Maija-Mehiläisen ihmeelliset seikkailut : Lastenromaani

By Waldemar Bonsels

The Project Gutenberg eBook of Maija-Mehiläisen ihmeelliset seikkailut
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Maija-Mehiläisen ihmeelliset seikkailut
        Lastenromaani

Author: Waldemar Bonsels

Translator: Hannes Salovaara

Release date: June 8, 2024 [eBook #73794]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1919

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAIJA-MEHILÄISEN IHMEELLISET SEIKKAILUT ***





MAIJA-MEHILÄISEN IHMEELLISET SEIKKAILUT

Lastenromaani


Kirj.

WALDEMAR BONSELS


Suomentanut

Hannes Salovaara






Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1919.




SISÄLLYS:

    I. Maija pakenee kotikaupungistaan.
   II. Pepin ruusumaja.
   UI. Metsälampi ja sen asukkaat..
   IV. Iffi ja Kurt.
    V. Heinäsirkka.
   VI. Pukke.
  VII. Maija hämähäkin vankina.
 VIII. Uusia tuttavuuksia.
   IX. Hannibalin taistelu ihmistä vastaan.
    X. Yön ihmeet.
   XI. Keijukaisen toverina.
  XII. Runoilija Lemmitty Seitsenpisteinen.
 XIII. Rosvolinna.
  XIV. Pako.
   XV. Kotiinpaluu.
  XVI. Mehiläisten ja herhiläisten taistelu.
 XVII. Kuningattaren ystävätär.




Ensimäinen luku.

MAIJA PAKENEE KOTIKAUPUNGISTAAN.


Kun pieni Maija-mehiläinen heräsi eloon ja ryömi kennostaan esiin, oli
häntä auttamassa muuan vanhempi mehiläinen. Tämän nimi oli Kassandra,
ja hän oli mehiläispesässä hyvin arvossapidetty henkilö. Siellä oli
elämä tähän aikaan hyvin levotonta, sillä mehiläiskansan keskuudessa
oli syntynyt kapina, jota kuningatar ei kyennyt kukistamaan.

Ja nyt käyn kertomaan pienen Maijan ihmeellisistä seikkailuista. Kun
kokenut Kassandra kuivasi hänen suuret, kirkkaat silmänsä ja koetti
oikoa hänen hentoja siipiään, surisi suuri mehiläispesä uhkaavasti,
ja pikku Maijan mielestä oli siellä hyvin kuumaa. Hän huomautti siitä
toverilleen.

Kassandra katsoi huolestuneena ympärilleen, mutta mitään vastausta ei
hän Maijalle antanut. Hän kummasteli, että tämä lapsi jo näin aikaisin
rupesi lausumaan arvostelujaan. Mutta aivan totta oli, että kuumuus
ja tungos kävivät miltei sietämättömiksi. Maija näki mehiläisten
kiiruhtavan toinen toisensa perästä ohitseen, ja niin kova oli kiire,
että jotkut hapuilivat toisten ylitse tai pyöriskelivät sekavaksi
keräksi kasautuneina.

Kerran sattui kuningatar heidän lähettyvilleen. Kassandra ja Maija
tulivat syrjään tuupituiksi, mutta muuan kuhnuri, ystävällinen ja
hienonnäköinen mehiläisherra, tuli heidän avukseen. Hän nyökkäsi
Maijalle ja siveli kiiltävän karvaista rintaansa hieman hermostuneesti
etujalallaan, jota mehiläiset käyttävät käsivartena ja kätenä.

»Kohta se onnettomuus tapahtuu», sanoi hän Kassandralle. »Kapinalliset
hylkäävät kaupungin. Niillä on jo uusi kuningatarkin valittuna.»

Kassandra ei piitannut kuhnuriherrasta yhtään mitään. Ei hän ollut
tätä edes kiittänyt avunannosta, ja Maija huomasi selvästi, että
vanha neiti oli suorastaan epäystävällinen nuorelle herralle. Hän ei
sentään uskaltanut kysyä asiasta suoraan. Uusia vaikutelmia tuli toinen
toisensa perästä niin nopeasti, että hänen päänsä oli mennä pyörälle.
Pesän kuumeinen kiihko tarttui häneenkin, ja hän rupesi surisemaan
hiljaisella, mutta kirkkaalla äänellä.

»Mitä pälkähtää päähäsi?» tokasi Kassandra. »Eikö täällä mielestäsi jo
ole kyllin hälinää?»

Maija vaikeni heti ja katsoi kysyvästi kokeneempaan ystäväänsä.

»Tule tänne», sanoi tämä Maijalle, »koetetaan täällä hieman rauhoittua!»

Hän veti Maijaa tämän kauniista kiiltävästä siivestä, joka oli vielä
aivan pehmeä ja uusi ja ihmeen läpinäkyvä, hiljaiseen nurkkaan, missä
hunajakennot olivat täpötäynnä mettä.

Maija jäi seisomaan pitäen kiinni hunajakennon laidasta.

»Täällä tuoksuu ihmeen hyvälle», sanoi hän Kassandralle.

Vanha neiti hermostui taas:

»Sinun täytyy oppia odottamaan», sanoi hän. »Kuulehan, lapsi, minä olen
tänä keväänä kasvattanut jo monta sataa nuorta mehiläistä ja antanut
heille ensimäiset opetukset, mutta vielä en ole tavannut ketään niin
nokkaviisasta kuin sinä. Näytät olevan poikkeuksellinen luonne.»

Maija punastui, työnsi kätensä molemmat hennot sormet suuhunsa ja
kysyi: »Mitä se oikein merkitsee — poikkeuksellinen luonne?»

»No, mutta tämä on vallan sopimatonta», huudahti Kassandra, tarkoittaen
pienen mehiläisen kädenliikettä, mutta hänen kysymykseensä hän ei
huolinut vastata. »Ota nyt vaarin kaikesta, mitä sulle sanon, sillä
minulla on sinua varten käytettävänä vain lyhyt aika. Koteloista on
tullut taas uusia nuoria mehiläisiä, ja Turka, ainoa apulainen, mikä
minulla tässä kerroksessa on, on jo ylenmäärin työstä rasittunut ja
valittanut näinä päivinä tunteneensa korviensa suhisevan. Istu tähän!»

Maija totteli ja katsoi suurin, ruskein silmin opettajattareensa.

»Ensimäinen sääntö, mikä nuoren mehiläisen täytyy tuntea», sanoi
Kassandra huoaten, »on se, että hänen on kaikessa, mitä hän ajattelee
ja tekee, oltava toisten kaltainen ja ajateltava kaikkien yhteishyvää.
Sen valtiojärjestyksen mukaan, minkä me ammoisista ajoista olemme
oikeaksi tunnustaneet ja mikä rikkoontumatta on säilynyt, on tämä
valtion menestyksen ensimäinen peruslaki. Huomenna saat lentää ulos.
Vanhempi ja kokeneempi toveri saa sinua seurata. Ensin saat lentää vain
lyhyitä matkoja ja on sinun otettava tarkoin vaarin kaikista esineistä,
joiden ohi lennät, jotta aina osaisit kotiin. Seuraajasi näyttää
sinulle sadoittain kukkia, joissa on mitä parasta mettä. Ne täytyy
sinun oppia ulkoa, siitä vaivasta ei säästy ainoakaan mehiläinen.
Ensimäiset kukkasi ovat kanervankukka ja lehmuksenkukka ja ne voit heti
painaa muistiisi. Lausuppas ne nimet uudestaan!»

»En minä osaa», sanoi pieni Maija, »se on hirveän vaikeata. Mutta
saanhan minä ne myöhemmin nähdä.»

Vanha Kassandra katsoi Maijaan silmät pystyssä ja päätään pudistellen.

»Huonosti sinun vielä käy», huokasi hän, »sen kyllä jo huomaan.»

»Pitääkö minun sitten tuonnempana kaiket päivät kerätä mettä?» kysyi
pikku Maija.

Kassandra huokasi syvään ja katseli pientä mehiläistä hetkisen vakavana
ja surullisena. Hän näytti muistelevan omaa elämäänsä, joka alusta
alkaen oli ollut pelkkää työtä ja puuhaa. Ja sitten hän katsoi hellästi
Maijaan ja lausui lempeästi:

»Maija pieni, sinä saat oppia tuntemaan päivänpaisteen, korkeat,
viheriät puut ja kukkaisat niityt, hopeiset järvet ja lirisevät,
välkkyvät purot, kirkkaan sinitaivaan ja ehkä lopuksi vielä ihmisenkin,
korkeimman ja täydellisimmän, mitä luonto on synnyttänyt. Kaiken
tämän ihanuuden keskellä eläessäsi muuttuu työ sinulle iloksi. Katso,
sydänkäpyseni, kaikki tämä on edessäsi, sinulla on täysi syy olla
onnellinen.»

»Hyvä», sanoi pieni Maija, »sitäpä juuri tahdonkin.»

Kassandra hymyili lempeästi. Hän ei oikein tiennyt, mistä se johtui,
mutta yhtäkkiä oli hän tuntenut vallan erikoista hellyyttä pientä
Maijaa kohtaan. Semmoista hän ei muistanut koskaan ennen tunteneensa
ketään nuorta mehiläistä kohtaan. Ja siitäpä taisi johtuakin, että hän
puhui ja kertoi pikku Maijalle paljon enemmän kuin mitä mehiläiset
tavallisesti elämänsä ensimäisenä päivänä saavat kuulla. Hän antoi
tälle kaikenmoisia neuvoja, varoitti häntä pahan maailman vaaroista ja
luetteli hänelle mehiläiskansan pahimmat viholliset. Ja lopuksi hän
puhui kauan ihmisestä ja herätti hänen sydämessään ensimäisen rakkauden
ihmiseen ja palavan halun tulla hänet tuntemaan.

»Ole kohtelias ja ystävällinen kaikille hyönteisille, jotka tapaat»,
sanoi hän lopuksi, »silloin saat niiltä oppia enemmän kuin mitä minä
voin tänään sinulle kertoa, mutta varo herhiläisiä ja ampiaisia.
Herhiläiset ovat pahimpia ja vaarallisimpia vihollisiamme, ja ampiaiset
ovat hyödytöntä rosvojoukkiota, jolla ei ole kotia eikä uskontoa. Me
olemme voimakkaampia ja mahtavampia kuin he, mutta he varastavat ja
murhaavat kaikkialla, missä vain voivat. Sinä voit käyttää pistintäsi
kaikkia hyönteisiä vastaan puolustaessasi itseäsi tai tahtoessasi
herättää arvonantoa, mutta jos pistät lämminveristä eläintä tai
itse ihmistä, täytyy sinun kuolla, sillä pistimesi jää silloin
vihamiehesi ihoon ja katkee tyvestä. Pistä siis sellaista olentoa vain
äärimmäisessä hädässä, mutta tee se silloin rohkeasti ja kuolemaa
kammoamatta, sillä sen kunnioituksen ja arvon, mitä me mehiläiset
kaikkialla nautimme, me olemme hankkineet juuri rohkeudellamme ja
viisaudellamme. Ja voi nyt hyvin, pikku Maija, tule onnelliseksi
maailmassa ja pysy kansallesi ja kuningattarellesi uskollisena!»

Pieni mehiläinen nyökkäsi päätään ja vastasi vanhan opettajansa
suuteloon ja syleilyyn. Rinnassa salainen ilo ja kiihtymys hän paneutui
levolle, mutta voi tuskin jännitykseltään nukkua, sillä olihan hän
huomispäivänä tuleva tuntemaan suuren maailman, auringon, taivaan ja
kukat.

       *       *       *       *       *

Sillävälin oli mehiläiskaupunkiin palautunut rauhallisuus. Suuri osa
nuorista mehiläisistä oli jättänyt vanhan valtionsa perustaakseen
uuden. Kauan kuului suuren parven surina auringonpaisteessa. Lähdön
syynä ei ollut röyhkeys eikä minkäänlainen pahansuopeus kuningatarta
kohtaan, vaan kansa oli siinä määrin lisääntynyt, etteivät kaikki
enää mahtuneet kaupunkiin eikä siihen voitu sijoittaa niin paljon
hunaja-astioita, että kaikki olisivat saaneet talvisen tarpeensa
tyydytetyksi. Sillä suuri osa kesällä kootusta hunajasta täytyi
luovuttaa ihmiselle. Se oli vanha valtiosopimus, hunajan vuoksihan
ihminen huolehti kaupungin hyvinvoinnista ja turvallisuudesta sekä
antoi suojaa talven pakkasia vastaan.

Toisena aamuna kuuli Maija asuinkerroksessaan reippaan äänen:

»Aurinko on noussut!»

Heti hän ponnahti pystyyn ja liittyi erään medenkantajan seuraan.

»Hyvä», sanoi tämä ystävällisesti, »sinä saat lentää kanssani.»

Portilla pysähdyttivät vartijat heidät. Siinä oli oikein tungos. Muuan
ovenvartija sanoi Maijalle valtion tunnussanan, joka vaaditaan joka
ainoalta kaupunkiin pyrkivältä mehiläiseltä.

»Paina se muistiisi», sanoi hän, »ja onnea ensimäiselle matkallesi!»

Kun pieni mehiläinen sitten astui portin edustalle, täytyi hänen sulkea
silmänsä vastaanvirtaavan valotulvan johdosta. Siinä loisti kultaa ja
viheriää, niin sanomattoman runsasta ja lämmintä ja hehkuvaa, että
autuudesta ymmällä ollen ei hän tiennyt mitä sanoa tai tehdä.

»Tämähän on todella suuremmoista», sanoi hän vihdoin toverilleen.
»Tuonneko lennetään?»

»Sinne suoraan», sanoi toinen.

Silloin kohotti pieni Maija päänsä, liikutti uusia kauniita siipiään
ja huomasi äkkiä, että se lentolauta, jolla hän oli istunut, näytti
painuvan alaspäin. Ja samalla tuntui hänestä kuin liukuisi hänen allaan
oleva maa taaksepäin ja kuin hänen edessään olevat suuret vihreät puut
tulisivat häntä kohti.

Hänen sydämensä riemuitsi, hänen silmänsä säteilivät.

»Minä lennän», hän huusi. »Eihän tämä, mitä nyt teen, voi muuta olla
kuin lentämistä. Mutta tämähän on vallan suuremmoista!»

»Niin, sinä lennät», sanoi medenkantaja, jolla oli täysi työ pysyä
Maijan rinnalla. »Nuo tuolla ovat lehmuksia, joiden luo lennämme.
Sieltä voit painaa muistiisi kaupunkimme aseman. Mutta sinä lennät
tosiaankin nopeasti, Maija.»

»Kyllin nopeasti ei voi koskaan lentää», sanoi Maija. »Oi miten hyvälle
tuoksuu auringonpaiste.»

»Ei auringonpaiste tuoksu», sanoi medenkantaja, joka oli hieman
hengästynyt, »kukat ne tuoksuvat. Mutta lennä nyt hitaammin, muuten
minä jään jälelle, etkä sinä tällä tavalla lentäen voi painaa seutua
mieleesi paluumatkaa varten.»

Mutta pieni Maija ei enää kuullut mitään. Hän oli aivan huumautunut
ilosta, auringosta ja olemassaolon onnesta. Hänestä tuntui kuin
liitäisi hän nuolen nopeudella viheriässä valomeressä kohti yhä
suurenevaa ihanuutta. Kirjavat kukat näyttivät kutsuvan häntä luokseen,
autereinen etäisyys houkutteli häntä puoleensa, ja sininen taivas
kaartui ylhäällä ikäänkuin siunaten hänen riemuisata nuoruudenlentoaan.
Näin kaunista ei ole enää milloinkaan kuin tänään on, ajatteli hän. En
voi palata, en voi muuta ajatella kuin aurinkoa.

Hänen alapuolellaan vaihtuivat kirjavat kuvat, rauhallinen maisema
levittäytyi ikäänkuin hitaasti liukuen valossa hänen alapuolellaan.
Koko aurinko mahtaa olla kultaa, ajatteli pieni mehiläinen.

Tultuaan suuren puutarhan kohdalle, joka näytti lepäävän
kirsikkapuiden, orapihlajain ja seljapensasten kukkaispilvessä,
laskeutui hän lopen uupuneena alas. Hän tuli punaiseen tulpanimaahan,
tarttui erääseen suureen kukkaan, tarrautui kiinni sen seinään,
hengitti syvään ja hurmautuneena ja näki kukan laidalla vivahdellen
leikkivien valojuovien yläpuolella säteilevän sinisen taivaan.

»Oi, tuhatkertaisesti kauniimpi on avara maailma», huudahti hän, »kuin
hämärä mehiläiskaupunki. Milloinkaan en palaa sinne takaisin mettä
keräämään ja vahaa valmistamaan, en milloinkaan, en. Tahdon nähdä ja
oppia tuntemaan kukkivan maailman. Minä en ole muiden mehiläisten
kaltainen, minun sydämeni kaipaa iloa ja yllätyksiä, seikkailuja ja
ihmeitä. Vaaroja en pelkää, olenhan voimakas ja rohkea ja onhan minulla
pistimeni!»

Hän hymyili uhkarohkeana ja iloisena ja otti syvän siemauksen mettä
tulpanin kukasta.

Suuremmoista, ajatteli hän. Elämä on tosiaankin ihanaa.

Mutta jospa pikku Maija olisi aavistanut, miten monet vaarat häntä
odottivat, niin varmasti hän olisi enemmän harkinnut asemaansa.
Mutta hän ei aavistanut mitään ja pysyi päätöksessään. Pian voitti
väsymys, ja hän nukahti. Kun hän heräsi, oli aurinko laskenut, ja
maa oli verhoutunut hämärään. Hieman hänen sydämensä pampahteli, ja
hitaasti hän kömpi pois kukasta, joka juuri sulkeutui yön ajaksi.
Hän piilottautui erään vanhan puun latvukseen suuren lehden alle ja
nukkuessaan hän ajatteli turvallisena:

»Enpähän vaan menetäkään rohkeuttani kohta alussa. Aurinko nousee taas,
se on varmaa, Kassandra on sen sanonut. Nukutaan nyt vaan kaikessa
rauhassa.»




Toinen luku.

PEPIN RUUSUMAJA.


Oli jo kirkas päivä, kun pieni Maija heräsi. Hänen oli hieman vilu
siellä suuren vihreän lehden alla, ja aluksi olivat hänen liikkeensä
hitaat ja kömpelöt. Hän piti kiinni lehtisuonesta ja räpytteli
ja lepatteli siipiään, jotta ne tulisivat joustaviksi ja pölystä
puhtaiksi. Sitten hän silitteli vaaleata karvaturkkiaan ja pyyhkäisi
suuret silmänsä kirkkaiksi. Varovasti hän asteli jonkun askeleen
eteenpäin, aina lehden reunalle saakka, ja katseli ympärilleen.

Ympäristön ihanuus ja aamuauringon loisto aivan häikäisivät hänet.
Lehdet loistivat hänen yläpuolellaan kuin vihreä kulta, ja siinä, missä
hän itse istui, oli vielä varjoisaa ja vilpoisaa.

Miten ihana onkaan maailma, ajatteli pieni mehiläinen.

Vähitellen muistuivat hänen mieleensä edellisen päivän tapahtumat,
kaikki vaarat ja ihanuudet, mitä hän oli nähnyt. Mutta hän pysyi
päätöksessään olla palaamatta mehiläispesään. Tosin rupesi sydän
omituisesti sykkimään, kun hän muisteli Kassandraa. Mutta olihan
sula mahdottomuus, että Kassandra vielä tapaisi hänet. Eikä hänestä
ollut lainkaan hauskaa lentää aina edestakaisin, kantaa hunajaa tai
valmistaa vahaa. Hän tahtoi olla onnellinen ja vapaa ja nauttia omalla
tavallaan elämästä. Tuli sitten mitä tuli, sen hän tahtoi kestää. Niin
kevytmielisesti Maija ajatteli, suureksi osaksi siitäkin syystä, ettei
hänellä ollut minkäänlaista käsitystä kaikesta siitä, mikä häntä odotti.

Jossain etäällä tuolla auringonpaisteessa hohti punaista. Maija näki
sen helottavan ja loistavan, ja salaperäinen kärsimättömyys valtasi
hänet. Hän huomasi samalla, että hänen oli nälkä. Silloin pyrähti hän
rohkeana kirkkaasti ja iloisesti suristen piilopaikastaan kuulakkaana
väräjävään ilmaan ja lämpimään päivänpaisteeseen. Hän lensi tyynesti
tuota punaista kukkaisvaloa kohti, joka näytti hänelle viittoilevan, ja
kun hän tuli sen lähelle, tunsi hän niin suloisen tuoksun tuulahduksen,
että melkein huumaantui ja vain vaivoin pääsi perille suureen,
punaiseen kukkaan saakka. Hän ponnahti sen ulommalle, kuperalle
terälehdelle ja piti siitä kiinni. Kun lehti tällöin hiukan heilahti,
pyörähti häntä vastaan välkkyvä hopeapallo, melkein yhtä suuri kuin
hän itse, läpikuultava ja kaikissa taivaankaaren väreissä vivahteleva.
Maija pelästyi kauheasti, vaikka tämän kylmän hopeapallon kauneus häntä
samalla ihastuttikin. Pallo pyöri edelleen, keikahti lehden reunan
ylitse, hypähti auringonpaisteeseen ja putosi ruohikkoon.

Maijalta pääsi hiljainen kauhun huuto, kun hän näki tuon kauniin
pallon alhaalla särkyvän tuhansiksi pikku helmiksi. Mutta ne loistivat
ruohikossa niin raikkaina, vierivät väräjävinä pisaroina pitkin korsia
maahan ja säkenöivät kuin timantit lampunvalossa. Maija ymmärsi, että
se oli ollut suuri kastehelmi, joka oli kosteana yönä muodostunut kukan
kupuun.

Kun hän taas kääntyi kukan kupuun päin, näki hän pienen kovakuoriaisen,
jolla oli ruskeat peitinsiivet ja musta rintakilpi, istuvan
teriön suulla. Se oli vähän pienempi kuin Maija itse, istui
levollisena paikallaan ja katseli häntä totisena mutta ei ollenkaan
epäystävällisesti.

Maija tervehti sitä kohteliaasti.

»Oliko tuo pallo Teidän?» kysyi hän. Ja kun kovakuoriainen ei
vastannut, lisäsi hän: »Olen pahoillani, että pudotin sen.»

»Kastepisaraako tarkoitatte?» kysyi kovakuoriainen hymyillen hieman
itsetietoisesti. »Sen vuoksi ei teidän tarvitse olla huolissanne.
Minä olen jo juonut, ja rouvani ei milloinkaan juo vettä, koska hänen
munuaisensa eivät siedä sitä. Mitä Te täältä tahdotte?»

»Mikä on tämä ihana kukka?» sanoi Maija vastaamatta hänen
kysymykseensä. »Olkaa hyvä ja sanokaa minulle sen nimi!»

Hän muisti Kassandran neuvon ja koetti olla niin kohtelias kuin suinkin
mahdollista.

Kovakuoriainen liikutteli karvatonta kiiltävää päätään selkäkilpeä
vasten. Se liike oli helppoa sille, ja kevyesti liukui pää edestakaisin.

»Taidatte ollakin oikein eilisen teiren poika?» kysäsi hän hymyillen
hiukan epäkohteliaasti Maijan tietämättömyydelle. Muutenkin oli hänen
käyttäytymistavassaan Maijan mielestä jotain epähienoa, mehiläiset
olivat sivistyneempiä ja osasivat käyttäytyä sievemmin. Mutta
hyväntahtoinen näytti tuo kovakuoriainen silti olevan, sillä nähtyään
Maijan joutuvan hämille ja hänen poskiensa punastuvan suhtautui hän
heti suopeammin hänen tietämättömyyteensä.

»Ruusu tämä on», sanoi hän, »joten sen siis nyt tiedätte. Me olemme
neljä päivää sitten tänne muuttaneet, ja on kukka menestynyt
hoidossamme vallan mainiosti. Olkaa hyvä ja tarkastelkaa lähemmin!»

Maija vitkasteli, mutta voitti epäröintinsä ja astui pari askelta.
Kovakuoriainen työnsi helakan lehden syrjään, ja he astelivat
rinnakkain kapeisiin saleihin, missä seinät olivat helakanpunaiset ja
hyvätuoksuiset ja missä vallitsi suloinen hämäryys.

»Teillähän on hurmaavan kaunista», sanoi Maija ihastuneena. »Ja tämä
tuoksu on suorastaan huumaavaa.»

Kovakuoriainen oli hyvillään siitä, että hänen asuntonsa miellytti
Maijaa.

»Täytyy tietää, missä asustaa», sanoi hän suopeasti myhäillen.
»Sanoohan vanha sananlasku: sano minulle, kenen kanssa seurustelet,
niin minä sanon, millainen sinä olet. Haluatteko kenties hieman
hunajaa?»

»Oi», huudahti Maija, »sehän maistuisi mainiolta.» Kovakuoriainen
nyökkäsi ja hävisi seinän taakse.

Maija katseli onnellisena ympärilleen. Hän silitteli poskellaan ja
käsillään ohuita, punahohtoisia väliverhoja, hengitti syvään suloista
tuoksua ja oli riemuissaan siitä, että oli joutunut näin kauniiseen
asuntoon. Eläminen on todellakin nautintoa, ajatteli hän, ja tämä
tämmöinen asunto on sentään toista kuin ne ummehtuneet ja täpötäydet
kerroshuoneet, missä me asumme ja aherramme. Jo tämä hiljaisuuskin on
ihanaa.

Silloin hän kuuli kovakuoriaisen seinän takana torailevan kovalla
äänellä. Vihaisena tämä siellä murisi, ja Maija oli kuulevinaan, miten
se otti jotakin olentoa niskasta kiinni ja työnsi kovakouraisesti
edellään. Siihen sekaantui myös toinen ääni, kimakka, huolestunut ja
harmistunut, ja Maija erotti seuraavat sanat:

»Tietysti Te uskallatte nyt, kun minä olen yksin, käydä käsiksi minuun.
Mutta saattepa nähdä, miten Teidän käy, kun tuon toverini tänne. Senkin
jätkä! No niin, minä menen nyt.»

Maija oli aivan kauhuissaan vieraan kimakasta äänestä, joka kaikui
terävänä ja häijynä. Hän kuuli vielä, miten joku poistui kiireesti.

Kovakuoriainen tuli takaisin ja viskasi pahatuulisena hänelle
hunajamöhkäleen.

»Hävytöntä», hän sanoi, »ei missään saa olla rauhassa tältä
roskaväeltä.»

»Kuka se oikein oli?» kysyi Maija suu täynnä hunajaa.

»Olkaa hyvä ja syökää ensin suunne tyhjäksi ja nielaskaa hunajanne»,
sanoi kovakuoriainen, »muuten ei ymmärrä, mitä Te sanotte.»

Maija totteli, mutta närkästynyt isäntä ei jättänyt hänelle aikaa
uuteen kysymykseen.

»Muurahainen se oli. Luulevatkohan ne sitten, että tässä säästetään
ja aherretaan joka tunti vain heitä varten. Ja sitten tunkeudutaan
säädyttömästi ja edes tervehtimättä toisen varastohuoneisiin.
Olen suutuksissani. Ellen tietäisi, että nämä eläimet ovat vailla
alkeellisimpiakin käyttäytymistapoja, en epäröisi hetkeäkään nimittää
heitä varkaiksi.» — Äkkiä hän malttoi mielensä ja kääntyi Maijaan päin:

»Suokaa anteeksi, etten ole huomannut esitellä itseäni. Nimeni on
Peppi, kuulun ruusukuoriaisten heimoon.»

»Minun nimeni on Maija», sanoi pieni mehiläinen arastellen, »on hauskaa
tehdä tuttavuutta.» Hän katseli tarkasti Peppi-kuoriaista. Tämä
kumarteli yhtämittaa ja levitti aina kumartaessaan tuntosarvensa kahden
pienen viuhkan tavoin. Se miellytti suuresti Maijaa.

»Teillä on ihmeen kauniit tuntosarvet», sanoi hän. »Suorastaan
suloiset...»

»No niin», myhäili Peppi mielissään, »sellaisina niitä pidetään.
Tahdotteko kenties nähdä ne selkäpuoleltakin?»

»Jos rohkenen sitä pyytää», sanoi Maija.

Kovakuoriainen taivutti viuhkamaiset tuntosarvensa sivulle ja antoi
auringonsäteen liukua niiden yli.

»Suuremmoista, eikö totta?» kysyi hän.

»En olisi luullut semmoisia olevan olemassakaan», vastasi Maija. »Omat
tuntosarveni ovat aivan mitättömät.»

»Kullakin on osansa», arveli Peppi. »Teillähän on kieltämättä kauniit
silmät, ja ruumiinne kultainen väri on varsin miellyttävä.»

Pieni Maija säteili onnesta. Kukaan ei ollut hänelle vielä sanonut,
että hänessäkin oli jotain kaunista. Hän aivan paisui elämänilosta ja
otti rivakasti vielä mesikokkareen.

»Erinomaista», sanoi hän.

»Olkaa hyvä ja ottakaa vielä», sanoi Peppi, vähän ällistyneenä
vieraansa ruuanhalusta, »se on ensisadon ruusuhunajaa. Täytyy kumminkin
olla varovainen, jottei pilaa vatsaansa. Tuolla on vielä kastetta, jos
Teitä ehkä janottaa.»

»Paljon kiitoksia!» sanoi Maija. »Mutta nyt minä lähtisin lentoon, jos
suvaitsette.»

Kovakuoriainen hymyili.

»Lentoon ja aina vaan lentoon», sanoi hän, »se on teidän mehiläisten
veressä. Minä en oikein ymmärrä sitä levotonta tapaa. Onhan paikallaan
pysymiselläkin hyvät puolensa, eikö totta?»

»Oi, minä lennän niin mielelläni», sanoi pieni Maija.

Kovakuoriainen avasi hänelle kohteliaasti väliverhon.

»Saatan Teidät ulos. Vien Teidät ulkolehdelle, josta voitte mukavasti
päästä lentoon.»

»Kiitoksia», sanoi Maija, »mutta kyllä minä voin lentää, mistä vaan
tahdon.»

»Siinä olette minua etevämpi», sanoi Peppi, »lenninsiipien
suoristeleminen on minulle aika vaivalloista.»

Hän puristi Maijan kättä ja työnsi viimeisen väliverhon syrjään.

»Oi ihanuutta, sinitaivas», riemuitsi Maija, »voikaa hyvin!»

»Näkemiin», sanoi Peppi ja jäi hetkeksi istumaan korkeimmalle
ruusunlehdelle katsellen pientä Maijaa, joka nopeasti ja
suoraviivaisesti lensi korkealle taivasta kohti kaltaiseen
päivänpaisteeseen ja raikkaaseen aamuilmaan.

Sitten hän huoahti hiljaa ja vetäytyi miettiväisenä vilpoisaan
ruusunteriöön takaisin. Hänestä tuntui lämpöiseltä, vaikka oli
vasta aamu. Hän hyräili suristen aamulauluaan, ja näin se kaikui
ruusunlehtien punaisessa hohteessa ja lämpimässä auringonpaisteessa:

    Nurmi tuoksuu, päivä paistaa
    Kultasäteet karkeloi.
    Punaruusu hehkuin kukkii,
    Pepin aamulaulu soi:

    Kotia ei mulla missään
    Enkä sitä kaipaakaan.
    Mulle riittää, ruusullani
    Kun vaan laulella mä saan.

    Maailmaa en tunne, mutta
    Miksi tuota surisin.
    Pian kuihtuu punaruusu,
    Silloin kuolen minäkin.

Ja ulkona helotti säteilevä kesäpäivä kukkivan maan yllä.




Kolmas luku.

METSÄLAMPI JA SEN ASUKKAAT.


Voi, harmitteli pieni Maija lentäessään, nytpä unohdin aivan kysellä
Pepiltä tietoja ihmisestä. Hänenlaisensa kokenut mies olisi varmaankin
voinut minulle antaa parhaat tiedot. Mutta kukaties tapaan itsekin
vielä tänään ihmisen.

Ja niin tarkasteli hän kirkkailla silmillään yrittelyhaluisena ja
hilpeämielisenä kirjavaa maata, joka laajana tasankona avautui hänen
nähtäväkseen kaikessa kesäisessä loistossaan.

Hän tuli suuren puutarhan yläpuolelle, missä tuhannet värit loistivat.
Hän kohtasi erilaisia hyönteisiä, jotka huusivat hänelle tervehdyksensä
toivottaen hauskaa matkaa ja hyvää satoa. Joka kerran kun hän tapasi
mehiläisen, sykähteli hänen sydämensä tavallista kiivaammin, sillä
hän tunsi itsensä tavallaan syylliseksi toimettomuudessaan ja pelkäsi
tavata tuttavia. Mutta ennen pitkää hän huomasi, etteivät mehiläiset
kiinnittäneet häneen erikoisempaa huomiota.

Yhtäkkiä hän näki sinisen taivaan syvällä, syvällä alapuolellaan.
Ensin hän kauhistuneena ajatteli, että hän kenties oli lentänyt
liian korkealle ja eksynyt taivaaseen, mutta sitten hän näki, että
puut kuvastuivat tämän maanalaisen taivaan reunoilla ja hän ymmärsi
ilokseen, että siinä oli suuri ja tyven vesi, joka sinisenä ja
kirkkaana päilyi aamun hiljaisuudessa. Riemurinnoin hän laskeutui
melkein sen pintaan saakka ja voi nähdä oman kuvansa lentävän vedessä,
näki vaaleiden siipiensä välkkyvän puhtaan, kimaltelevan lasin tavoin,
pani merkille, että jalat olivat oikeassa asennossa pitkin ruumista
aivan kuten Kassandra oli opettanut, ja näki ruumiinsa kauniin
kullanvärin vedestä heijastuvan.

On todellakin ihanaa lentää näin pitkin vedenpintaa, riemuitsi hän.

Hän näki kaloja, suuria ja pieniä, jotka uiskentelivat kirkkaassa
vedessä tai näyttivät rauhallisina siinä keijuvan. Maija varoi
lentämästä liian lähelle niitä, sillä hän tiesi, että kalojen puolelta
oli vaara uhkaamassa.

Tultuaan järven toiselle rannalle houkutteli lammen kaislikko ja
jättiläiskokoiset, suurten lautasten näköiset lumpeenlehdet häntä
luokseen. Hän valikoi erään piilossa olevan lehden, jonka yläpuolella
korkeat, kiiltävät kaislat huojuivat auringonpaisteessa, ja joka itse
oli kokonaan varjossa. Vain pari pientä päivänpaistepyörylää oli siinä
kuin kaksi kultarahaa.

»Ihanaa», sanoi pieni mehiläinen, »oikein ihanaa!»

Sitten hän rupesi hieman siistimään itseään, otti molemmin käsin
kiinni päänsä takaa ja veti sitä eteenpäin ikäänkuin tahtoisi
temmata sen irti. Mutta hän kyllä varoi liian lujasti vetämästä,
hänen tarkoituksenaan oli vain pölyn poistaminen. Sitten hän sipasi
takajaloillaan siipiään, niin että ne taipuivat alas ja taas
kimmahtivat entiseen asentoonsa ihmeen kirkkaina ja kiiltävinä.

Samassa tuli pieni teräksensininen pörisijä hänen luokseen, laskeutui
lehdelle hänen viereensä ja katsoi häneen hämmästyneenä.

»Mitä Te teette minun lehdelläni?» kysyi se.

Maija pelästyi.

»Saanee siinä toki hetkisen levähtää», sanoi hän. Hän muisti Kassandran
sanoneen, että mehiläiskansa nauttii kaikkialla hyönteismaailmassa
suurta arvonantoa. Nyt hän tahtoi kerran kokeilla, onnistuisiko hänen
herättää kunnioitusta. Mutta hänen sydämensä jyskytti koko lailla, kun
hän oli noin äänekkäästi ja päättäväisesti vastannut.

Pörisijä pelästyi ilmeisesti, huomatessaan, ettei Maija antanutkaan
noin vaan komentaa itseään. Suristen närkästyneesti se hypähti
kaislalle, joka kallistui sen lehden yli, missä Maija istui, ja puhui
jo paljon kohteliaammin sieltä ylhäältä päivänpaisteesta:

»Tekisitte mieluummin työtä, kuten tapoihinne kuuluu! Mutta jos olette
levon tarpeessa, niin olkoon menneeksi. Minä odotan täällä.»

»Onhan tuolla lehtiä riittämiin», arveli Maija.

