Puolan kapinat vv. 1831 ja 1863

By Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen

The Project Gutenberg eBook of Puolan kapinat vv. 1831 ja 1863
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Puolan kapinat vv. 1831 ja 1863


Author: Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen

Release date: January 19, 2024 [eBook #72758]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: Werner Söderström, 1903

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUOLAN KAPINAT VV. 1831 JA 1863 ***




PUOLAN KAPINAT VV. 1831 JA 1863

Esittänyt

Z. Yrjö-Koskinen





Porvoossa,
Werner Söderström,
1903.




SISÄLLYS:

       Esihuomautus.
    I. Katsaus Puolan entiseen historiaan.
   II. Perustuslaillinen aika Aleksanteri I:n ja Nikolai I:n
       hallitessa. Metelit Varsovassa syksyllä 1830.
  III. Puolalaisten kapina v. 1831.
   IV. Paskewitsh'in hallitus vv. 1831—1856.
    V. Aleksanteri II:n ensimmäiset hallitusvuodet.
   VI. Markiisi Wielopolski'n uudistuspuuhat.
  VII. Salamurhan-yritykset. Ilmikapina v. 1863.




ESIHUOMAUTUS.


_Lähteenä on käytetty, muita mainitsematta, Henry Lisicki'n "Le
marquis Wielopolski, sa vie et son temps", painettu Wien'issä 1880,
kahdessa osassa. Suomalaisen yleisön tarvetta myöden meidän on tietysti
täytynyt miten mahdollista supistaa esitystämme. Emme kuitenkaan luule
jättäneemme mitään tärkeämpää tosiasiaa huomioon johdattamatta._

Rauhaniemellä Kesäkuussa 1903.

_Z. Y.-K._




I.

KATSAUS PUOLAN ENTISEEN HISTORIAAN.


Ymmärtääksemme Puolan kansan kohtaloita menneellä vuosisadalla, emme
voi kokonaan jättää lukuunottamatta sen entisyyttä, joka antaa selvän
kuvan tämän kansakunnan omituisesta luonteesta.

Kuten tiedämme Puolalaiset kuuluvat Slavilaiseen rotuun ja ovat
siis likeistä sukua, toiselta puolen Tshekkein kanssa Böhmissä ja
Moraviassa, toiselta puolen Venäläisten eri heimoille, joista nykyään
vallitsevat Suur-Venäläiset ovat heistä kaukaisimmat, mutta Ruthenit
eli Russiinit ja Pikku-Venäläiset lähimpinä naapureina kaakon puolelta.
Koillisessa on rajana ollut Litvan rotu, alkuperänsä puolesta aivan
vieras, mutta valtiollisten tapausten kautta Puolalaisiin sitten
liittyneenä. Etelässä taas Magyarien suomensukuinen kansakunta
9:nnen vuosisadan lopulla perusti valtansa Karpathien eteläpuolella.
Mutta lännessä ja viimein pohjosessakin Saksan kansa, joka jo hyvin
varhain valloittajana tunkeutui Elbe-virran yli itään päin, hävittäen
matkallansa useita slavilaisia heimoja, on tullut Puolan kansallisuuden
naapuriksi. Näiden mainittujen kansojen välissä on siis aina ollut
Puolan kansan maantieteellinen asema. Se on niinmuodoin umpimäärin
ulottunut kahden puolen Weikseliä, lähemmäs Oder'ia lännessä ja Bug'in
tienoille idässä. Valtiolliset rajat taas ovat suuresti vaihdelleet
kansan historiallisten onnenvaiheiden mukaan. Lyhyt katsaus näihin
vaiheisin on tässä tarpeellinen.

_Vanhin historia_ on ainoastaan pääpiirteissään mainittava: Kansan
pääkaupunkeina oli vanhastaan Gnesen (joka nyt kuuluu Saksan alueesen)
ja Krakova (joka nyt kuuluu Itävaltaan). Vasta 10:nnen vuosisadan
loppupuolella kristin-usko Roman-katholisessa muodossa tuotiin maahan.
Neljä vuosisataa sen perästä kuluu vaihteleviin sotiin naapurikansoja
vastaan ja osittain myöskin sisällisiin järjestyspuuhiin. Länsimainen
sivistys ja ritarilliset tavat alkavat johonkin määrin kukoistaa;
mutta yhteiskunnassa jo silloin huomataan puute porvarillisesta
toimeliaisuudesta ja alhaisoa suojelevasta hallitusvallasta.
Ulkonaisena merkkitapauksena oli Saksalaisten Ristiritarien asettuminen
alisen Weikselin varrelle vuodesta 1230 alkaen. Näiden tulijain
päätehtävänä oli ajaa pakanalliset Preussit kristin-uskoon, ja
vuosisadan kestäneessä taistelussa tämä onnistui siihen määrin, että
tuo Litvan-sukuinen kansakunta suurimmalta osalta hävitettiin, jättäen
ainoastaan nimensä Preussin maakuntaan. Mutta samalla oli näistä
Saksalaisista ritareista ja uutis-asukkaista paisunut Puolan kansalle
vaarallisia vihollisia, jotka uhkasivat sulkea ulos Puolan valtakunnan
Itämeren rannikosta. Vaan se taistelu, joka tästä sukeutui, perustikin
Puolan suurvalta-aikakauden, joka on jättänyt syviä jälkiä kansan
luonteesen ja paljon vaikuttanut sen nykyiseenkin kohtaloon. Siitä siis
täytyy lyhyt selitys antaa.

_Puolan suuruuden aika_, jota kesti pari kolme vuosisataa, alkoi v.
1386, jolloin Litvan suurherttua Jagiello tuli Puolan kuninkaaksi
ja molemmat nämä valtakunnat yhdistettiin. Oli näet Saksalainen
Ritarikunta, saatuansa Preussit kukistetuiksi ja päästyänsä liittoon
Kalparitarien kanssa Liivissä ja Kuurinmaalla, alkanut ahdistella
Litvalaisia, joiden alue, Samogitia, ulottui mereen asti ja niinmuodoin
eroitti molemmat saksalaiset ritarikunnat toisistaan. Litvan kansa oli
vielä pakanuudessa, mutta kun läntiset Venäjän osat Rurikin-sukuisten
ruhtinasten eripuraisuuden kautta olivat joutuneet hajoustilaan,
levisi Litvan valta kauas itään ja etelään, niin että Polotsk,
Valkoinen Venäjä Dnieperiin asti, Volhynia ja itse mahtava Kiova
nyt kuuluivat Litvan valtakuntaan. Samassa kun Jagiello tuli Puolan
kuninkaaksi, koko Litvan kansa kääntyi Katholis-uskoon ja yhteinen
taistelu alkoi Saksalaisia Ristiritareita vastaan. Ratkaisevassa
tappelussa Tannenberg'in luona (nyk. Königsberg'in tienoilla) v. 1410
murtui Ritarien voima ja tuon-tuostakin uudistettu taistelu saattoi
ritarikunnan perikatonsa partaalle. Thorn'in rauhanteossa v. 1466 sen
täytyi luovuttaa Kasimir kuninkaalle koko Länsi-Preussin maakunnan
pitkin alisen Veikselin länsivartta sekä Kulmerlannin ja Ermelannin
idempänä, vieläpä jälelle jääneestä Itäpreussista tunnustaa Puolan
lääniherruutta. Tästä Itäpreussista tuli uskonpuhdistuksen aikana
protestanttinen herttuakunta, joka pian perinnön kautta joutua
Brandenburgin haltuun ja on myöhemmin ollut Preussin kuningaskunnan
nimikko-alueena, vaikka pääkaupunki (Berliini) sittenkin jäi
Brandenburg’iin.

Alkuun-pantu yhdistys Puolan ja Litvan välillä lujitettiin aikojen
kuluessa. V. 1413 sovittiin Horodlossa, että molempain kansain
aatelistot yhdessä sopisivat yhteisen kuninkaan ja suurherttuan
vaalista, ja vihdoin v. 1569 Lublin'in valtiopäivillä päätettiin
molempain valtakuntain täydellinen yhdistys. Oli siitä lähtien aina
yhteisiä valtiopäiviä pitäminen, nimittäin kahdesti Varsovassa
Puolanmaalla ja kolmas kerta Grodnossa Litvan puolella. Litvan
kansallisuudelle tästä kuitenkin oli sula häviö; sillä koko sen
ylimyskunta muuttui puolalaiseksi ja litvan kieli jäi viljelemättömäksi
alhaison puheenparreksi. Mutta itse Puolassakin talonpoikainen
kansa vajosi yhä alemmaksi; ainoastaan aatelistolla ja kirkolla oli
maanomistus ja valtiollinen vaikutus. Kauppa ja teollisuus taas joutui
yksinomaan Saksasta tulleiden juutalaisten käsiin.

Näistä sisällisistä haitoista huolimatta Puolan valtakunnan ulkonainen
mahtavuus näytti yhä kasvavan. Liivi ja Kuurinmaa yhdistettiin Litvaan
ja Puolalaisten maine yhä kasvoi alituisessa taistelussa Venäläisiä,
Krimin Tataareja ja eteenpäin tunkeuvia Turkkilaisia vastaan. Viimeinen
niistä loistavista urosteoista, jotka kohottivat Puolan nimen kunniaa,
oli se, kun Puolan kuningas Juhana Sobieski Puolalaistensa kanssa
v. 1683 riensi pelastamaan Itävallan pääkaupunkia piirittävästä
Turkkilais-armeijasta. Puolan kansa näytti sillä hetkellä olevan
läntisen kristikunnan vankkana pylväänä vyöryvää Turkkilais-tulvaa
vastaan.

Vaan valtakunnan sisällisessä järjestyksessä löytyi kalvava mato, joka
vähitellen turmeli sen elinvoimaa. Katselkaamme erikseen.

_Puolan kansan perikadon oireita_, jotka olivat sekä valtiollista että
yhteiskunnallista laatua. Puola oli näet vanhastaan vaalivaltakunta,
jossa uuden kuninkaan virkaan-tulo riippui ylimyskunnan ja lukuisan
aateliston suostumuksesta. Jagiellojen suvun hallitessa oli kuninkaan
valitseminen johonkin määrin muodon asia. Mutta kun tämä suku oli
sammunut v. 1572, tulee Puolan kruunu yhä enemmän aatelispuolueiden
ja vierasten vallanpyytäjäin leikkikaluksi ja itse valtakuntaa
ruvettiin nimittämään "tasavallaksi", vaikka sen johdossa muka oli
elinkaudeksi valittu kuningas. Omasta historiastamme muistamme, kuinka
Vaasansukuinen Sigismundo Ruotsista nousi Puolan valta-istuimelle
ja kuinka tämän seikan kautta Ruotsi ja Puola joutuivat keskenänsä
taisteluun, joka sitten jatkui Sigismundon molempain poikain
Vladislavin ja Juhana Kasimirin aikoina. Myöhemmin Kaarlo XII:nen
retkeilyt Puolassa 18:nnen vuosisadan alulla ovat meille samoin
tuttuja. Jokainen myöskin tietää, että nämä Ruotsin armeijojen urheilut
Puolan maakunnissa ovat suuressa määrin edistäneet tämän valtakunnan
hajoustilaa, ei yksistään sen tähden, että joku ennen voitettu
alue meni hukkaan (Liivinmaa Ruotsille, itäinen osa Valko-Venäjää
Smolenskin kanssa ja Ukraina Kiovan kanssa Venäjälle sekä Itä-Preussin
yliherruus Brandenburgille), vaan paljon enemmän aatelispuolueiden
karttuvan vallattomuuden ja epä-isänmaallisen käytöksen kautta. Jo
paljoa ennen kuin lopullinen häviö tuli, oli Puolanmaan alue ikäänkuin
tuulten valtaan jätetty avoin meri, missä vieraat armeijat laivain
tavalla kulkivat pitkin ja poikki, tosin jättämättä pysyvää jälkeä,
mutta kohtaamatta myöskään mitään yhteistä vankkaa vastarintaa
puolalaisessa kansallistunnossa. Pääsyy oli säännöllisen hallitusvallan
puutteessa sekä yksipuolisessa ja huonosti järjestetyssä kansakunnan
edustuksessa. Ainoastaan aatelissääty ja kirkollinen ylimyskunta
harjoittivat valtiollista valtaa. Kansallista porvaristoa ei ollut
olemassa ja talonpoikainen kansa oli vajonnut epävapaasen asemaan. Itse
valtiopäiväjärjestys oli mitä kummallisinta sekasotkua, nähtävästi
jotakin vanhaa perua slavilaisesta muinaisuudesta. Kun äänioikeutetut
aatelismiehet, joiden lukumäärä toisinaan nousi 100,000 mieheen, ratsun
selässä kokoontuivat Volan kentälle Varsovan länsipuolelle, oli kunkin
läsnäolijan perustuslaillinen oikeus estää vastalauseellansa ("liberum
veto") laillisen päätöksen syntymistä. Yksimielisyyttä ei saavutettu
muulla keinoin kuin että vastahakoiset väkisin karkoitettiin, jolloin
tämä vastapuolue sitten kokoontui jossakin muussa kaupungissa,
muodostaen erikois-liiton ("konfederationin") eli toisin sanoin
kapinan. Tämä lailliseksi tunnustettu vallattomuus osoittaa, että
Puolan kansa jo sairasti kuoleman-tautia paljoa ennen, kuin surman-isku
ulkoa päin sitä kohtasi.

Muun hajaannuksen lisäksi oli aikojen kuluessa tullut uskonnollinen
ja osittain kansallinen eripuraisuus. Sekä valkovenäläiset alueet
että pikkuvenäläiset maakunnat (Ukraina, Volhynia, Podolia ja itäinen
Galitsia) olivat vanhastaan kreikan-uskoisia; mutta samassa määrässä
kuin aatelisto näillä mailla oli omaksunut Puolan kielen ja sillä
tavoin vieraantunut alustalaisistaan, oli Roman katholinen kirkko,
Puolan valtakirkko, pyrkinyt Jesuiitta-lähetyksen kautta levittämään
yliherruuttansa, Jo Sigismundo Vaasan hallitessa saatiin v. 1596
toimeen, että senpuolisesta kreikkalaisesta kirkosta muodostettiin
eräs välimuoto, nimeltä "Yhdistetty (uneerattu) kreikkalainen"
kirkko, joka tunnusti paavin hengellistä valtaa ja slavonilaisen
kirkkokielen sijasta käytti latinaa, mutta sai säilyttää muutamia
erikoistapoja, niinkuin pappien naimisen, viinin nauttimisen leivän
ohessa pyhässä ehtoollisessa j.n.e. Vaan tämä muutos oli toimeenpantu
jotenkin väkivaltaisesti ja "yhdistettyä kirkkoa" ja sen tunnustajia
oli yhä kohdeltu kovin tylysti ja kohtuuttomasti. Vielä pahemmin
kohdeltiin niitä seutuja, joissa papit ja asukkaat olivat lujasti
pitäneet kiinni kreikan-uskoisesta jumalanpalveluksesta; vielä
v. 1765 valitettiin, että satoja kirkkoja oli heiltä ryöstetty,
pappeja rääkätty, seurakuntalaisia ruoskimalla pakoitettu kääntymään
latinaiseen uskoon. Samoin myöskin Protestantit, joita löytyi joku
määrä maan pohjois-osassa, kärsivät vainoa ja pahaa kohtelua. Tämä
suvaitsemattomuus, joka nyt 18:nnella vuosisadalla, valistus-filosofian
aikakaudella, jo oli räikeässä ristiriidassa ajan hengen kanssa, antoi
lähivaltojen hallitsijoille, Fredrik Suurelle Preussissa ja Katarina
II:lle Venäjällä, sopivan syyn sekaantumaan puolalaisen tasavallan
asioihin.

