Totuus

By Émile Zola

The Project Gutenberg EBook of Totuus, by Émile Zola

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.



Title: Totuus

Author: Émile Zola

Translator: Reijo Warén

Release Date: September 22, 2014 [EBook #46929]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK TOTUUS ***




Produced by Tapio Riikonen






TOTUUS

Kirj.

Émile Zola


Reijo Warénin suomennos alkukielestä ["Vérité"].


Eero Erkko, Helsinki, 1902.






ENSIMMÄINEN KIRJA.




I.


Edellisenä iltana, keskiviikkona, oli Markus Froment, opettaja
Jonvillessä, vaimonsa Genevièven ja tyttärensä Louisen kanssa saapunut
Mailleboisiin, jossa hän tavallisesti vietti kuukauden lomastaan
vaimonsa isoäidin ja äidin, rouva Duparquen ja rouva Berthereaun luona,
joita paikkakunnalla kutsuttiin vain vanhoiksi rouviksi. Maillebois,
piirikunnan pääpaikka, jossa oli kaksi tuhatta asukasta, sijaitsi
ainoastaan kymmenen kilometrin matkan päässä Jonvillen kylästä ja kuuden
kilometrin päässä Beaumontista, suuresta, vanhasta yliopistokaupungista.

Elokuun ensi päivät olivat tukehduttavat. Sunnuntaina koululasten
palkintojenjaon aikana oli ollut kauhea rajuilma. Viime yönä vielä oli
kello kahden aikaan ollut ankara rankkasade, eikä taivas vieläkään ollut
kirkastunut, vaan pysyi yhä pilvisenä, matalana, keltaisena ja
lyijyraskaana. Vanhat rouvat, jotka olivat nousseet ylös kello kuudelta
mennäkseen kello seitsemän messuun, olivat jo pienessä, maakerroksessa
sijaitsevassa ruokasalissa ja odottivat nuorta pariskuntaa, joka ei
ollenkaan näyttänyt pitävän kiirettä.

Neljä kuppiparia oli asetettu valkealla pöytäliinalla verhotulle
pöydälle ja Pélagie tuli sisään kahvikannu kädessä. Hän oli pieni ja
punakka, nenä suuri ja huulet ohuet, ja hän oli ollut rouva Duparquen
palveluksessa kaksikymmentä vuotta, joten hän sai puhua vapaasti
kaikesta.

-- No niin! sanoi hän, kahvi jäähtyy, eikä se ole minun syyni.

Pélagien mentyä takaisin keittiöön mutisten hiljaa itsekseen, rouva
Duparquekin lausui ilmi tyytymättömyytensä.

-- Se on sietämätöntä, voisi luulla että Markus täällä ollessaan
huvikseen estää meitä ajoissa joutumasta messuun.

Mutta sävyisämpi rouva Berthereau uskalsi hiljaa puolustaa heitä.

-- Rajuilma on ehkä estänyt heitä nukkumasta, mutta nyt kuuluu että he
kiiruhtavat minkä ennättävät siellä ylhäällä.

Rouva Duparque, joka oli kuudenkymmenenkolmen vuotias nainen, hyvin
pitkä, hiukset vielä aivan mustat, kasvot syvien sopusuhtaisten ryppyjen
uurtamat, silmät totiset, nenä voimakas, oli kauan aikaa pitänyt
"Suojelusenkeli" nimistä muotikauppaa vastapäätä Beaumontin
tuomiokirkkoa. Miehensä äkillisen kuoleman jälkeen, johonka sanottiin
erään katolisen pankin vararikon olleen syynä, oli hän ollut kyllin
viisas lopettamaan kauppansa ja muuttamaan kuuden tuhannen markan
korkojen omistajana Mailleboisiin, jossa hänellä oli pieni talo. Siitä
oli kulunut jo lähes kaksitoista vuotta, ja hänen tyttärensä, rouva
Berthereau, joka myöskin oli jäänyt leskeksi, oli muuttanut hänen
luokseen pienen tyttärensä, silloin kymmenvuotiaan Genevièven kanssa.
Vävyn äkillinen kuolema oli uusi suru. Hän oli ollut virkamies
raha-asiainhallituksessa, ja rouva Duparque oli toivonut hänelle hyvää
tulevaisuutta. Hän kuoli kumminkin köyhänä ja jätti vaimonsa ja
tyttärensä anoppinsa elätettäviksi. Siitä alkaen molemmat lesket olivat
eläneet yhdessä tuossa pienessä synkässä talossa, ahdasta, ummehtunutta
elämää, joka vähitellen kangistui mitä ankarimpiin uskonnollisiin
kaavoihin. Mutta rouva Berthereau, jota hänen miehensä oli syvästi
rakastanut, oli säilyttänyt olennossaan jotain vienoa lempeyttä. Hän oli
pitkä ja tumma kuten äitinsä, kasvonsa olivat kuihtuneet ja surulliset,
silmät alakuloiset ja väsynyt ilme suun ympärillä, jossa välistä saattoi
nähdä merkkiä salaisesta kadotetun onnen kaipuusta.

Eräs Berthereaun ystävä, Salvan, entinen koulunopettaja Beaumontissa,
silloinen kansakoulun tarkastaja, nykyinen normaalikoulun johtaja oli
välittänyt naimiskaupan Markuksen ja Genevièven välillä, jonka
viimemainitun holhoja hän oli. Berthereau oli ollut hyvin vapaamielinen
mies, ei välittänyt kirkosta eikä ripistä, mutta ei kieltänyt niitä
vaimoltaan; alkoipa hän vielä lopulta seurata vaimoaan messuunkin,
mukaantuen tämän pyyntöihin. Salvan, jolla oli vielä vapaammat
mielipiteet ja joka ei uskonut muuta kuin mikä voitiin todistaa, oli
parhaassa tarkoituksessa tuonut Markuksen tähän ankarasti uskonnolliseen
perheeseen, ajattelematta mahdollisia ristiriitaisuuksia. Molemmat
nuoret rakastavat toisiaan tulisesti; asiat järjestyisivät kyllä
jollakin tavalla. Ja niinä kolmena vuonna, jotka he olivat olleet
naimisissa, oli Geneviève, entinen Beaumontin luostarikoulun oppilas,
vähitellen laiminlyönyt uskonnolliset velvollisuutensa siihen määrin,
ettei hän enää edes rukoillut, niin oli rakkaus mieheensä hänet
vallannut. Rouva Duparque oli siitä hyvin pahoillaan, vaikkakin nuori
rouva, ollessaan lomaa viettämässä Mailleboisissa häntä miellyttääkseen
säännöllisesti seurasi häntä kirkkoon. Ankara isoäiti, joka oli
vastustanut tätä avioliittoa, vihasi salaa Markusta, jota hän syytti
siitä että oli menettänyt tyttärentyttärensä sydämen.

-- Neljännestä vailla seitsemän, sanoi hän itsekseen kuullessaan
läheisen kirkonkellon lyövän kolme neljännestä. Emmehän tule koskaan
valmiiksi.

Ja hän meni ikkunan luo ja katsoi Kapusiinitorille. Pieni talo, jossa he
asuivat, oli tämän torin ja Kirkkokadun kulmassa. Se oli
kaksikerroksinen talo: alakerroksessa keskikäytävän oikealla ja
vasemmalla puolella oli ruokahuone ja sali, perällä taas keittiö ja
pesuhuone homehtuneelle ja synkälle pihalle päin; toisessa kerroksessa
oikealla kaksi huonetta rouva Duparquelle, vasemmalla kaksi huonetta
rouva Berthereaulle; ja vihdoin ullakolla vastapäätä Pélagien kamaria
vielä kaksi pientä huonetta, jotka olivat sisustettu Genevièvelle hänen
ollessaan nuori tyttö, ja joihin hän taas riemuiten asettui tullessaan
miehineen Mailleboisiin. Mutta siellä vallitsi haudantapainen kosteus,
synkkä hämärä ja syvä hiljaisuus. Kirkkokatu, joka alkoi Saint-Martin
kirkon päästä, oli niin kapea, ettei sitä voitu ajaa, se oli hämärä
keskellä päivääkin, rakennukset olivat rappeutuneen näköisiä ja
katukivitys sammaloitunut, likavesistä haiseva. Pohjoispuolella oli
aivan puuton Kapusiinitori ja sitä pimitti korkea vanha
luostarirakennus, jonka kapusiinimunkit ja kristillisten koulujen veljet
olivat ottaneet haltuunsa. Edelliset toimittivat jumalanpalvelusta
suuressa kauniissa kappelissa, jälkimmäiset olivat sijoittaneet hyvin
suositun koulun luostarin sivurakennuksiin.

Hetkisen rouva Duparque katseli tuota autiota toria, jossa kirkollinen
rauha vallitsi, jossa liikkui ainoastaan aaveentapaisia munkkeja ja jota
vain veljien oppilaat elähyttivät säännöllisten väliaikojen kuluttua.
Hitaasti kaikuivat kirkonkellon lyönnit syvässä hiljaisuudessa ja hän
kääntyi kärsimättömänä ympäri, mutta samassa ovi aukeni ja Geneviève
astui sisään.

-- Vihdoinkin! sanoi isoäiti. Syökäämme nopeaan, kerran on jo soitettu.

Geneviève, joka oli vaalea, kookas ja hieno, ja jolla oli ihailtava
tukka ja iloiset, isää muistuttavat kasvot, nauroi lapsellisesti niin
että valkeat hampaat näkyivät, vaikka hän oli jo kahdenkymmenenkahden
vuotias. Mutta kun rouva Duparque huomasi hänen olevan yksin, huudahti
hän:

-- Mitä, eikö Markus olekaan valmis?

-- Hän tulee jälestä, isoäiti, hän tuo Louisen alas.

Ja ensin ääneti syleiltyänsä äitiänsä, hän lausui ilonsa siitä, että
naituna taas sai olla nuoruutensa rauhallisessa kodissa. Tuolla
Kapusiinitorilla hän tunsi jokaisen katukiven, hän tervehti vanhana
ystävänä pienintäkin ruohomätästä! Ja ikäänkuin ollakseen kohtelias ja
voittaakseen aikaa hän jäi ihastuneena seisomaan ikkunan ääreen, ja
huomasi torilla kaksi tuttua mustaa varjoa.

-- Kas! isä Philibin ja veli Fulgentius, mihinkähän he näin varhain
menevät?

Kaksi munkkia kulki hitaasti poikki torin, joka ikäänkuin pimeni heidän
mustista kauhtanoistaan matalan ja myrskyisen taivaan alla.
Talonpoikaissukuinen isä Philibin, jolla oli neliskulmaiset hartiat,
paksut, pyöreät ja punakat kasvot, suuret silmät, suuri suu ja jykevät
leukapielet, oli neljänkymmenen vuotias ja oli Valmarie-nimisen,
jesuiittain omistaman suuremmoisen maatilan koulun ylitarkastaja. Veli
Fulgentius joka oli samanikäinen, mutta pieni, musta ja laiha mies,
johti kolmen muun veljen kanssa pitämäänsä kristillistä koulua.
Kerrottiin hänen olevan hulluinhuoneessa kuolleen mielenvikaisten
lääkärin ja heikkohermoisen, kiihottuneen ja kunnianhimoisen
palvelustytön avioton poika. Hän näkyi puhuvan kovalla äänellä tehden
suuria liikkeitä.

-- Tänään iltapäivällä, selitti rouva Duparque, jaetaan koulussa
palkinnot. Ja isä Philibin, joka suuresti rakastaa kunnon veljiämme, on
varmaankin suostunut johtamaan palkinnonjakoa. Hän tulee nyt luultavasti
Valmariesta, ja minä otaksun, että hän on menossa veli Fulgentiuksen
kanssa järjestämään joitakin yksityisseikkoja.

Mutta hän tuli keskeytetyksi, Markus saapui vihdoin, sylissä tuskin
kaksivuotias tyttärensä Louise, joka pienet kädet kiedottuina hänen
kaulaansa, leikki ja nauroi ylen onnellisena.

-- Hopsis! Hopsis! huusi Markus astuessaan sisään. Me tulemme junalla,
hei! sen pikemmin ei voi joutua!

Markus Froment oli lyhempi kuin hänen kolme veljeänsä, Matheus, Luukas
ja Johannes; hänen kasvonsa olivat pitemmät ja laihemmat ja erittäin
huomattava oli hänessä korkea otsa, hänen sukunsa tornin muotoinen otsa.
Mutta ennen kaikkea olivat hänelle omituisia silmät ja viehättävä ääni,
kirkkaat, lempeät silmät, jotka katsoivat sielun syvyyteen ja puoleensa
vetävä, miellyttävä ääni, joka valloitti mielet ja sydämet. Viiksien ja
pienen parran lomasta näkyi hiukan ankara ja lujapiirteinen, mutta
samalla hyvänsävyinen suu. Niinkuin kaikki Pierre ja Marie Fromentin
pojat oli hänkin oppinut käsityötä, nimittäin kivipiirustusta, ja
suoritettuaan tutkintonsa kahdeksantoista vuotiaana hän saapui
Beaumontiin täydentämään taitoansa Papon-Larochen työpajassa, jossa
valmistettiin maantieteellisiä karttoja ja koulutauluja melkein kaikkiin
Ranskan kouluihin. Täällä hän innostui opetukseen siinä määrin, että
suoritti alkeisopettajan tutkinnon päästäkseen siten Beaumontin
normaalikouluun, josta hän kahdenkymmenen ikäisenä pääsi ulos
varustettuna apuopettajan todistuksella. Myöhemmin saatuaan arvonimen ja
todistuksen kasvatusopin taidostaan nimitettiin hänet opettajaksi
Jonvilleen. Silloin meni hän naimisiin Genevièven kanssa hyvän ystävänsä
Salvanin välityksellä; tämä oli nimittäin vienyt hänet vanhojen rouvien
perheeseen ja nuorten kaunis rakkaus liikutti häntä. Kolme vuotta olivat
nyt Markus ja Geneviève varattomina, kaikenlaisten rahallisten huolien
ja taloudellisten selkkauksien kiusaamina viettäneet ihanteellista
rakkauselämää tuskin kahdeksansataa asukasta sisältävässä kylässään.

Rouva Duparque ei, tyytymätönnä kun oli, välittänyt mitään isän ja
tyttären iloisesta leikistä.

-- Tuo junanne, sanoi hän, ei vedä vertoja minun nuoruuteni aikaisille
postivaunuille... Kas niin, syökäämme nopeaan, muuten emme joudu
koskaan.

Hän oli istuutunut ja kaatoi jo maitoa kuppeihin. Sillaikaa kun
Geneviève asetti pikku Louisen korkean tuolin itsensä ja äitinsä väliin
voidakseen valvoa lasta, koetti Markus, joka oli sopuisa luonteeltaan,
pyytää anteeksi.

-- Minä olen viivyttänyt teitä, eikö niin?... Se on teidän syynne,
isoäiti, on liian hyvä nukkua teidän luonanne, on niin rauhallista!

Rouva Duparque, joka paraillaan tyhjenti kuppiansa, ei kiireissään
suvainnut vastata. Mutta rouva Berthereau katsoi pitkään tytärtään
Genevièveä, joka näytti niin onnelliselta miehensä ja tyttärensä
välissä, ja hän hymyili väsyneesti. Hiljaisella äänellä, ikäänkuin
tahtomattaan hän sanoi katsahtaen hitaasti ympärilleen.

-- Niin kyllä, rauhallista, niin rauhallista, ettei tunne elävänsäkään.

-- Torilta kuului sentään, jatkoi Markus, melua kello kymmenen aikana.
Geneviève ei voinut sitä käsittää. Yöllistä hälinää Kapusiinitorilla!

Hän epäonnistui taaskin hyvässä tarkoituksessaan saada muut nauramaan.
Tällä kertaa isoäiti vastasi loukatun näköisenä.

-- Ihmiset tulivat ulos Kapusiinikappelista. Eilen illalla kello
yhdeksän oli siellä pyhän sakramentin palvelus. Veljet veivät sinne ne
oppilaista, jotka tänä vuonna ovat käyneet ensi kerran ripillä, ja nämä
lapset uskalsivat hiukan keskustella ja nauraa torilla kulkiessaan... Ja
se on sentään parempaa kuin moraalia ja uskontoa vailla olevain lasten
inhottavat leikit.

Yht'äkkiä syntyi syvä ja kiusallinen hiljaisuus huoneessa. Kuului
ainoastaan lusikoiden kalina kuppeja vastaan. Syytös inhottavista
leikeistä tarkoitti Markuksen koulua ja hänen maallista opetustapaansa.
Mutta kun Geneviève loi häneen rukoilevan katseen, ei hän suuttunut,
vaan alkoi pian uudelleen keskustelun. Hän puhui rouva Berthereaun
kanssa heidän elämästään Jonvillessä, hän puhui oppilaistaankin niinkuin
puhuu opettaja, joka rakastaa heitä, jolle he tuottavat tyydytyksen ja
ilon. Kolme heistä oli juuri saanut päästötodistuksensa.

Silloin kuului taas autiossa, synkässä kaupunginosassa kellon soitto,
jonka hitaat lyönnit ikäänkuin valittaen kaikuivat raskaassa ilmassa.

-- Viimeinen soitto, huudahti rouva Duparque, sanoinhan minä jo, että me
emme ehdi!

Hän nousi, ja kiirehti tytärtään ja tyttärentytärtään, jotka vielä
joivat kahviaan, mutta silloin ilmestyi Pélagie vapisten kauhistuksesta
sanomalehti "le Petit Beaumontais" kädessään.

-- Voi, voi, rouva! kuinka kauheaa!... Poika, joka toi sanomalehden
kertoi minulle...

-- Mitä sitten? Joutukaa!

Palvelijatar oli tukehtumaisillaan.

-- Pikku Zéphirin, koulun opettajan veljenpoika on löydetty murhattuna
täällä, aivan lähellä, huoneessaan.

-- Mitä! murhattuna?

-- Niin, rouva, ensin oli tehty kaikenlaisia ilkitöitä ja sitten hänet
oli kuristettu!

Hirveä väristys valtasi kaikki, rouva Duparque vapisi hänkin.

-- Pikku Zéphirin, Simonin, juutalaisen opettajan veljenpoika, tuo
raajarikkoinen mutta niin kaunis lapsi; ja hän oli katolilainen,
hän kävi veljien koulua, eilen illalla hän varmaankin oli
jumalanpalveluksessa, sillä hän oli juuri äsken käynyt ripillä. Sanokaa
mitä tahdotte! löytyy kirottuja perheitä.

Markus oli kuunnellut jäykistyneenä, kauhuissaan. Ja hän huudahti, tällä
kertaa arkailematta.

-- Simon, minä tunnen Simonin! Hän oli normaalikoulussa samaan aikaan
kuin minäkin, hän on ainoastaan kaksi vuotta minua vanhempi. En ole
kenessäkään nähnyt selvempää järkeä ja hellempää sydäntä. Hän oli
ottanut lapsi raukan, katolilaisen veljenpojan luokseen, ja
harvinaisesta arkatuntoisuudesta hän antoi tämän käydä veljien koulua...
Kamala onnettomuus on kohdannut häntä!

Markus oli vapisten noussut ylös ja lisäsi.

-- Menen häntä etsimään... Minä tahdon tietää, tahdon olla häntä
tukemassa hänen surussaan.

Rouva Duparque ei kuullut enää. Hän työnsi rouva Berthereaun ja
Genevièven ulos, tuskin antaen heille aikaa panna hattua päähänsä,
Viimeinen soitto oli vaiennut, ja vanhat rouvat kiiruhtivat kirkkoa
kohden aution kaupunginosan raskaassa, uhkaavassa hiljaisuudessa Ja
uskottuaan pikku Louisen Pélagien hoitoon läksi Markus vuorostaan ulos.

Mailleboisin aivan uusi alkeiskoulu, johon kuului kaksi rakennusta,
toinen pojille ja toinen tytöille, sijaitsee République-torin varrella
vastapäätä raatihuonetta, joka myöskin on uusi ja samaa tyyliä; Isokatu,
tie Beaumontista Jonvilleen kulkee poikki torin ja eroittaa toisistaan
nämä kaksi liidunkarvaista rakennusta, joista paikkakunta ylpeilee. Tämä
Isokatu, jonka varrella alempana kohosi myöskin Saint-Martin kirkko, oli
väkirikas, ja siellä liikkui lakkaamatta edestakaisin kävelijöitä ja
ajajia. Mutta koulun takana vallitsi yksinäisyys ja hiljaisuus ja ruohoa
kasvoi katukivien välillä. Lyhytkatu, jonka varrella oli ainoastaan
pappila ja rouva Milhommen paperikauppa, yhdisti République-torin
aurinkoisen kulman Kapusiinitoriin. Markuksella oli siis ainoastaan pari
askelta kuljettavanaan.

Molemmat leikkipihat olivat Lyhyellekadulle päin, ja niitä erotti
toisistaan kaksi kapeata puutarhaa, toinen opettajain toinen
opettajattarien. Poikien rakennuksen maakerroksessa, pihan nurkassa oli
Simon, ottaessaan pikku Zéphirinin luokseen antanut hänelle ahtaan
huoneen. Lapsi oli hänen vaimonsa, Rachel Lehmannin veljenpoika, ja
hänen isoisänsä oli Lehmann, köyhä juutalainen räätäli, joka omisti
pienen, mustan talon Trou-kadun, Mailleboisin kurjimman kadun varrella.
Isä, Daniel Lehmann, oli viisitoista vuotta nuorempi veljeään, räätäliä,
ja oli ammatiltaan koneseppä. Hän oli rakkaudesta nainut katolilaisen
orpotytön Marie Prunierin, jonka nunnat olivat kasvattaneet ja joka oli
ompelijatar. Nuoret jumaloivat toisiaan, ja kun pieni Zéphirin syntyi,
ei häntä kastettu, hän ei kuulunut mihinkään uskontoon, sillä isä ja
äiti eivät tahtoneet tuottaa surua toisilleen antamalla lasta omalle
jumalalleen. Mutta kuusi vuotta myöhemmin tapahtui onnettomuus: Daniel
joutui hirveän kuoleman uhriksi. Hän jäi hammasrattaiden väliin ja
murskautui vaimonsa silmien edessä, silloin kun tämä oli tuomassa
hänelle ruokaa työpajaan. Marie kauhistuneena palasi nuoruutensa
uskontoon, pitäen onnettomuutta Jumalan rangaistuksena siitä, että hän
oli rakastanut juutalaista, ja antoi kastaa poikansa, pannen hänet
veljien kouluun. Pahinta oli että lapsi koukistui, tuli kyttyräseläksi
jonkun perinnöllisen sairauden vaikutuksesta. Äiti luuli siinäkin
huomaavansa taivaan leppymättömän koston, ja hän vihasi itseään, sillä
hän ei voinut riistää sydämestään miehensä ihailtua muistoa. Tämä tuska,
tämä salainen taistelu ja sen yhteydessä alituinen ompeleminen tekivät
hänestä vihdoin lopun. Hän kuoli siihen aikaan jolloin Zéphirinin
yhdentoista vuotiaana piti ensikerran päästä ripille. Ja silloin Simon,
joka itsekin oli hyvin köyhä, otti pojan luokseen, ettei tämä joutuisi
hänen vaimonsa sukulaisten elätettäväksi, ja ollen hyvä ja
suvaitsevainen hän antoi hänelle asunnon ja ruoan sekä salli hänen käydä
ripillä ja jatkaa opintojaan läheisessä veljien koulussa.

Huone, jossa Zéphirin nukkui, entinen romuhuone, oli häntä varten
sisustettu hyvin siististi. Sen ikkuna oli melkein maanrajassa koulun
takana, torin yksinäisimmässä kulmassa. Kun nuori apuopettaja Mignot,
joka asui ensimmäisessä kerroksessa, puheena olevana aamuna läksi ulos,
huomasi hän että ikkuna oli selko selällään. Mignot, innostunut
kalastaja kun oli, tahtoi käyttää hyväkseen ensimmäisiä lupapäiviä ja
meni onkivapa olallansa kalastamaan Vervillelle, pienelle joelle, joka
virtaa läpi Mailleboisin tehdaskaupunginosan. Hän oli talonpojan poika
ja oli mennyt Beaumontin normaalikouluun aivan samoin kuin hän olisi
voinut mennä hengelliseen seminaariinkin, päästäkseen raskaista
maatöistä. Hän oli vaalea, tukka lyhyeksi leikattu, kasvot suuret ja
rokonarpiset, mikä teki hänet kovan näköiseksi, vaikka hän pohjaltaan ei
ollut paha, vaan koetti ainoastaan välttää kaikkea mikä estäisi hänen
kohoamistaan virassa. Vaikka hän oli jo kahdenkymmenenviiden vuotias ei
hän kiirehtinyt menemään naimisiin, vaan odotti mitä olosuhteet hänestä
tekisivät. Zéphirinin avoin ikkuna hämmästytti häntä siihen määrään,
että hän lähestyi ja katsahti huoneeseen, vaikkakaan asiassa ei ollut
mitään tavatonta, sillä pienokainen tavallisesti nousi sangen varhain.

Kauhistuneena Mignot pysähtyi ja huusi hirveän pelästyksen valtaamana:

-- Hyvä Jumala! lapsi raukka!... Hyvä Jumala! mitä tämä on? mikä hirveä
onnettomuus!

Pienessä, vaaleilla tapeteilla varustetussa huoneessa vallitsi
hiljaisuus ja rauha. Pöydällä oli pieni värillinen pyhän neitsyen
veistokuva, muutamia kirjoja ja huolellisesti järjestettyjä pyhimysten
kuvia. Pieni, valkea vuode oli koskematon, lapsi ei ollut mennyt
nukkumaan. Lattialla oli ainoastaan kaatunut tuoli. Ja matolla vuoteen
edessä makasi Zéphirin raukan pieni ruumis, puettuna paitaan, kasvot
sinertävinä, kuristettuna, kaula, jossa näkyi inhottavan murhaajan
sormenjäljet, paljaana. Rikkirevityn, likaisen paidan alta näkyivät
laihat, väkivaltaisesti väännetyt jalat, asennossa, joka selvään osoitti
luonnottoman ilkityön tapahtuneen. Mutta pää oli, huolimatta
sinertävästä kalpeudestaan suloinen ja kaunis, vaalea, kiharainen
enkelinpää, kasvot hennot kuin tytön, siniset silmät, hieno nenä ja
pieni, ihastuttava suu sekä hymykuopat poskissa.

Kauhistuneena Mignot huusi lakkaamatta:

-- Oi! Hyvä Jumala! oi! Hyvä Jumala! hirveä tapaus!... Oi! Hyvä Jumala!
apuun, tulkaa apuun!

Neiti Rouzaire, opettajatar, kiiruhti paikalle kuullessaan huudot. Hän
oli varhain aamulla mennyt puutarhaan katsomaan kasviksiaan, jotka
ankaran sateen jälkeen olivat virkistyneet. Hän oli kolmenkymmenenkahden
vuoden ikäinen, punakka, suuri ja tukeva eikä juuri kaunis. Hänellä oli
pyöreät kesakkoiset kasvot, suuret harmaat silmät, väritön ja terävä
nenä, joka ilmaisi viekasta ja saitaa kovuutta. Vaikka hän oli ruma,
kerrottiin alkeiskoulujen tarkastajan, kauniin Mauraisinin mieltyneen
häneen, mikä seikka takasi hänelle varman ylenemisen. Hän oli muuten
täydellisesti isä Quandieun, seurakunnan kirkkoherran, Kapusiinimunkkien
ja vieläpä veljienkin vallassa, ja hän vei itse oppilaansa
katkismuskuulusteluihin ja jumalanpalvelukseen.

Nähdessään kamalan näyn, alkoi hän vuorostaan huutaa.

-- Laupias Jumala! armahda meitä!... Se on murha, teurastus, perkeleen
teko, oi Jumala armahda!

Nähdessään että Mignot aikoi hypätä sisään ikkunasta, esti hän häntä.

-- Ei, ei! älkää menkö, täytyy kutsua ihmisiä ensin.

Mutta juuri kun hän kääntyi mennäkseen hakemaan ihmisiä, huomasi hän isä
Philibinin ja veli Fulgentiuksen, jotka tulivat Lyhyeltä kadulta, missä
Geneviève ja vanhat rouvat olivat nähneet heidän kulkevan. Hän tunsi
heidät ja nosti kätensä taivasta kohden ikäänkuin itse Jumala olisi
ilmestynyt.

-- Oi! isäni, oi! veljeni, tulkaa pian, pahahenki on käynyt täällä!

Munkit lähestyivät ja heidät valtasi hirveä väristys. Samalla kun
lujatahtoinen ja päättäväinen isä Philibin pysyi äänettömänä, puhkesi
herkkätuntoinen veli Fulgentius huudahduksiin, aina haluten pistäytyä
esiin.

-- Lapsi raukka!... Mikä kirottu rikos! niin suloinen lapsi, niin hyvä,
paras oppilaamme ja niin hurskas, niin harras!... Meidän täytyy tutkia
asiaa, emme voi jättää sitä tähän.

Ja ilman että neiti Rouzaire uskalsi vastustaa harppasi hän ensimmäisenä
ikkunalaudan yli isä Philibinin seuraamana, joka, huomattuaan ruumiin
vieressä paperipallon, meni heti ja otti sen ylös. Opettajatar ei mennyt
sisään. Pelosta tai ennemmin varovaisuudesta ei opettajatar mennyt
sisään, ja hän pidätti Mignotakin vielä vähän aikaa. Se mitä Jumalan
palvelijat saattavat tehdä, ei ehkä ole soveliasta yksinkertaisille
opettajille. Sillä aikaa kun veli Fulgentius hyöri uhrin ympärillä
koskematta siihen ja, päästäen yhä uusia huudahduksia, otti isä Philibin
paperikäärön ja näytti tarkasti tutkivan sitä. Hän seisoi selkä ikkunaan
päin, ja ulos ei näkynyt muuta kuin kyynäspäiden liikkeet, eikä
ensinkään paperia, jonka kahinaa vaan kuului. Tätä kesti muutamia
silmänräpäyksiä. Ja kun Mignot vuorostaan hyppäsi huoneeseen huomasi
hän, että paperikäärö oli tehty sanomalehdestä, ja että sanomalehden
sisässä oli kapea, valkoinen, rutistunut ja tahrattu paperiliuska.

-- Mitä se on?

Jesuiitta katseli apulaista ja sanoi rauhallisesti, paksulla,
verkkaisella äänellään:

-- Se on eilispäivän, elokuun toisen päivän "Petit Beaumontais" ja
omituista on, että lehden sisässä on rutistuneena kirjoituskaava...
Katsokaahan hieman.

Hän ei voinut olla paperia näyttämättä, koska Mignot oli jo huomannut
sen. Ja hän piti sitä paksuilla sormillaan, antamatta näkyä muuta kuin
sanat: "Rakastakaa toinen toistanne", kirjoitettuina kauniilla
käsialalla, englantilaiseen tapaan. Kaava oli likainen ja riekaleina.
Apuopettaja ehti ainoastaan vilkaista siihen, sillä ulkoa kuului uusia
kauhun huudahduksia.

Markus saapui ja hänessä pienen, kurjan ruumisraukan näkeminen herätti
kauhua ja suuttumusta. Kuuntelematta opettajattaren selityksiä, hän
työnsi hänet pois tieltä ja harppasi ikkunalaudan yli, tahtoen tutkia ja
saada selvitystä asiaan. Munkkien läsnäolo kummastutti häntä, ja
apuopettaja kertoi että hän itse ja neiti Rouzaire olivat kutsuneet
heidät, kun he kulkivat ohi juuri silloin kun rikos keksittiin.

-- Älkää koskeko mihinkään, älkää muuttako mitään, huusi Markus. Jonkun
täytyy heti juosta pormestarin luo ja santarmihallitukseen.

Ihmisiä alkoi kokoontua, eräs nuori mies otti viedäkseen sanan ja läksi
juoksemaan minkä ehti, sillä aikaa kun Markus tarkasti huonetta. Ruumiin
vieressä hän näki veli Fulgentiuksen, aivan suunniltaan
mielenliikutuksesta. Tämä näky liikutti Markusta, hän oli itsekin
pöyristyksissään näkemistään yksityiskohdista, jotka selvästi näyttivät
kamalan, inhoittavan ja luonnottoman rikoksen laadun. Silmänräpäykseksi
tuntui hänestä kuin olisi hänellä koko asia selvillä, ja tämä ajatus oli
myöhemmin palaava uudestaan. Mutta tunne katosi, ja hän näki ainoastaan
isä Philibinin, joka yhä seisoi surullisen rauhallisena ja piti
kädessään sanomalehteä ja kirjoituskaavaa. Jesuiitta oli kääntynyt
hetkeksi selin ikäänkuin katsoakseen vuoteen alle, sitten hän palasi
lähelle Markusta.

-- Katsokaa! sanoi hän, näyttäen sanomalehteä ja kaavaa, tämän löysin
lattialta, palloksi käärittynä; aivan varmaan on murhaaja koettanut
pistää sen lapsen suuhun estääkseen häntä huutamasta. Kun hän ei siinä
onnistunut, kuristi hän lapsen... Te näette, että sylen tahraamassa
paperissa on pienokaisraukan hampaanjälkiä... Eikö niin? herra Mignot,
käärökin oli tuossa pöydän jalan vieressä, Te näitte sen.

-- Kyllä, aivan varmaan, sanoi apuopettaja. Minä huomasin sen heti.

Kun hän lähestyi vielä kerran tarkastaakseen kirjoituskaavaa, valtasi
hänet epäselvä hämmästyksen tunne, sillä hän näki että oikeanpuoleinen
yläkulma oli pois revitty. Hän tiesi varmasti, ettei hän ollut huomannut
revittyä paikkaa silloin, kun jesuiitan ensi kerran oli täytynyt näyttää
hänelle paperia. Mutta paksut sormet, jotka pitelivät kapeaa liuskaa,
olivat kai epäilemättä peittäneet sen silloin. Hänen muistonsa
hämmentyi, hän ei tiennyt enää mitä uskoa, ei enää ollut varma asiasta.

Markus oli silläaikaa ottanut kirjoituskaavan, jota hän nyt tutki,
lausuen itsekseen.

-- Niin, niin, tätä on purtu ... oh! tästä todistuksesta ei ole paljon
hyötyä, sillä näitä kaavoja löytyy myytävänä, niitä näkyy kaikkialla.
Painettu kirjoitus on persoonatonta... Kas! mutta tässä alhaalla on
jonkunlainen nimimerkki, pari kirjainta, joita ei voi lukea.

Isä Philibin lähestyi hitaasti.

-- Nimikirjoitus, niinkö luulette? Minusta se näytti mustetahralta,
jonka sylki ja hampaat ovat puoleksi hävittäneet. Hampaat ovat tuossa
vieressä puhkaisseet paperin.

-- Mustetahrako, ei! Ne ovat kirjaimia, mutta niistä ei todellakaan saa
selvää.

Sitten Markus huomasi revityn paikan.

-- Tuosta on pois se yksi kulma. Epäilemättä sekin hampaiden repimä...
Oletteko löytäneet palasen.

Isä Philibin sanoi, ettei hän ollut etsinyt sitä. Ja hän aukaisi
uudelleen sanomalehden ja tutki sitä tarkasti, samalla kun Mignot
kumartui katsomaan lattialta. Ei löydetty mitään. Sitä pidettiin
sitäpaitsi aivan merkityksettömänä. Markus ja munkit olivat yhdessä
arvelleet, että murhamies, kauhun valtaamana, oli kuristanut lapsen,
koetettuaan ensin turhaan tukahduttaa sen huutoja pistämällä
paperikäärön sen suuhun. Merkillisintä oli vaan tuo sanomalehteen
kääritty kirjoituskaava. Päivän numero "Petit Beaumontais"-lehteä voi
selvästikin olla vaikka kenen taskussa. Mutta tuo kaava, mistä se tuli,
miten se oli rutistuneena ja kokoonpuristuneena joutunut sanomalehden
sisään? Kaikellaiset arvelut olivat mahdollisia, ja oikeuden asia oli
panna toimeen tutkimus, jotta totuus tulisi ilmi.

Markuksesta tuntui kuin olisi murheen henki huokunut näytelmän
pimeydessä, kuin kamala yö olisi peittänyt kaikki.

-- Oh! lausahti hän tahtomattaan, siinä on hirviö vaanimassa pimeän
luolansa pohjalla!

Ihmisiä alkoi sillävälin pysähtyä akkunan eteen. Siellä olivat läheisen
paperikaupan omistajat rouvat Milhomme, jotka olivat jättäneet
myymälänsä nähdessään kansanjoukon. Vaalea, pitkä, lempeännäköinen rouva
Alexandre ja yhtä pitkä, mutta tumma ja ankara rouva Edouard, olivat
sitä enemmän kauhuissaan kun jälkimmäisen poika Viktor kävi veljien
koulua, jota vastoin Sébastien, edellisen poika, oli Simonin oppilas. He
kuuntelivat neiti Rouzaireä, joka joukon keskellä kertoi
yksityisseikkoja tapahtumasta, sillä aikaa kun odotettiin pormestarin ja
santarmien tuloa.

-- Olin eilen illalla Kapusiinikappelissa, tuossa liikuttavassa
juhlallisuudessa, ja Zéphirin oli myöskin siellä muutamien
koulutoveriensa, vuoden ensimmäisten rippilasten kanssa. Me ihailimme
häntä kaikki, hän näytti pieneltä enkeliltä.

-- Minun poikani Viktor ei ollut siellä, hän on vasta yhdeksän vuotias,
sanoi rouva Edouard. Mutta oliko Zéphirin aivan yksin siellä? Eikö
kukaan saattanut häntä kotiin?

-- Oh! selitti opettajatar, tästä on vaan muutama askel kappeliin. Minä
tiedän että veli Gorgiaan toimena on saattaa kotiin ne lapset, joiden
vanhemmat eivät voi tulla heitä hakemaan, ja jotka asuvat kauempana.
Sitä paitsi oli rouva Simon pyytänyt minua pitämään huolta Zéphirinistä,
ja minä toin hänet kotiin. Hän oli hyvin iloinen, hän aukasi akkunan
luukut, jotka hän oli ainoastaan työntänyt kiinni, ja hyppäsi akkunasta
sisään, nauraen, laskien leikkiä ja sanoen, että se tie oli paljon
lyhempi ja mukavampi. Jäin hetkeksi odottamaan että hän sytyttäisi
kynttilän.

Markus oli lähestynyt ja kuunteli tarkkaavaisesti. Hän kysyi:

-- Mitä kello oli silloin?

-- Täsmälleen kymmenen, vastasi neiti Rouzaire. Saint-Martinin kello löi
juuri.

Ihmisiä värisytti. Se että poikaraukka oli hypännyt sisään huoneeseen,
jossa hän pian oli saava niin surkean lopun, liikutti sydämiä. Ja rouva
Alexandre teki lempeästi huomautuksen, joka hänelle johtui mieleen.

-- Ei ollut ollenkaan varovaista, että lapsi sai nukkua yksin tässä
syrjäisessä, kadunpuoleisessa huoneessa. Luukut olisi pitänyt teljetä
yöksi.

-- Oh! hän kyllä sulki ne, sanoi neiti Rouzaire.

Markus sekaantui taas keskusteluun.

-- Sulkiko hän ne eilen illalla teidän läsnäollessanne?

-- Ei, en voi sanoa sitä. Kun jätin hänet mennäkseni huoneeseeni, oli
hän sytyttänyt kynttilän ja järjesteli kuvia pöydällä, avonaisen akkunan
edessä.

Mignot vuorostaan puuttui puheeseen.

-- Tämä akkuna huolestutti herra Simonia, hän olisi suonut voivansa
antaa pienokaiselle toisen huoneen. Hän kehoitti usein lasta sulkemaan
huolellisesti akkunaluukut. Mutta minä luulen, ettei hän totellut häntä.

Munkit olivat päättäneet lähteä huoneesta. Isä Philibin oli, pantuaan
sanomalehden ja kirjoituskaavan pöydälle, seisonut äänettömänä,
katsellut ja kuunnellut, seuraten etenkin Markuksen jokaista sanaa,
jokaista liikettä. Veli Fulgentius oli silläaikaa yhä antanut valitusten
kaikua. Jesuiitta, joka näytti haluavan lukea nuoren opettajan silmistä
hänen ajatuksiaan, sanoi vihdoin.

-- Te pidätte siis mahdollisena, että joku yökuleksija nähdessään lapsen
yksinään huoneessa on tullut sisään ikkunasta?

Markus oli niin varovainen, ettei ilmaissut mielipidettään.

-- Oh! minä en ajattele mitään, oikeuden tehtävä on syyllisen etsiminen
ja löytäminen... Muuten on vuode koskematon, lapsi oli jo riisuutunut ja
oli luultavasti juuri nukkumaan menossa, tämä näyttää todistavan että
rikoksen on täytynyt tapahtua hyvin vähän kymmenen jälkeen. Otaksukaamme
että lapsi järjesteli kuviansa neljännestunnin, korkeintaan puoli
tuntia. Sitten hän varmaankin olisi huutanut nähdessään tuntemattoman
tunkeutuvan sisään, ja joku olisi epäilemättä kuullut sen... Te ette
kuulleet mitään, neiti?

-- En mitään, vastasi opettajatar. Itse minä paneuduin levolle puoli
yksitoista. Kadulla oli kaikki aivan rauhallista. Heräsin vasta yhden
aikaan aamulla rajuilmasta.

-- Kynttilä on palanut ainoastaan vähäsen, huomautti Mignot. Murhaaja
puhalsi sen varmaankin sammuksiin poistuessaan ikkunan kautta, jonka hän
jätti selko selälleen, niinkuin se oli silloin kun minä tulin paikalle.

Tämä huomautus, joka jonkun verran vahvisti arveluita että hurja ja
väkivaltainen yökuleksija oli kuristanut kuoliaaksi lapsen, antoi
ajattelemista kauhistuneelle joukolle, Mutta kukaan ei tahtonut saattaa
itseään selkkauksiin, jokainen piti mietteensä mahdottomuuksista ja
epätodenmukaisuuksista omana salaisuutenaan. Kun pormestari ja santarmit
viipyivät, kysyi isä Philibin hetken äänettömyyden jälkeen.

-- Herra Simon ei siis ole Mailleboisissa?

Mignot, joka ei voinut tointua peljästyksestään, katseli häntä
kauhistuneena. Myöskin Markus hämmästyi ja kysyi.

-- Simon on luultavasti kotonaan... Eikö hänelle sitten ole ilmoitettu?

-- Ei, toden totta! huudahti opettaja. Minä olen kokonaan päästä
pyörällä!... Herra Simonilla oli eilen pidot Beaumontissa, mutta hän
palasi aivan varmaan yöllä takaisin. Hänen vaimonsa on hiukan sairas, he
eivät varmaankaan ole nousseet vielä.

Kello oli jo puoli kahdeksan, mutta myrskyinen taivas oli yhä niin
raskas ja matala, että tässä yksinäisessä torin kulmassa oli kuin aamu
olisi vasta hämärtänyt. Apuopettaja läksi Simonia hakemaan. Kaunis
herääminen siitä tulee, sanoi hän, ja olikin se hauska sanoma, joka
hänen oli vietävä esimiehelleen. Simon oli pienen juutalaisen kellosepän
poika Beaumontista ja hänellä oli kolmea vuotta vanhempi veli David. Hän
oli viidentoista ja hänen veljensä kahdeksantoista vuotias, kun heidän
isänsä, joka oikeusjutuissa oli menettänyt omaisuutensa, kuoli äkkiä.
Kolme vuotta myöhemmin kuoli äitikin suuressa puutteessa. Simon meni
normaalikouluun ja päästyään sieltä hyvillä todistuksilla varustettuna,
rupesi hän apuopettajaksi Dherbecourtiin, suureen, läheisyydessä olevaan
linnoitukseen, missä hän viipyi lähes kymmenen vuotta. Siellä hän
kahdenkymmenenkuuden vuoden vanhana nai rakkaudesta Rachel Lehmannin,
Trou-kadun varrella asuvan räätälin tyttären. Räätälillä oli
Mailleboisissa jotakuinkin suuri ostajakunta. Rachel oli erinomaisen
kaunis, tummaverinen nainen, hiuksensa olivat komeat, silmänsä suuret ja
hyväilevät, ja hänen miehensä rakasti häntä tulisella jumaloimisella.
Kaksi lasta heillä oli, pieni neljänvuotias poika Josef ja kaksivuotias
tyttönen Sarah. Simon oli hyvin ylpeä siitä että hänellä
kolmenkymmenenkahden vuoden ikäisenä oli virka Mailleboisissa, jossa hän
jo oli ollut kaksi vuotta, sillä niin nopea yleneminen oli harvinaista
opettajien joukossa.

Markus ei suosinut juutalaisia, ja se johtui jostakin perinnöllisestä
epäluulosta ja vastenmielisyydestä, joiden syytä hän ei koskaan
ollut koettanutkaan selvittää itselleen huolimatta suuresta
vapaamielisyydestään. Mutta kuitenkin hän normaalikoulun ajoilta
muisteli ystävyydellä Simonia, jota hän kutsui sinuksi. Hänen mielestään
Simon oli erittäin etevä, hyvä opettaja, ja tunsi täydellisesti
velvollisuutensa. Mutta Markus piti häntä liian pelkurimaisena, liian
puustaviin kiintyneenä sääntöjen orjana, joka liian tarkasti noudatti
määräyksiä, aina pelkäsi joutuvansa huonoihin kirjoihin ja tekevänsä
sellaista, joka ei ollut esimiesten mieleen. Hän huomasi Simonissa hänen
rodulleen ominaisen nöyryyden, arkuuden ja pelon, joka johtui
vuosisatoja kestäneestä vainosta. Simonilla olikin syytä olla
varovainen, sillä hänen nimityksensä Mailleboisiin, tähän pieneen
papilliseen kaupunkiin, jossa oli veljien koulu ja mahtava Kapusiinien
veljeskunta, oli melkein ollut häväistys. Ja hän saikin anteeksi sen
että oli juutalainen ainoastaan ehdottoman nuhteettomalla esiintymisellä
ja tuomalla ilmi hartaan isänmaallisuutensa, siten että hän oppilailleen
ylisteli asestettua Ranskaa ennustaen sille mainetta ja maailman valtaa.

Simon ilmestyi yhtäkkiä Mignotin seuraamana. Hän oli pieni, laiha ja
hermostunut mies, ja hänellä oli lyhyeksi leikattu, punertava tukka ja
ohut parta. Hänen siniset silmänsä olivat lempeät, suu oli hieno, nenä
suuri ja kapea juutalaisnenä; mutta kasvot olivat jotakuinkin
ilmeettömät, epämääräiset ja rauhattomat, mitättömän näköiset. Tällä
hetkellä oli hän niin typertynyt kamalasta uutisesta, että häntä olisi
voinut luulla juopuneeksi, kun hän saapui hoiperrellen, änkyttäen,
vapisevin käsin.

-- Onko se mahdollista, suuri Jumala! moinen julmuus, tuollainen
ilkityö!

Tultuaan akkunan eteen, pysähtyi hän aivan murtuneena, tuijottaen
pieneen ruumiiseen, voimatta lausua sanaakaan. Koko hänen ruumiinsa yhä
vapisi. Paikalle saapuneet ihmiset, munkit, paperikauppiaat ja
opettajatar katselivat häntä ääneti, ihmetellen sitä ettei hän itkenyt.

Markus sääli häntä sydämensä pohjasta ja tarttui hänen käsiinsä.

-- Kas niin, toveri, sinun täytyy rohkaista mieltäsi, tarvitset kaiken
voimasi.

Mutta kuuntelematta häntä kääntyi Simon apuopettajan puoleen.

-- Rukoilen teitä, Mignot, menkää vaimoni luokse. En tahdo, että hän saa
nähdä tätä. Hän rakasti suuresti veljenpoikaansa, ja hän on niin sairas
ettei hän voi kestää tätä kamalaa näkyä.

Nuoren miehen lähdettyä jatkoi hän murtuneella äänellä.

-- Oi! mikä herääminen! Sattumalta makasimme myöhäiseen. Rachel raukkani
nukkui: ja kun en tahtonut häiritä hänen lepoaan, makasin silmät auki,
mietiskellen, uneksien loma-ajan iloista... Yöllä olin herättänyt hänet
tullessani kotiin, eikä hän rajuilman vuoksi ollut saanut unta ennen
kello kolmea.

-- Milloinka tulit sitten kotiin? kysyi Markus.

-- Täsmälleen kahtakymmentä minuuttia vailla kaksitoista. Vaimoni kysyi
minulta kelloa ja minä katsoin.

Neiti Rouzaire näytti hämmästyneeltä ja huomautti ääneen.

-- Mutta siihen aikaan ei Beaumontista tule mitään junaa.

-- Minä en palannutkaan junalla, selitti Simon. Pidot kestivät kauemmin,
minä myöhästyin puoli yhdentoista junasta ja päätin kulkea jalkaisin nuo
kuusi kilometriä, etten olisi ollut pakotettu odottamaan kahdentoista
junaa... Minulla oli kiire vaimoni luo.

Isä Philibin oli yhä ääneti ja yhtä tyynen näköisenä; mutta veli
Fulgentius ei voinut kauempaa hillitä itseään ja hän alkoi kysellä.

-- Kahtakymmentä minuuttia vailla kaksitoista, rikos oli varmaankin
tehty silloin... Ettekö nähneet tai kuulleet mitään?

-- En mitään. Tori oli autio, rajuilma pauhasi jo etäisyydessä... Minä
menin sisään tapaamatta ketään ihmistä. Koko talo oli hiljainen.

-- Teille ei siis johtunut mieleen mennä katsomaan oliko Zéphirin raukka
onnellisesti palannut kappelista ja nukkuiko hän? Teillä ei siis ollut
tapana pistäytyä hänen luonaan iltasilla.

-- Ei. Lapsi kulta oli jo aika neuvokas poika, me annoimme hänelle niin
suuren vapauden kuin mahdollista. Kaikki näytti sitäpaitsi niin
rauhalliselta, että en voinut ajatellakaan mennä, häntä häiritsemään.
Nousin suoraan huoneeseemme koettaen olla niin hiljaa kuin voin.
Suutelin nukkuvia lapsiani, paneuduin heti maata ja puhelin hiljaa
vaimoni kanssa iloisena siitä, että hän oli vähän parempi.

Isä Philibin nyökäytti myöntävästi päätään ja sanoi vihdoin.

-- Tämä kaikki on aivan selvää.

Kaikki läsnäolevat näyttivät pitävän uskottavampana sitä arvelua, että
joku yökuleksija on puoli yhdentoista aikana tehnyt tämän työnsä, tullut
sisään akkunasta ja paennut samaa tietä. Se mitä Simon kertoi, vahvisti
neiti Rouzairen tiedonantoja. Ja molemmat neidit Milhomme väittivätkin
iltayöstä nähneensä erään epäilyttävän näköisen miehen kuleksivan
torilla.

-- Kaduilla kulkee niin paljon huonoja ihmisiä! päätti jesuiitta-isä.
Toivokaamme että poliisi saa kiinni murhaajan, vaikka se tehtävä ei
olekaan helppo.

Markus yksin oli epätietoinen ja tyytymätön. Vaikka hän ensimmäiseksi
lausui arvelun, että murhaaja olisi tuntematon yökuleksija, oli hän
sittemmin huomannut sen olevan hyvin vähän todenmukaista. Olihan
luultavampaa että murhaaja tunsi lapsen ja puhutteli häntä ensin
mairitellen ja rauhoittaen. Sitten oli varmaankin inhoittava kiusaus
syntynyt ja hurja ilkityö, väkivaltaisuus ja murha olivat olleet
seurauksena. Mutta tämä kaikki oli niin hämärää että Markus äkkiä taas
vaipui epätietoisuuteen, vastakkaisten arvelujen tuskalliseen
ristiriitaisuuteen. Hän sanoi Simonille ainoastaan häntä
tyynnyttääkseen.

-- Kaikki todistukset käyvät samaan suuntaan, totuus on pian tuleva
ilmi.

Nyt palasi Mignot, saatuaan rouva Simonin pysymään huoneessaan. Samassa
saapui myöskin pormestari Darras, muassaan kolme santarmia.
Muurausurakoitsija Darras, joka oli saavuttamaisillaan sievän
varallisuuden, oli neljänkymmenenkahden vuoden vanha, hänen kasvonsa
olivat pyöreät, heikosti punertavat ja parrattomat, hiuksensa vaaleat ja
lyhyeksi leikatut. Hän antoi heti sulkea akkunaluukut, asetti kaksi
santarmia akkunan eteen, ja kolmannen sisäänkäytävään vartioimaan
huoneen ovea, joka oli yksinkertaisella salvalla suljettu. Zéphirin ei
koskaan pannut sitä lukkoon. Pormestari oli heti sähköttänyt Beaumontin
oikeusistuimelle, ja nyt odotettiin tuomareita, joiden piti saapua
ensimmäisellä junalla. Kun isä Philibin ja veli Fulgentius puhuivat
palkintojen jaosta, jonka piti tapahtua iltapäivällä, kehoitti Darras
heitä toimittamaan kaikki valmiiksi ja sitten tulemaan takasin, sillä
valtion prokuraattori varmaankin tahtoisi kysellä heiltä jotain
sanomalehdestä ja kirjoituskaavasta, jotka löydettiin ruumiin vierestä.
Silläaikaa kun santarmit suurella vaivalla hillitsivät yhä kasvavaa,
kiihoittunutta ja räyhäävää ihmisjoukkoa, odottivat Simon, Darras,
Markus, neiti Rouzaire ja Mignot suuressa koulusalissa, jonne aurinko
paistoi leveästä leikkipihalle päin olevasta akkunasta.

Kello kahdeksan alkoi yhtäkkiä ankarasti sataa. Sitten taivas selkeni ja
tuli ihana päivä. Tuomarit saapuivat vasta yhdeksän aikaan. Itse valtion
prokuraattori Raoul de la Bissonnière saapui paikalle, tutkintotuomari
Daixin seuraamana. Molemmat olivat hämmästyksissään rikoksen
suuruudesta, ja he aavistivat tästä kehittyvän suuren jutun. La
Bissonnière, joka oli pieni, siro ja tumma mies ja jolla oli
keikarimaiset, säännöllisen poskiparran ympäröimät kasvot, oli
äärettömän kunnianhimoinen eikä voinut neljänkymmenenviiden vuoden
ikäisenä tyytyä nopeaan ylenemiseensä, vaan vaani aina huomiota
herättäviä oikeusjuttuja, joiden avulla hän voisi päästä muuttamaan
Pariisiin. Siellä hän toivoi saavuttavansa korkean aseman notkean
taitavuutensa ja sen kunnioituksen avulla, jota hän kaikkia mahtavia
kohtaan aina osoitti. Daix sitä vastoin oli suuri ja kuiva mies ja hänen
kasvonsa olivat terävät kuin veitsen terä. Hän oli erittäin tarkka
tutkintotuomari ja kokonaan kiintynyt toimeensa. Hän oli levoton ja arka
luonteeltaan, ja hänen ruma, keikaileva ja tuhlaavainen vaimonsa, jota
heidän köyhyytensä suututti, kiusasi ja vaivasi häntä katkeruudellaan ja
moitti hänen kunnianhimonpuutettaan. Molemmat saapuivat kouluun ja
tahtoivat heti mennä huoneeseen, jossa rikos oli tapahtunut tutkiakseen
sen ensin, ennenkuin ryhtyivät mihinkään kuulusteluihin.

Simon ja Darras saattoivat heitä, jota vastoin Markus, neiti Rouzaire ja
Mignot jäivät odottamaan suureen saliin, jonne isä Philibin ja veli
Fulgentius taaskin pian saapuivat. Kun tuomarit palasivat, olivat he jo
tutkineet kaikki rikokseen kuuluvat seikat, heille oli kerrottu
pienimmätkin tunnetut yksityiskohdat. Ja he toivat mukanaan huoneesta
löydetyn sanomalehden ja kirjoituskaavan, jota he näyttivät pitävän
erityisen tärkeänä. Istuuduttuaan opettajan pöydän ääreen alkoivatkin he
heti tutkia niitä, jutellen keskenään, ja he näyttivät kaavaa molemmille
opettajille Simonille ja Markukselle, samoinkuin myöskin
opettajattarelle ja munkeille. Tämä kaikki tapahtui ainoastaan asian
selvittämiseksi, koska saapuvilla ei ollut kirjuria, joka olisi pitänyt
pöytäkirjaa.

-- Nämä kaavat, sanoi Markus, ovat käytännössä kaikissa kouluissa, sekä
maallisissa että hengellisissä.

-- Aivan niin, myönsi veli Fulgentius, niitä käytetään meillä ja samoin
luultavasti täälläkin.

La Bissonnière tahtoi tietää tarkemmasti.

-- Muistatteko, kysyi hän Simonilta, antaneenne oppilaillenne
kirjoitettavaksi tämän kaavan: "Rakastakaa toinen toistanne", te
olisitte varmaankin huomannut sen?

-- Tätä kaavaa ei ole koskaan käytetty minun luokallani, vastasi Simon
suoraan. Niinkuin sanoitte, herra, minä kyllä muistaisin sen.

Prokuraattori teki saman kysymyksen veli Fulgentiukselle ja hän vastasi
hieman epäillen.

-- Minulla on apunani kolme veljeä, Isidore, Lazarus ja Gorgias ja minun
on siis vaikea sanoa mitään.

Sitten lisäsi hän syvän hiljaisuuden vallitessa.

-- Ei, ei, tämä kaava ei ole koskaan ollut meillä käytännössä, minä
olisin kyllä nähnyt sen.

Tuomarit eivät puhuneet siitä sen enempää, sillä he eivät tahtoneet
näyttää kuinka suuri merkitys heidän mielestään tällä asialla todellakin
oli. He lausuivat kuitenkin kummastelevansa sitä ettei revittyä kulmaa
oltu löydetty.

-- Eikö joskus ole tapana, kysyi Daix, painaa kirjoituskaavojen kulmaan
koulun leima?

-- Kyllä joskus, täytyi veli Fulgentiuksen vastata.

Mutta Markus huudahti:

-- Minä puolestani en ole koskaan leimannut kirjoituskaavoja. Meillä ei
koskaan tehdä sitä.

-- Anteeksi, selitti Simon tyynesti, minulla on ollut tapana käyttää
leimalla varustettuja kirjoituskaavoja. Mutta niissä on leima alhaalla,
tässä paikassa.

Huomatessaan tuomarien silminnähtävän neuvottomuuden, naurahti isä
Philibin, joka siihen asti oli ääneti kuunnellut.

-- Tämä todistaa kuinka vaikeaa on saada totuus selville... Katsokaahan
herra prokuraattori esimerkiksi tuota mustetäplää. Jotkut ovat jo olleet
huomaavinaan siinä epäselviä kirjaimia, jonkunlaisen nimimerkin. Minä
puolestani luulen sitä mustetahraksi, jota oppilas on koettanut raapia
pois sormellaan.

-- Onko sitten tavallista että opettajat panevat nimimerkin kaavoihin.

-- Kyllä, myönsi veli Fulgentius, se on meillä tapana.

-- Me taasen, sanoivat yhtaikaa Simon ja Markus, me emme
kunnalliskouluissa sitä tee.

-- Te erehdytte, sanoi neiti Rouzaire. minä puolestani panen niihin
joskus nimikirjaimeni, vaikka en merkitsekään niitä koulun leimalla.

La Bissonnière lopetti keskustelun, sillä hän tiesi kokemuksesta mihin
kinasteluihin tällaiset vähäpätöiset kysymykset voivat viedä. Asia oli
tutkittava oikeudessa. Sitten hän kuunteli kertomusta siitä kuinka rikos
oli keksitty. Mignot kertoi kuinka avonainen akkuna oli herättänyt hänen
huomiotansa, ja kuinka hän oli huutanut nähdessään pienen, julmasti
rääkätyn ruumiin. Neiti Rouzaire selitti kuinka hän oli rientänyt
paikalle, ja kertoi sitten kaikki yksityisseikat edellisen päivän
jumalanpalveluksesta, kuinka hän oli saattanut Zéphirinin ikkunan luo ja
kuinka tämä oli siitä hypännyt sisään. Isä Philibin ja veli Fulgentius
vuorostaan kertoivat kuinka he sattumalta olivat tulleet paikalle,
kuvailivat minkälainen huone oli ollut heidän saapuessaan ja osoittivat
tarkasti paikan missä oli ollut paperikäärö, jonka he aivan
yksinkertaisesti olivat aukaisseet ja sitten panneet pöydälle. Ja Markus
taas luetteli ne muutamat havainnot, jotka hän oli tehnyt, tultuaan
muiden jälkeen paikalle.

Sitten La Bissonnière kysyi kääntyen Simonin puoleen.

-- Sanoitte, että palasitte kotiin kahtakymmentä vailla kaksitoista, ja
että koko talo teistä näytti rauhalliselta... Vaimonne nukkui.

Mutta Daix uskalsi keskeyttää.

-- Herra prokuraattori, eikö olisi tarpeellista että rouva Simon olisi
läsnä? Eikö hän voisi tulla alas hetkeksi?

La Bissonnière nyökäytti myöntävästi päätään, ja Simon meni hakemaan
vaimoansa, jonka kanssa hän pian palasi takasin.

Puettuna hyvin yksinkertaiseen aamupukuun oli Rachel niin kaunis, että
kaikkien täytyi ihailla häntä kun hän syvän hiljaisuuden vallitessa
astui sisään. Hän oli täysin kehittynyt juutalainen kaunotar, hänen
kasvonsa olivat hienot, hiukset mustat ja komeat, kasvojen väri kullan
hohtava, silmät suuret hyväilevät, huulet punaiset ja hampaat loistavan
valkoiset. Hän oli luonteeltaan vähän veltto ja oli sulkeutunut kotiinsa
miehensä ja lastensa seuraan niinkuin itämaalainen nainen sulettuun
puutarhaansa. Simon oli panemaisillaan ovea kiinni, kun heidän kaksi
vahvaa, reipasta lastansa Joseph ja Sarah, joista toinen oli neljän ja
toinen kahden vuoden vanha, tunkeutuivat sisään huolimatta siitä, että
heitä oli kielletty tulemasta alas; he koettivat piiloutua äitinsä
hameisiin ja tuomarit kehoittivat jättämään heidät rauhaan.

Kohtelias La Bissonnière, johon näin suuri kauneus ei voinut olla
vaikuttamatta, alkoi huilunheleällä äänellä kysellä.

-- Rouva, oliko kello kahtakymmentä minuuttia vailla kaksitoista kun
teidän miehenne saapui kotiin?

-- Oli, herra, tullessaan hän katsoi seinäkelloa; ja kun kello löi
kaksitoista oli hän paneutunut maata ja me keskustelimme puoliääneen
etteivät lapset heräisi.

-- Mutta ettekö te, rouva, ennen puolisonne tuloa, puoli yhdestätoista
puoli kahteentoista, kuulleet mitään askeleita, ääniä, taistelun melua
tai tukahutettuja huutoja.

-- En, herra, en niin mitään. Minä nukuin, puolisoni vasta herätti minut
astuessaan huoneeseen... Minä olin hänen lähtiessään ollut jotakuinkin
sairas, ja hän oli iloinen siitä että olin parempi, hän nauroi ja laski
leikkiä niin että minun täytyi pyytää häntä olemaan hiljaa, ettei hän
häiritsisi muita, sillä niin hiljaista oli kaikkialla... Oh! kukapa
olisi aavistanut että niin hirveä onnettomuus oli meitä kohdannut!

Hän oli ankarassa mielenliikutuksessa, kyyneleet virtasivat pitkin hänen
poskiaan ja hän kääntyi miehensä puoleen ikäänkuin häneltä hakien voimaa
ja lohdutusta. Ja Simon itki myöskin nähdessään vaimonsa itkevän, unohti
missä he olivat ja otti hänet syliinsä ja suuteli häntä hellästi. Lapset
katselivat heihin levottomina, ja hetkeksi valtasi kaikki syvä liikutus
ja sääli.

-- Olin vähän ihmeissäni siitä, että mieheni tuli siihen aikaan, jatkoi
rouva Simon. Päästyään vuoteeseen kertoi hän minulle asian laidan.

-- Minä en voinut olla menemättä pitoihin, selitti Simon; ja olin niin
harmissani kun näin puoli yhdentoista junan jättävän, että päätin heti
lähteä jalkaisin kotiin, sillä muutoin olisi minun täytynyt odottaa
puoliyön junaa. Yö oli hyvin lämmin ja kaunis... Yhden tienoissa, kun
rajuilma jo oli alkanut, kerroin kuinka olin viettänyt iltani ja puhelin
hiljaa vaimoni kanssa, hän kun ei voinut saada unta. Tämän vuoksi olimme
vielä vuoteessa tänä aamuna kuoleman ollessa vieraana talossa.

Rachel oli taas ruvennut itkemään ja Simon syleili häntä uudelleen.

-- No niin, rakkaani! Me rakastimme pienokaista koko sydämestämme, me
kohtelimme häntä niinkuin omaa lastamme, omatunto ei voi mistään
nuhdella meitä tässä kauheassa onnettomuudessakaan.

Se oli läsnäolioidenkin mielipide. Pormestari Darras sanoi suuresti
kunnioittavansa Simonia opettajana. Mignot ja neiti Rouzaire, vaikkakaan
he eivät ollenkaan pitäneet juutalaisista, olivat yhtä mieltä siitä,
että Simon kaikin voimin koetti saada syntyperänsä anteeksi
käyttäytymällä moitteettomasti. Isä Philibin ja veli Fulgentius
puolestaan pysyivät puolueettomina, ikäänkuin olisivat asiaan
kuulumattomia, ja he vaan äänettöminä katselivat terävillä silmillään
ympärilleen, tutkien henkilöitä ja asioita. Tuomarit, joista asia näytti
pimeältä kuin yö, lukuunottamatta sitä arvelua että joku tuntematon
henkilö oli akkunan kautta päässyt sisään ja paennut jälleen, saivat
tyytyä siihen mitä olivat huomanneet. Ainoastaan se oli varma että rikos
tapahtui puoli yhdentoista ja yhdentoista välillä; itse tämä inhoittava
ja raaka rikos oli täydelleen pimeyden peitossa.

Markus jätti virkamiehet järjestämään joitakuita yksityisseikkoja ja
lähti syömään aamiaista syleiltyään veljellisesti Simonia. Äskeinen
kohtaus Simonin ja hänen vaimonsa välillä ei ollut mitään uutta hänelle,
sillä hän tiesi, kuinka syvästi he rakastivat toisiaan. Mutta hänelle
oli tullut kyyneleitä silmiin kun hän näki niin paljon rakkautta ja
hyvyyttä. Saint-Martinin kello löi juuri kahtatoista, kun hän saapui
torille, missä tungos oli jo niin suuri että hänen oli vaikea raivata
itselleen tietä. Sitä mukaa kuin tieto rikoksesta levisi, tuli
kaikkialta joukottain ihmisiä, jotka tungeskelivat suljetun ikkunan
edessä, niin että santarmeilla oli täysi työ sitä suojellessaan.
Täydellisesti vääristyneet, liioitellut ja kamalat kertomukset
kiertelivät suusta suuhun, herättivät vihaa ja yllyttivät kiihoittunutta
kansajoukkoa. Kun Markus vihdoin pääsi tungoksen läpi, puhutteli häntä
eräs pappi.

-- Tulette koululta, herra Froment, ovatko kaikki nuo hirvittävät seikat
tosia?

Se oli abotti Quandieu, Saint-Martinin kirkkoherra, neljänkymmenenkolmen
vuotias suuri ja vahva mies, jonka kasvot olivat lempeät ja hyvät,
silmät kirkkaan siniset, posket pyöreät ja leuka pehmeä. Markus oli
tutustunut häneen rouva Duparquen luona, jonka ystävä ja rippi-isä hän
oli; ja vaikka Markus ei ylipäänsä pitänyt papeista tunsi hän tätä
kohtaan jonkun verran kunnioitusta, sillä hän tiesi hänen olevan
suvaitsevaisen ja oikeamielisen miehen ja sitä paitsi enemmän
tunteellisen kuin järkevän.

Muutamin sanoin Markus kertoi asiat, jotka jo itsessäänkin olivat
tarpeeksi kauheat.

-- Herra Simon raukka, sanoi kirkkoherra säälivällä äänellä, mikä suru
se mahtaakaan olla hänelle, sillä hän rakasti suuresti veljenpoikaansa
ja kohteli tätä erittäin hyvin! Minä olen itse nähnyt todistuksia siitä.

Tämä vapaaehtoinen arvostelu miellytti Markusta, joka vielä hetken
keskusteli papin kanssa. Silloin lähestyi eräs kapusiinimunkki, isä
Theodosius, sen pienen veljeskunnan esimies, joka hoiti
jumalanpalvelusta läheisyydessä sijaitsevassa kappelissa. Hän oli komea
mies, kasvonsa olivat kauniit, silmänsä suuret ja tuliset ja mahtava
parta teki hänet majesteetillisen näköiseksi. Hän oli suosittu
rippi-isänä ja salaperäisesti vaikuttava kaunopuhuja, jonka lämmittävää
ääntä kuuntelemaan kaikki uskovaiset riensivät. Vaikkakin hän oli
salaisessa taistelussa kirkkoherra Quandieun kanssa, osoitti hän
nuorempana ja halvempana Herran palvelijana tälle nöyrää kunnioitusta.
Hän alkoi heti puhua mielenliikutuksestaan ja surustaan. Lapsi raukka
oli edellisenä iltana kappelissa herättänyt hänen huomiotansa! Kuinka
syvä olikaan hänen hartautensa ollut, hän oli oikea taivaan enkeli,
kiharatukkainen vaalea kerubiini! Markus oli heti isä Theodosiuksen
puheen alussa sanonut jäähyväiset, sillä hän tunsi häntä kohtaan
voittamatonta vastenmielisyyttä ja epäluottamusta. Taas läksi hän kotiin
päin, mutta hänet pysäytettiin uudelleen. Ystävällisesti lyötiin häntä
olalle.

-- Kas! Férou!... Tekö Mailleboisissa.

Férou oli opettajana Moreuxissa, pienessä neljän kilometrin päässä
Jonvillestä olevassa yksinkertaisessa kunnassa, jossa ei edes ollut omaa
kirkkoherraa, vaan jossa sielunhoitajan virkaa toimitti Jonvillen
kirkkoherra, apotti Cognasse. Férou viettikin siellä vaimonsa ja kolmen
tyttärensä kanssa mitä kurjinta elämää. Hän oli pitkä, hintelä mies ja
hänen vaatteensa näyttivät aina liian lyhyiltä. Hänen ruskeat hiuksensa
seisoa törröttivät pitkässä luisevassa päässä, nenä oli hänellä käyrä,
suu leveä ja leuka esiin pistävä, eikä hän koskaan tiennyt mitä tehdä
suurilla jaloillaan ja suurilla käsillään.

-- Tiedättehän, että vaimoni täti on maustekauppiaana Mailleboisissa. Me
olemme täällä häntä tervehtimässä. Mutta kuinka halpamainen onkaan tuon
pienen kyttyräselän murha! Siinäpä vasta tapaus, joka antaa tuolle
kurjalle pappijoukolle tilaisuuden ruoskia meitä, kansan turmelijoita ja
myrkyttäjiä!

Markus piti häntä hyvin terävänä miehenä, joka oli paljon lukenut, mutta
tuskastunut ainaiseen köyhyyteen, tullut katkeraksi, ja jonka ajatukset
senvuoksi mitä rajuimmalla tavalla liikkuivat kostontuumissa. Hän
hämmästyi kuitenkin tämän huudahduksen katkeruutta.

-- Kuinka, ruoskiako meitä? kysyi hän. Minä en ymmärrä mitä meillä on
tämän kanssa tekemistä?

-- Mitäkö on! te olette lapsellinen. Te ette tunne heitä; mutta kyllä
saatte vielä nähdä kaikki mustatakit, kaikki hyvät isät ja rakkaat
veljet toimessa... Sanokaa minulle, eivätkö he jo ole viitanneet
sinnepäin että Simon itse on murhannut veljenpoikansa?

Silloin Markus suuttui. Férou meni todellakin liian kauas vihassaan
kirkkoa kohtaan!

-- Mutta tehän olette mieletön! Kukaan ei epäile, eikä uskaltaisikaan
epäillä Simonia. Kaikki tunnustavat hänen rehellisyytensä. Kirkkoherra
Quandieu juuri sanoi usein nähneensä todistuksia hänen isällisestä
kohtelustaan poika raukkaa kohtaan.

Väkinäinen nauru tärisytti Féroun laihaa ja suurta ruumista, ja hiukset
hänen pitkässä, hevosmaisessa päässään nousivat vielä enemmän pystyyn.

-- Oh! te olette kovin naurettava. Luuletteko että he välittävät
kurjasta juutalaisesta! Ansaitseeko saastainen juutalainen oikeutta?
Teidän Quandieunne ja koko joukkio on sanova, mitä heidän on sanottava,
jos tulee tarpeelliseksi että saastainen juutalainen tulee syylliseksi
yhdessä kaikkien meidän jumalattomien, isänmaattomien, Ranskan nuorison
turmelijoiden kanssa.

Ja kun Markus, jonka sydäntä alkoi kouristaa, yhä väitti vastaan, jatkoi
Férou vielä kiivaammasti.

-- No, te tiedätte hyvin mitä Moreuxissa tapahtuu. Minä näen siellä
nälkää, minua halveksitaan, pidetään huonompana kuin kurjaa tientekijää,
joka hakkaa piikiviä teillä. Apotti Cognasse sylkäisisi minua, jos hän
kohtaisi minut mennessään messuun. Minulla ei ole joka päiväksi
leipääkään, koska olen kieltäytynyt laulamasta kirkossa ja soittamasta
kelloja... Te tunnette apotti Cognassen, te olette melkein nöyryyttäneet
hänet täällä Jonvillessä saatuanne pormestarin puolellenne. Mutta
sittenkin te saatte taistella joka päivä, ja hän musertaisi teidät, jos
voisi sen tehdä... Opettaja on vetojuhta, kaikkien palvelija, talonpojat
häntä epäilevät, ja papit haluaisivat polttaa hänet roviolla saadakseen
koko maan katkismuksen vallanalaiseksi.

Yhtä katkerasti hän jatkoi puhettaan ja luetteli kirottujen
alkeisopettajien, kuten hän heitä kutsui, kaikki kärsimykset ja
puutteet. Hän oli paimenen poika, oli kyläkoulussa osoittanut taipumusta
lukemiseen ja myöhemmin saanut normaalikoulusta erinomaiset
päästötodistukset. Hän oli aina kärsinyt rahanpuutetta, sillä ollessaan
apuopettajana Mailleboisissa oli hän tehnyt sen tyhmyyden, että oli
rehellisyydessään nainut erään yhtä köyhän puotineidin, ensin tehtyään
hänet raskaaksi. Mutta oliko edes Markus, jonka vaimon isoäiti yhtä
mittaa antoi heille lahjoja, paljon onnellisemmassa asemassa Jonvillessä
velkojen aina uhkaamana ja alituisessa taistelussa kirkkoherran kanssa
säilyttääkseen arvonsa ja riippumattomuutensa? Kaikeksi onneksi oli
hänellä apunaan tyttökoulun opettajatar, terävä-älyinen ja hyväsydäminen
neiti Mazeline. Tämä oli auttanut häntä saamaan puolelleen
kunnallisneuvosten ja koko kaupungin. Tapaus oli ehkä ainoa koko
maakunnassa ja oli seurauksena onnellisista asianhaaroista. Ja
olosuhteet Mailleboisissa, nehän täydensivät kuvaa! Siellähän oli neiti
Rouzaire, joka oli kokonaan pappien ja munkkien vallassa, joka vei
oppilaansa koulutunneilla kirkkoon, joka niin hyvin täytti sisarten
tehtävät että veljeskunta piti tarpeettomana perustaa Mailleboisiin omaa
tyttökoulua! Ja sitten Simon raukka, joka kyllä oli kunnon mies, mutta
joka pelkäsi huonoa kohtelua senvuoksi että oli juutalainen ja sitä
välttääkseen mielitteli kaikkia ja kumarsi syvään papeille, jotka
myrkyttivät maan!

-- Saastainen juutalainen hän on, lopetti Férou kiivaasti, eikä ole
koskaan oleva muuta! Opettaja ja juutalainen samalla kertaa, se on jo
liikaa! Saattepa nähdä, saattepa nähdä!

Ja hän katosi väkijoukkoon tehden rajuja liikkeitä, jotka saivat
horjumaan koko hänen suuren ruumiinsa.

Markus jäi seisomaan katukäytävän reunalle ja kohautti olkapäitään
pitäen häntä puolihulluna; sillä tämä kuvaus oli todellakin hänen
mielestään suuresti liioiteltu. Mitä olisi hyödyttänyt vastaaminen
tuolle miesraukalle, jonka järjen kurjuus lopulta oli hämmentävä? Ja hän
läksi taas kulkemaan Kapusiinitorille päin, mutta kumminkin levottomana
ja voimatta unhoittaa mitä oli kuullut.

Kello oli neljännestä vailla kaksitoista kun hän saapui kotiin, pieneen
taloon Kapusiinitorin varrella. Vanhat rouvat ja Geneviève olivat
odottaneet häntä neljännestunnin ajan pienessä ruokasalissa katetun
pöydän ääressä. Rouva Duparque oli suutuksissaan tästä uudesta
myöhästymisestä. Hän ei puhunut mitään, mutta se tapa, jolla hän
istuutui ja hermostuneesti aukaisi ruokaliinansa, osoittivat selvästi
kuinka moitittavana hän piti tällaista epäsäännöllisyyttä.

-- Pyydän anteeksi, sanoi Markus, minä olin pakoitettu odottamaan
tuomareita, ja torilla oli sellainen tungos etten enää tahtonut päästä
kulkemaan.

Vaikka isoäiti oli päättänyt olla puhumatta, ei hän voinut pidättää
huudahdusta.

-- Toivon että te ette ainakaan aio puuttua tähän inhoittavaan juttuun.

-- Minä myöskin toivon, vastasi Markus yksinkertaisesti, ettei minun
tarvitsisi puuttua siihen ellei velvollisuuteni sitä vaadi.

Sittenkun Pélagie oli tarjonnut omelettia, paistettua lampaan lihaa ja
perunakeittoa, kertoi hän kaikki mitä tiesi, luetteli kaikki
yksityisseikat. Geneviève kuunteli vapisten kauhusta ja säälistä, ja
hänen äitinsä, rouva Berthereau oli myöskin hyvin liikutettu. Hän koetti
pidättää kyyneleitään heittäen tuontuostakin salaisen katseen rouva
Duparqueen, ikäänkuin kysyäkseen mihin saakka hänen mielenliikutuksensa
saisi mennä. Mutta tämä oli jälleen tullut äänettömäksi ja osoitti siten
paheksuvansa kaikkea säännöttömyyttä. Hän sanoi vihdoin.

-- Muistan selvästi että nuoruudessani eräs lapsi katosi Beaumontista.
Se löytyi Saint-Maxentiuskirkon käytävän alta leikattuna neljään
kappaleeseen: sydän vaan oli poissa... Epäiltiin että juutalaiset olivat
tarvinneet sydämmen happamatonta leipäänsä varten pääsiäisenä.

Markus katseli häntä silmät selällään.

-- Te laskette leikkiä, isoäiti, te ette itsekään usko noihin
häpäiseviin tyhmyyksiin.

Isoäiti katsoi häneen kylmillä, kirkkailla silmillään ja sanoi,
vastaamatta suoraan kysymykseen.

-- Se on vaan vanha muisto, joka johtui mieleeni... En tietysti syytä
ketään.

Mutta Pélagie, joka juuri toi jälkiruokaa pöytään, uskalsi puuttua
keskusteluun vanhan palvelijan tuttavallisuudella.

-- Rouva on oikeassa kun ei syytä ketään, ja ihmisten pitäisi tehdä
samoin kuin rouva... Koko kaupunki on kuohuissaan rikoksesta, ja on
mahdoton aavistaakaan, mitä hirveitä kertomuksia liikkuu, ja minä kuulin
juuri erään työmiehen huutavan, että veljien koulu olisi poltettava.

Nämä sanat synnyttivät syvän hiljaisuuden. Markus teki hämmästyksissään
vilkkaan liikkeen, jonka hän heti hillitsi, pitäen parhaana salata
ajatuksensa. Ja Pélagie lisäsi.

-- Laskeeko rouva minut iltapäivällä palkintojenjakoa katsomaan. En
luule että veljenpoikani Polydor saa mitään, mutta minusta olisi
kuitenkin hauskaa olla siellä... Oi! Veli raukoille ei juhla varmaankaan
tuota paljon iloa, nyt kun heidän paras oppilaansa on murhattu.

Rouva Duparque antoi suostumuksensa nyökäyttämällä päätään, ja sitten
alettiin puhua muista asioista. Aamiaisen loppupuolta ilahutti
naurullaan pikku Louise, joka oli ihmeissään katsellut isän ja äidin
tavallisesti kirkkaita ja hymyileviä, mutta nyt levottomia kasvoja.
Lopulla perhe jo keskusteli sydämmellisen ystävällisesti.

Iltapäivällä tapahtuva palkintojenjako veljien koulussa herätti suurta
mielenkiintoa. Tämä juhlallisuus ei ollut milloinkaan ennen saanut
kootuksi niin suurta väkijoukkoa. Ensiksikin se seikka, että isä
Philibin, Valmarien kolleegion tarkastaja, johti toimitusta, antoi sille
erityisen loiston. Saman kolleegion rehtori, jesuiitta-isä Crabot, joka
oli kuuluisa vaikutusvallastaan seuraelämässä sekä siitä merkityksestä,
joka hänellä luultiin olevan aikansa tapahtumiin nähden, oli myös siellä
osoittaakseen julkisesti veljeskunnalle kunnioitustaan. Sitten oli
siellä vielä eräs maakunnan vanhoillinen edusmies kreivi Hector de
Sangleboeuf, joka vaimonsa, suuren juutalaisen pankkiirin, parooni
Nathanin tyttären kautta oli tullut muutamien miljoonien markkojen sekä
kauniin Désiraden linnan ja siihen kuuluvan maatilan omistajaksi. Mutta
etupäässä kiihoitti mieliä aamulla keksitty rikos, ja juuri se täytti
kuumeisella kohinalla tavallisesti niin aution ja rauhallisen
Kapusiinitorin. Murhattu lapsiraukka oli ollut veljien oppilas. Ja hän
oli ikäänkuin läsnä kaikkialla varjokkaassa pihassa, johon lava oli
rakennettu ahtaiden tuolirivien eteen, hän oli läsnä isä Philibinin
pitäessä ylistyspuhettaan laitokselle, sen erinomaisen etevälle
johtajalle veli Fulgentiukselle ja hänen kolmelle apulaiselleen veli
Isidorille, Lazarukselle ja Gorgiaalle. Tämä tunnelma kävi vieläkin
selvemmäksi kun laiha ja luiseva veli Gorgias, jolla oli matala ja
ankara otsa, musta kihara tukka, suuri kotkannenä, ulkonevat poskipäät
ja paksujen huulien välistä näkyvät valkeat sudenhampaat, nousi
lukeakseen luetteloa palkinnonsaaneista. Zephirin oli paras oppilas
luokallaan ja oli saanut palkinnon kaikissa aineissa, niin että hänen
nimeänsä mainittiin lakkaamatta; mustaan kauhtanaan ja valkeaan
kaulukseen puettu veli Gorgias osasi niin hitaalla ja synkällä tavalla
lausua tämän nimen, että joka kerta kasvava väristys puistatti
kuulijoita. Joka kerralla tuntui kuin kuollut pienokaisraukka kutsua
totellen olisi astunut esiin vastaanottamaan seppelettään ja
kultalaitaista kirjaansa. Seppeleet ja kirjat kasautuivat pöydälle, ja
yhä kamalammalta tuntui se tyhjyys ja hiljaisuus, joka seurasi jokaista
huutoa, sillä makasihan vähän matkan päässä tämä erinomainen oppilas
häväistynä ruumiina. Läsnäolijoiden liikutus kasvoi yhä, nyyhkytyksiä
alkoi kuulua, samalla kun veli Gorgias yhä toisti tuota nimeä kohottaen
huultaan tapansa mukaan niin että vasemmalla puolella valkeat hampaat
pilkoittivat esiin puoleksi ivallisesti irvistäen.

Juhlallisuuden lopussa vallitsi ikävä mieliala. Huolimatta mahtavista
vieraista, jotka olivat saapuneet osoittamaan veljille kiitollisuuttaan,
oli ahdistus yhä lisääntynyt, ja levottomuus oli vallannut kaikki
ikäänkuin jonkun vaaran uhatessa etäisyydessä. Pahin kaikesta oli
kuitenkin poislähtö, jolloin sai kuulla kuinka torille keräytyneet
joukot talonpoikia ja työmiehiä uhkailivat ja sadattelivat. Ne kamalat
kertomukset, joista Pélagie oli puhunut, kiertelivät suusta suuhun
kauhun valtaamassa joukossa. Muisteltiin erästä ilkeää juttua veljestä,
jonka hänen esimiehensä olivat kätkeneet tietämättömiin, jotta hän ei
joutuisi oikeuden eteen. Ja nyt kerrottiin kaupungilla kaikellaisia
kauheita juttuja niistä julmuuksista, joita muka koulussa tapahtui,
mutta joista lapset eivät uskaltaneet puhua. Nämä jutut olivat tietysti
yhä suurentuneet kierrellessään miehestä mieheen. Torilla tungeskelevain
ihmisjoukkojen suuttumus näistä huhuista luonnollisesti yhä kiihtyi,
kunnes he viimein alkoivat joutua vimmoihinsa. Syytökset alkoivat tulla
varmemmiksi, kostonhimoisia huutoja kuului; pitiköhän syyllisen tälläkin
kertaa päästä rangaistuksetta? eikö tuota veristen ilkitöiden
pesäpaikkaa vieläkään suljeta? Ja kun mahtavat herrat kulkivat ohitse,
kun munkinviitat ja papinkauhtanat alkoivat näkyä, heristettiin heille
nyrkkiä, kuolemanuhkauksia kuului ja pilkkaava joukko ahdisti ivasanoja
syytäen isä Crabotia ja isä Philibiniä, jotka kalpeina ja levottomina
kulkivat ohi; veli Fulgentius antoi tarkasti sulkea koulunsa ovet.

Markus oli uteliaana katsellut tätä menoa eräästä akkunasta rouva
Duparquen pienessä talossa; hetkeksi oli hän mennyt ulos kynnyksellekin
paremmin kuullakseen ja nähdäkseen. Férou oli täydellisesti erehtynyt
ennustaessaan, että juutalaista syytettäisiin rikoksesta, että
maallikko-opettaja joutuisi koko raivostuneen papiston uhriksi. Aivan
päinvastoin näyttivät asiat kääntyvän veljille vahingoksi. Kansan
lisääntyvä suuttumus ja kuolemanhuudot osoittivat, että tapauksen
seuraukset voivat ulottua hyvinkin laajalle, ne voivat levitä
syyllisestä koko veljeskuntaan ja tulisi vaarallisiksi itse kirkollekin,
jos syyllinen todellakin oli sen jäseniä. Markus mietti asiaa, mutta ei
päässyt varmaan vakuutukseen, sillä hänestä tuntui pieninkin epäileminen
liian rohkealta ja kunniattomalta. Isä Philibin ja veli Fulgentius
olivat hänen mielestään käyttäytyneet aivan moitteettomasti ja täysin
levollisesti. Hän koetti olla oikein suvaitsevainen ja oikeudenmukainen,
sillä täydellisenä vapaa-ajattelijana vältti hän tunteitten valtaan
joutumista. Ja hän odotti saavansa lisää tietoja tästä peloittavan
salaperäisestä murhatapauksesta.

Mutta hänen seistessään siinä saapui pyhävaatteisiin puettu Pélagie,
mukanaan veljenpoikansa, yksitoistavuotias Polydor Souquet, jolla oli
kaunis, kultakantinen kirja kainalossa.

-- Se on palkinto hyvästä käytöksestä! selitti Pélagie ylpeästi. Se on
vielä parempi kuin palkinto luku- tai kirjoitustaidosta, eikö ole?

Asia oli niin että tyynen ja umpimielisen Polydorin laiskuus kummastutti
itse veljiäkin. Hän oli kalpea ja suurikasvuinen lapsi, hänen hiuksensa
olivat vaaleat, kasvonsa pitkät ja tylsät. Hän oli juopon tientekijän
poika, ja hänen äitinsä oli kuollut varhain joten hän jäi elämään aivan
omin valloin, silläaikaa kun isä hakkasi piikiviä teillä. Hän vihasi
kaikkea työtä ja pelkäsi että hänenkin vuorostaan täytyisi ruveta
piikiviä hakkaamaan, hän antoi sentähden tätinsä Pélagien uneksia että
hänestä kerran tulisi munkki, ja hän kävi usein hänen kyökissään toivoen
sieltä saavansa jotakin syötävää.

Huolimatta ilostaan oli Pélagie kiukuissaan torilla olevalle
ihmisjoukolle.

-- Kuuletteko, herra, kuuletteko noita anarkisteja! Kohdella sillä
tavoin veljiä, jotka ovat niin alttiiksi-antavaisia, jotka niin
rakastavat lapsia, jotka hoitavat heitä niin äidillisesti!...
Kuulkaahan! Polydor asuu isänsä kanssa Jonviilen tien varrella,
kilometrin päässä täältä. No! Eilen illalla kirkonmenojen jälkeen tuli
veli Gorgias häntä saattamaan portille asti, peläten että hänelle jotain
pahaa tapahtuisi... Eikö niin Polydor?

-- Niin. vastasi poika lyhyesti, kumealla äänellään.

-- Ja heitä nyt syytetään ja uhkaillaan! jatkoi palvelijatar.
Ajatelkaahan esimerkiksi veli Gorgias raukkaa, joka kulkee nuo kaksi
kilometriä edestakaisin pimeässä yössä, ettei tälle pojalle mitään pahaa
tapahtuisi. Eipä tosiaankaan luulisi tekevän mieli olla hyvä, kun saa
syytöksiä ja uhkauksia palkakseen.

Markus tarkasteli lasta ja häntä kummastutti sen äänettömyys ja
ulkokullattu uneliaisuus, johon se näytti olevan vaipunut kuin suloiseen
lepoon. Hän ei kuunnellut enää Pélagieta, jonka pakinoista hän
tavallisuuden mukaan ei välittänyt. Hän palasi takaisin pieneen saliin,
jossa Geneviève luki jotain kirjaa ja rouva Duparque sekä rouva
Berthereau olivat ryhtyneet tavalliseen kutomistyöhönsä jotain
uskonnollista tarkoitusta varten. Nähdessään vaimonsa tuli Markus
levottomaksi, sillä hän oli pannut kirjan pois ja oli sangen
kiihtyneessä mielentilassa sen johdosta mitä ulkona tapahtui. Hän tuli
miestään vastaan ja melkein heittäytyi hänen kaulaansa, hän oli
ihastuttavan kaunis mielenliikutuksessaan.

-- Mitä siellä tapahtuu? kysyi hän. Rupeavatko ne tappelemaan?

Markus rauhoitti häntä. Silloin nosti rouva Duparque katseensa työstään
ja toisti vakavasti mitä ennen oli sanonut,

-- Markus, minä toivon että te ette puutu tähän ilkeään juttuun...
Epäillä ja herjata veljiä, se on todellakin mieletöntä! Jumala on
kostava omiensa puolesta.




II.


Yöllä ei Markus voinut nukkua. Edellisen päivän tapahtumat kiusasivat
häntä ja tuon kamalan ja salaperäisen murhan ongelma piti häntä
valveella. Silläaikaa kun hänen vaimonsa lepäsi rauhallisesti hänen
vierellään, ja pienestä lastensängystä kuului rakastetun Louisen
säännöllinen hengitys, kävi hän uudelleen läpi jokaisen yksityisseikan,
luokitti ja järjesti sen mitä oli tullut selville, koetti tunkea
salaisuuden läpi ja saada selville totuuden.

Markuksella oli johdonmukainen ja selvä järki. Hänen kirkas ja terävä
älynsä pyrki aina varmuuteen, ja siitä seurasi hänen rajaton
totuudenrakkautensa. Hänen mielestään ei oikeata lepoa, todellista onnea
voinut olla kuin varmuudessa, silloin kun se täydellisenä ja
ratkaisevana oli hänen omassa olemuksessaan. Hän ei ollut suuri oppinut,
mutta sen mitä hän tiesi tahtoi hän tietää varmasti, niin ettei hänen
tarvinnut epäillä tietävänsä totuuden, kokeisiin perustuvan,
horjumattoman totuuden. Hänen kärsimyksensä loppui samassa kun hänen
epäilyksensä, ja silloin hän tuli jälleen iloiseksi ja onnelliseksi.
Hänen totuudenrakkaudelleen veti vertoja vain hänen halunsa opettaa
muille totuutta, opettaa kaikkia totuutta rakastamaan ja ymmärtämään.
Silloin tulivat näkyviin hänen suuret lahjansa ja hänen opetustapansa,
joka teki selväksi, järjesti ja valaisi kaikki. Hänen tyyni
vakuutuksensa tarttui muihin, hämärät käsitteet selkenivät ja näyttivät
helpoilta ja yksinkertaisilta. Hän sai viehätystä ja elämää
kuivimpiinkiin aineisiin. Hän saattoi innostua kielioppiin ja laskentoon
ja voi tehdä ne oppilailleen yhtä jännittäviksi kuin kertomukset. Hän
oli todellakin opettajaksi syntynyt.

Tämän opettajataipumuksensa oli hän huomannut silloin, kun hän
seitsemäntoista vuotiaana saapui täydentämään kivipiirustus-taitoaan
Papon-Larochen luokse Beaumontiin. Hänen toimekseen oli annettu
koulutaulujen valmistaminen, ja hän koetti tehdä ne vielä entistä
yksinkertaisemmiksi. Hän olikin saanut aikaan mestariteoksia mitä
selvyyteen ja täsmällisyyteen tulee, ja siten hänelle selvisi että hänen
elämäntehtävänsä, joka tuottaisi hänelle onnen, oli lasten opettaminen.
Papon-Larochen luona oli hän myöskin tutustunut normaalikoulun johtajaan
Salvaniin, ja tämä oli, huomattuaan hänen taipumuksensa, kehoittanut
häntä täydellisesti antautumaan opettajatoimeen. Hän olikin nyt
alkeisopettaja ja oli vakuutettu tehtävänsä jaloudesta, sekä tunsi
itsensä onnelliseksi saadessaan täyttää sitä vähäpätöisessä kylässä. Hän
rakasti niitä, joissa kehitysmahdollisuus vielä uinui heräämättömänä, ja
se rakkaus ratkaisi hänen elämänsä. Tässä vaatimattomassa toimessa
kasvoi hänen totuudenrakkautensa yhä ja tuli hänelle välttämättömäksi
tarpeeksi. Se oli hänen terveytensä, hänen olemassaolonsa ehto, hänen
säännöllinen elämänsä vaati sitä. Kun hän joskus ei tuntenut totuutta
jostakin kysymyksestä, joutui hän ahdistukseen ja tuskaan, hänet valtasi
ehdoton tarve saada totuus kokonaan selville ja saattaa se muidenkin
tietoon. Muuten ei hän voinut elää, hänen päivänsä kuluivat
sietämättömässä henkisessä ja ruumiillisessakin ahdistuksessa. Tästä
johtui epäilemättä sekin levottomuus, joka nyt piti häntä valveilla. Hän
kärsi siitä että ei tiennyt tuon hirveän lapsenmurhan salaisuutta. Tässä
ei myöskään ollut kysymyksessä ainoastaan halpamainen rikos, vaan hän
aavisti että sen takana uhkasi kamala, vaarallinen kuilu. Pitikö hänen
tällä tavoin kärsiä kunnes totuus tulisi ilmi, ja tulisiko se koskaan
ilmi tuosta pimeydestä, joka näytti yhä synkkenevän, kuta enemmän hän
koetti haihduttaa sitä? Epävarmuuden ja pelon vallassa hän toivoi että
päivä jälleen koittaisi jotta hän voisi niin pian kuin mahdollista
jälleen ryhtyä totuutta etsimään. Hänen vaimonsa naurahti unissaan; hän
näki epäilemättä iloisia, rakkaita unia; toiselta puolen muistui
Markuksen mieleen isoäiti, ja hän oli kuulevinaan tämän kieltävän häntä
puuttumasta tuohon ilkeään juttuun. Riitaantuminen Genevièven perheen
kanssa näytti hänestä välttämättömältä, ja hän tuli yhä levottomammaksi
ja onnettomammaksi. Tähän saakka ei ainoatakaan varsinaista ikävyyttä
ollut hänelle tullut siitä että hän oli ottanut tästä ankaran
uskonnollisesta perheestä nuoren tytön puolisokseen ja elämänsä
toveriksi, hän, joka ei uskonut mihinkään, joka ei ottanut osaa
uskonnollisiin menoihin, oli vapautunut kaikesta uskonnosta. Vaikka hän
ei ollutkaan siinä määrin suvaitsevainen että olisi seurannut vaimoaan
kirkkoon, kuten tämän isä, vapaa-ajattelija Berthereau oli tehnyt, oli
hän kuitenkin antanut kastaa tyttärensä Louisen, sillä hän ei välittänyt
mitään uskonnollisesta kysymyksestä, vaan toivoi ainoastaan saavansa
olla sovussa vanhain rouvien kanssa. Ja koska hänen vaimonsakin
rakkaudesta mieheensä oli lakannut käymästä kirkossa, ei heidän
välilleen ollut ilmaantunut ainoatakaan väärinkäsitystä. Välistä Markus
kuitenkin huomasi vaimossaan pitkän katolisen kasvatuksen vaikutusta,
huomasi hänessä mielipiteitä, jotka erosivat hänen ajatustavastaan,
taikauskoa ja halua turvautua itsekkääseen ja julmaan Jumalaan. Ja tämä
kaikki häntä kauhistutti. Mutta ne olivat vähäpätöisyyksiä: hän uskoi
heidän rakkautensa kyllin vahvaksi voittamaan nämä erimielisyydet, ja he
tunsivat jälleen kuuluvansa yhteen oltuaan hetken vieraat toisilleen,
ikäänkuin olisivat tulleet kahdesta eri maailmasta. Geneviève oli ollut
nunnakoulun parhaita oppilaita, ja hän oli päässyt oppilaitoksesta
opettajatartutkinnon suoritettuansa, ja silloin oli hänkin ensin aikonut
ruveta opettajattareksi. Mutta kun hän ei voinut saada paikkaa
Jonvillessä, jossa yleisesti suosittu neiti Mazeline hoiti tyttökoulua
ilman apulaista, ei hän tietysti tahtonut jättää miestään; ja nyt kun
hänellä oli taloustoimet ja pieni tyttärensä hoidettavanaan, oli hän
jättänyt ne tuumat toistaiseksi, luultavasti ijäksi. Olihan hän nyt
saavuttanut onnen ja rauhan, jota mikään myrsky ei voinut rikkoa! Jos
Berthereaun uskollinen ystävä Salvan valitessaan hänen tyttärelleen,
jonka isoäiti ja äiti olivat kasvattaneet mitä suurimmassa
jumalanpelvossa, mieheksi tämän vapaamielisen nuorukaisen, oli
hetkeäkään epäillyt heidän tulevaa onneaan ja ajatellut vastustaa heidän
syvää rakkauttaan, oli hän varmaankin rauhoittunut nähdessään heidän
rakkautensa olevan yhtä lämpimän kolme vuotta kestäneen avioliiton
jälkeen. Tänä yönä, vaimon uneksiessa ilosta ja rakkaudesta, valtasi
miehen levottomuus kun hän ajatteli tuota omantunnonkysymystä ja arvasi
joutuvansa riitaan vanhojen rouvien kanssa ja siten saavansa aikaan
kaikellaisia ikäviä tapauksia perheessään, jos antaisi myöten
totuudenrakkaudelleen.

Markus nukkui kuitenkin vihdoin hyvään uneen, ja kun hän heräsi
kirkkaana ja iloisena aamuna, kummastuttivat häntä nuo yölliset
painajaiset. Se tuli varmaankin siitä että tuo hirveä rikos aina pysyi
hänen mielessään. Geneviève alkoi ensiksi siitä puhua, hän oli yhä
mielenliikutuksissaan ja syvän säälin valtaamana.

-- Simon raukka on varmaankin suuressa tuskassa. Sinä et voi jättää
häntä auttamatta. Neuvon sinua menemään hänen luokseen nyt aamulla ja
tarjoutumaan hänen avukseen.

Markus syleili häntä onnellisena nähdessään hänen olevan niin hyvän ja
rohkean.

-- Mutta isoäiti voisi taaskin suuttua, silloin tulee elämä täällä
sietämättömäksi.

Geneviève naurahti ja kohautti hieman olkapäitään.

-- Oh! isoäiti on riidassa itse enkelienkin kanssa. Kun tekee puoletkaan
siitä, mitä hän tahtoo, niin siinä on aivan kylliksi.

Tämä huvitti heitä molempia; ja kun Louisekin samassa heräsi, viettivät
he muutaman ihanan hetken leikkimällä pienokaisen vuoteen vieressä.

Markus päätti siis lähteä jatkamaan tutkimustaan heti aamulla. Hän
mietiskeli pukeutuessaan asiaa tyynesti ja selvästi. Hän tunsi tarkasti
suuren Mailleboisin kauppalan, jossa oli kaksituhatta asukasta, ja jonka
väestön muodostivat pikkuporvarit, pikkukauppiaat ja noin kahdeksansataa
työmiestä. Työmiehet kuuluivat neljän tai viiden tehtailijan tehtaisiin,
jotka kaikki menestyivät hyvin Beaumontin läheisyyden tähden. Nämä
molemmat väestön osat taistelivat ylivallasta, ja kunnallisneuvosto oli
tarkka kuva tästä taistelusta. Sekin oli jakautunut kahteen osaan. Nämä
osat, toinen kirkollinen ja vanhoillinen, toinen tasavaltalainen ja
edistystä harrastava, olivat alituisessa taistelussa keskenään. Siellä
ei vielä ollut kuin pari kolme sosialistia, ja nekin olivat niin muuhun
joukkoon hävinneet, että heidän työnsä ei mitään merkinnyt. Pormestari,
muurausurakoitsija Darras oli kuitenkin innokas tasavaltalainen, olipa
hänellä antiklerikaalisia mielipiteitäkin; hänen olikin valitsemisestaan
kiittäminen sitä tasapainoa, joka vallitsi kunnallishallituksessa
molempien puolueiden välillä. Kahden äänen enemmistöllä oli hän tullut
valituksi. Hän oli rikas ja toimelias mies, ja hänellä oli
palveluksessaan satakunta työmiestä, jotavastoin hänen kilpailijansa
Philis oli koroillaan elävä entinen nahkatehtailija, jolla oli kymmenen
tai kahdentoistatuhannen markan vuotuiset korot, mutta vietti
ahdasmielistä ja uskonnollista elämää täydellisessä kirkon orjuudessa.
Darrasin täytyi siis olla äärettömän varovainen, sillä olihan hänen
asemansa vain kahden äänen varassa! Jospa hänellä vain olisi ollut
vankka tasavaltalainen enemmistö puolellaan, kuinka rohkeasti hän
olisikaan toiminut vapauden, totuuden ja oikeuden puolesta, sen sijaan
että hänen nyt täytyi tarkoin ottaa lukuun kaikki asianhaarat.

Markus tiesi myöskin, että Mailleboisin jakautuminen kahteen
vastakkaiseen puolueeseen oli vaarassa kirkollisen puolueen kasvavan
mahtavuuden tähden, joka uhkasi vallata koko seudun. Kymmenen vuotta oli
pieni Kapusiiniveljeskunta asustanut entisessä luostarissa, josta se oli
antanut osan kirkollisten koulujen käytettäväksi, ja tämä munkkikunta
oli harjoittanut yhä rohkeampaa Pyhän Antonius Padualaisen palvelusta
sellaisella menestyksellä, että tulot siitä nousivat vihdoin aivan
tavattomiin. Samalla kun koulu myöskin sai hyötyä tästä menestyksestä
vaurastuen ja täyttyen yhä suuremmalla oppilastulvalla kappelin
turvissa, käyttivät kapusiinimunkit kappeliansa niinkuin käytetään
viinatehdasta, he valmistivat siinä kaikkia mahdollisia myrkkyjä.
Pyhimyksen kuva seisoi kulta-alttarillaan, joka aina oli kukilla
koristettu ja hohti vahakynttiläin valossa. Kaikkialle oli asetettu
laatikoita almuja varten, ja sakaristossa oli vakinainen kauppatoimisto,
jossa ostajia seisoi aamusta iltaan. Pyhimys ei ainoastaan hankkinut
takaisin kadonneita esineitä, se oli laajentanut liikettään ja auttoi
muutamista markoista pahimmankin pöllöpään tutkintojen läpi, saattoi
huonot asiat jälleen kuntoon, vapauttipa se sotapalveluksestakin
isänmaallisten perheiden rikkaita lapsia, puhumattakaan lukuisista
todellisista ihmeistä, sairaiden ja raajarikkojen parantamisesta,
kuoleman ja onnettomuuden torjumisesta alkaen, erään kaksi päivää
kuolleena olleen tytön eloon herättämiseen saakka. Jokaisen sellaisen
uuden kertomuksen jälkeen tuli tietysti rahaa yhä enemmän,
avunhakijoiden joukkoon liittyi paitsi vanhoillista Mailleboisia,
porvareita ja kauppiaita, myöskin tasavaltalaisen Mailleboisin jäseniä,
työmiehiä, joihin myrkky viimein alkoi vaikuttaa. Saint-Martinin
kirkkoherra, isä Quandieu saarnasi kyllä joka sunnuntai voimakkaasti
tämän taikauskon vaaraa vastaan, mutta häntä ei kuunneltu. Hänen uskonsa
oli valistuneempi, ja häntä suretti häpeä, jota veljesten saaliinhimo
tuotti uskonnolle. Ensiksikin veljet saattoivat hänet häviöön;
seurakunnan kirkon tulot loppuivat nimittäin, kun kaikki almut ja lahjat
menivät munkeille. Sitten oli siitä jalompaakin surua, nimittäin sitä
surua, jonka tämä väärinkäyttö tuotti papille, joka ei kumartanut edes
Roomaa, ja joka vielä uskoi että riippumaton ja vapaamielinen Ranskan
kirkko oli mahdollinen uudenaikaisen kansanvaltaisuuden suuren liikkeen
yhteydessä. Hän oli siis taistelussa temppelikauppiaitten kanssa, jotka
tappoivat Jesuksen toistamiseen, ja sanottiin että Beaumontin
arkkipiispa, hänen ylhäisyytensä Bergerot oli samaa mieltä kuin hän,
mutta se ei estänyt kapusiinimunkkeja saavuttamasta uusia voittoja,
valloittamasta Mailleboisia ja muuttamasta sitä pyhäksi paikaksi, missä
ihmeitä tapahtui.

Markus tiesi vielä, että joskin hänen ylhäisyytensä Bergerot oli
kirkkoherra Quandieun puolella, oli kapusiinimunkkien ja veljien
kannattajana sen sijaan kaikkivaltias isä Crabot, Valmarien kuuluisan
opiston rehtori. Niinpä olikin saman koulun tarkastaja, isä Philibin
ollut läsnä palkintojenjaossa antaakseen laitokselle julkisen osoituksen
siitä kunnioituksesta ja korkeasta suojeluksesta, joka sillä oli.
Jesuiitat olivat osallisia yrityksessä, sanoivat ilkeät ihmiset. Näihin
sekaviin riitoihin, näiden raivoavien uskonnollisten intohimojen
keskelle oli siis juutalainen opettaja joutunut ja juuri tällä
vaarallisella hetkellä, jolloin voiton oli saava se, joka osasi olla
julkein. Kaikki olivat rauhattomat, pieninkin kipinä oli riittävä
saamaan kaikki mielet kuohuksiin. Kunnan maallikkokoulu ei ollut
kuitenkaan vielä menettänyt ainoatakaan oppilasta, vaan se pysyi
oppilasmääräänsä ja menestykseensä nähden veljien hengellisen koulun
tasalla; ja tästä oli sen epäilemättä kiittäminen Simonin viisasta
menettelytapaa. Hän pysytteli kaikkien suosiossa, ja häntä kannatti
sitäpaitsi julkisesti Darras ja salaa Quandieu. Mutta juuri koulualalla
varmaankin oli varsinainen taistelu tapahtuva ja ennemmin tai myöhemmin
ratkaisu tehtävä, sillä molemmat koulut eivät voineet elää vierekkäin,
toisen täytyi välttämättömästä hävittää toinen. Kirkko ei voi elää
silloin kun se menettää opettamisen mahdollisuuden ja siten parhaimman
keinon herruutensa säilyttämiseen.

Syödessään vanhojen rouvien kanssa ensimmäistä aamiaista pienessä
synkässä ruokasalissa tunsi Markus yhä suurempaa ahdistusta, sillä nämä
mietteet olivat taas tehneet hänet huolestuneeksi. Rouva Duparque kertoi
rauhallisesti, että Polydorin palkinnostaan tuli kiittää Pélagien
hurskasta varokeinoa. Tämä oli nimittäin antanut markan Pyhälle Antonius
Padualaiselle. Rouva Berthereau osoitti hyväksymisensä varmalla
päännyökäyksellä. Ei edes Geneviève hymyillyt, vaan kuunteli
tarkkaavaisesti näitä ihmeellisiä juttuja. Isoäiti kertoi edelleen
kuinka omaisuuksia ja ihmishenkiä oli tullut pelastetuksi siten, että
kapusiinimunkkien toimistoon oli annettu kaksi tahi kolme markkaa. Ja
siitä saattoi ymmärtää kuinka kultaa oli alkanut tulvia heille,
vähitellen, pienissä summissa kerrallaan, ihmisten tyhmyyden ja tautien
verona.

Mutta silloin saapui yöllä painettu "Petit Beaumontais", ja Markus oli
iloinen kun pitkässä kertomuksessa murhasta sai lukea hyvin suosiollisen
arvostelun Simonista. Siinä kerrottiin että kaikkien kunnioittama
opettaja oli saanut osakseen mitä liikuttavinta myötätuntoisuutta
suuressa onnettomuudessaan. Kirjoituksen oli nähtävästi joku
kirjeenvaihtaja kirjoittanut edellisen illan metelien jälkeen,
nähdessään minnepäin asiat kallistuivat. Kukaan ei voinut erehtyä siitä
että yleinen mielipide oli saanut veljille vihamielisen käänteen, ja
kaikki salaiset huhut, kaikki ennen tukahutetut ilkeät jutut pahensivat
nyt heidän asiaansa, uhkasivat keräytyä hirveäksi häväistykseksi, johon
koko katolilainen vanhoillinen puolue voisi suistua.

Markusta kummastuttikin sentähden se että Pélagie näytti niin iloiselta
ja voitonriemuiselta, kun hän tuli ruokaa korjaamaan. Markus jäi
ruokasaliin ja sai palvelijattaren puhumaan.

-- Oi, herra, minulla on hyviä uutisia. Tänä aamuna käydessäni
ostoksilla minä vasta sain kuulla asioita! Tiesin kyllä, että
eileniltaiset anarkistit, jotka herjasivat veljiä, olivat
valhettelijoita.

Ja Pélagie kertoi kaikki jutut, joita hän oli kuullut kaduilla ja
porteilla. Siinä kauhussa ja hirvittävässä salaperäisyydessä, joka
painosti kaupunkia, versoivat kaikellaiset järjettömät kuvittelut. Oli
ikäänkuin outo kasvullisuus olisi itänyt yön aikana. Ensin ne olivat
vain epävarmoja arveluja, ikäänkuin tuulenhenkäyksiä, jotka tuskin maata
hiipaisivat. Sitten umpimähkäiset selitykset tulivat varmuudeksi,
epävarmat jutut muuttuivat pian kumoamattomaksi totuudeksi. Ja
huomattavaa on, että kaikki tämä salainen työ tapahtui veljien hyväksi
Simonia vastaan. Mielipiteet muuttuivat hiljaa mutta varmasti. Ei
tiedetty mistä tämä käänne oli saanut alkunsa, mutta se voitti yhä
enemmän alaa, se toi epäilystä ja levottomuutta mieliin.

-- Tehän tiedätte, herra, että opettaja ei ollenkaan pitänyt
veljenpojastaan. Hän piteli häntä pahoin, ihmiset ovat kyllä nähneet
sen... Sitäpaitsi suututti häntä se, ettei lapsi ollut hänen koulussaan.
Ja kun pienokainen pääsi ripille, ei opettaja ollut hänelle
ystävällinen, vaan näytti hänelle nyrkkiään pilkaten Jumalaa... Se on
hyvin kummallista, että joku on voinut murhata tuon pienen enkelin,
melkeinpä juuri kun hän tuli herranehtoolliselta, kun Jumala vielä asui
hänessä.

Markuksen sydäntä kouristi, kun hän hämmästyneenä kuunteli
palvelijatarta.

-- Mitä tarkoitatte? syytetäänkö Simonia veljenpoikansa murhasta?

-- Jumal'auta! monet uskovat, että niin on asian laita... Ja tuntuuhan
tämä epäilyttävältä: mies menee pitoihin Beaumontiin, myöhästyy
puoliyhdentoista junasta ja palaa kotiin jalan. Hän sanoo tulleensa
takaisin kahtakymmentä minuuttia vailla kaksitoista. Mutta kukaan ei ole
nähnyt häntä, hän on aivan hyvin voinut tulla junalla tuntia
aikaisemmin, juuri silloin kun rikos tapahtui. Tehtyään murhan on hän
voinut sammuttaa kynttilän ja jättää akkunan auki, jotta luultaisiin
murhaajan tulleen ulkoa... Neiti Rouzaire kuuli juuri neljännestä vailla
yhtätoista koulusta ääniä, valituksia, huutoja sekä melua ovien
sulkemisesta ja avaamisesta.

-- Kuinka, neiti Rouzaire? huudahti Markus. Hän ei hiiskunutkaan tästä
ensimmäisessä kuulustelussa. Minä olin läsnä.

-- Pyydän anteeksi, herra. Neiti Rouzaire kertoi sen juuri äsken
teurastajan luona jokaiselle, ja minäkin kuulin sen.

Kauhistuneena Markus antoi hänen jatkaa.

-- Apuopettaja, herra Mignot sanoi myöskin hämmästyneensä koulun
johtajan raskaasta unesta aamulla; ja se on todellakin omituista, että
miestä täytyy käydä herättämässä juuri sinä aamuna, jolloin talossa on
tapahtunut murha. Puhumattakaan siitä, että hän ei kuulu ollenkaan
olleen liikutettu katsoessaan pientä ruumista, vaan oli vapissut kuin
haavanlehti.

Taas tahtoi Markus väittää vastaan. Mutta Pélagie jatkoi ilkeästi ja
itsepäisesti.

-- Sitä paitsi on hän aivan varmaan murhaaja koska lapsen suusta löytyi
kirjoituskaava, jota oli käytetty hänen luokallaan. Eikö totta? tuo
kaava voi olla ainoastaan opettajan taskussa. Kerrotaanpa, että siinä
oli hänen nimimerkkinsäkin. Ja eräs rouva kertoi hedelmäkauppiaan luona
että tuomarit olivat hänen laatikostaan löytäneet joukon aivan
samallaisia kaavoja.

Tällä kertaa Markus selitti totuuden, hän puhui epäselvästä
nimimerkistä, kertoi kuinka Simon oli vakuuttanut, ettei kysymyksessä
oleva kaava koskaan ole hänen käsissään ollut, vaikka sen käytäntö oli
niin yleinen, että se olisi voinut olla missä koulussa hyvänsä. Mutta
kun Pélagie yhä väitti, että laillisessa tutkimuksessa oli löytynyt
raskauttavia todistuksia, valtasi hänet vihdoin suuri levottomuus, hän
lakkasi vastustamasta tuntien kaiken väittelyn olevan hyödytöntä, koska
kaikki olivat joutuneet niin hämmennyksiin.

-- Nähkääs. herra, kun on kysymys juutalaisesta, niin voi odottaa mitä
tahansa. Maitokauppias sanoi minulle juuri äsken: tuollaisilla ihmisillä
ei ole perhettä, eikä isänmaata, he seurustelevat ainoastaan paholaisen
kanssa, he ryöstävät ja tappavat ilman syyttä, tekevät pahaa huvin
vuoksi... Teidän selityksenne ovat turhat, te ette voi estää ihmisiä
uskomasta, että tuo juutalainen on tarvinnut lapsen henkeä johonkin
ilkeään kauppaan paholaisen kanssa, ja että hän on viekkaasti odottanut
veljenpoikansa ensimmäistä ripilläkäyntiä häväistäkseen ja murhatakseen
hänet, kun hän vielä oli aivan puhtaana ja tuoksuvana hostiasta.

Siinä oli taas syytös uskonnollisesta murhasta, siinä ilmeni tuo
vuosisatoja vanha kansan harhaluulo, joka aina ilmaantui heti jonkun
suuren onnettomuuden jälkeen syyttämään juutalaisia kaivojen
myrkyttämisestä tai pienten lasten murhasta.

Kaksi kertaa oli Geneviève, joka kärsi nähdessään Markuksen niin
kauhistuneena, tahtonut puuttua puheeseen pitääkseen hänen puoltaan.
Mutta hän oli pysynyt vaiti peläten suututtavansa isoäitiä, sillä hän
oli huomannut tämän olevan hyvillään palvelijattaren juoruista ja
myöntymykseksi silloin tällöin nyökäyttävän päätään. Rouva Duparque
riemuitsi; huolimatta enää saarnata tyttärentyttärensä miehelle, jonka
hän luuli olevan voitetun, hän vaan sanoi äänettömälle rouva
Berthereaulle.

-- Se on aivan samallainen tapaus kuin Saint-Maxentiuksen käytävän alta
löydetyn lapsen murha: eräs vaimo, joka palveli juutalaisten luona, oli
vähällä tulla tuomituksi heidän sijastaan, sillä kukaan muu kuin
juutalainen ei voinut olla murhaaja. Kun on heidän kanssaan tekemisissä,
saa lakkaamatta pelätä Jumalan rangaistusta.

Markus piti parhaana olla vastaamatta ja läksi ulos melkein heti. Mutta
hänen levottomuutensa oli suuri, ja viimein pujahti hänen mieleensä
pieni epäilys: olikohan mahdollista että Simon oli syyllinen? Tämä
ajatus valtasi hänet kuin paha kuume, jota epäterveellinen ilmanala
edistää; ja hän tunsi tarvitsevansa miettiä ja rauhoittua, ennenkuin
menisi opettajaa tapaamaan. Kauan aikaa hän käveli; hän kulki pitkin
autiota Valmarien tietä, muistellen eilistä päivää ja tutkien tapahtumaa
ja ihmisiä. Ei, ei! Simonia ei voitu syystä epäillä. Kaikkialla voi
huomata todistuksia siitä. Ensiksikin hänellä ei näyttänyt olevan mitään
syytä tehdä tätä halpamaista rikosta, sen otaksuminen näytti
epäjohdonmukaiselta ja mahdottomalta. Simon oli terve sekä sielun että
ruumiin puolesta, hänellä ei ollut mitään luonteenvirhettä, hän oli
lempeäniloinen, mikä osoitti sielun toiminnan säännöllisyyttä. Hänellä
oli kaunis vaimo, jota hän jumaloi, jonka kanssa hän eli täydellisessä
sopusoinnussa, ja joka heidän rakkautensa hedelmänä oli lahjoittanut
hänelle kauniita lapsia, joissa heidän rakkautensa ikäänkuin tuli
eläväksi. Kuinka voisi hetkeksikään otaksua, että tämä mies matkalla
kotiinsa rakastetun, odottavan vaimonsa ja nukkuvien lastensa luo, äkkiä
olisi antautunut inhoittavan hulluuden valtaan? Sitäpaitsi oli tuossa
miehessä, jota niin moni vihollinen väijyi, täydellisen vilpittömyyden
ja totuuden leima, Hän rakasti sankaruuteen saakka ammattiaan ja tyytyi
köyhyyteensä milloinkaan valittamatta. Hänen kertomuksensa illan
tapauksista oli aivan selvä, hänen vaimonsa ilmoitti oikeiksi
tunnit, joista hän oli puhunut, eikä ainoakaan hänen antamistaan
tiedoista tuntunut epäilyttävältä. Ja vaikka epäselvyyttä olikin,
vaikka rutistunut, tukuksi kääritty kirjoituskaava ja "Petit
Beaumontais"-lehden numero pysyivätkin ratkaisemattomina arvoituksina,
sanoi kaikkivaltias järki että selitystä siihen oli haettava muualta.
Simonin todistivat syyttömäksi hänen olemuksensa, elämänsä ja
olosuhteensa. Tämä seikka muodostui silloin Markuksen mielessä
todistuksiin nojautuvaksi varmuudeksi, horjumattomaksi totuudeksi, koska
se perustui huomioihin ja järkiperäisiin päätelmiin. Tästälähin hänellä
oli horjumaton vakuutus, hänellä oli varmoja peruskohtia, joihin hän
aina vetoaisi; ja mitä erehdyksiä, mitä valheita tulisikaan esiin,
karkoittaisi hän ne kaikki mielestään, jos ne eivät soveltuisi siihen
totuuteen, joka hänelle jo oli tunnettu ja todistettu.

Iloisena ja keventynein mielin Markus palasi Mailleboisiin, kulkien
rautatieaseman sivu, juuri kun ihmiset astuivat ulos eräästä äsken
saapuneesta junasta. Hän näki sieltä tulevan alkeiskoulujen tarkastajan,
kauniin Mauraisinin. Tämä oli pienikasvuinen kolmenkymmenenkahden vuoden
ikäinen, keikaileva ja hyvin tummaverinen mies, jonka kapeata suuta
peitti huolellisesti hoidettu parta, ja jonka vilkkaita silmiä aina
suojelivat silmälasit, Hän oli entinen normaalikoulun opettaja, kuului
uuteen nousukaspolveen ja vaani aina mahdollisuuksia virkaylennykseen,
pyrkien yksinomaan pääsemään etevimpien rinnalle. Hänen kerrottiin
toivoneen normaalikoulun johtajan virkaa, joka joutui Salvanille, ja hän
vihasi salaa viimemainittua, mutta oli aina hänelle kohtelias, sillä hän
tiesi kuinka suuri vaikutusvalta Salvanilla oli akatemian tarkastajaan
Le Barazeriin, josta hän itse oli riippuvainen. Tähän asti oli hän
taitavasti pysynyt taistelevien puolueiden ulkopuolella pitämällä
mielipiteensä salassa, vaikka hän itse asiassa piti enemmän
kirkollisista, papeista ja munkeista, joiden hän tapasi sanoa olevan
pirullisen vahvoja. Markus arvasi, että Le Barazer, jonka suuren
älykkäisyyden hän tunsi, oli lähettänyt Mauraisinin Simonia auttamaan
tässä hirveässä onnettomuudessa, joka uhkasi syöstä perikatoon
Mailleboisin opettajan ja hänen koulunsa,

Markus kiiruhti askeleitaan tahtoen tervehtiä Mauraisinia, mutta eräs
kohtaus pysäytti hänet. Muuan pappi tuli näkyviin läheisellä kadulla, ja
hän tunsi itse Valmarien kolleegion rehtorin, isä Crabotin. Hän oli
suuri ja kaunis mies, eikä hänellä ollut ainoatakaan harmaata karvaa
hiuksissaan, vaikka jo oli täyttänyt neljäkymmentäviisi vuotta. Hänen
kasvonsa olivat leveät ja säännölliset, nenä suuri, silmät ystävälliset
ja huulet paksut. Hän oli seuraelämään osaaottava kirkonmies, ja hänen
elintapaansa, jota hän koetti saada ylimykselliseksi, soimattiin liian
tuhlaavaiseksi. Mutta hänen valtansa oli vaan kasvanut, häntä sanottiin
syystä kyllä maakunnan varsinaiseksi päämieheksi ja yleensä oltiin sitä
mieltä että kirkon arvattavasti piankin tapahtuva voitto riippui
ainoastaan hänestä.

Markus hämmästyi ja tuli levottomaksi nähdessään hänet jo näin varhain
aamulla Mailleboisissa, Hän oli siis lähtenyt Valmariesta hyvin
aikaisin. Mitkähän tärkeät asiat, mitkä kiireelliset toimet saattoivat
hänet näin rientämään? Mistä hän tuli ja mihinkä hän aikoi mennä
kulkiessaan huhuista ja juoruista kuohuksissaan olevan kauppalan katuja
tervehtien ja hymyillen joka taholle. Yhtäkkiä Markus näki hänen,
nähtyään Mauraisinin, seisahtuvan ja ojentavan tälle kätensä
miellyttävällä sydämmellisyydellä. Keskustelu ei ollut pitkä, lausuttiin
epäilemättä tavalliset kohteliaisuudet; mutta molemmat miehet näyttivät
erittäin hyvin ymmärtävän toisiaan, olevan salaisessa ja ikäänkuin
itsestään ymmärrettävässä liitossa toistensa kanssa; ja kun alkeiskoulun
tarkastaja erosi jesuiitasta, oikaisi hän lyhyen vartalonsa nähtävästi
sangen ylpeänä tästä kädenpuristuksesta. Näytti siltä kuin olisi hänessä
syntynyt ajatus, jota hän ehkä vielä epäili noudattaa. Jatkaessaan
matkaansa isä Crabot huomasi Markuksen, johon hän oli tutustunut rouva
Duparquen luona, missä hän joskus suvaitsi pistäytyä, ja hän tervehti
komeasti nostaen hattuaan. Markuksen täytyi katukäytävän reunalla
seisoen vastata kohteliaisuuteen, ja hän näki papin kulkevan edelleen
kauhtana kadun leveydeltä liehuen. Mailleboisilaiset olivat tyytyväisiä
ja ylpeitä tästä vieraasta.

Hitaasti läksi Markus astumaan koululle päin. Hänen mietteensä olivat
muuttuneet, ne synkistyivät uudelleen, ikäänkuin olisi hän joutunut
saastutettuun, myrkylliseen ja vihamieliseen ympäristöön. Talot eivät
näyttäneet samoilta kuin edellisenä päivänä, ja varsinkin ihmiset olivat
muuttuneet. Kun hän saapui Simonin luokse, hämmästyi hän nähdessään
hänet rauhallisena perheensä keskuudessa järjestämässä papereitaan.
Rachel istui akkunan ääressä, lapset leikkivät huoneen nurkassa. Jos ei
heissä olisi huomannut syvää surumielisyyttä, olisi voinut luulla, ettei
mitään tavatonta ollut tapahtunut talossa.

Simon tuli häntä vastaan, puristi syvästi liikutettuna hänen molempia
käsiään, tuntien kuinka suurta ystävyyttä ja uskollisuutta tämä käynti
osoitti. Aamullinen tutkimus tuli heti puheeksi.

-- Kävikö poliisi täällä? kysyi Markus.

-- Kyllä, sehän on aivan luonnollista, minä odotinkin sitä. Hän ei
tietysti löytänyt mitään, sai mennä tyhjin toimin takaisin.

Markus vältti osoittamasta hämmästystään. Mitä olikaan hänelle kerrottu?
Mitä varten tuo melu raskauttavista todistuksista, mitä varten muun
muassa puheet aivan samallaisista kirjoituskaavoista kuin oli löydetty
rikospaikalta? Oli siis valehdeltu.

-- Sinä näet, että järjestän hiukan papereitani, jotka he panivat aivan
epäjärjestykseen. Mikä kamala tapaus, emme tiedä oikein, elämmekö.

Pikku Zéphirinin ruumiinavauksen piti tapahtua aamulla, ja
oikeusistuimen lähettämää lääkäriä odotettiin jo. Hautajaiset voisivat
epäilemättä olla vasta seuraavana päivänä.

-- Ymmärräthän että minusta tuntuu kuin painajainen minua ahdistaisi,
kysyn itseltäni, onko näin suuri onnettomuus mahdollista. Eilisaamun
jälkeen en voi ajatella muuta, alan aina saman kertomuksen
palaamisestani jalkaisin kotiin, myöhäisestä tulostani nukkuvaan taloon
ja hirveästä heräämisestä seuraavana aamuna!

Kun tilaisuus oli sopiva, luuli Markus uskaltavansa tehdä muutamia
kysymyksiä.

-- Etkö tavannut ketään tiellä? Eikö kukaan; nähnyt sinun menevän sisään
mainitsemallasi hetkellä?

-- Ei, toden totta! En tavannut ketään ja luulen ettei kukaan nähnyt
minun menevän sisään taloon. Siihen aikaan yöstä on Maiilebois aivan
autio.

Oli hetken hiljaisuus.

-- Mutta koska et tullut takaisin junalla, et tietysti tarvinnut
paluupilettiä. Onko se sinulla vielä tallessa?

-- Paluupilettikö? ei! olin niin suutuksissani nähdessäni puoli
yhdentoista junan lähtevän silmieni edestä, että heitin sen aseman
pihalle päättäessäni lähteä jalkaisin.

Taas syntyi hiljaisuus, jonka kestäessä Simon katseli tarkasti
ystäväänsä.

-- Miksi kyselet minulta näitä asioita?

Markus tarttui lempeästi hänen käsiinsä ja piti niitä omissaan päättäen
varoittaa häntä vaarasta ja sanoa hänelle kaikki.

-- Olen pahoillani siitä, ettei kukaan nähnyt sinua ja vielä enemmän
pahoillani siitä, ettet tallettanut paluupilettiäsi. On niin paljon
typeriä ja ilkeitä ihmisiä. Kerrotaan että poliisi on löytänyt luotasi
raskauttavia todistuksia, samallaisia kirjoituskaavoja kuin löytyi
murhatun huoneesta; kerrotaan että Mignot ihmettelee sitä että nukuit
niin raskaasti sinä aamuna, ja että neiti Rouzaire nyt muistaa
neljännestä vailla yksitoista kuulleensa ääniä ja askeleita, niinkuin
joku olisi tullut sisään.

Opettaja oli hyvin kalpea mutta rauhallinen; hän hymyili kohauttaen
olkapäitään.

-- Vai niin, minua siis epäillään. Nyt minä ymmärrän miksi ohikulkijat
aamusta alkain niin omituisesti ovat katsoneet tänne päin!... Mignot,
joka pohjaltaan on kunnon poika, on sanova samaa kuin muutkin, sillä hän
pelkää että hänen luultaisiin olevan juutalaisen puolella. Mitä neiti
Rouzaireen tulee, uhraa hän minut vaikka kymmenenkin kertaa, jos hänen
rippi-isänsä on viitannut sinnepäinkään, ja jos hän tästä kauniista
teosta saa palkinnoksi jonkunlaisia etuja tai edes kunnioitusta... Oh!
minua epäillään, ja koko pappilauma on saaliin ajossa!

Hän miltei nauroi. Mutta Rachel heräsi äkkiä tavallisesta
velttoudestaan, jota suuri suru näytti vielä lisäävän, ja hänen
kauniissa kasvoissaan ilmeni tuskallinen vastalause tälle
otaksumallekin.

-- Sinua, sinua epäillään moisesta halpamaisuudesta, sinua, joka eilen
illalla tulit kotiin niin hyvänä ja lempeänä, joka syleilit minua
lausuen niin helliä sanoja! Se on ääretöntä mielettömyyttä. Eikö ole
kylliksi että minä kerron totuuden, sanon ajan, jolloin sinä palasit.

Hän heittäytyi itkien miehensä kaulaan, heikkona kuin rakkauden
hemmoittelema nainen ainakin. Simon painoi häntä rintaansa vasten ja
koetti tyynnyttää ja rauhoittaa häntä.

-- Älä ole levoton, rakkaani! Nuo jutut ovat järjettömiä, niissä ei ole
mitään perää. Minä olen aivan rauhallinen; kääntäkööt täällä kaikki
ylösalaisin, tutkikoot elämääni, he eivät tule löytämään ainoatakaan
rikoksellista tekoa. Minun ei tarvitse sanoa muuta kuin totuuden, eikä
mikään voi vastustaa totuutta; se on suuri ja voittaa aina.

Sitten lisäsi hän ystävänsä puoleen kääntyneenä:

-- Eikö niin, hyvä Markus, se, jolla on totuus puolellaan, on
voittamaton?

Jos ei Markuksen vakuutus olisi ollut varma, olisi tämä liikuttava
kohtaus hävittänyt hänen viimeisetkin epäilyksensä. Hän antoi myöten
tunteelleen ja syleili koko perhettä ikäänkuin antautuen kokonaan
heille, sitoutuen auttamaan heitä kovina aikoina, joiden hän aavisti
olevan tulossa. Ja tahtoen ryhtyä toimeen käänsi hän taas keskustelun
kirjoituskaavaan, sillä hän tiesi hyvin, että se oli ainoa tärkeä
todistus, jolle koko juttu oli perustuva. Mutta kuinka epämääräinen
olikaan tuo todistus, tuo rutistunut, pureksittu kaava, josta lapsen
hampaat olivat repäisseet kulman, joka oli aivan syljellä tahrattu, ja
jonka yhdessä kulmassa oli nimimerkki tai puoleksi poiskulunut
mustepilkku! Kauniilla, persoonattomalla kirjoituksella painetut sanat:
"Rakastakaa toinen toistanne", tuntuivat hirveältä ivalta. Mistä se oli
tullut? kumpiko, lapsiko vai murhaaja oli tuonut sen mukanaan? kuinka
voi päästä selville siitä, kun rouvat Milhomme, läheisen paperikaupan
omistajat, myövät samallaisia kaavoja kaikille. Eikä Simon voinut muuta
kuin yhä vakuuttaa, ettei hän koskaan ollut käyttänyt sitä luokallaan.

-- Kaikki oppilaani voivat sanoa sen, he eivät koskaan ole nähneet tätä
kaavaa.

Tämä oli kallisarvoinen tieto Markukselle.

-- Silloinhan he voivat todistaa sen, huudahti hän. Koska levitetään
sellaisia huhuja, että poliisi muka olisi löytänyt luotasi raskauttavia
todistuksia, aivan samallaisia kirjoituskaavoja kuin kysymyksessä oleva,
on totuus heti saatava ilmi. Lasten täytyy vanhempiensa läsnäollessa
lausua todistuksensa, ennenkuin heidän heikko muistinsa hämärtyy... Sano
minulle muutamien oppilastesi nimet, minä otan sen toimekseni, teen sen
jo iltapäivällä.

Simon kieltäytyi, hän oli vahva viattomuudessaan. Vihdoin suostui hän
kumminkin nimittämään maanviljelijä Bongardin, joka asui Désiraden tien
varrella, työmies Masson Doloirin, Plaisirkadun varrella ja virkamies
Savinin, Fauchekadun varrella. Nämä kolme riittäisivät, ellei hän
tahtoisi käydä myöskin paperikauppiaiden, Milhomme-rouvien luona.
Sovittiin kaikesta, ja Markus meni syömään aamiaista luvaten palata
illalla kertomaan retkiensä tuloksista.

Mutta ulkona torilla Markus taas näki kauniin Mauraisinin. Tällä kertaa
alkeiskoulujen tarkastaja oli tärkeässä keskustelussa neiti Rouzairen
kanssa. Hän oli tavallisesti sangen tarkka ja varovainen käytöksessään
opettajattaria kohtaan, senjälkeen kun eräs nuori apuopettajatar oli
ollut vähällä tuottaa hänelle suuria ikävyyksiä huutaessaan täyttä
kurkkua, kun hän oli tahtonut suudella häntä. Sanottiin että neiti
Rouzaire, vaikka olikin ruma, ei huutanut. Se selittikin hänen
erinomaiset arvosanansa ja sen pikaisen ylenemisen, joka epäilemättä oli
tuleva hänen osalleen. Hän seisoi pienen puutarhansa portilla, puhui
nopeasti ja teki vilkkaita liikkeitä osoittaen viereistä poikakoulua, ja
Mauraisin kuunteli tarkasti päätänsä puistaen. Sitten molemmat astuivat
puutarhaan, ja portti sulkeutui arkaluontoisesti ja varovaisesti. Hän
kertoi nähtävästi rikoksesta ja askeleista ja äänistä, joita hän nyt
sanoi kuulleensa. Markuksen valtasi aamullinen väristys, häntä ahdisti
tässä vihamielisessä ympäristössä, ja hän aavisti pimeyden valtain
muodostavan salaista liittoa. Se oli kuin nouseva rajuilma, josta ilma
synkistymistään synkistyi. Alkeiskoulun tarkastajalla oli todellakin
omituinen tapa auttaa vaarassa olevaa opettajaa ottamalla ensin selkoa
kaikkien kadehtijain ja vihollisten mielipiteistä.

Kello kahden aikaan oli Markus Désiraden tiellä, Mailleboisin portilla.
Bongardilla oli pieni maatila, muutamia peltoja, joita hän itse suurella
vaivalla viljeli, ja joista hän omien sanojensa mukaan töin tuskin sai
jokapäiväisen leipänsä. Markus tapasi hänet juuri kun hän palasi
kotiinsa heinärattaita vetäen. Bongard oli iso, punatukkainen, kömpelö
ja vahva mies, kasvot olivat hänellä ilmeettömät ja rauhalliset, silmät
pyöreät, hänen partansa oli ajettu, mutta kuitenkin aina sängellä. Rouva
Bongard oli myöskin näkösällä, hän laittoi ruokaa lehmilleen. Hän oli
vaalea, luiseva ja päättäväisen näköinen nainen, eikä mikään kaunotar.
Hänen poskipäänsä olivat punaiset ja kasvonsa kesakkoiset. Molemmat
katsoivat epäluuloisesti vierasta herraa, joka tuli heidän pihaansa.

-- Olen opettaja Jonvillestä. Teillähän on pieni poika, joka käy
Mailleboisin kunnankoulussa?

Tiellä leikkivä poika, Fernand riensi hänen luokseen. Hän oli
yhdeksänvuotias, suurikasvuinen ja niinkuin puusta veistetty, otsa oli
matala, kasvonpiirteet raskaat. Häntä seurasi hänen seitsenvuotias
sisarensa Angèle, jolla oli samallaiset karkeapiirteiset, mutta vähän
iloisemmat kasvot. Hänen silmänsä olivat vilkkaat ja niissä ilmeni
heräävä ymmärrys. Hän oli kuullut mistä oli kysymys ja huusi kimakalla
äänellä.

-- Minä käyn neiti Rouzairen luona ja Fernand käy herra Simonin luona.

Bongard oli todellakin pannut lapsensa maallikkokouluihin; ensiksikin
koska se ei maksanut mitään ja toiseksi, koska hän vaistomaisesti ei
pitänyt papeista. Muulla tavoin hän ei koettanutkaan sitä selittää. Hän
ei ottanut osaa uskonnollisiin menoihin, ja hänen vaimonsa kävi kirkossa
vaan tavan vuoksi ja huvikseen. Hän oli kokonaan oppimaton, osasi tuskin
lukea ja kirjoittaa, ja hän kunnioitti vielä sivistymättömämmässä
vaimossaan ainoastaan vetojuhdantapaista kestävyyttä. Tämä voi nimittäin
valittamatta työskennellä aamusta iltaan. Hän ei välittänytkään mitään
lastensa edistymisestä. Pikku Fernand oli hyvin ahkera ja teki ankarasti
työtä, mutta ei saanut mitään päähänsä tarttumaan. Angèle ponnisteli
vieläkin enemmän ja oli keskinkertainen oppilas. Olisi voinut luulla
heitä raaoiksi ihmisaluiksi, joissa järki herää hitaasti ja
tuskallisella ponnistuksella.

-- Olen herra Simonin ystävä, jatkoi Markus ja tulen hänen puolestaan
erästä asiaa kysymään. Olettehan kuulleet puhuttavan rikoksesta?

He olivat kuulleet siitä. Yhtäkkiä heidän levottomat kasvonsa tulivat
vielä salaperäisemmiksi eikä niissä ilmennyt enää mitään ajatusta tai
tunnetta. Miksi tultiin kyselemään heiltä tällä tavoin? Heidän
ajatuksensa asiasta eivät liikuttaneet muita. Ja tämmöisissä tapauksissa
täytyi olla varovainen, sillä usea oli tullut tuomituksi yhdestä
ainoasta sanasta.

-- Minä tahtoisin tietää, jatkoi Markus, onko pieni poikanne nähnyt
koulussa tällaista kirjoituskaavaa.

Hän oli kirjoittanut paperipalalle sanat: "Rakastakaa toinen toistanne",
kauniilla englantilaisella kirjoitustavalla. Selitettyään asian näytti
hän paperin Fernandille, joka tyhmistyneenä katseli sitä, sillä hänen
hidas ymmärryksensä ei voinut heti käsittää, mistä oli kysymys.

-- Katso tarkasti, pieni ystäväni, oletko nähnyt sellaista kaavaa
koulussa?

Mutta ennenkuin poika ehti vastata sanoi Bongard varovaisesti.

-- Ei lapsi tiedä sitä, kuinka voitte vaatia, että hän tietäisi?

Ja rouva Bongard toisti.

-- Tuollainen lapsi ei tietysti voi sitä tietää.

Kuuntelematta heitä kyseli Markus yhä ja pani kaavan Fernandin käteen,
joka peljäten rangaistusta suurella vaivalla sai sanotuksi.

-- Ei, herra, en ole nähnyt sitä.

Hän kohotti päätään ja kohtasi isänsä katseen, joka niin ankarasti
tuijotti häneen, että hän kiireesti lisäsi änkyttäen.

-- Ehkä sentään olen nähnyt. En minä tiedä.

Eikä häneltä millään saanut tietää muuta. Markus sai häneltä ainoastaan
katkonaisia vastauksia, samalla kun vanhemmat umpimähkään vastasivat
myöntävästi tai kieltävästi, sen mukaan kuin luulivat etunsa vaativan.
Bongardilla oli viisaasti kyllä tapana päätään nyökäyttäen aina myöntyä
sen mielipiteisiin, jonka kanssa hän keskusteli, ettei itse joutuisi
pulaan. Niin, niin, rikos oli kauhea ja jos syyllinen saataisiin kiinni,
olisi aivan oikein leikata häneltä kaula poikki. Jokaisella on oma
ammattinsa, santarmit osaavat omansa; kaikkialla on kurjia ihmisiä. Mitä
pappeihin tulee, on heissä hyvääkin, mutta ihmisellä on kuitenkin oikeus
tehdä mielensä mukaan. Ja Markuksen täytyi lähteä pois. Lapset katsoivat
häntä uteliaasti, ja hän kuuli kauvas pikku Angèlen kimakan äänen, kun
hän alkoi laverrella veljensä kanssa, sittenkun vieras herra ei enää
ollut kuuntelemassa.

Palatessaan Mailleboisiin hän vaipui surullisiin ajatuksiin. Hän oli
tavannut törkeätä tietämättömyyttä, äärettömästi sokean ja kuuron
joukon, joka vielä eli aineellisuuden orjuudessa. Bongardien
tapaan pysyivät kaikki maanviljelijät itsepäisesti synkässä
tietämättömyydessään. Siinä oli kokonainen kansa kasvatettavana, jos
mieli saada sitä heräämään totuuteen ja oikeuteen. Mutta mikä suunnaton
työ olikaan suoritettava ennenkuin saisi sen kohotetuksi loasta, jossa
se rypi, kuinka monta sukupolvea tarvittaisiinkaan ennenkuin tämä rotu
pääsisi vapautumaan pimeyden vallasta. Tällä hetkellä vielä oli suurin
osa yhteiskuntaa lapsuudentilassa, alkuperäisessä tietämättömyydessä.
Bongard ja hänen kaltaisensa olivat ihmisen ensimmäisiä alkeita,
kykenemättömiä kaikkeen oikeudenmukaisuuteen, koska he eivät tienneet
mitään eivätkä tahtoneet mitään tietää.

Markus poikkesi vasemmalle ja kuljettuaan Isonkadun poikki saapui hän
Mailleboisin köyhään kaupunginosaan. Ilman pilasivat siellä kaikellaiset
tehtaat, kapeilla kaduilla liikkui joukottain työväkeä, ja talot olivat
likaiset. Muurari Doloir asui erään Plaisirkadulla olevan talon
ensimmäisessä kerroksessa, jossa oli neljä jotakuinkin suurta huonetta,
ja jonka alapuolella alakerroksessa oli viinikauppa. Markus ei heti
löytänyt hänen asuntoaan, ja etsiessään sitä näki hän joukon muuraria,
jotka kävivät työssä eräässä läheisessä rakennuksessa ja nyt olivat
viinikaupassa juomassa lasin viiniä. He puhuivat rikoksesta.

-- Minä sanon sinulle että juutalainen voi tehdä mitä tahansa, huusi
eräs kookas, vaaleaverinen mies. Sotaväessä oli eräs juutalainen, joka
varasti, mutta se ei estänyt häntä tulemasta korpraaliksi, sillä
juutalaiset pelastavat aina nahkansa.

Eräs pieni ja tummaverinen muurari kohautti olkapäitään.

-- Juutalaiset eivät ole paljon arvoiset, mutta papit eivät myöskään ole
juuri paremmat.

-- Oh! sanoi toinen, niitä on hyviä ja niitä on huonoja, ja ne ovat
ainakin ranskalaisia, mutta juutalaiset, mokomatkin saastaiset elukat,
ovat kahdesti myöneet Ranskan ulkomaalaisille.

Ja kun toinen epäillen kysyi oliko hän lukenut sen "Petit
Beaumontaisista" vastasi tämä.

-- En minä, minä en juuri välitä sanomalehdistä. Mutta toverit ovat
kertoneet sen minulle, kaikki sen tietävät.

Silloin muurarit uskoivat, syntyi hetken hiljaisuus, ja he tyhjensivät
hitaasti lasinsa. He tulivat juuri ulos viinikaupasta, kun Markus
lähestyi heitä ja kysyi tuolta suurelta vaaleaveriseltä mieheltä muurari
Doloirin asuntoa. Työmies purskahti nauruun.

-- Minä olen juuri Doloir, herra, asun täällä, nuo kolme ikkunaa
kuuluvat minulle.

Suurta, vahvaa miestä, jonka ryhdissä oli jotain sotilasmaista, näytti
tämä tapaus suuresti huvittavan. Hänen tuuheiden, vaaleiden viiksiensä
alta näkyivät valkeat hampaat, hänen kasvonsa olivat punakat, silmät
suuret, siniset ja rehelliset.

-- Ette olisi voineet kääntyä sopivamman puoleen, herra. Mitä haluatte
minusta.

Markus katseli miestä ja tunsi myötätuntoisuutta häntä kohtaan, vaikka
olikin kuullut hänen ilkeät sanansa. Doloir, joka monta vuotta oli ollut
urakoitsija Darrasin työssä, oli jotakuinkin hyvä työmies. Hän joi kyllä
välistä lasin liikaa, mutta toi aina säännöllisesti palkkansa
vaimolleen. Hän moitti mielellään isäntiään kutsuen heitä halpamaiseksi
joukkioksi ja sanoi itseään sosialistiksi tietämättä juuri mitä se
merkitsi; ja kuitenkin hän kunnioitti Darrasia, joka ansaitsi paljon,
mutta joka kuitenkin koetti pysyä toverillisella kannalla työmiestensä
kanssa. Ne kolme vuotta, jotka hän oli elellyt kasarmissa, olivat ijäksi
painaneet leimansa häneen. Sotapalveluksen loppuessa oli hän ollut
hurjan iloinen vapautuksestaan ja oli sadatellut sotamiehen
vastenmielistä ammattia, jossa ei voinut olla ihminenkään. Tämän ajan
jälkeen oli hän lakkaamatta muistossa elänyt uudelleen nuo kolme vuotta;
ei päivääkään kulunut ilman että hän olisi muistanut jotakin tapausta
tältä ajalta. Pyssy oli ikäänkuin turmellut hänen kätensä niin, että
muurarin lasta tuntui raskaalta, ja hän ryhtyi työhön veltosti,
tottumaton kun oli. Hänen tahtonsa oli murtunut, ruumis oli tottunut
laiskuuteen sotaharjoitusten välillä. Hänestä ei enää koskaan tullut
entistä oivallista työmiestä. Lisäksi hän aina puhui sotilasasioista,
sotki niitä kaikkeen mitä kuuli, ja hänen lörpöttelynsä oli sekavaa ja
järjetöntä. Hän ei lukenut mitään, eikä tiennyt mitään, hän oli vaan
itsepäinen ja järkähtämätön isänmaan ystävä, ja isänmaanrakkaus oli
hänen mielestään siinä että saatiin juutalaiset estetyksi myymästä
Ranskaa ulkomaalaisille.

-- Teillä on kaksi lasta kunnankoulussa, sanoi Markus, ja minä tulen
opettajan, toverini Simonin puolesta, saadakseni tietää erään asian...
Mutta huomaan ettette ole juutalaisten ystävä.

Doloir nauroi.

-- Aivan oikein, herra, Simon on juutalainen, mutta minä olen kuitenkin
pitänyt häntä kunnon miehenä tähän saakka... Mistä asiasta on kysymys.
herra?

Ja kuullessaan, että Markus ainoastaan tahtoi näyttää pienokaisille
kirjoituskaavaa saadakseen tietää, olivatko he käyttäneet sitä koulussa,
huudahti hän.

-- Se käy helposti päinsä, herra, jos se on teille hyödyksi... Tulkaa
hetkeksi ylös meille, lapset ovat varmaankin kotona.

Rouva Doloir tuli avaamaan. Hän oli pieni, tumma ja karkeatekoinen
nainen, hänen kasvonsa olivat vakavat ja itsepäiset, otsa oli matala,
silmissä vilpitön ilme ja leukapielet kulmikkaat. Vaikka vasta
kahdenkymmenenyhdeksän vuotias, oli hän jo kolmen lapsen äiti ja oli
sitäpaitsi juuri raskaudentilassa, mikä kumminkaan ei estänyt häntä
aamulla nousemasta ensimmäisenä ja illalla viimmeisenä paneutumasta
levolle, sillä hän oli hyvin uuttera ja säästäväinen. Kolmannen lapsen
synnyttyä oli hän lakannut käymästä ompelemassa, hän ei enää toiminut
muuta kuin hoiti talouttaan, mutta ansaitsi sittenkin hyvin leipänsä.

-- Tämä herra on koulunopettajan ystävä ja tahtoo puhua lasten kanssa,
selitti Doloir.

Markus astui pieneen huoneeseen. Se oli hyvin siisti ruokahuone.
Vasemmalla oli kyökki, jonne vievä ovi oli selällään. Vastapäätä oli
vanhempien ja lasten huoneet.

-- Auguste! Charles! kutsui isä.

Pojat tulivat esiin, toinen oli kahdeksan, toinen kuuden vuotias. Heitä
seurasi heidän pieni sisarensa Lucile, joka oli neljän vuoden vanha. He
olivat kauniita, suurikasvuisia lapsia, ja heidän kasvoissaan voi
huomata sekä isän että äidin piirteitä, nuorempi oli pienempi ja
viisaamman näköinen kuin vanhempi, tyttö oli sievä vaaleaverinen
suloinen lapsi.

Mutta kun Markus näytti pojille kirjoituskaavaa ja alkoi kysellä heiltä,
keskeytti hänet rouva Doloir, joka ei vielä ollut lausunut ainoatakaan
sanaa, ja joka väsyneesti nojasi tuoliin.

-- Pyydän anteeksi, herra, minä en tahdo, että lapseni vastaavat teille.

Hän sanoi tämän aivan kohteliaasti ja tyyneesti, velvollisuutensa
tekevän, hyvän perheenäidin tavalla.

-- Miksi ette tahdo? kysyi Markus ihmeissään.

-- Koska emme tahdo sekaantua asiaan, joka näyttää kääntyvän hyvin
pahaksi. Tuo juttu soi eilisestä asti korvissani, enkä tahdo olla
missään tekemisissä sen kanssa, siinä kaikki.

Ja kun Markus koetti puolustaa Simonia, sanoi hän.

-- En puhu pahaa herra Simonista, lapsilla ei ole koskaan ollut syytä
valittaa. Jos häntä syytetään, niin puolustautukoon, se on hänen
asiansa. Minä olen aina kieltänyt miestäni puhumasta politiikkaa, ja jos
hän tottelee minua, pysyy hän nytkin vaiti ja tarttuu lastaansa
välittämättä juutalaisista enempää kuin papeistakaan. Sillä kaikki tämä
on oikeastaan politiikkaa.

Hän ei käynyt koskaan kirkossa, vaikka olikin antanut kastaa lapsensa,
ja vaikka olikin vahvasti päättänyt antaa heidän käydä ripillä. Se
kuului asiaan. Hän oli vaistomaisesti vanhoillinen, hyväksyi sen, mitä
oli olemassa ja toimi omissa ahtaissa oloissaan alituisesti peläten
tapauksia, jotka riistäisivät leivän hänen perheeltään. Hän lisäsi vielä
itepäisesti.

-- En tahdo, että meille tulisi mitään ikävyyksiä.

Se oli tärkeä syy, joka taivutti Doloirinkin. Vaikka hän antoi vaimonsa
johtaa kaikissa asioissa, ei hän kuitenkaan tavallisesti pitänyt siitä,
että hän vieraiden nähden käytti valtaansa.

Mutta tällä kertaa hän taipui.

-- En tullut sitä ajatelleeksi, herra, sanoi hän, hän on aivan oikeassa.
Meidän kaltaisemme köyhät raukat tekevät viisaimmin kun pysyvät
alallaan. Sotaväessä oli muuan, joka tiesi juttuja kapteenista. Mutta se
ei vedellyt, siitä syystä joutui hän monasti kiikkiin.

Markuksen täytyi vuorostaan taipua; ja hän luopui aikeestaan, sanoen.

-- On mahdollista, että lapsilta oikeuden edessä kysytään sitä, mitä
minä olisin tahtonut kysyä heiltä. Silloin heidän ainakin täytyy
vastata.

-- Hyvä, sanoi rouva Doloir siihen tyynellä tavallaan, kysyköön heiltä
oikeus ja saamme nähdä mitä he tekevät. He vastaavat tai ovat
vastaamatta, lapset ovat minun, minusta se riippuu.

Markus kumarsi ja läksi pois Doloirin seuraamana, joka kiiruhti
työhönsä. Kadulla muurari melkein pyysi anteeksi: vaimoni ei aina ole
myöntyväinen, mutta kun hän on oikeassa, niin hän on oikeassa.

Jäätyään yksin kysyi Markus masentuneena itseltään hyödyttikö mitään
mennä kolmanteen paikkaan virkamies Savinin luokse. Doloirin luona ei
hän kuten Bongardin luona tavannut törkeää tietämättömyyttä. Oltiin yhtä
astetta ylempänä, ihminen oli jo kohonnut alkuperäisestä raakuudestaan.
Vaikkakin tämä mies ja vaimo olivat oppimattomia, olivat he kuitenkin
tekemisissä muiden säätyjen kanssa ja tiesivät jo vähän elämästä. Mutta
kuinka hämärä aamunkoitto se vielä olikaan, kuinka pitkä matka olikaan
vielä kuljettavana tietämättömän itsekkäisyyden kautta, ja mikä
turmiollinen erehdys olikaan yhteistunteen puute köyhillä ihmisillä! Se
että he eivät olleet onnellisemmassa asemassa, tuli siitä, että he eivät
tunteneet kansalaiselämän ehtoja, muiden onnen välttämättömyyttä heidän
omalle onnelleen. Ja Markus ajatteli tuota inhimillistä rakennusta,
jonka ovia ja akkunoita on vuosisatoja koetettu pitää täydellisesti
suljettuina, silloin kun niiden olisi pitänyt olla selko selällään, niin
että raitis ilma, lämpö ja valo pääsisivät virtaamaan sisään.

Silläaikaa oli hän poikennut Plaisir-kadulta ja oli nyt Fauche-kadulla,
missä Savin asui. Hän häpesi mielensä masentumista ja meni heidän
luokseen. Rouva Savin tuli hänen soitettuaan aukaisemaan ovea.

-- Puolisoni on kotona, hänellä oli kuumekohtaus tänä aamuna, niin ettei
hän voinut mennä virastoon. Ehkä tahdotte seurata minua.

Rouva Savin oli suloinen, tumma, hento ja iloinen nainen, hän nauroi
herttaisesti ja oli vielä nyt, kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanhana
niin nuoren näköinen, että häntä olisi voinut luulla neljän lapsensa
vanhimmaksi sisareksi. Hänelle oli ensin syntynyt tyttö, Hortense,
sitten kaksoiset, Achille ja Philippe ja sitten taas poika Jules, jota
hän vielä imetti. Kerrottiin että hänen miehensä oli hirveän
mustasukkainen, epäili ja väijyi häntä ainaisen, häijyn levottomuuden
vallassa ja sitäpaitsi aivan syyttä. Hän oli ollut köyhä orpotyttö, ja
Savin oli nainut hänet hänen kauneutensa tähden, kun hän oli tätinsä
kuollessa jäänyt aivan yksin. Hän oli siitä miehelleen kiitollinen ja
käyttäytyi rehellisesti, oli hyvä puoliso ja hyvä äiti.

Viedessään Markuksen viereiseen huoneeseen näytti hänet äkkiä valtaavan
epäilys. Hän pelkäsi varmaankin suututtavansa Savinia, joka aina etsi
riitoja ja oli kotonaan kiusallinen, ja jonka tahtoon hänen sopuisa ja
suloinen vaimonsa aina taipui säilyttääkseen kotirauhan.

-- Kenen saan ilmoittaa?

Markus mainitsi nimensä ja asiansa. Notkealla ja sirolla liikkeellä hän
pujahti ovenraosta. Markus jäi odottamaan ja tarkasteli silläaikaa
ahdasta eteistä, jossa hän seisoi. Asuntoon kuului viisi huonetta,
ja se täytti koko kerroksen. Savinin, joka oli konttoristi
veronkantovirastossa, täytyi esiintyä arvokkaasti, ja hän luuli olevansa
pakoitettu ulkonaiseen ylellisyyteen. Hänen vaimonsa oli puettu hattuun,
ja hän itse kävi ulkona vain pitkään takkiin puettuna. Pahinta oli se
tukala varattomuus, joka kätkeytyi tuon ulkonaisen ylellisyyden alle.
Hänen mielensä katkeruus tuli siitä, että hän nyt kolmenkymmenenyhden
vuoden ikäisenä tunsi olevansa sidottu huonoon virkaansa, ollen ilman
mitään toivoa ylenemisestä, koko elämäkseen pakoitettu pysymään
toimessa, josta hän sai juuri niin paljon tuloja, ettei kuollut nälkään.
Hänen terveytensä oli huono, ja hän oli aina huonolla tuulella, ollen
samalla kertaa nöyrä ja kiivas. Hän pelkäsi alituisesti herättävänsä
esimiestensä tyytymättömyyttä. Virastossaan hän oli matelevainen ja
nöyrä, kotonaan kiusasi hän vaimoaan sairaan lapsen tapaisella
kärsimättömyydellä. Hänen vaimonsa vain hymyili herttaisesti ja ehti
vielä, pidettyään huolta lapsistaan ja taloudestaan, valmistaa
helmikukkia erääseen kauppaan Beaumontissa. Se oli hienoa työtä, josta
maksettiin hyvin, ja hän kustansi niillä tuloillaan perheen vähäisen
ylellisyyden. Mutta Savin, jota vaivasi yläluokan ylpeys, ei tahtonut
että sanottaisiin hänen vaimonsa olevan pakoitettu tekemään työtä, ja
siksi hänen täytyi tehdä työnsä lukittujen ovien takana ja viedä salaa
tilaukset Beaumontiin.

Yhtäkkiä Markus kuuli vihaisen, kimakan äänen. Sitten kuului lempeä
kuiskaus, tuli hiljaisuus, ja rouva Savin ilmestyi uudestaan.

-- Olkaa hyvä, astukaa sisään.

Savin tuskin nousi ylös nojatuolistaan, jossa hän hoiteli
kuumekohtaustaan. Kyläkoulun opettajasta ei hänen mielestään tarvinnut
välittää, Hän oli pieni ja kaljupäinen mies, kasvot olivat hänellä
kalpeat kuin kuolleella, piirteet mitättömät ja veltot, silmät vaaleat
ja parrassa siellä täällä likaisen keltaisia pilkkuja. Kotonaan hän
käytti vanhoja nuttujaan. Värillinen kaulahuivi, joka hänellä tänään oli
kaulassa, teki hänet tautien rasittaman ja huonosti hoidetun vanhuksen
näköiseksi.

-- Vaimoni kertoi, että tulette tuon inhoittavan jutun tähden, johon
olen kuullut koulunopettaja Simonin sotkeutuneen, ja ensimmäinen
ajatukseni oli, sen tunnustan, olla teitä vastaanottamatta...

Hän keskeytti puheensa. Hän oli huomannut pöydällä helmikukat, joita
hänen vaimonsa oli valmistanut, samalla kun hän luki vieressä "Petit
Beaumontaisia". Hän heitti vaimoonsa vimmastuneen silmäyksen, ja tämä
ymmärsi sen ja heitti kiireesti sanomalehden työn päälle.

-- Älkää luulko, että vastustan asiatanne. Olen tasavaltalainen, enkä
minä salaa sitä, esimieheni tietävät sen aivan hyvin. Kun palvelee
tasavaltaa, vaatii yksinkertainen rehellisyys olemaan tasavaltalainen,
eikö totta? Olen siis kaikessa hallituksen puolella.

Pakoitettuna kuuntelemaan kohteliaasti, tyytyi Markus myöntävästi
nyökäyttämään päätään.

-- Ajatukseni uskonnosta on hyvin yksinkertainen: pappien tulee pysyä
alallaan. Olen antiklerikalisti yhtä hyvin kuin tasavaltalainen... Mutta
lisään heti, että lapsilla ja naisilla täytyy olla jonkullainen uskonto,
ja niin kauan kun katolinen usko on maan uskonto, niin minusta nähden
yhtä hyvin se kuin joku muu!... Niinpä olen vaimolleni, jonka näette
tässä, selittänyt, että on sopivaa ja tarpeellistakin hänen ikäiselleen
ja hänen asemassaan olevalle naiselle käydä kirkossa, niin että hänellä
maailman silmissä on jonkullainen siveellinen ojennusnuora, jonka
jälkeen elää. Hän käy siis kapusiinien kirkossa.

Rouva Savin joutui hämilleen, hän punastui ja käänsi katseensa maahan.
Kysymys hartauden harjoittamisesta oli kauan aikaa ollut perheen suurena
riitakysymyksenä. Hän vastusti sitä kaikella suloisella lempeydellään,
herttaisen ja vilpittömän sydämmensä koko voimalla. Raivoisan
mustasukkainen mies, joka epäili häntä lakkaamatta uskottomuudesta, piti
synnintunnustusta ja ripillä käymistä ainoastaan moraalisena siteenä,
joka olisi erinomaisen sopiva estämään häntä uskottomuudesta. Ja hänen
oli täytynyt taipua, hän oli ottanut rippi-isäkseen miehensä valitseman
isä Theodosiuksen, jota hän salaa kammosi. Nytkin hän loukattuna ja
punastuen kohautti olkapäitään ja totteli niinkuin ainakin
säilyttääkseen kotirauhan.

-- Mitä taas lapsiini tulee, ei minulla ole varaa lähettää kaksoisia,
Achillea ja Philippea kolleegioon ja olen siis pannut heidät
maallikkokouluun koska olen virkamies ja tasavaltalainen. Tyttäreni
Hortense käy samasta syystä neiti Rouzairen koulua; mutta oikeastaan
olen hyvin iloinen siitä, että neiti Rouzaire on uskonnollinen, ja että
hän vie oppilaitaan kirkkoon, sillä se on hänen velvollisuutensa ja
olisin pahoillani, jos hän ei sitä tekisi... Pojat aina jollakin tavalla
pääsevät eteenpäin maailmassa. Ja kuitenkin, jos minun ei tarvitsisi
tehdä tiliä töistäni esimiehilleni, niin ettekö luule, että olisi ollut
viisaampaa panna heidät hengelliseen kouluun?... Silloin heitä myöhemmin
kannatettaisiin ja heille hankittaisiin virkoja, jota vastoin he nyt
saavat viettää toimetonta elämää, niinkuin minäkin olen saanut tehdä.

Hänen katkeruutensa nousi huippuunsa, ja hän hiljensi äänensä salaisen
pelon valtaamana.

-- Nähkääs, papit ovat mahtavammat, heidän puolellaan olisi kuitenkin
viisainta olla.

Markus tunsi sääliä tuota viheliäistä miesraukkaa kohtaan, joka
keskinkertaisuudessaan ja typeryydessään näytti hänestä surkuteltavalta.
Hän nousi ylös odottaen kaikkien näiden puheiden loppupäätöstä.

-- Sallitteko minun tehdä lapsillenne tuota kysymystä?

-- Lapset eivät ole kotona, vastasi Savin. Eräs rouva, meidän
naapurimme, on vienyt heidät kävelemään... Mutta vaikka he olisivatkin
kotona, tulisiko minun antaa heidän vastata, kysyn teiltä sitä?
Virkamies ei missään tapauksessa voi ryhtyä tuohon asiaan. Minulla on
aivan kylliksi ikävyyksiä virastossani, enkä tahdo mitään
vastuunalaisuutta tuossa ilkeässä jutussa.

Kun Markus kumarsi, sanoi hän vielä.

-- Vaikka juutalaiset raatelevat maaraukkaamme, ei minulla ole mitään
herra Simonia vastaan, muuta kuin että juutalaiset eivät ylipäänsä
ollenkaan saisi olla opettajina. Toivon, että "Petit Beaumontais"
kirjoittaa joskus tästä asiasta... Vapaus ja oikeus kaikille, se olkoon
kaikkien tasavaltalaisten tunnuslause. Mutta isänmaa ennen kaikkia! eikö
niin? isänmaa yksin, kun se on vaarassa!

Rouva Savin, joka ei enää ollut avannut suutansa, saattoi Markuksen
ovelle yhä vielä hämillään. Hän alistui hymyillen, vaikka olikin
korkeammalla asteella kuin kova herransa. Kun Markus saapui kadulle,
tapasi hän lapset, jotka naapurin rouva toi kotiin. Yhdeksänvuotias
Hortense oli jo kaunis ja keikaileva tyttönen, hänen silmänsä olivat
luodut alas, ja ne loistivat veitikkamaisesti, kun hän ei peittänyt
niitä teeskennellen hartautta, jonka hän oli oppinut neiti Rouzairen
luona. Achille ja Philippe miellyttivät Markusta vähemmän. He olivat
laihoja, kalpeita ja sairaloisia niinkuin isänsäkin, ja köyhyys oli
tehnyt heidät umpimielisen ja tylyn näköisiksi. He työnsivät sisarensa
käsipuuta vasten, niin että hän oli vähällä kaatua. Kun he olivat
nousseet portaita ylös, ja kun ovi aukeni, kuului sieltä kimakoita
kapalolapsen huutoja.

Ne olivat pikku Léonin, joka oli herännyt, ja jota äiti jo alkoi
imettää.

Kadulla Markus huomasi puhuvansa aivan ääneen. Siinä oli kaunis
kokonaisuus, alkaen tietämättömästä talonpojasta, pikkumaiseen ja
pelkuriin virkamieheen saakka, ja niiden välillä yksinkertainen työmies,
kasarmin ja palkkasysteemin pilaantunut hedelmä. Ylemmällä asteella ei
ollut sen parempaa, tietämättömyyteen yhtyi ahdas itsekkäisyys ja halpa
raukkamaisuus. Vaikka pimeys olikin synkkä kaikkialla, tuntui
kuitenkin siltä kuin olisi ilman johdonmukaisuutta saavutetusta
puolisivistyksestä, jolla ei ollut mitään vakavaa tieteellistä perustaa,
ollut seurauksena järjen myrkytys ja vieläkin suurempi turmeluksen tila.
Sivistys, niin, tietysti! mutta täydellinen, ulkokultaisuudesta ja
valheesta vapaa sivistys, joka johtaa kaikki totuuteen! Ja Markus, joka
innokkaasti oli ryhtynyt toimeen auttaakseen toveriaan, vapisi
nähdessään tuon tietämättömyyden, erehdysten ja pahuuden kuilun
avautuvan edessään. Hänen levottomuutensa kasvoi kasvamistaan. Mikä
hirveä pettymys olikaan seurauksena, jos noita ihmisiä joskus
tarvittaisiin totuutta ja oikeutta puolustamaan! Nuo ihmiset, ne olivat
Ranska, suuri, raskas, tarmoton joukko, jossa epäilemättä oli paljon
kunnon miehiä, mutta joka lyijypainon tavalla kiinnitti kansan maahan,
niin ettei se voinut elää parempaa elämää, ei voinut olla vapaa, ei
oikeudenmukainen eikä onnellinen, koska se oli tietämätön ja
turmeltunut.

Markuksen hitaasti suunnatessa kulkuaan koulua kohden, kertoakseen
ystävälleen Simonille käyntinsä surulliset tulokset, muistui hänelle
äkkiä mieleen, ettei hän ollutkaan käynyt Milhomme-rouvien, Lyhyenkadun
paperikauppiaiden luona. Ja vaikka hän ei siltäkään taholta mitään
odottanut, tahtoi hän kuitenkin loppuun asti täyttää tehtävänsä.

Näiden naisten miehet olivat olleet kaksi veljestä Mailleboisista,
Vanhempi heistä, Edouard, oli sedältään perinyt pienen paperikaupan,
jossa hän vaimonsa kanssa vietti hyvin vaatimatonta elämää, jota vastoin
nuorempi, Alexandre, joka oli rauhaton ja kunnianhimoinen luonteeltaan,
oli tulemaisillaan rikkaaksi matkustaessaan ympäri maata
kauppamatkustajana. Mutta kuolema kohtasi heitä molempia; vanhempi
joutui ensiksi surkean onnettomuuden uhriksi: hän putosi erään holvin
pohjaan; nuorempi sai kuusi kuukautta myöhemmin verensyöksyn ollessaan
matkalla toisessa päässä Ranskaa. Vaimot jäivät siten leskiksi, toiselle
jäi pieni kauppa, toiselle noin kaksikymmentätuhatta markkaa,
ensimmäiset säästöt toivotusta omaisuudesta. Rouva Edouard, joka oli
päättäväinen ja kekseliäs nainen, kehoitti kälyään, rouva Alexandrea
rupeamaan hänen yhtiöosakkaakseen ja panemaan kaksikymmentätuhatta
markkaansa paperikauppaan, joten he voisivat ottaa myydäkseen myöskin
kirjallisuutta ja koulutarpeita. Kummallakin oli poika ja tästä ajasta
alkaen rouva Edouard ja hänen pieni poikansa Victor, sekä rouva
Alexandre ja hänen pieni poikansa Sébastien kuuluivat samaan perheeseen
ja elivät yhdessä huolimatta heidän aivan vastakkaisista luonteistaan.

Rouva Edouard ei käynyt kirkossa sentähden, että hän olisi ollut
erittäin uskonnollinen, mutta kaupan edut sitä vaativat sillä hänen
ostajapiirinsä oli uskonnollinen, eikä hän voinut saattaa sitä
tyytymättömäksi. Rouva Alexandre sitä vastoin oli avioliitossaan
ateistin ja elostelijan kanssa lakannut käymästä kirkossa, eikä hän
myöhemminkään käynyt siellä. Tälläkin kertaa teräväpäinen ja
valtioviisas rouva Edouard käytti kekseliäästi hyväkseen tätä
eroavaisuutta. Heidän ostajapiirinsä laajentui, heidän kauppansa
sijaitsi hyvällä paikalla veljien koulun ja maallikkokoulun välillä, ja
sen klassillinen kirjallisuus, koulukirjat, taulut ja kuvat kelpasivat
molemmille, puhumattakaan vihoista, teräskynistä ja lyijykynistä. He
päättivätkin kumpikin pysyä omissa mielipiteissään, toinen pappien
puolella, toinen vapaa-ajattelijain, joten he tyydyttivät kumpaakin
puoluetta; ja ikäänkuin julkiseksi vahvistukseksi, niin että kaikki sen
tietäisivät, pantiin Sébastien maallikkokouluun, juutalaisen Simonin
oppilaaksi ja Victor veljien kouluun. Näin järjestettynä ja taitavan
johdon alaisena yhtiö menestyi ja paperikaupassa kävi ostajia enemmän
kuin missään muussa kaupassa Mailleboisissa.

Markus pysähtyi Lyhyellekadulle, jossa oli ainoastaan kaksi taloa,
paperikauppa ja pappila, ja katseli hetken tuota kauppaa, jonka
ikkunassa oli sekaisin pyhimysten kuvia ja tasavaltaa ylistäviä tauluja,
jota vastoin ovi oli ripustettu täpösen täyteen kuvalehtiä. Hän aikoi
juuri astua sisään, kun rouva Alexandre ilmestyi kynnykselle. Hän oli
suuri, vaalea ja hyvin lempeännäköinen nainen, hänen kasvonsa olivat jo
kuihtuneet, vaikka hän vasta oli kolmenkymmenen ikäinen, ja niitä
valaisi aina vieno hymy. Hänen helmoissaan riippui hänen pieni poikansa
Sébastien, jota hän jumaloitsi. Sébastien oli seitsemän vuoden vanha,
lempeä ja vaalea kuin äitinsäkin, Hän oli hyvin kaunis lapsi, hänen
silmänsä olivat siniset, nenä hieno ja suu miellyttävä.

Rouva Alexandre tunsi Markuksen ja rupesi heti puhumaan hänelle tuosta
hirveästä rikoksesta, joka tuntui olevan hänellä alituisesti mielessä.

-- Oi, mikä tapaus, herra Froment. Ajatelkaahan että se on tapahtunut
niin lähellä meitä! Pikku Zéphirin raukka, minä näin hänen aina kulkevan
ohi tästä mennen tullen koulusta, ja hän kävi niin usein meillä
ostamassa vihkoja ja kyniä... En ole voinut nukkua ollenkaan sen
jälkeen, kun melkein ensimmäisenä näin hänen ruumiinsa.

Sitten hän puhui sääliväisesti Simonista ja hänen suuresta surustaan.
Hän piti Simonia erinomaisen hyvänä ja kunnollisena miehenä, koska hän
oli mieltynyt pikku Sébastieniin, joka oli hänen parhaimpia ja etevimpiä
oppilaitaan. Hän ei koskaan voinut uskoa, että opettaja olisi voinut
tehdä niin hirveän teon. Kirjoituskaava, josta niin paljon puhuttiin ei
todistanut mitään, vaikka olisikin koulusta löydetty samallaisia.

-- Meillä on kirjoituskaavoja myytävänä, herra Froment, ja minä
tarkastelin niitä, jotka olivat puodissa. Yhdessäkään niissä ei ollut
sanoja: "Rakastakaa toinen toistanne."

Silloin Sébastien, joka oli kuunnellut tarkkaavaisesti, kohotti päätään.

-- Minäpä olen nähnyt sellaisen, serkkuni Victor oli tuonut sen veljien
luota.

Äiti hämmästyi.

-- Mitä sanot? et ole kertonut siitä mitään minulle!

-- Ethän sinä ole kysynytkään mitään. Sitä paitsi Victor kielsi minua
puhumasta siitä, koska kaavoja ei saa viedä mukanaan.

-- Missä tuo kaava sitten on?

-- Sitä minä en tiedä. Victor kätki sen jonnekin, ettei häntä
toruttaisi.

Markus kuunteli keskustelua ilon valtaamana, sydän toivosta sykkien.
Tulisiko totuus vihdoinkin ilmi lapsen suun kautta? Tämä saattoi olla
pieni valonsäde, joka vähitellen laajenee ja kasvaa loistavaksi valoksi.
Hän alkoi jo tehdä Sébastienille selviä, ratkaisevia kysymyksiä. Mutta
silloin saapui rouva Edouard Victorin seuraamana. Hän oli käynyt veli
Fulgentiuksen luona jostakin tilauksesta puhumassa.

Hän oli vielä pitempi kuin kälynsä, rouva Alexandre, ja oli tumma ja
miesmäinen, kasvot olivat hänellä suuret ja kulmikkaat, liikkeet
äkkinäiset ja ääni meluava. Pohjaltaan oli hän hyvänsävyinen ja omalla
tavallaan rehellinen, niin ettei hän olisi penninkään vertaa tehnyt
vääryyttä ostajilleen. Hän oli mies heidän perheessään, eikä toisella
ollut puolustuksekseen muuta kuin lempeytensä, jota hän käytti viikkoja,
kuukausia ja sai siten usein voiton. Yhdeksän vuotias Victor oli myöskin
kookas ja karkeatekoinen lapsi, hänen päänsä oli iso ja tumma ja
kasvonsa karkeapiirteiset, hän oli serkkunsa Sébastienin täydellinen
vastakohta.

Kuultuaan mistä oli kysymys rouva Edouard katsoi vakavasti poikaansa.

-- Mitä, kaavako? sinäkö olet varastanut kaavan veljiltä ja tuonut sen
tänne?

-- En ole, äiti!

-- Oletpas, herraseni! koska serkkusi on nähnyt sen. Hänellä ei ole
tapana valehdella.

Lapsi lakkasi vastaamasta, luoden serkkuunsa vihaisia silmäyksiä: tällä
ei ollut hyvä olla, sillä hän tunsi leikkitoverinsa ruumiillisen voiman.
Hän oli tavallisesti voitetun ja kuritetun vihollisen asemassa, kun he
yhdessä leikkivät sotaa. Victorin johdolla tehtiin peloittavia
ratsastusretkiä läpi koko talon ja Sébastien joka oli hiljainen ja
lempeä, otti niihin osaa ihastuksen sekaisella pelolla.

-- Hän ei varmaankaan ole varastanut sitä, huomautti rouva Alexandre
lempeästi. Ehkä hän on tuonut sen erehdyksestä kotiin.

Ja saadakseen serkultaan anteeksi varomattomuutensa kiiruhti Sébastien
vahvistamaan tätä luuloa.

-- Niin se aivan varmaan on, en ole sanonut hänen varastaneen sitä.

Rouva Edouard tyyntyi, eikä vaatinut enää vastausta Victorilta, joka yhä
pysyi vaiti ja itsepäisesti kieltäytyi tunnustamasta. Rouva Edouard oli
varmaankin huomannut, että ei ollut varovaista kuulustella tätä asiaa
loppuun vieraan kuullen, ennenkuin oli punninnut kaikki sen vakavat
seuraukset, Hän ajatteli, että jos hän menisi jommallekummalle puolelle,
niin suututtaisi hän joko veljien koulun tai maallikkokoulun ja
kadottaisi silloin yhdellä iskulla toisen puolen ostajapiiriänsä; hän
heitti käskevän silmäyksen rouva Alexandreen ja sanoi pojalleen.

-- Ole hyvä, astu sisään, herraseni, me selvitämme heti tämän asian.
Ajattele asiaa, ja jos et tunnusta totuutta, joudut minun kanssani
tekemisiin.

Sitten lisäsi hän Markukseen kääntyneenä.

-- Me kerromme sen teille sitten, herra, ja voitte olla varma siitä että
hän puhuu, ellei tahdo saada selkäsaunaa, jota hän on kauvan aikaa
muistava.

Markuksen täytyi tyytyä siihen huolimatta kiihkeästä halustaan saada
heti tietää täydellinen, varma totuus, kertoakseen sen Simonille
vapahtavana sanomana. Hän ei kuitenkaan enää epäillyt että hänellä nyt
oli käsissään ratkaiseva todistus, jonka sattumalta oli saanut, ja hän
riensi heti ystävänsä luo tekemään tiliä iltapäivästään, pettymyksistään
Bongardin, Doloirin ja Savinin luona sekä odottamattomasta löydöstään
Milhomme-rouvien luona. Simon kuunteli rauhallisena osoittamatta suurta
iloa, niinkuin Markus oli odottanut. Vai niin! veljien luona oli
samallaisia kaavoja. Se ei häntä ihmetyttänyt. Miksi hän puolestaan
olisi pelännyt, koska hän kerran oli syytön?

-- Kiitän sinua kaikesta vaivastasi, hyvä ystäväni, lisäsi hän. Ymmärrän
täydellisesti lapsen tiedonannon tärkeyden. Mutta, näetkö, en voi
käsittää, että kohtaloni riippuisi siitä, mitä sanotaan tai ollaan
sanomatta, koska kerran en ole mihinkään syypää. Se on minun mielestäni
päivänselvää.

Markus hymyili iloissaan. Hänelläkin oli nyt sama vakaa luottamus. Ja
keskusteltuaan vähän aikaa läksi hän kotiinsa, mutta palasi hetken
kuluttua uudelleen ja kysyi.

-- Onko kaunis Mauraisin vihdoinkin käynyt täällä?

-- Ei vielä.

-- Silloin, ystäväni, on hän ensin tahtonut tutustua Mailleboisin
mielipiteeseen. Minä näin hänet tänä aamuna ensin isä Crabotin ja sitten
neiti Rouzairen seurassa. Ja nyt iltapäivällä kulkiessani kaupungilla
luulen taas nähneeni hänet salaa hiipivän Kapusiinikadulla ja sitten
menevän pormestarin luo... Hän tutkii asioita, ettei sitten tarvitsisi
katua sitä, ettei ollut vahvempien puolella.

Simon, joka tähän saakka oli ollut niin rauhallinen, tuli levottomaksi,
sillä hän kunnioitti ja pelkäsi esimiehiään. Koko onnettomuudessa hän
enimmin pelkäsi sitä, että tällainen suuri häväistysjuttu voisi viedä
häneltä viran tai ainakin saattaa hänet huonoihin kirjoihin. Hän aikoi
juuri tunnustaa tämän pelkonsa, kun Mauraisin saapui kylmän ja
huolestuneen näköisenä. Vihdoinkin hän uskalsi tehdä sen.

-- Niin, herra Simon, riensin tänne tuon kauhean jutun tähden. Olen
epätoivoissani koulun tähden, teidän tähden ja meidänkin tähtemme. Se on
hyvin vakavaa, hyvin vakavaa.

Alkeiskoulun tarkastaja oikaisi lyhyen vartalonsa lausuen nuo sanat yhä
suuremmalla vakavuudella. Hän oli kuivasti kätellyt Markusta, josta hän
tiesi esimiehensä, akateemian tarkastajan Le Barazerin paljon pitävän.
Mutta hän katsoi karsaasti häneen silmälasiensa läpi ikäänkuin
kehoittaen häntä poistumaan. Markus ei voinut viipyä kauemmin, vaikka
hänestä oli ikävä jättää Simon, jonka hän näki kalpenevan esimiehensä
edessä, vaikkakin hän aamusta alkain oli osoittanut niin suurta
rohkeutta. Hän läksi siis kotiinsa. Mauraisinin kanta kysymyksessä teki
hänet levottomaksi, sillä hän epäili häntä kavaltajaksi.

Ilta oli hyvin rauhallinen vanhojen rouvien luona. Rouva Duparque ja
rouva Berthereau eivät kumpikaan puhuneet rikoksesta; ja pieni talo
vaipui takaisin kuolleeseen rauhaansa niinkuin ei kamalasta tapauksesta
koskaan olisi siellä puhuttukaan. Markus piti siis parhaana olla
sanaakaan hiiskumatta, eikä hän myöskään puhunut mitään toimistaan
iltapäivällä. Illalla maata mennessään sanoi hän vaimolleen ainoastaan,
että hän nyt oli aivan rauhallinen ystävänsä Simonin kohtalosta.
Geneviève oli iloinen siitä, ja he keskustelivat myöhäiseen, sillä he
eivät saaneet koskaan olla kahdenkesken, he olivat kuin vieraat
toisilleen tässä talossa, jossa he eivät saaneet puhua vapaasti. Aamulla
Markus surukseen löysi "Petit Beaumontaisista" halpamaisen kirjoituksen
Simonia vastaan. Hänelle muistui mieleen edellisen päivän myötätuntoinen
kirjoitus, jossa opettajaa ylenmäärin ylistettiin; ja nyt oli yksi päivä
ollut kylliksi, mielipiteet olivat täydellisesti muuttuneet, juutalainen
oli raakamaisesti uhrattu, häntä suorastaan syytettiin inhoittavasta
rikoksesta tavattoman viekkailla arveluilla ja väärillä selityksillä.
Mitä oli sitten tapahtunut, mikä mahtava valta oli ollut toimessa, mistä
oli kotoisin tuo myrkyllinen kirjoitus, joka oli niin huolellisesti
muodostettu ja laadittu tekemään juutalaisen ijäksi syylliseksi
tietämättömän kansan silmissä, joka ahnaasti kuunteli valheita?
Lopetettuaan lukemisen hänestä tuntui kuin jonkun äärettömän työpajan
pimeydessä salaperäiset kädet olisivat eilisestä illasta alkaen
työskennelleet saattaakseen viattoman turmioon ja siten pelastaakseen
tuntemattoman syyllisen.

Mitään uutta ei kuitenkaan ollut tapahtunut, tuomarit eivät olleet
tulleet uudestaan, santarmit vaan vartioivat rikoshuonetta, jossa pieni
ruumis raukka odotti hautaamistaan. Edellisenä päivänä tapahtunut
ruumiinavaus oli ainoastaan todistanut murhan raakuuden ja tuonut ilmi
saastaisia yksityisseikkoja. Zéphirin oli kuoliaaksi kuristettu, jonka
myöskin todistivat kymmenen sormen jäljet, kymmenen sinertävää kuoppaa
hänen kaulassaan. Hautajaiset oli määrätty iltapäiväksi, ja ne aijottiin
kostoksi tehdä tavattoman juhlallisiksi. Kerrottiin että
kaupunginhallitus aikoi olla niissä läsnä, ja samoin myöskin kaikki
murhatun toverit, koko veljien koulu.

Markus oli taas huolissaan. Hän ei heti mennyt Simonin luokse, vaan
päätti lähteä sinne vasta hautajaisten jälkeen. Hän käveli vaan ympäri
kaupunkia, joka hänen mielestään oli ikäänkuin uupunut ja kokonaan
kauhuisan odotuksen vallassa. Hän oli jo vähän tyyntynyt ja söi juuri
aamiaista vanhojen rouvien kanssa pikku Louisen iloisesti leperrellessä,
kun Pélagie tuodessaan sisään jälkiruoan, iloisesti sanoi.

-- Tiedättekö, rouva, tuo juutalaisheittiö aijotaan vangita... Eikö se
ole suuri vahinko!

Markus kysyi aivan kalpeana.

-- Simonko vangita? Mistä sen tiedätte?

-- Kaikki ihmiset puhuvat siitä. Teurastaja juoksi jo katsomaan.

Markus heitti pois ruokaliinansa, nousi ja läksi ulos, koskematta
jälkiruokaan. Vanhat rouvat olivat loukkautuneet ja kauhistuksissaan
tuollaisesta epäkohteliaisuudesta. Genevièvekin näytti tyytymättömältä.

-- Hän tulee hulluksi, sanoi rouva Duparque kuivasti. Niin! rakas
lapseni, sanoinhan minä sen sinulle. Missä ei ole uskontoa, siellä ei
voi olla onnea.

Kadulla Markus todellakin huomasi, että jotakin erinomaista oli
tekeillä. Kaikki kauppiaat seisoivat puotiensa ovilla, ihmiset
juoksivat, kuului huudahduksia ja hälinää. Hän kiiruhti Lyhyenkadun
kautta. Siellä huomasi hän Milhomme-rouvat lapsineen paperikaupan
kynnyksellä, hekin odottivat jännityksellä suurta tapausta. Heti hän
muisti että siinä oli hyvä todistus, joka hänen täytyi saada.

-- Onko totta, kysyi hän heiltä, että Simon vangitaan?

-- Kyllä, herra Froment, vastasi rouva Alexandre lempeällä tavallaan. Me
näimme juuri poliisikomisariuksen menevän sivu tästä.

-- Muistattehan, sanoi rouva Edouard vuorostaan, katsoen häntä suoraan
silmiin odottamatta kysymystä, jonka hän luki jo hänen katseessaan,
muistattehan tuon kirjoituskaavan, on aivan varmaa, ettei se koskaan ole
ollut Victorin käsissä. Olen kysynyt häneltä ja olen vakuutettu siitä,
ettei hän valehtele.

Lapsi kohotti kulmikkaan leukansa ja suuret hävyttömän rauhalliset
silmänsä.

-- Se on varma, etten valehtele.

Markus hämmästyi, kylmä väristys valtasi hänet, ja hän kääntyi rouva
Alexandren puoleen.

-- Mutta, rouva, mitä teidän poikanne sitten sanoi? Hän oli nähnyt tuon
kaavan serkullaan, hän myönsi sen.

Levottoman näköinen äiti ei vastannut heti. Hänen pieni, arka
Sébastieninsa oli paennut hänen helmoihinsa ikäänkuin sinne kätkeäkseen
kasvonsa; ja vapisevalla kädellä silitti hän koneentapaisesti poikansa
hiuksia, hän näytti tahtovan suojella häntä.

-- Epäilemättä, herra Froment, oli hän nähnyt sen tai luullut sen
nähneensä. Mutta nyt hän ei enää ole varma siitä, hän pelkää
erehtyneensä. Ei siis ole mitään puhumista tästä asiasta, ymmärrättehän
sen.

Tahtomatta kauemmin kysellä asiasta rouvilta, kääntyi Markus suoraan
pienen pojan puoleen.

-- Onko aivan varma, ettet ole nähnyt kaavaa? Lapseni, ei mikään ole
niin paha kuin valhe.

Mitään vastaamatta Sébastien painoi kasvonsa vielä syvemmälle äitinsä
helmoihin ja purskahti katkeraan itkuun. Oli silminnähtävää, että rouva
Edouardin tahto oli voittanut, sillä hyvänä kauppiaana pelkäsi hän
kadottavansa jommankumman ostajapiireistään, jos hän menisi toisen
puolelle. Hän oli kuin kivestä, häneltä ei enää saanut mitään tietää.
Hän suvaitsi kuitenkin varovaisesti selittää syitään.

-- Jumalani! herra Froment, me emme voi olla ketään vastaan, me jotka
kauppamme tähden tarvitsemme kaikkia ihmisiä... Se täytyy kuitenkin
sanoa, että kaikki todistukset ovat herra Simonia vastaan. Esimerkiksi
se, että hän sanoo myöhästyneensä junasta, heittäneensä paluulipun
rautatieaseman pihalle ja palanneensa kotiin jalkaisin, ilman että
kukaan olisi nähnyt häntä tuolla kuuden kilometrin matkalla. Sitäpaitsi
tiedättehän, että neiti Rouzaire kuuli melua noin kahtakymmentä
minuuttia vailla yksitoista, jotavastoin hän sanoo palanneensa vasta
tuntia myöhemmin. Selittäkäähän minulle vielä kuinka on mahdollista,
että herra Mignotin täytyi mennä häntä herättämään kahdeksan aikaan,
vaikka hän tavallisesti nousee varhain aamulla... Ehkä hän voi puhdistaa
itsensä, toivokaamme sitä hänen puolestaan.

Markus keskeytti hänet. Hän vaan toisti, mitä oli lukenut "Petit
Beaumontaisista", ja Markus oli kauhistuksissaan siitä. Hän katseli
tarkoin molempia naisia kiireestä kantapäähän, toisen ulkomuoto todisti
itsepäistä tunnottomuutta, toisen oli vallannut väristys, kun hän
ajatteli heidän suurta valettaan, jonka seuraukset voisivat olla
hyvinkin vaikeat. Markus jätti heidät ja kiiruhti Simonin luo.

Umpinaiset ajopelit seisoivat portin edessä, jota kaksi poliisia
vartioi. Käsky oli ankara, mutta Markus pääsi vihdoin sisään. Kaksi
muuta poliisia vartioi Simonia koulusalissa ja poliisikomisarius, jolla
oli mukanaan tutkintotuomari Daixin allekirjoittama vangitsemiskäsky,
toimitti paraikaa uutta, tarkkaa tutkimusta läpi koko talon, etsien
luultavasti kuuluisaa kirjoituskaavaa. Mutta hän ei löytänyt mitään, ja
kun Markus uskalsi kysyä toiselta poliisilta oliko samallaista
tutkimusta toimitettu kristillisten koulujen veljeskunnan luona, katsoi
tämä häneen tyrmistyneenä: tutkimus veljien luona, mutta minkä vuoksi?
Markus hymyili itsekin lapsellisuudelleen, he olisivat aivan hyvin
voineet tehdä sen, veljet olivat varmaankin aikoja sitten polttaneet ja
hävittäneet kaikki. Hän pidätti itseään ryhtymästä vastustukseen, hän
oli epätoivoissaan siitä ettei voinut mitään tehdä totuuden
ilmisaamiseksi. Tunnin ajan täytyi hänen odottaa etehisessä, kunnes
komisariuksen tarkastus oli loppunut. Silloin sai hän vähäisen tavata
Simonia, jota poliisit kuljettivat. Rouva Simon ja hänen kaksi lastansa
olivat myöskin siellä, ja rouva heittäytyi nyyhkyttäen miehensä kaulaan,
sillä aikaa kun komisarius, juro, mutta kunnon mies, oli antavinaan
viimeisiä määräyksiä. Se oli sydäntäsärkevä kohtaus.

Simon koetti olla rauhallinen, vaikka oli kalmankalpea ja murtunut tästä
virkauransa katkeamisesta.

-- Älä nyt sure, armaani. Tämä ei voi olla muuta kuin erehdys, kauhea
erehdys. Kaikki on tietysti selviävä, kun minua kuulustellaan, ja minä
palajan luoksesi.

Mutta Rachel nyyhkytti yhä katkerammin, hänen kauniit kasvonsa olivat
kosteat kyynelistä, ja hän nosti vuorotellen Josephia ja Sarahta, että
hän suutelisi heitä vielä kerran.

-- Niin, niin, lapsi rakkaat, rakasta heitä, hoida heitä hyvin, siihen
asti kun palajan... Pyydän sinua, älä itke enää, sinä viet kaiken
rohkeuteni.

Hän irtautui vaimonsa syleilystä. Kun hän huomasi Markuksen, loisti
hänen silmistään ääretön ilo. Lämpimästi tarttui hän tämän käteen ja
sanoi.

-- Oi! toverini, kiitos! Ilmoita heti veljelleni Davidille ja sano
hänelle, että olen viaton. Hän on etsivä kaikkialta, hän on löytävä
syyllisen, hänelle uskon kunniani ja lasteni kunnian.

-- Ole levollinen, vastasi Markus yksinkertaisesti, liikutuksen
valtaamana, minä olen auttava häntä.

Komisarius palasi ja lopetti kohtauksen; rouva Simon vietiin murtuneena
pois, silloin kun Simon läksi pois kahden poliisin välissä. Sitten
seurasi hirveä kohtaus. Pikku Zéphirinin hautajaiset oli määrätty kello
kolmeksi, ja vangitsemisen piti tapahtua kello yksi, jotta ei mitään
ikävää yhteensattumista tapahtuisi. Mutta tutkimus oli kestänyt niin
kauvan, että sitä ei voitu välttää. Kun Simon ilmaantui pienelle
etehiselle, oli tori jo täynnä uteliaita, jotka olivat rientäneet
saattoa katsomaan. Tämä "Petit Beaumontaisin" juttujen kiihoittama
joukko alkoikin huutaa heti kun se huomasi opettajan, kirotun
juutalaisen, pienten lasten murhaajan, joka noitatemppuihinsa tarvitsi
heidän viatonta, hostian pyhittämää vertaan. Tuo kertomus, jota
tästälähin oli mahdoton hävittää, kierteli suusta suuhun, yhä
kiihoittaen rähisevää, uhkaavaa joukkoa.

-- Kuolema, kuolema murhaajalle, häväisijälle!... Kuolema, kuolema,
juutalaiselle!

Jähmettyneenä, kalpeana ja jäykkänä Simon huusi portailta vastauksen,
joka sittemmin yhä oli kaikuva hänen huuliltaan niinkuin omantunnon
ääni.

-- Olen viaton! olen viaton!

Silloin joukko joutui raivoon, huudot pauhasivat kuin myrsky, ja ääretön
aalto nousi anastaakseen onnettoman ja raastaakseen hänet kappaleiksi.

-- Kuolema, kuolema juutalaiselle!

Nopeasti työnsivät poliisit Simonin vaunuihin ja ajuri pani hevosensa
laukkaamaan, samalla kun Simon väsymättä huusi äänellä, joka kaikui yli
melun.

-- Olen viaton! olen viaton! olen viaton!

Pitkin koko Isoakatua juoksi joukko vaunujen perästä, ulvoen yhä
kovemmasti. Markus jäi paikalle huumautuneena, sydän ahdistettuna, ja
hän muisteli aivan vastaisia mielenosoituksia, vihaista melua ja
vimmastuneita huudahduksia, joilla palkintojenjako oli vastaanotettu
edellisenä iltana. Kahdessa päivässä oli yleinen mielipide ehtinyt
kääntyä. Häntä kauhistutti se verraton taito ja hirveä nopeus, millä
salaperäiset kädet olivat toimineet, kootessaan yhteen niin paljon
pimeyttä. Hänen toiveensa olivat kukistuneet, hän tunsi, että totuus oli
pimentynyt, voitettu ja katoamaisillaan.

Mutta kulkue alkoi järjestäytyä pikku Zéphirinin hautajaisia varten.
Markus näki että neiti Rouzaire, joka johti luokkansa pieniä tyttöjä,
oli katsellut Simonin kuolemantuomiota osoittamatta vähintäkään
myötätuntoisuuden merkkiä, hänen kasvonsa ilmaisivat ainoastaan
virallista hartautta. Mignot, jonka ympärillä seisoi muutamia oppilaita,
ei myöskään ollut puristanut esimiehensä kättä. Hän näytti jöröltä ja
kiusaantuneelta, kärsien epäilemättä taistelusta hyvän sydämensä ja
etunsa välillä. Vihdoin läksi tavattoman loistava kulkue liikkeelle,
suunnaten kulkunsa Saint-Martin kirkkoon päin. Siinäkin huomasi kuinka
huolellisesti taitavat kädet olivat kaiken järjestäneet, niin että
kansan sääli ja kostonhimo kiihtyisi. Pienen arkun ympärillä olivat
ensiksikin ne Zéphirinin toverit, jotka äskettäin samaan aikaan kuin
hänkin, olivat käyneet ripillä. Sitten seurasivat pormestari Darras ja
kaupungin hallitusmiehet. Senjälkeen tulivat kaikki muut veljien
oppilaat veli Fulgentiuksen ja hänen kolmen apulaisensa, veljien
Isidoren, Lazaruksen ja Gorgiaksen johtamina. Selvästi huomasi veli
Fulgentiuksen suuren merkityksen, hän kulki edestakaisin, komensi ja
meni toimeliaisuudessaan niin pitkälle, että järjesteli neiti
Rouzairenkin tyttösiä, ikäänkuin he olisivat olleet hänen
käskettävinään. Sitten oli vielä kapusiinimunkkeja isä Theodosiuksen
johdolla, Valmarien kolleegiosta tulleita jesuiittoja sekä heidän
rehtorinsa isä Crabot, pappeja oli tullut kaikkialta, oli niin paljon
papinviittoja ja kauhtanoita, että olisi luullut koko kirkon olevan
liikkeellä ollakseen varma voitostaan.

Kaikki ihmiset nyyhkyttivät: hurjat äänet huusivat.

-- Kuolema juutalaiselle! kuolema juutalaiselle!

Lopuksi näki Markus, jonka sydän oli täynnä katkeruutta, vielä yhden
kohtauksen. Hän huomasi joukossa alkeiskoulun tarkastaja Mauraisinin,
joka epäilemättä oli tullut Beaumontista, niinkuin edellisenäkin
päivänä, lisätäkseen ansioluetteloaan. Kun isä Crabot kulki kansan
ohitse, huomasi Markus selvästi heidän hymyilevän toisilleen, vaihtavan
salaisen tervehdyksen, niinkuin ainakin miehet, jotka ymmärtävät
toisensa. Kaikki se hirveä vääryys, jota noina kahtena päivänä oli
salassa kudottu, ikäänkuin ilmaantui hänelle nyt keskellä kirkasta
päivää, samalla kun Saint-Martinin kellot soivat pienen vainajan
kunniaksi, vainajan, jonka surullista kuolemaa nyt aijottiin käyttää
hyväkseen.

Silloin löi joku kovasti Markusta olkapäähän, ja raivoisan ivallinen
ääni sai hänen kääntämään päätään.

-- No! viaton ja rehellinen virkaveljeni, mitä minä sanoin teille? Nyt
on todistettu että saastainen juutalainen on häväissyt ja kuristanut
veljenpoikansa ja silläaikaa kun hän ajaa Beaumontin vankilaa kohden,
riemuitsevat veljet!

Se oli opettaja Férou, vimmastunut nälkäkurki, vielä hintelämpänä kuin
ennen ja hiukset epäjärjestyksessä.

-- Kuinka heitä voitaisiin syyttää, koska pieni vainaja on heidän,
heidän ainoastaan ja heidän hyvän Jumalansa? Ha! ha! kukaan ei tietysti
uskalla heitä syyttää, nyt kun koko Maillebois on nähnyt heidän pitävän
hänelle niin suuret hautajaiset... Kaikkein hulluinta on tuon
naurettavan kärpäsen surina, tuon typerän veli Fulgentiuksen, joka
puuhaa kaikkien ihmisten kanssa. Siinä on liiaksi intoa! Näittehän isä
Crabotin, joka hymyili niin hienosti. Hienon hymyn takana taitaa piillä
aikalailla yksinkertaisuutta, vaikka hän on kuuluisa taitavuudestaan.
Mutta muistakaa, mitä sanon teille, vahvin, ainoa vahva heidän
joukossaan on isä Philibin. Saatte etsiä häntä tänään, ei tarvitse
pelätä, että hän on täällä. Hän on piiloutunut johonkin ja olkaa varma,
että hän toimittaa siellä jotain kaunista työtä... Oi! minä en tiedä
kuka on syyllinen, ei kukaan näistä luultavasti, mutta hän kuuluu samaan
seuraan, se on päivän selvää, ja he kääntävät maailman nurin ennenkuin
antavat syyllisen esille.

Nähdessään, että Markus alakuloisena ja äänettömänä kohautti olkapäätään
jatkoi hän.

-- Tässä on siis hyvä tilaisuus musertaa maallikot. Alkeiskoulun
opettajana miehen raiskaaja ja murhaaja! hei! mikä erinomainen sodan
aihe, kuinka meitä tullaankaan löylyttämään, meitä kaikkia, jotka olemme
ilman jumalaa ja isänmaata. Kuolema lahjotuille ja kavaltajille! kuolema
juutalaisille!

Ja hän katosi tungokseen heilutellen pitkiä käsivarsiaan. Hänellä oli
tapana katkeralla ivalla sanoa, että hänestä oli yhden tekevää kuoliko
hän roviolla, puettuna veripaitaan tai nälkään kurjassa Moreuxin
koulussa.

Iltapäivä pienessä, kylmässä talossa oli ikävä, ja kun Markus ja
Geneviève illalla olivat menneet levolle, huomasi viimemainittu että
hänen miehensä oli epätoivoissaan, ja hän syleili häntä hellästi
puhjeten kyyneliin. Markus oli syvästi liikutettu, sillä hän oli sinä
päivänä tuntenut ensimmäisen heikon alun erimielisyyteen heidän
välillään. Hän painoi vaimoaan rintaansa vastaan, ja he itkivät yhdessä
kauan aikaa sanaakaan puhumatta.

Vihdoin sanoi Geneviève hiukan epäilevällä äänellä.

-- Kuule, rakas Markus, minä luulen, että olisi parasta ettemme enää
viipyisi isoäidin luona. Lähtekäämme huomenna.

Hyvin hämmästyneenä Markus kysyi.

-- Olisiko hän jo väsynyt meihin? onko sinua pyydetty sanomaan sitä
minulle?

-- Oi! ei, ei!... Se päinvastoin surettaisi äitiä. Meidän täytyisi
keksiä joku tekosyy, toimittaa niin, että meille lähetettäisiin
kutsumakirje.

-- No, mutta miksi emme olisi täällä kuukauden loppuun niinkuin
tavallisesti! Epäilemättä on ollut jonkun verran epäsopua, mutta minä en
välitä siitä.

Geneviève oli hetken hämillään, eikä uskaltanut tunnustaa salaista
levottomuuttaan siitä, että kokonaisen illan oli tuntenut itsensä vähän
vieraaksi miehelleen ollessaan sen uskonnollisen vihamielisyyden
vaikutuksen alaisena, joka isoäidin läheisyydessä vallitsi. Hänestä oli
tuntunut kuin olisivat hänen nuoruutensa ajatukset ja tunteet palanneet
ja joutuneet ristiriitaan hänen jokapäiväisen elämänsä kanssa puolisona
ja äitinä. Mutta se oli vaan hieno aavistus, ja hän tuli jälleen
iloiseksi ja luottavaiseksi kun Markus häntä hyväili. Pienestä kätkyestä
vierestään kuuli hän Louisensa suloisen säännöllisen hengityksen.

-- Sinä olet oikeassa, jääkäämme tänne ja täytä velvollisuutesi niinkuin
sinusta on oikein. Me rakastamme toisiamme niin, että aina voimme olla
onnellisia.




III.


Tästä alkaen ei vanhojen rouvien pienessä talossa enää puhuttu Simonin
asiasta. Vältettiin pienimpiäkin viittauksia siihen, ettei mitään ikäviä
riitoja syntyisi. Aterioiden aikana puhuttiin ainoastaan kauniista
ilmasta, ikäänkuin oltaisiin tuhannen penikulman päässä Mailleboisista,
missä intohimot yhä hurjempina raivosivat, missä mielipiteet niin
ankarasti törmäsivät toisiansa vastaan, että kolmekymmentä vuotta vanhat
ystävät ja kokonaiset perheetkin riitaantuivat keskenään. Ja Markus,
joka kotona Genevièven sukulaisten luona oli niin äänetön ja
välinpitämätön, oli ulkopuolella kaikkein kiivain ja sankarillisin
totuuden ja oikeuden puoltaja.

Sen päivän iltana, jolloin Simon vangittiin, toimitti Markus rouva
Simonin lapsineen muuttamaan isänsä ja äitinsä luo, joka asui pienessä,
synkässä talossa Trou-kadun varrella. Oli lupa-aika, koulu oli suljettu
ja apuopettaja Mignot jäi taloa vartioimaan, kokonaan kiintyneenä
kalastusretkiinsä läheiselle Verpille-joelle. Neiti Rouzairekin oli tänä
vuonna luopunut tavallisesta matkastaan kaukana asuvan tätinsä luokse,
sillä hän tahtoi olla läsnä oikeudenkäynnissä, jossa hänen todistuksensa
tulisi niin paljon merkitsemään. Rouva Simon oli jättänyt kaikki
huonekalunsa entiseen asuntoonsa, ettei luultaisi hänen suin päin
paenneen ja siten tunnustaneen rikoksen, toivomatta enää saavansa
palata. Hän oli siis vienyt Josephin ja Sarahin vanhempiensa luo,
mukanaan yksi ainoa matkalaukku, niinkuin olisi hän mennyt sinne vaan
kesää viettämään muutamiksi viikoiksi.

Tästä lähtien ei kulunut ainoatakaan päivää niin, ettei Markus olisi
käynyt räätäli Lehmannin luona. Trou-katu, joka päättyi Plaisir-katuun,
oli köyhän kaupunginosan kurjimpia katuja, ja siinä yksikerroksisessa
talossa, jossa räätäli Lehmann asui, oli ainoastaan pimeä puoti ja vielä
pimeämpi puotikamari kellarikerroksessa ja niiden yläpuolella kolme
huonetta, joihin veivät pimeät portaat, ja sitäpaitsi vielä tilava
ullakko, ainoa huone, johon joskus aurinko pilkisti. Kellarintapainen
puotikamari oli samalla kertaa keittiö ja ruokahuone. Rachel muutti
entiseen synkkään kamariinsa ja vanhan pariskunnan täytyi tyytyä yhteen
ainoaan huoneeseen antaakseen kolmannen huoneen lapsille, jotka onneksi
voivat saada suuresta ullakosta sangen iloisen ja tilavan leikkipaikan.
Markus ihmetteli lakkaamatta kuinka niin ihailtava ja harvinaisen kaunis
nainen oli voinut kasvaa tällaisen kurjuuden keskellä, köyhille
vanhemmille, joihin vaivaloinen köyhyys kauan aikaa oli taannuttavasti
vaikuttanut. Viidenkymmenenviiden vuotias isä Lehmann oli tyypillinen
juutalainen, pieni ja laiha mies, nenä suuri, silmät vilkkuvat, suu
paksun harmaan parran peitossa. Räätälinammatissaan oli hänen toinen
olkapäänsä kohonnut korkeammalle kuin toinen, ja se teki hänen
ennestäänkin nöyrän ryhtinsä vielä enemmän tuskallisen pelokkaaksi.
Hänen vaimonsa, joka myöskin aamusta iltaan ompeli, oli laiha kuin
varjo, ja ollen vielä nöyrempi eli hän alituisessa pelossa ja
vavistuksessa. Heidän elämänsä oli ahdasta ja vaikeaa, ja he ansaitsivat
vain vaivaloisesti jokapäiväisen leipänsä sitkeällä työllä, hitaasti
hankitun ostajapiirin avulla, johon kuuluivat seudun harvat varakkaat
juutalaiset sekä muutamia kristittyjä, jotka tahtoivat saada vaatteensa
huokealla. Ranskan kulta, jota juutalaiset vihamiestensä sanojen mukaan
ahmivat, ei ainakaan tänne ollut kasautunut, ja syvä sääli täytti
sydämen, kun näki nämä kaksi vanhusta, jotka alati pelkäsivät, että
heiltä riistettäisiin vaivaloisesti hankkimansa leipä.

Lehmannin luona Markus tutustui Davidiin, Simonin veljeen. Hän oli
kiiruhtanut Mailleboisiin saadessaan vangitsemispäivänä lähetetyn
kirjeen. Hän oli kolme vuotta veljeään vanhempi sekä myöskin pitempi ja
voimakkaampi. Kasvot olivat hänellä täyteläiset ja lujapiirteiset,
silmät kirkkaat ja nerokkaat. Isänsä beaumontilaisen kellosepän kuoltua
aivan varattomana, ja nuoremman veljen, Simonin mentyä normaalikouluun,
oli David astunut sotapalvelukseen, jossa hän oli kaksitoista vuotta.
Hän oli luutnantti ja juuri tulemaisillaan kapteeniksi lukemattomia
taisteluja ja kärsimyksiä kestettyään. Mutta silloin pyysi hän eroa,
sillä hänellä ei enää ollut rohkeutta vastustaa solvauksia, joita hänen
syntyperänsä tuotti hänelle toveriensa ja esimiestensä puolelta. Siitä
oli nyt viisi vuotta. Simon oli silloin juuri aikeessa naida Rachel
Lehmannin, jonka kauneus äkkiä oli herättänyt hänen rakkautensa.
Naimattomaksi jäänyt toimelias ja ponteva David oli tuuminut ruveta
harjoittamaan kaivosliikettä eräällä laajalla hiekka- ja
piikivialueella, joka siihen saakka oli ollut käyttämättä. Se kuului
Désiraden linnaan, joka siihen aikaan vielä kuului rikkaalle
pankkiirille parooni Nathanille; tämä suostuikin halvasta hinnasta
vuokraamaan sen kolmeksikymmeneksi vuodeksi uskolaiselleen, jonka
yritteliäisyys ja työkyky olivat hänelle mieleen. Näin oli siis David
saavuttamaisillaan omaisuuden, sillä hän oli jo kolmessa vuodessa
ansainnut satatuhatta markkaa, sekä oli nyt johtajana suuressa
liikkeessä, johon hän käytti kaiken aikansa.

Arvelematta hän kumminkin jätti liikkeen erään luotettavan työnjohtajan
haltuun. Keskusteltuaan Markuksen kanssa tuli hän heti vakuutetuksi
veljensä viattomuudesta. Hän ei ollut sitä koskaan epäillytkään, sillä
hän huomasi heti mahdottomaksi, että sellainen mies olisi tehnyt
sellaisen rikoksen, mies, jonka hän tunsi paremmin kuin kenenkään muun
maailmassa, ja johon hän luotti kuin omaan itseensä. Tämä oli hänelle
niin varmaa kuin valo täydessä auringonpaisteessa. Huolimatta tyynestä
rohkeudestaan, noudatti hän suurta varovaisuutta, sillä hän ei tahtonut
vahingoittaa veljensä asiaa, tuntien, kuinka heitä juutalaisina
vihattiin. Siitä syystä David, kun Markus kiivaasti lausui epäilevänsä
erästä kristillistä veljeä ehdottomasti syylliseksi, koetti rauhoittaa
häntä, ja vaikka hän oikeastaan oli samaa mieltä, tahtoi hän, että
ruvettaisiin hakemaan tuota yökuljeksijaa, joka muka oli mennyt sisään
akkunasta ja samaa tietä paennut. Hän pelkäsi yleisen mielipiteen vielä
enemmän kiihoittuvan todistamattomasta syytöksestä, hän aavisti, että
ylivoimaiset vastustajat musertaisivat hänet, jos hän esiintyisi ilman
ratkaisevaa todistusta. Ja sitä odotettaessa täytyi Simonin saada
käyttää hyväkseen tuomariensa epäilystä, jota varten olisi parasta
jälleen otaksua tuntematonta kuljeksijaa syylliseksi murhaan, niinkuin
kaikki olivat tehneet silloin kun rikos keksittiin. Se oli erinomainen
toimenpide, koska veljet olivat niin varovaisia, ja koska heillä oli
niin suuri kannattajajoukko että taistelu suoraan heitä vastaan olisi
epäilemättä kääntynyt syytetyn itsensä vahingoksi.