»Kaikki on jo vuokrattu», sanoi pörisijä. »Näinä aikoina saa olla
iloinen, jos voi pienenkin alan sanoa omakseen. Ellei edeltäjäni olisi
kaksi päivää sitten joutunut sammakon saaliiksi, ei minullakaan nyt
olisi kunnon asumapaikkaa. Yöpyä milloin täällä, milloin tuolla —
ei se ole niinkään hauskaa. Kaikilla ei ole niin hyvin järjestettyä
yhteiskuntalaitosta kuin teillä mehiläisillä Muuten saanen esitellä
itseni, nimeni on Hannu Kristoffer.»

Maija oli ääneti ja ajatteli kauhistuneena, miten kamalaa mahtoi olla
joutua sammakon saaliiksi.

»Onko tässä lammessa paljon sammakoita?» kysyi hän pörisijältä ja
siirtyi samalla keskelle lehteä, jottei häntä näkyisi vedestä päin.

Pörisijä hymyili.

»Turha vaiva», se ivaili, »sammakko näkee Teidät alhaalta päin, kun
aurinko paistaa, sillä lehti on silloin läpikuultava. Se näkee vallan
hyvin Teidän istuvan minun lehdelläni.»

Maijan päähän pälkähti pelottava ajatus, että kukaties juuri hänen
lehtensä alla istuu suuri sammakko katsellen häntä muljottavin
ahmivin silmin, ja hän oli juuri lentämäisillään kiireimmän kaupalla
tiehensä, kun sattui vallan kauhea tapaus, jota hän ei olisi osannut
aavistaakaan. Ällistyksissään ei hän aluksi päässyt selville, mitä
oikeastaan tapahtui, hän kuuli vain terävää sirinää yläpuolellaan,
aivan kuin tuuli olisi kahissut kuivuneissa lehdissä, sitten kuului
vinkuvaa sihinää, kaikui vihainen metsästystoitotus, ja hieno
läpikuultava varjo suhahti hänen lehtensä ylitse. Silloin hän huomasi —
ja hänen sydämensä käpristyi pelosta — että suuri välkkyvä sudenkorento
oli kaapannut Hannu Kristoffer-poloisen ja piteli sitä suurissa
puukkomaisissa leuoissaan. Ja Hannu Kristoffer kirkui epätoivoisesti.
Korento laskeutui saaliineen kaislalle, joka kaartui raskaan painon
alla, niin että Maija näki kummankin keinuvan päänsä päällä ja näki
samalla kirkkaassa vedessä niiden kuvan. Hannu Kristofferin huuto oli
aivan sydäntä särkevä. Ja silloin huusi Maija miettimättä sen enempää:

»Päästäkää heti pörisijä irti, kuka ikänä olettekin. Teillä ei ole
minkäänlaista oikeutta tunkeutua noin röyhkeästi toisten asuntoihin.»

Korento päästi pörisijän leuoistaan, mutta piti silti käsillään
siitä lujasti kiinni ja käänsi päänsä Maijaa päin. Maija pelästyi
kovasti nähdessään korennon suuret, tuikeat silmät ja pahannäköiset
puremaleuat, mutta sen välkkyvät siivet ja hohtava ruumis olivat
hänestä ihastuttavat. Se kimalteli kuin vesi, lasi ja jalokivet.
Mutta korennon suunnaton koko pelotti häntä, eikä hän enää ymmärtänyt
äskeistä rohkeuttaan vaan rupesi kiihkeästi vapisemaan.

Mutta korento sanoi aivan ystävällisesti:

»Lapsukainen, mitä Te oikein haluatte?»

»Päästäkää hänet irti!» huusi Maija kyynelet silmissä. »Hänen nimensä
on Hannu Kristoffer ja...»

Sudenkorento hymyili.

»Miksikä niin, pienokainen?» kysyi hän mielenkiinto heränneenä mutta
samalla alentuvan näköisenä.

Maija änkytti avuttomana:

»Voi, hän on niin sievä ja kiltti herra eikä ole, mikäli ymmärrän,
tehnyt Teille mitään pahaa.»

Korento katsoi miettiväisenä Hannu Kristofferiin:

»Niin, hän on kyllä pieni, herttainen mies», se sanoi lempeästi ja
purasi samalla pään poikki.

Maija luuli menettävänsä järkensä, niin syvästi järkytti häntä tämä
tapaus. Pitkään aikaan ei hän saanut sanaa suustaan ja hänen täytyi
kauhukseen kuulla, miten hänen yläpuolellaan teräksensinisen Hannu
Kristofferin ruumis rouskuen ja narskuen murskaantui palasiksi.

»Älkää Te siellä olko ollenkaan olevinanne!» puheli korento suu täynnä
ja hartaasti pureksien. »Teidän tunteellisuudestanne en minä välitä
niin vähääkään. Ja oletteko Te itse sen parempi teoissanne? Kaikesta
päättäen Te olette vielä vallan nuori ettekä ole paljon tarkastellut
omia kotoisia olojanne. Kun kesällä alkaa pesässänne kuhnurien
murhailu, loukkaa se yhtä paljon ja mielestäni vielä suuremmalla syyllä
ympäristön tunteita.»

Maija kysyi: »Oletteko jo valmis siellä ylhäällä?» Hän ei voinut vielä
katsoa ylös.

»Yksi koipi on vielä syömättä», vastasi sudenkorento.

»Olkaa hyvä ja nielaskaa vielä se, sitten vastaan Teille», huusi Maija,
joka hyvin tiesi, niiksi mehiläispesässä täytyy kuhnurit kesällä
surmata ja jota harmitti sudenkorennon typeryys. »Mutta älkää rohjetko
astua askeltakaan lähemmäs minua. Minä en näet silloin vitkastele
hetkeäkään käyttää pistintäni.»

Pieni Maija oli todellakin kovasti suuttunut. Ensimäisen kerran hän
puhui pistimestään ja ensimäisen kerran hän, iloitsi siitä, että
hänellä oli semmoinen ase.

Sudenkorennon silmät olivat häijyn näköiset. Se oli lopettanut
ateriansa ja istui nyt selkä hieman koukussa, katseli vaanien Maijaa
ja muistutti petoeläintä, joka juuri on hyökkäämäisillään saaliinsa
kimppuun. Mutta pieni mehiläinen pysyi täysin levollisena. Hän ei
voinut ymmärtää, mistä oli saanut semmoisen rohkeuden, mutta pelkoa
hän ei enää lainkaan tuntenut. Hän päästi hiljaisen sointuvan surinan,
aivan samanlaisen kuin kerran oli kuullut pesän vartijain päästävän,
kun muuan ampiainen oli tullut lentoluudan lähettyville.

Korento lausui uhaten ja hitaasti:

»Sudenkorennot elävät mitä sopuisimmissa suhteissa mehiläiskansan
kanssa.»

»Siinä he tekevät viisaasti», vastasi Maija sukkelaan.

»Luuletteko kenties, että minä pelkäisin Teitä, minä — Teitä?» kysyi
sudenkorento. Se irroittautui aivan kuin ponnahtaen kaislasta,
joka heilahti entiseen asentoonsa. Sitten se lensi sirisevin ja
välkähtelevin siivenlyönnein melkein vedenpintaan asti. Se näytti
ihanalta, kun se kuvastui veden kalvoon, siinä luuli näkevänsä kaksi
korentoa, jotka räpyttelivät lasisiipiään niin nopeaan ja niin sirosti,
että näytti kuin heijastuisi hopeinen hohde niiden ympärille. Niin
ihana oli tämä näky, että pikku Maija unohti siinä harminsa Hannu
Kristoffer-poloisen kohtalon johdosta ja unohti myös häntä itseään
uhkaavan vaaran Hän taputti käsiään ja huusi innostuneena: »Miten
ihmeen ihanaa, miten ihmeen ihanaa!»

»Minuako tarkoitatte?» kysyi korento aivan ällistyneenä.

Ja sitten hän lisäsi nopeasti: »Niin, minä kyllä kehtaan näyttää
itseäni, se on totta. Olisittepa eilen nähneet, miten eräät ihmiset
hurmaantuivat nähdessään minut puron partaalla, minne he olivat
istahtaneet.»

»Ihmiset?» huudahti Maija. »Oi, oletteko Te nähnyt ihmisiä?»

»Tietysti», sanoi sudenkorento. »Mutta varmaankin olisitte innostunut
tietämään, kuka olen. Nimeni on Surri, kuulun verkkosiipisiin ja
lähemmin sanoen sudenkorentojen heimoon.»

»Voi, kertokaa minulle ihmisestä!» pyysi Maija, ilmoitettuaan ensin
Surrille oman nimensä.

Sudenkorento näytti leppyneeltä. Se istahti lehdelle Maijan viereen,
eikä pieni mehiläinen ollut siitä pahoillaan. Hän oli varma, että Surri
kyllä varoisi astumasta liian lähelle häntä.

»Onko ihmisillä pistintä?» kysyi Maija.

»Hyvä Jumala», sanoi Surri, »mitä he tekisivät sillä? Ei, heillä on
pahempia aseita, ja he ovat meille hyvin vaarallisia. Ei ole ketään,
joka ei heitä pelkäisi, ja erikoisesti pelätään pieniä ihmisiä, joiden
jalat ovat selvästi näkyvissä. Niitä sanotaan pojiksi.»

»Ahdistavatko he Teitä?» kysyi Maija jähmettyneenä jännityksestä.

»Kyllä, käykö se yli Teidän ymmärryksenne?» kysyi Surri vilkasten
siipiensä yli. »Olen harvoin tavannut ihmistä, joka ei olisi yrittänyt
pyydystää minua.»

»Miksi he niin tekevät», kysyi Maija huolestuneena.

»Meissä on jotain viehättävää», sanoi Surri vaatimattomasti hymyillen
ja katsoi vinosti eteensä. »Muuta syytä en tiedä. On sattunut, että
meikäläiset, jotka ovat joutuneet heidän käsiinsä, ovat saaneet kärsiä
mitä tuskallisimpia kidutuksia ja lopuksi saaneet surmansa.»

»Ovatko ihmiset syöneet heidät?»

»Ei ei», sanoi Surri rauhoittaen, »ei nyt juuri sillä tavalla. Mikäli
tiedetään, eivät ihmiset käytä sudenkorentoja ravinnokseen. Mutta
toisinaan vallitsee ihmisessä murhahalu, joka jäänee ikiajoiksi
selvitystä vaille. Teistä kai tuntuu uskomattomalta, mutta tosiasia
kuomiinkin on, että niin sanotut poikaihmiset ovat pyydystäneet
korentoja ja vain nautinnokseen, ei muusta syystä, ovat repineet näiltä
siivet ja jalat. Epäilettekö sitä?»

»Tietysti epäilen», sanoi Maija harmistuneena.

Surri kohautti kimaltelevia olkapäitään, hänen kasvonsa näyttivät
vanhoilta ja kokeneilta.

»Oi, jospa kerran voisi avoimesti asiasta puhua», sanoi hän murheesta
aivan kalpeana. »Minulla oli toivorikas veli, hieman kevytmielinen hän
tosin oli ja onnettomuudekseen hyvin utelias. Hän joutui erään pojan
käsiin, joka hänen huomaamattaan heitti pitkään keppiin kiinnitetyn
verkon hänen päälleen. Sanokaa itse, kuka osaisi ajatella semmoista.»

»Semmoista en olisi koskaan voinut ajatella», vastasi pikku Maija.

Sudenkorento katsahti häneen.

»Sitten sidottiin hänen ruumiinsa ympäri musta rihma siipien väliin,
joten hän voi hyvin lentää, mutta ei päässyt irti. Joka kerran, kun
veliparkani luuli saavuttaneensa vapautensa, tempasi poika mitä
raaimmalla tavalla hänet mainitun rihman avulla takaisin.»

Maija ravisteli päätään.

»Sitä ei oikein osaa kuvitellakaan», kuiskasi hän surullisena.

»Jos en jonakin päivänä tule tuota muistelleeksi, niin varmasti näen
siitä unta», jatkoi Surri. »Lopuksi veljeni kuoli.»

Ja sitten huoahti Surri syvään.

»Miten hän kuoli?» kysyi Maija syvästi osaa ottaen hänen suruunsa.

Surri ei voinut heti vastata, suuret kyynelet vierivät hänen silmistään
hitaasti poskia pitkin.

»Hän pantiin taskuun ja sitä ei kukaan kestä», nyyhkytti hän.

»Mikä semmoinen on?» kysyi Maija huolestuneena. Niin paljon uutta ja
ikävää samalla kerralla hän tuskin kykeni ymmärtämään.

»Tasku», selitti Surri, »on ihmisten ulommassa nahassa oleva
varastokammio. Mutta mitä muuta arvelette siellä vielä olleen?
Oi, missä kauheassa seurassa pitikään veliparkani vetää viimeisen
hengenvetonsa! Sitä ette milloinkaan voisi arvata!»

»En», sanoi Maija vavisten, »sitä en osaa... kenties hunajassa?»

»Ei, ei», sanoi Surri itsetietoisena ja samalla niin surullisena.
»Harvoin on ihmisten taskuissa hunajaa. Mutta sanonpa Teille, mitä
siellä oli: siellä oli sammakko, linkkuveitsi ja porkkana.»

»Kauheata», kuiskasi Maija. »Mutta mitä on linkkuveitsi?»

»Se on eräänlainen ihmisen keinotekoinen pistin. Kun luonto ei ole
hänelle antanut sellaista asetta, koettaa hän jäljitellä sitä. Sammakko
oli onneksi jo kuolemaisillaan. Sillä oli toinen silmä puhki, yksi
jalka poikki ja sen alaleuka oli sijoiltaan. Mutta niinpiankuin veljeni
tuli taskuun, sähähti sammakko vinolla suullaan:

»Kun minä tästä paranen, niin minä kohta nielasen Teidät.» Sitten se
katsoa muljautti ainoalla silmällään äskentullutta toveriparkaansa.
Tämä katse mahtoi vankilan hämärässä näyttää mitä hirvittävimmältä.
Veljeni menetti tajuntansa, kun hän äkkinäisen ravistelun johdosta
joutui puristuksiin vasten sammakkoa, niin että hänen siipensä takertui
kuolevan sammakon kylmään ja niljakkaan ihoon. Oi, tätä surkeutta eivät
riitä mitkään sanat kyllin sattuvasti kuvailemaan.

»Mistä Te tiedätte kaiken tämän?» kysyi Maija kauhusta väristen.

»Myöhemmin viskasi poika pois veljeni ja sammakon, kun hänen tuli nälkä
ja hän rupesi hakemaan porkkanaa taskustaan. Veljeni avunhuutojen
johtamana minä löysin heidät molemmat vierekkäin ruohikossa
makaavina. Mutta minä tulin ajoissa ehtiäkseni vain kuulemaan kaikki
ja sulkeakseni veljeni silmät. Hän kiersi käsivartensa kaulani
ympäri ja suuteli minua jäähyväisiksi. Sitten hän kuoli urhoollisena
ja valittamatta kuin pieni sankari. Kun hänen murskaantuneitten
siipiensä viimeiset värähdykset olivat tauonneet, peitin minä hänet
tammenlehdillä ja etsin kukkivan kurjenkellon, jonka siniset kukat
saivat hänen kunniakseen lakastua hänen kummullaan. 'Voi hyvin', minä
huusin, 'nuku hyvin, pieni veljeni.' Sitten lensin illan hiljaisuuteen,
kohti molempia punaisia aurinkoja, sillä aurinko näkyi kahdessa
kohdassa, iltataivaalla ja vedessä. Niin juhlallisen suruisa ei ole
kai ollut kenenkään mieliala. — Joko Teille on sattunut jotain ikävää?
Kerrotte kai siitä toiste minulle'.»

»Ei», sanoi Maija, »oikeastaan olen minä tähän saakka aina ollut
iloinen.»

»Silloin Teillä on syytä kiittää Jumalaa», arveli Surri hieman
pettyneenä.

Maija kysyi, miten sammakon oli käynyt.

»Niin, se sammakko», sanoi Surri. »Todennäköisesti se sai ansionsa
mukaisen kuoleman. Miten saattoikin se olla niin kovasydäminen, että
lisäsi kuolevan tuskia! Se koetti sitten pelastua, mutta kun sen yksi
jalka ja toinen silmä olivat toimintakyvyttömät, hyppeli se yhtämittaa
samaa kehää kiertäen. Se näytti hyvin hassunkuriselta. 'Kyllä haikara
pian Teidät löytää', huusin sille, ennenkun lensin sieltä pois.»

»Sammakko parka!» sanoi pieni Maija.

»No, mutta mitä kuulen!» tokasi sudenkorento närkästyneenä. »Te menette
sentään liian pitkälle. Sääliä sammakkoa on sama kuin leikata poikki
omat siipensä. Minusta tuntuu kuin olisitte vailla omaatuntoa.»

»Voin ollakin», vastasi Maija, »mutta minusta on vaikeaa nähdä
kenenkään kärsivän.»

»No, se johtuu Teidän nuoruudestanne», lohdutti häntä Surri. »Elämän
koulussa kyllä vielä opitte, rohkeutta vaan, ystävättäreni! Mutta minun
täytyy taas päästä päivänpaisteeseen, täällä on oikein kylmää. Voikaa
hyvin!»

Kuului hiljainen rasahdus, ja tuhannet kirkkaat värit kimaltelivat,
vaaleat, lempeät värit aivan kuin juoksevan veden ja välkkyvien
jalokivien. Surri pyristeli vihreän kaislikon lomitse aina vedenpintaan
saakka, ja Maija kuuli hänen laulavan aamuauringossa. Hän kuunteli
tuota sievää laulua, jossa oli jonkunverran kansanlaulun kaihomieltä
ja joka pani Maijan mielen yht'aikaa iloiseksi ja surulliseksi. Näin
kaikui laulu hänen korviinsa:

    Aalto hiljaa väräjää,
    Aurinkoa tervehtää
    Aamun koittehessa.
    Keinuu keltaulpukat,
    Lumpeen kukat nuokkuvat
    Valkohohtehessa.

    Lämmin kesätuulonen
    Kera kultasäteiden
    Leikkii siivilläni.
    Riemurinnoin laulelen:
    Lyhyt, mutta suloinen
    On mun elämäni.

»Kuule, sudenkorennon laulu kaikuu!» huusi valkoinen perhonen
ystävättärelleen. Ne lensivät keinuen aivan Maijan ohitse halki
kesäpäivän sinisen auerilman. Silloin nosti pieni mehiläinenkin
siipensä ja hyrisi hiljaa jäähyväisiksi hopeiselle lammelle ja lensi
rantaa päin.




Neljäs luku.

IFFI JA KURT.


Kun pieni Maija heräsi seuraavana aamuna sinikellon teriössä, kuuli
hän ilman olevan kuin täynnä hiljaista rapinaa ja huomasi, että kukat
heiluivat ikäänkuin salaperäisten sysäysten johdosta. Kellon avoimeen
teriöön tunkeutui kostea ruohon ja maan tuoksu, ja ilma oli varsin
kylmä.

Maija oli levoton. Hän otti hieman siitepölyä kukan keltaisista
heteistä, suoritti sitten huolellisesti aamusiivouksensa ja asteli
varovaisesti askel askelelta nuokkuvan kellon ulkoreunalle saakka.
Silloin hän näki, että ulkona satoi. Satoi kylmää vihmasadetta hiljaa
rapisten, ja koko ympäristö oli miljonien kirkasten hopeahelmien
peitossa. Niitä oli lehdillä ja kukilla, niitä vieri ruohikossa pitkin
hentoja ruohonkorsia ja ne virkistivät ruskeata maata.

Hämmästyneenä ja kummastellen katseli Maija, miten maailma oli
muuttunut. Tämä oli ensimäinen sade hänen lyhyen olemassaolonsa
aikana. Mutta vaikka hänellä ei ollut mitään hätää eikä valittamisen
syytä, painosti hänen mieltään kumminkin lievä huoli, sillä hän
muisti Kassandran varoittaneen, ettei pidä koskaan lentää sadesäällä
ulos. Hän ymmärsi, että oli vaikeata liikutella siipiään pisarien
pudotessa, ja hän kärsi kylmästäkin ja kaipasi rauhallista, kultaista
päivänpaistetta, joka teki koko maan iloiseksi ja huolettomaksi.

Varmaankin oli vielä varhaista, koska hänen allaan ruohikossa oli
päivän hyörinä vasta alullaan. Sinikellossaan oli hän hyvässä piilossa,
ja sieltä oli mainio tilaisuus tarkastella virkoavaa elämää. Siinä hän
unohti hetkiseksi surunsa ja sydämeen tunkeutuvan koti-ikävän. Oli
oikein hupaisaa katsella näin varmasta turvapaikasta alas ruohikon
asukasten hyörinään ja pyörinään. Mutta vähitellen lensivät hänen
ajatuksensa kumminkin takaisin kotiin, jonka hän oli jättänyt,
mehiläispesän tarjoomaan suojaan ja siellä vallitsevaan voimakkaaseen
yhteistuntoon. Siellä ne nyt istuivat vierekkäin iloiten sateen
aiheuttamasta lepopäivästä, korjailivat kenties siellä täällä kennoja
tai ruokkivat pieniä toukkia. Mutta yleensä oli elämä sadepäivinä
pesässä rauhallista ja hiljaista. Vain silloin tällöin lenteli
tiedustelijoita tarkastamaan säätä ja ottamaan selvää, miltä suunnalta
tuuli puhalsi. Kuningatar kulki ylt’ympäri valtakuntaansa kerros
kerrokselta, tutki kaikkea, kiitti tai moitti, laski munan sinne tänne
ja teki kaikki onnellisiksi kuninkaallisella läsnäolollaan. Miten
iloiseksi tulikaan, kun vain sai häneltä katseen tai lempeän sanan!
Sattui joskus, että hän silitteli ystävällisesti nuorten mehiläisten
päätä, jotka olivat ensimäisiä tehtäviään suorittaneet, tai kyseli
heidän kuulumisiaan.

Oi, miten onnellista oli saada kuulua siihen joukkoon, tietää olevansa
kaikkien kunnioittama ja voivansa nauttia yhteiskunnan tarjoomaa
voimakasta turvaa! Täällä yksinäisellä ja vaaroille alttiilla
paikallaan hän oli turvaton ja häntä paleli. Ja mihin hän ryhtyisi ja
millä hän elättäisi henkensä, jos sadetta kestää? Sinikellossa tuskin
oli hunajaa, ja siitepölyä ei riittänyt pitkäksi aikaa. Ensi kerran
hän huomasi, miten välttämätöntä päivänpaiste on kaikille kulkureille.
Ilman päivänpaistetta tuskin kukaan tulisi kevytmieliseksi, mietti hän.

Mutta kun hän vain muisteli päivänpaistetta, täytti hänen mielensä
taas ilo ja salainen ylpeys siitä, että hän oli ollut niin rohkea ja
alottanut elämänsä omin päin. Mitä kaikkea hän jo olikaan nähnyt ja
kokenut lyhyen retkensä aikana! Semmoisista asioista tiesivät toiset
vain vähän koko elinaikanaan. Kokemus on sentään korkein elämänonni ja
uhrinsa arvoinen, mietti hän.

Alhaalla ruohikossa kulki vaeltajamuurahaisparvi. Ne marssivat laulaen
viileässä ruohometsässä, ja kiire niillä näytti olevan. Heidän reipas
aamulaulunsa kaikui marssin tahdissa ja herätti pienen Maijan sydämessä
kaihoisan ja miettivän tunnelman.

    Lyhyt elonaikamme
    Täällä on.
    Rosvon mieli kuitenkin
    Aina huoleton.

Niillä oli mainiot aseet ja ne näyttivät uljailta ja vaarallisilta.
Niiden laulu kaikui leskenlehtien alla. Mutta siellä näkyi heidän
laulustaan seurauksiakin, sillä nyt kuului karkea ja käheä ääni,
ja nuoren voikukan lehdet työntyivät nopeasti erilleen. Maija näki
sieltä tulevan suuren sinisen kovakuoriaisen, joka näytti tummasta
kiiltävästä metallista tehdyltä pallonpuoliskolta ja joka väreili
milloin sinervänä, milloin vihertävänä, milloin taas sysimustana. Se
oli ainakin pari kolme kertaa Maijaa suurempi. Sen kova panssari näytti
särkymättömän lujalta, ja sen äreä ääni vaikutti kammottavalta. Se
näytti heränneen sotilasten lauluun ja olevan oikein pahalla päällä.
Sen karvaturkki ei ollut vielä siivottu, ja se hieroi unta sinisistä
viekkaista silmistään.

»Minä tulen», se huusi, »ja tietäkööt kaikki tehdä tilaa minulle!»

Jumalan kiitos, etten ainakaan minä ole hänen tiellään, ajatteli Maija,
joka tunsi olevansa turvassa korkeassa huojuvassa piilopaikassaan.
Mutta jyskytti hänen sydämensä kumminkin pikkuruikkusen, ja hän
vetäytyi ääneti askeleen verran taaksepäin kelloonsa.

Kovakuoriainen kulki raskaasti ja kompastellen kosteassa ruohossa.
Ei se ollut suinkaan sievä näky. Kuihtuneen lehden kohdalla, juuri
Maijan kukan alla, se pysähtyi, työnsi lehden syrjään ja astui hieman
taaksepäin. Silloin huomasi Maija siinä olevan maanalaisen onkalon suun.

»Kas, mutta kaikkea sitä onkin!» päivitteli hän uteliaana.
»Tuollaisesta ei minulla ollut aavistustakaan. Ei voi elää kyllin kauan
kokeakseen kaikkea, mikä maailmassa on mahdollista.»

Hän oli aivan ääneti. Vain sade rapisi hiljalleen. Sitten hän kuuli
kovakuoriaisen huutavan onkaloon:

»Jos tahdotte tulla mukanani metsästysretkelle, täytyy Teidän
välttämättä jo nousta ylös. On jo kirkas päivä.» Kun se oli juuri
herännyt, tunsi se itsensä niin itsevarmaksi, että sen oli vaikea
käyttäytyä ystävällisesti.

Kesti hetkisen, ennenkuin vastaus tuli, sitten kuuli Maija ohuen äänen
piipittävän onkalosta:

»Jumalan tähden, sulkekaa ovi siellä ylhäällä, sataa sisään.»

Kovakuoriainen totteli, kallisti päänsä hieman sivulle ja tirkisteli
raosta sisään.

»Olkaa hyvä ja kiirehtikää», sanoi se närkästyneenä.

Maija odotti jännittyneenä, mitä tuli tapahtumaan. Hän ryömi niin
pitkälle, että suuri sadepisara putosi hänen hartioilleen. Siitä hän
pelästyi aika lailla ja kuivasi itsensä. Alhaalla nousi maasta tuo
kuivunut lehti, ja hitaasti ryömi sen alta näkyviin ruskea elukka,
joka näytti hyvin merkilliseltä. Sillä oli kömpelönnäköinen ruumis ja
tavattoman paksu pää ja siinä pienet tuntosarvet kohtisuorassa. Jalat
olivat hoikat ja hitaasti liikkuvat, kasvoissa huolestunut ilme.

»Hyvää huomenta, rakas Iffi», sanoi kovakuoriainen aivan hoikkana
pelkästä kohteliaisuudesta. »Miten olette nukkunut?» Ja sitten hän
lisäsi: »Kallein aarteeni!»

Iffi tarttui hänen käteensä verrattain välinpitämättömänä.

»Tämä ei käy päinsä, Kurt», hän sanoi. »En voi. Siitä puhutaan liian
paljon.»

Kuoriaisparka näytti oikein kauhistuvan.

»En oikein ymmärrä», se änkytti, »voisiko ystävyytemme nuori onni
särkyä näin mitättömien seikkojen johdosta. Ajatelkaa toki, Iffi, mitä
Te välitätte puheista. Onhan Teillä onkalonne, Te voitte kömpiä sinne,
milloin haluatte, ja kun Te oikein syvälle menette, ette kuule yhtään
mitään.»

Iffi hymyili kaihoisasti ja ylimielisesti.

»Kurt, sitä Te ette ymmärrä. Minulla on siitä omat mielipiteeni.
Ja sen lisäksi on muutakin syytä: Te olette käyttänyt hyväksenne
tietämättömyyttäni tavalla, joka ei juuri hienotunteisuutta todista,
olette sanonut itsenne ruusukuoriaiseksi, ja eilen sanoi etana minulle,
että Te olettekin Kontiainen. Siinä on aikamoinen erotus. Etana oli
nähnyt Teidät työssä, jota en tässä enää tahdo mainita. Ymmärtänette,
että minä peruutan suhteemme.»

Kun Kurt oli tointunut peljästyksestään, suuttui hän: »En, sitä en
ymmärrä», hän huusi kiivaasti. »Tahtoisin olla rakastettu oman itseni
enkä toimeni vuoksi. Miten voitte arvostella miestä sen mukaan, missä
hän oleskelee!»

»Ellei hän oleskelisi juuri lannassa, voisin sulkea toisen silmäni»,
sanoi Iffi pidättyen. »Teidän tulee myös muistaa, että nuoren lesken,
jonka puoliso vasta kolme päivää sitten joutui päästäisen uhriksi,
tulee elää erittäin kainosti. Sen vuoksi — voikaa hyvin!»

Ja yht'äkkiä oli Iffi hävinnyt koloonsa, niin nopeasti, että näytti
kuin tuulenpuuska olisi hänet siitä pyyhkäissyt. Maija ei olisi pitänyt
mahdollisena, että mikään olento voisi niin nopeasti hävitä koloonsa.

Nyt oli Iffi poissa ja kovakuoriainen tuijotti nolon näköisenä tyhjään
pimeään aukkoon ja näytti siinä niin typerältä, että Maijaa oikein
nauratti.

Vihdoin se tointui ällistyksestään ja rupesi murheellisena murjottaen
ravistamaan pientä pyöreähköä päätään, ja sen tuntosarvet riippuivat
ränsistyneesti alaspäin aivan kuin kaksi sateen liuottamaa viuhkaa.

»Luonteesta ja kunnollisesta elämästä ei kukaan näihin aikoihin enää
välitä», huokasi se. »Iffi on sydämetön, en ole uskaltanut myöntää sitä
itselleni, mutta niin on asia. Mutta ellei hänen sydämensä kehoittaisi
häntä ystävättärekseni, niin pitäisi ainakin hänen järkensä kehoittaa.»

Maija näki, miten kyynelet heruivat kuoriaisen silmiin, ja hänen
sydämensä täyttyi säälistä.

Mutta äkkiä tuli Kurtiin liikettä. Se pyyhkäsi kyynelet silmistään ja
asteli varovasti multakasan taakse, minkä Iffi todennäköisesti oli
asunnostaan siihen läjännyt, ja Maija näki pienen punertavan kastemadon
tulevan ruohikossa. Sillä oli vallan merkillinen liikuntotapa,
vuoroin se teki itsensä pitkäksi ja hoikaksi, vuoroin taas lyhyeksi
ja paksuksi, ja sen punainen ruumiinkärki oli kokoonpantu pelkistä
hennoista renkaista, jotka ääneti liukuivat eteenpäin ikäänkuin
tunnustellen. Maija pelästyi kovasti nähdessään Kurtin äkkiä astuvan
piilostaan, iskevän kiinni matoon ja purasevan sen kahteen puoliskoon.
Levollisena se rupesi sitten syömään toista puolikasta välittämättä
vähääkään madonpuoliskain tuskallisista kiemurteluista maassa ja sen
kourissa.

Se oli vielä vallan pieni mato.

»Ei hätää», sanoi Kurt, »pian tämä on ohi.»

Mutta samalla kun se söi, näytti se taas muistelevan Iffiä, jonka se
oli ikipäiviksi menettänyt, ja suuret kyynelet vierivät pitkin sen
poskia.

Piilopaikassaan istuva pieni Maija sääli sitä sydämensä pohjasta.
Maailmassa on sentään paljon surullista, ajatteli hän. Silloin hän näki
toisen madonpuolikkaan, jonka Kurt huolettomasti oli pannut syrjään,
kiireesti matelevan tiehensä.

»Kas vaan!» huusi hän ja pelästyksissään huusi niin äänekkäästi, että
Kurt kummastellen rupesi pälyilemään ympärilleen.

»Pois tieltä!» huusi se äänen kuullessaan.

»Mutta enhän minä Teidän tiellänne istukaan», vastasi Maija.

»Missä Te sitten istutte?» kysyi Kurt. »Täytyyhän Teidän toki jossain
istua.»

»Täällä ylhäällä», huusi Maija, »kukassa, päänne päällä.»

»Uskon sanojanne», sanoi Kurt. »Mutta minä en ole heinäsirkka, enkä voi
kääntää päätäni niin paljon ylöspäin, että näkisin Teidät. Minkä vuoksi
huusitte?»

»Madon toinen puolikas juoksee pois», huusi Maija.

»Niin, niin», sanoi Kurt madonpuolikasta katsellen, »nämä eläimet ovat
varsin vikkeliä. Mutta minulle ei enää ruoka maistu.» Ja samalla se
heitti kourissaan olevan madontyngän pois, ja tämä syömättä jäänyt
kappale alkoi poistua päinvastaiseen suuntaan kuin edellinen kappale.

Maija aivan ällistyi, mutta Kurtille näkyi olevan tuttua tämä madon
merkillinen ominaisuus.

»Teidän ei pidä luulla, että minä aina söisin matoja», sanoi se, »mutta
joka paikassa ei ole ruusuja.»

»Sanokaa nyt toki sentään tuolle pienokaiselle, mihin hänen puoliskonsa
on juossut!» vastasi Maija kiihkeänä.

Kurt pudisteli totisena päätään: »Minkä kohtalo on erottanut, älköön
sitä enää yhdistettäkö», se sanoi. Ja jatkoi: »Kuka Te olette?»

»Minä olen Maija, mehiläisväkeä.»

»Mieluista kuulla», sanoi Kurt. »Minulla ei ole mitään mehiläisiä
vastaan. Minkä vuoksi istutte täällä? Se ei ole mehiläisille
tavallista. Oletteko jo kauankin istunut?»

»Olen täällä nukkunut.»

»Vai niin», sanoi Kurt epäluuloisena. »Toivottavasti olette nukkunut
syvää ja virkistävää unta. Olette ehkä juuri äskettäin herännyt?»

Maija myönsi juuri heränneensä, sillä hän huomasi, että Kurtista oli
vastenmielistä tietää hänen kuulleen tuon keskustelun Iffi-sirkan
[Tekijä tarkoittaa Iffi-sirkalla keski- ja etelä-Europassa elävää
_niitty-sirkkaa_, joka viettää huomaamatonta elämää maahan kaivamissaan
käytävissä. Suomentajan huomautus.] kanssa, eikä Maija tahtonut
uudelleen pahoittaa Kurtin mieltä.

Kurt juoksi edestakaisin koettaen katsella ylöspäin.

»Odottakaa», sanoi se, »kun nousen jotakin ruohonkortta vastaan, voin
nähdä Teidät, ja Te voitte katsoa minuun silmästä silmään. Sitähän joka
tapauksessa hartaasti halunnette.»

»Se olisi minusta erittäin hauskaa», sanoi Maija.

Kurt löysi sopivan korren, se oli voikukan varsi, ja kun kukinto
kallistui hieman sivulle, voi Maija nähdä hänet, kun hän nyt asettautui
takajaloilleen ja katseli ylöspäin. Maija näki hänellä olevan
ystävälliset ja miellyttävät kasvot; vallan nuorelta ei hän enää
näyttänyt; hieman pyöreäposkinen hän oli. Nyt hän kumartui niin, että
kukinto hieman heilahti ja esitti itsensä:

»Kurt, ruusukuoriaisten heimon jäsen.»

Pieni Maija ei voinut olla kaikessa salaisuudessa hiukan hymyilemättä,
sillä hän tiesi hyvin, että Kurt oli sontiainen, mutta kun hän ei
tahtonut tätä loukata, ei hän huolinut asiasta mitään mainita.

»Eikö sade tuota Teille mitään haittaa?» kysyi Maija.

»Eihän toki, siihen olen ruusuissa tottunut, siellä sataa miltei aina.»

Maija ajatteli: täytyy minun sentään pikkuruikkusen rangaista häntä
röyhkeistä valheistaan, aikamoinen ylvästelijä hän onkin.

»Kurt», sanoi hän ja hymyili varovaisesti, »mikä aukko on oikeastaan
tuo tuolla lehden alla?»

Kurt pelästyi.

»Aukko?» kysyi hän. »Puhutteko jostain aukosta? On paljon, paljon
aukkoja, se on kai joku semmoinen. Teillä ei ole aavistustakaan, miten
paljon maassa on aukkoja.»

