Kylmä sydän

By Wilhelm Hauff

The Project Gutenberg eBook of Kylmä sydän
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kylmä sydän

Author: Wilhelm Hauff

Editor: Teuvo Pakkala

Release date: June 23, 2025 [eBook #76366]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1910

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KYLMÄ SYDÄN ***

language: Finnish




KYLMÄ SYDÄN

Kirj.

Wilhelm Hauff


Toimittanut

Teuvo Pakkala



Mailta ja meriltä N:o 4





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1910.




Ken Schwabissa matkustaa, hän älköön jättäkö katselematta
Schwarzwaldia, jonka tuuheat kuusimetsät jo huomiota herättävät,
ja vielä enemmän ihmiset sen vuoksi, että he suuresti eroavat koko
ympäristön asukkaista. He ovat tavallista kookkaampia, hartevia,
vankkajäsenisiä; kuusista aamuisin lähtevä voimakas tuoksu lienee
heistä jo nuorina tehnyt vapaampia, selvänäköisempiä, lujempia kuin
laaksoissa ja tasangolla asuva väestö on. Paitsi ryhdiltään ja
kasvultaan eroavat he myöskin tavoiltaan ja puvuiltaan Schwarzwaldin
ulkopuolella asuvista. Erittäin kauniisti pukeutuvat Badenin
Schwarzwaldin asukkaat: miehet kasvattavat poskipartaa, käyttävät
pukunaan lyhyttä, mustaa takkia, suuria, leveitä polvihousuja, punaisia
sukkia ja suippoa, leveäreunaista hattua. Lasin valmistus on heidän
pääasiallisimpana toimenaan: kelloseppinäkin ovat he kuuluisia ja
myyvät kellojaan puoleen maailmaan.

Schwarzwaldin toisella rinteellä asuu osa samaa väestöä, mutta heidän
toimensa ovat heille määränneet toisenlaiset tavat kuin lasisepillä
on. He myyvät metsäänsä, kaatavat kuusipuitansa ja uittavat tukkeja,
lankkuja ja lautoja Neckaria ja Rheiniä pitkin Hollantiin saakka.
Meren rannikolla ovat schwarzwaldilaiset pitkine tukkilauttoineen
hyvin tunnettuja, samoin Rhein-virran varrella olevissa kaupungeissa,
joihin he pysähtyvät myymään lankkunsa ja lautansa. Pisimmät ja
paksuimmat tukit he myyvät meren rannikolla laivanrakentajille. Nämä
ihmiset ovat tottuneet karkeaan tukkilais-elämään. Heidän paraimpana
huvinaan on liukua lautoillansa virtaa alas ja suurimpana ikävyytenään
palata rantoja pitkin takaisin kotiinsa. Pukuna on heillä tummasta
liinakankaasta tehty liivi ja tummanahkaiset housut, joiden taskusta
messinkinen tuumanmitta pistää esiin kuin kunniamerkki. Heidän
varsinaisena ylpeytenään ovat kuitenkin saappaat, jotka lienevät
suurinta mallia, mitä missään maailman paikassa käytetään: varret
ulottuvat hyvän matkaa polvien yläpuolelle, ja uittomies voi siis
kastumatta kahlata kolmen jalan vedessä.

Tämän metsäseudun asukkaat ovat meidän päiviimme saakka luulleet
metsäpeikkoja olevan olemassa ja Schwarzwaldin peikot näyttäytyvät muka
samoin puettuina kuin lasisepät ja uittomiehet. Niinpä on vakuutettu,
että lasiseppien neljän ja puolen jalan pituinen peikko aina näyttäytyy
suippo, leveälierinen hattu päässään, lyhyt takki ja leveät housut
yllään ja jalassa punaiset sukat. Mutta Hollannin Mikko, joka
kummittelee toisella rinteellä, on jättiläiskokoinen; leveäselkäinen
mies. Hänen pukunsa on samanlainen kuin uittomiehen, ja monet, jotka
ovat hänet nähneet, vakuuttavat, ettei heidän kukkaroihinsa mahtuisi
sellaista rahasummaa, jolla maksaisivat hänen saappaannahkansa.
»Saappaaseen menee tavallinen mies hiuksiaan myöten», he sanovat ja
väittävät, etteivät siinä liioittele.

Näiden peikkojen kanssa kuuluu eräs nuori schwarzwaidilainen kerran
joutuneen tekemisiin, ja tätä eriskummallista juttua käsittelee
kertomuksemme. Schwarzwaldissa eli eräs leski Barbara Munk; hänen
puolisonsa oli ollut sysien polttaja, ja tämän kuoltua totutti hän
kuusivuotiaan poikansa vähin erin samaan ammattiin. Nuori Pekka Munk,
nokkela poika, tottui istumaan päivät pääksytysten sysihaudan ääressä
ja kuljettamaan sysiänsä kaupunkiin myytäväksi, mustana ja nokisena
ja ihmisten inhona. Mutta sysimiehellä on aikaa syventyä itseensä ja
pohtia toistenkin tuumia, ja kun nuori Pekka sysihaudallansa istui,
hellytti jylhän kuusiston synkkyys ja mahtavan metsän hiljaisuus hänen
sydämensä kyyneliin ja haaveelliseen halajamiseen. Jokin asia hänet
teki surulliseksi, mutta mikä se oli, sitä hän ei tiennyt. Lopulta hän
sen sai selville, ja se oli — hänen säätynsä, »Nokinen, yksinäinen
sysien polttaja!» huokasi hän itsekseen. »Tämä on kurjaa elämää!
Kuinka kunniassa pidettyjä ovat lasisepät ja kellosepät ja vieläpä
musikantitkin, jotka sunnuntai-iltoina soittelevat! Mutta kun Pekka
puhtaaksi pestynä, isänsä hopeanappinen takki yllään ja ihka uudet
punaiset sukat jalassaan näyttäytyy, ja kun silloin hänen jälessään
kulkee toinen ja tuumii: kuka lienee tuo siro nuorukainen, ja ihailee
sukkiani ja ryhdikästä käyntiäni, niin — annappa hänen ohitseni kulkea
ja vilkaista minuun —, hän varmaankin hymähtää: hm, vain Noki-Pekka!»

Myös toisen metsärinteen uittomiehet olivat hänen kateutensa esineinä.
Kun nuo suuret miehet kävivät hänen kotikylässään, pukeutuneina
komeihin pukuihin, joissa nappeja, solkia ja vitjoja kiilteli ainakin
puolen sentnerin painosta, ja kun he hajasäärin seisten tärkeän
näköisinä katselivat tanssin kulkua, hollanninkielellä kiroilivat ja
savuja tupruttivat kyynärän pituisista kölninpiipuista, niin tuntui
hänestä, kuin olisivat nämä onnellisen ihmisen täydellisiä perikuvia.
Ja kun nuo miekkoset sitten taskuistansa vetivät esiin kouran täydeltä
suuria taalareita ja heittivät rahaa kuuden batzenin päältä kerrallaan,
niin tuskin saattoi Pekka tätä käsittää; hän lähti suruissaan
astuskelemaan majaansa. Sillä usein oli hän vapaailtoinaan nähnyt
milloin minkäkin näistä »tukkiherroista» menettävän pelissä rahojansa
enemmän kuin köyhä Munk vuodessa oli ansainnut. Hän ihaili erittäinkin
kolmea näistä tukkiherroista eikä tiennyt, kenenkä heistä parhaimmaksi
arvostelisi. Yksi heistä oli suuri paksu mies: hänellä oli punaiset
kasvot, ja häntä pidettiin seudun rikkaimpana miehenä. Sanoivat häntä
paksuksi Hesekieliksi. Kahdesti vuodessa hän kuljetti puutavaraa
Amsterdamiin ja hänen onnistui aina myydä se kalliimmasta hinnasta
kuin muiden. Senpätähden ei hänen myöskään tarvinnut jalkapatikassa
kotia palata kuten toisten, vaan matkusti komeasti laivalla. Toinen
kolmesta oli paikkakunnan pisin ja laihin mies. Häntä nimitettiin
Hongankolistajaksi, ja häntä Pekka kadehti hänen suuren rohkeutensa
tähden. Hän uskalsi puhua suunsa puhtaaksi vaikka kenelle, ja kun kylän
ravintola oli täpösen täynnä väkeä, valtasi hän yksin itselleen niin
suuren tilan, kuin neljä paksuinta miestä tarvitsi; hän nimittäin veti
pitkät säärensä penkille, eikä kukaan uskaltanut hänelle siitä hiiskua
sanaakaan, sillä hänellä oli rajusti rahaa. Kolmas oli kaunis nuori
mies, tanssissa aina mestari, ja senvuoksi hän saikin Tanssikuninkaan
nimen. Hän oli ollut köyhä mies ja oli palvellut erään tukkiherran
työssä; mutta hänestä tuli yhtäkkiä upporikas. Toiset sanoivat hänen
erään vanhan kuusen alta löytäneen ruukun, joka oli täynnä rahaa,
toiset taas kertoivat hänen Bingensin luona noituneen Rhein-virrasta
kultamöhkäleitä täynnä olevan arkun, joka oli osa siihen paikkaan
kätketystä Nibelungen-aarteesta! Sanalla sanoen, hänestä oli tullut
rikas, ja sekä nuoret että vanhat kunnioittivat häntä kuin prinssiä.

Näitä kolmea miestä Pekka usein muisteli istuessaan yksin
kuusimetsässä. Tosin heillä kaikilla oli yksi yhteinen vika, jonka
vuoksi heitä ihmiset vihasivat, he olivat äärettömän itaria ja
kerrassaan tunteettomia velallisiaan ja köyhiä kohtaan. Mutta vaikka
heitä itaruutensa vuoksi vihattiin, pidettiin heitä kuitenkin suuressa
arvossa rahojensa vuoksi. Sillä kukapa saattoi heitellä taalareita
heidän laillaan, ikäänkuin niitä kuusista puisteltaisiin!

»Tällaista elämää en enää siedä», huudahti Pekka eräänä päivänä sen
jälkeen kun oli ollut ravintolassa ja siellä nähnyt jumaloimansa
miehet. »Ellen pian pääse varakkaaksi mieheksi, niin teen itselleni
pahaa. Kunpa olisin niin arvossapidetty kuin rikas ja paksu Hesekieli
tai niin rohkea ja väkevä kuin Hongankolistaja tai yhtä ylistetty kuin
Tanssikuningas ja voisin hänen tavoin musikanteille heitellä taalareita
vaskilanttien sijasta! Mutta mistä ottaa rahat?» Kaikenlaisia keinoja
rahojen hankkimiseksi hän mietiskeli, mutta ei niistä yksikään häntä
tyydyttänyt. Vihdoin muistuivat hänelle mieleen myös tarut ihmisistä,
jotka Mikko peikko ja lasipeikko olivat rikkaiksi tehneet. Niin kauan
kun isä eli, kuuli hän kotona käyvien köyhien ihmisten usein puhuvan
rikkaista ja siitä kuinka ihmiset olivat rikastuneet. Lasipeikko
mainittiin alituiseen näissä puheissa, ja Pekka muisti vielä erään
loitsun, joka kuusen kummulla oli luettava, jos mieli saada peikko
esille. Se alkoi:

    Aartehitten tallettaja
    Kuusimetsän omistaja
    Peikko satavuotias —

Enempää hän ei muistanut, vaikka kuinka olisi päätänsä vaivannut,
Milloin miltäkin henkilöltä hän aikoi tiedustella jatkoa loitsullensa,
mutta pelko, että hän siten tuumansa ilmaisisi, pidätti häntä sitä
tekemästä. Hän luuli aniharvojen tuntevan tarinan peikosta, sillä
vähän oli rikkaita koko Schwarzwaldissa. Mutta miksi eivät isä ja
muut köyhät ihmiset olleet onneansa koettaneet? Vihdoin hän urkki
äidiltänsä, mitä tämä tietäisi peikosta. Noita loitsusanoja ei äitikään
enempää muistanut, mutta sanoi peikon ilmaantuvan vain sille, joka oli
syntynyt sunnuntaina kello yhdentoista ja kahden välillä, Pekka oli
syntynyt kello kaksitoista päivällä ja hänen pitäisi senvuoksi onnistua
yrityksessään, kunhan vain taitaisi koko loitsun.