_Puolan valtiollinen häviö_ alkoi oikeastaan silloin, kun Keisarinna
Katariina II v. 1764 pakoitti Puolalaiset valitsemaan hänen suosikkinsa
Stanislao Poniatovski'n kuninkaaksensa. Tämän tapauksen perästä Venäjän
lähettiläs Repnin venäläisten sotajoukkojen nojassa melkein yksin piti
ylimmäistä valtaa Puolassa. Tämä vallan-anastus tuntui sillä hetkellä
melkein välttämättömältä. V. 1767 Venäjä sotaväkensä avulla pakoitti
Puolan valtiopäivät myöntämään eriuskolaisille samat valtiolliset ja
uskonnolliset oikeudet, joita katholiset nautitsivat. Mutta sen ohessa
Venäjän keisarinna otti ta'ataksensa Puolan onnettoman valtiomuodon,
joka teki sisällisen sekasorron auttamattomaksi. Seuraukset tulivat
pian näkyviin. Kiihko-katholiset kokoontuivat erikois-liitoksi Bar'iin
Padoliassa ja sisällinen sota syttyi. Mutta venäläiset armejat tulivat
laillisen hallituksen avuksi kapinoitsijoita vastaan ja tuo hajanainen
yritys vähitellen kukistettiin. Vihdoin v. 1772 Preussi ja Venäjä sekä
myöskin Itävalta tekivät keskinäisen sopimuksen Puolan valtakunnan
supistamiseksi. Preussi anasti Länsi-Preussin (pitkin alista
Veikseliä), Venäjä melkoisen osan Valko-Venäjää (Polotsk, Vitebsk,
Mohilev, Gomel) ja Itävalta koko nykyisen Galitsian. Ei vähemmän kuin 5
miljoonaa asukasta tässä _Puolan ensimäisessä jaossa_ lohkaistiin siitä
irti.

Tuo hirveä läksytys avasi kaikkien isänmaan ystäväin silmät
näkemään sitä perikadon kuilua, jonka partaalle oli jouduttu. Uusia
sivistyslaitoksia perustettiin, Vilnan ja Krakovan yliopistot
järjestettiin ja seisova kansallinen armeija, joka tähän saakka oli
ollut varsin mitätön, nostettiin 60,000:een mieheen. Tärkeintä oli,
että tahdottiin korjata hallitusmuodon puutteita, perustaa säännöllistä
edustuslaitosta, vahvistaa kuninkaallista hallitusvaltaa ja tehdä
alkua talonpoikaisen kansan vapauttamiselle. Näin saatiin toimeen
uusi hallitusmuoto Toukok. 3 p. 1791. Mutta Venäjän keisarinna päätti
ehkäistä nämä uudesta-syntymisen oireet. Kun vanhan vallattomuuden
harrastajat tyytymättöminä olivat muodostaneet erikoisliiton
Targovitsassa Podoliassa ja kutsuivat Venäläiset avukseen, marsitettiin
100,000 miestä keisarinnan sotaväkeä rajan yli ja Puola pakoitettiin
asettamaan kuntoon entinen kurja hallitusmuotonsa, jonka takaajana muka
keisarinna oli. Mutta tämä ei ollut vielä onnettomuuden loppu: Preussi
ja Venäjä tekivät uuden jakosopimuksen. Tässä _Puolan toisessa jaossa_
v. 1793 Preussi anasti Posen'in ja Gnesen'in sekä Kalish'in ja koko
Suur-Puolan (maat lähinnä Preussin maakunnan rajaa). Venäjä tyytyi
Valko-Venäjän ja Pikku-Venäjän loppu-osiin. Ainoastaan vähin osa Puolan
valtakunnasta oli enää jälille jäänyt.

Viimeinen näytös pian seurasi. Isänmaalliset miehet, joista Thaddeus
Kosciusco, Washington'in entinen asetoveri, oli etevin, nosti
kansan vastarintaan ulkovaltojen harjoittamaa silpomista vastaan.
Urhoollisen mutta lyhyen taistelun perästä Puola kuitenkin lopullisesti
kukistettiin ja _kolmannessa jaossa_ v. 1795 tämä iki vanha valtakunta
pyyhkäistiin valtioiden luvusta. Venäjä otti haltuunsa koko vanhan
Litvan Niemen-virtaa myöten. Itävallan osalle tuli Krakova, Sendomir,
Lublin ja Chelm. Mutta Preussille myönnettiin Puolanmaan pääosa
Varsovan kanssa.

Uusi aian-vaihe oli kuitenkin jo tulossa. Ne mullistukset, mitkä
Ranskan vallankumous toi mukanaan, lupasivat hetkeksi Puolan kansalle
jotakin uudistusta. Kun Napoleon I v. 1806 oli nöyryyttänyt Preussin
kuningaskunnan ja seuraavana vuonna tehnyt keisari Aleksanteri I:n
kanssa sovintonsa Tilsit’issä, hän katsoi tarpeelliseksi luoda
Veikselin varrelle uuden pikkuvaltion, nimeltä _Varsovan herttuakunta,_
johon liitettiin ensin Preussin anastamat puolalaiset maat (Bielostok
kuitenkin heitettiin Venäjälle) ja myöhemmin (v. 1809) Itävallasta
otetut Länsi-Galitsia Krakovan kanssa, Sendomir ja Lublin. Näin oli
itsenäinen Puola, vaikka toisella nimellä jälleen päässyt alkuun.
Ajan myrskyt pian uhkasivat hukuttaa tämän äsken syntyneen tai
haudasta nousseen kansan-yksilön, kun sen luoja, Ranskan keisari oli
kukistunut. Ainoastaan keisari Aleksanterin jalomielisyys pelasti
Puolan kansan tulevaisuudelle jonkun jäännöksen sen kansallisesta
alueesta. Wien'in kongressi v. 1815 järjesti Puolan asiat uudella
tavalla. Varsovan herttuakunnasta Posen taas annettiin Preussille ja
Galitsia Itävallalle, jonka ohessa Krakova muodostettiin vapaaksi
kaupungiksi. Muu Puolan alue (3 miljoonaa asukasta) tehtiin Puolan
kuningaskunnaksi, jonka kuninkaana tuli olemaan Venäjän keisari,
kansallisen hallitusmuodon ja edustuslaitoksen rajoittamana.

Oli kysymyksenä, osaisiko Puolan kovia kokenut kansakunta tällä
perustuksella olemassa-olonsa uudesta rakentaa ja vahvistaa. Vastaus
nähdään seuraavasta esityksestä.




II.

PERUSTUSLAILLINEN AIKA ALEKSANTERI I:n JA NIKOLAI I:n HALLITESSA.
METELIT VARSOVASSA SYKSYLLÄ 1830.


Sen hallitussäännön eli "kartan" kautta, minkä Aleksanteri I oli
Puolan kansalle lahjoittanut, oli uusi kuningaskunta saavuttanut
vapaamman ja paremmin järjestetyn valtiomuodon kuin mitä tämä kansa
entisinä vuosisatoina milloinkaan oli nauttinut. Hallitusneuvosto oli
kokoonpantu vastuun-alaisista ministereistä ja valtakunnan korkeista
virankantajista. Eduskunta oli kahtena kamarina: ylihuone eli senaatti,
kokoonpantuna pispoista, voivodeista ja kastellaneista, joita kuningas
nimitti elinajaksi rikkaan ylimyskunnan seasta, ja edustajahuone, johon
aateliset maakunnista valitsivat 77 jäsentä ja kaupunkien asukkaat 51.
Maata-viljelevä kansa ei nauttinut mitään valtiollisia oikeuksia; sillä
se oli vielä epävapaassa asemassa, aateliston alustalaisina. Siinä-
juuri tämän yhteiskunnan vanha epäkohta, joka olisi tarvinnut pikaista
korjausta.

Pahaksi onneksi yhteiskunnalliset parannukset saivat astua syrjään
valtiollisten harrastusten tieltä. Itse valtiopäivät sekä v. 1818 että
v. 1820, niinkuin myöskin v. 1825 saivat varsin vähän hyödyllistä
toimeen. Isänmaallinen mieli, jota ei milloinkaan ole Puolalaisilta
puuttunut, alkoi suuntautua yrityksiin ja toiveisin, joilla ei ollut
mitään perustusta maailman todellisissa oloissa. Puolan loistava
muinaisuus ei jättänyt mielissä tilaa olojen tyveneen punnitsemiseen
eikä sallinut kansallishengen tyytyä siihen ahtaaseen onneen, johon
nyt vihdoin vaikeiden vaiheiden perästä oli päästy. Eikö Puolan
kansan sittenkin pitäisi saada takaisin ne laveat maa-alat, jotka
kavalasti oli siltä ryöstetty? Sekä Preussi että Itävalta oli anastanut
haltuunsa suuria kappaleita puhtaasti puolalaista kansakuntaa. Mutta
se kumma kuitenkin tapahtui, että Puolalaisten kansallinen kiihko
melkein yksinomaan kääntyi Venäjää vastaan, vaikka ne maakunnat,
jotka olivat Venäjälle kadotetut, nimittäin Litva, Valko-Venäjä ja
Pikku-Venäjä eivät olleet puolalaista kansallisuutta ensinkään, vaan
ainoastaan puolalaistuneiden aatelisherrojen valtaamina. Juuri nämä
alueet tuntuivat puolalaisille isänmaan-ystäville erittäin kalliilta
kansallis-omaisuudelta, josta he eivät kunniansa tähden voineet luopua.
Ja koska vanhastaan olivat tottuneet pitämään Venäjän kansaa kaikin
puolin ala-arvoisena sivistyksessä ja valtiollisessa kehityksessä,
he eivät antaneet mahtavalle keisarikunnalle anteeksi sitä heikompaa
asemaa, johon itse olivat vajonneet.

Tämä kytevä kansallisviha ei estänyt Puolan vapaamielisiä ryhtymästä
salajuoniin venäläisen kumouspuolueen kanssa joka Aleksanteri I:n
loppuvuosina oli miettinyt väkivaltaista valtiomuutosta, keisarin
murhaa ja keisarillisen huonekunnan hävittämistä. Aleksanteri I
kuoli Taganrog'issa Jouluk. 1 p. 1825, ennen kuin tämä salaliitto
tuli ilmi. Mutta kun vainajan lähin veli Konstantino, joka sotaväen
päällikkönä asui Varsovassa, oli ilmoittanut luopumuksensa ja nuorin
veli Nikolai I oli ryhtynyt hallitukseen, luulivat liittolaiset ajan
tulleen ja nostivat Pietarissa pienen sotaväen-kapinan, joka kuitenkin
heti kukistettiin, Jouluk. 26 p. Johtajat eversti Pestel ja neljä
muuta tuomittiin hirtettäviksi; mutta tutkinnossa tuli ilmi, että
tuo rikollinen hanke oli Puolassakin voittanut kannatusta. Kun tämän
johdosta "isänmaallisen liiton" jäsenet vedettiin tutkittavaksi Puolan
senaatin eteen, asettui yleinen mielipide syytettyjen puolelle ja
tuomio tuli niin lievä, että se oli melkein saman-arvoinen kuin täysi
vapautus. Syystä keisari kuuluu huudahtaneen tuomarien menettelystä:
"Onnettomat! ovat pelastaneet syylliset, mutta saattaneet maan
turmioon!"

Tämä oli kyllä huomattavana, kun Nikolai Huhtikuulla 1829 tuli
Varsovaan kruunattavaksi. Jo Joulukuussa edellisenä vuonna oli
Varsovan sotilaskoulussa solmittu salaliitto, jonka alkuunpanijana
oli eräs Kaartin alaluutnantti Vysocki. Se pian levisi muihinkin
piireihin ja etupäähän astui yliopiston professori Lelevel, oppinut
historioitsija, mutta sen ohessa hurja kumousmies. Tuumana oli
kruunausjuhlien aikana murhata keisari ja hallitsijaperheen jäsenet.
Viime hetkenä toki epäröitiin ja aikomus jäi täyttämättä. Mutta hanke
oli melkein "julkisena salaisuutena"; salaliittoon oli kuulunut ainakin
kolme valtiopäiväin jäsentä, ja tieto oli levinnyt vaikuttavillekin
henkilöille. Itse Senaatin puheenjohtaja, ruhtinas Adam Czartoryski,
keisari Aleksanteri I:n entinen ystävä, tuskin lienee ollut asiasta
tietämätön, koska salaisuus oli uskottu Czartoryski'n likeiselle
tuttavalle, runoilija Niemcevicz'ille. Mutta ei mitään tutkintoa tästä
häpeällisestä hankkeesta edes yritettykään. Koko kansan siveellinen
kanta näytti arveluttavassa määrässä alentuneen, koska täydellä
tiedolla saatettiin isänmaallisuuden nimellä sallia ja peitellä
semmoisia hairauksia.

Keisari Nikolai I ei ollut perustuslaillisten valtiomuotojen
ystävä; päinvastoin hän koko hallitus-aikanaan on ollut rajattoman
yksivallan ylläpitäjänä ja tukena ei ainoastaan Venäjällä, vaan
muuallakin Euroopassa. Mutta samalla tämä luja luonne oli tunnontarkka
sitoumustensa täyttämisessä, ja Puolalaisilla ei olisi ollut häneltä
odotettavana oikeuksiensa loukkausta, jos olisivat itse pysyneet
laillisuuden rajoissa.