Mutta sen näin hämmentyessä tapahtui äkkiä vallan kauheata.
Koettaessaan kaikin keinoin teeskennellä täydellistä
välinpitämättömyyttä, horjahti Kurt tasapainostaan. Maija kuuli hänen
kirkuvan epätoivoisesti ja kohta sen jälkeen näki hänen makaavan
selällään sätkytellen käsin ja jaloin avuttomana ja uikuttaen.

»Nyt olen mennyittä miestä», parkui se, »en voi kääntyä enää pystyyn.
Minun täytyy kuolla. Surkuteltavampaa kohtaloa ei ole kenenkään osaksi
tullut.»

Se valitteli niin äänekkäästi, ettei kuullut Maijan lohdutussanoja.
Somalla se koetti jaloillaan koskettaa maata, mutta joka kerran,
kun se jo luuli saaneensa maasta kiinni, luiskahtivat ne pienet
multahiukkaset, joihin se vaivoin oli tarttunut, ja se kaatui taas
kuperalle pyöreälle selälleen. Se oli tosiaankin erittäin lohduton
näky, ja pieni Maija tunsi todellista tuskaa sen johdosta, vallankin
kun se kävi jo kalpeaksi kasvoiltaan ja sen huuto kaikui sydäntä
särkevänä.

»En kestä tätä asentoa», se huusi, »katsokaa edes poispäin! Älkää
kiduttako kuolevaa tunkeilevilla katseillanne! Oi, jospa voisin
saada kiinni edes ruohonkorresta tai voikukan varresta! Kukapa voisi
pysytellä kiinni ilmassa? Ei kukaan.»

Pikku Maijan sydän värisi säälistä.

»Odottakaa», hän huusi, »tahdon koettaa auttaa Teitä pystyyn. Täytyyhän
sen onnistua, jos oikein ponnistan. Kurt, rakas Kurt, älkää nyt huutako
noin, kuulkaa mitä sanon: jos minä taivutan pienen ruohonkorren alas ja
ojennan Teille sen pään, onko Teillä siitä apua?»

Kurt vain valitti, eikä ymmärtänyt, mitä Maija sanoi, se oli
kuolemanpelosta aivan suunniltaan. Silloin lensi pieni Maija
rankkasateesta huolimatta alas suojapaikastaan, etsi hoikan, vihreän
ruohonkorren, joka kasvoi Kurtin vieressä ja tarrautui kiinni sen
latvan kärkeen. Hän riemuitsi, kun korsi hänen painostaan taipui niin,
että se kaartui aivan sätkyttelevän Kurtin päälle.

»Tarttukaa kiinni», huusi Maija.

Kurt tunsi jotain kasvoillaan ja tarttui äkkiä siihen kiinni, ensin
toisella kädellä, sitten molemmilla ja lopuksi jaloillaankin, joissa
oli kussakin kaksi terävää ja vahvaa kynttä. Hitaasti hän luisui sitä
pitkin tyveen saakka ja siinä hän voi kääntyä oikeaan asentoon, se kun
oli kyllin vahva ja paksu.

Hän hengähti syvään.

»Hyvä Jumala», sanoi hän, »se vasta oli kamalaa. Ilman mielenmalttiani
olisin aivan varmaan joutunut Teidän lörpöttelyhalunne uhriksi.»

»Voitteko jo paremmin?» kysyi pieni Maija.

Kurt piteli otsaansa.

»Kiitos, kiitos, kun tämä pyörrytyskohtaus on ohi, voin antaa Teille
varman vastauksen.»

Mutta Maija ei saanut vastausta kysymykseensä, sillä samassa tulla
liihotteli kerttunen pitkin ruohikkoa hyönteisiä pyydystellen. Pieni
mehiläinen painautui maahan pysytellen aivan hiljaa kunnes lintu oli
lentänyt ohitse. Kun hän sitten katseellaan etsi Kurtia, oli tämä
häipynyt, ja silloin lähti Maijakin liikkeelle ja lensi pois, sillä
sade oli tauonnut ja päivä oli kirkas ja lämmin.




Viides luku.

HEINÄSIRKKA.


Se vasta oli ihana päivä! Aamulla varhain oli ollut kastetta, sitten
oli aurinko noussut metsän takaa ja sirotellut säteitään vinosti pitkin
viheriätä ruohikkoa, ja niin alkoi semmoinen kimaltelu ja välkyntä,
että sellaisen näyn nähdessään ei sulasta ihastuksesta tiennyt mitä
sanoa tai tehdä.

Pieni Maija oli jo kohta herätessään kuullut ympäriltään pelkkiä
riemuhuutoja. Osittain niitä kaiuttelivat korkealta puiden latvoista
nuo pelätyt linnut, joiden äänet kaikesta huolimatta raikuivat niin
suloisina, osittain ilmassa ohikiitävät hyönteiset tai pensaissa ja
ruohossa sirisevät kovakuoriaiset, perhoset sekä suuret ja pienet
kärpäset.

Maijalla oli puunkolossa mainio asunto. Se antoi varman turvan, oli
kuiva ja pysyi öisinkin varsin kauan lämpimänä, aurinko kun paistoi
koko päivän sen suulle. Tosin oli hän kerran varhaisena aamuhetkenä
kuullut tikan naputtelevan puunsa rungolla, ja silloin oli hän
kiireimmän kaupalla laittautunut sieltä tiehensä. Sillä pienelle, puun
rungossa piileksivälle hyönteiselle on tikan naputus yhtä kaameata
kuin jos meikäläinen kuulisi yöllä murtovarkaan ikkunaluukkuja auki
vääntävän. Mutta öisin hän oli varmassa turvassa, silloin ei kukaan
etsinyt häntä hänen korkealla olevasta piilopaikastaan.

Erääseen pieneen rakoon, jossa oli hämärää ja viileätä, hän oli
kerännyt itselleen pienen mesivaraston, jotta hänellä olisi
sadepäiviksi ravintoa. Ja metsälinnansa sisäänkäytävän hän oli sulkenut
vahalla niin ahtaaksi, että siitä nipin napin mukavasti mahtui
kulkemaan.

Elämäniloa uhkuen ja raikasta riemulaulua hyräillen pyrähti Maija tänä
aamuna lentoon ulos auringon paisteeseen kokemaan, mitä tämä uusi ihana
päivä tullessaan toisi hänelle.

Hän liiteli suoraa päätä halki ilman kultavalon, niin että hän aivan
näytti pieneltä pisteeltä, jota tuuli nopeasti kuljetti eteenpäin.

»Tänään minä tapaan ihmisen», hän huusi. »Tämmöisenä päivänä ovat
varmasti ihmisetkin liikkeellä nauttimassa kirkkaasta luonnosta.»

Milloinkaan ennen ei hän ollut vielä kohdannut näin paljon hyönteisiä
kuin nyt, ilmassa oli hyörinää ja häärinää, surinaa, naurua ja
riemuhuutoja, joihin pakostakin täytyi yhtyä.

Pikku Maija laskeutui vihdoin ruohikkoon, missä kasvoi monenlaisia
kukkia ja kasveja. Korkeimmat olivat siankärsäheinän valkoiset kukinnot
ja hehkuvan punaiset, houkuttelevat unikot. Kun Maija oli imenyt
hiukan hunajaa akilleijankukasta ja oli juuri lentämäisillään siitä
pois, näki hän kukkansa yläpuolella kaartuvalla ruohon korrella peräti
merkillisen olennon. Aluksi hän vallan kauhistui, sillä hän ei olisi
osannut kuvitellakaan sellaista vihreätä, laihaa hirviötä. Mutta sitten
heräsi hänen koko mielenkiintonsa, ja hän jäi aivan kuin paikalleen
naulattuna tuijottamaan tuota pitkäkoipista muukalaista. Näytti kuin
sillä olisi kyhmysarvet, mutta oikeastaan aiheutui tämä sen merkillisen
ulkonevasta otsasta. Siinä oli kaksi loputtoman pitkää, rihmamaista
tuntosarvea, eläin itse näytti hoikalta, sillä oli sirot etujalat ja
ohuet mitättömät siivet, joihin ei Maijan mielestä voinut paljoakaan
arvoa panna. Mutta kaikkein merkillisintä siinä oli sen kaksi suurta
takajalkaa, jotka kahden jättiläiskokoisen ja äkkikulmaisesti kääntyvän
puujalan tavoin kohosivat sen ruumiin yläpuolelle. Se oli kauttaaltaan
vihreä ja sen viekkaissa silmissä oli röyhkeä ja samalla kummasteleva
ilme, mutta täytyi myöntää, etteivät ne olleet häijyn vaan pikemmin
sävyisän näköiset.

»No, neitiseni», sanoi se Maijalle, ilmeisesti harmistuneena hänen
ihmettelevästä ilmeestään, »ette varmaankaan ole ennen nähnyt
heinäsirkkaa? Vai oletteko munimispuuhissa?»

»Mikä pälkähtää päähänne?» huudahti Maija suuttuneena. »Miten olisin
voinut saada semmoisia ajatuksia. Ja jos voisinkin munia, en sitä
koskaan tekisi. Miten voisin ryhtyä niin kevytmielisellä tavalla
kuningattaren pyhiin velvollisuuksiin!»

Heinäsirkka kyykistyi hieman ja sen naama kävi niin sanoin
kuvaamattoman hullunkuriseksi, että Maijan täytyi harmistaan huolimatta
nauraa ääneen.

»Neitiseni», huusi se, mutta sitten rupesi sitä itseäänkin naurattamaan
ja se sanoi vain: »Mitä hullua! Te vasta olette!»

Maija kävi kärsimättömäksi tämän omituisen veitikan käyttäytymisen
johdosta.

»Mitä Te oikein nauratte? Ette suinkaan Te tosissanne tarkoita, että
minä munisin ja kaiken lisäksi vielä täällä niityllä», sanoi hän koko
lailla epäystävällisesti.

Silloin kuului naksahdus, heinäsirkka huusi »hopsis» ja oli tiessään.

Maija oli vallan ymmällään. Se oli ponnahtanut jättiläiskaaren
muotoista rataa korkealle ilmaan käyttämättä siipiään osoittaen Maijan
mielestä uhkarohkeutta, joka läheni sulaa hulluutta.

Mutta siinä se taas oli. Maija ei ollut nähnyt, mistä se tuli, mutta
siinä se nyt istui hänen vieressään akilleijan lehdellä.

Se katseli häntä joka puolelta, edestä ja takaa.

»Ei», sanoi se sitten nenäkkäästi, »ette Te voikaan munia, Te ette
sovellu siihen. Teillä ei ole munanasetin putkea.»

»Mitä?» sanoi Maija. »Munanasetinputkea?» Hän levitti hiukan siipiään
ja kääntyi semmoiseen asentoon, ettei vieras voinut nähdä muuta kuin
hänen kasvonsa.

»Niin, niin. Älkää nyt vaan pudotko korokkeeltanne, neitiseni! Tehän
olette ampiainen, eikö niin?»

Hävyttömämpää kysymystä ei pienelle Maijalle olisi voinut tehdä.

»Tuhat tulimmaista!» hän huusi.

»Hopsis», vastasi heinäsirkka ja oli tipotiessään.

»Minä aivan hermostun tuon olennon vuoksi», sanoi Maija ja päätti
lentää pois. Sellaista loukkausta hän ei muistanut milloinkaan
saaneensa osakseen. Olla erottamatta häntä ampiaisesta, tuosta
rosvosta, varkaasta ja maankiertäjästä — olihan se mitä törkein
herjaus. Hän oli aivan sydämistynyt.

Mutta samassa oli heinäsirkka taas siinä.

»Neitiseni», huusi se ja väänsi vähän ruumistaan, jolloin sen pitkät
takakoivet muistuttivat kellonviisareita kellon ollessa viisi minuuttia
vailla puoli seitsemän. »Neitiseni, suokaa anteeksi, että toisinaan
keskeytän keskustelun. Mutta äkkiä saan vastustamattoman halun. Minun
täytyy hypätä, minne vaan, vaikka maailman ympäri. Ettekö Tekin tunne
samaa?»

Se levitti suunsa korvasta toiseen hymyillessään Maijalle. Eikä hänkään
voinut muuta, hymyillä täytyi hänenkin.

»Eikö totta?» sanoi heinäsirkka ja nyökkäsi rohkaisevasti.

»Kuka Te oikein olette?» kysyi Maija. »Te olette peräti merkillinen.»

»Mutta kaikkialla minut vaan tunnetaan», sanoi heinäsirkka ja nauraa
virnisti taas niin perinpohjaisesti, ettei Maija koskaan ollut nähnyt
kenenkään sillä tavoin nauravan. Hän ei oikein tiennyt puhuiko tuo
toinen tosissaan vai piloillaan.

»Olen tällä seudulla vieras», sanoi hän ystävällisesti, »muuten kyllä
varmasti tuntisin Teidät. Mutta pyydän, olkaa hyvä ja huomatkaa, että
minä kuulun mehiläiskansaan, enkä suinkaan ole mikään ampiainen.»

»Mitä hullua», sanoi heinäsirkka, »sehän on aivan sama asia.»

Maija voi suuttumukseltaan tuskin saada sanaa suustaan.

»Te olette sivistymätön», kivahti hän lopuksi. »Ettekö todellakaan ole
koskaan katselleet ampiaista?»

»Miksi olisin semmoista tehnyt?» puheli vihreätakki. »Mitä kannattaa
painaa muistiin eroavaisuuksia, jotka ovat vain mielikuvituksen
tuotteita. Te lentelette ilmassa, pistätte kaikkia, jotka
läheisyyteenne tulevat, ettekä osaa hyppiä. Aivan samanlaisia ovat
ampiaiset. Missä siis on erotus? Hopsis!»

Ja taas se oli tiessään.

Mutta nyt lennän minäkin, ajatteli Maija.

Siinä se viheriämekko taas oli.

»Neitiseni», huusi se, »huomenna on pappilan puutarhassa kilpahypyt.
Haluatteko vapaalipun päästäksenne katsomaan. Eukollani on vielä kaksi
semmoista, kiitoskaupalla saatte toisen niistä. Toivon voittavani
nykyisen rekordin.»

»Minua ei huvita mokomat hyppijäiset», sanoi Maija vähän harmistuneena.
»Sillä, joka voi lentää, on korkeammat harrastukset.»

Heinäsirkka nauraa virnisti, niin että luuli melkein kuulevansa sen
naurun.

»Älkää luulko liian paljon itsestänne, neitiseni. Useimmat maapallon
eläimet osaavat lentää, mutta harvat hyppiä. Teillä ei ole
minkäänlaista ylenkatsetta ympäristönne elämästä. Jo ihmiselläkin
voitte havaita halun hypätä korkealle ja sievästi. Aivan äskettäin
näin, miten kirkkoherra hyppäsi melkein metrin korkeudelle
herättääkseen kunnioitusta käärmeessä, joka mateli tien poikki. Hänen
halveksumisensa kaikkea kohtaan, joka ei osannut hyppiä, meni niin
pitkälle, että hän viskasi pois piippunsa, jota ilman ei pappi koskaan
voi elää. Ymmärrättekö Te semmoista kunnianhimoa? — Olen tuntenut
heinäsirkkoja, ne ovat kuuluneet omaan heimooni, jotka ovat voineet
hypätä kolmesataa kertaa niin korkealle kuin he itse ovat pitkiä. Niin,
nyt te ällistytte ettekä sano enää sanaakaan, vaan kadutte sydämenne
pohjasta kaikkea, mitä vastikään sanoitte ja mitä kenties vielä
aijoitte inttää. Kolmesataa kertaa niin korkealle kuin hyppääjä itse
oli pitkä! Luulisitteko Te jonkun pystyvän semmoiseen? Ei edes maailman
suurin eläin, norsu, voi semmoista hyppyä tehdä. No! Siinä Te nyt
seisotte vaiti! Enkö sanonut, että tulette vaikenemaan!»

»Mutta miten ihmeessä minä voisin mitään sanoa, kun Te ette
hetkeksikään taukoa!» huusi Maija.

»Puhukaa siis!» sanoi heinäsirkka ja sitten se huusi »hopsis» ja oli
tiessään.

Silloin täytyi pienen Maijan harmistaan huolimatta taas vetää suunsa
nauruun. Sillä tavalla ei ollut kukaan häntä vielä kohdellut. Niin
paljon kuin heinäsirkan ilvehtivä käytös häntä kummastuttikin, niin
ihaili hän kumminkin sen maailmankokemusta ja suuria tietoja. Ja
vaikkei hän ollutkaan hyppimisestä samaa mieltä kuin se, niin oli hän
silti ihmeissään kaikista niistä uusista tiedoista, joita hän oli tämän
lyhyen seurustelun aikana saanut. Jos vihreänuttu olisi ollut hieman
luotettavampi, olisi hän niin mielellään kysellyt siltä yhtä ja toista.
Usein saavat todellakin sellaiset runsaimmin kokemuksia, jotka vähimmin
osaavat niitä hyödykseen käyttää, arveli hän.

Ymmärsikö tuo heinäsirkka ihmisten kieltä, koska se tiesi heidän
nimensä ja ammattinsakin? Sitä hän halusi siltä kysyä, jos se vielä
kerran tulisi takaisin. Samoin sitä, mitä se tuumisi siitä, jos hän
koettaisi käydä ihmisen luona tämän kodissa.

»Neitiseni!» kuului taas aivan hänen vierestään ja ruohonkorsi heilahti.

»Hyvä Jumala», sanoi Maija, »mistä Te taas tulette?»

»Ympäristöstä», sanoi heinäsirkka.

»Mutta sanokaa», huusi Maija, »hyppäättekö Te noin vaan millin tahansa
tietämättä matkanne määrää, tuntematta paikkaa, mihin tulette?»

»Tietysti», sanoi heinäsirkka. »Kuinkas muuten? Voitteko Te sitten
nähdä tulevaisuuteen? Sitä ei voi kukaan. Vain lehtisammakko voi sen,
mutta se ei sano miten.»

»Mitä kaikkea Te tiedättekään!» huudahti pieni Maija. »Sehän on
kerrassaan suuremmoista! Ymmärrättekö myös ihmisen puhetta?»

»Se on kysymys, mihin on vaikea vastata, neitiseni, sillä vielä ei ole
todistettu, onko ihmisillä puhekieltä. He päästävät toisinaan ääniä,
joiden inhottavaa soinnuttomuutta ei voi mihinkään verrata. Kaikesta
päättäen he siten ilmaisevat ajatuksiaan toisilleen. Täytyy kumminkin
myöntää, että he syvästi kaipaavat kykyä aikaansaada siedettäviä ääniä.
Näin kerran kahden pojan ottavan ruohon sormiensa väliin ja puhaltavan
siihen suustaan ilmaa, jolloin syntyi suriseva ääni, mikä ehkä
hieman muistutti sirkan sirinää. Mutta huonompaa se oli paljon. Joka
tapauksessa he tekevät parhaansa. Haluatteko vielä muita tietoja. Minä
tiedän kyllä kaikenmoista.»

Ja se nauroi irvistäen pienelle Maijalle, niin että nauru oikein kuului.

Mutta kun se taas loikkasi siitä huomaamatta tiehensä, pysyi se poissa,
ja turhaan odotteli mehiläinen sitä kotvan aikaa. Hän etsi sitä
läheisestä ruohikosta ja kukista, mutta mahdotonta oli sitä enää löytää.




Kuudes luku.

PUKKE.


Kaunis kesäpäivä oli puolillaan, ja sen helle oikein uuvutti pikku
Maijaa. Hän lensi laiskasti helakkoina loistavana puutarhanpensasten
yli, kunnes jättiläiskokoisen kastanjan suuret lehdet tarjosivat
hänelle suojaa ja vilpoisuutta. Kastanjan alla oli tallatulla
nurmikolla pöytiä ja penkkejä. Kaikesta päättäen oli siinä puun
lehvikön alla kesämaja. Lähellä helotti talonpoikaistalon punainen
tiilikatto, ja savupiipusta nousi sinervä savu auringonpaisteeseen.

Nyt näytti Maijasta aivan ilmeiseltä, että lopultakin saa kohdata
ihmisen, olihan hän nyt tunkeutunut miltei tämän välittömälle
hallinta-alueelle saakka. Varmaankin oli tämä puu ihmisen omaisuutta,
ja nuo merkilliset puuesineet tuolla puun varjossa kuuluivat arvatenkin
hänen pesäänsä.

Silloin kuului surinaa aivan Maijan vierestä, ja kärpänen laskeutui
samalle lehdelle. Se juoksi hetkisen ylt’ympäri lehden vihreätä
suoniverkkoa pitkin, aina nykäyksittäin, niin ettei voinut nähdä
sen jalkojen liikkeitä, ja melkein näytti siltä kuin se liukuisi
sukkelasti ja kiihoittuneena edestakaisin. Sitten se lensi suuren
sormilehtisen lehden liuskalta toiselle, mutta teki sen niin nopeasti
ja huomaamatta, että olisi sen luullut hyppäävän eikä lentävän. Mutta
siltä vain näytti. Kaikesta päättäen se tahtoi ratkaista, millä lehden
liuskalla oli olo miellyttävintä. Toisinaan se pyrähti kappaleen
matkaa ylös ilmaan, pörisi tällöin oikein intohimoisesti aivan kuin
olisi tapahtunut jotain ennenkuulumatonta tai kuin sen tehtävänä olisi
maailman tärkein toimitus, laskeutui taas lehdelle ja juoksenteli siinä
hypähdellen aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut, sitten se istui taas
vallan hiljaa, aivan kuin äkkiä paikalleen jähmettyneenä.

Mara katseli, mitä kärpänen siinä auringonpaisteessa oikein teki.
Lopuksi hän astui lähemmä ja sanoi kohteliaasti:

»Hyvää päivää ja tervetuloa lehdelleni! Ellen erehdy, olette kärpänen.»

»Mikäs muu minä voisin olla?» tokasi tuo pikku olento. »Nimeni on
Pukke, ja minulla on hyvin kiire. Aijotteko karkoittaa minut pois?»

»En suinkaan. Minusta on hauskaa tehdä tuttavuuttanne», sanoi Maija.

»Sen kyllä uskon», sanoi Pukke ja koetti repiä päänsä irti ruumiista.

»Älkää Herran tähden», huudahti Maija.

»Se on välttämätöntä, sitä Te ette ymmärrä», lausui Pukke tyynesti
ja veti jaloillaan siipiään, niin että ne painuivat takaosassa aivan
ruumiin ympäri. »Olen muuten huonekärpänen», lisäsi se hiukan ylpeänä,
»ja olen täällä vain kesää viettämässä.»

»Miten mielenkiintoista», huudahti pieni Maija onnellisena, »sitten Te
varmaankin tunnette ihmisen?»

»Kuin housuntaskuni», tokasi Pukke halveksuvasti. »Joka päivä minä
istun siellä. Mutta ettekö Te sitä sitten tiedä. Te mehiläiset olette
muuten sellaisia kaikkitietäväisiä, ainakin luulette olevanne.»

»Minun niineni on Maija», vastasi pieni mehiläinen hieman
arastellen. Hän ei oikein ymmärtänyt, mistä muut hyönteiset saivat
itsetietoisuutensa, varmuutensa, jopa usein röyhkeytensäkin.

»Samantekevää», sanoi Pukke kylmästi, »olkoon nimenne mikä tahansa,
joka tapauksessa Te olette tomppeli.»

Pukke istui siinä kuin kohta laukaistava tykki, pää ja rinta kohosivat
pystyyn ja ruumiin takapää kosketti lehteä. Sitten hän äkkiä painui
kokoon, jolloin näytti kuin hänellä ei olisi jalkoja lainkaan.

»Varovainen täytyy olla», sanoi hän, »siinä se konsti on.»

Mutta pieni Maija kiehui kiukusta sen loukkauksen jälkeen, jonka Pukke
oli lausunut. Ei hän oikein itsekään tiennyt, mikä häneen tuli, mutta
salaman nopeudella syöksyi hän Puken kimppuun, tarttui hänen niskaansa
ja puristeli häntä kovin kourin.

»Minä Teidän opetan olemaan kohtelias mehiläisille», huusi hän.

Pukke rupesi kirkumaan surkeasti.

»Älkää pistäkö», se ulvoi, »se on ainoa, mitä Te osaatte, mutta se
tekee kipeää. Ottakaa takaruumiinne pois, niin kauas kuin suinkin,
siinä on pistin. Ja päästäkää minut irti, jos suinkin mahdollista,
minä teen kaiken, mitä tahdotte. Ettekö Te lainkaan leikkiä ymmärrä?
Tietäähän toki jokainen, että te mehiläiset olette suurimmassa arvossa
hyönteisten kesken, mahtavimmat ja lukuisimmat. Älkää nyt vaan tappako,
sitä pyydän, myöhemmin ette voisi sitä enää auttaa. Voi herranen aika,
kun ei kukaan ymmärrä leikinlaskuani!»

»Hyvä», sanoi Maija, sydämessään sitä koko lailla halveksien, »saatte
jäädä elämään, jos kerrotte minulle ihmisestä kaiken, mitä tiedätte.»

»Mielelläni», huudahti Pukke, »olisin sen tehnyt jo muutenkin, mutta
nythän Te laskette minut vapaaksi.»

Maija päästi hänet irti. Hänestä oli nyt koko asia vallan yhdentekevää,
hän oli menettänyt luottamuksensa ja kunnioituksensa kärpäseen. Kunnon
väelle ei ole minkään arvoista tietää, mitä mokoma roskajoukko on
kokenut, ajatteli hän. Saanen tässä vielä itsekin nähdä, millainen
ihminen oikein on.

Mutta pieni Pukke-kärpänen tuli kumminkin paljon siedettävämmäksi
saatuaan tämän vakavan opetuksen. Aluksi se suoristeli muristen ja
mökisten tuntosarviaan ja siipiään sekä silitteli mustan ruumiinsa
lyhyttä karvaturkkia. Kaikki oli näet joutunut vallan sekaisin, sillä
pieni Maija oli sitä lujasti puristanut. Lopuksi työnsi Pukke kärsäänsä
ulos ja veti taas sisään, ja semmoista toimitusta ei Maija ollut
koskaan ennen nähnyt.

»Sijoiltaan! Kärsä on aivan pois sijoiltaan», huudahti se
tuskallisesti, »ja se on Teidän kiivautenne seuraus. Katsokaa nyt
itsekin, imulevyn alapinta on kuin kampela tinalautanen.»

»Onko Teillä imulevy?» kysyi Maija.

»Mutta tottakai! Mitä Te siis haluaisitte ihmisestä tietää? Kärsä tässä
kyllä pian paranee. Arvelen, että kenties on parasta, kun kerron Teille
omasta elämästäni. Kun minä olen ihmisten parissa kasvanut, niin siitä
saatte kuulla, mitä haluatte tietää.»

»Oletteko Te kasvanut ihmisten parissa?»

»Olen kuin olenkin. Ihmisen huoneen nurkkaan laski emo munan, niistä
minä ryömin esiin, ihmisen uutimilla opin ensimäiset askeleeni ottamaan
ja ensi kerran koettelin siipieni kantavuutta lentämällä Schilleristä
Goetheen.»

Maija kysyi, mitä Schiller ja Goethe olivat, ja Pukke selitti
itsetietoisesti asian hänelle. Ne olivat kahden ihmisen kuvapatsaat,
ihmisten, jotka kaikesta päättäen olivat tehneet itsensä erikoisen
kuuluisiksi. Ne seisoivat peilin alla, toinen oikealla, toinen
vasemmalla, eikä kukaan välittänyt niistä erikoisemmin.

Nyt tahtoi Maija tietää, mikä peili oli, ja miksi nämä kuvapatsaat
seisoivat sen alla.

»Peilissä näkee vatsansa, kun kulkee sitä pitkin», selitti Pukke. »Se
on hyvin hauskaa. Kun ihmiset tulevat sen eteen, niin he joko vetävät
tukastaan tai parrastaan. Jos he ovat yksin, hymyilevät he siihen,
mutta jos joku muu on huoneessa, ottavat he vakavan ilmeen kasvoilleen.
Mikä tarkoitus sillä on, sitä en ole saanut selville, se näyttää olevan
ihmisten turhanpäiväisiä leikkikaluja. Elämäni ensimäisinä päivinä
olen sen johdosta saanut paljon kärsiä, kun lensin sitä vastaan ja
luonnollisesti kovalla iskulla ponnahdin takaisin.»

Pikku Puken oli varsin vaikeata vastata Maijan muihin kysymyksiin
peilin johdosta. »Katsokaas», sanoi se lopuksi, »olette kai Te joskus
lentänyt pitkin kirkasta vedenpintaa. Melkein sellainen peili, mutta
pystysuora ja kova.»

Pieni kärpänen tuli paljon ystävällisemmäksi huomattuaan, että Maija
kuunteli sitä ja antoi arvoa sen kokemuksille. Ja vaikkei Maija
suinkaan uskonutkaan kaikkea, mitä hän kärpäseltä kuuli, katui hän
kumminkin, että oli siitä niin huonoa ajatellut. Jotkut ovat usein
paljon viisaammat kuin alussa luulemmekaan, tuumi hän.

Ja Pukke kertoi edelleen:

»Kesti kauan, ennenkuin opin ymmärtämään ihmisten kieltä. Sitä on
vaikea oppia ilman että on ihmisten kanssa niin sanoakseni läheisissä
suhteissa. Nyt minä lopultakin tiedän, mitä he tahtovat. Paljoa se ei
ole ja tavallisesti puhuvat he yhtä ja samaa joka päivä.»

»Mutta sitä en oikein voi uskoa», sanoi Maija. »Onhan ihmisillä
monenlaisia harrastuksia, he ovat aaterikkaita ja toimittavat suuria
tekoja. Olen kuullut Kassandralta, että he rakentavat kaupunkeja,
jotka ovat niin suuret, ettei niiden ympäri voi päivässä lentää,
torneja, jotka kohoavat niin korkealle kuin meidän kuningattaremme
häälennossaan, taloja, jotka uivat vedessä ja toisia taloja, jotka
liukuvat maalla kahta hopeista tietä myöten nopeammin kuin lintu
lentää.»

»Seis», sanoi Pukke pontevasti. »Kuka on oikein tuo Kassandra? Kuka hän
on, jos saan kysyä? No?»

»Oi», sanoi Maija, »hän oli opettajani.»

»Opettaja», toisti Pukke halveksuvasta »Todennäköisesti siis
mehiläinen. Ja kukapa muu voisikaan arvioida ihmisen niin korkeaksi.
Tällä Kassandra-neidillä, tai miksi häntä sanottaneen, ei ole
minkäänlaista historiallista tuntemusta. Ne ihmisten laitokset, joista
vast'ikään puhuitte, ovat kaikki meille arvottomat. Kuka nyt arvostelee
maailmaa niin epäkäytännöllisesti kuin Te. Ellette lähde siitä
edellytyksestä, että kärpäset hallitsevat maailmaa, että kärpäset ovat
eniten levinnyt ja tärkein eläinsuku, niin tuskin voitte oppia maailmaa
oikein tuntemaan.»

Pukke teki kiihkoissaan pari mutkikasta kävelymatkaa lehdellä ja
repi päätään, niin että Maija oli aivan huolissaan. Mutta sen oli
pieni mehiläinen jo huomannut, ettei hän juuri liikoja viisauksia saa
kärpäseltä kuulla.

»Tiedättekö, mistä voitte nähdä, olenko oikeassa?» kysyi Pukke ja
hieroi käsiään aivan kuin tahtoisi solmia ne toisiinsa kiinni.
»Laskekaa jossakin huoneessa olevat ihmiset ja siellä olevat kärpäset.
Tulos täyttää Teidät ennen aavistamattomalla hämmästyksellä.»

»Ehkä olette oikeassa», sanoi Maija, »mutta eihän asia siitä riipu».

»Luuletteko muuten, että minä olen tämän vuoden kärpäsiä?» kysyi Pukke
äkkiä.

»En tiedä», vastasi Maija.

»Minä olen talvehtinut», kertoi Pukke ylpeänä. »Kokemukseni ulottuvat
jääkauteen saakka. Ne ulottuvat tavallaan halki jääkauden. Senvuoksi
viivähdän täällä nyt virkistyäkseni.»

»Arka Te ette ainakaan ole», tuumi Maija.

»Niin, niin», huudahti Pukke tehden pienen ilmaponnahduksen
auringonpaisteeseen. »Kärpäset ovat maailman rohkeinta väkeä.
Kaikkialla saatte nähdä, että me pakenemme vain silloin, kun se
on tarpeellista, mutta me palaamme aina takaisin. Joko Te olette
kertaakaan istahtanut ihmisen päälle?»

Maija antoi kieltävän vastauksen ja katsoi epäluuloisesti kulmiensa
alta kärpästä. Hän ei vieläkään oikein tiennyt, mitä siitä piti
ajatella.

»En», sanoi hän, »enkä välitäkään.»

»Niin, rakkaani, kun ette tiedä siitä mitään. Mutta jos kerran
näkisitte, mitä hauskaa peliä minä pidän ihmisen kanssa, niin kävisitte
kateudesta vihreäksi. Siitä huolimatta kerron siitä Teille. Huoneessani
asuu vanhahko ihminen, joka hoitaa nenänsä väriä omituisella juomalla,
mitä hän pitää piilossa nurkkakaapissa. Se tuoksuu suloiselta ja
huumaavalta. Kun hän menee sitä itselleen ottamaan, hymyilee hän,
ja hänen silmänsä sipristyvät pieniksi. Hän ottaa pienen lasin ja
juodessaan hän katsoo kattoon nähdäkseen, olenko minä jo siellä. Minä
nyökkään hänelle, ja hän pyyhkäisee kämmenellään otsaansa, nenäänsä
ja suutaan näyttääkseen minulle, missä minä myöhemmin saan istua.
Sitten hän iskee silmää ja avaa suunsa niin ammolleen kuin voi ja
vetää ikkunan eteen verhot, jottei iltapäivän aurinko pääse meitä
häiritsemään. Lopuksi hän menee pitkälleen lepovuoteelle, jota sanotaan
sohvaksi ja päästää hetken perästä kumeasti korisevia ääniä, joita hän
varmaankin pitää hyvin kauniina. Puhutaan siitä toiste enemmän, se on
ihmisen unilaulua. Minulle se on merkkinä, että nyt voin tulla lähelle.
Ensin otan osuuteni lasista, jonka hän on jättänyt paikoilleen juuri
minua varten. Sellainen pieni pisara vaikuttaa ihmeen elähyttävästi,
ymmärrän siinä suhteessa ihmisen makua hyvin. Sitten lennän ottamaan
paikan itselleni nukkuvan otsalta. Tämä on nenän ja tukan välissä ja
sitä tarvitaan ajattelemiseen. Sen näkee pitkistä rypyistä, jotka
vakojen tavoin kulkevat vasemmalta oikealle ja joita täytyy ajatellessa
liikuttaa, jotta siitä jotain tulisi. Otsasta näkee niinikään, milloin
ihminen on pahalla tuulella, silloin kulkevat vaot ylhäältä alas ja
nenän yläpuolelle muodostuu ryppyinen kohoke.

»Kohta kun olen otsalle istunut ja rupean juoksemaan edestakaisin
pitkin ryppyjä, alkaa ihminen hosua kädellään ilmaa. Hän luulee, että
minä olen jossain siellä. Kun minä istun hänen ajattelurypyillään, ei
hän voi heti saada selville, missä minä olen. Mutta lopuksi pääsee
hän asian perille? Hän murisee ja koettaa ottaa minut kiinni. No,
tietäkääs, Maija-neiti, vai miksi Teitä taas sanotaan, nyt täytyy olla
varuillaan. Minä näen käden tulevan, mutta odotan viimeiseen saakka,
sitten teen äkkipikaa taitavan lentopyrähdyksen sivulle ja istun
katselemaan, miten hän tunnustelee, olenko vielä siinä. Näin kuluu
väliin puoli tuntia. Ette voi aavistaakaan, miten itsepintainen ihminen
on. Lopuksi hän hyppää ylös ja päästää suustaan jos jonkinlaisia
sanoja, jotka todistavat hänen kiittämättömyyttään. Mutta jalo sydän
ei kaipaa palkintoa. Minä olen silloin jo taas huoneen nurkassa ja
kuuntelen hänen kiittämättömyyttään.»

»En voi juuri sanoa, että tuo minua erikoisemmin miellyttää», arveli
Maija. »Ja eikö se ole vallan hyödytöntä.»

»Pitäisikö minun sitten rakentaa hunajakenno hänen nenänsä alle?» huusi
Pukke. »Teillä ei ole ollenkaan leikinlaskun lahjaa, neitiseni. Ja mitä
hyödyllistä Te sitten toimitatte?»

Maija pieni punastui pahasti. Mutta pian hän sai mielenmalttinsa,
jottei Pukke huomaisi hänen hämillään oloaan.

