Kuvauksia nykyaikaisista teloituksista

By W. Wladimirow

The Project Gutenberg eBook of Kuvauksia nykyaikaisista teloituksista
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kuvauksia nykyaikaisista teloituksista

Author: W. Wladimirow

Release date: May 24, 2024 [eBook #73687]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto, 1907

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUVAUKSIA NYKYAIKAISISTA TELOITUKSISTA ***





KUVAUKSIA NYKYAIKAISISTA TELOTUKSISTA

Riian kidutuskammio Ja tuomioistuin
Balmasjowin ja Kaljajewin telotus


Kirj.

W. WLADIMIROW


Venäjästä suomentanut

K. K.





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1907.




SISÄLTÖ:

Riian kidutuskammio ja tuomioistuin

 36:n rikosjuttu Riiassa
 Riian rikosjuttuja
 Kahdeksan henkilön rikosjuttu ja telotus Riiassa

Balmasjowin ja Kaljajewin telotus

 Balmasjowin telotus
 Kaljajevin telotus






Riian kidutuskammio ja tuomioistuin




I.


Tammikuusta asti [Wladimirowin kirja ilmestyi painosta vuoden 1906
kesän loppupuolella. _Suoment. muist._] yhtämittaa istuu Riiassa
sotaoikeus, joka telottaa ja tuomitsee kuolemaan nuorukaisia ja
viattomia ihmisiä.

Tämä julma tribunali telotutti Toukokuun keskivaiheilla 8 henkeä,
joista 6 syytöntä, mikä oli näytetty toteen todistajain kautta; heistä
oli kolme 18 vuoden iässä.

Näiden 4 kuukauden kuluessa se on käsitellyt 18 rikosjuttua, tuominnut
kuolemaan 18 ihmistä ja telottanut 15. Näiden joukossa oli ihan
syyttömiä.

Nyt, minun kirjoittaessani näitä rivejä, inkvisitsionin pöydän ääreen
astuu 35 henkilöä, joista 18 ovat syytteessä 279:nen pykälän [nim.
Venäjän rikoslain. _Suoment. muist._] mukaan, minkä nojalla heitä uhkaa
kuolemanrangaistus.

Koko oikeusprosessi alusta loppuun, tutkimusainesten hankkiminen,
näiden ainesten käyttäminen — on sellaista järjestelmällistä oikeuden
loukkaamista, sellaista kaikkien oikeudellisuuden ja laillisuuden
vaatimusten syrjäyttämistä, että mielen valtaa pelko lähimmäisten
hengen puolesta ja sydäntä vihloo ajatellessa että kaikki, mitä täällä
tapahtuu, on mahdollista meidän valistuneella kahdennellakymmenennellä
vuosisadallamme.

Kun minä, paikalla, tutustuin tämän tuomioistuimen toimintaan näiden
neljän kuukauden aikana, niin minusta tuntui siltä, kuin olisivat ajat
siirtyneet takaisin, kuin näkisin valveilla, todellisuudessa, kaukaisen
menneisyyden syvyyteen haihtuneet keskiajan kidutusten ja telotusten
kuvat...

Minun täällä, Riiassa, kokoomani ainekset saattavat jokaisen lukijan
sydämen vavahtamaan ja repäsevät hänen rinnastaan tuskallisen inhon ja
paheksumisen huokauksen.

Tämän tribunalin muodostavat viisi henkilöä: kenraalimajuri Arbusow
sekä everstiluutnantit Kerman, Bauman, Witkovskij ja Drosdow.

Istuntopaikakseen he ovat valinneet kirkon. Olisiko kukaan voinut
mielessään kuvitella että siellä, jossa kaikuvat kristillisen
rakkauden, veljellisen yleisen anteeksiannon jumalalliset sanat, Herran
temppelissä, ankarakasvoiset tuomarit lukevat julki kuolemantuomioita
syyttömille uhreille?

Minä en uskonut ja päätin itse, mieskohtaisesti, omilla silmilläni
nähdä missä ja minkälaisissa olosuhteissa tämä kamala tuomioistuin
toimii.

Ja minä sain nähdä että oikeus istuu paikallisen
aliupseeri-harjoituspataljoonan kirkossa.

Alttarilavan ääreen, alttarin ovien eteen on asetettu pöytä, jonka
ääressä ankarat tuomarit istuvat.

Pöydän ja alttarilavan välinen paikka on aidattu erilleen
peililaudoista tehdyllä, ohuella, siniseksi maalatulla väliaidalla;
tähän väliaitaan on tehty ovi, jossa riippuu lukko.

Kaikilta seiniltä on otettu pois pyhimysten kuvat.

Jätetty on ainoastaan Vapahtajan kuva.

Väliseinälle on vastapäätä alttarinovia, ripustettu Keisarin kuva.

Pyhimysten kuvat oli havaittu tuomareille tarpeettomiksi, ne oli
pitänyt viedä pois.

Minä en uskonut silmiäni ja kysyin vieressäni seisovalta sotamieheltä:

— Sanokaapa, täälläkö te rukoilette Jumalaa?

— Täällä, — vastasi hän, — otamme pois väliseinän, heti sen takana on
alttarilava, ikonostaasi [seinä kirkon alttarin ja laivan välissä,
johon asetetaan pyhimysten kuvia. _Suoment. muist._], alttariovet...
Täällä tapahtuu jumalanpalvelus ja täällä me rukoilemme.

— Mihinkä te olette vieneet pyhimystenkuvat seiniltä?

— Me otimme ne pois hiukan aikaa ennen kun oikeus alkoi istuntonsa
ja veimme ne leiriin — vastasi hyväluontoinen sotamies. — Kun oikeus
istuu niin pyhimystenkuvia ei saa olla seinillä, se olisi sopimatonta,
senpätähden me veimmekin ne pois!

Minä riensin pois. — Kirkoissa tavallisen kirkkolamppuöljyn hajun ja
suitsutuksen sijasta täällä haisi viattomalta ihmisvereltä.

Tavanmukaisen kirkkoveisun sijasta täällä kuului aseiden kalske,
rukoilevien sijassa täällä oli kasakkain kasvoja, kiväärejä, pistimiä,
nagaikkoja.

Tuntui kaamealta nähdessä kansan uskon kaikkein pyhimpään tunkeutunutta
oikeudettomuutta, väkivaltaa ja henkilöllisyyden pilkkaamista.

Ennenkun ryhdyn kuvaamaan tämän oikeuden toimintaa, on välttämätöntä,
sen luonteenkuvauksen täydentämiseksi, kertoa niistä täydentävistä
laitoksista, jotka sille valmistavat ja hankkivat tutkimusainekset.
Olisiko kukaan meidän valistuneella aikakaudellamme voinut ajatella,
että Riiassa on olemassa säännönmukaisesti kalustettuja ja kaikilla
tarpeenmukaisilla voimilla hyvin varustettuja kidutuskammioita
syytteenalaisten kiduttamista varten.

Niin, niin, kidutuskammioita — minä en hairahtunut sanoissani! Juuri
kidutuskammioita, samanlaisia kuin oli keskiajalla.

Sellaisia kidutuskammioita kaupungissa on kolme (ehkäpä useampiakin,
mutta minun on onnistunut saada tietoja vain kolmesta kidutuskammiosta).

Näissä kidutuskammioissa kidutetaan syytteenalaisia, jotta voitaisiin
hankkia oikeutta varten ne ainekset, joita muilla ehdoilla ei saataisi
hankituksi. Näitä uhreja kidutetaan, jotta syytteenalainen kärsimiensä
hirveiden ruumiillisten tuskien pakoituksesta tunnustaisi syylliseksi
itsensä ja ne toverit, jotka pyövelit hänelle nimittävät.

Tällä keinoin hankitut todistajain lausunnot, "vilpittömät
tunnustukset", lähetetään tähän oikeuteen, joka saman "tunnustuksen"
nojalla määrää kuolemanrangaistuksen.

Tämän oikeuden ei ole tarvis selvitellä kysymystä siitä, millä keinoin
lausunnot ovat saadut; tuomarien omatunto on levollinen, he toimivat
lain ja oikeuden mukaisesti.

Niin, Riiassa on siis kolme inkvisitsionin kidutuskammiota:

1) Etsivän poliisin osasto,

2) 2:sen Pietarin kaupunginosan poliisikonttori ja

3) Toinen Mitavan poliisikonttori.

Etsivän poliisin osastossa kidutukset toimeenpannaan seuraavalla
tavalla.

Kun syytteenalainen tuodaan osastoon poliisi kuulustelee häntä, vaatii
tunnustamaan ja, jos ei saa haluamaansa vastausta, uhkaa kiduttaa.

Uhkausten jälkeen poliisi ryhtyy toimeen. Vanhemmat virkamiehet menevät
tästä huoneesta etäisempiin ja alhaisarvoiset alkavat kasakkain avulla
piestä.

Piestään julmasti, raivostumiseen asti!...

Lyödään nagaikoilla, kiväärinperillä ja kummisilla kepeillä, joita
näissä kidutuskammioissa nimitetään "pipkoiksi".

Vielä heillä on pamppupatukoita, joihin on punottu rautalankaa.

Syytteenalaisia piestään kunnes he menevät tainnoksiin.

Kun onneton pyövelin iskuista kaatuu raukeana, tunnottomana lattialle,
niin inkvisiittorit valavat hänen päällensä kylmää vettä, kunnes hän
tulee tuntoihinsa.

Mutta jollei tämäkään auta, jos hän kaikkien kärsimiensä kidutusten
jälkeen yhä vaan pysyy uppiniskaisena — ei anna ilmi itseään ja
toverejaan, niin häntä aletaan uudelleen piestä, mutta nyt jo
"kuolemaniskuilla". Silloin pannaan kidutettua uhria kohtaan käytäntöön
asetoveri, pyöveli Avramowin [tunnettu Maria Spiridonowan jutusta.
_Suom. muist._] menettelytavat — kiskotaan hänen päästään hiukset,
hierotaan haavoihin suolaa, käytetäänpä sähköäkin.

Jos kidutettu vielä jaksaa puhua niin tulevat hänen luokseen
viereisestä huoneesta vanhemmat poliisivirkamiehet ja kehottavat häntä
vilpittömästi tunnustamaan kaikki.

Kaikkien kärsimiensä tuskien jälkeen, edessään kauhea perspektiivi
saada vielä monta, monta kertaa uudelleen niitä kokea, tuntien vielä
ruumiissaan nämä tuskat monikin heikompi kidutetuista usein vakuuttivat
todeksi sen, minkä poliisi heiltä tahtoi.

Kun tämä "vilpitön tunnustus" oli tehty, niin kidutukset loppuivat.
Kiusattu uhri vietiin koppiin ja jonkun puolentoista kuukauden kuluttua
syytteenalainen ilmestyi sotatribunalin eteen, joka tuomitsee hänet ja
hänen ilmiantamansa toverit kuolemaan.

Hiukan toisin tapahtuvat kidutukset 2:sen Pietarin kaupunginosan
poliisikonttorissa. Minä kirjoitan sen mukaan, minkä minulle kertoi
henkilö, joka siellä oli istunut kopissa ja tavannut kidutetut sekä
itse nähnyt sen onnettoman, joka kidutusten jälkeen hirttäytyi.

Tässä rakennuksessa on kaksi kerrosta. Ensimäisessä kerroksessa ovat
vangittujen kopit, toisessa pristavin [kaupunginosan poliisitarkastaja
eli poliisipäällikkö. _Suom. muist._] kanslia.

Ja toiseen kerrokseen on laitettu kidutuskammio; siellä vangittuja
kuulustellaan ja siellä heitä kidutetaan. Kidutukset alkavat useimmiten
kello 10:stä illalla.

Kun poliisikonttorin koppeihin tuotiin vangittuina kaksi veljestä, niin
illalla toinen heistä vietiin kidutuskammioon kuulusteltavaksi.

Kauan ja julmasti häntä kidutettiin; hän niskoitteli eikä antanut
ketään ilmi. Hänen miehuutensa osoittautui kidutuksia vahvemmaksi;
pyövelit väsyivät saamatta ainoatakaan "vilpitöntä tunnustusta".

Ihan verisenä hän pantiin alakerrassa olevaan kylmään arestikoppiin.

Hänen maattuaan siellä puolitoista vuorokautta poliisi ilmoitti
hänelle, että, jollei hän tunnusta, niin hänet illalla taas viedään
kuulusteltavaksi.

Onneton ei jaksanut uudestaan kestää näitä hirveitä tuskia,
epäinhimillisiä kidutuksia, vaan päätti kuolla ennen niitä.

Mutta vankilassa tämä ei ole niinkään helppoa.

Mutta hänellä sattui olemaan onni. Ovesta oikealla olevassa kulmassa
löytyi seinään kierretty koukku arsiinan korkeudella permannosta. Totta
kyllä että on hyvin vaikeaa hirttäytyä kun jalanalusta on niin pienen
matkan päässä, mutta niin suuri oli hänen halunsa kuolla, että hän teki
paitansa kaistaleesta narun, heittäytyi pitkälleen lattialle ja pujotti
päänsä silmukkaan.

Tällaisessa kaltevassa asennossa hänet löysi vartiomies kun hän jo oli
kylmänä ruumiina.

Ei ole epäilemistä että hän kuoli verkalleen ja kauheissa tuskissa;
koko hänen kasvonsa olivat hirmuisten kouristusten vääntämät. Kun
vartiomies näki hänet hirttäytyneenä kutsui hän pelästyneenä paikalle
sen vangin, joka minulle tämän on kertonut, ja avasi hänelle kopin oven
sanoen: "Katsokaapa kuinka hän on kuristautunut! Mies parka!!"

