Hra Baslèvren herääminen : Romaani

By Édouard Estaunié

The Project Gutenberg eBook of Hra Baslèvren herääminen
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Hra Baslèvren herääminen
        Romaani

Author: Édouard Estaunié

Translator: Lauri Ikonen

Release date: December 13, 2025 [eBook #77454]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1923

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HRA BASLÈVREN HERÄÄMINEN ***
language: Finnish




HRA BASLÈVREN HERÄÄMINEN

Romaani


Kirj.

EDOUARD ESTAUNIÉ


Suomentanut

Lauri Ikonen





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1923.






      »Hänelle, jota todella toivon rakastaneeni.»
                                     E.E.






ENSIMMÄINEN OSA




I


Parisi on kerrostuma itsenäisiä ja erillisiä kaupunkeja, joista
jokainen kateellisesti vaalii perheitään ja perittyjä tapojaan. Yksi
kerroksista ovat burgundilaiset; toisen muodostaa eräs porvaripiiri,
joka korkotulonsa menettäneenäkin on ylpeää aatelittomasta
syntyperästään, johtaen sen lyhimmät juuret Ludvig XIV:n ajoilta asti.
Toisaalla kohtaa tapoja, jotka periytyvät suoraan restauratiosta
saakka, mutta aivan ääressä taas rajua puskurimieltä tai uuden huomenen
haaveilua. Tällaisen vaihtelun vuoksi Parisiin saapuva maaseutulainen
pian löytää sieltä samanlaisen ympäristön, kuin mistä hän itse
on kotoisin, ja juuri siinä seikassa piilee Ranskan pääkaupungin
erinomainen viehättäväisyys. Kaikki tiet johtavat sinne, eikä siellä
kukaan tulokas tunne itseään oudoksi.

Tietysti on vaikeaa rakennusten uusista julkisivuista levennettyjen
katujemme varsilla huomata tarkoittamieni eri piirien rajoja,
mutta kuitenkin on varmaa, että eräät Parisin tienoot ovat vielä
erityisen maaseutumaisia. Osat Seinen vasenta rantaa, Auteuil
miltei kauttaaltaan, ovat niin erikoisen näköisiä, että ne heti
erottaa Parisista sinänsä, huolimatta avauksista, joilla niitä on
koetettu jalostaa. Ja oikeallakin rannalla tapaa taloryhmiä, jotka
poikkeavat uudenaikaistetusta ympäristöstään. On epätietoista, mikä
kunnioituksen oikku on saattanut kaupunginhallituksen säästämään ne,
mutta heti kun näille seuduille tulee, tuntuu, kuin siirtyisi toiselle
taivaankappaleelle. Hetkeä ennen kuumeinen elämä kietoi ohikulkijat
häliseväksi tungokseksi, mutta äkkiä hälinä taukoaa, kuulee laineiden
loiskivan rantakivitystä vastaan, kulkee tyhjää katua ja vajoaa
hartaisiin mietteisiin.

Tällaisista etuoikeutetuista paikoista on Place des Vosges tunnetuin,
mutta kävijäin hylkäämä sekin.

Ihmeellisiä ovat asiain käänteet. Ennen koko Parisi kulki tätä aukeaa
reunustavissa matalissa kaarikäytävissä. Kuninkaalla ja kuningattarella
oli siellä huvilansa. Siellä asui ministereitä, kuten Sully ja
Richelieu, tai tunnettuja hovimiehiä, sellaisia kuin Boufflers, Tessé,
Bussy ja monta muuta; itsensä Marion Delormen oli näyttäydyttävä
eräällä niistä rautaisista parvekkeista, joista useimmat vielä nytkin
ovat jäljellä elävöittämässä rakennusten jäykkäpiirteisiä julkisivuja.
Mutta mikä äkkihiljaisuus vallankumouksen jälkeen! Turhaan Rachel,
sitten Théophile Gautier ja Victor Hugo koettivat palauttaa yleisön
suosioon tämän autioituneen paikan. Lyhytaikaisen maineen jälkeen se
heidän poistuttuaan painui lopullisesti unhoon runsaine historiallisine
muistoineen. Nykyään siellä mykät talot ympäröivät surkastunutta
puistikkoa, jonka soittolavoilta ei musiikkia enää kuule. Missä ennen
liigalaiset ja lempijät tappelivat, siellä nyt tulevat puotilaiset
lyövät vannetta ja tekevät tarpeitaan. Siellä ei käy enää muita
kuin kulmakunnan väkeä, pieneläjiä, jotka tervehtivät toisiaan kuin
kyläläiset maantiellä. Surunvoittoinen ja kolkko rauha huokuu kituvista
puista, ränsistyneistä penkeistä ja ruohottuvasta kivityksestä. Ja
jollei keskeytymätön melu kuuluisi Saint-Antoinen korttelista, jota
läheisyydestään huolimatta ei näe, voisi luulla olevansa jossain
pikkukaupungissa.

Astuttuaan aamulla junasta, joka hänet toi Limousinista, missä
hän oli viettänyt nuoruutensa, hra Justin Baslèvre, joka
kahdentuhannenkolmensadan frangin vuosipalkasta oli palkattu
kauppaministeriön kirjuriksi, kohtasi seuraavan onnen.

Hän kulki Saint-Antoinen katua erästä tässä korttelissa asuvaa henkilöä
etsien, jonka luokse hänet oli neuvottu, mutta poikkesi erehdyksestä
Bèaniin kadulle ja huomasi numero 16:n kohdalla kirjoituksen »huone
vuokrattavana».

Samalla kertaa sekä likainen että porvarillinen piha saattoi hänet
ajattelemaan, että huoneen vuokra olisi sen mukainen ja talo kyllin
säädyllinen niin korkeaa virkamiestä varten, kuin miksi hän laski
tulevansa. Hän astui siis sisään ja ilmaisi halunsa katsoa huonetta.

— Se on vain pieni ullakkokamari, vastasi ovenvartija, vältellen
tarvitsevansa turhaan kavuta portaita.

— Ei tee mitään, vastasi Justin vaatimattomasti, mutta varmasti.

— Se maksaa sata frangia vuodessa eikä ole kalustettu.

— Suostun tarvittaessa siihenkin.

He nousivat ullakolle.

Pohjakerroksen ja ensimmäisen kerroksen välillä porraskäytävä oli
muhkea, itse portaatkin kivestä ja mukavat astua. Mutta ensimmäisen
ja toisen välillä kivi jo muuttui puuksi. Toisen ja neljännen välillä
portaat kävivät jyrkiksi ja käytävä kapeni. Neljännestä lähtien ei enää
voinut kulkea rinnan, vaan täytyi kiivetä kuin tikapuita. Pitkin matkaa
eneni sitäpaitsi likaisuus aste asteelta.

»Taisinpa turhan vuoksi olla niin itsepäinen», ajatteli Justin.

Mutta kun vielä oli kuljettu kappale pimeää eteiskäytävää, ovenvartija
kopeloi avaimiaan ja avasi vihdoin jonkun oven. Justin näki vastapäätä
ikkunan, meni sen ääreen, kurottautui katsomaan ja hämmästyi.

Vuokrattava huone oli tosiaankin vain ullakkokamari, mutta se
sai valonsa erään Place des Vosges'in palatsin liuskakivisessä
katontöyräässä sijaitsevasta komeasta ikkunasta. Alhaalla näkyivät
puistikko, soittolava ja rusoittava ympärysmuuri pilareineen.

Mahtoiko Justin Baslèvre ymmärtää sellaisen näköalan suurenmoisuutta?
Luultavaa on, että häntä, vasta edellisenä päivänä Limoges'ista
lähteneenä, ennen muuta viehättivät ilmakehän maaseutumaisuus,
kaupunginosan hylätty vanhuus sekä sen koreuden rauhallisuus, joka
levisi hänen silmäinsä eteen. Saattoi selvästi kuulla lintujen
laulavan. Hän huomasi myös ruohot katukivityksessä. Lyhyesti, hän luuli
jonkun taian kautta päässeensä pois Parisista, joka häntä pyörrytti,
ja joutuneensa takaisin samaan ympäristöön, mistä hän juuri ilman
palaamisen toivoa oli poistunut.

Hän teki heti päätöksensä, kääntyi ovenvartijaan ja sanoi:

— Mainiota. Minä tuon huomenna huonekaluni.

— Entäs käsiraha! vastasi tämä yhä epäillen.

— Tässä on.

— Onko herra huomannut, että seinissä on komeroita... paljon
kaikenlaisia komeroita...?

— Sen parempi. Otan niistä selvän tavaroita asetellessani.

— Minun on myös varoitettava herraa, että talo on ehdottoman
säädyllinen. Tänne ei saa tuoda...

Justin Baslèvre kohautti olkapäitään:

— En aio tuoda ketään.

Jo seuraavana päivänä kannettiinkin saman ovenvartijan toimesta
puhdistettuun ullakkokamariin käytettynä ostettu rautasänky, kaksi
maalaamatonta pöytää, toinen pesutelineeksi ja toinen kirjoittamista
tai illastamista varten tarpeen sattuessa, vanha Limoges'ista tuotu
punapäällyksinen nojatuoli, yksi matto, pieni yöpöytä sekä kolme
tavallista tuolia. Kello yhdeksän tienoissa illalla saapui hra Justin
Baslèvre itse matkalaukkuineen, ja kaikki tämä tapahtui vuoden 1880
paikkeilla.

Vähitellen koroitettiin Justin Baslèvren palkkaa, ensin
kahdeksituhanneksiseitsemäksisadaksi frangiksi vuodessa, sitten
kolmeksituhanneksi, sitten kolmeksituhanneksiviideksisadaksi ja vihdoin
neljäksituhanneksi. Hänestä tuli viraston apulaispäällikkö. Eräänä
päivänä huomattiin hänen napinläpeensä punasinervän nauhan viereen
ilmestyneen punaisenkin nauhan Sitten hän painatti nimikortteihinsa:
»Justin Baslèvre, virastopäällikkö.» Numero 16:n ovenvartija, joka
oli vuokrannut hänelle ullakkokamarin, kuoli. Hänen sijalleen tuli
toinen ja tämän sijalle vielä toinen. Hra Justin, kuten häntä nyttemmin
kutsuttiin, oli yhtä nopsa kuin ennenkin ja kapusi ketterästi
viidenteen kerrokseensa, jossa häntä odottivat entiset huonekalut.
Vain kaksi kiitollisten virkatoverien lahjoittamaa pronssipatsasta
— muistoja saadun ritarimerkin ja nimityksen johdosta viraston
päälliköksi — oli rikastuttanut niiden kokoelmaa. Mutta aivan
päinvastoin kuin isäntänsä nämä patsaat kävivät päivien mittaan hieman
homeisiksi, mikä seikka kuitenkin johtui vähemmän niiden iästä kuin
niitä hoitamaan valtuutetun siivoojamuorin ennenaikaisen innokkaasta
huolenpidosta.

Vihdoin eräänä päivänä v. 1906 hra Justin tuli kotiin tavallista
iloisempana ja hyräilikin portaita noustessaan, mitä hänelle ei ollut
sattunut koskaan ennen. Johtajaksi koroitettuna hän ei enää toivonut
mitään.

Siitä lähtien hänen elämänsä näytti oikein vakaantuvan. Hän teki
säästöjä, hänet otettiin vastaan Volnayssa ja hän toimi l'Association
des Châtaignes'in puheenjohtajana. Parisissa hän ei kylläkään ollut
muuta kuin yksi niistä lukemattomista hallinnollisista henkilöistä,
joita tuupataan sen tarkemmin huomaamatta, mutta ministeriöön
saavuttuaan hän heti muuttui joksikin. Jos hän söi päivällistä
kaupungilla, ei se koskaan tapahtunut muualla kuin yhdessä niistä
maaseutukaupungeista, joista alussa puhuin. Sen kerroksen, johon
sattuma hänet oli johtanut, muodosti pääasiallisesti pieni piiri
kauppiaita, jotka kaikki olivat kotoisin Limousinista, ja jotka —
vaikka yleensä kantoivatkin mykkää vihaa virkamiehiä kohtaan — eivät
tällaisen vihollisen läsnäollessa voineet tukahduttaa isiltä perittyä
kunnioitustaan Tässä piirissä Justin Baslèvre oli merkkihenkilö, ja
mielellään hän virkansa puolesta tarjosi käsivartensa kulloisenkin
talon emännälle. Hän ei myös koskaan laiminlyönyt virkakuntansa
keskuudessa sattuvia päivällisiä, joko sen tähden, että hänestä oli
mieluista niillä näyttäytyä, tai siitä syystä, että hän piti niitä
sopivina hyödyllisten suhteiden solmimiseen.

Mitä ruumiinrakenteeseen tulee, hän oli lyhyt kasvultaan ja pulleahko
vatsaltaan, pitäen harmaansekaisen partansa leikattuna Henrik IV:n
kuosiin. Hänen vartalonsa uhkui vaatimatonta arvokkuutta, jota
vastoin hänen silmänsä ja ohuehkot huulensa huokuivat viekkauteen
vivahtavaa äärimmäistä terävyyttä. Hän kulki aina lievetakissa. Hänen
liinavaatteensa olivat harvoin arveluttavia. Kun hänet kohtasi, ei
ihmeellistä kyllä koskaan tuntenut halua eikä uteliaisuutta saada
tietää, missä hän asui ja miten eli. Näytti selviöltä, että hän oli
vanhapoika. Hänen ei toivonut ilmaisevan sydämenasioitaan, vaan oli
taipuvainen uskomaan, ettei hänellä sellaisia ollutkaan.

Se, mitä hänen käytöksestään huomasi, oli yhtä mielenkiinnotonta
kuin hänen olemuksensakin. Ankarana ja täsmällisenä virassaan hän
harrasti järjestelmällistä tietämättömyyttä kaikkien yksityisasiain
suhteen, jotka enemmän tai vähemmän saattoivat häiritä hänen korkeaan
johtoonsa asetetun henkilökunnan säännöllistä elämää. Hänen nähdäkseen
ei inhimillinen vaellus saanut muuta olla kuin virantekoa. Hän vaati,
että lomat oli rajoitettava määräaikoihinsa, ja hänen kohtelutapansa
oli vailla hyväntahtoisuutta. Sensijaan hän harjoitti eräänlaista
luonnonmukaista oikeutta, eikä hänellä tiedetty olevan mitään paheita.
Tyytymättömät olivat kyllä koettaneet etsiä heikkouksia, mutta turhaan.
Virkatuntinsa päätyttyä hän poistui työhuoneestaan takatietä, oli
kädenkäänteessä jo pimentyneellä kadulla ja näytti sananmukaisesti
haihtuvan Parisin äärettömyyteen. Minne hän meni? Tavalliseen
ateriapaikkaansa tai virallisille päivällisilleen, hallinnollisiin
juhliin tai kerhoonsa: mutta joka tapauksessa ullakkokamariinsa, jonka
ikkunassa Place des Vosges'in asukkaat saattoivat nähdä hänet aamuin ja
illoin kaikkina vuodenaikoina.

Sellainen oli hra Justin Baslèvre ulkoapäin, tai Basselèvre
[Lerppahuuli. (Suomentajan huomautus)], kuten häntä nimittivät
kauppaministeriön pikkuvirkailijat, joilla ei ollut makua pitää
hänestä. Hänen sieluaan ei kukaan tuntenut.

Oliko hänen elämässään koskaan ollut sijaa rakkaudelle, kodin
kaipuulle tai yleensä jollekin epäitsekkäälle mielteelle? Sukulaisia
hän tuskin tiesi olevankaan. Hän ei milloinkaan matkustanut muuanne
kuin kylpypaikkoihin hoitamaan vuoroin maksaansa vuoroin leiniään.
Mahdollisesti hänellä oli ollut joku vaatimaton rakastajatar,
mutta mahdollista oli myös, että hän oli tyydyttänyt halunsa vain
satunnaisesti tai elänyt kuin erakko. On hämmästyttävää, kuinka
helppo Parisissa on salata elämäntapansa, silti eristäytymättä muista
ihmisistä. Sitä salaperäisyyttä, joka jo luonnonpakosta ympäröi kunkin
yksilön yksityiselämää, vahvistaa siellä kanssaihmisten täydellinen
välinpitämättömyys. Parisi on ainoa paikka Ranskassa, jossa ei
milloinkaan puhuta lähimmäisten entisyydestä tai elinehdoista. Riittää,
kun on kirjoitettu _Bottin mondainiin_ tai _Paris-Hachette'iin_
[parisilaisia osoitekalentereita. (Suomentajan huomautus.)], muu on
turhuutta eikä siitä välitetä.

Mutta kuinka halpa ja syrjäinen luuleekin olevansa, sallimus vaanii
aina kaikkien kohtaloita. Ennemmin tai myöhemmin se yllättää kuin varas
yöllä ja luoden valoa ihmisen sieluun pakottaa sen tuntemaan itsensä.
Kuitenkaan ei ole tavallista, että asianomainen sitä heti huomaa, ja
jos Justin Baslèvren noustessa vuoteestaan torstaiaamuna toukokuun 7
p:nä 1919 joku olisi ilmoittanut hänelle, että hänen hiljainen onnensa
siitä ajankohdasta lähtien häiriytyisi, olisi hän varmasti pitänyt
hulluna sellaista pahaa ennustajaa.

Sanottuna torstainakin hän, pukeuduttuaan ja ajettuaan partansa
kuten tavallista, oli — kuten tavallista — haaveillut kotvasen
ikkunassaan. Kulkiessaan ovenvartijan luukun ohitse hän ei myöskään
jättänyt kysymättä, »oliko siellä hänelle jotain», saaden tavallisen
vastauksensa, ettei tosiaankaan ollut mitään. Saavuttuaan sitten
määrähetkellä ministeriöön hän ensin rauhallisesti silmäili joitakuita
papereita ja soitti sen jälkeen vahtimestaria, käskien tapansa mukaan:

— Kutsukaa sisään.

Oli näet vastaanottopäivä.

On hyödyllistä huomauttaa, että vastaanotonkin suhteen oli olemassa
erikoinen järjestys, jota tarkasti noudatettiin. Jo varhain aamulla
vahtimestari laati luettelon ilmoitetuista tulijoista ja pani sen hra
Baslèvren pöydälle, vaikk'ei tämä sitä koskaan lukenut. Sensijaan
hän vastaanoton kestäessä jokaisen asiakkaan sisäänastuessa tarttui
lyijykynään ja rajusti pyyhki listasta lausutun nimen, ikäänkuin
yhdellä nykäyksellä päästäkseen siitä vaivasta, minkä saapuja hänelle
tuotti.

Tavanmukainen sisään- ja uloskäyminen sujui aluksi häiriöittä. Kävijät
olivat suosittautuvia kauppiaita, liikemiehiä, jotka olivat erehtyneet
kauppaministeriöön heitä muka suojelevana laitoksena, harvemmin
verovelvollisia, jotka kääntymällä korkean virkamiehen puoleen luulivat
saavansa paremman selvän sotkuisista veronmaksumääräyksistä.

Äkkiä vahtimestari ilmoitti:

— Herra Gros.

Kun Gros on yhtä yleinen nimi kuin Durand'kin, ei se tehnyt mitään
vaikutusta hra Baslèvreen. Hän otti vain lyijykynänsä ja pyyhki Gros'n
luettelosta. Sitten hän kohentauduttuaan tuolissaan kysyi katsettaan
nostamatta:

— Mitä teillä on asiaa?

Mutta hra Gros ei vastannut.

Hämmästyen hra Baslèvre kohotti päätään ja näki, että hänen
puhuttelijansa oli jäänyt seisomaan.

— Istukaa, sanoi hän osoittaen leuallaan asiakkaille tarkoitettua
tuolia.

Hra Gros ei liikahtanut enempää kuin oli äännähtänytkään.

Hän oli hyvin huolellisesti puettu, mutta pitkä tukka ja pörröinen
parta tekivät hänet kuitenkin tuhruisen näköiseksi. Hän ei siirtänyt
katsettaan hra Baslèvresta, vaan itsepintaisesti suhtautui häneen
äänettömän kysyvästi.

— No? sanoi taas hra Baslèvre salaamatta kärsimättömyyttään.

Hra Gros hymyili väkinäisesti ja päätti vihdoin puhua.

— Etkö tunne minua? kysyi hän.

Tämä odottamaton sinuttelu hätkähdytti hra Baslèvrea, mutta hän palasi
pian virkansa mukaiseen tasapainoon ja näytti etsivän muistinsa
syvimmistä kätköistä. Mutta samalla hän epämääräisellä päänliikkeellä
tahtoi etukäteen ilmoittaa, ettei hän myöntäisi mitään löytäneensä,
vaikka löytäisikin.

Hra Gros jatkoi:

— Minähän olen Gustave... Gustave Gros...

Hän tavasi »Gustaven» äkillisen ärtyisästi. Kuten arat ihmiset yleensä,
hän ponnistuksen jälkeen asiansa perilleajamiseksi äkkiä muuttui
röyhkeäksi ja olisi ollut valmis haukkumaan miehen, jota viittä
minuuttia aikaisemmin oli epäröinyt lähestyä.

— Gustave... Place aux Bancs'ilta? sanoi nyt Justin Baslèvre
epävarmuutta tavoittelevalla äänenpainolla.

— Niin juuri.

— Emme ole tavanneet kolmeenkymmeneen vuoteen, hyvä ystävä... tai
oikeammin... ymmärtänet, että minun oli mahdotonta tuntea sinua
tuollaisten pensaiden takaa!

Hra Baslèvre loi ivallisen katseen Gustaven tukkaan ja partaan. Kättään
hän ei ojentanut.

— Oletpa tosiaankin muuttunut, lisäsi hän, kai vain jotakin sanoakseen.

Gustave nykäisi epämääräisesti olkapäitään:

— Luuletko itse pysyneesi entiselläsi?...

— En suinkaan!

Hienoinen hymy väräytti hra Baslèvren suupieltä, mutta se katosi yhtä
nopeasti kuin oli tullutkin; ja hän jatkoi kuivasti, tarkoittaen
lopettaa lyhyeen kaiken tuttavallisuuden:

— Oli miten oli, kysy pian kysyttäväsi, sillä ihmiset odottavat.

Vastaanotto alkoi uudestaan.

Gustave rypisti otsaansa. Unohtaen tulonsa varsinaisen aiheen, hän
enää vain halusi vastata hra Baslèvren korskeaan käytökseen yhtä
huonotuulisesti.

— Voi pahus! sanoi hän kuivasti, — oletpa sinä koko tirehtööri! Salli
minun nyt ensin istuutua, kuten itse pyysit, ja sinua vähän katsella.

Hän heittäytyi rehentelevästi pehmeään nojatuoliin, mutta muuttui äkkiä
säyseäksi mukavan asennon löydettyään.

— Niin! huokasi hän, — ennen sitä yhdessä rosvottiin kastanjoita isäni
puutarhasta ja nyt...

— Mitä sinulla on asiaa? toisti hra Baslèvre keskeyttääkseen penkomisen
turhissa muistoissa.

— Vai niini huudahti Gustave, nauraen nyt suun täydeltä, — suo minun
ihailla tuota äänenpainoa, jota puheessasi käytät. Olet totisesti
syntynyt päälliköksi, kuten minä taas kirjuriksi!

Hra Baslèvre hätkähti uudestaan.

— Oletko sinä kirjurina... täällä?

— En täällä... varsin kaukanakin... oikealla rannalla; mutta sen
parempi. Kuka sen tietää, vaikka lopulta olisikin kunniakkaampaa olla
kirjuri vapaiden taiteiden temppelissä kuin esimies kauppa-asioissa?

— Vai olet sinä Beaux-Arts'issa!

— Mainio paikka miehelle, joka elää kynällään.

— Kirjurinako tosiaankin?...

— Niinpä niin; minä kirjoitan!

— Ymmärrän kyllä.

— ... romaaneja!

— Sinä!

— Olenko mielestäsi tyhmempi kuin joku toinenkaan?

— Mutta sinun nimesi...

— Jos minun nimeni ei ole sattunut silmääsi, johtuu se monesta eri
syystä, jotka kaikki ovat yhtä päteviä. Ensimmäinen on se, ettet
mahtane mitään lukea: sinä elät liian vakavasti. Toiseksi...

— ... käytät salanimeä?

— Niin juuri, tai oikeastaan useampaakin Luvalla sanoen, minä kirjoitan
toisten nimillä.

— Mitä sinä tarkoitat?

— Minä teen työn ja toiset panevat siihen puumerkkinsä.

— Somaa ammattia!

— Turvallista ammattia, mutta ei tuota kunniaa. Ei sen puolesta että
julkisuudesta välittäisinkään; olen niin epäitsekäs!...

Gustave nauroi taas aivan ääneensä, epäitsekkäästi, kuten oli sanonut.
Ja hra Baslèvrekin hymyili nyt ensimmäisen kerran. Kysymysten ja
vastausten tihetessä pääsi keskusteluun melkein heidän huomaamattaan
jonkinlaista tuttavallisuutta, ja kohtauksen alkujäykkyys rupesi
sulamaan. Mutta yht'äkkiä tuli vahtimestari jotain nimikorttia
näyttämään; joku myöhästynyt senaattori pyysi kiireimmittäin päästä
puheille.

— Vähän ajan kuluttua, vastasi hra Baslèvre, — näettehän, että minulla
paraillaan on vieras!

Ja sillä hetkellä koko viehätys taas hävisi. Tullakseen jälleen
Justiniksi ja Gustaveksi, s.o. kahdeksi lapsuudenaikaiseksi
toverukseksi, he olisivat tarvinneet aikaa, mutta sitä heillä ei ollut.

— Mitä sinulla siis on asiaa? kysyi hra Baslèvre vielä kerran, ei
kuitenkaan enää korkean virallisesti.

Gustave, joka jo oli ehtinyt heittää jalkansa ristiin, korjasi
asentoansa ja rupesi vakavaksi.

— Vakuutan... ei mitään erinomaista... pyytäisin vain pientä
palvelusta...

— Rahaako?

Gustave pudisti kiusaantuneesti päätään; häntä harmittivat
sensuuntaiset epäluulot.

— En, vaan tointa... se riittää.

— Selitä.

— Taisin pari päivää sitten esiintyä valitettavan kiivaasti päämieheni
edessä.

— Mistä se johtui?

— Olin edellisenä päivänä poistunut virastosta hiukan aikaiseen...

— Mahdatkin olla eriskummainen virkamies.

— En ollenkaan; olen säännöllinen ja täsmällinen. Minulta vaaditaan
kuusi tuntia päivässä, ja minä istun ne. Mutta kuusi tuntia ei ole
kuusi ja neljännes. Päällikkö oli väärässä, enkä minä jättänyt häntä
tietämättömäksi siitä, ja säästääksesi minut erottamisen häpeästä
arvelin sinun voivan... vasemmankin rannan tirehtööreillä on näet aina
vaikutusvaltaa. Soittamalla arvon herra Rabaultille vapaiden taiteiden
toiseen osastoon...

Hra Baslèvre huokasi:

— Lyhyesti, sinä haet takaajaa: mutta mistä keksit tulla tänne?

— En tiedä itsekään... äkillinen päähänpisto... tahdoin ehkä nähdä
sinut koko suuruudessasi... ehkä myös...

Lause keskeytyi ja puhujan katsekin eksyi.

— Olkoon menneeksi, minä soitan, sanoi hra Baslèvre ja nousi seisomaan.

Gustave teki samoin. Molemmat kulkivat ovea kohti.

— Mutta, lisäsi vielä hra Baslèvre ohimenevän epäilyksen valtaamana,
— miten kysyttyä kirjallisuutesi lieneekin (hän korosti halveksivasti
sanaa kirjallisuus), ei palkkasi kai kuitenkaan ole liiallinen?

Gustave teki huolettoman eleen.

— Helposti hupeneva... mutta naisille on mieleen, kun saavat
määräpäivinä.

— Oletko siis naimisissa?

— Olen. Sinä tietysti et ole...

— Kuinka niin tietysti?

— No, kun pääsee sinun asemaasi...

Molemmat naurahtivat taas. Vielä kerran koetti vapaus vanhan
tuttavuuden suojassa hiipiä virkahuoneen tylyyn arvokkuuteen.

— Tunnut suhtautuvan elämään iloisesti, sanoi hra Baslèvre.

— Parempi niin kuin olla surullinen.

— Enpä tiedä, vastusteli hra Baslèvre, lukien moitetta vastauksesta.

— Sinä olet surullinen; se on paha.

— Elämä, näes... aloitti hra Baslèvre.

— Älä rupea saarnaamaan, Justin!... Ei mitään esitelmiä!... soita
mieluummin... unohdinkin mainita, että asialla on kiire... ja sitten,
sitäpaitsi... kiitos... Oli oikein hyvä, että otit minut vastaan
niinkuin otit, ilman liikaa juhlallisuutta ja... lämpöä. Kun muistan,
että ennen... mutta eihän koskaan tiedä, mihin elämä vie. On näkevinään
edessään leveän tien, aivan suoran, sitä lähdetään kulkemaan yhdessä,
kuljetaan muka yhtä jalkaakin... Mutta tuskin on päästy kilometrin
päähän, niin joukko jo hajoaa. Kukin poikkeaa omalle polulleen, mikä ei
kuitenkaan estä kaikkia saapumasta päämäärään.

— Mihin päämäärään? kysyi hra Baslèvre vainuten pilkkaa.

— Kaikkien loppujen loppuun.

— Ei puhuta siitä.

— Olet oikeassa, näkemiin.

Ja itsestään kuten ennen vanhaan Gustaven käsi tarttui hra
Baslèvren lihaviin sormiin. Sitten hän aukaisi oven ja oli juuri
poistumaisillaan, kun hra Baslèvre vielä kiiruhti kysymään:

— Etkö ole koskaan käynyt siellä sen jälkeen?

— Missä?

— Limoges'issa.

— En, vanhukset ovat kuolleet, ja sinne on niin pitkä matkakin.

— En minäkään, huokasi hra Baslèvre haaveellisesti.

Ja hra Gros hävisi.

Vahtimestarin oli saapuessaan nykäistävä hra Baslèvrea, joka oli
unohtunut mietteisiinsä.

— Senaattori... aloitti hän.

Mutta hra Baslèvre, varmana siitä, ettei hänen äänensä suljetusta
ovesta kuuluisi eteiseen, vastasi nopeasti:

— Sanokaa... sanokaa, että ministeri on kutsunut minua, ja etten enää
ole tavattavissa.

— Voiko herra johtaja pahoin?

— En.

Hra Baslèvre sieppasi lakkinsa ja keppinsä. Ensimmäisen kerran
elämässään hän poistui virastostaan salaa ja sen enempää välittämättä
vastaanoton keskeytyksestä.

Hämmästynyt vahtimestari katsoi kelloon: se oli vasta puoli yksitoista.

— Mitä tämä merkitsee? mutisi hän.




II


Ei vielä tapahtunut mitään, jollei ota lukuun, että hra Baslèvre
äkkiä oli ruvennut tuntemaan vastustamatonta inhoa virastoaan, tuota
hallinnollista juttutupaa, virallisia henkilöitä ja yleensä kaikkea
kohtaan, mikä siihen asti oikeastaan oli virkistänyt hänen elämäänsä.
Tämä inho oli tullut kuin kylmänhenki, kuin mikäkin röhäyskä.
Vuosikausia olivat häntä miellyttäneet vastaanottojen juhlallisuus ja
asiapaperien tuoksu, mutta nyt hänet oli vallannut ajatus, että muualla
voisi kokea parempaakin, ja että olisi hauskempaa olla muuta kuin mitä
oli, etenkin juuri näin aamupäivähuvitusten aikaan.

Mistä tällainen mullistus oli johtunut? Ei mistään näkyvästä syystä.
Tosin oli eräs lapsuudentoveri käynyt häntä tapaamassa, mutta tämä
kauan unohduksissa ollut toveri tulisi tuskin toistamiseen. Viitisen
minuuttia kestäneen kohtauksen kuluessa he eivät edes olleet koettaneet
puhua menneistä. Ja nämä menneet olivat sitäpaitsi niin kaukaisia!
Gustave ei siis ollenkaan kuulunut asiaan. Hänen poistuttuaan ei hra
Baslèvre kuitenkaan olisi voinut menetellä toisin. Hiipivin askelin
kuin poliisia varova varas hän astui alas ministeristön portaita ja
päätti, vaikk'ei tiennytkään kuinka käyttää aikansa, mennä Bellechassen
kadulle.

Vielä pari askelta, eikä hän enää toivonut eikä suunnitellut mitään.
Tunsi vain syvää mielihyvää siitä, ettei ollut siellä, missä hänen
olisi tullut olla. Hän katsoi ohikulkeviinkin ilosta villinä ja
ikäänkuin ilmaisten tarvetta huutaa heille:

»Sinne jäi senaattori odotushuoneeseen, mutta minä lähdin kuitenkin,
sillä olen vapaa!... vapaa!...»

Vapaa ryhtymään mihin seikkailuun? Mihin tahansa! Sitäpaitsi vapaus
onkin olotila eikä toimintaa. Siitä nauttii sitä enemmän, kun ei tiedä
mihin sitä käyttäisi.

Hra Baslèvre oli tosiaankin vapaa, ja todistaakseen sen itselleen hän,
joka neljä kertaa päivässä oli kulkenut Bellechassen kasarmin ohi
siihen vilkaisemattakaan, pysähtyi nyt sen eteen katselemaan kasarmin
ääretöntä pihaa, jossa nahkapoikia harjoitettiin. Hän surkutteli
sotamiehiä.

»Raukat!» ajatteli hän, — »vaikka kuinka mielellään tahtoisivat, eivät
he pääse kävelylle kuten minä...»

Kasarmin perästä tulee kukkakauppa. Hra Baslèvre pysähtyi senkin
kohdalla. Siihen asti hän ei koskaan ollut kiinnittänyt huomiota
kauppiaan kukkiin eikä tullut ajatelleeksi, kuka niitä osti. Ruusujen
ja tulpaanien paljous ikkunassa ei häntä ennen lainkaan ollut
liikuttanut, mutta nyt ruudun takana seisoessaan hän tuumaili näin:

»Ne mahtavat tuoksuta hyvältä!»

Sisään asti hän ei kuitenkaan mennyt, sillä mitäpä hän olisi tehnyt
kukilla!

Hän jatkoi tarkoituksettomasti matkaansa ja näyteikkuna seurasi
toistaan. Tuli hedelmäkauppoja, vaatekauppoja, taidekauppoja ja
kirjakauppoja. Jokaisen ikkunan edessä hän seisoskeli hyvän aikaa,
vähemmän kuitenkin välittäen niihin asetetuista tavaroista kuin siitä
riemusta, joka avarsi hänen sieluaan. Se oli omituista onnentunnetta
sen johdosta, että käveli jouten. Saattoi sanoa, että lämmin tuuli
oli äkkiä puhaltanut hänen sydämeensä ja avannut hänen mielensä
vastaanottamaan jokapäiväisen elämän vaikutelmia.

Hän hätkähti. Kahden suurmyymälän välistä ilmestyi vähäinen kauppakoju,
jonka otsikkoon oli kirjoitettu: »Limousinin koksia ja hiiliä.
Vähittäismyyntiä.»

— Kas, totesi hän, — tuota ilmoitusta en koskaan ennen ole huomannut.

Hän kulki kojun ohi eikä sitten enää tarkannut kadun vartta. Kuin
taikavoiman vaikutuksesta hänen muistinsa valtasi seuraava näky: isä
Gros'n kastanjapuiston kaunis, kiemurteleva käytävä, jota matalat
jalavat reunustivat. Alhaalla väreili mutkikas Vienne-joki uomassaan,
ja vastapäinen Limoges kaksoiskukkulallaan näytti kellotapulikorsia
kasvavalta kedolta, kirjavat katot kukkina...

Mutta tämä näky kesti vain silmänräpäyksen, juuri sen verran, että hän
ehti kerrata mielessään: »Kuinka ne ovatkaan kaukana!» Joku löi häntä
olkapäähän.

— Kadulla ja tähän aikaan!...

Epämieluisasti yllätettynä hra Baslèvre kääntyi päin eikä voinut
pidättyä kohtelemasta puhuttelijaa kuin »jotakuta ministeriöstä».

— Mielestäni minun pikemminkin olisi kysyttävä, mitä tohtori Michon
tekee täällä kaukana sairaistaan... Ovatko he lakossa?

— Tulen juuri yhden luota ja olen matkalla toisen luokse, mutta kun
on niin kaunis ilma, en huolikaan raitiotievaunusta, vaan aion kulkea
jalan Tuileriojen kautta. Ehkä saatatte minua?... Ette kai... Teillähän
on aina niin paljon työtä, ettette jouda kevättäkään huomaamaan. Minä
miekkonen voin sentään seurata, miten puut pukeutuvat vehreyteensä.

— Aivan niin, sopersi hra Baslèvre, — vain asiain vuoksi nytkin lähdin.
Olen menossa...

Miksi sanoa? Olihan niin yksinkertaista antaa Michonin mennä menojaan
mitään selittämättä. Mutta ammattitapa vaati. Hän tunsi noloa tarvetta
ilmoittaa vapautensa laillisen tarkoituksen, jonka olemattomuudesta hän
juuri oli ylpeillyt, ja sen tarkemmin ajattelematta mitä sanoi, hän
täydensi selitystään näin:

— Olen menossa Beaux-Arts'iin neuvottelemaan erään virkatoverin kanssa.

— Valois'n kadulle? Sittenhän meillä on sama matka.

— Tosiaankin.

— En suinkaan vaan häiritse, jos lyöttäydyn seuraanne?

— Ette lainkaan.

Tohtori Michon tarttui hra Baslèvren käsipuoleen, eikä tämä enää
tiennyt, oliko hänestä epämieluista vai ei, että näin oli saanut
seuralaisen. Rinnakkain he lähtivät menemään, kulkien kuin huvikseen,
kiirehtimästä.

He olivat toistensa täydellisiä vastakohtia: Michon yhtä piittaamaton
kuin hra Baslèvre sovinnainen, yhtä pitkä ja veltto kuin hra Baslèvre
lyhyt ja jäykkä. Michonilla oli Sokrateen kasvot ja leuassa liehui
punainen parta; hra Baslèvren kasvot taas olivat hoikanlaiset ja
parta huolellisesti hoidettu. Michon käytti suunnattomia luusankaisia
silmälaseja ja riiputti pituutensa vuoksi toista olkapäätään, ikäänkuin
lähestyäkseen esinettä, jota hän katsoi. Hra Baslèvre kulki aina selkä
suorana, mutta loi usein alas katseensa, väsyen siihen, että näki liian
hyvästi.

Sellaisina kuin olivat, heitä saattoi pitää sukulaisina, ystävyksinä
tai ainakin hyvinä tuttuina, jotka sangen mielellään tapasivat
toisensa. Kuitenkin olisi toinen saattanut asua New-Yorkissa ja toinen
Saïgonissa, heidän olematta toisistaan sen tietämättömämpiä kuin itse
asiassa olivat. Heidän välillään oli yksi ainoa yhdysside: ministeriö.
Juuri Michon, ministeriön lääkäri, määräsi hra Baslèvrelle joka kesä
sopivan kylpypaikan loma-ajan terveydenhoitoa varten. Mutta mitä
muuta he tiesivät toisistaan? Enintään toistensa osoitteet, jotka
mainittiin viraston vuosikertomuksessa. Michon ei koskaan ollut käynyt
hra Baslèvren asunnossa, eikä hra Baslèvrekaan tiennyt, asuiko Michon
kalustetussa huoneessa, vai oliko hänellä oma huoneisto.

Mutta ihmeellisesti juuri tämä täydellinen tietämättömyys toistensa
olosuhteista teki aina heidän hetkellisen yhdessäolonsa miellyttäväksi.
Niin pian kuin täytyy elää itsestään toisille mitään uskomatta, onkin
parasta valita seuralaisikseen sellaisia, joista tietää, ettei heidän
uteliaisuutensa mene henkilökohtaisuuksiin. Ja hra Baslèvresta tuntui,
että hän saattaisi elää vuosia kosketuksissa Michonin kanssa, ilman
että tämä tekisi ainoatakaan tungettelevaa kysymystä, ja samalla
tavalla Michon luuli tietävänsä, että tirehtööri välitti hänestä
vähemmän kuin virastonsa halvimmasta vahtimestarista. Mutta kieltämättä
on mieluista vaihtaa sana tai kaksi jonkun ihmisen kanssa, kun kantaa
raskaita ajatuksia, etenkin jos ne uhkaavat käydä oikein rasitukseksi.

Matkan jatkuessa hra Baslèvre, jotain sanoakseen, aloitti keskustelun
näin:

— Paljon influenssaa tähän aikaan?

— Ei ylenmäärin.

— Kevät on kai aina vaarallinen?

— Missä suhteessa?

— Tarkoitan tietenkin terveydellisessä.

Michon hymyili ja kysyi sitten vuorostaan:

— Kuinka maksanne jaksaa?

— Ei häiritse.

— Totta puhuen olenkin usein epäillyt teidän olevan vain luulosairas.

— Siinä erehdytte; nyt on leini taas palaamassa.

— Oikeinko totta?

— Se johtuu iästäni.

Ja hra Baslèvre huokaisi.

— Ei, sanoi Michon, — elämästänne se johtuu, ja siinä on suuri ero.

— Ette suinkaan tahtone väittää, vastasi hra Baslèvre, — että vietän
säännötöntä elämää.

He lähestyivät rantaa. Lehtiin puhjenneet puut näyttivät yhtyvän Seinen
yli.

— Kuinka Parisin kevät onkaan ihana! mutisi Michon, vastaamatta tehtyyn
kysymykseen. — Senkö vuoksi, että se on niin lyhyt? Oletteko huomannut,
että se käy meidän luonamme kuin ulkomaalaiset. Tuskin saavuttuaan
se kiitää bulevardien läpi, kiiruhtaa Bois de Boulogneen, pistäytyy
Luxembourgissa ja viikon kuluttua, lehtien jo alkaessa kärventyä, se
rientää muuanne. Se on tyhmää, mutta hienoa.

— Minkätähden pidätte elämääni säännöttömänä? kysyi hra Baslèvre
uudestaan.

— Säännöttömänä?... En, vaan luonnottomana.

— Ettekö luule minun hoitavan itseäni aivan järjestelmällisesti?

— Hoitavan tai ei, se ei muuta asiaa.

— Te kummastutatte minua.

Hra Michonin olkapää vajosi äkkiä tavallistakin alemmaksi, kuin olisi
se pyrkinyt nojaamaan hra Baslèvren hartiaan.

— Yhtä paljon kuin teitä, hyvä johtaja, koskee se, mitä sanoin,
useimpia vastaantulijoistamme. Kahdeksan kymmenestä, jotka kulkevat
ohitsemme, on teidän asemassanne.

— Lääketiedekö teille sen on osoittanut?

— Se on vain terveen järjen toteamus. Te esimerkiksi... missä te olette
syntynyt?... Tietysti hyvin kaukana täältä, luultavasti maalla tai
jossain maalaismaisessa pikkukaupungissa. Se merkitsee, että olette
tullut maailmaan varustettuna keuhkoilla, jotka vaativat raitista
ilmaa, jaloilla, jotka ovat rakennetut jokapäiväistä vaeltamista varten
kedoilla ja vainioilla, ja vihdoin aivoilla, jotka täydellisesti
tyytyisivät jonkun sunnuntailehden tai virsikirjan lukemiseen silloin
tällöin.

— Te olette kirkollinen? keskeytti hra Baslèvre.

Michon kohautti olkapäitään.

— Vähemmän kuin te, sillä sitä te myös olette ja perinnöllisesti,
tällaiset ovat siis teidän elämänne perusedellytykset, ja millaisen
olomuodon olette itsellenne valinnut? Te elätte ummehtuneessa
virastossa, luultavasti myös ummehtuneessa asunnossa; ette kävele
muulla pohjalla kuin asfaltilla; aamusta iltaan — jos se riittääkään —
te nuuskitte papereita. Maaseudun raikkaus ja vehreys...

Ikäänkuin vastineeksi hra Baslèvre osoitti kädellään Tuilerioja, jotka
jo olivat aivan ääressä.

— Siinä on kyllä puita, ehkä tarpeeksikin parisilaiselle...
Alkuperäinen parisilainen, kuten minä, ei ole parempia nähnytkään ja
tyytyy niihin. Mutta teille, joka olette maalainen tietämättänne,
mitä teille on vuosisatainen puutarha, jossa ainoakaan kastanja ei
ole kahtakymmentä vuotta vanhempi? Ei mitään muuta kuin sopiva häkki
vierasperäisten kasvien kuihduttamiseksi.

— Sepä mainiota! vastasi hra Baslèvre keventynein mielin. — En olisi
luullutkaan itseäni niin vanhaksi ja onnelliseksi, sillä olenpa jo
kokonaista kolmekymmentäkaksi vuotta riutunut ministeriössä.

— Onnelliseksi?... Odottakaamme lopputulosta.

— Vieläkö jotain?...

Kuljettuaan Solférinon sillan yli he tulivat puiston siimekseen. Kirkas
päivänvalo hyväili tiheitä puuistutuksia heidän ympärillään; puiden
rungot hävisivät näkymättömiin, ja ilmalle ahneina oksat ikäänkuin
pelkäsivät sotkeutua toisiinsa. Lehtiinkin oli kiireellinen kevät,
josta Michon puhui, käymäsiltään lyönyt leimansa; niillä oli röyhkeä
välke ja ikäänkuin keinotekoista punaa poskillaan.

— Mitä te vielä luulottelette? toisti hra Baslèvre, kun ei
hämmästyksekseen ollut saanut vastausta.

Michonin olkapää vajosi taas.

— Niin... sanoi hän, muuttaen vakavaksi äänensä sävyn, — en luulottele
mitään... Olen _varma_ siitä, että jos itsekylläisesti, kuten te,
on tehnyt väkivaltaa Luonnolle, se ennemmin tai myöhemmin kuitenkin
vaatii osansa; että ennemmin tai myöhemmin tulee hetki, jolloin
syyn ja seurauksen lait taas tarttuvat ohjiin ja koettavat kääntää
kärryt alkuperäiseen suuntaansa, vaikka ne sitten kaatuisivatkin
ojaan. Sanoitte odottaneenne jo kolmekymmentäkaksi vuotta, eikä
sitä ole kuulunut. Sen pahempi! Sitä enemmän se vain tulee teitä
järkyttämään. Milloinko se tulee? Sitä en tiedä, mutta varmasti kerran.
Se on ainoa johtopäätös, minkä teidän suhteenne voin tehdä ilman
erehdyksen uhkaa... Mikä minulle muuten todistaa, ettei se käänne
jo olekin alkanut? Tiedänkö minä, ettette jo taistelekin kiihtyvää
koti-ikävää vastaan, jota ei koskaan selvästi näe silmistänne, ja joka
yksinkertaisesti on vain rajua halua päästä takaisin synnynnäiseen
maaperäänne, jonka likaama sielunne koko ajan on ollut?

— Oi! sanoi hra Baslèvre, jonka kasvot äkkiä olivat sulkeutuneet, — en
ole tiennytkään teidän olevan sieluntuntijakin.

— Tiedänkö minä, — ahdisti yhä Michon, nytkään ivaamatta — mikä
syvä ja itsellennekin tuntematon olemus on puristettuna niihin
kureliiveihin, joihin teidät ovat pakottaneet ammattinne, väkisin
opitut parisilaistavat ja ne kolmekymmentäkaksi vuotta, joista niin
ylpeilette, mutta joista tuskin kolmeakymmentäkahta tuntia olette
ollut oikein itsenne? Ja kun jotain tulee väliin, esimerkiksi joku
jälleennäkeminen — sattuma, joka väijyy kaikkia katujen kulmauksissa —
niin nämä kolmekymmentäkaksi vuotta hajoavat kuin akanat tuuleen, ja
paljastuu alkuperäinen ihminen, hän, joka yksin tahtoi elää!...

— Hulluutta! — keskeytti hra Baslèvre vielä kerran.

— Sinä päivänä, sanon minä teille, te asianhaarain mukaan koette tyhmän
tapauksen, jollaisia sattuu moitteettomimmille ja tunnontarkimmillekin
tirehtööreille; tai te ette koe, ja se on vielä pahempi. Silloin
te kutsutte minua ja minä tulen; kuulen teidän valittavan leiliin
uudistuneen, määrään teille lääkkeitä, lähetän teidät kylpylaitokseen
ja vakuutan aivan vilpittömästi uskovani, että parannutte... Mutta te
petätte minua vaikenemalla; te kohottelette olkapäitänne puhuessani ja
lähdettyäni te ajattelette näin: »Hölmö! ei edes huomannut, että olen
kuolemansairas!»

Hulluutta! — yritti taas hra Baslèvre aivan käheäksi käyneellä äänellä.

— Minä lörpöttelen...

Ja Michonin olkapää kohosi jälleen, samalla kuin hienoinen iva kirkasti
hänen suutaan.

— Tuo pariskuntahan se minua kiihoittaa, jatkoi hän. Katsokaa nyt
heitä; he eivät ainakaan näy valittavan kovimmassakaan koettelemuksessa.

Hän ilmaisi tarkoittavansa miestä ja naista, jotka kulkivat heidän
edellään. Näki vain heidän selkänsä, mutta päättäen käynnin hitaudesta,
kumarien päiden vinoudesta ja toisiinsa nojaavien vartaloiden
velttoudesta myllersi onnentunne heidän mielissään.

— Kun te rakastutte... päätti Michon.

Hän katkaisi ajatuksensa:

— Tosiaankin! Unohdin, että te alaistenne tietämän mukaan ette koskaan
ole muuta rakastanut kuin ministeriötä.

— Minä olen järkevä, mutisi hra Baslèvre, vetäen käsivartensa pois
lääkärin kainalosta.

— Niin, olkaamme niinkuin en olisi mitään sanonutkaan.

He kulkivat vähän matkaa äänettöminä.

— Tahdoitteko ilmoittaa minulle, että rakkaudellakin olisi osansa siinä
kohtalossa, mikä minua odottaa? palasi hra Baslèvre äkkiä asiaan.

Vaikka hän oli puhuvinaan leikillisesti, hänen äänessään oli hyökkäävä
sävy.

Michon antoi kotvasen kulua.

— Jumala yksin näkee tulevaisuuteen näissä asioissa, vastasi hän
miettiväisesti.

— Uusi todistus kirkollisuudesta, hyvä herra tohtori!

— Luulen todellakin, että rakkaus valtaa kenen se tahtoo ja milloin
se tahtoo. On ihmisiä, jotka rakastavat joka aamu, toiset taas yhden
ainoan kerran elämässään, ja vielä toiset — mutta he ovat harvinaisia
— myöhästyvät junasta säännöllisesti. Teidän on itsenne tiedettävä,
mihin luokkaan teidät on laskettava... Ja nyt olemmekin jo portilla: te
menette Beaux-Arts'in ja minä astelen Oopperalle päin. Ei siis auta muu
kuin lopettaa tämä keväinen keskustelumme.

— Parasta onkin, mitä se hyödyttää!...

— Hyvästi siis, ymmärtäväisin kaikista tirehtööreistä!

— Näkemiin, ilkeä profeetta.

Molemmat nauroivat teennäisesti. Niin ihmiset aina nauravat,
kun aikansa lörpöteltyään koettavat lyödä leikiksi sopimattomat
tuttavallisuutensa.

Sitten he vielä viittoilivat käsillään ystävyyden vakuutukseksi, jonka
jälkeen Michon hävisi ajoneuvojen väliin ja hra Baslèvre, jääden
puiston portille, katsoi kelloaan.

»Ei vielä yhtätoistakaan!» ajatteli hän.

Joko hän oli kyllästynyt vapauteensa?

Lähellä oli tyhjä penkki: arvelematta hän meni takaisin puistoon ja
istuutui.

Hän ei enää tuntenut samaa mielihyvää kuin ministeriöstä lähtiessään.
Michonin puheista hänellä oli katkeraa jälkimakua. Uskomatta niitä hän
kuitenkin kysyi itseltään levottomasti:

»Asuisiko minussa todellakin olento, josta en ole mitään aavistanut ja
joka on päättänyt mullistaa elämäni?»

Itse asiassa hän, huolimatta virkansa ja virastonsa tuottamista
iloista ja elämänsä onnellisesta tasapainosta, tunsi, että omituinen
kaihomielisyys painosti häntä. Aamuisin noustessaan hän tuon tuostakin
oli kyllästynyt päivään, vaikk'ei se vielä ollut alkanutkaan. Usein
myös iloisten ihmisten näkeminen herätti hänessä kateutta, jolla
kumminkaan ei ollut mitään pätevää syytä, sillä hän ei milloinkaan
olisi tahtonut vaihtaa kohtaloa heidän kanssaan. Esimerkiksi: olisiko
hän äsken ollut valmis astumaan Gustaven asemaan? Ei, Gustaven,
joka oli vain kirjuri; Gustaven täytyi nähdä kurjuutta; huolimatta
kirjallisesta sivistyksestään Gustave näytti sangen rappeutuneelta.
Mutta minkätähden Gustave siis uhkui niin ärsyttävää iloa? Minkätähden
hän näytti elävän niin mielellään?...

Usein esiintyvillä nimillä on merkillinen mahti. Toistaessaan näin
monta kertaa Gustaven nimeä hra Baslèvre ikäänkuin tunsi menneisyyden
palautuvan. Oli kuin Gustave olisi uudestaan tullut tekijäksi hänen
ajatusmaailmaansa — tuo outo aamuinen ilmestys, joka oli jonkinlainen
sekoitus lapsuusajan puoleksi unohtunutta leikkitoveria ja tuntematonta
vierasta.

Michonia enää muistamatta hra Baslèvre mutisi: — ja minkätähden juuri
hän on tuollainen enkä niinä?

»Tuollaisella» hän tarkoitti, että Gustave mahtoi olla huolettoman
kujeilijan maineessa, sillä todennäköisesti hän aina nauraa hohotti
siinä, missä muut pitivät suunsa kiinni tai hymyilivät ilmeettömästi.

Hra Baslèvre ojensi lyhyet jalkansa, nykäisi liivejään, jotka olivat
kohonneet hänen istuutuessaan, ja jatkoi:

— Ei sentään liene valittamista, etten ole hänen kaltaisensa!

Ei hän sitä valittanutkaan, mutta olisi hän sittenkin tahtonut tietää,
kuinka Gustave eli. Hyveelliset ihmiset saavat usein halun tutustua
paheeseen, vaikka se jälkeenpäin heitä harmittaisikin. Hra Baslèvre,
joka halveksi Gustaven olotapaa, tahtoi nyt päästä sen perille. Hän
keksi yksinkertaisen keinon:

— Jos käyn Beaux-Arts'issa, saan tietää yksityiskohtia.

Hän teki heti päätöksensä. Salaisen tunnonvaivan pakottamana hän
päätti muuttaa todelliseksi Michonin tyydytykseksi lausumansa tekosyyn
poistumiselleen ministeriöstä. Oli muitakin olosuhteita, jotka siihen
kehoittivat: sopiva aika päivästä ja varmuus siitä, ettei täyttä
tirehtööriä miellyttääkseen tavallinen toimistopäällikkö viivyttelisi
antautumasta puheisiin. Oli siis vain lähdettävä, mutta hra Baslèvre ei
liikahtanutkaan.

Hänet oli taas vallannut raukeus, joka näytti hänelle taivaan niin
kirkkaaksi ja saattoi hänet tuntemaan puiston niin rauhalliseksi.
Varpusia visersi aivan lähellä. Vähän loitompana Rivolin katu mylvi
kuin virta. Oli samalla kertaa Parisissa ja kaukana sieltä; yksinänsä
puistossa oli niin hekumallista olla.

Hra Baslèvre, joka aina oli elänyt yksikseen, ei saattanut muunlaista
oloa kuvitellakaan; hän sulki silmänsä. Jos elämä oli tie, kuten
Gustave väitti, niin kuinka tasainen ja suora olikaan silloin hänen
valitsemansa! Ei koskaan sairautta, ei viivytyksiä virkauralla, ei
iloja eikä suruja, aina vain samaa suloisen kaltevaa pintaa, jota
myöten vieri vaivatta ja kolauksitta...

Soran sirinä saattoi hänet nostamaan päätään. Kai korea aamu toi
äskeiset rakastavaiset vielä takaisin; he kulkivat omia jälkiään.

Hra Baslèvre huokasi ja toisti kuin ajatustensa kaiuksi:

— Vaivatta ja kolauksitta...

Hän tunsi, ettei hän koskaan ollut ollut näiden ihmisten kaltainen
eikä sellaiseksi tulisikaan. Hän ei toivonut mitään eikä kärsinyt...
Oliko se onnea?... Mutta mistä saa onnea?... Mistä tapaa onnen
kaupustelijan?...

Äkkiä hänet valtasi pelko. Hänestä tuntui, että jos hän vielä miettisi,
hän saattoi joutua Michonin mainitseman tuntemattoman uhriksi.

Hän nousi siis ja lähti nyt lopullisesti menemään. Eikä hän enää
kulkenut joutilaasti, vaan palasi tavalliseen käyntitapaansa.
Muistaessaan, että hänen piti hra Rabaultilta, vapaiden taiteiden
ministeriön toisen toimiston päälliköltä tiedustella kirjuri Gros'n
asiaa, syvä rauha lankesi hänen mieleensä, eikä hän enää ajatellut
rakastavaisia, jotka keväisenä aamuna vetelehtivät puiston varjostossa.




III


Selaillen kirjuri Gros'n papereita hra Rabault sanoi:

— Kas tässä... Syntynyt Limoges'issa vuonna...

— Minä tiedän, ilmoitti hra Baslèvre.

— Vai niin... ylioppilas... asevelvollinen... osoite...

— Osoite? kysyi hra Baslèvre.

— 98, Boulevard Blanqui... Jaha! minä ymmärrän... Astunut virkaan
1901... siis verrattain uusi tulokas, tai miten tahdotte... Flochartin
ja Ricout'n suosittama... edustajia Haute-Viennestä ja Giraudelista,
luonnollisesti... sekä eräiden vähäpätöisten taiteilijain.

— Nainut? kysyi hra Baslèvre, vaikka jo tiesi sen.

— Nainut, mutta lapseton.

— Vaimo?

— Häntä ei tietenkään tunneta.

Hra Rabault kohotti päätään halveksivasti hymähtäen.

— Arvaahan sen, minkälaiset naiset menevät naimisiin tämänkaltaisten
miesten kanssa!... Luultavasti entinen rakastajatar, joku ompelijatar
Pigallen kadulta tai vielä huonompi... sillä hän on hulttio!

— Hulttio? toisti hra Baslèvre.

— Ehdottomasti! Ei mitään käsitystä ajasta. On olevinaan kirjailija
eikä osaa oikeinkirjoitusta. Käsialasta ei puhettakaan. Mutta
turhamaisen itseluottavainen... ja todennäköisesti elostelija!...

— Luuletteko?

— Olen varma siitä.

— Onko teillä todistuksia?

— Niitä ei tarvita; sen tuntee. Kun vain katsonkin mieheen, näen heti
ensi silmäyksellä, minkä hän on arvoinen, ja tietäkää, etten koskaan
erehdy!...

Hra Rabault vahvisti tätä »en koskaan» äänettömällä eleellä ja jatkoi
sitten yhä ansioluetteloa kädessään heiluttaen, kuin siten punnitakseen
kirjuri Gros'n lopullista kohtaloa:

— Kaiken kaikkiaan, yksi niitä kelvottomia, joita politiikka
nykyään kasaa vastuksiksemme; sillä emmehän me enää itse saa valita
virkailijoitamme, vai mitä? Parlamenttihan ne meille hankkii — sen
pahempi, sillä siten asiainhoito menee hunningolle!

— Se on selvää, huokasi hra Baslèvre. — Kauppaministeriökin on huonossa
asemassa siinä suhteessa. Ei enää näekään muita kuin Gros'n tapaisia...
Mutta juuri sentähden, yksi enemmän tai vähemmän...

— Minähän äsken jo sanoinkin, että teidän vuoksenne, herra tirehtööri,
antaisin asian raueta, jos asianomainen tällä ottaa onkeensa. Mutta jos
muistutuksen aihetta vielä ilmaantuu, minä olen säälimätön... aivan
sä-ä-limätön...

Hra Baslèvre nousi lähteäkseen. Hra Rabault riensi ovelle. He
vaihtoivat kohteliaisuuksia.

— Toivon joskus voivani tehdä vastapalveluksen, sanoi lopuksi hra
Baslèvre, äänessä pieni vivahdus virka-aseman ylemmyyttä.

Hän poistui, etsiskeli portaita ja oli vihdoin Valois-kadun
jalkakäytävällä.

Hän oli pettynyt, sillä hän ei ollut saanut tietää mitään — osoitetta
lukuunottamatta. Hän vihoittelikin, että ollenkaan oli tullut.
Olisihan hänen kokemuksellaan pitänyt aavistaa, ettei virastoissa
tunneta ihmisiä, joita niiden toimissa käytetään. Niistä saa tarkkoja
tietoja virkailijain käsialasta, huolellisuudesta ja suuremmasta tai
pienemmästä kunnioituksesta ansioluetteloa kohtaan, mutta luonteesta
ja sielusta — kuka niistä välittää? Hra Baslèvre itse oli ensimmäinen
niittämään kunniaa siitä, että ihmiset hänen osastossaan joka aamu
asettuivat pöytiensä ääreen kuin sateenvarjot pitimiinsä, istuivat
siinä täsmällisesti kuusi tuntiansa ja hävisivät sitten, ilman että
heistä tiedettiin mitään seuraavaan päivään saakka.

»Mutta joka tapauksessa, päätti hän, ilman minua Gustave olisi saanut
tilinsä; hänen on oltava minulle kiitollinen...»

Hänestä tuntui tosiaankin aivan selvältä, että jollei hän, herra
tirehtööri Baslèvre, henkilökohtaisesti olisi tullut väliin, kirjuri
Gros olisi ollut röyhkeä laidimmaisen kerran.

Hän oli jo palaamaisillaan takaisin ilmoittaakseen asiasta Gustavelle.
Häntä ajoi halu heti paikalla selittää tekemänsä palveluksen merkitys,
joka riippui hänen omasta tärkeydestään. Mutta ei, sitä varten hänen
olisi pitänyt mennä toimitushuoneeseen ja mahdollisesti joutua toisten
kuullen sinuteltavaksi. Oli parempi olla saattamatta arvokkuuttaan
vaaraan alempiasteisten edessä.

»Minä kirjoitan», tuumi hän, »se riittää».

Aurinko valoi yhä taivaalle juhlallista valoaan, mutta tällaisessa
korttelissa sen säteet eivät päässeet jalkakäytävälle saakka. Ne
pysähtyivät kattojen räystäille ja näyttivät sieltä arkoina kurkistavan
ahtaille kaduille, joilla liikkui niin paljon ihmisiä kirkkaassa
keväässäkin jurosti päätään kohottamatta.

»Minä kirjoitan.. nyt heti... kerhossa... aamiaista syödessäni»,
suunnitteli hra Baslèvre, vaivuttaen päänsä hänkin.

Mutta samalla hänestä kerho, kuten äsken toimistonsa, tuntui
sietämättömältä.

Louvresta hän äkkiä muisti, että kello kahdelta piti erään valiokunnan,
johon hän kuului, kokoontua raha-asiain ministeriöön. Olisi siis
yhtä hyvä syödä aamiainen näillä seuduilla. La Régence oli lähellä,
hän meni sinne, pyysi ruokalistan ja sitten, aikeensa mukaisesti,
kirjoitusneuvot.

Otettuaan kirjekuoren hän senjälkeen alkoi kirjoittaa kauniilla,
siloisella käsialallaan:

  »Herra. Gustave Gros 98, Boulevard...»

mutta pysähtyi äkkiä.

Boulevard Blanqui... mistä sen tiesi? Viisi vuotta vanha osoite saattoi
jo olla väärä. Viidessä vuodessa Gustave varmastikin oli muuttanut
monta monituista kertaa, jättäen ehkä vuokransakin maksamatta, missä
tapauksessa ovenvartijat eivät lähettäisi kirjettä hänen jälkeensä,
eikä se siis milloinkaan tulisi perille.

Hra Baslèvre ei voinut pidättää harmistunutta elettä.

»Ei edes sanonut missä asui! Hölmö! Mitä mahtoikaan hra Rabault minusta
ajatella, kun huomasi, etten tiennyt suojattini majapaikkaakaan?»

Hän repi rikki kirjekuoren. Luultuaan ensin, että hänellä oli
hirveä nälkä, hän ei enää tuntenut yhtään ruokahalua. Ja uudestaan
ajatukset kiertyivät Gustaven ympärille; häntä ahdisti uteliaisuus
saada tietää, minkälaista elämää Gustave oli viettänyt tai vietti
vieläkin. Mutta totta puhuen se ei ollut tietoista uteliaisuutta, vaan
takatajunnallinen halu, joka koko ajan oli kuin verhona ulkomaailman ja
hänen välillään.

Eikä hän enää voinut hillitä itseään. Kokous päättyisi noin tunnin
kuluttua. Mikä häntä silloin raha-asiain ministeriöstä tullessaan
estäisi itse ottamasta selkoa Boulevard Blanquista? Hän menee sinne!...
Ja sitten hänellä asianhaarain ja mielen mukaan on vapaus joko käydä
sisässä asti tai kirjoittaa...

Senjälkeen seurasi tyhjä väliaika tätä merkillistä päivää, joka
näennäisesti oli aivan sisällyksetön, mutta jonka pienimmätkin
vivahteet myöhemmin kyllä muistuivat hra Baslèvren mieleen.

Siitä hetkestä lähtien, jolloin hän täten päätti käydä Boulevard
Blanquilla, aina siihen saakka, kun hän kuuli ovenvartijan äänen, joka
vastasi: »Herra Gros? Kolmas oikealla», ei tosiaankaan tapahtunut
mitään, taikka — jos niin halutaan — säännöllinen elämä näytti
palautuneen.

Päätettyään ateriansa hra Baslèvre joi kahvit, luki sanomalehtensä,
kävi valiokunnan kokouksessa ja puristi siellä monen virkaveljensä
kättä. Toisin sanoen hän oli taas se hra Baslèvre, jonka koko maailma
ja hän itse olivat tunteneet jo kolmekymmentäkaksi vuotta. Tunsipa
hän itsensä nyt tavallistakin tasaisemmaksi. Tuskin hän koskaan ennen
oli niin mielikseen istunut vihreän veran ääressä ja puheliaasti
käsitellyt tärkeitä asioita, jotka eivät merkinneet hänelle mitään.
Juuri silloin, kun kohtalo on anastamassa ihmisen, tämä aina kuvittelee
olevansa entistä vapaampi. Niin rannasta törröttävät risutkin painuvat
virran mukaan, mutta palaavat taas entiseen asentoonsa ja näyttävät
vapautuneen; vesi ei kuitenkaan pysäytä kulkuaan, vaan kun hetki
on täysi, se kiskaisee irti sekä oksat että pehkut ja kuljettaa ne
tietymättömille teille...

Kello puoli kuuteen saakka hra Baslèvre virallisuuden valkamaan
poikenneena saattoi nauttia palanneesta rauhallisuudestaan kuten
nautitaan terveydestä, s.o. sitä ajattelematta. Mutta hänestä tuntui,
että jos hän jälleen lähtee liikkeelle, osa kuluneesta päivästä niin
tyystin häviää, että nykyinen hetki välittömästi liittyy siihen,
jolloin hän kahvilassa päätti henkilökohtaisesti mennä ottamaan selvän
Gustavesta.

Boulevard Blanqui on Place d'Italien äärellä. Se on rahvaanomaista
seutua, jossa parisilaiset eivät mielellään liiku ilman välttämätöntä
asiaa, pitäen sitä halpana ja huonomaineisena. Yleisen järjestyksen
hartaana huomioitsijana hra Baslèvre kyllä oli viettänyt elämänsä
yhden sunnuntain Buttes-Chaumontin puistossa sekä joka tammikuun
ensimmäisenä päivänä kulkenut myös Kansantorin poikki käydessään
uudenvuodentervehdyksellä erään virkaveljensä luona, joka asui
Vincennes'issä, mutta Place d'Italieta hän ei tuntenut, kuten ei kukaan
maailmanmies.

Hänen hämmästyksekseen talo, jonka eteen ajuri pysähtyi, sijaitsi
leveän puistokadun varrella ja oli komean, joskaan ei ylellisen
näköinen. Peläten erehdystä hän vielä tarkisti numeron ja lähti sitten,
saatuaan tietää, että hra Gros tosiaankin asui siellä, kolmannessa
kerroksessa oikealla, nousemaan portaita.

Porraskäytävä ei ollut niin ahdas kuin Béarnin-kadulla, se oli
varustettu matolla, ja maalauskin oli säilynyttä. Ei kuulunut
pianon kilkutusta eikä muutakaan melua, joten talon säädyllisyyden,
kodikkuuden ja varakkuuden huomasi sitäkin paremmin. Astuessaan
portaita hra Baslèvre kysyi äkkiä, itseltään:

»Olisinko erehtynyt?»

Kuva, joka häneen oli iskeytynyt Gustavesta vakaantumattomana ja
todennäköisesti niukkavaraisena eläjänä, tuntui täällä aivan hullulta.
Mutta mitä muutakaan kuvitella? Samalla kuin hänen uteliaisuutensa
yltyi, hän tunsi äkillistä arkuutta. Sekin ajatus vilahti hänen
päässään, että nyt, kun hän jo oli varma osoitteesta, olisikin ehkä
parempi kääntyä takaisin ja tyytyä kirjoittamaan. Kuitenkin hän astui
edelleen.

Ovella oli vielä viimeinen epäilys vähällä pysäyttää hänen kätensä,
joka jo ojentui soittokelloa kohti. Mutta silläkin kerralla voitti
uteliaisuus. Hän tunsi kyllä, että se yksin oli johtanut häntä
koko ajan. Ja mahdollisesti ei sillä uteliaisuudella ollut mitään
oikeutusta. Mutta tyydyttämättömänä se kuitenkin kävi sietämättömäksi.
Käsi hidasti hetkeksi kulkuaan, mutta meni kumminkin perille asti.
Kello soi. Ja seikkailu jatkui omasta painostaan...

— Sinä!

Gustave tuli itse avaamaan. Hän oli kuten aamullakin, hienostaan
ruokoton, mutta hiukan toisella tavalla, vähän nopsempi, niin
sanoakseni.

— Sinä!... Jos piru vieköön olisin arvannut, että jo tänä iltana...
Mutta astuhan toki sisään!... Tai odotas! Täällä ei näe mitään, täällä
eteisessä. Saatat kompastua...

Säntillisenä ja huulet puristettuina vastaanottoajan kaukaiseen hymyyn
hra Baslèvre totteli vastaamatta ja jäi kynnykselle.

— Et suinkaan sinä pahalainen vain, jatkoi Gustave kiihkeästi tulta
raapien, — tuo mitään ilkeitä uutisia? Sillä sellaisethan niinä, kuten
ymmärrät, kyllä saan tietää aikanaan!...

