Syntipukki : Kolminäytöksinen farssi

By Yrjö Soini

The Project Gutenberg eBook of Syntipukki
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Syntipukki
        Kolminäytöksinen farssi

Author: Yrjö Soini


        
Release date: November 1, 2026 [eBook #79900]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1930

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/79900

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SYNTIPUKKI ***
language: Finnish




SYNTIPUKKI

Kolminäytöksinen farssi


Kirj.

AGAPETUS [Yrjö Soini]





Helsingissä
Kustannusosakeyhtiö Otava
1930




HENKILÖT:

VAARA, Tavaratalo Sammon pääjohtaja.
ARO, Sammon henkilökunnan päällikkö.
ROUVA ARO, edellisen puoliso, leninkiosaston johtajatar.
IRJA SALO, rohdoskauppaosaston myyjätär.
KOIKKALAINEN.
ROUVA ILOLA, varakas leski.
MIETTINEN, vahtimestari.

Ensimmäisen ja toisen näytöksen välillä on aikaa kulunut yksi viikko,
toisen ja kolmannen välillä yksi yö.

Tapahtuu Tavaratalo Sammon konttorikerroksessa.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Nykyaikainen konttorihuone. Takaseinässä keskellä yksipuolinen
ovi, joka on suljettu; samoin oikeassa [»oikea» ja »vasen»
katsomosta nähtynä] sivuseinässä. Oikealla puolella seinistä
irrallaan iso konttoripöytä, joka on asetettu poikittaisasentoon,
niin että lyhyt sivu näkyy suoraan katsomoon. Pöydällä on
puhelin, sähkösoittokello, kirjoitustarpeita, osoitekalentereita
y.m.s. sekä korttirekisterilaatikko. Pöydän oikealla puolella on
kirjoituspöytätuoli. Takaoven vasemmalla puolella on asiakirjakaappi
ja vasemmassa nurkassa pieni vaatenaulakko. Etualalla vasemmalla
pyöreä pöytä tuhkakuppeineen, savukkeineen ja tulitikkuineen sekä
pöytään kohdistuen kaksi nahkanojatuolia. Katossa riippuu voimakkaasti
valaiseva konttorilamppu. Seinään takaoven oikealle puolelle on
kiinnitetty mainosjuliste, jossa jättiläistalon kuvan päälle on
tekstattu: »Kehdosta hautaan saa vaativinkin ihminen Tavaratalo
Sammosta kaiken minkä hän tarvitsee.»

Väliverhon auetessa istuu vahtimestari _Miettinen_
kirjoituspöytätuolilla puoli-profiilissa katsomoon, kasvot takaoveen
päin ja lukee sanomalehteä, jonka hän on levittänyt eteensä, niin ettei
takaovesta tuleva voi nähdä kuka pöydän ääressä istuu. Miettinen on
puettu pitkään vahtimestarintakkiin. Hänen tukkansa on harmahtava,
kasvot punertavat ja hänen käytöksensä itsetietoisen varmaa ja hänen
puheensa melkeinpä viisastelevaa.

Parin silmänräpäyksen hiljaisuuden jälkeen raotetaan takaovea ja _Irja
Salo_ kurkistaa varovaisesti sisään, huomaa sanomalehteä lukevan
miehen, hätkähtää, on jo sulkemaisillaan oven, mutta rohkaistuu ja
hiipii sisään sulkien oven äänettömästi takanaan. Astelee sitten
kissanaskelin kirjoituspöytää kohden vilkuillen koko aika pelokkaasti
sanomalehteen. Hän on vähän yli 20-vuotias, hauskannäköinen neitonen
ja puettu tavaratalon myyjättärien siniseen ja valkokauluksiseen
myyntikauhtanaan. Rinnassa on hänellä metallinen numero 313. Käytös
pirteätä ja kursailematonta. — Hän seisahtuu parin askelen päähän
Miettisestä, puristelee käsiään ja on neuvottoman näköinen. Kun toinen
ei huomaa, niin hän vihdoin yskähtää hiljaa ja arasti.

MIETTINEN. (Ponnahtaa säikähtyneenä pystyyn ja laskee sanomalehden
alas, rauhoittuu sitten ja tekeytyy arvokkaan ylimieliseksi.) Mistä te
siihen tupsahditte?

IRJA. (Ratkeaa vapautuneeseen nauruun, juoksee vasemmalle, heittäytyy
tuoliin ja nauraa edelleen.) Eikä se ollut kuin Miettinen!
(Tyrskähtelee vieläkin.)

MIETTINEN. (Matkii harmistuneena.) »Eikä se ollut kuin Miettinen.» Mikä
se sitten olisi pitänyt olla? Häh?

IRJA. Joku suurempi herra.

MIETTINEN. (Istahtaa ja levittää uudelleen lehden eteensä. —
Halveksien.) Joku suurempi herra! (Laskee taas lehden alas.) Ja
sitäpaitsi: eikö neiti tiedä, ettei tänne saa tulla noin vaan ilman
muuta?

IRJA. Kyllä! Mutta minutpa on käsketty tänne.

MIETTINEN. Teidänhän pitää ilmoittautua ja sitten vasta teille annetaan
tieto, saatteko te tulla.

IRJA. (Nokkaviisaasti.) Vai niin. Kenelle minun olisi pitänyt
ilmoittautua?

MIETTINEN. Minulle tietenkin.

IRJA. Tehän olitte täällä sisällä!

MIETTINEN (ärähtää kärsimättömästi, heittää pitkän ja halveksivan
katseen Irjaan ja nostaa taas lehden eteensä.)

IRJA. katselee tehdyn kunnioittavasti takaisin. Miettisen kätkeydyttyä
lehtensä taakse hän nostaa molemmat jalkansa tuolin käsinojalle ja
alkaa viheltää iloista operettisäveltä.

MIETTINEN. (Laskee lehden alas, katselee suuttuneena Irjaa, joka
häiriintymättömänä viheltelee edelleen. Kun ei siitä loppua tule, niin
hän ärjäsee.) Täällä ei saa viheltää!

IRJA. (Hyvätuulisesti suostuen.) No, ei sitten.

MIETTINEN. (Nostaa taas lehden eteensä. — Ylimielisen
välinpitämättömästi.) Ja sitäpaitsi, neiti, tämä on hukkareissu. Me
emme kuitenkaan voi nyt korottaa palkkoja. Huono aika. Ei voi.

IRJA. (Hämmästyneenä.) Mitä ei voi?

MIETTINEN. (Lehtensä takaa laiskasti.) Ei voi korottaa palkkoja, niin
että turhaan te tänne pyritte.

IRJA. (Nousee äkkiä tuolistaan, menee ripeästi Miettisen luo, tempaa
lehden tämän käsistä.) Saisinko ilmoittautua herra vahtimestari
Miettisen puheille?

MIETTINEN. (Ponnahtaa seisomaan. — Kiukustuneena.) Mimi-mitä te...?

IRJA. Sitä minä vain, että minä pyytäisin ilmoittautua herra
vahtimestari Miettisen puheille sanoakseni hänelle, etten minä ole
tullut pyytämään palkankorotusta, vaan sentähden, että minut on
käsketty tänne. Kuuletteko: käsketty tänne. Minä sanoin sen jo yhden
kerran, mutta koska te ette näy sitä ymmärtävän, niin minä voin sanoa
sen siksi kuin se menee teidän päähänne. Minut on käsketty tänne,
käsketty tänne, käsketty tänne, käsketty tänne, käsketty tänne,
käsketty tänne, käsketty tänne, käsketty tänne...

MIETTINEN. (Lyö nyrkillä pöytään. — Huutaa.) Suu kiinni! (Istahtaa
harmistuneena.) Saamarin naiset! Täällä kulkee niinkuin kanalaumassa...

IRJA. ... voimattomana kukkona — niinkö?

MIETTINEN. (Ärjäisee.) Antakaa se lehti tänne!

IRJA. Niin, mutta oletteko te kiltti?

MIETTINEN. Antakaa se lehti tänne! Heti!

IRJA. (Taittaa lehden säyseästi kokoon ja vie sen pöydän ympäri
Miettiselle, joka nykäisee sen hänen kädestään.) Kiittäkää!

MIETTINEN. Kiittäkää itse Luojaanne, ettei päällikkö satu tulemaan, kun
te näin mekastatte.

IRJA. (Taputtaa Miettistä poskelle, silittää hänen hiuksiaan
ja kumartuu hänen puoleensa pitäen käsiä hänen olkapäillään. —
Maanittelevasti.) No, no, Miettinen. Älkää suuttuko! Ollaan nyt vaan
ystäviä...

MIETTINEN. (Vähän lempeämpänä.) Minusta neiti käyttäytyy ystäväksi
vähän ihmeellisesti.

IRJA. (Hypähtää istumaan pöydälle Miettisen eteen.) Katsokaa nyt minuun
oikein nätisti! (Taputtaa Miettistä taas poskelle.) No?

MIETTINEN. (Vähän paheksuen pöydälle istuutumista.) Mutta neiti! Mitä
te ajattelette?

IRJA. Koettakaa nyt olla kiltin näköinen. (Muka hämmästyen.) Mutta,
Miettinen, tehän olette suorastaan miellyttävä, kun ette ole vihainen!

MIETTINEN. (Alkaa vähitellen sulaa, niin että jo hymyilee.) Voi jesta
tuota neitiä!

IRJA. (Taputtaa ilostuneena käsiään.) Kas noin! Tuolla tavalla! Tehän
olette oikein korea mies!

MIETTINEN. (Mielissään.) Heh-heh-heh-heh.

Irja nauraa hikertää.

MIETTINEN. Heh-heh-heh-heh. (Ystävällisesti.) Mutta neiti tulee nyt
kuitenkin pois pöydältä. Jos sattuisi päällikkö näkemään.

IRJA. (Hypähtää lattialle ja kiertää sitten takaisin pöydän toiselle
puolelle.) Mistäs tiedätte, vaikka hän hyvinkin tykkäisi minusta tuossa
pöydällä?

MIETTINEN. Päällikkö?! Herra siunaa! Hänelle naiset ovat ilmaa. (Tekee
käsillään selventävän liikkeen.)

IRJA. (Levottomana.) Ohoh! Mitenkäs minun sitten käy?

MIETTINEN. (Nousee tuolistaan ja kiertää hänkin pöydän toiselle
puolelle. — Huolestuneena.) Onko teidät sitten käsketty tänne...

IRJA. ... haukuttavaksi. On kyllä. Haukuttavaksi on käsketty.

MIETTINEN. (Viheltää.) Phiuu! (Nyökyttelee päätään ja kynsäisee
korvallistaan.) Aijai, se on paha juttu. Te myitte ikkunassa olleet
kengät...

IRJA. Ei, kun kulmakarvapuikon huulipuikon asemesta. Minä olen
rohdoskauppaosastolla.

MIETTINEN. (Menee aivan Irjaan kiinni ja levittelee sieraimiaan.) Aivan
niin, aivan niin. Minä luulin ensin, että se oli kenkäosastoa, mutta
nythän minä tunnenkin... (Tuhauttelee vielä sieraimiaan.) Niin no,
miten sitten kävi?

IRJA. Puikot olivat aivan samanlaisissa metalliputkissa, eikä rouvakaan
sen paremmin katso, pakana, vaan vetää mustaa väriä ylähuuleensa pitkän
viirun.

MIETTINEN. (Nauraa.) Ja kun se sitten pussas ukkoaan...?

IRJA. Sitä en tiedä. Mutta me takaamme, että se väri on pesunkestävää
ainakin kaksi viikkoa...

MIETTINEN. (Nauraa edelleenkin.) Kaksi viikkoa! Voi pentele... neekerin
suu kaksi viikkoa! Ja rouva kävi sitten kantelemassa?

IRJA. Soitteli puhelimella koko iltapäivän, ja kuitissa oli minun
nimeni, niin että kiinnihän minä jouduin kuin kärpänen. Semmoinen apina!

MIETTINEN. Apina?

IRJA. Niin juuri — apina, jolle pitäisi olla aivan samantekevää,
minkäväriset hänen huulensa ovat. Ei niillä kuitenkaan enää ketään
pyydystetä.

KOIKKALAINEN. (Pitkähkö, hintelä, aivan liian väljiin vaatteisiin
puettu punatukkainen mies, järjenjuoksultaan ilmeisesti vähän
yksinkertainen, käytökseltään avuton, lausuu s-äänteen lössöttäen eli
»lespaten». — Raottaa ovea, luiskahtaa siitä sisään ja jää pelokkaana
katselemaan vuoroin Miettistä, vuoroin Irjaa.) A-a-anteeksi...
o-o-onko... o-o-o-onko... o-oonko...

IRJA. On kyllä, tai ei ole — riippuen siitä, mitä te aiotte kysyä.
Taikka oikeastaan: on varmastikin. (Viittaa kädellään seinällä olevaan
mainosjulisteeseen ja siteeraa hieman pilkansekaisella äänellä
juhlallisesti.) »Kehdosta hautaan saa vaativinkin ihminen Tavaratalo
Sammosta kaiken minkä hän tarvitsee!»

KOIKKALAINEN. (Ihastuneena.) Sehän on mainiota!

MIETTINEN. (Virallisella äänellä.) Mitä te haette?

KOIKKALAINEN. Työpaikkaa.

MIETTINEN. Tekö! Täältä Sammostako?!

KOIKKALAINEN. Niin. Minä suostun mihin työhön tahansa. Ihan mihin
työhön tahansa.

MIETTINEN. (Jyrkästi.) Ei — menkää nyt vaan kotiinne. Ei täällä
kuitenkaan olisi teille tointa muuta kuin enintään yksi auto-osastolla.

KOIKKALAINEN. (Toivorikkaana.) Auto-osastolla! Minkälainen paikka se
olisi?

MIETTINEN. Yliajettavaksi, jos joku kundi haluaisi tehdä sen kokeen.

IRJA. (Salaperäisesti.) Kuulin minä, että eilenkin olisi ollut kaksi
sellaista ostajaa...

KOIKKALAINEN (katsoo kauhistuneena vuoroin Miettiseen, vuoroin
Irjaan, perääntyy hitaasti selkä edellä takaovea kohden ja arveltuaan
päässeensä turvallisen matkan päähän, kääntyy äkkiä ympäri ja pakenee
näyttämöltä.)

MIETTINEN. Kaikenlaisia variksenpelättejä niitä kanssa tänne pyrkii!

IRJA. (Kävellen työpöydän luo.) Kuulkaa, Miettinen, minkätähden te
sanoitte, että päällikölle kaikki naiset ovat ilmaa? Minä olen luullut,
ettei sellaisia miehiä ole olemassakaan.

MIETTINEN. Katsokaas, neiti, te olette nätti tyttö.

IRJA. Kiitos! Minä tiesin sen jo ennestäänkin. Mutta mitä se tähän
kuuluu?

MIETTINEN. Kuuluu kyllä, sillä nätin tytön on helppo tulla sellaiseen
käsitykseen, ettei naisista piittaamattomia miehiä ole olemassakaan.
Mutta minä takaan, että päällikön edessä te pyörittelette silmiänne
joka tapauksessa turhaan.

IRJA. Mikähän siihen sitten on syynä?

MIETTINEN. (Tekee käsillään avuttomuutta osoittavan liikkeen.) Tjaah,
katsokaas, neiti, hän, hm, hän pelkää...

IRJA. (Naurahtaen.) Pelkää! Täysikasvuinen mies. Minuako?

MIETTINEN. Ehkä nyt ei juuri teitä (Puhelin soi pöydällä.), muttaaa...

IRJA. (Nostaa kuulotorven ja vastaa Miettisen kiirehtiessä hänen
viereensä ja osoittaessa harmistuneilla eleillä, ettei Irja olisi
saanut vastata.) Halloo! Ei ole herra Aro vielä täällä... Kukako
puhuu?... Anteeksi, saanko tiedustaa kuka sitä kysyy? (Hämmästyy aivan
kuin olisi saanut tietää jonkin suuren salaisuuden.) Tämä on neiti Salo
rohdoskauppaosastolta.... Minä olen täällä siksi, että minut on tänne
käsketty... Jaha... jaha... olkaa hyvä! (Laskee kuulotorven paikoilleen
ja taputtaa kämmenellään avointa suutaan.) Nyt minä tiedän, ketä hän
pelkää...

MIETTINEN. (Tuskissaan.) Voi, voi, neiti! Ettekö te tiedä, ettette te
saa vastata tämän huoneen puhelimessa?

IRJA. (Kuuntelematta Miettisen puhetta.) Herra se on herrallakin,
taikka ainakin — rouva!

MIETTINEN. (Hätääntyneenä.) Siunatkoon! Rouvako se oli?

IRJA. Rouva oli. Äänestä päättäen luja rouva.

MIETTINEN. Tästä ei hyvä seuraa. Hän on niin mustasukkainen...
jos neiti tietäisi! Kun mies on lähes neljänsadan nuoren naisen
päällikkönä. Nyt on rouva parissa tuoksauksessa täällä.

IRJA. Kuinka niin »parissa tuoksauksessa»? Kotoaan kai soitti.

MIETTINEN. Mitä vielä. Tulee vain tuolta neljännestä kerroksesta.
Hänhän on leninkiosaston johtajatar...

IRJA. (Hämmästyen.) Leninkiosaston johtajatar.

MIETTINEN. He ovat tietysti yhdessä tulleet, mutta mies on viipynyt
jossakin muussa osastossa ensin. Eikö neiti ole häntä koskaan nähnyt?
Kauanko neiti on täällä jo ollut?

IRJA. Kaksi viikkoa. Eihän täällä tule ketään näkemään. En minä tunne
muuta kuin tämän päällikön, joka minut tänne otti, ja sitten oman
osastoni. Itse pääjohtaja voisi vaikka kaatua päälleni, enkä minä
häntäkään tuntisi.

KOIKKALAINEN. (Putkahtaa taas takaovesta sisään lapsellisesti
ja liioitellen nauraen.) He-he-he-hee! Nyt minä ymmärrän...
he-he-he-hee... te laskittekin... he-he-hee leikkiä minun kanssani.

MIETTINEN. (Häätää Koikkalaisen ulos puoliväkisin.) Menkää nyt jo,
menkää ja hehettäkää siellä käytävässä siksi kuin päällikkö tulee.
(Sulkee oven Koikkalaisen jäljestä ja kääntyy Irjan puoleen.) Ja menkää
nyt tekin, neiti. Päällikköhän on jo siis talossa ja voi tulla milloin
tahansa.

KOIKKALAINEN. (Aukaisee taas oven ja yrittää tulla sisään.) Minun piti
vain sanoa, että...

MIETTINEN. (Työntää Koikkalaisen uudestaan ulos. — Matkii hänen
puhetapaansa.) Ja minun piti vain sanoa, että menkää nyt jo helvettiin
siitä kurkistelemasta! (Huutaa oven läpi.) Kyllä se teidänkin vuoronne
vielä tulee.

KOIKKALAINEN. (Raottaa taas ovea ja pistää siitä päänsä näyttämölle.)
Minun piti...

MIETTINEN. (Työntää Koikkalaisen pään ulos ja sulkee vielä oven. —
Raivoissaan.) Sinun ei pitänyt yhtään mitään! Kuuletko? Ei yhtään
mitään, ennenkuin minä annan luvan. (Pyyhkii hikeä otsaltaan. — Irjan
puoleen kääntyen.) Saamarin mies!

IRJA. Mutta eikö teitä ollenkaan liikuta, että hänellä on sellainen
halu tänne meidän firmaan?

MIETTINEN. Ja sen minä sanon, että jos tuollainen sekapää otetaan
meidän palvelukseen, niin... (Keskeyttää, sillä huomaa samassa,
että ovi taas aukenee varovaisesti raolleen. Läjäyttää sen vieläkin
kerta kiinni ja viittaa Irjaa luokseen.) Neiti tulee tänne ja
asettuu ovea vastaan, niin ettei sitä saa auki. Minä haen sillä
aikaa osoitekalenterin, ja kun se sitten vielä kerta pistää sen
käärmeenpäänsä näkyviin, niin... (Hakee kiireesti työpöydältä
osoitekalenterin Irjan sillä aikaa ponnistaessa vastaan, niin ettei
ovea, jota kovasti rynkytetään, saa auki. Miettinen palaa, asettuu
oven taakse ja nostaa kirjan päänsä päälle lyöntiasentoon.) No, nyt
aukaiskaa ovi!

IRJA. Käskystä, herra kenraali! (Tempaa oven äkkiä niin auki, että itse
jää sen taakse piiloon.)

ARO. (Tulee ripeästi huoneeseen päällysvaatteissaan ja menee mitään
sanomatta ällistyneen Miettisen ohi vaatenaulakolle, johon asettaa
hattunsa ja palttoonsa. Hän on noin neljissäkymmenissä, huolellisesti
puettu, tyypillinen osastopäällikkö. — Puolivirallisesti.) Huomenta!
Olipa teillä sotainen asento.

MIETTINEN. (Antaa jalkaa heiluttamalla Irjalle merkin, että tämä
katoaisi ovesta, minkä tyttö tekeekin Aron seistessä vaatenaulakon
luona selin oveen. Miettinen sulkee oven ja ikäänkuin havahtuu äkkiä. —
Tehdyn luonnollisesti.) Kärpästä ajoin juuri... ja se lensi niin hurjan
korkealle. (Tekee osoitekalenteri kädessään pari kömpelöä hypähdystä
ikäänkuin tosiaankin kärpästä tavoittaakseen.)

ARO. (Mennen työpöytänsä luo.) Antaa kärpäsen nyt olla. Ehkäpä se
sitten illalla löytyy.

MIETTINEN. (Vie osoitekalenterin takaisin työpöydälle.) Kyllä minä
pelkään vaan, ettei sitä kukaan enää löydä.

ARO. (Istuutuen pöydän ääreen.) Sittenhän on kaikki hyvin. Kuulkaa,
Miettinen, tuo ovi on jollakin tavoin joko paisunut tai laskenut. Se ei
äsken tahtonut tulla auki.

MIETTINEN. Niin, se on sillä tavalla, että kun me...

ARO. Ketkä »me»?

MIETTINEN. (Hämmentyneenä.) Me... niin tuota... me... me juuri, taikka
me...

ARO. (Selaillen papereita.) Niin, minä kysyin, että ketkä »me»?

MIETTINEN. (Ruveten äkkiä naureskelemaan.) Jaa, niin, herra päällikkö
meinaa sitä, että kun minä sanoin »me»...

ARO. Aivan niin.

MIETTINEN. (Yhä naureskellen.) Se on sellaista, että kun täällä
tavaratalossa aina puhutaan yleisölle, että »me», ja »me» ja että
»meillä» on kyllä varastossa ja että »me» hankimme ensi tilassa ja kun
karhutaan, niin me aloitamme kirjeemme, että »meitä» hämmästyttää,
ettette vielä ole...

