Kauneuden kirous

By Wilhelm Heinrich Riehl

The Project Gutenberg EBook of Kauneuden kirous, by W. H. Riehl

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org


Title: Kauneuden kirous

Author: W. H. Riehl

Translator: Antti Jalava

Release Date: November 17, 2008 [EBook #27290]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KAUNEUDEN KIROUS ***




Produced by Tapio Riikonen






KAUNEUDEN KIROUS

Kirj.

W. H. Riehl


Saksan kielestä suomentanut Antti Jalava


Helsingissä 1889.
G. W. Edlund, kustantaja.
J. Simeliuksen kirjapaino-osakeyhtiö.




ENSIMMÄINEN LUKU.


Että räätälimestari Hafelborn Weilburg'ista oli saava kauniimman pojan
koko kaupungissa, niin ihmeen ihanan lapsen, ettei sen vertaista
miesmuistiin oltu nähty, sitä ei kukaan olisi ajatellut. Ja niin oli
kuitenkin laita.

Nyt ei tosin ole paljon luottamista vastasyntyneitten lasten
kauneuteen, sillä mitä kutistuneita kukkia voi pian kehjetä
suloisestakin silmikosta, ja kuka kysyy sitä paitse pojalta, ja juuri
räätälinpojalta, ensiksi kauneutta?

Mutta pikku Hafelborn oli hyvin hienosti ja hyvin muodostunut kaikissa
jäsenissä ja tuli niin täydellisellä enkelinpäällä maailmaan, että jo
kätilöin, ensikerran kylvettäessään vastasyntynyttä, ihastellen
huudahti: "Noin ihmeen kaunis lienee Kristuslapsi seimessä ollut!" ja
tämä kiitos oli varmaan tasapuolinen, sillä kätilöintä pidettiin
kateellisena naisena ja räätälin vaimoa vastaan oli hän erittäin
nurjamielinen.

Tosin huusi hän silloinkin kohta perästä: "Voi, mikä onnettomuus, että
lapsi on niin kaunis!" Vanhemmat kysyivät kummastuneina, mitä hän tällä
tarkoitti, ja kätilöin jäi hetkeksi vastaamatta ja lausui sitten
hämillänsä, että hänen oli juohtunut mieleen, hän ei itsekään
tiedä miten, kuin jos lapsi olisi liian kaunis tälle maailmalle.
Ennustetaanhan myöskin lapsessa, joka jo valmiin enkelin näköisenä
lepää ensimmäisessä kapalossa, ettei se saa jäädä kauaksi meidän
luoksemme. Vanhemmat kirosivat hiljaisuudessa tuota kateellista vanhaa
varista, jota heidän kuitenkin vuosia saadusta avusta täytyi kiittää ja
pitivät nyt vasta lastansa kahta vertaa kauniimpana. He valvoivat
kuitenkin vuodet pitkään suurimmalla huolella pienokaisen terveyttä,
jott'ei hän kauneutensa tähden tulisi heiltä pois otetuksi, varsinkin
kun hän ei ainoastaan ollut heidän ensimmäinen lapsensa, vaan myös jäi
ainoaksi.

Kauniimman pojan täytyi myöskin saada kauniin nimi. Vanhemmat miettivät
kokonaisen päivän, mikä heidän suvussaan olisi kauniin nimi ja
muistivat erään kaukana asuvan orpanan Amos Hafelborn'in. Koska
protestanttien mielestä siihen aikaan -- se oli vuonna 1610 -- vanhan
testamentin nimet kuuluivat erittäin hurskaalta ja voimakkaalta, mutta
niiden joukossa Amos näytti oikein silmiin pistävän oudonlaiselta, niin
valitsi vanha Hafelborn sen; sillä mitä on kaukaa kotoisin, sehän
kaikkina aikoina on räätälejä miellyttänyt.

Kolmantena päivänä kastettiin lapsi kaupungin kirkossa ja sai saman
nimen kuin kolmas pienten profeettain joukossa. Kastepuheensa aineeksi
oli kirkkoherra ottanut kaksi paikkaa pipliallisesta kaimasta. Ensiksi
Amoksen kahdeksannen luvun kolme ensimmäistä värsyä: "Herra, Herra
osoitti minulle näyssä ja katso, siellä oli kori suvituloa. Ja Hän
sanoi: mitäs näet, Amos? Minä vastasin: korin suvituloa. Niin Herra
sanoi minulle: minun kansani Israelin loppu on tullut, en minä tahdo
enään mennä häntä ohitse. Ja sinä päivänä pitää veisut temppelissä
itkuksi kääntymän, sanoo Herra, Herra: monta kuollutta ruumista pitää
joka paikassa makaaman, jotka viedään salassa pois".

Sovittaen profeetansanaa nykyisyyteen, puhui kirkkoherra siitä
surkeasta ajasta, jota vastaan kaikki nyt nähtävästi vaelsivat ja vasta
syntyneet lapset ehkä vielä enemmän kuin vanhat. Kahtena edellisenä
vuonna oli näet protestanttinen unioni ja katolinen liga perustettu;
varustuksia tehtiin; Spinola hispanialaistensa kanssa oli jo Wesel'issä
ja tieto Ranskan kuninkaan Henrikki IV:nen murhasta levisi ympäri
Saksan maata. Ei kukaan tiennyt, mitä nyt oli tuleva ja aavistus
raskaista päivistä painoi kaikkien mieltä. Kirkkoherra käytti sitä
manauksen sanoiksi, mutta kääntyi sitte tekstinsä toiseen paikkaan,
profeetta Amoksen molempiin loppuvärsyihin: "Sillä minä käännän minun
kansani Israelin vankeuksen, että he rakentavat autiot kaupungit, ja
niissä asuvat; istuttavat viinapuita, ja niistä viinaa juovat; tekevät
puutarhoja, ja niistä hedelmiä syövät. Ja minä tahdon heitä heidän
maassansa istuttaa; niin ettei heitä enään temmata pois maastansa,
jonka minä heille antanut olen, sanoo Herra sinun Jumalas". Tämän
autuaan ajan -- niin toivotti kirkkoherra -- nähköön kumminkin
ristinlapsi vielä elävin silmin Saksan maassa, ja jos vanhat tuolla
kurjuuden ajalla otettaisiinkin pois, niin valmistakoon heille Jumala
kuitenkin vielä suurempaa kirkkautta taivaallisessa Jerusalemissa.

Räätälin ja hänen vaimonsa mielestä oli puhe vähän liiaksi synkkä
kastepuheeksi; edellinen arveli myös, että Nassau-Weilburgilaiset
kumminkin voisivat aivan rauhallisesti odottaa uhkaavaa maailmansotaa,
sillä olihan kreivi Lutvikki julistanut itsensä puolueettomaksi, ja
vaimo ajatteli itsekseen, että tuon ilkeän kätilöimen sanat, joka
vertasi ihmeen kauniin pojan Kristuslapseen seimessä, olisivat voineet
antaa aihetta parempaan tekstiin kuin Amoksen kahdeksanteen. He eivät
kuitenkaan uskaltaneet lausua näitä mietteitänsä toisilleen, sillä he
kammoivat semmoista syntiä, että edes kahden keskenkään moittisivat
kastesaarnaa, ja piirustaessansa nuoren Amoksen syntymä- ja kastepäivän
ison piplian viimeiselle lehdelle, panivat he nämä vanhan Amoksen
värsyt siihen viereen ikuiseksi muistoksi.

Kun nyt aviopari näki pienokaisensa, joka kasvoi yhä kauniimmaksi, noin
kehdossa makaavan, silloin sanoi vanha Hafelborn: "Poika on liian
kaunis räätäliksi. Hänen täytyy lukea itsensä papiksi tai
virkamieheksi, tahi voi hän myös tulla upsieriksi, evestiksi
minun puolestani, kenraaliksi tai joksikin senlaiseksi". Ja hänen
vaimonsa nyykähytti ystävällisesti hymyillen päätään myönnytykseksi.
Räätälimestari oli näet tosin vaan tavallinen räätäli pienessä
kaupungissa, mutta hän oli rikas sen rahan kautta, jonka hänen
vaimonsa, eräs myllärintytär, oli hänelle tuonut, ja sentähden oli
hänellä alituisesti suuria tuumia päässä. Mutta koska rikas
myllärintytär oli mennyt naimisiin hänen kanssaan etenkin hänen kauniin
muotonsa tähden, niin tuumaili hän että pieni Amos, joka oli kymmenen
kertaa kauniimpi, olisi myös saavuttava kymmenen kertaa suuremman
onnen. Ja kun poika sittemmin kasvoi suuremmaksi, kuuli hän niin
usein, että hänestä oli tuleva kaupungin-kirkkoherra, maanvouti tai
sotaevesti, että hän luuli kerran tulevan loistamaan kaikissa näissä
kolmessa arvossa yhtä haavaa, ja niin leikitsi hän kumppaniensa kanssa,
kuinka hän tänään evestinä vangitsi kymmenen maankavaltajaa ja
rauhanrikkojaa, huomenna maavoutina tuomitsi ne pois hengeltä ja
ylihuomenna saattoi hengellisellä lohdutuksella koko joukon hirteen.

Amos oli juuri täyttänyt kahdeksan vuotta, kuin kreivillinen
hovimaalari sai tehtäväksensä koristaa kirkon kupulaen neljä kulmaa
kahdella ilmassa liehuvalla enkelillä al fresco. Hän ei tietänyt mitään
parempaa mallia kuin tuota ihmeen kaunista räätälinpoikaa ja maalasi
sentähden hänet kahdeksan kertaa alastomana ja liehuvana kirkon lakeen.
Loistavin silmin katseli sittemmin Amos sunnuntaisin lakea, jossa hän
niin hupaisesti liiteli, ja kertoi jokaiselle vieraalle ylpeydellä,
että hän jo kerran oli istunut enkelinä. Koulupojat nimittivät häntä
siitä asti aina kirkkoenkeliksi; mutta hän kuuli tätä pilkkanimeä
mielellänsä eikä kukaan ollut niin lujasti kuin hän itse vakuutettu
siitä, että hän todellakin oli kauniin ihminen koko maailmassa.

Vaan vanhan Hafelborn'in mielestä täytyi kauniimman lapsen, joka kantaa
kauniinta nimeä ja on ulosvalittu kauniimpaan virkaan, sen lisäksi
vielä kirkkoenkelinä maalattu, myöskin käydä kauniimmissa vaatteissa.
Ja koska hän oli rikas ja päälliseksi räätäli, niin oli hänen helppo
pistää kätensä puoleksi rahakukkaroon, puoleksi "helvettiin" [Näin
nimitetään Saksassa räätälien pöydänalustaa, jonne nämät heittävät yli
jääneitä kankaankappaleita, jotka oikeastaan olisivat teettäjilleen
takaisin annettavat. Suoment. muist.] ja komeasti koristella Amostansa
punaisella viitalla, viheriällä takilla ja keltaisilla housuilla. Mutta
se maksoi pojalle monta katkeraa kyyneltä; sillä koulukumppanit, jotka
jo hänen ihailtun kauneutensa tähden kadehtivat ja kiusasivat häntä,
eivät nyt jättäneet tuota kirjavaa lintua yhdeksikään päiväksi
kynimättä ja hän olisi monta kertaa tahtonut käydä kerjäläislapsen
ryysyissä, joita ei kukaan pilkannut. Poika ei vielä aavistanut, että
enimmin kadehditut etumme aivan helposti voivat tulla meille kovimmaksi
kiroukseksi, ja kuitenkin itki hän jo katkeria kyyneliä sentähden.

Mutta siellä ei ollut ainoastaan pilkkaa ja kyyneliä, vaan myöskin
kovia iskuja molemmin puolin; sillä Amos ei ollut mikään heikko
maitoparta, vaan vahva ja verevä, ja oli kaikkia yhdenikäisiänsä päätä
pitempi. Vaan valitettavasti seisoi hän melkein aina yksinänsä
taistelussa, viholliset sitä vastoin ahdistivat häntä tiheissä
parvissa, ja niin täytyi hänen voimasta ja rohkeudesta huolimatta
joutua tappiolle. Sentähden ilahutti häntä kahdenkertaisesti, että
hänelle usein tuli avuksi samanikäinen tyttö, koulumestarin Martha;
tällä oli niinikään vankat nyrkit, hän oli raivokas niinkuin poika ja
sanoissa ja töissä aina kauniin kirkkoenkelin asianajaja. Jospa hän ei
voinutkaan tälle saavuttaa voittoa, niin jakoivat kuitenkin molemmat
rehellisesti selkäsaunansa, sekä annetut että saadut. Amos otti tätä
tehokasta avuliaisuutta vastaan, niinkuin jotain hänelle luonnollisesti
tulevaa, ja jos Martha lohdutukseksi pilkasta ja vahingosta salaisesti
lahjoitti hänelle voileipänsä, söi hän senkin, niinkuin jotain hänelle
luonnollisesti tulevaa. Kotoa oli hän tottunut vastaan ottamaan
jokaista lahjaa, jokaista imarrusta ilman vähintäkään kiitoksen sanaa
hänelle tulevana verona, ja ainoastaan silloin kuin hänelle ei mitään
annettu, joutui hän syvempään mielenliikutukseen.

Vanhemmat, jotka kilvan palvelivat rakasta Amostansa, täyttäen hänen
vähimmätkin toivoituksensa, katsoivat karsain silmin tuota yksipuolista
ystävyyttä. He olivat jo kapalo lapselle määränneet hänen tulevaisen
virkansa, siis oli se aivan ajan mukaan, että he ajattelivat
kymmenvuotiaan pojan tulevaista avioliittoa. Ukko sanoi esimerkkejä
löytyvän, että kreivintyttäret olivat astuneet alas kaunisten
talonpoikaispoikien luo, miksi ei siis ilmestyisi ainakin aatelinen
fröökinä kauniimmalle räätälinpojalle? Amos oli tätä puhetta oven
takana kuunnellut, ja jotta hän siitä tietäisi jospa hän ei olisikaan
kuunnellut, kielsi äiti häntä tekemästä itseään liian tuttavaksi
koulumestarin Marthan kanssa, sillä hänen tulisi kerran vielä naida
joku prinsessa. Kun sentähden Martha taas antoi hänelle voileipänsä
ikäänkuin laastariksi saaduille iskuille, sanoi Amos alentuvaisesti:
"Martha, sinä olet kovin hyvä, ja jos minä kerran nain prinsessan, otan
minä sinut lapsenpiiaksi palvelukseeni". Se oli ensimmäinen kiitoksen
sana, jonka Martha sai niin monesta voileivästä, ja kuitenkin kätkeytyi
lapsi parka sen jälkeen puoleksi päiväksi ja itki katkerasti.