Hra Baslèvre pudisti kiellon merkiksi koneellisesti päätään.

— Se hyvä! Ja käy peremmälle nyt, tässä on valoa... Voit kulkea edeltä,
tie on auki.

Sytytetty liekki valaisi eteisen. Seiniä koristivat siellä täällä
värilliset vaskipiirrokset. Pöydällä eräässä nurkassa seisoi kukilla
täytetty maljakko. Yleensä vaikutelma oli sama kuin portaissa. Tunsi
astuneensa moitteettomaan kotiin keskelle säännöllistä hyvinvointia.

Hra Baslèvre katseli huonetta levottomalla silmällä, mutta
sitä juhlallisempana kuta enemmän hän huomasi erehtyneensä
ennakkokäsityksessään.

— Tulin... aloitti hän.

Gustave purskahti nauramaan.

— Minä näen sen! Mutta sinun on tultava työhuoneeseeni saakka, sillä
minullakin on sellainen!...

Hän aukaisi erään oven:

— Käy sisään!

— Minä tulin... aloitti hra Baslèvre uudestaan.

— Suoraan valoa kohti! sanoi Gustave. — Meillä se on varma tienviitta.

Kuljettuaan ensin ruokasalin läpi hän astui nyt erästä taempaa huonetta
kohti, asettui siellä kirjoituspöydän taakse ja osoitti vieraalleen
nojatuolia:

— Istu!

Sitten hän, nojaten molempiin kyynärvarsiinsa samanlaisessa asennossa
kuin hra Baslèvre ministeriössä, sanoi nähtävästi ivaa tarkoittamatta:

— Kas niin, ystäväiseni, tällä kertaa kysyn minä: mistä tämä
aavistamaton kunnia?

Mutta hra Baslèvrelta oli kaikki puheenhalu hävinnyt ja hän vaikeni.

Huonekalut hänen ympärillään olivat ilmeisesti kokoonhaalittuja:
Voltairen kuosinen nojatuoli, pari muuta vanhaa, sametilla
päällystettyä tuolia ja mustunut kirjoituspöytä. Tapetit olivat
yksiväriset. Mitään mattoja ei ollut. Uunin reunalla Louis-Philippen
aikainen pöytäkello kannatti Faustin Margaretaa, joka istui ristin
juurella. Kaikki oli yksinkertaista, jokapäiväistä, ehkä rumaakin.
Mutta samalla kaikki ilmaisi jonkinlaista hyvinvointia ja jotain
määrittelemätöntä järjestystä. Jokainen esine oli paikallaan
siinä missä oli eikä näyttänyt muualla voivankaan olla. Ei ole
tunnettua, mistä esineetkin saavat ilmeensä, mutta näillä se oli niin
silmiinpistävä, että niitä katsellessaan luuli ne jo ennen nähneensä
Hra Baslèvre tunsi olevansa kuin vanhoissa tuttavissa.

— No? toisti Gustave hämmästyneenä hra Baslèvren äänettömyydestä.

Tämä säpsähti.

— Niin... tosiaankin... en odottanut... en tiennyt sinun asuvan näin
mukavasti...

— Oo! vastasi Gustave kevyesti, — vanhoja peruja... kodin jätteitä.

Hän osoitti kelloa:

— Etkö tunne tuota? Sekin oli isä Gros'n talossa.

Hän mainitsi »isä Gros'n» tavalla, joka ei vastannut nimityksen
tuttavallisuutta. Samalla äänenpainolla hän olisi voinut sanoa vaikka
»Ludvig XIV:n vuosisata».

Hra Baslèvre teki kevyen liikkeen kuin odottamattansa joutuneena
uudistamaan jo kauan sitten unohtuneen tuttavuuden.

— Todellako?... minä ajattelinkin...

Taas jäi häneltä lause kesken. Kummallista, aamulla ei Gustaven
ilmestyminen ollut johtanut hänen mieleensä mitään, ja nyt illalla
saattoi vanhan kurjan pöytäkellon näkeminen hänet aivan vavahtamaan.

Joskus tarvitsee koskettaa vain yhteen kieleen saadakseen koko
kanteleen soimaan. Isä Gros'n kellon vuoksi hra Baslèvre pelkäsi
hetkisen, että hänen lapsuutensa kaikki muistot uudistuisivat, mutta
hän karkaisi itsensä rajulla ponnistuksella, käänsi pois katseensa ja
löysi taas ajatustensa kadonneen langan.

— Minä tulin... aloitti hän jälleen ankaralla äänellä.

Gustave päästi raikuvan naurun.

— Tuhat tulimmaista, sitähän sinä julistat jo kolmatta kertaa! Mutta
jospa myös sanoisit minkätähden, helpottaisi se sinua itseäsi ja
vapauttaisi minut levottomuudesta.

Hra Baslèvren äänenpaino muuttui yhä arvokkaammaksi.

— Kuule nyt, Gustave! Olen puhutellut Rabaultia. Hän jättää sinut
rauhaan... toistaiseksi... S.o. niin kauaksi kuin ahkeruudellasi ja
huolellisuudellasi sen ansaitset...

— Justin, keskeytti Gustave, — olet ihailtava; muuta en tahdo sanoa
ylevän tekosi johdosta.

Hra Baslèvre ojentautui hermostuneesti.

— Mutta älä luule, että se oli mikään helppo tehtävä. Minun täytyi
itseni käydä Beaux-Arts'issa... henkilökohtaisesti, ymmärrätkö?
Ellen sitä olisi tehnyt, olisi kohtalosi jo ratkaistu! Salli minun
myös lisätä, että menetellessäni näin olen ikäänkuin antanut takeen
halustasi parantaa tapasi...

— ... ja ruveta täsmälliseksi, jatkoi Gustave ivallisesti.

— Niin juuri, täsmälliseksi, toisti hra Baslèvre vähitellen kiihtyen.
— Ilman kasvavaa työintoa ei sinun enää ole luottamista minuun, se on
selvää.

Seurasi hetken äänettömyys, jonka kestäessä kuuli vain hra Baslèvren
kiihkeän hengityksen vastaavan pöytäkellon tikutukseen. Se oli kuin
toista keskustelua, se — salaperäistä ja edellistä täydentävää.

Viimeksi lausutut sanat olivat äkkiä tyrehdyttäneet Gustaven pilan ja
ilmeisesti saattaneet hänet arvelemaan.

— Minä ymmärrän, vanha veikko, sanoi hän vihdoin. — En tiedä,
tarkoitatko tännetulollasi saada minut olemaan sinua enää
häiritsemättä, mutta joka tapauksessa olen sinulle kiitollinen
vaivannäöstäsi... Teit kauniisti, kun teit niinkuin teit... sitäkin
kauniimmin, kun totta puhuen en sitä odottanut.

— Mitä sanot?

— Aivan totta... En laskenut sinun apuusi.

— Miksi siis tulit luokseni?

Gustave epäröi kotvasen ja vastasi sitten olkapäitään kohauttaen.

— Elämä on niin kiperää!...

Tällainen pidättyväisyys vähän herpaisi hra Baslèvrea.

— Sanos muuta... myönsi hän. — Tiedänkö minä, tahdoitko edes
säilyttääkään paikkasi? Kodistasi päättäen...

— Niin, sinä odotit näkeväsi kurjan hökkelin etkä sellaisesta lainkaan
olisi pahastunut? Ehkä tulitkin vain sitä katsomaan?... Väitin, että
elämä on kiperää, mutta entäs ihmiset!...

Pieni puna nousi hra Baslèvren poskille. Hämillään siitä, että Gustave
oli arvannut hänen uteliaisuutensa, hän siirti silmänsä kelloon.

— Ainakaan ei ollut ikävää nähdä tuo jälleen, mutisi hän lempeämmällä
äänellä.

— Niin, sanoi vielä Gustave. — Sellaisia kapineita ei enää saa
ostamalla.

Seurasi neuvoton hetki. Molemmat olivat tulleet siihen kohtaan,
ajatustensa rajalle, missä kaikki pysähtyvät. Oli sattuman varassa,
leimahtaisiko entinen ystävyys liekkiin heidän välillään ja vetäisi
heidät toinen toistensa syliin, vai eroaisivatko he päinvastoin
ainiaaksi.

Ja sen vuoksi vain, että hra Baslèvre sillä hetkellä sattui katsomaan
isä Gros'n kelloon, pälkähti hänen päähänsä todeta, kuinka paljon se
oli.

— Mitä? sanoi hän. —Eikö se ole edellä?

Hän hypähti seisomaan ja napitti takkinsa. Sattuma näytti ratkaisseen.

— Ei, vastasi Gustave. — Kyllä se käy oikein. Onko sinulla kiire?

— Allekirjoitukseni...

— Minä ymmärrän... Yksi syy lisää panna arvoa sinun odottamattomalle
käynnillesi.

— Älä nyt vain unohda, että Rabault ja minä...

— Ole rauhassa, teen kaiken voitavani.

— Näkemiin siis joskus toiste!

— Näkemiin, minä tulen kyllä kiittämään sinua... virallisesti.

— Tarpeetonta; näytä mieluumminkin tietä.

— Kuinkas muuten!

Ja Gustave otti lampun.

Näiden lyhyiden vuorosanojen vaihto oli muutakin kuin tavallista
hyvästijättöä; ne kalskahtivat jo villalle. Hetkeä aikaisemmin molemmat
olivat vielä vapaita ajattelemaan toisistaan välinpitämättömästi,
mutta nyt hra Baslèvre poistui saamatta tyydytystä uteliaisuudelleen
ja kiusaantuneena siitä, että oli vaivautunut turhaan. Gustave taas
puolestaan oli saanut sen vakuutuksen, että haluamatta näyttää
suuruuttaan vähempiosaiselle toverilleen hra Baslèvre ei koskaan
olisi astunut hänen kynnyksensä yli. Katkeroituneina he kumpikin
eivät ainoastaan tahtoneet mennä omia teitään, vaan oli heidän lyhyt
tapaamisensa turmellut myös sen yhteisen, mikä heillä vielä oli
jäljellä menneisyydestä.

Sitä mukaa kuin Gustave nosti lamppua, tulvi valoa sen varjostimen
alta; se siirtyi ruokasaliin ja sieltä eteiseen, mistä yht'äkkiä
ilmestyivät eräät kasvot.

Ihminen kuvittelee aina kohtalon olevan kaukana itsestään juuri sinäkin
hetkenä, jolloin se hänet kahlitsee.

— Vaimoni on tullut kotiin... sanoi Gustave pitäen lamppua yhä
korkealla.

Hän kutsui rouvaansa:

— Claire! Tule tänne vain... se on Baslèvre.

Mutta rouva, kai kohtauksesta ällistyneenä, ei enää liikahtanutkaan, ja
hra Baslèvre katsoi häneen kiinteästi koko ajan.

Tiesikö hän edes, miksi hän niin teki? Nainen ei lainkaan ollut
kaunis. Hän oli puettu mustaan pukuun, kauttaaltaan yksiväriseen, ja
yksinkertaiseen hattuun. Hän näytti samalla kertaa sekä pelokkaalta ja
syrjäytetyltä että hienolta ja vaatimattomalta. Tuskantäysi arvokkuus
raskautti hänen hymyään, mutta kumminkin hän näytti hymyilevän
vaivattomasti.

— Baslèvre se vain on, toisti Gustave. — Ja kaikki on taas kunnossa.

Hra Baslèvre huomasi naisen katseen tästä tiedosta äkkiä ilostuvan ja
hymyn suuntautuvan häneen. Samalla hän kuuli äänen, joka sanoi:

— Olinkin varma siitä, että kääntyessään teidän puoleenne Gustave
osuisi oikeaan. Kuinka hyvä olittekaan, kun heti tulitte häntä
rauhoittamaan!

Hra Baslèvre teki epämääräisen eleen. Hän ei kuunnellut sanoja vaan
ääntä, joka oli huomaavaa musiikkia hänen korvilleen.

Ääni jatkoi:

— Onko mieheni edes ymmärtänyt kiittää teitä? Me olemme niin kömpelöitä
muutamissa asioissa... Jos uskaltaisin...

— Uskaltaisitte?! sopersi hra Baslèvre vastaukseksi.

— ... niin pyytäisin teitä joskus tulemaan meille päivälliselle...
vaikk'ei ateria tietysti voikaan houkutella... mutta juttelemaan...
Liehän hyvä jutella silloin tällöin, kun on, kuten molemmilla teillä,
niin monta tuntia...

— Jatketaanpas matkaa! keskeytti Gustave äkkiä. — Et taida nähdä
mitään, Baslèvre...

— Entisen toverin luona, aivan vaatimattomasti, mutta turvallisesti ja
tuttavallisesti, eikö niin?

— Niin, miksei? vastasi hra Baslèvre kuin toistaen.

— Sunnuntaina esimerkiksi.

— Sunnuntaina esimerkiksi, toisti hra Baslèvre taas.

Sitten hän kumarsi hyvästiksi ja pääsi portaisiin.

— Sunnuntaihin siis, sinkosi Gustave lampunvarjostimen yli.

Tällä kertaa hra Baslèvre, joka jo oli alkanut laskeutua, jätti
vastaamatta.

— Ministeriöön ja nopeasti, käski hän ulos ehdittyään ajuria, joka
odotti ovella.

Koettamattakaan saada selville, oliko hän suostunut kutsuun vai ei, hän
ei rattaiden tärskeessä enää muuta ajatellut kuin paluuta tavalliseen
elämäänsä. Jumalan kiitos, hän oli taas matkalla ministeriöön.

Mutta mikä ilta on koskaan antanut takaisin aamun hetket?




IV


Kohtalo vainosi häntä jatkuvasti.

Tirehtöörin pöydällä oli kaikki paikoillaan: oikealla kiireellisesti
allekirjoitettavat asiapaperit punaisessa salkussa, vasemmalla toisia
sinisessä ja keskellä saapunut posti; koneisto ei näyttänyt pysähtyvän,
olipa päällikkö poissa tai saapuvilla.

Hra Baslèvre syöksyi sisään kuin tuuliaispää, soitti sihteeriään,
kahmaisi umpimähkään yhden paperipinkan, mutta pysähtyi äkkiä, saaden
hiljaisen piston sydämeensä. Hänen silmäinsä eteen levisi aukea paperi,
johon oli painettu kuolinilmoitus.

Joka viikko hra Baslèvre oli saanut sellaisia, ja aina ne olivat
tarkoittaneet jonkun ministeristön virkamiehen sukulaista eivätkä
siis olleet häntä liikuttaneet. Mutta tällä kertaa oli ilmoituksessa
suurin kirjaimin hänen oma sukunimensä. Neiti Eglatine-Edmée Baslèvre,
hra Baslèvren lihallinen serkku ja ainoa sukulainen, josta hän mitään
tiesi, oli kuollut Saint-Léonardissa (Haute-Vienne).

Hra Baslèvre käänteli koneellisesti mustareunustaista lehteä ja
katsoi ensin vainajan ikää: »Kas, hän oli vain kolme vuotta minua
vanhempi!» Sitten, oliko mahdollisesti hänenkin nimensä mainittu
sukulaisten luettelossa. »Sepä hyvä, minut on unohdettu!» Lopuksi
hän vielä tarkasteli nimeä Baslèvre, joka oli hänenkin omansa, mutta
jonka kuolema oli riistänyt kuten minkä muun tahansa. Paperi tärisi
hänen kädessään. Hra Baslèvre ei tuntenut surua, sillä Limoges'ista
lähdettyään hän tuskin oli tavannut serkkuansa enää milloinkaan, mutta
hän tuli ajatelleeksi, että joskus pitkän ajan perästä — aina kuitenkin
liian aikaisin — hänen oma nimensäkin kerran painettaisiin tällaiseen
paperiin. Senjälkeen hän oli repiä koko ilmoituksen, mutta hillitsi
itsensä ja pisti sen taskuunsa.

Samassa sihteeri astui sisään.

— Kai herra tirehtööri on huomannut?... kysyi hän.

Hän sovitti äänensävynsä asianhaarain mukaan. Hra Baslèvre siitä vähän
hätkähti ja huomasi heti, että hänen täytyi teeskennellä järkytystä,
jota hänen olisi pitänyt tuntea.

Sihteeri jatkoi:

— Herra tirehtööri matkustaa ehkä hautajaisiin?

— Mahdotonta... liian myöhäistä... Mutta tänä iltana minä kuitenkin...

Hän koetti esiintyä, kuin olisi oikea perhesuru häntä kohdannut, ja
osoitti äkkiä salkkuja:

— Onko noissa mitään kiireellistä?

— On ja ei ole. Kaikki voi aina odottaa.

— Olkoon menneeksi... jätetään sitten huomiseksi... minä koetan tulla
jo varhain.

Hän ei selittänyt enempää. Sihteeri puolestaan kumarsi ymmärtävästi ja,
koko ajan osaaottavan näköisenä, meni itsestään hakemaan hra Baslèvren
päällystakin ja lakin sekä auttoi ne hänen ylleen. Hra Baslèvre pisti
kädet hihoihin hitaammin kuin tavallista, kiitti päännyökkäyksellä ja
poistui enemmän hyvän tavan vuoksi kuin omasta halustaan. Tällä kertaa
ei virasto vuorostaan huolinut enää hänestä.

Kadulla oli jo musta yö; harvojen vielä valaistujen myymälöiden
edustalla leijaili likaista sumua, jota nousi kosteasta kivityksestä.
Aika ajoin joku kulkija tunkeutui näihin pilviin. Silloin
vastakkaiselle seinälle ilmestyi suunnaton valokehän ympäröimä varjo;
sitten kaikki haihtui.

Hra Baslèvrella oli sellainen huumauksen tunne, kuin hän olisi vajonnut
tuntemattomiin. Hän tunsi itsensä myös hyvin väsyneeksi. Minne mennä?
Päivälliselle? Hänen ei ollut nälkä. Bulevardeille? Väen vilinä olisi
uuvuttanut hänet aivan loppuun. Merkillinen päivä, totta totisesti,
jonka jokaisen hetken ristiriitaiset oikut olivat määränneet. Aamulla
esim. ministeriöstä paetessaan oli hra Baslèvre tällä samalla paikalla
tuntenut olevansa kuin siivillä, mutta nyt illalla hänen askeleensa
takertuivat asfalttiin ja hän olisi voinut vaikka huutaa väsymyksestä,
kuitenkaan edes aavistamatta mistä se johtui.

»Surustani ehkä...» ajatteli hän. »Edmée parka!» Sillä äsken kuolleesta
vainajasta sanotaan aina parka, vaikka kuolema mahdollisesti olisikin
tullut hänelle vapautukseksi.

Hra Baslèvren taskuun pistetty käsi rutisti samalla kuolinilmoitusta
ja hänen kasvonsa synkistyivät. Hänestä tuntui, että kuka tahansa
saattoi huomata hänen käynnistään, että suru oli häntä kohdannut, ja
että kaikki tarkastivat häntä nähdäkseen, kuinka hän säilytti ryhtinsä.
Yht'äkkiä hän, sen uteliaisuuden kiusaamana, jonka esineeksi hän täten
luuli joutuneensa, huusi ensimmäisen ohikulkevan ajurin:

— Béarnin-katu 16!

Paremman puutteessa hän lähti kotiinsa. Siellä ainakaan ei kukaan
valvoisi hänen käytöstään; siellä hän lepäisi, ajattelisi ja oman
huoneensa hiljaisuuteen palanneena odottaisi vain huomisen päivän
rauhaa. Tästä huomaa, että hän jo täydellisesti näytti unohtaneen
käyntinsä Gustaven luona. Enintään hän vielä vähän muisteli Edméen
kuolemaa.

Neljännestuntia myöhemmin, lukittuaan tarkoin ovensa, hra Baslèvre oli
asettunut ikkunaansa ja katseli torille.

Suloisia hetkiä: ympärillä kaiken hiljaisuus, sitäkin suurempi,
kun Parisi mylvi kauempana... Alhaalla rehevä puistikko, jossa
vastapuhjenneet lehdet kohisivat... Siellä ja täällä valaistu ikkuna,
joka loisti kuin merkiksi keväälle, oksien koristajalle... Aivan
kohdalla kiinteävaloinen katulyhty hohti kuin kiiltomato sammaleesta.

Nojatuoliinsa heittäytyen hra Baslèvre huokaisi tyytyväisyydestä. Hän
voi erinomaisen hyvin, kun eivät omituiset puuskat enää ahdistaneet,
vaan tunsi taas olevansa aivan järkevä. Saattoi sanoa, että tultuaan
kotiinsa hän yhdellä nykäyksellä oli palannut tasapainoiseen olotilaan,
mikä olikin hänen pyrkimystensä ainoa päämäärä. Ja sitä kesti muutamia
minuutteja tai ehkä hyvinkin pitkän ajan, jota seikkaa hän ei tarkoin
tiennyt, aikaa kun ei voi laskea muuten kuin niiden mielenliikkeiden
mukaan, jotka siihen sisältyvät.

Mutta yht'äkkiä, juuri kun hän oli rauhallisimmillaan, eräs kuva
vilahti hänen aivoissaan, hän vavahti, ja kaikki alkoi taas alusta.

Hän näki vain eräät kasvot lampun huonosti valaisemina. Saattaneeko
edes sanoakaan kasvot? Sillä hän ei olisi voinut määritellä niiden
piirteitä. Oikeastaan hän samalla kertaa näkikin sekä paljon enemmän
että paljon vähemmän: katseen ja hymyn yhtymän, kokoomuksen, jossa
kaikki suli yhteen, viivojen rytmi ja äänen sointi.

Hra Baslèvre kuiskasi säikähtyneenä:

— Mikä minua vaivaakaan?

Juuri niin sanotaan, kun väristys käy läpi ruumiin, kun jokin tauti
on alkamassa. Kuten äsken Gustaven luona hän nyt tämän mielikuvankin
johdosta uudestaan tunsi jotain määrittelemätöntä levottomuutta.
Hänen sydämensä oli äkkiä ruvennut lyömään kiivaammin. Ruumis tuntui
hervottomalta kuin liekki, joka heikoimmastakin puhalluksesta
lepattaisi. Hän ei lainkaan enää ollut hra Baslèvre, vaan jokin
henkiolento, jota väliinsä puristivat ilo ja pelko, kiihkeä halu
säilyttää sanottu muistista ilmestynyt näky ja kauhu, että se pääsisi
mieleen kiteytymään.

Hän puhui vielä:

— Olisiko minulla kuumetta? Nämä toukokuun alkupäivät ovat niin
petollisia.

Tahtoaan ponnistaen hän koetti karkoittaa pahoinvoinnin oireet, mutta
hyvin eriskummaisella tavalla. Hän ryhtyi pienimpiä yksityiskohtia
myöten palauttamaan muistiinsa ne lyhyet hetket, joiden vierähtäessä
hän oli nähnyt puheenaolevat kasvot todellisuudessa. Varma keino muuten
painaa ne mieleensä. Silloin vaihdettuja lyhyitä vuorosanoja hän koetti
uudestaan kuunnella toista toisensa jälkeen. Lausuttuina ne olivat,
kiinnittäneet hänen korvansa vain vastaajan äänen sointuisuuteen, minkä
vuoksi hän ei silloin ollut tullut tarkanneeksi niiden sisältöä, mutta
hänen niitä nyt muistellessaan ne esiintyivät täydessä merkityksessään,
ja vasta nyt hän ryhtyi punnitsemaan niiden oikeata arvoa. Hän kuuli
näin:

»— Miksi ette tulisi toistekin... sunnuntaina esimerkiksi?»

Itsensä hän kuuli kertaavan kuin kaiku:

»— Sunnuntaina esimerkiksi...»

Ja vielä portaisiin hän oli saanut jälkeensä seuraavat sanat:

»— Sunnuntaihin siis, ystäväiseni!»

Hra Baslèvre syöksyi seisomaan:

— Luulivatkohan he, että suostuin tulemaan?

Hän palasi ikkunaan ja otti todistajaksi äänettömän torin:

— Eivät kai! Enhän minä halua mennä... enkä tahtonut luvatakaan...

Ja hän syytti itseään:

— Olisi pitänyt selvästi kieltäytyä!

Niin, olisi pitänyt! mutta kuitenkaan hän ei ollut sitä tehnyt. Nyt
ainakin oli siis heti paikalla ilmoitettava, että oli tapahtunut
erehdys, että oli ymmärretty väärin, ja ettei häntä pitänyt odottaa ei
sunnuntaina eikä milloinkaan...

Siihen asti hän oli istunut pimeässä, mutta sytytti nyt kiireesti
lampun, kaiveli pöytälaatikoissa ja löydettyään vihdoin postikortin
kirjoitti siihen kättään nostamatta:

  »Parahin Gustave! Pelkään, ettemme oikein ymmärtäneet toisiamme
  erotessamme. Älkää odottako minua sunnuntaina, sillä iltani olikin jo
  varattu, ja vaikk'ei olisikaan ollut, olisin pelännyt tuottavani vain
  häiriötä...»

Mutta tällä kohdalla kynä jäi ilmaan. Hra Baslèvren katse harhaili
hetkisen rautasängystä parittomiin tuoleihin. Johtuiko se Gustaven
asunnon näkemisestä? Hän ei koskaan ennen ollut siinä määrin
ällistellyt omien huonekalujensa kurjuutta. Kuinka likaista kaikki
olikaan! Täydellinen köyhän miehen asunto, jossa ei ollut mitään,
joka olisi hälventänyt halvan hotellihuoneen, sävyä, paitsi kahta
pronssipatsasta, yksi kummallakin puolella uunia.

Kynä iskeytyi uudestaan paperiin, kiivaasti, kuin hän olisi tahtonut
kostaa mokoman toteamuksen.

»Vakuutan kuitenkin, että molempien teidän huomaavaisuutenne minua
suuresti liikutti, ja että varmasti olen tavattavissasi, kun minua
tarvitset.»

Paperi oli vähällä repeytyä, kun hän rajuin koukeroin piirusti alle
»Justin Baslèvre», ja kirjoitettuaan vielä osoitteen hän riensi
lähimmälle postilaatikolle varmana siitä, että siten hävittäisi kaikki
uuden tapaamisen mahdollisuudet.

Palattuaan hän kuvitteli rauhoittuneensa. Tosin hän oli vähän
hengästynyt nopeasta astumisesta portaissa, mutta kuva oli hävinnyt
mielestä; ja kun taskuun jäänyt kuolinilmoitus sattui käteen, hän
huokaisi vielä kerran:

— Edmée parka!

Häntä ainakin saattoi ajatella vaaratta! Mutta tuskin hän enää muisti
koko Edméetä, ja palauttaakseen hänet mieleensä hra Baslèvren piti
etsiä eräästä laatikosta, jossa hän säilytti valokuvia.

Kului muutamia levollisia hetkiä. Hra Baslèvre katseli ainoaa
valokuvaa, mikä hänellä oli Edméestä. Se esitti otsatukkaista tyttöstä,
jolla oli palmikko kummallakin olkapäällä ja hame pullea kuin ilmapallo
sekä kirja kädessä. Ulkonevat silmät, jotka oli määrätty tulemaan
tavattoman likinäköisiksi, olivat kai ainoat, jotka olivat jääneet
muuttumattomiksi. Mutta katsetta ja kasvojen muotoa ja ilmettä eivät
vuodet olleet säästäneet. Vähänpä oli yhteistä sillä Edméellâ, joka
juuri oli kuollut, ja sillä, jota hra Baslèvre tässä nyt katseli! Ja
mitä yhteistä oli nykyisellä lihavahkolla, järkevällä ja vakaantuneella
hra Baslèvrellakaan ja tuolla hennolla lukiolaisella, jota tämä toinen
valokuva esitti, joka myös oli luiskahtanut nipusta ja aivan kuin
itsestään asettunut Edméen kuvan viereen?

Hämmästyneenä hra Baslèvre laski kädestään Edméen valokuvan
tarkastellakseen omaansa. Hän kysyi itseltään kauhuissansa:

»Enkö juuri minä olekin kuollut?»

Sitten hän sulki silmänsä ja vaipui selkänojaa vastaan. Unohtaen
yht'äkkiä elämänsä ministeriössä ja Place des Vosges'illa sekä kääntyen
vihdoinkin menneisyyteen hän ponnisti kaikki voimansa löytääkseen
jälleen itsensä ja näki edessään niin vieraan olennon sille, miksi
luuli muuttuneensa, ettei enää uskaltanut sitä lähestyä.

Niin huolellisesti haudatulta kuin menneisyys näyttäneekin, kuinka
vähän sentään tarvitaan sen henkiinherättämiseksi! Vain jotkin
haalistuneet piirteet paperipalasella, joskus vieläkin mitättömämpi
seikka, jonkin ennen tutun esineen odottamaton jälleennäkeminen tai
ohituulahtava tuoksahdus riittävät palauttamaan mieleen haihtuneen
lapsuuden, tahtoipa sitä tai ei... Hra Baslèvre muisti itsensä lyömässä
palloa Heinäkuunkentällä: hän kivitteli sähkölennätinpatsaita,
tappeli koulun pihalla ja laiskoitteli mielellään... Mutta sellaiset
seikat ovat vain lapsuuden ulkonaisia ilmenemismuotoja. Kaikki lapset
huvittelevat sillä tavalla: juoksentelevat, huutavat, vetelehtivät ja
temmeltävät; mutta onko sitävastoin kaikilla lapsilla sellaista äitiä
kuin oli ollut hra Baslèvrella?

Yhä ummessa silmin hra Baslèvre tunsi kurkkuansa kuristavan. Suuri
liikutus valtasi hänen mielensä. Hän oli lapsena kyllä ollut sellainen
kuin edellä kuvattiin, mutta ensisijassa kuitenkin aivan toista.
— intohimoisen lapsenrakkauden kalvama olento, joka äitiinsä oli
keskittänyt hehkuvan henkensä kaiken kiintymyksen, ja joka äidin
kuoltua oli tuntenut elämänsä lakastuvan. Vielä nytkin, vaikk'ei
hän enää ollutkaan käynyt Limoges'issa eikä koskaan ollut huolinut
vaihtaa asuntoa, vaikk'ei hän ministeriössä milloinkaan horjahtanut
jäykkyydestään, vaan esiintyi kuin pelkkä kone, jolle kaikkinaiset
hellemmät tunteet olivat vieraita, — vielä nytkin kyti hänen sielunsa
sisimmässä koskaan hälvenemätön äidin muisto ja koskaan lauhtumaton
viha, jolta hän ei voinut antaa kohtalolle anteeksi sitä, että häneltä,
joka äitiään niin oli rakastanut, oli äiti riistetty, kun sensijaan
monet muut — sellaisetkin, jotka tällaista rakkautta eivät lainkaan
tunne — saavat pitää omansa.

Ehkä se tunne olikin vain lapsellisuutta eikä olisi säilynyt yli
nuorukaisiän? Mahdollisesti ei. Mutta jo ennen nuoruuden päättymistä
kuolema oli katkaissut kukan ja tehnyt hedelmättömäksi maaperän, jossa
se kasvoi. Yhdessä tunnissa hra Baslèvre oli siirretty ihmeellisestä
lapsuudesta suoraan vanhuuteen. Jos välttämättömästi tahtoi päästä
perille tirehtööri Baslèvren mahdollisesta romaanista, oli tutkimukset
aloitettava pitkän ajan takaa, hänen äitinsä kuolemasta saakka Hra
Baslèvrella ei enää ollut mitään romaania, ja siitä hän itsekin luuli
olevansa varma. Hra Baslèvre oli kestänyt kilpailun ministeristöön
päästäkseen, oli muuttanut Parisiin, oli ansainnut rahaa, saanut
arvonimen ja kunniamerkkejä, ja kaikki tämä vastasi kai niiden vakavien
ponnistusten vaatimuksia, joita oikea elämä asetti; mutta ennen kaikkea
tätä hra Baslèvre oli elänyt, ja mikä siitä ylitse kävi, oli turhuutta.
Kun lähestyy ihmisolentoa, joutuu kosketuksiin tuntemattomuuden kanssa;
ja tuntemattomuus hra Baslèvressa oli juuri ihminen. Eikä enää kukaan,
ei edes hän itse, ollut koskenut siihen puoleen hänen olentoaan. Oli
tarvittu illan pitkä sielunahdistusta, sattumalta esiinkaivettu vanha
valokuva ja — kuka ties'! — ehkä myöskin se pelko, jota hra Baslèvre
tunsi eräiden kasvojen jälleennäkemisen suhteen, jotta hän taas oli
uskaltanut kääntyä omaan itseensä. Mutta mitä tuskaa se tuottikaan!

Onneksi hän ei saanut aikaa sille aivan, antautua. Hänen oveensa
koputettiin varovasti. Hra Baslèvre syöksyi heti pystyyn, iloissaan
siitä, että jotain tapahtui hänen ajatustensa hälvennykseksi.

— Sisään! huusi hän nopeasti, valmiina vastaanottamaan minkä tahansa
haihdukkeen.

Ovi avautui hiljaa ja hiipivästi. Tulija ei ollut tärkeä henkilö,
olipahan vain ovenvartijan vaimo, joka epäröiden jäi kynnykselle.

— Mitä teillä on asiaa, rouva Gerbois? — kysyi hra Baslèvre ihmeissään.

— Kun herra Justin tuli kotiin jo ennen päivällistä eikä enää ole
mennyt kaupungille, niin arvelin... niin halusin kuulla, olitteko ehkä
sairas...

— En lainkaan, rouva Gerbois, en vähimmässäkään määrässä. Voinpa
oikeinkin hyvin... kerrassaan hyvin.

Hra Baslèvre hymyili aivan huomaamattaan, niin häntä helpotti
tietoisuus siitä, ettei enää ollut yksin, ja ettei hän ollenkaan
pelännyt sitä puheentulvaa, joka vielä saattoi seurata.

Ovenvartijan vaimokin hymyili hämillään.

— Siinä tapauksessa minä pyydän anteeksi... suokaa anteeksi, herra.

— Ei tee mitään. Onkos kirjeitä? Ei tietystikään. Siis toivotan minä
teille hyvää yötä, rouva Gerbois.

— Minä tahdoin myös...

Aikomattakaan lähteä ovenvartijan vaimo päinvastoin astui huoneeseen
asti. Epäilemättä hän oli ymmärtänyt hra Baslèvren äänestä, että tämä
mielellään soi hänen puhelevan.

— Vieläkö jotain? huudahti hra Baslèvre jatkuvasti hyväntuulisena.

— Eikö neiti Fouille vielä ole käynyt tapaamassa herraa?

— Mitä te sanoitte?

— Neiti Fouille... myös eräs vuokralainen... ei niin vanha kuin herra,
tietystikään... mutta kyllä hän jo parisenkymmentä vuotta on asunut
herran naapurina.

— Onko minulla naapurina joku neiti? kysyi hra Baslèvre vilpittömästi
hämmästyneenä.

— Iäkäs neiti jo, korjasi rouva Gerbois.

— Ikä ei mitään merkitse, julisti hra Baslèvre äänellä, joka todisti
hänen täydellistä himottomuuttaan. — Mutta minkätähden puhutte minulle
tästä henkilöstä?

— Neiti Fouille on tietääkseni aikonut kääntyä herran puoleen jotain
kysyäkseen, mutta kun hän otaksuttavasti ei ole uskaltanut esittäytyä
ilmoittamattomana, ajattelin... otin oikeudekseni...

— Kerta kaikkiaan, keskeytti hra Baslèvre, — minä en ota vastaan
ilmoituksia muualla kuin virastossani; sanokaa tälle neidille sillä
tavalla.

— Kyllä, herra... siis herra ei päästä häntä puheillensa täällä?

— En

— Hyvä on... minä siis neuvon häntä tulemaan sinne... huomenna.

Ja näyttäen hyväksyvän niin yksinkertaisen menettelytavan rouva Gerbois
peräytyi jo ovelle.

— Oli miten oli, minun on kumminkin vielä sanottava herralle, että
neiti Fouille on mitä parhain ihminen maailmassa, yritteliäs,
kunniallinen... ja rehellinen.

Hra Baslèvre, joka ehkä pelkäsi jäädä taas yksin ajatuksinensa, toisti:

— Rehellinen?

— Herra ei luonnollisesti tiedäkään, että neiti Fouille antaa
kielitunteja nuorille säätyläistytöille. Hän antaa niitä joka päivä,
eikä häneltä koskaan tahdo riittää tarpeeksi aikaa heidän kaikkien
käytettäväkseen. Ja minä olen varma siitä, että hän ansaitsee oikein
hyvin. Vaikka siis vuokran suoritus myöhästyykin...

— Maksaako neiti Fouille epäsäännöllisesti?

— Ei erikoisen säännöllisestikään, mutta aina kumminkin maksaa.

— Ja te olette rauhallinen?

— Olenpa niinkin, myönsi rouva Gerbois miettiväisesti. — Neiti
Fouillella on joka suhteessa hyvin herkkä mieli.

— Niinkö luulette?

— Eräs mieskin...

— Mutta sanoittehan, että hän oli iäkäs ja kunniallinen!

Rouva Gerbois kohautti olkapäitään. Samoin kuin hra Baslèvren mielestä,
vaikka toisista syistä, ei hänenkään mielestään ikä merkinnyt mitään.

— Se ei vaikuta asiaan, mutisi hän, — hän kuuluu rakastavan aivan
tolkuttomasti.

— Niin aina rakastetaan, huomautti hra Baslèvre.

Rva Gerbois painoi ovenripaa.

— En minä millään tavalla tahtoisi häntä siitä moittia. Hän ei valita
kenellekään, on aina yksin ja tekee työtä... Ja sanonpa vielä senkin,
että jos minulle kerrottaisiin, ettei herra, joka myös on ahkera ja
säännöllinen, rakasta ketään, niin en sitä uskoisi. Lieneehän siis
neiti Fouillellakin oikeus...

Hra Baslèvre säpsähti ja katkaisi jatkon:

— No niin, kuten jo sanoin, on tämän... henkilön, jos hän tahtoo minua
puhutella, ilmoittauduttava huomenna ministeriössä, ja muistakaa, etten
täällä koskaan ole tavattavissa!

— Kyllä, herra.

— Ja nyt, jättäkää minut rauhaan; näettehän että työskentelen.

Hän osoitti pöydälle hajoitettuja valokuvia.

Rouva Gerbois ilmaisi ymmärtävänsä, kumarsi ja poistui.

Hra Baslèvren korviin jäi soimaan ovenvartijan vaimon kummallinen
väite: »Jos minulle kerrottaisiin, ettei herra rakasta ketään...»

Hän naurahti kaiuttomasti:

— Jos hänelle niin kerrottaisiin... niin kerrottaisiin oikein. Ei
minulla ole aikaa sellaisiin!

Hän palasi ikkunan ääreen ja kääntyi huoneeseen päin, jonka muuttumaton
sisustus niin monta vuotta oli seurannut hänen elämäänsä. Ei, hän ei
rakastanut! Ja ennen kaikkea hän ei tahtonut rakastaa. Ei hänen iällään
enää rakasteta! Kuinka naurettavaa olisikaan ollut, jos hän olisi
rakastunut, ja kuinka paljon huolta se olisi tuottanut!

Ahmien puiston tuoretta ilmaa hän jatkoi:

— Mutta minkätähden ovenvartijan vaimo kertoi minulle tuosta
tuntemattomasta naisesta? Tekikö hänen mielensä puhua hänestä
pahaa, vai johtuiko se siitä, että ihminen eräinä aikoina tuntee
vastustamatonta halua puhua määrätynlaisista asioista? Michon sanoisi
varmasti: »Vuodenajan vaikutusta...»

Selittämätön ihme todellakin, että kevät nostaa mahlan puihin, niin
vanhoihin kuin nuoriin!

Kaarikäytävästä kuului arkoja askelia, sitten ne taas loittonivat...
Kai myöhäisiä rakastavaisia, jotka salaisuuksineen pakenivat puiston
suojelevaan varjostoon... Torin kulmauksessa suljettiin ikkuna
ja uutimet vedettiin eteen... Rakastavaisia, jotka sulkeutuivat
huoneeseensa...

Voi, kuinka yö oli tyyni! Ja miten paljon tähtiä! Parisiko se kuului
tuolta kaukaa? Olisi edes ollut Limoges, Heinäkuunkenttä... Jospa tämä
olisikin ollut menneisyyttä...

Hra Baslèvre vetäytyi nopeasti pois ikkunasta. Ei hän toivonut
menneisyyden enää palaavan. Mutta kuinka karkoittaa se? Ajatustensa
hillitsemiseksi hän koetti kääntää ne muihin asioihin; mutta silloin
ilmestyivät yht'äkkiä taas nuo kasvot...

Hän aivan raivostui ja vakuutti itselleen vielä kerran:

— Mutta minähän en näe niitä enää milloinkaan, en milloinkaan!

Sitten hän rajusti paiskasi valokuvat takaisin laatikkoonsa ja kävi
levolle. Vihdoinkin siis päättyi tämä päivä, joka oikeastaan ei ollut
sisältänyt mitään, mutta joka kumminkin oli rasittanut häntä enemmän
kuin kaikkein kovimmat! Jumalan kiitos tuli unikin pian, suuri ja
syvä uni, jollaiseen vaeltaja vaipuu kauan sumussa kuljettuaan, tietä
näkemättä ja tietämättä edes, pääseekö koskaan perille.




V


Kun hra Baslèvre seuraavana aamuna avasi uutimensa torille katsoakseen,
hän huomasi taivaan matalaksi, puut sateesta märiksi ja rusottavat
muurit tuhkanhimmeiksi. Koska Parisi näin oli palautunut tavalliseen
asuunsa, heti hänkin tunsi päässeensä takaisin jokapäiväiseen elämään.
Hän lähti siis virastoonsa mieli virkeänä ja reippaana ruumiiltaan,
kävi siellä rivakasti läpi asiapaperit, korjasi kärsivällisesti
virheellisyydet ja saipa mielihyvikseen kutsun ministerinkin puheille.

Sihteeri, päättäen, että yö oli mahtanut haihduttaa korkean päällikön
surua, karttoi viittaamasta Eglatine-Edméen kuolemaan, eikä hra
Baslèvre puolestaan näyttänyt siitä loukkaantuvan, kun ei enää
ehkä ajatellutkaan koko tapausta. Aamutunnit kuluivat näin aivan
rauhallisesti, ilman mitään häiriöitä ja juuri niin kuin työstään
huolehtiva ja levostaan hanakka virastonjohtaja saattoi toivoa. Hra
Baslèvre ei kertaakaan muistanut käyntiään Gustaven luona, ja kasvot
hän myös oli unohtanut.

Käytyään aamiaisella Cercle Volnayssa hra Baslèvre palasi
valtakuntaansa täsmälleen kello kaksi. Silloin juuri, kulkiessaan
vahtimestarin ohi, hänen päähänsä juolahti ensimmäinen ajatus, joka oli
yhteydessä eilisen päivän tapahtumain kanssa.

— Kuulkaas, sanoi hän. — On mahdollista, että tänne kohta tulee eräs
naishenkilö minua tavatakseen. Saattakaa hänet puheilleni, vaikk'ei
olekaan vastaanottoa.

Hän tarkoitti tuota neiti Fouillea, jonka ovenvartijan vaimo oli
ilmoittanut haluavan puhutella häntä. Kuten joskus sattuu, hän
ajattelemattaan oletti ympäristönsä olevan asiansa tasalla eikä
sentähden tullut maininneeksi asiallisen nimeä. Vahtimestari taas
ei tuntenut minkäänlaista tarvetta kysyä sitä. Herra tirehtööri —
harvinainen tapaus muuten — odotti luokseen naista ja käski laskemaan
hänet sisään; määräys oli selvä eikä kaivannut mitään täydennyksiä.

Tällaiset pikkuseikat on otettava huomioon. Mitättömyydet ovat aina
olemassaolon järkytyksen alkuna. Mitä tähän erikoistapaukseen tulee,
hra Baslèvre ei tuntenut neiti Fouillea eikä välittänyt hänestä
vähääkään. Saattoipa olla vakuutettu siitäkin, ettei hän lainkaan
tulisi. Miksi siis askarruttaa hänellä ajatuksiaan ja pulma hänestä?
Mutta siinäpä arvoitus juuri onkin. Usein toimitaan näennäisesti
arvottoman vaikuttimen mukaan; mikään välttämättömyys ei pakota
menemään mieluummin tänne kuin tuonne, mutta valinta on kuitenkin
tehtävä. Ja jälkeenpäin varansapitämätön, joka itse luuli määränneensä
tien, huomaakin sen toisin viitotuksi.

Kello puoli neljän tienoissa vahtimestari astui herra tirehtöörin
työhuoneeseen ja ilmoitti lyhyeen, kuten käsketty oli:

— Se naisihminen on nyt täällä.

Hra Baslèvre, joka parast'aikaa oli syventyneenä johonkin asiapaperiin,
vastasi työtään keskeyttämättä:

— Onko hän siellä? Vai niin... kutsukaa sisään.

Vahtimestari avasi oven, joka hänen jäljestään jo olikin raollaan.
Hra Baslèvre kuuli hameen kahinaa, mutta haluten näyttää vieraille ja
neiti Fouillelle erikoisesti, kuinka kallista hänen aikansa oli, hän
teeskenteli jatkavansa lukemistaan. Kuitenkaan hän ei lukenut, vaan
ajatteli:

»Olenpa utelias näkemään, olenko joskus tavannut hänet portaissa.»

Kun ovi vihdoin oli sulkeutunut ja vahtimestari poistunut, hän kohotti
päänsä ja kalpeni: tulija ei ollutkaan neiti Fouille, vaan sensijaan
olivat hänen edessään ne kasvot!...

— Te, rouva! sammalsi hän ja nousi puoleksi seisomaan, mutta ei — syytä
tietämättä — lisännyt mitään tervetuliaisiksi, ei edes viittaustakaan.
Hän ei voinut enää muuta kuin katsoa, kuten eilenkin.

Hän katsoi siis rouva Gros'hon, Claireen, kuten Gustave oli nimittänyt
häntä, ja hänen eilinen levottomuutensakin alkoi uudestaan. Hän sai
sekavia aistimuksia. Hänestä rupesi tuntumaan, että uutta elämää
virtasi hänen suoniinsa, ja samalla, että hänen henkilöllisyytensä
hävisi. Ei hän koskaan ennen ollut tuntenut olevansa niin oma itsensä,
mutta ei myöskään niin kykenemätön mitään tahtomaan. Hän olisi
horjunut, jos olisi koettanut kävellä. Puhuminen olisi myöskin ollut
mahdotonta. Hänen päänsä oli kirkas ja näkönsä selvä havaitsemaan
todellisuuden, mutta käsittämättä miksi, hän ei olisi voinut muuta kuin
kaikuna toistaa sanat, joilla häntä puhuteltiin.

— Te, rouva!

Rouva Gros'kaan ei ollut muuttunut eilisestään. Sekä puku että ryhti
olivat samat, mutta hän oli ilmeisesti hämillään, ja se seikka hyydytti
hänen hymyään. Hän ryhtyi selittämään:

— Pyydän anteeksi, herra Baslèvre. Pelkään, että olen joutunut
käyttämään hyväkseni jotain erehdystä. Aikomukseni oli ilmoittaa
nimeni, mutta minulle ei suotu aikaa siihen. Ehdin tuskin sanoa mitään,
kun ovenne jo avattiin.

Kuten hymy niin äänikin — yhä sentään sointuen — oli saanut jotain
arvokasta sävyä, joka teki sen tuntemattomaksi, ilman että kumminkaan
olisi voinut määritellä, missä suhteessa se oli muuttunut.

— Niin tosiaankin, änkytti vielä hra Baslèvre, — olin käskenyt... en
näet odottanut teitä.

— Jos häiritsen, saatan yhtä hyvin tulla joskus toiste, milloin vain
suvaitsette.

— Ette lainkaan häiritse, hyvä rouva. Koska kerran jo olette täällä, on
yksinkertaisinta, että jäätte...

Hra Baslèvren tavallisesti niin lempeät piirteet näyttivät
odottamattomasti kovettuvan, hänen ilmeensä kangistuvan sen mukaan kuin
hän ponnisteli lausuakseen ajatuksensa. Hänen silmänsä eivät siirtyneet
pois vieraan kasvoista, kuin olisivat ne tahtoneet tottua niihin.

Hän jatkoi:

— Hämmästyin sitä enemmän huomatessani teidän tulleen tänne, kun eilen
illalla kirjoitin miehellenne...

Claire keskeytti:

— Minä tiedän sen.

— Onko hän näyttänyt teille kirjeeni?

— Sen johdosta juuri tulinkin?

— Hänen puolestaanko?

Ennen vastausta kului yksi noita pieniä tuokioita, joita syrjäiset
todistajat tuskin huomaavatkaan, mutta jotka asiallisista itsestään
tuntuvat pitkiltä kuin iäisyys. Sellaisia sattuu vain suuren
liikutuksen tai vaikean ratkaisun hetkinä.

— Gustave ei lainkaan tiedä, että olen täällä, sanoi Claire viimein. —
Voitte myöhemmin kertoa minun käyneen, jos katsotte tarpeelliseksi.

— Koskeeko asia siis teitä? kysyi hra Baslèvre kumealla äänellä.

Samassa hän huomasi, että vieras vielä seisoi.

— Mutta istukaahan toki ensin, olkaa hyvä... Hän osoitti nojatuolia.
Rva Gros nyökäytti kiitokseksi päätään ja totteli.

Pieni asennon vaihdos riittää muuttamaan kasvojen valaistuksen;
niinikään riittää mitätön keskeytys kokonaan hävittämään alkaneen
liikutuksen. Kun nyt vieraan kasvot olivat asettuneet kävijäin kasvojen
tavalliselle paikalle, pääsi hra Baslèvre taas itsensä herraksi.
Hän katsoi yhä, mutta uskalsi jo arvostellakin. Ne olivatkin aivan
tavalliset kasvot, eivät erikoisen kauniit eivätkä säännölliset.
Ei voinut sanoa, että ne lumosivat, sillä niistä arvasi, etteivät
ne sitä halunneetkaan tehdä. Päinvastoin henkivät ne äärimmäistä
vaatimattomuutta ja vilpittömyyttä sekä eräänlaista jatkuvaa
ihmettelyä, jota lapset mahtavat tuntea heissä kehkeytyvän elämän
edessä. Oli mahdollista, että Claire piti tuloansa aivan luonnollisena,
ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä erosta, mikä on tirehtöörin ja
kirjurin välillä, eikä siitä häiriöstä, jota hänen pelkkä läsnäolonsa
tuotti.

»Mikä minun eilen oli?» ajatteli hra Baslèvre. »Hän ei enää näytäkään
samanlaiselta.»

Voimakas vapautuksen tunne valtasi hänen mielensä, ja hän kysyi kovalla
äänellä:

— Tahtoisitteko tekin pyytää minulta jotain?

Kasvot vastasivat myöntävästi, mutta epäilys takerrutti sanat kurkkuun.

Päästen yhä varmempaan itsensä hallintaan hra Baslèvre jatkoi tiukasti:

— Onko pyyntönne niin vaikea, ettette rohkene sitä esittää?

Kasvoilla näkyi taas sama myöntävä ilme, mutta huuletkin liikahtivat
vihdoin:

— Minä toivoisin... minä pyydän niin hartaasti... Gustave ja minä
tahtoisimme niin mielellämme, että pysyisitte lupauksessanne!

— Ah! huudahti hra Baslèvre keveästi notkahtaen. — Vai senvuoksi te
tulitte!

Hän pani käsivartensa ristiin pöydälle.

— Mutta ilmoitinhan teille, että minä sunnuntaina...

Hän keskeytti itsensä, kasvojen ilmeen muutos säikäytti häntä.

— Sunnuntaina tai jonakuna toisena päivänä... yhdentekevää! sopersi
Claire, — kunhan vain ette kokonaan hylkää...!

— Ketä? Gustaveako?

— Meitä molempia.

— En ymmärrä.

— On vaikea lausua ajatuksensa niinkuin tahtoisi, ja kuitenkin sen
pitäisi olla helppoa!... En tiedäkään miksi kangertelen...

Hymyn varjo, joka siihen asti vielä oli koristanut hänen huuliaan,
hävisi jo sekin.

— Älkää turhaa ujostelko! kehoitti hra Baslèvre, laskien katseensa
asiakirjoihin, kuin olisikin vain tuo varjo pitänyt sitä koholla.

He olivat hetken ääneti.

— Minä se keksin lähettää Gustaven teidän luoksenne, sanoi Claire äkkiä.

— Ihmettelinkin, myönsi hra Baslèvre hajamielisesti, — kuinka hän
oli muistanut minut niin pitkän ajan takaa ja niin mitättömän asian
yhteydessä...

— Mitättömän! huokasi Claire.

Hra Baslèvre jatkoi:

— Mistä te sitten tunsitte minut niin menetelläksenne?

— En minä teitä tuntenut. Tosin minulla oli Gustaven herättämiä hämäriä
muistoja, mutta ennen muuta saattoi minut jonkinmoinen vaisto toivomaan
teiltä sitä apua, tukea ja esimerkkiä, jota itse en kyennyt antamaan.
Kun sitten näin teidät eilen omassa kodissamme, uskoin heti, etten
ollutkaan erehtynyt, vaan että toivoni täyttyisi... Mutta kuultuani
tänä aamuna, ettette enää tahtonut välittää Gustavesta...

— Tietääkseni olen hänestä kuitenkin jo huolehtinut! keskeytti hra
Baslèvre taas epätahallisen jyrkästi.

Hän katsoi yhä papereihinsa, mutta omituisesti ne ikäänkuin näyttivät
haluavan vajota pöydän sisään, siten lakatakseen olemasta hänen
tiellään estämässä häntä nostamasta katsettaan takaisin kasvoihin.

— Olette kyllä, vastasi Claire, — ja minun olisikin pitänyt aloittaa
kiittämällä teitä siitä. En sentähden rohkenekaan jatkaa...

Alkoi uusi hiljaisuus. Tuntui siltä, kuin he äänettöminä saisivat
kaiken parhaiten sanotuksi. Kumpikaan ei liikahtanut.

Äkkiä hra Baslèvre kohotti päänsä ja kääntyi päättäväisesti kasvojen
puoleen, tahtoen pakottaa ne muuttumaan silmissään aivan tavallisiksi.

— Suokaa anteeksi, sanoi hän, — että minun on vaikea käsittää, niihin
te pyritte koettaessanne lähentää minua mieheenne, ja mitä te vielä
haluatte. Ensin Gustave tuli tänne eilen. Me tuskin tunsimme toisemme.
Emme olleet tavanneet ties' kuinka moneen vuoteen. En osaisi sitä
laskeakaan. Sain kumminkin tietää, että hän asui Parisissa kuten
minäkin, ja että jos hän oikein olisi tahtonut, hän kyllä olisi
voinut solmia yhteen katkenneet langat. Kun hän siis tuli, teki hän
sen vedotakseen joko asemaani tai luottooni, ja ymmärrätte kai, että
sellainen toteamus jäykistytti. Yhtäkaikki minä otin hänet vastaan.
Oli kysymyksessä pelastaa hänet menettämästä paikkaansa, jonka
vaatimattomuuskin saattoi minut olettamaan, että se tulolähteenä
oli hänelle tuiki tarpeellinen. Minä koetan ja saavutankin mitä hän
halusi, riennän häntä rauhoittamaan ja tapaan hänet... mistä? Mukavasta
asunnosta, jonka vuokraksi kirjurin palkka tuskin riittänee! Paikka
ei siis ollutkaan välttämätön, eikä sen menettäminen olisi merkinnyt
mitään romahdusta. Minkätähden hän siis tuli? Ja minkätähden te itse
vielä nyt pyydätte minua solmimaan uudestaan siteitä, joista ennenkään
ei ole ollut vähä?

Hän kiihtyi sitä enemmän, kun puhuminen vapautti hänet suuresta
joukosta eilisestä lähtien kasaantuneita sekavia ajatuksia, ja kun hän
pelkäsi, ettei pääsisi loppuun asti.

— Vielä sananen, jatkoi hän. — Sitten minä lopetan! Te vakuutatte,
että Gustave tuli teidän lähettämänänne, ja koska te luotitte minun
vaikutusvaltaani... Minkälaiseen vaikutusvaltaan? Minkälaisilta
vaikutuksilta miestänne sitten olisi suojeltava? Ja kuinka minä voisin
sitä tehdä, kun ei hän enää ihmisikään ole ollut näköpiirissäni? Mutta
minä menen vielä pitemmälle: Otaksukaamme, että onnistun siksi hyvin
eläytymään merkillisiin olosuhteisiinne, että päätän koettaa teidän
mieliksenne, — kuuntelisiko hän neuvojani? Kuka takaa, ettei hän
pitäisi loukkauksena puuttumista tapoihinsa, ja etten minä, huolimatta
ponnistuksistani välttää...

Hra Baslèvren lause jäi kesken; hän hämmästyi puheensa suuntaa.

— Ei, rouva, päätti hän. — Sen perusteella, mitä eilen illalla näin, on
minulla oikeus näin määritellä tilanne. Minun sijassani olisi ehkä moni
muu osoittanut paljon vähemmän hyvää tahtoa.

Hän pysähtyi. Mutta kuta lähemmäksi loppua hän oli tullut, sitä
epävarmemmaksi hänen äänensä oli käynyt. Arvaamattoman ristiriitaisesti
hän vakuuttaessaan voimallisimmillaan, ettei enää tahtonut ryhtyä
mihinkään Gustaven hyväksi, oli tuntenut, kuinka mielellään hän
kumminkin halusi venyttää tätä keskustelua.

— Aivan niin! sanoi Claire niin hiljaa, että tuskin saattoi kuulla. —
Olette oikeassa...

Hra Baslèvre luuli hänen aikovan lähteä, ja ajatus, että kasvot pian
katoaisivat, kouristi häntä.

— Oikeassa? Mahdollisesti, mutta en vielä tiedä. Päästäksemme siitä
perille täytyisi minun saada vastaukset kysymyksiini.

Kasvot sammuivat.

— Kuinka vastata, kun pitäisi selittää sellaista, mikä ei ole selvää
itsellenikään! Enintään voin esittää miehestäni joitakin arveluja. En
muuttaakseni teidän käsitystänne, mutta koska hän, sellaisena kuin on,
on enemmän arvoinen kuin miltä hän näyttää. Jos hän näytti unohtaneen
teidät, oli se vain arkuutta, pahimmassa tapauksessa kevytmielisyyttä.
Kaikissa tapauksissa hän on puhunut teistä ja usein. Ja juuri sen
perusteella, mitä hän teistä oli sanonut, heräsi minussa ajatus vedota
teihin... Kevytmielisyys! se juuri on hänen paheensa. Ilman sitä en
välittäisikään tuosta halvasta paikasta, jonka meille pelastitte. Hän
pysyy siinä, koska se tuottaa hänelle vain vähän työtä; mutta minä
katson asiaa toisilla silmillä. Ajatelkaa, että tämän paikan vuoksi
tiedän Gustaven joka päivä olevan turvassa itseltään ja seikkailuilta
muutaman tunnin ajan!... Ah! vaikk'ette olisikaan tehnyt muuta kuin
säilyttänyt minulle tämän varmuuden, olisi jo se ollut unohtumaton
palvelus... Eilen en tahtonut sitä sanoa, kun hän oli saapuvilla, mutta
tänään ainakin on teidän se tiedettävä... Muuten... minä hairahduin,
tunnen sen... pyydän anteeksi enkä vaadi enää mitään.

Nyt hän varmastikin lähtee.

Ajattelemattomalla liikkeellä hra Baslèvre levitti; käsivartensa.

— Odottakaa! huudahti hän.

Claire vaipui tottelevaisesti takaisin nojatuoliin; ja hra Baslèvre
rupesi uudestaan katsomaan häneen, ymmärtämättä enempää äskeistä
mielenpurkaustaan kuin sitä pelkoakaan, jota hän tunsi vieraansa
välttämättömän poistumisen suhteen.

Hän jatkoi kuin itsekseen:

— Teille ovat siis hänen pakolliset virkatuntinsa ainoat rauhalliset?

Huomatessaan, että Claire vaikeni, hra Baslèvre nousi ylös ja alkoi
miettiväisenä kulkea edestakaisin huoneessa. Hänestä rupesi tuntumaan
ilkeältä, kuin olisi hän jossain määrin ollut vastuullinen siitä
tilanteesta, minkä Claire vaikenemisellaan myönsi vallitsevan; ja
käsittämättä oikein miksi, hän olisi mielellään tahtonut saada siitä
aivan tyhjentävätkin tiedot.

— Eniten ihmetyttää minua se, ryhtyi hän taas puhumaan, — että Gustave
ollenkaan on saattanut alistua säännölliseen työhön. Nuorena hän tuntui
synnynnäisesti huikentelevaiselta. Teidän vaikutuksenne häneen on
täytynyt olla syvä, kun tällainen muutos on voinut tapahtua!...

— Tai on se aiheutunut rahan tarpeesta, sanoi Claire lempeästi.

— Mutta isä Gros'tähän pidettiin rikkaana.

— Pidettiin... niin, — sanoi Claire vielä.

— Eikö hän siis ollutkaan?

— Ei.

Hra Baslèvre naurahti väkinäisesti.

— Sitä se kirjaileminen tekee! Joko Gustave harjoitti sitä, kun menitte
naimisiin hänen kanssaan?... Ja mitä hän sitten saa aikaan? — intti hra
Baslèvre, tuntien äkillistä halua halventaa Gustavea. — Ei kukaan tunne
hänen kirjallisuuttaan.

— Ei kukaan... kertasi Claire kuin kaiku.

Hra Baslèvre käveli vielä yhden kierroksen ja istuutui sitten kiivaasti
Clairen naapuriksi erääseen toiseen nojatuoliin.

— Missä te oikeastaan tutustuitte häneen? kysyi hän. — Te ette ole
hänen seutulaisensa; ainakaan ette ole sen näköinen ettekä niin
puhukaan. Olette niin erilainenkin kuin hän!

Claire pysyi vielä ääneti, mutta kohotti katseensa kummastellen
kysymystä, jota mikään ei ollut oikeuttanut eikä valmistanut.

Hra Baslèvre ymmärsi, puri huultaan ja poistui nojatuolista.

— Tahdoin vain saada valaistusta asiaan, mutta tietysti peräydyn, jos
pidätte minua tungettelevana...

Hän aloitti uudestaan koneellisen vaelluksensa. Hän tunsi selvästi,
että keskustelu hänen tahtomattaan oli saanut sovinnaisuudesta
poikkeavan käänteen. Hän ei koskaan ollut osoittanut tällaista
uteliaisuutta kenenkään naisen suhteen.

Hän säpsähti: Claire ryhtyi puhumaan.

— Jos teidän tyydyttämiseksenne riittää tunnustus, joka ei olekaan
mikään tunnustus, niin miksi vaikenisin? On totta, että Gustave ja
minä olemme kehittyneet hyvin erilaisiksi. Minun vanhempani, jotka
edeltäpäin huomasivat niin käyvän, vastustivat avioliittoani. Mutta
minä en välittänyt heistä. Vanhempiensa kokemukseen ei koskaan luota,
kun on mieltynyt viehättävään olentoon, joka hänkin rakastaa... sillä
hän rakasti minua...

Lause keskeytyi hetkiseksi, ikäänkuin antaakseen tirehtöörin
virkahuoneelle aikaa tottua tähän sanaan, jota se ei milloinkaan ollut
mahtanut kuulla. Hra Baslèvrekin pysähtyi. Claire jatkoi:

Hän rakastaa minua vieläkin... ainakin minä tahdon uskoa niin...
hänellä on niin monta tapaa rakastaa!...

Hra Baslèvre ravisti hartioitaan:

— En tahdo tietää niitä.

Lyhyesti: uneksittuani tuesta, tahdosta ja voimasta huomasinkin
olevani tekemisissä lapsen kanssa — suuren lapsen, jota täytyy ohjata
ja toruakin välistä... Älkää siis ihmetelkö, että olen toivonut
hänelle miehistä ystävää. On niin paljon asioita, joiden suhteen
nainen on voimaton tai taitamaton, ja jotka ainoastaan mies voi hoitaa
ja järjestää! Mutta mistä hän on löydettävissä? En ollenkaan tunne
Gustaven nykyisiä ystäviä. Jos heitä lainkaan on, niin minkä lienevät
arvoisia!

Claire oli vähitellen kääntynyt hra Baslèvreen päin, joka seisoi
paikallaan ja tunsi kirkkaan katseen suuntautuvan itseensä.

— Ja näin ollen minä asetin toivoni teihin... niin juuri, teihin
minä sen asetin... en sen vuoksi, että kykenitte auttamaan meitä
virkavaikeuksissa, vaan koska kuvittelin, että päästäksenne sinne,
missä olitte, teidän ehdottomasti oli täytynyt kulkea oikeita teitä.
Kaukaa te näytitte minusta ainoalta henkilöltä, jolle ilman pilkan
vaaraa olisin saattanut uskoa huoleni, mitä tässä nyt nöyrästi olenkin
tekemässä. Oi, minä tiedän kyllä, että tapaukseni on mitä tavallisin:
vaimo tahtomassa varjella miestään ja vähän vastoin tämän tahtoakin
— sellaista näkee joka päivä. Elävässä elämässä kohtaa paljon
kirvelevämpääkin onnettomuutta kuin tämä minun, mutta se ei vaikuta
asiaan! Jokainen pitää omia huoliaan ainoina, ja jo jonkun aikaa ovat
minun olleet...

Sanat olivat sortumaisillaan valitukseksi.

— Minun huoleni ovat sanomattomat...

Hiipivä väristys puistatti hra Baslèvrea, mutta hän ei sanonut mitään.
Hän oli taas yhtä kykenemätön toimimaan tai puhumaan kuin alussa: hän
vain heijasti noita kasvoja ja vastasi äänettömänä kaikuna tuohon
ääneen.

Pitäen vaikenemista vastauksen veroisena kirkkaat silmät kääntyivät
pois.

— Minusta tuntuu, että tietäessänne tämän, teidän on helpompi antaa
minulle anteeksi ensimmäinen pyyntöni. On vaikea suoraa päätä suostua
pitkän toivomuksen kaikkiin kohtiin. Minä olen myöskin niitä, jotka
eivät koskaan tahdo jättää mitään hämärän peittoon. En olisi voinut
poistua täältä, jos teihin olisi jäänyt yksikään epäilys. Tulin tänne
ennen kaikkea mieheni vuoksi...

— Koska häntä rakastatte... keskeytti hra Baslèvre sisäisen voiman
pakottamana, joka vaati, että se hänelle toistettaisiin.

— Koska olitte ollut hänen ystävänsä, vaikka kauan aikaa sitten.

— Oi! oikaisi hra Baslèvre taas tahtomattaan, — hänen toverinsa... en
mitään muuta.

Claire oli pehmeästi noussut seisomaan.

— Hänen toverinsa, kuten tahdotte... Sana on ehdonvallan asia, etenkin
kun en minä eikä hänkään — minä lupaan sen teille — enää aio teitä
tuskastuttaa...

Seisoen yhä liikahtamatta hra Baslèvre näki Clairen kulkevan ovea
kohti. Sen mukaan kuin poistuva sitä läheni, hra Baslèvre tunsi
sydämensä jähmettyvän, kuin hän olisi kesän helteestä siirtynyt
tammikuun pakkaseen.

Mitä ajatuksia liikkui hänen päässään? Tai oliko hän ylimalkaan varma
siitä, että ajatteli yhtään mitään? Sillä siitä hetkestä lähtien,
jolloin nuo kasvot uudestaan olivat ilmestyneet hänen näköpiiriinsä,
hänen päätöksensä oli jo ollut valmis, ilman että hän edes oli
yrittänytkään sitä harkita. Ainoastaan naurettavaisuuden ja oman
arvostelun pelko olivat tähän asti sulkeneet hänen huulensa.

Clairen käsi tarttui jo ovenripaan. Vielä hetkinen ja hra Baslèvre
olisi kaiken ikänsä saanut katua, ettei uskaltanut!

Mutta juuri silloin hän kysyi tuntemattomaksi painuneella äänellä:

— Miks'ette voi odottaa vastaustani? Ensi sunnuntaina, siis
ylihuomennako teille sopisi?

Hän epäröi vielä viimeisen kerran, mutta voitti itsensä:

— Olkoon menneeksi, minä tulen.

Nämä neljä kevyttä sanaa lehahtivat ilmaan kuin lumihiutaleet. Voiko
kokonaisen kohtalon ratkaisu sisältyä neljään ainoaan sanaan?

Kasvot kirkastuivat.

— Ah! Tiesinhän, että uskoessani asiani teille...

Samassa ovi avattiin koputuksetta. Vahtimestari tuli taas paperi
sormissaan.

— Sunnuntaina siis! sanoi hra Baslèvre, antamatta Clairen päättää
lausettaan.

— Niin, sunnuntaina, kertasi Claire.

He hyvästelivät loitolta ja arvokkaasti. Hra Baslèvresta tuntui
senjälkeen, että kaikki valo sammui. Kasvot olivat kadonneet.

— Mitä vielä? kysyi hän vahtimestarilta ankaralla äänellä.

— Eräs toinen nainen, herra johtaja...

— En ole enää hänen tavattavissaan.

Vahtimestari ojensi paperiaan.

— Hän antoi nimensä.

Hra Baslèvre luki nopealla silmäyksellä: »Neiti Fouille.» Se oli
kirjoitettu tukevalla ja rauhallisella käsialalla.

— Hän vakuuttaa...

— Vakuuttakoon mitä tahtoo, mutta jättäköön minut rauhaan ja yksin
ennen kaikkea!

Samalla hetkellä Claire kulki eteisen poikki sivuuttaen neiti Fouillen.
Luullen, että häntä tultiin kutsumaan, tämä kohotti päänsä. Eikä
Clairekaan puolestaan voinut olla katsomatta henkilöön, joka häneen
katsoi. Hän näki nuhteettoman opettajattaren kasvot, vähäpätöiset ja
lempeät; ja koska hän oli onnellinen ja onni aina pyrkii näyttäytymään
ulospäinkin, hän kumarsi ja hymyili. Neiti Fouille teki samoin.

Ihminen ei milloinkaan tule tarkanneeksi elämän kaikkien säikeiden
yhteyttä. Mitä yhteistä olisikaan ollut kahdella olennolla, jotka
sattumalta sivusivat toisensa jonkun ministeriön käytävissä!

Claire hävisi. Vahtimestari palasi:

— Ei ennen seuraavaa vastaanottoa... Maanantaina, jos haluatte...

— Voi, hyvä Jumala! huokasi neiti Fouille.

Hän oli kahden vaiheilla. Kuitenkin hän kokosi laukkunsa ja
sateenvarjonsa ja lisäsi sävyisästi:

Hyvä on... minä tulen uudestaan.