David oli vihdoin onnistunut saamaan luvan tavata Simonia
tutkintotuomari Daixin läsnäollessa, ja he olivat pitkään toisiaan
syleillessään tunteneet, että heillä oli sama sydän ja sama sitkeä ja
luja tahto. David oli nähnyt häntä sittemmin vankilassa, ja tiedot,
jotka hän toi häneltä olivat aina samat: suuri epätoivo, lakkaamaton ja
huolestuttava aivojen ponnistus arvoituksen selittämiseksi, tavaton
kestäväisyys lastensa ja oman kunniansa puolustamisessa. Kun David
pienessä, pimeässä puodissa kertoi käynnistään, tunsi Markus syvää
sääliä nähdessään rouva Simonin äänettömänä itkevän. Hän oli niin kaunis
ja surkuteltava turvattomuudessaan. Hänen vanhempansa eivät myöskään
voineet muuta kuin huokailla syvässä epätoivossaan, taipuen ylenkatseen
alle. He jatkoivat yhä ompelemistaan vakuutettuina hekin vävynsä
viattomuudesta, mutta uskaltamatta lausua tätä vakuutusta ostajilleen
peläten vahingoittavansa hänen asiaansa ja kadottavansa leipänsä.
Pahinta oli, että levottomuus Mailleboisissa yhä kasvoi, ja että
rähisevä joukko eräänä iltana oli särkenyt puodin akkunat. Oli täytynyt
kiireesti sulkea akkunaluukut. Pienissä käsinkirjoitetuissa lehdissä
kehoitettiin isänmaanystäviä polttamaan koko talon. Ja eräänä päivänä
Kapusiinien kappelissa vietetyn uskonnollisen juhlallisuuden jälkeen
kohosi juutalaisviha siihen määrään, että pormestari Darrasin täytyi
pyytää poliisivoimia Beaumontista, sillä hän piti tarpeellisena
vartioida Trou-katua estääkseen laittomuuksia tapahtumasta.

Hetki hetkellä asia muutti muotoaan, tuli yhteiskunnalliseksi
taistelukentäksi, jossa puolueet ratkaisevasti törmäsivät yhteen.
Tuomari Daix oli epäilemättä saanut käskyn toimittaa tutkimus nopeasti.
Vähemmässä kuin kuukaudessa hän kutsui kokoon ja kuulusteli kaikki
todistajat, Mignotin, neiti Rouzairen, isä Philibinin, veli
Fulgentiuksen, koululapset ja rautatien-virkamiehet. Veli Fulgentius,
joka niinkuin tavallisesti osoitti liikaa intoa, vaati, että veljet
Isidore, Lazarus ja Gorgias myöskin otettaisiin kuulusteltaviksi; hän
tahtoi myöskin että hänen koulussaan toimitettaisiin tarkastus
kirjoituskaavan tähden, jolloin tietysti ei mitään löydetty. Mutta Daix
piti velvollisuutenaan erityisen tarkasti etsiä tuota otaksuttua
yökuljeksijaa, joka olisi keskiviikon ja torstain välisenä yönä voinut
käydä murhatun luona. Jokaisessa kuulustelussa oli Simon lakkaamatta
vakuuttanut viattomuuttaan ja käskenyt hakemaan syyllistä. Ja Daix oli
lähettänyt kaikki maakunnan santarmit maanteille, oli vangittu ja
jälleen vapautettu noin viisikymmentä kulkulaista, saamatta vähääkään
vihiä asiasta. Eräs kulkukauppias oli ollut kolme päivää lukon takana,
turhaan. Daix oli siis pakoitettu luopumaan tästä arvelusta, eikä
hänellä taaskaan ollut muuta lähtökohtaa kuin kirjoituskaava, jolle koko
syytös oli perustettava. Markuksen ja Davidin mielet olivatkin
vähitellen rauhoittuneet, sillä heistä tuntui mahdottomalta, että mitään
todellista syytöstä voitaisiin perustaa tälle epäiltävälle
todistukselle. Davidin oli tapana sanoa, että vaikka tuota kuljeksijaa
ei oltukaan löydetty, oli sen olemassaolo kuitenkin mahdollinen. Ja jos
tähän lisättiin todistuksien puute Simonia vastaan, siveelliset
epätodenmukaisuudet, hänen lakkaamaton viattomuutensa vakuuttaminen,
kuinka voi silloin uskoa, että tutkintotuomari, jolla oli vähääkään
oikeudentuntoa, tuomitsisi hänet syylliseksi? Asia oli aivan varmaan
raukeava, niin uskoivat he lopulta molemmat.

Välistä kuitenkin Markus ja David, jotka toimivat veljellisesti yhdessä,
kadottivat tämän vahvan luottamuksensa. He kuulivat pahoja huhuja senkin
jälkeen, kun jutun raukeaminen jo näytti terveen järjen mukaan varmalta.
Jos viaton tuomittaisiin, olisi syyllinen ainiaaksi suojattu. Ja papisto
puuhasi epätoivoisesti. Oli nähty isä Crabotin käyvän yhä useammin
Beaumontissa, syövän päivällistä hallituksen jäsenten ja oikeusistuimen
jäsenten kanssa, käyvän yliopistossakin. Kaikkialla taistelu kiihtyi
kuta enemmän toiveita oli juutalaisen vapaaksi laskemisesta. Silloin
johtui Davidin mieleen herättää parooni Nathanin, rikkaan pankkiirin ja
Désiraden entisen omistajan harrastus hänen veljensä asiaan. Hän oli
saanut tietää että parooni oli kesää viettämässä tyttärensä kreivitär
Sangleboeufin luona, joka oli tuonut miehelleen myötäjäisinä
kuninkaallisen Désiraden ynnä kymmenen miljoonaa. Eräänä kirkkaana
elokuun iltapäivänä David siis läksi sinne Markuksen seurassa, joka
myöskin tunsi paroonin. Se oli viehättävä kävelymatka: Désirade sijaitsi
nimittäin korkeintaan kahden kilometrin päässä Mailleboisista.

Kreivi Hector de Sangleboeuf, viimeinen eräästä Ludvig pyhän
aseenkantajasta polveutuvaa Sangleboeuf-sukua, oli kolmenkymmenenkuuden
vuoden ikäisenä joutunut aivan perikadon partaalle tehtyään lopun niistä
omaisuuden pirstaleista, jotka hänen isältään olivat jääneet
hävittämättä. Hän oli ennen ollut kyrassieriupseeri, mutta oli ottanut
eron väsyneenä sotilaselämään ja eli nyt yhdessä markiisitar de Boisen,
erään häntä kymmentä vuotta vanhemman lesken kanssa, joka ei kumminkaan
tahtonut mennä naimisiin hänen kanssaan, sillä hän rakasti liiaksi
mukavuutta ja pelkäsi onnetonta tulevaisuutta, jos he molemmat
yhdistäisivät kurjuutensa. Kerrottiin hänen saaneen aikaan avioliiton
kreivin ja pankkiiri Nathanin tyttären, Lian välillä, joka oli nuori
kahdenkymmenen vuotias, upporikas kaunotar. Nathan oli tehnyt kaupan
tuntien tarkoin kaikki asianhaarat ja kadottamatta mitään tavallisesta
tarkkanäköisyydestään. Hän tiesi aivan täydellisesti mitä antoi ja mitä
sai takaisin, ostaessaan tyttärellään ja kymmenellä miljoonalla, jotka
läksivät hänen rahastostaan, vävykseen vanhasta aatelissuvusta
polveutuvan kreivin, ja siten saaden pääsön hänelle siihen saakka
suljettuun maailmaan. Hän itse oli äsken nimitetty parooniksi ja oli
siis vihdoin päässyt vapaaksi siitä satavuotisesta ja yleisestä
ylenkatseesta, joka häntä kauhistutti. Hän oli rahakauppiaana kerännyt
itselleen kosolta kultaa, ja hänellä oli ainoastaan kiihkeä halu saada
katolilaisten rahakauppiaitten tavalla osakseen kunniaa ja valtaa, olla
kumarrettu, kunnioitettu ja ihailtu raharuhtinas ja ennen kaikkia
vapautua kiusallisesta ylenkatseen ja sorron pelosta. Hän olikin
riemuissaan asettuessaan asumaan vävynsä luokse, sekä vieraantui niin
täydellisesti syntyperästään, että seurusteli kiivaimpien
juutalaisvihollisten kanssa, ja oli sitä paitsi tullut hartaaksi
kuningaspuolueen jäseneksi, isänmaan ystäväksi ja Ranskan pelastajaksi.
Hienon ja hymyilevän markiisitar de Boisen täytyi hillitä häntä.
Markiisitar oli puolestaan tästä tarkasti harkitusta kaupasta saanut
kaiken sen hyödyn, mitä oli odottanutkin ystävälleen, Hector de
Sangleboeufille ja itselleen.

Naimiskauppa ei muuten ollut olosuhteita muuttanut; kaunis Lea oli
ainoastaan tullut lisäksi markiisittaren ja kreivin vanhaan talouteen.
Markiisitar, joka oli vielä viehättävä, vaalea, uhkea kaunotar, ei ollut
mustasukkainen sanan ahtaassa merkityksessä; hän oli siksi järkevä, että
mielellään yhdisti rikkauden tuottamat nautinnot heidän rauhallisen
yhteiselämänsä onneen. Hän tunsi sitäpaitsi Lian, tuon ihailtavan
marmorikuvan, itsekkään ja yksinkertaisen epäjumalan, joka oli
onnellinen saadessaan olla pyhätössä, missä ympäristö ihaili häntä
olematta liiaksi väsyttävä. Hän ei edes lukenut mitään, sillä hän väsyi
heti jos joskus alotti. Hän istui hyvin mielellään koko päivän
kohteliaan huomaavaisuuden esineenä, ajatellen ainoastaan itseään. Kauan
ei häneltä voinut olla salassa markiisittaren todellinen suhde hänen
puolisoonsa: mutta hän karttoi ikäviä ajatuksia tämän asian johdosta, ja
viimein hän ei enää voinut tulla toimeen ilman tätä ystävätärtä, joka
aina häntä hyväili, jolla alituisesti oli ihailun sanoja kielellään, ja
joka tuhlasi hänelle helliä nimityksiä: kaunis kultaseni, rakas
aarteeni. Ei ole koskaan nähty liikuttavampaa ystävyyttä; markiisitar
sai pian Désiradessa oman huoneen ja oman paikan pöydässä. Sitten hän
sai uuden nerokkaan ajatuksen, hän alkoi opettaa Lialle katolista
uskontoa. Tämä oli siitä ensiksi kauhistuksissaan, peläten että hänet
ajettaisiin pois uskonnonharjoituksista. Mutta kun asia uskottiin isä
Crabotille, tasoitti hän vaikean tien miellyttävällä, hienolla
tavallaan. Parooni Nathan sai vihdoin tyttärensä suostumaan, sillä hän
oli sangen ihastunut markiisittaren tuumaan, ikäänkuin olisi hän
toivonut itsekin hiukan puhdistuvansa häpeällisestä juutalaisuudestaan
tämän kasteen kautta. Kastejuhlallisuudet hämmästyttivät Beaumontin
ylhäisöä, ja tapausta pidettiin suurena voittona kirkolle.

Viimein oli markiisitar de Boise, joka äidillisesti johti Hector de
Sangleboeufiä niinkuin suurta, ymmärtämätöntä ja kuuliaista lasta,
saanut hänet valituksi Beaumontin edusmieheksi, hänen vaimonsa suuren
maa-alueen ja miljoonain avulla. Hän vaati lisäksi häntä liittymään
tasavaltalaisiin yhtyneeseen vanhoillisten pieneen ryhmään, toivoen että
hän siten voisi kerran päästä johonkin korkeaan asemaan; huvittava
sattuma oli se, että juutalainen parooni Nathan, joka tuskin oli päässyt
vapaaksi sukunsa häpeästä ja muuttunut suvaitsemattomaksi
kuningaspuoluelaiseksi, oli kuningasmielisempi kuin hänen vävynsä,
Ludvig pyhän aseenkantajasta polveutuva ylimys. Parooni riemuitsi
tyttärensä kääntymisestä, ja oli itse valinnut hänelle nimen Marie, jota
nimeä hän suurella mielihyvällä aina käytti. Hän riemuitsi myöskin siitä
että hänen vävynsä oli edusmies, toivoen epäilemättä voivansa käyttää
häntä hyväkseen; hänelle tuotti tavatonta iloa asuminen tässä hienossa
talossa, joka nyt oli täynnä pappeja, ja jossa nyt puhuttiin ainoastaan
markiisitar de Boisen ja Marien yhä hellemmässä ja lämpimämmässä
keskinäisessä sovussa tekemistä hurskaista töistä.

Kun Markus ja David, jotka portinvartija päästi sisään, tulivat
Désiraden puistoon, hiljensivät he askeleitaan nauttien ihanasta elokuun
päivästä ja ihaillen suurten puitten kauneutta, nurmikenttien pehmeyttä
ja purojen suloista raikkautta. Se oli ruhtinaallinen asumus; puisto oli
ihastuttavan rehevä ja kaunis, ja sen perällä näkyi komea
renässanssityyliin rakennettu linna. Nähdessään tämän juutalaisen miehen
miljoonien synnyttämän paratiisin, tämän suuremmoisen rikkauden, jonka
juutalainen rahakauppias Nathan oli ansainnut, muisti Markus pimeää
puotia surkeassa hökkelissä Trou-kadun varrella, jonne aurinko ei
päässyt paistamaan, ja jossa ilma oli turmeltunut. Siellä oli
juutalainen Lehmann kolmekymmentä vuotta ommellut, siten töin tuskin
ansaiten leipänsä. Kuinka monta muuta vieläkin kurjempaa juutalaista
kuolikaan nälkään inhoittavissa katuojissa! Ja heitä oli ääretön
enemmistö. Juutalaisvihollisten törkeä valhe, kokonaisen kansan
syyttäminen yleisestä omaisuuden anastamisesta, se ilmeni selvästi siinä
että tähän kansaan kuului niin paljon köyhiä työmiehiä, yhteiskunnan
uhreja, jotka ovat sortuneet rahan, olipa se sitten juutalaisen tai
katolilaisen, kaikkivallan alle. Heti kun juutalainen tuli
raharuhtinaaksi, osti hän itselleen paroonin arvonimen, naitti
tyttärensä jollekin vanhaan ylhäiseen sukuun kuuluvalle kreiville, oli
olevinaan kuningasmielisempi kuin itse kuningas, ja tuli lopulta
luopioksi, kiivaaksi juutalaisviholliseksi, kieltäen ja sortaen omia
kansalaisiaan. Juutalaiskysymyksen ytimenä oli kysymys rahasta,
yhteiskunnan myrkyttäjästä ja turmelijasta.

Kun Markus ja David saapuivat linnan eteen, huomasivat he suuren tammen
varjossa parooni Nathanin, hänen tyttärensä ja vävynsä, sekä markiisitar
de Boisen ja erään munkin, jonka he tunsivat itse isä Crabotiksi. Hyvä
naapuri, Valmarien kolleegion rehtori oli kutsuttu perheaamiaisille,
molemmat alueet olivat nimittäin ainoastaan kolmen kilometrin päässä
toisistaan: ja jälkiruokaa syötäessä oli epäilemättä puhuttu vakavista
asioista. Sitten oli tultu tänne tammen varjoon nauttimaan kauniista
iltapäivästä. Istuttiin puutarhatuoleissa lähellä marmoriallasta, johon
siro luonnotar lakkaamatta kaatoi kristallikirkasta vettä uurnastaan.

Heti tunnettuaan tulijat, jotka hienotunteisesti olivat seisahtuneet
vähän matkan päähän, astui parooni esiin, vei heidät syrjään, pyysipä
heitä istumaankin tuoleille, jotka olivat asetetut toiselle puolelle
allasta. Hän oli pieni, koukistunut ja aivan kaljupäinen mies, kasvot
olivat hänellä keltaiset, nenä paksu, ja hänen mustat ja saaliinhimoiset
silmänsä olivat tuuheiden kulmakarvojen varjossa. Hänen kasvonsa
ilmaisivat surumielistä myötätuntoisuutta, ikäänkuin surisivat hänen
vieraansa jotain läheistä sukulaista. Käynti ei häntä ihmetyttänyt, hän
oli sitä varmaankin odottanut,

-- Oi! David raukkani, kuinka minä teitä surkuttelen! Olen paljon teitä
ajatellut onnettomuuden jälkeen... Te tiedätte kuinka teitä kunnioitan
nerokkaan yritteliäisyytenne ja toimeliaisuutenne tähden... Mutta minkä
jutun, minkä ilkeän jutun veljenne Simon onkaan pannut niskoillenne! Hän
tuottaa teille häpeää, saattaa teidät perikatoon, David raukkani!

Syvän surun valtaamana hän nosti ylös vapisevat kätensä ja lisäsi
ikäänkuin kauhistuen nähdessään entisen vainoomisen alkavan uudestaan.

-- Hän tuottaa meille kaikille häpeää, tuo onneton!

Silloin David tyynesti ja rohkeasti puolusti veljensä asiaa, sanoi
varmasti uskovansa hänen viattomuuteensa ja luetteli ne siveelliset ja
asialliset todistukset, jotka hänen mielestään olivat kumoamattomat.
Sillä aikaa Nathan kuivasti puisteli päätään.

-- Aivan niin, aivan niin, se on aivan luonnollista, että te uskotte
hänen viattomuuteensa, minäkin tahdon uskoa siihen vielä. Pahaksi
onneksi ei minun vakuutukseni merkitse mitään; kaikki riippuu
oikeusistuimen vakuutuksesta, ja myöskin tuon raivostuneen kansan
ajatuksesta, joka voi meitä kaikkia vahingoittaa, jos häntä ei
tuomita... Ei, nähkääs, minä en koskaan ole antava veljellenne anteeksi,
että hän on saanut tuollaisen jutun meidän niskoillemme!

Kun David selitti hänelle tulleensa hänen luokseen pyytämään hänen
apuaan totuuden ilmaisemiseksi, hän kun oli niin mahtava, tuli hän
kylmemmäksi, ja ilme hänen kasvoillaan tuli vähitellen yhä suletummaksi.

-- Herra parooni, te olette aina osottaneet hyvyyttä minua kohtaan...
Minä toivoin voivani saada teiltä tietoja, koska te olette kutsuneet
oikeusistuimen jäseniä luoksenne. Tehän tunnette muun muassa
tutkintotuomari Daixin, joka toivoakseni on julistava jutun rauenneeksi.
Teillä on ehkä tietoja tästä asiasta, ja sitäpaitsi on yksikin sananne
kallisarvoinen, ellei päätöstä vielä ole tehty.

-- Ei! ei! huudahti Nathan, en tiedä mitään, en tahdo mitään tietää!...
Minulla ei ole mitään virallisia tuttavuuksia, ei mitään vaikutusvaltaa;
ja sitten sitoo minut se, että kuulun samaan uskontoon kuin hänkin, minä
joutuisin vaan itse selkkauksiin hyödyttämättä teitä laisinkaan...
Odottakaa, kutsun tänne vävyni.

Markus oli äänettömänä kuunnellut, sillä hän oli tullut ainoastaan
tukemaan Davidin pyyntöä, opettajana ja Simonin virkaveljenä. Hän
katseli myöskin naisia, jotka istuivat tammen alla, kreivitär Marieta,
joksi kaunista Leaa kutsuttiin, ja markiisitar de Boisea. Heidän
välissään istui isä Crabot tanakassa nojatuolissa, kreivi Hector de
Sangleboeuf oli jäänyt seisomaan ja pureskeli sikarinpätkää. Hieno ja
kaunis markiisitar, jolla oli puuteroidut vaaleat hiukset, piti suurta
melua auringon säteestä, joka hiveli kreivittären niskaa; tumma ja
veltto kaunotar koetti turhaan häntä rauhoittaa ja vakuuttaa, ettei se
häntä vaivannut; markiisitar pakoitti hänen vihdoin vaihtamaan kanssaan
paikkaa, kutsuen häntä tavallisilla hyväilynimillään, pikku kissani,
kultaseni, aarteeni. Isä Crabot oli hyvin tyytyväinen suvaitsevaisen
rippi-isän asemassaan, ja hän hymyili lempeästi molemmille. Ja
kristallikirkas vesi, jota siro luonnotar kaatoi uurnastaan
marmorialtaaseen, soi kuin huilunääni.

Appensa kutsuessa astui Sangleboeuf hitaasti lähemmäksi. Hän oli
punatukkainen ja suuriruumiinen mies, hänen kasvonsa olivat täyteläiset
ja verevät, otsa kapea, hiukset kankeat ja lyhyeksi leikatut, silmät
olivat suuret ja sameansiniset, nenä pieni ja hento ja suu suuri,
ahneennäköinen ja puoleksi tuuheiden viiksien peitossa. Kun parooni
selitti, mitä David oli pyytänyt, suuttui hän ja puhui raa'asti samalla
teeskennellen sotilasmaista suoruutta.

-- Minäkö sotkeutuisin tähän juttuun, oh! en! siitä ei tule mitään!...
Suonette anteeksi, herra, että käytän vaikutusvaltaani edusmiehenä
selvempien ja puhtaampien asioiden hyväksi. Tahdon mielelläni uskoa,
että te olette kunnon mies. Mutta teidän on todellakin vaikea puolustaa
veljeänne... Sitä paitsi me olemme vihamiehiä, niinkuin kaikki sanovat.
Miksi käännytte meidän puoleemme?

Hän katsoi Markukseen sameilla, vihaisilla silmillään ja alkoi sättiä
jumalankieltäjiä, isänmaanpetturia, armeijan herjaajia. Hän oli liian
nuori ollakseen ottanut osaa vuoden 70 sotaan, eikä ollut palvellut kuin
varaväessä. Mutta hän oli sittenkin omien sanojensa mukaan kyrassieri
kiireestä kantapäähän. Ja hän sanoi panneensa vuoteensa yläpuolelle
kaksi vertauskuvaa, nimittäin ristinmerkin ja sotalipun, jonka puolesta
hän pahaksi onneksi ei ollut saanut kuolla.

-- Nähkääs, sittenkun olette jälleen pystyttäneet ristin kouluihinne,
kun teidän opettajanne kasvattavat kristittyjä kansalaisten asemasta,
silloin vasta voitte turvata meihin tarvitessanne meidän palvelustamme.

David oli tullut kalpeaksi ja jäykäksi ja antoi hänen puhua, viitsimättä
keskeyttää häntä, Sitten sanoi hän tyynesti.

-- Mutta, hyvä herra, enhän ole teiltä mitään pyytänytkään. Herra
paroonin puoleen olen luullut voivani kääntyä.

Kun Nathan huomasi kohtauksen alkavan tulla liian vilkkaaksi, keskeytti
hän keskustelun ja vei pois Davidin ja Markuksen ikäänkuin näyttääkseen
heille puistoa. Kuullessaan kreivin äänen oli isä Crabot hetkeksi
kohottanut päätänsä; sitten oli hän jälleen antautunut miellyttävään,
keveään keskusteluun kreivittären ja markiisittaren, rakkaimpien
rippilastensa kanssa. Sangleboeufin yhdyttyä heihin kuului selvästi
heidän naurunsa, kun he iloitsivat siitä karvaasta opetuksesta, jonka
luulivat antaneensa kahdelle saastaiselle juutalaiselle.

-- Minkä sille tekee? he ovat kaikki tuollaisia, selitti Nathan
Davidille ja Markukselle matalalla äänellä, päästyään muutaman kymmenen
askeleen päähän seurasta. Kutsuin vävyni, jotta itse voisitte päättää
mimmoisessa mielentilassa maakunta on, tarkoitan yläluokkia, edusmiehiä,
korkeampia virkamiehiä ja oikeusistuimen jäseniä. Kuinka siis voisin
teitä hyödyttää? Kukaan ei kuuntelisi minua.

Mutta tämä teeskennelty hyväntahtoisuus, jonka alla piili vuosisatoja
vanha perinnöllinen pelko, alkoi hänestä itsestäänkin tuntua
raukkamaiselta.

-- He ovat sitäpaitsi oikeassa, minä kuulun heihin: ennen kaikkea
Ranska, sen kunniakas menneisyys ja sen vanhojen muistojen yhteys. Me
emme voi antaa sitä vapaamuurarien ja kosmopoliittien käsiin...
Malttakaa, rakas Davidini, minä en päästä teitä ennenkuin olen antanut
teille hyvän neuvon. Jättäkää tämä juttu oman onnensa nojaan, te tulette
menettämään siinä kaikki. Veljenne selviää kyllä yksinkin, jos hän on
viaton.

Se oli hänen viimeinen sanansa, hän puristi heidän kättään ja kääntyi
rauhallisesti takaisin, silläaikaa kun he äänettöminä poistuivat
puistosta. Mutta ulkopuolella he katsoivat toisiinsa melkein
huvitettuina, kohtaus oli heistä ollut siihen määrin kuvaava ja sattuva.

-- Kuolema juutalaisille! huusi Markus ivaten.

-- Hyi! saastainen juutalainen! sanoi David, samoin katkeraa leikkiä
laskien. Hän neuvoi minua suoraan heittämään veljeni oman onnensa
nojaan, eikä hän itse epäilisi tehdessään niin! Hän on hylännyt veljensä
ja tulee vastedeskin hylkäämään!... Minun ei tarvitse kolkuttaa
mahtavien uskonveljieni oville. Pelko tekee heidät raukoiksi.

Vaikka tutkintotuomari Daix oli jouduttanut tutkimusta, viivytteli hän
nyt päätöksen julistamista. Epäiltiin hänen olevan yhä suurenevan
neuvottomuuden vallassa. Hän oli kyllin teräväjärkinen aavistaakseen
totuutta, mutta oli toiselta puolen yleisen mielipiteen orja ja kokonaan
vaimonsa vallassa. Jumalinen, ruma ja keikaileva rouva Daix, joka
myöskin oli isä Crabotin rakas rippilapsi, oli erittäin kunnianhimoinen,
sillä häntä vaivasi heidän kotinsa köyhyys, ja hän haaveksi pääsevänsä
Pariisiin, voivansa pukeutua hienosti ja päästä seuraelämään jonkun
huomiota herättävän jutun avulla. Ja nyt hänellä oli tuo juttu; hän
toisti lakkaamatta miehelleen, että tämä olisi hyvin tyhmä, ellei nyt
käyttäisi tilaisuutta hyväkseen, sillä jos hän olisi kyllin lapsellinen
päästääkseen saastaisen juutalaisen vapaaksi, sai hän varmaankin kuolla
vaivaistalossa. Daix taisteli kuitenkin vielä rehellisesti vastaan,
mutta hän epäili jo, eikä enää pitänyt kiirettä, toivoen että joku
sattuma tulisi auttamaan häntä velvollisuutensa ja etunsa
yhteensovittamisessa. Uudet viivytykset olivat Markuksen mielestä hyviä
enteitä. Hän tiesi hyvin missä tuskassa tuomari oli, mutta hän toivoi
parasta ja uskoi totuuden vastustamattomalla voimalla voivan taivuttaa
kaikki sydämmet.

Hän kävi usein Beaumontissa tervehtimässä vanhaa ystäväänsä
normaalikoulun johtaja Savinia. Tämä tunsi tarkalleen asiat, ja Markus
sai keskusteluista hänen kanssaan uskoa ja rohkeutta. Sitäpaitsi olivat
normaalikoulun rakennukset, joissa hän oli viettänyt kolme vuotta,
tulleet hänelle rakkaiksi. Hänelle muistuivat mieleen lukuisat eri
opetustunnit, huoneet, jotka he itse saivat järjestää, huvitukset ja
kävelyretket ruokatunneilla. Koulu sijaitsi pienen, yksinäisen torin
varrella, République-kadun päässä; ja kun Markus astui johtajan
huoneeseen, joka oli ahtaalle puutarhalle päin, tuntui hänestä nyt kuin
olisi hän ollut levollisessa piilopaikassa ja onnellisessa turvassa.

Mutta kun Markus eräänä päivänä meni sinne, oli Salvan levoton ja
toivoton, aivan vasten tavallisuutta. Hänen täytyi ensin odottaa hetken
etuhuoneessa; hän tervehti vierasta, joka pian tuli ulos
vastaanottohuoneesta. Se oli opettaja Doutrequin, jolla oli matala ja
itsepäinen otsa ja leveät, sileäksi ajetut kasvot. Astuessaan vuorostaan
sisään ihmetteli hän Salvanin mielenliikutusta. Tämä sanoi heti,
kohottaen kätensä.

-- No! ystäväni, oletteko kuulleet kauheaa uutista?

Hän oli keskikokoinen vaatimaton ja jäntevä mies, kasvot olivat hänellä
pyöreät, iloiset ja avomieliset, ja hänen tavallisesti hymyilevät
silmänsä katsoivat suoraan kasvoihin. Tällä kertaa hänen silmistään
leimusi jalo suuttumus.

-- Mitä on tapahtunut? kysyi Markus levottomana.

-- Oi! te ette tiedä vielä... Kuulkaa siis, ystäväni, nuo lurjukset ovat
sittenkin uskaltaneet; Daix on eilen illalla julistanut päätöksen: hän
aikoo jatkaa tutkimuksia.

Markus kalpeni ja pysyi vaiti, silläaikaa kun Salvan, osoittaen
kirjoituspöydälle levitettyä "Petit Beaumontais"-lehteä, lisäsi.

-- Doutrequin, joka äsken läksi täältä, toi minulle tämän inhoittavan
lehden, jossa tuo uutinen on. Hän vahvisti sen sitäpaitsi itse, sillä
hän tuntee erään oikeudenkirjurin.

Hän otti lehden, rutisti sen kokoon, heitti sen inholla huoneen nurkkaan
ja sanoi.

-- Oi! tämä saastainen lehti on myrkky, joka mädättää ja turmelee koko
kansan. Jos vääryys tulee mahdolliseksi, on se seurauksena siitä, että
tämä lehti valheillaan myrkyttää vielä tietämättömän Ranskan kansan,
joka niin mielellään uskoo sen alhaisia intohimoja tyydyttäviä
kertomuksia... Pahinta on, että tuo lehti ensin levisi kaikkialle,
pujahti kaikkien käsiin, pysymällä puolueettomana, kuulumatta
kummallekaan puolelle, sisältäen ainoastaan kaunokirjallisuutta, pieniä
tietoja ja hauskoja kertomuksia, joita yksinkertaisinkin voi käsittää.
Vuosien kuluessa se näin tuli ystäväksi, jokapäiväiseksi leiväksi
tietämättömille ja köyhille, koko sille joukolle, joka ei itse voi
ajatella. Ja silloin alkaa se käyttää väärin tavatonta asemaansa,
ääretöntä lukijakuntaansa, rupeaa vanhoillisen, hairahtuneen puolueen
palvelukseen, voittaen rahaa kaikista vääristä valtiovarain käytöistä ja
kaikista hämäristä valtiollisista selkkauksista... Mitä puoluelehdet
valehtelevat, on melkein yhdentekevää. Ne kannattavat jotakin puoluetta,
ne tunnetaan ja niitä luetaan nimensä mukaan. Niin on "Croix de
Beaumont" kirjoittanut raivoisan kirjoituksen ystäväämme Simonia,
myrkyttäjää ja lapsenmurhaajaa vastaan; eikä se minua ensinkään
liikuttanut. Mutta se että "Petit Beaumontais" on julkaissut tuollaisia
halpamaisia ja raukkamaisia kirjoituksia, ilmiantoja ja alhaisia
herjauksia, se on rikos, se on kansan salaista myrkyttämistä. Se on
ensin hyvänsävyisyydellään hankkinut itselleen kansan suosion, ja sitten
sekoittanut myrkkyä jokaiseen ruokaan, saattanut kansan raivoon,
yllyttänyt sitä hirveihin tekoihin, enkä minä tiedä sen suurempaa
rikosta... Sillä jos tuomari Daix ei ole julistanut juttua rauenneeksi,
on siihen epäilemättä syynä se, että hän on myöntynyt yleisen
mielipiteen painon alle, hän on surkuteltava, köyhä mies, jonka
oikeudentunto on horjuva, ja jonka vaimo myöskin on hirveä myrkyttäjä:
yleinen mielipide on "Petit Beaumontais", joka muodostaa sen, on kaiken
vääryyden juuri, tietämättömyyden ja julmuuden siemen, joka on kylvetty
kaikkialle syviin riveihin, ja jonka hirveän hedelmän me piakkoin saamme
nähdä.

Salvan heittäytyi nojatuoliinsa epätoivoisen tuskan valtaamana. Oli
hetken hiljaisuus, jolla aikaa Markus käveli edes takaisin hitain
askelin, hänkin samojen ajatusten valtaamana. Hän pysähtyi ja kysyi.

-- On kuitenkin päätettävä, mitä meidän on tehtävä? Otaksukaamme heidän
ryhtyvän tuohon kohtuuttomaan oikeusjuttuun; Simon ei sittenkään voi
tulla tuomituksi, se olisi liian kauheaa. Emmekä mekään istune kädet
ristissä, luullakseni... Kun David raukka saa tietää tämän kamalan
iskun, tahtoo hän toimia. Mitä neuvotte meitä tekemään?

-- Oi! ystäväni, huudahti Salvan, kuinka mielelläni toimisin
ensimmäisenä, jos vaan antaisitte minulle keinoja!... Käsitättehän että
koko maallikko-opettajakuntaa vainotaan ja koetetaan musertaa
onnettoman Simonin kanssa yhdessä. Meidän rakas normaalikoulumme on
jumalankieltäjien ja isänmaanpetturien kasvatuslaitos, ja he tahtovat
hävittää sen; minä itse, sen johtaja, olen jonkunlainen pahahenki ja
kasvatan jumalaakieltäviä lähetyssaarnaajia, joiden perikatoa he kauvan
ovat toivoneet. Mikä voitto pappilaumalle, jos joku entisistä
oppilaistamme nousisi mestauslavalle syyllisenä niin inhoittavaan
rikokseen!... Oi! kouluraukkaani, jonka minä toivoin tulevan niin
hyödylliseksi, niin suureksi, niin välttämättömäksi maan kohtalolle;
mitä hirveitä hetkiä se onkaan saava kokea!

Koko hänen harras uskollisuutensa kauniissa toimessaan ilmeni
näissä liikutetuissa sanoissa. Entisellä opettajalla ja
alkeiskouluntarkastajalla oli, tultuaan normaalikoulun johtajaksi, ollut
ainoastaan yksi tarkoitusperä: valmistaa hyviä opettajia, jotka
harrastavat kokeisiin perustuvaa tiedettä, Rooman vallasta vapautettuja
opettajia, jotka kykenevät opettamaan kansalle totuutta ja tekemään sen
vapaaksi, oikeudenmukaiseksi ja rauhaa rakastavaksi. Koko kansallinen ja
inhimillinen tulevaisuus oli siinä.

-- Me keräydymme kaikki teidän ympärillenne, sanoi Markus, me emme
salli, että teidät keskeytetään työssänne, joka on nykyhetken tärkein ja
ylevin pelastustyö.

Salvan hymyili surumielisesti.

-- Oi! kaikki ystäväni! kuinka monta teitä sitten on ympärilläni?... Te
olette niitä, ja niitä oli myös onneton Simon, josta toivoin niin
paljon. Vielä on neiti Mazeline, teidän toverinne Jonvillessä. Jos
meillä olisi muutama tusina hänen kaltaisiaan, saisi tuleva sukupolvi
vihdoinkin nähdä pappien vallasta vapautettuja kansalaisia, vaimoja ja
äitejä. Férou taas turmelee itsensä kurjuudessa ja raivossa, katkeruus
on myrkyttänyt hänen mielensä... Sitten tulemme välinpitämättömään,
itsekkääseen, kaavoihin jäykistyneeseen joukkoon, jonka ainoana
tarkoituksena on esimiesten liehakoiminen päästäkseen suosioon.
Ottamatta lukuun luopioita, niitä meikäläisistä, jotka ovat menneet
vihollisen puolelle, kuten neiti Rouzaire, joka yksinään täyttää
kymmenen sisaren tehtävän, ja joka Simonin jutussa on ollut niin
halpamainen. Olin unohtaa Mignot raukan, hän oli parhaita oppilaitamme,
eikä ole pohjaltaan paha, mutta on taipuvainen luonne, joka on hyvä tai
paha vaikutuksen mukaan.

Hän innostui ja jatkoi pontevammin.

-- Ja kuulkaa! Eikö tuon Doutrequininkin tila ole kovin surkea? Hän on
opettaja ja opettajan poika, oli viidentoista vuotias vuonna 70 ja tuli
normaalikouluun kolme vuotta myöhemmin, vielä aivan kuohuksissaan
vihollisten maahanhyökkäyksestä, vihan ja kostonhimon kasvattamana.
Silloin oli koko koulun tarkoitus herättää isänmaallista innostusta.
Tahdottiin saada ainoastaan sotureita, sotajoukko muuttui temppeliksi,
pyhätöksi, tuo sotajoukko, joka kolmekymmentä vuotta odotti valmiina
taisteluun, ja joka on niellyt miljaardeja. Meillä onkin nyt sotainen
Ranska, edistyksen, totuuden, oikeuden ja rauhan Ranskan asemasta,
joka voisi pelastaa maailman... Niinpä on siis Doutrequin
hyvä tasavaltalainen, entinen Gambettan ystävä, äsken vielä
kirkollisten vastustaja, mutta jonka isänmaallisuus jo on muuttanut
juutalaisvihaajaksi, ja jonka se pian on muuttava kirkon ystäväksi. Hän
piti minulle juuri äsken eriskummallisen esitelmän, joka oli kaikua
"Petit Beaumontaisin" kirjoituksista; Ranska ennen kaikkea, juutalaisten
karkoittamisen välttämättömyys, armeijan kunnioittaminen korotettava
uskonkappaleeksi, opetusvapautta vieläkin laajennettava, joten
opetusveljeskunnat saisivat vapaasti johtaa kansaa harhaan. Se on
ensimmäisten isänmaallisten tasavaltalaisten perikato... Doutrequin on
kuitenkin kunnon mies, erinomainen opettaja, jolla on viisi apulaista,
ja jonka koulu on parhaita Beaumontissa. Kaksi hänen pojistaan on jo
apuopettajina maaseudulla, ja minä tiedän, että heillä on samat
mielipiteet kuin isälläkin. Mihin joudumme jos moinen henki vastakin
innostuttaa alkeisopettajiamme?... On todellakin aika kasvattaa
toisellaisia miehiä, lähettää tietämättömälle kansa raukallemme
joukottain vapaita, järkeviä opettajia, opettamaan sille totuutta, joka
on ainoa oikeuden, hyvyyden ja onnen lähde!

Hän oli lausunut viimeiset sanat niin innokkaasti, että Markus tuli
iloiseksi.

-- Kas niin, rakas opettaja, nyt tunnen teidät jälleen, te ette heitä
tehtäväänne, ja te olette voittava, koska totuus on teidän puolellanne.

Iloisena Salvankin tunnusti hetkeksi antaneensa toivottomuuden saada
valtaa; kohtuuton oikeudenkäynti, jolla Simonia uhattiin, oli saattanut
hänet suunniltaan.

-- Neuvo? Te pyysitte minulta neuvoa toiminnallenne?... Katsokaamme
hiukan, tutkikaamme yhdessä asemaa.

Ensiksikin on rehtori Forbes, tuo lempeä ja ystävällinen, hyvin oppinut,
hyvin viisas mies, joka kumminkin on vaipunut vanhanajan historian
tutkimiseen siinä määrin että hän salaa halveksii nykyisiä aikoja, vain
ratas yliopiston johtajan ja henkilökunnan välillä. Mutta
akatemiantarkastaja Barazer oli Salvanin toivo.

Hänen rohkeutensa ja viisautensa avulla toivoi Salvan kerran
voittavansa. Hän oli tuskin viidenkymmenen vuotias, ja oli tasavallan
sankariaikojen miehiä. Siihen aikaan huomattiin maallikkokoulun
välttämättömyys vapaan ja oikean kansanvallan perustana. Hän oli
säilyttänyt vihansa kirkollisuutta vastaan, ja hänen vakuutuksensa oli,
että papit olivat kiellettävät opettamasta, mielet vapautettavat
valheellisesta uskonkappaleiden vallasta jos mielittiin saada vahva
kansa, joka tietää jotain ja pystyy johonkin. Mutta ikä, kohtaamansa
esteet, ja kirkon sitkeä vastustus olivat lisänneet hänen
tasavaltalaiseen innostukseensa suuren varovaisuuden, taitavan ja
notkean menettelytavan; hän käytti heti hyödykseen pienenkin alan, jonka
oli voittanut, ja asetti itsepäisen taipumattomuuden vastustajiensa
hyökkäyksiä vastaan, kun ei voinut käyttää voimaansa. Hän oli ennen
ollut sijaisprofessorina Pariisissa ja käytti nyt kaikkea
vaikutusvaltaansa tarkastajana, antautumatta koskaan julkiseen
taisteluun prefektin, edusmiesten tai senaattorien kanssa, vaikka hän
samalla kieltäytyikin antamasta myöten. Häntä tuli Salvanin kiittää
siitä, että oli, huolimatta klerikaalisen puolueen raivokkaista
hyökkäyksistä, saanut verrattain rauhassa jatkaa työtään, uuden puolueen
kasvattamista, alkeiskoulujen opettajakunnan uudistamista; ja hän yksin
oli varmaankin jossakin määrin auttava Simonin puolustamista omaa
käskynalaistaan, alkeiskouluntarkastaja Mauraisinia vastaan. Sillä
kaunis Mauraisin uhkasi pettää yliopiston. Hän oli mennyt kirkon puolelle
vakuutettuna siitä, että se tulisi voittamaan ja maksaisi paremmin
palvelijoilleen.

-- Oletteko kuulleet hänen todistuksestaan? jatkoi Salvan. Hän kuuluu
hirveästi syyttäneen Simonia. Ja tuollaisille jesuiitoille uskotaan
koulujemme tarkastus!... Aivan samallainen on Beaumontin lyseon rehtori
Depinvilliers, joka jokaisena sunnuntaina käy Saint-Maxentiuksen
kappelissa messua kuulemassa vaimonsa ja kahden ruman tyttärensä kanssa.
Jokainen saa tietysti ajatella mitä tahtoo. Mutta jos hän saakin käydä
messussa, ei hän silti saane jättää jesuiittain valtaan yhtä
oppikouluistamme. Isä Crabot hallitsee lyseossamme, samoinkuin hän
hallitsee Valmarien kolleegiossa; eikö ole harmillista ivaa, että tuo
maallikkolyseo, tasavaltalainen lyseo, välistä on vastustavinaan
kilpailijaansa, hengellistä koulua, mutta oikeastaan on sen häpeällinen
haaraosasto?... Oi! meidän tasavaltamme tekee viisaasti, se uskoo
itsensä varmoihin ja uskollisiin käsiin, ja minä ymmärrän hyvin, että
Mauraisin työskentelee toisen puolueen hyväksi, joka lakkaamatta on
toimessa ja maksaa hyvin!

Markuksen sanoessa jäähyväisiä virkkoi Salvan.

-- Minä menen siis Le Barazerin luo... Älkää te tehkö sitä, on parempi
että minä puhun hänelle, koska hän niin pontevasti on minua ennenkin
tukenut. Häntä ei mikään saa kiirehtimään, hän ymmärtää itse milloin ja
millä tavoin hänen on toimittava; ja hän on ainakin pitävä Mauraisinin
alallaan, ellei hän voi tehdä Simonille suoranaisempaa palvelusta...
Mutta minä kehoitan teitä menemään puhuttelemaan Lemarroisia,
pormestariamme ja edusmiestämme, Berthereaun, vaimonne isän entistä
ystävää, jonka kai tunnette aivan hyvin, vai kuinka? Hän saattaisi olla
teille hyödyllinen.

Tultuaan kadulle Markus päätti heti lähteä Lemarroisin luo. Kello löi
juuri yksitoista, hän olisi varmaankin kotona. Pitkin Gambetta-katua,
joka jakoi Beaumontin kahteen osaan, kulkien lyseosta raatihuoneelle,
saapui hän Jaffres-kadulle, kuuluisalle kävelypaikalle, joka kulkee läpi
kaupungin toiseen suuntaan, maaherranvirastosta tuomiokirkolle. Tällä
kadulla, keskellä ylhäisön kaupunginosaa, omisti Lemarrois loistavan
palatsin, missä hänen kaunis, pariisilainen vaimonsa piti juhlia. Hän
oli jo rikas ja kuuluisa lääkäri, kun hän vaimoineen muutti Pariisista
harjoittamaan tointaan syntymäkaupungissaan, ja hänen sanottiin olevan
kunnianhimoinen mies. Aivan nuorena, lääketiedettä tutkiessaan, oli hän
sattumalta joutunut Gambettan tuttavuuteen ja elänyt läheisessä
yhteydessä hänen kanssaan, innostuneena ja luotettavana tasavaltalaisena
ja tuon suuren miehen lempioppilaana. Beaumontissa häntä pidettiinkin
porvaritasavallan pylväänä; hänellä oli miellyttävä vaimo, ja hän itse
oli köyhien suosiossa, sillä hän hoiti heitä ilmaiseksi ja oli
pohjaltaan älykäs ja kunnon mies. Hänen valtiollinen menestyksensä
tulisi varmaankin olemaan nopea, hän oli ensin ollut kunnallisneuvos,
sitten yleisneuvos ja viimein edusmies ja pormestari. Kaksitoista vuotta
oli hän ollut pormestarina ja edusmiehenä. Hän oli vielä kaupungin
epäämätön hallitsija ja maakunnan edusmiesten johtaja, vaikka näiden
joukossa oli vanhoillisiakin.

Nähdessään Markuksen astuvan sisään komeasti sisustettuun työhuoneeseen,
tuli hän häntä vastaan kädet ojennettuina, hymyilevän ja ystävällisen
näköisenä. Vaikka hän läheni viidettäkymmentä ikävuottaan, olivat hänen
ruskeat hiuksensa vain hiukan harmaantuneet, hänellä oli suuri pää, ja
kirkkaat, vilkkaat silmät.

-- Tekö, ystäväni? olen ihmetellyt, kun en ole nähnyt teitä, ja arvaan
että tulette tänne jonkun asian tähden... Oi! kuinka kauhea juttu, tuo
Simonin juttu! Mies raukka on viaton, sen näkee selvästi siitä vimmasta,
millä häntä syytetään... Olen teidän puolellanne, oi! olen täydestä
sydämmestä teidän puolellanne.

Iloisena tästä hyvästä vastaanotosta tunsi Markus lohdutusta tavatessaan
vihdoinkin oikeudenmukaisen miehen, ja hän kiiruhti selittämään
tulleensa pyytämään hänen kaikkivaltiasta apuaan. Hän voisi varmaankin
tehdä jotakin asian hyväksi, olihan mahdotonta sallia viatonta
tuomittavan. Mutta Lemarrois nosti jo kätensä taivasta kohden.

-- Toimia, toimia, tietysti!... Mutta mitä tehdä vasten yleistä
mielipidettä, kun jo koko maakunta on sen vallassa?... Tiedättehän
valtiollisen aseman täällä tulevan hetki hetkeltä tukalammaksi. Yleiset
vaalit ovat ensi toukokuussa, tuskin yhdeksän kuukauden päästä! Oletteko
ajatelleet kuinka äärettömän varovaisia meidän täytyy olla, ellemme
tahdo tasavallan joutuvan tappiolle?

Hän oli istuutunut ja leikitteli norsunluisella paneriveitsellä. Hänen
kasvonsa olivat äkkiä tulleet huolestuneen näköisiksi, ja hän kertoi
pelkonsa, kertoi kuinka levoton maakunta oli, jossa sosialistit
puuhasivat ja voittivat alaa. Hän ei kyllä niitä pelännyt, sillä
ainoakaan sosialistien ehdokas ei vielä voinut tulla valituksi; mutta
sosialistien sivuhyökkäykset olivat syynä siihen että viimeisissä
vaaleissa oli kaksi vanhoillista, niiden joukossa Sangleboeuf tullut
valituksi. Tulevassa toukokuussa tulisi taistelu olemaan ankarampi. Ja
sana "sosialistit" oli hänen huulillaan katkera syytös, siinä
ilmeni porvaritasavallan pelko ja suuttumus valtaan pyrkivän
sosialistitasavallan hidasta, mutta vastustamatonta voimaa vastaan.

-- Ystäväni, kuinka siis voitte vaatia, että teitä auttaisin? Minulla on
jalat ja kädet sidottuina, sillä meidän täytyy pitää lukua yleisestä
mielipiteestä... Oi! en puhu teille omasta puolestani, olen varma
valitsemisestani; mutta minun täytyy pysyä virkaveljieni puolella, niin
etteivät he jää puille paljaille... Ja sen lisäksi, ymmärrättehän? Jos
olisi kysymys vain minun valtakirjastani, uhraisin sen heti totellakseni
ainoastaan omaatuntoani, huutaisin korkealla äänellä ilmi sen, mikä
minun mielestäni on totuus. Vaan tässä on itse tasavalta kysymyksessä,
meidän tulee katsoa, ettei sitä meidän persoonissamme poljeta... Oi!
jospa tietäisitte kuinka hirveitä ristiriitoja syntyy välistä!

Sitten alkoi hän moittia prefekti Hennebisea, tuota kaunista miestä,
jolla on silmälasit, ja joka aina on hyvästi puettu ja hyvästi kammattu,
ja joka ei auttanut häntä ollenkaan, peläten vaan suututtavansa
ministeriänsä tai jesuiittoja, mielitteli molempia ja toisteli
lakkaamatta levottoman näköisenä: "Oh! ei hätää!" Hän kallistui aivan
varmaan papiston ja sotaväen puolelle, ja häntäkin vielä täytyi valvoa,
samalla kun hyväksyikin hänen viisaan ja varovaisen menettelytapansa.

-- Teillä on siis, ystäväni, edessänne epätoivoinen mies, joka yhdeksänä
kuukautena on pakoitettu punnitsemaan jokaisen askeleensa, jokaisen
sanansa, ellei hän tahdo suoda pappilaumalle sitä iloa, että "Petit
Beaumontaisin" lukijat viheltävät hänet ulos. Simonin juttu sattuu toden
totta sopimattomaan aikaan... Oi! jospa vaalit eivät olisi tulossa! Niin
silloin toimisin heti!

Tavallisesti hän oli tyyni, mutta nyt hän suuttui äkkiä.

-- Ja lisäksi ei teidän Simoninne tyydy siihen, että on näin
vaarallisella hetkellä hankkinut moisen jutun niskoillemme, vaan
valitsee vielä asianajajakseen Delbosin, sosialisti Delbosin, jota koko
oikein ajatteleva maailma kammoo. Se vielä puuttui, teidän Simoninne
näyttää todella tahtovankin tulla tuomituksi.

Markus oli tähän saakka kuunnellut ahdistuksen valtaamana, tuntien
saavansa vielä yhden pettymyksen. Hän tiesi Lemarroisin kunnon mieheksi,
ja hän oli usein nähnyt todistuksia hänen horjumattomasta
uskollisuudestaan tasavallalle!

-- Mutta, sanoi hän vihdoin, Delbos on hyvin taitava, ja Simon raukkamme
on valinnut hänet pitäen, niinkuin mekin, häntä kykenevänä toimeen. Hän
ei sitäpaitsi tiennyt olisiko joku muu ottanutkaan tätä tehtävää
vastaan... Aika on todella kauhea, kaikki ihmiset tulevat
raukkamaisiksi.

Lemarrois tunsi iskun sattuvan. Hän teki vilkkaan liikkeen, vaan ei
kiivastunut. Ja hän hymyilikin.

-- Teidän mielestänne olen kovin varovainen, eikö totta? nuori ystäväni.
Kunhan vanhennutte saatte nähdä, ettei valtiollisessa elämässä aina ole
helppoa sovittaa yhteen tekojaan ja vakuutustaan... Mutta miksi ette
käänny virkaveljeni Marcillyn, nuoren edusmiehenne puoleen, joka on koko
maakunnan sivistyneen nuorison toivo ja suosikki? Minä kuulun jo
vanhoihin, kuluneihin ja varovaisiin, se on selvä... Marcilly sitä
vastoin, hän, jonka katsantotapa on niin laaja ja vapaa, on aivan
varmaan kulkeva teidän etupäässänne... Menkää hänen puheillensa, menkää
hänen puheillensa.

Ja hän saattoi Markuksen etehiseen saakka, puristi uudelleen hänen
käsiään ja lupasi auttaa häntä niin paljon kuin voi, heti kun
asianhaarat sen sallisivat.

Miksi ei hän todellakin menisi Marcillyn luo? Tämä asui myös
Jaffres-kadulla muutaman askeleen päässä, eikä kello ollut vielä lyönyt
kahtatoista. Markus voi kyllä mennä sinne, sillä hän oli toiminut
vaalissa hänen asiamiehenään; hän oli nimittäin suuresti kiintynyt tähän
miellyttävään ja kirjallisesti sivistyneeseen mieheen. Marcilly oli
syntynyt Jonvillessä, oli ollut etevä oppilas ylemmässä normaalikoulussa
ja sittemmin pitänyt kaksi vuotta luentoja Beaumontin tiedekunnassa;
täällä oli hän ruvennut ehdokkaaksi, haettuaan ensin eron virastaan. Hän
oli lyhytkasvuinen, vaalea ja hieno mies, kasvot olivat hänellä
ystävälliset, ja hymyilevät; hän valloitti kaikkien naisten sydämet ja
miehetkin ihailivat häntä, sillä hänellä oli harvinainen taito sanoa
jokaiselle oikea sana, osoittaa jokaiselle kohteliaisuutta. Mutta
nuorisolle teki hänet rakkaaksi ennen kaikkea hänen oma nuoruutensa, hän
oli tuskin kolmenkymmenenkahden vuotias, sekä hänen onnistuneet
puheensa, joissa hän laajasti ja taitavasti osasi käsitellä erilaisia
kysymyksiä, osoittaen perinpohjaista asiain ja ihmisten tuntemusta.
Iloittiin siitä että vihdoin saataisiin nuori edusmies, johon voitaisiin
luottaa. Hän uudistaisi politiikan, hän toisi siihen nousevien
sukupolvien verta, niin toivottiin, ja suosiota lisäsi vielä hänen
virheetön puhetapansa, joka oli seuraus hyvän kirjallisuuden
lukemisesta. Kolmen vuoden kuluessa oli hän todella saanutkin yhä
tärkeämmän aseman kamarissa. Hänen arvonsa kasvoi lakkaamatta, oli jo
aiottu antaa hänelle ministerinvirkakin, huolimatta hänen nuoruudestaan.
Ja varma oli, että joskin Marcilly väsymättömällä huolella ajoi
valitsijainsa asioita, ajoi hän vielä paremmin omiaan, käyttäen
pienintäkin tilaisuutta hyväkseen, ikäänkuin mukavaa porrasta,
tunkeutuakseen esiin niin luonnollisesti ja taitavasti, ettei kukaan
vielä ollut voinut pitää häntä tavallisena onnenonkijana.

Huoneusto oli hienosti sisustettu ja koristettu, ja Marcilly vastaanotti
Markuksen ikäänkuin tämä halpa kyläkoulunopettaja olisi ollut hänen
lähin toverinsa yliopistosta. Hän alkoi heti puhua Simonista
liikutetulla äänellä; hän sanoi sydämmestään ottavansa osaa onnettoman
miehen surulliseen kohtaloon. Tietysti hän ei kieltäydy auttamasta
häntä, hän tahtoo puhua hänen puolestaan, valita tarpeellisia miehiä
hänen asiaansa ajamaan. Mutta lopuksi hän erittäin kohteliaasti kehoitti
suureen varovaisuuteen läheisten vaalien tähden. Se oli oikeastaan sama
vastaus kuin Lemarroisin antamakin, ainoastaan kauniimmassa muodossa,
sen määräsi salainen halu olla mitään tekemättä, että ei vahingoittaisi
ehdokkaitten pyhää liittoa. Näiden molempien suuntien oli turha esiintyä
erillään, vanha oli raaempi, nuori oli kohteliaampi, mutta molemmat he
samalla tavalla riippuivat kiinni saavuttamansa vallan siekaleissa.
Silloin Markus ensi kerran tunsi, että Marcilly saattoi olla ainoastaan
parhaan laatuinen onnenonkija, joka mistään huolimatta tahtoo päästä
tarkoituksensa perille. Markuksen täytyi kuitenkin kiittää häntä
lähtiessään, sillä nuori edusmies vannoi auttavansa häntä, lupautui
hänen käytettäväkseen, tuhlaten suloisia sanoja.

Kun Markus sinä päivänä palasi Mailleboisiin, oli hänet vallannut pelko
ja huoli. Ja kun hän iltapäivällä meni rohkaisemaan Lehmannia, tapasi
hän perheen katkerasti itkemässä. He olivat niin toivoneet että juttu
raukeaisi. David oli aivan hämmennyksissään huonosta uutisesta, mutta
hän tahtoi vielä uskoa, että joku ihme estäisi kohtuuttoman oikeusjutun.
Mutta seuraavina päivinä asiat kehittyivät nopeasti, omituinen kiire
näytti vallanneen tuomarit, ja oikeus määräsi jutun käsittelyn
seuraavaksi syyskuuksi. Silloin David sai takaisin kaiken sankarillisen
pontevuutensa, päättäväisyytensä ja palavan uskonsa veljensä
viattomuuteen. Oikeudenkäynti oli siis alkava, koska tuota häpeää ei
oltu voitu välttää. Mutta missä oli sellainen tuomioistuin, joka
uskaltaisi tuomita Simonin ilman minkäänlaisia todistuksia? Tuomion
ajatteleminenkin tuntui kauhealta, mahdottomalta. Vankilassa vakuutti
Simon väsymättä viattomuuttansa; hänen tyyni odotuksensa, hänen uskonsa
pikaiseen vapautukseen vahvistivat ja innostuttivat hänen veljeään joka
käynnillä. Lehmannien luona tehtiin jo matkasuunnitelmia. Rouva Simon
aikoi lähteä miehensä ja lastensa kanssa yhdeksi kuukaudeksi lepäämään
jonnekin Provencen kulmaan, missä heillä oli hyviä tuttuja. Tähän aikaan
vei David Markuksen Beaumontiin Delbosin luo puhumaan lähemmin asiasta.

Tämä nuori asianajaja asui Fontanier-kadun varrella kauppiasten
kaupunginosassa. Hän oli talonpojan poika lähiseuduilta ja oli tutkinut
lakitiedettä Pariisissa, missä hän oli seurustellut sosialistisen
nuorison kanssa. Tähän saakka hän ei oikeastaan ollut kuulunut
kumpaankaan puolueeseen, sillä hänelle ei vielä ollut sattunut mitään
sellaista huomattavampaa oikeusjuttua, että hänet jo olisi voitu
luokittaa. Ottaessaan hoidettavakseen Simonin jutun, jota hänen
virkaveljensä kammosivat, oli hän tehnyt ratkaisevan päätöksen koko
elämäkseen. Hän tutki sitä, hän innostui tuntiessaan tulevansa yhä
lähemmä sitä julkista valtaa, niitä vanhoillisia voimia, jotka,
pelastaakseen vanhaa, mädännyttä yhteiskunnallista rakennusta
kukistumasta, liittoutuivat tuottamaan häviötä eräälle onnettomalle. Ja
taisteleva sosialismi oli astunut eturiviin, siinä oli maan ainoa
pelastus, siinä oli viimeinkin vapautetun kansan voima.

-- No! tämä on taistelua! huusi hän iloisesti vierailleen, ottaessaan
vastaan heidät pieneen työhuoneeseensa, joka oli täynnä kirjoja ja
asiapapereita. Oi! en tiedä tulemmeko voittamaan, mutta kaikissa
tapauksissa teemme heille vahinkoa.

Hän oli pieni, tumma ja kuivahko mies, hänellä oli leimuavat silmät ja
tulinen, harvinaisen hyvä kaunopuheisuuden lahja, samalla kertaa
innokas, johdonmukainen ja täsmällinen, sekä lämpimän lennokas.

Davidia kummastutti ainoastaan se, että Delbos näytti epäilevän
voitosta. Ja hän toisti, mitä hän viikon päivät oli sanonut.

-- Tietysti me tulemme voittamaan. Mikähän tuomioistuin uskaltaisi
tuomita veljeni ilman minkäänlaisia todistuksia?

Delbos katsoi häneen ja rupesi sitten rauhallisesti nauramaan.

-- Ystävä raukka, menkäämme alas kadulle, kaksitoista ensimmäistä
kansalaista, jotka saisimme kootuiksi, sylkisivät teitä vasten kasvoja
pitäen teitä saastaisena juutalaisena. Ette todellakaan näy lukeneen
"Petit Beaumontaisia", ettekä tunne aikalaisianne. Eikö totta, herra
Froment, kaikki unelmat ovat vaarallisia ja vääriä?

Ja kun Markus kertoi kuinka hänen käyntinsä mahtavien henkilöiden luona
olivat epäonnistuneet, tekeytyi Delbos vielä kovemmaksi, tahtoen saattaa
Davidin pois erehdyksestä. Simonin puolella oli kyllä kunnon Salvan,
mutta hän oli itse vaarassa ja tarvitsi ennemmin toisten apua. Le
Barazer taas antaisi Simonin tulla uhratuksi, käyttäen vaan kaiken
valtansa maallikkokoulujen puolustamiseen. Kunnon Lemarrois, tuo
lahjomaton tasavaltalainen, oli tietämättään joutunut epävarmuuden ja
varovaisuuden tielle, joka vei vanhoillisuuteen. Mutta varsinkin hän
tulistui Marcillyn nimeä mainitessaan. Kas niin! tuo suloinen Marcilly,
sivistyneen nuorison toivo, joka mielisteli kaikkia eteenpäin meneviä
puolueita! siinä oli mies, johon ei voinut ollenkaan luottaa, joka oli
valehdellut eilen ja aina, ja josta huomenna saattoi tulla petturi ja
luopio! Kaikilta näiltä miehiltä ei ollut odotettavissa muuta kuin
kauniita sanoja, ei ainoatakaan tekoa, ei suoruutta, ei rohkeutta.

Arvosteltuaan näin yliopistollista ja valtiollista maailmaa, tuli Delbos
oikeusistuimen jäseniin. Hän oli vakuutettu siitä, että tutkintotuomari
Daix oli arvannut asian oikean laidan, mutta hän karttoi totuutta
peläten alituisia perheriitoja, joilla hänen vaimonsa häntä kiusasi,
estääkseen häntä laskemasta vapaaksi "saastaista juutalaista"; ja
varmaankin hänellä oli alituisia omantunnon vaivoja, sillä hän oli
tarkka tehtävässään ja pohjaltaan kunnon mies. Toiselta puolen oli
pelättävä valtion prokuraattoria Raoul de la Bissonnièrea, jonka
syytöskirja varmaankin tulisi olemaan ankara, vaikka hänen tapansa
mukaan suloisten sanojen koristama. Hän kuului turhamaiseen
pikkuaateliin ja luuli tehneensä suuren uhrauksen tasavallalle
ruvetessaan sen palvelukseen, hän odottikin saavansa palkaksi siitä
nopean virkaylennyksen, jota hän parhaansa mukaan koetti jouduttaa,
ollen samalla kertaa hallituksen ja kirkon ystävä, isänmaanystävä ja
kiivas juutalaisvihollinen. Ja mitä presidentti Gragnoniin tulee, oli
hän taasen leikkisä mies, suuri juoppo, suuri metsästäjä, tyttöjen
ihailija ja sukkeluuksien laskija; hän teeskenteli tylyyttä ja oli
täydellinen epäilijä, jolla ei ollut sydäntä eikä uskoa, ja joka aina
oli vahvemman puolella. Ja viimeksi valamiehet, joista ei mitään voinut
tietää, mutta joiden ajatustavan helposti voi arvata, muutamia
kauppiaita, yksi tahi pari virasta eronnutta kapteenia, ehkä kaksi tai
kolme arkkitehtiä, tai lääkäriä, alempia virkamiehiä, koroillaaneläjiä
ja tehtailijoita, jotka kaikki pelkäsivät omaa nahkaansa ja antoivat
yleisen mielettömyyden vaikuttaa itseensä.

-- Te näette siis, lopetti Delbos katkerasti, että veljenne, joka on
kaikkien hylkäämä, oltuaan niin taitamaton, että tarvitsee apua
hetkellä, jolloin lähestyvät vaalit pysäyttävät ja herpaisevat kaikki
totuuden ja oikeuden ystävätkin, saa tuomarikseen kauniin kokoelman
tyhmyyttä, itsekkäisyyttä ja raukkamaisuutta.

Ja kun David tuskissaan pysyi vaiti, lisäsi hän.

-- Oh! me emme huutamatta salli itseämme raadeltavan. Minusta vain on
parempi näyttää teille asiat sellaisina kuin ne ovat... Tarkastakaamme
nyt itse kysymystä lähemmin.

Hän tiesi edeltäkäsin syytöksen sisällön. Kaikilta puolin oli todistajia
hirveästi hätyytetty. Paitsi yleistä mielipidettä, joka heitä kaikkialla
ympäröi niinkuin kulkutaudin turmelema ilma, vaikuttivat heihin
epäilemättä salaiset voimat, jotka muodostivat heidän mielipiteensä ja
sepittivät heidän vastauksensa tuomarille. Neiti Rouzaire oli aivan
varmasti sanonut kellon olleen neljännestä vailla yksitoista, silloin
kun hän väitti kuulleensa Simonin tulevan kotiin. Mignotkin luuli nyt
kuulleensa melua samaan aikaan. Mutta etenkin oli vaikutettu Simonin
oppilaihin, Bongardin. Doloirin, Savinin ja Milhommen lapsiin, joiden
saapumisen oikeuden eteen sanottiin suuresti liikuttaneen yleisöä. Heitä
koetettiin saada antamaan syytetylle vahingollisia vastauksia. Pieni
Sébastien Milhomme oli katkerasti nyyhkyttäen selittänyt, ettei hän
koskaan ollut serkullaan Victorilla nähnyt veljien koulusta tuotua
samallaista kirjoituskaavaa kuin rikospaikalta oli löydetty. Tämän
yhteydessä kerrottiin, että paperikauppiaan, rouva Edouard Milhommen
luona oli aivan odottamatta käynyt hänen pikkuserkkunsa kenraali
Jarousse, Beaumontin sotilasosaston päällikkö, joka nyt oli äkkiä
muistanut tämän ennen kokonaan laiminlyödyn sukulaisuuden ja tullut
ystävällisesti vierailulle, paperikauppiaitten hämmästykseksi ja iloksi.
Muuten puhuttiin kanteessa paljon murhaajaksi ensin otaksutun
kulkulaisen turhasta hakemisesta; siinä sanottiin myöskin, että oli
turhaan etsitty todistajaa, vartijaa tai jotain muuta kulkijaa, joka
olisi nähnyt Simonin palaavan jalkaisin Beaumontista, niinkuin hän itse
väitti. Toiselta puolen ei myöskään oltu voitu näyttää toteen hänen
palanneen rautateitse, sillä ainoakaan rautatievirkamies ei muistanut
nähneensä Simonia, ja useampia paluulippuja oli puuttunut sinä iltana,
vaikka ei voitu saada selville niiden omistajia. Veli Fulgentiuksen ja
isä Philibinin tiedonannot tuntuivat myöskin olevan hyvin painavia,
etenkin viimemainitun, jonka sanottiin voivan todistaa, että
kirjoituskaava oli kotoisin Simonin koulusta. Ja lopuksi olivat
tuomioistuimen valitsemat asiantuntijat herrat Badoch ja Trabut
epäselvästä nimimerkistä saaneet selville Simonin alkukirjaimet suuren
E:n ja S:n.

Siitä alkaen syytös tuli suoranaisemmaksi. Simon valehteli, hän oli
aivan varmaan palannut Beaumontista puoliyhdentoista junalla, joka
saapui Mailleboisiin kahdessatoista minuutissa. Kello oli siis
täsmälleen neljännestä vailla yksitoista, kun hän palasi kotiinsa; ja
juuri tähän aikaan sanoi neiti Rouzaire kuulleensa hänen aukaisevan
ovia, kulkevan ympäri ja puhuvan. Toiselta puolen tuntui varmalta että
pieni Zéphirin, palattuaan kappelista ei ollut heti paneutunut maata,
vaan leikitellyt ensin pyhimystenkuvien kanssa, jotka olivat jääneet
hyvään järjestykseen pöydälle; siten voitiin sanoa murhan tapahtuneen
neljännestä vailla yhdentoista ja yhdentoista välillä. Tapahtumat
selitettiin aivan luonnollisesti. Simon huomasi tulta veljenpoikansa
huoneessa, meni sisään, näki hänen riisuutuneen ja olevan vuoteeseen
menossa. Epäilemättä oli hän, nähdessään tuon pikku enkelin, jonka
ruumis oli laiha ja vaivainen, joutunut eroottisen hulluuden valtaan;
mutta näytettiin myös toteen että hän vihasi lasta, oli vimmoissaan
siitä, että se oli katolilainen; viitattiinpa rituaalisen murhankin
mahdollisuuteen, tuohon inhoittavaan taruun, joka on juurtunut kansan
mieleen. Näin pitkällekään menemättä oli helppo selittää, miten kaikki
oli tapahtunut: luonnoton, saastainen teko, lapsen vastustus, taistelu,
huudot, rikoksentekijä joutuu raivoon, työntää lapsen suuhun mitä käteen
sattuu saadakseen sen vaikenemaan ja sitten kauhistuksissaan, mieletönnä
kuristaa sen, kun tilapäinen suukapula on irtaantunut ja huudot
uudistuvat yhä kamalampina. Ei ollut yhtä helppoa selittää kuinka
Simonille oli sattunut käteen "Petit Beaumontais" ja kirjoituskaava,
yhteenkäärittyinä. Sanomalehden oli täytynyt olla hänen taskussaan,
sillä se ei voinut mitenkään olla lapsen huoneessa. Kirjoituskaavan
suhteen taas syytös oli epävarma: se saattoi yhtä hyvin olla lapsen luona
kuin Simonin taskussa; viimeinen arvelu hyväksyttiin viimein
johdonmukaisempana, sillä asiantuntijain lausunto oli todistanut, että
kaava oli opettajan, koska siinä oli hänen nimensä alkukirjaimet.
Rikoksen tapahduttua kaikki kävi kuin itsestään. Simon jätti pienen
ruumiin maahan, ei järjestänyt mitään huoneessa, aukaisi vain ikkunan
selälleen, jotta luultaisiin murhamiehen tulleen ulkoa. Hän oli vaan
ollut niin uskomattoman ajattelematon, että ei ollut vienyt pois ja
hävittänyt sanomalehteä ja kaavaa, jotka olivat jääneet vuoteen viereen,
mikä seikka todisti hänen ääretöntä hämmennystään. Senpätähden hän ei
luultavasti heti mennytkään vaimonsa luokse, joka oli ilmoittanut hänen
palanneen kahtakymmentä vailla kaksitoista, vaan oli varmaankin hetken
aikaa istunut portailla, rauhoittuakseen vähäisen. Syytös ei siihen
määrin pahentanut asioita, että olisi epäillyt rouva Simonia
osallisuudesta rikokseen; se viittasi kuitenkin siihen ettei hän pysynyt
totuudessa puhuessaan miehensä tyyneydestä ja iloisesta hellyydestä
kysymyksessä olevana yönä; tätä otaksumaa vahvisti Mignotin todistus;
hän oli nimittäin kummastellut sitä, että opettaja seuraavana päivänä
nousi niin myöhään ylös, ja hän väitti Simonin olleen kalpean, vapisseen
ja tuskin pysyneen pystyssä, kun hän meni häntä herättämään kertoakseen
hänelle hirveän uutisen. Neiti Rouzaire, veli Fulgentius ja isä Philibin
olivat kaikki kolme yhtä mieltä siitä, että Simon oli ollut
pyörtymäisillään pienen ruumiin ääressä, vaikka hän samalla osoitti
inhoittavaa sydämmettömyyttä. Ja olihan sekin jo sitova todistus? Ilkiön
syyllisyyttä ei kukaan voinut enää epäillä.

Kun Delbos näin oli esittänyt kanteen sisällön, jatkoi hän.

-- Siveelliset mahdottomuudet siinä ovat niin kouraantuntuvat
ettei kukaan, jolla on vähääkään tervettä järkeä, voi uskoa
Simonia syylliseksi; ja sitten siinä ilmaantuu asiallisiakin
epätodenmukaisuuksia. Mutta me emme voi salata itseltämme sitä, että
tämä kauhea juttu on kyllin todennäköinen vallatakseen joukon
mielikuvituksen ja tullakseen tuollaiseksi tarumaiseksi legendaksi, joka
saa järkähtämättömän totuuden voiman... Ja meidän heikkoutemme on siinä,
ettemme voi asettaa todellista kuvausta tapahtumasta muodostumaisillaan
olevaa legendaa vastaan. Tuo arvelu yöllisestä kuleksijasta, josta
näytte pitävän kiinni, kelpaa ainoastaan herättämään epäilystä
valamiesten mielessä; sillä sitäkin vastaan voi lausua sangen päteviä
väitteitä. Ketä tulee siis syyttää, ja minkälaisen tulee minun
puolustussuunnitelmani olla.

Markus, joka siihen saakka oli tarkkaavaisesti kuunnellut, ei voinut
pidättää huudahdusta, jossa hänen vähitellen muodostunut vakuutuksensa
puhkesi ilmi.

-- Minä olen varma siitä, että joku veljistä on murhaaja!

Delbos teki tyytyväisenä varman, myöntävän liikkeen ja sanoi vuorostaan.

-- Aivan niin, minunkin vakuutukseni on siinä suhteessa järkähtämätön.
Mitä enemmän tutkin asiaa, sitä enemmän tuntuu se minusta ainoalta
mahdolliselta totuudelta.

Kun David huolestuneena puisti päätään, sanoi hän.

-- Niin, minä tiedän, että jonkun munkin syyttäminen ilman täydellistä
todistusta näyttää teistä äärettömän vaaralliselta veljenne kohtalolle.
Ja te olette toden totta oikeassa, sillä jos emme täydellisesti voisi
näyttää toteen, että meidän syyttämämme munkki on murhaaja, huononisi
meidän asiamme vielä kunnian loukkauksesta, joka tulisi meille kalliiksi
näinä typerän, kirkollisen taantumuksen aikoina... Minun täytyy
kuitenkin puolustaa häntä, ja eikö paras keino todistaa veljenne
viattomuutta ole juuri näyttää kuka on oikea syyllinen? Te sanotte, että
täytyy varmaan tietää kuka se on, ja minä tahtoisinkin puhua juuri siitä
perinpohjaisesti teidän kanssanne.

Keskustelua jatkui. Markus selitti syyt vakaumukseensa, että ainoastaan
joku veljien koulun jäsen voi olla syyllinen. Ensiksikin oli
kirjoituskaava silminnähtävästi sieltä, sen todisti selvästi tapaus
Milhomme-rouvien luona: Sébastienin tunnustus ja sanansa peruuttaminen;
sen lisäksi tuli vielä nimimerkki, kaavan kadonnut kulma, joka ehkä oli
salaa revitty irti, joka oli täydellinen selittämätön arvoitus, mutta
jossa hän tunsi totuuden piilevän. Ratkaisevana siveellisenä
todistuksena oli se tavaton puuha, johon veljeskunta oli yhtynyt
saadakseen Simonin syytetyksi ja tuomituksi. Se ei olisi näin kääntänyt
koko maailmaa nurin, jollei sillä olisi ollut oma nahka vaarassa.
Samalla kertaa se tosin kyllä tahtoi myös hävittää koko
maallikko-opetuksen, saavuttaa kirkolle voiton. Lopuksi oli tuo raiskaus
ja murha kuin leimalla varustettu, siinä ilmenevä julma ja salainen
sadismi, halpamaisuuden ja uskonnollisuuden sekoitus ilmaisivat munkin.
Mutta nämä yksinkertaisen johdonmukaisuuden ja ajattelemisen avulla
saadut todistukset eivät voineet riittää. Markus tunnusti sen
mielellään, ja hän oli epätoivoissaan siitä, että hänen oli täytynyt
toimittaa tutkimuksensa sellaisessa pimeydessä, keskellä hämmennystä ja
kauhua, joita taitavat ja näkymättömät kädet näyttivät päivä päivältä
enentävän.

-- Kuulkaapas, sanoi Delbos, ettekö epäile veli Fulgentiusta tai isä
Philibiniä?

-- Oi! en, vastasi Markus. Näin heidät ruumiin ääressä sinä aamuna,
jolloin rikos keksittiin. Veli Fulgentius meni torstai-iltana aivan
varmaan kapusiinien kappelista suoraan kouluunsa. Hän on kyllä
turhamainen ja turmeltunut mies, mutta en luule, että hän olisi voinut
tehdä noin hirveitä tekoja. Isä Philibinin suhteen taas on todistettu,
että hän koko sen illan oli Valmarien kolleegiossa. Sen lisäksi hän
tuntuu minusta pohjaltaan rehelliseltä, kunnon mieheltä, vaikka onkin
hiukan juonikas.

Syntyi hetken hiljaisuus. Miettiväisenä katsoen etäisyyteen Markus
jatkoi.

-- Tuona aamuna tapahtui kuitenkin minun saapuessani paikalle jotain,
jota en voi selittää itselleni. Isä Philibin oli ottanut lattialta
"Petit Beaumontaisin" ja kirjoituskaavan, jotka olivat sylen tahraamat
ja pureskellut, ja minä kysyn itseltäni eikö hän silloin käyttänyt
hetkeä hyväkseen repiäkseen irti ja kätkeäkseen tuon kirjoituskaavan
kulman, jossa olisi voinut olla jonkunlainen tunnusmerkki. Apuopettaja
Mignot vakuuttaa kyllä nyt että kulma oli alkuaan ollut poissa, vaikka
hän ensin epäilikin sitä.

-- Entäs kolme apulaisveljeä, Isidor, Lazarus ja Gorgias? kysyi Delbos
uudelleen.

David, joka omalla tahollaan ihailtavalla innolla, nerolla ja
kärsivällisyydellä lakkaamatta tutki asiaa, puisti päätään.

-- Kaikki kolme voivat omaistensa avulla todistaa olleensa muualla
rikoksen tapahtuessa, puhumattakaan siitä että uskovaiset kaikki pitävät
heidän puoltaan tuomioistuimen edessä. Näyttää siltä kuin kaksi
ensinmainittua olisivat johtajansa, veli Fulgentiuksen seurassa
palanneet kouluun. Veli Gorgias taas meni saattamaan erästä lasta; mutta
puoli yksitoista sanotaan hänenkin olleen koulussa, minkä koko
veljeskunta todistaa, samoinkuin muutkin todistajat, tosin kyllä veljien
ystäviä nekin, jotka sanovat nähneensä hänen palaavan.

Markus puuttui taas puheeseen miettiväisen näköisenä, katse luotuna
etäisyyteen.

-- Veli Gorgias ei miellytä minua, olen paljon ajatellut häntä... Lapsi,
jota hän saattoi, oli pikku Polydor, Pélagien, vaimoni sukulaisten
keittäjättären veljenpoika: minä koetin saada häntä puhumaan, mutta hän
on umpimielinen, valehtelija ja laiska, enkä voinut saada häneltä muuta,
kuin vielä enemmän hämmennystä... Niin, veli Gorgiaan kasvot ja olemus
eivät mene mielestäni. Hänen sanotaan olevan raa'an, aistillisen ja
kyynillisen, hänen jumalisuutensa on ylenpalttinen, uskontonsa ankara ja
suvaitsematon. Toiselta puolen on minulle kerrottu, että hän ennen on
ollut tekemisissä isä Philibinin sekä itse isä Crabotinkin kanssa...
Veli Gorgias, ah! jonkun aikaa luulin jo hänen olevan se, jota haemme...
Eikä minulla sitten ollut muuta kuin arveluja.

-- Veli Gorgias, sanoi David yhä puistaen päätään, ei todellakaan tee
hyvää vaikutusta, minulla on aivan sama tunne kuin teilläkin. Mutta onko
viisasta syyttää häntä, kun meillä on ainoastaan arveluita, niinkuin
sanoitte, häntä vastaan esiin tuotavina? Emme saisi ainoatakaan
todistajaa puolellemme, kaikki kannattaisivat veljeä, puhdistaisivat
hänet meidän jumalattomista syytöksistämme.

Delbos oli kuunnellut tarkkaavaisesti.

-- Minun on mahdotonta puolustaa veljeänne, toisti hän, jos emme vie
taistelua vihollisen alueelle... Ja huomatkaa, että ainoa apu, josta
voitte toivoa jotain hyötyä, on ehkä tuleva kirkolta itseltään; sillä
yleisesti kerrotaan että vanha riita piispamme, hänen ylhäisyytensä
Bergerotin ja kaikkivaltiaan isä Crabotin välillä on muuttunut sangen
katkeraksi juuri Simonin jutun tähden... Minä luulen, isä Crabotin
olevan se salainen voima, se näkymätön käsi, josta te olette puhuneet,
ja joka johtaa koko juttua. En tietysti syytä häntä itseään; mutta hän
on aivan varmaan se tahto ja voima, joka suojelee syyllistä. Ja
ahdistaessamme häntä, tähtäämme oikeaan... Ottamattakaan lukuun sitä,
että silloin saamme piispan puolellemme, ei tosin julkisesti, mutta eikö
moinen tuki merkitse jotain, vaikka salaisenakin?

Markus hymyili epäilevästi, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa, ettei
kirkolta milloinkaan saanut apua totuuden ja inhimillisen oikeuden
töihin. Muuten oli hänenkin mielestään isä Crabot vihollinen; ja tämän
miehen ahdistaminen, hänen kukistamisensa, se oli todellista taistelua.
He keskustelivat siis isä Crabotista ja hänen menneisyydestään, jota
kaunisti eräs salaperäinen tarina. Häntä luultiin erään kuuluisan
kenraalin, erään ensimmäisen keisarikunnan aikuisen prinssin pojaksi, ja
tämä levitti hurskaan papin ympärille isänmaallisten sielujen silmissä
sotaisen kunnian loistavan sädekehän. Mutta kertomus hänen
kääntymisestään, ne romanttiset asianhaarat, jotka liittyivät hänen
papiksi rupeamiseensa, liikuttivat vielä enemmän uskovaisten sydämmiä.
Ollessaan kolmenkymmenen vuotias, rikas, kaunis ja miellyttävä mies,
aikoi hän naida erään viehättävän lesken, rikkaan ja korkeasukuisen
ruhtinattaren. Mutta silloin säälimätön kuolema korjasi parhaimmassa
kukoistuksessaan olevan ruhtinattaren. Hänen omien sanojensa mukaan oli
tämä kauhea isku johdattanut hänet Jumalan luokse, näyttämällä hänelle
tämän mailman ilojen katkeran turhuuden. Ja tällä oli hän saavuttanut
kaikkien naisten sääliväisen rakkauden; he olivat hänelle äärettömän
kiitollisia siitä, että hän turvautui Jumalaan menettäessään ainoan
rakastamansa naisen. Toinen juttu Valmarien kolleegion perustamisesta
teki hänet vieläkin rakkaammaksi seudun naisille. Valmarien tilukset
omisti silloin vanha kreivitär de Quédeville, joka nuoruudessaan oli
ollut kuuluisa huikentelevaisuudestaan ja rakkausseikkailuistaan, ja
joka oli tullut sinne loppuijäkseen puhdistumaan synneistään ankarissa
uskonnon harjoituksissa. Hänen poikansa ja miniänsä olivat eräällä
matkalla joutuneet tapaturmaisen kuoleman uhriksi, ja hänellä oli
luonaan pojanpoikansa ja ainoa perillisensä Gaston, yhdeksän vuotias,
tavattoman pahankurinen lapsi, joka alituisesti käytti törkeitä sanoja
ja oli kovin raju leikeissään. Kun kreivitär ei ollut saanut häntä
tottelemaan eikä uskaltanut lähettää häntä kasvatuslaitokseen, oli hän
päättänyt ottaa pojan kasvattajaksi nuoren jesuiitan, isä Philibinin,
joka silloin oli kahdenkymmenenkuuden vuotias, talonpoikainen suvultaan
ja käytökseltään, mutta jota hänelle oli suositeltu suuren
mielenlujuutensa tähden. Tämä kasvattaja oli nähtävästi tuonut isä
Crabotin kreivittären luo. Isä Crabot oli viisi tai kuusi vuotta isä
Philibiniä vanhempi ja oli täydessä pyhyydenloistossaan tuon
rakkaushistorian tähden, joka oli saanut niin surullisen ja hurskaan
lopun. Kuusi kuukautta myöhemmin isä Crabot ystävänä ja rippi-isänä
hallitsi Valmariessa, oli tiluksien todellinen herra ja muutamien
pahojen ihmisten puheiden mukaan myöskin kreivittären rakastaja; tämä
oli muka huolimatta korkeasta ijästään langennut takaisin entiseen
irstauteensa. Hetkeksi näytti siltä kuin olisi vallaton Gaston häirinnyt
onnellista rauhaa tässä ruhtinaallisessa linnassa vanhoine puineen,
puroineen, äärettömine, viheriäisine ruohokenttineen, ja silloin
aijottiin lähettää hänet jesuiittain luo Pariisiin. Hän kiipesi
poppelien latvaan särkemään korpinpesiä, heittäytyi vaatteet päällä
jokeen pyydystämään ankeriaita, tuli sisään vaatteet repaleisina, kädet
ja jalat mustelmilla, kasvot verissä eikä isä Philibinin kuuluisa
ankaruus voinut häneen mitään vaikuttaa. Mutta äkkiä saivat asiat
surullisen ratkaisun. Gaston hukkui ollessaan kävelemässä isä Philibinin
seurassa. Tämä kertoi hänen pudonneen johonkin vaaralliseen kuoppaan,
josta eräs toinen viisitoistavuotias nulikka, Georges Plumet, linnan
puutarhurin poika ja Gastonin vallattomuustoveri, ei ollut voinut vetää
häntä ylös juostessaan apuun, kun oli kaukaa nähnyt onnettomuuden. Surun
murtamana kreivitär kuoli seuraavana vuonna antaen Valmarien ja kaiken
omaisuutensa perinnöksi isä Crabotille, tai oikeastaan eräälle
kirkollismieliselle pankkiirille Beaumontissa, joka vaan nöyrästi
lainasi nimensä ja sai määräyksen perustaa tiluksille jesuiitoille
uskotun kolleegion. Myöhemmin tuli isä Crabot sinne rehtoriksi, ja
kolleegio oli nyt kymmenen vuotta toiminut hänen johtamanaan. Hän
hallitsi siellä taas, asuen pienessä kolkossa kammiossa, jossa seinät
olivat paljaat, huonekaluina ainoastaan pieni makuulavitsa, pöytä ja
kaksi tuolia, ja jonka hän itse siivosi. Hän ripitti naisia kappelissa,
mutta miehiä tässä kammiossa ikäänkuin ylpeillen siitä köyhyydestä ja
yksinäisyydestä, jossa hän eli ankarissa uskonnon harjoituksissa,
jättäen isä Philibinille jokapäiväiset huolet laitoksen oppilaista.
Mutta vaikka hän heille näyttäytyikin vain harvoin, oli hänellä määrätyt
vastaanottopäivät; hän kävi usein perheissä etenkin aatelissukuisten
rouvien ja nuorten tyttöjen luona, huolehti rakkaiden poikiensa ja
rakkaiden tytärtensä tulevaisuudesta, solmiten avioliittoja, hankkien
hyviä paikkoja, käyttäen tätä ylhäistä maailmaa Jumalan ja oman
veljeskuntansa kunniaksi. Ja tällä tavoin oli hän tullut
kaikkivaltiaaksi.

-- Oikeastaan, jatkoi Delbos, tuntuu isä Crabot minusta
keskinkertaiselta kyvyltä, jonka kaikki voima riippuu ihmisten
tyhmyydestä; minä epäilen enemmän isä Philibiniä, jota te kutsutte
kunnon mieheksi, mutta joka minuun tekee omituisen vaikutuksen, suorine,
tylyine käytöksineen... Heidän kertomuksensa kreivitär de Quédevillen
ajoista on hyvin hämärä, samoinkuin tuo lapsen kuolema ja heidän
tuskinpa aivan lailliset toimensa saadakseen haltuunsa alueen ja
omaisuuden. Ja pahinta on, että hukkumisen ainoa todistaja, puutarhurin
poika Georges Plumet on juuri veli Gorgias, jota isä Philibin oli
ruvennut suuresti rakastamaan, ja josta hän teki munkin. Ja nykyisissä
hämärissä tapauksissa nämä kolme miestä toimivat taas yhdessä, sillä jos
veli Gorgias on syyllinen, saisivat kahden muun ponnistukset häntä
pelastaakseen selityksensä tärkeistä persoonallisista syistä: heillä on
ehkä omallatunnollaan murha ja he pelkäävät, että veli Gorgias ilmaisisi
sen, jos hänet jätettäisiin auttamatta... Pahaksi onneksi nämä kaikki
ovat, niinkuin jo sanoitte, pelkkiä arveluita ja otaksumisia, jota
vastoin me tarvitsisimme varmoja, todistettuja tosiasioita. Siis
etsikäämme vielä, puolustaminen on mahdollinen ainoastaan siinä
tapauksessa, sanon sen vielä kerran, että minulla on kylliksi aseita
ollakseni syyttäjä ja kostaja.

David ja Markus saivat tästä keskustelusta uutta intoa. Ja niinkuin he
olivat aavistaneetkin, saivat he ilokseen nähdä sisäisen riidan
puhkeavan kirkollisten leirissä. Mailleboisin kirkkoherra isä Quandieu
ei ollut salannut uskoaan Simonin viattomuuteen. Hän ei kuitenkaan
mennyt niin kauas, että olisi epäillyt jotakin veljistä, vaikka hän
hyvin tunsi kaikki heidän häpeälliset tekonsa. Mutta käytöksellään hän
ilmaisi paheksuvansa veljien ja kapusiinien ankaraa taistelua
voittaakseen puolelleen koko seudun; sillä paitsi sitä, että hän kadotti
yhden lampaistaan jokaisessa munkkien voitossa, oli hän siksi valistunut
ja ajatteleva, että suri itse uskonnon tähden tätä mitä alhaisimman
taikauskon voittoa. Yleisen mielipiteen tultua harhaan viedyksi, oli hän
pysynyt puolueettomana, puhumatta enää sanaakaan näistä asioista. Hän
oli huolissaan nähdessään kirkkonsa tyhjenevän ja köyhtyvän, peläten
hurskaassa jumalisuudessaan, että lopuksi häväistäisiin ja
kuoletettaisiin hänen lempeä Herransa, hänen laupias ja rakastavainen
Jumalansa, ja tehtäisiin hänestä valheen ja vääryyden Jumala. Ja silloin
hänen ainoa lohdutuksensa oli se, että hän oli samaa mieltä kuin hänen
ylhäisyytensä Bergerot, joka rakasti häntä, ja jonka luona hän usein
kävi. Samoin kuin häntä itseäänkin, syytettiin hänen ylhäisyyttään
huolimatta hänen suuresta jumalisuudestaan gallikaanisuudesta, mikä
aivan yksinkertaisesti merkitsi sitä, että hän ei kumartanut Roomaa, ja
että hän puhdasuskoisena vastusti kuvainpalvelusta ja väärien ihmeiden
julkeata kauppaa. Piispa Bergerot seurasikin alakuloisena kapusiinien
valloituksia Mailleboisissa, ja sitä julkeata rahan keräämistä, jota he
toimittivat kappeliinsa sijoittamansa Pyhän Antonius Padualaisen avulla.
Se oli hirveätä ja petollista kilpailua, jossa Saint-Martinin kirkko ja
sen kirkkoherra Quandieu joutuivat tappiolle. Piispan huolta lisäsi
vielä se, että hän kapusiinien apulaisiksi huomasi jesuiitat, kaikki
hänen vihollisensa isä Crabotin tottuneet joukot, ja hän sai kaikkialla
nähdä hänen vaikutustaan vastustamassa hänen toimiaan ja pyrkimässä
hänen sijassaan hiippakunnan hallitsijaksi. Hän syytti jesuiittoja
siitä, että he pakoittavat Jumalan tulemaan ihmisten luo sen sijaan,
että ihmisten pitäisi antautua Jumalalle, hän piti heitä
maallismielisyyden ja uskosta luopumisen levittäjinä ja siten kirkon
hävittäjinä. Nähdessään heidän niin kiukkuisesti vainoovan onnetonta
Simonia, olikin hänessä herännyt epäilyksiä ja hän oli itse
huolellisesti tutkinut asiaa apotti Quandieun kanssa, joka oli
tapahtumien läheisyydessä. Silloin oli hän varmaankin saanut varmuutta
epäilyksiinsä, ehkä hän tunsi syyllisen nimenkin. Mutta mitä hän
päättäisi tehdä, kuinka uskaltaisi hän syyttää munkkeja, pelkäämättä
vahingoittavansa myöskin kirkkoa? Siihen ei hänen rohkeutensa voinut
riittää. Ja hän tunsi varmaankin suurta katkeruutta pakollisesta
vaitiolostaan, levottomana hänkin siitä hirveästä ja surullisesta
kohtalosta, joka tulisi hänen uneksimansa hyvän, rauhallisen ja
oikeudenmukaisen kirkon osaksi.

Hänen ylhäisyytensä Bergerot ei kuitenkaan täydellisesti taipunut.
Ajatus, että hänen rakastamansa apotti Quandieu auttamattomasti joutuisi
häviöön noiden temppelikauppiaiden kautta, oli hänelle sietämätön. Ja
hän käytti hyväkseen tarkastusmatkaa ja saapui Mailleboisiin, missä hän
itse aikoi toimittaa jumalanpalveluksen, osoittaakseen kunnioitustaan
vanhalle, kauniille Saint-Martin kirkolle, jonka laiva oli rakennettu
neljännellätoista vuosisadalla. Saarnassaan uskalsi hän moittia alhaista
taikauskoa, puhuipa hän suoraan siitä kaupasta, jota kapusiinit
harjoittivat kappelissaan, ja joka oli vilkasta kuin hyvässäkin
kauppapuodissa. Kukaan ei erehtynyt, kaikki huomasivat, ettei isku
tarkoittanut ainoastaan isä Theodosiusta, vaan hänen takanaan itse isä
Crabotia. Ja kun hänen ylhäisyytensä lopuksi lausui toivonsa, että
Ranskan kirkko pysyisi kaiken totuuden ja kaiken oikeuden puhtaana
lähteenä, tuli kiukku vieläkin suuremmaksi, sillä kaikki ymmärsivät
hänen tarkoittaneen Simonia, ja häntä syytettiin siitä, että hän piti
veljiä juutalaisten, petturien ja luopioiden vertaisina. Palattuaan
piispanpalatsiinsa hän varmaankin kauhistui rohkeuttaan nähdessään
kuinka ylenmääräistä katkeruutta se herätti, ja kerrottiin että apotti
Quandieun käydessä häntä kiittämässä, piispa ja halpa kirkkoherra olivat
itkeneet yhdessä.

Beaumontissa mieltenkuohu yhä kasvoi, kuta enemmän rikosasiain oikeuden
istunto lähestyi. Syyttäjävirasto oli lähettänyt asiakirjan takaisin
valtion asianajotoimistoon, ja juttu oli määrätty maanantaiksi lokakuun
20 päiväksi. Piispan käytös kiihoitti vielä enemmän intohimoja.
"Petit Beaumontais" kylvi vihaa joka aamu valheellisilla
häväistyskirjoituksillaan. Se raivosi piispaa vastaan enemmän kuin itse
"la Croix de Beaumont", joka kumminkin oli jesuiittain käsissä.
Simonistit olivat saaneet uutta toivoa hänen ylhäisyytensä Bergerotin
odottamattomasta kannatuksesta. Mutta antisimonistit käyttivät sitä
hyväkseen myrkyttääkseen yleistä mielipidettä uusilla jutuilla, he
olivat muun muassa keksineet sen, että oli perustettu juutalainen
liitto, jonka tarkoitus oli miljoonilla lahjoa kaikki tämän mailman
mahtavat. Niinpä oli hänen ylhäisyytensä Bergerot muka saanut kolme
miljoonaa. Siitä alkaen koko kaupunki oli kuin raivossa. Yhteiskunnan
alimmista kerroksista alkaen ylimpiin saakka, Mauviotista, työmiesten
etukaupungista, Jaffres-kadulle, ylhäisön kaupunginosaan asti,
samoinkuin Fontanier-kadulla ja sen läheisillä kapeilla syrjäkaduilla
kiihtyi taistelu yhä, harvalukuiset simonistit hävisivät yhä kasvavaan,
vimmastuneeseen antisimonistijoukkoon. Aijottiin viheltää normaalikoulun
johtajalle, Salvanille, jota epäiltiin simonistiksi, jota vastoin lyseon
rehtoria Depinvilliersiä, juutalaisvihollista ja isänmaanystävää
tervehdittiin ihastushuudoilla. Palkatut joukkiot, joihin
kirkollismielinen nuoriso yhtyi, kuljeskelivat kaduilla ja uhkailivat
juutalaisia kauppoja. Ja surullista oli nähdä kuinka tasavaltalaiset
työmiehet ja sosialistit vähitellen tulivat välinpitämättömiksi tai
menivät oikeuden vastustajien puolelle. Silloin vallitsi pelko,
raukkamaisuus kasvoi suunnattomaksi, ja kaikki yhteiskunnalliset voimat
liittoutuivat yhteen onnetonta syytettyä vastaan, joka vankilassaan
lakkaamatta vakuutti viattomuuttaan. Yliopisto, rehtori Forbes
etunenässä, ei tehnyt enää mitään hänen hyväkseen, peläten tuottavansa
itselleen häpeää. Hallitus, jota edusti prefekti Hennebise, oli alusta
alkaen pysynyt välinpitämättömänä, tahtomatta joutua ikävyyksiin.
Valtiollinen piiri, edusmiehet ja senaattorit, oli, niinkuin Lemarrois
oli ennustanut, ollut vaiti, peläten ettei heitä valittaisi uudelleen,
jos he sanoisivat toista kuin heidän valitsijansa. Kirkko, johon piispa
ei enää kuulunut, ja jonka todellinen pää oli isä Crabot, vaati että
kaikki juutalaiset, protestantit ja vapaamuurarit hävitettäisiin.
Sotajoukkokin vaati kenraali Jaroussen kautta maan puhdistamista,
keisarin tai kuninkaan valitsemista, sitten kun isänmaanpetturit ja
jumalankieltäjät ensin oli hakattu maahan. Sitten oli vielä
tuomioistuin, johon kaikki katseet toivovina olivat kääntyneet, sillä
olihan sillä vallassaan ratkaisu, saastaisen juutalaisen tuomitseminen,
joka olisi Ranskan ainoa pelastus. Presidentti Gragnon ja valtion
prokuraattori Raoul de la Bissonnière olivat näin tulleet mahtaviksi
henkilöiksi, joita kukaan ei epäillyt, sillä kaikki tiesivät heidän
vastustavan Simonia sekä ennen kaikkea toivovan ylenemistä ja kansan
suosion saavuttamista.

Kun valamiesten nimet tulivat tunnetuiksi, yltyivät juonet ja raivo yhä.
Valamiesten joukossa oli useita kauppiaita, muutamia tehtailijoita,
kaksi virasta eronnutta kapteenia, yksi lääkäri ja yksi arkkitehti. Ja
heti alkoi sota, heihin koetettiin vaikuttaa mitä hirveimmällä tavalla;
"Petit Beaumontais" julkaisi heidän nimensä ja osoitteensa, jättäen
heidät kansan vimman uhriksi, elleivät he tuomitsisi. He saivat
nimettömiä kirjeitä, he saivat hämmästyksekseen ottaa vastaan
odottamattomia vieraita, ja heidän ympäristönsä rukoili heitä
ajattelemaan vaimojaan ja lapsiaan. Jaffres-kadun salongeissa
huviteltiin koettamalla arvata kunkin valamiehen mielipidettä.
Tuomitsisiko valamiehistö, vaiko ei? se oli seuraleikkinä. Etenkin
kauniin rouva Lemarroisin vastaanottopäivänä, lauantaina, ei muusta
puhuttu kuin siitä. Ja hänen luonaan kävivät pieni, ruma ja tummaverinen
kenraalinrouva Jarousse, jonka ihmiset sanoivat inhoittavalla tavalla
olevan kenraalille uskoton; komea presidentinrouva Gragnon, hiutuva
kaunotar, jota kaikki nuoret viransijaiset rakastivat; prefektinrouva
Hennebise, hieno ja varovainen pariisitar, joka puhui vähän ja kuunteli
paljon, siellä kävi myöskin ankara rouva Daix, tutkintotuomarin vaimo,
sekä joskus rouva de la Bissonnière, valtion prokuraattorin vaimo, joka
oli lempeä ja vaatimaton ja kävi harvoin vieraissa. Kaikki nämä olivat
saapuneet Désiradeen erääseen juhlaan, jonka Sangleboef parooni
Nathanin neuvosta pani toimeen. Parooni Nathan oli saanut tyttärensä
Lean, nykyisen katolilaisen Marien, luopumaan tavallisesta
välinpitämättömyydestään, antautuakseen jonkun hyvän asian palvelukseen,
niinkuin muutkin naiset. Naisten osa tässä jutussa oli todellakin suuri:
he olivat kokonaisen sotajoukon arvoiset, niinkuin nuori edusmies
Marcilly sanoi, joka itse oli milloin simonisti milloin antisimonisti.
Hämmentämään ihmisten mieliä syntyi vielä viimeinen riita sen johdosta
että "Petit Beaumontais" eräänä aamuna vaati osan todistajain
kuulustelusta tapahtuvaksi lukittujen ovien takana. Lehti ei varmaankaan
ollut keksinyt tätä aivan yksin, siinä huomasi syvää kansajoukkojen
tuntemusta, ja se perustui toivoon että tuollainen salaperäisyys tekisi
syytöksen vieläkin kamalammaksi, ja sitä paitsi olisi helppo puolustaa
syyttömän tuomitsemista todistuksilla, joita yleisö ei tuntenut.
Simonistit huomasivat vaaran, vastustivat ehdotusta ja vaativat
täydellistä julkisuutta; jota vastoin antisimonistit pyhällä harmilla
huusivat, että se oli häväistys, kysyivät aiottiinko kunnollisten
ihmisten korvia saastuttaa semmoisilla inhoittavilla yksityisseikoilla
kuin esimerkiksi lääkärin tiedonannolla, jossa ruumiinavauksen tulokset
luetellaan, ja jota on mahdoton antaa naisten kuulla. Viimeisellä
viikolla vallitsi Beaumontissa siten hirveä sekasorto.

Vihdoin saapui tuo suuri päivä, 20 päivä lokakuuta. Kouluajan alkaessa
oli Markuksen täytynyt muuttaa takaisin Jonvilleen vaimonsa Genevièven
ja tyttärensä Louisen kanssa, jotka rouva Duparque ja rouva Berthereau
olivat tahtoneet pitää luonaan koko lupa-ajan. Markus oli suostunut
siihen mielellään, sillä asuessaan Mailleboisissa voi hän suoranaisemmin
toimittaa tutkimisiaan, joista pahaksi onneksi ei ollut mitään tulosta.
Hän oli kuitenkin siksi paljon kärsinyt vaikeasta asemastaan vanhojen
rouvien luona, jossa ei sanaakaan mainittu kuuluisasta jutusta, että
tunsi itsensä onnelliseksi päästessään takaisin rauhalliseen kouluunsa,
leikkivien lasten joukkoon, joista muutamat olivat tulleet hänelle
sangen rakkaiksi. Hän oli kutsuttu todistajaksi, ja hän odotti juttua
suurella mielenliikutuksella, uskoen taas itsepäisesti totuuden ja
oikeuden voittoon, ja toivoen Simonin julistamista syyttömäksi. Hänestä
tuntui mahdottomalta, että meidän päivinämme vapaassa ja jalomielisessä
Ranskassa joku voitaisiin tuomita ilman todistuksia. Hänen
maanantaiaamuna saapuessaan Beaumontiin, oli kaupunki kuin
piiritystilassa. Sotajoukkoja oli käsketty olemaan valmiina, santarmit
ja sotamiehet vartioivat oikeuspalatsin ympäristöjä; ja kun Markus
tahtoi mennä sisään, oli hänellä kaikellaisia vastuksia voitettavanaan,
vaikka hänellä oli manuukirja. Sisällä olivat portaat ja käytävät samoin
täynnä sotaväkeä. Suuri ja aivan uusi istuntosali loisti kullasta ja
keinotekoisesta marmorista, ja sitä valaisi kuusi suurta akkunaa. Se oli
täpö täynnä ihmisiä jo kaksi tuntia ennen tutkinnon alkamista: koko
Beaumontin ylhäisö istui tuomarien nojatuolien takana: hienosti puettuja
naisia siellä täällä, todistajien istuimillakin; seisomapaikoilla oltiin
jo hyvin meluavia, siellä oli erityisesti valittu yleisö, jossa tunsi
käskyläisten kasvoja, kadulta palkattuja huutajia, ja muutamia
katolilaisia vallattomia nuorukaisia. Odotus oli pitkä. Markuksella oli
aikaa tutkia kasvoja, tuntea millaisten vihamielisten intohimojen
vallitessa juttu oli tuleva esiin.

Oikeusistuimen jäsenet tulivat esiin, Gragnon ja hänen asessorinsa,
valtion prokuraattorin La Bissonnièren seuraamina. Ensimmäiset
muodollisuudet toimitettiin nopeasti. Kerrottiin, että juryn arpominen
oli ollut vaikea, sillä useat valamiehistä olivat tahtoneet tulla
julistetuiksi esteellisiksi, siihen määrin pelkäsivät he saavansa
jonkunlaista vastuunalaisuutta jutussa. Vihdoin saapuivat nuo
kaksitoista valamiestä ja asettuivat paikoilleen. Heitä oli viisi
kauppiasta, kaksi tehtailijaa, kaksi koroillaan eläjää, yksi lääkäri,
yksi arkkitehti ja yksi entinen kapteeni; arkkitehti Jaquin, joka oli
hurskas mies ja työskenteli piispan hyväksi, astui ensimmäisenä esiin,
ollen juryn johtaja. Puolustajat eivät olleet päästäneet häntä jurystä,
sillä häntä pidettiin rehellisenä ja oikeudenmukaisena miehenä. Kun nämä
miehet, joiden tuloa niin kiihkeästi on odotettu, ja joiden nimet
kiertelivät suusta suuhun, astuivat sisään, valtasi antisimonistit
epämääräinen pettymyksen tunne. Jotkut heistä näyttivät epäilyttäviltä,
toivottiin että valamiehistö olisi ollut varmempi, olisi tuominnut jo
ennakolta.

Sitten syntyi syvä hiljaisuus, Simonin tutkiminen alkoi. Hänen
ulkomuotonsa ei aluksi miellyttänyt, hän oli mitättömän ja kömpelön
näköinen. Kun hän sitten suoristi vartalonsa, näytti hän hävittömältä
vastatessaan rauhallisesti ja kuivasti kysymyksiin. Presidentti Gragnon
istui paikallaan ivallisen näköisenä niinkuin suurina päivinä ainakin,
katsellen pienillä, harmailla silmillään asianajaja Delbosia,
anarkistia, joksi häntä nimitti, ja jota hän oli luvannut hillitä
paljaalla sormensa viittauksella. Sillävälin laski hän leikkiä ja koetti
saada ihmisiä nauramaan, tullen kumminkin vähitellen hämilleen Simonin
tyynestä käytöksestä, hän kun ei voinut puhua ristiin, koska hän puhui
totta. Presidentti rupesi hävyttömäksi ja koetti turhaan saada Delbosia
vastustamaan, mutta tämä tunsi miehen, hymyili vain ja vaikeni.
Ensimmäinen päivä tuotti toivoa simonisteille ja teki vastustajat
levottomiksi, syytetty oli selvillä selityksillään tarkasti määrännyt
hetken, jolloin hän palasi Mailleboisiin, selittänyt kuinka hän meni
suoraan vaimonsa luo, eikä presidentti voinut asettaa näitä selityksiä
vastaan ainoatakaan todistettua tosiasiaa. Poislähdettäessä
vihellettiin puolustaville todistajille, ja tappelu oli syntyä
oikeuspalatsin portailla.

Tiistaina oli todistajien kuulusteluun saapunut vielä enemmän ihmisiä.
Ensimmäinen todistaja, apuopettaja Mignot ei ollut yhtä varma asiastaan
kuin valmistavassa tutkinnossa, ei uskaltanut enää tarkasti määrätä
hetkeä, jolloin oli kuullut ääniä ja askeleita ikäänkuin olisi tämän
yksinkertaisen kunnon miehen omatunto tullut levottomaksi, kun sellaisen
todistuksen hirveät seuraukset alkoivat käydä hänelle selviksi. Mutta
neiti Rouzaire oli säälimättömän kova ja varma; tyynesti hän sanoi
kellon olleen täsmälleen neljännestä vailla yksitoista, ja hän lisäsi
vielä tunteneensa aivan hyvin Simonin äänen ja askeleet. Sitten seurasi
pitkä jono rautatievirkamiehiä, tullivirkamiehiä ja tavallisia
kävelijöitä, joiden tuli selvittää oliko syytetty tullut puoli
yhdentoista junalla, niinkuin kanteessa väitettiin, vaiko jalkaisin
omien sanojensa mukaan: loppumattomia, epäselviä ja ristiriitaisia
todistuksia, jotka tekivät pikemmin syytetylle suotuisan vaikutuksen.
Sen jälkeen tulivat isä Philibinin ja veli Fulgentiuksen jännityksellä
odotetut todistukset. Edellisen hyvin lyhyt tiedonanto tuotti
pettymystä, sillä jesuiitta kertoi muutamilla lyhyillä sanoilla, kuinka
hän oli löytänyt lapsen ruumiin lattialta vuoteen vierestä. Veli
Fulgentius sitä vastoin huvitti koko salia sillä raivokkaalla
kertomistavalla, millä hän esitti saman asian, tehden mielettömiä
liikkeitä, niinkuin nuorasta vedettävä paperiukko: hän iloitsi suuresti
kertomuksensa vaikutuksesta, hän oli jutun alusta alkaen lakkaamatta
sotkenut ja pahentanut asioita. Vihdoin kutsuttiin esiin veljet Isidore,
Lazarus ja Gorgias, jotka puolustaja erityisesti oli vaatinut
todistajiksi. Delbos teki kahdelle ensimmäiselle ainoastaan mitättömiä
kysymyksiä, mutta kun veli Gorgias tuli esiin, nousi hän seisomaan ja
pysyi sitten koko ajan seisomassa. Veli Gorgias oli voimakas, laiha ja
luiseva mies, hänen otsansa oli matala ja kova, poskipäät esiin
pistävät, huulet paksut ja nenä suuri niinkuin kotkalla. Hänen mustissa
ja parrattomissa kasvoissaan oli ylähuuli ikäänkuin suonenvetoisesti
kohonnut samalla kertaa ivalliseen ja julmaan irvistykseen, niin että
hänen vahvat hampaansa aina näkyivät. Kun hän tuli esiin, puettuna
vanhaan, mustaan kauhtanaansa, kaulassa valkea, tahraantunut kaulus,
valtasi koko kuulijakunnan omituinen väristys, jonka syytä ei tiedetty.
Ja asianajajan ja veljen välillä alkoi heti kaksintaistelu; siinä sateli
kysymyksiä, teräviä kuin miekan iskut ja vastauksia, tuimia kuin
iskunväistöt, murha-illasta, ajasta, jolloin todistaja oli saattanut
pikku Polydoria, ja milloin hän oli palannut kouluun. Hämmästyneenä
yleisö kuunteli, käsittämättä kyselyn ratkaisevaa tärkeyttä, sillä
henkilö oli uusi sille. Julman ja ivallisen näköisellä veli Gorgiaalla
oli aina vastaus valmiina, hän toi esiin todistuksia ja näytti toteen,
että hän puoli yhdentoista aikana oli nukkunut kammiossaan; veljet
Isidore ja Lazarus kutsuttiin takaisin, samoin tuotiin esille koulun
portinvartija ja kaksi Mailleboisin asukasta, jotka olivat olleet
myöhään kävelemässä: kaikki vannoivat todeksi munkin tiedonannot. Tämän
kaksintaistelun kuluessa presidentti Gragnon käytti tilaisuutta
hyväkseen keskeyttääkseen Delbosia, sanoen hänen kysymyksillään
solvaisevan Gorgiasta. Delbos vastasi, esitti johtopäätöksiä, teki
täydellisen vastaväitöksen, jonka aikana veli Gorgias näytti
riemuitsevan ja katsoi halveksivasti ympärilleen, ikäänkuin julkeasti
sanoakseen, ettei hän mitään pelännyt, sillä häntä suojeli hänen ankara
ja kova Jumalansa, joka oli hirveä kaikille uskottomille. Mutta vaikka
Delbos ei saavuttanutkaan mitään suoranaisesti hyödyllistä tulosta, oli
vastaväitös kuitenkin herättänyt suurta levottomuutta, ja muutamat
pelkäsivät jo, että Simon pääsisi vapaaksi valamiehissä heränneiden
epäilysten avulla. Sama pelko näytti vallanneen koko kirkollisen
puolueen, sillä he tekivät uuden väitteen, sittenkun asiantuntijat,
herrat Badoche ja Trabut olivat yleisen hämmästyksen vallitessa
selittäneet löytäneensä Simonin alkukirjaimet kirjoituskaavassa, jossa
kukaan muu ei niitä nähnyt. Kirjoituskaava olikin oikeastaan ainoa
todistuskappale, koko juttu perustui siihen, ja näiden kummallisten
asiantuntijain todistus oli siis äärettömän tärkeä. Se tuottaisi Simonin
tuomion; ja silloin isä Philibin, joka koko ajan oli tarkkaavaisesti
seurannut kuulustelua, pyysi tulla kutsutuksi esiin. Ja hän, joka ensin
oli tahallaan välttänyt kaikkea huomiota, kertoi nyt kaikuvalla äänellä
ja lyhyesti eräästä Simonin kirjeestä ystävälleen, jonka kirjeen hän oli
nähnyt, ja joka oli varustettu samalla nimimerkillä. Kun Gragnon tahtoi
saada lähempiä selityksiä, kohotti hän kätensä Kristuksen kuvaa kohden
ja selitti teaatterimaisesti, että se oli rippisalaisuus, josta hän ei
tahtonut enempää puhua. Toinen istunto päättyi näin, kuumeisen
sekasorron vallitessa.

Keskiviikkona tuli kysymys salaisesta tutkinnosta. Oli kuultavana
lääkärin tiedonanto ja lasten todistukset. Presidentillä oli oikeus
vaatia salaista tutkintoa. Kieltämättä häneltä tätä oikeutta, pyysi
Delbos puhevuoroa ja osoitti mikä vaara olisi tällaisesta
salaperäisyydestä ja teki lopuksi uusia johtopäätöksiä. Siitä huolimatta
antoi Gragnon tyynesti käskyn, jonka santarmit panivat toimeen,
työntämällä yleisön ulos salista. Syntyi tavaton mielenliikutus, ihmiset
tulvasivat pois salista tyrkkien toisiaan ja käytävissä keskusteltiin
kiivaasti. Kuulustelu sulettujen ovien takana kesti enemmän kuin kaksi
tuntia, ja sillä ajalla kiihtymys yhä lisääntyi. Joukossa kierteli yhtä
mittaa hirveitä uutisia ja tietoja ikäänkuin se, mitä istuntosalissa
sanottiin olisi tiukkunut seinien läpi. Ensiksi kerrottiin lääkärin
tiedonannon sisältö, jokaista sanaa siinä selitettiin, siihen lisättiin
hirveitä yksityisseikkoja, joita siihen saakka ei oltu tunnettu, ja
jotka todistavat täydellisesti Simonin syyllisyyden. Sitten seurasivat
hänen oppilastensa, Bongardin, Doloirin, Savinin ja Milhommen lasten
todistukset. Heidän kerrottiin sanoneen asioita, joita he eivät koskaan
olleet voineet sanoa. Saatiin tietää, että hän oli heidät kaikki
häväissyt: mentiinpä vihdoin niinkin pitkälle, että huolimatta Delbosin
vastaväitteistä, joiden sanottiin olleen pelkkää teeskentelyä,
väitettiin simonistien itse vaatineen salaista kuulustelua,
pelastaakseen maallikkokoulun moisista häväistyksistä. Ja silloinhan
tuomio oli varma. Sillä niille, joita riittävien todistusten puute
Zéphirinin rääkkäämisen ja murhan suhteen epäilyttäisi, voitaisiin
huomauttaa siitä, mitä oli saatu ilmi salaisessa kuulustelussa, ja jota
he eivät tienneet. Kun ovet uudelleen avattiin, ryntäsi joukko
tuulispäänä sisään, vainusi ilmassa niitä hirveitä asioita, joita se
kuvitteli mielessään. Mutta istunnon lopussa kuulusteltiin ainoastaan
muutamia puolustajan kutsumia todistajia, joiden joukossa oli myöskin
Markus, ja jotka kaikki kertoivat kuinka lempeä ja hyvä mies Simon oli,
ja kuinka hän rakasti ja jumaloi vaimoaan ja lapsiaan. Yksi ainoa näistä
todistajista herätti hetkeksi huomiota. Se oli alkeiskoulun tarkastaja
Mauraisin, jonka Delbos tahallaan oli hänen suureksi harmikseen
kutsuttanut todistamaan. Mauraisin, yliopiston julkinen edustaja, joka
samalla sekä tahtoi miellyttää antisimonisteja, että pelkäsi
suututtavansa esimiestään, akatemian tarkastajaa Le Barazeriä, jonka hän
tiesi salaiseksi simonistiksi, oli pakoitettu ensin tunnustamaan
antaneensa Simonista erinomaisen arvolauseen, eikä hän voinut parantaa
asiaansa muulla kuin epäselvillä viittauksilla ihmisluonteen
salaperäisyydestä ja uskonnollisten intohimojen raivoisuudesta.

Torstaina ja perjantaina tapahtui La Bissonièren loppuvaatimus ja
Delbosin puolustuspuhe. Tutkinnon aikana oli La Bissonnière puhunut niin
vähän kuin mahdollista, tehden muistiinpanoja ja katsellen kynsiään.
Oikeastaan hänelläkin oli vähän paha olla, hän kysyi itseltään eikö hän
tulisi pettämään hänelle osoitettua luottamusta, kun todistukset olivat
niin mitättömiä. Hänen loppuvaatimuksensa olikin hyvin vähäpätöinen. Hän
kannatti vain syytöstä ja osoitti rikollisuuden todennäköisyyden. Ja
lopuksi hän aivan yksinkertaisesti vaati, että lakia käytettäisiin. Hän
puhui tuskin kahta tuntia, ja hänen menestyksensä oli keskinkertainen ja
levottomuus oikeussalissa suuri. Istunnon loppu ei riittänyt Delbosille,
hän lopetti puolustuspuheensa vasta seuraavana päivänä. Hän oli
puheessaan hyvin tyyni, kuiva ja ponteva; hän antoi ensiksi kuvan
Simonista, kertoi kuinka hän työskenteli koulussaan, kunnioitettuna ja
rakastettuna opettajana, kuinka hänellä kodissaan oli ihailtava vaimo ja
suloisia lapsia. Sitten hän kuvaili halpamaisen rikoksen koko
petomaisuuden, hän kysyi oliko mahdollista, että tällainen mies oli
tehnyt moisen rikoksen. Hän otti yksitellen esiin syyttäjäin esiintuomat
todistukset ja näytti niiden mahdottomuuden ja arvottomuuden. Etenkin
kirjoituskaavan ja asiantuntijoiden tiedonannon suhteen oli hän ankara,
hän näytti toteen, ettei tätä ainoata todistuskappaletta voitu käyttää
Simonia vastaan, osoittaen kuinka typerä herrojen Badochen ja Trabutin
tiedonanto oli. Hän väitteli, hän teki tyhjäksi kaikki todistukset,
nekin, jotka oli lausuttu lukittujen ovien takana ja sai siitä taas
muistutuksen Gragnonilta, heidän välillään syntyi oikein riita. Ja tästä
alkaen hän sai joka hetki pelätä että häntä kiellettäisiin puhumasta;
hän muuttui puolustajasta syyttäjäksi, hän veti oikeuden eteen veljet,
kapusiinit ja itse jesuiitatkin. Hän tarkoitti silminnähtävästi isä
Crabotia osuakseen pahuuden alkujuureen niinkuin hän tahtoi. Joku
veljistä yksin oli voinut tehdä rikoksen, hän osoitti että se oli veli
Gorgias mainitsematta kuitenkaan hänen nimeään, hän luetteli kaikki
syyt, joihin hän perusti vakaumuksensa, hän ilmitoi sen salaisen
vehkeilyn, sen laajan kirkollismielisten liiton, jonka uhriksi Simon oli
joutunut, osoitti, että viattoman tuomitsemista välttämättömyydellä
vaadittiin, jotta syyllinen voitaisiin pelastaa. Ja kääntyen valamiesten
puoleen huusi hän lopuksi, että yleisö nähtävästi ei vaatinut heitä
tuomitsemaan pikku Zéphirinin murhaajaa, vaan maallikko-opettajaa ja
juutalaista. Puolustuspuheen loppua, jota keskeyttivät lakkaamatta
presidentin vastaväitteet ja yleisön viheltäminen, pidettiin ylipäänsä
kaunopuheisuuden huippuna, ja se asetti Delbosin parhaiden asianajajien
joukkoon, mutta se oli hänen puolustettavalleen epäilemättä tuottava
pikaisen tuomion. La Bissonnière olikin heti tekeytynyt surullisen ja
loukkaantuneen näköiseksi lausuakseen vastaväitteen. Ennen kuulumaton
häväistys oli tapahtunut, puolustaja oli uskaltanut syyttää yhtä
veljistä, vaikkei hänellä ollut ainoatakaan oikeaa todistusta. Hän oli
tehnyt vielä enemmän, oli julistanut hänen rikostovereikseen hänen
esimiehensä, toisia munkkeja, vieläpä erään korkean henkilönkin, jonka
edessä kaikki kunnon ihmiset nöyrästi kumarsivat. Uskontoa oli solvattu,
anarkistiset intohimot oli päästetty valloilleen, isänmaanpetturit ja
jumalankieltäjät olivat saattaneet koko maan perikadon partaalle. Lähes
kolme tuntia hän näin raivosi yhteiskunnan vihollisia vastaan, käyttäen
hyvin koristettua kieltä, ojentaen pientä vartaloaan, ikäänkuin tuntien
nousevansa toivomaansa suurta tulevaisuutta kohden. Lopuksi hän kysyi
ivallisesti, oliko juutalaisuus tarpeeksi aina todistamaan viattomuutta
ja pyysi valamiehiä käyttämään kaikkea ankaruuttaan ja tuomitsemaan
kuolemaan kurjan häväisijän ja lapsenmurhaajan. Yleisö puhkesi
raivokkaisiin kättentaputuksiin, ja Delbos, joka vastasi kiivaasti ja
katkerasti, sai siitä palkakseen herjauksia ja uhkauksia.

Kello oli jo seitsemän illalla kun jury vetäytyi keskusteluhuoneeseensa.
Koska oikeusistuimen sille asettamia kysymyksiä ei ollut monta,
toivottiin heidän suoriutuvan niistä yhdessä tunnissa, niin että
päästäisiin syömään päivällistä. Oli tullut pimeä, ja muutamille
pöydille asetetut lamput valaisivat niukasti laajaa salia.
Sanomalehdistön penkille, jolla vielä työskenteli kaikkialta saapuneita
sanomalehtimiehiä, oli asetettu muutamia kynttilöitä. Ilma huoneessa,
jossa liikkui suuria, jylhiä varjoja, oli huumava ja kuuma, mutta ei
ainoakaan naisista lähtenyt pois, joukko pysyi itsepäisesti paikallaan,
ja epätasainen valaistus teki sen aavemaisen näköiseksi. Intohimot
olivat päässeet valloilleen, keskusteltiin kovalla äänellä, huoneessa
vallitsi huumaava melu, mielet olivat kuohuksissa, sali oli kuin kiehuva
kattila. Harvalukuiset simonistit riemuitsivat, he vakuuttivat, että
jury ei voinut tuomita. Huolimatta pauhaavasta suosionosoituksesta, joka
oli tullut La Bissonnièren vastauksen osaksi, olivat antisimonistit,
joita huone oli täynnä, niinkuin presidentti Gragnon viisaasti kyllä oli
järjestänyt, kuitenkin hermostuneita, he pelkäsivät uhrin pääsevän
heidän käsistään. Kerrottiin arkkitehti Jaquinin, juryn esimiehen,
sanoneen jollekin, että häntä kauhistutti tuomitseminen, kun ei ollut
minkäänlaisia todistuksia. Mainittiin kolme muutakin valamiestä, joiden
kasvot tutkinnon aikana olivat ilmaisseet myötätuntoisuutta syytettyä
kohtaan. Syyttömäksi julistaminen alkoi näyttää mahdolliselta. Silloin
alettiin raivostua odottamiseen, joka vastoin kaikkia arveluja venyi
tavattoman pitkäksi. Kello löi kahdeksan, löi yhdeksän, mutta jury ei
palannut. Kaksi pitkää tuntia olivat he neuvotelleet, varmaankin
pääsemättä yksimielisyyteen. Tämä lisäsi vain epävarmuutta. Vaikka
keskusteluhuoneen ovet olivat tarkasti suljetut, kuului sieltä melua,
saatiin salaperäisellä tavalla tietoja, jotka vielä enemmän hämmensivät
nälistynyttä, väsynyttä ja kärsimätöntä joukkoa. Äkkiä saatiin kuulla,
että juryn esimies toveriensa nimessä oli pyytänyt presidenttiä heidän
luokseen. Toiset taas sanoivat, että presidentti itse oli tarjoutunut
valamiesten käytettäväksi, tahtoen välttämättömästi päästä heidän
puheilleen, mutta tämä ei tuntunut oikeudenmukaiselta. Sitten alkoi
odotus uudelleen, kului vielä pitkiä minuutteja. Mitä tekemistä
presidentillä saattoi olla valamiesten luona? Lain mukaan ei hän saanut
neuvoa heitä muussa kuin lain sovelluttamisessa, jos he eivät luulleet
tietävänsä äänestyksensä seurauksia. Tällaisen selityksen olisi hän
voinut tehdä paljon lyhyemmässä ajassa, ja Gragnonin tuttujen seassa
levisi uusi huhu, jota he huolimatta sen mahdottomuudesta eivät näkyneet
epäilevän: presidentti olisi muka valamiehille antanut jonkun
lisätiedon; tutkinnon loputtua oli muka tullut ilmi uusi todistus, joka
hänen mielestään välttämättömästi oli annettava valamiesten tiedoksi,
puolustajalle ja syytetylle siitä mitään ilmoittamatta. Ja kello löi
kymmenen kun jury palasi saliin.

Sali tuli äkkiä äänettömäksi, kun oikeusistuimen jäsenet astuivat
sisään, heittäen häilyviä, punaisia varjoja pimeyteen. Arkkitehti
Jaquin, juryn esimies nousi ylös. Hän oli hyvin kalpea, sen näki
selvästi lampun valossa. Ja hiukan heikolla äänellä lausui hän
valankaavan. Jury vastasi myöntävästi kaikkiin kysymyksiin; mutta se
myönsi myöskin vähän epäjohdonmukaisesti, että lieventäviä asianhaaroja
oli olemassa. Tämän se teki ainoastaan päästäkseen tuomitsemasta
kuolemaan. Rangaistus oli elinkautinen vankeus. Sen julisti presidentti
Gragnon tyytyväisen ja ivallisen näköisenä, tapansa mukaan puhuen
nenäänsä. Valtion prokuraattori kokosi kiireesti paperinsa, niin kuin
mies, joka on onnellinen saatuaan toiveensa täytetyksi. Kuulijakunta
puhkesi heti raivoisiin kättentaputuksiin, se ulvoi kuin nälistynyt
koiraparvi, jolle vihdoin heitetään saaliin höyryävät sisukset. Se
raivosi kuin lauma ihmissyöjiä, joka ahmii ihmisen lihaa. Keskellä tätä
kauhistuttavan raakaa meteliä kuului kuitenkin huuto, joka kaikui yli
petomaisen mylvinän, se oli Simonin lakkaamaton huuto: "Olen viaton!
olen viaton!" ja tämä väsymätön huuto kylvi totuuden siemenen muutamiin
rehellisiin sydämiin. Silläaikaa asianajaja Delbos kyyneleitä vuodattaen
kumartui syytetyn puoleen ja syleili häntä veljellisesti.

David, joka oli jäänyt pois istunnosta, ettei hänen läsnäolonsa vielä
enemmän kiihoittaisi juutalaisvihollisten vihaa, odotti päätöstä
Delbosin kotona. Kymmeneen saakka oli hän laskenut hetket kauhean
levottomuuden vallassa, tietämättä pitikö hänen iloita vai pelätä moisen
viivytyksen johdosta. Vähän väliä kumartui hän ulos akkunasta
kuunnellakseen etäistä melua. Ohikulkijain huudot olivat jo tuoneet
hänelle huolettavan uutisen, kun Markus saapui uupuneena ja nyyhkyttäen,
sekä todisti sen oikeaksi. Markuksen mukana seurasi Salvan, jonka hän
oli tavannut syvästi liikutettuna seisomassa palatsin portailla, ja joka
tahtoi tulla hänen mukanaan. Tunti kului äärettömässä epätoivossa,
heistä tuntui kuin kaikki hyvyys ja oikeus olisi ijäksi kadonnut. Kun
Delbos, saatettuaan ensin Simonin vankilaan, vuorostaan saapui
murtuneena, mutta kuitenkin rauhallisena, ei hän voinut muuta kuin
heittäytyä Davidin kaulaan ja syleillä häntä niinkuin hän oli syleillyt
veljeä istuntosalissa.

-- Oi! itkekää, ystäväni! huusi hän. Se on vuosisadan suurin vääryys.




IV.


Muutettuaan koulun aljettua takaisin Jonvilleen, oli Markuksella, paitsi
Simonin jutun tuottamaa levottomuutta ollut toinenkin taistelu
kestettävänään. Kirkkoherra, apotti Cognasse oli päättänyt voittaa
puolelleen pormestarin, maanviljelijä Martineaun, hänen vaimonsa,
kauniin rouva Martineaun avulla, voidakseen siten tuottaa suuria
ikävyyksiä opettajalle.

Apotti Cognasse oli hirveän näköinen, laiha, suuri ja kulmikas mies,
jonka leuka oli itsepäinen, nenä terävä, otsa matala ja tukka karkea,
paksu ja ruskea. Hänen silmissään paloi kamala tuli, hänen kätensä
olivat luiset ja pesemättömät ja ikäänkuin tehdyt vääntämään niskat
nurin kaikilta niiltä, jotka uskaltaisivat vastustaa häntä. Hän oli itse
neljänkymmenen vuotias, ja hänellä oli ainoana palvelijanaan
kuudenkymmenen ikäinen vanhapiika, Palmyre, joka oli vähän
kyttyräselkäinen ja vielä hirveämpi kuin isäntänsä, kova, saita ja koko
seudun kauhu. Hän vartioi ja puolusti isäntäänsä kynsin hampain,
niinkuin verikoira. Apottia pidettiin elämältään puhtaana, mutta hän söi
paljon ja joi paljon, tulematta koskaan juovuksiin. Hän oli
yksinkertainen ja itsepäinen talonpojan poika, seurasi tyystin
katkismuksen puustavia, johti ankarasti seurakuntalaisiaan ja piti
tarkasti huolta oikeuksistaan, vaatien etenkin täyden palkkansa
antamatta köyhimmällekään ainoatakaan penniä anteeksi. Hän oli
tahtonutkin saada valtaansa pormestari Martineaun ollakseen siten kunnan
todellinen herra, mikä samalla kun se oli uskonnon hengen mukaista,
varmaankin tuottaisi hänelle suuria etuja. Riita apotin ja Markuksen
välillä oli syntynyt kolmenkymmenen markan suuruisesta summasta, jonka
kunta ennen oli maksanut koulunopettajalle kirkonkellojen soittamisesta,
ja jonka Markus yhä sai, vaikka hän oli kieltäytynyt niitä soittamasta.

Mutta Martineauta ei ollut helppo voittaa, kun hänellä oli kannattajia.
Hän oli saman ikäinen kuin apotti, kasvonsa olivat kulmikkaat ja
verevät, hiukset punaset ja silmät kirkkaat, hän puhui vähän ja epäili
kaikkia. Häntä pidettiin seudun rikkaimpana maanviljelijänä, oli hyvin
arvossa pidetty laajojen peltojensa tähden ja oli ollut kymmenen vuotta
Jonvillen pormestarina. Hän oli aivan oppimaton, osasi tuskin lukea ja
kirjoittaa, eikä mielellään lausunut mielipidettään kirkon ja koulun
suhteen, pitäen viisaimpana pysyä koko asian ulkopuolella, vaikka hän
aina lopuksi meni sen puolelle, joka noista kahdesta näytti vahvemmalta.
Ja salaisuudessa hän oli koulunopettajan puolella, sillä hänellä oli
veressä talonpojan satavuotinen viha ja epäluulo laiskaa, hekumallista
pappia vastaan, joka anastaa hänen vaimonsa ja viettelee hänen
tyttärensä näkymättömän, kateellisen ja pahan Jumalansa nimessä. Mutta
vaikka hän ei käynyt kirkossa, ei hän myöskään koskaan vastustanut
kirkkoherraa, ajatellen että nuo kirkolliset sentään olivat kamalan
vahvoja. Markuksen oli täytynyt panna kaikki rauhallinen
tahdonlujuutensa, pontevuutensa ja älykkäisyytensä liikkeelle,
saadakseen Martineaun omalle puolelleen. Hän antoi sittenkin Markuksen
toimia yksin välittämättä paljon asioista.

Silloin juolahti apotti Cognassen mieleen ajatus käyttää hyväkseen
kaunista rouva Martineauta, joka kyllä ei ollut hänen rippilapsiaan,
sillä hänkään ei harjoittanut uskonnollisia menoja, mutta jonka hän näki
säännöllisesti käyvän kirkossa sunnuntaisin ja juhlapäivinä. Hän oli
hyvin tumma, silmät olivat hänellä suuret, suu tuore ja hänen sanottiin
olevan keikailevan luonteeltaan ja se olikin totta, hänestä oli hauska
saada uusi puku, käydä ulkona pitsihattu päässä, koristaa itseään
kultaisilla koruillaan. Hän kävi niin ahkerasti kirkossa siitä syystä,
että kirkko oli tullut hänelle huvitukseksi, ainoaksi paikaksi, jossa
hän voi käydä hienosti puettuna, jossa häntä nähtiin ja hän sai nähdä
muita ja tarkastaa naapuriensa pukuja. Tässä kahdeksansataa asukasta
sisältävässä kylässä, jossa ei ollut mitään yhtymäpaikkaa eikä mitään
tilaisuutta juhliin, oli pieni, kostea kirkko ja nopeasti toimitettu
messu samalla kertaa salonkina, teaatterina, kävelypaikkana ja huvitusta
haluavien naisten ainoana ja yhteisenä huvitilaisuutena, ja samoin kuin
kauniilla rouva Martineaulla oli useimmilla muillakin siellä käyvillä
naisilla ainoana tarkoituksenaan päästä juhlatuulelle ja saada
näyttäytyä. Kun äidit olivat lakanneet siitä, alkoivat tyttäret, se tuli
tavaksi, kuului asiaan. Rouva Martineau, jota apotti Cognasse oli
houkutellut ja imarrellut, koetti siis vakuuttaa miehelleen, että
kirkkoherra oli oikeassa tuossa kolmenkymmenen markan jutussa. Mutta
Martineau käski hänen olemaan vaiti ja pysymään lehmiensä luona, sillä
hän kuului vielä vanhaan polveen, eikä sallinut naisten sekaantua
miesten asioihin.

Itsessään oli juttu noista kolmestakymmenestä markasta hyvin
yksinkertainen. Niin kauan kun Jonvillessä oli ollut opettaja, oli hän
saanut kolmekymmentä markkaa vuodessa kirkonkellon soittamisesta. Ja
Markus, joka ei tahtonut soittaa kelloa, oli kehoittanut
kunnallisneuvostoa käyttämään kysymyksessä olevan summan toiseen
tarkoitukseen, sanoen että kirkkoherra, jos hän välttämättömästi tahtoo
soittajan, voi aivan hyvin itse maksaa hänelle. Sitäpaitsi Jonvillen
vanha, rappeutunut tornikello kävi hyvin huonosti ja oli aina jälessä;
eräs maalle muuttanut entinen kelloseppä oli luvannut kolmenkymmenen
markan vuotuisesta palkasta korjata ja pitää sen kunnossa. Markus oli
ensin ikäänkuin hiukan kiusallaan puoltanut hänen tarjoustaan,
talonpojat taas olivat vain neuvottomina tuumineet, oliko
tarpeellisempaa, että heitä soitettaisiin messuun tai että tornikello
osoittaisi heille ajan kulun; toisen kolmenkymmenen markan suuruisen
summan määräämistä he eivät edes ajatelleetkaan, sillä heillä ei ollut
tapana lisätä kunnan kulunkiarviota turhilla menoilla. Siitä syntyi kova
taistelu, jossa kirkkoherra ja opettaja koettelivat voimiaan. Opettaja
pääsi ratkaisevasti voitolle, sillä apotti Cognassen täytyi vihdoin
väistyä, huolimatta jyrisevistä saarnoistaan ja kirouksistaan
jumalattomia vastaan, jotka tahtovat saada Jumalan äänen vaikenemaan.
Oltuaan kuukauden vaiti alkoi kirkonkello eräänä kauniina
sunnuntaiaamuna äkkiä raivokkaasti soida. Vanha palvelijatar Palmyre
sitä vimmoissaan kaikin voimin soitti.

Siitä alkaen apotti Cognasse, huomattuaan että pormestari oli
pääsemäisillään hänen käsistään, muuttui varovaiseksi ja alkoi käyttää
kaikkea papillista notkeuttansa, vaikka hän koko ajan kiehui vihasta. Ja
Markus tunsi olevansa voittaja; Martineau kysyi häneltä yhä useammin
neuvoa, sen mukaan kun hän huomasi, kuinka vahva se mies oli, johon hän
turvasi. Pormestarin sihteerinä Markus lopulta salaisesti johti koko
kunnallisneuvostoa; hän pysyi itse varjossa, mutta oli kumminkin se äly,
se järki, se terve ja vakaa tahto, joka sai liikkeelle rauhaa ja
menestystä haluavat talonpojat. Hänen avullaan oli vapautuksen työ
alkanut, sivistys levisi nopeasti, tuoden mukanaan valoa kaikkialle,
hävittäen yksinkertaisen taikauskon, karkoittaen tietämättömyyden mukana
kurjuuden ja likaisuuden köyhistä asumuksista, sillä ainoastaan siellä,
missä on tietoa, voi olla rikkautta, Jonville ei ollut vielä koskaan
ollut näin korkealla asteella, se oli tulemaisillaan koko maakunnan
onnellisimmaksi ja varakkaimmaksi kunnaksi. Tässä työssä oli hänellä
suurena apuna opettajatar neiti Mazeline, joka opetti tyttöjä samassa
rakennuksessa, missä hän itse opetti poikia. Hän oli pieni, tumma
nainen, tosin ei kaunis, mutta erinomaisen miellyttävä, hänen kasvonsa
olivat leveät, suu suuri ja hyväntahtoinen, mustat, ihanat silmät
ilmaisivat hellyyttä ja itsensä kieltämistä, otsa oli korkea ja kaareva.
Hänellä oli terve järki ja vilpitön tahto, joten hän oli ikäänkuin luotu
hänelle uskottujen tyttöjen kasvattajaksi ja vapauttajaksi. Hän oli
käynyt Fontenay-aux-Rosesin normaalikoulussa, jonka etevä ja
hyväsydäminen johtaja oli jo ehtinyt kasvattaa kokonaisen joukon hyviä
työntekijöitä tulevaisuuden puolisoiden ja äitien kasvattajiksi. Neiti
Mazelinen älykkäät esimiehet, Salvan ja Le Barazer olivat antaneet
hänelle vakinaisen paikan, vaikka hän vasta oli kahdenkymmenenkuuden
vuotias, sillä he toivoivat hänestä paljon. He koettelivat häntä ensin
tässä syrjäisessä kylässä, hiukan levottomina hänen vapaiden
mielipiteittensä tähden, peläten hänen suututtavan lasten vanhempia
vapaamielisellä opetustavallaan ja palavalla vakuutuksellaan siitä, että
nainen on tuova onnen maailmaan niin pian kun hän vapautuu kirkon
vallasta. Mutta hän teki tämän kaiken hyvin taitavasti; ja vaikka hän ei
vienytkään tyttöjään kirkkoon, kohteli hän heitä niin äidillisesti,
opetti ja hoiti heitä niin hellästi, että talonpojat lopulta alkoivat
jumaloida häntä. Hän oli siis suureksi avuksi Markukselle osoittaessaan
ihmisille, että voi olla käymättä messussa, uskoa vähemmän Jumalaan kuin
työhön ja inhimilliseen omaantuntoon, ja olla kuitenkin mitä parhain,
älykkäin ja kunnollisin nainen maan päällä.

Jouduttuaan tappiolle Jonvillessä, ja tultuaan pakoitetuksi taipumaan
opettajan tahdon alle, purki apotti Cognasse vihansa ja katkeruutensa
Moreuxissa, pienessä, neljän kilometrin päässä sijaitsevassa
naapurikunnassa, jolla ei ollut omaa kirkkoherraa, ja jossa hän sen
vuoksi hoiti sielunpaimenen virkaa. Moreux, jonka asukasmäärä ei ollut
koskaan noussut kahteen sataan, oli piilossa vuorten keskellä. Tiet
sinne olivat vaivaloiset, joten se oli kokonaan erotettu muusta
maailmasta. Mutta se ei kuitenkaan ollut köyhä, siellä ei ollut
ainoatakaan kerjäläistä, jokainen perhe omisti viljavia maita ja eli
tilallaan tottumuksen uneliaassa levossa. Kylän pormestari Saleur oli
suuri, tanakka mies, hänen leukansa oli paksu, ja päänsä syvällä
olkapäiden välissä. Hän oli ennen ollut karjakauppias ja oli rikastunut
myydessään niittynsä, metsänsä ja elukkansa eräälle yhtiölle, joka otti
haltuunsa karjakaupan koko piirissä. Tämän kaupan jälkeen muutti hän
talonsa komeaksi huvilaksi, asettui itse elämään koroillaan ja pani
poikansa Beaumontin lyseoon, aikoen sitten lähettää hänet jatkamaan
opintojaan Pariisiin. Ja vaikka häntä paljon kadehdittiin ja vähän
rakastettiin, valitsivat kyläläiset hänet joka vaalissa pormestariksi,
siitä yksinkertaisesta syystä, että hänen arveltiin hyvin joutavan
huolehtimaan kunnan asioista, koska hänellä ei ollut mitään muutakaan
tekemistä. Hän puolestaan jätti nämä tehtävät opettaja Féroulle, jolle
pormestarin sihteerintoimi tuotti satakahdeksankymmentä markkaa
vuodessa, ja jonka tästä palkasta täytyi toimittaa melkoinen työ,
kirjoittaa kirjeitä, tiedonantoja, asiakirjoja ja olla puuhassa
alituisesti. Saleur oli aivan oppimaton mies, hän osasi tuskin
kirjoittaa oman nimensä, oli hidas ja yksinkertainen, vaikkakaan ei
pohjaltaan ilkeä; hän kohteli Férouta kuin kirjoituskonetta, halveksi
häntä, niinkuin ainakin mies, jonka ei ole tarvinnut tietää niin paljoa
ansaitakseen omaisuuden ja elääkseen komeasti. Sitäpaitsi hän oli
Féroulle vihoissaan siitä, että tämä oli riitaantunut apotti Cognassen
kanssa, kieltäytyessään viemästä oppilaitaan kirkkoon ja laulamasta
siellä; hän ei kumminkaan itsekään täyttänyt uskonnollisia
velvollisuuksia ja kävi messussa ainoastaan hyvän järjestyksen vuoksi.
Samoin teki hänen laiha, punatukkainen, mitättömän näköinen vaimonsa,
joka ei ollut keikaileva eikä jumalinen, mutta joka piti kirkossa
käymistä rouvaksi tulleen talonpoikaisvaimon velvollisuutena. Saleurin
suuttumuksen syynä oli se, että opettajan vastustus vielä kiihoitti
Jonvillen kirkkoherran ja Moreuxin asukasten välisiä riitoja.
Jälkimmäiset valittivat alituiseen, että heitä kohdeltiin huonosti, että
he saivat ainoastaan lyhyitä messuja, ikäänkuin armosta, että heidän
täytyi lähettää lapsensa Jonvilleen katkismusta oppimaan päästäkseen
ensimmäiselle ripille, ja pappi vastasi äkäisesti, että hankkikoot oman
papin, jos tahtovat sellaisia etuja itselleen. Moreuxin kirkko oli koko
viikon suljettuna, ja se oli silloin kuin tyhjä ja synkkä lato. Apotti
Cognasse pistäytyi siellä puoleksi tunniksi joka sunnuntaina, peloittaen
kaikki oikuillaan ja kiivaudellaan.

Markus, joka täydellisesti tunsi asiaintilan, ajatteli Férouta suurella
säälillä ja myötätuntoisuudella. Tuossa hyvinvoivassa Moreuxissä
opettaja yksin näki nälkää. Hänen surkea kohtalonsa oli surullinen
esimerkki köyhästä alkeisopettajasta. Kahdenkymmenenneljän vuotiaana oli
hän Mailleboisissa alkanut uransa apuopettajana yhdeksänsadan markan
palkalla. Kuusi vuotta työskenneltyään oli hän nyt päässyt vakinaiseksi,
mutta katkeran luonteensa tähden oli hänet lähetetty syrjäiseen
Moreuxiin, eikä hänellä vieläkään ollut tuloja kuin tuhat markkaa
vuodessa ja kumminkin oli hänellä vaimo ja kolme pientä tyttöä
elätettävänä. Vanhassa kosteassa hökkelissä, jossa koulu sijaitsi,
vallitsi synkkä kurjuus, heidän ruokansa ei olisi kelvannut
koirillekaan, pienokaiset olivat ilman kenkiä, äiti ilman hametta. Heitä
uhkasi yhä kasvavat velat, nuo kauheat velat, jotka ovat niin monen
alhaisen virkamiehen perikato! Kuinka suurta rohkeutta tarvittiinkaan
tätä kurjuutta salaamaan, kuluneeseen takkiin puettuna ylläpitämään
oppineen herran arvoa, jolta ohjesääntö kieltää kaiken kaupan
harjoittamisen ulkopuolella koulua! Joka päivä alkoi uudestaan taistelu,
johon tarvittiin äärettömästi tarmoa ja tahdonlujuutta. Férou, jonka
vilkas henki oli säilyttänyt synnynnäisen riippumattomuutensa, täytti
innokkaasti, vaikkakin joskus kärsimättömyydellä tehtävänsä. Hänen
vaimonsa, suurikasvuinen, miellyttävä ja vaaleaverinen entinen
puotineiti, auttoi häntä kyllä vähäisen, opettamalla pieniä tyttöjä
lukemaan ja ompelemaan, jota vastoin hänellä itsellään oli
kasvatettavanaan pahankuriset, kovapäiset ja ilkeät poikanulikat. Kuinka
olisikaan hänen mielensä voinut olla masentumatta tässä kiittämättömässä
toimessa? Hän oli syntynyt köyhänä, oli aina kärsinyt köyhyyttä, elänyt
huonolla ruoalla ja saanut käydä kuluneissa ja paikatuissa vaatteissa;
ja nyt kun hän oli herra, oli köyhyys tullut hänelle hirveän katkeraksi.
Hänen ympäristössään oli ainoastaan onnellisia ihmisiä, maataomistavia
talonpoikia, joilla oli ruokaa kylliksi, ja jotka ylpeilivät
kokoamistaan rahoista. Suurin osa heistä oli aivan oppimattomia,
osasivat tuskin laskea kymmeneen, tarvitsivat häntä pienintäkin kirjettä
kirjoittamaan. Ja hänellä, joka oli ainoa sivistynyt ja oppinut mies
koko kylässä, ei ollut varaa ostaa itselleen kaulusta tai korjauttaa
rikkinäisiä kenkiään. Talonpojat kohtelivat häntä kuin palvelijaa,
halveksivat häntä hänen repaleisen pukunsa tähden, vaikka he oikeastaan
kadehtivat häntä. Kun he vertailivat opettajaa ja kirkkoherraa
toisiinsa, oli se edelliselle tappioksi: toisella puolella oli
huonopalkkainen, kurja opettaja, jota oppilaat eivät kunnioittaneet ja
vanhemmat halveksivat, jota esimiehet tuskin ollenkaan kannattivat, ja
jolla ei ollut mitään vaikutusvaltaa; toisella puolen taas oli
runsaspalkkainen kirkkoherra, joka sitä paitse sai kaikenlaisia lahjoja,
jota piispa kannatti ja uskovaiset hemmottelivat, ja joka puhui ukkosen,
sateen ja auringon ankaran herran nimessä. Näin siis apotti Cognasse yhä
hallitsi Moreuxissä, vaikkakin hän oli alituisessa riidassa sen
asukasten kanssa, jotka olivat kokonaan lakanneet uskomasta Jumalaan ja
laiminlöivät uskonnon harjoitukset. Näin oli siis köyhä, katkera ja
sosialistinen Férou joutunut epäsuosioon, kun oli pitänyt mullistavia
puheita yhteiskunnallisesta järjestyksestä, joka antoi hänen,
sivistyneen ja nerokkaan miehen nähdä nälkää, samalla kun hänen typerä
ja tietämätön ympäristönsä sai nauttia rikkautta ja onnea.

Talvi oli tavattoman ankara, Jonvillessä ja Moreuxissa satoi lumen jo
marraskuussa. Markus sai kuulla, että kaksi Féroun tyttäristä oli
sairastunut kylmyydestä, eikä Férou voinut antaa heille kunnollista
ruokaa. Markus koetti auttaa heitä, mutta hän oli itse niin köyhä, että
hänen täytyi pyytää neiti Mazelinelta apua. Hänelläkin oli ainoastaan
tuhannen markan palkka, mutta hänen sihteerintoimestaan oli suuremmat
tulot ja koulurakennus, jossa hän asui, oli erinomainen terveydellisessä
suhteessa. Tähän saakka ei hän kuitenkaan ollut voinut tulla toimeen
muuten kuin rouva Duparquen avulla, joka oli lahjoittanut pukuja
lapselle, liinavaatteita äidille ja pieniä rahasummia juhlapäivinä.
Simonin jutun jälkeen ei hän enää antanut mitään, ja Markus oli melkein
iloinen siitä, sillä hän oli syvästi kärsinyt niistä kovista sanoista,
joilla hän höysti lahjansa. Mutta kuinka paljon vaikeampaa olikaan nyt
tulla toimeen, kuinka paljon enemmän työtä, rohkeutta ja säästäväisyyttä
hän tarvitsikaan voidakseen kyllin arvokkaana pysyä paikallaan! Markus,
joka rakasti tointansa, oli ryhtynyt siihen tuskallisella innolla, ja
nähdessään hänen luokillaan täsmällisesti täyttävän velvollisuutensa, ei
kukaan olisi voinut aavistaa sitä synkkää surua ja kauheaa epätoivoa,
joka asui hänen rauhallisen ulkomuotonsa alla. Simonin tuomio oli
hämmästyttänyt ja kauhistuttanut häntä; hän ei voinut toipua
mielenliikutuksesta, jonka tuo hirveä vääryys oli hänessä herättänyt.
Vähän väliä hän vaipui synkkiin mietteihinsä, ja Geneviève kuuli hänen
usein huudahtavan: "Se on kamalaa, luulin tuntevani maani, enkä sitä
tuntenutkaan!" Niin, kuinka oli moinen häväistys voinut tapahtua
Ranskassa, samassa Ranskassa, joka oli pannut toimeen suuren
vallankumouksen, ja jota hän tähän saakka oli pitänyt maailman luvattuna
vapauttajana. Hän rakasti sitä kiihkeästi sen jalomielisyyden, sen
riippumattomuuden, kaiken vapaan, ylevän ja suuren tähden, jota sen piti
tehdä. Ja se oli sallinut, oli vaatinut viattoman tuomitsemista; se
palasi takaisin entiseen tietämättömyyteen ja raakuuteen! Siitä oli suru
ja häpeä, joita hän ei voinut unhottaa, jotka vaivasivat häntä niinkuin
oma rikos. Sen lisäksi hän rakasti intohimoisesti totuutta, ja hän tunsi
sietämätöntä tuskaa nähdessään valheen voittavan, voimatta kukistaa ja
hävittää sitä huutamalla korkealla äänellä julki kauan etsityn totuuden!
Hän kävi uudelleen läpi koko jutun, etsi lakkaamatta selvitystä
vyyhtiin, jonka näkymättömät kädet olivat sotkeneet. Ja silloin hän
usein illalla, kovan työpäivän jälkeen, oli niin alakuloinen ja
toivoton, että Geneviève, joka myöskin oli istunut ääneti, meni hiljaa
hänen luokseen, painoi häntä rintaansa vastaan ja suuteli häntä
hellästi, koettaen lohduttaa häntä.

-- Ystävä raukkani, sinä teet itsesi sairaaksi, älä ajattele enää noita
surullisia asioita.

Markus sai kyyneleet silmiinsä, ja hän syleili vuorostaan vaimoaan
hellästi.

-- Niin, niin, sinä olet oikeassa, täytyy olla rohkea. Mutta enhän voi
olla ajattelematta, se on niin tuskallista.

Silloin Geneviève hymyillen vei hänet Louisen pienen vuoteen luo.

-- Ajattele ainoastaan lemmikkiämme, sano itsellesi, että teemme työtä
hänen tähtensä. Hän on onnellinen, silloinkun mekin olemme onnellisia.

-- Niin, niin, se olisi viisainta. Mutta eikö meidänkin onnemme riipu
muiden onnesta.

Geneviève oli ollut hyvin ymmärtäväinen ja osaaottavainen Simonin jutun
aikana. Hän oli kärsinyt siitä kylmyydestä, jolla vanhat rouvat, etenkin
isoäiti, kohtelivat hänen miestään. Palvelijatar Pélagiekin piti
velvollisuutenaan olla hänelle puhumatta. Kun nuori perhe lähti pienestä
talosta Kapusiinitorin varrelta, erottiinkin sangen kylmästi; ja sen
jälkeen Geneviève kävi vaan silloin tällöin vanhoja rouvia tervehtimässä
ettei välit kokonaan rikkoutuisi. Palattuaan Jonvilleen oli hän jälleen
lakannut käymästä kirkossa, sillä hän ei tahtonut, että apotti Cognasse
saisi hänen uskonnollisuudestaan aseita Markusta vastaan. Joskaan hän ei
näyttänyt välittävän riidasta koulun ja kirkon välillä, oli hän yhä
täydestä sydämmestään kiintynyt rakastettuun mieheensä, oli koko
olemuksellaan hänen, silloinkin kun perityt mielipiteet ja katolilainen
kasvatus estivät häntä täydellisesti hyväksymästä miehensä mielipiteitä.
Simonin jutussa Geneviève ei ehkä ajatellut samoin kuin miehensä,
mutta hän tiesi tämän niin vilpittömäksi, jalomieliseksi ja
oikeudenmukaiseksi, ettei hän voinut soimata häntä siitä, että hän toimi
omantuntonsa mukaan. Ymmärtäväisenä vaimona hän ainoastaan joskus pyysi
häntä olemaan varovainen. Mihin he olisivat joutuneet lapsensa kanssa,
jos olisivat menettäneet virkansa? He olivat tähän saakka rakastaneet
toisiaan niin paljon, että ei ainoatakaan vakavaa erimielisyyttä tai
riitaa ollut voinut heidän välillään syntyä.

Simonin juttu oli aina Markuksen mielessä; hän oli vannonut että ei
ennen levähtäisi, kun oli löytänyt syyllisen. Kun hänellä torstaisin oli
vapaa iltapäivä, kiiruhti hän Maillehoisiin Lehmannien luo, synkkään
ikävään kauppaan Trou-kadun varrella. Simonin tuomitseminen oli iskenyt
sinne kuin salama, yleinen kirous näkyi kohdanneen rangaistusvangin
perhettä, sekä niitä hänen ystäviään ja tuttaviaan, jotka vielä pysyivät
hänelle uskollisina. Juutalaisen räätälin ostajapiiri oli hyljännyt
hänet, ja vanhukset olisivat kuolleet nälkään, ellei heidän olisi
onnistunut saada työtä suurista Pariisin myymälöistä. Mutta etenkin
rouva Simon, surumielinen Rachel ja hänen lapsensa, Josef ja Sarah
kärsivät hirveästi siitä raa'asta vihasta, jolla heitä kohdeltiin.
Lapset eivät voineet käydä koulussa, sillä katupojat herjasivat heitä ja
heittivät heitä kivillä. Äiti oli pukeutunut suruun, ja musta puku teki
hänen kauneutensa vielä loistavammaksi. Hän itki päivät päästään, eikä
toivonut pelastusta muuten kun ihmeen kautta. Hävitetyssä talossa, jossa
kaikki olivat antautuneet surun valtaan, pysyi David yksin
lannistumattomana. Hän etsi yhä ja toivoi yhä. Hän oli ottanut
tehtäväkseen veljensä pelastamisen ja hänen kunniansa puhdistamisen, ja
viimeisen kerran häntä tavatessaan oli hän vannonut elävänsä tästä lähin
ainoastaan tunkeakseen hirveän salaisuuden perille, löytääkseen oikean
murhaajan ja saattaakseen totuuden päivän valoon. Hän oli uskonut
hiekka- ja piikivikaivostensa hoidon kokonaan eräälle luotettavalle
miehelle, sillä hän ymmärsi ilman rahaa olevansa aivan voimaton. Hän
pyhitti kaiken elämänsä totuuden etsimiseen, vaanien lakkaamatta
pienimpiäkin jälkiä, hakien uusia todistuksia. Ja jos hänen intonsa
olisi laimentunut, olisivat kirjeet, joita hänen kälynsä silloin tällöin
sai mieheltään, ja jotka olivat päivätyt Cayennessa, riittäneet
uudestaan kiihoittamaan häntä. Saapui kirjeitä, jotka hallitus oli
tutkinut, mutta joissa jokaisen lauseen takana tunsi sietämättömien
kidutusten pusertaman huudon, huomasi kuinka syytön lakkaamatta mietti
rikosta, josta häntä syytettiin, voimatta käsittää miksi hänen täytyi
sovittaa toisen rikoksen. Eikö tämä raateleva tuska viimein päättyisi
hulluuteen? Simon puhui lempeästi tovereistaan, varkaista ja
murhaajista, ja hän vihasi, sen voi arvata, vartijoita, noita julmuria,
jotka sivistyneen maailman ulkopuolella kenenkään estämättä huvikseen
tuottivat onnettomille kärsimyksiä. Siellä asui vain ihmiskunnan
hylkiöitä, ja eräs vapautettu rangaistusvanki kertoi elämästä siellä
Davidille hirveitä yksityisseikkoja.

Mutta David ja Markus eivät saaneet mitään aikaan, vaikka he
itsepäisesti jatkoivat tutkimustaan. He olivat päättäneet tarkasti pitää
silmällä veljien koulua ja etenkin veli Gorgiasta, jota he yhä
epäilivät. Mutta kuukausi oikeusjutun jälkeen katosivat apulaiset,
veljet Isidore, Lazarus ja Gorgias paikkakunnalta: heidät oli lähetetty
johonkin muuhun luostarikuntaan toiseen päähän Ranskaa; ja ainoastaan
johtaja, veli Fulgentius oli jäänyt paikalleen saaden kolme uutta
munkkia apulaisikseen. David ja Markus eivät voineet siitä tehdä mitään
johtopäätöksiä, sillä siinä ei ollut mitään luonnotonta: veljet
siirtyivät usein toisesta luostarista toiseen. Sitäpaitsi oli mahdoton
saada tietää kenen vuoksi muutto tapahtui koska kaikki kolme olivat
muuttaneet. Pahinta oli että Simonin tuomio oli ollut kova isku
maallikkokoululle, useat perheet olivat ottaneet lapsensa pois sieltä,
pannakseen heidät veljien kouluun. Uskovaiset naiset pitivät suurta
melua inhoittavasta jutusta, ikäänkuin olisi opetus ilman Jumalaa syynä
kaikkiin häväistyksiin ja rikoksiin. Veljien koulu ei ollut koskaan
kukoistanut niinkuin nyt, kirkollinen puolue oli täydellisesti voitolla
ja Mailleboisissa näki ainoastaan voitonriemuisten munkkien ja pappien
kasvoja. Kaiken tämän lisäksi ei Simonin paikalle nimitetty opettaja,
pieni, kalpea ja kurjannäköinen mies, nimeltä Méchain näyttänyt
ollenkaan voivan taistella ylivoimaa vastaan. Hänen sanottiin olevan
rintatautisen, hän kärsi paljon ankarasta talvesta ja antoi useimmiten
luokkansa apuopettaja Mignotin haltuun, joka, kun hänellä ei ollut muuta
ohjaajaa, kuunteli neiti Rouzairen neuvoja ja kallistui yhä enemmän
vallassaolevien kirkollisten puolelle. Ja siitä tulikin palkkana
melkoisia lahjoja oppilaiden vanhemmilta, ja sitäpaitsi Mauraisinin
suosio ja varma yleneminen. Neiti Rouzaire oli taivuttanut hänet viemään
oppilaansa messuun ja ripustamaan uudelleen luokan seinälle suuren,
puisen ristiinnaulitun kuvan. Korkeammassa paikassa annettiin tämän
kaiken tapahtua, toivottiin ehkä sen miellyttävän vanhempia, joten he
ehkä panisivat lapsensa takaisin sinne. Epäilemätöntä oli, että koko
Maillebois vähitellen meni kirkollisten puolelle, aika oli äärettömän
vakava.

Markuksen suru kasvoikin joka kerta kun hän huomasi, mikä hirveä
tietämättömyys vallitsi maassa. Simonin nimikin oli muuttunut
sellaiseksi kauheaksi kummitukseksi, että sen pelkkä mainitseminenkin
saattoi ihmiset mielettömiksi vihasta ja pelosta. Tuo kirottu nimi toi
onnettomuutta mukanaan, se sisälsi, kansan mielestä, kaikki inhimilliset
rikokset. Siitä ei saanut puhua, ei viitata sinne päinkään, muutoin
joutuisi isänmaa pahimpien onnettomuuksien uhriksi. Oikeusjutun jälkeen
oli kyllä ollut joitakuita ymmärtäväisiä ja oikeudenmukaisia ihmisiä,
jotka lausuivat arvelun, että tuomittu ehkä sentään oli viaton; mutta
raivoisan enemmistön tähden he eivät uskaltaneet enää suutansa avata ja
neuvoivat muitakin pysymään vaiti; mitä hyötyä oli vastustamisesta ja
oikeuden vaatimisesta? miksi antautua itse vaaraan, saattaa itsensä
perikatoon, kun ei siitä kuitenkaan ole toisillekaan hyötyä? Markus
tapasi sattumalta peräkkäin maanviljelijä Bongardin, työmies Doloirin ja
virkamies Savinin, ja hän huomasi että kaikkia kolmea suuresti halutti
ottaa lapsensa maallikkokoulusta ja panna ne veljien kouluun, mutta he
eivät uskaltaneet, sillä he pelkäsivät hämärästi joutuvansa mahtavien
epäsuosioon. Bongard oli umpimielinen eikä tahtonut puhua jutusta: se ei
häntä liikuttanut, nykyään ei enää tiennyt pitikö olla pappien vai
hallituksen puolella; vihdoin hän kuitenkin kertoi että juutalaiset
olivat tuoneet taudin karjaan, hän tiesi sen aivan varmasti, sillä hänen
lapsensa Fernand ja Angèle olivat nähneet erään miehen heittävän
valkoista jauhoa kaivoon. Doloir kiivastui, puhui sotajoukosta, jonka
isänmaan petturit tahtoivat hävittää, eräs entinen rykmenttiläinen oli
nimittäin kertonut hänelle Simonin jutun johdosta, että oli muodostettu
kansainvälinen liitto, jonka tarkoituksena oli myödä Ranska Saksalle;
sitten hän vannoi antavansa korvapuustin uudelle opettajalle, jos hänen
pienokaisensa, Auguste ja Charles vaan kertoisivat hänelle jotakin pahaa
tuosta onnettomasta koulusta, jossa lapset turmeltuivat. Savin oli
kylmempi ja katkerampi, hän oli saanut päähänsä, että oli joutunut
vaikeaan asemaan siksi, että oli kieltäytynyt rupeamasta
vapaamuurariksi, hän katui salaa ettei ollut mennyt kirkon puolelle ja
huomautti siitä kuinka sankarillisesti hän uhrautui tasavallan puolesta
ollessaan vastaanottamatta vaimonsa rippi-isän tarjoamia etuja; mitä
taas juttuun tulee, tiesivät kyllä kaikki, että se oli vaan
teeskentelyä, se oli yhden ainoan uhraaminen Ranskan kouluissa, niin
hyvin maallisissa kun hengellisissä tapahtuvien häväistysten
salaamiseksi; hän olikin ajatellut ottaa lapsensa pois koulusta ja antaa
heidän kasvaa ilman opetusta luonnon mukaan. Markus kuunteli pää
pyörällä, sydän kouristuksissa, voimatta ymmärtää kuinka järkevät
olennot, jotka eivät olleet aivan raakalaisia, voivat joutua sellaiseen
hairahdukseen. Sellaiset mielipiteet saattoivat hänet epätoivoon,
hänestä se oli kauheampaa kuin synnynnäinen tietämättömyys. Kuinka saada
tämä myrkytetty kansa henkisesti ja siveellisesti terveeksi? Mutta
etenkin tunsi Markus syvää mielenliikutusta mennessään eräänä päivänä
Milhomme-rouvien paperikauppaan ostamaan erästä teosta. He olivat siellä
molemmat poikineen. Rouva Edouard teki hänen kanssaan kaupan. Nähdessään
Markuksen yhtäkkiä tulevan sisään, hämmästyi hän hieman, mutta tointui
pian, ja syvä ryppy hänen otsallaan ilmaisi ankaraa tahdon voimaa. Rouva
Alexandre oli vapisten noussut ylös ja vei Sébastienin toiseen
huoneesen, muka pestäkseen hänen käsiään. Tästä paosta Markus huomasi
että viattoman tuomitseminen oli pienessä talossa herättänyt suurta
levottomuutta. Tulisiko totuus kerran ilmi tästä pienestä myymälästä?
Hän poistui levottomampana kuin koskaan. Rouva Edouard, joka tahtoi
peittää kälynsä heikkoutta, oli vuorostaan kertonut hänelle kummallisia
juttuja; kuinka eräs vanha rouva usein näki unessa pikku Zéphirinin,
Simonin uhrin, marttyyripalmu kädessä; kuinka veljien koulua, sen
jälkeen kun sitä oli epäilty, oli ukkonen väistänyt, vaikka salama kolme
kertaa oli iskenyt lähiseutuun.

Markuksen täytyi kerran mennä erään hallinnollisen asian takia tapaamaan
Darrasia, ja hän huomasi pormestarin hämmästyvän hänet nähdessään.
Darrasia oli aina pidetty taattuna simonistina, olipa hän julkisestikin
näyttänyt myötätuntoisuuttansa oikeusjutun aikana. Mutta olihan hän
virkamies, olihan hänellä julkinen toimi, joka pakoitti hänen
täydelliseen puolueettomuuteen? Joku määrä pelkuruutta vielä lisäsi
hänen varovaisuuttaan, pelko suututtaa valitsijamiestensä enemmistöä ja
kadottaa pormestarin virkansa, josta hän ylpeili. Järjestettyään asiansa
teki Markus hänelle jonkun kysymyksen. Darras vastasi olevansa asemansa
vuoksi sidottu, sillä kunnallisneuvostossa tulisivat kirkolliset
enemmistöön ensi vaaleissa, jos kansaa vielä kiihoitettaisiin. Ja hän
valitti sitä että Simonin onneton juttu oli tuottanut kirkolle
erinomaisen tilaisuuden, joka auttaisi heitä saavuttamaan helppoja
voittoja tietämättömän, valheiden ja erehdysten myrkyttämän rahvaan
keskuudessa. Niin kauan kun tämä hulluus oli vallalla, ei voinut mitään
toimittaa, täytyi painaa päänsä alas ja antaa rajuilman mennä ohitse.
Darras vaati Markukselta lupauksen, ettei hän kellenkään kertoisi, mitä
hän nyt oli kuullut. Sitten saattoi hän Markuksen ovelle saakka
näyttääkseen oikein selvästi salaista myötätuntoisuuttaan ja vielä
kerran rukoillakseen häntä pysymään alallaan ja odottamaan parempia
aikoja.

Markuksella oli vain yksi turvapaikka, jossa hän sai lohdutusta. Hän
meni aina epätoivoissaan Salvanin luo. Etenkin oli hän usein käynyt
siellä kovina talvikuukausina, kun Férou Moreuxissa oli nälkään
kuolemaisillaan, saaden lakkaamatta taistella apotti Cognassen
kanssa. Hän oli keskustellut ystävänsä kanssa tuon köyhän,
vähäpalkkaisen opettajan sydäntä särkevästä kurjuudesta, vastakohtana
runsaspalkkaiselle kirkkoherralle. Ja Salvan oli hänen kanssaan yhtä
mieltä siitä, että tähän kurjuuteen oli suureksi osaksi syynä se
halveksiminen, jonka alaiseksi alkeisopettajan toimi oli joutunut.
Alkeisopettajien niukka palkka ei houkutellut ketään sille alalle
pyrkimään, ja sentähden oli vaikea saada oppilaita normaalikouluihin.
Oli liiaksi puhuttu toimen vastuksista, rasituksista ja
ala-arvoisuudesta. Talonpoikaisnuorukaiset, jotka tahtoivat päästä auran
kurjesta, ja joista normaalikoulut samoin kuin seminaaritkin saivat
suurimman osan oppilaitaan, rupesivat nykyään mieluummin alemmiksi
virkamiehiksi sekä siirtyivät kaupunkeihin. Sitoutumalla kymmeneksi
vuodeksi opettajaksi pääsi nuorukainen vapaaksi sotapalveluksesta ja
ainoastaan tämä houkutteli heitä antautumaan tuohon kurjaan ammattiin,
josta oli vähän tuloja ja vähän kunniaa, paljon vaivaa ja paljon
ylenkatsetta odotettavana. Oppilaiden hankkiminen normaalikouluihin oli
kuitenkin pääkysymys, josta riippui maan kehitys, sen voima ja sen
pelastus. Löytyi vain yksi toinen yhtä tärkeä kysymys, ja se oli näiden
opettajien kasvattaminen. Enemmän opettajia voitiin saada ainoastaan
siten, että palkka kohotettiin kohtuulliseksi, niin että sillä voi elää
arvokkaasti, ja että toimi sai sen kunnian, joka sille oli tuleva;
opettajakokelaiden kasvatus ja opetus sitävastoin vaati aivan uuden
ohjelman. Salvan sanoi aivan oikein, että opettajan hyvyydestä riippui
hänen opetuksensa hyvyys ja myöskin Ranskan nousevan sukupolven laatu.
Se oli kysymys elämästä ja kuolemasta. Salvan oli ottanut tehtäväkseen
valmistaa opettajia vapautustyöhön. Tähän saakka heitä ei oltu kyllin
tarmokkaasti opetettu luopumaan uskonopin säännöistä, kaikista
valheellisista pyhimystaruista, kaikista niistä erehdyksistä, jotka
vuosisatoja ovat pitäneet kansaa kurjuudessa ja orjuudessa. He olivat
suureksi osaksi kunnon miehiä ja hyviä tasavaltalaisia ja siksi
oppineita, että voivat opettaa sisälukua, kirjoitusta, vähän laskentoa
ja vähän historiaa, mutta he olivat kykenemättömiä kasvattamaan
kansalaisia ja miehiä. Onnettomassa Simonin jutussa saatiin nähdä heidän
melkein kaikkien rupeavan kirkollisten valheiden kannattajiksi, sillä he
eivät itse kyenneet ajattelemaan. He eivät osanneet rakastaa totuutta,
heille oli sanottu, että juutalaiset olivat myyneet Ranskan Saksalle ja
he vimmastuivat. Oi! missä oli se alkeisopettajien pyhä parvi, jonka
tuli johdattaa koko Ranskan kansaa tieteellisesti todistetun totuuden
kirkkauteen, vapauttaa se vuosisatoja kestäneestä pimeydestä ja opettaa
sitä rakastamaan totuutta, vapautta ja oikeutta.

Eräänä aamuna sai Markus kirjeen Salvanilta, joka pyysi häntä mitä
pikemmin tulemaan keskustelemaan eräästä asiasta. Seuraavana torstaina
hän siis lähti Beaumontiin.

Johtaja odotti häntä pienelle puutarhalle päin olevassa työhuoneessaan,
jota huhtikuun aurinko valaisi lämpimillä säteillään.

-- Hyvä ystäväni, näin on asianlaita... Te tiedätte kuinka valitettava
Mailleboisin tila nykyään on. Uusi opettaja, Méchain, jota ei olisi
pitänyt nimittää sinne niin vakavien asianhaarojen vallitessa, ei ole
mikään kunnoton mies, luulempa melkein, että hän on meidän puolellamme;
mutta hän on heikko, muutamissa kuukausissa on hän taipunut ylivoiman
alle ja sen lisäksi on hän sairas. Hän on nyt pyytänyt, että hänet
muutettaisiin etelään... Mailleboisissa tarvittaisiin teräväjärkistä,
lujatahtoista miestä, opettajaa, jolla olisi nykyisessä tilassa
tarvittava äly ja tarmo. Ja silloin ajateltiin teitä.

Ehdotus tuli niin äkkiä, niin odottamatta, että Markus huudahti.

-- Mitenkä, minua!

-- Niin, te yksin tunnette oivallisesti kaupungin, ja sen hirveän
käänteen, johon se on joutunut. Simon raukan tuomitsemisen jälkeen
alkeiskoulu on kuin kirottu, se menettää joka vuosi oppilaitaan, jota
vastoin veljien koulu pyrkii sen paikalle, vahvistuen sen häviöstä. Ja
se on yhä laajeneva klerikalismin, alhaisen taikauskon ja vanhoillisen
typeryyden pesäpaikka, joka vihdoin on nielaseva kaikki, ellemme nouse
taistelemaan sitä vastaan. Rahvas on jo vaipunut takaisin alhaisiin
intohimoihin, me tarvitsemme sinne tulevaisuuden työntekijän, hyvän
siemenen kylväjän, joka uudestaan kohottaisi koulumme kukoistukseensa,
muuttaisi sen siksi, mitä sen tulee olla, vapaaksi ja oikeudenmukaiseksi
Ranskan kansan kasvattajaksi ja vapauttajaksi. Teitä siis ajateltiin.

-- Mutta, keskeytti Markus jälleen, onko tämä vain teidän yksityinen
toiveenne, vai onko teitä pyydetty kysymään minulta?

Salvan hymyili.

-- Oh! minä olen ainoastaan halpa virkamies, olisi liian suuremmoista,
jos kaikki minun toiveeni täyttyisivät. Minun toimekseni on, niinkuin
sanoitte, annettu tiedustella teidän ajatustanne asiasta. Tiedetään,
että olen ystävänne. Le Barazer kutsui minut maanantaina prefektin
virkataloon. Ja keskustellessamme asiasta, syntyi meissä ajatus tarjota
teille paikka Mailleboisissa.

Markus ei voinut pidättää äkkinäistä liikettä, hän kohautti olkapäitään.

-- Tosin, jatkoi Salvan, ei Le Barazer osoittanut suurta rohkeutta
Simonin jutussa. Hän olisi voinut toimia paremmin. Mutta meidän täytyy
tyytyä ihmisiin sellaisina kuin he ovat. Sen voin kuitenkin teille
luvata, että hän tästedes, vaikkei julkisesti seisoisikaan teidän
vierellänne, on oleva teille salainen tuki, johon pelotta voitte
nojautua. Hän arvosteli sittenkin oikein prefekti Hennebisea, joka niin
kammoo huomiota herättäviä juttuja; ja kunnon rehtori Forbes tyytyi
johtajan arvoon ilman valtaa. Kaikki vaara tulee tuon jesuiitan
Mauraisinin puolelta, jota hänen esimiehensä Le Barazer
valtioviisaudesta luulee täytyvänsä suosia... No, eihän taistelu teitä
pelottane!

Markus oli vaiti, katse maahan luotuna. Hän näytti epäilysten valtaamana
vaipuneen levottomiin mietteisiin. Ja Salvan, joka tuntien hänen
perhesuhteensa osasi arvata hänen ajatuksensa, tarttui hyvin
liikutettuna hänen molempiin käsiinsä.

-- Minä tiedän mitä teiltä pyydän, ystäväni... Olin Berthereaun,
Genevièven isän hyvä ystävä. Hänellä oli hyvin vapaat mielipiteet ja
terävä järki, mutta hän oli tuntehikas luonne ja taipui vihdoin käymään
vaimonsa kanssa messussa. Myöhemmin olin hänen tyttärensä, teidän
nykyisen vaimonne holhooja ja kävin usein pienessä talossa
Kapusiinitorin varrella, jossa ankaran jumalinen ja itsevaltias rouva
Duparque hallitsi, taivuttaen tahtonsa alle tyttärensä, surumielisen ja
nöyrän rouva Berthereaun ja tyttärentyttärensä suloisen Genevièven. Ehkä
olisi minun mennessänne naimisiin pitänyt enemmän varoittaa teitä, sillä
teidänlaisenne miehen on aina vaarallista joutua jumaliseen perheeseen
ja ottaa vaimokseen nuoren tytön, joka niin kuin hän, lapsuudesta saakka
on tottunut mitä hartaimpaan uskonnollisuuteen. Tähän saakka ei minun
ole tarvinnut soimata itseäni siitä, koska te olette onnellisia... Mutta
aivan varmaan te tulette olemaan alituisessa ristiriidassa vanhojen
rouvien kanssa, jos otatte vastaan paikan Mailleboisissa. Sitähän
ajattelette, eikö niin?

Markus katsoi ylös.

-- Niin, minä tunnustan että pelkään onneni tähden... Te tiedätte etten
ole kunnianhimoinen, ja vaikka nimitys Mailleboisiin olisi minulle
toivottava yleneminen, olen kumminkin täydellisesti tyytyväinen asemaani
Jonvillessä, jossa olen onnistunut edistämään tarkoitustamme... Ja nyt
vaaditte minua jättämään tämän varman aseman, pannakseni alttiiksi
kaiken rauhani!

Oli hetken hiljaisuus, sitten Salvan kysyi hiljaa.

-- Epäilisittekö Genevièven rakkautta?

-- Oi, en! huudahti Markus.

Oli taaskin hetken hiljaisuus, mutta sitten jatkoi Markus.

-- Kuinka voisin häntä epäillä? hän rakastaa minua suuresti. Mutta te
ette voi ajatellakaan minkälaista elämää me vietimme vanhojen rouvien
luona, Simonin jutun aikana. Se oli aivan sietämätöntä, olin siellä
aivan kuin vieras, palvelijakaan ei puhutellut minua. Niiden harvojen
sanojen alla, joita vaihdoimme, piili vihamielisyys aina valmiina
puhkeamaan katkeriin riitoihin. He olivat kuin toisesta maailmasta
kotoisin, eikä minulla ollut mitään yhteistä heidän kanssaan. Se oli
täydellinen jyrkkä ero... Ja vanhat rouvat alkoivat turmella minun
Genevièveänikin, hän muuttui taas nunnien oppilaaksi. Hän oli itsekin
alkanut pelätä ja oli ylen onnellinen kun palasimme Jonvilleen omaan
pieneen pesäämme.

Hän keskeytti puheensa vapisten: sitten huudahti hän vielä.

-- Ei, ei! antakaa minun jäädä sinne missä olen! Siellä teen
velvollisuuteni, siellä toimitan tehtävää, joka minusta on hyvä. Kukin
työmies voi ainoastaan tuoda oman kivensä rakennukseen.

Salvan käveli hitaasti edestakaisin huoneessaan. Sitten hän pysähtyi
Markuksen eteen.

-- Ystäväni, en tahtoisi kehoittaa teitä uhrautumaan. Jos teidän onnenne
tulisi kärsimään, jos ulkoa tulevat katkeruudet myrkyttäisivät teidän
kotilietenne, tuottaisi se minulle kuolettavaa surua. Mutta minä tiedän,
että olette sellaista ainesta, josta sankareita tehdään... Älkää vielä
antako minulle ratkaisevaa vastausta, Ottakaa viikko ajatusaikaa, ja
tulkaa ensi torstaina luokseni. Silloin keskustelemme vielä ja teemme
päätöksen.

Markus palasi Jonvilleen ajatuksiinsa vaipuneena, punniten mielessään
Salvanin ehdotusta. Tuliko hänen olla kuuntelematta epäilyksiä, joita
hän tuskin uskalsi itselleenkään tunnustaa, antautua vaimonsa isoäidin
ja äidin kanssa taisteluun, johon koko hänen elämänsä onni voisi hävitä?
Hän aikoi ensin puhua suoraan Genevièven kanssa asiasta, mutta hän ei
sitä uskaltanut, hän tiesi aivan hyvin että Geneviève pyytäisi häntä
tekemään oman tahtonsa ja velvollisuudentuntonsa mukaan. Markus ei edes
puhunut hänelle Salvanin tarjouksesta, hänet valtasi yhä kasvava
ahdistus, hän oli tyytymätön itseensä. Kaksi päivää kului epäilyksessä,
sitten hän tarkasti asemaa, punnitsi asiaa joka haaralta.

Ensin näki hän edessään pienen kaupungin, jonka hän niin hyvin tunsi
Simonin jutun ajoilta. Hän näki pormestari Darrasin, joka oli
vapaamielinen kunnon mies, mutta joka ei enää julkisesti uskaltanut
osoittaa oikeudentuntoaan, peläten kadottavansa pormestarin virkansa ja
menettävänsä suuren omaisuutensa. Hän näki ennen kaikkea Bongardit,
Doloirit, Savinit ja Milhommet, kaikki nuo järjeltään ja luonteeltaan
keskinkertaiset olennot, hän muisti heidän eriskummallisen puheensa,
joissa julmuus ja typeryys kilpailivat keskenään voitosta; heidän
takanaan oli ääretön kansan paljous, vielä naurettavampien juttujen
saaliina, harjoittaen vielä suurempaa julmuutta. Siinä oli raakalaisten
taikauskoa, villikansojen intohimoa, se piti murhaa ja varkautta
kunnianaan, eikä sillä ollut suvaitsevaisuutta, ei järkeä, eikä
hyvyyttä. Siitä johtui itsestään kysymys: miksi oli se näin vaipunut,
miksi viipyi se mielellään tuossa valheen ja tietämättömyyden sumussa?
miksi se ikäänkuin vaistomaisesti pelkäsi kaikkea ajattelemista, aivan
kuin olisi se kammonnut kaikkea puhdasta, yksinkertaista ja selvää?
miksi sulki se silmänsä kirkkaalta auringonvalolta ottamatta sitä
vastaan? miksi oli se Simonin jutussa osoittautunut kansaksi, jolta
puuttuu hienotunteisuus ja ajatuskyky, joka ei tahdo nähdä eikä
ymmärtää, joka ei tahdo tuntea totuutta, joka luo ympärilleen niin
paljon pimeyttä kun mahdollista, ollakseen näkemättä selvästi,
voidakseen huutaa kuolemaa taikauskon ja harhaluulojen yössä. Tätä
kansaa oli tosin myrkytetty; sellaiset sanomalehdet kuin "Croix de
Beaumont" ja "Petit Beaumontais" tarjoovat sille joka aamu inhoittavan
juoman, joka turmelee ja kiihoittaa. Yksinkertaisten lasten aivot,
pelkurien sydämmet, orjuuden ja köyhyyden lannistamat kärsivät ja halvat
joutuvat helposti saaliiksi semmoisille, jotka käyttävät väärin yleistä
herkkäuskoisuutta. Kaikkina aikoina ovat maailman herrat, kirkot,
keisarit ja kuninkaat hallinneet yksinkertaista joukkoa ainoastaan
myrkyttämällä heidät, pitämällä heitä alituisessa kauhussa ja
harhauskojen palveluksessa. Mutta myrkyttäminen ei yksin riittänyt
selittämään kansan omantunnon ja järjen uinumista. Se, että kansa niin
helposti antoi myrkyttää itsensä, todisti täydellistä vastustuskyvyn
puutetta. Myrkky vaikuttaa etenkin tietämättömiin, niihin, jotka ovat
kykenemättömiä arvostelemaan, tutkimaan ja vastaanväittämään. Kaiken
tuskan, kaiken vääryyden ja kaiken halpamaisuuden perustana on siis
tietämättömyys, ihmiskunnan pitkän kärsimyksen ensimmäinen ja ainoa syy,
se on myöskin syynä siihen, että kulku valoa kohden on niin vaikea ja
hidas ja käy kaikkien historiassa mainittujen rikosten ja
halpamaisuuksien kautta. Tästä perustasta pitäisi siis kansojen
vapautuksen ja syvien rivien opetuksen alkaa, sillä äskeinenkin tapaus
oli uusi todistus siitä, että tietämätön kansa ei kykene olemaan
oikeudenmukainen, totuus yksin tekee sen kykeneväksi siihen.

Jouduttuaan näin pitkälle mietteissään, valtasi Markuksen kummastus.
Kuinka oli mahdollista, että Ranskan kansa, maanviljelijäin ja
työmiesten taajat joukot vielä olivat näin ainaisella ja raa'alla
kannalla? Olihan Ranska ollut tasavaltana jo kolmanneksen vuosisataa,
olivathan sen perustajat selvästi tunteneet uuden ajan tarpeet,
perustaessaan vapaan valtakunnan uuden koululaitoksen perustalle,
asettaessaan maallikkojen hallussa olevan alkeiskoulun arvoon ja
valtaan, ja määrätessään että se oli oleva maksuton ja pakollinen. He
olivat ehkä silloin luulleet, että työ oli täytetty ja tasavalta
turvattu. Itsetietoinen, vuosisatojen erehdyksistä ja valheista
vapautettu kansanvalta oli kohoava Ranskan maaperästä. Kymmenen vuoden,
kahdenkymmenen vuoden kuluttua näiden koulujen kasvattamat, totuuden
tuntoon päässeet sukupolvet irtautuisivat yhä enemmän entisistä
kahleistaan, ja muodostaisivat yhä vapaamman kansan, jolla olisi järkeä,
ja joka olisi kypsynyt vakavuuteen ja oikeuteen. Kolmekymmentä vuotta
oli nyt kulunut siitä, ja pieninkin yleinen hämminki näytti
tekevän mitättömäksi koko edistyksen ja saavan kansan palaamaan
entiseen typeryyteensä ja järjettömyyteensä, esi-isien synkkään
tietämättömyyteen! Mitä oli sitten tapahtunut? mikä salainen vastustus,
mikä maanalainen voima lamautti näin äärettömän ponnistuksen, jolla oli
koetettu vapauttaa halpoja ja kärsiviä ihmisiä heidän pimeästä
orjuudestaan? Tehdessään tämän kysymyksen näki Markus selvästi että
vihollinen, tietämättömyyden ja kuoleman levittäjä oli kirkko. Kirkko
oli salaisesti, kärsivällisellä itsepäisen työmiehen menettelytavalla,
sulkenut kaikki tiet, yksitellen voittanut takaisin pimeydelle mielet,
joita oli koetettu riistää sen vallasta. Se oli aina ymmärtänyt, että
sille oli välttämätöntä saada olla opetuksen ohjaajana, saada tapansa
mukaan levittää pimeyttä ja valhetta, jos mieli sielujen ja ruumiiden
pysyä sen orjina. Koulun alalla oli se taaskin kerran taistellut
ihailtavalla ulkokullatulla notkeudellaan, tekeytyen tasavaltalaiseksi,
käyttäen vapaita lakeja säilyttääkseen opinlauseittensa vankeudessa
miljoonia lapsia, joita nämä samat lait koettivat vapauttaa. Niin monta
kuin oli nuoria ihmisalkuja joutunut valheen valtaan, niin monta
sotilasta oli saatu hävityksen ja julmuuden jumalalle, sille jumalalle,
joka hallitsee nykyistä inhoittavaa yhteiskuntaa. Valtioviisas paavi
johti tätä taistelua, tätä salakavalaa työtä, jonka tarkoitus oli
karkoittaa vallankumous kodistaan, Ranskanmaasta, ottaen muka vapauden
nimessä omakseen sen voitot. Silloin olivat äskeiset tasavaltalaiset
niin yksinkertaisia, että antoivat kirkon näennäisen aseidenriisumisen
pettää itsensä, rauhoittuivat ja hymyilivät sille äkillisen
suvaitsevaisuuden valtaamina! He iloitsivat siitä, että rauha ja sopu
vallitsi, että kaikki eri mielipiteet yhtyivät kansalliseen ja
isänmaalliseen uskoon. Koska tasavalta oli voitolla, miksei se ottaisi
vastaan kaikkia lapsiaan, kapinoitseviakin, jotka aina olivat tahtoneet
hävittää sitä? Mutta tämän jalomielisyyden palkaksi kirkko yhä jatkoi
maanalaista työtään, karkoitetut munkkikunnat palasivat vähitellen,
alituinen valloitus- ja orjuuttamistyö jatkui hetkeäkään lepäämättä,
jesuiittain, dominikaanein ja muiden veljeskuntien oppilaat ja holhokit
täyttivät hallituksen, oikeuslaitoksen ja sotajoukon, samalla kun
veljien ja sisarten koulut tunkeutuivat maksuttomien ja pakollisten
maallikkokoulujen sijaan. Ja kun kansa äkkiä heräsi, huomasi se koko
maan olevan kirkon käsissä, kirkon miehiä oli parhaissa valtionviroissa,
maan tulevaisuus, sen nouseva polvi, sen talonpojat, sen työmiehet ja
sen sotilaat olivat munkkien vallassa.

Sunnuntaina sai Markus nähdä eriskummallisen näyn, joka todisti
räikeästi hänen mietteensä oikeaksi. Hän epäröi yhä ottaisiko vastaan
Salvanin tarjouksen vai eikö. Tuona sunnuntaina oli hän mennyt
Mailleboisiin tapaamaan Davidia ja oli sattumalta joutunut suureen
uskonnolliseen juhlaan ja uteliaisuudesta päättänyt olla läsnä siinä.
Kahden viikon ajan olivat "Croix de Beaumont", ja "Petit Beaumontais"
puhuneet tästä juhlasta leimuavissa kirjoituksissa; ja koko seutu oli
kuin kuumeessa. Kapusiinien kappeliin oli aikomus lahjoittaa kuuluisa
pyhimysarkku, joka sisälsi kappaleen Pyhän Antonius Padualaisen
pääkallosta, ja joka oli verraton, uskovaisten, kuten kerrottiin,
kymmenellätuhannella markalla ostama aarre. Arkun asettaminen
pyhimyskuvan juurelle oli syynä tähän juhlallisuuteen, jota hänen
ylhäisyytensä Bergerot oli suostunut kunnioittamaan läsnäolollaan. Tästä
piispan armosta ihmiset innoissaan puhuivat; sillä ei kukaan ollut
unohtanut kuinka rohkeasti hän oli puolustanut seurakunnan kirkkoherraa
apotti Quandieutä kapusiinien väärinkäyttöä vastaan, he kun rahanhimosta
houkuttelivat kaikki sielut ja kaikki tulot itselleen. Muisteltiin,
kuinka ankarasti piispa tarkastusmatkallaan oli puhunut temppelin
kauppiaista, jotka Jesus uudestaan olisi ajanut ulos. Ja sitäpaitsi oli
häntä aina pidetty taattuna simonistina. Aikoiko hän nyt julkisesti
osoittaa myötätuntoisuuttaan kapusiineille, kunnioittaen läsnäolollaan
heidän myymäläänsä tässä juhlallisessa tilaisuudessa? Oliko hän siis
alistunut, olivatko mahtavat vaikuttimet taivuttaneet hänet, koska hän
muutamien kuukausien kuluttua näin peruutti sanansa, mikä varmaankin oli
hänestä vaikeaa?

Markus meni kappeliin suuren ihmisjoukon kanssa: ja siellä hän kahden
tunnin aikana sai nähdä mitä kummallisimpia asioita. Kauppa, jota pieni
kapusiiniveljeskunta kävi Mailleboisissa Pyhän Antonius Padualaisen
avulla, oli tullut melkoisen suureksi, siinä liikkui satojatuhansia
markkoja pienissä, muutamien markkojen suuruisissa summissa. Kaunis,
apostolin näköinen isä Theodosius, josta uskovaiset naiset haaveilivat,
oli osoittautunut nerokkaaksi keksijäksi ja kauppiaaksi. Ensin oli
kappelissa ollut ainoastaan huono kuva Pyhästä Antoniuksesta, ja pyhimys
silloin vielä vain toimitti takaisin kadonneita esineitä, joka jo kauvan
oli ollut hänen erikoisalansa. Sittenkun rahaa muutamien pienten
menestysten jälkeen alkoi runsaammin tulvia, sai isä Theodosius
nerokkaan ajatuksen laajentaa pyhimyksen ihmetöiden alaa, sovittaa
siihen kasvavan ostajapiirin kaikki tarpeet ja toiveet, Parantumattomat,
lääkärien hylkäämät sairaat, sekä myöskin hiukan pahoinvoivat,
päänkivistyksen tai vatsanväänteen vaivaamat ihmiset, pulaan joutuneet
pikkukauppiaat, joilla ei ollut rahaa maksupäivinä eivätkä saaneet
kaupaksi pilaantuneita tavaroitaan, arveluttaviin yrityksiin antautuneet
keinottelijat, joiden omaisuus ja oma nahka olivat vaarassa,
suuriperheiset äidit, jotka eivät olleet rumille, köyhille tyttärilleen
voineet hankkia miestä, kurjat viran hakiat, jotka väsyksiin saakka
olivat etsineet tointa, ja jotka ainoastaan ihmeen kautta odottivat
itselleen elatuskeinoa, perijät, jotka olivat epätietoisia
kuolemaisillaan olevien sukulaistensa mielentilasta, ja jotka sen vuoksi
toivoivat Jumalan apua ollakseen varmoja testamentista, tyhmät
koulupojat, yksinkertaiset koulutytöt, laiskurit, jotka ilman taivaan
myötävaikutusta eivät voineet päästä läpi tutkinnoistaan, onnettomat
ihmiset, jotka kykenemättöminä tahtomaan ja ponnistamaan, ilman työtä
odottivat korkeimmalta vallalta mahdotonta, ansaitsematonta onnea,
kaikki nämä voivat kääntyä pyhimyksen puoleen, uskoa hänelle asiansa ja
pitää häntä kaikkivaltiaana välittäjänä Jumalan luona, jolla tilaston
osottamien numeroiden mukaan oli kuusi menestymisen mahdollisuutta
neljää vastaan. Ja siitä alkaen liike laajeni, vanhan kuvan siaan
asetettiin uusi, paljon suurempi ja kauniimpi, rahalaatikoita pantiin
kaikkialle, uuden kuosisia kaksiosaisia rahalaatikoita, toinen osa
rahaa, toinen pyhimyksille osoitettuja kirjeitä varten, joissa toiveet
selitettiin. Kenenkään ei tietysti ollut pakko maksaa; mutta oli
huomattu, että pyhimys kuuli ainoastaan niiden rukoukset, jotka antoivat
almun, olipa se sitten kuinka pieni tahansa. Näin oli kokemuksen avulla
syntynyt hintaluettelo: yksi tahi kaksi markkaa pienemmistä
armonosoituksista, viisi tahi kymmenen markkaa suuremmista. Jos ei
annettu kylliksi, ilmaisi pyhimys sen siten, ettei auttanut, ja silloin
täytyi antaa kaksinkertainen tai kolminkertainenkin almu. Niille
ostajille, jotka tahtoivat maksaa vasta avun saatuansa, saattoi
tapahtua, ettei heidän rukoustaan koskaan kuultu. Mutta Jumala pidätti
itselleen täyden toimintavapauden, valitsi suosikkinsa sanomatta
syitään, joten ostajilla yksin oli velvollisuuksia sitoumuksissaan
pyhimyksen kanssa, jonka taasen ei tarvinnut tehdä tiliä töistään. Juuri
tuo uhkapeli, jumalallisissa arpajaisissa saatu hyvä tai huono arpa,
joka kiihoitti joukkoja, saattoi heidät tunkeilemaan rahalaatikkojen
ympärillä, antamaan markan, kaksi markkaa, kymmenen markkaa,
narrimaisesti uskoen saavansa suuren arvan, rajattoman, odottamattoman
onnen, kuten hyvän naimiskaupan, korkean viran tai suunnattoman
perinnön. Se oli mitä julkeinta yleisen typeryyden väärinkäyttöä,
hävittömintä keinottelua ihmisten yksinkertaisuudella, laiskuudella ja
himoilla. Se teki ihmiset kykenemättömiksi ponnistamaan voimiaan, kun he
ilman mitään ansiota odottivat onnea ivan ja vääryyden Jumalan oikun
mukaan.

Ympäröivien joukkojen kuumeisesta innostuksesta Markus huomasi, että
liike tulisi vieläkin laajenemaan, myrkyttäisi koko seudun tuon kullatun
ja kirjaillun hopea-arkkusen avulla, jonka sisällä oli kappale
pyhimyksen pääkallosta. Se oli isä Theodosiuksen viimeinen keksintö, se
oli vastaus muiden veljeskuntien kilpailuun, jotka olivat Beaumontiin
kaikkialle pystyttäneet pyhimyskuvia ja rahalaatikoita, kutsuen ihmisiä
koettamaan ihmeen uhkapeliä. Mutta nyt oli erehdys mahdoton, hänellä
yksin oli pyhä luu, häneltä yksin voivat avunpyytäjät varmimmasti toivoa
ihmettä. Kirkon seinät olivat täynnä ilmoituksia, joissa vakuutettiin,
että pyhäinjäännös täydellisesti takasi onnistumisen, selitettiin
etteivät hinnat sittenkään olleet kohonneet ja annettiin avunpyytäjille
neuvoja, ettei heidän ja pyhimyksen välillä jälestäpäin syntyisi mitään
riitaisuuksia. Markuksen valtasi tuskallinen mielenliikutus, kun hän
kappelissa näki neiti Rouzairen, joka toi alkeiskoulun tytöt
juhlatilaisuuteen niin rauhallisesti kuin tämä olisi kuulunut
koulujärjestykseen. Hän hämmästyi vielä enemmän nähdessään suurimman
tytöistä kantavan valkeaa silkkilippua, johon kullalla oli ommeltu sanat:
"Kunnia Jesukselle ja Marialle". Kun joku neiti Rouzairen oppilaista
aikoi ottaa päästötutkinnon, käski tämä aivan julkisesti häntä käymään
ripillä ja panemaan kaksi markkaa Pyhän Antoniuksen rahalaatikkoon,
jotta Jumala auttaisi häntä tutkinnossa; jos oppilas oli erityisen
yksinkertainen, neuvoi hän panemaan viisi markkaa, sillä silloin
pyhimyksellä varmaankin oli enemmän vaivaa. Hän antoi myöskin
oppilaittensa pitää muistikirjaa synneistään ja antoi heille hyviä
numeroita rukoilemisesta ja messussa käymisestä. Neiti Rouzairen
alkeiskoulu oli todellakin kummallinen maallikkokoulu! Tytöt asettuivat
riviin kirkon vasemmalle puolelle, vastapäätä veljien koulun pieniä
oppilaita, jotka seisoivat oikealla, häärivän ja puuhaavan veli
Fulgentiuksen johdolla. Isä Crabot ja isä Philibin olivat jo kuorissa,
hekin olivat tahtoneet kunnioittaa juhlaa läsnäolollaan. Ehkä he myöskin
tahtoivat nauttia hänen ylhäisyydestään Bergerotista saamastaan
voitosta, sillä kaikki ihmiset tiesivät että Valmarien rehtori oli
suuresti puoltanut Pyhän Antonius Padualaisen palvelusta; tämä riemuitsi
nyt siitä, että oli voinut pakottaa piispan julkisesti pyytämään
anteeksi alhaisesta taikauskosta lausumansa ankarat sanat. Ja kun hänen
ylhäisyytensä Bergerot astui sisään seurakunnan kirkkoherran apotti
Quandieun seuraamana, valtasi Markuksen hämärä häpeän tunne, sillä hän
luuli lukevansa heidän kalpeista ja vakavista kasvoistaan, kuinka
vaikeaa tämä pakollinen alistuminen heistä oli.

Asia oli aivan yksinkertainen, ja Markus arvasi sen helposti:
uskovaisten vimma ja heidän vastustamattomat vaatimuksensa olivat
vihdoin taivuttaneet kirkkoherran ja piispan. Jonkun aikaa oli apotti
Quandieu vastustanut, kieltäytyen panemasta kirkkoonsa Pyhän Antonius
Padualaisen rahalaatikkoa, sillä hän ei tahtonut antaa kannatustaan
sille, mitä hän piti epäjumalan palveluksena ja uskonnon hengen
turmelemisena. Mutta huomatessaan mikä häväistys siitä syntyi, kuinka
hän päivä päivältä jäi yhä enemmän yksin, valtasi hänet ahdistus ja hän
kysyi itseltään, eikö hän suvaitsemattomuudellaan vahingoittaisi
uskontoa, ja hän oli silloin taipunut peittämään uuden vääryydenkin
pyhällä papin kauhtanallaan. Eräänä päivänä oli hän mennyt piispan luo
kertomaan epäilyksistään ja taisteluistaan, ja hänen ylhäisyytensä
Bergerot, joka oli samaa mieltä kuin hän ja pelkäsi samoin, että kirkon
valta vähenisi, jos hän tunnustaisi sen virheet ja mielettömyydet, oli
syleillyt häntä itkien ja luvannut saapua juhlallisuuteen, jossa sovinto
vahvistettaisiin. Mutta, minkä katkeruuden, minkä salaisen surun se
tuottikaan näille molemmille papeille, piispalle ja pienen kaupungin
halvalle kirkkoherralle, joita sama usko yhdisti! He kärsivät
voimattomuudestaan, välttämättömästä raukkamaisuudestaan, tappiosta,
joka tuotti heille niin paljon tuskaa ja häpeää; he kärsivät vieläkin
enemmän siitä, että heidän ihanteensa oli tahrattu, että ihmisten
typeryys ja ahneus polkivat sitä, että heidän uskoaan häväistiin. Oi!
kuinka kurjan lopun saavatkaan kristinusko, joka alussaan oli niin
puhdas, jonka kauniina tarkoituksena oli ihmisten veljeyttäminen ja
vapauttaminen, ja korkealentoinen katolilaisuus, tuo mahtava sivistyksen
levittäjä, jos niiden näin sallitaan vaipua inhoittavien kaupustelijain
käsiin, joutua alhaisten intohimojen saaliiksi, valheen ja
tietämättömyyden levittäjiksi! Madot alkoivat niitä jäytää niin kuin
kaikkea muutakin vanhaa, ja mädäntyminen, lopullinen hajoaminen oli
lähellä, ja silloin niistä ei olisi muuta jälellä kuin tomua ja tuhkaa.

Juhla oli suuremmoinen. Kynttilät loistivat kuin tähdet
pyhäinjäännös-arkun ympärillä, joka siunattiin, ja jolle suitsutettiin
pyhää savua. Puheita ja rukouksia pidettiin, virsiä veisattiin urkujen
juhlallisesti soidessa. Kirkossa oli niin tukehduttavaa että moni
nainen pyörtyi, ja yksi neiti Rouzairen tytöistä oli vietävä kesken
pois. Ja kun isä Theodosius nousi saarnatuoliin tekemään tiliä
pyhimyksen ihmetöistä, ei innostuksella enään ollut rajoja:
satakaksikymmentäkahdeksan kadonnutta esinettä oli löydetty;
viisikymmentä epäilyttävää kauppayritystä oli saatettu hyvään loppuun;
kolmekymmentä kauppiasta pelastettu vararikosta siten, että vanhat,
varastohuoneisiin jääneet tavarat äkkiä olivat menneet kaupaksi;
yhdeksänkymrnentäkolme sairasta, rampaa, hivutustautista, syöpää
sairastavaa ja luuvaloista, oli saanut terveytensä jälleen;
kaksikymmentäkuusi köyhää tyttöä oli naitettu, kolmekymmentä vaimoa oli
kivutta synnyttänyt pojan tahi tytön oman valintansa mukaan;
sadallekolmelle virkamiehelle oli hankittu hyvä paikka ja toivomansa
palkka; kuusi aivan odottamatonta perintöä oli äkkiä hankittu;
seitsemänkymmentäseitsemän oppilasta, tyttöä ja poikaa, oli autettu
tutkinnosta vasten opettajien luuloa; sen lisäksi kaikenlaisia muita
armonosoituksia: laittomia avioliittoja muutettu laillisiksi, uskottomat
kuolleet kristillisesti, oikeusjuttuja voitettu, huonoja maita myyty ja
kymmenen vuotta vuokraamatta olleita asuntoja vuokrattu. Jokaista uutta
ihmettä mainittaessa kuului joukosta ahnas hyminä. Isä Theodosiuksen
kaikuvalla äänellä kertoessa pyhimyksen armonosoituksista muuttui hyminä
pian tyydytetyn intohimon pauhinaksi ja lopuksi syntyi täydellinen
raivo, uskovaiset nousivat seisomaan, ulvoen ja ojentaen suonenvedon
tapaisesti käsiään, ottaakseen vastaan voittoarpoja, jotka putosivat
taivaasta.

Markus ei voinut jäädä sinne kauvemmaksi, sillä viha ja inho olivat
siinä määrin vallanneet hänet. Hän oli nähnyt hänen ylhäisyytensä
Bergerotin suosiollisesti hymyilevän isä Crabotille ja sitten
ystävällisesti keskustelevan hänen kanssaan, minkä kaikki olivat
huomanneet; apotti Quandieu hymyili myöskin, mutta hänen suupielissään
oli katkeran surun ilme. Se oli täytetty, veljien ja munkkien,
katolilaisen epäjumalanpalveluksen ja orjuuttamisen voitto oli
täydellinen. Ja hän läksi kappelista tukehtumaisilllaan, auringon ja
raittiin ilman tarpeessa.

Mutta Kapusiinitorillekin pyhimys seurasi häntä. Uskovaiset seisoivat
siellä pienissä parvissa puhellen vilkkaasti, aivan samoin kuin ennen
arpajaistoimistojen ulkopuolella.

-- Oi! sanoi eräs suuri ja lihava vaimo, minulla ei ole onnea, en voita
koskaan pelissä. Sentähden ei Pyhä Antonius varmaankaan kuule minun
rukoustani koskaan. Kolme kertaa olen antanut kaksi markkaa, ensi kerran
sairaan vuoheni tähden, joka kuitenkin kuoli, toisen kerran kadonneen
sormukseni tähden, jota en kuitenkaan löytänyt, kolmannen kerran
mätänevien omenieni tähden, mutta ne mätänivät kumminkin... Se on
todellakin onnetonta!

-- Oi! hyvä ystävä, te olette aivan liian kärsivällinen, vastasi pieni
näivettynyt vanha vaimo. Jos ei Pyhä Antonius tahdo kuulla minua, niin
pakotan hänet siihen.

-- Kuinka se on mahdollista, ystäväni?

-- Minä rankaisen häntä!... Kuulkaahan! minulla oli pieni talo, jota
kukaan ei tahtonut vuokrata, sillä kaikki sanoivat sitä niin kosteaksi,
että lapset kuolisivat siellä. Silloin annoin kolme markkaa ja odotin:
ei mitään, ei vieläkään vuokraajia. Annoin toiset kolme markkaa: ei
vieläkään mitään. Silloin suutuin ja löin pyhimyksen kuvaa, joka minulla
on huoneessani kaapin päällä. Mutta kun hän ei ollut tietääkseenkään,
käänsin hänet seinään päin, että hän saisi miettiä asiaa. Näin hän sai
seista yhden viikon: ei vieläkään mitään. Se ei ollut kylliksi
nöyryyttävää, minun täytyi pehmittää häntä enemmän, koska hänellä oli
niin vähän intoa, ja minä panin hänet yökaappiini, jossa hän vietti
toisen viikon, yhä vaan turhaan. Olin raivoissani, panin hänet viimein
kaivoon riippumaan nuorasta pää alaspäin... Oh! rakas ystävä, tällä
kertaa ymmärsi hän ettei minun kanssani ollut leikkimistä, ja hän oli
ollut siellä tuskin kaksi tuntia, kun hyyryläiset ilmestyivät ja
vuokrasivat pienen taloni.

-- Otitteko hänet silloin pois kaivosta?

-- Tietysti heti, panin hänet takaisin kaapilleni, pyyhin hänet
puhtaaksi ja pyysin anteeksi... Me emme suuttuneet toisillemme,
päinvastoin. Kun kerran on maksanut, täytyy myöskin vaatia.

-- Hyvä! rakas ystävä, minä koetan... Minulla on ollut ikävyyksiä
rauhantuomarin kanssa, nyt annan kaksi markkaa pyhimykselle, ja jos ei
hän auta, osoitan hänelle tyytymättömyyteni.

-- Tehkää niin, rakas ystävä. Ripustakaa hänelle kivi kaulaan, tai
käärikää hänet likaiseen paitaanne. Ei sekään ole hänelle mieluista.
Kyllä se auttaa.

Huolimatta katkerasta mielialastaan ei Markus voinut olla hymyilemättä.
Hän jäi vielä kuuntelemaan, ja hän näki vieressään parven vakavia
miehiä, joiden joukossa hän tunsi kunnallisneuvos Philisen, pormestari
Darrasin kirkollismielisen kilpailijan. Tämä valitti sitä, ettei
ainoakaan kunta sillä seuduin ollut antautunut Jesuksen Pyhän Sydämen
palvelukseen. Pyhän Sydämen palvelus oli toinen nerokas keksintö, vielä
vaarallisempi kun Pyhän Antonius Padualaisen ihmeet. Sen tarkoituksena
oli Ranskan valloittaminen takaisin Jumalalle. Rahvas ei siitä vielä
välittänyt, sillä siinä ei ollut tuota ihmetyön houkuttelevaa uhkapeliä.
Mutta kumminkin uhkasi yhtä suuri vaara siitä, että asetettiin
epäjumalaksi Jesuksen sydän ja pantiin se näytteille punaisena ja
vertavuotavana, niinkuin vielä sykähtelevä, avonaisesta rinnasta revitty
sydän teurastajan pöydällä. Tästä verisestä sydämestä tahdottiin tehdä
nykyisen Ranskan vertauskuva, ommella se silkillä ja kullalla
kansallislippuun. Siinä ilmeni yhä sama menettelytapa: maan
orjuuttaminen; tahdottiin valloittaa kansa halpamaisen taikauskon ja
valheiden avulla, tahdottiin painaa se takaisin tietämättömyyteen ja
orjuuteen, vaikuttamalla sen hermoihin ja lapsellisiin intohimoihin.
Jesuiitat olivat järjestäneet. Pyhän Sydämen palveluksen samoin kuin
Pyhän Antonius Padualaisenkin palveluksen, he väärensivät vanhan
katolilaisuuden siihen määrin, että vanha jumalanpalvelus vähitellen
suli uuteen, häväisten uskontoa raakamaisilla menoilla.

Markus läksi pois, hän oli taas tukehtumaisillaan, hän tunsi
tarvitsevansa yksinäisyyttä ja vapaata ilmaa. Geneviève oli seurannut
häntä Mailleboisiin viettääkseen iltapäivän isoäitinsä ja äitinsä luona.
Rouva Duparque, jolla oli luuvalon kohtaus, ei voinut liikkua, joka
selitti hänen poissaolonsa juhlasta. Koska Markus ei enää käynyt
vaimonsa sukulaisten luona, olivat he päättäneet yhtyä rautatien
asemalla, kello neljän junan lähtiessä. Kello oli vasta kolme, ja hän
kulki hitaasti ja koneellisesti puiden ympäröimälle torille saakka,
jonka varrella asema oli. Siellä hän heittäytyi istumaan yksinäiselle
penkille. Hänen mietteensä jatkuivat, hän oli ratkaisevan sisällisen
taistelun raatelemana, niin ettei huomannut mitään ympärillään.

Äkkiä kaikki selvisi hänelle. Eriskummallinen näytelmä, jota hän oli
ollut katsomassa, kaikki mitä hän oli nähnyt ja kuullut herättivät
hänessä sen kauhistuttavan vakuutuksen, että kansan kärsimys, sen
joutuminen hirvittävän vaaralliseen käännekohtaan, Ranskan jakautuminen
kahteen vihamieliseen puolueeseen, jotka tulivat yhä vieraammiksi
toisilleen ja olivat valmiit hävittämään toisensa, että kaikki tämä
johtui aivan yksinkertaisesti siitä, että Rooma oli siirtänyt
taistelunsa Ranskaan. Ranska oli viimeinen suurista katolisista
valloista; sillä yksin oli vielä tarvittavat miehet ja rahat, sillä
yksin oli voima, joka voisi valloittaa maailman takaisin katolisuudelle:
ja silloin voi hyvästi ymmärtää että Rooma siellä oli tahtonut taistella
viimeisen taistelunsa, toivoen saavuttavansa jälleen maallisen
vaikutusvoimansa, jonka avulla se voisi toteuttaa vuosisatoja vanhan
haaveensa maailman vallasta. Koko Ranska oli samassa asemassa kuin
sellaiset rajamaat, pellot, viinimäet ja viljavat hedelmäpuutarhat,
joissa kaksi sotajoukkoa ryntää toisiaan vastaan ratkaistakseen suuret
riitansa: hyökkäävät ratsujoukot tallaavat viljan, tykistöt hävittävät
viinimäet ja hedelmätarhat, pommit räjähyttävät ilmaan kylät,
pyssynkuulat riistävät lehdet puista, muuttavat maan kuolleeksi
erämaaksi. Nykyajan Ranskaa raatelee ja hävittää tällainen sota, kirkon
sota vallankumousta, vapautta ja oikeutta vastaan, säälimätön ja kauhea
hävityssota, sillä kirkko tietää hyvin, että ellei se voita
vallankumousta on vallankumous voittava sen. Tästä on saanut alkunsa tuo
raivokas taistelu kaikilla aloilla, kaikissa kansanluokissa, myrkyttäen
kaikki kysymykset, yllyttäen kansalaisriitoja, muuttaen isänmaan
taistelukentäksi, jossa pian on oleva jälellä ainoastaan soraa ja
raunioita. Siinä oli kamala vaara, siinä uhkasi varma kuolema, sillä jos
kirkko voittaisi, painaisi se Ranskan takaisin menneisyyden
tietämättömyyteen ja kurjuuteen, tekisi siitä rappeutuneen, kurjuuteen
vaipuneen kansan, niin kuin oli käynyt kaikille muillekin katolisille
maille.