Ja kamalaa oli tosiaan katsoa tätä poloista. Kuinka paljon
epäinhimillistä tahdonvoimaa, uskomatonta mielen lujuutta hän oli
tarvinnut, ottaakseen itsensä hengiltä kun suurempi osa ruumista
puolittain makasi lattialla, selällään, ja kun silmukka, tuskin
kireellään, vain heikosti puristi kurkkua.

Mutta hän oli kuollut ja oli välttänyt kidutukset, oli kuollut — ketään
ilmiantamatta.

Pian tulivat viranomaiset, tekivät pöytäkirjan ja menivät pois. Tuli
sekin korttelinpäällysmies [vastaa meidän ylikonstaapeliamme. _Suom.
muist._], joka oli häntä kiduttanut ja jonka vielä olisi pitänyt häntä
kiduttaa...

Tämän kamalan asennon nähdessään hän ei voinut pidättää itseään
sanomasta vieressään olevalle ystävälleen: "Katsoppas! Katsoppas tuota
roistoa, mitenkä on hirttäytynyt!"

Lainaan tähän viralliset tiedot pöytäkirjasta, joka tehtiin Riian
vankilalääkärin Wiben tarkastaessa neljää, toisessa Mitavan
poliisikonttorissa kidutettua henkilöä.

"Vastaanottohuoneeseni tuli neljä syytteenalaista: Windeus, Kallei,
Tarksh ja Eglit, pyytäen tarkastamaan itseään.

"Tarkastaessani heitä minä havaitsin paljon lyöntien jälkiä: naarmuja,
mustelmia y.m. Eglitillä oli silmän alla voimakkaan iskun jälki.
Lyönnit ovat annetut 4—5 päivää, tai kauemmin, ennen tarkastusta.

"Vammain laadusta täytyy päättää, että ne ovat tehdyt jollakin tylsällä
aseella; muutamat mustelmat voivat olla seurauksena nyrkiniskuista,
mutta löytyi myös sellaisia raamuja, jotka eivät voineet johtua
nyrkiniskuista: näiden raamujen alkuperästä voi sanoa että ne eivät
ole seurauksia kepin-, nagaikan tahi raipaniskuista, koska tässä
tapauksessa mustelmat olisivat pitkulaisten raitain näköisiä, jonka
näköisiä ne todellisuudessa eivät ole; on mahdollista että nämä
mustelmat ovat seurauksena saappaiden koroilla, nyrkkiraudalla taikka
muulla sentapaisella tylsällä aseella annetuista iskuista. Kukin isku,
erikseen, ei ollut erittäin raskas, mutta siihen nähden, että niitä oli
hyvin paljon, minä silloin tulin siihen johtopäätökseen että henkilöt,
jotka olivat ne saaneet, olivat kärsineet melkoista ruumiillista
tuskaa ja suurta hermojen järkytystä. Tarkastuksen tuloksista minä
olen ilmoittanut Riian piirioikeuden prokuraattorille, hänen asiassa
tekemänsä virallisen tiedustelun johdosta, mikä tiedustelu perustui
syytteenalaisen Eglitin äidin hänelle jättämään valituskirjelmään.
Mainitut syytteenalaiset ilmoittivat minulle että lyönnit oli heille
annettu Riian kaupungin II:ssa Mitavan poliisikonttorissa."

Otan tähän sota-oikeuden pöytäkirjasta todistaja Jansonin lausunnon
oikeuden istunnossa.

"Minä Janson olin yhdessä Meijerin kanssa Riian kaupungin II:ssa
Mitavan poliisikonttorissa. Olimme suljettuina samaan koppiin. Hänet
kutsuttiin kuulusteltavaksi, minkä jälkeen poliisikonttorirakennuksessa
kuului huutoja.

"Jonkun hetken kuluttua konstaapelit työnsivät koppiin Meijerin
kauttaaltaan verisenä ja tunnottomana. Pää ja kasvot olivat veressä;
kun me riisuimme hänet oli hänen selkänsä täynnä sinisiä täpliä,
ja tuntoihinsa tultuaan hän sanoi, että häntä olivat lyöneet
korttelinpäällysmiehet ja konstaapelit, vaatien häntä tunnustamaan että
hän oli ampunut konstaapeleita, mutta hän sanoi meille ettei hän tästä
mitään tiedä."

Vielä Martin Bentin lausunto:

"Minä näin Meijerin Riian kaupungin II:ssa Mitavan poliisikonttorissa,
jossa yhteen aikaan olin suljettuna samaan koppiin kuin hänkin.

"Meijer kutsuttiin kuulusteltavaksi ja heti sen jälkeen kuului huutoja;
minä tunsin äänestä että huutaja oli Meijer. Jonkun hetken kuluttua
Meijer työnnettiin sisään verisenä. Yhdestä tai useammasta hänen
päässään olevasta haavasta juoksi verta; kun me riisuimme hänet, niin
havaitsimme hänen selkänsä olevan täynnä sinisiä täpliä."

Todistaja Mesjvilkan lausunto:

"Minä näin syytteenalaisen Ausjron verisenä Riian kaupungin II:ssa
Mitavan poliisikonttorissa. Kun kysyin häneltä syytä tähän hänen
tilaansa, niin hän vastasi, että häntä oli piesty poliisikonttorissa
neljä kertaa; joka kerta oli hänen päälleen pieksemisen jälkeen
valettu vettä ja vaadittu häntä tunnustamaan osallisuutensa pristavi
Porsjitskin murhaan. Ausjro sanoi että häntä piestäessä oli ollut läsnä
syytteenalainen Lik, joka oli vakuuttanut Ausjron olleen osallisena
tähän rikokseen.

"Poliisikonttorissa Lik myös sanoi hänelle, todistajalle, että
hän, II:ssa Mitavan poliisikonttorissa hänelle annettujen lyöntien
pakoituksesta, oli tunnustanut olleensa osallisena Porsjitskin murhaan".

Nämät lausunnot ovat lainatut Riian sotaoikeuden istunnossa tehdystä
pöytäkirjasta.

"Samana päivänä kun matkustin pois Riiasta sain vankilasta
eräältä vangilta A. kirjeen, jonka otan tähän kokonaisuudessaan
kaikkine oikokirjoitusvirheineen: [Näitä oikokirjoitusvirheitä on
alkuperäisessä, venäläisessä, teoksessa painetussa kirjeessä koko
joukko; en kumminkaan ole katsonut olevan syytä erityisesti mukailla
sellaisia tähän suomennokseen, säilytän vaan itse tyylin. _Suom.
muist._]

"Minut lähetettiin etsivään osastoon. Osaston päällikkö Kosjko iski
minua, kuulustellessaan, vasten hampaita jollakin aseella, niin että
heti löi ulos suustani etuhampaan, ja vielä 2 muuta tuskin pysyvät
paikoillaan; sitäpaitsi Kosjko vei minut ulos kasakkain piestäväksi,
jotka kohta ryhtyivät tähän ja hakkasivat rikki vaatteet, jotka
minulla oli ylläni ja repivät myös ruumistani.

"4:nnen Moskovan kaupunginosan pristavin apulainen löi miekallaan
rikki pääni 2:sta paikasta, minä tulin kokonaan veriseksi; sitäpaitsi
panivat minut sähkökoneeseen, jossa minusta vetivät kaikki mitat,
löivät minua mitä petomaisimmalla tavalla. Rääkkäsivät minua 8
vuorokautta. Runtelivat terveyteni, niin että olen tullut kuuroksi
molemmilta korviltani, enkä tiedä mistä syystä minut ovat iäksi
tehneet raajarikoksi ja sitäpaitsi näännyttävät vankilassa. Minulla
on vaimo ja kolme alaikäistä lasta, jotka ovat ilman leivänpalaa.
Sellainen on minun viaton kärsimykseni."

Paitsi näitä, on minulla vielä muita lausuntoja, jotka kumoamattomasti
todistavat, että mainitsemissani kolmessa kidutuskammiossa on käytetty
ruumiillisia kidutuksia jotta saataisiin syytteenalaiset sekä
tunnustamaan itsensä syyllisiksi että vakuuttamaan syyllisiksi muut
syytteeseen pannut.

Ja näillä kidutuksilla päästiin tarkoituksen perille. Kussakin
rikosjutussa löytyi pari kolme sellaista henkilöä, jotka eivät
jaksaneet kestää näitä hirveitä tuskia, vaan tekivät ilmiannon.

Eräitä naisia kidutettiin samalla tavalla. Minä näin Riiassa erään
asianajajan luona valokuvan erään naisen selästä, joka oli kovin
rikkihakattu. Toisille naisille lausutaan tämän laatuisia uhkauksia:
"Ellet tunnusta, niin tiedä että täällä on kasakoita ja me annamme
sinut heidän käytettäväkseen! Silloin kielesi kyllä käy vähemmän
kankeaksi...!"

Tällaisen uhkauksen sai kuulla, hänelle itselleen lausuttuna, eräs
nuori tyttö, joka itse tämän kertoi minulle.

Hän sanoi tämän lauseen tehneen häneen niin raskaan vaikutuksen,
ettei hän vielä nytkään voi muistella tätä hetkeä ilman kauhua. Hän
oli silloin hyvin ymmärtänyt, että noiden pyövelien suussa tämä ei
ollut uhkaus, vaan ainoastaan varotus; että he, jos tahtovat panna sen
täytäntöön, ilman epäröimistä niin tekevätkin.

Nykyään on 36:n rikosjutussa eräs yli 50 vuoden vanha eukko Laht; hän
on niin kovasti pelästynyt kaikesta siitä, mitä hänen ympärillään
tapahtuu, että on alkanut puhua järjettömyyksiä ja tullut aivan
epänormaaliksi, ja hänen puolustajansa [nimittäin oikeudessa.
_Suom. muist._] on vaatinut, että hänet annettaisiin lääkärien
tarkastettavaksi.

Kuten ylempänä sanoin, on melkein jokaisessa rikosjutussa löytynyt
heikkoja ihmisiä, joihin kidutukset ovat vaikuttaneet masentavasti ja
jotka ovat sanoneet syylliseksi itsensä ja toverinsa.

Niinpä siinä rikosjutussa, joka loppui viikko takaperin ja jonka
tuloksena oli että kahdeksan henkeä laillisella tavalla telotettiin,
ampumalla, oli kaksi ilmiantajaa: Windeus ja Tarksh.

Tästä rikosjutusta minä kerron erikseen, sanon nyt vaan että minun
Riiassa ollessani, sisäasiain ministeri sähköteitse vaati lähettämään
itselleen tämän jutun asiakirjat. Arvattavasti hän tahtoo vastata
Duman tiedusteluun. Tässä jutussa ammuttiin puolustajain lausunnon
mukaan, kuusi henkeä syyttömästi, he olivat näyttäneet toteen
alibi’nsä [s.o. että rikoksen tapahtuessa olivat muualla. _Suom.
muist._].

Nyt siirryn tuohon 36:n rikosjuttuun, jonka nähtävästi täytyy päättyä
hyvin surullisesti, nimittäin kuolemantuomiolla 18:lle hengelle.

Kun yleisö tutustuu tähän rikosjuttuun, vaikkapa vaan kaikessa
lyhykäisyydessä, niin ehkäpä heidän telotuksensa herättää yleisössä
kauhua ja hillitsee tulevaksi ajaksi pyövelin käden.

Jotta tätä suurta rikosjuttua varten onnistuisi luoda "vilpittömiä
tunnustuksia" — oli pakko panna käytäntöön radikaalisempia
kidutuskeinoja, kuin mitä ennen oli käytetty. Tässä tapauksessa ei
riittänyt kiduttaminen, täytyi uhata kuolemalla, vieläpä tappaakin.

Kolmen todistajan — syytteenalaisen lausunnon mukaan — tapahtui asia
seuraavasti:

Piti lähettää 4 vankia Riian ojennusvankilaan. Heitä saattoi
vartiosto, jossa oli kuularuiskukomppanian kapteeni Pavlovskij.
Vankeja ei viety kaupungin läpi, vaan pitkin syrjäkatuja, yöllä.
Oli kuuvalo. Tultuaan autiolle paikalle, Grusenbergin seutuville,
vartiosto pysähtyi.

Kapteeni kehotti kaikkia neljää tunnustamaan itsensä syyllisiksi
"Nadesjdan" konttorissa tehtyyn ryöstöyritykseen.

He kielsivät osallisuutensa.

Silloin kapteeni huomautti heille, että, elleivät he tunnusta, hän
tappaa heidät, ja käski yhden heistä, Jodnis'in astua syrjään ja
miettiä hetkisen.

Jonkun minuutin kuluttua kapteeni kysyi häneltä oliko hän päättänyt
tunnustaa; hän vastasi että hän on syytön eikä mitään tiedä.

Kapteeni antoi sotamiehille käskyn ampua hänet.

Jodnis asetettiin seisomaan syrjään ja ammuttiin muutamalla
laukauksella kuoliaaksi...

Pantuaan uhkauksensa näin realisella tavalla täytäntöön, kapteeni
Pavlovskij arveli että muut paikalla tunnustavat itsensä syyllisiksi,
mutta Bushman, joka oli seuraava järjestyksessä, vastasi samaten ettei
hän mitään asiasta tiedä eikä voi mitään tunnustaa.

Hänen osakseen tuli sama kohtalo. Ja laukauksen jälkeen hän hengetönnä
kaatui maahan.

Kapteeni Pavlovskij vei palavan tulitikun Bushmanin huulille ja tällä
keinoin tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei teloitettu hengittänyt, —
jätti molemmat makaamaan ja kääntyi itse kahden vielä eloon jääneen
puoleen kysyen eivätkö he nyt tahdo tunnustaa.