»Kerran vielä koittaa päivä, jolloin minä teen jotain suurta ja
kaunista, joka samalla on hyvää ja hyödyllistä», sanoi hän nopeasti,
»mutta ensin tahdon nähdä, mitä maailmassa tapahtuu. Tunnen sydämeni
pohjassa, että niin tulee käymään.»

Ja näin huudahtaessaan tunsi pieni Maija, miten hänessä aivan kuohui
lämmintä toivoa ja innostusta, mutta Pukke ei näyttänyt lainkaan
käsittävän, miten vakavalta kannalta Maija asian otti ja mitä hänen
rinnassaan liikkui. Se juoksenteli vain kiivaasti sinne tänne ja sanoi
lopuksi:

»Olisikohan Teillä, ystäväni, kenties hieman hunajaa mukananne?»

»Valitan syvästi», sanoi Maija. »Mielelläni antaisin Teille jotakin,
vallankin kun Te olette niin ystävällisesti pitänyt minulle seuraa,
mutta minulla ei ole mitään. Uskaltaisinko kenties vielä kumminkin
kysästä muuatta seikkaa?»

»Antaa tulla vaan», sanoi Pukke, »minä vastaan aina.»

»Tahtoisin tietää, miten voin päästä ihmisen asuntoon.»

»Teidän täytyy lentää sisään», sanoi Pukke viisaana.

»Mutta miten onnistun vaaratta?»

»Odottakaa, kunnes jokin ikkuna aukaistaan, mutta ottakaa selvää
ulospääsytiestä. Ellette kumminkaan sitä enää löytäisi, niin on parasta
lentää valoa kohti. Ikkunoita on joka talossa riittävästi, Teidän
tarvitsee vain katsella, missä aurinko kuvastuu. Mutta aijotteko jo
mennä pois?»

»Kyllä», vastasi Maija, ja ojensi Pukelle kätensä. »Voikaa hyvin ja
toipukaa täydellisesti. Minulla on vielä yhtä ja toista tehtävää».

Ja päästäen tuon tutunomaisen hiljaisen surinan, joka aina kaikuu
jonkun verran huolettomalta, kohotti pieni Maija kiiltävät siipensä ja
lensi ulos auringonpaisteeseen kukkaniitylle hankkimaan vähän ravintoa
itselleen.

Pukke katseli hänen jälkeensä, mietti perusteellisesti, mitä vielä
voisi sanoa ja virkkoi sitten miettiväisenä:

»No lopultakin siis! — No, miksei?»




Seitsemäs luku.

HÄMÄHÄKIN VANKINA.


Erottuaan Pukke-kärpäsestä ei Maija ollut juuri iloinen. Hänen oli
mahdotonta uskoa, että Pukke olisi ollut oikeassa kaikessa siinä, mitä
se oli ihmisestä kertonut ja miten se sanoi suhtautuvansa häneen.
Maijalla oli ihmisestä vallan toisenlaiset ajatukset. Hänellä oli
hänestä korkea ja kaunis käsitys, ja hänestä tuntui vastenmieliseltä
ajatella hänestä alhaista ja naurettavaa. Mutta hän ei sentään
uskaltanut mennä hänen asuntoonsa. Mistä hän tietäisi, miellyttäisikö
hän ihmistä, eikä hän mistään hinnasta tahtonut olla kenellekään
vastukseksi. Hän ajatteli vielä kerran kaikkea, mitä Kassandra oli
hänelle kertonut. »Ihmiset ovat hyviä ja viisaita» — niin hän oli
sanonut. »He ovat väkeviä ja voimakkaita, mutta he eivät väärinkäytä
voimiaan, vaan kaikkialla, minne he tulevat, syntyy järjestystä
ja hyvinvointia. He ovat suosiollisia mehiläiskansalle, siksi me
mehiläiset luottamuksella antaudumme heidän suojaansa ja tasaamme
hunajamme heidän kanssaan. He jättävät sitä meille riittävästi talven
varaksi ja pitävät huolta, ettei pakkanen eivätkä ne monet viholliset,
joita meillä on eläinmaailmassa, voi meitä häiritä eikä tuhota.
Maailmassa on harvoja vapaita eläimiä, jotka ovat liittyneet ihmiseen
sellaisella ystävyyden ja vapaaehtoisen avuliaisuuden siteillä.
Hyönteisten keskuudesta saat kyllä kuulla ääniä, jotka puhuvat pahaa
ihmisestä. Älä kuuntele niitä. Jos mehiläiskansa houkkamaisuudessaan
joskus siirtyy villiintyneeseen elämään ja etsii hyvinvointiaan ilman
ihmistä, joutuu se pian perikatoon. On liiaksikin olentoja, jotka
himoitsevat hunajaamme, ja useasti on kokonainen valtio tuhottu
häpeällisesti pesineen ja poikasineen vain sen vuoksi, että joku
järjetön elukka on tahtonut tyydyttää hunajahimoaan.»

Noin oli Kassandra silloin kertonut, ja niin kauan kuin Maija ei ollut
tullut vakuutetuksi asian olevan toisin, tahtoi hän uskoa noiden
sanojen todenperäisyyttä.

Oli jo iltapäivä, ja aurinko paistoi omenapuitten takaa eräässä
suuressa puutarhassa, jonka lävitse Maija lensi. Puut olivat aikoja
sitten jo kukkineet, mutta pieni mehiläinen muisti vielä hyvin
nähneensä ne kaikki loistavan lukemattomien kukkiensa apeudessa, jotka
valkoisempina kuin itse valo ja hurmaavan puhtoisina ja ihanina olivat
kohonneet sinitaivasta kohti. Niiden suloinen tuoksu ja valoisa hohde
oli huumannut hänet eräänlaisen autuuden tilaan, jota hän ei tahtonut
koko elämänsä aikana unohtaa.

Hän ajatteli siitä ohi lentäessään, että kaikki tämä sulous taas
kerran uudistuu, ja hänen sydämensä avartui suuren maan ihanuuden
aiheuttamasta onnesta, maan, missä hän tahtoi elää.

Puutarhan toisessa päässä tuikkivat jasminin valkoiset tähtikukat,
keltaiset heteet hentoina kohoten puhtaan valkoisten terälehtien
keskeltä. Tuulen leyhkä kantoi suloisen tuoksuu lentäjää vastaan. Ja
olihan täällä lehmuksiakin, jotka tähän vuodenaikaan olivat täydessä
kukassa. Ja onnellisena Maija muisteli suuria vakavia lehmuksia, joiden
latvuksessa viime kerralla loisti ilta-auringon punertava hohde.

Hän lensi vatukkapensasten lomitse. Niissä oli jo vihreitä raakileita
mutta myös kukkia. Kun hän aikoi taas nousta ylemmä päästäkseen
jasminiin, kietoutui äkkiä jokin vieras esine hänen otsansa ja
hartiainsa yli ja yhtä nopeasti se peitti hänen siipensä, niin että ne
aivan kuin lamaantuivat. Tätä outoa ilmiötä kummastellessaan oli Maija
tietoinen siitä, että hänen lentonsa oli äkkiä tauonnut, ja hänestä
tuntui kuin hän putoisi voimatonna alas ja kuin salaperäinen häijy
voima pitäisi hänen tuntosarviaan, hänen jalkojaan ja hänen siipiään
näkymättömässä vankeudessa.

Mutta hän ei pudonnut. Vaikkei hän voinutkaan enää liikuttaa siipiään,
leijaili hän kumminkin ilmassa. Ihmeen pehmeästi ja varovasti ja
taipuisasti se voima piti häntä, kohotti hiukan, laski taas alas ja
heilutti häntä sinne tänne aivan kuin leikkisi vieno tuulen leyhkä
varisseella lehdellä.

Pieni Maija tunsi itsensä levottomaksi, mutta ei hän vielä oikein
osannut pelätä, kun ei hänellä ollut tuskia, eikä hänen olonsa edes
tuntunut sanottavasti vastenmieliseltäkään. Mutta outoa se oli, peräti
outoa, ja sen alla piili pahaa. Mutta saadaanpa nähdä, eikö tästä
päästä pois. Jos oikein ponnistaa, niin pitäisi sen varmasti onnistua.

Silloin hän näki rintansa poikki kulkevan äärettömän hienon, venyvän
hopealangan, ja kun hän äkkiä tulisen kauhun vallassa iski siihen
kiinni, jäi se riippumaan hänen kädestään, tahmaantui kiinni siihen
eikä irroittunut enää siitä pois. Ja tuossa kulki toinen hopealanka
hänen hartiainsa ylitse, jatkui siitä siipiin ja sitoi ne yhteen, niin
ettei hän voinut niitä enää kohottaa. Ja tuolla, ja tuolla, kaikkialla
ilmassa ja pitkin hänen ruumiinsa pintaa oli noita kirkkaita,
välkkyviä, tahmaisia lankoja.

Pikku Maija kirkasi kauhusta, sillä nyt hän oli selvillä siitä, miten
hänen oli käynyt ja missä hän oli. Hän oli hämähäkin verkossa.

Hänen itkunsa ja parkunsa kaikui tuskallisena ympäristön kesäiseen
hiljaisuuteen auringonpaisteen välkkyessä kullanvihreillä lehdillä,
hyönteisten lentäessä sinne tänne ja lintusten liidellessä ilmassa.
Aivan lähellä tuoksui jasmini. Siihen hän oli pyrkinyt, nyt hän oli
tuhon oma.

Pieni sinervä perhonen, jonka siivissä oli pieniä ruskeita
kuparinhohteisia täpliä, lensi siitä ohitse aivan Maijan läheltä.

»Pikku raukka!» huusi se, kuullessaan pienen Maijan valitukset ja
nähdessään hänen epätoivoisesti sätkyttelevän hämähäkin verkossa.
»Tulkoon kuolema Teille tuskattomaksi! En voi auttaa Teitä. Sama
kohtalo tulee kerran minunkin osakseni, kukaties jo tänä yönä. Mutta
vielä hymyilee elämä minulle. Voikaa hyvin, älkää unohtako aurinkoa
syvässä kuolemanunessanne!»

Ja se liiteli edelleen, huumaantuneena kukista ja auringosta ja omasta
elämänonnestaan.

Pikku Maijan silmistä tulvahti kyynelvirta, ja hän menetti
kaiken lujuutensa ja mielenmalttinsa. Sinne tänne hän ponnahteli
liikuttelemalla sidottuja siipiään ja jalkojaan, kirkui ja pörisi
niin kovin kuin voi, huusi apua, vaikkei tiennyt keneltä. Ja samalla
hän sotkeutui yhä pahemmin verkkoon. Voi, nyt suuressa tuskassaan
hän muisti Kassandran varoitukset: »Varo hämähäkin verkkoa, jos sen
saaliiksi joudumme, odottaa meitä mitä tuskallisin kuolema. Se on
sydämetön ja kavala eikä päästä vapaaksi ketään, jonka se vangikseen on
saanut.»

Hänen kuolemantuskansa vaihtui epätoivoksi, viimeisin voimin hän
teki valtavan ponnistuksen, mutta vaikka hänestä tuntui kuin jossain
katkeaisi joku verkon pitkistä, vahvoista kannatinlangoista, niin
hän älysi kumminkin hämähäkinverkon kauhistuttavan ominaisuuden, sen
nimittäin, että sen vaikutus oli sitä turmiollisempi, mitä enemmän
siinä liikkui.

Kun hän täysin uupuneena hetkeksi lopetti liikkeensä, näki hän
hämähäkin istuvan aivan lähellä, suuren vadelmanlehden alla. Hänen
kauhistuksensa oli sanoin kuvaamaton, kun hän näki tuon suuren hirviön
siinä vaanivan totisena ja liikkumatta aivan kuin valmiina kimppuun
hyppäämään. Hämähäkki katseli häijyin, säkenöivin silmin pientä Maijaa
ilkeän rauhallisena ja julman kylmäverisenä.

Maija parkasi kovasti. Hänestä tuntui kuin hän ei koskaan olisi vielä
huutanut semmoisen tuskan ahdistamana. Eikä kuolema juuri voinut
pahemmalta näyttääkään kuin oli tämä harmaa, karvainen hirviö ilkeine
puremaleukoineen ja korkeine koipineen, joiden varassa kömpelö
ruumis kohosi kumarana kuin olisi se telineellä. Ja nyt se oli kohta
hyökkäävä, ja niin olisi Maijan elämä lopussa.

Silloin valtasi Maijan kammottava kiukku, semmoinen, ettei hän vielä
milloinkaan ennen ollut tuntenut. Hän päästi kaikuvan, villaisen
sotahuutonsa, jonka kaikki eläimet tuntevat ja jota ne pelkäävät.
Hän unohti tuskansa ja sydämensä ahdistuksen ja ajatteli vain myydä
henkensä niin kalliista kuin suinkin.

»Katalan kavaluutenne saatte sovittaa kuolemalla», hän huusi
hämähäkille. »Tulkaapas vaan tänne tappamaan minut, niin saattepa nähdä
mihin mehiläinen pystyy!»

Hämähäkki ei liikahtanut. Se oli todellakin kammottavan näköinen ja
oli varmaan tehnyt suurempiakin eläimiä levottomiksi kuin pienen Maija
raukan.

Vihansa voimalla tämä teki viimeisen epätoivon ponnistuksen. Krits!
Siinä katkesi hänen yläpuolellaan pitkä lanka, joka kiinnitti verkon
yhdeltä puolelta. Se oli varmaankin laadittu pieniä sääskiä ja kärpäsiä
varten, eikä mehiläisen kokoisia eläimiä. Mutta Maija temmelteli vielä
kiukkuisemmin.

Silloin liukui hämähäkki aivan kuin yhden ainoan nykäisyn vetämänä
ihan Maijan viereen pitkin yhtä ainoata lankaa, liikkuvien jalkojensa
varassa ruumis alaspäin riippuen.

»Millä oikeudella Te revitte rikki verkkoni?» ärjäsi hän Maijalle.
»Mitä tekemistä Teillä on täällä? Eikö maailma ole kyllin suuri? Miksi
Te häiritsette rauhallista erakkoa?»

Tämmöistä puhetta ei Maija ollut odottanut. Eipä totisesti!

»Se johtui erehdyksestä», huusi hän ja vapisi onnesta ja toivosta. Niin
häijyn näköinen kuin hämähäkki olikin, ei sillä näyttänyt olevan pahoja
aikeita. »Ikävä kyllä en huomannut verkkoanne ja sotkeuduin siihen.
Suokaa anteeksi!»

Hämähäkki tuli lähemmäs.

»Tehän olette hyvin reipas pikku olento», se sanoi ja irroitti
vuorotellen ensin toisen, sitten toisen jalkansa. Lanka heilui.
Tosiaankin ihmeellistä, että niin hento lanka kannatti niin suuren
hämähäkin.

»Voi, auttakaa minut irti», pyysi Maija, »tahdon näyttää
kiitollisuuteni niin hyvin kuin osaan.»

»Juuri sen vuoksi olen tullutkin», sanoi hämähäkki ja hymyili
kummallisesti. Mutta hymystään huolimatta se näytti häijyltä ja
salakavalalta. »Sätkyttelyllänne te rikotte koko verkkoni. Jos olette
hetkisen hiljaa, vapautan Teidät.»

»Paljon, paljon kiitoksia», huusi Maija.

Hämähäkki oli nyt aivan hänen vieressään. Se pääsi heti selville, miten
lujasti Maija jo oli takertunut.

»Mitenkäs on pistimen laita?» se kysyi.

Voi, miten se näytti häijyltä ja ilkeältä. Maija oikein värisi
kauhusta, kun hän ajatteli, että hämähäkki tahtoo häntä koskettaa.
Mutta hän sanoi niin ystävällisesti kuin suinkin osasi:

»Älkää lainkaan peljätkö pistintäni! Vedän sen sisään, ja silloin ei
siihen kukaan loukkaannu.»

»Toivon saavani olla siitä erillään» sanoi hämähäkki. »No niin.
Valmiina! Hiljaa! Sääli todellakin verkkoani!»

Pieni Maija oli alallaan. Äkkiä hän tunsi pyörivänsä ympäri, aina
samassa paikassa, niin että hänen päätään oikein huimasi. Hänen piti
sulkea silmänsä, hän voi pahoin. — Mutta mitä tämä oli?! Kauhistuneena
hän aukasi silmänsä. Hän oli kauttaaltaan kiedottu tuoreeseen tahmeaan
lankaan, jonka hämähäkki kai oli mukanaan kuljettanut.

»Hyvä Jumala», sanoi pieni Maija hiljaa ja vapisevin äänin. Enempää hän
ei sanonut. Nyt oli tuho tulossa. Nyt hän ymmärsi hämähäkin juonen.
Nyt vasta hän oli oikein vangittu, nyt ei pakoon pääseminen ollut enää
mahdollinen. Hän ei voinut liikuttaa siipeään, ei ainoatakaan jäsentä.

Hänen vihansa ja raivonsa oli mennyt, sijaan oli tullut sydämeen vain
syvä suru. Hän ei ollut tietänyt, että maailmassa oli niin paljon
pahuutta ja ilkeyttä, ajatteli hän. Nyt alkaa synkkä kuolemanyö. Voi
hyvin, kirkas aurinko, voikaa hyvin, rakkaat toverini, miksi jätinkään
teidät! Voikaa kaikki hyvin! Minun täytyy kuolla.

Hämähäkki istui varovaisena hieman syrjässä. Se yhä vieläkin pelkäsi
Maijan pistintä.

»No?» kysyi se ivallisesti, »miten voitte nyt, pienokaiseni?»

Maija oli liian ylpeä vastatakseen heti moiselle petturille. Vasta
hetkisen perästä, kun hän ei enää arvellut voivansa suruaan kestää,
sanoi hän:

»Surmatkaa minut heti!»

»Ohhoh, älkää luulko», sanoi hämähäkki ja solmi pari katkennutta
lankaa. »Luuletteko minua yhtä tuhmaksi kuin itse olette? Kyllä Te
kuolette sittenkin, kun olette kyllin kauan siinä roikkunut, ja
verenne voin minä imeä vielä silloinkin, kun ette enää voi pistää.
Vahinko vain, ettette enää voi nähdä, miten olette turmellut kauniin
verkkoni, silloin voisitte ainakin myöntää kuolemanne lievimmin sanoen
oikeutetuksi.»

Salaman nopeudella se juoksi maahan, kiinnitti äsken kehräämänsä langan
pään pieneen kiveen ja pingotti sen suoraksi.

Sitten se juoksi taas ylös, tarttui siihen jännitettyyn lankaan, mistä
Maija riippui ja päästi sen sekä vankiparan hitaasti verkosta irti.

»Pääsette varjoon, rakkaani», se sanoi, »jottei aurinko kuivata Teitä.
Siellä ylhäällä Te sitäpaitsi mielestäni herätätte kammoa muussa
väessä, joka ei osaa olla varuillaan. Ja väliin pälkähtää kerttusten
päähän tulla kokemaan verkkoani. Ja jotta tietäisitte kenen kanssa
olette tekemisissä niin: nimeni on Tekla, kuulun ristihämähäkkien
sukuun. Teidän ei tarvitse mainita minulle nimeänne, se on minusta
aivan samantekevää, joka tapauksessa olette minulle rasvainen makupala.»

Siinä Maija nyt riippui vatukkapensaan varjossa hiukan maanpinnan
yläpuolella, avuttomasti alttiiksi jääneenä julmalle hämähäkille,
joka oli päättänyt näännyttää hänet hitaasti nälkään. Kun hän siinä
riippui pää alaspäin, tunsi hän pian, ettei hän kauan voisi kestää
tätä hirvittävää asentoa. Hän valitteli hiljaa, ja hänen hätähuutonsa
kävivät yhä heikommiksi. Kukapa häntä auttaisikaan. Hänen omaisensa
siellä kotona eivät tienneet mitään hänen kärsimyksistään eivätkä
voineet rientää hänen avukseen.

Silloin hän äkkiä kuuli jonkun mörisevän ruohikossa aivan hänen allaan
tyytymättömänä, ja hän ymmärsi sanat:

»Minä olen tulossa ja tietäkööt kaikki tehdä tilaa minulle!»

Hänen tuskastunut sydämensä rupesi hurjasti jyskyttämään, sillä hän
tunsi heti Kurtin äänen, tuon sontiaisen, jonka hän tuonnottain oli
kuullut keskustelevan Iffi-sirkan kanssa ja jonka hän oli pelastanut,
nostamalla hänet tukalasta asennostaan jaloilleen.

»Kurt», huusi hän niin kovaa kuin voi, »rakas Kurt!»

»Pois tieltä», huusi sininen Kurt.

»En minä olekaan Teidän tiellänne, Kurt», huusi Maija. »Voi, minä
riipun Teidän yläpuolellanne, hämähäkki on minut vanginnut.»

»Mutta kuka Te olette sitten?» kysyi Kurt. »Minut tunnetaan kaikkialla,
sen Te kai myönnätte?»

»Minä olen Maija-mehiläinen. Voi auttakaa, auttakaa minua, minä
rukoilen Teitä!»

»Maija? Maija? — Jaa, nyt muistan. Te tulitte muutama viikko sitten
tuntemaan minut. Sapperment, kylläpä olettekin tukalassa asemassa, se
täytyy myöntää. Siinä on todellakin apuni tarpeen. Kun minulla tällä
hetkellä sattuu olemaan aikaa, en tahdo kieltää apuani Teiltä.»

»Oi, rakas Kurt! Voitteko Te katkoa nämä langat?»

»Nämäkö langat? Onko tarkoituksenne loukata minua?» Kurt läimähytti
kämmenellään käsivartensa lihaksia. »Katsokaas tänne pienokainen, tämä
on parhaan teräksen vertaista! Toista niin voimakasta ette hevillä
löydä. Otan minä toki toisenmoisia kapistuksia särkeäkseni kuin pari
hämähäkin lankaa. Saattepa nähdä ihmeitä.»

Hän kömpi ylös lehdelle, tarttui siihen lankaan, minkä varassa pikku
Maija riippui, otti lujan otteen ja irroittautui lehdestä. Lanka
katkesi ja molemmat moksahtivat maahan.

»Se oli alkua», sanoi Kurt. »Mutta Tehän värisette, pikku Maija! Voi
poloista, miten kalpea olette! Kuka nyt noin pelkää kuolemaa! Kuolemaa
tulee katsoa levollisena silmiin, kuten minä tavallisesti teen. No, nyt
minä irroitan Teidät kääröstä.»

Pikku mehiläinen ei saanut sanaa suustaan. Kirkkaat ilonkyyneleet
vierivät hänen poskiaan pitkin. Hän oli pääsevä vapaaksi, hän oli
lentävä auringonpaisteessa, minne halusi, hän sai jäädä elämään.

Silloin hän näki hämähäkin tulevan vatukkapensaasta.

»Kurt, hämähäkki tulee», huudahti hän.

Mutta Kurt ei ollut tietääkseen, hymyili vain. Se olikin erikoisen
väkevä kovakuoriainen.

»Kyllä se tuumii ensin sitä asiaa», sanoi se rauhallisena.

Mutta samassa kajahti häijy kärisevä ääni: »Rosvoja! Auttamaan! Minut
ryövätään! Mitä tekemistä on Teillä, senkin paksu roisto, minun
saaliini suhteen?!»

»Älkää suuttuko, neitiseni!» sanoi Kurt. »Saanen minä toki jutella
ystävättäreni kanssa. Mutta jos Te vielä virkatte sanankin, josta minä
en oikein pidä, niin revin säpäleiksi koko verkkonne. No, mutta miksi
heti tulitte noin hiljaiseksi?»

»Olen sorrettu naisolento», vastasi hämähäkki.

»Se ei vaikuta lainkaan asiaan», tuumi Kurt. »Mutta nyt korjatkaa
koipenne täältä!»

Hämähäkki heitti kiukkuisen ja myrkyllisen katseen Kurtiin, mutta
sitten se katsahti verkkoonsa ja mietti asiaa. Hitaasti se kääntyi
ympäri hiljaa ja äkäisenä itsekseen muristen. Siinä eivät auttaneet
pistot eikä puremat, semmoiselle panssarille, mikä Kurtia suojasi, ei
mitään mahtanut.

Se valitti kovasti maailman vääryyttä ja piiloutui kaiken varalta
toistaiseksi käpristyneeseen lehteen, josta se voi tarkastella
verkkoaan.

Sillä välin oli Kurt lopullisesti vapauttanut Maijan. Se oli repinyt
lankakudoksen, irroittanut siivet ja jalat, ja lopusta voi Maija
itse suoriutua. Hän siivosi itseään iloisena ja onnellisena, joskin
hitaasti, sillä hän oli tuskasta heikontunut ja vapisi yhä vielä.

»Teidän täytyy unohtaa se, sitten kyllä vavistus lakkaa», neuvoi Kurt.
»Koettakaapas, voitteko lentää!»

Maija kohosi ylös hiljaa suristen. Mainiosti kävi lento, ja hän tunsi
ilokseen, ettei hänen jäsenistään ollut ainoakaan loukkaantunut.

Hän lensi hitaasti jasminipensaaseen, joi halukkaasti sen tuoksuvaa
mettä, jota hän löysi siitä runsaasti, ja palasi sitten Kurtin luo,
joka oli lähtenyt vatukkapensaasta ja istui ruohikossa.

»Kiitän teitä sydämestäni», sanoi Maija, syvästi liikutettuna vasta
saavutetun vapautensa tuottamasta onnesta.

»Kiittämisen arvoista onkin, mitä olen tehnyt», tunnu Kurt, »mutta
semmoinen minä olen aina. Lentäkää nyt vain, minne haluttaa. Neuvon
kumminkin Teitä menemään tänä iltana aikaisin levolle. Onko kotiin
pitkäkin matka?»

»Ei ole», vastasi Maija, »vain parin minutin matka. Asun pyökkimetsän
reunassa. Voikaa hyvin, Kurt, en milloinkaan unohda Teitä. En koskaan
koko elämäni aikana Teitä unohda.»




Kahdeksas luku.

UUSIA TUTTAVUUKSIA.


Vankina-olo oli pannut pikku Maijan ajattelemaan. Hän päätti tulla
varovaisemmaksi, välttää vastedes liian äkkinäisiä tekoja. Jos
Kassandra olikin opettanut hänelle suurimmat vaarat, jotka uhkaavat
mehiläisiä, niin oli maailma kumminkin niin suuri ja oli niin monia
mahdollisuuksia, että oli täysi syy olla aina varuillaan. Vallankin
iltaisin, kun hämärä peitti maan, tuli yksinäisen pikku mehiläisen
mieleen kaikenmoista. Mutta kun seuraavana aamuna taas päivä paistoi,
unohti hän tavallisesti puolet suruistaan, ja halu saada uusia
kokemuksia veti hänet uudelleen keskelle vilkkaasti pulppuilevaa elämää.

Eräänä päivänä hän tapasi vatukkapensaassa merkillisen eläimen. Se oli
kulmikas ja harvinaisen litteä, sen selkäkilvellä oli sieviä kuvioita.
Vaikeata oli muuten sanoa, oliko se selkäkilpi siipien muodostama, vai
mitä se oikein oli. Tuo kummallinen pikku otus istui aivan alallaan
ja silmät raollaan lehdellä vatukkain varjoisassa tuoksussa ja näytti
miettivän.

Maijaa halutti tietää, mikä eläin se oikein eli. Hän lensi sen lähelle,
istui viereiselle lehdelle ja tervehti.

Vieras ei vastannut.

»Kuulkaa!» sanoi Maija ja tyrkkäsi sitä lehteä, jolla tuo outo istui,
niin että se hiukan heilahti. Silloin aukaisi latuskainen olento
hitaasti toisen silmänsä, tirkisteli sillä Maijaa ja sanoi:

»Mehiläinen. No niin, mehiläisiä on paljon.»

Ja sitten se sulki taas silmänsä.

Kylläpä on omituinen, ajatteli pieni Maija. Mutta hän päätti kuitenkin
kaikitenkin päästä tuon oudon olennon salaisuuden perille. Nytpä se
vasta olikin käynyt mielenkiintoiseksi, samoin kuin semmoiset ihmiset
useasti herättävät meidän mielenkiintoamme, jotka eivät meistä piittaa
niin mitään. Maija päätti turvautua hunajaan. »Minulla on runsaasti
hunajaa», hän sanoi, »saanko kenties tarjota Teille?»

Muukalainen aukaisi taas toisen silmänsä ja katseli hetkisen
miettiväisenä Maijaa. Mitä se nyt sanonee, ajatteli mehiläinen. Mutta
ei tullut nytkään minkäänlaista vastausta, toinen silmä taas vaan
sulkeutui ja vieras jäi istumaan ääneti, lujasti painautuneena lehden
pintaa vastaan, niin ettei sen jalkoja näkynyt lainkaan, ja melkein voi
luulla, että joku oli peukalollaan puristanut sitä niin voimakkaasti
lehteä vastaan, että se siitä oli käynyt litteäksi.

Maija huomasi nyt kylläkin, ettei vieras välittänyt hänestä ollenkaan.
Mutta kun jollekin sattuu semmoista, ei hän tahdo niinkään mielellään
saada niin epäystävällisiä jäähyväisiä ja kaikkein vähimmin pääsemättä
tarkoitustensa perille. Olisihan se jo suorastaan noloa, ja semmoista
ei kukaan osakseen halua.

»Kuka ikänä olettekin», huusi Maija, »tietäkää, että hyönteismaailmassa
on tapana vastata toisen tervehdykseen ja vallankin silloin, kun
mehiläinen ensin tervehtii.»

Vieras pysyi aivan alallaan, se ei jäsentä järkähyttänyt. Ei se edes
enää silmäänsä avannut.

Tämä eläin onkin sairas, arveli Maija. Miten ikävää onkaan sairastelu
näin kauniina päivänä! Siksi se istuukin varjossa.

Hän lensi vieraan lehdelle ja istahti sen viereen »Ystäväni», kysyi hän
sydämellisesti, »mikä Teitä vaivaa?»

Silloin läksi tuo outo eläin liikkeelle, se kulki merkillisellä
tavalla, aivan kuin näkymätön käsi olisi sitä työntänyt. Ei sillä ole
jalkoja, tuumi Maija, siksi se on niin äreä. Lehtiruodille päästyään se
pysähtyi, ja nyt näki Maija ihmeekseen, että se oli jättänyt jälkeensä
pienen ruskean pisaran. Kummallista, mietti hän, mutta samassa levisi
yht'äkkiä ilmaan vallan kauhistuttava haju, joka lähti juuri tuosta
ruskeasta pisarasta. Mehiläinen meni miltei pökerryksiin, niin voimakas
ja niin inhottava tuo haju oli, ja niinpiankuin hän voi, lensi hän ylös
eräälle vatukanlehdelle, piti nenästään kiinni ja ravisteli itseään
harmissaan ja kauhistuneena.

»Niin, kuka käski ruveta tekemisiin luteen kanssa!» sanoi joku hänen
päänsä päällä naureskellen.

»Älkää naurako!» huusi Maija.

Hän katsoi ympärilleen. Hänen yläpuolellaan vatukkapensaan heimolla
keikkuvalla oksalla istui valkoinen perhonen. Se lepatteli suuria
siipiään hitaasti ylös alas, ääneti ja päivänpaisteesta nauttien. Sen
siipien kärjet olivat mustat, ja kunkin siiven keskellä oli pyöreä
musta täplä, neljä siis kaiken kaikkiaan. Maija oli jo ennenkin nähnyt
useita perhosia, mutta ei hän ollut vielä tullut yhdenkään tutuksi. Hän
ihastui niin tämän kauneuteen, että hän unohti suuttumuksensa.

»Niin», hän sanoi, »olette ehkä oikeassa, kun niin nauratte. Oliko tuo
lude?»

Perhonen nyökkäsi päätään. »Semmoinen se oli, ja tuommoisten kanssa ei
ruveta keskusteluihin. Te olette varmaankin hyvin nuori?»

»No, en juuri sitä voi väittää», tuumi Maija. »Minulla on paljon
kokemuksia. Mutta tuommoinen elukka ei ole koskaan ennen vastaani
tullut.»

Perhosta nauratti taas.

»Luteet», kertoi hän, »oleilevat mielellään yksin, ja kun niistä ei
yleensä juuri pidetä, koettavat ne tällä tavalla herättää huomiota.
Muuten ne todennäköisesti pian unohdettaisiin, mutta tämmöisinä ne
pysyvät muistissa. Ja juuri sitä ne tahtovatkin.»

»Miten kauniit ovatkaan siipenne», sanoi Maija, »niin kevyet
ja valkoiset. Saanko esittää itseni? Nimeni on Maija, kuulun
mehiläiskansaan.»

Perhonen nosti siipensä suoraan ylös ilmaan, ne painuivat yhteen, joten
näytti kuin sillä olisi ollut vain yksi siipi. Se kumarsi hieman ja
sanoi lyhyesti:

»Frits.»

Se oli hänen nimensä. Maija ei voinut kylläkseen katsella sen siipiä.

»Lentäkääpäs vähäsen!» sanoi hän.

»Pitäisikö minun lentää pois?»

»Ei, ei», vastasi Maija. »Minua vain haluttaisi nähdä, miten Teidän
suuret valkoiset siipenne liikkuvat sinisessä ilmassa. Mutta saanhan
minä sen myöhemminkin nähdä. Missä Te asutte?»

»Minulla ei ole vakinaista asuntoa», sanoi Frits, »ja siihen on
montakin syytä. Siitä asti kun olen ollut perhosena, on elämä
tosiaankin ihanaa. Ennen, toukka-aikanani, ei koko päivän mittaan
poistuttu kaalin lehdeltä, syötiin vain ja kinasteltiin.»

»Mitä oikein tuolla tarkoititte?» kysyi Maija hämmästyneenä.

»Ennen olin toukka», sanoi Frits.

»Sehän on mahdotonta», huudahti Maija.

»No, mutta kuulkaas nyt», tuumi Frits ojentaen molemmat tuntosarvensa
suoraan Maijaa kohti, »tietäähän jokainen sen asian, ihminenkin sen
tietää.»

Pikku Maija oli aivan ymmällään. Saattaako siis semmoistakin tapahtua
maailmassa.

»Silloin täytyy Teidän selittää tämä asia selvemmin», sanoi hän
epäillen, »en minä sitä näin ilman muuta usko. Ettehän Te voi sitä
odottaakaan.»

Perhonen istahti mehiläisen viereen pensaan hennolle huojuvalle
oksalle, ja siinä he keikkuivat rinnakkain aamutuulessa. Perhonen
kertoi mehiläiselle, miten hän eräänä päivänä toukkana ollessaan oli
ruvennut kehräämään ympärilleen silkkilankaa ja luonut nahkansa,
jolloin oli näkyviin tullut ruskea verho, jota sanotaan koteloksi.
»Ja muutaman viikon perästä», jatkoi se, »heräsin syvästä unestani ja
mursin auki koteloni. En voi Teille, Maija, mitenkään kuvailla, miltä
tuntuu, kun äkkiä taas näkee auringon. Minusta tuntui kuin hukkuisin
lämpöiseen kultamereen, ja elämäni tuntui niin rakkaalta, että sydän
rinnassa oikein jyskytti.»

»Sen kyllä ymmärrän», sanoi Maija, »aivan samaa sain minä kokea
lentäessäni ensi kertaa pimeästä kaupungistamme kirkkaaseen
kukkaistuoksuun.» Ja pieni mehiläinen oli hetkisen vallan ääneti
muistellessaan ensimäistä lentomatkaansa. Mutta sitten halutti häntä
saada tietää, miten perhosen suuret siivet olivat voineet kasvaa
pikkuisessa kotelossa.

Frits selitti hänelle asian:

»Ne ovat kevyet ja hennot aivan kuin kukkasilmussa olevat terälehdet.
Kun tulee valoisaa ja lämmintä, täytyy kukan avautua, se ei voi muuta,
ja silloin kehittyvät sen lehdet. Juuri niin on käynyt siipienikin. Ei
kukaan voi vastustaa, kun aurinko paistaa.»

»Niin», sanoi Maija, »se on totta.»

Ja miettiväisenä hän katseli valkoista perhosta, kun tämä istui aamun
kultavalossa, taustana sininen taivas.

»Meistä sanotaan usein, että me olemme kevytmielisiä», sanoi Frits,
»mutta itse asiassa me olemme vain onnellisia. Te ette uskokaan, miten
vakavasti minä usein ajattelen elämää.»

»Mitä kaikkea olette ajatellut?» kysyi Maija.

»Tulevaisuutta minä ajattelen», sanoi perhonen. »Se on hyvin
mielenkiintoista. Mutta nyt haluan lentää. Vuorenrinteellä olevat
niityt ovat täynnä sinikelloja ja siankärsäheinää. Siellä on kaikki
täydessä kukassa ja, tiedättekö, sinne täytyy minun päästä.»