Silloin ne ajatukset, jotka olivat tehneet Markuksen niin neuvottomaksi,
ilmestyivät jälleen, mutta uudessa, kirkkaassa valaistuksessa. Hän näki
kirkon puolivuosisataa kestäneen, maanalaisen työn, ensiksi viisaasti
keksityn hengellisen opetuksen, jonka avulla se sai valtaansa lapset ja
samalla tulevaisuuden, sitten Leo XIII:nen politiikan, joka hyväksyi
tasavallan, anastaakseen ja kukistaakseen sen. Voltairen ja Diderotin
Ranskan, vallankumouksen ja kolmen tasavallan Ranskan muuttumiseen
nykyiseksi hämmentyneeksi ja harhaan joutuneeksi Ranskaksi, joka taantui
sen sijaan että olisi edistynyt, oli syynä se että jesuiitat ja muut
opetusveljeskunnat olivat ottaneet lapset haltuunsa, kolmessakymmenessä
vuodessa lisänneet oppilaittensa luvun kolminkertaiseksi ja perustaneet
mahtavia laitoksiaan kaikkialle maahan. Ja äkkiä kirkko, joka luuli
olevansa voitolla, asianhaarojen pakottamana paljasti työnsä kaikkien
nähtäväksi ja tahtoi olla kansan ylimmäinen herra. Kaikki sen
saavuttamat voitot ilmestyivät kauhistuneiden ihmisten silmien eteen:
korkeat yhteiskunnalliset asemat, sotajoukko, oikeuslaitos, hallitus,
politiikka olivat sen kasvattamien ja muodostamien miesten käsissä,
ennen vapaa, uskonnosta irtautunut ja vastustava porvaristo oli
taantumishengen vallassa, johon sen oli saattanut pelko kadottaa
omaisuutensa tai väistyä nousevan rahvaan tieltä; syvät rivitkin olivat
alhaisen taikauskon myrkyttämät, kirkko piti niitä törkeän
tietämättömyyden ja valheen vallassa, jotta se aina voisi sortaa ja
pettää sitä mielensä mukaan. Ja kirkko ei enää edes toiminut salassa,
vaan jatkoi julkisesti valloituksiaan, se asetti Pyhän Antonius
Padualaisen rahalaatikoita kaikkialle, jakoi kunnille Pyhän Sydämen
verisillä vertauskuvilla koristettuja lippuja, perusti hengellisiä
kouluja maallikkokoulujen viereen ja anasti viime mainitutkin, joiden
opettajat ja opettajattaret usein olivat sen kätyreitä, työskentelivät
sen hyväksi raukkamaisuudesta tai omanvoitonpyynnöstä. Se oli nyt
julkisesti taistelussa yhteiskunnan kanssa. Se haali kaikin keinoin
rahaa voidakseen käydä sotaa; veljeskunnat olivat ruvenneet
harjoittamaan teollisuutta ja kauppaa, yksi ainoa tällaisista
liikkeistä, Hyvä Paimen, ansaitsi kaksitoista miljoonaa markkaa
vuodessa. Sillä oli neljäkymmentäseitsemäntuhatta työmiestä, jotka
työskentelivät kahdessasadassa työhuoneessa. Se möi kaikkia, viinejä ja
kenkiä, lääkkeitä ja huonekaluja, ihmeitä tekeviä vesiä ja kirjailtuja
yöpaitoja. Se ansaitsi kaikella, se veroitti yleistä typeryyttä ja
herkkäuskoisuutta väärillä ihmetöillä, valeparatiisinsa houkutuksilla,
oikullisella ja ilkeällä Jumalallaan. Se omisti miljaardeja ja
äärettömiä maa-alueita, sillä oli niin paljon rahaa, että se voi ostaa
sillä kaikki puolueet, kiihoittaa ne toisiaan vastaan ja riemuita
voitoistaan kansalaissodan raivotessa. Taistelu oli Markuksen silmissä
hirveä ja ratkaiseva, eikä hän ollut koskaan niin selvästi tuntenut,
että Ranskalle oli välttämätöntä hävittää kirkko, ellei se itse tahtonut
tulla hävitetyksi.

Äkkiä näki hän edessään Bongardit, Doloirit, Savinit ja Milhommet, hän
kuuli heidän sopertavan raukkamaisten sydäntensä ja myrkytettyjen
järkiensä keksimiä syitä, turvautuvan törkeään tietämättömyyteensä ja
halpamaiseen itsekkäisyyteensä. Tuo oli Ranska, tuo yksinkertainen
tylsistynyt ennakkoluulojen valtaan joutunut joukko, jota kirkollinen
typeryys piti kahleissaan. Sen pikaiseksi turmioksi oli keksitty
inhoittava juutalaisviha, oli herätetty uskonnolliset intohimot.
Juutalaisviha, esi-isäin intohimojen väärin käyttäminen, oli ainoastaan
alku, tarkoituksena oli saada kansa uudelleen ikeen alle,
tietämättömyyteen ja entiseen orjuuteen. Tulevaisuuden Ranskaa
vaivuttaisivat vielä syvemmälle entistä tylsistyneemmät, entistä enemmän
valheen ja pimeyden valtaan joutuneet Bongardit, Doloirit. Savinit ja
Milhommet, jos heidän lapsensa nyt jätettäisiin veljien ja jesuiittain
käsiin, istumaan hengellisten koulujen penkeille. Mutta näiden koulujen
sulkeminenkaan ei vielä riittäisi, täytyisi myöskin puhdistaa, kohottaa
oikeaan asemaansa maallikkokoulut, nuo kunnalliskoulut, joihin kirkon
salainen työ lopulta oli ulottunut, lamauttaen niiden vapaan opetuksen,
asettaen niihin vanhoillisia opettajia ja opettajattaria, joiden opetus
ja esimerkki ainoastaan lisäsivät tietämättömyyttä. Jos löytyikin joku
Féroun tapainen selväjärkinen ja rohkea, mutta kurjuuden katkeroittama
opettaja, joku neiti Mazelinen kaltainen mainio järjen ja sydämmen
kasvattaja, niin oli heitä vastassa peloittava joukko kykenemättömiä,
yksinkertaisia, harhateille joutuneita ja vihollisen lahjomia opettajia,
sellaisia kuin kunnianhimoinen, vahvimman puolta pitävä neiti Rouzaire,
joka oman etunsa vuoksi on kiivas kirkollinen, sellaisia kuin Mignot,
joka ilman johtajaa menee sinne mihin ympäristö häntä vie, ja sellaisia
kuin kunnon Doutrequin, eilinen tasavaltalainen, joka ylenpalttisesta
isänmaallisuudesta muuttui juutalaisvihaajaksi ja vanhoilliseksi; ja
heidän tavallaan oli koko maan alkeisopetus turmeltunut ja pilaantunut,
poikennut oikealta tieltään, syöksemäisillään perikatoon sille uskotut
lapset, tulevat sukupolvet. Markuksen sydäntä kouristi, vaara, joka
kansaa uhkasi ei koskaan ollut hänestä näyttänyt niin peljättävältä ja
läheiseltä.

Taistelu oli tapahtuva alkeiskoulun alalla, sillä ainoa tärkeä kysymys
oli, minkälaista opetusta annettaisiin kansalle, joka vähitellen oli
riistävä porvaristolta sen väkivallalla anastaman vallan. Vuonna 1789
oli porvaristo voittanut henkitoreissaan olevan aateliston ja kohonnut
sen sijaan: ja yhden vuosisadan oli Se pitänyt hallussaan kaiken
saaliin, antamatta kansalle sen oikeutettua osaa. Nyt oli sen tehtävä
loppunut, se tunnusti sen itsekin, mennessään vanhoillisten puolelle,
peläten nousevaa kansanvaltaa, joka oli kukistava sen. Eilen se oli
voltairelainen, luullessaan täydessä rauhassa saavansa nauttia, tänään
kirkollinen kutsuen levottomana avukseen vanhoillisuuden. Se oli enää
vaan kulunut koneisto, joka vallan väärinkäyttämisen kautta oli
turmeltunut, ja joka pian oli häviävä aina työssä olevien
yhteiskunnallisten voimain tieltä. Ja silloin oli tulevaisuuden työkyky
kansassa, kansassa oli ääretön määrä miehiä, neroa ja tahdonvoimaa,
jotka vielä eivät olleet heränneet. Markuksen ainoana toivona olivatkin
kansan lapset, jotka hänelle olivat uskotut, ja joita kaikki Ranskan
alkeiskoulut olivat täynnänsä. He olivat tulevaisuuden kansan
raaka-aine, heidät tuli kasvattaa vapaiksi itsetietoisiksi
kansalaisiksi, jotka ovat vapautetut järjettömien opinlauseitten
vallasta, turmiota tuottavista uskonnollisista erehdyksistä, kaiken
vapauden ja ihmisarvon hävittäjistä. Siveellistä ja aineellista onnea
voi olla ainoastaan siellä, missä on tietoja. Evankeliumin sana: Autuaat
ovat hengellisesti vaivaiset, oli mitä kauheinta erehdystä, ja se oli
vuosisatoja pitänyt ihmiskuntaa kurjuuden ja tietämättömyyden rapakossa.
Ei, ei! hengellisesti vaivaiset joutuvat pakosta orjuuteen ja
kärsimyksiin. Niin kauan kun on miljoonittain hengellisesti vaivaisia,
niin kauan tulee olemaan miljoonittain kurjia vetojuhtia, joita pieni
vähemmistö varkaita ja väärintekijöitä sortaa ja ryöstää. Onnellinen
ihmiskunta on oleva ihmiskunta, joka tietää ja tahtoo. Raamatun synkästä
pessimismistä oli maailma vapautettava, kauhistunut, kaksituhatta vuotta
sorrettu maailma, joka elää ainoastaan kuolemaa varten. Ei ole mitään
niin vanhentunutta ja turmiollista, kuin tuo vanha semiläinen
evankeliumi, jota vieläkin pidetään ainoana siveellisenä, ja
yhteiskunnallisena lakina. Ei! Onnellisia ovat ne, jotka tietävät,
onnellisia ovat järkevät, lujatahtoiset ja työkykyiset ihmiset, sillä
heidän on maan valtakunta! Tämä huudahdus kohosi Markuksen huulille,
koko hänen olemuksestaan ja hänet valtasi syvä uskon innostus.

Silloin hänen päätöksensä oli tehty, hän ottaisi vastaan Salvanin
tarjouksen, hän tulisi Mailleboisiin alkeisopettajaksi, taistelemaan
kirkkoa ja sitä kansan myrkyttämistä vastaan, joka tämän iltapäivän
juhlallisuudessa oli kohonnut huippuunsa, Hän työskentelisi halpojen
vapauttamiseksi, hän koettaisi tehdä heistä tulevaisuuden vapaita
kansalaisia. Tämä kansa, jonka hän oli nähnyt rypevän tietämättömyydessä
ja valheessa, kykenemättömänä noudattamaan oikeutta, oli kasvatettava
opettamalla lapsia ja lapsenlapsia, siitä oli vähitellen tehtävä
totuutta rakastava kansa, sillä ainoastaan silloin se voisi olla
oikeudenmukainen. Siinä oli korkein velvollisuus, kiireellisin tehtävä,
siitä riippuisi kansan pelastus, voima ja kunnia, kansan, jonka
tarkoituksena oli vapauden ja oikeuden levittäminen kaikkiin aikoihin ja
kansallisuuksiin. Siihen että hän nyt yhdessä hetkessä oli voinut tehdä
tuon päätöksen oltuaan kolme päivää epäilyksen ja ahdistuksen vallassa,
peläten häiritsevänsä oman kotinsa onnea, siihenhän oli syynä se, että
kysymys naisesta, kirkon järjettömästä hävitysvälikappaleesta, oli
tullut hänellekin läheiseksi. Minkälaisia puolisoita, minkälaisia äitejä
tulisi noista tytöistä, joita neiti Rouzaire käytti kapusiinien
kappelissa? Kun kirkko kerran saisi heidät valtaansa heidän heikkoutensa
ja kärsimystensä avulla, ei se enää päästäisi heitä, se käyttäisi heitä
hirveinä välikappaleina miehen ja kansan turmelukseksi. Niinkauan kun
nainen, jatkaen taisteluaan miehen kanssa vääristä laeista ja tavoista,
pysyisi kirkon omaisuutena ja aseena, niin kauan olisi yhteiskunnallinen
onni mahdoton, sotaa kestäisi molempien sukupuolten välillä. Silloin
vasta olisi nainen vapaa olento, miehen vapaa seuralainen, voisi käyttää
itseään ja onneaan miehensä ja lapsensa onneksi, kun hän ei enää olisi
papin, nykyisen hävittävän ja turmelevan herransa vallassa. Oliko
Markus, itselleenkään sitä tunnustamatta, salaa pelännyt läheistä,
mahdollista onnettomuutta, joka hävittäisi hänen oman kotinsa, oliko hän
sentähden vapissut ja vitkastellut täyttämästä velvollisuuttaan. Hänen
äkillisen päätöksensä seurauksena saattoi olla taistelu hänen omassa
perheessään, saattoi tapahtua, että hän saisi täyttää velvollisuutensa
vertavuotavin sydämin. Hän tiesi sen nyt, hänen tekonsa oli
sankarillinen, ja hän täytti sen yksinkertaisesti innostuksesta
tehtävään. Korkein ja jaloin toimi syntyvässä kansanvallassa on
alkeisopettajan köyhä, halveksittu toimi, jonka tarkoituksena on
halpojen opettaminen ja kasvattaminen tulevaisuuden onnellisiksi
kansalaisiksi, oikeuden ja rauhan kaupungin perustajiksi. Hänen
tehtävänsä selvisi hänelle äkkiä, hänen tuli olla totuuden apostoli,
sillä hänellä oli aina ollut kiihkeä tarve tuntea varma totuus ja
opettaa sitä kaikille.

Kun Markus katsoi ylös, näki hän aseman kellon olevan jo yli neljän.
Neljän juna oli lähtenyt, heidän täytyisi odottaa kuuteen asti. Melkein
samassa saapui Geneviève aivan onnettomana, kantaen pikku Louisea
sylissään joutuakseen pikemmin.

-- Oi! ystäväni, anna anteeksi, en ollenkaan muistanut katsoa kelloa...
Isoäiti pidätti minua, hän näytti loukkaantuneelta nähdessään kuinka
ikävöin päästä takaisin luoksesi, niin että lopuksi en ollenkaan tiennyt
kuinka aika kului.

Hän oli istuutunut Markuksen viereen, pitäen yhä Louisea sylissään.
Markus kumartui hymyillen ja suuteli lasta, joka pienillä kätösillään
oli tarttunut hänen partaansa. Hän sanoi rauhallisesti.

-- Me odotamme kuuden junaa, rakkaani. Kukaan ei meitä häiritse,
jääkäämme tähän... Minulla onkin sinulle puhuttavaa. Mutta Louise ei
ollut tähän ollenkaan tyytyväinen, hän heittäytyi isänsä kaulaan ja
potki hänen reisiään.

-- Onko hän ollut kiltti?

-- Oi! hän on aina kiltti isoäidin luona, sillä hän pelkää toruja...
Näetkö, nyt hän korvaakin vahingon.

Saatuaan lapsen takaisin syliinsä kysyi Geneviève.

-- Mitä sinulla on minulle sanottavaa?

-- Se on eräs asia, josta en vielä ole puhunut, koska en ollut tehnyt
päätöstäni... Minulle on tarjottu opettajan paikka täällä
Mailleboisissa, ja minä otan sen vastaan. Mitä siitä ajattelet?

Geneviève katseli häntä hämmästyneenä, voimatta heti vastata. Markus
näki selvästi hänen silmissään ensin iloisen hämmästyksen ja sitten yhä
kasvavaa levottomuutta.

-- Niin, mitä siitä ajattelet?

-- Ystäväni, sehän on yleneminen, jota et niin pian odottanut... Mutta
asemasi ei tule olemaan helppo täällä raivoisien intohimojen keskellä,
kun kaikki sitäpaitsi tuntevat mielipiteesi.

-- Olen kyllä sitä ajatellut, mutta olisi raukkamaista kieltäytyä
taistelusta.

-- Ja lisäksi, ystäväni, sanoakseni sinulle kaikki ajatukseni, pelkään,
että jos otat vastaan toimen niin riitaudumme kokonaan isoäidin kanssa.
Äidin kanssa aina tulee toimeen, mutta isoäiti on, niin kuin tiedät,
taipumaton, hän on luuleva, että tulet tänne antikristuksen työtä
tekemään. Silloin välimme täydellisesti rikkoontuisi.

He olivat hämillään hetken ääneti. Silloin sanoi Markus.

-- Sinä kehoitat minua siis kieltäytymään, sinä paheksuisit minua etkä
olisi tyytyväinen, jos tulisin tänne.

Geneviève katsoi taas häneen, silmissä totisen vilpittömyyden ilme.

-- Minäkö paheksuisin sinua, ystäväni, oi! miksi sanot niin, se surettaa
minua? Tee omantuntosi mukaan, täytä velvollisuutesi, niinkuin sinusta
on oikein. Sinä yksin voit oikein päättää ja kaikki, mitä teet, on hyvin
tehty.

Markus kuuli kuitenkin, että hänen äänensä vapisi, ikäänkuin olisi hän
pelännyt vaaraa, jonka läheisyyden hän jo tunsi. He olivat taas ääneti,
ja Markus tarttui hellästi hyväillen Genevièven molempiin käsiin,
rauhoittaakseen häntä.

-- Olet siis peruuttamattomasti päättänyt, ystäväni?

-- Aivan peruuttamattomasti, minun mielestäni olisi väärin tehdä toisin.

-- No niin! koska juna lähtee vasta puolentoista tunnin kuluttua pitäisi
meidän heti mennä isoäidin luo kertomaan hänelle päätöksestäsi... Minä
toivon että puhut suoraan etkä salaa mitään häneltä.

Geneviève katsoi häneen yhä, ja Markus luki hänen silmissään
uskollisuutta, mutta myöskin vähän surumielisyyttä.

-- Olet oikeassa, rakkaani, menkäämme heti isoäidin luo.

He läksivät hitaasti kävelemään Kapusiinitoria kohti: Louise, jota äiti
talutti, hidastutti heitä. Huhtikuun ilta oli ihana ja he kulkivat tuon
lyhyen matkan sanomatta sanaakaan, vaipuneina vakaviin mietteisiin. Tori
oli autio ja vanhojen rouvien talo näytti tavallisuuden mukaan autiolta.
Rouva Duparque istui pienessä salissa maakerroksessa, jalka ojennettuna
tuolille, kutoen sukkaa johonkin uskonnolliseen tarkoitukseen; rouva
Berthereau istui akkunan luona ja teki koruompelusta.

Isoäiti, joka suuresti hämmästyi nähdessään Genevièven palaavan
Markuksen seurassa, pudotti kutomuksensa ja odotti, pyytämättä heitä
edes istumaan. Kun Markus selitti hänelle asiansa, sanoi päättäneensä
ottaa vastaan opettajan toimen Mailleboisissa ja tahtoneensa heti
ilmoittaa sen hänelle, säpsähti hän ja kohautti olkapäitään.

-- Mutta, poikani, sehän on mieletöntä. Te ette pysyisi kuukauttakaan
siinä virassa.

-- Miksi en?

-- Koska ette ole sellainen opettaja, jota me tarvitsemme. Tunnettehan
seudun, jossa kirkko on saanut niin suuria voittoja. Teidän asemanne
olisi mahdoton, vallankumouksellisine ajatuksinenne joutuisitte heti
taisteluun koko kansan kanssa.

-- Mitäpä siitä! silloin taistelisin. Paha kyllä, ei voi voittaa
taistelematta.

Silloin alkoi isoäiti suuttua.

-- Älkää puhuko tyhmyyksiä! Aina te ylpeilette ja vastustatte Jumalaa!
Te olette vaan hiekkajyvänen, poika raukkani, ja minä säälin teitä, kun
luulette olevanne kyllin vahva voittamaan taistelussa, jossa taivas itse
teidät musertaa.

-- En minä ole voimakas, vaan järki ja totuus.

-- Niin, niin, kyllä tiedän ... mutta vähät siitä, teidän täytyy kuulla
minua, en tahdo, että tulette tänne opettajaksi, sillä haluan olla
rauhassa ja säilyttää hyvän maineeni, sillä meidän Genevièvemme
näkeminen jumalattoman ja isänmaattoman miehen vaimona, miehen, joka
olisi pahennukseksi kaikille uskovaisille, tuottaisi minulle liiaksi
surua ja häpeää... Sanon teille, että olette mieletön; teidän täytyy
kieltäytyä.

Rouva Berthereau, jota tämä äkillinen riita kauhistutti, oli painanut
päänsä alas, ettei hänen tarvitsisi sekaantua asiaan. Geneviève seisoi
suorana, mutta oli aivan kalpea, pitäen kädestä pikku Louisea, joka
peloissaan oli kätkenyt kasvonsa äidin helmaan. Markus oli päättänyt
pysyä tyyneenä, ja hän vastasi lempeästi, korottamatta ääntään.

-- En, en voi kieltäytyä, päätökseni on tehty ja tahdoin ainoastaan
ilmoittaa sen teille.

Silloin rouva Duparque, jonka luuvalokohtaus oli pakoittanut olemaan
liikkumattomana, menetti kaiken malttinsa. Kukaan ei ennen ollut
uskaltanut häntä vastustaa, ja hän oli raivoissaan täytyessään taipua
tämän tyynen tahdon alle. Ja hirveässä vihassaan tuli hän sanoneeksi
sen, mitä hän ei olisi tahtonut sanoa, mistä hän oli päättänyt olla
puhumatta.

-- No, sanokaa kaikki, tunnustakaa, että tulette tänne ainoastaan
voidaksenne suoranaisemmin ryhtyä tuohon inhoittavaan Simonin juttuun.
Niin, te pidätte noiden kurjien juutalaisten puolta, te aiotte uudelleen
nostaa esiin tuon häväistyksen, koettaa löytää jonkun viattoman,
lähettääksenne hänet rangaistussiirtolaan saastaisen murhamiehenne
sijaan, jonka tuomitseminen oli aivan oikea, Ja tuon viattoman tahdotte
etsiä, eikö niin, Jumalan parhaimpien palvelijoiden joukosta...
Tunnustakaa, tunnustakaa heti!

Markus ei voinut olla hymyilemättä; sillä hän huomasi aivan hyvin, että
aiheena vihaan, joka oli tullut hänen osakseen, oli ainoastaan Simonin
juttu, pelättiin että hän ryhtyisi siihen uudelleen ja onnistuisi
keksimään oikean syyllisen. Hän arvasi että rouva Duparquen takana oli
hänen rippi-isänsä, isä Crabot; sieltä saivat alkunsa kaikki
ponnistukset estää hänen muuttoaan Mailleboisiin, siellä ei aiottu
suvaita opettajaa, joka ei olisi kirkon vallassa.

-- Tietysti, vastasi hän rauhallisesti, olen yhä vakuutettu toverini
Simonin viattomuudesta ja olen tekevä kaikki saadakseni sen ilmi.

Rouva Duparque kääntyi kiivaasti rouva Berthereaun ja sitten Genevièven
puoleen.

-- Te kuulette, ettekä sano mitään! Meidän nimemme aiotaan sotkea tuohon
inhoittavaan juttuun. Me saamme nähdä tyttäremme yhteiskunnan ja
uskonnon vihollisten leirissä... Oi! sano sinä, joka olet hänen äitinsä,
että se on mahdotonta, että hänen täytyy estää moinen häpeä, oman
kunniansa, meidän kaikkien kunnian tähden!

Hän puhui rouva Berthereaulle, joka kauhistuksissaan oli vapisevista
käsistään pudottanut työnsä. Rouva Berthereau oli hetken ääneti, sillä
hänen oli vaikea irtaantua tavallisesta pelokkaisuudestaan. Sitten sanoi
hän.

-- Isoäiti on oikeassa, tyttäreni, sinun velvollisuutesi on estää
tekoja, joista sinun täytyy vastata Jumalan edessä. Jos puolisosi
rakastaa sinua, on hän kuuleva sinua, sinä oletkin ainoa, joka voit
puhua hänen sydämmelleen. Isäsi ei koskaan olisi omantunnon asioissa
tehnyt vasten minun tahtoani.

Syvästi liikutettuna kääntyi Geneviève Markuksen puoleen, painaen
Louisen rintaansa vasten. Koko hänen olentonsa oli pois tasapainosta,
muistot hänen olostaan nunnien oppilaana ja ankarasti uskonnollisen
kasvatuksen vaikutukset heräsivät hänessä jälleen eloon ja tekivät hänet
levottomaksi, hänen päätään huimasi; mutta kuitenkin sanoi hän, mitä jo
oli sanonut miehelleen.

-- Markus yksin voi oikein päättää, hän tehköön niinkuin hänen
velvollisuutensa vaatii.

Rouva Duparque nousi raivostuneena seisomaan, huolimatta sairaasta
jalastaan.

-- Tällainenko on vastauksesi! Sinä, jonka me olemme kristillisesti
kasvattaneet, joka olet ollut Jumalan rakastettu lapsi, sinä tahdot nyt
kieltää hänet, elää ilman uskontoa niinkuin luontokappaleet! Sinä menet
saatanan puolelle, sen sijaan, että koettaisit kukistaa hänet! Hyvä!
sinun miehesi on syynä siihenkin, niin! hän on saava siitäkin
rangaistuksen, te saatte molemmat rangaistuksen ja kirous on kohtaava
lastannekin!

Hän ojensi kätensä, hän seisoi heidän edessään niin pelättävänä, että
pikku Louise kauhun valtaamana alkoi nyyhkyttää. Silloin Markus nosti
hänet syliinsä, painoi häntä sydämmelleen ja tyttönen kietoi kätensä
hänen kaulaansa, ikäänkuin turvaa hakien. Geneviève tuli myöskin
lähemmäksi, nojautuen siihen mieheen, jolle hän oli antanut elämänsä.

-- Menkää tiehenne, menkää tiehenne kaikki kolme! huusi rouva Duparque.
Menkää mielettömyyteenne ja ylpeyteenne, se on oleva kadotuksenne...
Kuuletko, Geneviève, kaikki on lopussa meidän välillämme, siihen saakka
kunnes itse palaat meidän luoksemme, sillä sinä palaat kerran meidän
joukkoomme, olet liian kauan kuulunut Jumalalle, ja minä olen rukoileva
häntä niin väsymättömästi, että hän on ottava sinut takaisin aivan
kokonaan... Menkää, menkää, en tahdo teitä enää tuntea!

Tuska sydämmessä, vuodattaen kyyneleitä katsoi Geneviève syvästi
liikutettua äitiään, joka itki hiljaa. Hän näytti taasen epäilevän,
sillä kohtaus oli hirveä, mutta silloin Markus tarttui lempeästi hänen
käteensä ja vei hänet pois. Rouva Duparque heittäytyi takaisin
tuoliinsa, ja pieni talo vaipui kylmään, synkkään hiljaisuuteensa.

Seuraavana torstaina Markus meni Beaumontiin, ilmoittamaan Salvanille
päätöksensä. Ja toukokuun ensi päivinä sai hän nimityksen, jätti
Jonvillen ja asettui Mailleboisiin alkeiskoulun opettajaksi.






TOINEN KIRJA.




I.


Eräänä aurinkoisena toukokuun aamuna opetti Markus ensi kerran
Mailleboisissa. Suuressa, äsken rakennetussa koulusalissa oli torille
päin kolme korkeaa ikkunaa, joiden kiillottomista ruuduista virtasi
huoneeseen kirkas, valkoinen ja iloinen valo. Vastapäätä opettajan
pöytää, joka oli kolmen portaan korkuisella lavalla, olivat oppilaiden
pienet kahdenistuttavat pulpetit pitkittäin neljässä, poikittain
kahdeksassa rivissä.

Suuri melu vallitsi ja naurua kuului, sillä yksi oppilaista oli
tahallaan kaatunut mennessään paikalleen.

-- Lapseni, sanoi Markus rauhallisesti, teidän tulee olla siivoja. Minä
en aio teitä rangaista, mutta te tulette huomaamaan, että on teille
itsellenne paljon edullisempaa ja hauskempaa käyttäytyä hyvin... Herra
Mignot, olkaa hyvä, toimittakaa nimenhuuto.

Hän oli tahtonut apuopettaja Mignotin olemaan läsnä ensimmäisellä
tunnilla; tämä osoitti käytöksellään vihamielisyytensä ja ivallisen
hämmästyksensä siitä, että hänelle oli johtajaksi annettu mies, joka oli
sekaantunut viime häväistysjuttuun. Olipa hän mennyt niinkin pitkälle,
että oli nauranut oppilaitten kanssa, kun yksi heistä muita
huvittaakseen oli heittäytynyt lattialle. Nimenhuuto alkoi.

-- Auguste Doloir.

-- Täällä! huusi iloisen näköinen poika niin korkealla äänellä, että
koko luokka taas purskahti nauruun.

Se oli muurarin poika, sama, joka oli kompastunut, yhdeksän vuotias
terävännäköinen veitikka, jonka kujeet häiritsivät koko koulun
järjestystä.

-- Charles Doloir.

-- Täällä!

Tällä kertaa vastasi edellisen kahta vuotta nuorempi veli niin kimeällä
äänellä, että naurunrähäkkä alkoi uudelleen. Charles oli hiljaisempi ja
hienompi, mutta seurasi kuitenkin aina veljensä jälissä.

Kärsivällisenä salli Markus kaiken tämän tapahtua, sillä hän ei tahtonut
rangaista. Sillä aikaa kun nimenhuutoa jatkui, tarkasti Markus avaraa
salia, jossa hän tulisi työskentelemään tuon pienen mellastavan joukon
hyväksi. Jonvillessä ei ollut näin monta mustaa taulua, siellä ei ollut
näin kauniita värillisiä kuvia, joissa esitettiin mitat ja painot,
kivikunta, eläinkunta, hyödylliset ja vahingolliset hyönteiset sekä
hyvät ja huonot sienet, ottamatta lukuun suuria ja lukuisia
maantieteellisiä karttoja. Eräässä kaapissa oli täydellinen kokoelma
stereometrisiä kuvioitakin ja muutamia fysikaalisia ja kemiallisia
koneita. Mutta ympäristössään hän ei tavannut samaa iloista luottamusta,
samaa rakkautta kun Jonvillessä. Edellisen opettajan, sairaan ja heikon
Méchainin välinpitämättömyys oli nähtävästi jouduttanut koulun
rappiotilaa. Siinä oli ennen ollut hiukan yli viisikymmentä oppilasta,
nyt oli tuskin neljääkymmentä jälellä. Tässä oli menetetty asema
takaisin voitettava, koulu oli kohotettava entiseen kukoistukseensa ja
hyvään järjestykseensä.

-- Achille Savin, huusi Mignot.

Kukaan ei vastannut ja hänen täytyi lausua nimi uudelleen. Erään
pulpetin ääressä istuivat kumminkin molemmat pienet Savinit, virkamiehen
kaksoispojat päät kumarassa, umpimielisen näköisinä. Vaikka vasta
kahdeksan vuoden ikäisiä, näyttivät he jo varovaisilta ja
ulkokullatuilta.

-- Achille ja Philippe Savin, toisti Mignot katsoen heihin.

Silloin sanoivat he yhtaikaa hätäilemättä.

-- Täällä!

Hämmästyneenä kysyi Markus, miksi he eivät vastanneet vaikka olivat
kuulleet. Mutta hän ei voinut saada heiltä mitään selvää vastausta,
poikanulikat katsoivat häntä epäluuloisesti niinkuin vihollista.

-- Fernand Bongard, jatkoi Mignot.

Tälläkään kertaa ei kukaan vastannut. Fernand, maanviljeliä Bongardin
tukeva kymmenvuotias poika, joka nojasi tylsän näköisenä kyynäspäihinsä,
näytti nukkuvan silmät auki. Erään toverin täytyi nykäistä häntä,
silloin huusi hän pelästyneenä.

-- Täällä!

Toverit pelkäsivät hänen kovia nyrkkejään, eikä kukaan uskaltanut
nauraa. Hiljaisuuden vallitessa lausui Mignot viimeisen nimen.

-- Sébastien Milhomme. Markus tunsi ensimmäisessä rivissä
paperikauppiaan hennon, teräväpäisen pojan, lempeine kasvoineen. Ja hän
hymyili hänelle, iloiten noista viattomista lapsen silmistä, ja hän
luuli jo löytäneensä yhden sielun, jonka hän voisi herättää.

-- Täällä! vastasi Sébastien kirkkaalla, iloisella äänellä, joka oli
kuin soittoa noiden karkeiden, pilkallisten äänten joukossa.

Nimenhuuto loppui. Mignotin viittauksesta nousi koko luokka seisomaan
rukousta varten. Simonin lähdön jälkeen oli Méchain, noudattaen neiti
Rouzairen neuvoa, ottanut rukouksen uudelleen käytäntöön koulutuntien
alussa ja lopussa, sillä neiti Rouzaire sanoi kokemuksesta huomanneensa,
että Jumalan pelko teki tytöt tottelevaisemmiksi. Sitäpaitsi miellytti
se vanhempia ja alkeiskoulun tarkastaja Mauraisiniä, vaikka se ei enää
kuulunut koulun ohjelmaan. Markus teki asiasta lyhyen lopun, sanoen
rauhallisesti ja päättäväisesti.

-- Istukaa lapseni. Ette ole tulleet tänne rukoilemaan. Sen saatte tehdä
kotona, jos isänne ja äitinne sitä toivovat.

Ällistyneenä katsoi Mignot häneen uteliaasti ja ivallisesti. Kas vaan!
tuo opettaja ei tule kauan pysymään Mailleboisissa, jos hän heti alussa
poistaa rukoukset! Markus ymmärsi hänet täydellisesti, sillä hän tiesi
yleisen mielipiteen olevan, että hän pian joutuisi täydellisesti
tappiolle. Salvan olikin varoittanut häntä ja kehoittanut suureen
varovaisuuteen ja kärsivällisesti odottamaan sopivaa tilaisuutta
uudistuksilleen. Rukousten poistaminen olikin vaan ensimmäinen, tarkoin
mietitty koetus. Hän olisi heti tahtonut viedä pois suuren
ristiinnaulitun kuvan, jonka Méchain välinpitämättömyydestä oli jättänyt
riippumaan seinälle, taulun yläpuolelle. Mutta hän tunsi, että hänen
ensin täytyi hankkia itselleen vakava asema; sillä voidakseen taistella,
täytyi hänen ennen kaikkea olla herra alueellaan. Neljä kirkkaasti
valaistua taulua vaivasi häntä myöskin. Ne olivat pyhä Genoveva Pariisia
vapauttamassa, henkien kuiskeita kuunteleva Jeanne d'Arc, sairaita
parantava pyhä Ludvig ja taistelukentällä ratsastava Napoleon. Aina
asetetaan ihme ja voima, uskonnollinen valhe ja sotainen julmuus
esimerkiksi lapsille, tulevaisuuden kansalaisille! Olihan tämä kaikki
muutettava! Olihan välttämätöntä perustuksiaan myöten uudistaa opetus ja
kasvatus, opettamalla totuutta ja yhteistunnetta, jos vihdoinkin
tahdottiin kasvattaa järkeviä, vapaita ja oikeudenmukaisia ihmisiä!

Näin kului ensimmäinen tunti. Tyynesti ja vakavasti astui Markus
virkaansa uutten oppilasten keskeen, jotka ottivat hänet vastaan
uteliaina ja vastustavina. Nyt alkoi se työ, jolla hän tahtoi valloittaa
heidän järkensä ja sydämmensä, ja se jatkui sitten opetustunnista
opetustuntiin. Alussa hänet joskus valtasi salainen katkeruus, hän
kaipasi usein entisiä rakkaita oppilaitaan, joihin hän jo oli istuttanut
oman henkensä leiman, ja jotka nyt olivat epäluotettavan opettajan,
hänen entisen toverinsa Jauffren hallussa. Hän tunsi Jauffren
vehkeilevän luonteen ja sammumattoman halun päästä ylenemään virassa.
Hänellä oli tunnonvaivoja siitä, että oli jättänyt työnsä hedelmät
seuraajalle, johon hän ei voinut luottaa; ja rauhoittuakseen täytyi
hänen ajatella tulleensa Mailleboisiin täyttämään vieläkin tärkeämpää
tehtävää. Mutta sen mukaan kun päivät kuluivat, tunnit seurasivat
tuntia, innostui hän yhä enemmän, antautui kokonaan työhönsä, lujasti
uskoen tehtäväänsä.

Yleisten vaalien jälkeen, jotka tapahtuivat puolivälissä toukokuuta,
tuli kaikki yhtäkkiä rauhalliseksi. Siihen saakka oli sanottu
välttämättömäksi pysyä vaiti, ettei kansan kiihoittuminen pääsisi
vaikuttamaan noihin hirveihin vaaleihin, jotka olivat niin tärkeät
tasavallalle; sittenkun vaaleissa oli valittu kamariin kaikki entiset
jäsenet, keksittiin uusi syy vaitioloon, ei nimittäin tahdottu viivyttää
luvattuja parannuksia, nostamalla sopimattomia kysymyksiä. Oikea syy oli
se, että voittajat tahtoivat kovien vaalitaistelujen jälkeen rauhassa
nauttia vaikeasti saavutetuista asemistaan. Beaumontissa Lemarrois ja
Marcilly eivät tahtoneet mainita edes Simonin nimeäkään, vaikka he
olivat luvanneet toimia heti, kun olivat saaneet valtakirjansa
uudistetuiksi, ja kun heidän ei enää tarvinnut pelätä yleistä
mielipidettä. Simon oli tuomittu ja oikein tuomittu: olisi
epäisänmaallista hiukan viitatakin hänen juttuunsa. Mailleboisissa oli
asianlaita tietysti sama, ja vielä pahempikin, niin että pormestari
Darras rukoili Markusta tuomitun ja hänen omaistensa edun vuoksi
pysymään alallaan ja odottamaan yleisen mielipiteen muutosta. Asia oli
kuin unohduksissa, siitä oli sovittu olla puhumatta, ikäänkuin ei enää
olisikaan simonisteja eikä antisimonisteja. Markuksen täytyi taipua
nöyrien ja huolestuneiden Lehmannien ja Davidin pyynnöistä, sillä
Davidkin oli huomannut välttämättömäksi olla kärsivällinen. Hän oli
kuitenkin erään tärkeän seikan jälillä, hän oli syrjästä, ilman varmoja
todistuksia saanut kuulla että presidentti Gragnon keskustelusalissa
laittomasti oli antanut tietoja juryn jäsenille; tämän tiedon avulla
voisi päätöksen kumota, jos hänen vaan onnistuisi näyttää sen toteen.
Mutta hän tunsi kuinka paljon vaikeuksia hänellä tällä hetkellä oli
voitettavana, ja hän jatkoi salassa tutkimuksiaan, tahtomatta antaa
niistä tietoa vastustajilleen. Markuskin, vaikka oli malttamattomampi,
taipui lopulta tähän menettelytapaan, suostuen teeskentelemään
välinpitämättömyyttä. Simonin juttu vaipui siten unohduksiin, se näytti
päättyneen, mutta salaisena tautina se yhä jäyti yhteiskunnallista
ruumista, se oli kuin myrkytetty ja parantumaton haava, joka lakkaamatta
uhkaa ankaralla, kuolettavalla kuumekohtauksella. Yksi ainoa vääryys
riittää vähitellen tappamaan kansan, joka sen on tehnyt.

Markus saattoi siis joksikin ajaksi kokonaan antautua koulutyöhönsä
vahvasti uskoen, että ainoa tapa hävittää vääryys maailmasta oli opin
levittäminen, totuuden kylväminen tulevaisten sukupolvien sydämmiin.
Mutta se oli ankara työ, jonka hirveitä vaikeuksia hän ei tähän määrin
koskaan ollut tuntenut. Hän näki olevansa aivan yksin, hän tunsi, että
häntä vastustivat sekä lapset ja heidän vanhempansa että hänen
apulaisensa Mignot ja neiti Rouzaire. Toiselta puolen oli aikakin
onneton, veljien koulu oli viimeisinä kuukausina voittanut vieläkin
viisi oppilasta maallikkokoululta. Viimemainittu oli joutunut
täydellisesti kansan epäsuosioon, vanhemmat veivät lapsensa munkkien
hoitoon pelastaakseen heidät tuolta uudelta opettajalta, joka heti
ensimmäisellä tunnilla oli poistanut rukoukset. Veli Fulgentius oli
voitonriemuissaan kutsunut takaisin veli Gorgiaan ja veli Isidoren,
jotka Simonin jutun jälkeen olivat kadonneet paikkakunnalta. Tämän oli
hän epäilemättä tehnyt näyttääkseen, ettei veljeskunta enää pelännyt
mitään epäluuloja; veli Lazaruksen poisjäämiseen oli aivan
yksinkertaisesti syynä se, että hän oli kuollut. Mailleboisissa olivat
papit täydellisesti vallalla, kaduilla ei enää nähnyt muuta kuin
papinkauhtanoita. Mutta kaikkein pahinta Markukselle oli se, että nämä
ihmiset kohtelivat häntä ivallisella ylenkatseella. He eivät viitsineet
edes ankarasti taistella häntä vastaan, odotettiin, että hän jollakin
suurella tyhmyydellä tekisi itsensä mahdottomaksi. Mignotin käytös
ensimmäisenä päivänä oli samoin kuin kaikkien muidenkin käyttäytyminen
osoittanut pahansuopaa uteliaisuutta, kaikki olivat vakuutetut siitä,
että hän pian joutuisi häpeällisesti tappiolle. Neiti Rouzaire oli
sanonut: "Kahdessa kuukaudessa hän tekee itsensä mahdottomaksi." Tämän
vastustajiensa toiveen huomasi hän selvästi etenkin tavasta, jolla
alkeiskoulun tarkastaja Mauraisin puhutteli häntä ensi kerran käydessään
hänen koulussaan. Hän tiesi Salvanin ja esimiehensä, akatemian
tarkastaja Le Barazerin kunnioittavan Markusta ja kohteli häntä
ivallisella sääliväisyydellä, antaen pienten virheiden jäädä huomaamatta
ja vaanien vain vakavaa virkavirhettä, joka antaisi hänelle tilaisuuden
pyytää hänen muuttamistaan toiseen paikkaan. Hän ei muistuttanut mitään
edes rukousten poistamisesta, hän tahtoi jotain suurempaa, useampia
painavia todistuksia. Hänen nähtiin nauravan sitä suosikkinsa neiti
Rouzairen kanssa; ja siitä alkaen Markusta ympäröivät lakkaamatta
urkkijat ja vakoilijat, valmiina ilmiantamaan hänen ajatuksensa ja
tekonsa.

-- Olkaa varovainen, ystäväni, kehoitti Salvan yhtä mittaa, joka kerran
kun Markus tuli hänen luokseen lohdutusta saamaan. Le Barazer sai
eilenkin nimettömän kirjeen, jossa teitä kutsutaan myrkyttäjäksi ja
helvetin lähettilääksi. Te tiedätte, että kärsimättömästi odotan
onnellista ratkaisua; mutta minä luulen, että kaikki menee hukkaan, jos
tahdomme voittaa kaikki yhdellä kertaa... Tehkää itsenne ensin
tarpeelliseksi ja rakastetuksi, kohottakaa koulu takaisin
kukoistukseensa.

Ja Markus, joka oli ollut katkeralla mielellä, tuli taas iloiseksi.

-- Olette oikeassa, rakkaudella ja varovaisuudella tässä on voitettava.

Hän oli vaimonsa Genevièven ja tyttärensä Louisen kanssa asettunut
asumaan Simonin entiseen asuntoon. Se oli paljon suurempi ja mukavampi
kuin heidän asuntonsa Jonvillessä: kaksi makuuhuonetta, ruokahuone ja
sali, ottamatta lukuun keittiötä ja ulkohuoneita. Kaikki oli puhdasta,
iloista ja aurinkoista. Huoneet olivat joltisenkin suurelle puutarhalle
päin, jossa kasvoi vihanneksia ja kukkia. Mutta heidän pieni
huonekalustansa näytti kovin vieraalta tässä komeassa huoneustossa; ja
jouduttuaan riitaan rouva Duparquen kanssa oli heidän vaikea tulla
toimeen niukalla palkallaan. Palkka oli nyt tuhat kaksisataa markkaa,
mutta se oli aivan sama kuin tuhat markkaa Jonvillessä, sillä hänellä ei
ollut enää kahtasataa sihteerintoimesta. Kuinka tulla toimeen sadan
markan kuukausipalkalla tässä pienessä kaupungissa, jossa elämä oli
kalliimpaa? Kuinka ylläpitää arvoansa, käydä siististi puettuna, asettaa
niin, että talous näyttäisi hyvinvoivalta? Siinä vaikea tehtävä, jonka
suorittamiseen tarvittiin ihmeteltävää säästäväisyyttä, todellista
sankarillisuutta elämän vähäpätöisissä pikkuseikoissa. He söivät usein
vain kuivaa leipää voidakseen hankkia itselleen kunnollisia vaatteita.

Geneviève oli silloin kallisarvoisena apuna ja hyvänä toverina
Markukselle. Hän oli ihmeellisen taitava talouden hoidossa eikä antanut
koskaan näkyä kuinka vaikeaa se usein oli. Hän teki itse kaikki, pesi ja
paikkasi vaatteita ja piti pikku Louisen aina sievästi puettuna pieniin,
vaaleihin mekkoihin. Jos opettaja Mignot tapansa mukaan olisi syönyt
johtajansa luona, olisi maksu siitä hiukan auttanut Genevièveä. Mutta
Mignot, jolla oli huone etehisen toisella puolen, tahtoi mieluummin
syödä läheisessä ravintolassa, ehkä osoittaakseen vihamielisyyttään ja
välttääkseen joutumasta ikävyyksiin seurustelemalla miehen kanssa, jolle
neiti Rouzaire ennusti kaikkein pahimpia onnettomuuksia. Hän vietti
nuorten apuopettajien tavallista kurjaa elämää, hänellä oli
seitsemänkymmentä yksi markkaa kaksikymmentäviisi penniä palkkaa kuussa,
hän kävi huonosti puettuna, söi huonoa ruokaa, eikä hänellä ollut muuta
huvitusta kuin kalastaminen torstaisin ja sunnuntaisin. Hän tuli siitä
vieläkin vihaisemmaksi ja epäluuloisemmaksi, ikäänkuin Markus olisi
ollut syynä hänen ravintolansa huonoon ruokaan. Geneviève oli hänelle
kuitenkin sangen ystävällinen: hän oli tarjoutunut korjaamaan hänen
liinavaatteensa, ja kerran kun hänellä oli yskä oli hän tahtonut laittaa
hänelle kauravettä. Mignot ei pohjaltaan ollut paha, hän oli ainoastaan
joutunut huonojen neuvonantajien valtaan; ja hän voisi varmaan tulla
paremmaksi, jos häntä kohdeltaisiin hyvin ja oikeudenmukaisesti.

Mutta Geneviève ei, peläten tuottavansa surua Markukselle, koskaan
uskaltanut sanoa, että riita rouva Duparquen kanssa etenkin tuotti
suurta haittaa taloudessa. Ennen piti isoäiti huolta Louisen vaatteista,
antoi lahjoja ja auttoi kuukauden lopussa, vaikeuksien sattuessa. Ja nyt
kun he kaikki asuivat Mailleboisissa melkein vierekkäin, olisi hän
voinut olla suureksi avuksi. Lisäksi oli kovin vaikeaa tietää hänen
olevan lähellä ja kuitenkin kääntää päänsä pois, kun hänet tapasi! Kaksi
kertaa oli pikku Louise, joka ei mitään ymmärtänyt, tavatessaan heidät
kadulla, ojentanut pienet kätösensä ja huutanut heitä. Niinpä tapahtui,
että Geneviève eräänä päivänä palasi kotiin sangen liikutettuna: hän ja
Louise olivat tavanneet Kapusiinitorilla hänen isoäitinsä ja äitinsä, ja
Louise oli viattomasti juossut heidän syliinsä, eikä hänkään ollut
voinut vastustaa haluaan syleillä heitä.

Kun hän oli tunnustanut kaikki Markukselle, syleili tämä häntä
vuorostaan ja sanoi hymyillen.

-- Sehän oli hyvä, rakkaani, olen hyvin iloinen tästä sovinnosta, sinun
puolestasi ja Louisen puolesta. Sen täytyi kerran tapahtua, etkä kai
luule minua niin julmaksi, että vaatisin teitä olemaan epäsovussa
vanhojen rouvien kanssa sentähden, että minä olen?

-- En tietysti, ystäväni. Se on vain niin ikävää kun vaimo käy
sellaisessa paikassa, missä hänen miehensä ei voi olla mukana.

-- Miksi se on ikävää? Rauhamme vuoksi on parempi, etten enää tapaa
isoäitiä, jonka kanssa en kuitenkaan voisi sopia. Mutta sinua ja lasta
ei mikään estä käymästä silloin tällöin häntä katsomassa.

Geneviève oli tullut vakavaksi, ja näytti miettivän, silmät alas
luotuina. Hän vapisi.

-- Olisin mieluummin menemättä isoäidin luo ilman sinua. Tunnen itseni
varmemmaksi, kun sinä olet kanssani... Mutta olet oikeassa, ymmärrän,
kuinka vaikea sinun olisi tulla mukaani; ja toisaalta olisi minun vaikea
nyt enää olla sinne menemättä.

Asiat järjestyivät niin, että Geneviève kävi ainoastaan kerran viikossa
vanhojen rouvien luona. Hän otti Louisen mukaansa, ja he viettivät
siellä yhden tunnin silläaikaa kun Markus oli koulussa. Markus taas
ainoastaan tervehti vanhoja rouvia tavatessaan heidät kadulla.

Kahdessa vuodessa oli Markus äärettömällä kärsivällisyydellä ja
hyvyydellä voittanut oppilaittensa suosion, lukemattomien ikävyyksien
jälkeen. Siinä ilmeni hänen erityinen neronsa, hän oli syntynyt
opettajaksi, hän osasi asettua lasten kannalle ja sai siten heidät
ymmärtämään itseään. Hän oli aina iloinen, leikki mielellään heidän
kanssaan ja oli heille kuin toveri, kuin vanhempi veli. Hänen voimansa
oli siinä, että hän voi unohtaa tieteensä, puhua niin, että lasten
uinuva järki voi käsittää häntä, ja hän löysi juuri ne sanat, jotka
selittivät kaikki, ikäänkuin hän olisi itse ollut tietämätön ja iloinnut
heidän kanssaan opista. Heidän oppiohjelmansa oli sangen laaja. Siihen
kuului sisälukua, kaunokirjoitusta, kielioppia, oikokirjoitusta,
ainekirjoitusta, laskentoa, historiaa, maantiedettä, laulua,
voimistelua, maanviljelystä, käsityötä, siveysoppia ja yhteiskuntaoppia,
ja hän koetti opettaa niin, ettei mikään näistä aineista jäisi
takapajulle. Hän koetti ennen kaikkea opettaa niin, ettei mitään
opetuksesta menisi hukkaan, että lapset täydellisesti ja varmasti
voisivat sulattaa sen, että totuus vaikuttaisi omalla voimallaan,
ravitsisi heidän laajenevaa järkeänsä. Kuinka innokkaasti hän hoitikaan
tätä totuuden kylvämistä ja viljelemistä! Ja mikä oli sitten tämä
totuus, sillä kaikki erehdyksethän kutsuvat itseään totuudeksi? Eikö
katolinen kirkkokin, joka perustuu järjettömiin opinlauseisiin, vaadi
itselleen ainoan totuuden arvoa? Kaikkein ensiksi opettikin hän, että
totta oli ainoastaan se, mitä järki, johdonmukaisuus ja ennen kaikkea
kokemus todeksi todisti. Talonpojan tai työmiehen poika, jolle sanotaan
että maa on pallonmuotoinen ja pyörii avaruudessa, uskoo sen, samoin kun
hän uskoo katkismuksen kertomukset Jumalan kolmesta persoonasta, lihaksi
tulemisesta ja ylösnousemuksesta. Hänelle täytyy kokeiden avulla
osoittaa sen tieteellinen varmuus, jotta hän ymmärtäisi eroituksen.
Kaikki yliluonnollisesti saatu totuus on valhetta, kokeisiin perustuva
totuus on ainoa oikea, täydellinen ja iankaikkinen. Tästä johtui
ensimmäinen tarve asettaa katolista katkismusta vastaan tieteellinen
katkismus, jossa maailma ja ihminen selitetään tieteen avulla sellaisena
kuin ne todella ovat, lakkaamattomine kulkuineen yhä täydellisempää
tulevaisuutta kohden. Todellista parantumista, vapautusta ja onnea voi
olla ainoastaan totuudessa, ihmisen olemassaolon ja edistyksen ehtojen
tuntemisessa. Kaikkia näitä terveyden ja onnen saavuttamiseksi
tarvittavia tietoja koetti hän jakaa oman järjestelmänsä mukaan, hän
tahtoi antaa heidän käsityksensä vapaasti laajentua, hän tahtoi muuttaa
tieteen kuolleesta puustavista elämän lähteeksi, luonteen ja tahdon
kehittäjäksi. Opettaessaan hän jättikin kirjat syrjään niin paljon kuin
mahdollista, pakottaakseen oppilaansa itse ajattelemaan. Hän ei vaatinut
heitä mitään uskomaan ennenkuin kokeiden avulla oli todistanut todeksi
ilmiön. Kaikki todistamattomat seikat jätettiin vastaiseksi, ikäänkuin
säästäin tulevia tutkimuksia varten; ja täten saavuttamillaan tiedoilla
voivat he jo rakentaa itselleen suuren ja kauniin rakennuksen, jossa
veljellisyys ja turvallisuus vallitsee. Koko hänen opetusjärjestelmänsä,
ainoa, joka voi kasvattaa miehiä, oli siinä, että hän antoi
oppilaittensa itse ajatella, itse tulla vakuutetuksi siitä, mitä oli
uskottava, kehittää järkeään ja yksilöllisyyttään olemassaolon ja
toiminnan perusteiden mukaan.

Mutta pelkkä oppi ei riittänyt, tarvittiin yhteiskunnallinen side, vahva
yhteistunne. Ja siksi tahtoi Markus asettaa oikeuden. Hän oli huomannut
kuinka kiihkeästi lapsi, jonka oikeutta oli loukattu, huusi: "Se ei ole
oikein!" Kaikki vääryys herättää heidän pienissä sieluissaan ankaran
myrskyn, josta he kovasti kärsivät. Tämä tulee siitä, että heidän
oikeuskäsitteensä on ehdoton. Hän käytti hyväkseen tätä oikeudentunnon
vilpittömyyttä, lapsen synnynnäistä totuuden ja oikeuden tarvetta, jota
elämä ei vielä ollut taivuttanut valheellisiin ja vääriin myönnytyksiin.
Totuuden kautta oikeuteen kävi hänen suora tiensä, jolle hän johti
oppilaansa, antaen heidän itse olla omina tuomareinaan silloin kun he
olivat tehneet väärin. Jos he olivat valehdelleet, pakoitti hän heidät
tunnustamaan kuinka väärin he olivat tehneet tovereitaan ja itseään
kohtaan. Jos he olivat häirinneet järjestystä tai tulleet liian myöhään
tunnille, osoitti hän heille, että he saivat siitä itse ensin kärsiä.
Usein syyllinen itse syytti itseään ja sai siten anteeksi. Vihdoin
syntyi luokalla todellinen kilpailu siitä, kuka voisi olla
oikeudenmukaisempi, he koettivat tehdä kaikki kunnollisesti, noudattaen
tarkoin oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan. Tämä ei tietysti voinut käydä
ilman vaivoja ja vastuksia, sillä sehän oli vasta alku, tarvittaisiin
monta sukupolvea ennenkuin koulu tulisi terveen ja onnellisen elämän
todelliseksi kodiksi. Markus iloitsi kuitenkin pienimmistäkin
tuloksista, sillä hänen vakuutuksensa oli, että joskin tieto oli kaiken
edistyksen ensimmäinen ehto, niin eivät ihmiset kumminkaan voi saada
mitään onnea, ellei heillä ole oikeudentuntoa. Miksi oli enemmän oppia
saanut porvarissääty niin pian joutunut lopullisen hävityksen valtaan?
Eikö siihen ollut syynä se vääryys, rikos oikeutta vastaan, jonka se oli
tehnyt kieltäytyessään antamasta takaisin ryöstettyjä etujaan, jotka
kuuluivat köyhille ja kärsiville? Ihmiset tuomitsivat oppia keskisäädyn
häviön nojalla, sanoen opin saattavan ihmisiä luopumaan säädystään ja
lisäävän pahuutta ja surua. Niinkauan kun yhteiskunta on täynnä valhetta
ja vääryyttä, näyttää tieto todellakin vain lisäävän turmelusta. Tieteen
tulisi työskennellä oikeuden hyväksi, sen tarkoituksena tulisi olla
vapauden ja rauhan saavuttaminen ihmiskunnalle, tulevaisen
veljellisyyden kaupungin perustaminen.

Mutta pelkkä oikeuskaan ei riittänyt; Markus vaati oppilailtaan myöskin
hyvyyttä ja rakkautta. Mikään ei voinut itää eikä kukoistaa ilman
rakkautta. Koti, maailman keskusta, perustui siihen. Jokaisella oli
välttämätön tarve sulautua toisten joukkoon: ja persoonallista
toimintaa, välttämätöntä yksilöllisyyttä ja jokaisen vapautta voi
verrata yhteisen ruumiin eri elimiin. Yksinäisellä ihmisellä on tahtoa
ja kykyä, mutta hänen toimillaan on merkitystä vasta silloin, kun ne
vaikuttavat muihin ihmisiin. Rakastaa, tehdä itsensä rakastetuksi ja
tehdä kaikki rakastetuiksi: opettajan tehtävä sisältyi näihin kolmeen
sanaan, ne olivat inhimillisen opetuksen kolme astetta. Rakastaa: Markus
rakasti oppilaitaan kaikesta sydämmestään, hän oli kokonaan antautunut
heille, tietäen että hänen, voidakseen opettaa täytyi rakastaa heitä,
sillä rakkaus yksin voi liikuttaa, vakuuttaa. Tehdä itsensä
rakastetuksi: hän käytti siihen jokaisen hetken, oli kuin veli
pienokaisille, koettamatta koskaan saada heitä pelkäämään häntä, vaan
päinvastoin pyrkien voittamaan heidät rakkaudella. Tehdä muut
rakastetuiksi: se oli hänen alituinen huolensa, hän muistutti
lakkaamatta, että jokaisen yksityisen onni riippui kaikkien onnesta.
Jokapäiväisenä esimerkkinä siitä oli kunkin oppilaan edistyminen ja ilo,
kun koko luokka oli hyvin työskennellyt. Koulun tuli tietysti olla
tahdonvoiman kasvattaja, yksilön vapauttaja ja kehittäjä, lapsen tuli
ajatella ja toimia ainoastaan itsenäisesti, niin että hän mieheksi
tultuaan voisi toteuttaa personallisuutensa täyden sisällön. Mutta
lisäisihän tämän voimakkaan kasvatuksen hedelmä myöskin kaikkien
yhteistä aarretta, voihan ajatella että suuren kansalaisen toiminta,
tuottaessaan hänelle itselleen kunniaa, myöskin on muille onneksi.
Opetuksen ja kasvatuksen välttämättömänä tarkoituksena oli yhteistunteen
vahvistaminen, niin että ihmiskunta vähitellen sulaisi yhdeksi ainoaksi
perheeksi. Ja Markus tahtoi ainoastaan myötätuntoisuutta ja hellyyttä,
hän tahtoi koulun iloiseksi, veljelliseksi ja päiväpaisteiseksi, tahtoi
kuulla siellä naurua ja laulua, tahtoi opettaa lapsia olemaan
onnellisia, elämään tiedon, totuuden ja oikeuden elämää, jonka
lopulliseksi toteuttamiseksi tarvittaisiin monen sukupolven työ.

Markus koetti alusta alkaen hävittää lapsille annetun väärän kasvatuksen
vaikutuksia. Kirjojen, kuvien ja opetusten kautta oli teroitettu heidän
mieliinsä vahvemman oikeutta, heille oli kerrottu tappeluista,
verilöylyistä ja hävitetyistä kaupungeista. Historiasta luettiin
kaikkein tarkimmin veriset sivut, sodat, valloitukset ja
sotapäällikköjen nimet. Pienokaisten mielikuvitusta kiihoitettiin
kertomuksilla aseidenkalskeesta ja verisistä teurastuksista. Oppilaille
annetut palkintokirjat, heitä varten toimitetut kuvalehdet ja heidän
vihkojensa kannetkin kuvasivat ainoastaan toisiaan hävittäviä
sotajoukkoja ja tuleen sytytettyjä laivoja, todistaen ihmisten
petomaisuudesta. Ja jos ei ollut kysymys taistelusta, niin oli kysymys
ihmeestä tai jostain järjettömästä pyhäintarusta: pyhimyksestä, joka
rukouksensa voimalla vapautti maan, Jesuksesta tai Mariasta, jotka
turvaavat rikkaille tämän maailman omistusoikeuden, jostain papista,
joka tekemällä ristinmerkin ratkaisee yhteiskunnallisia ja valtiollisia
pulmia. Aina vaadittiin tottelevaisuutta ja alempiarvoisten alistumista,
samalla kun julman ja ilkeän Jumalan ukkonen jyrisee myrskyisellä
taivaalla. Kauhu vallitsi, peljättiin Jumalaa, peljättiin saatanaa, ja
inhoittava, raukkamainen pelko painoi ihmistä syntymästä hautaan saakka
läpi tietämättömyyden ja valheen synkän yön. Tällä tavoin kasvatettiin
ainoastaan orjia, jotka taipuvat noudattamaan hallitsijan oikkuja, ja
sitä varten oli välttämätöntä tämä kasvatus sokeaan uskoon, sillä siten
luotiin sotilaita, jotka aina olivat valmiit puolustamaan entistä asiain
järjestystä. Mutta kuinka vanhentunut olikaan käsitys, että inhimillistä
kykyä oli kehitettävä ainoastaan sotaa varten! Se voi sopia aikoina,
jolloin miekka yksin ratkaisi kysymykset eri kansojen, sekä kuninkaan ja
alamaisten välillä. Mutta kuka voi nykyään olla huomaamatta, että
tulevaisuuden voittaja on voittava taloudellisella alalla, järjestämällä
uudelleen työn ja hankkimalla ihmiskunnalle enemmän oikeutta ja onnea?
Vallankumouksen tehtävän täyttäminen ja maailman vapautus olivat ainoat
Ranskalle kyllin arvokkaat tehtävät. Tuo ahdas mielipide että kaikesta
huolimatta oli kasvatettava ainoastaan sotamiehiä, herättikin
Markuksessa surua ja suuttumusta. Meidän onnettomuuksiemme jälkeisenä
aikana oli sellainen ohjelma vielä anteeksiannettava; ja kuitenkin oli
kaikki nykyinen hätä ja se kauhea käänne, jonka alaisena kansa oli,
seurauksena siitä, että sotajoukkoa pidettiin korkeimpana toivona ja
että valta oli kansalta riistetty ja annettu sotaherrojen käsiin. Jos
vielä oli välttämätöntä olla varuillaan aseilla varustettujen naapurien
tähden, niin oli vieläkin välttämättömämpää olla työntekijöitä, vapaita
ja oikeudenmukaisia kansalaisia, joille tulevaisuus on kuuluva. Kun koko
Ranska on tiedossaan ja tahdossaan varma, kun sen kansa on vapautettu,
silloin haarniskoidut keisarikunnat saavat alistua sen edessä, sen
totuuden ja oikeuden hengen valtaamina, joka on saava aikaan mitä
sotajoukot ja kanuunat koskaan eivät tule toimittamaan. Toinen kansa
herättää toisen, ja sinä päivänä, jolloin kaikki kansat toistensa
esimerkkiä noudattaen ovat nousseet, on rauha voittava ja sodat lopussa.
Markus ei voinut ajatella maalleen kauniimpaa ja suurempaa tehtävää kuin
kaikkien maiden sulattaminen yhdeksi inhimilliseksi isänmaaksi. Ja siksi
hän piti tarkasti silmällä kaikkia kirjoja ja kuvia, jotka joutuivat
hänen oppilaittensa käsiin, karttaen valheellisia ihmeitä ja verisiä
teurastuksia, asettaen niiden sijaan niin paljon kuin voi tieteelliset
totuudet ja ihmisen hedelmää tuottavat työt. Ainoa tarmon lähde on työ
onnea varten.

Toisen vuoden kuluessa alkoivat hyvät tulokset jo tuntua. Markus oli
jakanut koulunsa kahteen luokkaan ja oli ottanut ensimmäisen luokan,
jonka oppilaiden ikä vaihteli yhdeksästä vuodesta kolmeentoista, omaan
haltuunsa, jota vastoin Mignot hoiti toisen luokan kuuden ja yhdeksän
vuotiaita oppilaita. Markuksella oli myöskin tapana antaa oppilaiden
kuulustaa toistensa läksyjä, joten säästyi paljon aikaa ja lasten
välillä syntyi terveellinen kilpailu. Hetkeäkään ei mennyt hukkaan,
kirjoitukset, suulliset läksyt ja selitykset taululla kävivät kaikki
yhtäaikaa säännöllisesti ja hyvässä järjestyksessä; ja kuitenkin antoi
hän heille suuren vapauden, keskusteli heidän kanssaan, kiihoitti heitä
tekemään väitteitä, tahtomatta vaikuttaa heihin opettajan vallallaan ja
toivoen, että he itse muodostaisivat vakaumuksensa; näin vallitsi
koulussa aina vapaa iloisuus, se säilytti aina viehätysvoimansa elävän
ja lakkaamatta vaihtelevan opetuksen kautta, joka johdatti nuorten
järjen löydöstä löytöön. Hän vaati heiltä ainoastaan siisteyttä, vei
lapset kaivolle niin kuin leikkiin ja piti ikkunoita auki tunnin
keskellä ja sen jälkeen. Ennen hänen tuloaan oli oppilaiden ollut tapana
laasta luokkahuoneet ja siten nostaa terveydelle vaarallista pölyä:
mutta hän oli opettanut heitä käyttämään pesusientä ja antoi heidän
pestä kaikki paikat, mikä oli heille hyvin hauskaa ja virkistävää.
Aurinkoisina päivinä vallitsi avarassa, valoisassa ja puhtaassa
kouluhuoneessa, joka oli täynnä tervettä ja iloista pientä joukkoa,
alituinen hilpeys.

Eräänä kauniina toukokuun aamuna kaksi vuotta Markuksen Mailleboisiin
muuton jälkeen, saapui alkeiskoulun tarkastaja Mauraisin aivan
odottamatta koululle, toivoen saavansa opettajan kiinni jostakin
virheestä. Tähän saakka oli hän turhaan vaaninut; Markuksen varovaisuus
oli tehnyt hänet neuvottomaksi ja saattanut hänet raivoon siitä, ettei
hän voinut löytää mitään syytä, jonka nojalla olisi voinut pyytää
Markuksen siirtämistä muualle. Tuo haaveilija, tuo ilkeä
tasavaltalainen, jonka ei pitäisi saada olla puolta vuottakaan
paikassaan, tulisi nähtävästi pysymään koko ikänsä siinä kaikkien
ihmeeksi ja suuttumukseksi.

Oppilaat pesivät juuri luokkaa, kun kaunis Mauraisin, loistavana ja
hienosti puettuna saapui; hän päästi hämmästyneen huudahduksen.

-- Mitä tämä on? Onko täällä vedenpaisumus?

Kun Markus selitti terveydellisistä syistä asettaneensa pesemisen
lakaisun sijaan, kohautti tarkastaja olkapäitään ja sanoi.

-- Taaskin uutuuksia! Teidän olisi pitänyt antaa tieto hallitukselle.
Sitäpaitsi tämä veden paljous ei voi olla terveellistä, siitä voi syntyä
tauteja... Olkaa hyvä ottakaa lakaiseminen takaisin käytäntöön, siksi
kunnes olette saaneet luvan käyttää pesua.

Lyhyen väliajan kestäessä tutki hän tarkasti kaikki paikat, menipä
niinkin pitkälle, että katsoi kaappien sisäänkin, oliko kaikki siellä
järjestyksessä. Hän toivoi varmaankin löytävänsä huonoja kirjoja tai
anarkistisia lentokirjasia. Hän arvosteli kaikkea, muistutti
pienimmistäkin huolimattomuuksista ja puhui koko ajan oppilaiden
kuullen, koettaen nöyryyttää opettajaa heidän edessään. Vihdoin lapset
asettuivat jälleen paikoilleen ja suullinen tarkastus alkoi.

Ensin hän kävi Mignotin kimppuun, kun pieni kahdeksan vuotias Charles
Doloir ei voinut vastata erääseen kysymykseen, jota hän ei vielä ollut
oppinut.

-- Silloinhan te olette jälellä ohjelmasta? Oppilaittenne olisi jo kaksi
kuukautta sitten pitänyt tietää se!

Mignot, joka kunnioittavasti kuunteli, mutta jota tarkastajan kiukkuinen
ääni nähtävästi suututti, kääntyi ainoastaan Markuksen puoleen.
Viimemainittuun Mauraisin tähtäsikin ja tämä vastasi lopuksi.

-- Anteeksi, herra tarkastaja, minä olen pitänyt tärkeänä muuttaa
muutamia kohtia ohjelmassa suuremman selvyyden saavuttamiseksi. Eikö
olekin parempi vähemmin orjallisesti seurata kirjoja, ja ennemmin pitää
huolta siitä että vuoden opetukset tulevat eläviksi oppilaissa?

Mauraisin oli olevinaan aivan kauhistuksissaan.

-- Kuinka, herra, te uskallatte koskea ohjelmiin, te päätätte aivan
yksin, mitä niistä on otettava ja mitä jätettävä! Te asetatte omat
houreenne esimiestenne viisauden sijaan! Hyvä, he saavat tietää kuinka
täällä ollaan takapajulla.

Huomattuaan sitten toisen Doloirin, kymmenvuotiaan Augusten, alkoi hän
kysellä häneltä vallankumouksen hirmuvallan historiasta ja antoi hänen
luetella johtajat, Robespierren, Dantonin ja Maratin.

-- Oliko Marat kaunis, lapseni?

Auguste, jota Markus hiukan oli saanut hillityksi, oli kuitenkin yhä
vallaton, luokan hulivili. Kukaan ei voinut sanoa osoittiko hänen
vastauksensa tietämättömyyttä vai vallattomuutta, kun hän sanoi.

-- Oi, hän oli hyvin kaunis!

Koko luokka nauroi.

-- Eihän toki, eihän toki, lapseni, Marat oli kauhean näköinen, hänen
kasvoillaan oli kaikkien paheiden ja kaikkien rikosten leima.

Hän kääntyi Markuksen puoleen ja lisäsi, typerästi kyllä.

-- Minä otaksun, ettette te ole kertoneet heille Maratin kauneudesta?

-- En, herra tarkastaja, vastasi Markus hymyillen.

Oppilaat purskahtivat uudelleen nauruun. Mignotin täytyi kulkea penkkien
välissä, saadakseen heidät jälleen järjestykseen ja Mauraisin kyseli
kiusaantuneena yhä itsepäisesti Maratista ja joutui puhumaan Charlotte
Cordaystä. Kova onni johdatti hänet kääntymään Fernand Bongardiin, joka
oli suurikasvuinen, yksitoista vuotta täyttänyt poika, ja jota hän
varmaankin luuli ymmärtäväisimmäksi.

-- Te, suuri poika siellä takana, voitteko sanoa minulle kuinka Marat
kuoli?

Hänen kysymyksensä sattui onnettomasti. Fernandin oli sangen vaikea
oppia, hänellä oli huono pää eikä erityistä haluakaan oppimiseen.
Historialliset nimet ja vuosiluvut etenkin olivat aivan sekaisin hänen
päässään. Hän nousi ja seisoi tyhmistyneenä, silmät pyöreinä.

-- No, no, rauhoittukaa, lapseni. Eikö Marat kuollut erityisten
asianhaarain vallitessa?

Fernand oli yhä vaiti, suu ammollaan. Eräs sääliväinen toveri kuiskasi
hänelle takaapäin: "Kylvyssä." Silloin vastasi hän kovalla äänellä.

-- Marat hukkui, ollessaan kylvyssä.

Tällä kertaa lapset olivat pakahtua naurusta, mutta Mauraisin kiivastui.

-- Nämä lapset ovat todella yksinkertaisia... Maratin tappoi, hänen
istuessaan kylpyammeessa, Charlotte Corday, eräs innostunut nuori tyttö,
joka uhrautui vapahtaakseen Ranskan verenhimoisesta hirviöstä... Eikö
teille sitten opeteta mitään, koskette osaa vastata näin yksinkertaisiin
kysymyksiin?

Hän kyseli sitten Achille ja Philippe Savinilta uskonsodasta ja sai
tyydyttäviä vastauksia. Veljeksistä ei pidetty, he olivat umpimielisiä
ja epärehellisiä; he kantelivat opettajalle toveriensa virheet ja
kertoivat isälleen kaikki, mitä koulussa tapahtui. Tarkastaja, jota
heidän tekopyhyytensä miellytti, asettikin heidät muille esimerkiksi.

-- Nämä lapset tietävät edes jotakin.

Sitten kääntyi hän uudestaan Philippen puoleen ja kysyi.

-- Voitteko sanoa minulle vielä kuinka uskontoa tulee oikein harjoittaa?

-- Tulee käydä messussa, herra.

-- Tietysti, mutta se ei riitä, täytyy tehdä kaikki, mitä uskonto
opettaa. Kuuletteko, lapseni, kaikki mitä uskonto opettaa.

Hämmästyneenä katsoi Markus häneen. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään,
sillä hän arvasi, että tarkastaja tällä omituisella kysymyksellä tahtoi
houkutella häntä lausumaan joitakuita varomattomia sanoja. Samassa
aikomuksessa jatkoi Mauraisin uhkaavalla äänellä, kääntyen Sébastien
Milhommen puoleen.

-- Sanokaa te, pieni valkotukkainen poika, mitä uskonto opettaa.

Sébastien nousi ällistyneen näköisenä eikä vastannut mitään. Hän oli
luokan paras oppilas, teräväjärkinen ja luonteeltaan tunteellinen ja
lempeä. Hän sai kyyneleet silmiinsä kun ei voinut tyydyttää herra
tarkastajaa. Tätä hänelle ei oltu opetettu, hän ei edes ymmärtänyt,
mistä oli kysymys, sillä hän oli vasta yhdeksän vuotias.

-- No! mitä katselette minua, pikku raukka, kysymykseni on selvä!

Markus ei voinut enää pidättää itseään. Hänen rakkaimman oppilaansa pula
oli hänelle sietämätön. Ja hän tuli hänelle avuksi.

-- Anteeksi, herra tarkastaja, se, mitä uskonto opettaa, on
katkismuksessa, eikä katkismus kuulu ohjelmaan. Kuinka voitte vaatia,
että he voisivat sellaiseen vastata?

Tätä oli Mauraisin odottanutkin. Hän oli suuttuvinaan.

-- Teidän ei tarvitse opettaa minua, herra opettaja. Minä tiedän, mitä
teen. Jokaisessa hyvin hoidetussa koulussa voi oppilas yleisesti vastata
kysymykseen maansa uskonnosta.

-- Sanon teille vielä kerran, herra tarkastaja, selitti Markus selvällä
äänellä, jossa alkoi kuulua vähän suuttumusta, ettei minun asiani ole
opettaa heille katkismusta. Te olette erehtyneet, te ette ole veljien
luona, jotka pitävät katkismusta opetuksensa perustuksena. Te olette
tasavaltalaisessa maallikkokoulussa, joka on aivan ulkopuolella kirkkoa,
perustaen tietonsa ainoastaan järkeen ja tieteeseen. Ja jos on
välttämätöntä, vetoan johtajiini.

Mauraisin ymmärsi menneensä liian pitkälle. Joka kerran kun hän oli
koettanut vahingoittaa Markusta, oli hän tuntenut esimiehensä,
akatemiantarkastaja Le Barazerin olevan salaa tämän puolella ja
kieltäytyvän ilman vakavia syitä ryhtymästä toimimaan häntä vastaan; hän
tunsi myöskin esimiehensä mielipiteen koulun täydellisestä
puolueettomuudesta uskonnollisissa asioissa. Enempää puhumatta asiasta
jouduttikin hän tarkastustaan, moittien yhä, sillä hän oli vahvasti
päättänyt olla kaikkeen tyytymätön. Oppilaatkin pitivät häntä
naurettavana ja tekivät pilaa pienen, turhamaisen miehen raivostuneesta
ulkonäöstä. Ja kun hän läksi, kohautti Mignot olkapäitään, sanoen hiljaa
Markukselle.

-- Me saamme huonon arvostelun, mutta te olitte oikeassa, kyllä on
typerä tuo mies.

Viime aikoina oli Mignot taipunut Markuksen puolelle, hänen vakavan ja
lempeän käytöksensä vaikutuksesta; hän ei vielä tosin kaikissa asioissa
ollut samaa mieltä hänen kanssaan, huolehtien yhä ylenemisestään, mutta
kun hän pohjaltaan oli kunnon mies, antautui hän vähitellen hyvän
johtajansa valtaan.

-- Oh, huono arvostelu, toisti Markus iloisesti, hän ei uskalla tehdä
muuta kuin turhanpäiväisiä syytöksiä... Katsokaa! nyt hän menee neiti
Rouzairen luo, siellä hän on kuin taivaassa. Pahinta on, että hän
käyttäytyy näin ainoastaan valtioviisaudesta, hän tahtoo päästä
eteenpäin maailmassa.

Jokaisella tarkastusretkellään Mauraisin kiitti ylenmäärin neiti
Rouzaireä. Tämä vei oppilaansa kirkkoon, opetti heille katkismusta ja
salli hänen kysyä heiltä uskonnosta niin paljon kuin hän vaan halusi.
Hänellä oli etenkin yksi erinomainen oppilas, pieni Hortense Savin, joka
valmistautui ensimmäiselle ripilleen, ja joka hämmästytti tarkastajaa
raamatunhistorian tuntemisellaan. Angèle Bongard, kovapäinen samoin kuin
veljensäkin, ei yhtä hyvin tuntenut uskonnon asioita, vaikka hän
ankarasti ponnisteli oppiakseen. Kuusi vuotias Lucile Doloir, joka aivan
äsken oli tullut kouluun, osoitti sen sijaan olevansa hyvin viisas
pienokainen ja hänestä toivottiin myöhemmin tulevan suloisen kirkon
palvelijan. Tunnin loputtua näki Markus neiti Rouzairen saattavan
Mauraisiniä koulun kynnykselle saakka. Siinä he lopettivat
keskustelunsa, näyttäen täydellisesti ymmärtävän toisensa. Varmaankin he
valittivat surkeaa tilaa poikakoulussa, jossa tuo häpeää tuottava
opettaja yhä itsepäisesti pysyi, vaikka he jo kaksi vuotta olivat
koettaneet karkoittaa häntä.

Kun Mailleboisissa jonkun aikaa oli odotettu, että Markus äkkiä
muutettaisiin muualle, alettiin siellä vähitellen tottua häneen.
Pormestari Darras oli ollut tilaisuudessa julkisesti ylistämään häntä
eräässä kunnallisneuvoston istunnossa, ja hänen asemansa oli vieläkin
vakaantunut erään huomattavan tapauksen johdosta: kaksi oppilasta oli
nimittäin muuttanut veljien koulusta takaisin kunnankouluun. Se osoitti
selvästi, että perheet alkoivat rauhoittua, tyytyivät Markukseen; ja se
oli sitäpaitsi tappio tähän saakka niin kukoistavalle ja voitolliselle
hengelliselle koululle. Varovaisuudella ja rakkaudella, niinkuin oli
aikonutkin, pyrki hän kohottamaan maallikkokoulun entiseen kunniaansa,
asettamaan sen oikealle paikalleen eturiviin. Levottomuus oli varmaankin
vallannut papit ja munkit ja koko kirkollisen puolueen. Ja heidän
hyökkäyksensä oli niin omituinen että Markus hämmästyi. Mauraisin oli,
jättäen kysymyksen katkismuksesta syrjään, puhunut pormestarille ja
vähän kaikille ainoastaan tuosta kuuluisasta pesemisjutusta; ja
kertoessaan siitä oli hän nostanut kätensä taivasta kohden muka
kauhistuksissaan lasten terveyden tähden. Silloin syntyi tärkeä kysymys:
tuliko pestä vai tuliko laasta? Maillebois jakautui heti kahteen eri
puolueeseen, jotka kiivaasti väittelivät keskenään. Vanhemmilta etenkin
kysyttiin neuvoa; virkamies Savin vastusti niin ankarasti pesua, että
luultiin hänen ottavan poikansa pois kunnankoulusta. Mutta Markus kysyi
esimiestensä mielipidettä asiassa ja pyysi heitä asettamaan valiokunnan,
johon kuuluisi lääkäreitä ja terveydenhoidon tutkijoita. Sitten seurasi
vakava tutkimus, pitkä keskustelu, ja peseminen sai lopulta voiton. Se
oli suuri voitto opettajalle, vanhemmat taipuivat yhä enemmän hänen
puolelleen. Itse Savininkin, joka tavallisesti oli niin taipumaton,
täytyi peruuttaa sanansa. Veljien koulusta erosi taas yksi oppilas, ja
alettiin kertoa, että siellä vallitsi inhoittava epäsiisteys.

Mutta huolimatta kaikesta tästä myötätuntoisuudesta ei Markuksella
kuitenkaan ollut turhia toiveita, hän tunsi suosion epävarmuuden. Vuosia
kuluisi ennenkuin maa voisi vapautua kirkollisesta myrkystä. Hän jatkoi
yhä varovaisesti valloitustyötään, onnellisena pienimmästäkin
menestyksestä. Hän oli mennyt niin pitkälle rauhan toivossaan, että oli
Genevièven pyynnöstä tehnyt sovinnon vanhojen rouvienkin kanssa; tämä
tapahtui kuuluisan pesukysymyksen aikana, jolloin he vastoin
tavallisuutta olivat hänen puolellaan. Hän kävi silloin tällöin vaimonsa
ja tyttösensä kanssa tervehtimässä rouva Duparquea pienessä talossa
Kapusiinitorin varrella. Vanhat rouvat ottivat hänet juhlallisesti
vastaan ja välttivät huolellisesti arkoja keskusteluaineita, joten
seurustelu ei voinut tulla tuttavalliseksi. Geneviève oli kuitenkin ylen
onnellinen sovinnosta, sillä nyt hän oli vapautettu epämiellyttävästä
tunteesta, joka aina valtasi hänet kun hän yksin, ikäänkuin salaa
mieheltään kävi isoäitinsä ja äitinsä luona. Tämän jälkeen tapasi hän
heidät melkein joka päivä, hän jätti joskus Louisen koko päiväksi heidän
luokseen ja kulki lakkaamatta toisesta kodista toiseen, eikä se Markusta
huolettanut, hän oli onnellinenkin vaimonsa ilosta: vanhat rouvat
antoivat taas hänelle pieniä lahjoja ja muita ystävyyden osoituksia.

Eräänä sunnuntaina ollessaan erästä ystäväänsä tervehtimässä
Jonvillessä, josta hän oli ollut poissa kaksi vuotta, huomasi Markus,
vertaillessaan näitä kahta paikkakuntaa toisiinsa, kuinka suuren alan
hän jo oli voittanut Mailleboisissa. Hän ei ollut koskaan selvemmin
huomannut opettajan suurta vaikutusta, joka on onnea tuottava silloin
kun opettaja on totuutta ja edistystä rakastava, mutta turmiollinen, kun
hän antautuu valheen ja jokapäiväisen tottumuksen valtaan. Samalla kun
Maillebois hiljalleen kohosi suurempaan oikeudenmukaisuuteen ja
kukoistavaan terveyteen, vaipui Jonville takaisin synkkään pimeyteen,
köyhyyteen ja tietämättömyyteen: Markuksen valtasi syvä suru, kun hän
huomasi, että hänen alkamansa hyvä työ oli jo melkein hävinnyt. Ja syynä
kaikkeen tähän oli ainoastaan uuden opettajan huono vaikutus, tuon
Jauffren, jonka ainoana huolena oli hänen oma menestyksensä. Hän oli
pieni, tummaverinen, vilkas ja teräväsilmäinen mies, ja hän sai kiittää
onnestaan kotikylänsä kirkkoherraa, joka oli ottanut hänet hänen isänsä,
hevosenkengittäjän pajasta ja antanut hänelle ensimmäisen opetuksen.
Myöhemmin oli eräs toinen kirkkoherra hankkinut hänelle varoja
naittamalla hänelle erään leipurin pienen, tumman tyttären, joka toi
hänelle myötäjäisinä kahdentuhannen markan vuotuiset korot. Hänen
vakuutuksensa olikin, että täytyi olla pappien puolella, jos tahtoi
tulla vaikuttavaksi henkilöksi ja saavuttaa hyvän aseman. Kahdentuhannen
markan vuotuiset korot tekivät hänet jo kunnioitettavaksi, hänen
esimiehensä etenkin pitivät häntä suuressa arvossa, sillä häntä ei
voinut kohdella miten tahansa, niinkuin esimerkiksi Féroun tapaista
köyhää raukkaa, hän kun voi elää ilman virkaansakin. Tällä alalla,
niinkuin muillakin, joutuivat kaikki edut rikkaille, eivät koskaan
köyhille. Hänen omaisuuttaan liioiteltiin, kaikki talonpojat nostivat
hänelle hattua. Hän täydensi valloituksensa heidän seassaan hankkimalla
itselleen kaikenlaisia etuja, kaikki hänen pyrintönsä olivat
suunnattuina rahanhankkimiseen, ja hänellä oli erityinen kyky käyttää
jokaista henkilöä ja asianhaaraa omaksi edukseen. Mikään vilpitön usko
ei häntä haitannut, hän oli tasavaltalainen, hyvä isänmaanystävä ja hyvä
katolilainen, mutta ainoastaan siinä määrin kuin hänen etunsa vaati. Hän
olikin kyllä heti saavuttuaan käynyt tervehtimässä apotti Cognassea,
mutta ei ollut paikalla antanut kouluaan hänen valtaansa, sillä hän oli
huomannut, että koko kunta ei ollut kirkollismielinen; vasta vähitellen
oli hän salaa, vastustaen kunnallisneuvoston ja pormestarin tahtoa
antanut kirkkoherran tulla kaikkivaltiaaksi. Martineau, joka oli ollut
vahva ja rohkea, niin kauvan kun Markus oli ollut hänen tukenaan, oli
alkanut horjua, jäätyään yksin toimimaan opettajaa, kunnan todellista
herraa vastaan. Hän oli luonteeltaan epäluuloinen ja tietämätön, eikä
uskaltanut lausua mielipidettään, sillä hän pelkäsi alinomaa joutuvansa
selkkauksiin, ja niinpä hän lopuksi mukautui opettajan tahtoon, ja pian
kävi koko kunnalle samalla tavalla. Kuuden kuukauden kuluttua luovutti
opettaja vapaaehtoisesti Jonvillen kirkkoherran haltuun.

Jauffren menettelytapa huvitti Markusta jesuiittamaisena
mestariteoksena. Hän sai tarkkoja tietoja siitä neiti Mazelineltä, jonka
luona hän pistäytyi. Teräväjärkinen opettajatar oli lohduton siitä,
ettei yksinään menestyksellä voinut taistella tässä kunnassa, joka
vähitellen kokonaan joutui turmeluksen valtaan. Hän kertoi alusta
loppuun Jauffren viekkaat toimet. Ensi alussa oli pormestari Martineau
vastustanut jotain kirkkoherran tekemää vääryyttä, johon opettaja häntä
oli salaisesti yllyttänyt. Jauffre oli silloin ollut riitaantuvinaan
pormestarin kanssa ja oli syyttänyt vaimoaan; ankarasti uskonnollinen
rouva Jauffre antoi muka apotti Cognassen johtaa itseään. Jauffre ja
hänen vaimonsa olivat aina yhtä mieltä ja olivat keksineet tämän keinon
päästäkseen vastuunalaisuudesta. Martineau saatiinkin pian voitetuksi,
etenkin sitten kun kaunis rouva Martineau, joka niin rakasti
uskonnollisia menoja saadakseen niissä näyttää uusia pukujaan, oli
tullut rouva Jauffren ystäväksi. Jauffre oli huolimatta enää
teeskennellä, ruvennut kirkonkellojen soittajaksi, joka ennen olikin
ollut opettajan toimena, mutta jota Markus oli kieltäytynyt täyttämästä.
Toimi ei kyllä tuottanut kuin kolmekymmentä markkaa vuodessa, mutta
kolmekymmentä markkaakin oli hyvä olemassa. Markuksen toimesta oli tämä
summa annettu entiselle kellosepälle, joka siitä palkasta korjasi ja
piti kunnossa rappeutuneen tornikellon, nyt kello rappeutui uudestaan,
eivätkä talonpojat enää koskaan tienneet ajan kulusta, sillä kellot
kulki milloin edellä milloin jälessä. Neiti Mazeline sanoikin
toivottomasti hymyillen, että kello oli kuva koko seudusta, jossa kaikki
kulki vasten tervettä järkeä ja johdonmukaisuutta.

Pahinta oli, että apotti Cognassen voiton seuraukset tuntuivat
Moreuxissakin, jonka pormestariin Saleuriin, entiseen karjakauppiaaseen,
tapaukset Jonvillessä vaikuttivat, ja joka peläten menettävänsä asemansa
meni kirkon puolelle, vaikka hän ei ollenkaan pitänyt papeista. Onneton,
raivostunut opettaja Férou sai eniten kärsiä tästä sovinnosta. Kun
apotti Cognasse nyt tuli Moreuxiin jumalanpalvelusta pitämään, osoitti
hän röyhkeää voiton riemua ja nöyryytti kaikella tapaa opettajaa, jonka
täytyi tyytyä siihen, sillä pormestari ja kunnallisneuvosto olivat
hyljänneet hänet. Miesraukka ei ollut koskaan ollut näin raivoissaan,
hän, ainoa järkevä ihminen kaiken tuon tietämättömyyden ja ilkeyden
keskessä, oli yhä kasvavan kurjuutensa tähden joutunut äärimmäiseen
hurjuuteen. Hänen raskaista töistä uupunut vaimonsa ja hänen kolme
kalpeaa, kivuloista tytärtänsä näkivät nälkää. Vaikka hänellä oli
velkoja korvia myöten ja vaikka hän oli pakoitettu käymään kuluneissa
vaatteissa, ei hän sittenkään alistunut, vaan kieltäytyi yhtä katkerasti
viemästä oppilaitaan messuun, mutisipa hän kirouksiakin kirkkoherran ohi
kulkiessaan. Lopullinen ratkaisu oli lähellä, virastaeroittaminen näytti
aivan varmalta, ja lisäksi tuli vielä, että tuon onnettoman, jolla vielä
oli kaksi vuotta jälellä kymmenen vuoden sitoumuksestaan, täytyisi siinä
tapauksessa mennä sotapalvelukseen. Mihin joutuisivat vaimo raukka ja
kolme tytärtä, kun isä vietäisiin kasarmiin?

Kun Markus lähti Jonvillestä, tuli neiti Mazeline häntä saattamaan
asemalle saakka, ja he sattuivat kulkemaan kirkon sivu juuri kun
iltajumalanpalvelus loppui. Palmyre, apotti Cognassen hirvittävä
palvelijatar, seisoi kynnyksellä ankarana tarkastajana, pannen muistiin
kaikki hyvät kristityt. Jauffre astui ulos kirkosta ja kaksi hänen
oppilaistaan, jotka kulkivat ohi, tervehtivät häntä sotilaallisella
tavalla, nostamalla käden hatun reunaan; hän vaati tällaista
kohteliaisuutta, se miellytti hänen isänmaallista tunnettaan. Sitten
tulivat rouvat Jauffre ja Martineau sekä Martineau itse ja hänen
jälestään joukko talonpoikia ja talonpoikaisvaimoja. Markus kiirehti
askeleitaan, ettei häntä tunnettaisi ja ettei hänen tarvitsisi lausua
ääneen suruaan. Hän huomasi hämmästyksekseen, että pieni kaupunki näytti
vähemmän hyvinvoivalta, siinä näkyi jo selvästi rappeutumisen ja
vähenevän varallisuuden merkkejä. Ja niinhän oli lakikin, henkinen
köyhyys synnyttää aina aineellista köyhyyttä. Likaisuus ja köyhyys ovat
täyttäneet kaikki maat, joissa katolinen usko on ollut vallalla, se on
koskettanut niitä kaikkia kuin kuoleman hengähdys, tehden maan
hedelmättömäksi, painaen ihmiset laiskuuteen ja synkkään
tietämättömyyteen! sillä se kieltää elämän, tappaa kansat hitaasti mutta
varmasti vaikuttavan myrkyn tavalla.

Kun Markus seuraavana päivänä jälleen oli luokallaan, niiden lasten
keskellä, joiden sydämmiä ja ymmärryksiä hän koetti herättää, tunsi hän
lohdutusta. Hänen työnsä edistyi tosin sangen hitaasti, mutta sen
pienistä tuloksista sai hän voimaa jatkamaan. Voiton voi saada
ainoastaan kestävällä rohkeudella ja ponnistuksilla. Pahaksi onneksi
eivät perheet ollenkaan auttaneet häntä, hän olisi päässyt nopeammin
eteenpäin, jos koulutunnit olisivat ikäänkuin jatkuneet kodeissa. Joskus
tapahtui aivan päinvastoin: Savinin lapsissa esimerkiksi hän tunsi
heidän isänsä äreän ja kateellisen katkeruuden. Hän oli vaan vähäisessä
määrin voinut parantaa heitä, hän oli koettanut poistaa heistä
valheellisuuden, viekkauden ja taipumuksen kielimiseen. Sama oli laita
Auguste ja Charles Doloirin kanssa, toinen oli vallaton ja riitainen,
toinen välinpitämätön, kulki välinpitämättömästi aina veljensä jäljissä,
viitsimättä parantaa itseään, vaikka oli siksi teräväpäinen, että olisi
voinut oppia, jos olisi tahtonut. Fernand Bongard tuotti vaivaa toisessa
suhteessa: häntä oli äärettömän vaikea saada ymmärtämään ja muistamaan
pienintäkään asiaa. Koko viisikymmentä oppilasta sisältävän luokan
edistys oli keskinkertainen, jos tarkastettiin jokaista oppilasta
erikseen. Mutta kokonaisuudessaan tämä tulevaisuuden kansa oli jo
parempaa, sitten kun Markus oli johdattanut sen totuuden ja järjen
valtakuntaan. Sitä paitsi ei hän toivonutkaan, että maailma muuttuisi
yhdessä sukupolvessa. Näiden lapset ja lastenlapset vasta vapautuisivat
vuosisatoja vanhoista erehdyksistä ja kykenisivät siten olemaan
oikeudenmukaisia.

Kuinka vaatimaton, kuinka kärsivällisyyttä ja itsensäkieltämistä kysyvä
onkaan alkeisopettajan toimi. Markus tahtoi antaa esimerkin elämästä,
joka kokonaan oli pyhitetty tulevaisuuden muodostamisen maineettomaan
tehtävään. Jos kaikki täyttäisivät velvollisuutensa hänen tavallaan
voisi Ranska kolmessa tai neljässä sukupolvessa muuttua maailman
vapauttajaksi ja kohottajaksi. Hän ei halunnut mitään välitöntä
palkintoa, ei mitään menestystä itselleen, mutta hän sai kuitenkin
ponnistustensa palkaksi tuntea suloista tyydytystä, jonka hänelle tuotti
eräs hänen oppilaistaan, pieni Sébastien Milhomme. Tämä herttainen,
teräväpäinen lapsi oli oppinut totuutta rakastamaan. Hän ei ollut
ainoastaan ensimmäinen oppilas luokallaan, vaan hän osoitti myös
lapsellisen ankaraa vilpittömyyttä ja suoruutta. Toverit ottivat hänet
usein riidan ratkaisijaksi; ja kun hän oli tuominnut, vaati hän että
tuomiota tarkoin noudatettiin. Markus oli onnellinen nähdessään hänen
istuvan penkillään, pitkulaisine, hiukan miettiväisine kasvoineen, joita
vaaleat kiharat ympäröivät, ja kauniine sinisilmineen, jotka ilmaisten
harrasta opinhalua olivat suunnatut opettajaan. Markus ei rakastanut
häntä ainoastaan hänen nopean edistyksensä vuoksi, hän rakasti häntä
vieläkin enemmän siksi, että hän huomasi hänessä niin paljon hyvää ja
jaloa. Hän oli harvinainen poika, jonka lapsellisessa sielussa hyvät
ajatukset ja hyvät teot jo alkoivat puhjeta.

Eräänä iltapäivänä oli luokalla ikävä kohtaus. Fernand Bongard, jota
toverit hänen yksinkertaisuutensa tähden kiusasivat, oli huomannut, että
lippa hänen hatustaan oli revitty pois; hän puhkesi kyyneliin sanoen,
että äiti varmaankin löisi häntä. Markus, jonka täytyi ryhtyä
välittämään, tahtoi tietää kuka oli syypää tähän ilkeään kepposeen.
Kaikki nauroivat, Auguste Doloir julkeammin kuin muut, vaikka ilkityö
näytti olevan hänen tekemänsä. Markus aikoi jättää koko luokan istumaan,
siksi kunnes syyllinen tunnustaisi, mutta silloin Achille Savin antoi
ilmi vierustoverinsa Augusten, vetämällä hänen taskustaan kysymyksessä
olevan lipan. Tässä oli Markukselle sopiva tilaisuus puhua niin
pontevasti valhetta vastaan, että syyllinenkin itki ja pyysi anteeksi.
Mutta etenkin Sébastien Milhommen mielenliikutus oli tavaton, hän jäi
viimeiseksi tyhjään luokkaan ja seisoi katsoen opettajaa.

-- Onko teillä mitään sanottavaa minulle, lapseni? kysyi Markus.

-- On, herra.

Hän pysyi kuitenkin vaiti, huulet vapisevina herttaiset kasvot punaisina
mielenliikutuksesta.

-- Onko sitä vaikea sanoa?

-- On, minä olen kerran valehdellut teille, ja se tekee minut
onnettomaksi.

Markus hymyili, hän luuli sen olevan jonkun pienen virheen, jonkun
lapsellisen omantunnonvaivan.

-- Sanokaa minulle totuus, se tuo teille helpoitusta.

Syntyi taas pitkä hiljaisuus, lapsi taisteli itsensä kanssa, minkä
Markus saattoi lukea hänen kirkkaista, sinisistä silmistään ja hänen
puhtailta huuliltaan. Vihdoin Sébastien rohkaisi mielensä.

-- Näin se oli, minä valehtelin teille kerran, kun olin pieni tietämätön
poika, valehtelin teille sanoessani, että en ollut nähnyt serkullani
Victorilla kirjoituskaavaa, muistattehan, tuota kirjoituskaavaa josta
niin paljon puhuttiin. Hän antoi sen minulle, sillä hän pelkäsi kun oli
tuonut sen veljien luota, eikä tahtonut pitää sitä itsellään. Ja silloin
kun sanoin teille etten tiennyt edes mistä oli kysymys, olin juuri
kätkenyt kaavan vihkooni.

Liikutettuna kuunteli Markus. Oli kuin Simonin juttu olisi kohonnut
unesta, johon se näytti vaipuneen. Hän koetti salata vavistuksen, joka
hänet oli vallannut.

-- Oletko varma siitä ettet erehdy tällä kertaa, oliko kaavassa nämä
sanat: "Rakastakaa toinen toistanne?"

-- Oli, herra,

-- Oliko alareunassa nimimerkki? Olenhan selittänyt teille mikä
nimimerkki on.

-- Oli, herra,

Markus oli hetken ääneti, hänen sydämmensä sykki ankarasti, hän pelkäsi
että ei voisi pidättää huudahdusta. Sitten tahtoi hän saada lisää
varmuutta.

-- Mutta, lapseni, miksi ette tähän saakka ole puhuneet asiasta, ja mikä
saattoi teidät tänä iltana sanomaan totuuden?

Sébastien, joka jo tunsi helpoitusta, katsoi häntä viattoman
herttaisesti silmiin. Hän hymyili suloisesti ja kertoi, kuinka hänen
omatuntonsa oli herännyt.

-- Oi! herra, en sanonut teille totuutta, koska en tuntenut mitään
tarvetta tehdä sitä. En edes enää muistanut valehdelleeni, siitä on jo
niin kauan aikaa. Kun te sitten eräänä päivänä selititte kuinka paha
valhe on, muistin sen jälleen, ja se alkoi vaivata minua. Joka kerran
kun puhuitte kuinka hyvä on aina puhua totta, kärsin yhä enemmän... Ja
tänään oli sydämmeni niin täysi, että minun täytyi puhua.

Markuksen sydän heltyi ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Hänen
opetuksensa olivat siis itäneet tässä pienessä sielussa, ja hän sai
nauttia ensimmäiset hedelmät siitä; ja kuinka kallisarvoinen olikaan
tämä totuus! totuus, jonka avulla hän ehkä saisi hiukan oikeutta aikaan
maailmassa. Hän ei ollut koskaan toivonut näin pikaista ja mieluista
palkintoa, Syvä mielen liikutus valtasi hänet, heltyneenä kumartui hän
alas ja suuteli lasta.

-- Kiitos, pieni Sébastien, te teitte minulle suuren ilon, ja minä
rakastan teitä kaikesta sydämmestäni.

Liikutus oli vallannut myöskin lapsen.

-- Oi! minä rakastan myös teitä, herra. Muuten en olisikaan uskaltanut
sanoa teille kaikkea.

Markus vastusti haluaan kysellä enemmän, päättäen mennä puhuttelemaan
hänen äitiään, rouva Alexandrea. Hän pelkäsi että sanottaisiin hänen
käyttäneen väärin valtaansa opettajana suurentaakseen oppilaansa
tunnustuksen merkitystä. Hän sai tietää ainoastaan, että rouva Alexandre
oli ottanut kirjoituskaavan pojaltaan, eikä tämä tiennyt mitä hän oli
sillä tehnyt, sillä hän ei ollut koskaan sittemmin puhunut siitä. Hän
yksin voisi siis antaa sen, jos se vielä oli hänen hallussaan; ja kuinka
kallisarvoinen todistus olisikaan tämä uusi ilmisaanti, jonka avulla
Simonin perhe varmaankin voisi vaatia väärän oikeusjutun uudestaan
tarkastamista! Jäätyään yksin valtasi Markuksen ääretön ilo. Hän olisi
tahtonut heti rientää Lehmannien luo, kertoakseen heille hyvän uutisen,
viedäkseen vähän iloa tuohon surevaan taloon, jota kansan kirous painoi.
Vihdoin pilkoitti siis valon säde vääryyden synkässä yössä! Hän riensi
vaimonsa luokse, huusi innoissaan jo kynnykseltä, tahtoen purkaa
täysinäisen sydämmensä.

-- Tiedätkö, Geneviève, minulla on todistus Simonin viattomuudesta...
Oi! oikeus voittaa, me voimme toimia!

Hän ei ollut huomannut rouva Duparquea, joka sovinnon jälkeen joskus
suvaitsi käydä katsomassa tyttärentytärtään. Hän säpsähti ja sanoi
kuivalla äänellään.

-- Mitä! Simonin viattomuudesta! oletteko vielä yhtä mieletön...
Todistus, mikä todistus? Hyvä jumala!

Kun Markus kertoi, mitä hän oli saanut kuulla, pikku Milhommelta suuttui
hän.

-- Lapsen todistus, mitä se merkitsee! hän sanoi valehdelleensa viime
kerralla, mistä tiedätte, että hän ei nytkin valehtele?... Joku veljistä
on siis syyllinen? Sanokaa koko ajatuksenne, teillä ei ole muuta
tarkoitusta kuin syyttää veljiä, eikö niin? Voi teidän jumalatonta
raivoanne!

Markus oli joutunut hiukan hämilleen huomatessaan vanhan rouvan, ja
tahtoen säästää vaimoltaan surua uudesta riidasta sanoi hän ainoastaan
säveästi.

-- Isoäiti, en tahdo kiistellä teidän kanssanne... Aijoin vaan kertoa
Genevièvelle uutisen, jonka toivoin häntä ilahduttavan.

-- Eihän teidän uutisenne häntä ilahduta, huusi rouva Duparque. Katsokaa
häntä.

Hämmästyneenä kääntyi Markus vaimonsa puoleen, joka seisoi akkunan
ääressä. Hän oli todellakin vakava, kauniit silmät olivat synkistyneet
ikäänkuin lähenevä yö olisi luonut varjonsa niihin.

-- Onko se totta Geneviève, eikö oikeudenmukainen työ tuottaisi sinulle
iloa?

Hän ei vastannut heti, hän oli kalpea ja hämillään, tuskallisen
epäilyksen vallassa. Markus uudisti kysymyksensä tuntien hänkin
ahdistusta, mutta Geneviève pelastui vastaamasta, sillä samassa astui
rouva Alexandre kiireesti huoneeseen. Sébastien oli rehellisesti
kertonut äidilleen tunnustaneensa, että kirjoituskaava oli ollut
hänellä. Rouva Alexandre ei ollut voinut nuhdella häntä tämän kauniin
teon tähden. Mutta peläten, että opettaja tulisi vaatimaan häneltä
selitystä, kyselemään häneltä ja pyytämään kaavaa hänen ankaran kälynsä,
rouva Edouardin läsnä ollessa, joka aina piti tarkkaa huolta heidän
pienen kauppansa eduista, oli hän päättänyt ennemmin itse mennä koululle
tekemään heti lopun asiasta.

Kun rouva Alexandre saapui koululle, tuli hän kumminkin hämilleen. Hän
oli lähtenyt kuin tuuliaispää ajattelematta mitä sanoisi; ja nyt seisoi
hän sammaltaen oven suussa. Etenkin Genevièven ja rouva Duparquen
läsnäolo vaivasi häntä, sillä hän oli toivonut saavansa salaa
keskustella Markuksen kanssa.

-- Herra Froment, Sébastien on kertonut minulle... Ja minä tahdoin heti
selittää teille käytökseni. Ymmärrättehän kuinka tuollainen juttu olisi
vahingoittanut kauppaamme, joka käy niin huonosti... No niin, minulla
oli todella tuo paperi, mutta nyt sitä ei enää ole olemassa, minä
hävitin sen.

Häneltä pääsi helpotuksen huokaus, keksittyään millä tavalla helpoimmin
pääsisi kaikesta levottomuudesta.

-- Olette hävittäneet sen! ... huudahti Markus tuskallisesti. Oi! rouva
Alexandre!

Hän joutui taas hämilleen ja tapaili sanoja.

-- Se oli ehkä väärin... Mutta ajatelkaahan asemaamme. Me olemme kaksi
naisraukkaa ilman tukea. Ja sitäpaitsi olisi ollut ikävää jos lapsemme
olisivat sekaantuneet tuohon inhoittavaan juttuun... Minä en tahtonut
säilyttää tuota paperia, joka vei minulta kaiken unen, ja niin poltin
sen.

Hän oli niin liikutettu että Markus katsoi häneen ihmeissään. Tuo suuri,
vaalea, lempeäkasvoinen nainen näytti kärsivän jostakin salaisesta
levottomuudesta. Markuksessa heräsi epäluulo, hän kysyi itseltään
voisiko olla mahdollista että hän valehteli. Ja hän tahtoi koetella
häntä.

-- Hävittäessänne tuon paperin te, rouva Alexandre, tuomitsitte
toistamiseen viattoman... Ajatelkaa mitä kaikkea hän saa kärsiä
rangaistussiirtolassa. Jos näkisitte hänen kirjeensä, niin ette voisi
olla itkemättä. Ei voi ajatella kovempaa kärsimystä, kuolettava
ilmanala, vartijain julmuus ja kaiken tämän lisäksi vielä tunne siitä,
että on viaton, ja hirveä pimeys, jossa saa taistella... Mikä hirveä
painajainen teille, jos tulisitte ajatelleeksi, että se on teidän
ansionne!

Rouva Alexandre oli tullut aivan kalpeaksi, hän teki tahtomattaan
liikkeen kädellään, ikäänkuin häätääkseen hirveää näkyä. Hän oli
luonteeltaan hyväntahtoinen ja heikko, eikä Markus tiennyt vapisuttiko
häntä omantunnon vaiva vaiko ankara taistelu. Hetken seisoi hän
hämmentyneenä, sitten sammalsi hän ikäänkuin apua pyytäen.

-- Lapsiraukkani, lapsiraukkani...

Ja tuo lapsi pikku Sébastien, jota hän jumaloi, jolle hän olisi kaikki
uhrannut, ilmaantui varmaankin hänen eteensä tuoden hänelle uutta
voimaa.

-- Oi! herra Froment, te olette säälimätön, te teette minut niin
onnettomaksi... Mutta mitä vaaditte minulta, mikä on tehty se on tehty,
enhän voi etsiä tuota paperia tuhasta.

-- Mutta rouva Alexandre, oletteko varma siitä, että poltitte sen?

-- Tietysti, koska kerran olen sanonut sen... Minä poltin sen, sillä
pelkäsin että pienokainen joutuisi selkkauksiin, joista hän saisi koko
elämänsä kärsiä.

Hän oli lausunut viimeisen lauseen kiivaalla äänellä, ikäänkuin tehden
lujan päätöksen. Markus tuli vakuutetuksi, ja toivottomuus valtasi
hänet, totuuden voitto siirtyi kauemmaksi, meni tyhjäksi vielä kerran.
Sanomatta sanaakaan saattoi hän ovelle saakka rouva Alexandren, joka
taas oli tullut hämilleen, tietämättä kuinka sanoisi jäähyväiset
läsnäoleville naisille. Hän sopersi anteeksipyyntöjä ja läksi ulos
kumartaen. Hänen lähdettyään vallitsi huoneessa syvä hiljaisuus.

Geneviève ja rouva Duparque eivät olleet puuttuneet puheeseen, molemmat
seisoivat liikkumattomina ja jähmettyneen näköisinä. He olivat yhä
vaiti, ja Markus käveli hitaasti edestakaisin pää kumarassa, kokonaan
surunsa vallassa. Vihdoin rouva Duparque nousi lähteäkseen. Kynnyksellä
virkkoi hän.

-- Tuo nainen on hullu... Hänen kertomuksensa hävitetystä paperista
tuntuu minusta naurettavalta, jota kukaan ei uskoisi. Teidän on aivan
turha puhua siitä, se ei parantaisi teidän juttuanne... Hyvää yötä,
olkaa järkeviä.

Markus ei edes vastannut. Hän kulki yhä edestakaisin hitaasti ja raskain
askelin. Ilta oli tullut ja Geneviève sytytti lampun. Hän kattoi pöydän
lampun himmeässä valossa, eikä Markus pyytänyt häneltä selitystä, sillä
hän tahtoi välttää uutta surua siitä, että ehkä olisi huomannut
Genevièven olevan eri mieltä hänen kanssaan monessa asiassa.

Mutta seuraavina päivinä olivat rouva Duparquen viimeiset sanat alinomaa
hänen mielessään. Jos hän koettaisi käyttää hyväkseen uutta tietoa,
jonka hän niin onnellisesti oli saanut, uskoisiko yleisö siihen
todellakin? Hänellä oli tosin Sébastienin todistus, lapsi kertoisi
kyllä, että hän oli nähnyt kirjoituskaavan, jonka hänen serkkunsa Victor
oli tuonut veljien luota. Mutta se olisi ainoastaan kymmenvuotiaan pojan
todistus, ja hänen äitinsä koettaisi vielä vähentää sen merkitystä.
Hänen olisi pitänyt tuoda esiin itse paperi, sillä jos hän sanoisi, että
se oli poltettu, eikö hänen juttunsa silloin taas menisi myttyyn? Mitä
enemmän hän ajatteli, sitä enemmän tuli hän vakuutetuksi siitä, että
vielä täytyi odottaa, että uutta tietoa ei voinut sellaisenaan käyttää.
Kuinka kallisarvoinen se kuitenkin olikaan hänelle! Se teki hänen
uskonsa horjumattomaksi, se todisti todeksi kaikki hänen
johtopäätöksensä. Joku veljistä oli syyllinen, ja tästä oli vaan yksi
askel varmuuteen siitä kuka heistä se oli; oikeudenmukainen tutkija
olisi heti keksinyt hänet. Hänen täytyi taas malttaa mielensä, luottaa
totuuden voimaan, joka oli liikkeellä, ja joka ei pysähtyisi ennen kun
kaikki oli tullut ilmi. Mutta hänen tuskansa suureni, taistelu hänen
omassatunnossaan kävi päivä päivältä ratkaisevammaksi. Hän tiesi, että
viaton kärsi rangaistussiirtolassa kauheata kidutusta, että oikea
syyllinen oli täällä, harjoitti yhä julkeasti lapsien turmelemista, eikä
hän voinut ilmoittaa sitä muille, ei voinut sitä todistaa, sillä kaikki
yhteiskunnalliset voimat olivat itsekkäiden etujensa vuoksi yhtyneet
halpamaiseen liittoon suojellakseen hirveätä vääryyttä! Hän ei saanut
unta öisin, salaisuus oli kuin miekan kärki, joka lakkaamatta muistutti
häntä velvollisuudestaan edistää oikeutta. Joka hetki ajatteli hän
tehtäväänsä epätoivoissaan, sydän verta vuotavana, kun ei voinut
jouduttaa sen täyttämistä.

Markus ei kertonut edes Lehmanneille pikku Sébastienin tunnustuksesta.
Miksi olisi hän antanut noille ihmisraukoille epävarmaa toivoa? Heidän
elämänsä oli yhä raskasta, heitä painoi samalla kertaa häpeä ja suru
onnettoman rangaistusvangin tähden, jonka nimen mainitsemistakin ihmiset
pitivät suurimpana solvauksena. Vanhan Lehmannin ostajapiiri oli
entisestäänkin pienentynyt; Rachel, joka aina kävi surupukuun puettuna
niinkuin leski, ei uskaltanut käydä ulkonakaan, ja hän kauhistui
ajatellessaan, että lapset kasvettuaan suuremmiksi pian ymmärtäisivät
onnettomuutensa. Markus ilmoitti asian ainoastaan Davidille, joka yhä
pysyi vahvana päätöksessään saada veljensä viattomuus todistetuksi ja
tunnustetuksi. Hän pysyi syrjässä, tuntemattomana, ja vältti
huolellisesti kaikkea huomion herättämistä; mutta hetkeäkään ei hän
laiminlyönyt työskentelyä veljensä kunnian puhdistamiseksi, joka oli
tullut hänen elämänsä ainoaksi päämääräksi. Hän mietti, tutki ja seurasi
jälkiä, jotka hänen kumminkin useimmiten täytyi jättää jo heti alussa.
Kaksi vuotta oli hän lakkaamatta etsinyt, löytämättä mitään ratkaisevaa
seikkaa. Hänen epäilyksensä presidentti Gragnonin laittomasta
tiedonannosta juryn jäsenille oli muuttunut varmuudeksi; mutta kaikki
hänen ponnistuksensa hankkia todistus siitä olivat tähän saakka
rauenneet tyhjiin, hän ei edes aavistanut mitä tietä hän voisikaan saada
sen todistetuksi. Tämä ei kumminkaan lannistanut hänen rohkeuttaan, jos
niin tarvittaisiin, oli hän valmis käyttämään kymmenen tai vaikka
kaksikinkymmentä vuotta elämästään löytääkseen oikean syyllisen.
Markuksen tiedonanto lisäsikin vain hänen rohkeuttaan ja
kärsivällisyyttään. Hän piti samoin viisaimpana salata pikku Sébastienin
tunnustuksen, koska sitä ei voitaisi käyttää ennenkuin löydettäisiin
joku asiallinen todistus, joka vahvistaisi sitä. Se lisäsi kuitenkin
voiton toivoa. Ja hän alkoi taas etsiä, rauhallisesti ja tarmokkaasti,
toimien hätäilemättä, varovaisesti ja lakkaamatta.

Eräänä aamuna ennen koulutuntia päätti Markus vihdoin ottaa pois
ristiinnaulitun kuvan, jonka hän tähän saakka oli antanut riippua
seinällä pöytänsä takana. Kaksi vuotta oli hän odottanut pääsevänsä niin
vakavalle kannalle, että voisi tällä teolla osoittaa maallikkokoulun
riippumattomuuden kirkosta. Tähän saakka oli hän mielellään seurannut
Salvanin viisaita neuvoja, ymmärtäen, että hänen ensin täytyi pitää
kiinni paikastaan, jos sittemmin tahtoi saada siitä itselleen
taisteluasema. Nyt tunsi hän olevansa kyllin vahva, hän voi ryhtyä
taisteluun: olihan hän kohottanut kunnan koulun entiseen
kukoistukseensa, voittamalla sille takaisin oppilaat, jotka olivat
menneet veljien kouluun! olihan hän vähitellen saavuttanut lasten
kunnioituksen ja rakkauden, vanhempien luottamuksen sekä itselleen
vakavan aseman! Sitäpaitsi oli häntä yllyttänyt toimimaan käynti
Jonvillessä, tuossa ennen niin edistyneessä kunnassa, jonka apotti
Cognasse nyt painoi takaisin tietämättömyyteen, sekä myöskin Sébastienin
tunnustuksen herättämä levottomuus ja viha sitä halpamaisuutta vastaan,
jonka hän aavisti vallitsevan ympäristössään, kirkollisen puolueen
orjuuttamassa ja myrkyttämässä Mailleboisissa.

Kysymyksessä olevana aamuna oli hän noussut tuolille ottaakseen alas
kuvan. Samassa tuli Geneviève luokkahuoneeseen taluttaen kädestä pikku
Louisea. sanoakseen, että hän aikoi viedä lapsen koko päiväksi isoäidin
luo. Hän hämmästyi suuresti.

-- Mitä sinä teet?

-- Niinkuin näet otan alas ristiinnaulitun kuvan ja sitten vien sen itse
apotti Quandieulle, pankoon hän sen takaisin kirkkoon, josta sitä
koskaan ei olisi pitänyt viedä pois... Kas niin, auta minua, ota se!

Mutta Geneviève ei ojentanut kättänsä eikä liikahtanut paikaltaan. Hän
oli tullut aivan kalpeaksi ja katseli miehensä toimia, ikäänkuin jotain
kiellettyä ja vaarallista tekoa, joka kauhistutti häntä. Markuksen
täytyi ilman hänen apuaan laskeutua alas tuolilta käsissä raskas
ristiinnaulitun kuva, jonka hän heti pani erään kaapin alahyllylle.

-- Etkö tahdo auttaa minua?... Mikä sinulla on? paheksutko minua?

Huolimatta mielenliikutuksestaan vastasi hän selvästi.

-- Niin, minä paheksun sinua.

Markus hämmästyi, väristys valtasi hänet samoinkuin Genevièvenkin. Hän
ei ollut koskaan ennen puhutellut miestään näin suuttuneella ja
uhkaavalla äänellä. Markus tunsi heidän välillään olevan syntymässä
erimielisyyden, joka ennusti täydellistä epäsopua. Ja hän katsoi
hämmästyneenä ja levottomana vaimoaan, jonka ääni oli kuulunut
vieraalta, ikäänkuin vieras ihminen olisi puhunut hänelle.

-- Kuinka, sinä paheksut minua! Sinäkö todellakin sanot niin?

-- Niin, minä. Se mitä teet on väärin.

Se oli todellakin hän. Hän seisoi siinä miehensä edessä korkeana ja
hienona, vaaleine ystävällisine kasvoineen ja iloisine katseineen,
joissa loisti hiukan isältä perittyä aistillista intohimoa. Se oli
todellakin hän; eikä kumminkaan hän, sillä jotakin oli jo muuttunut
hänen olemuksessaan, hänen suurissa sinisissä silmissään, joissa ilmeni
levottomuutta ja salaperäistä himmeyttä. Markus hämmästyi, hänen
sydäntänsä kouristi äkkiä, kun hän huomasi tämän muutoksen. Mitä oli
sitten tapahtunut, miksi ei hän enää ollut sama? Hän tahtoi välttää
selityksiä ja lisäsi ainoastaan.

-- Tähän saakka olet silloinkin, kun ehkä et ajatellut samoin kuin minä,
aina kehoittanut minua tekemään omantuntoni mukaan ja niin tein nytkin.
Sinun soimauksesi surettaa minua syvästi... Me tulemme puhumaan siitä
enemmän.

Geneviève oli yhä kylmä ja suuttunut.

-- Tehkäämme niin, jos sitä toivot... Sillä aikaa vien Louisen isoäidin
luo, joka varmaankin pitää hänet luonaan koko päivän.

Äkkiä selveni Markukselle kaikki. Rouva Duparque juuri oli
riistämäisillään häneltä Genevièven ja epäilemättä viimein Louisenkin.
Hän oli tehnyt väärin ollessaan välinpitämätön ja antaessaan vaimonsa ja
lapsensa niin usein käydä tuossa jumalisessa talossa, jota kappeli
varjosti. Hän ei ollut huomannut sitä salaista työtä, jonka alaisena
hänen vaimonsa kaksi vuotta oli ollut, hän ei ollut huomannut hänen
uskonnollisen nuoruutensa ja kasvatuksensa häviämättömien vaikutuksien
uudestaan heräämistä, joka vei Genevièven vähitellen takaisin kirkon
haltuun, ja jonka hän jo oli luullut, kukistaneensa rakkautensa ja
järkensä voimalla. Hän ei tosin vielä ollut ruvennut harjoittamaan
uskonnollisia menoja, mutta Markus tunsi hänen hitaasti kulkevan
takaisin menneisyyteen, ja tunsi jokaisen askeleen eroittavan heidät yhä
enemmän toisistaan.

-- Rakkaani, sanoi hän surullisesti, me emme siis enään ole samaa
mieltä?

Ja Geneviève vastasi suoraan.

-- Emme, ja tiedätkö, Markus, isoäiti oli oikeassa, kaikki paha tulee
tuosta inhoittavasta jutusta. Siitä alkaen kun rupesit puolustamaan
tuota miestä, joka on rangaistussiirtolassa, ja joka kyllä on ansainnut
kärsimyksensä, on onnettomuus tullut taloomme ja lopuksi on sopumme
häviävä.

Markus huudahti epätoivoissaan.

-- Sinäkö sanot näin! Sinä olet nyt totuutta ja oikeutta vastaan!

-- Minä olen eksyneitä ja pahoja ihmisiä vastaan, joiden huonot
intohimot ryntäävät uskonnon kimppuun. He tahtovat kukistaa Jumalan.
Vaikka eroaakin kirkosta, täytyy kumminkin kunnioittaa sen palvelioita,
jotka tekevät niin paljon hyvää.

Tällä kertaa Markus oli ääneti, hän tunsi kuinka hyödytön tällainen
riita oli, nyt juuri kun oppilaat saattoivat tulla millä hetkellä
tahansa. Oliko paha siis jo ehtinyt näin syvälle? Häntä suretti etenkin
se, että tämän erimielisyyden pohjalla oli Simonin juttu, tehtävä, jonka
hän oli ottanut itselleen; sillä kaikki myöntyväisyys hänen puoleltaan
oli nyt mahdoton, minkäänlaista sopimusta ei voitaisi saada aikaan.
Kaksi vuotta oli juttu ollut kaikkien kysymysten juurena, ikäänkuin
myrkytetty lähde, joka turmeli ihmiset ja asiat, siihen asti kun oikeus
voittaisi. Ja hänenkin perheeseensä oli myrkky jo vaikuttanut.

Nähdessään hänen olevan ääneti kääntyi Geneviève ovea kohden ja sanoi
rauhallisesti.

-- Minä vien Louisen isoäidin luo.

Silloin tarttui Markus nopeasti lapseen ikäänkuin syleilläkseen häntä.
Täytyisikö hänen luopua tästä tyttösestäkin, joka oli lihaa hänen
lihastaan? eikö hänen tullut suojella häntä, pelastaa hänet
kuolettavasta tarttumasta? Hetken katseli hän lasta. Vaikka vasta viisi
vuotias, oli hän jo solakka ja pitkä kuten äitinsä, isoäitinsä ja
isoäitinsä äiti. Mutta hänen hiuksensa eivät olleet niin vaaleat kuin
heidän, ja hänellä oli Fromentien korkea otsa, järjen ja viisauden
valloittamaton linnoitus. Hän kietoi herttaiset kädet isänsä kaulaan ja
nauroi iloisesti.

-- Isä, kun tulen kotiin, niin kuulustat minun kertomukseni, minä osaan
sen hyvin.

Markus tahtoi taas välttää riitaa ja antoi tytön takaisin äidille, joka
vei hänet mukanaan. Oppilaatkin alkoivat saapua ja luokka täyttyi
nopeaan. Mutta opettajan sydäntä ahdisti tuska, kun hän ajatteli
taistelua, johon hän oli päättänyt ryhtyä, ottaessaan ristiinnaulitun
kuvan pois seinältä. Tämä taistelu tuntuisi hänenkin kodissaan. Hän ja
hänen omaisensa saisivat vuodattaa kyyneleitä. Sankarillisella
ponnistuksella hillitsi hän tuskansa ja kutsui pikku Sébastienin, joka
tällä kertaa oli kuulustelija, valvomaan lukemista, samalla kun hän itse
iloisena opetti taululla. Ja auringon valaisemassa luokassa vallitsi
hilpeä iloisuus.




II.


Kolme päivää myöhemmin illalla, kun Geneviève jo oli vuoteessa, kertoi
Markus hänelle saaneensa tärkeän kirjeen Salvanilta, joka odotti häntä
luokseen seuraavana päivänä sunnuntaina. Sitten hän lisäsi.

-- On epäilemättä kysymys tuosta ristiinnaulitun kuvasta, jonka otin
pois koulun seinältä. Vanhemmat ovat varmaankin valittaneet, tästä
näyttää tulevan suuri juttu. Sitä minä odotinkin.

Geneviève, joka painoi päätänsä tyynyyn, ei vastannut. Mutta kun Markus
oli päässyt vuoteeseen ja sammuttanut tulen, tunsi hän suloiseksi
hämmästyksekseen, että Geneviève hellästi syleili häntä ja kuiskasi
hänelle hiljaa korvaan.

-- Puhuin sinulle tylysti joku päivä sitten, ja on kyllä totta että
mielipiteeni eivät ole samat kuin sinun, ei uskonnon eikä tuon jutun
suhteen; mutta minä rakastan sinua yhä, rakastan sinua kaikesta
sydämmestäni. Markus oli sangen liikutettu sillä oli tuntunut kuin olisi
täydellinen epäsopu vallinnut heidän välillään.

-- Mutta nyt, jatkoi hän hellästi, koska sinä saat ikävyyksiä, niin en
tahdo, että luulet minun olevan suutuksissani. Ihmisillä voi olla
erilaiset mielipiteet, mutta he voivat kuitenkin rakastaa toisiaan, eikö
niin? ja jos sinä olet minun, niin minäkin olen kokonaan sinun, rakas
pieni puolisoni.

Kiihkeässä syleilyssä veti Markus hänet luokseen ja suuteli häntä
intohimoisesti.

-- Oi! rakas vaimoni, niin kauvan kuin rakastat minua, olet sinä minun,
enkä minä ole pelkäävä niitä vaaroja, jotka meitä ympäröivät.

Geneviève painautui väristen häntä vastaan, hurmaantuneena ilosta
saadessaan rakastaa. Hetken tunsivat he olevansa kokonaan yhtä; se oli
todellinen sovinto. Sopu nuorten aviopuolisoiden välillä, jotka
rakastavat toisiaan ja joka ilta yhtyvät vuoteessaan, on todella
vaarassa vasta silloin kun heidän välillään syntyy alkoovikina. Niin
kauvan kun puolisot kaipaavat toisiaan, pysyvät he hyvässä sovussa
pahimpienkin erimielisyyksien sattuessa. Ja sen, joka tahtoo eroittaa
heidät, täytyy ensin riistää heiltä kaipuu toisiinsa.

Suudellessaan häntä viimeisen kerran ennenkuin antoi hänen nukkua,
tahtoi Markus vielä rauhottaa häntä.

-- Minä lupaan sinulle olla oikein varovainen koko tämän jutun aikana.
Oikeastaan olen maltillinen ja järkevä mies, senhän tiedät.

-- Oi! tee niin kuin tahdot, sanoi Geneviève lempeästi. En pyydä
enempää, kuin että olet minun ja että me rakastamme toisiamme.

Seuraavana päivänä Markus meni Beaumontiin, onnellisena kiihkeästä
hellyydestä, jota hänen vaimonsa oli osoittanut hänelle. Hän sai siitä
uutta rohkeutta, ja hymyillen, taistelunhaluisen näköisenä astui hän
Salvanin luo, normaalikouluun.

He puristivat ystävällisesti toistensa kättä, mutta johtajan ensimmäiset
sanat hämmästyttivät Markusta.

-- Sanokaahan toki, hyvä ystäväni, oletteko siis vihdoin löytäneet tuon
paljon etsityn todistuksen Simon raukkamme viattomuudesta, niin että nyt
voimme vaatia jutun tarkastamista?

Markus oli odottanut, että heti olisi tullut kysymys ristiinnaulitun
kuvasta. Hän oli hetken ääneti, tietämättä pitikö hänen edes Salvanille
kertoa suora totuus, jonka hän kaikilta muilta oli salannut. Vihdoin
sanoi hän hitaasti tapaillen sanoja.

-- Uusi todistus ... ei, en ole vielä saanut mitään ratkaisevaa.

Salvan ei huomannut hänen epäröimistään.

-- Sitä minä ajattelinkin, sillä te olisitte tietysti ilmoittaneet
minulle, eikö niin? Sellainen huhu on kuitenkin liikkeellä, että te muka
olette löytäneet jotakin, jonkun äärettömän tärkeän todistuskappaleen,
joka sattumalta on joutunut käsiinne, että teillä nyt on salama, joka
uhkaa oikeaa syyllistä ja hänen rikostovereitaan, maan koko
pappijoukkoa.

Hämmästyneenä kuunteli Markus yhä. Kuka oli voinut sen kertoa, kuinka
oli pikku Sébastienin tunnustus ja hänen äitinsä, rouva Alexandren
menettely näin liioiteltuna voinut tulla tiedoksi? Silloin teki hän
päätöksensä, hän huomasi välttämättömäksi kertoa kaikki ystävälleen ja
neuvonantajalleen, tuolle rohkealle ja viisaalle miehelle, johon hän
täydellisesti luotti. Ja hän kertoi Salvanille asian oikean laidan,
kuinka hän oli saanut tietää, että veljien koulusta oli tuotu
kirjoituskaava, joka oli aivan samanlainen kuin rikospaikalta löydetty
ja että tämä kaava nyt oli hävitetty:

Salvan nousi syvästi liikutettuna. -- Siinä oli todistus! huudahti hän.
Mutta te teitte oikein pysyessänne vaiti ja alallanne, koska meillä ei
ole mitään aineellista todistusta. Täytyy odottaa... Nyt ymmärrän, mistä
tulee salainen pelko, joka muutamia päiviä on vallinnut vastustajiemme
leirissä. Joku on sattunut lausumaan muutamia sanoja, tiedättehän kuinka
selittämättömästi välistä voi tapahtua, sattumalta lausuttu sana leviää
sitten kaikkiin suuntiin. On myöskin mahdollista, ettei ole mitään
sanottu, joku salaperäinen voima päästää ilmi salaisuudet suurentaen ne
samalla... Isku sattui kaikissa tapauksissa, syyllinen ja hänen
rikostoverinsa tunsivat maan huojuvan jalkainsa alla. He kauhistuivat,
sehän on aivan luonnollista, sillä heillä on rikos salattavanaan.

Sitten ryhtyi hän siihen asiaan, joka oli aiheuttanut Markuksen
kutsumisen.

-- Tahdoin puhua teidän kanssanne asiasta, josta kaikki ihmiset puhuvat,
nimittäin tuosta ristiinnaulitun kuvasta, jonka te otitte pois koulunne
seinältä... Te tunnette minun mielipiteeni, koulun tulee olla kokonaan
maallinen, ja te teitte hyvin poistaessanne koulusta kaikki
uskonnolliset vertauskuvat. Mutta ette voi aavistaakaan minkälaisen
myrskyn tekonne on nostava... Pahinta on, että teidän asemanne
kukistaminen on niin välttämätön veljille ja heidän kannattajilleen
jesuiitoille, sillä he pelkäävät niitä aseita, joiden he luulevat olevan
teidän käsissänne. Ja samassa kun te annatte siihen tilaisuutta,
hyökkäävät he kimppuunne.

Silloin Markus ymmärsi. Hän teki rohkeutta ilmaisevan liikkeen,
ikäänkuin osoittaakseen olevansa valmis taisteluun.

-- Enkö ole ollut varovainen, teidän hyviä neuvojanne noudattaen? enkö
ole odottanut kaksi pitkää vuotta, ennenkuin otin pois tuon ristin, joka
Simonin tuomion ja lähdön jälkeen ripustettiin luokan seinälle,
ikäänkuin merkiksi siitä, että voittanut kirkko oli ottanut haltuunsa
meidän kunnankoulumme? Minä olen kohottanut tuon epäluulon ja epäsuosion
alaisen kouluraukan entiseen kukoistukseen ja vapauteen, ja eikö ole
aivan oikein että ensimmäinen tekoni voittajana oli sen vapauttaminen
kaikista vertauskuvista, sen saattaminen jälleen uskonnolliseen
puolueettomuuteen, josta sen ei olisi koskaan tullut luopua?

Salvan keskeytti hänet.

-- Sanon vielä kerran etten moiti teitä. Te olette olleet kärsivällinen
ja suvaitsevainen. Mutta teidän tekonne sattuu sittenkin hirveällä
hetkellä. Minä pelkään puolestanne ja tahdoin että täydellisesti
ymmärtäisimme toisemme, jotta voisin väistää vaaran, jos se on
mahdollista.

He istuutuivat ja keskustelivat kauvan asiasta. Valtiollinen asema
maakunnassa oli yhä huono. Uudet vaalit oli toimitettu, ja ne olivat
olleet taaskin yksi askel eteenpäin kirkollisen taantumisen tiellä.
Niissä oli huomattu eräs omituinen ilmiö: pormestari Lemarrois,
Gambettan entinen ystävä, jonka tuleminen Beaumontin edusmieheksi tuntui
itsestään selvältä, oli saanut kilpailijan sosialistisesta asianajaja
Delbosista, joka esiintymisensä kautta Simonin puolustajana oli tullut
tutuksi esikaupunkien vallankumouksellisille asukkaille: Lemarrois oli
voittanut asianajajan ainoastaan tuhannen äänen enemmistöllä. Samalla
oli monarkillinen ja katolinen taantumispuolue myöskin voittanut alaa,
Hector de Sangleboeuf oli onnistunut auttamaan läpi ystävänsä, erään
kenraalin, pitämällä komeita juhlia Désiradessa ja jakamalla auliisti
appensa, parooni Nathanin juutalaista kultaa. Kohtelias Marcilly,
kirjallisuutta harrastavan nuorison entinen toivo oli, tullakseen
uudestaan valituksi, taitavasti kääntänyt takkinsa tuulen mukaan ja
mennyt kirkon puolelle, joka oli uudestaan tehnyt sovinnon porvariston
kanssa, voidakseen sen avulla vastustaa sosialismin nopeaa levenemistä.
Porvaristo, joka oli hyväksynyt valtiollisen tasa-arvoisuuden, ei
suostunut taloudelliseen tasa-arvoisuuteen, sillä se tahtoi säilyttää
anastamansa vallan, eikä suostunut antamaan pois hiukkaakaan siitä, mitä
se omisti, ja se yhtyi entisiin vastustajiinsa, voidakseen vastustaa
alhaalta päin tulevia virtauksia. Voltairelaisesta muuttui se
mystikoksi, se alkoi huomata, että uskonnossa oli hyvääkin, että se oli
välttämätön vartija, ja salpa, joka yksin kykeni vielä hillitsemään
kansan suurenevia vaatimuksia. Se vaipui näin vähitellen militarismiin,
nationalismiin, antisemitismiin, kaikkiin noihin ulkokullattuihin
katsantotapoihin, joiden suojassa voitollinen kirkollispuolue hiipi.
Sotajoukko oli sen raa'an voiman kannattaja, joka pyhittää vuosisatoja
vanhat anastukset, se oli valloittamaton pistinmuuri, jonka takana
omaisuus ja pääoma rauhassa säilyvät. Kansa, isänmaa oli vääryyksistä ja
väärinkäytöistä muodostettu kokonaisuus, johonka ei voinut koskea
tekemättä rikosta, se oli hirveä yhteiskunnallinen rakennus, josta ei
saanut muuttaa pienintäkään kiveä, sillä pelättiin sen silloin kokonaan
kukistuvan. Juutalaisvihaa käytettiin samoin kuin keskiajalla
kiihoittamaan laimeata uskoa, se oli esi-isiltä perityn intohimon
hirveätä väärinkäyttöä, julman kansalaissodan siemen. Ja tämän laajan
taantumisliikkeen alkuna oli ainoastaan kirkon salainen työ, kirkon,
joka käyttäen hyväkseen tilaisuutta koetteli valloittaa takaisin vanhan
maailman jäiden sulaessa, vallankumouksen vapauttavan tuulen puhaltaessa
menettämänsä maat. Vallankumouksen henki oli hävitettävä valloittamalla
takaisin porvaristo, jonka vallankumous oli kohottanut valtaan, ja joka
nyt oli valmis kavaltamaan sen, voidakseen säilyttää laittoman valtansa,
josta sen tuli tehdä tili kansalle. Samalla kun porvaristo palaisi
takaisin kirkon helmaan, tulisi kansakin valloitetuksi, sillä kirkon
tarkoituksena oli ottaa haltuunsa lapset jo koulupenkillä ja painaa ne
takaisin opinlauseitten pimeyteen. Syynä siihen että Voltairen Ranska
oli tulemaisillaan Rooman Ranskaksi, oli että opetusveljeskunnat olivat
anastaneet lapset. Ja taistelu kiihtyi; kirkko riemuitsi jo voitostaan
tasavallan ja tiedon yli, ylpeänä luuli se voivansa pysäyttää
voittamattoman, estää vallankumousta täyttämästä työnsä, jonka
tarkoituksena oli kansan kohottaminen porvariston tasalle vallassa ja
koko kansallisuuden vapauttaminen.

-- Asema huononee siis päivä päivältä, päätti Salvan. Te tiedätte kuinka
raivokkaasti meidän alkeisopetustamme vastaan taistellaan. Beaumontissa
uskalsi eräs pappi toissa sunnuntaina saarnatuolista sanoa, että
maallikko-opettaja oli opettajaksi muuttunut saatana; ja hän huusi:
"Isät ja äidit, teidän tulee ennemmin toivoa kuolemaa lapsillenne, kuin
nähdä heidät sellaisessa kadotuksessa"... Korkeampi opetus on samoin
mitä pahimman kirkollisen taantumisen vallassa. En puhu ainoastaan
hengellisten koulujen, sellaisten kun Valmarien kollegion, yhä
kasvavasta menestyksestä, joissa kouluissa jesuiitat turmelevat
porvariston pojat, tulevat upseerimme ja virkamiehemme. Mutta meidän
lyseoissammekin on pappi kaikkivaltias. Täälläkin esimerkiksi lyseon
rehtori, uskonnollismielinen Depinvilliers ottaa kodissaan julkisesti
vastaan isä Crabotin, joka luullakseni on hänen vaimonsa ja hänen
tyttäriensä rippi-isä. Äskettäin hän pyysi saada koululleen innokkaamman
papin, sillä hän oli tyytymätön vanhaan, kunnon apotti Lericheen, joka
muka liian laimeasti hoiti virkaansa. Uskonnolliset harjoitukset ovat
tosin vapaaehtoiset; mutta oppilas pääsee niistä ainoastaan vanhempiensa
pyynnöstä, ja silloin hän tietysti joutuu epäsuosioon, hänet
syrjäytetään ja häntä vainotaan kaikella tavalla... Vaikka Ranska on
ollut kolmekymmentä vuotta tasavaltana ja vaikka enemmän kuin vuosisata
on ponnisteltu vapauden aatteen hyväksi, on kirkko siis yhä lastemme
opettaja ja kasvattaja, itsevaltias hallitsija, joka tahtoo pitää
maailman vallassaan, muodostamalla vanhojen kaavojen mukaan orjuudessa
ja erehdyksissä miehiä, joita se tarvitsee voidakseen hallita. Kaikki
meidän nykyinen kurjuutemme tulee siitä.

Markus tunsi nämä asiat. Hän kysyi lopuksi.

-- Mutta, ystäväni, mitä kehoitatte minua tekemään? Tuleeko minun nyt
peräytyä alettuani jo työni?

-- Oi! ei mitenkään. Jos olisitte ilmoittaneet minulle aikeenne, olisin
ehkä pyytänyt teitä vielä odottamaan. Mutta koska olette ottaneet pois
tuon ristin koulunne seinältä, täytyy meidän puolustaa tekoanne,
muodostaa se järjen voitoksi... Sen jälkeen kun kirjoitin teille, olen
tavannut ystäväni Le Barazerin, akatemian tarkastajan, ja olen hiukan
rauhallisempi. Tunnettehan hänet, on hyvin vaikea tietää mitä hän
ajattelee, hän on valtioviisas mies, hän käyttää toisten tahtoa
hyväkseen saadakseen oman tahtonsa voittamaan. Luulen että hän
oikeastaan on meidän puolellamme ja minua kummastuttaisi suuresti, jos
hän ajaisi vihollistemme asiaa... Kaikki riippuu teistä, teidän
vastustusvoimastanne, teidän asemanne vahvuudesta Mailleboisissa. Minä
aavistan, että veljet, kapusiinit ja jesuiitat tulevat hurjasti
taistelemaan siellä, sillä te ette ole ainoastaan maallikko-opettaja,
saatana, te olette ennen kaikkea Simonin puolustaja, soihdun kantaja,
totuuden ja oikeuden mies, jonka suu on tukittava. Olkaa siis aina
varovainen, hyvä ja rohkea!

Salvan nousi ja tarttui Markuksen molempiin käsiin, hetken seisoivat he
näin käsi kädessä ja katselivat toisiaan hymyillen, silmät loistaen
rohkeudesta ja uskalluksesta.

-- Te ette ainakaan ole toivoton, ystäväni?

-- Toivoton, poikani? oi, en koskaan! Voitto on varma; en tosin tiedä
milloin se tapahtuu, mutta varmaan se kerran tapahtuu... Löytyy enemmän
raukkamaisia ja itsekkäitä kuin ilkeitä ihmisiä. Kuinka monta onkaan
esimerkiksi yliopistossa sellaisia, jotka eivät luonteeltaan ole
varsinaisesti hyviä eikä huonoja, vaan ovat kumminkin pohjaltaan
oikeastaan hyviä. He ovat virkamiehiä, siinä vika, ja he hoitavat
virkansa. He hoitavat virkansa totuttuun tapaan, he hoitavat sen myöskin
ylennyksen tähden, sehän on aivan luonnollista... Meidän rehtorimme
Forbes on hiljainen ja hyvin oppinut mies, joka tahtoo ainoastaan
rauhassa saada harjoittaa vanhanajan historian tutkimuksia. Ja minä
epäilen melkein, että hän salaa halveksii nykyisiä pahoja aikoja ja
sentähden huolellisesti pysyy ainoastaan hallinnollisena rattaana
ministerin ja yliopiston henkilökunnan välillä. Itse Depinvillierskin on
kirkon puolella vain siksi, että hänellä on kaksi rumaa tyttöä
naitettavanaan ja toivoo isä Crabotin hankkivan heille rikkaat kosijat.
Kelvoton Mauraisin taasen on ilkeä ihminen, jota teidän on syytä
epäillä: hän tahtoisi saada minun paikkani ja tulisi heti teidän
puolellenne, jos hän luulisi teidän voivan antaa se hänelle... Niin,
niin, kaikki ovat he ahnaita raukkoja tai heikkoja luonteita, jotka
tulevat meidän puolellemme ja auttavat meitä, silloin kun olemme
voittaneet.

Hän nauroi sääliväisesti, ja lisäsi sitten tullen uudelleen vakavaksi.

-- Sitäpaitsi on työ. jota täällä toimitan, liian korkea voidakseni
joutua epätoivoon. Tiedättehän poikani, että koetan saada itseni
unohdetuksi tänne soppeeni: mutta ei kulu päivääkään etten
hiljaisuudessa koettaisi muodostaa tulevaisuutta. Me olemme sanoneet sen
kymmeniä kertoja toisillemme: tulevaisuuden koulujen merkitys riippuu
opettajien arvosta. Maallikko-opettaja, totuuden ja oikeuden ase yksin
voi pelastaa kansan, kohottaa sen oikeaan arvoonsa maailmassa... Ja se
onnistuu, se onnistuu, sen voin teille vakuuttaa. Olen sangen
tyytyväinen oppilaihin. Opettajaksi haluavia on tosin vielä jotakuinkin
vähän, ammatti on vielä siksi epäkiitollinen, huonopalkkainen ja
halveksittu, siihen antauminen on sama kuin varma köyhyys. Tänä vuonna
oli kuitenkin enemmän hakijoita. Toivotaan että kamarit vihdoin
äänestäisivät kohtuullisia palkkoja, joiden avulla halvimmatkin
opettajat voisivat elää arvokkaasti... Ja saattepa nähdä, saattepa
nähdä, kun täältä vähitellen lähtee opettajia, jotka ovat kasvatetut
järjen ja oikeuden apostoleiksi, leviävät he maaseuduille ja
kaupunkeihin vieden mukanaan vapautuksen hyvän sanoman, hävittäen
kaikkialla erehdykset ja valheen; he ovat uuden ihmiskunnan
lähetyssaarnaajia! Silloin on kirkko voitettu, sillä se voi elää ja
hallita ainoastaan tietämättömyyden varassa, ja koko kansa on lähtevä
liikkeelle ilman esteitä tulevaista rauhan ja veljellisyyden valtakuntaa
kohden.

-- Oi! vanha ystäväni, huudahti Markus, se on suuri toivo, siitä me
saamme voimaa ja uskallusta toimittamaan työtämme... Kiitos
luottamuksesta, jota olette herättäneet minussa, koetan olla varovainen
ja rohkea.

Ystävykset puristivat voimakkaasti toistensa käsiä, ja Markus palasi
Mailleboisiin, jossa häntä odotti mitä raivokkain taistelu, todellinen
sota.

Pahinta oli että valtiollinen asema siellä huononi samoin kuin
Beaumontissakin. Edusmiesvaalia seuranneiden kunnallisvaalien
tulokset olivat myöskin olleet turmiolliset. Darras oli uudessa
kunnallisneuvostossa joutunut vähemmistöön, ja klerikaalinen Philis,
vanhoillisten tuki, oli valittu pormestariksi. Markus tahtoikin kaikkein
ensiksi tavata Darrasia, saadakseen tietää, missä määrin tämä vielä
voisi kannattaa häntä. Markus meni eräänä iltana tapaamaan häntä, hänen
komeaan taloonsa, jonka tuo rikastunut urakoitsija oli antanut rakentaa
itselleen. Hän kohotti heti opettajan nähtyään kätensä taivasta kohden
ja huudahti.

-- No, rakas herra opettaja, nyt on lauma laskettu kimppuunne! Minä olen
puolustava teitä, luottakaa minuun, nyt kun olen voitettu, enkä voi
tehdä muuta kuin vastustaa... Kun olin pormestari, oli minun sangen
vaikea aina olla samaa mieltä kanssanne; sillä minulla oli, niinkuin
tiedätte, ainoastaan kahden äänen enemmistö, minun oli joskus mahdoton
toimia. Usein vastustin teitä, vaikka sydämessäni täydellisesti
hyväksyin tekonne... Mutta nyt voimme lähteä liikkeelle, koska minulla
ei ole muuta tekemistä kuin taistella kukistaakseni Philisin ja
päästäkseni jälleen pormestariksi. Te teitte oikein ottaessanne
jumalankuvan pois seinältä, jossa se ei riippunut Simonin aikana, ja
jossa sen ei koskaan olisi pitänyt riippua.

Markus hymyili:

-- Joka kerta kun puhuin teille ristin poistamisesta, kauhistuitte te ja
sanoitte, että varovaisuus oli välttämätön, että lasten vanhemmat
saattaisivat säikähtyä ja että vastustajamme siitä saisivat aseita
hävittääkseen meidät.

-- Johan tunnustin teille millaisessa pulassa olin! Ajatelkaa vain, ei
ole helppo hallita Mailleboisin tapaista kaupunkia, jossa puolueet tähän
saakka ovat pysyneet tasapainossa, ja jossa ei tiedä kumpainenko saisi
voiton, vapaa-ajattelijat vaiko papit... Tällä hetkellä eivät asiamme
tosin ole loistavalla kannalla. Vähät siitä, ei pidä kadottaa
rohkeuttaan, kyllä me vielä annamme heille iskun, niin että me
ratkaisevasti tulemme maan herroiksi.

Kunnianhimoisen kunnon urakoitsijan rohkeus ihastutti Markusta.

-- Se on varma, myönsi hän.

-- Sillä, jatkoi Darras, samoin kuin minun mitätön kahden äänen
enemmistöni teki minut araksi, samoin ei Philiskään ole uskaltava mitään
suurempaa, sillä hänelläkin on ainoastaan kahden äänen enemmistö. Hän on
pakoitettu pysymään alallaan, hän on alituisesti pelkäävä pienimpiäkin
muutoksia, jotka saattaisivat viedä hänet vähemmistöön. Minä tunnen sen.

Darras nauroi äänekkäästi. Hän, joka itse oli suuri, hyvinvoipa mies, ja
jonka sekä aivot että vatsa olivat hyvässä kunnossa, vihasi Philisiä,
häntä suututti uuden pormestarin pienuus ja laihuus, synkät, ankarat
kasvot, terävä nenä ja kapea suu. Philis, entinen tervakangastehtaan
omistaja, oli vaimonsa kuoleman jälkeen lopettanut liikkeensä, ja
hänellä oli nyt omaisuus, josta oli noin kymmenen tuhannen markan
vuotuiset korot, mutta jonka alkuperä oli hämärä. Hän eli sangen
yksinäistä elämää, ja hänellä oli yksi ainoa suuri vaaleaverinen
palvelijatar, jota ilkeät ihmiset kutsuivat "vuoteen lämmittäjäksi",
sillä he kertoivat hänen joka ilta täyteläisellä ruumiillaan
lämmittävän isäntänsä vuoteen ja sitten jäävänkin siihen. Philisin
kahdentoistavuotias tytär. Octavie oli nunnien oppilaana Clermontissa ja
kymmen vuotiaan poikansa oli hän pannut Valmarien kolleegioon, josta
tämä aikoi mennä Saint-Cyrin sotakouluun. Päästyään näin vapaaksi
lapsistaan, vietti hän suljettua ja ummehtunutta elämää ankarimmassa
uskonnollisuudessa, alinomaa neuvotellen mustatakkien kanssa ja ollen
heidän kuuliainen käskyläisensä. Hänen valitsemisensa pormestariksi
osoitti kuinka ratkaisevaan kohtaan uskonnollinen liike oli kehittynyt
Mailleboisissa, jossa raivosi taistelu tasavallan ja kirkon välillä,

-- Minä, sanoi Markus, voin siis toimia, te ynnä neuvoston vähemmistö
kannatatte minua, eikö niin?

-- Aivan varmaan, huudahti Darras. Mutta olkaa kuitenkin kohtuullinen,
älkää heittäkö liian suurta juttua niskoillemme.

Jo seuraavana päivänä alkoi taistelu Mailleboisissa. Virkamies Savin,
Achillen ja Philippen isä, näkyi saaneen ensimmäisen iskun tehtäväkseen.
Puettuna ahtaaseen takkiinsa saapui hän virkatuntiensa jälkeen koululle
moittimaan opettajaa.

-- Te tiedätte kuka olen, eikö totta? herra Froment. Olen kiivas
tasavaltalainen, eikä kukaan voi minua epäillä siitä, että olisin
liitossa pappien kanssa. Kuitenkin tulen pyytämään, useiden vanhempain
nimessä, että ripustaisitte uudelleen koulunne seinälle tuon ristin,
sillä uskonto on välttämätön lapsille samoinkuin naisillekin...
Pappia ei tarvita koulussa, se on kyllä totta; mutta Kristus,
Kristus, ajatelkaa toki! hän on ensimmäinen tasavaltalainen ja
vallankumouksellinen.

Markus tahtoi tietää, keitä muita vanhempia hän edusti.

-- Jos ette puhu ainoastaan omassa nimessänne, niin sanokaa minulle,
mitkä perheet ovat valtuuttaneet teidät.

-- Oh! valtuuttaminen ei tapahtunut aivan säännöllisesti. Tapasin
muurari Doloirin ja maanomistaja Bongardin ja huomasin, että he
paheksuivat tekoanne samoin kuin minäkin. Mutta vastalauseen tekeminen
ja nimimerkkinsä antaminen tuottaa aina ikävyyksiä. Minä esimerkiksi
panen paljon alttiiksi asettuessani etunenään... Mutta tunnollisena
perheen isänä en voi olla vaiti. Sanokaa minulle, mitä tekisin poika
lurjuksillani, Achillellä ja Philippellä. jotka ovat umpimielisiä ja
tottelemattomia, jos ei heitä peloiteta vähäisen kertomuksella hyvästä
Jumalasta ja hänen helvetistään? Aivan toisellainen on suuri tyttäreni
Hortense, jota koko Maillebois ihmetteli, kun hän ensi kerran pääsi
ripille. Neiti Rouzaire on todella uskonnollisella kasvatustavallaan
tehnyt hänet aivan täydelliseksi... Pyydän teitä vertaamaan omaanne ja
neiti Rouzairen työtä, minun kahta poikaani ja tytärtäni. Siinä on
tuomionne, herra Froment.

Markus hymyili rauhallista hymyään. Tuo rakastettava Hortense, kaunis,
pikkuvanha kolmentoistavuotias tyttö, jonka vartalo jo oli täysin
kehittynyt, oli neiti Rouzairen suosikkeja. Hän kuljeskeli joskus
molempien leikkipihojen väliaidan seutuvilla ja unehtui nurkkien taakse
keskustelemaan ikäistensä poikien kanssa. Usein oli Markus vertaillut
toisiinsa omia oppilaitaan, noita miehenalkuja, joiden järkeä ja
totuudenrakkautta hän vähitellen oli kehittänyt ja opettajattaren
oppilaita, kirkollisen hengen valheellisuudessa ja ulkokultaisuudessa
kasvatettuja, sokerinsuloisia tyttösiä. Oi! kuinka mielellään hän
olisikaan tahtonut yhdessä poikiensa kanssa opettaa noita tyttöjä, joita
kasvatettiin erikseen, joilta huolellisesti peitettiin kaikki, ja joissa
siten herätettiin kaikellaisia salaperäisiä aavistuksia. Silloin he
eivät enää olisi kuljeskelleet pitkin aitoja, saavuttaakseen sitä, mitä
heille sanottiin synniksi, suloista, mutta kiellettyä hedelmää.
Tulevaisuuden vapaalle ja onnelliselle kansalle oli ainoastaan
yhteiskoulu terveellinen ja sopiva.

Markus vastasi ainoastaan:

-- Neiti Rouzaire täyttää omantuntonsa mukaan velvollisuutensa; samoin
teen minäkin... Jos perheet auttaisivat minua, edistyisi kasvatus ja
opetustyö nopeammin.

Silloin pikku Savin suuttui ja sanoi oikaisten lyhyttä vartaloaan.

-- Tahdotteko sanoa, että olen huonona esimerkkinä lapsilleni?

-- Oh en suinkaan. Tarkoitan ainoastaan, että kaikki mitä lapset näkevät
ympärillään on ristiriidassa opetuksieni kanssa. Totuuden ilmilausumista
pidetään vaarallisena uhkarohkeutena, järjen sanotaan olevan
riittämättömän kasvattamaan kunnon miehiä.

Markus tunsi aina suurta surua huomatessaan, että vanhemmat vastustivat
häntä, hän kun toivoi heidän apuaan vapautustyössään. Jos hänen
opetuksiaan olisi lasten kotona toteutettu, jos siellä olisi sovitettu
käytäntöön yhteiskunnalliset oikeudet ja velvollisuudet, joita hän
koetti heille selittää, kuinka helpoksi ja nopeaksi kulku parempaan päin
silloin olisikaan käynyt! Tämä yhteistyö oli välttämätönkin, löytyi
paljon sellaisia kaikkein arkatuntoisimpia ja tarpeellisimpia opetuksia,
joita opettaja ei voinut antaa, elleivät vanhemmat täydentäneet hänen
työtänsä ja jatkaneet sitä samassa vapautuksen hengessä. Opettajien ja
vanhempien olisi tullut kulkea käsi kädessä oikeuden ja totuuden
päämäärää kohden. Ja kuinka surullista! sen sijaan, että olisivat
auttaneet, hävittivät he senkin vähän, mitä hän sai aikaan, sillä he
olivat melkein aina itse tietämättömiä ja heidän elämänsä ja
mielipiteensä olivat johdonmukaisuutta vailla.

-- Lyhyesti, sanoi Savin, teidän täytyy ripustaa tuo risti koulunne
seinälle, herra Froment, jos tahdotte tehdä meille kaikille mieliksi ja
elää hyvässä sovussa meidän kanssamme, jota me puolestamme toivomme,
sillä te ette ole huono opettaja.

Markus hymyili taas.

-- Kiitän teitä... Mutta sanokaa minulle, miksi rouva Savin ei ole
mukananne? Häntä ainakin tämä asia olisi koskenut, sillä minä tiedän,
että hän harjoittaa uskonnollisia menoja.

-- Hän on uskonnollinen niinkuin kaikkien kunnon vaimojen tulee olla,
vastasi virkamies kuivasti. Minusta on parempi, että hän käy kirkossa
kuin että hän ottaisi itselleen rakastajan.

Savin katsoi epäluuloisesti Markusta, sillä sairaloinen mustasukkaisuus
vaivasi häntä aina, niin että hän jokaisessa miehessä näki mahdollisen
kilpailijan. Miksi opettaja kaipasi hänen vaimoaan? olihan tämä kaksi
kertaa ollut käynyt koululla muka selittämässä Achillen ja Philippen
poissaoloa? Hän oli viime aikoina pakoittanut vaimonsa kerran viikossa
tunnustamaan syntinsä isä Theodosiukselle, kapusiinien esimiehelle,
ajatellen, että tunnustuksen pelko estäisi hänet tekemästä syntiä.
Vaikka rouva Savin ensialussa oli käynyt kirkossa ainoastaan
säilyttääkseen kotirauhan, ilman minkäänlaista uskoa, meni hän nyt
hiukan hartaampana syntejään tunnustamaan, sillä isä Theodosius oli
komea ja miellyttävä mies, josta kaikki nuoret uskovaiset uneksivat.

Markus lisäsi hänen kiusallaan.

-- Viime torstaina tapasin suureksi ilokseni rouva Savinin, joka juuri
tuli kapusiinikappelista, ja me keskustelimme hetken. Hän puhui minulle
sangen suosiollisesti, sen tähden olisin toivonut hänen olevan
kanssanne.

Mies teki tuskaa ilmaisevan liikkeen. Alituisen ja väärän epäluulonsa
tähden oli hän ruvennut itse viemään määräpaikkaansa ne pienet
helmityöt, joita hän antoi vaimonsa salaa valmistaa, lisätäkseen pieniä
tulojaan. Heidän kodissaan vallitsi vähäpalkkaisten virkamiesten
tavallinen salattu kurjuus, lapsia oli paljon, mies katkeroittunut
sietämätön itsevaltias, vaimo lempeä, kaunis ja tyytyväinen kohtaloonsa
siihen saakka kunnes löytää salaisen lohdutuksen.

-- Vaimollani ei ole eikä saa olla erilaisia mielipiteitä kuin minulla,
selitti Savin lopuksi. Hänen nimessään samoin kuin omassani ja useiden
muiden vanhempien nimessä, sanon sen vielä kerran, olen ottanut tämän
askeleen... Nyt on teidän asianne päättää onko teidän pidettävä siitä
lukua. Miettikää ensin.

Markus, joka taas oli tullut vakavaksi, vastasi.

-- Olen miettinyt, herra Savin. Ottaessani pois tämän ristin tiesin
tarkoin mitä tein; ja koska se ei enään ole siellä, en minä ainakaan
pane sitä takaisin.

Seuraavana päivänä liikkui kaupungilla huhu, että joukko vanhempia, isiä
ja äitejä oli käynyt opettajan luona, josta oli seurannut myrkyllinen
keskustelu, hirveä häväistys. Mutta Markus ymmärsi, mistä isku tuli, kun
hän sattumalta sai tietää oikean syyn Savinin käyntiin. Kaunis rouva
Savin, jolle asia oli niin yhden tekevä ja jonka kokonaan täytti onnen
kaipuu, oli sittenkin ollut isä Theodosiuksen välikappaleena: sillä
hänen toimestaan oli hänen miehellään ja kapusiinimunkilla ollut
salainen keskustelu, jossa viime mainittu oli kehoittanut häntä menemään
opettajan luo ja tekemään lopun asiain tilasta, joka oli hyviä tapoja ja
perheiden hyvää järjestystä vastaan. Sillä jos risti poistettaisiin
koulusta, olisi siitä seurauksena poikien tottelemattomuus ja tytärten
ja äidin kevytmielisyys? Ja pieni, laiha Savin, tasavaltalainen ja
kirkollisten vastustaja, jonka hukkaan kulunut elämä ja järjetön
mustasukkaisuus tekivät sairaaksi, oli toiminut siveyden puolesta
ikäänkuin mitä piintynein katolilainen, joka uneksii inhimillistä
paratiisia ihmisen masentamiseksi ja tallaamiseksi valmistetuksi
vankilaksi.

Isä Theodosiuksen takana Markus helposti arvasi olevan veli
Fulgentiuksen ynnä hänen apulaisensa veli Gorgiaan ja Isidoren, jotka
olivat raivoissaan maallikkokoululle siitä, että tämä vei heiltä
oppilaita. Näiden takana olivat vielä Valmarien kolleegion johtaja isä
Philibin ja rehtori, isä Crabot, nuo mahtavat henkilöt, joiden taitavat,
näkymättömät kädet olivat johtaneet taistelua hirveästä Simonin jutusta
alkaen. Rikos oli kaiken pohjalla, ja rikostoverit, tuo salainen,
tuntematon, epäilty joukko, näytti päättäneen puolustaa sitä uusilla
rikoksilla. Markus oli heti arvannut, missä joukko, halvimmasta
korkeimpaan, lymysi. Mutta kuinka saisi hän heidät kiinni ja syyllisiksi
todistetuiksi? Samalla kun kohtelias isä Crabot yhä puuhasi Beaumontin
ylhäisön piirissä, johtaen rippilapsiaan ja pitäen huolta entisten
oppilaittensa menestyksestä, näytti hänen käskynalaisensa isä Philibin
kokonaan kadonneen, hän oli yksinomaan antautunut vaikeaan tehtäväänsä
Valmarien kolleegion todellisena johtajana. Mikään ei ilmaissut
kiireellistä työtä, jota salaisuudessa lakkaamatta toimitettiin hyvän
asian voitoksi. Markus oli vain huomannut, että häntä vakoiltiin: häntä
vartioitiin papillisella taitavuudella, mustia varjoja liikkui
lakkaamatta hänen ympärillään. Joka ainoa käynti Lehmannien luona, joka
ainoa keskustelu Davidin kanssa oli varmaankin huomattu. Ja hänessä
vainottiin, niinkuin Salvan oli sanonutkin, totuuden apostolia, tulevaa
tuomaria, todistajaa, jonka käsissä arvattiin olevan vaarallisia
papereita, ja jonka kurkkuun kostonhuuto tahdottiin tukehuttaa,
musertamalla hänet. Pappi- ja munkkijoukko puuhasi sitä kasvavalla
rohkeudella, apotti Quandieunkin täytyi taipua, epätoivoissaan siitä,
että uskontoa käytettiin moisen vääryyden palveluksessa, mutta totellen
onnetonta piispaansa hänen ylhäisyyttään Bergerotia, jonka
piispallisessa palatsissa Beaumontissa hän joka viikko kävi saamassa
määräyksiä ja lohduttamassa esimiestään hänen surussaan. Sekä piispa
että kirkkoherra peittivät kirkon kuuliaisina lapsina papinkauhtanallaan
äärettömän vääryyden, ja he salasivat surunsa ja pelkonsa tahtomatta
tunnustaa kuinka suureen vaaraan he näkivät kirkon joutuvan.

Eräänä iltana sanoi Mignot, joka juuri tuli leikkipihasta, raivostuneena
Markukselle.

-- Tiedättekö, se on inhoittavaa, näin taas neiti Rouzairen seisovan
tikapuilla ja vakoilevan meitä.

Opettajattarella oli todellakin tapana, luullessaan olevansa yksin,
pystyttää tikapuut väliaitaa vasten ja niiltä tarkastaa, mitä
poikakoulussa tapahtui: ja Mignot sanoi hänen joka viikko lähettävän
salaisia tiedonantoja alkeiskouluntarkastaja Mauraisinille.

-- Mikä vakoilija! sanoi Markus iloisesti. Aivan turhaan hän väsyttää
jalkojaan tikapuilla. Minä aukaisen portin selkoselälleen, jos hän vaan
tahtoo.

-- Oh! sitä minä en tekisi! huudahti apuopettaja. Pysyköön kukin
kotonaan. Jos vielä näen hänet niin vedän hänet alas jaloista.

Markus oli vähitellen valloittanut Mignotin: hänestä tuntui kuin olisi
hän pelastanut ihmisen, ja hän oli siitä hyvin onnellinen. Simonia oli
Mignot aina epäillyt. Hän oli talonpojan poika ja oli ruvennut
opettajaksi ainoastaan päästäkseen maatyöstä; hänen järkensä ja
luonteensa olivat keskinkertaiset, eikä hän ajatellut muuta kuin omaa
etuaan; ja kun hän ei uskonut mitään hyvää juutalaisista piti hän
parhaana pysyä erillään hänestä. Niinpä hän oikeusjutun aikana oli ollut
siksi rehellinen, ettei ollut tahtonut syyttää viatonta, mutta ei
myöskään ollut antanut totuuden mukaista todistusta, joka olisi voinut
pelastaa Simonin. Markuksen suhteen oli hän alussa asettunut
vastustavalle kannalle, siinä oli taas muuan, jonka kanssa ei pitänyt
ryhtyä tekemisiin, jos tahtoi päästä ylenemään! Lähes vuoden oli hän
siten osoittanut vihamielisyyttään, syönyt ravintolassa, auttanut
vastenmielisesti johtajaansa ja näyttänyt käytöksellään paheksumisensa.
Siihen aikaan kävi hän usein neiti Rouzairen luona ja näytti olevan
taipuvainen rupeamaan hengellisten käskyläiseksi. Mutta Markus ei
näyttänyt siitä välittävän, hän oli ystävällinen apulaiselleen ikäänkuin
tahtoen antaa hänelle aikaa miettiä ja ymmärtää, että hänelle todella
oli edullisinta olla totuuden ja oikeuden puolella. Ja olihan tuo suuri
rauhallinen poika, jonka ainoa intohimo oli onkiminen, kylläkin
huvittava ala kokeiluille. Tulevaisuuden ajatteleminen teki hänet
raukkamaiseksi, ympäristön säälimätön itsekkäisyys oli hiukan turmellut
hänet, mutta pohjaltaan hän ei ollut paha, hän tulisi varmaankin
hyväksi, jos hän joutuisi hyviin käsiin. Hän oli niinkuin suuri osa
ihmisistä, luonteeltaan keskinkertainen, ei parhaimpia eikä huonoimpia,
muuttuen olosuhteiden mukaan. Hänellä oli kylliksi tietoja, joten
hänestä olisi voinut tulla erinomainen opettaja ja myöskin
oikeudenmukainen ihminen siinä tapauksessa, että hänellä aina olisi
ollut tukenaan lujatahtoinen ja ymmärtäväinen ystävä. Tämä kokeilu, tämä
pelastaminen oli houkutellut Markusta, joka oli onnellinen askel
askeleelta voittaessaan hänen luottamuksensa ja rakkautensa, sekä
saadessaan todistuksen siitä totuudesta, jolle hänen suuri toivonsa
tulevasta vapautuksesta perustui, nimittäin että jokaisesta
turmeltuneestakin ihmisestä voi saada edistyksen työmiehen. Mignot oli
saavuttanut toimeliaan iloisuuden ja hyväätekevän oikeuden ja totuuden
rakkauden, jotka ikäänkuin säteilivät hänen koko olennostaan. Nyt
apuopettaja söi johtajansa kodissa ja kuului ikäänkuin perheeseen.

-- Te teette väärin, kun ette ole varovainen neiti Rouzairen suhteen,
lisäsi hän. Ette voi aavistaakaan, mitä kaikkea hän voi tehdä... Hän
pettäisi teidät kymmenen kertaa päästäkseen Mauraisininsä suosioon.

Ja kun hän kerran oli ruvennut tunnustamaan, kertoi hän kuinka neiti
Rouzaire monta kertaa oli käskenyt häntä kuuntelemaan ovilla. Hän tunsi
opettajattaren, siinä oli hirveä nainen, jonka ylenmääräisen
kohteliaisuuden alla piili kovuutta ja ahneutta; ja vaikka hän ei ollut
kaunis, vaan suuri, luiseva, kesakkoinen ja litteänaamainen, viehätti
hän lopulta kaikki ihmiset. Itsekin hän ylpeili siitä että osasi
käyttäytyä viisaasti. Kirkon vastustajille, jotka suuttuivat siitä, että
hän niin usein vei lapsia kirkkoon, vastasi hän olevansa pakoitettu
seuraamaan vanhempien tahtoa, sillä muuten ottaisivat he pois lapsensa.
Kirkollisille antoi hän vahvimmat vakuutukset ja kallistui
silminnähtävästi heidän puolelleen, varmasti uskoen olevansa
mahtavampien puolella, joista maallikko-opettajienkin hyvät paikat
riippuivat. Hän katsoi ainoastaan omaa etuaan ja oli Jumalan lapsi vaan
siksi, että tämä sitten pitäisi huolta hänen asioistaan. Hän oli
hedelmämyyjättären tytär Beaumontista, ja hänen luonteeseensa oli siitä
jäänyt jotain kauppiasmaista. Hän ei ollut mennyt naimisiin sillä hän
tahtoi elää oman mielensä mukaan, ja ellei hän pappien kanssa ollutkaan
suhteissa, niinkuin ilkeä huhu tiesi kertoa, niin se oli ainakin varma,
että hän miellytti pientä, kaunista Mauraisiniä. joka aina ihastui
suuriin naisiin. Ei hän myöskään koskaan ollut humalassa vaikka hän
suuresti rakasti liköörejä: syynä siihen, että hän joskus
iltapäivätuntien alussa oli hyvin punainen, oli hänen vankka ateriansa
ja hänen huono ruuansulatuksensa.

Markus teki välinpitämättömän liikkeen.

-- Hän ei hoida niinkään huonosti kouluansa, sanoi hän. Se minua
ainoastaan surettaa, että hän opettaa niin ahtaasti uskonnollisessa
hengessä. Täällä ei poikia ja tyttöjä eroita ainoastaan seinä; heitä
eroittaa syvä kuilu. Ja kun he koulusta päästyään yhtyvät naimisiin
mennäkseen, ovat he kuin kahdesta eri maailmasta tulleita... Ja onhan
näin ollut ammoisista ajoista asti, taistelu sukupuolten välillä tulee
suureksi osaksi siitä.

Hän ei kertonut kuinka hän vihasi neiti Rouzairea, eikä syytä, miksi hän
oli karttanut häntä, niin että lähestyminen heidän välillään oli
mahdoton, joka syy oli tämän naisen inhoittava käytös Simonin jutun
aikana. Markus muisti aina, kuinka hän oikeuden edessä oli ladellut
vääriä syytöksiä viatonta vastaan, kertonut hänen antaneen
epäsiveellisiä ja epäisänmaallisia opetuksia oppilailleen ja
rauhallisella julkeudella ajanut kirkollisten asiaa. Markuksen muuton
jälkeen Mailleboisiin olivatkin he osoittaneet toisilleen ainoastaan
jäykkää kohteliaisuutta, joka heidän läheisen naapuruutensa tähden oli
välttämätön. Kun hänen asemansa oli vahvistunut, ja kun neiti Rouzaire
huomasi, ettei Markus joutunutkaan häviölle, niin kuin hän oli toivonut,
oli hän koettanut saada lähentymistä aikaan, sillä hän ei suinkaan
tahtonut olla epäsovussa voittajien kanssa. Etenkin koetti hän päästä
Genevièven suosioon, mutta tämä piti häntä etäällä, ollen saman mieltä
kuin puolisonsakin.

-- Sanon sen vielä kerran, päätti Mignot, olkaa varovainen. Jos olisin
noudattanut hänen tahtoaan olisin pettänyt teidät jo kaksikymmentä
kertaa. Hän kyseli minulta alinomaa teistä ja sanoi minulle, että olen
hullu ja etten koskaan tulisi miksikään... Te olette olleet niin hyvä
minulle, ette voi aavistaakaan, mistä kaikesta olette pelastaneet minut,
siliä noita veijaria, jotka lupaavat kaikellaista menestystä, kuuntelee
niin helposti. Ja koska olen uskaltanut puhua teille näistä, niin
antakaa minulle anteeksi, että rohkenen antaa teille neuvon. Teidän
tulisi varoittaa rouva Fromentia.

-- Mitä, varoittaa?

-- Niin, niin, onhan minulla silmät päässä ja minä olen nähnyt neiti
Rouzairen viime aikoina alinomaa kiertelevän vaimonne ympärillä. Milloin
hän hyväilee, milloin kutsuu rakkaaksi rouvaksi, siitä voi syntyä
ystävyys, jota teidän siassanne pelkäisin.

Markus oli hämmästynyt ja koetti nauraa.

-- Oh! vaimollani ei ole mitään peljättävää, hän on kyllä varovainen.
Mutta hänen on vaikea osoittaa epäkohteliaisuutta naapurille, johon
yhteiset tehtävät yhdistävät meidät.

Mignot ei sanonut enempää. Mutta hän puisti päätään eikä näyttänyt
tahtovan sanoa kaikkea, sillä ollessaan ikäänkuin perheeseen kuuluva oli
hän huomannut, mitä siellä salaisuudessa tapahtui. Markus oli myöskin
vaiti, hänet oli vallannut salainen pelko, tunnustamaton heikkous, joka
lamautti hänet joka kerta kun hän ajatteli, että Genevièven ja hänen
välillä voisi syntyä taistelu. Kirkollisten hyökkäys, jota hän
Beaumontissa käynnistään alkaen oli odottanut, tapahtui äkkiä. Taistelun
aloitti Mauraisinin virallinen ilmianto, jossa hän mainitsi ristin
ottamisen pois koulun seinältä ja suuttumuksen, jonka tämä uskonnollista
suvaitsemattomuutta osoittava teko herätti vanhemmissa. Siinä kerrottiin
virkamies Savinin vastalauseesta ja selitettiin että Doloirin ja
Bongardin perheet samoin olivat lausuneet paheksumisensa. Moisella
teolla saattoi olla arvaamattoman vakavat seuraukset pienessä
kirkollismielisessä kaupungissa, jossa kävi sangen paljon
pyhiinvaeltajia, ja jossa maallikkokoulun täytyi tehdä paljon
myönnytyksiä ellei se tahtonut antaa hengellisen koulun päästä voitolle;
ja lopuksi pyysi Mauraisin, että opettaja, joka oli pahimpia
kiihkoilijoita, muutettaisiin muualle, koska hän näin taitamattomasti
oli saattanut koulun häpeään, Lisäksi täydensi syytöstä joukko pieniä
todistuksia neiti Rouzairen jokapäiväisen vakoilun tuloksia: tämän
kuulijaisia tyttöjä, jotka kävivät messussa, lukivat katkismusta,
ottivat osaa juhlakulkueihin ja kantoivat pyhiä lippuja, oli myöskin
verrattu anarkistisen opettajan laiskoihin, vastustushaluisiin poikiin,
jotka eivät uskoneet Jumalaan eivätkä perkeleeseen.

Kolme päivää myöhemmin sai Markus kuulla että katolinen edusmies, kreivi
Hector de Sangleboeuf oli kahden virkaveljensä seuraamana käynyt
tärkeällä asialla prefekti Hennebisen luona. Hän oli nähtävästi tuntenut
Mauraisinin tiedonannon, ellei hän itse ynnä isä Crabot, joka oli hyvin
tuttu Désiradessa, olleet auttaneetkin häntä sen laatimisessa; ja he
nojautuivat tähän tiedonantoon vaatiessaan opettajan muuttamista.
Hennebise, jonka valtioviisautena oli elää sovussa kaikkien kanssa, ja
jonka tapana oli lakkaamatta toistaa: "Oh! ei mitään melua!" piti asiaa
varmaankin sangen ikävänä, sillä hän aavisti, että siitä tulisi olemaan
turmiollisia seurauksia. Sydämmessään hän oli Sangleboeufin puolella,
mutta oli vaarallista julkisesti yhtyä vanhoillisiin. Vaikka hän siis
oli samaa mieltä kuin kiivas, juutalaisvihollinen edusmies, parooni
Nathanin vävy, selitti hän, ettei hän yksin voinut ratkaista kysymystä,
sillä laki määräsi nimenomaan, että hän voi muuttaa opettajan ainoastaan
akatemiantarkastaja Le Barazerin ehdotuksesta, Opettajille oli
myönnetty tämä takaus riippumattomuudesta. Päästen siten hetkeksi
rauhaan lähetti Hennebise siis herrat tarkastajan luo, ja he menivätkin
suoraan tätä etsimään hänen vastaanottohuoneeseensa prefektin
virastossa. Le Barazer, entinen sijaisprofessori, josta oli tullut
varovainen diplomaatti, otti heidät vastaan ja kuunteli heidän asiaansa
kohteliaalla tarkkaavaisuudella. Hänellä oli leveät ja punakat kasvot ja
huolimatta hänen viidestäkymmenestä ikävuodestaan ainoastaan hiukan
harmahtava tukka. Lapsuudesta asti oli hän vihannut keisarikuntaa ja oli
ensimmäisiä tasavaltalaisia, jotka pitivät alkeisopetusta tasavallan
varsinaisena perustuksena. Kaikin keinoin koetti hän kukistaa
hengelliset koulut, jotka hävittävät vapaan Ranskan. Mutta kokemuksesta
oli hän huomannut minkä vaaran väkivaltainen toiminta tuotti, ja hän
seurasi hitaasti ja taitavasti tarkoin mietittyä suunnitelmaa, niin että
kiihkoilijat pitivät häntä laimeana. Hänen tyyni luonteensa ja
rauhallinen, sitkeä tahtonsa olivat tietysti myöskin suurena syynä hänen
menettelytapaansa. Kerrottiin hänen vuosia kestävillä, salaisilla,
vastustamattomilla ponnistuksillaan saavuttaneen tavattomia voittoja.
Alussa näytti hän paheksuvan Markuksen tekoa, ristin poisottamista, joka
hänestä oli hyödytön mielenosoitus. Mutta samalla huomautti hän, että
laki ei millään tavalla pakoittanut opettajaa suvaitsemaan uskonnollisia
vertauskuvia koulunsa seinällä. Se oli vaan tullut tavaksi, ja hän
osoitti varovaisesti paheksuvansakin tuota tapaa. Kun Sangleboeuf
silloin kiivastui, ja puhui ankarasti kirkon puolustajana, kutsuen
opettajaa mieheksi, joka tuotti häpeää ja yllytti koko Mailleboisin
vastaansa, lupasi tarkastaja säveästi tarkastaa asiaa niin suurella
huolella kuin se vaati. Eikö hän sitten ollut saanut tiedonantoa
käskynalaiseltaan Mauraisinilta? eikö tiedonanto kyllin selvästi
osoittanut kuinka vakavaa laatua oli tuo myrkky, jonka peljättävä
leveneminen oli pysäytettävä pikaisella opettajan vaihdolla? Kun
edusmies teki tämän kysymyksen oli Le Barazer suuresti hämmästyvinään:
mikä tiedonanto? oh, aivan oikein! alkeiskouluntarkastajan
neljännesvuoden kertomus! Kuinka he siitä tiesivät? Mutta näiden
puhtaasti hallinnollisten kertomusten tarkoituksena oli ainoastaan
ylimalkaisten tietojen antaminen akatemiantarkastajalle, ja hänen
velvollisuutensa oli itse ottaa selkoa asiasta. Hän antoi herrojen
mennä, luvaten vielä kerran panna suurta arvoa heidän käyntiinsä.

Kuukausi kului. Markus odotti joka päivä kutsua prefektin virastoon,
mutta mitään ei kuulunut. Le Barazer noudatti epäilemättä tavallista
menettelytapaansa, antoi jutun joutua unohduksiin, voittaakseen aikaa ja
taivuttaakseen ihmisten mieliä. Opettaja oli siis saanut hänen salaisen
kannatuksensa, niinkuin Salvan, hänen ystävänsä ja työtoverinsa oli
sanonut. Mutta jutun ei pitäisi pahentua, kasvavan häväistyksen ei
pitäisi tulla niin suureksi, että hänen puuttumisensa asiaan tulisi
välttämättömäksi; sillä ne, jotka tunsivat hänet ymmärsivät, ettei hän
puolustaisi Markusta enemmän kuin oli mahdollista, hän panisi hänet
aivan varmaan pois Mailleboisista, jos tätä uhrausta tarvittaisiin
pelastamaan hänen hitaisempaa ja ajalle sopivampaa työtään hengellisiä
kouluja vastaan. Hänen luonteessaan ei ollut mitään vallankumouksellista
uljuutta, semmoinen oli hänelle vastenmielistäkin. Pahinta oli, että
tila Mailleboisissa yhä huononi. Helposti arvattavalta taholta tulleesta
kehoituksesta, kävi "Petit Beaumontais" lehti kiivasta sotaa Markusta
vastaan. Alussa oli siinä tavan mukaan ollut ainoastaan lyhyitä ja
epämääräisiä uutisia: pienessä naapurikaupungissa tapahtui hirveitä
asioita ja niistä puhuttaisiin tarkemmin, jos tultaisiin pakoitetuksi
siihen. Sitten mainitsi se suoraan opettaja Fromentin ja antoi melkein
joka päivä tietoja "Mailleboisin häväistyksistä", julaisten
eriskummallisia juoruja; oppilaita ja heidän vanhempiaan oli muka
tutkittu ja opettaja oli todistettu syypääksi mitä mustimpiin rikoksiin.
Kauhistunut kansa kiivastui, veljet ja kapusiinit yllyttivät kauhua,
jokainen uskovainen teki ristinmerkin kulkiessaan ohi kunnalliskoulun,
jossa moisia ilkitöitä harjoitettiin. Silloin Markus tunsi olevansa
suuressa vaarassa. Mignot laittoi uljaasti matkalaukkunsa valmiiksi,
varmana siitä että hänen johtajansa onnettomuus ulottuisi häneenkin,
koska hän oli mennyt hänen puolelleen. Neiti Rouzaire oli jo
voitonriemuisen näköinen kun hän sunnuntaisin ylpeänä vei oppilaansa
messuun. Isä Theodosius kappelissaan ja apotti Quandieukin
Saint-Martinin kirkossa ennustivat, että Jumala pian kohotettaisiin
entiseen arvoonsa uskottomien joukossa, ja se merkitsi että
ristiinnaulittu Jesus juhlallisesti ripustettaisiin takaisin
maallikkokoulun seinälle. Kaikkien näiden onnettomuuksien lisäksi tunsi
Markus tavatessaan Darrasin, että tämä oli sangen kylmä ja varmaankin
aikoi jättää hänet oman onnensa nojaan, sillä hän pelkäsi menettävänsä
kunnallisneuvoston vähemmistönkin.

-- Mitä tahdotte, ystäväni? Te olette menneet liian pitkälle, me emme
voi seurata teitä tällä hetkellä... Tuo ulkokullattu Philis vaanii minua
ja minä jäisin ilman puoluelaisia jos liittoutuisin teihin, mikä on
aivan tarpeetonta.

Markus meni toivottomana Salvania tapaamaan. Hän oli viimeinen varma
tuki, joka pysyi hänelle uskollisena. Mutta hänkin oli huolestunut,
synkkä, melkein hämillään.

-- Asiat ovat sangen huonosti, poikani. Le Barazer on äänetön,
miettiväisen näköinen ja pelkään hänen lopulta jättävän teidät, sillä
hänen ympärillään käydään tuimaa taistelua. Te olitte ehkä liian
hätäinen.

Suru valtasi Markuksen, sillä hän luuli, että Salvankin hylkäsi hänet ja
hän huudahti:

-- Tekin, tekin, opettajani! Mutta Salvan tarttui syvästi liikutettuna
hänen käsiinsä.

-- Ei, ei, poikani, älkää epäilkö minua, minä olen kaikesta sielustani
ja kaikesta mielestäni teidän puolellanne. Mutta te ette voi
aavistaakaan mitä vaikeuksia teidän yksinkertainen ja oikeutettu
tekonne on tuottanut kaikille. Minun normaalikouluani epäillään, sitä
sanotaan jumalattomuuden ahjoksi. Rehtori Depinvilliers käyttää sitä
hyväkseen ylistääkseen lyseonsa saarnaajaa, joka muka on edistänyt
puolueiden sovintoa kirkon helmassa. Kaikki ovat levottomia,
rehtoriimme, tyyneeseen Forbesiin saakka, joka pelkää kaduttavansa
rauhansa... Le Barazer on sangen taitava, mutta onko hänellä oleva
kylliksi vastustusvoimaa?

-- Mitä on sitten tehtävä?

-- Ei mitään, on ainoastaan odotettava. Olkaa vain varovainen ja rohkea,
sanon sen vielä kerran. Syleilkäämme toisiamme ja uskokaamme totuuden ja
oikeuden voimaan.

Seuraavana kahtena kuukautena Markus osoitti ihailtavaa uljuutta ja
mielentyyneyttä, huolimatta solvauksista, joita joka päivä sateli hänen
päällensä. Hän ei näyttänyt tietävän mitään saastaisista aalloista,
jotka löivät hänen oveaan vastaan. Hän hoiti koulutyötään ihmeteltävällä
iloisuudella ja huolella. Suurempaa, hyödyllisempää tehtävää ei hän
ollut koskaan täyttänyt, hän antautui kokonaan oppilailleen, hän opetti
heille sanalla ja esimerkillä työn välttämättömyyttä, totuuden ja
oikeuden rakkautta pahimpienkin onnettomuuksien sattuessa. Kaiken
katkeruuden ja häväistyksen, jota ihmiset syytivät hänen päälleen,
palkitsi hän lempeydellä, hyvyydellä ja uhrautuvaisuudella. Hän koetti
tehdä lapset paremmiksi kuin heidän isänsä, hän kylvi surkeaan
nykyisyyteen onnellista tulevaisuutta, sovittaen toisten rikoksen oman
onnensa hinnalla. Hänelle uskottujen pienten nerontaimien keskellä
vetosi hän heidän viattomuuteensa ja puhtauteensa ja käyttäen hyväkseen
heidän tiedonjanoansa opetti heille kaikki maailman salaisuudet,
paljasti sen heille kaikessa kauneudessaan, toivottaen, että ihminen
eläisi siinä veljeydessä ja ilossa, kun hän kerran tietäisi siitä
kylläksi voidakseen elää varmuudessa, viisaudessa ja rakkaudessa,
tehtyään luonnonvoimat itselleen alamaisiksi. Tämän pienen väen
pelastaminen erehdyksen ja valheen vallasta antoi hänelle rauhaa ja
voimaa. Ja hän odotti tyynesti hymyillen iskua, joka häntä uhkasi ja
joka ilta tunsi hän tyytyväisenä ja varmana täyttäneensä
velvollisuutensa.

Eräänä aamuna ilmoitti "Petit Beaumontais"-lehti että "Mailleboisin
halpamainen myrkyttäjä", joksi se opettajaa kutsui, oli päätetty
eroittaa virastaan. Edellisenä iltana Markus oli saanut kuulla, että
kreivi de Sangleboeuf oli uudelleen käynyt prefektin virastossa, eikä
hänellä enää ollut vähintäkään toivoa, hän piti perikatoaan varmana.
Ilta oli vaikea. Koulutuntien jälkeen, kun hymyilevät, vaaleat tai
ruskeat päät eivät enää olleet puhumassa hänelle paremmasta
tulevaisuudesta, vaipui hän surumielisyyteen, jota vastaan hän koetti
taistella, voidakseen seuraavana päivänä olla rohkea niinkuin
tavallisesti. Mainittuna iltana hän olikin erityisen katkeralla
mielellä. Hän ajatteli säälimättömästi keskeytettyä työtään, rakkaita
poikiaan, joita hän oli opettanut ehkä viimeisen kerran ja joiden
vapauttamista hänen ei sallittu viedä loppuun. Nuo lapset otettaisiin
pois häneltä ja annettaisiin jonkun luonteen ja järjen turmelijan
käsiin. Levolle mennessään oli hän niin synkännäköinen, että Geneviève
hiljaa syleili häntä puolison hellyydellä, niinkuin hänen vielä joskus
oli tapana tehdä.

-- Sinä suret jotakin, ystävä raukkani?

Markus ei vastannut heti. Hän tiesi, että Genevièven mielipiteet yhä
enemmän erosivat hänen omistaan, ja hän vältti yhä tuskallisia
selityksiä, vaikka hän tunsi salaisia tunnonvaivoja antaessaan hänen
vieraantua itsestään, koettamatta millään tavalla voittaa häntä
takaisin. Vaikka hän uudelleen lakkasi käymästä vanhojen rouvien,
isoäidin ja äidin, luona, ei hänellä kuitenkaan ollut rohkeutta kieltää
vaimoaan menemästä tuohon pieneen, kylmään taloon, josta hän aavisti
suuren vaaran uhkaavan hänen onneaan. Joka kerran kun Geneviève kävi
siellä tunsi Markus hänen yhä enemmän liukuvan käsistään. Viime aikoina,
kun koko kirkollisten lauma oli hyökännyt hänen kimppuunsa, oli hän
saanut kuulla että vanhat rouvat kaikkialla kielsivät hänet, punastuivat
hänen tähtensä, ikäänkuin olisi hän ollut vieras häpeäpilkku heidän
perheensä kunniassa.

-- Miksi et vastaa minulle, armaani? etkö sitten usko, että sinun surusi
on myöskin minun?

Markus heltyi ja syleili häntä, sanoen:

-- Niin, minulla on suruja. Mutta ne ovat asioita, joista me ajattelemme
erilailla, enkä minä tahdo soimata sinua siitä. Miksi minä sitten
uskoisin ne sinulle?... Pelkään, ettemme kauan saa olla täällä.

-- Kuinka niin?

-- Minut tullaan luultavasti muuttamaan muualle, ehkäpä eroittamaan
virastakin. Kaikki on lopussa... Ja meidän täytyy lähteä täältä, enkä
tiedä minne.

Geneviève huudahti iloisena.

-- Oi! rakkaani, sitä parempi! paremmin meille ei voisi käydä.

Markus, joka ei heti käsittänyt, kysyi häneltä hämmästyneenä, mitä hän
tarkoitti. Hän näytti vähän hämmentyneeltä ja koetti peräyttää sanansa.

-- No, hyvä jumala! sanoin niin, sillä minusta olisi aivan yhtä hauska
lähteä, sinun ja Louisemme kanssa tietysti. Kaikkialla voi olla
onnellinen.

Kun Markus yhä kyseli sanoi hän.

-- Siellä ei olisi kaikkia noita ilkeitä juttuja, jotka ehkä lopulla
rikkovat sopumme. Olisin niin onnellinen jos vielä saisimme olla yksin
jossain syrjäisessä sopukassa, missä kukaan ei tunkeutuisi väliimme,
eikä mikään ulkoa tuleva este erottaisi meitä toisistamme... Oi!
armaani, lähtekäämme jo huomenna!

Useampia kertoja oli Markus huomannut hänessä samallaista eroamisen
pelkoa, halua ja tarvetta pysyä täydellisesti hänen omanaan. Hän tahtoi
ikäänkuin sanoa hänelle: "Pidä minut aina painettuna sydäntäsi vastaan.
Vie pois minut, niin ettei kukaan saa riistää minua sinun sylistäsi.
Minä tunnen, että minua joka päivä irroitetaan sinusta, minä pelkään
sitä kylmyyttä, joka minua värisyttää, kun minä en enää ole sinun." Ja
tämä teki hänet epätoivoisemmaksi kuin mitkään muut uhkaukset.

-- Lähteäkö, armaani, se ei yksinään riittäisi. Mutta kuinka iloiseksi
teet minut ja kuinka kiitän sinua tästä suuresta lohdutuksesta!

Päivät kuluivat yhä eikä pelättyä kirjettä prefektin virastosta
kuulunut. Syynä tähän oli varmaankin se, että eräs uusi tapahtuma, joka
nyt kiihoitti mieliä, oli kääntänyt huomion pois Mailleboisin
maallikkokoulusta. Viime aikoina oli Jonvillen kirkkoherra, apotti
Cognasse, jonka voitto oli täydellinen, miettinyt suurta yritystä; hän
tahtoi nimittäin taivuttaa pormestari Martineaun antamaan suostumuksensa
siihen, että hänen kuntansa pyhitettäisiin Jesuksen Pyhälle Sydämmelle.
Aate ei varmaankaan ollut hänen omansa, sillä hänet oli kuukauden ajan
nähty joka torstaiaamu menevän Valmarien kolleegioon, jossa hänellä oli
pitkiä neuvotteluja isä Crabotin kanssa. Ja eräs Féroun, Moreuxin
opettajan, lause kierteli miehestä mieheen, herättäen toisissa
suuttumusta, toisissa naurua.

-- Jos nuo saastaiset jesuiitat tuovat tänne verisen häränsydämensä,
niin minä sylkäsen heitä vasten silmiä.

Kristuksen oppi suli vähitellen kokonaan Pyhän Sydämmen palvelukseen,
joka lopulta oli kuin Jesuksen toinen lihaantuleminen, uusi
katolilaisuus. Tuo hysteerisen naisen, kiihkoisen ja onnettoman Marie
Alacoquen sairaloinen näky, tuo todellinen, vertavuotava, avonaisesta
rinnasta puoleksi revitty sydän tuli vertauskuvaksi alhaisemmalle
uskolle, joka tarvitsi aistimellista tyydytystä. Näytti siltä kuin
puhdistettu usko aineettomaan Jesukseen, joka asui taivaassa Isän
vieressä, olisi ollut liian hieno nykyajan ihmisille, jotka halusivat
maallisia nautintoja; ja Jesuksen liha, hänen lihallinen sydämmensä,
asetettuna näytteille taivaalliselle teurastuspöydälle tahdottiin antaa
uskovaisille kansoille jokapäiväiseksi ravinnoksi, joka levittäisi
taikauskoa ja tietämättömyyttä. Olisi voinut sanoa, että se oli tarkoin
mietitty ihmisjärjen murha, että ehdoin tahdoin koetettiin alentaa
entistä, jo itsessäänkin hämärää uskontoa, niin että suuret uskovaisten
joukot painuisivat vieläkin syvemmälle valheeseen, tulisivat vielä
typerämmiksi, vielä orjallisemmiksi. Pyhän Sydämmen palvelus oli
todellista epäjumaloimista ja uskovaiset joutuivat palvelemaan
teurashuoneesta saatua jäännöstä ja kantamaan sitä tangon päässä
niinkuin lippua. Siinä ilmeni koko jesuiittain nero, uskonto oli tehty
inhimilliseksi, Jumala tuli ihmisen luokse, koska vuosisatojen
ponnistukset eivät olleet voineet saattaa ihmistä Jumalan luo.
Tietämättömälle kansalle täytyi antaa sellainen Jumala, jota se ymmärsi,
sen itsensä mukaan tehty, verinen ja kärsivä niinkuin sekin,
räikeävärinen epäjumalankuva, jonka törkeä aineellisuus muuttaisi
uskovaiset järjettömäksi karjalaumaksi. Ymmärryksen vähentäminen on
myöskin vapauden vähentämistä, ja kirkon täytyi alentaa Ranska raakaan
Pyhän Sydämmen palvelukseen, jos se tahtoi saada sen järjettömien
opinlauseittensa valtaan. Suuren tappion jälkeen, maan surressa kahden
maakuntansa menettämistä tehtiin yritys; kirkko käytti hyväkseen yleistä
hämmennystä, koettaakseen saada syntejään katuvaa Ranskaa, jota Jumalan
käsi niin ankarasti oli rangaissut, pyhitetyksi Pyhälle Sydämmelle.
Suuren, vallankumouksellisen Pariisin korkeimpaan torniin oli se
kohoittanut sykähtelevän, punaisen Pyhän Sydämmen, sellaisen, joita
näkee riippumassa teurastajan koukuissa. Sieltä vuosi sen veri koko
maahan, kaukaisimpiin seutuihin saakka; ja kun se siellä Montmartressa
herätti ihailua naisissa ja herroissa, jotka kuuluivat hallitukseen,
oikeuslaitokseen tai armeijaan, kuinka syvästi se liikuttaisikaan
yksinkertaisten olentojen, kylien tietämättömien, uskovaisten ihmisten
mieliä! Se oli katumuksen ja kirkon käsiin antaumisen kansallinen
vertauskuva, se ommeltiin keskelle kolmiväristä lippua, jonka värit nyt
merkitsivät taivaan sineä, neitsyen liljoja ja marttyyrien verta. Ja
suurena, paksuna ja verta vuotavana riippui se siellä turmeltuneen
katolilaisuuden uutena Jumalana, orjuutetun Ranskan alhaisen taikauskon
esineenä.

Isä Crabot oli ensin aikonut näyttää valtaansa itse Mailleboisissa,
maakunnan pääpaikassa, pyhittämällä sen Pyhälle Sydämmelle. Mutta sitten
hän ei ollut uskaltanut, se kun oli tehdaskaupunki, jonka muutamat sadat
työmiehet lähettivät sosialisteja kunnallisneuvostoon: huolimatta
veljistä ja kapusiineista oli hän peljännyt siellä joutuvansa
häpeällisesti tappiolle. Hän olikin päättänyt toimia Jonvillessä, jossa
maa-ala näytti erinomaisen sopivalta; jos hän onnistuisi, voisi hän
myöhemmin koettaa samaa laajemmalla näyttämöllä. Apotti Cognasse
hallitsi nyt aivan yksin Jonvillessä, jonka opettaja Jauffre kokonaan
oli luovuttanut hänelle, heittämällä, hänen käsiinsä ihmiset ja asiat,
kaiken vallan, jonka Markus ennen niin uljaasti oli voittanut itselleen.
Jauffren teoriia oli yksinkertainen: täytyi olla hyvissä suhteissa
vanhempien, pormestarin ja ennen kaikkea kirkkoherran kanssa. Miksi ei
hän olisi mennyt kirkon puolelle, koska kirkolliset olivat vallalla
maassa? Eikö hän sitä tietä helpoimmin pääsisi jonkun suuren koulun
johtajaksi Beaumontiin? Ja rikas Jauffre oli, annettuaan ensin vaimonsa
lähestyä kirkkoherraa, täydellisesti alistunut, hän soitti kelloja,
lauloi jumalanpalveluksessa ja vei oppilaansa joka sunnuntai kirkkoon.
Pormestari Martineau, joka Markuksen aikana oli ollut kirkollisten
vastustaja, oli ensin suuttunut uuden opettajan toimista. Mutta mitä
sanoa opettajalle, joka ei ollut köyhä, ja joka kaikenlaisilla syillä
osasi todistaa, että pappien vastustaminen aina oli väärin. Epäillen oli
Martineau ensin antanut asiain mennä menojaan; sitten oli hän kauniin
rouvansa vaikutuksesta kunnallisneuvostossa selittänyt, että kuitenkin
oli edullisinta elää sovussa kirkkoherran kanssa. Ja yhdessä vuodessa
tuli apotti Cognasse kunnan itsevaltiaaksi hallitsijaksi, nyt kun ei
opettajakaan häntä enää ollut vastustamassa, vaan sen sijaan mielellään
suostui häntä tottelemaan, varmana siitä, että saisi hyvän palkan
alistumisestaan.

Kun ryhdyttiin Jonvillen pyhittämiseen Pyhälle Sydämmelle, herätti se
kuitenkin vähän hämmästystä ja vastustusta. Kukaan ei tiennyt mistä tuo
aate oli kotoisin, eikä kukaan olisi voinut sanoa, ken siitä ensiksi oli
puhunut. Mutta apotti Cognasse otti sen heti omaksi asiakseen, katsoen
suureksi kunniaksi itselleen, jos hän niillä seuduin ensimmäisenä
voittaisi kokonaisen kunnan Jumalalle. Hän piti sellaista melua, että
hänen ylhäisyytensä Bergerot kutsui hänet Beaumontiin, tyytymättömänä ja
epätoivoisena tästä uudesta taikauskosta, tästä alhaisesta epäjumalan
palveluksesta, joka uhattiin tuoda maahan, ja joka syvästi suretti
häntä; kerrottiin, että kohtaus heidän välillään oli ollut surkuteltava
ja hirveä, piispan täytyi taipua vielä kerran. Jonvillessä oli kaksi
myrskyistä kunnallisneuvoston istuntoa, jäsenet tahtoivat tietää mitä
heille oikeastaan tarjottiin. Hetken oli voinut luulla, että asia menisi
myttyyn. Mutta silloin Jauffre, joka myöskin oli käynyt Beaumontissa,
vaikka kukaan ei tarkalleen tiennyt ketä hän siellä oli tavannut, ryhtyi
välittäjäksi kirkkoherran ja kunnallisneuvoston välillä. Oli
osoitettava, mitä kunta voittaisi tullessaan pyhitetyksi Pyhälle
Sydämmelle; ensiksi ilmoitti hän, että Beaumontin rouvat olivat
luvanneet lahjoittaa kunnalle hopeisen kalkin, alttariliinan,
kukkavaaseja ja suuren Jesuksen kuvan, jonka rintaan oli maalattu
hehkuva, verta vuotava sydän. Sitten annettaisiin ansiokkaimmalle
Neitsyen tyttärelle viidensadan markan myötäjäiset hänen mennessään
naimisiin. Mutta etenkin näkyi neuvostoon vaikuttavan se, että luvattiin
perustaa Hyvän Paimenen haaraosasto, jossa kaksisataa naista saisi
työtä, ja jossa valmistettaisiin hienoja liinavaatteita, paitoja,
alushameita ja naisten housuja Pariisin suuriin myymälöihin. Talonpojat
näkivät jo hengessä kaikki tyttärensä hyvien sisarten luona, ottamatta
lukuun sitä rahan paljoutta, jonka tällainen laitos tuottaisi kunnalle.

Vihdoin määrättiin juhlallisuus sunnuntaiksi, kesäkuun 10 päiväksi, eikä
kauniimpi auringonpaiste koskaan ollut suosinut suurta juhlaa, niinkuin
apotti Cognasse huomautti. Kolme päivää oli hänen palvelijansa, hirveä
Palmyre, rouva Jauffren ja kauniin rouva Martineaun auttamana,
koristanut kirkkoa vihreillä kasveilla ja verhoilla, joita oli lainattu
kaupunkilaisilta. Beaumontin naiset, presidentin rouva Gragnon,
kenraalin rouva Jarousse, prefektin rouva Hennebise ja myöskin rouva
Lemarrois, pormestarin, radikaalisen edusmiehen vaimo, olivat
lahjoittaneet komean kolmivärisen lipun, johon oli ommeltu pyhä sydän
sekä sanat: Jumala ja Isänmaa. Jauffre itse kantaisi tätä lippua
Jonvillen pormestarin oikealla puolella. Harvinainen valikoima
huomattavia henkilöitä saapui jo aamulla: Beaumontin arvokkaimmat miehet
ynnä ne rouvat, jotka olivat antaneet lahjat: Mailleboisin pormestari,
Philis, neuvoston klerikaalisen enemmistön seuraamana; sitten koko parvi
pappeja, munkkeja, hänen ylhäisyytensä valtuuttama edustaja, isä
Theodosius ja joukko kapusiineja, veli Fulgentius ja hänen kolme
apulaistaan, isä Philibin sekä viimeksi itse isä Crabot, jota kaikki
liehakoivat ja nöyrästi kumarsivat. Apotti Quandieu ei ollut saapuvilla,
hän oli viime hetkessä saanut ankaran luuvalokohtauksen.

Kello 3 alkoi soittokunta Kirkkotorilla puhaltaa sotaista marssia.
Kunnallisneuvosto saapui juhlapukuisen pormestari Martineaun johtamana;
opettaja Jauffre kantoi molemmin käsin Pyhän Sydämmen lippua. Kulkue
pysähtyi hetkeksi ja odotti soiton loppuun. Ääretön joukko
pyhävaatteisiin puettuja talonpoikaisperheitä ja loistava pukuisia
naisia tungeskeli odottaen torilla. Äkkiä kirkon suuri ovi aukeni ja
komeaan papinkauhtanaan verhottu apotti Cognasse ilmaantui lukuisten
lähiseuduilta saapuneiden pappien seuraamana. Kuoripoikien laulaessa ja
läsnäolijoiden hartaina polvistuessa siunattiin lippu juhlallisesti.
Sitten seurasi mieltäliikuttava hetki, pormestari Martineau ynnä
kunnallisneuvosto laskeutuivat polvilleen vertauskuvallisen lipun
juurelle, jonka vartta Jauffre taivutti alaspäin, jotta sen kolme väriä
ja verinen sydän paremmin näkyisivät Pormestari lausui korkealla äänellä
sanat, joilla Jonvillen kunta virallisesti pyhitettiin Pyhälle
Sydämmelle.

-- Minä tunnustan Jesuksen Kristuksen oikeudet kaikkiin kansalaisiin,
joiden valtuuttama minä olen, heihin itseensä, heidän perheisiinsä ja
heidän omaisuuteensa. Jesus Kristus on oleva heidän ensimmäinen, heidän
ainoa herransa ja vastedes on hän määräävä kaikki meidän kunnallisen
hallituksemme toimet meidän eduksemme ja omaksi kunniakseen.

Naiset itkivät, miehet taputtivat käsiään. Heidät valtasi autuaallinen
innostus samalla kun torvet ja rummut uudelleen alkoivat soittaa
voitonriemuista marssia. Kulkue astui kirkkoon, papit, pormestari ja
kunnallisneuvosto, jota opettaja yhä seurasi lippuineen. Kirkossa
siunattiin pyhä sakramentti, joka alttarilla vahakynttilöiden
ympäröimänä loisti kuin tähti, ja jonka edessä neuvosto taaskin
hartaasti polvistui. Sitten apotti Cognasse puhui hehkuvalla
kaunopuheisuudella, hän iloitsi nähdessään maallisen vallan hakevan
suojaa Pyhän Sydämmen kansallisen lipun juurella, polvistuvan pyhän
sakramentin edessä, laskien kaiken ylpeytensä Jumalan käsiin ja uskoen
hänelle Ranskan hallituksen ja pelastuksen. Eikö tämä ollut kaiken
jumalattomuuden loppu, eikö kirkko tästä lähin olisi sielujen ja
ruumiiden hallitsija, ainoa voiman ja vallan edustaja maan päällä? Pian
se kohottaisi onneen rakastetun vanhemman tyttärensä, joka vihdoinkin
katui erehdyksiään, alistui ja toivoi ainoastaan pelastustansa. Kaikki
kunnat seuraisivat Jonvillen esimerkkiä, koko isänmaa antautuisi
taivaalliselle Sydämmelle, Ranska tulisi jälleen maailman valtijaaksi,
Jesuksen lipuksi muuttunutta kansallista lippua seuraamalla. Läsnäolijat
huusivat pyhän huumauksen valtaamina, ja suuremmoinen juhlallisuus
päättyi sakastissa, jonne kunnallisneuvosto meni pormestarin johtamana,
allekirjoittamaan virallista ja lainmukaista asiakirjaa, jonka
pergamentille oli kirjoitettu, että Jonville pyhitti itsensä kokonaan ja
kaikiksi ajoiksi Pyhälle Sydämmelle, merkiksi siitä, että maallinen
valta nöyrästi taipui taivaallisen vallan alle.

Mutta kirkosta lähdettäessä tapahtui häväistys. Férou, Moreuxin
opettaja, oli joukossa kurjempana ja raivostuneempana kuin koskaan,
puettuna repaleiseen takkiin. Velat rasittivat häntä yhä enemmän, häntä
ahdistettiin viidenkymmenen pennin lanteista, eikä hänelle annettu
velaksi edes leipää, jota hän joka päivä tarvitsi ankarassa työssä
rasittuneen vaimonsa ja kolmen laihan, kivulloisen tyttärensä
elatukseksi. Yhä laajeneva velkojen kuilu nieli edeltäpäin hänen kurjan
kuukausipalkkansa ja pientä maksua, jonka hän sai sihteerin toimestaan,
vastustettiin alinomaa. Kunnan talonpojat, jotka kaikki olivat
varakkaita, olivat ruvenneet halveksimaan opettajaa hänen alinomaisen,
yhä kasvavan kurjuutensa tähden, he epäilivät myöskin oppia, koska se ei
voinut elättää miestä, jonka tehtävänä oli sen levittäminen. Ja Férou,
ainoa ymmärtäväinen, ainoa sivistynyt tämän törkeän tietämättömyyden
keskellä, tuli päivä päivältä katkerammaksi köyhyytensä tähden, hän,
jolla oli tietoja, oli köyhä, samalla kuin tietämättömät olivat
rikkaita! Tämä yhteiskunnallinen vääryys saattoi hänet raivoon,
omaistensa kärsimykset vimmastuttivat häntä ja hän tahtoi
väkivaltaisesti hävittää tämän kurjan maailman, rakentaakseen sen
raunioille totuuden ja oikeuden kaupungin. Hän huomasi Saleurin,
Moreuxin pormestarin, joka oli saapunut juhlaan puettuna aivan uuteen
pukuun, sillä hän tahtoi miellyttää apotti Cognassea, nyt kun tämä oli
päässyt voitolle. Moreuxissa vallitsi nyt rauha kunnan ja kirkkoherran
välillä, vaikka viimemainittu lakkaamatta olikin pahalla tuulella ja
nurisi siitä, että hänen täytyi kulkea neljä kilometriä mokomienkin
seurakuntalaisten tähden, jotka aivan hyvin olisivat voineet kustantaa
itselleen oman kirkkoherran. Kaiken sen kunnioituksen, jonka laiha,
kalpea, huonopalkkainen ja velkojen rasittama opettaja oli menettänyt,
oli saanut tukeva, kukoistava pappi, jolla oli paljon suurempi palkka ja
lisäksi vielä tulot ristiäisistä, häistä ja hautajaisista. Tämä
epätasainen taistelu saattoi opettajan raivoon, hänhän siinä
auttamattomasti joutui tappiolle.

-- No! herra Saleur, täällähän on oikeat karnevaalit! ettekö häpeä,
ottaa osaa moisiin halpamaisuuksiin?

Saleur, joka oikeastaan ei pitänyt papeista, suuttui tästä. Hän piti
sitä hyökkäyksenä hänen, rikastuneen härkäkauppiaan porvarillista asemaa
vastaan, hänen, joka eli koroillaan kauniissa, vartavasten korjatussa ja
öljyvärillä maalatussa talossaan... Ja hän haki kyllin arvokkaita sanoja
vastatakseen.

-- Te tekisitte parhaiten jos olisitte vaiti, herra Férou. Niillä on
syytä hävetä, jotka eivät kykene hankkimaan itselleen riippumatonta
asemaa.

Férou aikoi kiivastuneena vastata, sillä hän huomasi näissä sanoissa
ilmaantuvan kaiken sen halpamaisen siveysopin, jonka tähden hän sai
kärsiä, mutta silloin astui Jauffre vuorostaan kirkosta, ja hänen
vihansa kääntyi tähän.

-- Kas vain! tekin, virkaveljeni, kannatte valheen ja tietämättömyyden
lippua! Kaunis tehtävä tasavaltamme pienten ja halpojen kasvattajalle!
Pitäisihän teidän kuitenkin tietää, että minkä kirkkoherra voittaa, sen
opettaja menettää.

Mutta Jauffre, joka oli rikas, ja joka oli hyvin tyytyväinen tekoonsa,
osoitti hänelle musertavaa sääliväisyyttä ja ylenkatsetta.

-- Toveri raukka, ennenkuin tuomitsette muita, tulisi teidän voida
hankkia edes paitoja tyttärillenne.