ARO. Hyvä, hyvä. Ja miten »me» nyt olemme syypäät siihen, ettei ovi
tahdo aueta?

MIETTINEN. Se oli niin, että me... tai siis oikeastaan minä... ajoin
sitä kärpästä ja... se kärpänen istui juuri oven päällä ja minun täytyi
nojata oveen ja se kärpänen... (Avaa silmänsä suuriksi.)... se, se, oli
oikein suuri kärpänen...

ARO. Minä uskon, minä uskon. Onko täällä käynyt kukaan?

MIETTINEN. (Hengähtäen vapautuneesti.) Ei ketään. Tai oikeastaan on. On
kaksikin. Eräs myyjätär rohdoskauppaosastolta.

ARO. (Naurahtaa lyhyesti ja kuivasti.) Aivan niin. Se oli se eilinen
huulimaalijuttu. Ja kuka toinen?

MIETTINEN. Yksi hullu.

ARO. Hullu!?

MIETTINEN. Pähkähullu. Minä jo sanoin sille, ettemme me nyt
kuitenkaan...

ARO. (Ivallisesti.) Niin, ettäkö »me»?

MIETTINEN. (Ymmärtämättä.) Juu, ettemme me nyt kuitenkaan voi ottaa
ketään palvelukseen.

ARO. Vai niin. No, täytyy sentään katsoa. Miettinen kutsuu ensin sen
neidin tänne. Hän kai odottaa?

MIETTINEN. Odottaa ulkona. (Menee ovelle ja aukaisee sen, jolloin
_Koikkalainen_ yrittää sisään.) Johan nyt on saakuti...! (Työntää
Koikkalaisen takaisin ja viittaa kutsuen ovesta vasemmalle, jolloin
_Irja_ ilmestyy oviaukkoon ja tulee arkana sisälle — pysähtyen heti
kynnyksen toiselle puolelle. Miettinen poistuu sulkien oven perässään.)

ARO. (On syventynyt papereihin, mutta havahtuu äkkiä ja huomaa Irjan. —
Kylmästi.) Jaha, neiti tulee tänne lähemmäksi. (Irja tulee pelokkaana
pöydän toiselle puolelle. Aro katsoo numeroa hänen rinnassaan.)
Kolmesataakolmetoista. (Vetää korttirekisterin auki ja selaa sitä,
kunnes nostaa siitä yhden kortin. Katsoo vielä kerta Irjan numeroa
ja tutkii sitten korttia.) Kolmesataakolmetoista... Salo, Irja...
rohdoskauppaosasto, niinkö?

IRJA. (Arasti.) Ni-in.

ARO. Neiti on ollut täällä vasta kaksi viikkoa, näkyy kortista. Ja
näkyy myöskin, että tämä on jo toinen muistutus huolimattomuudesta.
(Katsoo Irjaa syyttävästi.) Aikooko neiti tehdä virheen joka viikko?
Tietääkö neiti sattumalta, että meillä on sellainen sääntö, että
se, joka ensimmäisen puolen vuoden kuluessa antaa aihetta kolmeen
muistutukseen, saa lähteä talosta? Nyt te olette ollut täällä vasta
kaksi viikkoa ja tämä on jo toinen juttu.

IRJA. (Rohkaistuen.) Se ensimmäinen kerta ei oikeastaan ollut mitään.

ARO. (Tutkii taas korttia.) Tässä sanotaan: »Käyttänyt sopimatonta
puhetapaa asiakasta kohtaan.»

IRJA. Se oli sellainen konstaileva rouva, joka puolen päivää riiteli
hammastahnoista, ja silloin minä lopulta sanoin, että kai on paras, kun
minä tuon rouvalle metallinkuurauspulveria... sillä oli melkein kaikki
hampaat kullasta. Täytyyhän sellaista joskus nolata ja antaa takaisin
firman puolesta.

ARO. Te ette anna takaisin yhtään mitään.

IRJA. Mutta kun ne väittelevät päivänselvistä asioista!

ARO. Niin te ette väittele mitään. Ostaja on aina oikeassa. Jos ostaja
sanoo, että kuu valaisee päivällä ja aurinko yöllä, niin hän on
oikeassa. Onko neiti ymmärtänyt?

IRJA. Kyllä. Kun siis taas joku väittää, että me otamme kohtuuttoman
paljon voittoa pesusienistä ja että niitä saa muualta puolta
halvemmalla, niin minun on vain myönnettävä.

ARO. (Tuimentuu ja naputtaa sormella pöytään.) Neiti, te ette ole
täällä viisastelemassa, vaan keskustelemassa esimiehenne kanssa
asiasta, jossa teillä ei pitäisi olla mitään ilvehtimisen aihetta.
(Puhelin soi, ja Aro vastaa.) Haloo... olen... olen, olen... mitä!...
(kiusaantuneena) ... ei... ei täältä ole kukaan muu voinut vastata.
(Heittää hätäisen katseen Irjaan, joka samassa kääntyy puoliselin ja
koettaa peittää nauruaan huomattuaan, mistä on kysymys.) ... ei, se on
mahdotonta... äsh... älä nyt... ei ole... usko nyt minua... sinä olet
varmaan soittanut jonnekin väärään ja ne ovat tehneet pilaa... ei, älä
tule tänne... on juuri yksi asiakas... niin... niin... niin. Odota nyt
hetkinen. (Paiskaa kuulotorven paikoilleen. — Vihaisena murahtaa.)
Peijakas sentään! (Irjalle.) Neiti odottaa täällä pari minuuttia. Minun
täytyy hetkeksi poistua selittämään erästä väärinkäsitystä. (Painaa
soittokellon nappia. _Miettinen_ tulee takaovesta.) Miettinen istuu nyt
tähän minun paikalleni muutamaksi minuutiksi vastaamaan puhelimeen.
(Nousee lähteäkseen.)

IRJA. (Viattomalla äänellä.) Kyllähän minäkin olisin voinut vastata.

ARO. Ei, kyllä on parempi, että vahtimestari vastaa. En minä kauan
viivy, mutta jos sattuisi jotakin kovin tärkeätä, niin Miettinen pyytää
keskusta yhdistämään leninkiosastolle. (Menee takaovesta.)

MIETTINEN. (Istahtaa työpöydän ääreen. — Merkitsevästi.) Siis
leninkiosastolle.

IRJA. Selittämään »väärinkäsitystä».

MIETTINEN. Sitäkö niin? (Osoittaa sormellaan puhelinta.)

IRJA. (Huolettomasti.) Sitä juuri.

MIETTINEN. Mitä minä sanoin!

IRJA. (Harmistuneena.) Onko sitten ihme, että vihaa koko
naissukupuolta, kun on kameeli kotona!

MIETTINEN. Niin, ja tuo sen vielä mukaan virmaan. Kuinkas kävi? Täällä
nyt äsken?

IRJA. Ei hän vielä ehtinyt suuttua minuun kuin yhden kerran.

MIETTINEN. Aijaijai, neiti! Ei pidä hyppiä nokalle. Me emme siitä pidä.
Mutta pitää olla nöyrä. Siitä me pidämme. (Ottaa sanomalehden ja aikoo
ruveta lukemaan.)

IRJA. (Tempaa lehden Miettiseltä ja paiskaa sen pöydälle. —
Matkien Miettisen opettavaista ääntä.) Ei pidä lukea lehteä meidän
läsnäollessamme. Siitä me emme pidä.

ROUVA ARO. (35—40 vuoden ikäinen, hyvin puettu ja tarmokkaan näköinen
nainen, tulee takaovesta, menee kuin vihuri Miettisen luo pöydän
ääreen pitäen samalla heti sisääntulostaan alkaen silmänsä tuimasti
kohdistettuina Irjaan. — Miettiselle jyrkällä äänellä.) Missä minun
mieheni on?

MIETTINEN. (Kohoten seisomaan.) Hän lähti juuri rouvan luo
leninkiosastolle.

RVA ARO. (Kääntyy selin Irjaan.) Mitä tämä neiti täällä tekee?

IRJA. (Matkii kuiskaten.) »Mutta pitää olla nöyrä. Siitä me pidämme.»

RVA ARO. (Käännähtää äkkiä Irjaan päin.) Sanoiko neiti jotakin? Mikä
neidin nimi on?

IRJA. Irja Salo rohdoskauppaosastolta.

RVA ARO. (Kiihtyen.) Vai neiti Salo? Tekö se täällä vastailette minun
mieheni puhelimessa?

IRJA. Niin, äsken minä kyllä...

RVA ARO. Se on sopimatonta! (Tulee aivan Irjan kasvojen eteen, jolloin
tämä pelokkaana perääntyy selkä edellä rva Aron puhuessa ja seuratessa
häntä askel askelelta perässä. Näin kierretään hyvää vauhtia oikean
sivuoven eteen.) Ja se ei ole ainoastaan sopimatonta, vaan se on
hävytöntä! Eikö neiti tiedä, ettei teidän esimiehenne puhelin ole teitä
varten? Ja mitä teillä on tekemistä täällä minun mieheni huoneessa?
Eikö teillä ole työtä omalla osastollanne?

IRJA. (Yrittää perääntyessään puolustautua.) Mutta, hyvä rouva...

RVA ARO. »Hyvä rouva, hyvä rouva, hyvä rouva» — niin _minä_ olen
_hänen_ rouvansa.

IRJA. (Hätääntyneenä.) Minä uskon sen, minä uskon sen...

RVA ARO. Mitä!? Te olette kaiken lisäksi nenäkäs!

IRJA. (On nyt joutunut selkä sivuovea vastaan ja hapuilee kädellään
ovenripaa takanaan. — Hädissään.) Herra varjele!

RVA ARO. (Kiehuen vihasta. — Pilkallisesti.) Ketä tässä pitäisi
varjella?

IRJA. (Saa oven auki ja sen mukana äkkiä varmuutensa takaisin. —
Pisteliäästi.) Teidän miesparkaanne! (Livahtaa ovesta samalla sulkien
sen perässään.)

RVA ARO. Oho! (Raivostuneena.) Enkö minä jo arvannut! (Tarttuu
ovenripaan, mutta huomaa, että ovi on lukittu toiselta puolelta.)
Sellainen nainen, sellainen kettu! (Tempoo vielä pari kertaa, mutta kun
huomaa sen tuloksettomaksi, niin kääntyy ja purskahtaa itkuun. Kävelee
hiljalleen keskinäyttämölle.) Tällä tavalla... uhuu... minua saadaan...
loukata... minun mieheni huoneessa... uhuu...

MIETTINEN. (On kiusaantuneena seurannut välikohtausta. Tulee rva Aron
luo ja lohduttelee.) No, rouva hyvä, no, no. (Rouva Aro itkee yhä
hillittömämmin, niin että Miettinen lopulta isällisesti tarttuu häntä
olkapäihin ja taputtaa hiljaa, jolloin rouva mitään ajattelematta
nostaa kätensä Miettisen kaulaan, painaa päänsä hänen rintaansa vasten
ja hytkii itkuntyrskähdyksin kuin pieni tyttö. Miettinen on tästä
vähän hämmästynyt ja epävarma.) No, mutta rouva hyvä... tyyntykää...
tyyntykää nyt jo... yks tuommoinen näsäviisas tyttö... mitä se nyt on!
Tietäähän ne nykyajan tytöt! Hävyttömät puheet ja valmiit joka miehen
kaulaan.

RVA ARO. (Nyyhkyttäen.) Niin juuri. Toista se oli ennen. Onko kukaan
nähnyt minua miehen kaulassa?

MIETTINEN. (Taputtaa tyynnyttäen rva Aron päätä.) Ehei, ei kukaan.
So, so, no, no... nyt ei rouva itke enää... Tämäkin tyttö... luulee
saavansa sanoa mitä tahansa, kun on kaunis...

RVA ARO. (Ponnahtaa irralleen Miettisestä ja kivahtaa.) Kaunis?! Hänkö
kaunis!

MIETTINEN. (Huomaten erehtyneensä koettaa korjata.) Aijaijaijai, ei,
ei, ei ollenkaan kaunis, minun piti sanoa ruma, sammakko hän on, oikein
rupikonna.

RVA ARO. Inhoittava, röyhkeä...!

PÄÄJOHTAJA VAARA. (Aukaisee takaoven ja tulee sisään
päällysvaatteissaan ja hattu kädessä. Hän on 45—50 vuoden ikäinen,
tummatukkainen, mutta ohimoilla jo vähän harmaata. Hänen käytöksensä
on rauhallisen arvokasta, vaatteet ehkä hieman vaatimattomammat kuin
mitä hänen asemassaan olevalta voisi odottaa. Kumartaa jäykästi rva
Arolle, joka samassa muuttuu tavattoman kohteliaaksi ja ystävällisen
näköiseksi. — Miettiselle.) Vahtimestari — herra Aro ei ole täällä?

MIETTINEN. (Ylenmäärin kohteliaana.) Hän meni juuri leninkiosastolle
tapaamaan rouvaansa, herra pääjohtaja.

VAARA. (Katsoo ihmetellen rva Aroa.) Mutta rouva Arohan on täällä!

MIETTINEN. Tosiaan! Niin — rouva Aro on tullut tänne tapaamaan miestään.

VAARA. (Naurahtaen.) Ja teitä varmaankin ihmetyttää, ettette löydä
toisianne.

RVA ARO. (Nauraa mielistellen.) Niin, me olemme menneet ristiin. Mutta
minä menen heti leninkiosastolle sanomaan, että hän tulisi tänne
pääjohtajan luo. (Lähtee ulos takaovesta.)

VAARA. Viitsisikö vahtimestari mennä sinne toisien portaiden luo
katsomaan, etteivät he taas mene ristiin, ja sanoisi herra Arolle,
että minä odotan täällä. (Miettinen kiirehtii heti ovelle.) Kuulkaa
vahtimestari, minulla ei kuitenkaan ole aikaa olla täällä kuin muutama
minuutti, niin että jollei häntä löydy siihen mennessä, niin minun
täytyy lähteä. Mutta vahtimestari sanoo silloin, että hän tulisi sitten
aamiaistunnin jälkeen minun luokseni. (Miettinen menee takaovesta.
Vaara kävelee työpöydän luo, ottaa siitä sanomalehden, kiertää pöydän
ympäri ja istahtaa kirjoitustuolille, jonka kuitenkin sitä ennen
siirtää muka mukavampaan asentoon siten, että se joutuu puoliselin
kirjoituspöytään päin. Alkaa lukea sanomalehteä, jonka levittää
koko laajuudessaan eteensä siten, että se estää häntä näkymästä
oikeanpuoliseen sivuoveen.)

IRJA. (Avaa varovaisesti oikeanpuolisen sivuoven, pistää päänsä
siitä ja toteaa, että rva Aro on mennyt pois. Senjälkeen tulee hän
kokonaan näyttämölle. Kiinnittää huomionsa sanomalehteä lukevaan
Vaaraan, jota luulee Miettiseksi, rypistää otsaansa ja panee kädet
hetkeksi puuskaan. — Komentavalla äänellä.) Mitä minä sanoin tuosta
sanomalehdenlukemisesta, ukko? (Tempaa lehden Vaaran käsistä, huomaakin
erehdyksensä, säikähtää ja antaa lehden takaisin.) Ai, suokaa
anteeksi... mi-minä lu-luulin teitä vahtimestari Miettiseksi...

VAARA. (Katsoo ensin hämmästyneenä Irjaa, mutta saatuaan
lehden takaisin, levittää sen uudelleen eteensä. — Rauhallisen
välinpitämättömästi.) Vai niin.

IRJA. (Kävelee hitaasti poikki näyttämön nojatuoliryhmän luo ja
vilkaisee aina vähän päästä uteliaasti Vaaraan päin. Hänen puhuessaan,
mikä tapahtuu vähän epävarmalla äänellä, Vaara ei vastaa eikä nosta
katsettaan lehdestä, mutta silloin tällöin nyökäyttää laiskasti
päätään.) Suokaa tosiaan anteeksi... siinä oli juuri äsken vahtimestari
puhelinta vahtimassa... ja minä olin... minä en voinut aavistaakaan,
että siihen olisi tullut välillä joku toinen... olisihan minun se
oikeastaan pitänyt... mutta kun sanomalehti oli välillä... (Kääntyy
selkä nojatuoliin ja kasvot Vaaraan päin. — Arasti.) Oletteko te tämän
talon väkeä?

VAARA. (Yhä lukien sanomalehteä. Viivyttelee hetken vastaustaan, joka
tulee sangen välinpitämättömästi.) Ettekö te tunne minua?

IRJA. (Vähän rohkeammin.) En — mistä minä teidät tuntisin!

VAARA. (Yhä selin Irjaan.) No, miksi te luulette minua?

IRJA. Sanokaa ensin, oletteko te tämän talon väkeä?

VAARA. (Selin.) Olen, olen.

IRJA. Jaaha. (Katselee tarkasti Vaaraa.) Miltä osastolta? Se ei ole
aivan helppo sanoa. Mutta... ei — herrainvaatetusosastolta te ette
ainakaan ole... puvusta päättäen. Ettekä... (Näpsäyttää sormillaan.)
Nyt minä tiedän! Te olette huonekaluosastolta.

VAARA. (Laskee sanomalehden syliinsä, muttei vielä käännä päätään.)
Miten niin?

IRJA. Teidän asennostanne näkyy, että te olette tottunut istumaan
mukavassa tuolissa.

VAARA. (Vilkaisee huvitettuna taakseen ja naurahtaa.) Jaha, ei
hullummin.

IRJA. Ja sitäpaitsi: tytöt sanovat aina, että huonekaluosaston herrat
ovat niin epäkohteliaita, istuvat selin eivätkä ole heitä näkevinään.

VAARA. (Kääntyy hitaasti tuoleineen, laskee lehden pöydälle ja
hymyilee.) Ei neidillä ole kovin erinomaista huomiokykyä...

IRJA. Miksei?!

VAARA. Minä en ole huonekaluosastolta.

IRJA. (Huiskauttaa huolettomasti kädellään.) No, sittenpä minä tiedän
aivan varmasti mistä te olette: te olette tukkuosaston kaupparatsuja.
Olisihan se pitänyt näkyä jo heti. Tehän ette ole enää niin nuorikaan.

VAARA. (Vähän vakavampana.) Näytänkö minä sitten niin ikälopulta?

IRJA. (Arvostellen.) Noo... niin... no, ehkei nyt sentään. »Pirteä
vanhus», niinkuin lehdissä sanotaan. Kyllä te vielä kelpaatte.
Kaupparatsuilla onkin hyvä maine meidän tyttöjen keskuudessa.

VAARA. (Höristäen korviaan.) Miten niin?

IRJA. He vievät aina matkoilta palattuaan meitä tyttöjä illalla
tanssimaan.

VAARA. Vai niin, vai niin.

IRJA. (Kävelee hitaasti työpöytää kohden.) Minullakin olisi tänään
hyvin käyttökelpoinen vapaailta.

VAARA. (Vähän levottomana.) Vai niin, vai niin.

IRJA. Ja huomenna... ja ylihuomenna... ja ylihuomisen huomenna... ja...

VAARA. (Vilkaisee rannekelloaan ja nousee.) Vai niin, vai niin.
Ei, minun täytyy nyt lähteä, koskei herra Aro tule. Hyvästi neiti!
(Kumartaa lyhyesti ja jäykästi, lähtee takaovesta ulos, mutta vilkaisee
juuri ovea sulkiessaan vielä Irjaan.)

IRJA. (Jäätyään yksin tuijottaa sulkeutunutta ovea, kumartaa sitten
Vaaraa matkien jäykästi, käännähtää korollaan ja sanoo äreästi
puoliääneen.) »Vai niin, vai niin, vai niin.» Pthyi!

KOIKKALAINEN. (Aukaisee takaoven ja luiskahtaa sisään jääden
ovensuuhun.) Se, se vahtimestari ei tahdo päästää minua sisään. Se, se,
se on aivan si-sikamainen mies!

IRJA. Mitä hän nyt sitten taas on teille tehnyt?

KOIKKALAINEN. Hän käyttää puhuessaan minun kanssani suorastaan
solvaavaa kieltä. Hän sanoi äsken mennessään minun ohitseni tuolla
käytävässä, että yritäppäs, apina, luiskahtaa sillävälin tuonne
päällikön huoneeseen, niin minä näytän. Hän sanoi tosiaan »apina»!

IRJA. (Naurahtaa.) Mutta te tulitte kuitenkin. Kuinka te uskalsitte?

KOIKKALAINEN. (Kuolemanvakavana.) Minä olen hirveän rohkea luonnostani.

IRJA. (Teeskennellen ihailua.) Te olette sankari!

KOIKKALAINEN. (Ymmärtämättä pilaa.) Niin, kun vain olisi tilaisuus,
niin minä varmasti olisin sankari. Minusta on monta kertaa tuntunut
siltä.

(Takaovi kiskaistaan auki ja kynnyksen toisella puolella näkyvät _Aro_
ja _Miettinen_ keskustelemassa toistensa kanssa.)

ARO. Sepä ikävää, että hän pääsi lähtemään. Eikö hän sanonut mitään?

MIETTINEN. Hän sanoi vain, että hän tahtoisi tavata sitten
aamiaistunnin jälkeen. (Huomaa Koikkalaisen.) Eikö tämä pentele taas
ole täällä! (Astuu yli kynnyksen, tarttuu Koikkalaista niskasta ja
vetää hänet selkä edellä ovesta ulos.)

ARO. (Hämmästyneenä.) Mitä tämä on?

MIETTINEN. (Ohimennessä puoliääneen.) Se on se hullu.

ARO. No, no! No, no! (Koikkalaiselle ovea sulkiessaan.) Herra odottaa
siellä hetkisen. (Menee pöytänsä luo, istuu sen ääreen ja alkaa
selailla papereita, katsahtaa niistä ylös ja huomaakin Irjan.) Jaha,
niin, kuka oli tuo äskeinen mies? Esittelikö hän itsensä?

IRJA. Hän sanoi, että hän on sankari.

ARO. Sankari, niin, kyllä sen nimisiä on. (Äkkiä synkistyen.) Niin...
neiti... se teidän asianne. Oletteko te lainkaan nyt sillä välin
ajatellut sitä?

IRJA. Enhän minä juuri ehtinyt, kun heti päällikön lähdettyä tänne
ryntäsi eräs nainen, joka käyttäytyi niin kummallisesti.

ARO. Nainen! Mikä nainen?

IRJA. (Tekeytyen tietämättömäksi.) En minä tiedä, mutta hirveä nainen
se vain oli. Oikein minä pelkäsin.

ARO. (Ikäänkuin aavistaen. — Lyhyesti.) Pelkäsitte? Miksi?