Kun Noki-Pekka tämän sai kuulla, joutui hän ilosta ymmälleen
ajatellessaan tulevaa seikkailuansa. Hänestä riitti se, että hän taisi
loitsun alun ja oli sunnuntaina syntynyt; hänelle peikko varmasti
näyttäytyisi. Kun hän eräänä päivänä oli myynyt poltetut sydet, ei hän
enää uutta hautaa sytyttänyt, vaan veti yllensä isän kirkkotakin ja
jalkoihinsa uudet punaiset sukat, pisti päähänsä parhaan hattunsa ja
jätti hyvästit äidillensä. »Minun täytyy lähteä asioille kaupunkiin»,
— hän sanoi —, »sillä pian on sotaväkeenotto ja minä tahdon käydä
selittämässä, että te olette leski ja minä teidän ainoa poikanne.»
Äiti oli mielissään Pekan päättäväisyydestä, mutta tämä lähtikin
kuusimetsään Schwarzwaldin korkeimmalle kohdalle. Kahden tunnin matkan
päässä mainitulta paikalta ei ollut kylää ei taloa, sillä kukaan ei
uskaltanut niin lähellä peikon olopaikkaa asua. Kaatamatta jätettiin
metsäkin, vaikka sillä kohtaa suurimmat ja kauneimmat kuuset kasvoivat.
Oli näet ennen usein sattunut, että metsänkaatajilta kirveen terä oli
irtaantunut varresta ja lentänyt jalkaan, tahi että puut olivat äkkiä
kaatuneet ja vahingoittaneet, jopa tappaneetkin miehiä. Tällaisten
sattumien vuoksi oli metsikkö jätetty rauhassa kasvamaan, ja se oli
niin tiheää, että siellä kirkas päivä tuntui yöltä. Pelko valtasi
Pekan, kun hän metsässä kuljeskeli eikä nähnyt mitään liikettä, ei
kuullut rasahdustakaan, vaan ainoastaan oman äänensä; linnutkin olivat
jättäneet metsän rauhaan.

Noki-Pekka oli saapunut kuusikon korkeimmalle kohdalle ja seisoi suuren
ja vankan kuusen juurella, josta hollantilaiset laivanrakentajat
olisivat maksaneet monta sataa guldenia. »Tässä varmaankin peikko
aarteineen asuu», hän itsekseen mietti, paljasti päänsä ja teki puun
edessä syvän kumarruksen, kakisteli kurkkuansa ja alkoi vapisevalla
äänellä puhua: »Hyvää iltaa, herra lasipeikko.» Vastausta ei kuulunut
ja entinen hiljaisuus jatkui. »Minun täytynee lukea loitsuni», tuumaili
Pekka ja mutisi:

    "Aartehitten tallettaja
    Kuusimetsän omistaja
    Peikko satavuotias —"

Lausuessaan nämä sanat hän kauhukseen näki pienen eriskummallisen
olennon katselevan kuusen takaa. Pekka oli näkevinään peikon
sellaisena, joksi häntä oli kuvailtu, yllään musta takki ja
jalassa punaiset sukat; luulipa hän vilaukselta nähneensä peikon
viisaat kasvotkin, joista niin paljon oli kerrottu. Peikko hävisi
silmänräpäyksessä Pekan suureksi harmiksi. »Herra lasipeikko», huudahti
Pekka havahdettuaan ällistyksestään, »älkää pitäkö minua narrina. —
Herra lasipeikko, jos luulette etten ole teitä nähnyt, niin petytte
suuresti; näinhän teidät juuri kuusen takana.» — Ei mitään vastausta!
Ainoastaan hiljaista kitinää oli hän silloin tällöin kuulevinaan puun
takaa. Hänen kärsivällisyytensä loppui. »Odotas, peikkoseni», hän
huudahti, »sinut saan pian kynsiini.» Hän juoksi puun taakse, mutta
aarteiden haltiaa hän ei löytänyt sieltä, ainoastaan pienen oravan,
joka häntä säikähtäen pakeni puun latvaan.

Pekka pudisti päätänsä. Hän koetti loitsuunsa keksiä jatkoa, mutta
turhaan. Oravakin ilmaantui jälleen puun alimmalle oksalle ja
näytti häntä milloin kiihottavan milloin pilkkaavan. Se puhdisteli
itseänsä, pyöritteli kaunista häntäänsä ja katseli Pekkaa viisaan
näköisillä silmillään. Pekkaa rupesi pelottamaan yksinolo tämän elävän
kanssa, sillä välistä hän oli näkevinään oravalla ihmisen pään ja
kolmikolkkaisen hatun, välistä se oli tavallisen oravan näköinen ja
ainoastaan takajaloissa sillä oli punaiset sukat ja mustat kengät.
Niin, huvittavaa oli sitä katsella, mutta kumminkin se pelotti Pekkaa,
sillä hän arveli, että siinä joku riivattu pelasi.

Kiiruimman kyytiä pötki Pekka tiehensä. Metsän synkkyys näytti
entisestään synkistyvän, kuuset olivat entistä tiheämmässä, ja Pekka
laski lopulta jo täyttä laukkaa. Vasta kuullessaan koiran haukuntaa
ja nähdessään puitten välistä taivaalle tupruavaa piipunsavua hän
rauhoittui. Mutta saapuessaan töllille hän huomasi valinneensa
kiireessä väärän tien ja joutuneensa uittomiesten kylään. Töllissä
asuvat ihmiset olivat metsänkaatajia. Heitä oli vanha isä poikineen,
joka oli töllin isäntä, ja muutamia kasvavassa iässä olevia
lapsenlapsia. He vastaanottivat Pekan ystävällisesti ja antoivat
hänelle yösijaa edes urkkimatta hänen nimeänsä tai kotiansa. Hänelle
tuotiin omenaviiniä juotavaksi ja illalliseksi tarjottiin seudun
parasta herkkua, suurta koirasmetsoa.

Kun oli syöty, istuutui emäntä tyttärineen rukkien ääreen suuren
palavan päreen ympärille, isoisä, Pekka ja isäntä polttivat piippua,
ja nuoret pojat veistelivät puulusikoita. Ulkona metsässä kuului yhä
yltyvä tuuli ulvahtelevan kuusenlatvoissa, ja tuntuipa välistä siltä,
kuin olisi se jo rajusti niitä huojutellut. Mökin poikasilla teki mieli
metsään näkemään myllerrystä, mutta isoisä pidätti heidät siitä ankarin
sanoin ja katsein. »En tahdo kehottaa ketään menemään ovesta ulos tänä
iltana», hän heille sanoi; »kautta Jumalan ei yksikään ole palaava
sieltä takaisin, sillä Hollannin Mikko hakkaa tänä yönä itselleen
metsästä uudet lauttanäreet.»

Pojat tuijottivat hämmästyneinä ukkoon. He olivat ennen jotakin
Mikosta kuulleet, mutta nyt he pyysivät isoisäänsä hänestä kertomaan.
Pekkakin, joka omassa kylässään oli saanut jonkun hämärän aavistuksen
Mikosta, yhtyi pyyntöön ja kysyi, kuka hän oli. »Hän on tämän metsän
haltia, ja päättäen siitä, ettette tuolla iällänne vielä tiedä kuka
Mikko on, olette varmaan kotoisin metsän toiselta puolen ellette ole
etempää. Hollannin Mikosta tahdon teille kertoa minkä tiedän. Noin
sata vuotta sitten — niin kertoi ainakin isoisäni — ei maan päällä
ollut rehellisempää kansaa kuin schwarzwaldilaiset. Nyt, kun heille
on karttunut paljon rahaa ja rikkauksia, ovat he epärehellisiä ja
pahoja. Nuoret poikasetkin tanssivat ja loilottavat sunnuntaisin, ja
kiroilevat niin että ihan hirvittää. Toisin oli isoisäni aikana, ja
jos hän tuosta ikkunasta katsahtaisi, niin minä hänelle sanoisin, että
Mikon syy on koko tämä turmelus. Sata vuotta sitten eli nimittäin
eräs rikas tukkiherra. Hän kävi kauppaa aina Rheinin suulla saakka,
ja hänelle siitä oli suurta siunausta, sillä hän oli hurskas mies.
Kerran tuli hänen luokseen outo mies, jollaista hän ei koskaan ennen
ollut nähnyt. Hän oli puettu kuin schwarzwaldilainen ainakin, mutta oli
tavattoman pitkä, eikä vielä koskaan oltu voitu aavistaa, että olisi
olemassa sellaista jättiläistä. Tukkiherralta hän pyysi työansiota, ja
kun hän oli vankka mies, niin herra hänen kanssaan sopi palkasta ja
otti työhönsä. Eikä sellaista työntekijää toista ole koskaan nähty.
Kolmen miehen edestä hän metsää kaasi ja yksin hän puun rungot laahasi,
kun tavallisia miehiä kuusi tarvittiin. Kun hän oli ollut työssä
puoli vuotta, meni hän eräänä päivänä isäntänsä luo ja pyysi päästä
kaatamiansa runkoja uittamaan myyntipaikkaan nähdäkseen, mihin ne
joutuivat.

Tukkiherra sanoi mielellään suostuvansa siihen, että Mikko saisi hiukan
maailmaa nähdä; selitti tosin metsässä tarvitsevansa väkeviä miehiä,
kun sen sijaan lauttamiesten täytyi olla näppäriä ja taitavia, mutta
sen kerran saisi hän lähteä mukaan.

Uitettava lautta oli kahdeksasta pienemmästä lautasta kokoonpantu, ja
viimeisessä olivat paksuimmat tukit. Mutta samana iltana kuin lautta
oli liikkeelle pantava, toi Mikko joelle vielä kahdeksan kuusen runkoa,
jotka olivat niin pitkät ja vahvat, ettei sellaisia missään oltu
nähty; kuitenkin kantoi Mikko ne hartioillaan rantaan keveästi kuin
uittosauvan. Ei kukaan tiennyt, mistä hän oli ne kaatanut. Tukkiherra
iloitsi mielessään, kun hän näki ne ja laski, mitä hän niillä
ansaitsisi. Mutta Mikko selitti kaataneensa ne itselleen lautaksi,
sillä ennen kaadetut hienot rungot eivät häntä kantaneet. Hänen
isäntänsä halusi antaa hänelle palkinnoksi uittosaappaat, mutta hän
heitti ne syrjään ottaen esille toiset. Isoisäni on vakuuttanut, että
ne painoivat sata leiviskää ja olivat viittä jalkaa pitkät.

Lautta laskettiin irti, ja jos Mikko oli pannut metsänkaatajat
ihmetyksiin, niin vielä enemmän hämmästytti hän nyt uittomiehiä.
Nämä olivat luulleet lautan hitaasti liukuvan eteenpäin, kun siihen
niin suuria tukkeja oli kiinnitetty; mutta heti kun oli kotikylän
joesta päästy Neckariin, alkoi se nuolena kiitää alas virtaa. Missä
tämä teki mutkan, ja lauttamiesten senvuoksi täytyi koettaa pitää
lauttaa keskivirralla, jotta se ei törmäisi rantamatalikolle, siinä
oli Mikko joka kerta vedessä ja nykäisten lauttaa milloin oikealle
milloin vasemmalle pelasti sen joutumasta karille. Puolta lyhyemmässä
ajassa kuin ennen saapui lautta Kölnin kaupunkiin, jossa puutavara
tavallisesti myytiin. Siellä Mikko sanoi toisille uittomiehille: »Jos
olette tosi kauppiaita, niin ymmärtäkää oma hyötynne! Luuletteko, että
Kölnin asukkaat itse käyttävät nämä puut, mitkä he Schwarzwaldista
ostavat? Ei toki, puolesta hinnasta te myytte ne heille, ja he saavat
Hollannissa kaksinkerroin. Myykäämme kölniläisille lankut ja laudat
ja uittakaamme paksut tukit meren rannikolle. Sen, mikä yli jää
tavallisesta hinnasta, pidämme itse.»

Tätä ehdotti viekas Mikko, ja toiset suostuivat siihen, osa heistä
senvuoksi, että saisivat nähdä Hollannin, osa rahanhimosta. Yksi
ainoa oli rehellinen eikä tahtonut panna vaaroille alttiiksi herransa
omaisuutta tai salata häneltä saatua hintaa; mutta muut eivät häneen
yhtyneet, vaan unohtivat hänen kehotuksensa. Mikko yksin pani sen
korvansa taa. Lautta irrotettiin uudelleen, ja Mikko uitti sen nopeasti
ja onnellisesti Rotterdamiin. Siellä heille tarjottiin nelinkertainen
hinta ja Mikon kaatamista suurista rungoista maksettiin suunnattomasti.
Saadessaan niin paljon rahaa schwarzwaldilaiset tuskin käsittivät
riemuansa. Mikko jakoi hinnan siten, että isännälle tuli yksi
neljännes ja miehille kolme. Miehet eivät kuitenkaan palanneet heti
kotiinsa, vaan menettivät Rotterdamin kapakoissa rahansa pelatessaan
merimiesten ja muiden huijarien kanssa. Mutta sen miehen, joka oli
varoittanut Hollannin matkasta, möi Mikko petollisille värvääjille,
jotka tarvitsivat laivamiehiä Itä-Intiaan meneviin kauppalaivoihin.
Sen koommin ei tästä miehestä ole mitään kuulunut. Siitä saakka kun
Mikko palasi Schwarzwaldiin, oli sen nuorista miehistä Hollanti kuin
paratiisi ja Mikko heidän kuninkaansa. Tukkiherrat eivät pitkiin
aikoihin mitään aavistaneet heidän kaupoistaan, ja huomaamatta tulvasi
rahaa, kirosanoja, huonoja tapoja, juoppous ja pelaaminen Hollannista
Schwarzwaldiin.