Silloin Férou kadotti kaiken malttinsa. Raivostuneena, heiluttaen pitkiä
käsivarsiaan huusi hän:

-- Te ilveilijät; te jesuiitat! kuljettakaa vaan, jumaloikaa vaan tuota
härän rinnasta revittyä sydäntänne, syökää se vaikka raakana ja tulkaa
siitä jos voitte vielä epäinhimillisemmiksi ja vielä typerämmiksi!

Kansaa oli kokoontunut Jumalan pilkkaajan ympärille, joukosta kuului
ivaa ja uhkauksia ja hänen olisi voinut käydä huonosti ellei varovainen
pormestari Saleur, levottomana kuntansa hyvästä maineesta, olisi
tarttunut hänen käsivarteensa ja vienyt häntä pois vihamielisestä
joukosta.

Seuraavana päivänä oli tapausta jo suurennettu, kaikkialla puhuttiin
hirveästä pyhyyden häväistyksestä. "Petit Beaumontais" kertoi, että
Moreuxin opettaja oli sylkäissyt Pyhän Sydämmen kansallista lippua juuri
silloin, kun kunnianarvoinen apotti Cognasse siunasi tätä katuvan ja
pelastetun Ranskan taivaallista vertauskuvaa. Seuraavassa numerossa
ilmoitti se, että opettaja Férou oli eroitettu virastaan. Jos uutinen
oli tosi, tulisi tällä virkaerolla olemaan vakavat seuraukset
opettajalle, hänen täytyisi nimittäin viipymättä suorittaa kolmivuotinen
sotapalveluksensa, sillä hänen kymmenen vuotta kestävä sitoumuksensa ei
vielä ollut päättynyt, hänen olisi täytynyt palvella vielä kolme vuotta
koulussa ennen kun hän täydellisesti olisi päässyt vapaaksi siitä. Ja
minne joutuisivat sillä aikaa hänen vaimonsa ja kolme tytärtänsä, joiden
toimeentulosta hän ei nytkään voinut huolta pitää, ja jotka hänen
lähdettyään varmaankin kuolisivat nälkään?

Kun Markus sai kuulla tämän, kiiruhti hän heti Salvanin luo Beaumontiin.
Tällä kertaa "Petit Beaumontais" ei ollut valehdellut, virkaero oli
todella allekirjoitettu, Le Barazer oli taipumaton. Kun Markus pyysi
vanhaa ystäväänsä vielä kerran koettamaan taivuttaa häntä, kieltäytyi
tämä alakuloisena.

-- Ei, ei, se on hyödytöntä. Le Barazer ei voi tehdä toisin; hän ainakin
on vakuutettu siitä, hänen opportunistinen valtioviisautensa toivoo
sillä keinoin pääsevänsä nykyisistä vaikeuksista... Älkää olko kovin
onneton, sillä hän iskee Férouta voidakseen säästää teidät.

Markus ei tahtonut kuullakaan tällaisesta ratkaisusta, hän sanoi kuinka
se häntä suretti.

-- Te ette ole vastuunalainen, rakas poikani. Hän heittää kirkollisille
tämän saaliin, koska heidän kerran täytyy saada joku, ja hän toivoo näin
voivansa pelastaa teidät, hyvän työmiehensä. Se on erinomaisen nerokas
ratkaisu, niinkuin joku selitti minulle eilen... Niin, niin, kuinka
paljon kyyneleitä, kuinka paljon verta vuotaakaan pienimpienkin
edistysaskeleiden tähden ja kuinka moni onneton saakaan ruumiillaan
täyttää vallihaudan ennen kuin sankarit voivat kulkea siitä yli!

Salvanin ennustukset kävivät täydellisesti toteen. Férou eroitettiin
kaksi päivää myöhemmin; mutta hän ei tahtonut antautua sotapalvelukseen
vaan pakeni mieluummin Belgiaan raivoissaan vääryydestä, jota hän oli
saanut kärsiä. Hän toivoi Brysselissä saavansa sen verran tuloja, että
voisi kutsua vaimonsa ja tyttärensä luokseen ja perustaa siellä
hävitetyn kotinsa uudelleen. Hän sanoi olevansa onnellinenkin, kun pääsi
vapaaksi yliopistollisesta vankilasta, ja hän hengitti täysin keuhkoin,
tuntien vihdoinkin olevansa vapaa mies, joka sai ajatella ja tehdä
niinkuin tahtoi. Hänen vaimonsa oli silläaikaa tyttärineen muuttanut
Mailleboisiin, kahteen pieneen, likaiseen huoneeseen, ja hän oli heti
rohkeasti ruvennut työhön voimatta sittenkään ansaita jokapäiväistä
leipäänsä. Markus kävi hänen luonaan ja auttoi häntä ja hänen
sydämmeensä koski tämä suuri kurjuus. Hänellä oli omantunnon vaivojakin
siitä, sillä ristiinnaulitun kuva näytti unohtuneen siinä suuressa
kiihtymyksessä, jonka Jonvillessä tapahtunut pyhyyden häväistys ja sitä
seuraava virkaero olivat synnyttäneet. "Petit Beaumontais" riemuitsi ja
kreivi de Sangleboeuf kulki Beaumontissa kuin voittaja, ikäänkuin
veljet, kapusiinit, ja jesuiitat, veli Fulgentius, isä Philibin ja isä
Crabot äkkiä olisivat tulleet maakunnan herroiksi. Ja taistelu alkoi
uudelleen, yhtä heltymättömänä, vaikka toisella alalla.

Eräänä sunnuntaina Markus hämmästyi nähdessään vaimonsa tulevan sisään
messukirja kädessä.

-- Kuinka, käytkö sinä kirkossa? kysyi hän.

-- Käyn, vastasi Geneviève suoraan. Tulen juuri ripiltä.

Markus katsoi häneen kalveten, hänet valtasi kylmä väristys, jota hän
koetti salata.

-- Sinä käyt kirkossa, etkä ole sanonut sitä minulle?

Geneviève oli nyt vuorostaan hämmästyvinään ja hän vastasi tyyneesti ja
lempeästi niinkuin ainakin.

-- Sanonut sinulle? miksi olisin sen tehnyt? tämähän on omantunnon
asia... Minä annan sinun toimia mielipiteittesi mukaan, luullakseni saan
itse tehdä samoin.

-- Tietysti, olisin kumminkin hyvän sopumme tähden tahtonut tietää sen
edeltäpäin.

-- No, nythän tiedät sen. En tee mitään salaa sen näet... Toivon, että
tästä huolimatta olemme hyviä ystäviä.

Hän ei sanonut muuta, eikä Markuksella ollut voimaa sanoa kaikkea mitä
hänen sisässään liikkui, pyytää selitystä, jota hän tunsi tarvitsevansa.
Mutta päivä kului raskaassa äänettömyydessä, jotakin katkeraa oli nyt
heidän välillään.




III.


Kuukaudet kuluivat ja Markus tunsi joka päivä kuinka tuo peljättävä
kysymys suureni ja vaati vastausta: miksi oli hän ottanut vaimokseen
naisen, jolla ei ollut samaa uskoa kuin hänellä? Tulisivathan he
molemmat äärettömästi kärsimään tästä erimielisyydestä, tästä syvästä
kuilusta, joka eroitti heidät ikäänkuin olisivat he tulleet kahdesta
toisilleen vihamielisestä maailmasta. Hän oli jo tullut siihen
vakaumukseen, että samoin kuin perheen terveyttä varten alettiin vaatia
ruumiillista tutkimusta, todistusta siitä ettei kummallakaan ollut
mitään ruumiillista virhettä, olisi myöskin pitänyt vaatia todistusta
siitä että järki toimii säännöllisesti ja että sydän ja luonne olivat
vapaat kaikista perinnöllisistä tai kasvatuksen tuottamista virheistä.
Kaksi olentoa, jotka eivät ollenkaan tunne toisiaan, jotka tulevat
kahdesta eri isänmaasta, varustettuina vastakkaisilla käsityksillä, ja
joista toinen kulkee totuutta kohden ja toinen on erehdysten vallassa,
voivat ainoastaan joutua ristiriitaan, kiduttaa ja musertaa toisensa.
Mutta kuinka paljon verukkeita löytävätkään ihmiset ensimmäisessä,
sokeassa rakkaudessaan, ja kuinka vaikea olikaan vastata tähän
ratkaisevaan kysymykseen, kun tultiin erityiseen, kaikkein kauneimpaan,
kaikkein hellimpään tapaukseen!

Sitä paitsi Markuksen täytyi ottaa lukuun poikkeus, joka oli hänen
suhteensa olemassa. Hän ei vielä vähääkään syyttänyt Genevièveä, hän
pelkäsi ainoastaan, että hänestä tulisi kuolettava ase noiden pappien ja
munkkien käsissä, joita vastaan hän taisteli. Koska kirkon ei ollut
onnistunut kukistaa häntä hänen esimiestensä kautta, alkoi se varmaankin
nyt särkeä hänen kotionnensa, iskeä häntä sydämmeen. Se oli todella
jesuiittamainen yritys, rippi-isänä ja omientuntojen johtajana toimivan
munkin ikivanha menettelytapa, munkin, joka viekkaasti levittää
katolilaista valtaa hyvänä ihmistuntijana, jolle intohimot eivät ole
vieraat, ja joka ymmärtää niiden suuren merkityksen ja käyttää niitä
Kristuksen voitoksi, mielitellen ihmistä, tyydyttäen hänen himonsa,
voidakseen sitten musertaa hänet. Hiipiä perheeseen, tunkeutua
puolisoiden väliin, ottaa vaimo valtaansa hänen kasvatuksensa ja
uskonnollisen entisyytensä kautta ja saattaa näin epätoivoon ja häviöön
mies, josta tahdotaan päästä vapaaksi, tämä on mukavin ja yleisin
menettelytapa rippituolien pimeässä, kuiskailevassa maailmassa. Markus
oli näkevinään apotti Quandieun, isä Theodosiuksen ja veli Fulgentiuksen
mustien viittojen takana isä Crabotin ystävälliset piirteet.

Heti alussa otti kirkko naisen valtaansa ymmärtäen, että hän oli
mahtavin ase kirkon opin ja orjuuden levittämiseksi. Mutta samassa
syntyi myös vaikeus. Olihan nainen inhoittava, syntinen ja kauhea
olento, jota kaikki pyhät pelkäsivät! Häneen on saastainen luonto pannut
paulansa, hän on elämän lihallinen lähde, hän on itse elämä, jota
katolinen oppi käskee halveksimaan.

Jonkun aikaa kirkko kielsikin sielun tältä irstaiselta olennolta, jota
puhtaat miehet pakenivat erämaihin, varmoina siitä, että lankeisivat,
jos tuuli toisi heille edes hänen hiustensa tuoksun. Koska kaikki
kauneus ja kaikki hekuma oli tuomittu tässä maailmassa, oli nainen maan
päällä ainoastaan kirottu kauneus ja hekuma, joita pidettiin saatanan
juonina ja joita vastaan kehoitettiin rukoilemaan ja lihaansa
kiduttamaan. Tahdottiin hävittää sukupuoli naisessa, ihannenainen oli
sukupuoleton, taivaan valtaistuimella istui neitsyt, joka järjettömän
ihmeen avulla oli synnyttänyt pojan, pysyen kumminkin neitseenä. Sitten
kirkko huomasi naisen vastustamattoman vallan mieheen ja huolimatta
siitä vastenmielisyydestä ja kammosta, jota se tunsi hänen sukupuoltaan
vastaan, otti se vihdoin naisen palvelukseensa voittaakseen ja
kahlehtiakseen miehen uudelleen. Sillä oli täydellinen sotajoukko
alentavan kasvatuksen heikontamia naisia, jotka pelkäsivät helvettiä, ja
jotka papin kovuus ja viha oli tehnyt orjiksi; ja koska mies oli
lakannut uskomasta, tahdottiin valloittaa hänet takaisin käyttämällä
tähän tarkoitukseen naisen vastustamatonta ja saatanallista
viehätysvoimaa: naisen tarvitsisi ainoastaan kieltäytyä, niin mies
seuraisi häntä ristin juurelle saakka. Siveetön epäjohdonmukaisuus oli
tässä tosin suuri, mutta olihan katolilaisuus kadottanut alkuperäisen
ankaruutensa ja olivathan jesuiitat syntyneet taistelemaan kasuistiikan
alalla ja tekemään myönnytyksiä maailmalle. Tämän jälkeen oli kirkko
kohdellut naista lempeämmin ja taitavammin. Vaikka se yhä työnsi hänet
luotaan puolisona, tuntien pelkurimaista vastenmielisyyttä kirottua
nautintoa kohtaan, käytti se tätä nautintoa omaksi voitokseen. Se tahtoi
ensiksikin pitää naisen kokonaan vallassaan, jättämällä hänet ainiaaksi
tietämättömyyteen ja lapsellisuuden tilaan. Sitten teki se hänestä
itselleen sota-aseen, varmana siitä, että jumalinen nainen voittaisi
epäuskoisen miehen. Hänen kauttaan voi se vaikuttaa kodeissakin
alkooviin saakka, kun se tahtoi saattaa miehen kaikkein suurimpiin
ahdistuksiin. Ja nainen oli siis yhä irstainen olento, mutta papit
käyttivät häntä nyt vahvistaakseen Jumalan valtaa.

Markus voi helposti arvata minkälaisissa olosuhteissa Geneviève oli
kasvanut. Ensimmäiset vaikutuksensa oli hän saanut ystävällisestä
Visitationisisarten luostarista, josta hänellä oli kaikenlaisia suloisia
muistoja: iltasin hän rukoili polvillaan pienessä, valkoisessa
vuoteessaan; hänelle puhuttiin hyvästä Jumalasta, joka pitää isällistä
huolta kuuliaisista lapsista; säteilevässä kappelissa kertoi
kunnianarvoisa kirkkoherra hänelle kauniita kertomuksia kristityistä,
joita jalopeurat eivät vahingoittaneet, suojelusenkeleistä, jotka
valvoivat kehdon ääressä ja veivät puhtaat Jumalan rakastamat sielut
taivaaseen. Sitten seurasi ensimmäinen ripillä käynti ja siihen
tarvittiin vuosia kestäviä taitavia valmistuksia, katkismuksen
salaisuudet opetettiin hirveässä pimeydessä, niin että ne ainiaaksi
hämmensivät järjen ja sytyttivät salaperäisen uteliaisuuden turmelevan
kuumeen. Siitä alkaen on lapsi, joka on muuttumaisillaan nuoreksi
tytöksi ja ihastuksissaan valkeasta puvustansa, ensimmäisestä
hääpuvustaan, kihlattu Jesukselle, yhdistetty taivaalliseen
rakastajaansa, jonka keveään orjuuteen hän ainaiseksi antautui; nyt
saattoi mies tulla, hän oli jo toisen oma, taivaallinen rakastaja
vaatisi hänet omakseen muistojen vastustamattomalla voimalla. Pitkin
koko elämäänsä näkisi hän vahakynttilöiden loistavan, tuntisi pyhän
savun huumaavan tuoksun ja vaipuisi uudelleen taivaalliseen hekumaan,
joka valtasi hänet rippituolin salaperäisessä pimeydessä ja pyhän
aterian liikutuksissa. Hän kasvoi kaikenlaisissa harhaluuloissa,
jokapäiväisenä ravintona oli hänellä vuosisatoja vanhat erehdykset ja
valheet ja tarkasti pidettiin huolta, ettei todellisesta maailmasta
voinut mitään tunkeutua hänen tietoonsa. Päästessään Visitationisisarten
luota oli kuusitoista vuotias nuori tyttö niin turmeltu ja tietämätön
kuin mahdollista, hän ei käsittänyt tehtäväänsä, ei tuntenut itseään
eikä muita ja paitsi kauneuttaan ei hän tuonut kotiinsa muuta kuin tuon
uskonnollisen myrkyn, kaikkien häiriöiden ja kärsimysten alun.

Sitten näki Markus Genevièven pienessä, jumalisessa talossa,
Kapusiinitorin varrella. Siellä oli hän oppinut tuntemaan hänet hänen
isoäitinsä, rouva Duparquen ja äitinsä, rouva Berthereaun luona, jotka
valppaalla hellyydellä koettivat täydentää luostarin työtä, häätäen
nuoren tytön luota kaiken, mikä olisi voinut kehittää hänessä totuuden
kaipuuta ja järkeä. Kun hän vaan täytti uskonnolliset velvollisuutensa
kuuliaisena seurakuntalaisena, ei hänen tarvinnut välittää mistään
muusta, hänet opetettiin elämään tietämättä mitään elämästä. Markuksen
täytyi jo hiukan ponnistaa muistaakseen hänet sellaisena, jollaisena hän
oli häntä ensi näkemästä saakka rakastanut, suloisena, vaaleakutrisena
impenä, jonka kasvot olivat lempeät ja hienopiirteiset, ja joka
nuoruuden loistossaan, rakkaudesta tuoksuvana oli niin toivottava, että
hän ei enää tarkoin muistanut minkälaista järkeä ja ymmärrystä hän
silloin oli osoittanut. Heidän välillään oli heti syttynyt intohimo,
jonka Markus oli tuntenut polttavan Genevièveä samoin kuin itseään,
sillä Geneviève oli huolimatta ankarasta kasvatuksestaan säilyttänyt
isältä perityn rakkauden tarpeen. Hän ei tietysti ollut missään
suhteessa yksinkertainen; Markus arvasi hänen olevan samallaisen kuin
muutkin nuoret tytöt, joista hän ei mitään tietänyt; hän oli luvannut
itselleen ottaa siitä selkoa myöhemmin, kun he olisivat naimisissa ja
kun hän olisi kokonaan hänen. Mutta kun hän nyt muisteli heidän
ensimmäisiä vuosiaan Jonvillessä, huomasi hän kuinka vähän hän oli
koettanut oppia paremmin tuntemaan ja enemmän valloittamaan vaimoaan.
Nämä vuodet kuluivat molemminpuoleisessa ihastuksessa, sellaisessa
hurmauksessa, etteivät he edes huomanneet henkisiä eroavaisuuksia, jotka
saattoivat eroittaa heidät. Geneviève oli todella älykäs, eikä Markus
häntä liioin moittinut niistä omituisista aukoista, joita hän välistä
huomasi vaimonsa käsityksessä. Kun hän lakkasi käymästä kirkossa, luuli
Markus taivuttaneensa hänet omiin vapaisiin aatteisiinsa, eikä huolinut
edes opettaa hänelle niitä. Hän epäili kyllä, että siinä hänen
puoleltaan saattoi myöskin olla hiukan leväperäisyyttä, hänestä oli
ikävää ruveta uudestaan kasvattamaan vaimoaan, ja hän pelkäsi ehkä
kohtaavansa vaikeuksia, häiritsevänsä heidän ihanaa rakkauden-onneaan.
Mutta koska heidän elämänsä oli onnellinen näinkin, miksi ryhtyisi hän
sellaiseen, josta ehkä seuraisi riitoja, kun hän kerran oli varma siitä,
että heidän syvä rakkautensa aina riittäisi ylläpitämään yksimielisyyttä
heidän välillään?

Ja nyt oli uhkaava käänne tullut. Kun Salvan oli välittänyt avioliittoa,
ei hän ollut salannut Markukselta levottomuuttaan kahden niin erilaisen
puolison tulevaisuudesta. Rauhoittaakseen itseään oli hän, sitten
yhdessä Markuksen kanssa, tehnyt sen johtopäätöksen, että jos puolisot
rakastavat toisiaan, niin mies voi muodostaa vaimon oman mielensä
mukaan. Tottahan mies, jolle on uskottu nuori, tietämätön tyttö, voi
muuttaa häntä millaiseksi vaan tahtoo, jos tämä tyttö häntä rakastaa!
Hän on jumala, hän voi luoda hänet uudelleen rakkautensa voimalla. Mutta
velttous, sokeus valtaa hänet itsensä, ja Markus oli vasta myöhemmin
huomannut kuinka vähän hän todella tiesi Genevièvensä ajatuksista, jotka
olivat kuin vieraan, hänelle vihamielisen naisen ajatukset, ja jotka
olosuhteiden painosta hitaasti nousivat unestaan esiin. Varhaisimman
nuoruuden vaikutukset heräsivät hänessä, hän oli yhä sama kuin lapsena
polvistuessaan pienessä valkeassa vuoteessaan, suojelusenkelin siipien
suojassa, sama kuin rippilapsena, valkoisiin puettuna Jesuksen
kihlattuna, nuorena tyttönä, joka pyörtyi kappelissa, rippituolin
varjossa, pää vielä sekaisin syntientunnustuksesta. Lämmin
uskonnollisuus, jossa hän oli kasvanut, oli häviämätön, kirkko painoi
lapseen ainiaaksi leimansa, eikä mikään voinut poistaa urkujen soiton,
juhlamenojen huumaavan loiston ja kirkonkellojen runollisuuden tekemää
vaikutusta. Vanhentunut nainen vielä palasi lapsuuteensa, tuuditti
itsensä onnelliseen rauhaan katkismuksen lapsellisessa järjettömässä
uskossa. Jumaloitu Geneviève, jonka Markus luuli kokonaan omistavansa,
osoittikin jo olevansa toisen oma, menneisyyden häviämättömien
vaikutusten vallassa, menneisyyden, johon hän ei kuulunut, eikä voinut
kuulua. Kauhistuneena alkoi hän huomata, ettei heillä ollut mitään
yhteistä, että hän oli voinut elää yhdessä Genevièven kanssa muuttamatta
mitään hänen sisällisessä olemuksessaan, jonka taitavat kädet kätkyestä
saakka olivat hämmentäneet. Kuinka hän nyt katuikaan, ettei alusta
alkaen, hetkinä, jolloin he täydellisesti antautuivat toisilleen, ollut
koettanut tunkeutua hänen ajatuksiinsa saakka, valloittaa hengen, joka
piili noiden suloisten kasvojen takana, joita hän peitti suuteloillaan!
Hänen ei olisi tullut uinua onnessaan, hänen olisi pitänyt kasvattaa
uudelleen tuo suuri lapsi, joka niin hellästi rakasti häntä. Koska hän
tahtoi tehdä hänet omakseen, miksi ei hän ollut tehnyt sitä viisaan ja
järkevän miehen tavoin, joka ei anna rakkauden ilon himmentää
ymmärrystään? Hän kärsi nyt turhamaisesta unelmastaan, laiskuudestaan ja
itsekkäisyydestään, kun ei ollut toiminut vaan raukkamaisesti pelännyt
turmelevansa onnensa.

Mutta nyt oli vaara niin suuri, että hän päätti taistella. Yksi ainoa
syy oli hänellä enää, joka esti häntä ankarasti sekaantumasta asiaan; se
oli muiden vapauden kunnioitus ja kaiken vilpittömän uskon suvaitseminen
sillä naisella, jonka on kerran valinnut elämäntoverikseen. Samoin kuin
hän rakastuneen miehen heikkoudesta oli suostunut antamaan vihkiä
itsensä kirkossa ja kastaa tyttärensä Louisen, samoin ei hänellä nytkään
ollut voimaa kieltää vaimoaan käymästä kirkossa tunnustamassa syntejään
ja nauttimasta herranehtoollista, jos hänen uskonsa kerran sitä vaati.
Ajat olivat kumminkin muuttuneet, hän olisi voinut puolustaa
välinpitämättömyyttään häittensä ja tyttärensä syntymisen aikana, jota
vastoin hän nyt oli yhä enemmän vapautunut ja varmistunut ottaessaan
tehtäväkseen totuuden opettamisen tämän maailman pienille. Nyt oli hänen
velvollisuutensa antaa hyvää esimerkkiä, hän ei voinut sallia omassa
kodissaan sitä, minkä hän tuomitsi muiden kodeissa. Varmaankin häntä,
maallikko-opettajaa, joka niin kiivaasti vastusti papin sekaantumista
lasten opetukseen, soimattaisiin, jos hän sallisi vaimonsa käydä joka
sunnuntai messussa ja viedä mukanaan heidän pienen Louisensa, joka jo
luki ulkoa pitkiä rukouksia! Eikä hänellä sittenkään mielestään ollut
oikeutta estää tätä kaikkea tapahtumasta, niin syvä oli hänen
synnynnäinen kunnioituksensa omantunnonvapautta kohtaan, jota hän
itsekin tahtoi saada täydellisesti nauttia. Kun hän nyt siis tunsi
pakoittavan tarpeen puolustaa onneaan, ei hän voinut käyttää muita
aseita, etenkin omassa kodissaan, kuin keskustelua, vakuuttamista ja
jokapäiväistä opetusta terveen ja johdonmukaisen elämän vaatimuksista.
Ja nyt tahtoi hän koettaa sitä, minkä hänen heti naimisiin mentyään
olisi pitänyt tehdä täydellisesti valloittaakseen Genevièvensä, eikä
ainoastaan kohottaakseen hänet terveeseen inhimilliseen totuuteen, mutta
myöskin estääkseen heidän rakasta Louiseansa seuraamasta äitiään
kuolettavaan katoliseen erehdykseen.

Louisen tila ei kuitenkaan ollut yhtä vaarallinen. Markus oli mielestään
pakoitettu odottamaan, vaikka hänen vakuutuksensa oli, että lapsen
ensimmäiset vaikutukset olivat syvimmät ja pysyväisemmät. Hänen oli
täytynyt panna tyttösensä viereiseen kouluun, neiti Rouzairen luo, joka
jo syötti hänelle pyhää historiaa. Hänen täytyi myöskin ottaa osaa
aamu- ja iltarukouksiin, jumalanpalvelukseen sunnuntaisin ja kaikenlaisiin
kulkueisiin ja juhlallisuuksiin. Opettajatar oli tosin hienosti
hymyillen myöntynyt, kun Markus oli vaatinut häneltä lupauksen, ettei
hänen tytärtään pakoitettaisi harjoittamaan mitään uskonnollisia menoja.
Mutta lapsi oli vielä niin pieni, tuntui naurettavalta suojella häntä
näin huolellisesti, eikä hän voinut aina olla läsnä tarkastamassa
rukoiliko hän muiden mukana, vaiko ei. Neiti Rouzairen kirkollinen into
oli hänelle vähemmän vastenmielinen, kuin hänen ulkokultaisuutensa, kuin
se itsekäs omanvoitonpyyntö, joka määräsi kaikki hänen tekonsa. Tämä
todellisen uskon puute, jumalisen hartauden teeskenteleminen ilmaantui
niin selvästi, että se loukkasi Genevièveäkin, jonka rehellisyys vielä
oli saastuttamaton. Mignotin pelko ei siis ollutkaan toteutunut,
Geneviève oli työntänyt luotaan kaikki ystävyyden tarjoukset, joilla
neiti Rouzaire häntä kiusasi tahtoen tunkeutua tämän perheen keskuuteen,
sillä hän aavisti siinä mahdollisesti syntyvän murhenäytelmän. Mikä
vahingonilo hänelle ja mikä kunnia, jos hän sielläkin olisi voinut
toimia kirkon hyväksi, tehdä hengellisille sen palveluksen, että saisi
vaimon eroitetuksi miehestään, osoitetuksi kuinka Jumalan käsi raskaasti
painaa maallikko-opettajaa, musertaen hänet hänen omassa kodissaan! Hän
yritteli kyllä uutterasti, oli sangen ystävällinen ja mairitteleva ja
vaaniskeli lakkaamatta väliaidan takana sopivaa tilaisuutta voidakseen
sekaantua perheen asioihin, lohduttaa pientä, sorrettua vaimo raukkaa;
joskus hän uskalsi tehdä viittauksia, näyttää osanottoaan ja antaa
neuvoja: on niin surullista kun aviopuolisoilla ei ollut sama usko,
ihminen ei kuitenkaan voinut antaa sielunsa joutua kadotukseen, silloin
oli parasta vastustaa lempeästi. Hän oli suureksi ilokseen pari kertaa
nähnyt Genevièven itkevän. Sitten oli tämä vastenmielisyyden valtaamana
pitänyt varansa, välttäen uusia yhteensattumuksia. Tuo mielistelevä,
husaarimainen, likööriä juova nainen, omituisine puheineen papeista,
jotka eivät oikeastaan olleet kummempia kuin muutkaan miehet, ja joiden
soimaaminen oli hyvin väärin, herätti hänessä voittamatonta
vastenmielisyyttä. Loukattuna alkoi neiti Rouzaire vielä enemmän vainota
naapurin perhettä, jolle hän voi tuottaa harmia käyttämällä
opettajavaltaansa pikku Louisen tuon etevän oppilaan ylitse, jonka
uskonnollisesta kasvatuksesta hän piti huolta, vasten isän nimenomaista
kieltoa.

Mutta vaikka ei hänen tyttärensä tila vielä vakavasti huolettanutkaan
Markusta, ymmärsi hän, että oli välttämätöntä kiireellisesti toimia,
jotta äitiä, hänen rakastettua Genevièveänsä ei kokonaan riistettäisi
häneltä. Kerran ennenkin oli hän tuntenut sen selvästi, ja nyt se oli
tullut silminnähtäväksi: isoäitinsä rouva Duparquen luona, pienessä,
jumalisessa talossa Kapusiinitorin varrella oli Geneviève tuntenut
perinnöllisen katolilaisuutensa, lapsuutensa ja nuoruutensa
uskonnollisten vaikutusten heräävän. Siellä oli ikäänkuin salaperäisen
ruton pesäpaikka, jossa kytevä usko syttyi uudestaan, oltuaan
sammuksissa maallisen rakkauden ensimmäisten ilojen alla. Markus käsitti
kyllä, että jos he olisivat jääneet Jonvilleen, olisi hän heidän
rauhallisessa yksinäisyydessään voinut tyydyttää Genevièven levotonta
intohimoa. Mailleboisissa sitävastoin oli vieraita aineksia tunkeutunut
heidän väliinsä, etenkin tuo hirveä Simonin juttu, joka ensiksi oli
särkenyt heidän sopunsa, ja sitten vielä sen yhä vaikeammiksi käyvät
seuraukset, taistelu hänen ja kirkollisen puolueen välillä, vapautustyö,
jonka hän oli ottanut tehtäväkseen. He eivät enää olleet yksin, ihmisten
ja asioiden muodostama juopa heidän välillään oli vähitellen
laajentunut, ja he tunsivat että se päivä oli lähellä, jolloin he
huomaisivat olevansa täydellisesti vieraat toisilleen. Geneviève tapasi
rouva Duparquen luona Markuksen kiivaimmat vastustajat. Markus oli
saanut kuulla että kova ja itsepäinen isoäiti oli monivuotisten nöyrien
rukousten jälkeen saavuttanut sen suuren armon että oli rippi-isäkseen
saanut isä Crabotin. Tavallisesti Valmarien rehtori säästi itseään
Beaumontin ylhäisille naisille, ja hänelle oli varmaankin ollut sangen
tärkeitä syitä päättäessään ottaa haltuunsa tuon vanhan alhaiseen
porvaristoon kuuluvan naisen. Eikä hän ainoastaan ottanut rouva
Duparquea vastaan Valmarien kappelissa ripityspäivinään, vaan kunnioitti
myöskin käynnillään hänen pientä taloaan Kapusiinitorin varrella, kun
luuvalokohtaus kahlehti hänet nojatuoliin. Hän tapasi siellä valikoiman
pappeja ja munkkeja, apotti Quandieun, isä Theodosiuksen, veli
Fulgentiuksen y.m., jotka olivat hyvin iloisia tästä hiljaisesta,
syrjäisestä sopesta, tästä pienestä suljetusta talosta, jossa heidän
salaiset kokouksensa voivat kenenkään huomaamatta tapahtua. Huhu tiesi
tosin kertoa, että siellä oli kirkollisen puolueen salainen
yhtymäpaikka, jossa kaikki vakavat päätökset saivat alkunsa. Mutta kuka
olisi voinut epäillä kahden vanhan naisen vaatimatonta asuntoa, heillä
oli tietysti oikeus ottaa kodissaan vastaan ystäviä, joiden nähtiin
hiipivän sisään kuin varjojen. Palvelijatar Pélagie sulki hiljaa portin,
ikkunoissa ei näkynyt kasvoja, eikä vähintäkään kuiskausta kuulunut
pienestä uinuvasta asunnosta. Ja kaikki kunnioittivat tätä arvossa
pidettävää taloa.

Silloin Markus katui että hän ei useammin ollut käynyt vanhojen rouvien
luona. Olihan hän tehnyt suuren erehdyksen kun oli antanut Genevièven ja
pikku Louisen yksin viettää siellä pitkiä päiviä? Hänen pelkkä
läsnäolonsa olisi estänyt tarttumaa, se olisi hillinnyt salaista
taistelua, jota hän tunsi siellä käytävän hänen aatteitaan ja häntä
itseään vastaan. Ikäänkuin Geneviève vielä olisi tuntenut vaaran, joka
uhkasi rauhaa hänen kodissaan, vastusti hän joskus, hän ei tahtonut
joutua riitaan puolisonsa kanssa, jota hän yhä rakasti. Niinpä oli hän
ruvetessaan harjoittamaan uskonnollisia menoja valinnut rippi-isäkseen
apotti Quandieun isä Theodosiuksen asemasta, jota rouva Duparque koetti
tyrkyttää hänelle. Hän tunsi, että sotaista ankaruutta piili tuossa
mustapartaisessa, loistavasilmäisessä kapusiinissa, josta kaikki
uskovaiset naiset uneksivat, jota vastoin apotti oli lempeä ja viisas
mies, isällinen ripittäjä, jossa hän aavisti ystävän, joka kärsi
veljessodista ja toivoi rauhaa kaikille uutterille työmiehille.
Genevièven vähitellen hämärtyvä järki oli vielä levoton, ennenkuin se
kokonaan vaipui uskonnollisen intohimon pimeyteen. Hyökkäykset häntä
vastaan tulivat päivä päivältä ankarammiksi, hän antautui yhä enemmän
vanhojen rouvien hämmentävän vaikutuksen alaiseksi, ja heidän hyväilevät
sanansa ja hartaat liikkeensä uuvuttivat hänet ikäänkuin horrostilaan.
Turhaan Markus rupesi käymään useammin heidän luonaan, hän ei enää
voinut estää myrkkyä tekemästä tehtäväänsä.

Mitään ankaruutta tai pakkoa ei vielä käytetty. Genevièveä houkuteltiin
ainoastaan, häntä mairiteltiin ja hyväiltiin lempein käsin. Ainoatakaan
pahaa sanaa ei vielä oltu lausuttu hänen puolisostaan, hän oli
päinvastoin hyvin surkuteltava mies, syntinen, jota tahdottiin pelastaa.
Tuo onneton ei tiennyt kuinka äärettömän paljon pahaa hän tuotti
isänmaalleen, kuinka monta lapsen sielua hän saattoi kadotukseen, kun
itsepäisesti pysyi kapinallisessa ylpeydessään. Sitten selitettiin
hänelle mitä häneltä vaadittiin, ensin epämääräisesti, sitten yhä
selvemmin, häntä kehoitettiin ottamaan tehtäväkseen ihana työ, syntisen
pelastaminen, rikollisen miehen lunastaminen, miehen, jota hän
heikkoudessaan yhä rakasti. Mikä ilo ja kunnia hänelle, jos hän voisi
ohjata tuon miehen Jumalan luo, hillitä hänen hävitysvimmansa,
pelastamalla hänet ja siten myös hänen viattomat uhrinsa iankaikkisesta
kadotuksesta! Useita kuukausia oli häntä suurella taidolla valmistettu
tähän tehtävään: oli yllytetty toisiaan vastaan nuo kaksi vastakkaista
periaatetta, ikivanhaan erehdykseen piintynyt menneisyyden nainen
vapaa-aatteista, tulevaisuutta kohden kulkevaa miestä vastaan, ja
toivottiin että epäsopu aviopuolisoiden välillä tulisi täydelliseksi. Ja
tämä toivo täyttyikin.

Markuksen ja Genevièven koti, jossa ennen oli vallinnut niin lämmin
iloisuus, tuli nyt päivä päivältä synkemmäksi. He eivät vielä
riidelleet; mutta jäädessään kahden, niin ettei muiden henkilöiden
läsnäolo vetänyt heidän huomiotaan puoleensa, joutuivat he hämilleen
ikäänkuin peläten etteivät pienimmänkään erimielisyyden sattuessa voisi
hillitä itseään. He tunsivat, että heidän välilleen tunkeutui jotain
outoa, josta he eivät puhuneet mitään toisilleen, mutta joka yhä enemmän
jähmetytti heidät, teki heidät vihamiehiksi. Markuksen valtasi yhä
kasvava tunne siitä, että hänellä jokapäiväisessä elämässään ja
vuoteessaan, sylissään oli vieras nainen, jonka mielipiteitä ja tunteita
hän piti väärinä; Genevièveä taas vaivasi se kiusallinen ajatus, että
häntä pidettiin tietämättömänä, yksinkertaisena lapsena, jota vielä
rakastettiin, mutta rakkaudella, johon oli sekaantunut surumielistä
sääliväisyyttä. Ensimmäinen riita oli lähellä.

Eräänä iltana kun lamppu oli sammutettu ja he makasivat vuoteessaan
syleili Markus äänettömänä Genevièveä, niinkuin suuttunutta lasta, ja
silloin purskahti tämä äkkiä nyyhkytyksiin.

-- Oi, sinä et rakasta minua enää!

-- Minäkö en sinua rakastaisi, armaani! Miksi sanot niin?

-- Jos rakastaisit minua, tuottaisitko minulle silloin näin hirveätä
surua?... Joka päivä irtaannut minusta yhä enemmän. Pidät minua
ymmärtämättömänä, niinkuin olisin sairas tai mielipuoli. Minun
sanoillani ei ole mitään merkitystä, sinä melkein kohautat niille
olkapäitäsi... Tunnen aivan hyvin, että olet kärsimätön, minä tuotan
sinulle surua ja vaivaa.

Markus, jonka sydäntä kouristi, ei keskeyttänyt, hän tahtoi kuulla
kaikki.

-- Niin, pahaksi onneksi näen selvästi. Pienimmästäkin oppilaastasi
välität enemmän kuin minusta. Alhaalla heidän kanssaan olet innostunut,
ponnistat voimiasi pienintäkin asiaa heille selittäessäsi, sinä leikit
ja naurat heidän kanssaan, kuin vanhempi veli, kuin itsekin olisit
lapsi. Mutta palatessasi tänne tulet synkäksi, sinulla ei ole mitään
minulle sanottavaa, olet onnettoman näköinen, niinkuin mies, jota hänen
vaimonsa huolettaa ja väsyttää... Jumalani! kuinka olen onneton!

Ja hän purskahti uudelleen kyyneliin. Silloin sanoi Markus lempeästi.

-- Ystävä raukkani, en uskaltanut sanoa sinulle syytä surumielisyyteeni;
mutta jos kärsin, niin kärsin siksi, että sinussa olen huomannut kaiken
sen mistä minua soimaat. Sinä et enää milloinkaan ole kanssani. Sinä
olet kaiket päivät ulkona, ja kun palaat, olet niin kylmän ja onnettoman
näköinen että kotiraukkamme siitä tulee ikäänkuin autioksi. Sinähän et
koskaan puhu minulle, ja kun olet täällä, kun ompelet, tarjoat ruokaa
tai hoidat Louiseamme, ovat ajatuksesi aina muualla, harhailevat
hämärässä etäisyydessä. Sinä itse kohtelet minua kärsivällisellä
sääliväisyydellä, ikäänkuin olisin syyllinen mies, joka ehkä ei tunne
rikostaan, ja sinä itse kohta lakkaat minua rakastamasta, elleivät
silmäsi aukene näkemään selvää totuutta.

Geneviève katkaisi jokaisen lauseen hämmästyneillä kiivailla
vastalauseilla.

-- Minäkö! minuako syytät moisista asioista! sinä et rakasta minua enää
ja sitten sanot että minun rakkauteni pian sammuu!

Ja pidättämättä enää itseään tunnusti hän jokapäiväiset ajatuksensa.

-- Oi! kuinka onnellisia ovat ne vaimot, joiden miehillä on sama usko
kuin heillä! Olen nähnyt aviopuolisoiden yhdessä käyvän kirkossa ja
kuinka suloista mahtaa olla yhdessä antautua Jumalan käsiin! Sellaisilla
siunatuilla perheillä on todellakin yksi sielu, ja taivas tekee heidän
onnensa monenkertaiseksi.

Markus ei voinut pidättää lempeää ja surumielistä hymyilyä.

-- Vaimo raukkani, sinähän koetat kääntää minua.

-- Mitä pahaa siinä olisi? vastasi Geneviève innokkaasti. Etkö usko
minun rakastavan sinua siksi paljon, että nyt jo tunnen kauheata tuskaa
ajatellessani kuinka suuressa vaarassa olet? Sinä et tosin usko tulevaa
rangaistusta, sinä uhmaat taivaallista vihaa. Mutta ei kulu päivääkään
etten rukoilisi Jumalaa valistamaan mieltäsi, ja antaisin kymmenen
vuotta elämästäni, oi! kaikesta sydämestäni, jos siten voisin aukaista
silmäsi ja pelastaa sinut hirveistä onnettomuuksista, jotka sinua
uhkaavat... Oi! jospa rakastaisit minua, jospa kuulisit minua ja jospa
seuraisit minua iankaikkisen autuuden maahan!

Koko hänen ruumiinsa vapisi, hänet oli vallannut niin kiihkeä
yli-inhimillinen toivo, että Markus hämmästyi, hän ei ollut luullut että
paha oli jo niin syvälle vaikuttanut, Geneviève opetti häntä nyt, ja hän
häpesi, sillä tekihän hänen vaimonsa sitä, joka olisi ollut hänen
ensimmäinen velvollisuutensa? Hän lausui ääneen ajatuksensa ja sitä
hänen ei olisi pitänyt tehdä.

-- Sinä et puhu omasta puolestasi, sinulle on annettu tämä toimi, joka
voi tulla hyvin vaaralliseksi meidän onnellemme.

Silloin Geneviève alkoi suuttua.

-- Sinä loukkaat minua kun luulet, etten mitään voi tehdä muitten
kehoittamatta, vakuutuksesta ja rakkaudesta. Olenko sitten aivan
järjetön, kone, joka ei voi mitään itse ajatella? Ja jos syvästi
kunnioitettavat henkilöt, joiden jaloa luonnetta arvostelet väärin,
huolehtivat sinusta, puhuvat sinusta veljellisin sanoin niin että
hämmästyisit jos sen kuulisit, niin tulisihan sinun heltyä siitä ja olla
iloinen niin suuresta taivaallisesta hyvyydestä!... Jumala, joka voisi
musertaa sinut, ojentaa sinulle kätensä, ja kun hän käyttää aseenaan
minua ja minun rakkauttani vetääkseen sinut luoksensa, lasket sinä
leikkiä ja pidät minua pienenä ymmärtämättömänä tyttönä, joka lukee
ulkoa mitä hänelle on opetettu!... Me emme enää voi ymmärtää toisiamme,
sentähden minä olen niin onneton.

Hänen puhuessaan tunsi Markus pelkonsa yhä suurenevan.

-- Se on totta, toisti hän hitaasti, me emme enää voi ymmärtää
toisiamme. Sanoilla ei enää ole sama merkitys meillä, ja kaikesta mistä
minä sinua soimaan, soimaat sinä minua. Kumpi meistä on väärässä? kumpi
rakastaa toista ja tekee työtä toisen onneksi?... Oi! minä olen
syyllinen ja pelkään että on liian myöhäistä korjata vikani. Minun olisi
pitänyt osoittaa sinulle, missä totuus ja oikeus ovat.

Geneviève kiivastui yhä enemmän näistä sanoista.

-- Niin, aina minä olen typerä oppilas, joka ei tiedä mitään, ja jonka
silmät täytyy aukaista... Ja minähän kuitenkin tiedän, missä oikeus ja
totuus ovat. Sinulla ei ole oikeutta lausua noita sanoja.

-- Eikö minulla ole oikeutta?

-- Ei, sinä olet antautunut tuohon hirveään erehdykseen, tuohon
saastaiseen Simonin juttuun ja viha kirkkoa vastaan tekee sinut sokeaksi
ja vääryyden puolustajaksi. Kun sinun kaltaisesi mies joutuu
halveksimaan totuutta ja oikeutta, voidakseen vahingoittaa ja halveksia
Jumalan palvelijoita, niin on parempi uskoa että hän on kadottanut
järkensä.

Tässä oli Markuksen ja Genevièven riidan todellinen juuri, Simonin juttu
oli aiheuttanut kaiken sen taitavan ja salaisen työn, jonka tulokset hän
näki tässä. Vanhat rouvat tahtoivat valloittaa takaisin Genevièven,
käyttää häntä kuolettavana aseena Markusta vastaan etenkin siksi, että
hän oli totuuden työmies, tuleva tuomari. Hänet oli raivattava pois
tieltä, hänen kukistamisensa yksin voi turvata todelliset syylliset.
Syvä suru saattoi hänen äänensä vapisemaan.

-- Oi! Geneviève, tämä on vakavata, se olisi sopumme loppu, jos emme
olisi yhtä mieltä näin selvästä ja yksinkertaisesta asiasta... Etkö siis
enään ole minun puolellani tässä surullisessa jutussa?

-- En!

-- Pidätkö onnetonta Simonia syyllisenä?

-- Siitä ei ole epäilemistäkään? Kaikki syyt, joilla puolustatte hänen
viattomuuttaan ovat perustuksettomia. Minä toivoisin että saisit kuulla
henkilöiden, joiden puhdasta elämää uskallat epäillä, keskustelevan
tästä asiasta. Kun näin suuresti erehdyt aivan selvässä asiassa, kuinka
voit vaatia että vähääkään uskoisin muihin aatteisiisi, haaveksittuun
yhteiskuntaasi, jossa kaikkien ensiksi murhaat Jumalan?

Markus sulki hänet jälleen syliinsä, painoi häntä kiihkeästi rintaansa
vasten. Heidän epäsopunsa oli saanut alkunsa erimielisyydestä tuon
totuuden ja oikeuden kysymyksen suhteen. Genevièven käsitys siitä oli
myrkytetty, jotta he murtuisivat toisiaan vastaan.

-- Kuule, Geneviève, ei ole kuin yksi totuus ja yksi oikeus, sinun
täytyy ymmärtää minua niin että voimme tehdä sovinnon.

-- Ei, ei!

-- Geneviève, sinä et voi jäädä tuollaiseen pimeyteen, kun minä olen
täydessä valossa. Silloin eroaisimme ainiaaksi.

-- Ei, ei! anna minun olla. Minua väsyttää, minä en tahdo enää kuulla
sinua.

Ja hän irtautui miehensä syleilystä ja vetäytyi kauvemmaksi hänestä,
kääntäen hänelle selkänsä. Turhaan koetti Markus sulkea hänet uudelleen
syliinsä, lausuen hänelle helliä sanoja ja suudellen häntä. Hän
kieltäytyi, eikä edes enää vastannut. Oli ikäänkuin rakkausvuode olisi
jäätynyt. Ja huone oli aivan pimeä, tuskallisen liikkumattomana odottaen
tulevaa onnettomuutta.

Siitä päivästä alkaen kävi Genevièven käytös hermostuneemmaksi ja
ärtyisemmäksi. Vanhojen rouvien luona säästettiin hänen miestään yhä
vähemmän, uskallettiin yhä ankarammin moittia häntä Genevièven kuullen,
sen mukaan kun huomattiin hänen hellyytensä vähenevän. Siitä miehestä,
jota hän rakasti, tehtiin vähitellen julkinen pahantekijä, kirottu
ihminen, jumalankieltäjä. Jokainen tällainen uusi hyökkäys tuntui
myöskin hänen kodissaan, siellä kuului yhä katkerampia sanoja. Kylmyys
ja epäsopu enenivät. Tuontuostakin alkoi heidän riitansa uudelleen ja
melkein aina illalla heidän levolle mentyään, sillä päivällä he tuskin
koskaan näkivät toisiaan; Markuksella oli nimittäin paljon työtä
koulussaan, Geneviève taas oli alati ulkona, isoäitinsä luona tai
kirkossa. Heidän hellä suhteensa alkoi kylmetä, Geneviève oli sangen
kiivas ja Markuskin, joka tavallisesti oli niin suvaitsevainen, tuli
joskus kärsimättömäksi.

-- Rakas ystävä, tarvitsisin apuasi koulussa huomenna iltapäivällä.

-- Huomenna en voi tulla, apotti Quandieu odottaa minua. Tästä lähtien
en tahdo auttaa sinua missään työssä.

-- Etkö enää tahdo auttaa minua?

-- En, minä paheksun kaikkea mitä teet. Mene kadotukseen, jos sinua
haluttaa. Minä ainakin ajattelen pelastustani.

-- Me kuljemme siis molemmat omaa tietämme?

-- Kuten tahdot.

-- Oi! armaani, armaani, sinäkö sanot noin? Hämmennettyään ensin
järkesi, ovat he siis muuttaneet sydämesikin!... Sinä olet kokonaan
turmelijoiden ja myrkyttäjien puolella!

-- Ole vaiti, ole vaiti, onneton!... Sinun työsi se on valhetta ja
myrkkyä. Sinä pilkkaat Jumalaa puhuessasi saastaisesta totuudestasi ja
oikeudestasi ja pahahenki, niin! pahahenki juuri opettaa koulussasi
noita onnettomia lapsia, joita en edes surkuttele enää, niin typeriä
ovat he jäädessään sinne.

-- Ystävä raukkani, sinä olit ennen niin järkevä, kuinka voit nyt puhua
moisia tyhmyyksiä?

-- Kun naiset ovat tyhmiä, annetaan niiden olla.

Ja Markus, joka vuorostaan alkoi suuttua antoi hänen todellakin olla,
eikä koettanut lepyttää häntä hyväilyillä, niin kuin ennen muinoin.
Usein he eivät saaneet unta, he makasivat kumpainenkin silmät auki
tuijottaen pimeään huoneeseen. He tiesivät hyvin ettei toinenkaan
nukkunut, ja he valvoivat näin äänettöminä ja liikkumattomina, ikäänkuin
se kapea ala, joka heidät eroitti, olisi ollut pohjaton kuilu.

Etenkin suretti Markusta Genevièven kasvava viha hänen kouluaan ja
rakkaita lapsia kohtaan, joiden opetukseen hän oli niin innostunut.
Jokaisessa keskustelussa osoitti Geneviève katkeruuttansa siitä, hän
näytti olevan kateellinen noille pienille olennoille, nähdessään
miehensä olevan niin hellän heitä kohtaan, niin innokkaasti koettavan
tehdä heistä järjen ja rauhan miehiä. Heidän riidallaan ei oikeastaan
ollutkaan muuta syytä, sillä hänkin oli vain lapsi, jonka henki oli
kehitettävä ja vapautettava ja joka vastusti ja itsepäisesti pysyi
vuosisatoja vanhassa erehdyksessä. Varastihan Markus häneltä kaiken sen
hellyyden, jota hän osoitti oppilailleen. Niin kauvan kun hän
isällisesti piti huolta heistä ei Geneviève saisi häntä takaisin,
ei voisi johdattaa häntä tuohon suloiseen, taivaalliseen
yksinkertaisuuteen, johon hän olisi tahtonut uinahtaa miehensä sylissä.
Taistelu muuttui kokonaan tälle alalle ja aina kun Geneviève kulki
luokkahuoneen sivu, teki hänen mieli tehdä ristinmerkki, niin
kauhistuksissaan oli hän pahan hengen työstä, jota siellä toimitettiin,
ja suutuksissaan siitä ettei voinut riistää tästä jumalattomasta
tehtävästä miestänsä.

Kuukaudet ja vuodet kuluivat, taistelu Genevièven ja Markuksen välillä
kiihtyi vähitellen, sillä vanhojen rouvien luona ei asioita pilattu
turhalla kiireellä: kirkko ei ole koskaan hätäinen, se odottaa vaikka
iankaikkisesti. Ottamatta lukuun levotonta ja turhamaista veli
Fulgentiusta, olivat isä Theodosius ja etenkin isä Crabot siksi
tottuneita sieluja johtamaan, että he ymmärsivät olevan välttämätöntä
toimia varovasti, kun oli kysymyksessä intohimoinen nainen, jonka järki
oli ollut niin selvä ennenkuin salaperäinen turmelus oli alkanut
hämmentää sitä. Niin kauan kun hän rakasti miestään, niinkauan kun
heidän välillään oli aviollinen yhteys, ei heitä voitaisi kokonaan
eroittaa toisistaan, vaimo ei olisi täydellisesti heidän vallassaan eikä
mies sellaisen kurjuuden ja perikadon tilassa, johon he hänet tahtoivat.
Näin suuren inhimillisen rakkauden hävittäminen juuria myöten naisen
sielusta ja ruumiista, niin ettei se koskaan enää voisi syttyä
uudelleen, vaati paljon aikaa. He jättivätkin Genevièven apotti
Quandieun käsiin, jotta hän vähitellen tulisi sopivaan mielentilaan
ennenkuin he ryhtyisivät pontevampiin toimenpiteisiin hänen suhteensa:
nyt he ainoastaan pitivät häntä tarkoin silmällä.

Vielä eräs tapaus häiritsi perheen rauhaa. Markus piti suurta huolta
rouva Fèrousta, Moreuxin entisen opettajan vaimosta, jonka mies oli
eroitettu virastaan, koska oli käyttäytynyt häväisevästi Jonvillen
kuntaa vihittäessä Pyhälle Sydämmelle. Fèrou oli paennut Belgiaan,
päästäkseen kaksivuotisesta sotapalveluksesta, jota häneltä vaadittiin,
ja hänen onneton vaimonsa ja kolme tytärtään olivat nälkään
kuolemaisillaan ja asuivat Mailleboisissa eräässä kurjassa hökkelissä.
Rouva Fèrou koetti hankkia itselleen ompelutyötä, odottaessaan että
hänen miehensä saisi Brüsselissä jonkun paikan ja voisi kutsua heidät
luokseen. Mutta päivät kuluivat; Férou ei itsekään ollut voinut elää
siellä, hän oli jo aivan uupunut turhista ponnistuksista. Ero omaisista
ja katkera maanpakolaisuus olivat siihen määrin vieneet hänen voimansa,
ettei hän enää tiennyt mitä teki ja niin oli hän eräänä iltana palannut
Mailleboisiin aivan julkisesti, uhkamielisenä kuin ainakin mies, jota
kurjuus on hätyyttänyt siihen määrin, ettei hän enää välitä, mitä
hänelle tapahtuu. Seuraavana päivänä oli hänet annettu ilmi, hän oli
joutunut karkulaisena sotaoikeuden käsiin ja Salvanin oli täytynyt panna
kaikki voimansa liikkeelle, ettei häntä heti olisi lähetetty
rangaistussiirtolaan. Nyt oli hän varaväessä, toisessa päässä Ranskaa,
eräässä pienessä kaupungissa Alpeilla, ja hänen vaimonsa ja kolme
tytärtänsä, joilla tuskin oli vaatteita ja kattoa päänsä päällä, näkivät
silläaikaa nälkää Mailleboisissa.

Markus oli myöskin puuhannut Fèroun hyväksi hänen vangitsemisensa
aikana. Hän oli hetken aikaa puhunut hänen kanssaan eikä voinut enää
unohtaa tuota synkkää, raivostunutta mies raukkaa, joka hänen silmissään
oli koko yhteiskunnallisen kurjuuden uhri. Hän oli tosin tehnyt itsensä
mahdottomaksi, niinkuin Mauraisin sanoi: mutta kuinka paljon
puolustuksia olikaan tuolla opettajaksi ruvenneella paimenen pojalla,
joka oli nähnyt nälkää, jota kaikki olivat halveksineet hänen
köyhyytensä tähden ja joka oli joutunut äärimmäisiin mielipiteisiin
huomatessaan kuinka hänellä, nerokkaalla ja oppineella miehellä ei ollut
omaisuutta eikä mitään iloja elämässä, kun sitä vastoin tietämättömät
raakalaiset hänen ympärillään olivat rikkaita ja saivat nauttia
onnestaan! Ja tämän äärettömän vääryyden huippuna oli tuo säälimätön
siirto kasarmiin kauas omaisista, joita nälkäkuolema uhkasi.

-- Onhan se ääretön vääryys! oli hän sanonut Markukselle säkenenöivin
silmin ja heiluttaen pitkiä, laihoja käsivarsiaan. On kyllä totta, että
olen allekirjoittanut kymmenvuotisen sitoumuksen, joka vapautti minut
sotapalveluksesta, jos uhraisin kymmenen vuotta elämästäni opetukselle.
Ja sekin on totta, etten ollut opettajana kuin kahdeksan vuotta, sillä
minuthan erotettiin virastani, kun lausuin ääneen ajatukseni heidän
inhoittavasta epäjumalan palveluksestaan. Mutta tahdoinko minä rikkoa
sitoumustani? ja eikö ole hirveätä, että minulta, kun ensin olen tullut
säälimättömästi ajetuksi maantielle ilman ainoatakaan toimeentulon
mahdollisuutta, vaaditaan maksu tuosta vanhasta velasta, joten vaimoni
ja lapseni jäävät ilman tukea, ilman miestä, joka ansaitsee heidän
leipänsä? Kahdeksan vuotta koulun orjuudessa, jossa totuutta rakastavat
miehet eivät voi lausua julki ajatuksiaan, eivätkä toimia, eivät
riittäneet heille: he tahtovat ryöstää minulta vielä kaksi vuotta, he
tahtovat viedä minut rautaiseen ja veriseen vankilaansa, jossa
hävityksen ja verityön oppimiseen tarvitaan tuota ehdotonta
kuuliaisuutta, ja jonka pelkkä ajatteleminenkin saattaa minut raivoon.
Oh! ei, se on liikaa! olen antanut kylliksi itsestäni ja he tekevät
minut hulluksi jos vaativat enemmän!

Markus oli sangen levoton nähdessään hänet näin kiihottuneena ja koetti
rauhoittaa häntä, luvaten pitää huolta hänen vaimostaan ja tyttäristään.
Kahden vuoden kuluttua hän palaisi, hänelle hankittaisiin joku virka ja
hän voisi alkaa uudestaan elämänsä. Mutta hän pysyi synkkänä ja sanoi
suuttuneena:

-- Ei, ei! minä olen mennyttä miestä, en voi tyynesti kestää noita kahta
vuotta. He tietävät sen ja lähettävät minut sinne, tappaakseen minut
niin kuin hullun koiran.

Sitten tahtoi Fèrou tietää kuka oli tullut hänen siaansa Moreuxiin.
Kuullessaan, että siellä oli Brevannesin, suuren naapurikunnan entinen
apuopettaja Chagnat, nauroi hän katkerasti. Chagnat, pieni, musta mies,
jolla oli matala otsa, sisään painunut suu ja pakeneva leuka, oli
täydellinen käskyläinen, ei edes samanlainen kuin ulkokullattu Jauffre,
joka käytti Jumalaa hyväkseen päästäkseen ylenemään, vaan yksinkertainen
uskovainen, niin typerä, että uskoi papin turhanpäiväisimpiinkin
jaarituksiin. Hänen vaimonsa, suuri, punakka nainen oli vielä typerämpi
kuin hän. Fèrou nauroi yhä katkerammin saadessaan kuulla, että
pormestari Saleur kokonaan oli antautunut tuon yksinkertaisen Chagnatin
käsiin, jota apotti Cognasse käytti uskollisena lukkarinaan ja jonka
haltuun hän oli antanut seudun hallitsemisen.

-- Kun kerran sanoin teille, että tuo inhoittava joukkue, papit,
munkkiveljet ja sisaret, nielaisisivat meidät yhtenä suupalana ja
tulisivat koko seudun herroiksi, ette tahtoneet uskoa minua ja sanoitte
minua mielipuoleksi... No! tässä nyt ollaan, he ovat herroja, ja saatte
nähdä mihin saastaiseen lätäkköön he teidät kuljettavat. Minua inhoittaa
olla mies, koiratkaan eivät ole niin surkuteltavia... Ei, ei! olen
saanut kyllikseni, minä teen tästä lopun, jos minua vielä suututetaan!

Férou oli lähtenyt rykmenttiin, kolme kuukautta oli kulunut siitä ja
onnettoman rouva Féroun kurjuus oli yhä kasvanut. Hän oli ennen ollut
niin vaalea ja kaunis, pyöreine, raittiine ja iloisine kasvoineen, mutta
nyt hän näytti kymmentä vuotta vanhemmalta, ankara työ oli vanhentanut
hänet ennen aikojaan ja hänen silmänsä olivat himmentyneet alituisesta
ompelemisesta. Hänen oli vaikea saada työtä ja kokonaisen talvikuukauden
sai hän olla lämmittämättä huonettaan ja melkein ilman leipää. Kaiken
onnettomuuden lisäksi sairastui vanhin tyttäristä lavantautiin, ja hän
makasi kuolemaisillaan jääkylmässä ullakkohuoneessa, johon tuuli puhalsi
akkunan ja oven raoista. Silloin Markus, joka jo oli vienyt heille
pientä apua, pyysi vielä vaimoaan antamaan onnettomalle jotain työtä.

Geneviève oli heltynyt, kuullessaan kerrottavan niin suuresta
kurjuudesta, vaikka hän puhuikin Férousta ankaralla suuttumuksella,
niinkuin vanhojen rouvienkin luona tehtiin. Hän oli häväissyt Pyhää
Sydäntä, hän oli siis Jumalan herjaaja.

-- Kyllä, lupasi hän Markukselle, Louise tarvitsee puvun, minulla on
kangasta ja minä vien sen hänelle.

-- Kiitos hänen puolestaan, minä tulen kanssasi, vastasi Markus.

Seuraavana päivänä he menivät yhdessä rouva Féroun luo, hänen kurjaan
asuntoonsa, josta talonomistaja uhkasi ajaa hänet ulos, ellei hän heti
maksaisi vuokraa. Hänen vanhin tyttärensä oli kuoleman kielissä. Kun he
saapuivat huoneeseen vallitsi siellä hirveä epäjärjestys, äiti nyyhkytti
ja molemmat nuoremmat tyttäret, jotka olivat puetut ryysyihin, itkivät
myöskin niin että sydän oli pakahtua. Markus ja Geneviève jäivät
hämmästyneinä ovelle seisomaan, voimatta ymmärtää syytä suruun.

-- Ettekö tiedä, ettekö tiedä? huusi rouva Férou vihdoin, no, nyt se on
tehty, he tappavat hänet. Oi! hän arvasi sen, hän sanoi, että nuo
roistot lopulta veisivät häneltä hengen!

Hän alkoi taas vaikeroida, lausuen katkonaisia sanoja ja Markus sai
vihdoin selville sydäntä särkevän kertomuksen. Rykmentissä oli Férou
tietysti ollut huono sotamies. Hän oli päällikköjen epäsuosiossa, häntä
pidettiin vallankumouksen miehenä ja lopuksi hän joutui riitaan
korpraalinsa kanssa ja kuritti häntä aika lailla. Tästä teosta
tuomittiin hänet Algeriaan erääseen rangaistuskomppaniaan, jossa vielä
käytettiin hirveitä kidutuksia.

-- Hän ei koskaan palaa, he murhaavat hänet, jatkoi rouva Férou
hurjasti. Hän kirjoitti minulle sanoakseen jäähyväiset, sillä hän tietää
aivan hyvin että hän on kuoleman oma... Ja minne minä joudun? minne
joutuvat lapsiraukkani? Voi, noita ilkiöitä, noita ilkiöitä!

Markus kuunteli verta vuotavin sydämin, löytämättä ainoatakaan
lohdutuksen sanaa, mutta Geneviève sitävastoin alkoi tulla
kärsimättömäksi.

-- Mutta, rakas rouva Férou, miksi sanotte että miehenne murhataan?
Upseerien ei ole tapana murhata sotamiehiään... Te vaan lisäätte
kärsimyksiänne kun väärin tuomitsette.

-- He ovat ilkiöitä! toisti onneton yhä raivokkaammin. Férou raukkani on
nähnyt nälkää kahdeksan vuotta, hänet otetaan sotapalvelukseen kahdeksi
vuodeksi, häntä kohdellaan niinkuin pahantekijää, sillä hän on
uskaltanut puhua järkeä; ja nyt kun käy niinkuin välttämättömästi oli
käyvä, lähetetään hänet rangaistussiirtolaan, ja lopuksi hänet
murhataan, kun ensin on ajettu onnettomuudesta onnettomuuteen!... Ei,
ei! minä en siedä sitä, minä huudan heille kaikille että he ovat
ilkiöitä, ilkiöitä!

Markus koetti rauhoittaa häntä. Tämä ääretön yhteiskunnallinen vääryys
tärisytti koko hänen olemustaan. Mutta mitä voivat viimeiset uhrit, äiti
ja lapset säälimättömälle kohtalolle, joka myllynkiven tavoin musersi
heidät?

-- Olkaa järkevä, me koetamme toimia, me emme hylkää teitä.

Geneviève seisoi jäykkänä, kurja asunto, tuskissa käsiään vääntelevä
äiti ja viheliäiset, valittavat lapset eivät enää herättäneet hänessä
vähääkään sääliä. Sairas lapsi, joka makasi repaleisen peitteen alla,
tuijotti suurilla, kuoppaan painuneilla silmillään huoneeseen jaksamatta
edes itkeä. Geneviève pysyi ankarana, hän piti yhä kädessään Louisen
pukukangasta, jonka hän oli aikonut antaa rouva Féroun ommeltavaksi.

-- Teidän täytyy uskoa itsenne Jumalan haltuun, sanoi hän hitaasti.
Älkää pilkatko häntä, muuten rankaisee hän teitä vielä kovemmin.

Rouva Fèrou purskahti kamalaan nauruun.

-- Oh! Jumalalla on kylliksi tekemistä rikkaiden kanssa, hän ei välitä
köyhistä... Hänen nimessään ovat he syösseet meidät kurjuuteemme ja
hänen nimessään he tappavat mies raukkani.

Äkillinen suuttumus valtasi Genevièven.

-- Te pilkkaatte Jumalaa, te ette ansaitse apua. Jos te olisitte
uskovainen, olisi teitä jo autettu.

-- Mutta, rouva, enhän pyydäkkään teiltä mitään... Niin, kyllä tiedän,
minua on kielletty auttamasta koska en käy syntiäni tunnustamassa; eikä
armelias isä Quandieukään uskalla ottaa minua köyhiensä joukkoon... Minä
en ole ulkokullattu, minä koetan rehellisellä työllä ansaita leipäni.

-- Hyvä! pyytäkää työtä niiltä mielettömiltä, jotka kutsuvat pappeja ja
upseereja ilkiöiksi.

Geneviève läksi vimmastuneena tiehensä ja vei pukukankaan mukanaan.
Markuksen täytyi seurata häntä. Mutta hän oli kauhistunut, suuttumus oli
vallannut hänet. Portaissa hän ei voinut hillitä itseään.

-- Sinä teit pahasti.

-- Kuinka niin?

-- Jos hyvä Jumala olisi olemassa, armahtaisi hän kaikkia. Vihan ja
rangaistuksen Jumala, johon sinä uskot, on ainoastaan hirveä
mielikuvitus... Sen joka kärsii, täytyy tulla autetuksi, hänen ei enää
tarvitse nöyryyttää itseään.

-- Ei, ei! ne, jotka ovat tehneet syntiä, ansaitsevat rangaistuksensa.
Kärsikööt niin kauvan kun pysyvät jumalattomuudessaan. Minä en saa tehdä
mitään heidän hyväkseen.

Iltasella levolle mentyä alkoi riita uudelleen: ja Markus oli ensi
kertaa vuorostaan ankara. Hän ei voinut antaa anteeksi tuota
armeliaisuuden puutetta, joka kauhistutti häntä. Tähän saakka oli hän
luullut, että Genevièven ymmärrys ainoastaan oli vaarassa. Turmelisiko
myrkky nyt hänen sydämmensäkin? Tuona iltana lausuttiin kovia,
peruuttamattomia sanoja, puolisot huomasivat kuilun, jota näkymättömät
kädet lakkaamatta kaivoivat heidän väliinsä. Sitten vaikenivat molemmat
ja syvä hiljaisuus vallitsi pimeässä, synkässä huoneessa, eivätkä he
seuraavanakaan päivänä puhuneet sanaakaan toisilleen.

Viimein heidän välilleen ilmaantui ratkaiseva riidan syy, joka oli
tekevä heidän epäsopunsa täydelliseksi. Vuodet olivat kuluneet, Louise
oli täyttänyt kymmenen vuotta ja oli tullut puheeksi hänen
lähettämisensä apotti Quandieun luo katkismusta oppimaan, jotta hän
valmistuisi ensimmäiseen ripille käyntiin. Markus, joka oli
pyytänyt neiti Rouzairea vapauttamaan hänen tyttärensä kaikista
uskonnonharjoituksista, oli kyllä huomannut että opettajatar ei siitä
välittänyt, vaan rauhallisesti syötti lapselle rukouksia ja virsiä
niinkuin muillekin oppilailleen; hänen oli täytynyt sulkea silmänsä,
sillä hän tunsi, että neiti Rouzaire heti vetoisi äitiin, ihastuksissaan
siitä että siten voi tuottaa ikävyyksiä heille. Kun tuli kysymys
katkismuksen lukemisesta, tahtoi Markus kuitenkin olla järkähtämätön,
hän odotti sopivaa tilaisuutta voidakseen Genevièven kanssa puhua
asiasta. Sopiva tilaisuus ilmaantuikin luonnollisesti, kun Louise eräänä
päivänä tullessaan koulusta sanoi hänen läsnäollessaan:

-- Äiti, neiti Rouzaire sanoi minulle, että sinun täytyi mennä apotti
Quandieun luo, ilmoittamaan minua katkismuskouluun.

-- Hyvä, lapseni, minä menen huomenna.

Markus luki erästä kirjaa ja kohotti päätään.

-- Anna anteeksi, armaani, sinä et mene huomenna apotti Quandieun luo.

-- Miksikä en?

-- Siksi etten aijo sallia Louisen lukea katkismusta, enkä mennä
ripille.

Geneviève ei suuttunut vielä, hän nauroi vain pilkallisen sääliväisesti.

-- Sinä olet mieletön, ystäväni. Kuinka aijot naittaa tytön, joka ei
olisi käynyt ripillä? minkä halveksitun erikoisaseman tahdot antaa
hänelle maailmassa?... Ja sitäpaitsi olet antanut kastaa hänet, olet
antanut opettaa hänelle raamatunhistoriaa ja rukouksia, olisi siis
suorastaan epäjohdonmukaista, jos nyt kieltäisit häntä oppimasta
katkismusta ja käymästä ripillä.

Markus ei myöskään vielä suuttunut.

-- Sinä olet oikeassa, olen ollut heikko ja siksi juuri olen nyt
päättänyt tehdä lopun siitä. Niin kauan kun lapsi vielä oli pieni ja
riippui helmoissasi olen voinut suvaita uskojasi. Sanotaan, että tytön
etenkin täytyy kuulua äidille, ja minä suostun siihen, mutta ainoastaan
siihen saakka, että tulee kysymys lapsen henkisestä elämästä, koko
tulevaisuudesta... Silloin on mielestäni isälläkin oikeus sekaantua
asiaan.

Geneviève teki kärsimättömän liikkeen ja hänen äänensä alkoi vapista.

-- Minä tahdon että Louise lukee katkismusta. Sinä et sitä tahdo. Ja jos
meillä molemmilla on yhtä suuret oikeudet pienokaiseen, voimme
loppumattomasti riidellä siitä, pääsemättä koskaan ratkaisuun. Kuinka
aijot järjestää tämän asian? Se mitä minä tahdon, on sinusta järjetöntä
ja mitä sinä tahdot, on minusta inhoittavaa.

-- Oh! mitä minä tahdon ja mitä minä tahdon! minä tahdon ainoastaan
ettei tytärtäni estetä itse kerran päättämästä... Tahdotaan käyttää
hyväkseen hänen nuoruuttaan, kasvattaa väärään hänen järkensä ja
sydämmensä, myrkyttää hänet mitä pahimmilla valheilla, pimittää hänen
järkensä ja tehdä hänet kykenemättömäksi ihmisyyteen. Ja tätä minä en
tahdo... Mutta minä en myöskään tahdo pakoittaa häntä seuraamaan omaa
tahtoani, tahdon vaan suojella hänen tahtoaan.

-- Kuinka aijot sitten tämän järjestää? mitä on tytön kanssa tehtävä?

-- Hänen on annettava kasvaa. Häntä on opetettava, hänen silmänsä on
avattavat näkemään totuutta. Ja kun hän on täyttänyt kaksikymmentä
vuotta saa hän itse päättää kumpi on oikeassa, sinäkö vai minä, hän saa
lukea katkismusta ja käydä ripillä, jos se hänen mielestään on järkevää
ja johdonmukaista.

Silloin Geneviève kiivastui.

-- Sinä olet aivan hullu. Sinä sanot lapsen kuullen semmoisia asioita
että saan hävetä puolestasi, niin järjettömiä ne ovat.

Markus kadotti vuorostaan kärsivällisyytensä.

-- Järjettömiä, vaimo raukkani, sinun oppisi ovat järjettömiä. Ja minä
en salli lapseni ymmärrystä turmeltavan moisilla järjettömyyksillä.

-- Ole vaiti, ole vaiti! huusi Geneviève. Et tiedä mitä riistät minulta
puhuessasi noin. Oi, kaiken rakkauteni sinuun, kaiken onnemme, jota
vielä koetin pelastaa!... Kuinka voimme ymmärtää toisiamme, jos sanoilla
on eri merkitys meille, jos se mitä sinä pidät järjettömänä minun
silmissäni on taivaallista, iankaikkista?... Missä on nyt sinun
johdonmukaisuutesi? Kuinka voi Louise valita meidän mielipiteittemme
välillä, jos et salli minun nyt selittää hänelle niitä?... Minä en
kiellä sinua opettamasta häntä mielesi mukaan, mutta tahdon myös antaa
lukea katkismusta.

Markus alkoi jo horjua.

-- Tunnen teoriian: lapsi on isän ja äidin, mutta hänelle täytyy samalla
säilyttää oikeus vapaaseen valintaan myöhemmin. Mutta pysyykö tämä
oikeus koskemattomana kun uskonnollinen kasvatus, joka lisää
perinnöllisen katolilaisuuden vaikutusta, tekee hänet kykenemättömäksi
ajattelemaan ja toimimaan vapaasti? Isälle tehdään vääryyttä, hän saa
turhaan puhua järkeä ja totuutta pienelle olennolle, jonka ymmärrys ja
sydän turmellaan; ja kun hän kerran on kasvanut kirkon loiston
ympäröimänä, kun hänelle on syötetty hirveitä, salaperäisiä
järjettömyyksiä, silloin on myöhäistä koettaa herättää hänessä tervettä
järkeä, hänen ymmärryksensä on ijäksi turmeltu.

-- Jos sinulla on isän oikeus, toisti Geneviève kiivaasti, niin on
minulla äidin oikeus, eikö niin? Sinä et saa riistää minulta tytärtäni
kymmenvuotiaana, kun hän vielä tarvitsee minua. Se olisi hirveää, minä
olen kunniallinen nainen ja minä tahdon kasvattaa Louisen myös
kunnialliseksi naiseksi... Hänen täytyy mennä rippikouluun. Minä vien
hänet itse sinne, jos ei muu auta.

Markus oli noussut seisomaan ja hän teki kiivasta vastustusta ilmaisevan
liikkeen, mutta sai hillityksi vihastuneet sanat, joiden seurauksena
olisi ollut täydellinen ero. Mitä sanoa ja mitä tehdä? Hän antoi myöten
niin kuin aina ennenkin, ajatellessaan hävitetyn kotinsa hirveätä
kurjuutta, alituiseksi kidutukseksi muuttunutta onneaan. Hän rakasti yhä
tuota naista, joka osoitti olevansa ahdasmielinen ja ennen kaikkea
itsepäinen, hän tunsi yhä huulillaan hänen suudelmansa, eikä hän voinut
tehdä olemattomiksi heidän avioliittonsa ensimmäisiä onnellisia aikoja,
kaikkia niitä vahvoja, häviämättömiä siteitä, jotka he silloin olivat
solminneet, lasta, jossa he molemmat ikäänkuin olivat sulautuneet
yhdeksi, joka nyt oli heidän riitojensa aiheena. Tässä oli umpisokkelo,
josta hän ei päässyt mihinkään, samoin kuin oli käynyt monen ennen
häntä. Ellei hän tahtonut käyttäytyä säälimättömästi, riistää tytärtä
äidiltä, kärsiä joka päivä uudistuvaa surua ja hävittää kotinsa, ei
hänellä ollut ainoatakaan mahdollista ja käytännöllistä toimintakeinoa.
Hänen hyvä ja lempeä luonteensa oli kykenemätön osoittamaan tuohon
taisteluun tarvittavaa kylmää tahdonlujuutta, taisteluun, jossa hänen ja
hänen omaistensa sydämmet vuotaisivat verta. Tällä alalla hän tunsi
olevansa edeltäpäin voitettu.

Louise oli tähän saakka ääneti ja liikkumatta kuunnellut äitinsä ja
isänsä riitaa keskeyttämättä. Huomatessaan että hänen vanhempansa eivät
enää olleet sovussa keskenään, oli hän suurilla ruskeilla silmillään
katsellut vuorotellen kumpaistakin ja hänen katseissaan oli ilmaantunut
yhä kasvava tuskallinen hämmästys.

-- Mutta, isä, sanoi hän vihdoin, katkaisten rasittavan hiljaisuuden,
miksi et tahdo antaa minun mennä rippikouluun?

Hän oli sangen suuri ikäisekseen, hänen kasvonsa olivat lempeät ja
rauhalliset ja niissä oli sekä Duparquein että Fromentien piirteitä.
Ensinmainituilta oli hän saanut pitkulaiset kasvot ja itsepäisen, vahvan
leuvan, jälkimmäisiltä taas korkean otsan, järjen ja terveen tahdon
tuntomerkin. Hän oli vasta lapsi, mutta hänessä ilmaantui jo vilkas
käsityskyky ja totuuden rakkaus, joka saattoi hänet lakkaamatta
kyselemään isältään kaikenlaisista asioista. Hän jumaloi isäänsä ja
rakasti myös suuresti äitiään, joka piti hellää huolta hänestä.

-- Luuletko sitten, isä, jatkoi hän, että uskoisin jos minulle
kerrottaisiin järjettömiä asioita rippikoulussa?

Markus ei voinut pidättää hymyilyä.

-- Sinun täytyy uskoa niitä, olkoot ne sitten järjettömiä tai ei.

-- Mutta sinähän selität minulle ne?

-- Ei, lapseni, ne ovat ja niiden täytyy olla selittämättömiä.

-- Selitäthän sinä minulle kaikki mitä kysyn sinulta kun tulen neiti
Rouzairen luota ja kun en ole ymmärtänyt... Sinun avullasi olen päässyt
ensimmäiseksi luokallani.

-- Kun palaat apotti Quandieun luota, en voi mitään sinulle selittää,
sillä katkismuksen totuudeksi väitettyjen oppien ytimenä on se, että
järkemme ei voi niitä käsittää.

-- Oh! sehän on kummallista!

Louise oli hetken ääneti, katseet luotuina etäisyyteen seisoi hän
vaipuneena syviin mietteisiin. Sitten lausui hän ääneen ajatuksensa,

-- Se on kummallista, kun minulle ei ole selitetty jotakin, ja kun en
ole ymmärtänyt sitä, en muista siitä mitään, on aivan niinkuin sitä ei
olisikaan. Minä suljen silmäni, enkä näe mitään, kaikki on mustaa.
Silloin minun onkin turha ponnistella, jään kumminkin viimeiseksi.

Hän oli suloinen totisine ilmeineen. Vaikka vasta lapsi kulki hän
vaistomaisesti kaikkea hyvää, selvää ja järkevää kohden. Kun tahdottiin
painaa hänen mieleensä asioita, joita hän ei käsittänyt tai jotka
hänestä tuntuivat pahoilta, oli hänellä tapana hymyillä rauhallisesti,
ettei loukkaisi ihmisiä, mutta oli kuitenkin varmasti päättänyt olla
muistamatta niitä.

Geneviève keskeytti hänet tyytymättömänä ja hiukan hermostuneesti.

-- Jos ei isäsi tahdo selittää sinulle katkismusta, niin teen sen minä.

Louise meni heti äitinsä luo ja syleili häntä hellästi ikäänkuin peläten
loukanneensa häntä.

-- Niin, äiti, sinä kyselet minulta läksyni. Sinä tiedät, että
mielelläni tahdon oppia.

Sitten lisäsi hän iloisella äänellä, kääntyen isänsä puoleen.

-- Kas niin, isä, sinä voit laskea minut rippikouluun ja saatpa nähdä,
että osaan käyttää sitä hyväkseni, sinähän olet itse sanonut, että
täytyy oppia kaikki, jotta voimme paremmin valita.

Markus antoi taas myöten, sillä hänellä ei ollut voimaa eikä keinoa
tehdä toisin. Hän moitti heikkouttaan, mutta ei voinut lakata
rakastamasta ja olemasta heikko vielä hävitetyssä kodissaankin, jossa
taistelu päivä päivältä tuli kiivaammaksi. Hiukan toivoa herätti hänessä
vielä Louise, joka oli niin järkevä, niin hellä ja joka koetti estää
riitoja isänsä ja äitinsä välillä. Mutta voiko hän luottaa siihen mitä
sellainen lapsi sanoi, joka oli vielä liian nuori voidakseen punnita
sanojaan? Eikö häntä lopuksi riistettäisi häneltä, niinkuin niin usein
tapahtui? Ja hän suri, hän kidutti itseään, ja oli etupäässä
suutuksissaan itselleen ajatellessaan peloittavaa tulevaisuutta.

Pian oli sattuva tapaus, joka oli tekevä eron täydelliseksi. Vuodet
olivat vierineet ja Markuksen kouluun oli tullut uusia oppilaita. Hänen
lempioppilaansa Sébastien Milhomme, joka jo oli täyttänyt viisitoista
vuotta, valmistautui hänen neuvostaan Beaumontin normaalikouluun,
saatuaan päästötodistuksen. Neljä muuta oppilasta oli myöskin päässyt
koulusta tällä todistuksella varustettuina, molemmat Doloirit, Auguste
ja Charles ja molemmat Savinit, kaksoispojat Achille ja Philippe.
Auguste oli ruvennut muurariksi niin kuin isänsä, Charles taas oli
mennyt lukkosepän oppiin. Savin ei ollut tahtonut kuulla Markusta, joka
kehoitti häntä antamaan poikiensa tulla opettajiksi, sillä hän ei
sanonut tahtovansa nähdä heidän kuolevan nälkään tuossa
kiittämättömässä, häpeällisessä ja halveksitussa ammatissa; ja hän oli
ollut hyvin ylpeä pannessaan Achillen työhön erään kaupungin
käsityöläisen luo ja hän toivoi löytävänsä toisen pienen toimen
Philippelle. Kovapäinen Fernande Bongard ei ollut saanut todistusta ja
oli rauhallisesti ryhtynyt maatyöhön isänsä tilalla, mutta hän oli
kumminkin valistuneempi kuin vanhempansa. Useita tyttöjä oli samoin
päässyt neiti Rouzairen koulusta: veljeänsä etevämpi Angèle Bongard oli
saanut päästötodistuksen, hän oli kunnianhimoinen ja viekas ihminen,
osasi hyvin laskea ja toivoi voivansa parantaa asemaansa: kuusitoista
vuotias Hortense Savin ei ollut vielä saanut todistustaan, hän oli
kaunis, tumma tyttö, sangen jumalinen ja umpimielinen, hän oli Neitsyt
Marian tytär, ja isä haaveksi hänelle rikasta kosijaa. Huhu tiesi kertoa
hänestä ikäviä juttuja, sanottiinpa hänen olevan raskaanakin ja
saattavan päivä päivältä yhä vaikeammin salata sitä. Uusia oppilaita oli
tullut Markukselle vanhojen sijaan, sukupolvien lakkaamatta nousevassa
virrassa; pieni Léon Savin, jota rakastettava rouva Savin oli imettänyt
Simonin jutun aikana, ja Jules Doloir, joka oli syntynyt jutun jälkeen
ja nyt äskettäin oli täyttänyt seitsemän vuotta. Myöhemmin tulisivat
vuorostaan hänen kasvattamiensa lasten lapset, ja jos hänen annettaisiin
olla paikallaan, kasvattaisi hän vielä ehkä heitäkin ja veisi siten
edistyvän ihmiskunnan vielä yhden askeleen eteenpäin opin tiellä.

Mutta eräs uusi oppilas, jonka Markus oli tahtonut kouluunsa, tuotti
hänelle paljon ikävyyksiä. Se oli pieni yksitoista vuotias Joseph,
Simonin poika. Ensi alussa hän ei ollut uskaltanut panna tätä alttiiksi
toisten lasten pahoille sanoille ja lyönneille. Mutta vihdoin oli hän,
toivoen että intohimot jo olisivat tyyntyneet, päättänyt koettaa, hän
oli pyytänyt häntä rouva Simonilta ja Lehmanneilta ja luvannut tarkasti
pitää silmällä heidän rakasta pienokaistaan. Siitä oli nyt kulunut kolme
vuotta ja hän oli vihdoin saanut aikaan toverillisen suhteen Josephin ja
muiden oppilaittensa välille, vaikka nämä alussa olivat kaikella tavalla
vainonneet häntä. Markus oli asettanut hänet eläväksi esimerkiksikin,
opettaakseen kärsivällisyyttä, arvokkaisuutta ja hyvyyttä. Joseph oli
sangen kaunis lapsi, hänessä yhtyivät äidin tavaton kauneus ja isän
terävä järki ja hän oli vakava ja suljettu, ikäänkuin ennen aikojaan
kypsynyt tuon hirveän jutun kautta, josta hänelle oli täytynyt kertoa.
Hän työskenteli synkällä innolla, ikäänkuin olisi hän tahtonut aina olla
ensimmäinen luokallaan, voidakseen tämän voiton avulla kohota
häväistysten yläpuolelle. Hänen unelmansa, hänen nimenomainen toivonsa,
jota Markus kaikin tavoin koetti vahvistaa, oli kerran tulla
opettajaksi, tällä tavoin ikäänkuin puhdistaakseen isänsä kunnian. Tuon
teräväpäisen ja kauniin lapsen salainen into ja vakavuus olivat
varmaankin liikuttaneet pikku Louisea. Joseph oli täsmälleen kolme
vuotta häntä vanhempi ja he tulivat pian parhaiksi ystäviksi, molemmat
olivat onnellisia saadessaan olla yhdessä. Joskus Markus piti pojan
luonaan koulutuntien jälkeen ja joskus hänen sisarensa Sarah tuli häntä
hakemaan, jolloin Sébastien Milhomme, joka myöskin oli jäänyt sinne,
yhtyi heidän seuraansa. Nuo neljä lasta leikkivät yhdessä joutumatta
koskaan riitaan, he olivat aina samaa mieltä kaikista asioista. Useita
tuntia saattoivat nuo kaksi pientä paria lukea toisilleen kertomuksia,
leikata kuvia ja juosta ympäri niinkuin irti päässeet vasikat.
Kymmenvuotias Sarah, jota äiti ei uskaltanut laskea kouluun, oli
suloinen, lempeä ja hyvä tyttö: viisi vuotta häntä vanhempi Sébastien
oli hänelle niinkuin hellä vanhempi veli, ja hän nauroi iloisesti kun
Sarah hyppäsi hänen selkäänsä tahtoen häntä hevosekseen. Geneviève yksin
oli vihainen siitä että lapset tulivat hänen kotiinsa. Hän sai siitä
uuden vihan syyn puolisoaan vastaan. Miksi toi hän koko tuon
juutalaisjoukkueen heidän kotiinsa? Hänen tyttärensä ei tarvinnut
tuottaa itselleen häpeää seurustelemalla inhoittavan pahantekijän lasten
kanssa. Siinä oli uusi riidan syy puolisoiden välillä.

Eräänä iltana kun lapset leikkivät yhdessä koulutuntien jälkeen, tapasi
Sébastienin äkillinen pahoinvointi. Markus vei hänet kotiin ja hän
hoiperteli kuin juopunut. Seuraavana päivänä täytyi hänen jäädä
vuoteeseen ja hän sai ankaran lavantaudin, joka kolmen viikon ajalla
piti häntä elämän ja kuoleman rajalla. Hänen äitinsä, rouva Alexandre,
sai viettää hirveitä hetkiä, hän ei liikahtanutkaan rakkaan poikansa
sairasvuoteen äärestä eikä käynyt enään kaupassa. Sitä paitse hän olikin
Simonin jutun jälkeen yhä enemmän vetäytynyt pois siitä, antaen kälynsä,
rouva Edouardin, molempien eduksi hoitaa yhteisiä asioita.
Viimemainittu, joka oli mies heidän yhtiössään, olikin kirkollisten
voiton jälkeen ikäänkuin itsestään joutunut johtajaksi. Samalla kun
rouva Alexandre ja hänen poikansa Sébastien, joka valmistautui
normaalikouluun, riittivät turvaamaan paperikaupalle alkeiskoulun
ostajapiirin, koetti hän voitokkaasti laajentaa heidän toista
ostajapiiriään, uskonnollista enemmistöä, käyttäen apunaan poikaansa
Victoria, joka oli päässyt veljien koulusta. Kirjakauppa klassillisine
teoksineen, koulutauluineen, rukouskirjoineen, kuvineen ja
sanomalehtineen oli siis avoinna kaikille puolueille. Seitsemäntoista
vuotias Victor, joka ei ollut saanut päästötodistusta, oli suuri,
hartiakas poika, hänellä oli suuri pää, kovat kasvot ja tuimat silmät.
Hän oli aina ollut huono oppilas ja hän tahtoi mennä sotapalvelukseen ja
tulla kenraaliksi, niinkuin lapsuudessaan, kun hän leikki sotamiestä ja
ryntäsi serkkunsa Sébastienin kimppuun. Odottaessaan laillista ikää
eleli hän tyhjäntoimittajana ja koetti välttää äitinsä valvontaa, sillä
hän inhosi paperin ja kynien kauppaa ja kuljeskeli mieluummin pitkin
Mailleboisin katuja, mukanaan eräs toinen veljien oppilas. Polydor,
tientekijä Souquetin poika ja Pélagien, rouva Duparquen vanhan
palvelijattaren veljenpoika. Viimemainittu kalpea, umpimielinen ja
tavattoman laiska poika, aikoi ruveta munkiksi ollakseen mieliksi
tädilleen, jolta hän siten sai kaikellaisia makupaloja. Samalla piti hän
sitä erinomaisena keinona, millä pääsi särkemästä kiviä teillä, niinkuin
hänen isänsä teki ja etenkin vapautui sotapalveluksesta, joka häntä
kauhistutti. Victorilla ja Polydorilla, jotka muuten olivat niin
erilaisia, oli yhteistä se, että he tahtoivat aamusta iltaan kuljeskella
kädet housuntaskuissa, puhumattakaan pienistä tehtaantytöistä, joita he
tapasivat Verpillen rantojen pitkässä ruohikossa. Sébastienin
vaarallisen sairauden aikana ei hänen äitinsä, rouva Alexandre, enää
ollenkaan käynyt puodissa, jossa rouva Edouard yksin, tietämättä missä
poikansa Victor oleskeli, hoiti innokkaasti kauppaa, ja iloitsi hyvistä
tuloista.

Joka ilta Markus kävi tiedustelemassa rakkaimman oppilaansa vointia ja
hän sai siten päivä päivältä seurata tärisyttävää näytelmää, äidin
kauheata tuskaa kun tämä joka hetki näki kuoleman uhkaavan lastaan.
Kalpeakasvoinen, lempeä rouva Alexandre, joka intohimoisesti oli
rakastanut miestään, oli leskeksi tultuaan ikäänkuin sulkeutunut
luostariin, tuhlaten kaiken intohimonsa tuolle lapselle, joka oli vaalea
ja lempeä kuin hän itse. Ja äitinsä hyväilemä ja hemmottelema Sébastien
rakasti puolestaan häntä, osoitti hänelle lapsellista jumaloimista,
niinkuin taivaalliselle äidille, jonka suuria hyviätöitä hän ei koskaan
voinut palkita. Heitä yhdisti vahva hellyyden side, tuollainen ääretön
rakkaus, jossa kaksi olentoa sulautuu toisiinsa siihen määrin, että
toinen ei voi jättää toista riistämättä häneltä sydäntä rinnasta. Kun
Markus saapui pieneen, välikerroksessa sijaitsevaan, synkkään ja kuumaan
huoneeseen, huomasi hän rouva Alexandren olevan syvästi liikutetun ja
itkemäisillään, mutta koettavan kuitenkin hymyillä pojalleen, joka oli
laihtunut ja aivan polttavan kuuma.

-- No, rakas Sébastien, voitte kai paremmin tänään?

-- Oi, en, herra Froment, en voi hyvin, en ollenkaan hyvin.

Hän jaksoi tuskin puhua, ja ääni oli hiljainen ja lyhyt. Mutta vapiseva
äiti huudahti iloisesti:

-- Älkää uskoko häntä, herra Froment, hän voi paljon paremmin, pian hän
tulee terveeksi.

Saattaessaan opettajaa käytävään hän puhkesi sanomaan, suljettuaan oven:

-- Oi! Jumalani! hän on mennyttä, lapsi raukkani on mennyttä! Eikö se
ole hirveätä, niin kaunis ja vahva poika? Voi kuinka hän on muuttunut,
kasvoissa ei ole enää muuta jälellä kuin silmät!... Jumalani! Jumalani!
minä tunnen kuolevani hänen kanssaan!

Hän tukahutti huutonsa, kuivasi kiireesti kyynelensä ja palasi,
tavallinen hymynsä huulilla, sairaan huoneeseen, jossa hän vietti kaiken
aikansa aivan yksin, ummistamatta silmiään, taistellen kuoleman kanssa.

Kun Markus eräänä iltana astui sairaan huoneeseen, makasi äiti
polvillaan vuoteen vieressä ja nyyhkytti, kasvot kätkettyinä lakanaan.
Hänen poikansa ei enää voinut kuulla häntä, sillä hän oli edellisestä
illasta ollut tajutonna, tauti oli voittanut hänet. Ja hillitsemättä
itseään vaikeroi äiti hirveässä tuskassaan.

-- Lapseni, lapseni!... Mitä olen tehnyt, miksi ryöstetään minulta
lapseni?... Lapsi, joka oli niin hyvä, joka oli minulle kaikki kaikessa,
samoin kuin minä olin hänelle... Mitä olen tehnyt? mitä olen tehnyt?

Hän nousi, tarttui Markuksen käsiin ja puristi niitä kiihkeästi.

-- Sanokaa minulle te, joka olette niin oikeudenmukainen... Onhan
mahdotonta että täytyy kärsiä näin, jos ei ole mihinkään syypää... Olisi
hirveää tulla näin rangaistuksi, kun ei ole mitään pahaa tehnyt... Eikö
totta, eikö totta? Tämä ei voi olla muu kuin sovitusuhri, ja jos se
olisi totta, Jumalani! jospa tietäisin, jospa tietäisin!

Hän näkyi olevan hirveän sisällisen taistelun vallassa. Viime aikoina
oli alituinen tuska ahdistanut häntä. Kysymyksessä olevana päivänä hän
ei kuitenkaan vielä puhunut, mutta seuraavana riensi hän Markusta
vastaan, ikäänkuin pian tehdäkseen lopun ahdistuksestaan. Sébastien
makasi vuoteellaan tuskin hengittäen.

-- Kuulkaa, herra Froment, minun täytyy tunnustaa teille. Lääkäri läksi
juuri täältä, lapseni on kuoleva, hän voi pelastua ainoastaan ihmeen
kautta... Minun paha työni tukehuttaa minut. Olen ruvennut uskomaan että
itse murhaan lapseni, että minua hänen kuolemallaan rangaistaan siitä
että muinoin valehtelin ja myöhemmin pysyin valheessani saadakseni olla
rauhassa, samalla kun viaton kärsi kauheinta kidutusta... Oi! mikä
taistelu onkaan raadellut minua viime päivinä!

Markus kuunteli hämmästyneenä, uskaltamatta vielä ymmärtää.

-- Se koskee, herra Froment, onnetonta opettaja Simonia, joka tuomittiin
pikku Zéphirinin raiskauksesta ja murhasta. Hän on ollut nyt enemmän
kuin kahdeksan vuotta rangaistussiirtolassa ja te olette usein kertoneet
minulle, kuinka hän saa kärsiä siellä julmuuksia, joista kuuleminen jo
tekee minut aivan sairaaksi... Olisin tahtonut puhua, niin! minä
vakuutan teille, useita kertoja olin keventämäisilläni sydäntäni, sillä
omantunnon vaivat ahdistivat minua. Mutta olin raukkamainen, ajattelin
lapseni rauhaa ja kaikkia ikävyyksiä, joita hänelle tuottaisin...
Kylläpä olin ymmärtämätön, minä olin vaiti hänen onnensa tähden ja nyt
vie hänet kuolema minulta, aivan varmaan sen vuoksi, että en puhunut!

Hän teki epätoivoisen liikkeen ikäänkuin ikuinen oikeus olisi musertanut
hänet.

-- Minun täytyy saada se teille sanotuksi, herra Froment. On ehkä vielä
aikaa, ehkä säälii oikeus minua, kun korjaan vikani... Muistattehan tuon
kirjoituskaavan, jota on niin paljon etsitty. Rikoksen jälkeisenä
päivänä Sébastien sanoi teille, että hän oli nähnyt sellaisen serkullaan
Victorilla, joka vasten kieltoa oli tuonut sen veljien koulusta: ja se
oli totta. Mutta samana päivänä meitä peloitettiin siihen määrin, että
kälyni pakoitti Sébastienin valehtelemaan ja sanomaan että hän oli
erehtynyt... Kauvan aikaa myöhemmin löysin tuon kaavan, joka oli
unehtunut vanhan vihon sisään ja samaan aikaan Sébastien, jota valhe oli
ruvennut vaivaamaan, tunnusti sen teille. Kun hän kertoi minulle
tunnustuksestaan, valtasi minut pelko ja minä valehtelin vuorostani,
valehtelin hänelle rauhoittaakseni hänen mieltänsä ja sanoin, että
paperia ei enää ollut olemassa, että olin hävittänyt sen. Ja tämä on
varmaan se pahatyö, josta minua rangaistaan; paperi on vieläkin
tallessa, sillä en koskaan uskaltanut hävittää sitä, sen verran oli
minulla rehellisyyttä jälellä. Odottakaa, herra Froment, annan sen
teille! vapauttakaa minut tuosta hirveästä paperista, se juuri tuottaa
onnettomuutta ja kuolemaa taloomme!

Hän riensi kaapille ja otti sieltä liinakasan alta Victorin vanhan
kirjoitusvihon, jonka sisässä kirjoituskaava oli kahdeksan vuotta ollut
piilossa. Selvästi liikutettuna Markus katseli sitä. Tuossa oli siis
paperi, jonka hän oli luullut hävitetyksi, tuossa oli vihdoinkin kauan
etsitty todistuskappale! Hänellä oli kädessään aivan samanlainen
kirjoituskaava, kuin se joka oli esiintynyt oikeusjutussa. Siihen oli
painettu sanat: "Rakastakaa toinen toistanne", ja sitäpaitsi oli siinä
epäselvä nimimerkki, jossa asiantuntijat olivat huomanneet Simonin
alkukirjaimet. Olisi nyt vaikea väittää, että kirjoituskaava ei muka
ollut veljien koulusta, sillä se oli jäljennetty Victorin vihkoon hänen
omalla käsialallaan. Mutta äkkiä Markus tuli kuin häikäistyksi: vasemman
puoleisessa yläkulmassa, samassa, joka puuttui rikospaikalta löydetystä
kaavasta, näkyi aivan selvästi leima, jolla veljien oli tapana merkitä
kaikki heidän koululleen kuuluvat esineet. Äkkiä selveni juttu, joku oli
repinyt pois kulman Zéphirinin luota löydetystä kaavasta, poistaakseen
leiman ja saattaakseen siten oikeuden väärille jälille.

Vapisten tarttui Markus rouva Alexandren käsiin kiitollisuuden ja
myötätuntoisuuden valtaamana.

-- Oi! rouva, te teette tässä suuren ja kauniin työn, olkoon kuolema
armias ja antakoon teille poikanne takaisin!

Samassa huomasivat he, että Sébastien, joka edellisestä illasta saakka
oli ollut tajuttomana, oli aukaissut silmänsä ja katseli heitä. He
hämmästyivät siitä. Sairas tunsi Markuksen, mutta hän houraili vielä ja
sopersi matalalla äänellä: -- Herra Froment, kuinka kaunis ilma! minä
nousen ylös ja tulen kanssanne koululle auttamaan teitä opetuksessa.

Syvästi liikutettuna suuteli äiti häntä.

-- Oi! parantunut, parantunut, lapseni! ja tästä lähtien emme koskaan
valehtele, olemme aina hyviä ja rehellisiä.

Kun Markus läksi huoneesta, huomasi hän että rouva Edouard, kuullessaan
puheltavan, oli tullut yläkertaan ja oli kuullut koko kohtauksen. Hän
oli nähnyt Markuksen pistävän Victorin vihon ja kirjoituskaavan
povitaskuunsa. Äänettömänä hän laskeutui alas portaita, mutta puodissa
hän pysäytti Markuksen.

-- Olen hyvin pahoillani herra Froment. Te teette väärin jos tuomitsette
meitä, me olemme vain kaksi yksinäistä naisraukkaa, ja ansaitsemme
suurella vaivalla vähän vanhainpäivien varaa... En pyydä teiltä takaisin
tuota paperia. Te tulette käyttämään sitä hyväksenne, enkä minä voi
vastustaa sitä, sen hyvin ymmärrän. Mutta siitä tulee hirveä onnettomuus
meille... Pyydän teitä vielä kerran, älkää luulko minua ilkeäksi, jos
koetankin suojella kauppaamme.

Hän ei todellakaan ollut ilkeä, vaikka hänellä ei ollut muuta uskoa eikä
toivoa kuin pienen paperikaupan menestys. Hän ajatteli jo itsekseen,
että jos maallikkokoulu pääsisi voitolle, vetäytyisi hän syrjään, jota
vastoin rouva Alexandre pitäisi kauppaa, palvelisi ostajia. Mutta se
olisi kuitenkin kova kolaus hänen kauppanerolleen ja hänen
vallanhimolleen. Ja hän koetti voimiensa mukaan torjua onnettomuutta.

-- Te voisitte tyytyä pelkkään kaavaan, näyttämättä poikani vihkoa...
Minun mieleeni juolahtaa toinenkin ajatus. Ettekö tahtoisi hiukan
parantaa asiaa, sanoa esimerkiksi että minä olen löytänyt kaavan ja
antanut sen teille, me tulisimme edulliseen valoon... Silloin me
loistolla siirtyisimme teidän puolellenne, varmoina voitostanne.

Huolimatta mielenliikutuksestaan ei Markus voinut olla hymyilemättä.

-- Totuudessa, rouvaseni, on vieläkin helpointa ja kunniallisinta pysyä.
Te tulette kaikissa tapauksissa sangen kiitettävään valoon.

Rouva Edouard näytti hiukan rauhoittuvan.

-- Onko se todella teidän mielipiteenne... Minä puolestani en mitään
toivo hartaammin kuin että totuus tulee ilmi, jos me vaan emme saa siitä
kärsiä.

Markus oli kohteliaasti vetänyt taskustaan paperit, tahtoen näyttää mitä
oli saanut ja rouva Edouard sanoi täydellisesti tuntevansa ne. Samassa
saapui Victor, ystävänsä Polydor Souquetin seuraamana tavallisilta
retkiltään. Nuorukaiset, jotka kävelivät huolimattomasti ja
naureskelivat jollekin yhteiselle kepposelle, vilkaisivat ohikulkiessaan
kirjoituskaavaan. Polydor hämmästyi suuresti.

-- Kas! huusi hän -- paperi!

Markus kohotti nopeasti päätään kuullessaan tämän huudahduksen, tuntien
että tässäkin voisi saada lisää selvyyttä. Mutta silloin nuorukainen
koetti tehdä tunnustuksensa tyhjäksi, muuttuen taas ulkokullatun ja
unisen näköiseksi.

-- Mikä paperi, te siis tunnette sen?

-- Minäkö, en... Minä sanoin sitä paperiksi kun se oli paperi.

Markus ei voinut saada tietää häneltä enempää. Victor taas naureskeli
yhä, häntä näytti huvittavan tuo vanha juttu. Aivan oikein, tuossa oli
kirjoituskaava, jonka hän ennen muinoin oli tuonut koulusta ja josta
pieni, typerä Sébastien oli tehnyt suuren asian. Kun Markus läksi pois,
saattoi rouva Edouard hänet kadulle saakka ja pyysi häntä vielä
pelastamaan heidät kaikista ikävyyksistä. Hän oli muistanut kenraali
Jaroussea, heidän serkkuaan, joka varmaankaan ei olisi tähän
tyytyväinen. Hän oli muinoin kunnioittanut heidän taloaan käynnillään,
selittääkseen heille, että valhe oli parempi ja kunniakkaampi kuin
totuus, jos isänmaa saisi vahinkoa totuudesta. Jos kenraali Jarousse
suuttuisi, niin miten kävisi silloin hänen pojalleen Victorille, joka
toivoi setänsä avulla kerran pääsevänsä kenraaliksi niinkuin tämäkin?

Illalla piti Markuksen syödä päivällistä rouva Duparquen luona, jossa
hän yhä kävi, sillä hän ei tahtonut antaa vaimonsa aina mennä sinne
yksin. Polydorin sana ei mennyt hänen mielestään, hän tunsi että varma
totuus piili sen takana: ja kun hän Genevièven ja Louisen kanssa saapui
vanhojen rouvien luo, näki hän keittiön perällä nuorukaisen ja hänen
tätinsä Pélagien innokkaasti kuiskailevan keskenään. Vanhat rouvat
ottivat hänet niin kylmästi vastaan, että hän arvasi jotakin olevan
tulossa. Viime vuosien tapausten jälkeen oli rouva Berthereau,
Genevièven äiti, suuresti heikontunut, hän oli melkein aina sairas ja
oli vaipunut toivottomaan surumielisyyteen. Mutta isoäiti, rouva
Duparque oli, huolimatta seitsemästäkymmenestäyhdestä ikävuodestaan, yhä
taistelunhaluinen ja ankara ja leppymätön uskossaan. Kun Markus oli
päivällisillä hänen luonaan, ei hän koskaan kutsunut muita vieraita,
sillä hän tahtoi näyttää millaisessa erikoisasemassa hän Markusta piti.
että yhtäaikaa hänen kanssaan oli mahdotonta kutsua kunniallisia
ihmisiä. Tällä kertaa niinkuin ennenkin otti siis päivällisiin osaa
ainoastaan perhe, ja rasittava hiljaisuus vallitsi. Vihamielisistä
liikkeistä ja etenkin siitä tuimasta tavasta, millä Pélagie tarjosi
ruokaa, arvasi Markus että rajuilma uhkasi.

Jälkiruokaan saakka rouva Duparque kuitenkin hillitsi itseään, sillä
kunnon porvarinaisena tahtoi hän moitteettomasti täyttää perheen emännän
toimen. Kun Pélagie tarjosi hedelmiä, sanoi hän tälle:

-- Te voitte antaa veljenpojallenne päivällistä, minä annan siihen
luvan.

Vanha palvelijatar vastasi kiukkuisella äänellä.

-- Niin, lapsi raukka, hän tarvitseekin hiukan virkistystä, sen
väkivaltaisen kohtelun jälkeen, joka on tullut hänen osakseen!

Nyt Markus käsitti asian: vanhat rouvat tiesivät että hän oli löytänyt
kirjoituskaavan, Polydor oli heti rientänyt tätinsä luo kertomaan
kaikki, tarkoituksessa, jota Markus ei ymmärtänyt, eikä hän voinut
pidättää naurua.

-- Oh, oh! kuka on väkivaltaisesti kohdellut Polydoria?... Olinkohan se
minä Milhomme-rouvien luona, jossa tuo poikakulta aikalailla petkutti
minua tekeytymällä tyhmäksi?

Mutta rouva Duparque ei hyväksynyt sitä pilkallista tapaa, jolla Markus
käsitteli näin vakavaa asiaa. Osoittamatta suuttumusta alkoi hän puhua
kylmällä ankaruudellaan ja tavallisella päättäväisyydellään, joka ei
sallinut edes puolustautumista. Oliko mahdollista että hänen
Genevièvensä mies vielä tahtoi nostaa kysymyksen inhoittavasta Simonin
jutusta? Mokomakin saastainen murhaaja, joka oli oikein tuomittu, joka
ei ansainnut vähintäkään sääliä ja jolta olisi pitänyt hakata pää poikki
että vihdoinkin olisi päästy tuosta jutusta!... Kuinka väärä olikaan
huhu hänen viattomuudestaan, jota pahat ihmiset tahtoivat käyttää
hyväkseen hävittääkseen uskonnon ja heittääkseen Ranskan juutalaisten
käsiin! Ja nyt Markus, joka itsepäisesti kaiveli tuossa saastaisuuden
läjässä, väitti löytäneensä tuon kuuluisan uuden todistuksen, josta niin
paljon oli puhuttu! Tuo paperipala oli todella erinomainen keksintö,
josta kukaan ei tiennyt mistä ja kuinka se oli löydetty, valehtelevien
tai erehtyneiden lapsien juoni.

-- Isoäiti, vastasi Markus tyynesti, me olimme sopineet olla puhumatta
näistä asioista ja nyt te itse aloitatte, minun tekemättä pienintäkään
viittausta sinne päin. Mitä hyötyä on tästä riidasta? minun vakuutukseni
on horjumaton.

-- Tunnette siis oikean syyllisen, te aijotte ilmiantaa hänet? kysyi
vanha rouva, joka oli aivan suunniltaan.

-- Se on selvä.

Silloin Pélagie, joka juuri korjasi pois ruokaa, ei voinut kauvempaa
pidättää itseään.

-- Veli Gorgias ei ainakaan ole syyllinen, siitä minä vastaan!

Asia selvisi Markukselle äkkiä ja hän kääntyi vanhan palvelijattaren
puoleen.

-- Mistä sen tiedätte?

-- Sillä rikosiltana oli veli Gorgias saattamassa veljenpoikaani
Polydoria hänen kotiinsa saakka Jonvillen tiellä, ja hän palasi takaisin
koululle ennen yhtätoista, Polydor ja muut silminnäkijät todistivat sen
oikeuden edessä.

Markus katseli häntä tarkasti ja hänen aivonsa olivat ankarassa työssä.
Hänen epäilyksensä muuttuivat varmuudeksi. Hän oli näkevinään veli
Gorgian saattavan Polydoria, palaavan takaisin lämpimässä yössä, ja
pysähtyvän Zéphirinin avonaisen ikkunan eteen: hän oli kuulevinaan hänen
keskustelevan jo puoleksi riisuutuneen lapsen kanssa; sitten veli
harppasi matalan akkunalaudan yli varmaankin katsellakseen kuvia; ja
äkillinen mielettömyys valtasi hänet nähdessään pienen enkelimäisen
raajarikon lapsen valkean ruumiin, hän hyökkäsi lapsen kimppuun, heitti
hänet maahan, koettaen estää häntä huutamasta: raiskattuaan ja
tukehdutettuaan lapsen läksi hän pois akkunan kautta ja jätti sen auki.
Taskustaan oli hän ottanut Petit Beaumontais-lehden, tehdäkseen siitä
tukon lapsen suuhun, eikä hämmennyksissään ollut huomannut että
kirjoituskaava oli lehden sisässä. Seuraavana päivänä oli isä
Philibinin, kun hän ei voinut hävittää koko kaavaa, jonka apuopettaja
Mignot jo oli nähnyt, täytynyt tyytyä repäsemään siitä ainoastaan
kulman, poistamaan ainakin leiman, täten hävittääkseen varman merkin
kaavan omistajasta. Hitaasti ja vakavasti lausui Markus.

-- Veli Gorgias on syyllinen, kaikki todistaa sen, ja minä voin sen
vannoa!

Kauhistunut vastaväite kuului pöydän ympäriltä. Rouva Duparque oli
tukehtumaisillaan. Rouva Berthereau, joka surullisilla silmillään
katseli vuorotellen tytärtään ja vävyään, peläten heidän joutuvan
epäsopuun, teki ääretöntä epätoivoa osoittavan liikkeen. Ja samalla kun
pikku Louise tarkasti kuunteli isänsä sanoja, nousi Geneviève kiivaasti
pöydästä, sanoen.

-- Tekisit paremmin jos olisit vaiti... Pian on minun mahdoton olla
kanssasi, sillä sinä pakoitat minut vihaamaan itseäsi.

Iltasella, Louisen ja hänen vanhempiensa mentyä levolle, vallitsi
pimeässä huoneessa syvä hiljaisuus. Päivällisen jälkeen eivät kumpikaan
olleet lausuneet sanaakaan toisilleen. Markus leppyi kuitenkin ensiksi:
niinkuin aina ennenkin hänen sydämmensä heltyi, sillä hän kärsi kovin
heidän epäsovustaan. Mutta kun hän tahtoi hellästi ottaa Genevièven
syliinsä, työnsi tämä hänet hermostuneesti luotaan, jonkunmoisen
vastenmielisyyden valtaamana.

-- Ei, anna minun olla!

Loukattuna vetäytyi Markus pois. Ja raskas hiljaisuus alkoi taas. Pitkän
ajan kuluttua sanoi Geneviève.

-- En ole vielä kertonut sinulle erästä asiaa... Luulen olevani
raskaana.

Syvä, onnellinen mielenliikutus valtasi Markuksen, hän lähestyi
puolisoaan ja koetti vielä kerran vetää hänet rinnalleen.

-- Oi! rakas vaimoni, mikä hyvä uutinen! Me olemme siis taas toistemme
omat!

Silloin Geneviève irroitti itsensä vielä kärsimättömämmällä liikkeellä,
ikäänkuin olisi häntä vaivannut tuo mies, tuo puoliso, joka lepäsi hänen
vieressään.

-- Ei, ei! anna minun olla... Minun on oikein vaikea olla, enkä
varmaankaan saa unta, pieninkin liike kiusaa minua... Jos tätä kestää
kauemmin, luulen, että meidän täytyy tehdä kaksi vuodetta.

He eivät vaihtaneet enää sanaakaan, he eivät puhuneet enää Simonin
jutusta eivätkä tuosta niin odottamatta ilmoitetusta raskaudesta. Heidän
raskas hengityksensä ainoastaan kuului huoneen kuolleessa pimeydessä. Ei
kumpainenkaan nukkunut, mutta heidän levottomat ja tuskalliset
ajatuksensa pysyivät niin vieraina toisilleen, kuin olisivat he
kuuluneet kahteen eri maailmaan, joita tuhannet penikulmat eroittavat
toisistaan. Oli ikäänkuin hiljaisia nyyhkytyksiä olisi kuulunut kaukaa
synkästä yöstä, joka itki heidän rakkauttaan.




IV.


Mietittyään muutamia päiviä mitä tekisi kirjoituskaavalla, päätti Markus
pyytää Davidia tulemaan eräänä iltana Lehmannien luo, Trou-kadulle.

Lähes kymmenen vuotta olivat Lehmannit eläneet yleisen kirouksen
alaisena pienen, kostean ja ikäänkuin kuolleen talonsa turvassa. Kun
juutalaisviholliset ja kirkolliset roskajoukot uhkasivat heidän
kauppaansa, sulkivat he akkunaluukut, työskennellen kahden savuavan
lampun valossa. Kaikki heidän Mailleboisissa asuvat entiset ostajansa,
heidän omat uskolaisensakin olivat hyljänneet heidät ja he elivät
ainoastaan valmistamalla vaatteita Pariisin suurille myymälöille: tätä
raskasta ja huonopalkkaista työtä varten täytyi vanhan Lehmannin ja
hänen surkean vaimonsa istua kumarassa työpöydällään neljätoista tuntia
päivässä, ja he saivat siitä tuskin leivän itselleen, tyttärelleen
Rachelille ja Simonin lapsille; kaikki viisi elivät he synkässä
kurjuudessa ilman iloa, ilmaa toivoa. Nytkin vielä, näin monen vuoden
kuluttua sylkäsivät ohikulkijat heidän porttinsa ulkopuolella, inhoten
ja kammoen tuota saastaista luolaa, jonne huhun mukaan Zéphirinin veri
oli tuotu aivan lämpimänä, jotakin noitatemppua varten. Tätä hirveää
kurjuutta, tätä suurta tuskaa lisäsivät vielä Simonin, onnettoman
rangaistusvangin kirjeet, jotka tulivat yhä harvinaisemmiksi ja yhä
lyhyemmiksi, osoittaen että viaton hitaasti läheni loppuaan.

Nämä kirjeet yksin voivat vielä irroittaa Rachelin siitä horrostilasta,
jossa hän tavallisesti vietti aikansa. Hänen suuresta kauneudestaan ei
ollut muuta jälellä kuin kyynelten hävittämät rauniot. Ainoastaan lapset
kiinnittivät hänet vielä elämään: Sarah, jota hän vielä piti luonaan,
uskaltamatta panna häntä alttiiksi pahojen ihmisten häväistyksille: ja
Joseph, joka jo ymmärsi kaikki ja jota Markus suojeli koulussaan. Kauvan
aikaa oli isän hirveää kohtaloa pidetty heiltä salassa. Mutta vihdoin
oltiin pakoitettuja sanomaan heille totuus, jotta heidän ei tarvitsisi
tuskallisilla arveluilla vaivata pientä päätään. Ja kun nyt saapui kirje
rangaistussiirtolasta, luettiin se heidän kuullen; tässä ankarassa
koulussa kehittyi heidän heräävä ymmärryksensä. Kirjeen luettua syleili
äiti heitä aina ja kertoi heille ettei koko maailmassa ollut
rehellisempää, jalompaa, suurempaa miestä kuin heidän isänsä. Hän vannoi
heille hänen viattomuutensa, hän kertoi heille niistä hirveistä tuskista
joita hän sai kärsiä, hän ennusti heille että hän kerran pääsisi
vapaaksi, saisi takaisin kunniansa ja otettaisiin riemuhuudoilla
vastaan; ja tämän päivän tähden pyysi hän heitä rakastamaan ja
kunnioittamaan isäänsä, osoittamaan hänelle hellyyttä, joka saisi hänet
unohtamaan vuosia kestävät kidutukset. Mutta eläisikö hän tuohon
totuuden ja oikeuden päivään saakka? Sekin oli jo ihme, että hän ei
vielä ollut sortunut eläessään noiden raakalaisten joukossa. Siihen oli
tarvittu tavatonta siveellistä pontevuutta, koko hänen kylmäverinen
vastustusvoimansa ja tasapainoinen ja johdonmukainen luonteensa.
Viimeiset kirjeet olivat kuitenkin huolestuttavampia, hänen voimansa
olivat lopussa, hän oli murtunut ja sairasti kuumetta. Rachelin pelko
lisääntyi siihen määrin, että hän, vaikka tavallisesti olikin niin
toimeton, päätti keneltäkään neuvoa kysymättä eräänä aamuna lähteä
parooni Nathanin luo, joka oli kesää viettämässä Sangleboeufien luona
Désiradessa. Hän oli ottanut miehensä viimeisen kirjeen mukaansa ja
aikoi näyttää sitä paroonille, pyytäen häntä, kunnioitettua juutalaista
raharuhtinasta, käyttämään korkeaa vaikutusvaltaansa kidutetun
rangaistussiirtolan kärsimysten johdosta kuolemaisillaan olevan
juutalaisen hyväksi. Hän palasi sieltä itkien ja vavisten, ikäänkuin se
olisi ollut häikäisevä ja peljättävä paikka. Hän ei edes tarkalleen
muistanut, mitä hänelle oli tapahtunut. Parooni oli ottanut hänet
vastaan ankara ilme kasvoillaan, vihoissaan hänen rohkeudestaan. Hän oli
ehkä ollut tyttärensä, kalpean ja jäykkäkasvoisen kreivitär
Sangleboeufin seurassa. Rachel ei olisi tarkoin voinut sanoa kuinka
hänet oli ajettu pois, häntä oli kohdeltu kuin kerjäläisvaimoa, jolle ei
mitään anneta. Sitten oli hän huomannut olevansa ulkona, silmät niiden
äärettömien rikkauksien huikaisemana, joita hän oli nähnyt
ihmeteltävässä Désiradessa, komeine saleineen, suihkulähteineen ja
kauniine kuvapatsaineen. Tämän onnistumattoman yrityksen jälkeen oli hän
vaipunut takaisin synkkään odotukseensa, ja surupuvussaan, ihmisten ja
olosuhteiden vainoomana, näytti hän olevan ainoastaan elävä, äänetön
vastalause kaikkeen tähän vääryyteen! Tässä kärsimysten ja kurjuuden
rasittamassa talossa toivoi Markus apua ainoastaan Davidilta, jonka
järki oli niin selvä ja luonne niin totinen ja luotettava. Veljensä
tuomion jälkeen, siis lähes kymmenen vuotta, oli hän työskennellyt
kärsivällisesti ja uupumatta koskaan epätoivoon, vaikka hänen työnsä oli
täynnä vaikeuksia. Hän oli yhä vakuutettu Simonin viattomuudesta ja hän
uskoi varmasti että se kerran tulisi ilmi; ja hän toimitti tehtäväänsä
täydellisessä salaisuudessa, ihailtavalla selvyydellä ja
johdonmukaisuudella, käyttäen viikkoja, kuukausia päästäkseen
askeleenkaan eteenpäin, antamatta minkään häiritä itseään. Hän oli heti
käsittänyt että hän tehtäväänsä tarvitsi jonkun verran rahaa. Hän olikin
jakanut elämänsä kahteen osaan, ryhtyen myöskin käyttämään hyväkseen
parooni Nathanilta vuokraamiaan hiekka- ja piikivikaivoksia. Kaikki
ihmiset luulivat että hän itse hoiti liikettään, vaikka se
todellisuudessa olikin luotettavan työnjohtajan käsissä. Taitavasi
käytettyinä nämä tulot riittivät hänen toiseen ja todelliseen
tehtäväänsä, lakkaamattomaan totuuden etsimiseen. Häntä pidettiin
saitanakin, häntä syytettiin siitä että ei auttanut kälyään eikä
puutteen alaisia Lehmanneja, vaikka ansaitsi suuria summia. Kerran oli
hän vähällä menettää kaivosalueensa: Sangleboeufit uhkasivat häntä
nimittäin oikeusjutulla, johon heitä silminnähtävästi oli isä Crabot
kehoittanut: sillä hän tahtoi karkoittaa maasta tai ainakin tehdä
vaarattomaksi tuon äänettömän ja toimeliaan Davidin jonka hän aavisti
salaisuudessa lakkaamatta toimivan. Kaikeksi onneksi oli parooni
Nathanin tekemä vuokrasitoumus olemassa, ja David voi jatkaa piikivien
ja hiekan kaivattamista, josta hän sai tehtäväänsä tarvittavat varat.
Hänen ponnistuksensa olivat kauvan aikaa tarkoittaneet presidentti
Gragnonin laitonta tiedonantoa valamiehille neuvottelusalissa.
Loppumattomien tutkimusten jälkeen oli hän suunnilleen päässyt selville
tapauksesta: epäilyksiin joutuneet valamiehet olivat kutsuttaneet
luokseen presidentin, tahtoen kysyä hänen neuvoaan rangaistuksen
määräämisen suhteen; hän oli silloin heidän epäilyksiään poistaakseen
luullut voivansa näyttää heille erään Simonin vanhan kirjeen, jonka hän
juuri silloin oli saanut käsiinsä: tämän eräälle ystävälle osoitetun
kirjeen sisältö oli aivan merkityksetön, mutta siinä oli jälkikirjoitus,
jonka alla sanottiin olevan aivan samallaisen nimimerkin kuin
kirjoituskaavassa. Tämä todistus, joka oli ilmestynyt viimeisessä
hetkessä syytetyn ja hänen puolustajansa tietämättä, oli aivan varmaan
aiheuttanut tuomion. Mutta kuinka voisi David näyttää kaiken tämän
todeksi? Kuinka saattaa jonkun valamiehistä ilmaisemaan totuuden,
jolloin juttu aivan varmaan olisi otettu uudestaan esille? Sitä paitsi
oli David vakuutettu siitä, että jälkikirjoitus ja nimimerkki olivat
väärät. Hän oli kauvan aikaa koettanut vaikuttaa juryn esimieheen
arkkitehti Jacquiniin, joka oli horjumattoman rehellinen ja
uskonnollinen mies; ja hän luuli vihdoin onnistuneensa herättämään
epäilyksiä hänen mielessään, osoittamalla hänelle että tiedonanto
sellaisten asianhaarojen vallitessa oli laiton. Jos hän voisi todistaa
että jälkikirjoitus oli väärä, ilmoittaisi hän heti asian. Kun Markus
tuli Trou-kadulle tapaamaan Davidia, oli kauppapuoti suljettu ja talo
kuin kuollut. Varovaisuuden vuoksi oli perhe vetäytynyt puotikamariin,
jossa Lehmann ja hänen vaimonsa vielä työskentelivät lampun valossa:
täällä Markus kertoi suuren uutisensa, jota Rachel vavisten ja lapset
loistavin silmin kuuntelivat.

Ennenkuin hän puhui, tahtoi Markus kuitenkin tietää, kuinka Davidin
tutkimukset olivat edistyneet.

-- No! ne menevät eteenpäin, sanoi tämä, vaikka yhä hitaasti! Jacquin on
noita hyviä kristityitä, jotka rakastavat lempeätä ja vanhurskasta
Jesusta; ja jos hetken pelkäsinkin, kuullessani kuinka isä Crabot kaikin
keinoin koettaa vaikuttaa häneen, olen taas levollinen, sillä tiedän
että hän on noudattava ainoastaan omaatuntoaan... Vaikeinta on saada
kirje asiantuntijain tutkittavaksi.

-- Gragnon ei siis ole hävittänyt tuota todistuskappaletta? kysyi
Markus.

-- Näyttää siltä kuin hän ei olisi sitä tehnyt. Näytettyään sen
valamiehille, ei hän ole uskaltanut hävittää sitä, ja on varmaankin
liittänyt sen muiden asiakirjain joukkoon, jossa se vielä on tallella.
Delbos on tullut vakuutetuksi siitä saatuaan muutamia tietoja. Nyt olisi
siis kirje saatava arkistosta, mutta sen ei hän luule helposti käyvän
päinsä... Asiat edistyvät kaikissa tapauksissa...

Syntyi raskas hiljaisuus, jonka hän keskeytti sanoen.

-- Entä te, ystäväni, onko teillä joku hyvä uutinen?

-- On, hyvä ja suuri uutinen.

Markus kertoi hitaasti koko tapauksen, pikku Sébastienin sairauden,
rouva Alexandren epätoivon, hänen ankarat tunnonvaivansa, kuinka hän oli
antanut kirjeen hänelle ja kuinka kaavassa oli veljien koulun leima ja
veli Gorgiaan nimimerkki.

-- Katsokaa! tässä se on... Leima on tuossa kulmassa, samassa, joka oli
revitty pois Zéphirinin luota löydetystä kaavasta. Me luulimme että uhri
oli purrut pois sen. Mutta isä Philibin onkin repinyt irti kulman,
apulaiseni Mignot muistaa selvästi nähneensä sen... Katsokaa nyt
nimimerkkiä. Se on tässä kaavassa paljon selvempi, vaikka muuten
samanlainen. Siinä voikin aivan hyvin erottaa toisiinsa kiedotun F:n ja
G:n veli Gorgiaan alkukirjaimet, joita nuo eriskummalliset asiantuntiat,
herrat Badoche ja Trabut uskomattomasta erehdyksestä pitivät L:nä ja
S:nä... Minun vakuutukseni on nyt horjumaton, veli Gorgias on syyllinen.

Innokkaasti katselivat nyt kaikki pientä kellastunutta paperia lampun
himmeässä valossa. Vanhat Lehmannit jättivät työnsä ja kurottivat
kuihtuneita kasvojaan, ikäänkuin saaden hiukan uutta elämää. Mutta
Rachel, joka oli herännyt horrostilastaan, vapisi, ja hänen lapsensa,
Joseph ja Sarah, tunkeutuivat loistavin silmin lähemmäksi paremmin
nähdäkseen. Syvän hiljaisuuden vallitessa surevassa talossa otti David
paperin, käänteli ja tutki sitä.

-- Niin, niin, toisti hän, minun vakuutukseni on sama kun teidänkin.
Meidän epäilyksemme muuttuvat tänään varmuudeksi. Veli Gorgias on
syyllinen.

Sitten seurasi pitkä keskustelu, he muistuttivat mieleensä kaikki
asianhaarat, yhdistivät ne täydelliseksi kokonaisuudeksi, joka
silminnähtävästi oli todenmukainen. He täydensivät toistensa muistoja ja
tulivat kaikki samaan päätökseen. Paitsi asiallisia todistuksia, joita
heillä jo alkoi olla, voi asian ratkaista järjenkin avulla, niinkuin
matemaattisen tehtävän. Pari kolme kohtaa oli vielä epäselvää: kuinka
oli kaava joutunut veljen taskuun, ja kuinka oli leimalla varustettu
kulma hävinnyt? Mutta kuinka selvästi järjestyikään kaikki muu, veli
Gorgiaan palaaminen, osuminen Zéphirinin valaistun akkunan luo, kiusaus,
murha, sitten seuraavana päivänä toinen sattuma, isä Philibin ja veli
Fulgentius kulkevat ohi, sekaantuvat näytelmään, ovat pakoitetut heti
toimimaan pelastaakseen toverinsa! Ja mikä todistus olikaan nyt tuo
revitty kulma, kuinka kieltämättömästi se osoittikaan syyllisen, jonka
ilmaisi myöskin raivoisa taistelu, kirkon ponnistukset hänen
salaamisekseen ja saadakseen viaton tuomituksi hänen siastaan! Selvyys
tuli yhä suuremmaksi, valheen ääretön rakennus oli pian kukistuva.

-- Nyt on siis kurjuus lopussa! sanoi vanha Lehmann ilon valtaamana. Ei
tarvitse kuin näyttää tuo paperi niin me saamme heti Simonin takasin.

Lapset hyppivät ilosta ja lauloivat riemuissaan.

-- Oi! isä tulee kotiin! isä tulee kotiin!

Mutta David ja Markus pysyivät vakavina. He tiesivät kuinka vaikea ja
vaarallinen asema vielä oli. Peloittavina nousivat kysymykset: kuinka
oli käytettävä tätä uutta todistusta? mitä tietä oli vaadittava jutun
tarkastamista? Ja Markus lausui hiljaa.

-- Täytyy miettiä, täytyy odottaa.

Silloin Rachel purskahti itkuun ja sopersi nyyhkytyksien välissä.

-- Mitä vielä odotetaan? sitäkö että mies raukka kuolisi kidutuksiin,
joita hän saa kärsiä!

Ja pieni synkkä talo vaipui takasin kurjuuteensa. Kaikki tunsivat ett'ei
onnettomuus vielä ollut loppunut. Hetken suuri ilo väistyi jälleen
hirveän tuskan tieltä.

-- Delbos yksin voi neuvoa meitä, päätti David. Jos suostutte, Markus,
niin menemme hänen luokseen torstaina.

Tehkäämme niin, tulkaa hakemaan minua torstaina.

Asianajaja Delbosin asema Beaumontissa oli näinä kymmenenä vuotena
suuresti muuttunut. Simonin juttu oli ratkaissut hänen tulevaisuutensa,
tuo vaarallinen juttu, jota kukaan hänen virkaveljistään ei ollut
huolinut ja jonka hän niin rohkeasti oli ottanut vastaan. Hän oli
silloin ainoastaan talonpojan poika, jolla oli kansanvaltaisia
mielipiteitä ja suuri kaunopuheisuuden lahja. Mutta tutkiessaan juttua,
tullessaan vähitellen innokkaaksi totuuden puolustajaksi, hän oli
tuntenut läheisyydessään kaikki porvariston voimat liittoutuneina
valheen hyväksi ylläpitämään yhteiskunnallisia vääryyksiä, ja hän oli
muuttunut taistelevaksi sosialistiksi, oli tullut vakuutetuksi
siitä, että kansassa oli maan ainoa pelastus. Kaupungin koko
vallankumouksellinen puolue oli vähitellen kokoutunut hänen ympärilleen.
Hän oli viime vaaleissa kilpaillut radikaalisen Lemarroisin kanssa, joka
kaksikymmentä vuotta oli ollut edusmiehenä. Ja jos hänen suoranaiset
etunsa vielä kärsivätkin siitä että hän oli puolustanut suuresta
rikoksesta syytettyä juutalaista, valloitti hän hitaasti ihailtavan
aseman horjumattoman uskonsa ja toimiensa tyynen rohkeuden avulla.

Kun Markus näytti Delbosille rouva Alexandrelta saamansa
kirjoituskaavan, huudahti tämä ilosta.

-- Vihdoinkin on se meidän!

Kääntyen Davidin puoleen lisäsi hän.

-- Tässä on meillä toinen todistus... Ensimmäinen on kirje, joka
laittomasti on näytetty valamiehille ja joka luultavasti on väärä. Me
koetamme hankkia sen käsiimme... Ja toinen on veljien koulun leimalla ja
veli Gorgian nimimerkillä varustettu kaava. Minä luulen että tätä
todistusta voi helpommin ja suoranaisemmin käyttää.

-- Mitä neuvotte minun sitten tekemään? kysyi David. Minun aikomukseni
oli kälyni nimessä kirjoittaa ministerille kirje, lainmukainen ilmianto
veli Gorgiasta vastaan, syyttää häntä pikku Zèphirinin raiskaamisesta ja
murhasta ja pyytää veljeni oikeusjutun tarkastamista.

Mutta Delbos oli uudelleen tullut huolestuneen näköiseksi.

-- Tätä tietä olisi epäilemättä noudatettava. Mutta kysymys on yhä
sangen arkaluontoinen, me emme saa millään lailla hätäillä... Palaan
jälleen kirjeen laittomaan näyttämiseen valamiehille, jota meidän on
sangen vaikea saada todistetuksi niin kauan kun emme ole taivuttaneet
arkkitehti Jacquiniä keventämään omaatuntoaan. Te muistanette isä
Philibinin todistuksen, hän puhui epämääräisesti jostain paperista,
jossa muka oli teidän veljenne nimimerkki, aivan samanlainen kuin
kaavassa, mutta josta rippisalaisuus esti häntä tarkemmin puhumasta.
Minä olen varma siitä, että hän tarkoitti kirjettä, jonka presidentti
Gragnon viime hetkessä sai käsiinsä, ja sentähden epäilen että se on
väärä. Mutta nämä ovat kaikki vain otaksumisia, järkijohdelmia ja meidän
täytyisi välttämättömästi saada joku todistus... Siis jos tällä hetkellä
tyydymmekin todistukseen, jonka tuo kirjoituskaava leimoineen ja selvine
nimimerkkeineen antaa meille, on jutussa vielä paljon huolestuttavaa
epäselvyyttä. Viipymättä kauvempaa siinä asianhaarassa, että on hiukan
vaikea selittää kuinka tuollainen paperi oli voinut joutua veljen
taskuun murhailtana, tahdon sanoa, että olen sangen pahoillani leimalla
varustetun kulman häviämisestä ja tämän kulman tahtoisin saada käsiini
ennen kuin ryhdyn mihinkään, sillä minä arvaan millä syillä he tahtovat
vastustaa meitä ja tehdä jutun hämäräksi.

Markus katsoi häneen hämmästyneenä.

-- Mitä, etsiä tuo kulma? Se tulee olemaan vaikea tehtävä. Mehän pidimme
mahdollisena, että uhri oli repinyt sen hampaillaan.

-- Oh! se ei ole luultavaa, vastasi Delbos. Siiloin olisi se löytynyt
lattialta. Mutta koska mitään ei ole löytynyt on se tahallaan revitty.
Tässä taas isä Philibin sekaantuu asiaan, teidän apulaisenne Mignothan
muistaa, että kaava hänestä ensin näytti eheältä ja että että hän
hämmästyi nähdessään sen vähän aikaa sen jälkeen revittynä jesuiitan
kädessä. Isä Philibin on repinyt kulman, siitä ei ole epäilystäkään.
Hän, aina hän ratkaisevina hetkinä, kun on pelastettava syyllinen!...
Sen tähden tahtoisin saada täydellisen todistuksen, paperipalasen, jonka
hän vei mukanaan.

David vuorostaan huudahti ihmeissään.

-- Luuletteko että hän on säästänyt sen?

-- Luulen hänen sen tehneen. Kaikissa tapauksissa oli hän voinut säästää
sen. Tuo Philibin on hiljainen mies, jonka näennäisen kömpelyyden alla
piilee suuri taitavuus. Hän on varmaankin säästänyt kulman, saadakseen
siitä erinomaisen keinon, millä pitää rikostoverinsa kurissa. Minä alan
epäillä että hän on koko tämän vääryyden alkuunpanija, vaikkakin hänen
tarkoituksensa vielä on epäselvä. Ehkä oli siihen syynä uskollisuus
esimiehelle, isä Crabotille, ehkä joku yhteinen rikos, tuo hämärä juttu
Valmarien lahjoituksesta, ehkä myös yksinkertainen usko, halu hyödyttää
kirkkoa. Hän on hirveä mies kaikessa tapauksessa, mies, joka osaa tahtoa
ja toimia, täydellinen vastakohta typerälle ja turhamaiselle veli
Fulgentiukselle!

Markus oli vaipunut mietteisiin.

-- Isä Philibin, isä Philibin... Niin, olen perin pohjin pettynyt hänen
suhteensa. Vielä oikeusjutun jälkeen luulin häntä kunnon mieheksi, jonka
ympäristö oli johtanut väärille teille... Niin, niin, hän olisi siis
suuri syyllinen, hirveä vääryyden ja valheen työntekijä.

David kysyi taas Delbosilta.

-- Vaikkakin otaksuisimme että hän on säilyttänyt tuon revityn kulman,
niin ette kai toivone, että hän antaisi teille sen jos pyydätte?

-- Oh! en, vastasi asianajaja nauraen. Mutta ennenkuin ryhdymme
mihinkään ratkaisevaan, tahtoisin miettiä emmekö millään keinoin voisi
saada jotain kumoamatonta todistusta käsiimme. Jutun tarkastamisen
pyyntö on sitä paitse sangen vakava asia, me emme saa jättää mitään
sattuman valtaan... Sallikaa minun täydentää asiakirja, antakaa minulle
muutamia päiviä aikaa, ehkä kaksi tai kolme viikkoa, jos se on
välttämätöntä, ja sitten toimikaamme.

Heti seuraavana päivänä Markus ymmärsi vaimonsa käytöksestä, että vanhat
rouvat olivat puhuneet asiasta ja että kirkollinen puolue, isä
Crabotista halvimpaan munkkiin, oli selvillä siitä. Juttu heräsi äkkiä
unestaan, syntyi hirveä mieltenkuohu, jonka salaisen täristyksen hän
tunsi ympäristössään. Saatuaan tietää että kirjoituskaava oli löydetty,
huomattuaan syyttömän perheen koettavan saada ilmi totuutta, ja odottaen
joka hetki että veli Gorgias ilmi annettaisiin, ryhtyivät syylliset,
veli Fulgentius, isä Philibin ja itse isä Crabot taisteluun, koettivat
peittää entisen rikoksensa uusilla rikoksilla. He arvasivat tuon
vaivaloisesti rakennetun vääryyden mestariteoksen, jota he niin
pontevasti olivat puolustaneet, olevan suuressa vaarassa, ja he olivat
pelastaakseen sen valmiit kaikkein pahimpiinkin tekoihin, sillä valhe
synnyttää välttämättömästi toisia valheita. Eivätkä he yksin olleet
vaarassa, kirkonkin pelastus riippui heidän voitostaan. Tulisihan koko
hengellinen puolue haudatuksi tuon halpamaisuuksien rakennuksen alle,
jos se kukistuisi! Silloin veljien koulu joutuisi häviölle,
suljettaisiin, jota vastoin maallikkokoulu kohoaisi arvoon ja
kukoistukseen, kapusiinien kauppa huonontuisi, he saisivat ainoastaan
mitättömän voiton Pyhän Antonius Padualaisensa avulla; Valmarien
kollegio joutuisi vaaraan, jesuiittain täytyisi jättää maa, jossa he yhä
hoitivat opetusta naamari kasvoillaan; silloin vähenisi katolilaisuuden
valta, aukko kirkon rintamassa laajenisi ja vapaalle ajattelulle
aukenisi tie tulevaisuutta kohden. Kuinka epätoivoiseen vastustukseen
nousikaan koko klerikaalinen sotajoukko, puolustaakseen valtaansa sen
erehdyksiin ja kärsimyksiin vaipuneen joukon yli, jota se vuosisatoja
oli pitänyt orjuudessa.

Ennenkuin veli Gorgias oli ilmi annettukaan, ryhtyivät hänen esimiehensä
puolustamaan häntä. Hänet oli pelastettava mistä hinnasta tahansa,
hyökkäys oli torjuttava keksimällä todistuksia hänen viattomuudestaan.
Ensi alussa syntyi kuitenkin hirveä sekasorto, veljen nähtiin
säikähtyneenä pitkillä, laihoilla säärillään mittailevan Mailleboisin
katuja ja teitä ympäristöllä. Kotkan nenä ulkonevien poskipäiden välissä
ja syvät mustat silmät, joita varjostivat tuuheat kulmakarvat, tekivät
hänet julman petolinnun näköiseksi. Hänet nähtiin samana päivänä
kulkevan Valmarien tiellä, sitten tulevan pormestari Philisin luota ja
viimein astuvan junasta, joka toi hänet Beaumontista. Kaupungissa ja sen
ympäristöllä huomattiin myöskin paljon pappeja ja munkkeja, joiden
päätön hyörinä osoitti mitä suurinta kauhistusta. Seuraavana päivänä
huomattiin näiden puuhien tulos: "Petit Beaumontaisissa" oli kirjoitus,
jossa ilmoitettiin raivokkain sanoin, että saastaisen juutalaisen
ystävät taas aikoivat tuottaa levottomuutta seutuun, syyttämällä
kunnianarvoista munkkia, maailman pyhintä miestä. Veli Gorgiasta ei
mainittu; mutta siitä alkaen oli lehdessä joka päivä kirjoitus; ja
vähitellen tuli esiin kokonaisuudessaan veljen esimiesten laatima
selitys asiasta vastaväitteenä Davidin selitykselle, jonka sisällön he
jo aavistivat, vaikkei hän ollut julkaissut sitä. Tahdottiin kukistaa
hänet edeltäpäin. He kielsivät kaikki: veli Gorgias ei ollut voinut
pysähtyä Zéphirinin akkunan eteen, sillä todistajat olivat nähneet hänen
palaavan koululle puoliyksitoista; kaavan nimimerkki ei ollut hänen
tekemänsä koska asiantuntiat nimenomaan olivat tunteneet siinä Simonin
käsialan. Ja silloin oli kaikki selvää. Hankittuaan itselleen kaavan oli
Simon jäljentänyt veljen nimimerkin, jonka hän oli nähnyt Zéphirinin
vihossa. Tietäen että kaavoissa oli leima oli hän repinyt siitä kulman,
todellakin pirullisella viekkaudella, jotta sitä luultaisiin murhamiehen
varokeinoksi. Kaiken tämän oli hän tehnyt siinä helvetillisessä
tarkoituksessa, että rikoksesta ruvettaisiin epäilemään
herranpalvelijaa, siten tyydyttääkseen vihaansa kirkkoa kohtaan. Tämä
eriskummallinen juttu, joka oli joka aamu luettavana sanomalehdessä,
muuttui pian yksinkertaisten, valheen myrkyttämien lukijoiden
uskonkappaleeksi.

Ensialussa löytyi kumminkin hiukan eriäviä mielipiteitä, toisia
selityksiä liikkui kaupungilla, veli Gorgias itse näytti tehneen
huolestuttavia tunnustuksia. Tuo veli Gorgias, josta ennen tuskin
tiedettiin ja joka nyt oli joutunut yleisen huomion esineeksi, oli
omituinen ilmiö. Hänen isänsä oli ollut salametsästäjä Jean Plumet,
josta kreivitär de Quèdeville, Valmarien entinen omistaja, oli tehnyt
metsänvartijan. Hän ei ollut koskaan tuntenut äitiään, jotain
kulkutyttöä, joka eräänä iltana oli ilmestynyt ja lapsen synnyttyä taas
hävinnyt. Tämä lapsi, Georges, oli kahdentoista vuotias kun eräs
salametsästäjä ampui hänen isänsä. Hän jäi Valmariehen, pääsi
kreivittären suosioon ja hänen pojanpoikansa, Gastonin leikkitoveriksi.
Hän tunsi varmaankin tarkalleen kaikki asianhaarat, jotka liittyivät
nuorukaisen tapaturmaiseen kuolemaan hänen ollessaan kävelemässä
kotiopettajansa, isä Philibinin kanssa, samoin kuin sitä seuranneet
tapaukset viimeisen Quèdeville-suvun jäsenen kuoleman aikana ja myöskin
alueen lahjoittamisen tämän rippi-isälle Crabotille. Jesuiitta-isät
pitivät kaikissa tapauksissa tämän jälkeen erityistä huolta hänestä ja
heidän välityksellään kerrottiin hänen, huolimatta vaikeista esteistä,
päässeen munkiksi: tästä olivat ilkeät ihmiset alkaneet epäillä että
esimiehillä ja käskynalaisella oli yhteinen rikos salattavanaan. Veli
Gorgiasta pidettiin kuitenkin erinomaisena, Jumalalle otollisena
munkkina. Hänellä oli tuo synkkä ja raaka usko, joka heittää heikon
syntisen ihmisen itsevaltaisen herran, vihan ja rangaistuksen kuninkaan
käsiin. Jumala yksin hallitsi, kirkko oli hänen rangaistuksiensa
toimeenpanija, muun maailman tuli ainoastaan taipua loppumattomaan
orjuuteen, joka kestäisi ylösnousemukseen saakka taivaallisen
valtakunnan ilossa. Hän teki usein syntiä, mutta tunnusti sitten
vikansa, osoittaen ankaraa katumusta, lyöden nyrkillä rintaansa ja
nöyryyttäen itsensä tomuun ja tuhkaan; silloin oli hän vapaa synneistään
ja rauhallinen, hänen omatuntonsa oli puhdas. Hän oli maksanut, eikä
ollut enään mitään velkaa kunnes tekisi uuden synnin, johon lihan
heikkous pian saattoi hänet lankeemaan. Lapsena hän kuljeskeli pitkin
metsiä, varasteli ja ahdisti jo silloin tyttöjä. Tultuaan munkiksi oli
hän pilkallinen ja uhkaileva kun häntä soimattiin jostain liian
julkeasta kepposesta: tekiväthän kaikki syntiä! Tarvitsivathan kaikki
anteeksiantoa! Hän huvitti esimiehiään, mutta piti heitä alituisessa
pelossa, he antoivat hänelle anteeksi, sillä hänen tunnonvaivansa
näyttivät niin äärettömiltä ja totisilta: menipä hän niinkin pitkälle
että tuomitsi itsensä viikoksi paastoomaan ja kantamaan rautapiikeillä
varustettua jouhipaitaa. Näistä syistä olivat esimiehet aina suosineet
häntä, he huomasivat hänessä oikean uskonnollisen hengen: munkin
irstaiset paheet, jotka hän sovitti kostavalla katumusruoskalla.

Ensi kerran puhuessaan "Petit Beaumontaisin" toimittajien kanssa oli
veli Gorgias siis tunnustanut liian paljon. Hänen esimiehensä eivät
varmaankaan vielä olleet ilmoittaneet hänelle selitystään, ja hän oli
siksi järkevä että huomasi sen täydellisen mahdottomuuden. Uuden, hänen
nimimerkillään varustetun kaavan löydettyä näytti hänestä mahdottomalta
kieltää että tuo nimimerkki oli hänen kirjoitustaan. Se oli niin päivän
selvää että eivät mitkään asiantuntijat voisi sitä muuksi muuttaa. Hän
oli siis antanut oman selityksen, joka oli järjellisempi ja jossa hän
tunnusti osan totuudesta, sen että oli pysähtynyt Zéphirinin akkunan
eteen, keskustellut ystävällisesti pienen raajarikon kanssa ja
torunutkin häntä huomatessaan pöydällä kirjoituskaavan, joka luvatta oli
tuotu koulusta; sitten alkoi valhe taas, hän läksi matkaansa, lapsi
sulki akkunan, Simon teki saastaisen rikoksen, hän käytti pirullisen
mielenjohteen mukaan kaavaa hyväkseen ja aukaisi akkunan, jotta
luultaisiin murhaajan paenneen sitä tietä. Mutta tämä selitys, jonka
lehti ensimmäisenä päivänä sanoi saaneensa varmoista lähteistä,
väitettiin seuraavana päivänä pontevasti valheeksi, veli Gorgias itse
meni lehden toimitukseen antamaan vastalauseensa. Evankeliumin kautta
vannoi hän että rikosiltana oli palannut suoraan koululle ja että
nimimerkki oli väärä, niin kuin asiantuntijat olivat todistaneet. Hänen
täytyi hyväksyä esimiestensä keksintö, jos tahtoi että he auttaisivat ja
pelastaisivat hänet. Hän kiroili sitä itsekseen ja kohautti olkapäitään
sen typeryydelle; mutta hän taipui kuitenkin, vaikka hän aavisti että
sen oli mahdotonta pysyä pystyssä. Tällä hetkellä veli Gorgias oli
todella suuri pilkallisessa julkeudessa ja sankarillisessa valheessa.
Olihan hänellä Jumala takanaan! valehtelihan hän pyhän kirkon hyväksi ja
siis varmana synninpäästöstä! Uneksipa hän marttyyrikruunustakin,
jokainen hurskas rikos tuottaisi hänelle lisää taivaallista iloa. Siitä
alkaen oli hän ainoastaan tottelevainen ase veli Fulgentiuksen käsissä,
jonka takana toimi isä Philibin, isä Crabotin salaisia käskyjä
noudattaen. Heidän suunnitelmansa oli kieltää kaikki, sekin, mikä oli
silminnähtävää, sillä he pelkäsivät että pieninkin aukko kirkon pyhässä
muurissa aiheuttaisi välttämättömän häviön: ja heidän järjetön
selityksensä voi kyllä johdonmukaisista ihmisistä näyttää typerältä,
mutta se pysyisi sittenkin kauvan aikaa vielä ainoana totuutena
yksinkertaisen kansan silmissä, ja he päättivät uskaltaa kaikki, tuntien
sen rajattoman, pohjattoman herkkäuskoisuuden.

Kirkolliset olivat siis ryhtyneet puolustukseen, odottamatta edes
ilmiantoa, jolla veli Gorgiasta uhattiin, ja etenkin koulun johtaja,
veli Fulgentius, osoitti ylenmääräistä intoa. Kun suuri mielenliikutus
valtasi hänet, oli ikäänkuin hänen isänsä, hulluinhuoneessa kuolleen
mielenvikaisten lääkärin luonne olisi herännyt hänessä. Hän antautui
aina ensimmäisen vaikutuksen valtaan, hänen aivonsa hämmentyivät,
turhamaisuus ja kunnianhimo alkoivat häntä vaivata ja hän toivoi
voivansa tehdä kirkolle jonkun suuren palveluksen, joka kohottaisi hänet
munkkikuntansa esimieheksi. Heti Simonin jutun alussa olikin hän jo
kadottanut vähäisenkin järkensä, luullen siinä saavuttavansa odottamansa
kunnian: ja kun juttu heräsi uudestaan, joutui hän taas kuin kuumeeseen.
Kaikkialla Mailleboisin kaduilla nähtiin pienen, laihan ja mustan veljen
liikkuvan, viitan liepeet liehuen kuin rajutuulessa. Hän puolusti
kiihkeästi kouluaan, vannoi Jumalan kautta apulaisveljiensä enkelimäisen
puhtauden. Inhoittavat jutut, jotka olivat kertoneet apulaisveljien
joutuneen niin häväiseviin selkkauksiin että heidät oli täytynyt
kiireimmiten lähettää muualle, olivat saatanan juonia. Näitä valheita
kiihkeästi vakuuttaessaan tosiksi oli hän ehkä itsekin alkanut uskoa
niitä, siihen määrin eli hän mielikuvituksen maailmassa. Hän oli
joutunut valheen valtaan, hänen täytyi siis jatkaa valehtelemistaan ja
hän teki sitä nyt jonkunmoisella uskonnollisella vimmalla, valehdellen
ylen määrin -- rakkaudesta Jumalaan. Olihan hän itse siveä! Olihan hän
aina taistellut häpeällisiä kiusauksia vastaan. Ja hän piti
velvollisuutenaan vannoa kaikkien munkkikuntansa jäsenien täydellisen
siveyden, hän kielsi maallikoilta oikeuden tuomita veljiä, sillä he
kuuluivat siihen suureen laumaan, joka ei tiennyt mitään temppelistä.
Jos veli Gorgias oli tehnyt syntiä, tuli hänen tehdä tiliä siitä
ainoastaan Jumalalle, eikä ihmisille. Munkkina hänen ei tarvinnut taipua
inhimillisen oikeuden alle. Kunnianhimoinen veli Fulgentius puuhasi
näin, ja taitavat salaiset kädet johtivat häntä, kooten hänelle kaiken
vastuunalaisuuden.

Hänen takanaan oli helppo aavistaa isä Philibinin, joka taas oli isä
Crabotin ase. Mutta mikä notkea ja vahva ase, joka totellessaankin
säilytti yksilöllisyytensä! Hän puhui mielellään talonpoikaisesta
syntyperästään ja oli olevinaan yksinkertaisen hyvänsävyinen, niinkuin
vasta maalta tullut kansanlapsi ja tämän karkean kuoren alla piili mitä
liukkainta kavaluutta, hän johti tavattoman varmalla kädellä ja
kärsivällisesti suuria hankkeitaan. Aina oli hän toimessa jotain hämärää
tarkoitusta varten, mutta ilman melua, ilman itsekästä kunnianhimoa,
nauttien itsekseen kun näki toimensa onnistuvan. Hän saattoi olla
uskovainen ja taisteli silloin halpana soturina, joka tahtoi ainoastaan
palvella esimiehiään ja kirkkoa. Valmarien opintojen johtajana valvoi
hän kaikkea, piti huolta kaikesta, näki kaikki ja oli sangen sukkela
huolimatta kömpelönnäköisestä ruumiistaan. Tuo suuri, leveäharteinen ja
suurikasvoinen mies otti iloisesti osaa oppilastensa leikkeihin, oli
lakkaamatta heidän joukossaan, vakoili heitä, tutki heitä ja otti selkoa
kaikesta, heidän sukulaisistaan ja ystävistäänkin. Hänen silmänsä
huomasi kaikki, hänen järkensä paljasti kaikkien ajatukset ja tunteet.
Sitten sanottiin hänen sulkeutuvan huoneeseensa rehtorin, isä Crabotin
kanssa, joka oli johtavinaan laitosta, milloinkaan suoranaisesti
puuttumatta oppilastensa asioihin, ja isä Philibin näytti hänelle
muistiinpanonsa ja tietonsa jokaisesta oppilaasta. Ne olivat täydellisiä
asiakirjoja, joissa oli mainittu kaikki pienimmätkin yksityisseikat.
Väitettiin myöskin, ettei isä Crabot. joka varovaisen periaatteen mukaan
ei säilyttänyt ainoatakaan paperia, vaan hävitti kaikki, hyväksynyt tätä
asiakirjojen säilyttämis- ja luokittamisjärjestelmää. Hän salli sen
kuitenkin tapahtua isä Philibinin monien, suurien palvelusten tähden ja
luuli olevansa johtava käsi, terävä ymmärrys, joka käytti hyväkseen
häntä. Hänhän juuri jylhästä kammiostaan hallitsi maakunnan koko
ylhäistä seurapiiriä! Kuuluivathan kaikki naiset, joita hän ripitti,
kaikki perheet, joiden lapsia hän opetti, hänelle, hänen pyhän virkansa
voimasta! Ja hän luuli itse kutovansa laajaa verkkoa, johon hän toivoi
koko maan tarttuvan, vaikka oikeastaan isä Philibin useimmiten salaa
valmisti hyökkäykset ja hankki voitot. Simonin jutussa etenkin näytti
hän olevan salainen alkuunpanija, joka ei kammonnut mitään halpamaisia
ja kavaloita tekoja, hän oli valtioviisaudesta pysynyt ystävänä
entiselle pahankuriselle pojalle, joka tunsi heidän salaisuutensa,
nykyiselle hirveälle veli Gorgiaalle, oli seurannut häntä elämässä,
suojellut häntä yhtä vaarallisena kuin hyödyllisenä henkilönä ja
koettanut pelastaa hänet tuosta kauheasta jutusta, jotta ei itse samassa
kukistuisi ja hänen kanssaan voittoisa isä Crabot, joka oli kirkon
kunnia.

Mailleboisin valtasi taas levottomuus. Mutta vielä liikkui ainoastaan
huhuja, kirkolliset olivat kylväneet mieliin hämärää kauhua, pelättiin
juutalaisten rikollisia hankkeita, joiden tarkoituksena oli saada kurjan
Simonin sijaan tuomituksi kunnianarvoisa veli Gorgias, pyhä mies, jota
koko seutu kunnioitti. Oppilasten vanhempien ympärillä, niidenkin,
joiden lapset kävivät maallikkokoulua, toimitettiin kummallista työtä,
heitä saatettiin ilmituomaan paheksumisensa. Kaikki puhuivat kuin
olisivat salaiset roistojoukot, Jumalan ja Ranskan viholliset kaivaneet
katujen alle ruutihautoja, jotka he aikoivat räjähyttää ilmaan heti kun
käsky saapuisi ulkomaalta. Eräässä kunnallisneuvoston istunnossa uskalsi
pormestari Philis viitata tuohon epämääräiseen vaaraan, joka kaupunkia
uhkasi; hän puhui myöskin juutalaisten kullasta, salaperäisestä
kassasta, johon oli koottu miljoonia pahanhengen työtä varten. Selvemmin
ruoski hän opettajan jumalattomia toimia, tuota Markus Fromentia, josta
hänen ei vielä ollut onnistunut vapauttaa kaupunkilaisiaan. Hän vaani
häntä yhä, hän toivoi tällä kertaa voivansa pakoittaa akatemian
tarkastajan tekemään sen. "Petit Beaumontaisin" antamat selitykset
olivat hämmentäneet mielet. Oli tosin kysymys jostain Milhomme-rouvien
luota löydetystä todistuskappaleesta; mutta toiset puhuivat uudesta
Simonin tekemästä väärennyksestä, toiset taas vaarallisesta paperista,
joka todisti isä Crabotin osallisuuden rikokseen. Ainoa, mitä varmasti
tiedettiin, oli se, että kenraali Jarousse oli taas käynyt
pikkuserkkunsa, rouva Edouardin, köyhän sukulaisensa luona, jonka
olemassaolon hän mielellään kokonaan unhotti. Hänen oltiin eräänä aamuna
nähty kiivaasti ryntäävän ahtaaseen kauppaan ja puoli tuntia myöhemmin
tulevan ulos aivan punaisena. Tämän myrskyisen käynnin seurauksena oli,
että rouva Alexandre ja hänen poikansa seuraavana päivänä lähtivät
etelään, jotta Sébastien virkistyisi ankaran lavantautinsa jälkeen;
rouva Edouard poikansa Victorin kanssa sitävastoin jäi hoitamaan
liikettä, ja antoi täydellisen tyydytyksen klerikaaliselle
ostajapiirilleen sekä sanoi kälynsä poissaolon syyksi äidillisen huolen
ja rakkauden. Mutta hän oli kuitenkin valmis kutsumaan hänet takaisin
kaupan edun tähden, jos maallikkokoulu voittaisi suuressa, lähestyvässä
taistelussa.

Ankaraa myrskyä ennustavan jyryn kuuluessa koetti Markus täyttää
opettajan tehtäväänsä täydellisellä tarkkuudella. Juttu oli nyt Davidin
käsissä, Markus voi auttaa häntä enää vain todistuksellaan. Hän ei ollut
vielä koskaan niin täydellisesti antautunut koulutyöhönsä, lapsille,
joista hän tahtoi tehdä hyviä ja järkeviä ihmisiä. Hänen osansa
vuosisadan hirveimmän vääryyden korjaamisessa oli ikäänkuin lisännyt
hänen innostustaan. Genevièven kanssa karttoi hän huolellisesti
koskettamasta heidän epäsopunsa aiheita, hän oli aina hellä ja oli
ajattelevinaan ainoastaan elämän jokapäiväisiä, tärkeitä pikkuseikkoja.
Mutta kun hän vaimonsa kanssa palasi vanhojen rouvien luota, tunsi hän
tämän olevan hermostuneen, kärsimättömän ja yhä katkeramman häntä
kohtaan, huomasi hänen päänsä olevan täynnä hänen vihollistensa kertomia
juttuja. Eikä hän aina voinut välttää riitoja, jotka vähitellen tulivat
katkeriksi ja murhaaviksi.

Eräänä iltana syntyi taistelu onnettoman Féroun tähden. Markus oli
päivällä saanut kuulla hirveän uutisen; Férou oli murhattu, eräs
kersantti, jolle hän oli tehnyt vastarintaa, oli ampunut hänet
revolverilla. Markus oli käynyt rouva Féroun luona, joka oli itkenyt
kamalan kurjuuden ympäröimänä, toivottaen kuolemaa ottamaan hänet ja
hänen nuoremmat tyttärensä, niinkuin jo oli hänen vanhimmalle
tyttärelleen tapahtunut. Se oli hirvittävä, mutta aivan johdonmukainen
ratkaisu: köyhä, halveksittu opettaja katkeroittuu siihen määrin että
nousee vastarintaan, ajetaan virastaan, pakenee maasta, kun ei tahdo
kasarmissa maksaa velkaa, jonka jo osaksi on suorittanut koulussa, näkee
nälkää, palaa takaisin omaistensa kutsusta, viedään väkisin
sotapalvelukseen ja kuolee niinkuin raivoon joutunut koira etelän kuuman
taivaan alla, rangaistuskomppanian kidutuksiin. Ja nähdessään tuon
nyyhkyttävän vaimon ja hänen tylsistyneet tyttärensä, nuo kurjat raukat,
jotka yhteiskunnallinen vääryys oli syössyt suurimpaan kurjuuteen, tunsi
Markus koko veljellisen ihmistuntonsa nousevan kiihkeään vastustukseen.

Hän ei ollut tyyntynyt vielä illallakaan, eikä muistanut olla
varuillaan, vaan puhui siitä Genevièvelle, kun tämä vielä liikkui heidän
yhteisessä huoneessaan ennen kuin vetäytyi pieneen, viereiseen
huoneeseen, jossa hän oli päättänyt nukkua.

-- Tiedätkö uutisen? muuan kersantti on eräässä riidassa tappanut Féroun
Algeriassa.

-- Oh!

-- Olin rouva Féroun luona iltapäivällä, hän menettää siitä järkensä...
Se on aivan varmaan tahallinen edeltäpäin mietitty murha. En tiedä voiko
kenraali Jarousse, joka on ollut niin kova tässä asiassa, nukkua tänä
yönä. Hänen kätensä ovat tahratut tuon onnettoman miesraukan verellä.

Geneviève vastasi nopeasti, ikäänkuin nämä sanat olisivat loukanneet
häntä.

-- Kenraalilla ei ole syytä nukkua huonosti. Féroulle ei olisi voinut
muuten käydä.

Markus teki surua ja suuttumusta osoittavan liikkeen. Mutta sitten hän
hillitsi itseään ja katui että oli puhunut kenraalista, joka oli isä
Crabotin rakkaimpia rippilapsia ja jota kerran oli aijottu käyttää
eräässä sotilasvaltiokaappauksessakin. Hänen sanottiin olevan
bonapartelaisen, hän oli sangen ankara sotamiehiään kohtaan, mutta
hyvänsävyinen pohjaltaan, rakasti hyvää ruokaa ja tyttöjä; mutta
keskustelujen jälkeen oli hänet varmaankin huomattu tuohon
valtiokaappaukseen liian typeräksi. Ja hän oli kirkolle nyt hätävarana,
jota vielä mieliteltiin.

-- Moreuxin kurjassa koulussa ollessaan, sanoi Markus lempeästi, oli
Férou, kuten tiedämme, niin köyhä ja työn ja huolien rasittama, että en
voi ajatella tuota opettajaa, jota on hätyytetty kuin metsänotusta,
tuntematta sydämmessäni ääretöntä tuskaa ja sääliä.

Silloin Genevièven suuttumus muuttui hermostuneeksi katkeruudeksi ja hän
puhkesi kyyneliin.

-- Niin, niin, kyllä ymmärrän sinut, olen sydämmetön, sitähän tarkoitat?
Olet pitänyt minua tyhmänä ja nyt pidät minua ilkeänäkin. Kuinka voimme
rakastaa toisiamme, kun minä mielestäsi olen yksinkertainen ja
kovasydämminen nainen?

Markus tahtoi rauhoittaa häntä, hämmästyneenä ja onnettomana tämmöisestä
käänteestä. Mutta hän kiihtyi yhä enemmän.

-- Ei, ei, kaikki on lopussa välillämme. Koska päivä päivältä yhä
enemmän halveksit minua, olisi parempi erota heti, ennenkuin pahempaa
tapahtuu.

Hän meni kiivaasti omaan huoneeseensa ja lukitsi oven vihaisesti. Markus
seisoi suljetun oven takana epätoivoissaan ja kyyneleitä vuodattaen.
Tähän saakka oli ovi aina ollut selkoselällään, puolisot olivat
keskustelleet ja olleet yhdessä, vaikka lepäsivät eri vuoteissa. Nyt oli
ero täydellinen, mies ja vaimo eläisivät tämän jälkeen aivan vieraina
toisilleen.

Seuraavina öinä Geneviève samoin sulki oven. Ja kun se kerran oli tullut
tavaksi, näyttäytyi hän Markukselle ainoastaan täysin puettuna ja
kammattuna, ikäänkuin pieninkin epäjärjestys puvussa olisi saattanut
hänet hämilleen. Hän oli ollut seitsemän kuukautta raskaana ja oli ensin
tätä tilaansa käyttänyt hyväkseen keskeyttääkseen kaiken aviollisen
lähenemisen; ja sitä mukaa kuin synnyttäminen lähestyi osoitti hän yhä
enemmän kammoavansa hyväilyjä, pienimmästäkin kosketuksesta peräytyi hän
levottomana ja äreänä, hän joka ennen oli ollut niin hellä ja
intohimoinen. Kummastuneena oli Markus ensi alussa pitänyt tätä
raskauden aiheuttamien omituisten häiriöiden seurauksena, ja hän oli
alistunut siihen, veljellisesti odottaen kaipuun heräämistä. Mutta hänen
ihmettelynsä kasvoi yhä, kun hän huomasi vastenmielisyyden, melkein
vihan valtaavan Genevièven, sillä hän oli luullut että uuden lapsen
syntyminen päinvastoin lähentäisi heidät toisiinsa, yhdistäisi heidät
vielä likemmin. Ja toisaalta hänen levottomuutensa kasvoi, hän tiesi
mikä hirveä vaara nyt seurasi riidoista ja epäsovusta: niin kauan kun
mies ja vaimo pysyvät toistensa omina, ovat he samaa lihaa, ero heidän
välillään on mahdoton, pahimmatkin riidan syyt hupenevat suudelmiin:
mutta kun syntyy vuode-ero on pieninkin riita vaarallinen, ja sovinto
mahdoton. Niinkauvan kuin Geneviève oli ollut kiintynyt Markukseen,
jumaloiden ja rakastaen häntä, ei hän ollut pelännyt taistelua, jonka
tarkoituksena oli riistää häneltä hänen vaimonsa. Hän tiesi hänet
omakseen, mikään voima maailmassa ei voisi voittaa kaikkivaltiasta
rakkautta. Mutta jos Geneviève ei enää rakastanut häntä, niin voihan
olla mahdollista että hänen vastustajiensa raivoisa ponnistus viimein
onnistuisi! Ja nähdessään hänen tulevan yhtä kylmemmäksi, tunsi hän että
onnettomuus oli mahdollinen, hänen sydän raukkaansa kouristi kasvava,
sietämätön tuska.

Eräs tapaus valaisi Markukselle hetkeksi rakastetun vaimonsa hämärää
arvoitusta, vaimon, joka oli tulemaisillaan äidiksi ja jonka rakkaus
näytti sammuneen. Hän sai kuulla että Geneviève oli vaihtanut
rippi-isää, jättänyt lempeän apotti Quandieun ja valinnut hänen sijaansa
isä Theodosiuksen, apostolinnäköisen kapusiinien esimiehen, joka
erinomaisesti osasi panna toimeen Pyhän Antonius Padualaisen ihmeitä.
Syyksi vaihtoon sanoi hän alituisen ahdistuksen, sammumattoman nälän,
jota Saint-Martinin kirkkoherra ei voinut tyydyttää ollen liian laimea
hänen kiihkeälle uskolleen: kaunis, innokas isä Theodosius sitä vastoin
varmaankin ravitsisi häntä sillä salaperäisellä leivällä, jota hän
tarvitsi. Itse asiassa oli isä Crabot, vanhojen rouvien itsevaltias
hallitsia, saanut aikaan vaihdoksia jouduttaakseen varmaa voittoa, jota
niin taitavasti ja hitaasti oli valmistettu. Markus ei hetkeäkään
epäillyt Genevièveä halpamaisista vehkeistä komean kapusiinin kanssa,
jonka suuret leimuavat silmät ja kiharainen parta lumosivat uskovaisia
naisia; hän tunsi hänen uskollisuutensa ja arvokkaisuutensa, hän tunsi
tuon ruumiin arvokkaisuuden, sillä sen hän oli tuntenut niinäkin
hekumallisina hetkinä, jolloin hän antoi koko olentonsa. Mutta voihan,
menemättä niinkään pitkälle, otaksua että Theodosiuksen valtaan ijältään
vielä nuoren naisen ylitse osaksi oli syynä kauniin miehen aistillinen
vaikutus, miehen, joka oli kuin Jumala ja jota oli toteltava kuin
jumalaa! Uskonnollisten keskustelujen ja etenkin pitkien
synnintunnustuksien jälkeen hän palatessaan miehensä luo aivan vapisi ja
oli syvästi liikutettu, jota Markus ei koskaan ollut huomannut, kun hän
palasi apotti Quandieun luota. Hänessä heräsi siellä varmaankin joku
salaperäinen intohimo, hän sai lemmen kaipuulleen muuta tyydytystä, joka
raskauden synnyttämän kummallisen häiriötilan aikana korvasi puolison
hyväilyt. Kenties koetti munkki myöskin kauhistuttaa Genevièveä
puhumalla siitä, että hän nyt kantoi tuomitun miehen lasta. Useita
kertoja oli Geneviève epätoivoissaan puhunut tuosta pienestä olennosta
jonkunmoisen kauhun valtaamana niinkuin välistä tapahtuu äideille, jotka
pelkäävät synnyttävänsä hirviön. Ja jos lapsi syntyisi terveenä, kuinka
voisi hän suojella sitä ympäröivältä synniltä, minne veisi hän sen isän
jumalattomasta asunnosta? Tästä Markus osaksi ymmärsi, miksi Geneviève
oli vaatinut itselleen oman huoneen, häntä vaivasi epäilemättä
tunnonvaivat siitä, että synnyttäisi lapsen epäuskoiselle miehelle, hän
oli vannonut että ei koskaan enää synnyttäisi, hänen rakkautensa oli
turmeltunut ja katkeroittunut ja hän tahtoi tästedes tyytyä elämään
ilman intohimoa. Mutta kuinka paljon epäselvyyttä olikaan vielä, kuinka
äärettömästi Markus kärsikään kun hän ei ymmärtänyt ja kun joka hetki
tunsi luisuvan käsistään rakastetun vaimon, jonka kirkko riisti häneltä,
musertaakseen hänet ja hänen tehtävänsä, ihmiskunnan vapauttamisen!

Palatessaan kerran isä Theodosiuksen luota sanoi Geneviève Louiselle
samalla kertaa innostuneen ja murtuneen näköisenä.

-- Huomenna kello viisi saat mennä kapusiinien kappeliin tunnustamaan
syntisi. Ellet tunnusta syntejäsi, ei sinua oteta enää rippikouluun.

Mutta Markus tuli päättäväisesti väliin. Hän oli antanut Louisen käydä
rippikoulua. Mutta tähän saakka oli hän vastustanut synnintunnustusta.

-- Louise ei mene kapusiinien luo, sanoi hän vakavasti. Tiedäthän sen,
armaani, olen taipunut kaikkeen, mutta nyt en sitä tee.

Hilliten vielä itseään, kysyi Geneviève:

-- Miksi et tahdo taipua?

-- En voi sanoa sitä lapsen kuullen. Mutta sinä tunnet syyni, en tahdo
että tyttäreni luonne turmellaan, muka päästämällä hänet lapsellisista
synneistä, jotka kotona voidaan korjata.

Markus oli todella selittänyt hänelle syynsä: hänestä oli inhottavaa,
että mies, jonka siveydenlupaus voi saattaa kaikkiin sukupuolielämän
luonnottomuuksiin ja hairahduksiin, johdattaa nuoren tytön ajatukset
salaperäisille aloille. Jos kymmentä varovaista pappia vastasi yksikään
turmeltunut, riitti se tekemään koko synnintunnustuksen saastaisuudeksi,
jonka alaiseksi hän ei tahtonut päästää tytärtään. Tuo salainen
keskustelu pimeässä ja kappelin salaperäinen kiihoitus eivät ainoastaan
olleet solvaus ja mahdollinen turmelus pienelle kahdentoista vuotiaalle
naiselle, jossa juuri vaistot alkoivat herätä elämää varten; vaan se oli
myöskin ikäänkuin nuoren tytön, tulevan puolison ja äidin omakseen
ottaminen, hän kuului sen jälkeen aina tuolle herranpalvelijalle, jonka
kysymykset, saastuttaen hänen puhtautensa, kihlasivat hänet
mustasukkaiselle Jumalalle. Hän oli tunnustustensa kautta rippi-isän
omaisuus, hänen vapiseva ja tottelevainen orjansa, aina valmis olemaan
hänen käsissään valloittamisen ja orjuuttamisen aseena.

-- Jos tyttäremme on tehnyt väärin, toisti Markus, tulee hänen tunnustaa
se sinulle tai minulle, siiloin kun hän tuntee siihen tarvetta. Se on
johdonmukaisempaa ja puhtaampaa.

Geneviève kohautti olkapäitään, hänen mielestään tämä ratkaisu oli
jumalaton ja luonnoton:

-- En tahdo enää kiistellä kanssasi, ystävä raukkani... Sano minulle
ainoastaan, kuinka voi Louise mennä ripille kun et salli hänen tunnustaa
syntejään?

-- Ripillekö? emmekö sitten ole suostuneet odottamaan siksi kun hän
täyttää kaksikymmentä vuotta? Olen antanut hänen lukea katkismusta
samoin kun hän lukee historiaa ja muita aineita, jotta hän myöhemmin
voisi itse arvostella ja päättää.

Silloin suuttui Geneviève. Hän kääntyi lapsen puoleen.

-- Entä sinä Louise, näinkö sinäkin ajattelet, tätäkö sinäkin tahdot?

Liikkumattomana ja ääneti oli lapsi kuunnellut isäänsä ja äitiänsä. Kun
tuollaisia riitoja syntyi, koetti hän silminnähtävästi pysyä
puolueettomana, peläten pahentavansa niitä. Hänen viisaat silmänsä
katselivat vuoroon kumpaistakin, ikäänkuin pyytäen että he eivät
tuottaisi tuskaa toisilleen hänen tähtensä, epätoivoissaan siitä että
oli joutunut alituiseksi riidan syyksi. Hän oli sangen ystävällinen ja
hellä äidilleen: mutta tämä tunsi kuitenkin hänen kallistuvan isänsä
puoleen, jota hän jumaloi ja jolta hän oli perinyt terävän järjen ja
totuuden ja oikeuden rakkauden.

Hetken katseli Louise heitä hellästi. Sitten sanoi hän hiljaa.

-- Minä ajattelisin ja tahtoisin niin mielelläni sitä, mitä te molemmat
ajattelette ja tahdotte!... Onko isän toivo sinusta niin järjetön? Miksi
emme odottaisi vähäsen?

Äiti, joka oli pois suunniltaan, ei voinut enää kuunnella.

-- Se ei ole mikään vastaus, tyttäreni... Ole isäsi kanssa, koska et
enään kunnioita ja tottele minua. Te ajatte minut vielä pois täältä.

Hän meni huoneeseensa ja paiskasi oven vihaisesti kiinni, niin kuin
hänellä oli tapana tehdä, jos häntä vähäisenkin vastustettiin. Sillä
tavoin hän lopetti riidat: ja joka kerta näytti hän joutuvan kauvemmaksi
entisestä rakkaasta kotiliedestään.

Eräs tapaus saattoi hänet uskomaan että koetettiin vähentää hänen
vaikutustaan tyttäreensä. Neiti Rouzaire oli pitkien ja taitavien
toimiensa avulla vihdoinkin saavuttanut ensimmäisen opettajattaren
paikan, jota hän kauvan oli toivonut. Akatemian tarkastaja Le Barazer
oli taipunut Hector de Sangleboeufin johtamien klerikaalisten
senaattorien ja edusmiesten pyyntöihin. Mutta valtiolliseksi
korvaukseksi ja tehden kiusaa niin kuin hänellä oli tapana, oli Le
Barazer nimittänyt Mailleboisiin neiti Rouzairen entiselle paikalle
neiti Mazelinen, Jonvillen opettajattaren ja Markuksen entisen
työtoverin, jonka selvää järkeä ja totuuden ja oikeuden rakkautta tämä
niin syvästi kunnioitti. Ehkä oli akatemian tarkastaja, joka salaa
kannatti Markusta, myöskin tahtonut asettaa hänen viereensä ystävän,
joka tekisi työtä saman tarkoituksen hyväksi, eikä joka hetki
vastustaisi häntä niinkuin neiti Rouzaire oli tehnyt; ja hän oli
hämmästyvinään kun pormestari Philis, kunnallisneuvoston nimessä,
uskalsi valittaa tällaista valintaa, joka saattaisi Mailleboisin tytöt
uskottoman käsiin: olihan hän täyttänyt Hector de Sangleboeufin pyynnön!
Voitiinko häntä moittia siitä että hallinnollisen järjestyksen vuoksi
oli valinnut yhden ansiokkaimmista opettajista, josta ei kukaan vielä
ollut valittanut? Neiti Mazelinen ensimmäinen esiintyminen
Mailleboisissa oli todella hyvin onnistunut, hänen rauhallinen
iloisuutensa ja äidillinen tapansa, jolla hän heti valloitti
oppilastensa rakkauden, miellytti kaikkia. Hänen lempeytensä ja intonsa
oli ihailtava, hän koetti tehdä tytöistään niinkuin hän heitä kutsui,
kunnon naisia, vapaita puolisoja ja äitejä, jotka synnyttävät vapaita
ihmisiä. Mutta hän ei enää vienyt tyttöjä messuun, eikä
juhlakulkueisiin, hän oli poistanut rukoukset ja katkismuksen lukemisen
ja Geneviève, joka tunsi hänet hyvin Jonvillen ajoilta, suuttui ja
vastusti samoin kuin jotkut muut klerikaaliseen puolueeseen kuuluvat
vanhemmat. Vaikka hän ei ollut pitänyt neiti Rouzairesta, jonka salaiset
vehkeet olivat häirinneet hänen perheensä rauhaa, näytti hän nyt
kaipaavan häntä, hän piti uutta opettajatarta epäluulon alaisena,
kykenevänä kaikkein pahimpiinkin juoniin.

-- Kuuletko, Louise, jos neiti Mazeline pitää teille sopimattomia
puheita, kerrot sinä sen heti minulle. En tahdo että minulta riistetään
tyttäreni sydän.

Kärsimättömänä Markus ei voinut olla tulematta väliin.

--- Sehän on mieletöntä, neiti Mazelinekö ryöstäisi sydämmiä! Sinä
ihailit häntä ennen niinkuin minäkin, kellään ei voi olla selvempää
järkeä, eikä hellempää sydäntä.

-- Oh! ystäväni, tietysti sinä häntä kannatat. Te olette luodut
toisianne ymmärtämään. Mene sitten hänen luokseen, anna hänelle
tyttäremme, koska minusta ei enää mitään välitetä.

Ja taas riensi Geneviève omaan huoneeseensa itkemään ja pikku Louisen
täytyi itkeä ja rukoilla hänen vieressään monta tuntia, ennenkuin hän
jälleen ryhtyi pitämään huolta taloudesta.

Äkkiä saatiin kuulla eräs uskomaton uutinen, joka herätti suurta
huomiota. Asianajaja Delbos oli matkustanut Pariisiin, käynyt
ministerien luona ja näyttänyt kuuluisaa kirjoituskaavaa; eikä tiedetty
minkä vaikuttavan henkilön avulla hän vihdoin oli saanut aikaan sen,
että laillinen tarkastus pidettiin Valmariessa, isä Philibinin luona.
Mutta omituinen oli tuo tutkimus. Poliisikomisarius saapui odottamatta,
alkoi tutkia opiston johtajan monilukuisia asiakirjoja ja löysi erään
käärön sisästä kellastuneen paperin, jossa oli huolellisesti
säilytettynä tuo revitty kulma. Ei voinut olla erehdystä, palanen sopi
tarkalleen uhrin luota löydetyn kaavan repeämään. Lisättiin vielä, että
isä Philibin, jota hänen esimiehensä isä Crabot heti tutki asiasta, oli
suoraan tunnustanut hämmentyneensä tällaisesta tapauksesta. Ainoaksi
selitykseksi sanoi hän, että hänet, nähdessään kaavassa veljien koulun
nimimerkin oli vallannut sellainen vaistomainen levottomuus, että hänen
kätensä oli toiminut nopeammin kuin hänen ajatuksensa. Myöhemmin oli hän
pysynyt vaiti siksi että tarkoin tutkittuaan juttua oli tullut siihen
varmaan vakaumukseen että Simon oli syyllinen ja että hän jättäessään
rikospaikalle tuon törkeän väärennyksen oli tahtonut vahingoittaa
uskontoa. Isä Philibin piti siis tekoaan kunniana itselleen, sillä
kulman repäiseminen ja asian salaaminen tekivät hänestä sankarin, joka
korotti kirkon inhimillisen oikeuden yläpuolelle. Olisihan tavallinen
rikostoveri hävittänyt palasen! koska hän oli säilyttänyt sen, niin
pitihän siis ymmärtää että hän aikoi kaiken kertoa aikanaan! Oikeana
syynä tähän selittämättömään varomattomuuteen pitivät jotkut hänen
keräämisintoaan, tai ehkä hän myöskin toivoi siitä mahtavaa asetta
itselleen. Sanottiin että isä Crabot, joka itse hävitti saamansa
käyntikortitkin, oli raivoissaan tästä järjettömästä asiakirjojen,
paperilappujen ja luettelojen keräämisestä. Mentiinpä niinkin pitkälle
että väitettiin hänen ensimmäisessä vimmastuneessa hämmästyksessään
huutaneen: Mitä! minä käskin hänen kaikki polttamaan ja hän on säästänyt
tämän! Mutta heti löydön tapahduttua katosi isä Philibin, jota
vangitsemiskäsky ei vielä ollut kohdannut. Ja kun uskovaiset
huolestuneina kysyivät hänen kohtaloaan, vastattiin heille että isä
Poirier, Beaumontin hengellisen maakunnan esimies, oli lähettänyt hänet
erääseen italialaiseen luostariin, joka hautasi hänet ijäiseen
vaitioloon.

Nyt näytti Simonin oikeusjutun tarkastaminen välttämättömältä.
Riemuissaan kutsui Delbos heti Davidin ja Markuksen luokseen,
päättääkseen heidän kanssaan, missä muodossa anomus oli lähetettävä
oikeusministerille. Delbos oli ensin aavistanut että veljien koulun
leimalla varustettu kulma saattoi olla tallella ja hän oli saanut aikaan
löydön, oli hankkinut uuden todistuksen, joka riitti kumoamaan
Beaumontin oikeusistuimen päätöksen. Ja hän oli sitä mieltä, että oli
aluksi tyydyttävä ainoastaan tähän todistukseen ja vähäksi aikaa
jätettävä syrjälle presidentti Gragnonin laiton tiedonanto valamiehille,
jota vielä oli vaikea näyttää toteen ja johon oikeudenkäynti varmaankin
tuottaisi valoa. Hänen mielestään oli viisainta käydä suoraan veli
Gorgiaan kimppuun, nyt kun totuus oli tullut ilmi, tehdä tyhjäksi
asiantuntijain ilmoitus, osoittaa päivän selvästi mistä kaava oli
kotoisin ja tehdä isä Philibinkin syylliseksi salaamiseen ja valheeseen.
Kun David ja Markus läksivät Delbosin luota, oli päätös tehty. David
kirjoitti seuraavana päivänä lainmukaisen ilmiantokirjeen ministerille,
syyttäen veli Gorgiasta pikku Zéphirinin raiskaamisesta ja murhasta,
samasta rikoksesta, jonka vuoksi hänen veljensä Simon oli kymmenen
vuotta ollut rangaistussiirtolassa.

Silloin nousi mielten kuohu huippuunsa. Kun kulma löydettiin isä
Philibinin paperien joukosta, valtasi uupumus ja toivottomuus hetkeksi
kiihkeimmätkin kirkon puolustajat. Tällä kertaa näytti puolue olevan
hukassa ja "Petit Beaumontaisissa" oli kirjoitus, jossa jesuiitta-isän
tekoa selvästi moitittiin. Mutta kaksi päivää myöhemmin olivat
kirkolliset jälleen toipuneet, sama lehti julisti pyhäksi varkauden ja
valheen, puhui pyhästä Philibinistä, joka oli sankari ja marttyyri.
Hänestä ilmestyi sädekehällä ja palmuilla koristettuja kuvia. Syntyi
legenda, joka kertoi kuinka tämä isä syrjäisessä Apenniinivuorten
luostarissa, aarniometsien keskellä rukoili yöt ja päivät, kantoi
jouhipaitaa ja uhrasi itsensä maailman syntien tähden: ja kaupungilla
kierteli pieniä pyhiä kuvia, joissa hän oli polvillaan ja joiden
toisella puolella oli rukous. Julkinen syytös veli Gorgiasta vastaan
antoi klerikaaleille takaisin kaiken heidän hurjan raivonsa, sillä
heidän vakuutuksensa oli että juutalaisen voitto ärsyttäisi koko
kirkollista puoluetta, olisi isku itse kirkon sydämmeen. Kaikki entiset
juutalaisviholliset nousivat taisteluun entistä vielä leppymättömämpinä,
päättivät voittaa tai kuolla. Ja Mailleboisissa, Beaumontissa, koko
maassa, alkoi sama taistelu uudelleen, toisella puolella olivat
vapaa-ajattelijat, totuuden ja oikeuden puolustajat, jotka kulkivat
tulevaisuutta kohden, toisella taas taantumuksen miehet,
auktoriteettiuskoiset, jotka olivat vihan Jumalan vallassa ja tahtoivat
pelastaa maailman sotamiesten ja pappien avulla. Mailleboisin
kunnallisneuvosto joutui taas ankaraan riitaan opettajan suhteen,
perheissä syntyi epäsopua, Markuksen oppilaat ja veljien oppilaat
heittivät toisiaan kivillä République-torilla, tullessaan koulusta.
Beaumontin ylhäisö etenkin kauhistui, levottomuus valtasi kaikki
ensimmäisen jutun osanottajat, tuomarit ja muut virkamiehet, jotka
pelkäsivät joutuvansa vaaraan, jos alettaisiin tutkia tuota hirveätä,
pimeyteen haudattua juttua. Salvan iloitsi Markuksen kanssa joka kerran
kun he tapasivat toisensa, mutta kuinka paljon olikaan sellaisia, jotka
eivät saaneet unta öisin, ajatellessaan vaarallisia ruumiita, jotka
uhkasivat nousta haudoistaan! Politikoitsijat pelkäsivät läheisissä
vaaleissa menettävänsä asemansa: radikaalinen Lemarrois, joka ennen oli
ollut varma pormestarin virastaan, näki kauhulla Delbosin suosion
lisääntyvän; ystävällinen Marcilly, joka alinomaa vaani tilaisuuksia
menestykseen, kadotti varmuutensa eikä tiennyt mille puolelle kallistua;
vanhoilliset edusmiehet ja senaattorit rajun Hector de Sangleboeufin
johtamina, tekivät epätoivoisesti vastarintaa, tuntien että oli
nousemassa myrsky, joka veisi heidät kaikki mukanaan. Hallituksessa ja
yliopistossa oli pelko yhtä suuri, prefekti Hennebise vaikeroi kun ei
voinut tukehuttaa juttua, rehtori Forbes työnsi kaiken vastuunalaisuuden
akatemiantarkastaja Le Barazerille, joka yksin oli tyyni ja rauhallinen
kaiken sekasorron keskellä. Rehtori Depinvilliers taas vei yhä, mistään
välittämättä, tyttärensä messuun ja tarkastaja Mauraisin kysyi
kauhistuneena ja hämmästyneenä asiain käänteestä itseltään eikö ollut
aika ruveta vapaamuurariksi. Mutta etenkin oikeuston jäsenien joukossa
oli levottomuus suuri, sillä tulisihan vanhan jutun tarkastamisesta uusi
juttu ensimmäisen tuomareita vastaan, ja mitä hirveitä asioita
tulisikaan ilmi, jos asiakirjat aukaistaisiin! Tutkintotuomari Daix. tuo
rehellinen mutta onneton mies, jota omatunto soimasi siitä että oli
antanut myöten vaimonsa kiihkeälle kunnianhimolle, kulki kalpeana ja
äänettömänä oikeuspalatsissa. Siro valtionprokuraattori Raoul de La
Bissonnière sitä vastoin oli aina hyvällä tuulella ja ylenmäärin
iloinen, josta arvasi hänen kaikin voimin koettavan peittää pelkoaan. Ja
presidentti Gragnon, joka oli kaikkein suurimmassa vaarassa, näytti
äkkiä vanhentuneen, hän laahasi suurta ruumistaan, kasvot olivat paksut
ja raskaat, hartiat koukistuneet näkymättömän painon alla ja kun hän
tunsi jonkun katsovan itseään suoristi hän vartalonsa vilkaisten salaa
silmillään. Näiden herrojen vaimotkin alkoivat taas salongeissaan kutoa
vehkeitä, harjoittaa kiihoitusta ja yllytystä. Ja levottomuus siirtyi
porvariperheistä palvelijoihin, palvelijoista käsityöläisiin,
käsityöläisistä työmiehiin ja koko kansa joutui yleisen mielettömyyden
valtaan.

Äkkiä huomattiin että isä Crabot. jonka hieno käytös ja komeat puvut
olivat yleisesti tunnetut Jaffreskadun salongeissa, ei enään
näyttäytynyt siellä ja tätä yksinäisyyden tarvetta pidettiin
hienotunteisuuden ja syvän uskonnollisuuden todistuksena, ja siitä
puhuivat hänen ystävänsä hartaalla liikutuksella. Isä Philibin oli
kadonnut, jälellä oli vain veli Fulgentius, joka aina oli innossaan
liiallinen, oli niin kömpelö kaikissa toimissaan että kirkollisten
joukossa alkoi liikkua pahoja huhuja: Valmariessa oli varmaankin
päätetty uhrata hänet. Mutta päivän sankari, päivä päivältä yhä
hämmästyttävämpi ilmiö, oli veli Gorgias, joka vastusti syytöstä
ihmeteltävällä rohkeudella. Samana päivänä, jolloin Davidin
ilmiantokirje julkaistiin riensi hän "Petit Beaumontaisin" toimistoon
vastaamaan, hän herjasi juutalaisia, keksi eriskummallisia juttuja,
väärensi totuuden nerokkailla valheilla, jotka voivat hämmentää
selvimmänkin järjen: hän laski leikkiä, kysyi oliko opettajien tapana
kulkea kirjoituskaava taskussa; hän kielsi kaikki, sekä nimimerkin että
leiman, selittäen että Simon, joka oli jäljentänyt hänen käsialaansa,
oli myöskin aivan hyvin voinut itselleen hankkia veljesten koulun leiman
tai teettääkin itselleen sen. Se oli mieletöntä, mutta hän julisti tätä
selitystä niin kaikuvalla äänellä, tehden niin pontevia liikkeitä, että
uuteen selitykseen pian uskottiin, se muuttui julkiseksi totuudeksi.
Silloin ei "Petit Beaumontais" enää epäillyt, se omaksui tuon jutun
väärästä nimimerkistä, se selitti että Simon oli edeltäpäin miettinyt
kaikki, ja tehdessään rikoksen koettanut helvetillisen kavalasti panna
sen pyhän munkin syyksi häväistäkseen siten kirkkoa. Tämä järjetön juttu
kiihoitti yksinkertaista kansaa, jota katkismus ja orjuus olivat
vuosisatoja turmelleet, veli Gorgias kohosi uskon marttyyrin arvoon, isä
Philibinin rinnalle. Kun hän näyttäytyi, otettiin hänet vastaan
riemuhuudoilla, naiset suutelivat hänen viittansa liepeitä, lapset
pyysivät hänen siunaustaan ja julkeana, voitonriemuisena piti hän
puheita joukoille, teki eriskummallisia temppuja kansan epäjumalana,
varmana siitä että ne kiitollisesti otettaisiin vastaan. Mutta tämän
varmuuden alla näkivät ihmiset, jotka tunsivat totuuden, onnettoman
suuren tuskan kun hänen täytyi näytellä osaa, jonka mahdottomuuden hän
itse paraiten tunsi; oli silminnähtävää että hän oli ainoastaan
näyttelijä, onneton nukke, jonka näkymättömät kädet panivat liikkeelle.
Turhaan katosi isä Crabot, hautautuen nöyrästi kylmään ja alastomaan
kammioonsa Valmariessa, hänen tumma varjonsa liikkui lakkaamatta
näyttämöllä, ja voi helposti arvata että hänen taitavat kätensä pitivät
lankoja, panivat liikkeelle kaikki nuket ja työskentelivät kirkon
kunniaksi.

Kovimman kiihoituksen vallitessa ja huolimatta yhdistyneiden
vanhoillisten voimien vastustuksesta täytyi oikeusministerin jättää
ylioikeuteen tarkastusanomus, jonka David oli rouva Simonin ja hänen
lastensa nimessä tehnyt. Se oli ensimmäinen totuuden voitto ja
kirkollinen puolue näytti hetkeksi lannistuneen. Mutta jo seuraavana
päivänä alkoi taistelu uudelleen, itse ylioikeutta häväistiin ja
soimattiin, sen sanottiin olevan myydyn juutalaisille. "Petit
Beaumontais" ilmoitti tarkasti summat, solvasi presidenttiä, yleistä
syyttäjää ja neuvoksia, kertoen inhoittavia keksittyjä juttuja heidän
yksityiselämästään. Jutun tarkastaminen kesti kaksi kuukautta, ja koko
sillä ajalla ei saastaisuuksien virta lakannut juoksemasta, ei
ainoatakaan keinoa, ei valhetta eikä rikosta jäänyt käyttämättä, jotta
voitaisiin pysähdyttää lahjomatonta oikeutta kulussaan. Muistettavien
keskustelujen jälkeen, joissa muutamat tuomarit huolimatta riehuvista
intohimoista antoivat kauniin todistuksen terveestä järjestä ja
rohkeasta oikeudenmukaisuudesta, tehtiin vihdoinkin päätös ja vaikka
sitä edeltäpäin oli aavistettu vaikutti se kuitenkin kuin salaman isku.
Oikeus hyväksyi anomuksen, sanoi että oli syytä tarkastukseen ja päätti
itse ottaa huolekseen tutkimuksen.

Tuona iltana käveli Markus koulutuntien loputtua yksin pienessä
puutarhassaan lauhkeassa keväthämärässä. Louise ei vielä ollut palannut
koulusta, sillä neiti Mazeline, jonka lempioppilas hän oli, pidätti
hänet joskus luonaan. Geneviève oli heti aamiaisen jälkeen lähtenyt
isoäidin luo: missä hän nykyään vietti melkein kaikki päivänsä. Raitis
syreenien tuoksu täytti lämpimän ilman, mutta Markusta kidutti
katkera tuska hävitetyn kotinsa tähden. Hän ei ollut taipunut
synnintunnustuskysymyksessä ja hänen tyttärensä ei enää käynyt
rippikoulussakaan, sillä pappi ei tahtonut ottaa häntä vastaan ellei hän
tunnustaisi syntejään. Mutta hänen täytyi taistella aamusta iltaan
vaimoaan vastaan, joka oli kauhistuksissaan ajatellessaan Louisen
kadotusta ja joka piti itseään syypäänä siihen, kun ei hänellä ollut
voimaa ottaa lastaan syliinsä ja itse kantaa häntä kirkkoon. Hän muisti
omaa ihanaa herran ehtoollistaan, hänen elämänsä kauneinta päivää,
jolloin hän puettuna valkoiseen pukuun, pyhän savun ja kynttilöiden
keskellä valitsi lempeän Jesuksen yljäkseen, ainoaksi puolisokseen,
taivaalliseksi rakkaudekseen, jonka suloisuutta yksin hän nyt vannoi
nauttivansa. Hänen tyttäreltäänkö siis riistettäisiin tämä autuus, hän
vaipuisi luontokappaleiden kannalle, joilla ei ole uskontoa? Ja hän
käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta riistääkseen puolisoltaan
suostumuksen, muuttaen kodin alituiseksi taistelukentäksi, jossa
pienimmätkin asianhaarat synnyttivät loppumattomia riitoja.

Viihdyttävä hämärä saapui hitaasti, Markuksen valtasi suuri väsymys ja
hän ihmetteli kuinka oli voinut vastustaa rohkeudella, joka oli niin
julma heille kaikille. Kaikki hänen entinen suvaitsevaisuutensa palasi;
kun hän oli antanut kastaa tyttärensä, niin voisihan hän antaa hänen
mennä myöskin ripille! Hänen vaimonsa luettelemat syyt, joihin hän niin
kauan oli taipunut, eivät olleet mitättömiä: yksilöllisen vapauden
kunnioitus, äidin oikeudet ja omantunnonoikeudet. Kodissa oli äiti
pakostakin kasvattaja, johdattaja, etenkin kun oli kysymys tytöistä. Jos
ei mitään välittänyt hänen mielipiteistään, jos toimi vastoin hänen
tahtoaan ja sydäntään, oli siitä seurauksena täydellinen ero. Heidän
välillään ei enää ollut mitään sidettä, onni oli hävitetty, vanhemmat ja
lapsi joutuivat tuohon hirveään, sisälliseen taisteluun, josta hänen
ennen niin rauhallinen ja lämmin kotinsa nyt kärsi. Ja hän asteli yhä
pimeässä pitkin pienen puutarhan kapeita käytäviä, kysyen itseltään,
millä tavoin hän vielä voisi taipua, saadakseen hiukan rauhaa ja onnea.

Eräs seikka häntä etenkin vaivasi: olihan hän itse syyllinen
tähän suureen onnettomuuteen! Hän oli jo ennenkin huomannut
vastuunalaisuutensa, hän oli joskus kysynyt itseltään, miksi ei hän
heidän avioliittonsa alussa ollut koettanut valloittaa Genevièveä omalle
uskolleen. Silloin oli hän kuulunut hänelle täydellisesti, oli
antautunut hänelle niin luottavaisena, niin valmiina olemaan yhtä hänen
kanssaan ruumiin ja sielun puolesta. Hän tuolla ainoalla hetkellä olisi
voinut riistää vaimon pappien käsistä, tekemällä kadotuksen pelon
rasittamasta lapsesta itsetietoisen elämäntoverin itselleen, vapaan
naisen, joka rakastaisi totuutta ja oikeutta. Heidän ensimmäisissä
riidoissaan oli Geneviève huutanut hänelle: "Jos kärsit nähdessäsi, että
me emme ajattele samalla tavalla, niin on oma syysi. Miksi et opettanut
minua. Minä olen se, miksi minut on tehty, ja onnettomuus on siinä,
ettet osannut luoda minua uudelleen". Nyt hän ei enää horjumattomassa
uskonylpeydessään myöntänyt että Markus olisi voinut vaikuttaa häneen.
Tämä muisti vain katkerasti tuota kadotettua tilaisuutta, katui
itsekästä rakkauttaan heidän onnensa suloisessa keväässä, jolloin hän
vain ihaili sen kauneutta, piti sitä täydellisenä, tuntematta tarvetta
tutkia ja valaista vaimonsa mieltä. Sitä paitsi hän ei siihen aikaan
vielä ollenkaan aikonut totuuden työmieheksi, jonka vuoksi hän oli
tehnyt myönnytyksiä, luullen olevansa kyllin rakastettu, kyllin vahva
pysyäkseen herrana. Ja kaikki tämä nykyinen tuska tuli hänen
turhamaisuudestaan, rakkautensa sokeasta heikkoudesta.

Markus pysähtyi kukkivan, vahvatuoksuisen syreenipensaan eteen ja
innostus, taistelun tarve valtasi hänet uudelleen. Hän ei ollut muinoin
koettanut vapauttaa tuota erehdysten läpitunkemaa järkeä, joka oli
uskottu hänelle, mutta estikö se häntä tekemästä sitä nyt, pelastamasta
tytärtä siitä kadotuksesta, johon äiti oli joutunut? Vika olisi vieläkin
anteeksiantamattomampi nyt kun hänellä oli elämäntehtävä. Hän oli
ottanut toimekseen muiden lasten pelastamisen vuosisataisen valheen
vallasta, ja hänkö siis näyttäisi ettei voinut varjella siitä omaa
lastaan? Se että yksinkertainen perheenisä saadakseen rauhaa suostui
uskovaisen vaimonsa tahtoon ja salli tyttärensä noudattaa alhaisia ja
vaarallisia tapoja, oli vielä anteeksi annettavaa. Mutta hän! hän, joka
oli ottanut ristiinnaulitun kuvan pois koulustaan, joka vaati
täydellistä maallikko-opetusta, joka julkisesti opetti että oli
välttämätöntä riistää nainen kirkon vallasta, jos vihdoinkin tahdottiin
rakentaa onnellinen yhteiskunta! Olisihan se suurin voimattomuuden
tunnustus, suurin tappio? Se kieltäisi, se tekisi tyhjäksi koko hänen
tehtävänsä. Hän kadottaisi kaiken vallan, hän ei voisi vaatia muilta
sitä, mitä ei kyennyt toteuttamaan kotonaan, jossa hänen järkensä ja
sydämmensä olisi pitänyt ensin voittaa. Ja minkä ulkokullatun ja heikon
kasvatuksen saisikaan hänen tyttärensä, joka tunsi hänen mielipiteensä
ja uskonsa, tiesi hänen vastustavan synnintunnustusta ja rippiä, ja
kysyisi itseltään miksi hänen isänsä suvaitsi kotonaan sen, minkä hän
ehdottomasti tuomitsi muiden luona! Hän ajatteli siis toisella lailla ja
toimi toisella! Ei, ei! suvaitsevaisuus oli mahdoton, hän ei voinut enää
taipua, muuten koko hänen vapautustyönsä kukistuisi yleisen
halveksumisen alle.

Markus alkoi uudelleen kävellä, ensimmäisten tähtien syttyessä
tummenevalle taivaalle. Yksi kirkon voitoista oli se, että
vapaa-aatteiset vanhemmat eivät uskaltaneet ottaa lapsiaan sen vallasta,
peläten häpeää ja uskaltamatta rikkoa yleisiä tapoja. Kuka sitten
alkaisi, pelkäämättä sitä, että pojat eivät saisi paikkoja ja
tytöt pääsisi naimisiin, elleivät he täyttäisi uskonnollisia
velvollisuuksiaan, vaikkapa vain muodollisesti? Täytyisi varmaankin
odottaa vielä kauankin, siksi kunnes tiede hävittäisi uskonkappaleet,
kukistaisi käytännössä, mitä se jo oli kukistanut käsityksessä. Mutta
uskaliaiden ihmisten tuli ensin olla esimerkkinä. Markusta kummastutti
etenkin nykyisen kirkon ponnistukset saadakseen valtaansa naiset, joita
se on vuosisatoja sortanut ja häväissyt, kohdellut pahanhengen lapsina,
syypäinä kaikkiin maailman synteihin. Jesuiittoja, joiden nerontuotteena
oli Jumalan sovittaminen ihmisten intohimojen mukaan, piti hän tämän
suuren liikkeen työmiehinä, liikkeen, joka on tehnyt naiset
valtiollisiksi ja yhteiskunnallisiksi aseiksi pappien käsissä. He olivat
kironneet rakkauden ja nyt he käyttävät sitä hyväkseen. He olivat
kohdelleet naista saastaisena olentona, jota pyhät eivät saaneet edes
koskettaa ja nyt he hyväilevät häntä, imartelevat häntä, tekevät hänestä
kirkon koristuksen ja tuen, nyt kun he tahtovat käyttää hänen
kaikkivaltaansa mieheen. Naisen sukupuoli loistaa alttarin kynttilöiden
keskellä, he hyväksyvät sen armontienä, he käyttävät sitä ansana, jonka
avulla he toivovat valloittavansa ja kukistavansa miehen. Tulivathan
kaikki nykyisen yhteiskunnan eripuraisuudet, kaikki sen onnettomat
riidat tästä erosta puoleksi vapautuneen miehen ja orjaksi jääneen,
kuolevan, katolilaisuuden lumooman naisen välillä! Kysymys oli juuri
siinä, ei pitänyt antaa kirkon käyttää hyväkseen tuota myöhään
ilmestynyttä hellyyttä, jolla se vaivuttaa uneen tyttäremme ja
puolisomme, siltä oli riistettävä ansio valevapautuksesta jonka se
heille antaa, heidät oli todella vapautettava ja otettava sen vallasta,
koska he ovat meidän, samoinkuin me olemme heidän. Kolme voimaa oli
olemassa mies, nainen ja kirkko, ja kirkko ja nainen eivät saaneet olla
miestä vastaan, vaan mies ja nainen kirkkoa vastaan. Ovatpa aviopuolisot
sitäpaitsi yksi! Mies ja vaimo eivät voi mitään ilman toisiaan.
Yhdistettyinä ruumiin ja sielun puolesta olivat he voittamattomat, itse
elämän voima, luonnollisessa tilassa saavutettu onni. Ja äkkiä näki
Markus totuuden, ainoan ratkaisun: nainen oli opetettava, hänelle oli
annettava vertaisen ja toverin asema meidän rinnallamme, sillä
vapautettu nainen yksin voi vapauttaa miehen.

Kun Markus rauhoittuneena ja vahvistuneena oli koonnut kaikki
rohkeutensa taistellakseen vielä, kuuli hän Genevièven palaavan kotiin
ja hän tapasi hänet puolihämärässä luokkahuoneessa. Hän seisoi keskellä
lattiaa suorana ja korkeana, silmät niin säkenöivinä, asento niin
uhkaavana, että Markus tunsi viimeisen myrskyn olevan tulossa.

-- No, sanoi Geneviève kovalla äänellä, oletko nyt tyytyväinen?

-- Mistä olisin tyytyväinen, armaani?

-- Oh! et siis tiedä vielä... Minä saan siis ensiksi kertoa sinulle
suuren uutisen... Teidän sankarilliset ponnistuksenne ovat onnistuneet,
tieto siitä on juuri saapunut. Ylioikeus on päättänyt tarkastaa jutun.

Markus huudahti rajattoman ilon valtaamana, tahtomatta huomata
raivokkaan ivallista ääntä, jolla hänen vaimonsa ilmoitti tämän voiton.

-- Vihdoinkin löytyy siis oikeita tuomareita! viattoman ei enää tarvitse
kärsiä!... Mutta onko uutinen aivan varma?

-- On, on, aivan varma, sain kuulla sen rehellisiltä ihmisiltä, joille
se on sähköitetty. Ilkityö on täytetty, sinä voit siis iloita!

Tämä katkera mielenkuohu oli epäilemättä kaikua raivokkaasta
kohtauksesta vanhojen rouvien luona: joku pyhä mies, pappi tai munkki,
isä Crabotin uskotuista oli varmaankin rientänyt sinne kertomaan
onnettomuudesta, joka saattoi Jumalan vaaraan.

Iloisesti aukaisi Markus sylinsä vaimolleen, tahtomatta vieläkään
ymmärtää.

-- Kiitos, minulle ei olisi voinut olla rakkaampaa hyvän sanoman tuojaa.
Syleile minua!

Geneviève työnsi hänet luotaan vihaa ilmaisevalla liikkeellä.

-- Miksi syleilisin sinua? siksikö että olet ollut osallisena
inhoittavassa työssä, siksikö että iloitset tästä rikoksellisesta
voitosta kirkkoa vastaan? Hävität ja häväiset maasi, perheesi ja itsesi,
pelastaaksesi saastaisen juutalaisen, maailman suurimman konnan.

Lempeästi Markus koetti vielä rauhoittaa häntä.

-- Oi, armaani, älä sano niin. Kuinka voit sinä, joka ennen olit niin
järkevä ja hyvä, puhua noin hirveästi? Se on siis totta, että erehdys on
tarttuvaa siihen määrin että se himmentää selvimmänkin järjen?...
Mieti, sinä tunnet jutun, Simon on syytön, hänen jättäminen
rangaistussiirtolaan on hirveä vääryys, joka turmelevan myrkyn tavoin on
lopuksi tappava koko kansallisuuden.

-- Ei, ei! huusi Geneviève salaperäisen kiihtymyksen valtaamana. Simon
on syyllinen, hän on peruuttamattomasti tuomittu, pyhät miehet ovat
syyttäneet ja vieläkin syyttävät häntä, ja jos hän on viaton, niin ei
voisi enää uskoa uskontoon, täytyisi pitää itse Jumalaa erehtyväisenä.
Ei, ei! hänen täytyy jäädä rangaistussiirtolaan; sinä päivänä, jona hän
sieltä pääsee olisi kaikki mikä on kunnioitettavaa ja taivaallista
täältä maanpäältä kadonnut.

Vähitellen tuli Markus kärsimättömäksi.

-- En voi ymmärtää kuinka niin selvä totuuden ja oikeuden kysymys voisi
eroittaa meidät. Taivaalla ei ole mitään tämän kanssa tekemistä.

-- Anteeksi, ei totuutta eikä oikeutta ole muualla kuin taivaassa.

-- Oh! nyt sanoit sanan, joka selittää meidän erimielisyytemme ja
tuskamme. Sinä ajattelisit vieläkin niinkuin minä, jos et olisi pannut
taivasta väliimme, ja sinä olet jälleen minun silloin kuin järkesi tulee
terveeksi ja sydämmesi toverilliseksi. On ainoastaan yksi totuus ja yksi
oikeus, ne, jotka tiede on vahvistanut.

Genevièvekin kiivastui.

-- Selvittäkäämme nyt kerran välimme, sinä tahdot siis hävittää minun
uskontoni ja minun Jumalani.

-- Niin, huusi Markus, katolilaisuutta vastaan minä taistelen, sen
opetuksen järjettömyyttä, sen menettelytavan ulkokultaisuutta, sen
jumalanpalveluksen turmiollisuutta, sen kuolettavaa vaikutusta lapseen
ja naiseen ja sen yhteiskunnallista vahingollisuutta vastaan. Katolinen
kirkko on vihollinen, joka meidän ensin on kukistettava. Tärkeämpi
yhteiskunnallista kysymystä, tärkeämpi valtiollista kysymystä on
uskonnollinen kysymys, joka sulkee kaikki tiet. Me emme koskaan pääse
askeltakaan eteenpäin, ellemme ensin voita kirkkoa, turmelijaa,
myrkyttäjää, murhaajaa... Ja kuule minua tarkoin! tällainen on syy,
miksi en salli Louisen tunnustaa syntejään ja mennä ripille. Silloin en
mielestäni täyttäisi velvollisuuttani, se olisi täydellisessä
ristiriidassa mielipiteitteni ja opetuksieni kanssa; ja minun täytyisi
heti jättää tämä koulu, lakata opettamasta muiden lapsia, koska minulla
ei ollut voimaa johdattaa omaa lastani totuutta, ainoaa oikeata, ainoaa
hyvää kohden... Minä en taivu, tyttäremme saa itse päättää, kun hän on
täyttänyt kaksikymmentä vuotta.

Raivostuneena aikoi Geneviève vastata, mutta samassa saapui Louise.
Koulutuntien jälkeen oli neiti Mazeline pitänyt häntä kauvan aikaa
luonaan ja hän tuli saattamaankin, selittääkseen iloisesti kuinka hän
oli opettanut lapselle vaikean käsityön. Hän oli pieni ja hoikka, ei
kaunis, mutta erinomaisen miellyttävä, hänellä oli leveät kasvot, suuri,
helläilmeinen suu ja mustat, ihanat silmät, joissa paloi harras
myötätuntoisuus. Hän huusi heti ovelta.

-- Mitä, eikö teillä vielä ole tulta?... Minä olisin tahtonut näyttää
teille pienen, taitavan tyttönne kauniin käsityön!

Mitään vastaamatta Geneviève kutsui heti lasta tylyllä äänellä.

-- Sinäkö se olet Louise. Tule lähemmäksi... Isäsi kohtelee minua taas
raa'asti sinun tähtesi. Hän on varmasti päättänyt, että et saa mennä
ripille... Minä taas vaadin, että teet sen tänä vuonna. Sinä olet
täyttänyt kaksitoista vuotta, etkä voi viipyä kauvempaa saamatta
häpeää... Ja ennen kuin päätän mitään tahdon tuntea sinun mielipiteesi.

Louise oli suuri ikäisekseen, hänen vartalonsa oli jo muodostunut, hän
oli melkein pieni nainen, ymmärtäväisine kasvoineen, joissa äidin hienot
piirteet näyttivät sulavan isältä perityn terveen järjen ilmeeseen. Hän
vastasi kiirehtimättä, hellästi ja säveästi.