Maija ymmärsi sen hyvin, ja he sanoivat hyvästit toisilleen ja lensivät
eri tahoille, valkoinen perhonen ääneti ja keinuen, aivan kuin lauhan
tuulosen kantamana, ja pieni Maija pitäen sitä huoletonta surinaa,
jonka kauniina päivinä kuulemme kukista ja jota emme voi unohtaa, kun
ajattelemme kesää.




Yhdeksäs luku.

HANNIBALIN TAISTELU IHMISTÄ VASTAAN.


Sen puunkolon lähistössä, minkä Maija oli kesäasunnokseen valinnut,
asui männyn kuoressa kaarnakuoriainen Fridolin perheineen. Se oli
ahkera ja vakava mies, joka pani paljon huolta ja vaivaa perheensä
lisääntymiseen, ja joka siinä suhteessa oli saavuttanutkin kauniita
tuloksia. Ylpeydellä hän katseli noin viittäkymmentä vilkasta
poikaansa, jotka kaikki antoivat aihetta mitä parhaimpiin toiveisiin.
Ne kaivoivat puun kuoressa kukin omaa mutkikasta pikkukäytäväänsä ja
viihtyivät siellä mainiosti.

»Vaimoni on järjestänyt asian niin, ettei kukaan tule toisensa tielle»,
selitti Fridolin Maijalle. »Poikani eivät vielä tunne toisiaan, heidän
elämäntiensä käyvät kaikki eri suunnille.»

Maija oli jo kauan ollut Fridolinin tuttu. Hän tiesi hyvin, etteivät
ihmiset juuri rakastaneet sitä ja sen sukua, mutta hän itse, Maija,
piti Fridolinin olemuksesta ja luonteesta, eikä hänellä ollut tähän
asti ollut vähintäkään aihetta karttaa tätä tuttavaansa. Aamuisin,
kun metsä vielä nukkui eikä aurinko ollut vielä noussut, kuuli Maija
usein Fridolinin paukuttavan ja kaivertavan. Se kaikui pehmeänä kuin
hiljainen vihmasade tai kuin nukkuva metsä hengittäisi. Päivemmällä hän
sitten näki sen hienon ruskean pölyn, jota Fridolin oli käytävästään
kuljettanut.

Eräänä aamuna tämä tuli varhain Maijan luo, kuten hän usein ennenkin
oli tehnyt ja tiedusteli sitten, oliko Maija nukkunut hyvin.

»Ettekö lennä tänään?» hän kysyi sitten.

»En», sanoi Maija, »tuuli on liian ankara.»

Se oli kyllä totta. Metsä humisi ja ravisteli puiden oksia hurjasti
ja vihaisesti, ja lehdet näyttivät pyrkivän lentoon lähtemään. Joka
kerran, kun tuulenpuuska taas pyyhälsi ohi, kirkastui ympäristö, ja
puut näyttivät käyvän paljon lehdettömämmiksi. Siinä puussa, missä
Fridolin ja Maija asuivat, vinkui tuuli terävästi, kuului aivan siltä
kuin puu olisi ollut suutuksissaan.

Fridolin huokasi. »Olen tehnyt työtä koko yön, mikäs muu auttaa. Täytyy
katsoa, että saa jotain aikaan. Sitäpaitsi en ole tähän mäntyyn oikein
no tyytyväinen, kuuseen olisi minun pitänyt laittautua.» Hän kuivasi
otsansa ja hymyili suopeasti.

»Miten lapsenne voivat?» kysyi Maija ystävällisesti.

Fridolin kiitti kysymästä. »En ole enää oikein selvillä siitä», hän
lausui hitaasti, »mutta toivoakseni kaikki voivat hyvin.»

Siinä se istui, tuo pieni ruskea mies, jonka rintakilpi muistutti
luonnottoman suurta päätä ja jonka siivet olivat lyhyet, tylppäpäiset,
ja Maijasta se näytti melkeinpä hullunkuriselta. Mutta hän tiesi
hyvin, että se itse asiassa oli vaarallinen kovakuoriainen, joka teki
suuria tuhoja mahtaville metsäpuille. Jos kaarnakuoriaisväki kävi
suurin parvin jonkun puun kimppuun, niin ei tällä kauan ollut vihreitä
lehtiä, se kuivui ja kuoli, eikä sillä ollut mitään keinoa suojella
itseään noita pieniä rosvoja vastaan, jotka tuhosivat sen kuoren, jota
myöten nesteet maasta nousevat latvaan saakka. Kerrottiin, että tuo
kansa jo oli hävittänyt kokonaisia metsiä. Maija katseli miettiväisenä
Fridolinia ja hänen mielensä kävi juhlalliseksi, kun hän ajatteli,
miten mahtava ja suurimerkityksellinen tämä pikku eläin saattoi olla.

Silloin huokasi Fridolin ja virkkoi huolestuneena:

»Oi, ihana olisi elämä, ellei olisi tikkoja!»

»Niin, niin», myönsi Maija, »se on totta, tikka syö, minkä löytää.»

»Jospa se rajoittuisi vain siihen», sanoi Fridolin, »jos vain ne
kevytmieliset olennot, jotka kuljeksivat kaarnan ulkopinnalla,
joutuisivat sen saaliiksi, niin sanoisin: mitä siinä on valittamista,
täytyy toki tikankin elää. Mutta se on minusta anteeksi antamatonta,
että tuo lintu ahdistelee vielä kuoren allakin olevaa aina
piilokoloihimme ja syvällä oleviin käytäviimme saakka.»

»Eihän», arveli Maija, »eihän se sitä voi tehdä. Siihen se on
ymmärtääkseni liian suuri.»

Fridolin katsoi Maijaan kulmiensa alta ja nyökäytti pari kertaa päätään
koppavan näköisenä. Se oli ilmeisesti hyvillään siitä, että sillä oli
paremmat tiedot.

»Liian suuriko?» puheli se. »Kuka tässä sen suuruudesta puhuu? Ei,
ystäväiseni, ei sen suuruus meille huolta tuota, vaan sen kieli.»

Maijan silmät menivät pyöreiksi. Ja nyt hän sai kuulla Fridolinilta,
että tikalla on pitkä ja hoikka kieli, liereä kuin mato, teräväkärkinen
ja tahmea. »Vähintäin kymmenen kertaa minun pituuteni se voi kielensä
työntää ulos suusta», huudahti kaarnakuoriainen ja heilahutti kättään.
»Luulee, että nyt se on jo niin pitkällä kuin se pääseekin, ja sitten
se venyykin vielä pitemmäksi. Sydämetön kun tikka on, työntää se
kielensä kaarnan joka rakoon ja halkeamaan ja tuumii: kukaties tuolla
istuu joku. Meidän käytäviimme saakka ulottuu sen kieli, ja kaikki,
mihin se koskettaa, takertuu siihen kiinni ja tulee ulosvedetyksi.»

»Minä en ole pelkuri», sanoi Maija, »mutta tämä seikka tekee minut
oikein huolestuneeksi.»

»Teidän kyllä kelpaa, Teillä kun on mainio pistimenne», tuumi Fridolin
melkein kuin kateellisena. »Jokainen sentään harkitsee asiaa, ennenkuin
antaa kielensä pistettäväksi, kysykää vain keneltä hyvänsä. Mutta mitä
tekee meikäläinen. Serkkuni sai sen kokea. Meillä oli ollut siinä
edellä pieni kinastelu rouvani vuoksi, muistan vielä kaikki tarkoin,
serkku oli käymässä meillä, eikä tuntenut asunto-oloja oikein tarkoin.
Yht’äkkiä kuulemme tikan pärryttävän ja takovan, se oli joku pieni
tikkalaji. Sen oli täytynyt alkaa aivan meidän asuntomme kohdalta,
sillä muuten kuulee sen jo aikaisemmin ja tietää vetäytyä turvaan.
Samassa kuulen serkkuparan kirkaisevan hämärästä: 'Fridolin, minä
takerrun.' Kuulin vielä epätoivoista sätkyttelemistä, sitten oli kaikki
hiljaista, ja tikka rummutti jo hieman syrjempänä. Serkkuni päivät
olivat päättyneet, tikka oli hänet jo nielaissut. Hänen nimensä oli
Agata.»

»Koettakaa, miten sydämeni tykyttää!» sanoi Maija hiljaa. »Teidän
ei olisi pitänyt kertoa sitä niin joutuisaan. Mitä kaikkea sentään
maailmassa tapahtuukaan!» Ja pikku mehiläinen muisteli entisiä
kokemuksiaan ja mietti, mitä kaikkea hän vielä saisi kokea.

Samassa rupesi Fridolin äkkiä nauramaan.

Maija katsoi kummastuneena häneen.

»Pitäkää varanne», huusi Fridolin, »nyt tulee hauska otus pitkin puuta,
se se vasta jotain on, sanon minä. No, saattepa nähdä.»

Maija seurasi hänen katsettaan ja näki merkillisen eläimen hitaasti
köntystävän puunrunkoa ylös. Ei hän ollut koskaan aavistanut,
että moisiakin eläimiä olisi olemassa. Mutta suurempi kuin hänen
hämmästyksensä oli aluksi hänen pelkonsa, ja hän kysyi hätäisesti
Fridolinilta, pitäisikö piiloutua.

»Mitä hullua», sanoi kaarnakuoriainen, »istukaa Te vain rauhassa ja
tervehtikää kohteliaasti tätä herraa. Hän on sangen oppinut ja hänellä
on todellisia tietoja, sitäpaitsi hän on hyväsydäminen ja kiltti ja
kuten tuontapainen väki yleensä, vähän hullunkurinen. Katsokaa, mitä
hän tekee!»

»Todennäköisesti hän ajattelee», arveli Maija, joka yhä oli ihmeissään.

»Hän taistelee tuulta vastaan», sanoi Fridolin naureskellen, »kunpa
eivät hänen koipensa vaan sotkeutuisi.»

»Ovatko sitten nuo pitkät langat tosiaankin hänen jalkojaan?» kysyi
Maija silmät suurina. »Mokomaa en ole milloinkaan nähnyt.»

Sillävälin oli outo olento tullut lähemmäs, ja Maija näki hänet
paremmin. Oikeastaan näytti siltä kuin kulkisi se ilmassa, niin kaukana
oli sen pieni palleromainen ruumis uskomattoman pitkien jalkojen
päässä, jotka hiushienon, liikkuvan telineen tavoin etsivät tukea
joka taholta. Se kulki varovaisesti tunnustellen eteenpäin ja samalla
heilahteli sen ruskea palleroruumis milloin korkealle ylös, milloin
taas alas. Jalat olivat niin pitkät ja hoikat, että yksi sellainen ei
mitenkään olisi voinut kannattaa ruumista, se tarvitsi välttämättä
kaikkia yht'aikaa, ja kun ne muodostivat keskellä kulman, törröttivät
ne korkealla ilmassa sen ruumiin yläpuolella.

Maija löi kämmeniään yhteen.

»Sepä merkillistä!» hän huusi. »Mutta olisitteko Te pitänyt
mahdollisena, että noin hennot, aivan hiushienot jalat, voivat olla
niin liikkuvat ja hyödylliset, että niitä voi täydellä todella käyttää
ja että ne tietävät tehtävänsä. Minusta tämä on ihme, Fridolin!»

»Mitä vielä», sanoi kaarnakuoriainen, »kun jokin asia on hullunkurinen,
niin nauretaan sille, ja sillä hyvä.»

»Siihen ei minulla ole halua», vastasi Maija, »usein nauretaan jollekin
seikalle, ja myöhemmin käy selville, että se vain johtui siitä, ettei
asiaa aluksi ymmärretty.»

Nyt oli vieras tullut lähelle, se katseli jalkojensa korkeudesta alas
Maijaan ja sanoi: »Hyvää huomenta! Oikea myrskytuuli, herrasväkeni,
oikein paremmanpuoleinen veto, eikö totta, vai mitä? Oletteko kukaties
toista mieltä?» Ja se pysytteli puussa kiinni, niin hyvin kuin taisi.

Fridolin hymyili salaa, mutta pieni Maija vastasi kohteliaasti, että
hän oi aivan samaa mieltä ja siksi ei hän ollutkaan tänään lentänyt
ulos. Sitten hän esitti itsensä. Outo olento tirkisteli polviensa
lomitse Maijaa.

»Maija, mehiläiskansalainen», toisti se, »se ilahuttaa minua suuresti,
olen kuullut paljon puhuttavan mehiläisistä. Täytyy tunnustaa,
että joudun aina hieman ymmälle, kun minun on esitettävä itseni,
sillä laajalti levinneellä heimollamme on monta eri nimeä. Lukki on
yleisimmin käytetty. Hämähäkkien joukkoon joka tapauksessa kuulun ja
ristimänimeni on Hannibal.»

Hämähäkin nimellä on huono kaiku kaikkien pikkuhyönteisten korvissa.
Maijakaan ei voinut salata pelkoaan vallankin kun hän muisti
vankeuttaan Teklan verkossa. Mutta Hannibal ei näyttänyt sitä lainkaan
huomaavan. Ja Maijakin ajatteli, että jos pakko on, lennän tieheni,
ja silloin saa tuo nuolla näppiään, sillä siipiä ei sillä ole, ja sen
verkko on jossain muualla.

»Olen hajamielinen, hyvin hajamielinen», sanoi Hannibal. »Sallitteko
minun astua vähän lähemmäs? Tuon suuren oksan takana olisin suojassa.»

»Olkaa hyvä!» sanoi Maija ja siirtyi syrjään. Fridolin sanoi hyvästit,
mutta pikku mehiläistä halutti kovasti tietää, mitä Hannibal oikein oli
miehiään. On niitä sentään kaikenmoisia eläimiä maailmassa, ajatteli
hän, aina jotain uutta keksii.

Tuuli oli hieman tyyntynyt, ja aurinko pilkisti puiden oksain lomitse.
Jossain pensaikossa viritti punarinta-satakieli laulunsa, joka täytti
metsän riemulla. Maija näki sen istuvan oksalla, näki miten sen
kurkku laulaessa nousi ja laski, ja miten linnun pää oli ylös valoon
ojennettuna.

»Jos minä osaisin laulaa punarinta-satakielen lailla», sanoi pieni
Maija, »niin istuisin kukalle ja laulaisin aamusta iltaan.»

»Siitäpä vasta kaunista tulisi», tuumi Hannibal. »Teidän surinastanne
nimittäin.»

»Lintu näyttää niin onnelliselta», sanoi mehiläinen.

»Te olette haaveksija», tuumi lukki. »Jos kaikki eläimet toivoisivat
osaavansa semmoista, mitä eivät osaa, niin olisi maailma pian
ylösalasin. Ajatelkaapas, että punarinta-satakieli arvelisi, että se
tarvitsee kaikin mokomin pistimen, tai että vuohi tahtoisi lennellä
mettä kokoomassa. Silloin tulisi lopuksi sammakko toivomaan itselleen
semmoisia koipia kuin minulla on.»

Maija nauroi.

»En minä nyt semmoista ajattele», hän sanoi, »mutta minusta olisi
ihanaa voida tehdä kaikki olennot niin onnellisiksi kuin tämä lintu
voi laulullaan. Mutta mitä kummaa», huudahti hän äkkiä ihmetellen,
»Teillähän on, hyvä herra, yksi jalka liikaa.»

Hannibal rypisti otsaansa ja tuijotti nyrpeänä eteensä.

»Nyt olette sen siis kumminkin huomannut», sanoi se alakuloisena.
»Jalkoja ei minulla kumminkaan ole liian paljon, vaan yksi liian vähän.»

»Onko Teillä sitten oikeastaan kahdeksan jalkaa?» kysyi Maija
kummeksuen.

»Teidän luvallanne», sanoi Hannibal, »on meillä hämähäkeillä kahdeksan
jalkaa. Me tarvitsemme ne, ja sitäpaitsi — se on hienompaa. Minä olen
menettänyt yhden, sääli jalkaani, mutta lopuksi sitä sentään suoriutuu
niin hyvin kuin taitaa.»

»Jalkansa menettäminen mahtaa olla sangen ikävää», sanoi Maija
osanottavaisena.

Hannibal istui leuka käden varassa ja sovitteli jalkansa niin, että
niitä oli vaikea lukea.

»Kerronpa Teille», sanoi hän, »miten se kävi. Tietysti on ihminen
sekaantunut juttuun, kuten aina, kun jotain tapahtuu. Meikäläinen on
kyllä varuillaan, mutta ihminen on varomaton ja ottaa kiinni aivan kuin
me olisimme puunkappaleita. Kerronko Teille, miten tämä ikävä tapaturma
sattui?»

»Olkaa hyvä», sanoi Maija asettuen kuuntelemaan, »se olisi minusta
hyvin mielenkiintoista. Te olette varmaankin paljon kokenut.»

»Se on totta», sanoi Hannibal, »mutta kuulkaa siis. Me olemme
yöväkeä. Minä asuin silloin eräässä vihreässä puutarharakennuksessa,
jonka ulkoseiniä verhosivat muratit ja jossa oli monta rikkinäistä
ikkunaruutua, joten minun oli helppo päästä ulos ja sisään. Kun
tuli pimeä, tuli ihminen puutarhasta, kantoi toisessa kädessään
keinotekoista aurinkoa, jota hän sanoo lampuksi, toisessa kädessään
pulloa ja kainalossa paperia. Sitäpaitsi oli hänellä vielä pieni pullo
taskussa. Hän pani kaikki pöydälle ja rupesi miettimään, sillä hän
aikoi ruveta panemaan ajatuksiaan paperille. Varmasti Te vielä löydätte
paperia, joko metsästä tai puutarhasta. Siinä olevat mustat koukerot
ovat ihmisen ajattelun tuotetta.»

»Satumaista», sanoi Maija onnellisena siitä, että hän sai niin paljon
uutta kuulla.

»Tätä varten ihminen tarvitsee molempia pullojaan. Pieneen hän panee
puutikun, isosta hän juo. Mitä enemmän hän juo, sitä paremmin sujuu
työ. Hän kirjoittaa tietenkin meistä kaiken, mitä tietää, ja on hyvin
innostunut, mutta ei siitä paljoakaan synny, sillä toistaiseksi
on ihmisellä varsin vähän kokemuksia meistä hyönteisistä. Meidän
sielunelämästämme ei hän tiedä juuri mitään eikä välitä ollenkaan
meidän sydämestämme ja sen tuskista. Saattepa kuulla.»

»Ettekö ajattele hyvää ihmisestä?» kysyi Maija.

»Kyllä, kyllä niinkin», vastasi lukki tuijottaen vinosti eteensä,
»mutta seitsenjalkaisena tulee kun tuleekin katkeraksi.»

»Niin, niin», sanoi Maija.

»Eräänä iltana», jatkoi Hannibal, »olin tapani mukaan ikkunan nurkassa
pyydystelemässä, ja ihminen istui pullojensa ääressä koettaen saada
jotakin aikaan. Minua harmitti se, että suuri joukko kärpäsiä ja
sääskiä, joiden pyydystämiseen minun toimeentuloni perustuu, oli
asettunut ihmisen keinotekoiselle auringolle töllistelläkseen sinne
sisään, sivistymättömiä kun nuo elukat aina ovat.»

»Niin», arveli Maija, »tahtoisin minäkin kerran semmoista katsella.»

»Katsella, olkoon menneeksi. Mutta katseleminen onkin vallan toista
kuin töllisteleminen. Näkisittepä vain kerran mitä hullutuksia tuolla
roskaväellä on lampun ääressä. Se ei ole vielä mitään, että ne
syöksevät päänsä parikymmentä kertaa sitä vastaan, moni tekee sitä
niin kauan, että lopuksi polttaa siipensä. Ja samalla ne yhtämittaa
töllistelevät valoon.»

»Eläinparat», sanoi Maija, »kaikesta päättäen ne eivät löydä enää
takaisin.»

»Pysykööt sitten kernaammin ikkunaruudulla tai lehtien alla istumassa»,
sanoi Hannibal, »siellä ne ovat turvassa lampulta, ja siellä voin minä
pyydystää niitä. Tuona kohtalokkaana yönä näin minä ikkunakomerossa
istuessani useiden sääskien makaavan henkihieverissään lampun
vieressä. Huomasin, ettei ihminen välittänyt niistä ollenkaan, ja
päätin noutaa ne itselleni. Onko tämän taivaan kannen alla mitään sen
luonnollisempaa?»

»Ei», sanoi Maija.

»Ja kumminkin koitui se onnettomuudekseni. Hiljaa ja varovasti minä
ryömin ylös pitkin pöydänjalkaa, kunnes voin nähdä reunan yli. Ihminen
näytti minusta hirvittävän suurelta, ja minä katselin, mitä hän teki.
Hitaasti siirsin jalan toisen eteen ja lähenin lamppua. Niin kauan
kuin olin pullon takana suojassa kävi kaikki hyvin, mutta tuskin
olin astunut pullon takaa näkyviin, kun ihminen jo huomasi minut ja
kourasi käsiinsä. Hän otti yhden jaloistani sormiensa väliin, nosti
minut siitä suurien silmiensä eteen ja sanoi: 'Kas vaan!' Ja sitten se
ruoja virnisteli koko naamallaan aivan kuin olisi ollut hyväkin lysti
kysymyksessä.»

Hannibal huokasi, ja pieni Maija oli aivan ääneti.

Vihdoin hän kysyi jännittyneenä:

»Onko ihmisellä niin suuret silmät?»

»Olkaa hyvä ja ajatelkaa nyt minua ja minun tilaani!» huudahti Hannibal
kiivaasti. »Koettakaa kuvitella mielentilaani! Kuka roikkuu mielellään
yhdestä jalastaan silmien edessä, jotka ovat parikymmentä kertaa niin
suuret kuin roikkujan oma ruumis? Ja jok'ikinen hammas, joka valkoisena
loisti ihmisen suussa, oli kaksi kertaa niin suuri kuin minä. No, mitä
arvelette?»

»Kauheata», sanoi Maija, »vallan hirvittävää!»

»Silloin irtaantui, Jumalan kiitos, jalkani. On helppo arvata, niitä
kaikkea olisi tapahtunut, jos se jalka olisi pitänyt. Minä putosin ja
juoksin niin nopeasti kuin jälellä olevat jalkani kantoivat pullon
taakse, jonka suojassa huusin pöyristyttäviä uhkauksia ihmiselle. Siksi
hän ei minua enää ajanutkaan takaa. Minä näin hänen panevan jalkani
valkealle paperille ja katselevan, miten se tahtoi juosta tiehensä,
mitä se kumminkaan ei voinut ilman minua.»

»Liikkuiko se sitten vielä?» kysyi Maija kauhistuneena.

»Kyllä», selitti Hannibal, »niin tekevät meidän jalkamme aina, sen
jälkeen kun ne on irroitettu ruumiista. Minunkin jalkani hyppeli, mutta
kun en minä ollut siinä, ei se tiennyt, mihin mennä. Niin se sätkytteli
samalla kohdalla ilman päämäärää, ja ihminen katseli, kosketti nenäänsä
ja nauroi, sydämetön kun hän on, jalkani velvollisuudentuntoisuudelle.»

»Se on mahdotonta», sanoi pieni mehiläinen järkytettynä, »poikkijalka
ei voi ryömiä.»

»Mikä on poikkijalka?» kysyi Hannibal.

Maija katsoi puhetoveriinsa. »Se on jalka, joka on poikki», selitti
hän, »meillä kotona sitä sanottiin sillä nimellä.»

»Suuressa maailmassa ja sivistyneitten parissa ollessanne täytyy Teidän
jättää lapsenkamarisananne», sanoi Hannibal ankarasti. »Irtirevitty
jalka — niin sanotaan. Mutta oli miten oli, varmaa vain on, että meidän
jalkamme sätkyttelevät vielä kauan senjälkeen kun ne on ruumiista
irtirevitty.»

»Mutta», sanoi Maija, »tuota en usko, ennenkun näen.»

»Tarkoitatteko, että minun olisi Teidän tähtenne repäistävä jalkani»,
kysäsi Hannibal suuttuneena. »Huomaan jo, ettei Teidän kanssanne voi
puhella. Semmoista ei kukaan ole vielä minulta vaatinut.»

Maija oli vallan ihmeissään. Hän ei käsittänyt, miksi lukki
suuttui noin, ja miten hän oli siihen syypää. Ei ole niinkään
helppoa seurustella vierasten kanssa, ajatteli hän, ne ajattelevat
toisella tavalla, eivätkä aina ymmärrä, ettei toinen ole lainkaan
pahaa tarkoittanut. Hän kävi surulliseksi ja katsoi huolestuneena
pitkäkoipista ja kiukkunaamaista lukkia.

»Oikeastaan pitäisi yrittää syödä Teidät», sanoi lukki äkkiä. Se oli
kaikesta päättäen tulkinnut Maijan hyväsydämisyyden heikkoudeksi.
Mutta silloin tapahtui pikku Maijassa merkillinen muutos. Hänen
surullisuutensa oli kuin pois puhallettu, ja pelon ja kauhun asemesta
tunsi hän sydämessään levollisen rohkeuden. Hän suoristautui hieman
ja päästäen melkein huomaamattaan terävän surinan sanoi hän silmät
kirkkaina ja kauniita, läpikuultavia siipiään vähän kohottaen:

»Hyvä herra, minä olen mehiläinen.»

»Anteeksi», sanoi Hannibal, kääntyi ympäri hyvästiä heittämättä ja
juoksi puunrunkoa alas niin nopeasti kuin seitsemällä jalalla voi
juosta.

Maijan täytyi tahtomattaankin naurahtaa.

Alhaalla rupesi Hannibal äänekkäästi torajamaan.

»Teillä on huono luonne», se huusi äkäisenä. »Te ahdistatte piikillänne
henkilöitä, joita kova kohtalo estää paikaltaan liikkumasta entiseen
tapaansa. Mutta vielä koittaa Teidänkin kohtalonne hetki. Ja kun Te
joudutte vaikeaan ahdinkoon, niin silloin muistelette minua ja kadutte.»

Se hävisi maassa kasvavien leskenlehtien alle. Eikä pieni mehiläinen
ollut enää ymmärtänyt kaikkea, mitä se sanoi. Hänen oli hyvä mieli.
Tuuli oli melkein täysin tauonnut ja näytti tulevan kaunis päivä.
Korkealla sinitaivaalla liukui valkoisia pilvenhattaroita, ne
näyttivät unelmoivilta ja onnellisilta kuin Jumalan hyvät ajatukset.
Ja vastustamattoman voimakkaasti tunsi pieni mehiläinen kaipaavansa
metsäniittyjen mehevään varjostoon ja suuren järven takana oleville
päivänpaisteisille rinteille, jossa iloinen elämä jo aikoja sitten oli
alkanut. Hän näki hoikkain heinäin keinuvan, ja metsänreunan pienissä
vesihaudoissa kasvoi korkeita keltaisia kurjenmiekkoja. Niiden kuvusta
avautui näköala kuusimetsän salaperäiseen yöhön, josta puhalsi kylmä ja
surumielinen tuuli. Hän tiesi, että sen synkässä hiljaisuudessa, jossa
auringon paiste muuttui punertavaksi hämyksi, oli satujen kotimaa.

Samassa hän lensi ilmojen halki. Hän ei ollut ollenkaan itsekään
huomannut lähteneensä lentoon. Metsänurmet ja niiden kukkarinteet
olivat häntä kutsuneet.

Oi hyvä Jumala, ajatteli hän, miten ihanaa on elämä!




Kymmenes luku.

YÖN IHMEET.


Niin vietti pieni Maija hyönteisten parissa päiviä ja viikkoja. Tosin
hän kaipasi usein harharetkillään, kaikkien ilojen ja vaarojen lomassa,
kauniissa kesäisessä luonnossa, ensimäisen lapsuutensa tovereita,
ja joskus valtasi hänet kaihoisa koti-ikävä, halu päästä kansansa
kuningaskuntaan, jonka hän oli jättänyt. Oli hänen elämässään myös
hetkiä, jolloin hän kaipasi järjestelmällistä toimintaa, hyödyllistä
työtä ja kaltaistensa seuraa. Mutta itse asiassa oli pieni Maijamme
levoton luonne, ja tuskinpa hän olisi pitkää aikaa viihtynyt
mehiläisyhteiskunnassa. Kaikkien eläinten keskuudessa on aivan samoin
kuin ihmistenkin joukossa yksilöitä, jotka eivät voi mukautua yhteisiin
tapoihin ja joiden arvostelemisessa sen vuoksi tulee olla hyvin
varovainen ja harkitseva. Sillä tämmöinen piirre ei suinkaan johdu
aina laiskuudesta tai itsepäisyydestä, vaan usein on sen pohjana syvä
kaipuu korkeampaan ja parempaan kuin mitä arkinen elämä voi tarjota,
ja nuorista karkulaisista on usein tullut kokeneita ja viisaita miehiä
tai ymmärtäväisiä ja ystävällisiä naisia. Ja pikku Maijan sydän oli
pohjimmiltaan puhdas ja herkkä, ja hänen suhtautumisessaan kauniiseen
avaraan maailmaan, jossa hän oli eloon herännyt, oli määräävänä
vilpitön tiedonhalu ja suuri ilo luomakunnan ihanuuksien johdosta.

Mutta keskellä elettyjen ihanuuksien onneakin on yksinäisyys raskasta,
ja mitä kokeneemmaksi pieni Maija tuli sitä enemmän hän ikävöi
seurapiiriä ja rakkautta. Hän ei ollut enää vallan nuori mehiläinen
vaan kelpo täysikasvuinen, jolla oli kiiltävät, terveet siivet, terävä
ja vaarallinen pistin sekä kehittynyt aisti ymmärtämään elämän vaaroja
ja riemuja. Hän oli koonnut kokemuksia ja tietoja ja toivoi nyt usein
voivansa niitä käyttää oikealla tavalla. Ehkäpä hän palaisikin jonakuna
päivänä pesään, heittäytyisi kuningattaren jalkojen juureen ja pyytäisi
hänen anteeksiantoaan saavuttaakseen taas kunniansa takaisin. Mutta
muuan palava halu pidätti hänet sitä tekemästä: hän toivoi saavansa
oppia tuntemaan ihmisen. Hän oli kuullut niin paljon ristiriitaisia
tietoja ihmisestä, että hän oli tullut enemmän ymmälle kuin viisaaksi,
ja kumminkin hän aavisti, ettei koko luomakunnassa ole toista
voimakkaampaa, viisaampaa ja ylevämpää olentoa kuin juuri ihminen.

Korkealta ilmassa, pitkän välimatkan päästä hän oli harharetkillään
tosin joskus nähnyt ihmisiä, mustia, valkoisia ja punaisia sekä
semmoisia, joiden puku oli moniväristä, kirjavaa, nähnyt suuria ja
pieniä. Mutta hän ei ollut koskaan uskaltanut mennä lähelle.

Kerran näki hän puron partaalla hohtavan punaista ja luullen tuon
hohteen aiheutuvan kukkakedosta lensi sinne. Siellä hän näki
kultahiuksisen, rusoposkisen ihmisen. Tämä nukkui puron partaalla
kukkaisten keskellä punaiseen pukuun puettuna ja näytti pelottavasta
koostaan huolimatta niin hyvältä ja suloiselta, että Maijan silmistä
vierähti ihastuksen kyyneleitä. Hän unohti koko ympäristönsä ja katseli
vain tuota nukkuvaa ihmistä. Hänestä tuntui aivan mahdottomalta se
häijyys, mitä hän oli ihmisestä kuullut, hänestä tuntui kuin olisi
silkkaa valhetta kaikki se paha, mitä hänelle oli noin suloisesta
olennosta kerrottu, joka tuossa nukkui humisevan koivun varjossa.

Hetkisen perästä tuli sääski hänen luokseen ja tervehti.

»Oi», huudahti Maija hehkuen innostuksesta ja ihastuksesta, »katsokaa
tuolla olevaa ihmistä, miten kaunis, miten hyvä hän on! Ettekö Tekin
aivan lämpene?»

Sääski katsoi ensin Maijaan hyvin hämmästyneenä, kääntyi sitten
hitaasti hänen ihailunsa esinettä päin ja sanoi:

»Kyllä, hyvä hän on, olen vastikään lävistänyt hänet. Katsokaa vain,
ruumiini hohtaa punaiselta hänen verestään.»

Maijan piti oikein kämmenellään painaa sydäntään, niin hän pelästyi
sääsken rohkeuden johdosta.

»Kuoleeko hän?» hän huudahti. »Mihin kohtaan olette häntä haavoittanut?
Miten Te olette rohjennut ryhtyä niin uskallusta vaativaan ja samalla
niin halpamieliseen tekoon? Tehän olette oikea peto!»

Sääski naurahti ja vastasi kimakalla äänellään ja ilmeisesti
hyvätuulisena:

»Tämä on vain vallan pieni ihminen. Tämän suuruisia sanotaan tytöiksi,
jos niiden jalat ovat puoliväliin saakka väljän ja värillisen panssarin
peitossa. Tietysti voin minä pistää panssarin läpi, mutta tavallisesti
ei kumminkaan siitä kohdasta ylety ihoon. — Mutta Tehän olette vallan
satumaisen tietämätön, luuletteko Te todellakin, että ihmiset ovat
hyviä. En ole koskaan löytänyt ainoatakaan ihmistä, joka olisi minulle
vapaaehtoisesti suonut pienintä pisaraakaan vertaan.»

»Ihmisestä minä en tiedä vielä todellakaan juuri mitään», sanoi Maija
vaatimattomasti.

»Ja kumminkin olette Te ihmisen kanssa tekemisissä enemmän kuin
yksikään muu hyönteinen. Tehän seurustelette paljon hänen kanssaan, se
on yleisesti tunnettu asia.»

»Minä olen jättänyt kuningaskuntamme», tunnusti Maija arasti. »Se ei
miellyttänyt minua, minä tahdoin tutustua maailmaan.»

»Vai niin, siitäpä kuuluukin», sanoi sääski astuen askeleen lähemmä.
»Miltä tuntuu Teistä tämä kuljeksiva elämänne? Suoraan sanoen, minua
miellyttää Teidän itsenäisyytenne. Minä puolestani en voisi sinä
ilmoisna ikänä palvella ihmistä.»

»Te palvelettekin meitä», sanoi Maija, joka ei voinut sietää, että
hänen kansastaan puhuttiin halveksivasti.

»Olkoon menneeksi», vastasi sääski. »Mihin kansakuntaan kuulutte?»

»Olen syntyisin linnanpuiston mehiläisparvesta. Hallitsijamme on Helena
Kahdeksas.»

»Vai niin, vai niin», sanoi sääski kumartaen, »Tehän olette kunniakasta
syntyperää. Syvin kunnioitukseni. Teillä oli äskettäin vallankumous,
eikö niin? Kuulin siitä poistuneen parven tiedustelijoilta. Olenko
oikeassa?»

»Kyllä», sanoi Maija ylväänä. Hän tunsi tyydytystä ja iloa kuullessaan,
että hänen kansansa nautti niin suurta kunnioitusta ja oli laajalti
tunnettu. Syvällä sydämessä heräsi taas koti-ikävä, hän toivoi voivansa
tehdä jotakin suurta ja hyvää kuningattarelleen ja valtionsa onneksi.
Ja niin hän unohti kysyä lisää ihmisestä. Ehkäpä hän jätti kyselyn
senkin vuoksi, ettei hän otaksunut saavansa sääskeltä kuulla hyvää
ihmisestä. Pienen mehiläisen mielestä oli sääski röyhkeä ja nenäkäs ja
semmoiset olennot tietävät tavallisesti kertoa toisista vain pahaa.

Sääski olikin jo lentänyt pois.

»Otan vielä siemauksen», oli se huutanut. »Myöhemmin menen toverieni
kera karkeloimaan ilta-auringossa, jotta saataisiin huomiseksi kaunis
ilma.»

Maija oli kääntynyt poispäin, sillä hänen oli mahdoton katsella sääsken
tekevän pahaa nukkuvalle lapselle. Hän ihmetteli, kuinka ei sääski
siinä tuhoutunut. Kassandra oli hänelle sanonut: »Jos pistät ihmistä,
täytyy sinun kuolla.»

Maija muisti tämän tapauksen vielä vallan hyvin. Mutta hänen halunsa
saada tietää ihmisestä niin paljon kuin suinkin ei ollut vielä
lähestulkoonkaan tyydytetty, ja hän päätti tulla rohkeammaksi eikä
pelätä mitään ponnistuksia päästäkseen tarkoituksensa perille.