Suuriruhtinas Konstantino, keisarin vanhempi veli, oli sotaväen
ylipäällikkönä Puolassa. Hän oli luonteeltaan oikullinen ja
mielivaltainen, mutta rakasti tavallansa Puolaa, jonka edestä hän
oli uhrannut etuoikeutensa keisarinkruunuun; sillä naituansa nuoren
puolattaren, kreivitär Grudzinskan (sittemmin ruhtinatar Lovitz'in
nimellä) hän jo v. 1822 oli luopunut perintöoikeudestaan. Erittäin
hellitteli suuriruhtinas puolalaista armeijaansa, mutta omituisella
rakkaudella, joka ei sallinut tämän väen ottaa osaa Venäläisten
sotaan Turkkia vastaan vv. 1827—1829. Tarjottu tilaisuus aseveljeyden
rakentamiseen molempain kansakuntain välillä jäi siis käyttämättä.
Mutta Konstantino sanotaan mielipiteenänsä lausuneen: "Vihaan sotaa,
koska se sotajoukot turmelee". Muutoin suuriruhtinaan vaikutus itse
hallitus-asioihin oli jotenkin rajoitettu. Varakuninkaana oli eräs
Puolalainen, mutta keisarillisena komisariuksena sekä salaisen
poliisin johtajana oli Venäläinen Novossiltsov. Viimemainittu mies
matkaansaattoi paljon rettelöitä ja synnytti paljon tyytymättömyyttä.
Mutta Venäjän ja Puolan väli ei mitenkään ollut rikkunut, kun Nikolai
Toukokuussa v. 1830 tuli Varsovaan ja omassa persoonassaan avasi Puolan
valtiopäivät. Keisari osoitti puolalaisille alamaisilleen erinomaista
kohteliaisuutta ja ystävyyttä, täyttäen tarkasti perustuslaillisen
hallitsijan velvollisuuksia. Valtiopäivillä sitä vastoin osoitettiin
kovin vähän malttia; mutta koska valtiopäiväin määräaika ei ollut
pitempi kuin kuukausi, ei ehditty paljon pahaa tehdä, jos ei
hyödyllistäkään.

Valtiopäiväin jälkeen kiihoitus levisi maaseuduille. Heinäkuun
vallankumous Ranskassa v. 1830 antoi kumoushankkeille uutta virikettä.
Tosin ei ollut mitään selvää suuntaa, johon olisi tahdottu Puolan
tulevaisuutta johtaa. Hurjimmat, niinkutsutut Jakobiinit, aikoivat
saada toimeen tasavallan, mutta kaikki tahtoivat Venäjän ylivallan
kukistetuksi ja entiset alueet Niemen'in ja Bug'in takaa jälleen
yhdistetyiksi. Professori Lelevel vaati, että kauniiksi aluksi
suuriruhtinas Konstantino oli murhattava. Ainoastaan sula sattumus
vaikutti, ett'ei tätä hurjaa tekoa pantu keskellä katua toimeen jo
Lokakuussa. Sillä välin hankkeet kypsyivät ja kumoustuuma alkoi tulla
yleisemmin tunnetuksi. Virallisten henkilöin täytyi ryhtyä asiaan.
Asetettiin hallituksen puolelta tutkintokomitea, jonka puheenjohtajaksi
tuli puolalainen kenraali kreivi Stanislao Potocki. Huomattiin pian,
että liikkeen pääpesä oli Varsovan sotilaskoulu; tämän komentaja
pantiin heti viralta ja muutamia vangitsemisia tehtiin. Tällä tavoin
pian päästiin salaliiton jäljille. Keisarille tietysti täytyi
asiasta ilmoittaa; selitettiin vain, että koko hanke oli pelkkää
"lapsellisuutta". Mutta Nikolai heti vastasi, että asiasta oli otettava
tarkka selko ja syylliset vedettävät sotaoikeuteen. Hallitusneuvostossa
päätettiin silloin useiden johtomiesten vangitseminen. Mutta erään
virkamiehen petoksen kautta vangitsemis-käsky tuli salaliittolaisten
tiedoksi. Nämä, pelastaaksensa oman nahkansa, jouduttivat toimeenpanon.
Näin syntyi katumellakka Marrask. 29 p. 1830.

Suuriruhtinaan asunto oli Belvedere-palatsissa kaupungin eteläpäässä.
Sinne ryntäsi iltahämärässä Marrask. 29 p. joukko nuorukaisia,
huutaen: "surma tyrannille". Konstantino, joka oli laiminlyönyt
tarpeelliset varokeinot, pelastui kuitenkin ruhtinatar Lovicz’in
luo ja lähti sieltä, kyrassierijoukon saattamana, sotaväen
leiriin, joka oli kaupungin länsikyljessä. Eräs kenraali Gendre,
joka kuului suuriruhtinaan likeisimpiin, sai palatsissa surmansa.
Kun ei sen enempää saatu toimeen, kääntyi joukko takaisin, sai
sotilaskoulun oppilaat avuksensa ja samosi Arsenaaliin, joka on
kaupungin pohjois-osassa. Matkalla metelöitsijät murhasivat useita
eteviä henkilöitä: sotaministerin, kenraali Hauke'n, ja hänen
esikunta-päällikkönsä; vanhan kenraali Novicki'n, joka vaunuissa ajoi
Belvedere'en; sotilaskoulun komentajan, kenraali Trembicki’n, joka ei
lakannut kehoittamasta oppilaita palajamaan velvollisuuteen, vieläpä
kenraali Blumer'in ja vihdoin myöskin kreivi Stanislao Potocki'n,
joka puolalaisen armeijan päälliköistä oli enimmin rakastettu ja
joka kulkiessaan läpi kaupungin olikin onnistunut kokoomaan useita
puolalaisia sotaväen osastoja, mitkä lähetti leiriin suuriruhtinaan
luoksi. Arsenaalin valloitus oli kapinallisille onnistanut sen kautta,
että muutamat puolalaiset komppaniiat menivät heidän puolellensa.
Näin saatiin joku määrä aseita, jotka roskaväelle jaettiin; sitten
ryöstettiin sotilaskassoja ja kapakoita.

Meteli ei ollut mitenkään järjestynyt ja olisi ollut helppo tukehuttaa,
jos suuriruhtinas olisi osoittanut vähänkään päättäväisyyttä. Hänellä
oli käytettävänään aivan tarpeeksi sotaväkeä, sekä venäläistä että
puolalaista. Kello 11 yöllä kenraali Potocki, joka silloin vielä
eli, lähetti hänelle sanan että hän panisi ratsuväkensä lakaisemaan
kaupungin katuja. Vaan suuriruhtinas ei suostunut, vastasi vain: "Tämä
on Puolalaisten asia; minä en siihen sekaannu; sopikoot Puolalaiset
keskenänsä!" Nuori adjutantti, kreivi Ladislao Zamoiski, jolle
tämä vastaus annettiin, riensi takaisin kaupunkiin, herättämään
hallintoneuvoston jäsenet, jotka nukkuivat vanhurskaan unta. Ensiksi
herätettiin Zamoiski'n eno, ruhtinas Adam Czartoryski, Puolanmaan
korkea-arvoisin mies sekä rikkauksiensa että sukuperänsä tähden; sillä
hän oli Litvan suurherttuain vanhaa heimoa. Päätettiin ko'ota mitä
vaikuttavia miehiä tässä kiireessä voitaisiin löytää, ja näin yhtyi
erään yksityisen hallitusjäsenen asunnossa klo 2 aamulla seitsemän,
kahdeksan arvomiestä, joiden pitäisi muka väliaikaisesti tarttua
ohjaksiin. Päätettiin ensiksi lähettää ruhtinaat Czartoryski ja Lubecki
suuriruhtinaan puheille. Tämä otti heidät kovin epä-ystävällisesti
vastaan. "Tehkää mitä tahdotte", hän yhä uudestaan lausui; "minä
puolestani en sekaannu mihinkään, enkä vastaa mistään." Suuriruhtinaan
kummallinen käytös teki kaikki pontevat toimet mahdottomiksi. Jos
Konstantino, kun ei tahtonut "sekaantua mihinkään", olisi luopunut
komennosta ja jättänyt valtansa jollekkin puolalaisista kenraaleista
kokoonpannulle sotaneuvostolle, olisi meteli ollut helposti kukistettu;
sillä puolalainen sotaväki seisoi enimmältä osalta vielä laillisen
järjestyksen puolella. Mutta kun suuriruhtinas, vaikka epäröiden,
antoi suostumuksensa siihen, että nuo kokoontuneet arvomiehet saisivat
kutsua avukseen henkilöitä "jotka nauttivat asukasten luottamusta" ja
sitten "sovitella liikkeen kanssa", oli laillinen järjestys kadottanut
pohjansa. Kapina oli jo melkein laillistettu.

Kun tämä väliaikainen hallitus jälleen oli kokoontunut, se valmisti
kansan rauhoittamiseksi kaksi julistusta: toinen, joka keisari Nikolain
nimessä ilmoitti, kutka miehet olivat väliaikaiseen hallitukseen
asetetut; toinen, jolla tämä uusi hallitus kääntyi pääkaupungin
puoleen, ilmoittaen että suuriruhtinaan ja venäläisen sotaväen puolelta
ei ollut mitään pelättävää, ja vakuutti sen lisäksi, "ett'ei, kukaan
puolalainen soturi tahtoisi tahrata käsiään veljien verellä." Sitten
seurasi muutamia koreita ja tuntehikkaita kehoituksia välttämään
epäjärjestyksiä ja saattamaan unohdukseen viime yön teot. Nämä
julistukset kiireimmiten painettiin ja jaettiin väestölle; mutta
ne vastaan-otettiin jotenkin halveksien: katsottiin niiden vain
todistavan, että venäläinen yliherruus nyt oli lopussa. Samaan aikaan
väliaikaisen hallituksen jäsenet pienen suojelusjoukon ympäröimänä
siirtyi Valtiopankkiin, jossa ruvettiin järjestämään hallituskoneistoa.
Ei pitkälle ehditty, ennenkuin muutamat valtiopäivämiehet, jotka
hätäisesti olivat kokoontuneet, tunkeutuivat istuntosaliin, vaatien
semmoisten jäsenten poistamista, jotka eivät muka nauttineet
kansakunnan luottamusta, ja tilalle asetettaviksi toisia; näiden uusien
luvussa oli muiden muassa tuo jo ennen mainittu professori Lelevel.

Mutta näinkin "puhdistettuna" tämä hallitus havaittiin pian aivan
voimattomaksi. Kaupungintalossa oli muodostunut eräs "Jakobiinein
klupi", joka anasti hallituksen itse kaupungissa ja syytti
hallintoneuvostoa vanhuuden raihnaudesta ja "sovittelusta Nikolain
kanssa"; Lelevel, vaikka poissa-olevana kutsuttiin puheenjohtajaksi.
Roskaväki oli jälleen alkanut ryöstää kauppapuoteja ja vaati suurilla
huudoilla, että karattaisiin "Moskovalaisten" kimppuun. Väliaikainen
hallitus puolestaan oli kreivi Zamoiski’n välityksellä yhä jatkanut
keskustelua Konstantinon kanssa. Zamoiski omalla uhalla pyysi
suuriruhtinasta julistamaan Puolan itsenäisyyden; sen ehdotuksen
Konstantino kiivaalla paheksumisella hylkäsi. Mutta samalla hän
myöskin hylkäsi kaikki tehokkaammat toimet. Hän oli Marrask. 30
p. siirtynyt venäläisen sotaväen kanssa kaupungin eteläpuolelle
ja sai yhä lisävoimia lähiseuduilta. Eräs tykistönkenraali vaati
saadakseen pommittaa kaupunkia; mutta siihen ei suuriruhtinas myöskään
suostunut. Kun hänelle ilmoitettiin, että hallintoneuvosto tahtoi
pysyä uskollisuuden rajoissa, hän ilmoitti seisovansa ystävän kannalla
kaupungin suhteen ja odotti kaupungin puolelta samaa kohtelua. Tässä
epämääräisessä tilassa olot viruivat päiväkausia. Jouluk. 2 p.
iltapäivällä Czartoryski, Lubecki, Lelevel ja Ostrovski matkustivat
leiriin. Sovittiin, että Konstantino koittaisi keisarilta hankkia
anteeksi-antamusta siitä mitä oli tapahtunut, perustuslaillisten
oikeuksien vahvistamista sekä Niemen'in ja Bug'in takaisten maakuntain
luovuttamista. Mutta tuskin oli hallintoneuvosto jälleen kokoontunut,
niin kokoussaliin tunkeutui joukko aseellisia Jakobiineja, joita johti
eräs sisäasiain ministeriön virkamies, nimeltä Mochnacki, olevinaan
"Puolan Robespierre". Neuvosto oli vähällä hajota; pakoituksen alaisena
se päätti valtiopäiväin kokoonkutsumisen ja koko maan miehisen väestön
kutsumista aseisin. Suuriruhtinas taas, tästä tiedon saatuansa, päästi
ne puolalaiset joukot, jotka olivat pysyneet uskollisina, yhtymään
maamiehiinsä ja päätti itse lähteä venäläisen väen kanssa tiehensä.
Kaupungissa vallitsi täydellinen sekasorto. Mochnacki koetti saada
klupinsa uudestaan liikkeelle hajoittaaksensa koko hallintoneuvoston.
Mutta oli jo syntynyt vastapuolue, joka yliopisto-nuorison avulla
pakotti tämän herrasmiehen pötkimään piiloon. Vihdoin neuvosto pyysi
kenraali Chlopicki'a ottamaan sotaväen ylikomennon. Hän suostui siihen
ainoastaan sillä ehdolla että saisi diktaattori-vallan ja läksi
Mars-kentälle, jossa julisti sotaväelle uuden virkansa.

Chlopicki'n tarkoituksena ei suinkaan ollut rikkoa välejä keisarin ja
Venäjän kanssa. Päinvastoin lähetettiin ruhtinas Lubecki Pietariin
sovittelua varten ja diktaattori itse lähetti Majesteetille alamaisen
kirjeen, jossa rukoili kansakunnan harrasten pyyteiden täyttämistä ja
vakuutti, "ett'ei tahdottu katkaista yhdyssiteitä keisarin ylhäisen
tahdon kanssa". Varsovassa ja koko maassa oli kuitenkin hurmaus noussut
korkeimmilleen, vaikka ulkonainen järjestys oli saatu palautetuksi
diktaattorin pontevien tointen kautta. Oltiin yleisesti siinä luulossa,
että sekä Ranska että Englanti olivat valmiina tekemään Puolalaisille
tehokasta apua. Hallitusmiehet eivät jääneet tämän hurmauksen
vaikutuksesta vapaiksi, ja niin tapahtui, että pari miestä lähetettiin
ulkomaille valtiollista asemaa tunnustelemaan, toinen Pariisiin, toinen
Lontoosen. He saivat pian kokea, että ulkomaiset vallat olivat kovin
vähän kärkkäitä rupeamaan Puolan hyväksi sotaisiin seikkailuihin.




III.

PUOLALAISTEN KAPINA V. 1831.