-- Minunko mielipiteeni, oi äiti, eihän minulla voi olla omaa
mielipidettä. Mutta minä luulin, että asia jo oli päätetty, koska isä
toivoo ainoastaan että odotetaan minun täysi-ikäisyyttäni... Silloin
sanon sinulle mielipiteeni.

-- Tämäkö on vastauksesi, onneton lapsi? huudahti äiti, jonka suuttumus
kasvoi. Odottaa, kun minulle on päivän selvää, että isäsi hirveät
opetukset joka päivä turmelevat sydäntäsi ja riistävät sinut minulta.

Silloin neiti Mazeline, varomattomasti kyllä, rupesi välittäjäksi, sillä
hänen hyvä sydämensä kärsi tästä surullisesta näytelmästä kodissa, jonka
onni ennen oli liikuttanut häntä.

-- Oi! rakas rouva Froment, teidän Louisenne jumaloi teitä, ja se mitä
hän sanoi, on sangen järkevää.

Kiivaasti kääntyi Geneviève hänen puoleensa.

-- Te, neiti, pitäkää huolta omista asioistanne. En tahdo sanoa mikä on
teidän syynne kaikessa tässä; mutta opettakaa toki oppilaanne
kunnioittamaan Jumalaa ja vanhempiaan... Pysyköön kukin omassaan, eikö
niin?

Opettajatar läksi suruissaan pois, sanaakaan sanomatta, tahtomatta
pahentaa riitaa, ja äiti kääntyi taas tyttärensä puoleen.

-- Kuuntele minua Louise... Ja sinäkin Markus, kuuntele minua
tarkasti... Olen saanut kylliksi, vakuutan teille, että olen saanut
kylliksi ja se mikä tänä iltana on tapahtunut, se mikä täällä on sanottu
täyttää mitan ääriään myöten... Te ette rakasta minua enää, te kidutatte
minua, te tahdotte ajaa minut kotoa.

Suuren, pimeän huoneen perällä itki tyttö lohduttomana,
hämmästyksissään, ja puolison sydän vuoti verta tämän eron tähden. He
huudahtivat yhtä aikaa.

-- Sinutko ajaa kotoa!

-- Niin! te koetatte kaikin voimin tehdä sen minulle sietämättömäksi...
No niin! minun on mahdotonta viipyä kauvempaa tässä häpeän, erehdyksen
ja jumalattomuuden pesässä, jossa jokainen sana, jokainen liike loukkaa
ja vastustaa minua. Minulle on lukemattomia kertoja sanottu, että ei
tämä ollut minun paikkani, enkä minä tahdo joutua kadotukseen teidän
kanssanne ja minä menen tieheni, palaan sinne, mistä olen tullutkin.

Hän oli lausunut tämän tavattoman voimakkaasti.

-- Isoäitisi luo, vai kuinka?

-- Niin, isoäitini luo! Se on turvapaikka, jossa vallitsee häiriytymätön
rauha. Siellä minua ainakin ymmärretään ja rakastetaan. Minun ei koskaan
olisi pitänyt jättää lapsuuteni pyhää kotia... Hyvästi! ei sieluni eikä
ruumiini pidätä minua täällä!

Ja kiivaasti kääntyi hän ovea kohden, käydessään hiukan horjuen
raskauden vaikutuksesta. Louise itki yhä. Mutta Markus teki vielä
viimeisen ponnistuksen, koettaen sulkea häneltä tien.

-- Minä vuorostani pyydän sinua kuuntelemaan... Se ei minua kummastuta,
että tahdot palata sinne, mistä olet tullutkin, sillä minä tiedän sen,
siellä on koetettu kaikin keinoin voittaa sinut takaisin, riistää sinut
minulta. Se on surun ja koston talo... Mutta sinä et ole yksin, sinulla
on lapsi, jota kannat ja jota et voi näin viedä minulta, antaaksesi sen
muille.

Geneviève oli pysähtynyt puolisonsa eteen ja nojautui ovenpieleen. Hän
näytti kasvavan, tulevan pitemmäksi ja itsepäisemmäksi ja hän sanoi
hänelle vasten silmiä:

-- Minä lähden juuri viedäkseni sen pois sinulta, pelastaakseni hänet
sinun inhoittavasta vaikutuksestasi. En voi sallia että hänestäkin teet
pakanan, että turmelet hänenkin järkensä ja sydämmensä, niin kuin tämän
onnettoman tytön. Hän on luullakseni vielä minun, etkä varmaankaan
väkivallalla vaatine häntä omaksesi... Väisty tieltäni, anna minun
mennä.

Markus ei vastannut, hän teki yli-inhimillisen ponnistuksen, jotta ei
käyttäisi väkivaltaa. Hetken katselivat he toisiaan puolipimeässä
salissa.

-- Väisty ovelta, toisti Geneviève tylysti. Ymmärrä toki että päätökseni
on horjumaton. Ethän tahdo saada aikaan häväistystä, vai kuinka? Sillä
et mitään voittaisi, sinut eroitettaisiin virasta, et saisi täyttää
niinkutsuttua tehtävääsi, opettaa lapsia, joita olet rakastanut enemmän
kuin minua ja joista kauniit opetuksesi kasvattavat roistoja... Mene,
säästä itsesi kirottua kouluasi varten ja anna minun palata Jumalani
luo, joka kerran on rankaiseva sinua.

-- Oi! vaimo raukkani, sanoi Markus hiljaa, haavoitettuna sydämmeen
asti, onneksi sinä et puhu itsestäsi; nuo kurjat ihmiset käyttävät sinua
murhaavana aseena minua vastaan; ja minä tunnen heidän sanansa, he
toivovat saavansa aikaan häväistyksen, jotta minut eroitettaisiin
virastani, jotta kouluni suljettaisiin ja tehtäväni raukeaisi tyhjiin.
Minussa tahdotaan kukistaa oikeuden tekijä, Simonin ystävä, joka on
saamaisillaan ilmi hänen viattomuutensa, vai kuinka?... Sinä olet
oikeassa, en tahdo nostaa häväistystä, joka tuottaa iloa niin monelle.

-- Anna minun sitten mennä, sanoi Geneviève itsepäisesti.

-- Kyllä, aivan heti... Sitä ennen tahdon sanoa että rakastan sinua yhä,
enemmänkin kuin ennen, rakastan sinua niin kuin sairasta lapsiraukkaa,
joka on saanut tarttuvan, hitaasti paranevan kuumeen. Mutta minä en ole
toivoton, sillä sinun luonteesi on pohjaltaan hyvä ja terve, olet
järkevä ja rakastava nainen ja olet kerran heräävä pahasta unestasi...
Me olemme sitä paitsi eläneet lähes neljätoista vuotta yhdessä, minä
olen tehnyt sinut naiseksi, puolisoksi ja äidiksi ja vaikka teinkin
väärin, kun en kokonaan luonut sinua uudestaan, olen kuitenkin tuonut
sinuun niin paljon uusia aineksia että ne yhä edelleenkin vaikuttavat...
Sinä olet palaava luokseni, Geneviève.

Geneviève nauroi uhkamielisesti.

-- Sitä en luule.

-- Sinä olet palaava luokseni, toisti Markus varmalla äänellä. Kun saat
tietää totuuden, on rakkaus minuun tekevä loput; ja sinä olet lempeä, et
voi kauan puolustaa vääryyttä... En ole koskaan käyttänyt väkivaltaa
sinua kohtaan, olen aina kunnioittanut tahtoasi, mene siis hulluuteesi,
tyhjennä se pohjaa myöten, koska et muilla keinoin parane siitä.

Hän väistyi ovelta ja antoi vaimolleen tietä. Hetken näytti tämä
epäilevän, ajatellessaan kylmää pimeyttä, joka täytti rakkaan talon,
itkevän kodin. He eivät enää nähneet hänen kasvojaan, joissa miehen
sanat olivat herättäneet syvän tuskan ilmeen. Äkkiä teki hän päätöksen
ja huusi tukahutetulla äänellä. --

-- Hyvästi!

Mutta Louise, joka oli seisonut pimeän huoneen perällä, riensi esiin ja
koetti vuorostaan estää häntä lähtemästä.

-- Oi! äiti, et voi jättää meitä näin, meitä, jotka niin suuresti
rakastamme sinua ja toivomme ainoastaan sinun onneasi.

Ovi oli sulkeutunut, kiireisten askelien lomasta kuului ainoastaan
viimeinen, pidätetty huuto. --

-- Hyvästi! hyvästi!

Silloin Louise vaipui nyyhkyttäen isänsä syliin ja he itkivät kauan
yhdessä, istuen pienellä koulupenkillä. Yö oli tullut, suuressa,
pimeässä salissa kuului ainoastaan heidän hiljaiset nyyhkytyksensä.
Tyhjässä talossa vallitsi surun ja yksinäisyyden syvä hiljaisuus. Vaimo,
äiti oli lähtenyt, hänet oli ryöstetty mieheltä ja lapselta, jotta nämä
joutuisivat tuskaan ja epätoivoon. Koko laaja salavehkeiden verkko tuli
selväksi Markukselle, hän näki kavalan maanalaisen työn, joka
riistämällä hänen rakastetun Genevièvensä tahtoi heikontaa häntä, tahtoi
kiihoittaa häntä äkilliseen vastarintaan, joka veisi hänet itsensä sekä
hänen tehtävänsä perikatoon. Ja hänellä oli ollut voimaa vastaanottaa
ristinsä, eikä kukaan saisi tietää hänen tuskistaan, sillä ei kukaan
nähnyt hänen itkevän tyttärensä kanssa aution kotinsa hämärässä. Hän oli
köyhä mies, jolla ei ollut muuta kuin tämä lapsi ja hän pelkäsi että
sekin häneltä kerran riistettäisiin.

Samana iltana oli Markuksella iltakoulu, neljä kaasuliekkiä sytytettiin,
luokka tuli valoisaksi ja täyttyi ihmisillä. Useimmat hänen entisistä
oppilaistaan, työmiehiä ja konttoristeja, kävivät ahkerasti näillä
tunneilla, joilla hän opetti historiaa, maantiedettä, fysiikkaa ja
luonnontieteitä. Istuen pulpettinsa ääressä puhui Markus puolitoista
tuntia erinomaisen selvästi, taisteli erehdystä vastaan ja koetti
opettaa hiukan totuutta yksinkertaisille oppilailleen. Ja koko ajan
kidutti häntä hirveä tuska, hänen kotinsa oli ryöstetty ja hävitetty,
hänen rakkautensa itki rakastettua ja puolisoa, joka ei enää
vastaanottaisi häntä nyt kylmässä, mutta ennen hellyydestä niin
lämpimässä huoneessa. Mutta rohkeasti, tuntemattomana sankarina, täytti
hän siitä huolimatta tehtävänsä.






KOLMAS KIRJA.




I.


Heti kun ylioikeus oli alkanut tutkia juttua, päättivät David ja Markus
eräänä iltana Lehmannien pienessä, pimeässä kaupassa että tästä lähtien
oli viisainta jättää kaikki toimiminen ja pysyä erillään. Suuri ilo ja
suuri toivo rohkaisivat perhettä, nyt kun tarkastuksen anomus oli
hyväksytty. Jos oikeus toimitti laillisen tutkimuksen, tulisi Simonin
viattomuus epäilemättä tunnustetuksi, vapaaksi julistaminen olisi varma;
heidän tarvitsi siis ainoastaan olla varuillaan, pitää silmällä asiain
kulkua, osoittamatta epäilevänsä maan korkeimpien tuomarien omaatuntoa
ja oikeudenmukaisuutta. Yksi ainoa huoli vähensi ihmisraukkojen iloa;
tiedot Simonin terveydestä eivät olleet hyviä, voisihan hän sortua
kärsimyksiinsä ennen voittoa. Oikeus oli selittänyt että ei ollut syytä
tuoda häntä Ranskaan ennen lopullista päätöstä ja tutkimus uhkasi kestää
useampia kuukausia. Mutta David oli kaikesta huolimatta täynnä uljasta
luottamusta, hän uskoi veljensä tähän saakka osoittamaan tavattomaan
vastustusvoimaan. Hän tunsi hänet, hän rauhoitti heitä kaikkia ja sai
heidät kuuntelemaan juttuja hänen nuoruudestaan, piirteitä säntillisestä
ja arkatuntoisesta Simonista, joka osoitti tavatonta tahdonlujuutta
pitäessään huolta arvostaan ja omaistensa onnesta. Erotessa päätettiin
että ei osotettaisi minkäänlaista levottomuutta eikä kärsimättömyyttä,
ikäänkuin voitto olisi saavutettu.

Tästä lähtien Markus sulkeutui kouluunsa, omisti kaiken aikansa
oppilailleen, osoittaen itsensäkieltäymystä ja alttiiksiantavaisuutta,
jotka näyttivät vaan kasvavan esteistä ja kärsimyksistä. Ollessaan
luokassa, oppilastensa keskuudessa ja koettaessaan jakaa heille tiedon
leipää ja totuutta, unhoitti hän hiukan kärsimyksensä, tunsi vähemmän
tuskaa haavasta sydämmessään. Mutta kun hän illalla oli rakkautensa
tyhjässä kodissa, vaipui hän hirveään epätoivoon, kysyi itseltään kuinka
hän voisi elää yksinäisyytensä kylmässä pimeässä. Louise, joka palasi
neiti Mazelinen luota, toi hänelle hiukan lohdutusta; mutta kun lamppu
oli sytytetty illallista varten, syntyi pitkiä äänettömyyksiä isän ja
tyttären välillä, jotka kumpikin tunsivat lohduttoman kurjuutensa, he
ajattelivat lakkaamatta puolisoa ja äitiä, joka oli jättänyt heidät. He
koettivat puhua päivän tapahtumista, mutta kaikki johtivat häneen,
lopuksi puhuivat he vaan hänestä, siirtyivät lähemmäksi toisiaan ja
tarttuivat toistensa käsiin, ikäänkuin lämmittääkseen itseänsä
yksinäisyydessään; ja kaikki heidän iltansa päättyivät näin, tytär istui
isänsä polvilla, käsi hänen kaulallaan, molemmat kyynelissä ja väristen.
Koti oli kuollut, poissa oleva oli vienyt sieltä elämän, lämmön ja
valon.

Markus ei kuitenkaan tehnyt mitään pakoittaakseen Genevièveä palaamaan,
hän ei tahtonut käyttää valtaansa. Häväistyksen, julkisen riidan
ajatuskin oli hänestä inhoittava; hän ei tahtonut tarttua ansaan, jonka
vaimonryöstäjät olivat virittäneet hänelle, toivoen varmaankin että
syntyisi perhenäytelmä, jonka vuoksi he voisivat eroittaa hänet
virastaan; ja hän pani kaiken toivonsa rakkauden voimaan. Geneviève oli
ajatteleva asiaa ja hän palaisi aivan varmaan kotiinsa. Markuksesta
tuntui mahdottomalta, että hän pitäisi vaan itsellään lapsen, jota hän
kantoi, hän toisi sen isälle heti kun se oli syntynyt, koska se oli
heidän molempien. Jos kirkko olikin onnistunut turmelemaan hänessä
rakkauden, ei se varmaankaan voisi tappaa äitiä: ja tultuaan näin kotiin
jäisi äiti sinne lapsen kanssa. Oli siis vain yksi kuukausi
odotettavana, sillä synnytys oli läheinen. Ensi alussa oli hän
lohdutuksekseen toivonut tätä ratkaisua, mutta vähitellen rupesi hän
pitämään sitä varmana ja hän odotti synnyttämistä niin kuin olisi se
ollut heidän kärsimystensä loppu. Ja kun hän kunnon miehenä ei tahtonut
eroittaa tytärtä äidistä, antoi hän Louisen viettää torstai- ja
sunnuntai-iltapäivät Genevièven luona pienessä synkässä talossa, joka jo
oli tuottanut hänelle niin paljon kärsimyksiä. Ehkä oli se myöskin hänen
tietämättään viimeinen, surumielinen tyydytys, viimeinen side hänen ja
poissaolevan välillä. Louise toi joka kerta hänelle hiukan Genevièvestä,
ja kun hän oli viettänyt useampia tuntia äitinsä luona, piti isä häntä
kauemmin polvellaan, kyseli häneltä, tahtoen tietää ja kärsiä.

-- Lapseni, millainen oli hän tänään? Nauraako hän, näyttääkö hän
tyytyväiseltä? Leikkiikö hän kanssasi?

-- Ei, ei, isäni... Tiedäthän ett'ei hän enää pitkään aikaan ole
leikkinyt, mutta täällä hän oli vielä hiukan iloinen, nyt taas on hän
aina alakuloinen, sairaan näköinen.

-- Sairaan!

-- Oi, ei niin sairas että hänen täytyisi olla vuoteessa. Hän ei
päinvastoin voi olla hetkeäkään paikallaan, hänen kätensä polttavat kuin
kuumeessa.

-- Mitä te teitte, lapseni!

-- Me kävimme iltakirkossa, niinkuin joka sunnuntai. Sen jälkeen söimme
illallista. Siellä oli eräs munkki, jota en tuntenut, joku
lähetyssaarnaaja, hän kertoi juttuja villeistä.

Silloin vaikeni Markus hetken suuren katkeruuden valtaamana, tahtomatta
tuomita äitiä tyttären kuullen, eikä hän myöskään tahtonut käskeä tätä
olemaan tottelematon äidilleen ja kieltäytymään seuraamasta häntä
kirkkoon. Lempeästi jatkoi Markus. --

-- Puhuiko hän sinulle minusta, lapseni?

-- Ei, ei, isäni... Kukaan ei minulle puhu sinusta tuossa talossa; ja
kun sinä sanoit, etten koskaan saisi puhua ensiksi, käy kaikki niinkuin
ei sinua olisikaan.

-- Eihän isoäiti sentään ole paha sinulle?

-- Isoäiti Duparque ei edes katso minuun ja se onkin minusta parempi,
sillä minä pelkään hänen silmiään, kun hän joskus toruu minua... Isoäiti
Berthereau sitä vastoin on ystävällinen silloin kun ei ketään ole
näkemässä. Hän antaa minulle makeisia, ottaa minut syliinsä ja suutelee
minua.

-- Isoäiti Berthereauko?

-- Niin. Ja eräänä päivänä sanoi hän että minun tuli rakastaa sinua
kaikesta sydämmestäni. Hän yksin on puhunut minulle sinusta.

Taas oli Markus vaiti, sillä hän ei tahtonut näin varhain ilmoittaa
lapselle elämän kurjuutta. Hän oli aina epäillyt että surumielinen ja
hiljainen rouva Berthereau, jota hänen miehensä oli ympäröinyt niin
intohimoisella hellyydellä, kärsi suuresti äitinsä, ankaran rouva
Duparquen jumalisesta hallituksesta. Ja hän tunsi hänessä mahdollisen
liittolaisen, mutta niin murtuneen, ettei hän koskaan rohkenisi puhua
tai toimia.

-- Ole hellä häntä kohtaan, sanoi Markus lopuksi. Minä luulen että hän,
tunnustamatta sitä, kärsii niinkuin mekin... Ja syleile äitiä meidän
kummankin puolesta, hän on tunteva minutkin sinun hyväilyssäsi.

-- Sen teen, isäni.

Näin kuluivat illat katkerina ja hiljaisina hävitetyssä kodissa. Kun
tytär sunnuntaina toi huonoja uutisia, kertoi että äidillä oli
päänkivistystä tai hermostuneita kohtauksia, oli Markus siitä levoton
torstaihin saakka. Nämä häiriöt eivät kummastuttaneet häntä, hän pelkäsi
vaimo raukan kokonaan turmelevan terveytensä järjettömässä
uskonnollisessa innostuksessaan. Jos tyttö sitten seuraavana torstaina
kertoi että äiti oli hymyillyt ja kysynyt heidän pienestä kissastaan,
sai Markus jälleen toivoa, hän nauroi itsekin rauhoittuneena. Ja hän
alkoi taas odottaa rakasta poissa olevaa, joka oli palaava hänen
luokseen, äsken syntynyt povellaan.

Genevièven lähdettyä oli neiti Mazelinesta pakostakin tullut Markuksen
ja Louisen uskottu ja ystävä. Melkein joka ilta tuli hän lasta
saattamaan ja teki pieniä palveluksia kodissa, jossa ei ollut emäntää.
Opettajan ja opettajattaren asunnot olivat aivan lähellä toisiaan,
niiden välillä oli ainoastaan pieni piha; ja puutarhatkin olivat
yhteydessä toistensa kanssa veräjän kautta. Heidän suhteensa tulikin yhä
läheisemmäksi, sillä Markus tunsi harrasta myötätuntoisuutta tätä
rohkeaa, ihailtavaa naista kohtaan. Jo Jonvillessä oli hän oppinut
kunnioittamaan häntä, nähdessään hänen vapautuneen uskonnollisista
erehdyksistä ja koettavan kasvattaa oppilaistaan selväjärkisiä ja
helläsydämisiä ihmisiä. Nyt Mailleboisissa oli hänessä herännyt harras
ystävyys opettajatarta kohtaan, siihen määrin toteutti tämä hänen
ihanteensa naisesta kasvattajana ja opettajana, joka yksin voi vapauttaa
tulevaisuuden yhteiskunnan. Hänen vakuutuksensa oli, ettei mitään
todellista edistystä voinut tapahtua, ellei nainen seurannut miestä,
kulkenut hänen edelläänkin onnellista yhteiskuntaa kohden. Ja kuinka
lohduttavaa olikaan tavata edes yksi järkevä, vaatimaton ja hyvä
tulevaisuuden nainen, joka toimitti pelastustyötänsä rakkaudesta
yhteiskuntaan! Neiti Mazeline oli Markukselle iloinen ja rauhallinen
ystävä ja lohduttaja hänen surussaan.

Ensimmäisenä aiheena tähän oli ilo, jonka Markus tunsi kun Louise ei
enään ollut neiti Rouzairen käsissä. Hän ei voinut ottaa lasta pois
naapurikoulusta ja hän kärsi tietäessään tämän olevan kunnianhimoisen
uskovaisen huostassa, joka vei oppilaansa messuun, päästäkseen
ylenemään. Lisäksi tuotti tämä naapuri hänelle muitakin hankaluuksia,
hän itse johti poikakoulua kaikkien uskonnollisten käsitteiden
ulkopuolella, jota vastoin tytöt ottivat osaa juhlakulkueihin,
tunnustivat syntinsä ja kävivät ripillä. Molemmat opetustavat joutuivat
ristiriitaan, vahingoittivat toisiaan ja aiheuttivat perheissä
loppumattomia riitoja. Koko Ranska oli näin jakautunut kahteen
vihamieliseen puolueeseen, jotka lakkaamatta taistelivat keskenään,
lisäten yhteiskunnallista kurjuutta. Kuinka voisivat veli ja sisar, mies
ja vaimo, poika ja äiti koskaan ymmärtää toisiaan, kun heille kätkyestä
alkaen muodostettiin erilaiset käsitykset, niin etteivät ajatukset
eivätkä sanat olleet heille saman arvoiset? Samalla kuin kunnon Salvan,
työskennellessään neiti Mazelinen nimityksen hyväksi oli tahtonut
päästää Markuksen huolesta, jota tämä tunsi tietäessään tyttärensä
olevan jumalisen neiti Rouzairen käsissä, oli akatemian tarkastaja Le
Barazer, allekirjoittaessaan tämän nimityksen, etupäässä halunnut
toteuttaa erästä salaisista toiveistaan, hän tahtoi nimittäin sulattaa
yhteen alkeisopetuksen niissä kunnissa, joissa oli sekä poika- että
tyttökoulu. Opettaja ja opettajatar voivat tehdä hyötyä ainoastaan
kulkiessaan rinnakkain, saman hengen ja saman uskon elähyttäminä,
opettaen samoja totuuksia. Ja nyt kun Markus ja neiti Mazeline sopivat
niin hyvin yhteen, kulkivat yhdessä samaa tulevaisuutta kohden, alkoi
hyvä siemen vihdoinkin itää Mailleboisissa, pienet miehet ja pienet
naiset kasvoivat yhdessä tulevaisuuden suurta elonkorjuuta varten.

Markusta liikutti myöskin syvästi neiti Mazelinen huomaavainen ja lämmin
käytös Genevièven lähdön jälkeen. Opettajatar puhui hänelle lakkaamatta
poissa olevasta levottomalla hellyydellä, puolustaen häntä, selittäen
hänen käytöksensä niin kuin järkevä nainen, joka tuntee lempeää
myötätuntoisuutta muiden järjettömyyttä kohtaan. Hän rukoili että Markus
ei olisi ankara, itsekäs ja mustasukkainen puoliso, joka pitää vaimoa
orjanaan. Ja epäilemättä oli suureksi osaksi hänen ansionsa että Markus
käyttäytyi niin tyynesti ja kärsivällisesti, antoi järjen ja rakkauden
rauhassa vaikuttaa Genevièveen, saadakseen hänet kerran takaisin. Ja
vielä lisäksi koetti neiti Mazeline olla Louiselle äidin siaisena ja hän
teki tämän kaiken niin hienotuntoisesti ja hellästi, että toi hiukan
iloa synkkään kotiin, jossa isä ja tytär värisivät yksinäisyydessään.

Ensimmäisinä kauniina kevätpäivinä Markus ja Louise istuivat joka ilta
neiti Mazelinen kanssa pienessä puutarhassaan koulun takana.
Opettajattaren tarvitsi ainoastaan aukaista molemmin puolin salvalla
varustettu väliportti ja hän laiminlöi oman puutarhansa opettajan
puutarhan tähden, jossa oli pöytä ja muutamia tuoleja syreenipensaan
alla. He laskivat siitä leikkiä, he kutsuivat sitä metsäksi, olivat
istuvinaan suurten tammien varjossa metsän keskellä. Huono nurmikko
muuttui laajaksi niityksi ja kaksi kukkapenkkiä venyivät
ruhtinaalliseksi kukkamaaksi. Kovan päivätyön jälkeen viettivät he
herttaisia hetkiä iltapäivän rauhassa.

Eräänä iltana kysyi Louise äkkiä miettiväisen näköisenä. --

-- Neiti, miksi ette ole menneet naimisiin.

Opettajatar naurahti.

-- Oh! rakkaani, etkö ole koskaan katsonut minua! Minun suuri nenäni ja
pieni vartaloni eivät miellytä kosijoita.

Hämmästyneenä tarkasti lapsi häntä, sillä hänen mielestään ei
opettajatar koskaan ollut näyttänyt rumalta. Hän ei tosin ollut pitkä,
hänellä oli liian suuri nenä, leveät kasvot, kaareva otsa ja ulkonevat
poskipäät. Mutta hänen ihanat silmänsä hymyilivät niin hellästi että
kasvot siitä saivat syvän viehätyksen.

-- Te olette hyvin kaunis, sanoi Louise vakuutettuna. Jos minä olisin
mies tahtoisin minä naida juuri teidät.

Tämä huvitti suuresti Markusta, mutta neiti Mazelinen valtasi
mielenliikutus, jossa oli hiukan surumielisyyttä.

-- Miehillä ei näy olevan sama maku kuin sinulla, sanoi hän, tullen
jälleen iloiseksi. Kahdenkymmenen ja kahdenkymmenenviiden vuoden välillä
olisin mielelläni mennyt naimisiin, mutta en tavannut ketään, joka olisi
huolinut minusta. Ja nyt kolmenkymmenenkuuden vuotiaana en enään menisi
naimisiin.

-- Miksi ette? kysyi Markus.

-- Oh! se aika on jo ohi... Halpa alkeiskoulun opettajatar, jolla on
köyhät vanhemmat, ei houkuttele kosijoita. Kukapa mies tahtoisi ottaa
itselleen toverin, joka ansaitsee vähän, jolla on raskaita
velvollisuuksia ja joka on pakoitettu elämään kaukana maan sydämessä.
Jos ei hän satu saamaan miehekseen opettajaa, jonka kanssa hän voi jakaa
kurjuutensa, jää hän välttämättömästi naimattomaksi... Minä olen surrut
aikani, olen kuitenkin onnellinen.

Sitten lisäsi hän vilkkaasti. --

-- Naiminen on tietysti tarpeellinen, naisen tulee mennä naimisiin,
sillä hän ei ole elänyt, hän ei ole täyttänyt tarkoitustaan, ellei hän
ole ollut puoliso ja äiti. Inhimillinen olento voi nauttia onnea ja
terveyttä ainoastaan täydellisessä kukoistuksessaan. Minä en koskaan
unhoita opettaissani tyttöjäni, että heillä kerran tulee olla puoliso ja
lapsia... Sen, joka on joutunut unehduksiin ja osattomaksi, täytyy
tyytyä kohtaloonsa. Siksi olenkin ottanut itselleni tehtävän, enkä
liioin valita, minä olen sittenkin äiti, koska minulla on muiden lapsia,
nuo rakkaat pienokaiset, joita hoidan aamusta iltaan. En ole yksin,
minulla on suuri perhe.

Hän nauroi, hän ilmaisi vaatimattomasti suuren uhrautuvaisuutensa,
ikäänkuin hän olisi ollut kiitollisuuden velassa koulutytöille, jotka
suostuivat olemaan hänen järkensä ja sydämensä lapsia.

-- Niin, päätti Markus, kun elämä on kova meitä kohtaan, täytyy
osattoman olla hyvä sitä kohtaan. Se on ainoa tapa, jolla hän voi torjua
onnettomuuden.

Mutta useimmiten puhuivat Markus ja neiti Mazeline pienessä puutarhassa
Genevièvestä etenkin niinä iltoina, jolloin Louise, oltuaan iltapäivällä
rouva Duparquen luona, toi heille tietoja äidistään. Eräänä päivänä
palasi hän sieltä sangen levottomana: äiti, jonka kanssa hän oli ollut
Kapusiinien kappelissa, Pyhän Antonius Padualaisen kunniaksi vietetyssä
juhlassa, oli pyörtynyt siellä; ja hänet oli viety kotiin
huolestuttavassa tilassa.

-- He tappavat hänet vielä, sanoi Markus epätoivoisena.

Lohduttaakseen häntä katsoi neiti Mazeline tahallaan asioita
parhaimmassa valossa.

-- Ei, ei, teidän Genevièvellänne on vain sairas mieli terveessä ja
vahvassa ruumiissa. Saattepa nähdä, ystäväni, että järki sydämmen
auttamana kerran pääsee voitolle... Mutta hän kärsii luostarissa
saamansa katolisen kasvatuksen ja opetuksen seurauksia ja noista
luostareista tulee kaikki naisen onnettomuudet ja nykyajan avioliiton
kurjuus, niinkauan kuin niitä ei suljeta. Hänelle täytyy antaa anteeksi,
hän ei ole oikea syyllinen, hän kärsii esi-isiensä tähden, jotka kauan
aikaa ovat olleet kirkon vallassa ja joita se on pitänyt pelossa ja
tietämättömyydessä.

Markus, jonka mieli oli aivan lannistunut, valitti hiljaisella äänellä,
häneltä pääsi tahtomattaan tunnustus tyttärensä kuullen.

-- Oi! sekä hänen että minun onneni vuoksi olisi ollut parempi että emme
koskaan olisi yhtyneet. Hän ei voinut olla minun toverini, toinen oma
itseni.

-- Mutta kenen olisitte silloin naineet? kysyi opettajatar. Mistä
olisitte löytäneet porvariperheissämme nuoren tytön, jota ei olisi
kasvatettu katolisessa uskossa, joka ei olisi ollut erehdysten ja
valheen myrkyttämä? Ystävä raukkani, vaimo, joka olisi sopinut teille,
vapaa-ajattelijalle, tulevaisuuden työmiehelle, niin! se vaimo on vielä
luomatta. Niitä on ehkä muutamia, mutta nekin perinnöllisten virheiden
ja väärän kasvatuksen turmelemia.

Sitten hän lisäsi, naurahtaen lempeällä ja rohkealla tavallaan. --

-- Tiedättehän että koetan kasvattaa näitä tovereita uskonkappaleiden
vallasta vapautuneille, totuutta ja oikeutta janoaville miehille, koetan
luoda muutamia tovereita kunnon pojille, joita te omassa koulussanne
kasvatatte... Te olette syntyneet liian varhain, siinä kaikki, ystäväni.

Opettaja ja opettajatar, halvat tulevaisen yhteiskunnan rakentajat,
unohtivat suuren, kolmetoista vuotiaan lapsen, joka kuunteli heitä
äänettömänä. Jonkunmoinen arkatuntoisuus oli tähän saakka pidättänyt
Markusta suoranaisesti opettamasta tytärtään. Hän oli vain neuvonut
esimerkillä; olemalla hyvä, vilpitön ja oikeudenmukainen oli hän
saavuttanut tyttärensä ihailun. Suuri tyttö, jonka järki vähitellen oli
herännyt, ei vielä uskaltanut sekaantua isänsä ja neiti Mazelinen
keskusteluihin; mutta aivan varmaan oli niistä hänelle hyötyä, vaikka
hän oli kuin ei olisi ymmärtänyt eikä kuullut mitään, niinkuin lasten on
tapana silloin kun aikaihmiset heidän kuullen puhuvat asioista, joiden
katsotaan olevan yläpuolella heidän käsityspiiriään. Katseet harhaillen
etäisyydessä, suupielet hiukan värisevinä hän oppi, järjesti pienessä
päässään kaikki aatteet, mitkä hän kuuli noilta kahdelta, joita hän
äitinsä ohella rakasti eniten maailmassa. Eräänä iltana, tällaisen
keskustelun jälkeen hän äkkiä lausui, ikäänkuin syvistä ajatuksista
heräten, mietteen, joka osoitti, että hän täydellisesti ymmärsi.

-- Kun minä menen naimisiin, niin tahdon miehen, jolla on samat
mielipiteet kuin isällä, niin että voimme selittää ajatuksemme ja
ymmärtää toisiamme. Oi! jos ajattelemme samalla lailla, niin käy kaikki
hyvin.

Tällaisen kysymyksen ratkaiseminen huvitti suuresti neiti Mazelinea.
Mutta Markus oli heltynyt, hän tunsi tyttäressään hiukan omaa totuuden
janoaan ja tervettä ja selvää järkeään. Lapsen epämääräisistä mietteistä
ei tosin ollut helppo arvata eikä päättää, millaisia tulisivat kypsyneen
ja toimivan naisen ajatukset olemaan. Hän luuli kuitenkin aavistavansa,
että hänestä tulisi järkevä, terve ja monista erehdyksistä vapautunut
nainen. Ja sitä oli hänestä suloista ajatella, hän ikäänkuin odotti
tästä vielä niin lapsellisesta tytöstä itselleen auttajaa, hellää
välittäjää, joka toisi takaisin poissa olevan ja solmisi uudelleen
kaikki katkenneet siteet.

Tiedot, joita Louise toi pienestä talosta Kapusiinitorin varrella
tulivat yhä huonommiksi. Sitä mukaa kuin synnyttäminen lähestyi, vaipui
Geneviève yhä synkempään surumielisyyteen, oli niin oikukas ja äreä,
että joskus työnsi luotaan tyttärensäkin hyväilyt. Hänellä oli ollut
uusia pyörtymyskohtauksia, hän näytti heittäytyvän kasvavan
uskonnollisen kiihtymyksen valtaan, niinkuin muutamat sairaat, jotka
huomatessaan huumausaineen tehottomuuden, ottavat sitä yhä enemmän ja
saavat siten lopuksi kuolettavan myrkytyksen. Eräänä iltana huolettivat
Louisen tuomat uutiset siihen määrin neiti Mazelinea että hän teki
Markukselle ehdotuksen, sanoen:

-- Ystäväni, tahdotteko että menen katsomaan vaimoanne? Hän osoitti
minulle ennen ystävyyttä, ehkä kuulee hän minua, jos puhun hänelle
järkevästi.

-- Mitä sitten sanoisitte hänelle, ystäväni?

-- Sanoisin että hänen paikkansa on teidän rinnallanne, että hän yhä
rakastaa teitä tietämättään, ymmärtämättä mikä hirveä väärinkäsitys on
syynä hänen kärsimykseensä, ja että hän tulee terveeksi vasta silloin
kun tuo teille rakkaan lapsen, joka tunnonvaivan tavoin tuottaa hänelle
tuskaa.

Kyyneleet nousivat Markuksen silmun nämä sanat kuullessaan. Louise
puuttui vilkkaasti puheeseen.

-- Oi! ei, neiti, älkää menkö äidin luo.

-- Miksi en menisi, rakkaani?

Silloin tyttönen punastui ja meni hämilleen. Hänestä oli vaikea sanoa
kuinka halveksivin sanoin opettajattaresta puhuttiin pienessä talossa
Kapusiinitorin varrella. Mutta tämä ymmärsi ja sanoi lempeästi, sillä
hän oli tottunut häväistyksiin. --

-- Eikö äitisi pidä minusta enää? Pelkäätkö, että hän kohtelisi minua
epäystävällisesti?

-- Oh! äiti ei puhu mitään, tunnusti Louise vihdoin, vaan toiset.

Markus oli hillinnyt mielenliikutuksensa.

-- Lapsi on oikeassa, ystäväni, teidän käyntinne voisi olla tuskallinen.
Eikä siitä varmaankaan olisi mitään hyötyä. Kiitän teitä kuitenkin
hyvyydestänne, tunnen teidän hellän sydämmenne.

Seurasi pitkä hiljaisuus. Taivas oli ihailtavan puhdas, syvä rauha
vallitsi ja äärettömässä sinessä sammui aurinko hitaasti suureen
vaaleanpunaiseen valoon. Pienen puutarhan neilikat ja leukoijat
täyttivät lämpimän ilman tuoksullaan. Tuona iltana ei enään puhuttu,
ihanan illan surumielisyys oli vallannut kaikki.

Se mikä oli välttämätöntä tapahtui. Geneviève oli tuskin ollut
viikkoakaan poissa Markuksen luota kuin koko Maillebois puhui
häpeällisestä suhteesta opettajan ja opettajattaren välillä. He jättivät
vähän väliä luokkansa tavatakseen toisiaan; olivatpa he niinkin rohkeita
että viettivät iltansa yhdessä opettajan puutarhassa, jossa kaikki
ihmiset voivat nähdä heidät lähitalojen akkunoista; ja kaikkein
kauheinta oli että pikku Louise oli aina näkemässä heidän
häpeämättömyyttään. Mitä törkeimpiä yksityisseikkoja kierteli miehestä
mieheen, ohikulkijat väittivät Répuhlique-torilla kuulleensa heidän
nauravan ja laulavan rivoja lauluja. Varmana totuutena kerrottiin että
Geneviève oli jättänyt kotinsa oikeutetusta harmista ja
vastenmielisyydestä, tehdäkseen tilaa toiselle, tuolle jumalattomalle
naiselle, joka turmeli hänen haltuunsa uskotut lapset. Louise oli
annettava takaisin äidilleen ja opettaja ja opettajatar olivat ajettavat
pois kaupungista, jotta Mailleboisin lapset pelastuisivat hirveästä
kadotuksesta.

Muutamat huhut joutuivat Markuksenkin korville. Mutta hän vaan kohautti
olkapäitään, sillä niiden järjettömästä raivosta arvasi hän heti mistä
ne olivat kotoisin. Ne olivat jatkoa kirkollisten sotaan häntä vastaan.
Kun nämä huomasivat että se arvokas tapa, jolla Markus kantoi surunsa,
teki tyhjäksi toivotun häväistyksen Genevièven lähdön jälkeen, alkoivat
he salaa panetella. Koska he eivät vaimon ryöstämisellä voineet saada
häntä eroitetuksi virastaan, koettivat he tehdä sen toimittamalla
hänelle rakastajattaren. Se häväisisi ja vahingoittaisi itse
maallikkokoulua, siinä ilmeni kirkollisten tavallinen kavaluus, joka
valheella levitti Jumalan valtaa. Jos isä Crabot Simonin jutun uudelleen
tultua esille viettikin suljettua elämää, ikäänkuin saavuttamattomassa
pyhätössä, puuhasivat sen sijaan muut papit ja munkit Mailleboisissa.
Hän näytti olevan liian korkealla keksiäkseen moisia inhoittavia
juttuja, mutta veljet ja kapusiinit kulkivat kuitenkin mustina
parvittain edestakaisin Valmarien tiellä. He palasivat sieltä sangen
toimessaan ja sitten seurasi kaikissa rippituoleissa, kappelin nurkissa
ja vastaanottohuoneissa lakkaamattomia kuiskailuja kiihtyneiden
uskovaisten kanssa, jotka olivat kauhuissaan moisista asioista. Ja
sieltä levisivät kauhistuttavat tiedot puolinaisina viittauksina
vanhemmille, käsityöläisille ja työmiehille, tulivat jumalisten vanhojen
piikojen alituiseksi päänvaivaksi. Ainoa mikä Markusta vihastutti oli
että vanhat rouvat varmaankin säälimättömästi kuiskailivat hänen
Genevièvensä korvaan noita saastaisia juttuja, eroittaakseen heidät
ainiaaksi.

Vihdoin kuukausi kului, synnytyksen aika läheni. Markus, joka
kuumeisessa odotuksessa oli laskenut päiviä, ihmetteli kun ei vielä
ollut saanut mitään tietoa. Silloin saapui Pélagie eräänä torstaiaamuna
koululle ja ilmoitti kuivasti, ettei Louise neiti iltapäivällä saisi
tulla äitiään katsomaan. Kun Markus, vanhan palvelijattaren äänen
kuultuaan, riensi paikalle ja vaati selitystä, kertoi tämä vihdoin että
rouvalle oli syntynyt lapsi maanantai-iltana ja että hän ei voinut
ollenkaan hyvin. Sitten kiiruhti Pélagie pois pahoillaan siitä että oli
puhunut, häntä oli nähtävästi kielletty mitään virkkamasta. Hetken
seisoi Markus masentuneena siitä että tahdottiin toimia niinkuin häntä
ei olisikaan. Hänelle oli syntynyt lapsi eikä kukaan ilmoittanut sitä
hänelle. Silloin heräsi hänessä sellainen suuttumus, sellainen
vastustuksen tarve että hän otti hattunsa ja läksi suoraan vanhojen
rouvien luo.

Pélagie, joka aukaisi hänelle, kauhistui moisesta rohkeudesta. Mutta
Markus työnsi hänet tieltään ja astui sanaakaan sanomatta suoraan
pieneen saliin, jossa rouva Duparque tapansa mukaan kutoi sukkaa akkunan
ääressä ja rouva Berthereau hiukan taaempana hitaasti ompeli jotain
korutyötä. Huoneessa oli entinen kostea ja homehtunut tuoksunsa, siellä
vallitsi niinkuin ennenkin syvä hiljaisuus torilta tulevassa synkässä
valossa. Mutta hänet nähdessään oli isoäiti hypähtänyt ylös
hämmästyneenä ja loukkaantuneena.

-- Mitä! te uskallatte, herra... Mitä tahdotte? mitä teillä on täällä
tekemistä?

Tämä uskomattoman raivokas vastaanotto nyt, kun hänellä itsellään oli
niin oikeutettu vihan syy, pysäytti hänet, teki hänet jälleen tyyneksi.

-- Tulen katsomaan lastani... Miksi ei minulle ole mitään ilmoitettu?

Vanha nainen seisoi yhä ankarana ja hänkin näytti ymmärtävän että
kiivastuminen saattaisi hänet alakynteen.

-- Minun asiani ei ollut teille ilmoittaa... Odotin että Geneviève
pyytäisi minun tekemään sitä.

-- Eikö hän ole tehnyt sitä?

-- Ei.

Silloin luuli Markus ymmärtävänsä. Kirkko ei ollut koettanut tappaa
ainoastaan rakkautta hänen vaimossaan, se oli myöskin tahtonut tappaa
äidin. Koska tämä ei ennen synnytystä ollut palannut hänen luokseen
niinkuin hän oli toivonut, koska hän oli ikäänkuin piilottanut itsensä,
häpeissään siitä että synnyttäisi hänelle, oli tuota onnetonta lasta
varmaankin sanottu hänelle rikokseksi. Pitääkseen hänet vallassaan
olivat he varmaankin tehneet sen hänelle peloksi ja kauhistukseksi,
synniksi, jota hän ei saisi anteeksi ellei katkaisisi kaikkia lihan
siteitä itsensä ja tuon pahan hengen välillä.

-- Onko se poika? kysyi Markus.

-- On.

-- Missä se on? minä tahdon nähdä ja suudella sitä.

-- Se ei ole enää täällä?

-- Mitä, eikö enää täällä?

-- Ei, se ristittiin eilen autuaan pyhän Clémentin nimellä ja sitten
vietiin se imettäjälle.

Äkillinen tuska pusersi huudon Markukselta.

-- Te olette tehneet rikoksen. Lasta ei saa ristiä ilman isän
suostumusta, sitä ei saa ryöstää näin... Geneviève, Geneviève, joka
imetti Louisea niin suuren äidillisen ilon valtaamana, ei tahdo imettää
pientä Clémentiään!

Rouva Duparque pysyi koko ajan tyyneenä ja hän tunsi salaista
vahingoniloa nähdessään Markuksen kärsivän. Hän vastasi. --

-- Katolinen äiti saa antaa kastaa lapsensa, etenkin jos hän pelkää
tämän saavan kärsiä isän jumalattomuuden tähden. Sen tänne jäämistä ei
voinut edes ajatellakaan, sillä siitä ei varmaankaan olisi ollut mitään
hyötyä, ei sille eikä muille.

Markus oli arvannut oikein; pahanhengen lasta oli odotettu niinkuin
antikristusta, joka heti oli kastettava ja vietävä pois niin pian kuin
mahdollista, jos tahdottaisiin välttää suuria onnettomuuksia. Myöhemmin
otettaisiin hänet takaisin, hänet pyhitettäisiin Jumalalle, hänestä
tehtäisiin pappi, jotta taivaan viha lauhtuisi. Silloin ei pienen,
jumalisen talon Kapusiinitorin varrella tarvitsisi pitää sitä
suojassaan, sen isä ei saastuttaisi sitä läsnäolollaan tullessaan
katsomaan sitä, ja ennen kaikkia sen äiti pääsisi alituisesti näkemästä
lasta, joka tuotti hänelle tunnonvaivoja.

Markus, joka oli hillinnyt vihansa, sanoi päättäväisesti:

-- Tahdon nähdä Genevièven.

Mutta rouva Duparque vastasi yhtä päättäväisesti:

-- Sitä ette voi.

-- Tahdon nähdä Genevièven, toisti hän. Missä hän on? ylhäällä,
entisessä huoneessaanko? Minä kyllä löydän hänet.

Hän astui jo ovea kohden, mutta isoäiti sulki häneltä tien.

-- Te ette saa mennä sinne, se on mahdotonta... Ettehän tahtone tappaa
häntä, teidän näkeminen tuottaisi hänelle aivan varmaan suurimman
mielenliikutuksen. Hän oli kuolemaisillaan synnytyksessä. Kaksi päivää
oli hän ollut aivan kalpea ja äänetön, pieninkin levottomuus tekee hänet
kuin mielipuoleksi, meidän täytyi viedä lapsi pois näyttämättä sitä
hänelle... Oi! te voitte olla ylpeä työstänne, taivas musertaa kaikki
mitä olette saastuttaneet.

Silloin Markus, hillitsemättä enään itseään, kevensi sydäntään sanomalla
hiljaisella ja värisevällä äänellä:

-- Te ilkeä nainen, joka olette vanhentuneet Jumalanne synkässä
julmuudessa ja joka muserratte kaikki jälkeentulevaisenne... Teidän
työtänne on meidän kärsimyksemme ja tuskamme. Te vainootte sukuanne niin
kauan kun sillä on hiukkaakaan inhimillisiä tunteita ja inhimillistä
hyvyyttä... Tyttärenne jouduttua leskeksi olette kieltäneet häneltä
suloisen elämän, olette riistäneet häneltä kaiken voiman, niin että hän
ei enää voi puhua, ei valittaa. Ja sekin on teidän syynne että
tyttärentyttärenne kärsii tuolla ylhäällä, kun hänet on ryöstetty
puolisoltaan ja lapseltaan, sillä te olette olleet tämän inhoittavan
rikoksen alkuunpanijain aseena... Niin, onneton, rakastettu Genevièveni,
kuinka paljon valheita, kuinka paljon kauhistuttavia erehdyksiä onkaan
tarvittu riistämään häntä minulta! Täällä sitten ovat teidän uskontonne
ja järjettömät hartaudenharjoituksenne siihen määrin myrkyttäneet ja
turmelleet hänet, että hän ei enää ole nainen, ei puoliso, eikä äiti.
Hänen miehensä on pahahenki, jonka pelkkä näkeminenkin syöksisi hänet
helvettiin, hänen lapsensa on peljättävä synnin hedelmä, joka veisi
hänet kadotuksen vaaraan, jos hän imettäisi sitä... Mutta pankaa
mieleenne, tuollaiset ilkityöt eivät menesty loppuun saakka. Niin, elämä
voittaa aina, se haihduttaa pimeyden ja sen huumaavat unet aina uuden
auringon noustessa. Te tulette voitetuksi, siitä olen aivan varma ja te
herätätte minussa vielä enemmän sääliä kuin kauhua, onneton vanha
nainen, jolla ei ole järkeä eikä sydäntä. Rouva Duparque oli kuunnellut,
ylpeän vakavuuden ilme kasvoillaan, koettamatta edes keskeyttää häntä.

-- Onko siinä kaikki? kysyi hän. Tiedän kyllä että teillä ei ole
kunnioitusta mitään kohtaan. Kuinka voisitte te, joka kiellätte Jumalan,
antaa arvoa vanhuksen valkeille hiuksille?... Mutta näyttääkseni teille
kuinka suuresti erehdytte sanoessanne, että pidän Genevièveä täällä
vankina, tahdon antaa teille tietä... Menkää hänen luokseen, tappakaa
hänet, jos teitä haluttaa, te yksin olette vastuunalainen siihen
hirveään käänteeseen, johon olette syöksevä hänet.

Hän väistyi todellakin ovelta ja meni takaisin istumaan akkunan ääreen,
jossa hän taas ryhtyi kutomaan, ilman että hänen kätensä vähääkään
vapisivat.

Hetken seisoi Markus liikkumattomana ja hämmästyneenä, tietämättä mitä
tehdä. Menisikö hän Genevièven luo, puhuisi hänelle, koettaisi voittaa
hänet takaisin ja viedä hänet mukanaan, mutta onnistuisiko se
tällaisella hetkellä? Hän tunsi kuinka epäotollinen, kuinka
vaarallinenkin tämä koe voisi olla. Hitaasti ohjasi hän askeleensa ovea
kohden, sanomatta sanaakaan jäähyväisiksi. Sitten muisti hän jotakin ja
kääntyi takasin.

-- Koska pieni Clément ei enää ole täällä, niin sanokaa minulle
imettäjän osoite.

Rouva Duparque ei vastannut, hänen pitkät, luiset sormensa liikuttivat
vain säännöllisesti puikkoja.

-- Ettekö aijo sanoa minulle imettäjän osotetta?

Uuden hiljaisuuden jälkeen vastasi hän vihdoin.

-- Minun asiani ei ole antaa osoitetta. Menkää kysymään Genevièveltä.
koska kerran tahdotte tappaa lapsiraukan.

Markus raivostui. Yhdellä harppauksella hän palasi takaisin ja huusi
vasten isoäidin liikkumattomia kasvoja:

-- Sanokaa minulle heti imettäjän osoite!

Mykkänä vastusti tämä häntä yhä, katsellen häntä kirkkailla silmillään,
mutta silloin rouva Berthereau syvästi liikutettuna puuttui puheeseen.
Riidan alussa oli hän itsepäisesti pitänyt päätään kumartuneena
käsityönsä yli, sillä taipuessaan kohtalonsa alle oli hän tullut
raukkamaiseksi ja pelkäsi tuottavansa itselleen suuria ikävyyksiä. Mutta
kun Markus, soimatessaan isoäitiä hänen ankarasta jumalisesta
itsevaltaisuudestaan, oli viitannut siihen mitä hän leskeksi tultuaan
oli saanut kärsiä tässä hurskaassa talossa, oli hänet vallannut kasvava
mielenliikutus ja kauvan aikaa pidätetyt kyyneleet alkoivat virrata. Hän
unohti äänettömän arkuutensa, kohotti päätään, kiivastui ensi kerran
moneen vuoteen. Ja kun hän kuuli äitinsä kieltävän kidutetulta
miesraukalta hänen lapsensa imettäjän osoitteen, valtasi hänet
vihdoinkin vastustushalu ja hän huusi:

-- Imettäjä on eräs rouva Delorme Dherbecourtista lähellä Valmarieta.

Silloin ponnahti rouva Duparque ylös tuoliltaan ja hän musersi
liikkeellään uhkarohkean tyttärensä, jota hän yhä kohteli kuin lasta,
vaikka tämä jo oli yli viisikymmentä vuotta vanha.

-- Kenenkä luvalla puhut, tyttäreni?... Aijotko taas palata entiseen
heikkouteesi? Eivätkö vuosia kestävät parannustyöt voi korjata
jumalattoman avioliiton seurauksia? Ole varoillasi, synti on yhä
sinussa, tunnen sen, huolimatta näennäisestä nöyryydestäsi... Miksi
puhut ilman lupaa?

Rouva Berthereau vastusti hetken, vielä aivan vapisevana hellyydestä ja
säälistä.

-- Minä puhuin, sillä sydämeni vuotaa verta ja vastustaa vihdoinkin.
Meillä ei ole oikeutta salata Markukselta imettäjän osoitetta... Niin,
niin! se mitä teemme on kauhistuttavaa.

-- Ole vaiti! huusi isoäiti raivoissaan.

-- Sanon että on kauhistuttavaa eroittaa ensin vaimo miehestään ja
sitten lapsi heistä molemmista. Berthereau vainajani, joka niin hellästi
rakasti minua, ei olisi sallinut tällaista rakkauden murhaa, jos hän
olisi elänyt.

-- Ole vaiti! ole vaiti!

Vanha nainen, jonka seitsemänkymmentäkolme vuotias kuiva ja voimakas
vartalo näytti kasvavan, lausui tämän niin käskevällä äänellä, että
hänen valkohapsinen tyttärensä kauhistuneena taipui ja kumartui
uudelleen käsityönsä yli. Seurasi raskas hiljaisuus, suonenvetoinen
vavistus tärisytti rouva Berthereauta ja kyyneleet virtasivat hitaasti
pitkin hänen laihoja poskiaan, joita salaiset kyyneleet niin usein
olivat: huuhtoneet.

Markus oli syvästi liikutettu tämän sydäntäsärkevän perhenäytelmän
äkillisestä ilmipuhkeamisesta: tähän saakka hän oli ainoastaan
aavistanut sitä. Hän tunsi ääretöntä myötätuntoisuutta onnetonta leskeä
kohtaan, jota kateuden ja koston jumalan nimessä harjoitettu äidillinen
itsevalta kymmenen vuotta oli tylsyttänyt ja masentanut. Ja vaikka ei
vaimoraukka ollutkaan puolustanut hänen Genevièveänsä, vaikka hän oli
jättänyt heidät alttiiksi hirveän isoäidin synkälle raivolle, antoi
Markus anteeksi tämän pelkurimaisen arkuuden, sillä siihen määrin näki
hän hänen itsensä kärsivän.

Rouva Duparque oli hillinnyt itsensä.

-- Siinä sen näette, herra, teidän läsnäolonne täällä saa aikaan
häväistyksiä ja riitaa. Kaikki mihin koskette, turmeltuu, teidän
hengityksenne myrkyttää ilman siellä missä olette. Tyttäreni ei ole
koskaan ennen uskaltanut kohottaa ääntänsä minua vastaan ja heti kun te
tulette, lankee hän tottelemattomuuteen ja alkaa moittia... Menkää,
herra, menkää saastaiseen työhönne. Jättäkää rehelliset ihmiset rauhaan
ja koettakaa vapauttaa rangaistussiirtolasta saastaista juutalaistanne,
joka on menehtyvä siellä, sen teille ennustan, sillä jumala ei ole
salliva oikeiden palvelijoittensa joutuvan häpeään.

Markus ei voinut olla hymyilemättä, huolimatta syvästä
mielenliikutuksestaan.

-- Oh! siinä nyt olemme, sanoi hän lempeästi, tuo juttu yksin on kaiken
tämän pohjalla, eikö niin? Simonin ystävä ja puolustaja,
oikeudenkäyttäjä, tahdotaan raivata tieltä henkisellä vainoomisella ja
kidutuksella... Mutta olkaa varma siitä, totuus ja oikeus saavat
ennemmin tai myöhemmin voiton, Simon on pääsevä takaisin
rangaistussiirtolasta, hän on kerran riemuitseva, ja oikeat syylliset,
valehteliat, totuuden ja kuoleman työmiehet pyyhkäistään pois samalla
kuin heidän temppelinsäkin, jossa he vuosisatoja ovat pitäneet
ihmiskuntaa kauhistuksessa ja tietämättömyydessä.

Sitten hän lisäsi vielä lempeämmällä äänellä, kääntyen rouva Berthereaun
puoleen, joka uudelleen oli vaipunut äänettömään nöyryyteensä.

-- Minä odotan Genevièveä, sanokaa hänelle silloin kun hän voi ymmärtää
teitä että odotan häntä. Minä odotan häntä siksi kun hän palaa luokseni.
Hän on kerran palaava luokseni kulukoonpa siihen vaikka vuosia, sen
tiedän... Täytyy paljon kärsiä ennenkuin pääsee voitolle ja saa kokea
vähän onnea.

Sitten läksi hän, sydän murtuneena, katkerana, mutta kuitenkin rohkeana.
Rouva Duparque oli taas alkanut kutoa ja Markuksesta tuntui kuin pieni
talo taas olisi vaipunut kylmään pimeyteensä kirkon juurella.

Kuukausi kului. Markus sai kuulla että Geneviève hitaasti toipui
taudistaan. Eräänä sunnuntaina tuli Pélagie hakemaan Louisea; ja illalla
kertoi lapsi että äiti oli ollut ylhäällä, sangen laihtunut ja murtunut,
mutta kuitenkin voinut istua pöydässä pienessä ruokasalissa. Silloin sai
hän uutta toivoa, hän luuli Genevièven palaavan kotiin, heti kun kykeni
kulkemaan jalan Kapusiinitorilta koululle. Hän oli varmaankin miettinyt,
hänen sydämmensä oli varmaankin herännyt kärsimyksissä, ja Markus
säpsähti pienimmästäkin melusta, luullen vaimonsa palaavan. Mutta viikot
kuluivat, näkymättömät kädet, jotka olivat häneltä riistäneet
Genevièven, salpasivat varmaankin ovet ja akkunat pitääkseen häntä vielä
vallassaan. Markus vaipui suureen synkkämielisyyteen, kadottamatta
kuitenkaan voittamatonta uskoaan totuuden ja rakkauden voittoon. Hänen
lohdutuksenaan olivat käynnit pikku Clémentiä katsomassa imettäjän
luona, kauniissa Dherbecourtin kylässä, joka niin raikkaana sijaitsi
keskellä Verillen rantaniittyjä, poppelien ja pajujen ympäröimänä.
Siellä vietti hän suloisia hetkiä, toivoen ehkä että onnellinen sattuma
antaisi hänen tavata Genevièven pienokaisen kehdon ääressä. Kerrottiin
että tämä vielä oli niin heikko, että ei voinut käydä lasta katsomassa
ja että imettäjä vei sen kerran viikossa hänen luokseen.

Siitä alkaen Markus odotti. Lähes vuosi sitten oli ylioikeus alkanut
tutkimuksen, jota kaikenlaiset selkkaukset olivat viivyttäneet ja
lakkaamattomat vastukset vaikeuttaneet; ja nämä vaikeudet syntyivät
alinomaa uudestaan pahojen voimien maanalaisen työn aiheuttamina.
Lehmannit. joissa tutkimuksen myöntäminen oli herättänyt niin suurta
iloa, alkoivat taas joutua epätoivoon moisesta hitaisuudesta, kun tiedot
Simonista yhä olivat huonoja. Oikeus, joka oli pitänyt tarpeettomana
tuoda häntä heti Ranskaan, oli kyllä ilmoittanut hänelle, että se
tarkasti hänen juttuaan. Mutta missä tilassa oli hän palaava? Voisivatko
hänen suuret kärsimyksensä tehdä hänestä lopun ennen sitä? Rohkea ja
järkähtämätön Davidkin oli levoton. Ja koko maa oli saman tuskallisen
odotuksen vallassa kuin David ja Markuskin. Etenkin Mailleboisia rasitti
se kuin uuvuttava taudinkäänne, joka herpaisi yhteiskunnallisen elämän.
Lopuksi alkoivat juutalaisviholliset, jotka olivat toipuneet hirveän
löydön tuottamasta tappiosta, käyttää sitä hyväkseen. Vähitellen
rupesivat he vitkallisten muodollisuuksien ja väärien tietojen tähden,
jotka aiheutuivat tutkimuksen salaisuudesta, taas teeskentelemään
voitonriemua ja julistamaan simonistien varmaa tappiota. "Petit
Beaumontaisin" halpamaisissa kirjoituksissa ilmaantuivat jälleen entiset
valheet ja häväistykset. Kuultiin isä Theodosiuksen eräässä Pyhän
Antonius Padualaisen kunniaksi vietetyssä juhlassa uskaltavan
saarnatuolista viitata Jumalan pikaiseen voittoon Judaksen kirotun rodun
ylitse. Veli Fulgentiuksen nähtiin taas toimessaan hyörivän kaduilla ja
toreilla, niin ihastuneen näköisenä, kuin olisi hän vetänyt jäljessään
kirkon juhlavaunuja. Veli Gorgiasta taas, jota kirkolliset alkoivat
pitää sangen vaarallisena, koetettiin niin paljon kuin mahdollista
sulkea luostariin, vaikka häntä ei uskallettu vielä kokonaan piiloittaa
johonkin varmaan turvapaikkaan, niinkuin isä Philibinille oli tehty.
Mutta häntä ei ollut helppo pidellä, hän tahtoi mielellään näyttäytyä ja
ihmetyttää ihmisiä pyhällä käytöksellä. Kaksi kertaa teki hän
häväistyksen, antamalla korvapuustia lapsille, jotka eivät hänen
koulustaan lähtiessään olleet kyllin hartaan näköisiä. Ja pormestari
Philis, jonka säännönmukaista uskonnollisuutta kauhistutti veljen
kummallinen ja väkivaltainen hurskaus, piti velvollisuutenaan puuttua
asiaan itse uskonnon edun vuoksi. Se tuli puheeksi myöskin
kunnallisneuvostossa, jossa Darrasilla yhä oli muutamien äänten
vähemmistö, niin että hän oli aivan voimaton ja sitäkin varovaisempi kun
vielä toivoi pääsevänsä pormestariksi ja saavansa suuremman enemmistön,
jos Simonin jutun kävisi hyvästi. Sitä odottaessaan vältti hän siitä
puhumasta, levottomana huomatessaan munkkien ja pappien puuhaavan
Mailleboisissa niin kuin olisi se tästä lähtien ollut täydellisesti
heidän vallassaan.

Mutta Markus tahtoi pakottaa itseään toivomaan huolimatta huonoista
uutisista. Häntä kannatti nyt uskollisesti hänen kunnon apulaisensa
Mignot, joka päivä päivältä antautui yhä enemmän hänen johdettavakseen
ja otti osaa hänen uhrautuvaan elämäänsä ja taisteluihinsa. Omituinen
sielullinen ilmiö oli tapahtunut hänessä, mestarin hitainen vaikutus
opetuslapseen, joka ensin vastustaa ja sitten taipuu ja omistaa
itselleen mestarin mielipiteet. Ennen ei kukaan olisi voinut aavistaa
millainen sankari Mignotista oli tuleva. Hän oli käyttäynyt
halpamaisesti Simonin jutussa, syyttäen johtajaansa, tahtomatta itse
joutua mihinkään selkkauksiin. Hän näytti pitävän huolta ainoastaan
omasta ylenemisestään, ei ollut pohjaltaan hyvä eikä paha, vaan valmis
tulemaan hyväksi tai pahaksi ihmisten ja olosuhteiden mukaan. Silloin
saapui Markus, ymmärtäväinen ja lujatahtoinen mies, ja se ratkaisi hänen
kohtalonsa, puhdisti hänet ja kohotti hänet totuuteen ja oikeuteen.
Siinä oli päivän selvä ja varma todistus siitä, että sankarin esimerkki
ja opetus riittävät nostamaan toisia sankareita keskinkertaisen joukon
hämärästä helmasta. Kymmenen vuoden kuluessa oli Mignotia kahteen
kertaan tahdottu nimittää opettajaksi pieneen naapurikylään, mutta hän
oli kieltäytynyt, hän jäi mieluummin Markuksen luo, jonka vaikutus
häneen oli tullut niin suureksi että hän ei koskaan aikonut jättää
häntä, vaan tahtoi uskollisena opetuslapsena voittaa tai menettää
mestarinsa kanssa. Hän oli myöskin päättänyt olla naimatonna, sanoen
olevansa liian vanha ja että oppilaat olivat nyt hänellä perheenä. Hän
sitäpaitsi söi Markuksen Luona, jossa häntä kohdeltiin kuin veljeä ja
jonka kotia hän piti omanaan, nauttien siellä kaikkein vahvimman
ystävyydensiteen suloisuutta, siteen, joka vahvistuu sitä mukaa kuin
ajatukset ja tunteet muuttuvat samanlaisiksi. Vitkallinen ero
aviopuolisoiden välillä, jota hän oli seurannut, olikin tuottanut
hänelle suurta surua; ja Genevièven lähdön jälkeen oli hän
epätoivoissaan, hänen täytyi syödä pienessä läheisessä ravintolassa,
jotta ei lisäisi emännättömän talouden vaikeuksia. Mutta hänen
kunnioittava rakkautensa Markukseen eneni, hän koetti lohduttaa
johtajaansa tämän onnettomuudessa. Syynä siihen ettei hän joka ilta
päivällisen jälkeen tullut pitämään seuraa tälle, oli arka
hienotunteisuus, hän tahtoi jättää isän yksin tyttärensä kanssa,
ymmärtäen että tämän seura oli hänelle kylliksi. Hän väistyi myöskin
neiti Mazelinen tieltä, joka enemmän voi hyödyttää hyljättyä miestä ja
taitavammin sitoa haavat sisaren keveällä kädellä. Kun hän näki
Markuksen tavallista synkempänä, antautumaisillaan kärsimyksen valtaan,
oli hänellä vain yksi keino tehdä hänet jälleen iloiseksi ja toivovaksi,
se että alkoi soimata itseään entisestä todistuksestaan Simonin jutussa
ja lupasi tulevassa jutussa julkisesti keventää omaatuntoaan huutamalla
julki totuuden. Niin, niin, hän vannoisi Simonin viattomuuden, josta hän
nyt oli vakuutettu, sillä kirkas valo oli selvittänyt hänen muistinsa!

Ylioikeuden hitaisuus kiihoitti yhä juutalaisvihollisten hurjaa
taistelua ja he alkoivat taas raivokkaasti panetella Markusta, jonka he
tahtoivat kukistaa tehdäkseen varmaksi veljien koulun voiton
maallikkokoulun raunioilla. Jos kirkko antoi sopivan tilaisuuden luisua
pois käsistään, tunsi se itse joutuvansa vaaraan, se saisi kuolettavan
haavan, jos siltä riistettäisiin opetusoikeus, jos ei sen sallittaisi
muodostaa tulevia sukupolvia tarkoituksensa mukaisiksi. Eräänä aamuna
levisi siis Mailleboisissa huhu, että neiti Mazeline oli tavattu
makaamasta Markuksen kanssa vieläpä Louisen huoneen vieressä, eikä
väliovi ollut edes suljettu. Lisäksi kerrottiin inhoittavia
yksityisseikkoja, joiden saatanallinen hävyttömyys selvästi osoitti että
ne olivat syntyneet ylenmäärin kiihoittuneiden uskovaisten
mielikuvituksessa, Ja juttu pysyi, oli mahdotonta löytää todistajaa ja
vastakkaiset selitykset seurasivat toisiaan yhä kauheampina, suurentaen
häväistystä. Suuresti levottomana uskalsi Mignot vihdoin ilmoittaa
Markukselle häväistyksen suuruuden, eikä tämä tällä kertaa voinut
kohdata halpamaisuutta ylenkatseen ylpeällä hiljaisuudella. Yhden päivän
vietti hän ankarassa sisällisessä taistelussa, sydän murtuneena uuden
uhrauksen tähden, jota hänen tehtävänsä vaati häneltä. Ja kun hämärä
tuli, oli hän tehnyt päätöksensä, hän meni tapansa mukaan pieneen
puutarhaan, jossa hän joka ilta vietti suloisen ja lohduttavan hetken
neiti Mazelinen seurassa. Hänen saapuessaan puutarhaan istui tämä jo
syreenipensaan juurella, miettiväisen ja murheellisen näköisenä, ja
Markus nosti tuolin vastapäätä opettajatarta ja katseli häntä hetken
puhumatta mitään.

-- Ystävä raukkani, sanoi hän viimein, minulla on suuri suru ja tahdon
keventää sydäntäni ennenkuin Louise saapuu... Me emme voi enää tavata
toisiamme joka päivä. Luulenpa melkein että olisi viisainta, jos tästä
lähtien katkaisisimme kaiken yhteyden välillämme... Nämä ovat oikeat
jäähyväiset. Meidän täytyy erota, ystäväni.

Neiti Mazeline oli kuunnellut hämmästymättä, ikäänkuin olisi hän
edeltäpäin tietänyt mitä Markuksella oli sanottavaa. Ja hän sanoi
samalla kertaa rohkealla ja surullisella äänellä:

-- Niin, ystäväni, jäähyväisiä varten tulin minäkin vielä tänä iltana
istumaan tänne. Teidän ei tarvitse vakuuttaa sitä minulle, minä tunnen
samoin kuin tekin, että eromme on välttämätön... Minulle on kerrottu
kaikki. Moisia halpamaisuuksia vastaan ei meillä ole muita aseita kuin
kieltäytyminen ja alistuminen.

Syntyi pitkä hiljaisuus ja päivä sammui hitaasti avaralla, rauhallisella
taivaalla. Leukoijista kohosi läpitunkeva tuoksu ja auringon lämmittämä
nurmikko näytti hiukan tuoreemmalta.

Markus lausui puoliääneen, ajatuksiinsa vaipuneena.

-- Nuo onnettomat, joissa luonto ja terve järki on turmeltu, eivät voi
milloinkaan koskettaa miehen ja naisen suhteeseen saastuttamatta sitä
heti synnin ajatuksen pilaamalla mielikuvituksellaan. Nainen muuttuu
pahaksi hengeksi, jonka kosketus myrkyttää kaikki, hellyyden, rakkauden,
ystävyyden... Aavistin kyllä mitä oli tapahtuva, mutta en ollut
huomaavinani sitä, en tahtonut tuottaa heille sitä iloa, että saisivat
nähdä minun pitävän lukua heidän panetteluistaan. Mutta jos minä voinkin
kohauttaa heille olkapäitäni, niin te, ystäväni, ja ennen kaikkea
Louise, ette sitä voi, tuo loka tahraa teidät... He ovat siis taas
voitolla, he saavat ilokseen lisätä vielä suuren surun kaikkiin meidän
suruihimme.

Syvästi liikutettuna neiti Mazeline vastasi.

-- Minulle se on kaikkein kovinta... Minä en kadota ainoastaan
herttaisia iltakeskustelujamme, se tuottaa minulle vielä senkin surun,
että en enää voi olla teille hyödyksi, että te jäätte vielä enemmän
yksin ja vielä onnettomammaksi. Suokaa minulle anteeksi tämä pieni
turhamaisuus, ystäväni, olin niin onnellinen voidessani auttaa teitä
työssänne, uskoessani että voin hiukan lohduttaa ja tukea teitä! Kun
tästä lähin ajattelen teitä, näen teidät aina hyljättynä, yksinäisenä,
ilman ainoatakaan ystävää... Oi! on todella ilkeitä ihmisiä!

Markus teki vapisevan liikkeen, joka ilmaisi hänen tuskaansa.

-- Sitä he juuri tahtovatkin, he tahtovat eroittaa minut kaikista,
riistää minulta kaikkien rakkauden. Ja minä voin tunnustaa teille, että
se onkin ainoa haava, josta todella kärsin. Kaikki muu, suoranaiset
hyökkäykset, häväistykset, uhkaukset vaan huumaavat minua, antavat
minulle taistelun intoa. Mutta jos minua isketään omaisissani, jos näen
heidät saastutettuina, myrkytettyinä, taistelun julmuuden ja
häpeällisyyden uhreina, silloin olen muserrettu ja tulen pelkuriksi...
He ovat ottaneet minulta vaimoraukkani, nyt eroittavat he teidät minusta
ja aavistan että he kerran riistävät minulta tyttärenikin.

Neiti Mazeline, jonka silmät täyttyivät kyynelillä, pyysi häntä
vaikenemaan.

-- Olkaa varuillanne, ystäväni, tuolla tulee juuri Louise.

Markus vastasi vilkkaasti.

-- Minun ei tarvitse olla varuillani, minä odotin häntä, hänen täytyy
tietää kaikki.

Ja kun lapsi hymyillen lähestyi ja istuutui heidän viereensä, sanoi
Markus hänelle.

-- Rakkaani, poimi pieni kukkavihko neidille. Minä tahdon antaa hänelle
muutamia kukkia, ennen kuin lukitsen portin puutarhojemme välillä.

-- Lukitset portin! miksi niin isä?

-- Sillä neiti ei saa enään tulla tänne... He riistävät meiltä ystävän,
niin kuin jo ovat riistäneet äitisi.

Louise seisoi hetken miettiväisenä ja vakavana syvän hiljaisuuden
vallitessa. Hän katsoi ensin isäänsä ja sitten neiti Mazelineä, eikä
pyytänyt mitään selitystä. Mutta hän näytti ymmärtävän, kaikenlaiset
ajatukset kulkivat keveinä varjoina hänen korkealla, puhtaalla
otsallaan, jonka hän oli perinyt isältään, ja suuri, surunvoittoinen
lempeys loisti hänen silmistään.

-- Minä teen kukkavihkon, vastasi hän vihdoin, ja sinä, isä, annat sen
neidille.

Ja sillä aikaa kuin lapsi, etsien tuoreimpia kukkia kulki edestakaisin
pitkin kukkasarkaa, viettivät he vielä muutamia surumielisiä ja suloisia
hetkiä. He eivät puhuneet enää mitään, mutta he ajattelivat samaa,
ajattelivat ainoastaan muiden onnea, aikaa, jolloin sukupuolet tekevät
sovinnon keskenään, jolloin tietorikas ja vapautettu nainen vuorostaan
vapauttaa miehen. Heitä yhdisti suuri, inhimillinen veljellisyys,
kaikki, mitä sydämmellistä ja puhdasta ystävyys voi solmita kahden
olennon, miehen ja naisen välille, ulkopuolella rakkautta. Markus oli
hänen veljensä, hän oli Markuksen sisar. Ja hämärä, joka verhosi
vähitellen pienen, tuoksuvan puutarhan, jakoi tyynnyttävää
vilpoisuuttaan heidän suruunsa.

-- Isä, tässä on vihko, minä sidoin sen heinänkorrella.

Neiti Mazeline nousi ja Markus antoi hänelle kukat. Sitten kaikki kolme
kulkivat portille. Sen eteen seisahtuivat he vielä hetkeksi, puhumatta
mitään, onnellisina kun voivat vielä viivyttää eronhetkeä. Vihdoin
Markus aukasi portin, neiti Mazeline astui omaan puutarhaansa ja kääntyi
vielä katsoakseen viimeisen kerran isää, jota tytär syleili, painaen
päätään hänen rintaansa vasten.

-- Hyvästi, ystäväni.

-- Hyvästi, ystäväni.

Muuta he eivät sanoneet ja portti sulkeutui hitaasti. Sitten vedettiin
kummallakin puolella salvat hiljaan eteen; mutta ne olivat ruostuneet ja
vingahtivat valittavasti. Suuri suru vallitsi, sokea viha oli tappanut
jotain hyvää ja lohduttavaa.

Taas kului kuukausi. Markuksella oli enään vain tyttärensä; hän tunsi
turvattomuuden ja yksinäisyyden piirin sulkeutuvan yhä ahtaammalle
ympärilleen. Louise kävi koulua neiti Mazelinen luona, joka uteliaiden
oppilaiden nähden koetti kohdella häntä niinkuin muitakin oppilaita.
Lapsi ei enään viipynyt hänen luonaan koulutuntien jälkeen, hän kiiruhti
heti kotiin isänsä luo. Jos opettaja ja opettajatar sattumalta tapasivat
toisensa, vaihtoivat he ainoastaan tervehdyksen, eivätkä puhutelleet
toisiaan muuta kuin toimiensa sitä vaatiessa. Mailleboisissa herätti
heidän käytöksensä suurta huomiota ja siitä keskusteltiin ahkerasti.
Järkevät ihmiset olivat heille kiitollisia, kun he näin vastasivat
liikkeelle pantuihin pahoihin huhuihin. Mutta toiset pilkkasivat ja
riemuitsivat: oli kyllä viisasta säilyttää varjo, mutta se ei estänyt
rakastavaisia tapaamasta toisiaan öisin, ja tyttönen sai varmaankin
kuulla kaikellaista, jos hän nukkui keveästi. Kun Markus Mignotilta sai
kuulla näistä uusista halpamaisuuksista, valtasi hänet suuri katkeruus.
Oli hetkiä, jolloin hänen rohkeutensa lannistui; minkä vuoksi tuhota
elämänsä, kieltäytyä kaikesta onnesta, kun uhraukset eivät merkinneet
mitään pahoille ihmisille? Hänen yksinäisyytensä ei koskaan ollut
tuntunut hänestä niin myrkytetyltä ja niin raskaalta. Kun hän iltasin
oli yksinään Louisen kanssa kylmässä ja autiossa asunnossaan vaipui hän
voittamattomaan epätoivoon ajatellessaan että hänellä, jos hän kerran
kadottaisi tyttärensä, ei enään olisi ketään, joka häntä rakastaisi ja
lämmittäisi hänen sydäntään.

Tyttönen sytytti lampun ja istuutui pienen työpöytänsä ääreen.

-- Isä, minä luen historian läksyni ennenkuin menen levolle.

-- Tee niin rakkaani.

Ahdistus oli vallannut Markuksen tyhjän talon. Hän ei voinut enää
korjata oppilastensa kirjoituksia, hän nousi ja alkoi raskain askelin
kulkea edestakasin huoneessa. Kauan aikaa asteli hän näin pimeässä,
ulkopuolella lampun ahdasta valokehää. Kulkiessaan tyttärensä ohi
kumartui hän joskus tämän yli ja suuteli kiireesti hänen hiuksiaan
silmät kyynelissä.

-- Oi! isäni, mikä sinun on? sanoi tytär. Joko taas olet alakuloinen!

Hän oli tuntenut kuuman kyyneleen putoavan otsalleen. Hän kääntyi,
kietoi hyväillen kätensä hänen kaulalleen ja pakotti hänet istuutumaan
viereensä,

-- Ei ole järkevää, isäni, että aina antaudut toivottomuuteen kun olemme
yksin. Voisi luulla että sinä, joka päivällä olet niin rohkea, pelkäät
illalla, aivan niinkuin minä ennen kun en uskaltanut olla pimeässä...
Kun sinulla on työtä, pitäisi sinun tehdä sitä.

Markus koetti nauraa.

-- Sinä pieni aikaihmiseni... Tietysti minun pitäisi ryhtyä toimeen.

Mutta katsellessaan lasta, himmentyivät hänen silmänsä uudelleen ja hän
alkoi taas kiihkeästi suudella hänen hiuksiaan.

-- Mitä? mitä? sopersi lapsi, jonka silmät vuorostaan täyttyivät
kyynelillä. Miksi syleilet minua niin kovasti?

Ja vapisevana tunnusti Markus pelkonsa, ilmaisi, minkä uhkauksen hän
tunsi ympäröivässä pimeydessä.

-- Kunhan sinä vain pysyisit luonani, lapsi, kunhan vain sinuakin ei
riistettäisi minulta!

Louise oli vaiti, hän hyväili isäänsä ja he itkivät yhdessä, Kun hän oli
saanut tämän uudelleen istumaan vihkojen ääreen, ryhtyi hän itse taas
historian läksyynsä. Näin kului muutamia hetkiä, sitten valtasi
levottomuus Markuksen uudelleen ja hänen täytyi vielä kerran nousta
kävelläkseen, kävelläkseen... Hän ikäänkuin ajoi takaa onnea hävitetyn
kotinsa hiljaisuudessa ja pimeässä.

Lähestyi aika, jolloin lapsia päästettiin Herran Ehtoolliselle. Louise
oli täyttänyt kolmetoista vuotta ja koko uskovainen Maillebois kammosi
tuota suurta tyttöä, jolla ei ollut uskontoa, joka ei tunnustanut
syntejään eikä edes käynyt messussa. Äidin lähdön jälkeen etenkin
puhuttiin hänestä suurella säälillä, sillä häntä kuvailtiin onnettomaksi
uhriksi isän raa'an vallan alla, isän, joka aamuin illoin pakoitti häntä
sylkemään ristiinnaulitun kuvaa. Neiti Mazeline samoin opetti hänelle
varmaankin saatanallista irstaisuutta. Olihan rikos jättää tuo
sieluraukka kadotukseen, tuon syntisen parin valtaan, jonka yleisesti
tunnettu huono käytös loukkasi kaikkia ihmisiä. Tahdottiin toimia, saada
aikaan mielenosoituksia, jotka pakottaisivat luonnottoman isän antamaan
tyttärensä äidille, tuolle pyhälle vaimolle, jonka hän oli pakoittanut
pakenemaan, siihen määrin oli hänen elämänsä inhoittava halpamaisuus
loukannut tätä.

Tottuneena häväistyksiin, oli Markus levoton ainoastaan niiden
raivokkaiden kohtauksien johdosta, joita Louise sai kärsiä jokaisella
käynnillään vanhojen rouvien luona. Hänen äitinsä, joka yhä oli heikko
ja parantui sangen hitaasti taudistaan, kohteli häntä kylmästi, oli
äänetön ja synkkä, ja antoi rouva Duparquen, hirveän isoäidin, pauhata
vihan Jumalan nimessä, kiihoittaa saatanan kattiloiden alla palavia
helvetillisiä liekkejä. Pitihän suuren, neljännellätoista olevan tytön
hävetä eläessään niinkuin raakalainen, niinkuin koirat, jotka eivät
tiedä mitään Jesuksesta ja jotka ajetaan ulos kirkosta! Eikö hän
pelännyt iankaikkista rangaistusta, kiehuvaa öljyä, rautatankoja,
tulikuumia koukkuja, joilla hänen kirottua lihaansa keitettäisiin,
paistettaisiin, revittäisiin miljoonia vuosisatoja? Kun Louise illalla
palasi kotiin ja kertoi kaikki isälleen, vapisi tämä nähdessään kuinka
hänen lastaan koetettiin myrkyttää pelolla ja hän koetti lukea tytön
silmistä horjuiko tämä.

Hän oli joskus liikutettu, mutta niinpä hänelle kerrottiinkin
inhoittavia juttuja. Silloin sanoi hän rauhallisella ja järkevällä
tavallaan.

-- Se on kummallista, isäni, tuo hyvä Jumalako olisi niin ilkeä! Isoäiti
väitti tänään, että jos kerrankin olen poissa messusta, niin on perkele
leikkelevä iankaikkisesti jalkojani pieniksi palaiseksi... Se ei ole
oikeudenmukaista, eikä se minusta tunnu mahdolliseltakaan.

Markus rauhoittui hiukan. Peläten vaivaavansa liiaksi tuota heräävää
ymmärrystä, ei hän suorastaan tahtonut väitellä vanhojen rouvien luona
saatuja kummallisia opetuksia vastaan, hän tyytyi ainoastaan
ylimalkaiseen, järkeen perustuvaan opetukseen ja vetosi lakkaamatta
totuuteen ja hyvyyteen. Ja hän oli ihastuksissaan huomatessaan
tyttäressään terveen järjen varhaisen heräämisen, johdonmukaisuuden ja
varmuuden synnynnäisen tarpeen, jonka lapsi varmaankin oli perinyt
häneltä. Kuinka iloinen hän olikaan nähdessään hennosta tytöstä, joka
vielä oli ikänsä heikkouksien ja lapsellisuuden saaliina, kehittyvän
selväjärkisen ja lämminsydämmisen naisen! Hän pelkäsi ainoastaan että
nämä kauniit tulevaisuudenlupaukset hävitettäisiin. Mutta kun lapsi yhä
hämmästytti häntä järkevillä ja kehittyneillä ajatuksillaan, oli hän
aina levollisempi.

-- Minä, jatkoi Louise, olen tietysti sangen kohtelias isoäidille. Minä
vastaan hänelle että en tunnusta syntejäni, enkä mene ripille, koska
tahdon odottaa kunnes täytän kaksikymmentä vuotta, niinkuin sinä
pyysit... Se on minusta hyvin järkevää. Ja siinä minä pysyn vahvana,
sillä kun on oikeassa, niin on aina vahva, vai kuinka?

Välistä laski hän lempeää leikkiä, huolimatta rakkaudestaan äitiään
kohtaan.

-- Muistathan, isäni, että äiti sanoi minulle: "Minä selitän sinulle
katkismusta". Ja minä vastasin: "Niin, sinä kuulustat minulta läksyni ja
tiedäthän että mielelläni tahdon oppia." Kun minä sitten en ymmärtänyt
mitään katkismuksesta, tahtoi äiti todellakin selittää minulle; mutta
pahaksi onneksi en nytkään ymmärrä mitään... Ja minä olen sangen pahassa
pulassa. Pelkään tuottavani hänelle huolta, ja sentähden olen äkkiä
ymmärtävinäni jotakin. Mutta olen varmaankin silloin niin typerän
näköinen, että hän aina keskeyttää opetuksen suuttuneen näköisenä,
pitäen minua yksinkertaisena... Eräänä päivänä oli kysymys
lihaksitulemisen ihmeestä, hän sanoi minulle että tässä ei tarvinnut
ymmärtää, vaan uskoa; ja kun minä onnettomuudeksi satuin vastaamaan että
en voinut uskoa ymmärtämättä, sanoi hän että se oli sinun lausetapojasi,
isäni, ja että pahahenki on ottava meidät molemmat... Oi! minä itkin,
itkin!

Nyt hän kuitenkin hymyili ja lisäsi hiljempaa.

-- Katkismus on yhä enemmän vieroittanut minua äidin mielipiteistä.
Siinä on niin paljon sellaista, joka kiusaa minua... Äiti tekee hyvin
väärin kun kaikesta huolimatta koettaa ahtaa sitä päähäni.

Isä olisi tahtonut syleillä häntä. Saisiko hän kokea sen suuren ilon,
että hänen tyttärensä olisi poikkeus, että hän olisi noita
tasapainoisia, hyvissä ajoin kehittyneitä luonteita, joissa järki
näyttää kasvavan kuin suotuisassa maa-alassa? Muut tytöt ovat siinä
ijässä vielä niin lapsellisia, kaikellaisten aavistusten ja
salaperäisten haaveiden uhreja! Mikä harvinainen onni, jos hänen
tyttärensä välttäisi niiden toveriensa yhteisen kohtalon, jotka pappi
tuolla kehityksen tärkeällä hetkellä valloittaa kirkolle! Hän oli suuri,
vahva ja terve ja oli ruumiiltaan muodostunut ilman onnettomuuksia.
Mutta vaikka hän välistä tuntui jo pieneltä naiselta, niin oli toisia
päiviä, jolloin hän vielä oli hyvin lapsellinen, iloitsi tyhjästä, sanoi
suuria tyhmyyksiä ja leikki nukeilla, pitäen niiden kanssa kummallisia
keskusteluja. Noina päivinä tunsi hänen isänsä levottomuutta, vavisten
noin suurta lapsellisuutta, kysyen itseltään eivätkö he vielä ryöstäisi
häneltä lastakin, eivätkö he lopuksi himmentäisi tätäkin järkeä, joka
nyt koitti niin kirkkaana ja tuoreena.

-- Niin, isäni, nukke on sanonut minulle hirveitä tyhmyyksiä. Mutta
minkä sille voi? hän ei ole vielä ymmärtäväinen!

-- Etkö luule että saat hänet vähitellen ymmärtäväiseksi, rakkaani?

-- Enpä tiedä. Hänellä on niin kova pää! Raamatun historia vielä menee;
sen osaa hän sanasta sanaan. Mutta kieliopissa ja laskennossa hän on
oikea pöllöpää.

Ja sittenkös naurettiin! Vaikka koti olikin tyhjä ja kylmä, täytti hän
sen silloin tällöin lapsellisella riemullaan, niinkuin keväisellä
soitolla.

Mutta sitä mukaa kuin päivät kuluivat tuli hän vakavammaksi ja
miettiväisemmäksi. Kun hän torstaisin ja sunnuntaisin palasi
käynneiltään äitinsä luota oli hän ajattelevan näköinen ja vaipui
pitkäksi aikaa äänettömäksi. Iltaisin työskennellessään lampun valossa
unehtui hän joskus kauaksi aikaa katselemaan isäänsä, silmissä
surumielinen hellyyden ilme. Ja se, mikä oli välttämätöntä, tapahtui
viimein.

Oli lämmin ilta ja mustat ukkospilvet peittivät uhkaavina taivaan. Isä
ja tytär työskentelivät tapansa mukaan lampun ahtaassa valokehässä; ja
avonaisesta akkunasta, josta näkyi pimeä ja uneen vaipunut Maillebois,
lentivät sisään yöperhoset, häiriten syvää hiljaisuutta siipiensä
heikolla suhinalla. Tyttönen, joka oli viettänyt iltapäivän
Kapusiinitorin varrella, näytti väsyneeltä, otsaa painoivat liian
raskaat ajatukset. Hän oli kumartuneena vihkonsa yli, mutta ei
kuitenkaan kirjoittanut, hän mietti. Vihdoin pani hän pois kynän ja
puhui talon surunvoittoisessa rauhassa.

-- Isäni, minun on sinulle sanottava eräs asia, joka surettaa minua
syvästi. Minä tuotan sinulle varmaankin suurta tuskaa ja siksi en ole
ennen uskaltanut tehdä sitä. Mutta nyt olen luvannut itselleni etten
ennen mene levolle kuin olen sinulle ilmoittanut päätökseni, joka
minusta on sangen järkevä ja tarpeellinen.

Markus oli kiireesti kohottanut päätään, pelko kouristi hänen sydäntään,
lapsen vapisevasta äänestä oli hän arvannut että viimeinen onnettomuus
oli tulossa.

-- Mitä se on, rakkaani?

-- Kuule, isäni, olen miettinyt, olen vielä tämänkin päivän punninnut
pienessä päässäni tuota asiaa, ja minusta tuntuu, että minun, jos olet
samaa mieltä kanssani, tulee jättää sinut ja muuttaa äitini luokse,
isoäidin kotiin.

Markus kauhistui, hän vastusti ensin kiivaasti.

-- Mitä, samaa mieltä kanssasi! Minä en sitä salli! Kaikin voimieni
tahdon pitää sinua kiinni, estää sinua vuorostasi jättämästä minua.

-- Oi! isäni, kuiskasi Louise epätoivoisena, ajattele vain vähäsen, niin
näet ettet ole oikeassa.

Markus ei kuunnellut lasta, hän oli noussut ja käveli kiivaasti
edestakaisin puolipimeässä huoneessa.

-- Minulla ei ole enää muita kuin sinä, ja sinäkö lähtisit! Minulta on
ryöstetty vaimo ja nyt ryöstettäisiin minulta tytär, minut jätettäisiin
yksin, alastomaksi, hyljätyksi, ilman hellyyttä! Oi! minä tunsin tuon
armoiskun tulevan, minä aavistin kyllä että hirveät pimeyden kädet
riistäisivät viimeisenkin siekaleen sydämmestäni. Ei, ei! se on liikaa,
en koskaan ole suostuva tähän eroon!

Ja äkkiä pysähtyen tyttärensä eteen hän jatkoi kovalla äänellä.

-- Sinunkin sydämmesi ja järkesi on siis turmeltu, jotta et enää
rakastaisi minua? Jokaisella vierailullasi ovat he käyneet sotaa minua
vastaan, ovat kertoneet sinulle inhoittavia juttuja, eroittaakseen sinua
minusta, eikö niin? He tahtovat vapauttaa sinut kirotun ja tuomitun
isäsi vaikutuksesta, vai kuinka? ja saattaa sinut vanhojen rouvien
hyvien ystävien valtaan, jotka tekevät sinusta ulkokullatun ja
järjettömän ihmisen... Ja sinä kuuntelet vihollisiani, sinä aijot antaa
myöten heidän alituiselle kiusaamiselleen, ja jättää minut yksin!

Epätoivoissaan kohotti lapsi rukoilevasti kätensä häntä kohden, silmät
kyynelissä.

-- Isäni, isäni, rauhoitu... Minä vakuutan että erehdyt, äiti ei ole
koskaan sallinut minun kuulteni sanottavan pahaa sinusta. Isoäiti ei
tosin rakasta sinua ja hän tekisi usein paremmin, jos olisi vaiti minun
läsnäollessani. Valehtelisin jos sanoisin ettei hän tee kaikkea
voitavaansa saadakseen minut muuttamaan äidin luo. Mutta sen vannon
sinulle, ei hän eivätkä muut ole mitään vaikuttaneet päätökseeni... Sinä
tiedät kyllä että en milloinkaan valehtele. Minä yksin olen miettinyt ja
tullut siihen vakuutukseen että teemme hyvin ja viisaasti jos eroamme.

-- Tekisitkö hyvin jos lähdet! Minä kuolisin siitä.

-- Ei, sinä kyllä ymmärrät ja sinä olet niin rohkea... Istu tähän,
kuuntele minua.

Louise pakoitti isänsä lempeästi istuutumaan eteensä. Hän tarttui
pienillä, hyväilevillä käsillään Markuksen käsiin ja selitti hänelle
syynsä, aivan kuin pieni, ymmärtäväinen aikaihminen.

-- Isoäidin luona ovat kaikki vakuutetut siitä, että sinä yksin johdatat
minut pois uskonnosta. Sinä muka ahdistat minua, väkivallalla tyrkytät
minulle mielipiteesi ja jos pääsisin sinun vallastasi, niin heti muka
tunnustaisin syntini ja menisin ripille... Miksi emme näyttäisi heille
että he erehtyvät? Huomenna muutan isoäidin luo ja he saavat nähdä,
heidän on täytyminen tunnustaa suuren erehdyksensä, sillä muutto ei ole
estävä minua antamasta heille aina samaa vastausta: "Minä olen luvannut
että en mene ripille ennenkuin olen täyttänyt kaksikymmentä vuotta,
voidakseni silloin täydellisesti ottaa edesvastuulleni moisen teon, ja
minä aijon pitää lupaukseni ja odottaa."

Markus puisti epäilevästi päätään.

-- Lapsi raukkani, sinä et tunne heitä, he murtavat ja valloittavat
sinut muutamissa viikoissa. Sinä olet vain pieni tyttö.

Silloin Louise vuorostaan loukkaantui.

-- Oi! sinä et ole ollenkaan kiltti, isäni, kun luulet minua niin
mitättömäksi! Olen tosin pieni tyttö, mutta olen sinun pieni tyttösi ja
pidän sitä kunniana!

Hän sanoi tämän niin lapsellisella rohkeudella että Markus ei voinut
olla hymyilemättä. Tuo pienokainen teki hänen sydämmensä lämpimäksi,
pienokainen, jossa hän välistä tunsi aivan kokonaan oman intohimoisen ja
samalla järkevän ja johdonmukaisen luonteensa. Hän katseli lasta, joka
hänen mielestään oli sangen kaunis ja viisas, lujine ja ylpeine
kasvoineen ja kirkkaine, ihailtavan avomielisine silmineen. Ja hän
kuunteli häntä yhä, samalla kun Louise, pitäen hänen molemmat kätensä
omissaan, selitti hänelle mitkä syyt olivat saaneet hänet päättämään
muuttaa äitinsä luo, pieneen jumaliseen taloon Kapusiinitorin varrella.
Koskettamatta vähääkään kauheisiin panetteluihin hän antoi ymmärtää,
kuinka kiitollisia heille oltaisiin jos he eivät kauempaa vastustaisi
yleistä mielipidettä. Kaikkialla sanottiin, että hänen paikkansa oli
vanhojen rouvien luona, hän suostui siis menemään sinne ja vaikka hän
olikin vain kolmetoista vuotias, olisi hän kuitenkin järkevin heistä ja
saataisiinpa nähdä että hän saisi siellä hyvää aikaan.

-- Vähät siitä, lapseni, sanoi Markus viimein väsyneesti, sinä et
koskaan saa minua uskomaan että ero meidän välillämme olisi
tarpeellinen.

Louise tunsi että hänen vastustuksensa heikkeni.

-- Eihän se ole mikään ero, isäni. Minä kävin äidin luona kaksi kertaa
viikossa ja minä tulisin sinua katsomaan vielä useammin... Vihdoin,
ymmärrätkö? äiti kuulisi ehkä minua vähäisen, kun olisin hänen luonaan.
Silloin puhuisin hänelle sinusta, kertoisin hänelle kuinka paljon vielä
rakastat ja itket häntä. Kukaties tulee hän järkiinsä ja minä tuon hänet
jälleen sinulle.

Syvästi liikutettuina itkivät he toistensa sylissä, Isä ihmetteli syvää
suloa tytössä, jossa suureen lapsellisuuteen yhtyi niin paljon järkeä,
hyvyyttä ja toivoa. Ja lapsi painautui isänsä rintaa vasten, hän oli
kuin ennenaikaisesti kypsynyt noista asioista, jotka hän epämääräisesti
tunsi, mutta joita hän ei olisi voinut mainita.

-- Tee niinkuin tahdot, sanoi Markus vihdoin nyyhkytyksien lomassa.
Mutta vaikka annankin myöten, en voi hyväksyä tekoasi, koko olentoni
nousee sitä vastaan.

Tällainen oli viimeinen ilta, jonka he viettivät yhdessä. Yö oli kuuma
ja pilkkopimeä, eikä tuntunut tuulenhenkäystäkään. Avonaisesta akkunasta
ei kuulunut minkäänlaista melua uneen vaipuneesta kaupungista. Hiljaiset
perhosparvet vain lensivät sisään ja polttivat itsensä lampussa,
Rajuilma ei puhjennut, isä ja tytär istuivat sangen myöhäiseen
äänettöminä vastapäätä toisiaan, onnellisina saadessaan vielä olla
yhdessä, äärettömän rauhan vallitessa.

Mutta kuinka hirveä olikaan seuraava ilta Markukselle! Hänen tyttärensä
oli lähtenyt, hän oli yksin tyhjässä ja synkässä asunnossaan. Ensin
vaimo ja sitten lapsi, hänellä ei ollut enää ketään, joka olisi
rakastanut häntä, häneltä oli pala palalta riistetty sydän rinnasta.
Jotta hänelle ei jäisi edes ystävää lohdutukseksi, oli hänet sitä ennen
pakoitettu katkaisemaan yhteys ainoan naisen kanssa, jonka sisarellinen
sydän olisi voinut tukea häntä. Se oli täydellinen häviö, jonka hän
kauan aikaa oli tuntenut tulevan, salainen hävitystyö, jonka hirveät,
näkymättömät kädet olivat toimittaneet, kukistaakseen hänet ja hänen
tehtävänsä. Nyt luulivat he onnistuneensa, hän vuosi verta sadoista
haavoista, oli kidutettu, hyljätty, virui voimattomana hävitetyssä,
saastutetussa ja autiossa kodissaan. Ensimmäisenä iltana oli hän
todella voitettu, vihamiehet olisivat luulleet hänen olevan heidän
vallassaan jos he olisivat nähneet hänen kulkevan horjuvin askelin
edestakaisin harmaassa hämärässä, niinkuin haavoitettu eläin, joka etsii
pimeää soppea kuollakseen siellä.

Aika oli todella hirveä. Mitä huonoimpia uutisia oli saatu ylioikeuden
tutkimuksesta, se näytti hitaisuudellaan tahtovan saada jutun
unohduksiin. Turhaan oli Markus tähän saakka koettanut pakoittaa itseään
toivomaan, päivä päivältä kasvoi hänen pelkonsa että Simon kuolisi,
ennenkuin jutun tarkastus edes oli myönnetty. Noina synkkinä päivinä
piti hän kaikki menetettynä, tarkastusta ei myönnettäisi, hänen suuret
ponnistuksensa olisivat hyödyttömät, totuus ja oikeus lopullisesti
hävitetyt, koko isänmaa sortuisi tuohon hirveään yhteiskunnalliseen
rikokseen. Hänet valtasi kauhu, kammon väristys jääti hänet. Ja tämän
yleisen onnettomuuden rinnalla oli vielä hänen yksityinen
onnettomuutensa, jonka painon hän tunsi entistä enemmän. Nyt kun Louise
ei enää ollut läsnä lohduttamassa häntä sulollaan, herättämässä hänessä
uskoa ymmärrykseensä ja varhain kypsyneeseen uljuuteensa, hän kysyi
itseltään kuinka oli voinut olla niin mieletön, että oli laskenut tytön
menemään vanhojen rouvien luo. Hän oli vain lapsi, kaikkivaltias kirkko
valloittaisi hänet muutamissa viikoissa. Hänet oli riistetty isältä,
eikä häntä koskaan annettaisi takaisin: Markus ei edes saisi nähdä häntä
enää. Ja hän itse oli lähettänyt tämän uhrin valheen valtaan
puolustamatta häntäkään, ja hän vaipui katkeraan toivottomuuteen,
hänestä tuntui kuin hänen tehtävänsä, hän itse ja hänen omaisensa
olisivat joutuneet häviöön.

Kello löi kahdeksan, Markus ei ollut voinut yksin istuutua pöytään
syömään päivällistä pimeässä huoneessa. Silloin kolkutti joku arasti
ovea ja hämmästyneenä näki hän että tulija oli Mignot, jolla ensin oli
hiukan vaikea selittää asiaansa,

-- Nähkääs, herra Froment... Kun tänä aamuna ilmoititte minulle että
pieni Louisenne oli lähtenyt, juolahti mieleeni, eräs ajatus ja se on
koko päivän pyörinyt päässäni... Ja nyt iltasella, ennenkuin menen
päivälliselle ravintolaani...

Hän pysähtyi hakien sanoja.

-- Mitä! huudahti Markus, ettekö vielä ole syöneet päivällistä, Mignot?

-- En, herra Froment... Minä aijoin tulla teidän luoksenne syömään
päivällistä, ollakseni teille hiukan seuraksi; mutta sitten epäröin ja
menetin aikaa... Jos siitä olisi teille huvia, niin voisin nyt kun
olette yksin taas ruveta syömään luonanne. Kaksi miestä tulevat aina
toimeen yhdessä. Me voisimme, totta vieköön, aivan hyvin pitää huolta
taloudesta!... Tahdotteko? se tekisi minut niin onnelliseksi.

Markus tuli hiukan iloisemmaksi. Hän hymyili liikutettuna.

-- Tahdon mielelläni... Te olette kunnon poika, Mignot... Olkaa hyvä,
istukaa, syökäämme yhdessä päivällistä.

Ja he istuivat vastapäätä toisiaan, johtaja vaipuneena katkeruuteensa ja
apuopettaja koettaen olla häntä häiritsemättä, illan surumielisen rauhan
vallitessa.




II.


Ylioikeuden tutkimus kesti vielä pitkiä kuukausia ja Markuksen täytyi
taas sulkeutua kouluunsa, antautua ruumiineen ja sieluineen työhönsä,
opettamaan halpoja, tekemään heitä kykeneviksi ymmärtämään totuutta ja
oikeutta. Sitä mukaa kun uutiset olivat hyviä tai huonoja valtasi hänet
vuorotellen toivo ja epätoivo; mutta etenkin eräs ajatus vaivasi häntä
lakkaamatta. Heti jutun alussa kysyi hän itseltään, miksi ei koko Ranska
noussut vaatimaan viattoman vapautusta. Yksi hänen rakkaita haaveitaan
oli: jalomielinen ja oikeudenmukainen Ranska, joka niin monta kertaa oli
noussut taisteluun oikeuden puolesta ja joka taaskin kerran oli antava
todistuksen jaloudestaan, koettamalla korjata tämän kauhean erehdyksen.
Ja tuskallinen hämmästys, jonka hän oli tuntenut nähdessään sen pysyvän
välinpitämättömänä Beaumontin oikeusjutun jälkeen, suureni, tuli päivä
päivältä yhä kiduttavammaksi; sillä silloin voi hän vielä antaa sille
anteeksi, huomaten että se ei tuntenut tosiasioita, oli valheiden
myrkyttämä; mutta nyt kun niin paljon totuutta jo oli tullut ilmi ja
niin paljon valoa saatu asiaan, ei hän enää voinut selittää moista
raskasta ja häpeällistä unta vääryydessä. Oliko Ranska sitten muuttunut?
eikö se enää ollutkaan vapauttaja? Koska se nyt tiesi totuuden, miksi se
ei sitten noussut yhtenä miehenä, sen sijaan että yhä oli esteenä,
sokeana ja kuurona joukkona sulki tien?

Hän tuli aina samaan kohtaan, mistä oli lähtenyt silloinkuin halvan
opettajatoimen tärkeys oli ilmaantunut hänelle. Jos Ranska yhä oli
vaipuneena raskaaseen välinpitämättömyyden uneensa, oli siihen aivan
yksinkertaisesti syynä se, että Ranska ei vielä tiennyt kylliksi. Kauhu
valtasi hänet: kuinka monta sukupolvea, kuinka monta vuosisataa
tarvittaisiin ennenkuin kansa, jolle opetetaan totuutta, kykenisi
olemaan oikeudenmukainen? Lähes viisitoista vuotta oli hän koettanut
kasvattaa oikeudenmukaisia ihmisiä, kokonainen sukupolvi oli jo kulkenut
hänen käsiensä kautta ja hän voi huomata sen kulun tulevaisuutta kohden;
ja usein kysyi hän itseltään minkä matkan se todella oli ehtinyt? Hän
koetti tavata entisiä oppilaitaan, ihmeissään kun ei tuntenut heidän
ahtaammin liittyvän häneen. Nähdessään heitä keskusteli hän mielellään
heidän kanssaan, hän vertasi heitä vanhempiin, jotka olivat vähemmin
irtaantuneet alkuperäisestä raakuudesta, ja nykyisiin oppilaihinsa,
jotka hän toivoi vapauttavansa hiukan enemmän. Siinä oli suuri tehtävä,
jonka hän eräänä ratkaisevana hetkenä oli valinnut, ja jota hän oli
toimittanut kaikista kärsimyksistään huolimatta; hän voi epäillä sitä
väsymyksen hetkinä, mutta ryhtyi siihen seuraavana päivänä uudella
luottamuksella.

Eräänä kirkkaana elokuun iltana joutui hän kävelyretkellään Valmarien
tiellä Bongardien maatilalle saakka ja huomasi Fernandin, entisen
oppilaansa juuri palaavan elonkorjuusta, viikate olallaan. Fernand oli
nainut muurari Doloiren tyttären Lucilen, oli itse kahdenkymmenen viiden
ja Lucile yhdeksäntoista vuotias. He olivat olleet tovereita ja
leikkineet yhdessä koulusta tultuaan. Nuori vaimo, joka oli pieni,
vaaleaverinen, iloisen ja lempeän näköinen, oli myöskin näkösällä, hän
istui pihalla, korjaten liinavaatteita.

-- No, Fernand, oletteko tyytyväinen, onko vilja hyvää tänä vuonna?

Fernandilla oli samat paksut kasvot, matala ja kova otsa ja hidas puhe
kuin ennenkin.

-- Oh! herra Froment, ei sitä koskaan voi olla tyytyväinen, tuosta
siunatusta maasta on niin paljon ikävyyksiä, se vetää enemmän kuin se
antaa.

Hänen isänsä, joka tuskin oli viisikymmen vuotias, tunsi jo kipujen
runtelemat säärensä raskaiksi: ja palattuaan sotapalveluksesta oli
Fernand päättänyt ruveta auttamaan häntä, sen sijaan että olisi mennyt
muualle työhön. Heillä oli yhä entinen ankara taistelu taisteltavanaan
maakaistaleella, jossa perhe eli isästä poikaan itsepäisesti pitäen
kiinni vanhasta maanviljelystavasta, tahtomatta mitään tietää
edistyksestä.

-- No, sanoi Markus iloisesti, ettekö vielä ollenkaan ajattele pientä
miestä, joka vuorostaan on tuleva kuluttamaan housujaan minun kouluni
penkeillä?

Lucile punastui kuin nuori tyttö ja Fernand vastasi:

-- Luulenpa melkein, herra Froment, että hän jo on kasvamassa. Mutta
teidän kouluunne hän ei niinkään pian joudu ja kukapa tietää missä me
kaikki olemme silloin kuin tuo nulikka opettelee aakkosia!... Ettekä te
olisi hänen tyytyväinenkään, te, joka olette niin oppinut!

Markus tunsi näissä sanoissa huonon, kovapäisen oppilaan pilkallista
ylenkatsetta. Hän huomasi niissä myöskin varovaisen viittauksen
tapauksiin, joista koko maa oli kuohuksissa, ja käytti heti tilaisuutta
hyväkseen tutkiakseen entisen oppilaansa mielentilaa. Mikään kysymys
maailmassa ei innostuttanut häntä niinkuin tämä.

-- Oh! minä olen aina tyytyväinen, sanoi hän taas naurahtaen, kun
poikaseni jotakuinkin täyttävät velvollisuutensa eivätkä valehtele
liiaksi. Senhän tiedätte vanhastaan... Ja lisäksi olen tänä päivänä
saanut hyviä uutisia jutusta, joka niin kauvan aikaa on ollut huolenani.
Niin, onnettoman ystäväni Simonin viattomuus on tuleva tunnustetuksi.

Fernand joutui hämilleen, hänen kasvonsa tulivat vielä ilmeettömämmiksi
ja silmänsä sammuivat.

-- Niin eivät ainakaan ihmiset sano.

-- Mitä he sitten sanovat?

-- He sanovat että tuomarit ovat löytäneet uusia todistuksia opettajaa
vastaan.

-- Mitä todistuksia?

-- Oh, kaikenlaisia?

Vihdoin suostui hän selittämään mitä tarkoitti ja kertoi naurettavan
jutun. Juutalaiset olivat antaneet suuren rahasumman, viisi miljoonaa,
uskolaiselleen Simonille. jotta tämä toimittaisi mestattavaksi jonkun
kristillisten koulujen veljistä. Mutta kun Simon ei onnistunut, jäivät
nuo viisi miljoonaa johonkin piilopaikkaan ja juutalaiset koettivat nyt
saada veli Gorgiasta lähetetyksi rangaistussiirtolaan, jotta Simon
pääsisi pois sieltä kaivamaan aarteen salaisesta paikasta, jonka hän
yksin tunsi.

-- Mutta, poikani, huudahti Markus tyrmistyneenä, te ette voi uskoa
moisia järjettömyyksiä.

Nuori talonpoika katseli häntä pyöreillä silmillään.

-- No, miksi en?

-- Pitäisihän teidän järkenne nousta vastarintaan... Te osaatte lukea,
te osaatte kirjoittaa, minä luulin hiukan herättäneeni teidän
ymmärrystänne opettaessani teitä eroittamaan totuutta valheesta...
Sanokaa, ettekö sitten muista mitään siitä, mitä opitte luonani?

Fernand teki liikkeen, joka ilmaisi väsymystä ja välinpitämättömyyttä.

-- Oh! Jos kaikki pitäisi muistaa niin olisipa silloin pää täynnä...
Minä toistan teille vaan mitä muut kaikkialla sanovat. Viisaammat kuin
minä vakuuttavat sen kunniasanallaan... Ja sitä paitsi luin jotakin
sinne päin toissapäiväisessä "Petit Beaumontaisessa". Koska se oli
painettu, täytyi siinä siis olla perää.

Markus teki epätoivoisen liikkeen. Vuosia kestävillä ponnistuksilla
hänen ei ollut tämän enemmän onnistunut karkoittaa tietämättömyyttä! Tuo
nuorukainen joutui vielä näin helposti valheen saaliiksi, hän uskoi
järjettömimmätkin sepustukset, hänellä ei ollut senkään vertaa tervettä
järkeä ja johdonmukaisuutta että olisi voinut arvostella sanomalehtensä
juttuja. Hänen herkkäuskoisuutensa oli niin suuri että hänen vaimonsa,
vakaa Lucilekin näytti kärsivän siitä.

-- Oh! sanoi hän, kohottaen katseensa työstään, viisi miljoonaa markkaa,
se on paljon.

Hän oli neiti Rouzairen keskinkertaisia oppilaita ja vaikka hän ei ollut
saanut parasta päästötodistusta, näytti hänen ymmärryksensä heränneeltä.
Kerrottiin hänen olevan uskovaisen, opettajatar mainitsi häntä muinoin
jonkinmoisella ylpeydellä, sillä hän osasi virheettömästi ulkoa pitkän
Kristuksen kärsimisen historian. Mutta jouduttuaan naimisiin ei hän enää
täyttänyt uskonnollisia velvollisuuksiaan, säilyttäen kuitenkin
käytöksessään kirkon valloittaman naisen ulkokullattua nöyryyttä ja
alamaisuutta.

-- Viisi miljoonaa kätkössä, toisti Markus, viisi miljoonaa seisoisi
siellä käyttämättöminä, odottamassa Simon raukan paluuta, sehän on
mieletöntä!... Entä mitä arvelette uusista löydöistä, kaikista
todistuksista, jotka osoittavat veli Gorgiaan syylliseksi?

Lucile tuli rohkeammaksi. Hän naurahti herttaisesti ja sanoi:

-- Hän ei todellakaan ole paljon arvoinen. Hänellä saattaa olla yhtä ja
toista omallatunnolla, mutta hänet pitäisi kuitenkin jättää rauhaan
uskonnon tähden... Minäkin olen lukenut ja se panee minut miettimään.

-- Kas vain! sanoi Fernand, jos luettuaan vielä pitäisi miettiä, niin
siitä ei koskaan tulisi loppua. Parempi on pysyä tyynenä nurkassaan.

Markus aikoi taas väittää vastaan, mutta silloin askelten ääni sai hänet
kääntymään. Siinä saapuivat isä Bongard ja hänen vaimonsa, jotka
tyttärensä Angèlen kanssa myöskin palasivat pellolta. Bongard oli
kuullut poikansa sanat ja hän kääntyi opettajan puoleen.

-- Mitä poika sanoo on aivan totta, hra Froment. Parasta on ettei
halkaise päätään lukemalla kaikellaisia juttuja... Minun aikanani ei
sanomalehtiä luettu, emmekä me olleet siitä onnettomampia. Eikö totta,
vaimo?

-- Totta, totta, vahvisti Bongardin emäntä pontevasti.

Mutta Angèle, joka huolimatta kovasta päästään oli tarmonsa avulla
saavuttanut parhaan päästötodistuksen, hymyili, valpas ilme kasvoillaan.
Hänellä oli lyhyt nenä ja suuri suu ja hänen kasvojaan näytti silloin
tällöin kirkastavan sisäinen valo, joka taisteli puhkaistakseen paksun
aineen. Seuraavassa kuussa aikoi hän mennä naimisiin Auguste Doloiren,
kälynsä veljen kanssa. Auguste oli vahva nuorukainen, muurari samoin
kuin isänsäkin ja Angèle mietti hänelle suurta tulevaisuutta, jotain
yritystä, jota hän itse johtaisi. Hän sanoi ainoastaan:

-- Minä puolestani tahdon mieluummin tietää. Kun ei tiedä mitään niin ei
pääse mihinkään maailmassa. Kaikki ihmiset pettävät ja varastavat
tietämättömältä... Eilenkin olisit sinä, äiti, antanut viisitoista
penniä liikaa tinaajalle, jos minä en olisi lukenut laskua.

Kaikki puistivat päätään, Markus jatkoi miettiväisenä matkaansa. Tämä
maatalo, jonka pihalla hän oli seisonut muutaman hetken, ei ollut
vähääkään muuttunut siitä ajasta, jolloin hän oli käynyt siellä Simonin
vangitsemispäivänä, etsimässä suosiollisia todistuksia. Bongardit olivat
myöskin pysyneet samoina törkeässä tietämättömyydessään, epäluuloisina,
vaiteliaina, kurjina olentoina, jotka tuskin olivat irtaantuneet
alkuperäisestä raakuudestaan ja alituisesti pelkäsivät joutuvansa
mahtavampien ja vahvempien saaliiksi. Siellä ei ollut muuta uutta kuin
lapset, jotka hekin olivat vain vähän edistyneet. Heillä oli tosin
enemmän tietoja, mutta epätäydellinen opetus oli ikäänkuin heikontanut
heidät, oli syössyt heidät toisiin järjettömyyksiin. He olivat kuitenkin
edistyneet, pieninkin askel eteenpäin inhimillisyyden pitkällä tiellä
herättää toivoa.

Muutamia päiviä myöhemmin kävi Markus Doloiren luona puhumassa tälle
eräästä tuumasta, joka oli hänellä sydämmen asiana. Muurarin vanhempien
poikien, Augusten ja Charlesin jälkeen oli hänellä ollut koulussaan
nuorin poika Jules, joka oli saavuttanut siellä suuren menestyksen.
Teräväjärkinen poika oli saanut päästötodistuksensa kahdentoista
vuotiaana ja hänen tuli nyt lopettaa koulunsa. Markus oli sangen
suruissaan, sillä hän toivoi pojasta opettajaa, yhä pitäen huolta hyvien
alkeisopettajien hankkimisesta, josta hänen ystävänsä Salvan joskus
puhui niin suurella levottomuudella.

Muurarin asunnossa viinikaupan yläpuolella, Plaisir-kadun varrella
tapasi hän rouva Doloirin yksin Julesin kanssa. Miehet eivät olleet
vielä tulleet työstä. Rouva Doloir kuunteli häntä tarkkaavaisesti,
tavallinen vakava ja hiukan ahdasmielinen ilmeensä kasvoillaan.

-- Oi! herra Froment, se ei käy laatuun. Me tarvitsemme Julesia, me
panemme hänet heti oppiin. Mistä saisimme rahat jotta hän voisi jatkaa
lukujaan? Se maksaa liiaksi silloinkin kun se ei maksa mitään.

Kääntyen lapsen puoleen hän lisäsi:

-- Sinäkin rupeat mieluummin mylläriksi, eikö niin? Minun isäni oli
mylläri.

-- Oi en! äiti! Olisi niin hauskaa, jos saisin oppia enemmän!

Markus aikoi tulla hänelle avuksi, mutta silloin saapui Doloir molempien
poikiensa seuraamana. Auguste työskenteli samassa työpajassa kuin
isänsäkin ja he olivat ohi kulkiessaan hakeneet Charlesin läheisen
lukkosepän luota. Saatuaan kuulla mistä oli kysymys isä heti yhtyi
vaimonsa mielipiteeseen, sillä vaimolla oli perheessä valta, hän oli
vanhojen tapojen suojelija ja puolustaja. Hän oli pohjaltaan rehellinen
ja kunnollinen nainen, mutta oli itsepäisesti piintynyt vanhoihin
kaavoihin ja ahtaan itsekäs. Ja mies taipui hänen tahtoonsa, vaikka
koetti osoittaa entisen soturin uhkamielisyyttä.

-- Ei, ei, herra Froment, se ei käy laatuun.

-- No. keskustelkaamme asiasta, sanoi Markus kärsivällisesti. Minä otan
toimekseni Julesin valmistamisen normaalikouluun. Sitten
normaalikoulussa hankimme hänelle apurahan. Se ei siis tule mitään
maksamaan teille.

-- Entä hänen elatuksensa siihen saakka? kysyi äiti.

-- Mutta taivaan nimessä, yhden hengen elatus perheessä, jossa ennestään
on useampia, ei maksa paljoa... Voitte aivan hyvin uhrata jotakin
lapsenne tähden, kun hänestä on niin suuria toiveita.

Vanhemmat veljet rupesivat nauramaan, heitä huvitti nuorimman veljen
samalla kertaa tuskallinen ja ylpeä ilme.

-- Kuuleppas. poika, virkkoi Auguste, sinustako tulee perheen suuri
mies? Älä sentään pöyhkeile, mekin saimme päästötodistuksen. Mutta se
olikin meille kylliksi, me olimme aivan täynnä noita juttuja, joita on
kirjoissa ja joista ei koskaan tule loppua... Mieluummin minä sentään
sekoitan saveani.

Sitten hän lisäsi iloisesti, kääntyen opettajan puoleen:

-- Oi! herra Froment, kyllä minä tuotin teille vaivaa! En voinut koskaan
istua alallani, muistan kuinka joskus panin koko luokan
epäjärjestykseen. Onneksi Charles oli hiukan järkevämpi.

-- Niin olin, sanoi Charles nauraen, mutta lopuksi kuitenkin seurasin
sinua, sillä pelkäsin että minua muuten luultaisiin pelkuriksi tai
typeräksi.

Ja Auguste päätti:

-- Typeriä me emme olleet, vaan vallattomia ja laiskoja... Nyt, herra
Froment, pyydämme teiltä anteeksi. Ja minä olen samaa mieltä kuin tekin,
jos Julesilla on taipumuksia, niin on hänen annettava jatkaa. Lempo
soikoon! täytyyhän olla edistyksen mukana.

Nämä sanat tuottivat suurta iloa Markukselle, jonka täytyi tyytyä siihen
tällä kertaa ja jättää toistaiseksi isän ja äidin täydellinen
taivuttaminen. Hän keskusteli vielä hetken Augusten kanssa, kertoi tälle
tavanneensa edellisenä iltana hänen morsiamensa, Angèle Bongardin, joka
näytti päättäneen päästä eteenpäin tässä elämässä. Ja nähdessään että
nuorukainen taas nauroi sangen mielissään, hän tahtoi jatkaa kokeitaan,
saada tietää millä kannalla tämä entinen oppilaansa oli siihen
kysymykseen nähden, joka häntä innostutti.

-- Fernand Bongard, Angèlen veli, Fernand, joka on nainut sisarenne
Lucilen, muistattehan millainen hän oli koulussa...

Veljekset naurahtivat taas.

-- Oh, Fernand oli oikea visapää!

-- No niin, Fernand uskoo että juutalaiset ovat kätkeneet jonnekin
viiden miljoonan suuruisen aarteen, jonka onneton Simon saa heti kun
hänet on vapautettu rangaistussiirtolasta ja hänen sijaansa lähetetty
sinne joku kristillisten koulujen veljistä.

Rouva Doloir tuli äkkiä vakavaksi ja suljetun näköiseksi. Suuri,
vaaleaverinen Doloir teki ikävästyneen liikkeen. Hän oli siihen saakka
ollut vaiti ja virkkoi hampaittensa välistä:

-- Taas noita juttuja, vaimoni on oikeassa kun ei tahdo että niistä
puhutaan.

Mutta Auguste huudahti huvitettuna:

-- Niin, kyllä tiedän, juttu aarteesta oli "Petit Beaumontaisissa".
Minua ei ihmetytä että Fernand uskoo moisia juttuja... Viisi miljoonaa
maahan kaivettuina, oh, ei, se on liikaa!

Isä näytti kiivastuvan ja unohti varovaisuutensa.

-- Aarre, mitä mahdotonta se on?... Luulet itseäsi liian viisaaksi,
poikaseni. Et tiedä mitä kaikkea juutalaiset voivat tehdä. Sotaväessä
tutustuin erääseen korpraaliin, joka oli palvellut juutalaista
pankkiiria. Ja hän oli nähnyt pankkiirin joka lauantai lähettävän
Saksaan tynnyrittäin kultaa, kaiken Ranskan kullan, niinkuin hän
sanoi... Me olemme myödyt, se on varma.

-- Elä, elä! isä, keskeytti Auguste, ei juuri kunnioittavasti, elä
latele meille noita sotaväen juttuja. Minä olen itse juuri palannut
kasarmista ja tiedän minkälaista siellä on!... Sen saat sinäkin pian
nähdä, Charles raukkani.

Hän oli todella vastikään palannut sotapalveluksesta ja hänen veljensä
Charlesin piti vuorostaan lähteä lokakuussa.

-- Ymmärrätte siis, jatkoi hän, etten enään usko moisia järjettömyyksiä,
viisi miljoonaa kätkettyinä maahan puun juurelle, josta niitä on mentävä
kaivamaan kuunvalossa... Mutta siitä huolimatta minusta on parhainta
että Simon jätetään sinne, missä hän on, eikä enää vaivata meidän
päitämme hänen viattomuudellaan.

Tämä odottamaton päätös hämmästytti Markusta, joka jo oli iloinnut
kuullessaan entisen oppilaansa puhuvan niin järkevästi.

-- Kuinka niin? kysyi hän. Jos hän on viaton, niin ajatelkaa mikä
kidutus! Emme koskaan voisi kyllin runsaasti korvata sitä.

-- Niin, viaton! se on vielä todistettava. Mitä enemmän luen
kirjoituksia siitä, sitä enemmän kaikki hämmentyy päässäni.

-- Se tulee siitä että luette ainoastaan valheita, Mutta tarkastakaamme
yhdessä asiaa, on näytetty toteen että kirjoituskaava oli kotoisin
veljien koulusta. Isä Philibinin luota löydetty kulma todistaa sen ja
asiantuntijain törkeä erehdys on myöskin osoitettu, nimimerkki on
varmasti veli Gorgiaan kirjoittama.

-- Oh! minä en ole tiennyt tätä, kuinka voitte vaatia että lukisin
kaikki mitä on painettu? Olen sanonut sen teille, mitä enemmän minulle
tahdotaan selittää asiaa, sitä vähemmän ymmärrän. Koska asiantuntijat ja
oikeusistuin ovat päättäneet kirjoituskaavan olevan tuomitun oman, on
yksinkertaisinta uskoa että se on hänen.

Ja siinä hän pysyi Markuksen ponnistuksista huolimatta. Tämä oli
epätoivoissaan huomatessaan oppilaansa vielä olevan niin ahdasmielisen,
niin vähän ymmärtävän totuutta, vaikka hän hetken oli luullut häntä
vapaammaksi.

-- Nyt on kylliksi siitä asiasta! sanoi vihdoin rouva Doloir,
yksinkertaisen ja varovaisen vaimon pontevuudella. Antanette minulle
anteeksi, herra Froment, jos pyydän teitä ettette enään puhuisi jutusta
meidän luonamme. Te teette niinkuin hyväksi näette, eikä minulla ole
siihen mitään sanottavaa. Mutta me köyhät ihmiset teemme viisaimmin kun
emme sekaannu asioihin, jotka eivät meitä liikuta.

-- Mutta, rouva, jos teiltä otettaisiin joku pojistanne, jos hänet
lähetettäisiin viattomana rangaistussiirtolaan, niin se asia liikuttaisi
teitä. Me taistelemme ainoastaan estääksemme vastaisuudessa samallaisia
hirveitä vääryyksiä tapahtumasta.

-- Mahdollista, herra Froment. Mutta minun poikiani ei tulla ottamaan,
sillä minä koetan juuri olla sovussa kaikkien kanssa, vieläpä
pappienkin. Näettekö, papit ovat sangen mahtavia! Minä en tahdo joutua
pahoihin väleihin heidän kanssaan.

Doloir tahtoi tulla väliin innokkaana isänmaanystävänä.

-- Pyh! papeista minä en välitä! Isänmaata, sitä tulee puolustaa, ja
hallitus aikoo nöyryyttää sitä englantilaisten edessä.

-- Ole sinäkin hyvä ja pysy vaiti, jatkoi hänen vaimonsa. Viisainta on
jättää sekä hallitus että papit rauhaan. Koettakaamme ansaita leipämme,
sekin on jo sangen hyvä.

Ja Doloiren täytyi taipua, vaikka hän toveriensa kuullen oli olevinaan
sosialisti, ymmärtämättä kumminkaan paljon mitä se merkitsi. Auguste ja
Charles, jotka kuuluivat valistuneempaan sukupolveen, olivat kuitenkin
samaa mieltä kuin äitinsä, huonosti sulanut puolisivistys oli melkein
turmellut heidät, he olivat tulleet ikäänkuin vielä epäileväisemmiksi ja
itsekkäämmiksi, sillä he olivat vielä liian tietämättömiä hyväksyäkseen
inhimillisen solidariteetin lakia, joka vaatii että jokaisen yksityisen
onni riippuisi kaikkien onnesta. Ja yksin pieni Jules, jolla oli niin
kiihkeä opinhalu, innostui, odotti levottomana miten asiat kääntyisivät.

Markus, joka ymmärsi että keskusteleminen ei mitään hyödyttänyt, kääntyi
alakuloisena ovea kohden. Jäähyväisiä sanoessaan virkkoi hän vaan:

-- Hyvästi, rouva, me tapaamme vielä toisemme, me keskustelemme vielä
asiasta ja toivon saavani teidät suostumaan siihen että Julesista tulee
opettaja.

-- Olkoon niin, herra Froment. Mutta te tiedätte ettei se saa tulla
meille maksamaan penniäkään.

Päästyään kotiinsa Markus vaipui katkeriin mietteisiin. Niinkuin
Bongardien, oli tämä käynti Doloirienkin luona ollut aivan samanlainen
kuin ennen Simonin vangitsemispäivää. Ja nuo surkeat olennot,
yhteiskunnallisessa alennustilassaan tuomittuina kohtuuttomaan työhön,
luullen puolustavansa itseään pysymällä välinpitämättöminä pimeydessään,
eivät olleet muuttuneet, eivät tahtoneet mitään tietää, peläten
joutuvansa vielä suurempaan kurjuuteen. Heidän lapsensa tiesivät tosin
enemmän, mutta liian epämääräisesti eivätkä kylliksi ollakseen mukana
totuuden työssä. Fernand Bongardin rinnalla, joka vielä oli melkein
alkuperäisellä kannalla, olivat Auguste ja Charles Doloir jo tosin
hiukan kehittyneemmät, alkoivat itse ajatella, eivät enää uskoneet
kaikkia järjettömiä juttuja, mutta kuinka pitkä tie heidän lapsillaan
olikaan kuljettavanaan ennen kuin he täydellisesti vapautuisivat! Noin
hitainen kulku oli sangen masentavaa ja siihen täytyi kuitenkin tyytyä,
jos tahtoi saada rohkeutta jatkamaan opetuksen ja vapautuksen raskasta
työtä.

Eräänä toisena päivänä Markus tapasi konttoristi Savinin, jonka kanssa
hänellä oli ollut ikäviä riitoja siihen aikaan kun kaksi poikaa,
katkeroituneen miesraukan kaksoset, Achille ja Philippe kävivät hänen
koulussaan. Savin oli silloin kirkollisten pelkurimainen ase, alinomaa
peläten suututtavansa esimiehiään ja luullen olevansa pakoitettu
valtioviisaudesta palvelemaan kirkkoa, vaikka hän julkisesti,
oikeauskoisena ja äreänä tasavaltalaisena, oli olevinaan välittämättä
siitä. Mutta sitten häntä kohtasi toinen toisensa jälkeen kaksi iskua,
jotka tekivät hänen katkeruutensa ylenmääräiseksi. Ensiksi hänen
tyttärensä, kaunis Hortense, mallioppilas, jonka hehkuva hartaus
ensimmäisellä herranehtoollisella ja suloinen tekopyhyys olivat
tuottaneet kunniaa neiti Rouzairelle, oli kuudentoista vuotiaana
antautunut ensimmäiselle poikanulikalle, naapuriston maitopojalle; ja
epätoivoisena, kunnianhimon raatelemana oli isän, nähdessään hänet
raskaana, täytynyt naittaa hänet tuolle ala-arvoiselle, isän, joka oli
uneksinut tyttärelleen tämän kauneuden tähden jonkun esimiehensä poikaa.
Sitten oli hänelle tuottanut vielä myrkyllisemmän haavan hänen vaimonsa
uskottomuus, tuon hienon ja hellän Margueriten, jonka hän sairaloisen
mustasukkaisuuden valtaamana oli pakoittanut harjoittamaan uskonnollisia
menoja tämän vastenmielisyydestä huolimatta, sillä hän piti uskontoa
tarpeellisena keinona hillitsemään naisen turmelusta. Hän oli siis
määrännyt vaimolleen rippi-isäksi kapusiinien esimiehen isä
Theodosiuksen, tuon ruskean Jesuksen, josta uskovaiset naiset uneksivat.
Koskaan ei tarkalleen saatu tietää asian laitaa, mutta huhu kertoi että
mies oli eräänä talvi-iltana, mennessään hakemaan vaimoansa kappelista,
nähnyt tämän pimeässä nurkassa rippi-isän sylissä ja molemmat olivat
kiihkeästi suudelleet toisiaan. Raivon ja pelon raatelemana hän ei ollut
tehnyt julkista häväistystä, kärsien kovimmin kohtalon ivasta: hänen
puolisonsa oli tähän saakka ollut uskollinen ja hän itse oli
järjettömässä mustasukkaisuudessaan syössyt hänet lankeemukseen. Ja
hänen kerrottiin hirveästi kostavan onnettomalle heidän kodissaan, joka
oli muuttunut kauheaksi helvetiksi. Vihassaan pappeja ja munkkeja
vastaan oli Savin alkanut lähestyä Markusta. Ja kun hän tylsänä ja
katkerana palasi virastostaan, näytti hän heräävän huomatessaan
opettajan.

-- Kas, herra Froment, sepä hauska että teidät tapasin... Teidän pitäisi
tulla luokseni, sillä poikani Philippen suuri laiskuus tuottaa minulle
levottomuutta ja te voisitte saarnata hänelle hiukan.

-- Mielelläni, vastasi Markus, joka aina halusi nähdä ja tehdä
huomioita.

Fauche-kadulla, pienessä ikävässä asunnossa tapasivat he rouva Savinin,
joka vielä neljänkymmenen neljän vuotiaana oli viehättävä, ahkerasti
valmistamassa helmikukkia, joiden piti tulla valmiiksi vielä samana
iltana. Onnettomuuden jälkeen ei Savin enää näyttänyt häpeävän sitä että
hänen vaimonsa teki työtä niinkuin halpa työläisnainen, ikäänkuin hän
siten olisi sovittanut rikostaan. Nyt sai hän kernaasti käyttää
esiliinaa ja auttaa perheen ylläpidossa, hän, josta hänen miehensä ennen
oli ollut niin ylpeä, kun hän kävi ulkona hieno hattu päässään: sitä
paitsi ei Savin enään itsekään välittänyt puvustaan: heti tultuaan huusi
hän raa'asti:

-- Oletko taas ottanut koko huoneen haltuusi! minne minä nyt pyydän
herra Fromentin istumaan?

Lempeänä, pelkääväisenä ja hiukan punastuen rouva Savin kiiruhti
korjaamaan keränsä ja laatikkonsa.

-- Mutta, ystäväni, kun teen työtä tarvitsen sentään hiukan tilaa. En
odottanut sinua näin pian.

-- Niin, niin, ethän sinä koskaan minua odota.

Nämä sanat, jotka saattoivat sisältää julman viittauksen tekivät
Margueriten vielä enemmän hämilleen. Savin ei voinut antaa hänelle
anteeksi, että oli tavannut hänet kauniin miehen sylistä, jota vastoin
hän itse tunsi olevansa niin pieni ja ahtaan konttorielämänsä rasittama,
ilman minkäänlaista ylenemisen tai varallisuuden toivoa. Sairaloisena,
oikukkaana ja kateellisena hän raivostui, lukiessaan vaimonsa kirkkaissa
silmissä hänen puolustuksensa: hänen heikko, rakkautta kaipaava lihansa
oli langennut kiusaukseen, kun hän oli verrannut laihaa ja viheliäistä
miestään tuohon kukoistavaan munkkiin, jota tämä itse oli pakoittanut
hänet lähestymään. Rouva Savin painoi päänsä alas, koettaen tehdä
itsensä niin pieneksi kuin voi.

-- Istukaa, herra Froment, jatkoi Savin. Niinkuin jo sanoin teille, tuo
poika saattaa minut epätoivoon. Kahdenkymmenenkahden vuotiaana on hän
koettanut jo paria, kolmea ammattia, eikä kelpaa muuhun kuin katselemaan
äitinsä työtä ja pujottamaan hänelle helmiä.

Philippe istui nurkassa äänettömänä ja surkean näköisenä. Rouva Savin
oli nöyryytettynä luonut häneen hellän katseen, johon hän oli vastannut
heikolla hymyllä, ikäänkuin lohduttaakseen häntä. Äidin ja pojan välillä
vallitsi yhteisten kärsimysten luoma ystävyys. Entinen umpimielinen,
pelkurimainen ja epärehellinen koulupoika näytti muuttuneen kalpeaksi,
kivulloiseksi ja tarmottomaksi mieheksi, joka pakeni vielä niin
nuorekkaan äitinsä turviin, niinkuin kärsivän ja sääliväisen sisaren
luo.

-- Miksi ette seuranneet neuvoani, sanoi Markus. Olisimme tehneet
hänestä opettajan.

Mutta Savin huudahti:

-- Kaikkea vielä! Mieluummin pysyköön aina minun elätettävänäni... Onpa
sekin toimi, ensin vaivata päätään kouluissa kahdenteenkymmenenteen
ikävuoteensa saakka, ansaitakseen vähän yli kuusikymmentä markkaa
kuukaudessa ja kymmeniä vuosia palveltuaan vihdoin saada sata...
Opettajaksi! eihän kukaan ihminen enää tahdo siksi ruveta, halvimmat
talonpojatkin hakkaavat mieluummin piikiviä teillä!

Markus ei vastannut suoraan.

-- Minä luulin taivuttaneeni teidät poikanne Léonin suhteen. Ettekö siis
aijokkaan tehdä hänestä opettajaa?

-- Kunniani kautta, en! Olen pannut hänet kemiallisten lannoitusaineiden
kauppiaan luo. Hän on tuskin kuudentoista vuotias ja ansaitsee jo
kaksikymmentä markkaa... Hän on vielä kiittävä minua siitä.

Markus ilmaisi surunsa liikkeellä. Hän muisti pikku Léonin kapalolapsena
äidin sylissä. Ja myöhemmin oli poika ollut hänen oppilaanaan kuuden
vuotiaasta kolmentoista vuotiaaseen. Hän oli ollut paljon lahjakkaampi
kuin vanhemmat veljensä, ja Markus toivoi hänestä paljon. Rouva Savin
otti varmaankin osaa opettajan suruun, nähdessään nuorimpansa
keskeyttävän lukunsa, sillä hänen kauniissa silmissään ilmeni taas
salainen ja surumielinen katse.

-- No, jatkoi Savin, minkä neuvon annatte minulle? Ja ensiksi pyydän
teitä saattamaan tuon suuren laiskurin häpeämään nykyistä elämäänsä. Hän
ehkä kuulee teitä, joka olette hänen entinen opettajansa.

Mutta samassa saapui Achille kaupunginpalvelijan luota, Hän oli mennyt
sinne viidentoista ikäisenä ja oli ollut siellä lähes seitsemän vuotta
eikä vieläkään ansainnut elatustaan. Hän oli vielä kalpeampi ja laihempi
kuin veljensä, oli pysynyt parrattomana nulikkana ja oli yhtä
umpimielinen ja raukkamainen kuin koulupoikana, joka aina oli valmis
myymään toverinsa päästäkseen itse rangaistuksesta. Hän näytti
hämmästyvän nähdessään entisen opettajansa, ja tervehdittyään kertoi
hän, epäilemättä ilkeyksissään, uutisia.

-- Mitähän uutta "Petit Beaumontaisissa" lienee. Ihmiset tappelevat
siitä Milhomme-rouvien kaupassa. Se on varmaankin taas tuosta
saastaisesta jutusta.

Markus tunsi kirjoituksen, siinä puhdistettiin veli Gorgiasta tavattoman
julkeilla valheilla, Ja hän käytti hyväkseen tilaisuutta tutkiakseen
nuorukaisten ajatuksia. Hän sanoi.

-- Turhaan "Petit Beaumontais" keksii juttuja maahan kaivetuista
aarteista ja väittää valheeksi selvään todistettuja tosiasioita, kaikki
ihmiset alkavat siitä huolimatta tunnustaa Simonin viattomuuden.

Kaksoiset kohauttivat hieman olkapäitään. Achille vastasi
pitkäveteisellä äänellä.

-- Oh. heidän maahan kaivetut aarteensa kelpaavat yksinkertaisille, on
kyllä totta että he valehtelevat liiaksi, se alkaa pistää silmiin. Mutta
mitä se meihin kuuluu?

-- Mitäkö se teihin kuuluu? kysyi opettaja hämmästyneenä, voimatta
ymmärtää.

-- Niin, tarkoitan mitä se meitä liikuttaa, tuo juttu, jolla jo niin
kauan on meitä kiusattu?

Silloin Markus hiukan kiivastui.

-- Poika raukat, te suretatte minua... Te tunnustatte siis Simonin
viattomaksi?

-- Tunnustan, hyvä Jumala. Kaikki ei ole selvää; mutta kun on
tarkkaavaisesti seurannut asioita, voi sanoa että hän ainakin saattaa
olla viaton.

-- Ettekö sitten tunne suuttumusta tietäissänne hänen olevan
rangaistussiirtolassa?

-- Oh, hänelle se ei varmaankaan ole hauskaa. Mutta on niin paljon
muitakin viattomia rangaistussiirtolassa. Jääköön hän vaan sinne, minä
en ainakaan nouse vastustamaan. Ja sitä paitsi ihmisellä on kylliksi
omissa huolissaan, miksi vaivata itseään vielä toistenkin
onnettomuudella?

Philippe vuorostaan lausui mielipiteensä lempeämmällä äänellä.

-- Minä en puutu tähän juttuun, sillä se tuottaisi minulle liian suurta
surua. Jos on vaikutusvaltaa, silloin ymmärrän että on velvollisuus
toimia. Mutta kun ei voi mitään, eikö silloin ole parasta olla
tietämättä ja pysyä tyynenä.

Turhaan Markus nousi vastustamaan tuollaista välinpitämättömyyttä ja
raukkamaista itsekkäisyyttä, joka hänen mielestään oli huonoin
pakopaikka. Kaikkien, halvimpienkin, heikoimpienkin vastalauseesta
muodostui tuo suuri ääni, vastustamaton kansan tahto. Kukaan ei saanut
laiminlyödä velvollisuuttaan, yksityinen teko voi muuttaa sallimuksen.
Sitä paitsi oli väärin ajatella että vain yhden ainoan kohtalo riippui
tästä taistelusta, kaikki kansan jäsenet olivat solidarisia, jokainen
puolusti vapautta. Ja mikä erinomainen tilaisuus yhdellä iskulla täyttää
vuosisadan vaivaloinen, valtiollinen ja yhteiskunnallinen edistystyö.
Toisella puolella kaikki vanhoilliset vallat liittoutuneina viatonta
vastaan, ainoana tarkoituksenaan vanhan katolisen ja yksinvaltaisen
rakennuksen ylläpitäminen: toisella kaikki tulevaisuuden miehet, kaikki
järjen ja vapauden sanansaattajat, saapuneina kaikista ilmansuunnista,
yhdistyneinä totuuden ja oikeuden nimessä: ja jälkimmäisten ponnistukset
riittäisivät varmaankin kukistamaan edelliset madonsyömän ja lahonneen
rakennuksen raunioiden alle. Juttu laajeni, ei ollut enää kysymys
ainoastaan viattomasta, väärintuomitusta mies raukasta. Siihen sisältyi
itse ihmiskunnan kärsimys, ihmiskunnan, joka oli vapautettava
vuosisataisesta vankilastaan. Simonin vapauttaminen merkitsi suurempaa
vapautta koko Ranskan kansalle, edistystä suurempaa arvokkaisuutta ja
onnea kohden.

Äkkiä Markus vaikeni, huomaten että Achille ja Philippe tyrmistyneinä
katselivat häntä himmeillä, vilkkuvilla silmillään.

-- Oo, herra Froment, mitä kerrotte meille? Jos panette noin suuren
merkityksen juttuun, niin emme aijo teitä seurata, se on varma. Me emme
tiedä, emme voi.

Ivallisena oli Savin kuunnellut tahtomatta keskeyttää. Vihdoin puhkesi
hän sanoihin kääntyen opettajan puoleen.

-- Kaikki nämä ovat tyhmyyksiä, sallikaa minun sanoa se teille, herra
Froment. Simonin viattomuus on asia, jota epäilen! Minä en salaa sitä,
olen vielä samaa mieltä kuin ennenkin, enkä tahdo mitään lukea, ennemmin
kuolen kuin luen riviäkään siitä sekasotkusta, jota julkaistaan. Ja
Jumalan kiitos! en puhu näin rakkaudesta pappeihin! Niin! nuo saastaiset
elukat, rutto tappakoon heidät kaikki! Mutta kun kerran on uskonto, niin
on uskonto. Se on, samoin kuin sotaväkikin, Ranskan veri. Olen
tasavaltalainen, olen vapaamuurari, uskallanpa sanoa olevani
sosialistikin, sanan hyvässä merkityksessä; mutta ennen kaikkea olen
ranskalainen, enkä tahdo että kosketaan siihen, mikä on isänmaani
suuruus. Simon on siis syyllinen, kaikki sen todistaa, yleinen
mielipide, oikeusistuimen esiintuomat todistukset, hänen tuomionsa,
halpamaiset yritykset, joita juutalaiset ovat tehneet ja vieläkin
tekevät, pelastaakseen hänet. -- Ja jos hän ihmeen kautta ei olisikaan
syyllinen, olisi se suuri onnettomuus maalle, hänen täytyy
välttämättömästi olla rikollinen.

Näin suuren sokeuden ja typeryyden edessä täytyi Markuksen taipua. Hän
oli juuri lähdössä, mutta silloin saapui Hortense seitsenvuotiaan
tyttärensä Charlotten kanssa. Se ei ollut enään entinen kaunis Hortense.
Jouduttuaan naimisiin viettelijänsä, maitomiehen kanssa, vietti hän
vaivaloista, työlästä elämää köyhässä kodissaan. Savin otti hänet
vastaan kylmästi, häveten tuota avioliittoa, josta hänen parantumaton
alhaisen virkamiehen ylpeytensä kärsi. Tarvittiin kaikki pikku
Charlotten suloisuus ja vilkas ymmärrys lieventämään näin suurta
katkeruutta.

-- Hyvää päivää, isoisä, hyvää päivää, isoäiti... Olin taas ensimmäinen
sisäluvussa, neiti Mazeline antoi minulle kunniarahan.

Hän oli suloinen, rouva Savin jätti työnsä, otti lapsen syliinsä ja
suuteli häntä lohdutettuna ja onnellisena. Tyttönen kääntyi vielä
Markuksen puoleen, jonka hän hyvin tunsi.

-- Tiedättehän, herra Froment, olin ensimmäinen. On hyvä olla
ensimmäinen!

-- Niin on, pienokainen, se on sangen hyvä. Ja tiedän myös että olet
sangen viisas... Sinun tulee aina kuulla neiti Mazelinea, sillä hän
tekee sinusta järkevän ja valistuneen pienen naisen, joka on tuleva
sangen onnelliseksi ja joka on tuottava onnea kaikelle ympäristölleen.

Hortense oli istunut vaivatun näköisenä ja veljekset Achille ja Philippe
neuvottelivat katseillaan, haluten lähteä ulos päivälliseen saakka.
Mutta Savin alkoi taas hiljaa nurista: onnea kaikelle ympäristölleen,
oh! se olisi todella uutta, sillä isoäiti ja äiti eivät kumpikaan olleet
tuottaneet sitä hänelle; ja jos neiti Mazeline saisi sen ihmeen aikaan,
että tekisi tytöstä jotain kunnollista ja hyödyllistä, niin hän menisi
kertomaan sen neiti Rouzairelle. Sitten kiukustui hän nähdessään
vaimonsa nauravan, ikäänkuin lapsi olisi tehnyt hänet nuoremmaksi ja
kauniimmaksi, ja pakoitti hänet uudelleen ryhtymään työhönsä niin
ankaralla sanalla että vaimo kyynelsilmin painoi päänsä alas.

Kun Markus nousi, sanoi Savin taas.

-- Teillä ei ole siis mitään neuvottavaa tuon Philippe-laiskurin
suhteen... Herra Salvanin kautta, joka on herra Le Barazerin ystävä,
voisitte ehkä hankkia hänelle pienen toimen prefektin virastossa.

-- Sitä voisi todella koettaa. Minä lupaan teille puhua siitä herra
Salvanille.

Kadulla Markus kulki pää kumarassa hitain askelin ja teki itselleen
selkoa näiden kolmen käyntinsä tuloksista entisten oppilastensa
vanhempien luona. Achillen ja Philippen, konttoristi Savinin poikien
järki oli tosin ollut kypsyneempi ja vapaampi kuin muurari Doloiren
poikien, Augusten ja Charlesin, jotka taas olivat vapautuneet Fernandin,
maanviljelijä Bongardin pojan törkeästä herkkäuskoisuudesta. Savinien
luona oli hän taaskin huomannut isän sokean itsepäisyyden, isän, joka ei
ollut mitään oppinut eikä mitään unohtanut ja joka rypi samassa
järjettömien erehdysten suossa: ja lapset olivat vain hiukan edistyneet
järkeä ja johdonmukaisuutta kohden. Pieni askel oli otettu, ja hänen
täytyi tyytyä siihen. Mutta kuinka surullista olikaan verrata hänen
viisitoista vuotta kestäneitä ponnistuksiaan saavutettuihin pieniin
tuloksiin! Häntä kauhistutti ajatellessaan sitä väsymätöntä työtä,
uhrautuvaisuutta ja uskoa, jota vaadittiin halvoilta alkeisopettajilta
ennen kuin heidän onnistuisi muuttaa tylsistyneet, orjuutetut,
saastutetut ihmislapset itsetietoisiksi ja vapaiksi ihmisiksi. Siihen
tarvittaisiin sukupolvia. Simon raukka oli lakkaamatta hänen mielessään,
hän suri sitä että ei ollut voinut kasvattaa totuuden ja oikeuden
kansaa, joka olisi noussut vastustamaan muinoista vääryyttä ja korjannut
sen. Kansa kieltäytyi yhä olemasta jalo, ylevämielinen ja
oikeudenmukainen, jollaiseksi hän niin kauan oli luullut sitä. Ja se
ahdisti hänen järkeään ja sydäntään, hän ei voinut tottua pitämään
Ranskaa järjettömänä ja kiihkoisena. Sitten oli hän näkevinään iloisen
näyn, hän näki edessään pienen Charlotten, niin valppaana, niin
onnellisena siitä että oli ensimmäinen ja hän alkoi taas toivoa,
tulevaisuus oli lapsen, miksi eivät nuo pienet, suloiset olennot kulkisi
jättiläisaskelin eteenpäin, kun tervejärkiset ja vilpittömät ihmiset
johtaisivat heitä valoa kohden.

Paluumatkalla odotti häntä taas sydäntäsärkevä yhtymys. Rouva Férou
kulki ohi, kädessä käärö, vieden kotiin ompeluksia. Hän oli kadottanut
vanhemman tyttärensä, joka oli suuria ja kovia kärsimyksiä kestettyään
kuollut enemmän kurjuudesta kuin kuumeesta. Äiti eli nuorimman kanssa
viheliäisessä hökkelissä koettaen ankaralla työllä hankkia leipää
sammuttaakseen nälkäänsä.

Markus pysäytti hänet, nähdessään hänen hiipivän ohi, katse maahan
luotuna, häveten köyhyyttään. Se ei ollut enään entinen vaaleaverinen,
miellyttävä, mehevähuulinen ja kirkassilmäinen nainen, vaan kuihtunut,
ennen aikaansa vanhentunut vaimoraukka.

-- Kas, rouva Férou, kuinka ompeleminen luistaa?

Rouva Férou sammalsi, mutta rauhoittui sitten.

-- Oi, herra Froment, ei se koskaan luista, vaikka kuinka ahkerasti
ompelemme emme yhdessä voi ansaita enempää kuin markan päivässä.

-- Entä kuinka kävi avun pyynnön, jonka lähetitte prefektille opettajan
leskenä?

-- Oi, herra Froment, meille ei edes vastattu. Ja kun itse uskalsin
mennä sinne, luulin jo että minut vangittaisiin. Eräs suuri,
komeapartainen herra kysyi minulta olinko aivan hullu kun uskalsin
muistuttaa miehestäni, sotaoikeuden tuomitsemasta karkurista ja
anarkistista, joka oltiin pakoitettu tappamaan niinkuin hullun koiran.
Minä peljästyin niin että vieläkin vapisen kun ajattelen sitä.

Kun Markus syvästi liikutettuna pysyi vaiti, tuli hän yhä rohkeammaksi.

-- Jumalani! Férou raukkaniko hullu koira! Te tunsitte hänet kun asuimme
Moreuxissa. Hän haaveili ainoastaan itsensäkieltäymyksestä,
veljellisyydestä, totuudesta, oikeudesta, ja kurjuus, sorto ja vääryys
ne tekivät hänet vihdoin hulluksi... Jättäessään minut ainiaaksi sanoi
hän minulle: "Ranska on mennyt maa, täydellisesti pappien turmelema,
saastaisten sanomalehtien myrkyttämä ja vaipunut niin syvälle
tietämättömyyden ja herkkäuskoisuuden liejuun, ettei sitä sieltä koskaan
voi nostaa ylös"... Ja näittehän, herra Froment, että hän oli oikeassa.

-- Ei. ei, rouva Férou, hän ei ollut oikeassa. Ei koskaan saa joutua
epätoivoon maansa suhteen.

Mutta nyt rouva Férou kiivastui ja huusi:

-- Minä sanon teille että hän oli oikeassa!... Eikö teillä sitten ole
silmiä nähdäksenne? Eikö se mikä tapahtuu Moreuxissa ole häpeällistä,
tuo Chagnat, pappien käskyläinen, koettaa vain tehdä lapset
tietämättömiksi, niin että siellä ei kukaan moneen vuoteen ole saanut
päästötodistusta. Ja herra Jauffre, teidän seuraajanne Jonvillessä,
tekee myöskin kaunista työtä miellyttääkseen kirkkoherraansa, apotti
Cognassea! Sillä tavoin toivovat he kymmenessä vuodessa saavansa
ranskalaiset unohtamaan luku- ja kirjoitustaitonsa.

Vaimoraukka, jonka yhteiskunnallinen vääryys oli musertanut, suoristi
vartalonsa, ennusti synkässä vihassaan:

-- Kuuletteko, herra Froment, mennyt maa, joka ei kykene mihinkään
hyvään ja oikeaan, joka on muuttuva kuolleeksi kansaksi niinkuin muutkin
kansat, jotka katolisuus on turmellut ja mädättänyt!

Vapisevana tästä mielenpurkauksesta, peläten puhuneensa liikaa, hän
hiipi pois, levottoman ja nöyrän näköisenä ja hän palasi kurjaan
kotiinsa, jossa hänen kalpea ja äänetön tyttärensä häntä odotti.

Markuksesta tuntui kuin olisi hän kuullut Féroun äänen, joka haudasta
huusi julki synkän pessimisminsä, halvan, murtuneen opettajan hurjan
vastalauseen. Ja jos siitä otettiin pois raivostunut liioittelu, oli se
aivan totta: Chagnat tylsistytti Moreuxilaisia, Jauffre jatkoi
kuolemantyötään Jonvillessä itsepäisen ja ahdasjärkisen apotti Cognassen
johdon alla, vaikka hän salaa kiehui vihasta kun ei hänen palveluksiaan
vieläkään tunnustettu, nimittämällä häntä johtajaksi johonkin Beaumontin
kouluun. Eikä kansanopetuksen suuri työ edistynyt paremmin muuallakaan
maassa. Melkein kaikki Beaumontin koulut olivat vielä raukkamaisten
opettajien ja opettajatarten käsissä, jotka ajattelivat ainoastaan
ylenemistään ja mielittelivät kirkkoa. Neiti Rouzairen uskonnollinen
into saavutti siellä suurta menestystä. Nyttemmin syrjään vetäytynyt
Doutrequin, tuo ensiaikojen tasavaltalainen, jonka isänmaalliset
ennakkoluulot olivat vähitellen vieneet vanhoillisuuteen, oli yhä
kaikkivaltias, suuri mies, jota mainittiin esikuvana vastatulleille.
Kuinka olisivat nuoret opettajat voineet uskoa Simonin viattomuuteen ja
jatkaa hengellisten koulujen kukistamista kun moinen mies, 1870 luvun
soturi, tasavallan perustajain ystävä asettui hengellisten puolelle
juutalaisten uhkaaman isänmaan nimessä? Kuinka monta pelkuria ja
kavaltajaa vastasikaan yhtä neiti Mazelinea, joka niin tarmokkaasti
toimitti järjen ja hyvyyden tehtävää, yhtä Mignotia, joka esimerkin
vaikutuksesta oli yhtynyt hyvään taisteluun, ja kuinka hitaasti
alkeisopettajien parvi edistyikään vapaa-aatteisuudessa,
jalomielisyydessä, alttiiksi antavaisuudessa, vaikka se joka vuosi sai
lisiä normaalikoulusta! Ja kuitenkin Salvan innokkaasti toimitti siellä
uudistustyötään, vakuutettuna siitä, että halpa alkeisopettaja yksin
pelastaisi maan synkästä klerikaalisesta häviöstä, silloin kuin opettaja
itse vapautuisi, tulisi kykeneväksi opettamaan totuutta ja oikeutta. Hän
toistikin lakkaamatta: sellainen kuin on alkeisopettaja, sellainen on
oleva kansa. Koska edistys kulki niin hitaasti täytyi siis kehitystyön
vaikuttaa useihin sukupolviin ennenkuin kasvaisi hyviä opettajia, samoin
kuin tarvittaisiin useita oppilassukupolvia ennenkuin syntyisi
oikeudenmukainen, valheen ja erehdyksen vallasta vapautettu kansa.

Onneton tutkimus ja Féroun haudasta kuulunut epätoivon huuto
kiihdyttivät siis vain Markuksen taisteluintoa. Viime aikoina oli hän
etenkin toiminut ulkopuolella koulua, pitääkseen yllä yhteyttä
opettajien ja heidän entisten oppilaittensa välillä, jotka jo
kolmentoista vuotiaina riistettiin heidän vaikutuksestaan.
Ystävyysseuroja perustettiin kaikkialla ja mietittiin saman
arrondissementin, saman maakunnan, koko Ranskan ystävyysseurojen
liittymisestä yhteen. Lisäksi perustettiin isäntäyhdistyksiä,
vakuutusyhdistyksiä, eläke- ja apuyhdistyksiä. Mutta iltakurssien
antaminen koululla tuntui hänestä etenkin toivottavalta hänen
tarkoitukselleen. Neiti Mazeline oli jo antanut oivallisen esimerkin,
joka saavutti suurta menestystä, opettamalla muutamina iltoina viikossa
taloudenhoitoa, terveysoppia ja sairashoitoa entisille oppilailleen. Ja
kun näitä saapui runsaasti, uhrasi hän vihdoin sunnuntainsakin,
voidakseen antaa tuntia iltapäivällä niille, joiden oli vaikea päästä
vapaaksi illalla. Hän sanoi usein olevansa niin onnellinen kun sai
auttaa tyttöjään, opetettuaan heille niin paljon totuutta kuin oli
voinut, olemaan hyviä puolisoja ja äitejä, kykeneviä hoitamaan taloutta,
levittämään ympärilleen iloa, terveyttä ja onnea. Ja Markus toimi samoin
kuin hänkin, piti koulua taas illalla kolme kertaa viikossa, kutsui
sinne pojat, jotka olivat jättäneet hänet, koetti täydentää heidän
tietojansa kaikilla käytännöllisen elämän aloilla. Hän kylvi hyvää
siementä näihin nuoriin aivoihin, ajatellen, että olisi kyllin palkittu
vaivoistaan, jos yksikään jyvä sadosta itäisi ja kantaisi hedelmää.
Etenkin piti hän huolta niistä harvoista oppilaista, jotka sai
taivutetuksi antautumaan opettajan alalle, hän kutsui heitä luokseen,
valmisti heitä normaalikoulun tutkintoa varten. Näihin erityisiin
tunteihin pyhitti hän sunnuntai-iltapäivät ja oli niihin ihastunut kuin
huvittavimpiin ajanviettoihin.

Vihdoin sai Markus rouva Doloirin taivutetuksi siihen, että tämä salli
hänen jatkaa pikku Julesin valmistamista normaalikouluun. Yksi hänen
entisistä oppilaistaan oli jo siellä, hänen rakkain oppilaansa Sébastien
Milhomme, jonka äiti, rouva Alexandre, oli jälleen ryhtynyt hoitamaan
paperikauppaa kälynsä rouva Edouardin kanssa, silloin kuin taas oli
tullut kysymys Simonin viattomuudesta. Mutta hän pysyi vielä
varovaisesti varjossa, jotta ei karkoittaisi kirkollismielistä
ostajapiiriä, joka yhä oli voiton puolella. Sébastien oli jo toista
vuotta normaalikoulussa ja oli tullut sangen rakkaaksi myöskin
Salvanille, joka iloitsi tietäessään hänestä saavansa hyvän sanoman
saattajan. Suureksi ilokseen oli Markus saanut uskoa vanhan ystävänsä
käsiin vielä yhden oppilaistaan, Josef Simonin, joka oli päättänyt
ruveta opettajaksi niinkuin isänsäkin, kaikista suurista vastuksista
huolimatta, tahtoen voittaa missä tämä niin surkeasti oli sortunut.
Sébastien ja Josef tapasivat siis taas toisensa saman innon ja saman
uskon elähyttäminä ja solmivat vielä vankemmaksi entisen ystävyyden
siteensä. Ja kuinka hauskoja hetkiä he viettävätkään kun joskus
lupapäivinä voivat tulla Mailleboisiin puristamaan entisen opettajansa
kättä!

Asioiden näin hitaasti kehittyessä Markus yhä odotti, välistä joutuen
epätoivoon ja seuraavana päivänä taas toivoen. Turhaan oli hän toivonut
että Geneviève vihdoin käsittäisi, vapautuisi myrkystä ja palaisi hänen
luokseen: ja hänen ainoa lohdutuksensa, ainoa toivonsa oli Louisen
rauhallinen horjumattomuus. Tämä kävi lupauksensa mukaan torstaisin ja
sunnuntaisin hänen luonaan, aina iloisena ja lempeän päättäväisenä.
Markus ei uskaltanut kysyä häneltä äidistä, sillä lapsi ei puhunut
hänestä mitään, pitäen varmaankin ainetta tuskallisena, kun hänellä ei
kuitenkaan ollut hyviä uutisia kerrottavana. Hän tuli pian kuudentoista
vuotiaaksi ja ymmärsi yhä paremmin syvän haavan, josta he kaikki kolme
kärsivät, sitä mukaa kun hän tuli vanhemmaksi, ja hän olisi niin
mielellään tahtonut olla sovittaja, parantaja, yhdistää jälleen
rakastetut vanhemmat! Mutta kun hän huomasi kärsimätöntä tuskaa isänsä
katseessa, kosketteli hän varovasti hirveätä tilaa, joka lakkaamatta oli
heidän mielessään, mutta josta he eivät puhuneet.

-- Äiti on vielä kovin sairas, täytyy olla sangen varovainen, en uskalla
vielä puhua hänelle niin kuin ystävälle. Minulla on kuitenkin toivoa,
joskus ottaa hän minut syliinsä ja painaa minua rintaansa vasten silmät
kyynelissä. Toisin ajoin hän tosin on kova ja kohtuuton, hän syyttää
minua siitä että en muka rakasta häntä, hän valittaa että ei kukaan
koskaan ole häntä rakastanut... Näethän, isä, täytyy olla hyvä hänelle,
sillä hän kärsii varmaan hirveästi luullessaan että ei koskaan enään
saisi tyydyttää rakkauttaan.

Silloin Markus kiihtyi ja huudahti:

-- Miksi ei hän sitten palaa tänne? Minä rakastan häntä yhä kuolemaan
saakka ja jos hän vielä rakastaa minua olisimme niin onnellisia!

Lempeästi ja hyväilevästi sulki Louise kädellään hänen suunsa.

-- Ei, ei! isä, älkäämme puhuko siitä. Tein väärin, kun alotin, se
tuottaa vaan meille enemmän tuskaa. Täytyy odottaa... Nythän minä olen
äidin luona ja hän on kyllä kerran ymmärtävä että me yksin rakastamme
häntä. Hän on kuuleva minua, hän on seuraava minua.

Joskus tuli tyttö isänsä luo silmät loistavina, ryhti päättäväisenä
ikäänkuin taistelun jälkeen. Markus ymmärsi mitä se merkitsi ja kysyi:

-- Onko sinun taas täytynyt riidellä isoäidin kanssa?

-- Oh, mistä sen näet? Hän puhui taas minulle tänä aamuna kokonaisen
tunnin ensimmäisestä ripilläkäynnistä, saattaakseen minut häpeämään ja
kauhistumaan. Hän puhuu minulle kuin huonolle luontokappaleelle, hän
kuvailee minulle helvetin hirveät kidutukset, hämmästyneenä siitä mitä
hän kutsuu minun käsittämättömäksi itsepäisyydekseni.

Silloin Markus rauhoittui hetkeksi. Hän oli niin suuresti pelännyt että
hänen tyttärensä taipuisi niinkuin muutkin tytöt! hän oli niin
onnellinen nähdessään lapsensa horjumattomuuden ja selvän järjen nytkin
kun hän ei enään ollut tukemassa häntä! Sitten valtasi hänet sääli, hän
kuvaili lastaan kaikenlaisten kiusaamisten, torumisten ja riitojen
ympäröimänä, joilla häntä varmaankin joka hetki vaivattiin.

-- Lapsi raukkani, kuinka paljon tarvitsetkaan rakkautta! Kuinka
tuskallisia lienevätkään nuo alituiset riidat sinulle.

Mutta Louise hymyili rauhallisesti.

-- Riidatko, ei, isäni, minä kohtelen isoäitiä liian suurella
kunnioituksella riidelläkseni hänen kanssaan. Hän se aina suuttuu ja
raivoaa minua vastaan. Minä kuuntelen kohteliaan näköisenä, lausumatta
pienintäkään vastalausetta. Kun hän on lopettanut, sanon minä vaan
tyynesti: "Tiedättehän, isoäiti, että olen luvannut isälle odottavani
siksi kunnes olen täyttänyt kaksikymmentä vuotta ennenkuin päätän
menenkö ripille vai enkö, ja minä pysyn sanassani, koska kerran olen
luvannut". Tästä lauseesta en horju en sinne enkä tänne, osaan sen ulkoa
ja toistan sen joka kerta sanasta sanaan. Se juuri tekee minut
voittamattomaksi. Minä alan oikein sääliä isoäiti raukkaa, hän joutuu
niin raivoihinsa ja paiskaa oven kiinni nenäni edessä heti kun alotan
tämän lauseen.

Oikeastaan Louise kärsi tästä alituisesta sodasta. Mutta nähdessään
isänsä iloisena, heittäytyi hän hänen kaulaansa.

-- Ole levollinen! minä olen sinun tyttäresi. Kukaan ei voi taivuttaa
minua tekemään sitä, mitä olen päättänyt olla tekemättä.

Hänen täytyi myöskin taistella ankara taistelu saadakseen jatkaa
lukujaan, hän kun oli varmasti päättänyt pyhittää elämänsä opetukselle.
Hän tahtoi tulla opettajaksi ja hänellä oli onneksi puolellaan äiti,
joka kannatti tätä tuumaa, peläten epävarmaa tulevaisuutta, kun näki
rouva Duparquen tulevan yhä saidemmaksi ja panevan koko pienen
omaisuutensa uskonnollisiin tarkoituksiin. Hän vaati äidiltä ja
tyttäreltä maksua heidän elatuksestaan, tehdäkseen kiusaa Markukselle,
jonka täten täytyi maksaa raskasta veroa niukasta palkastaan. Isoäiti
oli ehkä toivonut häväistystä, ja häntä olivat varmaankin neuvoneet
siihen hänen hyvät ystävänsä, joiden näkymättömät kädet johtivat
kaikkea. Mutta Markus oli heti suostunut, onnellisena kun vieläkin sai
olla ikäänkuin perheenisä, työntekijä ja tuki. Suuri taloudellinen
ahdinko teki hänen yksinäisyytensä vieläkin tukalammaksi, Mignotin ja
hänen ateriat olivat perin niukat. Mutta hän ei siitä välittänyt, hän
oli tyytyväinen tietäessään että Geneviève oli ollut liikutettu hänen
uhraavaisuudestaan ja että siinä oli ollut vielä yksi syy, joka sai
hänet hyväksymään Louisen kutsumuksen, tahtoen hänelle varman
tulevaisuuden. Louise työskenteli siis edeskinpäin neiti Mazelinen
johdolla, hän oli jo saavuttanut alemman todistuksen ja valmistautui nyt
ylempää tutkintoa varten. Tästä syntyi uusia ikäviä riitoja rouva
Duparquen kanssa; hän oli raivoissaan kaikesta tuosta opista, mitä nyt
annettiin nuorille tytöille, joille hänen mielestään olisi katkismuksen
pitänyt riittää. Ja kun Louise vastasi hänelle aina kohteliaasti: "Niin,
isoäiti ... tietysti, isoäiti..." raivostui tämä vielä enemmän ja alkoi
syyttää Genevièveä, joka joskus suuttuneena vastusti häntä.

Kun Markus eräänä päivänä kuunteli tyttärensä kertomusta, valtasi hänet
hämmästys ja hän kysyi:

-- Onko äiti sitten riidellyt isoäidin kanssa?

-- Sen hän on tehnyt, isäni, vieläpä kaksi tai kolme kertaa. Ja
tiedäthän että ei äiti silloin kursaile. Hän kiivastuu heti, huutaa ja
menee sitten suutuksissaan omaan huoneeseensa, niinkuin hän teki
täälläkin ennen lähtöään.

Markus kuunteli, tahtomatta ilmaista salaista iloaan ja toivoa, joka
jälleen heräsi hänessä. Hän kysyi vielä:

-- Eikö rouva Berthereau koskaan sekaannu näihin riitoihin?

-- Oi, isoäiti Berthereau ei koskaan puhu mitään. Luulen että hän on
äidin ja minun puolella: mutta hän ei uskalla auttaa meitä, peläten
saavansa ikävyyksiä... Hän näyttää kovin sairaalta ja surulliselta.

Mutta kuukausia kului vielä eikä ainoakaan Markuksen toiveista näyttänyt
toteutuvan. Kyselyssään tyttäreltään oli hän sangen varovainen, sillä
hänestä oli vastenmielistä pitää tyttöä ikäänkuin vakoojana, joka kertoi
hänelle kaikki mitä tapahtui pienessä, synkässä talossa Kapusiinitorin
varrella. Kun tämä ei itsestään puhunut, vaipui hän välistä useiksi
viikoiksi tuskalliseen tietämättömyyteensä ja kadotti jälleen kaiken
toivonsa. Hänen ainoana lohdutuksenaan olivat silloin herttaiset
torstai- ja sunnuntai-iltapäivät, jotka hän vietti tyttärensä kanssa.
Usein saapuivat silloin ystävykset Josef Simon ja Sébastien Milhomme
kolmen junassa Beaumontista ja olivat Mailleboisissa kuuteen saakka,
onnellisina tavatessaan entisen pikku ystävänsä Louisen, joka niinkuin
hekin väräjöi nuoruudesta, rohkeudesta ja luottamuksesta. Heillä oli
silloin suuria, iloisen naurun elähyttämiä keskusteluja, joista jäi iloa
koko viikoksi synkkään ja yksinäiseen asuntoon. Nämä iltapäivät
vahvistivat Markusta, hän pyysi joskus Josefin tuomaan mukaansa
sisarensa Sarahin Lehmannien luota, joita hän aina ensin kävi
tervehtimässä. Markus sanoi myös Sébastienille että hän olisi onnellinen
jos rouva Alexandrekin tulisi hänen luokseen. Hän olisi tahtonut kerätä
ympärilleen kaikki kunnon ihmiset, kaikki tulevaisuuden voimat. Tämän
sydämellisen yhdessäolon aikana muuttui ystävyys Sébastienin ja Sarahin,
Josefin ja Louisen välillä yhä hellemmäksi ja vahvemmaksi ja Markus,
joka toivoi voittoa ainoastaan tulevaisuuden pienen kansan avulla, antoi
hymyillen luonnon hyvää tekevän rakkauden vaikuttaa.

Kun ylioikeuden hitaisuus jo kokonaan oli masentanut Davidin ja
Markuksen rohkeuden, saivat he eräänä päivänä kirjeen Delbosilta, joka
kertoi heille suuren uutisen ja pyysi heitä tulemaan luokseen. He
riensivät sinne. Suuri uutinen, joka niinkuin salama oli iskenyt
Beaumontiin, oli että Jacquin, hiippakunnan arkkitehti, entisen juryn
esimies vihdoinkin päätti, pitkän ja ankaran taistelun jälkeen,
huojentaa omaatuntoaan. Tämä syvästi uskonnollinen mies, joka kävi
ripillä ja tunnustamassa syntejään ja joka oli perinpohjin rehellinen,
oli alkanut tulla levottomaksi pelastuksestaan, kysyen itseltään voiko
hän, kun kerran tunsi totuuden, salata sitä kauempaa joutumatta
ijankaikkisen kadotuksen vaaraan. Kerrottiin että hänen rippi-isänsä
neuvottomana, uskaltamatta sanoa mielipidettään oli kehottanut häntä
menemään isä Crabotin puheille; ja syynä siihen että arkkitehti vielä
useita kuukausia oli pysynyt vaiti, sanottiin olleen jesuiittaisän
vaikutuksen, joka esti häntä puhumasta kirkon edun nimessä. Mutta
Jacquin ei kauemmin voinut säilyttää hirveää salaisuuttaan, sillä hän
tunsi ahdistusta kristittynä, joka uskoo Kristuksen jumaluuteen ja että
hän oli tullut maan päälle taistellakseen totuuden ja oikeuden puolesta.
Totuus, jonka tunteminen häntä nyt poltti oli se, että presidentti
Gragnon oli näyttänyt valamiehille todistuskappaleen, jota eivät
syyttäjät eivätkä puolustajat tunteneet. Presidentti, jonka valamiehet
olivat kutsuneet neuvottelusaliin selittämään heille rangaistuksen
sovittamista, oli näyttänyt heille keskustelun loputtua saamansa
kirjeen, tuon Simonin kuuluisan kirjeen, jossa oli jälkikirjoitus ja sen
alla aivan samanlainen nimimerkki kuin kirjoituskaavassa. Tähän
kirjeeseen oli isä Philibin viitannut huomiota herättävässä puheessaan,
kun hän oli sanonut nähneensä todistuksen Simonin syyllisyydestä,
voimatta selittää sitä tarkemmin sillä häntä sitoi muka rippisalaisuus.
Ja nyt oli todistettu että joskin itse kirje oli Simonin kirjoittama,
olivat jälkikirjoitus ja nimimerkki hävyttömästi ja törkeästi
väärennetyt, minkä lapsikin voi huomata.

David ja Markus tapasivatkin Delbosin voitonriemuisena.

-- No! enkö jo sanonut sitä teille? Nyt on laiton osananto todistettu!
Jacquin on kirjoittanut ylioikeuden presidentille, tunnustaen totuuden
ja pyytäen tulla kuulluksi... Minä tiesin että Gragnon ei ollut
uskaltanut hävittää Simonin kirjettä, vaan että se oli asiakirjoissa.
Mutta kuinka vaikea minun olikaan saada se sieltä ja toimittaa se
toisten asiantuntiain tutkittavaksi! Minä aavistin että se oli väärennys
ja tunsin siinä hirveän isä Philibinin käden... Kuta enemmän tutkin
juttua sitä selvemmin huomaan että tuo mies, joka näytti niin kömpelöltä
ja yksinkertaiselta, on oikea nero viekkaudessa ja kavaluudessa.
Näettehän, hän ei tyytynyt ainoastaan repimään leimattua kulmaa
kirjoituskaavasta, vaan hän väärensi myöskin Simonin kirjeen ja toimitti
sen viime hetkessä juryn nähtäväksi, sillä väärennys on aivan varmaan
hänen tekonsa.

David, joka niin monta kertaa oli pettynyt, epäili vielä.

-- Mutta, kysyi hän, oletteko aivan varma siitä että tuo Jacquin, tuo
pappien vallassa oleva arkkitehti pysyy vahvana loppuun saakka?

-- Olen, aivan varma... Te ette tunne Jacquiniä. Hän ei ole pappien
vallassa, hän on noita harvoja kristittyjä, jotka seuraavat ainoastaan
omaatuntoaan. Minulle on kerrottu kummallisia juttuja hänen
keskusteluistaan isä Crabotin kanssa. Jesuiitta luuli ensin saavansa
hänet taivutetuksi, puhuessaan kaikkivaltiaan Jumalansa nimessä, joka
antaa anteeksi ja pyhittää pahimmatkin teot kun on kysymyksessä kirkon
etu. Mutta Jacquin vastasi myöskin Jumalansa nimessä, hyvyyden ja
oikeuden Jumalan, joka ei hyväksy erehdystä, ei valhetta eikä rikosta,
se oli kaunis taistelu, jota minä olisin tahtonut olla näkemässä,
yksinkertaisen uskovaisen ja kukistuvan kirkon valtioviisaan asiamiehen
välillä. Ja minulle on kerrottu että jesuiitta vihdoin nöyrtyi ja
rukoili polvillaan rehellistä miestä, voimatta estää häntä täyttämästä
velvollisuuttaan.

-- Kyllä hän sentään kauan mietti ennenkuin huojensi omaatuntoaan,
virkkoi Markus.

-- Oh, enhän sanokaan että hän heti huomasi velvollisuutensa. Ensin hän
ei moneen vuoteen tiennyt että Gragnonin osananto valamiehille oli
laiton. Melkein kaikki valamiehet ovat samalla kannalla, eivät tiedä
mitään laista ja uskovat kaikki mitä korkeat tuomarit sanovat. Sitten
epäröi hän, se on selvää, hän kantoi varmaankin vuosimääriä omantunnon
epäilyksiä, peläten häväistystä. Emmekö koskaan ole tunteneet
samanlaista ahdistusta ja taistelua kuin tuo mies, joka kärsi ripillä ja
tunnusti syntinsä, kadotuksen kauhu sydämessään? Mutta vakuutan teille,
että heti kun hän varmasti sai tietää kirjeen olevan väärennetyn ei hän
hetkeäkään epäillyt, hän päätti puhua, vaikka Saint-Mascencen
tuomiokirkko siitä kukistuisi, vakuutettuna että hän silloinkin
palvelisi Jumalaansa.

Sitten Delbos iloisesti teki selkoa asemasta, niin kuin mies, joka
pitkien ponnistusten jälkeen vihdoin oli päässyt tarkoituksensa perille.

-- Minä pidän tarkastuksen myöntämisen varmana. Meillä on nyt nuo kaksi
uutta todistusta, joita tarvitsimme ja joita meidän on ollut niin vaikea
hankkia. Ensiksikin kirjoituskaava on kotoisin veljien koulusta,
nimimerkki ei ole Simonin kirjoittama. Toiseksi presidentti Gragnon on
laittomasti näyttänyt valamiehille väärän todistuksen. Näin ollen täytyy
oikeuden kumota päätös.

David ja Markus palasivat kotiin ilosta loistavina. Mutta Beaumontissa
syntyi hirveä melu, kun saatiin tietää Jacquinin kirje, hänen
tunnustuksensa ja todistuksen tarjoumuksensa. Presidentti Gragnon, jota
personallisesti syytettiin, sulkeutui kotiinsa, kieltäytyi vastaamasta
sanomalehtimiehille ja näytti kääriytyvän ylhäisen äänettömyyden
vaippaan. Hänen kerrottiin olevan aivan masentunut, unohtaneen kokonaan
leikillisen ivallisuutensa tuon onnettomuuden tähden, joka uhkasi häntä
juuri kun hän aikoi erota ja toivoi saavansa kommendöörin arvon. Hänen
vaimonsa, kaunis rouva Gragnon, joka jo oli liian vanha lukeakseen
runoja kenraali Jaroussen nuorten upseerien kanssa, oli kääntänyt hänet
uskonnolliseksi, varmaankin todistamalla hänelle jumalisen vanhuuden
edut; ja hän seurasi vaimoaan, kävi ripillä, tunnusti syntinsä ja
osoitti harrasta kohteliaisuutta, mikä selitti isä Crabotin innokkaat
ponnistukset estää Jacquiniä huojentamasta omaatuntoaan. Jesuiitta
tahtoi ennen kaikkea pelastaa Gragnonin, tuon arvossa pidettävän
uskovaisen, josta kirkko ylpeili. Kaikki Beaumontin oikeusistuimen
jäsenet yhtyivät sitä paitsi presidenttiin, puolustivat entistä päätöstä
kuin omaa mestariteostaan, jonka pelkkä koskettaminen oli rikos
isänmaata vastaan. Tämän ylevän suuttumuksen alla piili raukkamainen,
hirveä pelko, rangaistussiirtolan ja santarmien pelko, jotka tulevat
illalla ja laskevat raskaat kätensä mustille tai punaisille, hermeliinin
sisustamille viitoille. Entinen valtion prokuraattori, kaunis Raoul de
La Bissonnière ei enään ollut Beaumontissa, hänet oli nimitetty samaan
virkaan Mornayssa, ja hän tuli yhä katkerammaksi kun häntä ei vieläkään
oltu ylennetty Pariisiin, hänen notkeasta taitavuudestaan huolimatta
kaikkien ministeristöjen aikana. Tutkintatuomari Daix, joka oli tullut
neuvokseksi, ei ollut muuttanut kaupungista ja häntä kidutti yhä hirveä
rouva Daix, jonka kunnianhimo ja sammumaton ylellisyyden tarve kulutti
heidän köyhää talouttaan; ja pahinta oli että Daixin kerrottiin,
samoinkuin Jacquininkin, olevan omantunnonvaivojen uhrina ja aikovan
vaimonsa kiukusta huolimatta tunnustaa kuinka hän muinoin
raukkamaisuudesta kuunteli tätä silloin kuin hänen olisi tullut antaa
jutun rauveta todistusten puutteessa. Koko oikeuspalatsi oli
sekasorrossa, siellä vallitsi vuorotellen viha ja kauhu, tuota hirveätä
vedenpaisumusta odotettaessa, joka kukistaisi inhimillisen oikeuden
vanhan, madonsyömän rakennuksen.

Beaumontin valtiollinen maailma oli yhtä levoton ja pois suunniltaan.
Edusmies Lemarrois, kaupungin pormestari, tunsi asemansa radikaalisena
tasavaltalaisena horjuvan, olevan kukistumaisillaan ratkaisevassa
käänteessä, joka tärisytti puolueita ja kohotti näköpiiriin kansan
nuoret voimat. Älykkään rouva Lemarroisin paljon käydyssä salongissa
alkoi yhä enemmän ilmaantua vanhoillisuuteen kääntyminen. Siellä nähtiin
usein Marcilly, kirjallisesti sivistyneen nuorison edusmies,
ranskalaisen hengen toivo, joka oli joutunut valtiolliseen
hervottomuuteen kun ei enään tiennyt mikä oli hänelle itselleen
edullista ja alinomaa peläten että ei häntä enään valittaisi. Siellä
tapasi myöskin kenraali Jaroussen, joka sen jälkeen kun häntä ei enään
ajateltu sotilasvaltiokaappausta varten, käyttäytyi typerän uhkaavasti
ikäänkuin vaimonsa, pienen ja tumman rouva Jaroussen alituisen
kirkumisen kannustamana, joka rouva oli niin kuivettunut että hänen jo
sanottiin tulleen viisaaksi. Prefekti Hennebise kävi siellä myöskin
joskus, levollisen rouva Hennebisen seuraamana, molemmat tahtoivat vaan
elää rauhassa kaikkien kanssa, sillä se oli hallituksen toivo: ei mitään
juttuja, ei muuta kuin kädenpuristuksia ja hymyilyjä. Peljättiin
suuresti huonoja vaaleja, sillä Simonin jutun esille ottaminen oli
pannut koko maakunnan kuumeeseen, ja Marcilly sekä itse Lemarroiskin
olivat tunnustamatta sitä vakavasti päättäneet salaa yhtyä vanhoillisiin
virkaveljiinsä, joita Hector de Sangleboeuf johti, musertaakseen heidän
kanssaan sosialistiset ehdokkaat, etupäässä Delbosin, jonka menestys oli
varma, jos hän voittaisi marttyyrijutun. Tämä oli syynä hämmennykseen,
jonka Jacquinin teko sai aikaan, sillä se teki jutun tarkastamisen
välttämättömäksi. Simonistit riemuitsivat, antisimonistit olivat
muutamia päiviä aivan masennuksissaan. Taaskaan ei Jaffres-kadulla,
ylhäisön kävelypaikalla puhuttu muusta: ja turhaan "Petit Beaumontais",
tyydyttääkseen lukijoitaan, joka aamu kirjoitti että jutun tarkastuksen
anomus hyljättäisiin kahden kolmasosan enemmistöllä, kirkon ystävien
levottomuus ei siitä vähentynyt.

Yliopistossa oli ilo varovainen. Melkein kaikki olivat simonisteja.
mutta he olivat niin usein toivoneet turhaan että eivät uskaltaneet
liiaksi iloita. Rehtori Forbes etenkin tunsi suurta huojennusta toivoen
pääsevänsä vaikeuksista, joita hänelle tuotti Mailleboisin opettaja, tuo
Markus Froment, sillä vanhoilliset voimat tekivät lakkaamatta
hyökkäyksiä hänen tähtensä. Vaikka rehtori tahtoi olla mihinkään
sekaantumatta, jättää kaikki akatemiantarkastajan Le Barazerin
ratkaistavaksi, oli hänen nyt täytynyt sanoa tälle että oli
välttämätöntä ryhtyä johonkin. Le Barazerkaan ei kauvempaa voinut
vastustaa, hän aavisti että pian tulisi hetki, jolloin hänen taitava
politiikkansa pakottaisi hänet uhraamaan Markuksen; hän oli ilmoittanut
sen Salvanille ja tämä oli syvästi suruissaan siitä.

Kuinka iloisesti ja voitonriemuisesti kunnon Salvan ottikaan vastaan
Markuksen, voidessaan kertoa hänelle sen suuren uutisen että
tarkastuksen myöntäminen oli varma. Hän syleili häntä, ilmoitti hänelle
suuren vaaran, josta hänet voi pelastaa ainoastaan ylioikeuden suotuisa
päätös.

-- Rakas lapseni, jos tarkastusta ei olisi myönnetty, olisi teidät aivan
varmaan erotettu virastanne, sillä tällä kertaa olette liian kovasti
kiinni, koko vanhoillinen puolue vaatii teidän kukistustanne... Minä
olen siis tyytyväinen, te ja maallikkokoulu olette voittaneet.

-- Se olikin suureen tarpeeseen, sanoi Markus, niin pieni on vasta
valheelta ja tietämättömyydeltä voitettu ala, huolimatta teidän
ponnistuksistanne antaa maalle hyviä opettajia.

Salvan teki horjumatonta luottamasta ilmaisevan liikkeen.

-- Siihen tarvitaan tietysti monta ihmisikää. Mutta vähät siitä, me
edistymme, me pääsemme kerran perille.

Että hän todella oli voittanut, huomasi Markus etenkin tavasta, jolla
alkeiskoulun tarkastaja, kaunis Mauraisin riensi hänen luokseen kun hän
kysymyksessä olevana päivänä astui ulos normaalikoulusta.

-- Oi, rakas herra Froment, sepä oli hauskaa että tapasin teidät! On
niin vähän tilaisuuksia tavata toisiaan virkatoimien ulkopuolella!

Jutun uudestaan tultua esille oli Mauraisiniä vaivannut huolettava
levottomuus. Kirjoituskaavan löytö, isä Philibinin repimä kulma ja uuden
väärennyksen keksiminen olivat saattaneet hänet hirveästi pelkäämään
kulkeneensa väärää tietä. Siihen saakka oli hän julkisesti yhtynyt
antisimonisteihin, tuumien että papit kyllä pääsisivät voitolle. Vaan
jos he häviäisivät, miten suoriutuisi hän asiasta, hän hämmentyi
ajatellessaan että ehkä ei ollutkaan vahvempien puolella?

Hän kumartui Markuksen puoleen kuiskatakseen hänen korvaansa, vaikka ei
ainoatakaan ihmistä näkynyt kadulla:

-- Tiedättehän, rakas Froment, minä en koskaan ole epäillyt Simonin
viattomuutta. Minä olen oikeastaan aina ollut vakuutettu siitä. Mutta
meidän julkisten miesten täytyy olla niin varovaisia, eikö niin?

Mauraisin oli kauan aikaa toivonut pääsevänsä Salvanin seuraajaksi; ja
jos simonistit pääsisivät voitolle oli hänen mielestään viisasta
mielitellä heitä, olla heidän puolellaan jo ennen voittoa. Mutta hän ei
ollut vielä niin varma tästä voitosta, että olisi liiaksi näyttäytynyt
heidän seurassaan. Hän kiiruhtikin jättämään Markuksen, kuiskaten
hänelle vielä viimeisen kerran, puristaessaan hänen kättään:

-- Simonin voitto on myöskin meidän kaikkien voittomme.

Palattuaan Mailleboisiin Markus huomasi, että sielläkin oli jotain
muuttunut. Entinen pormestari Darras, jonka hän tapasi, ei tyytynyt
ainoastaan varovaisesti tervehtimään, niinkuin hän tavallisesti teki.
Hän pysähytti Markuksen keskellä Suurtakatua ja keskusteli hänen
kanssaan enemmän kuin kymmenen minuuttia kovalla äänellä laskien leikkiä
ja nauraen. Hän oli alusta alkaen ollut simonisti; mutta tultuaan
pakotetuksi luovuttamaan pormestarin asemansa kirkollismieliselle
Philisille, jonka hän yhä toivoi voivansa karkottaa, kätki hän värinsä,
pysyi valtioviisaasti vaiti ja ilmaisi ajatuksensa ainoastaan lukittujen
ovien takana. Syynä siihen että hän näin keskellä päivää unohti
varovaisuutensa ei voinut olla muu kuin että hänestä Simonin syyttömäksi
julistaminen näytti varmalta. Ja kun kirkollismielinen Philis juuri
sattui kulkemaan ohi kiirein askelin, pää kumarassa ja silmät vilkkuen,
naurahti Darras ja sanoi Markukselle, silmää iskien:

-- Niin, rakas herra Froment, se mikä on toisille ilo, tuottaa surua
toisille. Jokainen vuorostaan.

Suuri muutos oli todella tapahtunut yleisössä. Seuraavina aikoina Markus
saattoi päivä päivältä huomata asiansa saavuttavan yhä suuremman
menestyksen. Mutta valloitetun alan suuren arvon huomasi hän etenkin
saadessaan eräänä päivänä kirjeen parooni Nathanilta, joka asui taas
Désiradessa vävynsä Hector de Sangleboeufin luona, ja pyysi häntä
tulemaan luokseen keskustelemaan eräästä palkintorahastosta, jonka hän
aikoi perustaa maallikkokoululle. Markus aavisti heti että se oli vain
tekosyy. Parooni oli jo pari kolme kertaa antanut sata markkaa
jaettaviksi säästöpankkikirjoina parhaille oppilaille. Ja Markus läksi
Désiradeen kummissaan ja uteliaana.

Hän ei ollut käynyt siellä sitten kuin muinoin Davidin kanssa, joka
tahtoi taivuttaa kaikkivaltiaan paroonin vangitun ja syytetyn veljensä
puolelle. Ja hän muisti tuon käynnin pienimpiä yksityisseikkoja myöten,
muisti kuinka mahtava juutalainen raharuhtinas, Sangleboeufin appi, oli
karkoittanut luotaan köyhän, yleisen kirouksen painaman juutalaisen.
Désirade oli tullut vieläkin majesteetillisemmaksi ja kauniimmaksi,
äskettäin oli pantu yksi miljoona kukkasarkoihin ja altaihin, jotka
tekivät pengermät linnan edessä kuninkaallisen suuremmoisiksi.
Suihkulähteiden ja luonnotarten täyttämän puiston kautta saapui hän
vihdoin portaille, joilla kaksi kultavihreään livreaan puettua
palvelijaa odotti häntä. Toinen heistä saattoi hänet pieneen salonkiin,
hän jäi sinne hetkeksi yksin ja kuuli epäselvää keskustelua, joka
epäilemättä tuli jostain viereisestä huoneesta. Kaksi ovea suljettiin,
syntyi hiljaisuus ja parooni Nathan astui sisään, käsi ojennettuna.

-- Suokaa anteeksi että olen vaivannut teitä, rakas herra Froment, mutta
tiedän kuinka te uhraudutte oppilaillenne ja minä tahtoisin lisätä
summaa, jonka viime vuosina olen antanut. Te tunnette kyllä vapaat
mielipiteeni ja tiedätte että tahdon palkita ansion, missä muodossa se
ilmaantuneekin, välittämättä valtiollisista ja uskonnollisista
kysymyksistä... Niin, minä en tee eroa hengellisten ja maallisten
koulujen välillä, minä katson vain Ranskan parasta.

Ja hän jatkoi yhä puhettaan, jollaikaa Markus tarkasti hänen pientä,
hiukan kumaraista vartaloaan, hänen keltaisia kasvojaan, kaljua päätään
ja suurta petolinnun nenäänsä. Markus tiesi hänen äskettäin
siirtomaa-kaupassa voittaneen sata miljoonaa, äärettömän ryöstösaaliin,
jonka hänen oli täytynyt jakaa erään katolilaisen pankin kanssa. Hän
olikin muuttunut raivokkaaksi vanhoillisuuden mieheksi, tuntien yhä
enemmän, sitä mukaa kuin uusia miljoonia kasautui entisten miljoonain
päälle, papit ja sotamiehet tarpeellisiksi puolustamaan hänen koottua
omaisuuttaan. Nyt hän ei enää tyytynyt siihen että oli tyttärensä kautta
päässyt jäseneksi vanhaan Sangleboeufien sukuun, vaan hän kielsi
sukuperänsä, oli kiivas antisemiitti, kuningasmielinen, militaristi ja
juutalaisten sortajien kunnioittava ystävä. Ja nähdessään hänet
äärettömien rikkauksiensa ympäröimänä Markus ihmetteli hänen
synnynnäistä nöyryyttään, hänen levottomissa silmissään ilmaantuvaa
isiltä perittyä kauhua, silmissä, jotka lakkaamatta vilkuivat oviin,
ikäänkuin hän aina olisi ollut valmis piiloutumaan pöydän alle
vähimmänkin vaaran uhatessa.

-- Se on siis päätetty, sanoi hän kaikellaisten epäselvien selitysten
jälkeen, te menettelette mielenne mukaan noilla kahdellasadalla
markalla, sillä luotan täydellisesti teidän älyynne.

Markus kiitti ymmärtämättä vieläkään. Pelkkä poliittinen tarve
mielitellä kaikkia, halu olla hyvissä väleissä voittajien kanssa ei
riittänyt selittämään tätä imartelevaa ja hyödytöntä kutsua ja kovin
ystävällistä vastaanottoa Désiradessa. Poislähtiessään sai hän vihdoin
selityksen.

Parooni Nathan, joka oli saattanut häntä salongin ovelle saakka, pidätti
häntä siinä hienosti hymyillen, ikäänkuin jotain äkkiä olisi muistunut
hänen mieleensä.

-- Rakas herra Froment, nyt olen hiukan epähieno. Kun minulle tultiin
ilmoittamaan että olitte saapunut, olin erään sangen vaikuttavan
henkilön seurassa, joka huudahti: "Oh! herra Froment, olisin ylen
onnellinen, jos saisin hetken keskustella hänen kanssaan!" Se huudahdus
tuli todella sydämestä.

Hän vaikeni hetkeksi, toivoen että Markus kysyisi häneltä. Mutta kun
Markus pysyi ääneti, naurahti hän ja käänsi asian leikiksi.

-- Te hämmästyisitte suuresti jos sanoisin teille tuon henkilön nimen.

Ja kun Markus yhä pysyi vakavana puolustusasemassa, kertoi hän kaikki.

-- Isä Crabot, -- sitä ette odottaneet vai kuinka?... Niin, isä Crabot
tuli sattumalta meille aamiaiselle. Te tiedätte, että hän rakastaa
suuresti tytärtäni ja kunnioittaa usein hänen taloaan käynnillään. No
niin, isä Crabot ilmaisi minulle haluavansa keskustella kanssanne.
Ulkopuolella mielipiteitä, jotka voivat eroittaa teidät, on hän
harvinaisen ansiokas mies. Miksi kieltäytyisitte tapaamasta häntä?

Nyt Markus vihdoinkin ymmärsi ja uteliaisuuden valtaamana hän vastasi
tyynesti:

-- Tietysti en kieltäydy tapaamasta isä Crabotia. Jos hänellä on jotakin
minulle sanottavaa niin kuuntelen häntä mielelläni.

-- Sangen hyvä, sangen hyvä! huudahti parooni ihastuksissaan juonensa
menestyksestä, minä menen heti ilmoittamaan hänelle.

Kaksi ovea aukaistiin toinen toisensa jälkeen ja epäselvää puhelua
kuului pieneen salonkiin saakka. Sitten kaikki vaipui jälleen
hiljaisuuteen ja Markus sai odottaa jotensakin kauan. Lähestyessään
akkunaa näki hän henkilöiden, joiden äänet hän oli kuullut, astuvan
läheiselle penkereelle. Hän tunsi Hector Sangleboeufin ja hänen
vaimonsa, vieläkin kauniin Lean sekä heidän hyvän ystävänsä markiisitar
de Boisen, joka viidestäkymmenestäseitsemästä ikävuodestaan huolimatta
oli vielä upea vaaleaverinen kaunotar. Sitten Nathan vuorostaan
ilmaantui ja isä Crabotin jalot, tummat piirteet häämöittivät suuren
salongin ovi-ikkunan takana. Hän keskusteli vilkkaasti isäntiensä
kanssa, jotka olivat onnelliset kun hän otti heidän luonaan vieraita
vastaan niinkuin kotonaan. Markiisitar de Boise etenkin näytti olevan
sangen huvitettu tapauksesta. Hän oli kokonaan asettunut asumaan
linnaan, vaikka oli itselleen luvannut kadota täytettyään viisikymmentä
vuotta, sillä hän ei tahtonut että Hectorilla olisi liian vanha
rakastajatar. Mutta koska kaikki sanoivat että hän yhä oli ihastuttava.
miksi ei hän edeskinpäin olisi tuottanut onnea perheelle, Hectorille,
jonka hän viisaudessaan oli naittanut, sen sijaan että olisi vetänyt
hänet synkkään kurjuuteen kanssansa, ja Lealle, jolle hän oli tullut
helläksi ystäväksi vapauttamalla tuon velton, ainoastaan itseänsä
ihailevan naisen liian raskaista toimista? Onni viihtyi siis yhä
Désiraden loistavassa ylellisyydessä, isä Crabotin hienojen hymyilyjen
ja hurskaiden siunausten suojaamana.

Punakkakasvoisen ja matalaotsaisen Sangleboeufin liikkeistä Markus luuli
ymmärtävänsä hänen surkuttelevan moista valtioviisautta, pitävän liian
suurena halvalle anarkistiselle opettajalle osoitettua kunniaa. Vaikka
hän kyrassierina ollessaan ei koskaan ollut taistellut, puhui hän
lakkaamatta ihmisten maahan hakkaamisesta. Ja markiisitar oli,
toimitettuaan hänet edusmieheksi, turhaan saattanut hänet yhdistymään
tasavaltaan paavin nimenomaisesta käskystä, hän kertoi yhä juttuja
rykmentistään ja intoili sotalipun nimessä. Kuinka monta tyhmyyttä hän
olisikaan tehnyt, ellei olisi ollut tuota hyvää, ymmärtäväistä
markiisitarta ja se oli yksi syy, jolla tämä puolusti sitä että ei ollut
voinut jättää Hectoria. Tälläkin kertaa täytyi hänen tulla väliin ja
viedä hänet lempeästi pois, sipsuttaen pienillä askelilla puistoa kohden
hänen ja hänen vaimonsa keskessä, sangen iloisena ja äidillisenä heitä
kumpaakin kohtaan.

Parooni Nathan astui nopeasti takaisin suureen salonkiin, jonka oven hän
sulki; ja melkein samassa tuli hän Markusta hakemaan.

-- Rakas herra Froment, tahtoisitteko seurata minua.

Hän kuljetti Markuksen biljaardisalin läpi. Sitten hän aukaisi suuren
salongin oven ja pyysi hänen astumaan sisään, ikäänkuin ihastuneena
outoon osaan, jota hän näytteli selkä kumarassa. Raharuhtinaan asennossa
ilmaantui hänen sorretun rotunsa nöyryys.

-- Olkaa hyvä astukaa sisään, teitä odotetaan.

Itse hän ei tullut mukaan, vaan sulki varovaisesti oven ja katosi, jota
vastoin Markus ällistyneenä huomasi olevansa yksin isä Crabotin kanssa,
joka pitkään, mustaan viittaan puettuna seisoi keskellä suurta, komeasti
sisustettua huonetta. Syntyi hetken hiljaisuus.

Yleväpiirteinen ja hienokäytöksinen jesuiitta näytti hänestä
vanhentuneen, harmaantuneen, hänen kasvoissaan huomasi jälkiä hirveästä
levottomuudesta, joka viime aikoina oli vaivannut häntä. Mutta hänen
äänensä oli yhtä hyväilevä, siinä oli sama vakava ja lumoava kaiku.

-- Koska asianhaarat ovat samaan aikaan tuoneet meidät tähän taloon,
suonette minulle anteeksi, että olen toimittanut yhtymyksen, jota kauan
olen toivonut. Tunnen teidän ansionne ja kykenen antamaan arvoa kaikille
vakuutuksille, kun ne vaan ovat vilpittömät, rehelliset ja todelliset.

Hän jatkoi hitaasti ja tuhlasi ylenmäärin ylistyksiä vastustajalleen,
ikäänkuin huumatakseen hänet ja voittaakseen hänet puolelleen. Mutta
keino oli liian tunnettu ja lapsellinen ja Markus, joka ensin
kohteliaisuudesta oli kumartanut, odotti tyynesti, koettaen salata
suurta uteliaisuuttaan, sillä tuollaisella miehellä täytyi olla tärkeä
syy ennenkuin hän ryhtyi moiseen keskusteluun.

-- Kuinka surkuteltavaa, huudahti isä Crabot vihdoin, että ajan
onnettomuudet eroittivat toisistaan miehet, jotka järkensä puolesta
olisivat kyllin arvokkaat ymmärtämään toisiaan! Meidän erimielisyytemme
uhrit ovat todella surkuteltavia. Ja esimerkiksi presidentti Gragnon...

Mutta hän oikasi sanansa, huomatessaan kuinka opettaja tahtomattaan teki
vilkkaan liikkeen.

-- Minä mainitsen hänet, koska tunnen hänet hyvin. Hän on rippilapseni,
ystäväni. Kellään ei voi olla jalompaa, suorempaa eikä vakavampaa
luonnetta. Ja te tunnette hyvin hänen kauhean tilansa, syytöksen
virkarikoksesta, joka uhkaa koko hänen virkauraansa. Hän ei enään voi
nukkua öisin, te säälisitte häntä, jos näkisitte hänen tuskansa...

Vihdoinkin Markus ymmärsi. Tahdottiin pelastaa Gragnon, kirkon ennen
kaikkivaltias poika, kirkon, joka itse tunsi kadottavansa valtansa, jos
hänet kukistettaisiin.

-- Ymmärrän kyllä hänen ahdistuksensa, vastasi Markus, mutta hän kärsii
tekonsa rangaistusta. Tuomarin tulee tuntea laki, ja laittomalla
osanannolla, johon hän on tehnyt itsensä syypääksi, on ollut hirveitä
seurauksia.

-- Oi, ei, minä vakuutan teille, että hän teki sen aivan tietämättään,
huudahti jesuiitta. Tuo kirje, jonka hän sai viime hetkessä, oli hänen
mielestään merkityksetön. Se oli hänen kädessään kun hän valamiehien
pyynnöstä meni neuvottelusaliin eikä hän enää edes tiedä kuinka hän tuli
näyttäneeksi sen heille.

Markus kohautti hieman olkapäitään.

-- Siinä tapauksessahan hänen ei tarvitse muuta kuin kertoa se uusille
tuomareille, jos juttu otetaan jälleen esille... En oikein ymmärrä miksi
käännytte minun puoleeni. Minä en voi mitään.

-- Oi, älkää sanoko niin! Me tunnemme, mikä suuri vaikutusvalta teillä
on, huolimatta vaatimattomasta asemastanne. Siksi olen ajatellut teitä.
Te olette ollut ajatteleva ja toimiva sielu jutussa. Te olette Simonin
perheen ystävä, se tekee mitä neuvotte, ettekö sitten tahtoisi säästää
onnetonta, jonka perikato ei ole teille välttämätön?

Hän pani kätensä ristiin, hän rukoili vastustajaansa niin
hartaasti, että tämä kummastuneena kysyi itseltään miksi oli
otettu näin epätoivoinen askel, miksi oltiin näin taitamattomia ja
epävaltioviisaita. Aavistiko jesuiitta sitten että hänen asiansa oli
hukassa? oliko hän saanut erityisiä tietoja, niin että hän voi pitää
tarkastusta myönnettynä? Hän astui itse taisteluun ja hylkäsi entiset
kätyrinsä, jotka nyt olivat paljastettuja. Veli Fulgentius raukka oli
kunnianhimon turmelema luonne ja hänen toimillaan oli ollut turmiollisia
seurauksia. Onneton isä Philibin oli tosin aina ollut uskovainen munkki,
mutta hänessä oli niin paljon puutteita. Mitä taas turmiotatuottavaan
veli Gorgiakseen tuli, hänet heitti isä Crabot kokonaan oman onnensa
nojaan, hän oli noita kadotettuja, hurjapäitä kirkon lapsia, jotka
tuottavat sille suurimman vaaran. Jos hän ei mennytkään niin pitkälle
että tunnusti Simonin syyttömyyden, ei hän ollut kaukana uskomasta veli
Gorgiasta kykeneväksi kaikkiin rikoksiin.

-- Näette siis, rakas herra Froment, etten ollenkaan petä itseäni, mutta
on toisia, joita olisi julmaa rangaista liian ankarasti pienistä
erehdyksistä. Auttakaa meitä pelastamaan heitä, niin me korvaamme sen
teille siten että lakkaamme taistelemasta teitä vastaan muissa asioissa.

Markus ei koskaan ollut selvemmin tuntenut voimaansa, itse totuuden
voimaa. Hän puhui, hän ryhtyi pitkään väittelyyn, tahtoen päästä
täydellisesti selville isä Crabotin arvosta. Ja hänen hämmästyksensä
kasvoi yhä, huomatessaan kuinka tietämätön, kuinka tavattoman köyhä
vastaväitteistä jesuiitta oli, niinkuin ainakin mies, joka ei ole
tottunut vastustukseen. Tuoko siis oli syvämielinen valtioviisas, jonka
viekasta neroa kaikki pelkäsivät ja jonka käden luultiin vaikuttavan
kaikkiin tapauksiin, johtavan maailmaa? Tässä kurjasti valmistetussa
kohtauksessa käyttäytyi hän päinvastoin niinkuin hätääntynyt miesraukka,
ollen syyttä liian avomielinen, kykenemätön puolustamaan vakuutustaan
järkevää ja johdonmukaista puhekumppaliaan vastaan. Hän oli vain
keskinkertainen ihminen, joka ulkonaisten ominaisuuksiensa loistolla
häikäisi katsojat. Hänen todellinen voimansa perustui ainoastaan lauman
yksinkertaisuuteen ja uskovaisten nöyrään alistuvaisuuteen, jotka
uskovaiset vastaanväittämättä taipuivat hänen tahtoonsa. Tästä
keskinkertaisuudesta Markus ymmärsi että hänellä oli edessään vain
mitätön korujesuiitta, jonka veljeskunta salli asettua eturiviin,
loistaa ja viehättää, samalla kuin muut jesuiitat, esimerkiksi isä
Poirier, Rozaniin sijoitettu maakunnan hengellinen esimies, jonka nimeä
ei koskaan mainittu, johti kaikkea piilopaikastaan, tuntemattoman ja
kaikkivaltiaan neronsa voimalla.

Isä Crabot ymmärsi kuitenkin vihdoin että hänen ponnistuksensa Markuksen
suhteen olivat turhat ja hän koetti niin hyvin kuin voi valloittaa
takaisin kadotetun alueen. Lopuksi lausuttiin kylmiä kohteliaisuuksia
kummaltakin puolen. Sitten parooni Nathan, joka varmaankin oli
kuunnellut oven takana, ilmestyi uudelleen, hänkin nolostuneen
näköisenä, silminnähtävästi tahtoen mitä pikemmin päästä tuosta pienestä
opettajasta, joka oli niin typerä ettei ymmärtänyt omaa etuaan. Hän
saattoi vierastaan portaille saakka ja katsoi hänen lähtöään. Kun Markus
kulki yli penkereen, suihkulähteiden ja marmoriluonnotarten lomitse,
näki hän kaukana puiston siimeksessä markiisitar de Boisen, joka
hellästi hymyillen kulki hyvän ystävättärensä Lean vieressä.

Saman päivän iltana Markus meni Trou-kadulle, Lehmannien luo, jossa hän
oli päättänyt yhtyä Davidin kanssa. Siellä vallitsi suuri riemu. Eräs
Pariisissa asuva ystävä oli sähköteitse ilmoittanut heille, että
ylioikeus vihdoinkin oli antanut päätöksensä, yksimielisesti kumoten
Beaumontin tuomioistuimen päätöksen ja lähettäen Simonin Rozanin
assisioikeuden tutkittavaksi. Siitä sai hän valoa asiaan, isä Crabot ei
enää näyttänyt yhtä anteeksiantamattoman typerältä: hän tunsi jo
epäilemättä uutisen ja koska tarkastus kerran oli myönnetty, tahtoi hän
ainoastaan pelastaa, mitä vielä luuli pelastettavissa olevan. Lehmannien
luona itkettiin ilosta, pitkä kurjuus oli lopussa, Josef ja Sarah
syleilivät innokkaasti äitiään, vanhentunutta ja kuihtunutta puolisoa,
kauan surrun ja kaivatun isän ja miehen pikainen kotiintulo oli
ikäänkuin huumannut heidät. He unhoittivat häväistykset ja kidutukset,
sillä syyttömäksi julistaminen näytti nyt varmalta, kukaan ei enään
epäillyt sitä ei Mailleboisissa eikä Beaumontissa. David ja Markus,
oikeuden hyvät työntekijät syleilivät samoin toisiaan suuren ilon
valtaamina. Mutta seuraavina päivinä alkoi levottomuus uudelleen. Simon
oli rangaistussiirtolassa tullut niin vaarallisesti sairaaksi että häntä
oli moneen aikaan mahdoton kuljettaa Ranskaan. Useita kuukausia vierisi
ehkä ennenkuin uusi juttu voisi alkaa Rozanissa. Ja vääryydellä oli siis
riittävästi aikaa itämään ja kasvamaan uudelleen joukkojen halpamaisessa
tietämättömyydessä.




III.


Kului vielä tuskainen vuosi täynnä ahdistusta ja taistelua ja kirkko
teki sen kuluessa viimeisen ponnistuksen voittaakseen takaisin valtansa.
Ratkaisevampaa ja uhkaavampaa hetkeä ei se koskaan ollut kokenut kuin
nyt, taistellessaan epätoivoista taistelua, joka, jos se sen voittaisi,
varmaankin pidentäisi sen valtaa vuosisadalla tai ehkä parilla. Tätä
varten täytyi sen saada edeskinpäin olla ranskalaisen nuorison
opettajana ja kasvattajana, pitää vallassaan lapsi ja nainen ja pysyttää
tietämättömyydessä pienet ja halvat, muodostaakseen ne mielensä mukaan,
tehdäkseen niistä herkkäuskoisen ja orjuutetun kansan, jota se tarvitsi
hallitakseen. Se päivä, jona se kiellettäisiin opettamasta, jona sen
koulut suljettaisiin ja hävitettäisiin, olisi sen läheisen lopun, sen
välttämättömän perikadon alku, uuden, vapautetun kansan keskellä, joka
on kasvanut ulkopuolella sen valheita, ja jonka ihanne on järkevä ja
vapaa ihmiskunta. Ja hetki oli vakava, tuo Simonin juttu saattoi tuottaa
hirveän iskun hengelliselle koululle, tuottamalla kunniaa
maallikkokoululle. Isä Crabot, joka tahtoi pelastaa presidentti
Gragnonin, oli itse niin suuressa vaarassa että hän kokonaan katosi
ylhäisestä maailmasta ja vietti kaiket päivänsä kammiossaan kalpeana ja
vapisevana. Hautautuneena johonkin Rooman luostariin isä Philibin yhä
harjoitti katumustöitä ellei hän jo ollut kuollut. Veli Fulgentiuksen
olivat hänen esimiehensä muuttaneet muualle rangaistukseksi äänettömästä
epäluottamuksesta, joka oli kohdannut veljien koulua Mailleboisissa ja
vähentänyt sen oppilasmäärää kolmannella osalla, ja hänen sanottiin
olevan vaarallisesti sairaana jossain kaukaisessa kaupungissa. Veli
Gorgias vihdoin oli paennut, peläten vangitsemista ja levottomana
tuntiessaan että esimiehet jättivät hänet oman onnensa nojaan, valmiina
uhraamaan hänet sovintouhriksi. Ja tämä pako oli kohottanut huippuunsa
kirkon puolustajien hädän, heidän ainoa ajatuksensa oli, huolimatta näin
monista levottomuuden syistä, ryhtyä viimeiseen, säälimättömään
taisteluun, silloinkuin Simonin juttu joutuisi Rozanin assisioikeudessa
käsiteltäväksi.