Kun yllämainittu juttu tuli tunnetuksi, ei Mikkoa enää mistään
löytynyt, mutta kuollut ei hän vieläkään ole. Sata vuotta on hän
nyt kummitellut metsässä, ja sanotaan, että hän on auttanut monet
ihmiset rikkaiksi, joskin — heidän sielunsa kustannuksella. Tämän
enempää en tahdo kertoa. Se on kuitenkin varmaa, että hän vielä
nykyisin myrskyöinä kaataa suurimmat kuuset metsikön korkeimmalta
kohdalta, josta muut eivät uskalla. Isäni on nähnyt hänen kaatavan
neljän jalan paksuisen kuusen kuin korren. Nämä puut hän lahjoittaa
niille, jotka rehellisyydestä välittämättä liittyvät häneen. Keskiyön
aikana he kantavat rungot virtaan ja Mikon johdolla uittavat ne
Hollantiin. Jos minä olisin Hollannin kuningas, niin antaisin ampua
Mikon siihen paikkaan, sillä jokainen laiva, jossa on yksikin Mikon
palkki, on tuomittu hukkumaan. Tämä on syynä siihen, että niin
paljon haaksirikkoja sattuu. Miksikä muuten sellainenkin laiva,
joka on kirkon kokoinen, uppoaisi? Joka kerta, kun Mikko myrskyöinä
Schwarzwaldin metsässä kaataa puun, irtaantuu merellä jostakin
laivasta hänen ennen kaatamansa, — vesi tunkee sisään, ja laiva uppoaa
miehistöineen päivineen. Tämä on satu Hollannin Mikosta, ja totta on,
että Schwarzwaldin koko turmelus on hänestä lähtöisin. Mutta voihan
hän rikkaaksi tehdä», lisäsi vanhus salaperäisenä. »Enpä totta tosiaan
häneltä mitään haluaisi, en mistään hinnasta haluaisi käydä paksun
Hesekielin tai Hongankolistajan kengissä. Tanssikuningaskin kuuluu
hänelle antautuneen!»

Myrsky oli vanhuksen kertoessa asettunut; naiset sytyttivät lamput ja
menivät tiehensä; miehet täyttivät Pekalle säkillisen lehviä patjaksi,
neuvoivat häntä uuninpankolle ja sanoivat hyvää yötä.

Pekka ei ollut koskaan ennen niin raskasta unta nähnyt kuin sinä yönä.
Milloin oli hän näkevinään suuren Mikon irrottamassa mökin ikkunaa ja
ojentamassa pitkillä käsillänsä hänelle kultakolikolta täynnä olevaa
pussia, joka Mikon sitä puistellessa kirkkaasti kilahteli; milloin
näki hän pienen ystävällisen lasipeikon suurella viheriällä pullolla
ratsastavan huoneessa, ja hän oli kuulevinaan samaa käheää naurua kuin
kuusikossa. Seuraavassa silmänräpäyksessä taas kuului karkea ääni hänen
vasemmassa korvassaan:

    Hollanniss' on kultaa
    Niinkuin maassa multaa.
    Vaivatta sit' saa
    Ken vain haluaa.

Ja taas soi hänen oikeaan korvaansa tuttu laulu kuusiston pienestä
aarrepeikosta, ja vieno ääni kuiskasi: »Tyhmä olet, Noki-Pekka, kun
et keksi loitsullesi jatkoa, vaikka olet syntynyt sunnuntaina kello
kaksitoista päivällä.»

Pekka koetti parastaan unissaan keksiäksensä jatkoa loitsusanoillensa.
Vaikealta se tuntui, kun hän ei koskaan elämässään ennen ollut
runoillut. Herättyänsä ani varhain hän muisteli niitä säkeitä, jotka
hänen korvassaan unessa olivat kaikuneet. Hän istuutui pöydän taakse
posket käsiin nojautuneina ja muisteli yöllisiä kuiskauksia, jotka
alituisesti hänen korvissaan kaikuivat. »Lisää, lisää loitsuusi uusia
säkeitä, tyhmä Noki-Pekka», tuo kiihotus yllytti häntä alituiseen,
ja hän mietti miettimistään, sormi otsallaan. Kun hän siinä istui ja
kaiken taitonsa pani likoon, kulki kolme poikanulikkaa laulaen mökin
ohitse. Pekasta tuntui, kuin olisi hän saanut sähköiskun, hypähti ylös,
juoksi ulos ovesta ja tarttui poikiin käsiksi, saadakseen tarkemmin
kuulla heidän laulunsa. »Seis, ystävät, mitä te lauloitte? Laulakaa
se minulle uudelleen», tokaisi Pekka. »Mitä meidän laulumme sinuun
kuuluu», vastasi eräs pojista. »Minä laulan mitä haluan; päästä käteni
irti heti tai minä...» »Sanomatta mitä lauloit et pääse», kiljaisi
Pekka kiukuissaan ja likisti häntä entistä tiukemmin. Mutta kaksi
muuta toveria oli mukana ja nämä lyödä läimäyttelemaän Pekkaa minkä
kerkesivät, siksi kunnes Pekan täytyi hellittää ja uupuneena maahan
kellahti. »Siinä senkin syötävä», toiset pilkkailivat, »ja muista,
tomppeli, ettet vasta hätyyttele siivoja ihmisiä niinkuin nyt teit.»
»Kyllä muistan», huokasi Pekka. »Mutta te olette lyöneet minua niin
kauheasti! Sanokaa toki mitä tuo tuossa lauloi!» Uudestaan kaikki
nauramaan ja pilkkaamaan. Ja se, joka laulun oli laulanut, lauloi
sen vieläkin Pekalle. Suurta ääntä pitäen kaikki kolme sitten matkaa
jatkoivat.

Selkäsaunan saanut Pekka kohottausi vähitellen jaloilleen. Hän oli
mielissään, kun oli kuullut uuden laulun, josta luuli saavansa
loitsuunsa säkeen lisää. Mökissä hän pistäysi ottamassa jäähyväiset,
sieppasi hattunsa ja keppinsä ja kiiruhti takaisin lasipeikon
asunnolle. Silloin tällöin pysähtyi hän muistelemaan uutta loitsuansa,
jonka hän ennen osaamiinsa sanoihin liitti lisäksi. Jo saapui hän
perille ja hypähti nopeasti korkeimmalle kummulle. Samassa näki hän
kuusen takana uittomieheksi puetun jättiläisen, jolla oli kädessään
mastopuun pituinen sauva. Pekasta tuntui, kuin olisi hän vaipunut maan
alle nähdessään tuon suunnattoman miehen harvakseen astelevan luokseen;
sillä hän oli varma siitä, että näkemänsä oli Hollannin Mikko.
Äänetönnä liikkui kauhea mies, ja pikimmältään uskalsi Pekka silloin
tällöin häneen vilkaista. Hän oli ainakin kahta päätä pitempi pisintä
miestä, jonka Pekka oli nähnyt; kasvot eivät enää nuorilta näyttäneet,
ne olivat tosin hyvin ryppyiset, mutta eivät kuitenkaan aivan vanhan
näköiset. Jalassa oli hänellä suuret saappaat, sellaiset, joiksi
Hollannin Mikon saappaita kertomuksissa oli kuvattu.

»Petter Munk, mitä asiaa sinulla on tänne?» kysyi metsänhaltia vihdoin
kamalan karkealla äänellä. »Hyvää huomenta, maanmieheni», vastasi
Pekka tahtoen näyttää pelottomalta, vaikka joka jäsen tutisi. »Olen
menossa kotiin tämän kuusimetsän kautta.» »Petter Munk», jatkoi haltia
silmäillen häntä läpitunkevin katsein, »tästä ei vie tie kotiisi.»
»Totta kyllä, mutta kun tänään on paahtavan kuuma, niin valitsin tämän
viileän tien», vastasi Pekka.

»Älä valehtele, Noki-Pekka», karjaisi Mikko jyrisevällä äänellä,
»taikka isken sinut sauvallani maahan; luuletko, etten ole nähnyt sinun
kerjäilevän pikkupeikon asunnolla? Mene, mene matkoihisi; hyvä on,
ettet loitsuasi osannut. Lasipeikko on itara mies eikä anna paljoa, ja
se, minkä hän antaa, tekee saajan elämän ilottomaksi. — Pekka, sinä
olet köyhä ja se minua säälittää. Sinun, iloisen ja kauniin pojan,
pitää aikasi kuluttaa sysien polttamiseen! Kun toiset puistelevat
taalareita ja tukaatteja hihoistansa, on sinulla käytettävinäsi
ainoastaan muutamia pennejä; — tosiaan kurjaa elämää.»

»Oikeassa olette, kurjaa on elämäni.»

»Minä olen tehnyt monet rikkaiksi, et sinä olisi ensimäinen. Montako
taalaria tarvitset aluksi?» kysyi Mikko.

Sanoessaan tämän hän kilisteli suuressa taskussaan olevia rahoja; ne
kilahtelivat Pekasta kuin hänen viime yön unessaan. Mutta Pekan sydän
sykki pelosta, kun hän kuuli tuon kysymyksen, sillä Hollannin Mikko
ei ollut näköjään sellainen mies, joka sääliväisyydestä olisi rahaa
lahjoittanut, vaatimatta lahjastaan jotakin. Hän muisti sen arvostelun,
jonka mökin vanhus rikkaista ihmisistä oli lausunut, ja sanomattoman
tuskan valtaamana hän huusi: »Kiitos kaunis, herra! Mutta teidän
kanssanne en tahdo olla missään tekemisissä, tunnen teidät jo.» Ja hän
lähti vilistämään minkä pääsi. — Samassa metsänhaltia harppasi pitkin
askelin hänen jälkeensä uhaten: »Kadut vielä sitä, ettet minun neuvoani
seuraa; otsastasi ja silmistäsi näen sen jo, minusta et kuitenkaan
erillesi pääse, — Älä pidä sellaista kiirettä, kuule vielä viisas sana,
sillä tuossa on minun metsäni raja.» Mutta kun Pekka tämän kuuli ja
näki edessään pienen haudan, kiiruhti hän kiiruhtamistaan päästäkseen
rajan yli, Mikon yhä uhkaavampana häntä seuratessa. Hän teki hurjan
hyppäyksen päästäkseen haudan yli, sillä hän näki että Mikko kohotti
suuren sauvansa häntä iskeäkseen. Onnellisesti hän kuitenkin pääsi
haudan yli, ja sauva särkyi ilmassa ikäänkuin näkymätöntä muuria
vasten, ja pitkä palanen lensi Pekan lähelle.

Riemuiten hän sen otti käteensä heittääkseen sen takaisin
metsänhaltialle. Mutta samassa hän tunsi sen elävän ja kauhukseen
hän näki kädessään suuren käärmeen, joka kieli vaahdossa ja silmät
säkenöiden häntä uhkasi. Hän päästi sen irti, mutta se olikin jo
kietoutunut hänen käsivarteensa, ja sen heiluva pää yhä läheni hänen
kasvojaan. Silloin suuri metso lentää suhahti käärmeen niskaan ja
kiskaisi sen mukaansa ilmaan. Kun Hollannin Mikko tämän näki, niin hän
kirkui ja ulvoi, sillä nyt oli häneltä hänen haltia-aseensa viety.

Uupuneena ja vapisten jatkoi Pekka matkaansa. Tie jyrkkeni, ja
ennen pitkää Pekka oli suuren kuusen juurella. Kuten ensi kerralla
kumartelihe Pekka nytkin näkymättömän lasipeikon edessä ja luki
loitsunsa.

    Aartehitten tallettaja
    Kuusimetsän omistaja
    Peikko satavuotias
    Auta lempilapsias.

»Et sinä aivan oikeaan ole osunut, mutta jos olet Noki-Pekka, niin
olkoon menneeksi», sanoi heikko, terävä ääni. Ällistyneenä katseli
Pekka ympärilleen, ja erään kauniin kuusen alla istui pieni, vanha
peikko puettuna mustaan takkiin, punaisiin sukkiin ja suuri hattu
päässä. Hänellä oli ystävälliset kasvot ja parta hienoa kuin hämähäkin
verkko; hän poltti sinilasista piippua, ja kun Pekka lähemmäksi astui,
näki hän kummakseen, että pienen miehen vaatteet, kengät ja hattu
olivat värjättyä lasia. Mutta lasi oli pehmeätä, ikäänkuin se olisi
ollut vielä kuumaa, sillä se taipui kuin kangas peikon liikkeitten
mukaan.

»Sinä olet tavannut Hollannin Mikon, sen suuren lurjuksen», sanoi
lasipeikko rykäisten joka sanan jälkeen. »Hän on halunnut sinua
suuresti pelottaa, mutta minä olen häneltä hänen taikasauvansa
tempaissut, eikä hän ikinänsä sitä takaisin saa.»

»Niin, herra aarteenhaltia», jatkoi Pekka suurella kunnioituksella,
»minua todellakin pelotti. Mutta te olette kai se metso, joka käärmeen
kuoliaaksi puri. Kiitän siitä kauneimmasti. — Teidän luoksenne olen
tullut neuvoa pyytämään. Minun elämäni on ankaraa kitkuttelemista;
sysien polttaja ei pitkälle pääse, ja koska olen nuori, niin ajattelen,
että minusta vielä voisi tulla jotain parempaa. Usein näen ihmisiä,
jotka yhtäkkiä ovat onnellisiksi tulleet. Sellaisia ovat Hesekieli ja
Tanssikuningas. Heillä on rahaa kuin roskaa.»