Amos kasvoi sill'aikaa suloisimmasta lapsesta verevimmäksi,
voimakkaimmaksi nuorukaiseksi: hän oli vilkas, rivakka, iloinen, jospa
myöskin vähän itsetyytyväinen, ja hyvä ymmärrys loisti esiin hänen
sinisistä silmistään. Kukka oli täyttänyt mitä silmikko oli luvannut.
Mutta myöskin kastepäivänä ennustettu sota-aika oli käynyt toteen ja
sen onnettomuudet rasittivat vuosi vuodelta yhä raskaammin Nassau'in
maata. Räätäli vaimoineen muistivat monta kertaa tuskallisesti Amoksen
kahdeksannen luvun värssyjä, jotka he pojan kastepäivänä olivat
raamattuun kirjoittaneet, ja kysyivät itsekseen, olisivatko nuot
hirmuiset sanat täydellisesti toteen käyvät? Semmoisen kovan pelon
alaisina määräsivät he nuoren Amoksen kirkon palvelukseen ja lähettivät
hänet ensiksi latinakouluun. Kun kaunis räätälinpoika nyt siis oli
vihitty oppineeksi, niin tuntui hänestä hänen vanha saksalainen nimensä
Hafelborn pian liian oppimattomalta, rumalta ja räätälimäiseltä; hän
muutti sen silloisen tavan mukaan latinalaiseksi ja kirjoitti itsensä
tästä lähtien: Amos Corylofontanus.

Mutta vuosi vuodelta eneni ajan hätä; vanhan Hafelborn'in varallisuus
väheni vähenemistään, se ei häntä liioin huolettanut, sillä kaikki muut
porvarit joutuivat niinikään häviölle ja hän lohdutti itseään sillä
toivolla että jonkun vuoden kuluttua näkisi poikansa kirkkoherrana, ja
jos ei Amos silloin naisikaan juuri jotain kreivinnaa, niin tulisi hän
toki varmaan tuomaan jonkun aatelisfröökinän kotia rouvakseen.

Silloin ilmestyi eräänä päivänä rehtori räätälitaloon, -- se oli juuri
Amoksen seitsemäntenätoista syntymäpäivänä -- ja pyysi saada jotain
rauhassa sanoaksensa. Olisipa jo aika, lausui hän, lopullisesti määrätä
pojan vastaista ammattia; kysymättäkin katsoo hän siis opettajana
itseään velvolliseksi puhumaan suoraan. Amos oli eriskummallisin
pyhimys; kykyä oli hänellä kaikkiin asioihin, ahkeruutta ei mihinkään.
Kaikki hänen oppimisensa oli oikkua. Jos hän vanhoissa kirjailijoissa
luki ihanasta Helenasta, Paris'esta, Achilles'esta, Alexander'ista,
Venus'esta tai Apollosta, silloin oli koko hänen huomionsa tekstiin
teroitettu; rumasta Sokrates'esta, kyttyrä-selkäisestä Aesopus'estä,
syyläisestä Cicero'sta ja paljaspäisestä Caesar'ista ei hän sitä
vastoin tahtonut niin mitään tietää. Oli onni, että piru on niin
rumannäköinen; jos hän olisi kaunis, niin poika lopulta rakastuisi itse
piruunkin. Jos näytellään jotain Plautus'en tai Terentius'en
latinalaisista komedioista, silloin Amos ei tosin koskaan ollut
värsyjänsä kunnollisesti oppinut, mutta kuitenkin esitti hän naisien ja
rakastajien rolleja niin mestarillisesti, että hänen liikuntojensa
totisuuden ja suloisuuden tähden unhotti nuo puoleksi alas niellyt
puoleksi vääristellyt värsyt. Pakanallinen Amor seisoi häntä ylimalkain
paljoa likempänä kuin pipliallinen Amos. Viimeisenä paastoaikana oli
hän, rehtori, antanut yliluokkalaisillensa kirjoitettavaksi vapaan
latinankielisen aineen neljistä evankeliumeista: mutta nuori Hafelborn
oli siitä kyhännyt aivan eriskummaisen teoksen, esitellessään
"kauneuden periaatetta evankeliumeissa." Siinä oli ollut luettavana,
kuinka sulopuheisen kaunis vuorisaarna oli, kuinka taivaallisen kauniit
neitsyt Maarian kasvot, kuinka jumalallisen kaunis kirkastetun
Vapahtajan muoto, kuinka kuninkaallisen kaunis ankara apostoli Pietari,
kuinka juhlallisen kaunis tulo Jerusalemiin, niin, itse Judas
Iskariotissakin oli kaunis Amos löytänyt jotain kaunista, nimittäin
hänen punainen partansa. Lyhyesti: kirjoituksessa oli kaikki ollut
kaunista, paitse latinaa, se oli verrattoman rumaa.

"Missä löytyy nyt hänessä kipinätäkään hengellistä mieltä!" pitkitti
rehtori. "Kaikki tytöt häntä silmäilevät ja hän kohta vertaa enemmän
kumminkin kaikkia kauniita tyttöjä. Koulukuvassa kuin ei riipu mitään
peiliä, niin katselee hän itseään ikkunaruuduissa, ja kun hän uneksien
kuultelee esitelmääni, kääntyy hänen tutkisteleva silmäyksensä kirjasta
hänen soreihin sormiinsa tai pulskeihin pohkeisinsa. Antakaat Amoksenne
tulla maalariksi -- vanha hovimaalari ei sitä pait enää kauan käy
pystyssä -- papiksi hän ei ole syntynyt".

Räätälin vaimo vapisi kiivastuneena tämmöisestä ehdoituksesta, sillä
maalari oli hänestä vaan korkeampi maankuleksija. Ja häneltä pääsi
puoliääneen sanat: "Se on onnettomuus, jos on niin kaunis, kuin meidän
Amos; silloin ilmestyy kadehtijoita kaikkialla".

Mutta rehtori kuuli sanat ja virkkoi: "Te olette oikeassa; se on
onnettomuus, että poika on niin kaunis. Jos hän olisi naisena maailmaan
tullut tahi kavalierina, niin olisi se ollut onneksi; mutta jos
Weilburgilainen räätälinpoika on kauniimpi kuin kaikki muut
ihmislapset, niin on se onnettomuus, ja jos tämä räätälinpoika
vielä tietää ja tuntee kauneuttansa ja sen lisäksi tahtoo lukea
jumaluusoppia, niin olisi valmis itkemään semmoisesta kauneuden
kirouksesta".

Sanoi ja jätti vanhemmat yksinään vihastuneina ja hämmästyneinä hänen
sanoistansa.

Mutta Amos Hafelborn eli Corylofontanus otettiin kohta pois
latinakoulusta: äiti arveli, että lapsi raukan ennemmin tulisi luopua
kaikesta lukemisesta, kuin kauemmin olla altisna tuon ilkeän rehtorin
kateudelle. Muutoksenhaluinen, niinkuin hän oli, suostui Amos siihen
mielellänsä, ja oli vaan harmistunut siitä yksinkertaisesta huhusta,
joka pian levisi kaupungissa; siellä näet hoettiin, ettei kaunis
räätälinpoika oikeastaan ollutkaan eronnut koulusta, vaan siitä pois
ajettu, ja kulkupuhe lisäsi siihen vielä: erään rakkaudenseikan tähden
koulumestarin Marthan kanssa. Vaan jo vuosia sitten oli Amos tuskin
enää katsellut tyttöä, ja jos tämä katseli häntä, niin oli se vaan
häveten ja salaisesti. Kulkupuhe taas kasvoi kasvamistaan. Sillä koko
moittivassa kaupungissa oli Martha räätäliväen ohessa ainoa henkilö,
joka parjattua nuorukaista julkisesti ja innokkaasti puolusteli.

Se tuli myös Amoksen korviin ja teki hänelle niin hyvää, että päätti
suorittaa Marthalle tuon jo aikoja sitten maksettavaksi joutuneen
kiitollisuuden velan. Mutta nähdessänsä ujon neitosen, kylmeni tuo
lämpimästi aloitettu puhe vähitellen ja päättyi muutamilla sekavilla ja
ajattelematta lausutuilla korupuheilla. Sillä hän havaitsi hirveän
selkeästi, että tytön nenä oli vähän liiaksi paksu, silmät liian pienet
ja suu liian leveä, jotta häntä, vaikkapa katsantonsa olikin lempeä ja
vartalo sorea, tuskin voisi sieväksi, saatikka kauniiksi kutsua.

Mutta Martha vastasi että jos hän todellakin tuntee kiitollisuutta,
niin seuratkoon Herran tähden hänen neuvoansa pyytää rehtorilta
anteeksi, kääntyä takaisin lukemiseensa ja rehellisesti pyrkiä
tullaksensa hyväksi ja hurskaaksi kirkkoherraksi. Sitä hänen tulisi
tehdä ei ainoastaan itsensä ja vanhempiensa, vaan myös tytön oman hyvän
nimen tähden.

Hän lausui nämä vakavat sanat niin ujosti ja niin liikutettuna, että ne
olisivat voineet kääntää Amoksen sydämen, jos vaan hänen nenänsä olisi
ollut vähän kauniimpi, silmät vähän suuremmat ja suu vaan vähäisen
hienompi. Mutta nyt ne kaikuivat tyhjiin, sillä Amos vertaili juuri
sillaikaa omaa nenäänsä tytön nenään ja kun hän ei enää nähnyt tätä
silmästä silmään, silloin arveli hän, että koulumestarin tytär
kuitenkin oli jotensakin törkeästi läksyttänyt häntä. Vaan rumat naiset
saarnaskelevat kaikkialla kernasti. Jos niin on miestenkin laita,
silloin on hän kaiketi liian kaunis kirkkoherraksi.

Vieläpä äitikin puhui nyt samaan tapaan. "Rehtori on oikeassa, meidän
Amos on liian kaunis kirkkoherraksi! Sillä kun näkee, kuinka näinä
sota-aikoina kirkkoherrat kaikkialla vangitaan, ryöstetään, ajetaan
tiehensä, niin että on melkein vähemmin vaarallista olla sotamies kuin
kirkkoherra, niin oli kai meidän Amos liiaksi kaunis tullaksensa
jossain kirkkoherrakunnassa teurastetuksi". Hän joutui kuitenkin
hämille pojan uuden elinkeinon suhteen. Kansleria tai neuvosta ei
hänestä nyt myöskään voinut tulla, kun hän oli luopunut lukemisesta.
Aika kului, äidilliset rahat niinikään, ja jo toista vuotta ojenteli
laiskuri poika pitkät koipensa, joita hän mielellään vertaili Vatikanon
Apollon jalkoihin, vanhempainsa pöydän alla.

Silloin tuli yksi kirjurinpaikka räntterivirastossa avonaiseksi, ja
Amos alensi itsensä sitä vastaan ottaaksensa. Äiti lohdutti häntä
tässä askeleesta, jota hän nimitti epä-avioliitoksi ja arveli että
raha-asiain alalla toki vielä paraiten tulisi toimeen tänä rosvoisena
sota-aikana ja jos hän vaan kerran äkkiä olisi rikastunut, niinkuin
niin monet räntmestarit, silloin ei suinkaan voisi arvatakaan, mitä
kaikkia vielä oli tapahtuva. Amos tiesi hyvin, että äiti viimeisillä
sanoilla tarkoitti tuota puheena ollutta kreivinnaa tai prinsessaa.

Odottamattomalla taidolla ja innolla ryhtyi hän uuteen virkaansa ja
saavutti räntmestarin täyden luottamuksen. Mutta kun ei siihen aikaan
Weilburg'in hovissa eikä ympäristössä ollut mitään prinsessaa
saatavana, niin loi kaunis kirjuri silmänsä toistaiseksi räntmestarin
sievään tyttäreen Dorotheaan, Tämä ei läksyttänyt niinkuin
koulumestarin kaino Martha, myöskin olivat hänen silmänsä suuret ja
hänen nenänsä pieni kyllä, ja missä Marthaa oli arveluttanut antaa
pikkusormi, siinä antoi Dorothea kohta koko käden. Niin näyttelivät
nämä molemmat nuoret kauan aikaa hupaisaa romaania: Amos luuli itsensä
rakastetuksi ja Dorotheaa huvitti, että hän sitä luuli. Mutta eräänä
aamuna astui räntmestari Amoksen luo ja ilmoitti hänelle, että hän oli
oivallisin kirjuri, mikä hänellä koskaan on ollut, mutta hän oli
hänelle liian kaunis. Sentähden että hän on niin kaunis, sulkee hän
hänelle -- hän arvannee kai enemmän syyn -- huoneensa ja koska
kirjoitustupa nyt kerran on tässä huoneessa, niin täytyy hänen
valitettavasti myös eroittaa hänet virasta.

Amos syöksähti ulos, häpeästä ja kiukusta melkein tukehtumaisillaan.
Hetken perästä hiipi hän kuitenkin taas takaisin, sanoaksensa kumminkin
Dorothealle muutamia uskollisuuden ja lohdutuksen sanoja. Mutta tämä ei
tarvinnut lohdutusta. Hän oli vaan etsinyt rakkauden leikkiä, ei
rakkautta, ja kun leikistä vanhuksen ankaran käytöksen johdosta uhkasi
tulla kiusallinen todenteko, teki hän lopun siitä. Hän näytti tänään
erinomaisen kauniilta, kun hän ujostellen käski Amostansa unhoittamaan
hänet, miehekseen ei hän kuitenkaan voisi ottaa häntä, kreivillisen
palvelijan tytär kirjuria, joka vaan oli räätälinpoika. Ja päälliseksi
oli tuolla lumojattarella vielä mitä kauniimmat kyyneleet silmissä!