Kauhun valtaamina he huusivat:

— Tunnustamme kaikki, kaikki! Elkää tappako!

Ja pelastaakseen henkensä nämät kaksi, Andree ja Rehwald, antoivat
ilmi useimmat tässä 36:n rikosjutussa syytteeseen pannuista.

Riian kidutuskammio ja tuomioistuin 21

Kapteenille täydelliseksi yllätykseksi Bushman toipui, lähetettiin
vankilan sairaalaan ja parani kuukauden kuluttua.

Puolustajain kapteeni Pavlovskille oikeudessa tekemään kysymykseen
mistä syystä Jodnis oli tiellä ammuttu ja Bushmania vaarallisesti
haavoitettu, hän vastasi heidän yrittäneen karata.

Häntä kehoitettiin kertomaan seikkaperäisesti mitenkä tämä
karkausyritys oli tapahtunut, ja kaikki tappoa koskevat asianhaarat;
hän antoi hyvin sekavia selityksiä; sanoi ensin ettei hän itse
saattanut vankeja, vaan kulki toisella puolen tietä ja oli antanut
vartioston päällikkyyden aliupseerille, jonka nimeä hän ei
muista, samaten hän ei tunne ainoatakaan vartiostoon kuuluneista
sotamiehistä. Senjälkeen kapteeni Pavlovskij selitti että hän siinä
silmänräpäyksessä, kun laukaukset oli ammuttu, oli ollut kaukana
vartiostosta, noin 20 minuutin matkalla sen takana.

Kun puolustaja kysyi, oliko tässä asiassa toimeenpantu tutkimusta,
keskeytti sotaoikeuden puheenjohtaja puolustajan eikä enää sallinut
kosketella tätä kysymystä. [Tätä kirjaa painettaessa oli heinäkuun
30:nä p:nä 1906 sanomalehdessä "Svobodnaja Sjisnj" luettavana seuraava
uutinen:]

[Itämeren maakuntien rauhoittamisesta tunnetun kuularuiskukomppanian
päällikkö Pavlovskin teoista pidetään tätä nykyä, vihdoinkin,
tutkimus. Kuten tunnettua, hän, kuljettaessaan vangittuja henkilöitä
vankilaan, tiellä kuulusteli heitä ja, kun he eivät tunnustaneet
itseään syyllisiksi, ampui yhden kuoliaaksi ja toista, D. Bushmannia,
haavoitti kuolettavasti, minkä jälkeen muut kaksi, Andree ja Rehwald
tunnustivat todeksi kaikki mitä hän vaati. Sitten pantiin näiden
lausuntojen nojalla syytteeseen 36 henkilöä, joista seitsemän
tuomittiin kuolemaan. Tuomion ylisotaoikeus kumosi, ja juttu tulee
käsiteltäväksi Elokuun 8:na päivänä. ("Svob. Sjisnj"-lehden kirjeen.)]

Nuo kolme tämän verisen kohtauksen eloonjäänyttä todistajaa todistivat
sitävastoin niinkuin minä tässä olen kirjoittanut.

On huomattava, että kun Bushman oli paranemassa, tuli hänen luokseen
sairaalaan santarmieverstiluutnantti Baikow ja alkoi kehoittaa häntä
vilpittömästi tunnustamaan kaikki, sanoen, että muussa tapauksessa hän
taas viedään autiolle Grusenbergin vuorelle.

Bushman pysyi lujana ja kielsi olleensa osallisena.



36:n rikosjuttu Riiassa.


Kuten edellisessä kuvauksessa jo mainitsin on Riian sotatribunali
viime kuukausina käsitellyt 18 rikosjuttua ja telottanut 15 henkeä.

Kukin näistä rikosjutuista on siihen määrään mielenkiintoa herättävä,
niin voimakkaasti on kussakin ilmennyt omantuntonsa vaatimuksista
välinpitämättömien tuomarien oikeudenvastainen toiminta, että olisi
välttämätöntä tarkastaa kutakin rikosjuttua erikseen, jotta tämän
kollegion toiminnan luonteen kuvaus tulisi täydellinen, — mutta sitä
varten tarvittaisi liian paljon aikaa ja tilaa.

Senvuoksi minä otan niistä ne, jotka ovat enimmin mielenkiintoa
herättävät, ja alan 36:n rikosjutusta.

Edellisessä luvussa olen kertonut, että todistajain lausuntojen
hankkimista varten tähän rikosjuttuun, oli pyövelien täytynyt tappaa
yksi syytteenalainen ja vaarallisesti haavoittaa toista; tämän
pelotuksen jälkeen kaksi heikointa, Andree ja Rehwald, antoivat ilmi
muut henkilöt.

Syytteenalaisten joukossa on kaksi tyttökimnaasin oppilasta, toinen
5:ltä, toinen 6:lta luokalta; useimmat muista eivät ole täysi-ikäisiä.

On eräs eukko, iältään yli viidenkymmenen. Hän ei ymmärrä mitään
siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu, ei tiedä mistä syystä hän on
vangittu; kaikki hänen ympärillään peloittaa häntä ja hänen järkensä
on alkanut pimetä.

Ennen oikeuden istuntojen alkamista hallinto siirsi muutaman vangin
Riian ojennusvankilasta Liivinmaan lääninvankilaan.

Viimeksimainittu on rakennettu kahtasataa henkeä varten, mutta
tätä nykyä siellä on yli kuusisataa vankia. Yhteen koppiin oli
teljetty kuusi henkeä, niin että yöllä lattia oli sullottuna täyteen
ihmisruumiita; he nukkuivat paljaalla asfalttilattialla. Koppi on
hyvin pieni, kolme askelta toiseen ja viisi askelta toiseen suuntaan.
Ilman puute, ahtaus, lika, tiheän rautaristikon pimentämästä ikkunasta
tuleva riittämätön päivänvalo, — seuraukset kaikesta tästä tulivat
pian näkyviin, ja eräs syytteenalainen, Fradkin nimeltään, sairastui
pahasti, oltuaan kausi päivää moisessa huoneessa; sairaudestaan
huolimatta hän haastettiin oikeuden istuntoon, toverit kantoivat
hänet sinne käsillään ja sellaisessa tilassa hän sitten oli
läsnä oikeudessa; seuraavana päivänä hän ei enää voinut tulla ja
puolentoista vuorokauden kuluttua hän kuoli.

Vankilan lääkäri kävi häntä katsomassa hänen jo ollessaan kuolleena.
Mihinkä tautiin hän oli kuollut jäi kun jäikin epätietoiseksi ja
useimmille vangeille arvoitukseksi.

Vankilalääkäri ilmoitti virallisessa tiedonannossaan että syynä
Fradkinin kuolemaan oli ollut vankilahuoneen ahtaus ja kosteus.

Tämän jälkeen vangit sijoitettiin kaksittain kuhunkin koppiin.

Mutta kaikkein omituisinta on että Fradkinin kuoleman jälkeisenä
päivänä samassa kopissa sairastui toinen syytteenalainen Saharow.
Silloin hallinto kiireimmiten siirsi hänet takaisin Riian
ojennusvankilaan, parempiin terveydellisiin olosuhteisiin, ja siellä
hän nopeasti parani.

Tästä syytteenalaisesta Saharowista täytyy sanoa joku sana.

Oikeus katsoo hänellä olleen tärkeän osan käsittelyn alaisessa
rikoksessa, pitää häntä sosiaalidemokratisen taistelujärjestön
päämiehenä ja etsii erityisellä harrastuksella todistusaiheita,
voidakseen laillisella perusteella telottaa hänet.

Mutta todistusaiheita ei ole!... Ja kun herra T., keskustellessaan
erään tuomarin, everstiluutnantti Kermanin, kanssa, huomautti hänelle
tästä, niin everstiluutnantti oikeushuoneessa vastasi hänelle: — "Se
ei ole tärkeää! Yhdentekevää onko todistusaiheita vai eikö, kaikissa
tapauksissa Saharow jo kauvan sitte riippuu meillä nuorassa".

Intohimoisessa halussaan saada tyydyttää verisiä vaistojaan lukee
sotatribunali hänet osalliseksi erääseen rikokseen, joka tapahtui
kuukausi Saharowin vangitsemisen jälkeen ja vaikka hän siihen aikaan,
kun itse rikos tapahtui, istui vankilassa. Oikeus perusteli tätä
syytöstään, että vangittu henkilö on ottanut osaa rikokseen, sillä,
että Saharowin turmiokas vaikutus muka on ollut niin suuri, että se on
ilmennyt puheena olevassa rikoksessa! Tässä on, oikeuden mielipiteen
mukaan, hänen vikansa; sitäpaitsi oikeus on katsonut oikeiksi erään
todistajan — ilmiantajan — lausunnot, nimittäin Andreen, joka oli
vakuuttanut nähneensä Saharowin lokakuun 17—20 päivän välillä
pitämässä puhetta väkikokouksessa. Mutta tietäen millä julmalla
tavalla Andreen "vilpittömät" tunnustukset oli hankittu, puolustajat
suuresti epäilivät tämän lausunnon todenperäisyyttä, ja pitkien
ponnistusten jälkeen heidän onnistui todistaa Saharowin alibi: juuri
samaan aikaan Saharow istui vangittuna Riian vankilassa.

Saharowia vastaan on vielä sitäpaitsi olemassa tuomarien mieskohtainen
kiukku; äkkipikaisuudessa hän oli, nähdessään tämän tällaisen
tuomioistuimen, ollut kyllin varomaton sanoakseen: "Nämä eivät ole
tuomareita, vaan teurastajia!"

Minä tapasin Riiassa erään Saharowin ystävistä; hän kertoi minulle,
että Saharow hyvin tuntee tuomari, everstiluutnantti Kermanin lausuman
klassillisen fraasin: "hän riippuu meillä jo kauvan sitte nuorassa!",
ja odottaa kuolemaansa, vaikka hyvästi käsittääkin ettei ole olemassa
mitään tosiperusteita, joiden nojalla hänet voitaisiin telottaa...

Nähdessään oikeutta, kohtuutta ja laillisuutta polkevien tuomariensa
kostonhimon ja oikeudentunnon puutteen hän hyvin tietää, että hänelle
ei löydy pelastusta, ja valmistautuu kohtaamaan kuoleman kasvoista
kasvoihin.

Samalla tässä nuoressa organismissa on hyvin ymmärrettävä elämän jano;
hän tahtoo niin mielellään elää ja tehdä työtä tulevan, uuden Venäjän
hyväksi, että häntä katsellessa mielen valtaa syvä sääli tätä nuorta
elämää kohtaan, jonka on lopettava pyövelin käsi.

Ja tämä halu, tämä tarve saada elää, synnyttää hänessä kovan,
tuskallisen taistelun; hän on valmistautunut kuolemaan, odottaa sitä,
ja samaan aikaan nuori, tarmokas organismi protesteeraa, ei tahdo
myöntyä, synnyttäen tällä kauheita tuskia, syvän sisällisen epäsoinnun.

Puheenjohtaja Arbusow ei edes usko että hänen edessään on juuri
Saharow itse: hän otaksuu tämän olevan toisen henkilön, joka itseään
kutsuu tällä nimellä; antaessaan hänen allekirjoitettavakseen erään
paperin hän sanoi: "Kirjoittakaa alle miten tahdotte — vaikkapa Mark,
tai mikä muu nimi... taikka Saharow, — meille tämä on yhdentekevä!"

       *       *       *       *       *

Tämän rikosjutun käsittelyssä on sotatribunali tehnyt itsensä
syypääksi useaan oikeusvirheeseen sekä lainopillisessa että
muodollisessa suhteessa. Minä esitän ne järjestyksessä.

Väliaikainen kenraalikuvernööri Sollogub eroitti 36:n jutun yleisten
oikeuksien tuomiovallasta ja antoi sen sotaoikeuden käsiteltäväksi
päiväkäskyllä Huhtikuun 15 päivältä [kaikki kirjassa mainitut
päivämäärät ovat vanhaa lukua. _Suom. muist._], jossa samalla kertaa
vedotaan sekä lisättyä suojelustilaa että sotatilaa koskeviin
ohjesääntöihin, s.o. kahteen lakiin, joista toinen poistaa käytännöstä
toisen, koska sotaohjesäännön 8:s pykälä nimenomaan määrää, että
niillä paikkakunnilla, jotka ovat julistetut sotatilaan, lisätty
suojelustila poistetaan käytännöstä.

On huomattava että siihen aikaan, kun puheena oleva rikos tapahtui,
Riian kaupunki ei vielä ollut sotatilassa, josta seikasta muun muassa
paikkakunnan kuvernööri Svegintsew juuri ilmoittaa kirjelmässään
sisäasiain ministerille, pyytäen häntä asettamaan 36 henkilöä
sotaoikeuden tuomittavaksi lisättyä suojelustilaa koskevan ohjesäännön
nojalla. Ministeri täyttikin tämän pyynnön.

Siten siis kaksi viranomaista oli määrännyt, että juttu oli annettava
sotaoikeuden käsiteltäväksi: sisäasiainministeri ja väliaikainen
sotilaskenraalikuvernööri.

Tämä viranomaisten ja lakien ylenpalttisuus on todistuksena siitä,
että ei ole olemassa sellaista lainmääräystä eikä niin pätevää
viranomaista, joka olisi ollut oikeutettu tämän tekemään.

2) Kannekirjelmät annettiin syytteenalaisille hektografeerattuina; ne
olivat hektografeeratut sillä tavoin, että oli aivan mahdotonta lukea
niitä, — paikoittain paperin lehdet olivat valkeita.