»Pekka», sanoi pikku peikko totisena puhaltaen samassa pitkän savun;
»älä puhu minulle heistä. Mitä hyvää heillä siitä on, että pari vuotta
näyttävät olevan onnellisia ja sen jälkeen ovat sitä onnettomampia! Älä
halveksi ammattiasi, isäsi ja isoisäsi olivat kunnon miehiä ja ovat
sitä harjoittaneet. En tahdo uskoa, että rakkaus toimettomaan elämään
on sinut luokseni tuonut.»

Pekka säikähti peikon totisuutta ja punastui. »Laiskuus, sen
tiedän», sanoi Pekka, »on kaiken pahuuden alku, mutta ette kai minua
tuomitse siitä, että haluan päästä parempaan säätyyn kuin omani on.
Sysienpolttaja kuuluu maailman arvottomimpien joukkoon, lasisepät ja
uittomiehet ja kellosepät ovat paljon enemmän arvossapidettyjä.»

»Ylpeys käy tavallisesti lankeemuksen edellä», lisäsi haltia hiukan
ystävällisemmin. »Te ihmiset olette kummallista sukua! Harvoin on
kukaan täysin tyytyväinen siihen säätyyn, jossa on syntynyt ja
kasvanut, ja kuitenkin, jos olisit lasiseppä, niin taitaisit haluta
tukkiherraksi, ja jos olisit tukkiherra, niin mielisit muuttaa
nimismiehen asuntoon. Mutta tämä jääköön siksensä; jos lupaat ahkerasti
tehdä työtä, niin tahdon auttaa sinut paremmalle puolelle. Minun
on tapana täyttää kolme pyyntöä jokaiselle sunnuntailapselle, joka
ymmärtää luokseni tulla. Kaksi ensimäistä pyyntöä on vapaata, kolmannen
voin kieltää, jos se on järjetön. Toivo siis itsellesi jotain, mutta —
Pekka, ainoastaan hyvää ja hyödyllistä.»

»Hei», tuumaili Pekka, »te olette oivallinen peikko, eikä syyttä
teitä sanota aarteiden haltiaksi. Ja koska siis saan pyytää, mitä
sydämeni haluaa, niin toivon ensiksi, että voisin tanssia paremmin kuin
Tanssikuningas ja että minulla aina olisi taskussani niin paljon rahaa
kuin paksulla Hesekielillä.»

»Sinä tomppeli!» huudahti peikko suuttuneena. »Mikä surkea toivomus,
osata hyvin tanssia ja saada rahoja peliä varten! Etkös häpeä, tyhmä
Pekka, noin pettää itsesi onnestasi? Eihän sinua eikä äitiäsi hyödytä
se, että osaat tanssia. Ja mitä hyödyt rahasta, joka toivomuksesi
mukaan on ravintolaa varten ja sinne jää, samoinkuin surkean
Tanssikuninkaan? Silloinhan sinulla koko viikon aikana ei ole mitään,
ja kuitenkin tarvitset sitä kuten ennenkin. Vielä saat yhden pyynnön
tehdä, mutta pidä huolta siitä, että pyydät järkevästi.»

Pekka raappi korvallistaan ja sanoi hiukan mietittyään: »No silloin
pyydän itselleni koko Schwarzwaldin kauniimman ja rikkaimman lasipajan
kaikkine tarpeineen ja rahoineen.» »Etkö mitään muuta?» kysyi
lasipeikko huolestuneena. »Pekka, etkö mitään muuta?» — »Voittehan
lisäksi laittaa hevosen ja pienet vaunut —.»

»Voi sinua, tyhmä Noki-Pekkal» huudahti peikko ja heitti lasipiippunsa
paksun kuusen runkoa vastaan, niin että se särkyi tuhansiksi
sirpaleiksi. »Hevosia? Vaunuja? Älyä, sanon minä sinulle, älyä,
tervettä ihmisjärkeä sinun olisi pitänyt pyytää eikä hevosia ja
vaunuja. Älä kuitenkaan ole noin surullinen, sillä koettakaamme
pitää huolta siitä, ettei pyyntösi tuota sinulle vahinkoa. Toinen
toivomuksesi ei ollut niinkään tyhmä. Oivallinen lasipaja elättää myös
omistajansa ja mestarinsa, jos hänellä vain on taitoa ja ymmärrystä.
Vaunut ja hevoset tulevat silloin kyllä itsestään.»

»Mutta, hyvä haltia», huomautti Pekka, »minullahan on vielä kolmas
toivomus sanomatta. Voinhan nyt pyytää ymmärrystä, jos se minulle on
niin perin välttämätön, kuin te väitätte.»

»Ei enempää. Sinä joudut vielä monesti tukalaan asemaan, jolloinka
voit olla iloinen siitä, että vielä on yksi toivomus täyttämättä.
Nyt lähde kotiasi. Tässä saat», lisäsi lasipeikko samalla ottaen
taskustaan pienen kukkaron, »tässä saat kaksituhatta guldenia, ja
siinä kyllä, äläkä tule luokseni enää rahoja pyytämään, sillä silloin
ripustan sinut korkeimpaan kuuseen. Niin olen menetellyt siitä saakka
kuin metsään tulin. Kolme päivää sitten kuoli vanha Winkfritz, jolla
oli Schwarzwaldin suurin lasipaja. Mene huomen-aamulla sinne ja
tarjoa pajasta kohtuullinen hinta. Ole ahkera ja kunnon mies, ja
minä käyn joskus luonasi sinua neuvomassa. Mutta sen minä sinulle
sanon, että ensimäinen pyyntösi oli onneton. Vältä ravintolaa, sillä
se ei vielä ole kenellekään ajan pitkään onneksi ollut.» Peikko oli
puhuessaan ottanut esille uuden kauniin lasipiipun, jonka hän oli
täyttänyt kuivilla kuusen naavoilla ja pistänyt sen hampaattomaan
suuhunsa. Sitten hän otti suuren polttolasin, käänsi sen aurinkoon
päin ja sytytti sillä piippunsa palamaan. Pekalle hän ojensi kätensä
jäähyväisiksi antaen samalla vielä pari hyvää neuvoa eväiksi, poltti ja
tuprutti savuja yhä tiheämpään, kunnes vihdoin itse hävisi savupilveen,
joka tuoksui parhaalta hollantilaiselta tupakalta ja hitaasti
kiemurrellen hävisi kohti kuusen latvaa.

Palatessaan kotiinsa Pekka tapasi äitinsä sangen huolestuneena, sillä
kunnon vaimo ei ollut voinut luulla muuta kuin että hänen pojastansa
oli tehty sotamies. Mutta Pekka oli iloinen ja kertoi hänelle, että
hän metsässä oli tavannut hyvän ystävän, joka hänelle oli antanut
rahaa etukäteen, jotta hän sydenpolton sijaan voisi hankkia itselleen
toisen työalan. Vaikka hänen äitinsä jo kolmekymmentä vuotta oli asunut
sysienpolttajan mökissä ja oli tottunut näkemään nokisia ihmisiä, oli
hän kuitenkin kyllin turhamainen, kun Pekka hänelle ennusti parempaa
kohtaloa, ja virkkoi: »Sellaisen miehen äitinä, joka lasipajan omistaa,
kuulun parempiin ihmisiin kuin nokilaisten naapurina ja istun vastedes
kirkossa sillä paikalla, missä oikeat ihmiset istuvat.» Pekka sopi
pian lasipajan ostosummasta. Hän otti pajan entiset työntekijät
työhönsä ja antoi valmistaa lasia yöt päivät. Aluksi oli hän työhönsä
hyvin tyytyväinen. Hän kävi tuhkatiheään lasipajassa, esiintyi
arvokkaan mestarin näköisenä kädet housun taskuissa, silmäili milloin
mitäkin, puheli jos jotakin, herättäen sillä työntekijöiden ivallista
hymyilyä, ja valmisteli mitä eriskummallisimpia lasiastioita pehmeästä
lasimassasta. Mutta pian kyllästyi hän työhönsä, hän pistäysi pajassa
vain kerran päivässä, ja ennen pitkää kerran joka toisena päivänä,
lopulta kerran viikossa, ja työmiehet tekivät mitä itse tahtoivat.
Syynä tähän Pekan laiminlyömiseen oli se, että hän yhä ahkerammin oli
ruvennut käymään ravintolassa. Ensi sunnuntaina sen jälkeen kun hän
oli palannut metsänhaltian luota, pistäysi hän ravintolassa ja sisälle
tullessaan näki hän Tanssikuninkaan jo hyppimässä ja paksun Hesekielin
istumassa pelipöydän ääressä taalareitansa kilistellen. Silloin
Pekka koetteli taskuansa saadakseen tietää, oliko lasipeikko pitänyt
sanansa; ja hän tunsi taskunsa olevan täynnä kultaa ja hopeaa. Hänen
jalkojansakin nytkäytteli, ikäänkuin olisivat ne tahtoneet itsestään
lähteä hyppimään, ja kun ensimäinen tanssi oli lopussa, asettui hän
tyttöineen Tanssikuninkaan viereen. Kun tämä hypähteli kolmea jalkaa
korkealle, niin Pekka teki neljän jalan hyppyjä ja heitteli sääriänsä
niin notkeasti, että kaikki katsojat ihmetyksestä hurmaantuivat. Ja kun
lisäksi saatiin kuulla, että Pekka oli ostanut lasipajan, ja nähtiin,
että hän pelimannin ohi tanssiessaan tälle silloin tällöin heitteli
rahojansa, niin paisui ihailu yli äyräittensä. Toiset arvelivat hänen
metsästä löytäneen jonkun aarteen, toiset tiesivät kertoa hänen muka
saaneen suuren perinnön. Kaikki kunnioittivat häntä, koska hänellä oli
paljon rahaa. Ja vaikka hän pelissä menetti kaksikymmentä taalaria,
kilisteli hän yhä rahoja taskussansa, ikäänkuin niitä vielä olisi ollut
sata taalaria.

Nähdessään kuinka arvossapidetty oli ei Pekka ilolleen ja ylpeydelleen
enää tiennyt rajoja panna. Hän heitteli rahojansa kouran täydeltä ja
jakeli niitä runsaasti köyhille. Tanssikuninkaan taito oli mitätöntä
uuden mestarin yliluonnollisen taidon rinnalla, ja Pekka ristittiin
Tanssikeisariksi. Ei yksikään pelaajista uskaltanut niin rohkeasti olla
mukana pelissä kuin hän, mutta ei kukaan niin paljon hävinnytkään.
Ja kuta enemmän hän hävisi, sitä enemmän hän voitti. Asian laita oli
näet se, että hänen pyyntönsä mukaan lasipeikko hänen taskuunsa loitsi
saman verran rahoja kuin paksulla Hesekielillä oli, ja juuri hänelle
Pekka rahojansa menetti. Ja kun hän menetti kaksi — jopa kolmekymmentä
guldenia kerrallaan, ilmestyi tuo summa hänen taskuunsa heti kun paksu
Hesekieli korjasi rahat pöydältä. Vähitellen alkoi hän olla alituiseen
juovuksissa ja pelasi päivät päästään, ja häntä ruvettiin yleisemmin
sanomaan Peli-Pekaksi kuin Tanssikeisariksi. Tästä hänen elintavastaan
oli seurauksena, että lasipaja joutui rappiolle, ja syynä oli siis
Pekan ymmärtämättömyys. Lasia hän antoi tehdä niin paljon kuin kynsistä
kyettiin saamaan, mutta pajan mukana ei Pekka ollutkaan ostanut sitä
salaisuutta, mihin lasit parhaimmasta hinnasta olivat myytävät. Lopuksi
hän ei tiennyt mitä lasipaljoudellaan tehdä ja hän möi sitä puolesta
hinnasta kulkukauppiaille voidakseen maksaa työntekijöille heidän
palkkansa.

Eräänä iltana kulki hän jälleen ravintolasta kotiin ja mietti
kauhistuen omaisuutensa häviötä huolimatta siitä, että hän oli viiniä
juonut päästäkseen iloiseksi ja huolistaan vapaaksi. Silloin hän
yhtäkkiä huomasi jonkun vieressään käyskentelevän, ja kun hän vierasta
tarkasti, huomasikin hän sen lasipeikoksi. Hän kiukustui ja kirosi
peikkoa, joka hänen mielestään oli syypää hänen koko onnettomuuteensa.
»Mitäpä minä nyt hevosilla ja vaunuilla teen?» hän huudahti. »Mitä
hyötyä minulla on pajastani ja lasipaljoudestani? Silloin kun elin
mitättömänä sysipoikana, olin iloinen eikä minulla ollut suruja, ei
huolia. Nyt en tiedä, milloinka nimismies tulee ja arvioi omaisuuteni
ja korjaa sen minulta veloistani!»

»Vai niin!» vastasi lasipeikko. »Vai niin! Minä siis olen syynä sinun
onnettomuuteesi! Tämäkö minulle kiitokseksi avustani? Kuka käski sinun
niin tyhmästi pyytää? Lasiseppänä tahdoit elää etkä tiennyt, mihin
lasisi myydä? Enkö sinulle sanonut, että pyytäisit järkevästi? Älyä,
Pekka, järkeä on sinulta puuttunut.»