IRJA. Minä aivan luulin, että hän hyökkäisi minun kimppuuni. Hän väitti
jotakin sellaista, että minä olisin vastannut tuohon puhelimeen ja
sanoi, että...

ARO. (Keskeyttää hermostuneena.) Jaha, jaha, jaha. Puhutaan nyt siitä
teidän asiastanne. Neiti käyttäytyi sopimattomasti.

IRJA. Se nainen, jota minä pelkäsin, käyttäytyi paljon sopimattomammin.
Vahtimestari Miettinen todistaa.

ARO. (Kiusaantuneena.) En minä tarkoita sitä tapausta, vaan sitä
aikaisempaa, joka on merkitty neidin rekisterikorttiin.

IRJA. (Nöyrästi.) Herra päällikkö: eikö tätä jälkimmäistäkin
tapausta voitaisi merkitä sinne korttiin, niin että tulisi jotakin
ansiopuolellekin. Ehkä nämä kaksi erilaista käyttäytymistä sitten
kuittaisivat toisensa?

ARO. Neiti... minä taisin jo äsken huomauttaa teille, että tässä
sävyssä ei keskustella esimiehen kanssa. Ja minä sanon nyt taas, että
teidän on aivan turha yrittääkään jatkaa Sammon palveluksessa, jollei
ääni kellossa muutu. (Katsoo Irjaan ankarasti.) No niin, onko selvä?

IRJA. O-on.

ARO. (Lempeämmin.) Katsokaa, neiti, teillä on aivan väärä käsitys
asemastanne täällä tavaratalossa. Neidin ei pidä luulla, että neiti on
meille jollakin tavoin korvaamaton. Tänne on hakijoita ja tulijoita
vaikka kuinka paljon, ja jokaista palveluksesta lähtevää kohden on
montakymmentä tarjokasta. Niitä juoksee täällä yhtä mittaa.

IRJA. Olikohan se äskeinenkin nainen niitä?

ARO. (Tekee kädellään kärsimättömän liikkeen.) Ja sitten neiti on
myynyt huulipuikon kulmakarvapuikkona...

IRJA. Ei, kun päinvastoin.

ARO. Se on samantekevää. Joka tapauksessa neiti on ollut huolimaton, ja
sellainen ei saa täällä meillä tulla kysymykseenkään. Kaksi muistutusta
kahden viikon kuluessa. Jos neiti olisi ollut kauemmin palveluksessa,
niin teidät voitaisiin siirtää jollekin toiselle osastolle, joka
kenties sopisi teille paremmin, mutta kun neiti on niin uusi, niin
täytyy tuumia jotakin muuta. Sen te tiedätte kuitenkin siis, että
kolmas muistutus vielä, ennenkuin te olette ollut täällä puolen vuotta,
ja te saatte lähteä. (Miettii.) Mitähän teille nyt oikein tehtäisiin?

IRJA. Herra päällikkö!

ARO. Aikooko neiti vielä jollakin puolustautua?

IRJA. En, mutta kun minä äsken luin tuolla päällikön pesuhuoneessa
(viittaa kädellään oikeanpuoliseen oveen) sanomalehteä, niin...

ARO. (Hämmästyen.) Luitte sanomalehteä!

IRJA. Siellä oli kyllä ensin pimeää, mutta sitten minä löysin
sähkönappulan.

ARO. Mutta mitä neiti siellä teki? Minun pesuhuoneessani!

IRJA. (Viivyttelee vastausta.) Herra päällikkö suuttuu taas...

ARO. Suutun tai en, mutta minä vaadin ehdottomasti saada tietää, mitä
neidillä on minun poissaollessani tekemistä minun pesuhuoneessani!

IRJA. Minä olin... (Epäröi vieläkin.)

ARO. No! Mitä neiti teki siellä?

IRJA. (Rohkaistuen.) Minä olin siellä sitä naista paossa.

ARO. Naista paossa! Mitä ihmeen naista? (Muistaen samassa. Nolostuen ja
ylenmäärin hermostuneena.) No niin, no. Ja neiti luki sanomalehdestä
jotakin?

IRJA. Siellä oli pinkka vanhoja sanomalehtiä.

ARO. Vahtimestari panee aina joka ilta lehden pöydältäni sinne.

IRJA. Ja kun minulla ei ollut muutakaan tekemistä, niin minä selailin
niitä ja näin siinä kokonaista neljä kirjoitusta, joissa kaikissa
toruttiin radiota. Kaikki haukkuivat samaa!

ARO. (Koettaen jouduttaa.) No ja sitten?

IRJA. Minä ajattelin, että sehän olisi hirveän mukavaa meilläkin, että
olisi joku, jota kaikki haukkuvat, ettei tarvitsisi torua milloin
toista ja milloin toista ja kutsua tänne ja...

ARO. Minä en nyt oikein ymmärrä, mitä neiti tarkoittaa.

IRJA. Minä tarkoitan sitä, että eikö tämmöiseen näin suureen firmaan
kannattaisi palkata jotakuta erikoisesti sitä varten, että häntä aina
haukuttaisiin kaikista virheistä, joita täällä tehdään ja joista yleisö
on tyytymätön.

ARO. (Vähän ylimielisesti.) Noo, tietääkö neiti... en minä nyt luule,
että... (Tulee äkkiä miettiväiseksi ja näyttää muuttavan mieltään.)
Hm!... niin no... neiti ajattelee, että...?

IRJA. Ostajat varmasti pitäisivät siitä, kun heidän tullessaan
tyytymättömiksi palvelukseen joku kutsuttaisiin sisältä tiskin luo
ja haukuttaisiin siellä heidän kuultensa. Aina selitettäisiin, että
vika oli siinä miehessä, joka oli siellä sisällä, ja oikeat myyjät
säästyisivät. Sehän lisäisi ostajien luottamusta tavarataloon, kun
myyjät olisivat erehtymättömät, mutta joku syyllinen, joka ei ole ollut
yleisön kanssa tekemisissä, kuitenkin löydettäisiin ja toruttaisiin.

ARO. (Miettiväisenä.) Hm... jaa... (Naurahtaa.) Neiti laskee myöskin,
että silloin kenties tehtäisiin vähemmän kanteluita minulle.

IRJA. (Avoimesti.) Tietysti.

ARO. Tjaa. (Miettii.) Onhan se ajatus sekin... hm... hm... (Muuttaa
äkkiä taas puheensävyn nopeammaksi ja asiallisemmaksi.) No, nyt
riittää. Neiti saa poistua, mutta pitää muistaa mitä minä olen sanonut!
Vielä yksi muistutus — ja silloin se on loppu!

IRJA (kumartaa ja poistuu äänettömänä, mutta kääntyy vielä ovella ja
kun huomaa, että Aro häntä näkemättä katselee papereita pöydällään,
näyttää hänelle nopeasti kieltään ja menee sitten ovesta sulkien sen
jäljestään.)

(Oveen koputetaan.)

ARO. Sisään!

MIETTINEN. (Tulee takaovesta.) Minä ilmoittaisin herra päällikölle sen
miehen, jonka minä jo neljä kertaa olen ajanut täältä pois.

ARO. Jaha... Hyvä on. Kuulkaa, Miettinen: tunteeko Miettinen vähän
paremmin sitä rohdoskauppaosaston neitiä, joka äsken oli täällä?

MIETTINEN. (Epätietoisena.) Se tämä neiti... niin... juu... enhän
minä... tai kyllähän minä... tätä neitiä...

ARO. Se ei ole hassumpi tyttö.

MIETTINEN. (Hörähtää.) Niin, helkkarissa! Se on mukava tyttö. Oikein
hellanterttu, koreet silmät ja posket...

ARO. Äsh! Ei siitä nyt ole puhetta.

MIETTINEN. (Katsoo tutkivasti Aroon ja muuttaa puheensävyn.) Mutta
röyhkeä hän on. Nokkaviisas ja hävytön! Sellainen letukka!

ARO. On kyllä. Mutta hänellä on jollakin tavoin järkeäkin päässä.

MIETTINEN. Juu-juu. Onpa kyllä, on, on... on sillä järkeä, pahuksella.

ARO. No — ja mitä Miettinen hänestä tietää?

MIETTINEN. En sen enempää.

ARO. Se oli sitten melkein niin paljon kuin ei mitään. (Hymähtää.)
Miettinen kutsuu nyt sen odottavan sisään.

(Miettinen aukaisee takaoven ja viittaa _Koikkalaista_ saapumaan.
Tämä tuleekin ja sivuuttaa ovessa Miettisen, jolle heittää ylpeän
halveksivan katseen, sekä jää ovensuuhun. _Miettinen_ poistuu.)

ARO. (Katselee Koikkalaista pitkään ja vähän ihmetellen.) Tulkaa tänne
lähemmäksi. (Koikkalaisen tultua pöydän eteen.) Teillä on minulle asiaa?

KOIKKALAINEN. (Tärkeästi.) On, on kyllä.

ARO. Pyrkiikö herra Sankari tänne palvelukseen?

KOIKKALAINEN. Herra... kuka?

ARO. Herra Sankari.

KOIKKALAINEN. Herra Sankari!? (Vilkaisee taakseen.) Miksi te sanotte
minulle »herra Sankari»?

ARO. Tehän olette Sankari, eikö niin?

KOIKKALAINEN. (Onnellisena.) Näkyykö se jo niin päältäpäin?

ARO. Ei rahtuistakaan, mutta se neiti, joka täältä äsken lähti, sanoi,
että teidän nimenne on Sankari.

KOIKKALAINEN. (Nauraa hikertelee.) Voi, voi kuinka se osasi sanoa
huvittavasti hi-hi-hii... että Sankari... hi-hi-hii! Minun nimeni kun
on aivan toinen. Hi-hi-hii...

ARO. Ja mikä se sitten on?

KOIKKALAINEN. Se on Koikkalainen, Frans Esko Ylermi Adalbert
Koikkalainen.

ARO. Niinkö? Siis Frans Koikkalainen, tai Esko Koikkalainen?

KOIKKALAINEN. Ei kun Adalbert Koikkalainen. Tuttavien kesken Mussu
Koikkalainen, sillä kotona sanovat minua Mussuksi.

ARO. (Pidätellen naurua.) No, herra Mussulainen... tai ei, mikä se nyt
oli: Koikkalainen, jos te nyt kertoisitte minulle asianne.

KOIKKALAINEN. Minä olen nyt katsellut vähän ympärilleni. Äiti sanoi,
että katsele ensin vähän ympärillesi siellä. Ja minusta tuntuu,
niinkuin minä voisin jäädä tänne.

ARO. »Jäädä tänne.» Tiedättekö: ei tänne niin vain jäädä. Te siis
pyritte tänne Sampoon? Toivotte siis saavanne paikan täällä?

KOIKKALAINEN. Juu-u, juu-u, juu-u. Niin on minun aikomukseni.

ARO. Sehän on hauska kuulla, mutta loppujen lopuksi se riippuu siitä,
mikä on meidän aikomuksemme. Mitä te osaatte tehdä?

KOIKKALAINEN. (Ei tule levottomaksi, mutta miettii.) Niin... se on
sillä tavalla, että... enhän minä... oikeastaan osaa mitään.

ARO. No, kuinka te sitten tulette pyrkimään palvelukseen?

KOIKKALAINEN. Minulta, katsokaas, kuoli eno. Äitini veli.

ARO. (Nopeasti ja tunteettomasti.) Sehän oli ikävää.

KOIKKALAINEN. Niin, se oli niin hirveän ikävää. Vaikkei se taas
toiselta puolen ollut sentään niin ikävää.

ARO. Kuinka niin?

KOIKKALAINEN. Hän testamenttasi minulle yhdeksäntuhatta markkaa.

ARO. Se oli sitten taas kai hauskaa.

KOIKKALAINEN. Niin se oli. Mutta sitten se taas oli kovasti ikävää.

ARO. (Vähän kärsimättömästi.) Kuulkaa, antakaa tämän juttunne mennä
vähän nopeammin! (Vilkaisee taskukelloaan.)

KOIKKALAINEN. (Rupeaa äkkiä puhumaan tavattomalla kiireellä.) Kas kun
minun äitini sanoi minulle tässä enon kuoltua, että nyt sinä olet,
Mussu, niin iso mies, että sinun pitäisi ruveta jotakin tekemään,
että hän voi kuolla koska tahansa ja minulla ei ole mitään työtä eikä
tointa. Ja sitten hän sanoi tietävänsä, että meidän naapuritalossa oli
maitopuoti, joka oli myytävänä, ja hänestä maitopuoti olisi minulle
sopiva. Ja se on aivan totta, sillä minä pidin jo pienenä poikana kovin
paljon maidosta. Mutta se maitopuoti maksaa kymmenentuhatta markkaa, ja
minullahan oli niitä enon rahoja vain yhdeksäntuhatta. Ja äiti sanoi,
että minun piti hankkia itselleni jossakin paikka, missä minä voisin
harjoitella liikealalla sillä aikaa kun ne yhdeksäntuhatta kasvavat
kymmeneksituhanneksi. Ja siksi minä olen tullut tänne.

ARO. Tahtoisitte tulla tavarataloon harjoittelemaan voidaksenne ottaa
haltuunne maitopuodin! Eikö nyt pienempi liike olisi riittänyt? Ei
mutta kuulkaa... (Rupeaa nauramaan ääneensä.)

KOIKKALAINEN. Minulle on sanottu, että tämä Sampo on niin hyvin
hoidettu liike.

ARO. Mutta ettekö te ymmärrä, että Sampo on jättiläisfirma, ja
maitopuoti on... maitopuoti. On siinä nyt, Luoja nähköön, vähän eroa!

KOIKKALAINEN. Mutta Sampo on hyvin hoidettu liike ja maitopuoti voi
myöskin olla hyvin hoidettu liike. Siinä ei ole mitään eroa.

ARO. (Naureskelee ja heiluttelee toivottomana päätään.) No, kuulkaa:
oli nyt miten oli, mutta tällä perusteella te ette voi saada täällä
mitään tointa. Semminkin, kun te itse tunnustatte, että te ette osaa
mitään.

KOIKKALAINEN. (Tulee onnettoman näköiseksi.) Aijai, voivoi? Mitä minä
sitten teen? Äiti suuttuu varmasti kotona.

ARO. (Vakavoituen.) Puhutaan nyt vakavasti. Mikään maitopuodinhoidon
harjoittelupaikka ei Sampo ole. Mutta ehkä me sentään voisimme teitä
jollakin tavoin käyttää.

KOIKKALAINEN. Äiti sanoi, että katsele ensin vähän ympärillesi ja ota
sitten vastaan minkä hassutuksen ne sinulle vain tarjoavat.

ARO. Jaha, jaha. Mitään tavallista tointa me emme voi teille nyt antaa,
ja meillä onkin jo ennestään hakijoita joka paikalle enemmän kuin
voimme ottaa. Mutta... (Ajatellen.)... meille perustetaan nyt juuri
eräs uusi toimi, johon te kenties olisitte sopiva.

KOIKKALAINEN. (Innoissaan.) Minä arvaan: se on salapoliisin virka,
tavaratalon salapoliisin! Se olisikin hyvä, kun sen oppisi, niin sitten
eivät pääsisi varastamaan maitoa.

ARO. Älkää nyt keskeyttäkö! Se on vähän sellainen toimi, etteivät
siihen kaikki sovi, eivätkä ehkä kaikki sitä ottaisi vastaankaan.

KOIKKALAINEN. (Tärkeänä.) Se on siis hyvin edesvastuullinen. Siinä kai
täytyy osata puhua hyvin?

ARO. Päinvastoin: siinä ei saisi lausua sanaakaan. Täällä tarvitaan
sellaista miestä, joka aina, kun myyntihenkilökunnasta joku on tehnyt
virheen ja ostaja on vihainen, kutsuttaisiin ostajan luo ja liikkeen
puolesta toruttaisiin ja jonka pitäisi ottaa kaikki syyt päälleen,
tapahtui mitä tahansa. Hänelle luvattaisiin rangaistuksia, hänet
erotettaisiin ja niin edespäin aina rikkomuksen suuruuden mukaan.
Suostutteko?

KOIKKALAINEN. (Miettiväisenä.) Minua rangaistaisiin ja minut
erotettaisiin, vaikka minä en olisi tehnyt mitään. Ja toiset olisivat
syyllisiä. E-ei... siihen minä en suostu?

ARO. Nyt te ette ymmärrä. Kaikkihan olisi vain näennäistä, vain ostajan
rauhoittamiseksi. Eihän teitä todellisuudessa rangaistaisi eikä
erotettaisi.

KOIKKALAINEN. Mutta se kävisi niin kovasti kunnialle...

ARO. Teillähän olisi silloin erinomainen tilaisuus tutustua Sammon
myyntitoiminnan kaikkiin eri puoliin. Teidät kutsuttaisiin vuoron
perään jokaiselle osastolle.

KOIKKALAINEN. Niin, mutta...

ARO. Sehän olisi aivan mainiota liikemieskasvatusta. Ja muuta tointa
ei meillä olisi teille, niin että valitkaa. Tämä tai ei mitään. Ja
joutuisitte kai te joskus elintarveosastollekin. Maitoa ei siellä tosin
myydä, mutta voita ja juustoa, niinkuin maitokaupassakin...

KOIKKALAINEN. (Silmät säihkyen.) Voita ja juustoa! Silloin minä
suostun. Suostun heti!

ARO. Kas niin, enkö minä arvannutkin. Nyt ei tarvita muuta kuin
pääjohtajan muodollinen hyväksyminen tälle uudelle järjestelylle, ja
sen minä saan iltapäivällä. (Painaa soittokellon nappia pöydällä.)
Mutta noissa pukimissa te ette voi esiintyä Sammossa.

MIETTINEN. (Tulee takaovesta.) Herra päällikkö soitti?

ARO. Me olemme ottaneet tämän herra Koikkalaisen Sammon palvelukseen.
(Miettinen on ällistyneen näköinen.) Vahtimestari vie hänet
herrainvaatetusosastolle, missä hänelle annetaan uudet vaatteet.
(Koikkalaiselle.) Teidän palkkanne on näin alussa tuhat markkaa kuussa.

KOIKKALAINEN. Nouseeko se sitten, kun minua on haukuttu oikein suurista
rötöksistä?

ARO. Ehkä. No, menkää nyt! Minä soitan täältä määräyksen
herrainvaatetusosastolle.

KOIKKALAINEN. Minulla olisi vielä yksi kysymys: (Viittaa Miettiseen.)
Kumpi meistä on nyt täällä suurempi herra?

ARO. Kuinka niin?

KOIKKALAINEN. Jos minä vaan satun olemaan suurempi, niin minä erotan
hänet heti!

ARO. Mitä henkilökuntaan tulee, niin sen sekä ottaa että erottaa
ainoastaan minä. Ja jos te aiotte esiintyä minuna, s.o. minun
valtuuksillani, niin silloin minä erotan teidät. Ja se onkin silloin
tosipuhetta, eikä mitään näennäistä.

MIETTINEN. (Tarttuu Koikkalaista käsivarresta.) Tulkaa nyt jo
pörisemästä! Ei tämä ole mikään kramafooniosasto. (Miettinen ja
Koikkalainen lähtevät toisiaan uhitellen takaovea kohden.)

_Väliverho_.




TOINEN NÄYTÖS.


Tavaratalon konttorin käytävä. Mitään sivukulisseja ei ole ja tausta
on sangen lähellä väliverhoa. Taustassa kaksi ovea, joiden välissä
seinää vastassa konttorisohva, pyöreä pöytä, jolla on odottajia varten
aikakauslehtiä ja prospektivihkosia, ja pöydän toisella puolella tuoli.
Vasemmanpuolisen oven päällä on kilpi, jossa seisoo »Henkilökunnan
päällikkö». Oikeanpuolinen ovi on raollaan, ja sen takaa kantautuu
kirjoituskoneen rapinaa. Näyttämö on tyhjä.

MIETTINEN. (Tulee selkä edellä oikeanpuolisesta ovesta kirjetukku
kumpaisessakin kädessä ja puhuu jollekulle näkymättömissä olevalle
vuoronperään kohottaen kumpaistakin kouraansa.) Juu, kyllä minä
ymmärrän: nämä saa antaa postiin ja nämä pitää lähetin viedä. Mutta
onkos ne kaikki oikeissa kuorissa, ettei käy niinkuin silloin kerran,
kun tullikamari sai meiltä kirjeen, joka alkoi sanoilla »Rakas
Einari-kulta», hi-hii? (Hypähtää taaksepäin ikäänkuin jotakin pakoon,
ja ovi tempaistaan samassa kiinni.) Jestas! Jo tais suuttua! (Kumartuu
kurkistamaan avaimenreiästä.)

RVA ILOLA (rikkaasti ja huomiotaherättävästi puettu lihavanläntä
nainen, tulee vasemmalta, katsahtaa hämmästyneenä Miettisen hommia,
istahtaa sohvaan ja ottaa pöydältä aikakauslehden, vilkaisee uudestaan
Miettiseen ja kun tämä ei vieläkään huomaa häntä, läjäyttää lehdellä
pöytään.)

MIETTINEN. (Hypähtää säikähtyneenä pystyyn. Koettaa olla arvokas.)
Anteeksi, haluaako rouva tavata jotakuta?

RVA ILOLA. Kyllä — henkilökunnan päällikköä — ja henkilökohtaisesti,
sillä minulle ei riitä, että häntä kenties näytetään avaimenreiästä.

MIETTINEN. (On nolon ja loukkaantuneen näköinen, mutta hillitsee
itsensä.) Aivan niinkuin rouva tahtoo. Kenen minä saan kunnian
ilmoittaa?

RVA ILOLA. Rouva Ilolan.

MIETTINEN. Kiitos! (Menee vasemmalle ovelle, koputtaa siihen pari
kertaa, mutta kun ei saa vastausta, niin aukaisee sen, katsoo sisään ja
sulkee taas.) Henkilökunnan päällikkö ei näy olevan huoneessaan. Minä
menen häntä etsimään, jos hän sattuisi olemaan tässä lähistöllä. Ehkä
rouva odottaa? (Poistuu vasemmalle.)

KOIKKALAINEN. (Tulee oikealta. Hän on nyt paremmin puettu, mutta
esiintymisensä on edelleenkin naiivia. Kävelee kiihtyneenä ja rouva
Ilolaan vilkaisemattakaan kerran näyttämön poikki ja takaisin
heittäytyen hermostuneena istumaan sohvaan rouvan viereen, jolloin tämä
loukkaantuneena vetää itsensä vähän loitommalle.) Ai, pyydän anteeksi,
rouva! Minun käytökseni ei ollut hiottua. Mutta minä olen nyt niin
hermostunut, että minun on vaikea hallita itseäni.

(_Miettinen_ ja _Aro_ tulevat vasemmalta.)