Mutta ihmisiähän uhkaa kuoleman rangaistus; heillä on oikeus saada
tietää mistä heitä syytetään ja ehkäpä telotetaan!

He kääntyivät oikeuden puheenjohtajan puoleen pyytäen saada toiset
kannekirjelmät, joista voisi saada selon.

Puheenjohtaja katsoi tämän täydellisesti tarpeettomaksi, perustellen
kieltonsa sillä, että hehän istuvat samassa vankilassa ja voivat
senvuoksi vapaasti vaihtaa tietoja, — ja kun samana päivänä vankilan
päällikkö kysyi oikeuden puheenjohtajalta saako syytteenalaiset
sijoittaa yhteen, käski hän pitää heidät erillään toisistaan kopeissa.

Silloin syytteenalaiset uudestaan kääntyivät saman puheenjohtajan
puoleen pyytäen lupaa saada tutustua asiakirjaan oikeuden kansliassa,
sekä, siinä tapauksessa että hän tähän pyyntöön suostuu, hänen
toimenpidettään siihen että he sinne toimitetaan.

Tämän johdosta puheenjohtaja Arbusow ilmoitti että heillä on oikeus
saada tutustua asiakirjoihin oikeuden kansliassa, mutta mitä tulee
heidän sinne tuomiseensa, niin hän ei sekaannu siihen, koska tämä on
vankilan päällystön asia; vankilan päällystö ei vaan laskenut kun ei
laskenutkaan heitä kansliaan.

Kukaan syytteenalaisista ei saanut tilaisuutta tutustua asiaansa
kannekirjelmästä.

3) Kaikki kannekirjelmät ovat kirjoitetut venäjän kielellä;
syytteenalaisten joukossa taas on lättiläisiä, jotka eivät osaa
venäjää; kielenkääntäjiä heille ei annettu ja he eivät asiakirjoista
kyenneet lukemaan edes sitä, mikä niissä oli kirjoitettuna selvästi ja
näkyvästi.

Yhden sellaisen kannekirjelmän, jossa on valkeita paperilehtiä ja
jossa on ihan mahdotonta saada mistään selvää, minä olen ottanut
mukaani, säilyttääkseni sen asiakirjana.

4) Itse oikeuden istuntopäivänä oikeus ilmoitti että kuuteen henkilöön
nähden prokuraattori muuttaa kannekirjelmästä tekemänsä johtopäätökset
ja nostaa heitä vastaan, pakkotyörangaistuksella uhanneen kanteen
sijaan, toisen kanteen, jota seuraa kuolemanrangaistus.

Puolustajat pyysivät oikeuden antamaan heille aikaa puolustuksen
valmistamiseen taikka sallimaan heidän haastaa uusia todistajia, jotta
he voisivat taistella tätä uutta kannetta vastaan.

Oikeus hylkäsi pyynnön.

5) Oikeusistuntojen toisena päivänä syytteenalainen Fradkin sairastui
eikä voinut olla istunnossa läsnä, prokuraattori esitti tämän johdosta
antamassaan lausunnossa että hänen juttunsa olisi lykättävä.

Puolustajat pyysivät oikeuden lykkäämään koko jutun, koska on
mahdotonta eroittaa jutusta yksi henkilö ilman että muiden
syytteenalaisten edut siitä kärsivät ja koska Fradkinia vastaan
nostettu kanne on läheisessä yhteydessä koko jutun kanssa.

Oikeus hylkäsi pyynnön ja eroitti Fradkinin jutun.

Oikeuden hylkäävän päätöksen johdosta puolustajat ilmoittivat
menettävänsä jonkun osan puolustusaineksia sen nimittäin, mikä voisi
olla tarjona Fradkinin selityksissä, ja pyysivät saada tämän aukon
täyttämiseksi haastaa uusia, nimeltä mainitsemiaan todistajia.

Oikeus hylkäsi pyynnön.

Kesken jutun käsittelyä oikeus teki hämmästyttävän päätöksen,
päätöksen, jolle ei löydy vertaistaan. Yhtätoista syytteenalaista
uhkaa kuolemanrangaistus ainoastaan sillä perusteella, että heitä
syytetään höyrylaivan ryöstöstä Joulukuun 15 päivänä Väinäjoella sekä
viinikellarin ryöstöstä; syytteenalaisten rikoksista ei ole pidetty
valmistavaa tutkimusta [nim. tutkimustuomarin toimittamaa. _Suom.
muist._], vaan on sen sijaan vaan ollut santarmien toimittama tutkinto.

Puolustajat olivat saaneet tietää että nämät samat rikokset ovat
käsiteltävinä tutkimustuomarilla ja piirioikeudessa ja että siellä on
niitä koskevat asiakirjat; he, puolustajat, huomauttivat oikeudelle,
että jos samain rikosten käsittely tapahtuu toisistaan riippumatta
sekä sotaoikeudessa että piirioikeudessa, niin voi tapahtua
että kahden eri tuomioistuimen samassa jutussa antamat tuomiot
tulevat olemaan keskenään ristiriitaiset, ja pyysivät senvuoksi
että piirioikeudesta ja tutkimustuomarilta hankittaisiin mainitut
asiakirjat ja liitettäisiin tähän juttuun.

Pitkäaikaisen harkinnan jälkeen päätti oikeus hylätä puolustajaan
pyynnön sillä perusteella, että ne viranomaiset, väliaikainen
kenraalikuvernööri ja sisäasiain ministeri, jotka olivat asettaneet
syytteenalaiset sotaoikeuden tuomittavaksi, hyvin tiesivät että nämä
jutut olivat muissa oikeusvirastoissa käsiteltävinä; tämän vuoksi
oikeus ei katso itsellään olevan oikeutta mennä muuttamaan näiden
virastojen määräystä ja hylkää pyynnön.

Siten nyt voi tulla seuraava epänormaali asiain tila:

Sotaoikeus katsoo toteen näytetyksi, että höyrylaivalla Väinäjoella
Joulukuun 15 päivänä tapahtuneeseen ryöstöön oli osallisena
kaikkiaan yksitoista henkilöä, ja tuomitsee kuolemaan ne yksitoista
syytteenalaista, jotka nyt ovat oikeuden edessä. Mutta toisten,
tutkimustuomarin hankkimain, ainesten nojalla Riian piirioikeus katsoo
että saman höyrylaivan ryöstivät, samana Joulukuun 15 päivänä, myöskin
yksitoista henkilöä, mutta peräti toiset yksitoista, ja tuomitsee
kuolemaan nuo toiset yksitoista henkeä.

7) Kanteiden joukossa löytyy myös eräs hyvin eriskummallinen ja
puolustajille aivan mahdoton kanne. Syytteenalaisia syytetään
siitä että he joulu- ja tammikuussa ovat tehneet koko sarjan
rosvoushyökkäyksiä viinikellareihin ja viinapuoteihin, mutta ei
mainita talojen numeroa, ei puotien omistajia, ei ryöstöjen aikaa eikä
niiden yhteydessä olleita asianhaaroja.

Kun kanne on näin aivan kuulumatonta laatua ei puolustajilla ole
minkäänlaista mahdollisuutta nähdä mitenkä heidän oikeastaan on
suunnattava asiat voidakseen todistaa oikeudelle mitä eivät he eikä
itse oikeuskaan tunne.

Paitsi yllälueteltuja selviä rikkomuksia syytteenalaisten oikeuksia
vastaan, on vielä huomioonotettava se yleinen sääntö, jota oikeus
noudattaa, se kun ei haasta oikeuteen sellaisia puolustajain esittämiä
todistajia, jotka, vaikka kyllä asuvat sillä paikkakunnalla, jossa
rikos on tapahtunut, eivät asu itse Riian kaupungissa; mutta syyttäjän
esittämiä todistajia kyllä haastetaan kaikkialta — Kuurinmaalta,
Liivinmaalta ja muilta paikkakunnilta.

Moisen kieltäytymisen vuoksi on syytteenalaisten ollut pakko
kutsua useita todistajia omalla kustannuksellaan, mutta kun
useimmat syytteenalaisista ovat varattomia, ovat puolustajat omalla
kustannuksellaan kutsuneet todistajia, josta heillä on ollut sangen
tuntuvia menoja. Vielä on tämän oikeuden erityisyytenä se, että
kahdeksastatoista rikosjutusta, jotka sillä on ollut käsiteltävänään,
on ainoastaan yhdessä tapauksessa annettu tehdä tuomiosta valitus
ylioikeuteen; muista ei ole sallittu.




II.


Riian sotaoikeuden käsiteltävänä hiljakkoin olleessa kahdeksan
telotetun jutussa ja nykyisessä 36:n jutussa ovat puolustajina olleet:
Pietarista saapunut asianajaja Sokolow ja Riiassa asuva asianajaja
Sjablovskij.

Kuten edellisestä luvusta näkyy, ovat puolustajat toimineet hyvin
vaikeissa olosuhteissa.

Nähdä tuomioistuimen alinomaiset oikeusrikkomukset, tuntea itsensä
täydellisesti voimattomaksi todella puolustamaan syyttömiä ihmisiä
ja, tehokkaasti asiaan ryhtymällä, edistämään totuuden selvittämistä,
lisäksi vielä kidutusten käyttäminen kidutuskammioissa, — kaikki
tämä on puolustajissa luonut erityisen katsantokannan ja erityisen
toimintatavan puolustukseen nähden siinä jutussa, jota he kulloinkin
ovat ottaneet ajaakseen.

Tämä katsantokanta, varsinkin jos vertaa toisiinsa paikkakunnalla
asuvan puolustajan ja vieraalta paikkakunnalta pääkaupungista,
saapuneen asianajajan puolustusta, on siihen määrään mielenkiintoa
herättävä, että tästä asiasta täytyy hiukan puhua.

Etevimpänä ja huomattavimpana puolustajana voidaan paikkakunnalla
asuvista asianajajista pitää hra Sjablovskia. Tästä uhrautuvasta ja
jalosta henkilöstä on välttämätöntä lausua joku sana.

Aina siitä asti kun tämä julma sotatribunali alkoi istuntonsa, jo
Tammikuusta alkaen, on hän puolustanut kaikkia syytteenalaisia; hän on
ollut heidän puolustajanaan kaikissa kahdeksassatoista rikosjutussa.

Hän on asettanut päämääräkseen temmata kuolemasta ne vääryyden ja
julmuuden onnettomat uhrit, jotka ovat joutuneet sotatribunalin
käsiin, ja hän käyttää tähän kaikki tietonsa, voimansa ja työnsä.

Hän on kokonaan jättänyt muun toimensa, josta hänellä olisi
aineellista etua, ja on yksinomaan antautunut vaikeaan ja raskaaseen
taisteluun väkevämpää vihollista vastaan.

Useat hänen klienteistään ovat tulleet telotetuiksi, vaikka useat
heistä, hra Sjablovskin sisimmän vakaumuksen mukaan, olivat ihan
syyttömiä, mutta monta on hänen onnistunut pelastaa hirsipuusta...

Nämät lakkaamattomat rikosjutut, kuoleman hahmon alituinen läheisyys,
havainnot hänen klientteihinsä nähden, jotka, tänään ollen
reippaina, terveinä, huomenna voivat tulla julmien pyövelien kädellä
telotetuiksi, ovat kokonaan uuvuttaneet tämän miehuullisen, lujan
miehen.

Mutta tähän asti hän ei vielä ole laiminlyönyt ainoatakaan
sotatribunalin rikosjutuista. Eikä siinä kyllin, hänellä on nyt juuri
salkussaan noin 50 saman hirmuisen, väärän oikeuden kannekirjelmää...
Ja hän on ottanut toimekseen puolustaa näissä syytettyjä.

On mielenkiintoa herättävää nähdä hänen asuntonsa portaat
vastaanottopäivinä; ne ovat täynnä ihmisiä, jotka näännyksissä
odottavat sukulaisten, ystäväin, omaisten telotusta.

Täällä vuotaa kyyneliä, täällä ihmiset jähmettynein sydämin odottavat
saavansa kuulla vahvistavan, toivehikkaan sanan heille kalleista
henkilöistä, joiden hengen puolesta tämä uljas mies kauheilla
ponnistuksilla taistelee.

Senjälkeen kun hän jätti kaikki muut toimensa ja otti ainoaksi
työkseen uhrien pelastamisen sotilaskollegion käsistä on hän tullut
kärsimään aineellista puutetta, ja hänen vaimonsa on ollut pakko
ruveta antamaan tunteja.

Eräissä tapauksissa on, hänen työtaakkaansa helpoittaakseen, hänen
luokseen saapunut virkaveljiä pääkaupungista, ja toisinaan ovat työhön
ottaneet osaa myös eräät paikkakunnalla asuvat toverit.

Keskusteluista, jotka minulla on ollut paikkakunnalla asuvien
asianajajain kanssa, on minulle käynyt selväksi että he
oikeudessa noudattavat peräti toisenlaista taktiikkaa, kuin
heidän pääkaupunkilaiset virkaveljensä. Paikalliset asianajajat
ovat, opittuaan läheisesti tuntemaan tuomarien luonteen ja tyypin
nähtyään heidän kostonhimoisen kiukkunsa, havaittuaan kuinka heiltä,
siveellisiin ominaisuuksiin nähden, puuttuu etiikan, oikeuden ja
kohtuuden sekä rehellisyyden yleisesti omaksutut käsitteet, — hyvin
ymmärtäneet etteivät he, tällaisten olosuhteitten vallitessa, voi
muuten taistella vihollista vastaan, kuin ollen olevinaan tätä kaikkea
huomaamatta.