Markuskin, jota suuresti suretti se ettei Simonia, hänen huonon
terveytensä tähden, vielä voitu tuoda Ranskaan, otti osaa tähän
taisteluun, jonka ratkaisevan merkityksen hän täydellisesti käsitti.
Melkein joka torstai kävi hän Beaumontissa, joskus Davidin kanssa, usein
yksin haluten seurata asiain kulkua. Hän kävi Delbosin luona, toi
hänelle uusia aatteita, ja kyseli häneltä viikon pienimmistäkin
tapauksista. Sitten hän meni Salvanin luo, joka antoi hänelle tietoja
kaupunkilaisten mielipiteistä.

Eräänä torstaina palatessaan normaalikoulusta näki hän Jaffres-kadun
päässä, lähellä Saint-Maxencen tuomiokirkkoa erään henkilön, jonka
tapaaminen syvästi liikutti häntä. Autiolla syrjäkäytävällä, jossa
kukaan ihminen ei liikkunut kello neljän jälkeen, istui Geneviève
eräällä penkillä, väsyneen ja hyljätyn näköisenä, tuomiokirkon kylmässä
varjossa, joka kasvatti viheriäistä sammalta vanhojen jalavien
runkoihin.

Hetken seisoi Markus liikkumattomana, sykkivin sydämin. Hän oli silloin
tällöin nähnyt vaimoaan Mailleboisissa, mutta tämä oli aina ollut rouva
Duparquen seurassa, menossa johonkin hartauden harjoitukseen, katse
poissaolevana. Tällä kertaa he olivat kahdenkesken täydellisessä
yksinäisyydessä, kukaan ei voinut eroittaa heitä, Geneviève oli nähnyt
hänet, hän katseli häntä ja Markus luuli voivansa hänen silmissään lukea
suurta kärsimystä, tunnustamatonta avuntarvetta. Ja hän lähestyi, hän
uskalsi istuutua penkille jonkun matkan päähän hänestä, ikäänkuin
peläten suututtavansa häntä ja ajavansa hänet pakosalle.

Suuri hiljaisuus vallitsi. Oltiin kesäkuussa, aurinko laski puhtaalta
taivaalta, sirotellen puiden lehvien välitse pieniä kultalevyjä.
Harhailevat tuulenhengähdykset vilvoittivat kuumaa iltapäivää. Ja Markus
katseli yhä Genevièveä mitään virkkamatta, hänen sydämensä suli,
nähdessään kuinka laihtunut ja kalvennut hän oli, ikäänkuin olisi vasta
parantunut kovasta taudista, joka oli tehnyt hänen kauneutensa vieläkin
henkevämmäksi. Hänen kauniiden, vaaleiden kiharoiden ympäröimät
kasvonsa, ennen niin iloisine ja intohimoisine silmineen, ilmaisivat nyt
kiihkeätä levottomuutta, polttavaa janoa, jota mikään ei voinut
sammuttaa. Hänen silmäluomensa räpyttivät, kaksi kyyneltä, joita hän
turhaan koetti pidättää, vieri alas pitkin poskia. Markus puhui,
koettaen rauhoittaa häntä.

-- Kuinka pieni Clémentimme voi?

Geneviève ei vastannut heti, varmaankin peläten ilmaisevansa
mielenliikutuksen, joka kouristi häntä. Lapsi, joka oli täyttänyt neljä
vuotta, ei enää ollut Dherbecourtissa. Otettuaan hänet imettäjältä piti
äiti hänet luonaan, isoäidin salaisesta nurinasta huolimatta.

-- Hän voi sangen hyvin, sanoi Geneviève vihdoin hiukan vapisevalla
äänellä, suostuen hänkin jonkunmoiseen välirauhaan.

-- Entä Louisemme, kysyi Markus, oletko tyytyväinen häneen?

-- Olen, hän ei vieläkään noudata tahtoani, sinä olet yhä hänen tahtonsa
herra, mutta hän on kiltti ja hyvä, hän tekee työtä ahkerasti, minulla
ei ole mitään valittamista hänen suhteensa.

Syntyi taas hiljaisuus, he olivat molemmat hämillään vaiti. Ei tarvittu
muuta kuin noin pieni viittaus hirveään riitaan, joka oli heidät
eroittanut, riitaan heidän tyttärensä ripilläkäynnistä. Mutta tämä
epäsovun syy tuli kuitenkin päivä päivältä pienemmäksi, sillä lapsi oli
ottanut kaiken vastuunalaisuuden itselleen, rauhallisesti pysyessään
päätöksessään odottaa kahdettakymmenettä ikävuottaan ennenkuin suostui
tuohon uskonnon harjoitukseen. Hän oli lempeästi uuvuttanut äitinsä ja
tämä oli puhuessaan siitä tehnyt väsyneen liikkeen, ikäänkuin puhuisi
kauan toivotusta onnesta, jonka täyttymistä hän ei enää odottanutkaan.

Hetken kuluttua uskalsi Markus hellästi tehdä hänelle vielä yhden
kysymyksen.

-- Entä sinä, ystäväni, olet ollut niin sairas, kuinka nyt on laitasi?

Geneviève teki toivottoman liikkeen ja kaksi kyyneltä vierähti taas
hänen poskilleen.

-- Oh, minä en enään tiedä kuinka minun laitani on. Se ei tee mitään,
minä kannan kärsivällisesti elämääni, koska Jumala antaa minulle voimia
siihen.

Markuksen sydämen täytti säälivä rakkaus, kun hän näki noin suurta
kärsimystä, eikä hän voinut pidättää huolestunutta huudahdusta.

-- Geneviève, oma Genevièveni, mikä sinua vaivaa, mikä sinua ahdistaa,
sano minulle? jospa voisin lohduttaa ja parantaa sinut!

Mutta Geneviève siirtyi jo edemmäksi, nähdessään että Markus läheni
häntä penkillä, niin että hän jo kosketti hänen hameensa poimuja.

-- Ei, ei, meillä ei ole enään mitään yhteistä, sinä et voi tehdä mitään
minun hyväkseni, ystäväni, sillä me kuulumme kahteen eri maailmaan...
Oi! jos kertoisin sinulle! Mitä se hyödyttäisi? sinä et kuitenkaan
ymmärtäisi.

Ja hän puhui kuitenkin, hän kertoi päivä päivältä suurenevan tuskansa ja
kärsimyksensä lyhyissä, kuumeentapaisissa lauseissa, huomaamatta edes
että hän tunnusti, hänellä oli tuollainen synkkä hetki, jolloin sydän
itsestään avautuu. Hän kertoi kuinka hän eräänä iltapäivänä oli rouva
Duparquen tietämättä tullut Beaumontiin puhuakseen erään kuuluisan
lähetyssaarnaajan, isä Athanasiuksen kanssa, jonka hurskaat neuvot
siihen aikaan saivat kaikki Beaumontin uskovaiset naiset intoihinsa. Hän
oli vain käymässä kaupungissa ja hänen vakuutettiin saaneen aikaan
ihmeellisiä parantumisia, siunauksella ja rukouksella antaneen
janoaville naissieluille, joita kidutti tyydyttämätön Jesuksen
halajaminen, pyhien enkelien hymyilevän rauhan. Ja hän oli ollut
viereisessä tuomiokirkossa, oli rukoillut siellä kaksi tuntia,
tunnustettuaan ensin sammumattoman, taivaallisen onnen janonsa pyhälle
munkille, joka vain oli antanut hänelle synninpäästön siitä, mitä hän
kutsui liiaksi ylpeydeksi ja inhimilliseksi intohimoksi ja käskenyt
häntä parannustöinä harjoittamaan halpoja toimia, esimerkiksi pitämään
huolta köyhistä ja sairaista. Ja hän oli turhaan nöyryyttänyt itseään
Saint-Maxencen kirkon pimeimmässä ja yksinäisimmässä nurkassa, hän ei
ollut ensinkään rauhoittunut, ei ravittu, häntä kalvoi yhä sama
tyydytyksen tarve, hän oli tahtonut kokonaan antautua Jumalalle,
löytämättä hänessä koskaan onnellista rauhaa ruumiilleen ja sielulleen.

Silloin Markus aavisti totuuden ja huolimatta surusta, jonka Geneviève
raukan kurjuus herätti hänessä, valtasi hänet taas toivo.
Silminnähtävästi ei apotti Quandieu, eikä edes isä Theodosius ollut
tyydyttänyt hänen kiihkeää rakkauden tarvettaan. Hän oli tuntenut
rakkauden, hänen täytyi aina rakastaa miestä, puolisoa, josta hän oli
eronnut ja joka jumaloi häntä. Kalpean Jesuksen salaperäinen,
kristillinen rakkaus ei tyydyttänyt, ainoastaan kiihoitti häntä. Nyt hän
vaan ylpeydestä riippui kiinni katolisuudessa, hän harjoitti yhä
ankarampia uskonnollisia menoja, ikäänkuin tarviten yhä vahvempia
nukutusaineita kuolettaakseen tuskan yhä suurenevasta pettymyksestä.
Sitä osoitti myöskin äidintunteen herääminen niin, että hän otti pikku
Clémentin luokseen ja piti huolta hänestä. Hellästi valtioviisas Louise
oli jälleen hänen lohdutuksensa, vaikutti häneen parantavasti
lähentämällä häntä joka päivä yhä enemmän isään ja puolisoon. Lisäksi
oli hän alkanut riidellä hirveän isoäidin kanssa eikä hän enään tahtonut
voida elää pienessä talossa Kapusiinitorin varrella, jonka kylmyys,
hiljaisuus ja synkkyys näännyttivät hänet. Ja hänen viimeinen toivonsa
oli ollut tuo kaikkivaltias lähetyssaarnaaja, johon hän oli luottanut
kun ei apotti Quandieu, eikä isä Theodosius olleet voineet antaa hänelle
Jesusta ja hän oli rientänyt ihmeellisen ripittäjän luo salaa, että ei
kukaan kieltäisi häntä siitä, ja ainoaksi huojennukseksi oli häntä
neuvottu harjoittamaan lapsellisia toimia!

-- Mutta Genevièveni, huudahti Markus kiihkeästi, kadottaen kaiken
varovaisuutensa, meidän kotiammehan sinä kaipaat, koska olet noin avuton
ja ahdistuksessa! Sinä olet kovin onneton, tule luokseni, tule luokseni,
minä rukoilen sinua!

Geneviève jäykistyi ylpeydessään ja toisti:

-- Ei, ei! en koskaan palaa luoksesi... Minä en ole onneton, se ei ole
totta. Minä saan kärsiä siksi että olen rakastanut sinua, siksi että
olen ottanut osaa sinun elämääsi ja rikokseesi. Kun heikkoudessani
valitan, tekee isoäiti oikein muistuttaessaan minulle siitä. Minä
sovitan sinun syntiäsi, minua Jumala kurittaa rangaistakseen sinua ja
sinun myrkkysi polttaa minua, eikä ole mitään toivoa huojennuksesta.

-- Vaimo raukka, tuo mitä sanot on hirveätä. He tekevät sinut hulluksi.
On varma että olen kylvänyt sinuun uutta siementä ja juuri tähän kylvöön
luotan, siitä on meidän onnemme kerran nouseva. Niin, me olemme liiaksi
sulautuneet toisiimme, olet kerran palaava luokseni, lapsemme tuovat
sinut takasin. Tuo myrkky, josta järjetön isoäiti puhuu, on juuri meidän
rakkautemme, se vaikuttaa sinun sydämessäsi ja se johdattaa sinut
takasin!

-- Ei koskaan!... Jumala musertaisi meidät molemmat. Sinä ajoit minut
luotasi pilkkaamalla Jumalaa. Jos olisit rakastanut minua, et olisi
riistänyt minulta tytärtäni kieltämällä häntä menemästä ripille. Kuinka
luulet että palaisin jumalattomaan kotiin, jossa en edes saisi
rukoilla?... Oi! kuinka kovaa, kukaan ei rakasta minua enään eikä
taivaskaan tahdo aueta!

Hän puhkesi kyyneliin. Markus, jonka tämä hirveä valitushuuto saattoi
epätoivoon, tunsi että oli hyödytöntä kiduttaa häntä enempää. Aika ei
ollut vielä tullut. Taas syntyi hiljaisuus ja kaukaa Jaffres-kadulta
kuului leikkivien lasten huutoja illan kirkkaassa ilmassa.

Innokkaasti keskustellessaan olivat he hiukan lähestyneet toisiaan
yksinäisellä penkillä. Nyt näyttivät he molemmat miettivän, katseet
luotuina laskevan auringon säteissä tanssivaan pölyyn. Markus katkaisi
ensiksi hiljaisuuden ikäänkuin lausuen ääneen ajatuksensa.

-- Sinä, ystäväni, et tietysti hetkeäkään ole uskonut noihin
inhoittaviin juttuihin, joilla jotkut ovat tahtoneet häväistä minua,
neiti Mazelinen ja minun välillä vallitsevan veljellisen suhteen
johdosta?

-- Oi en, vastasi Geneviève innokkaasti, tunnen sinut ja tunnen hänet.
Älä luule minua niin tyhmäksi että uskon kaikki mitä minulle kerrotaan.

Hän epäili hiukan ja jatkoi sitten:

-- Minun laitani on sama kuin sinunkin, minun väitetään kuuluvan
laumaan, josta isä Theodosius muka on tehnyt itselleen jonkunmoisen
lempiseuran. Ensiksikään en tunnusta tuon seuran olemassaoloa, isä
Theodosius on ehkä vähän liiaksi tyytyväinen omaan itseensä, mutta minä
luulen että hänen uskonsa on vilpitön. Ja sitäpaitsi olisin kyllä voinut
puolustaa itseäni sitä et varmaankaan epäile.

Surustaan huolimatta Markus ei voinut pidättää hymyilyä. Genevièven
silminnähtävä hämmennys ilmaisi hänelle että kapusiini varmaankin oli
tehnyt jonkun epäonnistuneen yrityksen ja silloin Markus täydellisesti
ymmärsi vaimonsa katkeran pettymyksen ja hänen toivonsa vaihtaa
rippi-isää.

-- Sitä en suinkaan epäile, vastasi hän. Minäkin tunnen sinut ja tiedän
ett'et voi tehdä mitään halpamaista... Isä Theodosius ei pelota minua
sinun suhteesi, vaikka tiedän erään miehen tavanneen vaimonsa rakkaassa
keskustelussa hänen kanssaan... Minä vaan suren että jonkun huonon
neuvon johdosta jätit hyvän apotti Quandieun ja antauduit tuon kauniin
munkin johdettavaksi.

Haihtuva puna Genevièven poskilla ilmaisi että hän oli arvannut oikein.
Isä Crabot oli tarkasti tuntenut nuoren naisen, rakkautta kaipaavan ja
katuvaisen, kehoittaessaan rouva Duparquea ottamaan tyttärentyttärensä
apotti Quandieun käsistä ja antamaan hänet isä Theodosiuksen huostaan.
Syyksi sanottiin vanhan apotin kykenemättömyyttä ja liian suurta
suvaitsevaisuutta tätä kiihoittunutta sielua kohtaan, joka vaati
jäntevää johtoa. Kauniilla kapusiinilaismunkilla olisi tuohon
arkaluontoiseen tehtävään tarvittava vaikutusvoima, jonka tarkoituksena
oli täydentää Jesus, saattaa nainen rakastamaan häntä, riistämällä
häneltä rakkauden puolisoon, joka vielä täytti hänet kokonaan. Katoliset
lääkärit tietävät kyllä, että rakkaus yksin voi kuolettaa rakkauden,
ihminen, joka rakastaa muita kuin Kristusta ei koskaan ole Kristuksen
oma. Geneviève lankeisi välttämättömästi entiseen syntiinsä, ellei hän
lakkaisi rakastamasta tai ellei hän rakastaisi jotakuta toista. Mutta
isä Theodosius, joka huonona ihmistuntijana erehtyi tämän intohimoisen
ja vilpittömän rippilapsensa suhteen, oli varmaankin toiminut liian
varomattomasti. Ja hän oli näin jouduttanut käännettä, herättänyt syvän
vastenmielisyyden onnettomassa vaimo raukassa, joka, vaikk'ei vielä
palannutkaan järkiinsä, näki lapsuutensa Jumalan salaperäisen ja
kunniakkaan ilmalinnan kukistuvan.

Onnellisena uudesta oireesta, jonka hän luuli huomanneensa, sanoi Markus
hiukan veitikkamaisesti:

-- Eikö isä Theodosius sitten enään olekaan sinulla rippi-isänä?

Geneviève katseli häntä kirkkailla silmillään ja vastasi suoraan.

-- Ei, isä Theodosius ei miellytä minua ja minä käännyin jälleen apotti
Quandieun puoleen, joka, niinkuin isoäiti sanoo, on liian laimea, mutta
jonka suuri hyvyys joskus tyynnyttää minua.

Hetken näytti hän miettivän. Sitten teki hän puoliääneen uuden
tunnustuksen.

-- Oi, miesraukka ei tiedä kuinka suuresti hän on lisännyt ahdistustani
puhuessaan minulle tuosta inhoittavasta jutusta...

Hän keskeytti puheensa ja Markuksen, joka innostui kun hän kosketti
tuota ainetta, täytyi jatkaa.

-- Simonin jutusta... Apotti Quandieu uskoo Simonin viattomuuteen, eikö
niin?

Hitaasti loi Geneviève katseensa maahan ja vaikeni. Sitten hän sanoi
aivan hiljaan:

-- Niin, hän pitää Simonia viattomana, hän sanoi sen minulle suurena
salaisuutena kirkkonsa kuorissa, ristin juurella kuuntelevan Herramme
edessä.

-- Sanopa minulle Geneviève, uskotko sinä nyt Simonin viattomuuteen?

-- En, minä en usko siihen, en voi uskoa. Sinun täytyy muistaa ett'en
koskaan olisi jättänyt sinua, jos olisin pitänyt häntä viattomana, sillä
jos hän olisi viaton olisivat Jumalan puolustajat syyllisiä, ja sinä
itse, puolustaessasi häntä, syytit Jumalaa erehdyksestä ja valheesta.

Markus muisti täydellisesti. Hän muisti kuinka Geneviève kertoi hänelle
uutisen tarkastuksesta, raivostuen hänen ilostaan, huutaen ett'ei
totuutta eikä oikeutta ollut muualla kuin taivaassa ja vihdoin lähtien
pois talosta, jossa hänen katolista uskoaan häväistiin. Ja nyt kun
Markus luuli hänen horjuvan, tahtoi hän uudestaan koettaa saada häntä
vakuutetuksi Simonin viattomuudesta, tuntien että hän voittaisi hänet
takaisin, kun vaan pääsisi selville totuudesta.

-- Vielä kerran, Geneviève, oma Genevièveni, sinä joka olet niin suora,
niin vilpitön ja jonka järki on niin selvä silloinkuin lapsuutesi
tarinat eivät hämmennä sitä, sinä et voi uskoa noin törkeitä valheita.

-- Minä vakuutan sinulle ystäväni, että olen selvillä asiasta, olen
lukenut kaikki.

-- Oletko lukenut julaistut asiakirjat, koko ylioikeuden tutkimuksen?

-- Kyllä, olen lukenut kaikki mitä on ollut "Petit Beaumontaisissa"
tiedäthän että isoäiti ostaa lehden joka aamu.

Kiivaalla liikkeellä Markus ilmaisi suuttumuksensa ja
vastenmielisyytensä.

-- Kylläpä sitten tunnet asian, rakkaani! Tuo halpamainen lehti on
yleisen turmeluksen likaviemäri, joka kuljettaa vaan saastaisuutta ja
valheita. Se väärentää asiakirjat, se karsii sisällön, se syöttää
järjettömiä juttuja pienille ja halvoille ... ja sinä olet myrkytetty
niinkuin niin moni muukin ihminen!

Genevièvekin oli epäilemättä tuntenut että se oli liian mieletöntä ja
julkeata, sillä hän loi taas hämillään katseensa maahan.

-- Kuule, jatkoi Markus, salli minun lähettää sinulle julaistut
asiakirjat täydellisinä ja lupaa minulle lukea kaikki tarkkaavaisesti ja
oikeudenmukaisesti.

Mutta Geneviève kohotti nopeasti ylös päänsä.

-- Ei, ei, älä lähetä minulle mitään, minä en tahdo.

-- Miksi et?

-- Sillä se on hyödytöntä. Minun ei tarvitse mitään lukea.

Markus katseli häntä masentuneena ja surullisena.

-- Sanot minulle ett'et tahdo mitään lukea!

-- Hyvä Jumala! no, jos niin haluat, en tahdo mitään lukea... Mitä
hyötyä siitä olisi? niinkuin isoäiti sanoo. Eikö ihmisen aina tule
epäillä järkeään?

-- Sinä et tahdo mitään lukea, koska pelkäät tulevasi vakuutetuksi
Simonin viattomuudesta, koska jo epäilet entistä vakuutustasi.

Geneviève teki vain liikkeen, joka ilmaisi väsymystä ja katkeraa
välinpitämättömyyttä.

-- Sinä ajattelet apotti Quandieun sanoja ja kysyt kauhistuneena
itseltäsi kuinka pyhä pappi voi uskoa viattomuuteen, joka pakoittaisi
sinut kieltämään ne erehdyksen vuodet, joilla olet kiduttanut itseäsi ja
meitä.

Tällä kertaa ei Geneviève tehnyt edes liikettä, hän ei näyttänyt enään
tahtovan kuunnella. Hetken tuijotti hän maahan ja sanoi sitten hitaasti:

-- Miksi kiusaat minua enempää? meidän elämämme on särkynyt, sitä ei voi
muuttaa, pitäisin itseäni vielä syyllisempänä, jos palaisin luoksesi. Ja
mikä huojennus se olisi sinulle jos luulisit minun erehtyneen, jos en
olisikaan isoäidin kodissa löytänyt sitä rauhaa ja uskoa, jota olin
toivonut? Minun vaivani ei parantaisi sinun vaivaasi.

Tämä oli melkein täydellinen tunnustus, että hän salaa katui pakoaan,
oli vajonnut tuskalliseen epäilykseen. Markus tunsi sen ja huudahti
uudelleen.

-- Mutta jos olet onneton, niin sano se minulle! ja palaa luokseni, tuo
lapset mukanasi, koti odottaa teitä yhä! se olisi suuri ilo, suuri onni.

Geneviève oli noussut, hän toisti soinnuttomalla äänellään, itsepäisesti
pysyen sokeana ja kuurona!

-- Minä en ole onneton, Jumala kurittaa minua ja kärsin loppuun saakka
rangaistukseni. Ja jos hiukkaakaan säälit minua, niin jää tähän istumaan
koettamatta seurata minua, käännä pääsi poispäin jos vielä satut
tapaamaan minua, sillä kaikki on kuollutta meidän välillämme.

Ja hän läksi pois laskevan auringon kalpeassa valossa pitkin autiota
katua. Hän oli aivan tummassa puvussa, hoikka ja pitkä ja hänen
kauneudestaan ei näkynyt muuta kuin komeat, vaaleat hiuskiharat, joita
laskevan auringon viimeiset säteet kultasivat. Ja Markus totteli, eikä
liikahtanut paikaltaan, seurasi vain häntä katseillaan, toivoen
viimeistä tervehdystä. Mutta Geneviève ei kääntynyt, hän katosi puiden
sekaan, samalla kuin iltatuuli jäisenä viimana kulki siimeksessä.

Kun Markus vuorostaan nousi vaivaloisesti, näki hän ihmeekseen kunnon
Salvanin edessään, onnellinen hymy huulilla.

-- Kas vaan rakastavaisia, jotka salaa tapaavat toisiaan yksinäisissä
paikoissa! Minä huomasin teidät kauan aikaa sitten ja odotin, tahtomatta
häiritä teitä... Tämän tähden te siis olitte niin vähän aikaa luonani
iltapäivällä!

Markus pudisti surullisesti päätään ja läksi astumaan vanhuksen
vieressä.

-- Ei, ei, me tapasimme toisemme aivan sattumalta, ja sydämeni on
särkynyt.

Sitten hän kertoi kuinka hän oli kohdannut Genevièven, keskustellut
hänen kanssaan kauvan aikaa ja tullut siitä vielä onnettomammaksi, vielä
varmemmaksi siitä, että ero oli täydellinen. Salvan oli aina katunut
sitä, että oli ollut rakentamassa liittoa, joka ensin oli ollut niin
intohimoinen, niin onnellinen ja joka oli loppunut niin huonosti. Hän
syytti itseään varomattomuudesta kun oli yhdistänyt vapaan ajatuksen
kirkon kanssa. Hän kuuntelikin nyt tarkasti, eikä enään hymyillyt, vaan
oli kuitenkin tyytyväisen näköinen.

-- Mutta, sanoi hän vihdoin, eihän tämä ole niinkään huonoa. Ette kai
toivoneet että Geneviève raukkamme olisi heittäytynyt kaulaanne, ja
rukoillut teitä ottamaan hänet takaisin. Nainen, joka on antautunut
Jumalalle, on liian ylpeä tunnustaakseen että Jumala on jättänyt hänet
hätään ja ahdistukseen. Minun mielipiteeni on, että hän kaikesta
huolimatta on käännekohdassa ja voi minä hetkenä hyvänsä palata
luoksenne... Jos hän saisi tietää totuuden, vaikuttaisi se
ratkaisevasti. Hän on vielä liian järkevä voidakseen olla vääryyden
mukana.

Hän vilkastui ja tuli taas iloiseksi.

-- En ole koskaan kertonut teille, ystäväni, mitä viime vuosina olen
toiminut rouva Duparquen luona. Kun siitä ei ollut mitään hyötyä en ole
voinut kehua siitä teille... Niin. kun vaimonne sai tuon kummallisen
päähänpiston, luulin että velvollisuuteni vaati minua puhumaan hänelle
hänen isänsä vanhana ystävänä; ja olinhan sitäpaitsi hänen entinen
holhoojansa. Tällä oikeudella pääsin tietysti sisään tuohon suljettuun
ja synkkään taloon Kapusiinitorin varrella. Mutta voitte arvata kuinka
kylmästi hirveä isoäiti otti minut vastaan. Hän ei jättänyt minua
hetkeksikään yksin Genevièven kanssa, hän katkaisi jokaisen sovittavan
lauseen kiroamalla teitä. Luulen kuitenkin sanoneeni kaikki mitä minulla
oli sanottavaa... Mutta lapsi raukka oli todellakin sellaisessa tilassa
ett'ei voinut seurata neuvojani. On hirveätä millaisen hävityksen
uskonnollinen kiihko saa aikaan naisessa, joka on saanut katolisen
kasvatuksen. Puheena oleva nainen näytti tasaiselta ja terveeltä, eikä
tarvittu muuta kuin tuo onneton Simonin juttu saamaan hänessä aikaan
täydellisimmän sekasorron. Hän ei edes tahtonut kuulla minua, hän
vastasi minulle mielettömimpiä hullutuksia... Jouduin siis tappiolle.
Minua ei tosin suorastaan heitetty ulos ovesta. Mutta tehtyäni pitkien
väliaikojen kuluttua kaksi muuta yritystä, täytyi minun luopua
aikeestani tuoda tuohon järjettömään taloon hiukan johdonmukaisuutta.
Onneton rouva Berthereau yksin näytti siellä säilyttäneen hiukan
tervettä järkeä ja kärsivän siitä suuresti.

Markus pysyi yhä synkkänä.

-- Näette siis että kaikki on hukassa. Ihmisiä, jotka ovat menneet niin
pitkälle, ei voi saada järkiinsä kun he itsepäisesti pysyvät
tietämättömyydessään.

-- Miksi ei voisi?... Minä olen voitettu, se on totta. Minun ei
hyödyttäisi tehdä uutta koetta, he tukkisivat itseltään silmät ja korvat
edeltäpäin, jotta eivät näkisi eivätkä kuulisi mitään. Mutta teillä on
siellä kaikkivoipa auttaja, parhain asianajaja, nerokkain valtiomies,
taitavin kapteeni, suurin voittaja.

Hän nauroi ja innostui.

-- Niin, niin, teidän herttainen Louisenne, jota rakastan ja ihailen
viisauden ja sulouden mestariteoksena... Tyttösen horjumaton ja lempeä
käytös kahdennestatoista ikävuodestaan saakka on todella sankarillinen.
En ole koskaan nähnyt mitään ylevämpää enkä liikuttavampaa, Hän on
osoittanut ymmärrystä ja rohkeutta, jota olisi vaikea löytää hänen
pienissä tovereissaan... Ja kuinka ystävällinen, kuinka hellä hän onkaan
ollut tyynesti vastustaessaan äitinsä tahtoa, kun hän kerran oli teille
luvannut ettei kävisi ripillä ennenkuin täytettyään kaksikymmentä
vuotta! Nyt kun hän on saanut oikeuden pitää lupauksensa, on hauskaa
nähdä kuinka vakavasti ja näppärästi hän toimii, valloittaa tuon talon,
jossa kaikki on hänelle vihamielistä, väsyttää itse isoäidin nurinan.
Mutta ihailtava on hän etenkin hellästi vaikuttaessaan äitiinsä, jota
hän ympäröi palvelevalla rakkaudella, niinkuin paranevaa sairasta,
uudistaakseen hänen henkiset ja ruumiilliset voimansa ja tehdäkseen
hänet kykeneväksi taas ryhtymään elämään. Hän puhuu teistä sangen
harvoin, mutta hän totuttaa äitiään elämään teidän tavallanne, teidän
ajatuksenne mukaan, teidän rakkaudestanne. Hän on siellä niinkuin te
itse, hän käyttää jokaisen hetken johdattaakseen takaisin puolison ja
äidin, sitoen hyväilevillä käsillään katkenneen siteen. Ja jos vaimonne
kerran palaa luoksenne, ystäväni, niin on lapsi tuova hänet takaisin,
kaikkivaltias lapsi, kodin terveys ja rauha.

Markus kuunteli syvästi liikutettuna ja tunsi toivon taas heräävän.

-- Oi jospa olisitte oikeassa! Mutta Geneviève raukkani on vielä hyvin
sairas.

-- Antakaa pienen parantajanne toimia, hänen jokapäiväinen suudelmansa
tuo äidille elämän takaisin... Genevièven suuri tuska tulee siitä, että
elämä taistelee hänessä, parantaa hänet vähän joka päivä tuosta kuoleman
taudista, johon hän oli vähällä sortua. Heti kun terve luonto voittaa
salaperäisen, hirveän järjettömyyden, palaa hän luoksenne lastenne
kanssa... Olkaa siis rohkea, ystäväni! Kun olette antaneet Simon raukan
takaisin omaisilleen, olisi hyvin kovaa ellei totuuden ja oikeuden
voitto tuottaisi onnea teidänkin kotiinne.

He puristivat veljellisesti toistensa käsiä ja Markus palasi
Mailleboisiin hiukan rohkeampana ja heti seuraavana päivänä joutui hän
keskelle taistelua.

Etenkin Mailleboisissa raivosi klerikaalisten intohimojen myrsky kirkon
ponnistaessa viimeisiä voimiaan pelastaakseen ja kohottaakseen kunniaan
hengellisen opetuksen. Veli Gorgiaan paolla oli ollut turmiollinen
vaikutus ja Simonin jutun suuret päivät alkoivat uudelleen. Ei ollut
ainoatakaan taloa missä ei olisi kiistelty hirveän veljen mahdollisesta
syyllisyydestä, jonka veljen haamu muuttui suunnattoman suureksi.

Veli Gorgias oli kadotessaan tavallisella hävyttömyydellään kirjoittanut
"Petit Beaumontaisille" kirjeen, jossa hän selitti, että koska hänen
esimiehensä raukkamaisesti olivat jättäneet hänet vihollistensa valtaan,
piti hän viisaimpana matkustaa turvalliseen paikkaan, voidakseen
vapaasti puolustautua oman mielensä mukaan. Mutta kirjeen suuri merkitys
oli siinä, että hän siinä antoi uuden selityksen kuuluisan
kirjoituskaavan löytymisestä Zéphirinin luota. Hän oli varmaankin aina
pitänyt järjettömänä tuota monimutkaista juttua väärennyksestä, jonka
hänen esimiehensä olivat keksineet, sillä he eivät tahtoneet tunnustaa
edes sitä, että kaava saattoi olla kotoisin veljien koulusta. Hänen
mielestään oli typerää kieltää tätä samoinkuin nimimerkin
oikeaperäisyyttä. Kaikki maailman asiantuntijat voivat sanoa nimimerkin
olevan Simonin käsialaa, rehelliset ihmiset huomaisivat siinä kaikesta
huolimatta hänen, Gorgiaan käsialan. Mutta kun hänen esimiehensä
välttämättömästi tahtoivat, uhaten jättää hänet oman onnensa nojaan
ellei hän hyväksyisi heidän selitystään, oli hän taipunut ja luopunut
omastaan. Mutta nyt hän taas pysyi omassa selityksessään, pitäen toista
naurettavana ja mahdottomana, kun isä Philibinin luota oli löydetty
leimalla varustettu kulma. Nyt oli todella liian typerää väittää,
niinkuin kirkolliset tahtoivat, että Simon oli hankkinut itselleen
sinetin tai teettänyt itselleen sellaisen kukistaakseen kilpailevan
veljienkoulun. Tuntiessaan että esimiehet hylkäsivät hänet, pitäen häntä
liian paljastettuna, vapautui hän heistä ja koetti pitää heitä
vallassaan tunnustamalla osan totuudesta. Hänen uusi selityksensä, joka
nykyään hämmästytti "Petit Beaumontaisin" herkkäuskoisia lukijoita,
sisälsi siis, että kirjoituskaava tosin oli kotoisin veljien koulusta ja
että siinä oli hänen nimimerkkinsä, mutta Zéphirin varmaankin oli tuonut
sen kotiinsa samoin kuin Victor Milhomme oli tehnyt, kiellosta
huolimatta, ja että Simon oli löytänyt sen murhayönä pöydältä uhrin
huoneessa.

Pari viikkoa myöhemmin julkaisi lehti uuden kirjeen veli Gorgiaalta.
Hänen kerrottiin paenneen Italiaan. Mutta hän ei ilmoittanut kellekään
oikeaa osoitettaan ja lupasi tulla todistamaan uudessa oikeusjutussa,
jos nimenomaan sitouduttiin antamaan hänen olla vapaudessa. Hän kutsui
yhä Simonia saastaiseksi juutalaiseksi, sanoi voivansa tuoda esille
selvän todistuksen hänen syyllisyydestään, jonka hän antaisi ainoastaan
assisioikeuden edessä. Tämä ei estänyt häntä puhumasta esimiehistään
etenkin isä Crabotista uhkaavin ja häväisevin sanoin, ennen tunnustetun,
mutta nyt kielletyn ja hyljätyn kanssarikollisen katkeralla
suuttumuksella. Eikö heidän juttunsa väärästä sinetistä ollut järjetön?
Mikä kurja valhe, kun niin helposti voi tunnustaa totuuden! He olivat
typeriä ja raukkamaisia, sillä eivätkö he olleet osoittaneet suurinta
raukkamaisuutta hyljätessään hänet, Jumalan uskollisen palvelijan,
uhrattuaan ensin sankarillisen isä Philibinin ja onnettoman isä
Fulgentiuksen. Säälivän halveksivasti hän puhui viimemainitusta,
puolihöperöstä, turhamaisesta miesraukasta, joka raivattiin pois tieltä
lähettämällä hänet muka sairauden tähden johonkin kauvas, sitten kun
hänen ensin oli annettu mielin määrin paljastaa itsensä. Isä Philibiniä
taas ylisti hän taivaaseen saakka, kutsui häntä ystäväkseen ja
uskonsankariksi, joka ehdottomasti totteli esimiehiään, jota nämä
käyttivät pahimpiin tarkoituksiin ja joka muserrettiin sitten kun heille
oli edullisinta että hän pysyi ääneti. Hän kuvaili häntä kärsivänä
sankarina, uskon marttyyrinä Apenniinien luostarissa, niin kuin kiivaat
antisimonistit olivat esittäneet häntä pienissä kuvissa sädekehällä ja
marttyyrikruunulla varustettuna. Ja siitä lähti hän kirkastamaan itseään
tavattomalla voimalla ja julkealla hävyttömyydellä. Hän oli siinä
todella mainio, siinä ilmeni sellainen sekoitus vilpittömyyttä ja
valhetta, pontevuutta ja viekkautta että kunnoton lurjus hänessä aivan
varmaan olisi voinut muuttua suureksi mieheksi jos kohtalo olisi
tahtonut. Hän oli, niinkuin hänen esimiehensä vielä suvaitsivat
tunnustaa, mallimunkki, hänen uskonsa oli ihailtava, täydellinen, hän
antoi kirkolle taivaan ja maan kuninkuuden ja piti itseään sotilaana,
joka sai tehdä mitä tahansa puolustaessaan sitä. Ensiksikin oli Jumala,
sitten olivat hänen esimiehensä ja hän; ja kun hän oli tehnyt tiliä
töistään esimiehilleen ja Jumalalle, täytyi muun maailman tyytyä siihen.
Esimiehetkään eivät merkinneet mitään, jos hän piti heitä arvottomina.
Silloin oli hän yksin Jumalan edessä, ei ollut enään muuta kuin hän ja
Jumala. Niinä päivinä, joina hän oli tunnustanut syntinsä ja saanut ne
Jumalalta anteeksi olikin hän puhdas, hänen ei tarvinnut kellekään tehdä
tiliä töistään, oli inhimillisten lakien yläpuolella. Eikö se ollut
oikea katoolinen totuus että kirkonpalvelijat riippuvat ainoastaan
taivaallisesta vallasta? ja eikö kaikki isä Crabotin maallinen
raukkamaisuus ilmennyt siinä, että hän pelkäsi inhimillistä oikeutta ja
joukkojen typerää mielipidettä?

Toisessa kirjeessään veli Gorgias lisäksi tunnusti täydellä
hävyttömyydellään, että hänkin voi tehdä syntiä. Hän löi ankarasti
rintaansa, hän huusi olevansa ainoastaan saastainen sika ja hän
heittäytyi nöyrästi tomuun Jumalansa jalkojen juuressa. Maksettuaan
syntivelkansa alkoi hän taas yhtä tyynesti ja hartaasti palvella
kirkkoa, kunnes lihan heikkous syöksi hänet uuteen saastaisuuteen ja
teki uuden synninpäästön välttämättömäksi. Mutta vilpittömänä
katolilaisena hän uskalsi tunnustaa ja jaksoi kärsiä rangaistuksensa,
jotavastoin korkeat papiston jäsenet, veljeskuntien esimiehet, joita hän
niin katkerasti soimasi, olivat valehtelijoita ja raukkoja, vapisivat
syntiensä tähden, salasivat ne halpoina tekopyhinä ja heittivät ne
toisten syyksi, peläten seurauksia ja ihmisten arvosteluja. Ensin ei hän
näissä kiivaissa syytöksissä ollut näyttänyt muuta kuin vihansa siitä
että hänet niin kurjasti oli hyljätty, oltuaan vain kuuliainen ase ja
oli yhdistänyt omaansa isä Philibinin ja veli Fulgentiuksen kohtalot,
kutsuen heitä ja itseään hirveimmän kiittämättömyyden uhreiksi. Mutta
viime aikoina oli näihin syytöksiin sekaantunut salaperäisiä uhkauksia.
Jos hän hyvänä kristittynä oli maksanut velkansa, oli vielä toisia,
joiden täytyi ansaita syntinsä anteeksi julkisella rangaistuksella.
Miksi he eivät maksaneet? He saisivat kyllä kerran maksaa jos he
suututtaisivat pitkämielisen Jumalan, niin että hän nostaisi esiin
kostajan, joka huutaisi julki heidän tunnustamattomat ja
rankaisemattomat rikoksensa. Hän viittaili silminnähtävästi isä
Crabotiin, hän tahtoi puhua salaperäisestä jutusta, josta ennen oli
liikkunut useita epäselviä huhuja: kreivitär Quèdevillen äärettömän
omaisuuden anastamisesta, tuosta mahtavasta Valmarien alueesta, minne
myöhemmin oli perustettu jesuiittakolleegio. Muistettiin muutamia
yksityisseikkoja: vaaleaverinen, vielä kuudenkymmenen ikäisenä komea
kreivitär, joka kauvan aikaa oli ollut kuuluisa kevytmielisestä
elämästään ja sitten yhtäkkiä muuttunut ankaran uskonnolliseksi: hänen
luokseen oli isä Philibin tullut aivan nuorena kasvattajaksi hänen
pojanpojalleen, yhdeksän vuotiaalle Gastonille, viimeiselle
Quèdevillelle, jonka vanhemmat olivat saaneet tapaturmaisen kuoleman:
sitten oli isä Crabot, jonka surullisesti päättynyt rakkaus juuri
äskettäin oli tehnyt uskonnolliseksi, saapunut linnaan ja hänestä oli
vähitellen tullut kauniin kreivittären rippi-isä, ystävä ja muutamien
luulon mukaan rakastaja; vihdoin seurasi pienen Gastonin tapaturmainen
kuolema, hän oli hukkunut ollessaan kävelemässä kasvattajansa kanssa ja
tämän kuoleman jälkeen oli kreivitär voinut testamentata alueen ja
omaisuuden isä Crabotille mitättömän klerikaalisen pankkiirin kautta,
joka oli määrätty ainoaksi perijäksi ja jonka toimeksi oli
annettu linnan ja puiston muuttaminen ylemmäksi kirkolliseksi
kasvatuslaitokseksi. Muistettiin myöskin että pienen Gastonin
leikkitoverina oli ollut entisen salametsästäjän, sittemmin metsänvahdin
poika Georges Plumet, jota Valmarien jesuiitat myöhemmin olivat
suosineet ja auttaneet ja joka ei ollut kukaan muu kuin itse veli
Gorgias. Viimemainitun ankarat sanat ja uhkaava käytös herättivätkin
ihmisten mielissä kaikki nämä muistot menneisyydestä, antamalla uutta
vahvistusta vanhalle epäluulolle että halvalla metsänvartian pojalla ja
mahtavilla kirkonmiehillä, maanvaltiailla, saattoi olla yhteinen rikos
salattavanaan. Eikö tämä olisi selittänyt sitä että he niin kauvan aikaa
olivat suosineet häntä ja vihdoin puoltaneet ja suojelleet häntä tässä
pelättävässä vaarassa? He tahtoivat tietysti ensi siassa pelastaa
kirkon; mutta he olivat sitten tehneet kaikki puhdistaakseen hirveän
munkin; ja syynä siihen että he vihdoin olivat uhranneet hänet oli, että
heistä näytti mahdottomalta puolustaa häntä kauvempaa. Ehkä tahtoi veli
Gorgias vain peloittaa heitä saadakseen heiltä kaiken hyödyn mikä vielä
oli mahdollista. Ja he pelkäsivät häntä, se oli varma, sillä kuka
hyvänsä saattoi nähdä että he olivat kauhuissaan tuon hirveän
lörpöttelijän kirjeistä ja kirjoituksista, lörpöttelijän joka aina oli
valmis lyömään rintaansa ja huutamaan julki omansa ja muiden synnit. Ja
vaikka he näennäisesti jättivät hänet oman onnensa nojaan, saattoi
arvata että he yhä mahtavasti suojelivat häntä, samoin olisi muutamia
viikkoja kestävästä vaitiolosta aivan varmaan voinut päättää että
hänelle lähetettiin hyviä sanoja ja rahaa.

Mutta minkä sekasorron veli Gorgiaan tunnustukset ja uhkaukset
salvatkaan aikaan kirkollisessa puolueessa! Se oli temppelin häväistys,
tabernaakelin salaisuudet oli annettu alttiiksi uskottomien
epäterveelliselle uteliaisuudelle. Monet pysyivät kuitenkin uskollisina
hänelle, innostuivat hänen katolisesta suvaitsemattomuudestaan, joka
luotti yksin Jumalaan, tahtomatta tunnustaa ainoatakaan inhimillisen
yhteiskunnan oikeuksista. Miksi ei sitä paitsi olisi hyväksytty hänen
selitystään, jonka mukaan hän todella oli leimannut kirjoituskaavan,
Zéphirin vienyt sen koulusta ja Simon käyttänyt sitä pirullisessa
tarkoituksessa? Se ei ollut niin järjetön kuin ensimmäinen, se selitti
isä Philibininkin käytöksen, kun hän hätääntyneenä repi leimalla
varustetun kulman sokeasta rakkaudesta pyhään kirkkoon. Suurin osa
tosin, isä Crabotin uskotut, ja melkein kaikki papit ja munkit pysyivät
itsepäisesti kiinni ensimmäisessä selityksessä, jota vielä oli korjattu
siten, että Simonin sanottiin merkinneen kaavan väärällä nimimerkillä ja
leimanneen sen väärällä sinetillä. Se oli mieletöntä ja "Petit
Beaumontaisin" lukijat kiihtyivät siitä yhä enemmän, ikäänkuin
ihastuksissaan uudesta keksinnöstä, joka teki jutun vielä
epätodenmukaisemmaksi. Joka aamu vakuutti lehti horjumattomalla
varmuudella, että oli löydetty selviä todistuksia sinetin
valmistamisesta ja että kukaan ei enään voinut epäilläkään Simonin
uudestaan tuomitsemista. Tunnussana oli annettu, kaikki oikein
ajattelevat ihmiset olivat uskovinaan että veljienkoulu varmasti pääsisi
voitolle, sitten kun onnettoman veli Gorgiaan jumalattomat vastustajat
olisivat kukistetut. Koulu olikin suuresti menestyksen tarpeessa, sillä
se oli taas kadottanut kaksi oppilasta salaisen epäluottamuksen tähden,
joka puolinaisten tunnustusten ja harmillisten löytöjen vuoksi oli
kohdannut sitä. Simonin lopullinen kukistus yksin voi kohottaa sen
entiseen loistoonsa, hävittämällä toisen kerran maallikkokoulun. Ja oli
päivän selvää että veli Fulgentiuksen seuraajan tehtävänä oli pysyä
varjossa, kärsivällisesti odottaa siihen saakka, jota vastoin
kapusiinien johtaja, isä Theodosius häviössäkin taitavasti käytti
hyväkseen asemaa, kehoittaen uskovaisia säännöllisesti uhraamaan Pyhälle
Antonius Padualaiselle kaksi markkaa kuukaudessa, jotta hän tukisi
veljienkoulua Mailleboisissa.

Huomattavin tapaus oli että Saint-Martinin kirkkoherra, apotti Quandieu
eräänä päivänä jälleen osoitti suruaan ja suuttumustaan
saarnatuolissaan. Kauan aikaa oli häntä pidetty salaisena simonistina ja
silloin sanottiin että piispa, hänen ylhäisyytensä Bergerot. oli hänen
takanaan, samoinkuin isä Crabot oli kapusiinien ja kristillisten
koulujen veljesten takana. Siinä olivat vastakkain papit ja munkit, nuo
kaksi joukkoa, jotka lakkaamatta uhkasivat joutua käsikähmään, koska
pappi ei voinut sallia munkin sortavan häntä, kääntävän omaksi edukseen
jumalan palveluksen ja tulot; ja tällä kertaa niinkuin ainakin oli pappi
oikeassa, omistaen oikeamman ja inhimillisemmän käsityksen Kristuksen
uskonnosta. Sitten muistettiin että apotti Quandieun, -- totellen hänen
ylhäisyyttään Bergerotia, joka oli ollut pakoitettu antamaan myöten
yleiselle taikauskolle, peläten muuten menettävänsä hiippakuntansa, --
oli täytynyt alistua, pyytää julkisesti anteeksi olemalla läsnä
jumalattomassa juhlallisuudessa kapusiinien kappelissa. Senjälkeen oli
hän vetäytynyt syrjään, antautunut ainoastaan toimensa täyttämiseen
kastaen, ripittäen, vihkien ja haudaten seurakuntalaisiaan huolellisena
virkamiehenä, joka ei kellekään näyttänyt sydämensä katkeruutta ja
epätoivoa. Mutta kun isä Philibin todistettiin syypääksi valheeseen ja
väärennykseen, kun veli Fulgentius, tehtyään tyhmyyksiä hävisi ja veli
Gorgias melkein tunnusti tekonsa ja pakeni, oli Mailleboisin kirkkoherra
jälleen tullut vakuutetuksi Simonin viattomuudesta. Vielä olisi hän ehkä
pysynyt vaiti kuuliaisuudesta esimiehiään kohtaan, ellei Jonvillen
kirkkoherra, hirveä apotti Cognasse, olisi eräässä saarnassaan selvästi
viitannut häneen, pappiin, joka oli hyljännyt uskonsa ja joka petti
Jumalansa ja isänmaansa. Silloin syttyi uudelleen hänen uskonnollinen
intonsa, hän ei voinut kauempaa salata suruaan nähdessään temppelin
kauppiaiden hallussa, joiksi hän heitä kutsui, toistamiseen pettävän ja
ristiinnaulitsevan Jesuksen, totuuden ja oikeuden Jesuksen. Seuraavana
sunnuntaina hän puhui saarnassaan turmiollisista henkilöistä, jotka
olivat saattamaisillaan kirkon perikatoon, kun tekivät itsensä syypäiksi
rikoksellisuuteen inhoittavimpien pahantekijöiden kanssa. Voi helposti
kuvailla mielessään häväistystä ja hurjaa hämmennystä kirkollisessa
maailmassa, joka jo oli niin levoton Simonin jutun tähden. Ja pahinta
oli, että hänen ylhäisyytensä Bergerotin sanottiin taas olevan apotti
Quandieun takana ja varmasti päättäneen että ei tällä kertaa sallisi
raivostuneen uskonkiihkon saattaa uskontoa vaaraan.

Näiden irtipäässeiden intohimojen raivotessa alkoi siis vihdoin uusi
oikeusjuttu Rozanin assisioikeudessa. Simon oli tuotu Ranskaan, vaikkei
hän vielä ollut parantunut vaarallisesta kuumetaudista, joka oli
viivyttänyt hänen tuloaan lähes vuoden. Matkalla meren ylikin oli
epäilty saataisiinko hänet elävänä perille. Epäjärjestyksen,
väkivaltaisuuksien ja häväistysten pelosta oli täytynyt salata hänen
maalle nousupaikkansa ja tuoda hänet Rozaniin yöllä, pitkin kiertoteitä,
joita ei kukaan tuntenut. Ja tällä hetkellä oli hän oikeuspalatsin
lähellä sijaitsevassa vankilassa, joten hänen tarvitsi kulkea ainoastaan
kadun yli mennäkseen tuomariensa eteen ja häntä vartioitiin
huolellisesti kuin vaarallista ja huomattavaa henkilöä, josta koko
kansan kohtalo riippui.

Hänen vaimonsa Rachel sai ensiksi tavata häntä, syvästi liikutettuna
jälleennäkemisestä niin monen hirveän vuoden jälkeen. Hän ei ollut
ottanut mukaansa lapsiaan Josefia ja Sarahia, jotka olivat jääneet
Mailleboisiin Lehmannien luo. Oi, kuinka he syleilivät toisiaan! Ja
Rachel läksi pois kyyneleitä vuodattaen, sillä hänen miehensä oli niin
laihtunut ja heikontunut ja hänen hiuksensa olivat tulleet valkeiksi.
Hän oli tuntunut kummalliselta, ei ollut vielä tiennyt mitään, sillä
ylioikeus oli vaan lyhyesti, mainitsematta yksityisseikkoja, ilmoittanut
hänelle, että oikeusjuttu pian otettaisiin tarkastettavaksi. Vihdoinkin
päätetty tarkastus ei ollut kummastuttanut häntä, hän oli alusta alkaen
ollut varma siitä että se kerran tapahtuisi ja oli pysynyt pystyssä,
julmista kidutuksista huolimatta, voittaen kuoleman viattomuutensa
voimalla. Hän tahtoi elää ja hän eli, nähdäkseen lapsensa ja antaakseen
heille tahrattoman nimen. Mutta mikä hirveä tuska häntä olikaan
ahdistanut, kun hän lakkaamatta mietiskeli tuomionsa peljättävää
salaisuutta, voimatta löytää selitystä siihen! Eikä hän vieläkään
tiennyt mitään varmasti, hänen veljensä David ja asianajaja Delbos,
jotka olivat rientäneet hänen luokseen, selittivät hänelle vihdoin asian
tilan, kertoivat mikä hirveä taistelu vuosimääriä oli hänen asiansa
tähden raivonnut noiden kahden leppymättömän vihollisen välillä,
auktoriteettiuskoisten, jotka puolustivat menneisyyden mädännyttä
rakennusta ja tulevaisuutta kohden kulkevien vapaan ajatuksen miesten.
Silloin vasta hän ymmärsi ja hän piti omia kärsimyksiään vain
mitättömänä sattumana, jonka ainoa merkitys oli siinä, että ne olivat
saaneet aikaan oikeuden heräämisen, mikä hyödytti koko ihmiskuntaa.
Muuten hän ei mielellään puhunut kärsimyksistään, hän oli kärsinyt
vähemmin toveriensa, varkaiden ja murhamiesten, kuin vartijoittensa,
julmien raakalaisten tähden, jotka oli jätetty omaan valtaansa ja
pirulliseksi nautinnokseen kiduttivat ja tappoivat rankaisematta. Ellei
hänellä olisi ollut hänen rodulleen ja kylmälle johdonmukaiselle
luonteelleen ominaista vastustusvoimaa olisi hän jo satoja kertoja
antanut tappaa itsensä revolverilla. Hän puhui näistä asioista aivan
rauhallisena ja osoitti lapsellista hämmästystä kuullessaan
kummallisista selkkauksista tuossa hirveässä näytelmässä, jonka uhri hän
oli.

Markus, joka oli tarjoutunut todistajaksi, sai luvan koulusta ja
matkusti Rozaniin muutamia päiviä ennen oikeusjutun alkua. Hän tapasi
siellä jo Davidin ja Delbosin täydessä ja ankarassa taistelussa.
Tavallisesti niin rauhallisen ja rohkean Davidin hermostuminen ja
huolestuneet kasvot hämmästyttivät häntä. Delbos näytti myöskin
miettiväiseltä, tavallisesta iloisesta rohkeudestaan huolimatta. Asia
olikin hänelle sangen tärkeä, siinä oli vaarassa koko hänen uransa
asianajajana, hänen kasvava kansansuosionsa sosialistisena ehdokkaana
tulevissa vaaleissa. Jos hän voittaisi jutun, kukistaisi hän aivan
varmaan Lemarroisin Beaumontissa. Mutta joka hetki ilmaantui
kaikenlaisia huolestuttavia enteitä, niin että Markuskin ennen pitkää
tuli levottomaksi tässä uudessa ympäristössä, johon hän niin
toivorikkaana oli astunut. Muualla, vieläpä Mailleboisissakin pitivät
kaikki ihmiset, joilla oli vähänkään tervettä järkeä, Simonin
viattomaksi julistamista varmana. Omassa piirissään eivät isä Crabotin
käskyläiset salanneet toisiltaan kuinka vaarallisena he pitivät asemaa.
Parhaat uutiset tulivat Pariisista, ministerit sanoivat olevansa varmat
asian oikeudenmukaisesta ratkaisusta, heidän asiamiestensä kertomukset
tuomioistuimesta ja jurystä olivat herättäneet heissä vahvan
luottamuksen. Mutta Rozanissa oli mieliala aivan toinen. Valheen ja
petoksen henki täytti ilman ja tunkeutui ihmisten sydämmiin. Rozan,
entinen maakunnan pääkaupunki, joka oli kadottanut suurimman osan
entisestä merkityksestään, oli säilyttänyt kuningasmielisen ja katolisen
uskonsa ja menneisyyteen kuuluvan uskonkiihkon, joka muualla jo oli
haihtunut. Se olikin kirkollisille erinomainen alue ja he koettivat
siellä saavuttaa ratkaisevan voiton, joka oli heille välttämätön, jos
tahtoivat säilyttää opetusoikeutensa, tuon voiman, joka teki heidät
tulevaisuuden herroiksi. Jos Simon julistettaisiin viattomaksi, silloin
olisi maallikkokoulu voittanut, vapaa ajatus saisi valtaansa lapsen,
vapauttaisi sen erehdyksestä, sonnustaisi sen totuudella, tekisi siitä
tulevaisen, veljellisyyden ja rauhankaupungin kansalaisen. Jos Simon
tuomittaisiin uudelleen, silloin olisi veljienkoulu pelastettu, se saisi
jatkaa sortoaan, saisi lapsen kautta vielä yhden tai pari vuosisataa
levittää taikauskoista tietämättömyyttä ja halpamaista orjuutta vanhan
katolisen ja monarkillisen yhteiskuntarakennuksen turvissa. Markus ei
ollut koskaan selvemmin tuntenut kuinka tärkeätä Roomalle oli voittaa
tässä taistelussa, hän ei ollut koskaan näin selvästi huomannut että se
oli pienienkin yksityisseikkojen toimeenpanijana loppumattomassa ja
hirveässä jutussa, tuo paavillinen Rooma, joka itsepäisesti riippui
kiinni unelmassaan maailman vallasta ja jonka hän joka askeleella
huomasi Rozanissa kuiskaavana, toimivana, valloittavana.

Delbos ja David kehoittivat häntä suureen varovaisuuteen. Poliisit
vartioivat heitä itseään, peläten jotain salavehkeitä; ja seuraavana
päivänä huomasi Markuskin ympärillään salaperäisiä haamuja, Eikö hän
ollut Simonin seuraaja, maallikko-opettaja, kirkon ilmeinen vihollinen,
joka sen oli raivattava pois tieltään jos se tahtoi voittaa? Tuo äänetön
viha, jonka hän tunsi ympäröivän itseään, nuo uhkaukset salakavalasta
hyökkäyksestä selittivät hänelle mistä tulivat hänen vastustajansa,
sokean raivon täyttämät miehet, jotka halki vuosisatojen ovat polttaneet
ja murhanneet, mielettömyydessään tahtoen pysäyttää ihmiskunnan
edistyksen. Silloin käsitti hän kauhun, joka painoi kaupunkia, talojen
synkän muodon, joiden akkunanluukut olivat suljetut kuin ruton
raivotessa; Rozan oli ainakin hiljainen, mutta nyt se näytti vielä
tyhjemmältä. Auringonpaahteissa kaduilla kulkivat ihmiset kiirein
askelin, katseet levottomina, kauppiaat tarkastelivat akkunoistaan katua
ikäänkuin peläten verilöylyä. Etenkin juryn valitseminen oli
kauhistuttanut vapisevia asukkaita. Valamiesten nimiä mainittiin
surumielisesti päätä puistaen ja suurena onnettomuutena pidettiin jos
joku heistä kuului perheeseen. Melkein kaikki koroillaaneläjät,
tehtailijat, kauppiaat tässä klerikaalisessa kaupungissa harjoittivat
uskonnollisia menoja, julkisesti tunnustettua uskonnon puutetta
pidettiin häpeällisenä tahrana ja oli suureksi haitaksi menestykselle.
Voi helposti kuvailla mielessään kuinka kiihkeästi äidit ja puolisot
koettivat vaikuttaa valamiehiin lukemattomien kirkkoherrojen, apottien
ja munkkien johtamina, jotka täyttivät kaupungin kuusi seurakuntaa ja
kolmekymmentä luostaria aina soivine kelloineen. Beaumontissa oli kirkon
vielä täytynyt noudattaa jonkunlaista varovaisuutta salaisessa
työssään, sillä siellä oli entinen voltairelainen porvaristo ja
vallankumouksellisia esikaupunkeja. Mutta mitä olisi häikäilty
Rozanissa, vanhassa unisessa kaupungissa, joka ammoisista ajoista oli
ollut uskonnollinen? Työmiesten vaimot kävivät messussa, porvarinaiset
kuuluivat kaikki hengellisiin seuroihin ja nyt syntyi siis oikea pyhä
ristiretki eikä kukaan kieltäytynyt taistelusta saatanaa vastaan.
Viikkoa ennen oikeusjutun alkua muuttui koko kaupunki sotakentäksi,
jokaisessa talossa ryhdyttiin taisteluun hyvän asian puolesta,
onnettomat valamiehet sulkeutuivat huoneisiinsa uskaltamatta lähteä
ulos, sillä kaduillakin tuntemattomat pysäyttivät heitä, kauhistuttivat
heitä katseillaan ja huusivat ohi kulkiessaan ankaria sanoja, uhaten
kostaa heille, elleivät he täyttäisi hyvän katolilaisen velvollisuutta
tuomitsemalla juutalaisen uudestaan.

Markus tuli vielä levottomammaksi saadessaan tietoja neuvos
Guybaraudista, jonka tuli johtaa juttua assisioikeudessa, ja
valtionprokuraattori Pacartista, jonka tuli esiintyä syyttäjänä.
Edellinen oli entinen Valmarien jesuiïttain oppilas ja sai heitä kiittää
nopeasta ylenemisestään. Hän oli nainut sangen rikkaan kyttyräselkäisen,
jonka myöskin jesuiitat olivat hankkineet hänelle. Jälkimmäinen, entinen
kansan yllyttäjä, joka oli sekaantunut johonkin häpeälliseen
pelijuttuun, oli sittemmin muuttunut kiivaimmaksi juutalaisvihaajaksi ja
yhdistynyt kirkkoon, toivoen sen avulla saavansa jonkun viran
Pariisissa. Markus epäili etenkin viimemainittua, nähdessään
antisimonistien olevan pelkäävinään hänen käytöstään oikeusjutussa,
ikäänkuin he olisivat olleet levottomia hänen vallankumouksellisen
menneisyytensä tähden. Samalla kun he eivät voineet kyllin ylistää
Guybaraudin ylevää velvollisuudentuntoa ja jaloa luonnetta, puhuivat he
Pacartista hiukan epäilevästi, pitäen hänen juutalaisvihaansa
riittämättömänä. Näin tahtoivat he epäilemättä valmistaa hänelle
sankarillisen osan rehellisenä miehenä, joka totuuden läpitunkemana
pyytäisi Simonin tuomitsemista. He kulkivat siis kaikkialla Rozanissa
levottoman näköisinä ja kertoivat kaikille ettei Pacart ollut heidän
puolellaan. Tästä heräsi Markuksen epäluulo, sillä hän tiesi varmoista
lähteistä että kysymyksessä oleva henkilö oli lahjottavissa ja että hän
oli valmis pahimpiin tekoihin kun vaan pääsisi johonkin korkeaan virkaan
missä voisi puhdistaa kunniansa. Rozanissa näytti koko kiihkeä ja
ratkaiseva taistelu toista oikeusjuttua varten tapahtuvan maan alla.
Siellä ei olisi, niin kuin Beaumontissa ensimmäisen jutun aikana
tavannut kauniin rouva Lemarroisin salonkia, jossa rakastettava edusmies
Marcilly, varovainen prefekti Hennebise, kunnianhimoinen kenraali
Jarousse, yliopiston opettajat, virkamiehet ja oikeuston jäsenet
tapasivat toisensa ja kevyesti ajoivat asiaa naisten hymyilyjen lomassa.
Samoin ei enään ollut kysymystä vapaamielisestä kirkonmiehestä,
sellaisesta kuin hänen ylhäisyytensä Bergerot, joka piti aisoissa
hengellistä puoluetta, peläten kirkon hukkuvan nousevaan halpamaisten
taikauskojen tulvaan. Taistelu raivosi tällä kertaa hirveässä
pimeydessä, jossa suuret yhteiskunnalliset rikokset lymyilevät; ja se
jatkui murhaavana kuolleen kaupungin synkässä rauhassa eikä pinnalla
näkynyt muuta kuin epäselvä kuohuminen, tuo kauhu, joka liikkui ilmassa
ikäänkuin kaupunki olisi ollut ruton saastuttama. Markuksen ahdistus
syntyi juuri siitä, ettei hän nähnyt simonistien ja antisimonistien
meluavia yhteentörmäyksiä, vaan huomasi ainoastaan salakavaloita
valmistuksia pimeään tekoon, jonka täyttäjiksi Guybaraud ja Pacart
tuntuivat hänestä vartavasten valituilta.

David ja Delbos tapasivat toisensa joka ilta Markuksen luona tämän
vuokraamassa suuressa huoneessa yksinäisen kadun varrella, ja kaikkiin
luokkiin kuuluvia innokkaita ystäviä ympäröi heitä. Se oli pieni pyhä
joukko, jokainen jakoi siellä uutisiaan, aatteitaan ja rohkeuttaan. Ei
tahdottu antautua epätoivon valtaan ja erotessa oltiin taas iloisia ja
rohkaistuja, valmiita uusiin taisteluihin. Markus ja kaikki muutkin
tiesivät että viholliset pitivät salaisia kokouksiaan erään läheisen
kadun varrella presidentti Gragnonin langon luona. Gragnon, jonka
syyttäjä oli kutsunut todistajaksi, asui siellä ja otti siellä vastaan
kaupungin taistelevat antisimonistit. Heti kun pimeä tuli, nähtiin
pappien ja munkkien pitkässä jonossa varovaisesti pujahtavan sinne. Isä
Crabotin sanottiin käyneen siellä kahtena yönä ja sitten taas palanneen
Valmariehen, jossa hän harjoitti katumustöitä, osoittaen suurinta
nöyryyttä. Epäiltäviä henkilöitä kuljeskeli tuossa autiossa
kaupunginosassa, kadut eivät olleet varmat. Kun David ja Delbos yöllä
läksivät Markuksen luota, saattoivatkin ystävät heitä joukossa heidän
asunnoilleen saakka. Eräänä iltana kuului pyssyn laukaus, eivätkä
poliisit voineet saada ketään kiinni. Mutta klerikaaliset käyttivät
vieläkin useammin aseenaan myrkyllistä panettelua, henkistä murhaa.
Tällä kertaa joutui Delbos sen uhriksi samana päivänä, jolloin
oikeusjutun tuli alkaa. "Petit Beaumontais" lehti, joka saapui
kysymyksessä olevana aamuna, sisälsi inhoittavan ilmiannon,
häpeällisesti väärennetyn jutun asianajajan isästä erään tapahtuman
johdosta, josta jo oli kulunut puoli vuosisataa. Delbosin isää, joka oli
ollut kultaseppä ja asunut lähellä Beaumontin piispan asuntoa,
syytettiin siinä korjattavaksi annettujen pyhien astioiden
varastamisesta. Asian oikea laita oli, että kultasepältä itseltään oli
eräs vaimo varastanut astiat ja kun hän ei tahtonut antaa ilmi vaimoa
oli hänen täytynyt korvata kadonneet tavarat; asiaa ei ollut tarkemmin
tutkittu ja se oli jäänyt hämäräksi. Kun luki tuon inhoittavan lehden
saattoi ymmärtää kuinka syvälle jotkut ihmiset voivat vaipua vihassa ja
halpamaisuudessa. Isälle sattunut ikävä onnettomuus, joka aikoja sitten
oli unohtunut, haudattu, heitettiin pojalle vasten silmiä kaunistettuna
valheellisilla yksityisseikoilla ja inhoittavilla mielikuvituksilla ja
kaikki tämä saastaisuutta ja häväistyksiä uhkuvalla kielellä. Haudan
häväisijä oli varmaankin saanut julaistut asiakirjat itse isä
Crabotilta, jolle epäilemättä joku papillinen arkistonhoitaja oli ne
antanut. Tällä odottamattomalla iskulla toivoivat he kohtaavansa
Delbosin sydämmen, murhaavansa hänet henkisesti, saattavansa hänet
asianajajana epäluottamukseen ja musertavansa hänet siihen määrin ett'ei
hänellä Simonia puolustaessaan olisi tarpeellista voimaa puhuakseen eikä
saadakseen äänensä kuuluvaksi.

Oikeusjuttu alkoi eräänä maanantaina, kuumana heinäkuun päivänä.
Syytetyn puolesta oli paitsi Gragnonia, jota tahdottiin kuulustella
yhdessä Jacquinin, entisen juryn puheenjohtajan kanssa, kutsuttu useita
todistajia. Luettelossa oli Mignot, neiti Rouzaire, tutkintotuomari
Daix, Mauraisin, Salvan, Sébastien ja Victor Milhomme, Polydor Souquet
sekä Bongardien, Doloirien ja Savinien lapset. Isä Crabot, isä Philibin,
veli Fulgentius ja veli Gorgias olivat myös kutsutut, mutta tiedettiin
että kolme viimeksimainittua eivät saapuisi. Valtion prokuraattori
Pacart oli puolestaan tyytynyt kutsumaan ainoastaan ne todistajat, jotka
syyttäjä ensimmäisessäkin oikeusjutussa oli kutsunut. Rozanin kadut
alkoivat vihdoinkin vilkastua tästä todistajien, sanomalehtimiesten ja
uteliaiden tulvasta, johon joka junassa saapui lisiä. Oikeuspalatsin
ympärillä tunkeili joukkoa jo kuudesta aamulla kiihkeästi haluten nähdä
Simonia. Mutta suuri määrä sotamiehiä oli käsketty liikkeelle ja ne
tyhjensivät kadun. Simon kulki kahden tiheän sotilasrivin välitse, niin
että ei kukaan voinut eroittaa hänen piirteitään. Kello oli kahdeksan.
Tämä varhainen hetki oli valittu koska tahdottiin välttää suurta
kuumuutta, raskaita ja tukahuttavia istuntoja.

Täällä ei ollut enään Beaumontin assisioikeuden aivan uutta
istuntosalia, jonka kullatut koristeet kiilsivät korkeiden akkunoiden
räikeässä valossa. Rozanin assisioikeus oli sijoitettu vanhaan
feodaalilinnaan ja istuntosali oli pieni, pitkä ja matala huone, jonka
seiniä pitkin kulki tammipaneeli ja johon syvistä akkunoista tuli vain
niukasti valoa. Se muistutti tuollaista mustaa kappelia, jossa
inkvisitsionioikeus julisti päätöksensä. Ainoastaan muutamia naisia oli
päässyt sisään ja kaikilla oli sitäpaitsi tummat puvut. Todistajat
olivat anastaneet suurimman osan penkeistä, seisovalle yleisölle
varattua pientä tilaa oli täytynyt vieläkin supistaa. Kuulijakunta, joka
seitsemästä oli odottanut tässä synkässä ja painostavassa huoneessa, oli
verrattain hiljaa, kaikkia värisytti salainen levottomuus, silmät
paloivat ja liikkeet olivat hillityt. Näytti siltä kuin intohimot
olisivat hautautuneet, kaiken tuli tapahtua salassa, kaukana päivän
valosta, herättämällä niin vähän melua kuin mahdollista.

Heti kun Markus oli istunut penkilleen Davidin viereen, joka oli tullut
sisään todistajien kanssa, valtasi hänet ahdistus, hän pelkäsi
tukehtuvansa, ikäänkuin seinät olisivat uhanneet kukistua hänen
päällensä. Hän oli nähnyt että kaikkien katseet suuntautuivat heihin.
David etenkin herätti suurta uteliaisuutta. Sitten saapui Delbos
kalpeana ja päättäväisenä ja melkein kaikki tarkastivat häntä vihaisin
silmäyksin, tahtoen tietää kuinka kovasti halpamainen kirjoitus oli
koskenut häneen. Mutta Delbos, joka oli ikäänkuin pukeutunut ylenkatseen
ja rohkeuden haarniskaan, jäi pitkäksi aikaa seisomaan hymyilevänä ja
voimakkaana. Nyt alkoi Markus tarkastaa juryä, hän tutki jokaisen
valamiehen kasvoja, koettaen niistä lukea millaisille miehille suuri työ
oli uskottu. He olivat kaikki mitättömän näköisiä pikku kauppiaita,
pikku porvareita, yksi oli apteekkari, yksi eläinlääkäri ja kaksi
virastaan eronnutta kapteenia. Ja kaikkien kasvoilla ilmeni sama synkkä
levottomuus ja halu tarkoin salata sisäistä taisteluaan. Heidän
ulkomuodostaan saattoi huomata kuinka heitä oli kiusattu sen jälkeen
kuin heidän nimensä olivat tulleet tunnetuiksi. Useilla oli kalpeat,
parrattomat kasvot, ne olivat tekopyhiä pappien käskyläisiä, tottuneita
kirkon ulkokullattuun varovaisuuteen, jota vastoin toiset olivat lihavia
ja punakoita, ja näyttivät ottaneen kaksinkertaiset aamuryypyt
rohkaistakseen mieliään. Heidän takanaan aavisti koko vanhan,
klerikaalisen ja sotilaallisen kaupungin luostareineen ja kasarmeineen
ja levottomuus valtasi mielen kun ajatteli, minkä oikeudentyön olivat
saaneet tehtäväkseen nuo miehet, joiden ymmärryksen ja omantunnon
ympäristö oli turmellut, myrkyttänyt.

Mutta silloin kulki kohaus halki koko salin ja Markus sai tuntea
elämänsä tärisyttävimmän mielenliikutuksen. Hän ei ollut vielä nähnyt
Simonia ja nyt huomasi hän äkkiä hänet Delbosin takana syytetyn penkin
vieressä. Ja se oli hirveä näky, tuo pieni, laiha ja kumarainen mies,
kuihtuneine kasvoineen ja paljaine päineen, jota tuskin muutamat valkeat
hiussuortuvat peittivät. Mitä! tuoko murtunut, viheliäinen vanhus oli
hänen entinen toverinsa, jonka hän oli tuntenut niin hienona ja
vilkkaana! Hänellä ei tosin koskaan ollut suuria ulkonaisia etuja, hänen
äänensä oli heikko, liikkeensä kuivat, mutta hänessä oli palava
nuoruuden ja uskon ahjo. Ja tuollaisena kurjana, masentuneena
miesraukkana rangaistussiirtola antoi hänet takaisin, ihmisrauniona,
jonka suurista säteilevistä silmistä loisti kaikki tahdonlujuus ja
voittamaton rohkeus mitä hänellä vielä oli jälellä! Näistä silmistä
yksin voi hänet tuntea ja niistä löysi myöskin selityksen hänen pitkään
vastustusvoimaansa ja lopulliseen voittoonsa, joka tuli siitä että hän
aina oli elänyt puhtaan aatteen ihannemaailmassa. Kaikkien katseet
olivat suunnattuina häneen eikä hän näyttänyt edes huomaavan sitä,
hänellä oli tavaton kyky unhottaa ympäristönsä ja hän katseli
ihmisjoukkoa hajamielisin silmäyksin. Sitten ilmaantui hänen huulilleen
ääretöntä hellyyttä osoittava hymy; hän oli huomannut veljensä Davidin
ja Markus tunsi että tämän koko ruumis vapisi.

Kello oli neljännestä yli kahdeksan kun vahtimestari antoi merkin ja
oikeuston jäsenet astuivat sisään. Salissa olijat nousivat seisomaan ja
istuutuivat sitten uudelleen. Markus, joka muisti raivokkaan, meluavan
ja räyhäävän kuulijakunnan Beaumontissa, ihmetteli nyt vallitsevaa
raskasta levollisuutta, jonka alla hän aavisti samat kiihkeät intohimot
ja äänettömän murhanhalun väijyvän ikäänkuin pimeän luolan pohjalla.
Uhrin näkeminen oli saanut aikaan vain tukahutetun murinan; ja oikeuston
jäsenien asettuessa paikoilleen vaipui yleisö jälleen synkkään
odotukseen. Verrattuna raakaan ja leikilliseen presidentti Gragnoniin
herätti samoin huomiota presidentti Guybaraud, joka oli erittäin
kohtelias, jonka liikkeet olivat juhlalliset ja puhe mairitteleva. Hän
oli pieni, hymyilevä ja lempeä mies, josta levisi vieno kirkon tuoksu,
mutta hänen harmaat silmänsä olivat terävät ja kylmät kuin teräs.
Vastakohta oli yhtä silmiinpistävä entisen valtionprokuraattorin,
loistavan Raoul de La Bissonnièren ja Pacartin, nykyisen
valtionprokuraattorin välillä, joka oli pitkä, laiha ja kuiva,
keltakasvoinen ja jota alituisesti näytti polttavan halu pyyhkiä pois
epäilyttävä menneisyytensä, ansaitsemalla itselleen korkean aseman.
Presidentin oikealla ja vasemmalla puolella istuivat molemmat assessorit
huolettoman näköisinä niin kuin ainakin miehet, joilla ei ole mitään
tekemistä eikä mitään vastuunalaisuutta. Valtionprokuraattori oli heti
levittänyt eteensä äärettömän asiakirjavihon ja hän käänteli sen lehtiä
kovalla ja säntillisellä kädellä. Ensimmäisten muodollisuuksien jälkeen
kutsui kirjuri ulos todistajat, jotka kaikki yksitellen poistuivat;
Markuksen täytyi mennä muiden mukana. Sitten alkoi presidentti Guybaraud
kiirehtimättä kuulustella Simonia. Hän teki kysymyksensä värittömällä
äänellä, joka oli kuin kylmä, murhaavalla taidolla ja tarkkuudella
käytetty puukon terä. Loppumaton kuulustelu viivähti entisen jutun
pienimmissäkin yksityisseikoissa, kohdistui itsepäisesti ylioikeuden
kumoamaan syytökseen ja herätti siten suurta kummastusta. Oli odotettu
vain ylioikeuden asettamien kysymysten tutkimista ja nyt saatiinkin heti
huomata että Rozanin assisioikeus ei aikonut vähääkään välittää
edellisen todistamista tosiasioista ja että presidentti aikoi käyttää
valtaansa ja alkaa Simonin jutun aivan alusta. Pian saattoi myöskin
tehdyistä kysymyksistä ymmärtää, ettei mitään oltu jätetty pois
ensimmäisestä kanteesta, jossa Simonin sanottiin palanneen Beaumontista
junalla, olleen Mailleboisissa jo kahtakymmentä minuuttia vailla
yksitoista, menneen katsomaan Zéphiriniä. joka oli menossa levolle,
raiskanneen ja kuristaneen hänet äkillisen mielettömyyden valtaamana:
tässä vasta ilmaantui uusi selitys, jonka isä Philibinin luota löydetty,
veljienkoulun leimalla varustettu kirjoituskaavan kulma oli tehnyt
välttämättömäksi: nyt väitettiin lisäksi että Simon oli hankkinut
itselleen tuon kaavan, teettänyt väärän sinetin leimatakseen sen ja
vihdoin itse kirjoittanut siihen veli Gorgiaan alkukirjaimet. Se oli tuo
lapsellinen juttu, jonka järjettömyyden viime mainittu oli käsittänyt ja
pitänyt sitä niin mahdottomana, että hän tunnusti kaavan ja
nimimerkkinsä olevan väärentämättömät. Mitään ei oltu siis jätetty pois
ensimmäisestä kanteesta, siihen oli vielä lisättykin uusi törkeä
keksintö ja ainoana perustuksena oli yhä asiantuntijain, herrojen
Badochen ja Trabutin kuuluisa todistus, jotka herrat, veli Gorgiaan
nimenomaisesta tunnustuksesta huolimatta, itsepäisesti pysyivät kiinni
ensimmäisessä mielipiteessään. Ja jotta ei kukaan jäisi epätietoiseksi
hänen käytöksensä suhteen, puuttui valtionprokuraattori Pacartkin
kuulusteluun, tahtoen saada syytettyä tarkemmin selittämään muutamia
väärää sinettiä koskevia kysymyksiä.

Simonin käytöstä tämän pitkän kuulustelun aikana pidettiin surkeana.
Monet hänen parhaista ystävistäänkin olivat kuvailleet häntä tuomariksi,
joka salama aseenaan, kostajana nousisi haudasta, minne hänet
vääryydellä oli kaivettu. Ja kun hän vastasi kohteliaalla, kuumeesta
vapisevalla äänellä, ilman voimaa, tuotti hän suuren pettymyksen. Hänen
vihollisensa alkoivat taas sanoa että hän itse tunnusti rikoksensa,
jonka halpamaisuuden leima näkyi hänen epämiellyttäviltä kasvoiltaan.
Ainoastaan kerran hän kiivastui, silloin kun presidentti kysyi häneltä
väärästä sinetistä, josta hän ensi kerran kuuli puhuttavan. Siitä ei
ollut mitään todistusta, kerrottiin ainoastaan että tuntematon työmies
oli puhunut eräälle vaimolle salaa tehneensä Mailleboisin opettajalle
kummallista työtä. Huomatessaan Simonin kiivastuvan ei presidentti sen
enempää puhunut asiasta, etenkin kun Delbos oli noussut, valmiina
väittämään vastaan. Valtionprokuraattori lisäsi ainoastaan että vaikka
ei tuntematonta työmiestä ollutkaan löytynyt, hän ei kuitenkaan voinut
olla pitämättä seikkaa sangen vakavana. Kun David iltasella kertoi
ensimmäisen istunnon tuloksista, valtasi Markuksen suuri sydämmen
ahdistus, varmuus siitä että suurinta rikosta valmisteltiin. Häntä ei
Simonin rauhallinen ja mitätön käytös hämmästyttänyt, hän tiesi hänen
luottavan viattomuutensa voimaan, eikä voivan ulkonaisesti osoittaa
mielenliikutuksiaan. Mutta Markus ymmärsi täydellisesti kuinka huonon
vaikutuksen se oli tehnyt: ja etenkin presidentin uhkaava kylmyys ja
suuri merkitys, minkä hän pani mitättömimpiinkin kysymyksiin herätti
hänessä tuskallisen tunteen, hän oli melkein varma uudesta
tuomitsemisesta. David, jolle hän luuli täytyvänsä ilmoittaa
levottomuutensa, voi tuskin pidättää kahta suurta kyyneltä, sillä hänkin
oli toivottomana, hirveän epätoivon valtaamana.

Seuraavat päivät, jotka kokonaan olivat omistetut todistajain
kuulustelulle, antoivat heille hiukan rohkeutta ja toivoa, saattamalla
heidät täyteen taisteluun. Ensiksi kuulusteltiin entisiä syyttäjän
kutsumia todistajia ja taas saatiin nähdä pitkä jono rautatievirkamiehiä
ja tullivirkamiehiä, jotka antoivat ristiriitaisia tietoja siitä miten
Simon oli palannut Mailleboisiin, puoliyhdentoista junalla vaiko
jalkasin. Markus, joka niin pian kuin mahdollista tahtoi päästä saliin,
oli pyytänyt Delbosia kutsumaan hänet heti esille. Hän kertoi millä
tavoin Zéphirinin pieni ruumis oli löydetty ja sitten meni hän jälleen
istumaan Davidin viereen todistajille varatun pienen tilan nurkkaan. Hän
sai siis olla läsnä kun asianajaja, joka huolimatta kauheasta
ahdistuksestaan oli tyyni ja rohkea, ensi kerran aukaisi suunsa. Hän
vaati isä Philibinin, veli Fulgentiuksen ja veli Gorgiaan tuomista
oikeuden eteen, koska heidät laillisesti oli kutsuttu. Presidentti
selitti lyhyesti asian: Isä Philibin ja veli Gorgias eivät olleet
voineet saada haastetta, sillä molemmat olivat Ranskan rajojen
ulkopuolella ja heidän olinpaikkansa oli tuntematon; veli Fulgentius
taas oli vaarallisesti sairastunut ja hän oli lähettänyt
lääkärintodistuksen. Delbos ei tyytynyt tähän viimemainitun suhteen ja
sai aikaan että valan tehnyt lääkäri lähetettiin tutkimaan häntä. Ja
sitten hän ei tahtonut tyytyä pelkkään kirjeeseen isä Crabotilta. joka
vetosi töihinsä ja velvollisuuksiinsa rippi-isänä, selittäen samassa
että hän ei mitään tiennyt jutusta: ja Delbos sai vielä aikaan sen että,
huolimatta valtionprokuraattorin kiivaasta vastalauseesta, Valmarien
rehtori vielä kerran kutsuttiin todistamaan. Mutta tämä ensimmäinen
yhteentörmäys kiihoitti vihaa, presidentti ja asianajaja olivat siitä
alkaen lakkaamatta riidassa. Ja sinä päivänä istunto loppui suureen
mielten kuohuun, jonka apuopettaja Mignotin odottamaton todistus
herätti. Neiti Rouzaire oli taas sangen varmasti vakuuttanut
kahtakymmentä minuuttia vaille yksitoista kuulleensa Simonin askeleet ja
äänen, kun tämä palasi kotiin ja keskusteli Zéphirinin kanssa, todistus
joka niin suuresti oli vaikuttanut tuomioon ensimmäisessä jutussa.
Mignot, joka hänen jälkeensä kutsuttiin esille, peruutti kokonaan
entisen todistuksensa tavattomalla suoruudella: hän ei ollut mitään
kuullut, hän oli nyt täydellisesti vakuutettu Simonin viattomuudesta,
minkä hän mitä selvimmin todisti. Neiti Rouzaire kutsuttiin takaisin ja
syntyi huomiota herättävä kuulustelu, jossa hän vihdoin kadotti
jalansijan, sotkeutuen aikaa määrätessään ja voimatta selittää kuinka
hän omasta huoneestaan oli saattanut kuulla mitä pikku Zéphirinin luona
tapahtui. Markuksen täytyi tulla tukemaan Mignotin todistusta, ja joutui
silloin hetkeksi vastakkain alkeiskoulun tarkastajan Mauraisinin kanssa,
joka, pyydettynä lausumaan mielipiteensä syytetystä ja todistajista,
luuli helpoimmin pääsevänsä asiasta siten että piti innokkaan
ylistyspuheen neiti Rouzairen ansioista, eikä lausunut mitään Mignotia,
Markusta eikä edes Simonia vastaan, hän kun ei vielä tiennyt kuinka
asiat kääntyisivät.

Kaksi seuraavaa istuntoa olivat syytetylle vieläkin edullisemmat.
Kysymystä salaisesta kuulustelusta, joka ensimmäisen oikeusjutun aikana
oli kiihoittanut ihmisten mieliä, ei nyt edes mainittukaan, sillä
presidentti ei uskaltanut puhua siitä. Hän kuulusteli siis julkisesti
Simonin entisiä oppilaita, jotka nyt olivat nuoria miehiä ja melkein
kaikki naimisissa. Fernand Bongard, Auguste ja Charles Doloir, Achille
ja Philippe Savin tulivat perättäin esille ja kertoivat sen vähän minkä
muistivat ja mikä oli verrattain suotuisaa syytetylle; ja näin kukistui
salaisen kuulustelun hyväksi keksitty inhoittava juttu, että muka lapset
olivat kertoneet niin kauheita yksityisseikkoja ettei niillä voinut
saastuttaa kuulijakunnassa olevien naisten korvia. Istunnon huomiota
herättävät todistukset olivat Sébastien ja Victor Milhommen.
Kahdenkymmenenkahden vuotias Sébastien selitti liikutetulla äänellä
kuinka hän lapsena oli valehdellut, kuinka hänen äitinsä oli hätäillyt
ja kuinka he vihdoin olivat sovittaneet väärän todistuksen kauvan aikaa
kärsittyään omantunnonvaivoja. Ja hän kertoi nähneensä serkullaan
Victorilla kirjoituskaavan, joka sitten oli hävinnyt, löytynyt jälleen
ja vihdoin annettu Markukselle, kun hänen äitinsä, poikansa
sairasvuoteen ääressä, oli luullut saaneensa rangaistuksen pahasta
teostaan. Victor taas, tahtoen miellyttää äitiään, joka ennen kaikkea
katsoi paperikaupan parasta, sanoi unohtaneensa kaikki ja oli olevinaan
yksinkertainen nuorukainen, joka ei mitään muistanut. Luultavasti oli
hän tuonut kirjoituskaavan veljien koulusta, koska se oli löytynyt hänen
vihostaan; mutta hän ei tiennyt mitään muuta, ei voinut mitään sanoa.
Lopuksi astui esille toinen veljien oppilas. Polydor Souquet, rouva
Duparquen vanhan palvelijattaren veljenpoika ja Delbos teki hänelle
pitkän sarjan tärkeitä kysymyksiä tavasta, jolla veli Gorgias
rikosiltana oli saattanut hänet kotia, tapauksista matkan varrella,
heidän keskustelustaan ja ajasta. Markus oli neuvonut asianajajaa
kutsumaan tämän todistajan, sanoen yhä vieläkin olevansa vakuutettu että
tuo umpimielinen lurjus, joka nyt palveli eräässä Beaumontin
luostarissa, tiesi osan totuudesta. Mutta Delbos sai häneltä ainoastaan
kiertäviä vastauksia, samalla kun hän loi ympärilleen katseita, joissa
ilmeni typeryyttä ja pahanilkisyyttä. Kuka voi muistaa sellaista niin
monen vuoden kuluttua? Syy oli sangen mukava ja valtionprokuraattori
osoitti levotonta kärsimättömyyttä, kun taas yleisö, joka, vaikka ei
ymmärtänytkään miksi asianajaja niin itsepäisesti kyseli tuolta
mitättömältä todistajalta, tunsi kuitenkin ilmassa totuuden, joka vielä
pakeni.

Seuraava istunto toi mukanaan uuden mielenliikutuksen. Ensin oli
loppumattomia keskusteluja molempien asiantuntijain, herrojen Badochen
ja Trabutin välillä, jotka vastustaen itse veli Gorgiasta itsepäisesti
väittivät että kirjoituskaavassa ei ollut hänen alkukirjaimiaan F.G.,
joissa he yksin huomasivat Simonin nimimerkin, yhteen kietoutuneen E--n
ja S--n, tosin sangen epäselvinä. Enemmän kuin kolmen tunnin aikana
toivat he esiin syitä ja todistuksia. Ja ihmeellisintä oli, että
presidentti salli heidän jatkaa, vieläpä kuuntelikin heitä
silminnähtävällä mielihyvällä, samalla kuin valtionprokuraattori, ollen
tekevinään muistiinpanoja, antoi heidän tarkemmin selittää muutamia
yksityiskohtia, ikäänkuin syytös vieläkin olisi tehty heidän
mielipiteensä nojalla. Tämän kohtauksen aikana alkoivat järkevät
ihmisetkin taas epäillä: miksi ei se voisi olla niin? kun on kysymys
kirjoituksesta, niin ei koskaan voi tietää varmasti. Mutta istunnon
lopulla eräs tapaus, joka ei kestänyt kymmentäkään minuuttia, tärisytti
mieliä. Sisään astui todistajaksi kutsuttu, entinen tutkintotuomari
Daix, kokonaan mustaan puettuna. Hän oli tuskin viittäkymmentäkuutta
täyttänyt ja näytti seitsemänkymmenen vuotiaalta, oli laihtunut ja
kumarainen, hiukset olivat aivan valkeat, kasvoista ei ollut muuta
jälellä kuin kapea nenä. Hän oli kadottanut hirveän vaimonsa ja
kerrottiin kuinka tuo kunnianhimoinen, ruma ja keikaileva nainen oli
kiduttanut häntä, nähdessään että mikään ei korottanut heitä
keskinkertaisesta asemastaan, ei edes juutalaisen Simonin tuomitseminen,
josta hän niin paljon oli toivonut. Levoton, arkaluontoinen Daix, joka
oikeastaan oli kunnon mies, tahtoi keventää omaatuntoaan, nyt kun hänen
vaimoaan ei enään ollut olemassa, sillä teot, joihin hän heikkoudessaan
oli suostunut, tahtoen saada rauhaa kotiinsa, vaivasivat häntä. Hän ei
puhunut suoraan näistä asioista, hän ei edes tunnustanut että hänen
olisi tullut antaa jutun raueta silloin kuin se oli hänen käsissään. Hän
antoi vain Delbosin kuulustella itseään ja kun häneltä kysyttiin
nykyistä mielipidettään vastasi hän suoraan, että ylioikeuden tutkimus
kukisti hänen työnsä, entisen syytöskirjan ja että hän nyt oli
vakuutettu Simonin viattomuudesta. Sitten hän poistui äänettömän
hämmästyksen vallitessa. Tuon surupukuisen miehen näkeminen ja
tunnustus, jonka hän oli tehnyt hitaalla ja surullisella äänellä, oli
liikuttanut kaikkien sydämiä.

Tuona iltana ilmaisivat Delbos ja David Markuksen suuressa huoneessa,
jossa jokaisen istunnon jälkeen yhdyttiin keskustelemaan, suuren ilonsa,
he olivat melkein varmat lopullisesta voitosta, siihen määrin näytti
Daixin todistus vaikuttaneen valamiehiin. Markus pysyi kuitenkin
huolestuneena. Hän kertoi heille mitä huhuja liikkui entisen presidentti
Gragnonin salaisista toimista, hänen sanottiin ahkerasti käyvän
maanalaista taistelua Rozanissa. Samalla kuin ystävät kokoontuivat
Markuksen luokse, tiesi tämä Gragnonin luona myöskin pidettävän
kokouksia joka ilta suuressa salaisuudessa; ja siellä varmaankin
päätettiin kuinka seuraavana päivänä oli meneteltävä, siellä keksittiin
vastaukset ja siellä ennen kaikkea valmisteltiin todistukset edellisen
istunnon tuloksien mukaan. Jos tätä istuntoa pidettiin turmiollisena
syyttäjälle saattoi olla varma että seuraavan istunnon alussa joku
ankara isku kohtaisi syytettyä. Isä Crabotin oli taas nähty pujahtavan
Gragnonin luokse. Useat henkilöt vakuuttivat tunteneensa nuoren
Polydorin hänen tullessaan sieltä. Toiset väittivät tavanneensa kadulla
sangen myöhään erään naisen ja herran, jotka ihmeteltävästi muistuttivat
neiti Rouzairea ja Mauraisiniä, Mutta pahinta oli että taattujen
klerikaalisten valamiesten ympärillä toimitettiin salaperäistä työtä,
josta Markukselle oli puhuttu, vaikka ei oltu voitu antaa varmaa tietoa
siitä. Gragnon ei ollut niin typerä että olisi houkutellut heidät
luokseen tai edes itse kääntynyt heidän puoleensa; mutta hän antoi
muiden käydä heidän luonaan, hän antoi näyttää heille, niin kerrottiin,
kumoamattoman todistuksen Simonin syyllisyydestä, todistuksen, jota hän
ei painavien syiden tähden voinut tuoda julkisuuteen ja jota hän
kuitenkin käyttäisi, jos ei mikään muu auttaisi. Markusta huolestutti
uusi ilkityö, jonka hän aavisti olevan tekeillä ja hän ennusti että he
Daixin syyttäjälle turmiollisen todistuksen tähden seuraavana päivänä
saisivat kestää ankaran hyökkäyksen.

Seuraavan päivän istunto oli todella mitä vakavin ja jännittävin.
Jacquin, entisen juryn johtaja, tuli nyt vuorostaan keventämään
omaatuntoaan. Hän kertoi aivan yksinkertaisesti kuinka presidentti
Gragnon, jonka valamiehet olivat kutsuneet, haluten saada neuvoa
rangaistuksen sovittamisessa, oli astunut sisään kirje kädessään
liikutetun näköisenä ja näyttänyt heille kirjeen, jonka Simon muka oli
allekirjoittanut ja jonka jälkikirjoituksessa oli aivan samanlainen
nimimerkki kuin kirjoituskaavassa. Silloin useat valamiehet, jotka vielä
epäilivät, olivat tulleet vakuutetuiksi syyllisen rikollisuudesta. Hän,
Jacquin, ei ollut enään epäillyt ja oli ollut sangen iloinen tästä
varmuudesta tunnonrauhansa tähden. Silloin ei hän vielä tiennyt että
tuollainen osananto oli laiton. Vasta myöhemmin oli se alkanut vaivata
häntä, kunnes hän, sitten kun jälkikirjoitus ja nimimerkki olivat
todistetut väärennetyiksi, oli päättänyt hyvänä kristittynä sovittaa
rikoksensa, joskin vastoin tahtoaan tapahtuneen. Eräs yksityisseikka,
jonka hän kertoi rauhallisella äänellään, tärisytti kuulijoita: Jesus
itse oli käskenyt häntä puhumaan, kun hän eräänä iltana tunnonvaivojen
ahdistamana oli polvistunut Saint-Maxencen pimeässä kappelissa. Gragnon,
joka sitten kutsuttiin esille, tahtoi ensin käsitellä asiaa entisellä
karkealla suoruudellaan. Hän oli vielä lihava, vaikka pelko oli
kalventanut hänet ja hän koetti peittää ahdistustaan elostelijan
raa'alla ivallisuudella. Hän ei sanonut mitään muistavansa mitättömistä
yksityisseikoista, niin, hän luuli kyllä menneensä neuvottelusaliin
kädessään kirje, jonka hän juuri oli saanut. Se oli suuresti
hämmästyttänyt häntä ja hän oli näyttänyt sen mielenliikutuksen
valtaamana, tekemättä itselleen selkoa teostaan, tahtoen vain saada ilmi
totuuden. Tuo osananto ei ollut edes koskaan huolestuttanut häntä,
niin varma oli hän ollut jälkikirjoituksen ja nimimerkin
väärentämättömyydestä: sitä paitsi hänen mielestään ei vielä oltu
todistettu että ne olivat väärennetyt. Kun hän sitten suorastaan syytti
Jacquiniä siitä että tämä oli lukenut kirjeen ääneen valamiehille,
kutsuttiin tämä takaisin ja heidän välillään syntyi vilkas väittely.
Vihdoin sai Gragnon arkkitehdin kiinni erehdyksestä tai unohduksesta tuon
ääneenlukemisen suhteen. Sitten hän riemuitsi, ja kuulijakunta vihelsi
kunnon miehelle, jota tästä lähtien pidettiin juutalaisten lahjomana.
Turhaan oli Delbos useita kertoja sekaantunut väittelyyn, koettaen saada
Gragnonia kiivastumaan, paljastaakseen hänet, toivoen että hän toisi
esiin tuon kuuluisan todistuskappaleen, jonka sanottiin olevan
kumoamattoman. Tämä pysyi tyynenä ja oli tyytyväinen, päästyään tällä
kertaa uhkaavasta vaarasta saattamalla vastustajansa uskottavuuden
epäilyksen alaiseksi ja antoi sitten vaan kiertäviä vastauksia.
Huomattiin kuitenkin että eräs valamies antoi tehdä hänelle kysymyksen,
jota kukaan ei ymmärtänyt: Eikö hän tuntenut erästä toista keinoa, jota
Simon oli käyttänyt saadakseen kirjoituskaavan oikeaperäisyyden niin
uskottavaksi kuin mahdollista? Hän vastasi arvoituksenkaltaisesti
pysyvänsä siinä, mitä ennen oli sanonut; eikä tahtovansa ryhtyä
mihinkään uuteen asian äänestykseen, niin varmat kuin ne saattoivatkin
olla. Sanalla sanoen, päivä, joka alussa näytti kokonaan kumoovan
syytöksen, olikin sille suotuisa. Illalla alettiin Markuksen luona taas
pelätä.

Todistajien kuulustelua kesti vielä muutamien istuntojen aikana.
Lääkäri, joka oli lähetetty veli Fulgentiuksen luo tutkimaan hänen
terveydentilaansa, oli palannut ja selittänyt hänen sairautensa niin
vakavaksi että hänen kuljettamisensa Rozaniin oli aivan mahdoton. Isä
Crabotin oli samoin onnistunut päästä saapumasta oikeuteen, sillä hänen
jalkansa oli muka nyrjähtänyt. Turhaan koetti Delbos saada aikaan että
häntä kuulusteltaisiin kotona: presidentti Guybaraud, joka alussa oli
ollut niin rauhallinen, ratkaisi nyt kaikki jyrkästi, haluten
silminnähtävästi pian päästä loppuun. Hän tiuski Simonillekin. kohteli
häntä aivan kuin hän jo olisi tuomittu, syytetyn levollisen käytöksen
rohkaisemana. Simon näet kuunteli todistajia uteliaana ja hämmästyneenä,
ikäänkuin hänelle olisi kerrottu jonkun toisen kummallisista
seikkailuista. Ainoastaan pari kolme kertaa oli hän vähällä kiivastua
kovin valheellisista todistuksista: useimmiten hän hymyili ainoastaan
tai kohautti olkapäitään. Vihdoin alkoi valtionprokuraattori Pacart
puhua. Hän oli suuri ja laiha, hänen liikkeensä olivat hitaat ja
väsyneet, ja hän teeskenteli korutonta, matemaattisen täsmällistä
kaunopuheisuutta. Hänen tehtävänsä ei ollut helppo, kun ylioikeuden
päätös oli niin päivän selvä. Mutta hänen menettelytapansa oli sangen
yksinkertainen, hän ei välittänyt siitä vähääkään, ei edes viitannut
pitkään tutkimukseen, jonka seurauksena oli ollut jutun lähettäminen
uuteen assisioikeuteen. Rauhallisesti seurasi hän entistä syytöskirjaa,
nojausi asiantuntijain tiedonantoon ja päätti lopuksi Simonin olevan
syyllisen, hyväksyen myöskin uuden selityksen kirjoituskaavasta, jonka
ensin sanottiin olevan vain väärällä nimimerkillä varustetun, mutta nyt
myöskin väärällä sinetillä leimatun. Uskalsipa hän sinetin suhteen tehdä
kummallisia viittauksiakin, ikäänkuin hänellä olisi ollut varmoja
todistuksia sen käyttämisestä, vaikka hän ei voinut tuoda niitä esiin.
Veli Gorgias oli hänen mielestään vain onneton, kenties sairas sekä
aivan varmaan puutteenalainen ja kiivasluontoinen mies raukka, jonka
juutalaiset olivat lahjoneet ja joka aina oli ollut vaarallinen ja
hurjapäinen kirkon lapsi. Ja lopuksi pyysi hän valamiehiä pian tekemään
lopun tästä jutusta, joka oli niin haitallinen koko maan siveelliselle
rauhalle ja osoittamaan vielä kerran missä syyllinen oli, anarkistien ja
kosmopoliittien, jotka tahtoivat hävittää Jumalan ja isänmaan, vaiko
uskon ja traditsioonin miesten joukossa, jotka halki vuosisatojen olivat
ylläpitäneet Ranskan suuruutta.

Sitten puhui Delbos kahden istunnon aikana. Katkerasti ja pontevasti,
intohimoisella kaunopuheisuudella, ryhtyi hänkin juttuun aivan alusta.
Mutta hän teki sen kukistaakseen entisen syytöksen ylioikeuden
tutkimuksen esiintuomien todistusten avulla. Ei ainoakaan paikka siinä
pysynyt pystyssä: oli todistettu että Simon palasi kotiin jalkasin,
saapui Mailleboisiin kahtakymmentä minuuttia vailla kaksitoista, kun
taas rikos oli tapahtunut tuntia aikasemmin; ja ennen kaikkea oli
todistettu että kirjoituskaava oli leimattu veljesten koulussa ja että
siinä oli veli Gorgiaan väärentämätön nimimerkki, viimemainitun
tunnustus ei edes ollut välttämätön, koska kuuluisat asiantuntijat
olivat todistaneet vääräksi herrojen Badochen ja Trabutin
eriskummallisen lausunnon. Sitten tarkasti hän uutta selitystä,
etupäässä tuon väärän sinetin suhteen. Siitä ei ollut ainoatakaan
todistusta, mutta hän puhui siitä kuitenkin, aavistaen epäilyttävien
toimien, vakuutusten ja salaviittausten takana piilevän vielä viimeisen
konnantyön. Joku vaimo, niin oli sanottu, oli sairaalta työmieheltä
kuullut hämärän jutun Mailleboisin opettajalle valmistetusta sinetistä.
Missä oli tuo vaimo? mitä hän teki? ja kun kukaan ei voinut tahi ei
tahtonut vastata, oli hänellä oikeus pitää juttua järjettömänä valheena,
jommoisia "Petit Beaumontais"-lehti niin usein oli julkaissut. Mutta
joskin hän oli voinut selittää kuinka koko rikos oli tapahtunut, kuinka
veli Gorgias palatessaan Polydoria saattamasta oli kulkenut Zéphirinin
avonaisen akkunan ohi, lähestynyt sitä, keskustellut lapsen kanssa,
lopuksi hypännyt huoneeseen ja joutunut hirveän hulluuden valtaan,
nähdessään pienen raajarikon niin herttaisena ja hymyilevänä,
vaaleakiharaisine enkelipäineen, hän tunnusti kuitenkin että yksi aukko
oli olemassa -- mistä oli veli Gorgias saanut kirjoituskaavan? sillä hän
oli oikeassa ivallisesti kysyessään oliko opettajilla tapana iltasin
kävellä kirjoituskaavat taskussaan. "Petit Beaumontais"-lehti oli aivan
varmaan ollut siellä ja sieltä hän oli sen ottanut tukkiakseen uhrinsa
suun. Kaavan täytyi myös olla siellä, mutta kuinka? Delbos aavisti mistä
hänen tuli etsiä totuutta, hän oli niin innokkaasti kuulustellut
Polydoria ainoastaan saadakseen hänet tunnustamaan sen, mutta hän ei
ollut mitään saanut tietää nuorukaisen ulkokullatun typeryyden tähden.
Ja mitä merkitsikään tämä yksi epäselvä kohta? eikö veli Gorgiaan
syyllisyys ollut silminnähtävä siitä huolimatta? Hän oli tosin väittänyt
olleensa muualla rikoksen tapahtuessa, mutta siitä oli ainoastaan vääriä
todistuksia. Kaikki todisti hänen syyllisyyttään, hänen pakonsa, hänen
puolinaiset tunnustuksensa, rikolliset keinot, joilla häntä oli koetettu
pelastaa, ja hänen rikostoveriensa hajoaminen -- isä Philibin oli
hautautunut johonkin Italian luostariin, veli Fulgentius oli sopivaan
aikaan sairastunut ja Crabotille oli taivas lähettänyt terveellisen
nyrjähdyksen. Eikö presidentti Gragnonkin ollut häntä pelastaakseen
tehnyt tuon laittoman osanannon, jonka arkkitehti Jacquin nyt oli
todistanut? Yksin tämän rikoksen olisi luullut voivan aukaista
ennakkoluuloisimmankin silmän. Sitten kuvaili hän Simonin hirvittävät
kärsimykset rangaistussiirtolassa noina viitenätoista vuotena, jotka hän
oli viettänyt siellä kauheimmissa ruumiillisissa ja henkisissä
kidutuksissa, lakkaamatta vakuuttaen viattomuuttaan. Lopuksi sanoi hän
vielä yhtyvänsä valtionprokuraattorin ilmilausumaan toiveeseen että tämä
juttu pian loppuisi, mutta että se loppuisi Ranskan kunniaksi ja
oikeuden voitoksi, sillä jos viaton uudestaan tuomittaisiin olisi se
maalle sanoin selittämätön häpeä, toisi mukanaan arvaamattoman paljon
pahaa.

Hänen puheeseensa ei vastattu mitään, istunto loppui ja jury vetäytyi
neuvottelusaliin. Kello oli yksitoista aamulla ja heinäkuun auringon
polttavat säteet kuumensivat hirveästi huonetta akkunaverhoista
huolimatta. Odotusta kesti korkeintaan tunnin; ja mykkä, tuskainen
kuulijakunta ei vähääkään muistuttanut meluavaa, raivokasta
kuulijakuntaa Beaumontissa. Liikkumaton, lyijynraskas ilma täytti
huoneen. Kukaan ei puhunut, simonistit ja antisimonistit vain silloin
tällöin vilkaisivat toisiinsa. Salia olisi voinut sanoa sairashuoneeksi,
jossa päätettiin elämästä tai kuolemasta, kokonaisen kansan
tulevaisuudesta. Vihdoin ilmaantuivat valamiehet uudelleen, oikeuden
jäsenet astuivat sisään ja kamalan hiljaisuuden vallitessa nousi juryn
johtaja seisomaan. Hän oli pieni, harmaa ja laiha mies, eräs kaupungin
kultaseppä, jonka ostajapiiri oli kirkollismielinen. Hänen kimeä äänensä
kuului selvästi kaikkialle. Enemmistön vastaus kysymykseen
syyllisyydestä oli myöntävä; ja kaikki valamiehet yksimielisesti
myönsivät että lieventäviä asianhaaroja oli olemassa. Ennen Beaumontissa
olivat kaikki olleet yksimielisiä syyllisyydestä, jota vastoin
ainoastaan pieni vähemmistö oli äänestänyt lieventäviä asianhaaroja.
Silloin presidentti Guybaraud, nopeasti toimitettuaan muodollisuudet
julisti rangaistuksen: kymmenen vuotta vankeutta. Sitten hän läksi pois
ja valtionprokuraattori Pacart seurasi häntä, kumarrettuaan valamiehille
ikäänkuin kiittääkseen heitä.

Markus oli katsonut Simonia eikä ollut huomannut hänen liikkumattomilla
kasvoillaan muuta kun jonkunlaisen heikon hymyn, huulien tuskallisen
värähdyksen. Delbos oli pois suunniltaan ja puristi raivokkaasti kätensä
nyrkkiin. David oli niin liikutettu että ei ollut tullut sisään, vaan
odotti uutista ulkona. Isku oli sattunut, Markus tunsi kuolettavan
kylmän jäätävän hänen verensä, kauhun hengähdyksen kulkiessa ohi. Se oli
suurin vääryys, jota oikeudenmukaiset ihmiset eivät voineet uskoa,
rikosten rikos, joka vielä aamulla oli näyttänyt mahdottomalta, jota
järki ei voinut käsittää, ja joka äkkiä oli muuttunut hirveäksi
todellisuudeksi. Eikä täällä kuulunut niin kuin Beaumontissa hurjia
riemuhuutoja, ei näkynyt ihmissyöjiä, jotka hyökkäävät verisiin
pitoihinsa: vaikka sali oli täynnä kiivaita antisimonisteja, vallitsi
siellä kuitenkin yhä kamala hiljaisuus ja kauhu, joka tunki luihin ja
ytimiin. Hiljainen väristys vaan kuului ilmassa tukahutettuna kuiskeena.
Ja ihmiset poistuivat salista ilman hiiskaustakaan, ilman tungosta, se
oli kuin sureva, mielenliikutuksen kouristama, kauhun valtaama joukko.
Ulkona Markus tapasi Davidin, joka itki.

Kirkko pääsi siis voitolle, veljienkoulu nousisi jälleen kukoistukseen
samalla kuin maallikkokoulu taas muuttuisi helvetin etehiseksi, hornan
luolaksi, jossa lasten ruumiit ja sielut saastutetaan. Munkkien ja
melkein koko papiston epätoivoinen, jättiläismäinen ponnistus oli
onnistunut vielä viivyttämään heidän kukistustaan, joka kuitenkin kerran
oli tapahtuva. Vuosikausiksi jäisivät nuoret sukupolvet vielä erehdysten
ja valheiden valtaan. Ihmiskunnalta suljettaisiin taas edistyksen tie
siihen saakka, kunnes vapaa ajatus voittamattomana, kaikesta huolimatta,
vapauttaisi kansan tieteen avulla, joka yksin voi tehdä sen kykeneväksi
ymmärtämään totuutta ja oikeutta.

Seuraavan päivän iltana palasi Markus Mailleboisiin murtuneena,
rikkirevityin sydämmin, ja häntä oli odottamassa kirje Genevièveltä,
joka sisälsi ainoastaan seuraavat kolme riviä: "Olen lukenut kaikki
asiakirjat, olen seurannut juttua. Kauhein rikos on tapahtunut, Simon on
viaton."




IV.


Kun Markus seuraavana päivänä, torstaina, nousi ylös, valvottuaan
melkein koko yön alakuloisena ja hirveiden Rozanin päivien
katkeruuden valtaamana, tuli hänen tyttärensä Louise tavalliselle
aamutervehdykselleen hänen luokseen. Louise oli saanut tietää että hänen
isänsä oli palannut ja hän oli hetkeksi pujahtanut rouva Duparquen
pienestä talosta. Hän heittäytyi kiihkeästi Markuksen kaulaan.

-- Oi! isä, isä, kuinka paljon lienet saanutkaan kärsiä ja kuinka
onnellinen olen syleillessäni sinua!

Hän oli nyt iso tyttö, tunsi kokonaan Simonin jutun ja hänellä oli sama
usko, sama rakkaus oikeuteen kuin ihaillulla isällään ja opettajallaan,
jonka korkea äly oli hänen oppaansa. Hänen huudahduksessaan ilmeni
kaikki suuttumus ja epätoivo, jonka Rozanin assisioikeuden hirveä päätös
oli herättänyt hänessä. Mutta nähdessään hänet ja syleillessään häntä,
ajatteli Markus Genevièven kirjettä.

-- Tiedätkö että äitisi on kirjoittanut minulle ja että hän nyt on samaa
mieltä kuin mekin.

-- Kyliä, kyllä, isä, tiedän sen... Hän puhui minulle siitä. Ja jospa
tietäisit kuinka hän on riidellyt isoäidin kanssa, kun tämä näki hänen
alkavan lukea asiakirjoja, joita koskaan ennen ei oltu nähty talossa,
joka päivä käyvän ostamassa itselleen tietoja uudesta oikeusjutusta.
Isoäiti tahtoi polttaa kaikki, mutta äiti sulkeutui omaan huoneeseensa
ja vietti siellä kaiket päivänsä... Minäkin luin kaikki, äiti antoi
minun lukea. Oi! isä, kuinka hirveä juttu, voi tuota miesraukkaa, tuota
viatonta, jota ilkeät ihmiset vainoovat! jos voisin, rakastaisin sinua
vieläkin enemmän siksi että olet rakastanut ja puolustanut häntä!

Hän heittäytyi taas isänsä kaulaan ja syleili häntä innokkaasti. Ja
tuskastaan huolimatta hymyili Markus ikäänkuin suloinen palsami olisi
hiukan lieventänyt polttoa hänen avonaisissa haavoissaan. Hän kuvaili
kuinka hänen vaimonsa ja tyttärensä lukivat asiakirjoja, saivat vihdoin
tietää kaikki ja palasivat hänen luokseen ja siksi hän hymyili.

-- Hänen kirjeensä, hänen rakas kirjeensä, toisti Markus puoliääneen,
minkä lohdutuksen, minkä toivon hän on antanut minulle! Saisinko vielä
kokea sellaista iloa niin monien onnettomuuksien jälkeen?

Levottomana alkoi hän kysellä Louiselta.

-- Onko äitisi sitten puhunut minusta? Ymmärtääkö hän, katuuko hän
meidän kärsimyksiämme? Olen aina luullut että hän palaisi luokseni heti
kun saisi tietää totuuden.

Mutta nuori tyttö pani lempeästi kätensä hänen huulilleen ja hymyili
vuorostaan.

-- Oi, isäni, älä pyydä minua sanomaan sellaista mitä en vielä voi. En
puhuisi totta jos kertoisin sinulle liian hyviä uutisia. Meidän asiamme
on hyvällä kannalla, siinä kaikki... Ole vielä kärsivällinen, luota
tyttäreesi, joka koettaa olla yhtä järkevä ja yhtä hellä kuin sinäkin.

Sitten antoi hän huolestuttavia tietoja rouva Berthereaun terveydestä.
Vuosikausia oli tämä sairastanut sydäntautia, jota viime aikojen
tapahtumat näyttivät äkkiä pahentaneen. Rouva Duparquen melkein
alituinen paha tuuli ja äkilliset puuskat, joilla hän tärisytti pientä,
synkkää taloa, saivat hänet lakkaamatta säpsähtämään ja tuottivat
hänelle puistutus- ja tukehtumiskohtauksia, joista hänen oli sangen
vaikea taintua. Välttääkseen tämmöistä hermostunutta pelkoa ei hän enään
koskaan tullut alas pieneen saliin. Hän vietti päivänsä omassa
huoneessaan, loikoen makuutuolillaan, katsellen aamusta iltaan autiota
Kapusiinitoria surumielisillä silmillään, jotka niin paljon olivat
itkeneet kadotettuja iloja.

-- Siellä ei ole juuri hauskaa, niin kuin näet, jatkoi Louise. Äiti
huoneessaan, isoäiti Berthereau omassaan ja isoäiti Duparque kulkee
edestakaisin, paukuttelee ovia ja riitelee Pélagien kanssa, kun hänellä
ei ole muita toruttavinaan... Mutta minä en valita, minä sulkeudun
myöskin huoneeseeni ja työskentelen. Tiedäthän että äiti on suostunut
siihen että puolen vuoden kuluttua tarjoudun normaalikouluun ja toivon
että minut otetaan vastaan.

Samassa saapui Sébastien Milhomme Beaumontista, tahtoen hänkin syleillä
entistä opettajaansa, jonka hän tiesi palanneen. Melkein heti tulivat
Josef ja Sarah samoin kiittämään Markusta hänen ponnistuksistaan ja
hyödyttömästä sankaruudestaan, heidän äitinsä ja Lehmannien nimessä,
jotka Simonin uusi tuomitseminen oli kokonaan masentanut. He kertoivat
kuinka hirveä isku taaskin oli kohdannut kurjaa kauppaa Trou-kadun
varrella, kun David edellisenä iltana Rozanista oli sähköittänyt kauhean
uutisen. Rouva Simon oli tahtonut odottaa sitä kotonaan, vanhempiensa ja
lastensa luona ja paennut vihamielisestä klerikaalisesta kaupungista,
jossa hän sitä paitsi ei vähillä varoillaan voinut viipyä. Onneton talo
oli kokonaan surun vallassa, se tunsi ainoastaan päätöksen eikä vielä
mitä oli tapahtuva ja odotti Davidia, joka oli jäänyt veljensä luo
ottaakseen selkoa tapahtumista.

Kohtaus näiden neljän toverin välillä, jotka olivat tutustuneet
toisiinsa koulussa ja yhä vieläkin tapasivat toisiaan ja rakastivat
toisiaan, oli liikuttava. Josefin ja Sarahin silmät olivat vielä täynnä
kyyneliä, he olivat viettäneet kuumeisen yön, saamatta hetkeäkään lepoa
ja he alkoivat taas itkeä puhuessaan isästään. Silloin Sébastien syleili
pikku ystäväänsä Sarahia voimatta vastustaa sydämmensä halua, ja Louise
tarttui Josefin käsiin itkien itsekin ja sanoi viattomasti kuinka hän
rakasti häntä, tahtoen siten lohduttaa häntä. Hän oli seitsemäntoista
vuotias ja toinen kaksikymmentä. Sébastien oli täyttänyt
kaksikymmentäyksi ja Sarah kahdeksantoista. Kun Markus näki heidät niin
nuorina, järkevinä ja hyvinä tuli hän liikutetuksi. Hänet täytti
suloinen toivo, joka ennenkin oli ilahuttanut häntä hänen katsellessaan
heidän entisiä leikkejään. Eivätkö he saattaneet olla määrätyt pareiksi,
jotka kasvoivat tulevaisuuden onnellista elonkorjuuta varten ja
käyttäisivät laajentuneen sydämmensä ja vapautetun järkensä
tulevaisuuden suuressa työssä?

Joskin hänen tyttärensä käynti ja toivo, jonka hän oli herättänyt, oli
tuottanut Markukselle suloista lievitystä hänen katkeruudessaan, valtasi
hänet seuraavina päivinä epätoivo, kun hän näki myrkytetyn maaraukkansa
häpeän. Rikosten rikos oli siis tapahtunut eikä Ranska noussut
vastarintaan! Pitkän tarkastuksenkaan aikana ei hän ollut tuntenut siinä
enään jaloa ja ylevämielistä Ranskaa, vapauttajaa ja oikeuden
sanansaattajaa, jota hän ennen niin intohimoisesti oli rakastanut. Mutta
hän ei olisi uskonut että se voisi langeta niin syvälle, että se olisi
tuo kuuro, kova, välinpitämätön Ranska, joka oli vaipunut häpeän ja
vääryyden uneen. Kuinka monta vuotta ja sukupolvea tarvittaisi ennenkuin
se heräisi tästä hirveästä unesta? Hetken oli hän aivan toivoton, hän
luuli kaiken olevan hukassa ja oli kuulevinaan haudasta Féroun
kiroukset: mennyt maa, kokonaan pappien turmeleva, saastaisten
sanomalehtien myrkyttämä ja vaipunut niin syvälle tietämättömyyden ja
herkkäuskoisuuden liejuun, että ei sitä koskaan enään voida nostaa
sieltä. Hirveän Rozanin päätöksen jälkeen oli hän kuvaillut että se
heräisi, oli odottanut rehellisten omientuntojen, terveiden ymmärryksien
nousevan vastarintaan yleisen kauhun vallitessa. Mutta mikään ei
liikkunut, rohkeimmatkin näyttivät piiloutuneen nurkkiinsa, suurin
konnantyö sai tapahtua yleisen typeryyden ja raukkamaisuuden tähden.

Mailleboisissa Markus näki Darrasin, joka oli aivan epätoivoissaan
nähdessään pormestarin viran taaskin luisuvan käsistään ja
kirkollismielisen Philisin pääsevän voitolle. Mutta entisten oppilasten
Fernand Bongardin, Auguste ja Charles Doloirin, Achille ja Philippe
Savinin tapaaminen tuotti hänelle vielä enemmän surua, sillä hän huomasi
selvästi kuinka vähän hän oli voinut istuttaa heihin yhteiskunnallista
oikeudenmukaisuutta ja kansalaisrohkeutta. Fernand ei tiennyt mitään,
kohautti vain olkapäitään. Auguste ja Charles olivat uudelleen alkaneet
epäillä Simonin viattomuutta. Kaksoiset Achille ja Philippe olivat kyllä
yhä vakuutetut hänen viattomuudestaan, mutta mitä se hyödytti? Eiväthän
he yksin voineet tehdä vallankumousta; ja sitä paitsi yksi juutalainen
enemmän tai vähemmän ei paljon merkinnyt. Pelko vallitsi kaikkialla,
jokainen pysyi kotonaan ja oli varmasti päättänyt että ei enään
saattaisi itseään vaaraan. Vielä huonompi oli tila Beaumontissa, jonne
Markus epätoivoissaan matkusti koettaakseen herättää muutamien mahtavien
miesten omiatuntoja ja taivuttaa heitä tekemään viimeisen ponnistuksen,
jotta rikoksellinen päätös heti saataisiin kumotuksi. Lemarrois, jonka
puoleen hän uskalsi kääntyä, näytti pitävän häntä hulluna. Hän vastasi
suoraan melkein epäkohteliaasti tavallisesta hyväntahtoisuudestaan
huolimatta, että juttu nyt oli päättynyt ja että olisi mieletöntä ryhtyä
siihen uudelleen kun koko maa sen tähden oli kuohuksissa, levoton ja
sairas. Valtiolliselta kannalta katsottuna oli se aivan mahdoton ja
tasavaltalainen puolue joutuisi aivan varmaan tappiolle tulevissa
vaaleissa, jos kirkolliselle taantumispuolueelle vielä annettaisiin
tilaisuutta käyttää sitä hyväkseen. Tulevat vaalit! ne sanat ilmaisivat
kaikki, siinä oli taas syy kaikkeen ja tunnussana oli haudata viimeinen
vääryys syvimpään hiljaisuuteen ja sitä noudatettiin vielä tarkemmin
kuin ensimmäisen oikeusjutun jälkeen. Edusmiehet, senaattorit, prefekti
Hennebise, kaikki hallituksen jäsenet, kaikki perustuslailliset
virkakunnat vaipuivat, tarvitsematta sitä yhdessä päättää, täydelliseen
hiljaisuuteen, levottomina viattoman tähden, joka oli tuomittu kaksi
kertaa ja jonka nimeäkään ei saatu mainita sillä pelättiin haamua, jonka
se loihti esiin. Ja entiset tasavaltalaiset, entiset voltairelaiset,
sellaiset kuin Lemarrois lähestyivät yhä enemmän kirkkoa, luulivat
tarvitsevansa sitä voidakseen vastustaa enenevää sosialismia, peläten
huomispäivää, joka uhkasi riistää porvaristolta sen anastaman vallan.
Lemarrois ei varmaankaan ollut surrut sitä että Delbos, hänen
vastustajansa vaaleissa, jonka sosialistiset äänet lisääntyivät joka
vaalissa, oli joutunut tappiolle Rozanissa; ja hänen pelkurimaiseen
äänettömyyteensä oli suureksi osaksi syynä halu antaa jutun sankarien
hukkua. Tämän yleisen sekasorron aikana Marcilly yksin pysyi yhtä
hymyilevänä ja rakastettavana ja oli sangen tyytyväinen, sillä hän oli
jo ollut opetusasiain ministerinä radikaalisessa ministeristössä ja
toivoi varmasti pian tulevansa siksi maltillisessa ministeristössä. Niin
varmasti uskoi hän notkeutensa ja ainaisen kohteliaisuutensa
vastustamattomaan voimaan että hän yksin otti Markuksen hyvin vastaan ja
lupasi tekevänsä kaikki, jos hän kerran kohoaisi valtaan, tekemättä
kuitenkaan mitään varsinaista sitoumusta.

Mutta kirkolliset riemuitsivat, ylpeillen voitostaan. Kuinka lohduttavaa
olikaan tietää että isä Crabot ynnä hänen rikostoverinsa ja
käskyläisensä nyt olivat pelastetut! Presidentti Gragnonin luona
pidettiin suuret päivälliset, joissa tungeskeli suuri joukko oikeuston
jäseniä, korkeita virkamiehiä ja yliopistonopettajiakin. Siellä
hymyiltiin, siellä puristettiin käsiä, onnellisina siitä että oltiin
elossa tuon suuren vaaran jälkeen. "Petit Beaumontais" ylisti joka aamu
Jumalan ja isänmaan uljaiden soturien voittoa. Sitten sekin vaipui
suureen äänettömyyteen, saatuaan varmaankin käskyn ylhäältä. Asian laita
oli se, että jokainen alkoi jo, voitonriemusta huolimatta, tuntea
siveellisen tappion; tulevaisuuden pelko palasi ja pidettiin parhaana
johtaa ajatukset muualle. Valamiehet olivat puhuneet, nyt tiedettiin
että he olivat tuominneet Simonin ainoastaan yhden äänen enemmistöllä.
Sitä paitsi olivat kaikki istunnon loputtua allekirjoittaneet
armahdusanomuksen. Selvemmin he eivät olisi voineet tunnustaa hirveätä
ahdinkoaan, julmaa välttämättömyyttä, joka pakoitti heidät vahvistamaan
Beaumontin valamiesten tuomion, vaikka he eivät vähääkään epäilleet
syytetyn viattomuutta. Tämä viattomuus selvisi kaikille juryn omituisen
käytöksen kautta, se kun samalla kertaa tuomitsi ja antoi anteeksi
selittämättömällä epäjohdonmukaisuudella. Armahdusta pidettiin niin
varmana, jokainen tunsi sen niin tarpeelliseksi ja välttämättömäksi että
ei kukaan enään hämmästynyt kun se muutamia päiviä myöhemmin
myönnettiin. "Petit Beaumontais"-lehti luuli täytyvänsä vielä viimeisen
kerran herjata "saastaista juutalaista;" mutta siltäkin pääsi
helpoituksen huokaus päästessään vihdoin inhoittavasta osastaan. Mutta
armahdus tuotti Davidille vielä viimeisen ahdistuksen, hirveän
omantunnon taistelun. Hänen veljensä voimat olivat lopussa, taudit ja
muut vaivat olivat saattaneet hänet sellaiseen ruumiilliseen ja
henkiseen lamautumistilaan että hän varmaankin kuolisi jos hänet
vietäisiin takaisin vankilaan. Itkevä vaimo ja lapset odottivat häntä,
toivoivat hellyydellään ja huolenpidollaan voivansa pelastaa hänet. Ja
kuitenkin hylkäsi David ensin armahduksen, tahtoen puhua Markuksen,
Delbosin, kaikkien viattoman sankarillisten puolustajien kanssa,
ymmärtäen hyvin että joskaan armahdus ei riistänyt Simonilta oikeutta
saada kerran viattomuutensa tunnustetuksi, riistäisi se heiltä heidän
mahtavimman aseensa: Simon ei enään olisi marttyyri, joka yhä kärsi
kidutuspaikassaan ja herätti sääliä ja suuttumusta kaikkialla
maailmassa. Kaikki taipuivat kuitenkin murtunein mielin ja David otti
vastaan armahduksen. Mutta Markus ja Delbos tunsivat että kirkollisilla
nyt todella oli syytä riemuita, sillä Simonin juttu oli loppunut kun se
ei enään vaivannut joukkojen oikeudentuntoa ja jalomielisyytä.

Simonin kohtalo oli pian järjestetty. Häntä oli mahdoton viedä
Mailleboisiin, mutta päätettiin että rouva Simon jäisi sinne vielä
muutamiksi päiviksi Lehmannien luo, samoin kuin hänen lapsensa Josef ja
Sarah, jotka odottivat läheisten normaalikoulujen alkamista. Taaskin
David uhrautui. Hän oli jo kauvan aikaa sitten tehnyt suunnitelmansa,
hän aikoi luopua hiekka- ja piikivikaivoksestaan, joka nyt oli erään
luottamusmiehen hallussa, ostaa sen sijaan marmorikaivoksen eräässä
autiossa Pyreneiden laaksossa ja viedä sinne Simonin, jonka hän ottaisi
yhtiömiehekseen ja jonka terveyden vuoriston ilma ja toimelias elämä
muutamissa kuukausissa palauttaisivat entiselleen. Heti muuton
tapahduttua matkustaisi rouva Simon puolisonsa luo ja lapsetkin voisivat
viettää lopun lupa-ajastaan isänsä kanssa. Kaikki tämä toimitettiin
hämmästyttävän täsmällisesti ja nopeasti. Simon vietiin pois kenenkään
tietämättä. Hän jätti vielä levottoman Rozanin eikä kukaan voinut
aavistaakaan että hän oli lähtenyt. Hän matkusti tuntemattomana, hän
ikäänkuin hävisi Davidin kanssa tuohon kaukaiseen, korkeiden vuorten
ympäröimään laaksoon. Eräästä sanomalehtikirjoituksesta saivat ihmiset
tietää sen verran, että hän asui perheensä kanssa yhdessä. Sen jälkeen
hävisi hän kokonaan, hänen muistonsakin haihtui täydellisesti.

Samana päivänä, jona Simonin perheen jäsenet vihdoinkin yhtyivät
rauhallisen laaksonsa yksinäisyydessä, syvän hellyyden valtaamina, sai
Markus kiireellisen kutsun Salvanilta ja matkusti heti hänen luokseen
normaalikoululle. Tervehdittyään toisiaan alkoivat he heti puhua siitä,
he kuvailivat mielessään liikuttavaa ja ihanaa kohtausta kaukana heistä,
toisessa päässä Ranskaa.

-- Tämä on oleva meidän palkintomme, sanoi Salvan. Ellemme olekaan
saaneet jutusta sen suurta yhteiskunnallista tulosta, olemme ainakin
luoneet tuon onnen, antaneet marttyyrin takaisin vaimolleen ja
lapsilleen.

-- Niin, sanoi Markus, tuo kuva on koko päivän ollut mielessäni. Näen
heidän rauhallisina ja hymyilevinä sinisen taivaan alla. Ja kuinka
ihanaa lieneekään hänestä miesraukasta, joka niin kauan on kitunut
vankeudessaan, kulkea vapaasti, hengittää lähteitten raikkautta, puiden
ja kukkien puhdasta tuoksua! Lasten ja vaimon unelma on nyt toteutunut,
he ovat saaneet hänet vihdoinkin takasin, he saavat kuljettaa häntä
kaikkialla niin kuin suurta lasta, joka paranee vaarallisesta taudista,
ja hymyillä hänelle nähdessään hänen vahvistuvan... Te olette oikeassa,
se on meidän ainoa palkintomme.

Hän vaikeni ja lisäsi sitten hiljempaa äänellä, jossa ilmeni soturin
salainen katkeruus siitä että näkee aseensa katkenneena kädessään.

-- Meidän osamme on loppunut... Armahdus oli epäilemättä välttämätön,
mutta se on riistänyt meiltä kaiken toiminnan mahdollisuuden... Nyt ei
meillä ole muuta tekemistä kuin odottaa kylvämämme hyvän siemenen
itämistä, jos edes sekään menestyy kivisessä maassa, johon olemme sen
kylväneet.

-- Kyllä se menestyy, elkää epäilkö sitä, ystäväni! huudahti Salvan. Me
emme koskaan saa olla toivottomia suuren maaraukkamme suhteen. Se voi
tulla petetyksi ja erehtyä, mutta se on kuitenkin aina palaava totuuteen
ja oikeuteen. Olkaamme tyytyväiset työhömme, se kantaa itsessään
tulevaisuutta.

Hän vaikeni vuorostaan huolestuneen näköisenä.

-- Mutta oikeastaan ajattelen niin kuin tekin, me emme saa voittoa
huomispäivänä. Nykyhetki on todella vaikea, emme ole koskaan kokeneet
levottomampaa emmekä uhkaavampaa. Pyysin teidät luokseni juuri siksi
että halusin keskustella kanssanne huolestuttavasta asemastamme.

Sitten kertoi hän Markukselle kaikki mitä tiesi. Rozanin päätöksen
jälkeen olivat kaikki tunnustetut simonistit, kaikki viattoman rohkeat
puolustajat alttiina kirkollisten kostolle ja itsekkään ja raukkamaisen
kansan vihalle. He saisivat kalliisti maksaa sen että olivat asettuneet
erikseen totuuden ja oikeuden nimessä.

-- Oletteko kuulleet että Delbosia ei enään tervehditä oikeuspalatsissa?
Häneltä on otettu pois puolet asioista, asianajajan tarvitsijat pitävät
häntä liian vaarallisena. Hänen on luotava uudestaan koko asemansa ja
pahinta on että hän varmaankin on joutuva tappiolle tulevissakin
vaaleissa, kun sosialistinenkin puolue on jutun tähden jakautunut
kahteen osaan... Minä puolestani tulen luultavasti menettämään
virkani...

Hämmästyksen ja surun valtaamana keskeytti Markus hänet.

-- Tekö! tekö!

-- Niin, minä, ystäväni... Tiedättehän että Mauraisin kauvan aikaa on
halunnut päästä tämän koulun johtajaksi. Kaikki hänen toimensa ovat
tarkoittaneet samaa, hän on tahtonut ajaa minut paikaltani päästäkseen
itse sijaan. Hän on aina ollut kirkon puolella vain päästäkseen sen
avulla tarkoituksensa perille silloin kun se pääsisi voitolle.
Ylioikeuden tutkimuksen jälkeen tuli hän kuitenkin levottomaksi ja alkoi
sanoa aina uskoneensa Simonin viattomuuteen. Mutta nyt on Simon tuomittu
ja Mauraisin on taas yhtä klerikaalisen puolueen kanssa, tällä kertaa
varmana siitä että Le Barazer on pakoitettu eroittamaan minut
voitollisten vanhoillisten voimain pakoituksesta... Olisin sangen
ihmeissäni jos vielä lokakuun alussa olisin täällä.

Markus oli epätoivoissaan.

-- Mitä! te, joka olette niin välttämätön alkeisopetukselle, te joka
olette tehneet niin suuria palveluksia kasvattaessanne maallikkokoululle
kokonaisen lauman ennakkoluuloista vapaita, selväjärkisiä opettajia! Se
on, niin kuin te olette sanonut, kysymys elämästä ja kuolemasta, vapaan
ajatuksen lähetyssaarnaajia on lähetettävä kaikkialle maahan
muodostamaan Ranskaan järjen ja yksimielisyyden hengen, pelastamaan
orjuutetun lauman vuosisataisesta valheesta ja herkkäuskoisuudesta,
viemään totuutta kärsiville ja halvoille. Ranskan tulevaisuus riippuu
alkeisopettajista ja tekö lähtisitte ennenkuin olette täyttäneet
tehtävänne, ja kun vielä niin paljon on toimitettavaa? Ei, ei! se on
mahdotonta, Le Barazer oli oikeastaan meidän puolellamme, vaikka hän ei
koskaan tunnustanutkaan sitä suoraan, hän ei ole koskaan tekevä sitä.

Salvan hymyili hiukan surumielisesti.

-- Kukaan ihminen ei ole korvaamaton, jos minä katoan, nousee toisia
sijaani jatkamaan aloitettua työtä. Tulkoon vaan Mauraisin minun
paikalleni, minä tiedän varmasti että hän ei voi vaikuttaa siinä
paljonkaan pahaa, sillä hän on pakoitettu kulkemaan minun jäljissäni.
Nähkääs, ystäväni, on olemassa tehtäviä, jotka kerran aloitettuina
täyttyvät inhimillisen kehityksen voimasta, ihmisistä huolimattakin...
Voisi luulla että ette tunne Le Barazeriä. Me emme merkitse mitään hänen
taitavan valtioviisautensa päätöksissä. Hän on ollut meidän puolellamme,
se on varma ja olisi vieläkin, jos olisimme voitolla. Mutta meidän
tappiomme saattaa hänet hirveään ahdinkoon. Oikeastaan hänellä on vain
yksi toivo, hän tahtoo pelastaa työnsä, pakollisen maallikko-opetuksen,
jota hän oli luomassa tasavaltaraukkamme sankariaikoina, mikä tasavalta
niin hitaasti kulkee järjen aikaa kohti. Ja kun kirkko nyt on taas
hetkeksi päässyt valtaan ja uhkaa hävittää hänen työnsä, on hän tekevä
sille tarpeelliset uhraukset, odottaen aikaansa päästäkseen taas
vuorostaan herraksi. Ihminen on sellainen, me emme voi muuttaa häntä.

Hän jatkoi ja luetteli kaikki vallat ja mahtavat miehet, jotka koettivat
vaikuttaa häneen. Rehtori Forbes, tuo välinpitämätön oppinut, joka ei
halunnut muuta kuin rauhaa, oli suoraan käskenyt häntä tyydyttämään
vastapuolueen edusmiesten vaatimukset, peläten muuten saavansa
ikävyyksiä ministerinsä kanssa. Nämä edusmiehet, joiden johtaja kreivi
Hector de Sangleboeuf osoitti erityistä kiivautta, ryhtyivät yhteen
toimenpiteeseen toisensa jälkeen saadakseen kaikki hallitukseen ja
yliopistoon kuuluvat simonistit eroitetuiksi: ja tasavaltalaiset
edusmiehet, itse radikaalinen Lemarroiskin pysyivät liikahtamatta,
suostuivat uhriin päästäkseen yleisön suosioon niin että eivät
menettäisi liiaksi valitsijoita. Professorit ja opettajat seurasivat nyt
professori Depinvilliersin esimerkkiä, kävivät joka sunnuntai kirkossa
vaimoineen ja tyttärineen. Lyseossa hallitsi pappi, uskonnon
harjoitukset tulivat jälleen pakollisiksi, oppilas, joka kieltäytyi
niitä noudattamasta, joutui huonoihin kirjoihin, häntä kiusattiin ja
vainottiin siihen määrin että hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin erota.
Isä Crabotin vaikutusvalta siellä kasvoi yhä samaan vanhoilliseen
suuntaan, jota hän osoitti Valmarien kolleegion johtamisessa. Yksi ainoa
seikka olisi riittänyt todistamaan kirkollisten enenevää rohkeutta:
viimeksi mainittuun laitokseen otettiin julkisesti jesuiittoja
opettajiksi, jota vastoin heidän siihen saakka oli, kiertääkseen lakia,
täytynyt kulkea tavallisten pappien nimellä. -- Nyt kun Simon on
uudestaan tuomittu, päätti Salvan, ovat he herroja, he voivat tehdä mitä
tahansa yleisen typeryyden ja raukkamaisuuden tähden. Meidät raivataan
aivan varmaan pois tieltä, jotta heidän käskyläisensä pääsisivät meidän
sijallemme... On jo puhuttu siitä että neiti Rouzaire pantaisiin
Beaumontin parhaan koulun johtajaksi. Samoin tullee Jauffre, Jonvillen
opettaja nimitetyksi tänne, sillä hän kuuluu uhanneen ruveta
vastustamaan apotti Cognassea, ellei hänen palveluksiaan viipymättä
palkittaisi. Lisäksi oli Doutrequin, entinen tasavaltalainen, joka
surkuteltavasta isänmaallisesta erehdyksestä oli yhtynyt kirkkoon,
onnistunut hankkimaan pojilleen kaksi koulua etukaupungissamme ja nämä
pojat ovat kiivaita natsionalisteja ja juutalaisvihaajia; maa on siis
taas täyden taantumuksen vallassa, mutta toivon että pian on tuleva
päivä, jolloin se oksentaa sisästään tuon kuolettavan myrkyn... Jos siis
minä kaadun, arvaatte tietysti, ystäväni, että te tulette kaatumaan
kanssani.

Markus katsoi häneen hymyillen, hän ymmärsi vihdoin miksi Salvan oli
niin kiireellisesti kutsunut hänet luokseen.

-- Minä olen siis tuomittu?

-- Pelkään että niin on asian laita tällä kertaa ja tahdoin heti
ilmoittaa sen teille... Oh! sitä ei ole vielä päätetty, Le Barazer on
äänetön, hän on odottavinaan sopivaa hetkeä, eikä puhu mitään
aikeistaan. Mutta te ette voi aavistaakaan kuinka häntä kiusataan
etenkin teidän suhteenne. Teidät he tietysti heti tahtovat kukistaa ja
eroittaa virastanne. Mainitsin juuri äsken tuon suuren houkkion
Sangleboeufin, jota vanha markiisitar de Boise johtaa ja joka saattaa
hänet epätoivoon kömpelyydellään. Hän on jo kolme kertaa käynyt
prefektin virastossa ja uhannut tehdä interpellatsioonin kamarissa,
ellei Le Barazer suostuisi prefekti Hennebisen kanssa kukistamaan
teidät. Minä luulen että te jo olisitte kaatuneet, jos he eivät olisi
toimineet näin väkivaltaisesti... Mutta, ystävä raukkani, Le Barazer ei
voi kauempaa vastustaa. Emmekä me saa edes moittia häntä siitä.
Muistakaa kuinka sitkeästi ja valtioviisaasti hän kaiken aikaa on
tukenut teitä. Hän keksi aina keinoja pelastaakseen teidät, luvaten
korvauksia vastustajillenne. Mutta nyt hän ei voi enään, en ole edes
maininnut teitä hänelle, kaikki puhuminen on hyödytöntä. Meidän täytyy
antaa hänen toimia, hän viivyttää varmaan päätöstään ainoastaan
keksiäkseen jonkun nerokkaan ratkaisun, sillä hänestäkään ei ole hauska
joutua tappiolle eikä hän koskaan ole hylkäävä työtään, pakollista
maallikko-opetusta, joka yksin voi luoda Ranskalle uuden tulevaisuuden.

Markus ei enään hymyillyt. Syvä surumielisyys oli vallannut hänet,

-- Se on oleva minulle sangen katkeraa, sanoi hän. Paras osa itsestäni
jää tähän vaatimattomaan kouluun, rakkaitten oppilasteni joukkoon, jotka
ovat olleet minulle kuin omia lapsia. Koko sydämmeni ja kaikki
ajatukseni ovat täällä. Ja millä sitten täyttäisin murtuneen elämäni? En
kykene mihinkään hyödylliseen toimeen, olin ottanut tämän tehtäväkseni
ja kuinka surullista luopua siitä, jättää se kesken, nyt juuri kun
totuus niin kipeästi kaipaa vankkoja työmiehiä!

Mutta Salvan vuorostaan rohkaisi mielensä ja tarttui Markuksen käsiin.

-- Kas niin, elkää antako rohkeutenne lannistua. Meillä on kyllä
muutakin tekemistä, kuin istua kädet ristissä.

Lohdutettuna Markus vastasi hänen kädenpuristukseensa.

-- Te olette oikeassa. Kun teidän kaltaistanne miestä kohtaa isku, voi
häntä mielellään seurata epäsuosioon. Tulevaisuus on meidän.

Muutamia päiviä kului vielä. Mailleboisissa puuhasivat kirkolliset
ahkerasti käyttäen hyväkseen voittoaan. Suuri ponnistus oli tehty
veljien koulun kohottamiseksi entiseen kukoistukseensa. Sitä varten
käyttivät he hyväkseen maallikkokoulun häpeää ja ylistivät hengellisen
koulun erinomaisuutta, jossa koulussa kukoistivat ainoastaan
vaatimattomuus ja viattomuus; ja useat perheet tulivat vakuutetuiksi,
veljet saivat lukukauden alussa kymmenkunnan uusia oppilaita. Mutta
kapusiinien kekseliäisyys ja rohkeus olivat vielä hämmästyttävämmät.
Eikö Pyhä Antonius Padualainen oikeastaan ollut johtanut kaikkea, saanut
kaikkea hyvältä Jumalalta? Sillä ei kukaan voinut kieltää että häntä
yksin oli kiittäminen Simonin tuomitsemisesta, hän oli toimittanut sen
niiden markan ja kahden markan kappalten tähden, joita uskovaiset
ihmiset olivat panneet hänen rahalaatikkoonsa rukoillen häntä kokonaan
kukistamaan juutalaisen. Siinä oli uusi ihme, hänen valtansa ei ollut
koskaan selvemmin ilmaantunut ja uhrit lisääntyivät, niitä virtasi
kaikkialta. Tästä rohkaistuna sai isä Theodosius äkkiä nerokkaan aatteen
ansaitakseen pyhimyksen avulla uusia summia. Hän aloitti
hämmästyttävän afäärin, päästi liikkeeseen viiden markan arvoisia
hypoteekkiobligatsiooneja, paratiisi vakuutena. Kaikkialle ilmestyi
kiertokirjeitä, joissa selitettiin kuinka tämä taivaallisen autuuden
osakkeille paneminen oli järjestetty. Jokainen obligatsiooni oli jaettu
kymmeneen, viidenkymmenen pennin arvoiseen kuponkiin, ja niillä oli sama
merkitys kuin hyvillä töillä, rukouksilla ja pyhillä messuilla, kaikki
oli maksettava puhtaassa rahassa täällä alhaalla ja saatava takaisin
taivaassa, ihmeitä tekevän pyhän Antoniuksen kassasta. Ostajien
houkuttelemiseksi oli sitä paitsi erityisiä lahjapalkintoja,
kaksikymmentä osaketta oikeutti saamaan värillisen veistokuvan
pyhimyksestä ja sata osaketta tuotti vuotuisen messun. Vihdoin
kiertokirje selitti että osakkeille oli annettu nimeksi Pyhän
Antoniuksen obligatsioonit, koska pyhimys oli rahaston hoitaja, jonka
tuli maksaa ne satakertaisina toisessa maailmassa. Se päättyi
seuraavilla lauseilla: "Nämä yliluonnolliset takuut tekevät näistä
obligatsiooneista täydellisesti varmoja hypoteekkiobligatsiooneja.
Mikään finanssikeikaus ei voi uhata niitä. Maailman katoaminen aikojen
lopussa ei vaikuttaisi niihin mitään, tai oikeammin saattaisi heti
ostajan tilaisuuteen nauttia omaisuudestaan."

Yritys saavutti ääretöntä menestystä. Tuhansittain obligatsiooneja
levisi muutamissa viikoissa. Köyhät uskovaiset liittyivät yhteen,
panivat kukin markan ja jakoivat sitten kupongit keskenään. Kaikki
herkkäuskoiset ja kärsivät ihmiset uhrasivat rahansa noihin uusiin
arpajaisiin, joiden suuri voitto oli kaikille niin rakas unelma,
iankaikkinen autuus. Huhu tiesi kuitenkin kertoa että hänen
ylhäisyytensä Bergerot oli sangen suruissaan siitä ja että hän aikoi
kieltää tuon hävyttömän keinottelun, joka loukkasi järkeviä
katolilaisia. Mutta sitten hän ei uskaltanut tehdä sitä, sillä
simonistien tappio oli saattanut hänet vaikeaan asemaan, hänen kun
sanottiin simonisteja aina salaa kannattaneen. Hän ei ollut koskaan
uskaltanut vastustaa kaikkivaltiaita munkkeja, hän kun ei ollut varma
papistostansakaan, mutta hän oli epätoivoissaan siitä että oli
pakoitettu jättämään kirkon enenevän taikauskon valtaan. Vanhentuessaan
hän oli tullut vieläkin heikommaksi, eikä voinut enään muuta kuin
polvistua ja rukoilla Jumalaltaan anteeksi sitä että oli antanut
kauppiaiden anastaa temppelin, pelastaakseen temppelin itsensä, jonka
uskovaiset olisivat jättäneet aivan tyhjäksi, elleivät he olisi saaneet
keinotella siellä sieluillaan. Mutta Saint-Martinin kirkkoherra, apotti
Quandieu ei voinut sietää sitä kauvempaa. Tällä kertaa oli Simonin
tuomitseminen koskenut häntä sydämmeen, hän oli epätoivoissaan
nähdessään kirkon osallisena tuommoiseen rikokseen. Hän oli koko ajan
ollut vakuutettu Simonin viattomuudesta, eikä hän salannut suruaan siitä
että papit ja Kristuksen, hyvyyden, totuuden ja oikeuden Jumalan
palvelijat vimmatusti ajoivat hirveimmän vääryyden, raakuuden ja valheen
asiaa. Hän uskoi että tämä synti saisi ankaran rangaistuksen, sillä
kirkko, joka jo oli niin suuressa vaarassa, hävitti itseään omilla
käsillään, joudutti kukistustaan. Hänen vanha unelmansa riippumattomasta
ja vapaamielisestä Ranskan kirkosta, joka edistäisi vuosisadan suurta
kansanvaltaista liikettä, näytti nyt aivan mahdottomalta. Toisaalta
kapusiinimunkit tekivät hänen elämänsä sietämättömäksi, heidän
kappelinsa, jossa kauppa kävi niin erinomaisesti, hävitti kokonaan
seurakunnan kirkon ja apotti Quandieu näki rakkaan Saint-Martin
kirkkonsa tulevan päivä päivältä autiommaksi ja köyhemmäksi. Uhrit ja
messut vähenivät yhä, siirtyivät kaikki voittoisalle Pyhälle Antonius
Padualaiselle. Hänellä itsellään oli sangen vaatimattomat ja
yksinkertaiset elämäntavat ja hän kyllä tyytyi pienentyneihin
tuloihinsa. Mutta hän kärsi nähdessään köyhiensä joutuvan kurjuuteen,
sitten kun hän oli antanut heille kaikki mitä oli voinut.
Hypoteekkiobligatsioonien kauppa täytti silloin hänen surunsa mitan ja
hän kiivastui kaikesta kristillisestä kärsivällisyydestä huolimatta. Se
oli liian julkeaa väärinkäyttöä ja hän uskalsi saarnatuolista ilmaista
suuttumuksensa Kristuksen pappina, lausua kuinka häntä suretti suuren
kristinuskon hirveä alennustila, kristinuskon, joka oli uudistanut
maailman ja jonka niin monet jalot henkilöt olivat korottaneet
puhtaimman ihanteen huipuille. Sitten hän meni viimeiselle käynnille
entisen kannattajansa, piispansa ja ystävänsä, hänen ylhäisyytensä
Bergerotin luo. Ja tuntien tämän kykenemättömäksi jatkamaan taistelua,
huomaten itsensä voitetuksi ja voimattomaksi, pyysi hän eroa
kirkkoherran virastaan ja muutti asumaan pieneen taloon etukaupungissa,
jossa hän toivoi voivansa elää mitättömän pienillä koroillaan
ulkopuolella kirkkoa, jonka alhaiseksi taikauskoksi muuttunutta oppia
hän ei enään voinut palvella.

Kapusiinit pitivätkin tilaisuutta sopivana uudelle riemujuhlalle. Isä
Theodosius keksi millä tavoin oli vietettävä heidän entisen
vastustajansa pakoa, joksi hän sitä nimitti. Taitavien vehkeiden avulla
oli piispa saatu nimittämään Mailleboisin virkaatekeväksi kirkkoherraksi
erään nuoren papin, isä Crabotin käskyläisen, ja nerokas tuuma oli
järjestää yhdessä uuden kirkkoherran kanssa juhlallinen kulkue, jossa
kapusiinien kappelilta kuljetettaisiin komea, punaisen ja kullan kirjava
Pyhän Antoniuksen kuva seurakunnan kirkkoon, jonne se sitten
juhlallisesti asetettaisiin. Se olisi loistava kuva ratkaisevasta
voitosta, se olisi kruunaus, apoteosi, se osoittaisi että munkit olivat
voittaneet papiston, että he olivat kaikkivaltiaita herroja, jotka
kaikkialle pystyttivät epäjumalan kuvansa ja jotka niiden avulla
toivoivat voivansa nylkeä kansaa ja painaa sen pimeyteen, niin että se
jälleen muuttuisi tietämättömäksi orjalaumaksi. Ja kulkue oli todella
komea, kaikki ympäristön papit ottivat siihen osaa ja ääretön joukko
ihmisiä oli koko maakunnasta rientänyt katsomaan sitä. Kappelin eroitti
Saint-Martinin kirkosta ainoastaan Kapusiinitori ja lyhyt katu; mutta
tehtiin pitkä kierros, kuljettiin poikki République-torin ja pitkin
Isoakatua, Pyhää Antoniusta kannettiin halki koko kaupungin. Pormestari
Philis, neuvoston klerikaalisen enemmistön ympäröimänä, seurasi
maalattua kuvaa, jota kannettiin punaisella samettityynyllä. Koko
veljien koulu oli liikkeellä, huolimatta lupa-ajasta oli lapsia haalittu
kokoon, heidät oli puettu ja heille oli annettu kynttilät käteen. Sitten
seurasivat neitsyt Marian tyttäret, veljeskuntia, uskovaisten seuroja,
loppumaton jono jumalisia naisia, ottamatta lukuun hyviä sisaria, ja
kokonaisia luostareita, jotka olivat saapuneet Beaumontiin. Ei puuttunut
muita kuin hänen ylhäisyytensä Bergerot, joka muutamia päiviä ennen oli
sairastunut. Mailleboisissa ei ollut vielä koskaan vallinnut näin
kiihkeää uskonnollista innostusta. Ihmiset polvistuivat katukäytävillä,
miehet itkivät, kolme nuorta tyttöä sai hermokohtauksen ja vietiin
apteekkarin luo. Siunaus illalla Saint-Martinin kirkossa kellojen
soidessa oli häikäisevä. Kaikki tunsivat nyt että Maillebois
vihdoinkin oli puhdistettu ja saanut anteeksi. Jumala oli tämän
suuremmoisen juhlallisuuden kautta vapauttanut sen juutalaisen Simonin
häpäisemästä muistosta.

Kysymyksessä olevana päivänä oli Salvan saapunut Mailleboisiin
tervehtimään rouva Berthereauta. jonka terveydentilasta hän oli saanut
mitä huolestuttavimpia uutisia. Astuessaan ulos pienestä talosta
Kapusiinitorin varrella huomasi hän Markuksen, joka palasi Lehmannien
luota ja jonka loppumaton kulkue oli pysäyttänyt. Molempien miesten
täytyi siis odottaa jotensakin kauan, äänettöminä puristettuaan
toistensa käsiä. Kun viimeinen munkki oli kulkenut ohi kullatun ja
punaiseksi maalatun epäjumalansa jälkeen, katsoivat he vaan toisiinsa ja
kulkivat muutamia askelia äänettöminä.

-- Olin teille menossa, sanoi Salvan vihdoin.

Markus luuli hänen tulevan kertomaan että virkaero vihdoin oli päätetty.

-- Se on siis päätetty? kysyi hän hymyillen, joko saan panna kokoon
tavarani?

-- Ei, ei, ystäväni, Le Barazer ei ole vielä antanut elonmerkkiä. Hän
valmistaa jotain, en tiedä mitä... Oh! Meidän eromme on varma, odottakaa
vaan kärsivällisesti.

Sitten hän lakkasi puhumasta leikkiä ja hänen kasvonsa tulivat äkkiä
surullisiksi:

-- Ei, sain kuulla että rouva Berthereau oli sangen huonona ja tahdoin
käydä häntä katsomassa... Tulen juuri hänen luotaan, olen kovin
huolestunut, loppu on lähellä.

-- Louise kertoi sen minulle eilen illalla, sanoi Markus. Olisin
tahtonut tehdä niinkuin tekin, mennä heti kuolevan luo. Mutta rouva
Duparque on julistanut heti poistuvansa talosta jos minä uskaltaisin
astua sinne jalallani minkä syyn nojalla hyvänsä. Ja rouva Berthereau,
joka aivan varmaan tahtoisi tavata minua, ei uskalla lausua ilmi
toivoaan, sillä hän ei tahdo saada aikaan häväistystä kuolinvuoteensa
ympärillä... Oi! ystäväni, uskovaisen viha on todella leppymätön.

Taas kulkivat he äänettöminä. -- Niin. rouva Duparque on hyvä vartia,
virkkoi Salvan, luulin ensin että ei hän päästäisi minuakaan tyttärensä
luo. Hän ei jättänyt minua hetkeksikään, ja kuunteli tarkasti jokaista
sanaa, jonka lausuin sairaalle tai vaimollenne... Hän tuntee varmaankin
valtansa heikontuvan ja pelkää että jotakin odottamatonta saattaisi
tapahtua kuoleman jälkeen.

-- Kuinka niin?

-- Sitä en voi selittää, minusta vaan tuntuu siltä. Rouva Berthereau,
hänen tyttärensä, pääsee nyt vihdoin hänen vallastaan kuoleman kautta,
ja hän pelkää ehkä että Genevièvekin, hänen tyttärentyttärensä on
vapautumaisillaan siitä.

Markus pysähtyi ja katseli häntä tutkivasti.

-- Oletteko sitten huomanneet mitään enteitä?

-- No, olkoon menneeksi! Olen. Mutta olin päättänyt että en puhuisi
siitä teille, sillä en tahtoisi herättää teissä turhaa toivoa... Se
koskee tätä juhlakulkuetta, tätä epäjumalanpalvelusta, jota juuri saimme
katsella. Näyttää siltä kuin vaimonne olisi kieltäytynyt ottamasta
siihen osaa. Ja sentähden tapasin rouva Duparquenkin kotonaan, muuten
olisi hän tietysti tahtonut näyttäytyä ensimmäisenä uskovaisten naisten
joukossa. Mutta jos hän olisi hetkeksikään poistunut kotoaan olisi hän
pelännyt että joku saatana, te eli joku muu sielujen varastaja olisi
pujahtanut hänen taloonsa ja ryöstänyt hänen tyttärentyttärensä. Hän jäi
siis kotiin, mutta ette voi kuvailla kuinka raivostuneena, hänen kylmät
silmänsä iskivät minuun niinkuin terävät miekat.

Markus, joka kuunteli hartaasti, ihastui.

-- Oi! Geneviève kieltäytyi ottamasta osaa tuohon kulkueeseen. Hän on
siis ymmärtänyt sen pahan vaikutuksen, alhaisuuden ja typeryyden, hän on
siis saanut takaisin entisen terveen järkensä?

-- Epäilemättä, jatkoi Salvan. Nuo paratiisin hypoteekkiobligatsioonit
ovat etenkin loukanneet häntä, niin luulen... No ystäväni, eikö se ole
erinomaista? Suurempi uskonnollinen hävyttömyys ei ole koskaan
väärinkäyttänyt suurempaa inhimillistä typeryyttä.

Hitaasti suuntasivat ystävykset askeleensa rautatien asemaa kohden,
sillä Salvan aikoi palata junalla Beaumontiin. Ja Markuksessa oli taas
herännyt toivo.

Rouva Duparquen pienessä talossa, jonka uhkaaja kuolema teki vieläkin
kylmemmäksi ja synkemmäksi, oli Geneviève todellakin uuden käänteen
alaisena, joka hitaasti mullisti hänen luonteensa, muutti hänet
kokonaan. Ensin oli totuus ikäänkuin musertanut hänet, lukiessaan
asiakirjoja oli hän tullut vakuutetuksi Simonin viattomuudesta ja
hirveässä valossa nähnyt niiden pyhien miesten halpamaisuuden, joita hän
tähän saakka oli kunnioittanut omantuntonsa ja sydämmensä ohjaajina. Ja
silloin valtasi epäilys hänen mielensä, usko katosi, hän ei voinut olla
ajattelematta, punnitsematta, vapaasti arvostelematta jokaista asiaa.
Isä Theodosius oli herättänyt hänessä vastenmielisyyttä, hän tunsi
epämääräistä häpeää siitä että oli ollut hänen puolellaan silloin kuin
hän oli tekemäisillään huonon teon. Ja nuo obligatsioonit, tuo yleisen
herkkäuskoisuuden halpamainen väärinkäyttö lisäsi vielä Genevièven
vastenmielisyyttä kapusiinimunkkia kohtaan, osoittamalla hänelle äkkiä
entisen rippi-isänsä todellisen luonteen. Eikä ainoastaan munkin arvo
alentunut hänen silmissään, vaan myöskin sen opin, jota hän edusti, tuon
uskonnon, jota hän niin kauan oli ihaillut salaperäisen ja suloisen
toivon huumauksessa. Mitä? tuohonko halpamaiseen kauppaan, tuohonko
epäjumalalliseen taikauskoon hänen tuli ottaa osaa, jos hän tahtoi pysyä
uskovaisena katolilaisena? Kauan oli hän alistunut uskoon ja
salaperäisyyteen, silloinkin kun hänen luonnollinen järkensä salaa
vastusti; mutta hänen alistumisellaankin oli rajansa, hän ei voinut
hyväksyä tuota taivaan osakkeille panemista, hän kieltäytyi kulkemasta
punaisen ja kullankirjavan Pyhän Antoniuksen jälessä, jota kuljetettiin
kaikkialla niin kuin mitäkin ilmoitusta, houkuttelemaan osakkeille uusia
ostajia. Hänen järkensä vastarintaa lisäsi etenkin apotti Quandieun
virasta eroaminen, tuon lempeän ja ihmisellisen rippi-isän, jonka
puoleen hän jälleen oli kääntynyt isä Theodosiuksen epäilyttävien
ystävyyden osoitusten johdosta. Koska sellainen mies ei enään voinut
elää kirkon yhteydessä, eikä hyväksyä klerikaalista vihan ja vallanhimon
politiikkaa, eikö hyvien ja oikeudenmukaisten ihmisten silloinkin ollut
vaikea pysyä siinä?

Mutta Geneviève ei varmaankaan pelkästä olosuhteiden voimasta olisi niin
pian vapautunut, ellei valmistavaa työtä hitaasti olisi tapahtunut
hänessä hänen tietämättään. Selvästi ymmärtääkseen ensimmäiset syyt
täytyy tuntea hänen elämäänsä alusta alkaen. Hän oli perinyt isältään
hellän, iloisen ja intohimoisen luonteen, hänessä oli herännyt rakkaus
Markukseen ja hän oli kiintynyt häneen siinä määrin että suostui elämään
yksinäisessä kylässä tuon halvan alkeisopettajan kanssa. Haluten
vapautta, kyllästyneenä rouva Duparquen synkkään kotiin, oli hän hetken
näyttänyt vapautuneen uskonnollisen kasvatuksensa vaikutuksesta, hän oli
antautunut puolisolleen sellaisella nuoruuden alttiudella että tämä oli
voinut luulla omistavansa hänet kokonaan. Ja joskin salainen pelko
joskus oli vallannut Markuksen, oli hän työntänyt sen luotaan, oli
luullut olevansa kyllin vahva muodostaakseen hänet oman kuvansa mukaan
ja onnensa huumauksessa jättänyt henkisen valloituksen myöhemmäksi.
Sitten oli entinen viha uudelleen ilmaantunut hänessä ja Markus oli taas
ollut heikko ja tahtoen kunnioittaa hänen omantunnon vapauttaan ei hän
vieläkään ollut toiminut, vaan sallinut vaimonsa jälleen ruveta
noudattamaan uskonnollisia menoja, käymään kirkossa ja unohtumaan sinne.
Koko hänen nuoruutensa, kaikki tuo salaperäinen myrkky, jota vielä ei
oltu poistettu, alkoi vaikuttaa hänessä ja tuota erehdyksessä ja
valheessa kasvatettujen naisten välttämätöntä käännettä, jonka alaiseksi
hän joutui, vaikeutti hänelle vielä uskonnollisen ja vallanhimoisen
isoäidin läsnäolo. Olosuhteet, Simonin juttu ja Louisen ripilläkäynnin
siirtäminen olivat silloin jouduttaneet eroa puolisojen välillä. Hänessä
paloi etenkin kiihkeä toivo löytää taivaassa sen rajattoman taivaallisen
onnen, joka hänelle nuorena tyttönä oli luvattu; ja hänen rakkautensa
Markukseen oli himmentynyt kun hän ajatteli autuutta, jota virret
ylistävät, tuota korkeampaa ja puhtaampaa taivaallista rakkautta. Mutta
turhaan oli häntä kiihoitettu, turhaan hänelle valehdeltu, turhaan häntä
käsketty vastustamaan miestään, lupaamalla kohottaa hänet korkeimpaan
totuuteen, täydelliseen onneen. Hänen onnettomuutensa syynä oli ollut
se, että hän hylkäsi ihmisen ainoan luonnollisen ja mahdollisen onnen,
sillä hän ei ollut koskaan enää tuntenut itseään tyydytetyksi, hän oli
elänyt enenevässä ahdistuksessa ilman rauhaa ja ilman iloa, vaikka hän
itsepäisesti väitti olevansa onnellinen. Nytkään vielä hän ei
tunnustanut kuinka tyhjiltä olivat tuntuneet pitkät rukoukset kappelien
kylmillä kivilattioilla ja hyödyttömät herranehtoolliset, joissa hän
turhaan toivoi saavansa vihdoinkin tuntea lihassaan ja veressään
Jesuksen lihan ja veren ijäisessä ja autuaassa yhteydessä. Mutta luonto
valloitti hänet vähitellen, palautti hänet terveyteen, inhimilliseen
rakkauteen, samalla kuin vanha salaperäinen myrkky poistui hänestä yhä
enemmän sitä mukaa kuin uskonnollinen valhe ilmaantui hänelle. Suuressa
tuskassaan noudatti hän vielä, huumatakseen itseään, joitakuita
uskonnollisia merioja sillä hän ei tahtonut ymmärtää että rakkaus
Markukseen oli herännyt hänessä, että hän tunsi äärettömän halun levätä
hänen sylissään, tuossa ainoassa ja ikuisessa totuudessa, joka tekee
miehen ja naisen terveeksi ja onnelliseksi.

Silloin oli syntynyt riitoja rouva Duparquen ja Genevièven välillä ja ne
tulivat yhä lukuisammiksi ja kiivaammiksi. Isoäiti tunsi että hänen
tyttärentyttärensä luisui hänen käsistään. Ja hän vartioi häntä
tarkasti, piti häntä melkein vankina; mutta pienimmänkin riidan jälkeen
saattoi Geneviève sulkeutua huoneeseensa, siellä sai hän ainakin
ajatella rauhassa, eikä hän enää vastannut edes silloinkaan kun hirveä
esi-äiti nyrkillään löi ovea. Kahtena sunnuntaina sulkeutui hän näin ja
kieltäytyi seuraamasta häntä iltamessuun, rukouksista ja uhkauksista
huolimatta. Seitsemänkymmenenkahdeksan vuotias rouva Duparque oli ankara
uskovainen, jommoiseksi hänet oli muodostanut pitkä elämä täydellisessä
kirkon orjuudessa. Hänet oli kasvattanut ankara äiti ja sitten hän oli
joutunut naimisiin Duparquen kanssa, joka ei välittänyt muusta kun
kaupastaan, oli raaka eikä pitänyt hellistä hyväilyistä, hänen
intohimonsa nukkuivat, ja heräsivät vasta myöhemmin. Lähes
kaksikymmentäviisi vuotta oli heillä vastapäätä Saint-Maxencen
tuomiokirkkoa uutuuksien kauppa, jonka ostajapiiriin kuului
pääasiallisesti munkkeja ja pappeja. Ja kun hän oli saanut kokea niin
vähän rakkautta, kun hänen puolisonsa niin vähän tyydytti hänen sieluaan
ja ruumistaan, antautui hän siellä yhä enemmän uskonnollisuuteen, sillä
hän oli liian rehellinen ottaakseen itselleen rakastajaa. Hän hillitsi
aistillisuuden tarvettaan, hänen onnistui pettää se, tyydyttää se
jumalanpalveluksen menoissa, pyhän savun tuoksussa, kiihkeissä
rukouksissa ja salaperäisissä keskusteluissa pyhienkuvien vaalean
Jesuksen kanssa. Kun hän ei ollut tuntenut rakastajan intohimoista
syleilyä, saattoi hän pitää riittävänä lohdutuksena pappien keveää
kosketusta, pappien, joiden läheisyydessä ei tee syntiä silloinkaan kuin
elää heidän hengityksessään, antautuu heidän kanssaan lihalliseen
yhteyteen. Hänen rippi-isänsä juhlalliset liikkeet ja hyväilevät sanat
tuottivat hänelle ainaista iloa, ja hänen ankaruutensakin, hänen
uhkauksensa ja hänen kertomuksensa helvetistä ja hirveistä tuskista
herättivät hänen kuritetussa lihassaan suloisen väristyksen. Ja sokea
usko, ankarimpiin uskonnon harjoituksiin mukautuminen ei ainoastaan
tyydyttänyt hänen kuoletettuja himojaan, hän löysi niissä myöskin
ojennusnuoran, tuen, hallitsijan, jota hänen naisellinen heikkoutensa
kaipasi. Kirkko tietää että ei se voi valloittaa naista ainoastaan
jumalanpalveluksen hekumallisuudella, se ottaa hänet haltuunsa
kohtelemalla häntä raa'asti ja peloittamalla häntä, se pitää häntä kuin
orjaa, joka halki vuosisatojen on tottunut ruoskaan ja joka vihdoin on
ruvennut rakastamaan orjuuden katkeraa nautintoa. Rouva Duparque, joka
kätkyestä saakka oli oppinut tottelemaan, oli kuuliainen kirkon tytär,
jota se epäilee, jonka se ottaa aseekseen ja jonka avulla se voi miehen
vuorostaan valloittaa. Jouduttuaan leskeksi, myi hän pienen omaisuutensa
ja muutti Mailleboisiin, missä hänellä joutilaassa elämässään ei ollut
muuta tointa, muuta harrastusta kuin tuo ankara uskonnollisuus, jolla
hän koetti täyttää hukkaan menneen elämänsä, korvata kaikki luonnolliset
nautinnot, kaiken inhimillisen onnen, jota hän ei ollut saanut
tuntea. Suurena syynä siihen että hän niin ankarasti tyrkytti
tyttärentyttärelleen Genevièvelle ahdasta ja kylmää uskoaan oli
varmaankin rakkauden onnen kaipuu, viha tuohon naisen vapautumiseen,
jonka hän olisi tahtonut kieltää lapsen lapseltaan, niin kuin
tuntemattoman, vaikka suloisen helvetin, johon hän itse ei koskaan saisi
astua sisälle. Mutta isoäidin ja tyttärentyttären, ankaran jumalisen ja
vapautumaisillaan olevan uskovaisen välillä oli äiti, surumielinen rouva
Berthereau. Päältäpäin katsoen oli tämäkin vain kaavoihin piintynyt
jumalinen, joka syntymästään saakka oli kuulunut kirkolle. Hän ei ollut
edes päivääkään laiminlyönyt uskonnollisia velvollisuuksiaan, sillä
hänen puolisonsa, vapaa-ajattelija Berthereau, Salvanin ystävä, meni
niin pitkälle heikkoudessaan että seurasi häntä messuun rakkaudesta
häneen. Mutta hän oli tuntenut intohimoisen rakkauden, jolla tuo
erinomainen mies joka hetki oli ympäröinyt hänet ja se täytti hänet yhä
vieläkin. Vaikka hänen miehensä oli kuollut niin kauvan aikaa sitten oli
hän yhä hänen, eli yksinomaan hänen muistostaan, viettäen loppuikänsä
ikäänkuin hänen rakkaan haamunsa sylissä. Tämä selitti hänen pitkät
vaitiolonsa, hänen kohtaloonsa alistuneen, vaatimattoman elämänsä
pienessä, synkässä talossa, johon hän tyttärensä kanssa oli vetäytynyt
niinkuin luostariin. Hän ei ollut hetkeäkään ajatellut uusiin naimisiin
menemistä, hänestä oli tullut toinen rouva Duparque, ankaran
uskonnollinen ja jumalaapelkääväinen, hän kävi aina mustaan puettuna,
kasvot olivat vahankarvaiset, käytös nöyrä ja masentunut ankaran
isoäidin vallan alla, joka painoi koko taloa. Joskus vain näkyi hänen
velton suunsa ympärillä katkera piirre, hänen nöyrissä silmissään
välähti vastustus, kun hänessä heräsi ääretön entisen rakkauden onnen
kaipuu, tuon kylmän, uskonnonharjoitusten täyttämän tyhjyyden pohjalla,
jossa hän niin kauvan oli kitunut. Viime aikoina oli hänen tyttärensä
Genevièven hirveä ahdistus, vaimon taistelu papin ja puolison välillä
herättänyt hänet raukkamaisesta välinpitämättömyydestään niin että hän
oli uskaltanut vastustaa itse hirveää isoäitiäkin.

Nyt oli rouva Berthereau kuolemaisillaan ja iloitsi omasta puolestaan
tästä vapautuksesta. Mutta huomatessaan voimiensa päivä päivältä
vähenevän tunsi hän yhä suurempaa surua siitä että Geneviève jäisi yksin
kärsimään, kokonaan rouva Duparquen valtaan. Miten kävisi hänen
lapsiraukkansa ankarassa orjuudessa, tässä kuolleessa talossa, jossa hän
niin paljon oli kärsinyt, kun hän ei enään olisi täällä? Hänen oli
mahdoton lähteä täältä tekemättä mitään, sanomatta mitään, joka voisi
pelastaa hänet, auttaa häntä saavuttamaan edes hiukan terveyttä ja
onnea. Se oli lakkaamatta hänen mielessään ja hän uskalsi tehdä sen
eräänä iltana, jolloin hän vielä jaksoi puhua, vaikkakin hyvin hiljaa ja
hitaasti.

Oli syyskuun ilta, lämmin ja sateinen. Yö läheni, pieni luostarin
tapaisesti sisustettu huone, vanhoine pähkinäpuuhuonekaluineen,
pimeni vähitellen. Sairas, joka ei voinut maata saamatta heti
tukehtumiskohtauksia, istui lepotuolillaan tyynyjen nojassa. Vaikka hän
oli tuskin viidenkymmenenkuuden ikäinen näyttivät hänen surumieliset,
kuihtuneet kasvonsa jo sangen vanhoilta, hänen elämänsä tyhjyys oli
ikäänkuin kalventanut ne. Geneviève istui lähellä häntä nojatuolissa ja
Louise oli juuri tuonut kupillisen maitoa, ainoa mitä sairas vielä
saattoi nauttia. Raskas hiljaisuus painoi taloa, Kapusiinien kappelin
viimeinen kellonsoitto oli juuri kaikunut pienen, aution torin
kuolleessa ilmassa.

-- Tyttäreni, sanoi rouva Berthereau hitaasti, heikolla äänellään, koska
olemme yksin, pyydän että kuuntelet minua, sillä minulla on jotain
sanottavaa sinulle ja on jo aika kiirehtiä.

Hämmästyneenä tahtoi Geneviève keskeyttää hänet, peläten sairaan
rasittuvan tästä viimeisestä ponnistuksesta. Mutta kun tämä teki
päättäväisen liikkeen, kysyi hän ainoastaan:

-- Äiti, tahdotko puhua minulle yksin? tuleeko Louisen poistua?

Rouva Berthereau oli hetken ääneti. Hän oli luonut katseensa pitkään ja
kauniiseen nuoreen tyttöön, joka hellästi katseli häntä avomielisillä
silmillään. Hän kuiskasi vihdoin:

-- Minusta on parempi että Louise jääpi. Hän on seitsemäntoista vuotias,
hänenkin täytyy tietää... Rakas pienokaiseni, istu tähän viereeni.

Louise istuutui hänen viereensä tuolille ja sairas tarttui hänen
käteensä.

-- Tiedän kuinka järkevä ja rohkea olet ja jos joskus olenkin paheksinut
käytöstäsi, annan kuitenkin arvoa suoruudellesi... Nyt viimeisellä
hetkelläni uskon ainoastaan hyvyyteen.

Hän kokosi ajatuksiaan vielä hetken, hän katsoi avonaisesta akkunasta
tummenevaa taivasta, ikäänkuin lukeakseen koko pitkän, surullisen
elämänsä auringon viimeisissä säteissä. Sitten siirtyi hänen katseensa
jälleen tyttäreensä, jota hän katseli kauan aikaa sanomattoman säälin
ilme silmissään.

-- Geneviève, minun on niin vaikea jättää sinut niin onnettomaksi... Ei,
elä kiellä, joskus yöllä kuulen sinun nyyhkytyksesi tuolta ylhäältä
pääni päältä, kun et voi nukkua. Ja minä tunnen tuskasi, tunnen kuinka
taistelut raatelevat sinua... Vuosikausia olet kärsinyt, eikä minulla
ole ollut rohkeutta auttaa sinua.

Kyyneleet vuosivat Genevièven silmistä. Hänen omien kärsimyksiensä
mainitseminen tällä surullisella hetkellä koski häneen.

-- Äiti, minä pyydän, älä ajattele minua. Minulla ei ole kuin yksi suru,
se että kadotan sinut.

-- Ei, ei, tyttäreni, jokainen lähtee täältä vuorostaan, tyytyväisenä
tai epätoivoisena, riippuen siitä millaiseksi hän on osannut muodostaa
elämänsä. Mutta ne, jotka jäävät tänne, eivät saa turhaan tuottaa
itselleen kärsimyksiä, kun he vielä voivat olla onnellisia.

Hän pani kätensä ristiin ja kohotti ne ylös, hartaasti rukoilevalla
liikkeellä:

-- Oi! tyttäreni, elä jää päiväksikään tähän taloon. Kiiruhda, ota
lapset mukaasi ja palaa puolisosi luo.

Geneviève ei ennättänyt edes vastata. Suuri musta varjo ilmestyi
huoneeseen, rouva Duparque oli hiljaa astunut sisään. Hän kulki
lakkaamatta huoneesta huoneeseen, oli heti levoton kun ei tiennyt missä
Geneviève ja Louise olivat, epäillen heitä alinomaa. Koska he
piiloutuivat, eivätkö he silloin tehneet pahaa? Etenkään hän ei pitänyt
siitä että he olivat kauvan aikaa yhdessä rouva Berthereaun luona,
peläten lakkaamatta että he puhuisivat siellä jotain kiellettyä. Hän oli
siis varovaisesti hiipinyt ylös portaita ja eroitettuaan muutamia sanoja
oli hän varovasti aukaissut oven, saadakseen heidät kiinni teosta.

-- Mitä sanot, tyttäreni? kysyi hän käskevästi, kuivalla, vihasta
vapisevalla äänellään.

Ennestäänkin kalpea sairas tuli vielä kalpeammaksi, Geneviève ja Louise
hämmästyivät ja odottivat levottomina mitä seuraisi.

-- Mitä sanot tyttäreni? Etkö tiedä että Jumala kuulee sinut?

Rouva Berthereau oli heittäytynyt tyynyä vasten, sulkien silmänsä,
ikäänkuin kootakseen kaiken rohkeutensa. Hän olisi niin mielellään
tahtonut puhua Genevièvelle yksin eikä antautua taisteluun peljättävän
isoäidin kanssa. Koko elämänsä oli hän karttanut tätä yhteentörmäystä,
tätä taistelua, jossa hän jo edeltäpäin tunsi tulevansa voitetuksi.
Mutta nyt hänellä oli vain muutamia tunteja jälellä ollakseen rohkea ja
hyvä, hän aukasi silmänsä ja uskalsi vihdoin puhua.

-- Jumala kuulkoon minut, äitini! Luulen täyttäväni velvollisuuteni kun
kehoitan tytärtäni ottamaan lapsensa ja palaamaan puolisonsa luo, sillä
hänen terveytensä ja hänen ainoa onnensa ovat siellä, tuossa kodissa,
jonka hän niin ajattelemattomasti jätti.

Rouva Duparque oli heti alussa tahtonut keskeyttää hänet raivokkaalla
liikkeellä. Sitten antoi hän sairaan jatkaa, kenties tuntien kuoleman
majesteetin, joka jo täytti huoneen henkäyksellään, hämillään tuosta
huudosta, joka puhkesi orjuutetun ihmisraukan huulilta kun hänen
järkensä ja rakkautensa vapautuivat viimeisellä hetkellä. Ääretön
ahdistus vallitsi huoneessa, jossa neljä naista, neljä sukupolvea olivat
yhdessä.

Kaikki neljä olivat toistensa näköisiä, kookasvartaloisia,
pitkäkasvoisia, komeanenäisiä. Mutta seitsemänkymmenenkahdeksan vuotias
rouva Duparque, vahvoine leukoineen ja jäykkien ryppyjen uurtamine
poskineen oli laihtunut ja kuivettunut ankarissa uskonnon
harjoituksissaan; rouva Berthereau sitä vastoin, joka äskettäin oli
täyttänyt viidennenkymmenennenkuudennen ikävuotensa, oli sairaudestaan
huolimatta lihavampi ja notkeampi ja hänen kalpeille kasvoilleen oli
painanut leimansa tuo lyhyt rakkauden onni, jota hän aina oli kaivannut.
Näistä kahdesta tummasta ja vakavasta naisesta oli Geneviève syntynyt,
mutta hänessä huomasi myöskin isän vaikutusta. Hän oli vaalea, iloinen,
rakastava ja suloinen vielä kolmenkymmenenseitsemän vuoden ikäisenä; ja
pian kahdeksantoista vuotias Louise oli taas tumma, mutta hänen
hiuksensa olivat kullanruskeat niinkuin Markuksella, jolta hän myös oli
saanut leveän otsansa ja suuret, loistavat silmänsä, joissa paloi
totuuden rakkaus. Henkisessä suhteessa oli tapahtunut samallainen
kehitys: isoäiti oli kokonaan kirkon orja, hänen sielunsa ja ruumiinsa
oli kukistettu, hän oli erehdyksen ja orjuuden tottelevainen levittäjä;
tytär täytti vielä uskonnolliset velvollisuutensa, oli yhä kirkon
vallassa, mutta levottomana, kidutettuna, sillä hän oli tuntenut
inhimillisen onnen; tyttärentyttären onnettomassa sydämmessä ja järjessä
kävi katolilaisuus viimeistä taisteluaan, hänestä taistelivat hänen
mystillinen ja valheellinen kasvatuksensa sekä puolison rakkauden ja
äidin hellyyden elävä todellisuus ja hän tarvitsi kaikki voimansa
vapautuakseen: tyttärentyttären tytär oli vihdoinkin vapautunut, oli
päässyt irti papin vallasta ja palannut onnelliseen luontoon, auringon
hyväätekevään valoon.

Rouva Berthereau jatkoi hitaasti, matalalla äänellään.

-- Kuule, Genevièveni, älä jää tänne kauemmaksi. Kun minä en enää ole
täällä, niin lähde heti... Minun onnettomuuteni alkoi silloin kun
kadotin isäsi. Hän rakasti minua, minä olen elänyt ainoastaan niinä
hetkinä, jotka vietin hänen läheisyydessään, hänen sylissään. Olen usein
katunut että en silloin nauttinut niistä syvemmin, sillä en
järjettömässä erehdyksessäni ymmärtänyt niiden arvoa, en tuntenut kuinka
suloisia, kuinka verrattomia ne olivat ennen kun leskenä muutettuani
tänne, jossa ei ollut rakkautta ja jossa olin eroitettuna maailmasta...
Voi tämän talon jäistä kylmyyttä, jossa olen värissyt, sen hiljaisuutta
ja synkkyyttä, jossa joka hetki olen kitunut, uskaltamatta edes aukaista
akkunaa hengittääkseni elämää, niin järjetön ja raukkamainen olin!

Rouva Duparque seisoi liikkumattomana eikä keskeyttänyt. Kuullessaan
tuon tuskan huudon teki hän kuitenkin vastustavan liikkeen.

-- Tyttäreni, en kiellä sinua puhumasta, vaikka olisi parasta kutsua
tänne isä Theodosius, jos sinulla on jotain tunnustettavaa... Koska et
ollut kokonaan Jumalan, miksi tulit sitten luokseni? Tiesit kyllä että
täällä tapaisit yksin Jumalan.

-- Olen tunnustanut syntini, vastasi kuoleva lempeästi, en ole lähtevä
täältä saamatta viimeistä voitelua, sillä olen kokonaan Jumalan, en voi
muuta kuin kuulua hänelle nyt... Vaikka olenkin niin paljon surrut
puolisoni kuolemaa, en ole koskaan katunut sitä että tulin tänne. Minne
olisin mennyt? Minulla ei ollut muuta turvapaikkaa, minä olin liiaksi
uskonnon läpitunkema, koettaakseni kertaakaan hakea onnea muualta. Olen
siis elänyt niinkuin minun täytyi elää... Mutta tyttäreni kärsii nyt
liiaksi vuorostaan, ja hän on vapaa, hänellä on puoliso, joka rakastaa
häntä, enkä minä tahdo että minun surullinen kohtaloni tällaisessa
tyhjyydessä tulee hänenkin osakseen. Sinä seuraat neuvoani, eikö niin,
tyttäreni.

Hellällä, rukoilevalla liikkeellä oli hän ojentanut vahankarvaiset
käsiraukkansa tytärtään kohden ja Geneviève heittäytyi polvilleen hänen
viereensä, sydänjuuriaan myöten liikutettuna tästä harvinaisesta
kohtauksesta, rakkauden heräämisestä kuolemassa, ja suuret kyyneleet
vierivät pitkin hänen poskiaan.

-- Äiti, äiti, rukoilen sinua, älä kärsi noin paljon minun tähteni.
Tuotat minulle tuskaa ajatellessasi ainoastaan minua, kun meidän
kaikkien ainoa toivomme on tuottaa sinulle hiukan iloa, sinulle, joka
tahdot lähteä täältä niin epätoivoisena.

Mutta rouva Berthereaun valtasi yhä kasvava innostus. Hän otti
tyttärensä pään käsiensä väliin ja katseli häntä silmiin.

-- Ei, ei, kuule minua vielä... Jättäessäni sinut, ei minulla enää voi
olla muuta iloa kun varmuus siitä että et tahdo alkaa täällä uudestaan
minun kärsimyksiäni ja ahdistustani. Anna minulle tämä viimeinen
lohdutus, anna minulle ennen lähtöäni varma lupaus... Kuuletko, minä
vaadin sitä sinulta, niin kauvan kuin minulla on vähääkään voimaa puhua.
Pelasta itsesi tästä valheen ja kuoleman talosta, palaa kotiisi,
puolisosi luo. Vie hänelle lapsensa takaisin, rakastakaa toisianne koko
sielustanne. Se on elämä ja totuus ja onni... Minä rukoilen sinua,
tyttäreni, lupaa minulle, vanno minulle noudattavasi viimeistä toivoani!

Kun Geneviève nyyhkytysten tukahduttamana ei vastannut, kääntyi hän
Louisen puoleen, joka myöskin syvästi liikutettuna oli polvistunut
lepotuolin toiselle puolelle.

-- Auta sinä minua, hyvä lapseni. Minä tunnen ajatuksesi, olen kyllä
huomannut kuinka olet tehnyt työtä ja ponnistellut saadaksesi äitisi
takaisin kotiin. Sinä olet pikku haltija, sangen ymmärtäväinen pieni
ihminen, joka on tehnyt paljon tuottaakseen meille kaikille neljälle
hiukan rauhaa... Sinun äitisi täytyy luvata, eikö niin? Käske hänen
tekemään minulle suuren ilon lupaamalla tulla onnelliseksi!

Louise oli tarttunut murheellisen naisen käsiin ja hän suuteli niitä
sopertaen:

-- Oi! isoäiti, isoäiti, kuinka hyvä olet ja kuinka sinua rakastan!...
Äiti on muistava sinun viimeistä tahtoasi. Hän on ajatteleva, hän on
seuraava sydämmensä ääntä, ole varma siitä.

Rouva Duparque seisoi jäykkänä, liikahtamatta. Hänen syvien ryppyjen
uurtamissa, jähmettyneissä kasvoissaan elivät ainoastaan silmät ja
raivokas viha oli syttynyt niissä kun hän koetti hillitä itseään jottei
kohtelisi ankarasti kuolevaa. Vihdoin hän murisi vihaisesti:

-- Olkaa vaiti kaikki kolme! Te olette onnettomia syntisiä,
jotka vastustatte Jumalaa ja jotka helvetin liekeissä saatte
rangaistuksenne... Olkaa vaiti, en tahdo kuulla sanaakaan enää! Enkö
sitten enää ole herra täällä, isoäiti? Sinut tyttäreni, on sairaus
hämmentänyt, tahdon uskoa sen; sinussa tyttärentyttäreni on pahahenki,
annan anteeksi sinulle että et vielä kokonaan ole voinut karkoittaa sitä
katumuksestasi huolimatta; ja sinut tyttärentyttärentyttäreni, toivon
yhä voivani pelastaa kadotuksesta, kun vaan kerran saan kasvattaa
sinua... Olkaa vaiti, tyttäreni, te, joita ilman minua ei olisi
olemassa! Minä se olen, joka käsken ja se olisi vielä yksi kuoleman
synti, jos ette tottelisi minua!

Hän oli ikäänkuin kasvanut, hän puhui ankarasti, vihan ja koston
Jumalansa nimessä. Mutta hänen tyttärensä, joka tunsi että lähenevä
kuolema jo oli vapauttanut hänet, uskalsi jatkaa kiellosta huolimatta.

-- Enemmän kuin kaksikymmentä vuotta olen vaijennut, ja jos ei viimeinen
hetkeni olisi tullut, olisin ehkä niin raukkamainen että tottelisin ja
vaikenisin vieläkin... Se on liikaa. Kaikki mikä on kiduttanut minua,
kaikki mitä olen jättänyt sanomatta vaivaisi minua haudassakin. En voi
viedä sitä mukanani sinne. Kaikesta huolimatta on kauvan tukehutettu
huuto pääsevä huuliltani... Oi! tyttäreni, minä rukoilen sinua, lupaa
minulle, lupaa minulle!

Raivostuneena toisti rouva Duparque kovemmalla äänellä:

-- Geneviève, minä, isoäitisi, kiellän sinua puhumasta.

Kun Louise näki äitinsä yhä nyyhkyttävän, hirveimmän taistelun
raatelemana, kasvot kätkettyinä peitteeseen, uskalsi hän vastata
päättäväisellä mutta kohteliaalla tavallaan.

-- Isoäiti, täytyy olla hyvä isoäiti Berthereaulle, joka on niin sairas.
Äiti on myöskin heikko ja on julmaa saattaa häntä noin liikutetuksi...
Eikö jokaisen tule noudattaa omaatuntoaan?

Silloin Geneviève, antamatta rouva Duparquelle aikaa taas keskeyttää,
kohotti päänsä ja syleili kiihkeästi kuolevaa, sydän heltyneenä
tyttärensä lempeästä rohkeudesta.

-- Äiti, äiti, nuku rauhassa, en tahdo että sinä minun tähteni kärsit...
Minä lupaan muistaa viimeistä toivoasi, lupaan tehdä kaikki, mitä
rakkauteni sinuun kehoittaa... Niin, niin, ei ole muuta kuin hyvyys, ei
muuta kuin rakkaus, se on ainoa totuus.

Ja kun rouva Berthereau uupuneena, mutta kasvot taivaallisen hymyn
kirkastamina, painoi tytärtään rintaansa vasten, teki rouva Duparque
viimeisen uhkaavan liikkeen. Pimeä oli tullut, huonetta valaisi
ainoastaan heikko valo puhtaalta taivaalta, jolla ensimmäiset tähdet
syttyivät; ja avonaisesta akkunasta levisi huoneeseen pienen, aution
torin syvä hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan lapsen nauru. Tässä
läheisen kuoleman majesteettisen hengähdyksen täyttämässä rauhassa sanoi
itsepäinen, sokea ja kuuro isoäiti vielä:

-- Te ette enään ole minun, ei tytär, ei tyttärentytär, eikä tyttären
tyttärentytär. Te kuljette kaikki iankaikkista kadotusta kohden. Menkää,
menkää! Jumala hylkää teidät, ja minä hylkään teidät!

Sitten hän läksi ja sulki vihaisesti oven. Pimeään, hiljaiseen
huoneeseen jäi ainoastaan kuoleva äiti tyttärensä ja tyttärentyttärensä
väliin, yhdistyneinä yhteen ainoaan syleilyyn. Hitaasti virtasivat
kaikkien silmistä kyyneleet, samalla kertaa suloiset ja katkerat.

Kaksi päivää myöhemmin rouva Berthereau kuoli hyvänä katolisena, saatuaan
viimeisen voitelun niin kuin oli toivonut. Kirkossa huomattiin syvään
suruun pukeutuneen rouva Duparquen vakava käytös. Louise yksin oli hänen
mukanaan, sillä Genevièven oli täytynyt jäädä vuoteeseen hermokohtauksen
tähden, joka oli niin ankara, että hän ei näyttänyt näkevän, eikä
kuulevan. Kolme päivää makasi hän vielä samalla lailla kasvot seinään
päin, tahtomatta vastata kellekään, ei edes tyttärelleen. Hän kärsi
varmaankin hirveästi, syviä huokauksia pääsi hänen rinnastaan ja itkun
kohtaukset tärisyttivät koko hänen ruumistaan. Kun isoäiti tuli
huoneeseen ja viipyi siellä useita tuntoja saarnaten hänelle ja koettaen
todistaa että oli välttämätöntä lepyttää Jumalan vihaa, joutui hän vielä
ankarampien kohtauksien uhriksi, huusi ja sai suonenvedon. Louise, joka
tahtoi äidiltään poistaa edes tämän tuskan viimeisessä taistelussa, joka
raateli häntä, sulki vihdoin oven eikä laskenut ketään huoneeseen.

Neljäntenä päivänä tapahtui ratkaisu. Pélagie yksin pääsi huoneeseen
talousaskareidensa nojalla. Hän oli kuudenkymmenen vuotias ja hänen
epämiellyttävät kasvonsa, suurine nenineen ja ohuine huulineen olivat
vieläkin laihtuneet, ikäänkuin kuivettuneet. Viime aikoina hän oli
tullut aivan sietämättömäksi, mutisi lakkaamatta vihaisia sanoja, piti
kurissa itse hirveää emäntäänsä ja heitti ulos ovesta vaimot, jotka tämä
oli uskaltanut ottaa hänelle avuksi. Mutta rouva Duparque piti hänet
palveluksessaan niinkuin vanhan työaseen, joka aina oli ollut hänen
käytettävänään, luullen että ei voisi elää ellei hänellä olisi tätä
käskyläistä, tätä orjaa, jonka avulla hän levitti valtansa kaikkeen mikä
ympäröi häntä. Hän käytti vanhaa palvelijaa vakoojanaan, halpojen
mielijohteittensa toimeenpanijana ja hänen täytyi vuorostaan kärsiä
hänen valtaansa, sietää hänen huonoja tuuliaan, ikävyyksiä ja riitoja,
joilla hän täytti talon.

Neljännen päivän aamuna, ensimmäisen suuruksen jälkeen Pélagie, joka oli
ollut korjaamassa ruokaa Genevièven huoneesta, juoksi kauhistuneena
emäntänsä luo ja sanoi:

-- Tietääkö rouva mitä ylhäällä tehdään? He täyttävät matkalaukkujaan.

-- Äiti ja tytärkö?

-- Niin, rouva. Eivätkä he ollenkaan salaa sitä, tyttö käy omassa
huoneessaan, tuo sieltä sylittäin liinavaatteita... Jos rouva tahtoo
mennä katsomaan, niin ovi on selko selällään.

Sanaakaan sanomatta, jähmettyneen näköisenä rouva Duparque meni
yläkertaan. Ja hän tapasi todella Genevièven ja Louisen täyttämässä
matkalaukkujaan, ikäänkuin aikoisivat heti lähteä ja kuusivuotias pikku
Clément istui sangen viisaan näköisenä tuolilla katsellen valmistuksia.
He kohottivat vaan hiukan päätään ja jatkoivat työtään.

Hetken hiljaisuuden kuluttua rouva Duparque kysyi vielä kylmempänä ja
jäykempänä kuin tavallisesti eikä ainoakaan ryppy hänen kasvoissaan
liikkunut:

-- Voit siis paremmin Geneviève?

-- Kyllä, isoäiti. Minulla on vielä kuumetta, mutta minä en parantuisi
koskaan, jos jäisin tänne.

-- Olet päättänyt mennä muualle, näen sen. Minne menet?

Geneviève kohotti taas päätään, silmät vielä kyynelissä, koko ruumis
vapisevana.

-- Menen sinne minne lupasin äidilleni. Neljä päivää olen taistellut ja
kärsinyt sen tähden.

Syntyi hiljaisuus.

-- Minä en pitänyt lupausta sitovana, luulin että teit sen vaan
lohduttaaksesi häntä... Palaat siis tuon miehen luo. Sinulla näyttää
todella olevan hyvin vähän ylpeyttä.

-- Oi ylpeyttä! niin, kyllä tiedän, ylpeyden avulla olet kauan
pidättänyt minua... Minä olen ollut niin ylpeä että olen itkenyt monta
yötä tahtomatta tunnustaa erehdystäni... Ja vihdoin selvesi minulle
tämän ylpeyden järjettömyys, kurjuuteni on suuri.

-- Onneton, ei katumus eivätkä rukoukset ole siis voineet poistaa
sinusta myrkkyä? Myrkky täyttää sinut uudelleen ja syöksee sinut viimein
iankaikkiseen rangaistukseen, jos lankeat uudelleen inhoittavaan
syntiisi.

-- Mistä myrkystä puhut? Puolisoni rakastaa minua ja kaikesta huolimatta
rakastan minäkin häntä yhä: Tämäkö se on tuo myrkky?... Olen taistellut
viisi vuotta, olen tahtonut kokonaan antautua Jumalalle, miksi ei Jumala
sitten ole täyttänyt hirveää tyhjyyttä sielussani, josta olen koettanut
poistaa kaiken muun, tehdäkseni hänet sen ainoaksi kaikkivaltiaaksi
herraksi? Uskonto ei ole korvannut minulle puolison onnea eikä äidin
hellyyttä ja jos palaan takaisin tähän onneen ja tähän hellyyteen,
tapahtuu se siksi että tuo taivas, josta olen löytänyt ainoastaan
pettymyksiä ja valhetta, on kadonnut minulta.

-- Sinä pilkkaat Jumalaa, tyttäreni, ja olet saava kärsiä siitä
kauheimpia tuskia... Ellei myrkky, joka on kiduttanut sinua, tullut
saatanalta, olisi se siis tullut Jumalalta. Sinun uskosi häviää, sinä
olet Jumalan kieltämisen ja täydellisen kadotuksen tiellä.

-- Se on totta, viime aikoina olen joka päivä kadottanut uskoani. En
uskaltanut tunnustaa sitä itsellenikään, mutta kärsimyksieni ohella on
minussa tapahtunut vitkallinen työ, joka on puhaltanut pois lapsuuteni
ja nuoruuteni uskon... Onko se kummallista! Haaveellisen lapsuuteni ja
jumalisen nuoruuteni muistot heräsivät minussa salaperäisine
aavistuksineen, uskonnollisine menoineen ja samalla heräsi kiihkeä
Jesuksen kaipuu, silloin tulin tänne. Ja kun taas sain vaipua tuohon
salaperäiseen maailmaan, kun tahdoin antautua Jesukselle laulun ja
kukkien tuoksun täyttämässä kappelissa, kalpenivat nuo unelmat
vähitellen, muuttuivat pettäviksi mielikuviksi, joissa mikään elävästä
olennostani ei löytänyt tyydytystä... Niin, myrkky oli siis tuo
ensimmäinen kasvatus, tuo erehdys, jota lapsuudesta saakka tyrkytettiin
minulle, jonka vaikutuksen heräämisestä myöhemmin niin paljon sain
kärsiä ja josta voin parantua vasta silloin kuin huono hapatus kokonaan
on poistettu minusta... Parantunenko milloinkaan? olen vielä niin
muserrettu!

Rouva Duparque hillitsi itseään, ymmärtäen että kiivastuminen hänen
puoleltaan tekisi eron täydelliseksi hänen ja noiden kahden naisen,
hänen ainoitten elossa olevien sukulaistensa sekä tuon pienen pojan
välillä, joka istui tuolilla kuunnellen tarkkaavaisesti vaikka mitään
ymmärtämättä. Hän teki vielä viimeisen ponnistuksen, kääntyen Louisen
puoleen.

-- Sinä, lapsi raukka, olet enin surkuteltava ja minä vapisen
ajatellessani millaiseen synnin kuiluun syökset... Jos olisit käynyt
ripillä, olisi kaikki nämä onnettomuudet vältetty. Jumala rankaisee
meitä siitä että emme kyenneet voittamaan sinun hurjaa vastustustasi. Ja
vieläkin on aika; kuinka suuren armon tuottaisitkaan koko talolle, jos
alistuisit, jos lähestyisit pyhää pöytää Jesuksen nöyränä palvelijana!

Nuori tyttö vastasi lempeästi:

-- Miksi palaat tähän, isoäiti. Tiedät kyllä mitä olen luvannut
isälleni. Vastaukseni ei voi vaihdella, olen tekevä päätökseni
kahdenkymmenen vuotiaana, silloin tutkin onko minulla uskoa.

-- Mutta, onneton tyttö, jos palaat tuon miehen luo, joka on teidät
molemmat syössyt kadotukseen, on vastauksesi jo edeltäpäin varma, olet
jäävä ilman uskoa ja ilman uskontoa niin kuin luontokappale!

Äidin ja tyttären vaietessa ja jälleen ryhtyessä työhönsä, isoäiti
lausui viimeisen toivonsa.

-- No, jos molemmat olette päättäneet lähteä, niin jättäkää minulle
ainakin tuo pieni poika, jättäkää minulle Clément. Hän on oleva teidän
mielettömyytenne sovitusuhri, minä kasvatan hänet Jumalan rakkaudessa,
teen hänestä pyhän papin ja meitä on oleva kaksi rukoilemassa että
taivaallinen viha säästäisi teidät peljättävän tuomion päivänä.

Geneviève oli nopeasti kohonnut pystyyn.

-- Jättää sinulle Clément! hänhän on juuri suurin syy lähtööni. En tiedä
enää kuinka häntä kasvattaa, tahdon viedä hänet isänsä luo, yhdessä
koettaaksemme tehdä hänestä kunnon miehen... Ei, ei, minä vien hänet
mukanani.

Louise astui myöskin lähemmäksi, hellänä ja kunnioittavaisena.

-- Miksi sanot jääväsi yksin isoäiti! Me emme tahdo hyljätä sinua, me
käymme usein sinua katsomassa, joka päivä, jos sallit. Ja me rakastamme
sinua suuresti, me koetamme osoittaa sinulle kuinka hartaasti haluamme
tehdä sinut onnelliseksi.

Silloin rouva Duparque ei enää voinut pidättää itseään; vihan tulva,
jota hän niin suurella vaivalla oli saanut hillityksi, virtasi yli
äyräittensä eikä hän voinut estää raivokkaita sanoja.

-- Siinä on kylliksi! olkaa vaiti, en tahdo enää kuulla teitä! Te olette
oikeassa, täyttäkää joutuin matkalaukkunne ja menkää tiehenne, menkää
tiehenne kaikki kolme, minä ajan teidät luotani!... Menkää kirotun
ilkiönne luo, joka on heittänyt lokaa Jumalan ja hänen palvelijainsa
päälle pelastaakseen kahteen kertaan tuomitun, saastaisen juutalaisen!

-- Simon on viaton, huusi Geneviève kiivastuneena vuorostaan, ja ne
jotka ovat tuominneet hänet ovat valehtelijoita ja väärentäjiä.

-- Niin, kyllä tiedän, tuo juttu se on saattanut sinut kadotukseen ja
eroittaa meidät. Sinä uskot juutalaista viattomaksi etkä voi enää uskoa
Jumalaan. Sinun mieletön oikeutesi on taivaallisen vallan kieltämistä...
Siksi on kaikki meidän välillämme loppunut. Mene tiehesi, mene ja ota
lapset mukaasi. Älkää saastuttako enää tätä taloa, älkää kauempaa tehkö
sitä taivaan vihalle alttiiksi. Te olette syy kaikkiin sen
onnettomuuksiin... Älkää koskaan enää astuko tänne jalallanne, minä ajan
teidät ulos, minä karkoitan teidät ainiaaksi. Astuttuanne sen kynnyksen
yli, älkää koskaan enää palatko kolkuttamaan sen ovea, se ei kuitenkaan
aukenisi. Minulla ei enää ole lapsia, olen yksin maailmassa, olen elävä
ja kuoleva yksin.

Ja tuo lähes kahdeksankymmenen vuotias nainen ojensi raivokkaalla
pontevuudella kookkaan vartalonsa, hänen äänensä oli vielä voimakas ja
ryhtinsä käskevä. Hän kirosi, hän rankaisi ja tuomitsi niin kuin vihan
ja kuoleman Jumala. Sitten palasi hän säälimättömänä alakertaan ja
sulkeutui huoneeseensa odottamaan että hänen viimeiset lapsensa
lähtisivät ainiaaksi.

Juuri samana päivänä tuli Salvan tapaamaan Markusta, jonka hän kohtasi
suuressa, kirkkaan syysauringon valaisemassa luokkahuoneessa. Kesälupa
loppuisi kymmenen päivän kuluttua; ja vaikka Markus joka hetki odotti
virastaan eroittamista, tarkasti hän kuitenkin vihkojaan ja
muistiinpanojaan, ikäänkuin valmistuakseen uutta lukuvuotta varten.
Mutta hän ymmärsi heti normaalikoulun johtajan vakavan, vaikka
hymyilevän kasvojen ilmeen.

-- Tällä kertaa se on tapahtunut, vai kuinka?

-- Niin, ystäväni, nyt se on tapahtunut... Le Barazer on tehnyt
täydellisen mullistuksen... Jauffre jättää Jonvillen ja muuttaa
Beaumontiin. Klerikaalinen Chagnat joutuu Moreuxista Dherbecourtiin,
mikä on häpeällistä, hän kun on niin typerä... Minut puolestani on aivan
yksinkertaisesti pantu eläkkeelle, jättääkseni paikkani Mauraisinille.
joka riemuitsee... Ja te ystäväni...

-- Minut on erotettu.

-- Ei, ei, te joudutte epäsuosioon. Teidät lähetetään Jonvilleen.
Jauffren paikalle ja apuopettaja Mignot, jota isku myöskin kohtaa,
joutuu Moreuxiin täyttämään Chagnatin tehtävää.

Markus oli hämmästynyt ja huudahti onnellisena:

-- Minä olen ihastuksissani.

Ja Salvan, joka vartavasten oli kiiruhtanut tuomaan uutista, nauroi
iloisesti.

-- Se on Le Barazerin politiikkaa! Tätä hän valmisti, kun hän tapansa
mukaan koetti voittaa aikaa. Hän tyydytti vihdoin hirveän Sangleboeufin
ja koko maakunnan taantumuspuolueen, kutsuessaan Mauraisinin minun
seuraajakseni ja ylentäessään Jauffren ja Chagnatin. Tämän kautta voi
hän pelastaa teidät ja Mignotin, jota hän näyttää paheksuvan, mutta jota
hän ei kuitenkaan kokonaan tahdo hyljätä. Muuten on hän jättänyt tänne
neiti Mazelinen ja nimittänyt teidän sijallenne Joulicin, erään
parhaista oppilaistani, jonka ymmärrys on mitä vapain ja tervein. Näin
ovat siis Maillebois. Jonville ja Moreux tästä lähin erinomaisten
tulevaisuuden työmiesten käsissä... Enkö ole sanonut teille että kukaan
ei voi muuttaa Le Barazeriä, häneen täytyy tyytyä sellaisenaan,
onnellisena tästäkin puolinaisesta toimenpiteestä.

-- Olen ihastuksissani, toisti Markus. Surin juuri sitä että minun
täytyisi jättää opetustoimi. Aamusta asti olen murheellisena ajatellut
lukukauden alkua. Minne olisin lähtenyt? mitä olisin tehnyt? Tietysti
minun on vaikea jättää tänne lapset, joita rakastan. Mutta lohdutukseni
on, että siellä saan toisia rakastaakseni. Mitä huolin koulun
halpuudesta, kunhan vaan voin jatkaa siellä elämäni tehtävää, hyvän
siemenen kylvämistä, josta yksin voi kasvaa tuleva totuuden ja oikeuden
vilja!... Oi! minä palaan niin mielelläni Jonvilleen, uudella toivolla
varustettuna.

Iloisesti kulki hän edestakaisin valoisassa ja aurinkoisessa luokassa
ikäänkuin uudelleen omistaakseen opettajan toimen, josta eroaminen olisi
ollut niin raskasta hänelle. Sitten hän heittäytyi poikamaisen hilpeästi
Salvanin kaulaan ja syleili häntä. Samassa Mignot, joka myöskin, varmana
siitä että hänet erotettaisiin, oli alkanut hakea itselleen tointa,
palasi epätoivoissaan, saatuaan taaskin kieltävän vastauksen erään
läheisen tehtaan johtajalta. Saatuaan kuulla että hänet oli nimitetty
Moreuxiin ihastui hän vuorostaan.

-- Moreux, Moreux, oikea raakalaismaa. Mutta mitä siitä, koetetaan
sivistää heitä hiukan ja sitten meidän ei tarvitse erota, neljä
kilometriä vain välillämme. Tiedättekö, se ilahuttaa minua kaikkein
enemmän.

Markus oli tyyntynyt, tuska heräsi hänessä, synkistytti taas hänen
silmänsä. Syntyi hiljaisuus, molemmat muut olivat tunteneet ilmassa
väristyksen pettyneitä toiveita ja avonaisista haavoista näiden monien
raunioiden keskellä. Kuinka ankaraa taistelua tarvittaisiinkaan vielä,
kuinka paljon kyyneliä vuotaisikaan ennenkuin kadotettu onni löytyisi
uudelleen! He vaikenivat kaikki kolme ja Salvan, joka seisoi
aurinkoisen, torille avautuvan akkunan ääressä, näytti vaipuneen
surumielisiin mietteihin tuntiessaan kykenemättömyytensä luomaan enemmän
iloa.

-- Kas! huudahti hän äkkiä, odotatteko ketään!

-- Mitä, josko odotan ketään? sanoi Markus.

-- Niin, tuossa on pienet käsirattaat täynnä matkalaukkuja.

Ovi aukeni ja he kääntyivät katsomaan. Samassa astui Geneviève sisään,
taluttaen pikku Clémentiä kädestä, Louise toisella puolellaan. Hämmästys
ja mielenliikutus olivat niin suuret ettei kukaan ensin puhunut
sanaakaan. Markus vapisi. Geneviève virkkoi vihdoin katkonaisella
äänellä:

-- Hyvä Markukseni, minä tuon sinulle poikasi takaisin. Niin, minä annan
hänet takaisin sinulle, hän on sinun, hän on meidän molempien.
Koettakaamme kasvattaa hänestä kunnon mies.

Lapsi oli ojentanut pienet kätensä ja isä nosti hänet syliinsä, painoi
hänet kiihkeästi rintaansa vastaan, samalla kuin äiti, puoliso lausui:

-- Ja minä palaan sinun luoksesi hänen mukanaan, hyvä Markukseni.
Sinähän sanoitkin minulle että toisin hänet takaisin sinulle ja että
itsekin palaisin... Totuus se ensin voitti minut. Sitten sinun kylvösi
varmaankin iti minussa, eikä minussa nyt enään ole ylpeyttä ja olen
tässä, koska rakastan sinua yhä... Olen turhaan etsinyt onnea muualta,
sinun rakkautesi yksin on elävä. Ulkopuolella meitä kahta ja meidän
lapsiamme ei ole kuin mielettömyyttä ja kurjuutta... Ota minut, hyvä
Markukseni, minä annan itseni niin kuin sinäkin itsesi.

Hitaasti hän oli lähestynyt ja aikoi kietoa käsivartensa miehensä
kaulaan, mutta silloin kuului Louisen iloinen ääni.

-- Entä minä, entä minä, isä? Älkää unhottako minua.

-- Oi! niin, rakas pienokaisemme! sanoi Geneviève. Hän on tehnyt niin
paljon tämän onnen hyväksi, hän on ollut niin hellä ja ymmärtäväinen!

Hän oli ottanut Louisen syleilyynsä, hän puristi heitä, häntä ja
Markusta, joka painoi Clémentiä rintaansa vasten. Kaikki neljä olivat
vihdoinkin yhtyneet, heidät sitoi toisiinsa sama hellyyden side, heillä
oli vain yksi sydän, yksi hengitys. Ja mikä syvän inhimillisyyden,
hedelmällisen ja terveen ilon väristys täyttikään tuon suuren, niin
alastoman ja tyhjän koulusalin, joka odotti lapsilauman palaamista!
Suuret liikutuksen kyyneleet täyttivät Salvanin ja Mignotin silmät.

Vihdoin voi Markus puhua ja koko hänen sydämmensä nousi hänen
huulilleen.

-- Oi! rakas vaimo, olet siis terve, koska palaat luokseni. Tiesin sen
kyllä: sinä käytit yhä ankarampia uskonnollisia menoja niinkuin yhä
vaikuttavampia huumausaineita, vaivuttaaksesi luonnon itsessäsi uneen;
ja hyvä luonto poisti kaikesta huolimatta myrkyn, silloin kun uudestaan
tunsit olevasi puoliso ja äiti... Niin, niin, sinä olet oikeassa,
rakkaus on vapauttanut sinut, sinä olet päässyt tuon erehdyksen ja
kuoleman uskonnon vallasta, joka kahdeksantoista vuosisataa on
rasittanut yhteiskuntiamme.

Mutta Geneviève alkoi vavista levottomana, ahdistettuna.

-- Oi! ei, oi! ei, hyvä Markukseni, älä sano niin. Kuka tietää olenko jo
parantunut? Luultavasti en koskaan tule täydellisesti terveeksi...
Meidän Louisemme vasta on kokonaan vapautuva. Tunnen että vika minussa
on parantumaton, minä pelkään lakkaamatta vaipuvani tuohon salaperäiseen
haaveiluun... Minä palaan tänne, minä antaudun uudelleen etsiäkseni
turvaa sinun rinnaltasi jotta sinä lopettaisit alotetun työn. Varjele
minua, paranna minut, älä anna meidän enää koskaan erota.