       *       *       *       *       *

Maijan toiveet täyttyivätkin ihmeellisellä tavalla ja paljon kauniimmin
kuin hän oli toivonutkaan.

Pieni mehiläinen oli eräänä lämpöisenä kesäiltana mennyt tavallista
aikaisemmin levolle. Äkkiä hän heräsi keskellä yötä. Semmoista ei
hänelle ollut vielä koskaan ennen sattunut. Hänen hämmästyksensä
oli sanoin kuvaamaton, kun hän aukaisi silmänsä ja näki pienen
makuukammionsa aivan kuin uivan leppoisassa, sinisessä valossa. Tämä
virtasi käytävästä sisään, ja käytävän aukko säteili ikäänkuin se
olisi hopeansinisen verhon peittämä. Aluksi hän tohti tuskin liikkua,
mutta hän ei ollut kumminkaan peloissaan, sillä tämä hohde toi ihmeen
suloisen rauhan hänen rintaansa. Ja samassa helähti ulkona ilmassa
ääni, niin hieno ja sulosointuinen, ettei hän milloinkaan ennen ollut
semmoista kuullut. Vihdoin hän astui arastellen ja tämän merkillisen
hetken loiston lumoomana puunkolostaan ja katseli ulos. Hänestä
tuntui kuin koko maailma olisi loihdittuna. Kaikkialla kimalteli ja
välkkyi puhtainta hopeaa, tuhannet kirkkaat helmet loistivat pehmeän
lempeinä ruohikossa, joka tuolla etäällä näytti olevan ikäänkuin harson
peitossa, koivujen rungot ja nukkuvat lehdet olivat hopealla silatut.
Ja koko lähiympäristö ja hiljainen leppoisa etäisyys oli utuiseen
sinihämyyn verhoutunut.

Tämä on yötä, vain yötä voi tämä tällainen olla, kuiskasi pieni Maija
ja pani kädet ristiin.

Korkealla taivaalla, hieman pyökinoksan lehtien varjossa, oli pyöreä
kirkas hopealevy, josta virtasi valoa, mikä teki koko maan kauniiksi.
Ja vasta nyt huomasi Maija, että kuun ympärillä paloi taivaalla
lukematon määrä pieniä kirkkaita valopisteitä, kirkkaampia ja
rauhoittavampia kuin mikään, minkä hän oli loistavan nähnyt. Hän ei
tiennyt, mitä hän tekisi pelkästä onnesta sen johdosta, että hän sai
nähdä yön, kuun ja tähdet sekä niiden ihanat ihmeet. Hän oli kaikesta
vain kuullut, mutta ei koskaan oikein kuulemaansa uskonut.

Silloin hän kuuli taas läheltä äänekkään ja kauas kaikuvan merkillisen
yölaulun, saman, joka hänet oli herättänyt.

Se oli hopeasointuista väräjävää siritystä, melkein olisi voinut
luulla, että kuunvalo synnytti tämän äänen alasvaluessaan. Maija
katseli ympärilleen etsien sen aiheuttajaa, mutta siinä valon ja
varjon salaperäisessä kisailussa oli vaikeata havaita mitään selvästi.
Kaikki oli salaperäisyyden verhossa, mutta samalla niin todellista ja
sankarillisen kaunista.

Pieni Maija ei pysynyt kauemmin piilossaan, hänen täytyi päästä ulos
tähän maailman uuteen ihanuuteen. Hyvä Jumala kyllä suojelee minua,
ajatteli hän, eihän minulla ole pahoja aikeita.

Hän oli juuri lentämäisillään, aiheessa lähteä niityn sinihämyyn,
milloin täysikuu paistoi, kun hän näki aivan lähellä olevalle
pyökinlehdelle tulevan pienen siivekkään eläimen, jommoista hän ei
ollut milloinkaan ennen nähnyt. Ja aivan kohta kun se oli siihen
tullut, kääntyi se kuuta kohti, nosti hieman toista kapeata siipeään
ja hankasi sitten nopein vedoin jalkaansa edestakaisin siiven reunaa
vastaan. Näytti siltä, kuin soitettaisiin piilossa olevaa viulua, ja
siitä syntyikin tuo sirisevä hopeaääni, joka täytti koko kuutamoyön.

»Ihastuttavaa», kuiskasi pieni Maija, »ei, vaan suorastaan
taivaallista.»

Hän lensi reippaasti sinne ylös. Kesäyö oli lauha ja leppoisa, joten
pieni mehiläinen ei huomannut, että oli kylmempää kuin päivisin. Kun
hän tuli tuon oudon olennon lehdelle, keskeytti tämä äkkiä soittonsa,
ja Maijasta tuntui kuin ei vielä milloinkaan olisi ollut niin hiljaista
kuin nyt. Hiljaisuus oli jo suorastaan kaameata. Tummien lehtien
lomitse tihkui valkoista, kylmää valoa.

»Hyvää yötä!» sanoi pieni Maija hyvin kohteliaasti, sillä hän arveli,
että yöllä on tervehdittävä samaan tapaan kuin päivälläkin. Sitten hän
lisäsi:

»Suokaa anteeksi, että häiritsen, mutta Teidän soittonne on niin
hurmaavaa, että sen kuullessaan täytyy lähteä sen sointuja etsimään.»

Outo katseli Maijaa suurin silmin:

»Mikäs ryömijä Te oikein olette?» kysyi se lopuksi. »En ole mokomaa
vielä ennen nähnyt.»

»Mikään ryömijä en ole», sanoi Maija vakavana.

»Olen Maija, kansallisuudeltani mehiläinen.»

»Vai mehiläinen, vai niin, vai niin...» sanoi outo. »Te olette päivisin
liikkeellä, eikö niin? Siili on kertonut minulle Teidän suvustanne. Hän
kertoi minulle syövänsä iltaisin ne kuolleet, jotka ovat pesästänne
ulos viskatut.»

»Niin», sanoi Maija hiljaa vavisten, »se on totta, Kassandra on siitä
minulle maininnut. Siili tulee iltahämärissä, maiskuttelee ja etsii
kuolleita. Vartijat ovat siitä kertoneet. Mutta seurusteletteko Te
sitten siilin kanssa. Onhan siili oikein pelottava hirviö.»

»Ei minun mielestäni», sanoi vieras. »Me yösirkat olemme hänen kanssaan
oikeastaan hyvissä väleissä. Tietysti hän yhä yrittää saada meitä
kiinni, mutta siinä hän ei onnistu. Siten me kiusoittelemme usein häntä
ja pidämme lystiä hänen kustannuksellaan. Sedäksi me häntä kutsumme.
Mutta niin se lopultakin on, että elää täytyy jokaisen, eikö totta? Ja
niinkauan kuin minun ei tarvitse joutua toisen elämän ylläpitäjäksi, ei
asia minua koske.»

Maija puisti päätään, hän oli toista mieltä, mutta ei tahtonut vastaan
väittämällä loukata vierasta.

Siksi hän kysyi ystävällisesti:

»Te olette siis sirkka?»

»Niin, yösirkka. Mutta älkää häiritkö minua enää, minun pitää soittaa.
On täysikuu, ja yö on ihmeistä rikas.»

»Tehkää nyt poikkeus tavoistanne», pyysi Maija. »Kertokaa minulle
yöstä!»

»Kesäyö on ihaninta, mitä maailmassa on», vastasi sirkka, »se täyttää
sielun autuudella. Mitä Te ette kuule soitostani, sitä en liioin voi
Teille selittää. Minkä vuoksi pitää aina tietää kaikki? Me poloiset
tiedämme olemassaolostamme vain pienen murto-osan, mutta tuntea voimme
koko maailman ihanuuden.»

Ja se alotti kirkkaan ja riemuisen hopeisen soittonsa, joka kaikin
äänekkäänä ja valtavana, kun sitä kuunteli niin läheltä kuin Maija.

Ja pieni mehiläinen istui aivan hiljaa sinisessä kesäyössä ja kuunteli
ja mietti elämän ongelmoita.

Samassa vaikeni hänen vieressäänkin. Kuului hiljainen rasahdus, ja hän
näki sirkan lentävän kuunvalossa.

Yö tekee niin kaihomieliseksi, ajatteli pieni Maija.

Häntä halutti nyt kukkanurmelle. Puron partaalla kasvoi kurjenmiekkoja,
ne kuvastuivat virranjuoksuun, joka kuljetti mukanaan kuun kultaa. Se
oli ihana näky. Vesi lipatti ja välkkyi, ja nuokkuvat kurjenmiekat
näyttivät nukkuvan. Ne ovat onneensa uinahtaneet, arveli pieni
mehiläinen. Hän laskeutui erääseen valkoiseen kukkaan, keskelle
kuutamoa, eikä voinut kääntää katsettaan puron vilkkaasta vedestä, joka
kimalteli väräjävin välkähdyksin ja taas sammui. Ylempänä rannalla
häämöittivät koivut, ja näytti aivan siltä kuin tähdet riippuisivat
niistä.

Minnekähän juoksee kaikki tämä vesi, mietti hän. Oikeassa oli sirkka,
peräti vähän me tiedämme maailmasta.

Silloin kuuli hän vieressään kasvavan kurjenmiekan kehälehtien keskeltä
hempeän lauluäänen, niin puhtaan ja kirkkaan, ettei hän ennen semmoista
sointua ollut kuullut. Hänen sydämensä taukosi sykkimästä, ja hengitys
salpautui.

Oi, mitä nyt tapahtunee, mitä saanenkaan nähdä, ajatteli hän.

Kurjenmiekka heilahti hieman, sitten hän näki erään lehden reunan
kääntyvän vähän sisäänpäin, ja näkyviin tuli hyvin pieni lumivalkea
ihmiskäsi, joka piti pienenpienin sormin lehdestä kiinni. Sitten kohosi
siitä vaalea pikku pää ja valoisa, hento, valkopukuinen vartalo.
Lyhyesti sanoen: kukasta nousi aivan pieni ihminen.

Maijan peljästystä ja ihastusta ei kukaan voi kuvailla. Siinä hän istui
aivan jähmettyneenä, eikä voinut katsettaan kääntää edessään olevasta
ilmiöstä.

Pikku ihmisolento kiipesi kukan reunalle, kohotti käsivartensa kuutamoa
kohden ja katseli onnellisena hymyillen maan valoisata yötä. Sitten
näkyi tuo läpikuultava ruumis hiukan värähtelevän, ja äkkiä paljastui
hartiain poimuista kaksi loistavaa siipeä, valkoisempaa kuin kuutamo ja
puhdasta kuin lumi. Ne ulottuivat vaalean pään yläpuolelle ja alas aina
jalkoihin saakka. Ei ikinä maailmassa ollut pieni Maija nähnyt mitään
niin suloista. Ja samalla kuin tuo pieni ihminen siinä seisoi ojentaen
käsiään taivasta kohti, korotti hän taas äänensä, ja Maija ymmärsi
laulun, joka kaikui ihanaan yöhön:

    Olen valon lapsonen,
    Kirkas taivas iloni.
    Elo kuoloon vaihtuvi,
    Sieluni on ikuinen.

    Sieluni on tuulahdus,
    Joka hiljaa henkäisee
    Siinä, missä ilmenee
    Luojan luonnon kauneus.

Pieni Maija rupesi äkkiä kiivaasti nyyhkyttämään. Hän ei voinut
selittää, mikä hänet teki niin surulliseksi ja samalla niin äärettömän
onnelliseksi.

Silloin kääntyi tuo pieni ihmisolento hänen puoleensa:

»Kuka itkee siellä?» hän kysyi sointuvalla äänellään.

»Voi, minä se vain olen», änkytti Maija. »Antakaa anteeksi, että
häiritsen Teitä.»

»Miksi itket?»

»En tiedä itsekään», sanoi Maija. »Kenties vain siksi, että Te olette
niin kaunis. Kuka Te olette, sanokaa minulle, ellei se ole kohtuuton
pyyntö. Varmaankin olette enkeli?»

»En toki», sanoi pikku olento hyvin vakavana, »minä olen vain
kukkaiskeijukainen. Ja sinä voit huoleti sinutella minua. Mutta mitä
teet sinä, pieni mehiläinen, keskellä yötä ulkona kedolla?»

Keijukainen lensi Maijan luo, istuutui kaarevalle lehdelle, joka
kiikutti häntä kauniisti, ja katseli pientä mehiläistä vakavasti ja
ystävällisesti. Ja kun Maija kertoi hänelle kaikki, mitä hän tiesi ja
toivoi ja oli tehnyt, niin nuo valkoisten keijukaiskasvojen suuret,
tummat silmät katselivat häneen koko ajan kultaisten hiuksien alta,
jotka toisinaan välkähtelivät kuutamossa kuin hopea.

Kun Maija oli tarinansa kertonut, silitti kukkaiskeiju hänen päätään ja
katsoi häneen niin sydämellisesti ja hellästi, että pienen mehiläisen
piti pelkästä onnesta luoda katseensa maahan. Ja sitten kertoi
keijukainen:

»Me keijukaiset elämme seitsemän yötä, mutta meidän täytyy jäädä siihen
kukkaan, missä olemme syntyneet. Jos me poistumme kukasta, täytyy
meidän kuolla aamunkoitteessa.»

Maijan silmät lensivät tuskasta ja kauhusta selkosen selälleen.

»Voi, pian, pian, lennä pian takaisin kukkaasi!» hän huudahti.

Keijukainen puisti surullisena päätään.

»Nyt on jo liian myöhäistä», hän sanoi, »mutta kuule edelleen! Useimmat
keijukaiset poistuvat kukastaan, sillä siihen liittyy suuri onni. Joka
nimittäin jättää kukkansa ja niin saa osakseen ennenaikaisen kuoleman,
hänellä on ennen kuolemaansa ihmeellinen valta. Hän voi täyttää
ensimäiseksi kohtaamansa olennon hartaimmat! toiveen. Jos hänellä on
oikein vakava halu jättää kukkansa tehdäkseen toisia onnelliseksi, niin
kasvaa hänelle samalla siivet.»

»Oi, miten ihanaa», huudahti Maija, »silloin jättäisin minäkin kukan.
Toisen rakkaimman toiveen täyttäminen mahtaisi olla ihmeen ihanaa.»
Pieni mehiläinen ei lainkaan huomannut, että juuri hän oli ensimäinen
olento, jonka keijukainen oli tavannut kukasta lennettyään.

»Ja sitten», kysyi hän, »täytyykö sinun sitten kuolla?»

Keijukainen nyökkäsi myöntävästi, mutta ei enää surullisena.

»Me näemme vielä aamuruskon», sanoi hän, »mutta kun kaste lankee,
silloin sulattaa se meidätkin siihen hienoon harsoon, joka leijailee
kedon ruohon yläpuolella. Etkö ole usein nähnyt, että nämä harsot usein
loistavat aivan valkeina kuin niissä olisi valoa? Siinä on silloin
keijukaisia, heidän siipiään ja vaatteitaan. Ja kun päivä valkenee,
muutumme me kastepisaroiksi. Kasvit juovat meidät, ja me sulamme niiden
kukkiin ja kasvuun, kunnes me aikojen kuluttua taas nousemme keijuina
niiden teriöstä.»

»Oletko siis sinäkin jo ennen ollut keijukaisena?» kysyi Maija voimatta
jännitykseltään hengittää.

Katse vakavana nyökkäsi keiju:

»Olen, mutta olen sen unohtanut. Me unohdamme kaiken kukkaisunessamme.»

»Oi, kohtalosi on ihana!» huudahti pieni Maija.

»Samanlainen on kaikkien maan asujanten kohtalo», sanoi keijukainen,
»suurin piirtein arvostellen, joskaan kaikki eivät kukissa herää
kuolemanunestaan. Mutta ei puhuta siitä tänään.»

»Oi, minä olen onnellinen», huudahti Maija.

»Eikö sinulla sitten ole toivomusta?» kysyi keijukainen. »Etkö tiedä,
että sinä olet se olento, jonka ensiksi kohtasin, ja että sinun hartain
toiveesi on toteutuva?»

»Minä?» ihmetteli Maija. »Minähän olen vain mehiläinen. Ei, siinä on
liikaa iloa minulle, minä en ole ansainnut sellaista hyvyyttä.»

»Ei kukaan ansaitse hyvää ja kaunista», sanoi keiju, »se tulee meille
itsestään kuten päivänpaiste.»

Maijan sydän sykki kiihkeästi. Oi, kauan oli hänellä jo ollut muuan
palava halu, mutta hän ei uskaltanut mainita sitä. Mutta keijukainen
näytti aavistavan sen, sillä hän hymyili niin, ettei häneltä voinut
mitään salata.

»No?» hän kysyi ja pyyhkäisi kultaisen kiharan puhtaalta otsaltaan.

»Tahtoisin tulla tuntemaan ihmisen semmoisena kuin hän on silloin,
kun hän on kaunein», sanoi pieni mehiläinen hartaasti ja nopeasti ja
pelkäsi, että hänelle sanottaisiin, ettei niin suurta toivetta voida
täyttää.

Mutta keijukainen nousi vakavana ja levollisena, ja hänen silmänsä
loistivat varmuudesta. Hän tarttui pienen Maijan vapisevaan käteen ja
sanoi:

»Tule, lennämme yhdessä. Toiveesi on täyttyvä.»




Yhdestoista luku.

KEIJUKAISEN TOVERINA.


Niin lensivät kukkaiskeijukainen ja pieni Maija halki kesäyön yli
kukkivien kukkasten. Kun he menivät puron poikki, välkkyi keijukaisen
valkoinen peilikuva vedessä aivan kuin liitäisi tähti sen lävitse.

Miten onnellisena antautuikaan pieni mehiläinen tämän suloisen olennon
huomaan. Hän olisi kyllä niin mielellään tehnyt useitakin tärkeitä
kysymyksiä, mutta hän ei uskaltanut. Keijukainen suorittaa asian hyvin,
sen hän tunsi luottavaisena.

Kun he yhdessä lensivät poppelikujan poikki, kuului heidän
yläpuolellaan suhinaa, ja tumma perhonen, suuri ja vahva kuin lintu,
lensi heidän kohdatseen. Kukkaiskeiju huusi sille:

»Odota hetkinen, ole hyvä!»

Maija aivan hämmästyi nähdessään, miten tottelevasti tumma perhonen
noudatti huutoa. He istuutuivat kaikki korkean poppelin oksalle.
Heidän vierellään humisivat lepattelevat lehdet kuutamossa, ja laaja
näköala avautui hiljaiseen kuutamoiseen yömaisemaan. Perhonen istui
vastapäätä Maijaa keskellä kuunvaloa. Se kohotti hitaasti levällään
olevia siipiään ja laski ne taas hiljaa, aivan kuin se tahtoisi
leyhyttää vilpoisuutta jollekin. Maija näki, että sen siivillä oli
leveät, kauniin helakansiniset poikkijuovat. Sen musta pää oli kuin
tumman sametin verhooma,- ja sen kasvot, joissa kiilui musta silmäpari,
näyttivät siltä, kuin olisivat ne merkillisen salaperäisen naamion
peitossa. Miten ihmeellisiä olivatkaan yöeläimet. Maijaa puistatti
hiukan, hänestä tuntui kuin näkisi hän elämänsä eriskummallisinta unta.

»Te olette hyvin kaunis», sanoi hän tuolle vieraalle olennolle. Hänen
mielensä kävi oikein juhlalliseksi.

»Kuka on kanssasi?» kysyi yöperhonen keijukaiselta.

»Muuan mehiläinen», vastasi keiju. »Kohtasin hänet, kun lähdin
kukastani.»

Yöperhonen näkyi tietävän, mitä tähän liittyi, sillä se katseli
Maijaa melkeinpä hieman kateellisena ja nyökkäsi hänelle totisena ja
miettiväisenä.

»Teitä onnellista!» sanoi se sitten hiljaa.

»Oletteko ehkä Te sitten surullinen?» kysyi Maija sydämellisesti.

Maija-Mehilfiisen ihmeelliset seikkailut — 10

Perhonen ravisti päätään.

»En, surullinen en ole», se sanoi, ja katsoi Maijaan niin hellästi,
että tämä olisi mielellään solminut ystävyysliiton sen kanssa. Mutta
Maijan ystäväksi oli perhonen liian suuri.

Nyt kysyi keijukainen perhoselta, oliko lepakko jo käynyt levolle.

»On kyllä», vastasi perhonen, »jo aikoja sitten. Kysyt sitä kaiketikin
seuralaisesi vuoksi?» lisäsi se sitten.

Keijukainen nyökkäsi myöntävästi, ja Maijaa halutti tietää, mikä
lepakko oikein on, mutta keijulla näkyi olevan kiire. Hän oli
levottomuudessaan niin soma, kun hän työnsi välkkyvät hiuksensa
taaksepäin.

»Yö on niin lyhyt», hän sanoi, »tule, Maija, täytyy kiirehtiä!»

»Kannanko sinua kappaleen matkaa?» kysyi yöperhonen.

Keijukainen kiitti. »Toisella kertaa!» hän huusi.

Se kerta ei koskaan koita, ajatteli pieni mehiläinen heidän lentäessään
edelleen, sillä aamunkoitteessa täytyy kukkaiskeijukaisen kuolla.

Yöperhonen jäi istumaan ja katseli poislentäviä kunnes keijukaisen
vaatteen hohde kävi yhä pienemmäksi ja lopulta katosi kokonaan
etäisyyden siniseen syvyyteen. Sitten se kääntyi hitaasti lehdellään,
käänsi päänsä ja katseli suuria, tummia sinijuovaisia siipiään. Ja kävi
hyvin miettiväiseksi.

Olen niin usein kuullut, se tuumiskeli, että olen harmaa ja ruma ja
ettei pukuani voi verrata päiväperhosten komeisiin vaatteisiin. Pieni
mehiläinen näki minussa vain sen, mikä on kaunista. — Ja sitten se
mietti, eikö se kenties sittenkin ollut surullinen. Maijahan oli sitä
kysynyt. »Ei», päätteli se lopuksi, »en ole enää surullinen, se on
varmaa.»

Sillävälin lensivät Maija ja kukkaiskeiju erään puutarhan tiheän
pensaikon yli. Siinä oli himmeässä kuutamossa sellainen ihanuus,
ettei maisin sanoin voi kuvailla. Vilpoisesta kasteesta ja nukkuvista
kukista lähti huumaavan suloinen leyhkä, joka lumosi kaiken luonnon
kauneusihmeiksi. Akasian sinisenpunaiset tertut säkenöivät raikkautta,
ja ruusupensas loisti kuin pieni hehkuva taivaankansi täynnä punaisia
lamppuja. Vaaleina ja surunvoittoisina välkkyivät jasminin valkoiset
tähdet, ja niistä virtaili sellainen tuoksu, kuin tahtoisivat ne tällä
hetkellä lahjoittaa pois kaiken, mitä niillä oli omaa. Maija oli
ihmeissään ja puristi keijukaisen kättä, keijukaisen, jonka silmät
loistivat kirkkaina ja onnellisina.

»Kukapa olisi tätä uskonut», puheli Maija, »kukapa olisi pitänyt
tämmöistä mahdollisena!»

Mutta samassa hän huomasi jotain, joka pani hänen sydämensä
surulliseksi.

»Voi», hän huudahti, »katso, tähti on pudonnut! Nyt se harhailee ympäri
voimatta löytää enää paikkaansa taivaalla.»'

»Se on kiiltomato», sanoi kukkaiskeiju vakavana.

Silloin Maija hämmästyksestään huolimatta huomasi ensi kerran, miksi
keijukainen näytti niin hyvältä. Hän ei milloinkaan hymyillyt Maijan
tietämättömyydelle, vaan johti hänen virheelliset ajatuksensa oikealle
tolalle.

»Ne ovat merkillisiä eläimiä, nuo kiiltomadot», jatkoi keiju. »Ne
kantavat omaa valoaan lauhkeassa kesäyössä ja elostuttavat siten
pensasten kupukattojen alaisen hämärän, minne ei kuu paista. Näin ne
löytävät helposti toinen toisensa. Myöhemmin saat tutustua semmoiseen,
kun tulemme ihmisen luo.»

Maijaa halutti tietää, minkä vuoksi.

»Kohta saat nähdä», sanoi kukkaiskeijukainen.

Sillävälin he olivat tulleet erään lehtimajan luo, jota verhosi
ylt’yleensä jasminit ja kuusamat. He laskeutuivat melkein maahan
saakka, aivan lehtimajan viereen, mistä kuului hiljaista kuisketta.

Kukkaiskeiju viittasi siinä olevan kiiltomadon luokseen.

»Ole hyvä», pyysi hän, »ja valaise vähän, meidän täytyy tässä tunkeutua
tummien lehtien välitse päästäksemme jasminimajan sisäpuolelle.»

»Mutta onhan sinun oma valosi kirkkaampi kuin minun», sanoi kiiltomato.

»Niin minustakin», sanoi Maija, oikeastaan vain hämmennystään
peittääkseen.

»Mutta minun täytyy verhoutua lehden peittoon», selitti keijukainen,
»muuten ihmiset näkisivät minut ja säikähtäisivät. Me keijukaiset
näyttäydymme ihmisille vain heidän unelmissaan.»

»Se muuttaa asian», sanoi kiiltomato. »Käytä vain minua hyväksesi! Minä
teen, minkä voin. Eihän tuo suuri eläin, joka on kanssasi, vain tee
minulle pahaa.»

Keijukainen ravisti päätään, ja kiiltomato uskoi häntä heti.

Nyt otti keiju lehden ja kääriytyi huolellisesti siihen niin, ettei
hänen valkoinen pukunsa ollut mistään kohtaa näkyvissä. Sitten hän
poimi pienen sinikellon, jonka hän löysi ruohikosta, ja asetti sen
kypäriksi loistavien hiustensa verhoksi. Nyt oli näkyvissä vain hänen
valkoiset kasvonsa, mutta ne olivat niin pienet, ettei niitä kukaan
huomaisi. Hän pyysi kiiltomatoa istumaan hänen hartioilleen ja hiukan
himmentämään lamppuaan, jottei se häikäisisi silmiä. Sitten tarttui hän
Maijan käteen sanoen:

»Tule! Tästä on paras kiivetä ylös.»

Pikku Maija muisti, mitä keiju äsken oli maininnut, ja kysäsi heidän
noustessaan pitkin köynneliäitä oksia:

»Uneksivatko ihmiset nukkuessaan?»

»Eivät vain silloin», sanoi keijukainen, »usein he uneksivat
hereilläänkin. Silloin he istuvat aatoksiinsa vaipuneina, pää hieman
kallellaan ja katse painuneena etäisyyteen aivan kuin tahtoisi se
nähdä taivaaseen saakka. Aina ovat heidän unelmansa kauniimmat kuin
todellisuus, ja siksi me näyttäymme heille unelmissa.»

Mutta samassa painoi keiju pienen sormensa huulilleen, taivutti pienen
kukkivan jasmininoksan sivulle ja työnsi Maijan hieman eteenpäin.

»Katso nyt alas», hän kuiskasi hiljaa, »siellä näet, mitä olet
toivonut.»

Silloin näki pieni mehiläinen kuutamonvarjossa olevalla penkillä
istuvan kaksi ihmistä. Siinä oli neitonen ja nuorukainen. Tytön
pää nojasi nuorukaisen olalle, ja nuorukaisen käsi oli kietoutunut
suojelevasti tytön ympärille. He istuivat ääneti ja katsoivat suurin
silmin yöhön. Näky oli niin rauhaisa kuin olisivat he molemmat siihen
nukahtaneet, ja kaukaa kuului sirkkojen soitto, ja hitaasti, hitaasti
kulki kuun valaistus lehdillä.

Ihastuneena katseli pieni Maija tytön kasvoja. Vaikka ne näyttivät
kalpeilta ja surullisilta, hohti niistä samalla suurin onni, joka pani
ne salaperäisesti loistamaan. Suurien silmien yläpuolella oli kultaiset
hiukset, samanlaiset kuin keijukaisella, ja hiuksilla leikki kesäyön
taivaan valo. Hänen puoliavoimilta punaisilta huuliltaan tuulahti
kaihon ja autuuden henkäys, aivan kuin tahtoisi hän uhrata vieressään
istuvan miehen onneksi kaiken, mitä hänellä oli omaa. Ja nyt hän
kääntyi nuorukaiseen päin, taivutti hänen päänsä alas ja kuiskasi hänen
korvaansa jotakin, joka loihti sellaisen hymyn nuorukaisen kasvoille,
ettei Maija koskaan olisi luullut maisen olennon osaavan sillä tavalla
hymyillä. Nuoren miehen silmistä loisti onnea ja voimaa aivan kuin
koko suuri maa olisi hänen omaisuuttaan ja kuin kärsimykset ja vaivat
olisivat maailmasta ikiajoiksi karkoitetut.

Maija ei halunnut tietää, mitä hän vastasi tytölle. Pienen mehiläisen
sydän värisi, aivan kuin olisi se onni, joka säteili noista hänen
alapuolellaan olevista ihmisistä, myös hänen omaisuuttaan.

»Nyt olen nähnyt ihaninta, mitä silmäni koskaan tulevat näkemään», hän
kuiskasi hiljaa. »Nyt tiedän, että ihmiset ovat kaikkein kauneimmat
silloin, kun he rakastavat toisiaan.»

Hän ei huomannut, miten kauan hän oli siinä lehtien takana istunut
hiljaa ja katselemiseen vaipuneena. Kun hän kääntyi ympäri, oli
kiiltomadon lamppu sammunut ja keijukainen poissa.

Ja lehtimajan ovesta hän näki kaukana taivaanrannalla hohtavan kapean,
punertavan valojuovan.




Kahdestoista luku.

RUNOILIJA LEMMITTY SEITSENPISTEINEN.


Aurinko oli jo noussut korkealle pyökkien latvusten yläpuolelle, kun
Maija seuraavana aamuna heräsi metsälinnassaan. Aluksi hän luuli, että
kaikki, mitä hän edellisenä yönä oli elänyt, olikin ollut vain kaunista
unta, mutta sitten hän muisti tulleensa kotiin viileässä aamuhämärässä,
ja nyt oli jo miltei puolipäivä. Kaikki oli kyllä ollut todellisuutta,
hän oli kuin olikin viettänyt yön keijukaisen seurassa ja nähnyt
ihmisiä, jotka olivat syleilleet toisiaan kuunvalossa jasminimajassa.

Ulkona paistoi aurinko kuumasti lehdille, tuuli puhalsi lämpimästi,
ja hyönteisten kuorot kaikuivat. Oi, mitä tiesivät muut, ja mitä hän
tiesi! Hän oli niin ylväs kokemuksistaan, ettei hän mielestään voinut
päästä kyllin nopeaan ulos. Kaikki näkevät jo päältäni, arveli hän,
mitä minulle on tapahtunut.

Mutta ulkona auringonpaisteessa meni kaikki vanhaa menoaan. Ei
mikään ollut muuttunut, ei mitään muistuttamassa sinisestä yöstä.
Hyönteiset tulivat, tervehtivät ja menivät, tuolla kedolla oli
korkeiden kirjavien kesäkukkien yläpuolella, välkkyvässä lämpimässä
ilmassa vilkasta liikettä. Maija tuli äkkiä surulliseksi. Hän tunsi,
ettei koko maailmassa ollut ketään, joka otti osaa hänen onneensa
tai murheisiinsa. Hän ei voinut päättää lentää muiden luo. Menen
metsään, hän ajatteli, metsä on vakava ja juhlallinen, se sopii minun
nykyiseen mielentilaani. Ei kukaan, joka nopeasti ja ajattelematta
kulkee raivattuja teitä pitkin, aavista, miten paljon salaperäistä ja
ihmeellistä metsän pimennot kätkevät. Sitä varten täytyy taivutella
pensasten oksia pois tieltään tai antaa katseensa lentää lillukanvarsia
myöten korkeaan ruohikkoon tai tiheään sammalikkoon. Kasvien varjoisain
lehtien alla, maakuopissa ja puunkoloissa, lahonneiden puunkantojen
kaarnassa ja juurien muodostamissa rosoisissa kiemuroissa, jotka
käärmeiden tavoin mutkittelevat maanpinnalla — kaikkialla on öin ja
päivin vilkasta ja monimuotoista elämää, täynnä riemuja ja vaaroja,
täynnä taistelua ja kärsimyksiä ja tyydytyksen tunnetta.

Pieni Maija aavisti kaikesta tästä varsin vähän, kun hän lenteli
ruskeiden runkojen lomitse vihreän lehtikatoksen alla. Hän huomasi
alapuolellaan ruohikossa kapean polun, joka kulki tiheikköjen ja
aukeamien halki. Toisinaan näytti siltä kuin aurinko peittyisi pilvien
taakse, niin tummat olivat varjot korkeiden latvusten alla ja tiheissä
pensaikoissa. Sitten hän lensi taas eteenpäin pelkässä kullanvihreässä
väriloistossa, allaan leveälehtiset saniaismetsät ja kukkivat
vatukkapensaikot.

Vihdoin avautui metsän kattopeitteinen pylväsportti, ja Maijan silmien
edessä oli auringonpaisteinen laaja viljapelto. Tähkien joukossa
helottivat ruiskaunokit ja unikot. Pieni mehiläinen laskeutui pellon
reunalla kasvavan koivun oksalle ja katseli ihastuneena tätä kultaista
merta, joka hänen edessään lainehti tyvenen kesäpäivän rauhassa. Se
näytti hänestä äärettömän etäiseltä ja siinä kulki pehmeitä laineita.
Ne pani liikkeelle lempeästi puhaltava, kaino kesätuuli, joka tahtoi
olla häiritsemättä kauniin maan rauhaa.

Parvi pieniä perhosia leikki koivun alla laihon yläpuolella leikkiä
»unikosta unikkoon». Se on nuorten perhosten keskuudessa erittäin
suosittu seuraleikki. Joka perhonen istuu kukallaan, ja leikkijöitä
täytyy olla yksi enemmän kuin on kukkia leikkipaikalla. Tämä yksi istuu
piirin keskellä huutamassa. Kun sen huuto kajahtaa, täytyy kaikkien
lentää vaihtamaan kukkaa. Joka tulee liian myöhään ja jää paikatta,
joutuu taas keskelle huutamaan. Se oli hyvin hauskaa leikkiä.

Maija katseli sitä hetkisen mielissään. Tuon voisi opettaa
mehiläispesänkin nuorille, ajatteli hän, siellä kutsuisimme sitä
nimellä »kennosta kennoon». Mutta kyllä kai Kassandra olisi liian
ankara suostuakseen siihen.

Pikku Maija kävi äkkiä surumieliseksi, se kai johtui siitä, että hän
muisteli kotiaan. Kun hän aikoi ruveta sitä miettimään, sanoi joku
hänen vieressään:

»Hyvää huomenta! Te olette nähdäkseni peto.»

Pikku Maija pelästyi kovasti ja kääntyi äkkiä ympäri.

»En suinkaan», sanoi hän.

Hänen rinnallaan istui pieni ruskea puolipallo, jonka selässä oli
seitsemän mustaa pistettä. Tämän punaruskean kupukan alla, jolla
muuten oli kaunis kiilto, oli mitättömän pieni musta pää, jossa kiilui
kaksi kirkasta silmää. Ja nyt näki Maija myös hoikat jalat, jotka
rihmamaisina riippuivat täplikkäästä kupukasta ja kannattivat sitä niin
hyvin kuin taisivat. Tämä pieni könttyrä se oli Maijalle huutanut.
Merkillisestä ulkomuodostaan huolimatta se miellytti mehiläistä, siinä
oli suorastaan jotakin sievää.

»Kukas Te olette?» kysyi Maija. »Minä olen Maija, kansallisuudeltani
mehiläinen.»

»Tahdotteko loukata minua?» kysyi tuo pieni olento. »Siihen ei Teillä
ole vähintäkään syytä, sen kai huomaatte itsekin.»

»Mutta mitenkähän sitä tekisin?» kysyi pieni Maija vallan pelästyneenä.
»Enhän minä tunne Teitä.»

»Noin voi jokainen sanoa», tuumi könttyrä. »No, tahdonpa auttaa
muistianne. Laskekaa!» Ja pieni olento kääntyi hitaasti ympäri.

»Pitäisikö minun laskea selässänne olevat pisteet?»

»Ne juuri, olkaa hyvä.»

»Seitsemän niitä on», sanoi Maija.

»No?» sanoi kuoriainen. »Siis —? Ettekö vieläkään tiedä? Sanonpa sen
siis Teille. Tavallaan jo sanoitte nimeni. Kuulun seitsenpisteisten
heimoon ja ristimänimeni on Lemmitty. Siis: Lemmitty Seitsenpisteinen.
Ammatiltani olen runoilija. Ihmiset nimittävät minua leppätertuksi
ja myös kultakännäksi. Se on heidän asiansa. Mutta senhän Te kyllä
tiedätte.»