»Mitä älyä ja järkeä?» huudahti Pekka. »Minä olen yhtä viisas mies
kuin kuka muu tahansa ja tahdon sinulle, senkin lasipeikko, näyttää,
että...» Samassa hän tarttui armottomasti pikku miehen kaulukseen ja
huusi: »Nytpä olet vallassani, aarteenhaltia, ja nyt tahdon tehdä
kolmannen pyyntöni, jota kavahda olla täyttämättä. Tahdon heti paikalla
kaksisataatuhatta taalaria ja talon — ja oi voi!» hän kiljahti
pudistellen kättänsä, sillä peikko oli muuttunut kuumaksi lasiksi ja
poltti hänen kättänsä kuin tuli. Eikä häntä sen koommin näkynyt.

Kului päivä, pari, ja Pekan paisunut käsi muistutti häntä hänen
kiittämättömyydestään ja järjettömyydestään. Mutta hän nukutti
omantuntonsa ja arveli: »Joskin myyvät lasipajan ja kaiken muun
omaisuuteni, niin jää minulle kuitenkin paksu Hesekieli. Niin kauan kun
hänellä on rahaa sunnuntaisin, ei sitä minultakaan puutu.»

Niinpä niinkin, Pekka! Mutta ellei hänellä mitään ole? Niin sattuikin
kerran, ja siitä tuli suuri arvoitus. Eräänä sunnuntaina saapui
Pekka ajaen ravintolaan, ja ihmiset pistivät päänsä ikkunoista ulos
tervehtien häntä mikä milläkin tavalla. »Kas tuossa tulee Peli-Pekka!»
riemuitsi muuan. »Niin, Tanssikeisari, rikas lasiseppä!» ennätti toinen
sanoa. Kolmas pudisteli päätään arvellen: »Ei liene kehumista Pekan
rikkauksista: kaupungissa kertovat, että nimismies on pian miehen
niskassa.» Mutta rikas Pekka tervehti arvokkaasti ja kohteliaasti
ikkunoissa olevia, astui alas vaunuistansa ja kysyi, oliko paksu
Hesekieli jo saapunut. Hän sai myöntävän vastauksen, lisäksi vielä
ilmoitettiin, että hänelle oli varattu oma paikkansa ja että muut jo
olivat täydessä pelitouhussa. Tultuaan sisään koetteli Pekka taskujansa
ja huomasi, että Hesekielillä oli paljon rahaa mukanansa, sillä hänen
taskunsa olivat täpösen täynnä.

Hän istuutui tutulle paikallensa ja pelasi vuorotellen voittaen ja
häviten, kunnes muut, järjestykseen tottuneet ihmiset, illan tullen
läksivät kotiinsa, ja senkin jälkeen siksi, kunnes kaksi osanottajista
sanoi saaneensa tarpeeksi pelistä ja ilmoittivat lähtevänsä kotiin
omaistensa luo. Pekka yhä vaati paksua Hesekieliä jäämään. Tällä ei
ollut siihen halua, mutta lopulta hän huudahti: »Olkoon menneeksi, minä
lasken rahani ja sitten pelataan viiden markan panoksilla, sillä sitä
alempi on vain lastenpeliä.» Hän tarkasti kukkaronsa ja laski rahoja
olevan sata guldenia. Samalla tiesi Pekka, laskemattakin, paljonko
hänelläkin oli. Peli alettiin, ja jos paksu Hesekieli oli voittanut
siihen saakka, niin hävisi hän nyt häviämistään, Viimeiset viisi
guldenia hän jo iski pöytään huudahtaen: »Vielä kerta, ja jos nytkin
häviän, niin en sittenkään lopeta. Lainaathan minulle voitostasi,
Pekka; rehellinen mies auttaa aina toista!»

»Niin paljon kuin haluat, vaikkapa sata guldenia», vannoi Tanssikeisari
iloisena voitostaan, ja Hesekieli heitti pöytään viimeisen viitosensa,
jonka Pekka voittaen pisti taskuunsa. Mutta samassa hän kuuli takanaan
tutun äkäisen äänen sanovan: »Se oli viimeinen.»

Hän katsahti taaksensa, ja hirvittävän suurena seisoi Hollannin Mikko
siellä. Pelästyen hän pudotti rahat, jotka hän jo oli kouraansa
pöydältä korjannut. Mutta paksu Hesekieli ei nähnyt metsän haltiaa,
vaan odotti, että Peli-Pekka hänelle lainaisi kymmenen guldenia.
Tuskallisena Pekka koperoi taskujansa, mutta hän ei löytänyt
penniäkään; hän käänsi takkinsa nurin, muttei yhtäkään lanttia
kilahtanut lattiaan sen kätköistä, ja vasta nyt hän muisti ensimäisen
toivomuksensa, että hänellä aina olisi yhtä paljon rahaa kuin paksulla
Hesekielillä. Kuin tuhka tuuleen olivat rahat hävinneet.

Ravintolan isäntä ja paksu Hesekieli katselivat häntä ihmetellen, kun
hän alituiseen haki rahojaan eikä mitään löytänyt; he eivät tahtoneet
uskoa, ettei hänellä rahoja olisi; mutta kun he vihdoin itse tutkivat
hänen taskunsa eivätkä mitään löytäneet, he suuttuivat ja kiroilivat,
panetellen häntä noidaksi, joka oli kaikki voittamansa rahat kotiinsa
loitsinut. Pekka puolustihe miehekkäästi, mutta todistihan se, mikä
tapahtunut oli, häntä vastaan. Hesekieli vannoi kertovansa kaikille
Schwarzwaldin asukkaille tämän ihmeellisen jutun, ja ravintolan
isäntä uhkasi seuraavana päivänä lähteä kaupunkiin ilmiantamaan Pekan
noitana ja kehui pian saavansa nähdä hänet roviolla poltettavan. Tämän
sanottuansa he riepottelivat häntä rajusti, riistivät hänen takkinsa ja
heittivät hänet ovesta ulos.

Ei tähteäkään tuikkinut taivaalla, kun Pekka suruissaan asteli kotiansa
kohti, mutta siitä huolimatta huomasi hän rinnallaan hämärän olennon
kulkevan. Tämä sanoi Pekalle: »Riemun aikasi on nyt lopussa, Pekka,
ja sen olisin sinulle jo silloin sanonut, kun et minusta mitään
tahtonut kuulla, vaan lähdit tuhman lasipeikon luo. Nyt näet seuraukset
siitä, että minun neuvoni hylkäsit. Mutta koeta uudestaan, minua
kohtalosi säälittää. Ei kukaan ole katunut sitä, että minun puoleeni
on kääntynyt, ja pelkäämättä voit huomenna tulla luokseni; olen koko
päivän kotonani metsikössä ja tulen puhumaan kanssasi, kun vain huudat
minua.» Pekka kyllä näki, kenen kanssa hän oli tekemisissä, mutta häntä
kauhistutti, ja sanaakaan vastaamatta hän kiiruhti kotiinsa.

Kun Pekka seuraavana aamuna meni lasipajaansa, tapasi hän siellä
kaikki työmiehensä, mutta lisäksi vieraitakin henkilöitä, joita
hän ei mielellään olisi halunnut nähdä, nimittäin nimismiehen ja
ulosottomiehet. Nimismies tervehti Pekkaa kysyen, oliko hän hyvin
nukkunut. Samalla otti hän esille pitkän luettelon, johon Pekan
velkojat olivat merkityt. »Tunnetteko luvunlaskua vai ettekö?» kysyi
nimismies tuiman näköisenä. »Ja tehkää työ nopeaan, sillä torniin on
hyvästi kolmen tunnin matka.» Silloin Pekka myönsi, ettei hänellä
mitään enää ollut, ja antoi nimismiehen arvioida talonsa ja pajansa,
vaununsa, hevosensa y.m. Sillä aikaa kun ulosottomiehet kuljeskelivat
ylt'ympäri hänen kartanossaan, muisti hän, ettei kuusimetsän kummulle
ollut pitkä matka. »Ellei pieni peikko minua ole auttanut», hän arveli,
»niin auttaa kai minua iso Mikko.» Hän kiiruhti kummulle niin nopeaan
kuin olisivat oikeusmiehet häntä kintereillä seuranneet. Kun hän
juoksi sen paikan ohi, jossa hän ensiksi oli puhutellut lasipeikkoa,
tuntui hänestä, kuin olisi näkymätön käsi häntä pidättänyt, mutta hän
riuhtaisi itsensä irti ja riensi siihen rajaan saakka, jonka hän ennen
itse oli merkinnyt. Tuskin oli hän huutanut: »Hollannin Mikko! Herra
Hollannin Mikko!» kun tämä jättiläiskokoisena rautainen sauva kädessään
hänelle ilmaantui.

»Tuletko?» kysyi Mikko hymyillen. »Ovatko vieneet omaisuutesi ja
myyneet velkojillesi? Mutta älä ole milläsikään, sinun onnettomuutesi
syynä on, niinkuin olen sanonut, tuo ulkokullattu lasipeikko. Joka
kerran rahoja lahjoittaa, niin lahjoittakoon niin että riittää, eikä
kuten tuo kitsastelija. Seuraa minua kotiini», jatkoi Mikko kääntyen
metsään päin; »siellä voimme tehdä sopimuksemme.»

»Sopimuksemme?» tuumaili Pekka. »Mitä hän minun luulee voivan antaa,
eihän minulla ole mitään. Vaatineeko hän minulta joitakin palveluksia
vai mitä hän tahtoo?» He kulkivat ensin kivistä polkua pitkin ja
saapuivat jyrkän ja syvän kuilun reunalle. Hollannin Mikko astui
jyrkännettä alas ikäänkuin sileitä marmoriportaita olisi kulkenut;
päästyään alas hän kasvoi kirkontornin korkuiseksi ja ojensi
Pekalle kätensä, joka oli yhtä iso kuin ravintolan pöytä, huutaen
kuolemankellojen tapaisella kamalalla äänellä: »Astu kädelleni ja
pitele sormistani kiinni, niin et putoa.» Vavisten noudatti Pekka
käskyä, astui kädelle ja piti Mikon peukalosta kiinni.

Syvälle hän tunsi vajoavansa, mutta hänen ihmeekseen ei valo laisinkaan
himmennyt hänen ympäriltään. Päinvastoin oli hänen silmänsä alussa
vaikea sitä sietää. Hollannin Mikko oli sitä mukaa kuin Pekka huomasi
joutuvansa alemmaksi, pienentyneistään pienentynyt ja oli jälleen
entisen kokoisena majansa ovella. Maja oli Schwarzwaldin rikkaitten
talonpoikien talon näköinen. Tupa, johon he astuivat sisään, ei eronnut
tavallisesta talonpoikaistuvasta muussa suhteessa kuin siinä, että se
näytti olevan talon ainoa huone.

Puinen seinäkello, suuri uuni, leveät penkit, taloustarpeet y.m.
olivat samanlaiset kuin muualla. Mikko pyysi häntä istuutumaan suuren
pöydän taakse, itse meni hän ulos palaten kuitenkin heti viiniruukku
ja laseja mukanansa. Hän kaasi laseihin viiniä, kilahuttelivat niitä
Pekan kanssa, ja Mikko kertoi hänelle tämän maailman iloista, vieraista
maista, suurista komeista kaupungeista ja virroista, niin että Pekka,
jossa heräsi suuri halu näkemään ja kokemaan kaikkea sitä, mitä kuuli,
juhlallisesti Mikolle tämän halunsa ilmaisi.

»Vaikka sinulla ruumiissasi olisikin rohkeutta ja voimaa jotakin
tekemään, niin voisi tyhmän sydämesi pari kolkutusta saada
sinut vapisemaan. Ja mitäpä järkevän ihmisen tarvitsee välittää
kunnianloukkauksista ja onnettomuudesta? Oletko sinä päässäsi sitä
tuntenut, kun hiljattain eräs sinua nimitti petturiksi ja kehnoksi
mieheksi? Tekikö vatsassasi pahaa se, että nimismies tuli häätämään
sinut pois talostasi? Sano mikä sinulle tuskan toi.»

»Sydämeni», vastasi Pekka, kohottaen kätensä levottomalle rinnalleen;
sillä hänestä tuntui, kuin olisi hänen sydämensä kääntynyt.

»Sinä olet satoja guldeneja kehnoille kerjäläisille ja muulle
roskaväelle tuhlannut, ja mitä hyötyä sinulla siitä on ollut?
He ovat sinulle toivoneet siunausta ja terveyttä; ja oletko sen
terveemmäksi tullut? Tuhlaamillasi rahoilla olisit voinut pitää omaa
lääkäriä. Siunausta! Kaunista siunausta sekin, että omaisuus otetaan
takavarikkoon ja mies itse potkitaan talostaan! Ja mikä sinut aina pani
taskujasi kopeloimaan, kun joku kerjäläinen hattunsa sinulle ojensi? —
Sydämesi ja taas sydämesi, ei silmäsi, kielesi, kätesi, jalkasi, vaan
— sydämesi; ovatpa tosiaankin asiat sinulla 'sydämelle käypiä', kuten
sanotaan.»

»Mitenkä sitten tuosta sydämestään voi selvitä? Olen kaikin mokomin
koettanut sitä tukahduttaa, ja sittenkin se tykyttää ja tekee kiusaa.»