Istuen keventynein mielin virkahuoneessaan ja aavistamatta mitään siitä
hiljaisesta näytelmästä, joka seinän takana näyteltiin, hra Baslèvre
juuri tällöin tarttui taas johonkin asiapaperiin:

»Yvetot'n kauppakamarin puheenjohtaja Herra Kauppaministerille...»

Mutta sanat hyppelehtivät; hra Baslèvren oli vaikea seurata niitä. Hän
luuli keskeyttäneensä vain työnsä, mutta olikin keskeyttänyt elämänsä.






TOINEN OSA




I


On tärisyttävää ajatella, kuinka monta kohtalokasta näytelmää
parisilaisella katukäytävällä näytellään. Kasvojen moninaisuus antaa
mistä vain heikon aavistuksen. Jäykimmistäkin piirteistä näkee
kuitenkin aina jonkun vilahduksen. Hymystä huomaa huolia. Jotkut otsat
ovat muuttumattoman kirkkaat, toiset taas synkät. Mutta mistä päättää
ne peloittavat seuraukset, jotka jonkun ihmisen menemisellä määrätyllä
hetkellä määrättyyn paikkaan saattaa olla? Inhimillisessä risteilyssä
on jotain kohtalon määräämää ja mahtavaa kuten meren pyörteissä, jotka
päältä katsoen näyttävät vyöryvän aivan ylimalkaisten tuulenpuuskien
mukaan. Mutta jos laskeutuu aallokon laaksoihin, hämmästyy sitä
suunnitelmallista voimaa ja hävityksen raivoa, mikä sen syliin on
kätkettynä.

Siis niin monta kuin on ohikulkijaa, yhtä monta on myös ehkä lainkaan
aavistamatonta elämännäytelmää ja järkkymätöntä kohtaloa, joista useat
eivät milloinkaan tule vieraan tietoon. Kadulla kulkiessaan töytää
kiusattuja ihmisiä vastaan heidän kiusaansa huomaamatta ja hengittää
kuoleman ilmaa sitä elävästä elämästä erottamatta.

Ne, jotka näin kulkivat neiti Fouillen ohitse hänen palatessaan
ministeriöstä, eivät myöskään nähneet häntä muuksi kuin käynniltään
rauhalliseksi naiseksi, joka jostain säännöllisestä työstä oli menossa
toiseen yhtä säännölliseen. Minkätähden häneen muuten olisikaan
katsottu! Hänen hattunsa ei tosin ollut muodinmukainen, mutta kuitenkin
säädyllinen. Samoin hänen musta vaippansa, tummanruskea hameensa, hänen
käsineensä ja laukkunsa. Hän ei ainoastaan ollut siloisen, vaan myös
ehdottomasti moitteettoman näköinen.

Ja jos olisi lähtenyt seuraamaan häntä hänen pitkällä matkallaan
Grenellen kadulta Béarnin kadulle, olisi vaikutelma pysynyt samana.
Hänen tasainen kulkunsa, jossa sanottavaa kiirettä ei ollut
havaittavissa, todisti ehyttä elämää. Niin kuljetaan, kun aikaa ei ole
hukkaamaan asti, ja kun ei odoteta eikä etsitä mitään. Neiti Fouille
ei koskaan pysähtynyt kauppapuotien ikkunoihin eikä juuri välittänyt
ajoneuvoistakaan katujen yli kulkiessaan. Yksi ainoa seikka saattoi
hänessä ehkä ilmaista hermostusta, se nimittäin, että hänen kätensä
koneellisella liikkeellä lakkaamatta kiersi sormen ympäri ja takaisin
rinnan yli riippuvia pihkakivisiä kellonvitjoja — sangen vähäpätöinen
merkki muuten.

Perille saapuessaan hän kohtasi ovenvartijanvaimon, joka istui
kynnyksellään hänen palaamistaan odottamassa.

— No, kysyi rouva Gerbois, tapasitteko hänet? On ehkä selvää, että hän
tarkoitti hra Justinia.

— En, vastasi neiti Fouille koruttomasti. Hänellä ei nähtävästi ollut
aikaa.

Hänen keltaisen ihonvärinsä vuoksi ei voinut päättää, oliko hän nyt
kalpeampi kuin tavallisestikaan.

— Ei mutta!... huudahti rouva Gerbois — tämä on jo liikaa!

Ettei hra Justin ollut välittänyt hänen antamastaan suosituksesta, oli
hänestä sietämätön henkilökohtainen loukkaus.

— Loppujen lopuksi se onkin aivan luonnollista, sanoi neiti Fouille
vielä.

— Mutta hänhän oli luvannut, minulle!... Oletteko kotona, kun hän
illalla palaa? jatkoi rouva Gerbois innokkaasti. — Ei sentään,
tänä iltana hän saattaa tulla kotiin vasta myöhään... Huomenaamuna
mieluummin... Siis huomenaamuna kello puoli yhdeksän... Ja uskokaa tai
älkää, mutta tällä kertaa _hän_ tulee _teidän_ luoksenne. Siellä siis
tavataan!...

Tämä »siellä tavataan» kuului kuin taisteluvaatimukselta.

Neiti Fouille, joka taas oli ryhtynyt kiertämään kellonvitjojaan, teki
epämääräisen liikkeen: hänestä näytti aivan mielenkiinnottomalta, mitä
huomenaamuna oli odotettavissa.

Onko »pienokainen» jo tullut? kysyi hän sitten.

»Pienokainen» merkitsi hänen ajatuksissaan aina lähinnä seuraavan
tunnin oppilasta.

— Ei vielä.

— Jumalan kiitos! luulin jo myöhästyneeni. Aina sitä turhaan koettaa
olla hukkaamatta aikaa, matkat ovat niin pitkät. Kiitoksia, rouva
Gerbois.

Ja hän meni portaisiin, hra Baslèvren portaisiin. Mutta hän ei
kavunnutkaan ullakolle asti; hän pysähtyi neljänteen kerrokseen, hän.
Hän siis kuitenkin asui aivan rajalla.

Vaikka hänellä olikin avain taskussaan, hän soitti ovikelloa.
Lyhyenläntä, ruma ja ontuva nainen tuli avaamaan.

— Minä se olen, sanoi neiti Fouille. — Jos tulen täsmälleen, niin kyllä
kiiruhdinkin.

Neiti Fouillen sisar kompuroi pois vastaamatta.

— Andréa! pidätti neiti Fouille.

— Mitä?

— Et kysy, missä kävin?

Andrea pudisti pahantuulisesti olkapäitään.

— Mitä se minuun kuuluu! Hankkimassa uusia tunteja?

— Tahdoin juuri kertoa sinulle, ettei minulla tänään ollutkaan
tavallista onneani; emme päässeet yksimielisyyteen.

— Mitäs tuosta sanot, kyllä minä sen olisin arvannutkin.

Ja Andrea lähti keittiöön, paiskoen ovia mennessään. Hän oli aina
kiukkuinen ajatellessaan, että hän yksin sai hoitaa talouden, ja että
sisar kuitenkin katsoi harjoittavansa armeliaisuutta, kun piti häntä
luonaan.

Jäätyään yksin neiti Fouille, ennenkuin meni saliin, jota käytettiin
opetushuoneena, riisui väsyneesti vaippansa ja laski luotaan laukkunsa,
mutta jätti hatun päähänsä. Silmäten ikkunaan hän senjälkeen huomasi,
että rouva Gerbois oli asettunut takaisin äskeiselle paikalleen ja
että nuori tyttö oli kamarineitsyensä seuraamana tulossa pihan poikki.
Väsymykselle ei siis jäänyt pitkääkään aikaa. Tarkoin säännöstelty
elämä ei tunne sellaista ylellisyyttä kuin lepo. Eteisen kello soi
taas, oppilas saatettiin sisään ja tunti alkoi.

Neiti Fouille opetti kaikkea, s.o. ei paljon mitään; mutta hän teki sen
kärsivällisyydellä, joka oli pahimmankin tarkkaamattomuuden tasalla. On
myös olemassa ihmisiä, joista ei luo itselleen mitään kuvaa määrättyjen
askareiden ulkopuolella. Niinpä neiti Fouillen oppilaat hyvin
helposti kuvittelivat hänet logiikkaa selittämässä, kirjoitustehtävää
korjaamassa tai korkolaskua neuvomassa, mutta heidän olisi ollut aivan
mahdotonta ajatella häntä käypään tapaan istumassa höystetyn kalkkunan
ääressä muuten kuin siinäkin aikaansa laskien ja seuraavaa tuntiansa
odottaen. Hän antoikin opetusta joka päivä ja päivän kaikkina tunteina;
ja jokaisella oppilaalla, joka kerran oli siksi otettu, oli oikeus
luulla, että hän oli ainoa, jota varten neiti Fouille erikoisesti oli
luotu. Oli tapahtunut, että hän oli istunut yönsä valmistaakseen jonkun
lahjan, joka joltakulta »pienokaiselta» oli jäänyt kesken. Toisen
kerran taas hän tarjosi leivoksia tai suostui toimittamaan asioita
kaupungilla ja aina yhtä lempeästi hymyillen sekä sen näköisenä kuin ei
olisi voinut muuten menetelläkään. Koettaen näin aina olla mieliksi hän
oli tullut siihen, ettei häntä huomattukaan. Olisi ollut loukkaavaa,
jos hän olisi kieltäytynyt tekemästä pyydettyä palvelusta. Ei enää
tultu ajatelleeksikaan, että hän olisi saattanut elää itseäänkin varten.

Olisi ollut uskomatonta, jos »pienokainen» tänäkään päivänä olisi
huomannut mitään poikkeuksellista neiti Fouillen äänessä tai eleissä.
Kun hän kohotti katseensa, hän kohtasi samat odottavat kasvot kuin
tavallisestikin, ja kun hän suuntasi sen alaspäin, hän näki samat
pitkät ja valkeat kädet, jotka itse asiassa olivat neiti Fouillen
hahmon ainoa silmiinpistävä erikoisuus.

Tätä opetustuntia, joka aloitettiin kello neljältä ja kesti kello
viiteen, seurasi heti toinen. Kolmas oli määrätty neljännestä yli
kuudeksi.

Täsmälleen kello kuusi neiti Fouille keskeytti selityksensä:

— Luulen tämän riittävän täksi päiväksi, sanoi hän. Tulevalla kerralla
jatkamme.

Hän päästi »pienokaisen» kotiin ja auttoi päällystakin hänen ylleen;
sitten hän meni noutamaan läkkikannun keittiöstä.

— Minä joudan kyllä käymään maidon haussa, sanoi hän Andréalle, joka
torkkui jollain tuolilla. — Saan samalla vähän raitista ilmaa.

— Pelkäätkö, että minä jättäisin sen tekemättä?

— En lainkaan, mutta tahdon säästää sinua portailta ja itse mielelläni
tuulettautua.

— Soimaa vain, etten voi kulkea kuten muut ihmiset!

Mutta neiti Fouille oli liian kaukana enää kuullakseen, hän laskeutui
jo portaita läkkikannu kädessään, kuten tuonoin pieni laukkunsa.

Ovenvartijan vaimo hymyili tavanmukaisesti neiti Fouillelle, joka oli
menossa maitopuotiin.

— Älkää pitäkö kiirettä, neiti. Jos pienokainen tulee ennen teitä,
käsken häntä kyllä odottamaan.

— En, en... sanoi neiti Fouille.

Onneksi lankesi jo hämärä; muuten olisi huomannut, olisipa ollut
mahdotonta olla huomaamatta, että hänen huulensa vapisivat.

Kuten veteen heittäytyä sukeltaja neiti Fouille tunkeutui
Saint-Antoinen esikaupungin pimeyteen ja suuntasi kulkunsa Bastillea
kohti.

Häntä ei näkynyt enää... Hänellä oli neljännestunti aikaa, mutta olihan
hänenkin elettävä!

Saavuttuaan Vincennes'in aseman kulmaukseen hän äkkiä pysähtyi. Samassa
eräs mies lähestyi häntä.

— Ah! kuiskasi neiti Fouille. — Minä oikein vapisin pelosta, ettet
vielä olisi ollut täällä; oli niin vaikea päästä tulemaan tänä iltana.

Vastaukseksi mies otti häntä käsipuolesta ja vei hänet kaarikäytäviin,
missä pimeydeltä erottaa vain ääriviivat, mutta ei koskaan kasvoja. Ei
sen puolesta että neiti Fouillea muutenkaan olisi tuntenut! Äidillinen
raukeus oli herpaissut hänen ryhtinsä. Hän kulki pää kumarassa toisen
taluttamana. Myöskin hänen äänensä, jonka saattoi luulla sopivan vain
kieliopin sääntöjen esittämiseen, oli muuttunut; siihen sisältyi nyt
kaikkea, ilosta ja odotuksesta aina pelkoon saakka.

Hän jatkoi puhettaan:

Ehditkö jo kauankin odottaa minua?

Kukaan rakastajatar ei olisi lausunut näitä sanoja intohimoisemmin eikä
kukaan äiti huolestuneemmin.

Mies kohautti olkapäitään:

— Mitä siitä on väliä, pääasia että tulit!

— Mitä ajattelit, kun huomasit minun viipyvän?

— Sinua.

— Kuten ennen?

— Kuten aina.

Miehen ääni taas huokui hyvänsävyisen ihmisen huolimattomuutta.
Senvuoksi sai ehkä sen käsityksen, että hän puhui vain ulkopuolelta
hampaittensa.

— Jospa se olisi totta! kuiskasi neiti Fouille.

— Miks'ei olisi?... Aina sinulla vain on hätä!

— Tänään erikoisesti.

— Saako kysyä, kuka sinua niin huolestuttaa?

— Sinä.

— Yksinomaan?

Neiti Fouille huokaisi:

— Voi, jospa kumpikaan ei koskaan epäilisi toistaan!

Mies näytti huolettomalla eleellä torjuvan moitteen, joka oli tulossa.

— Kun minä nyt yhtenä iltana koetan olla kiltti ja sinun aikasi on
täpärällä, niin älkäämme hukatko sitä turhaan toraan. Oletko saanut
kirjeeni?

— Minkä kirjeen?

— Sen, jossa sanoin, että huonon pelionneni vuoksi tarvitsisin...

— Oi, joko siitä nyt on puhuttava!

— Itsehän väitit, että sinulla oli kiire!

— Enkö siis enää koskaan saa sinua takaisin oikein itselleni?... Joka
kerta sanot, että sinulla on huolia, ja että minä en tahdo antaa
sinulle rahaa, jota koskaan en ole säälinyt, että pelissä vuoroin
voittaa, vuoroin menettää, mutta että siinä lopulta aina ansaitsee...
rahaa! Hyvä Jumala! Se on kaikissa tapauksissa hyvin vierivää tavaraa,
ja se tahraa, kun siihen koskettaa...

Neiti Fouillen ääni oli äkkiä muuttunut tylyksi.

Mies naurahti kevyesti.

— Niin, jos siitä enemmän välittäisin, ei minua huvittaisikaan sitä
niin varomattomasti käsitellä.

— Älä muistuta minua luonteesi heikkoudesta, keskeytti neiti Fouille.
— Tiedäthän, että siitä lähtien kuin sen huomasin, olen tuntenut halua
paeta sinua.

Mies totteli ja vaikeni.

Säikähtäen enemmän hiljaisuutta kuin sanojensa ankaruutta neiti Fouille
jatkoi masentuneena:

— Taas sinä siis olet hävinnyt?... Että olenkin voinut kuvitella, ja
että vieläkin kuvittelen, että sinun lupauksesi ovat muutakin kuin
pelkkä keino minun hellyttämisekseni!

Mies kohautti olkapäitään.

Jos olisit lukenut kirjeeni, tietäisit kuitenkin, etten muuta tee kuin
koetan parantua.

Omituisella tavalla... Toistamalla virheet yhä uudestaan!

— Parantua... se onkin hyvin tyhmä sana!

Mies tarttui jälleen neiti Fouillen käteen, jonka tämä oli vetänyt pois
hänen kainalostaan.

Ensiksikin, sairas koettaa aina parantua... Se lankeaa itsestään,
sanoi hän iloisesti. — Onko hänen vikansa, ellei hän parane? Ja voiko
parantua himosta, joka sekin on sairautta? Oletko itsekään parantunut
rakkaudestamme? Muistelepas alkua: jouduimme yhteen ja huvittelimme...
Aioimme huvitella vain yhden päivän, mutta nyt siitä on jo kuusi
vuotta. Ja kuinka monta kertaa näinä kuutena vuotena oletkaan täydestä
sydämestäsi toivonut voivasi hylätä minut, kun minä pelasin... mutta
tässä sinä nyt taas kävelet! Minun laitani on aivan samoin. Luuletko,
etten monesti ole suuttunut sinuun? Vaikka kuinka usein! Senkö
tähden, että sinusta on tullut minun rahoittajani ja pelastat minut
vähintään kolme kertaa vuodessa? Ei auttaisi, vaikka jaksaisin ja
heti paikalla suorittaisin saatavasi. Siitä huolimattakin, että olen
velallisesi, on minut monta kertaa vallannut hillitön pakenemisen halu.
Mutta yhtäkaikki olen taas tässä, uudistettuine erehdyksineni, kuten
huomautit... Ja totta on, että minä nytkin perustelen vetoomustani
sillä, että todellinen vaara, oikea...

Hänen äänensä oli muuttunut käheäksi levottomuudesta, joka ei ollut
teeskenneltyä.

Neiti Fouille voitti väristyksen, joka häntä oli puistattanut
viimeisten sanojen jälkeen, ja mutisi:

— Taidat koettaa peloitella... Mutta älä selitä mitään, se on parempi.
Kuuntele mieluummin, missä määrin voin sinua auttaa... Rahat, joista
kirjeessäsi puhuit, saat tietysti... mutta et heti kohta... et muuten
ilmoittanutkaan mitään määräaikaa... ja sitäpaitsi, onhan kysymys
melkoisesta summasta... Ei minulla koskaan ole niin paljon kotonani...
Tarvitsen siis muutamia päiviä toimittaakseni tuon erän...

Mies huudahti tukahdutetusti:

— Mutta minulla ei ole aikaa odottaa!...

Ja kun ei neiti Fouille näyttänyt ymmärtävän, jatkoi hän:

— Mainitsinhan, että tarpeeni oli kipeä... ja kiireellinen. Minun
huostaani uskottiin eräs summa ja nyt sitä kysytään... mutta minulla ei
ole sitä enää.

Vihlova huuto keskeytti hänet:

— Varastanut! Oletko sinä varastanut?

— Enhän toki! On sinullakin sanat!... Asia on liioittelemattakin
kyllin paha, myönnän sen. Lainannut minä olen, se riittää... Kuvittele
nyt, että sinun haltuusi jätettäisiin varmoja arvopapereita, täysin
luotettavia, aivan ainoalaatuisia, ja että ne vain kuljeksisivat
pöytälaatikossasi... Ja kuvittele vielä, että juuri niinä aikoina
olisit haaveillut jotain matkaa... kaunista, aurinkoista matkaa
yhdessä... Sanoin itselleni... Mutta mitä yksityiskohdista! Onni
hymyili minulle, ja minä olin varma, että saavuttaisin sen. Mitä
papereihin tulee, en niihin koskenutkaan; riitti, että ne olivat
siellä, missä olivat... Kaikkea ei kuitenkaan tule ottaneeksi
laskuihinsa! Luulee aina onnistuvansa... Ja kuinka olikaan, sade liotti
kilparadan, pelionni petti, laskuvirhe... Lyhyesti, varomattomuutta
tai kevytmielisyyttä, mutta ei koskaan sitä, mitä sinä väitit! Se
edellyttäisi, etten aikonut maksaa takaisin, mutta minähän aioin ja
tahdon sitä vielä nytkin niin hartaasti, että heti kirjoitin sinulle
pälkähästä päästäkseni!...

Voi hyvä Jumala, voi hyvä Jumala! vaikeroi neiti Fouille aivan
lannistuneena.

Mutta huomatessaan, ettei mies jatkanutkaan, hän lisäsi:

Jospa tämä olisikin tekaistu juttu minun hellyttämisekseni!

Mies kumartui yhä lähemmäksi hänen puoleensa, ikäänkuin saartaakseen
hänet aivan kokonaan:

— Minä en valehtele. Ja sanon vieläkin, että minua halutti viedä sinut
vaikka minne. Ah, että taas saisimmekin olla kahdenkesken, edes viikon
verran, entisessä mielessä kuvitellen menneitä aikoja!... Pelkkä se
ajatus...

— Vaikene! käski neiti Fouille. — En enää tahdo ajatella menneisyyttä,
ja tuollaiset puheet estävät sitä haihtumasta.

Nolostuen mies näytti jäävän odottamaan, että neiti Fouille vielä
jatkaisi, mutta huomattuaan, ettei jatkoa tullutkaan, hän vetäytyi
hitaasti poispäin ja päästi lopulta irti neiti Fouillen käsivarren.

— Kuten tahdot, sanoi hän. — Minä ajattelinkin, että jos olet saanut
kylläksesi, on tämä minulle oikein onnenpäivä...

He olivat pysähtyneet erään katulyhdyn juurelle; mutta seisoen selin
valoon he eivät voineet nähdä, kuten kyllä olisivat tahtoneet,
millaista mielenliikutusta toisen kasvot ilmaisivat. Sensijaan heidän
katukäytävään lankeavat epätasaiset varjonsa näyttivät ikäänkuin
sulavan yhteen heidän juuri erostansa puhuessaan.

— Kuinka voisinkaan sinua hylätä, huokasi viimein neiti Fouille,
tehden väsyneen liikkeen, — kun en jo paennut sinun noin kauheita
kertoessasi!...

— Siis?

— Siis on minun pelastettava sinut yhä uudestaan... kunnes joudut
täydelliseen häviöön ja minä siitä itsekin menehdyn!

Neiti Fouillea värisytti; samassa maitokannu sipaisi pihkakivisiin
kellonvitjoihin ja antoi heikon, hopeisen äänen hänen surullisten
sanojensa naurettavaksi säestykseksi.

Hän jatkoi yhtä paljon itsekseen kuin seuralaiselleen:

— Tällä kertaa minulla muuten olisi ainoastaan yksi toivomus... ja
sangen vaatimaton!... Baslèvre...

Nyt oli miehen vuoro hätkähtää.

— Kuka?

— Sanoinko jonkun nimen?

— Mainitsit jonkun Baslèvren.

— Mitäs tuosta!

— Olen joskus tavannut sennimisen miehen.

— Voihan sellaisia olla useampia.

— Hän oli virkamies, enkä tahdo, että... Minä kiellän sinua puhumasta
hänestä meidän kesken.

— Minkätähden?

— Minulla on omat syyni.

— Mitkä?

Mies painoi päänsä eikä vastannut. Neiti Fouille jatkoi päättäväisesti:

Perustelemattoman kiellon ja sen välttämättömyyden välillä, että minun
on pelastettava kunniasi, minä en epäröi.

— Onko hän siis sama henkilö?

— Mahdollisesti.

Henriette, jos menet hänen luokseen, en eläissäni näe sinua enää.

Näenkös minä sinua, ellet saa velkaasi maksetuksi?

— Henriette!

Mutta lähentyen miestä neiti Fouille tuli pakottaneeksi hänet
kääntymään valoa kohti. Vihdoinkin hän siis saattoi nähdä miehen
kasvot ja uhmata hänen vihaa säihkyviä silmiään. Ja hän ryhtyi
puhumaan matalalla äänellä, tuskin kuuluvalla, mutta kyllin selvällä
puhutellulle:

— Riittää! Teen niinkuin minua miellyttää. Kai minulla on oikeus
omassa nimessäni lainata omiin tarpeisiini mistä itse tahdon!...
Ja nyt erotkaamme, on jo aika... Olen jo viipynyt liiankin kauan,
näemmä, ja unohtanut tuntini... Älä luulekaan, että kuvittelen mitään
enempää toisesta kuin toisestakaan! Olen kurja raukka toisen kurjan
kynsissä... Me olemme kurjia molemmat, siinä kaikki... Mene pois!...
Minä tahdon pelastaa sinut enkä kykene pelastamaan itseänikään... Ei
minun enää milloinkaan pitäisi nähdä sinua jälleen ja kuitenkin tapaan
sinut vielä... Mene pois!... Ei mitään jäähyväisiä... Erotkaamme
tänä iltana kuin kaksi ihmistä, joilla ei ole ollut yhteisiä aikoja
eikä keskinäisiä iloja... Voi lyhyitä ilonhetkiä!... voi kaukaista
menneisyyttä, joka ne soi!... En tiedä miksi niistä enää puhun, mutta
niin vain teen joka kerran...

Hän ei lausunut loppuun ajatustaan. Mies oli taas tarttunut häneen ja
sulki hänet voimakkaaseen syleilyyn:

— Hullu! Hullu, joka valitat yhteistä rakkauttamme! Ikäänkuin siitä
voisimme luopua! Ikäänkuin ei rakkautemme kestäisi keskinäisiä
moitteitamme ja pieniä riitojamme, sinun tunnonvaivojasi ja minun
ja niitä seikkailujakin, joita vastaan sinä nouset. Kuule! Rohkene
tunnustaa, että jos olisin sinun kaltaisesi, sinä olisit kulkenut
ohitseni minuun katsomattakaan. Olen pelaaja, tuulihattu, jota vihurit
viskelevät aivan mielensä mukaan, siis sinun täydellinen vastakohtasi,
mutta juuri senvuoksi me aina tulemme pysymään kahtena rakastavaisena,
yhtä tulisina kuin sinun mielestäsi kurjina. Äläkä sure rikkoa niitä
sopimuksia, jotka kahlehtivat sinun aikasi. Meikäläisten, ollakseen
kauniita, tarvitsee polkea lakia ja olla vailla sen turvaa sekä välttää
sitä murheellista osaa, jonka sellaiset ihmiset ovat valinneet, jotka
annostelevat lemmen ja pitävät nautintoa syntinä. Ja ennen muuta
älä luule, että minä tuotan sinulle ainoastaan surua; annan sinulle
ainakin ilon torua minua, hyvin tietäen, etteivät nuhteesi mitään
merkitse, vaan että seuraavana päivänä taas kohtaamme toisemme vanhoine
valituksinemme, mutta kyllin onnellisina ne tukahduttaaksemme. Ei
mitään jäähyväisiä, sanoit; kas tässä minun hyvästini!

Julkeasti hän painoi huulensa neiti Fouillen suulle. Tämä ei
vastustanut. Päinvastoin hän tahtomattaan taivutti päätään suudelman
mukaan ja hervottomasti kuin rakastajatar ainakin heittäytyi koko
ruumiillaan miehen kiihkeään syleilyyn. Kuinka oikein tämä olikaan
puhunut! Hänen hyväilynsä korvasi kaiken! Neiti Fouille olisi tahtonut
kuolla hänen puristukseensa.

Ja nyt, mene... Koska et itsestäsi lähde, on minun sinut ajettava.
Palaa kunniallisen elämäsi ahtauteen, maitokannuinesi... Pikaisiin
näkemiin siis... Ehkä tapaamme huomenna, samaan aikaan...

Neiti Fouille kuunteli liikahtamatta äkkiarvaamattoman raukeuden
vallassa; sitten hän taas muisti tuntinsa.

— Niin, huomenna... sopersi hän. — Täälläkö jälleen?...

Mies vastasi:

— Ei täällä!...

Neiti Fouille ymmärsi ja vastasi vain päännyökkäyksellä. Mies poistui
jo Neuillyn suuntaan. Neiti Fouille seurasi häntä katseellaan saamatta
hänestä irti silmiään, niin kauan kuin häntä hämärältä vielä saattoi
erottaa. Viimein hän hävisi. Vasta silloin neiti Fouille huomasi, että
hänen huntunsa oli koholla. Säikähtyneesti hän vetäisi sen leuan yli ja
lähti myös menemään vuorostansa.

— Voi hyvänen aika, sanoi ovenvartijan vaimo neiti Fouillen
ilmestyessä, — luulin jo onnettomuuden teitä kohdanneen! Pienokainen
tuli jo aika päiviä...

Mutta myöhästymisestään huolimatta neiti Fouille ei ilmaissut mitään
kiirettä rientää pihan poikki.

Purkaen vihaansa hra Justinia kohtaan ovenvartijan vaimo jatkoi:

— Älkää siis huomenaamuna unohtuko vuoteeseenne, kuten äsken
maitokauppaan, sillä _hän_ tulee, taikka minä olen Mikko!

— Sen parempi, vastasi neiti Fouille hajamielisesti, — vaikk'ei se niin
välttämätöntä ole kuin te luulette.

Ja nyt näytti siltä, ettei hän enää tahtonut viipyä.

Viittä minuuttia myöhemmin hän jo istui pienokaisen vieressä ja aloitti
opetuksensa:

— Sopeutuminen riippuu suoran kohteen määräyssanan paikasta.
Esimerkiksi: Kuinka kauniita kirsikoita me saammekaan...

Hän puhui aivan tapansa mukaan ja oli sen näköinen, kuin ei olisi
osannutkaan muuta ajatella kuin tätä kohdetta määräyssanoineen. Sanalla
sanoen hän oli sen näköinen, kuin olisi hänellä ollut kuollut sielu.
Palattuaan tavalliseen olotilaansa hän olikin lakannut elämästä.




II


Sinä iltana talo n:o 16 Béarnin-kadun varrella vaipui uneen tavalla,
jonka erikoisuus ei saattanut jäädä huomaamatta tarkkaavaiselta
havainnoitsijalta.

On omituista, että Parisin talot odottavat yön tuloa, ennen kuin,
paljastavat yksilöllisyytensä. Voisi sanoa, että ne, väsyneinä
julkisuuden palvelemiseen, pimeän langettua riisuvat naamionsa. Yksi
osoittautuu silloin taloudelliseksi liikemieheksi, joka ei polta turhia
tulia; toinen taas, pitojen pitäjä, röyhkeilee kadulle asti runsailla
valoillaan; ja kolmas, joka vain vähäsen raottaa uutimiaan, näyttää
vihdoin uskovaiselta, joka silmät puoliummessa nyppii rukousnauhaansa.
Pelkästä siitä kellonlyömästä, milloin valot missäkin sytytetään tai
sammutetaan, tuntee helposti rikkaiden ja köyhien talot, ne missä
säästetään, ja ne missä tuhlataan. Kaiken kaikkiaan: kukin talo
ilmaisee asujamiensa hengen, niin tuntuva on käyttäjän leima kaikissa
esineissä.

Aikojen alusta talo n:o 16 Béarnin-kadun varrella oli näyttänyt Januksen
naamaa. Pihan puolella portaitten ja keittiöiden pystysuorat valosarjat
paljastivat räikeästi seinämuurien halkeamat ja ulkorakennusten
lisääntyvän kurjuuden. Torin puolella taas ei koskaan useampi kuin
yksi ikkuna ollut valaistu kerroksessaan, eikä minkäänlaista sääntöä
näyttänyt vallitsevan sen valinnassa. Näin suuri pimeys, jota vain
parin kolmen sattuman mukaan sirotellun suorakaiteen kirkas tuike
häiritsi, korosti vaikuttavasti julkisivun komeutta. Ja kun lähemmin
tarkasteli näitä kummankinpuolisia ikkunavaloja, teki mieli ymmärtää ne
myös asukkaiden kaikenlaisia yksityisiä ja yksilöllisiä ominaisuuksia
selittäviksi. Talossa, joka molemmilta puoliltaan oli niin erilainen,
mahtoi asua vain ihmisiä, joiden elämä oli joko kaksinaista tai
poikkeuksellista.

Mutta kysymyksessäolevana iltana liittyi säännöllisiin yleispiirteisiin
vielä muita erikoisia, jotka olisivat oikeuttaneet johtamaan päätelmät
pitemmälle.

Pikapuolen pystysuorat valosarjat sammuivat kyllä tavalliseen
aikaansa, s.o. vähän ennen yhdeksää, mutta ovenvartijan luukku pysyi
itsepintaisesti valaistuna aina kello kymmeneen saakka, jonka jälkeen
vaimo valitti miehelleen heidän ammattinsa kovuutta. Hra Justin oli
heittäytynyt huolimattomaksi; koska hän ei vielä ollut tullut kotiin,
ei hän tulisikaan ennen puoltayötä...

Mitä sitten kadunpuoleen tulee, tuikki siellä enää yksi ainoa ikkuna
neljännessä kerroksessa ja sekin hyvin epätavallisella loisteella.
Pisti silmään, että se majakkalyhdyn tavoin valaisi kappaletta
puistosta, luoden puiden latvojen ylle fosforihohtoisen sumukerroksen.
Ja tuli kysyneeksi itseltään, minkälainen ihmishenki sen ikkunan takana
valvoi, tyhmäkö vai viisas neitsyt. Mutta jos olisi voinut katsoa
olisi nähnyt vain neiti Fouillen sukkaa parsimassa ja hänen vieressään
Andréan nurkkanovellia lukemassa. Päivittäisiltä töiltään sisarukset
näin vähän huoahtivat mitään puhumatta. Ja yhteisen lampun valopiirissä
ovat läheisetkin toverit kaukana toisistaan.

On jo tullut mainituksi, että tämä neljännen kerroksen ikkuna oli
kymmenen jälkeen enää ainoa valaistu; se ilmaisi yhden ryhmän talon
asukkaista. Mutta myöhemmin, vielä keskiyön vaiheilla, ilmestyi uusi
kiiltomato aivan katon rajaan: hra Baslèvre oli tullut kotiin, oltuaan
kunniavieraana ylimääräisten virkamiesten päivällisillä.

Kävi heti mahdottomaksi — vaikka ne olivatkin niin vastakohtaisia —
erottaa toisistaan näitä molempia valoja, jotka nyt kahden elävöittivät
rakennuksen jylhää julkisivua. Toinen, heikompi, lepatti taivasta
vasten kuin rauhaton virvatuli, hyppelehtien, siirtyillen, sammuen
ja syttyen; hra Baslèvre halkoi näet huonettaan kynttilä kädessä
muka pitovaatteitaan ripustellen ja yötamineitansa etsiäkseen. Aivan
päinvastoin toinen ikkuna taas helotti kiinteällä valolla, jota eivät
minkäänlaiset varjot katkoneet; se oli kuin kuumeisen odotuksen
liikahtamaton vertauskuva. Mitkään seikat eivät selvemmin kuin nämä
kaksi vastakkaista olisi voineet osoittaa, että talo sulki suojaansa
joko jo yhdistyneitä kohtaloita tai sellaisia, jotka oli määrätty
yhdistymään.

Noin neljännestunnin kuluttua näytti torilla jokin mitätön piirre
muuttuneen: pieni liekki vain oli hävinnyt ylhäältä räystään reunasta,
eikä enää olisi voinut löytää kohtaa, millä se oli ollutkaan. Mentyään
levolle hra Baslèvre oli sammuttanut kynttilänsä.

Hetken perästä, ikäänkuin se olisi odottanutkin vain tätä, pimeni myös
neljännen kerroksen ikkuna. Ei kuitenkaan yht'äkkiä; näki ensin suuren
välähdyksen ja sitten katkonaista tuiketta sekä senjälkeen selvästi
kaksi hahmoa — sisarukset olivat kai jaloitelleet. Sitten talo,
ikäänkuin sanottavansa sanottuaan, vaipui pimeyteen. Mutta kuka tulee
kuunnelleeksi, mitä sanottavaa yön helmaan heittäytyvällä rakennuksella
on?...

Tunnit kuluivat, päivä koitti. Ja niinkuin eilisillan myöhäiset tulet
olivat ennustaneet, täytyi niiden ihmisten, joiden iltoja ne niin kauan
olivat valaisseet, paljastaa toisilleen salaisuutensa. Se tapahtui mitä
yksinkertaisimmalla tavalla, niin yksinkertaisella, ettei saattanut
olla ihmettelemättä, että lähes kaksikymmentä vuotta oli pitänyt
odottaa tätä paljastusta!

Pukeutumisen hetket olivat hra Baslèvrelle yleensä myös ajattelun
aikaa, joko hauskan tai kärtyisän, jolloin hän punnitsi eilisiä asioita
ja uuden päivän suunnitelmia. Noustuaan vuoteestaan hänen ensimmäinen
ajatuksensa tänäkin aamuna oli siis seuraava:

»Tänään on lauantai...»

Sillä hän tarkoitti, että hän huomenna taas näkisi nuo kasvot, mutta
vältti pukemasta sitä ajatusta suoriksi sanoiksi. Heti rouva Gros'n
poistuttua hänen virkahuoneestaan hra Baslèvre oli näet kieltänyt
itseään enää ajattelemasta tätä naista ja päättänyt karkoittaa
mielestään kaikki jälleennäkemisen kuvittelut. Hän oli suostunut
menemään Gustaven luo päivälliselle, ja sillä asia oli selvä eikä
kaivannut kajoamista, ei ainakaan ennen määräaikaa.

Mutta vaikka hra Baslèvre näin ehkä poistikin tietoisuudestaan itse
kasvot, oli pelkkä se tosiasia, että hän oli vastaanottanut niiden
omistajan ja kuunnellut häntä, muuttanut hänen tavallista mielialaansa
ja herättänyt hänessä eräänlaista hyväntahtoisuutta sekä elämän että
hänen itsensä suhteen yleensä. Eilisestä lähtien hän ihaili itseään sen
johdosta, että oli suostunut näyttelemään jonkinlaisen hyväntekijän
osaa Gros'n perheen asioissa. Hänen uhrautuvaisuutensa, vaikka se vasta
olikin vain aikomus, nosti häntä hänen omissa silmissään. Ja hän miltei
olisi ollut valmis ulottamaan sen koko ihmiskuntaan, esimerkiksi tuohon
tuntemattomaankin, jota kutsuttiin nimellä neiti Fouille.

Miksi juuri neiti Fouilleen eikä esimerkiksi viraston sihteeriin tai
kehen muuhun virkamieheen tahansa? Siihen kysymykseen oli vain yksi
vastaus. Jos neiti Fouillelta olisi kielletty pääsy ministeriöön,
ei rouva Gros olisi sinne koskaan tullut. Toisen muistaminen johti
velvoittavasti mieleen toisen. Näin moni, joka torniin noustessaan
tuntee pyörrytystä, tahtoo katsoa taivaanrantaan; mutta kun näköpiiri
laajenee, paheneekin pyörrytys.

Kädet pesuvadissa hra Baslèvre mutisi:

Neiti Fouille parka! Minun kieltoni kai suretti häntä...

Samalla toinen ääni kuiskutti hänen sisimmästään:

— Ja olisinko ilman neiti Fouillea enää nähnytkään sitä toista?...

Ja aivankuin tämän nimen ahdistamana, jota hän ei vielä ikinä ollut
näin selvästi lausunut, hän kaulusta napittaessaan jatkoi:

— Kun neiti Fouille tulee uudestaan, jos hän tulee, niin minä koetan...

Mutta hän keskeytti:

— Mitä hänestä hätäilen, enhän häntä tunnekaan!

Hän ryhtyi sitten miettimään, mitä hänen sinä päivänä oli tehtävä:

— Ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa!

Kaikki näyttää näet tavalliselta, heti kun vallitsevat huolet on
syrjäytetty.

Ja täydessä kunnossa kiireestä kantapäähän hän astui portaisiin
reippain askelin.

Mutta neljännen kerroksen kohdalla odotti rouva Gerbois
lattiaharjoineen.

Hra Baslèvre aikoi mennä ohi, ei kuitenkaan suomatta rouvalle
ystävällistä hymyilyä, mutta tämä puhuttelikin häntä mitä ankarimmalla
äänellä:

— Minulla olisi vähän asiaa, jos herra joutaisi hetkisen odottamaan.

Hämmästyen, mutta yhä hyväntahtoisena — maailma tuntui tosiaankin
näyttäytymän hänelle uudessa valaistuksessa — hra Baslèvre jatkoi
kulkuaan pysäyttämättä:

— Puhukaa pian, rouva Gerbois, minä kuuntelen.

— Neiti Fouille...

— Aivan niin, hän oli ilmoittautunut eilen ja minä olin antanut
ohjeita hänen suhteensa, mutta ette tiedäkään, rouva Gerbois, ettei
virastonjohtaja ole oman aikansa herra.

Hän puhui keveällä äänensävyllä eikä huomannut, että varsiluuta oli
sulkenut tien.

— Neiti Fouille, alkoi rouva Gerbois uudestaan, — odottaa herraa. Jos
herra siis suvaitsee, ilmoitan, että olette täällä.

Nyt hra Baslèvre tyrmistyneenä astui askeleen taaksepäin.

— Mitä te sanottekaan! En saata uskoa...

— Ymmärtäähän herra, että neiti Fouille on kääntynyt minun puoleeni,
kun ei hän voinut odottaa.

— Odottaa mitä?

— No sitä... kyllä neiti Fouille sitten itse selittää.

Hyvin arvovaltaisesti rouva Gerbois samassa painoi kellon nappulaa.

— Herra Justin on täällä, sanoi hän neiti Fouille, joka ilmestyi
ensimmäisellä äännähdyksellä. — Sopikaa nyt keskenänne.

Ja nojaten käsivarret ristissä lattiaharjaansa hän katseli työtään.

Hra Baslèvre sammalsi kauhistuneena:

— Arvoisa neiti, en todellakaan luule tällaisen ajan...

— Oi, hyvä herra, ajasta ei ole väliä. Pyydän teitä käymään sisään. En
aio pidättää kauan.

»Tämä on siis neiti Fouille», ajatteli hra Baslèvre.

Neidin levollinen ilme rauhoitti häntä. Enintään hän pyytänee jotain
tietoa tai suosittelee ehkä jotain maaseutuvirkamiestä.

— Olkoon menneeksi, mutisi hra Baslèvre alistuvasti. — Mutta ainoastaan
silmänräpäykseksi.

— Sallikaa minun näyttää tietä...

Ja toinen toisensa kintereillä he vaelsivat partisiippien temppeliin.

Rouva Gerbois taas, täytettyjen lupausten uskollinen vartija, alkoi
lakaista oven edustaa niin tyynellä ilolla, kuin hän olisi palauttanut
järjestykseen koko maailman; kun hänen arvovaltansa oli tarpeeksi
turvattu, hän jätti loput Herran huomaan.

Hra Baslèvre ja neiti Fouille asettuivat vastakkain uunin kahteen
kulmaukseen, jälkimmäinen selin ikkunaan, mutta edellinen aivan valoa
vasten. Alkoi tarkastelu, jossa kummallakaan puolella ei salattu
uteliaisuutta: tuntemattomien kesken, jotka joutuvat kohdakkain,
vapautuu kohteliaisuus luontevasti turhasta kursailusta.

Se rauhallisuuden vaikutelma, minkä hra Baslèvre heti oli saanut neiti
Fouillesta, näytti vahvistuvan siitä, että tämä istui näin varjossa.

»Hän käyttäytyy kuin hurskas nunna», ajatteli hra Baslèvre, —
»melkeinpä kuin itse Neitsyt Maria... ihmisparka...»

Mutta samalla hän huomasi, että jos hän muodostaisi itselleen tällaisen
käsityksen neiti Fouillesta, tämä kyllä kestäisi vertailun erääseen
toiseen naiseen. Hän arvosteli nimittäin kaikkea enää vain noiden
tiettyjen kasvojen mukaan.

Heti kun hra Baslèvre oli asettunut istumaan hänen eteensä, oli myös
neiti Fouille unohtanut keskustelun vaatimukset. Hän siirtyi mielessään
katukäytävälle lähelle Vincennesin asemaa ja kuuli käskevän äänen
sinkoavan:

»— Minä kiellän sinua tuntemasta häntä!»

Minkätähden ei olisi saanut turvautua tähän mieheen, joka kaksikymmentä
vuotta oli asunut saman katon alla olematta kertaakaan epähieno, ja
ilman että häntä edes oli tavannut? Mitä pahaa siinä olisi ollut?

Mutta ei pidä liiaksi vajota omiin mietteisiinsä; se todistaisi
tietoisesti tai harkitsematta sulkeutunutta mielenlaatua, mikä aina on
vahingoksi. Uudestaan tekemisiin joutuessaan olisi molemmilla ollut
oikeus epäillä, että ristiriitaisia etuja tai poikkeava elämänkäsitys
oli heitä erottamassa. Ei siis ehtinyt kulua montakaan silmänräpäystä,
ennenkuin he jo elivät yhteisissä ajatuksissa ja olivat myös seuraavat
samaa ylivoimaista vaikutinta.

Haluamatta odottaa kauempaa hra Baslèvre kysyi muitta mutkitta:

— Tahdotte varmaan tiedustella minulta jotain viranomaisia koskevaa
asiaa?

Neiti Fouille hymyili väkinäisesti:

En juuri sitä, hyvä herra. En pyydäkään saada kääntyä korkean
virkamiehen puoleen, vaan pitkäaikaisen naapurini...

Olisinko siis tahtomattani tuottanut huoneistollenne jotain häiriötä,
josta haluatte huomauttaa? huudahti hra Baslèvre hämmästyneenä.

Ette; pyyntö, jonka aioin teille tehdä, on luonteeltaan sangen
erikoinen ja sellainen, että näette minun epäröivän, kun nyt pitäisi
lausua se julki.

Koska neiti Fouille yhä hymyili, niin hra Baslèvre, joka kuolemakseen
ei saattanut aavistaa, mitä tuleman piti, hymyili myös.

— Rohkaiskaa itsenne, neiti, ja jos suinkin suvaitsette, niin
yhtykäämme jo itse asiaan, sillä, kuten heti sanoin, aikani on
laskettua.

— Minä koetan...

Neiti Fouille huokaisi, mutta hänen äänensä ei vavahtanutkaan. Jos
Andréa olisi keksinyt kuunnella oven takana, olisi hän voinut luulla,
että sisarella oli tunti.

— Sallikaa minun ensin muistuttaa, että olen asunut tässä talossa noin
kaksikymmentä vuotta...

— Ja minä kolmekymmentäkaksi, keskeytti hra Baslèvre.

— Niin, te ja minä olemme talon vanhimmat vuokralaiset, ja sekä talon
isäntä että minun oppilaani — minulla on kaikkina aikoina ollut paljon
oppilaita — voivat sitovasti todistaa teille luotettavaisuuteni...

— Hyväinen aika! keskeytti hra Baslèvre taas, — en koskaan ole epäillyt
sitä!

— Antakaa minun puhua loppuun. Tarkoitan, että tiedusteluista saisitte
sen vakuutuksen, että minkälaisia sitoumukseni lienevätkin, minä aina
pidän kunnia-asianani täyttää ne määräaikana. Sentähden...

Neiti Fouille epäröi vielä viimeisen kerran, mutta jatkoi sitten
loppuun asti yhtä varmalla äänellä, joka kuitenkin kuului hiukan
ponnistetulta:

— Sentähden minä, jouduttuani eilen äkilliseen irtaimen rahan
tarpeeseen, ajattelin vedota teidän avuliaisuuteenne, joka kuulemani
mukaan on suuri.

— Ah! huudahti hra Baslèvre kadottaen hilpeytensä, — onko kysymys
lainasta?

— On.

Ilmassa tuntui tuskin huomattavaa hämminkiä. Taas heidän ajatuksensa
menivät omille teilleen, mutta siinä varmassa vakaumuksessa, että ne
lopulta kumminkin kulkisivat samaan päämäärään. Hra Baslèvre, joka
ennen ei ollut tahtonut velvoittaa ketään, kysyi äkkiä itseltään:

»Mitä ajattelisi _hän_, jos kuulisi, että aion suostua?»

Neiti Fouille tuumi:

»Kuinka _häntä_ rakastankaan koettaakseni kaikkeni!»

— Hyvä Jumala, neiti, — aloitti hra Baslèvre neuvottomana, — myönnätte
kai itsekin, että tämä tulee hyvin äkkiarvaamatta...

Haluten voittaa aikaa tutkiskellakseen itseään tarkemmin ja ennen
kaikkea ihmetellen sitä, ettei heti voinut vastata kieltävästi, hän
jatkoi:

— Kaikki riippuu muuten summan suuruudesta. Eikä minulle oikein ole
selvää, mistä johtui, että tulitte ajatelleeksi minua ennen lukuisia
tuttavuuksianne, joista mainitsitte.

Minä ymmärrän, vastasi neiti Fouille. — Mutta ennenkuin teette
päätöksenne, toivoisin, että kuuntelisitte minua loppuun saakka.

Hienoinen käheys teki nämä sanat jo edellisiä kaiuttomammiksi,
vaikka hän yhä jatkuvasti puhuikin ilman nähtävää mielenliikutusta;
jotakuinkin tällä äänellä hän mahtoi sanella pienokaisilleen.

— Tietäkää ensiksikin, että on kysymys kahdestatuhannesta frangista
ja sangen lyhyestä ajasta; pahimmassa tapauksessa riittäisi minulle
yksi kuukausi. Korko on teidän määrättävissänne... Vakuudet?... Niin,
ne ovat joko heikkoja tai varmoja riippuen siitä, miltä kulmalta
niitä katsoo. Itse asiassa on minulle ainoastaan raskas työni, joka
— kuten jo huomautin — tähän asti on ollut taattua... Mitä sitten
siihen tulee, että käännyin teidän puoleenne, jota en tuntenut,
mieluummin kuin jonkun oppilaani kotiväen puoleen, on sillä seikalla
hyvin yksinkertainen syynsä. Minusta olisi ollut kiusallista —
erittäin kiusallista — paljastaa jollekulle, joka olisi ollut selvillä
sukulaisuussuhteistani, eräs... valitettava asianhaara... joka koskee
juuri erästä sukulaistani.

Hra Baslèvre koetti mahdollisuuksien mukaan pysyä asian tasalla, mutta
ei parhaalla tahdollaankaan voinut sitä täysin seurata. Kuta enemmän
hän mietti, sitä ihmeellisemmältä hänestä tuntui, että joku henkilö oli
saattanut ajatella häntä tämänlaatuisen palveluksen yhteydessä, ja että
se henkilö oli juuri neiti Fouille.

— Teille sensijaan, jatkoi tämä, — en lainkaan epäröi ilmaista
sattuneen pulani aihetta. Lie sanomatta selvää, etten itse
henkilökohtaisesti ole missään tarpeessa. Ansaitsen säännöllisesti
liikaakin sitä vaatimatonta elämää varten, jota vietän. Kun siis pyydän
teidän apuanne, teen sen pelastaakseni erään omaiseni.

— Pelastaaksenne? toisti hra Baslèvre.

— Kuvitelkaa, että joku teidän läheisistänne, veljenpoika esimerkiksi,
kummilapsi tai joku muu, jonka elämästä te olette vastuussa, olisi
jonakin järjettömyyden hetkenä tehnyt jotkin kolttoset, ja että te,
hankkimalla kaksituhatta frangia, voisitte estää hänet joutumasta
kuolettavaan häpeään... Ah, sellaisessa tilanteessa tajuaa totisesti,
etteivät maalliset rajoitukset paljonkaan merkitse! Ihminen on silloin
valmis koettamaan mitä keinoa tahansa. Ja se seikka, hyvä herra,
selittää teille, kuinka nyt olette täällä minun asiaani kuuntelemassa,
samoin kuin myös sen suuren toivon, jonka olen perustanut teihin, jota
tuskin tunnen edes nimeltä.

— Aivan niin, — myönsi hra Baslèvre, tietämättä liioin, mitä hän sillä
oikein oli vahvistavinaan, — jos kerran on kysymys veljenpojastanne...

— En ole sanonut, että niin on laita, keskeytti neiti Fouille kuin
tahtomattaan.

— Eikö veljenpojasta?... Siis jostain kummilapsesta?... tai
ystävästä?...

Neiti Fouillen katse kävi levottomaksi. Miksi tuollaista kysellä,
sensijaan että vastaisi suoraan, kun toinen odottaa? Yksi ainoa
välähdys riitti paljastamaan ääressä olevan kuilun. Neiti Fouille kysyi
itseltään yht'äkkiä: »Olisikohan rahat varastettukin häneltä? Eiköhän
minua kiellettykin vain sen vuoksi puhuttelemasta häntä, ettei summa
tulisi mainituksi, jolloin asia siitä juuri pilaantuisi, että hänen
avullaan koetti sitä auttaa?»

Totuttuaan vähitellen hämärään hra Baslèvre kyllä huomasi neiti
Fouillen levottomuuden. Sattuu, että mitä vähimminkin avoimessa
mielessä syntyy ajatusyhtymiä juuri määrättyinä hetkinä, asianomaisen
tietämättä miksi. Niinpä nyt hra Baslèvrenkin mieleen yht'äkkiä
juolahti eräs ovenvartijan vaimon juoru, joka yhdistettynä tähän
neiti Fouillen levottomuuteen ilmaisi, minkä miehen pelastusta tässä
epäilemättä hankittiin.

Ihminen ei milloinkaan ole uteliaampi toisten salaisuuksien suhteen
kuin silloin, kun hänellä itselläänkin alkaa niitä olla. Hra Baslèvre
jatkoi siis:

— Sallikaa minun kaikissa tapauksissa tehdä yksi kysymys!

Tuskan ilme neiti Fouillen kasvoilla lisääntyi.

— Oletteko varma siitä, että hän, jota kohtaan tunnette näin suurta
mielenkiintoa, on vasta ensimmäisessä seikkailussaan?

Neiti Fouille ei tahtonut saada vastausta huuliltaan:

— En ymmärrä, änkytti hän, että se asia kuuluisi keskustelumme
varsinaiseen aiheeseen...

— Kuuluupa niinkin! En mitenkään tahdo udella, mutta sen
vähän perusteella, minkä jo olette sanonut, minusta tuntuu
kysymyksenalaiselta, vastaako suunnittelemanne uhraus vaivaa. On
ihmisiä, jotka eivät ole pelastettavissa, sentähden että he itse ovat
kykenemättömiä tahtomaan omaa pelastustaan.

— Antakaa minun luulla, että paraiten voin arvostella sen asian, —
pyysi neiti Fouille väsyneesti.

— Tai huonoimmin, koska lie kysymys miehestä, jota rakastatte... vai
kuinka?

Hra Baslèvren ääni pysyi koko ajan vapaana, mutta terävää katsettaan
hän ei irroittanut neiti Fouillesta. Tämä toipui taas kuitenkin ja
kokosi kaikki voimansa näyttääkseen yhtä lujalta kuin alussa.

— On aina rakastettava omaisiaan, mutisi hän. Se on ihmisen
velvollisuus.

— Ei siinä määrin, että hyödyttömästi panee heille alttiiksi elämänsä.

— Silloin se ei olisikaan rakastamista...

Neiti Fouillen sanat putoilivat raskaina; jokainen tavu huokui tuskaa
ja kärsimystä, vapaaehtoista tai pakollista.

— Mahdollisesti ei, vastasi hra Baslèvre. — Mutta syrjäisellä,
kuten minä, on oikeus luulla, että hän, kieltäytymällä täyttämästä
toivomustanne, säästää teidät uusilta pettymyksiltä.

Kieltäytymisestä mainittaessa neiti Fouille oli ristinnyt kätensä.

— Oi, hyvä herra, älkäämme antautuko siveydelliseen väittelyyn, josta
ei ole ulospääsyä. Vastatkaa mieluummin kieltävästi tai myöntävästi;
muu...

— Juuri se muu on pääasia. Vannokaa minulle, ettei hän, jolla sydämenne
on, ole käyttänyt sitä väärin; silloin en enää epäile vastata
myöntävästi.

Ristityt kädet kouristuivat epätoivoisesti.

— Mahdotonta! Mistä minä sen tietäisin?

— Mutta perheessä...

— Olenko puhunut perheestä?

— Kenestä sitten?

Heidän keskustelunsa oli muutamilla vuorosanoilla äkkiä muuttanut
suuntaa. Sen ytimenä ei enää ollut neiti Fouillen pyyntö saada hra
Baslèvrelta rahalaina, vaan tämä oli kääntänyt sen tarkoitukseksi
koetella neiti Fouillen omaatuntoa.

Neiti Fouille nousi kiihtyneenä seisomaan.

— Kenestä?... Se ei kuulu teihin, hyvä herra! Sanoin jo, että on
kysymyksessä erään ihmisen kunnia, mutta en mistään hinnasta maailmassa
anna häntä alttiiksi teidän epäilyksillenne. Olettakaamme, ettei hän
ole vaivani arvoinen eikä niiden tunteidenkaan, joita häntä kohtaan
tunnen: mitä se tekee, jos saan luvan kysyä? Eihän avuliaisuutta
harjoiteta autettavan vuoksi, vaan auttajan itsensä, koska auttaminen
on huvia, ja minulla on oikeus, jos minua haluttaa, olla välittämättä
siitä, kiitetäänkö minua avustani vai ei!

Lopetettuaan hän käänsi pois päänsä, jolloin sivulta lankesi valoa
hänen kasvoilleen. Hra Baslèvre näki nyt vilahdukselta oikean
neiti Fouillen! Hänen huulensa vavahtelivat ja silmät leimusivat;
korkea ja sileä otsa näytti entisestään laajentuneen. Ei enää ollut
jälkeäkään n:o 16:n vuokralaisesta, jonka kohtalo oli asettanut
opettamaan lähiseudun herrastyttöjä, — tässä puhui vain rakastajatar
rakastajastaan!

Hra Baslèvre kumarsi jäykästi, vakuutettuna siitä, että oli ymmärtänyt.

— Tähän ei minulla enää ole mitään lisättävää, arvoisa neiti. Milloin
tarvitsette rahat?

Ilman mitään väliasteita hänestä tuntui nyt aivan luonnolliselta
myöntää pyydetty laina. Hän ei myöskään epäillyt, ettei saisi sitä
takaisin, mikä seikka vahvisti sitä yleisen hyväntahtoisuuden
mielialaa, joka eilisestä lähtien teki hänen elämänsä niin kepeäksi.

Neiti Fouille oli vähällä kiljaista.

— Niin... sanoi hän, — oikeastaan jo tänään... jos käy päinsä. Tietysti
minä allekirjoitan kaikki asiaankuuluvat paperit.

— Saatte ne tänään.

Ja hra Baslèvre kumarsi toisen kerran, ilman että saattoi arvata,
tarkoittiko hän hyvästellä vai ei.

— Siinäkö kaikki, mitä halusitte minulta kysyä? jatkoi hän kuin olisi
tahtonut kuulla muutakin, ehkä neiti Fouillen puhuvan rakkaudesta.

— Siinä kaikki, kertasi tämä, — sillä kiittääkseni teitä tästä
pelastuksesta en löytäisi haluamiani sanoja.

— Minä en pelasta ketään, en edes teitä, — vakuutti hra Baslèvre hiukan
ivallisesti.

Tällä hän tahtoi sanoa, että neiti Fouille kyllä menettäisi rahat,
mutta lausuttuina sanat melkein aina saavat toisen merkityksen, kuin
mikä niille on tarkoitettu. Neiti Fouillea puistatti kuullessaan, mitä
hra Baslèvre sanoi.

— Omituinen tilaisuus tutustua vihdoinkin, lisäsi tämä vielä ovelta.

— Elämä on niin kiperää, vastasi neiti Fouille lempeästi ja
mietteissään.

Ja nyt oli hra Baslèvren vuoro tuntea ohimenevää levottomuutta. Hän
luuli kuulleensa nuo sanat jolloinkin ennen, mutta ei enää muistanut
missä.

Kadulle päästyään hän katseli itseään ihmeissään. »Minkätähden tein
tämän?» kysyi hän.

Sitten hän ajatuksissansa hymähti.

»Hänen rakastajansa vuoksiko?... Tietysti, mutta kuka voi olla neiti
Fouillen rakastaja?»

Hän mietti ja havaitsi kummalliseksi, melkeinpä naurettavaksi, että
kukaan mies saattoi tyytyä neiti Fouilleen.

»Valitseppas tuollaiset kasvot!...»

Hänen silmiänsä häikäisi; tuntui kuin jotain valoa olisi tulvinut
häneen, haihduttaen muiston neiti Fouillen aiheuttamasta
välikohtauksesta. Kasvot ilmestyivät taas, tällä kertaa jäädäkseen hra
Baslèvren mieleen ainiaaksi...




III


Vaikk'eivät täten uudestaan ilmestyneet kasvot huomiseen iltaan
mennessä hetkeksikään jättäneet häntä rauhaan, hra Baslèvre
kuvitteli kuitenkin toimittavansa jokapäiväiset askareensa aivan
vaivattomasti. Ei edes rahojen lähettäminen neiti Fouillelle näyttänyt
järkyttävän hänen rauhallisuuttaan. Hän teki senkin kuin vain olisi
allekirjoittanut tavallisen asiapaperin.

Mutta kun tuli aika lähteä Gustaven luokse, kaikki muuttui, ja äkkiä
hän näki häikäisevän selvästi, että suostuessaan päivälliskutsuun, hän
myöskin oli suostunut siveelliseen vastuuseen, joka johtaisi hänet
ties' minne.

»Mihin minä olenkaan sitoutunut?» kysyi hän itseltään. »Suojelemaan
Gustavea, mutta jospa ihmeekseni edes aavistaisin, ketä vastaan!...»

Mitä hän ylimalkaan tiesi entisestä toveristaan? Ei mitään. Mutta noita
kasvoja hän ei tuntenut senkään vertaa! Mistä siis tämä odotuksen
jännitys, joka hänessä kasvamistaan kasvoi? Ja mistä eritoten tämä
varmuus, että hän kulki kohti ankaria tai eriskummaisia tapahtumia?
Totta onkin, ettei ratkaisevaa elämänvaihetta koskaan lähestytä
luulematta, että tavattomia ja odottamattomia käänteitä seuraa sen
mukana, minkä jälkeen todellisuus sitten osoittautuu sitä köyhemmäksi
yllätyksistä...

Niin sekin ilta, jota hra Baslèvre näin oli pelännyt, muodostui mitä
tavallisimmaksi, ulkonaisesti niin vähän poikkeukselliseksi kuin
ajatella taitaa. Sen oleellisin sisällys oli salaista, tarjoten
vähemmän näkyviä eleitä kuin sisäisiä ailahduksia, vähemmän puhuttuja
sanoja kuin ilmaisemattomia tunteita.

Ensin hra Baslèvre hämmästyksekseen huomasi, ettei Gustaven huoneisto
ollutkaan niin uhkea, kuin miltä se hänestä ensimmäisellä käynnillä
oli näyttänyt. Toisella näkemällä vaikutelmat useimmiten haalistuvat,
mutta voittavat myös luotettavaisuudessa. Ainoat, mitä todella saattoi
nimittää ylellisyydeksi, eivät olleet eteisen piirrokset eivätkä
herranhuoneen huonekalut, vaan mieluumminkin kaikkialla vallitseva
turhantarkka siisteys, eräänlainen luonnollinen järjestys ja hiljainen
sopusointu, joka yhdisti toisiinsa seinät ja tavarat.

Ja jos hra Baslèvre toiselta puolen oli tuntenut jotain levottomuutta
Gustaven suhtautumiseen nähden, saattoi hän siinäkin suhteessa pian
rauhoittua. Kun hän, tällä kertaa palvelijattaren saattamana, astui
työhuoneeseen, jossa Gustave odotti, tuli tämä vastaan kädet ojolla,
ehkä hiukan pilkallisen näköisenä, mutta puhuen hyväntuuliseen tapaansa:

— Kas niin, sanoi hän, — ei siis mitään uusia peruutuksia! Paidat
sentään luottaa keittiöömme? Mainiota. Ja mikä parasta, sinä tulet
täsmällisesti. Kaikki hyveet... Olet kerrassaan ihailtava, vanha veikko.

Ja tämä oli hänen ainoa viittauksensa tapahtuneeseen peruutukseen.

Mitä sinä tahdot? Ajattelin ensin... aloitti jo hra Baslèvre, kun
onneksi Claire ilmestyi.

Seurustelu järjestyi siten itsestään, eikä koskaan saatu tietää, mitä
hra Baslèvre oli ajatellut.

Clairenkin suhteen hra Baslèvre vähitellen jo oli kuluttanut loppuun
kaiken kiihtymyksensä, joka yhtä paljon oli johtunut seikkojen
salaperäisestä mutkallisuudesta kuin ilosta jälleen nähdä hänen
kasvonsa. Hän ei enää tuntenut muuta, kuin mitä olisi tuntenut missä
säätyläisseurassa tahansa. Joinakin hetkinä elämä tahtoo levätä ja
toistelee silloin vain tuttuja puheenparsia. He odottivat jotain uutta,
mutta se oli tullut jo eilen...

Sellainen oli alku. Kuitenkaan, kun mentiin ruokasaliin, hra Baslèvre
ei voinut torjua ihmeellistä hyvinvoinnintunnetta.

Riippulampun valopiiriin valkoiselle liinalle järjestetyt valkeat
porsliiniset ruokaneuvot herättivät heti halun sulkeutua pöydän
ympärille ja puhua sitten hillityllä äänellä. Neljästä lasimaljakkoon
pistetystä punaisesta ruususta näkyi kyllä, että tilaisuus oli
epätavallinen, mutta kurotetuin kauloin nekin olivat osana yleisissä
tervetuliaisissa, ja niiden henkäyksinä tuntuva tuoksu sekoittui
nähtävästi samana aamuna vallatun parkettilattian puhtaaseen hajuun.

Ateria alkoi.

On harvinaista, ettei pöytäkumppanusten kesken syntyisi edes
hetkellistä yhteisvirettä hälventämään heidän mieliensä soraääniä ja
heidän huoliaan. Tuskin nämäkään kolme ateriatoverusta, joita varmasti
hyvin erilaiset ajatukset askarruttivat, olivat istuutuneet, kun jo
heidänkin välillään tapahtui yhdistyminen. Jokaisesta heistä rupesi
tuntumaan luonnolliselta, että oltiin yhdessä, vaikka päinvastainen
asiaintila olisikin ollut otaksuttavampi. Hra Baslèvre lakkasi olemasta
tirehtööri. Gustave luuli ehkä palanneensa isä Gros'n aikoihin.
Hiljainen Claire näytti onnelliselta.

— Miten täällä onkaan hyvä olla! sanoi yht'äkkiä hra Baslèvre
tuttavallisuuden valtaamana.

Ja he rupesivat juttelemaan, hapuillen aluksi, mutta keskittyen pian
niihin vähiin aiheisiin, jotka heille olivat yhteisiä.

— Missä sinä asut? kysyi Gustave.

— En juuri missään; eihän vanhoillapojilla ole oikeaa kotia.

Claire puuttui puheeseen:

— On kai teillä ainakin Limoges'issa perhetuttavia?

— En enää käy Limoges'issa.

Claire ei hellittänyt:

— Lie kuitenkin hauskaa todella tuntea olevansa kotoisin jostakin,
omistaa oma kotiseutu ominaisine väreineen ja viivoineen. Kun on
syntyisin parisilainen, kuten minä, ei oikein tunne kuuluvansa
minnekään.

— Limoges on vain pieni kaupunki.

Gustave ja hra Baslèvre olivat yhtä mieltä siitä, ettei kannattanut
pahoitella. Mutta kuinka paljon muistoja siihen sentään liittyi! Ja
niin palautui koko menneisyys, eivätkä he senjälkeen enää muusta
puhuneetkaan.

Merkillisiä mielteitä! Gustave loihti esiin koulupoikain kujeita,
isä Gros'lle tehtyjä kepposia, ihmeellisen Vienne-joesta saadun
kalansaaliin — kaikki seikkailuja, joita kellä tahansa oli ollut,
mutta jotka heistä tuntuivat ainoalaatuisilta. Pöytäliinan mutka
johti hra Baslèvren mieleen erään talon — hänen kotitalonsa — erään
nuoruuden — hänen nuoruutensa — suuren onnen — hänen onnensa...
Neljäkymmentäkahdeksan tuntia aikaisemmin tällaisten mielijohtumain
pelkkä mahdollisuus oli kauhistuttanut häntä. Mutta nyt oli muistot
manattu esiin, eivätkä ne häntä lainkaan kiusanneet, päinvastoin
tunsi hän itsensä onnelliseksikin. Tekisi mieli sanoa, että noiden
kasvojen vuoksi, joihin hän ei edes silmäissytkään, menneet ajat olivat
kadottaneet katkeruutensa.

Huolettoman mielialan jatkuessa päivällinen kallistui jo loppua kohti.

— Muistatko?...

Kyllä hra Baslèvre muisti. Ja hänen sydämensä pullistui kuin pesusieni,
jonka huokoset vettyvät. Kuullessaan puhuttavan nuoruudestaan hän
nuortui uudestaan.

Mutta yht'äkkiä eräs soraääni rikkoi viehätystä. Gustave keskeytti
kertomuksensa ja huudahti merkillisesti:

— Katsos Claire! Mitähän hän ajattelee, kun näen hänen suunsa
seutuvilla saman nipistyksen kuin ennen vanhaan ja tuolla silmäkulmassa
saman vaon, joka aina syntyi, kun hän tahtoi olla esikuvaksi?

Onkin todella uskomatonta, kuinka vuodet voivat pöhöttää huulet,
harmentaa hiukset ja rypistää ihon, jaksamatta kuitenkaan hävittää
mitään luonteen merkkejä. Mutta miksi mahtoi Gustave tästä huomauttaa?
Sentähdenkö, että Claire noin herkeämättä katsoi hra Baslèvreen?

Tuli hetken pysähdys. Tuntui kuin jokin juolahdus olisi häipynyt
palaamattomiin. Ehkä menneet ajat taas loittonivat...

— Mitäkö minä ajattelen? sanoi vihdoin hra Baslèvre vähän hämillään.
— Sinua tietysti... omituista sattumaa, joka meidät jälleen on tuonut
yhteen.

— Sattumia on kahdenlaisia, hyviä ja huonoja, — vastasi Gustave
epämääräisellä äänensävyllä, — ja ennenkuin mitään päättää, on
odotettava tapausten lopputulosta.

— Tahdotko väittää, että tällä kertaa...

— Oi, sanoin vain aivan yleisesti... Et sinäkään muuten aavista, keitä
minä ajattelen.

Hän imaisi vielä savukkeestaan, hörppäsi loppuun kahvinsa ja lisäsi:

— Mutta, veliseni, minun on pyydettävä anteeksi, että muutamaksi
hetkeksi petän seuran. Saattamatta arvata, että palaisit alkuperäiseen
päätökseesi, lupasin tavata erään henkilön juuri tänä iltana... asia
itsessään ei ole tärkeä... Usko pois, ehdin kyllä takaisin ennen
lähtöäsi! On vain selvitettävä eräs lasku...

— Lasku!... Kirjallisuuslaskuko? tokaisi hra Baslèvre tahtomattaan
hiukan ivallisesti.

— Niin juuri!

Gustave nousi seisomaan:

— Usko tai älä, mutta tahtomatta ollenkaan toitotella niitä
palveluksia, joita hänelle teen, hän kyllä antaa minulle etusijan, kun
yö tulee.

Tekikö hän pilkkaa? Ei kai sentään! Claire mahtoi olla tottunut hänen
omituisiin puuskiinsa, koskapa vain sanoi:

— Etkö sinä tänään kumminkin olisi voinut siirtää toiseen kertaan?

— Tänään vähemmän kuin milloinkaan! En muuten lainkaan ole levoton...