MIETTINEN. Herra henkilökunnan päällikkö olikin tässä aivan vieressä.

ARO. (Aukaisee huoneensa oven.) Olkaa hyvä, rouva! (Menee rouva Ilolan
kanssa vasemmasta ovesta. _Koikkalainen_ nousee pystyyn osoittaen,
että hänellä on asiaa, mutta istahtaa taas toisten mentyä sohvaan,
missä levottomasti siirtelee jalkojensa asentoa, niin että se herättää
Miettisenkin huomiota.)

MIETTINEN. Mikäs se noin Koipeliinin kinttuja kutittaa?

KOIKKALAINEN. Minä olen niin hermostunut. Minun hermoni ovat riekaleina!

MIETTINEN. Soo-o! Vastahan te olette ollut täällä yhden viikon.

KOIKKALAINEN. Niin — ja yhden viikon liikaa, elämäni hirveimmän viikon!

MIETTINEN. (Halveksivasti.) Mitäs tänne tulitte? Väkisin tuppasitte.
Kärsikää nyt!

KOIKKALAINEN. Niinkuin minä en kärsisi! Kun aamusta iltaan haukutaan,
aamusta iltaan...

MIETTINEN. Mutta rahahan teille siitä maksetaan.

KOIKKALAINEN. Niin, muttei kaikkea voi rahalla maksaa. Ja minun
omanarvontuntoni...

MIETTINEN. Jaa mikä...?

KOIKKALAINEN. Omanarvontuntoni.

MIETTINEN. Mikä se semmoinen on... omanarvontunto?

KOIKKALAINEN. Se on kun ihmiselle tapahtuu jotakin sellaista, mitä
luonto ei tahdo voida sulattaa.

MIETTINEN. Mutta hyvinhän tuo teidän luontonne on näyttänyt kaiken
sulattaneen, kun ette ole tuon lihavammaksi tullut.

KOIKKALAINEN. En minä puhu ruuansulatuksesta, mutta minä tarkoitan
sitä, että haukutaan ja syytetään kaikenlaisesta, mitä ei ole tehnyt.
Ettekö te kuule? Haukutaan...

MIETTINEN. Mutta helekutissa! Johan minä teille sanoin, että siitähän
teille maksetaan raha. Sitähän varten teidät tänne on otettu. Mitäs
siitä nyt sitten inisee?

KOIKKALAINEN. »Inisee!» Te ette ainoastaan inisisi, vaan te ulvoisitte,
jos teitä syytettäisiin kaikesta siitä kuin minua. Tänäänkin vaan on
minua haukuttu (laskee sormillaan) siitä, että nenäliinatusinassa ei
ollut kuin yksitoista nenäliinaa; siitä, että tarjoilupöydän jalassa
oleva pyörä ei pyöri; siitä, että tinasotamiehet eivät pysy seisomassa;
siitä, että tattariryyneissä on hiekkaa seassa; siitä, että yhden
rouvan liiveissä oli katkennut luu; siitä, että hansikkaat haisevat
pahalta; siitä, että...

MIETTINEN. Top, top, top, top! Se tekee teille kovin hyvää.

KOIKKALAINEN. Hyvää?! Ettette häpeä! Ja sitten on minua kolmasti
varoitettu »viimeisen kerran», ja kaksi kertaa on minut »erotettu»
toimestani! Ja nyt minä en jaksa enää. Kun ei saa edes sanoa mitään
vastaan!

MIETTINEN. Sekin on oikein hyvä. Eikös mekin oteta sitä tapaa, että te
ette sano koskaan mitään minua vastaan?

KOIKKALAINEN. (Julmistuneena.) Mutta sen minä lupaan, että kolmatta
kertaa ei minua enää eroteta. Sillä minä eroan itse.

MIETTINEN. Sitäkö varten te nyt olette täällä?

KOIKKALAINEN. Sitä. Kun minä vain tapaan henkilökunnan päällikön, niin
minä ilmoitan hänelle heti, että minä eroan.

MIETTINEN. (Tyytyväisenä.) Sitä minä kannatan. Tämä on ensimmäinen
asia, missä te minua miellytätte. Terve menoa vaan!

KOIKKALAINEN. Te, te, te olette si-sikamaisin ihminen, jonka minä olen
tavannut!

MIETTINEN. (Matkien Koikkalaisen puhetapaa.) Ja te, te, te olette
ihmismäisin sika, jonka minä olen tavannut.

(Vasen ovi avautuu ja _Aro_ ja _rva Ilola_ tulevat näyttämölle.)

ARO. (Kohdistaa tuiman katseen Koikkalaiseen. — Ankarasti.) Mitä
te nyt taas olette tehnyt?! Tämän rouvan kytkimen lamelleihin te
olette päästänyt öljyä? Kuinka te voitte olla niin huolimaton, herra
Koikkalainen? Ja jos tämä olisi edes ensimmäinen kerta, kun teistä
valitetaan, mutta yhtä mittaa, yhtä mittaa saa sellaista kuulla.

KOIKKALAINEN. (Ällistyneenä.) Minne minä olin päästänyt öljyä?

ARO. Lamelleihin, hyvät ihmiset, lamelleihin. Ja kyllä te sen
sitäpaitsi jo itsekin tiesitte ja varmaankin olette tullut tänne juuri
tämän asian vuoksi.

KOIKKALAINEN. Mutta...

ARO. Ei mitään muttaa. Me olemme jo saaneet teistä tarpeeksemme.
Lauantaina saatte nostaa tilinne ja hakekaa sitten itsellenne toinen
työpaikka. (Kääntyen rouva Ilolan puoleen.) Niin, hyvä rouva,
tämmöistä sattuu näin suuressa talossa, vaikka meillä onkin mitä
tarkin kontrolli. Kyllä me teemme kaikkemme, jotta rouva olisi meihin
tyytyväinen, ja niinkuin rouva näkee, niin meillä ei katsella sormien
läpi, jos huolimattomuutta yleisön palvelemisessa huomataan.

RVA ILOLA. Niin, tämä tapaus oli minulle tosiaan hyvin ikävä. Minä en
osannut aavistaakaan, että sellaisessa liikkeessä kuin Sammossa voisi
sattua jotakin tällaista.

ARO. Mutta rouvahan on itse kuullut, että me tartumme heti ankarasti
asiaan, jos...

RVA ILOLA. No niin, no. Annetaan nyt olla. Mutta hauskaa tämä ei ole
ollut. (Kumartaa jäykähkösti ja heittää Aroon leppyneen ja puoleksi
keimailevan silmäyksen.) Onhan minua täällä sentään loppujen lopuksi
kohdeltu oikeudenmukaisesti ja kohteliaasti. Tällaisessa liikkeessä
on paljon miellyttävämpää tehdä kauppoja kuin sellaisessa, missä
väitellään ostajan kanssa. Hyvästi! (Poistuu oikealle.)

ARO. (Saattaa poistujaa kohteliaasti kumarrellen kunnes tämä on
kadonnut näkyvistä, minkä jälkeen hän palaa. — Koikkalaiselle
tyytyväisenä.) Katsokaa — juuri tällä tavalla! Eikös se mennyt
mainiosti? Luottamus Sampoa kohtaan vain lisääntyi! (Poistuu
huoneeseensa.)

MIETTINEN. (Koikkalaiselle.) Siinä oli kolmannet apskeetit! Erotettiin
vaan taas niin että napsahti, vaikka juuri niin vannoitte, ettei teitä
enää pois potkita.

KOIKKALAINEN. (Vieläkin hämmästyneenä.) Mitä minä nyt olin tehnyt?
Öljyä... lamelleihin...!

MIETTINEN. Flanelleihin... niin justiin. Se oli tietysti ostanut
flanellihameen tai muuta flanellista, ja juoksupoika oli
polkupyörästään saanut pakettiin rasvaa. Siinä se juttu. Aukeshan
niiltä kerran väripurkkikin ja pilasi kaiken tavaran korissa.

ARO. (Raottaa vasenta ovea ja ojentaa sieltä naisen käsilaukkua.)
Vahtimestari! Se rouva unohti käsilaukkunsa. Kun hän tulee hakemaan,
niin antaa tämän.

KOIKKALAINEN. (Rientää Aron luo ovelle.) Herra päällikkö! Mistä tämä
äskeinen rouva valitti?

ARO. Hän on ostanut auton ja siinä nyt oli jotakin.
(Kärsimättömästi.)... en minä oikein tiedä. Auto-osastolla kertovat,
jos viitsitte kysyä. (Antaa laukun Miettiselle.) Jos se teitä
kiinnostaa. (Sulkee taas oven.)

MIETTINEN. (Vieden käsilaukun pöydälle, jolle sen jättää.)
Auto-osastolla! Vai ajaa se täti autoa! Sitten se on kanssa pannut itse
öljyt flanelleihinsa, kun sen auton kanssa melskaa. Se on likaista
hommaa.

KOIKKALAINEN. Ei se ollut flanelleihin, kun lamelleihin. Minä kuulin
jo silloin heti, että se oli lamelleihin eikä flanelleihin. Mutta te
olette niin hirveän sivistymätön.

MIETTINEN. So, so, so, herra professori! Pyytäkää nyt jo vaan se
eronne. Miksette jo äsken pyytänyt?

KOIKKALAINEN. Minähän aioin pyytää, mutta kun minä en ehtinyt.

MIETTINEN. Pitääkö siinä ensin veisata virsi — häh? — ennenkuin te
saatte sanat suustanne? Ilmoitanko minä nyt herra Koipeliinin?

KOIKKALAINEN. Minä ilmoitan sen päällikölle itse.

MIETTINEN. Sen asian, tottakai, mutta teidät, teidät itsenne. Jeekuti!
Ettekö te ymmärrä?

KOIKKALAINEN. Ilmoittakaa!

MIETTINEN. (Koputtaa vasemmalle ovelle, ja kun sieltä vastataan
»sisään!», aukaisee oven.) Herra Koikkalainen tahtoisi puhua...

ARO. (Vastaa oven takaa.) Ei minulla ole nyt aikaa. Mutta vahtimestari,
kun satuitte tulemaan, niin ottakaa tämä paketti ja viekää se
postitusosastolle takaisin ja sanokaa, ettei se kuulu minulle!

MIETTINEN. (Noutaa huoneesta paketin ja palattuaan näyttämölle sulkee
oven perässään.) Nietu. Ette saa eroa. Meillä ei ole nyt aikaa. Tulkaa
huomenna uudestaan. (Poistuu paketteineen vasemmalle, mutta pistää
samassa uudestaan päänsä näyttämölle.) Ei, kuulkaa, vahtikaa tässä
tuota käsilaukkua, joka on pöydällä, siksi kuin minä tulen. (Poistuu
uudestaan.)

KOIKKALAINEN (kävelee raskain askelin pöydän luo, katsoo laukkua ja
istahtaa sohvaan, missä antaa päänsä vaipua käsiensä varaan.)

IRJA (tulee oikealta ajatuksissaan, katsahtaa Koikkalaiseen, joka
ei häntä huomaa, istahtaa sitten tuolille pöydän toiselle puolelle,
huokaisee syvään, ikäänkuin vapautuakseen jostakin surusta ja koettaa
sitten olla huolettoman näköinen. Ottaa pöydältä vihkosen ja selailee
sitä välinpitämättömästi.)

KOIKKALAINEN. (Nostaa huokauksen kuullessaan päänsä.) Neiti Salo! Mitä
te täällä teette?

IRJA. (Huolettomasti.) Lähtöpassiani odotan.

KOIKKALAINEN. Lähdettekö te täältä pois? Minkätähden?

IRJA. On kai lähdettävä. Uhattiin jo viikko sitten, että jos vielä
kolmannen kerran saan muistutuksen, niin silloin... (Näppää sormellaan
toiselta kämmeneltään kuin siinä olisi jotakin.)

KOIKKALAINEN. Te olette siis saamassa kolmatta muistutusta?

IRJA. Sillä reissulla ollaan. Ja jos tuo tohvelisankari tuolla sisällä
(viittaa henkilökunnan päällikön oveen) vain jotakin muistaa, niin
potkut tuli. Ja kai hän muistaa, kun katsoo taas kortista.

KOIKKALAINEN. Lähdettekö te mielellänne?

IRJA. En! Kuinka niin?

KOIKKALAINEN. (Ihmetellen.) Mutta miten neiti sitten voi olla noin
rauhallinen?

IRJA. (Nauraa.) Mitä tässä itkulla voitettaisiin?

KOIKKALAINEN. (Ihaillen.) Te olette tosiaan suurenmoinen. Ai, kuinka
minä ihailen teitä?

IRJA. Mainiota! Vai ihailette te minua. Ei minulla ole mitään sitä
vastaan. (Salaperäisesti, mutta samalla veikistellen.) Ja sitäpaitsi —
ehkä ei olekaan niin varmaa, että lähden, jos... (Ponnahtaa pystyyn ja
nauraa.)

KOIKKALAINEN. Jos...?

IRJA. (Katsellen ystävällisesti Koikkalaista.) Jos — te autatte minua.
Ja jos te autatte minua, niin silloin minäkin ihailen teitä.

KOIKKALAINEN. (Onnellisena.) Ihailette minua! Ihanko totta? (Nousee
ja ottaa muutaman askelen vasemmalle. — Haltioissaan.) Herra Jumala,
hän lupaa ihailla minua! (Tulee äkkiä surumieliseksi.) Mutta — minähän
lähden itse täältä.

IRJA. Niinkö? No, ei se mitään tee. Oikeastaan se on parempikin, sillä
silloin ei teille sitten voida enää tehdä mitään.

KOIKKALAINEN. Millä tavalla minä voisin auttaa teitä?

IRJA. Tulkaa tänne. (Vetää Koikkalaisen kädestä sohvalle ja istuu hänen
viereensä. — Selittää innokkaana.) Kuulkaa, ei teidän tarvitse tehdä
mitään muuta kuin... (Empii hetkisen ja vilkuilee sivuilleen.)... kuin
levittää sellaista tietoa, että pääjohtaja... tai että te olette nähnyt
pääjohtajan — suutelevan minua.

KOIKKALAINEN. Suutelevan teitä...! Enhän minä ole sellaista nähnyt.

IRJA. Ette tietenkään, mutta teidän pitäisi vain kertoa sellaista
muille. Ennen kaikkea herra Arolle tuolla.

KOIKKALAINEN. (Pettyneellä ja itkunsekaisella äänellä.) Onko pääjohtaja
sitten tosiaan suudellut teitä?

IRJA. Äsh! Vielä mitä. Minä en ole häntä koskaan nähnytkään.

KOIKKALAINEN. (Hämmästyneenä.) No, mutta miksi sen pitää olla juuri
pääjohtaja sitten? Eikö riitä, jos minä esimerkiksi sanon nähneeni,
että vahtimestari Miettinen on suudellut neitiä? (Kainosti.) Tai minä
itse...

IRJA. Katsokaa, jos herra Aro luulee, että pääjohtaja on rakastunut
minuun, niin hän ei uskalla ajaa minua pois. Ja pääjohtaja on
vanhapoika, minä olen kuullut sen tytöiltä. Niin että tämä juttu
passaisi hyvin.

KOIKKALAINEN. Hm! (Miettii.) Eipäs sopisi. Pääjohtajat eivät nai
myyjättäriä.

IRJA. Kuka tässä on puhunut naimisesta? Minä sanoin: suudellut minua.

KOIKKALAINEN. (Miettii taas.) Mutta minä en valehtele!

IRJA. (Heilauttaa niskaansa.) Ja minä en siinä tapauksessa ihaile teitä.

KOIKKALAINEN. (Hämmennyksissä.) Niinkö... vai te ette sitten ihaile
minua. Sehän on aivan hirveätä, jos te ette ihaile minua!

IRJA. (Muuttuen äkkiä maanittelevaksi.) Kuulkaa nyt, kiltti herra
Koikkalainen, ettekö voisi tehdä minulle tätä palvelusta? Minulle
te tekisitte sillä hyvän työn ettekä itsellenne mitään vahinkoa.
Tehän lähdette täältä, eikä kukaan koskaan pane teitä lujille, jos
huomataankin, että te olette vähän huiputtanut.

KOIKKALAINEN. Mutta jos se huomataan jo ennenkuin minä olen lähtenyt?

IRJA. Niin te sanotte, että te näittekin väärin.

KOIKKALAINEN. (Innostuneena.) Jaa, se on totta: voihan nähdä myöskin
väärin. Näkee, että pussataan eikä kuitenkaan pussata. (Haikeasti.)
Vaikka vielä mukavampi olisi joskus, että pussattaisiin eikä kukaan
näkisi, että pussattiin.

IRJA. (Veikeästi.) Ehkä semmoistakin voisi sattua... joskus.
Suostutteko?

KOIKKALAINEN. (Nousee seisomaan ja painaa molemmin käsin sydäntään.)
Suutelemaanko? Koska tahansa!

IRJA. (Hätääntyen.) Ei, ei, ei sitä nyt. Mutta suostutteko kertomaan
siitä... pääjohtajasta ja minusta?

KOIKKALAINEN. (Happamesti.) Jassoo! (Katsoo Irjaan, joka koettaa olla
niin viehkeä kuin osaa. — Innoissaan.) Suostun!

IRJA. (Rutistaa iloissaan Koikkalaista olkapäistä.) Voi kuinka te
olette kultainen poika! Ja tehän olitte matkalla juuri herra Aron luo?
Menkääkin te ensin ja kertokaa tuo juttu... pääjohtajasta! Minä menen
sitten vasta teidän jälkeenne.

KOIKKALAINEN. Hän ei ota vastaan nyt. Minä jo koetin.

IRJA. No, sitten hän ei ota minuakaan, ja minä voin mennä ja tulla
jonkin ajan päästä uudestaan. Kiitoksia nyt oikein paljon, herra
Koikkalainen! Hoitakaa tämä minun asiani sitä ennen. (Lähtee oikealle.)

KOIKKALAINEN. Ei, kuulkaa neiti, älkää vielä menkö. Minulla olisi vähän
asiaa.

IRJA. (Pysähtyy ja kääntyy.) Asiaa minulle? Aina valmis
vastapalveluksiin.

KOIKKALAINEN. (Kieputtaa ruumistaan eikä tahdo saada sanotuksi.) Se on
kas, neiti Salo, sillä tavalla, että... minä... aion ostaa... ostaa
maitopuodin... oman maitopuodin...

IRJA. Kokonaisen maitopuodin! Siunatkoon teitä! Eikö riitä, kun
litrakaupalla...?

KOIKKALAINEN. Minä aion ruveta oman liikkeen omistajaksi. Sitä varten
minä olen täällä harjoittelemassa. Ja minä kysyisin (nöyrästi ja
vapisevalla äänellä) ettekö te, neiti, tahtoisi... tulla... sinne minun
kanssani...?

IRJA. (Ihmetellen.) Sinne teidän maitopuotiinne? Totta kai, jos se
teistä olisi hauskaa.

KOIKKALAINEN. (Saa raivokkaan ilonkohtauksen ja alkaa kävellä
edestakaisin näyttämöllä käsiään nostellen ja toisiaan vastaan
taputtaen.) Ai, kuinka ihanaa, kuinka suurenmoista, kuinka minä olen
onnellinen ja kuinka helposti se kävikin!

IRJA. Mitä ihmettä? Mikä teihin meni?

KOIKKALAINEN. (Pysähtyy äkkiä Irjan eteen ja avaa sylinsä. —
Onnellisena.) Mehän olemme nyt kihloissa!

IRJA. Mitä? Kihloissa!? Älkää hassutelko!

KOIKKALAINEN. Mutta tehän lupasitte tulla minun maitopuotiini, minun
kanssani.

IRJA. Niin, mutten minä ymmärtänyt sitä kosimiseksi. Minä tarkoitin
vain, että minä voisin joskus käydä teidän luonanne maitoa latkimassa,
kun te kerran niin ystävällisesti pyydätte. Täytyyhän sitä toki saada
vähän miettimisaikaa ennenkuin päättää aikooko ruveta koko loppuiäkseen
— kissaksi.

KOIKKALAINEN. (Loukkaantuneena.) Kissaksi!

IRJA. (Koettaen häivyttää äskeisten sanojensa vaikutusta.) Ei, ei —
älkää pahastuko. Täytyy miettiä ensin. Tämä tuli niin odottamatta.
Ollaan nyt toistaiseksi vain ystäviä. Ja tehkää nyt ensin minulle se
palvelus — te tiedätte — niin sittenpähän nähdään. Näkemiin, herra
Koikkalainen! (Poistuu oikealle, mutta juuri ennen näkyvistä katoamista
katsahtaa taakseen ja heittää lentosuukon.)

KOIKKALAINEN (on nappaavinaan lentosuukon koppina ilmasta, sulkee
sen sitten muka oikean kätensä nyrkin sisään ja tekee riemuissaan
täyskäännöksen vasempaan päin kenkiensä kannoilla. Nyrkki pysyy koko
ajan eteen ojennettuna.)

MIETTINEN. (Tulee vasemmalta.) Aiotteko te ruveta nyrkkeilemään?

KOIKKALAINEN. Arvatkaapas, mitä minulla on tuossa kourassani!

MIETTINEN. Viisi sormea ja viisi kynttä.

KOIKKALAINEN. (Ylpeänä.) Siellä on pusu!

MIETTINEN. Mikä?

KOIKKALAINEN. Pusu siellä on — tai suudelma, jos sen paremmin
ymmärrätte.

MIETTINEN. (Äkäisenä.) Menkää helvettiin! Nyt te olette aivan
seinähullu. Niinkuin te nyt mistään pusua saisitte! Jos edes olisitte
nähnyt toisten pussaavan, niin kenties olisitte voinut yhden suukon
varastaa...

KOIKKALAINEN. (Muistaen äkkiä ja laskien kätensä alas. —
Salaperäisesti.) Ehkä minä olenkin nähnyt...

MIETTINEN. Ei se niin ihmeellistä olisikaan. Varsinkin
huonekaluosastolla, kun nuoret parit valitsevat itselleen mööpeleitä,
niin kun vain myyjän silmä välttää, niin... hihii.

KOIKKALAINEN. Oman talon väkeä olivat, aivan varmasti oman talon väkeä.

MIETTINEN. (Tulee uteliaaksi.) Oman talon... keitä? Ihanko totta?

KOIKKALAINEN. Ei taida oikein uskaltaa kertoa.

MIETTINEN. (Menee aivan Koikkalaisen viereen.) Kertokaa hemmetissä!
Keitä ne porsaat olivat?

KOIKKALAINEN. Neiti Salo...

MIETTINEN. Rohdoskauppaosastoltako?

KOIKKALAINEN. Se juuri.

MIETTINEN. Sen siitä tytöstä saattoi hyvin arvatakin. Entä se toinen
porsas...?