Kahdenkertaisesti särjettynä pakeni Amos uudestaan virkahuoneesta. Hän
ei enää tiennyt, mitä hän teki, mitä hän tunsi, missä hän kuljeskeli.
Palata takaisin vanhempien luo hävetti häntä; hän juoksenteli koko
päivän läpi metsiä ja peltoja ja löi nyrkillään kasvoihinsa, ikäänkuin
olisi tahtonut antaa niille korvapuusteja siitä, että olivat liian
kauniit, ja kun hän iltasella taas oli kaupungissa, ei hän itsekään
tiennyt kuinka sinne oli tullut ja mitä tietä oli kulkenut.

Hän kiersi torinkulman ohitse Ritari nimisen kadun kohdalla. Silloin
taputti häntä outo mies olalle ja sanoi: "Tuo on kauniin mies, jonka
eläissäni olen nähnyt. Nyt sinun täytyy kanssamme juoda kannu viiniä!"

Amos kavahtui ylös niinkuin unesta. Ritari-kadun torilla istui vieraita
sotamiehiä, jotka ryyppäsivät ja rähjäsivät; muutamat porvarinpojat
katselivat tätä etäämpänä, talonpoikia ympäristöstä joi sotamiesten
kanssa. Joutsenkadulta kuului rummun pärinää. Ne olivat värvääjiä siitä
rykmentistä, jota Brandenburg'in maakreivi Hans Georg siihen aikaan
kokoili Nassau'in maakunnista keisari Ferdinand'ille.

"Se on ensimmäinen mies, jolle minä en ole liiaksi kaunis ja joka
minulle tarjoo jotain hyvää kauneuteni tähden", ajatteli Amos itsekseen
ja katseli vierasta sotamiestä, joka häntä oli kutsunut viiniä juomaan,
kiireestä kantapäihin asti. Mutta tämä puolestaan katseli vieläkin
terävämmällä silmäyksellä nuorta Hafelborn'ia, tarttui hänen käteensä
ja veti hänet ryyppääjien luo. "Tässä tuon minä kaikkein kauniimman
miehen, hänen täytyy tehdä vala lipullemme!" huusi värvääjä
kumppaneillensa, ja ennenkuin tiesikään oli Amos piiritettynä toisilta,
jotka imartelivat häntä, joivat hänen onneksensa ja tarjosivat hänelle
veljeyttä.

Vavisten kiukusta huusi hän: "Olenko teidän mieleenne? Saakeli soikoon!
Te olette ensimmäiset, joille minä olen aivan mieleinen ja kylläksi
kaunis".

"Kylläksi kaunis ja kauniimpi kuin kylläksi!" imarteli joku joukosta ja
tahtoi ojentaa hänelle kättä. Mutta Amos astui raivostuneena takaisin,
puristi nyrkkiänsä ja huusi: "Älkää sanoko sitä toistamiseen! Joka
väittää minun olevan kauniimman kuin kylläksi, olevan liian kaunis,
siltä minä lyön pääkallon rutiin!"

Tällä hetkellä tunki eräs tyttö tuon irstaisen joukon lävitse. "Tule
kanssani, Amos, Jumalan tähden! Tule kanssani vanhempiesi luokse: he
hakevat sinua, äiti nääntyy murheesta!" huusi hän tuskallisella
epätoivon äänellä, joka olisi voinut liikuttaa kiveäkin. Se oli
koulumestarin Martha. Kouluhuoneen ikkunoista oli hän nähnyt kuinka
Amosta oli houkuteltu värvääjien luokse; ja vaikka naiset muuten
tavallisesti pakenivat tätä raakaa sotilasväkeä metsiin ja piilivät
kellareihin, riensi hän kaiken vaaran ja häpeän unhoittaen keskelle
joukkoa; sillä hänestä tuntui kuin olisi hänen kiittämätön nuoruuden
ystävänsä ruumiin ja sielun puolesta kadotettu, jos ei hän häntä nyt
pelastaisi.

Horjuvin polvin katseli Amos rukoilevaa tyttöä, puristettu nyrkki
aukeni, ja hän pyyhkäisi kädellä otsaansa ja kasvojansa, niinkuin
tahtoisi hän pestä pois pahan kuumeunelman. "Sinä olet oikeassa,
Martha!" sanoi hän sortuneena, "minä tahdon mennä kanssasi kotia".

Mutta värvääjä kuiskasi hänelle korvaan: "Onko tuo sinun kultasi? Hyi,
etkö häpee: niin kaunis poika ja noin ruma tyttö! Ovathan hänen
kasvonsa niinkuin nauriista leikatut! Katso tuonne meidän tyttölöitä,
jotka tuovat esiin viiniä. Eikö totta, ne ovat hienompaa sorttia? Ja ne
kaikki tulevat olemaan sinun kultinasi, kuten vaan tahdot; -- joka
päivä toinen!"

Amos silmäili trossityttöjä ja sylki inhosta. "Menkää tiehenne
vaimoväkenne kanssa; minulla ei ole yhtään kultaista enkä huolikaan
semmoisesta!"

"Tule kanssani, Amos!" rukoili Martha.

"Minä seuraan sinua!" vastasi hän, entistänsä enemmän hämillään.
Sillä samassa silmänräpäyksessä juohtui hänen mieleensä, että
koulumestarintytärtä nauriskasvoilla nyt kuitenkin pidettäisiin hänen
kultanansa, jos häntä seuraisi. Jospa toki sotamiehet eivät kohta ensi
katsannolta olisi tehneet pilkkaa noista rumista kasvoista!

Ja hän ei seurannut Marthaa.

Mutta nähdessään sotamiesten loukkaavan tuskastunutta tyttöä, tarttui
hän keihääsen, joka seisoi pöydän vieressä ja huusi raivostuneena:
"Tyttö ei ole minun kultani, ja minä jään luoksenne, todistaakseni sen
teille; mutta ken taittaa edes hiuskarvan häneltä, sen minä paikalla
lävistän tällä keihäällä". Sotamiehet seisoivat hämmästyneinä ja
antoivat Marthan mennä.

Mutta värvääjä sanoi: "Hyvin poikaseni! Sinulla näkyy olevan
rohkeutta!" Ja yksi vasta värvätyistä talonpojista lisäsi siihen:
"Perhana! Meidän kirkkoenkelimme on muuttunut oikeaksi karhuksi. Kuka
olisi sitä tuosta kauniista räätälinpojasta odottanut!"

Silloin huusi Amos: "Ota tämä kirkkoenkelistä ja tämä kauniista
räätälinpojasta!" ja löi häntä keihäällä päähän, niin että talonpoika
lankesi maahan ja veri juoksi kasvoista.

Amos ei nyt enää voinut hillitä itseänsä. Hän tunsi vaan, kuinka ase
riistettiin häneltä pois, kuinka häntä uhattiin vankeudella ja
pyövelillä, jos ei hän heti paikalla ottaisi käsirahaa, kuinka häntä
sitte taas imarreltiin, juotiin hänen muistoksensa ja kiitettiin hänen
kauneuttansa: vanhemmat, Martha, Dorothea, räntmestari, sotamiehet,
haavoitettu talonpoika, vankihuone ja pyöveli, kaikki pyörivät
kirjavassa sekasotkussa hänen päässään. Hän joi juomistaan, jotta hän
taas voisi selvemmin ajatella; mutta yhä hullummin tanssivat kaikki
hahmut yhteen ja tässä huumauksessa hän vihdoin nukkui; kun hän taas
tointui, seisoi jo aamuaurinko taivaalla.

Värvääjä-upseeri löi häntä nyrkillä olkapäähän ja huusi: "Ylös,
kumppani! Etkö kuule rumpua? Nyt marssimme Herhorniin rykmenttimme luo.
Jos et olisi kauniin mies, niin emme suinkaan olisi nähneet niin paljon
vaivaa ja maksaneet kahdenkertaista käsirahaa värvätäksemme sinua
keisarin lipulle".




TOINEN LUKU.


Helpommin kuin olisi voinut luullakaan, lohdutti itseänsä tänäpänä
selväpäinen Amos siitä hurjasta askeleesta, jonka eilen humalapäinen
Amos oli astunut, sillä ei ainoastaan tuota, huonoa kevytmielisyyttä
ollut hän saanut myötäjäisinä kauneutensa kanssa, vaan myöskin hyvän ja
keveän mielen. Hän ajatteli että sitä, joka tuhansien joukosta oli
jaloimmalla Jumalanlahjalla niin nähtävästi varustettu, täytyy vielä
kerran suuri onni kohdata, ja se olisi sisällinen ristiriitaisuus
luonnolta, jos hänen kunniatonna pitäisi kokonaan vaipua häpeään ja
kurjuuteen; hän uskoi kauneutensa tähteen. Että hän nyt raa'an
roskaväen keskessä kulki tätä tähteä kohti, ei häntä ensinkään
häirinnyt uskossaan. Häntä virvoitti nähdä ympärillänsä paljaita
outoja kasvoja ja tahtomattansa olla heitettynä aivan tuntemattomalle
uralle. Hän tunsi kai, että hän vanhassa läheisössään olisi
täydellisesti menettynyt ja että hänen uusien ihmisien joukossa täytyi
alkaa uutta elämää.

Kovin murheellisena ajatteli hän kuitenkin vanhempiansa. Erään
Herborn'in vaatekauppiaan, joka lähti Weilburg'iin, käski hän sanoa
isällensä että hän oli hyvin vastaan-otettu siihen rykmenttiin, johon
suurimmaksi osaksi kuuluu maamiehiä, ja että hän yön ja vuoden kuluttua
varmaankin evestinä ja varakkaana miehenä on taas kotiin palaava, mutta
äidille, että hänen Amoksensa nyt on tullut ratsumieheksi, huippulakki
päässä, rautakaulus hartioilla, puolihaarniska rinnalla ja
kahdeksantoista jalkaa pitkä piikki kädessä, edelleen että hän joka
päivä saa kaksi naulaa leipää, mitan viiniä, naulan lihaa ja kausittain
puolineljättä taaleria rahaa. Hänen ei siis tarvitse murehtia häntä,
muuten älkööt vanhemmat vihastuko häneen, vaan antakoot hänelle
hiljaisen siunauksensa matkalle.

Se suuri tuska, joka silloin leveni koko avaran maan yli, hajoitti
vanhempien pienen tuskan kadonneesta pojastansa. Missä koko kansa
tylsentyy kurjuudesta, siinä yksityinenkin helpommin kantaa yksityistä
ristiään. Räätäliväki, ryöstöstä, poltosta, rutosta, sodasta ja nälästä
tuskastuneena ja rasitettuna, muisti aivan usein sitä profeetta Amoksen
värssyä, joka nyt oli sanasta sanaan toteuntunut: "Sinä päivänä pitää
veisut temppelissä itkuksi kääntymän, sanoo Herra. Monta kuollutta
ruumista pitää joka paikassa makaaman, jotka viedään salassa pois".
Mutta he eivät silloin enää usein muistaneet poikaansa, jonka kasteen
johdosta olivat tämän värssyn mieleensä teroittaneet; sillä hän oli
noina pitkinä tuskavuosina vihdoin tullut heille myös niinkuin yksi
noista kuolleista ruumiista, joita salaisesti oli pois viety.

Amoksella oli sillaikaa sotaleirissä kovat päivät, Pähkinäkepin ankaran
kurin alla luopui hän taas latinalaisesta "Corylofontanus" ja palasi
takaisin rehelliseen saksalaiseen "Hafelborn". Jos hän vaan samalla
kertaa olisi voinut luopua olentonsa latinaisuudesta, niin olisi hänen
ehkä käynyt paremmin noiden villien soturein joukossa. Mutta sentähden
että hän oli niin kaunis, oli häntä niin hienosti kasvatettu, ja nyt
oli hän kuitenkin taas liian hieno ja liian kaunis ratsumieheksi. Hän
oli uneksinut ritarillisesta sodasta, jossa hän kunnianhimonsa
rohkeudella ja ulkomuotonsa loistolla pian tahtoi kohota ritariksi, ja
hän vietiin ryöstöön, rosvoamiseen ja murhapolttoon, ihmisnyljentään ja
maanhävitykseen. Tappelussa kenties ensimmäinen, oli hän näissä
urostöissä kuitenkin kaikkina aikoina viimeinen kumppaniensa joukossa,
ja vaikka hän, silloisen tavan mukaan, usein myi nahkansa toiselle
sotaherralle, ei hän kuitenkaan koskaan joutunut varsinaiseen
tappeluun.

Kerran oli kuitenkin Amos tulemaisillaan tilaisuuteen tekemään
loistavan urostyön. Oli vuonna 1632. Jo oli ratsumiehemme kierreskellyt
neljä vuotta sotapalveluksessa ja seisoi nyt ruotsalaisten joukossa
kenraalimajuri von Baudiss'in johdolla, mutta oli kuitenkin yhä vielä
alhainen sotamies. Baudiss tahtoi saada valtaansa Rhein-tien Koblenz'in
ja Köln'in väliltä, ja sitä varten oli ensin välttämätöntä valloittaa
ne linnat, jotka suojelivat tätä tietä. Yksi niistä oli väkirynnäköllä
otettava, ja se oli kova papu purra. Kenraalimajuri lupasi niille,
jotka vapaaehtoisesti asettuisivat ensimmäisiksi rynnäkönjohtajiksi
koroituksen paikalla ja kahdenkertaisen osuuden saaliista. Amos astui
ennen kaikkia eturintaan; mutta paitse häntä pyrki vielä niin monta
muuta tuohon suureen vaaraan ja kunniaan, että kenraalin täytyi
valikoida. Ja kun hänen silmänsä lankesi nuoreen Hafelborn'iin tuli se
ikäänkuin heijaistuksi tämän miehekkäästä kauneudesta. Hän ajatteli
itsekseen, että puolessa tunnissa makaavat kaksitoista ensimmäistä
kaikki kuolijana vallihaudassa; olisi kuitenkin vahinkoa, jos
lähettäisin komeimman pojan koko rykmentissä varmaan kuolemaan. Ja hän
asetti Hafelborn'in muitten ylilukuisten kanssa takapuolelle.
Mutta sattumus johti niin, että nuo kaksitoista ensimmäistä kaikki
pelastuivat ja saivat kunnian sekä voiton siitä; vaan Amos tuli tyhjänä
takaisin, vaikka hän kyllä urhoollisesti taisteli ja yltäkyllin sai
iskuja. Jos räätälinpoika olisi kohta evestinä tullut sotapalvelukseen,
olisi hän kauneutensa tähden varmaankin saavuttanut loistavan
tulevaisuuden.