Vastauksia antaessaan ja kysymyksiä tehdessään koettavat paikalliset
puolustajat leveydellään tyynnyttää tuomarien kiukkuisuutta;
noudattamalla esiintymisessään sotilaskollegiota kohtaan
huomaavaisuutta ja erityistä hienotuntoisuutta koettavat he välttää
heidän kostonhimonsa herättämistä.

Jokainen terävä vastaus, vaikkakin se on asiallinen eikä koske
tuomarien personia, voi synnyttää heissä mieskohtaisen kiukun ja
silloin he kostavat, kostavat julmasti uhreilleen, jotka ovat heidän
käsissään.

Eräs paikallinen asianajaja sanoi minulle: "Tiedättekö,
syytteenalainen on meille kallis ja kaikista lähin. Me puolustamme
hänen henkeään ja taistelemme sen edestä. Käsitättekö — me taistelemme
ihmishengen edestä!... Meille on tärkeää pelastaa se, yhdentekevä
minkälaista taktiikkaa tätä varten on noudattaminen.

"Tietysti meidän itserakkautemme saa tämän kautta kärsiä monta
pistoa... Mutta jos me tällä saamme pelastetuksi ihmishengen — niin on
helppo kärsiä itse rakkauden saamat pistokset.

"Me koetamme lahjoa tuomarit puolustuspuheidemme pehmeällä
sävyllä, noudatamme esiintymisessämme heitä kohtaan erinomaista
hienotuntoisuutta ja kohteliaisuutta; vaikka usein kyllä huomaamme
heidän toimintansa hämmästyttävän epäloogillisuuden ja tahdittomuuden,
emme koskaan osoita, kaikessa alastomuudessaan heidän tekonsa
järjettömyyttä ja tahdittomuutta, vaan esiinnymme päinvastoin niinkuin
ajattelisimme, että nämä toimet ovat tosin kyllä hyviä, mutta että
olisi vielä parempi ja vielä oikeampaa toimia toisella tavalla!..."

Minä kuuntelin tätä puhetta enkä oikein tiennyt mitä ajatella.

Arvattavasti minun kanssapuhujani huomasi kasvoistani tämän
hämminkini, sillä hän jatkoi, ikäänkuin vastaukseksi ajatuksiini:

Katsokaapa kuinka surullisesti päättyi 8:n rikosjuttu! Siinä
oli puolustajana pietarilainen asianajaja Sokolow. Hän noudatti
oikeudessa kokonaan toista taktiikkaa: hän ei välittänyt tuomarien
personallisesta mielentilasta, hän ei ottanut huomioon että hänen
terävää, voimakasta puhettaan voidaan katsoa personalliseksi
loukkaukseksi. Luuletteko että seuraava välikohtaus, joka oikeudessa
tapahtui hänen kanssaan, jäi syytteenalaisille seurauksitta?

Sokolow pyysi puheenjohtajaa ottamaan pöytäkirjaan erään todistajan
lausunnon siitä mitenkä häntä oli kidutettu kidutuskammiossa, jotta
hän näiden kidutusten kautta saataisiin pakoitetuksi antamaan
lausuntoja.

Puheenjohtaja hylkäsi tämän pyynnön, perustellen tätä kieltoaan sillä,
että tämän rääkkäyksiä koskevan lausunnon ottamiseen pöytäkirjaan
muka tarvitaan paljon aikaa. Tähän vastasi puolustaja Sokolow: "aikaa
ei tämän kirjoittamiseen tarvita sen enempää kuin sitä käytettiin
syytteenalaisen kiduttamiseen kidutuskammiossa".

Tästä puolustajan lauseesta puheenjohtaja hirmuisesti vihastui ja
antoi Sokolowille muistutuksen säädyttömästä esiintymisestä oikeudessa.

Ja mitäpä luulette, jatkoi kanssapuhujani, tämän rikosjutun tuloksena
oli että kuusi henkeä telotettiin syyttömästi. Puolustajat olivat
näyttäneet toteen heidän alibi’nsä, mutta tästä huolimatta oikeus
tuomitsi heidät kuolemaan...

"Valitusta ylioikeuteen ei annettu tehdä... Ja he ammuttiin..."

Minä tapasin asianajaja Sokolowin, hän tuntuu todellakin henkilöltä,
jolla on sekä kykyä että tahtoa puolustaa oikeaa asiaa koko tulisella
ja hehkuvalla voimallaan. Hän on tottunut puolustamaan Pietarissa,
jossa hän tuntee itsensä vahvaksi ja hyvin asestetuksi taistelussa
pahaa aikovaa ja väärää tuomaria vastaan; tuntee itsensä sitä
vahvemmaksi, mitä enemmän tuo tuomari tekee itsensä vikapääksi
vääryyksiin, sentähden että hänen puolellaan, totuuden puolella, on
yleinen mielipide.

Pietarissa puolustaja ei huoli puheenjohtajan ja tuomarien
mielentilasta ja personallisista tunteista. Antaessaan asiallisia
vastauksia hän ei pelkää että tuomari voi katsoa ne persoonalliseksi
loukkaukseksi ja kostaa syytteenalaiselle, omastatunnostaan
välittämättä.




III.


Kaikkia 36:a vastaan nostettu kanne perustuu viiden syytteenalaisen
— Rehwaldin, Andreen, Sedinin ynnä kahden muun — "vilpittömiin
tunnustuksiin". He ovat Riian "kidutuskammioissa" tunnustaneet, että
seitsemän oikeuden nyttemmin kuolemaan tuomitsemaa henkilöä olivat
kuuluneet taistelujärjestön upseeristoon, ja että he olivat olleet
osallisina viinapuotien ja höyrylaivan ryöstöön; samalla he antoivat
ilmi itsensä, tunnustaen myös itse ottaneensa osaa näihin tekoihin.
Minä alleviivaan erityisesti sen seikan, että he ovat tunnustaneet
kaiken tämän poliisikuulusteluissa juuri kidutuskammioissa. Jotta
heiltä saataisiin nämät välttämättömät tunnustukset on heitä siellä
hirveästi kidutettu; on pantu käytäntöön kummikepit ja nyrkkiraudat,
on lyöty heitä kiväärinperillä ja sapeleilla, on poljettu jaloilla.
Pieksemisestä he menivät tainnoksiin, heitä valeltiin vedellä,
saatettiin tuntoihinsa, kehoitettiin "tunnustamaan", ja, jos he
pysyivät kovakorvaisina, piestiin heitä uudelleen. Tuollaisina
kauhun hetkinä he todistivat todeksi kaiken, minkä poliisi vaati, he
"tunnustivat vilpittömästi" kaikki, mitä heille valmiina sanottiin,
kunhan vaan loppuisivat heidän epäinhimilliset kärsimyksensä.

Rehwaldin ja Andreen antamat lausunnot oli saatu heiltä vielä
julmemmalla tavalla, josta jo olen maininnut, nimittäin siten, että
heidän nähtensä pelottavaksi esimerkiksi heille, ammuttiin kaksi
heidän tovereistaan autiolla Grusenbergin vuorella, jonka jälkeen he,
silmiensä edessä toverien veri ja nähdessään samallaisen telotuksen
uhkaavan heitä itseään, sanoivat syyllisiksi kaikki ne, jotka poliisi
oli itselleen merkinnyt.

Oikeudessa kaikki viisi selittivät kokonaan kieltävänsä kaiken sen,
mikä oli sanottuna poliisipöytäkirjoissa; he ilmoittivat oikeudelle
että heitä oli kauheasti kidutettu kidutuskammioissa, oli siihen
määrään rääkätty, niin julmasti piesty, että he eivät olleet voineet
kestää ja olivat, helpoittaakseen kärsimyksiään, allekirjoittaneet
poliisipöytäkirjat, edes tietämättä minkä alle he kirjoittivat; eräät
näistä viidestä henkilöstä eivät edes voineet tietää mitä niissä oli
kirjoitettuna, he kun olivat kestämistään kidutuksista puolittain
tajuttomassa tilassa.

Sentähden he pyysivät että oikeus jättäisi nämä pakolla kiristetyt
"lausunnot" huomioon ottamatta.

Mutta oikeudella ei muita aineksia ollut, hankkia niitä oli
mahdotonta; senvuoksi ei jäänyt jälelle muuta kuin joko nojautua
näihin taikka kokonaan jättää juttu.

Neljä kuolemaantuomituista, Saharow, Rubinstein, Werba ja Sjeinberg
olivat pannut syytteeseen siitä että he Lokakuun [pitäisi kai olla
Joulukuun; luultavasti painovirhe alkuperäisessä teoksessa. _Suom.
muist._] 15 päivänä olivat ryöstöllä anastaneet 22 tuhatta patroonaa
Rudolfin omistamalta höyrylaivalta "Akte".

On mielenkiintoa herättävää saada tietää mistä tämä kanne on tullut?

Oikeudessa on olemassa ainoastaan Rehwaldin ja Andreen "vilpitön
tunnustus", joka on saatu uhkausten ja sen kauhistuttavan esimerkin
avulla, minä oli heidän kahden toverinsa ampuminen.

Ja hepä itse pyysivät oikeuden jättämään nämä lausunnot huomioon
ottamatta, koska ne ovat valheelliset ja koska he ovat ne antaneet
yksinomaan sen kauhun vaikutuksesta, mikä heidät valtasi nähdessään
toverinsa ammuttavan.

Näissä heidän lausunnoissaan oli sanottuna että he itse olivat olleet
osallisina patroonain anastukseen höyrylaivalta ja että nämät neljä
henkilöä samaten olivat olleet siihen osallisina.

Muuta ilmoitusta tästä rikoksesta oikeudella ei ollut.

Ei kyllin siinä ettei ollut todistajaa, joka olisi osoittanut että
määrätyt henkilöt olivat tehneet tuon höyrylaivalla tapahtuneen
ryöstön, vaan ei ollut ainoatakaan ihmistä, joka olisi todeksi
väittänyt että höyrylaivalla todellakin oli tapahtunut ryöstö.

Oikeudessa ei ollut minkäänlaista ilmoitusta taikka
poliisipöytäkirjaa, joka olisi ollut todistuksena siitä että tuo
rikos, ryöstö höyrylaivalla, oli tapahtunut!

Ei ollut olemassa ketään asiassa kärsinyttä!

Ja vielä enemmän, ei ollut olemassa ainoatakaan ihmistä, joka olisi
mitään kuullut puhuttavan sellaisesta höyrylaivasta, jolta oli
ryöstetty patroonia!

Näin ollen tulee vasten tahtoa kysyneeksi: mutta onko tämä ryöstö
sitten tosiaankin tapahtunut? Onko sellaista Rudolfin omistamaa
"Akte" nimistä laivaa ollenkaan ollut olemassa? Oliko siinä laivassa
patroonia? Tehtiinkö siellä mitään ryöstöä?

Oikeus ei tästä tiedä mitään!

Siinä tapauksessa tämä ehkä on avuliaan poliisin keksintöä?

Täysin mahdollista! Täytyyhän olettaa että, jos sellainen tavaran
hukka olisi tapahtunut, niin omistaja ensi työkseen olisi ilmoittanut
siitä poliisille pyytäen etsimään. Sitäpaitsi sama omistaja arvatenkin
olisi ruvennut etsimään korvausta vahingostaan ja kääntynyt oikeuteen.

Mutta mitään tällaista ei ollut tapahtunut.

Vielä enemmän, itse oikeus lausui ettei höyrylaivan eikä sen omistajan
nimeä ole saatu selville.

Ja tällaisen epämääräisen, tällaisen todistamattoman, tuntemattoman
rikoksen perusteella on neljä henkeä tuomittu kuolemaan!

On mielenkiintoa herättävää saada tietää, mistä tämä juttu on
tullut? Jos se on keksitty, niin mistä se on lähtenyt, kenenkä se on
alkuunpanema?

Vastaus on vaan yksi: Tämä juttu on santarmiston luoma. Sen
virkailijat ne otaksuvat että eräästä salaisesta säilytyspaikasta
takavarikkoon otetut patroonat oli ryöstetty höyrylaivalta ja
että syylliset tähän ryöstöön ovat mainitut neljä henkilöä. Tämä
on tulos heidän salaisista urkkija-arveluistaan, tämä on niitä
maanalaisia aineksia, joita laillinen oikeus ei koskaan voi tuntea
ja jonka pohjalle oikeus ei koskaan voi rakentaa arvelultaan enempää
kuin se voi niitä sillä kehitellä. Tämä on niitä aineksia, jotka
koskevat tuhansien henkilöiden — poliisin väittämää — valtiollista
epäluottavaisuutta: aineksia, jotka on hankittu erityisen taidon
avulla nähdä ihmisen sielu ja lukea siitä hänen valtiojärjestystä
vastaan punomansa salaliiton suunnitelmat. Tämä on niitä aineksia,
joita suojelusosastot ovat kokoilleet 25 vuoden kestäessä ja jotka
nykyään täyttävät äyräitään myöten poliisidepartementin arkiiviholvit.

Ennenmuinoin ihmisiä näiden ainesten perusteella karkoitettiin
Jakutskin alueen etäisille seuduille, mutta nyt he samojen ainesten
nojalla, Riian oikeustribunalin sotilaskollegion avulla, tuomitaan
kuolemaan.

On mieltäkiinnittävää tarkastaa tuomarien suhdetta näihin aineksiin ja
syytteenalaisiin; kuinka he ovat osanneet suoriutua arkaluontoisesta
kysymyksestä — yhdistää tosiasioihin ja todistuksiin perustuva
laillinen oikeuden käsittely niihin tietoihin, jotka perustuvat
santarmien harjoittamiin ihmissielujen tutkimuksiin ja heidän
tekemiinsä analyyseihin syytteeseen joutuneiden sisimmistä ajatuksista
ja rikoksellisista aikomuksista, joista he itse eivät ole kenellekään
mitään puhuneet.