KOIKKALAINEN. (Vilkuilee varovaisena ympärilleen ja kuiskaa sitten.)
Pääjohtaja!

MIETTINEN. (Järkytettynä.) Oho!

KOIKKALAINEN. Juu!

MIETTINEN. (Täyteen ääneen ja painokkaasti.) Oh-ho! (Raapaisee
hiuksiaan.) Vai sillä tavalla! Jaa-a, mutta nyt minä muistankin!
Viikko sitten he olivat pitkän aikaa kahden kesken tuolla (Viittaa
henkilökunnan päällikön oveen.), ja kun pääjohtaja sitten tuli sieltä
ulos, niin oli hänellä suu niin messingillä. Vai sillä tavalla! Hi-hii.
(Tulee äkkiä vakavaksi.) Mutta siitä ei saa kertoa kenellekään. Ei
kenellekään. Se on hemmetin vaarallista peliä. Suu poikki! (Sähkökello
soi.) Jaha, päällikkö kutsuu. Olipa se vaan juttu! (Menee vasemmasta
ovesta.)

KOIKKALAINEN. Semmoista sitä voi nähdä. (Istuutuu sohvalle ja painaa
päänsä käsien väliin.)

RVA ILOLA. (Tulee oikealta.) Kuulkaa, herra, kun minä unohdin
käsilaukkuni tänne jonnekin. Tuossahan se sitäpaitsi onkin! (Ottaa
pöydältä käsilaukkunsa ja katsahtaa ihmetellen Koikkalaiseen, joka ei
nosta päätään. Aikoo lähteä, mutta katsahtaa taas taakseen ja pysähtyy
epäröiden.) Kuulkaa, herra, mikä teitä vaivaa?

KOIKKALAINEN. (Vilkaisee rouva Ilolaan ja antaa taas päänsä painua
käsien varaan. — Välinpitämättömästi.) Ei se kuitenkaan liikuttaisi
rouvaa...

RVA ILOLA. (Hätkähtää ikäänkuin muistaen jotakin. — Kiusaantuneena.)
Niin... tosiaankin... tehän tässä äsken... niin, niin, se oli kovin
ikävää, että teille tehtiin niin. En minä ollenkaan ollut vaatinut
sitä. Miten teidän nyt käy? Onko teillä toista paikkaa tiedossa?

KOIKKALAINEN. Ei ole vielä.

RVA ILOLA. Kuulkaa — minä menen ja pyydän, ettei teitä minun tähteni
erotettaisi.

KOIKKALAINEN. (Ponnahtaen seisomaan.) Ei, ei! Älkää missään nimessä!

RVA ILOLA. (Ihmetellen.) Kuinka te olette vaatimaton! Te mahdatte olla
hyvin hieno luonne? (Laskee äkkiä päättäväisesti laukkunsa takaisin
pöydälle.) Ei, antakaa nyt minun puhua puolestanne. Minä teen sen niin
mielelläni. (Aikoo lähteä päällikön ovea kohden.)

KOIKKALAINEN. (Ottaa rouva Ilolaa käsivarresta.) Ei, rakas rouva, älkää!

RVA ILOLA. Mutta mitä minä sitten teen? Tiedättekö, nyt kun minä
ajattelen, niin minun on niin kauhean paha olla siitä, että te joudutte
menettämään paikkanne minun tähteni. Sattuuhan sitä erehdyksiä, ja minä
olin liian kiivas...

KOIKKALAINEN. (Koettaa olla kohtelias.) Eihän se mitään ollut, rakas
rouva. Olkaa aivan rauhassa: teidän tähtenne mielellään kärsiikin, kun
teillä on noin hyvä sydän.

RVA ILOLA. (Katsoo Koikkalaista lempeästi.) Ja teillä on jalo sydän,
kun te voitte noin puhua. (Uusi lempeä silmäys.) Hyvästi! (Poistuu
oikealle.)

KOIKKALAINEN. Hyvästi.

RVA ILOLA. (Palaa heti näkyvistä päästyään takaisin.) Se laukku unohtui
minulta kuitenkin. (Nauraa hyräyttää ja katsoo sitten Koikkalaista taas
kovin ystävällisesti.) Kuulkaa herra... mikä teidän nimenne on?

KOIKKALAINEN. Koikkalainen.

RVA ILOLA. Niin, herra Koikkalainen, jos teille mitään vaikeuksia
sitten ilmaantuu, niin kääntykää vain minun puoleeni. (Nauraa taas
ikäänkuin mielistellen.) Ja nyt hyvästi toisen kerran. (Menee
äkkiä Koikkalaisen luo ja puristaa tämän kättä Koikkalaisen oikein
tietämättä, miten suhtautua tähän ystävällisyyteen. Poistuu oikealle,
mutta unohtaa taas laukkunsa pöydälle, minkä tähden palaa heti
takaisin. — Mielistelevällä äänellä.) Ai, ai kuinka minä olenkin
lystikäs, kun minä en muista tuota laukkuani! Niin, jos teille sitten
tulee vaikeuksia, niin kääntykää vain minun puoleeni. Minulla on maalla
kartano ja siellä on kyllä teille aina tehtävää. (Levottomasti.)
Varsinkin nyt kun minä siellä (yskähtää) tarvitsisin miehistä apua,
(yskähtää) mieheni kun on kuollut... (Yskähtää.) Niin no, no...
hyvästi! (Puristaa levottomaksi käyneen Koikkalaisen kättä uudestaan ja
poistuu oikealle jättäen edelleenkin laukkunsa pöydälle.)

KOIKKALAINEN (kääntää kasvonsa katsomoon päin ja sivelee tukkaansa kuin
osoittaakseen, ettei hän oikein ymmärrä mitä rouva Ilola on puhunut.)

RVA ILOLA. (Palaa iloisesti nauraen.) Voi tuota laukkua! Se ei tahdo
tulla minun kanssani, mutta ehkä se pitääkin teistä enemmän. (Paussi.)
Minusta tuntuu niinkuin minäkin pitäisin teistä oikein paljon. (Nauraa
hykertää miellyttämisen haluisena.) Niin, älkää sitten unohtako minua,
jos te vain minua tarvitsette. Hyvästi! (Puristaa taas Koikkalaisen
kättä ja poistuu. Laukku unohtuu vieläkin pöydälle.)

KOIKKALAINEN. (Katselee hämmästyneenä rouva Ilolan jälkeen ja tämän
kadottua näkyvistä äkkääkin pöydälle unohtuneen laukun, ottaa sen
käteensä ja hyökkää kiireesti lähtijän jälkeen. Näyttämön oikeassa
reunassa kohtaakin hän juuri palaamassa olevan _rva Ilolan_ ja ojentaa
tälle laukun.) Rouva, tässä on laukku!

RVA ILOLA. Kylläpä te olette ystävällinen! Katsokaa kun tätä laukkua ei
tahdo millään huomata pöydältä, kun sen sinne asettaa. (Menee pöydän
luo ja laskee laukun sille. Koikkalainen on seurannut vieressä.)
Näettekö, ei huomaa lainkaan! (Koikkalainen ottaa pöydältä laukun
ja ojentaa sen rouva Ilolalle, joka laskee sen uudelleen pöydälle,
mistä Koikkalainen sen taas nostaa ja ojentaa rouvalle, joka siitä
tulee nyreäksi, ja toimituksen vielä kerta uudistuttua loukkaantuneen
näköiseksi. — Suuttuneena.) Hyvästi! (Poistuu oikealle.)

MIETTINEN. (Tulee vasemmasta ovesta.) Vieläkös te olette täällä?

KOIKKALAINEN. Vielä minä olen täällä. Minä odotan, että päällikkö saisi
aikaa.

MIETTINEN. Mutta eikö ole ikävä odottaa? Eihän tässä ole mitään
seuraakaan.

KOIKKALAINEN. Oli täällä äsken. Se nainen, jonka käsilaukku jäi.

MIETTINEN. Jaa se flanelli-rouva. Haukkui kai vielä omasta takaa...

KOIKKALAINEN. (Epävarmana.) Ei se minun mielestäni ollut oikein
haukkumista.

MIETTINEN. Ei suinkaan hän kehunutkaan.

KOIKKALAINEN. Hän sanoi, että minä olen kovin ystävällinen ja
että minulla on jalo sydän ja puhui muutenkin niin kauniisti ja
mieleenpainuvasti.

MIETTINEN. Sitten sillä on öljyä suussakin. Ja flanellia päässä.

KOIKKALAINEN. Mutta kuitenkin minä pelkäsin häntä.

MIETTINEN. Pelkäsitte? Minkätähden?

KOIKKALAINEN. Hän oli niin omituinen. Hän tuli aina näin lähelle minua
(menee aivan Miettisen viereen) ja katseli minua näin. (Matkii rouva
Ilolan keimailua.)

MIETTINEN. Se on kuvittelua! Hän katsoi teitä näin. (Luo Koikkalaiseen
hirmustuneen katseen.)

KOIKKALAINEN. (Ihmetellen.) Kuinka te voitte väittää sellaista? Tehän
ette ollut täällä läsnäkään.

MIETTINEN. Jotakinhan minä nyt itsekin ymmärrän — vanha mies. (Nauraa.)
Ei teille kukaan sillä tavalla... ehei. Siinä mahtoi olla kaksi hyvää
vastakkain!

KOIKKALAINEN. (Suuttuneena.) Te olette aina käyttäytynyt minua kohtaan
kovin ikävästi ja halventavasti. Mutta kyllä te minusta pääsette.
Kysykää nyt vain päälliköltä, eikö hän ota minua puheilleen, ja sitten
on asia selvä.

MIETTINEN. Eikö teidän halvennettuun päähänne mahdu, ettei sinne nyt
pääse? Eroasiaa ei nyt valitettavasti joudeta käsittelemään.

KOIKKALAINEN. Mutta täytyisihän minun kertoa ainakin siitä toisesta...

MIETTINEN. Mistä toisesta?

KOIKKALAINEN. Siitä, siitä: pääjohtajasta ja neiti...

MIETTINEN. (Pelästyy ja panee sormen suulleen.) Hst! Siitä kun ei
saa puhua halaistua sanaakaan. Ei kenellekään. Ja sitäpaitsi sanoi
päällikkö, kun minä kerroin siitä hänelle, ettei hän usko koko juttua.

KOIKKALAINEN. Kerroitte hänelle!?

MIETTINEN. (Hämmentyen.) Niin... tuota... se lipsahti minulta kerran,
kun minä (yskäisee) yskäisin. Mutta hän ei uskonut sitä, vaikka minä
vakuutin, että te olette niin yksinkertainen, ettette te ole voinut
sellaista itsekään keksiä.

KOIKKALAINEN. (Loukkaantuneena.) Kiitoksia!

ARO. (Tulee vasemmasta ovesta kädessään paperi ja aikoen mennä
vasemmalle, mutta näkeekin Koikkalaisen ja pysähtyy.) Jaha, herra
Koikkalainen, kun kerran satutte olemaan tässä; vahtimestari sanoi,
että teillä olisi ollut minulle jotakin asiaa — voisitteko esittää sen
tässä ja aivan lyhyesti?

MIETTINEN. Lyhyesti hän ei voi, sen minä tiedän.

ARO. Minä kysyin herra Koikkalaiselta. No, pian nyt?

KOIKKALAINEN. Tietääkö herra päällikkö: minä en jaksa enää... minä olen
aivan hullu!

MIETTINEN. Minä todistan sen.

ARO. Vahtimestari ei sekaannu nyt tähän! Mikä teillä sitten on?

KOIKKALAINEN. Minä en kestä nykyistä alennustilaani.

ARO. Alennustilaanne? Eihän teitä ole millään tavalla alennettu —
jollei vielä ylennettykään.

KOIKKALAINEN. Ei, mutta kun minä olen täällä kaikkien koirana. Minun
syykseni pannaan kaikki, minä saan kantaa syyt kaikkien muiden
virheistä.

ARO. Niin, mutta sehän on tarkoituskin. Sehän on sopimuksemme.

KOIKKALAINEN. Se on aivan hirveä sopimus!

ARO. Itsehän herra Koikkalainen on sen hyväksynyt. Eihän teiltä salattu
mitään silloin kuin teidät otettiin Sampoon.

KOIKKALAINEN. Mutta minä en tahdo voida sitä kestää. Minun asemani
täällä on sellainen, että se käy minun kunnialleni.

ARO. (Levittää kätensä. — Väheksyvästi.) Tjaah! No... älkää nyt! Se on
aivan liikaa arkuutta tuo tuommoinen. (Taputtaa Koikkalaista olalle.)
Älkää ottako sitä niin raskaasti.

KOIKKALAINEN. (Liikutettuna.) Niin, herra päällikkö on ollut minulle
kovin ystävällinen, mutta minä olen siitä huolimatta harkinnut
viisaimmaksi lähteä täältä.

ARO. (Ei ole uskovinaan.) Mitä te puhutte?

KOIKKALAINEN. Minä pyydän eroa Sammon palveluksesta.

ARO. Älkää laskeko leikkiä! Mehän olemme teihin kovin tyytyväisiä.
Meistä on oikein hauskaa, että herra Koikkalainen on meillä.

MIETTINEN. (Ällistyen Koikkalaisen osaksi tullutta kehumista.) Oho!

KOIKKALAINEN. Mutta minulle on paljon tärkeämpää se, onko minulla
itselläni ollut hauskaa täällä. Ja minusta täällä ei ole ollut hauskaa.

ARO. (Koettaen johtaa keskustelua muualle.) No, ei puhuta nyt
tästä enää. Kuulkaa, (tulee epäröiväksi ja alentaa ääntään) kun
tämä vahtimestari... hm... miten minä nyt sanoisin... hm... kertoi
sellaista, että... hm... (Rykii ja vilkuilee Miettiseen, joka
asianharrastuksesta myöskin rykäisee pari kertaa.)... että... te olitte
nähnyt... hm... jotakin...?

KOIKKALAINEN. Mitä herra päällikkö tarkoittaa?

ARO. Sitä... (Rykäisee.)... että... hm... (Vilkaisee Miettiseen kuin
apua etsien.)

MIETTINEN. (Hiljaisella äänellä.) Se meinaa... herra päällikkö meinaa
sitä kun te... näitte neiti Salon ja pääjohtajan... (Rykäisee tärkeänä.)

ARO. Sh!... hm... että näittekö...

KOIKKALAINEN. Näinhän minä... (Rykäisee.)

ARO. (Näennäisesti huolettomana, mutta alennetulla äänellä.) Missä se
tapahtui?

KOIKKALAINEN (viittaa peukalollaan oikealle.)

ARO (rykäisee.)

MIETTINEN (rykäisee.)

KOIKKALAINEN (rykäisee.)

ARO. (Muuttaen äkkiä esiintymisensä ja äänensä tavallisiksi.) No niin,
minun täytyy mennä. Hyvästi! (Lähtee vasemmalle.)

KOIKKALAINEN. (Hätääntyneenä.) Herra päällikkö! Se minun asiani jäi
vielä kesken.

ARO. (Kärsimättömänä.) Eihän se kesken jäänyt: te pysytte Sammossa — se
kai oli tulos?

KOIKKALAINEN. Ei suinkaan. (Itku kurkussa.) Minä en tahdo jäädä!

(Puhelin soi henkilökunnan päällikön huoneessa.)

ARO. (Miettiselle.) Vahtimestari menee vastaamaan minun puhelimeeni.
Sanoo, etten minä voi nyt tulla, ja kysyy minne minä saan soittaa.

MIETTINEN. Kyllä, herra päällikkö. (Menee henkilökunnan päällikön
huoneeseen.)

ARO. (Koikkalaiselle.) Uskokaa nyt minua: me pidämme teidät täällä
kovin mielellämme ja me emme päästä teitä nyt pois juuri kun on nähty,
että tämä uusi järjestely vastaa tarkoitustaan.

KOIKKALAINEN. (Uhmaten.) Siinä tapauksessa minä toimin omin valtuuksin
ja lähden lupaa pyytämättä!

ARO. (Ankarana.) Herra Koikkalainen! Te ette lähde täältä minnekään.
Teillä on kahden viikon irtisanomisaika, ja sitä ennen te ette poistu
Sammosta. Lakisäännökset ovat siinä suhteessa ankarat. Ja niin suuri
liike kuin Tavaratalo Sampo ei aio antaa teidän komentaa itseään.
Muistakaa se! (Poistuu vasemmalle.)

KOIKKALAINEN (jää suu auki ihmettelemään Aron muuttunutta käytöstä.)

MIETTINEN. (Tulee henkilökunnan päällikön huoneesta. — Koikkalaiselle.)
Älkää siinä ilmaa nielkö, vaan lähtekää kipittämään! Soittivat juuri
elintarveosastolta ja kysyivät, missä te piileskelette. Siellä on
jokin juusto myyty helvettiin päin, ja ostaja tahtoo sen sijasta syödä
teidät. No, tuleeko siitä lähdöstä mitään?

KOIKKALAINEN (lähtee sanaa sanomatta oikealle hitain askelin ja silmät
tuijottaen kuin toisia maailmoita nähden.)

MIETTINEN. (Töyttää Koikkalaista selkään.) Antaa mennä lujempaan vaan!

IRJA. (Tulee oikealta ja sivuuttaa Koikkalaisen juuri tämän kadotessa
näkyvistä. Katsahtaa ihmetellen poistujaa. — Miettiselle.) Miksi hän
noin unissaan vaeltaa?

MIETTINEN. Menee elintarveosastolle, missä häntä lyödään juustokuupalla
päähän.

IRJA. Toruttavaksi, raukka, taas?

MIETTINEN. Se on ylpeä mies. Hyvä on, että häntä pehmitetään.

IRJA. Te olette herra Koikkalaiselle aina niin paha! Minun tekisi mieli
pehmittää teitä!

MIETTINEN. (Varoittaa sormellaan.) Se olisi väärin, sillä Koikkalainen
ei kohtele teitäkään, neiti, oikein kauniisti.

IRJA. Hän on aina ollut minulle oikein kiltti, suorastaan
auttavainenkin.

MIETTINEN. Mutta hän levittelee teistä ja eräästä toisesta rumia
juttuja.

IRJA. (On säpsähtävinään, mutta katsoo heti poispäin Miettisestä
ja nauraa äänetöntä naurua. — Tekeytyen hämmentyneeksi.) Onko
henkilökunnan päällikkö täällä?

MIETTINEN. Ei ole. (Alemmalla äänellä.) Ja hänkin on kuullut nuo
Koikkalaisen jutut.

IRJA. Vai niin. Minä en halua niitä tietääkään. Eikö teillä ole mitään
muuta tekemistä kuin kulkea juorupellenä ja kertoa toisille ikäviä
asioita?

MIETTINEN. (Katsoo hämmästyneenä Irjaa. Ottaa sitten kellon taskustaan,
vilkaisee sitä ja panee takaisin taskuunsa.) Niin, voisinhan minä mennä
tuonne neitien luo katsomaan, ovatko he saaneet mitään valmista. (Menee
oikeanpuolisesta ovesta, josta kuuluu oven avautuessa kirjoituskoneen
naputusta, ja vilkaisee vielä ovelta vähän ihmetellen Irjaan.)

IRJA (menee henkilökunnan päällikön ovelle, koputtaa sille keveästi,
aukaisee sen raolleen ja tirkistää sisään sekä kohauttaa olkapäitään
huomatessaan, että Miettinen olikin puhunut totta päällikön
poissaolemisesta. Sulkee oven.)

VAARA (tulee vasemmalta ja menee rauhallisin askelin näyttämön poikki
vilkaisemattakaan Irjaan, joka ihmetellen katselee häntä.)

IRJA. (Vaaran päästyä pari metriä hänen ohitseen. — Sotilaallisesti.)
Päivää! (Kun Vaara ei tähänkään kiinnitä huomiota, juoksee hänen
luokseen ja tarttuu käsipuoleen. — Herttaisesti.) Päivää, kaupparatsu!

VAARA. (Kääntyy, jolloin Irja päästää hänen käsivartensa irti. —
Vieraasti.) Päivää.

IRJA. (Iloisena.) Eikös herra kaupparatsu muista?

VAARA (pudistaa päätään.)

IRJA. Se oli silloin — tuolla. (Osoittaa vasenta ovea.)

VAARA. (Epämääräisesti.) Tuolla herra Aron huoneessa? Niin, minä olin
siellä viikko sitten muistaakseni...

IRJA. (Veikeästi.) Olkaa nyt olevinanne! Kyllä te sen muistatte! Me
emme ole senjälkeen tavanneetkaan toisiamme. Minusta on taas oikein
lysti nähdä teitä. (Tarttuu Vaaran takinnappiin ja pyörittelee sitä.)

MIETTINEN aukaisee oikeanpuolisen oven aikoen tulla siitä näyttämölle,
mutta huomatessaan parin perääntyy nopeasti ja kohteliaasti kumarrellen
takaisin sulkien oven perässään.

VAARA. (Tulee levottomaksi napin pyörittelemisestä ja koettaa
varovaisesti vetää takkia loitommalle Irjasta.) Onko neidillä minulle
jotakin asiaa?

IRJA. Pyh! Pitääkö sitä nyt välttämättä aina olla asiaa, kun
keskustellaan!?

VAARA. Mitä neiti minusta oikein tahtoo?

IRJA. Minä tahdon, että te pitäisitte minulle vähän seuraa. Tulkaa
tuonne istumaan. (Tarttuu Vaaraa käsipuoleen ja vetää hänet sohvalle
istumaan asettuen itse hänen viereensä.)

VAARA. (Vakavasti ja aikoen nousta sohvalta.) Eikö neidillä ole mitään
työtä?

IRJA. Minä odotan tässä pääsyä herra Aron luokse. (Huomaa Vaaran
nousemisaikeen ja estää sen pistämällä kätensä hänen kainaloonsa
ja pakottamalla hänet pysymään alallaan.) Kas noin, herra
kaupparatsumestari!

VAARA. (Harmistuneena.) Ei, mutta kuulkaa...

IRJA. (Rauhallisesti.) Kuuntelen.

VAARA. (Isällisellä äänellä.) Minun täytyy sanoa teille, nuori nainen,
ettei tämä tällainen käy, minä tarkoitan tämä tällainen käytös.
Teille ei ehkä kukaan koskaan ole sitä sanonut eikä teillä, niinkuin
monilla, vaisto tunnu opettavan, ja sentähden täytyy minun vanhempana
ja kokeneempana neuvoa teitä. Katsokaa, jos tahtoo menestyä elämässä,
niin tulee olla vaatimaton ei ainoastaan aineellisissa asioissa, vaan
myöskin esiintymisessään. Se merkitsee sitä, että osaa aina arvioida
oikein suhtautumisensa toisiin ihmisiin, niin ettei tule heitä kohtaan
tungettelevaiseksi ja... hm... liian tuttavalliseksi. Tekin, joka
kaikesta päättäen olette meidän talomme kaikkein nuorimpia, voisitte
hieman ajatella. Ettehän te nytkään esimerkiksi lainkaan tunne minua.
Minähän voisin olla teidän esimiehiänne, ja heitä kohtaan teidän tulee
olla kunnioittavainen ja nöyrä. Eikö totta?