Niin eleli hän niinkuin vieras raakain kumppaniensa joukossa, ilman
ystävittä ja kadehdittuna, olematta todellakaan kadehdittava. Mutta jos
kauneus sotamiehelle on kiroukseksi, niin oli se kumminkin ihmiselle
joksikin siunaukseksi. Sillä koska Amos tunsi itsensä niin paljoa
hienompana ja kauniimpana kun muut, ja luotti kauneutensa tähteen, ei
hän kuitenkaan koskaan vajonnut alas kumppanien raakaan mielialaan
ja irstaasen elämään. Myötäsyntyneessä kauneudessansa näki hän
aateliskirjan, todellisen sukuaatelin, joka myös velvoitti aateliseen
elämään, ja kumppanit, jotka sattumalta saivat vainua hänen salaisista
ajatuksistansa, kutsuivat häntä mielellään aateliseksi räätäliksi.

Silloin tapahtui, että Amos Hafelborn partioretkillään muutamana
päivänä tuli erääsen kylään Rehin'in varrella, jossa nälkäytyneiden
sotamiesten piti virvoittaa itsiään ja seuraavaksi päiväksi hankkia
ruokavaroja. Sen he toimittivat yksinkertaisimmalla tavalla. He eivät
kauan kysyneet, missä syötävää ja juotavaa oli kaupaksi, vaan löivät
huoneenovet rikki niinkuin myös kistut ja kaapit ja ottivat, mitä
löysivät. Mitä he eivät voineet syödä, heittivät he likaan tahi
kaivoihin, ja kun he kellarissa olivat juoneet itsensä täyteen, niin
antoivat he tynnyrien juosta kuiviin maahan. Meidän on tekeminen pöytä
puhtaaksi, sanoivat he, jotta huomenna tulisi kaunis ilma. Ja koska
sotamiehelle oli vaivaloista ottaa mukaansa ruokavaroja useiksi
päiviksi, niin etsivät he ahkerasti hopeaa ja muita kalleuksia; se oli
helpompi kantaa ja auttoi heitä perästäpäin kuitenkin taas leipään ja
viiniin. Ja kun kansa kernaasti kätki rahansa sänkyvaatteisin, niin
leikkasivat he rikki kaikki patjat ja pudistivat höyhenet ulos kadulle,
niin että tämä keskellä mätäkuuta melkein näytti semmoiselta kuin olisi
satanut lunta.

Tätä ja vielä pahempaa sen lisäksi nimittivät sotamiehet
suurustamiseksi ja ruokavarain hakemiseksi tulevaa nälkää varten.

Jos ei Amos tahtonut ilmasta elää, niin täytyi hänen seurata kumppanien
esimerkkiä; sillä se, joka semmoisena myrskyisenä aikana koetti pyytää
ja ostaa, ei suinkaan mitään saanut. Sentähden astui hän ikkunasta
sisään lukittuun pappilaan, tähtäsi pistoolilla kirkkoherraa vasten
rintaa, jotta hän vähän vikkelämmin löytäisi kellarinavaimet, ja näytti
hänen rouvallensa paljaan miekanterän, jotta tämä paremmin muistaisi,
mihin oli kätkenyt kinkkunsa ja myöskin rahakukkaronsa. Tarpeeksi
syötyään ja juotuaan ja itselleen vähän rahaa seuraaviksi päiviksi
hankittuansa, pani hän maata asuintuvan penkille, vähän nukkuaksensa ja
ajatuksiaan koossa pitääksensä. Tämä penkki oli ainoa eheä huonekalu
koko tuvassa, sillä raivoisammat kumppanit, jotka hänen kanssa tunkivat
sisään, olivat jo lyöneet kaikki muut kalut murskaksi.

Kun nyt oli tullut aivan hiljaista, Amoksen vielä yksinään penkillä
maatessa, niin luuli kai kirkkoherra että sotaväki oli lähtenyt pois,
ja Amos kuuli kuinka hän vaikeroiden lähihuoneessa vaimonsa kanssa
etsiskeli mitä ryöstäjät hänen tavarastansa ehkä vielä olisivat
jättäneet. Mutta ryöstetyn avioparin kanssapuhe kääntyi äkkiä niin,
että se syvästi koski kauniisen räätälinpoikaan ja hän kavahti ylös
penkiltä, kuin jos kyykärme olisi häntä pistänyt. Kirkkoherra virkkoi
näet: "Nuo miehet ovat paljaita lihaksi muuttuneita piruja; mutta
pirullisin kaikista oli kuitenkin tuo ihmeen ihana nuori mies, joka
ensiksi sisään tuli ja miekkaansa nenäsi edessä tanssitteli".

Kirkkoherran rouva sitä vastoin arveli, että kaunis nuorukainen päin
vastoin oli ollut paras kaikista. Sillä eihän tämä ollut häntä enempää
rääkännyt eikä myöskään mitään rikki lyönyt tai hävittänyt, vaan
ainoastaan ottanut mitä hän oli tarvinnut.

Mutta kirkkoherra vastasi: "vaimo, sitä et sinä ymmärrä! Tosin
vahingoittivat ja kiusasivat meitä muut paljoa pahemmin, mutta näitten
raakain heittiöitten ilkeihin kasvoihin jo on Jumala kirjoittanut, että
heidän ihmiskunnan vitsauksena tulee vaeltaa läpi maailman. Tämä poika
sitä vastoin on muodoltaan niinkuin Herra Kristus ja harjoittaa
kuitenkin hirmutöitä muitten rosvojen kanssa. Jospa hän raivookin vaan
puolen sen vertaa, niin tekee hän kuitenkin kolme kertaa pahempaa
syntiä kuin hänen kumppaninsa. Ei ainoastaan hänen kasvonsa, vaan
myöskin kieli ja joka liike osoittivat hänen olevan hyväin ihmisten
lapsi. Vaan hienot ja kauniit konnat ovat kaikkina aikoina pahimmat ja
useimmiten myös sisällisesti julmimmat; sillä he tekevät syntiä ehdon
tahdon, eikä ainoastaan lakia, vaan myös omaa luontoansa vastaan. On
varsin väärin ajatella pirua rumimmaksi pedoksi. Hän ei ole niin musta
kuin häntä maalataan. Sillä jos hän näyttäisi niin hirveän rumalta,
niin ilmoittaisipa hänen muotonsa totuuden. Mutta hän on valehtelija
kokonansa; ja siis käy hän täällä kauniina kuin Jumala ja on tässä
äärettömässä valheessa vasta pirullisin piru".

"Ei! tämä käy liiaksi pojalle!" huusi Amos, astuen läheisen kamarin
oveen; ja kirkkoherra rouvineen seisoivat säikähtyneinä, ikäänkuin
olisivat nyt nähneet kaikkein kauniimman saatanan elävältä. "Jokaiseen
ammattiin ja onneen olin minä liian kaunis, ainoastaan piruksi olen
siis kylläksi kaunis! Katsokaa, herra kirkkoherra, jos en olisi niin
kaunis, niin olisin tullut hurskaaksi kirkkoherraksi niinkuin tekin, ja
sen sijasta että nyt ryöstän teitä, olisin itse tullut ryöstetyksi. Te
arvelette kauneuden olevan vapaakirjan kaikkeen hyvään. Mutta minä
sanon teille, noitten ilkeäkasvoisten miesten on kymmenen kertaa
helpompi maan päällä saavuttaa onnea ja taivaassa autuutta, kuin minun,
jolle kauniit kasvoni alituisesti ovat esteenä. Mitä vapisette ja
vaikeroitsette te? Enhän minä suinkaan ole piru enkä teitä tahdo
niellä. Mutta rangaistukseksi teidän herjauksistanne toivoisin minä
että teidän vaan yksi ainoa vuosi olisi kantaminen sitä kirottua
kauneutta, jonka kanssa minä nyt jo viisikolmatta vuotta olen
kiusakseni tepastellut: Te tuomitsisitte silloin lempeämmin muita
kristityitä ja oikeammin pirua. Sillä jos tämä halveksii kauniimpien
ihmisten muotoa, niin tekee hän sitä vaan sen vuoksi, että hän on liian
älykäs ja hyvin tietää, että hän kauniimmilla kasvoilla ikuisesti
pysyisi yhtäläisenä vaivaisena piruna, kuin teidän nöyrin palvelijanne
Amos Hafelborn".

Vaivalla tointui kirkkoherra pelästyksestään ja tuli vähitellen
vakuutetuksi että hänellä edessään oli aivan sivistynyt ja
hyväntahtoinen nuori mies, jonka vaan hätä ja sodan hirveä tapa
pakoitti väkivaltaisuuksiin ja jota hänen viisaalla tavalla tuli
koettaa pidättää luonansa omaksi suojakseen. Se ei ollut hänelle
vaikea: sillä hänen tarvitsi vaan saattaa ratsumiestä hänen elämänsä
vaihetten kertomiseen, joihin hän jo oli viitannut, ja pian ryhtyi
Amos mieluiseen pakinaan ja juttelemiseen, itse iloisena taas kerran
saada kohdata sivistyneen miehen.

Niin istuivat he kauan yhdessä hävitetyssä tuvassa, ja kirkkoherran
rouva toi kannun parasta viiniä, jonka kätköä uhkaava pistooli ei
kuitenkaan ollut voinut ilmi saattaa. Ja niin saattoi sen lopuksi kai
ilmi juuri nuoren sotilaan kauneus ja hieno käytöstapa.

Mutta kun Amos oli lopettanut elämäkertansa ja kirkkoherra siihen
lisännyt monta sopivaa sanaa, tuntui molemmista kuitenkin melkein
kummalliselta, että he keskellä kaikkea hävityksen kauhistusta
viisastelivat kauneuden kirouksesta, ja kirkkoherra lausui,
saattaaksensa puhetta tyydyttävään päätökseen, surumielisesti
hymyilevällä syrjäsilmäyksellä rikkilyötyihin huonekaluihinsa:

"Se ei ole ainoastaan teidän oman pahan onnenne, vaan koko tämän
aikakauden kirous, että mitä meissä on ihaninta ja jalointa tulee
kovimmalla tavalla rangaistuksi, jopa pahimmaksi viholliseksemmekin, ja
se, joka voi peittäytyä raakuutensa ja rumuutensa haarniskaan, elää
tuvallisimmasti näinä kauhistuksen päivinä".

"Nyt olen pian kyllästynyt elämään!" huusi Amos puoleksi hymyillen,
puoleksi suuttuen. "Minä olin liian kaunis räätälinpojaksi,
kirkkoherraksi, kirjuriksi, ratsumieheksi, liian kaunis sotaonneen,
lempionneen, liian kaunis mieheksi ja kunnialliseksi ihmiseksi, nyt
olen liian kaunis koko tälle aikakaudelle, ja ainoastaan piruksi olen
ollut kyllä kaunis!"

"Te ette ole antanut minun päättää puhettani", keskeytti häntä
kirkkoherra. "Esilauseeseni tahdoin lisätä: siitä huolimatta löytyy
nytkin vielä ihmisiä, jotka ovat saavuttaneet onnen semmoisen kuin
heidän luonnonlahjainsa loisto lupasi. Ja sen suhteen ajattelen minä
lähinnä ruotsalaista kenraalimajoria Jaakko Ramsay'ta, kotoisin
Skottlannista. Häntä pidetään kauniimpana ja pulskeimpana miehenä koko
Ruotsin armeijassa, ja kun nyt teitä tässä katselen, olette minusta
niinkuin veli hänen muotoisensa. Sen lisäksi on Ramsay älykäs, hienosti
kasvatettu, Kustaa Adolfin oppilas ja ystävä, ritarillisesti urhokas ja
onnenlapsi ilman vertaista, joka oivaltaa kaikki ja jolle kaikki
onnistuu. Rahaa ja tavaraa on hän Saksan valtakunnassa jo yltäkyllin
voittanut, ja sitte kuin hän Würzburg'in linnan valloituksessa oli
kovin urhoollisesti tapellut ja voitolle joutunut, seisoo hänelle tie
suuren sotaherran korkeimpaan arvoon avoinna".

"Onko tämä Ramsay myös räätälinpoika?" kysäisi Amos.

"Ei! Hän on vanhaa aatelista sukuperää!"

"Vai niin!" sanoi Amos aivan sävyisästi. "Jos minä olisin syntynyt
kavalierina, niin olisi minullekin kauneuteni ollut sangen edullinen.
Sitä on mulle usein sanottu. Valitettavasti tulin erehdyksestä
räätälinpojaksi".

Mutta kirkkoherra vastasi: "Sotamiehen ei ikinä tule epäillä
onnestansa. Minä olen tuttu Ramsay'n kanssa ja tämä on minulle jossakin
kiitollisuuden velassa. Teidän tähtenne tahdon kirjoittaa Hanau'iin,
jossa Ramsay'lla nyt on komento. Hän tuntee jokaisen miehen
ihmeteltävän tarkalla silmällä, ja tietää asettaa kunkin oikealle
paikalle, ja varsinkin on hän mieltynyt teikäläiseen hienoon
käytöstapaan. Ramsay'n luona voisitte saavuttaa onnenne, ja koska te
kuulutte ruotsalaiseen rykmenttiin, on kenraalimajorille oleva helppo
vaihtaa teidät toiseen. Ehkä ryhdymme molemmat tähän kokeesen?"

Herkkäluontoinen Amos suostui siihen kohta, kirkkoherra kirjoitti ja
kolmen kuukauden kuluttua oli kaunis ratsumies Ramsay'n sotaväessä
Hanau'issa. Kenraali miellytti häntä niinkuin hän kenraalia. Kultaiset
unelmat täyttivät nyt hänen mielenkuvitustansa. "Jumalan kiitos", huusi
hän, "nyt on kauneuteni toki vihdoin viimein tullut johonkin hyvään
hyödylliseksi!" Mutta sen hän huusi vaan aivan itsekseen; sillä
kirkkoherra oli antanut hänelle sen hyvän neuvon matkalle, ettei
vastedes enää puhuisi niin paljon omasta kauneudestansa; se
miellyttäisi Ramsay'ta yhtä vähän kuin kaikkia muitakaan ihmisiä.