Tässä piili tuskin huomattavaa ilkeyttä, yksi sellaisista pienistä
vivahduksista, joiden merkityksen tajuaa vasta jälkeenpäin, tapahtumain
valossa.

— Kyllä te kaksi lohduttaudutte minusta puhuen...

Hän oli jo kynnyksellä. Hra Baslèvrelle jäi vielä silmänräpäys aikaa
huomata, ettei Gustaven ilme enää ollut sama. Hänen silmissään vilkkui
määrittelemätön sekoitus huolestusta ja himoa. Missä hra Baslèvre
ennen oli nähnyt tuollaiset silmät? Mutta portaiden ovi paukahti,
hermostuneet askeleet, jotka olivat tömisseet eteisessä, hävisivät
äkkiä, ja kääntäen päätään hra Baslèvre havaitsi olevansa yksin
kasvojen kanssa... Päivällinen oli päättynyt.

Pitkä tuokio kului. Hievahtamatta he yhä näyttivät kuuntelevan,
vaikk'ei talosta enää kuulunut mitään ääntä eikä ulkoakaan. Gustaven
poistumisessa ei itsessään ollut mitään loukkaavaa, mutta kuitenkin
saattoi sanoa, että se oli aiheuttanut illan ensimmäisen hämmingin.

— Luulen olevan parasta, sanoi Claire vihdoin, että menemme hänen
työhuoneeseensa.

— Niinkö?

Claire ei vastannut. Nyt oli hra Baslèvren vuoro; hän kysyi, mutta
ulkopuolelta hampaittensa:

— Meneekö hän useinkin ulos näin illoin?

— Joka sunnuntai ja joskus myös torstaisin... Olin kuitenkin toivonut,
että hän tänään...

— Ei, syy oli kokonaan minun, kun liian myöhään muutin mieltäni.

He vaikenivat taas. Pelkkä se tosiasia, että olivat lausuneet muutamia
merkityksettömiä sanoja, näytti huojentaneen heitä. Tarvitaan määrätty
aika siirtymiseen kiusallisesta tunnelmasta toiseen aivan erilaiseen.
Huoneen rauha vaikutti heihin myös, vaikka hitaasti. He olivat kuin
kaksi nukkujaa, jotka tuntemattomassa paikassa herättyään pyörittävät
silmiään tietämättä, näkevätkö unta vai totta.

Hra Baslèvre aloitti jälleen:

— Teidän ruusunne tuoksuvat hyvältä.

Aikoen tarjota vieraalle yhden Claire kurotti kätensä. Hänen sormensa
kosketuksesta yksi terälehti putosi.

— Ne kuihtuvat, mutisi hän, uskaltamatta enää kajota ruusuihin.

Taas hiljaisuus... Tuli vähitellen suloista olla, lämpöäkin hiipi jo
mieliin.

Hra Baslèvre nojautui tuolinsa selkämykseen ja sanoi äkkiä:

— Kuinka tällaisesta kodista lainkaan raskii poistua?

Hän katseli varissutta terälehteä ja kiiltävää pöytäliinaa, mutta ei
rohjennut kääntyä kasvoihin päin. Kun ei Claire vastannut, hra Baslèvre
jatkoi:

— Oletteko sanonut hänelle, että kävitte ministeriössä?

— Tietysti... sehän lankeaa itsestään.

— Ja että suostuin ainoastaan teidän pyynnöstänne?

Claire ei näyttänyt ymmärtävän. Samassa hän arvasi, että Claire oli
jättänyt mainitsematta pääasian, ja koska he tästä lähtien olivat
ikäänkuin kanssarikollisia, hän tunsi tuttavallisuuden heidän välillään
hetki hetkeltä kasvavan.

— Se hyvä, sanoi hän, liioin tietämättä miksi.

— On hyvä, vastasi Claire, — että käsititte hänen tarvitsevan teidän
apuanne.

Claire näytti päättämällä päättäneen puhua ainoastaan Gustavesta.

— Mistä huomaatte minun sen ymmärtäneen? kysyi hra Baslèvre oikukkaasti.

Claire osoitti päänliikkeellä tyhjää tuolia:

— Minne hän meni?

— Sopimaan kirjoituksistaan... Niinhän hän sanoi.

— En koskaan näe hänen kirjoittavan.

— Ettekö siis uskokaan?

— En.

— Siis?

— Minä pelkään...

Selkä yhä kenossa hra Baslèvre otti kahvilusikkansa, rupesi leikkimään
sillä ja kysyi mahtavasti:

— Sentähdenkö te toissa päivänä puhuitte sanomattomasta tuskasta?

Huomatessaan Clairen vaikenevan hän jatkoi, kaiken aikaa puhuen kuin
jollekulle toiselle vastapäätä olevalle:

— Minä ymmärrän, että teistä tuntuu ilkeältä paljastaa vieraalle
näin omakohtaisia asioita. Mutta ettekö kumminkin ole arvannut, että
ensimmäisestä hetkestä lähtien...

Hänen lauseensa jäi kesken. Musertava arkuus antoi hänen sanoilleen jo
ennakolta niin tavattomat mittasuhteet, ettei hän uskaltanutkaan niitä
lausua, vaan peräytyi kauhistuneena.

Claire painoi päänsä alas ja punastui.

— Tiedän teidän tosiaankin tahtovan auttaa minua — sanoi hän — mutta
mistä johtuneekin, että tänä iltana myös olen saanut sen varmuuden,
että apunne tulee liian myöhään? Oi, kuinka ne ovatkaan kaukana, meidän
onnelliset vuotemme! Olisittepa tuntenut hänet silloin! Epäilemättä
hän jo oli epävakainen, mutta niin iloinen, puhdas, kirkaskatseinen ja
avomielinen; hänen pieninkin eleensä uhkui oikeaa yhdessäolon riemua...
Mutta sitten vähitellen, tai oikeammin jokseenkin yht'äkkiä, jokin
samensi hänen silmänsä, meidän keskinäisen suhteemme ja hiljainen
onnemme, joka oli meidän rikkautemme. Ja valhe alkoi. Mikä?... sitä
en tiedä. Eräinä hetkinä on minulla varma vakaumus jostain kamalasta
petoksesta, toisesta elämästä, josta minä olen poissuljettu. Mutta
ei se vielä mitään; loppujen lopuksi kärsin siitä ainoastaan minä
yksin. Eräs toinen asia peloittaa minua tuhat kertaa enemmän. Siitä
lähtien kun hän on väittänyt kirjoittavansa, on minua ahdistanut
ajatus, että meidän tulolähteemme ovat käyneet epävarmoiksi. Huomatkaa,
että sanon epävarmoiksi; en rohkene mennä pitemmälle... Mutta
minkätähden täällä joinakin päivinä on paljon rahaa ja toisina taas
niin hirvittävän hermostunutta? Elämämme on samanmukaista: Gustave
on vuoroin tuhlaavainen, vuoroin ärtyisä. Joskus hän palaa luokseni,
mutta kuin pitkältä matkalta. Näyttää silloin, kuin hän tahtoisi pyytää
minulta anteeksi, mutta samalla tunnen, että hän vain hetkellisesti
hakee turvaani. Sitten kaikki taas alkaa alusta, ja tuntuu, kuin koko
talo tyhjenisi. Tuntee itsensä sitä yksinäisemmäksi, kun odotuskin
kauhistuttaa... Älkää luulkokaan, että kuvittelen! En tosin tunne
salattuja syitä, mutta kaikki muu... kaikki muu... kuinka varma siitä
olenkaan!

Puhuessaan hän oli koko ajan katsonut pöydälle pudonneeseen terälehteen
ja sen yli ehkä myös Gustaven työhuoneeseen, joka oli hämärän peitossa
kuten isäntänsä elämäkin.

Hra Baslèvre ei näyttänyt enää kuuntelevan, mutta sen mukaan kuin
sanat lankeilivat, hän oli yhä epävarmempi siitä, tunsiko sääliä vai
mielihyvää. Hän olisi tahtonut surkutella Clairea, mutta olisi ollut
tyytymätön, ellei tämä olisi tuntenut itseään onnettomaksi.

— Minä pyydän anteeksi, lopetti Claire hämmästyen sitä, että oli
paljastautunut ventovieraalle.

— On hetkiä, aloitti hra Baslèvre, — jolloin helpottaa uskoa surunsa
ystävälle.

Yht'äkkiä lusikka, jolla hän koko ajan oli leikkinyt, luiskahti hänen
sormistaan ja putosi heidän tuoliensa väliin.

Totellen samaa vaistoa molemmat kumartuivat sitä nostamaan. Heidän
hiuksensa hipaisivat yhteen. Hra Baslèvre ehti ennen, tapasi lusikan ja
suoristautui; hän oli tullut vähän kalpeaksi.

— Minkätähden salata sitäkään, mitä minä jo muutaman tuokion olen
tuntenut, — jatkoi hän kai liian pikaisesta liikkeestään hiukan
hengästyneenä. — Astuessani tähän huoneeseen oli ainoa aikomukseni
hauskuttaa teitä; mutta kun kuunnellessani teidän kertovan katselin
tätä pöytää, niin silloin — elämässä näkyy ilmaantuvan kaikenlaisia
häiritseviä sivuseikkoja — silloin minä yht'äkkiä muistin, että meidän
ruokasalinpöytämme minun lapsuudessani oli myös tällainen soikio...
Niin, juuri tällainen... aivan samanlainen... Minun paikkanikin oli
samalla kohdalla, pitemmän akseliviivan päässä, ja teidän paikallanne...

— Minun paikallani? kertasivat kasvot, jotka nyt näyttivät menneisyyttä
heijastavalta kuvastimelta.

— Siinä istui äitini...

— Minä kiitän teitä, sanoi Claire lyhyen vaitiolon jälkeen. — Minulle
on mieluista, että juuri tällä hetkellä rinnastitte minut hänen
muistonsa kanssa.

Hra Baslèvre pudisti hartioitaan:

— Minusta se päinvastoin tuntuu kummalliselta.

— Miksi niin?

Hra Baslèvren ääni aleni nyt vuorostaan.

Koska en vuosikausiin ole voinut ajatella häntä tuntematta vihlaisua
sydämessäni, kun sensijaan tänä iltana ja teidän luonanne...

Ei se minusta johdu, vaan siitä, että elvytitte muistojanne...

— Se ei mitään vaikuttanut, että niistä puhuin; muutoksen aiheutti se
lempeys, jolla minulle itse haastelitte.

— Niinkö luulette?

— Olen siitä varma.

Hra Baslèvre oli vihdoinkin uskaltanut kääntää päänsä suoraan kasvoja
kohti; jonkin vastustamattoman voiman pakottamana hän koetti täydentää
ajatustaan:

— Kolme päivää sitten en teitä vielä tuntenutkaan, ja tänään jo...

Mutta tehden torjuvan eleen Claire keskeytti hänet lempeästi ja jatkoi
itse:

— Ja tänään jo seurustelemme kuin vanhat ystävät... miestäni odotellen.

Hän korosti näitä viimeisiä sanojaan. Sitten hän rehdisti, kohottaen
kirkkaan katseensa, josta ehdottomasti ei ilmennyt mitään muuta kuin
hänen sanoistaankaan, ojensi hra Baslèvrelle kätensä. Tämä tarttui
siihen kainosti, tuskin huomattavasti puristaen. Se mitä hän tunsi, oli
ehkä mielihyvää, ellei se ollut pyörrytystä. Sielu saattaa näin joskus
kadottaa itsetarkkailukykynsä, ilman että mitkään ulkonaiset seikat
ilmaisevat sisäistä häiriötä, vaan kaikki näennäisesti pysyy ennallaan.

Yht'äkkiä he säpsähtivät ja heidän kätensä erkanivat, kuin joku olisi
heidät yllättänyt. Gustaven työhuoneessa oli isä Gros'n pöytäkello
ruvennut lyömään.

— Jo kymmenen, mutisi Claire, — hän viipyy kauemmin kuin tavallista.
Ehkä olisi parempi...

Hän pysähtyi. Hra Baslèvre, joka oli ymmärtänyt, silmähti vielä
pöytään, variseviin ruusuihin, ympäri tätä niin rauhallista huonetta ja
nousi sitten seisomaan.

— No niin, sanoi hän. — Minä lähden, koska pidätte sitä parempana.
Mutta jos pyydätte palaamaan, minusta tuntuu, että koettaisin, todella
olla teille hyödyksi.

— Palaamaan?

Arvelun ailahdus kulki yli kasvojen.

— Miks'ei?... Te jäättekin minulle velkaa kiitoskäynnin; niinhän tapa
on...

He menivät eteiseen; Claire auttoi hra Baslèvrea pukemaan ylleen
päällystakkinsa, ojensi hänelle hänen lakkinsa ja keppinsä eikä koko
aikaan puhunut mitään. He liikkuivat pehmeästi kuin ihmiset, jotka ovat
tehneet nopean kiertomatkan; paljonkaan he eivät olleet toisillensa
sanoneet, mutta kuitenkin he tunsivat, että tästä illasta alkaisi uusi
elämä heille molemmille.

Ennenkuin he erosivat, hra Baslèvre tarkasteli kasvoja vielä viimeisen
kerran.

— Huomenna minä ryhdyn ottamaan selkoa siitä epäselvyydestä, joka teitä
huolestuttaa.

Mutta Claire vastasi vain hyvästelevällä merkillä; mahdollista oli,
että hän pelkäsi selvyyttä, tai ettei hän siitä enää niin välittänyt.
Ja pyörittäen päässään sekavia ajatuksia hra Baslèvre aikoi astua alas
portaita.

Ehdittyään ensimmäisen kerroksen käänteeseen, joka oli huonosti
valaistu, hän huomaamattaan törmäsi mieheen, joka kulki päinvastaiseen
suuntaan. Seurasi molemminpuolinen huudahdus:

— Sinä!

— Miks'et odottanut?

Gustave tuli kotiin.

Vaimosi alkoi jo tulla levottomaksi, sanoi hra Baslèvre. — Kirjallisuus
taisi venyttää kohtaustasi.

Kumea naurahdus oli ainoa vastaus.

— Kiiruhda nyt joka tapauksessa häntä rauhoittamaan.

Taaskaan ei mitään vastausta.

— No, mitä tuumit? ahdisti hra Baslèvre hermostuen.

Silloin Gustave äkkiä kumartui toverinsa puoleen ja sanoi:

— Mitäkö minä tuumin? Erästä ihmeellistä kysymystä, veliseni, joka
pälkähtää päähäni ainoastaan, kun tapaan sinut: oletko ehkä kauniin
ilman lintu?

»Olisiko hän juonut?» tuli hra Baslèvre ajatelleeksi.

Gustave jatkoi:

— Mutta unohdinkin... et mahda tietääkään, mitä se merkitsee...
Sitä suurempi syy tulla uudestaan, eikö niin? Jonakin läheisenä
sunnuntaina... tai niin pian kuin vain tahdot, sitäpaitsi... Ja sinä
päivänä minä tuon... Tahdotko nähdä, mitä minä tuon?...

Hän ryhtyi kuumeisesti kaivamaan taskuaan.

— Anna olla! Et näytä olevan täydessä järjessäsi... Hyvää yötä...

— Tapaamiin.

Hra Baslèvre jatkoi matkaansa.

Gustaven kohtaaminen ja hajanaiset puheet olivat jättäneet häneen
kiusallisen vaikutelman. Mutta heti ulos päästyään hän huomasi tähdet.

— Miten ilma vielä on lauhkeaa, mutisi hän.

Sitten hän, kuten neiti Fouille toissa iltana, häipyi Parisin suureen
pimeyteen.

Hän luuli, ettei hän enää ajatellut mitään, vaikka kantoi mielessään
noita kasvoja; niinikään hän kuvitteli vielä olevansa oma itsensä, ja
hän kulki kuin haamu...




IV


Täytyy hetkeksi keskeyttää kertomuksen kulku.

Tähän asti oli sattunut paljon ulkonaisia tapauksia: Gustaven
ilmestyminen, Clairen käynti ja neiti Fouillen näyttäyminen näköpiirin
rajalla. Mutta äkkiä kaikki kokonaiseksi kuukaudeksi painautui ja
hautautui sisäiseksi tajuntaelämäksi, joka oli hra Baslèvren.

Näin peitetyn kehityksen kuvaamiseksi pitäisi näöllistä ulottuvaisuutta
vailla olevilla sanoilla saada aikaan vielä vähemmän aistimellisia
vaikutuksia. Sydämen matka on kuin risteilyretki: sillä kuljetaan
pallonpuoliskolta toiselle, taivaanrannan muuttumatta...

Siirryttyään siis sielunelämään näytelmä yhdeksi kuukaudeksi hävisi
kaikkien silmien ulottuvilta. Vain pari kolme tapahtumaa kuvasti
kuin rypyt sitä sisäistä käymistä, mikä kyti tavallisuudesta
poikkeamattomissa ulkonaisissa puitteissa.

Ensiksikin, kaksi päivää Gustaven päivällisten jälkeen hra Baslèvrella
oli ilo — tai harmi, kuinka vain tahdotaan — kohdata eräässä käytävässä
ystävänsä, tohtori Michon.

Kas, sanoi tämä, — ajattelin juuri teitä.

Minua! — vastasi hra Baslèvre hämmästyen — Mistä syystä?

Luultavasti koska olin tapaava teidät. Oletteko huomannut, että ihmiset
usein ilmoittautuvat lähettämällä edeltäkäsin aavistuksen tulostaan?

— Aina psykologi, tämä kunnon tohtori!

— Aina... Entäs te?

— Tietääkseni en koskaan ole väittänyt sitä olevani.

— Ei hra Jourdainkaan luullut kirjoittavansa suorasanaista. Mutta
katsotaanpas kasvoja?... Vieläkö kevät pitää teitä kulkurituulella?

— Mitä tahdotte?

— En tahdo mitään; minä arvaan, se riittää.

— Toinen aavistus?

— Aivan niin. Muistakaa tuonnoista varoitustani: se tuntematon vaanii
teitä.

Hra Baslèvre oli muistelevinaan.

— Se tuntematon, josta puhuin Tuileries'ssa, se koettelemusten mies...

Vapautuen näennäisestä epävarmuudestaan hra Baslèvre hymähti hilpeästi:

— Hyvä tohtori, sallikaa minun sanoa yksi asia: jos hänen milloin
tekisi mieli häiritä minua, tunnen itseni kyllin voimakkaaksi
kuristaakseni hänet lempeästi; tämän tietäen hän onkin varonut
koettamasta.

— Ai,ai! Oletteko siis kumminkin kohdannut hänet?

Mutta vaikka Michonin olkapää ahnaasti painuikin hra Baslèvrea kohti,
hän pääsi pujahtamaan alta: — Riittää jo kerrakseen...

Toinen tapaus oli yhtä joutava.

Hra Baslèvren lainattua rahaa neiti Fouillelle oli tästä hänen
silmissään tullut todellisuudessa olemassaoleva henkilö, joka
sellaisena ansaitsi huomiota.

Eräänä iltana siis — luullakseni täsmälleen viikko lainauksen jälkeen
— hra Baslèvre kotiin tullessaan pysähtyi neljänteen kerrokseen,
sensijaan että yhteen menoon olisi jatkanut matkaansa perille saakka,
ja soitti. Hän tahtoi jatkaa tuttavuutta kohteliaisuuskäynnillä.

Andréa avasi nuristen.

— Onko neiti Fouille kotona? kysyi hra Baslèvre hyvin kohteliaasti.

— On kyllä, mutta ei ota vastaan, vastasi Andréa tylysti.

— Vai niin! huudahti hra Baslèvre pettyneenä. — Siinä tapauksessa
sanokaa hänelle...

Niin, mitä sanottavaa hänellä oikeastaan oli?

— Pääasia, että hän saa tietää minun käyneen, ja että pahoittelin...
niin, minä todellakin pahoittelen... — Ja hän jätti nimikorttinsa.

Samana iltana pieni kirjelappu toi neiti Fouillen vastapahoittelut;
siinä seisoi lopuksi: »Vakuuttaen teille vielä kiitollisuuttani
on minulla ilo ilmoittaa, että aion lyhentää velkaani melkoisella
ennakkosummalla.»

— Hyvä! sanoi hra Baslèvre puoliääneen. — Mutta en minä siellä sen
vuoksi käynyt.

Minkätähden siis?

Samalla viikolla hän myös ryhtyi Clairelle lupaamiinsa tiedusteluihin.
Hän ei enää kääntynyt hra Rabaultin puoleen, vaan meni yleiseen
sihteerinvirastoon ja henkilökunnan toimistoon. Hänen saavuttamansa
tulokset supistuivat pelkkiin arveluihin ja kuulopuheisiin. Oli
mahdollista, että kirjuri Gros'n menot nousivat yli hänen tulojensa.
Toiset otaksuivat, että hänellä oli rikas rakastajatar, toiset taas,
että hän löi vetoja kilparadoilla. Sanalla sanoen, kaikki jäi yhtä
epäselväksi kuin ennenkin.

Sitäpaitsi ja ennen muuta hra Baslèvre useaan, kertaan teki matkan
Boulevard Blanquille. Totta puhuen nämä käynnit merkitsivät tärkeää
muutosta hänen elämässään, mutta ei sitä ministeriössä eikä Béarnin
kadun varrella kukaan voinut huomata.

Ei liene hyödytöntä mennä tässä hiukan yksityiskohtiin; yksi ainoa,
jälkeenpäin kaikkiin pikkuseikkoihin suunnattu valonsäde riittää joskus
osoittamaan, kuinka suuria ne itse asiassa olivat.

Päivälliset, jotka vielä muistettaneen, olivat olleet sunnuntaina.
Seuraavana torstaina hra Baslèvre meni kiittämään, mutta ei tavannut
ketään kotona. Hän poistui ilmoittaen ovenvartijalle tulevansa
uudestaan määrättynä päivänä ja määrättyyn aikaan ja tekikin niin.

Tällä kertaa kasvot odottivat häntä. Heti sisään astuttuaan hra
Baslèvre kysyi keveällä äänellä:

— Eikö miehenne olekaan kotona?

Hän tiesi sen ilmankin, sillä juuri siihen aikaan oli Gustaven oltava
hra Rabaultin siipien suojassa.

— Eihän sen pitäisi olla teille tuntematonta, vastasivat kasvot,
kärkkäinä siitä, ettei niiden tarkkanäköisyyttä epäiltäisi.

Hra Baslèvre punehtui hiukan ja ryhtyi selittämään:

— Suoraan sanoen — myönsi hän — minun on tunnustettava, että siihen
vähän laskinkin: halusin kertoa teille asiain kulusta.

Hän selosti sitten toimenpiteensä, uskaltamatta kuitenkaan mainita,
että luuli niiden lopullisestikin jäävän tuloksettomiksi.

Tarkkaan kuunnellen Claire pudisti päätään.

— En koskaan ole odottanut valaistusta muualta kuin jostain sattumasta,
huokasi hän viimein. — On myös hetkiä, jolloin toivon saavani pysyä
epätietoisuudessa, — varmuus peloittaa...

Sitten hän kertoi puolestaan, että palattuaan kotiin sunnuntaina
Gustave oli maininnut, että hän mahdollisimman usein aikoisi kutsua
vanhan ystävän taloonsa.

— On onni, että hän haluaa tavata teidät useammin. Ihmettelen vain,
niistä hän onkaan saanut sen innon; luulen kyllä koettaneeni sitä
hillitä.

Hra Baslèvre vastasi koruttomasti:

— Minä tulen uudestaan, jos haluatte ja milloin haluatte.

— Kiitos lupauksesta, mutta ei aivan pian... sitten myöhemmin... kyllä
hän kirjoittaa...

Senjälkeen punoutui tyyni keskustelu tavallisista asioista. Juteltiin
hra Baslèvren virkatehtävistä, hänen loma-aikojensa vietosta, hänen
kävelyretkistään, hänen lukemistaan kirjoista... Kasvojen hymy ei
lakannut kysymästä eikä hra Baslèvre vastaamasta.

Erotessaan he antoivat toisilleen kättä, mutta puristamatta.

— Pikaisiin näkemiin, sanoi hra Baslèvre aika hiljaa.

Claire vastasi reippaasti, katsoen vierastaan suoraan silmiin:

— Kuten tahdotte, mutta mieluimmin kello kuuden jälkeen...

Se oli virastojen sulkemisaika. Hra Baslèvre ymmärsi, kumarsi ja lupasi
odottaa, kunnes hänet kutsuttaisiin.

Toinen viikko kului. Hän alkoi ihmetellä, kun ei mitään kuulunut.

»Ehkä Gustave on kirjoittanut», ajatteli hän, »mutta kirje joutunut
hukkaan! Ministeriössä hukataan niin monenlaista...»

Hiljaisuutta jatkui yhä. Silloin hän eräänä iltana, poistuttuaan
virastosta tavallista aikaisemmin, taas suuntasi kulkunsa Place
d'Italieta kohti, päättäen ottaa asioista uuden selon.

Oltiin nyt toukokuun lopulla. Penkeillä keskellä toria istuskeli
pientä väkeä ilta-auringon lämpimässä. Eräästä aukosta näkyi kaukaa
Panthéon, kelluen kuin kevyt kuori kivisen aallon harjalla. Muuten oli
joka puolella vain korkeita taloja, viliseviä katuja ja tungeskelevia
ihmisiä. Mutta ilma oli selittämättömän ohutta, taivas rusotti ja kevät
kehittyi.

Perille saavuttuaan hra Baslèvre kuuli, että »jollei hra Gros vielä
ehkä ollutkaan tullut, niin ainakin rouva oli kotona».

Niin hän olikin. Gustave ei vielä ollut kirjoittanut. Eikä hän enää
ollut puhunutkaan »tirehtöörin» kutsumisesta. Joka päivä hän myöskin
oli tullut kotiin entistä hiukan myöhemmin.

— Hyvä... hyvä... vastasi hra Baslèvre, kuunnellen kynnykseltä, mitä
hänelle kerrottiin.

— Mutta ettekö tahdo koettaa odottaa?

— Miten teille vain sopii.

Täällä, mukavassa ja siistissä huoneistossa unohti ympäröivän
korttelin, nauttiakseen vain ilmasta ja valosta.

Hra Baslèvre viipyi lähes tunnin. Elämässä on silloin tällöin
levähdyshetkiä, joina ikäänkuin tuntee laskevansa maahan kuin matkamies
laukkunsa omat ajatuksensa, omat huolensa ja oman henkilöllisyytensä.
Ihminen on sellaisina hetkinä kuin vaeltaja, joka virkistäikse
pensaikon juurella. Ja hra Baslèvresta oli tullut tällainen vaeltaja.
Hän ei puhunut Gustavesta — mitä se olisi toimittanut, koska Gustaven
pian piti saapua? Eikä hän puhunut itsestään eikä mistään, mikä
tavallisesti kiinnitti hänen mieltään. Mutta kuitenkin hän pelkäsi,
ettei ehtisi saada sanotuksi, mitä olisi ollut sanottava, ja hän olisi
tahtonut pidättää pöytäkellon osoittajia.

Claire kuunteli hajamielisen näköisenä, kuinka hra Baslèvre intoutui
kaljuista puista ikkunan ulkopuolella. Hänenkin ikkunansa edustalla
oli puita... Hänkin saattoi illoin nähdä ihmisiä istuvan eräässä
puistikossa, kaikenlaista kansaa... Voi, miten Parisissa sentään oli
monenmoista väkeä!...

— Ettekö silloin esimerkiksi, kun tässä tuonnoissa päivänä kävitte
ministeriössä, kohdannut odotushuoneessa erästä ruskeihin puettua
naista, varsin miellyttävän näköistä... erittäin miellyttävän...

Ei, Claire ei muistanut nähneensä sellaista naista. Mutta kuinka hra
Baslèvre täällä tuli ajatelleeksi neiti Fouillea?

— Miten hän viipyy! keskeytti Claire. — Milloin tulleekaan?

Ja neiti Fouillen romaani kaikkosi kohti Parisin suurta pauhua
jättääkseen tilaa ainoastaan kasvojen levottomuudelle.

Luuletteko hänen siis kirjoittavan minulle vielä?

— Minä toivon...

— Ja jollei hän kirjoita?

— Älkäämme katsoko niin pitkälle.

Poistuessaan hra Baslèvre luuli tuntevansa, että kasvot kaiteen yli
kumartuen määrittelemättömällä katseella tällä kertaa seurasivat hänen
kulkuaan portaissa.

Taas parin viikon hiljaisuus. Vihdoin eräänä perjantaina saapuu sitten
kirje, jossa »ystävä Baslèvrea» pyydetään päivälliselle seuraavana
päivänä.

Hra Baslèvre lähti heti Boulevard Blanquille. Lauantaina piti olla
virallinen rakkaudenateria ministeri isäntänä. Mahdotonta päästä siitä
urakasta.

Tämä oli viimeinen käynti kasvojen luona puheenaolevana ajanjaksona.
Gustave, tavalliseen tapaansa, oli poissa. Kasvot näyttivät
hätääntyneiltä.

— Mikä teidän on? huudahti hra Baslèvre heti Clairen nähdessään.

Ei hänen mikään ollut; ainakin hän niin vakuutti, rauhallisesti
koettaen hymyillä tavallista hymyään.

— Entäs teidän itsenne?...

Ja kun hän sen kuuli, hänen oli hyvin vaikea enää pidättää masentunutta
liikettä.

— Onko Gustaven hullusti?...

Gustavenko vai kasvojen? Huonosti valaistuissa portaissa on vaikea
erottaa katseen nopeita vivahteita.

— Hullusti... toisti Claire.

Hra Baslèvre kiirehti jatkamaan:

— Oikeastaan, kun minun ei kerran tarvitse johtaa noita kemuja,
voisinkin ehkä pujahtaa niistä aikaisemmin ja viettää täällä lopun
iltaa... jos luulette minun todella voivan olla teille hyödyksi...

Ei mitään vastausta.

— Se on siis sovittu, minä tulen noin kello yhdeksän... ehkä puoli
kymmenen...

Sitten hän poistui hyvästelemättä, sulkien oven hiljaa jälkeensä, kuin
olisi lähtenyt sairaan luota.

Ja siinä kaikki! Boulevard Blanquilla ei sinä iltana tosiaankaan
sanottu paljon, ensimmäisen illan ihanuudesta ei ollut jälkeäkään.
Gustave olisi mielellään saanut kuulla kaiken, kukaan todistaja ei
olisi voinut epäillä mitään. Kuukausi oli kulunut, kaksi sielua oli
vierimässä pyörteeseen eikä päältäpäin nähnyt tämän enempää! Mutta
näkeekö mahlan nousevan kuorittuun puuhun? Eikö tämä mieluumminkin
ollut kuin sitä ihmeellistä synnytystyötä, joka kuolleelta näyttävän
maan uumenista nostaa viljan laihon sen pintaan?

Välttämätön rajuilma puhkesi seuraavana päivänä, sillä ainoastaan
rajuilmat tai päivänpaiste nostattavat vihreitä varsia. Kertomuksen
päättämiseksi tästä ajanjaksosta, jona hra Baslèvre näennäisesti oli
kokenut niin vähän, tarvitsee enää vetää vain yhden nopean piirron, ja
se on tämä:

Kuten hra Baslèvre oli luvannut, hän saapui puoli kymmenen tienoissa.

On harvinaista, ettei taloon tullessaan heti tuntisi siellä saapujan
suhteen vallitsevaa mielialaa. Jo eteisessä hra Baslèvre huomasi
eräänlaisen yleisen vihamielisyyden tunnun, joka oudosti uhkui
seinistä. Hänen juhlapukunsa, johon hänen oli täytynyt pukeutua,
vahvisti vielä samaa riitasointuisuutta, mitä huoneetkin aavistuttivat.

Ensimmäinen pettymys odotti häntä: Gustave oli yksin.

— Kas vain! huudahti tämä, — sinä olet kohtauksen kunniaksi pukeutunut
oikein juhlapukuun.

Ja peläten kai, ettei hra Baslèvre ollut ymmärtänyt, hän lisäsi:

— Sillä tänä iltana saammekin olla kahden, kun Claire on sairas.

— Toivoakseni ei vakavasti?

— Ei, huonoa tuulta enemmän kuin terveyden häiriötä, — selitti hän ja
jatkoi tuolia tarjoten:

— Kuinka hieno sinä oletkaan tänä iltana!

Sitten hän rupesi käyskentelemään edestakaisin poikki huoneen. Ja
kun tämä ei ollut erikoisen suuri, täytyi hra Baslèvren joka kerta
hänen ohikulkiessaan muuttaa viereen ristiin heittämä jalkansa tai
ainakin taivuttaa sitä. Gustave jankutti koneellisesti: »Kuinka hieno
sinä oletkaan!» näyttämättä ollenkaan huomaavan, miten tylysti hän
vierastaan kohteli.

— Minä pyydän, sanoi viimein hra Baslèvre hiukan hermostuneesti, — anna
minun pukuni olla.

— Kun väitän, että olet hieno, vastasi Gustave pikaisesti, — tarkoitan
siveellisessä suhteessa, sillä pukusi, se...

Hän silmäili sitä tuntijan katseella, joka saattoi hra Baslèvren
punastumaan. Hänestä tuntui ilkeältä, jos huomattiin, että hän
säästäväisyyssyistä käytti vanhanaikaista hännystakkia.

— Totean, muistutti hän vuorostaan, — ettet nyt ole samalla tuulella
kuin tuonnoin portaissa kohdatessamme. Mikä sinun on tänään?

— Ei mikään.

— Eikö kirjoitteleminen vetele?

Mutta Gustave oli äkkiä pysähtynyt.

— Kuuleppas, vanha veikko, — aloitti hän — olet halunnut tulla _minua_
tervehtimään ja siinä teit sangen kauniisti. Etkö nyt myöskin tahtoisi
luopua tuosta letkauttelemisestasi, joka ei mitään hyödytä? Minä
puolestani en ainoastaan ole aikonut hylätä tätä pahaa tapaa, vaan
myöskin puhua suuni puhtaaksi.

Hra Baslèvre sopersi ällistyneenä:

— Puhua puhtaaksi!... Mitä sinä tarkoitat?

— Sinä siis suostut? Siinä tapauksessa...

Vetäisten itselleen tuolin Gustave asettui istumaan aivan hra Baslèvren
ääreen. Hän ei nauranut enää: hän oli ottanut ankaran ilmeen, joka teki
hänet vaikeaksi tuntea.

— Siinä tapauksessa sanokaamme suoraan, niinkuin asiat ovat. Minulle
ei luonnollisestikaan ole tuntematonta, mistä se kunnia johtui, että
peruutit aikaisemman, eikä muuten erikoisen kohteliaasti esitetyn
kieltäytymisesi kutsustamme. Yhtä hyvästi tiedän myös, että taloni
ensimmäisestä illasta saakka on houkutellut sinua, ja että jos nyt olet
joutunut — niinkuin sinusta näyttää tuntuvan — ikävään selvittelyyn, et
parempaa ole odottanutkaan. Joku toinen voisi luulla, että suostuessasi
tällaisella innolla vaimoni kaikkiin pyyntöihin tahdot häntä vakavasti,
mielistellä; mutta minä...

Hän kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään.

— Minä, joka tunnen sinut pienestä pitäen, en saata erehtyä. Et
hituistakaan ole muuttunut entisestäsi, ja nytkin — olen varma siitä
— istut täällä rehellisesti vain minun tähteni ja sanoisinko siveyden
nimessä. Nyt kuten ennenkin siveys ja sinä olette sama asia. Siveys on
sinun jalkavaimosi ja todennäköisesti ainoa... Se on uskomatonta, mutta
totta!

Hra Baslèvre, jonka kädet alussa olivat hienostaan vavisseet, kohautti
nyt hänkin olkapäitään, mitään vastaamatta.

Gustave jatkoi:

— Ja sellaisena kuin olet, olet ajatellut tai on sinulle sanottu, etten
minä mahda olla mikään aviomiehen esikuva, että minun kotionneni,
kuten kaikki mikä vanhenee, on menettänyt alkuaikojen kukoistustaan,
sekä vihdoin, että minä itse rohkenen hoitaa osan omista asioistani,
tuntematta tarvetta toitottaa niitä muulle maailmalle. Mutta se tapa,
että maailmalta käsin tahdoit ryhtyä palauttamaan oloihini järjestystä,
jonka valvojaksi kaitselmus on sinut määrännyt, oli ennemmin tai
myöhemmin johtava sinut joihinkin epähienouksiin. Niin kauan kuin
rajoituit säälittelemään vaimoani, — herranen aika! en pitänyt sitä
minään suoranaisena pahana — tunsin tuskin mitään hermostusta, niin
luonnolliseksi kuin sen tällaisessa tapauksessa kai myöntäisitkin.
Mutta viime aikoina on varsinaista epähienoutta jo ilmennyt, ja siitä
minä halusin sinulle viipymättä ilmoittaa, sillä en aio sitä suvaita.

Nyt hra Baslèvre keskeytti:

— Mistä sinä...

— Mistäkö? Niinkuin en tietäisi sinun kyselleen Beaux-Arts'ista! Ja
niinkuin et sinä taas niin monen vuoden kokemuksen perästä tietäisi,
että jok'ainoassa valtion virastossa, olipa se kuinka huonossa kunnossa
tahansa, herrat aina ovat samaa pataa, ja että kirjurit yleensä ovat
yhtä hyvästi perillä asioista kuin konsanaan tirehtöörit, elleivät
paremminkin! Oletpa koettanutkin kalastella myös niillä vesillä,
senkin niinä tiedän. Mutta se oli onnetonta urheilua; ne kalat eivät
ole sinunlaisiasi onkijoita varten. Onhan kuitenkin mahdollista, että
kerran vauhtiin päästyäsi aiot yrittää vielä muualla, ja sitä juuri
tahdoin tiedustella, kun kuultuani sinun saapuvan pyysin vaimoani
suomaan meille ilon tavata toisemme kahden kesken. Tarkoitukseni ei —
minä vakuutan — ole varjella salaisuuttani — olettaen, että minulla
sellainen olisi, mikä kumminkin on aivan epävarmaa — vaan erästä
alkeellista oikeutta, joka kuuluu kaikille: oikeutta saada elää omissa
hoteissani oman mieleni mukaan ja ilman todistajia, niin kauan kuin
minua huvittaa.

Hänen äänensä, joka alussa oli ollut kuivasti ivallinen, oli puheen
mittaan muuttunut. Hänen mainitessaan mahdollisesta salaisuudesta, se
oli kalskahtanut omituisen kovalta, ja viimeisissä sanoissa tämä kovuus
jo oli kehittynyt vihaksi.

Ällistyneen hra Baslèvren eteen oli ilmestynyt uusi tuntematon Gustave,
jolla ei ollut mitään entisen keveydestä, vaan joka vahti oman elämänsä
ongelmaa kuin kartanokoira.

— No, ahdisti Gustave, — etkö ole ymmärtänyt? Anna nyt sarveton vastaus
sakarattomaan kysymykseen.

— Vastaus?... aloitti viimein hra Baslèvre, — mihin? Selität haluavasi
elää oman mielesi mukaan ja omissa hoteissasi; mikä estää, ja mistä
päätät juuri minun haluavan sitä vastustaa? En tahdo kieltää, että olen
ryhtynyt ottamaan selkoa sinun olosuhteistasi ja... epävirallisista
hankkeistasi ja väitänpä sen olevan aivan luonnollistakin. Vaikka
olemmekin tunteneet toisemme ennen, on pitkäaikainen ero lyönyt lovia,
joita nyt parhaani mukaan koetan täyttää. Itse et ole tahtonut auttaa
minua siinä suhteessa. Peittelemättä olen sentähden käyttänyt toisia
teitä. Myönnä vain, että minun sijassani ja minun virka-asemassani
sinäkin olisit menetellyt samoin. Mitä sitten kotoisiin asioihisi
tulee, täytyisi minulla olla valtuuksia niihin sekaantuakseni, enkä
käsitä, kuinka sittenkään voisin asettua sinun ja vaimosi väliin, kun
edellistä tuskin tunnen enkä sinua... tällä haavaa ollenkaan.

Seurasi hiljaisuus, jonka kestäessä he tiukasti katsoivat toisiansa
silmiin. Kummallakin oli huulilla, mitä he oikeastaan tahtoivat sanoa,
mutta molemmat pidättyivät lausumasta liikaa, peläten joutuvansa sitä
iän kaiken katumaan.

Äkkiä Gustave nousi ja alkoi taas kävellä. Otsa rypyssä hän näytti
harkitsevan, astuisiko vai ei sen rajan yli, jonka hän omalta
kohdaltaan oli määrännyt.

Viha voitti:

— Ei tässä viisasteleminen auta, sanoi hän. — Ammatissasi se saattaa
hyvinkin olla paikallaan, mutta meihin nähden se ei peitä pääasiaa.
Olet mainiosti ymmärtänyt vaihtoehdon: joko edelleenkin käyt meillä,
mutta milloinkaan enää sotkeutumatta asioihin, jotka eivät sinua
liikuta, tai lakkaat seurustelustasi, jota — olkoonpa se meille
kuinkakin imartelevaa — en ilman tätä rajoitusta tule sietämään.
Valitse.

Hra Baslèvren kasvot olivat jähmettyneet.

— Mutta voithan tulevaisuudessa ruveta epäilemään, että olen astunut
kielletylle alueelle, vaikk'en olisikaan sitä tehnyt! vastasi hän
soinnuttomalla äänellä.

Hän oli lopettanut katsomasta Gustaveen; mutta tämä puolestaan ei
jättänyt häntä silmistään, vaan näytti tahtovan tunkeutua hra Baslèvren
sielun sisimpään asti.

— Sanasi riittää, tokaisi hän hetken kuluttua.

— Uskonetko siihen vastedes enemmän kuin nytkään?

Oli taas lyhyt väliaika, jonka kestäessä lausutut sanat hitaasti
haihtuivat ilmaan. Molemmat saivat täten tilaisuutta arvioida
asemaansa. Sitten Gustaven huulet rutistuivat omituisesti.

— Oikeastaan, jatkoi hän, — en enää vaadi mitään. Saamasi varoituksen
vuoksi on sanasi tarpeeton.

— Miksi niin?

— Siksi, että koska et heti noussut lähteäksesi, talo miellyttää sinua;
teet siis myös kaiken välttämättömän voidaksesi täällä käydä.

Juuri silloinpa hra Baslèvre näyttikin aikovan nousta, mutta siitä ei
kumminkaan tullut mitään, vaan hän jäi nojatuoliinsa.

Gustave, joka koko aikaan ei ollut siirtänyt hänestä katsettaan, teki
sen nyt.

— Oivallista, sanoi hän kuin asian päätökseksi, — arvasinhan, että
sopisimme. Kun on älykäs kuten sinä... ja kuten minäkin, mukautuu aina
uhraamaan sen, mikä ei ole pelastettavissa. Lopuista pitää kyllä elämä
huolen..

— Tahdotko sikarin? kysyi hän sitten laatikkoa ojentaen.

— Kiitos, en ole tupakkamies.

Himokkaasti Gustave valitsi itselleen yhden, tarkastaen, että se oli
kuiva.

— Ja emmekö nyt puhuisi jostain muusta?... Oliko sinulla edes hauska
tänä iltana?

Hän teeskenteli olevansa jo kaukana äskeisestä. Hän heittäytyi taas
puheliaaksikin, rupattaen vuoroin Rabaultista, virallisista juhlista ja
siitä rikkaasta hengenravinnosta, joka niissä höystää ruokalajeja.

Hra Baslèvre kuunteli sanomatta mitään. Hän viipyi vain varmistaakseen
poistumisen oikeuttaan.

Puolituntinen kului laahaten, ennenkuin hän lähti.

Kotiin tultuaan hän juhlapukuaan riisumatta heti istuutui pöydän ääreen
ja ryhtyi kirjoittamaan.

Tässä päättyy ulkopuoli; kiitos rajuilman sisäinen ihminen astuu
esiin, niin toisenlaisena kuin se, minkä maailma oli voinut nähdä,
että saattoi epäillä, tokko ollenkaan oli kysymys samasta henkilöstä,
mutta kuitenkin niin kahdeksantoistavuotiaan Baslèvren kaltaisena, että
täytyi myöntää Michonin ennustaneen oikein.

Mutta lukija itse päättäköön! Kas tässä kirje...




V


  »Arvoisa rouva!

  En tavannut teitä tänä iltana. Kuitenkin te ikäänkuin olitte
  saapuvilla, sillä kaikki huoneessa puhui teistä, teidän
  poissaolonnekin. Ehkä myös aavistitte, mikä minua odotti. Kaikin
  tavoin tuntuu minusta, että olen velvollinen tekemään teille tarkan
  selon siitä, mitä minulle sanottiin ja mitenkä siihen suhtauduin.

  Lyhyesti sanoen minua vaadittiin joko olemaan välittämättä
  miehestänne tai menemään tieheni. Toinen minun sijallani olisi mennyt
  eikä koskaan enää tullut, mutta luopuen mielihyvästä koettaa auttaa
  teitä säilytin oikeuden saada nähdä teidät jälleen, minä lupasin mitä
  minulta tahdottiin ja jäin.

  Hyvä rouva, on annettava anteeksi se kiihko, jonka vallassa
  kirjoitan nämä rivit. Se ehkä estää minua tarkoin punnitsemasta
  sanojani, mutta samalla se valaisee minun sisäistä elämääni. Ilman
  sitä olisin tuskin tullutkaan siihen, että minun on voitettava
  arkuuteni, jota pidin voittamattomana. Mutta kun minulle puhuttiin
  teidän menettämisestänne, minut valtasi pyörrytys, ja silloin tulin
  harkinneeksi, mitä te minulle olitte. Älä vaikene enää — ajattelin
  — vaan murra kerrankin se kuonokoppa, joka on kiduttanut sinua koko
  lapsuutesi ajan ja miehuutesi iän aina vanhuuden kynnykselle saakka!
  Rohjettuasi olla raukka uskalla nyt avata suusi!...

  Älkää vain keskeyttäkö minua! Tällä hetkellä kaikki tuntuu minusta
  helpolta, mutta kukaties olisi huomenna kaikki taas mahdotonta.
  Huomenna saattaisi suuni taas olla tupessa ja sydämeni puristuksessa,
  tuskaisena halusta puhua ja voimattomuudesta sitä tyydyttää...
  Suokoon Jumala, etten myöskään näkisi hymynne hyytyvän ja silmänne
  katsovan minuun ihmeissään tai moittivasti. Minä toistan vielä
  kerran: hetki on palaamaton, siis vaadin sitä viipymään. Mutta mitä
  toimittaa sanoa teille, että teitä rakastan, ellette siitä tiedosta
  välitä ettekä voi tuntea minun suhteeni muuta kuin sääliä?

  Näette nyt, kuinka turhaan minä pelkäsin. Asiani on jo sanottu, ja
  vaikka hylkäisittekin sen, niin tietäkää, että yhä toistaisin pelkkää
  hulluuttani: minä rakastan teitä!...

  Pois kaikki epäselvyys! Tähänastisten kohtaustemme teennäisyys ja
  valheellisuus hävitköön! Vihdoinkin minä puolestani rohkenen teihin
  oikein katsoa, ja tekin tulette uskaltamaan lukea minun silmistäni.
  Olisiko väärin sanoa, että valoa tulvii sieluihimme?... Jumalaista
  valoa, riemun valoa, johon tahtoisin tarttua molemmilla käsilläni
  ja painaa sen rintaani vastaan kuin rippileivän joku Luxembourgin
  pyhimyksistä... Minä rakastan teitä, olen teitä aina rakastanut...

  Eikä tämä ole mitään kuvittelua, ei mikään tunteenpuuska, jonka
  mikä tahansa toinen tuttavuus haihduttaisi, ei myöskään mitään
  rajua himoa, joka sokaisisi minut sekä itseni suhteen että teihin
  nähden: tämä on jotain ajasta ja meistä itsestämmekin riippumatonta.
  Vai tahdotteko kieltää, että me, nähdessämme toisemme ensimmäisen
  kerran ja ennenkuin vielä olimme kuulleet toistemme ääntä, tunsimme
  kiihkeää halua kohdata toisemme uudestaan? Emme koskaan olleet
  tavanneet, ja kuitenkin tuntui meistä, kuin olisimme olleet tuttuja
  aina. Kirjoittaessani nyt teitä rakastavani minä ihmettelenkin, että
  niin teen, sillä monta kertaa ennen olen sanonut sen teille, en
  tiedä missä tai milloin, mutta jossain kyllä ja jolloinkin, hukkaan
  menneinä aikoina, avaruudessa, unessa... Ja sentähden, että teitä
  aina olen rakastanut, olen unohtanut olevani jo vanha mies; sentähden
  myös teidän tapaamisenne tuntui minusta odotetulta jälleennäkemiseltä
  eikä miltään satunnaiselta kohtalonoikulta. Joka kerta, kun mainitsen
  nimenne, soi kaukaisia kaikuja sielussani. Te asuitte siellä ennen.
  Sydän, joka tähän asti on sykkinyt rinnassani, ei ole ollut minun
  omani. Nyt vasta olen löytänyt sen oikean, minä herään uuteen
  elämään, minä rakastan teitä...

  Omituista, ettei todellakaan ole olemassa muuta kuin yksi ja
  sama sana sen mielenliikutuksen ilmaisemiseksi, joka minua
  kuohuttaa! Tunteet ovat monivivahteisia kuin meri; on niin monta
  laatua rakkautta kuin erilaisia oksia puissa ikkunani alla, kuin
  maisemia mantereilla: on tasaista rakkautta ja on kohoilevaa
  rakkautta... Täytyykö nimittää samalla nimellä yhteensattumisesta
  johtunutta lemmenlentoa ja sellaista intohimoa kuin minun, jossa on
  iankaikkisuuden tuntu? Minä rakastan teitä...

  Tiedättekö, miten minun kävi, kun olin kadottanut teidät? Minä
  kuolin... Toisin sanoen, kun ei minulla enää ollut teitä, minä
  lakkasin elämästä. Kun katson menneisyyteeni, näyttää minusta,
  että yhdeksännestätoista ikävuodestani lähtien joku _toinen_ on
  asunut ruumiissani, joka minulta silloin jäi tyhjäksi. Ennen minä
  olin iloinen, avomielinen ja tunteellinen. Uskoin vaikutelmani
  ensimmäiselle vastaantulijalle ja pidin maailmankaikkeutta
  suurenmoisena. Milloin juoksentelin kuin nuori koira, milloin
  taas sulkeuduin suojiin nauttiakseni onnesta olla hellitty, sillä
  sitä minä olin... Mutta sitten yht'äkkiä ne silmät painuivatkin
  kiinni, jotka minua olivat vaalineet... Vielä tälläkään hetkellä,
  jolloin teidän hellyytenne toivo tekee olentoni kepeäksi kuin tomu,
  johon teillä on vapaus puhaltaa, en anna Jumalalle anteeksi sitä
  kärsimystä, minkä hän näin minulle sälytti... Ja silloin se _toinen_,
  josta puhuin, käyttäen hyväkseen tätä onnettomuutta, asettui minun
  paikalleni... pysyen siinä kolmekymmentä vuotta!

  Muistan kummastellen, millainen tämä toinen oli. Katkerana ja
  itsekkäänä hän ei toivonut mitään, mutta vaati kaikkea. Hän halveksi
  rakkautta, pitäen sitä typeränä, eikä osannut tuntea vähäisintäkään
  liikutusta. Hän oli kuin maankiertäjä, joka kulki suoraa linjaa
  leveällä tiellä, satoipa tai paistoi, — sellainen hän oli. Oletteko
  huomannut, ettei vainioiden asukkailla koskaan ole ikää? Heissä on
  vaikea erottaa vanhaa miestä nuoresta. Samoin kaikki, mikä saatetaan
  alttiiksi elämän tuulille, muuttuu määrittelemättömäksi. Sellaiseksi
  minäkin kehityin, muutuin selittämättömäksi itselleni!

  Näköpiirini muodostui ahtaaksi, ja minua painoi sellaisen ihmisen
  tylsä raskaus, joka kuvittelee kaikki tietävänsä. En välittänyt
  kestään muusta kuin itsestäni enkä uskonut itseäni kenellekään. Aina
  vaieten minä unohdin koko puhumisen taidon. Ja kuitenkin, kuinka
  monta iltaa minun onkaan nähty ikkunassani miettivän! On varmasti
  luultu, että haudoin virkahuoliani, mutta itse asiassa minä vain
  tuumin, minkätähden minusta oli tullut _toinen_, ja jäisikö elämäni
  ainiaaksi pelkäksi näennäisyydeksi.

  Mutta äkkiä te ilmestyitte...

  Minun on tässä tunnustettava kaikki, aivan kaikki!
  Kolmikymmenvuotisia peruja ei hävitetä käden käänteessä eikä
  siekailematta. Näin teidät, kuulin teidän puhuvan, mutta en _heti_
  tahtonut uskoa että olitte se odotettu.

  Oi, suokaa minulle anteeksi, että epäilin! Sanoin itselleni:
  »Tunteesi on ohimenevä puuska. Ei voi rakastaa ihmistä, jota ei
  tunne.» Lausuinko edes sanaa »rakastaa»? En luule. Vaikeaa on olla
  tarkkanäköinen muiden suhteen, mutta vielä vaikeampaa itsensä!

  Valo lankesi vasta sinä sunnuntaina... Claire, muistelkaa, kuinka
  aterian päätyttyä ruusut varisivat, samalla kuin minun Limoges'in
  aikani lause lauseelta putoili pöytäliinalle sekin, aivan kuin
  terälehdet joistakin toisista kukista! Aika ajoin, meidät ympäröi
  hiljaisuus. Kuvittelin meidän matkustavan ja ajatuksia kooten
  katsovan ikkunasta. Ja tiedättekö, mitä minä näin? En nähnyt
  nuoruuttani enkä Viennen niittyjä, vaan paljon kaukaisemman ajan
  syntymäni tuolta puolen, jolloin vastustamattomasti aavistin teidät
  jo tunteneeni. Ja tiedättekö, mitä minä kuulin? Kuulin kovan
  onnen äänen, joka huusi sieluni syvyydestä: »Miksi et ole hänen
  vastapäätään? Miksi olette osuneet yhteen vasta nyt ja, kuten
  näyttää, vain lopullisesti erotaksenne?»

  Mutta onko elämässä mitään lopullisuutta? Claire!... muistatteko
  vielä, että silmänräpäykseksi kumarruimme, ja että hiuksemme silloin
  hipaisivat toisiaan? Taas kohottauduttuamme te ette sanonut mitään
  ja minäkin vaikenin. Mutta kuinka te olitte kalvennut ja miten minä
  vapisin! Claire! Claire!... ettekö sillä hetkellä tuntenut, että
  suuren onnen siipi sipaisi sielujamme? Claire!... minä tunsin sen
  siiven, se on seurannut minua siitä lähtien! Sen painostuksesta
  minä teille nyt kirjoitankin. Kokonaiseen kuukauteen en kertaakaan
  ole lähestynyt teitä ilman ettei se olisi vaatinut minua anastamaan
  teidät, enkä kertaakaan ole poistunut luotanne sen moittimatta minua
  saamattomuudestani!

  Riemua ja tuskaa: tulen luoksenne huulet hehkuen helliä sanoja, mutta
  tuskin olen nähnyt teidän vakavat silmänne ja puhtoisen hymynne,
  kun jo menetän rohkeuteni ja tunnustus jää tekemättä. Sitten me
  puhelemme... mutta kaiutellen ilmassa vain merkityksettömiä loruja.
  Parempi olisikin kuunnella toistensa sydämen tykytystä. Äärettömyyden
  partaalla ei pitäisi lörpötellä... Me siis kumminkin juttelemme,
  mutta en koskaan ole sanonut teille mitään! Te ette tiedä, että olen
  tullut eläväksi jälleen, ja että tämä tuntematon on karkoittanut
  sen _toisen_... Te ette tiedä, että vaikka näränkin samalta, minun
  sieluni on löytänyt maailman, huumaantunut siitä ja saanut sanoja sen
  kuvailemiseksi... Rakastaessani teitä rakastan myös rakkautta. Joskus
  illoin kävelee lymyileviä rakastavaisia ikkunani alla; en halveksi
  heitä enää, vaan surkuttelen. Tunnustaisinko, että minä, joka ennen
  en välittänyt kenestäkään, olen teidän aiheutuksestanne auttanut
  erästä naisparkaa, joka tarvitsi rahaa antaakseen rakastajalleen,
  joka häntä nylki, mutta josta hän kumminkin piti? Ja eräänä
  ahdistuksen iltana koetin tavata hänet uudestaankin; olisin vielä
  halunnut nähdä hänen kasvojensa selittämättömän ilmeen, joka teki
  hänet niin minun kaltaisekseni!

  Claire! Claire! Teidän puoleenne kääntyy nyt se uusi mies, jonka
  te itse olette herättänyt henkiin. Meidän on jo aika lakata
  vaikenemasta. Älkäämme enää tyytykö satunnaisiin kohtauksiimme, jotka
  kerta kerralta ovat käyneet yhä lyhyemmiksi; peläten omia tunteitamme
  olemme tavatessamme aina esiintyneet kuin pelkästään hyvästelyä
  ajatellen. Claire! minä toistan ja vakuutan, ettei ole mitään
  lopullisuutta olemassaolossa, ja että rakkaus voi tuottaa teille sen
  onnen, mihin teillä on oikeus. Minä toistan ja vakuutan, että tänä
  kohtalokkaana hetkenä, jolloin minulle ei enää ole mahdollista auttaa
  teitä kotioloissanne, minulla kumminkin on voimaa riistää teidät
  häneltä ja suojella teitä muualla antaen teille elämäni!

  Älkää luulkokaan, että haihattelen. Vakavasti tarjoan teille koko
  elämäni, missä ja milloin tahtonettekin. Älkää myöskään vastustelko;
  uskollisuuden on oltava molemminpuolista eikä kumpikaan saa jättää
  kylmilleen yhteistä liettä. Eikö minulla muka, ole oikeutta
  teihin? Minulla on kaikki oikeudet, jotka elpynyt intohimo sekä
  se välttämättömyys antavat, että näin kauan kadoksissa oltua on
  jälleen yhdyttävä. Älkääkä vihdoin pelätkö katumusta; taantumusta
  tai laimentumista, joita on tapana kuvitella sellaisten tilanteiden
  lunnaiksi, jotka rakkaus on luonut vastoin sääntöä. Kun pyydän
  teitä omakseni, kokonaan ja ainiaaksi, teen sen sentähden, että
  tunnen vetoavani iäisiin ja ehdottomiin arvoihin, sentähden, että
  kahdenkymmenen vuoden perästä minun lempeni on yhtä leimuavaa kuin
  nytkin.

  Claire! kuvittelin olevani teille pahojen päivien ystävä. Minä
  erehdyin; intohimoisesti halusinkin saada teidät omakseni, sillä
  pelkkä se mahdollisuus, etten enää näkisi teitä, on saattanut
  minut kirjoittamaan tämän kirjeen senkin uhalla, että karkoitatte
  minut ajatuksistanne... Mutta kyllä te suostutte; entisen onnenne
  raunioille te tulette sallimaan minun rakentaa uuden talon meidän
  astiaksemme. Sitä ajatellessani käteni raukenee, sydämeni sykähtää ja
  minä tahtoisin huutaa...

  Claire! odotan vapauttavaa myöntymystänne. Olen rohjennut puhua;
  rohkeaisitteko te nyt olla vastaamatta, että tekin olette tuntenut
  minut? Yö päättyy, päivä sarastaa. Tunnen eläväni, koska te olette
  olemassa, mutta tiedän kuolevani, jos te menisitte pois. Minun
  sieluni kamppailee, minä toivon ja rakastan!»



VI


Ei ole miestä, olkoonpa hän kuinkakin keskinkertainen, joka ei
edes jonakuna hetkenä olisi tuntenut itsensä yläpuolella olemisen
pyörrytystä. Intohimo kiidättää kuin hirmumyrsky erotuksetta ilmaan
tuoreet oksat ja kuivat lehdet...

Kirjoitettuaan valmiiksi edelläolevan kirjeen hra Baslèvre luki sen
läpi yhtä tarkkaavaisesti kuin jonkun tärkeän asiapaperin; ruumis teki
niin vanhasta tottumuksesta, mutta sielu liiteli haaveiden maailmoissa.

Hän ei ihmetellyt, että oli ilmaissut tällaisia ajatuksia ja
tällaisessa sävyssä; kukkulalla oltaessa ei myöskään kummastella, että
näköpiiri on uusi ja ääretön. Se, mitä hän oli sanonut, esitti vain
ilmenneen todellisuuden.

Päästyään loppuun hän sinetöi kuoren, kirjoitti osoitteen ja lähti heti
postiin, sillä hän ei olisi kestänyt ajatusta, että lähetys jollakin
tavalla myöhästyisi. Kello oli silloin noin kolme.

Kalpea aamunkoitto väritti taivaan malvanhohtoiseksi. Siellä täällä
tyhjällä ajokadulla kyykisteli lumppureita lyhtyineen roskiansa
kokoilemassa. Koko Parisi tuntui luovutetun yksinäisille ja kolkoille
yökulkijoille.

Saavuttuaan postilaatikolle hra Baslèvre pisti rakoon kirjeensä, joka
putosi siitä kuin kivi kaivoon, hiljaa molskahtaen.

— Kas niin, sanoi hra Baslèvre ääneensä, — nyt ei tarvitse muuta kuin
odottaa vastausta.

Ja hän palasi samoja jälkiä. Hän tunsi itsensä jatkuvasti aivan
rauhalliseksi ja ajatuksiltaan hyvin selkeäksi. Hän muistutti
elostelijaa, joka rasittavan yön jälkeen pyrki kotiinsa. Tuon tuostakin
hän kulkiessaan vähän horjahti ja näytti joka askeleella koettavan
varjella tasapainoaan.

Päästyään n:o 16:n kohdalle hän, sensijaan että olisi mennyt sisään,
jatkoi matkaa Kuninkaan huvilan sivuitse Place des Vosges'ille
saakka ja alkoi siellä seurata puistikkoa ympäröivää aitaa. Siinä ei
ollut mitään järkeä, ellei hän mahdollisesti tuntenut aamuista ilmaa
miellyttäväksi ja halunnut vilvoitella siinä jäseniään. Samassa hän
sai omituisen mielikuvan. Hänestä rupesi tuntumaan, ettei aitaus
sulkenutkaan sisäänsä puistikkoa vaan hänet, ja että hän itsepäisesti
etsi aukkoa, mistä pujahtaa pois. Se oli tuskallista, kuumeista
etsintää...

Sitten hän huomasi oman ikkunansa, ja hänen huoneensa tuntui nyt vain
väliaikaiselta turvapaikalta, missä hän heti lakkaisi käymästä, kun
vastaus oli tullut. Niin, kuinka pitkä aika siihen tarvittaisiinkaan?
Kai kaksikymmentäneljä tuntia; ehkä ei niin kauan, jos Claire itse
jättää sen ministeriöön...

Äkkiä hra Baslèvrea värisytti. Äsken niin suloinen aamunviileys alkoi
tuntua kylmältä.

Hänen täytyi kääntyä takaisin ja päättäen vihdoinkin mennä levolle hän
palasi asuntoonsa. Mutta mikä vaiva riisuutumisessa! Ja minkätähden
olivat vuodevaatteet kylmemmät kuin ulkoilma? Kaikki hänen ympärillään
hyppelehti, niin hänen ajatuksensakin! Yksi ainoa niistä oli kirkas:
täytyi vain odottaa neljäkolmatta tuntia, ja sitten lähdettäisiin
kulkemaan kohti uusia kohtaloita.

— Kas niin, koetti hra Baslèvre vielä toistaa, — nyt ei enää tarvitse
muuta...

Mutta hän ei päässyt loppuun. Äkkiä hänkin tunsi liukuvansa kaivon
pohjaan kuin kirje postilaatikkoon, eikä hänen putoamisensa synnyttänyt
mitään ääntäkään. Sitten hän lakkasi havaitsemasta maailmaa eikä enää
liikahtanut...

Kuolemaan asti väsyneenä hra Baslèvre vaipui tainnoksiin; ja tämä,
kuten lie huomattu, tapahtui lauantain ja sunnuntain välisenä yönä.

Kun hän taas palasi tajuihinsa, hän hämmästyksekseen huomasi
ovenvartijan vaimon ja jonkun tuntemattoman mieshenkilön, jotka vuoteen
vieressä vahtivat hänen heräämistään. Rouva Gerbois'n kasvot ilmaisivat
vilpitöntä iloa ja tuntemattoman teeskenneltyä mielenkiintoa.

— Herra taitaakin jo voida paremmin? — sanoi ovenvartijan vaimo
mieltänsä keventäen.

— Nyt tarvitaan vain lepoa, selitti tuntematon.

— En enää tule, ellei uudestaan kutsuta.

Hän lisäsi joitakin määräyksiä ravinnon suhteen ja poistui kiireesti.

»Olisinko siis ollut sairas?» ajatteli hra Baslèvre rouva Gerbois'n
saattaessa ovelle lääkäriä, jonka hän oli kutsunut, kun ei tiennyt,
kuka hra Justinista muuten olisi huolehtinut.

Hra Baslèvre pyyhki molemmilla käsillään hitaasti otsaansa. Hän
koetti palata todellisuuteen yleensä, mutta heti ensimmäisellä
yrityksellä hänen ajatuksensa liittyivät niihin, jotka pyörtyminen oli
keskeyttänyt. Hän oli menettänyt tajuntansa odotusta ajatellen ja tuli
taas tuntoihinsa sitä yhäkin miettien.

— Posti... mutisi hän.

— Taivas varjelkoon! huudahti rouva Gerbois. — Mies parka tahtoisi
jo ryhtyä työhön! Nähneehän herra kumminkin, ettei herra ole
virkapaikassaan? Täällä en voi antaa hänelle muuta kuin ilmoituksia ja
sanomalehtiä!

Hra Baslèvre näytti kokoavan ajatuksiaan. Vihdoin hän huomasi olevansa
epätietoinen ajasta.

— Mikä päivä nyt sitten on?

— Tosiaankin, herrahan ei tiedäkään... Tänään on keskiviikko...

— Keskiviikko!...

Saattoi sanoa, että tämä sana lopullisesti hajoitti sen sumun, jossa
hra Baslèvren aivot vielä siihen asti olivat hapuilleet. Ja yht'äkkiä
hänen päässään välähti ajatus, että odotus — pitkä ja pelätty — olikin
jo ohi. Hän kohottautui rajusti:

— Pian! ministeriöön!...

— Mutta herra! Aiotteko taas ruveta hourimaan?

— En minä houri! Ilmoittakaa puhelimitse! Tahdon yksityisen postini,
heti! _Yksityisen_, ymmärrättekö? En muuta!... mutta menkää jo!...

Säikähtäen tällaista kiihkonpuuskaa rouva Gerbois peräytyi sen mukaan:

— Kyllä, kyllä... minä tottelen... Mutta älkää herrantähden noin
kiihtykö! Älkää virkkako enää mitään!...

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jo käytävässä ja lisäsi
mennessään:

— Ennen kaikkea älkää nousko peitteen alta!... Minä tulen kohta
takaisin...

Sitten kaikki hiljeni.

»Mikähän sanoma minua odottaa?» jatkoi hra Baslèvre ajatustaan.

Hän oli toivonut unohtavansa ajan, ja kuin ihmeen kautta aika olikin
kulunut aivan hänen aavistamattaan. Oi, mikä ääretön hyvinvoinnin tunne
nyt hiipikään hänen suoniinsa! Juuri niinkuin majapaikassa pitkän
kävelymatkan jälkeen, jolloin on suuri nautinto lepuuttaa norjentunutta
ruumistaan.

Ja vielä toinen asia, yhtä ihmeellinen! Nyt, kun kuume oli hävinnyt,
hän tunsi palanneensa täydelliseen tasapainoon, eikä hän koskaan ennen
ollut näin selvästi käsittänyt, että se, minkä hän oli tehnyt, vastasi
nimenomaista välttämättömyyttä. Hän ei myöskään epäillyt, ettei Claire
suostuisi. Kun kerran hän rakasti Clairea vastustamattomasti, hän piti
mahdottomana, ettei Clairekin rakastaisi häntä. Hänen vakaumuksessaan
oli jonkinlaista korkeampaa itsekkyyttä. Ei kellään ihmisellä —
ajatteli hän — ollut voimaa kieltäytyä toteuttamasta hänenlaisensa
onnea, joka oli oleellinen osa maailmanjärjestystä, enempää kuin
tottelemasta yleisiä luonnonlakejakaan.

Oveen koputettiin varovasti.

— Sisään!

Ovi avautui raolleen. Ensin tuli näkyvän ruskea hame, sitten valkoinen
käsi, joka piteli kuppia, ja vihdoin ilmestyivät lempeät, mutta arat ja
neuvottomat kasvot. Esiin astui neiti Fouille.

Niin tavatonta kuin tämä olikin, hra Baslèvre ei siitä juuri
hämmästynyt. Tulija riensi sitäpaitsi selittämään:

— Pyydän teitä suomaan anteeksi... Kun asumme näin lähekkäin, oli
mukavinta keittää juoma meillä... Rohkenin myös... lupasin myös tulla
tuomaan sen...

Ja jättämättä hra Baslèvrelle aikaa vastata hän jatkoi:

— Juokaa ensin...

Kuppia ojentaen hän loi hra Baslèvreen kirkkaan katseensa ja näytti
koettavan arvioida sitä uskomatonta edistystä, josta hänelle oli
mahdettu kertoa.

— Olen tyytyväinen, totesi hän, — näytätte todellakin paremmalta.

Oi, sanoi hra Baslèvre, — tokko lienen ollutkaan sairas! Tunnen olevani
aivan entiselläni. Mutta mistä...

Neiti Fouille keskeytti rauhallisella ylemmyydellä, joka ilmaisi hänen
jo tottuneen oloonsa:

— Minä pyydän, juokaa...

Nöyrtyen hra Baslèvre alkoi maistella pienin hörppäyksin.

— Kukapa tosiaankaan olisi voinut arvata, huokaisi hän, — että teidän
ensimmäinen käyntinne täällä olisi tätä laatua!

— Aavistaako koskaan, mitä seuraavalla hetkellä tulee tapahtumaan?
vastasi neiti Fouille.

Ja ottaen hra Baslèvrelta pois tyhjän kupin hän lisäsi:

— Näyttää kumminkin siltä, ettei teidän pidä puhua paljon. Sentähden
tuon vasta huomenna erään kuoren, joka on osoitettu teille.

Hra Baslèvre syöksyi puoleksi istualleen ja kysyi kuin henkensä hädässä:

— Minkä kuoren? Olisiko teillä minulle tuleva kirje?

Mutta neiti Fouille oikaisi heti:

— Ei, on kysymys velansuorituksestani.

Hän lisäsi vielä:

— Pidän kunnia-asianani maksaa täsmällisesti, jopa joskus hiukan
ennakoltakin.