»Sinä et sitä kyllä voi», huomautti Mikko hymyillen, »sinä tyhmyri
parka; mutta anna minulle tuo pieni kapine, niin saat nähdä kuinka hyvä
sinun on olla.»

»Teille sydämeni», huudahti Pekka kauhistuen. »Silloinhan minä kuolisin
paikalla.»

»Niin, jos joku teidän herroista lääkäreistä haluaisi leikata sydämen
ruumiista, silloin täytyisi sinun kuolla. Mutta minulla merkitsee sydän
jotain toista. Tule tänne, niin pääset vakuutetuksi asiasta.» Hän nousi
samassa paikaltaan, aukaisi erään oven ja vei Pekan huoneeseen. Pekan
sydän kutistui kokoon, kun hän kynnyksen yli astui, mutta hän ei sitä
sen enempää merkille pannut, sillä hänen eteensä tarjoutuva näky oli
eriskummallinen ja hämmästyttävä. Huoneen monilla puuhyllyillä oli
laseja, jotka olivat läpinäkyväisellä nesteellä täytetyt, ja jokaisessa
lasissa oli sydän. Laseihin oli myös kiinnitetty lippuja, joille nimiä
oli kirjoitettu, ja uteliaana Pekka luki, että laseissa oli paksun
Hesekielin, Tanssikuninkaan, ylijahtimestarin, kuuden koronkiskurin,
kahdeksan värväysupseerin ja kolmen rahanvaihtajan sydämet — sanalla
sanoen, seudun kahdenkymmenen arvokkaimman henkilön sydämet.

»Katso!» sanoi Mikko. »Nämä kaikki ovat jättäneet sydämen surut
ja murheet siksensä; ei yksikään näistä sydämistä enää tykyttele
kiusallisesti, ja niiden entiset omistajat elävät hyvin ja ovat
mielissään, kun ovat päässeet levottomasta vieraastaan.»

»Mitä he ovat saaneet sydämensä sijaan rintaansa?» kysyi Pekka, sillä
kaikki se, mitä hän näki, häntä melkein pyörrytti.

»Tällaisen», Mikko vastasi ja ojensi hänelle eräästä laatikosta —
kivisen sydämen.

»Kas sitä!» huudahti Pekka, voimatta samalla pidättää kauhistuksen
tunnetta. »Marmorinen sydän? Se mahtaa rinnassa tuntua hyvin kylmältä?»

»Varmaankin, mutta miellyttävän kylmältä. Tarvitseeko sitten sydämen
olla lämmin. Talvella ei sen lämpö ole miksikään hyödyksi, siiloin
on hyvä kirsikkaviina paljoa paremmaksi avuksi kuin lämmin sydän, ja
kesällä, kun on kuuma, et voi uskoa, kuinka sellainen sydän virkistää.
Ja kuten sanottu, ei pelkoa eikä kauhistusta, ei turhanpäiväistä
sääliväisyyttä eikä muuta tuskaa tunne sellainen sydän.»

»Siinäkö kaikki, mitä minulle antaisitte?» kysyi Pekka kummissaan;
»minä toivoin rahaa ja te tahdotte minulle antaa kivisen sydämen.»

»Arvelen, että ensi aluksi tulet toimeen sadallatuhannella markalla,
Jos viisaasti niitä käytät, voi sinusta pian tulla miljonääri.»

»Satatuhatta?» huudahti Pekka iloisena. »Äläpäs tykyttele niin rajusti
rinnassani, kohta ovat asiamme selvät. Hyvä, antakaa minulle kivi ja
rahat, ja levottomuuden saatte ruumiistani ottaa.»

»Pidän sinua ymmärtäväisenä miehenä», vastasi Mikko iloisesti
hymyillen. »Tule, juokaamme vielä ja sitten maksan sinulle rahat.»

He istuutuivat uudelleen tupaan viiniruukun ääreen, joivat ja yhä
joivat, kunnes Pekka vaipui syvään uneen.

Hän heräsi postitorven toitotuksesta ja löysi itsensä istumassa
komeissa vaunuissa, jotka kulkivat leveää katua pitkin. Tarkatessaan
ympäristöä hän kaukana takanansa näki Schwarzwaldin häämöttävän.
Aluksi hän ei voinut uskoa itseänsä Pekaksi. Kuinka Pekka voisi ajaa
niin komeissa vaunuissa! Hänen vaatteensakaan eivät olleet samat kuin
edellisenä päivänä, mutta hän muisti kokemansa selvästi ja vihdoin hän
epäilyksestään vapautuen huudahti: »Olen minä sittenkin Noki-Pekka enkä
kukaan muu.»

Hän ihmetteli sitä, että hän tunsi itsensä niin huolettomaksi,
vaikka hän ensi kertaa oli maailmalla, poissa rauhaisasta kodistaan
ja metsistä, joissa koko ikänsä oli elänyt. Eipä sekään, että tiesi
jättäneensä äitinsä avuttomuuteen ja kurjuuteen, pusertanut kyyneleitä
hänen silmistään; hänestä oli kaikki samantekevää. »Nyt ymmärrän»,
hän sanoi, »että kyyneleet ja huokaukset, koti-ikävä ja surumielisyys
lähtevät sydämestä, ja kiitän Hollannin Mikkoa siitä, että nyt on sydän
kylmä ja kivestä.»

Hän painoi kädellänsä rintaansa, mutta se oli vallan levollinen,
ei tuntunut se tykyttävän. »Jos hän yhtä tarkalleen sanansa pitää
sadastatuhannesta kuin sydämestä, niin olenpa onnen poika.» Ja
samalla hän rupesi vaunuansa tarkastelemaan. Hän löysi kaikennäköisiä
vaatteita, mutta ei penniäkään rahaa. Lopulta hän tutki taskut ja löysi
niistä tuhansia taalareita ynnä kauppahuoneiden osotteita. »Nyt minulla
on mitä tarvitsen», hän tuumaili, istuutui mukavasti vaunun nurkkaan ja
ajaa hurautti suureen maailmaan.

Kaksi vuotta Pekka maailmaa kiersi ja katseli vaununsa ikkunoista
puolelle ja toiselle, tarkasteli taloja, ja missä vain näkemisen
arvoista oli, siellä Pekalle oli esitettävä kaikki kummallisuudet.
Mutta ei mikään häntä ilahduttanut, ei rakennukset, ei soitto, ei
tanssi, hänen kivinen sydämensä ei voinut osaaottavasti käsittää
mitään, hänen silmänsä ja korvansa olivat suljetut kaikelta kauniilta.
Hänen suurimpana ilonaan oli syöminen, juominen ja nukkuminen, ja
yksistään sellaisesta hän nauttikin koko ajan, kun ilman tarkoitusta
maailmaa katseli, söi ja joi, kun jaksoi, ja nukkui, kun aika pitkäksi
kävi. Silloin tällöin hän tosin muisti, että hän oli elänyt iloisempana
ja onnellisempana silloin, kun oli ollut köyhä ja hänen oli täytynyt
tehdä työtä elääkseen. Silloin oli hänen mieltänsä virkistänyt jokainen
kaunis näköala, soitto ja laulu, silloin oli hän tuntikausia voinut
nauttia siitä yksinkertaisesta ateriasta, jonka hänen äitinsä hänelle
joka päivä oli tuonut sysihaudalle. Näin miettiessään entisiä aikoja
hän huomasi, ettei hän enää millekään asialle voinut hymyillä, ja
ennen oli hän voinut makeasti nauraa pienimmällekin pilalle. Kun
toiset hymyilivät, väänti hänkin suunsa nauruun, mutta hänen sydämensä
ei hymyillyt. Hän tunsi kaikkialla olevansa levollinen, mutta ei
tyytyväinen. Ei koti-ikävä, vaan tyhjyys, ylellisyys, iloton elämä
hänet vihdoin ajoi takaisin kotiin.

Kun hän Strassburgista lähti ja jo näki kotiseutunsa synkät metsät,
schwarzwaldilaisten voimakkaat ruumiit ja iloiset, uskolliset
kasvonpiirteet, kun hän kuuli kotoisia ääniä, silloin tuntui hänestä,
kuin olisi hänen verensä virrannut entistä voimakkaammin, ja hän
luuli täytyvänsä iloita ja itkeä. Mutta — kuinka voisi hän olla niin
raukkamainen, olihan hänellä kivestä sydän. Ja kivet ovat kuolleita,
eivät ne hymyile eivätkä itke.

Saavuttuaan kotikyläänsä hän heti lähti Hollannin Mikon luo, joka
hänet otti vastaan ystävällisesti kuin ennenkin. »Mikko», sanoi
Pekka hänelle, »nyt olen matkustellut ja nähnyt jos jotakin, mutta
kaikki näkemäni on minusta tyhjän arvoista; minulla aikani kävi
pitkäksi. Teidän antamanne kivikappale, joka on rinnassani, tosin
suojelee minua monesta ikävyydestä. En koskaan vihastu, en koskaan
sure, mutta en liioin ole koskaan iloinen; tuntuu siltä, kuin eläisin
vain puoleksi. Ettekö voisi tehdä kovaa kiveä hiukan pehmeämmäksi ja
liikkuvaisemmaksi? Tahi — antakaa minulle mieluummin entinen sydämeni.
Olin siihen jo tottunut, kun viisikolmatta vuotta olin sitä pitänyt, ja
vaikkakin se välistä teki tyhmyyksiä, niin oli se kuitenkin iloinen ja
reipas sydän.»

Metsänhaltia naurahti kolkosti ja katkerasti. »Kun olet kuollut»,
vastasi Mikko, »saat herkän sydämesi jälleen ja voit tuntea iloa
ja surua; mutta täällä se ei enää koskaan joudu sinun omaksesi!
Mitäpäs siitä, Pekka! Sinä olet matkustellut, mutta matkusteleminen
sinun laillasi ei voi hyödyksi olla. Asetu asumaan johonkin tänne
metsään, rakenna itsellesi talo, mene naimisiin, tee työtä ja kartuta
omaisuuttasi. Sinulta on puuttunut työtä, ja kun olit toimetonna, oli
sinusta aika pitkä; ja nyt syytät syytöntä sydäntäsi siitä.» Pekka
huomasi, että Mikko oli oikeassa selittäessään toimettomuuden syyksi
hänen ikävyyteensä, ja päätti nyt rikastumistaan rikastua. Mikko antoi
hänelle toiset satatuhatta ja päästi hänet hyvänä ystävänä luotansa.

Ei aikaakaan, niin jo levisi huhu Peli-Pekan ilmaantumisesta
Schwarzwaldiin ja se tiesi hänet rikkaammaksi kuin koskaan ennen.
Nytkin kävi kuten tavallista on. Kun Pekka oli keppikerjäläinen,
potkittiin hänet ravintolasta ulos, mutta kun hän nyt jälleen ensi
kerran eräänä sunnuntaina astui vanhaan tuttuun paikkaan sisälle,
pudisteltiin hänen kättänsä, kiiteltiin hänen hevostansa ja kyseltiin
hänen matkoistansa. Kun hän jälleen paksun Hesekielin kera istui
pelipöytään, oli hän taas yhtä arvossapidetty kuin ennenkin. Nyt
ei hän kuitenkaan enää tehnyt lasia, vaan kävi tukkikauppaa, mutta
vain näön vuoksi. Hänen päätoimenaan oli vilja- ja rahakauppa.
Puolet Schwarzwaldia oli ennen pitkää hänelle velkaa, mutta hän
ei lainannut rahaa vähemmästä kuin kymmenestä prosentista ja möi
viljaa köyhille, jotka eivät heti voineet maksaa, kolmikertaisesta
hinnasta. Nimismiehellä ja hänellä oli hyvät välit, ja ellei herra
Pekka Munkille määräpäivänä hänen saamisiaan maksettu, niin nimismies
ulosottomiehineen ratsasti velallisen luo, arvioi omaisuuden, möi sen
ja hääti isän, äidin ja lapset metsään. Aluksi oli tällainen menettely
Pekasta kovaa, sillä kodeistaan häädetyt ihmisraukat kokoontuivat
joukottain hänen talonsa edustalle. Miehet pyysivät odotusaikaa,
vaimot koettivat hellyttää hänen kovaa sydäntänsä, ja lapset kärttivät
leipäpalasta. Mutta kun hän oli hankkinut itselleen pari verikoiraa,
lakkasivat nuo »kissannaukujaiset», joiksi hän onnettomien rukouksia
nimitti. Hän vihelsi ja usutti koirat anojien kimppuun, ja nämä
hajosivat kuin akanat tuuleen. Enimmän vaivaa hänellä oli »vanhasta
akasta». Hän oli Pekan äiti. Häädettynä talostaan oli hän joutunut
suureen hätään ja puutteeseen, eikä Pekka, rikkaaksi tultuaan, enää
ollut häntä tiedustellutkaan. Tuontuostakin hän sauvaansa nojaten
heikkona ja murtuneena laahusti Pekan talon edustalle. Ovesta ei
hän enää sisään uskaltanut sen jälkeen kuin Pekka oli hänet ajanut
ulos. Mutta hänestä oli perin vastenmielistä elää toisten ihmisten
almuista, kun hänen oma poikansa olisi kyennyt häntä elättämään.
Pekka ei kuitenkaan hellyttänyt kovaa sydäntänsä nähdessään kalpeat,
tutut kasvot, rukoilevat silmäykset ja kuihtuneet, ojennetut kädet.
Muristen hän sunnuntai-iltoina, jolloin äidin oli tapana saapua, jonkun
palvelijansa lähetti viemään »akalle» lantin. Hän kuuli kiitollisen
saajan vapisevan äänen, kun tämä toivoi, että poikansa hyvin menestyisi
elämässään; hän kuuli hänen rykien poistuvan ovelta, mutta samassa
hän unohti hänet kokonaan muistaen ainoastaan, että taas oli suotta
uhrannut rahaa.