Tämä sotapäällikkö piti Nördling'in tappelun jälkeen Hanau'ta melkein
neljä vuotta valloitettuna, ja sen porvarit kiittivät hänen
hallitustansa, sillä heillä oli silloin paljoa parempi kuin monella
naapurikaupungilla. Ympärillä olevalle maaseudulle sitä vastoin oli tuo
Ruotsin palveluksessa oleva skottilainen sotaväkinensä hirmuna ja
kauhistuksena. Sillä uloshyökkäystensä ja alituisten kahakkain kautta
keisarillisten kulkujoukkojen kanssa vahingoitsi ja vaivasi hän lakea
maata sanomattomasti. Yhdessä semmoisessa uloshyökkäyksessä valloitti
Ramsay väkirynnäköllä kurmainzilaisen kaupungin Aschaffenburg'in ja toi
sen tuomioherran vankina Hanau'iin. Hafelborn käytti itsensä tässä
tilaisuudessa niin urhoollisesti, että hän vihdoin koroitettiin
vänrikiksi. Ja kun Ramsay sittemmin Mainz'in vaaliruhtinaan ja Hanau'in
kreivin Filippi Moritz'in kanssa sangen edullisilla ehdoilla hieroi
sopimusta Hanau'in antautumisesta, jota alkoi käydä vaikeaksi
puolustaa, mitään avunlähetystä kun ei ollut toivomista, käytti hän
tuota yhtä kirjoitustaitoista kuin älykästä Hafelborn'ia moneen
salaiseen kansliatoimeen. Niin näki Amos nyt kaikin puolin toiveensa
alkavan toteutua; kumppanit ennustivat hänelle loistavaa tulevaisuutta,
kadehtivat hänen onneansa ja sanoivat: tuossa näkee kuitenkin, kuinka
kaunis mies aina joutuisasti käy eteenpäin.

Tänä aselevon aikana käveli Amos eräänä kirkkaana talvi-iltana
ulkopuolla kaupunkien portteja pitkin Kinzig'iä. Ramsay'llekin oli tämä
turvallinen lyhyt käytävä mieleinen, ja Amos toivoi tänä iltana
kohtaavansa kenraalin, joka mielellään jutteli hänen kanssansa. Mutta
kenraalin sijasta ilmestyi äkisti kolme ryysyistä talonpoikaa, jotka
sulkivat häneltä tien. Ja yksi niistä huusi: "Tuo on Ramsay, joka
meidät kerjäläiseksi tehnyt on; nyt olet sä konna saava makson
murhapoltoistasi!" ja löi Amos parkaa kirveellä päähän, niin että hän
meni tainnuksiin. Toiset karkasivat niinikään hänen päällensä, ja kun
Amos verissään makasi maassa, kuuli hän vielä yhden sanovan: "Nyt on
hän kuollut!" ja toisen: "Oletteko myös varmat siitä, että se oli
kaunis Ramsay?" johon kolmas vastasi: "Kyllä! koko armeijassa ei löydy
semmoista vartaloa ja semmoisia kasvoja toistamiseen".

Valitettavasti ei Amos ollut voinut heille ajoissa sanoa, että nyt
löytyy kaksi kauniinta miestä Ruotsin armeijassa.

Kun hän nyt hirmuisia tuskia kärsien taas hetkeksi tointui, huomasi hän
olevansa Hanau'issa lasaretissa. Eräs yövartija oli löytänyt hänet ja
kantanut kotia. Kenraalimajori istui vuoteen vieressä ja puhutteli
häntä ystävällisesti. Vaan Amos sanoi: "Hyvä kenraali, minulla on
kylliksi ja minä tunnen kuoleman lähestyvän. Minä olin kaikkiin
asioihin liian kaunis; sentähden ei minulle ole koskaan eikä missään
ollut onnea, nyt olen siunatuksi lopuksi juuri kauneuteni tähden
erehdyksestä kuolijaksi lyöty!"




KOLMAS LUKU.


Nämät sanat lausuttuansa lankesi Amos mitä kovimpaan haavakuumeesen ja
oli useat päivät elon ja kuolon vaiheella. Vihdoin voitti kuitenkin
hänen voimallinen luontonsa ja hän rupesi parantumaan, vaikkapa hyvin
hitaasti ja tuskallisten kipujen vaivatessa.

Kun hän nyt makasi vuoteellaan ja luki noita kitkeriä hetkiä,
kahdenkertaisesti pitkät tuskan ja kärsimättömyyden kautta, silloin oli
usein hänen ainoa lohdutuksensa ajatella syntymäkaupunkiansa, usein
päiväkaudet Weilburg'issa kuljeskella ja tervehtää kaikkia vanhoja
ystäviänsä. Ainoastaan harvoin oli hän sotaretkillään saanut tietoja
vanhemmiltansa ja viimeisinä aikoina ei enään ensinkään; sillä mitään
kirjevaihtoa ei ollut ajattelemistakaan, suulliset tiedot, joita edes
takaisin marssivat sotajoukot toivat, olivat ainoat. Rauhallinen
yhdistys oli näinä ankaran hädän ja väkivaltaisuuden päivinä melkein
tykkänään tauonnut.

Nyt sepitsi itselleen Amos lisäksi mitä noissa niukoissa,
usein ristiriitaisissa tiedoissa oli vaillinaista ja eleli
mielenkuvituksessaan innokkaimmalla mieltymyksellä taas isänhuoneessa.
Silloin oli hänestä melkein kummallista, että eräs uusi ja kuitenkin
vanha olento alituisesti ja vastaanseisomatta tunkeutui esiin:
koulumestarin Marthan kuva. Usein hän nuhteli itseään siitä ja sanoi:
"Näyttää siltä kun kävisin vanhempien luona tavatakseni Marthaa
kotona". Ja vaikka hänen aikanaan Martha vaan harvoin oli tullut
räätäliväen luokse ja tunnetuista syistä ei edes kernaasti siellä ollut
nähty, oli hänestä kuitenkin nyt niin kuin jos tyttären aina täytyisi
olla hänen vanhempiensa luona, hän ei itse tietänyt minkätähden.

Sitte jatkoi hän hereillään uneksien: "Marthan kuva seisoo aivan
selvästi edessäni, niinkuin hän eli ja oli; vanhempien muoto on minulle
himmeämpi. Mikä siihen on syynä? Voi, kenties ovat kaikki kolme jo
aikoja sitte kuolleet, koko talo hävitetty, ja kaupunki suurena
hautausmaana, rauniona! ja nuo vanhat tuttavani viittaavat ja huutavat
minulle vaan sen vuoksi niin ystävällisesti, että he todellakin
seisoivat aivan lähellä, tässä vuoteeni vieressä, kuolleitten haamut!
Sanotaan että semmoisia ikävöiviä kuvia kierättämällä saattaa usein
vainaja oman kuolinsanomansa kaukaiselle ystävälle, jos ei löydy mitään
elävää sanansaattajaa".

Mutta pian karkoitti hän taas nämä surulliset ajatukset mielestään ja
kysyi itseltään, miltä Martha nyt näyttänee? Ensimmäisessä nuoruuden
kukoistuksessa ei hän ollut; hän oli yhtaikainen hänen kanssa ja kävi
siis yhdeksättäkolmatta vuotta. Marthan kasvot olivat kuitenkin hänen
mielestään muuttuneet paljoa kauniimmiksi. Löytyyhän semmoisia tyttöjä
ja nuorukaisia, joissa vasta ruumin täysivoimaisena ollessa kauneuskin
kehkeytyy. Tosin olivat hänen silmänsä vielä yhä edelleen vähän
pienenmäiset, suu olisi saattanut olla hienompi ja nenä kauniimpi.
Mutta hänen pulskeaan vartaloonsa sopivat nuo voimakkaat kasvot,
ja se ihmeellinen sulous, joka loisti hänen silmistään ja puhui
hänen suustaan, todistaen lempeää, hyvää sielua, kirkasti kaikki
vaillinaisuudet muodossa. Maalatulta nukelta sitä vastoin näytti
hänestä tämän kuvan rinnalla räntmestarin sievä Dorothea; alussa oli
hän vielä monta kertaa ajatellut häntä rakkauden suuttumuksella, nyt
karkoitti hän hänen muistonsa ylenkatseen täydellä vihalla. "Kuinka
sokea olin, kun niin peräti väärin Marthan tunsin", pitkitti hän
silloin. "Löytyy maisemia, joita ensiksi on kerran täytynyt nähdä
etäältä, voidaksensa sitte likeltäkin tuntea niitten suotuisaa
suloutta. Eikö löydy semmoisia ihmisiäkin?"

Ja niin muutti hän itselleen mielenkuvituksessaan tämän etäisyyden yhä
lähemmäksi ja eli uudestaan vielä kerran nuoruutensa ajat ainoan
nuoruuden ystävänsä rinnalla, johon nyt hänkin oli uskollisimmalla
ystävyydellä mieltynyt. Vielä kerran otti hän hänen kädestään vastaan
kaikki nuo lohduttavaiset voileivät, mutta hän kiitti aivan toisin kuin
ennen. Hän antoi Marthan vielä kerran aika lailla läksyttää itseään, ja
häntä kovin pahoitti, että vaan perästäpäin hiljaisuudessa taisi
kiittää häntä voimatta seurata hänen uskollista neuvoansa. Ja kun
kohtaus värvääjien kanssa taas juohtui hänen mieleensä, silloin olisi
hän tahtonut langeta tytön eteen niinkuin pyhimyksen eteen polvilleen
ja hänen rinnallaan käydä kotia. Niin katkera kuin tämä myöhäinen
katumus hänelle olikin, niin lohdutti se häntä kuitenkin, ja hänestä
tuntui ettei se kuitenkaan vielä tulisi aivan myöhään, se kova tauti,
jossa hän ensikerran elämässänsä oikein ja levollisesti oppi luomaan
silmäyksen itseensä, oli silloin sopiva rangaistus, mutta semmoinen
Jumalan rangaistus, jossa hänen armonsa ja hyvyytensä meille syvimmin
ilmestyy.

Häntä elähytti kuitenkin taas pian uusi elämäninto, silloin piti hän
sen ihan varmana, että vielä kerran olisi näkevä Marthan. Mutta jos
tämä sillaikaa olisi mennyt naimisiin? Turhamainen kysymys. Rakkaudesta
ja avioliitosta eihän hän ollenkaan tahtonut puhua hänen kanssaan, vaan
ainoastansa hyvästä vanhasta ystävyydestä. Ja kuitenkin olisi se häntä
kovin suututtanut, jos hän olisi joutunut naimisiin. Hän ei tahtonut
sitä ajatella. Mutta Weilburgilaisille tahtoi hän vielä näyttää, että
hänestä kuitenkin oli tullut jotain kelvollista, vänrikki muka ja ehkä
enemmänkin, ja tahtoi kouluystävänsä kanssa kävellä pitkin katuja, ja
hän arveli, että pulskea Martha ja hän, se olisi toki pari, jota
saattaisi katsoa -- tietysti vaan ystäväpari.

Hänen tätä itselleen juuri kuvitellessaan astui sotavälskäri uneksijan
vuoteelle. Amos oli käskenyt hänen tuoda pienen peilin muassaan, kun
tulevan kerran ottaisi kääreen pois päästä, sillä hän tahtoisi
kuitenkin mielellään tietää, miltä itse nyt näytti. Käärettä
avattaissa, oli Amos vielä komeasti kävelevinään Marthan rinnalla;
silloin asetti lääkäri peilin hänen eteensä.

Taivas! mikä näky! Nuo pitkät kauniit hiukset olivat paljaaksi leikatut
muutamain kirveeniskuin tähden, joita kova Nassau-Weilburgilainen
pääkallo onnellisesti oli vastustanut; mutta pahimmat iskut olivat
kasvoissa. Vasen silmä oli juossut ulos, siitä meni mitä rumin haava
punaisena ja sinisenä nenän yli koko oikean posken poikki aina korvaan
asti, ja välskäri oli parsinut tuon sormensyvyisen haavan kiinni yhtä
ruokottomasti kuin kerjäläinen vanhat housunsa. Amos, joka tietysti
itse paraiten tiesi, mitä iskuja hän oli saanut, oli kuvaillut
itselleen kasvonsa oikein rumiksi, mutta todellisuus voitti hirveällä
tavalla hänen rohkeimmankin luulokuvansa!

Kauan ja tarkasti katsoi hän peiliin. Hän tahtoi hymyillä, mutta tämä
pieni jänneliikunto viilteli häntä niinkuin puukko haavan läpi.
Vaivalla pidätetyllä hymyllä ja syvällä huokauksella huusi hän sen
jälkeen: "Jumalan kiitos! Nyt en enää ole kaunis!"

Silloin kuuli hän, niinkuin kaiun huokauksestansa, tukahutetun naurun
päänalustansa takana. Se oli Ramsay, joka oli siinä katsellut koko tätä
surkean komillista kohtausta. Hän astui esiin, ja pudisti ystävyydellä
sairaan kättä ja pyysi häntä lohduttamaan itseään kaunisten kasvojensa
hukkauksesta, joiden kautta hän oli pelastanut sotapäällikkönsä hengen.
Onni olisi tästä alkaen suotuisammin myhäilevä näille miehekkäille
arville kuin ennen sileille poskille, ja yhdellä silmällä tulisi hän
näkemään kunniarikkaampia päiviä kuin tähän asti kahdella. Sitte lupasi
hän hänelle alituista rajatonta suosiota, pikaisen palaamisen
palvelukseen ja runsaan kipurahan hyvässä kullassa, niin totta kuin
hänen nimensä oli Jaakko Ramsay.

Amos kuulteli tätä kaikkea jotensakin kylmällä mielellä; tällä hetkellä
olisi hänelle melkein ollut lohduttavampaa, jos Ramsay yhtä varmaan
olisi vakuuttanut hänelle, ettei koulumestarin Martha Weilburg'issa
vielä ole naitu.

Hafelborn raukan paraneminen kesti odottamattoman kauan, varsinkin
erään kolmannen suuren haavan tähden lonkassa, jota hänen ei tarvinnut
peilillä katsella. Jo oli helmikuu ja hän makasi vielä sairashuoneessa.