IRJA. (Hyvätuulisen tyytyväisenä.) Teillä on kaunis ääni!

VAARA. (Hermostuen.) Ymmärsikö neiti, mitä minä sanoin?

IRJA. (Huolettomasti.) En — minä en ollenkaan kuunnellut mitä te
puhuitte.

VAARA. (Ei voi olla naurahtamatta.) Te olette mahdoton! (Koettaa
irroittautua käsikynkästä ja onnistuukin siinä.)

IRJA. (Kiepauttaen samassa käsivartensa Vaaran kaulan ympärille.) Hyvää
kundia ei saa päästää käsistä, on meille opetettu. (Nauraa.)

MIETTINEN aukaisee toisen kerran oikeanpuolisen oven, mutta
näkemästään järkytettynä sulkee sen kiireesti.

VAARA. (Tempaa Irjan käden kaulaltaan. Hätääntyneenä, muttei
vihaisena.) Hyvät ihmiset teitä, neiti! Ettekö te ollenkaan pelkää?

IRJA. Mitä minä pelkäisin? Minut potkitaan kuitenkin täältä Sammosta,
jollei tänään, niin tällä viikolla. Minusta tuntuu siltä. Mutta teitä
taitaa peloittaa, koska te noin hätäännyitte.

VAARA. Ihmiset voisivat nähdä.

IRJA. Ja kertoa pomoille. Taikka vielä pahempi, jos kertoisivat pomojen
alaisille. Ne ne vasta ovatkin kamalia juoruja levittämään. Sitä minä
luultavasti en niinkään paljon pelkäisi, jos esimerkiksi pääjohtaja
saisi kuulla tästä. Mutta pienet kellot — ne kilisevät joka nurkassa.

VAARA. (Huvitettuna.) Mutta entäpä, jos pääjohtaja tosiaankin saisi
tiedon tästä teidän käyttäytymisestänne?

IRJA. (Halveksivasti.) Hän ei siitä varmastikaan piittaisi mitään.
Hänhän on näissä asioissa täysi idiootti!

VAARA. (Hämmästyneenä.) Idiootti? Ja missä »näissä asioissa»?

IRJA. (Kärsimättömästi.) Näissä, näissä... näissä näin. (Pistää
selitykseksi kätensä taas Vaaran kaulaan ja vetäisee sen heti pois.)
Vanhapoika, mikä lienee. (Epäintresseerattuna.) En minä ole häntä
koskaan nähnyt enkä välitäkään nähdä.

VAARA. (Hieman veitikkamaisesti.) Neiti siis väittää, ettei neiti ole
nähnyt pääjohtajaa koskaan.

IRJA. En. Tytöt sanovat, että henkilökunnan pikkujoulujuhlaan hän tulee
ja tankkaa siellä kolmen minuutin rutikuivan puheen ja livistää taas
tiehensä. Ja minähän olen ollut täällä vasta kolme viikkoa. Millä minä
olisin hänet nähnyt? Ei sellaista autuutta tavalliselle kuolevaiselle
tapahdu. Jos se nyt on mikään autuus!

VAARA. (Nolona.) Jaa, jaa. Mutta miksi neiti sanoi häntä idiootiksi?

IRJA. No, herranjesta! — kun ei mene naimisiin, vaikka on rahaa kuin
roskaa ja kai hänellä on valmis kotikin.

VAARA. Niin, mutta siihen tarvitaan rouvakin. Mistä hän sellaisen ottaa?

IRJA. Mistä ottaa! Kun tässäkin talossa jo heitä on monta sataa.

VAARA. Onpa kyllä... juu... mutta asia ei ole aivan yksinkertainen.
Katsokaa, neiti, jos minä taas saan vähän opettaa, niin minä sanoisin,
että pääjohtaja ehkä tuumii, niinkuin yleensä ajatellaan, että
alaisensa kanssa ei pidä mennä naimisiin. Se ei ole sopivaa. Ja kaikki
Sammon naiset ovat hänen alaisiaan.

IRJA. Olkoon sitten ilman, mokoma narri!

VAARA. No-no, no-no!

IRJA. Jaa-a, tosiaan — mokoma narri! Minä voin hyvin kuvitella, minkä
näköinen hän on: kuivettunut käppyrä, ruma ja ikävä, pää täynnä
numeroita ja sydän kuin pieni rusina.

VAARA. (Hyvätuulisena.) Kuin pieni rusina. Siis korintti.

IRJA. Vaikka korintti. Ja mies itse vaikka korinttikaakku.

VAARA. Tuo ei ollut lievä tuomio!

IRJA. Ei sellainen mies parempaa ansaitsekaan. Ja minä tahtoisin nähdä,
minkälainen on se tyttö, joka viitsisi häntä hakkailla.

VAARA. Hakkailla! Millä tavalla hakkailla?

IRJA. No, niinkuin minä nyt tässä äsken teitä: pitää käsikynkästä ja
pistää sopivana hetkenä käsi kaulaan.

VAARA (rupeaa äkkiä nauramaan aivan hillittömästi.)

IRJA. (Närkästyneenä.) Niin — tuommoisia ovat miehet!

VAARA. (Lopettelee nauruaan ja pyyhkii silmiään.) Suokaa anteeksi! Tämä
oli niin hassua. No, ja nyt olisi hauska kuulla, minkälainen sitten on
teidän ihannemiehenne.

IRJA. Ihannemiehiä ei ole olemassakaan. Mutta jotkut heistä saattavat
olla aika mukavia. Tärkeitä he kyllä ovat olevinaan kaikki, mutta heitä
ei pidä ottaa vakavalta kannalta. Pitää ottaa luulot pois heti alusta
alkaen.

VAARA. Miksi niin?

IRJA. Herra nähköön! — muuten he tulevat opettavaisiksi ja alkavat
saarnata, ja sitä varten ei nainen ole olemassa. Esitelmöikööt
toisilleen!

VAARA. (Miettiväisenä.) Niinkö?... Hm...

IRJA. (Taputtaa Vaaraa olalle. — Ystävällisesti.) Niin se on, pikku
ukko. Ja sillä tavalla moni sellainen, joka muuten olisi oikein
laatuunkäypä mies ja... ja... aika lailla hauskannäköinenkin, pilaa
hyvän alun.

VAARA. (Levottomana.) Pilaa hyvän alun — mihin?

IRJA. (Ilmaan katsellen ja päätään keikutellen.) Mihin vain.

VAARA. (Katsoo Irjaan pitkään ja lämpimästi.) Olenko minä nyt pitänyt
teille liian pitkän esitelmän?

IRJA. Ette, mutta hyvällä alulla jo olitte. (Katsoo Vaaraan
sydämellisesti ja pitkään, tämä vastaa silmäykseen, jota jatkuu koko
vuorosanan ajan keskeytyksettä.) Niin olitte... (Epävarmemmin.)...
olitte niin... alulla. (Painaa äkkiä katseensa maahan.)

VAARA. (Tarttuu äkkiä Irjaa käteen, mutta päästää samassa irti ja
nousee seisomaan. — Ikäänkuin heräten.) Jaha, nyt täytyy mennä.

IRJA. (Nousee myöskin ja ottaa Vaaraa takinkäänteestä kiinni. —
Herttaisesti.) Mutta se ulosmeno illalla?

VAARA. Mikä ulosmeno?

IRJA. Se, josta puhuttiin silloin viime kerralla, kun tavattiin.

VAARA. Niinkö, kas kun minä en ollenkaan muista...

IRJA. Ei sillä väliä. Minä olen sen jo järjestänyt. Te tulette kello
yhdeksän autolla noutamaan minut Kalevankadun kolmestakymmenestä. Minä
seison sillä kellonlyömällä kadulla porraskäytävän edessä.

VAARA. (Hätääntyneenä.) Niinkö? Ja minne me sitten menisimme?

IRJA. Se on teidän asianne. Johonkin ravintolaan kaupungin
ulkopuolella. Tai vaikka ajeluttaisitte minua autossa koko yön.

VAARA (puristelee neuvottomana käsiään.)

IRJA. (Katsoo Vaaraa säteilevin silmin. — Odottavasti.) Nooo...?

VAARA. (Taistelee vielä silmänräpäyksen itsensä kanssa, mutta kohtaa
sitten Irjan katseen ja tekee äkkiä päätöksensä.) Minä tulen. (Poistuu
ripein askelin oikealle.)

IRJA katselee poistuvaa Vaaraa ja tämän kadottua kääntyy katsomoon
päin ja päästää helakan naurun.

KOIKKALAINEN (tulee oikealta kulkien kovaa vauhtia edestakaisin
näyttämöllä. Sihisee ja kiristelee hampaitaan.)

MIETTINEN. (Raottaa oikeanpuolista ovea ja katsoo joka puolelle, kunnes
huomaa, että pääjohtaja on mennyt, jolloin tulee näyttämölle ja sulkee
oven perässään. Katselee huolissaan Koikkalaisen käyttäytymistä.) Se
mahtoi olla kamala juusto!

IRJA. Mutta herra Koikkalainen! Miksi te olette noin vimmoissanne?

KOIKKALAINEN. Nyt se on loppu! Minä sanon: kerta kaikkiaan loppu.

MIETTINEN. (Kuivasti.) Mikä juusto se oli?

KOIKKALAINEN. Roquefort.

MIETTINEN. No, peijakas, eikö se ole juuri semmoista vihreetä, joka saa
olla melkein mitä tahansa?

KOIKKALAINEN. Se rouva, joka oli sitä ostanut, väitti, että se maistui
hyvälle!

IRJA. Sittenhän kaiken pitäisi olla aivan niinkuin onkin.

KOIKKALAINEN. Niin, mutta se rouva sanoi kuulleensa, että oikean
Roquefortin pitää maistua pahalle.

IRJA. (Nauraa.) Se rouva ei sitten mitään ymmärtänyt.

KOIKKALAINEN. Ymmärsi tai ei, mutta minua solvattiin niin törkeästi
siitä, että Roquefort maistui hyvälle, että minä aivan raivostuin. Minä
pidin vielä siellä suuni kiinni, mutta nyt mitta on täys ja nyt minä
lähden.

IRJA. Älkää, hyvä herra Koikkalainen! (Katsoo vuoroin sekä oikeaan että
vasempaan ikäänkuin odottaen jotakuta tulevaksi.) Älkää nyt vielä. Minä
koetan katsoa, eikö tätä voitaisi järjestää...

MIETTINEN. (Kertaa silmät suurina ja »minä»-sanaa painostaen.) »Minä
koetan katsoa eikö tätä voitaisi järjestää.» Jaa-jaa... hm... (Hymyilee
ymmärtävästi.)

KOIKKALAINEN. Kiitoksia vain, neiti! Kyllä minä nyt lähden. Vaikka
minut hirtettäisiin ja lakipykälät ripustettaisiin varpaisiin, niin
minä lähden. (Kiihtyen.) Ja minä sanon, että oli suuri erehdys, että
minä ollenkaan tulin tänne. Ja minä kiroan koko Sammon ja jokaikisen
osaston erikseen ja kaikki yhdessä. (Silmänräpäyksen paussi.) Ja
erikoisesti minä kiroan elintarveosaston ja juuston. Ja minä sanon...
että... (Huutaa.)... ai hirveetä! (Juoksee oikealle.)

IRJA. (Säälien.) Tuohan oli kauheata. Minä oikein säälin häntä.

MIETTINEN. (Tunteettomasti.) Phiuu! Tämä oli hänen ainoa viisas
tekonsa. Nyt tuli rauha taloon.

RVA ARO. (Tulee kuin vihuri oikealta. — Irjalle epäluuloisena.) Mitä
neiti taas täällä tekee?

IRJA. Minä odotan henkilökunnan päällikköä.

RVA ARO. (Kiihtyen.) Mitä te aina häntä odotatte? Ei hänellä ole aikaa
teitä varten.

IRJA. (Pisteliäästi.) Onko hänellä sitten aikaa teitä varten?

RVA ARO. (Suuttuneena.) Kuulkaa, neiti! Teistä ei tule pitkäikäinen
täällä Sammossa. Minä tulen toimittamaan teille sellaisen muistutuksen,
että... (Huomaa samassa Aron tulevan vasemmalta ja rientää kiihdyksissä
hänen luokseen.)

MIETTINEN. (On seurannut rouva Aron puhetta ja rientää hänkin Aron
luo. Heiluttaa innoissaan kättään ja koettaa kuiskata, mutta kuitenkin
epäonnistuen, niin että vuorosana kuuluu selvästi.) Juu, juu... niin se
on... nyt näin jo minäkin.

(Seuraa äänetöntä kuiskuttelua Aron, rouva Aron ja Miettisen kesken
ryhmässä, joka on näyttämön vasemmassa laidassa. Irjaan vilkuillaan
aina vähän päästä. Rouva Aro näyttää hämmästyvän äärettömästi ja
muuttuu hyväntahtoisen näköiseksi. Hetken päästä lähtee hän Irjan luo
mitä ystävällisin ilme kasvoilla.)

RVA ARO. (Koettaen olla herttainen.) Miten neiti viihtyy täällä
Sammossa? Olisi niin hauska joskus tavata pitemmältäkin ja jutella.
(Naurahtaa ystävällisesti.) Te olette niin kovin herttaisen näköinen.
Minä olen aina sanonutkin sitä miehelleni. Pistäytyisitte nyt joskus
katsomassa minua siellä ylhäällä! (Puristaa Irjan kättä.) Näkemiin,
rakas neiti! (Poistuu oikealle.)

IRJA (on ymmärtänyt kuiskuttelun eikä vastaa rouva Arolle mitään, mutta
seuraa hänen puhettaan huvitettuna ja tehdyn ylhäisenä.)

ARO. (Aukaisee huoneensa oven. — Irjalle imartelevan kohteliaasti.)
Tehkää hyvin, neiti! Mennään tänne, niin voimme oikein rauhassa
keskustella, miten me sen rohdoskauppaosaston myynnin parhaiten
järjestäisimme.

IRJA (ei nytkään vastaa mitään. Menee arvokkaana ja kohteliaasti
Arolle kumartaen vasemmasta ovesta, mutta ei malta kuitenkaan olla
ohimennessään iskemättä silmää Miettiselle. Aro seuraa häntä.)

_Väliverho_.




KOLMAS NÄYTÖS.


Seuraavana aamuna. — Sama näyttämö kuin ensimmäisessä näytöksessä.
_Miettinenkin_ istuu taas henkilökunnan päällikön työtuolilla ja lukee
lehteä. _Irja_ aukaisee oven ja tulee sisään laiskan ja väsyneen
näköisenä.

IRJA. (Väsyneellä äänellä.) Päivää taas, mestari Miettinen. (Menee
vasemmalla olevaan nojatuoliin ja lysähtää siihen.)

MIETTINEN. (Laskee lehden kädestään ja katsahtaa äkäisenä tulijaan,
mutta huomatessaan sen Irjaksi, muuttuu imartelevan kohteliaaksi.)
Päivää, päivää, neiti Salo! Oikein hauskaa, ettei neiti ole meitä
unohtanut.

IRJA. (Välinpitämättömästi.) Kas, kun te ette hyökkää kimppuuni ja toru
minua!

MIETTINEN. Miksi minä toruisin neitiä?

IRJA. Niinhän vahtimestari teki viime kerralla, kun minä olin täällä,
viikko sitten, vai oliko se kaksi. Enhän minä nytkään ilmoittautunut.

MIETTINEN. (Nolona.) Niin no, minä en silloin vielä tuntenut neitiä.
Enkä minä silloin vielä tietänyt, että... että...

IRJA. Että mitä?

MIETTINEN. (Osaamatta vastata.) Että... että... (Vilkuilee Irjaan.)...
heh-heh...

IRJA. Että »heh-heh». Ei teidän päänne sitten aivan tyhjä ole, kun te
kerran tiedätte, että »heh-heh». Mutta mitä te sillä tarkoitatte, sitä
minä en tiedä enkä kai oikeastaan nyt jaksa välittääkään (haukottelee)
tietää. (Haukottelee taas.)

MIETTINEN. Eikö ole unta riittänyt?

IRJA. Ei ole.

MIETTINEN. No? Ja niin nuori ihminen!

IRJA. Tuli vähän hummattua illalla.

MIETTINEN. Niinkö? (Katsoo Irjaan ja hymyilee merkitsevästi.) Jaa, jaa,
heh-heh, niin, niin... (Lähtee kävelemään lähemmäksi Irjaa.)

IRJA. (Ajatuksissaan kerraten.)... hummattua illalla... (Jää
tuijottamaan eteensä.)

MIETTINEN. Kuulkaa, hyvä neiti: minä kun olen jo vanha mies, niin
minulla olisi teille yksi pyyntö.

IRJA. (Edelleenkin ajatuksissaan. — Havahtuu äkkiä.) Mitä vahtimestari
sanoi?

MIETTINEN. Minä olen jo vanha mies...

IRJA. (Katsoo Miettistä kiireestä kantapäähän.) Niin, ei se näytä
mahdottomalta.

MIETTINEN. ... ja minulla on palkkaa tuhatkaksisataa markkaa kuussa...

IRJA. Ja minulla kahdeksansataa.

MIETTINEN. Niin, mutta neiti on naimaton.

IRJA. Niin olen, (huokaa) ainakin toistaiseksi.

MIETTINEN. Ja minulla on lapsia.

IRJA. Minulla ei ole yhtään. — Jos tämä on jonkinlaista kilpailua, niin
minä tunnustan heti hävinneeni.

MIETTINEN. Heh-heh tuota neitiä! Minä kun tahtoisin vain pyytää
neidiltä... neidillä kun on niitä suuria tuttavuuksia...

IRJA. Suuria tuttavuuksia!? Minulla ei ole sen suurempia kuin te,
herra Aro ja... ja (Viivytellen ja vähän vakavampana.)... eräs
kauppamatkustaja...

MIETTINEN. Heh-heh, kyllähän neiti nyt ymmärtää... heh-heh...

IRJA. En tosiaankaan. Jollette saa tätä asiaa oikein sanotuksi, niin
puhukaa sitten jostakin muusta. Tai lukekaa sanomalehteä, niinkuin
tavallisesti.

MIETTINEN. Minä tarkoitan sitä kaikkein suurinta tuttavuutta.

IRJA. (Yhtäkkiä älyten.) Ahaa! Jaha, jaha. No, ja mitä anomus koskisi?

MIETTINEN. Sitä tuhattakahtasataa markkaa. Eikö neiti voisi sopivana
hetkenä mainita siitä jotakin ja sanoa, että neiti tuntee minut hyvin
ja että minä olen aina ollut neidille kovin kiltti ja kohtelias...

IRJA. (Rauhallisesti ja muualle katsellen.)... ja lyönyt nyrkillä
pöytään ja huutanut »suu kiinni!» ja »saamarin naiset» ja puhunut
»kanalaumasta» ja...

MIETTINEN. (Muka hämmästyneenä.) Kuinka? Olenko minä muka sanonut
jotain sellaista? (Muistaen.) Jaa-jaa-jaa, voi-voi-voi... enhän minä
ollenkaan tullut ajatelleeksi, että se olitte juuri _te_, neiti...

IRJA. Annetaan sitten olla. Paljoonko se tuhatkaksisataa pitäisi
koroittaa?

MIETTINEN. (Makeilevasti.)
Tuhanteenkahteensataankahteenkymmeneenviiteen.

IRJA. (Ensin naurahtaen, mutta sitten tekeytyen vakavaksi.) Jopa on
vaatimus! Koetetaan katsoa, koetetaan katsoa.

MIETTINEN. (Kumartaa syvään.) Kiitos, neiti, parhain kiitos!

IRJA. Hyvä, hyvä, hyvä. Saatte mennä. (Nousee seisomaan kasvot
katsomoon päin ja haukottelee perusteellisesti.)

(_Miettinen_ menee ulos takaovesta, josta samassa avauksessa tulee
sisään _Vaara_ päällysvaatteissa ja hattu kädessä. Miettinen kumartelee
kohteliaasti ja sulkee oven perässään. _Irja_ ei huomaa Vaaran
saapumista, vaan haukottelee uudestaan.)

VAARA. (Odottaa kunnes Irja on päättänyt haukotuksensa.) Jopa oli
perusteellisesti!

IRJA. (Hätkähtää ja kääntyy.) Kas! Mistä te siihen lensitte?

VAARA. Minä vain työhön tullessani katsahdin tästä ovesta tavatakseni
herra Aroa ja näin teidät. Ja silloin minä tahdoin kiittää viimeisestä.

IRJA. Minunhan asia on kiittää viimeisestä. (Ajatuksissaan ja
lempeästi.) Se olikin ihana ilta...

VAARA. (Myöskin ajatuksissaan.) Niin... se oli ihana ilta.
(Pirteämmin.) Mutta ei se siltä oikein näytä teidän kohdaltanne, kun
vieläkin haukotuttaa niin ankarasti.

IRJA. Ei siinä ole illan vikaa. Mutta minä en ole nukkunut yöllä juuri
ollenkaan. Ei tullut unta.

VAARA. Mikä teitä sitten vaivasi?

IRJA (ei vastaa, mutta kääntää katseensa pois.)

VAARA. Tulitteko te sairaaksi? En minä huomannut erottaessa vielä
mitään.

IRJA. (Huokaa keveästi.) Ei tullut vaan unta. Se oli ollut niin
ihmeellinen se ilta.

VAARA. Oliko se sitten millään tavalla toisenlainen kuin muut illat?
Minä olen ollut siinä käsityksessä, että te hyvinkin usein huvittelette
menemällä ystävienne kanssa iltaa viettämään.

IRJA (pudistaa päätään.)

VAARA. Olinko minä sitten muka ensimmäinen, joka pyysi teitä illaksi
ulos?

IRJA. Ette ollut.

VAARA. (Levottomasti.) Kuka sitten oli ensimmäinen?

IRJA. Ensimmäistä ei vielä ole tullut.

VAARA. No, mutta...?

IRJA. Pyysittekö te minua eilen? Ette. Mutta minä pyysin teidät.

VAARA. (Naurahtaa nolona.) Niin, tosiaan. Mutta saanko luvan kysyä:
olinko minä sitten ensimmäinen... ensimmäinen, jonka te pyysitte?

IRJA. Olitte. Olitte kylläkin. (Nauraa iloisena.)