— Ah, sanoi hra Baslèvre, vaipuen takaisin tyynylleen, — sitäkö vain!...

Huomaten sitten, että oli väärin kuitata näin lyhyesti tällainen ehkä
suurenkin ponnistuksen tulos, hän jatkoi:

— Entäs sukulaisenne?...

Neiti Fouillen katse kirkastui samassa.

— Pelastettu.

— Ja te olette onnellinen?

— Odotan, kunnes saan siitä varmuuden, ennenkuin niin väitän, — sanoi
hän hetken epäröityään.

— Sen pahempi! Odottamisen sanotaan olevan niin tuskallista...

— Se on melkein kaikkien osa.

— Niinkö luulette?

Ja ilostuen hra Baslèvre käänsi kasvonsa ovelle päin, sillä rouva
Gerbois'n saattamana oli sisään astunut itse sihteeri.

— Minä poistun, sanoi neiti Fouille hätääntyen. — Voinkin muuten käydä
ainoastaan tuntieni väliajoilla.

— Tuletteko vielä uudestaan?

— Tulen... tulen...

Kiinnittämättä huomiota uusiin tulokkaisiin hra Baslèvre seurasi neiti
Fouillea katseellaan, kunnes tämä oli kadonnut näkyvistä. Hra Baslèvre
tunsi hänen suhteensa rikkaan kaukaista sääliä vierasta köyhää kohtaan.
Niin! Saattoiko hän estää neiti Fouillea odottamasta? Kaikki ihmiset
tässä matoisessa maailmassa odottivat. Hän itsekin odotti kirjettään...

Seurasi hetken hälinä.

Rouva Gerbois selitti, että hra sihteeri itse oli tullut puhelimeen,
ja tämä taas, että hän oli ajanut autolla. Rouva Gerbois kertoi myös
hra sihteerille, mitä hra tirehtöörille oli tapahtunut, ja sillä aikaa
hra sihteeri, vaivoin salaten hämmästystään, silmäili tätä ihmeellistä
asumusta, joka oli hra tirehtöörin.

Melun huumaamana hra Baslèvre vain tuijotti sihteerin salkkuun.

Vihdoinkin sihteeri ymmärsi.

— Toin mitä herra tirehtööri oli käskenyt, s.o. ainoastaan yksityisen
postinne...

Hän ojensi tukun. Vieläkään mitään sanomatta hra Baslèvre tarttui
siihen rajusti. Alkoi kunnioittava hiljaisuus. Tietämättöminä sen
toimituksen tärkeydestä, mikä sitten tapahtui, sihteeri ja rouva
Gerbois tunsivat kumminkin, että puhuminen olisi häirinnyt. He
näkivät kuinka hra Baslèvre otti kirjeen kerrallaan, tarkasti
niiden osoitekirjoitukset ja heitti ne avaamatta huiskin haiskin
peitteelle... Sen mukaan kuin tukku hänen toisessa kädessään pieneni,
hänen kasvonsa kävivät yhä kalpeammiksi ja hänen hengityksensä yhä
huomaamattomammaksi. Kun viimeinen kirje oli lentänyt samaa tietä kuin
edellisetkin, hra Baslèvre kysyi niin heikolla äänellä, että tuskin
kuuli:

— Eikö kukaan ole käynyt minua virastossa kysymässäkään?

— Tietysti moni herroista...

— Tarkoitan, eikö kukaan ministeriössä tuntematon henkilö...

— Ei... En luule... Minulle ei ole ilmoitettu...

— Hyvä. Lähettäkää vahtimestari tuomaan jokainen uusi yksityiskirje,
ja jos siellä sittenkin joku olisi käynyt... Mutta kyllähän te sen
tietäisitte...

Hra Baslèvre vaikeni ja katsoi kattoon. Hän vaipui taas ajatuksiinsa,
jotka tämä kuulustelu oli keskeyttänyt.

— Herra tirehtööri on hyvin heikon näköinen, huokaisi sihteeri. —
Ettekö haluaisi, että lähetän tänne herra Michonin.

— Oi, ei! Etenkään ei Michonia! Minä voin aivan hyvin... Tarvitsen vain
lepoa ja rauhaa...

Kuului vielä jotain kuisketta. Rouva Gerbois viittoili sihteerille
salamyhkäisesti, ja tämä taas olisi yhä halunnut tarjota palveluksiaan,
mutta pelkäsi samalla, että ne hylättäisiin. Sitten äänet loittonivat
ja huone tyhjeni... Masentuneena hra Baslèvre tunsi elämän taas
luisuvan hänen käsistään. Neiti Fouille oli ollut oikeassa: Claire ei
ollut kirjoittanut, ja hra Baslèvrellekin alkoi uusi odotus!...

Päiviä kului. Kehitys kulki hitaasti parempaan päin. Vähitellen hra
Baslèvre saattoi olla pystyssä tunnin, sitten kaksi, sitten kokonaisen
rupeaman. Vielä vähän kärsivällisyyttä, ja hän voisi jo mennä
ministeriöön. On harvinaista, ettei ruumiin tervehtyessä mielikin
elpyisi; voimien palattua ihminen tavallisesti ryhtyy asioihinsa
uudistuneella elämiseninnolla. Mutta sen mukaan kuin hra Baslèvre
parani, hänen kasvonsa, jotka ennen olivat olleet läpitunkemattomat,
ilmaisivat lisääntyvää alakuloisuutta.

Poikkeukselliset olot hänen ympärillään olivat sangen pian ruvenneet
tuntumaan säännöllisiltä, sillä uudet tavat pyrkivät vakiintumaan
nopeimmin juuri taitekausina. Niihin ikäänkuin tottuu helpommin,
kun tietää ne väliaikaisiksi. Hoitajatar, rouva Gerbois, kävi
aterioiksi ja kolme kertaa päivässä viraston vahtimestari tuoden aina
merkityksettömiä papereita, joita hra Baslèvre itsepäisesti ei koskaan
lukenut.

Saapuessaan jokainen piti velvollisuutenaan tehdä saman kysymyksen:

— Voitteko paremmin? Tunnetteko toipuvanne? Ja hra Baslèvre katsoi
välttämättömäksi vastata: — Kyllä, kiitos, kaikki on hyvin...

Puhuttiin vielä ilmasta, sanomalehdestä ja jumala ties' mistä, sillä
kaiken täytyy kiinnittää sairaan mieltä. Ja hra Baslèvre koetti olla
kuten tavallista. Mutta tuskin häiritsijät olivat menneet, kun hän jo
taas muuttui jöröksi ja istui kuin jotain murhetta vartioiden, joka
täytti äänettömyyden. Tottuneena varomaan harhaluuloja niin itsensä
kuin muittenkin suhteen hän itse asiassa oli lakannut _odottamasta_ ja
_tiesi_.

Hän tiesi, että koska Claire ei heti ollut vastannut; hän ei vastaisi
milloinkaan; hän tiesi, ettei hän ilman Clairen kutsua milloinkaan
enää uskaltaisi lähestyä häntä, ja ettei tätä kutsua koskaan tulisi;
ja ennen muuta hän tiesi, että hänen halveksittu rakkautensa
katkeroittuisi, ja että hän kärsisi siitä huomenna enemmän kuin tänään,
aina yhä kauheammin...

Ihminen muuttuu vain tutustuakseen uuteen muotoon kärsimystä.
Ennen kysymyksessäolevaa mullistusta hra Baslèvre oli elänyt
vuosikausia kuvittelemattakaan, että hänen elämänsä saattaisi muuttua
toisenlaiseksi, ja sentähden tämä elämä ei ollut häntä rasittanut.
Sittemmin, ymmärrettyään, minkälaista onnea sen olisi pitänyt hänelle
tuottaa, mutta ei tuottaisikaan, hän olisi tahtonut huutaa tuskasta,
kiukusta ja surusta... Mutta kuka sitä olisi huomannut, ellei ehkä joku
sielu, joka oli samassa kidutuksessa, ellei ehkä neiti Fouille?...
Hänkään ei ollut lakannut käymästä. Päinvastoin, sen mukaan kuin
hra Baslèvren parantumisen olisi pitänyt tehdä hänen apunsa yhä
tarpeettomammaksi, hänen käyntinsä olivat vain tihenneet. Hän pistäytyi
milloin sattui, ei koskaan istuutunut ja jouti tuskin hengähtämäänkään
sekä puhui aina yhtä mitättömistä asioista kuin minkä oli näköinenkin,
mutta kumminkin hänen lyhyet vierailunsa olivat ainoat, joiden jälkeen
hra Baslèvre tunsi kärsimyksensä hiukan lieventyneen.

Neiti Fouilleko siis näin hellävaroin ja — kuten näytti —
aavistamattaan hoiti haavoittunutta sydäntä, vai virkistyikö hra
Baslèvre omasta uteliaisuudestaan kysellessään kuulumisia samanlaiselta
surun painamalta ihmiseltä kuin hän itsekin oli?

Kaikissa tapauksissa näiden kahden välille heidän tahtomattaan
ja melkeinpä tietämättäänkin — samantekevä mistä lähtien! — oli
muodostumassa tuttavallisuuden suhde, joka päivä päivältä kävi
yhä hellemmäksi... Sen huomasi kaikenlaisista pikkuseikoista. Hra
Baslèvrelta jäivät pois turhat kohteliaisuudet neiti Fouillen
saapuessa, ja tämä taas, koputettuaan oveen, ei enää odottanut
vastausta, ennenkuin jo kiersi avaimesta. Sattuipa niinkin, että
hra Baslèvre valitti saaneensa olla liian kauan yksin, ja että
neiti Fouille toisinaan laski leikkiä hänen puuttuvasta halustaan
astua takaisin virkavaljaisiin — kaikki sanoja, jotka eivät mitään
merkinneet, mutta eikö sanomatta jätetty usein olekin tärkeämpää kuin
sanottu?

Sanomatta on myös selvää, että neiti Fouille jo kohta alussa oli tuonut
lupaamansa kirjekuoren.

Vihdoin eräänä iltana, juuri kun neiti Fouille oli poistumaisillaan,
hra Baslèvre sanoi leikillisesti:

— Kuulkaahan, minulla on teille vielä yksi uutinen: huomenna olen taas
terve kuin pukki.

— Niinkö? vastasi neiti Fouille, — se ilahduttaa minua. Ja tänne te
sitten jätätte sairaanhoitajattarenne!

— Oi! huudahti hra Baslèvre, — älkäämme sentään hätäilkö! Sairaus
saattaisi uudistua.

— En usko; ulkoilma ja etenkin työ estävät. Jollei minulla olisi
tuntejani, on luultavaa, että minustakin tulisi samanlainen kuin te.

Hra Baslèvre vaipui ajatuksiinsa; hänen näytti täytyvän tutkiskella
näinkin yksinkertaisten sanojen sisällystä.

— Sallikaa minun puolestani epäillä sitä, sanoi hän kotvasen kuluttua.

— Kanssaihmisten kokemukset...

— ... ovat viisautta, joka ei hyödytä ketään.

— Mahdollisesti ei, myönsi neiti Fouille.

Ja nähdessään, että hra Baslèvre taas rupesi uneksimaan, hän jatkoi:

— Huomenna te siis jo menette ministeriöön?

— Huomenna, vastasi hra Baslèvre, — tyydyn käymään kävelyllä
puistikossamme ja poikkeamaan teille. Mihin aikaan voin tulla
kiittämään, törmäämättä yhteen kenenkään kanssa teidän iankaikkisista
pienokaisistanne?

Neiti Fouille teki epämääräisen liikkeen.

— Ei kannata kiittää. Kuka tahansa minun sijassani olisi tehnyt
samoin...

— Tiedättehän... aloitti hra Baslèvre.

Mutta ei jatkanutkaan.

— Haluan kumminkin tulla.

— Siinä tapauksessa...

Neiti Fouille veti esille muistikirjansa ja katsoi siitä tarkkaan:

— Siinä tapauksessa... kello kolmen tienoissa... on minun vuoroni
odottaa teitä.

— Se odotus tulee olemaan teille helppo, ainakin tahtoisin niin.

— Melkein kaiken odotuksen on oltava helppoa, vastasi neiti Fouille
lempeästi. — Odottaa, se on samaa kuin vielä toivoa...

Tällaisten ulkopuolisten lauseiden takaa he taaskin näyttivät
kuuntelevan jotain sisempää ajatusta, joka oli yksin heidän
tajuttavissaan.

Kalpea hymy kirkasti hra Baslèvren kasvoja.

— Kiitos teidän on minulla siis huomiseen asti ilo saada toivoa erästä
asiaa. Siitä on kauan kuin minulle sellaista on sattunut...

Neiti Fouille poistui vastaamatta. Kumpainenkin tunsi itsensä
surulliseksi ajatellessaan, että heidän seurustelunsa nyt päättyisi.
Kuviteltuaan päässeensä lähelle toisiaan heidän sydämiänsä särki, kuin
olisivat he eronneet hyvin pitkäksi ajaksi.

Kello kahden paikkeilla seuraavana päivänä hra Baslèvre, kuten oli
suunnitellut, puki ylleen lievetakkinsa, jota ilman häntä koko
virkamiesaikanaan ei kertaakaan oltu nähty kadulla. Ennen menoaan neiti
Fouillen luo hän aikoi käydä hengittämässä raitista ilmaa puistikossa.
Mutta kun pukeutuminen oli päätetty, hän ei voinut pidättyä vanhasta
tavastaan astua ikkunan ääreen, mitä hän ei ollut tehnyt sen jälkeen
kuin sairastui.

Hän sai piston sydämeensä.

Alhaalta kuului lasten huutoa ja lintujen laulua. Melkein kaikilla
penkeillä istuskeli joutilaita päivää paistatellen. Koko rusottava tori
oli kuin röyhkeässä juhlan vietossa.

Oli masentavaa huomata noin paljon iloa aivan oman surunsa ääressä.
Hra Baslèvre unohti aikoneensa mennä ulos, kätki kasvot käsiinsä ja
näki mielessään ne kauheat päivät, jotka hän juuri oli elänyt. Minkä
tympeän väsymyksen ne olivatkaan jättäneet jälkeensä! Ja kuinka kamalaa
olikaan palata vanhoille laduilleen sydämessään menetetyn onnen kalvava
muisto!... Yössä oli vain yksi valo ja niin heikko sekin! Erään
naisparan myötätunto, ihmisen, josta hän ei tiennyt mitään, ja joka
myöskään ei tuntenut häntä...

Siksi ainoaksi henkilöksi, jota muistellessa hra Baslèvren,
Kauppaministeriön osastopäällikön, Volneyn jäsenen, kunniamerkeillä
varustetun ja tuhansien ihmisten tunteman miehen ajatus lepäsi, oli
täten kohtalon aavistamattoman oikun kautta tullut neiti Fouille!
Niinpä hän nytkin, kun heräsi näistä murheellisista mietteistään, heti
muisti, että aika oli tullut hänen mennä kiittämään tätä odottamatonta
suojelusenkeliä.

Veltoin jaloin ja pää vielä vähän väsyksissä hän siis meni ja otti
lakkinsa sekä uudet käsineensä, hymyili hiukan sille lyhyelle
levonhetkelle, joka häntä odotti, ja poistui vihdoin huoneestaan.

Puolitiessä portaita rouva Gerbois, joka oli tulossa ylöspäin, huudahti:

— Jumalalle kiitos! Siinä siis herra on aivan entisensä laisena! Mutta
ei suinkaan herra vain näin ensimmäisellä kerralla jo aio mennä ulos
asti ilman päällystakkia siksi koleassa ilmassa kuin nyt?

— Rauhoittukaa, rouva Gerbois, en poistu talosta; olen vain sopinut
tapaavani neiti Fouillen.

— Neiti Fouillenko vai hänen sisarensa?

— Mitä tarkoitatte? En ymmärrä.

— Tarkoitan, että neiti Fouille lähti tänä aamuna matkalle.

— Matkalle!

— Niin, ensimmäistä kertaa täällä asuessaan. Olisittepa nähnyt kuinka
onnellisen näköinen hän oli!

— Vai oli, sanoi hra Baslèvre viimein. — Siinä tapauksessa voinkin
palata huoneeseeni...

Ennenkuin tarttui käsipuihin, hän kääntyi vielä rouva Gerbois'n puoleen:

— Ja te sanoitte, että hän oli onnellisen näköinen?... Sen parempi...
sen parempi...

Yht'äkkiä hän kuvitteli keksineensä, minkätähden odotus neiti Fouillen
mielestä usein oli toivoa.

Tultuaan sitten takaisin huoneeseensa hän heittäytyi nojatuoliin ja
olisi halunnut itkeä.

Keinot, joita kohtalo käyttää, ovat aina yksinkertaiset. Kadotettuaan
nuo kasvot oli hra Baslèvrella tähän hetkeen saakka vielä ollut neiti
Fouille: mutta nyt juuri oli neiti Fouillekin lähtenyt matkalle,
vaikk'ei hän muuten koskaan matkustellut. Senjälkeen hra Baslèvre
tunsi itsensä yhtä yksinäiseksi kuin tämän kertomuksen alussa.
Mutta ennen hän oli ollut tietämätön yksinäisyydestään, ja nyt hän
siitä nautti. Oi, kuinka hän siitä nauttikaan! Ja mitäpä hyötyä
olisikaan puuskauksesta ylevää intohimoa, jos sen saa maksaa koko
jäljelläolevalla elämällään?




VII


Hra Baslèvren paluu ministeriöön tapahtui seuraavana aamuna. Se
ei muodostunut mitenkään merkilliseksi. Yhtä luonnollisena ja
miellyttävänäkin kuin oli pidetty sitä, että väliaikaisesti oltiin oltu
vapaita tirehtööristä, yhtä valittamatta mukauduttiin nyt siihen, että
asiakirjojen reunustoihin taas rupesi ilmestymään pieniä epämieluisia
merkkejä tai huomautus, että herra tirehtöörille oli puhuttava asiasta
suullisesti. Huolimatta kalvakkuudestaan hra Baslèvre pikemminkin
vaikutti maalta palanneelta kuin vakavasta sairaudesta toipuneelta.
Tuskin virkapöytänsä ääreen päässeenä hän myös ilmaisi työintoa, joka
hyvästi vastasi hänen poissaollessaan kasaantuneiden riitajuttujen
runsasta määrää. Hetkisen hän saattoi luulla itseään hyödylliseksikin.

Levottoman yön jälkeen kuumeisine unineen, joissa neiti Fouille,
kasvot ja asiakirjat vuoroin kummittelivat, toinenkin päivä alkoi
aivan samanlaisena. Aika ajoin hra Baslèvre kumminkin nosti silmänsä,
katsoi nojatuoliin, jossa istuvana hän ensimmäisen kerran todella oli
huomannut Clairen, katsoi ja unohtui haaveisiin. Koska hän tiesi,
että uudestaan aloitettu elämä tällaisena kävi sietämättömäksi, häntä
ahdisti turvattomuuden tunne. Inhimillisillä seikkailuilla ei koskaan
ole mitään todellista loppua, ja kuitenkin ne kaikki päättyvät. Tällä
perusteella hän piti mahdottomana jäädä siihen, missä nyt oli.

Ja tällaisena aavistuksena ilmenevä sisäinen johdonmukaisuus
toteutuikin pian tapahtumissa.

Kerhosta palatessaan hra Baslèvre huomasi pöydällään kolme kirjettä,
joista yksi heti saattoi hänet vavahtamaan, sillä käsiala oli
tuntematonta eikä osoitteessa ollut postimerkkiä. Ottamatta edes
hattua päästään hän sieppasi kirjeen, koetteli sitä kädessään kuin
tietymätöntä sisältöä punnitukseen, rohkaisi itsensä viimein, avasi ja
luki.

»Hyvä herra, suokaa minulle anteeksi, etten muista hyväntahtoisuuttanne
muulloin kuin hädän hetkinä. Kaksi päivää sitten tapahtui, mitä olin
odottanut. Minulla on kyky kärsiä, mutta ei voimaa ohjata itseäni.
Teidän neuvonne ehkä auttaisivat, ja toivon hartaasti saada tavata
teitä. Missä ja milloin se teitä häiritsemättä voisi tapahtua?»

Ja vähän alempana seuraavat kiihkein vedoin piirretyt sanat:

»Ystävänne _Claire Gros_.»

Hra Baslèvre tyrmistyi. Hänestä tuntui, kuin olisi hän pimeässä
harhailtuaan saanut heittovaloa suoraan silmiinsä. Häikäisystä
sokeana hän epäili, tokko enää elikään. Mutta kirje oli tuossa
allekirjoituksineen päivineen... ja se kutsui häntä... Mutta mistä
johtui tämä kutsu? Ja mitä ajatella siitä, että kirjoittaja toiselta
puolen hartaasti toivoi saada tavata, mutta pelkäsi toiselta, että
häiritsisi? Oi, ettei yksinkertaisimmistakaan sanoista koskaan pitänyt
saada selville niiden pohjimmaista ajatusta!...

— Herra tirehtööri soitti? tuli vahtimestari kysymään.

— Niin, tosiaankin... tahdoin tiedustella... Milloin tämä kirje on
tuotu?

— En oikein tiedä... Aamiaisen jälkeen todennäköisesti.

— Täällä ei koskaan tiedetä mitä minun poissa ollessani tapahtuu...
Menkää hakemaan minulle auto...

— Lähteekö herra tirehtööri kaupungille?

— Kuulittehan.

Hra Baslèvre taittoi kirjeen ja pisti sen kuorineen lievetakkinsa
povitaskuun. Hänen sormensa vapisivat kuin pakotuksesta. Ajatuksetkin
häilähtelivät äärimmäisestä masennuksesta äärettömään toivorikkauteen.
Vielä kerran hän koetti päättää, merkitsikö kirje pelkkää avunpyyntöä
vai peiteltyä suostumusta pitkän sieluntaistelun jälkeen. Mutta mistäpä
sen tietäisi, ennenkuin kysyy! Hän siis kysyisi ja sillä hyvä!

Kymmenen minuuttia myöhemmin hän istui jo autossa ajamassa Boulevard
Blanquita kohti.

Ei pidä yrittääkään määritellä hra Baslèvren ajatuksia tällä
taipaleella. Asianhaarain mukaan ihmismieli ratkaisun hetkillä joko
on varuillaan ja tinkimättömän tarkasti seuraa tapahtumain kuteen
ohuimpiakin säikeitä tai joutuu täydellisen tahdottomuuden valtaan ja
heittäytyy tiedottomana kehityksen kuljetettavaksi. Hra Baslèvre odotti
toimettomana kohtaloaan; hän oli unohtanut, minne oli matkalla ja mitä
aikoi tehdä.

Perille saavuttuaan hän kysyi ovenvartijalta kuten tavallista:

— Onko hra Gros kotona?

Mutta lisäsi vastausta odottamatta:

— Ja rouva?

Äreä ääni vastasi kojun perältä:

— Herra on matkoilla ja rouva kaupungilla.

— Aivan varmaanko?

— Ellette usko, ei olisi toimittanut kysyäkään.

Yhä tahdottomana hra Baslèvre palasi kadulle tuntematta enempää
pettymystä kuin hämmästystäkään. Gustave matkoilla? Mainiota! Ei siis
tarvinnut pelätä tulevansa häirityksi. Ja Claire kaupungilla? No
niin, mitäs muuta kuin kävellä tässä kunnes hän palaa! Entäs virasto?
Tyhmyyksiä! Virasto, joka oli tullut toimeen kaksi viikkoa ilman hra
Baslèvrea, kävisi kyllä omalla painollaan vaurioitta tämänkin päivän.

Hän teki niinkuin oli päättänyt ja rupesi kävelemään edestakaisin
katukäytävällä. Tämä uusi odotus ei muodostunut hänelle tuskalliseksi.
Hän tunsi taas olevansa oikealla tiellä eikä välittänyt enempää
ympäristöstä kuin ajastakaan. Ja kun Claire viimein ilmestyi näkyviin,
hra Baslèvre meni häntä vastaan aivan rauhallisena.

— Pidin parempana saapua itse, ajan voittamiseksi, sanoi hän. — Sain
kirjeenne vasta aamiaiselta palattuani.

— Tulen juuri tuomasta sitä, ja te olette ehtinyt tänne ennen minua...
vastasi Claire. — Ettekö käy sisään?

— Kuten tahdotte.

Niin olisivat puhuneet ketkä tahansa kaksi ihmistä täsmällisesti
kohtauspaikalle saapuessaan. Heidän äänensä eivät ilmaisseet mitään.
Heidän, eleensä eivät herättäneet mitään uteliaisuutta.

Portaissa Claire lähti kulkemaan edeltä hra Baslèvren seuratessa
heti jäljessä. Mutta joka askeleella Claire hiukan empi, ikäänkuin,
peläten saapua perille, ja silloin hra Baslèvre aina kallistui kaidetta
vastaan. Kuten kiipeejät ehkä, jotka vuoren huippua lähestyessään
pelkäävät pyörrytystä, he eivät enää uskaltaneet katsoa jalkoihinsa...

Heidän päästyään ruokasaliin hra Baslèvre toivoi, että Claire asettuisi
sinne kuten ennenkin, mutta hän meni työhuoneeseen asti, istuutui
Gustaven paikalle pöydän taakse ja osoitti uunin ääressä seisovaa
nojatuolia. Jo se seikka, että vastaanotto tapahtui täällä, ilmaisi
jotain korjaamatonta sattuneen.

— Halusitte kysyä minulta jotain neuvoa? sanoi hra Baslèvre jatkuvasti
täysin rauhallisena ja osoitetulle paikalle istuutuen.

Hänen kätensä vain hiukan vapisivat.

Claire piti käsivarsiaan ristissä pöydällä ja näytti heräävän haaveista.

— Neuvoa?... En tiedä enää. Neljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin en ole
muuta tehnyt kuin ajatellut enkä ole päässyt tämän pitemmälle. Gustave
lähti kaksi päivää sitten...

— Niin, mutisi hra Baslèvre, — minulle kerrottiin alhaalla hänen olevan
matkoilla.

— Hän lähti pois, täydensi Claire tuskin kuuluvalla äänellä, — elikä
ainiaaksi.

— Mitä te tarkoitatte? kysyi hra Baslèvre vielä yhtä rauhallisesti,
mutta sisäinen riemu sykähdytti häntä.

— Aivan totta, vastasi Claire. — Minusta tuntuu, kuin pitäisi kaikkien
jo tietää se... Näin se tapahtui...

Hän huokaisi väsymyksestä ja näytti siltä kuin olisi tuhannetta kertaa
lähtenyt nousemaan samaa mäkeä.

— Sunnuntaina hän tuli kotiin myöhään, hyvin myöhään, ja aivan
samanlaisena kuin entiseen onnettomaan rahakkaaseen aikaan... Hän
ei puhunut enemmästä eikä vähemmästä kuin huoneiston vaihtamisesta,
vakinaisen palvelijattaren palkkaamisesta ja virkansa hylkäämisestä,
sanalla sanoen pahempia hullutuksia ja hurjemmalla kiihkolla kuin
koskaan ennen. Maanantaina hän palasi vieläkin myöhemmin. »Mistä sinä
tulet?» — »Asioitani hoitamasta.» — »Mutta mitä asioitasi?» — »Niitä,
joista elämme.» Ja ensimmäistä kertaa keskustelumme oikein ärtyi; tuli
vaihdetuksi sanoja, joiden täydestä sydämestään toivoisi unohtuvan,
mutta jotka pysyvät mielessä... Mutta eihän se kuulu tähän! Tiistaina,
vihdoin... niin, toissa päivänähän se oli — sekoitan jo päivätkin...
tiistaina siis tapasin hänet matkalaukkua järjestämästä. »Kuten näet,
aion lähteä matkalle», sanoi hän, »olen suurella vaivalla saanut vähän
virkavapautta». Ei hän milloinkaan ollut puhunut sellaisesta. Silloin
minä tahtomattanikin menetin kaiken maltin ja vaadin täyttä selvyyttä.
Tiukkasin kysymyksiini täsmällisiä vastauksia: »Minkätähden lähdet
ilman minua? Minne matkustat? Milloin palaat?...» Mutta en saanut
minkäänlaista selitystä: hyödytön ja riuduttava tora vain yltyi...
Kello kymmenen hän sitten lähti, ilman ikävän merkkiäkään! Jätän
mainitsematta lähimmät ajatukseni sen jälkeen. Sellaisessa tilanteessa
ajattelee vaikka mitä. Mutta ainakin yksi asia näytti minusta varmalta.
Hän oli ottanut lomaa ja lomalla on tarkat rajansa; se alkaa ja
loppuu määrättynä päivänä. Kuinka lapsellista! Tänä aamuna ilmestyi
tänne ministeriön lähettämä lääkäri. Virastossa hänen oltiin luultu
sairastuneen: ei hän ollut ottanut lomaa, vaan valehteli eikä palaa
enää koskaan...

Clairen ääni sammui pois. Kasvonsa hän peitti käsillään, epäilemättä
tahtoen olla näyttämättä, että itki.

— Kuinka teitä surkuttelenkaan! koetti hra Baslèvre huokaista, mutta
riemu, joka hänet jo äsken oli vallannut, tukahdutti häntä ja esti
häntä puhumasta.

Eikö tällainen onnettomuus juuri merkinnytkin hänen onneaan?

— Ja mitä nyt tehdä?...

Claire oli taas suoristautunut. Nähtävästi hän kertomuksensa kestäessä
oli unohtanut, että toinen sitä kuunteli.

Hra Baslèvre ei vastannut; sensijaan hänen katseensa hävisi kattoon,
kuin hän olisi sieltä toivonut löytävänsä jonkin ratkaisun. Claire
kumartui lannistuneena pöytää vasten:

— Te ette siis myöskään tiedä?...

— Päinvastoin, tiedän vallan hyvin, — vastasi hra Baslèvre vilkkaasti.

Mutta saattoiko hän jo sanoa ajatuksensa? Koska kumminkin Clairen
tuskaiset silmät katsoivat häneen, hän jatkoi:

— Ensiksikin, odottaa...

Osat vaihtuivat. Nyt oli hänen vuoronsa suosittaa odotusta
pelastuskeinoksi!

— Odottaa... Ja jos hän palaa...

Claire huudahti kumeasti:

— Epäilettekö, ettei hän tee sitä?

— Aivan yhtä paljon kuin te itse, en enempää...

Hra Baslèvre jatkoi:

— Jos hän siis palaa, on teillä mahti ottaa selvä asian oikeasta
laidasta ja järjestää tulevaisuus sen mukaan. Kuka tietää, vaikka vielä
antaisitte hänelle anteeksikin! Mitä paikan menetykseen tulee, ei se
tässä tapauksessa mitään merkitse... vai olisiko liikaa olettaa, että
minä voisin hankkia hänelle uuden?

Hän ei voinut pidättyä lausumasta näitä viimeisiä sanoja hieman
katkeran ivallisesti.

— Ja ellei hän palaa...

Tällä kertaa hra Baslèvre antoi kotvasen kulua. Hänen äänensä uhkui
ääretöntä lempeyttä.

—... Jos lopullisesti ette saa häneltä mitään tietoa... niin
silloinkaan... silloinkaan ette ole yksin... Minä olen luonanne...

Hän näki Clairen viittaavan kädellään, kuin estääkseen häntä sanomasta
enempää, mutta jättäen väsymyksestä tai varovaisuudesta vastaamatta.

— Minä olen luonanne... toisti hra Baslèvre, kuvitellen ettei Claire
ollut kuullut.

Ja hän lausui nämä kolme yksinkertaista sanaa sellaisella
äänenpainolla, että oli mahdotonta enää olla ymmärtämättä.

Claire nosti silmänsä ja katsoi häneen. Eikä siinä katseessa ollut
mitään levottomuutta, samaa väsymystä ainoastaan ja moitetta.

— Ettekö luule, että jollain toisella hetkellä olisi ollut sopivampaa
muistuttaa sellaisesta, minkä toivon meidän molempien unohtavan?

Hra Baslèvrea värisytti:

Unohtavan! Helppo sanoa! Te ehkä voitte unohtaa... mutta en minä.
Ja oletteko edes pyytänyt? Mitä sitten hetkeen tulee, en ole sitä
valinnut; kun se tarjoutuu, käytän sen.

Claire vastasi, katse yhä hra Baslèvreen suunnattuna:

— Olen juuri kertonut teille, että minun ainoana ajatuksenani ja
huolenani on nykyään minun mieheni.

— Hänen uskottomuutensa!

— Hänen paluunsa, jota odotan.

— Ellei vapautus koita sitä ennen.

— Vaietkaa!

Mutta taas tuon tuntemattoman voiman yllyttämänä hra Baslèvre nousi
seisomaan.

— Pois turhat verukkeet! innostui hän. — Vai oletteko te, saatuanne
minun kirjeeni ja vielä minun tänne saavuttuani, todellakin luullut,
että tyytyisin vaikenemaan? Kirjoittaessani teille olin kyllä
ottavinani huomioon kaikki mahdollisuudet: teidän epäilyksenne, teidän
vastustuksenne, teidän kieltäytymisenne, kaikki — sanon minä — senkin,
että ajaisitte minut ovelle; mutta yksi jäi huomaamatta: äänettömyys,
ja sen juuri te valitsittekin ja toivoitte jatkuvan loppumattomiin.
Mutta näette nyt, että elämä on voimakkaampi. Teidän suunnittelemanne
kidutus tyhjyydessä on päättyvä. Äänettömyys ei enää olekaan mikään
turva. Ja tässä me taas olemme yhdessä, minä teidän kutsumananne —
vaikka tiesitte, että teitä rakastan — enkä muuta toivoen kuin...

— Vaietkaa! Kiellän teitä sanomasta enää mitään! sinkosi Claire.
Samalla hän nojautui kirjoituspöytään kuin hakeakseen elottoman
huonekalun suojaa uutta kiistaa vastaan, joka näin oli syntymässä.

Hra Baslèvre teki sekaisen eleen:

— Sama se! Mutta vaikka vaikenisinkin, emme kuitenkaan voi enää pettää
itseämme emmekä olla välittämättä siitä, mitä olemme lukeneet toistemme
sydämistä. Olemme jo kylliksi odottaneet, ratkaisun hetki on lyönyt.
Rohjetkaa verrata toisiinsa tähänastisia kärsimyksiänne, jotka yhä
pidättävät teitä joillakin pinttyneen sovinnaisuuden tekosyillä, ja
sellaisen miehen syvää ja ehdotonta rakkautta, joka ei koskaan ennen
ole rakastanut, mutta joka, herättyään toivoon saada kantaa teitä
käsillään, koettaisi hellyydellä karkoittaa teidän tuskaisat muistonne
ja tahtoo tarjoutua varjoksenne. Oi! te ette usko... Ihminen ei koskaan
usko lähestyvään onneensa. Kuta suurempi se on, sitä pahemmin hän sitä
pelkää muka luonnottomana asiainkäänteenä. Mutta nykyinen olotilanne
juuri on luonnoton! Claire, katsokaa paremmin ympärillenne! Mitä
teillä on täällä menetettävää? Kaikki muistuttaa vain ponnistustenne
turhuudesta ja uhrautuvaisuutenne halveksimisesta. Tyhjät huoneet
kumahtelevat epätoivoanne!... Ja katsokaa sitten myös minua, nöyrää
ihailijaanne! Olen kyllä halpa ja ehkä kömpelökin, mutta niin
intohimoisesti rakastunut, että teidän vuoksenne olen valmis uhraamaan
kaiken sen, minkä hyväksi tähän asti olen luullut eläneeni, mutta joka
itse asiassa ei ole ollut minkään arvoista. Miksi epäröisitte?...
Tie on auki kahden kulkea, ja sillä tiellä minä, teidän uskollinen
palvelijanne, olisin tukenne ja turvanne, teidän rakastajanne tai
mitä ikinä haluaisittekin, kunhan vain saisin olla rinnallanne. Minun
tilassani ei asioihin enää katsota liian läheltä, ja silloin kootut
murusetkin näyttävät juhla-aterialta!

Puhuessaan hra Baslèvre oli lähestymistään lähestynyt Clairea ja
ojensi jo kätensä syleilläkseen häntä. Vielä vähän ja heidän kasvonsa
yhtyisivät.

Kai hienotunteisuudesta näin vilpittömän aulista intohimoa kohtaan
tai ehkäpä kaikesta huolimatta ihmeellisen viehätyksen valtaamana
Claire oli kuunnellut liikahtamatta, katse kadonneena tyhjyyteen.
Mutta hra Baslèvren käden kosketuksesta hän äkkiä värähti. Sitten hän
koruttomasti siirsi sen pöydän reunalle ja kuiskasi:

— Voi, hyvä ystävä, kuinka teillä tulee olemaan paha olla siitä, että
olette sanonut minulle kaiken tämän.

Hra Baslèvre hätkähti tätä lempeyttä enemmän kuin äskeistä ojennusta.

— Mutta tehän tiesitte sen jo, koska olin kirjoittanut!

— Saatoin olla tietämättäkin, jos ensimmäisistä riveistä arvaten näin
parhaaksi jättää lukematta loput.

Hra Baslèvrelta pääsi hämmästyksen huudahdus.

— Olisitteko tehnyt sen? Ah! Miksi?... miksi?..

— Luultavasti siksi, että pidin teistä paljon.

— Merkillistä menettelyä totta totisesti!

— Minun ymmärtääkseni parasta...

Tuskallinen hymy rypisti hra Baslèvren huulia: hän kääntyi ympäri ja
heittäytyi takaisin nojatuoliin.

— Minun kärsivällisesti kamppailussani vaikenemisenne aiheuttamissa
sieluntuskissa te siis vain tyydyitte pistämään kirjeeni
pöytälaatikkoon yhteen myttyyn leipurilaskujen kanssa!

— Te erehdytte, selitti Claire, — kirjettänne ei enää ole olemassa...

Kuului uusi raivokas huudahdus:

— Se vielä puuttui!... Hävititte kirjeeni ajattelematta, että siten
tappaisitte sydämenikin!

— Tunsin siten pelastavani ystävyytemme!

Mutta hra Baslèvre pudisti vain hartioitansa epätoivoissaan:

— Ystävyytemme!... Voi, voi!... ei siitä ole tietoa, sillä _tämänkään
jälkeen_ en saata olla teitä rakastamatta!

Claire vastasi yhä samalla leppymättömällä äänellä:

— Ette te minua rakasta. Te olette vain luullut rakastavanne, mutta
olette erehtynyt.

— Uskon rakkauteeni ja olen valmis vaikka kuolemaan sen puolesta.

Claire kohotti arvokkaasti päätään. Hän hiljensi ääntään, joka
sittenkin soi kuin musiikki, mutta niin tuskallinen!

— Ei, sanoi hän, — jos olisitte rakastanut minua, olisitte te —
ennenkuin rupesitte puhumaan siitä — huomannut, että se onni, joka
teitä houkutteli, oli teidän, ennenkuin se vielä oli minun. Te
ehdotatte menneisyyden unohtamista. Hyvä! Mutta tunnetteko tätä
menneisyyttä? Kuka teille takaa, ettei se kuulukin minun sieluni
sisimpään, ja ettei sen riistäminen sieltä olisi sietämätöntä
väkivaltaa? Olettakaamme kuitenkin, että suostuisin tähän ensimmäiseen
uhraukseen ja eroaisin menneisyydestäni. Mikä voima siinä tapauksessa
tukahduttaisi sydämestäni sen äänen, joka moittisi minua siitä,
että petin velvollisuuden, jota tähän asti olen pitänyt omanani
kaikissa vaikeimmissakin olosuhteissa? Tähänastinen elämäni on ollut
tuskallista, mutta muodostuisiko tulevaisuuskaan helpommaksi, kun
omatunto olisi hämmennyksissä eikä tilanteen kierouden vuoksi saattaisi
olla olettamatta epävarmaksi sen kehitystä? Ja vihdoin, millaisen
sydämen minä teille antaisinkaan? Sydämen, jossa vuorottelisivat
epätoivo, kun en enää olisi kunniallinen, katumus, koska olisin
väistynyt tehtävästäni, ja kiduttava varmuus siitä, että olisin
täydentänyt niiden turmion, jotka olisin voinut pelastaa!

Clairen katse painui alas. Nyt saattoi luulla hänen uneksivan ääneensä
ja yksinään.

— Kaikkea tätä, hyvä ystävä, — jatkoi hän — olisitte te tullut
ajatelleeksi, jos _todella_ olisitte rakastanut minua. Te tunsitte
mieltymystä, halua ja ehkä kyllin voimakasta liikutustakin
rohjetaksenne ylittää sopivaisuuden rajat; mutta se ei ole rakkautta!
Rakkaus on aivan toista! Jos se luo onnea, se ei koskaan luo sitä
itselleen, vaan ainoastaan toiselle. Se ei ota mitään, mutta antaa
kaikki. Olen usein kuvitellut, että saattaisi rakastaa toista ihmistä
melkeinpä häntä koskaan lähestymättä, ja ilman että hänellä olisi siitä
aavistustakaan. Kuka tietää, eikö suuri salattu rakkaus ehkä olekin
kaunein kukka, mikä milloinkaan on koristanut ihmisolentoa? Ja kuka
myöskään tietää, kuinka välitöntä hurmiota sellainen uhraus saattaisi
uhkua, jossa ei uhrata mitään muuta kuin uhraaja itse?

Hra Baslèvre, joka oli kuunnellut liikahtamatta, vastasi ainoastaan:

— Sallikaa minunkin puolestani huomauttaa, ettette sitten tekään
koskaan ole rakastanut.

Clairessa ailahti tuskin huomattava epäilys; sitten hän sanoi
huokaisten:

— Jos _tosi rakkaus_ merkitsee kaiken tarmonsa ponnistamista antaakseen
toiselle ainoastaan sellaista, mikä on hänelle parhaaksi — vaikka
sitten karkoittaisi hänet mielestäänkin — luulen päinvastoin... olen
varma siitä, että rakastan vieläkin...

— Vai niin! totesi hra Baslèvre kaiuttomalla äänellä. — Olisi
pitänytkin aloittaa sillä tunnustuksella; kaikki muu oli tarpeetonta...

— Kenties pääasia kumminkin sisältyi muuhun?...

Ja vihdoin iskeytyi heidän ympärilleen hiljaisuus, joka näytti tahtovan
viivyttää lausuttuja sanoja ja asettaa ne heti sellaisen matkan päähän,
missä kaikki kirkastuu. Sillä kulloinkin kohdallaan ei asioita aina
ymmärrä, ja hra Baslèvresta tuntui, kuin olisi kolkko kivilaatta
uhannut murskata sen ihmeen, jonka selviämistä hän henkeänsä pidättäen
odotti.

Hiljaisuuden katkaisi Claire sanoen:

— Luvatkaa minulle nyt, ettemme enää koskaan puhu... tästä.

Hra Baslèvre vaikeni. Hiljaisuus lankesi taas, epämääräisillä
mielteillä kuormitettuna, raskaana kahden ihmisen kärsimyksestä.

— Minä pyydän teiltä sitä, rukoili Claire.

— Mitä se hyödyttäisi? vastasi hra Baslèvre.

— Se takaisi minulle, että saan pitää ystävyyden... joka on käynyt
minulle rakkaaksi.

— Ystävyys on valhetta!

— Joskus suloista!

Hra Baslèvre oli painanut päänsä.

— En voi luvata mitään, sanoi hän jyrkästi, — minä koetan.

— Kiitos.

Ja he nousivat seisomaan kuin yhteisestä sopimuksesta. Heidän
sydäntensä näytelmän edessä oli koko muu todellisuus hälvennyt.
Gustaven katoaminen oli ollut vain sopiva tilaisuus päästä itse
pääasiaan. Mutta selittäydyttyään heillä ei enää ollut halua palata
siihen.

— Suokaa anteeksi että lähden, sanoi hra Baslèvre suunsa kärjellä, —
täytyy taas mennä ministeriöön.

Ja odottamatta Clairen vastausta hän lähti menemään eteiseen. Hän kulki
nyt edellä. Claire tuli jäljessä ja huomasi hänen hartiansa. Ne olivat
kumarat, kuin olisi muutamia vuosia lisää juuri pudonnut niille.

— Älkää toista kertaa pysytelkö niin kauan näkymättömänä, sanoi Claire
ulko-ovelta.

Hra Baslèvre vastasi kaukaisella äänellä:

— Koetan muistaa. En tullutkaan maininneeksi, että olen ollut sairaana
kaksi viime viikkoa.

— Toivoakseni ette vakavasti?

— Niin, että piti olla vuoteessa.

— Oliko edes ketään, joka teitä hoiti?

— Oli, eräs armelias naishenkilö... minun naapurini.

— Mikä hänen nimensä on?

— Neiti Fouille.

— Vai niin. Kun tapaatte, niin sanokaa, että olen hänelle kiitollinen.

— Mahdotonta, hän on matkustanut pois.

— Aivan äskettäin siis?

— Niin, vasta toissa päivänä, kuten...

Claire täydensi hra Baslèvren puolesta, joka oli heittänyt kesken:

— Kuten Gustavekin.

Hra Baslèvre meni äkkiä hieman hämilleen, kun nämä nimet näin
rinnastettiin.

— Parisista matkustaa joka päivä niin paljon ihmisiä, mutisi hän. —
Hyvästi.

— Näkemiin.

Hra Baslèvre säpsähti vielä viimeisen kerran.

— Luuletteko siis?...

— Luulen, että kun on paljon kärsinyt, kieltäytyminenkin voi muodostua
onneksi.

— Minä puolestani en ole sillä tiellä!...

Sitten hra Baslèvre meni alas ja palasi jalan ministeriöön. Kulkiessaan
hän ei huomannut maata eikä taivasta, ei vastaantulevia eikä omaa
suruaankaan. Hän ei myöskään ajatellut noita kasvoja eikä vielä
tiennyt, näkisikö niitä enää vai koettaisiko unohtaa ne. Eräänä hetkenä
hän vain tunsi, että hänen ylleen laskeutui kuolemaa muistuttava rauha,
mutta suloinen kuin uuden elämän alku. Ja eräänä toisena hetkenä, mutta
ainoastaan yhtenä, hän myös käsitti, että mieluummin kuin olemaan enää
milloinkaan lähestymättä Clairea hän suostuisi vaikka vaikenemaankin...

Itse vielä tietämättään hän alkoi _rakastaa todella_.






KOLMAS OSA




I


Tämän keskustelun jälkeen hra Baslèvren sielu ensin näytti lakkaavan
elämästä. Sitten, tietoisena siitä kuilusta, mikä hänet erotti
Clairesta, hän ei edes kysynyt itseltään enää:

»Näenkö hänet vielä?»

Tuona kuiluna olivat kai ne ainoat lauseet, jotka hra Baslèvre luuli
muistavansa. »Ette te minua rakasta», oli Claire sanonut, »te olette
vain kuvitellut minua rakastavanne.» Ja väitteeseensä: »Te ette ole
rakastanut koskaan», hän oli lisännyt: »Olen varma siitä, että rakastan
vieläkin!»

Siitä oli hra Baslèvrekin varma; mutta päästyään siihen hänen
ajatuksensa pysähtyivät ja kaikki äänet hänen sisässään vaikenivat.

Ulkonaisesti hän eli kuten ennenkin: kävi kerhossaan ja virastossaan
tai istui ikkunassaan puistikkoa katsellen. Mutta suuri muutos
oli kuitenkin tapahtunut. Hänelle lausutut sanat eivät näyttäneet
saavuttavan häntä enää. Häntä väsytti toimia. Virkansa hoitaminen
rasitti häntä. Kaiken kaikkiaan hänen myllerretty elämänsä koetti
turhaan päästä edes näennäiseenkään tasapainoon. Hän oli joutunut
samanlaiseen sekavaan tilaan kuin vesi, joka huljutuksen jälkeen vielä
pyörii. Mutta aika kuluu ja, sakan laskeutuessa pohjaan ja jättäessä
astian reunat sameiksi, vesi selviää ja asettuu taas kirkkaana nesteenä
kuvastamaan taivaan valoa.

Tuollaista horrosta ei voinut jatkua. Kun herääminen alkoi, tapahtui
se, jotta hra Baslèvre astuisi tien päähän saakka. Hän uskalsi
viimeinkin huomata esteen itsensä ja Clairen välillä. Ja se este oli
Clairen puoliso, jonka tähän asti saattoi sanoa olleen pois suljettuna
koko näytelmästä. Hän oli näyttäytynyt vain kaukaa ja ikäänkuin
ohimennen. Mutta nyt hän yht'äkkiä tuli väliin. Oli mahdotonta olla
ottamatta huomioon, että Claire rakasti häntä yhä. Mahdotonta oli myös
koskea häneen, sillä hänen kauttansa olisi koskenut Claireenkin. Hän
olisi ollut olemassa hävinneenä ja murhattunakin. Ihmisen voi tuhota,
mutta ei niitä mielikuvia, joiden välityksellä hän hallitsee. Ja tämän
odottamattoman huomion edessä hra Baslèvre ei olisi voinut sanoa,
tunsiko hän hämmästystä vai vihaa: mutta tuntematon tuska kidutti
häntä, ja se tuska oli mustasukkaisuus.

Kaikista intohimoista mustasukkaisuus helpoimmin piilottautuu
tietoisuudelta. Sen varmimmatkaan uhrit eivät usein tiedä siitä mitään,
niin salaa se tulee. Vihatessaan täst'edes Gustavea hra Baslèvrella ei
ollut aavistustakaan vihansa oikeasta syystä. Hän luuli vain olevansa
suuttunut jonkun haaveellisen petoksen johdosta, jonka uhriksi Claire
oli joutunut.

Claire tiesi kaikki miehestään ja tuomitsi hänet. Hän tiesi, ettei
hän luultavasti koskaan ollut mitään kirjoittanut, että tulolähteet
olivat epäiltäviä, elleivät pahempiakin, ja saattoiko hän olla varma
edes uskollisuudestakaan? Kumminkin hän miehensä vuoksi oli päättänyt
tulla hakemaan hra Baslèvrea: mies oli koko ajan hänen tekojensa
tarkoituksena. »Minulla on ainoastaan yksi ajatus ja yksi kärsimys»,
oli hän sanonut heidän viime hyvästikseen. Sellaisen sokeuden
edessä hra Baslèvre tunsi kapinanhengen kuohuttavan mieltään. Koko
sydämestään hän olisi tahtonut poistaa hämärät ja suojella Clairea
yhtä ansaitsemattomalta kuin varmalta häpeälliseltä kohtelulta. Mutta
saattoiko hän?... Clairehan rakasti Gustavea!...

Kaikenlaiset sameat ajatukset kalvoivat häntä. Missä he olivat
tutustuneet toisiinsa? Olivatko Gustaven tunteet Clairea kohtaan
koskaan olleet muuta kuin päähänpisto? Ehkä hän olikin nainut Clairen
vain tavoitellakseen myötäjäisiä rahapulaansa!

Hra Baslèvre muisteli myös Gustaven nuoruutta, jossa kaikki jo oli
onnistunut ilman hänen ansiotaan. Ah, minkätähden hän oli alusta asti
ollut rikas ja onnellinen ja saanut pitää vanhempansakin? Minkätähden
elämä aina suo samoille kaikki antimensa?

Täten hra Baslèvren tuska kävi vähitellen yhä ankarammaksi,
katkeroittuen Clairelle tuntemattomistakin ajoista. Hän sekoitti siihen
kaikenkaltaista alhaista ja hyödytöntä kateutta, josta hän kyllä oli
tietoinen, mutta jota hän ei jaksanut välttää. Siitä hänen rakkautensa
himmeni. Hän lentää räpytteli kuin huoneeseen eksynyt yölintu piinaksi
muuttuneen menneisyyden ja huolestuttavan tulevaisuuden välillä, Kaikki
hämärtyi. Kuolema olisi ollut niin suloinen!

Mutta tällaista ahdistuksen aikaa ei voi kestää kauan. Ennen
neljääkymmentäkahdeksaa tuntia, sanotun keskustelun jälkeen uusi käänne
jo toikin vapautuksen.

Oli ilta. Kotiin tultuaan hra Baslèvre istui taas ikkunassaan.
Puistikko alhaalla hälisi vielä, ja auringonsäteitäkin väijyili yhä
matalissa kaarikäytävissä. Kadusta nousi tympeää hajua, ja saattoi
sanoa, että samoin kuin torin katselija se itsekin oli käynyt vanhaksi
ja raihnaiseksi, ilmaisematta kuitenkaan mitään raunioiden suuruutta.

Yht'äkkiä häikäisevän selvä varmuus, että Gustave palaisi, valtasi
hra Baslèvren mielen. Ja ajatellessaan tätä paluuta sekä Clairen
anteeksiantoa toinenkin asia selvisi hänelle. Siihen asti hän vielä
oli voinut kysyä itseltään. »Näenkö hänet jälleen?» Mutta nyt ja niin
sanoaksemme hänen ulkopuolellaan muodostui päätös, ettei hän olisi sen
tapauksen todistajana. Kirja oli suljettava ja hävitettävä!

Seurasi lamauttava väsymys. Nyt, kun kaikki oli lopussa, hänen
mieleensä muistuivat ne monet vuodet, joina hän ei ollut tuntenut
mitään kiusaa elämästään ullakkokamarissa ja ilman ystäviä. Ja
ainoastaan sattuman vuoksi, joka yhtä hyvin olisi voinut olla
tapahtumatta, tämä aika ei enää koskaan palaisi, vaan hän jäisi tielle
paljaaksi riisuttuna ja värisevänä, viheliäisine sieluineen... Jospa
hän edes olisi voinut unohtaa! Eihän hän enää hetkeäkään ollut halunnut
Clairea! Sillä voihan rakastaa tyhjyydessäkin ja siinä tiedossa, että
on ainiaaksi karkoitettu!...

Alhaalla päivä sammui pois, upoten kolkkona samaan surumielisyyteen
kuin hra Baslèvrekin. Vahdin käskiessä ihmiset poistuivat puistikosta.
Katukäytävällä kompuroi ontuva nainen... Andréa... Tosiaankin, mahtoiko
neiti Fouille vielä olla matkallaan? Kuinka oikein hän olikaan tehnyt,
kun oli lähtenyt matkalle! Ja eikö hänen itsensä pitäisi seurata neidin
esimerkkiä ja myös tehdä pieni matka?

Ah! karkoitettuaan viimein Gustaven kuvan mielestään hän vasta
oikein huomasikin, kuinka vähän hän itse asiassa oli tottunut siihen
ajatukseen, ettei enää kuulunut Clairen elämään. Hän oli mukautunut
Gustaven suhteen, mutta ei voinut tyytyä osaansa Claireen nähden. Hän
tahtoi Clairen tulevan onnelliseksi, mutta millä tavalla? Sillä ilman
Gustavea...

Hermostunut naurahdus katkaisi jyrkästi loppupäätelmän. Se, mitä hän
oli tullut ajatelleeksi, oli niin kaukana kaikesta mahdollisuudesta,
että hän pelkäsi sellaista hourailla.

»Minä tulen hulluksi! Mutta huomenna minä teen kuten neiti Fouille...
juuri niin minä teen... Huomenna minä matkustan pois, ollakseni varma
siitä, etten enää mene sinne!...»

Ja palattuaan pöytänsä ääreen hän vajosi eräänlaiseen tylsyyteen. Hän
olisi tahtonut itkeä niin paljoja turhia kärsimyksiään, sillä ei hänen
rakkauden uhrauksensakaan olisi omiansa rakentamaan onnea. Mutta hän
tunsi myös sellaista rauhoittumista, joka seuraa vaikeita päätöksiä.
Ja hän ihmetteli, alkaisiko tällaisesta epätoivosta sittenkin
uusi, korkeampi elämä, jossa kaikki mennyt unohtuisi, vaikka hänen
ajatuksensa siinä vielä nyt viipyivätkin.

Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, hra Baslèvre ylös noustessaan
käsitti, että hänen eilinen päätöksensä oli lopullinen. Hän ei enää
menisi Boulevard Blanquille, mutta sitäpaitsi hän, välttääkseen
vaarallista kiusausta, poistuisi Parisista jo samana iltana.

Tirehtööri on samalla kertaa sekä paljon vapaampi että paljon sidotumpi
kuin viimeisin kirjureista. Hänellä on vain yksi ainoa keino saada
lomaa heti: sairaus, joko todellinen tai keksitty. Hra Baslèvre meni
siis lähimpään puhelinkojuun ja pyysi tohtori Michonin numeroa.

Oli olemassa tuhat mahdollisuutta yhtä vastaan, ettei Michonia olisi
langan päässä, mutta hän sattuikin olemaan.

— Halloo! Kuka puhuu?

— Minä, Baslèvre, tirehtööri...

— Hitto vieköön! Joku virka-asia siis... Mutta ettekö tiedä, että nyt
on sunnuntai?

— Tiedän kyllä. En tahdokaan vaivata teitä. On kysymys vain minusta.

— Oletteko sairas?

— Ainoastaan levon tarpeessa.

— Niinkö!... No, ottakaa sitä.

— Aioinkin juuri ilmoittaa ministerille, että vaaditte minulle parin
viikon virkavapautta nyt heti. Kai te sitten tarvittaessa kirjoitatte
asianomaisen paperinkin, mutta olen varma siitä, että kun mainitsen
teidän nimenne, hän ei muuta pyydäkään.

— Onko niin kiire?

— On ja ei... Päätettyäni asian toteutan sen mieluimmin jo tänään.

— Hyvä... hyvä...

— Kiitoksia, tohtori, siinä kaikki.

— Hohoi! Ei sentään niin nopeasti! Yksi kysymys vielä...

Ei ole mitään sen ilmeettömämpää kuin ääni puhelimessa levottomuus, jos
siinä sellaista on, jää koneeseen. Kuuntelijalta puuttuu kasvojen ja
eleiden suoma oikea valaistus.

Linjan toisessa päässä oli nyt putkan seinään nojaava mies, joka
hätääntyi siitä, että luuli jonkun ylitsepääsemättömän esteen
ilmestyneen hänen ja onnen väliin, ja toisessa taas filosofisen
tyyni henkilö, joka, istuen mukavasti nojatuolissa, halusi jutella
sunnuntaisessa joutilaisuudessaan. Mutta sanat kiitivät lankaa pitkin
virallisina ja värittöminä.

— Kysymys? Mikä?

— Mitä tautia minun on oltava teissä hoitavinani; missä on vian
sanottava olevan, jos kysytään vointianne: vatsassa, sydämessä vai
rakossa?

— Ajakaa uteliaat tiehensä; vaiteliaisuushan kuuluu ammattiinne!

— Helppo sanoa! Jo äskeisen sairautenne johdosta asianomaiset
pommittivat minua kaikenlaisilla kysymyksillä, joihin minun oli
vastattava mitä sattui, sillä — teitä siitä moittimatta — te ette ollut
kutsunut minua.

— Olettakaamme, ettei taudin laatu ole muuttunut entisestään.

— Siis sydämen häiriötä?

Hra Baslèvre kalpeni vähän hämärässä sopessaan. — Ette vastaa?

— Ihmettelen, ovatko kaikki minulle lähettämänne todistukset
alaisistani virkamiehistä laaditut samalla tavalla...

— Rauhoittukaa, en koskaan suostu vilppiin muiden kuin tirehtöörin
itsensä suhteen. Oletteko edes päättänyt, minne aiotte lähteä?

— Mahdollisesti.

— Saako sen tietää?

Ei taaskaan tullut vastausta.

— Enkö olekin hyväntahtoinen? Velvoitan teidät tuntemattoman sairauden
vuoksi tekemään parannusmatkan kylpylään, josta minulla ei myöskään ole
aavistusta.

— Sihteerini, saa osoitteen, se riittää.

Toisesta päästä kuului Michonin hiljainen naurahdus.

— Joko olette kysynyt kaikki kysyttävänne? — sanoi hra Baslèvre
jyrkästi.

— Jo. Ja selville olen saanut, että sydän reistaa.

— Kiitos, tohtori.

Pieni kolahdus: hra Baslèvre laski kuulotorven koukkuunsa. Hän
poistui. Hän olisi halunnut pudistaa olkapäitään, kuin olisi niille
langennut kellarikosteutta Michonin kuulustelusta. Saattaisivathan
toiset puhua tosissaan kaikkea sitä, minkä tämä oli sanonut
leikillään! Kaksi äkillistä ja aivan perättäistä sairastapausta ei
voinut olla herättämättä epäluuloja viraston henkilökunnassa, joka
hänen suhteensa oli tottunut niin ankaraan täsmällisyyteen. Kuinka
uteliaasti kysyttäisiinkään sihteeriltä: »Mikä häntä vaivaa? Menikö
hän pitkäksikin aikaa?...» Ja sihteeri vastaisi: »Hän meni hoitamaan
itseään, mutta kieltäytyy ilmoittamasta sairauttaan...»

Sitten kysyttäisiin: »Minne hän siis meni?» Ja sihteeri pudistaisi taas
päätään: »En tiedä...»

Eikä hra Baslèvre tiennyt sitä vielä itsekään. Mutta päätettyään
matkustaa jo samana iltana hänen olisi pitänyt tietää... Ei auttanut
muu kuin kävellä ja odottaa, kellua kuin atomi Parisin valtameressä
tietymättömien voimien kuljettamana ja herätä vasta lähdön hetkellä...
Mutta vieläkin: miltä asemalta lähtisi ja minne?

Ja astuskellen umpimähkään hra Baslèvre koetti keksiä, minne pakenisi
yksinäisyyttään. Kylpylaitokset eivät vielä olleet auki. Maalla kuolisi
ikävään. Äkkiä eräs nimi juolahti hänen mieleensä: Limoges... Miks'ei?
Kolmeenkymmeneen vuoteen hän ei ollut saanut siellä käydyksi, mutta
kaikki oli nyt muuttunut; menneisyyskin tuntui suloiselta. Vasta
jälkeenpäin huomaa asioiden oikean arvon: ennen niihin suhtautui
välinpitämättömästi, mutta nyt hakee lohtua niiden muistelemisesta.

Hra Baslèvre käveli yhä edelleen ja huokaisi:

— Limoges... tosiaankin...

Hän kuvitteli, kuinka hän saapuisi sinne päivän koittaessa, asettuisi
hotelliin asumaan ja tuntisi talot, mutta ei vastaantulijoita.
Ajatuksiinsa vaipuneena hän ei ollut huomannut, miten hän oli kulkenut
katua kadun jälkeen, ollen jo toisessa osassa Parisia, kun eräs ääni
hänen viereltään sai hauet säpsähtämään.

— Hyvä herra, ostakaa kukkia naisellenne!... Ne tuoksuvat hyvältä ja
tuottavat onnea.

Mies liittyi hra Baslèvren seuraan ja ojensi kori kainalossa
kielokimppua.

Hän oli pienenläntä vanhus sininen esiliina edessään, vasta ajeltu ja
saivartelevan siisti. Hän puhui kohteliaalla äänellä, joka ilmaisi
enemmän halua palvella kuin pyytää almua.

— Ei kiitos, vastasi hra Baslèvre kuivasti.

Mutta vanhus ei hellittänyt, vaan, jatkaen matkaa hänen rinnallaan,
puhui:

— Naisellenne tai ystävättärellenne. Joku sellainen teillä varmasti
on...

— Sanoin jo... — keskeytti hra Baslèvre.

Vanhus valitsi itsepäisesti uuden kimpun koristansa:

— Ehkä tämä miellyttää teitä paremmin?... Katsokaapas... kappale
kauneinta kevättä! Ostakaa pois, hän tulee niin iloiseksi! Sillä kyllä
minä herran tunnen. Ettekös te joka arkipäivä puolenpäivän aikaan
kuljekin Grenellen katua? Ja aina teillä näyttää olevan niin kiire!
Arvaa heti, että olette menossa tapaamaan häntä!

Hra Baslèvre säpsähti:

— Ketä? Mitä te oikeastaan lörpöttelette, hyvä mies! Minun iälläni...

— Oi! Teidän iällänne tai minun, se on aivan yhdentekevää. Ettekö
tiedä, että vanhat aina rakastavat kiihkeimmin?

Vastaamatta mitään hra Baslèvre sieppasi kiivaasti kielokimpun.

— Puoli frangia.

— Tuoss' on kokonainen.

— Tänään herra on kaksinkertaisesti tervetullut, jatkoi vanhus vielä
kukkaroaan kopeloiden.

— Kuka sen on sanonut, että minua odotetaankaan? sutkautti hra
Baslèvre, torjuen takaisintarjotun rahan.

Tietämättä mitä kukilla tehdä hra Baslèvre piti niitä kömpelösti
kädessään ja jatkoi miettiväisenä matkaansa. Mitä hän olikaan
ajatellut, ennenkuin vanhus hänet keskeytti? Lystikäs ukko! Ja
väitti, että vanhat rakastavat kiihkeimmin? »Jos rakastaisitte minua
todella...» oli Claire sanonut.

Heiluttaen kielokimppua kuin valmistuakseen heittämään sen pois hra
Baslèvre teki suuren väsyneen eleen:

— Kaikki antaa eikä mitään ottaa... minä ymmärrän...

Ja juuri sitä vartenhan hän aikoikin hävitä! Ei hän enää olisi
vastuksena! Mutta tuleeko Claire siitä sen onnellisemmaksi? Ja Gustaven
palaamisen ajatus ahdisti taas hänen sydäntään. Hän ei enää ajatellut
ainoastaan anteeksiantoa, vaan myöskin uudestaan aloitettavaa elämää,
kun Gustave olisi _ilman paikkaa_ ja täydellinen toimettomuus yhä
kartuttaisi eripuraisuuden syitä. Tähän asti Clairen tuska oli ollut
»sanomaton», mutta millaiseksi se nyt kasvaisikaan? Jospa edes _olisi
ollut mahdollista_...

Hra Baslèvre kalpeni. Se _oli mahdollista_, sillä romahduksen
lieventämiseksi riittäisi epäilemättä, että hän, Baslèvre, kävisi
Beaux-Arts'issa... Valo näyttäytyi siis vihdoinkin, uhrautuvaisuuden
suuri valo! Mutta ensimmäistä loistetta on vaikea kestää. Ihminen
sulkee silmänsä toivoen, ettei valoa enää näkyisi, kun hän ne avaa.

— Mitä ihmettä! Olenko unohtamaisillani, että jo tänä iltana olen
kaukana täältä?...

Samassa hän katsoi ympärilleen ja hämmästyi, luullen joutuneensa
näköhäiriön valtaan. Huolimatta siitä, että hän mielialansa mukaisesti
oli koettamalla koettanut irroittautua niistä paikoista, jotka
liittyivät hänen rakkauteensa, hän vaistojensa ajamana taas oli niitä
lähestymässä. Hän kulki Gobelinien puistokatua. Vielä muutama askel ja
hän näkisi jälleen sen talon! Muutama lisää ja hän näkisi kasvotkin,
jos tahtoisi!... Mutta kenenkä tahdosta kohtalo koskaan välittää?...
Liekö ollut unta vai totta, mutta tuossa kasvot jo olivatkin. Hra
Baslèvre oli luhistua maahan sellaisesta ilosta, pysähtyi kuin katuun
naulautuen ja jäi katsomaan Claireen, joka tuli häntä kohti.

Hän lähestyi epäröimättä ja ojennetuin käsin. Harson takaa pilkisti
hymy, kirkas kuin auringonsäde.

— Oletteko ehkä matkalla meille?

Hra Baslèvre ei vastannut; hän ei vielä voinut muuta kuin tuijottaa
Claireen. Claire jatkoi:

— Lähdettekö saattamaan minua vai tahdotteko mieluummin, että käännyn
takaisin?

Hra Baslèvre teki epämääräisen liikkeen.

En haluaisi häiritä aikeitanne... en luullut...

Hänen puheensa sotkeutui. Mitä sanoa, kun Clairen jälleennäkeminen
riitti tekemään tyhjäksi koko hänen matkasuunnitelmansa, ja hän
varmasti tunsi, että mieluummin kuin kadottaisi kasvot hän pysyisi
antamassaan vaikenemisen lupauksessa?

Sanalla sanoen, täydensi hän ajatustaan, — oli sunnuntai ja aikani
kuluksi, ymmärrättehän!...

— Niin minäkin, vastasi Claire. — Ei vieläkään ole tullut mitään
tietoa...

Hra Baslèvre tukahdutti äkillisen tuskan tunteen.

— Arvelen, että jos olisi tullut, te olisitte kirjoittanut minulle.

— Tietysti.

He lähtivät joutilaasti kävelemään, ja askeleet johtivat heidät
hitaasti Panthéoniin päin.

Huomattuaan, että hänellä yhä oli kielokimppu kädessään, hra Baslèvre
ojensi sen Clairelle lyhyen hiljaisuuden jälkeen.

— Kappale kevättä, sanoi hän lempeästi. — Niin ainakin eräs vanhus,
jolta ne ostin, nimitti näitä kieloja.

Claire otti kukat.

— Kiitos.

Heidän tultuaan Port-Royalin risteykseen hra Baslèvre huomasi tyhjän
penkin ja sanoi:

— Ettekö haluaisi istua, että saisin vähän levätä?

Olen kävellyt niin paljon...

Claire nyökkäsi suostuvansa. He istuutuivat ja siinä istuessaan he
näyttivät avioparilta, joka hengähti matkan varrella. Niin kohtalo
ivasi näitä kahta sunnuntaikävelijää.

— Olen myös ajatellut paljon...

Claire teki pikaisen liikkeen kuin pysäyttääkseen hänet, mutta hra
Baslèvre pudisti päätään:

— Älkää pelätkö!...

Hän kokosi ajatuksiaan ja teki omituisen huomion. Poistuttuaan viimeksi
Clairen luota hän oli koko ajan harhaillut sekavien mielteiden
sokkeloissa; mutta nyt hänet taas nähdessään hän havaitsi vaivansa
turhiksi. Hänestä tuntui myös, että se, mitä hän aikoi Clairelle sanoa,
oli jonkun sisäisen voiman selvästi määräämää, ja hän jatkoi:

— Tahtoisin kysyä teiltä ylitä asiaa... vain yhtä ainoaa... _Häntäkö_
te rakastatte?

Claire teki taas liikkeen pysäyttääkseen hänet, ja taas hra Baslèvre
pudisti päätään, puhuen melkein kuulumattomalla äänellä:

— Toistan vielä: älkää pelätkö. Kysyin vain, etten erehtyisi
olosuhteista... teihin kahteen nähden.

Hän sanoi »teihin kahteen», mutta tarkoitti selvästikin vain Gustavea.

Clairen kasvot kävivät levottomiksi. Hän varjosti niitä kukkakimpulla,
ollen hengittävinään kukkien tuoksua. Mutta jos hra Baslèvre ei olisi
ollut niin liikutettu, hän ehkä olisi huomannut, että Clairen huulet
harson läpi koskettivat kieloja.

— Te ette vastaa? sanoi hra Baslèvre.

— Tiedättehän, ystäväiseni, etten voi mitään muuttaa, en nykyisyydessä
enkä menneisyydessä.

Hra Baslèvre painoi päänsä alas:

Tiedän kyllä... tarvitsin vain kuulla teidän sanovan sen.