Silloin kuuli hän eräänä päivänä varhain aamulla hurjaa meteliä
kadulta, sitte aseitten kalsketta, pyssynlaukauksia, outoja sotahuutoja
ja merkkejä; yhä likemmäksi läheni taistelevain melske. Sitte kaikki
yhtäkkiä vaikeni. Eräs haavoitettu ruotsalainen riensi sairassaaliin ja
huusi: "Kaikki hukassa! -- aselepo rikottu; -- kaupunki äkillisellä
päällekarkauksella valloitettu; Ramsay kuolijaksi ammuttu!"

Haavoitetut, joita pian sen jälkeen keisarilliset sotamiehet toivat
lasarettiin, vahvistivat tiedon Hanau'in valloituksesta. Ramsay, joka
jo kuukausia sitten hieroi sopimusta Mainz'in vaaliruhtinaan kanssa
kaupungin antautumisesta, katsoi kaiken varovaisuuden tarpeettomaksi,
aselepo kun oli muotoperäisesti tehty, ja hänen sotilaansa olivat jo
kauan aikaa eläneet niinkuin syvimmässä rauhassa. Mutta kun
ruotsalaisten päällikkö ei laskenut ulos Hanau'in kreiviä, joka oli
tullut kaupunkiin, niin väittivät keisarilliset hänen omavaltaisesti
rikkoneen aselevon, karkasivat Nassau-Dillenburg'in kreivin ja evesti
von Metternich'in johdolla äkkiä melkein vartijattomaan varustukseen ja
voittivat tuon pienen ruotsalaisjoukon, joka Ramsay'n johtamana
urhoollisesti tappeli, lyhyen ottelun perästä. Johtaja joutui
taistelussa vihollisten keskeen ja ammuttiin siellä selkään. Voittajat
odottivat joka hetki mainion kenraalimajorin kuolemaa; siitä huolimatta
parantui pahasti haavoitettu päällikkö, jos pitkällistä, kurjaa
kivulloisuutta voi parantumiseksi sanoa. Vangiksi otettu linnaväki
pistettiin senaikaisen sotatavan mukaan kohta keisarillisiin
rykmentteihin.

Amos pelastui tästä kohtalosta ainoastaan haavainsa tähden. Kun
yksisilmäinen mies sauvain nojassa nilkuttaen taisi jättää leirin, sai
hän käskyn kahdeksanneljättä tunnin kuluessa lähteä kaupungista.
"Jumalan kiitos, etten enää ole kaunis", lausui kukistumaton Amos,
"muuten olisi minun vielä kerran, niinkuin kymmenen vuotta takaisin,
täytynyt vannoa uskollisuutta keisarille".

Ennenkuin hän kuitenkaan meni, kutsuttiin hän vangitun Ramsay'n luo.

Haavoitettua kenraalia kohtelivat voittajat kaikella kunnioituksella ja
he eivät kieltäneet hänen pyyntöänsä sanoa jäähyväiset henkensä
pelastajalle, niinkuin hän Amosta nimitti. Syvästi liikutettuna astui
nyt kaunis Amos kauniin Ramsay'n vuoteelle, joka tuskasta ja harmista
riutuen myöskin nyt enää oli varjokuva entisestä kauneudestaan. Mutta
kyyneleet tulivat molempien kovasti koeteltujen miesten silmiin, kun ei
Ramsay voinut tarjota mitään muuta kuin kiitoksen ja jäähyväisien
sydämellisiä sanoja pois lähtevälle Amokselle, ja tämä tuli tästä
kiitoksesta paljoa syvemmin liikutetuksi, kuin kaikesta siitä
suosiosta, jota mahtava mies hänelle äskettäin oli luvannut _hänen_
tautivuoteellaan. Vieressä seisovissa voittajissakin syntyi
sääliväisyyden tunne ja he lahjoittivat, enemmän osanotosta Ramsay'n
surkeaan kohtaloon kuin vänrikin köyhyyteen, tälle sangen runsaan
matkarahan.

Mutta ottaessaan vastaan kenraalinsa ja suosijansa viimeisen
kädenpuristuksen tunsi Amos, että Ramsay painoi hänen käteensä pienen
setelin. Varovaisesti salasi hän hämmästystänsä, ja kun vartijan
saattamana meni alas portaista, heitti hän salaisen silmäyksen tuskin
sormenpituiseen paperiliuskaan, pisti sen sitte huomaamatta suuhunsa ja
nielaisi sen alas, suuresti peloissaan että joku tempaisisi häneltä
pois sen sisällön. Vartija ei ollut mitään nähnyt.

Paperilipussa seisoi Ramsay'n sievällä käsialalla kirjoitettuna:
"Kauravakassa tallini ylisellä on vaate kalliilla kivillä, kumminkin
kahden ritarihovin arvoiset. Puoli on sinun omasi, jos pelastat kivet
minulle."

Vielä samana yönä hiipi Amos talliin; kenenkään huomaamatta tuli hän
yliselle, jossa vanha kauravakka seisoi. Hyvin tuntien paikan oli hänen
helppo pimeässä löytää vakka ja vaate, sekä tästä leikata pois kaikki
kivet. Vapisevin polvin tuli hän taas ulkoilmaan ja makuusijalleen.
Vaate oli ollut Saksanritarimestarin iso juhlapuku, saalis
Meizentheim'istä, jonka Ramsay oli pitänyt itsellensä ja kohta
Hanau'in päällekarkauksen jälkeen antanut kätkeä kauravakkaan. Tämän
historiallisen loistoteoksen viisi suurta jalokiveä laskettiin
kahdentoista tuhannen guldenin arvoisiksi, ja koska siihen aikaan yksi
morgeni hyvää peltomaata oli kuudesta guldenista, jopa välistä kuudesta
leipäkyrsästäkin kaupaksi, niin olisi Ramsay huoleti voinut kirjoittaa
että kalleukset olivat kahdentoista ritarihovin arvoiset.

Jo varhain aamulla käydä nilkutti Amos Hafelborn kalliit kivet taskussa
ulos porttiin päin, arasti silmäillen ympärillensä kuin varas.
Peloissaan ponnisti hän vielä heikkoja voimiansa niin paljon, että
hänen seuraavana päivänä täytyi jäädä sairaana lepäämään erääsen
kylään, jotenka hän siis sai lepoa ajatellaksensa, mihin oikeastaan oli
menevä. Sillä eilen oli hän vaan, niinkuin on tapa sanoa, käynyt
nenänsä perässä; nenä tosin osoitti niinkuin kompassi pohjaista ja
pohjaisessa oli Weilburg. Vaan nyt vastentahtoisesti levähtäessään
polttivat häntä kivet taskussa, hänellä ei ollut yöllä eikä päivällä
mitään rauhaa pelosta että ne keksittäisiin tai varastettaisiin, ja hän
päätti ennen kaikkia laittaa aarteen luotettavaan paikkaan taikka vielä
paremmin Ramsay'n käsiin. Hanau'issa oli näet jo hänen tiedoksi tullut,
että haavotettu kenraali ennen pitkää oli vietävä Dillenburg'iin
Hanau'in valloittajan Nassau-Dillenburg'in kreivin Lutvikki Henrikin
vuorilinnaan, joka ennen oli ollut Ruotsin puolella, vaan nyt seisoi
keisarin palveluksessa. Jokainen odotti, että Ramsay tulisi jäämään
sinne helppoon vankeuteen kunniasanaansa vastaan, ja Amos laski, ettei
hän varovasti vaeltaen hävitetyssä maassa suinkaan tulisi joutuisammin
sauvainsa nojassa Dillenburg'iin kuin kenraali kantotuolissa. Mutta hän
laski väärin, Sillä viikkokausia retosteli hän yhdestä kylästä toiseen
monenpäiväisillä tuskallisilla levähdyksillä, joita hänen täytyi suoda
runneltuneelle ruumiilleen; sotajoukkojen ristimarssit, joita hän
hädissänsä väisti, ajoivat häntä aina taas suoralta tieltä takaisin, ja
niin tuli huhtikuu eikä Amos vielä ollut Dillenburg'issa. Ryysyisissä
vaatteissa, jotka hänestä nyt näyttivät turvallisemmalta kuin
haarniska, kerjäili hän Taunus'essa, sillä hän ei uskaltanut ottaa
esiin lahjoitettuja kultakappaleita pelosta, että silloin myös
voitaisiin nuuskia esiin hänen timanttejansa. Tällä tavoin parani
kumminkin vähitellen hänen haavoitettu jalkansa parempaan käytäntöön.

Tähän aikaan kuuli hän mitä ristiriitaisimpia huhuja Ramsay'sta. Toiset
sanoivat hänen elävän Dillenburg'issa vapaana ja kunnioitettuna,
enemmän kreivin vieraana kuin vankina, toiset taas että häntä siellä
pidettiin kovassa vankeudessa. Molemmat olivat oikeassa, sillä
itsepäisyytensä kautta oli Ramsay antanut kreiville syytä muutamiksi
päiviksi osoittaa itseään ankarana vanginvartijana ystävällisen isännän
sijasta. Mutta Amos ajatteli: toisessa tapauksessa voi kenraali nyt
vaatia juvelinsa, toisessa tapauksessa tarvitsee hän niitä vaatimatta
välttämättömästi. Ja kun hänen kunniansa uskollisena sotamiehenä
hänestä oli näissä kivissä pantiksi pantu, päätti hän nyt heti paikalla
mennä Dillenburg'iin, maksakoon se vaikka hänen kaulansa.

Mutta Weilburg oli hänen tiellänsä sinne. Hän vannoi kuitenkin
itsekseen ennemmin käydä puolen päivämatkaa väärään kuin nähdä
syntymäkaupunkiansa ennenkuin oli Dillenburg'issa käynyt. "Hyttysen
tulee välttää liekkiä", sanoi hän itsekseen, "ja ken ensiksi kolkuttaa
rakkauden ja sitte kunnian luona ei ole mikään hyvä sotamies. Ensin
täytyy Dillenburg'issa tulla selville, voitanko ritarihovin vaiko
köyden. Jos minulla on ritarihovi, niin menen takaisin palatessani
Weilburg'iin ja kysyn Marthalta, tahtooko hän jakaa tavaran kanssani,
ja vanhemmiltani, tahtovatko he siellä rauhassa viettää vanhat
päivänsä". Paljaasta ystävyydestä ei hän enää ensinkään puhunut, ja
arveli että jos vaan ensiksi kolme pientä epäilystä on tyhjäksi tehty,
nimittäin jos Martha vielä elää, jos hän ei ole mennyt naimisiin jonkun
muun kanssa ja jos hän ylipäänsä huolisi hänestä, silloin ei muka olisi
vähintäkään estettä pikaisille häille. Mutta tietäen ei enää olevansa
kaunis luotti hän näistä kolmesta epäilyksestä huolimatta onneensa.

Rohkeana lähti hän nyt kulkemaan tietä Dillenburg'iin, vaikka se vilisi
partiojoukkoja, sotarosvoja ja roskaväkeä. Eräässä kyläkapakassa juuri
aamiaista syödessään, istui hänen viereensä eräs aseisin puettu mies,
joka oli puoleksi sotamiehen puoleksi maankuleksijan näköinen. Mies
tuli Dill'istä, ja Amos koetti sentähden hyvin varovasti kääntää
puhetta niin, että vieras itsestänsä rupesi kenraali Ramsay'sta
puhumaan. Kenraali olisi pian pulaan joutuva, arveli tämä; keisari
ahdisti Dillenburg'in kreiviä tekemään asiasta pikaisen lopun, jo oli
yksi Ramsay'n sihteereistä ja muita hänen uskotuitansa vangittu ja
keisarin käskystä kiristyspenkille laskettu. Tahdottiin saada
tunnustuksia Ramsay'n salaisesta kirjevaihdosta Hanau'issa,
asiakirjoista, jotka todistaisivat häntä vastaan, niinkuin myös
kaikenlaisista kalleuksista, joita tuo älykäs skottilainen oli
ymmärtänyt salata.

Amos pelästyi kovin ja päätti olla kahdenkertaisesti varovainen.

"Muuten", jatkoi vieras, "eivät he kuitenkaan voi Ramsay'lle tehdä
mitään, sillä hän on noituri. Kun hän eräänä iltana yksin käveli
Hanau'in porttien edustalla, karkasivat talonpojat hänen päällensä ja
tahtoivat hänet kuolijaksi lyödä, mutta samassa silmänräpäyksessä teki
Ramsay itsensä näkymättömäksi ja lykkäsi toisen miehen talonpoikain
kirvesten alle, ja kun he olivat kaataneet tämän ja luulivat
kauniin skottilaisen nyt kuolijaana maassa makaavan, oli se vaan
variksenpeljätys ilkeällä marakatinnaamalla!"

Tämä hänen oman itsensä mythillinen kirkastus oli liiaksi paljo Amos
paralle. "Jospa se olisikin ollut variksenpeljätys", huusi hän
kiukustuneena, "niin oli se kuitenkin vähintään yhtä kaunis kuin Ramsay
eikä mikään ilkeä marakatinnaama!"

"Vai niin? Tiedättekö sen tarkoin?" kysyi vieras.

"Totta mar ma sen tiedän, sillä olenhan minäkin ollut siinä läsnä!
-- -- se on talonpoikain puolella, jotka antoivat iskuja".

"Oh veikkoni", vastasi pilkallisesti toinen ja katsoi häntä terävästi
raadeltuihin kasvoihin, "jos te olitte siinä, silloin näytätte kuin
olisitte saaneet iskut, ettekä antanut".

Amos olisi tahtonut lyödä itselleen korvapuustin ja pelästys
varomattomasta sanastaan lensi hänen jäseniensä läpi. Olipa hän nyt
taas kauneuden kautta, jota hänellä ei enää ensinkään ollut, antanut
houkutella itseään tyhminpään itse-tunnustukseen! Viikkokausia oli hän
kaikkialla mitä taitavimmasti voinut salata tuttavuuttansa Ramsay'n
kanssa ja kuitenkin hankkinut itselleen tietoja kenraalista;
ainoastaan tuo "ilkein marakatinnaama" paljasti äkki-arvaamatta hänen
salaisuutensa. Kauneuden kirous kesti kauemmin kuin kauneus itse.

Hän katkaisi äkkiä kanssapuheen, lähti joutuisasti matkaansa ja astui
erästä syrjäpolkua pitkin Lahn'iin päin.