Niistä viidestä syytteenalaisesta, jotka antoivat ilmi itsensä
ja toverinsa ja sillä hankkivat ainoat ainekset asian käsittelyä
varten oikeudessa, oli Sedin poliisille rakkain ja tarpeellisin.
Poliisi alkoi kohdella häntä erittäin huomaavasta ja pitää hänestä
aivan erityistä huolta senjälkeen kun hän oli heidät opastanut
salaiseen patroonavarastoon. Vilpittömässä tunnustuksessaan Sedin oli
sanonut itse ottaneensa osaa viinakauppain ryöstöön ja kuuluneensa
taistelujärjestöön.

Tästä huolimatta oikeus julisti hänet syyttömäksi ja päästi vapaaksi.

Ja katsokaapas millainen yhteys tapauksilla: senjälkeen kun Sedin oli
päässyt vapaaksi, nähtiin hänet useat kerrat santarmiosastossa. Ja —
eilen Sedin tapettiin — — —

Varmaankin santarmisto piti Sediniä hyödyllisenä apulaisena,
urkkimista varten tarpeellisena virkailijana, ja tahtoi säilyttää
hänet uusia palveluksia varten. Tämän vuoksi se päätti armahtaa hänet,
vieläpä laskea vapauteenkin, ja oikeus — julisti hänet syyttömäksi
— — —

Kuulustelun aikana lausui santarmieversti Baikow Sakarowille seuraavat
sanat:

"Minun täytyy Teille ilmoittaa, että Te ja kaikki muut
36:n rikosjuttuun osalliset henkilöt, jotka ovat kuuluneet
taistelujärjestön upseeristoon, telotetaan. Tässä tapauksessa
me emme rupea selvittelemään ovatko he tehneet jonkun rikoksen,
taikka kysymystä siitä kuinka suuren osan kukin heistä on ottanut
tähän rikokseen — tämä ei ole meille oleellista; me koetamme saada
selvän siitä, mikä meille on pääasia: onko se tai se kuulunut
taistelujärjestön upseeristoon, ja tätä varten minä pyydän teitä
nimittämään minulle nämät henkilöt, pelastaaksenne siten viattomat,
jotka kenties joutuvat kärsimään ihan syyttömästi!"

Saharow kieltäytyi ryhtymästä santarmi Baikowin kanssa minkäänlaisiin
keskusteluihin ja rupeamasta arvostelemaan hänen johtopäätöksiään.

Mutta nyt, kun Baikowin sanat ovat käyneet toteen, niin tarkoin kuin
ajatella saattaa, on myös käynyt selväksi mikä oikeudella on ollut
ojennusnuorana sen tuomitessa kuolemaan nämät seitsemän.

Viiden henkilön tekemien ilmiantojen mukaan he olivat olleet
taistelujärjestön upseereita. Tämän tähden he telotetaan.

Ovatko he tehneet jonkun rikoksen ja minkä, tämä seikka on jäänyt
oikeudelle tuntemattomaksi, selvittämättömäksi.

Puolustajat tahtoivat kutsua todistajaksi jonkun Rudolfin
höyrylaivalla "Akte" palvelleista henkilöistä, mutta heille annettiin
aikaa asiakirjoihin tutustumiseen kaikkiaan yksi päivä.

Mutta puolustajat saivat kumminkin selvitetyksi että Rudolfin
omistama höyrylaiva "Akte" on hyvin pieni ja kuljettaa yksinomaan
matkustajia eikä kuljeta tavaroita, ja tämä seikka taas on välillisenä
todistuksena siitä, että sillä ehkä ei yleensä ole tapahtunut mitään
ryöstöä,

Kenties oikeus juuri tämän tähden vastauksissaan lausuikin että
höyrylaivan nimeä ei ole saatu selvitetyksi.

Sitten Rehwaldin ja Andreen "vilpittömissä tunnustuksissa" ei ollut,
mikäli ne koskivat höyrylaivalla tapahtunutta ryöstöä, kertomusta
siitä, mitenkä itse rikos oli tehty. Heidän allekirjoittamissaan
pöytäkirjoissa ei ollut mainittuna mitään siitä, minkälaisissa
olosuhteissa, missä ja koska patroonain ryöstö oli tapahtunut;
rikoksen kaikki tärkeät yksityiskohdat puuttuivat. Tämä vahvistaa sitä
ajatusta, että ne, joiden vaikutuksesta "tunnustukset" ovat syntyneet,
itse eivät tienneet tästä mitään ja että he sentähden eivät voineet
laatia kertomusta ryöstön yksityiskohdista.

       *       *       *       *       *

Ja näiden ylläesitettyjen ainesten nojalla oikeus langettaa seuraavan
tuomion; 7 henkeä on tuomittu kuolemaan, heidän joukossaan Saharow ja
hänen kolme toveriaan: Rubinstein, Verba ja Sjeinberg; 9 on julistettu
syyttömäksi, 18 henkeä on tuomittu pakkotyöhön kahdesta viiteentoista
vuoteen ja yksi, 16 vuoden ikäinen, kolmeksi vuodeksi vankilaan; hänet
pelasti pakkotyöstä alaikäisyys.

Kun tarkastaa oikeuden tuomiota tuntuu oudolta ja käsittämättömältä
mitä näkökohtia silmälläpitäen oikeus on määrännyt rangaistuksen.
Mistä syystä se on eräille syytteenalaisille määrännyt
kuolemanrangaistuksen, toisille pakkotyöt ja julistanut kolmannet
peräti syyttömiksi?

Olivathan ainekset samat — ilmiannot. Kaikkien osallisuus rikokseen
oli yhtäläinen, epäselvä, todistamaton. Mitä näkökohtia silmälläpitäen
oikeus vapautti syytteestä 9 henkilöä, jotka myös oli annettu ilmi
osallisuudesta samoihin rikoksiin? Täytyy otaksua että oikeus vapautti
heidät syytteestä sentähden, että se piti näiden viiden henkilön
antamat lausunnot totuudesta poikkeavina ja väärinä, niinkuin ainakin
uhkauksilla ja väkivallalla kiristetyt lausunnot.

Mutta minkätähden oikeus, näin ollen, katsoo tämän todistuslähteen
oikeaksi ja luotettavaksi niihin seitsemään nähden, jotka se tuomitsi
kuolemaan?

Voiko luottaa ihmiseen jos jossakin tapauksessa on tullut vakuutetuksi
hänen lausuntojensa valheellisuudesta? Luonnollisesti ei!

Jos hän on valehdellut yhdessä asiassa niin hän valehtelee
toisessakin. Mitä mittapuuta siis oikeus käytti tuomitessaan kuolemaan
seitsemän ja vapauttaessaan yhdeksän syytteestä?

Vasten tahtoaan tulee ajatelleeksi vastausta, jota eräs puolustaja
käytti oikeuden istunnossa:

"Herrat tuomarit, voiko sammuttaa janonsa juomalla likaisesta
lähteestä? Jos te ammennatte siitä vettä ja huomaatte sen olevan
likaista, pilaantunutta, niin tokkohan te rupeatte ammentamaan sitä
enemmän toivoen saavanne siitä puhdasta, juotavaksi kelpaavaa vettä?
Ette tietysti! Kun kerran lähde on tahrattu, niin vesi on aina
likaista, kuinka paljon sitä ammennattekin!"

Samoin on asian laita tässä. Lausunnot on kiristetty kidutuksilla, ne
ovat valheelliset, väärät! Sen perusteella että ne ovat valheellisia,
oikeus vapautti syytteestä yhdeksän henkeä; mutta millä perusteella
oikeus sitte tuomitsi seitsemän kuolemaan, pysyyhän lausuntojen
valheellisuus samana, onhan lähde sama — tahrattu! — — —

Tämän sotatribunaalin pakkotöihin tuomitsemien joukossa on kaksi
nuorta naiskimnaasin oppilasta, kimnaasin 5:ltä ja 6:lta luokalta. He
saivat kumpainenkin 4 vuotta pakkotyötä.

Kuten tuomiosta käy selville, on heidän syynsä siinä, että he
olivat kuuluneet sanitääriosastoon ja auttaneet taistelujärjestön
haavoittuneita.

Nämät tiedot ovat otetut samain viiden ilmiannot tehneen,
syytteenalaisen vilpittömistä tunnustuksista. Raskas mahtoi olla
heidän vikansa, koska oikeus katsomatta heidän nuoreen ikäänsä,
huolimatta siitä että he ovat lapsia, tuomitsi heidät pakkotyöhön.

Mutta heidän vikansa oli siinä, että he tahtoivat olla armeliaita
ja huojentaa haavoitettujen ja silvottujen ihmisten kärsimyksiä.
Nuoren innostuksen hurmauksessa tämä halu on niin luonnollinen, niin
ymmärrettävä, että heidän tuomitsemisensa pakkotöihin kiihottaa
lukijan mieltä yhtä suuresti kuin tuo seitsemää syytteenalaista
kohdannut väärä kuolemantuomio.

Ei! tätä ei voi sallia; yhteiskunnan on noustava puolustamaan lapsiaan.

Totta on että kansan vapaus ostetaan äärettömän kalliilla hinnalla,
se ei ole helposti ja yksinkertaisesti saavutettavissa; vaaditaan
ihmisuhreja, paljonkin uhreja, mutta kansan onnea varten ei ole tarvis
uhrata lapsia.

Sillä juuri lapsiahan varten tätä vapautta tahdotaan valloittaa,
sentähden heitä täytyy säästää eikä uhrata.

Kun puolustaja Sokolow tuli heidän koppiinsa nousivat he seisaalleen
ja niiasivat syvään, kuten kimnaaseissa on tapana. Heidän pöydällään
oli maantieteen oppikirja ja ranskan kielioppi. Heidät oli pantu
yhteiseen koppiin ja siellä he ahkerasti lukivat koulukirjojaan.

Oikeuden istunnoissa he olivat kimnaasivormun mukaan tehdyissä
lyhyeissä hameissa.

Oikeuden istunnossa he usein lapsellisesti nauraa hihittivät, millä
kiinnittivät itseensä tuomarien huomion; koko oikeusprosessi huvitti
heitä suuresti ja herätti heidän uteliaisuutensa. Olisittepa nähneet
heidän kiiluvat mustat silmänsä heidän kuunnellessaan jännitetyllä
tarkkaavaisuudella sotilasprokuraattorin julmaa puhetta, jossa hän
vaati kuolemanrangaistusta heidän syytteenalaisille tovereilleen!
Hamaan oikeudenistunnon loppuun saakka he eivät uskoneet että kukaan
syytteenalaisista tulee tuomituksi kuolemaan.

Sen sijaan he sitte, kun he selvästi kuulivat kovan kuolemantuomion,
olivat purskahtaa itkuun. Heitä ei hirmustuttanut heidän oma
kohtalonsa, että he joutuvat pakkotyöhön, vaan heitä kauhistutti se,
että kuoleman hahmo jo seisoi heidän toveriensa olan takana — — —

He kutsuivat luoksensa puolustaja Sokolowin ja alkoivat syvällä
murheella kysellä häneltä, oikeinko todella tuomitut tulevat
teloitettaviksi, eikö tosiaan löydy mitään mahdollisuutta saada heidät
pelastetuiksi, saada näytetyksi toteen heidän syyttömyytensä.

Sokolow lohdutti tyttöpoloisia, rauhoitti heitä ja sanoi olevan
toiveita siitä että ylisotaoikeus kumoo kuolemantuomion. —

Yhä jatkuvat telotukset, sotaoikeuden väsymätön, julma toiminta on
alkanut herättää levottomuutta Riian koko väestössä.

Mielentila on käynyt mitä raskaimmaksi, tuskallisemmaksi. Kaikki
olivat jännitetyin mielin odottaneet oikeuden tuomiota 36:n
rikosjutussa, ja kun hyvin tiettiin keistä tämä sotatribunaali oli
kokoonpantu, ei kukaan odottanut armeliasta päätöstä.

Senvuoksi kaikkien huomio oli pääasiallisesti kiintynyt siihen,
tulisiko väliaikainen kenraalikuvernööri Sollogub sallimaan tehdä
valituksen ylioikeuteen vai eikö sitä annettaisi tehdä, kuten
ei oltu annettu tehdä missään edellisessäkään rikosjutussa, ja
lähetettäisiinkö siis nämät seitsemän yhtä tyynesti telotettaviksi
kuin oli lähetetty edelliset kahdeksan.

Tämä raskas, odottava mielentila tarttui itsestään miehestä mieheen,
ilmassa tuntui ukkospilven läheneminen.

Kesäkuun 1 p:nä keskusteli kuvernööri Svegintsew Riian poliisimestarin
Nilenderin kanssa siitä, olisiko kaupungissa odotettavissa
minkäänlaisia epäjärjestyksiä jos valitusta ei anneta tehdä.
Poliisimestari vakuutti että jos tässä rikosjutussa ei sallita
tehdä valitusta, niin kaupungissa voidaan odottaa syntyvän suuria
selkkauksia ja että työväki ensi työkseen julistaa yleisen lakon,
jonka seurauksia, pohjan ollessa tällaisen, on mahdoton edeltäkäsin
sanoa.

Samana päivänä, kello yksitoista illalla, valituskirjelmä otettiin
vastaan.

Kaikki ovat vakuutetut siitä että ylisotaoikeus ei tule sallimaan
moisia oikeusrikkomuksia ja että se kumoo kuolemantuomion.

Vähän aikaa tätä ennen oli riikalaisen asianajaja Sjablovskin luo,
josta minä jo olen puhunut, tullut viisi henkilöä eri haaroilta
lääniä, tuoden mukanaan surullisia tietoja.