Maija ei uskaltanut vastata kieltävästi, sillä hän pelkäsi loukkaavansa
Lemmitty Seitsenpisteistä.

»Oi», sanoi Lemmitty, »minä elän päivänpaisteesta, päivän
rauhallisuudesta ja ihmisten rakkaudesta.»

»Ettekö Te sitten syö mitään?» kysyi Maija, ällistyneenä.

»Kyllä, lehtitäitä. Ettekös Te syö niitä?»

»En», sanoi Maija, »se on sentään...»

»Mitä se on? Mitä?»

»Se on sopimatonta», sanoi Maija arastellen.

»Tietysti», huudahti Lemmitty koettaen kohauttaa olkapäitään, mikä
kumminkaan ei onnistunut, selkäkupukka kun oli liian jäykkä, »aito
poroporvarina Te tietysti teette vain sitä, mikä on yleisen tavan
mukaan sopivaa. Sillä emme me runoilijat pitkälle pääsisi. Onko Teillä
aikaa?»

»Miksei», sanoi Maija.

»Silloinpa esitän Teille runoelman. Istukaa hiljaa ja sulkekaa
silmänne, jottei ympäristö vaikuta häiritsevästi. Runon nimi on
'Ihmissormi'. Se on minun sepittämäni ja se perustuu henkilökohtaiseen
kokemukseeni. Kuuletteko?»

»Kyllä», sanoi Maija, »jok'ikisen sanan.»

»Siis:

         Ihmissormi.

    Kerran tapasit sä mun,
    Olin silloin onnellinen.
    Pyöreä ol' muoto sun,
    Päässäsi ol' kiiltäväinen
    Levy, oikein teräväinen,
    Joka pääsi liikkumaan.
    Toinen pää ol' paikallaan.

»No?» kysyi Lemmitty Seitsenpisteinen hetkisen vaitiolon perästä. Sillä
oli kyynelet silmissä, ja ääni oli väräjävä.

»Ihmissormi jätti minuun syvän vaikutuksen», tuumi Maija hieman
hämillään. Oikeastaan osasi hän kauniimpia lauluja.

»Mimmoinen oli Teistä muoto?» kysyi Lemmitty kaihomielisesti hymyillen.
Ilmeisesti oli hän liikutettu siitä vaikutuksesta, jonka hän
esityksellään oli aikaansaanut.

»Pyöreä», vastasi Maija. »Niinhän itse sanoitte runossanne.»

»Minä tarkoitan taiteellista muotoa, minä tarkoitan runoni muotoa.»

»Vai niin», sanoi Maija. »Niin, minusta se oli hyvä.»

»Eikös ollutkin!» huudahti Lemmitty. »Te tahdotte siis sanoa, että
tämä laulu voidaan lukea kaikkein parhaiden joukkoon, mitä tunnette,
että saa kauan etsiä, ennenkun löytää sen vertaista. Taiteessa täytyy
ennen kaikkea olla uutta, mutta se seikka jää useimmiten runoilijoilta
huomaamatta. Ja sitten suuripiirteisyyttä, eikö niin?»

»Kyllä», sanoi Maija, »minä uskon...»

»Teidän luottava uskonne minun merkitykseeni, jonka olette julki
lausunut», sanoi Lemmitty, »on minulle suorastaan imartelevaa. Kiitos
siitä! Nyt minun täytyy mennä edelleen, sillä yksinäisyys on runoilijan
kaunistus. Voikaa hyvin!»

»Hyvästi!» sanoi Maija, joka ei oikein tiennyt, mitä tuo pieni olento
oli oikeastaan halunnut. Mutta itse se mahtaa sen tietää, arveli hän.
Ei se juuri suuri ole, mutta ehkäpä se kasvaa vielä. Maija katseli
sitä, kun se innokkaasti köntysteli oksaa pitkin. Sen pienen pieniä
jalkoja voi tuskin erottaa, joten näytti siltä kuin se liukuisi pienien
pyörien varassa eteenpäin.

Sitten katseli Maija taas alas kultaiselle viljapellolle, jonka
yläpuolella perhoset karkeloivat. Ja se miellytti häntä paljon enemmän
kuin runoilija Lemmitty Seitsenpisteisen runotekele.




Kolmastoista luku.

ROSVOLINNA.


Oi, miten iloisena tämä päivä oli alkanut ja miten se tuli päättymään
tuskaisena ja kauhua täynnä! Maija oli vähän ennen tehnyt vallan
merkillisen tuttavuuden. Se oli sattunut iltapäivällä, suuren,
vanhan vesitynnyrin läheisyydessä. Hän oli istunut tuoksuvassa
sireeninkukinnossa, joka kuvastui tynnyrin veden tyveneen, mustaan
pintaan. Hänen yläpuolellaan lauleli punarinta-satakieli niin
suloisesti ja iloisesti, että pienen Maijan mielestä oli oikein
ikävää, ettei voinut lyöttäytyä lintujen ystäväksi. Ne olivat liian
suuria ja söisivät kohta hyönteisparan suuhunsa — siinä oli syy. Hän
oli piiloutunut sireenin valkoiseen kukkaterttuun ja kuunteli ja
vilkutteli silmillään, niin että auringonpaiste viskeli häneen teräviä
nuolia, kun hän samassa kuuli jonkun huokaavan vieressään. Hän kääntyi
ympäri ja näki merkillisimmän olennon, mitä hän koskaan oli tavannut.
Ensi katsomalta näytti kuin olisi sillä ollut vähintäin sata jalkaa
molemmilla puolilla. Se oli noin kolme kertaa niin pitkä kuin Maija
itse, mutta hoikka ja matala ja siivetön.

»Voi taivasten tekijät!» päivitteli Maija kauhistuneena. »Te nyt
ainakin voitte juosta!»

Outo olento katseli häntä harkiten.

»Ei se ole niinkään varma», tuumi se, »paremmin voisivat asiat olla.
Minulla on liian monta jalkaa. Katsokaa, siihen menee paljon aikaa,
ennenkun on kaikkia liikuttanut. Oli aika, jolloin en sitä tietänyt,
jolloin usein pälkähti päähäni toivomus, että ollappa yksi jalkapari
lisää. Mutta Jumala sen niin on tahtonut. Kuka Te sitten olette?»

Maija esitti itsensä.

Toinen nyökkäsi päätään ja liikutti muutamia jalkoja.

»Minä olen Hieronymus», sanoi se, »tuhatjalkaisten heimoon kuuluva.
Meidän sukumme on vanha, ja kaikkialla me herätämme ihmettelyä. Ei ole
ainoatakaan eläintä, joka voisi osapuilleenkaan vetää vertoja meille
jalkojen lukumäärässä. Mikäli tiedän, on muilla kahdeksan korkein
määrä.»

»Te olette vallan erinomaisen mielenkiintoinen», sanoi pieni Maija, »ja
niin omituisen värinen. Oletteko perheellinen?»

»Enkä ole! Miten niin?» kysyi tuhatjalkainen. »Me ryömimme munasta ja
sillä hyvä. Ellemme me kykenisi seisomaan omilla jaloillamme, niin
kukas sitten kykenisi?»

»Onhan se kyllä oikein», tuumi Maija miettiväisenä, »mutta eikö Teillä
ole minkäänlaisia yhdyssiteitä?»

»Ei, hyvä neiti. Minä elätän itse itseni ja epäilen.»

»Epäilette? Mitä Te sitten epäilette?»

»Se on minussa synnynnäistä», selitti tuhatjalkainen, »minun täytyy
aina epäillä.»

Maija katseli sitä suurin hämmästynein silmin. Hän ei ymmärtänyt, mitä
toinen tarkoitti, mutta ei tahtonut liian uteliaana tuppautua tämän
asioihin.

»Minä epäilen sitä», sanoi Hieronymus hetken vaitiolon jälkeen, »että
Te olette täällä hakemassa sopivaa oleskelupaikkaa. Ettekö tiedä, mitä
tuolla suuressa piilipuussa on?»

»En.»

»Katsokaa, minä kohta epäilin, ettette Te sitä tietäisi. Siellä on
herhiläispesä.»

Maija oli pudota sireenintertulta, niin kauheasti hän pelästyi. Hän
kävi kalmankalpeaksi, ja vavisten hän kysyi, missä se pesä oli.

»Näettekö tuon kottaraispöntön tuolla piilipuun rungolla? Se
on niin huolimattomasti siihen pantu, että minä kohta epäilin,
etteivät kottaraiset koskaan siihen muuta. Kun pöntön aukko ei ole
auringonnousuun päin, epäröi jokainen kunnon lintu siihen menemästä.
Herhiläiset ovat laatineet siihen pesänsä ja linnoittaneet sen. Se
on suurin herhiläislinna koko maassa. Se pitäisi Teidän oikeastaan
tietää, sillä mikäli olen huomannut ahdistavat nämä rosvot juuri teitä
mehiläisiä.»

Maija tuskin enää kuunteli. Hän näki selvästi linnan ruskeat muurit
lehvikössä, ja hänen hengityksensä salpautui.

»Minun täytyy päästä pois», hän huusi, »niin pian kuin sainkin.»

Mutta silloin kaikui jo hänen takanaan äänekäs häijy nauru, ja samassa
hän tunsi jonkun tarttuvan häntä niin kovakouraisesti kaulukseen, että
hän jo luuli niskansa taittuneen. Ei koskaan elämässään hän voinut sitä
naurua unohtaa. Se kaikui kuin manalasta vyöryvä ivanauru, ja siihen
yhtyi kauhuaherättävä panssarin narina.

Hieronymus lähti kaikin jaloin kiireesti liikkeelle ja köntysteli
oksien lomitse vesitynnyriin.

»Epäilen, ettei tämä pääty hyvin», hän huusi, mutta pieni mehiläisparka
ei enää kuullut sitä.

Aluksi Maija tuskin voi kääntää päätään, niin kovin kourin oli häneen
tartuttu. Hän näki kultapanssarisen käsivarren, ja sitten ilmaantui
äkkiä hänen yläpuolelleen hirvittävä pää pelottaville pihtileukoineen.
Ensin hän luuli sitä jättiläiskokoiseksi ampiaiseksi, mutta sitten hän
muisti joutuneensa herhiläisen vangiksi. Mustan- ja kellanjuovikas
hirviö oli ainakin neljä kertaa niin suuri kuin hän itse.

Vihdoin sai hän suunsa auki ja kirkui apua niin kovaäänisesti kuin
suinkin voi.

»Hiljaa siinä, pikku mies», sanoi herhiläinen ilkeän kohteliaasti ja
häijysti hymyillen Maijalle. »Ei tässä vielä loppua tule.»

»Päästäkää minut irti», huusi Maija, »tai minä pistän Teitä sydämeen.»

»Suoraanko sydämeen?» naureskeli rosvo. »Sehän on kovin urhoollista.
Mutta kyllä siihen vielä menee aikaa, pienokaiseni!»

Maija joutui hirvittävän raivon valtaan. Kaikki voimansa ponnistaen
kääntyi hän ympäri, päästi kaikuvan kimakan sotahuutonsa ja suuntasi
pistimensä keskelle herhiläisen rintaa. Mutta silloin sattui se
sydäntäjärkyttävä ihme, että hänen pistimensä taipui kaareksi eikä
tunkeutunut sisään. Se kimposi takaisin rosvon panssaripaidasta.

Herhiläisen silmät säkenöivät kiukusta.

»Voisin nyt puraista pääsi poikki, pienokainen rangaistukseksi
hävyttömyydestäsi», se sanoi kimmastuneena, »ja sen tekisinkin, ellei
kuningatar mieluummin söisi mehiläisiä tuoreina kuin kuolleina.
Sinunlaisesi rasvainen pala viedään kuningattarelle, niin tekee kelpo
sotilas.»

Ja Maijaa kantaen se lensi ylös ilmaan ja suuntasi matkansa suoraa
päätä rosvolinnaan.

Ei, tämä menee liian pitkälle, ajatteli mehiläisparka, tätä ei enää
kukaan voi kestää. Ja hän menetti tajuntansa.

       *       *       *       *       *

Kun hän pitkän ajan perästä heräsi tainnostilastaan, oli hänen
ympärillään painostavaa ja hämärää, ja ilma oli täynnä terävää pistävää
hajua, joka tuntui hänestä kauheammalta kuin kaikki hajut, mitä hän
emien oli tuntenut. Hitaasti hän palasi täyteen tajuntaansa, ja
lamauttava murhe täytti hänen sydämensä. Häntä halutti itkeä, mutta hän
ei voinut.

»Vielä ei minua ole syöty», sanoi hän vavisten, »mutta milloin hyvänsä
se voi tapahtua.»

Vankilan seinien lävitse kuului selvästi ääniä Nyt hän myös huomasi,
että eräästä kapeasta raosta tuli vähän valoa. Herhiläiset eivät
rakentaneet muurejaan vahasta, kuten mehiläiset, vaan kuivasta
massasta, joka muistutti höllää harmaata paperia. Sen kapean valoviirun
valaistuksessa, joka tunkeutui hänen vankilaansa, näki hän vähitellen
ympäristönsä, ja hän melkein jähmettyi kauhusta nähdessään ympärillään
kuolleiden ruumiita. Aivan hänen jalkojensa edessä makasi pieni
ruusukuoriainen selällään, ja vähän syrjemmällä näki hän suuren
maakiitäjän kuoren, puoliksi jyrsittynä, ja ylt’ympärillä näkyi
murhattujen mehiläisten siipiä ja panssarinkappaleita.

»Voi, että minun piti näin käydä», valitti pieni Maija. Hän ei
uskaltanut enää liikkua ja kyyristyi kauhusta ja surusta väristen tuon
kamalan huoneen syrjäisimpään sopukkaan.

Silloin hän kuuli taas selvästi herhiläisten ääniä, ja kuolemantuskassa
hän ryömi tuon pienen raon viereen ja katsoi siitä.

Hän näki nyt suuren salin täynnä herhiläisiä, ja valtava joukko
kiiltomatovankeja valaisi sen mitä upeimmin. Valtaistuimella
alamaistensa keskellä istui kuningatar. Siinä pidettiin tärkeätä
neuvottelua. Ja Maija ymmärsi joka sanan.

Elleivät nämä kimaltelevat hirviöt olisi herättäneet hänessä niin
sanomatonta kauhua, niin olisi hän varmaankin suuresti ihastunut niiden
voimasta ja komeudesta. Ensi kertaa hän selvästi näki, mimmoista väkeä
rosvot ovat. Hämmästyneenä ja vavisten hän katseli niiden kultaisen
panssarin komeutta, panssarin, joka oli kirjailtu kauniilla mustilla
juovilla, niin että se teki katsojaan saman vaikutuksen, kuin tiikeri
lapseen, joka ensimäistä kertaa sen näkee.

Vartija kulki ympäri pitkin salin seinustaa vaatien kiiltomatoja
valaisemaan kaikin voimin. Se teki tehtävänsä ääneti ja uhkaavana,
jottei häiritsisi neuvottelua, tyrkkäsi niitä pitkällä seipäällä ja
sähähti joka kerran:

»Valaise, tai syön sinut!»

Kauheata oli todellakin herhiläislinnan elämä.

Ja nyt kuuli Maija herhiläiskuningattaren puhuvan:

»Päätöksenämme siis pysyy: huomenna, hetkisen ennen auringon nousua
kokoontuvat soturit. Hyökätään linnanpuistossa olevan mehiläiskaupungin
kimppuun. Pesä ryöstetään ja vankeja otetaan mahdollisimman paljon.
Joka vangitsee ja elävänä käsiini tuo mehiläiskuningattaren Helena
Kahdeksannen, hänet korotetaan ritarisäätyyn. Taistelkaa urhoollisesti
ja tuokaa minulle hyvä sotasaalis! Ja nyt lopetan kokouksen. Menkää
levolle!»

Tämän sanottuaan kuningatar nousi ja jätti seurueineen salin.

Maija oli vähällä purskahtaa äänekkääseen itkuun.

»Minun kansani», hän nyyhkytti, »minun kotini!» Hän työnsi kätensä
suuhun pidättääkseen huutoaan. Hänen epätoivonsa oli rajaton. »Oi,
jospa olisin kuollut, ennenkun täytyi tämmöistä kuulla,» hän valitti.
»Ei kukaan varoita kansalaisiani. Heidän nukkuessaan hyökätään heidän
kimppuunsa ja heidät surmataan. Oi, rakas Jumala, tee ihme, auta minua,
pelasta minut ja kansani tästä hädästä!»

Salissa sammutettiin kiiltomatojen valo ja madot syötiin. Linnassa kävi
vähitellen kaikki hiljaiseksi. Maijaa ei näyttänyt kukaan muistavan.

Hitaasti hiipi heikko hämärä hänenkin vankilaansa, ja hänestä tuntui
kuin ulkoa kaikuisi tänne sirkkojen yölaulu.

Ei koskaan ollut pieni mehiläinen nähnyt mitään niin kaameata kuin oli
tämä vankilakomero siinä lojuvine hyönteisraatoineen.




Neljästoista luku.

PAKO.


Mutta pian väistyi pienen mehiläisen epätoivo päättäväisen harkinnan
tieltä. Oli kuin olisi hän taas muistanut olevansa mehiläinen. Tässä
minä nyt istun itkien ja valitellen, johtui hänen mieleensä äkkiä,
ikäänkuin ei minussa olisi ajatuksia eikä voimia. Oi, vähän minä
tuotan tällä tavalla kunniaa uhatussa asemassa olevalle kansalleni ja
kuningattarelleni. Kuolla minun täytyy kumminkin, siispä tahdonkin
kuolla ylväänä ja rohkeana enkä jätä käyttämättä mitään keinoa
omaisteni pelastamiseksi.

Oli kuin olisi hän kokonaan unohtanut, miten kauan hän oli ollut
erillään omaisistaan ja kodistaan, hän tunsi kuuluvansa niihin
läheisemmin kuin ennen, ja se suuri vastuunalaisuus, mikä hänellä
nyt oli, kun hän tunsi herhiläisten suunnitelman, antoi hänelle
päättäväisyyttä ja järkähtämätöntä rohkeutta.

Jos meikäläisten täytyy sortua ja kuolla, niin kuolla tahdon minäkin,
mietti hän, mutta sitä ennen koetan kaikkeni pelastaakseni heidät.

»Eläköön kuningattareni!» hän huusi.

»Hiljaa siellä sisällä!» ärähti äkeä ääni ulkopuolelta.

Huu, miten kaamea se ääni oli. Varmaankin se oli kiertomatkaansa
tekevän vartijan ääni. Kaikesta päättäen oli yö jo pitkälle kulunut.

Kun askelten ääni oli siellä ulkona vaiennut, rupesi Maija suurentamaan
sitä halkeamaa, josta näki saliin. Hänen onnistuikin helposti repiä
lahoa seinää, joskin kului hyvä aika, ennenkun aukko oli kyllin
suuri. Vihdoin saattoi hän tunkeutua siitä läpi. Varovasti ja
pamppailevin sydämin hän sen teki, sillä hän tiesi, että jos hänet
nyt keksittäisiin, maksaisi se hänen henkensä. Linnan tuntemattomista
kerroksista kuului syvä kuorsaus.

Saliin tuli ovesta hämärtävää sinistä valoa. Se oli kuunvaloa, tiesi
Maija, joka asteli siinä varovasti koko ajan pysytellen seinän
varjossa. Salista vei kapea ja korkea käytävä ovelle, ja siitä tuli
taivaan öinen valo sisään. Maija huokasi syvästi, hän näki kaukana
rajattomassa etäisyydessä tähden tuikkivan taivaalla. Oi, vapaus!
ajatteli hän.

Käytävä oli aivan valoisa. Hiljaa, askel askelelta hiipien hän eteni,
yhä läheni ovi. Jos minä nyt lähden lentoon, hän ajatteli, niin olen
ulkona. Sydän jyskytti rinnassa niin, että se oli haljeta.

Silloin hän näki oven varjossa vartijan nojaavan muudatta pylvästä
vasten.

Kuin naulattuna jäi hän seisomaan. Siinä olivat nyt murskana kaikki
hänen toiveensa. Siitä ei voinut päästä ohi. Mitä tehdä? Parasta
kääntyä ympäri, hän ajatteli. Mutta tuon ovella seisovan jättiläisen
pelkkä näkeminen piti hänet paikallaan. Näytti siltä kuin katselisi se
ajatuksiinsa vaipuneena ulos valoisaan yömaisemaan. Sen oli leuka käden
varassa ja pää hieman kallellaan. Miten kimaltelikaan sen kultapanssari
kuunvalossa! Sen asennossa oli jotain, mikä oli Maijasta liikuttavaa.
Se näyttää niin suruisalta, hän ajatteli, miten sen asento ja miten
uljaana säkenöi sen sotisopa! hän ajatteli, miten sen asento ja miten
Sitä se ei riisu päivällä eikä yöllä, aina se on valmis ryöstämään,
taistelemaan ja kuolemaan...

Pieni Maija aivan unohti, että se oli hänen vihollisensa, tuo, jonka
hän edessään näki. Oi, miten usein olikaan tapahtunut, että hänen
sydämensä ja hänen ihastuksensa, kun hän näki jotain kaunista, pani
hänet unohtamaa: kaiken vaaran.

Silloin lennähti kultainen valonkimmellys ryövärin kypäristä,
varmaankin oli se liikuttanut päätään.

»Hyvä Jumala», kuiskasi pieni Maija, »nyt olen hukassa.»

Samassa sanoi vartija hyvin rauhallisesti:

»Astuhan nyt lähemmäs, pienokainen!»

»Mitä?» huusi Maija. »Mitä kummaa? Te olette siis nähnyt minut?»

»Niin olen, lapsukainen, jo kauan. Sinä olet jyrsinyt läven seinään ja
sitten koko ajan visusti varjon suojassa hiipinyt tänne. Sitten näit
minut, ja rohkeutesi oli lopussa. Eikö asia ole niin?»

»On», sanoi Maija, »oikeassa olette.» Hänen koko ruumiinsa vapisi
kauhusta. Koko ajan siis oli vartija nähnyt hänet. Hän muisti nyt
kuulleensa, miten ihmeen terävät ovat näiden viisasten rosvojen aistit.

»Mitä sinä nyt oikein teet täällä?» kysyi vartija hyvänsävyisänä.
Maijasta tuntui yhä siltä kuin olisi se surullinen, se näytti
ajattelevan vallan muita asioita, siitä ei koko tämä tapahtuma
näyttänyt niin merkityksekkäältä kuin Maijasta.

»Koetin päästä ulos», vastasi Maija. »Enkä minä ole menettänyt
rohkeuttani, vaikka minä pelästyin teidän voimanne ja kauneutenne
ja sotisopanne kultaisen loisteen johdosta. Nyt tahdon taistella
kanssanne.»

Vartija kumartui hämmästyneenä hiukan eteenpäin, katsoi Maijaan ja
hymyili. Se ei ollut ollenkaan häijyä, tuo hymy, se herätti pikku
mehiläisessä tunnelman, jommoista hän ei ennen ollut tuntenut. Hän
tunsi nimittäin, että tällä nuoren sotilaan hymyllä oli salaperäinen
vaikutus hänen sydämeensä.

»Pienokainen», sanoi vartija melkeinpä sydämellisesti, »emme me
taistele keskenämme. Mehiläiset ovat mahtava kansa, mutta me olemme
voimakkaampia. Ja kaikkein vähimmin käy yksityinen herhiläinen
taistelemaan yksityisen mehiläisen kanssa. — Jos sinua huvittaa, voit
kernaasti jäädä hetkiseksi kanssani juttelemaan. Mutta vain vähäksi
aikaa, pian on minun herätettävä sotilaat, ja silloin täytyy sinun
palata takaisin koppiisi.»

Merkillistä, tämä herhiläisen varma ystävällisyys riisti Maijalta
aseet paremmin kuin kiukku ja viha olisivat voineet. Melkeinpä hän
tunsi jonkinmoista kunnioitusta. Suurin, surullisin silmin hän katsoi
vihamiestään ja, hänen kun aina täytyi noudattaa sydämensä ääntä, sanoi:

»Olen kuullut aina herhiläisistä pelkkää pahaa, mutta Te ette ole paha.
En voi uskoa, että olette.»

Soturi katsoi levollisena Maijaa silmiin.

»Kaikkialla on hyviä ja pahoja», sanoi hän vakavana. »Mutta me olemme
teidän vihollisianne, älä unohda sitä. Ja vihollisina tulemme aina
pysymään.»

»Täytyykö vihollisen sitten aina olla paha?» kysyi Maija. »Kun
Te äsken tuijotitte yöhön, niin minä pakostakin unohdin, että Te
olette kovasydäminen ja minulle vihamielinen. Minusta tuntui kuin
olisitte surullinen, ja olen aina ollut sitä mieltä, että se, joka on
surullinen, ei voi olla häijy.»

Ja kun vartija edelleen oli ääneti, jatkoi Maija jo paljon rohkeampana:

»Te olette mahtava. Jos Te tahdotte, voitte Te toimittaa minut takaisin
koppiini ja minun täytyy kuolla, mutta jos Te tahdotte, voitte Te myös
lahjoittaa minulle vapauteni.»

Silloin suoristautui soturi. Hänen sotisopansa kalskahti hiukan, ja kun
hän nosti kätensä, välähti se kalpeassa kuutamossa. Joko aamu koitti?

»Oikeassa olet», se sanoi, »se valta minulla on. Sen vallan on kansani
ja kuningattareni minulle uskonut. Määräyksenä on, ettei ainoakaan
mehiläinen saa elävänä jättää linnaa, johon hän kerran on joutunut. Ja
minä pysyn kansalleni uskollisena.»

Ja hetkisen vaiettuaan se lisäsi hiljaa aivan kuin itsekseen puhuen:

»Olen liiankin katkerasti saanut kokea, miten uskottomuus voi tuottaa
tuskia, kun Surre hylkäsi minut...»

Pieni Maija seisoi masentuneena eikä tiennyt mitä vastata. Niin, sama
tunne oli hänessä itsessäänkin vallitsevana, rakkaus omaisiinsa,
uskollisuus kansaansa kohtaan. Hän tunsi, ettei tässä enää auta muut
keinot kuin viekkaus tai väkivalta, kumpikin teki velvollisuutensa,
ja kumminkin jäivät he toisilleen vieraiksi ja vihamielisiksi. —
Mutta eikö sotilas äsken maininnut jotakin nimeä? Eikö hän puhunut
uskottomuudesta, jota joku oli hänelle osoittanut. Maijakin tunsi
Surren, sehän oli tuo kaunis sudenkorento, joka asui lammen rannalla
lumpeiden luona. Hän vapisi jännityksestä, kenties siinä olisi hänen
pelastuksensa, mutta hän ei tiennyt vielä, millä tavalla.

Varovaisesti hän kysyi:

»Kuka on Surre, jos uskallan kysyä?»

»Voi, se ei liikuta sinua, pienokainen», vastasi vartija. »Minä olen
hänet kadottanut enkä ikinä enää häntä löydä.»

»Minä tunnen Surren», sanoi Maija pakottaen itsensä rauhalliseksi, »hän
kuuluu korentojen heimoon ja on todennäköisesti kaunein heimolaistensa
joukosta.»

Semmoisena ei Maija ollut vielä soturia nähnyt miksi nämä sanat hänet
muuttivat. Hän näytti unohtaneen koko ympäristönsä ja hyppäsi rajusti
Maijan luo.

»Mitä!» huusi hän. »Tunnetko sinä Surren? Sano heti, missä hän on!»

»Enkä sano», vastasi pieni Maija hiljaa mutta varmasti. Ja samalla
hänen sydämensä hehkui ilosta.

»Puren pääsi poikki, ellet sitä ilmaise», huusi vartija. Hän oli jo
aivan lähellä.

»Purraan se poikki joka tapauksessa. Tehkää vain Te se! En minä
kumminkaan ilmianna herttaista korentoa, jonka hyvä ystävä olen. Tehän
ottaisitte kumminkin hänet vangiksi.»

Soturi hengitti raskaasti. Kun ulkona rupesi kajastamaan, näki Maija,
että sen otsa oli kalpea ja silmissä kiilsi tuska ja rauhattomuus.

»Hyvä Jumala», sanoi se murtunein äänin, »nyt on jo aika herättää
sotilaat. — Ei, ei pieni mehiläinen, en minä tee pahaa Surrelle. Minä
rakastan Surrea enemmän kuin omaa elämääni. Sano minulle, mistä hänet
löydän!»

»Minä rakastan myös henkeäni», sanoi pieni Maija viisaana hitaasti.

»Jos sinä ilmaiset minulle Surre-korennon olinpaikan», lausui vartija,
ja Maija huomasi, että hänen oli vaikeata puhua ja että koko hänen
ruumiinsa vapisi, »niin päästän sinut vapaaksi, saat lentää, mihin
tahdot».

»Pidättekö sananne?»

»Vakuutan sen rosvon kunniasanalla», sanoi vartija ylpeänä.

Pieni Maija voi tuskin puhua. Nythän riippui aivan minuteista, voisiko
hän ilmoittaa ajoissa omaisilleen hyökkäyksestä. Mutta hänen sydämensä
riemuitsi.

»Hyvä», sanoi hän. »Uskon Teitä. Kuulkaa siis. Tunnetteko linnan
vieressä olevia vanhoja lehmuksia? Niiden takana on laajoja kukkanurmia
ja lopuksi suuri lampi. Lammen eteläisessä poukamassa, mihin puro
laskee, kohoaa vedestä valkoisia lumpeenkukkia päivänpaisteeseen.
Siellä kaislikossa Surre asuu. Siellä tapaatte hänet joka päivä, kun
aurinko on keskitaivaalla.»

Soturi painoi kalpeaa otsaansa molemmin käsin. Hänellä näytti olevan
vaikea kamppailu käytävänä itsensä kanssa.

»Puhut totta», sanoi hän hiljaa ja ähkyen niin, ettei tiennyt oikein,
ääntelikö hän ilosta vai Surresta. »Hän on itse minulle kertonut
haluavansa valkoisten kelluvien kukkien luo. Ne ovat kai juuri niitä
kukkia, joista mainitsit. Nyt saat lentää. Paljon kiitoksia!»

Ja tosiaankin vetäytyi vartija ovelta syrjään. Ulkona näkyi jo päivän
kajastus.

»Rosvo pitää aina sanansa», sanoi hän. Hän ei tiennyt, mitä pieni
Maija oli yöllä kuullut linnassa ja hän ajatteli: »Eihän yksi pieni
mehiläinen mitään merkitse, onhan niitä muita yllinkyllin.»

»Voikaa hyvin!» huusi Maija ja lensi tiehensä kiireestä hengästyneenä
ja sanomatta sanaakaan kiitokseksi. Siihen ei tosiaankaan ollut enää
aikaa.




Viidestoista luku.

KOTIINPALUU.


Pieni Maija ponnisti kaiken voimansa, kaiken tahtonsa ja kaiken
päättäväisyytensä. Kuin metsästyskivärin luoti hän lensi
salamannopeudella suoraviivaisesti halki sinervän aamuauteren, suoraan
metsää kohti. Mehiläiset voivat lentää nopeammin kuin useimmat muut
hyönteiset. Siellä metsässä hän oli turvassa, siellä hän voi päästä
piiloon, jos herhiläinen katuisi sitä, että päästi hänet vapaaksi, ja
ryhtyisi takaa ajamaan.

Puista putoili raskaita pisaroita maassa oleville kuiville lehdille.
Oli niin kylmä, että mehiläisen siivet olivat kangistua. Kaikkialla
verhosi tasankoa hieno huntu, eikä aamunkoitteesta ollut vielä
merkkiäkään nähtävissä. Sitäpaitsi oli niin hiljaista koko ympäristössä
kuin olisi aurinko unohtanut maan ja kaikki olennot olisivat
laskeutuneet kuolemanuneen. Maija lensi niin korkealle ilmaan kuin
voi. Hänellä oli vain yksi ajatus: hänen täytyi niin nopeasti kuin
hänen voimansa ja aistimensa myönsivät löytää omaistensa pesä, oma
uhattu kotinsa. Hänen täytyi päästä varoittamaan omaisiaan, jotta he
voisivat varustautua sitä hyökkäystä vastaan, jonka nuo pelottavat
rosvot olivat täksi aamuksi suunnitelleet. Mehiläiskansa oli voimakasta
ja kykeni kyllä ryhtymään taisteluun ylimielisten vihollisten kanssa,
jos se vain voisi asestautua ja valmistua puolustukseen. Mutta se ei
suoriutuisi, jos se äkkiarvaamatta yllätettäisiin ja sen kimppuun
hyökättäisiin sen nukkuessa. Jos kuningatar ja sotilaat vielä nukkuvat
vihollisten tullessa, niin silloin toimeenpannaan hirveä verilöyly
ja otetaan paljon vankeja, ja herhiläisten menestys on varma. Ja kun
pieni mehiläinen näin ajatteli omaistensa voimaa ja väkevyyttä, heidän
uskollisuuttaan ja alttiuttaan kuningatarta kohtaan aina kuolemaan
asti, tunsi hän voimakasta vihaa vihollisia kohtaan ja samalla
onnekasta uhrautuvaisuuden halua ja uljuutta.

Ei ollut helppoa hänelle osua oikeaan siinä ympäristössä. Hän ei ollut
enää pitkiin aikoihin painanut muistiinsa maisemia sillä tavalla
kuin muut mehiläiset tavallisesti tekevät, niiden kun täytyy pitkien
lentomatkojen takaa mesikantamuksineen löytää takaisin pesään.

Hänestä tuntui kuin hän ei olisi koskaan ennen ollut niin korkealla
ilmassa kuin nyt, kylmyys vaivasi häntä, ja hän voi tuskin erottaa
yksityisiä esineitä alhaalla maan pinnalla. Mihinkä turvaudun, minulla
ei ole mitään kiinnekohtaa enkä voi tuoda ajoissa apua omaisilleni.
»Voi, tässä oli nyt mitä paras tilaisuus tehdä kaikki hyväksi», huokasi
hän tuskissaan, »mitä teen minä nyt.» Mutta äkkiä rupesi salaperäinen
voima viemään häntä vastustamattomasti määrättyyn suuntaan. Mikähän
mahtaa minua näin vetää ja pakottaa, ajatteli hän, varmaankin se on
koti-ikäväni. Ja hän antautui tämän tunteen ohjattavaksi ja lensi
suoraa päätä, minkä jaksoi. Ja äkkiä hän päästi riemuhuudon, tuolla
häämöttivät kaukaa linnanpuiston suurten lehmusten latvukset kuin
hämärästä kohoavat harmaat kupukatot. Nyt hän tiesi osaavansa oikeaan,
ja samassa silmänräpäyksessä laskeutui hän aivan lähelle maanpintaa.
Hän näki viereisillä niityillä sumuhahtuvien tihenevän, ja hän ajatteli
kukkaiskeijuja, jotka siellä nukkuivat lohdun löytäneinä ja onnellisina
varhaiseen kuolemaansa. Se täytti taas hänen sydämensä luottamuksella,
ja hänen surunsa hälveni. Halveksikoot hänen omaisensa häntä sen
johdosta, että hän karkasi kotikaupungista, rangaiskoon kuningatar
häntä, kaikki on samantekevää, kunhan hänen kansansa vain säästyy sitä
nyt uhkaavalta onnettomuudelta.

Tuolla häämötti jo pitkän kivimuurin vieressä kuusi, joka suojeli
hänen kotikaupunkiaan länsituulilta, ja nyt hän näki tutut lentoaukot,
kotinsa punaportin, siniportin ja vihreänportin. Hänen sydämensä
sykytti niin lujaan, että hän luuli tukehtuvansa, mutta hän ponnisti
viimeiset voimansa ja suuntasi lentonsa suoraan punaportille. Sieltä
kulkisi hänen tiensä hänen kansansa luo ja hänen kuningattarensa eteen.

Mutta kun hän laskeutui portin edessä olevalle lentolaudalle, sulkivat
siinä olevat vartijat tien ja tarttuivat samassa häneen kiinni.
Hengästynyt kun oli, ei Maija aluksi saanut sanaa suustaan, ja
vartijat aikoivat ruveta surmaamaan hänet. Sillä mehiläismaailmassa
on kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty tunkeutumasta vieraaseen
kaupunkiin ilman kuningattaren lupaa.

»Takaisin!» ärjäsi vartija ja tyrkkäsi häntä töykeästi, »mikä pälkähtää
päähänne?! Ellette silmänräpäyksessä käänny ympäri, olette tuhon oma.»
Ja kääntyen toveriinsa se sanoi: »onko sinulle ennen sattunut tämmöistä
ja kaiken lisäksi vielä ennen aamunkoittoa?»