Vaan hän ei vielä ollut ehtinyt kauas, kuin jo näki joukon aseellisia
miehiä ajavan itseään takaa; hän yritti paeta, mutta hänen heikko
jalkansa esti sen, ja takaa-ajajat viittasivat uhaten pistooleilla ja
musketeilla. Ne olivat sotilaita erilaisista sotajoukon-osista, ystäviä
ja vihollisia sekaisin, jotka vaan omalla uhallaan kävivät ryöstösotaa,
ja vieras kyläkapakasta näkyi olevan tämän vorojoukon päämiehenä. Pian
olivat he saaneet Amoksen kiinni ja keskeensä. Aluksi pitkitti
päällikkö pisteleväisellä kohteliaisuudella keskeytettyä kanssapuhetta,
ja käski vihdoin aivan höylisti vastustelevaa Amosta tunnustamaan
olevansa Ramsay'n lahkolainen. Siitä ei hänelle muka heidän seurassaan
olisi vähintäkään haittaa, sillä heille oli keisari ja ruotsalainen
yhtä rakkaat, mutta molempia paljoa rakkaampi kuitenkin hyvä rahasumma.
Nyt oli korkeita hintoja luvattu Ramsay'n ympäri kuleksivista
uskotuista, joilla oli muassaan joko papereja tai kalleuksia Hanau'in
peruista, ja hän näytti aivan senkaltaiselta linnulta ja oli
ryysyistään ja arpisesta naamastaan huolimatta liiaksi hieno
tavalliseksi kerjäläiseksi. He eivät tahtoneet saattaa häntä keisarin
kiristyspenkille, mutta hyvät lunnaat täytyi hänen maksaa ja heti
paikalla.

"Yhä vieläkin on siis minun kiroukseni, että olen liian hieno", huokasi
Amos itsekseen ja vakuutti sitte kiven kovaan, että hänen suhteensa oli
erehdytty ja että hänen oli aivan mahdoton maksaa mitään lunastusrahaa.
Hänen vangitsijansa antoivat hänen vielä hyvästi vartijoittuna
rauhallisesti marssia keskessään pari tuntia. Mutta tultuansa metsän
kautta alas Lahn'ille, siihen missä virta noin tunnin matkaa
Weilburg'ista niin kutsutun "noitaläven" kohdalla soukkenee kahden
jyrkän kallioseinän välillä, pysähtyivät he. Oikealla rannalla ulottui
kallio aina veteen asti, ja suuria kivilohkareita löytyi vielä sen
edessä itse virrassakin. Kapea polku, vaan matalan veden aikana
käytävä, vei kallioseinän ohitse; oikealla ja vasemmalla oli jylhä
metsä. Noitaläpi oli mitä oivallisin paikka murhaan ja rosvoomiseen.

Tässä ilmoitti nyt päämies vangitulle Hafelborn'ille, että leikki oli
loppunut ja hänen seuransa alkoi käydä heille ikäväksi; hän antakoon
siis pois, mitä hänellä oli hallussaan, papereja tai rahaa tai mitä
hyvänsä. Ja yhtä aikaa tarttuivat useat rotevat miehet Amokseen,
tyhjentääksensä hänen taskunsa ja repiäksensä pois vaatteet hänen
päältään. Nähdessänsä, että kaikki salaaminen nyt enää oli mahdoton,
veti hän itse äkisti kulta- ja juvelikukkaronsa taskusta ja heitti sen
kauas virtailevaan veteen. Nyt eivät kumminkaan kivet voineet todistaa
häntä ja Ramsay'ta vastaan.

Rosvot, jotka tällä tavoin näkivät varman saaliin käsistään
luikahtavan, tahtoivat ensin heittää Amoksen hänen kukkaronsa perään,
mutta päämies esti sen ja sanoi: "Nyt tiedämme aivan varmaan, että tämä
poika on yksi Ramsay'n epäluulonalaisia ystäviä. Vartioitkaa häntä
tarkasti, jotta voimme antaa hänet keisarillisille ja hänen
vihollisiltansa saada sen hinnan, jota hän ei itse tahtonut maksaa;
kiristyspenkki on sitte pusertava ulos, mitä hän nyt Lahn'iin viskasi".

Kiukuissaan rääkkäsivät he Amosta vähän aikaa ja veivät hänet
sitte mukaansa Lahn'ia ylöspäin Weilburg'ia kohti. Päästyänsä
kuolonkauhistuksista ajatteli Amos itsekseen: "Tuolla vaipuu kaksi
ritarihovia ja vähän enemmänkin Lahn'in pyörteihin! Jos ei tuo kirottu
kauneudenylpeyteni olisi ilmaissut mua ja jos en yhä vielä olisi liian
hieno kerjäläiseksi, niin olisin jo tulevalla kuulla voinut viettää
häitäni koulumestarin Marthan kanssa toisessa noissa ritarihoveissa".

Muutaman kummun luona, noin puolen tunnin päässä Weilburg'ista,
pysähtyi joukko lepäämään. Sen päältä voi nähdä kaupungin, joka
muurineen ja tornineen kohosi eräällä vuoriselänteellä, melkein joka
taholta Lahn'in ympäröimänä. Syvästi murehtuneena katseli Amos tuota
kaunista, hänelle niin kotoista ja kuitenkin nyt taas eriskummaisen
oudonlaista kuvaa. Sillä kovin paljo näkyi kaupungin ympäristössä
olevan muuttunut siitä ajasta, kuin nuori vastavärvätty sotamies sen
oli jättänyt. Viimeisinä vuosina väkirynnäköllä valloitettu, ryöstetty,
poltolla hävitetty, ei se Weilburg, joka tänään oli hänen edessään,
tahtonut oikein soveltua yhteen sen kanssa, jota hän kymmenen vuotta
oli niin uskollisesti muistossaan säilyttänyt. Tuossa puuttui torni,
tässä oli aukkoja huoneriveissä, linna, silloin vielä uusi ja kaunis,
näytti nyt vanhalta ja hävinneeltä. -- "Suuri Jumala!" ajatteli Amos,
"jos lujat muurit noin horjuivat ja kaatuivat, mitenkä lie heikkojen
ihmisraukkain käynyt!" Ja häntä alkoi kovin huolestuttaa, että ne
rakkaat, joita hän nyt jo useita kuukausia niin hellästi ja innokkaasti
oli muistellut, olivat otetut pois, niinkuin tornit ja huoneet.

Vaan tämän surullisen ajatuksen karkoitti nyt vieläkin surullisempi.
Hän huomasi selvästi, että se rosvojoukko, joka piti häntä vangittuna,
aikoi tehdä päällekarkauksen kaupunkiin ja ryöstää sitä. Jo lähestyi
samanlaisia joukkoja likeisiltä ylänteiltä, ikäänkuin yhteisen
välipuheen mukaan; Weilburg'issa oli kai vähän tai ei ollenkaan
sotaväkeä, ja näillä yhä enenevillä rosvojoukoilla oli siis helppo työ
tuon pivontäyden porvarien kanssa. Nyt täytyi Amoksen, joka kumminkin
kunniallisena sotamiehenä oli lähtenyt kotoa, palata sinne takaisin
näitten roistojen vankina, täytyi aseetonna katsella, kuinka nämä
ilkiöt hävittivät ja ryöstivät ehkä hänen vanhempiensa ja Marthan
kodin, rääkkäsivät, kuoliaksi löivät asukkaita, sytyttivät kaupungin
tuleen, myydäksensä hänen itsen perästäpäin piinalliseen oikeuteen!

Sillaikaa oli joukon johtaja lähettänyt kulkuvahteja Weilburg'iin päin
tiedustelemaan, olivatko portit vartijoidut. Ne tulivat pian takaisin,
jotensakin hämmästyneinä ja kertoivat, etteivät olleet tunkeneet
kaupunkiportille asti, sillä jo Weilsmez'issä, hautausmaan alipuolla,
oli tie suljettu paaluituksilla ja laskuportilla. Sen ulkopuolla tosin
ei seisonut mitään vartijoita, mutta laskuportilla oli aivan äskettäin
naulattu muhkea julistus suurilla kirjaimilla, sisältäen, että
vorojoukkoja ja retkeilijöitä, jotka rohkenevat kuleksia ympäristössä
tahi lähetä kaupunkia, kohdellaan niinkuin ryövärejä, lyhyellä
prosessilla ja pitkällä köydellä.

Tämmöiset sanat olivat rosvoille jotain ihan uutta; he olivat päin
vastoin tottuneet siihen, että yksin väkirikkaammatkin kaupungit
lähettivät heitä vastaan nöyriä lähetyskuntia ostamaan itsiään vapaaksi
ryöstämisestä. Päämies lausui: "Eilen oli vaan muutamia huonoja
palkkasotamiehiä kaupungissa, sillä kreivi on poissa ja puoli
vähäisestä porvaristosta paennunna. Mutta kreivi on varmaankin saanut
vihiä meidän aikeistamme ja menneenä yönä lähettänyt kaupunkiin ne
kolmesataa miestä, jotka seisoivat Runkel'in luona. Muuten eivät
Weilburgilaiset suinkaan olisi olleet kyllä hävyttömät aivan nenämme
edessä ripustamaan tuollaista proklamationia portilleen".

Miehistö oli samaa mieltä kuin päällikkö, ja enempää käskyä odottamatta
lähti koko parvi liikkeelle, kääntyen oikealle metsään Braunfels'iin
päin. He tahtoivat rosvota, ei taistella, ja yhtä rohkeat kuin olivat
turvattomia vastaan, yhtä paljon pelkäsivät he aseellisia. Kun he
sentähden puolen tuntia marssittuansa näkivät pienen joukon sotamiehiä
Weilburg'ista tulevan vastaansa, hajosi koko vorojoukko hirveästi
pakoon pötkien, ja Amoksen onnistui nyt pujahtaa pois vartijainsa
kynsistä.

Hän riensi metsästä kaupunkia kohti. Mutta kummastukseksensa huomasi
hän nyt, että kumpikin puoli pakeni. Sillä samassa hetkessä, jolloin
rosvot olivat huomanneet sotamiehet ja lähteneet pakoon, näkivät myös
nämä heidät ja kääntyivät säikähtyneinä takaisin. Sotamiehet, noin
kolmekymmentä luvultaan, juoksivat kuin jänekset nilkkuvan Amoksen
edestä, ja näytti melkein, kuin jos hän yksinänsä olisi karkoittanut
heidät pakoon, ja kuitenkin oli hän taas pakosalla pakenevain rosvoin
edestä. Tosin huomasivat sotamiehet pian, että vaan yksi ainoa mies
heitä takaa ajoi; he asettuivat sentähden miehuullisesti sotarintaan,
tähtäsivät kolmekymmentä muskettiansa häntä vastaan, vaativat häntä
antautumaan ja tekivät hänet suurella melulla sotavangiksi, jos
nimittäin saattaa vangita sitä, joka vapaehtoisesti juoksee perässämme.
Turhaan vakuutti Amos itse olleensa ryövärien vankina ja päin vastoin
hakevansa heiltä suojellusta. Sotamiehet -- juuri nuo harvat huonot
palkkasoturit, josta rosvopäällikkö oli puhunut -- tarvitsivat vankia
itselleen, todistukseksi onnistuneesta uloshyökkäyksestä, ja jos joku
ihminen näytti rosvolta, niin oli se tuo ryysyinen, yksisilmäinen Amos.
Siis sitoivat he hänet kiinni ja ajoivat häntä kirouksilla ja
pyssynkolahuksilla kaupunkiin.

Turhaan huusi Amos olevansa porvarinpoika Weilburg'ista nimeltä Amos
Hafelborn ja kysyi eikö kukaan tunne vanhaa räätäliä Hafelborn'ia?
Yksikään ei tahtonut tietää tästä nimestä mitään. Se pelästytti Amosta
kovin. Nämä vieraat palkkasotamiehet olivat vasta muutamia kuukausia
olleet näillä seuduilla.

Sivumennen vakuutti kuitenkin yksi kuullensa, että yö ja vuosi sitte
eräs räätäli Hafelborn vaimoineen oli kuollut ruttoon. Ja kun
sotamiehet näkivät, kuinka syvästi tämä epäiltävä tieto koski heidän
vankiansa, kohtelivat he häntä vähän leppeämmin ja puhuttelivat häntä
muulla tavoin kuin jalanpoljennalla ja kolahuksilla.

Amos nimitti todistukseksensa useita porvareja, jotka häntä vielä kyllä
tunsivat ja hänestä takaukseen menisivät. Mutta joka kerta vastattiin,
että se jo oli kuollut tai tietämättömiin joutunut, ja sotamiehet eivät
tienneet siitä mitään. Sata kertaa paloi koulumestarin Marthan nimi
Amoksen huulilla, mutta hän ei saanut sitä kysymystä tehdyksi; hänestä
oli, kuin jos viivyttämällä pahinta vastausta voisi viivyttää
viimeistä, täydellistä kurjuuttansa. Niin vaikeni hän ja kaupunki, joka
yhä läheni, lepäsi hänen kyyneltyneitten silmiensä edessä niinkuin iso
hautausmaa.

Silloin tulivat he paaluituksen luo, jossa laskuportti julistuksineen
oli. Sotamiehet pysähtyivät, katselivat hymyillen kirjoitusta, ja yksi
huusi: "Ompa koulumestarin Marthalla kuitenkin ollut rohkeutta naulata
ylös kreivin julistus!"

Tämä huuto avasi vangin kielen. "Koulumestarin Martha siis elää vielä?"
kysyi hän vavisten.

"Tietysti! ja on sen lisäksi oikein pirumainen tyttö!"

Se oli kahdenkertainen lohdutus Amokselle, sillä pirumaisen tytön oli
mahdoton olla naitu. Mutta kysyessänsä, minkätähden antoivat Marthalle
juuri tämän liikanimen, vaikenivat miehet, juuri kuin olisivat
hävenneet. Yksi sotamiehistä kuiskasi kuitenkin Amoksen korvaan: "Nämä
arkamaiset konnat" (muuten oli hän itse juuri yhtä nopeasti juossut
tiehensä kuin muut) "pelkäävät rosvojen kostoa eivätkä tahtoneet
ripustaa portille kreivin proklamationia. Porvarit eivät myöskään
uskaltaneet sitä tehdä. Silloin sanoi Martha: jos ei kukaan mies
uskalla julkaista maaherransa julistusta, niin täytyy kai naisen se
tehdä, ja riensi portin eteen paperin kanssa. Mutta kumppanini
pelästyivät niin kovin tästä rohkeudesta, että pikeimmiten jättivät
kaupungin ja pakenivat Braunfels'iin päin".