Tammik. 19 p. 1831 Puolan valtiopäivät alkoivat ja, niinkuin arvata
sopi, ei kauan viipynyt, ennenkuin hurjimmat hankkeet pääsivät
valtaan. Nostettiin edustajakamarissa kysymys, että Nikolai ja koko
Romanov'in suku oli hylättävä. Ehdotuksen alkuunpanija kuuluu olleen
"Puolan Robespierre", vaikka eräs kreivi Soltyk toi sen esiin.
Tammik. 25 p. päätös hätäisesti tehtiin ja Niemcewitz'in taitavalla
kädellä se heti pantiin paperille. Oli tosin järkeviäkin ihmisiä,
jotka käsittivät, että tämä oli hulluuden huippu; mutta yleisen
mielipiteen pakoituksesta he vaikenivat. Kun valtiopäiväin päätös
tuotiin ruhtinas Czartoryski'lle, hän huudahti: "olette Puolanmaan
saattaneet perikatoon!" — Yhtä hyvin hänkin allekirjoitti. Ulkomaisissa
hallituksissa päätös teki kovin huonon vaikutuksen. Lord Palmerston
antoi Puolalaisten asiamiehelle Lontoossa suoraan tiedoksi, että he
tällä tavoin itse olivat rikkoneet sen sopimuksen, jonka suurvallat
Wien'in kongressissa olivat Puolan hyväksi tehneet, ja että jos Venäjän
keisari ei ollut tarkasti noudattanut Puolalle antamaansa "karttaa", ei
se ole hänen ja Puolalaisten välinen asia.

Sota oli nyt alkanut. Marsalkka Diebitsh, joka äskeisessä Turkin
sodassa oli saanut kunnianimen "Sabalkanski" (Balkan'in poikki menijä),
marssi rajan yli, tuoden 130,000 miestä ja 400 tykkiä. Puolalaisten
armeija, jonka pääkomentaja oli kenraali Chlopicki, ei noussut
paljon yli 70,000:n, varustettuna 130:llä tykillä; mutta suuri osa
puolalaista jalkaväkeä oli kehnosti asestettuja ja vaillinaisesti
harjoitettuja "viikatemiehiä"; ratsuväeltä puuttui hevosia ja
tykistöltä harjaantunutta tykkikuntaa. Tästä heikommuudestaan
huolimatta Puolalaiset ensialussa saivat muutamia etuja Venäläisistä,
joiden päävoima oli lähestynyt Varsovaa. Helmik. 19 — 25 pp. välillä
kesti verisiä taisteluita Grochov'in tienoilla (noin 5 kilometriä
kaakkoon Varsovasta). Diebitch oli kadottanut paljon väkeä ja
vetäytyi takaisin. Mutta kun Chlopicki oli pahasti haavoittunut ja
poistui Krakovaan, tuli pääkomento ruhtinas Radziwill'ille, joka vei
puolalaisen armeijan Varsovan varustusten suojaan. Kaupungissa oli
hämmästys ja sekasorto suuri. Valtiopäivien jäsenistä jäi ainoastaan
kolme-neljättä osaa paikoilleen. Asetettiin sotaneuvosto ja ruhtinas
Radzivill'in sijaan pantiin nuori kenraali Skrzynecki pääkomentajaksi.
Tämä, joka aivan hyvin ymmärsi, että jatkettu taistelu ei olisi kuin
turmioksi, nosti Diebitsh'in kanssa kysymystä sovinnon teosta. Siihen
vastattiin, että ensimäinen ehto oli sen päätöksen peruuttaminen, jolla
keisari Nikolai oli julistettu Puolan valta-istuimelta hylätyksi.
Mutta valtiopäivät, jotka yhä elivät siinä turhassa luulossa, että
ulkovallat, etupäässä Ranska ja kenties Itävaltakin, olivat valmiit
aseelliseen sekaannukseen, eivät ottaneet asiaa kuuleviin korviin
ja päättivät pitkittää taistelua. Muutoin oli jo yleinen hajaannus
ja sekasorto vallalla. Hallituskunnassa Lelevel, jyrkimmän kannan
edustaja, harjoitti enintä vaikutusta; pari jäsentä kokonaan erosi, ja
Czartoryski, jolla oli se arvo, että hän olisi voinut kaikkia johtaa,
ei osannut muuta kuin seurata virtaa. Itse armeijassa oli eripuraisuus
yleinen, ja eduskunta, sekaantumalla sekä hallituksen että kenraalien
tehtäviin, hämmensi kaiken.

Sotatoimet tällä välin saivat uuden vauhdin. Loppupuolella Maaliskuuta
Skrzynecki onnistui kukistamaan muutamat venäläiset osastot Varsovan
itäpuolella. Huonommin menestyi kenraali Dvernicki'n retki Volhyniaan
Huhtikuulla. Joutuen ahtaalle ylivoimaisten vihollisjoukkojen väliin,
hänen täytyi vetäytyä Galitsian alueelle, jossa Itävaltalaiset
riisuivat häneltä aseet ja ottivat hänet itsensä talteen. Sillä välin
puolalaiset ainekset Litvassa kyllä nousivat aseisiin ja Varsovan
valtiopäivät katsoivat asiakseen julistaa senpuolisten maakuntain
yhdistämistä Puolaan; mutta siitä ei muuta tulosta ollut, kuin että
sitä pikaisempi ja ankarampi loppu tehtiin senpuolisesta kapinasta.
Toukok. 26 p. itse Puolan armeija kärsi kovan tappion Ostralenkan
luona Narev'in varrella. Tämä onnettomuus olisi saattanut tuottaa
pikaisen turmion, ellei juuri siihen aikaan Venäläisille olisi
ilmaantunut toinen vihollinen, joka heidän joukkoihinsa levitti
tuhoa ja alakuloisuutta. Se oli tuo Aasiasta tullut uusi ruttotauti,
kolera, joka Moskovassa ja Pietarissa sekä muuallakin Venäjällä nyt
oli ruvennut ankarasti raivoamaan ja venäläisessä armeijassa näkyy
tehneen enemmän tuhoa kuin puolalaisessa. Kesäkuulla kuoli siihen
tautiin sotamarsalkka Diebitsh ja vähäistä myöhemmin sekä suuriruhtinas
Konstantino että tämän puoliso. Joku pysähdys sotaliikkeissä seurasi ja
Puolan sotavoima ennätti tointua tappiostaan.

Vaan eripuraisuus ja kurin puute Puolalaisten sodanjohdossa oli
pahempi tauti kuin itse kolera. Venäjän armeijalle taas tuli uusi,
entistä jäntevämpi ylipäällikkö, sotamarsalkka Paskewitsh, joka päätti
muuttaa sotasuunnitelman, ahdistaaksensa Varsovaa lännen puolelta,
jossa kaupunki oli heikommin varustettu. Venäjän armeija vietiin,
matkan päässä kaupungin alapuolelta, Veikselin yli, ja kun Preussista
auliisti saatiin sekä ruokavaroja että muita tarpeita, seisoi
Venäjän voima vihdoin pelättävässä kunnossa kaupungin länsipuolella,
missä virta ei ollut suojaamassa. Skrzynecki, joka todellakin liian
heikosti oli koettanut estää Venäläisten liikkeitä, luovutettiin
ylipäällikkyydestä ja sijaan asetettiin kenraali Dembinski. Tämä
oli kyllä jäntevä mies; mutta pontevien tointen aika oli jo mennyt.
Varsovassa sillä välin epäjärjestys kasvoi äärimmilleen. Elok. 15 p.
Jakobiinein klubi tunkeutui hallintoneuvostoon, joka hajosi. Ruhtinas
Czartoryski pakeni erään armeijan-osaston leiriin eikä enää palannut.
Väkijoukko, joka huusi että isänmaa oli myyty, surmasi ne vangit,
jotka epäluulonalaisina oli ennen talteen otettu. Ulkonainen järjestys
saatiin mitenkuten toimeen, kun valtiopäivät, jotka nyt olivat ainoana
hallituskuntana, asettivat kenraali Krukoviecki’n hallituksen ja
komennon esimieheksi.

Syysk. 4 p. Paskevitsh tarjosi seuraavat heittämysehdot: Puolalaiset
tunnustakoot keisarin esivaltaa, mutta saavat kapinansa anteeksi;
heille luvataan hallitusmuodon tarkkaa noudattamista; venäläinen
varustusväki viedään pois maasta ja puolalaiset soturit saavat
säilyttää ne sotilas-arvot, mitkä ovat kapinan aikana ansainneet.
Tarjous oli odottamattoman edullinen ja kenraalit olisivat tahtoneet
suostua. Mutta politikoitsijat panivat vastaan. Koko tarjous, niin
arveltiin, on vain moskovalaista viekkautta; Puola on muka tarttunut
aseisin itsenäisyytensä ja ikivanhain rajainsa saavuttamiseksi; "siinä
viimeinen sanamme". Seuraavana päivänä Venäläiset alkoivat pommittaa
esikaupunkeja, jotka olivat ainoastaan multavallituksilla suojeltuina.
Vihdoin Syysk. 7 p. antautui kaupunki ehdottomasti. "Herra, Varsova on
jalkainne juuressa", kirjoitti Paskewitsh keisarille. Europpalainen
diplomatiia vain lausui: järjestys vallitsee Varsovassa. Pääosa Puolan
armeijasta meni Preussin rajan yli ja riisui siellä aseet. Yksi
osasto saattoi valtiopäivämiehet ja muut hallintotoimissa osalliset
Galitsiaan, missä sitten tämäkin joukko Itävaltalaisille heitti aseensa.

       *       *       *       *       *

Näin onnettoman lopun sai yritys, joka oli, ellei kokonaan
aiheettomasti, ainakin ajattelemattomasti aloitettu, hurjain
kiihkoilijain yllytyksestä, ja jonka vastustamiseen ja estämiseen
oli järkeviltä isänmaan-ystäviltä puuttunut siveellistä voimaa sekä
valtiollista älyä ja itsenäisyyttä. Tunnustaa täytyy, että Puolan
entisyys, sen kärsimät vääryydet ja sen historiallinen kasvatus, joka
oli itse kansanluonteen melkoisesti turmellut, — tämä kaikki oli
pääsyynä tuohon onnettomaan hairaukseen. Vaan onnettomuuskin saattaa
olla kasvattavainen, ja elävä kansallisuus, jommoinen Puolalaisten
oli, ei ole surma-iskuilla kuoletettava. Kysymys oli nyt, voisiko
kansallishenki vast’edes puhdistuneena elpyä uuteen elämään. Sillä
hetkellä olot eivät suinkaan näyttäneet lupaavilta.

Rankaisu, joka kohtasi Puolan maata ja kansaa, oli varsin ankara.
Kapinassa osalliset ylimykset lähtivät maanpakoon vieraille maille,
etupäässä Ranskaan, ja niiden suuret maatilat korjattiin kruunun
haltuun. Puolan kuningaskunta tosin ei lakannut olemasta. Mutta
koko hallitusmeno tehtiin venäläiseksi ja sen etupäähän tuli
"namiestnik'ina" eli varakuninkaana Paskevitsh venäläisten apumiesten ja
kuvernöörien avulla. Aleksanteri I:n aikuinen "kartta" valtiopäivineen
peruutettiin, ja sen sijaan keisarillinen julistus Helmik. 23 p.
1832 sääsi kuningaskunnalle n.k. "Organiset säännöt", joiden mukaan
luvattiin maakunnallisia säätykokouksia sekä aateliskokouksia eri
palatinaateissa, vieläpä persoonallista ja uskonnollista vapautta.
Vaan, niinkuin sopii edeltäkäsin arvatakkin, ei näitäkään lupauksia
tositoimessa noudatettu. Oikeastaan Puola ei enää ollut kuin erikseen
hallittu osa Venäjän keisarikunnasta.

Ei sovi kieltää, että keisari Nikolai aseellisena voittajana oli
tavallansa oikeutettu lakkauttamaan Puolan hallitusmuodon. Puolalaiset
itse olivat sen ehdot rikkoneet ja vedonneet väkevämmän oikeuteen,
eikä enää edes Wien'in kongressin sopimus vuodelta 1815 voinut antaa
heille kansainvälistä tukea. Toinen kysymys on, eikö kohtuus ja
todellinen valtioviisaus olisi kehoittanut leppeämpään menettelyyn.
Olihan puolalaisessa ylimyskunnassakin useita, jotka eivät olleet
kapinaan yhtyneet, ja olipa paljon ihmisiä, jotka ainoastaan pakosta
olivat totelleet johtavain henkilöiden käskyjä. Näistä aineksista
olisi voittaja voinut rakentaa uusia perustuslaillisia oloja
vanhalla pohjalla. Mutta Nikolain silmämääränä näkyy olleen antaa
eurooppalaiselle kumouspuolueelle yleensä varoittava esimerkki. Tämä
seikka ja kenties vielä enemmän se kiihkeä yllytys, jota Puolan
pakolaiset yhäti harjoittivat, pahensi kukistetun kansan kovaa
kohtaloa. Litvassa, Volhyniassa ja Podoliassa olivat toimenpiteet vielä
ratkaisevammat. Vilnan puolalainen yliopisto lakkautettiin ja kaikista
opetuslaitoksista niillä mailla Puolankieli poistettiin.




IV.

PASKEWITSH'IN HALLITUS VV. 1831 — 1856.


Oli niitä, jotka Puolan kukistumisen jälkeen sekä tahtoivat että saivat
palata takaisin perintötiloillensa, vaikka heidän yhteiskunnallinen
toimintansa jäi kireän valvonnan alaiseksi. Mutta oli niitäkin,
joita, jos maahan olivat jääneet, kohtasi säälimätön vaino, — vankeus
ja Siperiaan kuljetus. Olot pahenivat tuntuvasti, kun Pariisissa
perustettu "kansalliskomitea", jonka esimiehenä oli Lelevel, oli
alkanut Puolassa perustella salaliittoja, tehdäksensä muka Venäläisten
hallituksen mahdottomaksi. Keväällä 1833 Lelevel ja hänen ystävänsä
lähettivät liikkeelle aseellisen retkikunnan, joka 80-miehisenä
tunkeutui Galitsian puolelta Lublin'in tienoille, nostaaksensa muka
kansan kapinaan. Yritys sai kurjan lopun ja parikymmentä vangittiin
ja rangaistiin. Mutta samalla koko maa julistettiin piiritystilaan,
ja tämä laki, joka asetti kaikki kansalaiset sotilas-tuomio-istuinten
alle, jäi kolmatta vuosikymmentä maata ja kansaa rasittamaan.
Paskewitz, nyt nimitetty "Varsovan ruhtinaaksi", oli kelpo soturi,
mutta kehno hallintomies. Oikeastaan ei jäänyt lopulta muuta hallintoa
kuin poliisitoimi. Sensuuri tukehutti kaiken keskustelun semmoisistakin
asioista, jotka tarkoittivat taloudellista, opillista tai siveellistä
edistystä; sillä kaikessa vainuttiin valtiollisia hankkeita. Varsovan
yliopisto ja tieteellinen seura hävitettiin ja kirjastot vietiin
sotasaaliina Pietariin. Koulut laskettiin v. 1839 keisarikunnan
valistusministerion alle. V. 1846 tulliraja kuningaskunnan ja
keisarikunnan väliltä poistettiin. Lopullisena tarkoituksena oli
epäilemättä sulattaa Puola kokonaan Venäjän yhteyteen, vaikka
Paskevitsh'in arkuus omasta arvostaan esti viemästä asiaa viimeisille
perille.