VAARA. (Tyytyväisenä.) No, mutta nyt olisi hauskaa tietää, miksi te
juuri minut valitsitte? (Korjaa äkkiä hiuksiaan ja kravattiaan.)

IRJA. (Veikeästi.) Kuulkaa, se oli sitä niin sanottua rakkautta ensi
silmäyksellä. Kun minä näin teidät tässä huoneessa ensimmäisen kerran,
niin minusta te olitte kylläkin alussa ikävä ja mahdoton. Mutta sitten
minusta alkoi tuntua, niinkuin...

VAARA. (Innostuneena.) Niinkuin...? (Katsoo Irjaa kiihkeästi.)

IRJA. (Vastaa Vaaran katseeseen, mutta heilauttaa hetken kuluttua
päätään ikäänkuin tahtoen karkoittaa ajatuksen. — Arkisesti.) Mitä
asiaa teillä on Arolle?

VAARA. (Koettaen muuttaa ääntään rauhalliseksi.) Minun piti vähän
neuvotella hänen kanssaan ja minusta oli turha kutsua häntä luokseni,
kun minä kuitenkin menin tästä ohitse.

IRJA. (Ihmetellen.) »Kutsua luokseni!» Voitteko te kutsua herra Aron
luoksenne?

VAARA. (Koettaen johtaa Irjan huomiota muualle.) Miten neiti sitten on
täällä?

IRJA. Meillä piti myöskin olla pieni neuvottelu, joka jäi eilen vielä
kesken. Minä olen palvellut Sampoa ansiokkaasti. Olen ollut vasta kolme
viikkoa täällä, mutta sen kuluessa olen jo kolme kertaa herättänyt
huomiota, ja nyt kai herra Aro valmistelee minulle ylennystä. Siksi
minä nyt olen täällä. Enhän minä voi »kutsua häntä luokseni» enkä minä
siksi toiseksi ole yhtä lapsellinen kuin te, että koettaisin edes
muille uskotella sellaista.

MIETTINEN. (Aukaisee takaoven ja kumartaa.) Herra pääjohtaja! Herra
pääjohtaja on vielä täällä. Minä vain ilmoittaisin, että henkilökunnan
päällikkö meni juuri herra pääjohtajan huoneeseen. Haenko minä hänet
tänne?

VAARA. Hakekaa vaan. Hänellähän on kuitenkin asiaa heti taas neiti
Salolle.

MIETTINEN. Kyllä, herra pääjohtaja! Minä haen hänet. (Sulkee oven.)

IRJA. (On kuullessaan Vaaraa kutsuttavan pääjohtajaksi tullut aivan
järkytetyksi ja tuijottaa Vaaraa jähmettyneenä. — Kauhistuneesti.)
Herra pääjohtaja!?! Kuka on herra pääjohtaja?

VAARA. (Rauhallisesti.) Minä olen pääjohtaja Vaara.

IRJA. Niinkö? Te... pääjohtaja Vaara... te... (Saa surumielisen
ilmeen, puree huuliaan ja perääntyy hitaasti nojatuoliin, mihin äkkiä
heittäytyy saaden rajun itkukohtauksen.)

VAARA. (Hämmentyneenä.) Neiti, neiti... mitä te teette? Miksi te
itkette?

IRJA (itkee eikä vastaa.)

VAARA. Sanokaa: mikä teille tuli? (Tarttuu Irjaa olkapäistä.)

IRJA. (Ravistaa Vaaran kädet olkapäiltään. — Itkien.) Miksi te ette
voinut sanoa minulle aikaisemmin, että te olitte pääjohtaja ettekä
kauppamatkustaja?

VAARA. Enhän minä ole sanonut itseäni kauppamatkustajaksi. Tehän sen
nimen minulle annoitte. Ja onko siinä sitten mitään pahaa, että minä
olen pääjohtaja?

IRJA. (Nyyhkyttäen.) On, on, on. Minulle olisi ollut paljon parempi,
kun te olisitte ollut kauppamatkustaja ettekä pääjohtaja.

VAARA. Mutta hyvä neiti Salo...

IRJA. (Kimmastuen.) Minä annan pääjohtajalle palttua!

VAARA. (Tuskastuneena.) Mutta minkä minä sille voin, että minä olen
pääjohtaja?

IRJA. (Pyyhkii silmiään.) Ette kai mitään. Enkä kai minäkään voi sille
mitään. Vahinko kyllä!

VAARA. Mikä vahinko teille siitä on?

IRJA. Herra siunaa! En suinkaan minä aio koko ikääni myydä
hammaspulveria! Ja te... te... (Ratkeaa taas itkuun.)... olisitte ollut
niin hyvä kauppamatkustaja!

VAARA. (Heltyneenä.) Neiti Salo: antakaa minulle anteeksi, että minä
olen Sammon pääjohtaja! Minä en ole tiennyt, että minä sillä olen
loukannut teitä. Minä en ole tahtonut teille pahaa mieltä, päinvastoin
maailmassa ei ole mitään hyvää, mitä minä en soisi teille, sillä...
sillä... (Taistelee itsensä kanssa hetkisen, mutta heittäytyy sitten
polvilleen Irjan eteen, tarttuu häntä kädestä ja suutelee sitä useita
kertoja kiivaasti.)... minä rakastan teitä, minä jumaloin teitä...
minun elämäni on murskattu, jos te työnnätte minut luotanne... No,
älkää itkekö...

IRJA (tuijottaa surumielisenä eteensä, mutta samalla kuin
itsetiedottomasti silittää vapaana olevalla kädellään Vaaran hiuksia.)

VAARA. Eilisilta avasi minun silmäni. Minä en ollut koskaan tehnyt
muuta kuin ajatellut liikettäni. Mutta eilen minä huomasin, ettei työ
ole kaikki ihmisen elämässä. Ja minä huomasin yht'äkkiä, että minulta
oli puuttunut jotakin: herttainen toveri, ystävä, jonka elämä täyttäisi
minun elämäni. (Hyväilee Irjan käsiä.) Minä tulen kohta vanhaksi.
Minä en ole ennen tiennyt, mitä nainen voi merkitä miehelle. Vasta
teistä minä olen sen oppinut. Ja nyt minusta tuntuu mahdottomalta
ajatellakaan, että minun pitäisi teistä luopua. Minä pyydän teitä, minä
rukoilen teitä: tulkaa minun vaimokseni...

IRJA. (Sulkee silmänsä ja hengittää syvään. Sitten kohdistaa hän
katseensa Vaaraan ja nousee tuolista. — Rauhallisesti.) Nouskaa. —
Kuulkaa, minä en tule teidän vaimoksenne.

VAARA. (Nousten hänkin.) Te ette rakasta minua — niinkö?

IRJA. Minä rakastan teitä, mutta te sanoitte kerran minulle, ettei
pääjohtajan ole sopivaa mennä naimisiin alaisensa kanssa.

VAARA. Mutta minä en tarkoittanut teitä. Ja sitäpaitsihan me voimme
heti vihkimisen jälkeen matkustaa kauas pois, Välimeren rannalle tai
jonnekin muualle, tai...

IRJA. (Ojentaa kätensä. — Herttaisesti, mutta päättäväisesti.) Hyvästi!

VAARA. Onko se lopullinen päätös?

IRJA. Ainakin toistaiseksi. Jos kohtalo tahtoo, niin hän kyllä antaa
meidät myöhemmin toisillemme, mutta nyt se on mahdotonta.

VAARA. Mutta minä hankin teille paikan toisessa liikkeessä.

IRJA. Ei — te koetatte sillä kiertää periaatteenne. Niin ei tee oikea
mies.

VAARA. (Huokaa syvään. — Nöyrästi.) Enkö minä sitten millään voi olla
hyvä teitä kohtaan? Pyytäkää mitä tahansa, ja minä suostun.

IRJA. (Surumielisesti.) Ei minulla ole teiltä mitään pyydettävää.
(Paussi. — Kirkastuen ja innostuen.) Ei — on sentään. Tietääkö
pääjohtaja herra Koikkalaisen?

VAARA. En tunne häntä, mutta olen kuullut, että hän on vähän omituinen.

IRJA. Suuri erehdys: hän on kovin omituinen. Olkaa hyvä ja siirtäkää
hänet toiseen toimeen. Hän on kerran auttanut minua paljon, ja nyt
tahtoisin minä tehdä vastapalveluksen. Hän on väsynyt siihen, että
häntä aina torutaan. Hän on se, joka on palkattu toruttavaksi.

VAARA. Jaha, jaha, vai se mies. (Miettii.) Mutta mikäli minä tiedän, ei
nyt pitäisi olla muita vapaita paikkoja kuin henkilökunnan päällikön
toimi.

IRJA. Siinähän on herra Aro!

VAARA. Herra Aro siirretään juuri tästä päivästä alkaen
ostopäälliköksi. Siitä neuvotellakseni minä tänne tulin.

IRJA. (Luonnollisella äänellä.) No, sitten tulee Koikkalaisesta
henkilökunnan päällikkö.

VAARA. Eihän se ole mahdollista. Koikkalaisella ei ole siihen
kokemusta. Eikä siinä saa olla mikään omituinen ihminen.

IRJA. Hän oppii. Ja voihan hän alussa kysyä neuvoa herra Arolta.

VAARA. Ei, ei puhuta siitä. Se ei käy päinsä.

IRJA. (Kertaa Vaaran sanoja herttaisen maanittelevasti.) »Pyytäkää mitä
tahansa, ja minä suostun.» (Katsoo veitikkamaisesti Vaaraan.)

VAARA. (On ensin vähän neuvoton ja harmissaan.) Äsh... ei... no, sama
se, mutta vain väliaikaiseksi päälliköksi. Hän tietysti heti tekee
jonkin tyhmyyden ja joutuu siitä pois.

IRJA. Se on sitten hänen asiansa. Ja minullakin olisi sentään
vielä eräs pyyntö: älkää muiden nähden osoittako minulle mitään
kohteliaisuutta. Minulle se olisi vähän kiusallista, kun ei tässä
kuitenkaan tämän kummempaa ole, ja meistä taidetaan jo vähän muutenkin
kuiskailla.

VAARA. (Pelästyneenä.) Mitä meistä kuiskaillaan...?

IRJA. Sh! (Viittaa takaoveen, joka avautuu.)

(_Aro_ ja _Miettinen_ tulevat.)

VAARA. Päivää! Hyvä, että vahtimestarikin tuli, niin saa heti viedä
meidän viikkotiedonantoihin pari uutista, ennenkuin päästävät sen
painettavaksi. (Menee kirjoituspöydän luo, ottaa paperia ja alkaa
kirjoittaa.)

ARO. Herra pääjohtaja joutui odottamaan. Minä olin kyllä mennyt
johtajan huoneeseen, mutta kun ei siellä ollut ketään, niin menin
välillä rautaosastolle, mistä vahtimestari minut löysi. (Irjalle.)
Jaha, neitikin on jo täällä. (Vaaralle.) Minä olen ajatellut vähän,
että me antaisimme neiti Salolle jonkin uuden toimen, joka paremmin
vastaisi hänen lahjojaan.

VAARA. (Välinpitämättömästi.) Vai niin. (Kirjoittaa edelleen.)

ARO. (Vähän epävarmemmin.) Tämä neiti Salo...

VAARA. (Nostamatta päätään kirjoituksesta.) Kuka neiti?

ARO. Tämä neiti tässä.

VAARA. (Vilkaisee paperistaan Irjaan ja kirjoittaa taas
häiriintymättömästi. — Välinpitämättömästi.) Neidin nimi on Salo. Hyvä
on. (Kirjoittaa.)

ARO (katsoo vuoroin Irjaa ja vuoroin Miettistä ja on hämmästyneen
näköinen.)

VAARA. (Nousee seisomaan ja lukee.) Osto-osaston päälliköksi on
tästä päivästä alkaen nimitetty henkilökunnan tähänastinen päällikkö
herra Lauri Aro ja henkilökunnan päällikön tehtävistä väliaikaisesti
huolehtimaan on määrätty herra Koikkalainen. Mikä hänen etunimensä on?

ARO. (Hämmästyneenä.) Adalbert Koikkalainen.

VAARA. (Korjaa papereihinsa.) Siis Adalbert. (Arolle.) Minun piti juuri
vähän neuvotella teidän kanssanne, mutta ehkä on parempi, että menemme
sinne teidän uudelle osastollenne. (Ojentaa paperin Miettiselle, joka
ottaa sen vastaan kuin unessa.)

ARO. (Vieläkin hämmentyneenä.) Koik-ka-lai-nen! Herra siunaa!
Koikkalainen!

VAARA. (Hermostuneena.) Niin juuri: Koikkalainen, Koikkalainen,
Koikkalainen. Mennään nyt. (Lähtee takaovesta Aron kanssa.)

MIETTINEN. (Tulee papereineen keskinäyttämölle. On niin ällistynyt,
ettei tahdo saada sanoja suustaan.) Koikka-lai-nen! Olenko minä aivan
pörrö? (Koputtaa sormilla päätään ikäänkuin tutkiakseen sitä. Katsoo
paperista ja lukee.) »... väliaikaisesti huolehtimaan on määrätty herra
Adalbert Koikkalainen.»

IRJA. Missä on herra Koikkalainen?

MIETTINEN. Ei ole tänään näkynyt. Hän karkasi eilen kesken töitään
eikä ole tänään tullut lainkaan, vaikka jo on kaivattu. Ei, mutta jos
tässä seisoisi, että pääjohtaja itse kuljettaa tästälähin polkupyörällä
ostajien tavarat, niin minä ihmettelisin vähemmän. Mutta että tästä
kanaljasta tehdään...

KOIKKALAINEN (aukaisee takaoven ja tulee sisään pitkin askelin, kävelee
suoraan Irjan luo eikä vilkaisekaan Miettiseen.)

MIETTINEN (kumartaa nopeasti ja kohteliaasti Koikkalaiselle ja lähtee
juoksujalkaa takaovea kohden kadoten siitä.)

IRJA. No, saanko minä onnitella herra Koikkalaista?

KOIKKALAINEN. (Synkästi.) Kyllä saatte, vaikkei se hauskaakaan ole. Se
on minun viimeinen keinoni.

IRJA. Mitä ihmettä? Minä en ymmärrä tuosta mitään?

KOIKKALAINEN. Minä olen sen nyt keksinyt.

IRJA. Keksinyt! Minkä masiinan?

KOIKKALAINEN. Ei mitään masiinaa, mutta keinon, jolla minä pääsen
täältä ilman irtisanomista heti pois, kun eivät muuten tahdo päästää,
vaan uhkaavat poliisilla.

IRJA. Onko se hyväkin keino?

KOIKKALAINEN. On ja varma keino. Herra Aro sanoi silloin kun hän otti
minut tänne palvelukseen, että jos minä aion esiintyä hänen asemassaan,
niin hän erottaa minut heti.

IRJA. (Huvitettuna.) Ja nyt te...?

KOIKKALAINEN. (Juhlallisena.) Ja nyt minä aion olla henkilökunnan
päällikkö, vahtimestari Miettinen kantelee sen heti eteenpäin ja —
minut ajetaan pois.

IRJA (rupeaa nauramaan hillittömästi ja juoksee takaovesta ulos.)

KOIKKALAINEN (katsoo hämmästyneenä Irjan käyttäytymistä, kohauttaa
olkapäitään ja menee juhlallisena kirjoituspöydän taakse sekä istuutuu
Aron työtuolille nostaen molemmat jalkansa pöydälle. Ottaa savukkeen
taskustaan ja sytyttää sen.)

RVA ILOLA. (Kurkistaa takaovesta ja tulee innostuneena sisään. —
Koettaa olla herttainen.) Päivää herra!

KOIKKALAINEN. (Ylhäisesti.) Minä olen nyt henkilökunnan päällikkö.

RVA ILOLA. Niinkö? Mutta eikö teidät eilen erotettu koko toiminimen
palveluksesta?

KOIKKALAINEN. Erotettiin. Erotettiin kolme kertaa eikä mikään niistä
pitänyt kutiaan. Mutta tänään erotetaan minut aivan varmasti.

RVA ILOLA. Sehän on kauheata! Ja se on kaikki minun syytäni. Ei, ei,
älkää väittäkö vastaan! Minulla on ollut niin tavattoman paha olla
teidän tähtenne. Ja minä tulin tänne kysymään, enkö minä voisi jollakin
tavoin korjata tätä rikkomustani.

KOIKKALAINEN (tekee käsillään ylhäisen torjuvan liikkeen.)

RVA ILOLA. (Aukaisee laukkunsa, ottaa sieltä tuhatmarkkasen ja tuo sen
Koikkalaiselle.) Saanko minä antaa teille tämän tuhatmarkkasen. Se ei
tosin ole paljon siitä, mitä minä olen teille aiheuttanut.

KOIKKALAINEN. (Laskee äkkiä jalkansa pöydältä, nousee seisomaan, ottaa
setelin rva Ilolalta ja pistää sen taskuunsa. — Innoissaan.) Tuhat
markkaa! Juuri se, mikä minulta vielä puuttui maitokaupan hinnasta!
Voi tätä onnen päivää! (Tarttuu iloissaan _rva Ilolaa_ vyötäisistä,
suutelee häntä keskelle suuta ja pyöräyttää pari kertaa ympäri.)

RVA ILOLA. (Tarttuu kiinni Koikkalaiseen eikä päästä häntä irti. —
Autuaana.) Mikä teidän etunimenne olikaan?

KOIKKALAINEN. Adalbert.

RVA ILOLA. (Kiertää kätensä Koikkalaisen kaulaan ja alkaa suudella
häntä innokkaasti vuoroin kumpaisellekin poskelle.) Voi, rakas
Adalbert, minun oma, rakas Adalberttini!

KOIKKALAINEN. (Riistäytyy irti ja lähtee juoksemaan kirjoituspöydän
ympäri pakoon rva Ilolan ajaessa häntä takaa huudellen »rakas Adalbert,
kulta Adalbert».) Päästäkää minut! Ai, ai, ai auttakaa! Auttakaa!
Auttakaa!

MIETTINEN. (Hyökkää sisään takaovesta.) Mikä täällä on hätänä?

KOIKKALAINEN. (On pysähtynyt juoksussa pöydän toiseen päähän rva Ilolan
pysähtyessä vastapäähän. — Hädissään.) Viekää pois tuo hirveä nainen,
viekää pois! Hän tahtoo tehdä pahaa minulle!

MIETTINEN. (Tarttuu rva Ilolaan ja työntää hänet takaovesta ulos.
Suljettuaan oven hän kääntyy Koikkalaiseen päin ja kumartaa.)
Tuommoiset päällekäyvät naiset ovat hyvin ikäviä.

KOIKKALAINEN. (Palaa takaisin kirjoitustuoliin ja nostaa taas jalat
pöydälle.) Tietääkö vahtimestari mitä? Minä olen nyt henkilökunnan
päällikkö.

MIETTINEN. (Kumartaen.) Minulla on kunnia tietää se.

KOIKKALAINEN. (Hämmästyen.) Mitä? Nyt te valehtelitte. Valehtelittekin
oikein paksusti! Te ette voinut sitä tietää.

MIETTINEN. Taivas olkoon todistajani, että minä tiesin sen.

KOIKKALAINEN. (Kiivaana.) Te valehtelette! Kuinka te olisitte sen
voinut tietää, kun minä vastikään rupesin henkilökunnan päälliköksi?

MIETTINEN. (Pelokkaana.) Ei herra päällikkö suutu, mutta minä tiesin
sen.

KOIKKALAINEN. Tulkaa tänne pöydän ääreen!

MIETTINEN. (Tulee pöydän toiselle puolelle.) Mitä herra päällikkö
tahtoo?

KOIKKALAINEN. Koetatteko te tosiaan uskotella minulle, että te
tottelisitte minua?

MIETTINEN. Tottelisin varmasti.

KOIKKALAINEN. (Kummissaan.) No, kääntykää sitten selin! (Komentaa
Miettistä, joka noudattaa määräyksiä tarkasti ja vapisevana. Jokaisen
komennuksen suorituksen jälkeen Koikkalainen silmät pyöreinä
ihmettelee, että häntä tosiaan totellaan.) Astukaa viisi askelta
eteenpäin! Nyt kaksi askelta oikeaan! Täyskäännös! Kolme askelta
eteenpäin! (Ottaa pöydältä paperin, rutistaa sen palloksi ja heittää
keskelle näyttämöä.) Vahtimestari! Tuokaa tuo paperi minulle! (Nousee
äkkiä tuolista ja istahtaa pöydän kulmalle. Viittaa Miettisen aivan
viereensä.) Kuulkaa, nyt minä muistankin! Te olette sanonut minua
siaksi.

MIETTINEN. (Hätääntyneenä.) Herra päällikkö... minä en ajatellut... me
olemme paljossa puutteellisia me ihmiset. Kiivauksissamme me joskus...

KOIKKALAINEN. (Vakavana.) Ja sitten te olette sanonut minua hulluksi...

MIETTINEN. (Lankee polvilleen.) Antakaa minulle anteeksi! Olkaa minulle
armollinen! Minulla on vaimo ja lapsia...

KOIKKALAINEN. Nouskaa ylös! (Tarttuu Miettistä hartioista. —
Rauhallisena.) Te olette ollut oikeassa: minä olen hullu! (Päästää
Miettisen ja istahtaa taas tuoliin.) Minä olen niin päästäni sekaisin,
etten minä ymmärrä mitään. Minä nimitän itseni henkilökunnan
päälliköksi ja — minä olen henkilökunnan päällikkö! Pahus, kun minä en
ruvennut heti pääjohtajaksi! (Nousee taas tuolistaan, menee Miettisen
luo ja taputtaa häntä olalle.) Te olette viisas mies. Minä en ole siitä
tiennyt mitään, en tähän asti, mutta te näitte sen heti.

MIETTINEN. (Epävarmana ja pelokkaana.) Herra päällikkö laskee leikkiä!

KOIKKALAINEN. (Tuimistuen.) Vai niin! No, koetetaanpas uudestaan.
Ruvetkaa tuohon polvillenne... ei kun nelinkontin.

Miettinen laskeutuu pelokkaana polvilleen.

KOIKKALAINEN. (Ärjäisee.) Nelinkontin, sanoin minä!

MIETTINEN. (Puoliääneen.) Herra armahda!

KOIKKALAINEN. Ja nyt alkakaa juosta!

MIETTINEN. (Vilkaisee ylös Koikkalaiseen, mutta näkeekin tämän
käskevän katseen.) Tämä tästä tuli, mutta kyllä minä ravaan. (Lähtee
konttaamaan.)

KOIKKALAINEN. Sanokaa: bää!

MIETTINEN. (Konttaa.) Bää!

KOIKKALAINEN. (Lyö otsaansa.) Juu, aivan sekaisin! (Nauraa
hysteerisesti.) Sanokaa vielä: bää!