Nyt selveni Amokselle koko tämän päivän sotatapaukset. Rosvojoukko oli
paennut proklamationin tähden; kun sitte molemmat pakenevat joukot
kohtasivat toinen toisensa, luuli kumpikin itsensä päälle hyökätyksi,
ja molemmat pötkivät toisiaan pakoon. Mutta Weilburg'issa ei ollut
kreiviä eikä parempaa sotaväkeä, vaan Martha oli julistuksen ylös
naulaamisella pelastanut kaupungin ja sitä paitse vapauttanut Amoksen
rosvojen käsistä. Hänen urhokkaasta työstä tunsi tämä Marthansa taas,
joka kerran niin rohkeasti oli astunut värvääjien keskeen
pelastaaksensa häntä, ja hän arveli, että mitä silloin hänelle jäi
onnistumatta, se oli hänelle tänään vihdoin onnistunut, Martha oli
hänen nyt kuitenkin, ja varmaankin ainaiseksi, temmannut pois tuon
raa'an sotaväen joukosta.

Kiitollisessa ilossa unhoitti Amos vanhempainsa kuolemankin; siitä
huolimatta oli hänen mielensä erinomaisen raskas, astuessansa
Weilburg'in kadulle, jossa häntä oli kohdannut niin monta surkeutta, ja
hänestä tuntui, kuin jos tänäpänä saisi vielä paljoa pahempaa kärsiä.

Porvarit eivät ensinkään tervehtineet sotamiehiä voittajina,
päinvastoin menivät he pois heidän tieltään puoleksi pelkäävällä
puoleksi ylenkatseellisella silmäyksellä. Sillä pelokkaimmat
palkkasotamiehet olivat tavallisesti myös ilkeimmät. Ainoastaan eräs
vanha liinakankuri kysyi heiltä pilkallisesti: "Mitenkähän pulskea
vanki tuo on, jonka tänään olette käsiinne saaneet?"

"Oh, hän on yksi teidän miehistä", vastasi vältvääpeli yhtäläisellä
pilkalla, "Weilburgilainen porvarinpoika! Tahdotteko hänestä takaukseen
mennä vai hirtämmekö hänet, kreivillisen julistuksen mukaan! Amos
Hafelborn'iksi kirjoittaa hän itsensä".

Liinakankuri katsoi vankia kasvoihin ja naurahti. "Vanhan Hafelborn'in
pahan pojan olen vuosia sitte tosin tuntenut, mutta tuo mies on yhtä
paljon kauniin Amoksen näköinen, kuin nokikolari myllärin".

"Jumalan kiitos!" ajatteli Amos, "ihmiset huomaavat, että oikein
perinpohjaisesti olen muuttunut".

"Jos muuten tahdotte tarkasti tietää", jatkoi liinakankuri, "onko tämä
todellinen Amos Hafelborn vai ei, niin viekää hänet vaan koulumestarin
Marthan luo, se oli minun tietääkseni tuon Amoksen kultanen ja on
teille tänä iltana antava yhtä hyvää selkoa sotasaaliistanne, kuin tänä
aamuna proklamationista".

Tämän sanoi liinakankuri vaan pilkalla; sillä hän arveli, että
sotamiehet, kuullessaan Marthan nimenkin, punastuisivat häpeästä aina
korviin asti. Mutta nämä olivat aikoja sitte unhoittaneet punastumisen,
luulivat puolestaan kostavansa Marthalle, jos veisivät hänelle kotia
maankuleksijan muinaisena lemmittynä, ja lähtivät siis torille päin,
jonka varrella Martha äitinsä kanssa asui, sillä hänenkin isänsä oli
pari vuotta takaisin kuollut.

Amos seurasi ääneti. Siitä hetkestä asti, kuin oli astunut kaupungin
sisäpuolelle, oli hänen kielensä ikäänkuin suuhun kiinni kasvannut.

Iltahämärässä istui Martha kamarissaan, kun sotamiehet tunkivat sisään.
Hän nousi ylös, osoittamatta vähintäkään pelkoa. Vältvääpeli lykkäsi
vangin esiin ja kysyi: "Tunnetko tämän miehen?" Hämmästyen tarkasteli
tyttö kauan tuota repaleista olentoa ja noita rouhittuja kasvoja, ja
piteli silmiään ikäänkuin tahtoisi selvemmin nähdä. Muoto oli hänelle
tuttu ja liikutti häntä syvästi, ja kuitenkaan hän ei tietänyt kenen se
oli. Silloin kysyi Amos hiljaa ja vavisten: "Martha! Etkö mua enää
tunne?"

Mutta tuskin oli tämä äänen kuullut, niin oli kuin valonsäde olisi
lentänyt hänen kasvojensa yli ja hän huudahti säikähtyneenä takaisin
astuen, sillä sydämen syvimmällä liikutuksella, johon korkein tuska ja
korkein ilo on yhdistettynä: "Amos! Amos! se on Amos Hafelborn!"

Ja vaikka raa'at sotamiehet kohta purskahtivat suureen nauruun, lankesi
hän vanki raukan kaulaan ja taisi itkusta ja kyynelistä tuskin tointua.
Silloin vaikenivat itse sotamiehetkin ja muutamat heistä hiipivät
hiljaa pois.

Amos ja Martha unhoittivat kokonaan, että vielä muitakin ihmisiä oli
läsnä, ja tekivät toisiltaan niin ylenmäärin kysymyksiä, ettei
molemminpuolisesta kertomisesta tahtonut mitään loppua tulla. Mutta
kuin Amos kertoi, kuinka hän oli joutunut rosvojen käsiin ja Marthan
ylös naulaaman proklamationin johdosta taas tullut vapaaksi, mutta sitä
vastoin pakenevilta Weilburg'in sotamiehiltä kiinni otetuksi, pötki
itse vältvääpelikin hiljaisesti ulos ovesta; sillä proklamationista ja
sen seurauksista ei hän mielellään tahtonut kuulla puhuttavan,
varsinkaan Marthan läsnä ollessa.

Oli tullut aivan pimeäksi tuvassa eikä kumpikaan olisi sitä huomannut,
jos ei äiti olisi tullut kynttilää tuoden, ja nyt vasta huomasi Amoskin
vielä olevansa sidottu, ja Martha avoi häneltä köydet. Niin istuivat
he kaikki kolme yhdessä, ja Amos kertoi, kuinka hän Hanau'issa
äkki-arvaamatta oli tullut ihan rutiin ruhjoituksi talonpoikain
hirveistä iskuista, ja kuinka hänen sitte tautivuoteella yhtäkkiä oli
tullut niin kovin ikävä Marthaa, ja kuinka hän suurimpain tuskain
vaivatessa oli tullut ymmärtämään, että Martha kaikista ihmisistä oli
osoittanut hänelle suurinta hyvyyttä, omaa etuansa katsomatta. Ja kuin
hän sitte muisteli ja ajatteli häntä, silloin oli hänestä kuin
kukoistaisi hänelle taas kadonnut nuoruus ja kauneus, kuin kukoistaisi
hänelle uudestaan viattomuuden kadonnut paratiisi Marthan uskollisessa
sielussa. Se vaan häntä ihmetytti, että Marthakin puolestansa oli
pysynyt niin lujana rakkaudessa häneen, olematta sitä koskaan
ilmottanut ja vastarakkautta saanut. Mutta Martha kertoi hänelle
melkein samoilla sanoilla, että kaikessa hirmuvuosien hädässä muisto
kovasta, kauniista, kevytmielisestä ja kuitenkin taas niin hyvästä
Amoksesta oli hänelle ollut niinkuin lohduttava takaisin-vajoominen
nuoruuden autuaisin aikoihin, ja että hän samanlaisessa ikävöivässä
rakkaudessa Amokseen oli uneksinut itsensä tuonne, jossa muistelee
viatonta nuoruutta aarteena, jota ei ikinä enää saavuta, mutta joka
kuitenkin pysyy katoomatonna.

Mutta siihen sanoi Amos suruisesti: "Meidän sisälliselle onnellemme
siis enää tuskin mitään on esteenä, sitä vastoin ulkonaiselle kaikki!
Minun kiroukseni oli, että olin liian kaunis, liian ylpeä kauneudesta,
ja että liiaksi paljon ajattelin ja puhuin kuinka kaunis olin. Jumalan
kiitos! nyt en enää ole kaunis. Vaan minä en myöskään enää ole
tarpeeksi kaunis sinulle, sillä sinä olet tullut kauniimmaksi, kuin
milloinkaan olisin voinut luulla; sielun täysi voima on kukistanut ja
kirkastanut kasvojesi kovaa muotoa. Tänään aamulla vielä luulin voivani
jakaa kanssasi ritarihovin; nyt olen kerjäläinen. Minulla ei ole mitään
virkaa, ei mitään omaisuutta ja Herra tietää, saanko koskaan enää
takaisin jäsenieni täyden voiman, ja niin täytyy rakkautemme jäädä
siksi, mitä se oli: unelma katoamattomasta eikä kuitenkaan koskaan enää
saavutettavasta aarteesta!"

Vastauksen sijasta rupesi Martha kertomaan Amokselle hänen vanhempainsa
viimeisistä päivistä. Ja hän jutteli nyt, että hän jo useat vuodet oli
ollut niinkuin oma lapsi heidän luonansa, sukulaistunut ajan vaikean
hädän kautta, jota hän koetti yksinänsä jätetylle pariskunnalle
lievittää. Hän oli katsonut velvollisuudekseen lahjoittaa kumminkin
vanhemmille sen rakkauden, jota hän ei voinut pojalle antaa. Heidän
viimeisessäkin taudissaan oli hän hoitanut vanhuksia, ja kuoleva äiti
oli antanut hänelle lopun tavarastansa, jotta Martha säilyttäisi sen
kadonneelle pojalle. "Summa", päätti hän, "on tosin pienempi kuin
vanhempiesi entisinä hyvinä päivinä, mutta kun jo koko maailma on
tullut köyhemmäksi, niin on se vielä kyllä suuri, jotta sillä voit
isäsi taloon ostaa puutarhan ja pellon ja kunnioitettuna porvarina elää
käsiesi työstä".

"Sinä saatat minut tänään häpeälle kaikin puolin", vastasi Amos.
"Aamulla luulin minä vielä voivani antaa sinulle ritarihovin, ja
illalla lahjoitat sinä kerjäläiselle hänen äitinsä perinnön. Mutta jos
en jakamatta olisi tahtonut nauttia edes ritarihovia, niin otan vielä
vähemmin perintöä sinun kädestä, jos et sinä ja'a sitä kanssani ja sen
lisäksi anna minulle tätä uskollista kättä".

Niin päättyi illan hiljaisessa rauhassa onnellisesti tämän päivän ja
koko myrskyisen vuoden kaikki kovat kohtalot. Ja molemmista
rakastavista tuntui, kuin olisi heille tässä rauhassa lupaus annettu,
että he tämän kauhistavan nykyisyyden yli myöskin vielä tulivat
näkemään koko isänmaan ikävöittyä rauhaa, niinkuin he sen uskoivat
ennustetuksi Amoksen kastetekstissä: "Sillä minä käännän minun kansani
Israelin vankeuksen, että he rakentavat autiot kaupungit ja niissä
asuvat; istuttavat viinapuita ja niistä viinaa juovat; tekevät
puutarhoja ja niistä hedelmiä syövät. Ja minä tahdon heitä heidän
maassansa istuttaa; niin ettei heitä enään temmata pois maastansa,
jonka minä heille antanut olen, sanoo Herra sinun Jumalas".

Melkein samaan aikaan kuin Amos ja Martha viettivät häitään, tuli
Dillenburg'ista tieto kenraali Ramsay'n kuolemasta ja huhu lisäsi
siihen: ylpeä kaunis skottilainen oli harmista kuollut nälkään. Amos
tuli syvästi liikutetuksi tästä niin runsaslahjaisen ihmisen surkeasta
lopusta ja tunnusti, että kauniin mies armeijassa, räätälinpoikana
syntynyt, viimeiseksi kuitenkin voi nousta vielä suurempaan onneen,
kuin kauniin kavalierinä syntynyt mies. Ja erittäin oli hän iloinen,
ettei Ramsay nyt enää tarvinnut timantteja, sillä nämät rasittivat
vielä vähäisen hänen omaatuntoansa.

Hän ei voinutkaan myöhemmin vastustaa viettelystä eräänä yönä vaimonsa
seurassa mennä noitalävelle ja siellä yrittää isolla verkolla virrasta
pyytää noita kahta ritarihovia. Mutta he eivät vetäneet muuta kuin
hietaa, soraa ja lautasellisen särkiä rannalle. "Lähtekäämme taas
hiljaa kotia", sanoi vihdoin Amos, "ja keittäkäämme kalat huomenna
päivälliseksi. Särki on tosin halpa kala, mutta jos kaksi nuorta
aviohenkilöä sitä yhdessä syö, jotka ovat toisilleen kylläksi kauniit
ja kylläksi kyllin raakkaat sekä pitävät tarpeellista vaaria monista
ruodoista, niin maistuu se toki paremmalta, kuin lihavin lohi
kreivinnan tai prinsessan pöydässä -- Jumala olkoon äidilleni
armollinen!"

Ja kun he näitten sanain jälkeen, kuutamon kirkkaassa valossa,
katsoivat toinen toisensa silmiin, silloin ajattelivat molemmat
itsekseen, että sydämmen hyvyys, joka loistaa esiin kasvojenuurteesta,
tekee toki kaikkein kauniimmat niinkuin rumatkin kasvot täydellisesti
kauniiksi, ja yksikään maalari ei voisi tätä kaikkein kauneinta
kauneutta kuvailla, vaikkapa hän ymmärtäisikin kirkkoenkelejä maalata.

Mutta kumpikaan ei sanonut sitä tällä kertaa toisilleen.








End of the Project Gutenberg EBook of Kauneuden kirous, by W. H. Riehl

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KAUNEUDEN KIROUS ***

***** This file should be named 27290-8.txt or 27290-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/2/7/2/9/27290/

Produced by Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
[email protected].  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     [email protected]


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations.
To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.