Viime kevät oli tuonut heille raskaita uutisia. Heidän miehensä,
veljensä, jotka olivat lähteneet kotoaan, mikä työtä etsiäkseen,
mikä muissa asioissa, eivät pitkään aikaan olleet lähettäneet mitään
tietoja itsestään. Heidän perheensä kävivät levottomiksi odotellessaan
elättäjiään, eivätkä voineet käsittää mistä syystä he niin kauvan
viipyvät, minkätähden eivät lähetä rahaa, eivät kirjoita — — —.

Tuli kevät lämpöineen, sulatti maasta lumivaipan ja toi ilmi kamalan
salaisuuden. Kadonneitten perheenturvaajain ruumiit makasivat
läpiammutuin rinnoin, murskatuin päin, metsissä, kentillä.

Merimiesrangaistusretkikuntain jäsenet eivät edes olleet viitsineet
haudata tapettuja eikä lähettää tietoa heidän perheilleen. Nämät viisi
onnetonta tulivat Sjablovskin luo pyytämään häntä heitä auttamaan.

He tulivat hänen luokseen toivoen että hän ottaa suojellakseen heitä,
mutta — — — mitenkä?! — — —



Riian rikosjuttuja.


Riian sotatribunaalin ensimäisessä istunnossa oli käsiteltävänä eräs
aivan yksinkertainen, aivan selvä rikosasia, sellainen rikosasia jossa
tosiaan kaikki todisti että syytteenalaiset olivat täydellisesti
viattomat, mutta kumminkin oikeus tuomitsi heidät kuolemaan.

Itse asiassa ei ollut edes olemassa mitään rikosta, mutta kumminkin
molemmat syytteenalaiset, nuorukaisia kumpikin, ammuttiin.

On kuvaavaa että oikeus kaikissa kahdeksassatoista rikosjutussa
tuomitsi syytteenalaiset telotettavaksi ampumalla eikä hirttämällä:
sentähden ettei Riiassa ollut pyöveliä.

Tämä kauhea juttu, joka hirmuisuutensa kautta tuli olemaan kaikkien
muiden samanlaatuisten, Riian sotatribunaalin käsittelemien,
rikosjuttujen kulmakivenä, oli, erityiskohtiinsa nähden, hyvin
yksinkertainen.

Riian reunassa, aivan kaupungin syrjässä, missä jo kentät alkavat, oli
kunnaalla Steinberg-vanhusten pienoinen talo.

Steinbergin poika, nuori 20-vuotias mies, oli vasta Joulukuussa
palannut Siperiasta, jossa hän oli palvellut höyrylaivalla. Mukanaan
hän oli tuonut pienen naisrevolverin, jota hän sitten säilytti
kotonaan. Riiassa alkaneeseen liikkeesen nuori Steinberg ei ottanut
minkäänlaista osaa; hän ei vielä ollut oikein ehtinyt perehtyä
ympäristöönsä ja oloihin kotiintulonsa jälkeen Siperiasta, jossa hän
oli oleskellut kauvan, erillään omaisistaan ja ystävistään.

Tammikuun 5 päivänä hänen luokseen tuli hänen toverinsa Wadse, ja
alkoi kehoittaa häntä toimittamaan pois kodistaan revolverin, poliisin
antamaan ankaraan käskyyn nähden, sekä ehdotti että he yhdessä
menisivät poliisikonttooriin jättääkseen sen poliisille.

Hetkisen epäröityään Steinberg suostui; he pukeutuivat ja lähtivät
asunnosta. Mutta nyt he tulivat ajatelleeksi että poliisi ehkä
kohtelee heitä vihamielisesti siitä syystä, että revolveri on ladattu,
ja heidän päähänsä tuli loistava ajatus ampua se tyhjäksi ilmaan mikä
sopisi hyvästi koska he olivat kaupungin ulkopuolella.

He laskeutuivat silloin juuri alas korkealta kummulta, ja kun he
olivat päässeet alas kummun juurelle, jossa heitä ei nähnyt mikään
vieras silmä, niin he laukasivat ensimäisen patroonan ilmaan. Kumea
kaiku vyöryi ilmoille, ja heidät valtasi pelko, että joku ehkä
sattuisi kuulemaan; he menettivät kaiken halun ottaa revolverista
latingit näin vaarallisella tavalla, panivat sen taskuunsa ja
juoksivat ylös kummulle.

Kummun harjalle päästyään he havaitsivat kaksi kasakkaa, jotka juuri
tulivat ulos kummun toisella syrjällä olevan valokuvapajan portista.
Kasakat pidättivät heidät, koska olivat kuulleet revolverinlaukauksen,
ja veivät poliisikonttooriin.

Siellä heitä kuulusteltiin, minkä jälkeen he pantiin syytteeseen
siitä, että he, kummun suojaamina, olivat tehneet aseellisen
hyökkäyksen kahta kasakkaa vastaan näiden tullessa ulos viereisen
talon portista.

Jotta he "vilpittömästi tunnustaisivat", heitä kidutettiin, mutta
kumpikaan ei, tuskista huolimatta, voinut selittää muuta kuin mitä
minä edellä olen kertonut.

Oikeudessa oli aineellisena todistuskappaleena revolveri, mutta
sittemmin tämä revolveri kuten tuli toteennäytetyksi todistajain
lausuntojen kautta, ei enää ollutkaan se, joka oli otettu
Steinbergiltä ja joka oli hänen omansa, vaan toinen, hyvin suuri
kaliiberiltaan; silminnähtävästi joku avulias ihminen oli salaa tehnyt
tällaisen vaihdon, sentähden että Steinbergin oma revolveri oli niin
pieni, että koko murhayrityskanne olisi rauennut itsestään, siihen
nähden, että Steinbergin revolverilla olisi ollut mahdotonta tappaa
ketään jo jonkun kymmenen askeleen päästä.

Että revolveri oli vaihdettu toiseen todistivat oikeudessa ne
kaksi kasakkaa, jotka olivat sen ottaneet nuorilta miehiltä ja sen
silloin hyvästi nähneet ja hyvin muistavat minkä näköinen se oli.
Sitäpaitsi oikeudessa tuli selvitetyksi että nämät kaksi kasakkaa
eivät itse syyttäneet heitä murhayrityksestä; he selittivät että
heidän revolverinsa ei edes olisi voinut vahingoittaa heitä he kun
olivat vähintäin 60 askeleen matkalla nuorukaisista ja heiltä otetulla
revolverilla taas ei voi ampua 30:tä askelta kauemmas.

Oikeus piti kiinni kanteesta, jonka mukaan kasakoita vastaan
oli tehty aseellinen hyökkäys, ja väitti että nuorukaiset siinä
silmänräpäyksessä, kun laukaus pamahti, olivat ylhäällä kummulla,
piiloutuneina sen harjan taakse. Tällainen väite oli välttämätön
senvuoksi että muussa tapauksessa he, ollen kummun juurella, eivät
edes olisi voineet nähdä kasakoita.

Tällä asianhaaralla tuli olla hyvin tärkeä merkitys sentähden
että, katsoen paikallisiin olosuhteihin, s.o. kumpuun, porttiin ja
nuorukaisten paikkaan nähden, kaikki viittasi siihen, että ainoastaan
ylhäältä kummulta oli mahdollista nähdä kasakat kun nämä tulivat ulos
portista; senpätähden oikeus niin itsepintaisesti piti kiinni siitä
että Steinberg ja Wadse siinä silmänräpäyksessä, kun laukaus kuului,
olivat juuri ylhäällä.

Todistajain lausunnot kävivät aivan päinvastaiseen suuntaan; yksi
todistajista — eräs poika — lausui nähneensä että he, ollessaan
kummun juurella ampuivat revolverilla laukauksen ilmaan; toinen
todistaja — nainen — joka oli ollut lähellä kasakoita, vakuutti että
hän oli nähnyt kummun harjan siinä silmänräpäyksessä, kun hän kuuli
laukauksen, ja että siellä ei ollut ketään; vasta senjälkeen, muutaman
minuutin kuluttua, olivat Steinberg ja Wadse ilmaantuneet ylös
kummulle.

Paitsi näitä todistajia vakuuttivat molemmat kasakat nähneensä näiden
nuorukaisten nousevan ylös kummulle sen jälkeen, kun oli kuulunut
laukaus.

Antaessaan lausuntonsa oikeudessa kasakat olivat hyvin alakuloisen
näköisiä; he nähtävästi havaitsivat mihinkä päin tämä juttu kallistuu
siitä huolimatta, että heidän todistuksensa olivat syytteenalaisten
eduksi. He tunsivat olevansa vasten tahtoaan syypäät nuorukaisten
viattomaan vereen.

Puolustajat, joina oli kaksi paikallista asianajajaa, Sjablovskij
ja Meijer, pitivät erityisen pontevasti ja jyrkästi kiinni
vaatimuksestaan, että oli välttämättömästi toimitettava katselmus
itse paikalla; tämä paikankatselmus olisi lopullisesti hävittänyt
viimeisetkin epäilyksen jäljet kaikkein piintyneimmänkin skeptikon
sielusta. Mutta oikeus hylkäsi tämän vaatimuksen ‒ ‒ ‒

Kun kuoleman tuomio oli julistettu, valitusta ei annettu tehdä, ja
kohta kun tuomio oli tullut lainvoimaiseksi, ammuttiin molemmat
syytteenalaiset, Steinberg ja Wadse. Heidän vanhempansa anoivat
hiippakunnan piispan kautta väliaikaiselta kenraalikuvernööriltä
armahdusta kuolemanrangaistuksesta, mutta menestyksettä.

Telotuksen edellisenä päivänä vanhemmat ottivat vankilassa pojaltaan
jäähyväiset; kerrotaan näiden olleen erinomaisen liikuttavat ja
raskaat; yksinpä vanginvartijainkin sydäntä oli särkenyt nähdä tätä
erokohtausta vanhusten ja heidän rakkaan poikansa välillä — ja he ovat
kumminkin, jos kukaan, tottuneet näkemään ihmiskärsimyksiä — — —

Minun ei onnistunut saada tietoa Steinbergin ja Wadsen telotuksen
erityiskohdista ja valmistuksista. Olen vaan kuullut että
miespoloisten mieli oli ollut kovin masennuksissa. Se että he
tiesivät olevansa syyttömät, että he eivät kuuluneet mihinkään
vallankumoukselliseen järjestöön ja että heiltä puuttui sellaisia
järjestöjä elähyttävät aatteet — tämä kaikki lannisti heidän
miehuutensa ja täytti heidän sydämensä pelolla ja kauhulla tätä
väkivaltaista kuolemaa kohtaan, jonka piti tempaista heidät pois
juuri nyt kun he olivat nuoria ja voimakkaita, kun elämän halu heissä
tulisimpana hehkui!

He pyysivät että heidät armahdettaisiin, että säälittäisiin heidän
nuorta henkeään, ja telotushetkenä he heikkoudesta tuskin pysyivät
jaloillaan.

       *       *       *       *       *

Jokaisen puolueettoman kuulijan huomion vetää heti puoleensa se
seikka, että koko sotilaskollegio esiintyy ikäänkuin olisi se itse
kokonaisuudessaan, sotilasprokuraattori.

Tämä oikeus on ikäänkuin edeltäkäsin vakuutettu syytteenalaisen
syyllisyydestä ja katselee sentähden asian erityiskohtia kuten
prokuraattori, joka niiden joukosta etsii kaikkea, mikä voi tukea
kannetta, ja jättää syrjään muut seikat, jotka voisivat luoda asiaan
oikean valon.

Usein saa kuulla tuomarien ja puheenjohtajan tekevän todistajille
kysymyksiä, joiden tarkoituksena on saada tukea kanteelle.

Tämän vuoksi oikeus, tietysti, noudattaa sellaista sääntöä, että
se haastaa oikeuteen kaikki kantajan todistajat ja lykkää istunnot
jos jotkut heistä eivät ole saapuvilla, jotavastoin puolustajain
esittämistä todistajista kutsutaan ainoastaan ne, jotka asuvat Riiassa.

Jos puolustajain todistajia ei ole saapuvilla oikeudessa, niin juttua
ei tämän tähden koskaan lykätä, ei edes silloin kun todistus haasteen
saamisesta ei vielä ole oikeuteen saapunut.

Mitä tulee prosessin ulkonaiseen, muodolliseen, puoleen, niin oikeus
noudattaa tässä suhteessa erinomaista tarkkuutta ja säännöllisyyttä.

Se huomio ja erityinen tarkkuus, jota oikeus osoittaa lain muotoon
nähden, näyttää erityisen selvästi kuinka se pyrkii pukeutumaan
oikeudellisuuden ja laillisuuden toogaan.

Kutakin puolustajan lausuntoa oikeus kuuntelee tarkkaavasti loppuun
asti, sillä katsotaan olevan vissi merkitys, ja oikeus menee
neuvotteluhuoneeseen; toisinaan he keskustelevat siellä kauvan, antaen
sillä ymmärtää että puolustajan pyynnön johdosta oli syntynyt pitkiä
väittelyjä ja erimielisyyksiä tuomarien kesken.

Mutta samaan aikaan jätetään järjestelmällisesti huomioon ottamatta
tärkeitä ja suurimmassa määrin oleellisia oikeusprosessin määräyksiä,
ne nimittäin, jotka ovat oikeudellisuuden ja laillisuuden varmimpina
takeina.

Ja tulos havaitaan olevan seuraava:

Oikeus ei ole kutsuttu tuomitsemaan ihmisiä, eikä saattamaan selville
ovatko henkilöt syyllisiä rikokseen tai toiseen.