— Minkätähden?

— Sitä en tiedä.

Lyhyen tauon jälkeen hra Baslèvre jatkoi:

— Ajatelkaa, että sen jälkeen kuin viimeksi olin teillä, sain halun
käydä Limoges'issa.

Claire sopersi:

— Asioissako?

— Ei... ainoastaan katsoakseni menneisyyteen... omaan menneisyyteeni...

Kasvot saivat lempeän ilmeen.

— Olette tehnyt oikein, kun ette ole poistunut.

— Niin, sanoi hra Baslèvre, — me kuvittelemme, että menneisyys on
mitätöntä tavaraa, ja joka päivä pudotamme sitä palasen taaksemme,
viitsimättä edes kääntää päätämme.

— Tältäkin penkiltä... huokasi Claire.

Hra Baslèvre loi Claireen hämmästyneen katseen, ihmeissään siitä, mitä
kuuli. Clairekiu katsoi häneen.

— Voi hyvä ystävä, puhui Claire puoliääneen, — onko siis minun
lohdutettava teitä? Minusta on aina tuntunut, että menneisyys on meissä
itsessämme. Eikä se milloinkaan ole muuta kuin niitä me tahdomme sen
olevan. Niinpä te joskus tulevaisuudessa muistatte, että me eräänä
sunnuntaina olimme yhdessä, ja että te parilla kolmella sanalla
satutitte minua sydämeen saakka. Ja ennen muuta pitäkää mielessänne,
etten pyydä enkä odota mitään... jollen ehkä että kävisitte katsomassa.

Hra Baslèvre kuunteli kummissaan.

— Pelkään, sammalsi hän, — että arvioitte minut paremmaksi kuin
olenkaan.

— Vaietkaa, vastasi Claire, — se, mitä lisäisitte, pilaisi tämän
levähdyksemme.

Hän nousi seisomaan.

— Muuten, kun nyt _tiedän_, että pian tulette käymään, en enää tahdo
viipyä.

Hra Baslèvre olisi ensin halunnut pidättää häntä, mutta sitten hänestä
tuntui paremmalta jäädä siihen salaperäiseen tunnelmaan, joka hänet oli
vallannut.

— En myöskään pyydä teitä enää saattamaan minua, jatkoi Claire, —
olenkin jo melkein määräni päässä.

Hra Baslèvre antoi merkin, että oli ymmärtänyt, ja yhä penkillä istuen
hän näki Clairen poistuvan. Hän vajosi sulon ja väsymyksen huumaukseen.
Hän tunsi myös merkillistä halua: tietämättä miten, hän olisi tahtonut
näkymättömänä ja saapuvilla olevana kuin joku jumala rakentaa Clairelle
jonkun suuren onnen.




II


Seurasi sanoinkuvaamaton aika: kolme päivää lepoa ja kukkeaa
mielenriemua, päivää sellaista, joiden kuluessa kysyy itseltään: »Millä
korvaisin ne?» Viikkokauden kestäneen sisäisen kidutuksen jälkeen hra
Baslèvre oli vapaa kuvittelemaan, että hänet yht'äkkiä oli siirretty
vihreälle niitylle, jolla ei kuulunut muuta ääntä kuin liitelevien
lintujen laulua ja juoksevan veden lorinaa. Hänestä tuntui, että
tarvitsi vain määrätyllä tavalla levittää käsivartensa, niin voisi
itsekin lentää korkealle taivaalle. Maailma oli muuttunut, sillä hän
näki sen toisenlaisten ajatusten läpi; hänen sydämensä vuoti yli
laitojen kuin täytetty malja, ja hän oli onnellinen.

Pieni pudistus riitti irroittamaan harkosta kuonan ja paljastamaan
puhtaan metallin.

Penkillä Clairen vieressä oli itseuhraus äkkiä osoittautunut hra
Baslèvrelle korkean lemmen mahdolliseksi ilmaisumuodoksi. Siitä lähtien
hänen silmänsä, jotka siihen asti olivat olleet pyyteiden sulkemat,
olivat alkaneet aueta. Hän ei ollut lakannut rakastamasta, mutta hän
rakasti nyt toisella tavalla, sellaisella ylenpalttisuudella, lämmöllä
ja lempeydellä, jota intohimo — hän huomasi sen — ei voi saavuttaa.
Koska hän ei enää tahtonut muuta kuin Clairen parasta, hän aivan
odottamattaan löysi omankin onnensa.

Kolme päivää! niin vähän! Mutta mitä ajasta! Muiston rinnalla aika
ei merkitse paljoakaan, ja usein hetken liikutus seuraa meitä
kuolemaan saakka, monien vuosien haihtuessa jättämättä jälkeäkään...
Kolme päivää, jotka keskittyivät käynteihin Clairen luona, pitkiin
vierailuihin, joilla äänettömyys puhui enemmän kuin keskustelu, ja
joilta hra Baslèvre aina palasi kuin lumottuna.

Ensimmäinen tapahtui heidän kohtaamispäivänsä iltana. Hra Baslèvre
uudisti sen maanantaina ja vielä tiistainakin. Kaikilla oli sama
tekosyy:

— Oletteko saanut tietoja?

Kaikki nämä käynnit sujuivat myös aivan samalla tavalla. Kun tekosyy
oli esitetty, Gustave unohtui. He juttelivat. Ja koettaen ulkonaisesti
välttää olosuhteiden oikeuttamaakin tuttavallisuutta he eivät ehkä
milloinkaan olleet lausuneet ajatuksiaan peitetymmin; mutta siitä
huolimatta he eivät koskaan ennen olleet paremmin oivaltaneet toistensa
mielenliikkeitä. Määrätyllä syvyyden asteella tunne rupeaa hehkumaan,
ja silloin mitkä sanat tahansa ilmaisevat sen. Aivan samalla tavalla
ruumiin verhoksi tarkoitettu vaate alkaa kovassa tuulessa hulmuta ja
paljastaa peitettävänsä.

Hra Baslèvre sanoi:

— Tänään on kovin painostava ilma. Minusta ei pitkään aikaan ole
tuntunut niin rasittavalta kävellä kuin tänään.

Ja äänenpainosta Claire arvasi, että hra Baslèvre oli masennuksissa
ja tahtoi pyytää tukea. Sisäinen valo kirkasti Clairen kasvot, ja hän
vastasi:

— Minäkin olen niin harhaillut täällä huoneistossa. En tiedä
minkätähden yksinäisyyden tunne joinakin hetkinä käy niin
tuskalliseksi, haihtuakseen sitten taas aivan yht'äkkiä...

Hra Baslèvre huomautti puolestaan:

— Minusta teidän asuntonne ei koskaan ole näyttänyt niin omalta
itseltään kuin nyt. Tosin täällä ei enää ole kukkia, mutta kaikki
ilmaisee järjestystä, melkeinpä hartautta.

Ja epäilemättä hän sillä tahtoi kysyä: »Mihin olette pannut minun
kieloni? Tahtoisin saada varmuuden siitä, että ne ovat lähellänne...»
Mihin kasvot vastasivat mitään vastaamatta:

— Kukaton koti on sieluton koti.

Mutta ei toimita kiintyä ulkonaisiin seikkoihin, sillä — sanon
sen vielä kerran — pääasia oli se jatkuva syvä sisäinen työ, joka
vähitellen muokkasi uudeksi hra Baslèvren mielen, tehden sen alttiiksi
vain rakastetun ilolle. Sille asteelle päästäkseen hänen ei muuten
tarvinnutkaan paljon ponnistella eikä itseänsä vakuutella. Clairen
hymyn joskus näyttäytyessä hän helposti tunsi, kuinka ihanaa olisi,
jos saisi sen viipymään. Eikö siis Clairesta luopuminen ollutkin varma
keino hänen omistamisekseen asettumalla syrjäisesti onnea tuottavaksi
tekijäksi hänen elämäänsä. Mutta minkälaista onnea? Tietysti sellaista
kuin hän itse valitsisi. Oli siis vaikka poljettava omaa sydäntään ja
autettava sitä _toista_... jos hän palaisi? Sitäkin!... Toistaiseksi
kuitenkin tällainen sankarillisuus tuntui helpolta, sillä Gustave oli
vielä kaukana.

Kuului todellisen rakkauden ihmeeseen, että hra Baslèvre jo rupesi
pitämään kuin omanaan tätä aikaa, jona hän ilmeisesti auttoi Clairea
kestämään tietojen odotuksen Gustavesta. Levon ja toivon päivät
uudistuivat. Niitä kohtaa aina silloin tällöin matkansa varrella, näitä
hajanaisia kukkia, joita tarkkaamaton kohtalo pudottaa kukkuraisesta
koristaan. Mutta kuka voi kehua poimivansa niistä kokonaista kimppua?

Keskiviikkona hra Baslèvre taas valmistautui lähtemään Boulevard
Blanquille, mutta saikin silloin putkipostikortin, joka ilmoitti
Gustaven palanneen. Riemuisa uni oli päättynyt ja todellisuus astui
näyttämölle.

Sinistä lehtistä pidellen, joka keveydestään huolimatta sisälsi
kolmen ihmisen tulevaisuuden, hra Baslèvre luki yhä uudestaan siihen
kirjoitetun ainoan lauseen:

»Neuvoanne seuraten koetan unohtaa ja antaa anteeksi.»

Sitten tuima tuska pakotti hänet sulkemaan silmänsä, ikäänkuin
estääkseen häntä näkemästä, mitä vielä tapahtuisi. Hän mutisi
masentuneena:

— Kaikki on lopussa.

Mutta vaikk'ei hän enää saisikaan nähdä kasvoja, eikö hänen kumminkin
pitänyt täyttää lupauksensa ja avata sille _toiselle_ taas viraston
ovet? Ah! oliko se tosiaankin tehtävä? Myrskytuuli hajoitti nyt
uhrauksen haaveet, ja raaka onnettomuus paljastui kylmänä ja
kouraantuntuvana. Ennen oli täytynyt kuvitella sitä mielessään
voidakseen siitä kärsiä; se oli ollut pelkkä teoreettinen vaara, ja
kuinka vaivattomasti sen olikaan luullut torjuvansa! Mutta nyt, kun se
oli silmien edessä, kaikki himmeni; hyljätyn rakkauden tuska ainoastaan
jäi.

Pitkä, murheellinen tuokio kului. Hra Baslèvre ajatteli vielä:

— Kieltäymys, on sekin sana!

Samalla hän koetti kuvitella anteeksiantoa seurannutta hymyä, joka
oli mahtanut olla enemmän tuskallinen kuin onnellinen. Ja kenelle se
tästä lähtien osoitettaisiin, ystävälle, joka oli luvannut pitää sen
hengissä, vai palanneelle uskottomalle?

— Eräs kiireellinen asia, — sanoi sihteeri, joka äänettömästi oli
astunut huoneeseen ja laski asiapaperin hra Baslèvren eteen. — Onko
herra tirehtööri taas sairas?

Hra Baslèvre avasi silmänsä.

— Sairas?... En lainkaan... Kiireellinen asia, sanoitte...

Hän tarttui hajamielisen näköisenä paperiin ja levitti sen. Sihteeri
jatkoi:

— Olisin myös pyytänyt herra tirehtööriltä lupaa saada poistua hiukan
aikaisemmin tänä iltana. Vaimoni, joka jonkun aikaa on ollut matkoilla,
palaa kotiin...

Hra Baslèvre, joka ennen oli teeskennellyt välinpitämättömyyttä
alaistensa perheseikkojen suhteen, kohautti vain olkapäitään ja sanoi:

— Itsekin juuri... Niin, on mahdollista, etten itsekään ole loppuun
asti.

— Minä toivoin... sopersi sihteeri pettyneenä.

— Olenko sanonut, ettette saa mennä? tiuskaisi hra Baslèvre. — Kyllä
täällä tarvittaessa tullaan toimeen ilman meitä molempiakin. Emme
kumpikaan ole niin välttämättömiä.

Sihteeri pujahti pois, mutisten jotain kiitokseksi. Hra Baslèvre alkoi
lukea:

»Kauppaministeri Vapaiden Taiteiden Herra Ministerille.

»Olette suvainnut pyytää minua välittämään Rahaministerille...»

Turha yritys. Kiireellisten virka-asiainkin takaa ilmestyi taas
tuo tuttu hymy, huolimatta sen _toisen_ paluusta. Epätoivoissaan
hra Baslèvre rupesi miettimään. Kuinka ihminen saattoikaan näin
takertua! Minkätähden sillä perusteella, että hän oli saanut päähänsä
käydä Beaux-Arts'issa, otaksua, että Clairen onni riippui tästä
käynnistä? Gustaven paluu ministeriöön ei turvaisi pariskuntaa
uusilta seikkailuilta. Mitään pelastusta ei siis ollut näköpiirissä,
ja vapaaehtoinen uhri, Claire, kärsisi itsepäisesti yhä edelleen. Ja
jos hänkin vielä uhraisi itsensä, olisi siitä seurauksena vain lisää
kärsimystä kummallakin puolella, hyödytöntä kuin olemassaolo ja millään
puolustamatonta, sillä sen olisi voinut välttää.

Ajatuksissaan ja koneellisesti hra Baslèvre laski käsistään
kauppaministerin kirjeen vapaiden taiteiden ministerille. Eräällä
paperilapulla hän huomasi nimen »herra Rabault, vapaiden taiteiden
ministeriön 3:s osasto», ja nyt hänestä tuntui, kuin olisi joku
päättäväinen ahdistaja tarttunut häneen kauluksesta ja käännyttänyt
hänet samaa tietä takaisin...

Todellakin, asia koski läheltä juuri hra Rabaultia, mutta virallisesti
oli vastattu jyrkästi kieltäen.

Rabault... hyvä tilaisuus saada Gustavelle armoa peräytymällä viraston
kieltävästä vastauksesta, mikä ei ollutkaan vaikeaa, kun kaikilla
laeilla on toinenkin puolensa, yhtä laillinen kuin toinen, joten niitä
mainiosti voi kiertää.

Hra Baslèvren tajunnasta nousi ääni, joka sanoi:

— Mutta mitä se hyödyttää, vaikka onnistuisitkin?

Toinen vastasi:

— Oletko unohtanut, mitä hänelle lupasit?

Ristiriita syttyi taas uudestaan, hra Baslèvren sieluparka joutui vielä
kerran öisen kamppailun riitakappaleeksi. Sitten salama yht'äkkiä repi
pilven. Hullu, kolminkertaisesti hullu! jolle enää oli jäljellä vain
hymy, ja hän epäröi, koettaisiko säilyttää sen! Kun on tultu niin
pitkälle, valitaanko silloin keinoja tai punnitaanko tuloksia? Ja mitä
teki, että se _toinenkin_ niistä hyötyisi, kunhan hänen oma rakkautensa
sinänsä, vaikkakin halveksittuna, jäisi eloon ja kelpaisi suojaksi
lemmitylle.

Hra Baslèvre nousi järkytettynä seisomaan ja soitti vahtimestaria:

— Ilmoittakaa sihteerille, että menen mieskohtaisesti järjestämään
asian, jonka hän minulle esitti.

— Tuleeko herra tirehtööri vielä takaisin?

— Luultavasti... saa nähdä... Niin tosiaankin! Siltä varalta, etten
tulisi, sanokaa myös, että hän on vapaa, kuten pyysi... aivan vapaa!

Ja mennen ovelle hän hävisi, sanottuaan näin samaa — ivallinen
kohtalon oikku muuten — kuin sinä aamuna, jolloin Gustave oli käynyt
hänen luonaan ja koko tämä seikkailu alkoi. Kaikki muukin oli taas
kuten alussa: sama tie kuljettavana ja sama määrä hänen matkallaan.
Vain Michonia ei nyt ollut, mutta ehkä hra Baslèvre kohtaisi sen
tuntemattoman, jonka tohtori oli ennustanut tulevan! Ja aika oli
kulunut, oli tullut ilta aamun sijaan.

Oli taivaan purppuraan verhottu parisilais-ilta, joina kaupungin
juhlallinen vihreys on kuin tulessa, kuumeinen ilma liikuttelee
tomujaan ja kulkijaa painostavat samalla kertaa sekä koristeellisuuden
loisto että ihmisten turha kiihko.

Puristaen kainalossaan salkkua, johon rinnakkain oli kätketty
virallinen asiakirja — s.o. hänen entinen elämänsä — ja Clairen
kirjekortti — ainoa ajatus, joka häntä nyt elävöitti — hra Baslèvre
katseli penkkiä, jolla hän viime kerralla oli istunut Michonista
erottuansa. »Missä on onnen kaupustelija?» oli hän silloin kysynyt
itseltään. Senjälkeen kaupustelija kyllä oli kulkenut ohi, mutta
päätään kääntämättä. Olisiko ehkä ollut parempi olla häntäkään
huomaamatta?

Hra Baslèvre huokasi. Niin moni ihminen on läpi elämänsä etsinyt
todellista intohimoa. Suuren rakkauden onnettomuudessakin on hitunen
verratonta onnea. Ei, hra Baslèvre ei kääntyisi takaisin kärsimyksensä
tieltä; eikä hän enää muuta nähnytkään kuin Clairen onnen, ja hän
hehkui ainokaista halua rakentaa sen uudelleen. Vapaaehtoisen uhrauksen
väsymys vaihtui äärettömän hellyyden sulotunteeksi ilman pienintäkään
peräytymisen ajatusta. Kiusattuun mieleen lankesi hiljaisuus ja
rauha. Saavuttuaan hra Rabaultin oven taakse hra Baslèvre sulkeutui
tavanomaiseen läpitunkemattomuuteensa ja koputti...

— Sisään, kuului huoneesta ynseä ääni.

Tyynesti ja luontevasti hra Baslèvre aloitti jo heti kynnykseltä:

— Pistäydyin ohikulkiessani järjestämään erään asian.

Jatkaen puhettaan hän avasi salkkunsa ja otti esille paperin.

— Tällaisen asian. Se koskee teitä.

Hetkisen epäröityään — juuri sen verran, että ehti tuntea hra Baslèvren
— hra Rabault puolestaan nousi kohteliaasti seisomaan.

— Että herra tirehtööri onkaan näin vaivautunut!...

Ja heidän esiintymisestään olisi voinut luulla — hra Baslèvren
pidellessä avattua asiakirjaa ja hra Rabaultin tarkkaavaisena
kuunnellessa — ettei kumpainenkaan ajatellut muuta kuin tätä
kiireellistä kysymystä, joka oli saattanut heidät viralliseen
kosketukseen. Mutta osastopäällikön hiukan ivallisista eleistä ja hra
Baslèvren innosta ei tämänlaatuisten keskustelujen tottunut todistaja
olisi erehtynyt; kumpikaan ei antanut verukkeiden pettää itseään.

Hra Baslèvre näytti hänen varmennettavakseen jätettyä virkakirjettä.

Nähtyäni teidän nimenne eräällä paperilapulla tämän yhteydessä —
selitti hän — arvelin, että on hyvä kysyä teidän mieltänne, ennenkuin
saatan toteutukseen sellaisenaan kyllä laillisesti perustellun
kieltävän vastauksen. Minun mielestäni mikään ei estä tässä tekemästä
poikkeusta tavallisesta säännöstä, mutta tietysti ainoastaan siinä
tapauksessa, että te sitä tahtoisitte.

Hra Rabault ryhtyi lukemaan asiakirjaa eikä aluksi näyttänyt oikein
muistavan, mistä oli kysymys. Sitten hän ojensi paperin takaisin.

— Oi, herra tirehtööri, mutisi hän, — voitte tehdä aivan niinkuin
haluatte. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että joskus on pakotettu
ilmoittamaan erinäisiä... yksityisiäkin seikkoja. Ja kun sen on tehnyt,
saa käydä miten käy. Hallinnollisessa elämässä...

Hra Baslèvre riensi keskeyttämään:

— Niin no, jos se on teille mieluista... tai edullista...

— Mieluista kyllä... edullista ei.

Hra Rabault lisäsi vielä merkitsevästi hymyillen:

— Etuja ajetaan mieluimmin suullisesti, eikö niin? Kaikissa tapauksissa
olen hyvin liikutettu... kovin liikutettu...

Oli hetkinen äänetöntä. Pettyneenä hra Baslèvre kysyi itseltään, miten
taas päästä puheen alkuun, kun hra Rabault aivan itsestään tulikin
hänen avukseen.

— Valitan, jatkoi tämä, — etten voi kertoa mitään suojatistanne.

Hän oli muistelevinaan nimeä.

— Mikä hänen nimensä nyt olikaan?... Ai, Gros... Gustave Gros...
Tiedättekö, että hän on lähtenyt? Mikä helpotus!

— Tiedän kyllä, sanoi hra Baslèvre rauhallisella äänellä. — Mutta
luulen myös, että hän hartaasti toivoisi saada tulla takaisin.

Hra Rabault rehenteli nojatuolissaan.

— Että hänellä on otsaa...

— On eräitä lieventäviä asianhaaroja, ryhtyi hra Baslèvre selittämään,
sulkien salkkunsa, mutta näyttämättä silti aikovan vielä lähteä.

— Mitä?

— Eräitä perheseikkoja. Ajattelin, että tutustuttuanne tilanteeseen
voisitte ehkä...

Hän jäi odottamaan närkästynyttä keskeytystä, mutta kun ei sitä
tullutkaan, hänen oli pakko jatkaa:

— Luuletteko, että jos hän ilmoittautuisi uudestaan?... Hänhän on ollut
poissa vain yhden viikon, juuri niin kauan kuin loma kestää, jota
hän tietystikään ei ota enää tänä vuonna. Onko viranhoito todellakin
häiriytynyt sillä aikaa?

Hra Rabault pysyi itsepintaisesti vaiti. Varmana siitä, että hänen
suunnitelmansa oli paljastettu, ja että hänen täytyi selittää asiansa
loppuun saakka, hra Baslèvre kohautti olkapäitään ja lisäsi:

— Sanalla sanoen tekisitte minulle mieliksi, jos järjestäisitte
jutun... jos se on mahdollista, tietysti.

— Hm! sanoi vihdoin hra Rabault armeliaasti ja hyvin ovelasti
hymähtäen. — Kaiken voi aina järjestää, ja jos asia on teidän
sydämellänne, niin...

Hra Baslèvre punastui tahtomattaan.

— Se on siis sovittu. Minä ilmoitan päätöksenne asianomaiselle jo tänä
iltana ja teille olen etukäteen kiitollinen, jos ette moiti häntä
liikaa, sillä on tapauksia, jolloin nuhteet ovat vahingollisempia kuin
se paha, mikä niillä tahdotaan korjata.

— Aivan niin, sanoi vielä hra Rabault. — Niillä ärsyttää vain omaa
mieltään, ja sitten kohdistuu huono tuuli syyttömiinkin.

Ilmeisestikin hän koetti palata »asiaan». Äkkiä hra Baslèvre suuntasi
terävän katseensa suoraan osastopäällikön silmiin.

— Olette väärillä jäljillä, sanoi hän kuivasti.— En _lainkaan_ ole
puuttunut asiaan siitä syystä, mistä te näytte luulevan.

— Oi, herra tirehtööri, — tahtoi hra Rabault nolostuneena korjata, —
kuinka rohkenisinkaan...

Mutta tietäen kokemuksesta, ettei hallinnollisessa leikkisodassa mikään
ole niin tehokasta kuin avoin hyökkäys, hra Baslèvre nousi seisomaan ja
keskeytti hänet:

— Sanon teille, että erehdyksenne herättää minussa kaihoa; se
muistuttaa minulle, etten enää ole teidän iässänne. Kullakin
virka-asteella on omat viehätyksensä.

Hra Rabaultin halu ivata hävisi kerrassaan, sillä se tie uhkasi käydä
vaaralliseksi.

— Mitä asiapaperiin tulee... jatkoi hra Baslèvre.

Hyvillään siitä, että pääsi poistumaan uhatulta alueelta, hra Rabault
poikkesi heti viitatulle syrjäpolulle:

— Pyydän teitä menettelemään aivan mielenne mukaan, keskeytti hän.
— Kuten jo sanoin, jos minulla jolloinkin on jotain sydämelläni,
olkaa varma siitä, hyvä herra tirehtööri, että seuraan silloin teidän
esimerkkiänne ja kuljen suorinta tietä.

— Hyvä on.

Ja lausumatta mitään muuta? kiitosta hra Baslèvre lähti menemään ovea
kohti. Hämmästyen tällaista vivahdusta hra Rabault kiiruhti avaamaan.

— Milloin asianomainen tulee?

— Kai huomenna... heti saatuansa kirjeeni, jossa ilmoitan hänelle
suosiollisuudestanne.

He katsahtivat vielä toisiinsa salavihkaa. Molemmilla oli se tunne,
että heistä oli täytynyt tulla toistensa vastustajat. Oli myös selvää,
että, kaikki asianhaarat huomioonottaen, hra Rabault näki hra Baslèvren
ystävyyden paremmaksi kuin ohimenevän huvin suhtautua häneen töykeästi.
Hra Baslèvre taas nautti voitostaan ja virkavallastaan.

— Näkemiin.

Ja he puristivat toistensa kättä kuin vahvistukseksi rikostoveruudelle.

»Luulin asiaa vaikeammaksikin», ajatteli hra Baslèvre portaita
laskeutuessaan.

Saattoi kysyä, tarkoittiko hän käyntiä sinänsä vai sen tulosta.

Sitten hän sanoi:

»Nyt täytyy ilmoittaa Clairelle.»

Hän meni lähimpään postitoimistoon. Ajatus, että se _toinen_
mahdollisesti lukisi, mitä hän kirjoittaisi, ahdisti häntä. Kauan
epäröityään laati hän kirjekortilleen seuraavan sanamuodon:

  »Hyvä ystävä, teidän miehenne odotetaan saapuvan Valois'n kadulle
  kuten tavallista. Parasta olisi mennä sinne jo huomenna. Teille
  molemmille.

                                        Baslèvre.»

Senjälkeen tuntui hänestä, että hänen elämänsä oli päättynyt. Aika
levittäytyi hänen eteensä kuin valkoinen sivu, jolle hän ei tiennyt
mitä panna. Uskomaton taakattomuus rasitti hänen hartioitaan.
Ministeriö, hänen virastonsa ja hänen huoneensa, kaikki sekaantuivat
sikin sokin suureksi välinpitämättömyydeksi.

Tietämättä mitä tehdä hän tuli Rivolin kadulle ja alkoi kävellä Louvren
viertä.

Mutta hän ei ollut kulkenut kauankaan, kun eräs vastaantulija herätti
hänet horroksestaan. Näkikö hän unta? Eikö tuo mustaan vaippaan ja
ruskeaan hameeseen puettu nainen ollut...

— Mitä, oletteko jo palannut?

Neiti Fouille — sillä hänhän se oli — hymyili sattumalle harsonsa
takaa, mutta tuskin huomattavasti.

— Olen, sanoi hän, — ja taas olen juoksulla ja myöhästymäisilläni.

— Ette arvaakaan, mitä surua tuotitte minulle paetessanne sovittua
kohtaustamme. Mutta lykkäys ei vielä ole menetystä, ja jo tänä iltana...

— Huomenna mieluummin, kello yhden tienoissa. Olen niin vähän vapaa.

— Sama se! Oletteko edes tyytyväinen matkaanne?

Neiti Fouillen katse näytti eksyvän kauas.

— Olen aina tyytyväinen... silloinkin, kun minun on riennettävä
tunnille, kuten nyt.

— Huomenna siis... ellette huviksenne taas päätä pahkaa katoa.

— Älkää toki niin sanoko, vastahan minä tänä aamuna tulin kotiin.

Hän nyökäytti kiireesti päätään ja pujahti pois.

Hra Baslèvre seisoi kuin naulattuna paikallaan ja katsoi hänen
jälkeensä. Äkkiä pälkähti hänen päähänsä hullu ajatus, että Gustave ja
neiti Fouille olivat sekä poistuneet että palanneet samana päivänä,
ja että heidän molempien salaisuutensa ehkä saattoivat olla jossain
tekemisissä keskenään...

Väristyksen aalto kulki kautta hänen ruumiinsa. Ah, hän tiesi jo, millä
täyttää valkean sivun, sillä kaukaa, hyvin kaukaa sarasti kangastuksena
— jos se vain oli totta — Clairen vapautus!...




III


Ei ole niinkään vaikeaa ratkaista jokin yhtälö kuin asettaa sellainen
ratkaistavaksi. Rinnastaa Gustaven ja neiti Fouillen nimet oli totta
tosiaan asetelma, jonkalaista harvoin tapaa. Mutta tämä päähänpisto jäi
kuin jäikin pysyväiseksi ja valaisi tietä eteenpäin.

Siitä hetkestä lähtien, jolloin hän oli kohdannut neiti Fouillen,
siihen saakka, kun hän meni tämän luokse vieraisille, hra Baslèvre —
mitään tiedustelematta, mutta käyttäen ainoastaan ajatustaan — olikin
jo päässyt puolitiehen ja arvannut kaiken oleellisen.

Eräs seikka, jolla näennäisesti ei ollut mitään yhteyttä hänen
epäluulojensa kanssa, johti hänet lopullisesti oikeille raiteille.
Aamulla hra Rabault kyseli puhelimitse herrasmies Gros'ta, jota ei
ollutkaan kuulunut Valois'n kadulle. Gustave aikoi siis pysyä poissa
ministeriöstä ja elää ainoastaan »kirjailemisellaan». Tämän jälkeen
ei yhtälöstä puuttunut enää mitään. Oli vain kuljettava suoraan, ja
tuntematon selviäisi aivan itsestään.

Niin hra Baslèvrelle kuin Clairellekin ei Gustaven en kirjailemista
tietysti ollut olemassa. Se oli vain tyhjä veruke toisten, todellisten
tulolähteiden peittämiseksi, joiden alkuperä huolestutti enemmän kuin
niiden säännöttömyys. Mutta hyväksykäämme koetteeksi järjestelmä
Gustave — neiti Fouille. Jos oli totta, että neiti Fouille auttoi
rakastettuaan, riitti hänen apunsa enintään satunnaisten tarpeiden
täytteeksi; minään säännöllisenä turvana sitä ei voinut pitää. Toiselta
puolen taas oli joku ministeriöstä väittänyt, että Gustave pelasi
sangen korkeita pelejä. Pelkkää arvelua! Olkoon, mutta väite sopi
hyvästi yhteen Clairen maininnan kanssa, että rahan runsaus ja rahan
puute välittömästi vuorottelivat. Olettakaamme siis, että Gustave on
peluri ja tekee matkan rakastajattarensa, neiti Fouillen kanssa. Minne
hän hänet silloin veisi, ellei sinne, missä pelaa paljon paremmin kuin
Parisissa, s.o. Ostendeen tai Monacoon?

Täten näemme, että voidakseen päättää, kuuluivatko Gustave ja neiti
Fouille yhteen, hra Baslèvren tarvitsi vain saada tietää, missä neiti
Fouille oli käynyt. Tästä tiedosta riippuen matkojen yhtäpitäväisyys,
kaiken epäilyksen ensimmäinen lähtökohta, joko antaisi varmuuden asiaan
tai koko romaani haihtuisi ilmaan.

Mutta nämä olivat nyt ainoastaan hänen loppupäätelmänsä. Kuvata
yksityiskohtaisesti hra Baslèvren välttämätöntä haparointia, seurata
kaikkia hänen koettelemiaan ja taas hylkäämiään jälkiä, olisi turhaa,
sillä lähteäkseen neiti Fouillen luo hän kaiken kaikkiaan oli tullut
siihen ainoaan järkevään tulokseen, että päästäkseen epävarmuudestaan
hänen oli taivutettava uusi ystävättärensä tuttavalliseen kertoiluun.
Päälle päätteeksi nämä ankarat mietteet olivat ikäänkuin haihduttaneet
hänen lopullisen päämääränsä. Olisi voinut luulla, ettei hra Baslèvre
enää työskennellytkään Clairen hyväksi, vaan omaksi huvikseen. Hänen
kasvonsakin olivat saaneet sellaisen iloisen innon ilmeen, ettei neiti
Fouillekaan saattanut olla sitä huomaamatta. Sentähden tämä jo heti
kynnykseltä huudahtikin hänelle tervehdykseksi:

— Kuinka tyytyväisen näköinen te olette! Oletteko ehkä saanut jonkun
iloisen sanoman?

Hra Baslèvre vastasi:

— Oi, en! Elpynyt näköni mahtaa johtua siitä, että vihdoinkin tapaan
teidät jälleen.

Hän lisäsi somasti:

— Koetan tuottaa kunniaa sairaanhoitajattarelleni.

— Sitä teettekin. Mutta astukaa toki peremmälle. Huoneethan te
tunnette, kun olette käynyt täällä ennen... vähän vastoin tahtoanne.

— Mutta onneksi meille molemmille.

— Onneksi, niin... toisti neiti Fouille huomaamattomasti epäröiden.

Kahta minuuttia myöhemmin he asettuivat saliin kuten sinäkin aamuna,
jota he juuri olivat muistelleet, sillä erotuksella vain, että hra
Baslèvre ajattelemattaan istuutui siihen nojatuoliin, joka seisoi selin
päivään, joten neiti Fouille, kai vastoin tahtoaan, joutui istumaan
valoa vasten.

— Ette taida katua, aloitti hra Baslèvre, — että olette saattanut minut
tähän tiedon temppeliin?

Samalla hän katsoi ikkunan ääressä seisovaan pöytään, joka oli täynnä
oppikirjoja ja näytti, kuten neiti Fouillekin, odottavan jotakuta
myöhästynyttä »pienokaista».

— Oikeastaan pitäisi minunkin tulla teidän kouluunne, jatkoi hra
Baslèvre. — Koko ajan tuolla ylhäällä asuessani olen ihaillut sen oppia.

Neiti Fouille katsoi häneen vilpittömästi:

— Suoraan sanoen en oikein ymmärrä, niitä tarkoitatte.

— Lisätkäämme siis, sen enempää siihen koskematta, että te opetatte
elämänviisautta vanhoille ihmisille, joilla on huolia — kuten joskus
sattuu.

— Kuten enää ei näytä olevan asian laita.

— Mitä vielä! Ilmeet eivät koskaan ole samoja kauan. Tekin näytätte
matkanne jälkeen taas hyvin levänneeltä; oikein on hauska katsoa.
Kävittekö kauniillakin seuduilla, ja olisiko ehkä tungettelevaa kysyä
missä?

Neiti Fouille tuntui hätääntyvän.

— Hyvä Jumala! sanoi hän, — olen ainakin nähnyt puita, kukkia ja
peltoja, paljon sellaista, mitä täällä olen vailla.

— Pakenitte siis oikein maalle?

— En lainkaan.

— Vaan vetäydyitte ainoastaan johonkin kylään?

— En sitäkään. Mutta siitä puhuen tulee vain pahoitelleeksi paluutaan;
ei siis toimita...

Hra Baslèvre nauroi hyväntuulisesti.

— Sama se! Huomaankin olevani kovin utelias. Mutta minäkin aioin karata
vuorostani ja ajattelinpa vielä lähteä teidän jälkiänne!...

— Ne eivät johtaisi teille sopivaan seutuun. Tekisitte väärin
luottaessanne minun maantietooni.

Lauseet putoilivat ilmavina sana sanalta. Olisi voinut luulla, ettei
vakavuudesta ollut tietoakaan, ja kumminkin molemmat leikinlaskijat
tarkoittivat täyttä totta.

Hämmästyneenä kohtaamastaan hiljaisesta vastustuksesta hra Baslèvre
kohentautui äkkiä nojatuolissaan.

— Elämässä on usein omituisia yhteensattumia, ja maailma niin pieni
niistä vavahtaakseen, sanoi hän kevyellä äänellä, vaikkakaan ei aivan
niin kevyellä kuin äsken. — Uskokaa tai älkää, mutta olen vakuutettu
siitä, että erään ystäväni on täytynyt matkustaa yhtä matkaa teidän
kanssanne, mennen tullen.

— Ehkä hyvinkin, myönsi neiti Fouille yhä rauhallisena. — Olen
matkallani kohdannut paljon tuntemattomia.

— Hän on helppo kuvata: isokasvuinen, parta ja tukka tuuheat, iho
ruskea, ääni soinnukas, yleisilme huoleton, myöskin mitä vaateparteen
tulee. Ja eräs täydentävä seikka, jota kumminkaan ei näe päältäpäin:
hän on peluri!...

Selittäessään näin Gustaven ulkonäköä lyhyin pysähdyksin kunkin
tuntomerkin jälkeen, hra Baslèvre ei siirtänyt katsettaan pois
neiti Fouillesta. Tämä pysyi aluksi järkähtämättömänä, mutta
irroitti vähitellen ristityt kätensä, kuin karkoittaakseen näyn,
joka selvenemistään selveni. Viimeisellä piirteellä hänen huulensa
avautuivat raolleen, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Voitonriemu
sykähdytti hra Baslèvren sydäntä. Hän jatkoi:

— Peluri... kuten teidän sukulaisenne... teidän ystävänne... hän, jonka
johdosta me tutustuimme.

Enemmän kuiskattu kuin lausuttu pyyntö keskeytti hänet:

— Älkää Jumalan tähden muistuttako minua niistä hirveistä hetkistä,
jotka onneksi jo ovat unohtuneet!

Se vielä puuttui, ettei hän edes vastustanut mainesanaa »peluri».
Ei siis auttanut muu kuin jatkaa. Hra Baslèvre sinkosi rohkeasti
loppupäätelmänsä:

— Joka tapauksessa on hauskaa ajatella, että Gustave... joko sanoin,
että hänen nimensä on Gustave?... että Gustave ja te olette samaan
aikaan tehneet matkan samaan pelihuoneeseen.

Mutta tuskin hän oli lopettanut, kun neiti Fouiller ilonpuuskaus löi
nurin koko hänen odotuksensa. Oli kuin olisi nimen mainitseminen
ajanut tipotiehensä kaiken vaaran, ja kuin ei neiti Fouillen, pahinta
pelättyään, enää olisi tarvinnut muuta, kuin vain ottaa taas haltuunsa
ilkeästi uhattu, mutta koskematta jäänyt salaisuutensa.

— Aivan niin, vastasi hän, — mutta eräs toinen asia olisi vielä
hauskempi tietää — se nimittäin, tuliko ystävänne, jos hän nyt todella
on olemassa, huomanneeksi minut. Minun näköiseeni naiseen ei juuri
katsota ja syystä kyllä.

Neiti Fouille nauroi niin vilpittömästi, että hra Baslèvren täytyi
tehdä samoin, vaikka kevyt hiki äkkiä olikin noussut helmeilemään
hänen otsallaan ja takaisin kiertynyt arvoitus pakotti hänet kysymään
itseltään: »Olisinko sittenkin laatinut pelkän romaanin?»

Sanat vaihtuivat edelleen kuten äskenkin. On ihmeellistä, että niin
vaivattomasti voi kysyä ja vastata, vaikka ajatukset kulkevat aivan
toisilla teillä.

»Romaanin», ajatteli hra Baslèvre. »Nimi on hänelle tuntematon... ellei
Gustave ollut turvautunut käytettyyn vilppiin ja salannut omansa.
Mitä tuntomerkkeihin tulee, kun kuvaa yhtä ihmistä, tuntee kuulija
kuvauksesta aivan toisen, ja totuus pujahtaa siitä välistä.» Sillä
aikaa sanoi neiti Fouillen ääni:

— Oli miten oli, minä olen taas ryhtynyt työhön ja palannut mielelläni
vanhoihin tapoihini.

Siis näennäisesti kuin ei matkaa olisi ollutkaan. Ensiheiton
salaperäinen väristys oli muodostunut onnettomuudeksi, joka ei enää
uudistuisi. Kuinka tyhmää, että hän ollenkaan oli antanut valtaa
mokomalle intohimolle! Täytyi pitää kiinni ainoasta kiinteästä
pisteestä: oliko neiti Fouille vai ei tehnyt matkan samaan pelipankkiin
kuin Gustave? Mutta ei hän sitä epäiltynä enää tunnustaisi...

Onneksi kello löi puoli, ja melkein samassa soi ovikellokin.

— Pienokainen... sanoi neiti Fouille.

— Joko?

— Ei auta. Täytyy ansaita leipänsä.

Ja seisomaan nousten hän näytti tahtovan kiirehtiä hra Baslèvrea
hyvästelemään. Peli oli siis menetetty, ellei jotain odottamatonta
tapahtuisi...

Silloin juuri pienokainen Andréan ohjaamana, joka oli mielissään siitä,
että sai keskeyttää sisarensa kohtauksen »yläkertalaisen» kanssa,
liiteli sisään ja heittäytyi neiti Fouillen kaulaan:

— Ah, neiti! Oletteko jo kotona? Olisittepa nähnyt, kuinka äiti
hämmästyi, kun sai Nizzasta lähettämänne kortin, jossa peruutitte
tuntini!

Siinä se! Sattuma tuli kuin tulikin avuksi. Nyt hra Baslèvre saattoi
sanoa hyvästi ja poistua äänettömin askelin:

— Älkää vaivautuko... tunnen kyllä tien... näkemiin!

Koska neiti Fouille oli ollut Nizzassa, oli kiinteä piste jälleen
löytynyt. Neiti Fouillen ystävä ja Gustave olivat sama henkilö, Clairen
pelastus näytti taas mahdolliselta ja tulevaisuus avautui uudestaan!

Seurasi sanoinkuvaamaton hetki. Tultuaan kadulle hra Baslèvre olisi
ehkä tahtonut palata ministeriöön, koska jo oli aika, mutta kuinka
hän olisi voinut? Oltuaan eilisestä saakka arvoituksen selvittelyn
aiheuttaman jännityksen vuoksi himmenneenä, Clairen kuva näyttäytyi
hänelle nyt niin voimakkaana, että hän pelkäsi siitä sekaantuvansa.
Ilonpuuskassaan hän olisi heti paikalla tahtonut juosta Clairen luo ja
huutaa hänelle totuuden, vapauttaa hänet kädenkäänteessä ja ottaa hänet
huostaansa. Nyt ei mitään anteeksiantoa enää ollut pelättävissä! Voi
heittää unholaan hetkellisen uskottomuuden, olla muistelematta yhden
päivän hairahdusta; mutta tässä tapauksessa uskottomuus olikin ollut
kestävää ja tunnustettaviksi mahdottomilta vaikuttimiltaan likaista,
rahanhimoista.

Sitten yht'äkkiä laskeutui taas verho tämän suuren kirkkauden eteen, ja
yhä katukäytävällä seisoen hra Baslèvre vaipui yön pimeyteen.

Sillä kaikkia ilmaantuneita asianhaaroja tarkoin punniten hän ei
oikeastaan tiennytkään mitään. Neiti Fouillella oli rakastaja ja neiti
Fouille oli käynyt Nizzassa. Ja Gustave oli lähtenyt ja palannut samana
päivänä kuin hän. Mutta riittivätkö nämä seikat perusteiksi mennä
väittämään Clairelle, joka siitä saattoi kuolla, että se, mitä hra
Baslèvre luuli totuudeksi, tosiaankin oli sitä eikä vain erehdystä,
mitä se yhtä hyvin näytti saattavan olla? Oikeutettujen johtopäätösten,
arveluttavien yhteensattumain, vieläpä todennäköisyyksien suhteen hän
tulikin seuraavaan vakaumukseen: ei ollut oikein, vaan päinvastoin
hyvin väärin pitää niitä minään varmuutena.

Hra Baslèvre pyyhkäisi kädellä otsaansa, kuten tehdään, kun tahdotaan
karkoittaa jonkun hirveän onnettomuuden mielikuva.

»Niin se on, päätti hän. Intohimoni eksyttää minut. On mahdollista,
että erehdyn. Mutta päästäkseni epäilyksistä ja saadakseni oikean
selon, minne minun on mentävä, ellei taas Boulevard Blanquille?»

Hän huusi ajurin. Tällä kertaa hän ei tahtonut tavata Clairea, vaan
Gustaven. Eilen mahdollisuus kohdata tämä mies olisi kauhistuttanut
häntä, mutta nyt hän pelkäsi ainoastaan, ettei tavoittaisi häntä.
Tästä lähtien hän, jonkun korkean vapauttavan mahdin kuljettamana,
tunsi muuttuneensa ikäänkuin jonkinlaiseksi kohtalon voimaksi. Hänestä
tuntui, että tapahtumain täytyi itsestään muovautua hänen mielensä
mukaan, eikä hän yhtään epäillyt, ettei saisi Gustavea tekemään
tarpeellisia tunnustuksia, samoin kuin ei sitäkään, ettei voisi
palauttaa Clairelle elämisen vapautta.

Perillä otti hänet vastaan palvelijatar.

— Herra ja rouva ovat molemmat kotona, sanoi tämä.

— Hyvä, vastasi hra Baslèvre. — Haluan puhutella herraa.

Odottamatta, että hänet ilmoitettaisiin, hra Baslèvre lähti menemään
Gustaven työhuoneeseen, kun tämä ilmestyikin lakki päässä ja juuri ulos
lähtemässä.

Nähdessään Baslèvren Gustave ei aivan saanut salatuksi epämieluisaa
hämmästystään, mutta heittäytyi kumminkin heti teeskennellyn
vieraanvaraiseksi.

— Sattuipa sinulle nyt huono onni, veikkoseni? — sanoi hän äänellä,
joka turhaan tavoitteli sydämellisyyttä. — Olen juuri lähdössä
kaupungille, mutta vaimoni jää kyllä kotiin. Sen kuin vain kiitän sinua
uudesta välitysyrityksestäsi siellä virastossa ja pujahdan tieheni.

— Lähdin tavoittamaan ainoastaan sinua, huomautti hra Baslèvre
kuivasti. — Etkö voi suoda minulle kahta minuuttia?

— Vaikka kolme, jos tahdot... mutta en enempää...

— Olisin tahtonut saada tietää... aloitti hra Baslèvre.

Gustave jatkoi:

— Palaanko hra Rabaultin luo?... Oi, se on mahdotonta! Katsos, minä
olen nyt päättänyt itse tarttua alukseni peräsimeen.

Sitten hän kääntyi palvelijattareen, joka oli jäänyt heidän ääreensä,
ja sanoi:

— Menkää sanomaan rouvalle, että tämä herra on tullut tapaamaan _häntä_.

Ajatukset suunnattuina siihen salaperäiseen päämäärään, jonka vuoksi
hän oli tullut, hra Baslèvre kohautti olkapäitään sanoen:

— Niin, tietysti sinä pysyttelet vapaana... minä avasin paluutien vain
tarpeen varalta.

Taas kulki varjo yli Gustaven otsan.

— Ja minä kun luulin, että sinä olit älykäs!... Oikein totta, vähempää
en sinusta odottanut. Tuntuukin siltä, että poissaollessani olet
pidättynyt minua täällä kaunistelemasta. Laskin siihen kyllä hiukan,
mutta...

Hän maiskautti merkitsevästi suutaan ja vaihto sitten äkkiä äänensävyä:

— Mutta kaikki on hyvin, kun loppu on hyvä: sinä olet ymmärtäväinen,
minä olen palannut eikä maailmakaan, kuten näet, ole lakannut
kiertämästä. — Niin, jatkoi hra Baslèvre päättäväisesti, — huomaan
todella, että matkat onnistuvat sinulle. Aurinko onkin erinomainen
seuralainen. Onko Englantilaisten kävelytie vielä entisellä paikallaan.

Hän ei näyttänyt katsovan Gustaveen, mutta pieninkään vivahdus ei
jäänyt häneltä huomaamatta.

— Mistä sinä tiedät?...

— Oi, keskeytti hra Baslèvre hyväntuulisella äänellä, — ei ole vaikea
arvata! Nimitettyäsi minua eräänä sunnuntaina onnentuojaksi, on
todennäköistä, että ihailet pelaamista, ja Nizzahan onkin tähän aikaan
hyvin ihana.

Gustaven kasvot kovettuivat äkkiä, ja hän kurotti ne aivan lähelle hra
Baslèvrea.

— Yhä kummallisempaa, totta totisesti... mutisi hän.

Mutta hra Baslèvren silmistä ei mitenkään voinut nähdä muuta kuin
täydellistä välinpitämättömyyttä.

— Kummallisempaa?... Ei ollenkaan. Näethän, että nyt — etenkin nyt —
olen niin välinpitämätön menettelyjesi ja käytöksesi suhteen kuin ikinä
olet toivonut, s.o. yli kaiken kohtuuden.

— Toivokaamme niin, — sanoi Gustave jaksamatta enää torjua tätä pilkkaa.

Sitten hän levottomasti kiirehti lisäämään:

— Kuulen Clairen tulevan. Oliko sinulla vielä muuta minulta kysyttävää?
Siinä tapauksessa minä valitan... Aina minun täytyykin lähteä, kun sinä
tulet; mutta älä luule, että se on mikään ilo. Näkemiin.

Tavan mukaan hän ojensi kätensä ja tavan mukaan hra Baslèvre sitä
puristi. Sekin siis — vaikkei hra Baslèvre ollut sitä luullut —
tapahtui vielä, kuten kaikki maailmassa, ilman että se lainkaan tuntui
tavattomalta. Kohtalokkaat hetket eivät millään tavalla eroa muista.

— Miten iloinen olenkaan, kun taas tulitte, — sanoi lempeä ääni.

Välittämättä enää Gustavesta, joka poistui, hra Baslèvre kääntyi
vavisten ääntä kohti. Claire oli hänen edessään.

Aluksi hän ei häntä nähnytkään. Clairen eteen asettui kuin
varjostimeksi pian saavutettava varmuus siitä, ettei menneisyydessä
enää ollut mitään salaperäistä, ja että vain muutamat harvat vuorosanat
erottivat heidät vielä selittämättömästä tulevaisuudesta. Sitten hra
Baslèvre huomasi, että Claire puhui edelleen sanoen:

— Olen toivonut teidän palaavan... mutta en ollut varma siitä...

— Mikä teidän on? — huudahti hra Baslèvre. — Oletteko?... näytätte
sairaalta...

Sairaaltako vain? Kasvot eivät olleet enää entiset!
Neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa oli jotain tapahtunut, joka
oli uurtanut piirteet ja kaivanut silmät kuopille. Ja mikä väsymys
huulilla, mikä uupumus äänessä! Aikoiko viimeisimmän anteeksiannon
tuska, järkytettyään mielen, uhata myös ruumista?

— Sairaalta? Enhän... rasittuneelta enintään... Sitten viime tapaamamme
on sattunut niin paljon asioita...

Claire istuutui. Saattoi arvata, että hänen oli vaikea puhua. Vaikka
myrsky jo oli tyyntynyt, kävivät vielä mainingit. Hän horjui niin, että
pelkäsi hänen kaatuvan. —

Hra Baslèvre katsoi häneen pitkään ja kauhuissaan:

— Paljon asioita, totisesti... paljon enemmän kuin aavistattekaan,
puhui hän vapisevin huulin.

— Mitä te tarkoitatte? kysyi Claire äkillisen levottomasti.

Mutta hra Baslèvre taisteli omaa kiirettään vastaan, tahtoen ainakin
päästä sanojensa herraksi:

— Heti paikalla selitän. Rauhoittukaa vain ensin. En kestä tuskaa nähdä
teitä tuossa tilassa.

— Ei tämä mitään... ohimenevää, mielipahaa ainoastaan... Älkää olko
levoton, vastasi Claire vielä miltei kuulumattomalla äänellä.

He vaikenivat. Kuinka monta kertaa olikaan suloinen äänettömyys heidät
ympäröinyt! Mutta nyt sensijaan väijyskeli hiljaisuudessa salakavalaa
huolta.

— Claire... aloitti taas hra Baslèvre.

Claire säpsähti. Hän ei loukkaantunut siitä, että hra Baslèvre nyt
ensimmäistä kertaa puhutteli häntä nimeltä, vaan pelästyi pikemminkin.

Hra Baslèvre teki epämääräisen anteeksipyytävän liikkeen.

— Oi! sanoi hän, — älkää hämmästykö. Niinhän teitä kumminkin
ajatuksissani aina puhuttelen ja sitäpaitsi olen nyt tullut
ilmoittamaan teille vakavan asian...

Claire kauhistui ja risti kätensä.

— Pelkään vakavia asioita, vastasi hän.

Näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut pyytää hra Baslèvrea olemaan
jatkamatta, mutta päätettyään astua perille asti tämä ei sitä huomannut:

— Ne eivät kaikki ole peloittavia; on sellaisiakin, jotka saattavat
tuottaa onnea. Claire, oletteko tuntenut, että muutaman päivän olen
työskennellyt ainoastaan teidän onnenne hyväksi? Ettekö eilen,
saadessanne minun ilmoitukseni, joka minun oli pakko laatia niin
lyhyeksi, arvannut, mitä se merkitsi: sekä ponnistuksia itseni suhteen
että hellyyttä teitä kohtaan?

Claire painoi alas päänsä. Hän näytti poissaolevalta, mutta ehkä vain
paremmin nauttiakseen tällaisista sanoista, jotka vaikuttivat niin
virkistäviltä hänen ahdistuksessaan.

Tullen vähän lähemmäksi hra Baslèvre tarttui hänen toiseen käteensä.

— Claire, tänään sama hellyys lähestyy teitä, varmasti tietäen olevansa
vapautuksen sanansaattaja, mitä sillä lieneekin ilmoitettavaa. Mutta
ennenkuin ryhdytte häntä kuuntelemaan, unohtakaa, kuka teille puhuu,
unohtakaa, että olen voinut toivoa teitä, kaukaakin, ja muistakaa, että
olen ainoastaan vieras mies, kuollut sielu, matkan varrella tavattavien
totuuksien kokooja...

Kuin alistumisen merkiksi hra Baslèvre tunsi, että käsi hänen kädessään
kylmeni.

— Tänä aamuna luulen saaneeni tietää sen, mistä niin kauan olette
toivonut päästä selville.

Claire pysyi yhä liikkumattomana. Oliko se odotusta, pelkoa? Kuka
sen tiesi! Mutta minkätähden hra Baslèvre puolestaan oli pysähtynyt?
Mistä tämä vakaumus, ettei hän — juuri kun hänen piti sanoa pääasia
— saisikaan sanoja suustaan, ja ettei hän koskaan pääsisi tämän
pitemmälle?

Ah! yht'äkkiä hän oli huomannut, että myös totuus saattoi olla
murhaaja kuten valhekin. Se hellyys, jonka nimessä hän puhui, oli
tarttunut häntä kurkkuun, ja nyt hän vuorostaan säikähti vaikuttimiensa
viheliäisyyttä ja sitä rikosta, jonka hän oli tekemäisillään. Hän oli
joutunut surulliseen ristiriitaan. Koettuaan sitä, mitä oli kokenut
eilisestä lähtien, samottuaan askeleen kerrallaan kuin metsästäjä, joka
ajaa takaa otusta, ja sen vihdoin saavutettuaan, hän nyt kauhistuneiden
kasvojen edessä havaitsikin, että sen rakkauden yläpuolella, joka
hyötyy, on toinen, joka antaa, oman ilon yläpuolella pyhä onnen luulo,
joka jättää lemmityn ilon koskemattomaksi. Uskovalta sydämeltä ei ole
riistettävä sitä luottamusta, josta se elää. On käännyttävä pois tai
vaiettava.

Vaiettava! Ah, saattoiko hän vaieta, nyt juuri, kun Clairen silmät
keskeytystä kummastellen kohosivat häntä kohti kysyvinä? Koska hänen
vuoksensa uusi tuska oli alkanut, eikö siis pitänyt vielä jatkaa,
koettaa palauttaa usko, jota ei olisi saanutkaan järkyttää...?

Ja hra Baslèvre sanoi kirkkaalla äänellä, yhtä kaukaisella kuin Clairen
ennen:

— Älkää Jumalan tähden noin vavisko! Jos minulla olisi ollut teille
vain ikävää kerrottavaa, olisinko silloin lainkaan tullut? Päinvastoin
on minulla ainoastaan iloista ilmoitettavaa: Kaikesta siitä, mitä
on tapahtunut, ja mikä teitä huolestuttaa, minä menen takuuseen...
Odottamaton takuu ehkä, mutta pitäisihän sen teille riittää!

Senjälkeen taas hiljaisuus. Äärimmäinen uhraus oli tehty, tulevaisuuden
portit oli pantu lukkoon, mutta rakastetun onni — laiha onni totisesti!
— oli jäänyt vahingoittumattomaksi.

Claire, hän pysyi yhä vaiti. Saattoi luulla, ettei hän ollut
kuullut. Mutta sisäinen valo kirkasti hänen kasvojansa, kuin olisi
hän nykyhetken yli katsonut kauas tuleviin päiviin, ihmeellisiin,
murheettomiin...

Mutta hra Baslèvre luuli huomaavansa, että Clairen oli vaikea uskoa
mitä hän oli vakuuttanut. Oliko hänen äänensä siis aavistuttanut sitä
epätoivoa, johon hän oli hukkumaisillaan? Kohottaen kättä, jota hän
piti omassaan, hän painoi huulensa sitä vastaan. Ensimmäinen suudelma!
Onnettoman miehen suudelma, niin kaukana rakkaudensuudelmasta, jota
koko hänen olemuksensa oli odottanut!

— Ansaitsen, että uskotte minua, sanoi hän, — koska rakastan teitä...
nyt enemmän kuin milloinkaan!

Pää painettuna kättä kohti hän ei voinut nähdä sitä sanomatonta
lempeyttä, mikä toistamiseen elävöitti Clairen kasvot.

— Hyvästi, lopetti hän, — täytettyäni tehtäväni en enää ole teille
tarpeen.

Päättäen vihdoin puhua hänkin vuorostaan, Claire sanoi päätään
pudistaen:

— Ei hyvästi... mutta, te olette oikeassa, erotkaamme näin, elikä
pikaisiin näkemiin, ehkä hyvinkin kaukaisiin. Te ette voi arvata, mitä
nyt tunnen. Saatte tietää sen myöhemmin... tai ehkä piankin, kuka
tietää?

Kun hra Baslèvre oli tullut ulos, hän kirjaimellisesti muistutti
juopunutta vanhusta. Hän olisi myös ollut valmis vannomaan, että joku
vainolainen vaani häntä, ties' missä. Ja tuntien, ettei hän voinut olla
varuillaan eikä hyökkäyksen tapahtuessa jaksaisi puolustautua, hän jäi
odottamaan kuolettavaa iskua.




IV


Viikon ajan kesti tätä järjetöntä, mutta vastustamatonta tunnetta;
viikon ajan hra Baslèvre näin pelkäsi...

Sellaisten aavistusten alkuperää ei ihminen tiedä. Mutta kuka ei
määrättyinä aikoina olisi tuntenut kovan kohtalon näkymätöntä uhkaa?
Ihminen kulkee, ja ahdistavan onnettomuuden musta varjo kulkee
tiellä hänen edellään. Ihmiset keskustelevat ja huomaavat, että mitä
yksinkertaisimmatkin sanat saavat kaksinaisen merkityksen kuin Pythian
päätökset, pohtivat, mutta pohdinta kalvaa eikä rauhoita.

Jos nyt hra Baslèvreltakin olisi kysytty, minkätähden hän pelkäsi,
olisi hän epäilemättä vastannut: »En tiedä». Hänen uhrauksensa oli
täytetty. Kadotettuaan kaikki hän ei enää näyttänyt voivan kadottaa
mitään. Oli enää vain odotettaessa, että tämä seikkailu, joka koko
ajan oli pysynyt sisäisenä ponnisteluna ilman mitään ulkonaisia
elämänmuutoksia, päättyisi itsestään ja sielun syvyydessä. Kuitenkaan
ei jonkun rajun voiman tuntu jättäne häntä hetkeksikään, voiman, joka
lakkaamatta väijyi häntä, viskatakseen hänet kuin merenhylyn jollekin
tuntemattomalle rannalle. Se juuri oli hänen pelkoansa, pelkoa, joka
saattaa ihmisen säpsähtämään pienintäkin kolahdusta ja kalpenemaan
saapuvaa kirjettä, mikä tekee, että hän joka silmänräpäys katuu
mennyttä hetkeä ja kammoaa tulevaa. Vähitellen tämän pelon olisi
pitänyt haihtua, sillä hermostuneet tunnelmat hälvenevät yleensä
itsestään, mutta päivä päivältä se vain kasvoi. Saattaakin sanoa, että
kun kohtalo viimein kolkutti ovelle, hra Baslèvre oli jo edeltäpäin
vaistonnut kaiken. Mutta sittenkin, mikä ammottava ero odotuksen ja
sen välillä, mitä tuli. Elämällä on, kuten koskilla, suvantonsa ja
pyörteensä. Torstaina, täsmälleen viikko sen jälkeen kuin hra Baslèvre
oli eronnut Clairesta, alkoi pyörre...

Tälläkin kertaa aamu oli kulunut ilman mitään sattumia. Puoleen
vierinyt iltapäivä huojentui huojentumistaan. Sen mukaan kuin päivä
kuluu, meistä vaistomaisesti tuntuu, että sen kyky vahingoittaa
vähenee, ja että sallimus, kuten me itsekin, siirtää tehtävänsä
huomiseen.

Istuen virkapöytänsä ääressä hra Baslèvre työskenteli siis jotakuinkin
rauhallisena, kun sihteeri yht'äkkiä tuli ilmoittamaan yksityisen
telefonipuhelun.

— Kuka pyytää?

— En tullut kysyneeksi, kun pyytäjä tuntui niin hätäiseltä.

— Olisi pitänyt. Yhdistäkää.

Silmänräpäystä myöhemmin hra Baslèvre jännityksestä vavisten kuuli
Gustaven äänen langan toisesta päästä.

— Sinäkö puhut, hyvä veli?

— Minä. Mikä on?

— Voitko tulla?

— Minne ja mitä varten?

— Meille, vaimoni tahtoo tavata sinua.

— Vaimosi?

— Ota ajuri, mitä pikemmin sitä parempi.

— Mutta, hyvä ystävä, en nyt juuri... Enkö voisi viipyä edes kello
kuuteen?

— Et, aika rientää, Claire on sairas.

— Mitä sanotkaan!...

— Sairas... Olisinko muuten suostunut hänen oikkuunsa? Kun tulet
katsomaan, niin näet minkä mekin.

— Hyvä on, minä tulen.

Hra Baslèvre laski kuulotorven paikoilleen ja nousi seisomaan. Hänen
ennakkotunteensa heräsivät taas ja näyttivät hänelle mahdollisuuden,
että Claire katoaisi maailmasta ja hänen mukanaan kaikki elävä elämä.
Usein luulee avaavansa tuskan suuruuden, mutta hra Baslèvre huomasi
vieläkin kerran, että sen ääret käyvät yli inhimillisen käsityskyvyn.

Neljännestunnissa hän oli Gustaven luona. Tällä ajalla hän oli ehtinyt
kuvitella kaikki mahdollisuudet, niitä ollenkaan valikoimatta, ja
kärsiä, kuin olisi kaikki jo ollut menetetty. Hän oli kaiken aikaa
kalmankalpea, ilman että häntä puistattava sisäinen vavistus kuitenkaan
näkyi päällepäin.

Hänen ei tarvinnut soittaa. Huoneiston ovi oli raollaan. Gustave, joka
puuhaili eteisessä palvelijattaren kanssa, käänsi häneen väsymyksen
uurtamat kasvonsa. Ne olivat keltaiset kuten ihmisen, joka ei ole
nukkunut.

— Siinähän sinä nyt olet, sanoi hän. — Tulet oikeaan aikaan. Pelkäsin
jo, ettei hän enää voisi ottaa sinua vastaan, mutta tästä aamusta
alkaen hän on voinut mitä parhaiten.

Hra Baslèvre, johon jokainen sana sattui kuin veitsen kärki, ei
räpäyttänyt silmääkään. Hänen äänensäkin pysyi muuttumattomana. Hän oli
valmistautunut kaiken varalta.

— Oliko hänen tilansa sitten niin vakava?

— Minä selitän kohta... mutta mennään nyt ensin, vastasi Gustave.

Ja edeltä kulkien hän lähti viemään hra Baslèvrea erääseen huoneeseen —
_hänen huoneeseensa!_

Gustavella oli jalassa tohvelit, mutta hra Baslèvren kannat
kopauttivat. Hän olisi sydämensä pohjasta toivonut, ettei tätä hirveää
ääntä olisi kuulunut, joka ikäänkuin saattoi koko hiljaisen talon
raa'an piittaamattomuuden uhriksi.

— Käy sisään, sanoi Gustave.

— Claire, jatkoi hän, — tässä hän on. Jätän teidät kahden, _koska sinä
niin tahdot_.

Hra Baslèvre muisti vasta illalla, kuinka ärtyisästi ja väkinäisesti
nämä viimeiset sanat lausuttiin. Nyt hänen huomiokykynsä oli muualla.
Hänellä oli se tunne, että koko hänen olemuksensa oli äkkiä keskittynyt
yhteen ainoaan pisteeseen avaruudessa. Hänen edessään hämärästä, jossa
— vaikka ikkunat lienevätkin olleet auki — tuntui lääkkeiden haju ja
kuumeen aina aiheuttama raukea ummehtuneisuus, erottui vieraan tuloksi
kohennettu valkea vuode. Yhtä valkealla tyynyllä — niin valkealla, että
tämä valkeus hämärässä oikein häikäisi — hän vasta vähän ajan kuluttua
huomasi jotain vielä valkeampaa — kasvot!

Voi kovaa todellisuutta! Nähdä kauhunnäky ja täytyä sanoa itselleen:
»Minä en näe unta, vaan tämä on totta.» Mitä! Vielä viikko sitten nuo
huulet olivat hymyilleet, tuo suu oli ilmaissut elämän varmuutta,
nuo silmät puhuneet jälleennäkemisestä — nyt hymy, toivo, katseen
kirkkaus, kaikki oli poissa. Ainoastaan suuren poislähdön vavahduttava
majesteetillisuus elävöitti vielä noita entisiä kasvoja. Ja jos ne
vielä olivatkin säilyttäneet kauneutensa, näyttivät ne jo vetäytyneen
saavuttamattomiin. Verho oli jo langennut niiden ja elävien väliin...

Mutta sanoin jo, ettei kohtalo enää ollut antava hra Baslèvrelle
hengähtämisen aikaa. Heti kynnyksellä oli häntä kohdannut kasvojen
kutsuva katse, joka samalla kuitenkin oli kehoittanut häntä
hillitsemään levottomuuttaan, ja hra Baslèvre kulki edelleen vuodetta
kohti. Kantojen hirvittävä kopse seurasi häntä yhä itsepintaisesti.
Sensijaan sisäinen karaistuminen näillä viimeisillä askelilla keskitti
hänen tahtonsa epätoivoa vastaan ja teki hänelle mahdolliseksi hallita
tilannetta. On onnellista, että meidän tunteisiimme kuuluu vaistomainen
vastavaikutus, joka pitää ne aisoissa. Kun hra Baslèvre oli tullut
vuoteen ääreen, hän ei kylläkään olisi voinut puhua, mutta saattoi
kuitenkin jo hymyillä.

Claire siis kuiskasi:

— Vihdoinkin!

Ja hän kohotti kättänsä ja antoi sen jälleen pudota, ja hänen
rauhallisesta ilmeestään saattoi päättää, kuinka uskomatonta iloa tämä
viimeinen kohtaus hänelle tuotti.

Hra Baslèvre kumartui kiihkeästi kasvojen puoleen.

— Ah, missä olosuhteissa näenkään teidät jälleen! kuiskasi hän. — Mutta
onneksihan ei ole vaaraa, ja te voittekin jo paremmin.

Mutta varjo, josta ei voinut erehtyä, kulki yli Clairen tuskaisten
piirteiden. Se antoi sellaisen varmuuden, että hra Baslèvre heittäytyi
Clairen kuumaa kättä kohti ja peitti sen suudelmilla, rajuilla kuin
pistos.

— Ei, ei! Te ette saa... teillä ei ole oikeutta mennä pois ja jättää
minua yksin!

Käsi liikahti taas hiukkasen, kohoten ja vaipuen, »Ei» — näytti se
sanovan — »en jätä teitä yksin». Ah, kasvot huohottivat ponnistuksesta
lausuakseen vain välttämättömimmän, ja käheiden henkäysten katkomina
kuuluivat seuraavat sanat:

— Olen... kirjoittanut... tuolla...

Hra Baslèvre seurasi katseen suuntaa.

— Kaapissa... menkää ottamaan...

Hra Baslèvre päästi irti käden, jota hän piti omassaan, ja totteli.

— Keskellä... oikealla...

— Kirjekuori... lopetti Claire voipuneena.

— Tämäkö?

— Niin...

Hengenahdistus esti jatkamasta.

Hra Baslèvre luki päällekirjoituksen: »Herra Baslèvrelle — avattavaksi
kuolemani jälkeen» — ja koetti taas hymyillä. Mutta huulet eivät
totelleet enää.

— Onko minun nyt otettava tämä mukaani? kysyi hän.

Kasvot vastasivat liikauttamalla silmäluomia.

— Kuten haluatte... Saatte sen kyllä koskemattomana muutenkin...
pian... Ja muuta asiaa minulla ei ollutkaan...

Hra Baslèvre pisti kuoren lompakkoonsa ja palasi Clairen luo.

— Kiitos, sanoi Claire huokaisten huojennuksesta, kun oli saanut
toivonsa täytetyksi.

— En tahdo rasittaa teitä enää, vastasi hra Baslèvre. — Tulen uudestaan
illemmalla.

Hän oli taas tarttunut käteen suudellakseen sitä. Mutta hänen
suudelmansa eivät enää olleet samanlaisia kuin äsken. Eron varmuus oli
jäähdyttänyt ne.

— Ystäväiseni!... huokaisivat kasvot hiljaa kuin henkäys.

Ja silmät sulkeutuivat. Hetkisen odotettuaan hra Baslèvre ymmärsi, että
Claire oli vaipunut uneen. Silloin hän, kopistelematta enää kantojaan,
peräytyi varovaisesti ovelle ja pujahti pois...

Juuri »pujahti» on oikea sana, sillä kuolevan luota aina pujahdetaan.
Lähestyvää kuolemaa elämä pakenee kauhuissaan. Oli hirveää, ettei hän
enää nähnyt kasvoja, mutta kumminkin se helpotti. Muuten, heti sairaan
huoneesta poistuttuaan, hra Baslèvre muuttui hyvin päättäväiseksi.
Gustavelle, joka odotti salissa ja aloitti keskustelun sanoen purevalla
äänellä:

— No, näitkö?...

Hän viivyttelemättä vastasi:

— Näin. Mitä on tapahtunut ja mikä hänen on?

— Mistä minä tiedän. Häntä rupesi viluttamaan. Luultiin ensin, että
rommi auttaisi, mutta sitten ruvettiin puhumaan verentungoksesta...

— Kuka rupesi?

— Lääkäri, joka häntä hoitaa.

— Mikä lääkäri?

— Eräs minun ystäväni.

— Täytyy kutsua toinen.

— Mitä niillä niin monilla?...

Hra Baslèvre ei voinut pidättää vihan puuskaa:

— Niinhän sinä puhut kuin et tahtoisikaan koettaa pelastaa häntä!