Sotamarsalkan hallituksen laatu ei riippunut yksistään hänen
persoonallisesta luonteestaan, vaan oli täydessä sopusoinnussa keisari
Nikolain oman tahdon kanssa. Suora ja rehellinen kuten aina, keisari
selvästi ilmoitti katsantokantansa, kun hän syksyllä 1835, ensi kerran
kapinan jälkeen Varsovassa käydessään, vastaanotti kaupunginhallituksen
jäsenet. "Tiedän, hyvät herrat", kuului hallitsijan sanat, "mitä
olette aikoneet minulle puhua, ja säästääkseni teiltä valeen, en
tahdo että puheenne lausutaan. Samat lauselmat uskollisuudesta
te viisi vuotta takaperin toitte eteeni vähäistä ennen kapinaa.
Muutamia päiviä sen jälkeen olette valanne rikkoneet ja harjoittaneet
hirveitä tekoja. Keisari Aleksanteri, joka oli hyväksenne tehnyt
enemmän kuin mitä venäläisen keisarin olisi pitänyt tehdä, suosien
teitä enemmän kuin omia alamaisiaan ja tehden teistä kukoistavimman
ja onnellisimman kansakunnan, — keisari Aleksanteri sai palkakseen
mustimman kiittämättömyyden. Te ette milloinkaan ole voineet tytyä mitä
edullisimpaan asemaan ja olette lopulta itse särkeneet onnenne. — —
— Jos itsepintaisesti pysytte unelmissanne erikois-kansallisuudesta,
itsenäisestä Puolasta ja muista houreista, ette voi muuta kuin vetää
ylitsenne suuria onnettomuuksia. Olen tänne rakennuttanut linnan,
ja jos vähinkin meteli nousee, annan ampua kaupungin raunioksi, ja
totta tosiaan minäpä en aio sitä uudesta rakentaa. — — — Minä tiedän,
että ollaan kirjevaihdossa ulkomaiden kanssa ja että tänne lähetetään
yllyttäviä kirjoituksia, eikä mikään poliisi maailmassa voi estää
salaisia suhteita; teidän oma asianne on suorittaa poliisi-valvonta
ja poistaa paha. — — — Jos käyttäydytte hyvin, jos täytätte kaikki
velvollisuutenne, on isällinen huolenpitoni tuleva teille kaikille
osaksi, ja hallitukseni, huolimatta siitä mitä on tapahtunut, on
ajatteleva teidän parastanne."

Näissä ankaroissa sanoissa oli epäilemättä varsin paljon perää, mutta
niistä puuttui se ylevämpi käsitys Puolan kärsimästä taudista, joka
yksin olisi voinut parantaa sen vanhat ja nykyiset vammat, — puuttui se
käsitys, ett'ei kidutus te'e ketään sairasta terveeksi. Itse asiassa
Puolan parasta ajateltiin varsin vähän; päin vastoin sen laitokset yhä
enemmän joutuivat epäkuntoon, sen oppilaitokset, joihin koetettiin,
vaikka huonolla menestyksellä, asettaa venäjänkieli vallitsevaksi,
huononivat huononemistaan, ja kirkon asiat saatettiin surkeaan
sekasortoon. Ensiksikin uneerattu kirkko, joka v. 1596 oli väkinäisesti
yhdistetty Paavin alaisuuteen, temmattiin v. 1839 yhtä väkinäisesti
irti paavikunnasta. Tämä koski pääasiallisesti noita irroitettuja
maakuntia, Volhyniaa ja Podoliaa. Mutta itse kuningaskunnassa
Romalais-katholista kirkkoa kohdeltiin masentavalla ynseydellä ja se
konkordaatti-sopimus, joka v. 1842 saatiin Paavin kanssa toimeen, ei
milloinkaan tullut käytäntöön pannuksi. Seurauksena oli, että kirkkokin
vähitellen vedettiin valtiollisen yllytyksen pyörteesen.

Ulkomaan tapaukset sen neljänneksen vuosisadan aikana, jona
sotamarsalkka Paskewitsh Puolaa hallitsi, eivät maan rauhaa häirinneet,
mutta ylläpitivät kuitenkin mielten jännitystä. V. 1846 tuo surkea
Krakovan pieni tasavalta kukistettiin ja liitettiin Itävallan
alueesen. Samana vuonna nousi itäisessä Galitsiassa itävaltalaisten
viran-omaisten myötävaikutuksella talonpoikaismeteli puolalaisia
maanomistajia vastaan; mutta Paskewitsh piti huolta siitä, ett'ei
tämä mellakka saanut levitä Puolan kuningaskunnan alueelle. Ranskan
Helmikuun vallankumous v. 1848 pani suuren osan Eurooppaa kuohuksiin.
Itävallassa, Böhmissä ja vihdoin Unkarissa syntyi aseellinen
taistelu, ja viimemainitussa maassa joku määrä Puolalaisiakin
taisteli Unkarilaisten riveissä, paeten sitten Turkin puolelle, kun
Paskewitsh venäläisen armeijan kanssa oli kukistanut Unkarilaisten
vastarinnan. Mutta Puolassa tällä välin vallitsi kuolon hiljaisuus.
Napoleon III:n nousu Ranskan keisarilliselle valtaistuimelle tietysti
viritti Puolalaisissa vanhat napoleonilaiset muistot, vaan kovaan
todellisuuteen ei siitä ollut mitään vaikutusta, ei sittenkään vaikka
Ranska, Englanti ja Turkki vv. 1853 — 1856 tekivät yhteisen rynnäkön
Venäjää vastaan. Sodan aikana ja Pariisissa solmitussa lopullisessa
rauhanteossa kyllä valtiomiesten kesken joskus mainittiin Puolan nimeä,
mutta ilman vakavampaa tarkoitusta.

Puolalainen siirtokunta, jonka pesäpaikkana oli Pariisi, oli
jakaantuneena kahteen leiriin, jotka eivät aina noudattaneet samaa
menettelytapaa, vaikka molemmat pyrkivät pitämään itsenäisyystoiveet
vireillä. Tasavaltalaisen osaston päänä oli ollut Lelevel, joka v. 1861
kuoli Brysselissä. Lelevel ja hänen seuralaisensa asettivat toiveensa
kaikkien maiden kumouspuolueisin ja valmistelivat, miten jaksoivat,
uutta retkikuntaa Puolaan kapinan nostoa varten. Toimeliain mies
siinä joukossa oli kenraali Mieroslavski, joka v. 1846 oli Posen'issa
tehnyt onnistumattoman kapinan-yrityksen ja v. 1849 Baden'issa yhtä
huonolla menestyksellä johtanut saksalaisen vallankumous-kapinan.
Ylimyspuolueen etupäässä taas seisoi tuo ennen usein mainittu
ruhtinas Adam Czartoryski, vapaan Puolan toivottu kuningas, joka
asumastaan Hôtel-Lambert’ista Pariisissa ylläpiti diplomaatillista
väliä sekä paavin että useiden hovien kanssa. Hänen pääministerinänsä
ja diplomaattisten tointen johtajana oli hänen sisarensa poika,
kreivi Ladislao eli Wladislav Zamoiski, hänkin osallisena edellisissä
tapauksissa. Kun Adam Czartoryski v. 1861 kuoli 91 vuoden vanhana,
astui hänen poikansa Wladislav Czartoryski puolalaisen pakolaiskunnan
tunnustetuksi pääksi. Alituisena silmämääränä tälläkin puolueella oli
synnyttää valtiollisia selkkauksia Venäjää vastaan ja sillä tavoin
valmistaa Puolan itsenäisyyttä. Mutta, niinkuin pakolaisten aina käypi,
hekin katselivat oloja ainoastaan omien toiveidensa silmälaseilla ja
pettyivät surkeasti käytettävien keinojen suhteen. Näin tapahtui, että
puolalaisen Emigrationin vaikutus seuraaviin tapauksiin ja Puolan
kansan koko kohtaloon tuli olemaan mitä turmiollisin.




V.

ALEKSANTERI II:N ENSIMÄISET HALLITUSVUODET.


Kun Aleksanteri II astui hallitus-istuimelle, heräsi niin Puolassa kuin
Venäjällä ja Suomessakin toivo paremmista, vapaamielisemmistä aioista.
Kysymys oli vain, millä maltilla osattaisiin odottaa toivottujen
parannusten kehitystä. Käydessään Varsovassa keväällä 1856, keisari
lausui varoittavat sanat: "hyvät herrat, ei mitään unelmia!" Suotiin
laaja anteeksi-antamus, josta kuitenkin puolalaiset siirtokunnat
ulkomailla, etupäässä Czartoryski't ja heidän seuralaisensa, olivat
ulos-suljetut. Varma onkin, että Aleksanteri aikoi täyttää Puolalaisten
kohtuullisia vaatimuksia, ja se vapaampi tuulahdus, joka Venäjällä
alkoi päästä valtaan, oli ylipäänsä Puolalaisille suosiollinen.
Mutta juuri tuo ulkomailla vaikuttava pakolaiskunta, jonka ohjelmana
oli: "kaikki taikka ei mitään", oli heti alusta sovinnollisille
tarkoituksille suureksi haitaksi. Pahaksi onneksi pakolaiskunta
ylläpiti salaista yhteyttä kotimaan kanssa ja johti laveissa piireissä,
varsinkin Varsovassa, salahankkeiden toimeenpanoa. Tarkoituksena
ei suinkaan ollut heti nostaa ilmikapinaa; tahdottiin vain
mielen-osoituksilla herättää muun maailman huomiota ja passiivisella
vastarinnalla vaikeuttaa venäläisen hallituksen toimenpiteitä.
Oli näet ulkomaisessa pakolaiskunnassa muodostunut jonkinlainen
uskonnollis-runollinen ohjelma, joka levisi emämaahan ja painoi
leimansa seuraaviin tapauksiin. Puolan kansa oli muka "kansakuntain
Kristus", jonka piti kärsimyksillänsä lunastaa ja vapauttaa koko
ihmiskunta; niin lauloi Geneve-järven rannalla runoilija Krasinski, ja
tämä sairaaloinen huumaus, joka koetti peittää nuo syvyydessä riehuvat
kostontunteet, tunkeutui lumoavana myrkkynä läpi koko kansakunnan.
Näin alkoivat jo kesällä 1860 Varsovassa isänmaallis-uskonnolliset
mielen-osoitukset, jotka yhä kiihtyneinä lopulta veivät surkuteltaviin
seurauksiin.

Syystä on väitetty, että keisari Aleksanteri II:n hallitus
teki valtiollisen erehdyksen, kun ei ulotuttanut myönnettyä
anteeksi-antamusta kaikkiin pakolaisiin, vieläpä itse Czartoryskeihin
ja heidän ystäviinsä. Kotimaahansa palanneina niiden olisi täytynyt
alistua oleviin oloihin. Jos taas eivät olisi kutsumusta noudattaneet,
mikä useimpien suhteen kyllä on luultavaa, he nähtävästi kumminkin
olisivat suuressa määrin kadottaneet vaikutusvaltaansa kotona-oleviin
maanmiehiinsä ja sillä tavoin tulleet vaarattomiksi. Nyt sitä vastoin
he saattoivat esiintyä marttiiroina ja Puolan tulevaisuuden oikeina
edusmiehinä. Mutta oikeastaan näiden pakolaisten varsinaiseksi
isänmaaksi tuli yleis-eurooppalainen vallankumouspuuha, jonka
pyörteesen koettivat vetää rikkirevityn Puolan kansan.

Oli kuitenkin vireillä eräs käytännöllisempi suunta, joka tarkoitti
maan taloudellisten olojen, varsinkin maanviljelyksen, parantamista
ja talonpoikaisen maalaiskansan kohottamista Puolanmaalla. V. 1857
oli saatu lupa perustaa yleinen Maanviljelysseura. Yrityksen johdossa
seisoi kreivi Andreas Zamoiski, Pariisissa oleskelevan Wladislav'in
veli ja siis hänkin Adam Czartoryski’n sisarenpoika. Maanviljelysseura
sai pian 3000 jäsentä ympäri maan, mutta johto oli tietysti Varsovassa,
jossa yleinen vuosikokous pidettiin Helmikuussa. V. 1859 seura sai
tärkeän yhteiskunnallisen kysymyksen pohtiaksensa. Venäjällä par'aikaa
valmistettiin tuota suurta talonpoikais-kysymystä, minkä tuloksena
vihdoin oli keisarillinen julistus Maalisk. 3 p. (Helmik. 19 p.) 1861,
joka antoi kaikille maaorjille keisarikunnassa vapauden sekä soveliaan
alan maata lunastettavaksi omaisuudeksi. Puolan kuningaskunnassa
oli tämä kysymys sen vuoksi helpompi ratkaista, että jo Napoleon
I, perustaessaan Varsovan herttuakunnan, oli julistanut talonpojat
persoonallisesti vapaiksi; nyt oli vain säädettävä, millä tavoin
saisivat viljelemänsä maan omaksensa. Siinä kohden hallitus oli
määrännyt, että päivätyöt olivat muutettavat ikuiseksi vuokramaksuksi;
tarkemmat määräykset jätettiin Maanviljelysseuran harkittaviksi.
Asia oli luonnoltaan mitä vaikeinta ja hämmentyikin ennen pitkää
valtiollisen kiihoituksen kuohuun.

Ruhtinas Paskewitsh oli kuollut Helmikuussa 1856, ja hänen
seuraajakseen tuli Sevastopolin puolustaja, ruhtinas Mikael Gortshakov,
luonteeltaan lempeämpi mies kuin edellinen, mutta varsin vähän
luottavainen Puolalaisten suhteen, joiden kanssa hän edellisen
kapinan kukistamisessa oli tehnyt ensimäisen tuttavuutensa. Pahimpana
esteenä vapaamielisemmin suunnan voimistumiselle oli kumminkin
Paavali Muchanov, opetus-asiain johtaja ja koko siviilihallinnon
päällikkö, venäläinen sekä kansallisuudelta että uskonnolta ja muutoin
mielipiteiltään aivan Nikolain aikuinen mies. Niinpä hän osasi tyhjäksi
tehdä Puolalaisten hartaimman toivomuksen saada Varsovan yliopisto
jälleen kuntoon. Samoin keisarin suullisesti antama lupaus, että
Nikolain v. 1832 "Organisissa säännöissä" säädetyt maakunta-kokoukset
nyt vihdoin tulisivat toteutumaan, jäi kuin jäikin täyttämättä. Muutoin
hallinnon räikeimmät väärinkäytökset kyllä poistettiin ja järkevät
ihmiset kyllä huomasivat, että tällä tiellä vähitellen saatettaisiin
päästä kansallisten olojen uudistukseen.