He syleilivät toisiaan vielä kiinteämmin, yhdeksi ainoaksi olennoksi
sulautuneina. Eikö se ollut hänen suuri tehtävänsä? vaimon ottaminen
kirkolta ja korottaminen oikealle paikalleen miehen rinnalle äitinä ja
toverina, sillä vapautettu nainen yksin voi vapauttaa miehen. Hänen
orjuutensa on meidän.

Louise, joka hetki sitten oli kadonnut, aukasi äkkiä oven, tuoden
mukanaan hengästyneen ja hymyilevän neiti Mazelinen.

-- Äiti, neidin täytyy myös ottaa osaa iloomme. Jospa tietäisit kuinka
hän on rakastanut minua ja kuinka hyvä ja hyödyllinen hän on ollut
täällä!

Geneviève oli astunut opettajatarta vastaan ja syleillyt häntä hellästi.

-- Kyllä tiedän... Kiitos, ystäväni, kaikesta mitä olette tehneet meille
surujemme aikana.

Hyvä neiti Mazeline nauroi kyyneleet silmissä.

-- Oi! älkää nyt minua kiittäkö, ystäväni. Minähän teille saan olla
kiitollinen kaikesta siitä onnesta, jonka tuotatte minulle tänään.

Salvan ja Mignot nauroivat nyt myöskin. Kädenpuristuksia vaihdettiin
vielä. Ja kun Salvan kaikkien yhtä aikaa puhuessa selitti
opettajattarelle uudet virkanimitykset, huudahti Geneviève ilosta:

-- Mitä, me palaamme Jonvilleen, onko se oikein totta?... Oi! Jonville,
tuo yksinäinen ja viehättävä soppi, jossa me niin paljon rakastimme
toisiamme ja jossa me alotimme elää niin onnellisina! Mikä hyvä enne,
kun saamme palata sinne, alottaa siellä uuden elämän rakkaudessa ja
rauhassa!... Maillebois pelotti minua, Jonvillessä olen levollinen.

Uusi rohkeus, rajaton luottamus tulevaisuuteen valtasivat Markuksen.

-- Rakkaus on palannut luoksemme, nyt olemme kaikkivaltiaat. Turhaan
valhe, vääryys, rikos riemuitsevat, meidän on sittenkin ikuinen voitto
tulevaisuudessa.






NELJÄS KIRJA.




I.


Lokakuussa Markus muutti tyynellä ja iloisella mielellä Jonvilleen,
entiseen vaatimattomaan alkeisopettajan paikkaansa. Suuri rauha oli
täyttänyt hänet, uusi rohkeus ja toivo seurasivat väsynyttä
toivottomuutta, johon hän hirveän Rozanin päätöksen johdosta oli
vaipunut.

Koko ihanne ei koskaan toteudu samalla kertaa ja hän melkein soimasi
itseään siitä että oli toivonut ratkaisevaa voittoa. Ihmiskunnan edistys
ei käy niin mahtavin harppauksin ja loistavin teaatteritempuin. Oli
turhamaista uskoa että miljoonat suut yhtaikaa tunnustaisivat oikeuden,
kuvailla mielessään että viattoman paluuta vietettäisiin suurena
kansallisjuhlana, joka tekisi kaikki maan asukkaat veljiksi. Pieninkin,
oikeutetuinkin edistys on saavutettu vasta vuosisatoja kestävän
taistelun jälkeen. Ihmiskunnan jokainen askel eteenpäin on vaatinut
virrottain verta ja kyyneleitä, sadottain uhreja, jotka ovat antaneet
henkensä tulevien sukupolvien onnen tähden. Tässä ainaisessa taistelussa
pahoja voimia vastaan oli siis järjetöntä odottaa ratkaisevaa voittoa,
joka yhdellä kertaa toteuttaisi kaiken toivon, kaikki unelmat
veljellisestä ja oikeudenmukaisesta ihmiskunnasta.

Hän oli sitä paitsi vihdoin käsittänyt kuinka huomattava askel oli
otettu vaivaloisella ja vaarallisella edistyksen tiellä. Taistelun
tuoksinassa, häväistyksille ja haavoille alttiina ei aina huomaa
valloitettua alaa. Luulee olevansa voitettu ja onkin kulkenut paljon
eteenpäin, on lähestynyt päämäärää. Joskin Simonin toinen tuomitseminen
Rozanissa oli tuntunut hirveältä tappiolta, ei hänen puolustajiensa
siveellinen voitto silti ollut vähäarvoisempi. Paljon hyvää oli
saavutettu, vapaa-aatteiset ja jalosydämmiset ihmiset olivat enemmän
liittyneet yhteen, inhimillinen yhteistunne oli laajentunut: kaikkialla
maailmassa oli tehty totuuden ja oikeuden kylvö, joka kerran kasvaisi
vaikkakin hyvän siemenen täytyisi itää vaossa monen pitkän talven
aikana. Suurella vaivalla olivat vanhoilliset luokat vielä joksikin
aikaa pelastaneet menneisyyden rappeutuneen rakennuksen valheiden ja
rikosten avulla. Mutta se oli sittenkin mädäntynyt joka paikasta,
saamansa hirveä isku oli halkaissut sen ylhäältä alas ja tulevat iskut
kukistaisivat sen kokonaan, musertaisivat sen inhoittavaksi soraläjäksi.

Hänen ainoa surunsa olikin enää se että ei ollut ihmeellisestä Simonin
jutusta voinut saada semmoista opetusta, joka salaman välähdyksenä olisi
aukaissut kansan silmät. Toista niin täydellistä, niin ratkaisevaa
tapausta ei luultavasti koskaan enää ilmaantuisi: kaikki mahtavat,
kaikki sortajat liittyivät siinä musertaakseen viattoman miesraukan,
jonka viattomuus saattoi vaaraan tämän maailman mahtavien tekemän
sopimuksen: siinä oli todistettu rikoksesta pappi, sotamies, tuomari ja
ministeri, jotka koettaakseen vielä pettää kansaa olivat keränneet
eriskummallisen kasan halpamaisuuksia, heidät oli saatu kiinni valheesta
ja murhasta; ja vihdoin koko maa oli jakautunut kahteen leiriin,
toisella puolella vanha, rappeutunut ja tuomittu auktoriteettiuskoinen
yhteiskunta, toisella nuori, jo vapautunut tulevaisuuden yhteiskunta,
joka lakkaamatta kulkee suurempaa totuutta ja rauhaa kohden. Jos Simonin
viattomuus olisi tunnustettu, silloin olisi vanhoillinen menneisyys
yhdellä iskulla tullut kukistetuksi, iloinen tulevaisuus ilmaantunut
yksinkertaisimmillekin. Vallankumouksen kirves ei olisi koskaan syvemmin
iskenyt vanhaan madonsyömään yhteiskunta-rakennukseen. Vastustamaton
innostus olisi kohottanut kansan tulevaisuuden kaupunkia kohden.
Muutamissa kuukausissa olisi Simonin juttu vaikuttanut enemmän kansan
vapautuksen ja oikeuden voiton hyväksi kuin vuosisadan taitava
valtioviisaus. Suru siitä että kaikki tämä meni hukkaan, että ihailtava
työ murtui heidän käsissään jäisi ainiaaksi taistelijoiden sydämmiin.

Mutta elämä jatkui, täytyi taistella vielä, taistella aina. Yksi askel
oli otettu, toisia oli otettava. Katkerassa ja tuntemattomassa
todellisuudessa vaati velvollisuus joka päivä uudelleen antamaan verensä
ja kyyneleensä, valloittamaan alaa askel askeleelta, vaikka ei koskaan
palkinnoksi saisi nähdä voittoa. Markus taipui tähän uhraukseen
toivomatta enää saavansa nähdä sitä päivää, jolloin Simonin viattomuus
laillisesti tunnustettaisiin, tulisi koko kansalle selväksi. Hän tunsi
että oli mahdotonta uudelleen ryhtyä juttuun silloisten intohimojen
raivotessa, hän oli varma siitä että syntyisi samat julmat taistelut ja
että juutalainen taas tuomittaisiin muutamien tahdosta ja suurimman osan
raukkamaisuuden tähden. Epäilemättä täytyi odottaa juttuun kuuluneiden
henkilöiden kuolemaa, puolueiden muuttumista, toista valtiollista hetkeä
ennenkuin hallitus uskaltaisi toisen kerran jättää jutun ylioikeuteen,
poistaakseen maan historiasta tämän häpeällisen lehden. David ja
Simonkin näyttivät olevan sitä mieltä yksinäisessä Pyreneain
laaksossaan, josta he kuitenkin lakkaamatta vaanivat onnellista sattumaa
tai löytöä, mutta heidän kätensä olivat sidotut, he tunsivat että heidän
täytyi odottaa, elleivät tahtoneet sytyttää uudelleen hyödytöntä ja
vaarallista sotaa. Ja pakoitettuna odottamaan Markuskin palasi
toimeensa, ainoaan tehtävään, johon hän luotti, pienten ja halpojen
opettamiseen, hän tahtoi levittää totuutta tiedon avulla, joka yksin voi
tehdä kansan oikeudenmukaiseksi. Vähäisestä saavutetusta edistyksestä
tuli hänen kiittää opetustyötään; näiden lasten lastenlapset
tulisivat tiedon kautta hiukan oikeudenmukaisemmiksi; ja heidän
lastenlastenlapsensa olisivat ehkä kylliksi erehdyksistä vapautuneet,
kyllin oikeudenmukaiset korjatakseen rikoksen kohottamalla viattoman
kunniaan. Suuri rauha oli vallannut hänet, hän käsitti että
tarvittaisiin sukupolvia ennenkuin Ranska virkoisi unestaan, ennenkuin
kaikki myrkyt poistuisivat siitä, että tarvittaisiin kokonaan uusi veri,
joka vasta voisi luoda siitä hänen entisten unelmainsa jalomielisen
Ranskan, vapauttajan ja oikeuden sanansaattajan.

Totuus, totuus! ei hän koskaan vielä ollut rakastanut sitä niin
intohimoisesti. Ennen oli se hänelle ollut niin välttämätön kuin ilma,
jota hengitämme, hän ei voinut elää ilman sitä, hänet valtasi tuska,
sietämätön ahdistus heti kuin se ei ollut hänen hallussaan. Nyt kun hän
oli nähnyt sen niin hurjasti ahdistettuna, kiellettynä, haudattuna
syvimpään valheeseen, niinkuin kuolleen, joka ei koskaan heräisi, uskoi
hän siihen vielä enemmän, tunsi että se oli vastustamaton, että se
kykeni räjähyttämään ilmaan koko maailman silloin kun tahdottiin kaivaa
se maan alle. Se vaikutti hetkeäkään lepäämättä, se kulki valon
päämäärää kohden eikä mikään voisi pysäyttää sitä. Hän kohautti
olkapäitään ivallisesti ja halveksivasti nähdessään syyllisten luulevan
hävittäneensä totuuden, polkevansa sitä jaloillaan niinkuin sitä ei enää
olisikaan. Kun hetki tulee, välähtäisi totuus esiin, hajoittaisi heidät
niinkuin tomun, rauhallisena ja säteilevänä. Ja varmuus siitä että
hänellä oli puolellaan aina elävä ja voitollinen totuus antoi hänelle
voimaa ryhtyä toimeensa ja odottaa iloisesti varmaa voittoa, tulkoonpa
se vaikka hänen olemassaolonsa loputtua.

Simonin jutun hirveä näytelmä oli vahvistanut hänen vakuutuksensa,
laajentanut hänen uskonsa. Hän tuomitsi jo porvariston, anastetun vallan
väärinkäytöstä uupuneen vapaamielisen säädyn, joka oli muuttunut
vanhoilliseksi, siirtynyt vapaa-aatteisuudesta alhaisimpaan
klerikalismiin huomatessaan kirkossa ryöstösaaliidensa ja nautintojensa
puolustajan. Nyt oli hän nähnyt sen toimessa, raukkamaisena ja
valheellisena, heikkona ja julmana, oli nähnyt sen kieltävän oikeuden
viattomalta, taipuvan kaikkiin rikoksiin suojellakseen miljooniaan,
peläten vähitellen heräävää kansaa, joka alkoi vaatia osaansa. Ja kun
hän huomasi sen turmeltuneemmaksi ja rappeutuneemmaksi kuin oli
luullutkaan, tuomitsi hän sen pikaiseen häviöön, ellei kansa tahtonut
kuolla parantumattomaan ruttoon. Ainoa pelastus oli nyt kansassa, tuossa
uudessa voimassa, jossa oli ehtymätön varasto miehiä, työtä ja tarmoa.
Hän tunsi sen lakkaamatta nousevan, niin kuin moni uudistettu
ihmiskunta, joka toi yhteiskunnalliseen elämään äärettömän voiman kohota
suurempaa totuutta, oikeutta ja onnea kohden. Ja tämä todisti oikeaksi
hänen valitsemansa tehtävän, tuon näöltään niin vaatimattoman
kyläopettajan tehtävän, joka oikeastaan oli uudenaikainen apostolin
toimi, ainoa tärkeä tehtävä, josta syntyisi tulevaisuuden yhteiskunta.
Ei ollut jalompaa työtä kuin kirkon erehdyksen hävittäminen,
tieteellisen totuuden asettaminen sen sijalle ja ihmiskunnan rauhan
rakentaminen tiedosta ja yhteistunteesta. Tuleva Ranska kasvoi
vainioilla, halvemmassakin kylässä ja siellä oli toimittava ja
voitettava.

Markus ryhtyi heti toimeen. Oli korjattava vahinko, jonka Jauffre oli
sallinut tapahtua luovuttaessaan Jonvillen kirkkoherra Cognassen
mielivaltaan. Mutta minkä ilon ensimmäiset muuttopäivät tuottivatkaan
sovinnon tehneelle perheelle, kun se sai entisessä köyhässä pesässään
alkaa uuden elämänsä. Kuluneina kuutenatoista vuotena ei siinä ollut
mitään muuttunut, siellä oli sama pieni koulu, sama ahdas asunto
puutarhoineen. Seinät oli puhdistettu, kaikki oli melkein siistiä,
Genevièven toimeenpaneman suuren pesun jälkeen ja hän kutsui Markusta
lakkaamatta luokseen herättääkseen hänen muistonsa, onnellisena nauraen
kaikelle, mikä kertoi menneisyydestä.

-- Oi! tule katsomaan hyödyllisten hyönteisten taulua, jonka ripustit
luokan seinälle. Se on siinä vieläkin... Entä nämä minun asettamani
naulat lapsien lakkeja varten... Ja tuolla kaapin pohjassa pyökkipuiset
geometriset kuviot, jotka sinä itse teit.

Markus riensi paikalle, iloitsi hänen kanssaan. Sitten hän vuorostaan
kutsui Genevièveä.

-- Tule tänne, tule pian tänne!... Katso, näetkö tuolla alkoovin
seinällä puukolla kaiverrettua päivänmäärää? Muistathan että kaiversin
sen sinä päivänä, jolloin Louise syntyi... Ja muistatko halkeamaa
katossa, me katselimme sitä maatessamme, laskimme leikkiä ja sanoimme
että tähdet tulivat meitä katselemaan ja meille hymyilemään.

Sitten molemmat kulkiessaan pienessä puutarhassa löysivät uusia
muistoja, iloitsivat yhdessä.

-- Katsohan vanhaa viikunapuuta! se on aivan samallainen, ikäänkuin
olisimme eilen nähneet sen... Noiden hierakoiden sijassa meillä oli
mansikkarivi, sellaisen me istutamme uudelleen... Pumppu on korjattu, se
ei ole vahinko. Tällä voi ehkä kastella puutarhaa... Penkkimme, oi!
meidän penkkimme villiviiniköynnöksen varjossa! Siihen meidän täytyy
istua ja syleillä toisiamme. Nykyhetken lämmin suudelma saattaa
unohtamaan kaikki nuoruusajan suudelmat.

He olivat heltyneet kyyneliin ja painoivat toisiaan rintaansa vasten
uudestaan alkavassa onnessaan. Suuri luottamus valtasi heidät tässä
ystävällisessä ympäristössä, johon heiltä ei ollut jäänyt ainoatakaan
kyyneltä, kaikki lähensi heitä siellä toisiinsa ja lupasi heille
voittoa.

Heti ensimmäisinä päivinä täytyi heidän erota Louisesta, joka läksi
Fontenayn alkeisnormaalikouluun, missä hän oli oppilaana. Hän tahtoi
omasta halustaan ja rakkaudesta isäänsä tulla opettajattareksi, samoin
kuin tämä oli halpa kyläopettaja. Markus ja Geneviève, jotka jäivät
yksin pienen Clémentin kanssa, tulivat kaikesta huolimatta alakuloisiksi
hänen lähdettyään ja painautuivat vielä lähemmäksi toisiaan että eivät
niin paljon tuntisi hänen jättämäänsä tyhjyyttä. Heillä oli kuitenkin
Clément, hän antoi heille työtä, alkoi muuttua pikku mieheksi, jonka
järjen heräämistä he hellästi valvoivat. Sitä paitsi Markus oli saanut
Genevièven ottamaan huostaansa tyttöjen koulun, pyydettyään ensin
Salvania taivuttamaan Le Barazerin nimittämään hänet tähän toimeen.
Luostarista päästessään oli Genevièvellä jo tietotodistus ja
opettajatodistus; ja syynä siihen että hän ei silloin kuin hänen
miehensä nimitettiin Jonvilleen itse ottanut tyttöjen koulua oli se että
neiti Mazeline johti sitä. Mutta nyt kun Jauffren ja hänen vaimonsa
yleneminen oli jättänyt vapaaksi molemmat paikat, oli mukavinta uskoa
molemmat koulut uuden perheen haltuun, pojat miehelle, tytöt vaimolle,
jota tapaa hallitus viisaasti kyllä noudattaa. Markuksen mielestä oli
siitä kaikellaisia etuja, johto joutuisi yksiin käsiin, hän saisi
hartaan työtoverin, joka työskentelisi saman tarkoituksen hyväksi,
auttaisi eikä vastustaisi häntä kulussaan tulevaisuutta kohden. Ja
lisäksi (vaikka Geneviève ei mitenkään huolestuttanut häntä), eikö tämä
pakottaisi häntä kokonaan valloittamaan takaisin järkensä, tekemällä
hänestä kasvattajan, pienten naisten, tulevien puolisojen ja äitien,
hienotuntoisuuden ja järjen vartijan? Ja eikö se vielä enemmän
yhdistäisi heitä, sulattaisi heitä kokonaan toisiinsa, jos he yhdessä
kaikesta uskostaan, kaikesta rakkaudestaan harjoittaisivat samaa pyhää
tehtävää, pienten ja halpojen opetusta, josta tulevaisuuden onni oli
syntyvä? Kun nimitys saapui tuotti se heille uuden ilon, ikäänkuin he
olisivat tunteneet että heillä oli sama sydän ja sama järki.

Kuinka kurjassa ja rappeutuneessa tilassa Markus tapasikaan entisen
rakkaan Jonvillensä! Hän muisti ensimmäiset taistelunsa opettajana
hirveätä kirkkoherra Cognassea vastaan ja kuinka hän vihdoin oli päässyt
voitolle saatuaan puolelleen pormestari Martineaun, rikkaan,
oppimattoman, mutta järkevän talonpojan, jolla oli rotunsa perinnöllinen
viha laiskaa pappia, naisten viettelijää vastaan, ja yhdessä olivat he
alkaneet tarmokkaasti vapauttaa kuntaa kirkon vallasta: opettaja ei
laulanut enään kirkossa, ei soittanut kelloja, ei seurannut oppilaitaan
katkismuksen kuulusteluun; samalla kun pormestari ja koko
kunnallisneuvosto vapautuivat vanhoista tavoista, suosivat koulua, niin
että se pääsi voitolle kirkosta. Vähässä ajassa Markus oli
vaikutuksellaan lapsiin ja vanhempiin sekä pormestarin virastoon, jonka
sihteerinä hän oli, saanut aikaan vilkkaan edistyksen kaikilla aloilla,
valloittaen samalla itselleen kuuluvan aseman. Mutta kun hän oli
lähtenyt Mailleboisista oli Martineau, jouduttuaan Markuksen seuraajan,
kirkollismielisen Jauffren käsiin, pian heikontunut, kykenemätön kun oli
toimimaan, jollei hänellä ollut tukenaan lujatahtoista miestä.
Talonpojan varovaisuus esti häntä lausumasta julki mielipiteitään, hän
oli kirkkoherran tai opettajan puolella, sen mukaan kumpi heistä oli
vahvempi. Ja samalla kuin Jauffre vetäytyi syrjään, pitäen huolta
ainoastaan omasta ylenemisestään, laulaen, soittaen kelloja ja käyden
ripillä, tuli apotti Cognasse uudelleen kunnan herraksi, sai valtaansa
pormestarin ja kunnallisneuvoston, salaiseksi iloksi kauniille rouva
Martineaulle, joka olematta uskovainen mielellään näytteli uusia
pukujaan juhlapäivien suurissa jumalanpalveluksissa. Ei oltu koskaan
nähty selvempää todistusta totuudesta: millainen on opettaja, sellainen
on koulu ja millainen on koulu, sellainen on kunta. Muutamassa vuodessa
Markuksen aikaansaama edistysaskel oli hävinnyt ja Jonville taantui,
enenevä voimattomuus herpaisi yhteiskunnallisen elämän senjälkeen kuin
Jauffre oli luovuttanut Martineaun ja hänen kuntalaisensa voittoisan
Cognassen valtaan.

Kuusitoista vuotta kului näin ja se oli suuri onnettomuus. Siveellinen
ja henkinen rappeutuminen tuo välttämättömästi mukanaan myöskin
aineellista kurjuutta. Jokainen maa, jossa kirkko on hallinnut
rajattomana valtijaana, on kuollut. Tietämättömyys, erehdys, halpa
herkkäuskoisuus painavat ihmisen täydelliseen voimattomuuteen. Mitä
hyödyttää tahtominen, toimiminen, edistyminen, kun on Jumalan käsissä
vain lelu, jota hän käyttää oikkujensa mukaan? Jumala riittää, on
kylläksi kaikkeen. Tuollainen uskonto, joka opettaa kaiken maallisen ja
inhimillisen turhuutta, ei voi muuta tuottaa kuin järjettömyyttä,
toimettomuutta, sallimukseen turvaumista, pellot viljellään tavan
vuoksi, asukkaat vaipuvat laiskuuteen ja köyhyyteen. Jauffre ahtoi
oppilaihinsa raamatun historiaa ja katkismusta, vanhemmista kaikki uusi
viljelystapa näytti epäiltävältä. Ei tiedetty mitään eikä tahdottu
mitään tietää. Monet pellot jäivät viljelemättä, monet sadot menivät
hukkaan järkevän hoidon puutteessa. Kaikki ponnistukset tuntuivat
liioilta, hyödyttömiltä ja seutu köyhtyi, tuli kuin autioksi, kun ei
tunnettu eikä kunnioitettu auringon, elämän jumalan kaikkivaltiasta
hedelmällisyyttä. Etenkin sen jälkeen kun kirkkoherra Cognasse oli
saanut heikon pormestari Martineaun suostumaan kunnan pyhittämiseen
Pyhälle Sydämmelle, alkoi maan rappiotila selvästi tulla näkyviin.
Muisteltiin vielä loistavaa juhlallisuutta, jossa opettaja oli kantanut
verisellä sydämmellä koristettua kansallislippua, johon ottivat osaa
juhlapukuiset virkamiehet ja suuri määrä pappeja kauniiden
talonpoikaisnaisten joukossa, jotka onnellisina näyttivät uusia
pukujaan. Mutta nyt vielä talonpojat odottivat Pyhältä Sydämmeltä hyviä
vuoden tuloja ja toivoivat että hän erityisestä armosta häätäisi
raesateen ja antaisi päivänpaistetta ja sadetta oikeassa määrässä.
Ensimmäisinä päivinä Markus tunsi syvää surua kun hän kävelyretkillään
Genevièven kanssa näki kaikkialla vallitsevan huolettomuuden ja
kurjuuden, huonosti hoidetut pellot ja rappiolla olevat tiet. Eräänä
aamuna joutuivat he retkellään Moreuxiin saakka ja siellä he tapasivat
Mignotin, joka juuri oli asettumaisillaan asumaan synkkään kouluunsa,
epätoivoissaan samoin kuin hekin maan kurjasta tilasta.

-- Te, hyvät ystäväni, ette voi aavistaakaan millaisen hävityksen tuo
hirveä Cognasse on saanut aikaan täällä! Jonvillessä hän vielä hiukan
hillitsee itseään. Mutta tämän yksinäisen kylän kaksisataa asukasta ovat
liian saitoja palkatakseen itselleen oman kirkkoherran ja tänne hän
tulee kuin tuulispää kauhistuttaen kaikkia ja lyöden maahan kaikki. Kun
sitten Chagnot tuli ja alkoi palvella häntä nöyränä käskyläisenä,
hallitsivat he yhdessä ja ottivat pois vallan pormestari Saleurilta,
joka oli tyytyväinen kun hänet vaan uudestaan valittiin jokaisessa
vaalissa, joka jätti virkatoimensa sihteerin huoleksi ja joka antoi
tämän kuljettaa itseään messuunkin, haluten siellä näyttää rikastuneen
karjakauppiaan mahtavuutta, vaikka hän oikeastaan ei pitänyt papeista...
Oi! kuinka hyvin ymmärrän surkuteltavan ja onnettoman Féroun
kärsimykset, kuinka hyvin käsitän hänen raivostumisensa ja hulluuden
puuskan, joka teki hänestä marttyyrin!

Vapisevalla liikkeellä Markus ilmaisi kuinka syvästi onnettoman Féroun
muisto koski häneenkin.

-- Niin, kun astuin tähän kurjaan kouluun näin heti hänen haamunsa
edessäni. Hän kärsi täällä nälistyneenä, omaamatta muuta kuin pienen
palkkansa, jolla hänen tuli elättää vaimonsa ja tyttärensä, hän kärsi
siitä, että tunsi olevansa ainoa järkevä ja oppinut varakkaiden
tyhmyrien joukossa, jotka halveksivat ja pelkäsivät häntä ikäänkuin
voimaa, jonka he tunsivat nöyryyttävän heitä... Tämä selittää myöskin
Chagnotin vaikutuksen pormestariin, joka tahtoi nauttia rauhassa
korkojaan veltossa uneliaisuudessa tyydytettyään kaikki himonsa.

-- Koko kunta on samanlainen, sanoi Mignot. Täällä ei ole ainoatakaan
köyhää, jokainen maanviljelijä tyytyy leipään minkä saa pellostaan, ei
järkevyydestä, vaan jonkunmoisesta itsekkäisyydestä, tietämättömyydestä
ja laiskuudesta. Syynä siihen että he alinomaa ovat riidassa
kirkkoherran kanssa on, että tämä heidän mielestään ei kohtele heitä
kyllin kunnioittavasti, eikä pidä heille messuja ja juhlamenoja, joita
heillä on oikeus vaatia. Chagnatin toimesta saatiin kuitenkin hiukan
sopua aikaan ja on mahdotonta aavistaa mitä kaikkea täällä on sanottu ja
tehty Pyhän Antonius Padualaisen kunniaksi... Tulokset ovat
surkuteltavat, tullessani tänne oli koulu likainen kuin läävä, olisi
luullut että Chagnotin perhe oli laskenut asuntoonsa kaikki seudun
elukat ja minun täytyi ottaa eräs vaimo avukseni lipeällä pesemään ja
siivoomaan kaikki.

Geneviève oli seisonut miettiväisenä, muistoihinsa vaipuneena.

-- Oi! Férou raukka! Minä en ole aina kohdellut hyvin häntä ja hänen
omaisiansa. Se on yksi tunnonvaivoistani. Kuinka voi korvata näin suuria
kärsimyksiä ja onnettomuuksia? Me olemme vielä niin heikot ja
vähälukuiset. Välistä joudun aivan epätoivoon.

Sitten hän äkkiä heräsi ja sanoi, painautuen hymyillen miestänsä
vastaan:

-- Niin, niin, hyvä Markukseni, älä toru minua, olen väärässä. Sinun
täytyy antaa minulle aikaa tullakseni pelottomaksi ja moitteettomaksi
niinkuin sinä... Me ryhdymme työhön ja pääsemme voitolle, se on
päätetty.

Kaikki kolme tulivat iloisiksi ja Mignot, joka tahtoi lähteä saattamaan
heitä, saapui keskustellen melkein Jonvilleen saakka. Tien varrella oli
suuri nelikulmainen rakennus, Beaumontin Hyvän Paimenen haaraosasto,
joka oli luvattu kunnalle silloin kuin se pyhitti itsensä Pyhälle
Sydämmelle ja joka oli ollut toimessa useita vuosia. Kirkollinen maailma
oli pitänyt suurta melua varallisuudesta, jonka tuollainen laitos
epäilemättä tuottaisi kunnalle, kaikki talonpoikaistytöt saisivat paikan
ja tulisivat taitaviksi työntekijöiksi; suurempi siveellisyys pääsisi
vallalle, laiskat ja kylänkulkijat parantuisivat; syntyisi liike, joka
ajan pitkään voisi synnyttää paikkakunnalle teollisuuden. Hyvä Paimen
valmisti erityisesti Pariisin suuriin myymälöihin naisten hameita,
housuja ja paitoja, kaikkia hienoja ja kauniisti koristettuja
liinavaatteita. Kymmenkunnan sisaren johdon alla oli siellä kaksisataa
työntekijää, jotka aamusta iltaan rasittivat silmiään komeiden, oudoissa
juhlissa käytettävien alusvaatteiden valmistamisessa, joista juhlista
tyttöraukoilla ehkä oli salaisia ja kiihkeitä unelmia; ja nämä
kaksisataa pientä liinaompelijatarta olivat ainoastaan mitätön osa
kaikista yhtä onnettomista palkkalaisista, sillä veljeskunnalla oli
haaraosastoja kaikkialla Ranskassa, lähes viisikymmentätuhatta tyttöä
työskenteli sen työpajoissa ja tuotti sille miljoonia, saaden itse
tuskin mitään palkkaa, huonosti kohdeltuina ja huonosti ravittuina.
Jonvillessä etenkin oli pettymys suuri, sillä ainoakaan kauniista
lupauksista ei toteutunut, laitos oli kuin pohjaton kuilu, johon seudun
viimeiset voimat katosivat. Maatalojen työntekijättäret menivät sinne
kaikki tyyni, talonpojat eivät saaneet pitää tyttäriään, jotka halu
päästä neidiksi viekoitteli keveään istumatyöhön. Pian he kuitenkin
katuivat, ei voinut olla ankarampaa päivätyötä kuin pitkät tunnit
liikkumattomana tarkassa ja huolellisessa työssä, vatsa tyhjänä, pää
raskaana, kesällä unetta, talvella lämpimättä. Se oli vankila, jossa
armeliaisuuden ja hyviä tapoja edistävän työn varjolla hirveimmällä
tavalla käytettiin väärin naisen voimia, niin että hänen ruumiinsa
murtui, ymmärryksensä tylsyi, ja hän muuttui vetojuhdaksi, jonka avulla
koetettiin ansaita niin paljon rahaa kuin mahdollista.

Ja Jonvillessä tapahtui useita häväistyksiä, muuan tytöistä melkein
kuoli kylmään ja nälkään, toinen tuli puolihulluksi ja kolmas heitettiin
kadulle aivan rahattomana, oltuaan vuosikausia ankarassa työssä, kun hän
vihdoin oli noussut vastarintaan uhaten sisaria huomiotaherättävällä
oikeusjutulla.

Markus pysähtyi tiellä ja katseli suurta rakennusta, joka oli äänetön
kuin vankila, kuollut kuin luostari ja jossa niin moni nuori elämä
kuihtui, eikä mikään ylistänyt onnellista ja hedelmällistä työtä.

-- Tämäkin on, sanoi hän, yksi kirkon voima, joka on niin yksinkertainen
käytännössä. Se noudattaa uudenaikaisia vaatimuksia, lainaa meiltä aseet
kukistaakseen meidät. Se on nykyään tehtailija, kauppias, kaikkia
jokapäiväisen elämän tarpeita se valmistaa ja myy vaatteista
pöytäviineihin saakka. Monet veljeskunnat ovat vain teollisuusyhtiöitä,
jotka voivat tehdä työtä halvalla ne kun saavat työvoimansa melkein
ilrnaseksi ja käyvät siten petollista kilpailua etukaupunkiemme pienten
tehtailijoiden kanssa. Ansaitut miljoonat kootaan pimeisiin rahastoihin
ja niiden avulla käydään meitä vastaan hävityssotaa, ne lisäävät
miljardeja, jotka jo ovat veljeskuntien hallussa ja jotka vielä tekevät
ne niin peljättäviksi.

Geneviève ja Mignot kuuntelivat. Syntyi raskas hiljaisuus illan
rauhassa, laskevan auringon valaistessa vaaleanpunaisella loimollaan
Hyvän Paimenen suljettua ja synkkää rakennusta.

-- Kas niin, nyt näyttää siltä kuin minäkin joutuisin epätoivoon! jatkoi
Markus iloisesti. He ovat vielä sangen mahtavat, se on totta. Mutta
meillä on aseenamme kirja, alkeisopetuksen pieni kirja, joka levittää
totuutta ja joka viimein on voittava heidän vuosisatoja vanhat
valheensa... Nähkääs, Mignot, siinä on koko meidän vastustamaton
voimamme. Turhaan he kokoovat tänne raunioita, hävittävät sen vähän
minkä olimme saaneet aikaan: kunhan ryhdymme tiedon ja edistyksen
työhön, niin voitamme takaisin menetetyn alan ja me kuljemme lakkaamatta
eteenpäin veljellisyyden ja rauhan valtakuntaa kohti. Hyvän Paimenen
vankila on kukistuva niinkuin muutkin vankilat, heidän Pyhä Sydämmensä
on häviävä niinkuin antiikki Phallus ja muut kuolleiden uskontojen
törkeät epäjumalat... Huomatkaa tämä, Mignot, jokainen oppilas, jolle
opetatte totuutta, lisää oikeuden kansalaisten lukua. Työhön, työhön!
voitto on varma, olkootpa vaikeudet ja kärsimykset matkan varrella
kuinka vaikeat tahansa!

Tämä kaunis luottamuksen ja horjumattoman toivon huudahdus kaikui
vapaasti yli korjattujen vainioiden, tyynessä auringonlaskussa, joka
ennusti kirkasta huomispäivää. Mignot palasi rohkeana työhönsä
Moreuxiin, samalla kuin Markus ja Geneviève ryhtyivät alkamaan työtänsä
Jonvillessä.

Se oli vaivaloinen, lujaa tahtoa ja kärsivällisyyttä kysyvä työ, sillä
järjen avulla oli uudestaan päästävä voitolle, oli riistettävä
pormestari, kunnallisneuvosto ja koko seutu itsepäisen kirkkoherran
vallasta, joka viimeiseen saakka oli päättänyt taistella sen edestä. Kun
uuden opettajan nimitys tuli tunnetuksi, kohautti apotti Cognasse
suurinta ylenkatsetta osoittaen olkapäitään, sen sijaan että olisi
ilmaissut vihaa ja pelkoa hänelle lähetetyn vaarallisen vastustajan
johdosta. Hän alkoi kaikkialla sanoa että tuo voitettu, keskinkertainen
ja epäsuosioon joutunut opettaja, joka Simonin jutussa oli menettänyt
kunniansa, ei pysyisi puolta vuottakaan Jonvillessä, minne hänen
esimiehensä olivat lähettäneet hänet tehdäkseen hänestä lopun, kun eivät
yhdellä iskulla tahtoneet musertaa häntä. Sydämmessään apotti Cognasse
ei varmaankaan ollut rauhallinen, hän tunsi miehen, joka totuuden
rakkaudessaan oli niin tyyni ja vahva; sitä että hän selvästi ymmärsi
vaaran osoitti varovaisuus ja kylmäverisyys, jota hän itse koetti
noudattaa, peläten menettävänsä kaikki, jos hän niinkuin ennen
antautuisi vihansa valtaan. Aivan odottamatta saatiin nähdä
valtioviisaan ja ylpeän Cognassen jättävän itse Jumalan huoleksi
vihollisensa kukistamisen. Hänen vanha palvelijansa Palmyre ei kyennyt
noudattamaan isäntänsä mykkää ylenkatseellisuutta, niin että tämä eräänä
päivänä julkisesti moitti häntä siitä että oli väittänyt uuden opettajan
varastaneen hostian Mailleboisissa, häväistäkseen sitä oppilastensa
nähden. Siitä ei ollut todistuksia, samoinkun ei siitäkään jutusta, että
Markus muka oli lainannut helvetistä pahanhengen, joka hänen käskystään
tuli seinän lävitse luokkaan ja auttoi häntä opetuksessa. Mutta
suljettujen ovien takana kirkkoherra ja palvelijatar olivat sangen
hyvässä sovussa, molemmat olivat tavattoman ahneet ja saidat, toinen
keräsi niin paljon messuja kuin mahdollista, toinen piti kirjaa tuloista
ja suuttui ellei rahaa kerääntynyt. Silloin alkoi apotti Cognassen
puolelta salainen ja myrkyllinen taistelu, hän käytti kaikkia aseita
kukistaakseen opettajan ja koulun ja saadakseen siten edeskinpäin
hallita kuntaa, jonka keskuksena, ainoana uskonnollisena ja
yhteiskunnallisena hallitsijana seurakunnan kirkon tuli pysyä.

Markus puolestaan toimi niinkuin kirkkoa ei olisi ollutkaan.
Voittaakseen Martineaun, saadakseen puolelleen kunnallisneuvoston ja
kaikki asukkaat hän käytti ainoastaan yhtä taistelutapaa, hän opetti
totuutta, jotta järki vähitellen voittaisi järjettömät opinlauseet. Hän
tahtoi että koulu olisi keskus, yhteinen koti, josta veljellisyys, voima
ja elämänilo, oikea ja onnellinen tulevaisuuden yhteiskunta saisivat
alkunsa. Hän antautui siis kokonaan opettajan ja kasvattajan tehtävään,
varmana siitä että oikea ja hyvä voittaisivat sinä päivänä, jona ihmiset
olisivat muuttuneet niin että heidän sydämmensä ja järkensä kykenisivät
ymmärtämään ja tahtomaan totuutta. Siihen kohdistui kaikki hänen uskonsa
ja ponnistuksensa. Hänen oli taas täytynyt ottaa sihteerin toimi
pormestarin virastossa ja siellä hän tyytyi varovaisesti neuvomaan
pormestari Martineauta, joka oikeastaan iloitsi hänen palaamisestaan.
Martineau oli jo kerran riidellyt vaimonsa kanssa laulumessuista, joista
apotti Cognassen oli täytynyt luopua kun Chagnat ei enää ollut
laulamassa. Syntyi vanha riita tornikellon johdosta, joka ei enää ollut
kunnossa; ja ensimmäinen toimi, mistä ymmärrettiin että Jonvillessä
jotain oli muuttunut oli että kunnallisneuvosto äänesti kolmensadan
markan summan uuden kellon ostamista varten, joka kello oli asetettava
pormestarin viraston otsikkoon. Nyt saataisiin vihdoin tietää oikea
aika, koska kirkon vanha ruostunut kello ei enää sanonut sitä... Siitä
laskettiin myös leikkiä: nyt ei enää kirkko osoittaisi aikaa vaan
pormestarinvirasto. Mutta Markus ei vielä riemuinnut, sillä hän tiesi
että tarvittaisiin vuosia ennenkun kadotettu ala saataisiin takaisin.
Jokainen päivä toisi mukanaan uuden edistysaskeleen, hän kylvi
kärsivällisesti tulevaisuutta, varmana siitä että voittaisi puolelleen
raukkamaiset ja itsekkäät talonpojat, jotka eivät enää uskoneet ja jotka
julkisesti tulisivat menemään totuuden puolelle, kunhan vaan oppivat
ymmärtämään että se on ainoa terveyden, varallisuuden ja rauhan lähde.

Nyt seurasi Markukselle ja Genevièvelle työstä ja onnesta rikkaita
vuosia. Markus ei koskaan ollut näin rohkea ja vahva. Hänen vaimonsa
palaaminen, ja heidän täydellinen yhteensulaumisensa niin että heillä
molemmilla oli yksi sydän ja yksi järki, tuotti hänelle uutta voimaa,
hänen elämänsä ja työnsä olivat sopusoinnussa keskenään. Ennen hän oli
kärsinyt äärettömästi opettaessaan muille totuutta, voimatta vaikuttaa
edes elämäntoveriinsa, rakastettuun vaimoonsa, lastensa äitiin, hän oli
tuntenut itsensä heikoksi ja voimattomaksi riistämään toisia erehdyksen
vallasta, kun hän heikkoudesta tai voimattomuudesta suvaitsi erehdystä
omassa kodissaan, mutta nyt hänellä oli hyvän esimerkin vastustamaton
voima, hän oli toteuttanut onnen omassa kodissaan, täydellisen sovun
yhteisen uskon kautta. Ja mikä terveen ilon aihe, mikä hyvä tehtävä kun
mies ja vaimo saivat edistää samaa työtä, toimien yhdessä, mutta
kumpikin vapaasti omaa yksilöllisyyttään noudattaen! Jos Geneviève vielä
joskus tunsi uskonsa heikontuvan ei Markus enää tullut hänelle avuksi,
antoi hänen mieluummin itse katua ja korjata menneisyydestä aiheutuvat
levottomuuden hetket. Joka ilta poikien ja tyttöjen lähdettyä tapasivat
opettaja ja opettajatar toisensa pienessä asunnossaan; ja he
keskustelivat heidän huostaansa uskotuista lapsista, tekivät tiliä
päivän työstä ja sopivat seuraavan päivän tehtävästä, sitoutumatta
kuitenkaan samallaisiin ohjelmiin. Tunteellinen Geneviève uskoi vähemmin
kirjoihin, tahtoi ennen kaikkia tehdä tytöistään vilpittömiä ja
onnellisia, vapauttaen heidät entisestä orjuudesta ainoastaan järjen
avulla ja rakkautta varten, peläten että he muuten tulisivat ylpeiksi ja
jäisivät yksin. Markus olisi ehkä mennyt kauemmaksi, olisi mielellään
antanut tytöille ja pojille samat tiedot ja jättänyt elämäntehtäväksi
opettaa kummallekin sukupuolelle heidän yhteiskunnallisen tehtävänsä.
Heidän suuri surunsa oli että eivät saattaneet johtaa yhteiskoulua
niinkuin Mignot Moreuxissa, jonka kaksisataa asukasta lähettivät kouluun
ainoastaan toistakymmentä poikaa ja yhtä paljon tyttöjä. Lähes
kahdeksansataa asukasta sisältävässä Jonvillessä opettajalla oli noin
kolmekymmentä poikaa ja opettajattarella noin kolmekymmentä tyttöä. Mikä
kaunis luokka heistä olisikaan syntynyt yhdistettyinä ja Markus olisi
ollut johtaja, Geneviève apuopettajatar! He eivät olisi tahtoneet
eroittaa enää tyttöjä pojista, vaan uskoa koko tuo pieni maailma yhdelle
perheelle, isälle ja äidille, jotka olisivat opettaneet ja kasvattaneet
heitä yhdessä niinkuin omaa perhettään. He toivoivat siitä kaikenlaisia
etuja, se olisi oikeampi valmistus elämää varten, syntyisi oivallinen
kilpailu, tavat tulisivat suoremmiksi ja lempeämmiksi. Vaimon
asettamisesta miehensä apulaiseksi toivoivat he etenkin hyviä tuloksia.
Heistä tuntui surkuteltavalta järjettömyydeltä että ohut seinä eroitti
heidän luokkansa ja mikä ilo olisikaan ollut hävittää tuo seinä, niin
että heillä olisi ollut vain yksi koulu, täydellinen pieni maailma,
johon Markus olisi kylvänyt miehekkyytensä ja johon Geneviève olisi
tuonut hellyytensä ja minkä hyvän työn he olisivat tehneet antautuessaan
kokonaan tulevaisuuden pienten avioparien kasvattamiseen heidän, suuren
avioparin, helmassa, joka oli vain yksi ruumis ja yksi sielu!

Markus ryhtyi siis työhönsä samalla tavoin kun viitenätoista vuotena
Mailleboisessa. Täällä hänen luokkansa oli vähälukuisempi, hänen
apukeinonsa heikommat. Mutta täällä hän sai toimia ikäänkuin perheen
keskuudessa, hänen tehtävänsä oli supistunut, oli suoranaisempi ja sen
tulokset selvemmät. Mitäpä siitä että oppilaita oli vähemmän, että hän
vain paristakymmenestä lapsesta kasvatti miehiä! Jos opettajat Ranskan
kaikissa pienissä kunnissa olisivat seuranneet hänen esimerkkiään,
antaneet kansalle kaksikymmentä järkevää ja oikeudenmukaista miestä,
olisi tämä tullut maailman vapauttajaksi ja oikeuden sanansaattajaksi.
Suuri onni oli myöskin että uusi alkeiskoulun tarkastaja herra Mauroy,
eräs ystävä, jonka Le Barazer oli nimittänyt tähän toimeen, antaen
hänelle erityisiä salaisia ohjeita, antoi Markukselle melkein
täydellisen vapauden. Kunta oli niin mitätön, Markus voi unhoittua
sinne, toimia siellä melkein niinkun tahtoi, joten hän siellä voi
sovittaa käytäntöön järjestelmänsä, tulematta liian paljon häirityksi.
Ensin hän taas hävitti kaikki uskonnolliset vertauskuvat, kaikki taulut,
vihot ja kirjat, joissa yliluonnollisista asioista puhuttiin, joissa
sotaa, verenvuodatusta ja kapinaa kunnioitettiin voiman ja kauneuden
ihanteena. Hänen mielestään oli rikoksellista myrkyttää näin lapsen
ymmärrys, hämmentää ainiaaksi hänen järkensä ihmeuskon avulla, opettaa
hänelle miehen ja isänmaanystävän ensimmäisenä velvollisuutena raakaa
voimaa, murhaa ja varkautta. Sellaisesta opetuksesta ei voinut syntyä
muuta kuin järjettömän toimettomuuden yhteiskunta, joka välistä puhkesi
rikoksellisiin hurjuuksiin ja jossa vallitsi vääryys ja kurjuus. Hän
sitä vastoin tahtoi näyttää oppilailleen sellaisia kuvia, jotka
esittävät työtä ja rauhaa, järkeä maailman ainoana hallitsijana,
oikeuden perustamaa veljellisyyttä ihmisten kesken, sotaisten aikojen
raakuutta tuomittuna ja sen sijalla kaikkien kansojen yhteiset
ponnistukset yhä suurempaa onnea kohden. Poistettuaan koulusta
entisyyden myrkylliset hapatukset, opetti hän erityisellä huolella
kansalaisvelvollisuuksia, koettaen tehdä jokaisesta lapsesta
kansalaisen, joka tunsi tarkasti maansa, kykeni sitä palvelemaan ja
rakastamaan kylliksi, niin että ei eroittaisi sitä muusta ihmiskunnasta.
Ranskan ei enää pitänyt toivoa maailman valloittamista aseilla, vaan
aatteen vastustamattomalla voimalla, sen täytyi hankkia itselleen niin
paljon vapautta, totuutta ja oikeutta että se voisi vapauttaa kaikki
kansat ja saisi sen suurimman kunnian että perustaisi niiden kanssa
vapaiden ja veljellisten kansojen suuren liiton.

Muuten Markus koetti niin paljon kuin mahdollista seurata
opetusohjelmaa, välistä kuitenkin poiketen siitä kun siinä oli liikoja
vaatimuksia, Hänen pitkä kokemuksensa oli opettanut hänelle että ei
tietäminen merkinnyt mitään sille, joka ei ymmärtänyt, eikä voinut
käyttää hyödykseen tietojaan. Markus antoikin suuren sijan suulliselle
selitykselle, elävälle ja eletylle opetukselle, sulkematta kuitenkaan
pois kirjaa, joka yhä pysyi perustana. Tässä hänen synnynnäinen
opettajalahjansa teki ihmeitä, oli kuin hänen kestämänsä taistelut ja
kärsimykset olisivat vielä lähentäneet häntä pieniin ja halpoihin, hän
oli onnellinen saadessaan palata lasten joukkoon, joiden heräävä
ymmärrys oli niin tuore ja niin kiihkeästi janosi varmuutta. Hän ei
ollut koskaan iloisemmin leikkinyt heidän kanssaan, ei koskaan helpommin
asettunut heidän kannalleen, hän oli kuin vanhempi veli, joka näytti
unohtaneen kirjaimetkin saadakseen oppia ne uudelleen, tavaillen niitä
yksitellen kuusivuotiasten poikasten kanssa. Samoin teki hän
opettaessaan kielioppia, laskentoa, historiaa ja maantiedettä, hän
näytti itse tekevän huomioita, etsi totuutta oppilaittensa kanssa,
ikäänkuin hän ei koskaan olisi tuntenut sitä, ja ihastui sitten kun
löysi sen heidän avullaan; ja tämä antoi viehätystä joka tunnille,
oppilaat innostuivat siihen kuin hauskimpaan leikkiin ja rakastivat
häntä samalla, kun hän osasi olla niin hyvä toveri. Lapset voi taivuttaa
oman mielensä mukaan myötätuntoisuuden lämmöllä, sitä, joka rakastaa
heitä, kuuntelevat ja ymmärtävät he. Sitten hän koetti elämässä näyttää
heille mitä opetti, hän selitti heille maatöitä pelloilla, hän vei
heidät myllärien, seppien ja muurarien luo, antaakseen heille
ensimmäiset oikeat käsitykset ruumiillisista töistä. Hänen mielipiteensä
oli että voimistelun tuli sulautua yhteen leikkien kanssa, väliajat
olivat luonnollisesti ruumiinharjoituksia varten. Hän oli myöskin
oppilastensa tuomari, hän pyysi heitä kertomaan hänelle kaikki heidän
pienet riitansa ja hän piti tarkinta huolta siitä että tuomiot aina
olivat oikeat ja molempien riitapuolten hyväksymät, sillä hän ei
ainoastaan horjumattomasti uskonut totuuden hyväätekevään vaikutukseen
nuorten ymmärrykseen, hän oli myöskin vakuutettu siitä, että oikeus oli
välttämätön sitä tyydyttämään ja kypsyttämään. Totuuden ja oikeuden
kautta rakkauteen. Lapsesta, jolle ei koskaan valehdella ja jota aina
kohdellaan oikeudenmukaisesti, kasvaa ystävällinen, ymmärtäväinen,
järkevä ja terve ihminen. Ja sen tähden hän niin tarkasti piti huolta
kirjoista, jotka opetusohjelma pakoitti hänen antamaan oppilailleen,
sillä hän tiesi että parhaimmassakin tarkoituksessa kirjoitetut kirjat
vielä ovat täynnä vuosisataisia valheita, kertomuksia historian
pyhittämistä suurista vääryyksistä. Joskin hän pelkäsi korulauseita ja
sanoja, joiden merkitystä talonpoikaislapset eivät ymmärtäneet ja joskin
hän koetti tulkita ne selvin ja yksinkertaisin sanoin, pelkäsi hän vielä
enemmän vaarallisia pyhäintaruja, uskonkappaleiksi muuttuneita
erehdyksiä, valheellisen uskonnon ja väärän isänmaallisuuden nimessä
annettuja inhoittavia opetuksia. Munkkien veljienkoulua varten
kirjoittamat kirjat ja ne, jotka yliopiston opettajat olivat
toimittaneet maallikkokouluille, eivät usein eronneet missään suhteessa,
edellisten itsetietoiset erehdykset olivat nimittäin sanasta sanaan
toistettuina jälkimmäisissä; ja kuinka olisikaan Markus voinut olla
puuttumatta niihin, valaistakseen niitä ja suullisilla selityksillään
poistaakseen niiden vaikutuksen, hän, jonka tehtävä oli kirkollisen
opetuksen, kaiken valheen ja kaiken kurjuuden lähteen hävittäminen?

Neljä vuotta Markus ja Geneviève työskentelivät vaatimattomasti mutta
vaikuttavasti. Ahtaalla alueella koettivat he hiljaisuudessa edistää
hyvää tehtäväänsä. Lapsipolvet seurasivat toisiaan ja heillä oli tapana
sanoa että maailma ehtisi uudistua viidessäkymmenessä vuodessa, jos
jokainen lapsi aikaihmiseksi kasvettuaan saavuttaisi hiukan enemmän
totuutta ja oikeutta. Neljän vuoden ponnistukset eivät tosin vielä
paljon tuntuneet, mutta he iloitsivat kuitenkin, hyviä enteitä ilmaantui
jo, tulevaisuus iti hedelmällisessä maassa, johon he sitä väsymättömästi
olivat kylväneet.

Salvan, joka oli pantu eläkkeelle, oli muuttanut Jonvilleen, pieneen
serkultaan perimäänsä taloon. Hän eli siellä vaatimattomasti pienellä
eläkkeellään, joka juuri riitti hänen tarpeisiinsa ja muutamien kukkien
viljelemiseen. Puutarhassa hänellä oli leinikkö- ja ruusulehtimajassa
suuri kivipöytä ja sen ympärillä hän mielellään sunnuntai-iltoina näki
ystävänsä, entiset oppilaansa normaalikoulusta, joiden kanssa hän
keskusteli ja rakensi kauniita tulevaisuudentuumia. Hän oli patriarkka,
hän iloitsi rohkeiden työmiesten kanssa, jotka jatkoivat hänen
alkamaansa uudistustyötä. Joka sunnuntai tuli Markus sinne ja hänen
ilonsa oli täydellinen kun hän tapasi siellä Joulicin, Mailleboisin
opettajan, joka kertoi hänelle uutisia vanhasta rakkaasta koulustaan.
Joulic oli pitkä, laiha ja vaalea nuorukainen, luonteeltaan lempeä ja
lujatahtoinen ja oli omasta halustaan ruvennut opettajaksi päästäkseen
masentavasta konttorielämästä, josta hän oli nähnyt isänsä, pienen
virkamiehen koko ikänsä kärsivän.

Hän oli Salvanin parhaita oppilaita, oli täydellisesti vapautunut
järjettömistä opinkappaleista ja noudatti yksinomaan kokeisiin
perustuvaa opetustapaa. Ja hän saavutti suurta menestystä Mailleboisissa
suuren älykkäisyyden ja rauhallisen mielenlujuuden avulla, joka vaikutti
ilman väkivaltaisuutta ja hän vältti kaikki paulat, joihin kirkolliset
olivat koettaneet kietoa hänet. Aivan äskettäin hän oli mennyt naimisiin
pienen, vaaleaverisen opettajan tyttären kanssa, joka oli lempeä kuin
hän itse ja joka oli tehnyt koulun täydelliseksi ilon ja rauhan kodiksi.

Kun Markus eräänä sunnuntaina saapui pieneen puutarhaan tapasi hän jo
Joulicin keskustelemassa Salvanin kanssa kivipöydän ääressä, kukkivassa
leinikkö- ja ruusu-lehtimajassa. Molemmat ihastuivat huomatessaan hänet.

-- Tulkaa, tulkaa tänne, ystäväni, huusi Salvan. Joulic on juuri
kertonut että veljien koulu on taas kadottanut oppilaita. Ihmiset
sanovat meitä voitetuiksi, me teemme työtä hiljaisuudessa ja meidän
tehtävämme laajenee ja pääsee voitolle vuosi vuodelta.

-- Niin, vahvisti opettaja, kaikki käy hyvin Mailleboisissa, jota
pidettiin mädäntyneen klerikalismin linnoituksena... Veli Joachim, veli
Fulgentiuksen seuraaja, on sangen taitava mies, yhtä notkea ja
varovainen kuin hänen edeltäjänsä oli kömpelö ja hurja. Mutta hän ei voi
saavuttaa perheiden luottamusta, yleinen mielipide on kääntynyt
hengellisiä kouluja vastaan, joissa opetus on keskinkertaista ja tavat
huolestuttavat. Turhaan Simon tuomittiin toistamiseen, Gorgiaan hirveä
haamu kummittelee yhä hänen saastuttamissaan luokissa, nekin, jotka
raivokkaasti puolustivat häntä, kammovat hänen rikostaan. Näin minä siis
perin jokaisen lapsen, jonka munkit kadottavat.

Markus oli istuutunut raikkaaseen ja tuoksuavaan puutarhaan. Hän iloitsi
ja kiitti nuorta toveriaan.

-- Hyvä Joulic, ette tiedä kuinka suuren ilon tuotatte minulle. Kun
minun täytyi lähteä Mailleboisista jäi sinne osa sydämmestäni. Oli niin
katkeraa jättää kesken viidentoista vuoden kuluessa täyttämäni tehtävä,
kun en tiennyt kuinka sille tulisi käymään. On aivan kuin kertoisitte
että kaukana asuva lapseni olisi menestynyt, kasvaisi voimassa ja
kauneudessa... Mutta sitä te ette sano että te itse juuri olette niin
väsymättömästi jatkanut tätä työtä ja tehnyt sen lujemmaksi ja
laajemmaksi. Levottomuuteni katosi jo kauan aikaa sitten, minä tiedän
missä käsissä entinen kouluni on; ja jos hiukan myrkkyä poistuu
Mailleboisista, jos totuuden voima tuo sinne enemmän oikeutta niin on
siihen syynä se että oppilaat, jotka joka vuosi valmistuvat teidän
hoidossanne, tulevat järkeviksi ja oikeudenmukaisiksi miehiksi...
Kysykää opettajaltanne Salvanilta mitä hän teistä ajattelee.

Mutta Joulic keskeytti kaikki ylistykset.

-- Ei, ei, minä olen vain yksi soturi hyvässä taistelussa, ja minä olen
se miksi minut on tehty, kaikki ansio on opettajamme ... sitä paitsi en
ole yksin Mailleboisissa, neiti Mazeline on minulle kallisarvoisin apu,
sanoisinpa melkein vahvin tuki. Hän on usein lohduttanut ja rohkaissut
minua. Ette voi aavistaakaan mikä siveellinen tarmo piilee tuossa
lempeässä ja järkevässä naisessa ja häntä saamme varmaan kiittää
suuresta osasta menestykseemme, sillä hän se on vähitellen valloittanut
perheet kasvattamiensa hyvien puolisoiden ja hyvien äitien kautta...
Nainen on suuri voima, kun hän on totuus, oikeus ja rakkaus.

Samassa saapui Mignot. Hän oli reippaasti kulkenut jalan neljä
kilometriä Moreuxista Jonvilleen. Nämä sunnuntaiseurat olivat hänelle
kuin suloinen lepo. Hän oli kuullut Joulicin viimeiset sanat ja hän
virkkoi heti:

-- Oi! neiti Mazeline, tiedättekö että tahdoin kerran naida hänet? En
ole koskaan hiiskunut siitä kellekään, mutta nyt voin sen kertoa
teille... Vaikka hän ei ollut ollenkaan kaunis uneksin hänestä
Mailleboisissa, nähdessäni kuinka hyvä, viisas ja ihailtava hän oli.
Eräänä päivänä tunnustin siis hänelle ajatukseni ja olisittepa nähneet
miten vakavaksi hän tuli ja kuitenkin hymyili hän liikutettuna ja
sisarellisena! Hän selitti minulle asemansa, sanoi olevansa jo liian
vanha, kolmenkymmenenviiden vuotias, aivan minun ikäiseni. Sitten hänen
tyttönsä olivat muuttuneet hänen perheekseen, hän oli jo kauan sitten
kieltäytynyt elämästä itseään varten. Ja kuitenkin luulen että minun
ehdotukseni herätti hänen sydämmessään entisen kaipuun, muistot
surullisesta menneisyydestä... Nyt olemme kuitenkin hyviä ystäviä ja
minäkin päätin jäädä poikamieheksi vaikka siitä joskus on haittaa
Moreuxissa, pienten koulutyttöjen tähden, joita nainen paremmin osaisi
hoitaa.

Sitten hänkin kertoi hyviä uutisia kuntansa tilasta, Törkeä
tietämättömyys ja herkkäuskoisuus, joiden hänen edeltäjänsä Chagnot
ehdoin tahdoin oli antanut kasaantua, alkoivat haihtua. Pormestari
Saleurillä oli ollut suuria ikävyyksiä poikansa Honorén, Beaumontin
lyseon oppilaan tähden, johon oppilaitoksen pappi oli ahtanut enemmän
uskontoa, kun jos hän olisi ollut seminaarissa. Honoré oli nimittäin
nimitetty erään pienen katolisen pankin johtajaksi Pariisiin ja siellä
hän oli mennyt nurin ja ollut joutumaisillaan oikeuden käsiin.
Koroillaan elävä karjakauppias, joka hevoshuijarista oli muuttunut
porvariksi, ei ennenkään ollut pappien ystävä ja nyt hän lakkaamatta
raivosi tuota mustaa laumaa vastaan, vimmastuneena poikansa
onnettomuudesta, joka häiritsi hänen mukavaa elämäänsä rikastuneena
talonpoikana. Hän menikin opettaja Mignotin puolelle jokaisessa riidassa
apotti Cognassen kanssa, vieden mukanaan kunnallisneuvoston ja uhaten
jättää kirkon aivan autioksi, jos kirkkoherra yhäkin kohtelisi heitä
kuin mitäkin karjalaumaa. Moreux, tuo yksinkertainen ja rauhallinen
soppi, jossa ei ollut ainoatakaan köyhää, ei ollut vielä koskaan näin
vapaasti ollut alttiina uudelle tuulahdukselle. Tämä tuli suureksi
osaksi siitä että opettajille muutama vuosi sitten oli valmistettu
onnellisempi ja arvokkaampi asema. Heistä pidettiin lakkaamatta huolta,
heidän olojaan parantavia lakeja säädettiin, niin että pienin palkka oli
määrätty tuhanneksikahdeksisadaksi markaksi. Seurauksia ei kauvan
tarvittu odottaa: joskin huonopalkkainen, repaleinen ja kurja Férou oli
saanut osakseen talonpoikien ylenkatseen, kun he vertasivat häntä
sivutuloista ja lahjoista rikastuneeseen apotti Cognasseen, jota he
kunnioittivat ja pelkäsivät, kohosi Mignot nyt heidän silmissään, sillä
hän voi elää arvonsa mukaisesti ja saavuttaa oikean paikkansa. Koko
maassa syntyi vilkkautta, vuosisatoja vanhassa taistelussa kirkon ja
koulun välillä kiiruhtivat kaikki jälkimmäisen puolelle, jonka voitto
nyt näytti varmalta.

Oi! jatkoi Mignot, he ovat vielä hyvin tietämättömiä, ette voi edes
kuvailla mielessänne kuinka saamattomia ja kaavoihin jäykistyneitä
siellä ollaan. Heillä on maita, he ovat aina saaneet kylliksi leipää ja
he antaisivat vielä mielellään sortaa itseään niinkuin ennenkin, sillä
he pelkäävät uutuuksia ja tulevaisuutta. Mutta jotain siellä on jo
muuttunut, huomaan sen tavasta, jolla he tervehtivät minua ja koulun yhä
kasvavasta merkityksestä... Kuulkaahan! tänä aamuna kun apotti Cognasse
tuli messua pitämään, tapasi hän kirkossa täsmälleen kolme naista ja
yhden poikanulikan; ja lähtiessään paiskasi hän kiinni sakastin oven,
uhaten vastaisuudessa pysyvänsä pois sieltä. Miksi vaivaisi hän turhaan
hyvää Jumalaa ja itseään?

Markus naurahti.

-- Niin, kyllä ymmärrän, hän alkaa taas kiivastua Moreuxissa. Täällä hän
vielä hillitsee itseään, hän koettaa taistella suurella valtioviisaalla
taidolla, etenkin naisten kanssa, sillä hänen mestarinsa ovat varmaankin
opettaneet hänelle että hän ei joudu tappiolle niin kauan kun naiset
ovat hänen puolellaan. Kerrotaan hänen usein käyvän Valmariessa ja
siellä hän tapaa isä Crabotin suuressa yksinäisyydessä, johon tämä
koettaa hautautua. Siellä hän varmaankin on oppinut nuo juhlalliset
liikkeet ja hyväilevän käytöksen naisia kohtaan, joka niin suuresti on
minua ihmetyttänyt hänen tapaisessaan raa'assa miehessä. Jos hän
uudelleen joutuu vihansa valtaan on hän hukassa... Muuten käy kaikki
hyvin Jonvillessä. Me voitamme hiukan alaa joka vuosi, kunta kohoaa
jälleen kukoistukseen ja terveyteen. Talonpojat eivät enää laske
tyttäriään Hyvän Paimenen työhuoneeseen viimeisten häväistysten tähden.
Kunnallisneuvosto, Martineau etupäässä, näyttää äärettömästi katuvan
typerää heikkouttaan, jonka valtaan apotti Cognasse ja Jauffre olivat
saaneet sen niin että se antoi pyhittää kunnan Pyhälle Sydämmelle. Minä
haen sopivaa tilaisuutta poistaakseni tuon ikävän muiston ja olen kyllä
kerran löytävä sen.

Syntyi lyhyt hiljaisuus. Ilma oli suloisen lämmin. Salvan, joka
tyytyväisenä oli kuunnellut, sanoi lopuksi iloisella ja rauhallisella
tavallaan:

-- Kaikki tämä on rohkaisevaa, nyt ovat Maillebois, Jonville ja Moreux
kulussa parempia aikoja kohden, joiden puolesta me niin ankarasti olemme
taistelleet. He luulivat voittaneensa meidät, masentaneensa meidät
ainiaaksi; me olimme kauan aikaa kuin kuolleet; ja nyt heräämme
hitaasti, kylvö on itänyt maassa, meidän ei tarvinnut muuta kuin hiljaa
ryhtyä työhön ja hyvä siemen alkoi orastaa ja kukkia. Nyt ei mikään enää
voi haitata tulevaa satoa. Me olemme totuus, eikä mikään voi hävittää
sitä, mikään ei voi estää sitä säteilemästä... Asiat eivät tosin vielä
käy hyvin Beaumontissa. Doutrequinin, tuon kirkolliseen vanhoillisuuteen
vaipuneen sankariaikojen tasavaltalaisen pojat ovat saaneet
virkaylennystä, samalla kuin neiti Rouzaire yhä myrkyttää tyttöjään
raamatunhistorialla ja katkismuksella. Kaupungin henki muuttuu kuitenkin
vähitellen. Mauraisin ei menesty normaalikoulussa, oppilaani ovat
nauraen kertoneet että minun haamuni kummittelee siellä ja saattaa hänet
salaisen kauhun valtaan. Kulku opettajan täydellistä vapautumista varten
oli siksi voimakkaalla alulla että ei hän voinut sitä keskeyttää ja minä
toivon että meidät pian vapautetaan hänestä... Ja nähkääs, paras enne on
se että Mailleboisin, Jonvillen ja Moreuxin takana on lukemattomia
toisia kuntia, joissa opettaja on voittamaisillaan kirkkoherran,
kohottamaisillaan maallikkokoulun arvoonsa hengellisen koulun
raunioilla. Dherbecourtissa, Juilleroyssa, Rouvillessä, Bordesissa on
järki voitolla, totuus ja oikeus saavat yhä enemmän alaa. Se on yleinen,
vastustamaton liike, joka kuljettaa Ranskaa vapauttajatehtäväänsä
kohden.

-- Ja se on teidän työnne, kaikki tämä! huudahti Markus innokkaasti.
Jokaisessa mainitsemassanne kunnassa on teidän entisiä oppilaitanne.
Tässä läsnä oleva Joulic toimittaa uudistustyötä Mailleboisissa, sillä
te olette antaneet hänelle tietonne ja uskonne. Kaikki toiset ovat myös
teidän sydämmenne ja järkenne lapsia, lähetyssaarnaajia, jotka te olette
lähettänyt kaikkialle maahan opettamaan totuuden ja oikeuden uutta
evankeliumia. Ja jos kansa vihdoin herää, kohoaa ihmisarvoon, kykenee
muodostumaan oikeudenmukaiseksi, vapaaksi ja terveeksi kansanvallaksi,
niin tulee siitä kiittää teidän oppilaitanne, jotka opettavat kouluissa,
kasvattavat pienokaisista kansalaisia. Te olette hyvä työmies, edistys
on mahdollinen ainoastaan tiedon ja järjen avulla.

Joulic ja Mignot innokkaasti yhtyivät häneen.

-- Niin, niin, te olette ollut isä, me olemme kaikki teidän lapsianne,
kansa on se miksi opettaja tekee sen ja opettaja ei voi olla muuta kun
miksi normaalikoulut tekevät hänet.

Salvan, syvästi liikutettuna keskeytti heidät vaatimattomalla
hyvänsävyisyydellään.

-- Mutta lapseni, sellaisia miehiä kuin minä, on kaikkialla kun heidän
vaan sallitaan toimia. Mauraisin itse on melkein pakoitettu jatkamaan
työtäni, sillä kehitys vie hänet mukanaan, aloitettu työ ei keskeydy
enään. Ja kerran saatte nähdä Mauraisinin seuraajan kasvattavan vielä
vapautetumpia opettajia kuin minun käsistäni lähteneet... On vielä eräs
asia, joka suuresti ilahduttaa minua ja josta te ette mitään puhu ja se
on että normaalikouluihin nykyään saa paljon helpommin oppilaita kuin
ennen. Silloin olin usein levoton huomatessani kuinka huonopalkkainen ja
vähän kunnioitettu opettajantoimi oli saanut osakseen epäluottamusta ja
ylenkatsetta. Mutta nyt kun palkat ovat koroitetut ja halvempiakin
opettajia pidetään kunniassa, saapuu ehdokkaita kaikkialta ja voidaan
valita erinomainen oppilaskunta!... Ja jos olen tehnyt joitakuita
palveluksia, niin olen saanut siitä yllin kyllin palkkani, nähdessäni
tehtäväni toteutettuna ja jatkettuna. En tahdo enää olla muuta kuin
katsoja, iloitsen teidän ponnistuksistanne ja olen niin onnellinen
rauhallisessa, yksinäisessä puutarhassani, jossa ainoa iloni on elää
kaikkien muiden unhoittamana, paitsi teidän, lapseni.

Ystävykset suuren kivipöydän ympärillä tulivat liikutetuiksi ja
lehtimajan ruusut täyttivät ilman tuoksullaan. Kauniissa,
viheriöitsevässä puutarhassa ja koko seudussa vallitsi ääretön rauha.

Louise vietti kaikki lupa-ajat vanhempiensa luona Jonvillessä.
Päästessään rakkaasta normaalikoulustaan, jossa hänen terve järkensä ja
selvä ymmärryksensä yhä lisääntyivät, olivat nuo kaksi kuukautta kotona
Clémentin, isän ja äidin luona hänelle suloisin lepo. Clément oli pian
kymmenvuotias ja Markus piti häntä omassa koulussaan, antoi hänelle
ensin alkeisopetuksen, jonka hän olisi tahtonut tehdä yleiseksi, ulottaa
sen kaikkiin lapsiin säätyeroituksesta huolimatta, ja jolle sitten olisi
perustunut kunkin taipumuksien mukaan korkeampi yleinen ja maksuton
opetus. Sitten toivoi hän poikansa meneväksi Beaumontin normaalikouluun,
sillä vielä kauan aikaa olisi todellinen pelastustyö toimitettava
halvoissa kyläkouluissa. Louisenkin ainoa kunnianhimo oli tulla
vaatimattomaksi alkeisopettajaksi. Ja päästyään Fontenayn koulusta,
varustettuna tiedetodistuksella ja opettajatodistuksella, oli hän
ihastuksissaan kun hänet nimitettiin apuopettajaksi Mailleboisiin, neiti
Mazelinen, hänen entisen rakkaan opettajansa kouluun.

Louise oli silloin yhdeksäntoista vuotias. Salvan oli käyttänyt
vaikutustaan Le Barazeriin saadakseen aikaan tämän nimityksen, joka
muuten ei herättänyt juuri minkäänlaista huomiota. Ajat muuttuivat päivä
päivältä, ei enää oltu siinä hurjassa ajanjaksossa, jolloin pelkkä
Simonin ja Fromentin nimen mainitseminen nosti hirmumyrskyn. Puoli
vuotta myöhemmin uskalsi Le Barazer tästä rohkaistuna antaa Joulicille
apulaiseksi Josefin, Simonin pojan. Josef, joka kaksi vuotta sitten oli
päässyt Beaumontin normaalikoulusta erinomaisilla arvosanoilla, oli
alkanut uransa Dherbecourtissa. Virkaylennys ei ollut suuri, mutta oli
tarvittu rohkeutta häntä muuttamaan Mailleboisin kouluun, sillä tämä
nimitys oli ensimmäinen alku hänen isänsä kunnian puhdistamiseen.
Huudettiin tosin vähäsen, munkit koettivat yllyttää vanhempia, mutta
sitten nuoren opettajan hienotunteinen, lempeä ja vakava käytös lapsia
kohtaan miellytti kaikkia. Samaan aikaan sattui myöskin eräs tapaus,
joka osoitti kuinka yleinen mielipide kehittyi: Milhommen paperikaupassa
tapahtui pieni sisäinen vallankumous. Eräänä päivänä nähtiin rouva
Edouardin, entisen rajattoman hallitsijan väistyvän rouva Alexandren
tieltä ja katoavan puotikamariin, jossa jälkimmäinen niin monta vuotta
oli pysynyt. Rouva Alexandre asettui konttoriin ja palveli ostajakuntaa;
ja tämä merkitsi, että ostajakunta muuttui, osoitti maallikkokoulun
vähitellen pääsevän voitolle hengellisestä koulusta: sillä rouva
Edouard, joka ennen kaikkea piti huolta kaupastaan, tahtoi aina olla
ostajiensa enemmistön puolella; ja hän oli siksi lujatahtoinen että voi
luovuttaa paikkansa kälylleen, kun oli kysymyksessä tulojen
pelastaminen. Näin oli siis rouva Alexandren ilmestyminen paperikaupan
konttoriin varma merkki kaikille että veljien koulu oli lähellä
loppuaan. Rouva Edouardilla oli sitä paitsi ollut suurta huolta
pojastaan Victorista, joka oli käynyt tässä koulussa ja joka tultuaan
kersantiksi, oli joutunut häpeällisiin selkkauksiin; kun sitä vastoin
rouva Alexandre saattoi ylpeillä pojastaan Sébastienista, Simonin ja
Markuksen entisestä oppilaasta, joka oli ollut Josefin toverina
Beaumontin normaalikoulussa ja sittemmin apuopettajana Rouvillessa.
Kaikki nämä nuorukaiset, Sébastien. Josef ja Louise, kasvettuaan
yhdessä, joutuivat näin tosielämään, ja toivat laajentuneen ymmärryksen,
kyynelten kypsyttämän rakastettavaisuuden ja järjen jatkaakseen
tehtävää, jossa heidän vanhempansa olivat saaneet kokea niin paljon
vastustusta.

Vuosi kului; Louise oli äskettäin täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Joka
sunnuntai hän kävi Jonvillessä, vietti koko päivän isänsä ja äitinsä
luona. Siellä hän usein kohtasi Josefin ja Sébastienin, jotka yhä olivat
parhaita ystäviä ja tulivat yhdessä tervehtimään entisiä opettajiaan,
Markusta ja Salvania. Usein myöskin Sarah seurasi veljeään Josefia,
saadakseen viettää päivän raikkaassa ilmassa, rakkaiden ystävien luona.
Hän oli kolme vuotta sitten tahtonut jäädä isovanhempiensa Lehmanien
luo, joiden ompeluliikettä hän oli alkanut johtaa ja tehnyt sen niin
toimeliaasti ja taitavasti että hiukan varallisuutta kasvoi kurjaan
asuntoon Trou-kadunkin varrella. Osa ostajapiiristä oli palannut ja hän
piti myöskin tilaukset Pariisin suuriin myymälöihin, otti lisää
työntekijättäriä ja perusti heidän kanssaan jonkunlaisen osuusliikkeen.
Rouva Lehmann oli kuollut ja vanhalla Lehmannilla, joka jo oli
kuudenkymmenenviiden vuotias, ei ollut kuin yksi suru, se että hän oli
liian vanha voidakseen toivoa näkevänsä Simonin kunnian puhdistamisen.
Joka vuosi vietti hän muutamia päiviä viimemainitun luona Pyreneiden
laaksossa; hän syleili tytärtään Rachelia, syleili Davidia ja palasi
onnellisena siitä että oli tavannut kaikki kolme työssä rauhallisessa
yksinäisyydessään, mutta samalla alakuloisena tuntiessaan että he eivät
voineet saada onnea ennen kuin hirveä Rozanin päätös oli kumottu.
Turhaan Sarah koetti taivuttaa häntä jäämään tyttärensä luo, hän tahtoi
itsepäisesti pysyä pienessä kaupassaan, sanoen vielä voivansa hyödyttää
pitämällä hänkin huolta liikkeestä. Tämän tähden saattoikin nuori tyttö
joskus pitää lomaa, tuntiessaan itsensä väsyneeksi, jos edellisenä
päivänä oli seurannut veljeään.

Tämä uusi lähentyminen, nämä hauskat yhteiset retket saivat aikaan
aavistetut avioliitot. Siitä saakka kun he lapsena olivat yhdessä
leikkineet, olivat nuo kaksi kaunista paria alinomaa tavanneet toisensa,
ikäänkuin rakkauden yhdistäminä. Ensin tuli kysymys Sébastienin ja
Sarahin häistä, joiden ilmoittaminen ei ketään hämmästyttänyt.
Tuumattiin vain että jos Milhommen poika nai Simonin tyttären, äitinsä
ja ennen kaikkea tätinsä suostumuksella, niin oli se taas uusi merkki
muuttuneista ajoista. Mutta kun sitten häät siirrettiin muutamia
kuukausia eteenpäin, niin että Louise ja Josef voisivat viettää omansa
yhtaikaa, alkoi Maillebois tulla hiukan levottomaksi; sillä tällä kertaa
oli kysymyksessä tuomitun poika ja hänen rohkeimman puolustajansa tytär,
poika, joka oli apuopettajana samassa koulussa, missä hänen isänsä oli
joutunut tappiolle ja tytär, joka myöskin oli apuopettajana entisen
opettajansa neiti Mazelinen luona; ja jännitystä lisäsi vielä se seikka
että jokainen koetti arvata mitä rouva Duparque, Louisen äidinäidinäiti
sanoisi tällaisesta liitosta. Kihlattujen onni, heidän ihanat retkensä
sunnuntaisin Jonvillen köyhään kouluun, entiset tuskalliset taistelut ja
entinen sankarillisuus, jotka heissä ikäänkuin yhtyivät, liikuttivat
pian sydämmiä, saivat hiukan rauhaakin aikaan asukasten mielissä. Mutta
uteliaisuudella kuitenkin odotettiin ottaisiko isoäiti Louisen vastaan
pienessä talossaan Kapusiinitorin varrella, josta hän ei kolmeen vuoteen
ollut astunut ulos. Häät lykättiin vielä kuukausi eteenpäin, rouva
Duparquen päätöstä odotettaessa.

Louise oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, eikä hän vieläkään ollut
käynyt ripillä ja oli suostuttu että ei kumpaistakaan paria vihittäisi
kirkossa. Turhaan hän kirjoitti rouva Duparquelle, hän rukoili tätä
aukaisemaan ovensa, saamatta edes vastausta. Tämä ovi ei ollut auennut
Genevièvelle eikä hänen lapsilleen sen päivän jälkeen, jolloin he olivat
palanneet puolison ja isän luo. Isoäiti oli lähes kolme vuotta pitänyt
hirveän valansa, elänyt kuin luostarissa, ilman perhettä, yksin
Jumalansa kanssa. Geneviève oli tosin koettanut lähestyä häntä, sillä
häneen koski syvästi että tuo kahdeksankymmenen vuotias nainen vietti
niin hiljaista ja synkkää elämää. Häntä oli aina kohdannut taipumaton
itsepäisyys. Ja kuitenkin Louise tahtoi koettaa vielä kerran,
lohduttomana kun ei kaikki hänen omaisensa ottaneet osaa hänen onneensa.

Eräänä iltana päivän laskiessa soitti hän siis kelloa pienessä talossa,
joka jo oli hämärään verhoutunut. Hänen suureksi hämmästyksekseen ei
kuulunut mitään soittoa; kellonauha oli varmaankin katkaistu. Silloin
uskalsi hän kolkuttaa ovea ensin varovasti, sitten voimakkaammin.
Vihdoin kuului pientä kolinaa, oviluukku oli varmaankin aukaistu, aivan
niinkuin muutamissa luostareissa.

-- Tekö siellä olette Pélagie?... kysyi Louise. Vastatkaa minulle.

Hänen täytyi painaa korvansa melkein luukkua vasten voidakseen kuulla
palvelijattaren kumean, melkein tuntemattomaksi muuttuneen äänen.

-- Menkää tiehenne, menkää tiehenne, rouva käskee teidän mennä heti
tiehenne.

-- Ei. Pélagie, minä en mene. Sanokaa isoäidille että en lähde täältä
ovelta ennenkun hän itse tulee vastaamaan minulle.

Hän odotti kymmenen minuuttia, neljännestunnin. Tuontuostakin hän
kolkutti hiljaa, kunnioittavasti ja hellästi mutta samalla itsepäisesti.
Äkkiä luukku aukesi taas, mutta jyristen ja peljättävä, ikäänkuin
maanalainen ääni huusi:

-- Miksi tulet tänne?... Sinä olet kirjoittanut minulle uudesta
kauhistuksesta, avioliitosta, joka tappaa minut häpeään!... Mitä
hyödyttää siitä puhuminen? Voitko sinä mennä naimisiin? Oletko käynyt
ripillä? Et, vai kuinka? Sinä olet tehnyt pilkkaa minusta, sinun piti
mennä ripille täytettyäsi kaksikymmentä vuotta ja nyt sinä varmaankin
olet päättänyt olla sitä koskaan tekemättä... Mene siis tiehesi, minä
olen kuollut sinulle.

Louise, joka oli kauhistuksissaan ja vapisi ikäänkuin kuoleman hengähdys
olisi pyyhkäissyt hänen kasvojaan, ehti kuitenkin huutaa:

-- Isoäiti, minä odotan vielä, palaan tänne kuukauden kuluttua.

Mutta luukku paiskattiin raivokkaasti kiinni, pieni, pimeä ja äänetön
talo näytti vaipuvan mustaan yöhön.

Viimeisenä viitenä vuotena oli rouva Duparque vähitellen katkaissut
kaikki siteet maailman kanssa. Rouva Berthereaun kuoleman ja Genevièven
lähdön jälkeen oli hän ensin ainoastaan kieltäytynyt vastaanottamasta
omaa perhettään ja seurustellut yksinomaan hurskasten ystävättärien,
munkkien ja tuttujen pappien kanssa. Saint-Martinin uusi kirkkoherra,
apotti Coquard oli ankara, synkkäuskoinen pappi, jonka uhkauksia ja
kertomuksia palavasta helvetistä, tulikuumista pihdeistä ja kiehuvasta
öljystä hän mielellään kuunteli. Hänet näki aamusta iltaan matkalla
seurakunnan kirkkoon, Kapusiinien luo tai jonnekin missä pidettiin
jumalanpalveluksia tai juhlallisuuksia. Sitten hän alkoi käydä ulkona
vähemmän ja vähemmän, lopuksi hän ei koskaan enää astunut kynnyksensä
yli, oli ikäänkuin pimeys ja hiljaisuus vähitellen olisivat haudanneet
hänet. Eräänä päivänä pienen talon akkunaluukutkin, jotka tähän saakka
aamuin illoin oli aukaistu ja suljettu, pysyivät kiinni: ja rakennuksen
katuseinä oli tullut sokeaksi, talo oli kuin kuollut, sieltä ei enää
näkynyt mitään valoa, ei kuulunut ainoatakaan elonmerkkiä. Sitä olisi
voinut luulla asumattomaksi, autioksi, ellei sinne pimeän tultua olisi
varovasti pujahtanut joitakuita pappeja ja munkkeja. Apotti Coquard, isä
Theodosius, joskus itse isä Crabotkin kävivät häntä tervehtimässä. Pieni
omaisuus, kaksi tahi kolmetuhatta markkaa, jotka hän oli päättänyt
lahjoittaa puoleksi Valmarien kollegiolle ja kapusiinien kappelille, ei
ehkä olisi riittänyt selittämään heidän uskollisuuttaan rouva Duparquea
kohtaan: joksikin syyksi siihen oli myös otaksuttava hänen
yksinvaltaista luonnettaan, joka taivutti tahtonsa mukaan mahtavammatkin
henkilöt, levottomia kun olivat, tietäessään hänet kykeneväksi
kaikenlaisiin hurjuuksiin. Kerrottiin hänelle luvatun että hän saisi
kuulla messun ja käydä ripillä omassa kodissaan ja sentähden hän
varmaankaan ei enää käynyt ulkona, koska hän hurskautensa voimalla oli
pakoittanut itse Jumalan tulemaan luokseen, jottei hänen itsensä
tarvitsisi vaivautua Jumalan luokse. Katujen, ohikulkevien, koko tuon
jumalattoman ajan ja pyhän kirkon kukistumisen näkeminen tuotti hänelle
sellaista tuskaa että hän, niin väitettiin, antoi sulkea akkunaluukut ja
tukkia kaikki raot, jotta ei ainoakaan melu, ei ainoakaan valonsäde
ulkoa tunkeutuisi hänen huoneeseensa.

Se oli viimeinen käänne. Hän vietti päivät päästään rukouksissa. Hänestä
ei enää ollut kylliksi se että hän oli eronnut jumalattomasta ja
tuomitusta perheestään, hän pelkäsi omankin autuutensa olevan vaarassa,
pelkäsi olevansa vastuunalainen omaistensa kadotuksesta. Hänen
tyttärensä, rouva Berthereaun jumalaton vastarinta kuolinvuoteella
vaivasi häntä, saattoi hänet uskomaan että onneton oli joutunut
kiirastuleen, ehkäpä helvettiinkin. Sitten tuli Genevièven lopullinen
lankeaminen, Genevièven, jota pahahenki oli kiusannut niin että hän oli
palannut takaisin erehdykseensä ja saastaisuuteensa. Ja kaiken tämän
lisäksi vielä Louise, täydellinen pakana ja jumalanpilkkaaja, joka oli
hyljännyt Jesuksen taivaallisen ruumiinkin. Molemmat jälkimmäiset
kuuluivat ruumiineen ja sieluineen saatanalle; ja joskin hän antoi lukea
messuja ja polttaa vahakynttilöitä vainajan sielun autuudeksi, oli hän
jättänyt molemmat elossa olevat vihan ja rangaistuksen Jumalan
oikeudenmukaiselle kostolle alttiiksi. Mutta hänen levottomuutensa ja
tuskansa olivat siitä huolimatta ankarat, hän kysyi itseltään miksi
taivas rankaisi häntä näin hänen jälkeentulevaisissaan, hän koetti
huomata siinä hirveän koettelemuksen, josta hänen pyhyytensä kohoaisi
kirkkaana, voitokkaana. Taloonsa sulkeumista, kokonaan uskonnon
harjoituksiin pyhitettyä elämäänsä piti hän välttämättömänä
sovitusuhrina, josta hän saisi palkakseen iankaikkisen autuuden. Hän
kärsi näin sukunsa hirveän synnin, vapaamielisyyteen syypäiden naisten
tähden, jotka kolmessa polvessa olivat eronneet kirkosta, joutuakseen
vihdoin inhimillisen veljellisyyden mielettömään uskontoon. Ja tahtoen
sovittaa kirottujen jälkeläistensä uskottomuuden, piti hän kunnianaan
itse nöyryytyksen, tahtoi elää ainoastaan palvellakseen Jumalaa ja
inhoten saastaista sukupuoltaan halusi hän ainoastaan rangaista sitä,
tappamalla senkin vähän, mitä hänessä vielä oli jälellä naisesta.

Hän muuttui vähitellen uskossaan niin ankaraksi ja synkäksi että nekin
muutamat papit ja munkit, jotka vielä sitoivat hänet maailmaan,
vähitellen väsyivät. Hän tunsi kyllä kirkon alennustilan, hän huomasi
katolilaisuuden kukistuvan tuon saatanallisen ajan ponnistuksista ja hän
vetäytyi pois elämästä pannakseen vastalauseen saatanan voittoa vastaan,
kieltäytymällä näkemästä sitä. Ehkä hänen kieltäymyksensä, se, mitä hän
piti marttyyrisuutenaan, antaisi uutta voimaa Kristuksen sotureille. Hän
tahtoi että he olisivat olleet yhtä kiivaita, yhtä päättäväisiä ja
ankaria kuin hänkin, että he hänen esimerkkiä noudattaen olisivat
tarkasti pitäneet kiinni opinlauseista, taistelleet tulella ja miekalla
uskottomia vastaan ja auttaneet hävityksen Jumalaa valloittamaan
kansansa takaisin ukkosen iskuilla. Hän ei ollut enää koskaan
tyytyväinen, hänen mielestään isä Crabot, isä Theodosius ja itse synkkä
apotti Coquardkin olivat aivan liian laimeita. Hän soimasi heitä siitä
että tekivät myönnytyksiä, inhoittavalle maailmalliselle hengelle, sanoi
heidän omin käsin jouduttavan kirkon häviötä sovittamalla Jumalan ajan
maun mukaan. Hän määräsi heille heidän velvollisuutensa, yllytti heitä
julkiseen ja hurjaan taisteluun. Yksinäisyys oli tehnyt hänet melkein
hourupäiseksi, eikä hän koskaan tuntenut tyydytystä, ankarista
katumustöistä huolimatta, joita he määräsivät hänelle. Isä Crabot
väsyi ensiksi tähän kummalliseen katumuksentekijään, joka
kahdeksankymmenenkolmen vuotiaana oli niin ankara itseään kohtaan ja
jonka katolilainen suvaitsemattomuus tuomitsi hänen veljeskuntansa
pitkät ponnistukset verenvuodatuksen ja polttorovioiden hirveän Jumalan
ihmistyttämiseksi. Hän alkoi käydä harvemmin ja lakkasi vihdoin kokonaan
tulemasta, pitäen epäilemättä toivomaansa perinnönosaa liian
vähäpätöisenä alinomaa antautuakseen vaaroihin, joihin seurustelu
tuollaisen hurjan uskovaisen kanssa hänet saattoi. Muutamien kuukausien
kuluttua apotti Coquard vuorostaan katosi, ei halpamaisesta ikävyyksien
pelosta, vaan siksi että kaikki hänen keskustelunsa vanhan rouvan kanssa
muuttuivat ankariksi taisteluiksi. Hän tahtoi säilyttää itsellään
papillisen kaikkivaltansa, ollen luonteeltaan yhtä despoottinen ja
taipumaton kuin rouva Duparquekin; ja eräänä päivänä hän suuttui, ei
enää tyytynyt vaihtuneihin osiin eikä suostunut kuuntelemaan kuinka
nainen pauhasi Jumalan nimessä ja soimasi häntä toimettomuudesta,
samalla kun hän itse seisoi nolona kuin rikoksesta tavattu kurja
syntinen. Ja sitten nähtiin lähes vuoden ajan isä Theodosiuksen yksin
hämärässä pujahtavan pieneen, äänettömään ja suljettuun taloon
Kapusiinitorin varrella.

Isä Theodosiuksesta rouva Duparquen vaatimaton omaisuus varmaankin oli
hyvä paremman puutteessa, sillä ajat olivat huonot pyhälle Antonius
Padualaiselle. Turhaan hän levitti uusia hintaluetteloja, rahalaatikot
eivät enää täyttyneet, niinkuin entisinä hyvinä aikoina, jolloin hän oli
antanut hänen ylhäisyytensä Bergerotin siunata pyhimyksen luita
sisältävän arkkusen. Silloin ihmearpajaiset kiihoittivat joukkoja,
kaikki sairaat, laiskat ja köyhät toivoivat voittavansa taivaalta onnen
muutamalla pennillä. Mutta sitä mukaa kuin koulu levitti yhä enemmän
totuutta ja järkeä tulivat ostajat harvinaisemmiksi, kapusiinien
kappelissa käyty halpamainen kauppa näyttäytyi häpeällisessä
järjettömyydessään. Isä Theodosiuksen toinen neronleimaus, paradiisin
paneminen hypoteekkiobligatsiooneille oli taas hetkeksi kiihoittanut
heikkoja ja kärsiviä, jotka niin innokkaasti halajavat onnea edes haudan
tuolla puolla, koska maa on heille niin julma; ja useita kuukausia oli
petettyjen raha taas virrannut kappeliin. Vihdoin oli isä Theodosius,
nähdessään kasvavan uskottomuuden ja huomatessaan kuinka vaikea oli
saada kaupaksi obligatsiooneja, saanut vielä kolmannen neronleimauksen,
keksinyt pienet, yksityisille varatut puutarhat autuaiden alati
kukkivilla kedoilla. Oli kysymys ihanista alueista ijäisyydessä, joissa
oli kauneimpia ruusuja ja liljoja, silmien iloksi sovitettuja siimeksiä
sekä erinomaisen puhtaita ja kirkkaita lähteitä. Pyhän Antonius
Padualaisen avulla saattoi niitä tilata edeltäpäin, hankkia sellaisen
itselleen iankaikkiseksi omaisuudeksi: mutta tämä oli tietysti sangen
kallista, etenkin jos tahtoi jotain laajempaa ja mukavampaa; niitä oli
nimittäin kaiken hintaisia, komeuden, aseman, enkelien ja Jumalan
läheisyyden mukaan. Kaksi vanhaa rouvaa oli jo jättänyt omaisuutensa
perinnöksi kapusiineille, jotta ihmeitätekevä pyhimys varaisi heille
parhaimmat käytettävinä olevista puutarhoista, toinen halusi vanhojen
ranskalaisten puistojen tapaisen, toinen taas jotain runollisempaa,
labyrinttejä ja putouksia. Rouva Duparquenkin kerrottiin jo valinneen
itselleen kultaluolan taivaansinisen vuoren kupeessa, myrtti- ja
laakerilehdossa.

Isä Theodosius yksin kävi siis yhä hänen luonaan, kärsien hänen huonot
tuulensa, palaten aina takaisin silloinkin kun vanha rouva oli ajanut
hänet luotaan, raivostuneena hänen laimeudestaan ja nöyrästä
alistumisestaan kirkon vihollisten voittoon. Vihdoin oli hän saanut
talon avaimenkin, joten hän pääsi sisään milloin tahtoi, tarvitsematta
soittaa kauan aikaa niinkuin usein oli tapahtunut, sillä Pélagie raukka
oli tullut kuuroksi, eikä aina tullut aukaisemaan. Silloin nuo kaksi
yksinäistä naista leikkasivat poikki kellonauhan; mihinkä he tarvitsivat
tuota sidettä ulkomaailman kanssa? ainoalla elävällä olennollahan, jonka
he vielä ottivat vastaan, oli avain, eikä heidän enää tarvitsisi kuulla
hermostuttavaa kellonsoittoa, johon he eivät tahtoneet vastata. Pélagie
oli tullut yhtä hurjaksi ja suvaitsemattomaksi kuin emäntänsä, ahdas
uskonnollisuus oli tylsyttänyt hänet. Hän oli ensin lakannut
keskustelemasta kauppiaiden kanssa ja kulkiessaan kaupungissa hiipinyt
kuin varjo pitkin seiniä. Sitten hän oli alkanut käydä ostoksilla
ainoastaan kahdesti viikossa, hänen emäntänsä ja hän kun olivat
tuominneet itsensä syömään kovaa leipää ja vihanneksia, aivan niinkuin
erakot luolissaan. Ja nyt toivat kauppiaat itse lauvantaisin päivän
laskettua heille ruokaa korissa, jonka he seuraavana lauvantaina saivat
takaisin tyhjänä sekä vanhaan sanomalehtipalaseen käärityn rahan. Mutta
Pélagiella oli suuri suru veljenpojastaan Polydorista, joka oli päässyt
palvelijaksi erääseen luostariin Beaumontissa ja joka tuontuostakin
kauhistutti häntä hirveillä uhkauksilla saadaksensa rahaa. Hän pelkäsi
poikaa niin että ei uskaltanut jättää häntä oven ulkopuolelle, tietäen
että hän voisi saattaa koko kaupungin raivoon, särkeä oven ja tunkeutua
sisään, ellei hän heti aukaisisi. Mutta kun Polydor oli päässyt sisään
pelkäsi Pélagie vielä enemmän, tietäen hänet kykeneväksi mihin tahansa,
jos hän kieltäisi häneltä kymmenen markkaa. Kauan aikaa oli hänen
lempiunelmansa ollut käyttää kaikki säästönsä, noin kymmenentuhatta
markkaa, hankkiakseen niillä taivaallista autuutta toisessa maailmassa;
ja syynä siihen että hän vielä viivytteli, että aarre yhä oli kätkettynä
hänen olkipatjaansa oli että hän vielä epäili mikä tapa olisi paras ja
tehokkain, alituiset sielumessut, vaiko pieni vaatimaton puutarha hänen
emäntänsä komean puutarhan vieressä. Silloin tapahtui onnettomuus:
eräänä iltana oli hänen täytynyt päästää sisään Polydor, konna ei
tappanut häntä, vaan särki kaikki huonekalut, halkaisi lopuksi patjan
päällisen ja pakeni, mukanaan kymmenentuhatta markkaa. Pélagie oli
kaatunut sängyn eteen ja ulvoi epätoivosta nähdessään roistomaisen
sukulaisensa vievän mukanaan tuon siunatun rahan, jolla hän oli toivonut
saavansa pyhältä Antonius Padualaiselta iankaikkisen autuuden.
Joutuisiko hän nyt kadotukseen kun ihmearpajaiset olivat hänelle
suljetut? Hän kuoli siitä kaksi päivää myöhemmin, ja isä Theodosius
löysi hänen kylmän ruumiinsa alastomalta ja likaiselta ullakolta, jonne
munkki oli mennyt katsomaan levottomana ja hämmästyneenä, kun ei vanhaa
palvelijaa missään näkynyt. Hänen täytyi pitää huolta kaikesta, hommata
hautajaiset, järjestää pienen, suljetun talon ainoan asukkaan elämä, nyt
kun hänellä ei enää ollut ketään, joka hoitaisi ja palvelisi häntä.

Rouva Duparque oli useita viikkoja ollut pakoitettu pysymään
vuoteessaan, hänen jalkansa kun eivät enää kannattaneet. Mutta
vuoteessakin hän yhä istui sangen suorana ja korkeana, pitkät, syvien
säännöllisten ryppyjen uurtamat kasvot liikkumattomina, ohuet huulet
kokoonpuristettuina. Henkiheitollaan hän vielä hallitsi itsevaltiaasti
tyhjää, äänetöntä ja synkkää taloa, josta hän oli karkoittanut omaisensa
ja jossa nyt oli kuollut ainoa olento, jonka hän suvaitsi luonaan. Ja
kun isä Theodosius, palattuaan Pélagien hautajaisista, koetti puhutella
häntä saadakseen tietää hänen aikomuksensa, millä tavoin hän tahtoi
järjestää elämänsä, ei hän saanut edes vastausta. Isä Theodosius koetti
vielä aivan neuvottomana, hän tarjoutui lähettämään sairaan luo jonkun
sisaren: sillä eihän hän voinut itse pitää huolta itsestään, hoitaa
taloutta ja laittaa ruokaa, koska hän ei edes päässyt ylös vuoteeltaan.
Silloin vanha rouva suuttui, murisi kuin kuolettavan haavan saanut
eläin, joka ei salli rauhaansa häirittävän. Epäselviä sanoja pääsi hänen
kurkusta, kaikki olivat pelkureita, kaikki pettivät Jumalansa, kaikki
olivat nautinnonhimoisia, jotka hylkäsivät kirkon etteivät itse
musertuisi sen holvien alle, Nyt isä Theodosius suuttui vuorostaan ja
läksi pois, luvaten seuraavana päivänä palata katsomaan, eikö hän
silloin olisi järkevämpi.

Yksi yö ja yksi päivä kuluivat näin, kapusiinien esimies tuli takaisin
vasta kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua, hämärässä. Yhden yön ja
yhden päivän rouva Duparque oli yksin, aivan yksin pimeässä huoneessaan,
jonka luukut oli vedetty eteen ja raot akkunoissa ja ovissa tukittu,
niin että ei pienintäkään ääntä, ei pienintäkään valonsädettä päässyt
sinne tunkeutumaan. Kauan aikaa hän oli tätä halunnut, katkaisten kaikki
siteet itsensä ja omaistensa välillä, vetäytyen pois maailmasta,
pannakseen vastalauseensa tuota kauheata yhteiskuntaa vastaan, jossa
synti hallitsi. Antauduttuaan kokonaan kirkolle ja tuntien oman
sukupuolellisen kelvottomuutensa, oli hän kuitenkin huomannut että
papeilta puuttui taisteleva usko, että munkeilla ei ollut sankarillista
rohkeutta ja että kaikki olivat maallismielisiä ja nautinnonhimoisia. Ja
hän oli ajanut heidät vuorostaan ulos, oli jäänyt yksin Jumalan kanssa,
leppymättömän ja itsepäisen Jumalansa, joka hallitsi itsevaltiaasti
hävittäjänä ja kostajana. Valo oli kuollut, elämä oli kuollut, tuossa
synkässä ja kylmässä, kaikkialta suljetussa haudassa istui vielä
kahdeksankymmenen vuotias nainen yksin vuoteellaan jäykkänä, silmät
tuijottaen pimeään, odottaen että hänen kateellinen Jumalansa veisi
hänen sielunsa, näyttääkseen laimeille uskovaisille kuinka oikean
kristityn oli kuoltava. Kun isä Theodosius illan suussa saapui, huomasi
hän suureksi ihmeekseen että ovi vastusti, ei auennut. Avain kääntyi
kuitenkin lukossa, olisi luullut että salpa oli vedetty eteen. Mutta
kuka olisi vetänyt sen? ketään ei ollut talossa, eikä sairas voinut
nousta vuoteeltaan. Hän teki vielä turhia ponnistuksia, alkoi vihdoin
pelätä ja riensi pormestarin virastoon kertomaan asian laidan, tuntien
että ei ollut hyvä ottaa omalle vastuulleen enempää. Vietiin heti sana
Louiselle, neiti Mazelinen luo ja sattumalta olivat Markus ynnä
Geneviève juuri saapuneet Jonvilleen, levottomina viimeisten uutisten
johdosta.

Koko perhe läksi Kapusiinitorille. Kun ei ovi vieläkään auennut,
kutsuttiin lukkoseppä, joka selitti ettei hän voinut mitään toimittaa,
koska salpa nähtävästi oli vedetty eteen. Täytyi lähettää noutamaan
muuraria, joka irroitti saranat vasarallaan. Äänetön talo kumahti
jokaisesta iskusta kuin muurattu hauta. Ja oven auettua astuivat Markus
ja Geneviève sekä Louise kylmän väristyksen valtaamana tuohon kotiin,
josta heidät oli ajettu pois. Siellä vallitsi jäinen kosteus, he eivät
tahtoneet saada kynttilää syttymään. Korkealla vuoteella he tapasivat
rouva Duparquen ruumiin yhä suorana, nojautuneena tyynyjä vasten,
pitkillä, laihoilla sormillaan puristaen suurta ristiinnaulitun kuvaa.
Hän oli varmaankin yli-inhimillisellä ponnistuksella päässyt vuoteestaan
ja käynyt panemassa salvan eteen, jotta ei kukaan ihminen, ei edes
pappi, pääsisi häiritsemään hänen viimeistä yhteyttään Jumalansa kanssa.
Sitten oli hän palannut takaisin vuoteeseensa ja kuollut. Isä Theodosius
oli heittäytynyt vavisten polvilleen ja koetti sopertaa rukousta. Mutta
hän oli yhä kauhistunut, sillä hän ymmärsi että tämä ei ollut ainoastaan
hirveän vanhan naisen kuolema, naisen, joka oli ollut jylhän suuri
leppymättömässä uskossaan, vaan että se oli myös koko suvaitsemattoman
taikauskon ja valheen uskonnon loppu. Markus, jonka syliin Geneviève ja
Louise kauhistuneina olivat paenneet, tunsi ikäänkuin raikkaan
tuulahduksen; ijäisen elämän syntyvän tästä kuolemasta.

Hautajaisten jälkeen, jotka perhe jätti apotti Coquardin toimeksi, ei
löydetty mitään vainajan laatikoista, ei testamenttia, eikä
minkäänlaisia arvopapereita. Isä Theodosiusta ei voitu epäillä niiden
anastamisesta, hän kun ei enää ollut käynyt talossa. Oliko vainaja
eläessään lahjoittanut kaikki hänelle tai muille? Vai oliko hän
hävittänyt ne, tehdäkseen tyhjäksi nuo katoavat tavarat, joita hän ei
tahtonut suoda omaisilleen? Tätä arvoitusta ei voitu koskaan selittää,
ei penniäkään löydetty. Jäi siis ainoastaan pieni talo, joka myytiin ja
josta saadut rahat Geneviève antoi jakaa köyhille, sanoen siten
tahtovansa noudattaa isoäitinsä varmaa tahtoa.

Palattuaan kotiin hautajais-iltana heittäytyi hän miehensä kaulaan ja
aukaisi hänelle sydämmensä syvästi liikutettuna.

-- Jos tietäisit... Kun sain kuulla isoäidin olevan aivan yksin, niin
uljaana ja suurena itsepäisessä uskossaan, aloin taas horjua. Niin,
kysyin itseltäni, eikö oikea paikkani ollut hänen luonaan, olinko tehnyt
hyvin jättäessäni hänet... Minkä sille voin? minä en koskaan tule
terveeksi, aina on olemukseni pohjalle jäävä jotain entisestä
uskostani... Mutta, suuri Luoja! kuinka kamala olikaan tuo kuolema, ja
kuinka oikeassa oletkaan halutessasi elämää, tahtoessasi vapauttaa
naisen ja korottaa hänet oikeaan asemaansa, miehen vertaiseksi ja
toveriksi, rakastaessasi kaikkea hyvää, kaikkea totta ja kaikkea oikeaa!

Kuukausi myöhemmin vihittiin molemmat parit siviiliavioliittoon, Louise
nai Josefin ja Sarah Sébastienin. Markus näki siinä alun voittoon.
Tulevaisuuden vilja, joka niin suurella vaivalla oli kylvetty vainojen
ja häväistysten keskellä, iti ja orasti jo.




II.


Vuodet kuluivat, kuudenkymmenen vuotias Markus jatkoi työtään,
horjumattomana, kiihkeästi rakastaen totuutta ja oikeutta, niin kuin
suuren taistelun alussa. Eräänä päivänä kun hän oli pistäytynyt
Beaumontiin Delbosia tapaamaan, huudahti tämä hänet nähdessään:

-- Kuulkaa, mikä kummallinen yhteensattumus minua kohtasi... Eräänä
iltana palasin kotiin pimeän tultua ja huomasin muutamia askeleita
edelläni Jaffres-kadulla teidän ikäisenne, kurjan ja nälistyneen
näköisen miehen... Ja Gambettakadun kulmassa sijaitsevan leipurinakkunan
valossa luulin tuntevani ystävämme Gorgiaan.

-- Mitä, Gorgiaan?

-- Aivan niin, veli Gorgiaan, ei enää munkin kaapussa, vaan vanhassa
tahraisessa takissa hiipien pitkin seiniä varovaisesti kuin vanha,
nälkäinen susi... Hän on ehkä salaa palannut kaupunkiin ja elää jossain
pimeässä sopessa, koettaen vielä peloittaa entisiä rikostovereitaan ja
saada heistä jotain hyötyä.

Hämmästynyt Markus epäili koko asiaa.

-- Te olette varmaankin erehtynyt. Gorgias on siksi arka nahastaan että
ei hän tule Beaumontiin, josta hän heti joutuisi kaleereihin, kun me
vaan jonkun uuden todistuskappaleen avulla saisimme Rozanin päätöksen
kumotuksi.

-- Siinä olette väärässä, ystäväni, selitti Delbos. Miehellä ei enää ole
mitään peljättävää, rikos vanhentuu kymmenessä vuodessa, ja pikku
Zéphirinin murhaaja voi nyt levollisesti kulkea keskellä päivää... On
kuitenkin mahdollista että olen erehtynyt. Gorgiaan palaaminen ei sitä
paitsi missään suhteessa meitä liikuttaisi, sillä eihän meillä ole
mitään hyvää tai hyödyllistä häneltä odotettavana.

-- Ei mitään. Hän on valehdellut niin paljon, että jos hän puhuisi,
valehtelisi hän vieläkin... Kauan toivottu, ja kauan etsitty totuus ei
voi tulla ilmi hänen kauttaan.

Tuon tuostakin kävi Markus näin Delbosin luona keskustelemassa
ainaisesta Simonin jutusta, joka niin monta vuotta syövän tavoin oli
kalvanut maan sydäntä. Turhaa oli sitä kieltää, olla siitä puhumatta,
paha teki siitä huolimatta hävitystyötään, niinkuin salainen myrkky,
elämän turmelija. Kaksi kertaa vuodessa David jätti autiot vuorensa ja
riensi tapaamaan Delbosia ja Markusta, sillä hän ei ollut, armahduksesta
huolimatta, hetkeksikään lakannut ponnistuksistaan saada veljensä
syyttömäksi julistetuksi. He kolme olivat horjumattomasti vakuutetut
siitä että he kerran saisivat kumotuksi hirveän päätöksen ja juttu
loppuisi välttämättömästi viattoman voitoksi; mutta niinkuin muinoin,
ennen ensimmäistä tarkastusta, niin he nytkin saivat taistella
selviämättömien valheiden keskellä. Heidän ensin jonkun aikaa oltua
kahden vaiheella, mitä jälkiä oli seurattava, valitsivat he entisen
presidentin Gragnonin uuden rikoksen, jota he Rozanissa olivat
aavistaneet ja josta he nyt olivat varmat. Gragnon oli aivan
yksinkertaisesti taas käyttänyt vanhaa keinoaan, laitonta tiedonantoa:
mutta nyt ei ollut kysymyksessä, niinkuin Beaumontissa Simonin kirje,
kuuluisan kirjoituskaavan nimimerkillä varustettu, väärennetty
jälkikirjoitus; vaan erään työmiehen kirjoittama tunnustus, joka työmies
muka oli valmistanut Mailleboisin opettajalle väärän sinetin ja joka
eräässä sairaalassa ennen kuolemaansa oli antanut sen muutamalle
sisarelle. Gragnon oli varmaankin Rozanissa kulkenut tuo tunnustus
taskussaan ja tarkoittanut sitä, puhuessaan kumoamattomasta
todistuksesta, jonka hän toisi esiin, jos hänet pakotettaisiin
äärimmäisyyteen, näyttäen tai antaen muiden näyttää sitä muutamille
valamiehille, uskovaisille ja yksinkertaisille, ja sanoen että ei hän
mitenkään tahtoisi julkisesti sotkea pyhää sisarta häväistykseen. Tämä
selitti kaikki, asetti parempaan valoon valamiesten halpamaisen
käytöksen heidän toistamiseen tuomitessaan syyttömän: nuo miehet, joiden
ymmärrys oli keskinkertainen ja rehellisyys välttävä, olivat
noudattaneet salaisia syitä, petettyinä omissatunnoissaan, aivan
samoinkuin ensimmäiset valamiehet Beaumontissa. Markus ja David
muistivat vielä muutamia valamiesten tekemiä kysymyksiä, jotka heistä
olivat tuntuneet naurettavilta. Nyt he ymmärsivät, valamiehet
viittasivat kumoamattomaan todistuskappaleeseen, jota salaa oli näytelty
ja josta oli viisainta olla mainitsematta! Ja niin he olivat tuominneet.
Delbos perusti siis toimensa tähän uuteen tosiasiaan, koetti hankkia
laillista todistusta toisesta rikoksellisesta osanannosta, jonka avulla
he heti saisivat päätöksen kumotuksi. Mutta vaikeampaa tehtävää heillä
tuskin olisi saattanut olla ja kaikki kolme olivat vuosikausia turhaan
ponnistaneet voimiaan löytääkseen varmaa, ratkaisevaa todistusta. Yksi
ainoa toivo heillä enää oli jälellä, erästä valamiehistä, entistä
lääkäriä nimeltä Beauchamp, oli, niin sanottiin, tunnonvaivat alkaneet
runnella niinkuin muinoin arkkitehti Jacquiniä, hän oli nimittäin
päässyt varmuuteen siitä että sairaalassa kuolleen työmiehen luultu
tunnustus oli törkeä väärennys. Hän ei tosin itse ollut klerikaalinen,
mutta hänellä oli ankaran uskonnollinen vaimo, jolle hän ei tahtonut
tuottaa surua keventämällä omaatuntoaan. Täytyi siis odottaa.

Sitä mukaa kuin vuodet vierivät muuttui aika yhä suotuisammaksi. Laaja
yhteiskunnallinen kehitys tapahtui ja sen suuret tulokset alkoivat
ilmaantua opinlauseista vapautuneen, voittoisan maallikko-opetuksen
kautta. Koko Ranska uudistui, aivan uusi kansa kohosi tuhansista
kunnankouluista, halvat alkeisopettajat saivat aikaan sen ihmeen, että
loivat kansan uudelleen, tulevia, totuuden ja oikeuden suuria tehtäviä
varten. Kaikki oli lähtevä koulusta, se oli äärettömien edistysten
hedelmällinen pelto, siitä sai alkunsa jokainen uudistus, jokainen askel
veljellisyyttä ja rauhaa kohden. Se, mikä eilen oli tuntunut
mahdottomalta, kävi helposti paremman, valheen ja erehdysten vallasta
vapautuneen kansan keskuudessa, jolla oli tietoja ja joka kykeni
tahtomaan.

Näin saattoi siis tapahtua että Delbos toukokuun vaaleissa vihdoinkin
voitti Lemarroisin, radikaalisen edusmiehen, joka niin monta vuotta oli
ollut Beaumontin pormestarina. Ennen näytti siltä kuin viimeksimainittu,
Gambettan entinen ystävä, ei koskaan tulisi karkoitetuksi tältä
asemalta, sillä hän tuntui niin täydellisesti vastaavan silloista
ranskalaista keskimittaa. Mutta senjälkeen olivat tapaukset vinhasti
seuranneet toisiaan, porvaristo oli kavaltanut vallankumouksellisen
menneisyytensä, liittoutumalla kirkkoon, tahtoen olla luovuttamatta
hituistakaan anastamastaan vallasta. Se tahtoi pitää kaikki hankkimansa
etuoikeudet, ei suostunut jakamaan valtaansa eikä rahaansa, valmiina
ennemmin käyttämään kaikkia vanhoillisia voimia, painamaan takaisin
orjuuteen heränneen, oppia saaneen kansan, jonka nouseva tulva
kauhistutti sitä. Ja Lemarrois oli tyypillinen esimerkki eilispäivän
tasavaltalaisesta porvarista, joka, luullen täytyvänsä puolustaa
säätyään, melkein tahtomattaan joutui vanhoillisuuteen ja samassa sai
tuomionsa, joutui osalliseksi porvariston välttämättömään kukistukseen,
joka porvaristo sata vuotta tehtyään kauppaa ja nautittuaan rikkauksiaan
nopeasti oli lahonnut. Kansa oli välttämättömästi kohoava etupäähän heti
kun se käsittäisi kaikkivaltansa, ymmärtäisi mitkä ehtymättömät
työkyvyn, neron ja tahdon aarteet siinä uinuivat, eikä varmaankaan
tarvittaisi muuta kuin että koulu vapauttaisi sen, herättäisi sen
raskaasta tietämättömyyden unesta, niin se valloittaisi oikean paikkansa
ja uudistaisi kansallisuuden. Porvaristo oli kuoleva, kansa oli siis
tulevaisuuden Ranska, vapauttaja ja oikeuden sanansaattaja. Näitä
asioita ikäänkuin ennusti Delbosin, Simonin vainotun ja häväistyn
asianajajan voitto Beaumontin vaaleissa, joissa hän tähän saakka oli
saanut muutamien sosialistien äänet, jotka vähitellen olivat kasvaneet
musertavaksi enemmistöksi.

Toinen todistus kansan valtaankohoamisesta oli Marcillyn täydellinen
kääntyminen. Hän oli kerran kuulunut radikaaliseen ministeristöön;
Simonin toisen tuomitsemisen jälkeen oli hän astunut maltilliseen
ministeristöön: ja nyt julisti hän innokkaasti sosialistista
uskontunnustusta ja oli onnistunut vieläkin tulla valituksi,
valjastamalla itsensä Delbosin voittovaunujen eteen. Muuten ei voitto
maakunnassa vielä ollut täydellinen, kreivi Hector de Sangleboeuf oli
myös valittu uudelleen, taipumattomana vanhoillisena, josta hän sai
kiittää sitä ilmiötä että levottomina aikoina ainoastaan äärimmäiset,
suorat ja selvät mielipiteet pääsevät voitolle. Ainiaaksi tappiolla oli
entinen vapaamielinen porvaristo, jonka itsekkäisyys ja pelko tekivät
vanhoilliseksi, joka hätääntyneenä oli poikennut tieltään, vailla
johdonmukaisuutta ja voimaa, valmiina kukistumaan. Ja nouseva luokka,
osattomien ääretön joukko oli tietysti ottava porvariston paikan,
paikan, joka kuului sille, koska se viimeisellä ponnistuksella oli
voittanut kirkon harvat, sitkeät puolustajat.

Mutta Delbosin valitseminen etenkin oli noiden isänmaanpetturien
ensimmäinen loistava voitto, noiden petturien, jotka julkisesti olivat
tunnustaneet Simonin viattomuuden. Rozanin hirveän päätöksen jälkeen
olivat kaikki tunnetut simonistit joutuneet epäsuosioon ja he itse ynnä
heidän ulkonaiset etunsa olivat saaneet kärsiä siitä rikoksesta että
olivat tahtoneet totuutta ja oikeutta. Häväistykset ja sorto olivat
kohdanneet heitä. Delbosille ei enää kukaan uskaltanut jättää juttuaan
ajettavaksi, Salvan oli pantu eläkkeelle, Markus joutunut epäsuosioon ja
lähetetty pieneen mitättömään kuntaan opettajaksi; ja näiden enin
tunnettujen takana oli paljon muita, heidän vanhempansa, heidän
ystävänsä, jotka joutuivat suuriin ikävyyksiin, vieläpä aineelliseen
häviöönkin sen vuoksi että olivat uskaltaneet käyttäytyä kunnon miehen
tavoin! Silloin olivat he, surren tätä yleistä hairahdusta, tuntien että
oli hyödytöntä vastustaa, ryhtyneet rohkeasti työhön, sillä aikaa kun
odottivat hetkeä, jolloin järki ja oikeus pääsisivät voitolle. Nyt
näytti tämä hetki vihdoinkin tulevan. Delbos, yksi jutun tärkeimmistä
henkilöistä, oli jo voittanut Lemarroisin, joka raukkamaisessa
valtioviisaudessaan oli koettanut pysyä puolueettomana Simonin jutun
suhteen, alinomaa peläten että häntä ei enää valittaisi uudelleen.
Yleinen mielipide oli siis muuttunut, eikö se todistanut että oli päästy
suuri askel eteenpäin? Salvan sai myöskin lohdutuksen: normaalikoulun
johtajaksi valittiin eräs hänen entisistä oppilaistaan, sitten kun
Mauraisin oli melkein ajettu pois yleisesti tunnetun kykenemättömyytensä
tähden; ja pienessä kukkivassa puutarhassa asuvan vanhuksen ilo oli
suuri, ei siksi että hän oli voittanut vastustajansa vaan siksi että hän
nyt tiesi työnsä olevan uskollisen ja kunnollisen jatkajan käsissä.
Vihdoin Le Barazer kutsui Markuksen luokseen ja tarjosi hänelle johtajan
toimen Beaumontissa, tuntien että hän nyt voi korjata tämänkin entisen
vääryyden. Akatemiantarkastajan, varovaisen valtiomiehen puolelta oli
tämä tarjous niin merkillinen että Markus siitä suuresti ihastui; mutta
hän ei ottanut sitä vastaan, hän ei tahtonut jättää Jonvilleä, jossa
hänen tehtävänsä ei ollut päättynyt. Lisäksi ilmaantui vielä
kaikenlaisia hyviä enteitä. Prefekti Hennebisen sijaan oli nimitetty
nerokas ja toimelias mies, joka heti oli eroittanut virasta rehtori
Depinvilliersin, koska lyseo hänen johtonsa alla oli muuttunut
jonkunmoiseksi pieneksi seminaariksi. Itse rehtori Forbesin, joka ei
välittänyt muusta kuin vanhanajan historian tutkimuksista, oli täytynyt
ryhtyä toimeen, eroittaa virasta koulupappeja, poistaa luokista
uskonnolliset vertauskuvat, maallistuttaa korkeampi opetus samoin kuin
alkeisopetuskin. Kenraali Jarousse oli pantu eläkkeelle ja vaikka hänen
vaimollaan oli pieni talo Beaumontissa oli hän päättänyt muuttaa sieltä,
raivostuneena kaupungissa vallitsevasta uudesta hengestä ja tahtomatta
joutua tekemisiin seuraajansa, tasavaltalaisen kenraalin kanssa, jota
väitettiin sosialistiksikin. Entinen tutkintotuomari Daix oli kuollut,
kurjana ja hirveiden näkyjen vaivaamana, huolimatta myöhäisestä
tunnustuksestaan Rozanissa, ja entinen valtionprokuraattori Raoul de la
Bissonnière, joka vihdoin oli saanut korkean aseman Pariisissa, menetti
sen taas äärettömän huijausliikkeen kukistuessa, jota liikettä hän oli
suosinut. Ja vielä viimeinen hyvä enne: entistä presidenttiä ei enää
tervehditty Jaffres-kadulla, hän hiipi pitkin seiniä levottoman
näköisenä, pää kumarassa, laihtuneena ja kalpeana, vilkaisten salaa
ohikulkijoihin, ikäänkuin peläten että nämä sivumennessään sylkäisivät
häneen.

Mailleboisissa, missä Markus usein kävi tervehtimässä Louisea ja
Josefia, jotka olivat asettuneet Mignotin pieneen asuntoon
kunnankoululla, alkoivat maallikko-opetuksen onnelliset tulokset myöskin
tuntua. Se ei enää ollut entinen pieni klerikaalinen kaupunki, jonka
pormestariksi kirkolliset olivat saaneet valituksi oman käskyläisensä,
entisen tehtailijan Philisin, jonka ihmiset sanoivat viettävän huonoa
elämää palvelijansa kanssa. Etukaupungin kahdeksansataa työmiestä eivät
olleet saaneet valituksi kunnallisneuvostoon kuin muutamia
tasavaltalaisia, jotka olivat pakoitetut toimettomuuteen. Ja nyt
viimeisissä vaaleissa olivat kaikki tasavaltalaiset ja sosialistiset
ehdokkaat tulleet valituiksi suurella enemmistöllä, joten urakoitsija
Darras vihdoinkin voitti kilpailijansa Philisin ja nimitettiin taas
pormestariksi kauan aikaa odotettuaan tätä hyvitystä. Hänen ilonsa siitä
että taas pääsi pormestarin virkaan, josta papit olivat karkoittaneet
hänet Simonin jutun jälkeen, oli sitäkin suurempi kun hänellä nyt oli
suuri enemmistö, niin että hän voi toimia vapaasti, tarvitsematta
alinomaa tehdä myönnytyksiä.

Markus tapasi hänet aivan säteilevänä.

-- Niin, niin, kyllä muistan, sanoi hän hyvänsävyisellä tavallaan, te
ette varmaankaan ole pitänyt minua juuri rohkeana. Minä olin vakuutettu
onnettoman Simonin viattomuudesta ja sentään kieltäydyin toimimasta,
silloin kun tulitte puhuttelemaan minua pormestarinvirastoon. Mutta mitä
olisinkaan voinut tehdä? minulla oli tuskin kahden äänen enemmistö,
kunnallisneuvosto uhkasi alinomaa ajaa minut virastani, jonka se vihdoin
tekikin... Oi! olisipa minulla ollut nykyinen enemmistö! Mutta nyt
olemme herroja, nyt voimme toimia arastelematta, sen lupaan teille.

Markus kysyi hymyillen, miten oli käynyt Philisin, joka viime vaaleissa
oli tullut voitetuksi.

-- Oh, Philis raukalla on ollut suuri suru, hän on äskettäin kadottanut
tuon henkilön, tiedätte ketä tarkoitan. Silloin täytyi hänen tyytyä
asumaan yhdessä tyttärensä Octavien, sangen jumalisen neiden kanssa,
joka ei tahdo mennä naimisiin. Hänen poikansa Raymond on meriupseeri ja
aina poissa kotoa, joten talo ei varmaankaan tunnu hänestä hauskalta
kuolemantapauksen jälkeen, ellei hän jo ole löytänyt uutta lohdutusta;
minä olen nimittäin nähnyt siellä uuden palvelijattaren, suuren,
todellakin vahvan ja reippaan tytön.

Darras nauroi kovaäänisesti. Hän oli myynyt urakoitsijaliikkkeensä
ansaittuaan sillä sievän omaisuuden, ja he elivät täydellisessä sovussa
vaimonsa kanssa, surren ainoastaan sitä ettei heillä ollut lapsia.

-- No, sanoi Markus, nyt ei siis Joulicin tarvitse pelätä vastusta...
Tiedättehän kuinka paljon vastuksia ja vaivoja hänellä on ollut,
ennenkun hän on saanut koulunsa siksi hyväksi maaksi, josta on voinut
nousta uusi Maillebois, joka on valinnut teidät.

-- Oi! huudahti Darras, te olitte ensimmäinen suuri työmies, minä en
unohda teidän suuria palveluksianne... Ja olkaa levollinen, Joulicia ja
neiti Mazelinea ei kukaan tästä lähin ole saava häiritä, minä puolestani
tahdon kykyni mukaan auttaa heitä, jouduttaakseni heidän hyvää työtään,
jonka tuloksena on, niinkuin teidän on tapana sanoa, uusi ja yhä
valistuneempi, yhä vapautetumpi Maillebois... Nythän sen lisäksi teidän
tyttärenne Louise ja Josef, onnettoman Simonin poika, vuorostaan
uhrautuvat jatkaakseen vapauttamistyötä. Kaikki teidän perheenne jäsenet
ovat sankarillisia ja vaatimattomia työmiehiä ja me olemme kaikki sille
suuressa kiitollisuuden velassa.

Hetken aikaa he keskustelivat siitä kaukaisesta ajasta, jolloin Markus
oli astunut Mailleboisin kunnankoulun opettajanvirkaan niin vaikeiden
olosuhteiden vallitessa, Simonin ensimmäisen tuomitsemisen jälkeen.
Siitä oli enemmän kuin kolmekymmentä vuotta. Kuinka paljon sitten
olikaan tapahtunut, ja kuinka paljon oppilaita olikaan istunut koulun
penkeillä, saaden siellä uuden hengen! Markuksen mieleen muistuivat
hänen ensimmäiset oppilaansa. Fernand Bongard, kovapäinen talonpoika oli
nainut Lucile Doloirin, älykkään tytön, jonka neiti Rouzaire oli
kasvattanut jumalisuudessa, ja heillä oli nyt yksitoista vuotias tytär
Claire. Hän oli jo lahjakkaampi ja neiti Mazeline koetti vapauttaa hänet
yhä enemmän klerikaalisesta orjuudesta. Tottelemattomalla ja laiskalla
Auguste Doloirilla ja hänen vaimollaan, itsepäisellä ja
kunnianhimoisella Angèle Bongardilla oli viidentoista vuotias poika
Adrien, huomattava miehen alku, jota opettaja Joulic suuresti ylisti.
Augusten veli, lukkoseppä Charles Doloir, joka oli ollut yhtä huono
oppilas kuin veljensäkin, oli tullut hiukan paremmaksi naituaan
mestarinsa tyttären Marthe Dupuisin. Heidän vahva kolmentoista vuotias
poikansa Marcel oli äskettäin päässyt koulusta erinomaisilla
arvosanoilla varustettuna. Sitten oli vielä Jules Doloir, joka Markuksen
toimesta oli ruvennut opettajaksi. Hän oli ollut Salvanin parhaita
oppilaita ja piti nyt koulua Bordesissa, vaimonsa, Juliette Hochardin
kanssa. Tämän terveen, järkevän ja iloisen parin onnea lisäsi vielä
pieni nelivuotias poikanen Edmond, joka oli sangen viisas ikäisekseen ja
tunsi jo kirjaimet. Lisäksi tulivat molemmat Savinit, entinen
umpimielinen ja epärehellinen Achille, joka myöhemmin oli pantu erään
kaupunginpalvelijan luo ja samoin kuin isänsäkin tylsistynyt ahtaassa
konttorielämässä, oli nainut erään virkaveljensä sisaren, vaalean,
laihan ja mitättömän näköisen Virginie Deschampsin ja heillä oli
suloinen tyttö Leontine, joka oli ollut neiti Mazelinen lempi-oppilaita
ja saanut päästötodistuksen yhdentoista vuotiaana: Philippe oli kauan
aikaa ollut ilman paikkaa ja alituiset taistelut olivat tehneet hänet
paremmaksi, nyt hän oli mallitilan johtaja, oli jäänyt naimattomaksi ja
ottanut yhtiömieheksi nuorimman veljensä Léonin, -- lahjakkain heistä
kolmesta, -- joka oli ruvennut maanviljelijäksi sekä nainut
talonpoikaisnaisen Rosalie Boninin. Heidän vanhin poikansa Pierre oli
kuuden vuoden vanha ja oli äskettäin alkanut käydä Joulicin koulussa.
Markuksen ajatellessa Savinin perhettä muistui hänen mieleensä myöskin
heidän tyttärensä Hortense, neiti Rouzairen hurskas lempilapsi, joka oli
tullut vietellyksi ja kuudentoista vuotiaana synnyttänyt tytön
Charlotten, joka taas oli ollut neiti Mazelinen rakkaimpia oppilaita.
Hortense oli myöhemmin mennyt naimisiin erään puukauppiaan kanssa ja
hänelle oli äskettäin syntynyt tyttö, joka varmaankin tulisi kokonaan
vapautetuksi. Sukupolvet seurasivat näin sukupolvia, jokainen kulki
suurempaa sivistystä, laajempaa ymmärrystä, enempää totuutta ja oikeutta
kohden, ja tästä lakkaamattomasta kehityksestä opetuksen kautta oli
syntyvä tulevaisuuden kansojen onni.

Mutta enin oli Markus kiintynyt tyttärensä Louisen ja Josefin, sekä
rakkaimman oppilaansa Sébastien Milhommen ja Sarahin perheisiin. Ja kun
hän puheena olevana päivänä erosi Darrasista, kiiruhti hän suoraa päätä
kunnankoululle, tytärtään tervehtimään. Neiti Mazeline, joka jo oli yli
kuudenkymmenen ikäinen, oli, uhrattuaan neljäkymmentä vuotta elämästään
alkeisopetukselle, muuttanut hänkin Jonvilleen, aivan pieneen taloon,
Salvanin kauniin puutarhan läheisyydessä. Hän olisi vieläkin jaksanut
palvella, mutta hänen näkönsä oli heikontunut, hän oli melkein sokea;
tämän pakollisen eron teki hänelle helpommaksi se seikka, että hän sai
jättää koulunsa johdon apulaisensa, Louisen käsiin, joka oli nimitetty
opettajaksi hänen sijaansa. Joulicille taas toivottiin johtajan paikkaa
Beaumontissa, joten hänen apulaisensa Josef samoin saisi seurata häntä:
ja silloin aviopuolisot siis jakaisivat keskenään Mailleboisin
koulun, jossa Simonin ja Markuksen nimet vielä kaikuivat. Poika
ja tytär jatkaisivat siellä isiensä hyvää työtä. Louise oli jo
kolmenkymmenenkahden vuoden vanha ja oli lahjoittanut Josefille pojan
Françoisin, joka kahdentoista vuotiaana ihmeteltävästi muistutti
isoisäänsä Markusta. Tuo suuri, kirkassilmäinen ja korkeaotsainen poika
aikoi normaalikouluun, tahtoen hänkin tulla alkeisopettajaksi.

Oli torstaipäivä, ja Markuksen saapuessa oli Louise juuri lopettanut
oppitunnin taloudenhoidossa, jota hän antoi tytöilleen kaksi kertaa
viikossa säännöllisten tuntien ulkopuolella. Josef ja hänen poikansa
ynnä muutamia oppilaita olivat menneet pienelle geologiselle ja
kasviopilliselle retkelle pitkin Verpillen rantoja. Mutta Sarah oli
kälynsä Louisen luona, jota hän suuresti rakasti ja jota hän aina kävi
tervehtimässä tullessaan Mailleboisiin Rouvillestä, missä hänen miehensä
Sébastien nyt oli opettajana.

Heillä oli yhdeksän vuotias, ihmeteltävän suloinen tyttö, Thérèse, joka
oli perinyt kaiken isoäitinsä Rachelin kauneuden. Sarah matkusti kolme
kertaa viikossa Rouvillestä Mailleboisiin, tuskin kymmenen minuutin
matka rautatiellä, pitääkseen silmällä ompeluliikettä, jota vanha
Lehmann yhä johti Trou-kadulla. Mutta hän alkoi tulla kovin vanhaksi,
oli jo yli kahdeksankymmentä vuotta, ja Sarah tuumi myydä liikkeen, jota
hänen oli vaikea itse hoitaa.

Markus syleili ensin Louisea ja puristi sitten Sarahin molempia käsiä.

-- Kuinka voi uskollinen Sébastienini ja teidän tyttönne Thérèse ja te
itse, rakas lapseni?

-- Kaikki voivat erinomaisesti, vastasi Sarah iloisesti, isoisä
Lehmanniin saakka, joka on vahva kuin tammi, ijästään huolimatta. Ja
sitten olen saanut hyviä uutisia Pyreneistä, David-setä kirjoittaa
meille ja kertoo että isäni on parantunut kuumekohtauksesta, joka vielä
joskus vaivaa häntä.

Markus pudisti hiljaa päätään.

-- Niin, niin, haava ei ole vielä parantunut. Sitä ei voi täydellisesti
parantaa muu kuin tuo kauan toivottu kunnianpuhdistus, jota on niin
vaikea saada aikaan. Mutta me olemme hyvällä alulla, toivon yhä, sillä
voiton aika lähestyy... Ja sanokaa se vielä kerran Sébastienille,
jokainen lapsi, josta hän kasvattaa miehen, lisää totuuden ja oikeuden
työmiesten lukumäärää.

Hän viipyi vielä hetken, puhellen Louisen kanssa, antoi hänelle tietoja
neiti Mazelinesta, joka vietti hyvin hiljaista elämää Jonvillessä, kukat
ja linnut seuranaan. Hän pyysi Louisen lähettämään pikku Françoisin
sunnuntaiksi heidän luokseen, sillä isoäiti oli niin iloinen saadessaan
pitää lapsen koko päivän luonaan.

-- Tule sinäkin ja pyydä Josefia tulemaan, niin menemme sitten kaikki
yhdessä tervehtimään Salvania, hän on ihastuva kun saa nähdä nämä kunnon
opettajien jälkeentulevaiset, joiden isä hänkin on vähäsen. Otamme neiti
Mazelinen mukaamme... Ja te, Sarah, tulkaa itse ja tuokaa myös Sébastien
ja tyttösenne Thérèse. Silloin on ilo täydellinen... Se on siis
päätetty, kaikki tulevat! Näkemiin.

Hän suuteli kumpaakin nuorta naista ja kiiruhti sitten matkaan, tahtoen
ehtiä kuuden junalle. Mutta hän oli vähällä myöhästyä, sillä kummallinen
yhtymys viivytti häntä hiukan. Hän kääntyi juuri isonkadun kulmasta,
seuratakseen rautatien puistokäytävää, kun huomasi tiheän pensaan takana
kaksi miestä, jotka kiivaasti puhuivat keskenään. Toinen heistä oli noin
neljänkymmenen vuotias ja hänen pitkät, kalpeat ja tylsännäköiset
kasvonsa, vaaleine silmineen herättivät Markuksen huomiota. Missä
olikaan hän ennen nähnyt nuo yksinkertaisuutta ja paheita ilmaisevat
kasvot? Äkkiä hän muisti: sehän oli Polydor. Pélagien veljenpoika.
Enempään kuin kahteenkymmeneen vuoteen hän ei ollut nähnyt miestä; mutta
hän tiesi että lurjus, sen jälkeen kun hänet oli ajettu Beaumontin
luostarista, eli missä sattui ja oli vaipunut epäilyttävien
kaupunginosien paheisiin. Polydor, joka epäilemättä oli huomannut ja
tuntenut häntä tarkastavan ohikulkijan, vei heti pois seuralaisensa; ja
kun Markus silloin katsoi tätä, säpsähti hän hämmästyksestä. Likaiseen
takkiin puetun, viheliäisen ja kurjan näköisen miehen levottomat kasvot
muistuttivat vanhaa petolintua. Sehän oli veli Gorgias! Markus muisti
heti mitä Delbos oli kertonut hänelle, ja tahtoen saada varmuutta hän
koetti saavuttaa miehet, jotka olivat pujahtaneet pienelle syrjäkadulle.
Hän tarkasti sitä katseillaan, mutta ei nähnyt ketään, Polydor ja toinen
olivat kadonneet johonkin noista epäilyttävän näköisistä taloista, jotka
reunustivat katua. Hän alkoi taas epäillä, oliko se ollut Gorgias, hän
ei olisi voinut sanoa varmasti, peläten erehtyneensä.

Jonvillessä oli Markus nyt kokonaan voitolla. Siellä niinkuin kaikkialla
oli hitaasti edistytty totuuden ja opetuksen avulla, joka oli voittanut
tietämättömyyden. Muutamissa vuosissa oli korjattu se vahinko, jonka
opettaja Jauffre oli tahallaan saanut aikaan jättämällä kunnan
kirkkoherra Cognassen käsiin. Sitä mukaan kuin terveitä ja järkeviä
miehiä kasvoi Markuksen koulussa, uudistui koko seudun henki, muodostui
vähitellen valheen vallasta vapautettu, järkevä väestö: eikä kasvanut
ainoastaan henkinen rikkaus, johdonmukaisuus, vilpittömyys ja
veljellisyys, kehittyi myös aineellinen vaurastus, sillä maan
varallisuus, onni riippui yksinomaan sen hengen sivistyksestä ja
siveellisestä luonteesta. Hyvinvointi palasi jälleen puhtaisiin ja
siisteihin asumuksiin, pellot antoivat mainioita satoja, joista oli
kiittäminen uusia viljelystapoja, seutu oli taas kaunis katsella
kirkkaassa kesäauringon paisteessa.

Pormestari Martineaun oli Markus jälleen voittanut puolelleen ja hänen
mukanaan koko kunnallisneuvoston. Muutamat tapaukset olivat jouduttaneet
tätä hyvää sopua opettajan ja hallitusmiesten välillä, joka teki
mahdolliseksi nopean edistyksen toivottavien uudistusten tiellä. Apotti
Cognasse oli, Valmariessa saamiansa neuvoja noudattaen, ensin tosin
koettanut hillitä itseään, tahtoen pitää naiset vallassaan, sillä hän
tiesi että kellä on naiset puolellaan se on voittamaton. Mutta pian
palasi hän entisiin väkivaltaisiin tapoihinsa, aivan raivostuneena
nähdessään että naisetkin luopuivat hänestä, niin taitamattomasti hän
koetti heitä pitää kiinni. Ja hän meni vihdoin raakamaisuuksiin saakka
kostavana Jumalan palvelijana, joka hävittää ja tappaa, jakaen hirveitä
ijankaikkisia kärsimyksiä pienimmistäkin rikoksista. Eräänä päivänä hän
ruoski veriin asti pikku Moulinin, siitä että tämä oli vetänyt hameesta
pappilan vanhaa palvelijatarta, hirveätä Palmyrea, jolla oli tapana
jakaa runsaasti korvapuusteja ja selkäsaunoja. Toisen kerran löi hän
nuorta Catherinea, joka nauroi kirkossa hänen itsensä niistäessä
nenäänsä alttarilla. Eräänä sunnuntaina hän kaiken tämän lisäksi,
vimmoissaan, kun koko seutu luisui hänen vallastaan, oli potkaissut
jalallaan pormestarin rouva Martineauta, luullen että tämä tahtoi
kiusata häntä, kun ei kyllin nopeasti väistynyt hänen tieltään. Tämä
meni todella liian pitkälle ja Martineau teki valituksen, haastoi
oikeuteen kirkkoherran, joka siitä alkaen jatkoi hurjasti taistelua,
lukemattomien oikeusjuttujen hätyyttämänä.

Mutta tehdäkseen työnsä täydelliseksi oli Markuksella eräs tuuma, jonka
hän vihdoin voi toteuttaa. Uusien lakien johdosta olivat Hyvän Paimenen
sisaret olleet pakoitetut jättämään Jonvillen, jonka asukkaista
kaksisataa nuorta tyttöä heidän työhuoneissaan kuihtui liiasta
rasituksesta ja nälästä. Heidän poistumisensa oli suuri helpotus maalle,
yksi häpeällinen onnettomuus vähemmän. Markus oli taivuttanut
kunnallisneuvoston ostamaan huutokaupalla myydyt laajat rakennukset.
Hänen tuumansa oli muuttaa nämä rakennukset, nämä suuret työhuoneet
yhteiseksi taloksi, johon voitaisiin varojen mukaan järjestää leikki- ja
tanssisali, kirjasto, museo sekä maksuton kylpylaitoskin. Markus tahtoi
näin vastapäätä kirkkoa perustaa jonkunmoisen kansalaispalatsin, jossa
työntekijät saisivat olla yhdessä ja virkistyä. Koska naiset jo monta
aikaa olivat käyneet kirkossa ainoastaan saadakseen näyttää omiaan ja
nähdä muiden pukuja, tulisivat he tästälähin mieluummin tähän iloisen
veljellisyyden palatsiin, jossa heitä odotti terveellinen huvi.
Juhlasalin vihkiäiset, jotka ensiksi vietettiin, antoivat aihetta
suureen kansalliseen juhlaan.

Tahdottiin ennen kaikkea tehdä mitättömäksi, korvata kunnan pyhittäminen
Pyhälle Sydämmelle, jota sekä pormestari että kunnallisneuvosto olivat
katkerasti katuneet tultuaan jälleen järkiinsä. Martineau, tahtoen
tavallisella varovaisuudellaan puhdistaa itsensä, syytti opettaja
Jauffrea siitä että tämä oli jättänyt hänet apotti Cognassen käsiin,
tehtyään hänet levottomaksi uhkaamalla Jonvilleä ja häntä itseään
kaikenlaisilla epämääräisillä vaaroilla, ellei hän kokonaan antautuisi
kirkolle, joka aina oli pysyvä voimakkaimpana, ihmisten ja omaisuuksien
haltijana. Nyt kun Martineau aivan hyvin näki että se ei ollutkaan
totta, koska kirkko oli joutumaisillaan tappiolle ja koko maa alkoi yhä
enemmän vaurastua, sitä mukaa kun se erosi siitä, tahtoi hän kaikin
mokomin palata voittajien puolelle, sillä hän oli käytännöllinen
talonpoika, jolla oli järkevät ajatukset vaikka ei hän paljon
puhunut. Hän olisi siis toivonut jonkunlaista juhlaa, jossa hän
kunnallisneuvoston etunenässä saisi pyhittää kunnan järjen ja totuuden
palvelukselle, niin että unehtuisi tuo toinen juhla, jossa se oli
tunnustanut järjettömyyden ja valheen verisen epäjumalan. Tämän juhlan
oli Markus tahtonut saada aikaan antaessaan pormestarin ja
kunnallisneuvoston vihkiä leikki- ja juhlasalin yhteisessä talossa,
jossa kaikki seudun asukkaat sunnuntaisin yhtyisivät viettämään
kansalaisjuhlia.

Suuria valmistuksia tehtiin. Markuksen ja Genevièven oppilaat
näyttelisivät erään pienen kappaleen, tanssisivat ja laulaisivat
yhdessä. Seudun nuorukaiset olivat muodostaneet soittokunnan. Nuoret
tytöt, valkeaan puettuina niinkuin ennen Pyhän Neitsyen tyttäret,
laulaisivat ja tanssisivat hekin, maatöiden ja elämänilon kunniaksi.
Elämää, terveesti ja täydesti elettyä elämää, yltäkylläistä elämää
velvollisuuksineen ja nautinnoineen siellä ennen kaikkea juhlittaisiin.
Sitten kaikki leikkipaikat, voimistelukentät ja nurmikot läheisessä
puutarhassa jätettäisiin lasten käytettäviksi, jotka joka viikko
yhtyisivät siellä. Hauskoja siimespaikkoja järjestettäisiin naisille,
puolisoille ja äideille, jotka tulisivat lähemmäksi toisiaan nyt kun
heillä oli oma kokoushuone ja huvipaikka. Vihkiäisjuhlallisuutta varten
oli sali koristettu kukilla ja lehvillä ja Jonvillen juhlapukuinen kansa
täytti aamusta varhain kadut riemullaan.

Puheenalaisena sunnuntaina Mignotkin toi Markuksen pyynnöstä ja
vanhempien suostumuksella oppilaansa Moreuxista juhlaan. Koska sama
kirkkoherra tähän saakka oli riittänyt Jonvillelle ja Moreuxille,
voisivat ne aivan hyvin tulla toimeen yhteisellä leikki- ja
juhlasalilla. Markus tapasi Mignotin kirkon edustalla, juuri kun vanha
Palmyre raivoissaan sulki sen oven kahteen lukkoon. Aamulla apotti
Cognasse oli messunnut tyhjille penkeille; ja hän se oli hurjan
vihanpuuskan valtaamana käskenyt palvelijattarensa salpaamaan
jumalanhuoneen: kukaan ei enää saisi astua sen sisään, koska tuo
jumalaton kansa aikoi uhrata inhimillisen raakuuden epäjumalille. Apotti
itse oli kadonnut, eli varmaankin hautautuneena pappilaan, jonka
puutarha sijaitsi yhteiselle talolle vievän tien varrella. Hän ei
erehtynyt sanoessaan että ihmiset häväisivät Pyhää Sydäntä, Jonville
vapautui tästä uudesta uskosta, Jesuksen uudesta ja viimeisestä
lihaantulemisesta.

-- Tiedättehän, sanoi Mignot Markukselle, ettei hän enää kahteen
sunnuntaihin ole käynyt Moreuxissa. Ja hän saattaa olla oikeassa
väittäessään että hänen ei tarvitse kulkea neljää kilometriä lukeakseen
messun parille kerjäläisakalle ja kolmelle pienelle tytölle. Koko kylä
on noussut häntä vastaan, sittenkun hän ajoi takaa ja pieksi pikku
Souvardia, joka näytti hänelle kieltään. Hän on aivan mieletön raivosta
tuntiessaan itsensä voitetuksi, ja minun täytyy nyt puolustaa häntä
sillä pelkään että loukattu kansa muutoin saattaisi tehdä hänelle mitä
tahansa.

Mignot nauroi ja Markuksen kysellessä kertoi hän toisia yksityiskohtia.

-- Niin, Saleur, meidän varovainen pormestarimme aikoi haastaa hänet
oikeuteen ja kirjoittaa piispalle. Toden totta, jos minun ensin olikin
vaikea vetää Moreux tietämättömyyden ja herkkäuskoisuuden loasta, johon
edeltäjäni klerikaalinen Chagnat oli kokonaan upottanut sen, ei minun
tästedes tarvitse muuta kuin antaa tapauksien puhua puolestaan. Kaikki
asukkaat tulevat minun puolelleni, koulu on pian hallitseva ilman
kilpailijaa ja kirkko sulkeutuu, se on lopussa.

-- Me emme vielä kuitenkaan ole niin pitkällä, sanoi Markus iloisesti.
Täällä apotti Cognasse on vastustava niin kauan kun hän saa palkan
valtiolta ja vallan Roomasta. Olenkin aina arvellut että sellaiset
pienet yksinäiset kunnat, kun Moreux, etenkin ne, joissa elämä on
helppoa, ensimmäiseksi vapautuisivat papin vallasta, sillä sieltä hän
voi kadota järkyttämättä missään suhteessa yhteiskunnallista elämää.
Siellä hänestä ei ollenkaan pidetty, siellä harjoitettiin yhä vähemmän
ja vähemmän uskonnollisia menoja, ja kun hän lähtee, ei kukaan ole
kaipaava häntä, niin pian kuin kansalaisside tulee kyllin vahvaksi,
luoden uuden liiton ihmisten välille ja toisia eläviä ja varmoja
onnenlähteitä.

Mutta juhlan piti kohta alkaa, Markus ja Mignot suuntasivat askeleensa
yhteistä taloa kohden, jossa heidän oppilaansa jo olivat. He tapasivat
siellä Genevièven Salvanin ja neiti Mazelinen seurassa; molemmat olivat
tulleet ottamaan osaa tähän maallikkojuhlaan, johon hekin olivat hiukan
vaikuttaneet, se oli kuin heidän pitkän opetustoimensa voitto. Ja
juhlassa oli kaikki sangen yksinkertaista, veljellistä ja iloista.
Hallitusmiehet, virkapukuinen Martineau kunnallisneuvoston etunenässä,
ottivat haltuunsa tämän Kansanpalatsin, edustamansa kunnan nimessä.
Sitten koululapset näyttelivät ja lauloivat, aukaisivat oven hyvän työn
ja onnellisen rauhan tulevaisuuteen viattomilla, terveillä ja puhtailla
käsillään, iloisen naurun raikuessa. Lapsi, ikuinen nuoruus, se
voittaisi viimeiset vastukset tulevaista valtakuntaa kohden vievällä
tiellä. Se, mitä nykyajan lapsi ei voisi tehdä, sen on tekevä
tulevaisuuden lapsi. Kun lapset olivat kajahuttaneet toivonhuutonsa,
nuoret tytöt ja nuoret pojat astuivat esiin, ikäänkuin hento lupaus
pikaisesta hedelmästä. Sitten ilmestyi keski-ikä kaikessa kypsyydessään,
miehet ja isät, vaimot ja äidit, koko ihmiskunta täydessä työssä, joiden
jälkeen tulivat vanhukset, heltyvä muisto, onnellinen elämänilta, kun
elämä on oikein eletty. Ihmiskunta sai takaisin itsetietoisuutensa ja
asetti entisen taivaallisen ihanteen sijalle maallisen elämän esikuvan,
jonka tarkoituksena oli järjen, totuuden ja oikeuden kautta kulkea
ihmisten veljellisyyttä, rauhaa ja onnea kohden. Nyt olisi Jonvillellä
kokoushuoneena tämä ilon ja terveyden veljellinen koti, jossa kenenkään
ei tarvitsisi pelätä uhkauksia, eikä rangaistuksia ja jossa aurinko
ilahuttaisi kaikenikäisiä. Siellä ei hämmennettäisi ihmisten sydäntä
eikä järkeä, siellä ei myytäisi alueita valeparatiisissa. Sieltä
kansalaiset palaisivat virkistyneinä, onnellisina elämään itse elämän
iloisuuden vuoksi. Ja opinlauseiden julma järjettömyys kukistui tämän
ilon ja terveellisen valon vaikutuksesta.

Karkeloa kesti iltaan saakka. Kylän kauniit talonpoikaisnaiset eivät
olleet koskaan ottaneet osaa moiseen juhlaan. Kaikki huomasivat kauniin
rouva Martineaun hymyilevät kasvot, sillä hän oli ollut apotti Cognassen
viimeisiä uskollisia, vaikka oli käynyt kirkossa ainoastaan näyttääkseen
uusia pukujaan. Hänellä oli nytkin uusi puku ja hän oli ihastuksissaan
kun sai levitellä sitä, tarvitsematta pelätä että se likaantuisi
kostealla kivilattialla. Täällä hän myöskin tiesi että ei kukaan häntä
potkaisisi, jollei hän kyllin nopeasti väistyisi tieltä. Jonvillessä oli
siis vihdoinkin paikka, jossa voitiin tavata toisiaan, keskustella ja
vähän huvitella.

Kummallinen tapaus päätti tämän suuren päivän. Markus ja Geneviève
johtivat oppilaitaan kotiin ja samoin teki Mignot: heidän seurassaan
olivat myös Salvan ja neiti Mazeline, kaikki iloisina, leikkiä laskien
ja nauraen. Samassa tuli vielä rouva Martineau kylän vaimojen
ympäröimänä, joille hän kertoi kuinka hänen miehensä kirkkoherraa
vastaan nostama juttu tuon kuuluisan potkun johdosta oli päättynyt.
Oikeuden edessä oli esiintynyt viisitoista vierasmiestä ja kiivaan
väittelyn jälkeen oli tuomari määrännyt apotti Cognassen maksamaan
kaksikymmentäviisi markkaa sakkoa; ja tämä selitti hirveän kiukun, jonka
vallassa apotti viime päivinä oli ollut. Kulkiessaan pappilan puutarhan
ohi lausui rouva Martineau kovalla äänellä että se oli aivan oikein ja
silloin nähtiin äkkiä apotti Cognassen pään kohoavan pienen muurin
yläpuolelle ja hän alkoi huutaa solvauksia.

-- Haa! sinä turhamielinen, haa, valehtelija! minä tukin vielä sinulta
suun käärmekielelläsi, joka herjaa hyvää Jumalaa!

Kuinka sattui hän siihen juuri tällä hetkellä? Oliko hän vaaninut
puutarhamuurin takana juhlasta paluuta? Oliko puutarhaan vartavasten
laitettu tikapuut, jotta hän voisi nähdä muurin yli. Kun hän huomasi
kauniin rouva Martineaun uudessa puvussa ja hänen ympärillään kaikki nuo
juhla-asuiset naiset, jotka olivat lakanneet käymästä kirkossa,
mennäkseen jumalattomaan juhlaan pahanhengen talossa, menetti hän kaiken
mielenmalttinsa.

-- Te irstaiset vaimot, joiden tähden enkelit vuodattivat kyyneleitä,
kirotut vaimot, jotka myrkytätte koko maan saastaisuudellanne,
odottakaa! odottakaa! minä luettelen muutamia ansioitanne, ennenkun
saatana tulee noutamaan teidät.

Ja sitten hän, raivostuneena kun eivät edes naiset enää olleet hänen
puolellaan, nuo kurjat, kirkon kammomat ja kiroomat naiset, jotka se
kuitenkin pitää hallussaan vallitakseen heidän kauttaan, tempasi kiviä
rappeutuneesta muurinkatoksesta ja heitti ne naisten päälle kaikesta,
kuivien ja mustien kättensä voimasta.

-- Tästä saat sinä, Mathurine, joka annat kaikkien miehesi palvelijain
maata vuoteessasi!... Sinä, Durande, joka varastit sisareltasi hänen
osansa isänne perinnöstä!... Sinä, Désirée, joka et ole maksanut poikasi
sielun autuudeksi lukemiani kolmea messua!... Ja sinä, sinä Martineaun
vaimo, joka olet syyttänyt Jumalaa, minun persoonassani, yksi kivi,
kaksi kiveä, kolme kiveä, odota! odota! yhtä monta kiveä, kuin
kahdessakymmenessä viidessä markassa on markkoja!

Häväistys oli suunnaton, kahteen naiseen kävi kivi, ja maapoliisi, joka
oli paikalla, puuttui heti asiaan. Huutojen ja uhkausten kaikuessa
apotti Cognasse näytti äkkiä tulevan järkiinsä. Hän teki viimeisen
hurjan liikkeen, koston Jumalan tavoin uhaten hävittää koko uuden
maailman ja sitten hän katosi, niinkuin piru laatikkoonsa. Siitä hän sai
taas oivan jutun niskoilleen, nouseva haasteiden tulva uhkasi kokonaan
hukuttaa hänet.

Seuraavana torstaina Markus, käydessään Mailleboisissa, sai aivan
odottamatta varmuutta epäilyksiin, jotka viime päivinä olivat vaivanneet
häntä. Hän kulki juuri pienen Kapusiinitorin yli, kun hänen huomionsa
herätti eräs musta, huonosti puettu mies, joka liikkumattomana seisoi
veljienkoulun edessä ja tarkasti sitä tuijottavin katsein. Hän tunsi
heti miehen samaksi, jonka hän kuukautta ennen oli nähnyt Polydorin
seurassa, rautatien puistokäytävällä. Ja nyt hän ei enää epäillyt,
voidessaan mielensä mukaan tarkastaa miestä päivän valossa: se oli
todella veli Gorgias, likaiseen, vanhaan takkiin puettu, iän runtelema
veli Gorgias, kasvot sisään painuneet ja jäsenet koukistuneet, mutta
hänet tunsi kuitenkin suuresta petolinnunnenästä ja ulkonevista
poskipäistä. Delbos ei ollut erehtynyt, veli Gorgias oli kuin olikin
palannut ja epäilemättä jo useita kuukausia kierrellyt seutua.

Hänen seisoessaan syviin mietteisiin vaipuneena tuolla unisella, melkein
aina autiolla torilla, hän varmaankin tunsi katseen, joka oli kiintynyt
häneen. Hän kääntyi hitaasti ja hänen silmänsä kohtasivat muutaman
askeleen päähän seisahtuneen ohikulkijan silmät. Hänkin tunsi
epäilemättä Markuksen, mutta sen sijaan että olisi säikähtänyt tai
paennut niinkuin edellisellä kerralla, hänen huulensa vain vääntyivät
tavalliseen, puoleksi ivalliseen puoleksi julmaan irvistykseen, niin
että hänen sudenhampaansa hiukan paljastuivat vasemmalla puolella.
Sitten hän puhui aivan tyynesti, osoittaen kädellään veljien koulun
rappeutuneita seiniä.

-- No! herra Froment, iloitsette varmaankin nähdessänne nämä rauniot,
vai kuinka... Minut nähkääs, minut saattaa se aivan raivoon, tahtoisin
sytyttää ne tuleen, polttaakseni nuo viimeiset pelkurit.

Kun ei Markus, hämmästyneenä siitä että roisto uskalsi puhutella häntä,
kyennyt vastaamaan, vääntyivät hänen kasvonsa hirveään, äänettömään
nauruun.

-- Teitä kummastuttaa kun juuri teille kerron ajatukseni?... Te olette
olleet pahin viholliseni. Mutta miksi olisin teille siitä suutuksissa?
te ette olleet mitään minulle velkaa, te taistelitte aatteidenne
puolesta... Minä vihaan, minä vainoon kuolemaan saakka esimiehiäni,
veljiäni Jesuksessa Kristuksessa, kaikkia niitä, joiden piti suojella
minua, pelastaa minut ja jotka heittivät minut kadulle, toivoen että
kuolisin siellä häpeään ja nälkään... Ja minä edes olen vain syntinen
ihminen, mutta nuo kurjat raukat ovat myöneet ja pettäneet itse Jumalan,
sillä se on heidän syynsä, se on heidän typerän heikkoutensa syy, jos
kirkko joutuu tappiolle ja jos tuo kurja koulu kokonaan kukistuu...
Kuinka erilainen asema sillä olikaan minun aikanani! Me olimme voitolla,
me olimme melkein kokonaan masentaneet teidän maallikkokoulunne. Ja nyt
on se koulu voitolla, pian on se yksin hallitseva. Sydämmeni on täynnä
surua ja raivoa.

Mutta samassa kaksi vanhaa vaimoa kulki ohi, eräs kapusiini-isä astui
ulos läheisestä kappelista ja veli Gorgias lisäsi nopeasti matalammalla
äänellä, vilkaisten ympärilleen:

-- Kuulkaa, herra Froment, jo kauan aikaa olen halunnut puhua kanssanne.
Minulla on paljon kerrottavaa teille. Jos suvaitsette, tulen jonakin
päivänä luoksenne Jonvilleen yön tultua.

Hän meni tiehensä, katosi Markuksen ehtimättä lausua sanaakaan.
Viimemainittu ei puhunut kohtauksesta kellekään, paitsi vaimolleen, joka
tuli siitä levottomaksi. He suostuivat keskenään että eivät ottaisi
vastaan miestä, sillä hänen käyntinsä oli ehkä joku salajuoni, joku uusi
kavala konnankoukku. Mies oli aina valehdellut ja hän valehtelisi
vieläkin; mitä syytä oli toivoa häneltä tuota kauan etsittyä uutta
todistuskappaletta? Mutta kuukausia kului, eikä häntä näkynyt; ja
Markus, joka ensin oli aikonut sulkea häneltä oven, rupesi
ihmettelemään, tulemaan kärsimättömäksi kun ei veli Gorgiasta näkynyt
tulevaksi. Hän koetti arvaella, mitä mies oli aikonut hänelle kertoa, ja
vihdoin häntä alkoi vaivata vastustamaton halu saada tietää mitä se oli.
Miksi hän ei oikeastaan olisi ottanut häntä vastaan? Vaikka hän ei
saisikaan tietää mitään hyödyllistä, hän pääsisi ainakin paremmin
selville miehestä, Ja siitä alkaen hän odotti lakkaamatta tätä
myöhästynyttä käyntiä.

Vihdoin eräänä rankkasateisena talvi-iltana veli Gorgias ilmestyi
koululle, kääriytyneenä vanhaan viittaan, josta virtanaan valui lokaa ja
vettä. Heti kun hän oli riisunut päältään vaaterepaleen, Markus kutsui
hänet kouluhuoneeseen, joka vielä oli lämmin ja jonka uunissa tuli
hiljaa sammui. Pieni öljylamppu vain valaisi himmeästi suurta, hiljaista
huonetta. Geneviève oli levottomana jäänyt oven taakse kuuntelemaan,
epämääräisesti peläten ilkityötä.

Veli Gorgias jatkoi heti Kapusiinitorilla keskeytynyttä puhettaan,
ikäänkuin olisi alkanut sen samana päivänä.

-- Nähkääs, herra Froment, kirkko kukistuu sen vuoksi että sillä ei enää
ole päättäväisiä pappeja, valmiita puolustamaan sitä tulella ja
miekalla, jos tarvitaan. Ei yksikään noista kurjista tomppeleista,
noista ruikuttavista tolvanoista rakasta, eikä edes tunne todellista
Jumalaa, sitä, joka hävitti kansat pienen tottelemattomuuden tähden ja
joka hallitsi sielujen ja ruumiiden ylitse itsevaltiaana herrana, salama
aseenaan... Mitenkä käykään maailman, kun ei hänen palvelijoinaan ole
muita kuin typeriä pelkureita?

Sitten ryhtyi hän yksitellen esimiehiinsä, veljiinsä Jesuksessa
Kristuksessa, niinkuin hän heitä nimitti, ja siitä syntyi todellinen
verilöyly. Hänen ylhäisyytensä Bergerot, joka äskettäin oli kuollut
lähes kahdeksankymmenenseitsemän vuoden ikäisenä, oli aina ollut
vapiseva ja epävarma miesraukka, eikä ollut uskaltanut erota Roomasta,
perustaakseen tuon kuuluisan, vapaamielisen ja ratsionalistisen Ranskan
kirkon, joka ei olisi ollut muuta kuin uusi protestanttisuuden lahko.
Noiden oppineiden piispojen, noiden vapaa-aatteisten epäilijöiden heikot
kädet, joista he olivat pudottaneet aseensa salaman, ne ne sallivat
uskottomien joukon jättää temppelit autioiksi, sen sijaan että olisivat
armotta musertaneet heidät iankaikkisella helvetin kauhulla. Mutta
kiihkeimmin hän vihasi apotti Quandieuta, joka vielä oli elossa vaikka
yli kahdeksankymmenen vuotias. Entistä Saint-Martinin kirkkoherraa
Mailleboisissa, piti hän yhä valapattona, luopiona, huonona pappina,
joka oli häväissyt uskontoaan, puolustaessaan julkisesti Jumalan
vihollisia Simonin jutun aikana. Se oli selvästi tullut näkyviin
myöhemmin kun hän oli eronnut papin virasta ja vetäytynyt asumaan
pieneen puutarhan ympäröimään taloon, autiossa kaupunginosassa. Hän
sanoi inhoavansa viimeisten uskovaisten halpaa taikauskoa, hän meni niin
pitkälle röyhkeydessään että kutsui munkkeja, "temppelin kauppiaita",
itsetiedottomiksi hävittäjiksi, jotka jouduttivat kirkon kukistumista.
Mutta hän itse oli hävittäjä, jonka kavalluksesta katolisuuden
vastustajat saivat uuden aseen, hän oli inhoittava esimerkki miehestä,
joka kieltää koko elämänsä, rikkoo lupauksensa ja pitää mukavaa ja
häpeällistä vanhuutta marttyyrin kärsimyksiä parempana. Ja hänen
seuraajansa, Saint-Martinin uusi kirkkoherra, vakavan ja ankaran
näköinen apotti Coquard taas oli, tästä erinomaisesta ulkomuodosta
huolimatta, ainoastaan typerä miesraukka.

Tähän saakka Markus oli kuunnellut äänettömänä; hän oli päättänyt olla
keskeyttämättä. Mutta ankara hyökkäys apotti Coquardia vastaan herätti
hänen suuttumuksensa.

-- Te ette tunne tätä pappia, sanoi hän tyynesti, te puhutte hänestä
vihan sokaisemana vastustajana... Hän oli ainoa pappi tässä maassa, joka
heti alussa ymmärsi minkä hirveän vahingon kirkko teki itselleen,
julkisesti ja kiihkeästi ruvetessaan vastustamaan totuutta ja oikeutta.
Kirkko, joka sanoo edustavansa maan päällä oikeuden, totuuden ja
hyvyyden Jumalaa, ja jonka perusaate on kärsivien ja halpojen
ylentäminen, yhdistyy sortajiin, valehtelijoihin ja väärentäjiin
säilyttääkseen ajallisen valtansa! Tällaisen teon seuraukset täytyivät
pakostakin tulla peljättäviksi sille sinä päivänä, jolloin totuus ja
oikeus voittaisivat, jolloin Simonin viattomuus tulisi ilmi. Se teki
todellisen itsemurhan, se valmisti omin käsin tuomionsa, se ei enää
koskaan olisi totuuden, oikeuden, iankaikkisen puhtauden ja hyvän
asunto! Ja sen rikoksien sovitus on tuskin alkanut, se on hitaasti
kuoleva tuon kauhean vääryyden tähden, johonka se on tehnyt itsensä
syypääksi ja joka kalvavan koin tavoin runtelee sen ruumista... Niin,
Quandieu oli kyllin tarkkanäköinen aavistaakseen ja lausuakseen julki
kaiken tämän. Ja se on valhe että hän muka raukkamaisuudesta pakeni
kirkosta, häh erosi siitä itkien, vertavuotavin sydämin, ja hän päättää
surussa katkeran ja kurjan elämänsä.

Veli Gorgias osoitti kiivaalla liikkeellä ettei hän tahtonut väitellä.
Hän oli kärsimättömästi odottanut saada jatkaa raivokasta hyökkäystään,
kuunteli tuskin toisen puhetta, seisoessaan siinä omiin katkeriin
ajatuksiinsa vaipuneena, säkenöivät silmät luotuina etäisyyteen.

-- Hyvä, hyvä, sanon vain mitä ajattelen enkä estä teitä ajattelemasta
mitä tahdotte... Mutta on toisia tyhmiä pelkureita, joita te ainakaan
ette puolusta. Esimerkiksi tuo kurja isä Theodosius, jumalisten naisten
ihanne ja paradisin epärehellinen rahastonhoitaja.

Hän alkoi uudelleen ja hyökkäsi verenhimoisella raivolla kapusiinien
esimiehen kimppuun. Hän ei mitenkään moittinut pyhän Antonius
Padualaisen palvelusta, vaan päinvastoin ylisti sitä, hänen ainoa
toivonsa oli ihme, hän olisi tahtonut että kaikki ihmiset olisivat
tuoneet pyhimykselle yhden markan tai kaksi markkaa, pakoittaakseen
Jumalaa polttamaan salamallaan kaikki jumalattomat kaupungit. Mutta isä
Theodosius oli vain tunnoton ilveilijä, joka keräsi rahaa ainoastaan
itselleen ja kieltäytyi auttamasta hädänalaisia Herran palvelijoita.
Ennen, kun hänen rahalaatikkonsa tuottivat satojatuhansia markkoja, ei
hän kertaakaan olisi ottanut niistä edes viiden markan rahaa
helpoittaakseen hiukan naapuriensa, kristillisten kouluveljien
vaivaloista elämää. Nyt, lahjojen vuosi vuodelta vähentyessä, oli
vieläkin surkeampaa, hän ei ollut auttanut häntä, Gorgiasta, eräässä
hirveässä pulassa, jolloin kymmenen markkaa olisi voinut pelastaa hänen
elämänsä. Kaikki luopuivat hänestä, niin, kaikki, tuo irstas, rahanahne
keinottelija, isä Theodosius, puhumattakaan toisesta, korkeimmasta
johtajasta, suurimmasta syyllisestä, joka oli yhtä tyhmä kuin
konnamainenkin! Ja lopuksi hän mainitsi isä Crabotin nimen, joka pitkän
aikaa oli pyörinyt hänen kielellään, mutta jota ilmilausumasta häntä oli
estänyt jonkunmoinen pyhän kauhistuksen jäännös. Niin! isä Crabot, isä
Crabot! hän oli ennen pitänyt häntä epäjumalanaan, nöyränä polvistunut
hänen edessään, ja ollut rakkaudessaan valmis vaikka rikoksiin. Hän oli
silloin nähnyt hänessä sangen nerokkaan ja rohkean kaikkivaltiaan
herran, jonka kanssa Jesus seurusteli ja jolle Jumala oli luvannut
ijankaikkisen voiton maan päällä. Isä Crabotista luuli hän saavansa
turvan kaikkia pahoja ihmisiä vastaan ja hänen avullaan uskoi hän
onnistuvansa vaikeimmissakin yrityksissään. Ja tuon kunnioitetun herran
pelastukseksi oli hän hukannut elämänsä, tuo jalo isä Crabot hylkäsi
hänet nyt, jätti hänet leivättä ja asunnotta. Hän teki vielä enemmänkin,
heitti hänet suojatta, niinkuin vaarallisen rikosveljen, josta tahdotaan
päästä. Eikö hän sitä paitsi aina ollut osoittanut hirveintä
kiittämättömyyttä? eikö hän jo ollut uhrannut isä Philibin raukkaa, joka
äskettäin oli kuollut samassa italialaisessa luostarissa, missä hän niin
monta vuotta oli ollut hautautuneena? Isä Philibin oli sankari, uhri,
joka ei koskaan ollut tehnyt muuta kuin totellut esimiehiään ja joka oli
uhrautunut siihen määrin että yksin oli kärsinyt hänen toimitettavikseen
määrättyjen ja hiljaisuudessa täyttämiensä töiden seuraukset.
Hurjapäinen veli Fulgentius oli myöskin uhri; hän oli tosin järjeltään
yksinkertainen, mutta oikeastaan syytön, eikä ollut ansainnut tulla
ajetuksi johonkin tuntemattomaan soppeen, missä hän nyt varmaankin
vähitellen läheni loppuaan. Mitä hyödytti moinen halpamaisuus ja
kiittämättömyys? eikö isä Crabot tehnyt yhtä tyhmästi kuin ilkeästikin,
hyljätessään entiset ystävänsä, jotka olivat auttaneet hänet valtaan?
eikö hän saattanut omaa asemaansa horjumaan musertaessaan heidät, ja
eikö hän peljännyt että joku heistä saattaisi väsyä, nousta
alennuksestaan ja huutaa hirveitä totuuksia hänelle vasten naamaa?

-- Sen sanon teille, huusi Gorgias, että hänen ylhäisen katsantonsa ja
hänen ylistetyn valtioviisautensa alla piilee ääretön typeryys. Ihmisen
täytyy olla tyhmä kuin nauta voidakseen käyttäytyä minua kohtaan
niinkuin hän on tehnyt. Mutta varokoon itseään, varokoon itseään! olen
kerran puhuva...

Hän ei lopettanut lausetta ja Markus, joka kuunteli jännityksellä,
tahtoi saada häntä jatkamaan.

-- Mitä, mitä teillä on sanottavaa?

-- Ei mitään, ne asiat koskevat ainoastaan häntä ja minua, enkä minä
tunnusta niitä kuin Jumalan edessä, rippisalaisuutena.

Sitten hän jatkoi katkeraa arvosteluaan.

-- Ja sitten lopuksi tuo veli Joachim, jonka he ovat asettaneet veli
Fulgentiuksen sijaan, johtajaksi kouluumme Mailleboisissa; hänkin on
yksi isä Crabotin käskyläisistä, taitavuutensa ja liukkautensa tähden
valittu tekopyhä, joka luulee olevansa suuri mies kun hän ei vedä
korvista likaisia koululapsia. Te voitte jo nähdä kauniit seuraukset,
koulu on pian suljettava oppilaiden puutteessa. Potkuilla ja
nyrkiniskuilla -- kas sillä tavoin tahtoo Jumala että nuo kirotut sikiöt
kasvatetaan, jos tahtoo saada heistä edes hiukan kunnollisia ihmisiä...
Ja tahdotte tietää minun mielipiteeni? Koko maassa on ainoastaan yksi
jotakuinkin kunnollinen kirkkoherra, Jumalan mielen mukainen pappi; ja
se on apotti Cognasse. Taistelun ollessa ankarimmillaan meni hän
niinkuin muutkin kysymään neuvoa Valmariesta, ja he olivat vähällä
turmella hänetkin kehottamalla häntä olemaan liukas ja valtioviisas.
Mutta hän rupesi pian noudattamaan entistä tapaansa, kivenheitolla hän
vainoaa kirkon vihollisia, ja niin käyttäytyvätkin kaikki oikeat pyhät,
niin on Jumala varmaankin kerran valloittava takaisin maailman.

Hän pui raivokkaasti nyrkkejään suuressa, rauhallisessa koulusalissa,
johon pieni lamppu levitti himmeää valoa. Hetkeksi syntyi syvä
hiljaisuus, ei kuulunut muuta kuin sateen rapina akkunanruutuja vastaan.

-- Kaikissa tapauksissa, sanoi Markus hieman ivallisesti, näyttää siltä
kuin Jumala olisi hyljännyt ja uhrannut teidät, samoinkuin
esimiehennekin.

Veli Gorgias katsahti kurjia vaatteitaan ja laihtuneita käsiään, jotka
kertoivat hänen kärsimyksistänsä.

-- Se on totta, Jumala on hirveän ankarasti rangaissut minua, omieni ja
muiden syntien tähden. Minä alistun hänen tahtoonsa, hän tarkoittaa
parastani. Mutta minä en koskaan unohda, en koskaan anna anteeksi
muille, että he ovat lisänneet kärsimyksiäni. Voi, kuinka hirveään
elämään nuo ilkiöt tuomitsivatkaan minut, pakoittaessaan minut jättämään
Mailleboisin, ja kuinka kurjassa tilassa olenkaan palannut sinne
saadakseni heiltä edes leipäkannikan, jonka he ovat minulle velkaa!

Hän ei tahtonut kertoa enempää, mutta hänen surkean elämäntarinansa
saattoi lukea hänen nälistyneestä ulkomuodostaan, joka oli kuin
hätyytetyn metsäeläimen. Hänen munkkikuntansa oli varmaankin lähettänyt
hänet paikasta paikkaan ja aina köyhimpiin ja yksinäisimpiin, kunnes
hänet vihdoin ajettiin ulos liian vaarallisena, jolloin hän luopui
munkinkaapustaan ja kuljeskeli pitkin maita karkoitettuna munkkina.
Missä kaukaisissa maissa hän sitten oli käynyt, kuinka kurjaa ja
epävarmaa elämää hän oli viettänyt, mihin seikkailuihin, joita on
mahdoton edes kuvailla mielessään, ja millaisiin inhoittaviin paheisiin
hän oli antautunut, se ei koskaan tulisi tiedoksi, sen saattoi
ainoastaan hiukan aavistaa hänen kasvojensa nahankaltaisesta ihosta ja
ilmeestä hänen silmissään, jotka paloivat vihasta ja kärsimyksistä.
Parhaana apulähteenä olivat varmaankin kauan aikaa olleet hänen entiset
rikostoverinsa, jotka maksoivat hänelle että hän pysyi poissa ja oli
ääneti. Kun hän oli kirjoittanut kirjeen toisensa jälkeen, ja alkoi
uhkailla, sai hän silloin tällöin pieniä rahasummia ja saattoi siten
vielä muutamia kuukausia jatkaa kurjaa elämäänsä kaikkien halveksimana.
Sitten oli tullut aika, jolloin hän ei enää saanut vastausta; hänen
kirjeensä ja uhkauksensa eivät mitään vaikuttaneet; entiset esimiehet
olivat väsyneet hänen äärettömiin vaatimuksiinsa, ehkä hän ei enää ollut
heistä vaarallinenkaan, kun niin monta vuotta jo oli kulunut. Ja hän oli
todella ollut kyllin järkevä ymmärtääkseen että hänen tunnustuksensa
eivät enää tuottaisi heille mitään mainittavaa vahinkoa, vaan että ne
sen sijaan riistäisivät häneltä viimeisen mahdollisuuden saada heiltä
jotain rahaa. Mutta hän oli päättänyt palata Mailleboisiin, tuntien lain
ja tietäen että hänen rikoksensa oli vanhentunut. Useita kuukausia hän
siis oli elänyt kaupungin seutuvilla, saaden silloin tällöin
kiristetyksi muutamia markkoja Simonin syyttäjiltä, jotka yhä olivat
levottomia Rozanin hirveän voiton tähden. Hän oli heidän paha
omatuntonsa, heidän rangaistuksensa, joka seisoi heidän ovensa
ulkopuolella ja ennusti heille häpeän, joka kerran kohtaisi heitä. He
alkoivat varmaankin taas väsyä tähän kotirasitukseen, sillä Gorgias
kiehui vihasta, hän ei olisi niin katkerasti moittinut heitä, jos he
edellisenä päivänä olisivat sallineet hänen ammentaa heidän
kukkaroistaan, ostaakseen vielä hänen vaitiolonsa.

Markus ymmärsi täydellisesti. Veli Gorgias tuli esiin siitä pimeydestä,
johon hautautuneena hän nykyään eli, vasta kulutettuaan saamansa rahat
inhoittavissa huvituksissa. Että hän tällaisena talvi-iltana,
rankkasateessa oli saapunut Markuksen luokse, osoitti selvästi että
hänen taskunsa olivat tyhjät ja että hän toivoi tästä käynnistä jotakin
hyötyä itselleen. Mutta mitä hyötyä? minkä vuoksi nämä pitkät ja
raivokkaat syytökset kaikkia noita miehiä vastaan, joiden kuuliainen ase
hän vain sanoi olleensa?

-- Asutteko Mailleboisissa? kysyi Markus, joka ei voinut hillitä
uteliaisuuttaan.

-- Ei. en Mailleboisissa ... asun missä sattuu.

-- Luulen jo kerran nähneeni teidät siellä, ennen yhtymystämme
Kapusiinitorilla... Te olitte, luullakseni, erään entisen oppilaanne,
Polydorin seurassa.

Väsynyt hymy ilmaantui veli Gorgiaan laihoille kasvoille.

-- Polydor, niin, niin, hänestä minä paljon pidin. Hän oli hurskas ja
hiljainen poika. Myöhemmin on hän, samoin kuin minäkin, saanut kärsiä
ihmisten pahuuden tähden. Häntä on syytetty kaikenmoisista rikoksista,
hänetkin on syyttömästi ajettu ulos, sillä kukaan ei ole käsittänyt
hänen luonnettaan. Ja olin sangen onnellinen kun palatessani tänne
tapasin hänet taas, kaksi kurjaa olemme ruvenneet yhteen, olemme
lohduttaneet toisiamme ja turvautuneet Herramme Jesuksen Kristuksen
taivaalliseen apuun... Mutta Polydor on nuori, hän kohtelee minua
niinkuin muutkin, kokonaisen kuukauden on hän ollut kateissa ja minä
olen turhaan etsinyt häntä. Oi! kaikki käy huonosti, parempi olisi tehdä
loppu kaikesta!

Käheä valitushuuto oli päässyt hänen huuliltaan ja Markusta kauhistutti,
niin kiihkeä hellyys ilmeni tuon vanhan, hirveiden intohimojen kalvaman
miehen, entisen lapsenraiskaajan särkyneessä äänessä hänen puhuessaan
Polydorista. Markus ei kuitenkaan ehtinyt nähdä syvemmälle tähän
hirveään intohimojen kuiluun, sillä karkoitettu munkki lähestyi häntä
nopeasti ja sanoi:

-- Kuulkaa minua, herra Froment, minä olen saanut kylliksi siitä, olen
tullut tänne kertoakseni teille kaikki... Niin, jos lupaatte kuulla
minua niinkuin rippi-isä, niin sanon teille tällä kertaa totuuden,
oikean totuuden. Te olette ainoa ihminen, jolle voin tehdä tämän
tunnustuksen, ilman että arvoni tai ylpeyteni siitä kärsii, sillä te
olette aina ollut epäitsekäs ja oikeudenmukainen vastustaja... Ottakaa
siis vastaan luottamukseni ja sitoutukaa ainoastaan pitämään ne
salaisuutena siksi kunnes annan teille luvan julkaista ne.

Markus keskeytti hänet nopeasti.

-- Ei, ei, en tahdo tehdä sellaista sitoumusta. Minä en ole pyytänyt
teitä tunnustamaan, olette tullut tänne omasta halustanne, kertokaa
minulle mitä itse tahdotte. Jos todella ilmoitatte minulle totuuden,
niin tahdon saada käyttää sitä omantuntoni mukaan.

Veli Gorgias epäili vain hetken.

-- No, olkoon menneeksi, minä luotan teidän omaantuntoonne.

Mutta hän ei puhunut heti, syntyi taas hiljaisuus. Sade valui yhä
virtanaan pitkin akkunanruutuja ja tuuli vinkui autioilla kaduilla;
pienen lampun liekki oli liikkumaton ja suora ja savusi hiukan
hiljaisessa, puolipimeässä salissa. Markus tuli vähitellen levottomaksi,
häntä vaivasi tuo mies, jonka läsnäolo herätti hänessä kaikenlaisia
epäselviä ja inhoittavia ajatuksia, ja hän loi huolestuneen katseen
oveen päin, mihin hän tiesi Genevièven jääneen. Kuuliko hän? Kuinka
tuskallista hänellekin, kun kaikki tuo vanha saasta taas kaivettiin
esiin!

Oltuaan kauan aikaa vaiti, tahtoen sitten tehdä tunnustuksensa
juhlallisemmaksi, veli Gorgias kohotti kätensä taivasta kohden, ja
vaiettuaan vielä hetken, lausui hän hitaasti ja karkealla äänellä:

-- Se on totta, Jumalan edessä tunnustan että olin pikku Zéphirinin
huoneessa rikosiltana.

Vaikka Markus sangen epäilevänä oli odottanut tunnustusta, varmana
edeltäpäin, että saisi kuulla uuden valheen, ei hän voinut pidättää
väristystä ja hän nousi tuoliltaan tahtomattaan kauhistuneena. Mutta
Gorgias viittasi häntä heti istuutumaan.

-- Olin huoneessa, tai oikeammin nojasin ulkopuolelta akkunanlautaa
vastaan, mutta tämä tapahtui kaksikymmentä minuuttia vailla kymmenen,
ennenkuin rikos tapahtui. Tämän tahdon kertoa teille, huojentaakseni
omaatuntoani... Tullessani ulos kapusiinien kappelista oli yö pilkkosen
pimeä ja olin luvannut saattaa pikku Polydorin isänsä, tientekijän luo,
Jonvillen tielle, ettei hänelle mitään tapahtuisi. Kapusiinien
kappelista läksimme kello kymmenen, kymmenen minuuttia kesti menomatka,
saman verran tulomatka, näette siis että kello oli noin kaksikymmentä
yli kymmenen... Kun paluumatkalla kuljin koulun sivu, pitkin pientä,
autiota toria, kummastuin suuresti huomatessani pikku Zéphirinin akkunan
olevan auki ja kirkkaasti valaistun. Menin lähemmäksi ja näin lapsen
seisovan paitasillaan pöydän ääressä ja järjestävän pyhimysten kuvia,
jotka hän oli saanut lahjaksi rippikoulutovereiltaan; ja minä nuhtelin
häntä siitä, että hän ei ollut sulkenut ikkunaansa, sillä se oli aivan
maan rajassa, niin että kuka tahansa saattoi yhdellä harppauksella tulla
huoneeseen. Mutta hän nauroi herttaisesti, hän sanoi, että huone oli
liian kuuma, yö oli todella painostava, niinkuin ehkä muistatte... Minä
käskin hänen mennä heti levolle, mutta samassa huomasin pöydällä
pyhimyskuvien vieressä kirjoituskaavan, joka kuului minun luokkaani ja
jossa oli koulun leima sekä minun nimimerkkini. Silloin todella suutuin
ja muistutin hänelle, että oppilaita oli ankarasti kielletty
kuljettamasta kotiinsa koulutarpeita. Hän tuli aivan punaiseksi, pyysi
anteeksi ja selitti tahtoneensa kotona lopettaa kiireellisen tehtävän.
Sitten pyysi hän minulta, että saisi pitää kaavan seuraavaan päivään,
lupasi silloin tuoda sen takaisin ja antaa sen minulle itselleni... Hän
sulki akkunan ja minä jatkoin matkaani. Se on totuus, koko totuus, sen
vannon Jumalan edessä.

Markus oli rauhoittunut. Hän katseli Gorgiasta tarkasti, näyttämättä
hänelle ajatuksiaan.

-- Tiedättekö varmasti, että hän sulki akkunan teidän lähdettyänne?

-- Aivan varmasti, minä kuulin hänen panevan kiinni haat.

-- Te väitätte siis yhä, että Simon on syyllinen, sillä kukaan ei enää
voinut tulla sisään ulkoa, ja teidän ajatuksenne on siis yhä, että Simon
rikoksen jälkeen aukaisi akkunan, jotta alettaisiin epäillä jotain
tuntematonta kuleksijaa.

-- Niin, minä pidän Simonia syyllisenä. On kuitenkin mahdollista, että
pikku Zéphirin kuumuuden rasittamana jälleen aukaisi akkunan minun
lähdettyäni.

Markus ei vähääkään välittänyt tästä uudesta otaksumisesta, joka olisi
voinut johtaa uuteen ratkaisuun. Hän kohautti hiukan olkapäitään,
ymmärtäen heti minkä arvoinen tunnustus oli, kun mies yhä syytti toista
rikoksestaan. Tämä alituinen totuuden ja valheen sekoitus, toi kuitenkin
hiukan valoa asiaan ja hän tahtoi käyttää sitä hyväkseen.

-- Miksi ette sanoneet tätä assisioikeuden edessä. Suuri vääryys olisi
ehkä tullut estetyksi.

-- Miksikö en sanonut sitä? Siksi että silloin olisin turhaan saattanut
itseni vaaraan! Kukaan ei olisi uskonut minun täydellistä
viattomuuttani. Olin ja olen vieläkin varmasti vakuutettu Simonin
syyllisyydestä, vaitioloni oli aivan luonnollinen... Muuten sanon teille
vielä kerran, että näin kirjoituskaavan pöydällä.

-- Kyllä kuulen, mutta nythän tunnustatte, että kaava oli teidän
koulustanne ja varustettu teidän leimallanne ja nimimerkillänne, sitä
ette ole aina sanoneet.

-- Niin, nuo pöllöpäät, isä Crabot ja muut pakoittivat minut hyväksymään
heidän järjettömän juttunsa ja tukeakseen mahdotonta väitettään keksivät
he Rozanissa vielä typerämmän jutun väärästä sinetistä. Minä tahdoin
heti tunnustaa kirjoituskaavan oikeaksi. Sehän oli päivän selvää. Mutta
minun täytyi taipua, hyväksyä heidän naurettavat keksintönsä, muuten he
olisivat jättäneet minut oman onneni nojaan. Ennen Rozanin
oikeudenkäyntiä, kun he aikoivat heittää minut pulaan ja kun minä
vihdoin tunnustin nimimerkin kaavan alareunassa omakseni, näitte itse
kuinka he raivostuivat minuun, he tahtoivat pelastaa onnettoman
Philibinin, he luulivat olevansa kyllin vahvat poistaakseen kirkolta
epäilyksen varjonkin ja siksi eivät he vieläkään anna minulle anteeksi
sitä, että lakkasin valehtelemasta.

Markus sanoi vielä, ikäänkuin ajatellen ääneen, nähdessään että Gorgias
vähitellen kiivastui:

-- Oli sentään hyvin kummallista, että kirjoituskaava oli lapsen
pöydällä.

-- Kummallista, kuinka niin? Sattui hyvin usein että lapsi vei kotiinsa
kaavan. Sitäpaitsi pieni Victor Milhomme oli myöskin tehnyt niin, ja se
seikka varmaan saattoi teidät aavistamaan totuutta... Te siis vieläkin
pidätte minua murhaajana ja luulette, että minun oli tapana kuljeskella
kirjoituskaava taskussa. Tuntuuko se teistä otaksuttavalta?

Hän sanoi tämän niin raivokkaan ivallisesti, suu vääntyneenä tavalliseen
irvistykseen, joka paljasti hänen sudenhampaansa, että Markus ei oikein
tiennyt mitä ajatella. Vaikka hän oli täydellisesti vakuutettu miehen
syyllisyydestä, oli kirjoituskaavan tapaaminen murhapaikalta aina ollut
hänestä hämärä kohta. Oli hyvin vähän todennäköistä, niinkuin munkki
lakkaamatta toistikin, että hänellä tuona iltana, juhlamenojen jälkeen
olisi ollut paperi taskussaan. Mistä se sitten tuli? Kuinka voi hän
saada sen käsiinsä samassa kun "Petit Beaumontais" lehden? Jos Markus
olisi voinut päästä tämän salaisuuden perille ei koko jutussa enää olisi
ollut mitään epäselvää. Ja salatakseen suuttumustaan, keksi hän nopeasti
vastaväitteen.

-- Sen ei tarvinnut olla teidän taskussanne, koska se oli pöydällä,
jossa sanoitte sen nähneenne.

Mutta veli Gorgias hypähti pystyyn, joko tavallisesta kiivaudestaan,
taikka lopettaakseen vaikuttavalla tavalla keskustelun, joka varmaankaan
ei tuottanut toivottua tulosta. Synkkänä ja köyryisenä hän kulki
edestakasin hämärässä huoneessa, tehden liikkeitä kuin mielipuoli.

-- Pöydällä, aivan niin, minä näin sen pöydällä. Minä sanon sen, koska
minulla ei ole mitään peljättävää tällaisesta tunnustuksesta. Jos olisin
syyllinen en tietysti antaisi teille asetta käteen, sanomalla, mistä
olisin voinut ottaa kaavan... Se oli pöydällä. Minä olisin siis ottanut
sen siitä, sitten olisin ottanut sanomalehden taskustani ja rutistanut
ne yhteen tehdäkseni niistä tukon. Kuinka kaikki kävikään luonnollisesti
ja yksinkertaisesti!... Ei, ei! jos lehti oli taskussani, täytyi kaavan
myös olla siellä. Näyttäkää toteen että se oli siellä, muutoin teillä ei
ole mitään varmaa eikä ratkaisevaa... Se ei ollut taskussa, koska minä
näin sen pöydällä, vannon sen vielä kerran Jumalan edessä!

Hän lähestyi Markusta ja huusi tälle hurjasti vasten silmiä nämä
uhkarohkeat sanat, joissa hän julkeasti tunnusti totuuden otaksumisien
muodossa, valheilla niukasti verhoten hirveän kohtauksen, jonka hän
paraikaa mielikuvituksessaan eli uudelleen, tuntien varmaankin
saatanallista nautintoa.

Markuksen oli taas vallannut ahdistava epävarmuus ja hän tahtoi tehdä
lopun keskustelusta, varmana siitä että hän ei mitään hyödyllistä saisi
tietää.

-- Miksi uskoisin teitä? Olette tässä kertoneet minulle jutun ja se on
kolmas tapa, jolla selitätte asian... Ensin väitätte, niinkuin yleinen
syyttäjäkin, että kaava on kotoisin maallikkokoulusta, että te ette ole
pannut siihen nimimerkkiänne, vaan että Simon on jäljitellyt tätä
nimimerkkiä, heittääkseen rikoksen teidän hartioillenne. Kun sitten
leimalla varustettu kulma, jonka isä Philibin oli repinyt irti, löytyy
tämän paperien joukosta, huomaatte että teidän on mahdotonta kauempaa
saada turvaa asiantuntijain typerästä lausunnosta, te tunnustatte
olevanne nimimerkin kirjoittaja ja kaavan kulkeneen käsienne kautta. Ja
tänään vihdoin teette, kukaties mistä syystä, minulle taas uuden
tunnustuksen, kerrotte nähneenne pikku Zéphirinin huoneessaan muutamaa
minuuttia ennen rikosta, ja hänen pöydällään kirjoituskaavan, sitten
sanotte nuhdelleenne häntä ja hänen sulkeneen akkunan... Ajatelkaa
hiukkasen, minulla ei ole mitään syytä uskoa että tämä selitys on
viimeinen ja minä odotan yhä puhdasta totuutta, jos te ehkä kerran
suvaitsette kertoa senkin.

Veli Gorgias oli pysähtynyt keskelle salia ja seisoi siinä säkenöivin
silmin ja laihat kasvot vääristyneinä ilkeään nauruun. Hän ei vastannut
heti. Vihdoin hän sanoi ivallisella äänellä:

-- Niinkuin tahdotte, herra Froment. Tulin ystävänä kertomaan teille
muutamia yksityiskohtia tuosta jutusta, joka yhä kiinnittää mieltänne,
koska ette vieläkään ole luopuneet toivostanne saada Simoninne kunnia
puhdistetuksi. Voitte käyttää hyödyksenne näitä yksityisseikkoja, minä
annan teille luvan tehdä ne tunnetuiksi. Mutta teidän ei tarvitse
kiittää minua, sillä minä en enää välitä ihmisten kiitollisuudesta.

Sitten hän kietoutui ryysyiseen kauhtanaansa ja meni matkoihinsa
samoinkuin oli tullutkin, aukaisten itse ovet, kertaakaan taakseen
katsomatta. Ulkona jäinen sade yhä valui virtanaan ja tuuli ajoi vinkuen
autioilla kaduilla. Hän katosi kuin varjo kammottavaan pimeyteen.

Geneviève oli aukaissut oven, jonka takana hän koko ajan oli kuunnellut.
Hän oli levoton ja hämmästynyt kaikesta, mitä oli kuullut ja hän katseli
hetken liikkumattomana Markusta, joka ei tiennyt pitikö hänen nauraa vai
suuttua.

-- Hänhän on hullu, ystäväni! Minä en sinun sijassasi olisi jaksanut
kuunnella näin kauan. Hän valehtelee nyt niinkuin aina ennenkin.

Kun hän huomasi että Markus aikoi katsoa asiaa naurettavalta kannalta
sanoi hän:

-- Ei, se ei ole niinkään hauskaa. Minä olen sairas kaikista noista
inhoittavista muistoista. Ja sitten olen levoton, kun en ymmärrä mitä
asiaa hänellä oli meille. Miksi teki hän tuon niin kutsutun
tunnustuksensa ja miksi valitsi hän juuri sinut?

-- Sen minä luulen tietäväni... Isä Crabot ja muut eivät varmaankaan
enää anna hänelle penniäkään, paitsi pientä summaa kuukausittain, jonka
he ovat sitoutuneet antamaan hänelle. Mutta koska lurjuksella on
suunnattomat tarpeet, koettaa hän silloin tällöin pelottaa heitä,
kiristääkseen heiltä jonkun suuremman summan. Minä olen ottanut selkoa
asiasta, he ovat kaikin keinoin koettaneet karkoittaa hänet uudelleen
maasta; kaksi kertaa ovat he jo saaneet hänet poistumaan täyttämällä
hänen taskunsa; mutta kun taskut ovat tyhjenneet, on hän joka kerran
palannut. He eivät uskalla kääntyä poliisilaitoksen puoleen, muuten
olisivat santarmit kauan sitten vapauttaneet heidät hänestä. Nyt on hän
taas epäilemättä saanut heiltä kieltävän vastauksen ja tahtoen
kunnollisesti pelottaa heitä, uhannut kertoa kaikki minulle. Kun he yhä
pysyivät taipumattomina, tuli hän tänne ja kertoi minulle osan
totuudesta, mutta myös vielä paljon valhetta, siinä toivossa että minä
puhuisin ja että hänen esimiehensä kauhuissaan antaisivat hänelle vielä
rahaa estääkseen häntä tunnustamasta kaikkea.

Tämä johdonmukainen selitys rauhoitti Genevièveä ja hän lisäsi vain:

-- Oikeaa, puhdasta totuutta hän ei ole koskaan tunnustava.

-- Ken tietää? sanoi Markus. Hän tarvitsee paljon rahaa, mutta hänen
sydämmessään on vielä enemmän vihaa. Ja hän on rohkea, hän antaisi oman
verensä voidakseen kostaa entisille rikostovereilleen, jotka niin
raukkamaisesti ovat kieltäneet hänet. Ja ennen kaikkea hän rakastaa
todella, rikoksistaan huolimatta, julmaa ja kuluttavaa Jumalaansa,
hänessä palaa synkkä usko, joka saattaa hänet kykeneväksi tulemaan
marttyyriksi, jos hän siten luulisi voittavansa autuuden itselleen ja
syöksevänsä vihamiehensä helvetin kidutukseen.

-- Aijot siis koettaa saada jotain hyötyä hänen tunnustuksestaan?

-- Ei, sitä en luule. Puhun kuitenkin Delbosin kanssa asiasta, mutta
tiedän että hän on vahvasti päättänyt olla toimimatta, niin kauan kun ei
mitään ratkaisevaa ole löydetty... Oh! Simon raukka, nyt en enää voi
toivoakaan saavani nähdä hänen kunniansa puhdistettuna, olen liian
vanha.

Mutta äkkiä löytyi tuo niin kauan odotettu uusi tosiasia ja Markus näki
elämänsä hartaimman toiveen toteutuvan. Delbos, joka ei tahtonut luottaa
veli Gorgiaan mahdolliseen apuun, oli sen sijaan pannut kaiken toivonsa
Rozanin lääkäriin, Beauchampiin, joka oli ollut valamiehenä
jälkimmäisessä oikeusjutussa, jolle Gragnon oli tehnyt toisen laittoman
tiedonantonsa ja jonka kerrottiin kärsivän ankaroita tunnonvaivoja. Hän
seurasi tätä jälkeä äärettömän kärsivällisesti, piti lakkaamatta
silmällä lääkäriä, tietäen että häntä esti puhumasta hänen sangen
uskovainen ja sangen kivuloinen vaimonsa, jonka kuolemaa häväistys olisi
jouduttanut. Aivan odottamatta sai Delbos kuulla että vaimo oli kuollut
ja silloin hän oli varma menestyksestään. Siihen kului kuitenkin vielä
puoli vuotta, hän onnistui pääsemään suoranaiseen seurusteluun
Beauchampin, levottoman, epäröivän ja epäilysten kalvaman miehen kanssa,
joka kuitenkin vihdoin suostui antamaan hänelle kirjallisen ja
allekirjoitetun kertomuksen siitä, kuinka Gragnon erään ystävän luona
oli antanut näyttää hänelle tunnustuksen, jonka muka eräs sisar oli
kirjoittanut sairashuoneessa makaavan, kuolevan työmiehen puolesta, ja
jossa tämä tunnusti valmistaneensa väärän sinetin Mailleboisin
opettajalle. Ja allekirjoittaja lisäsi että tämä salainen tiedonanto
yksin oli saanut hänet tuomitsemaan Simonin, sillä hän oli epävarmana,
todistusten puutteessa aikonut julistaa hänet viattomaksi.

Delbosin saatua käsiinsä tämän ratkaisevan todistuskappaleen, odotti hän
vieläkin jonkun aikaa. Hän keräsi lisää tietoja, joiden avulla hän voi
näyttää toteen että Gragnon oli näyttänyt väärennyksensä muillekin
valamiehille, kaikki tyyni kunnollisia ja hämmästyttävän herkkäuskoisia
ihmisiä. Ja se se oli ihmeellisintä että entinen presidentti uskalsi
Rozanissa käyttää vanhaa juontaan, jonka avulla hän oli pelastunut
Beaumontissa, kulkea kaupungilla törkeä väärennys taskussa, näyttää sitä
salaa ja käyttää hyväkseen ihmisten typeryyttä, Kummallakin kerralla oli
juoni onnistunut, Gragnon oli etenkin toisella kertaa pelastunut
vankilasta suuren rikoksentekijän rohkeudella. Nyt hän jo oli turvassa
kaksinkertaisen rikoksensa seurauksilta, sillä hän oli äskettäin
kuollut, kuivettuneena, kasvot ikäänkuin näkymättömien kynsien
raatelemina; tämä kuolema oli epäilemättä osaltaan vaikuttanut tohtori
Beauchampin päätökseen. Markus ja David olivat kauan arvelleet että
Simonin juttu selviäisi, kunhan vaan siihen sotkeutuneet henkilöt
olisivat hävinneet. Entinen tutkintotuomari Daix oli myös kuollut;
entinen valtionprokuraattori Raoul de la Bissonnière oli loistavan
virkauran jälkeen saanut eron ja kommendöörinristin. Asessori Guybaraud,
joka Rozanissa oli ollut assisioikeuden puheenjohtajana, oli tullut
halvatuksi ja läheni loppuaan rippi-isänsä ja emännöitsijänsä hoitamana,
kun taas Pacart, entinen kansanyllyttäjä, joka oli päässyt
valtionprokuraattoriksi epäilyttävästä pelijutusta huolimatta, oli
luopunut tuomioistuimesta ja muuttanut Roomaan, hoitamaan jotain
salaperäistä tointa munkkikuntien lainoppineena neuvonantajana. Samoin
oli laita Beaumontissa, valtiollinen, hallinnollinen, kirkollinen, jopa
yliopistollinenkin maailma oli kokonaan muuttunut, toiset olivat
seuranneet Lemarroisia, Hennebisea, Bergerotia, Forbesia ja Mauraisinia.
Ja kun varsinaisista rikoksellisista isä Philibin oli kuollut
salaperäisellä tavalla ja veli Fulgentius kadonnut, tai ehkä hänkin
kuollut, ei heistäkään ollut muita jälellä kuin isä Crabot, ylin
johtaja, mutta hän oli kadonnut elävien joukosta, hänen sanottiin
hautautuneen yksinäiseen kammioon, jossa hän harjoitti ankaraa
katumustyötä.

Yhteiskunnallisen ympäristön kokonaan muututtua, aivan toisenlaisella
valtiollisella hetkellä, jolloin intohimot eivät enää olleet samat,
ryhtyi Delbos vihdoin pontevasti toimeen, heti kun hän oli saanut
käsiinsä paperin, jonka hän tarvitsi aseekseen. Hän oli saanut
vaikuttavan aseman kamarissa, hän antoi asiakirjat oikeusministerille ja
sai tämän heti ilmoittamaan asiasta uudelle kassatsioonioikeudelle.
Ministeri tuli tosin interpellatsioonin esineeksi kamarissa; mutta hän
tyytyi vastaamaan, että asia oli kokonaan lainopillista laatua ja ettei
hallitus voinut enää sallia, että siitä taaskin tehtäisiin valtiollinen
kysymys; ja suuri enemmistö äänesti hänelle luottamuslausetta,
niin välinpitämättömiä olivat puolueet nyt Simonin jutusta.
Kassatsioonioikeudessa, joka vielä oli suutuksissaan saamastaan
korvapuustista, meni juttu tavattoman nopeasti. Se kumosi Rozanin
päätöksen, lähettämättä entistä syytettyä toisen oikeuden eteen. Se oli
vaan kuin yksinkertainen muodollisuus, joka kauvan aikaa oli ollut
välttämätön ja muutamin sanoin se pyyhkäsi pois kaiken vääryyden.

Näin yksinkertaisesti tunnustettiin ja julistettiin Simonin viattomuus
ja kirkas totuus pääsi vihdoinkin voitolle niin monien valheiden ja
rikosten jälkeen.




III.


Simonin viattomaksi julistaminen herätti suurta mieltenkuohua
Mailleboisissa. Se ei ollut kummastusta, sillä monet olivat jo
vakuutetut hänen syyttömyydestään. Mutta tämä laillinen, täydellinen
kunnianpuhdistus teki siitä huolimatta syvän vaikutuksen kaikkiin. Ja
sama ajatus tuli kaikkien mieleen ja ihmiset sanoivat toisilleen:

-- Emmekö millään tavoin voisi antaa hyvitystä onnettomalle, joka on
niin paljon kärsinyt? Ei tosin mikään, ei raha, eikä kunnia voi korvata
hänen kauheita kärsimyksiään. Mutta kun koko kansa on tehnyt kammottavan
erehdyksen, kun se on muuttanut miehen näin surkuteltavaksi olennoksi,
täytyy sen tunnustaa vikansa ja oikeudenmukaisuuden nimessä antaa tälle
miehelle loistava julkinen hyvitys, osoittaakseen siten että totuus ja
oikeus tulevaisuudessa hallitsevat.

Tämä ajatus levisi sitten vähitellen koko maahan. Saatiin kuulla eräs
juttu, joka syvästi liikutti sydämmiä. Sillaikaa kun ylioikeus tutki
laitonta tiedonantoa koskevia asiakirjoja, teki vanha, yhdeksänkymmenen
vuotias Lehmann kuolemaa kurjassa talossaan Trou-kadun varrella, jota
niin kauan suru ja kyyneleet olivat synkentäneet. Hänen tyttärensä
Rachel oli kiiruhtanut turvapaikastaan, Pyreneistä, ottaakseen vastaan
hänen viimeisen hengenvetonsa; ja joka aamu näytti hän tahtonsa voimalla
virkistyvän uudelleen, sillä hän ei sanonut tahtovansa kuolla ennenkun
oikeus oli antanut kunnian takaisin hänen vävylleen ja lapsenlapsilleen.
Saatuaan tiedon viattomaksijulistamisesta kuolikin hän ilosta
loistavana. Hautajaisten jälkeen Rachel matkusti viipymättä erämaahansa
Simonin ja Davidin luo, jotka tarkasti punnittuaan asiaa olivat
päättäneet jäädä sinne vielä neljäksi tai viideksi vuodeksi, ennenkun he
muuttaisivat rahaksi pienen omaisuutensa, myymällä marmorikaivoksen,
tuon pienen, yksinäisen sopen, jossa he olivat saaneet odottaa oikeutta.
Ja silloin tapahtui että pieni talo Trou-kadun varrella purettiin,
kunnallisneuvosto oli nimittäin viisaasti kyllä päättänyt tehdä
terveelliseksi koko tuon epäsiistin kaupunginosan, aukaisemalla sen
halki leveän kadun ja istuttamalla sinne puiston työmiesperheiden lapsia
varten. Sarah, jonka mies Sébastien äskettäin oli nimitetty erään
alkeiskoulun johtajaksi Beaumontiin, oli myynyt ompeluliikkeensä
muutamalle rouva Savinille, samojen Savinien sukulaiselle, jotka muinoin
olivat kivittäneet häntä ja hänen veljeään Josephia. Nyt ei siis enää
ollut merkkiäkään paikoista, missä Simonin perhe oli niin paljon itkenyt
noina kaukaisina aikoina, jolloin jokainen kirje viattomalta, kertoen
hänen kärsimyksistään, lisäsi sen tuskaa. Vapaassa ilmassa, kirkkaan
auringon paisteessa kasvoivat siellä nyt puut, kukat lemusivat
nurmikentillä ja tuntui siltä kuin tästä raikkaasta luonnosta, tästä
hedelmällisestä maasta myöskin olisi kasvanut ja lisääntynyt
Mailleboisin tunnonvaivat, halu korvata sen muinoin tekemä,
kauhistuttava vääryys.

Nämä tuumat eivät kuitenkaan vielä moneen aikaan toteutuneet. Neljä
vuotta kului ilman että mitään yleistä liikettä syntyi. Sukupolvet
olivat seuranneet toisiaan, Simonin ristiinnaulitsijoiden lapset,
lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset. Koko Maillebois olikin vähitellen
muuttunut, siellä asui aivan uusi kansa. Suuren yhteiskunnallisen
liikkeen uutta yhteiskuntaa kohden täytyi varmaankin kokonaan tapahtua
ennenkun kauan sitten kylvetystä hyvästä siemenestä kasvaisi
erehdyksistä ja valheesta vapautettuja kansalaisia, jotka vihdoin
kykenisivät täyttämään oikeuden vaatimuksen.

Ja sill'aikaa aika vieri edelleen, rohkeat työntekijät, jotka olivat
täyttäneet tehtävänsä, luovuttivat työnsä lapsilleen, tulevaisuuden
työntekijöille. Markus ja Geneviève olivat lähes seitsemänkymmenen
vuotiaina eronneet toimestaan ja Jonvillen alkeiskoulu, sekä pojat että
tytöt, joutui heidän poikansa Clémentin ja hänen vaimonsa huostaan.
Kolmenkymmenenneljän vuotias Clément oli nainut Charlotten, Hortense
Savinin tyttären, joka samoinkuin miehensäkin oli antautunut opettajan
alalle. Samoinkuin Markus, joka aina oli kieltäytynyt jättämästä
tointaan Jonvillessä, sanoen siellä voivansa hyödyttää, oli hänkin
tahtonut jäädä sinne: ja näin jatkui vapautustyö isästä poikaan, samalla
intohimoisella totuudenrakkaudella, samalla vaatimattomalla
sankarillisuudella. Mignot oli myös jättänyt Moreuxin, missä hänen
sijansa täytti eräs Salvanin entinen oppilas, ja hän oli asettunut
asumaan Jonvilleen, lähelle Markusta ja Genevièveä, jotka asuivat
pienessä talossa, entisen koulunsa vieressä; he eivät nimittäin olleet
tahtoneet muuttaa kauas siitä. Sinne oli siis muodostunut ikäänkuin
pieni siirtola kaikista suuren työn ystävällisistä alkuunpanijoista,
sillä Salvan ja neiti Mazeline elivät yhä, iloisina ja hyvinä. Simonin
ja Markuksen entistä koulua Mailleboisissa johtivat nyt, kun Joulic oli
nimitetty koulunjohtajaksi Beaumontiin, heidän lapsensa, Joseph
poikia, Louise tyttöjä. Hekään eivät enää olleet nuoria, mies
neljänkymmenenneljän, vaimo neljänkymmenenkahden ikäinen, ja heillä oli
kahdenkymmenenkahden vuotias poika, François, joka oli naimisissa
samanikäisen serkkunsa, Thérèsen, Sébastienin ja Sarahin tyttären
kanssa, ja jolla hänen kanssaan oli tuskin vuoden vanha tyttönen Rose,
suloinen, pieni enkeli. He olivat samoin päättäneet etteivät koskaan
jättäisi Mailleboisia ja he laskivat hyvänsävyistä leikkiä Sébastienista
ja Sarahista ja heidän suuresta tulevaisuudestaan, sillä oli
kysymyksessä antaa Sébastienille johtajantoimi normaalikoulussa, jossa
Salvan oli vaikuttanut niin hyvin ja jossa hänen rakas oppilaansa
vaikuttaisi samoin. François ja Thérèse, jotka ikäänkuin perinnöllisestä
kutsumuksesta myös olivat ruvenneet opettajiksi, olivat syyslukukauden
alusta olleet apuopettajia Dherbecourtissa. Ja mikä joukko hyviä
totuuden kylväjiä, kun koko perhe joskus sunnuntaisin kokoontui
Jonvilleen, isovanhempien, Markuksen ja Genevièven ympärille, jotka
olivat liikutetut ja ihastuksissaan järjessä ja totuudessa kasvaneista
jälkeentulevaisistaan! Siinä olivat Sébastien ja Sarah Beaumontista,
Josef ja Louise Mailleboisista, François ja Thérèse, sekä heidän pieni
tyttärensä Rose Dherbecourtista ynnä Clément ja Charlotte Jonvillestä
sekä myös heidän tyttärensä Lucienne, suuri seitsenvuotias tyttönen. Ja
kuinka pitkä pöytä tarvittiinkaan näille neljälle sukupolvelle, etenkin
kun hyvät ystävät naapurista, Salvan, Mignot ja neiti Mazeline yhtyivät
seuraan, juodakseen maljan tietämättömyyden, kaiken pahan ja kaiken
orjuuden äidin poistamiselle!