Jo alkoi Pekka miettiä naimisiin menemistä. Hän tiesi, että
Schwarzwaldissa jokainen isä olisi mielellään tyttärensä hänelle
antanut. Mutta hänen oli vaikea tehdä valintansa, sillä hän tahtoi,
että hänen onneansa ja ymmärrystänsä siinäkin olisi kiitetty. Hän
kulki pitäjän ristiin rastiin, mutta ei yksikään sen neitosista ollut
hänestä kyllin kaunis. Kun hän oli kaikki tanssipaikat käynyt ja
kauneinta itselleen katsellut, sai hän vihdoin tietää, että kaunein
ja kunnollisin kaikista oli köyhän puunhakkaajan tytär. Tämä hoiti
hiljaisena, taitavasti ja huolellisesti isänsä taloutta eikä koskaan
käynyt tansseissa, ei edes helluntaisin. Kun Pekka oli saanut tiedon
tästä pitäjän ihmeestä, päätti hän kosia häntä ja ratsasti sitte
mökille, jossa hänen sanottiin asuvan. Kauniin Liisan isä vastaanotti
ällistyen ylhäisen herran, ja entistä enemmän hän ällistyi, kun kuuli
vieraan olevan rikkaan Pekka herran ja sai tietää hänen tahtovan
vävypojaksi. Kauan ei ukko asiaa tuumaillut, sillä hän arveli kerralla
pääsevänsä huolistaan ja köyhyydestään, suostui pyyntöön, kysymättä
Liisan mieltä, ja tytär noudatti isänsä tahtoa sanaa vastaan sanomatta.

Mutta eipä kauniin Liisan olo uudessa talossa muodostunutkaan niin
onnelliseksi kuin miksi hän sitä oli kuvitellut. Hän luuli voivansa
hyvin hoitaa taloutta, mutta ei voinut mitään toimittaa Pekka herran
tyydytykseksi. Hän sääli köyhiä, ja kun hänen aviomiehensä oli rikas,
hän arveli hyvällä omallatunnolla voivansa antaa köyhälle kerjäävälle
vaimolle vähäisen lantin tai vanhalle miehelle ryypyn. Mutta kun Pekka
herra eräänä päivänä tämän huomasi, kiljahti hän ankarasti ja raa'asti:
»Miksi tuhlaat omaisuuttani kerjäläisille ja maankiertäjille? Oletko
sinä mukanasi taloon tuonut mitään, jota voisit muille lahjoittaa?
Isäsi kerjuusauvalla ei yhtä ainoata lientä lämmitetä, ja kuitenkin
heittelet rahoja kuin ruhtinatar. Jos kerrrankin vielä tuollaista
huomaan, niin saat tuntea, miltä miehen nyrkki maistuu!» Kaunis Liisa
itki kamarissaan miehensä kovuutta ja usein hän toivotteli olevansa
kotonansa isänsä matalassa majassa mieluummin kuin rikkaan ja itaran,
kovasydämisen Pekan pauloissa. Olisipa hän tiennyt, että miehellään
oli sydän marmorista ja ettei hän yhtäkään ihmistä voinut rakastaa,
ei hän silloin olisi asiain tilaa ihmetellytkään. Joka kerta kun hän
ovella istui ja näki ohikulkevan kerjäläisraukan ojentavan hattunsa
häntä kohti, ummisti hän silmänsä, ettei hänen olis tarvinnut kurjuutta
nähdä, ja puristi kätensä nyrkkiin, ettei se suinkaan taskuun osuisi ja
sieltä onnettomalle keksisi penninkiä. Ei aikaakaan, niin kertoi koko
pitäjä itarasta Liisa rouvasta, joka oli vielä itarampi kuin miehensä.
Eräänä päivänä istui hän talonsa edustalla kutoen ja hyräillen laulua;
hän oli iloinen, sillä ilma oli kaunis ja Pekka herra oli ratsastanut
pois. Sattui silloin vanha mies kulkemaan siitä ohi. Hänellä oli raskas
säkki selässään, ja jo kaukaa Liisa rouva kuuli miehen ähkivän ja
puhkuvan taakkaa kantaessaan. Hänessä herätti sääliä se, että vanhaa
miestä niin vaivattiin. Ja kun vanhus saapui hänen kohdalleen, oli hän
luhistumaisillaan maahan.

»Armahtakaa minua, hyvä rouva, ja antakaa minulle vettä juoda», pyysi
mies; »en jaksa enää.»

»Mutta teidän, vanhan miehen, ei pidä enää noin raskasta taakkaa
kantaa», sanoi Liisa rouva.

»Mitä tehdä? Elääkseni minun täytyy toimittaa toisten asioita», vastasi
mies. »Te, rikas rouva, ette tiedä, kuinka raskasta köyhyys on ja
kuinka virkistävä raitis kulaus on näin kuumalla.»

Kuultuaan tämän Liisa rouva kiiruhti sisään, haki ruukun ja täytti sen
vedellä. Mutta palatessaan miehen luo ja nähdessään hänen väsyneenä
ja surullisena istuvan säkillään hän jätti vesiruukun tuomatta, haki
pikarillisen viiniä ja ruisleivän, jotka toi vanhukselle.

»Viiniryyppy varmaankin virkistää enemmän kuin vesi, kun jo olette noin
vanha», puhui Liisa rouva; »mutta juokaa tyyneesti ja puraiskaa leipää
väliin.»

Mies tuijotti häneen, kunnes suuret kyyneleet silmiin pusertautuivat,
joi viinin ja lausui: »Olen vanhaksi elänyt, mutta harvoin olen nähnyt
niin sääliväistä ihmistä kuin te, Liisa rouva. Te saattekin senvuoksi
vielä onnellisesti viettää elämänne, sellainen sydän kuin teidän ei jää
palkitsematta.»

»Ei, ja palkan saakoon hän paikalla», huusi kauhistava ääni, ja kun
he katsoivat ympärilleen, näkivät he Pekka herran veripunaisena vihan
vimmasta lähestyvän.

»Ja minun parhaimman viinini sinä juotat kerjäläisille ja herkkuleipäni
syötät maankiertäjille. Odotas, saat palkkasi!» Liisa rouva lankesi
polvilleen rukoillen armoa, mutta kylmä sydän ei tuntenut sääliä. Pekka
herra heilahutti ruoskaansa ja löi luisella varrenpäällä kauniiseen
otsaan niin ankarasti, että Liisa rouva hengetönnä kaatui vanhuksen
syliin. Tämän nähdessään Pekka herra tunsi hätkähtävänsä, hän kumartui
tarkastaakseen, oliko henki mennyt, mutta vanhus puhui hänelle
tutulla äänellä: »Älä vaivaa itseäsi, Noki-Pekka; hän oli kaunein
ja rakastettavin kukka koko Schwarzwaldissa, mutta sinä olet sen
katkaissut eikä se enää koskaan uudestaan kuki.»

Silloin katosi puna Pekan kasvoilta ja hän sanoi: »Vai te se olette,
herra aarteenhaltia! Kuitenkin, tapahtunut on tapahtunut, ja se kai
on ollut täytymys. Toivon kuitenkin, ettette haasta minua oikeuteen
murhasta.»

»Kurja!» vastasi lasipeikko. »Mitäpä se merkitsisi, että sinun
kuolevaisen kuoresi saisin hirsipuuhun? Ei sinun tarvitse pelätä
maallista oikeutta, vaan toista ja ankarampaa, sillä sinä olet sielusi
paholaiselle myynyt.»

»Ja joskin sydämeni olen myynyt», huusi Pekka, »niin ei kukaan muu
siihen ole syypää kuin sinä ja sinun petolliset aarteesi; sinä, viekas
peikko, olet minut vienyt turmioon, pakottanut minut etsimään apua
toiselta, ja sinä olet siitä edesvastuussa.» Tuskin oli hän tämän
sanonut, niin lasipeikko kasvoi ja paisui suureksi ja leveäksi; hänen
silmänsä olivat kuin lautaset ja hänen suunsa kuin kuuma, liekehtivä
uuni.

Pekka heittihe maahan polvilleen, eikä hänen kivinen sydämensä häntä
estänyt vapisemasta kuin haavanlehti. Lujasti kouristi metsänhaltia
hänen niskaansa, pyöritteli häntä ilmassa kuin kuivaa kortta ja
paiskasi hänet kenttään niin että kylkiluut ruskivat. »Konna», hän
jyrähti kuin ukkonen; »minä voisin sinut musertaa, jos tahtoisin,
sillä sinä olet rikkonut metsän herraa vastaan. Mutta tämän kuolleen
naisen vuoksi, joka minua on syöttänyt ja juottanut, annan sinulle
kahdeksan päivän miettimisajan. Ellet siinä ajassa muuta mieltäsi, niin
tulen jälleen ja ruhjon sinut mäsäksi, ja sinä saat synteinesi mennä
menojasi.»

Oli jo ilta, kun muutamat ohikulkijat huomasivat Pekka herran makaavan
maassa. He kääntelivät häntä ja tutkistelivat, oliko hänessä vielä
henkeä, mutta elon merkkejä eivät he pitkään aikaan huomanneet.
Vihdoin eräs heistä juoksi tuomaan talosta vettä ja kaasi hänen
suuhunsa. Silloin Pekka veti syvän henkäyksen, aukaisi silmänsä ja
katseli ympärilleen tiedustellen, missä Liisa rouva oli; mutta ei
kukaan ollut häntä nähnyt. Hän kiitti miehiä heidän avustaan, kulki
taloonsa ja etsi kaikkialta vaimoansa; mutta hän ei ollut kellarissa,
ei aitassa, ja sen, minkä Pekka oli luullut olevan unta, hän huomasikin
olevan katkeraa totuutta. Kun hän yksinänsä kotonaan oli, heräsi
hänessä monenlaisia ajatuksia. Ei hän mitään pelännyt, sillä olihan
hänen sydämensä kylmä; mutta ajatellessaan vaimonsa kuolemaa hän
tuli miettineeksi omaakin lähtöänsä, ja hänelle johtuivat mieleen
köyhien ihmisten kyyneleet, heidän tuhannet kirouksensa, onnettomien
valitukset, kun hän koiransa heidän kimppuunsa oli usuttanut, äitinsä
hiljainen epätoivo ja kauniin ja hyvän Liisan kuolema. Ja saattoiko
hän vanhalle isälle tehdä tiliä teostansa, jos hän tulisi ja kysyisi:
»Missä on tyttäreni, puolisosi?»

Omantunnon vaivat kaivelivat Pekan mieltä yölläkin unessa, ja
alituiseen hän heräsi ollen kuulevinaan suloisen äänen, joka häntä
kehotti: »Pekka, hanki itsellesi lämmin sydän!» Herättyään hän jälleen
heti ummisti silmänsä, sillä äänestä päättäen oli hänen muistuttajansa
Liisa rouva. Seuraavana päivänä hän lähti ravintolaan haihduttamaan
ikäviä ajatuksiaan ja tapasi siellä paksun Hesekielin. He puhelivat
keskenänsä kauniista ilmasta, sodasta, veroista ja lopuksi kuolemasta,
muistellen kuinka siellä täällä aina joku äkkiä ja odottamatta oli
kuollut. Silloin kysyi Pekka Hesekieliltä, mitä hän kuolemasta ajatteli
ja mitä luuli tämän elämän jälkeen olevan odotettavissa. Hesekieli
vastasi hänelle, että ruumis haudattiin, mutta sielu joutui joko
taivaaseen tai helvettiin.

»Haudataanko siis sydänkin?» kysäisi Pekka jännitettynä.

»Tietysti sekin haudataan.»

»Mutta jollei sydäntä jollakin enää olisikaan?» jatkoi Pekka.

Hesekieli katsoi häntä julmistuneena kuullessaan nuo sanat. »Mitä sinä
tuolla kysymyksellä tarkoitat? Tahdotko tehdä pilaa minusta? Sanotko,
ettei minulla ole sydäntä?»

»Onpa kylläkin sydän ja kova kuin kivi», vastasi Pekka.

Hesekieli katseli häntä kummissaan, silmäili ympärilleen nähdäkseen,
oliko kukaan kuullut heidän keskustelunsa, ja kysyi sitten Pekalta:
»Mistä sen tiedät? Tai ehkä ei sinunkaan sydämesi enää syki?»

»Ei syki enää, ainakaan ei tässä rinnassa», vastasi Pekka. »Mutta sano
minulle, koska nyt tiedät mitä tarkoitan, mitenkäs meidän sydäntemme
laita on?»