Gustaven kasvot saivat ilkeän ilmeen:

— Puhun lähimpänä asianomaisena, luullakseni.

Tahtoen varoa, ettei yhtään hetkeä menisi hukkaan, hra Baslèvre tyytyi
vain kohauttamaan olkapäitään.

— Kaksi ystävää on enemmän kuin yksi, sanoi hän, lähtien menemään
ovelle.

— Minne menet?

— Hakemaan toista lääkäriä.

— Milloinka sinä suvaitset jättää minut isännäksi omaan talooni?
tokaisi Gustave kiivaasti.

— Kun vaara on vältetty.

Ja välittämättä täten annetusta kiellosta hra Baslèvre lähti. Hän
meni etsimään Michonia. Näemme siis, että kohtalo jatkuvasti kieri
pyörteessään!...

Ulkona hra Baslèvre katsoi kelloaan. Tuskin viisi! Ei vielä
ollut kulunut viittäkymmentä minuuttiakaan siitä, kun hän oli
saanut tiedon Clairen sairaudesta, mutta hänestä tämä aika tuntui
kahdeltakymmeneltä vuodelta! Viisi... Siihen aikaan Michon tavallisesti
oli sairaskäynneillään... Mutta tänään hänen pitäisi olla eräissä
neuvotteluissa, jotka juuri olivat alkaneet ministeriössä. Täytyi siis
nopeasti mennä Grenellen kadulle, niin tapaisi hänet sieltä.

Mutta Michon ei ollutkaan tullut neuvotteluihin.

— Sama se! sanoi hra Baslèvre sihteerille. — Menetelkää miten tahdotte,
mutta niin että löydätte hänet!

Ja tapahtui niin onnellisesti, että neljännestunnin kuluttua ei
sihteeri enää ilmestynytkään tirehtöörin virkahuoneeseen, vaan tohtori
Michon itse.

Vai te! sanoi hra Baslèvre tylysti. — Miksi ette ollut istunnossa?

Olin sinne menossa, kun itse estitte, — vastasi Michon, katsellen jo
tuolia jäädäkseen juttelemaan.

Tarpeetonta istuutua, huomautti hra Baslèvre, — me lähdemme juuri.

— Valiokuntaanko?

— Katsomaan erästä sairasta. Minua on pyydetty kutsumaan taitava
lääkäri, ja koska satuitte tänne, vien teidät.

Michon, joka jo oli hankkiutunut lähtemään, peräytyi:

— Kiitoksia kohteliaisuudesta, mutta en ota virkaveljieni potilaita.
Kuka sairasta hoitaa?

— Viis' siitä, mutta on kysymyksessä hengenvaara.

— Minä vakuutan... intti Michon.

Hra Baslèvre keskeytti:

— Minäpä vakuutan, että te seuraatte minua, tai...

Hänen silmänsä välähtivät niin uhkaavasti, että Michon antoi perään...

— Hyväinen aika, rauhoittukaa toki! Siinä tapauksessa, että käskette...

— Minä käsken, jos se teitä paremmin miellyttää.

Ja lisäämättä muuta hän tohtorin seuraamana palasi autoon, jonka hän
oli käskenyt odottamaan välttääkseen tarpeettomia viivytyksiä. Michon
asettui istumaan niin, että saattoi salaa katsoa seuralaiseensa, ja
hra Baslèvre kääntäen kasvonsa ikkunaan, kuin olisi ensimmäistä kertaa
ajanut tuntemattoman kaupungin läpi.

Uteliaisuudessaan hermostuen, kun ei hänelle tunnuttu tahdottavan
mitään kertoa, Michon yht'äkkiä kysyi päättäväisesti:

— Minne te viette minut?

— Pieneläjien luo. Pysykää vain rauhallisena, kyllä minä vastaan
maksusta.

— Älkää puhuko tyhmyyksiä! sutkautti Michon.

— Kun on kysymys teidän ystävistänne...

— Vanhoista tuttavista, — oikaisi hra Baslèvre, päättäen olla
paljastamatta mitään salaisuudestaan.

— Joiden kanssa vielä seurustelette... tietysti?

— Hyvä ystävä, älkää kyselkö turhia. He tahtoivat apua ja minä tuon
sitä, se riittää.

Michon puri huultaan. Vastauksen sävy katkaisi lyhyeen kaiken
utelemisen. Hän odotti hetkisen, ennenkuin jatkoi:

— Ja minä kun luulin, että olitte jossain hoitamassa minulle
tuntematonta tautianne.

— Kuten näette, en ole.

— Niin, pidettyäni sitä silloin tarpeellisena muutan minäkin nyt
mieltäni. Sillä te olette muuttunut.

— Tuntuuko siltä?

Ja melkein tahtomattaan hra Baslèvre näytti jo kasvonsakin tohtorille.
Michon jatkoi:

— Olette sen näköinen, kuin olisitte heittäytynyt huikentelevaiseksi.
Olen aina epäillyt, että ennemmin tai myöhemmin niin kävisi. Toivoin
kumminkin, että tekisitte sen iloisin mielin, mutta vielä mitä!... te
rupeatte huonotuuliseksi ja otatte synkän ilmeen, Päinvastoin kuin
arvelin, ei sydämenne olekaan vialla, vaan maksanne. Palatkaa Vichyhin.

— Kiitos, mutta säästäkää oppinne vähän myöhemmäksi. Ja soisin sen
silloin olevan oikeampaa kuin nyt.

Tämä joutava keskustelu, Michonin pilkka ja hänen rauhallisuutensa
hetkellä, jolloin Clairen elämä kohta riippuisi hänestä, vaikuttivat,
että hra Baslèvre olisi tahtonut huutaa. Ah, Tuilerioissa lausuttu
ennustus oli täydellisesti toteutunut! Älykkäisyydestään ja tarkasta
silmästään huolimatta Michon oli nyt tullut siihen kohtaan, missä
ihminen — parempaa ymmärtämättä — katkeroittaa lähimmäisensä tuskaa,
sen sijaan että sitä lieventäisi.

Mutta onneksi he jo saapuivatkin perille. Hra Baslèvre nousi pois ensin
ja ryhtyi suorittamaan ajomaksua. Samassa joku pappi astui taloon.

— Hitto vieköön, sanoi Michon ammattivaistoisesti, — olisimmekohan jo
tarpeettomat, kun pastorikin on käsketty.

— Se on mahdotonta, vastasi hra Baslèvre, — niin ei voi olla. Vasta
vajaa tunti sitten sairas otti minut vastaan.

— Taitaakin olla nainen?

Hra Baslèvre ei vastannut. Hän oli jo portaissa ja kulki väijyen papin
perässä, kerros väliä. Yht'äkkiä hänen sydämensä seisahtui: pappi oli
pysähtynyt kolmanteen kerrokseen.

Kuului kuiskailua ja varpaillaan kulkevien ihmisten sipsutusta.
Ehdittyään portaitten käänteeseen hra Baslèvre ja Michon huomasivat
papin neuvottelevan Gustaven ja palvelijattaren kanssa. Arastelematta
keskeyttää heitä hra Baslèvre sanoi tuimasti:

— Tässä on lääkäri.

Ja hän pakotti Michonin menemään edeltä. Pappi väistyi heti tervehtien:

— Herra tohtorilla on luultavasti kiire; siinä tapauksessa minä voisin
luovuttaa vuoroni...

— Kuten suvaitsette, vastasi Michon hyvin kohteliaasti.

He kumartelivat toisilleen tällaisiin tapaamisiin ja niiden vaatimaan
huomaavaisuuteen tottuneiden virantoimittajien tavoin.

Ratkaisun suhteen näytti Gustave olevan neuvoton.

— Sovitaan siis niin, herra tohtori, että te käytte sisässä ensin ja
minä menen sitten, ehdotti pappi.

— Missä sairas on?

Hra Baslèvre aikoi vastata, mutta Gustave katsoi häneen jyrkästi
kieltäen ja sanoi:

— Seuratkaa minua, herra tohtori.

— Minä kiitän teitä, herra pastori, puhui hra Baslèvre liikutuksen
tukahduttamalla äänellä. — Nyt on siis vain odotettava tuomiota. Suokaa
anteeksi, mutta minun täytyy saada istua.

Molemmat menivät silloin ruokasaliin istuutuakseen. Mutta sattui niin,
että hra Baslèvren asettuessa tavalliselle paikalleen pappi valitsi
Clairen tuolin. Hra Baslèvrea se loukkasi; se tuntui hänestä pyhän
paikan häpäisemiseltä.

— Herra pastori, suvaitkaa mieluummin istuutua tähän, sanoi hän
osoittaen toista tuolia.

Pappi hämmästyi, mutta vastasi hyväntahtoisesti hymyillen:

— Miten vain haluatte, hyvä herra!

Hän oli iältään määrittelemätön, näöltään vaatimaton, kumaraselkäinen
ja puettu kuluneeseen kauhtanaan; kahta sormeaan hän piti merkkinä
rukouskirjansa välissä. Mutta vaikka hänen huulensa näyttivät lukevan
messua, hän ei katsonut kirjaan, vaan piti silmänsä koko ajan hra
Baslèvreen suunnattuina. Tämä taas oli kokonaan keskittynyt tarkkaamaan
talosta kuuluvia ääniä. Pieninkin risahdus sai hänet säpsähtämään.
Hän kuvitteli, että kuta kauemmin Michonin tutkimus kestäisi, sitä
suuremmat olivat muka pelastuksen mahdollisuudet.

— Olette kai rouva Gros'n sukulainen? kysyi pappi.

Hra Baslèvre pysyi välinpitämättömänä täten uusiintuneen uteliaisuuden
suhteen ja pudisti vain kieltävästi päätään.

— Ystävä siis?...

Hra Baslèvre vastasi taas epämääräisellä päänliikkeellä.

— Minä käsitän, että olette levoton, jatkoi pappi hetkisen kuluttua, —
mutta pitää aina toivoa.

— Ei, sanoi hra Baslèvre nyt ärtyisällä äänellä, — on tapauksia,
jolloin ei enää voi toivoa.

— Jumala tekee ihmeitä.

— Miksi hän siis on tehnyt pahaa?

— Oi, hyvä herra, ette ole oikeudenmukainen. Tietäisimmekö ilman pahaa,
mitä hyvä olisikaan? Tuska...

Hra Baslèvre keskeytti äreästi:

— Älkää puhuko tuskasta, kun ette tunne sitä tuskaa, mitä täällä
tunnetaan.

Hän lausui ajatuksensa näin ylimalkaisesti, mutta oli selvää, että
hän tarkoitti ainoastaan omaa tuskaansa. Pappi huomasi sen ja jatkoi
lempeästi:

— Kuinka suuresti te erehdyttekään! Pappiudessani olen oppinut
tuntemaan kaikki kärsimyksen muodot ja saanut koettaa tuoda niihin
lohdutusta; mutta kumminkin minä kaipaan sellaista ihmistä, joka
lohduttaisi minua omassa, omalaatuisessa tuskassani.

Hän oli tuskin lopettanut, kun kuului askelia; tutkimus oli vihdoinkin
päättynyt!

— No? — syöksyi hra Baslèvre kysymään Michonilta, joka palasi Gustaven
seuraamana.

Michon ei vastannut, mutta kääntyen viimeksimainitun puoleen hän sanoi
heidän keskustelunsa päätökseksi:

— Toistan vielä, että missä nuoruutta on ja luontoa, siinä täytyy aina
toivoa.

Papin sanat ja samalla tavalla lausuttuina, s.o. samanlaisella
voimattomuudella vastustamattoman turmion edessä!

— Lääkkeiksi...

Hän otti esille taskukirjansa, varusti kynänsä ja jatkoi kirjoittaen:

— Päinvastoin kuin tavalliset tuomarit me lääkärit tunnemme aina
mielihyvää, kun meidän tuomiomme menevät nurin. On lohdullista nähdä
sellaisten jäävän eloon, jotka on luullut tuomituiksi.

— Tuomituiksi! kertasi hra Baslèvre kuin kaiku.

— Teitä, herra pastori, puhui Michon edelleen, — pyytäisin supistumaan
lyhyeen. Sairas on heikko... äärimmäisen heikko.

— Oi, herra tohtori, minä olen tottunut...

— Mennäänkö siis? kysyi Gustave otettuaan Michonilta paperin.

Hän valmistautui lähtemään papin kanssa, mutta näytti sitä ennen
vihdoin huomaavan, että hra Baslèvrekin oli saapuvilla.

— Sinun toivon poistuvan, sanoi hän. — Et kumminkaan voi enää mitään...

— Siinä se! sanoi Michon otaksuen, ettei kukaan kuulisi sitä enää, ja
sulkien rauhallisesti muistikirjansa. — Tänä iltana tai viimeistään
huomenaamuna on kaikki lopussa...

Hra Baslèvre lähestyi tohtoria ja tarttui häneen kuin riistääkseen
häneltä väkisin jonkun toivorikkaan sanan:

— Ettekö voi sanoa mitään muuta?

— Voin vain lähteä tieheni ja sen teenkin juuri. Samassa hän katsoi hra
Baslèvreen ja hämmästyi. Tämä horjahti, mutta rauhoittui taas heti.

— Lähdetään sitten, sanoi hän.

— Ettekö odota, kunnes he palaavat?

— Ei heillä ole minulle enää mitään sanottavaa eikä minulla mitään
kuultavaa.

— Hiljaa! varoitti Michon.

Hra Baslèvre oli kompastunut mattoon.

He poistuivat. Portaissa Michon, epäilemättä ikävien ajatusten
haihduttamiseksi, jatkoi:

— Tulitteko tarkanneeksi pappia? Hänellä oli talonpoikaiset kasvot
ja hän näytti hyvin kunnon mieheltä. Hän mahtaa tehdä tehtävänsä
tunnollisesti... Omituisesti yhtyvät meidän ammattimme... Itse asiassa
papit ja lääkärit, jotka aina tapaavat toisensa kuolinvuoteiden
ääressä, lienevätkin ainoat, jotka oikein tuntevat elämän... Ah, jos me
ilmaisisimme kaiken, mitä me tiedämme sairaista!... Mutta, — hyvä herra
tirehtööri, tehän kompastelette taas! Oletteko tullut likinäköiseksi?...

Heidän ehdittyään ulos Michon huokaisi helpotuksesta.

— Ikäviä juttuja nämä tällaiset!... sanoi hän.

Miestä kävi sääliksi. Uskokaa minua, meidänlaisillamme vanhoillapojilla
on paras olla. Ainakaan emme koskaan joudu tuollaiseen tilanteeseen...

— Minne te menette? keskeytti hra Baslèvre, saaden vihdoin sanan
suustaan hänkin.

— Luulen, että menen kotiin.

— Siinä tapauksessa, hauskaa matkaa; minulla on vielä asioita näillä
seuduilla.

He antoivat toisillensa veltosti kättä.

— Tosiaankin, — kääntyi Michon vielä sanomaan, epäilevä hymy taas
huulillaan, — emme muistaneetkaan tällä kertaa puhua tuntemattomasta.

— Ei toimita enää, vastasi hra Baslèvre oudon painokkaasti. — Ette
tapaa häntä, hän on kuollut.

Hän katsoi Michonin jälkeen. Yksin jäätyään hän olisi tahtonut
tunnustella rintaansa todetakseen, vieläkö se hengitti. Mutta kun
hän koneellisesti nosti kättänsä, sattui se vain lompakkoon, johon
oli kätketty Clairen talletus, ainoa, mikä huomenna olisi jäljellä
ihmeellisestä rakkaudesta, jonka kaukainen ja petollinen varjo oli
lumonnut hänet. Silloin kylmä väre karmi hänen selkäpiitään, ja kuten
kurjimmalta kaikista kurjista hra Baslèvrelta siinä katukäytävällä,
ensimmäisen kerran hänen lähdettyään Limoges'ista, pääsi nyyhkytys.

Kello löi seitsemän.

Oletteko huomanneet, että kun kohtalo puuttuu asiaan, se kulkee kuin
tuuliaispää ja karistelee tielle meidän ihmisparkojen sydämet kuten
kellastuneet lehdet?...




V


Vuorokautta myöhemmin hra Baslèvre sai sairaan vointia tiedustelemaan
lähettämänsä viraston vahtimestarin kautta kuulla, ettei Clairea ollut
enää. Siihen saakka hänen oli täytynyt mennä ja tulla kuten muutkin
ihmiset, säilyttää jokapäiväinen mielenmalttinsa ja välinpitämättömän
näköisenä kestää sielunsa kauheat tuskat, jotka hetki hetkeltä
olivat kiihtyneet Clairen kuolinkamppailun mukaan. Ei ole kamalampaa
kärsimystä maailmassa; laadussaan se täydellisesti vastaa salassa
kytevää iloa.

— Ovenvartija sanoi rouvan kuolleen tänään kello neljän tienoissa...

— Ah!... Ovenvartija on... Hyvä on... Minä tiedän mitä tarvitsen...

Ja hra Baslèvre, joka juuri allekirjoitti asiakirjoja sihteeri
vierellään, ilmaisi päännyökkäyksellä tyytyväisyytensä. Hän olisi
tahtonut huutaa, mutta kuitenkin hän olisi antanut aivan samanlaisen
merkin, jos hänelle olisi ilmoitettu, että joku kadonnut salkku oli
jälleen löydetty. Suurin tunteiden seikkailu, minkä todistajana tämä
hallinnollinen virasto koskaan oli ollut, päättyi aiheuttamatta muuta
kuin lyhyen virallisen sananvaihdon.

Piirrettyään viimeisen koukeron hra Baslèvre näytti huokaisevan
helpotuksesta, hymyili sihteerille ja, säästyäkseen enemmältä työltä,
sanoi varmuudeksi:

— Käyttäkäämme tilaisuutta hyväksemme ja päättäkäämme esittely tähän.
Tehkää kuten minä ja poistukaa tällä kertaa aikaisemmin.

Hänen mennessään eteisen läpi vahtimestarit vaihtoivat merkitseviä
silmäyksiä.

— Ihmeellistä, sanoi yksi heistä, — miten tirehtööri tätä nykyä on
hyvällä tuulella!

Kadulla kirjurit, jotka siellä kohtasivat hra Baslèvren, tekivät
saman havainnon, vaikk'ei hän nyt näyttänytkään huomaavan, että häntä
tervehdittiin.

Kotiin tultuaan hän lukitsi ovensa kahteen lukkoon ja, ennenkuin
sulki myös ikkunan, kumartui hetkeksi katsomaan torille. Puut
olivat vihreät, rakennukset punahohtoiset ja puistikko meluisa
kuten tavallista. Hetkellä, jolloin kaiken olisi pitänyt hiljetä ja
himmentyä, kaikki olikin ennallaan, ikäänkuin kieltäytyen huomaamasta
niin pientä tapausta kuin yhden vaivaisen ihmishengen sammumista,
mitä rakkaimmankin! Ainoastaan yhden vanhan miehen sydän siitä
menehtyi. Hra Baslèvren silmät olivat yhä kuivat, kun hän, riisuttuaan
päällystakkinsa ja käsineensä, otti pieneen lippaaseen sulkemansa
Clairen lahjan ja asettui pöytänsä ääreen. Hän katseli lahjaa ja
olisi ollut vapaa riisumaan naamarinsakin, mutta hänen kärsimyksestä
jähmettyneet piirteensä eivät voineet enää muuttua.

Hra Baslèvre katseli ensin kauan aikaa kuorta, jolle lemmityn
sittemmin kangistunut käsi oli kirjoittanut hänen nimensä. Hän katseli
kirjoitusta sinänsä, kuten museossa katsellaan Vincin luonnosta tai
Rembrandtin piirustusta, s.o. ihmetellen, että määrätyllä hetkellä
jolloinkin maailmassa elävä ihminen on luonut tämän, ja että se
vuosisatojen vierittyä yhä on tallella! Samalla hän koetti palauttaa
mieleensä Clairen kasvot, mutta ei enää kyennyt.

Sitten hän kiirehtimättä otti paperiveitsen ja pisti sen äärimmäisen
varovasti kuoren liitosten väliin. Kuului hiljainen rasahdus, ja
yhdellä ainoalla vedolla kuoren reuna aukeni, paljastaen sisällön,
jonka hra Baslèvre siihen koskemattansakaan heti tunsi omaksi
kirjeekseen.

Claire oli siis sittenkin säilyttänyt nämä lehdet, joille hän ainoan
kerran elämässään oli pakottomasti heittänyt rakkautensa suuren huudon.
Eikä niitä ainoastaan oltu säilytetty, vaan luotettavina todistajina
ne myös palasivat vakuuttamaan sitä liikutusta, jolla ne oli
vastaanotettu, ja sitä salaista onnea, jota ne ehkä olivat tuottaneet.
Tällaisen huomion johdosta hra Baslèvren olisi pitäne tuntea huumausta,
mutta hän ei edes hämmästynytkään. Hämmästynyt hän olisi vain siinä
tapauksessa, että asiat olisivat päättyneet toisin.

Kun hän oli vetänyt lehdet ulos yhden kerrassaan, ilmestyi vielä
toinenkin kuori, mutta sekään ei hämmästyttänyt hra Baslèvrea. Hän
ei varmastikaan olisi osannut perustella odotustaan, mutta kuitenkin
hänestä tuntui selvältä, että Claire, ennenkuin jätti hänet, oli
päättänyt antaa hänelle vastauksen, jota hän niin kauan oli odottanut.
Se sisälsi vain lyhyen sivun, ja hra Baslèvre luki:

  »Ystäväiseni, olen valehdellut. Teidän rakkautenne on se liekki,
  jonka ääressä olen lämmitellyt värisevää sieluani. Jos olisin
  hävittänyt kirjeenne, olisin polttanut poroksi oman sielunikin, sillä
  yhä uudestaan luettuina teidän sananne olivat syöpyneet sydämeeni.
  Siunattu olkoon kuolema, joka tekee mahdolliseksi tämän tunnustuksen!

  Ystäväiseni, olen valehdellut. Sellaista rakkautta kuin teidän ei
  voi vastustaa; minä rakastin teitä... Aina olkoon siunattu kuolema,
  joka vapauttaa minut ja avaa iankaikkisuuden minun saavuttaa teidät
  jälleen!

  Ystäväiseni, jos olette koettanut vihata minua sen tähden, että olen
  vaiennut, niin muistakaa silloin, että viime kerralla kohdatessamme
  menitte takuuseen tapahtumista, jotka jo tunsin, ja että minä tästä
  luulottelustanne huolimatta olen toivonut voivani sulkea teidät
  syliini kiitokseksi.

  Ystäväiseni, minä kuolen, mutta ainoastaan teitä ajatellen ja
  iloisena teidän hellyydestänne sekä suoden teille omani. Auttakoot
  meidän keskinäiset tunteemme teitä elämään! En tahdo, että minua
  itketään. Tämä sanoinkuvaamaton hetki, kaukana siitä että erottaisi,
  on ensimmäinen, joka yhdistää. En hylkää teitä, vaan menen teitä
  odottamaan. Rakastan teitä, kuten te olette rakastanut minua. Ja kun
  kuolema nyt antaa minut teille, en enää lähde luotanne...»

Tässä käsi varmaankin oli herpaantunut; keskenjäänyttä lausetta ei
seurannut mitään allekirjoitustakaan.

       *       *       *       *       *

Hra Baslèvre heittäytyi selkänojaan ja veti henkeään. Hän katsoi
tyhjään seinään sitä näkemättä, nojautui kaikin voimin tuolinsa
selkämykseen sitä tuntematta. Hänellä oli ainoastaan omituinen
näkymättömän syleilyn tunne.

Mutta tätä kesti vain muutaman silmänräpäyksen. Sitten seinä taas
rupesi näkymään, väsynyt ruumis tunsi tukensa ja syleily raukesi.

Vasta silloin hän täydellisesti käsitti, että Claire todellakin oli
kuollut. Järkkyen jähmettyneestä rauhallisuudestaan hän pää käsiin
vaipuneena vihdoinkin alkoi itkeä tuntematta tarvetta huutaa kuten
sanomattomaksi tuskakseen ministeriössä, vaan sitä kummallista
helpotusta, mitä kyyneleet tuottavat, kärsimys kun tuntuu vuotavan pois
niiden mukana.

Hän itki Clairen rakkautta, joka enää oli vain kuollut käsite, kuten
Claire itsekin, hetkiä, jotka olisivat voineet tulla, mutta jotka
eivät tulisi enää. Mutta samalla hänen heltynyt sydämensä omituisen
vastakohtaisesti ikäänkuin epäröi valittaa loppua, joka, tosin riistäen
häneltä kaikki, kuitenkin ilmaisi Clairen olleen hänen rikkautensa.
Salaa ja selittämättömästi pujahti näin suloakin hänen ahdistukseensa.
Hän suri kauheasti, mutta ei ollut epätoivoinen. Itse asiassa tuntui
hänestä, kuin se olento, joka häntä äsken oli syleillyt, olisi
palannut jälleen, sulkenut hänet syliinsä ja pitänyt häntä siinä
kokoonlyyhistyneenä.

Kun hra Baslèvre viimein rauhoittui, tuli jo yö. Ulkona puistikko
lepäsi suljetuin veräjin, vaienneena. Hohtonsa menettäneet rakennukset
haihtuivat hämyyn, ja sellainen haudanhiljaisuus painoi taloa, että
teki mieli paeta.

Pantuaan Clairen lahjan hartaasti takaisin lippaaseen hra Baslèvre ei
vastustanutkaan miellettään, vaan lähti ulos.

Hänen astuessaan alas portaita tuhotuin ilmein, mutta suorana
ryhdiltään, neiti Fouille tuli vastaan maitokannu kädessään,
myös joidenkin tuskaisten ajatusten riuduttamana. He tervehtivät
toisiaan, mutta eivät pysähtyneet. Kumpainenkaan ei myöskään tullut
huomauttaneeksi, kuinka paljon toinen oli muuttunut.

Kulkiessaan ovenvartijan vaimon ohi, joka istui kutoen kynnyksellään,
hra Baslèvre sanoi välinpitämättömästi:

— Älkää hätäilkö, rouva Gerbois; luultavasti palaan vasta myöhään.

— Vai menee herra iltamiin? — arveli tämä äidillisen ymmärtävästi,
sillä sairauden jälkeen hän oli ottanut tavakseen pitää tirehtööriä
melkeinpä omaisenaan.

Mutta hra Baslèvre oli jo kaukana eikä enää vastannut. Hän oli lähtenyt
menemään Boulevard Blanquin suuntaan.

Itse taloon hän ei kuitenkaan aikonut mennä. Kun hän vain kuvittelikin
liikkumattomia ja ehkä myös vääntyneitä kasvonpiirteitä, kävivät
hänellä kylmät väreet ytimiin saakka. Ja sitäpaitsi, olisiko Gustave
päästänytkään häntä sisään, kun ei edes ollut ilmoittanut hänelle
Clairen kuolemasta? Siltä puolelta oli epäselvistä syistä viivytetty
välirikko nyt varma asia...

Ei, hra Baslèvre palasi niille tienoille vain kulkeakseen entisiä
teitään siinä uudessa tietoisuudessa, jonka Claire oli jättänyt hänelle
jälkeensä. Hän tuli sanomaan kaduille ja käytäville, jotka olivat
nähneet hänen onnettoman rakkautensa: »Täällä olen taas. Hän on mennyt
pois, mutta hän rakasti minua.»

Tuskallinen pyhiinvaellusmatka, jolla kuoleman murtama sydänkin
yhä jaksoi manata elämää! Mutta millaista elämää? Sellaista, jonka
asianhaarojen olisi pitänyt ilmaista hänelle aikoja ennen, sillä
ne tiesivät sen jo silloin! Ja outo oli myös näky: lievetakkiin
puettu kunnianarvoisa ja täsmällinen herrasmies kuljeksimassa
tyhjäntoimittajien ja tilapäisten pariskuntien joukossa.

Talo näkyi jo. Kolmannessa kerroksessa tunkeutui tuskin huomattavaa
valoa sälekaihtimen raoista. Järkytettynä hra Baslèvre meni istumaan
läheiselle penkille ja kuiskasi kädet ristissä kuin rukousta varten,
silmät valoon suunnattuina:

— Tuolla hän on!

Sitten hän lakkasi ajattelemasta. Näännyksiin asti väsyneenä hän
tyytyi vain istumaan siinä missä istui viimeisiin jäähyväisiin asti
uskollisena vartijana, mutta huomaamattomana kuin kerjäläinen.

Tunnit kuluivat. Kattojen yläpuolella taivas sammui sammumistaan ja
täyttyi tähdillä. Sitten taas tähdet hävisivät vuorostaan. Päivä
nosti esiin kalmankalpeat kasvonsa. Mutta hra Baslèvre ei ollut
liikahtanutkaan.

— Mitäs te täällä teette? Oletteko sairas? — kysyi paikalle tullut
järjestyksenvalvoja äreästi.

Hra Baslèvre kavahti unestaan.

— En niinä tee mitään... minä nukun...

Huomattuaan torkkujan nauharuusun poliisi kohautti olkapäitään ja
luopui ahdistamasta. Tuntoihinsa tultuaan hra Baslèvre havaitsi
värisevänsä.

— Kas niin! — huokaisi hän, — on jo aika...

Molemmin käsin hän sitten lähetti hartaan suudelman ikkunan valoa
kohti, joka auringon sarastaessa oli kalvennut ja sammui viimein
kokonaan. Siinä hänen viimeiset jäähyväisensä, vihlovat kaikessa
koruttomuudessaan! Senjälkeen hän poistui. Hiljaisuus, samanlainen kuin
Clairen, lankesi hänen sieluunsa. Mutta vähemmän onnellisena kuin tämä
vainaja hänen oli jatkettava elämää!




VI


Sitten tuli hirveitä päiviä... Hra Baslèvre ei kirjaimellisesti ollut
muuta kuin ruumiillistunutta epätoivoa. Hän ei puhunut kenenkään
kanssa yli virkavälttämättömyyden; kerhosta hän oli kadonnut. Jos hän
sattumalta kuuli neiti Fouillen askeleet portaissa hän pakeni. Rouva
Gerbois oikein huolestui sellaisesta.

Gustave ei kutsunut hra Baslèvrea Clairen hautajaisiin, mutta
hautajaispäivän iltana hra Baslèvre meni Bellechasse-kadun
kukkakauppaan, valitsi sieltä sylyksen punaisia ruusuja ja vei ne
rakastettunsa haudalle. Mutta hän ei palannut sinne koskaan enää;
hautausmaa peloitti häntä. Siten ei ollut yhtään paikkaa, missä
kuvitella lähestyvänsä Clairea, eikä kotona ainoatakaan valokuvaa!
Ilman kirjettä, johon hän ei enää uskaltanut kajota, olisi voinut
luulla, ettei koko seikkailua ollut ollutkaan. Se näytti nyt totta
totisesti päättyneen. Ainoastaan muistot palasivat silloin tällöin
laajoina laineina karehtimaan ajan pintaa kuin ympyrät tyyntä järveä,
jonka pohjaan on viskattu iso kivi.

Jotta voisi kiintyä elämäänsä, täytyy siihen liittyä jokin toivomus.
Mutta hra Baslèvre toivoi ainoastaan, ettei häntä ollenkaan olisi
olemassa. Minkätähden enää elää, kun kerran sielu oli kuollut? Hän ei
koskaan ennen ollut siinä määrin huomannut inhimillisen olemassaolon
hyödyttömyyttä yhtenä pilkkuna maailmankaikkeudessa. Hän ei tehnyt
mitään eroa itsensä ja sammalhiutaleen välillä metsässä. Hänen
tuskansakin oli aivan kielteistä, ainoana sisältönään puuttuvaisuuden
tunto. Häneltä puuttui joku tai jokin — hän ei itsekään tiennyt kumpiko
— ja tämä tukaluus teki elävän ympäristön lopulta sietämättömäksi.

Ulkonainen elämä jatkui kuitenkin entisissä puitteissaan. Pienenä
muutoksena mainittakoon, että hra Baslèvre joitakuita päiviä tuon
kohtalokkaan tapahtuman jälkeen erotti siihenastisen siivoojattarensa
ja otti sijaan hänet, joka »ennen oli palvellut rouva Gros'n luona».
Tämä hiljainen ja nöyrä nainen oli nimeltään Virginie. Nähtävästi
oli Gustave säälimättä lähettänyt hänet tiehensä. Rouva Gerbois'lle
annettiin tehtäväksi perehdyttää uusi siivoojatar herra tirehtöörin
ullakkokamarin hoitoon. Hra Baslèvre itse koetti välttää tapaamasta
häntä; luonnollisesti tirehtööri tahtoi olla poissa, kun lakaistiin.

Viikot vierivät... Sitten eräänä iltana, hra Baslèvren istuessa
huoneessaan kirja kädessä ja katse katossa, vihdoin eräs toinenkin
toivomus kuin kuoleman heräsi hänessä.

Otettuaan Clairen kirjeen esille lippaastaan, jossa se lepäsi kuin
ruumisarkussa, hän ryhtyi lukemaan sitä uudestaan. Mutta heti
ensimmäisten sanojen jälkeen hän pysähtyi, huomaten ihmeekseen, että
osasikin kirjeen ulkoa. Se oli siis yhdellä ainoalla lukemalla syöpynyt
hänen muistiinsa! Mutta jos sanat olivatkin jääneet mieleen, mahtoi
niiden syvä sisällys olla häneltä unohtunut, sillä millä tavalla muuten
olisi ollut selitettävissä se riemu, joka johtui tästä uudistetusta
lukemisesta?

Päästyään loppuun hän laski kirjeen kädestään, painoi päänsä alas
ja, muistaen ensi hetken vaikutelman, luuli tuntevansa, että Clairen
rakkaus, vienona kuin iltatuuli, taas hiveli häntä. Ihmeellinen on
rakkaus, myös näennäisesti mitä kaukaisin ja turhin! Vaiheiden jälkeen,
jotka eivät olleet antaneet hänelle mitään, vaan jotka päinvastoin
olivat päättyneet kuin vararikkoon, kuoleman kahleista vapautunut
totuus nyt kirkastui hänelle. Clairea ei ollut enää, mutta Claire oli
rakastanut häntä! Tosin hänellä ei ollut ainoankaan suudelman muistoa,
mutta kuinka moni rakastaja, kyllästyneenä ajamaan takaa pakenevaa
hurmanhetkeä, olisikaan ollut valmis uhraamaan huumauksensa sellaista
varmuutta vastaan! Eletty aika oli siis palautettava takaisin!
Palatkoon se ja poistakoon sen salaperäisyyden, mihin kuolema oli
kaiken kietonut! Älköön yksikään tahra sitä himmentäkö, vaan olkoon
se nuhteetonta ja täydellistä! Koettelemusten kirkastamana kasvakoon
lemmityn kuva yhä kauneudessaan! Clairen ohjaamana, joka vähitellen oli
opettanut hänet ymmärtämään, mitä rakkaus on, ja että se kohottavista
kieltäymyksistä aina suurenee, hra Baslèvre olikin siis noussut yhä
korkeammalle ja hengitti nyt yhä raikkaampaa ilmaa.

Tähän huomautettaneen, että kaiken kaikkiaan tässä kuitenkin on
surkuteltava kahta tyhjään rauennutta elämää, joiden olisi pitänyt
kuulua toisilleen. Mutta tokko niin on, koska kysymyksessäolevana
iltana hra Baslèvre ei pahoitellut mitään, ei edes Clairen
vaiteliaisuutta? Jos Claire olisi jäänyt eloon, hra Baslèvre olisi
saattanut olla epäuskoinen hänen suhteensa, mutta nyt oli kuolema
tuonut pelkkää vapautusta ja valaistusta. Kuinka ihana olikaan kuolevan
tunnustuksen suoma vakuutus, että Claire nyt kuoltuaan oli ainoastaan
hänen!

Sillä se seikka vielä lisäksi sykähdytti hra Baslèvrea, ettei Claire
jäähyväisissään enää ollut puhunut sen miehen puolesta, jonka vuoksi
hän kumminkin oli uhrautunut. Viimeisillä hetkillään hän siis oli
ajatellut ainoastaan sitä ainoaa, joka häntä jumaloi. Hän ei enää ollut
jakautunut! Jos on elämää haudan tuolla puolen ja jos ihmishenki saa
liidellä siellä vapaasti, oman mielensä mukaan, ei Clairea nyt ollut
etsittävä entisen puolisonsa luota eikä hautausmaaltakaan, vaan täältä,
hänen valittunsa kolkosta kamarista.

»En hylkää teitä... En enää lähde luotanne!...» Niin oli kirjeen loppu,
ja se soi nyt hra Baslèvren korviin kuin hiljainen kuiskaus. Samalla
hänestä tuntui, että yksinäisyys oli ohi, että joku tosiaankin oli
hänen luonaan, näkymättömissä, mutta kuitenkin saapuvilla.

— Mitä minä uneksinkaan! — mutisi hra Baslèvre murtuneella äänellä.

Mutta hän ei uneksinut. Claire oli palannut, seikkailu oli alkanut
uudestaan!

       *       *       *       *       *

Eikä tämä ole mitään lörpötystä. Tästä alkaen Clairen henki juurtui
hra Baslèvren mieleen lähtemättömästi. Joskaan hän, koettaessaan
katsoa tulevaisuuteen, ei nähnyt muuta kuin loppumattoman, umpeen
reunustetun puistokäytävän, niin ainakin kulki lemmitty sitä myöten
hänen edellään. Päivästä päivään Clairen ajatus ohjasi häntä.
Kaikkien ratkaisujen hetkellä hän kysyi itseltään: »Mitä Claire tästä
arvelisi?» Ja kun päätös oli tehty ja asia toimitettu, hän taas kääntyi
Clairen puoleen kysyen: »Onko hyvä näin? Oletteko tyytyväinen?» Ei
hän koskaan ollut elänyt näin lähellä Clairea. Hän kantoi Clairea
omassa itsessään. Clairesta oli tullut hänen todistajansa ja
tuomarinsa, hänen vaikuttimiensa arvostelija ja hänen pienimpienkin
sielunliikkeittänsä uskottu. Sattuipa niinkin, että hän joskus siinä
määrin unohti todellisuuden, että sanoi itselleen: »Kunhan tapaan
hänet, kysyn häneltä...» Ja ylinnä kaiken leimusi hänen intohimonsa.
Varmana siitä, että aina oli tervetullut, ja etteivät mitkään katseet
enää keskeyttäisi hänen tunnustuksiaan, hän laski hehkuvat tunteensa
vainajan jalkojen juureen, rakkauden voimalla kuvitellen hänet eläväksi.

Kuinka kauan tätä kesti? Päiviä ja viikkoja, kuten ennenkin olivat
kestäneet hänen murroskautensa, ihmeellisiä päiviä ja viikkoja, joina
omituiset hurmiotilat ja tyynet hetket vuorottelivat.

Hra Baslèvre vältti yhä itsepintaisesti neiti Fouillea eikä käynyt
kerhossaankaan. Hänen yksinäisyytensä näytti kasvamistaan kasvavan,
mutta kumminkaan hän ei ollut yksin. Kuten siis huomaamme, koko
seikkailu oli kun olikin alkanut uudestaan. Mutta se ei enää
muodostunut miksikään itsensäkieltämistyöksi kuten ennen, sillä koska
hra Baslèvre nyt eli vainajalle, lankesi asian luonnosta, että hän
lopullisesti eristäytyi maailmasta ja vapautui itsestään.

Tässä täytyy mainita joitakuita tänä ajanjaksona sattuneista
tapauksista ja ennen muita eräs, joka herätti uteliaisuutta koko
ministeriössä.

Kuultuaan ministeriltä, että hänet pian nimitettäisiin Kunnialegioonan
komentajaksi, hra Baslèvre ilmoitti kieltäytyvänsä tästä arvonimestä
erään vanhemman virkatoverinsa hyväksi. Kuinka hän saattoi hylätä
tällaisen kunnian, joka oli näyttänyt olleen koko hänen elämänuransa
kaukainen päämäärä? Ei sihteeri, ei Michon eikä kukaan voinut käsittää
sitä. Liekö hra Baslèvre itsekään ollut siitä oikein selvillä. Elämässä
on hetkiä, jolloin ihminen tekee tekoja, jotka tuntuvat luonnollisilta,
vaikkeivät mitkään vaikuttimet näytä niitä aiheuttaneen, vaan koska ne
ovat johtuneet pitkäaikaisesta sieluntottumuksesta.

Toiselta puolen, vältettyään kauan huolellisesti tapaamasta Virginietä,
uutta siivoojatartaan, hra Baslèvre sai yht'äkkiä päähänsä viivytellä
kotona aamuisin, vain nähdäkseen hänen astuvan sisään, kuten hän
ennen oli mahtanut astua Clairen huoneeseen. Ja sunnuntaisin hän ei
enää poistunut siivoojattaren tultuakaan. Harvasanaisena tämä ei
koskaan puhutellut hra Baslèvrea, mutta siivoojattaren toimitellessa
äänettömänä askareitaan, kuinka halukkain silmäyksin hra Baslèvre häntä
katselikaan! Clairen ääressä eläneenä hänellä mahtoi olla muistoja,
jotka hra Baslèvre olisi maksanut hengellään, mutta joista siivoojatar
itse ei kai välittänyt paljoakaan!

Yhden ainoan kerran hra Baslèvre kysyi:

— Minkätähden teidät sieltä oikeastaan erotettiin?

— Mistä sieltä?

— Gros'lta.

Virginie epäröi ensin, mutta antoi sitten vallan vihalleen ja kertoi
kahdessa minuutissa enemmän kuin moneen viikkoon sitä ennen:

— Herra ja minä emme olisi enää tulleet toimeen. Jumala ties' mitä
hän nyt tehneekään! Äskettäin puhuivat taas, että kaikki otettaisiin
takavarikkoon. Eihän sellaisten ihmisten kanssa mikään jaksa...

Hra Baslèvre teki liikkeen, josta ei tiennyt, merkitsikö se myöntöä vai
pettymystä. Hän oli toivonut saavansa kuulla puhuttavan _hänestä_.

Vihdoin hän sai omituisen uteliaisuuden puuskan ja ryhtyi etsiskelemään
taloja, joissa Claire oli asunut tyttönä, ja sitä koulukotia, jossa hän
oli nauttinut opetusta, ja jonka nimen Claire sattumalta oli hänelle
maininnut. Mutta onnettomuudeksi kaikki nämä talot olivat jo hävinneet
uusien rakennusten tai kadunraivausten tieltä. Parisissa kivet vyöryvät
kuten ihmisetkin, kadotakseen heidän mukanaan.

Sattui myös, että hän joskus ajatteli niitä selittämättömiä siteitä,
jotka olivat yhdistäneet Clairen ja Gustaven. Mutta silloin saattoi
sanoa, että joku väärä opas oli eksyttänyt hänen ajatuksensa, ja hyvin
äkkiä hän, tuntien olonsa tukalaksi, palasi omaan rakkauteensa.

Muuten hra Baslèvre, tällaisessa epätodellisessa onnessa näkymättömiä
taivaita leijaillen, saattoi pitää oloansa varsin turvattuna. Mikä
vaara sitä olisi uhannut? Hän kulki maailman läpi siihen sekaantumatta,
eli omaan unelmaansa sulkeutuneena, josta mikään ihmissilmä ei voinut
häntä saavuttaa. Kuukausi toisensa jälkeen kuluikin häneen kajoamatta:
elokuun perästä syyskuu, kultaisena kuin viinirypäleet, jotka se antaa,
ja syksyn ensimmäiset päivät, joiden viileydestä sydän värisee, sekä
viimein lokakuu, karistaen puista kellastuneet lehdet... Mutta voitteko
kuvitella, että tämän autuuden tuhoamiseksi riitti yksi ainoa ajatus,
nopea kuin salama?

Se välähti eräänä lokakuun iltana. Ei pidä ihmetellä muuta kuin yhtä
seikkaa, sitä nimittäin, että tämä ajatus, vaikka se täydellisesti
olikin sopusoinnussa muiden asianhaarain kanssa, oli tarvinnut näin
pitkän ajan syntyäkseen. Se oli myös kysymyksessä olevan ajanjakson
viimeinen vaihe ja hra Baslèvren viimeinen taipale kärsimyksen tiellä,
eikä sen perästä pitänyt enää muuta olla jäljellä kuin kuolema...

Eräänä iltana siis, kun hra Baslèvre taas luki Clairen kirjettä kuten
miltei joka päivä, hänessä yht'äkkiä heräsi seuraava ajatus:

»Entä jos Claire vain minua lohduttaakseen kirjoitti rakastavansa
minua?»

Hullu ajatus totta totisesti! On sanoja, jotka intohimon tuulessa
pullistuvat kuin purjeet, mutta ovat ilman sitä voimattomat nostamaan
kenenkään mieltä. Kuukausimääriä hra Baslèvre oli kuunnellut Clairen
sanoja ja tuntenut niistä elävänsä. Jollei Claire todella olisi
rakastanut häntä, olisivatko ne saaneet aikaan sellaisen ihmeen?
Mutta eikö kuitenkin ollut niin, kuten Claire oli sanonut, että
rakastaa todella on samaa kuin ajatella toisen onnea? Saattaahan
siis myös varmuus siitä, että voi pelastaa jonkun ihmisen, luoda
ylevän liikutuksen, jonka mainingit tuntuvat huolimatta siitä, mitkä
vaikuttimet ovat olleet, mikä oikea totuus. Ehkä Claire, vakuutettuna
ystävänsä pelastuksesta, olikin astunut sitä tietä! Olihan hra
Baslèvrekin rakkaudessaan rohjennut väittää hänelle, että Gustave oli
pysynyt uskollisena! Jospa se lempi, jonka lumoissa hän niin kauan oli
kulkenut, olikin ollut vain huolestuneen ystävyyden almu? Jospa Claire
oli valehdellut?

Hullu ajatus, joka kumminkin tuntui niin järkevältä ja kerran
syntyneenä pilasi koko elämän epäilyksistä pahimmalla, sellaisella,
josta etukäteen tiesi, ettei sen suhteen koskaan pääsisi selvyyteen!

Kannattaako kertoa, mitä sitten seurasi? Kylmä viima — ehkä kostea
tuulahdus torilta — vihlaisi hra Baslèvren hartioissa. Hän ei itkenyt
eikä napissut. Hän vain ymmärsi, että näkymätön, jonka rinnalla hänen
tuskansa oli tyyntynyt, oli kaikonnut pois. Sanomattoman surumielisenä
hän taittoi kokoon kirjeen ja varmana siitä, ettei enää milloinkaan
siihen koskisi, pani sen lippaaseensa niin huolekkaasti, kuin olisi
käsitellyt ihmisruumista. Ja kun hän oli sulkenut lippaan, huone oli
taas tavallisensa näköinen ja hra Baslèvre tavallisensa tapainen.
Mikäpä häntä ulkonaisessa suhteessa olisikaan muuttanut? Tähän asti hän
oli elänyt hyvässä uskossa, mutta ei uskonut enää, eivätkä sellaiset
muutokset, vaikka niistä menehtyisikin, ulotu pinnalle saakka...

Ja sen jälkeen ei ollut mitään tai ainoastaan laahustavaa aikaa, joka
ei tarjonnut mitään mielenkiintoa. Hra Baslèvre eli edelleen, mutta
niinkuin hän ei enää olisikaan elänyt. Hänen ainoina sielunliikkeinään
olivat vuorottelevat salaperäinen usko ja toivoton epäusko. Ah, mihin
epäilyksen piinaan kuolevat meidät jättävätkään? Eläviltä voi joskus
vielä riistää heidän salaisuutensa, mutta vainajia, heitä vartioi
hävittävä hiljaisuus. Ja koska Claire oli kuollut, hra Baslèvre tiesi,
että vaikka hän kysyisi itsensä näännyksiin, hän ei saisi mitään
vastausta.

Ympäröivästä elämästä hän niinikään huomasi ainoastaan sen tuskalliset
muodot. Rampa huomaa aina ontuvan kadulla. Koska hän itse kärsi, hra
Baslèvre, vaellettuaan niin monta vuotta kärsimyksen keskellä sitä
näkemättä, ei nyt kiinnittänyt huomiota muuhun kuin siihen ja sääli
sitä. Mutta kuten aika ei pystynyt poistamaan hänen omaa epäilystään,
ei hänkään tainnut ehdyttää niitä tulvivia lähteitä, joista hänen
silmiinsä sattuvien seutujen suuri kurjuus vuoti.

Oletteko joskus nähneet sokean kulkevan katukäytävää, kepillänsä tietä
koetellen? Hänen selkänsä on suora, silmät tuijottavat ja kasvot
läpitunkemattomat. Hän on sen näköinen, kuin ei aavistaisi muita
ihmisiä pyörivän hänen ympärillään: eikä hän myöskään näytä pelkäävän
esteitä. Hra Baslèvre oli nyt tällainen sokea. Hänelle oli kaikki enää
vain yötä, mustaa yötä, jossa tapahtui kaikki, mutta mikään ei näkynyt.

Oli vielä lokakuu. Tuilerioissa kulki kaksi varjoa toinen toistansa
vastaan. Toinen oli ison miehen, joka riiputti toista olkapäätään,
ja toinen kiiri kuin pallo nopein askelin. Molemmat astuivat
asfalttikäytävää, joka halkaisee puiston ja jota tähän aikaan peittää
varisseiden lehtien kirjava kerros.

Äkkiä he törmähtivät toisiinsa, kuten käy, kun kulkee kiireesti eikä
katso eteensä. Kaksi hämmästynyttä elettä ja pysähdys.

— Kas, missä teidät tapaa!

— Soma sattuma!

Toinen oli Michon, toinen hra Baslèvre. Mutta kukapa olisi tuntenut
heidät! Michon ei hymyillyt, ja hänen olkapäänsä painui kuin taakan
alla. Ei nimenomaan tiennyt, missä suhteessa hän oli muuttunut, mutta
muuttunut hän oli. Myös hra Baslèvre oli toinen kuin ennen, huolimatta
mitäänsanomattomasta kasvojenilmeestään ja aina vilkkaista silmistään.
Ihmisen olemuksessa voi huomata jotain määrittelemätöntä erilaisuutta
entisestä, ilman että sen on tarvinnut muuttaa ulkonaisia piirteitä.

Kiitos kohtauksen odottamattomuuden molemmat ehtivät vilaukselta
näkemään toistensa todellisen olennon, jonka sijaan virallinen heti
senjälkeen astui.

Ja äänet jatkoivat vanhaan sävyynsä:

— Kävelettekö jouten?

— Asioillakos te kuljette?

On aikoja, jolloin vastaukseksi puhuttelijan ensimmäiseen kysymykseen
kiirehtii itse asettamaan toisen...

— Oli miten oli, jatkoi hra Baslèvre, — mutta tämä paikkahan on meidän
akatemiamme. Mikä filosofinen aihe teillä nyt on esitettävänänne?

— Minkä väriset ovat teidän ajatuksenne? vastasi Michon.

Hra Baslèvre loi katseensa maahan.

— Muistattehan, että viime kerralla oli kevät? mutisi hän. — Nyt ovat
lehdet kuivuneet.

— Elämän vertauskuva! On aikoja, jolloin ihminen on tyytyväinen, ja
toisia, joina se ei vetele.

— Mikä ei vetele?

— Ammatti.

— Oletteko tappanut jonkun sairaan?

— Olen tehnyt pahempaa: en ole voinut pelastaa häntä. Mutta nyt minä
puhun hepreaa, oi, te viisain kaikista tirehtööreistä!

— Niinkö luulette?

Äänetön tuokio... Hra Baslèvre jatkoi:

— Oliko hän meikäläisiä?

— Ei, eräs nainen... johon minulla oli mielenkiintoa.

— Ja kuka hänet teille toimitti?

Taas tuokio... Molemmat näyttivät ajattelevan asioita, joita he eivät
sanoneet.

— On lopulta mahdollista, ettei kuolema olekaan muuta kuin pitkänlaista
poissaoloa, aloitti taas Michon. — Ja mitäpä suremista poissaolossa
olisi?

Hra Baslèvre vastasi vitkastellen:

— Totuus on kumminkin se, että poissaolevilla, kävipä miten tahansa,
on aina toiveita päästä palaamaan kerran tai toiste, kun sensijaan
kuolleet...

Tällä kertaa hra Baslèvre itse täydensi ajatuksensa:

— Kun sensijaan kuolleet vaikenevat... koskaan palaamatta...

Michon teki torjuvan eleen ja rypisti huuliaan:

— Kuolema harmittaa minua, koska se on tyhmää. Se lopettaa kaikki eikä
opeta mitään. Se ei olekaan mitään.

Hra Baslèvre ilmehti samaan tapaan.

— Ei, vastasi hän vielä, — se on pahempaa. Se on vaikenemista
vastaukseksi kysymyksiin.

— Ette taida olla hyvällä tuulella tekään, herra tirehtööri. Parempi
tavata jollain iloisemmalla hetkellä...

— Pikaisiin näkemiin siis!... talvella...

»Niinpä niin», ajatteli hra Baslèvre. »Hän kärsii ehkä, kuten minä
kärsin, kun hän ei voinut pelastaa Clairea... Mutta ehkäpä hän
sensijaan tietää olleensa rakastettu! Jospa hän ymmärtäisi onnensa!...»

Polkien lehtiä raskain askelin hän vajosi takaisin haaveisiinsa.
Väsymättä hän jatkoi kysymistään jo puoleksi haalistuneelta
mielikuvaltansa, aivan kuin hän ei olisikaan ollut varma siitä, että
»kuolema on vaikenemista vastaukseksi kysymyksiin».




VII


Tänä samana päivänä neiti Fouille, päätettyään päivätyönsä, lähti kello
kuuden tienoissa iltaostoksilleen. Nähdessään hänen menevän ohi rouva
Gerbois sanoi miehelleen:

— En tiedä mikä hänen on, mutta varmasti hän hautoo jotakin!

Oli miten oli, neiti Fouille kulki portista, kuten tavallista, pää
pystyssä ja kiirehtimättä, ja saavuttuaan Saint-Antoinen kadun
kulmaukseen, kuten tavallista, hävisi väkijoukkoon.

Ei kuitenkaan ollut kiellettävissä, että hän oli muuttunut. Ensiksikin
hänen hiuksensa, jotka siihen asti olivat olleet aivan mustat,
harmahtivat. Hänen ruskea hameensa, joka niin kauan oli näyttänyt
uudelta, oli kulunut; ei saattanut olla huomaamatta sen vanhanaikaista
kuosia. Mitä pihkakivisiin kellonvitjoihin tulee, nekin näyttivät
jo kovin pahanpäiväisiltä ja sopivat enää koristeiksi enintään
vanhallepiialle. Ainoastaan hänen käyntinsä oli entisenlaista,
vapaatahtoista ja rivakkaa; askeleet olivat jo menossa, ennenkuin hän
oikein ehti lähteäkään.

Kello kuusi on lokakuussa jo tullut yö. Päivä oli ollut niitä, joina
satujen kaiken loiston luulee levinneen maan päälle. Ja ilta oli
vieläkin ihanampi: ilma kirkas lauhkein tuulahduksin, taivas selkeä
sumuista. Kaikki uhkui kesänlopun suurenmoisuutta. Näytti mahdottomalta
tuntea muuta kuin riemua.

Vajaassa viidessä minuutissa neiti Fouille oli saapunut Vincennesin
aseman edustalla. Tarkastettuaan yhdellä silmäyksellä ympäristöt
hän huokaisi tukahdutetusti ja alkoi kulkea edestakaisin pitkin
kaarikäytävää. Ihmiset, jotka menivät hänen ohitsensa, eivät olisi
voineet aavistaa, että hän odotti jotain tai jotakuta. Hän päättikin
aina kävellä poispäin määrättyyn katulyhtyyn saakka ja palata vasta
sen kohdalta. Ja heti käännyttyään hän olisi nähnyt asemakellon, joka
sijaitsi korkealla hallin seinällä, mutta pakottautui myös olemaan
katsomatta siihen, ennenkuin oli saapunut takaisin lähtöpisteeseensä.
Väliajat hän laski mielessään minuutteja, joista jokainen
loppuunkuluttuaan putosi painoksi lisää hänen levottomuuteensa.

Tulisiko hän?

Jospa hän ei tulekaan!...

Hänen sydämensä sykähti jokaista lähestyvää askelta. Mutta huomattuaan
erehtyneensä hän sai aina sellaisen tärähdyksen kuin täydestä
vauhdista seisahtuva kone. Kuinka monta tuntematonta olemmekaan näin
säikäyttäneet vain kulkemalla heidän sivuitsensa!

Neljännestunti... puoli tuntia... Neiti Fouille jatkoi itsepäisesti
vaellustaan. Äkkiä hän päätti:

— Ellei häntä viiden minuutin kuluessa näy, lähden pois.

Ja heti kun hän oli määrännyt rajan odotukselleen, hän kärsi vähemmän.
Hän lakkasi kuuntelemasta askelia, eikä hänen mielensä enää tehnyt
katsoa kelloonkaan. Hän hengittikin jo melkein tavallisesti.

Mutta kun ensimmäinen määräaika oli ohi, hän asetti itselleen toisen.
Kuitenkin, huolimatta hänen näennäisestä rauhallisuudestaan, ei enää
voinut luulla muuta, kuin että hän odotti. Näki selvästi, että hän koko
henkensä voimalla lakkaamatta tutki varjostoa.

Viimein hän pysähtyi. Hän oli palannut aseman luo. Hän nosti harson
kasvoiltaan ja asettui kirkkaaseen valaistukseen, jottei _hän_ olisi
voinut väittää, ettei ollut huomannut häntä. Mutta samalla kova
ahdistus saattoi hänen jalkansa tutisemaan, sillä hän totesi sen
välienrikkoutumisen nyt tapahtuneen, jonka hän jo kolme kuukautta
oli tuntenut tulevan. Kosk'ei hän nyt ollut noudattanut hänen
harrasta kutsuaan, ei hän tulisi enää koskaan. Niin paljon kärsimystä
päätyäkseen tähän äärimmäiseen tuskaan! Parempi olisi ollut, ettei
ollenkaan olisi elänyt!

Sitten hän, enää ympärilleen katsomatta, veti harson takaisin
kasvoilleen ja lähti palaamaan Béarnin kadulle samanlaisin askelin kuin
ennen astellessaan kotiinsa onnellisena. Jokaisesta puodinikkunasta
tulet koettivat valaista hänen kasvojaan, mutta mitä se toimitti? Neiti
Fouille oli taas ottanut jokapäiväisen ilmeensä — niin, jokapäiväisen —
ja kuinka kauan hän jo olikaan elänyt kuolleen sielun elämää!

Samaan aikaan hra Baslèvrekin, Tuilerioista tullen, lähestyi porttia.
Tapansa mukaan, joka hänellä Clairen kuolemasta saakka oli ollut, hän,
huomatessaan varjon, jonka luuli tuntevansa, hidasti kulkuaan, tahtoen
välttää tapaamista. Eikö tuo ollutkin neiti Fouille, joka tuli tuolla?
Ei, hän erehtyi. Katu oli hämärä ja hän näki huonosti...

Ovenvartijan kojun edessä palava kaasuliekki heitti n:o 16:n portin
eteen suuren valoneliön. Neiti Fouille, joka ei aavistanut, että häntä
tarkattiin, astui valoon. Silloin hra Baslèvre pysähtyi.

Näkikö hän unta? Ei epäilystäkään, noin juuri neiti Fouille käveli, ja
hänen hiuksensa olivat valkeat! Hän oli nähnyt hänet ilosta säteilevänä
matkan edellisenä päivänä, ja nyt hän kohtasikin vanhan vaimon, jonka
ilmeestä kumminkin puuttui se rauhallisuus, minkä vanhuus antaa
tullessaan ajallansa. Kärsimysten uurtamat vaot ovat kovat; ne erottaa
heti ensi silmäyksellä. Eivätkä neiti Fouillen kasvot olleet ainoastaan
kuihtuneet, vaan muuttuneet myös melkein ilkeiksi.

Silmänräpäyksessä ehti huomata nämä muutokset ja tehdä niistä
johtopäätöksen. Hra Baslèvre mutisi:

— Naisparka! Hänen rakastajansa on hänet hylännyt!

Kuinka halpaa! Ne keinot, joita elämä käyttää meitä kuljettaakseen,
ovat aina halpoja. Neiti Fouille oli monia kuukausia ollut sellaisessa
kidutuksessa, että hänen hiuksensa, kasvonsa ja käyntinsä olivat
muuttuneet vaikeiksi tuntea, eikä Andréa, eivät pienokaiset eikä kukaan
ollut aavistanut mitään. Mutta juuri kun hra Baslèvre sattuu häneen
katsomaan, lankeaa häneen valojuova, ja koska hra Baslèvre itse kärsii,
hän ymmärtää heti kaiken ja sanoo: »Välit ovat rikkoutuneet.» Onko se
tapahtunut tänään tai eilen tai jo aikaisemmin, se ei mitään merkitse:
kaikissa tapauksissa se on tapahtunut.

Hra Baslèvre teki masentuneen eleen. Yksi kärsimys lisää... minkä
hän sille mahtoi? Neiti Fouillea ei loppujen lopuiksi ollutkaan
surkutteleminen. Sellainen rakkaus ei koskaan ole aivan menetettyä,
jonka elämä vielä voi elvyttää; todellisia tuskia ovat ainoastaan
kuoleman tuottamat! Mutta tiesikö neiti Fouille tämän vai oliko se
sanottava hänelle?...

Tällä hetkellä juuri neiti Fouille oli kulkenut valoneliön poikki
kadotukseen pihaan. Jos hra Baslèvre olisi epäröinyt kauemmin, ei
varmastikaan olisi tapahtunut mitään, vaan koko seikkailu olisi
jäänyt kesken. Mutta enempää miettimättä hän päinvastoin riensikin
neiti Fouillen jälkeen tavoittaakseen hänet. Taas kerran oli kohtalo
kääntynyt.

— No, sanoi hän, — ettekö tahdo tuntea ystäviänne?

Neiti Fouille oli jo ensimmäisessä kerroksessa ja mahtoi luulla, ettei
puhuttelu tarkoittanut häntä. Kumminkin hän taivutti päätään ja,
hämmästyen nähdessään hra Baslèvren, pysähtyi.

— Kun ei ole tullut käydyksi, saanen kai tässä tiedustella
kuulumisianne? jatkoi tämä saavutettuaan hänet.

— Oletteko kulkenut minun perässäni?

Samalla kauhun ilme vilahti hänen katseessaan.

— En, vastasi hra Baslèvre kiireesti, — satuimme tulemaan kotiin
yht'aikaa, huomasin teidät portilla ja... Kuinka paljon onkaan
tapahtunut sitten viime näkemämme!...

Neiti Fouille, joka oli lähtenyt astumaan edelleen, ei voinut olla
säpsähtämättä uudestaan.

— Suokaa anteeksi, mutisi hän tukahtuneella äänellä, — mitä tapahtumia
tarkoitatte?

— Oi! huudahti hra Baslèvre, — puhun aivan yleisesti, ja onhan
luonnollista, ettette tiedäkään... Minulla on ollut suru...

Neiti Fouille kertasi kuin kaiku:

— Suru... Kellä ei sitä olisi ollut!

Samalla hän pysähtyi kesken portaiden, saattoi luulla, ettei hän
jaksanut pitemmälle. Hra Baslèvre pysähtyi myös ja puhui vakavalla
äänellä:

— Tahdoin juuri sanoa teille... sentähden tavoitinkin teidät... kaikki
eivät ole samanlaisia. Joskus luulee menettäneensä lähimmäisen, joka
vain hetkellisesti on poistunut...

Neiti Fouillen, joka yhä seisoi paikallaan, täytyi jo nojautua
kaiteisiin. Hän veti henkeään, jota näytti ahdistavan.

— Kuolema yksin jättää meidät toivottomaksi... Elävä, hän voi aina
palata, lopetti hra Baslèvre.

— Minkätähden puhutte minulle tällaista? huokaisi neiti Fouille.

Hän tarkasteli hra Baslèvrea kauhuissaan.

— Koska... oikeastaan...

Mutta hra Baslèvre käsitti, ettei hän voinutkaan jatkaa. Hänessä
oli salamana välähtänyt eräs ajatus, joka itse asiassa oli aivan
johdonmukainen seuraus hänen menettelystään. Kun hän kerran oli
totellut lohduttamisen haluaan, miksi jäädä puolitiehen eikä koettaa
palauttaa ihmisparalle sitä yhä elossa olevaa, jonka tämä lopullisesti
luuli menettäneensä?

Huomaten, ettei jatkoa tulisikaan, neiti Fouille huokaisi tuskallisesti:

— Antakaa anteeksi... olen hyvin väsynyt tänä iltana... en voi viipyä...

Hän väistyi pois kaiteista ja lähti menemään. Hra Baslèvre tuli vähän
matkan päässä jäljestä. Nyt hän horjui puolestaan; niin kauhistutti
häntä äskeinen ajatus, joka ensin oli tuntunut kirkastukselta.

Tavata Gustave olisi muutenkin ollut sietämätöntä, mutta tavata hänet
tässä tarkoituksessa!..

— Pelkään totisesti, että nyt on minun vuoroni tulla sairaaksi, sanoi
vielä neiti Fouille, koettaen, vihdoin ovensa eteen päässeenä, saada
avainta reikään.

Hra Baslèvrea puistatti:

Kuka tietää! Ehkä onkin kirjoitettu, koska kohtasin teidät juuri tänä
iltana, että minun on hoidettava teitä.

— Kiitoksia vain, mutta se olisi tarpeetonta. En ole teidän
asemassanne; minä asun perheessä...

Avain kiersi lukon auki. Andréa, joka kuuli oven käyvän, huusi
keittiönsä perältä:

— Missä sinä taas olet kuljeksinut, kun tulet näin myöhään?

— Perheestä ei ole paljon apua, sanoi hra Baslèvre puoliääneen. —
Näkemiin, ehkä pikaisiinkin! Kuka tietää!...

Neiti Fouille vastasi vain merkityksettömällä kädenliikkeellä, painoi
oven kiinni ja hävisi.

Saavuttuaan huoneeseensa hra Baslèvren täytyi yrittää kolme kertaa,
ennenkuin sai syytetyksi tulen lamppuunsa. Sitten hän asettui
nojatuoliinsa, ja vaipui mietteisiin.

Aluksi hän ajatteli ainoastaan neiti Fouillea. Ihmetellen pitkäaikaista
välinpitämättömyyttään tämän suhteen hän tuumi: »Jos olisi kysymys
lavantaudista, koko talo olisi nurin. Mutta kun hän tekee kuolemaa
menetettyään rakastettunsa, ei hänestä välitä kukaan.» Hän muisti
erikoisesti neiti Fouillen silmät, tuskaiset silmät, jotka yksin
olisivat riittäneet paljastamaan asiaintilan koko kohtalokkuuden. Mutta
niiden takaa nousi jo toinenkin kuva...

Ja se tuli kohta ainoaksi vallitsevaksi. Hra Baslèvre kavahti pystyyn
ja tahtoi paeta. Mutta ei voinut. Hän, jota jokin salaperäinen
voima tähän asti oli huolellisesti pitänyt loitolla hra Baslèvren
ajatuksista, näyttäytyi jälleen ja sijoittui vastustamattomasti hänen
mieleensä. Gustave oli taas ilmestynyt hra Baslèvren sielunsilmien
eteen!

Tämä vajosi takaisin tuoliinsa ja huusi käheästi: — Jospa hän tietäisi,
kuinka häntä vihaan!

Viha juuri on oikea käsite. Hra Baslèvre ei enää ollut mustasukkainen,
hän vihasi... Ja äkkiä, rajusti kuin tulva, joka murtaa sulut, tämän
vihan aiheet pursuivat ilmi. Ilman Gustavea Claire ei olisi kuollut!
Kuinka Gustave olikaan pettänyt Clairea! Kuinka halpamaisesti hän
olikaan väärinkäyttänyt tämän ainoalaatuista hienotunteisuutta! Ensin
pitänyt häntä sanoinkuvaamattomassa epätiedon kidutuksessa ja sitten
hylännyt hänet, koko ajan itse juosten pahamaineisissa paikoissa
rakastajatar käsipuolessaan!...

Tultuaan tähän kohtaan hra Baslèvre muuttui kalmankalpeaksi.
Yht'äkkiä hänelle näet valkeni, että neiti Fouille, aivan yhtä
hyvin kuin Gustave, oli tappanut Clairen. Ja tämän saman neidin hra
Baslèvre hetkeä aikaisemmin oli suunnitellut toimittavansa takaisin
rakastettunsa luo! Mitä hän silloin olisikaan tehnyt, jos olisi
tahtonut tappaa Clairen toiseen kertaan?

— Ei koskaan!

Hänestä tuntui, kuin hän olisi pudonnut pimeään kuiluun. Hän ei
tuntenut itseään enää. Saadakseen ilmaa hänen oli mentävä ikkunan
ääreen. Hän astui raskain askelin. Alhaalla lojui puistikko yksinään ja
äänettömänä. Yöhön verhottu tori oli ivallisen näköinen. Oli kuin se
olisi tehnyt pilkkaa miesparan tahtomuksista.

— Ei koskaan! toisti hra Baslèvre.

Päästyään näin pitkälle hän ihmetteli, ettei heti ollut huomannut
suunnitelmansa järjettömyyttä. Luulla Gustaven heltyvän oli
lapsellista. Olipa kysymys vaimosta tai rakastajattaresta, häntä
huvittaisivat vain onnettomuudet! Ja mistä tavata hänet? Saavutettuaan
selvyyden neiti Fouillen suhteen ja välttääkseen hyödyttömiä pyyntöjä
hra Baslèvren oli kai muutettava toiseen kortteliin tai ehkä
poistuttava koko Parisista... Kaikki seikat yhdessä tuomitsivat siis
ajatellun vetoamisyrityksen epäonnistumaan, vaikk'ei se olisi ollutkaan
niin vastenmielinen kuin oli. Hra Baslèvre oli kuunnellut säälin ääntä,
ja saattoihan tämä sääli jatkuakin, mutta ainaisesti kaukaisena ja
anteeksiannon tapaisena!

Poistuttuaan ikkunan äärestä hra Baslèvre tunsi väsymyksen rauhan
hiipivän mieleensä. Ratkaisu oli tapahtunut, ahdistus oli ohi. Hän
saattoi nyt vapautuneena levätä, kuin ei hän koskaan olisi tavannut
neiti Fouillea, kuin ei Gustavea olisi ollutkaan...

Seuraavana aamuna noustessaan hänellä oli yhä sama rauhan tunne.
Hänen tahtonsa ei ollut muuttunut; täytyipä hänen oikein ponnistella
muistaakseen eilisiltaisen kiihkonsa. Elämä oli kuin olikin palaamassa
säännöllisiin uomiinsa. Kuitenkaan hän ei olisi voinut sanoa, mistä
johtui, että hänestä elämän taakka nyt tuntui tavallista raskaammalta.