Mutta tätä rauhallista kehitystä vastusti ja häiritsi eräs
yltiöpäinen joukkio, joka, ottaen ohjeensa ulkomailla oleskelevalta
pakolaiskunnalta, muodostui salaiseksi kumous-johtokunnaksi ja
vähitellen levitti vaikutuksensa kaikkiin maakuntiin. Kun sensuuri esti
kaiken vakaisen keskustelun maan valtiollisesta asemasta, oli salaisten
julkaisujen vaikutus, varsinkin kokemattomaan nuorisoon, erinomaisen
suuri, ja kypsyneempiäkin miehiä peloitti syytös maanpetturiudesta,
mikä leima painettiin jokaiseen, joka uskalsi olla missään tekemisissä
venäläisen hallituksen kanssa. Tarkoituksena oli tehdä Venäläisille
muka mahdottomaksi enää maata hallita ja tahdottiin sen ohessa
kääntää ulkomaiden huomiota Puolan kärsimyksiin. Viimemainittua
tarkoitusta varten pidettiin julkiset mielen-osoitukset tärkeänä
keinona. Jo kesällä 1860 pantiin toimeen kansallinen mielen osoitus,
kun erään v. 1831 kaatuneen kenraalin leski haudattiin. Marrask. 29 p.
koottiin Varsovan väestö Karmeliitta-luostarin edustalla kirkolliseen
juhlakulkueesen entisen kapinan kolmenkymmenen-vuotiseksi muistoksi;
veisattiin litaniioja ja jaettiin Kosciusco'n muotokuvia, vaan ei
mitään sen pahempaa tapahtunut. Mutta seuraavana vuonna Helmik. 25
p. 1861 oli Grochov'in tappelun vuosipäivä; kaatuneiden kunniaksi
järjestettiin suurenmoinen juhlakulkue litaniioineen. Silläkään
kertaa, vaikka poliisi vihdoin hajoitti väkijoukon, ei suurempaa
onnettomuutta tapahtunut, kuin että joitakuita henkilöitä otettiin
kiini. Kaksi päivää sen jälkeen pantiin toimeen uusi, vielä suurempi
mielen-osoitus, jonka näkyväisenä tarkoituksena oli vaatia, että
toissa-päivänä vangitut päästettäisiin vapaiksi, mutta varsinaisena
silmämääränä oli pakoittaa Maanviljelysseuran silloin vuosikokousta
pitävät jäsenet yhtymään kansalliseen liikkeesen. Joku yhteentörmäys
näytti välttämättömältä. Sotaväkeä oli asetettu suojelemaan sekä
Maanviljelysseuran kokous-salia että ruhtinas Gortshakov'in asuntoa
(entisessä kuninkaallisessa palatsissa). Erästä jalkaväen joukkoa,
joka kohtasi kulkuetta, tervehdittiin vihellyksillä ja viskatuilla
kivillä; se vastasi yhdellä kiväärinlaukauksella keskelle tiheätä
ihmisjoukkoa, josta viisi miestä ammuttiin kuoliaaksi. Näin oli
ensimäinen verenpisara vuodatettu. Maanviljelysseura heti lopetti
kokouksensa ja sen etevimmät jäsenet, kreivi Zamoiski etupäässä,
lähtivät ruhtinaan luo vaatimaan hyvitystä sotaväen väkivallasta
aseetonta väkijoukkoa vastaan. Samaa asiaa ajoi myöhemmin illalla eräs
porvariston lähetyskunta. Gortshakov oli varsin hämmästynyt ja jätti
järjestyksen hoidon eräälle porvariston valitsemalle valiokunnalle.
Maalisk. 1 p. koko kaupunki vietti suurimmalla hartaudella ja
mallikelpoisessa järjestyksessä kaatuneiden hautajaiset. Samaan aikaan
valmistettiin Maanviljelysseurassa keisarille lähetettävä adressi, joka
karkeassa muodossa, mutta aivan ylimalkaisesti, esitti maan ja kansan
kärsimyksiä. Se oli protesti, eikä mikään anomus.

Tällä hetkellä astui näyttämölle eräs Puolan ylimyskuntaan kuuluva
mies, joka pitkät aiat oli mielessään kypsyttänyt täydellisen
ohjelman isänmaansa uudistamista varten laillisten ja rauhallisten
keinojen kautta. Se oli markiisi Aleksanteri Wielopolski, syntynyt
v. 1803 ja niinmuodoin tähän aikaan 58 vuoden vanha. Valtiollista
kokemusta häneltä ei kokonaan puuttunut. Loppuvuodella 1830 hän oli
silloisen väliaikaisen hallituksen asiamiehenä lähetetty Lontoosen ja
siellä saanut muutamien kuukausien kuluessa tarpeeksi kokea, kuinka
vähän läntiset suurvallat olivat taipuvaisia tekemään minkäänlaisia
uhrauksia Puolan tähden. Saatuaan sitten kapinan kukistumisen jälkeen
palata maatiloilleen läntisessä Puolassa, hän oli käyttänyt aikaansa
alustalaistensa hoitoon ja tieteellisiin harrastuksiin. Valtiollisiin
toimiin ei ollut siihen aikaan mitään tilaisuutta. Mutta nuo v.
1846 Itävallan hallituksen myötävaikutuksella tapahtuneet hirmuteot
puolalaisia herroja vastaan itäisessä Galitsiassa antoivat aihetta
ankaraan kirjeesen ruhtinas Metternich'ille, joka julkaisu painettiin
Pariisissa samana vuonna. Tässä lausuttiin suoraan, että Puolan kansan
tulevaisuus oli etsittävä sovinnollisessa yhteis-elämässä Venäjän
samansukuisen kansan kanssa. Ajatus ei ollut ihka uusi; jo Adam
Czartoryski nuoruudessaan oli Aleksanteri I:n ystävänä tätä ohjelmaa,
ainakin käytännössä, tunnustanut. Mutta se suunta, joka par'aikaa pyrki
yleistä mielipidettä vallitsemaan, ajoi ihan toisia tarkoituksia: ei
mitään alistumista, vaan Puolan entinen itsenäisyys ja sen entiset
rajat Dnieperiin asti. Se adressi keisarille, minkä Wielopolski oli
Maanviljelysseuran vuosikokoukselle ehdottanut, oli hylätty juuri siitä
syystä, että se muka oli liian alamainen, liian vähän vaativainen.

Kaksi eri ohjelmaa oli niinmuodoin olemassa Puolan olojen uudistusta
varten Aleksanteri II:n vapaamielisten taipumusten perusteella:
toinen, joka ei luullut voivansa tyytyä vähempään kuin Puolan entiseen
riippumattomuuteen ja suuruuteen; toinen, joka ei vaatinut muuta kuin
hallinnollista itsenäisyyttä ja olojen vähittäistä kehitystä. Näiden
suuntien välillä alkoi taistelu, josta maan ja kansan koko tulevaisuus
tuli riippumaan.




VI.

MARKIISI WIELOPOLSKI'N UUDISTUSPUUHAT.


Maalisk. 6 p. oli Wielopolski kutsuttu ruhtinas Gortshakov'in puheille,
antamaan neuvoja, mitenkä maan oloja pitäisi parantaa. Hänen ensimäinen
ehdotuksensa oli, että 1815 vuoden hallitusmuoto edustuslaitoksineen
olisi jälleen pantava voimaan: mutta siitä täytyi toistaiseksi luopua,
koska huomautettiin mahdottomaksi, että keisari nykyhetkellä myöntäisi
Puolalaisille, mitä ei keisarikunnalla vielä ollut. Markiisi tämän
johdosta laski pääpainon kuningaskunnan hallinnolliseen itsenäisyyteen
ja lupasi astua hallituskuntaan, jos muutamat pääehdot täytettäisiin.
Ehdotus, vähän supistettuna, lähetettiin Pietariin ja kärsi siellä
vielä melkoisia supistuksia. Päätettiin asettaa eräs valtioneuvosto,
kokoonkutsuttava kerta vuodessa ja kokoonpantuna hallituksen
nimittämistä etevistä kotimaisista miehistä. Opetus- ja kirkollisten
asiain järjestämistä varten oli asetettava erinäinen toimituskunta,
jonka päälliköksi määrättiin Wielopolski; koululaitos oli täydellisesti
uudistettava ja yliopiston verosta, minkä Wielopolski oli ehdottanut,
piti järjestettämän eri tiedekunnat "korkeakouluiksi". Vihdoin piti
lääneissä ja piirikunnissa järjestettämän neuvostoja paikallisten
asiain hoitoa varten. Tämä oli tosin ainoastaan pientä alkua suotaviin
uudistuksiin. Mutta Wielopolski, joka toivoi, että tätä tietä
vähitellen päästäisiin tarkoittamillensa perille, otti vastaan tarjotun
luottamustoimen Maalisk. 27 p.

Sillä välin oli mielten tila sekä pääkaupungissa että maaseuduilla
melkoisesti pahentunut. Uskonnollisvaltiolliset mielen-osoitukset
kirkoissa ja kaduilla, surupukuineen litaniioineen, yhä jatkuivat.
Kymmentä päivää aikaisemmin Muchanov sisä-asiain päällikkönä
oli uudistanut erään vanhan salaisen kiertokirjeen, joka käski
kruununpalvelijain kehoittaa talonpoikia pitämään silmällä maalla
liikkuvia yllyttäjiä. Asia tuli pian yleisesti tunnetuksi ja
synnytti paljon mielipahaa; syytettiin hallitusta tarkoituksesta
yllyttää alustalaiset aatelisia isäntiä vastaan. Ruhtinas Gortshakov
teki parastaan korjatakseen tämän erehdyksen, ja Muchanov sai
eron virastansa. Mutta asia vielä paheni, kun Maanviljelysseuran
valiokunta Maalisk. 20 p. antoi vastajulistuksen, joka seuran
asiamiesten kautta levitettiin kirkoissa luettavaksi. Siinä
opetettiin, että Maanviljelysseura jo oli aateliston yhteisellä
suostumuksella päättänyt, että alustalaisten päivätyöt olivat
suorastaan lakkautettavat ja maiden lunastus tapahtuva jollakin
finansi-operatsioonilla, jonka laatua ei ilmoitettu, eikä
voitukaan ilmoittaa, kosk'ei sitä vielä keksitty. Itse teossa
oli Maanviljelysseura tällä tavoin anastanut päätösvallan, johon
välttämättömästi tarvittiin valtion välitystä.

Markiisi katsoi asianmukaiseksi, että talonpoikaiskysymyksen ratkaisu
pysyisi hallituksen käsissä ja kutsui seuran jäsenistä erinäisen
komissionin asiata pohtimaan. Mutta samassa hän sai ruhtinas
Gortshakov'in suostumuksen siihen, että itse Maanviljelysseura
Huhtik. 5 p. lakkautettiin. Tämä toimenpide, vaikka itsessään aivan
oikeutettu, koska Seuralta puuttui sekä kyky että valta säätämään
lakia, oli, mielissä vallitsevaan kiihtymykseen nähden, sillä hetkellä
kovin varomaton. Tätä tilaisuutta oli kumouspuolue kärkäs käyttämään
hyväksensä. Jo Huhtik. 7 p. pantiin toimeen suuret mielenosoitukset
Maanviljelysseuran valiokunnan ja kreivi Zamoiski'n kunniaksi.
Kuninkaallisen linnan edustalla oli sotaväkeä. Ruhtinas Gortshakov
meni itse väkijoukon sekaan, kehoittaen ihmisiä lähtemään hajalle,
ett'ei täytyisi ryhtyä ankarimpiin keinoihin. Hänelle vastattiin
karkeasti: me olemme täällä kotosalla, teidän on asia lähteä tiehenne.
Kuitenkin väkijoukko hajosi sillä kertaa. Mutta seuraavana päivänä,
sunnuntaina Huhtik. 8 p., saatiin vielä suuremmat joukot liikkeelle.
Komppaniia jalkaväkeä, santarmien ja kasakkain avustamana, pantiin
katua puhdistamaan. Hajoomiskehoitukseen vastattiin viskatuilla
kivillä ja haloilla; vihdoin sotaväki sai käskyn ampua: kymmenen
henkeä saivat surmansa ja noin satakunta tuli haavoitetuksi. Joukko
lankesi polvilleen, veisaten litaniioja, ja saatiin ainoastaan vaivalla
hajoomaan, sitten kun 70 pahimmista yllyttäjistä oli vangittu.

Tämmöisten surullisten tapausten estämiseksi julkaistiin heti asetus,
joka kielsi väenkokoontumisia kaduilla ja toreilla; se oli sen puolesta
erittäin kiitettävä sääntö, että rikokset sitä vastaan siirrettiin
sotilasoikeuksien piiristä tavallisten tuomio-istuinten tuomittaviksi.
Mutta vastustus alkoi levitä itse virkamies-piireihin; sisäasiain
päällikkö luopui virastansa ja Wielopolski'n täytyi ottaa tämäkin ala
hoitoonsa. Mielenosoitukset kaduilla kyllä lakkasivat; mutta kirkoissa
jatkettiin papiston myötävaikutuksella entistä kiihoittavaa menoa.
Kouluissakin kurittomuus nousi korkeimmilleen ja maaseuduilla salaisen
johdon valta järjestyi säännölliseksi pakkovallaksi, joka peloituksilla
ja häväistyksillä ajoi maltilliset ainekset joko vaikenemaan tai
liikkeesen yhtymään. Tuo salainen valta oli järjestetty suurella
taidolla; pitkin maakuntia asiamiehet ryhmitettiin satakuntiin ja
kymmenkuntiin, joiden kunkin jäsenet eivät tunteneet kuin lähimmän
päällikkönsä.

Hallituksen lainlaatimus-toimet edistyivät jotenkin nopeasti
myönnettyjen parannuksien perusteella. Jo Toukok. 16 p. 1861 ilmestyi
laki päivätöiden muuttamisesta vastaavaksi rahaveroksi, tulevasta
Lokakuusta alkaen. Maanviljelysseura oli, kuten näimme, tahtonut
lakkauttaa päivätyöt ilman korvauksetta, jonka tähden tämä nyt säädetty
kohtuullinen menettelytapa ei saavuttanut "yleisen mielipiteen"
hyväksymistä. Kesäk. 5 p. julkaistiin asetus perustettavasta
valtioneuvostosta; sekään ei voinut tyydyttää, koska se ei ollut kansan
valitsemaa eduskuntaa eikä sen valta ollut muu kuin neuvoa-antavainen.
Mutta unohdettiin taikka ei tahdottu tietää, että tämä oli vain
alkua parempaan. Myöskin opetus-olojen ja kirkollisten parannusten
järjestämisessä Wielopolski kohtasi alituista vastahankaa.