Inhimillisen vapautuksen kuumeentapaisesti odotettu aika oli nyt
vihdoinkin tullut. Hirveä isku oli kohdannut kirkkoa, viimeinen kamari
oli vihdoin päättänyt eroittaa täydellisesti kirkon valtiosta ja
miljoonat, jotka ennen oli annettu papeille, jotta he ylläpitäisivät
kansassa vuosisataista tyhmyyttä ja vahingollista vihaa tasavaltaa
vastaan, käytettäisiin vastedes parempaan tarkoitukseen, niillä
lisättäisiin alkeisopettajien palkkaa. Asema muuttui yhdellä iskulla,
opettaja ei enää ollut kurja raukka, huonopalkkainen palvelija, jota
kaikki talonpojat halveksivat verratessaan häntä parempiosaiseen,
sivutuloistaan ja uskovaisten lahjoista rikastuneeseen kirkkoherraan.
Viimemainittu lakkasi olemasta valtionpalkkaama virkamies, jota sekä
prefekti että piispa kannattivat; ja samalla hän kadotti kaiken vallan
talonpoikien ylitse, hän ei maamiehissä herättänyt enää pelkoa, ei
kunnioitusta, hän oli ainoastaan jonkunlainen kirkonpalvelija, josta
viimeiset uskovaiset saivat pitää huolta maksaen hänelle silloin tällöin
jostain messusta. Kirkot muuttuivat, aivan niinkuin teatterit,
julkisiksi näyttämöiksi, joita maksavat katselijat, viimeiset
juhlamenojen harrastajat ylläpitivät. Ei ollut epäilemistäkään siitä
että monen täytyisi sulkea ovensa, muutamilla taas oli huonot asiat,
olivat lähellä vararikkoa. Kuvaavampaa asemaa ei voinut ajatellakaan
kuin apotti Cognassen, joka niin kauan oli kiusannut Moreuxia ja
Jonvilleä kiukkuisuudellaan. Hänen oikeusjuttunsa olivat kaikkialla
kuuluisat, ja hän oli saanut maksaa määrättömiä summia sakkorahoiksi,
puoleksi irtirevityistä pojankorvista, naisten potkaisemisesta ja kivien
heittämisestä ohikulkijoiden päälle, jotka eivät tehneet ristinmerkkiä
mennessään pappilan ohi. Tästä haasteiden tulvasta huolimatta pysyi hän
pystyssä, sillä häntä ei voitu erottaa virasta, ja hän harjoitti
valtionpalkkaamaa tointa. Kun hän sitten äkkiä joutui edustamaan pelkkää
mielipidettä, uskoa, jota ylläpitämään kansassa häntä ei valtio
palkannut, ei hän enää ollut mitään, häntä ei edes tervehditty enää.
Silloin hän muutamissa kuukausissa jäi melkein yksin vanhan palvelijansa
Palmyren kanssa, vähitellen tyhjentyneeseen kirkkoonsa. Turhaan Palmyre
soitti kirkonkelloja laihoilla käsillään, viisi tai kuusi vaimoa saapui
vielä, sitten ne supistuivat kolmeen, sitten yhteen. Tämä viimeinen
pysyi onneksi uskollisena ja apotti Cognasse oli sangen tyytyväinen
saadessaan hänelle toimittaa jumalanpalveluksen, sillä hän pelkäsi että
Jonvillessä kävisi yhtä surkeasti kuin Moreuxissa. Lähes kolme kuukautta
oli hän joka sunnuntai käynyt Moreuxissa pitämässä jumalanpalvelusta,
saamatta edes ketään poikaa avukseen, niin että hänen täytyi kuljettaa
mukanaan pieni kuoripoikansa Jonvillestä. Kolmena kuukautena ei
ainoakaan ihminen ollut tullut häntä kuulemaan, hän oli lukenut messun
aivan tyhjässä, ummehtuneessa ja pimeässä kirkossa; ja lopuksi hän
tietysti lakkasi tulemasta sinne, suljettu kirkko lahosi ja muuttui
vähitellen raunioksi. Kun joku laitos häviää yhteiskunnallisesta
elämästä, häviävät myös sen jäsenet, jotka ennen olivat tarpeelliset,
mutta nyt olivat tulleet tarpeettomiksi. Ja apotti Cognasse eli
alituisessa pelossa, ajatellessaan että hänen ainoa kuulijansa saattaisi
jäädä pois, jolloin kirkko ei enää ansaitsisi penniäkään, olisi
pakoitettu sulkeutumaan ja rikkaruoho kasvaisi sen umpeen.

Mailleboisissa kirkon eroittaminen valtiosta antoi viimeisen iskun
kristillisten kouluveljien ennen niin kukoistavalle koululle. Simonin
jutun aikoina se oli ollut voitolla maallikkokoulusta, vaan vaipunut
sitten hitaasti epäsuosioon, sitä mukaa kuin totuus vähitellen tuli
päivänvaloon. Mutta se oli yhä olemassa, pysyi pystyssä oikein
klerikaalisella sitkeydellä, vaikka sillä oli ainoastaan neljä tai viisi
oppilasta, joita niitäkin oli sangen vaikea saada kerätyiksi, vasta
uudet lait ja munkkilaitoksen hajoittaminen pakoittivat sen lopullisesti
sulkemaan ovensa. Kirkko oli karkoitettu kansallisesta opetuksesta, ne
kuusitoistasataa tuhatta oppilasta, jotka vuosittain turmeltiin
hengellisissä kouluissa, saivat tästedes puhtaan maallikkokasvatuksen.
Uudistus jatkui alkeiskouluista ylempiin kouluihin, kuuluisa Valmarien
kolleegiokin, joka jo oli suuresti heikontunut jesuiittojen
karkoittamisen tähden, sai vihdoin kuolinhaavan laajan koulu-uudistuksen
kautta, jota paraikaa valmistettiin. Täydellisen ja maksuttoman
opetuksen välttämättömyyttä kaikille, säätyeroituksesta huolimatta
alettiin jo periaatteena tunnustaa. Miksi piti olla kaksi Ranskaa? minkä
tähden kaksi luokkaa, joista toinen oli tuomittu tietämättömyyteen,
toinen etuoikeutettu saamaan oppia ja sivistystä? eikö se ollut
järjetöntä, väärin ja vaarallista kansanvaltaisessa maassa, jonka
kaikkien lasten tulisi olla kutsuttu lisäämään kansan älykkäisyyttä ja
voimaa? Läheisessä tulevaisuudessa kaikki Ranskan lapset veljellisyyden
siteen yhdistäminä, alkaisivat kunnankouluissa ja jatkaisivat sitten
ylemmissä kouluissa ja korkeakouluissa, kunkin taipumusten, valinnan ja
lahjojen mukaan. Tämä oli välttämätön uudistus, suuri ja kunniakas
pelastustyö, jonka tarpeellisuuden niin selvästi osoitti samanaikainen,
laaja sosialistinen liike, väsyneen ja kuluneen porvariston
rappeutuminen ja kansan, tulevaisuuden voimien, vastustamaton
esiinpyrkiminen. Kansasta tästä lähin ammennettaisiin, se oli kuin
ääretön säiliö, johon oli kokoontunut tulevaisuuden voima, siitä
nousisivat järjen, totuuden ja oikeuden miehet, jotka onnen ja rauhan
nimessä rakentaisivat tulevan yhteiskunnan. Mutta ennen kaikkea opetuksen
täydellinen maksuttomuus, kansallinen kasvatus, joka annettaisiin
kaikille kansanlapsille, niinkuin vesi ja ilma, jota he tarvitsevat
voidakseen elää, hävittäisivät täydellisesti n.k. vapaat koulut, nuo
klerikaalisen tarttuman pesäpaikat, missä tehdään työtä ainoastaan
orjuuden ja kuoleman levittämiseksi. Ja samoin kuin Mailleboisin veljien
koulu, joka jo kauan aikaa oli ollut tyhjä ikään kuin kuollut, samoin
kuin Valmarien kolleegio, jonka laajat rakennukset ja komea puisto pian
myytäisiin, häviäisivät myös viimeiset munkkikunnat, niiden
oppilaitokset, työpajat, kaikenlaiset tehtaat ja ruhtinaalliset alueet,
kaikki nuo miljaardit, jotka ihmisten typeryys oli tuottanut heille ja
joiden avulla ihmislaumaa koetettiin pitää sokeassa orjuudessa
teurastajan puukon alla.

Mutta Mailleboisissa, lähellä synkkää veljienkoulua, suljettuine
akkunaluukkuineen ja autioine saleineen, joissa hämähäkit kutoivat
verkkojaan, toimittivat kapusiinit yhä jumalanpalvelusta pyhälle
Antoniukselle pyhitetyssä kappelissaan, missä pyhimyksen maalattu ja
kullattu kuva yhä oli pystyssä. Sangen iäkäs isä Theodosius oli niitä
harvoja, jotka olivat eläneet sankariajalla, silloin kuin pyhimys
ihmetöillään ansaitsi suuria summia. Mutta turhaan hänen hedelmällinen
finanssineronsa keksi yhä kummallisempia suunnitelmia, pani Jumalan
köyhimpienkin saataviin; into oli kuollut, ani harvoin joku uskovainen
nainen pisti muutamia kolikoita pölyisiin rahalaatikoihin. Huhu tiesi
kertoa että pyhimys oli kadottanut voimansa. Se ei löytänyt enää edes
hävinneitä esineitä. Muuan vanha vaimo nousi eräänä päivänä tuolille ja
antoi sille korvapuustin, se kun ei ollut parantanut hänen toista
vuohtaan, vaan sen sijaan antanut kumpaisenkin kuolla. Törkeä taikausko
päättyi ivalliseen välinpitämättömyyteen ja siitä oli kiittäminen
yleisön tervettä järkeä, jonka oikea opetus vihdoin oli herättänyt. Ja
vanhassa, kunnianarvoisassa Saint-Martinin seurakunnan kirkossa sai
apotti Coquard kokea samaa kuin apotti Cognasse Jonvillessä; hän tunsi
itsensä yhä hyljätymmäksi, näytti siltä kuin hän pian saisi toimittaa
jumalanpalveluksen autiossa ja pimeässä hautakappelissa. Hän oli jäykkä,
äänetön ja alakuloinen, eikä tehnyt itseään syypääksi kiukkuisuuteen,
vaan näytti synkkänä ja taipumattomana viettävän uskonnon hautajaisia,
antamatta pienintäkään myönnytystä jumalattomalle ajalle. Hän oli
hakenut lohdutusta innokkaassa Pyhän Sydämmen palveluksessa, oli
ripustanut kirkkoonsa kaikki liput, joita naapurikunnat eivät enää
huolineet, suuret, sinipunavalkeat liput, kullalla ja punaisella
silkillä ommeltuneine, verisine sydämmineen. Eräs alttari oli lisäksi
aivan täynnä kultaisia, hopeisia, porsliinisia, kankaasta tehtyjä,
nahkaisia, pahvisia sydämmiä, kaiken kokoisia ja laatuisia sydämmiä,
rinnasta revittyjä, vielä lämpimiä ja sykähteleviä, ikäänkuin puukolla
halkaistuja, niin että lihansyyt näkyivät ja haavoista tippui
verikyyneleitä, se oli oikea teurastusnäyttely. Mutta tämä törkeä
Jesuksen lihaksituleminen ei vaikuttanut enää kansanjoukkoihin, jotka jo
alkoivat käsittää että onnettomuuksien sortama kansa voi nousta
ainoastaan oman työnsä ja järkensä avulla, eikä suinkaan kautta
katumuksen eriskummallisten epäjumalien jalkain juuressa. Sitä mukaa
kuin uskonnot vanhentuvat, vaipuvat aineelliseen ja alhaiseen epäjumalan
palvelukseen, näyttävät ne lahoavan itsestään, muuttuvat vähitellen
tomuksi ja tuhaksi. Ja syynä siihen että katolinen kirkko nyt oli
kuolemaisillaan oli, apotti Quandieun sanojen mukaan, että se oli tehnyt
itsemurhan, asettuessaan vääryyden ja valheen puolelle, vaikka se sanoi
palvelevansa iankaikkisen totuuden ja oikeuden Jumalaa. Kuinka se ei
ollut aavistanut yhtyessään valehtelijoihin ja väärentäjiin että sen
täytyisi hukkua heidän häpeäänsä sinä päivänä, jona viaton pääsisi
voitolle? Sen oikea herra ei enää ollut viattomuuden, lempeyden ja
armahtavaisuuden Jesus, jonka se niin julkisesti oli kieltänyt ja
karkoittanut temppelistään; sillä oli hänestä jälellä ainoastaan tuo
aineellinen sydän, tuo pakannallinen fetishi, jonka se taistelu-iltana
oli korjannut kuolevan Jumalansa hajallaan olevien jäsenten joukosta,
toivoen sillä voivansa vaikuttaa yksinkertaisten heikkoihin hermoihin.
Apotti Quandieu oli ijän ja katkeruuden rasittamana äskettäin kuollut
yksinäisyydessään ja hänen viimeiset sanansa olivat: "He ovat tuominneet
ja ristiinnaulinneet Jesuksen toistamiseen, se tuo kirkolle kuoleman."
Ja se toi kirkolle kuoleman.

Mutta se ei hukkunut yksin, myöskin aatelisto ja porvaristo, joihin se
oli turhaan koettanut turvautua, kukistuivat ja veivät sen mukanaan.
Koko vanha ylimys- ja sotilassääty, sekä myös kaikki raharuhtinaat
hajosivat tomuksi, hävittivät toisensa, voimattoman raivon valtaamina,
kun uudestaan järjestetty työ jakoi oikein kansallisomaisuuden.
Désiradessa oli sattunut kuvaavia tapauksia, jotka osoittivat kuinka
kurjan lopun saivat nuo rikkaat ja mahtavat, joidenka raukeiden sormien
lävitse miljoonat olivat virranneet niinkuin kirkas vesi. Ensiksi Hector
de Sangleboeuf kadotti sijansa kamarissa, kun koulun valistama ja
jalostuttama valitsijakunta hylkäsi kaikki vanhoilliset ehdokkaat. Mutta
suurin onnettomuus Désiraden omistajille oli markiisitar de Boisen
kuolema, tuon erinomaisen ja älykkään naisen, joka niin kauan oli
ylläpitänyt sopua ja rauhaa perheessä, pysymällä edeskinpäin miehen
rakastajattarena ja tulemalla samalla vaimon helläksi ystävättäreksi.
Hänen kuolemansa jälkeen alkoi typerä ja turhamainen Sangleboeuf viettää
hurjaa elämää, kadotti pelissä suuria summia ja antautui häpeällisiin
rakkausseikkailuihin, niin että hän kerran kannettiin kotiin pahoin
piestynä, koko ruumis ruhjoutuneena; hän kuoli kolmen päivän kuluttua,
ilman että uskallettiin ilmoittaa asiasta poliisille, sillä peljättiin
häpeällisiä paljastuksia. Hänen vaimonsa, entinen kaunis ja veltto Lea,
nykyinen hurskas ja uninen Marie, eli siitä saakka yksin loistavassa
linnassaan. Hänen isänsä paroni Nathan, juutalainen raharuhtinas, joka
halvattuna asui komeassa palatsissaan Champs-Elyséessä ja oli uudestaan
tullut lapseksi, ei enää pitkään aikaan ollut käynyt tytärtään
katsomassa, kun hän äkkiä kuoli, jättäen hänelle ainoastaan pienen osan
miljoonistaan; hän oli lahjoittanut niitä kaikenlaisiin ylimyksellisiin
tarkoituksiin sekä myöskin korkeasukuisille naisille, jotka hänen
viimeisinä vuosinaan olivat saaneet hänet uskomaan, että hän vihdoin
kuului heihin ja oli kokonaan puhdistunut juutalaisuudestaan. Väsynyt
Lea, joka koskaan ei ollut tuntenut intohimoa, ei edes rahaa kohtaan,
kunnioitti siitä huolimatta kuolleen isänsä muistoa, antoi lukea messuja
hänen puolestaan, tahtoen siten pakoittaa taivaan portteja aukenemaan
hänelle. Hän oli, niin kuin tytär usein sanoi, tehnyt siksi suuria
palveluksia katoliselle kirkolle että hän ansaitsi paikan Jumalan
oikealla puolella. Lea itse jäi asumaan Désiradeen, välinpitämättömänä
kuin koristettu epäjumalankuva; hän ei liikkunut enää mihinkään
lepotuoliltaan ja kaikki näytti kuolevan tuossa ihanassa linnassa, jonka
muurit ja ristikkoportit eroittivat muusta maailmasta niin kuin
kielletyn paratiisin. Huhu tiesi kuitenkin kertoa että hän, Valmarien
sulkemisen jälkeen, oli ottanut luokseen vanhan isä Crabotin.
Jesuiittaisä oli vain muuttanut toiseen kammioon, hänen kerrottiin
asuvan pienessä ullakkokamarissa, joka ennen oli ollut palvelijan huone
ja jossa huonekaluina oli rautasänky, maalaamaton pöytä ja olkituoli.
Mutta siitä huolimatta hän hallitsi itsevaltiaasti koko linnaa; ja
ainoat vieraat, mitkä siellä oli huomattu, olivat munkkeja tai pappeja,
joiden kaaput ja kauhtanat varovasti hiipivät pitkin pensasaitoja, sivu
valkeiden marmoriallasten. Yhdeksänkymmenvuotias naisten lumooja
toimitti täällä uudestaan saman nerotyön, jonka hän oli tehnyt
nuoruudessaan. Joskin hän oli menettänyt Valmarien, rakastuneen
kreivitär de Quédevillen kuninkaallisen lahjan, saisi hän nyt pian
Désiraden kauniilta Lealta, jota hän intohimoisesti kutsui "sisarekseen
Jesuksessa Kristuksessa." Emäntänsä almujenjakajana oli hän jo pannut
suuren osan tämän omaisuudesta uskonnollisiin tarkoituksiin ja
lahjoittanut etenkin suuria summia vanhoillisen puolueen
rahankeräyksiin, joiden avulla ylläpidettiin raivokasta taistelua
tasavaltaa ja sen laitoksia vastaan. Ja kun kreivitär eräänä iltana
tavattiin kuolleena lepotuoliltaan, oli hän kaikki menettänyt, hänen
miljoonansa olivat joutuneet mustiin kassakirstuihin, jälellä oli
ainoastaan Désirade. jonka isä Crabot yksin sai periä, sillä ehdolla
että perustaisi sinne jonkun kristillisen laitoksen.

Mutta ne olivat vanhan maailman viimeisiä kuolonkouristuksia, ja
Maillebois joutui kokonaan noille sosialisteille, joita hurskaat naiset
muinoin pitivät roistoina, taskuvarkaina ja maantienrosvoina. Entisessä
pienessä klerikaalisessa kaupungissa vallitsi nyt vapaa-aatteisuus ja
järki, siihen määrin että sen kunnallisneuvostossa ei enää ollut
ainoatakaan vanhoillista jäsentä. Kaukana oli se aika, jolloin Darras
valitti ettei hänellä ollut edes tasavaltalaista enemmistöä, eikä yksin
pappien pormestari Philis unhoitettuna levännyt hautausmaalla, vaan
myöskin Darras, lahjottujen ja isänmaattomien pormestari oli kuollut,
jättäen jälkeensä muiston epäröivästä ja omituisen pelkurimaisesta
miehestä. Hänen sijaansa oli pormestariksi valittu erinomaisen
selväjärkinen ja työkykyinen mies, Léon Savin, kaksoispoikien Achillen
ja Philippen nuorin veli. Naituaan tavallisen talonpoikaistytön, Rosalie
Boninin, hän oli rohkeasti ryhtynyt työhön, oli viidessätoista vuodessa
luonut maatilastaan oivallisen mallitilan, joka teki täydellisen
mullistuksen koko seudun maanviljelyksessä ja enensi sen varallisuuden
kymmenkertaiseksi.

Vaikka hän oli vasta neljänkymmenen vuotias oli hänellä suuri
vaikutusvalta kaupungissa, mutta hän oli hiukan itsepäinen ja antoi
myöten ainoastaan pätevistä syistä. Hänen ollessa puheenjohtajana sai
kunnallisneuvosto jälleen harkittavakseen Simonille aijottua, julkista
hyvitystä koskevan ehdotuksen; kysymys siitä oli jonkun aikaa levännyt,
mutta heräsi nyt uudella voimalla.

Useita kertoja, oli jo Markukselta kysytty neuvoa ja joka kerran kun hän
tuli Mailleboisiin, puhuivat ihmiset hänelle suuresta aikeesta. Eräs
yhtymys teki häneen erityisen vaikutuksen, se oli Adrien Doloirin,
Auguste Doloirin ja Angèle Bongardin pojan tapaaminen. Tämä oli suurella
menestyksellä käynyt Julicin koulun läpi ja oli nyt sangen taitava
arkkitehti. Kahdenkymmenen kahdeksan vuotiaana oli hänet valittu
kunnallisneuvostoon, jonka nuorin jäsen hän oli; ihmiset sanoivat tosin
että hänen mielipiteensä olivat hiukan rohkeat, mutta hän oli kuitenkin
käytännöllinen mies.

-- Kas, herra Froment, sepä hauskaa että teidät tapasin! Olin juuri
aikonut jonakuna aamuna tulla Jonvilleen keskustelemaan kanssanne.

Hän seisoi hymyilevänä ja kunnioittavana Markuksen edessä, jota kaikki
nuoret rakastivat ja kunnioittivat niinkuin patriarkkaa, sankariaikojen
suurta totuuden ja oikeuden työmiestä. Itse hän oli ollut Markuksen
oppilaana ainoastaan varhaisemmassa lapsuudessaan, mutta hänen veljensä
ja hänen setänsä olivat kaikki kasvaneet hänen koulunsa penkeillä.

-- Mitä haluatte sitten, poikani? kysyi Markus iloisena ja liikutettuna,
niin kuin ainakin kun hän tapasi entisiä oppilaitaan.

-- Onko totta että Simonin perhe pian palaa Mailleboisiin? Kerrotaan
että Simon ja hänen veljensä ovat päättäneet vihdoin jättää Pyreneiden
laakson ja muuttaa takaisin tänne... Te kyllä tiedätte asian oikean
laidan.

Markus hymyili yhä hyväntahtoisesti.

-- Se on todella heidän aikomuksensa. En kuitenkaan luule että voimme
odottaa heitä ennen kuin vuoden kuluttua; sillä vaikka he ovatkin
myyneet marrnorikaivoksensa, ovat he sitoutuneet jatkamaan työtä siellä
siihen saakka. Lisäksi on kaikenlaisia asioita järjestettävä, eivätkä
edes vielä tiedä mihin muuttavat asumaan.

-- Jos meillä on vaan vuosi aikaa, huudahti Adrien innokkaasti, ehdimme
tuskin toteuttaa aijettani... Tahdon ensin esittää sen teille, minä
päivänä voin tulla luoksenne Jonvilleen?

Markus, joka aikoi viettää koko päivän Mailleboisissa, tyttärensä
Louisen luona, sanoi että oli parasta puhua samana päivänä; ja hän
tahtoi välttämättömästi käydä Adrieniä tervehtimässä iltapäivällä, ja
niin päätettiinkin.

Adrien Doloir asui Mailleboisin ulkopuolella, Désiraden tiellä,
pienessä, sievässä talossa, jonka hän itse oli rakentanut heidän
isovanhempiensa Bongardien entiselle maatilalle. Nämä olivat kauan aikaa
sitten kuolleet ja tila oli jäänyt heidän poikansa Fernandin, Clairen
isän käsiin.

Mitkä tunteet heräsivätkään Markuksen mielessä kun hän soitti pienen
talon porttikelloa, reippaasti kuljettuaan vanhojen rakennusten sivu!
Siellähän hän neljäkymmentä vuotta sitten oli käynyt Simonin
vangitsemispäivänä, tapaamassa maanviljelijä Bongardia, koettaessaan
kerätä suotuisia todistuksia ystävälleen! Hänen mieleensä muistui
hartiakas ja ahdasjärkinen talonpoika sekä hänen laiha ja epäluuloinen
vaimonsa, jotka eivät tahtoneet mitään sanoa hänelle peläten joutuvansa
vaaraan, hän näki heidän takanaan koko tuon äärettömän joukon vaipuneena
törkeään tietämättömyyden uneen. Ja hän muisti että ei hän ollut saanut
mitään tietää noilta kurjilta olennoilta, jotka eivät kyenneet olemaan
oikeuden mukaisia, koska eivät tienneet mitään eivätkä tahtoneet mitään
tietää.

Adrien odotti häntä vanhan omenapuun alla, jonka tuuheat, hedelmistä
notkuvat oksat varjostivat pöytää ja muutamia puutarhatuoleja.

-- Oi, rakas opettajani, kuinka suuren kunnian teettekään minulle
tullessanne luokseni! Teidän täytyy suudella pikku Georgetteani, se
tuottaa hänelle onnea.

Hänen vaimonsa Claire, joka oli tuskin kahdenkymmenenneljän vuotias,
vaalea ja iloisen näköinen, älykkäine ja ystävällisine silmineen, oli
myöskin siinä. Hän talutti Markuksen luo suloisen tyttösen, joka oli
vaaleakiharainen niinkuin hänkin ja sangen viisas viiden vuotiaaksi.

-- Kultaseni, sinun tulee aina muistaa että herra Froment on suudellut
sinua ja että saat olla ylpeä siitä koko ikäsi.

-- Kyllä tiedän äiti, minä olen usein kuullut sinun puhuvan hänestä.
Tuntuu siltä kuin aurinko paistaisi ja katselisi minua.

Kaikki nauroivat. Samassa saapuivat Clairen isä ja äiti Fernand Bongard
ja Lucile Doloir; he olivat saaneet kuulla että Mailleboisin entinen
opettaja oli siellä ja he tahtoivat osoittaa kohteliaisuutta hänelle.
Vaikka Fernand oppilaana ei ollut tuottanut suurta iloa Markukselle oli
hän kuitenkin iloinen tavatessaan hänet.

-- Nyt olette varmaan tyytyväinen, Fernand. On ollut hyvä viljavuosi.

-- Niin, herra Froment, mutta oikein hyvää vuotta ei ole koskaan. Jos
käy hyvin toisella taholla niin toisella käy huonosti. Sitä paitse
tiedättehän että ei minulla koskaan ole ollut onnea.

Hänen vaimonsa Lucile, joka oli paljon heränneempi, puuttui puheeseen:

-- Hän sanoo näin, herra Froment, siksi että hän aina oli viimeinen
luokallanne, ja hän luulee olevansa loihdittu, sillä eräs mustalaisvaimo
oli muka hänen pienenä ollessaan heittänyt häntä kivillä. Loihdittu,
kaikkea vielä! Jos hän edes uskoisi paholaiseen, niin kuin minä teen!
Neiti Rouzaire, jonka paras oppilas olin, näytti minulle sen kerran,
ennenkuin olin käynyt ripillä.

Claire nauroi ja pikku Georgettekin hymyili nenäkkäästi paholaiselle.

-- Niin, tyttäreni, sinä et usko mihinkään, nykyajan nuorisolla ei ole
mitään uskontoa, neiti Mazeline on tehnyt teistä kaikista
vapaa-ajattelijoita. Siitä huolimatta näytti neiti Rouzaire meille
varjon seinällä, sanoen että se oli paholainen. Ja se oli hän.

Adrien keskeytti hiukan hämillään anoppinsa ja alkoi puhua asiasta,
jonka tähden Markus oli tullut.

Kaikki istuutuivat, Claire otti Georgetten polvilleen, hänen isänsä ja
äitinsä pysyivät hiukan syrjemmällä, toinen polttaen piippuaan, toinen
kutoen sukkaa.

-- Monet meistä nuorista ovat sitä mieltä että suuri häpeä painaa
Mailleboisia, niin kauan kun se ei parhaansa mukaan ole korvannut
hirveätä vääryyttä, jonka se salli tapahtua ja johon se teki itsensä
syypääksikin myöntyessään Simonin tuomioon. Laillinen viattomaksi
julistaminen ei riitä, meidän, hänen teloittajiensa lasten ja
lastenlasten velvollisuus on tunnustaa ja korjata isiemme erehdys...
Eilen illalla isäni luona, jossa olivat myös isoisäni ja setäni, sanoin
heille taas: "Kuinka voittekaan tehdä itsenne osalliseksi moiseen, yhtä
typerään kuin hirvittävään halpamaisuuteen, kun pieni määrä tervettä
järkeä olisi varmaan voinut ehkäistä sen?" Ja he vastasivat minulle,
niinkuin ennenkin, etteivät he mitään tienneet, eivät voineet mitään
tietää.

Syntyi hiljaisuus, kaikkien silmät kääntyivät Fernandiin, joka kuului
rikolliseen sukupolveen. Hän näytti olevan hämillään, otti piipun
suustaan ja teki epäävän liikkeen.

-- Tietysti emme tienneet mitään, kuinka olisimme voineetkaan tietää?
Isäni ja äitini osasivat tuskin kirjoittaa nimensä, eivätkä olleet niin
varomattomia että olisivat sekaantuneet naapurien asioihin, josta
olisivat voineet saada rangaistuksen. Minä olin tosin saanut oppia
enemmän, mutta en ollut minäkään juuri terävä, ja olin lisäksi
epäluuloinen, ainahan sitä on levoton omasta nahastaan ja rahoistaan,
kun tuntee olevansa tietämätön raukka... Niin, teistä on helppoa olla
rohkea ja järkevä nyt kun teistä on kaikista tehty oppineita. Mutta
olisinpa tahtonut nähdä kuinka olisitte käyttäytyneet, jos ei teillä
olisi ollut keinoa millä saada selkoa asiasta, kun jokainen selitti sen
erilailla, eikä kukaan tiennyt mikä oli totta, mikä valhetta.

-- Niin se on, vahvisti hänen vaimonsa Lucile. En ole koskaan pitänyt
itseäni typeränä, mutta en kuitenkaan paljon ymmärtänyt tuosta asiasta,
päätinpä olla sitä ajattelemattakin, sillä äitini sanoi aina että
köyhien ihmisten ei pidä milloinkaan sekaantua rikkaiden asioihin,
elleivät tahdo saattaa itseään vielä suurempaan köyhyyteen.

Markus kuunteli äänettömänä ja vakavana. Koko menneisyys heräsi hänen
muistossaan, hän luuli kuulevansa vanhan Bongardin vaimoineen
kieltäytyvän vastaamasta hänelle, sillä noiden oppimattomien
talonpoikien ainoana huolena oli unisen leponsa säilyttäminen; hän
muisti kuinka heidän poikansa Fernand, joka kuitenkin oli hiukan enemmän
vapautunut, vielä Rozanin oikeudenkäynnin jälkeen kohautti vain
olkapäitään, itsepintaisesti pysyen tietämättömyydessään. Ja kuinka
monta vuotta olikaan tarvittu, kuinka kauan olikaan täytynyt kasvattaa
ihmisiä selväjärkisyyteen ja kansalaisrohkeuteen, ennen kun uusi polvi
vihdoin aukaisi silmänsä näkemään totuutta ja uskalsi tunnustaa sen! Hän
nyökäytti päätään ikäänkuin osoittaakseen että hänestä oikeastaan
Fernandin selitykset olivat päteviä, hän oli jo valmis suomaan anteeksi
entisille kiusaajille, joiden rikoksena etupäässä oli tietämättömyys. Ja
hän hymyili pikku Georgettelle, kukkivalle tulevaisuudelle, joka aukasi
selälleen kauniit silmänsä, odottaen varmaankin jotain hauskaa satua.

Minun ehdotukseni on aivan yksinkertainen, jatkoi Adrien. Niinkuin
tiedätte, on tehty paljon työtä, jotta saataisiin Mailleboisin vanha
kaupunginosa terveelliseksi. Leveä puistokatu on poistanut nuo kaksi
likaviemäriä, Plaisir-kadun ja Fauche-kadun; ja sille paikalle, missä
ennen oli roskainen Trou-katu, istutetaan paraikaa puistoa, jonka
kaupunginosan pienokaiset jo täyttävät naurullaan ja leikeillään...
Vastapäätä tätä puistoa on rakennustonttien joukossa sekin, jolla ennen
sijaitsi Lehmannien kurja talo, tuo sureva talo, jota vanhempamme
kivittivät ja joka ikäänkuin musertui heidän kiroustensa alle. Minä
tahtoisin siis ehdoittaa kunnallisneuvostolle, että se rakennuttaisi
paikalle toisen talon -- ei mitään palatsia, ainoastaan vaatimattoman,
valoisan ja kodikkaan asunnon -- ja lahjoittaisi sen Simonille kaupungin
nimessä, jotta hän päättäisi siellä päivänsä, kansalaistensa
kunnioittamana ja rakastamana... Lahja ei olisi kallisarvoinen, mutta se
olisi kuitenkin hienotunteisin ja veljellisin kunnianosoitus.

Kyyneleet olivat nousseet Markuksen silmiin, niin syvästi liikutti häntä
tämä ystävällinen aije hänen toverinsa, viattoman uhrin iloksi.

-- Hyväksyttekö tuumani? kysyi Adrien, joka itsekin tuli liikutetuksi
nähdessään Markuksen kyyneleet.

Markus nousi ja syleili häntä.

-- Kyllä, poikani, minä hyväksyn sen, ja te tuotatte minulle tässä yhden
elämäni suurimmista iloista.

-- Kiitos, opettajani, mutta siinä ei ole kaikki... Odottakaa, näytän
teille talon piirustukset, jotka jo olen tehnyt, minä olisin nimittäin
sangen onnellinen jos saisin johtaa töitä maksutta ja olen varma että
urakoitsijat ja työmiehet suostuvat auttamaan minua niin huokealla kuin
voivat.

Hän poistui hetkeksi ja palasi sitten kädessä piirustukset, jotka hän
levitti puutarhapöydälle, vanhan omenapuun varjoon. Kaikki tulivat
lähemmäksi ja kumartuivat katsomaan. Se oli todella aivan
yksinkertainen, mutta kodikas, kaksikerroksinen talo, jossa oli valkea
katuseinä ja ympärillä puutarha. Oven yläpuolella oli marmorilevy.

-- Tuleeko tuohon joku kirjoitus? kysyi Markus.

-- Tietysti, koko talo on rakennettu kirjoituksen tähden... Näin
kuuluvan aion minä ehdoittaa kunnallisneuvostolle: "Mailleboisin
kaupungilta opettaja Simonille, totuuden ja oikeuden nimessä,
korvauksena hänen kärsimyksistään." Ja alle kirjoitetaan: "Hänen
teloittajiensa lapsenlapset."

Fernand ja Lucile tekivät levottoman ja vastustavan liikkeen ja
katselivat tytärtään Clairea. Se oli todella liikaa: hän ei voinut
sallia miehensä antauvan moiseen vaaraan. Mutta Claire hymyili ja
nojautui hellästi Adrienin olkapäätä vastaan. Hän vastasi epäsuorasti
isänsä ja äitinsä hämmästyneeseen äänettömyyteen:

-- Herra Froment, minä olen auttanut kirjoituksen kokoonpanossa, tahdon
että se tulee tiedoksi.

-- Kyllä sen kerron kaikille, huudahti Markus iloisena. Mutta tuo
kirjoitus täytyy tulla hyväksytyksi. Ja talo ensin, vai kuinka?

-- Tietysti, sanoi Adrien. Tahdoin näyttää teille suunnitelmani,
saadakseni ensin teidän hyväksymisenne ja pyytääkseni sitten teitä
auttamaan minua sen toteuttamisessa. Menot eivät tule huolestuttamaan
kunnallisneuvostoa, pelkään enemmän kohtaavani jonkunlaisia epäilyksiä,
entisen hengen viimeisiä vastustuksia. Se ei auta että kaikki
neuvostossa olemme vakuutetut Simonin viattomuudesta, siellä on
kuitenkin heikkoja luonteita, jotka taipuvat ainoastaan yleisen
mielipiteen painosta. Ja pormestarimme Léon Savin, jolle olen uskonut
tuumani, sanoi minulle heti että meidän täytyy saada yksimielinen
hyväksyminen, kun panemme asian äänestyksen alaiseksi, ja siinä hän
onkin oikeassa.

Hän lisäsi, ikäänkuin äkkiä olisi keksinyt jotain:

-- Kuulkaa, opettajani, koska olitte niin ystävällinen että tulitte
tänne saakka, ettekö tahtoisi tehdä vielä enemmän ja tulla kanssani nyt
heti Léon Savinin luo. Hänkin on ollut teidän oppilaanne ja minä olen
varma siitä, että asiamme edistyisi suuresti, jos te keskustelisitte
siitä hetken hänen kanssaan.

-- Sen teen mielelläni, vastasi Markus. Lähtekäämme, menen minne vain
tahdotte.

Fernand ja Lucile eivät enää vastustaneet; Fernand etenkin oli vaipunut
ahdasjärkiseen välinpitämättömyyteen, käsittämättä vähääkään uusia
aikoja. Mutta Clairen täytyi pelastaa piirustukset pikku Georgetten
käsistä, joka tahtoi anastaa itselleen kauniin kuvan. Hänen isänsä oli
kertonut että se oli leikkitalo, jossa kiltit lapset saisivat palkkansa.
Sitten Markus ja Adrien sanoivat sydämmelliset jäähyväiset ja poistuivat
yhdessä.

Amettesin kartano, jossa Léon Savin asui, sijaitsi toisella puolella
Mailleboisia ja heidän täytyi kulkea uuden kaupunginosan kautta, vasta
istutetun puiston läpi. He pysähtyivät hetkeksi tarkastamaan arkkitehdin
valitsemaa tonttia, johon hän tahtoi rakentaa aiotun talon.

-- Se täyttää, niinkuin näette, kaikki ehdot... Hän keskeytti puheensa
nähdessään erään kookkaan miehen lähestyvän hymy huulillaan.

-- Kas, Charles setä... Eikö niin, setä? kun rakennamme tähän talon,
josta olen puhunut, Simonille, marttyyrille, otat sinä tehtäväksesi
sepäntyöt, ilman mitään voittoa.

-- Sen teen, poikani, jos se sinua ilahuttaa... Ja teen sen myös teidän
tähtenne, herra Froment, sillä minulla on paha omatunto, kun niin usein
kouluajalla suututin teidät.

Charles, joka oli nainut mestarinsa tyttären Marthe Dupuisin, oli jo
kauan aikaa hoitanut appensa liikettä. Hänellä oli Adrienin ikäinen
poika Marcel, joka oli nainut erään puusepän tyttären Laure Dumentin ja
oli itse rakennusmestari.

-- Minä menen isäsi luokse, jatkoi hän kääntyen veljensäpojan puoleen.
Marcel ja minä olemme päättäneet siellä tavata toisemme puhuaksemme
töistä. Tule sinäkin mukaan, koska sinullakin on työtä annettava
heille... Ja tulkaa tekin, herra Froment, teistähän on aina hauska
tavata entisiä oppilaitanne.

Hän puhui leikillisesti ja huudahti nauraen:

-- Se on todella suurin iloni. Tehkäämme siellä kustannusarvio.

-- Oh, kustannusarvio, sanoi Adrien, niin pitkällä emme vielä ole. Ja
minun isäni sitä paitse ei ole innokkaimpia... Se ei tee mitään, tulen
mielelläni häntä tervehtimään.

Entisen pormestari Darrasin avulla oli Auguste Doloir myöskin tullut
muurausurakoitsijaksi. Isänsä kuoleman jälkeen hän oli ottanut äitinsä
luokseen ja he asuivat nyt, kun Plaisir-katua ei enää ollut, uuden
puistokadun varrella, yksinkertaisessa talossa, jonka edessä oli laaja
piha, missä hän säilytti varastonsa. Asunto oli sangen siisti,
terveellinen ja aurinkoinen.

Kun Markus astui sisään valoisaan ruokahuoneeseen, jossa hän tapasi
vanhan rouva Doloirin, heräsi hänessä taas vanhoja muistoja. Rouva
Doloir oli kuudenkymmenenyhdeksän vuoden vanha ja näytti niinkuin
ennenkin järkevältä ja hyvältä talon emännältä, joka vaistomaisesti on
vanhoillinen eikä salli miehensä ja lastensa sekaantuvan politiikkaan.
Markus muisti myös muurari Doloirin, oppimattoman työmiehen, joka
oikeastaan oli kunnon mies, mutta jonka kasarmielämä oli turmellut ja
joka uskoi kaikenlaisia järjettömiä juttuja, niinkuin esimerkiksi että
isänmaan petturit tahtoivat hajoittaa sotajoukon ja että juutalaiset
olivat myyneet Ranskan ulkomaalaisille. Eräänä päivänä oli hänet
kuolleena kannettu kotiin, hän oli pudonnut rakennustelineiltä; sinä
päivänä oli hän varmaankin ollut päissään, mutta rouva Doloir ei koskaan
tahtonut myöntää sitä, sillä hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät tunnusta
omaistensa virheitä. Nähdessään Markuksen, hän sanoi heti:

-- Oh, herra Froment, me emme enää ole nuoria, olemme vanhoja tuttuja...
Auguste ja Charles olivat ainoastaan kahdeksan ja kuudenvuotiaita, kun
ensi kerran näin teidät.

-- Aivan niin, rouva... Olin tullut pyytämään teiltä toverini Simonin
nimessä että antaisitte lastenne sanoa totuuden, jos heiltä
kysyttäisiin.

Vielä niin monen vuoden kuluttua tuli rouva Doloir äkkiä totiseksi ja
epäluuloiseksi ja vastasi:

-- Tuo juttu ei meitä liikuttanut ja minä tein oikein kun en antanut
lasteni sekaantua siihen, sehän on tuottanut kaikille onnettomuutta.

Mutta Charles huusi veljeään Augustea, huomatessaan hänet pihalla
Marcelen kanssa.

-- Tule sisään, minä olen tuonut erään tuttavan luoksesi ja sitä paitse
poikasi Adrien tahtoo antaa meille tilauksen.

Auguste, joka oli suuri ja vahva niinkuin isänsä, puristi voimakkaasti
Markuksen kättä.

-- Oh, herra Froment... Charles ja minä puhumme usein teistä kun
muistelemme kouluaikaa. Minä olin hyvin huono oppilas ja sitä olen
joskus jälkeenpäin katunut. Nyt en kuitenkaan ole teille varsin suureksi
häpeäksi, vai kuinka? Ja poikani Adrien alkaa varmaankin olla mielenne
mukainen.

Sitten hän lisäsi nauraen:

-- Niin, Adrienin tilaus, sen kyllä tunnen! Hän tahtoo rakentaa talon
Simonillenne... Se on sentään vähän liikaa: talo entiselle
rangaistusvangille.

Äänen hyvänsävyisestä leikillisyydestä huolimatta teki muistutus
Markukseen tuskallisen vaikutuksen.

-- Vieläkö uskotte Simonia syylliseksi? Yhteen aikaan olitte vakuutettu
hänen viattomuudestaan. Rozanissa annetun hirveän päätöksen jälkeen
aloitte taas epäillä sitä.

-- Tuhat tulimaista, herra Froment, kun mies tuomitaan kahteen kertaan
tekee se vaikutuksen kehen tahansa, etenkin kun on muuta
ajattelemista... Ei, ei, en sano enää että hän on syyllinen; ja
oikeastaan se onkin meille yhden tekevää onko hän syyllinen vai eikö, me
suostumme siihenkin että hänelle annetaan lahja, kunhan siitä sitten
kerran tulee loppu eikä meitä enää vaivata tuolla vanhalla jutulla, vai
kuinka, veli?

-- Niin se on, myönsi Charles. Jos uskomme omia poikiamme, niin olemme
me oikeat ja ainoat syylliset, me, jotka muka suostuimme vääryyteen. Se
alkaa jo suututtaa minua. Tulkoon siitä vihdoinkin loppu!

Serkukset Adrien ja Marcel, jotka kumpikin olivat yhtä innostuneet
asiasta, riemuitsivat.

-- Se on siis päätetty, isä, huudahti Marcel taputtaen isäänsä olalle.
Sinä otat huoleksesi sepäntyöt, Auguste setä muuraustyöt, minä
puusepäntyöt ja silloin tulee teidän osanne rikokseen, niinkuin sinä
sanot, korvatuksi. Me emme enää puhu teille siitä, sen voimme vannoa.

Adrien nauroi myöskin ja nyykäytti päätään, mutta silloin isoäiti rouva
Doloir, joka koko ajan oli seisonut ääneti ja vakavana, puuttui
puheeseen.

-- Augustella ja Charlesilla ei ole mitään korvattavana, me emme koskaan
saa tietää oliko Simon syyllinen vaiko ei, köyhien ihmisten, sellaisten
kuin meidän, ei tarvitse sekaantua hallituksen asioihin... Ja minä
säälin teitä, pienokaiseni, niin teitä, Adrien ja Marcel, jotka luulette
voivanne siirtää vaikka Jumalan paikaltansa. Te luulette nyt tietävänne
kaikki, ettekä tiedä niin mitään. Kuollut miesraukkani, teidän
isoisännehän tiesi että juutalaiset miljoonan omistajat joka lauvantai
pitävät yleisen kokouksen Pariisissa eräässä maanalaisessa salissa
lähellä linnoituksia, joissa kokouksissa he päättivät kuinka suuria
summia annettaisiin kavaltajille, myydäkseen Ranskan Saksalle. Ja hän
oli aivan varma jutusta, sillä hänen kapteeninsa oli kertonut sen
hänelle ja vannonut että se oli tosi.

Markus katsoi häneen kummastuneena, hänestä tuntui kuin olisi hän äkkiä
palannut neljäkymmentä vuotta takaperin. Hän tunsi tuon eriskummallisen
jutun, jonka muurari Doloir oli tuonut mukanaan sotaväestä, oltuaan
kolme vuotta sotapalveluksessa. Auguste ja Charles olivat kuunnelleet
äitiään vakavina ja joutumatta hämilleen, he kun olivat lapsuudesta
saakka tottuneet noihin järjettömiin juttuihin. Mutta Adrien ja Marcel
eivät voineet pidättää hymyilyä, kunnioittavasta rakkaudestaan
huolimatta.

-- Juutalaiskokous kellarissa, oi, isoäiti! sanoi Adrien lempeästi.
Eihän juutalaisia ole ollut enää moneen aikaan, koska pian ei enää ole
katolilaisiakaan... Kirkon häviäminen on kaikkien uskonsotien loppu.

Mutta nyt tuli hänen äitinsä sisään ja hän meni tervehtimään häntä.
Angèle Bongard, ymmärtäväinen talonpoikaistyttö neiti Rouzairen entinen
oppilas, oli suuresti vaikuttanut miehensä menestykseen, vaikka hän oli
vain keskinkertaisen lahjakas. Hän kysyi kuinka jaksoivat hänen veljensä
Fernand, kälynsä Lucile ja heidän tyttärensä Claire, josta oli tullut
hänen miniänsä. Sitten koko perhe tiedusteli äsken syntyneen Célestinin
vointia, jonka Marcelin vaimo kaksi viikkoa sitten oli synnyttänyt.

-- Nyt olen toisen kerran isänisänäiti, herra Froment, huomautti rouva
Doloir. Georgette, Célestin -- niin se käy. Nuorimmallani Julesilla on
myös kahdentoista vuotias poika Edmond, mutta hän on vaan pojanpoikani.
Hän ei tee minua yhtä vanhaksi.

Hän puhui ystävällisesti, tahtoen hiukan parantaa äskeistä jyrkkyyttään.

-- Niin, herra Froment, tuntuu siltä kuin emme koskaan voisi olla samaa
mieltä ja kuitenkin täytyy minun kiittää teitä siitä että melkein
pakotitte minut tekemään Julesista opettajan. Minä en tahtonut, sillä
opettajan toimi ei siihen aikaan näyttänyt houkuttelevalta, ja silloin
te uhrasitte aikanne ja annoitte Julesille opetusta, niin että hänellä
nyt, ennen neljättäkymmenettä ikävuottaan, on oivallinen asema.

Hän oli sangen ylpeä tästä pojastaan, joka Sébastien Milhommen tultua
nimitetyksi normaalikoulun johtajaksi, oli saanut hänen entisen
johtajanvirkansa Beaumontissa. Hänen vaimonsa, opettajatar Juliette
Hochard oli myös kutsuttu Beaumontiin, neiti Rouzairen sijalle. Heidän
vanhin lapsensa Edmond kävi lyseossa ja edistyi siellä nopeasti.

Adrien suuteli äitiään, iloiten siitä että tämä tahtoi miellyttää hänen
entistä opettajaansa. Hän sanoi leikillisesti:

-- Isoäiti, sepä hauskaa että olet samaa mieltä kuin herra Froment... Ja
tiedäpäs, kun Simon palaa, niin valitsemme sinut antamaan hänelle
kukkavihon asemalla.

Mutta rouva Doloir tuli heti vakavaksi ja epäluuloiseksi.

-- Ei, siihen en suostu. En tahdo hankkia itselleni ikävyyksiä. Te
olette kaikki hulluja, uusine aatteinenne.

Sanottiin jäähyväiset, nauraen ja leikkiä laskien ja Adrien ja Markus
läksivät vihdoin pormestari Léon Savinin luo. Amettesin maatila, jota
hän hoiti, oli yli kuudenkymmenen hehtaarin suuruinen ja sijaitsi
Mailleboisin reunassa, uuden kaupunginosan toisella puolen. Äitinsä
kuoleman jälkeen hän oli ottanut luokseen seitsemänkymmenenyhden
vuotiaan isänsä, entisen konttoristin; hänen vanhemmista veljistään,
Achillesta ja Philippestä oli jälkimmäinen kuollut ja edellinen, joka
myöskin oli ollut konttoristi ja saanut halvauksen kirjoituspöydän
ääressä istuessaan, oli niin heikko terveydeltään ja niin köyhä että
Julesin oli täytynyt antaa hänellekin pieni tila kodissaan. Markus oli
muuten sukuakin perheelle, hänen poikansa Clément kun oli nainut
Charlotten, Hortense Savinin tyttären. Mutta avioliitto oli solmittu
vastoin hänen tahtoaan ja vaikka hän olikin antanut Clémentin seurata
sydämmensä ääntä, oli hän tahtonut pysyä loitommalla. Hän oli liian
vapaamielinen syyttääkseen Charlottea hänen äitinsä kevytmielisyydestä,
joka äiti oli tullut vietellyksi kuudentoista vuotiaana, mennyt sitten
naimisiin, kadonnut tietämättömiin ja kuollut jossain kaukana. Mutta hän
tunsi kuitenkin jonkunmoista vastenmielisyyttä ja hänen oli täytynyt
voittaa sisimmät tunteensa, kun Adrien oli pyytänyt häntä kanssansa
Amettesiin. Léon ei ollut kotona, mutta hän palasi pian. He tapasivat
vanhan Savinin, joka oli jäänyt hoitamaan poikaansa Achillea, sillä tämä
ei itse päässyt liikkumaan, vaan vietti kaiken aikansa nojatuolissa,
pienen salin akkunan ääressä. Huone oli ahdas ja sijaitsi
asuinrakennuksen pohjakerroksessa. Kun Savin huomasi Markuksen huudahti
hän ihmeissään:

-- Kas, herra Froment, luulin teidän olevan suuttunut meille! Se oli
oikein että tulitte meitä tervehtimään.

Hän oli vielä yhtä laiha ja surkea ja yski niin että luuli hengen
lähtevän; ja kuitenkin hän oli saattanut hautaan kauniin, lihavan ja
kukoistavan vaimonsa. Hän, joka mustasukkaisuudessaan oli pitänyt
uskontoa tarpeellisena siveellisenä ojennusnuorana naisille, oli
tappanut vaimonsa jokapäiväisillä riidoilla ja viittauksilla tavattuaan
hänet eräänä iltana hänen rippi-isänsä Theodosiuksen sylistä. Katkera
muisto oli jäänyt hänelle tästä, ja se teki hänet vielä
raivostuneemmaksi papeille, vaikka hän samalla pelkäsi heitä sitä
enemmän.

-- Suuttunut, toisti Markus tyynesti, miksi olisin teille suuttunut,
herra Savin?

-- Mielipiteittemme vuoksi, jotka eivät koskaan ole olleet samat kuin
teidän... Teidän poikanne on nainut minun tyttärentyttäreni, mutta se ei
todista että mielipiteemme sopivat yhteen... Se, esimerkiksi, on hyvin
paha, että te karkoitatte papit ja munkit kaikkialta, siitä syntyy vielä
suurempi kevytmielisyys. Jumala tietää etten minäkään rakasta heitä,
minä vanha tasavaltalainen ja sosialisti, niin, herra Froment! Mutta
naiset ja lapset tarvitsevat jotakin, joka estää heitä tekemästä väärin,
sen olen aina tahtonut sanoa.

Markus hymyili tahtomattaan muistaessaan menneisyyttä.

-- Uskonto poliisivoimana, tunnen teidän oppinne. Mutta kuinka saattaa
uskonto olla voima, kun ei enää uskota ja kun ei enää tarvitse peljätä
pappeja?

-- Ei peljätä, hyvä Jumala kuinka erehdytte!... Minä olen aina ollut ja
olen vieläkin heidän uhrinsa. Jos olisin ollut heidän puolellaan,
luuletteko että silloin olisin saanut koko ikäni ahertaa mitättömänä
konttoristina ja että nyt olisin poikani Léonin rasituksena,
kadotettuani vaimoni, joka kuoli kaikellaisista puutteista? Ja onneton
poikani Achille tässä on myös pappien uhri. Minun olisi pitänyt panna
hänet yliopistoon, hän olisi nyt prefekti tai tuomioistuimen
presidentti, sen sijaan että on saanut kolmekymmentä vuotta ponnistella
konttorissa, niin että hän nyt ei voi liikkua, eikä itse edes syödä
ruokaansa. Eikö niin, Achille, papit ovat kirottua joukkoa, mutta on
kuitenkin parempi olla heidän puolellaan kuin heitä vastaan.

Sairas oli tervehtinyt entistä opettajaansa ystävällisesti päätään
nyökäyttäen, ja hän sanoi hitaasti ja hiukan kankeasti:

-- Papit ovat tosin olleet kaikkivaltiaita, mutta nyt aletaan sentään
tulla toimeen ilman heitä... Tästälähin onkin helppo tehdä heistä tilit
ja ruveta tuomariksi.

Hän katseli Adrienia, joka oli pysynyt vaiti ja jota tämä viittaus
varmaankin tarkoitti. Hänen ikävä asemansa, hänen vaimonsa Virginien
kuolema ja riitaantuminen hänen tyttärensä Léontinen kanssa, joka oli
nainut rautakauppiaan Beaumontista, tekivät hänet katkeraksi. Ja hän
jatkoi, selittäen tarkemmin:

-- Muistattehan, herra Froment, kun Simon toisen kerran tuomittiin
Rozanissa, sanoin teille että aina olin ollut vakuutettu hänen
viattomuudestaan. Mutta olisinko yksin voinut saada aikaan
vallankumouksen? Parasta oli pysyä vaiti... Ja nyt kutsuu joukko nuoria
herroja meitä pelkureiksi ja tahtoo antaa meille opetuksen;
pystyttämällä kunniaportteja marttyyrille. Sepä vasta rohkea teko!

Adrien ymmärsi tästä, että Léon Savin varmaankin oli kotonaan puhunut
suuresta tuumasta ja hän puhui ystävällisesti ja sovinnollisesti:

-- Kaikki ihmiset ovat rohkeita kun he ovat oikeudenmukaisia... Tiedän
kyllä että te aina olette kuulunut ymmärtäväisiin ja minun täytyy
tunnustaa että muutamat oman perheeni jäsenistä ovat olleet ja ovat
vieläkin paljon sokeampia ja itsepäisempiä. Tästä lähin tulee kaikkien
pyrkiä liittymään yhteen ja kilpailla veljellisyydessä ja
oikeudenmukaisuudessa.

Savin kuunteli hämmästyneenä, hän ymmärsi äkkiä, miksi Markus ja Adrien
olivat tulleet ja miksi he odottivat hänen poikaansa Léonia. Ensin hän
oli luullut että he olivat tulleet vain kohteliaisuudesta.

-- Vai niin, teidän käyntinne tarkoittaa tuota typerää hyvitysjuttua...
Mutta minä en tahdo ottaa siihen osaa, yhtä vähän kuin teidän
sukulaisenne, jotka äsken mainitsitte. Poikani Léon tekee tietysti
niinkuin tahtoo, vaan se ei estä minua olemasta toista mieltä...
Juutalaiset, herra, juutalaiset ja aina vaan juutalaiset!

Adrien vuorostaan katsoi häneen hämmästyneenä. Juutalaiset, miksi puhui
hän vielä juutalaisista? Juutalaisviha oli kuollut niin täydellisesti,
että uusi polvi ei voinut käsittää kun juutalaisia syytettiin kaikista
rikoksista. Asia oli niinkuin hän äsken oli sanonut isoäidilleen, rouva
Doloirille: juutalaisia ei enää ollut, koska tästedes oli ainoastaan
opinlauseista vapautuneita kansalaisia. Katolinen kirkko oli käyttänyt
hyväkseen typerää ja katkeraa juutalaisvihaa, saadakseen uudelleen
valtoihinsa uskottoman kansan; ja juutalaisviha oli kadonnut samalla
kuin katolilaisuus oli vaipunut kuolevien uskontojen pimeyteen.

Markus seurasi jännityksellä kohtausta, menneisyyden muistot seurasivat
häntä yhä ja hän vertasi entisiä aikoja nykyisyyteen, koetti muistaa
jokaisen liikkeen, jokaisen sanan kuluneelta neljältäkymmeneltä
vuodelta, voidakseen ymmärtää nykyhetken liikkeiden ja sanojen
merkityksen. Mutta Léon Savin saapui vihdoin suuren, kuudentoista
vuotiaan poikansa Robertin seuraamana, jota hän jo alkoi totuttaa
maatalon hoitoon. Kun hän sai kuulla heidän käyntinsä tarkoituksen, tuli
hän etenkin liikutetuksi Markuksen tulosta; hän kohteli entistä
opettajaansa suurella kunnioituksella.

-- Herra Froment, te tiedätte että mielelläni tahdon tuottaa teille
iloa. Te olette nyt meille kaikille vanhurskas ja kunnianarvoisa
mestari... Ja sitäpaitsi ystäväni Adrien on jo varmaankin sanonut
teille, etten suinkaan vastusta hänen aiettaan, vaan että päinvastoin
olen parhaani mukaan kannattava sitä, sillä olen aivan samaa mieltä kuin
hän: Maillebois ei saa takaisin kunniataan ennenkun se on korjannut
erehdyksensä... Sen vain tahdon vieläkin sanoa että meidän täytyy olla
varmat neuvoston yksimielisestä suostumuksesta, sitä koetan saada aikaan
ja pyydän teitä auttamaan minua siinä.

Huomatessaan että vanha Savin nauroi ivallisesti, hän sanoi hänelle
hymyillen.

- No. älä nyt tee itseäsi itsepäisemmäksi kuin olet, joku päivä
sittenhän myönsit Simonin syyttömäksi.

-- Syytön ... sen kyllä uskon. Minä olen myös syytön, eikä kukaan
rakenna minulle taloa.

Léon vastasi hiukan jyrkästi:

-- Sinulla on minun taloni.

Enin kaikesta loukkasi vanhaa Savinia se, että hänen täytyi nauttia
vieraanvaraisuutta poikansa luona, poikansa, joka omilla
ponnistuksillaan oli hankkinut itselleen yhteiskunnallisen aseman ja
osoittanut siten turhiksi hänen alituiset valituksensa siitä että ei hän
ollut pitänyt pappien puolta, vaikka hän kiihkeästi vihasi heitä. Hän
suuttui ja huusi:

-- Rakentakaa minusta nähden vaikka tuomiokirkko Simonillenne. Minä
pysyn ainakin erilläni.

Achille raukka ei voinut pidättää valitusta, sillä tuska hänen
jaloissaan oli sietämätön.

-- Oi! minunkin täytyy pysyä erilläni. Mutta jos en olisi sidottuna
tähän nojatuoliin, seuraisin sinua rakas Léon, sillä minä kuulun
sukupolveen, joka ehkä ei ole täyttänyt velvollisuuttaan, mutta joka
kyllä tiesi sen ja on nyt valmis täyttämään sen.

Sitten Markus ja Adrien läksivät iloisina kotiinsa, varmoina
menestyksestä. Kun Markus jäi yksin ja kulki pitkin uuden kaupunginosan
leveitä katuja, eli hän uudelleen kaikki mitä oli nähnyt ja kuullut ja
menneisyyden muistot auttoivat häntä tajuamaan kuinka paljon oli
kuljettu eteenpäin. Koko hänen elämänsä, hänen ponnistuksensa, hänen
voittonsa esiintyi hänelle. Ensin, neljäkymmentä vuotta sitten oli hän
Bongardeissa Doloiressa ja Savineissä tavannut ainoastaan
tietämättömyyttä, joka talonpojassa oli ollut aivan raaka, työmiehessä
hiukan valistuneempi, mutta kaikissa kolmessa se oli synnyttänyt sokeaa
itsekkäisyyttä, tyhmyyttä ja raukkamaisuutta. Sitten oli seurannut
toinen polvi, jonka järkiperäinen opetus oli tehnyt järkevämmäksi ja
rohkeammaksi, mutta joka ei vielä kyennyt ajattelemaan ja toimimaan
terveesti. Sitten olivat lastenlapset, kehittyen yhä suurempaan
johdonmukaisuuteen ja varmuuteen, astuneet ulos koulusta vapautuneina
valheesta ja erehdyksistä, ja kyllin vahvoina ryhtyäkseen inhimillisen
vapautuksen suureen työhön. Ja näiden lapset, jotka paraikaa kasvoivat,
näyttivät muodostuvan yhä voimakkaammiksi ja tietoisemmiksi aseiksi
tässä työssä. Hän oli siis selvästi tajunnut aseman sanoessaan Simonin
jutun johdosta, että syynä siihen että Ranska ei yhtenä miehenä noussut
vastustamaan vääryyttä oli, että kansa vielä oli vaipunut
tietämättömyyteen, uskonnollisen hulluuden tylsyttämänä ja myrkyttämänä,
epärehellisten ja rahanhimoisten sanomalehtien ylläpitäessä sen
lapsellista taikauskoa. Hän oli myös selvästi oivaltanut ainoan
lääkkeen, vapauttavan opetuksen, joka tappaisi valheen, hävittäisi
erehdykset ja kukistaisi kirkon mahdottomat opinlauseet, sen helvetin
sen paratiisin ja sen yhteiskunnalliseen kuolemaan johtavat opetukset ja
joka kasvattaisi veljellisiä kansalaisia, varustettuina järkevällä
elämänrohkeudella. Tätä hän oli toivonut, hänen työnsä se nyt oli
täyttymäisillään, kansa vapautui alkeiskoulun kautta, kaikki kansalaiset
tulivat vihdoin kykeneviksi totuutta ja oikeutta ymmärtämään.

Ja suuri rauha täytti Markuksen mielen. Hänen sydämmessään asui
ainoastaan anteeksiantavaisuus, suvaitsevaisuus ja hyvyys. Ennen hän oli
paljon kärsinyt, oli usein kiivastunut ihmisille nähdessään heidät niin
itsepäisesti pysyvän pahuudessaan. Fernand Bongardin ja Achille Savinin
sanat eivät menneet hänen mielestään. He olivat tosin suvainneet
vääryyttä, mutta sen he olivat tehneet tietämättömyydestä tai siksi että
eivät olleet tunteneet itsellään voimaa sitä vastustamaan. Noita
tietämättömiä raukkoja ei voinut tuomita siitä että heidän järkensä
vielä nukkui. Ja hän antoi mielellään anteeksi heille kaikille, hän ei
vihannut edes niitä, jotka itsepäisesti pysyivät tietämättömyydessään,
hän olisi tahtonut että Simonin takaisin tuloa vietettäisiin suurena
sovintojuhlana, jossa koko Maillebois yhtyisi veljesliittoon
työskennelläkseen ainoastaan kaikkien onneksi.

Markuksen palatessa tyttärensä Louisen luo koululle, jossa hänen
vaimonsa oli odottanut häntä ja jossa he aikoivat syödä päivällistä
Clémentin, Charlotten ja Luciennen kanssa, tapasi hän siellä suureksi
ilokseen Sébastienin ja Sarahin, jotka juuri olivat tulleet
Beaumontista, päivällisille hekin. Koko perhe oli siis kokoontunut, ja
pöytää täytyi pidentää. Siinä olivat ensin Markus ja Geneviève, sitten
Clément ja Charlotte, sekä heidän seitsenvuotias tyttösensä Lucienne,
sitten Josef Simon ja Louise, sitten Sébastien Milhomme ja Sarah,
sitten François Simon ja Thérèse Milhomme, serkukset, jotka olivat
menneet naimisiin ja joilla jo oli pieni lähes kahden vuotias tyttö
Rose: kaikkiaan kaksitoista pöytäkumppania ja kaikilla oli hyvä terveys
ja hyvä ruokahalu.

Kun Markus pöydässä kertoi iltapäivästään ja Adrienin ehdotuksesta ja
sanoi olevansa varma sen menestyksestä, huudahtivat kaikki ilosta. Josef
näytti kuitenkin epäilevältä, eikä pitänyt varmana pormestarin
suostumusta. Silloin Charlotte puuttui puheeseen:

-- Te erehdytte, Léon setä on täydellisesti meidän puolellamme. Hän on
ainoa omaisistani, joka oli hyvä minua kohtaan.

Hänen äitinsä Hortensen paettua rakastajan kanssa, oli hän jäänyt
isoisänsä elätettäväksi, sillä hänen isänsä oli viety erääseen juoppojen
kotiin. Hän oli silloin saanut paljon kärsiä, sekä kovaa kohtelua että
nälkääkin. Savin, joka ei näyttänyt muistavan neiti Rouzairen hurskasten
opetusten surkuteltavia seurauksia hänen tyttärelleen Hortenselle,
soimasi tyttärentytärtään Charlottea jumalankieltäjäksi, itsepäiseksi
vastustajaksi, jonka neiti Mazelinen opetukset olivat tehneet
epämiellyttävimmäksi olennoksi. Charlotte oli kuitenkin ihastuttava,
vapautunut väärästä ujoudesta, mutta terve, vahva ja rehellinen tyttö,
sekä samalla järkevä ja helläluonteinen. Clément oli rakastunut häneen
ja mennyt naimisiin hänen kanssaan kaikista vastuksista huolimatta, ja
hän oli onnellinen tavatessaan hänessä oikean toverin, joka kokonaan
antautui kodilleen; he viettivät onnellista elämää, auttaen pikku
Lucienneä kasvamaan rakkaudessa ja vapaassa totuudessa.

Markus puolusti myös pormestari Léonia.

-- Charlotte on oikeassa, hän on meidän puolellamme. Ja tiedättekö,
kauneinta koko tuumassa on se että tuon talon, joka aiotaan lahjoittaa
Simonille, ottavat rakentaakseen molemmat Doloirit, muurari Auguste ja
seppä Charles, puhumattakaan siitä että Fernand Bongard ja Achille Savin
sukulaisuuden kautta myöskin tulevat siihen osallisiksi. Rakas ystäväni
Sébastien, kuka olisi uskonut tätä, silloin kun istuitte noiden
poikaveitikoiden kanssa minun kouluni penkeillä.

Hän hymyili lempeästi ja Sébastien Milhomme purskahti nauruun. Mutta
hänen mieltään painoi vielä eräs surullinen tapaus hänen perheessään.
Edellisenä keväänä oli hänen tätinsä, rouva Edouard äkkiä kuollut,
jättäen Courte-kadun paperikaupan kälylleen, rouva Alexandrelle. Sitten
kun hänen poikansa oli kadonnut, oli hän alkanut riutua, eikä enää
välittänyt edes kaupastaan, jota hän ennen oli niin innokkaasti
hoitanut, sitäpaitsi tunsi hän itsensä kuin eksyneeksi, ei ymmärtänyt
ollenkaan uusia aikoja. Rouva Alexandre jatkoi, yksin jäätyään,
liikettä, sillä hän ei tahtonut joutua poikansa Sébastienin
rasitukseksi, vaikka tällä kyllä oli hyvä asema. Mutta äkkiä tuli Victor
takaisin. Hän oli saanut tiedon äitinsä kuolemasta ja sukelsi heti esiin
epäilyttävästä pimeydestä, jossa hän oli viettänyt irstaista elämää, hän
ilmaantui kurjana ja likaisena, vaati jyrkästi että paperikauppa
myytäisiin ja purki vanhan yhtiön, saadakseen sitten oman osansa. Näin
tuli loppu Courte-kadun pienestä kaupasta, josta koulupoikasukupolvi
toisensa jälkeen oli ostanut vihkonsa ja kynänsä. Jonkun aikaa nähtiin
Victor Mailleboisin kaduilla, paremmin puettuna juhlia viettäen ja aina
vanhan ystävänsä Polydor Souquetin seurassa, joka oli vaipunut lokaan.
Eräänä iltana Markus tapasi heidät molemmat huonomaineisessa
kaupunginosassa ja heidän mukanaan oli musta varjo, jossa hän luuli
tuntevansa veli Gorgiaan. Noin viikko sen jälkeen poliisi löysi erään
epäiltävän talon edustalta miehen ruumiin, jonka pää oli halkaistu. Se
oli Victor. Murhan alla piili varmaankin joku häpeällinen salaisuus,
mutta se ei koskaan tullut julkisuuteen.

-- Niin, niin, sanoi Sébastien hitaasti, minä näen vielä edessäni kaikki
entiset toverit; ja muutamia onnettomia lukuun ottamatta, eivät he ole
niinkään huonosti kehittyneet... Mutta elämässä on myrkkyjä, joita ei
voi välttää.

Asiasta ei puhuttu enempää, häneltä kysyttiin kuinka hänen äitinsä voi,
jonka hän oli ottanut luokseen Beaumontin normaalikouluun ja joka
korkeasta iästään huolimatta vielä oli sangen hyvissä voimissa. Hänen
uusi johtajantoimensa antoi hänelle paljon tehtävää, sillä hän tahtoi
jatkaa kunnioitetun opettajansa työtä ja valmistaa yhä laajenevaa
alkeisopetusta varten opettajia, jotka kykenivät suureen tehtäväänsä.

-- Oi! sanoi hän vielä, julkinen hyvitys Simonille, tuo halvan
alkeisopettajan kirkastaminen on oleva suuri ilo meille kaikille. Minä
tahdon että oppilaani viettävät sitä ja hankin heille luvan siksi
päiväksi.

Markus, joka oli iloinnut hänen johtajaksinimityksestään aivan kuin
omasta voitostaan, hyväksyi hänen aikeensa.

-- Niin, ja me tuomme mukanamme vanhukset, Salvanin, neiti Mazelinen ja
Mignotin. Me kutsumme esiin Férou raukankin, jotta hänen muistonsa olisi
läsnä... Jos lasketaan ainoastaan meidät, jotka olemme tässä, niin mekin
olemme jo suuri joukko.

Kaikki nauroivat, pöydässä istui todella pelkkiä opettajia ja
opettajattaria. Clément ja Charlotte johtivat yhä Jonvillen koulua.
Josef ja Louise olivat päättäneet koko ijäkseen jäädä Mailleboisin
kouluun. Sébastien ja Sarah, jotka rouva Alexandren kanssa olivat
asettuneet Salvanin entiseen asuntoon, eivät aikoneet muuttaa sieltä
ennenkuin Sébastien ottaisi eron. Ja nuori pari taas, serkukset François
ja Thérèse, olivat äskettäin nimitetyt Dherbecourtin kouluun, missä
heidän vanhempansa muinoin olivat alkaneet. François, joka oli sekä
Josefin että Louisen näköinen, oli myös perinyt isoisältään Markukselta
korkean otsan ja kirkkaat silmät, mutta niissä paloi intohimoinen tuli,
Thérèsessä oli hänen äitinsä Sarahin suuri kauneus tullut ikäänkuin
lämpimämmäksi ja vienommaksi Sébastienin älykkään hienouden kautta, ja
heidän tyttärensä Rose, viimeksi syntynyt, jota koko perhe jumaloi, oli
kuin tulevaisuus nupussaan.

Päivällisillä vallitsi herttainen ja hilpeä mieliala. Kuinka suuren ilon
tuottikaan Josefille ja Sarahille, hirveätä vääryyttä kärsineen
viattoman lapsille, tuo hyvitysjuhla, jota valmistettiin! Ja tässä
kunnianosoituksessa olisivat läsnä myöskin heidän lapsensa, ja heidän
lapsenlapsensakin, kaikki tuo veri, johon oli sekaantunut Markuksen,
marttyyrin uljaimman puolustajan veri. Neljä sukupolvea viettivät
yhdessä totuuden voittojuhlaa ja kulkueen muodostaisivat kaikki hyvät
työmiehet, jotka olivat kärsineet sen puolesta ja jotka nyt saisivat
riemuita sen kanssa.

Yhä vielä naurettiin. Geneviève, isoäidinäiti, oli ottanut Rosen
viereensä pitääkseen huolta hänestä ja kutsui nyt avukseen Louisen ja
Thérèsen, sillä tyttönen pisti kätensä kaikkiin jälkiruokiin.

-- Tulkaa auttamaan, minä en enää tule toimeen tytön kanssa, semmoinen
pieni herkkusuu!

Hänen poikansa tytär Lucienne, pieni ymmärtäväinen seitsenvuotias auttoi
häntä pitämään silmällä Rosea, sillä hän leikki mielellään emäntää ja
kohteli jo sangen äidillisesti nukkejaan. Juotiin malja Simonin
pikaiselle kotiin tulolle ja kello löi kymmenen, mutta onnellinen perhe
ei ilossaan sitä huomannut, unohtaen junat, joiden tuli kuljettaa toiset
Beaumontiin, toiset Jonvilleen.

Siitä alkaen onnelliset tapahtumat kehittyivät odottamattoman nopeasti.
Adriennen ehdotus hyväksyttiin kunnallisneuvostossa yksimielisesti, niin
kuin pormestari Léon Savin oli toivonut. Kaunista kirjoitusta, jonka
tuli ilmaista lahjoittajien tarkoituksen ei kukaan vastustanut. Ja tämä
nopea tulos saatiin tavattoman helposti, tuuman alkuunpanijoiden ei
tarvinnut ryhtyä mihinkään suuriin ponnistuksiin, niin kuin ensin olivat
luulleet. Ajatus, jolle he olivat antaneet muodon, iti jo kaikkien
mielessä kalvavana omantunnon vaivana, levottomuutena muinoisen suuren
vääryyden tähden ja vastustamattomana tarpeena parantaa haava kansan
kunnian tähden. Kaikki tunsivat nyt että oli mahdoton elää onnellisena
ellei ollut yhteistunnetta kansalaisten välillä, sillä kansalla voi olla
kestävä onni ainoastaan jos se on oikeuden mukainen. Keräyslistat
täyttyivätkin muutamissa viikoissa. Kun tarvittava summa oli verrattain
pieni, kolmisenkymmentätuhatta markkaa, sillä kunta oli antanut tontin,
merkitsivät ihmiset tahallaan vain kaksi, kolme, korkeintain viisi
markkaa, jotta saataisiin niin paljon nimiä kuin mahdollista.
Etukaupunkien työmiehet ja lähiseutujen talonpojat panivat viisikymmentä
penniä tai markan. Työt alkoivat heti, maaliskuun lopussa. Tahdottiin
että kaikki olisi valmista ja maalaukset kuivaneet syyskuun puoliväliin,
sillä silloin piti Simonin palata. Ja niin kävi siis että muurari
Auguste ja lukkoseppä Charles poikansa ja veljenpoikansa Adrienin
piirustusten mukaan ja puuseppä Marcelinin avulla, kaikki Doloirein ja
Bongardien sukulaisia, rakensivat lahjatalon opettaja Simonille,
pormestari Léon Savinin valvonnan alla.

Syyskuussa kohosi yksinkertainen ja hauska talo keskellä puutarhaa,
jonka puistosta eroitti rauta-aita. Hartaasti odotettu isäntä saattoi
tulla milloin tahansa. Siitä ei puuttunut mitään. Marmorilevy oven
päällä vain oli peitetty vaatteella ikäänkuin se ei olisi ollut valmis.
Se paljastettaisiin vasta viime hetkellä. Adrien oli matkustanut
Pyreneihin, Simonin ja Davidin luo, järjestääkseen kaikki edeltä käsin.
Oli päätetty että rouva Simon, joka vielä eli, vaikka sangen heikkona ja
sairaana, muuttaisi ensiksi lastensa Josefin ja Sarahin avulla.
Määrättynä päivänä saapuisi sitten Simon sekä hänen veljensä David,
otettaisiin julkisesti vastaan asemalla ja saatettaisiin sitten
asuntoonsa, jonka hänen kansalaisensa olivat lahjoittaneet
hänelle ja jossa hänen vaimonsa ja lapsensa häntä odottaisivat.
Kahdentenakymmenentenä päivänä syyskuuta, lämpimänä ja raikkaana
sunnuntaina, säteilevän auringon heloittaessa tapahtui juhlallisuus.
Mailleboisin kadut olivat lipuilla koristetut, kesän viimeiset kukat oli
levitetty juhlakulkueen tielle. Junan piti saapua vasta kello kolme,
mutta kansa oli aamusta varhain liikkeellä, kuljeskeli pitkin katuja
laulaen ja nauraen, ja onnellinen juhlapukuinen joukko kasvoi
lakkaamatta naapurikunnista rientävien katsojien tulvasta. Puolipäivän
aikaan ei enää voinut liikkua talon edessä suurella uudella torilla,
jonka keskellä oli puisto. Kaupunginosan työmiesperheet olivat
valloittaneet tuon puiston. Kaikki läheiset akkunat olivat täynnä,
ajotienkin sulki intohimoisten katsojien joukko, joka tahtoi nähdä ja
huutaa julki oikeudenintonsa. Ei voi kuvailla mielessään mitään
liikuttavampaa ja suuremmoisempaa.

Varhain aamulla olivat Markus ja Geneviève tulleet Jonvillestä, poikansa
Clémentin, Charlotten ja pikku Luciennen kanssa. Heidän kaikkien piti
odottaa Simonia puutarhassa, kerääntyneinä rouva Simonin, hänen lastensa
Josefin ja Sarahin, hänen lastenlastensa Françoisin ja Thérèsen sekä
hänen lapsenlapsenlapsensa Rosen ympärille. Louise seisoisi tietysti
miehensä Josefin ja Sébastien vaimonsa Sarahin vieressä. Siinä oli neljä
polvea, kaikki mitä oli versonut viattoman ja oikeudenpuolustajan
verestä. Paikkaa oli varattu myöskin niille, jotka vielä elivät
sankariajoilta, ensimmäisille puolustajille Salvanille. neiti
Mazelinelle ja Mignotille, samoin kuin niille, jotka innokkaasti
olivat edistäneet hyvityshanketta, Bongardin, Doloirin ja Savinin
perheiden jäsenille. Huhu kertoi että Delbos, entinen asianajaja,
molempien oikeusjuttujen sankari, joka neljä vuotta oli ollut
sisäasiainministerinä, oli matkustanut Simonia ja Davidia vastaan.
Pormestari ja kunnallisneuvoston lähetystö vastaanottaisivat veljekset
asemalla ja saattaisivat heidät sitten lipuilla ja köynnöksillä
koristettuun taloon, jossa koko juhla vietettäisiin. Tätä ohjelmaa
noudattaen Markus siis perheineen jäi häntä puutarhaan odottamaan,
vaikka hän kärsimättömästi odotti hetkeä, jolloin saisi syleillä
voittajaa.

Kello löi kaksi, vielä kokonainen tunti odotettavana. Ihmisjoukko
lisääntyi yhä. Markus oli lähtenyt puutarhasta ja sekaantunut joukkoon,
tahtoen kuulla mitä sanottiin. Puhuttiin ainoastaan tuosta kummallisesta
jutusta, joka sukelsi esiin hämärästä menneisyydestä, viattoman
tuomitsemisesta, joka uusista sukupolvista tuntui käsittämättömältä ja
hirveältä. Nuoret lausuivat kauhistuneina ilmi hämmästyksensä ja vanhat,
jotka olivat suostuneet vääryyteen, koettivat häpeissään puolustaa
itseään epämääräisillä liikkeillä ja noloilla selityksillä. Nyt kun
totuus ilmeni päivän selvänä, voittamattoman varmana, eivät lapset ja
lapsenlapset voineet ymmärtää kuinka isät ja isoisät olivat voineet
mennä niin pitkälle typerässä sokeudessa ja ilkeässä itsekkäisyydessä
etteivät olleet niin selvää asiaa käsittäneet. Moni heistä itsestäänkin
ihmetteli sitä nyt, ei voinut selittää omaa herkkäuskoisuuttaan. Ja
heidän paras vastauksensa oli että oli täytynyt elää näinä aikoina
voidakseen käsittää kuinka valhe voi vaikuttaa tietämättömyyteen. Eräs
vanhus pyysi anteeksi, eräs toinen kertoi kuinka hän oli viheltänyt
Simonille tämän vangitsemispäivänä, ja kuinka hän nyt kaksi tuntia oli
odottanut syytöntä, tervehtiäkseen häntä riemuhuudoilla, sillä hän ei
tahtonut kuolla sellainen rikos omallatunnollaan; ja eräs nuori poika,
hänen pojanpoikansa, heittäysi hänen kaulaansa ja syleili häntä nauraen
ja itkien yhtaikaa. Markus kulki edelleen syvästi liikutettuna katsellen
ja kuunnellen yhä.

Mutta äkkiä hän pysähtyi. Hän oli tuntenut Polydorin ryysyihin puettuna,
kasvot kuluneina ja vielä päissään yöllisten retkiensä jälkeen. Markus
hämmästyi vielä enemmän huomatessaan hänen vieressään veli Gorgiaan
mustassa, tahraisessa takissaan, ilman paitaa. Mutta äänetön ja synkkä
Gorgias ei ollut juovuksissa, hän seisoi siinä suorana, katsellen
joukkoa palavilla silmillään. Markus kuuli Polydorin juopuneen typerällä
itsepäisyydellä laskevan hänen kanssaan leikkiä tuosta jutusta, josta
kaikki puhuivat heidän ympärillään. Sylki valui hänen suustaan, hän
sammalsi:

-- Sano, vanha veli, kirjoituskaava... Tiedäthän? kirjoituskaava...
Minähän sen olin ottanut, se oli minulla ja minä olin niin typerä että
annoin sen sinulle kun olit minua saattamassa... Kirottu kirjoituskaava!

Äkkiä selvesi Markukselle kaikki. Nyt tunsi hän koko totuuden. Ainoa
aukko, joka vielä joskus oli kiusannut häntä, oli nyt täytetty. Tämä
kirjoituskaava, jonka Gorgias oli samana iltana ottanut Polydorilta, oli
ollut hänen taskussaan ja sen hän oli saanut käteensä "Petit
Beaumontais"-lehden kanssa, kun hän kauhistuksissaan uhrinsa huudoista
oli etsinyt nenäliinaa tai jotain muuta, millä tukkia lapsen suu.

-- Mutta, vanha veli, sopersi Polydor vielä, sitä oltiin hyviä ystäviä,
ei hiiskuttu asiasta kellekään... Jos olisin lörpötellyt, mitä luulet
että Pélagie täti olisi sanonut!

Hän nauroi tylsästi, inhoittavasti, huomaamatta edes että ihmisiä oli
hänen ympärillään, ja veli Gorgias viitsi tuskin kääntyä häneen päin,
luodakseen häneen halveksivan katseen, jossa kuitenkin oli ikäänkuin
hyväilevää hellyyttä. Mutta hän ymmärsi varmaankin että Markus oli
kuullut juopon tunnustuksen ja hän käski tämän vaikenemaan ankaralla ja
matalalla äänellä.

-- Ole vaiti, juoppolalli! ole vaiti, raato! Sinä syökset minut
kadotukseen puhumalla noista asioista! Ole vaiti, minä tahdon itse
puhua, niin, minä huudan julki rikokseni, jotta Jumala antaisi minulle
anteeksi!

Sitten hän kääntyi Markuksen puoleen, joka yhä kuunteli äänettömänä ja
hämmästyneenä:

-- Te kuulitte, vai kuinka, herra Froment, ja kaikkien täytyy kuulla.
Kauan aikaa on minua jo kalvanut halu tunnustaa ihmisille, niinkuin jo
olen tunnustanut Jumalalle, ansaitakseni vielä paremmin autuuteni.
Sitäpaitsi tämä ihmisjoukko saattaa minut raivoon, se ei tiedä mitään
ihmisistä eikä tapauksista, se lausuu nimeni inhoten, aivan kuin minä
olisin ainoa syyllinen; mutta se saa nähdä ettei asia ole niin, minä
kerron kaikki!

Seitsemästäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta hän hyppäsi ristikkoaidan
kivialustalle lahjatalon eteen, jonka kynnyksellä viaton pian viettäisi
riemujuhlaa. Pitäen toisella kädellä kiinni ristikkoaidasta, hän kääntyi
äärettömään kuulijakuntaansa päin. Hän oli todellakin kuljeskellessaan
ihmisjoukossa kuullut nimensä kaikkialla mainittavan kirottuna ja
inhottuna. Hänet valtasi vähitellen synkkä kiihtymys, tuollainen hurjan
pahantekijän rohkeus, pahantekijän, joka ei kiellä ainoatakaan
teoistaan, joka tahtoisi huutaa ne julki kaikille ihmisille,
mielettömänä ylpeillen siitä että on uskaltanut tehdä ne. Mutta enin
kaikesta suututti häntä se että hän kaikkialla kuuli vain oman nimensä,
että hän yksin sai kantaa yleisen kirouksen, samalla kun toiset, hänen
rikostoverinsa näyttivät jo aivan unohtuneen. Edellisenä iltana oli hän,
kaikki rahansa menetettyään, tahtonut tunkeutua isä Crabotin luo
Désiradeen ja hänet oli heitetty ulos, saatuaan kahdenkymmenen markan
rahan, viimeisen, niin oli hänelle sanottu. Kukaan ei huutanut isä
Crabotin nimeä. Miksi ei isä Crabotin täytynyt sovittaa syntejään, koska
hänkin oli valmis sovittamaan omansa? Jos hän kertoisi kaikki ei hän
tosin enää saisi rahaa tuolta raukalta; mutta hänen vihansa oli
oikeastaan suurempi kuin hänen rahanhimonsa ja hän syöksisi vihamiehensä
helvetin liekkeihin ja voittaisi itselleen paratiisin autuuden tämän
julkisen tunnustuksen kautta, jota hän jonkun aikaa oli hautonut
mielessään.

Silloin alkoi odottamaton ja omituinen näytelmä. Veli Gorgias näytti
raivokkaalla liikkeellä tahtovan vetää huomion puoleensa. Sitten hän
huusi kimeällä, vielä voimakkaalla äänellä:

-- Kuulkaa minua, kuulkaa minua, minä kerron teille kaikki!

Mutta ensin ei kukaan kuunnellut häntä. Hänen täytyi toistaa sama huuto
kaksi, kolme, kymmenen kertaa, kasvavalla voimalla, väsymättömästi.
Vähitellen huomattiin hänet ja tultiin levottomaksi ja kun vanhat olivat
tunteneet hänet, kun hänen nimensä oli kiertänyt suusta suuhun, valtasi
kauhun väristys koko joukon ja kuolemanhiljaisuus levisi avaran torin
yli.

-- Kuulkaa minua, kuulkaa minua, minä kerron teille kaikki!

Hän seisoi siinä auringon valaisemana, kaikkien nähtävissä, pitäen
toisella kädellä kiinni aidasta ja teki yhä toisella hurjia liikkeitä
ikäänkuin heiluttaen ilmassa miekkaa. Tuo kuluneeseen takkiin puettu,
kuivettunut ja laiha mies mustanpuhuvine kasvoineen ja suurine
petolinnun nenineen oli kamalan näköinen, aivan kuin haamu
menneisyydestä, jonka silmissä paloi inhoittavien muistojen tuli.

-- Te puhutte totuudesta ja oikeudesta, vaikka ette tiedä mitään, ettekä
ole oikeudenmukaisia... Te kirootte kaikki minua, te pidätte minua
ainoana syyllisenä, vaikka muut ovat tehneet enemmän syntiä. Minä olen
ehkä rikollinen, mutta toiset ovat tahtoneet minua tekemään rikokseni,
ovat salanneet sen ja jatkaneet sitä... Ja nyt saatte nähdä että
rohkeasti tunnustan syntini, niin kuin rippituolissa. Mutta miksi olen
täällä yksin tunnustamassa syntejäni? Miksi ei tuo toinen, herrani ja
mestarini, kaikkivaltias isä Crabot tule tänne nöyryyttämään itsensä ja
kertomaan kaikki? Saapukoon hänkin, mentäköön häntä etsimään
tavallisesta piilopaikasta, jossa hän lymyy, tunnustakoon hänkin
ihmisille ja tehköön parannusta minun kanssani!... Muutoin puhun minä,
huudan julki hänen syntinsä samoin kuin omanikin, sillä Jumala asuu
minussa, joka olen halvin ja kurjin syntisistä ja Jumala vaatii minua ja
häntä katumuksen tekoon!

Hän jatkoi katkerasti syyttäen kaikkia esimiehiään ja etenkin isä
Crabotia, kutsuen heitä turmeltuneiksi katolilaisiksi, nautinnonorjiksi
ja pelkureiksi. He tappoivat kirkon raukkamaisuudellaan, tinkimällä
maailman velttouden ja turhamaisuuden kanssa. Hänen mielilauseensa oli
että oikea uskonnollinen henki oli hävinnyt munkeista, papeista ja
piispoista, joiden olisi tullut yllä pitää Jesuksen valtaa tulella ja
miekalla. Maa ja ihmiset kuuluivat yksin Jumalalle, ja Jumala oli
antanut ne kirkolleen, kaikkivaltiaalle käskynhaltijalleen. Sillä oli
siis myöskin omistusoikeus kaikkeen, täydellinen valta kaikkien
olentojen ja kaikkien esineiden yli. Se omisti rikkaudet, rikkaita voi
olla ainoastaan sen suostumuksella. Se oli itse elämänkin herra,
jokainen elävä ihminen oli sen alamainen, jonka se antoi elää, tai jonka
se uhrasi, sen mukaan mitä taivaan etu vaati. Sellainen oli oppi, josta
oikeat pyhät eivät koskaan olleet poikenneet. Hän, halpa munkki oli aina
saarnannut ja noudattanut sitä, ja hänen esimiehensä, jotka muuten
olivat tehneet niin paljon vääryyttä häntä kohtaan, tunnustivat vielä
hänet yhdeksi niistä harvoista, joilla vielä oli oikea uskonnollinen
henki; kun taas he itse, Crabotit, Philibinit, Fulgentiukset olivat
kadottaneet uskontonsa tahtoessaan viekastella vapaa-ajattelijoiden,
juutalaisten, protestanttien ja vapaamuurarien kanssa. Vähitellen he,
tahtoen miellyttää kaikkia, hylkäsivät opinlauseet, peittivät opin
ankaruuden, silloin kun heidän olisi täytynyt julkisesti taistella
jumalattomuutta vastaan, kuristaa ja polttaa luopiot. Hän itse olisi
tahtonut rakentaa keskelle Pariisia äärettömän polttorovion ja heittää
siihen koko synnillisen kansan, jotta liekit ja löyhkä miljoonista
ruumiista nousisi punaiselle taivaalle saakka, huvittamaan ja
lepyttämään Jumalan.

Hän huusi:

-- Heti kun syntinen on tunnustanut ja tehnyt katumuksen, ei hän enää
ole syyllinen, hän saa armon taivaalliselta herraltaan!... Kuka ihminen
ei tee syntiä? Kaikki liha on heikko, munkin, jonka eläimellinen luonto
saattaa tekemään rikoksen, tarvitsee ainoastaan tunnustaa samoin kuin
maallikonkin; ja jos hän saa synninpäästön, jos hän sovittaa rikoksensa
todellisella katumuksella, on hän taas lunastettu, hän on lumivalkea ja
oikeutettu pääsemään taivaaseen, neitsyt Marian ruusujen ja liljojen
joukkoon... Minä olin tunnustanut rikokseni isä Theodosiukselle, joka
oli antanut minulle synninpäästön, enkä ollut enää kellenkään velkaa,
koska kaikkivaltias ja kaikkitietävä Jumala oli antanut minulle anteeksi
palvelijansa kautta. Ja siitä päivästä alkaen olen aina kun olen
valehdellut, aina kun esimieheni ovat pakoittaneet minua valehtelemaan,
taas mennyt rippituoliin ja puhdistanut sieluni kaikesta saastasta,
jolla inhimillinen heikkous oli tahrannut sen... Oi! olen paljon, olen
usein syntiä tehnyt, sillä Jumala on koetellakseen minua antanut
saatanan kiusata minua kaikilla helvettinsä liekeillä. Mutta minä olen
nyrkeilläni lyönyt rintaani, olen verille saakka kuluttanut polveni
kappelien kivilattialla. Olen maksanut, sanon vielä kerran etten ole
mitään velkaa, parvi arkkienkeleitä kuljettaisi minut paratiisiin jos
tällä hetkellä kuolisin, ennen kuin olen uudelleen ehtinyt langeta
syntiin... En ainakaan ihmisille ole mitään velkaa, enkä koskaan ole
ollut heille velkaa, rikokseni ei voi liikuttaa muita kun minua ja
Jumalaa, jonka palvelija olen. Hän on antanut minulle anteeksi, ja että
nyt puhun, tulee siitä että itse tahdon puhua, että tahdon lisätä
taivaalliseen armoon vielä marttyyrin nöyryytyksen astuakseni voittajana
paratiisiin, jossa katumustöitteni tähden saan nauttia taivaallista iloa
kurjuudestani huolimatta, ja johon te ette koskaan pääse, te uskottomat
ja Jumalan pilkkaajat, jotka kaikki olette tuomitut helvettiin!

Gorgias teki vielä pilaakin synkässä raivossaan, hurjassa
uskoninnossaan, joka saattoi hänet yksin ja häpeämättä seisomaan kaikkea
kansaa vastaan. Ja hänen huulensa vääntyivät samalla kertaa ivalliseen
ja julmaan irvistykseen, niin että hampaat hiukan näkyivät vasemmalta
puolelta. Polydor oli hetken peljästyneenä katsonut häneen pyöreillä,
sameilla silmillään, sitten hän vaipui aidan viereen nukuksiin ja
kuorsasi jo. Joukko, joka kärsivällisenä odotti luvattua tunnustusta,
oli tähän saakka pysynyt ääneti. Mutta se alkoi väsyä tuohon
sanatulvaan, missä se tunsi kirkonmiehen lannistumattoman ylpeyden ja
röyhkeyden, kirkonmiehen, joka luulee olevansa kaikkivaltias ja
loukkaamaton, kun hänellä on Jumala puolellaan. Mitä hän tahtoi sanoa?
miksi ei hän suoraan kertonut kaikkea? mitä hyödyttivät nuo pitkät
valmistukset, kun kymmenen sanaa olisi ollut kylliksi? Nurinaa kuului ja
Gorgias olisi varmaankin vedetty alas korkealta paikaltaan, ellei
Markus, joka koko ajan oli kuunnellut tyynenä ja tarkkaavaisena, olisi
näyttäytynyt ja viittauksella hillinnyt kansan enenevää kärsimättömyyttä
ja vihaa. Mutta Gorgias huusi yhä järkähtämättömänä, keskeytyksistä
huolimatta, kimakalla äänellään, että hän oli ainoa pelkäämätön, ainoa
oikea Jumalan lapsi, mutta että nuo muut, nuo raukkamaiset pelkurit,
saisivat myöskin kärsiä rangaistuksensa, sillä Jumala oli kutsunut
hänet, jotta kaikkien syntisten tunnustus tapahtuisi julkisesti
viimeisenä sovituksena, josta kelvottomien johtajien vaaraan saattama
kirkko kohoaisi nuortuneena ja iankaikkisena voittajana.

Äkkiä muuttui hänen äänensä valittavaksi ja itkuiseksi, hän löi
nyrkeillään hurjasti rintaansa, ikään kuin kauheimpien tunnonvaivojen
valtaamana.

-- Oi, Jumalani, minä olen tehnyt syntiä! oi Jumalani, anna minulle
anteeksi! oi Jumalani, pelasta minut saatanan kynsistä, siunatakseni
sinun pyhää nimeäsi!... Minun Jumalani tahtoo että sen teen! kuulkaa
minua, kuulkaa minua, minä kerron teille kaikki!

Ja hän paljasti itsensä kokoontuneen kansan edessä, kertoi mitään
salaamatta pohjattomista himoistaan, millainen syömäri ja juomari hän
oli ja kuinka hän lapsuudesta saakka oli ollut saastaisten halujen
vallassa. Lapsena ollessaan ei hän tehnyt työtä, vaikka oli terävä
järjeltään, vaan kierteli mieluummin ympäri seutua kaikellaisilla
seikkailuilla, varastellen ja hätyytellen jo pieniä talonpoikaistyttöjä.
Hänen isänsä Jean Plumet oli entinen salametsästäjä, josta kreivitär de
Quèdeville oli tehnyt metsänvartijan. Hänen, Georges Plumetin äiti oli
ollut maankuljeksija, joka sitten taas oli kadonnut ja jättänyt
jälkeensä lapsen. Hän muisti vielä aivan selvästi kuinka hänen isänsä
kuolleena kannettiin Valmarien kartanolle, rinnassa kaksi luotia, jotka
oli ampunut eräs salametsästäjä, vainajan entinen toveri. Senjälkeen hän
oli kasvanut yhdessä kreivittären vallattoman pojanpojan Gastonin
kanssa, joka myöskin mieluummin haki seikkailuja pienten tyttöjen
kanssa, kiipesi korkeisiin poppeleihin särkemään harakan pesiä ja
kahlasi aivan alastomana joen pohjassa krapuja etsimässä, kuin luki
läksyjä kotonaan. Silloin hän oli tutustunut isä Philibiniin, Gastonin
opettajaan ja isä Crabotiin, joka siihen aikaan oli voimansa ja
loistonsa kukkuloilla, kreivitär de Quèdevillen jumaloima ja silloin jo
Valmarien itsevaltias isäntä. Ja sitten hän äkkiä, raaoin sanoin kertoi
Gastonin, Valmarien ainoan perijän kuolemasta; hän oli kaukaa nähnyt
koko tapauksen, lapsi oli tyrkätty jokeen hänen ollessa kävelemässä,
hukkunut ikäänkuin tapaturmaisesti: ja muutamia kuukausia myöhemmin oli
kreivitär määrännyt Isä Crabotin laajan alueen perijäksi.

Gorgias löi rintaansa vielä hurjemmasti ja jatkoi katumuksen kyynelten
sortamalla äänellä:

-- Olen tehnyt syntiä, olen tehnyt syntiä, oi Jumalani!... Ja esimieheni
ovat tehneet syntiä vielä kauheammin, oi Jumalani! antamalla minulle
huonoa esimerkkiä... Mutta, oi Jumalani! koska minä nyt teen parannusta
heidän puolestaan ja omasta puolestani, tunnustamalla kaikki, niin sinä
annat heillekin anteeksi, oi Jumalani! äärettömässä hyvyydessäsi, niin
kuin sinä minullekin anteeksi annat.

Joukon läpi kulki ikäänkuin suuttumuksen ja inhon laine. Nyrkit
kohosivat, kostonhuutoja kuului, mutta Gorgias jatkoi puhettaan, kertoi
kuinka isä Crabot ja isä Philibin siitä saakka olivat pitäneet huolta
hänestä, sillä heidät sitoi häneen rikos, he luottivat häneen, samoin
kuin hän heihin. Se oli tuo vanha liitto, jonka Markus oli aavistanut:
Gorgias oli annettu kirkolle, hänestä oli tullut munkki, Jumalan hirveä
lapsi, jonka syntisessä ruumiissa palava, oikea kristillinen henki sekä
kauhistutti että ihastutti hänen esimiehiään. Hänen ruumistaan tärisytti
katkera nyyhkytys, hän tuli nyt inhoittavaan rikokseensa.

-- Oi Jumalani! pieni enkeli oli siinä... Se on puhdas totuus, minä olin
saattanut toisen oppilaan kotiin ja kuljin juuri pilkkopimeän torin
poikki, kun huomasin tuon pienen enkelin avonaisen akkunan ääressä,
valaistussa huoneessaan... Sinä, oi Jumalani, joka silloin näit
sydämmeeni, tiedät ettei minulla mennessäni lähemmäksi ollut mitään
saastaisia aikomuksia, olin vain utelias ja tahdoin isällisesti nuhdella
lasta siitä että oli jättänyt akkunan auki. Sinä tiedät myöskin että
hetken aikaa keskustelin ystävällisesti ja pyysin nähdäkseni
pyhimyskuvia, jotka olivat levällään pöydällä, kauniita ja hurskaita
kuvia, vielä aivan tuoksuvia pyhästä savusta... Mutta miksi, oi
Jumalani, annoit silloin saatanan kiusata minua, miksi jätit minut
kiusaajan valtaan, joka saattoi minut hyppäämään huoneeseen, katsoakseni
muka lähempää pyhiä kuvia, sydän jo sykkivänä, veri kiehuvana kuin
kaikki helvetin liekit olisivat polttaneet suoniani... Oi Jumalani, oi
Jumalani! sinun tiesi ovat tutkimattomat ja hirveät.

Nyt vallitsi taas kuolonhiljaisuus torilla, kansanjoukon jännitys kasvoi
sitä mukaa kuin kammottava kertomus edistyi. Ei kuulunut enää
henkäystäkään, ääretön kauhu painoi liikkumatonta joukkoa, joka kammolla
odotti, mitä se aavisti tulevan. Ja Markus seisoi kalpeana ja
hämmästyneenä tuntiessaan totuuden vihdoinkin tulevan ilmi, niin monien
valheellisten selitysten jälkeen. Hän kuvaili mielessään kohtausta
sellaisena kun hän jo oli sen aavistanut ja katseli tuijottaen
luonnotonta rikoksentekijää, joka entisen raivonsa valtaamana teki
hurjia liikkeitä, suonenvetoisten nyyhkytysten kouristaessa hänen
ruumistaan.

-- Oi Jumalani, sinä olit luonut niin suloiseksi tuon lapsen,
vaaleakiharaisine enkelinpäineen. Ja hänellä näytti olevan aivan kuin
keruubeilla uskonnollisissa tauluissa, ainoastaan tuo enkelinpää ja
kaksi siipeä, niin hieno ja hento oli hänen pieni, vaivainen ruumiinsa,
pienen paidan alla... Tappaa hänet, oi Jumalani! eihän minulla ollut
niin julmaa aikomusta? Sano se, sinä, joka näet sydämmeeni. Hän oli niin
kaunis, minä rakastin häntä niin, että en olisi tahtonut hiuskarvaakaan
hänen päässänsä vahingoittaa... Mutta silloin tuli synti, himo poltti
minua ja minä tahdoin hyväillä häntä, aivan hiljaa, epäilevin sanoin ja
liikkein, jotka tuskin uskalsivat... Minä istuuduin pöydän ääreen ja
katselin pyhiä kuvia. Minä vedin hänet luokseni, panin hänet polvelleni,
katsellaksemme niitä yhdessä. Hän oli ensin aivan tyyni ja taipuisa;
mutta kun saatana sai minut valtoihinsa, sokaisi minut, peljästyi hän ja
alkoi huutaa, huutaa, huutaa... Oi Jumalani! nuo huudot kaikuvat vielä
korvissani, ne tekevät minut hulluksi!

Hän sai jonkummoisen kohtauksen, hänen silmänsä paloivat, hänen kasvonsa
vääntyivät ja suunpielissä näkyi vaahtoa. Suonenvetoiset kouristukset
tärisyttivät hänen laihaa ja koukkuista ruumistaan. Silloin valtasi
hänet viimeinen raivo ja hän ulvoi kuin tuomittu, jota saatana
haarukallaan kohentaa helvetin liekeissä:

-- Ei, ei, se ei vielä ole puhdas totuus, se on väärennetty ja
kaunistettu... Tahdon sanoa kaikki, tahdon sanoa kaikki, sillä hinnalla
vasta saan nauttia paratiisin iankaikkista autuutta.

Nyt seurasi saastainen ja kauhistuttava kuvaus. Hän kertoi kaikki
raaoin, inhoittavin sanoin, tehden liikkeitä, jotka selvästi kuvasivat
kamalan kohtauksen. Hän kertoi kuinka hän oli paiskannut maahan pikku
Zéphirinin; raiskannut hänet, repinyt rikki hänen paitansa ja koettanut
kääriä sen hänen päänsä ympäri, estääkseen häntä huutamasta. Hän kertoi
koko tapauksen salaamatta ainoatakaan pikkuseikkaa, siitä syntyi
kauhistuttava kuvaus, jossa ilmeni luostarien pimeydessä kasvaneiden ja
turmeltuneiden intohimojen koko luonnoton saastaisuus. Hän kuvaili
raukkamaisen pelkonsa, kuullessaan lapsen huudot, kertoi kuinka hän
tahtoi salata rikosta ja kuinka hänen päänsä meni sekaisin, ja
surisevissa korvissaan jo luuli kuulevansa santarmien kiiruhtavan häntä
kiinniottamaan. Hän kertoi kuinka hän hämmennyksissään oli etsinyt
jotain esinettä, koettanut taskujaan, saanut käsiinsä jotakin paperia ja
työntänyt ne vaikeroivan uhrinsa suuhun, ajattelematta ollenkaan mitä
teki, haluten vain tukahuttaa nuo hirveät huudot. Ja lopuksi hän kuvasi
murhan, kuristuksen, kuinka hänen suurten, kuivien, karvaisten käsiensä
kymmenen sormea olivat puristuneet niinkuin rautaköydet hennon kaulan
ympärille, tunkeutuneet lihan sisään ja jättäneet siihen syviä, mustia
juovia.

-- Oi Jumalani! minä olen sika, minä olen verenhimoinen peto, jonka
jäsenet ovat veren ja loan tahraamat... Ja minä pakenin niinkuin kurja
pelkuri, kykenemättä ajattelemaan, tylsänä ja kauhistuneena, minä jätin
akkunan auki, mikä todistaa kuinka yksinkertainen olin ja kuinka viaton
olisin ollut, ellei saatana odottamatta olisi hyökännyt kimppuuni... Nyt
olen kertonut kaikki ihmisille, oi Jumalani, aukaiskoon sinun hyvyytesi
parannustyöni tähden minulle taivaan ovet!

Mutta nyt oli kauhistuneen joukon kärsivällisyys lopussa. Sen
jähmettynyttä ja mykkää hämmästystä seurasi vastustamaton raivo. Pitkä
sadatusten pauhu vyöryi torin toisesta laidasta toiseen, se paisui kuin
ääretön aalto, syöksyi eteenpäin ja uhkasi aitaa vastaan musertaa
häpeämättömän konnan, luonnottoman katumuksentekijän, joka
uskonnollisessa mielettömyydessään uskalsi asettaa rikoksensa kaikkien
nähtäväksi. Ihmisjoukko huusi: "Kuolema raiskaajalle! kuolema
murhaajalle! kuolema, kuolema lasten tappajalle ja häväisijälle!" Markus
huomasi hirveän vaaran, joukko repisi kappaleiksi tuon miehen, tuntien
luonnollisen tarpeen heti tuomita syyllisen ja koko hyvyyden ja
veljellisyyden juhlan totuuden ja oikeuden voiton tahraisi ja
synkistäisi tuo rikollisen rankaiseminen, jonka rikollisen jäsenet
hajautuisivat kaikkiin ilmansuuntiin. Hän riensi Gorgiaan luo ja tahtoi
riistää hänet alas aidalta, mutta hän sai taistella tätäkin vastaan,
joka itsepäisesti ja hurjasti väitti että hänellä vielä oli puhuttavaa.
Vihdoin sai hän muutamien voimakkaiden miesten avulla hänet irti aidasta
ja kannetuksi puutarhaan, jonka portti suljettiin. Olikin aika, sillä
raivostunut joukko hyökkäsi jo aitaa vastaan, mutta se oli onneksi uusi
ja vahva. Gorgias oli nyt turvassa, tuossa talossa, mikä oli lahjoitettu
viattomalle, jolle hän oli tuottanut onnettomuuden. Mutta heti kun
kantajat päästivät hänet irti, luullen että hän jo oli masentunut,
hyppäsi hän pystyyn, kiipesi aidalle ja alkoi taas puhua turvassa
rautatankojen takana, joita vastaan kansan vimmastuneet hyökylaineet
murtuivat.

-- Oi Jumalani! sinä näit ensimmäisen synninsovitukseni, kun yhtä
typerät kuin raukkamaisetkin esimieheni hylkäsivät minut maanpaossa.
Sinä näit kuinka kurjiin ammatteihin he pakoittivat minut, mihin
inhoittaviin rikoksiin he johtivat minut. Sinä tunnet myös heidän
halpamaisen itaruutensa, tiedät että he kielsivät ja vieläkin kieltävät
minulta kurjan leipäpalasen, vaikka koko elämäni ovat olleet minun
neuvonantajiani ja rikostovereitani... Sillä sinä olit aina läsnä, oi
Jumalani, he olivat tehneet liiton kanssani, rikoksen jälkeen olen
ainoastaan totellut heitä, ainoastaan heidän kauttaan ja heidän tähtensä
olen pahentanut sitä toisilla rikoksilla. Tarkoituksena oli tosin sinun
pyhän kirkkosi pelastaminen häväistyksestä, ja minä olisin antanut
vereni, henkeni. Mutta he tahtoivat ennen kaikkea pelastaa oman nahkansa
ja se saattoi minut raivoon ja tunnustamaan kaikki... Ja nyt, oi
Jumalani, kun minä olen ollut sinun oikeutesi sanansaattaja, kostoa
huutava suu, jonka olet aukaissut julistamaan julki heidän salaiset ja
rankaisemattomat rikoksensa, katso nyt itse tahdotko antaa heille
anteeksi, vaiko vihallasi musertaa heidät tämän sikalauman edessä, joka
teeskentelee unohtaneensa sinun nimesi, jonka kirottuja ruumiita
helvetin liekit iankaikkisesti ovat korventavat.

Hirvittävä rähinä keskeytti hänet joka lauseelta, kiviä kulki kädestä
käteen ja alkoi jo lennellä hänen päänsä ympärillä. Aita ei varmaankaan
olisi voinut kauempaa vastustaa, viimeinen jättiläisponnistus oli
vähällä kaataa sen, mutta silloin saivat Markus ja hänen apulaisensa
Gorgiaan uudelleen käsiinsä ja veivät hänet talon taakse. Siellä oli
toinen portti autiolle syrjäkadulle päin ja hetken kuluttua talutettiin
konna ulos ja ajettiin pois.

Mutta nurisevan ja suuttuneen joukon rauhoittivat äkkiä riemuisat
ilohuudot, jotka pian voittivat vihaisen räyhinän, tullessaan yhä
lähemmäksi pitkin uutta, aurinkoista puistokatua. Simon, jota
rautatiellä oli vastaanottanut kunnallisneuvoston lähetystö, saapui
suurissa vaunuissa, hän ja hänen veljensä David istuivat peräistuimella
ja heitä vastapäätä asianajaja Delbos ynnä pormestari Léon Savin.
Vaunujen hitaasti vieriessä eteenpäin täyteenahdettuja katuja pitkin,
tervehtivät häntä kaikkialla suuremmoiset mielenosoitukset, Äskeinen
inhoittava näytelmä, jonka vaikutuksesta kaikki vielä vapisivat, teki
innostuksen ylenpalttiseksi, riemuja eläköönhuudoista uhrille ei
tahtonut loppua tulla, sillä hänen viattomuutensa, kärsimyksensä ja
sankarillisuutensa ilmaantuivat monin verroin loistavimpina nyt kun
syyllinen, inhoittavana ja mielettömänä jylhässä suuruudessaan oli
tehnyt julkisen tunnustuksen. Naiset itkivät ja nostivat ylös lapsensa
näyttääkseen heille sankarin. Miehet tahtoivat riisua hevoset valjaista;
ja he riisuivat ne ja voimakkaat kädet vetivät vaunut lahjatalolle
saakka, Pitkin tietä oli maa kukilla peitetty ja toisia kukkia
heitettiin vielä akkunoista, joissa nenäliinat ja liput liehuivat. Eräs
nuori, sangen kaunis tyttö nousi vaunun astinlaudalle ja seisoi siinä
kuin elävä kuva nuoruudesta, lisäten kauneudellaan marttyyrin
voittokulun loistoa. Suudelmia lenteli ilmassa, rakkauden ja
kunnioituksen sanoja sateli kaikkialta vaunuihin kukkavihkojen mukana.
Syvempi liikutus ei koskaan ole täyttänyt kansan mieltä, kaikkien
sydämmet hehkuivat kun he ajattelivat tuota ääretöntä vääryyttä, ja
koettaessaan etsiä jotain hyvitystä huomasivat he voivansa ainoastaan
lahjoittaa hänelle sydämmensä ja rakkautensa kokonaan, ehdottomasti.
Kunnia viattomalle, jonka kansa oli saattamaisillaan kuolemaan, ja jolle
kansa ei koskaan voi tuottaa kylliksi iloa! Kunnia marttyyrille, joka on
niin paljon kärsinyt väärin ymmärretyn, kuristetun totuuden tähden ja
jonka voitto on samalla valheesta ja erehdyksestä vapautuneen
ihmishengen voitto! Kunnia opettajalle, jonka tointa on koetettu
vahingoittaa, joka on saanut kärsiä siksi että koetti levittää valoa ja
jonka kunnia nyt on sitä suurempi kun hän tuskalla on maksanut jokaisen
köyhille ja tietämättömille jakamansa totuuden kipinän!

Markus seisoi siinä hurmaantuneena onnesta nähdessään voittokulun
lähestyvän kansan riemuhuutojen vastaanottamana ja hän ajatteli Simonin
vangitsemista tuona hirveänä päivänä, jolloin hänet oli kuljetettu
Mailleboisista samaan aikaan kun pikku Zéphiriniä haudattiin.
Raivostunut kansanjoukko ryntäsi onnetonta kohden, anastaakseen hänet ja
raastaakseen hänet kappaleiksi. Hurjia huutoja kuului: "Kuolema, kuolema
murhaajalle, häväisijälle! kuolema juutalaiselle!" Ja rähisevä joukko
juoksi vaunujen jäljessä, ei tahtonut päästää saalistaan, samalla kun
Simon, kalpeana ja jähmettyneenä vastasi alituisella huudollaan: "Olen
viaton! olen viaton! olen viaton!" Ja nyt kun hänen viattomuutensa näin
monien vuosien kuluttua tuli ilmi, mikä ääretön muutos olikaan
tapahtunut! Kansa oli nuortunut ja ikäänkuin kirkastunut, entisten
sokeiden häväisijäin lapset ja lastenlapset olivat vähitellen kasvaneet
totuudessa, muuttuneet innokkaiksi ystäviksi ja sovittivat nyt isiensä
rikoksen vilpittömällä rakkaudellaan.

Mutta vaunut pysähtyivät ristikkoportin eteen ja kansan mielenliikutus
kasvoi vielä kun se näki Simonin astuvan alas niistä nojautuen veljeensä
Davidiin, joka oli vahvempi ja reippaampi. Simon oli laihtunut ja
heikontunut, ikä oli tehnyt lempeämmiksi hänen kasvonsa, joita hienot
lumivalkeat hiukset ympäröivät. Hän hymyili Davidille kiitokseksi
avusta, ja kansan myrskyiset riemuhuudot kaikuivat uudelleen kun se näki
nuo kaksi veljestä, jotka niin ihmeellinen sankarillisuus oli
yhdistänyt, onnettoman veljen, joka ei koskaan ollut epäillyt veljensä
uhraavaisuutta ja ihailtavan veljen, joka kokonaan oli uhrautunut
veljensä kunnian ja elämän puolesta. Riemuhuudot jatkuivat kun Delbos
vuorostaan astui alas pormestari Léon Savinin kanssa, suuri Delbos,
niinkuin häntä kansan joukossa kutsuttiin. Beaumontin ja Rozanin
sankari, joka oli uskaltanut huutaa julki totuuden, silloin kun sen
tunnustaminen saattoi jokaisen hirvittävään vaaraan ja joka sittemmin
niin uljaasti oli taistellut tulevaisuuden yhteiskunnan puolesta. Markus
oli sillä aikaa rientänyt Simonia, Davidia ja Delbosia vastaan ja nuo
neljä miestä seisoivat hetken talon kynnyksellä. Innostus nousi
korkeimmilleen, ihmiset valtasi oikea riemun huumaus kun he näkivät
kaikki neljä vierekkäin, kolme sankarillista puolustajaa ja viattoman,
jonka he olivat pelastaneet kauheimmista kärsimyksistä.

Syvästi liikutettuna Simon heittäytyi Markuksen kaulaan ja tämä puristi
häntä rintaansa vasten. Molemmat itkivät. He saivat sanotuksi ainoastaan
muutamia katkonaisia sanoja, melkein samat, jotka he olivat lausuneet
hirveän eron hetkenä.

-- Kiitos, kiitos, toverini. Sinä olet ollut toinen veljeni, sinä ja
David olette pelastaneet minun ja lasteni kunnian!

-- Niin, toverini, minä olen ainoastaan auttanut Davidia ja totuus yksin
on voittanut... Katso, tuossa ovat lapsesi, he ovat omasta voimastaan
kasvaneet järkeviksi ja vahvoiksi.

Koko perhe seisoi viheriöivässä puutarhassa, neljä sukupolvea odotti
kunnianarvoisaa isää, joka niin monta vuotta kärsittyään vihdoin oli
saanut voiton. Rachel, puoliso ja Geneviève, ystävän vaimo, pysyttelivät
vierekkäin. Sitten seurasivat heidän yhdistyneet lapsensa Josef ja
Louise, Sarah ja Sébastien, ja heidän vieressään François ja Thérèse
perheen nuorimman jäsenen, pikku Rosen kanssa. Clément ja Charlotte ynnä
Lucienne olivat myöskin siellä. Kaikkien silmät olivat kyynelissä ja
suudelmia vaihdettiin loppumattomiin.

Mutta nyt kuului raikas, sulosointuinen laulu. Molempien koulujen
lapset, Josefin ja Louisen oppilaat, tervehtivät laululla Mailleboisin
entistä opettajaa. Se oli herttaista ja liikuttavaa, tuo pieni,
lapsellinen laulu, joka kertoi lämpimästä hellyydestä ja myös hiukan
hymyilevästä tulevaisuudesta, suloisinta ja puhtainta lääkettä vanhan
maailman haavoille. Sitten astui pieni poikanen esiin ja tarjosi
Simonille kukkavihon poikakoulun nimessä.

-- Kiitos, pieni ystäväni. Voi kuinka olet kaunis!... Kuka sinä olet?

-- Minä olen Edmond Doloir, opettaja Jules Doloirin poika. Isäni on
tuolla herra Salvanin vieressä.

Sitten tuli pieni tyttö antamaan vihon tyttökoulun puolesta.

-- Oi pikku kultaseni! Kiitos, kiitos... Kuka sitten olet?

-- Minä olen Georgette Doloir, Adrien Doloirin ja Claire Bongardin tytär
ja tuolla ovat isä ja äiti isoisän ja isoäidin ja setien ja tätien
kanssa.

Mutta Lucienne Froment toi vielä vihon Rose Simonin puolesta, jota hän
kantoi sylissään.

-- Minä olen Lucienne Froment, Clément Fromentin ja Charlotte Savinin
tytär ja tämä on Rose Simon, teidän pojanpoikanne Françoisin tytär,
teidän poikanne Josefin pojantytär, teidän pojanpoikanne tytär, samoin
kun hän on ystävänne Markus Fromentin tyttärenpojan tytär, isoäitinsä
Louisen kautta.

Simon otti vapiseviin käsiinsä pienen, suloisen olennon, joka ei vielä
osannut puhua.

-- Oi, kallehin aarteeni, liha minun lihastani, sinä olet kuin
liitonarkki, koko sovitus on sinussa toteutunut!... Kuinka hyvä ja
voimakas elämä onkaan ollut, kuinka väsymättömällä rohkeudella se onkaan
tehnyt työtä, koska se meistä on antanut kasvaa näin paljon vahvoja ja
viehättäviä olentoja! Ja kuinka suuresti edistyykään jokainen sukupolvi,
kuinka paljon totuutta, oikeutta ja rauhaa elämä tuokaan ikuisessa
työssään!

Kaikki tunkeilivat hänen ympärillään, esittelivät itsensä, puristivat
hänen käsiään, syleilivät häntä. Siinä olivat Savinit, Léon ja hänen
poikansa Robert, pormestari, joka niin innokkaasti oli puuhannut
hyvitystä ja joka koko Mailleboisin nimessä oli ottanut hänet vastaan
rautatiellä. Siinä olivat Doloirit, Auguste, joka oli rakentanut talon,
Adrien, joka oli tehnyt piirustukset, Charles, joka oli ottanut
huolekseen sepäntyöt ja Marcel, joka oli toimittanut puusepäntyöt. Siinä
olivat Bongardit, Fernand ja hänen vaimonsa Lucile, sekä heidän
tyttärensä Claire, kaikki nyt naimisten kautta sukua toisilleen, niin
että he muodostivat yhden ainoan perheen; ja Simonin oli vaikea tuntea
kaikkia. Mutta hänen entiset oppilaansa sanoivat nimensä, hän huomasi
heidän vanhentuneissa kasvoissaan entisten lasten puhtaat piirteet ja
syleilyä jatkui, niistä ei tahtonut tulla loppua mielenliikutuksen yhä
kasvaessa. Äkkiä hän joutui vanhan, mutta yhä vielä hymyilevän Salvanin
eteen. Hän heittäytyi vanhuksen syliin.

-- Oi mestarini, teitä saan kiittää kaikesta, teidän työnne se on
päässyt voitolle, uljaiden työmiesten kautta, jotka te olette
kasvattaneet ja lähettäneet maailmaan.

Sitten hän suuteli iloisesti neiti Mazelinea molemmille poskille. Mignot
purskahti itkuun kun hän häntäkin syleili.

-- Oletteko antaneet minulle anteeksi, herra Simon?

-- Teille anteeksi, vanha Mignot! Te olette ollut jalo ja rohkea. Kuinka
hauskaa tavata näin!

Mutta yksinkertainen ja suuremmoinen juhlallisuus läheni loppuaan.
Ystävällinen lahjatalo, joka kohosi Trou-kadun entisen kurjan hökkelin
sijalla, seisoi auringonpaisteessa hymyilevänä ja iloisen näköisenä,
kukka- ja lehtiköynnöksillä koristettuna. Äkkiä poistettiin vaate, joka
vielä peitti kirjoituksen oven päällä, marmorilevy tuli näkyviin ja
kultaisin kirjaimin loistivat siinä sanat: "Mailleboisin kaupunki
opettaja Simonille, totuuden ja oikeuden tähden, hänen kärsimystensä
korvaukseksi." Sitten seurasi allekirjoitus, vielä korkeampana ja
silmiinpistävämpänä: "Hänen teloittajiensa lastenlapset." Ja avaralta
torilta, läheiseltä puistokadulta, akkunoista ja katoilta kohosi vielä
viimeinen, ääretön riemuhuuto, jyristen kuin ukkonen, ja siihen vihdoin
yhdistyi kaikki kansa, ei yksikään ihminen uskaltanut nousta
vastustamaan voittavaa totuutta ja oikeutta.

Seuraavana päivänä oli "Petit Beaumontais"-lehdessä innokas selonteko
juhlasta. Kauan aikaa sitten oli inhoittava lehti muuttunut uuden hengen
vaikutuksesta, joka kohotti sen lukijoiden siveellisen ja henkisen
katsantokannan. Oli täytynyt laasta ja puhdistaa sen toimitus niinkuin
likaviemäri, siihen määrin oli sinne vuosien kuluessa kerääntynyt
kaikellaista myrkkyä. Sanomalehdistöstä tulee varmaankin erinomainen
sivistysvälikappale, kun se ei enää ole valtiollisten ja
finanssiroistojen käsissä, jotka sen avulla tylsyttävät ja ryöstävät
tilaajiaan. Uudistettu ja nuortunut "Petit Beaumontais"-lehti teki jo
suuria palveluksia, levitti joka päivä enemmän valoa, järkeä ja
hyvyyttä.

Muutamia päiviä myöhemmin hävitti hirveä rajuilma kapusiinien kappelin,
tuollainen syyskuun rajuilma, joka murskaa kaikki mitä eteen sattuu.
Kappeli oli ainoa, joka vielä oli auki ja siellä kävi melkoinen joukko
uskovaisia naisia. Jonvillen kirkkoherra, apotti Cognasse oli äskettäin
löydetty kuolleena sakastista, hän oli saanut aivohalvauksen hirveän
vihanpuuskan johdosta; ja kirkko, joka kauan aikaa oli ollut tyhjänä,
suljettiin kokonaan. Mailleboisissa apotti Coquard ei enää edes
aukaissut Saint-Martin kirkon ovia, vaan toimitti yksinään
jumalanpalveluksen, saamatta kuoripoikaakaan avukseen. Ja pieni
kapusiinien kappeli riitti siis niille harvoille, jotka vielä kävivät
kirkossa, ja sai loppuun saakka pitää maineensa ihmekauppana, suurine
pyhän Antonius padualaisen kuvineen, joka seisoi siellä kullattuna ja
maalattuna keinotekoisten kukkien ja vahakynttilöiden ympäröimänä.

Sinä päivänä vietettiin juhlaa pyhimyksen kunniaksi ja se oli
houkutellut kirkkoon satakunnan uskovaisia. Isä Theodosiuksen hartaasta
pyynnöstä oli isä Crabot, joka ei enää koskaan jättänyt Désiradea, minne
hänen piti perustaa hengellinen laitos, suostunut kunnioittamaan juhlaa
läsnäolollaan; ja he olivat molemmat kappelissa, toinen toimitti
jumalanpalveluksen, toinen istui samettinojatuolissa suuren pyhimyskuvan
juurella, ja sitä rukoiltiin ihmeitätekevällä voimallaan taivuttamaan
Jumalaa lähettämään jonkun suuren mullistuksen, joka yhdellä iskulla
hävittäisi jumalattoman ja häpeällisen uuden yhteiskunnan. Silloin oli
rajuilma puhjennut, kammottava, pikimusta pilvi peitti Mailleboisin,
salamat näyttivät aukaisevan helvetin tulikidat, ukkosenjyrinä, kova
kuin jättiläistykistön ampuminen, pommitti maata. Isä Theodosius oli
käskenyt soittaa kelloja ja ne kaikuivat koko ajan ikäänkuin
osoittaakseen Jumalalle hänen huoneensa, jotta hän suojelisi sitä. Mutta
se juuri sai aikaan hävityksen, hirvittävä salama iski kelloon, seurasi
nuoraa ja räjähti kappelissa semmoisella jyryllä kuin taivas olisi
haljennut. Isä Theodosius syttyi tuleen alttarilla ja paloi kuin
tulisoihtu. Messupaita, pyhät astiat, itse tabernaakeli sulivat,
muuttuivat tomuksi. Mutta suuri pyhä Antonius kukistui ja peitti
pirstoillaan isä Crabotin, josta ei jäänyt jälelle muuta kuin mustunut
ja vääristynyt luuranko kaiken tuhan alle. Ja ikään kuin nuo kaksi
herranpalvelijaa eivät olisi riittäneet, kuoli vielä viisi jumalista
naista, mutta muut pakenivat parkuen, etteivät musertuisi holvin alle,
joka ryski ja kukistui äärettömäksi soraläjäksi.

Koko Mailleboisin valtasi hämmästys. Kuinka saattoi katolisten Jumala
erehtyä näin? Se oli tuo huolestuttava kysymys, joka muinoin heräsi joka
kerran kun salama iski kirkkoon ja torni syöksyi papin ja polvistuvan
seurakunnan päälle. Tahtoiko Jumala sitten tehdä lopun uskonnostaan? Vai
johtuiko se, niinkuin järkevämmät uskoivat, siitä ettei mikään
jumalallinen käsi ohjannut ukkosta, luonnonvoimaa, joka tuottaisi onnea
ihmisille kun he oppivat sitä käyttämään palveluksessaan? Mutta silloin
ilmestyi veli Gorgias ja hänet nähtiin juoksevan pitkin Mailleboisin
katuja huutaen että Jumala ei tällä kertaa ollut erehtynyt. Jumala oli
kuullut häntä, oli musertanut hänen tyhmät ja raukkamaiset esimiehensä,
antaakseen opetuksen kirkolleen, joka voi kohota kukoistukseen
ainoastaan tulen ja miekan kautta. Kuukautta myöhemmin löydettiin veli
Gorgias itse pää halkaistuna, ruumiissa jälkiä inhoittavasta
pahoinpitelystä, pahamaineisen talon edustalta, mistä Victor Milhommekin
oli tavattu.




IV.


Vuosia kului vielä ja elämä näytti tahtovan palkita Markusta siitä että
hän oli niin paljon rakastanut ja niin paljon hyödyttänyt, antamalla
hänen ja hänen Genevièvensä pysyä täysissä voimissaan voittoisina
katsojina, niin että hän kahdeksankymmenen vuotiaana sai kokea sen
suuren ilon että sai nähdä unelmansa yhä enemmän toteutuvan.

Sukupolvet seurasivat toisiaan yhä valistuneempina, vapautuneempina ja
puhdistuneempina. Ennen oli ollut kaksi Ranskaa, jotka kumpikin olivat
saaneet erilaisen opetuksen, olivat kasvatetut erikseen eivätkä siis
tunteneet toisiaan, vaan inhosivat ja vastustivat toisiansa. Kansan
syviä rivejä, maalaisväestön äänetöntä enemmistöä varten oli olemassa
ainoastaan alkeisopetus, se sai oppia lukemaan, kirjoittamaan, hiukan
laskemaan, ensimmäiset alkeet, niin että ihminen hiukan saattoi kohota
eläintä ylemmäksi. Porvaristolle, pienelle, valitulle vähemmistölle,
joka oli päässyt mahtavuuteen ryöstämällä itselleen rahat ja vallan,
olivat avoinna ylemmät oppilaitokset ja yliopistot, kaikki tiet
sivistykseen ja valtaan. Tällainen oli hirveä yhteiskunnallinen vääryys,
raskas kahle sitoi köyhät ja halvat tietämättömyyteen, heitä oli
kielletty oppimasta, hankkimasta itselleen tietoja, tulemasta
oppineiksi, mahtaviksi, hallitseviksi. Välistä pääsi joku heistä
vapaaksi ja kohosi korkeimpaan arvoon. Mutta se oli vain poikkeus, joka
suvaittiin ja jota ulkokullatusta mainittiin esimerkkinä, kaikki ihmiset
olivat yhdenvertaisia, sanottiin, ja voivat siis kohota oman ansionsa
mukaan. Ja kuitenkin kiellettiin suurimmalta osalta välttämätön opetus,
järjen selvittäminen, joka oli kaikille kansan lapsille tuleva, sillä
pelättiin suurta totuuden ja oikeuden liikettä, joka siitä olisi
seurauksena ja joka riistäisi porvaristolta väärän vallan ja ottaisi
ryöväreiltä pois varastetun kansallisomaisuuden, perustaakseen vihdoin
oikean työnjaon kautta veljellisyyden ja rauhan yhteiskunnan.

Nyt oli yhtenäinen Ranska muodostumaisillaan, pian ei enää olisi
yläluokkaa ja alaluokkaa, sivistyneet eivät enää sortaisi ja
väärinkäyttäisi sivistymättömiä veljessodassa, joka välistä tuli niin
raivokkaaksi että veri punasi katukivet. Samallainen opetus kaikille oli
jo saatu aikaan, kaikkien Ranskan lasten täytyi käydä läpi maksuttoman
ja pakollisen alkeiskoulun, jossa kokeisiin perustuvat tosiasiat
kieliopillisten sääntöjen sijaan olivat kaiken opetuksen perustana.
Tietojen hankkiminen ei sitä paitsi riittänyt, täytyi myös
oppia rakastamaan, sillä ainoastaan rakkaus tekee totuuden
hedelmätäkantavaksi. Sitten tapahtui luonnollinen valinta oppilasten
halun, taipumusten ja lahjakkaisuuden mukaan; alkeiskoulusta siirtyivät
he erikoiskouluihin, jotka olivat järjestetyt tarpeen mukaan, käsittivät
kaikki käytännölliset alat ja ulottuivat ihmishengen syvimpiin
mietteihin. Laki sääsi ettei kansassa ollut ketään etuoikeutettua, että
jokainen syntyvä olento oli otettava vastaan mahdollisena voimana, jonka
kehittämisen kansallisetu vaati. Tämä ei ollut ainoastaan
yhdenvertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta, se oli myös yhteisen
omaisuuden viisasta käyttämistä, käytännöllinen menettelytapa, jotta ei
häviäisi mitään siitä, josta voisi koitua maalle suuruutta ja valtaa. Ja
kuinka nopeasti heräsivätkään kerääntyneet voimat, jotka uinuivat
maaseutujen ja tehdaskaupunkien äärettömissä varastoissa! Ne saivat
aikaan henkisen kukoistuksen, syntyi aivan uusi sukupolvi, joka kykeni
ajattelemaan ja toimimaan, ja uudisti vallan väärinkäytöstä kuluneiden,
hallitsevien luokkien kuivuneen elämännesteen. Neroja versoi joka päivä
tästä vihdoinkin raivatusta, hedelmällisestä maasta, suuri aika oli
tulossa, ihmiskunnan uudestasyntyminen. Tämä kaikille yhdenmukainen
opetus, jota hallitseva porvaristo niin kauan oli vastustanut, tuntien
että se hävittäisi entisen yhteiskuntajärjestyksen, oli todella
hävittämäisillään sen, mutta pannakseen sen sijaan kaikkien henkisten ja
siveellisten voimien järkevimmän ja ihanimman kehityksen, joka on tekevä
Ranskasta maailman vapauttajan.

Näin katosi tuo kahtiajaettu Ranska, jossa oli kaksi luokkaa, kaksi
vihamielistä rotua alituisessa taistelussa keskenään, kasvatettuina
kahdessa eri maailmassa, ikäänkuin heidän ei koskaan tarvitsisi yhtyä ja
ymmärtää toisiaan. Opettajatkaan eivät enää olleet jakautuneet kahteen
melkein vihamieliseen ryhmään, joista toista halveksittiin, ja toinen
halveksi, toisella puolella köyhät vähätietoiset alkeisopettajat, jotka
usein olivat vain nimeksi vapautuneet synnynnäisestä raakuudesta, ja
toisella puolella opista ja kirjallisesta sivistyksestä loistavat
lyseoiden ja erikoiskoulujen opettajat. Nyt annettiin alkeiskoulujen
oppilaille samat opettajat, jotka sitten seurasivat heitä kaikilla
opetuksen asteilla. Käsitettiin että tarvittiin yhtä älykkäitä ja yhtä
hyvän kasvatuksen saaneita opettajia herättämään lapsen sielua, antamaan
sille ensimmäisen säännönmukaisuuden, johtamaan sen oikealle tielle,
kuin pysyttämään sitä sillä ja kehittämään sitä. Virkavuorotteleminen
oli pantu toimeen, henkilökunta oli helppo hankkia ja se oli erinomaisen
innokas toimessaan, nyt kun opettajanvirka pidettiin ensimmäisinä
ammatteina maassa, oli hyväpalkkainen ja sangen kunnioitettu ja arvossa
pidetty. Kansa oli tullut ymmärtämään kaikilla asteilla maksuttoman ja
kaikille yhteisen opetuksen edut ja välttämättömyyden; kuinka suuriksi
kustannukset tulivatkin, eivät ne olleet miljaardeja, jotka kulutettiin
valheen ja murhan ylläpitämiseksi, ne olivat miljaardeja, jotka
synnyttivät taistelijoita rauhan ja onnellisuuden saavuttamiseksi.
Runsaampaa satoa ei voinut kuvitellakaan, jokainen kulutettu penni teki
kansan älykkäämmäksi ja vahvemmaksi, tulevaisuuden vallaksi. Suurin
moite tätä opetuksen yleistä leviämistä vastaan oli ollut se, että se
muka kasvatti säädystään eronneita kapinoitsijoita entisen yhteiskunnan
ahtaan rajoituksen sisäpuolella, mutta sen mitättömyys näkyi selvästi
nyt kun tämä luokkarajoitus oli hävitetty ja sijaan astunut uusi
yhteiskunta. Porvaristo kukistui samoin kuin kirkkokin, heti kun se ei
enää yksin ollut oikeutettu saamaan oppia. Mutta joskin jokainen
talonpojan tai työmiehen poika, joka äkkiä oli kohonnut sivistykseen ja
oppiin, ilman rahaa, mutta kymmenkertaisesti nautinnonhimoisena, ennen
oli tuottanut häiriötä ja vaaraa yhteiskunnalle, koska hänen täytyi
hankkia itselleen asema ja nautintoja muiden ihmisten kustannuksella,
oli tämä vaara nyt kokonaan kadonnut, nyt ei enää voinut olla säädystään
eronneita, koska ei enää ollut säätyjä, ei kapinoitsijoita, koska
normaalinen tila nyt oli siinä että jokainen kohoaisi niin korkeaan
sivistykseen kuin hänelle on mahdollista, voidakseen tehdä suurinta
hyötyä kansalaisena. Opetus oli täyttänyt vallankumouksellisen
tehtävänsä ja se oli tästälähin kansan voima ja järjestys, valta, joka
samalla kertaa oli laajentanut ja sitonut lujemmin veljessiteen, kaikki
olivat kutsutut tekemään työtä kaikkien onneksi, eikä ainoakaan voima
voinut unhottua tai joutua hukkaan.

Mutta tämä yleinen opetus, tämä koko kansan sivistyttäminen, joka antoi
niin runsaan sadon, oli käynyt mahdolliseksi vasta sitten kun kirkko oli
karkoitettu opetuksesta. Kirkon eroittaminen valtiosta ja siitä seuraava
kirkollisveron lakkauttaminen oli tosin vapauttanut maan ja tehnyt
mahdolliseksi pitää parempaa huolta kouluista. Pappi lakkasi olemasta
virkamies, katolinen usko ei enää ollut lain säätämä, ainoastaan se,
joka tahtoi ja maksoi, kävi kirkossa aivan niinkuin teaatterissa; ja
kirkot olivat vähitellen tyhjenneet. Mutta syynä niiden tyhjentymiseen
oli ennen kaikkea se että ne eivät enää itse muodostaneet itselleen
seurakuntaa, noita kurjia, tylsistyneitä olentoja, joita ne tarvitsivat
täyttääkseen heillä penkkinsä. Monta kovaa vuotta oli kulunut ennekuin
lapsi oli saatu riistetyksi kirkolta, ikivanhalta myrkyttäjältä, joka
oli vallinnut valheen ja pelon kautta. Se oli heti käsittänyt että sen
täytyi tappaa totuus, ellei se itse tahtonut tulla tapetuksi; ja kuinka
hurjasti se olikaan taistellut, kuinka itsepäisesti vastustanut,
viivyttääkseen välttämätöntä tappiotaan, valon lopullista voittoa! Sitä
täytyi kohdella niinkuin tori-akkaa, joka myy myrkyllisiä ravintoaineita
ja jonka kauppaa poliisi lähetetään sulkemaan. Se, joka oli hallinnut
opinlauseiden ja auktoriteetin avulla ja ylläpitänyt valtaansa tulella
ja miekalla Jumalansa esimerkkiä noudattaen, se uskalsi vedota vapauteen
saadakseen rauhassa jatkaa orjuutustyötään. Silloin olivat yhteiskuntaa
suojelevat lait tulleet välttämättömiksi, kirkko piti laillisella
tavalla tehdä kykenemättömäksi, kieltämällä sen jäseniä, pappeja ja
munkkeja, opettamasta. Ja mikä melu siitä syntyikään! Koetettiin saada
aikaan kansalaissota, vanhempia kiihoitettiin ja kun veljeskunnat
ajettiin ulos ovesta, tunkeutuivat ne sisään akkunasta sitkeällä
itsepäisyydellä, luottaen iankaikkiseen herkkäuskoisuuteen, jonka he
luulivat kylväneensä ihmiseen. Eivätkö he olleet itse inhimillinen
erehdys, taikausko ja kurja raukkamaisuus ja eikö heillä siis ollut
iankaikkinen valta? Mutta sitä varten täytyi heidän saada edeskinpäin
pitää lapsi hallussaan ja pimittää tulevaisuus, mutta vähitellen
tulevaisuus luikui heidän käsistään lapsen kanssa; se aika oli tullut,
jolloin kirkko virui kuolemaisillaan järjettömien, tieteen kukistamien
opinlauseittensa raunioissa. Totuus oli voittanut, kaikille yhteinen
koulu kasvatti miehiä, joilla oli tietoja ja tahtoa.

Joka päivä Markus huomasi uusia voittoja, järjen ja onnen lisääntymistä.
Hän yksin oli vielä elossa sankarillisesta polvesta, joka oli niin
paljon taistellut ja kärsinyt. Kunnon Salvan oli kuollut ensiksi, neiti
Mazeline ja Mignot olivat seuranneet häntä. Mutta kaikista näistä
kuolemantapauksista oli Markukseen syvimmin koskenut Simonin ja Davidin
kuolema; tuoni oli korjannut heidät melkein samaan aikaan ja rouva Simon
oli lähtenyt hiukan ennen. Kaikki hirveän jutun osanottajat lepäsivät
nyt maan povessa vierekkäin, hyvät ja pahat, sankarit ja rikolliset
iankaikkisessa hiljaisuudessa. Monet lapsista ja lapsenlapsistakin
olivat kuolleet ennen isiä, sillä kuolema jatkoi väsymättä salaperäistä
tointaan, niitti ihmisiä ikäänkuin tehdäkseen hedelmälliseksi maan,
josta toisia ihmisiä kasvaisi. Markus oli muuttanut Jonvillestä ja
asettunut Genevièven kanssa asumaan Mailleboisiin ensimmäiseen
kerrokseen lahjatalossa, joka oli joutunut Simonin lasten, Josefin ja
Sarahin käsiin. Sarah ja hänen miehensä Sébastien asuivat yhä
Beaumontissa, missä jälkimmäinen vielä johti normaalikoulua. Mutta
Josefin, joka oli melkein rampa jaloistaan, oli täytynyt luopua
toimestansa: hänen vaimonsa Louise oli yhtäaikaa eronnut Mailleboisin
koulusta ja molemmat olivat muuttaneet lahjatalon toiseen kerrokseen,
joten perhe jakoi sen keskenään, iloiten siitä että sai yhdessä viettää
vanhuuden hiljaiset hetket, Heistä tuntui kuin eivät he kokonaan olisi
eronneet opetuksesta, he jatkoivat hyvää tehtävää jälkeläistensä kautta,
sillä François ja Thérèse olivat nimitetyt opettajaksi ja
opettajattareksi Mailleboisin kouluun, jossa siis kolme polvea oli
seurannut toisiaan, lastenlapset vanhempien ja isovanhempien jälkeen.

Kaksi vuotta oli tätä onnellista elämää keskinäisessä rakkaudessa
kestänyt, kun onneton tapaus tuotti surua perheelle. François, joka
tähän saakka oli ollut niin hellä vaimolleen Thérèselle, rakastui
kolmenkymmenenneljän vuotiaana hurjasti erääseen kauniiseen tyttöön, se
oli tuollainen mieletön intohimo, joka hävittää miehen elämän. Colette
Roudille oli jo kahdenkymmenenkahdeksan vuotias ja äskettäin kuolleen
sangen jumalisen lesken tytär; ja hänen sanottiin tulleen maailmaan isä
Theodosiuksen, hänen äitinsä entisen rippi-isän toimesta, jota hän
paljon muistutti; hänellä oli munkin kaunismuotoinen pää, veripunainen
suu ja säihkyvät silmät. Leski eli pienestä pääomasta, jota hänen vanhin
poikansa Faustin, kaksitoista vuotta vanhempi kuin sisarensa, oli
suuresti kuluttanut niin että sisar nyt tuli vain niukasti toimeen.
Pieni jäännös mahtavasta klerikaalisesta puolueesta, joka ennen oli
ollut maan herrana, olikin ottanut hänet huolenpitoonsa, ja viimein
hankkinut hänelle paikan Désiraden alueen hoitajana. Isä Crabotin
kuoleman jälkeen oli siitä käyty alinomaa oikeutta ja naapurikunnat
aikoivat nyt ostaa sen ja tehdä siitä Kansantalon, lepopuiston
paraneville sairaille, samallaisen kuin Valmarie, entinen
jesuiittakolleegio, joka jo oli muutettu ihanaksi turvapaikaksi, missä
seudun työmiehenvaimot saivat levätä vaikeiden synnytysten jälkeen.
Colette asui siis yksin Mailleboisissa melkein vastapäätä koulua ja hän
oli hyvin vapaa käytökseltään; hänen silmiensä säihky ja hänen punaisten
huultensa hymy olivat varmaankin paljon vaikuttaneet intohimon puuskaan,
joka riehui Françoisissa.

Kerran sai Thérèse hänet kiinni. Tuskallinen suuttumus valtasi hänet,
sillä isku ei koskenut yksin häntä; eikö isän mielettömyys
vahingoittaisi myös heidän tytärtään Rosea, joka pian täytti kaksitoista
vuotta? Ensin aikoi hän vedota isäänsä ja äitiinsä, Sébastieniin ja
Sarahiin, antaakseen heidän päättää, mitä hänen oli tehtävä. Hän puhui
erosta, hän tahtoi mieluimmin antaa vapauden miehelleen, joka ei enää
rakastanut häntä, vaan valehteli hänelle. Mutta hän oli koko ajan aivan
tyyni, lujamielinen ja järkevä ja hän ymmärsi että tällä kertaa oli
viisainta antaa anteeksi. Markus ja Geneviève puolestaan olivat,
epätoivoissaan tästä epäsovusta, kauan puhuneet Françoisille. Hän
osoitti suurta surua, tunnusti kaikki virheensä ja otti vastaan
ankarimpia nuhteita; mutta kaikessa tässä oli surkeinta hänen
hämmennyksensä ja toivoton ulkonäkönsä, hän pelkäsi silminnähtävästi
joutuvansa uudelleen intohimon valtaan. Markus ei ollut koskaan
tuskallisemmin tuntenut ihmisonnen katoavaisuutta. Ei siis ollut
kylliksi että ihmiset saivat oppia, että heidät johdettiin
oikeudenmukaisuuteen totuuden tien kautta, koska intohimot siitä
huolimatta raastoivat heitä, kiihoittivat heitä toisiaan vastaan
niinkuin kurjia mielettömiä. Koko elämänsä hän oli taistellut
pelastaakseen lapset valistuksen avulla pimeästä vankilasta, jossa isät
olivat kituneet, ja hän luuli antaneensa omaisilleen enemmän onnea
antaessaan sitä muille; ja nyt kohtasi hänen tyttärenpoikansa perhettä
toinen kärsimys: rakkauden ikuinen autuus ja ikuinen tuska! Ihminen ei
saanut ylpeillä opistaan eikä pitää sitä ainoana voimanaan. Täytyi vielä
olla valmis kärsimään, karaista sydämmensä aina uhkaavia suruja vastaan,
eikä saanut uskoa että hyvän tekeminen suojelee pahan haavoista. Turhaan
Markus puhui näin itselleen, ajatteli nöyrästi täytettyä tehtäväänsä,
hän oli siitä huolimatta syvästi suruissaan nähdessänsä kurjan
ihmiskunnan vapaaehtoisesti haavoittavan itsensä kaikkiin okaisiin tien
varrella.

Lupa alkoi ja äkkiä François katosi. Hän näytti odottaneen että pääsisi
irti koulusta ja oli heti lähtenyt Coletten kanssa, jonka akkunat
Isollekadulle päin olivat suljetut. Perhe tahtoi välttää häväistystä ja
kertoi että François, joka oli hiukan heikko, oli erään ystävän kanssa
matkustanut ulkomaille erääseen ilmaparantolaan. Mailleboisissa olivat
kaikki kuin äänettömästä sopimuksesta uskovinaan tähän selitykseen,
myötätuntoisuudesta Thérèseä, hyljättyä vaimoa kohtaan, josta paljon
pidettiin; mutta kaikki tiesivät oikean syyn hänen puolisonsa lähtöön.
Hän oli ihailtava vaikeassa asemassaan, hän ei koskaan ilmaissut
suuttumustaan, salasi kyyneleensä ja pysyi koko ajan arvokkaana. Hän oli
ennen kaikkea hellä ja lohduttava tyttärelleen Roselle, jolta hän ei
pahaksi onneksi voinut salata mitään, mutta jota hän koetti rakastaa
kahden edestä ja jota hän opetti rakastamaan isäänsä tämän vioista
huolimatta.

Kuukausi kului ja onneton Markus kävi häntä joka päivä katsomassa.
Silloin eräänä iltana tapahtui onnettomuus. Rose oli mennyt iltapäiväksi
erään toverinsa luo ja Markus tapasi siis Thérèsen yksin kyyneleitä
vuodattaen. Markus puhui hänelle kauan aikaa koettaen herättää hänessä
toivoa. Oli raskas, rajuilmaa uhkaava ilta ja kun pimeä tuli täytyi
Markuksen lähteä tapaamaan Rosea, joka viipyi pienen toverinsa luona.
Kun hän, kiiruhtaen Genevièvensä luo, koulun takana kulki poikki pienen
pimeän torin, jonka varrella oli Zéphirinin entisen huoneen akkuna,
kuuli hän kumeaa melua, askeleita ja huutoja.

-- Mitä se on? Mitä se on? kysyi hän, kiiruhtaen eteenpäin.

Hänen verensä hyytyi, eikä hän tiennyt mistä syystä. Se oli kuin kaukaa
tuleva kauhu. Vihdoin hän huomasi pimeässä miehen, jonka hän tunsi
Marsoullier nimiseksi, entisen pormestari Philisin serkuksi, joka oli
kirkonvartijana Saint-Martinissa, missä muutamat uskovaiset vielä
elättivät kirkkoherraa.

-- Mitä se on? kysyi hän vielä kerran, kummastuneena kun näki miehen
tekevän liikkeitä ja puhuvan yksinään.

Marsoullier tunsi hänet vuorostaan.

-- En tiedä, herra Froment, änkytti hän itsekin kauhistuneen näköisenä.
Kuljin tästä sivu, tulin Kapusiinitorilta ja silloin kuulin lapsen
puoleksi tukahtuneita huutoja; ja kun kiiruhdin paikalle näin
vilaukselta erään miehen, joka juoksi pakoon ja maassa makasi tämä pieni
tyttö... Silloin huusin minäkin.

Markus eroitti todella maassa vaalean ja liikkumattoman olennon. Hänessä
heräsi epäluulo: eikö Marsoullier itse ollut aikonut tehdä pahaa
lapselle? Etenkin kun hän miehen kädessä huomasi jotain valkeaa,
nenäliinan.

-- Mikä nenäliina teillä on kädessä? kysyi hän vielä.

-- Löysin sen uhrin vierestä. Mies tahtoi varmaankin tukahuttaa lapsen
huudot ja pudotti sen sitten paetessaan.

Markus ei kuunnellut enää. Hän oli nopeasti kumartunut tarkastamaan
pientä olentoa ja äkkiä huudahti hän kauhean tuskan valtaamana.

-- Rose! meidän pieni Rosemme!

Uhri oli sama suloinen tyttö, joka kymmenen vuotta sitten Luciennen
kantamana oli ojentanut kukkavihon Simonille. Hän oli tullut vielä
kauniimmaksi ja suloisemmaksi, hänellä oli kuultavan valkeat, hymyilevät
kasvot, pienet kuoppaset poskissa ja hienot, vaaleat, vallattomat
kiharat. Oli helppo arvata kuinka rikos oli tapahtunut: lapsi oli pimeän
tultua palannut kotiin aution torin kautta: joku ilkiö oli hyökännyt
hänen päälleen, mutta kuullessaan jonkun tulevan, pelästynyt ja jättänyt
uhrinsa siihen. Rose makasi siinä pyörtyneenä, liikkumattomana kuin
kuollut, puettuna valkeaan, vaaleanpunakukkaiseen juhlaleninkiin, jonka
äiti oli antanut hänen panna päälleen, kun hän meni pientä toveriaan
tervehtimään.

-- Rose, Rose! huusi Markus epätoivoissaan. Miksi et vastaa minulle,
kultaseni? Yksi sana, sano minulle yksi ainoa sana!

Hän hyväili lasta varovaisesti, peläten että hän alkaisi taas huutaa,
uskaltamatta vielä nostaa häntä. Hän puhui itsekseen:

Hän on vaan pyörtynyt, minä kuulen hänen hengittävän. Mutta luulen että
joku jäsen on katkennut... Oh, onnettomuus seuraa meitä, meitä on taas
kohdannut hirveä kärsimys.

Sanomaton kauhu valtasi hänet, hänestä tuntui kuin hirveä menneisyys
olisi alkanut uudelleen. Tässä, lähellä tuota huonetta, jossa hurja
Gorgias oli raiskannut ja tappanut pikku Zéphirinin, tapasi hän
tyttärenpoikansa tyttären, rakkaan Rosensa, lumoavan kahdentoista
vuotiaan pienen naisen samoin rääkättynä, haavoitettuna ja hänet oli
pelastanut ainoastaan sattumalta saapunut ohikulkija. Kuka oli nyt
tehnyt tämän kamalan rikoksen ja mitä uusia kärsimyksiä siitä seuraisi?
Ikäänkuin häikäisevän salaman valossa näki hän tällä kauhealla hetkellä
koko elämänsä, hän eli uudelleen kaikki taistelunsa ja kärsimyksensä.

Marsoullier seisoi sillä välin paikallaan nenäliina kädessä. Hän pisti
sen vihdoin taskuunsa hyvin hämmentyneen näköisenä, ikäänkuin hän ei
olisi sanonut kaikkea ja toivonut hartaasti ettei olisi sinä iltana
kulkenut torin yli.

-- On parasta että emme jätä häntä tähän kauemmaksi, herra Froment,
sanoi hän vihdoin. Te ette ole kyllin vahva, mutta jos tahdotte niin
kannan hänet äitinsä luo, joka asuu muutaman askeleen päässä.

Markuksen täytyi suostua. Hän seurasi kirkonvartijaa, joka oli hiljaa
nostanut Rosen vahvoilla käsillään, herättämättä häntä tainnoksista.
Näin saavuttiin äiti raukan luo; se oli sydäntä särkevää kun hänen rakas
Rosensa, hänen ainoa ilonsa kannettiin kotiin tunnottomana,
kalmankalpeana ja kauniit hiukset valloillaan. Vaalea puku oli
repaleina, ja irtirevittyjä hiussuortuvia oli jäänyt pitsikaulukseen.
Taistelu oli varmaankin ollut hirveä, sillä nyrkkiin puristetuissa
käsissä oli mustelmia ja oikea käsivarsi riippui hervotonna kuin
katkennut.

Thérèse oli pois suunniltaan ja toisti lakkaamatta kyynelten
tukahuttamalla äänellä:

-- Rose, oma pieni Roseni! he ovat tappaneet pienen Roseni!

Turhaan Markus huomautti hänelle että lapsi hengitti, ettei hänen
päällään ollut ainoatakaan veripisaraa. Marsoullier oli pannut tyttösen
vuoteelle. Yhtäkkiä hän aukaisi silmänsä ja katsoi ympärilleen
sanomattoman kauhun ilme silmissään. Sitten hän sopersi, väristen:

-- Oi, äiti, äiti, ota minut, kätke minut, minä pelkään.

Thérèse vaipui istumaan vuoteen reunalle nähdessään hänen jälleen
heräävän, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja painoi hänet rintaansa
vasten, niin liikutettuna ettei kyennyt sanaakaan lausumaan. Markus
pyysi paikalla olevan apuopettajattaren menemään lääkäriä noutamaan ja
alkoi sitten kysellä lapselta tahtoen heti päästä selville asiasta:

-- Kultaseni, mitä sinulle on tapahtunut, voitko kertoa sen meille?

Rose katsoi häneen hetken ikäänkuin tunteakseen ja sitten hänen
peljästyneet silmänsä taas kääntyivät tarkastamaan huoneen pimeitä
nurkkia.

-- Minä pelkään, minä pelkään, isoisä!

Markus alkoi uudestaan varovasti kysellä, rauhoitettuaan häntä ensin.

-- Eikö kukaan tullut saattamaan sinua palatessasi ystäväsi luota?

-- Minä itse en antanut kenenkään tulla. Heidän talonsa oli niin
lähellä, minulla oli vain muutama askel kuljettavana, sitäpaitsi olimme
leikkineet liian kauan, enkä tahtonut enää viivytellä.

-- Sinä siis juoksit kotiinpäin, kun joku hyökkäsi päällesi. Niinhän se
oli, kultaseni?

Mutta lapsi alkoi taas kauhistuneena vapista, eikä vastannut enää.
Markuksen täytyi toistaa kysymys.

-- Joku hyökkäsi päällesi?

-- Niin, niin, joku, sopersi hän vihdoin.

Markus salli hänen hetken rauhoittua, silitti kevyesti hänen hiuksiaan
ja suuteli häntä otsalle.

-- Ymmärräthän että sinun tulee kertoa meille kaikki... Sinä tietysti
huusit ja ponnistit vastaan. Mies tahtoi sulkea suusi ja paiskasi sinut
sitten maahan.

-- Oi, isoisä, kaikki tapahtui niin nopeasti! Hän tarttui minun
käsivarsiini ja puristi niitä. Hän tahtoi varmaankin saada minut aivan
pyörryksiin, viedäkseen minut pois selässään. Se koski niin että luulin
kuolevani ja sitten kaaduin maahan, enkä muista enempää.

Markus tunsi suurta huojennusta, hän oli nyt vakuutettu että lasta ei
oltu häväisty, koska Marsoullier sanoi rientäneensä paikalle huudot
kuullessaan. Hän teki vielä viimeisen kysymyksen:

-- Tuntisitko miehen, jos näkisit hänet?

Väristys valtasi taas Rosen ruumiin, hänen silmiinsä tuli kauhistunut
ilme, ikäänkuin hirveä näky olisi pienimmästäkin muistosta kohonnut
hänen eteensä. Sitten hän peitti kasvot käsillään ja vaipui itsepäiseen
äänettömyyteensä. Koska hän ei huutanut vaikka hänen katseensa olivat
kiintyneet Marsoullieriin, sai Markus ainakin varmuuden siitä että oli
erehtynyt, luullessaan häntä syylliseksi. Mutta hän tahtoi kuitenkin
kuulustella tätä vuorostaan, sillä jos hän oli puhunut totta, jos hän
oli vain sattumalta kulkenut ohi ja rientänyt paikalle, tiesi hän ehkä
vielä jotain.

-- Te näitte siis miehen pakenevan. Ehkä tuntisitte hänet jos näkisitte?

-- Oh, herra Froment, sitä en luule. Hän juoksi ohitseni, mutta oli jo
pimeä. Ja sitäpaitsi olin niin hämmentynyt.

Mutta kirkonvartija, joka vielä ei ollut oikein tointunut, puhui hiukan
liikaa.

-- Luulen sentään että hän ohikulkiessaan sanoi jotakin... "Pöllö!"

-- Mitä? "Pöllö!" kysyi Markus suuresti kummastuneena. Miksi olisi hän
sanonut teille niin?

Mutta Marsoullier, suutuksissaan siitä että oli maininnut tämän
yksityisseikan ja ymmärtäen kuinka vaarallinen pieninkin tunnustus
saattoi olla, kiirehti ottamaan takaisin sanansa.

-- En tiedä mitään varmasti, hän vain mutisi itsekseen... Ei, ei, en
minä häntä tuntisi.

Kun Markus tahtoi häneltä nenäliinaa, otti hän sen hiukan
vastahakoisesti taskustaan ja pani sen pöydälle. Se oli sangen
tavallinen nenäliina, tuollaisia, joissa on koneella kirjailtu punainen
nimikirjain. Kysymyksenalaisessa oli kirjain F. ja tieto oli jotakuinkin
merkityksetön sillä samallaisia käytettiin tusinoittain ja niitä myytiin
kaikissa kaupoissa.

Thérèse kietoi taas kätensä Rosen ympäri ja syleili häntä sydämmellisen
hellästi.

-- Lääkäri saapuu pian, aarteeni, en tahdo liikuttaa sinua ennenkuin hän
on täällä... Ei se ole vaarallista. Koskeeko sinuun kovin, sano?

-- Ei kovasti, äiti... Käsivartta vain polttaa ja olkapäätä painaa niin
raskaasti.

Thérèse kyseli yhä häneltä matalalla äänellä, sillä tuo salaperäinen
väkivallanteko oli saattanut hänet pois suunniltaan. Mitä oli tuo mies
tahtonut, mitä oli hän tehnyt, minkä vuoksi oli hän hyökännyt lapsen
kimppuun. Mutta joka kysymyksestä joutui Rose yhä enemmän hämilleen,
sulki silmänsä ja painoi päänsä syvemmälle patjoihin, ikäänkuin olisi
tahtonut päästä näkemästä ja kuulemasta. Erittäinkin vapisi hän, kun
hänen äitinsä itsepintaisesti kysyi häneltä, eikö hän tiennyt kuka mies
oli, eikö hän voisi tuntea häntä. Ja yht'äkkiä purskahti hän
suonenvedontapaiseen itkuun, ja hän tunnusti kaikki, puoleksi pois
suunniltaan huusi hän korkealla läpitunkevalla äänellä, vaikka hän luuli
kuiskaavansa sitä äitinsä korvaan:

-- Oh, äiti, äiti, minä olen niin onneton! Minä tunsin hyvin hänen, se
oli isä, joka odotti minua ja syöksyi minun päälleni.

Thérèse nousi hämmästyneenä.

-- Sinun isäsi! Mitä sanot sinä onneton lapsi?

Markus oli kuullut sen, sekä myöskin Marsoullier.

Hän lähestyi lasta osoittaen suurinta epäilystä.

-- Sinun isäsi! Se on mahdotonta... Kas niin, kultaseni, sen sinä olet
uneksinut.

-- Ei, ei, isä odotti minua koulun takana, minä tunsin hänet aivan hyvin
parrasta ja lakista... Hän koetti ottaa minut, ja kun minä en antanut
hänen viedä pois itseäni, heitti hän minut maahan ja väänsi poikki
käsivarteni.

Hän pysyi itsepäisesti kiinni kertomuksessaan, todistusten
mitättömyydestä huolimatta. Mies ei ollut virkkanut sanaakaan, Rose
puhui koko ajan vain parrasta ja lakista, sillä hän ei muistanut mitään
muuta, ei edes kasvoja, jotka pimeys oli kätkenyt. Mutta se oli hänen
isänsä. Tämä ajatus näkyi painajaisen tavoin vaivaavan häntä ja oli ehkä
saanut alkunsa siitä että hän näki äitinsä niin paljon kärsivän
uskottoman miehensä lähdettyä.

-- Se on mahdotonta, se on mieletöntä! toisti Markus sillä koko hänen
järkensä nousi tuota selitystä vastaan. Jos François olisi tahtonut
viedä tytön mukanaan, miksi hän olisi rääkännyt, melkein tappanut häntä.
Thérèsekin oli aivan tyyni ja varma.

-- François ei kykene sellaiseen tekoon. Hän on voinut tuottaa minulle
paljon surua, mutta minä tunnen hänet ja olen puolustava häntä jos
tarvitaan... Sinä olet erehtynyt, Rose raukkani.

Hän otti nenäliinan, joka oli jäänyt pöydälle ja alkoi tarkastaa sitä,
eikä voinut pidättää tuskallista vavahdusta, sillä hän tunsi nenäliinan,
hän oli itse ostanut tusinan sellaisia, isolla F-kirjaimella
varustettuja, Landois sisarusten kaupasta Isonkadun varrella. Hän
aukaisi heti piironginlaatikon, siellä oli vielä kymmenen samallaista
nenäliinaa, François oli saattanut ottaa kaksi niistä mukaansa
paetessaan. Mutta hän hillitsi kauhun, joka oli vallannut hänet ja sanoi
yhtä varmasti ja tyynesti:

-- Nenäliina saattaisi todella olla hänen... Mutta vähät siitä, se ei
ole hän, en koskaan usko että hän on syyllinen.

Tämä tapaus näytti saattaneen Marsoullierin aivan ymmälle. Hän pysyi
syrjemmällä, eikä näyttänyt tietävän kuinka poistua noiden murheellisten
ihmisten luota; kuullessaan lapsen kertomuksen jäi hän seisomaan silmät
selällään ja nenäliinan tunteminen nosti silminnähtävästi hänen
hämmästyksensä korkeimmilleen. Kun lääkäri vihdoin saapui
apuopettajattaren mukana, käytti hän tilaisuutta pujahtaakseen
huoneesta. Markus meni ruokahuoneeseen odottamaan lääkärin tutkimuksen
tulosta. Rosen oikea käsi oli todella poikki, mutta luunmurto ei
osoittanut mitään huolestuttavia oireita ja paitsi mustelmia ranteissa
sekä muutamia ruhjevammoja, ei hänessä näkynyt mitään muita väkivallan
merkkejä. Enin peljättävä oli se hermotäristys, joka hänen ikäisillään
tytöillä oli niin ankara. Lääkäri läksi vasta tunnin kuluttua,
asetettuaan paikalleen taittuneen jäsenen ja nähdessään lapsen vaipuneen
syvään uneen.

Markus oli sillävälin lähettänyt sanan vaimolleen ja tyttärelleen,
Genevièvelle ja Louiselle että eivät tulisi levottomaksi kun hän ei
palannut. He saapuivat heti kauhistuneina ja epätoivoissaan
tapahtumasta, joka muistutti heillekin tuosta vanhasta hirveästä
jutusta. Thérèse tuli heidän luokseen ja pidettiin pieni
perheneuvottelu, samalla kun kaikki kolme tarkasti kuuntelivat
avonaisella ovella heräisikö pieni sairas. Markus puhui kauan ja
kuumeentapaisesti. Miksi olisi François ryhtynyt moiseen tekoon? Hän oli
saattanut antautua mielettömän intohimon valtaan, paetessaan Coletten
kanssa, mutta hän oli aina ollut hellä isä, hänen vaimollansakaan ei
ollut mitään valittamista miehensä käytöksestä häntä kohtaan, se oli
aina ollut arvokas, melkein kunnioittava. Mikä vaikutin olisi sitten
saanut hänet siihen? Ei voinut ajatellakaan että hänet, yksinäisessä
piilopaikassaan, missä hän eli rakastajattaren kanssa, olisi äkkiä
vallannut halu saada takaisin tyttärensä; ja minne hän olisi sitten
pannut lapsen? Ja jos otaksuikin että vaikuttimena oli saattanut olla
julma halu tuottaa lisää surua vaimolle riistämällä häneltä tämän ainoan
lohdutuksen, niin oli mahdotonta ajatella että isä, sen sijaan että
aivan yksinkertaisesti olisi vienyt tytön mukanaan, olisi pahoinpidellyt
ja haavoittanut häntä ja sitten heittänyt hänet pyörtyneenä paikalle!
Ei, ei! Rosen väitöksistä ja nenäliinan tuntemisesta huolimatta,
François ei ollut syyllinen, se oli siveellisesti mahdotonta, järki
sanoi sen varmemmin kuin todistukset. Mutta ajatellessaan tätä uutta,
vaikeaa arvoitusta, tätä totuutta, joka taas oli esiinurkittava ja
tiedoksi annettava, sitten kun se ensin oli vapautettu salaperäisestä
hämärästä, Markus ei salannut levottomuuttaan ja pelkoaan, sillä hän
ymmärsi hyvin että koko Maillebois jo seuraavana päivänä innokkaasti
puhuisi asiasta, josta Marsoullier tietysti kertoisi kaikille. Kaikki
tosiasiat näyttivät syyttävän Françoisia, kääntyisikö yleinen mielipide
häntä vastaan, niinkuin muinoin hänen isoisäänsä Simonia, juutalaista
vastaan? Ja kuinka häntä siinä tapauksessa oli puolustettava, kuinka oli
ehkäistävä entinen hirveä vääryys uudistumasta?

-- Se minua kuitenkin rauhoittaa, sanoi hän vihdoin, että ajat ovat
muuttuneet. Meillä on nyt edessämme uusi valistunut ja vapautunut kansa,
ja pettyisin suuresti elleivät kaikki auttaisi meitä totuuden
etsimisessä.

Syntyi hiljaisuus. Thérèse sanoi päättäväisesti, vaikka vielä hiukan
vapisevalla äänellä:

-- Olette oikeassa, isoisä, meidän täytyy ennen kaikkea saada
todistetuksi Françoisin viattomuus, jota en epäile pahimmista
syytöksistä huolimatta. Minä unohdan, että hän on tuottanut minulle
paljon surua, ja luottakaa minuun, minä autan teitä kaikin voimin.

Geneviève ja Louise nyökäyttivät myöntävästi.

-- Oi lapsiraukka! mumisi jälkimmäinen. Seitsemän vuotiaana hän
heittäysi kaulaani ja huudahti: "Pikku äiti, minä pidän sinusta niin
kovasti!" Hän on hellä ja intohimoinen luonne, jolle täytyy antaa paljon
anteeksi.

-- Niin, sanoi Geneviève vuorostaan, ei pidä koskaan olla toivotonna
helläluonteisten ihmisten suhteen. Heillä saattaa olla suuria vikoja,
mutta rakkaus tasoittaa ne.

Seuraavana päivänä oli, kuten Markus oli aavistanut, suuri hämminki
Mailleboisissa. Ei puhuttu muusta kuin lapsenryöstön yrityksestä,
haavoitetusta tytöstä, joka syytti isäänsä ja ohikulkijan löytämästä
nenäliinasta, jonka äiti oli tuntenut. Marsoullier kertoi jutun
jokaiselle, joka vaan tahtoi kuulla -- koristellen sitä hiukan, hän kun
oli nähnyt kaikki. Marsoullier ei ollut mikään ilkeä ihminen, vaan
turhamainen ja pelkuri, joka nautti siitä että oli tullut yhtäkkiä
kuuluisaksi henkilöksi, mutta salaa pelkäsi ikävyyksiä jos juttu
kääntyisi pahaan päin. Hän oli uskonnollisen Philisin sisarenpoika ja
eli kirkonvartijan toimesta, josta nyt oli sangen pieni palkka, kun yhä
pienempi uskovaisten joukko ylläpiti St. Martinin kirkkoa; sanottiin
hänen olevan vapaa-ajattelijan vaan syövän ulkokultaisuuden leipää, kun
ei muuten voinut ansaita sitä itselleen. Mutta viimeiset
kirkollismieliset, jotka maksoivat hänelle palkan, tappiostaan ja kirkon
rappiotilasta katkeroituneet katolilaiset valtasivat heti hänen
juttunsa, tahtoivat panna sen kiertämään, käyttääkseen hyväkseen tuota
sopivaan aikaan sattunutta häväistystä, jonka Jumala varmaankin oli
lähettänyt. He eivät olleet uskaltaneet toivoakaan näin hyvää
tilaisuutta uuden taistelun alkamiseksi, nyt oli otettava vaari tästä
sallimuksen lahjasta ja tehtävä viimeinen ponnistus. Taas nähtiin
mustien kaapujen hiipivän pitkin katuja, vanhain naisten kuljettavan
kaikkialle eriskummallisia juttuja. Eräs tuntematon henkilö sanoi
tavanneensa Françoisin kysymyksessä olevana iltana kahden muun
naamioidun miehen, luultavasti vapaamuurarin, seurassa. Vapaamuurarit
tarvitsivat, niinkuin kaikki tiesivät, "mustaa messuaan" varten nuoren
tytön verta, ja nyt oli François arvanheitolla pakoitettu uhraamaan oman
tyttärensä veren. Eikö tämä selittänyt kaikkea, lahkolaisen raakaa
julmuutta, luonnotonta murhaa? Mutta järjettömän jutun keksijät eivät
saaneet mitään sanomalehteä painattamaan sitä, niin että heidän täytyi
itsensä levittää sitä rahvaan keskuudessa. Samana iltana oli se jo
kiertänyt koko kaupungin, siitä puhuttiin jo Jonvillessä, Moreuxissa ja
kaikissa naapurikunnissa. Valhe oli kylvetty, nyt tarvitsi ainoastaan
odottaa myrkytettyä satoa, joka kasvaisi kansan tietämättömyydestä.

Mutta Markus oli ollut oikeassa, ajat olivat muuttuneet. Kaikkialla
vastattiin typerään juttuun ivallisilla olkapäänkohautuksilla. Siihen
aikaan, jolloin ihmiset olivat kuin pieniä lapsia ja halusivat kuulla
satuja, saattoi sellainen käydä laatuun. Nyt tiedettiin enemmän eikä
umpimähkään uskottu enää moista juttua. Kaikkein ensiksi saatiin tietää
ettei François ollut vapaamuurari. Toiseksi kukaan ei ollut nähnyt
häntä, tuntui varmalta että hän oli jossain kaukana tuon Coletten
kanssa, joka oli kadonnut Mailleboisista samaan aikaan kuin hänkin.
Kaikenlaiset muutkin syyt puhuivat hänen viattomuutensa puolesta ja koko
seutu oli samaa mieltä hänestä kuin omaisetkin: intohimoinen mies, joka
oli saattanut tulla mielettömän rakkauden saaliiksi, mutta hellä isä,
joka ei voinut pahoinpidellä tytärtään. Kaikki ihmiset antoivat hänestä
edullisia lausuntoja, hänen oppilastensa vanhemmat kertoivat hänen
lempeydestään, naapurit todistivat kuinka hellä hän oli vaimolleen,
hairahduksensakin aikana. Ja kuitenkin olisi yleinen mielipide voinut
saada tukea Rosen nimenomaisesta syytöksestä, nenäliinasta ja
Marsoullierin lukemattomia kertoja toistamasta kertomuksesta; se oli
kiihoittava salaisuus, jännittävä kysymys, joka vaati ratkaisua
jokaiselta, joka kykeni ajattelemaan ja arvostelemaan. Jos François ei
ollut oikea syyllinen, vaikka siltä näytti, niin oli se joku toinen, ja
kuka se oli, kuinka oli hänet löydettävä?

Sillaikaa kun oikeus teki tehtäväänsä ja tutki asiaa, saatiin nähdä uusi
ilmiö, kansa itse auttoi sitä, koetti sanoa kaikki mitä se tiesi, kaikki
mitä se oli nähnyt, kuullut ja ymmärtänyt. Ihmisillä, jotka nyt olivat
saaneet sivistystä, oli ikäänkuin yleinen oikeuden tarve, he pelkäsivät
että joku erehdys taas saattaisi tapahtua. Eräs Bongard tuli itsestään
todistamaan että hän samana iltana, jona ilkityö tapahtui, oli nähnyt
pormestarinviraston edustalla pelästyneen näköisen miehen, joka näytti
tulevan Kapusiinitorilta, eikä se ainakaan ollut François. Eräs Doloir
toi piipunnysän, jonka hän oli löytänyt kahden katukiven välistä koulun
takapuolelta, huomauttaen samalla että se oli voinut pudota
lapsenryöstäjän taskusta ja että François ei polttanut. Eräs Savin
kertoi kuulleensa kahden vanhan rouvan keskustelun, josta hän oli
päättänyt että syyllinen oli etsittävä Marsoullierin tuttavien joukosta,
sillä tämä oli puhunut liikaa muutamille uskovaisille ystävättärilleen.
Mutta etenkin Landoisin sisarukset, joilla oli kauppa Isonkadun varrella
olivat erittäin ymmärtäväisiä ja toimeliaita. He olivat neiti Mazelinen
entisiä oppilaita, samoin kuin kaikki muutkin totuutta harrastavat
vapaaehtoiset todistajat olivat maallikko-opettajien, Markuksen,
Joulicin tai Josefin kasvattamia. Landoisin sisarukset katsoivat
kirjoistaan kelle he olivat myyneet samanlaisia nenäliinoja kuin se,
jota mies turhaan oli koittanut käyttää suukapulana. He löysivät sieltä
aivan oikein Françoisin nimen; mutta vähän alempana, kaksi päivää
myöhemmin oli merkitty Faustin Roudillen, Coletten veljen nimi. Ja se
oli pieni viittaus, ensimmäinen säde, josta valo oli syntyvä.

Faustin oli juuri kaksi viikkoa sitten jäänyt paikatta. Maillebois oli,
sovittuaan naapurikuntien kanssa, vihdoinkin ostanut komean Désiraden
maatilan, perustaakseen sinne Kansantalon, äärettömän kävelypuiston,
johon pääsisivät kaikki lähiseutujen työmiehet. Sen sijaan että joku
veljeskunta, niinkuin isä Crabot oli toivonut, olisi muuttanut tähän
ihanaan paikkaan, näiden kuninkaallisten puiden varjoon, näiden
lorisevien suihkulähteiden ja valkeitten marmorikuvapatsaitten joukkoon,
saivatkin rahvaaseen kuuluvat kihlautuneet parit, nuoret äidit lapsineen
ja lepoa kaipaavat vanhukset nauttia niiden ihanuudesta ja loistosta.
Entinen vartija Faustin, viimeisten klerikaalisten käskyläinen, oli siis
lähtenyt pois linnasta ja hänet nähtiin katkerana ja kiukkuisena
kiertelevän Mailleboisin katuja, puhuen etenkin kovin kiukkuisesti
sisarestaan Colettesta, jonka harha-askel muka tuotti hänelle häpeää.
Tätä äkillistä ankaruutta ihmeteltiin hiukan, sillä kaikki tiesivät että
sisar ja veli tähän saakka olivat olleet erinomaisessa sovussa ja että
jälkimmäinen oli lainannut edelliseltä aina kun tällä oli rahoja.
Olivatko he todella joutuneet riitaan, oliko Faustin ehkä suuttunut
siitä että Colette oli kadonnut juuri hänen jäädessään ilman paikkaa?
Vai teeskentelikö hän vain, oliko hän yhä sovussa sisarensa kanssa,
tunsi hänen lymypaikkansa, teki salaa työtä hänen hyväkseen? Nämä seikat
olivat vielä aivan hämärät, mutta Landoisin sisarusten keksintö, joka
johti huomion Faustiniin, asetti kuitenkin kaikki hänen tekonsa ja
sanansa päivänvaloon. Yhdessä viikossa oli tutkinto huomattavasti
edistynyt.

Ensiksikin oli Bongardin todistus tullut vahvistetuksi, useat henkilöt
muistivat nyt nähneensä hänet Isollakadulla ja levottomana kääntyvän
taakseen katsomaan ikäänkuin tahtoen tietää mitä koulun luona tapahtui;
ja se oli todella hän, vastaantulijat sanoivat tunteneensa hänet. Sitten
Doloirin löytämä piipunnysä näytti olevan hänen, useat ihmiset sanoivat
nähneensä sen hänellä. Ja vihdoin keskustelu, jonka Savin oli kuullut,
tuo otaksuminen että miehen ja Marsoullierin välillä oli joku yhdysside,
olisi toteutunut siinä tapauksessa että Faustin ja mies olisivat olleet
sama henkilö sillä kirkonpalvelija ja Désiraden entinen vartija olivat
sangen läheisiä tuttuja. Se oli ratkaiseva tosiasia, seurattava jälki,
joka varmaankin johtaisi totuuteen. Markus, joka jännityksellä seurasi
tutkintoa, ymmärsi sen heti. Hän ottikin toimekseen Marsoullierin
kuulustelemisen; häntä kummastutti nyt suuresti viimemainitun käytös
silloin kun hän oli tavannut hänet uhrin vieressä miehen paettua. Hän
muisti kuinka hämillään ja levoton hän oli ollut ja kuinka
vastahakoisesti hän antoi nenäliinan: hän muisti kuinka hän hämmästyi
kun Rose oli syyttänyt isäänsä ja kun Thérèse oli ottanut laatikosta
samanlaisia nenäliinoja. Sitten hänen mieleensä muistui etenkin sana:
"Pöllö!" jonka mies oli ärjäissyt kirkonvartijalle ja jonka tämä
hämmennyksissään oli kertonut. Kaikki selvisi äkkiä, se oli ystävän
haukkumasana ystävälle, jonka sopimaton tulo pilasi kaikki. Ja Markus
meni Marsoullierin luo.

-- Tiedättehän, ystäväni, että mitä raskauttavimpia todistuksia on
kerääntynyt Faustinia vastaan, hänet vangitaan epäilemättä tänä iltana.
Ettekö pelkää sekaantuvanne juttuun?

Kirkonvartija kuunteli äänettömänä ja pää kumarassa kun Markus luetteli
kaikki todistukset.

-- Kas niin, myöntäkää pois että tunsitte hänet?

-- Kuinka olisin voinut hänet tuntea, herra Froment, hänellä ei ole
partaa ja hän käyttää lakkia, mutta tuo mies oli parrakas ja hänellä oli
pieni, pyöreä huopahattu.

Samat huomiot oli Rosekin tehnyt, eikä niitä vielä voitu selittää.

-- Oh, hän oli voinut hankkia itselleen valeparran ja hatun. Hän puhui
sitä paitsi, senhän olette itse sanoneet minulle. Te tunsitte hänet
aivan varmaan äänestä kun hän huusi teille: "Pöllö!"

Marsoullier nosti jo kätensä väittääkseen vastaan ja vannoakseen ettei
mies ollut sanonut sanaakaan. Mutta hän ei voinut tehdä sitä, kun
Markuksen kirkas katse oli niin tutkivasti kiintynyt häneen. Ja kunnon
mies, joka hän oikeastaan oli, alkoi joutua hämilleen eikä uskaltanut
enää tehdä huonoa tekoa typerästä turhamaisuudesta.

-- Minä olen tietysti, jatkoi Markus, ottanut selkoa teidän suhteistanne
häneen, minä tiedän että usein tapasitte toisenne ja että hänen oli
tapana kutsua teitä pöllöksi kun teidän epäilyksenne suututtivat häntä.

-- Se on totta, myönsi Marsoullier, hän kutsui minua pöllöksi eikä se
ollut ollenkaan hauskaa.

Ja kun Markus enemmän ahdisti häntä, pyysi häntä oman etunsa vuoksi
huojentamaan omaatuntoaan, ellei hän tahtonut saattaa oikeutta siihen
luuloon että hänkin oli syyllinen, antoi hän vihdoin myöten yhtä paljon
pelosta kun totuudenrakkaudesta.

-- Olkoon menneeksi, herra Froment, minä tunsin hänet... Kukaan muu kuin
hän ei voi huutaa minulle "pöllö" sellaisella äänellä. Hän on sanonut
sen minulle siksi monta kertaa että en voi erehtyä... Hänellä oli aivan
varmaan valeparta, jonka hän juostessaan otti pois ja pisti taskuunsa
koska ihmiset, jotka sitten tapasivat hänet Isonkadun kulmassa, näkivät
hänet sellaisena kuin hän tavallisesti on, ilman partaa, mutta
huopahattu päässä.

-- Tiesinhän että te olette kunnon mies.

-- Kunnon mies kuinkas muuten... Nähkääs, herra Froment, minä olen herra
Joulicin entinen oppilas; ja kun opettaja on sanonut että pitää rakastaa
totuutta, ei se koskaan mene mielestä. Jos tahtoo valehdella niin koko
olento nousee vastustamaan. Ja kun osaa vähänkin käyttää järkeään on
mahdotonta uskoa kaikkia niitä tyhmyyksiä, jotka kaupungilla
liikkuvat... Sentähden minä olinkin aivan levoton, aivan onneton tuon
ikävän jutun tähden. Mutta minähän olen kurja raukka, minulla on vain
tuo kirkonvartijan paikka, josta saan elatukseni, asemani pakoitti minut
sanomaan niinkuin enoni Philisin entiset ystävät.

Hän keskeytti puheensa, tehden toivottoman liikkeen ja suuret kyyneleet
täyttivät hänen silmänsä.

-- Nyt olen mennyttä miestä, he ajavat minut ulos kuolemaan nälkään
kadulle.

Markus rauhoitti häntä luvaten hankkia hänelle jonkun paikan. Sitten hän
kiiruhti kotiin ilmoittamaan Thérèselle käyntinsä tuloksen, tuon
ratkaisevan todistuksen, joka täydellisesti osoitti Françoisin
viattomuuden. Kaksi viikkoa oli Thérèse istunut Rosen vuoteen vieressä,
yhä vahvasti vakuutettuna miehensä viattomuudesta, mutta suruissaan
siitä että ei ollut saanut mitään tietoja hänestä, vaikka kaikissa
sanomalehdissä puhuttiin huomiota herättävästä ilkityöstä; nyt kun lapsi
jo alkoi olla terveempi ja nousta vuoteestaan, näytti hän tulevan yhä
alakuloisemmaksi ja liikkui äänettömänä ja surumielisenä autiossa
kodissaan. Mutta samana iltana, juuri kun Markus iloisesti kertoi
hänelle keskustelusta Marsoullierin kanssa, säpsähti hän äkkiä, hän näki
Françoisin astuvan sisään. Nyt seurasi liikuttava kohtaus, vaikka sanat,
jotka lausuttiin, olivat yksinkertaiset.

-- Etkö ole luullut minua syylliseksi, Thérèse?

-- En François, sen vannon sinulle.

-- Tänä aamuna en vielä tiennyt mistään synkässä yksinäisyydessäni,
mutta silloin satuin katsomaan erääseen vanhaan sanomalehteen... Riensin
heti tänne. Kuinka voi Rose?

-- Hän voi hyvin, hän on tuolla huoneessa.

François ei ollut uskaltanut syleillä Thérèsea. Tämä seisoi hänen
edessään suorana ja vakavana, syvästä mielenliikutuksesta huolimatta.
Silloin Markus nousi ja tarttui tyttärenpoikansa käsiin, lukien
surullisen tarinan hänen kalpeista ja kyynelten uurtamista kasvoistaan.

-- Kas niin, poika raukkani, sano minulle kaikki.

Ja François kertoi avomielisesti ja muutamin vapisevin sanoin
mielettömyydestään. Hän kuvasi äkillisen lähtönsä Mailleboisista
Coletten seurassa, joka teki hänet hulluksi; heidän piilopaikkansa
Beaumontissa, eräässä kaukaisessa kaupunginosassa, pienen huoneen, josta
he tuskin hetkeksikään poistuivat; kuinka he olivat eläneet kaksi
viikkoa sulkeutuneina tuohon huoneeseen, alituisten raivokkaiden
kohtausten, tuon vallattoman raivottaren hurjien päähänpistojen,
nuhteiden, kyynelten ja lyöntienkin seuratessa toisiaan. Sitten oli
Colette äkkiä paennut viimeisen kohtauksen jälkeen, jolloin hän oli
heittänyt huonekaluja Françoisin päälle. Siitä oli nyt kolme viikkoa,
hän oli ensin odottanut ja sitten hän oli ikäänkuin hautautunut tähän
yksinäiseen huoneeseen, epätoivon ja tunnonvaivojen valtaamana,
uskaltamatta ajatella kuinka hän palaisi Mailleboisiin, vaimonsa luo,
jota hän sanoi koko ajan rakastaneensa, silloinkin kun mieletön intohimo
raivosi hänessä.

Hänen puhuessaan oli Thérèse kääntänyt pois päänsä, seisoen yhä
liikkumattomana; kun François vaikeni virkkoi hän:

-- En tahdo tietää mitään siitä... Minä ymmärrän ainoastaan että olet
tullut takaisin vastataksesi syytöksiin, joita on tehty sinua vastaan.

-- Oh, huomautti Markus lempeästi, niitä syytöksiä ei enää ole olemassa.

-- Olen tullut katsomaan Rosea, selitti François, ja sanon vielä kerran
että olisin tullut seuraavana päivänä, jos olisin tietänyt asiasta.

-- Se on hyvä, sanoi Thérèse. En estä sinua menemästä tytärtäsi
katsomaan, hän on tuolla, astu sisään.

Silloin syntyi omituinen kohtaus, jota Markus seurasi henkeään
pidätellen. Rose istui nojatuolissa, käsi sidottuna, lukien jotain
kirjaa. Oven auetessa hän nosti päänsä ja hänen huuliltaan kuului
vapiseva huudahdus, johon sekaantui sekä pelkoa että iloa.

-- Oi! isä!

Hän oli noussut ylös. Sitten hänet äkkiä näkyi valtaavan hämmästys.

-- Ethän se ollutkaan sinä, sano, isä, tuona iltana?... Mies oli
pienempi ja hänellä oli erilainen parta.

Kummastuksessaan hän yhä tuijotti isäänsä, ikäänkuin tämä hänestä olisi
ollut erilainen kuin miksi hän oli häntä kuvaillut hänen lähtönsä
jälkeen ja kun hän oli nähnyt äitinsä niin paljon itkevän yksinään.
Oliko hän sitten luullut että hänen isänsä olisi tullut paksummaksi ja
että hänellä olisi häijyt ihmissyöjän kasvot? Nyt hän tunsi isänsä
kauniin hymyn, jota hän niin rakasti; ja hän oli nyt varmaankin tullut
kotiin ettei äidin enää tarvitsisi itkeä. Sitten hän alkoi vavista, hän
ymmärsi erehdyksensä hirveät seuraukset.

-- Ja minä olen syyttänyt sinua, isä, olen niin itsepäisesti väittänyt
että sinä olit tuo mies!... Ei, ei, sinä se et ollut, minä olen
valehtelija, minä huudan sen santarmeille, jos he tulevat sinua
ottamaan!

Hän vaipui takaisin nojatuoliin, ja purskahti suonenvetoiseen itkuun;
isän täytyi ottaa hänet syliinsä, suudella häntä hellästi, ja vakuuttaa
että nyt oli onnettomuus loppuva. Hän itsekään ei tahtonut voida puhua
mielenliikutuksensa tähden. Hän oli siis ollut kovin sydämmetön, koska
hänen kuvansa niin oli voinut muuttua hänen tyttärensä mielessä ja koska
tämä oli voinut uskoa että isä voisi olla niin julma lastaan kohtaan?

Thérèse oli kuunnellut, koettaen pysyä tyynenä. Hän ei sanonut
sanaakaan, François katseli häntä tuskaisena, ikäänkuin tahtoen tietää
ottaisiko hän hänet takaisin tähän kotiin, jonka hän oli hävittänyt. Kun
Markus näki että hän oli niin ankara, niin taipumaton antamaan anteeksi,
piti hän parempana viedä tyttärenpoikansa kotiinsa odottamaan sopivampaa
hetkeä.

Samana iltana haki poliisi Faustinia, jota syytettiin lapsenryöstön
yrityksestä ja väkivallasta pikku Rosea vastaan. Mutta häntä ei
löydetty, asunto oli suljettu ja mies oli kadonnut; kaikki etsiminen oli
turha, häntä ei koskaan saatu kiinni ja vihdoin tultiin siihen
päätökseen että hän oli matkustanut Amerikkaan. Hänen sisarensa Colette,
jota myöskin turhaan etsittiin, oli varmaankin seurannut veljeään, sillä
häntä ei koskaan enää nähty Beaumontissa eikä Mailleboisissa. Juttu
pysyi hämäränä, täytyi tyytyä arveluihin. Olivatko veli ja sisar
rikostovereita? Oliko Colette pannut toimeen jonkun salajuonen
viedessään pois Françoisin, vai oliko Faustin vain käyttänyt hyväkseen
tämän pakoa? Mutta ennen kaikkea oliko hänen takanaan joku korkeampi
järki ja tahto, joka oli kaikki suunnitellut ja valmistanut koettaakseen
vielä viimeisen kerran vahingoittaa maallikkokoulua panemalla toimeen
uuden Simonin jutun? Näitä saattoi otaksua, mutta tosiasiat pitivät
paikkansa, eikä kukaan epäillyt etteikö pohjalla ollut kavalaa
salahanketta.

Kuinka suurta huojennusta Markus tunsikaan kun juttu raukesi, eikä enää
voinut tuottaa vahinkoa! Tämä vanhojen konnamaisuuksien uudistuminen,
tämä viimeinen hyökkäys maallikkokoulua vastaan oli ensin suuresti
huolestuttanut häntä. Eikä hän voinut kyllin ihmetellä sitä nopeutta,
millä kansan terve järki oli tehnyt tehtävänsä, saattanut totuuden ilmi.
Todistukset Françoisia vastaan olivat paljon raskauttavammat kuin
muinoin Simonia vastaan. Hänen tyttärensä syytti häntä, ja vaikka Rose
olisikin ottanut takaisin sanansa, olisi sanottu että hän teki sen
perheensä vaikutuksesta. Ennen ei ainoakaan todistaja, ei kukaan
Bongard, Doloir eikä Savin olisi uskaltanut sanoa mitä oli nähnyt tai
kuullut, peläten joutuvansa ikävyyksiin. Ennen ei Marsoullier olisi
huojentanut omaatuntoaan, koska hän ensiksikään ei olisi tuntenut siihen
tarvetta ja koska toiseksi kokonainen mahtava puolue olisi kannattanut
häntä ja ylistänyt hänen valhettaan. Silloin oli olemassa munkkikunta,
joka myrkytti kaikki ja korotti erehdyksen opinlauseeksi, uskonnoksi.
Auttaakseen Roomaa taistelussa vapaa-aatteisuutta vastaan, se käytti
tunnottomasti hyväkseen valtiollisia puolueita, yllytti niitä, kiihoitti
niitä toisiaan vastaan, siinä toivossa että syntyisi kansalaissota, joka
jakaisi kansan kahteen osaan ja tekisi sen enemmistön, köyhien ja
tietämättömien, herraksi. Nyt kun Rooma oli voitettu, kun veljeskunnat
olivat katoamaisillaan, kun ei yksikään jesuiitta saisi hämmentää
ihmisten järkeä eikä turmella heidän tahtoaan, toimi ihmisjärki yhä
itsetietoisemmin ja vapaammin. Siinä oli selitys selvään ymmärrykseen ja
johdonmukaisuuteen, jota jutun aikana oli osoitettu; valistunut ja
vuosisataisista erehdyksistä vapautunut kansa kykeni vihdoin olemaan
totuuden- ja oikeudenmukainen.

Mutta yksi huoli oli vielä Markuksella keskellä voitonriemuaan, se oli
Françoisin ja Thérèsen epäsopu, tuo kysymys miehen ja naisen onnesta,
jonka he voivat saavuttaa ainoastaan täydellisessä sovussa. Hän ei ollut
niin mieletön että toivoi voivansa hävittää intohimot, estää onnetonta
ihmiskuntaa verta vuotamasta himojen ruoskan alla; aina tulisi olemaan
särkyneitä sydämmiä ja mustasukkaisuuden kiduttamia ihmisiä. Mutta eikö
saattaisi toivoa että vapautunut nainen, kohottuaan miehen vertaiseksi,
tekisi sukupuolisodan vähemmän katkeraksi, toisi siihen hiukan tyyntä
arvokkaisuutta. Jo äskeisessä häväistyksessä oli nähty kuinka
totuutta rakastavaisia naiset olivat ja kuinka he kaikin voimin olivat
koettaneet saada sitä ilmi! He olivat vapautuneet kirkosta, ei ollut
enää halpamaista taikauskoa, ei helvetinkauhua, ei teeskentelevää
nöyryyttä papin edessä, nainen ei ollut enää halpa palvelija, joka
tomuun ja tuhkaan polvistuen näyttää tunnustavan saastaisuutensa ja joka
kostaa nöyryytyksensä turmelemalla ja hävittämällä kaikki. He olivat
lakanneet olemasta hirveä hekuman ansa, johon he rippi-isien salaisesta
neuvosta koettivat pyydystää miehet, niin että uskonto pääsisi voitolle.
He olivat nyt oikeita puolisoja ja äitejä, kun heiltä oli riistetty
turmiota tuottava taivaallinen puoliso Jesus, joka oli hämmentänyt niin
monen vaimoraukan järjen. Eivätkö he nyt veisi työtä loppuunsa,
käyttämällä viisaudella ja hyvyydellä saavuttamiaan oikeuksia ja
sivistystä, joka teki heistä vapaita yksilöitä?

Silloin Markus päätti kutsua koko perheen koululle, tuohon suureen
saliin, jossa hän itse oli opettanut, ja jossa Josef ja François olivat
opettaneet hänen jälkeensä. Tämä kokous vietettiin jonkunmoisella
juhlallisuudella eräänä iltapäivänä syyskuun lopulla, kirkkaan auringon
valaistessa lämpimillä säteillään opettajapöydän, koulupenkit, taulut ja
seinille ripustetut kuvat. Sébastien ja Sarah tulivat Beaumontista,
Clément ja Charlotte saapuivat Jonvillestä, mukanaan tyttärensä
Lucienne. Ja Josef, jolle muutama päivä sitten oli lähetetty sana,
palasi eräältä matkalta, syvästi liikutettuna kaikesta mitä hänen
poissaollessaan oli tapahtunut. Markus ja Geneviève menivät
kokouspaikkaan yhdessä Louisen ja Josefin kanssa ja ottivat mukaansa
Françoisin, jota hänen vaimonsa Thérèse ja tyttärensä Rose odottivat
luokassa. Heitä oli kaikkiaan kaksitoista, ja ensin vallitsi syvä
hiljaisuus.

-- Rakas Thérèseni, sanoi Markus vihdoin, me emme tahdo mitenkään
pakottaa sinua, me olemme tulleet vain keskustelemaan asiasta kaikessa
sovussa. Sinulla on tosin sydämmensuru. Mutta sinä et ole koskaan
tuntenut sitä polttavaa tuskaa, kun mies ja vaimo näyttivät kuuluvan
kahteen eri maailmaan ja kun he eräänä päivänä huomasivat että heidät
eroitti toisistaan kuilu, jonka yli he eivät koskaan luulleet
pääsevänsä. Kirkon käsissä oli vielä orjuutettu vaimo, hirveä kidutusase
jo vapautuneelle miehelle. Kuinka paljon kyyneleitä onkaan vuotanut,
kuinka monta kotia hävitetty!

Hiljaisuus alkoi uudelleen, sitten Geneviève sanoi vuorostaan, syvästi
liikutettuna:

-- Niin. rakas Markukseni, minä tunsin sinut väärin, minä tuotin sinulle
paljon tuskaa, ja sinä teet oikein muistuttaessasi noista pahoista
päivistä, se ei loukkaa minua nyt, koska olen kyennyt vapautumaan
myrkystä. Mutta kuinka monta vaimoa onkaan jäänyt kuolemaan tuohon
vanhaan vankilaan ja kuinka monta kotia onkaan sortunut suruun! Itsekään
en koskaan ole kokonaan parantunut, olen aina pelännyt sairastuvani
uudestaan, niin suuren vallan tunnen perinnöllisyydellä ja ensimmäisen
kasvatuksen turmiollisilla vaikutuksilla olevan itseeni; ja sinua, sinun
selvää järkeäsi ja valpasta rakkauttasi saan kiittää siitä että olen
pysynyt pystyssä... Kiitän sinua, rakas Markukseni.

Ilokyyneleet täyttivät hänen silmänsä, hän jatkoi enenevällä
mielenliikutuksella:

-- Voi, onnetonta isoäitiäni, voi äiti raukkaani!... Niin, minä säälin
heitä, minä näin kuinka onnettomat he olivat, hävittävän myrkyn
runtelemina, ikäänkuin eksyneinä naisen kutsumuksesta, vapaaehtoisina
marttyyreina. Isoäiti raukkani oli hirveä, mutta hän ei ollut saanut
kokea ainoatakaan iloa, hän eli alituisessa tyhjyydessä, miksi ei hän
olisi koettanut pakoittaa muita samaan tuskalliseen kieltäymiseen? Ja
äiti raukkani, hänen elämänsähän oli vain pitkä kuolonkamppaus, kun hän
ensin oli saanut nauttia rakkauden onnea ja sitten vaipui takaisin tähän
valheen ja kuoleman uskontoon, joka kieltää kaikki elämän voimat ja
ilot!

Oli kuin kaksi varjoa olisi kulkenut ohi, rouva Duparquen ja rouva
Berthereaun kadonneet haamut, toisen ajan surkuteltavat jumaliset
naiset, joista toinen vielä kokonaan vanhan julman ja verenhimoisen
kirkon orjuudessa, toinen jo lempeämpi, kuollen epätoivoissaan siitä
ettei ollut koettanut katkaista kahlettaan. Geneviève näytti katseellaan
seuraavan heitä, hän, tyttärentytär ja tytär, jossa hirveä taistelu oli
puhjennut ilmi; hän oli vielä väsynyt taistelusta, mutta niin onnellinen
kun tunsi olevansa vapaa, palanneensa elämään ja terveyteen. Sitten
hänen katseensa kiintyi Louiseen. hänen tyttäreensä, joka hymyili
hänelle hellästi, kumartuen suutelemaan häntä.

-- Äiti, sinun on suurin ansio, sillä sinä olet taistellut ja kärsinyt.
Sinua saamme kiittää voitosta, joka on maksanut niin paljon
kyyneleitä... Kyllä muistan sen. Minulla, joka tulin sinun jälkeesi, ei
ole suurta ansiota siihen että vapauduin kokonaan menneisyydestä, ja jos
olen ollut tyyni ja järkevä, jos vanhat erehdykset eivät milloinkaan ole
vaivanneet minua, tulee se siitä että käytin hyväkseni hirveätä
opetusta, jonka kaikki saimme kokea surun kohtaamassa kodissamme.

-- Ole vaiti, imartelija! sanoi Geneviève, nauraen ja syleillen häntä
vuorostaan. Sinä itse pelastit meidät, sinä selvä- ja teräväjärkinen
lapsi, joka hellällä välitykselläsi voitit kaikki vastukset, Sinua on
meidän kiittäminen rauhastamme, sinä olet ensimmäinen, pieni vapautunut
nainen, joka päätti hakea onneansa tästä maailmasta.

Sitten Markus taas puuttui puheeseen, kääntyen Thérèsen puoleen:

-- Rakas lapseni, sinä et silloin vielä ollut syntynyt, etkä tunne näitä
asioita. Sinä, joka tulit Louisen jälkeen ja olet vielä vapautuneempi,
vapautunut kasteesta, ripistä ja herranehtoollisesta, sinusta tuntuu
aivan luonnolliselta elää vapaana, itsenäisenä ihmisenä, ilman muita
siteitä kuin uskonnollisista valheista ja yhteiskunnallisista
ennakkoluuloista riippumaton järki ja omatunto. Mutta ennenkuin sinä
olet päässyt näin pitkälle, ovat äidit ja isoäidit saaneet kokea
hirveitä kärsimyksiä, pahimpia mielettömyyksiä ja ahdistuksia... Opetus
oli ainoa ratkaisu tässä asiassa, samoinkuin kaikissa muissakin
yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Naisen on täytynyt sivistyä, jotta
hänelle voitaisiin antaa oikea paikkansa miehen vertaisena ja toverina.
Se oli ensimmäinen välttämättömyys, inhimillisen onnen ehto, sillä
vapautunut nainen yksin voi vapauttaa miehen. Niin kauan kun hän oli
papin orja ja rikostoveri, taantumuksen ja vakoilemisen välikappale,
joka sai aikaan riitoja ja eripuraisuutta perheessä, oli mieskin
kahlehdittu, kykenemätön toimimaan miehekkäästi ja ratkaisevasti. Voima,
joka voi luoda paremman tulevaisuuden, on aviopuolisoiden täydellinen
yksimielisyys... Ymmärrät siis kuinka suuri on surumme, rakas lapseni,
kun näemme onnettomuuden taas palaavan tänne. Sinun ja Françoisin
välillä ei ole mitään kuilua, ei erilaista uskoa.. Te kuulutte samaan
maailmaan ja teillä on samat tiedot. Hän ei enää ole sinun herrasi
lakien ja tapojen voimasta, etkä sinä enää ole hänen mateleva orjansa,
aina valmiina kostamaan. Sinulla on samat oikeudet ja saat itse määrätä
elämäsi. Teidän sopunne perustuu ainoastaan järkeen, johdonmukaisuuteen
ja itse elämään, joka tahtoo että ihmiset elävät avioliitossa,
voidakseen elää eheästi ja terveesti. Ja nyt on tämä sopu taas särkynyt,
ihmisen ainaisen heikkouden tähden, ellei hyvyys auta teitä rakentamaan
sitä uudelleen!

Thérèse oli kuunnellut tyynenä ja arvokkaana, syvän kunnioituksen ilme
kasvoillaan.

-- Tiedän kaiken tämän, isoisä, ja te erehdytte jos luulette minun sen
unohtaneen... Mutta miksi on François asunut teillä viime päivät? Hän
olisi voinut aivan hyvin jäädä tänne. Täällä on kaksi asuntoa, opettajan
ja opettajattaren, en estä häntä asettumasta edelliseen, minä sen sijaan
asun jälkimmäisessä. Näin voi hän hoitaa tointaan, kun koulu muutamien
päivien kuluttua alkaa. Me olemme, niinkuin sanoitte, vapaita ja minä
tahdon pysyä vapaana. Hänen isänsä ja äitinsä, Sébastien ja Sarah
tahtoivat hellästi välittää, Louise ja Charlotte, kaikki läsnäolevat
naiset hymyilivät hänelle, rukoilivat häntä silmillään. Hän ei tahtonut
kuulla mitään, hän kieltäytyi päättäväisesti, mutta kiivastumatta.

-- François on julmasti loukannut minua, luulin etten enää rakastaisi
häntä, enkä puhuisi totta jos sanoisin tällä hetkellä olevani varma
rakkaudestani... Ettehän tahdo että valehtelen, että suostun
yhdyselämään, joka olisi halpamainen ja epäsiveellinen.

Tähän saakka oli François kuunnellut äänettömänä, huomattavasti
levottomana. Nyt hän ei voinut pidättää huudahdusta:

-- Mutta minä, Thérèse, minä rakastan sinua yhä, rakastan sinua niinkuin
en vielä koskaan ole sinua rakastanut, sinä olet tietysti kärsinyt,
mutta minä luulen tällä haavaa kärsiväni vielä enemmän!

Thérèse kääntyi hänen puoleensa ja puhui hänelle lempeästi.

-- Sinä olet oikeassa luullakseni... Että rakastat minua, hulluuden
puuskasta huolimatta, on hyvin mahdollista, sillä vaikka kuinka
kaipaamme järkevyyttä, on ihmissydän raukka aina pysyvä
parantumattomana. Ja jos kärsit niin paljon, niin kärsimme kumpikin
hirveästi... Mutta minä en voi ruveta elämään kanssasi, jos en enää
rakasta sinua. Se olisi alentavaa meille kummallekin, meidän
onnettomuutemme tulisi siitä suuremmaksi eikä päinvastoin. Parasta on
elää hyvinä naapureina ja hyvinä ystävinä, jotka ovat jälleen tulleet
vapaiksi ja täyttävät kumpikin tehtävänsä.

-- Entä minä, äiti! huudahti pikku Rose, silmät täynnä kyyneleitä.

-- Sinä, rakkaani, rakastat vastedeskin meitä molempia, niinkuin olet
tähänkin saakka rakastanut... Eläkä ole levoton, ne ovat asioita, joita
lapset ymmärtävät vasta myöhemmin.

Markus kutsui Rosen hellästi luokseen, nosti hänet polvilleen ja aikoi
taas ruveta puhumaan Françoisin puolesta, mutta Thérèse ehätti ennen:

-- Ei, isoisä, minä pyydän teitä, älkää enää puhuko siitä. Teidän
sydämmenne puhuu nyt, eikä teidän järkenne. Jos saisitte minut
taipumaan, saattaisitte katua sitä myöhemmin. Antakaa minun olla viisas
ja luja... Tiedän kyllä että tahdotte säästää meiltä kärsimyksiä. Oi,
tunnustakaamme että kärsimys on iankaikkinen. Se on meissä itsessämme,
elämä käyttää sitä ehkä johonkin tarkoitukseen, jota emme tunne. Aina
meidän sydänraukkamme tulevat verta vuotamaan, me tulemme aina
runtelemaan niitä sokean intohimon hetkinä, huolimatta kaikesta
terveydestä ja selvästä järjestä, jonka olemme saavuttaneet. Se on ehkä
välttämätöntä, voidaksemme olla onnellisia.

Kylmä väristys tuntui ikäänkuin kalventavan auringonvalon, kaikki
tunsivat sydämmessään tämän tunnustuksen surullisen suuruuden.

-- Mutta vähät siitä, jatkoi hän. Älkää peljätkö, isoisä, me kannamme
sen arvokkaasti ja rohkeasti. Kärsimys ei ole mitään, kun se vain ei tee
meitä sokeiksi ja ilkeiksi. Kukaan ei saa tietää että me kärsimme ja me
koetamme tulla siitä paremmiksikin, lempeämmiksi muita kohtaan,
halukkaammiksi lakkaamatta vähentämään maailmassa olevia surun syitä...
Ja sitten, isoisä, älkää surko, ajatelkaa, että olette tehnyt
voitavanne, toimittanut ihailtavan työn, joka antaa meille niin paljon
inhimillistä onnea, kuin järki voi sitä vaatia. Kaikesta muusta
tunne-elämästä pitää jokaisen yksilön rakkaus huolta hänen omalle
osalleen, vaikka se joskus vaatii kyyneleitäkin. Antakaa meidän,
Françoisin ja minun elää ja kärsiäkin niinkuin itse tahdomme; sillä se
koskee ainoastaan meitä. Siinä on kylliksi että olette vapauttanut
meidät molemmat, tehnyt meidät itsetietoisiksi olennoiksi maailmassa,
jossa on mahdollisimman paljon totuutta ja oikeutta... Ja koska olette
meidät kutsunut tänne, isoisä, ei se saa olla tapahtunut siksi että
estäisitte eron, josta ainoastaan aviopuolisot itse voivat päättää, vaan
siksi että me kaikki saisimme osoittaa teille kunnioitustamme, kertoa
teille ihailumme ja kiitollisuutemme suuren työnne tähden.

Silloin koko perhe taputti käsiään ilon valtaamana, ja tuntui siltä kuin
aurinko taas olisi saanut takaisin loistonsa ja virrannut kirkkaimpina
kultalaineina suurista akkunoista. Niin, niin, se oli isoisän riemujuhla
tässä salissa, jossa hän oli tulevaisuuden kansalle antanut mitä parasta
oli hänen sydämmessään ja ymmärryksessään. Kaikki olivat he hänen
oppilaitaan, lapset, lapsenlapset ja lastenlastenlapset, ja kaikki
keräytyivät hänen ympärilleen kuin kunnianarvoisen ja mahtavan
patriarkan ympärille, joka oli luonut onnellisen tulevaisuuden. Hänellä
oli vielä sylissään pikku Rose, kukoistava neljäs sukupolvi, joka oli
kietonut kätensä hänen kaulalleen ja suuteli häntä keskelle suuta. Hänen
poikansa tytär Lucienne syleili häntä takaapäin, puhtailla nuoren tytön
käsivarsilla. Hänen tyttärensä, Louise, ja poikansa Clément olivat
asettuneet hänen kummallekin puolelleen, samoinkuin Josef ja Charlotte.
Sébastien ja Sarah hymyilivät hänelle ja ojensivat hänelle kätensä,
samalla kuin Thérèse ja François, ikäänkuin tuo yhteinen hellyys jaloa
vanhusta kohtaan olisi lähentänyt heitä toisiinsa, istuivat hänen
jalkainsa juuressa. Ja Markus, joka oli syvästi liikutettu kaikesta
tästä rakkaudesta, koetti laskea leikkiä ja sanoi naurahtaen:

-- Lapset, lapset, älkää tehkö minusta jumalaa. Tiedättehän että kirkot
suljetaan... Minä olen vain ahkera työmies, joka on lopettanut
päivätyönsä. Enkä minä tahdo riemuita ilman hyvää Genevièveäni.

Hän veti hänet luokseen, otti hänen kätensä omaansa, ja kaikki
syleilivät häntäkin; ja niin kunnioitettiin tässä koulusalissa
sopusointuista avioparia, tulevaisuuden onnen luojaa, koulusalissa,
jonka penkeillä tulisivat istumaan vielä lapsien lapset, onnellista
yhteiskuntaa kohden kulkevat sukupolvet.

Tämä oli Markuksen palkinto kaikesta hänen rohkeudestaan ja
taisteluistaan. Hän näki työnsä. Rooma oli joutunut tappiolle, Ranska
oli pelastettu suuresta kuolemanvaarasta, rappiotilasta, johon katoliset
kansat toinen toisensa jälkeen vaipuivat. Se oli vapautettu
klerikaalisesta puolueesta, joka oli hävittänyt sen vainiot, myrkyttänyt
sen kansan, koettanut luoda pimeyttä, saadakseen maailman uudelleen
valtaansa. Ranska ei enää ollut vaarassa hautautua kuolleen uskonnon
raunioiden alle, se oli jälleen oma herransa, se voi kulkea vapauttajan
ja oikeuden sanansaattajan kutsumusta kohden. Ja se oli voittanut
ainoastaan alkeisopetuksen kautta, joka oli kohottanut halvat
kansanlapset ajallisesta tietämättömyydestä ja kuolettavasta
typeryydestä, jossa katolisuus vuosisatoja oli antanut heidän kitua. Oli
olemassa kauhea lause: "Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset!" ja
kahdentuhannen vuoden kurjuus oli syntynyt tästä kuolemaa tuottavasta
erehdyksestä. Tarina tietämättömyyden hyvistä töistä oli nyt
näyttäytynyt yhteiskunnalliseksi rikokseksi. Köyhyys, likaisuus,
vääryys, taikausko, valhe, hirmuvalta, naisen sorto ja halveksittu
asema, miehen tylsyttäminen ja polkeminen, kaikki henkinen ja
ruumiillinen kurjuus, oli seuraus tuosta tietämättömyydestä, joka
tahallisesti oli pantu järjestelmäksi ja kaiken hallituksen politiikan
ja uskonnollisen poliisivoiman perustaksi. Ainoastaan tieto saattoi
kukistaa valheelliset opinlauseet, hajoittaa ne, jotka niistä elivät,
olla suurien rikkauksien lähde, yhtä hyvin maan runsaiden satojen kuin
yleisen hengen kukoistuksen. Ei! onni ei ollut koskaan ollut
tietämättömyydessä, se oli tiedossa, joka muuttaisi henkisen ja
aineellisen kurjuuden surkeat suot laajaksi, hedelmälliseksi pelloksi,
jonka viljeleminen vuosi vuodelta tekisi rikkauden kymmenkertaiseksi.

Näin sai Markus, vuosien ja kunnian painamana, sen suuren palkinnon että
sai elää kyllin kauan nähdäkseen työnsä. Ainoastaan totuudessa on
oikeutta, ainoastaan oikeudessa on onnea. Sitten kun perheet olivat
tulleet lapsirikkaiksi ja uusi yhteiskunta syntynyt, tunsi kansa itsensä
uudestaan perustetuksi, sen kautta että kaikki kansalaiset yhtäläisen
harrastuksen kautta olivat tulleet kelvollisiksi totuuteen ja oikeuteen.

Loppu.








End of the Project Gutenberg EBook of Totuus, by Émile Zola

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK TOTUUS ***

***** This file should be named 46929-8.txt or 46929-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/4/6/9/2/46929/

Produced by Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License available with this file or online at
  www.gutenberg.org/license.


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation information page at www.gutenberg.org


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at 809
North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887.  Email
contact links and up to date contact information can be found at the
Foundation's web site and official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     [email protected]

Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations.
To donate, please visit:  www.gutenberg.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For forty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.