MIETTINEN. Bää!

KOIKKALAINEN. (Nauraa kovasti.) Kovemmin! Bää, bää, bää! (Nauraa.)

MIETTINEN. (Pyyhkii hikeä otsaltaan.) Bää, bää, bää! (Lysähtää
istumaan.) Nyt minä en jaksa enää, mutta jos tämä kelpaa, niin
kukkokiekuu... (Matkii kukkoa.)

ARO. (On tullut kiekumisen aikana takaovesta ja pysähtynyt
hämmästyneenä katsomaan näytelmää.) Mikä pirun eläintarha täällä on?

KOIKKALAINEN. (Iloisena.) Kas, päivää! Kuinka sanoo kissa, herra Aro?

ARO. (Suuttuen.) Mitä peliä tämä on?

KOIKKALAINEN. Kissa ei sano muuta kuin miauuu! (Nauraa.)

ARO. (Vavisten vihasta.) Minä en välitä siitä, mitä kissa sanoo, mutta
minä sanon, että kissa vieköön tällaista elämää. Miettinenkin, vanha
mies!

MIETTINEN. (On noussut lattialta ja rientänyt Aron turviin.) Pelastakaa
minut, herra päällikkö. Tämä uusi päällikkö tappaa minut! Nyt minä olen
jo ollut sekä lampaana että kukkona ja auttakaa minua, ennenkuin hän
pakottaa minut uimaan kalana!

ARO. (Menee mitään puhumatta ripein askelin pöytänsä luo, ajaa
äkäisellä viittauksella Koikkalaisen sen äärestä, istuu tuoliin ja
nostaa puhelintorven.) Pääjohtajalle! Halloo, täällä on Aro... minä
pyydän valtuuksia toistaiseksi hoitaa myöskin tätä henkilökunnan
päällikön tointa... Herra Koikkalainen käyttäytyy niin omituisesti,
ettei siinä ole mitään järkeä. Panee kaikki sekaisin... niin, niin...
marssittaa vahtimestaria ja... Jaha kiitos! Kiitoksia paljon. (Lyö
puhelintorven paikalleen. — Katsoo Koikkalaiseen tuikeasti, ärjäisee.)
No! Siihen loppui se satu!

KOIKKALAINEN. Mikä satu?

ARO. Satu teidän henkilökunnan päällikkönä olemisesta. Te ette ole enää
henkilökunnan päällikkö.

KOIKKALAINEN. Olenko minä sitten tosiaan ollut!?

ARO. Olette — ehkä neljännestunnin.

KOIKKALAINEN. Niin juuri, silloin minä päätin ruveta henkilökunnan
päälliköksi.

ARO. Ette te päättänyt, vaan teidät määrättiin.

KOIKKALAINEN. (Inttäen.) Ei, kun minä päätin itse.

ARO. (Naurahtaa ylimielisesti.) Ja miksi te muka »itse» päätitte?

KOIKKALAINEN. Siksi, että herra Aro oli sanonut minulle, että jos minä
aion esiintyä henkilökunnan päällikkönä, niin minut erotetaan heti. Ja
minä tahdoin päästä täältä Sammosta heti.

ARO. (Kuohahtaen.) Vai niin, vai sellaista! Vai vielä koirankonsteja!

MIETTINEN. (Koikkalaiselle pisteliäästi.) Niin: miten sanoo koira?
Hau-hau!

KOIKKALAINEN. (Tuskissaan.) Enkö minä sitten nytkään pääse täältä pois?

ARO. Ette. Kahden viikon päästä vasta. Jos se aika tuntuu teistä
rangaistukselta, niin sitä parempi.

KOIKKALAINEN. Mutta minä olen muutenkin käyttäytynyt tuhmasti. Minä
olen levitellyt vääriä huhuja kaikkein korkeimmista henkilöistä.

ARO. Mitä huhuja? Ja kenestä?

KOIKKALAINEN. Minä olen kertonut, että pääjohtaja on suudellut neiti
Saloa. Siinä ei ole kipunaakaan totta.

ARO. (Hätkähtää.) Niinkö? Miten te sellaista tulitte keksineeksi?

KOIKKALAINEN. En minä keksinytkään, vaan neiti Salo itse. Hän pyysi
minua levittämään sellaista salapuhetta.

ARO. (Nousee hämmästyksissään seisomaan.) Neiti Salo pyysi teitä
kertomaan sellaista? Onko se totta?

MIETTINEN. (Nauraa röhöttää.) Herra päällikkö! Nyt tuo Koikkalainen
hourii taas. Minähän olen itse nähnyt omin silmin, kuinka he
rakastelivat. Mitä tuon puheisiin on uskomista!

KOIKKALAINEN. (Kiivastuen.) Jollette usko, niin kysykää neiti Salolta
itseltään, pyysikö hän minua kertomaan sellaista, vai ei. Pankaa hänet
lujille.

MIETTINEN. Vielä vai todistajia tässä teidän hassutuksillenne!

KOIKKALAINEN. Mutta minä vannon, että minä en ole nähnyt mitään. Ja
nämä silmät eivät erehdy.

MIETTINEN. Mutta minä vannon, että minä olen nähnyt. Ja nämä silmät
eivät erehdy.

ARO. (Epätietoisena.) Niin, mutta kun neiti Salo oli äsken täällä, niin
minustakin vähän tuntui siltä, kuin hän olisi ollut pääjohtajalle kovin
vieras. Eikä pääjohtaja tuntunut välittävän hänestä yhtään.

MIETTINEN. Ne pelasivat vaan. Kyllä rakastavat osaavat.

KOIKKALAINEN. (Itku kurkussa.) Aina tuo mies minua kiusaa! Haetaan
neiti Salo!

MIETTINEN. Siltäkö muka uskaltaisi kysyä! Sellaista asiaa!

ARO. (Päättäväisesti.) Vahtimestari hakee tänne neiti Salon. Ja herra
Koikkalainen kysyy itse häneltä, niin ei tässä kenenkään syyttömän
housut pala. Tässä pitää tulla järjestys taloon! (Läjäyttää kämmenellä
pöytään.) Ja sen minä sanon, että jos on levitetty perättömiä,
kunniallekäypiä asioita Sammon pääjohtajasta, niin... (Läjäyttää taas
pöytään.)... sellaiset henkilöt lähtevät talosta heti!

(_Miettinen_ lähtee happamen näköisenä takaovesta.)

KOIKKALAINEN. (Iloissaan.) No, nyt ei minun tarvitse enää kauan olla
täällä.

ARO. (Kuivasti.) Se saadaan nähdä.

KOIKKALAINEN. Jaa — se saadaan nähdä aivan varmasti. Ja minulla on nyt
se maitokaupan ostoonkin tarvittava tuhatmarkkanen, se joka puuttui. Se
on täällä. (Taputtaa povitaskuaan.)

ARO. Mistä te sen olette saanut?

KOIKKALAINEN. Se oli sillä tavalla, että kun minä istuin tuossa ja olin
henkilökunnan päällikkönä — vai olinko minä? Miten se nyt oli? Olinko
minä sitten loppujen lopuksi henkilökunnan päällikkö vai enkö minä
ollut? Kun se jäi vähän epäselväksi...

ARO. Olitte tai ette ollut, niin miten te saitte tuhatmarkkasen?

KOIKKALAINEN. Se oli sillä tavalla, että kun minä istuin tuossa, niin
avautui ovi (osoittaa takaovea) ja sieltä tuli aivan kauhea nainen...

RVA ARO. (Tempaa takaoven auki ja tulee kuin tuulispää miehensä eteen
Koikkalaisen paetessa vasemmalle nojatuolien taakse. — Vihaisena.)
Kuule! Juttelevat tuolla käytävässä, että sinusta tulisi ostopäällikkö.
Onko se totta?

ARO. On. Eikä minusta ainoastaan tule, vaan minä olen jo.

RVA ARO. Mitä sinun tehtäviisi tulee kuulumaan?

ARO. Matkustella paljon ulkomailla ja suorittaa ostoksia, hankkia
varastoja.

RVA ARO. (Yhä kiivastuen.) Vai niin! Juuri niinkuin minä arvasin! Vai
matkustella ulkomailla! Yksinään! Kuuletko: yksinään!

ARO. Niin tietenkin. Ei suinkaan firma rupea kustantamaan minulle
saattueita!

RVA ARO. Ei suinkaan. Ja yksin sinä et matkusta! Ja siksi ei koko tästä
jutusta tule mitään. (Lyö nyrkillä pöytään jokaisen seuraavan sanan
vahvistukseksi.) Sinä ilmoitat pääjohtajalle, ettet sinä ryhdy koko
tähän hommaan.

ARO. (Viittaa Koikkalaiseen päin.) Älä nyt viitsi! Herra
Koikkalainenhan on täällä.

RVA ARO. Ja vaikka täällä olisi viisikymmentätuhatta Koikkalaista, niin
minä sanon kuitenkin, että siitä ei tule mitään.

ARO. (Nousee vihaisena tuolistaan ja lähtee kävelemään näyttämön
poikki.) Mutta hyvä ihminen, etkö sinä ymmärrä, että se on ylennys
minulle?

RVA ARO. Se ei ole mikään ylennys, vaan alennus.

ARO. Alennus?

RVA ARO. Se on alennusta, kun mies alentuu olemaan pitkät ajat kotoa
poissa.

KOIKKALAINEN. (Hänen kohdalleen tulleelle Arolle.) Siihen loppui se
satu!

ARO. Mikä satu?

KOIKKALAINEN. Satu teidän ostopäällikkönä olemisestanne. Nyt me olemme
samassa asemassa.

ARO. (Koikkalaiselle.) Älkää lörpötelkö! (Rva Arolle.) Ei ole mitään
alentumista, jos joutuu olemaan kotoa poissa virkatehtävissä, jotka
lisäksi ovat aivan kunnialliset.

RVA ARO. Mutta se ainakin on alennusta, että seurustelee vieraiden
naisten kanssa!

ARO. Vieraiden naisten kanssa! Missä sinä nyt heitä näet?

RVA ARO. Matkoilla, sinun matkoillasi, joka puolella. Sinä näet heitä
kaikkialla. Ethän sinä voi liikkua silmät kiinni!

(Takaovi avautuu, ja siitä tulevat _Miettinen_ ja _Irja_, jotka
pysähtyvät ovensuuhun hämmästyneinä kuuntelemaan puolisoiden
kinastelua.)

ARO. (Nostaa molemmat kätensä hetkeksi ylös.) Hohhoh-hojaa! Tämä on
aivan epätoivoista!

KOIKKALAINEN. (Arolle auttavaisesti.) Ostakaa tekin maitopuoti! Se ei
käy ollenkaan niin hermoille.

ARO. (Karjaisee Koikkalaiselle.) Ja pitäkää te se maitosuunne kiinni!
(Huomaa Miettisen ja Irjan ovensuussa. — Rva Arolle.) Annetaan nyt
tämän olla ja puhutaan myöhemmin. Minulla on täällä vähän asiaa.

RVA ARO. (Kiljaisemalla.) Ei — nyt puhutaankin kaikki. Tätä ei jätetä
tähän!

(_Irja_ supattaa jotakin _Miettiselle_, joka sitten katoaa takaovesta
Irjan työntäessä lempeästi selästä.)

ARO. (Palaa työpöytänsä ääreen, istuutuu tuoliinsa. Puhuu rouvalleen
jyrkän ankaralla äänellä.) Ja nyt sinä olet tästä asiasta vaiti! Ja
sinä menet tuonne tuoliin (viittaa nojatuoliin) ja odotat kunnes muut
ovat hoidetut. (Vähän lauhkeammin.) Neiti Salo ja herra Koikkalainen
tulevat tänne.

(_Irja_ ja _Koikkalainen_ tulevat kirjoituspöydän eteen. _Rva
Aro_ siirtyy nojatuoliin, missä hän kääntelehtii hermostuneena ja
suutuksissaan.)

IRJA. Herra päällikkö halusi tavata minua?

ARO. En minä niinkään paljon, mutta herra Koikkalaisella olisi teiltä
jotakin kysyttävää. Antakaa tulla, herra Koikkalainen!

KOIKKALAINEN. Neiti Salo, vähän ennenkuin minä... minä ko-kosin teitä
tuolla käytävässä ja sa-sain te-teiltä rukkaset, niin mitä te puhuitte
minulle?

IRJA. En kuolemaksenikaan voi muistaa sitä enää.

KOIKKALAINEN. Eikö neiti pyytänyt minua tekemään jotakin?

IRJA. Niin — minä taisin pyytää teitä pysymään minun ystävänäni.

KOIKKALAINEN. (Hermostuneena.) Juu, juu, mutta se oli rukkasien
jälkeen. Minä tarkoitan nyt sitä, mitä tapahtui ennen rukkasia ja ennen
kosimista.

IRJA. (Huomaa mistä on kysymys ja tulee levottomaksi.) Eiköhän siinä
puhuttu paljonkin...

KOIKKALAINEN. Puhuttiin paljon. Mutta enkö minä saanut neidiltä
tehtäväksi ruveta levittämään sellaista huhua, että...

ARO. (Varoittaa sormellaan.) Sh, sh!

IRJA. (Karskiintuu äkkiä ja katsoo Aroa suoraan silmiin.) Mitäpä
sitä salata, koska se jo näkyy olevan noin tuttua. Kyllä minä sen
voin tässäkin sanoa: minä pyysin herra Koikkalaista kertomaan muka
nähneensä, että pääjohtaja...

ARO. (Tekee epätoivoissaan käsillään liikkeitä, ettei pitäisi kertoa.)
Sh! Ettekö voi puhua hiljaa?

IRJA. (Huutaa uhmaten täyteen ääneen.)... että pääjohtaja suuteli
minua. Senkö te tahdoitte kuulla?

ARO. (Matalalla äänellä.) Entä oliko tämä totta?

IRJA. Totta on: näin minä pyysin herra Koikkalaista kertomaan.

ARO. Sitä minä en epäile, kun te itse tunnustatte. Mutta oliko se
totta, se muu?

IRJA. Mikä muu?

ARO. Se... se... itse suuteleminen?

IRJA. (Teennäisen haikeasti.) Ei, valitettavasti ei...

ARO. (Kiihtyen.) Mutta kuinka te sitten rohkenitte panna alulle
sellaisen jutun, sellaisen kunniallekäyvän valheen?

IRJA. Hätä ei lue lakia.

RVA ARO. Hätä miesten perään — niin!

IRJA. (Rva Arolle halveksien.) Ei kuitenkaan oman miehen perään,
niinkuin muutamilla.

RVA ARO. Tuollainen hävytön ihminen! Omaa miestä te ette koskaan
saakaan, sen minä tiedän.

IRJA. Ovatpa ne näkyneet häijymmätkin saaneen.

(_Rva Aro_ ponnahtaa tuolistaan pystyyn.)

ARO. (Antaa rouvalleen kädellä merkin, että tämä rauhoittuisi. —
Irjalle ankarasti.) Mikä oli olevinaan se hätä, josta te puhuitte?

IRJA. Hätä paikasta. Minä olin matkalla saamaan kolmannen kerran
muistutusta, ja herra Aro oli sanonut, että kolmannella kerralla minä
saan potkut. Ja siksi minä päästin liikkeelle sellaisen huhun, ettei
minuun uskallettaisi koskea.

RVA ARO. Jo on salakavala nainen!

IRJA. Minä pyytäisin kysyä, kenelle minun on aina ensin vastattava:
rouvalleko vai herralle?

ARO. Te olette harvinaisen röyhkeä. Tuollaisia juonia!

IRJA. Mutta oli niistä silloin apua. Ei haukuttu ollenkaan.
Keskusteltiin vain sovussa siitä, miten rohdoskauppaosaston myynti
parhaiten järjestettäisiin.

KOIKKALAINEN (nauraa hihittää.)

ARO. (Koikkalaiselle.) Älkää naurako! Tässä ei ole naurun paikkaa
ollenkaan. (Irjalle.) Niin, neiti, nyt on mitta täysi. Minun pitäisi
torua teitä...

IRJA. Torukaa Koikkalaista — hänhän on palkattu sitä varten!

ARO. Kuunnelkaa minua, neiti. Te olette sentään vienyt voiton kaikista
röyhkeydessä. Jos täällä joskus aikaisemminkin on jotakin juoruttu,
niin liikkeen pääjohtaja on sentään tähän asti jätetty rauhaan.

IRJA. Suokaa anteeksi, että minä sivuutin teidät, herra Aro, mutta
(tekee päällään nopean puolikäännöksen ikäänkuin aikoisi katsoa
taakseen) minä en uskaltanut.

RVA ARO. (Kivahtaa.) Mitä? Mitä te sanotte?

IRJA. (Naurahtaen.) Niin — juuri sen tähden.

(_Miettinen_ tulee takaovesta ja jää ovensuuhun.)

IRJA. (Huomaa Miettisen tulon ja puhuu hänelle.) Tapasiko vahtimestari?

MIETTINEN. Tapasin.

IRJA. Lupasiko tulla?

MIETTINEN. Tuli jo.

ARO. (Yhä kiihtyen.) Neiti ei puhu nyt vahtimestarin kanssa, kun kerran
on minun edessäni. Tai mitä tässä enempiä puheita. Neiti ymmärtää, että
kaiken sen jälkeen, mitä nyt on tapahtunut, meistä tulee ero.

IRJA. (Teeskennellen viatonta hämmästystä.) Niinkö? Minne herra Aro
lähtee?

ARO. (Ärjyen.) Herra hallitse! Minä sanon teille suoraan, että te
olette erotettu Sammon palveluksesta.

KOIKKALAINEN. (Onnellisessa odotuksessa.) Eikö minuakin eroteta?

ARO. Ei. Mutta neiti Salo on erotettu moninkertaisista laiminlyönneistä
ja ennen kaikkea siitä syystä, että hän on häväissyt liikkeen
pääjohtajaa, jonka kanssa hänellä ei ole mitään tekemistä.

IRJA. (Ei vastaa mitään, mutta riisuu päältään myymäläkauhtanan,
jonka panee Aron eteen pöydälle. Menee sitten takaovelle, avaa sen ja
kurkistaa käytävään, jonne viittoo kuin jotakuta kutsuen.) Tänne, tänne
näin!

VAARA (tulee ovesta ja katselee hämmästyneenä huoneessaolijoiden
lukuisuutta.)

IRJA. Minä näin jo tänne tullessani myrskyn merkit ilmassa ja lähetin
vahtimestarin noutamaan. Älkää olko vihainen. Minulla on pääjohtajalle
ilosanoma: minut on erotettu Sammon palveluksesta.

VAARA. Erotettu?

IRJA. (Iloisena.) Erotettu... potkittu pois. Ja nyt minä olen siis
vapaa enkä enää teidän alaisenne. (Herttaisesti.) Tietääkö pääjohtaja
mitä se merkitsee?

VAARA. (On ensin ymmällä, mutta käsittää kohta ja ihastuu
mielettömästi.) Ei enää minun alaiseni... kyllä ymmärrän! (Avaa
sylinsä, johon Irja rientää, ja suutelee tyttöä. Huomaa kohta muiden
läsnäolon ja päästää Irjan. — Hämmentyneenä.) Suokaa anteeksi, minä en
ymmärrä miten minä en lainkaan tullut ajatelleeksi, että täällä oli
muitakin.

IRJA. (Katsoo silmät loistaen läsnäolijoita. — Painostaen »nyt»-sanaa.)
Näittekö? _Nyt_ se tapahtui! _Nyt_ tehtiin väärä huhu oikeaksi.

VAARA. Mutta minä en oikein ymmärrä, kuinka tämä kaikki kävi näin
äkkiä? Kenen ansiota se on?

IRJA. (Katsoo ympärilleen, jolloin hänen silmänsä osuvat
Koikkalaiseen. — Hyväntuulisesti.) Tuon herran tuossa, herra
Koikkalaisen. Hän kavalsi minut, ja rangaistukseksi on hänet erotettava!

VAARA. Eihän toki!

KOIKKALAINEN. (Lankee polvilleen Vaaran eteen.) Minä pyydän, minä
rukoilen herra pääjohtajaa: erottakaa minut!

VAARA. Jaa — jos minä tätä yhtään ymmärtäisin...

KOIKKALAINEN. Ei herra pääjohtajan tarvitse olla ollenkaan huolissaan;
en minäkään ole pitkään aikaan ymmärtänyt mitään. Kun minä olen
valehdellut, niin minä olen puhunut totta, ja kun minä olen puhunut
totta, niin minä olen valehdellut. Mutta nyt minä puhun totisinta
totta: päästäkää minut tästä kamalasta talosta!

VAARA. Aiotteko te siirtyä toiseen liikkeeseen, jossa teillä on
suuremmat mahdollisuudet kuin Sammossa?

KOIKKALAINEN. Aion. Minä muuttaisin maitopuotiin.

VAARA. (Räjähtää nauramaan.) Vai maitopuotiin! Luoja nähköön,
menkää vaan ja menkää kiireesti, ennenkuin maito happanee. (Irjalle
herttaisesti.) Ja mennään mekin — vaikkei sentään maitopuotiin, vaan...

IRJA. ... naimisiin.

VAARA. Ensin kuulutuksiin ja sitten naimisiin.

IRJA. (Pistää kätensä Vaaran kainaloon. — Rakastuneesti.) Ja sitten...
(Nyökäyttää suloisesti päätään.)... Välimeren rannalle...

(_Irja_ ja _Vaara_ kumartavat käsikoukussa huoneessaolijoille ja
poistuvat rakastuneina ja onnellisina.)

KOIKKALAINEN. (On heti eron saatuaan noussut pystyyn ja päätään
pidellen ja ikäänkuin vieläkin onneaan epäillen siirtynyt kihlaparin
tieltä syrjään. Nyt hän havahtuu ja haltioituu. — Juhlallisena.)
Niin! Tällaista ei Sammossa ole aikaisemmin tapahtunut. Nyt myytiin
erehdyksessä itse pääjohtaja. Mutta kävi miten kävi, niin minua ei
siitä ainakaan enää panna vastuuseen. (Suoristaa itsensä.) Sillä minä
en ole enää mikään palkkaa nauttiva syntipukki, vaan — vapaa mies!
(Poistuu majesteetillisin askelin.)

(_Aro_ ja _rva Aro_, jotka ovat sanattomina ja kuin kivettyneinä
seuranneet asioiden kulkua, rientävät takaovelle, jonka kynnykselle
pysähtyvät kummeksien katsomaan lähtijöiden jälkeen.)

MIETTINEN. (Tulee hymyillen keskilattialle ja kääntyy katsomoon päin.)
Kuinka se nyt taas olikaan? Bäää! (Ratkeaa sydämelliseen nauruun.)

_Väliverho_.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SYNTIPUKKI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.