»Miksi siitä huolissasi olet, hyvä veli?» kysyi Hesekieli hymyillen.
»Sinulla on täällä maan päällä tarpeeksi aikaa elää, ja se riittää
hyvin. Siitähän meidän kylmät sydämemme ovat niin mukavia, ettei meitä
mikään pelko ahdista tuollaisia ajatellessamme.»

»Niinpä niinkin, mutta tuota asiaa tulee kuitenkin ajatelleeksi, ja
joskaan en tunne pelkoa, niin tiedän vielä hyvin, kuinka pelkäsin
helvettiä ennen, ollessani pieni viaton poikanen.»

»Hyvin meidän ei varmaankaan käy», sanoi Hesekieli. »Tiedustelin
kerran eräältä koulumestarilta samaa asiaa, ja hän sanoi, että sydämet
kuoleman jälkeen punnitaan, jotta saataisiin tietää, paljonko ne ovat
syntiä tehneet. Keveät nousevat taivaaseen, raskaat painuvat alas
helvettiin, ja minä arvelen, että meidän kivisillä sydämillä on aika
lailla painoa.»

»Varmasti on», tuumaili Pekka, »ja minusta on usein haitaksi se, että
sydämeni on aivan välinpitämätön ajatellessani tuota asiaa.»

Näin he juttelivat. Seuraavana yönä kuuli Pekka viisi, kuusi kertaa
korvissaan tuon tutun kehotuksen: »Pekka, hanki itsellesi lämmin
sydän!» Hän ei koskaan voinut katua sitä, että oli vaimonsa tappanut,
mutta kun hän palvelijalleen ilmoitti hänen matkustaneen pois, ajatteli
hän aina samalla: »Mihin lienee hän lähtenyt?» Kuusi päivää oli
kulunut, ja yhä kuuli Pekka unissaan samat kehottavat sanat. Alituiseen
hän muisti metsän haltian kauhean uhkauksen. Seitsemäntenä aamuna hän
kavahti ylös vuoteeltaan ja huudahti: »Nyt tahdon koettaa, voinko saada
itselleni lämpimän sydämen, sillä tuo välinpitämätön kivi rinnassani
tekee elämäni tyhjäksi ja ikäväksi.» Hän pukeutui pyhävaatteisiinsa ja
ratsasti lasipeikon asunnolle.

Tultuaan tiheimpään metsikköön hän astui alas hevosen selästä, sitoi
tämän puuhun ja kiiruhti korkeimmalle kummulle, jossa vanhan paksun
kuusen luona luki loitsunsa:

    "Aartehitten tallettaja,
    Kuusimetsän omistaja,
    Peikko satavuotias
    Auta lempilapsias."

Silloin ilmaantui lasipeikko, mutta ei iloisena eikä luottavaisena kuin
ennen, vaan synkkänä ja surullisena. Hänellä oli yllään musta lasinen
takki, ja hänen hatustaan riippui pitkä suruharso: Pekka tiesi hyvin,
ketä hän suri.

»Mitä sinulla minun kanssani on tekemistä, Pekka Munk?» kysyi hän
totisena.

»Minulla on vielä yksi pyyntö tekemättä», vastasi Pekka maahan
tuijottaen.

»Voivatko kivisetkin sydämet toivoa?» kysyi peikko. »Sinulla on kaikki,
mitä ilkeä mielesi tarvitsee, ja minä tuskin suostun täyttämään
toivomustasi.»

»Mutta olettehan luvannut minun tehdä kolme pyyntöä. Yksi on vielä
tekemättä.»

»Minä voin kuitenkin sen hyljätä, jos se on tyhmä», selitti haltia,
»mutta, olkoon menneeksi, mitä pyydät?»

»Ottakaa kivi rinnastani pois ja antakaa minulle entinen sydämeni»,
pyysi Pekka.

»Minäkö sinun kanssasi kaupat tein?» kysyi peikko. »Olenko minä
Hollannin Mikko, joka lahjoittelee rikkauksia ja kylmiä sydämiä?
Häneltä sinun täytyy sydäntäsi etsiä.»

»Hän ei koskaan anna sitä takaisin», vastasi Pekka.

»Minä säälin sinua, niin huono mies kuin oletkin», lausui lasipeikko
hiukan mietittyään. »Mutta koska pyyntösi on järkevä, niin en voi
apuani sinulta kieltää. Sydäntäsi et enää voi saada takaisin millään
väkivallalla, vaan viekkaudella, eikä siinä liene mitään vaikeuksia,
sillä Mikko on tyhmä ja siksi jää, vaikka luulee itseänsä muita
viisaammaksi. Mene suoraan hänen luokseen ja tee niinkuin sinua
neuvon.» Lasipeikko opetti hänelle viekkaan keinon ja antoi hänelle
kirkkaan, lasisen ristin lisäten: »Henkeäsi hän ei voi uhata, ja hän
päästää sinut vapaaksi, kun ojennat tämän ristin häntä kohti ja samalla
rukoilet. Ja kun olet saanut, mitä olet pyytänyt, niin tule tänne
takaisin.»

Pekka otti ristin, painoi mieleensä kaikki saamansa sanat ja lähti
Hollannin Mikon luo. Kolmasti huusi hän hänen nimeänsä, ja jättiläinen
seisoi hänen edessänsä. »Sinä olet lyönyt vaimosi kuoliaaksi»,
huomautti Mikko pirullisesti hymyillen. »Mitäpä siitä; hänhän tuhlasi
omaisuuttasi kerjäläisille. Mutta sinun täytyy joksikin aikaa lähteä
maasta pois, sillä ellei vaimovainajaasi löydetä, syntyy siitä ikävä
juttu. Sinä tarvitset kai rahaa ja olet tullut sitä hakemaan?»

»Oikein arvasit», vastasi Pekka, »ja tällä kertaa tarvitsen paljon.»

Mikko kulki edellä ja johti hänet tupaansa. Siellä hän aukaisi arkun,
josta nosti suuria kultakimppuja. Hänen laskiessaan rahoja Pekka sanoi:
»Sinä olet iloinen lintu, Mikko, kun olet uskotellut, että minulla on
kivi rinnassani ja että sinulla muka on minun sydämeni.»

»Ja eikös niin olekin?» kysyi Mikko hämmästyen. »Sykkiikö sinun
sydämesi? Eikö se ole kylmä kuin jää?»

»Sinä olet tehnyt sydämeni vain liikkumattomaksi, mutta minulla se on
vielä rinnassani, samoin Hesekielillä, joka minulle on sanonut, että
sinä olet meitä petkuttanut.»

»Mutta minä vakuutan», huudahti Mikko levotonna, »että Hesekielillä ja
kaikilla muilla rikkailla ihmisillä, jotka minun kanssani ovat olleet
tekemisissä, on samanlainen kylmä sydän kuin sinullakin, ja heidän
oikeat sydämensä ovat minulla tuossa pienessä huoneessani.»

»Helpostipa sinun kieleltäsi valhe lipsahtaa», naurahti Pekka.
»Sellaista voit uskotella jollekin toiselle. Luuletko, etten minä
matkoillani ole nähnyt tusinoittain sellaisia temppuja? Vahasta ovat
sydämesi, joita huoneessasi säilytät. Rikas olet, sen myönnän, mutta
taikoja et osaa tehdä.»

Silloin Mikko suuttui ja vetäisi kamarin oven auki. »Tule sisään ja lue
nimet, lue tuokin, siinä on Pekka Munkin sydän, ja sinä näet, että se
sykkii. Voiko sellaistakin vahasta tehdä?»

»Sittenkin se on vahasta tehty», vastasi Pekka. »Noin ei oikea sydän
lyö, minulla on omani rinnassani. Et osaa taikoja tehdä.»

»Minäpä todistan sen sinulle», huusi Mikko kiukustuen. »Sinä saat itse
tuntea, että tämä on sinun sydämesi.» Hän otti sen, riisui Pekalta
takin ja kiskaisi hänen rinnastaan kiven näyttäen sitä hänelle. Sen
jälkeen hän pisti sydämen paikoilleen, ja samassa tunsi Pekka, kuinka
se sykki ja teki hänet iloiseksi.

»Miltä nyt tuntuu?» kysäisi Mikko hymyillen.

»Totta tosiaan, olet sittenkin oikeassa», vastasi Pekka ottaen samalla
lasisen ristin päättäväisesti taskustaan. »Minä en olisi voinut uskoa,
että sellaista voidaan tehdä.»

»Taikoja voin tehdä, näet sen nyt; mutta tule, niin asetan kiven
jälleen paikoilleen.»

»Seis, herra Hollannin Mikko!» karjaisi Pekka astuen askeleen
taaksepäin, ja pitäen ristiänsä ojennettuna häntä kohti hän alkoi
rukoilla.

Silloin Mikko pienenemistään pieneni, kutistui kokoon, kaatui ja
väänteli itseänsä kuin käärme. Ja samassa kaikki sydämet alkoivat
sykkiä ja jyskyttää, niin että Pekasta tuntui, kuin olisi hän
kellosepän liikkeessä. Mutta Pekkaa pelotti, ja hän kiiruhti kamarista
ulos, kiipesi kallionseinämää ylös ja kuuli silloin, kuinka Mikko,
entiselleen voimistuen, tömisteli ja vyörytteli hirmuisia uhkauksia
hänen jälkeensä. Päästyään metsään Pekka kiiruhti lasipeikon luo.
Hirvittävä rajuilma syntyi, salamat pirstoivat puita Pekan joka
puolella, mutta onnellisesti hän saapui lasipeikon alueelle.

Hänen sydämensä sykki iloisesti, ja ainoastaan senvuoksi, että se
sykki. Silloin hän kauhistuksella muisteli elettyä elämäänsä niinkuin
rajuilmaa, joka juuri pirstoi kauniin metsän puut hänen ympärillään.
Hän muisteli kaunista Liisa rouvaa, hellää puolisoaan, jonka hän
itaruudessaan oli surmannut, hän tunsi itsensä ihmiskunnan hylkiöksi ja
itki kiihkeästi saapuessaan lasipeikon asunnolle.

Aarteenhaltia istui paksun kuusen juurella pientä piippua poltellen.
Hän näytti iloisemmalta kuin äsken. »Miksi itket, Noki-Pekka?» hän
kysyi. »Etkö ole sydäntäsi saanut? Vieläkö painaa kylmä kivi rintaasi?»
»Ah, herra haltia», nyyhkytti Pekka, »kun minulla oli sydän kivestä, en
koskaan itkenyt, silmäni olivat kuivat kuin keskikesällä maa; mutta nyt
on vanha sydämeni halkeamaisillaan siitä, mitä tehnyt olen!» »Pekka,
sinä olet suuri syntinen!» puhui peikko. »Raha ja laiskuus olivat
sinut pilanneet, kunnes sydämesi muuttui kiveksi eikä tuntenut iloa,
ei surua, ei katumusta eikä sääliä. Mutta katumus sovittaa, ja jos
tietäisin, että sinun eletty elämäsi sinua kaduttaa, niin voisin jo
jotain hyväksesi tehdä.»

»En enää mitään tahdo», vastasi Pekka. »Minusta ei enää ole mihinkään,
minun elinpäiväni eivät voi minua ilahduttaa; mitäpä minä yksin
maailmassa enää teen? Lyökää minut mieluummin kerralla kuoliaaksi,
herra aarteenhaltia, silloin toki loppuu tämä kurja elämä.»

»Ellet muuta ole vailla, niin pian sen työn suoritan; minulla on kirves
kädessäni.» Hän otti rauhallisesti piipun suustansa, kopahutteli sen
tyhjäksi ja pisti taskuunsa. Sitten hän hitaasti nousi ja meni kuusen
taa. Pekka laskeutui itkien maahan, hänen elämänsä ei hänestä enää
ollut minkään arvoinen, ja hän odotti kärsivällisesti kuoliniskua.
Vähän ajan perästä hän kuuli hiljaisia askelia takaapäin ja ajatteli:
»Nyt hän tulee.»

»Katsahda vielä taaksesi, Pekka!» huusi peikko. Pekka pyyhki kyynelet
silmistään ja noudattaessaan peikon käskyä hän näki äitinsä ja Liisa
rouvan, jotka ystävällisesti hänelle hymyilivät. Silloin hän ilosta
hypähti ylös: »Etkö olekkaan kuollut, Liisa? Ja tekin, äiti, olette
täällä, ettekö ole minua unohtanut?»

»He antavat sinulle anteeksi», puhui peikko, »koska olet sydämestäsi
katunut, ja kaikki entinen olkoon unohdettu. Lähde nyt takaisin
isäsi asuntoon ja rupea sysienpolttajaksi kuin ennenkin. Jos olet
rehellinen ja toimelias, niin pidät ammattiasi kunniassa ja naapurisi
kunnioittavat ja rakastavat sinua enemmän kuin jos sinulla olisi
kymmenen tynnyriä kultaa.» Näin puhuttuaan peikko jätti heille hyvästi.

Onnellisena ja toimeliaana eli Pekka perheineen ja vielä usein
vanhoilla päivillään hän vakuutti: »Parempi on tyytyä vähään kuin
omistaa kultaa ja kartanoita ja _kylmä sydän_.»








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KYLMÄ SYDÄN ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.