Yht'äkkiä, hänen vielä lopetellessaan pukeutumista, ovi aukeni ilman
edelläkäyvää varoittavaa koputusta ja Virginie astui huoneeseen.

Nähdessään hra Baslèvren hän peräytyi hämillään.

— Suokaa anteeksi, pyysi hän, — luulin herran jo menneen... Olen
mahtanut erehtyä ajasta.

— Ei tee mitään, sanoi hra Baslèvre, tuskin kiinnittäen huomiota koko
sattumaan. — Istuutukaa johonkin nurkkaan odottamaan, kunnes olen
lähtenyt, niin pääsette heti työhön.

Virginie totteli. Hra Baslèvre jatkoi pukeutumistaan. Aika ajoin hän
katsoi siivoojattareen, huomaten todistajan läsnäolon epämieluisaksi.

Ikäänkuin ymmärtäen, mitä nämä katseet merkitsivät, Virginie vaihtoi
paikkaa ja päätti sitten, vaikka olikin luonnostaan harvapuheinen,
ruveta juttelemaan:

— On kai herra kuullut, mitä herra Gros'n luona tapahtuu?

Hän sanoi tämän aivan rauhallisesti, etsittyään aivoistaan ainoan
aiheen, minkä tiesi voivan virittää keskustelun.

Hra Baslèvre, joka juuri veti niskaansa lievetakkiaan, pysähtyi heti,
mutta ei vastannut.

— En minä sen tähden lähtenyt herra Gros'n talosta, mutta siitä nyt
näkee, että kaikki oli totta...

— Mikä kaikki?

— Jo rouvan eläessä tiesi koko kortteli, ettei hän muuta tehnyt kuin
löi vetoja kilpa-ajoissa. Ja sen perästä hän tietenkin vain yltyi, niin
että nyt kuuluu livistävän ja kaikki myydään...

— Myydään? — kertasi hra Baslèvre, hiha yhä ilmassa.

— Niin, niin! Huonekalut, vaatteet, kaikki mitä hänellä on...

— Mutta huonekaluthan...

Hra Baslèvren ääni katkesi kesken.

— Kiitos, sanoi hän lopuksi.

Ja saatuaan kätensä viimein hihaan hän lähti. Hän teeskenteli
kävelevänsä huolettomasti. Gustave aikoi poistua? Se seikka ei
muuttanut hänen eilisiä päätöksiään eikä edes ollut niiden kanssa
missään yhteydessäkään...

Kuitenkin hänen kätensä vapisivat ja hän näki sumua silmiensä edessä.
Mennessään neiti Fouillen oven ohi hän sanoi aivan ääneen:

— Omituista! Arvasin hänen lähtevän tiehensä, mutta en tullut
ajatelleeksi, että täytyisi myydä...

Samassa väristys puistatti häntä ytimiä myöten. Tuo sana näyttäyi
hänelle äkkiä tarkassa merkityksessään, samoin kuin myös siihen
liittyvä välitön uhka.

Myydä, s.o. antaa vierasten nähtäviksi ja kosketeltaviksi kaikki,
mitä Claire oli katsonut ja käsitellyt. S.o. lisätä rakastetun
kuolemaan vielä hänen tavaroittensakin kuolema. Ja millainen kuolema?
Kaikkein kunniattomin, kaikkein likaisin! Sanalla sanoen, hra
Baslèvren ajatellessa, että sen onnen esinemuistot, joka loppujen
lopuksi oli kuulunut yhtä paljon hänelle kuin Gustavelle, ehkä jo
huomenna joutuisivat jonkun naistenkaluston ostajan ylimalkaisesti
arvioitaviksi, tai että ne julkisessa huutokaupassa hajaantuen
eksyisivät komeilemaan kaiken maailman seinänvierinäyttelyissä,
hänen vihansa, hänen eilisestä hillitty suuri vihansa puhkesi taas
valloilleen. Jos hra Baslèvre sillä hetkellä olisi kohdannut Gustaven,
olisi hän karannut hänen kurkkuunsa ja huutanut:

— Anna kaikki minulle! Sinulla ei ole oikeutta...

Turhaa raivoa! Olihan Gustavella oikeus! Niin merkillisesti oli
näet asian laita, ettei hra Baslèvre yhtään olisi välittänyt omista
tavaroistaan, ei pöydästään, ei vuoteestaan eikä muistomitaleistaan;
epäröimättä hän olisi heittänyt ne kadulle tai luovuttanut ne kelle
tahansa kaupustelijalle, ja kieltämättä hän näin ollen oli niiden oikea
valtias. Mutta ne ainoat esineet, jotka olivat muuttuneet osaksi hänen
elämäänsä, ainoat, jotka kykenivät herättämään hänessä liikutusta ja
todella rakkaita muistoja, ne olivat sen _toisen_ hallussa, ja tällä
_toisella_, hänellä oli vapaus menetellä niiden suhteen aivan mielensä
mukaan!

Sisäisen myrskyn myllertämän? hra Baslèvre astui alas pihaan. Kadulle
ehdittyään hän jankutti kuin humalainen:

— Se ei saa tapahtua! Minä kiellän sen tapahtumasta!...

Mutta miten estää? Ehkä se jo olikin tapahtunut? Ehkäpä Gustave ei
ollut odottanut huomistakaan?

Rajulla viittauksella hra Baslèvre kutsui ensimmäisen ajurin, minkä
huomasi:

— Boulevard Blanqui 98.

Hevonen käänsi selkänsä ministeriön suuntaan ja lähti hölkyttämään.
Painautuneena vaunujen nurkkaan hra Baslèvre, joka kahtatoista tuntia
aikaisemmin oli päättänyt olla menemättä Gustaven luo neiti Fouillea
puolustamaan, oli nyt matkalla sinne puolustaakseen tavaroita, jotka
eivät hänelle kuuluneet. Aiheet vaihtuvat, mutta matka on sama. Mutta
tietääkö ihminen matkallaan, minne se viimein päätyy? Ja tietääkö hän
sitäkään, että kuolleet ovat vaiti vain paremmin käskeäkseen?

Hra Baslèvre ei sitä aavistanut, mutta totteli.




VIII


Matkan varrella hra Baslèvre, mieli kokonaan sisäänpäin kääntyneenä, ei
ollenkaan huomannut ympäröivää maailmaa. Katu seurasi toistaan hänen
niitä näkemättä. Tuli paikkoja, joihin runsaasti liittyi muistoja
lemmitystä ja joiden ohi hän muulloin ei olisi voinut kulkea saamatta
sydämentykytystä, mutta nyt hän vain katsoi tuntematta niitä. Ajan
kulumista hän ei myöskään seurannut. Vaikka ajuri ajoi hitaasti,
hän ei tullut kärsimättömäksi. Ja kun he vihdoin saapuivat perille,
hän ei edes huomannut portin pieleen kiinnitettyä käsinkirjoitettua
ilmoitusta: »Huonekaluja myytävänä», vaan riensi yhtä painoa ylös
portaita ja soitti. Häntä näytti ajavan pelko, että huonekalut jo
olisi viety, mutta itse asiassa hän vain oli sen salaperäisen voiman
palvelija, joka oli päättänyt ohjata hänet satamaan.

Eteisestä kuului laahustavia askelia. Ovi aukeni ja avaaja oli Gustave
itse.

Nähdessään hra Baslèvren hän vetäytyi rajusti taaksepäin.

— Sinä! Mitä sinulla on täällä tekemistä?

Välittämättä tästä peittelemättömästä vihamielisyydestä, jota hän
näin sai vastaansa, hra Baslèvre astui heti sisään, kuin olisi häntä
käsketty.

— Minulla on asiaa sinulle, sanoi hän.— Mutta rauhoitu, en ole
monisanainen.

— Minulla on itsellänikin hyvin kiire...

— Sitä suurempi syy olla viivyttelemättä täällä eteisessä. Missä saan
sinua puhutella?

— Työhuoneeni on auki, voit mennä sinne.

Vastausta odottamatta hra Baslèvre oli jo edennyt ruokasaliin.
Huonekalut olivat vielä jäljellä, mutta hra Baslèvre sai saman
vaikutelman, kuin olisi astunut omaan suojaansa varkaiden siellä
käytyä. Jumalan kiitos, kaikki tavarat olivat täällä vielä tallella!
Mutta kumminkin, mikä muutos! Viime käytön jäljiltä hajallaan seisovat
tuolit huusivat pysyvää epäjärjestystä. Kaikkialla pölyä ja likaa, jota
oli tarttunut seiniinkin, sekä ummehtunutta ruoanhajua. Vaikk'ei muutto
vielä ollutkaan alkanut, oli kuin olisi muuttomiehiä jo käynyt.

— Mene eteenpäin! — sanoi Gustave, joka tuli perästä.

Työhuone antoi vielä kurjemman kuvan elämästä päivästä päivään ja
säännöksi tulleesta huolimattomuudesta. Joka paikassa kuljeksivia
käyttötavaroita: tässä harja, tuolla kampa, koteloita, pulloja...
Sikarinjätteitä puolillaan oleva haiseva tuhkakuppi anasti yksin koko
kirjoituspöydän. Kaikki oli koskematonta, ränsistynyttä ja surullista,
surullista sillä erikoisella tavalla, mikä on ominainen poikamiehen
asunnolle, josta nainen on poissuljettu.

Mutta kun Gustave oli asettunut istumaan, hra Baslèvre sai kokea
vieläkin kamalamman yllätyksen. Mitkä huonot elämykset olivat noin
saattaneet sammuttaa tämän ennen niin vilkkaan miehen katseen, väsyttää
noin rumiksi hänen pirteät piirteensä. Ryhdistäkään ei ollut jälkiä.
Koko olento oli aivan ruokoton, paita auki, liivit ryvettyneet.
Tuli kysyneeksi itseltään: »Missä hän on ollut?» Mahdollisesti hän
oli kärsinyt, mutta siinä tapauksessa näki myös, että kärsimys oli
vaikuttanut häneen ainoastaan veltostuttavasti, ja säälintunne hävisi
itsestään...

Mutta heti kohta Gustave, ja juuri koska hra Baslèvre häntä näin
tarkasteli, koetti ottaa pilkallisen ja ylenkatseellisen ilmeen.
Kuluneet kasvot kovettuivat, selkä suoristui ja ilkeä hymy väänsi suuta.

— No, sanoi Gustave tuolia tarjoamatta, — puhu nyt; mikään ei estä.

Ennenkuin vastasi, hra Baslèvre veti luokseen uunin vieressä olevan
tuolin ja istuutui. Sitten hän, päättäen jättää sikseen turhat
verukkeet, kävi suoraan asiaan:

— Minulle on kerrottu, että aiot muuttaa pois; onko se totta? kysyi hän.

Gustave nykäisi olkapäitään.

— Mitä sitten?... Kuuluuko se sinuun?

Hra Baslèvre jatkoi:

— Minulle on myös sanottu, että aiot myydä kaikki mitä täällä on.

— Sekin on mahdollista. Etkö lukenut ilmoitusta portilla?

Ihmeellistä kyllä he puhuivat jokseenkin hiljaisella äänellä. He
muistuttivat kahta kulkijaa, jotka olivat pysähtyneet majapaikkaan,
kumminkin tietäen, etteivät siinä voisi kauan levähtää, sillä matka oli
vielä pitkä. Molemmat kummastelivat vähemmän, että olivat joutuneet
kahdenkeskiseen keskusteluun, kuin sitä vaivaa, mitä ajatusten
ilmilausuminen heille tuotti.

Gustave jatkoi:

— Eikö muuta?... Siinä tapauksessa oli turhaa... En tosiaankaan käsitä,
minkätähden olet häirinnyt minua. Luulin jo antaneeni kyllin selvästi
ymmärtää, etten enää välittänyt tavata sinua... tietysti ellei mitään
päteviä syitä ilmaantuisi.

Hän oikaisi kohauttaen taas olkapäitään:

— Mutta yhä!...

— En minäkään luullut enää tulevani tänne, vastasi hra Baslèvre.

— Siis?

Ja Gustaven nostaessa katseensa hra Baslèvreen, silmäillen häntä
tiukan kysyvästi, tämä painoi alas omansa. Hän tunsi äkkiä joutuvansa
hämilleen. Hän huomasi hämmästyksekseen, ettei hänellä enää ollut
mitään sanottavaa, vaikk'ei vielä ollutkaan puhunut mitään.

— Siis? — toisti Gustave.

Vastaus, joka nyt tuli, oli ainoa, jota ei olisi voinut odottaa:

— Saisiko myös tietää aikomuksesi niiden suhteen, jotka jätät jälkeesi?

Totisesti, tiesikö hän itsekään minkätähden kysyi näin? Hän ymmärsi,
ettei tällä kysymyksellä ollut mitään tekemistä sen asian kanssa, jonka
vuoksi hän oikeastaan oli tullut, mutta se oli vain noussut hänen
huulilleen kuin jonkun toisen sanelemana.

Gustave näytti ensin aprikoivan ja tokaisi sitten kylmästi:

— Ajatteletko ehkä itseäsi?

— Ajattelen erästä naista, jonka tapasin eilen ja jonka sinä mahdat
tuntea paremmin kuin minä, vaikka hänellä ja minulla aikoinaan onkin
ollut yhteisiä asioita.

Gustave oli äkkiä muistavinaan nimen, jota oli ollut vaikea keksiä:

— Naapuriasi, neiti Fouilleako?

— Kas kun arvasit!... huudahti hra Baslèvre ällistyen.

— Arvasin.

Kului muutamia silmänräpäyksiä. Huomatessaan, ettei hra Baslèvre
jatkaisi, Gustave ryhtyi puhumaan purevalla äänellä:

— Ihailen intoasi, jolla huolehdit asioistani. Mutta kai minä olen
päämies siinä tapauksessa, että sinulle on annettu valtuuksia. Pidän
suuressa arvossa tarkoittamaasi henkilöä, ja sentähden olen vakuutettu
siitä, että hän on ensimmäinen iloitsemaan, jos vihdoinkin saan
vakinaisen toimen, vieköönpä se minut vaikka tuhannen peninkulman
päähän Parisista.

Hra Baslèvre päätti ivallisesti:

— Järjestelmäsi siis miellyttää sinua jatkuvasti: tulla ja mennä
taas... kun peli on loppuun pelattu.

— Et suinkaan vaatine, että minun on otettava hänet mukaani Amerikkaan?

— Vai aiot niin kauas! Onkin ehkä kysymyksessä pako?...

— Muutto, pako tai matka, se on yksinomaan minun asiani.

— Ei aivan, mikäli näyttää.

Ja tehden masentuneen eleen hra Baslèvre totesi kuin itsekseen:

— Sinun sallimuksesi on kuin onkin yhä sama: tuottaa kärsimystä niille,
jotka sinua rakastavat. On murheellista, etteivät näiden onnettomien
sydämet ole olleet yhtä kevyitä kuin sinun!

— Ei herrantähden mitään nuhdesaarnoja! vastasi Gustave. — En ole sillä
tuulella...

Näytti jo siltä, ettei hra Baslèvrella enää ollut muuta tehtävää kuin
nousta lähteäkseen ja Gustavella antaa hänen mennä. Mutta kumpainenkaan
ei liikahtanut. Hra Baslèvre selitti itselleen, ettei hänen varsinainen
asiansa vuoro vielä ollut tullut, ja että täytyi odottaa. Gustave taas,
joka alussa oli toivonut, että pääsisi kohtauksesta mahdollisimman
nopeasti, oli unohtanut kiireensä ja istui vaiti vain etsiäkseen — otsa
rypyssä ja ruumis läjässä — ajatukselleen oikeata ilmaisumuotoa.

Kului tuokio, jonka kestäessä niin toinen kuin toinenkin näytti
syventyneen ainoastaan permannon tarkasteluun.

Hiljaisuuden katkaisi äkkiä Gustave.

— Meidän jäähyväistemme, sanoi hän, — ollakseen lopulliset, täytyy
myös olla avomieliset. En ole hakenut tilaisuutta, mutta koska minulla
se nyt on, ja kun vielä sinä itse olet sen minulle antanut, olisi
tyhmää olla käyttämättä sitä erään vanhan haluni tyydyttämiseksi, sen
nimittäin, että kerrankin saisimme välimme täysin selvitetyiksi. Väität
minun sallimuksenani olleen tuottaa kärsimystä niille, jotka ovat minua
rakastaneet. Älä lue sitä minulle etuoikeudeksi, vaan jaetaan ansiot
tasan, jos suvaitset. Sillä, loppujen lopuksi, mitä sinä — niin, juuri
sinä — mitä sinä olet täällä tehnyt?

Kuten alussa, hänen äänensä teeskenteli välinpitämättömyyttä. Mutta
savuke, jonka hän juuri oli sytyttänyt, tärisi hänen sormenpäittensä
välissä.

Hra Baslèvre katsoi häneen ällistyneenä, vastaamatta. Gustave jatkoi:

— Turhaa tekeytyä! Tiedät aivan hyvin, mitä minä tarkoitan. Toverilta,
jolta kerran — tyhmästi kyllä — olin huonotuulisena päivänä pyytänyt
apua typerää virastopäällikköä vastaan, saatoin tosin odottaa mitä
tahansa... mutta en sitä, mitä sitten teit, ja mikä totisesti oli yhtä
uskomatonta kuin sietämätöntäkin.

Yhä ääneti hra Baslèvre tuijotti häneen kauhun välke silmissään. Ja yhä
rauhallisena, ainakin näennäisesti, Gustave vaati seuraavaa myönnytystä:

— Tunnusta, etten minä yksin levitä kärsimystä siellä missä käyn.
Minusta näyttää päinvastoin, että kun sinä puutut asioihin...

Nyt hra Baslèvre kalpeni lyijynharmaaksi eikä antanut Gustaven puhua
loppuun.

— Vaikene! sähähti hän niin hiljaa, että tuskin kuului. — Se, mitä nyt
rohkenet ajatella, on yksi kauhunteko lisää ansioluetteloosi.

Gustave viskasi kiukkuisesti luotaan pureskelemansa paperossin.

— Suuret sanat eivät tee ollutta olemattomaksi, ja se, mitä minä olen
saanut kokea, sitä en anna anteeksi en sinulle... enkä hänelle!

— Vaimosi oli pyhimys! sanoi vielä hra Baslèvre.

— Johan nyt! Niinkuin en minä tietäisi, että siitä päivästä, jolloin
sinä ilmestyit, alkoi kolmannen vaikutus!

Hra Baslèvre oli äkkiä noussut seisomaan.

— Kurja! huusi hän.

Nyt oli siis se asia, jota hra Baslèvre äsken tietämättänsä oli
odottanut, ja jota varten hän yksinomaan olikin tullut, viimein noussut
ilmoille ja puhaltanut pois kuin tomun kaikki muut kysymykset...

Hra Baslèvren kiljaistessa Gustavekin oli syöksynyt pystyyn, siirtynyt
pois pöydän luota ja lähestynyt häntä. Vihdoinkin siis heidän
molemminpuolinen vihansa, jota niin kauan oli sovinnaisuuksilla
peitetty, peruuttamattomasti paljastui. Tappeleminen ei olisi
hyödyttänyt; iskut olisivat vain vaillinaisesti ilmaisseet heidän
mieltensä vimman. Valitut ja vasten kasvoja singotut leimuavat sanat
sensijaan valaisevat pohjaan asti ja sattuvat paremmin kohdalle.

Hra Baslèvre toisti:

— Kurja! Rukoile häneltä anteeksi!

— Näinhän minä! kirkui Gustave.

— Valehtelet!

— Enkä valehtele; hän rakasti sinua!

— Tapoit hänet ja vielä syytät!...

— Oi, tiedän mainiosti, ettet ollut hänen rakastajansa. Mutta mitä se
vaikuttaa asiaan, kun hän kumminkin rakasti sinua!

Se sanottiin jo toisen kerran, eikä hra Baslèvre sitä vieläkään
tajunnut.

— Erehdyt, hän eli sinua varten!

— Itse erehdyt! Eläessään hän ajatteli vain sinua ja kuollessaankin
vielä kysyi!

Ah, nyt hra Baslèvre alkoi jo käsittää! Hän horjui. Gustave, joka luuli
hänen ruvenneen pelkäämään, nauroi raivokkaasti:

— Ja että puhun totta, sitä todistaa se, että _ennen_ en välittänyt
sinusta rahtuakaan. Minusta oli aivan yhdentekevää, oliko sinua
olemassa vai ei; mutta nyt!...

Hän heristi nyrkkiään.

— Mutta nyt löisin sinua, jos uskaltaisin! Varas! Varas, joka veit
hänet minulta! Ja millä tavalla! Kaikkein teeskennellyimmällä,
kaikkein vastustamattomimmalla ja varmimmalla! Joku toinen olisi
ryöstänyt hänet, ja minä olisin ehkä antanut anteeksi. Mutta sinä,
sinä et näyttänyt hänestä välittävänkään, sinulle ei voinut mitään
sanoa, et tehnyt etkä puhunut mitään, olit vain aina kodissani minun
vahingokseni. Niin kauan kuin et sinä vielä ollut ilmestynyt, olin
hänestä varma, tapahtuisipa mitä tahansa. Mutta kun sinä tulit, ei
hän minua enää sietänyt. Poissaollessasi olit meidän välissämme ja
näyttäydyttyäsi karkoitit minut... Se oli petoksista pahinta, sanon
minä, sydämen petosta, niin täydellistä, että sitä toinen tuskin
huomaakaan, ja josta ei koskaan luovuta. Parempi olisi ollut, jos hän
olisi ollut rakastajattaresi. Mutta hän antoikin sinulle korkeampaa
kuin ruumiinsa; hän rakasti sinua sielullaan, enemmän kuin rakastajaa
ja viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Ymmärrätkö nyt, etten voi teitä
erottaa enkä antaa teille anteeksi? Sinä et sano mitään? Alatko jo
huomata, ettei tuo kunnon mies tuossa olekaan se, miksi häntä on
luultu? Ja nyt se on täytetty! Nyt on minullakin se tietoisuus, että
kaikki on sanottu, mikä täytyi sanoa. Nyt voimme erota. Hyvästi nyt,
älköönkä elämä yhdistäkö meitä enää koskaan... ei koskaan!...

Hän vaikeni.

Hra Baslèvre oli kuunnellut sanomatta sanaakaan, jäsentäkään
liikauttamatta. Ja hän olisi tahtonut kuunnella loppumattomiin. Kuolema
ei siis ollutkaan ikuista äänettömyyttä, koska se saattoi huutaa
elävälle:

»Älä epäile enää! Uskotko nyt, että hän rakasti sinua todella?»

Ihmeellinen vapautuksen tunne valtasi hänet, mikään tuska ei häntä
enää ahdistanut. Tämän tähden siis hra Baslèvren oli täytynyt tulla
tänne! Kohtalo oli tahtonut, että hän kuulisi tämän asian! Ja sen
sanoi hänelle Gustave! Gustave, joka — jos olisi arvannut — olisi
vaiennut vaikka elämänsä uhalla, mutta jonka vihanpurkaus — vastoin
tarkoitustaan — loi vain uutta onnea!

Nähdessään, ettei hra Baslèvre liikahtanutkaan, Gustave tiuskaisi:

— Etkö ole ymmärtänyt? Mene tiehesi!

Hra Baslèvre ei todellakaan näyttänyt käsittävän, että häntä ajettiin
pois. Hän tunsi vain yli-inhimillistä riemua. Clairen muiston
jälleenheräämisen ja Gustaven vihan väliin oli muodostunut suunnaton
kuilu, jonka yli eivät kuuluneet mitkään huudot.

Gustave tarttui hra Baslèvren käsipuoleen, kiskaisten häntä lähtemään:

— Onko tässä käytettävä väkivaltaa?...

Tuntiessaan, että häneen raa'asti käytiin käsiksi, hra Baslèvre
säpsähti vihdoin, kuin olisi hänet herätetty unesta.

— Odota! — sanoi hän, riuhtaisten itsensä irti rajulla nykäyksellä.

Sitten hänen silmänsä, jotka kotvasen olivat tarkoin tutkineet
Gustavea, suurenivat. Hämmästys kulki yli hänen kasvojensa. »Asiansa»
valossa hän nyt huomasi tuon _toisen_ teränsä menettäneine raukeine
ilmeineen, lakastuneine piirteineen, liikanaisine puhetulvineen.
Samassa valaistuksessa hän myöskin havaitsi, että hänen vapautuksensa
oli maksettu tämän onnettoman kärsimyksellä. Säälin ailahdus hälvensi
hänen huumaustaan. Hän ei vielä tiennyt, miten ilmaista sen, mitä
tunsi. Mutta vähitellen vapauttava ajatus alkoi nousta kirkastetusta
sydämestä.

— Odota! — sanoi hän vielä kerran.

Sitten hän epäröivin askelin palasi uunin luo ja nojautui siihen.
Yhtä suuresti kuin hän ensin oli halunnut paeta nauttiakseen
jälleensaavutetun ilonsa äärettömyydestä, yhtä ehdottomasti hän nyt
ymmärsi mahdottomaksi poistua koettamatta sitoa haavaa, josta hän oli
hyötynyt.

Hämmästyen Gustavekin peräytyi pöydän ääreen ja heittäytyi sen varaan
käsivarret ristissä.

— Mitä vielä? — kysyi hän.

Hra Baslèvre sanoi koruttomasti:

— Eikö ole oikein, että minä nyt puhun vuorostani?

Gustaven huulet avautuivat raolleen, mutta hra Baslèvre ehti torjuvalla
liikkeellä pidättää hänet vastaamasta.

— Ja tahdotpa tai et, minä vaadin sinua kuuntelemaan. En sen vuoksi,
että aikoisin puolustautua. Se, minkä olet nähnyt tai luullut nähneesi,
on tapahtunut meitä paljon korkeammissa piireissä, joihin sinun tahtosi
ei ulotu. Ja mitä tästä tapahtuneesta ajatelletkin, minä en ole
loukkaantunut... päinvastoin... kiitän sinua pikemminkin. Epäilemättä
en kuitenkaan ole ymmärtänyt kaikkea: ei koskaan ymmärretä kaikkea.
Jos esimerkiksi nyt tiedänkin, minkätähden sinä — ensin itse tultuasi
minua etsimään — muutuit minulle vähitellen yhä epäystävällisemmäksi,
sitten ahdistelevaksi ja tänään vihdoin vihamiehekseni, en sensijaan
ymmärrä sitä tunnetta, joka sinulle on tuottanut kärsimystä. Mitä
se semmoinen mustasukkaisuus on, joka elää rakkauden jälkeen, jota
ei enää ole olemassa, ja jota vastaan sitäpaitsi puhuivat kaikki
sinun tekosi? Muuten, nämä ovatkin aivan toisarvoisia asioita.
Antakaamme menneisyyden jo olla! Jokainen on vapaa joko siunaamaan
sitä tai kiroamaan, mutta muuttaa sitä ei voi. Se on sellainen
kuin se on. Tulevaisuus sensijaan on edessämme. Niin epävarmaksi
kuin sitä luulemmekin, me jossain määrin olemme sen herroja, ja
minä kysyn itseltäni... minä kysyn sinulta... mitä ajattelisi
sinun tulevaisuudestasi nyt se mies — jos hän vielä eläisi — joka
muinoin usein mahtoi tuijottaa tähän pöytäkelloon juuri samaa asiaa
tuumiskellen...

Näiden viimeisten sanojen johdosta Gustave ei saattanut olla
hätkähtämättä.

— Pyytäisin sinua olemaan sekoittamatta tähän riitaamme muistoja, jotka
eivät siihen kuulu, sanoi hän kuivasti.

Välittämättä tästä huomautuksesta hra Baslèvre jatkoi, puhuen yhtä
paljon itselleen kuin Gustavelle:

— Mitä hän sanoisi monista kauniista unelmistaan, joista useimmat
ovat haihtuneet sinun järjettömyyksiesi tuuliin? Ja mitä hän sanoisi
erikoisesti minulle, joka näytän palanneen sinun elämääsi vain
edistääkseni näiden unelmien luhistumista?

Gustaven silmät olivat jo kääntyneet pois hra Baslèvresta:

— Anna Jumalan tähden isäni olla siellä missä hän on, keskeytti hän
taas. — Ja erotkaamme!...

Hra Baslèvre vastasi pudistaen päätään:

— Liian myöhäistä, veikkoseni! Kun tämä ajatus pälkähti päähäni, en voi
enää... Myönnäthän itsekin, että on mahdotonta erota vihoissa... Hän ei
suvaitsisi sitä!

Sitten hän kumartui kellon puoleen ja kuunteli hetkisen sen käyntiä,
kuin se olisi ollut elävä sydän. Vähitellen hän tunsi omankin mielensä
keventymään ja näki tien avautuvan. Onnelliseen ratkaisuun asti
epäröityään hän, Clairen kaltaiseksi muuttuneena, tahtoi — vaikkapa
omaksi vahingokseen — koettaa pelastaa miehen, jota hän niin oli
vihannut!

— Kuule, ryhtyi hän taas puhumaan, — etkö itse sanonut minulle sinä
päivänä, jolloin ensimmäisen kerran tapasimme toisemme jälleen, että
elämä on suuri tie, jolla kaikki kulkevat omaa kulkuaan, odottaen
kohtaavansa toisensa lopullisessa päämäärässä? Tämän kohtauksen
jälkeen me molemmat lähdemmekin omalle matkallemme emmekä tapaa
toisiamme enää... ennenkuin siinä määränpäässä, josta silloin puhuit.
Mutta sinä olet kadottanut kotilietesi, tulevaisuuden turvan ehkä.
Salli minun siis osoittaa sinulle, ikäänkuin hyvästikseni, että se,
mikä on tuhottu, voidaan rakentaa jälleen. Elämä on alinomaista
uudestaanalkamista...

Hänen äänensä oli vähitellen muuttunut yhä lempeämmäksi, melkeinpä
sydämelliseksi. Kääntyneenä Gustaven puoleen, joka ei enää
yrittänytkään keskeyttää häntä, hän kuitenkin näytti puhuvan jollekin
toiselle kuulijalle, jonka hän yksin näki.

— Ja kuule vieläkin! Muistatko, kuinka lapsena tapasimme pujahtaa
puutarhaan ja istuutua siellä kastanjapuun alle, joka seisoi
aitauksen nurkassa, ja kuinka — meidän siinä popsiessamme — isäsi
aina tyytyväisenä katseli meitä loitompaa?... Silloin et varmastikaan
miettinyt, mikä sinusta tulisi, mutta mikä kohtaloksesi koituisikin,
aina olit varma siitä, että kasvaisit hänen kaltaisekseen!

Gustave teki nyt epämääräisen liikkeen.

— Oi, mutisi hän, — olemme kaukana Limoges'ista!

— Lähempänä kuin tuuletkaan, sillä juuri tänään on tarjoutunut
tilaisuus muuttua isäsi laiseksi rehelliseksi ja kelvolliseksi
mieheksi! Kehoitan sinua siis: ala taas alusta! Jos päätät olla
enää pelaamatta, mikä sinua pakottaa lähtemään? Velkasiko?...
Oletko menettänyt?... Onko summa suurikin?... Kai sen joku
kumminkin toimittaisi, joku, jolle et jäisi velkaa mitään, et edes
kiitollisuutta, koska — tahtosi mukaan — tämä kohtauksemme on
viimeinen. Sinulla ei enää ole kotia?...

Tässä hra Baslèvre hiukan epäröi. Hänestä olisi ollut yhdentekevää
uhrata omat varansa, mutta mennä siitä yli tuntui pyhäinloukkaukselta.
Vavistuaan pelkkää ajatusta, että jotkut huonekalut myytäisiin, aikoiko
hän nyt omin käsin kajota lemmityn muistoon? Sisäinen vihlaus horjutti
hänen katsettaan. Hän epäili hetkisen, voisiko jatkaa, mutta näkymätön
kuulija mahtoi hyväksyä hänen ajatuksensa, koskapa hän lausui sen
loppuun asti:

— Niin, huomautin sinulle jo, että poislähtösi merkitsisi tuskallista
eroa. En ota tuomitakseni menneisyyttä, sillä ihminen saattaa
tietämättään olla julma, eikä hän myöskään aina osaa oikein arvioida
julmuuttaan... Nainen, josta puhun, on antanut sinulle kaikkensa, joten
sinä hänen rinnallaan vielä voisit saavuttaa hiljaisen ja koruttoman
onnen. Hänen esimerkkiään seuraten voisit jälleen tottua jokapäiväiseen
työhön... sekin vielä olisi mahdollista, varmasti... Mene siis hakemaan
hänet ja jatka hänen kanssaan elämääsi valoisasti, turvassa omalta
itseltäsi elävän rakkauden ja vainajan muiston suojaamana, joka vainaja
myöskin sinua rakasti!

Vihdoinkin hän oli päässyt loppuun... Tuli vapautuksen ja rikkauden
tunne tähän täydelliseen luopumukseen. Uhrattuaan Clairen muistonkin ei
hänellä enää ollut mitään uhrattavaa. Huippu oli saavutettu. Oli enää
jäljellä vain yksinäistä ja tyyntä vaellusta...

Seurasi raskas hiljaisuus. Nojaten yhä pöytään Gustave seisoi ja
tuijotti lattiaan. Hän ei näyttänyt huomaavan, ettei hra Baslèvre
puhunut enää.

— Ei, sanoi hän viimein — se on pelkkää haavetta...

— Minkätähden? kysyi vielä hra Baslèvre, vaikk'ei hän tuntenutkaan
hämmästyvänsä.

Gustave kohotti häneen katseensa:

— Koska uusi seikkailu päättyisi samanlaiseen romahdukseen.

Hän antoi kotvasen kulua, ennenkuin jatkoi, ja ryhtyi sitten äkkiä
puhumaan entisiä nimityksiään käyttäen:

— Minkä minä mahdan, veikkoseni! Avomielisyytesi on liikuttanut minua,
ja minä vastaan yhtä avomielisesti. Minä olen peluri enkä voi muuksi
muuttua. Mutta en tullut siksi yht'äkkiä... Kun menin naimisiin Clairen
kanssa, en tuntenut pelejä edes nimiltä. Me rakastimme toisiamme
siihen aikaan... Elimme joitakuita oikein kauniita vuosia... Alku
on aina kaunista... Sitten, eräänä päivänä, muudan toveri vei minut
pelipaikkaan... Yksi veto jo sokaisee ja hullaannuttaa... Keksin elämän
ilon enkä voi siitä enää luopua.

Hänenkin vuorostaan oli vaikea lausua ilmi ajatustansa. Tuntui siltä,
kuin hän olisi tehnyt lopputiliä itsestään.

— Mitä sitten siihen naiseen tulee, josta äsken puhuit, jatkoi hän,
— olkoon hän vakuutettu, että häviämällä täältä teen hänelle suuren
palveluksen. Jos jäisin tänne, tappaisin hänet huoliin joka tapauksessa
ja piankin... New-Yorkissa ainakin olen yksin, en tee siellä pahaa
kenellekään, ja siellä minulla on mitä tarvitsen: tilaisuus pelata yöt
läpeensä... toisten pelejä tietystikin... mutta pelin huuma sinänsä
riittää minulle, kunnes taas pääsen alkuun, en kumminkaan sillä tavalla
kuin sinä toivoit.

Raskaasti hän sitten ojentautui, koetti hymyillä ja päätti:

— Tunnusta, että se on minulle parasta... kaikkein parasta...

Tuli taas hiljaisuus, juhlallinen ja syvä kuten sellainen, joka seuraa
kuolemaa. Eikö Gustave muuten ollutkin ennustanut juuri sellaista?

Hra Baslèvre odotti vähän, mutta nähtyään, ettei Gustave enää lisäisi
mitään, hänkin suoristautui uunin nojasta.

— Siinä tapauksessa... aloitti hän.

Gustave nyökkäsi hyväksyvästi.

— Niin, sanoi hän, — luulen nyt, ettei meillä enää ole muuta tehtävää
kuin koettaa unohtaa toisemme.

— Unohtaa toisemme... kertasi hra Baslèvre miettiväisesti. — Olet
oikeassa, se on parasta.

Hän jatkoi vielä.

— Milloin sinun on myytävä, mitä täällä on?

— Muutaman päivän kuluessa... ennenkuin saan vuokralaisen sijaani,
sillä minulla on asuntosopimus.

— Ja... milloin lähdet?

— Noin kolmen viikon perästä.

— Hyvää onnea siis!

Pikainen välähdys kirkasti Gustaven silmät.

— Sitäkö toivotat? Se onkin ainoa asia, josta vielä välitän... todella.

Se oli viimeinen sana. Hra Baslèvre lähti laskeutumaan alas portaita
päätänsä kääntämättä. Hän tiesi, ettei Gustave kutsuisi häntä takaisin.

Ulos tultuaan hän tahtoi vielä viimeisen kerran katsoa taloa, jossa
hän oli tuntenut niin paljon iloa ja niin paljon tuskaa. Mutta seinään
kiinnitetty valkea paperi veti heti hänen huomionsa. Ilmoitus oli yhä
siinä: »Huonekaluja myytävänä. Kysyttävä täältä.» Saapuessaan hän ei
ollut sitä huomannut, eikä hän silloin kai olisi halunnutkaan pysähtyä,
mutta nyt hän melkein näytti tahtovan puhutella tätä paperia.

Hän viipyi kauan sen edessä. Yht'äkkiä riemun tunne kirkasti hänen
kasvonsa, ensimmäisen kerran Clairen mentyä pois. Senjälkeen hän lähti
astumaan ja poistui nopein askelin. Ihmeellinen keskustelu tapahtui
hänen sielussaan:

— Vieläkö epäilet? — kysyi joku ääni.

— Oletko tyytyväinen? Näinkö tahdoit? — vastasi hra Baslèvre.

Hänen edessään ja hänen takanaan, kaikki oli puhdasta. Hänen sydämensä
sykki kuin siivillä, ja hän olisi halunnut nyyhkyttää, samalla tavalla
kuin sinä suurten jäähyväisten yönä...




EPILOGI


Kaksi vuotta kului, seuraten tasaista ja vastustamatonta kulkuaan.
Parisissa kuukaudet häviävät kuin pikkurahat, ja kun katsoo
kalenteriin, huomaa hämmästyksekseen olevansa aivan kuitti, vaikk'ei
olekaan ostanut mitään.

Kaksi vuotta...

Béarnin kadulla ei mitään ollut muuttunut tai ainakin hyvin vähän. Ja
tämä väliäkin oli taas palaamassa vanhoihin uomiinsa. Joitakin aikoja
oli hra Baslèvren nähty lähtevän kotoaan epäsäännöllisesti, jäävän
pois ministeriöstä, sairastelevan ja usein palaavan huoneeseensa
päivällistä syömättä. Mutta nyt hän jälleen, yhtä tuntemattomista
syistä, tuli alas portaita täsmällisesti niinä aikoina, jotka oli
määrätty jo kolmekymmentä vuotta sitten, ei enää koskaan ollut huonolla
tuulella ja söi säännöllisesti päivällisensä Volnayssa. Sanalla sanoen
hän oli päässyt takaisin levolliseen olotilaan, s.o. saavuttanut sen
asteen, jolla hän, virkavallan huipuilla ollen, rajoitti kunnianhimonsa
mukavien loma-aikojen valintaan ja kosketusten supistamiseen
mahdollisimman vähän parlamentin kanssa.

Joitakuita uusia tapoja oli kumminkin juurtunut hänen elämänsä
rauhalliseen kulkuun. Huomattavin niistä oli seuraava: joka lauantai
hra Baslèvre lähti maalle ja katosi maanantaihin saakka. Rouva Gerbois
koetti turhaan saada selville, missä se eedeni sijaitsi, jonne
tirehtööri suuntasi viikoittaiset leporetkensä ja jonka hän kai myös
oli valinnut vanhuutensa oleskelupaikaksi. Mutta hra Baslèvre oli
salaperäinen. Hän matkusti siis vain maalle, ei tiedetty tarkemmin
minne, ja palasi sieltä aina kukoistavan näköisenä. Raitis ilma teki
hänelle hyvää.

Toinen vähemmän tärkeä muutos oli se, että Virginie oli lakannut
käymästä. Kukaan ei muuten osannut selittää hänen häviämistään.
Oliko hän lähtenyt itsestään vai oliko hänet erotettu? Oli miten
oli, senjälkeen hra Baslèvre oli pyytänyt rouva Gerbois'ta ryhtymään
hänen huoneensa hoitoon, mihin tämä myös oli suostunut, ensin vähän
epäröityään, niin mairitteleva kuin tällainen luottamuksenosoitus
olikin ollut.

Vihdoin, päinvastoin kuin olisi voinut odottaa, hra Baslèvren ja
neiti Fouillen suhteet eivät olleet kehittyneet. Tervehdyskäynti
uutenavuotena ja joku satunnainen tapaaminen portaissa tai talon
lähettyvillä, siinä kaikki! Hät'hätää vaihdettuaan tavanmukaiset
kysymykset terveyden tai vuodenajan suhteen he erosivat kiireesti ja
huonosti salaten yhteisen halunsa päästä pakoon vaikeasti määriteltävää
noloutta, joka heitä molempia vaivasi.

Jos hra Baslèvrekin oli vähän vanhentunut, oli neiti Fouille, ilman
mitään näkyvää syytä, muuttunut aivan tuntemattomaksi. Hänen hiuksensa
olivat valkeat ja kasvot kuihtuneet; selkä oli köyristynyt, hänen
oli täytynyt luopua iltakävelyistään ja vihdoin myös kieltäytyä
antamasta tunteja kaupungilla. Enimmäkseen hän istui kotonaan, mutta
joskus hänet valtasi selittämätön kuljeksimisen halu, ja silloin hän
lähti liikkeelle jo varhain aamulla ja palasi vasta myöhään, aina yhä
väsyneempänä. Aluksi ihmiset kysyivät: »Mikä hänen on?» Mutta kun eivät
koskaan saaneet vastausta, he vähitellen rauhoittuivat eivätkä pian
enää muistaneet koko asiaa. Muutamien ihmisten kohtalona on kehittää
toisten välinpitämättömyyttä. Andréa valitti kumminkin, että hänen
sisarensa oli muuttunut niin kärtyisäksi, mihin rouva Gerbois vastasi
filosofisesti: »Se on vanhuutta.» Mitä taas pienokaisiin tulee, mitäpä
he olisivat huomanneet, kun neiti Fouille opetti partisiipin säännöt
aivan yhtä vakuuttavasti kuin ennenkin?

Muuten talo, kortteli, vuokralaiset ja naapurit, kaikki olivat
kulkeneet tasaista kulkuaan ajan tiellä ja luulivat pysyneensä
entisellään. Samoin eivät junan matkustajatkaan huomaa väsymystä, joka
heidät muuttaa.

Sattui sitten, että hra Baslèvren jonkun virallisen tilaisuuden vuoksi
oli jäätävä Parisiin erääksi lauantai-illaksi ja siirrettävä seuraavaan
päivään tavallinen matkansa maalle. Silloin oli toukokuu, sen päivän
vuosimuiston aika, jolloin hra Baslèvre oli ollut päivällisellä Clairen
luona. Kuinka kaukana ne hetket jo olivatkaan.

Aamulla noustessaan hra Baslèvre huomasi, että oli ruma sää ja taivas
pilvien peitossa. Place des Vosges ja puisto näyttivät huohottavan
sumussa, ja palatsien julkisivuilla oli pahojen päivien sairaalloinen
ilme. Kuitenkin hra Baslèvre lähti huoneestaan hymy huulillaan.
Epäilemättä hän oli tyytyväinen päästessään pois kaupungin raskaasta
ilmasta ja omien huonekalujensa luota, jotka, hoitamattomampina kuin
milloinkaan, huokuivat surettavaa raihnaisuutta.

Rouva Gerbois, nähdessään hänet reippaana, sanoi iloisesti:

— Herra voi heti paremmin, kun vain pääsee lähtemään. Mielelläni
minäkin omistaisin talon Fontenayssa!

Milloin hän mainitsi Fontenayn haaveilemansa kesäkodin seuduksi,
milloin taas jonkun toisen tienoon, aina siinä turhassa toivossa, että
hra Baslèvre kerran sanoisi: »Menen juuri sinne.»

— Rupeaako satamaan? — vastasi hra Baslèvre, ilmaisematta sanallakaan,
että edes oli huomannut rouva Gerbois'n yritystä.

Samalla hän heilutti sateenvarjoaan kuin tunnustellakseen ilman
kosteutta.

— Jollei asema ole kaukana, ei herralla ole mitään pelättävää.

— Huomiseen siis, rouva Gerbois! Satoipa tai paistoi, junat eivät odota.

Ja hra Baslèvre lähti menemään, rouva Gerbois'n jäädessä seuraamaan
hänen kulkuaan.

— Varmasti hän menee Vincennes'in asemalle, ajatteli rouva Gerbois. —
Hän pitää koko ajan vasempaan.

Mutta hän erehtyi, sillä tultuaan Bastillen luo hra Baslèvre kulki
vinosti torin poikki, pyrkien La Rapéen rantakadulle.

Kaukaa näkyi Austerlitzin aseman raskas hahmo. Mutta hra Baslèvre ei
näyttänyt välittävän siitä enempää kuin Vincennes'inkään asemasta.
Kuljettuaan Seinen yli hän nousi Boulevard de l'Hôpitalin ahdetta ja
kääntyi Boulevard Saint-Marcelille.

Tällä puolella Parisin elämä muuttui kansanomaiseksi ja meluisaksi.
Eräänä sunnuntaina kerran ennen hra Baslèvre oli kulkenut näillä
samoilla seuduilla yhtä iloisin mielin. Samoin kuin sinä sunnuntaina,
niin nytkin seisoi pitkin katukäytävän reunaa kukilla kuormitettuja
rattaita. Koria kantavaa kaupustelijaa ei vain enää ollut; hän oli kai
kuollut kurjuuteen...

Sellaisissakin sanoissa saattaa piillä ihmeellistä voimaa, jotka
heitetään ilmaan vain kukkavihkosen myyntitarjoukseksi. Koska kauan
aikaa sitten eräs köyhä oli sanonut näillä tienoilla: »Vanhat
rakastavat aina kiihkeimmin», hra Baslèvre kysyi nyt itseltään: »Miten
hänenkin lie käynyt?» ainoana maailmassa muistaen vielä tätä raukkaa.

— Kuinka paljon kielonne maksavat?

Hän otti rattailta kaksi kimppua. Sitten hän lähestyi erästä penkkiä,
jolla istui kaksi vanhusta, jotka heti valmistautuivat tekemään
hänelle tilaa. Mutta hän kiitti, antaen kieltävän merkin; hän tahtoi
vain katsoa paikkaa, jolla kasvot olivat hengittäneet samanlaisen
kukkavihkon tuoksua kuin ne, joita hän piti kädessään. Kuinka paljon
rakkautta siinä eleessä olikaan ollut! Ah, ensimmäisen uhrauksensa
tuskassa hra Baslèvre ei ollut sitä ymmärtänyt! Mutta onko nyt
muisteltava näiden kaukaisten hetkien katkeraa suloisuutta, hetkien,
jotka muistuttavat meitä ainoastaan sokeudestamme ja erehdyksistämme!

Hämmästyen sitä hellittämättömyyttä, millä hra Baslèvre heitä katseli,
vanhukset aikoivat kuitenkin nousta. Mutta hra Baslèvre antoi heille
uuden merkin, ja lopullisesti unohtaen lähteä pois Parisista hän tällä
kertaa suuntasikin kulkunsa Place d'Italielle. Hän saapui _sen talon_
portille.

Hän astui sisään ovenvartijalta mitään kysymättä. Portaissa hänen
sydämensä sykki riemusta. Kun hän soitti, tuli Virginie avaamaan.

— Nähdessäni, ettei herra ollut nukkunut täällä, sanoi hän, —
ihmettelin, tulisiko herra tänäänkään.

— Niin, vastasi hra Baslèvre, — eilen illalla oli oltava muualla. Mutta
eihän yksi kerta tapaa tee. Onko aamiainen jo valmis?

Kuuntelematta vastausta hän meni ruokasaliin, jonne oli katettu
kahdelle hengelle, pani toisen kielokimpun toisten ruokaneuvojen taakse
ja vei toisen sisähuoneeseen, palasi senjälkeen ruokapöydän ääreen ja
huokaisi:

— On niin hyvä olla!

Hra Baslèvre oli taas maapaikassaan!

       *       *       *       *       *

Ihmeitä saa pysyväinen rakkaus aikaan! Kaikki oli täällä entisellään,
huonekalut, seinäpaperit... Kuten ennenkin, työhuoneen ovi oli auki,
ja uunin reunalla isä Gros'n pöytäkello tiksutti tihein iskuin.
Valkoisella liinalla keskellä pöytää neljä punaista ruusua hymyili
lasimaljakosta. Kohta Virginie, kuten muinoin, ilmoitti aterian olevan
valmiin, ja hra Baslèvre istuutui pöydän päähän. Hänelle oli katettu
samalle paikalle kuin silloinkin, niinkuin myös Clairelle, jonka
lautasen kielot nyt puoleksi peittivät. Oliko Claire siis palannut?
Oliko hän koskaan poistunutkaan?

Näin hra Baslèvrella, hankittuaan takaisin huoneiston ja palautettuaan
sinne entiset huonekalut ja entisen palvelijattaren, joka sunnuntai
oli tilaisuus siirtyä ajassa taaksepäin ja kauas ministeriöstä paeten
asettua lepoon jälleenrakentamaansa menneisyyteen, joka niin elävästi
muistutti kuluneita autuaita aikoja. Mutta se ei ollut vielä mitään...

Mitä itse asiassa onkaan ulkonaisen ympäristön jälleenrakentaminen —
esinepiirin, johon aika ei pysty — sen rinnalla, että palauttaa myös
sen hengen? Voi aina ostaa takaisin huonekalut ja järjestää asunnon
pyhätöksi. Mutta varsinainen ihme olikin siinä, että hra Baslèvre
todella oli pystyttänyt temppelin myös sydämeensä ja asuttanut sen
rakkaudellaan. Claire asui siinä ja kokonaan häntä varten! Oli niin
tyynen turvallista siellä häntä puhutella, sillä näkymätön oli myös
luopunut vaikenemisestaan. Eikä hra Baslèvre päästäisi häntä enää!
Hän tunsi heidän ajatustensa jo saavuttavan toisensa ja suuren rauhan
vastaavan hänen huutoihinsa. Voidakseen täydellisesti ymmärtää
tällaisen tunnelman täytyy itse olla kokenut ne kauheat tuskat, jotka
rakkaan olennon menettäminen tuottaa. Vain se, joka ne on tuntenut,
tietää, mikä luova voima niistä virtaa. Tässä tapauksessa se voima
uudestiloi rakkauden!

Mutta tietämättömänä omasta ihmeestään hra Baslèvre oli istuutunut. Hän
ei katsonut mihinkään tai — oikeammin — katsoi kaikkianne ja täyttyi
näkemiensä esineiden hengestä. Hän ei vielä milloinkaan ollut huomannut
niitä näin suloisiksi, varmasti, koska hän — kun ei ollut voinut tulla
jo eilen — nautti niistä nyt kahta enemmän. Rauha oli syvää ja ilma
kevyttä. Kuinka kaukana Parisi olikaan ja kuinka kaukana Place des
Vosges! Olisi vaatinut suurta ponnistusta kuvitella mielessään Béarnin
katua, ja järjetöntähän se olisikin ollut. Mutta usein on silloin juuri
lähimpänä, kun luulee olevansa kauimpana. Niin nytkin. Eteisestä kuului
yht'äkkiä ovikellon soitto. Hra Baslèvre höristi hämmästyneenä korviaan
ja nousi sitten seisomaan aivan ällistyen. Hän oli tuntenut neiti
Fouillen äänen!...

Se sanoi:

— Pyydän anteeksi, hyvä rouva, mutta minulle vakuutettiin alhaalla,
ettei huoneistossa ollut muita kuin te, ja tahtoisin niin mielelläni...

Sen jälkeen kuului hämmästynyt huudahdus:

— Mutta, Jumalan tähden, tehän olette Virginie! — Minäkin heti tunsin
neidin...

— Mikä onni! Te ette ainakaan epäröi antaa minulle lupaa tulla sisään
vähän katsomaan. Oi, ette tule sitä katumaan...

— Odottakaa, neiti. Herra on itse...

— Tässä olen, sanoi hra Baslèvre ilmestyen kynnykselle.

Kuullessaan tämän niin odottamattoman äänen neiti Fouille oli kirkaista
ällistyksestä. Hra Baslèvre jatkoi:

— Pelkäättekö lähteä haluamallenne tarkastukselle, kuu talon isäntä
itse tarjoutuu teitä saattamaan?

Ja astuen askelen lähemmäksi hän lisäsi:

— Ja ettekö myös näe parhaaksi mukautua selittämään minulle, miksi
haluatte pitää tämän tarkastuksen?

Hän puhui puoleksi myöntyen, puoleksi ivaten, eikä muuten koettanutkaan
ymmärtää, mitä tapahtui, tai tajusi ainoastaan asian huolestuttavan
puolen.

Neiti Fouille oli hämmästyksessään tarttunut ovenripaan ja nojasi
siihen kuin keppiin. Hän koetti seurata, mitä hra Baslèvre sanoi, mutta
ei oikein käsittänyt. Kumminkin hän hra Baslèvren lopetettua nyökäytti
päätään.

— Kuten suvaitsette, sammalsi hän.

Ja luopuen satunnaisesta käsinojastaan hän lähti astumaan sisään
raskain askelin.

— Virginie, aamiainen saa hiukan odottaa, sanoi hra Baslèvre, joka
väistyä syrjään päästääkseen neiti Fouillen ohitsensa.

Sitten hra Baslèvre sulki oven. Hän ei tiennyt mitä sanoa eikä mitä
tehdä, mutta hänen äskeinen suuri onnensa oli kaikonnut. Tarvittiin
vain tämän verran inhimillistä tungettelevaisuutta esineiden hengen
häiritsemiseksi. Neiti Fouillen tulo oli heti karkottanut huoneen
hartauden ja kaiken sulon sen mukana!...

He istuutuivat vastatusten ja jäivät katsomaan toisiinsa.

On tuhat eri tapaa suhtautua jonkun saapumiseen. Hra Baslèvren täytyi
tällä hetkellä epäillä, että neiti Fouille — ties millä tavalla —
oli päässyt perille hänen matkojensa salaisuudesta ja tahtoi täten
tyydyttää yhtä epähienoa kuin sietämätöntä uteliaisuuttaan. Hän
olisi myös saattanut olla suuttunut siitä, että näin oli joutunut
keskusteluun, jota hän koko ajan ilmeisellä huolella oli koettanut
välttää.

Mutta häntä loukkasi ainoastaan se seikka, että neiti Fouille nyt oli
Clairen ruokasalissa, s.o. kaikkein pyhimmässä näistä huoneista, joihin
hän ei ollenkaan olisi saanut tulla. Ennenkuin ryhtyi puhumaan, hra
Baslèvre sentähden tekikin liikkeen kuin noustakseen ja siirtyäkseen
viereiseen työhuoneeseen. Mutta hänen aikomuksensa jäi kesken. Oli
kuin jokin käsi olisi laskeutunut hänen olkapäälleen ja painanut hänet
takaisin entiseen asentoonsa.

Hänen vastapäätään neiti Fouille näytti ainoastaan odottavan. Sattuma
oli heittänyt hänet aavistamattomaan seikkailuun, ja hän valmistautui
kantamaan sen seuraukset. Mutta eivät ne mahtaneet olla sitä
sieluntuskaa pahemmat, jota hän jo nyt tunsi.

Ihmeissään, kun hra Baslèvre vaikeni, hän katsoi välttämättömäksi
aloittaa.

— Toivon teidän uskovan, kun vakuutan, sanoi hän, — etten lainkaan
tiennyt teidän »maapaikkanne» olevan täällä. Minulla ei tänne
tullessani ollut mitään syytä odottaa, että kohtaisin täällä teidät.
Vielä vähemmän halusin loukata sitä vaiteliaisuutta, johon teillä —
suojaksi juoruilta — oli lepopaikkanne suhteen ollut oikeus turvautua.

Hra Baslèvre tyytyi vain nyökäyttämään päätään hyväksyvästi. Mutta yhä
tahtoen välttää äänettömyyttä neiti Fouille jatkoi:

— Voitte olla aivan rauhassa tämän epätahallisen paljastukseni suhteen.
Kukaan ei tiedä missä käyn ja minkätähden. Minulla on aina ollut halu
ja tapa vaieta.

Hra Baslèvre nyökkäsi taas, mutta vastasikin tällä kertaa:

— Estävätkö ne teitä myös kertomasta, mikä tässä huoneistossa
oikeastaan kiinnitti mieltänne ja minkätähden toivoitte saada nähdä sen?

Neiti Fouille epäröi hetkisen. Samalla hän kohotti katseensa, silmäili
huoneita ja katsoi sitten katettuun pöytään kaksine ruokaneuvoineen.

— Mitä siitä enää! Se halu on jo ohi...

— Itse kai sen parhaiten tiedätte. Mutta ettekö kumminkin sanoisi,
mistä johtuu, että rohjettuanne koettaa päästä kotitarkastukselle
tuntemattomien luo te yht'äkkiä luovutte koko yrityksestä? Olisinko
tahtomattani ehkä minä siihen syynä?

— Mitä siitä enää! toisti neiti Fouille vielä. — Tulin sisään asti
vain pyytääkseni teiltä anteeksi. Pyydän teitä vastaamaan vilpittömään
pahoitteluuni yhtä vilpittömällä anteeksiannolla ja unohtamaan, että
olen häirinnyt teitä.

Hän nousi seisomaan, samalla näyttäen sekä tahtovan kiirehtiä sanomaan
hyvästi että olevan tietoinen siitä, mikä hänen vastauksissaan oli
ollut arvoituksellista.

— Tuntuu siltä, mutisi hra Baslèvre, — kuin haluaisitte rientää pakoon
kysymyksiä, joita minä kumminkaan, tahtoanne seuraten, en tule tekemään.

— Sitä en halua, vastasi neiti Fouille, — vaan näen ainoastaan, että
odotatte jotakuta, enkä tahdo enää olla tunkeilevampi kuin jo olen
ollut.

Hän osoitti kädellään kukitettua paikkaa ruokapöydässä.

Hra Baslèvre tunsi kylmiä väreitä.

— Rauhoittukaa, en koskaan odota tänne ketään.

Kului silmänräpäys; sitten hän lisäsi:

— Te olette ensimmäinen, joka tänne on tullut... joskin myös se, jota
kaikkein vähimmin olisin arvannut odottaa.

Neiti Fouillen kasvot saivat äkkiä levottoman ilmeen.

— Nyt minä tahtoisin kysyä vuorostani, mitä varten nämä viimeiset sanat?

— Ja — selitti hra Baslèvre — seuraten teidän esimerkkiänne, minä
vastaisin: »Mitä niistä enää!...» He olivat jo nousseet seisomaan
molemmat. Puhetapansa he koettivat säilyttää luontevana, vaikka heidän
äänensä huomaamattomasti vapisivatkin. Ne harvat lauseet, jotka he
olivat vaihtaneet, eivät ainoastaan olleet osoittaneet heidän olevan
hämillään, vaan aavistuttaneet myös paljon taka-ajatuksia. Neiti
Fouille lähti kuitenkin menemään ovelle lisäämättä enää mitään. Ja
epäilemättä kaikki olisikin jäänyt siihen, ellei hra Baslèvre olisi
huomannut, että neiti Fouillen katse uudestaan suuntautui ruokapöytään.

— Vieläkin? sanoi hän puoliääneen.

Neiti Fouille kääntyi hänen puoleensa:

— Sanoin jo, että uskon teitä ja etten kysy mitään. Jospa
tietäisittekin, kuinka kaukana olen kaikesta uteliaisuudesta ja
elämästä!...

— Olettakaamme siis, että minä itse tahdon estää teitä poistumasta
sellaista kuvitellen, jota ei ole.

Hra Baslèvre oli äkkiä muuttunut vakavaksi. Ajatus, että häntä
saatettaisiin pitää vilpillisenä — vaikkakin tietämättä minkä suhteen
— oli yht'äkkiä ruvennut kiusaamaan häntä. Hän jatkoi, katsoen neiti
Fouillea syvälle silmiin:

— Oleskelen täällä sen tähden, että täällä ennen asui se ainoa nainen,
jota koskaan olen rakastanut, ja joka myös rakasti minua.

Nyt neiti Fouillekin näytti tahtovan tarttua hänen sanoihinsa.

— Siitä on jo kauan, kun hän asui täällä, eikö niin? kysyi hän
vilkkaasti.

— Kohta kolme vuotta.

— Niin arvelinkin...

— Kolmeen vuoteen, jatkoi hra Baslèvre, — ei täällä mikään ole
muuttunut. Katsokaa, nämä ovat hänen huonekalunsa, tuossa hänen
paikkansa!... Muut ihmiset vakuuttaisivat teille, että hän on
kuollut... mutta minulle hän yhä elää!

— Sanoitte, että täällä on kaikki kuten kolme vuotta sitten?

— Hänen eläessään olin hänestä erotettu, mutta nyt en jätä häntä enää.

— Hyvä Jumala! kuiskasi neiti Fouille.

Hän vaipui voimattomana tuolille.

— Mikä teidän on? huudahti hra Baslèvre.

— Ei mikään... olen vain hiukan heikko... en enää ole oikein
voimissani... Tuo nainen, josta puhuitte, ei kai hän ollut naimisissa?

— Naimisissa?... kertasi hra Baslèvre. — Ellei hän olisi ollut
naimisissa, kuinka siinä tapauksessa olisin ollut erotettu hänestä?
Muuten — lisäsi hän melkein tahtomattaan — ettekö tiennyt sitä?

Neiti Fouille ei mahtanut kuulla.

— Voi hyvä Jumala! kuiskasi hän taas.

Nostaen sitten kyynärpäänsä valkoiselle pöytäliinalle hän painoi pään
käsiin. Hra Baslèvressa välähti eräs ajatus.

— Olisitteko tosiaankin ollut tietämätön siitä?...

Nyyhkytykset olivat ainoa vastaus.

— Minun siis piti paljastaa teille hänen olemassaolonsa, minun, joka en
ole antanut teille anteeksi sitä pahaa, mitä hänelle teitte!

Neiti Fouille aivan hytkyi itkusta.

— Ah, yksi paljastus saattaa johtaa toiseen! Rupean jo epäilemään,
ettei mies olekaan lähtenyt.

— Kyllä hän on lähtenyt.

— Jospa myös voisin olla varma siitä, että hän vielä elää!

— Kyllä hän elää.

Mutta kun he olivat tulleet näin pitkälle, neiti Fouille syöksyi
kauhistuneena seisomaan. Hän oli vihdoinkin huomannut, että hra
Baslèvre vastaili hänen kysymyksiinsä.

— Taivas, ymmärtänettekö edes kenestä minä puhun!

Hra Baslèvre vastasi ainoastaan:

— Kuten näette, kaikki selviää, tämäkin!

Ja he vaikenivat hämmästyneinä, eivät sen tähden, että puhuminen olisi
heitä peloittanut, vaan koska he nyt yht'äkkiä rohkenivat arkailematta
tutkia itseään. Vihdoinkin siis kaikki salat tulivat julki, totuus
paljastui, naamiot putosivat, kuilu aukeni!...

Kuilu todellakin, sillä vaikka hra Baslèvre, joka unohtaakseen
kaipauksen tuskan oli järjestänyt Clairen entisen kodin pakopaikakseen,
ja neiti Fouille, joka salavihkaa oli pyrkinyt katsomaan rakastettunsa
viimeistä asuntoa, siten elvyttääkseen koskaan enää palaamattoman
onnen muistoa, näyttivätkin aivan yhtä orvoilta, supistui yhtäläisyys
kumminkin vain tähän. On tuhat eri tapaa päästä samaan satamaan. Ne
riippuvat matkasta, ja rannan vastaanotto on aina heijastusta siitä
hengestä, missä siihen pyritään.

On mahdotonta kuvitella kahta erilaisempaa seikkailua kuin näiden
kahden: hra Baslèvren, jonka tarina oli punottu odotuksesta,
pettymyksistä ja uusista ponnistuksista — yhden ainoan kerran hän oli
puhunut, hänet oli karkoitettu, ja käytännölliset ihmiset olisivat
nauraneet hänen tottelevaisuudelleen — ja neiti Fouillen, joka
päinvastoin oli kokenut rakkauden kaikki vaiheet, niihin luettuina sekä
onnen huumat että välien rikkoutumiset, sovinnot ja hylkäyksen tuskat.
Kun kaksi ihmistä on kulkenut näin eriäviä teitä, ei mikään mahti
maailmassa voi heitä enää yhdistää. Hetkeä aikaisemmin hra Baslèvre
ja neiti Fouille olivat saattaneet luulla, että heidän ystävyytensä
oli elpymässä jälleen, mutta katsoessaan nyt toisiansa avoimesti
silmiin he, ennenkuin vielä mitään sanoivatkaan, huomasivat, että tämän
ystävyyden päinvastoin täytyi aivan loppua ja että heidän sanansa jo
kuuluivatkin viimeisiltä jäähyväisiltä.

Heidän keskustelunsa oli tämän jälkeen enää hyvin lyhyttä ja mutkatonta
kuten sanat aina, kun kirjoitetaan viimeisiä rivejä kertomuksen loppuun.

Hra Baslèvre aloitti puheen, koettaen rehellisesti ilmaista sen säälin,
mitä hän todella tunsi:

— Muinoin te tahdoitte lohduttaa minua, mutta ette osannut. Voisinko
minä nyt palkita yrityksenne?

Neiti Fouille ojentautui kiivaasti:

— Mahdotonta. Voidaksenne tehdä sen teidän olisi hankittava minulle
takaisin mitä olen menettänyt, eikä se ole vallassanne.

Hra Baslèvre vastasi:

— Joskus tuskakin auttaa elämään. Siitä lähtien, kun kadotin
rakkaimpani, olen tuntenut mieleni hyvin vapautuneeksi.

— Minun sydämeni sykkii vain epätoivoa. Me puhumme eri kieltä, vaikka
olemmekin vaeltaneet samoja seutuja.

Hra Baslèvre hymyili surumielisesti:

— Te ette siis ole rakastanut todella?

— Tai toisella tavalla.

— Minun rakkauteni, huokaisi hra Baslèvre, — on ilmoittanut minulle
kärsimyksen ja säälin. Kaikki asiat ovat minulle sen vaikutuksesta
avartuneet. Tuskani ahdistuksessa siunaan sitä.

— Minun taas, selitti neiti Fouille, — on muuttunut valheeksi. Se
peittää minut häpeään, mutta sellaisenakin ottaisin sen ihastuksella
vastaan, jos se minulle ihmeen kautta takaisin annettaisiin.

— Surkuttelen teitä, päätti hra Baslèvre, — ja minustakin näyttää,
etten voi olla teille hyödyksi.

Taas tuskallinen väliaika. Ympäröivä huone katsoi mykkänä todistajana
näihin kahteen ihmiseen, jotka olivat tulleet siihen äärimmäiseen
kohtaan, missä eletty elämä on arvioitava.

Huomatessaan, ettei hra Baslèvre enää lisäisi mitään, ja kun ei hän
itsekään saanut sanaa suustaan, neiti Fouille pisti nenäliinansa
väsyneesti pieneen laukkuunsa ja, ennenkuin nousi seisomaan, heitti
pöytään vielä viimeisen silmäyksen. Hra Baslèvre säpsähti. Aivan kuin
kohtalon sormi oli yksinäinen auringonsäde langennut valkoiselle
liinalle ja suuntautunut yhteen punaisista ruusuista. Ymmärtäen sen
salaiseksi käskyksi hra Baslèvre, yhä ääneti tarjosi kukan neiti
Fouillelle, joka ei voinut pidättää hämmästynyttä elettä.

— Miksi kajota siihen, minkä haluatte säilyttää koskemattomana? — sanoi
hän ojentamatta kättään.

— Koska jo on anteeksiannon aika. Ettekö etsinytkin täältä häntä...
tietämättänne?

Neiti Fouille, joka viimein oli päässyt seisomaan, ei ensin näyttänyt
ymmärtävän, mutta sanoi sitten päätään nyökäyttäen:

— Mahdollisesti. Mutta olenko todellakin syyllinen, ja onko minua
vihattava, kun en ole ollut tietoinen niistä kärsimyksistä, joita olen
tuottanut?

Hän otti hitaasti ruusun, hengitti sen tuoksua ja pisti sen rintaansa.
He eivät vaihtaneet enää muita jäähyväisiä, sillä eikö kaikki jo
ollutkin sanottu?

Kumartuneena käsipuiden yli hra Baslèvre kuunteli, kuinka neiti
Fouillen askeleet katosivat portaisiin. Ja palattuaan ruokasaliin
hän meni vielä ikkunaankin nähdäkseen hänen alhaalla kulkevan Place
d'Italien poikki.

Naisparka! Hän oli saanut rakkaudelta kaikki, mitä vaille hra Baslèvre
katkerasti oli jäänyt, ja tuolla hän nyt kumminkin poistui mieli
masennuksissa ja sydän tuskaa täynnä, ilman muuta lohtua kuin Andréan
pahat tuulet ja »pienokaistensa» virheet.

Mutta seuraavana päivänä hra Baslèvrekin palasi jokapäiväisiin
askareihinsa ilman sitä suuruutta, joka oli langennut hänen osakseen.
Hän meni virastoonsa kuten ennenkin. Elämä hänen ympärillään näytti
jatkuvan aivan entisellään, täynnä mitättömiä pikkuseikkoja ja aina
samanlaisia, jotka suinkaan eivät järkyttäisi maailmankaikkeutta, jos
jäisivät tapahtumatta. Mutta kuitenkin, mikä muutos, mikä suloisuus!
Olemassaolon sattumien saavuttamattomissa ja niitä uhmaten ääretön
hellyys valaisi hänen tietään. Claire ei hylkäisi häntä enää! Elikö
Claire hänessä vai hän Clairessa? Yhdentekevää! Varmana siitä, että
Claire rakasti häntä, hra Baslèvre tiesi myös itse vastaavansa
Clairelle samanlaisella uskollisuudella, eikä kukaan olisi voinut
sanoa, elikö hän unta vai todellisuutta!...

Ja ymmärtäen, mikä jalo lahja todellinen rakkaus on, ja että hänen
valveutunut sielunrauhansa perustui ihmeellisen heräämisen pohjalle,
hra Baslèvre pani kätensä ristiin.

— Oi rakkaani, kuiskasi hän, — mitä oletkaan tehnyt minusta, kun en
tunne itseäni enää!

Kielot ja ruusut tuoksuivat pöydällä. Jumalaisen tyyni kirkkaus valaisi
hra Baslèvren muistojen vaatimatonta tyyssijaa. Saattoi myös kuvitella
kuulevansa, että vainaja vastasi haudan tuolta puolen:

— Olen tehnyt sinusta elävän sielun!






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HRA BASLÈVREN HERÄÄMINEN ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.