Näillä aioin tapahtui sekä hänelle että koko maalle se korvaamaton
onnettomuus, että Puolan ylimmäinen hallitusmies, tuo sävyisä ja
oloihin jo perehtynyt ruhtinas Mikael Gortshakov Toukokuun lopussa
kuoli. Pietarissa oltiin Puolan oloista kovin epäilevällä kannalla.
Ensi aluksi lähetettiin Gortshakov'in seuraajaksi eräs kenraali
Sukhozanet, entinen sotaministeri, joka tahdottiin kunniallisella
tavalla siitä virasta poistaa. Tämän miehen mielivaltainen luonne
uhkasi koko aseman pilata; sotaoikeudet ryhtyivät taas täyteen toimeen
ja ihmisiä vietiin muitta mutkitta Siperiaan. Wielopolski, joka ei
voinut tähän hallitustapaan suostua, vaati eronsa. Mutta koska eräs
kreivi Lambert jo oli määrätty maan ylimmäiseksi käskynhaltiaksi,
käskettiin markiisin pysyä asemillaan, kunnes tämä olisi saapunut.

Kreivi Charles Lambert, sukuperältään ranskalainen, oli kyllä kunnon
mies, varsin hyvänsävyinen, mutta jotenkin heikko sekä luonteeltaan
että terveydeltänsä. Kuunneltuaan ensin vastustus-puolueen kuiskauksia,
hän lopulta, kun epäjärjestykset joka haaralta karttuivat, julisti koko
maan piiritystilaan.

Salaisen hallituksen ohjelmana oli nyt toimeenpanna muistojuhlia,
joilla kiihko Warsovassa ja maaseuduilla pidettiin vireillä ja
Venäläisiä pyydettiin ärsyttää. Elokuun keskipalkoilla oli juhlaa
vietetty Puolan ja Litvan yhdistymisestä v. 1569. Litvassa olevat
Puolalaiset tietysti yhtyivät tähän liikkeesen ja sekä Vilnassa että
Kovnossa tapahtui yhteentörmäyksiä, joissa verta vuoti. Vähäistä
myöhemmin juhlittiin Dubienkan v. 1792 tapahtuneen tappelun muistoksi.
Lokak. 10 p. taas järjestettiin Horodlossa Bug'in varrella lähellä
Lublin'iä suuri valtiollis-kirkollinen juhlallisuus muka Volhynian
ja Podolian yhdistymisen muistoksi v. 1413; ainoastaan venäläisen
sotapäällikön maltti esti verenvuodatusta. Pahempia seurauksia
aiheutui surujuhlasta Kosiuscon kunniaksi Varsovassa Lokak. 16 p. Itse
tuomiokirkossa veisattiin kapinallisia lauluja ja kun tätä jatkettiin
läpi yön aamuun asti, ajettiin viimein väkijoukko poliisivoimalla
ulos. Mutta papisto otti tästä aiheen sulkeakseen kaikki kaupungin
kirkot, koska muka pyhiä paikkoja oli häväisty. Silloin kreivi Lambert,
jonka ruumiillisetkin voimat olivat lopussa, sai pyynnöstään eron, ja
kenraali Sukhozanet sai taas väliaikaisesti hallitus-ohjat.

Näissä sekavissa oloissa Wielopolski'n valmistamat uudistukset eivät
voineet edistyä niin nopeasti kuin suotavaa olisi ollut. Valtioneuvosto
oli kuitenkin kokoontunut. Laki-ehdotukset opetuslaitoksista ja
alustalaisten oikeudesta lunastaa tilojaan olivat valmiina. Samoin oli
saatu suoritetuksi uusi lain-ehdotus Juutalaisten yhteiskunnallisista
oikeuksista, asia joka Puolassa oli erittäin tärkeä, koska melkein
koko kauppasääty oli Mooseksen uskolaisia. Mutta Sukhozanet'in ja
Wielopolski'n välillä virisi erimielisyys korkeimmilleen. Markiisi
tahtoi erota, mutta kutsuttiin Marraskuun alussa Pietariin ja
viivytettiin siellä kahdeksatta kuukautta, sill'aikaa kuin hänen
laki-ehdotuksiansa keisarin lähisyydessä monipuolisesti tarkasteltiin.

Viikko sen jälkeen kuin Wielopolski oli lähtenyt, Sukhozanet
eroitettiin virasta, ja sijaan lähetettiin kenraali Aleksanteri Lüders,
eräs 71 vuoden vanha virkeä ukko, joka oli sota-asioissa kyllä kokenut,
mutta hallintotoimista kovin vähän huvitettu. Tästä oli seurauksena,
että Lüders'in venäläinen kanslia anasti haltuunsa tärkeimmät asiat ja
koko siviilihallinto joutui rappiolle. Toiselta puolen piiritystila
antoi tilaisuutta pahimpaan mielivaltaan ja väärinkäytökseen. Tätä
kaikkea kumouspuolue käytti eduksensa, eikä kauan viipynyt, ennen kuin
tuo salainen hallitus, kuleksivain kiihottajainsa ja kiertokirjeidensä
kautta harjoitti todellisempaa valtaa kuin virallinen hallitus.
"Passiivinen vastarinta", kuten sitä nimitettiin, alkoi jo kehittyä
väkivaltaiseen muotoon. Kun Tammikuussa 1862 uusi arkkipiispa Felinski
jälleen oli avannut Varsovan kirkot, alkoivat niissä mielen-osoitukset
uudestaan.

Näin tuo kuumeentapainen tila, joka piti mielet levottomassa
jännityksessä, jatkui talven läpitse ja pitkin kevättä 1862. Syy ei
ollut yksistään noissa kapinaa tarkoittavissa yllytyksissä, vaan
yhtä paljon Venäjän hallituksen epäröivissä toimenpiteissä, jotka
järkähyttivät luottamuksen luvattuihin parannuksiin. Alituiset
vaihdot korkeimmassa käskynhaltiudessa ja kahnaukset siviilihallinnon
ja sotilaskomennon kesken vaikuttivat, ett'ei mitään vakaantunutta
ohjelmaa voitu noudattaa. Itse Pietarissa, keisarin läheisyydessä,
oltiin kauan aikaa erimielisiä siitä, mikä määrä itsehallintoa sopisi
Puolan kuningaskunnalle myöntää. Ylipäänsä yleinen mielipide Venäjällä
oli Puolalaisille varsin suopea, mutta vanhan järjestelmän miehet,
joilla vielä oli paljon vaikutusvaltaa, pyrkivät miten mahdollista
supistamaan tai ainakin hidastuttamaan luvattuja uudistustoimia ja
saattoivat vastahankansa perusteeksi esiintuoda sekä Puolalaisten
vanhastaan tunnettua epäluotettavuutta että maassa yhä yltyvää
kiihkotilaa. Samalla kertaa sekä Preussi että Itävalta, joilla
kumpaisellakin oli kappaleita Puolan kansallisuutta hallussaan,
eivät suinkaan suopein silmin katsoneet uusien olojen syntymistä
kuningaskunnassa.

Vihdoin viimeinkin oli kumminkin markiisi Wielopolskin onnistunut
maltillisella ja luottamusta herättävällä käytöksellään päästä
Pietarissa tarkoitustensa perille. Päätettiin korkeimmassa paikassa,
että Puolan sisällinen hallinto oli kokonaan eroitettava keisarikunnan
viranomaisista, että keisarin edusmieheksi Varsovassa oli asetettava
Aleksanteri II:n veli, Suuriruhtinas Konstantino Nikolajevitsh, että
piiritystila oli vähitellen lakkautettava ja siviili-oikeuslaitos
siis pantava voimaansa, ja että siviilihallinnon päälliköksi oli
asetettava näiden uudistusten alkuunpanija markiisi Wielopolski. Tämä
uusi hallitusmuoto oli epäilemättä vähemmin loistava kuin se, minkä
Aleksanteri I v. 1815 oli Puolan kuningaskunnalle lahjoittanut; muun
muassa puuttui varsinaista kansan-edustusta, koska hallituksen asettama
Valtioneuvosto harjoitti ainoastaan neuvon-antamisen ja anomisen
valtaa. Mutta tällä hetkellä ei sopinutkaan laveampaa itsehallintoa
pyytää. Koko hallintokoneisto oli kumminkin uskottava puolalaisten
kansalaisten omiin käsiin, ja erinäiseksi suosion-osoitukseksi oli
katsottava jalon ja hyväntahtoisen Konstantinon nimitys hallitsijan
paikalliseksi edusmieheksi.

Kesäk. 14 p. 1862 Wielopolski saapui Varsovaan, ryhtyäkseen
uuden virkansa toimiin. Hän heti kääntyi maan etevimpien miesten
puoleen, saadakseen heidän isänmaallista myötävaikutustaan. Mutta
häntä vastaanotettiin ylipäänsä varsin kylmästi. Aateliston
johtomiehet, etupäässä Andreas Zamoiski, eivät voineet sulattaa,
että Maanviljelysseura oli lakkautettu, ja pysyivät itsepintaisesti
uudistustointen ulkopuolella. Kumouspuolue vielä jyrkemmin vastusti
kaikkia parannuksia jo senkin vuoksi, että ne olivat Venäläisten
myöntämiä. Paitsi sitä asetettiin ehtoja, joista hyvin tiedettiin,
ett'ei keisari paraimmallakaan tahdolla olisi voinut, Venäläisten
kansallistuntoa loukkaamatta, niihin myöntyä. Wielopolskille luettiin
viaksi, ett'ei hän saanut toimeen Litvan ja Länsi-Venäjän yhdistämistä
Puolaan. Tämä järjetön vaatimus rikkoi kaikki sovinnon mahdollisuudet.
Kun salainen valta kumminkin pelkäsi, että Wielopolski'n järjestelmä
pääsisi mielissä voitolle, ryhdyttiin taas väkivaltaisiin toimiin ja
uusi hämmingin aika alkoi.




VIII.

SALAMURHAN-YRITYKSET. ILMI-KAPINA v. 1863.


Kesäk. 27 p., muutamia päiviä ennen kuin Suuriruhtinas oli saapunut,
tehtiin murhan-yritys kenraali Lüders'iä vastaan. Itse Suuriruhtinasta
aiottiin murhata rautatie-asemalla, hänen saapuessaan puolisonsa
kanssa, ja Heinäk. 3 p. tehtiinkin häntä vastaan murhanyritys, joka
ei kuitenkaan onnistunut. Kuukautta myöhemmin Wielopolski'a vastaan
yritettiin samanlaista rikosta. Kolme rikoksen-tekijää tuomittiin
kuolemaan ja hirtettiin. Mutta salainen keskushallitus julisti heidät
marttiiroiksi, käskien pitää julkisia rukouksia heidän edestänsä, ja
pääkaupungin hienottaret kunnioittivat näiden muka isänmaallisten
miesten muistoa. Tarkastukset, jotka murhan-yritysten johdosta pantiin
toimeen ja joissa 66 salaisen hallituksen jäsenistä otettiin kiinni,
saattoi myöskin ilmi salaliiton ohjesäännöt. Tämä asiakirja ei enää
sallinut epäilystä siitä, että tuo "Kansallinen keskuskomitea", kuten
se itseänsä nimitti, tarkoitti ja valmisti yleistä kapinaa, että se
sitä varten kokosi aseita ja keräsi rahavaroja, että sen aikomuksena
oli itse Venäjänmaallakin yllyttää tyytymättömät ainekset yhteistä
vihollista, s.o. Venäjän hallitusta vastaan. Näihin paljastuksiin
"Keskuskomitea" vastasi (Syysk. 1 p.) ilmoittamalla, että se juuri
katsoikin itseänsä kansan todelliseksi ja lailliseksi hallitukseksi.
Yleinen mielipide maassa nähtävästi ei ollut pahantekijäin puolella;
päinvastoin kauhistus ja mielipaha näkyy olleen maaseuduilla varsin
suuri, ja suuriruhtinaan julistus Elok. 27 p., joka vetosi Puolalaisten
isänmaan-rakkauteen ilkitöiden ehkäisemiseksi, kohtasi paljon
myötätuntoisuutta. Mutta yleinen mielipide oli yleensä heikko ja
helposti eksytetty. Aateliston joukossa oli kyllä maltillista osaa,
joka oivalsi, mihin tämä hurja meno lopulta veisi. Niinpä Syyskuun
alussa noin 300 aatelismiestä kokoontuivat Varsovaan. Alkuperäinen
tarkoitus oli erinäisessä adressissa kääntyä Suuriruhtinaan puoleen,
lausumalla rehellisten ihmisten inhoa siitä, mitä oli tapahtunut.
Mutta kun ei sovittu sisällyksestä ja kun ei kreivi Zamoiski tahtonut
yhtyä tähän mielen-osoitukseen, jäi yritys sillensä. Sen sijaan
allekirjoitettiin Syysk. 11 p. kreivin luona eräs hänelle osoitettu
kirjelmä, jossa kokoontuneet pyysivät häntä esittämään Hänen
Keisarilliselle Korkeudelleen kansan tarpeita ja vaatimuksia. Mutta
näin muodostuneena kirjelmä pääasiallisesti muuttui valituskirjaksi,
jossa vanhat ja uudet kärsimykset lueteltiin ja sovinnollista mieltä
tuskin nimeksikään tuli näkyviin. Päinvastoin kirjelmän viimeiset
lauseet katkaisivat kaikki sovinnon mahdollisuudet. Ne kuuluivat:

"Puolalaisina emme voi hallitusta kannattaa, ellei tämä hallitus
tule puolalaiseksi ja ellei _kaikki ne maakunnat, jotka muodostavat
isänmaamme, tule yhteenliitettäviksi_ ja nauttimaan perustuslaillista
hallitusmuotoa ja vapaita laitoksia."

"Julistuksessaan Suuriruhtinas itse on käsittänyt ja kunnioituksella
maininnut rakkautemme isänmaahan; mutta tätä rakkautta ei
voida ositella; jos rakastamme isänmaatamme, sitä rakastamme
_kokonaisuudessaan niissä rajoissa, mitkä Jumala on sille antanut ja
historia vahvistanut._"

Nämä sointuvat lauselmat selvästi ilmoittivat, ett'ei mitään sovintoa
voisi syntyä, ennen kuin kaikki ne alat, joissa Puola muinoin oli
hallinnut litvalaisen ja pikkuvenäläisen väestön yli, jälleen siihen
yhdistettäisiin. Sananmukaisesti näytti siinä olevan sekin vaatimus,
että vielä Posenin ja Galitsian maat pitäisi Venäjän keisarin
toimesta takaisin hankittaman. Näytti todellakin siltä, että Puolan
aatelisherrat eivät olleet historiasta mitään oppineet.