Silloin huusi Maija pesän tunnussanan, josta kaikki, mehiläiset
tuntevat oman väkensä, ja vartijat päästivät hänet heti irti.

»Mitä ihmettä!» huudahtivat he. »Sinä olet yksi meikäläisiä, mutta me
emme tunne sinua?!»

»Päästäkää minut kuningattaren luo!» puuskutti pikku Maija. »Pian,
pian, suuri vaara uhkaa.»

Vartijat vitkastelivat vielä, he eivät oikein ymmärtäneet, mitä oli
tekeillä.

»Kuningatarta ei saa herättää ennen auringonnousua», sanoi toinen
heistä.

Silloin huusi Maija niin äänekkäästi ja kiihkeästi, ettei kumpikaan
vartijoista ollut ikinä kuullut mehiläisen huutavan:

»Silloin ei kuningatar ehkä herää enää milloinkaan elämään! Kuolema
seuraa kintereilläni.» Ja hän lisäsi hurjana ja suuttuneena: »Teidän on
vietävä minut kuningattaren luo!»

Nyt kiirehtivät he yhdessä pitkin lämpimiä tuttuja käytäviä, jotka
Maija kaikki muisti, ja vaikka hän oli menehtyä kiireeseensä ja
kiihkoonsa, vapisi hänen sydämensä kumminkin kotiintulon aiheuttamasta
suloisen ikävän tunteesta.

»Olen kotona», sopersi hän huulet kalpeina.

Kuningattaren vastaanottosalissa hän melkein luhistui maahan.
Toinen vartija tuki häntä toisen kiirehtiessä viemään outoa viestiä
kuningattaren kammioihin. Kumpikin oli nyt selvillä, että jotain
erikoista oli tulossa, ja sananviejä juoksi niin nopeasti kuin jaloista
lähti.

Ensimäiset vahanvalmistajat olivat jo nousseet ylös. Uteliaana kurkisti
pää siellä ja toinen täällä käytävistä, tieto tästä tapahtumasta oli
nopeasti levinnyt.

Silloin tuli kaksi upseeria kuningattaren kammioista. Maija tunsi
kohta heidät, vakavina ja vaieten asettuivat he asentoonsa oven eteen
puhuttelematta Maijaa. Pian oli kuningatarkin siis tuleva.

Hän tulikin, ilman hovisaattuettaan, vain parin palvelijan ja
henkivartijainsa seuraamina. Nähdessään Maijan astui hän nopeasti tätä
kohti ja huomatessaan, miten kiihkoisan näköinen ja miten kurjassa
tilassa pieni mehiläinen oli, pehmenivät hänen vakavat ja ankarat
piirteensä hieman.

»Sinulla kuuluu olevan tärkeä viesti tuotavana», hän sanoi
rauhallisena. »Ken olet?»

Maija ei saanut heti sanaa suustaan. Vaivalloisesti sai hän lopulta
sanotuksi vain:

»Herhiläiset!»

Kuningatar kalpeni, mutta säilytti mielenmalttinsa, ja se rauhoitti
vähän Maijaa.

»Suurivaltaisin kuningatar», huudahti hän, »suokaa minulle anteeksi,
etten noudata niitä velvollisuuksia, joita Teidän korkeutenne ja
arvonne vaativat. Myöhemmin kerron kaikki, mitä olen tehnyt ja mitä
sydämestäni kadun. Tänä yönä olen kuin ihmeen kautta pelastunut
herhiläisten vankeudesta, ja viimeinen, mitä heiltä kuulin, oli päätös,
että tänä päivänä aamun koitteessa hyökätään valtakuntamme kimppuun ja
ryöstetään se.»

Sitä kauhistusta, minkä nämä pienen Maijan sanat herättivät kaikissa
läsnäolijoissa, voi tuskin kuvailla. Kuningatarta seuranneet palvelijat
puhkesivat äänekkääseen valitukseen, käytävän suussa seisovat upseerit
aikoivat kauhusta kalpeina lentää hätyyttämään sotilaita. Adjutantti
sanoi: »Herra siunatkoon!» ja pyörähti kerran ympäri, hän kun tahtoi
yht’aikaa katsoa joka puolelleen.

Mutta todella suuremmoista oli nähdä, miten rauhallisesti ja malttiaan
menettämättä kuningatar otti tuon hirveän tiedon vastaan. Hän
kohottautui hieman ylöspäin, ja hänen asennossaan oli jotain, mikä
pelotti kaikkia ja antoi samalla heille rajatonta luottamusta. Pieni
Maija vapisi mielenliikutuksesta, noin valtavaa ylevyyttä hän ei
mielestään ollut koskaan ennen nähnyt.

Kuningatar viittasi upseerit luokseen ja lausui äänekkäästi ja
rauhallisesti pari lyhyttä lausetta heille. Lopuksi kuuli Maija vielä
sanat: »Saatte minutin ajan käskyni suorittamiseen, jos kauemmin
kestää, menetätte päänne.» Mutta molemmat upseerit eivät suinkaan
näyttäneet siltä, että heitä olisi tarvinnut yllyttää; he riensivät
asiaansa suorittamaan semmoista vauhtia, että sitä oli oikein ilo nähdä.

»Oi, kuningattareni», sanoi pieni Maija.

Silloin kumartui kuningatar lyhyeksi hetkiseksi Maijan puoleen, vielä
kerran näki pieni mehiläinen valtijattarensa kasvot lempeinä ja
rakkautta säteilevinä.

»Kiitos sinulle», sanoi hän Maijalle, »sinä olet pelastanut
meidät kaikki, ja mitä ikinä olet ennen rikkonutkin, sen olet nyt
tuhatkertaisesti hyvittänyt. — Mutta mene nyt lepäämään, sydänkäpyseni,
näytät niin uupuneelta ja kätesi ihan vapisevat.»

»Tahtoisin kuolla puolestanne», sopersi Maija vavisten.

Silloin vastasi kuningatar:

»Älä nyt huolehdi meistä. Tämän kaupungin tuhansien asukasten joukossa
ei ole ainoatakaan, joka ei empimättä tahtoisi uhrata henkeään
toveriensa ja minun hyväksi. Voit nukkua rauhassa.»

Taas hän kumartui Maijan puoleen ja suuteli häntä otsalle, sitten
viittasi hän palvelijansa luokseen ja määräsi heidän huolehtimaan
Maijan levosta ja hyvinvoinnista.

Pieni mehiläinen salli tahdottomana ja syvästi onnellisena viedä
itsensä sieltä pois. Hänestä tuntui, ettei elämällä olisi enää mitään
ihanampaa tarjottavana hänelle. Kuin unessa kuuli hän vielä etäisiä,
heläjäviä torventoitotuksia, näki valtion arvohenkilöiden tungeksivan
kuningattaren kammioitten käytävissä, ja sitten kuuli hän kumean kauas
kaikuvan jylinän, joka vapisutti koko pesää.

»Sotilaat! Meidän sotilaamme!» kuiskasi palvelija hänen vieressään.

Viimeinen, mitä hän kuuli pieneen rauhalliseen kammioonsa, mihin
hänen seuralaisensa laittoivat hänet levolle, oli hänen ovensa ohitse
marssivien joukkojen töminä. Hän kuuli kirkkaan komennusäänen, joka
kaikui reippaana ja luottamusta sytyttävänä, ja kun hän juuri oli
uneen vaipumassa, kuuli hän kuin kaukaa etäisyydestä kaikuvan vanhan
mehiläisten laulun:

    Kultapäivyt, siunaa sä
    Meidän toimiamme!
    Yhteishenki viritä,
    Suojaa emoamme!




Kuudestoista luku.

MEHILÄISTEN JA HERHILÄISTEN TAISTELU.


Mehiläisten valtakunnassa vallitsi nyt tavaton kuohunta. Ei edes
vallankumouspäivinä ollut semmoista hälinää. Pesä oikein kiehui. Ei
ollut ainoatakaan mehiläistä, jota ei olisi vallannut kiihkeä pyhä viha
ja joka ei olisi palavasti halunnut kaikin voimin vastustaa vanhaa
verivihollista. Silti ei syntynyt sekamelskaa eikä epäjärjestystä,
oli vallan hämmästyttävää, miten pian rykmentti oli koolla ja miten
tarkalleen jokainen tiesi tehtävänsä ja millä tavalla kukin paraiten
voi olla hyödyksi.

Mutta jo olikin aika täpärällä. Kun kuningattaren huudosta
vapaaehtoiset astuivat esiin, jotka ensimäisinä tarjoutuivat
sisäänkäytävää puolustamaan, palasivat myös nopeasti kuin lentävät
pisteet ensimäiset tiedustelijat, jotka oli lähetetty vakoiluretkelle
ja nyt ilmoittivat, että herhiläiset olivat tulossa. Vallitsi
kammottava odotuksen rauhallisuus. Tyynen vakavina ja ylvään kalpeina
seisoivat ensimäiset sotilaat aivan sisäänkäytävän suussa kolmessa
suljetussa rivissä. Ei kukaan enää puhunut, kuolemanhiljaisuus
vallitsi. Vain taustasta kuului upseerien hiljaisia komennushuutoja
heidän järjestäessään reserviväkeä. Olisi luullut koko pesän nukkuvan.
Vain portilla työskenteli hiljaa ja kuumeisen joutuisasti kymmenkunta
vahanvalmistajaa, joille oli annettu määräys kaventaa sisäänkäytävä
vahalla. Kuin taikavoimalla oli muutamissa minuteissa kohonnut kaksi
paksua vahaseinää, joita eivät voimakkaimmatkaan herhiläiset kykenisi
repimään rikki ilman ajanhukkaa. Lentoaukko oli näin tullut melkein
puolta pienemmäksi.

Kuningattaren paikka oli sisällä, mistä hän voi seurata koko taistelun
kulkua. Hänen adjutanttinsa juoksivat ja lentelivät edestakaisin.
Jo tuli kolmas tiedustelija takaisin. Hän vaipui täysin nääntyneenä
kuningattaren eteen.

»Olen viimeinen, joka palaa», huusi hän ponnistaen viimeiset voimansa,
»muut ovat kuolleet.»

»Missä ovat herhiläiset?» kysyi kuningatar.

»Lehmusten luona», huusi lähetti ja sitten hän änkytti
kuolemantuskassa: »kuulkaa, kuulkaa! Ilma jo suhisee noiden
jättiläisten siivenlyönneistä.»

Mutta ei ulkoa mitään kuulunut. Peloissaan hän vain luuli, että häntä
yhä ajettiin takaa.

»Montako niitä on?» kysyi kuningatar tuimasti. »Puhu hiljaa!»

»Neljäkymmentä minä niitä laskin», kuiskasi viestintuoja, ja vaikka
kuningatar säikähtyi vihollisen suuren voiman johdosta, lausui hän
kumminkin kuuluvasti ja varmalla äänellä:

»Niistä ei ole ainoakaan näkevä enää kotiansa.»

Kuningattaren sanat vaikuttivat sotilaihin ja upseereihin kuin kaamea
ennustus vihollisen tuhoutumisesta, ja kaikkien rohkeus kasvoi.

Mutta kun ulkopuolelta rupesi tyvenestä aamuilmasta kuulumaan ensin
hiljaista surinaa ja sitten yhä kovempana ja terävämpänä kauheata
pörinää, kun käytävä pimeni ja kaikki kuulivat selvästi noiden
hyönteismaailman julmimpain rosvojen ja murhamiesten kammottavan
suhinan, silloin kalpenivat pienten urhokasten mehiläisten kasvot aivan
kuin tuhkanharmaa valonkajastus olisi heidän riveihinsä laskenut.

Mutta samassa kaikui korkeudesta kuningattaren voimakas ääni
levollisena ja kirkkaana:

»Antakaa rosvojen tunkeutua sisään toisen toisensa perästä,
kunnes kuulette käskyni, silloin hyökätkööt ensimäiset rivit,
sata kerrallaan, sisään tunkeutuneiden kimppuun ja taaemmat rivit
sulkekoot sisäänkäytävän. Sillä tavoin ja'amme vihollisen sotavoiman.
Muistakaa te ensimäiset, teidän voimistanne ja kestäväisyydestänne ja
rohkeudestanne riippuu koko valtion menestys. Mutta olkaa rauhalliset,
viholliset eivät heti hämärässä saa selville, miten hyvin me olemme
varustetut, vaan tunkeutuvat huolettomina sisään...»

Hän keskeytti puheensa, sillä portilla näkyi jo ensimäisen rosvon
pää. Hapuillen ja varovaisesti liikkuivat sen tuntosarvet, pihtileuat
avautuivat ja sulkeutuivat niin, että sitä nähdessä oli veri
hyytyä kauhusta, ja hitaasti liukui perässä suunnaton, juovikas
jättiläissiipinen ruumis. Panssaripeite välkkyi valossa, jota ulkoa
pilkisti pesään.

Oli kuin olisi vavahdus kulkenut läpi mehiläisrivien, mutta
pienintäkään hiiskausta ei kuulunut.

Herhiläinen vetäytyi hiljakseen taaksepäin ja sen kuultiin ilmoittavan:

»Pesä nukkuu. Mutta käytävän suu on muurattu puoliksi umpeen eikä siinä
ole vartijoita. En tiedä, onko se hyvä vai huono merkki.»

»Hyvä merkki se on!» kuului ulkoa. »Eteenpäin!»

Silloin hyppäsi kaksi jättiläistä rinnakkain sisään, ja äänetönnä
tunkeutui niiden jälkeen heiluttelevia, juovikkaita ja panssaroituja
olentoja. Sitä oli kamalaa katsella. Jo oli kahdeksan rosvoa
pesässä, eikä vielä kuulunut kuningattaren käskyä. Oliko hän niin
jähmettynyt kauhusta, ettei saanut sanaa suustaan? Eivätkö rosvot
vieläkään nähneet, että oikealla ja vasemmalla seisoi varjossa tiheään
ahtautuneina ja kuolemaan valmiina sotilasrivejä...

Silloin kajahti korkeudesta voimakas ääni:

»Ikuisen oikeuden ja kuningattaren nimessä, puolustakaa valtakuntaa!»

Ja nyt kuului koko ilman täyttävä kohaus, niin valtava sotahuuto, ettei
sen moinen ennen ollut mehiläiskaupunkia vapisuttanut. Tuntui, kuin
täytyisi koko pesän hajota tähän raivoisaan kohinaan. Siinä, missä
yksityiset herhiläiset äsken olivat selvästi erikseen nähtävissä,
siinä ne nyt kierivät tiheänä, epäselvänä, sorisevana, sekamelskaisena
joukkiona. Muuan nuori mehiläisupseeri oli tuskin malttanut odottaa
komentolauseen loppuun saakka. Hän tahtoi olla ensimäinen hyökkäämässä,
ja hänestä tuli ensimäinen, joka sai surmansa. Hän oli jo seisonut
hetkisen taistelunhalusta värisevänä, hyppyyn valmiina, ja kun hän
kuuli kuningattaren käskyn ensimäiset sanat, syöksyi hän eteenpäin
suoraan ensimäisen rosvon syliin, ja hänen hieno, uskomattoman terävä
pistimensä osui pään ja ensimäisen rintanivelen välistä vastustajan
kaulaan. Hän näki vielä, miten herhiläinen käpristyi kokoon raivoisasti
huutaen, niin että se hetkisen näytti keltaisen ja mustan kirjavalta
välkkyvältä pallolta, sitten suhahti rosvon pelottava pistin nuoren
upseerin rintanivelen lävitse suoraan sydämeen, ja kuollessaan näki
hän itsensä sekä kuolettavasti haavoittuneen vastustajansa vaipuvan
mehiläispilveen. Hänen uljas soturinkuolemansa oli sytyttänyt kaikkiin
villin riemun ja uhrautuvaisuuden, ja mehiläisten hyökkäys aiheutti
suuren hädän niille, jotka olivat tunkeutuneet sisään.

Mutta herhiläiset ovat karaistua, taisteluihin tottunutta rosvoväkeä,
ja murhat ja ryöstöt ovat jo kauan sitten tulleet heidän julmaksi
käsityökseen. Joskin mehiläisten ensimäinen hyökkäys oli saattanut
heidät hämmennyksiin ja hajalle, niin ei se kumminkaan ollut
aiheuttanut niin paljon vahinkoa, kuin alussa ehkä näytti. Sillä
mehiläisten pistin ei voi lävistää näiden jättiläisten panssaripaitaa,
ja herhiläisten voima ja koko tuotti näille etevämmyyden, josta ne
kyllä olivat tietoisia. Niiden korviavihlovat, surisevat sotahuudot,
jotka panevat kaikki olennot kauhistumaan, voittivat voimakkuudessa
mehiläisten sotahuudon. Jopa ihmisetkin pelkäävät herhiläisten
varoitushuutoja ja väistyvät niiden tieltä mieluummin kuin antautuvat
aseettomina taisteluun niiden kanssa.

Hyökkäyksen alaisiksi joutuneet herhiläiset, jotka jo olivat pesään
tunkeutuneet, huomasivat pian, että heidän ennen kaikkea piti päästä
eteenpäin, jotteivät itse estäisi ulkopuolella olevia tovereitaan
sisään pääsemästä. Ja niin ne vyöryivät taistelevana rykelmänä
eteenpäin pitkin hämäriä katuja ja käytäviä. Kuningattaren määräystä
noudatettiin tarkalleen. Tuskin oli käytävän suulle tullut hieman
tilaa, kun taaemmat sotilasrivit syöksyivät esiin puolustamaan sitä.
Se oli taattu ja tuhoisa taistelutapa, jota nyt noudatettiin. Tuskin
oli joku käytävän suulla taisteleva herhiläinen väsytetty, niin
tekeytyivät mehiläisetkin uupuneiksi ja päästivät rosvon sisään. Mutta
ei koskaan onnistunut muiden kun yhden tämmöisen väsyneen herhiläisen
kerrallaan päästä sisään, sillä heti kun toinen ryntäsi sen perässä,
syöksyi, samassa taaja parvi uusia sotilaita näennäisesti puolustusta
vailla jääneelle portille. Ja sisään tunkeutunut, taistelusta
uupunut vihollinen näki äkkiä vastassaan välkkyvät rivit vereksiä
mehiläissotureita, jotka eivät vielä olleet jäsentään liikahuttaneet
taistelussa, ja useimmiten sortui se jo ensi rynnäkössä näiden
ylivoimaan.

Mutta sotahuutoihin oli jo pitkän aikaa sekaantunut kuolevain
kuolinparkauksia, haavoittuneiden valituksia ja villiä tuskallista
puuskutusta, täynnä kuolemantuskaa ja eron aiheuttamaa surua.
Herhiläisten pelottavat pistimet olivat jättäneet kauheata jälkeä
mehiläisiin. Pesässä taistelevien vyöryvät laumat jättivät jälkeensä
kuolleita kasoittain. Tovereistaan eristetyt herhiläiset olivat
selvillä siitä, että paluutie oli heiltä katkaistu, ja ettei ainoakaan
heistä saisi enää nähdä päivänvaloa. Siksi ne taistelivatkin oikein
epätoivon vimmalla. Mutta hitaasti sortuivat ne sittenkin toinen
toisensa perästä, oli näet muudan seikka, joka oli mehiläisille
suureksi eduksi. Ja se oli se, että joskaan noiden jättiläisten
voimat eivät loppuneet pian, niin loppui kumminkin heidän pistimensä
myrkky, eivätkä heidän pistoksensa enää lopuksi olleet kuolettavia.
Haavoittuneet mehiläiset tiesivät taas toipuvansa, ja se antoi heille
uutta voitonvarmuutta. Lisäksi nostivat heidän tuskansa sekä kuolleiden
toverien näkeminen heissä vihan voimat korkeimmilleen.

Vähitellen hiljeni melske. Pesän ulkopuolella olevien herhiläisten
äänekkäisiin huutoihin ei tullut enää vastausta sisäpuolella olevilta
tovereilta.

»He ovat kaikki kuolleet», sanoi herhiläispäällikkö tuskasta raivoisana
ja huusi taistelevat ovelta takaisin. Hänen joukkonsa oli huvennut
puoliin. Ja sinne saakka kuului mehiläispesän vihainen surina.

»Tässä on kavallusta takana», sanoi päällikkö taas. »Mehiläiset olivat
valmistuneet hyökkäystä vastaanottamaan.»

Herhiläiset olivat kokoontuneet kuusen luo. Vähitellen oli aamu
valjennut, aamurusko kultasi jo lehmusten latvat. Lintujen laulu
kävi äänekkäämmäksi, ja kastetta laski maahan. Kalpeina ja taistelun
kiihkosta vavisten seisoivat soturit päällikkönsä ympärillä, joka kävi
ankaraa sisäistä taistelua, noudattaako ryöstöhaluaan vai viisauttaan.
Mutta älysihän se, ettei tämä käynyt enää päinsä, että koko sen
heimokunta oli vaarassa joutua tuhon omaksi. Ja vastahakoisesti ja
kiukusta väristen kärsimänsä kunnianloukkauksen vuoksi se päätti
lähettää lähettilään mehiläisten luo pelastaakseen pesään suljetut
toverinsa.

Se valitsi viisaimmaksi tuntemansa upseerin ja huusi sitä nimeltä.
Masentava äänettömyys oli vastauksena. Kutsuttu oli sisäänsuljettujen
joukossa.

Silloin se valitsi nopeasti ja tuskaisena toisen, sillä äkkiä sen oli
vallannut kauhea tuska soturiensa kohtalon johdosta, noiden, jotka
eivät palanneet. Mehiläispesästä kuului kauas melua ja hälinää.

»Joudu nopeasti!» se huusi ja antoi rauhanneuvottelijalle valkoisen
jasmininlehden käteen, »muuten tulee loppujen lopuksi tähän vielä
ihminen, ja me olemme auttamattomasti hukassa. Sano niille, että me
vetäydymme pois täältä ja jätämme heidän pesänsä ainaisiksi ajoiksi
rauhaan, jos he luovuttavat meille takaisin vankina olevat toverimme.»

Lähettiläs kiirehti suorittamaan tehtäväänsä, heilutti portin edustalla
valkoista lehteään ja laskeutui lentoluudalle.

Pian sai mehiläiskuningatar tiedon, että siellä oli lähetti, joka
tahtoi neuvotella, ja valtijatar lähetti sinne adjutanttinsa. Saatuaan
ilmoituksen, lähetti hän seuraavan vastauksen:

»Me mehiläiset luovutamme takaisin kuolleet, jos tahdotte ottaa ne
mukananne. Vankeja ei ole otettu. Ne teikäläisistä, jotka ovat pesään
tunkeutuneet, ovat kaikki surmatut. Lupaukseenne, että jättäisitte
meidät rauhaan, emme usko. Voitte tulla takaisin, milloin teitä
haluttaa, paremmin ei teille tule käymään kuin tänäänkään, ja jos nyt
tahdotte jatkaa taistelua, löydätte meidät valmiina viimeiseen mieheen
saakka.»

Herhiläisten päällikkö kalpeni kuullessaan tämän ilmoituksen. Kädet
nyrkkiin puristettuina kävi hän ankaraa sisäistä taistelua. Niin
mielellään olisi hän noudattanut soturiensa toivomusta, kun ne
kirkuivat kostoa. Mutta hänen järkensä voitti.

»Me palaamme vielä kerran», sanoi hän hammasta purren. »Miten
voikaan meille näin käydä? Emmekö me ole vahvempia ja mahtavampia
kuin mehiläiskansa? Tähän saakka on joka ainoa sotaretkeni päättynyt
kansamme kunniaksi. Miten voin tämän tappion jälkeen astua
kuningattareni eteen!» Ja raivosta vavisten se toisti: »Mistä johtui,
että näin kävi? Tässä täytyy olla kavallusta takana.»

Silloin vastasi muuan iäkäs herhiläinen, joka tiedettiin kuningattaren
ystävättäreksi:

»Me olemme kyllä vahvempia ja mahtavampia, mutta mehiläiskansa on
yksimielinen ja uskollinen. Se on suuri voima, jota ei kukaan voi
vastustaa. Ei kukaan kavalla kansaansa, jokainen pitää yhteisedun
yksityisetua tärkeämpänä.»

Päällikkö tuskin malttoi häntä kuunnella.

»Minun päiväni koittaa vielä kerran», hän taas lausui hampaitaan
kiristellen. »Mitä piittaan minä näiden pikkuporvarien viisaudesta.
Minä olen rosvo ja rosvona tahdon kuolla. Mutta nyt olisi taisteleminen
mielettömyyttä. Mitä hyödyttäisi se meitä, jos hävittäisimme koko
mehiläispesän, mutta ei kukaan meistä pääsisi takaisin?»

Ja lähettiin kääntyen sanoi hän:

»Pyydä kuolleet. Me lähdemme.»

Tylsä vaitiolo oli vastauksena hänen sanoihinsa. Lähetti lensi.

       *       *       *       *       *

»Saamme olla valmiit odottamaan uutta kataluutta, vaikken usko,
että herhiläiset enää ovat kovin halukkaita taistelemaan», sanoi
mehiläiskuningatar kuultuaan vihollisen päätöksen. Hän määräsi
kaksi uutta sotilasosastoa turvaamaan sisäänkäytävää ja käski
vahanvalmistajien ja kantajien ja jälkijoukon laahata kuolleet pois
kaupungista.

Niin tehtiinkin. Ruumisröykkiöiden yli laahattiin rosvon ruumis
toisensa perästä hitaasti käytävän suulle ja heitettiin ulos. Synkän
hiljaisena viipyi herhiläisjoukko kuusen luona ja näki kaatuneiden
ruumiiden toisen toisensa perästä vaipuvan maahan. Nouseva aurinko
valaisi nyt tavattoman murheellista näkyä. Kaksikymmentäyksi
kaatunutta, sankarikuoleman saanutta herhiläistä kasaantui ruohikkoon,
pelastetun kaupungin alapuolelle. Ei pisaraakaan hunajaa, ei
ainoatakaan vankia ollut joutunut vihollisten käsiin. Herhiläiset
korjasivat kuolleensa ja lensivät tiehensä, taistelu oli päättynyt, ja
mehiläiskansa oli voittanut.

Mutta mitä uhreja olikaan tämä voitto maksanut. Kaikkialla oli
kuolleita, oli käytävissä ja kaduilla, oli toukka- ja hunaja-astiain
edustalla olevissa varjoisissa paikoissa. Surullista työtä tehtiin
pesässä tänä kauniina kesäaamuna, joka oli tulvillaan kukintaa ja
auringonpaistetta. Kuolleet oli laahattava ulos, haavoittuneita piti
sitoa ja hoitaa. Mutta jo ennen keskipäivää alkoi taas tavanmukainen
työ mehiläispesässä. Sillä mehiläiset eivät juhlineet voittoaan,
eivätkä liioin pitkiä aikoja surreet kuolleitaan. Jokainen sulki
ilonsa ja surunsa omaan rintaansa ja ryhtyi suorittamaan toimiaan ja
tehtäviään.

Merkillistä väkeä, nämä mehiläiset!




Seitsemästoista luku.

KUNINGATTAREN YSTÄVÄTÄR.


Pikku Maija oli herännyt lyhyestä horrosunestaan, kun taistelun
tuoksina alkoi. Silmänräpäyksessä hän kohosi ylös tahtoen rientää ulos
ottaakseen osaa kaupungin puolustukseen, mutta samassa hän huomasi,
että voimansa pettivät ja ettei hänestä olisi mitään apua.

Hänen lähistöllään temmelsi ryhmä taistelevia. Siinä oli nuori,
voimakas herhiläinen, upseeri arvoltaan kuten Maijasta näytti, joka
ypöyksin puolustihe valtavaa ylivoimaa vastaan. Vähitellen vyöryi
taistelevien rykelmä Maijan lähelle, ja kauhukseen hän sai nähdä,
miten mehiläinen toisensa perästä jäi kuolleena taistelupaikalle.
Mutta pahassa pinteessä oli jättiläinenkin. Sen käsivarsissa, jaloissa
ja tuntosarvissa riippui joukoittain sotilaita, jotka ennen antoivat
surmata itsensä kuin päästivät irti otteensa. Ja jo tunkeutuivat
ensimäiset mehiläisten pistokset panssarirengasten läpi sen rintaan.
Maija näki sen väsyvän ja vaipuvan maahan. Ääneti, valitusta
päästämättä ja viimeiseen saakka taistellen se kuoli rosvonkuoleman. Ei
se pyytänyt armoa eikä päästänyt kiroussanaa huuliltaan.

Tuskin se oli kaatunut, kun mehiläiset riensivät takaisin käytävän
suulle heittäytyäkseen uudelleen taisteluun. Nähdessään äskeisen
tapahtuman sykki pienen Maijan sydän kummasti ja kiivaasti. Hän hiipi
hiljaa kuolevan luo. Käyristyneenä se siinä makasi hämärässä, mutta
se hengitti vielä. Maija laski sen saaneen ainakin kaksikymmentä
pistosta, mutta useimmat olivat osuneet rintapuoleen, ja sen kultainen
panssaripaita oli ehyt. Kun Maija näki sen vielä elävän, riensi hän
hakemaan vettä ja hunajaa tuottaakseen kuolevalle kerran vielä iloa,
mutta tämä pudisti päätään ja teki kädellään torjuvan liikkeen.

»Minä otan itse, mitä haluan», se sanoi ylpeänä, »lahjaksi en minä
mitään tahdo.»

»Niin», sanoi pieni Maija, »mutta minä vain ajattelin, että Teillä
kenties olisi jano.»

Silloin hymyili nuori upseeri pikku Maijalle ja sanoi omituisen
totisena ja melkein ilman surua:

»Minun täytyy kuolla.»

Pieni mehiläinen ei osannut vastata tähän mitään. Hänestä tuntui, kuin
ymmärtäisi hän vasta nyt ensi kerran, mitä se merkitsee, että täytyy
kuolla. Hänestä tuntui, että kuolema oli nyt paljon lähempänä häntä,
nyt kun sen uhriksi joutuu toinen, kuin silloin kun hän itse oli sitä
odottanut hämähäkin verkossa.

»Jospa sentään voisin jotakin tehdä», hän sanoi itkien.

Kuoleva ei vastannut hänelle enää. Kerran se vielä avasi silmänsä ja
hengähti syvään, ja kummankin se teki viimeisen kerran.

Puoli tuntia myöhemmin se viskattiin kaatuneitten toveriensa kerällä
kaupungin portista alas ruohikkoon. Mutta pieni Maija ei milloinkaan
unohtanut, mitä hän oli oppinut tämän lyhyen kuolinhetken aikana.
Hän oli nyt oppinut ikiajoiksi, että heidän vihollisensakin olivat
samantapaisia olentoja kuin he itsekin, että ne rakastivat henkeään
kuten he itsekin ja että niiden täytyy kuolla vaikea kuolema kenenkään
ojentamatta auttavaa kättä. Ja hän johtui pakostakin ajattelemaan
kukkaiskeijua, joka oli hänelle kertonut palaavansa elämään joka
kerran kun luonto uudestaan puhkee kukkimaan, ja häntä halutti tietää,
mahtavatko muutkin olennot, jotka ovat kuolleet maisen kuoleman, palata
takaisin valoon.

»Tahdon uskoa, että asia on niin», sanoi hän hiljaa.

Silloin tuli lähetti kutsumaan häntä kuningattaren luo.

Kun Maija astui kuningattaren vastaanottosaliin, näki hän koko hovin
kokoontuneeksi. Hänen jalkansa vapisivat ja hän uskalsi tuskin
katsettaan kohottaa valtijattareensa ja niin monen arvohenkilön
läsnäollessa. Niiden upseerien joukosta, jotka kuuluivat kuningattaren
esikuntaan, oli moni urhokas poissa, ja salissa vallitsi hyvin vakava
ja erikoisen juhlallinen mieliala. Mutta kaikkien kasvoilla oli ylevä
loiste, oli kuin tietoisuus heidän voitostaan ja saavutetusta kunniasta
olisi sädekehän tavoin kaikkia ympäröinyt.

Silloin nousi kuningatar, astui yksinään kaikkien keskitse pienen
Maijan luo ja sulki hänet syliinsä.

Oi, sitä hän ei ollut odottanut, sitä hän ei olisi osannut odottaa,
ja hänen riemunsa oli niin suuri, että hän itki. Syvä liikutus näkyi
upseerienkin riveissä, eikä siellä todennäköisesti ollut ainoatakaan,
joka ei olisi iloinnut Maijan onnesta ja joka ei olisi ollut
kaikesta sydämestään hänelle kiitollinen hänen päättäväisyytensä ja
uskaliaisuutensa johdosta pikaista varoitusta tuodessaan.

Ja sitten piti hänen ruveta kertomaan. Jokainen tahtoi tietää, miten
hän oli saanut selville herhiläisten suunnitelmat ja miten hän oli
onnistunut pakenemaan tuosta kamalasta vankeudesta, josta ennen ei
vielä ainoakaan mehiläinen ollut pelastunut.

Ja hän kertoi alusta loppuun saakka kaikki tärkeät ja merkitykselliset
seikat, jotka hän oli elänyt ja kokenut. Hän kertoi välkkyväsiipisestä
Surresta, heinäsirkasta, Tekla-hämähäkistä, Pukkesta ja Kurtin hyvästä
avusta. Ja kun hän kertoi keijukaisesta ja ihmisistä, oli salissa niin
hiljaista, että seinän takaa kuului, miten kantajat vatkasivat vahaa
pesässä.

»Niinpä niin», sanoi kuningatar, »kukapa olisi ajatellut, miten
suloisia keijukaiset ovat.»

Ja hän hymyili itsekseen, kaihomielisenä ja ikävöiden, kuten ne
hymyilevät, jotka janoovat kauneutta.

Ja samalla tavalla hymyilivät kaikki arvohenkilöt.

»Miten taas kuulinkaan keijukaisen laulu?» kysyi kuningatar. »Lausuppas
se vielä kerran, se sietäisi todellakin oppia ulkoa.»

Ja pieni mehiläinen lausui vielä kerran keijujen laulun:

    Sieluni on tuulahdus,
    Joka hiljaa henkäilee
    Siinä, missä ilmenee
    Luojan luonnon kauneus.

Hetkisen vallitsi täydellinen hiljaisuus, takaa vain kuului tukahutettu
huokaus. Todennäköisesti siellä joku muisteli kaatunutta ystäväänsä.

Kun Maija sitten jatkoi kertomustaan ja rupesi puhumaan herhiläisistä,
kävivät kaikkien silmät suuriksi ja totisiksi ja synkiksi. Jokainen
koetti kuvitella itse olevansa siinä asemassa, missä muuan
heikäläisistä vähän aikaa sitten oli ollut, ja lievä väristys ja syvät
huoahdukset kulkivat läpi rivien.

»Kauheata», sanoi kuningatar, »todellakin kamalaa...»

Ja arvohenkilöt puhuivat hiljalleen samaan suuntaan.

»Ja niin olen vihdoinkin taas kotona», lopetti Maija kertomuksensa, »ja
pyydän tuhannesti anteeksi rikostani.»

No, sehän oli vallan ymmärrettävää, ettei kukaan kantanut enää pikku
Maijalle kaunaa sen vuoksi, että hän oli karannut pesästä. Kuningatar
kietoi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi lempeästi.

»Sinä et ole unohtanut kotiasi etkä kansaasi, sydämesi on ollut
uskollinen. Niin tahdomme mekin olla sinulle uskollisia. Sinun paikkasi
on vastaisuudessa oleva minun rinnallani ja saat avustaa minua valtion
asioiden hoidossa. Luulen, että sinun kokemuksesi ja kaikki, mitä olet
oppinut, sillä tavoin saatetaan paraiten kaikkien hyödyksi ja valtion
menestykseksi.»

Kaikki läsnäolevat ottivat kuningattaren päätöksen vastaan raikuvin
riemuhuudoin, ja semmoisena astui päätös voimaan.

       *       *       *       *       *

Ja tähän loppuu kertomus pienen Maija-mehiläisen seikkailuista.
Kerrotaan, että hänen vaikutuksensa koitui mehiläiskaupungille
menestykseksi ja hyödyksi, että hän saavutti suuren arvonannon ja
tuli kansansa rakastamaksi. Toisinaan hän kävi iltahämyssä hetkiseksi
aikaansa kuluttamaan siihen hiljaiseen kammioon, missä Kassandra
vielä eli vanhuksen armohunajaa syöden. Siellä hän kertoi nuorille
mehiläisille, jotka niin mielellään kuuntelivat häntä, sen kertomuksen,
jonka me nyt tunnemme.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAIJA-MEHILÄISEN IHMEELLISET SEIKKAILUT ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.