Tämä surullinen käänne asiassa on epäilemättä luettava kreivi Andreas
Zamoiski'n syyksi. Asemansa ja nauttimansa arvon kautta hän yksin olisi
voinut johtaa olot sovinnollisille perille. Mutta hän ei ollut se mies,
joka olisi pannut kansan-suosiotansa alttiiksi kansan pelastamiseksi,
ja näin hän joutui muiden johdettavaksi. Kohta sen jälkeen hän sai
käskyn lähteä Pietariin, tekemään keisarille selkoa kannastansa. Hän
ei noudattanut käskyä, vaan matkusti sen sijaan Pariisiin, jossa niin
muodoin yhtyi tuohon Puolan kansalle niin paljon vahinkoa jo tehneesen
pakolaiskuntaan.

Yleinen asema oli todellakin kummallinen. Wielopolski'n väsymättömällä
toimella uudistuspuuhat edistyivät hyvin. Alustalaismaiden arvaus
lunastusta varten kulki tasaista menoaan. Koululaitoksen uudistus
edistyi erittäin nopeasti; kolmenkymmenen-vuotisen lakkautuksen perästä
Varsovan yliopisto syntyi uudestaan ja sai opettajakunnan, etevämmän
kuin mitä oli toivottukaan. Uusia lakiehdotuksia oli yhä tekeillä:
rikoslaki oli uudistettava, samoin kunnallis-asetus, Puolan pankin
ohjesääntö, jonka ohessa uusi maanviljelys-pankki oli perustettava
alustalaismaiden lunastamista varten, y.m. Toiselta puolen oli
kumouspuolueen vastahanka jo käynyt aivan julkiseksi. Lokakuussa 1862
"Kansallinen keskuskomitea" vaati aatelistolta kansallisen veron. Sen
valtaa melkein tunnustettiin lailliseksi, ja sen kuolemantuomiot, jotka
"jumalallisen koston enkelit" s.o. keskuskomitean hirttäjä-santarmit
panivat täytäntöön, katsottiin luonnolliseksi vallanharjoitukseksi.
Kaikkialla ja kaikissa kansanluokissa oli se ajatus jo juurtuneena,
että ennen tai myöhemmin yleinen kapina oli nostettava. Mutta
enimmältään, jopa itse keskuskomitean johtomiehissäkin, oli se käsitys
vallalla, että valmistukset vielä olivat keskentekoisia ja että
toimeenpano oli lykättävä soveliaampaan aikaan. Myöskin Pariisilainen
pakolaiskunta kehoitti malttiin ja varovaisuuteen, koska eurooppalaiset
valtio-olot eivät tuntuneet lupaavan kapinalle mitään todellista
kannatusta.

Vaan erinäinen seikka ajoi nämä viivytystuumat tyhjiin. Oli jo kesällä
keisarikunnan sotaministeri vaatinut, että Puolanmaasta, joka useita
vuosia oli saanut olla sotaväen-otosta vapaana, piti ensi tilassa
otettaman suhteellinen rekryytti-määrä valtakunnan sotaväkeen.
Uuden asevelvollisuus-lain mukaan olisi palvelukseen ottaminen
ollut määrättävä arvan mukaan. Mutta erinäisistä syistä säädettiin,
että tällä kerralla tilanhaltijat ja koko maanviljelys-luokka oli
vapautettava, ja että irtaimesta väestä ja kaupunkien levottomasta
nuorisosta piti otettaman keitä vain käsiin saatiin. Tunnustettuna
tarkoituksena tällä mielivaltaisella toimella oli riistää
kumouspuolueelta sen varsinaiset liikevoimat. Näin suunniteltuna
rekryytin-otto tapahtuikin aamu-yöstä Tammik. 15 p. 1863. Keskuskomitea
oli pitänyt huolta siitä, että melkoiset joukot otettavista olivat
edellisinä päivinä päässeet Varsovasta pakenemaan joko ulkomaille
tai maaseuduille; mutta aseelliseen vastarintaan ei ollut silloin
vielä aikomus ryhtyä. Asia kuitenkin päättyi toisin. Keskuskomitean
johtomiehet eivät enää voineet hillitä niitä intohimoja, joita se
oli virittänyt. Yöllä Tammik. 17 ja 18 p. välillä se pakoitettiin
julistamaan yleisen noston alkavaksi yöllä 23 päivää vastaan. Jo 18
p. ilmestyi ensimäinen sissiparvi Kampinos-metsässä, pohjoisessa
Varsovasta. Arpa, koko Puolan kansalle onneton arpa, oli siis langennut.

Itse asiassa kapinan-nosto tällä hetkellä oli hurjinta hulluutta;
sillä, vaikka salaliiton järjestelmä sinänsä oli suurella taidolla
kehitetty, puuttui liikkeeltä todellisen sodankäynnin ensimäiset ehdot:
joltinen varasto aseita sekä sotataitoisia päälliköitä, jotka olisivat
osanneet harjoitella noita tarjoutuvia vapaaehtoisia välttämättömiin
temppuihin. Kuinka toisenlaisilla toiveilla oli alkanut 1831 vuoden
kapina, jonka sydämmenä oli valmis kansallinen armeija kokeneiden
kenraalien johdon alla. Mitään yhteistä johtoa ei tässä voinut olla,
ja nuo hajanaiset sissijoukot, jos kohta jokuinen niistä nousikin
3000:een mieheen, olisivat olleet muutamassa viikossa hävitetyt,
ellei venäläinen sotakomento olisi noudattanut mitä takaperoisinta
taktiikkaa. Vastoin Suuriruhtinaan mielipidettä ja Wielopolski'n
neuvoa, ko'ottiin sotaneuvoston käskyn mukaan tuo 83,000:een mieheen
nouseva venäläinen varusväki muutamiin strateegillisiin pääpaikkoihin,
ikäänkuin olisi oltu tekemisessä vahvan vihollisvoiman kanssa.
Seurauksena oli, että yleensä maaseutu ja pienemmät kaupungit jäivät
kapinoitsijain valtaan ja itse väestö, jota ei hallitus osannut
suojella, käsitti kapinan tunnustetuksi sodankäynnin muodoksi. Vielä
tärkeämpi etu kapinoitsijoille oli ulkomaisten rajain paljastaminen,
joten saattoivat etenkin Galitsiasta täydentää asetarpeitansa ja muita
puutteita. Sillä tavoin kapina sai jatkua ja voimistuakkin, sill’aikaa
kuin venäläinen pääkomentaja, Suomesta kotoperäinen parooni Ramsay,
osoitti varsin vähän pontevuutta sotatointen johdossa.

Kevään tullen ulkomaiset vallat alkoivat sekaantua asiaan. Huhtikuun
alkupuolella Ranska, Englanti ja Itävalta lähettivät Pietariin yhteisen
kirjelmän, jossa moittivat Venäjän hallitusta Puolassa suunniteltujen
uudistusten riittämättömyydestä. Samaan aikaan oli keisari erinäisellä
julistuksella tarjonnut kapinallisille anteeksi-antamusta, jos he
kuukauden kuluessa heittäisivät aseensa; hän sen ohessa lupasi
vielä pitää voimassa alkuun-panemansa parannukset maan sisällisessä
hallinnossa sekä ne "kehittää aian ja kansan tarpeiden mukaan". Nämä
sovinnon alkeet nyt turmeli ulkovaltain esiintyminen. Puolalaiset
eivät voineet muuta uskoa, kuin että aseellinen apu oli odotettavissa,
jos vastarinta jatkuisi ja tulisi yhä yleisemmäksi. Pariisilaisen
pakolaiskunnan kehoituksesta useat valtioneuvoston jäsenistä jo
luopuivat ja Wielopolski'n johtama siviili-hallitus kohtasi yhä enemmän
vaikeuksia. Itse Suuriruhtinas Konstantino, jonka seurapiirissä
Varsovan ylimysnaiset jo kauan aikaa olivat kuiskanneet epäluuloja
Wielopolski'a vastaan, ei enää ollut varmalla kannalla asiain
tarkoituksen-mukaisen johdon suhteen. Sota-toimissa tosin tuli parempi
järjestys, kun Ramsay'n sijaan jo Huhtikuun alulla tuli tuo Suomessa
hyvin tunnettu, entinen kenraalikuvernööri, kreivi Fredrik Wilhelmi
Berg, iältään lähes 70-vuotias ja ulkomuodolta jo kuihtunut vanhus,
joka kuitenkin oli säilyttänyt kaikki henkiset voimansa ja sukkelan
kekseliäisyytensä. Mutta kreivi Berg ei myöskään ollut taipuvainen
kannattamaan sitä itsenäistä siviilihallintoa, joka tavallaan oli
esteenä kapinan kukistamiselle. Näin Wielopolski'n asema tuli yhä
enemmän mahdottomaksi. Kesällä hän vihdoin anoi virkavapautta ja
matkusti Berlin'iin, terveyttänsä hoitamaan. Syyskuussa Suurruhtinas
kutsuttiin pois Varsovasta ja samaan aikaan Wielopolski sai
lopullisesti eron virastansa. Koko valta, sekä siviilihallinto että
sotakomento, jäi kreivi Berg'in haltuun.

Kapinallisten sotatoimet eivät olleet muuta kuin säännöttömien
partiojoukkojen hajanaisia yrityksiä, joissa epäilemättä osoitettiin
suurta uroutta, mutta kokonaisjohtoa puuttui. Tosin jo Maaliskuussa
eräs Langievitsh oli anastanut diktaattori-vallan, mutta ennen pitkää
hän tungettiin Galitsian puolelle, jossa Itävaltalaiset ottivat
hänet talteensa. Useat muut päällikkönimet mainittiin taistelujen
ohessa: Frankovski, Padlevski, Bogdanovitsh, ranskalainen Rochebrune,
vieläpä eräs nainen neiti Pustovojova, y.m. Mutta näiden hajanaiset
urostyöt eivät voineet toivottua tulosta tuottaa, kun ei mikään
varsinainen armeija niitä kannattanut. Itse "keskuskomitea", joka nyt
otti nimen "kansalliskomitea" ja sinetissään käytti Puolan, Litvan
ja Ruthenian vaakunat, oli alituisten sisällisten vallankumousten
alaisena eikä lopulta muuta toiminut kuin salamurhan tuomioita ja
niiden täytäntöönpanoa kätyriensä kautta. Venäläinen sotaväki taas,
ärsytettynä sissijoukkojen päällekarkauksista, harjoitti monessa
paikoin julmaa kostoa. Kaikki yhteiskunnallinen järjestys oli
kerrassaan loppunut.

Tällä välin oli yleisessä mielipiteessä itse Venäjänmaalla tapahtunut
suuri muutos Puolan suhteen. Niinkuin jo olemme maininneet, Puolan
hallinnollinen itsenäisyys herätti ensi aluksi Venäjällä paljon
myötätuntoisuutta. Mutta Puolalaisten osoittama vihamielisyys ja
olletikkin ulkovaltain uhkaukset vaikuttivat käänteen yleisessä
mielipiteessä. Vanhat muistot 1812 vuoden taistelusta Napoleoni I:stä
vastaan virisivät uudestaan ja kaikista keisarikunnan osista tulvasi
uskollisuuteen vakuutuksia keisarille. Sanomalehdistö, olletikkin
Moskovskija Viedomosti, yllytti tämän kansallisen kiihon äärimmälleen.
Ensi aluksi keisarillinen hallitus ei tahtonut muuttaa suunnitelmaansa
kuningaskunnan suhteen. Vielä Toukokuun keskipaikoilla oli sisä-asiain
päälliköksi Varsovassa nimitetty puolalainen ylimys, kreivi Ostrovski;
mutta samaan aikaan lähetettiin Vilnaan tuo säälimätön kenraali
Muraviev, jonka tehtävänä oli jos millä keinoin hyvänsä tukehuttaa
Litvaan levinnyttä kapinaliikettä. Se oli paha enne varsinaiselle
Puolanmaalle. Kun Wielopolski ja Suuriruhtinas Konstantino olivat
poistuneet, ryhtyi kreivi Berg asiain johtoon; hyvin käsittäen, että
Varsova oli kapinaliikkeen sydän, hän päätti "kansallishallituksen"
harjoittamaa hirmuvaltaa vastaan panna yhtäläisen hirmuvallan. Kaupunki
jaettiin pieniin piirikuntiin, jokaisessa oma sotapäällikkönsä;
toreille nostettiin hirsipuita ja nuo jokapäiväiset salamurhat,
joita kaupungissa yhä harjoitettiin, saivat aina vastineeksi
hirttämistuomion, joka kohtasi milloin syyllistä, milloin syytöntäkin,
ellei syyllistä löydetty. Vaikutus oli pian huomattava. Pääkaupungin
väestö, joka peloituksen valtaamana oli noudattanut salaisen
hallituksen käskyjä, asettui pian tuon vielä peloittavamman virallisen
hirmuvallan puolelle. Jonkun viikon kuluessa kansallishallituksen
jäsenet olivat pötkineet tiehensä rajan yli ja kapinaliekki oli
pääasiallisesti sammunut.

Kun maa tällä tavoin oli rauhoitettu, olisi kreivi Berg epäilemättä
osannut järjestää säännöllistä siviilihallintoa, kenties jossakin
määrin jatkaa Wielopolski'n aloittamaa uudistustyötä. Mutta hän ei enää
hallinnut asemaa. Hänelle tosin jäi varakuninkaan eli namiestnikin
ulkonainen arvo. Mutta sisäasiain johtoon lähetettiin Venäjältä toisia
miehiä, Nikolai Miljutin ja ruhtinas Tsherkaski, joiden tehtävänä oli
hävittää perin juurin, mitä Puolassa vielä oli kansallista. Näiden
toimet eivät enää kuulu tämän historian kehään. Ainoastaan sen tahdomme
mainita, että alustalaismaat ilman korvauksetta annettiin talonpojille,
— siis vielä jyrkempi ratkaisu kuin mitä Maanviljelysseura aikoinaan
oli päättänyt. Aateliston köyhdyttäminen oli tämän toimenpiteen
silmämääränä ja seurauksena.

Kesällä Ranska ja Englanti vielä kerran olivat uudistaneet
diplomaatilliset huomautuksensa Puolan asiassa. Se kuitenkin jo alkoi
olla selvää, että suurten sanain takana ei ollut mitään vakavaa
tarkoitusta. Kun Venäjän valtiokansleri, ruhtinas Gortshakov,
oli Länsivalloille antanut terävän vastauksensa, lakkasi tuo
diplomaatillinen meteli itsestään. Länsivallat eivät olleet muuta
vaikuttaneet kuin selvää turmiota Puolan kansalle.

Markiisi Aleksanteri Wielopolski, näiden tapausten merkillisin mies,
hän joka oli suunnitellut uuden tulevaisuuden kansallensa, asettui
sitten Dresden'iin asumaan ja kuoli siellä Jouluk. 30 p. 1877.







        
            *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUOLAN KAPINAT VV. 1831 JA 1863 ***
        

    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.