Tämä oikeus ei ole mitään muuta kuin entiset rangaistusretkikunnat,
jotka toimivat ennen sitä ja joiden sijaan on ilmestynyt
uusi, yksinkertaisempi organisatsioni sotaoikeuden muodossa,
kidutuskammioineen ja kidutuksineen.

Kaikkialla, missä rangaistusretkikunnat olivat toimessa, osoittihe
heidän toimintansa hallitukselle selvästi olevansa käytännössä
kelpaamaton senvuoksi, että se levitti väestön kesken suurimmassa
määrin vallankumouksellista mielialaa.

Rangaistusretkikunnat, jotka, toimien avonaisesti kansan nähden,
vuodattivat verta ilman tutkintoa ja tuomiota, jotka ampuivat
häijyydestä ja poliisin luettelojen perusteella, lapsia, naisia ja
syyttömiä ihmisiä, nämät rangaistusretkikunnat enensivät niiden lukua,
joita hallituksen rikokselliset teot suututtivat ja inhoittivat, ja
pakoittivat kääntymään pois nekin hyvää tarkoittavat henkilöt, jotka
sitä ennen olivat kuuluneet järjestyksen harrastajiin.

Moiset vallankumouksellista henkeä levittävät toimenpiteet
retkikuntain puolelta hallitus vihdoin katsoi sopimattomiksi,
epämukaviksi, itselleen suorastaan epäedullisiksi, ja asetti niiden
sijaan Riian kidutuskammion tapaiset tuomioistuimet.

Tuomarien huonetta, niiden tyyppejä oli vaikeata määritellä, ne
eivät oikein selvinneet oikeuden istunnoissa; mutta todistajille
tekemiensä kysymysten kautta he osoittautuivat olevansa sangen vähän
intelligenttia väkeä. Toisinaan täytyi kummastella kuinka moisen
kysymyksen voi tehdä henkilö, joka on läpikäynyt vaikkapa vaan jonkun
4—5 luokkaa keskikoulua. ["Keskikoulut" Venäjällä vastaavat meidän
alkeiskoulujamme. _Suom. muist._]

Sellainen hämmästyttävä henkilö osoittautui tässä suhteessa olevansa
everstiluutnantti Gusew, joka sitte tuli siirretyksi johonkin muualle,
jolloin hänen sijalleen tuli everstiluutnantti Kerman.

Tuomarien suhde puheenjohtaja-kenraaliin on jotensakin kuin
käskynalaisen, vaikka tosin sattui sellainenkin peräti merkillinen
tapaus näiden 18 rikosjutun joukossa että tuomarit tuomitsivat
syytteenalaisen pakkotyöhön, mutta puheenjohtaja yksin oli toista
mieltä ja äänesti kuolemanrangaistusta. Arvattavasti sotaoikeuksien
toiminnassa joskus muulloinkin oli sattunut sentapaisia
erimielisyyksiä tuomarien ja puheenjohtajien välillä, koska se seikka
pakoitti ministerin lähettämään sotaoikeuksien puheenjohtajille
salaisen kiertokirjeen, jossa hän huomautti, että puheenjohtajat
eivät aina osoita kyllin suurta auktoriteettiä tuomareiksi määrättyjä
upseereita kohtaan, ja tahtoi ministeri kiinnittää herrojen
puheenjohtajien huomiota tähän seikkaan.

Moinen ministerin käskykirja tekee aivan nurjaksi käsityksen
oikeusprosessista, jossa ennen kaikkea ei saa esiintyä minkäänlaista
auktoriteettiä puheenjohtajan puolelta oikeuden nuorempia jäseniä
kohtaan; näiden omantunnon täytyy saada vapaasti ratkaista asia, ilman
mitään painostusta vanhempien auktoriteetin puolelta.

On olemassa vielä toinen mielenkiintoa herättävä, ministerin
väliaikaisille kenraalikuvernööreille lähettämä salainen kiertokirje,
joka koskee muutoksen tekemistä sotaoikeuksien käsiteltäväksi
jätetyissä jutuissa annettuihin tuomioihin.

"Voimassa olevien sääntöjen mukaisesti jätetään sotaoikeuksien
tuomiot, mikäli ne koskevat siviilihenkilöitä, sotajoukkojen
komentajain [samaan sotilaspiiriin kuuluvien joukkojen
ylipäällikkö. _Suom. muist._] ja väliaikaisten kenraalikuvernöörien
vahvistettaviksi, ja ovat nämät henkilöt oikeutetut määräämään, oman
harkintansa mukaan, kuolemanrangaistuksen sijaan muita rangaistuksia,
ilman että sisäasiain ministerillä, jonka lähinnä on valvottava
yleisen järjestyksen turvaamista sekä vallankumouksellisen liikkeen
kukistamista tarkoittavien toimenpiteiden tuloksia, on tilaisuutta
lausua mielipidettään siitä, onko kulloinkin vallitseviin olosuhteihin
nähden, sekä huomioon ottaen yleistä laatua olevat näkökohdat,
kuolemanrangaistuksen lieventäminen katsottava olevan paikallaan.

"Tämän vuoksi sotilasviranomaisten tekemät, vallankumouksellisten
armahtamista koskevat päätökset eivät käytännössä aina ole
sopusoinnussa korkeamman valtakunnanpolitiikan ja yleisedun
vaatimusten kanssa, vaan riippuvat usein tuntuvasti niiden
sotapäällikköjen mieskohtaisista ominaisuuksista ja subjektivisesta
katsantokannasta, joiden on tuomio vahvistettava.

"Samoista seikoista on seurauksena että kuolemanrangaistuksen käyttöön
nähden, valtiollisia rikoksia koskevissa jutuissa, vallitsee mitä
suurin epätasaisuus.

"Pitäen moista asiantilaa epänormaalina on sisäasiain ministeri
pyytänyt sotaministeriä ilmoittamaan sotajoukkojen komentajille ja
väliaikaisille kenraalikuvernööreille että heidän, vaikka heillä
edelleenkin on yllämainittujen tuomioiden vahvistamiseen nähden
vapaa toimintavalta, tulee joka kerta kun he aikovat määrätä
kuolemanrangaistuksen sijaan muun rangaistuksen, saattaa tämä
sisäasiain ministerin tietoon ja antaa hänelle tilaisuus ilmoittaa
heille mielipiteensä tästä kysymyksestä, ennenkun he sen lopullisesti
ratkaisevat."

Tästä kiertokirjeestä näkyy, että kuolemanrangaistuksen muuksi
muuttamiseen nähden väliaikaisten kenraalikuvernöörien valta
rajoitetaan ja siirtyy sisäasiain ministerille, joka tulee
harkitsemaan kysymystä, ei asian oleellisen puoleen katsoen, ei
syytteenalaisen vian suuruuden mukaan, vaan kulloinkin vallitseviin
olosuhteihin nähden sekä huomioon ottaen yleistä laatua olevat
näkökohdat.

Tässä kielletään lopullisesti sotapäälliköiden subjektivisen
katsantokannan merkitys, mikäli on kysymys tuomioiden muuttamisesta;
katsotaan että tämä heidän katsantokantansa voi olla liian hellä
eikä sopusoinnussa korkeamman valtakunnanpolitiikan ja yleishyvän
vaatimusten kanssa.

       *       *       *       *       *

Näinä päivinä tulee tässä kidutuskammioissa käsiteltäväksi uusi,
peräti tavaton juttu, joka, erityiskohtiinsa nähden, on suurimmassa
määrin traagillinen.

Riian läheisyydessä sijaitsevassa Frauenburgissa pysäytti Joulukuun
tapausten aikana suuri väkijoukko konstaapeli Sirmelin, vaatien
häneltä hänen sapeliaan ja revolveriaan.

Konstaapeli antoikin aseensa ja kohtaus loppui ilman verenvuodatusta.

Tultuaan poliisikamariin Sirmel teki asiasta kirjallisen ilmoituksen,
jossa hän selitti, että väkijoukossa, silloin kun häneltä otettiin
aseet, oli ollut eräs Leppe, jonka ristimänimeä Sirmel ei tiennyt.

Kun sittemmin näyttämölle ilmestyi syyllisten rankaisemista varten
lähetetty eversti Wisirowin ynnä vapaaherra Rahdenin johtama
rangaistusosasto, vangittiin paljon ihmisiä, joista sitten suurin osa
everstin käskystä, ilman oikeuden tuomiota, ammuttiin.

Vangittujen joukossa oli myös Jaakko Leppe.

Hänen telottamistaan esti pieni seikka, se nimittäin, että Jaakko
Leppellä oli vielä veli konstaapeli; Sirmel taas ei tiennyt sanoa
Leppen ristimänimeä eikä myös, vastakkain kuulusteltaessa, voinut
osoittaa väkijoukossa näkemäänsä henkilöä.

Silloin tyly eversti teki todella viisaan päätöksen: jottei tapahtuisi
erehdystä, jott'ei toinen veli voisi syyttää toista siitä että hänet
viattomana telotetaan, eversti Wisirow käski ampumaan molemmat.

Ja he vietiin ammuttavaksi — — —

Silloin heidän isänsä, vanha Leppe, saatuaan tiedon komentajan
julmasta päätöksestä, lankesi hänen jalkainsa juureen ja alkoi
rukoilla säästämään hänen poikainsa henkeä.

"Olen kauvan palvellut Keisaria ja isänmaata! — hän sanoi — olen vanha
vääpeli! — — — Turkin sodassa minä menetin käteni — — — Minä en voi
millään ansaita leipääni, minun kaksi poikaani ovat minut elättäneet
— — — Armahtakaa heitä! Armahtakaa minua! — — — Minun täytyy kuolla
nälkään, taikka joudun minä vanhoina päivinäni mieron tielle."

Nämät yksinkertaiset ja koruttomat rukoilevat sanat liikuttivat
hra Wisirowin sydäntä; hän tuli armeliaaksi ja, hänen sydämeensä
tulvaavien hyvien tunteiden elähdyttämänä, hän vastasi:

"Minun on sääli sinua, ukko; valitse toinen pojistasi — — — kumman
tahdot jättää itsellesi?!" — — —

Ja isä valitsi — — —

Kauvan hän oli kahden vaiheilla. Kumpikin poika oli hänelle kallis ja
rakas. Hetki oli kauhea, siitä oli riippuva hänen poikainsa kohtalo:
toinen heistä tulisi kohta tapettavaksi, toinen tulisi pelastetuksi
veljensä veren hinnalla — — —

Hänen sydämensä vuoti verta, hän katseli vuoroin kumpaakin poikaansa,
eikä tiennyt kumman heistä hän lähettäisi kuolemaan.

Toinen heistä, Jaakko, oli ruumiiltaan luja, luonteeltaan tuimapäinen,
raju, oli usein tottelematon isäänsä kohtaan, riiteli hänen kanssaan;
mutta isä oli aina pitänyt arvossa hänen työkykyään, työhaluaan,
taitavuutta, millä hän ymmärsi taistella elämän vastoinkäymisiä
vastaan, lujamielisyyttä, jota hän osoitti pyrkiessään saavuttamaan
tarkoitusperänsä.

Toinen taas oli raihnas, kivuloinen, ruumiiltaan heikko; veljestään
hänet eroitti hänen luontonsa lempeys, hänen rakkautensa ja
huomaavaisuutensa isää kohtaan, ihanteellisempi elämänkatsanto; hän
oli luonteeltaan haaveksivampi, runollinen, rakasti luontoa; hänen
työkykynsä taas oli heikompi kuin Jaakko veljen.

Vanhuksen sydän kääntyi erityisellä rakkaudella tämän hänen toisen
poikansa puoleen; hänelle se antoi etusijan! — — —

Mutta järki puhui toista!

Kylmä järki sanoi vanhukselle, vasten hänen tahtoaan, että Jaakko oli
hänelle tarpeellisempi, hyödyllisempi — — —

Kysymys olemassaolosta, ikuinen kysymys leivästä himmensi vanhuksen
ymmärryksen, ja itsekään tietämättä mitä hän teki, sitä tajuamatta —
hän osoitti — Jaakkoa.

Silloin heti, vanhuksen nähden, tuo hänen rakas poikansa ammuttiin
kuoliaaksi, ja Jaakko jätettiin elämään.

Jonkun ajan kuluttua loppui rangaistusretkikunnan verinen
sankaritarina, ja sen sijalle tuli vastajärjestetty kidutuskammio.

Selailtuaan poliisipöytäkirjoja, panivat Riian kidutuskammion avuliaat
jäsenet uudestaan vireille jutun sapelin ja revolverin ottamisesta
konstaapeli Sirmeliltä, ja uudestaan ilmestyi näyttämölle eräs Leppe,
jonka konstaapeli Sirmel oli nähnyt väkijoukossa.

Poliisin toimesta eloon jäänyt Jaakko Leppe vangittiin; sotaoikeus ja
poliisiviranomaiset eivät enää epäilleet etteikö poliisipöytäkirjassa
mainittu Leppe ole juuri Jaakko Leppe, joka oli väkijoukossa ja joka
rauhassa elelee Frauensburgissa, koskapa toista Leppeä ei enää ole
maailmassa — — —

Toisen Leppen on jo tämän saman asian vuoksi ampunut eversti Wisirowin
rangaistusosasto — — —

Nyt Jaakko Leppen juttu piakkoin joutuu tämän sotatribunaalin
käsiteltäväksi ja kanne häntä vastaan on nostettu 279:nen pykälän
[nim. Venäjän rikoslain. _Suom. muist._] nojalla, jonka mukaan häntä
uhkaa kuolemanrangaistus.

Todistajia haastamasta oikeus kieltäytyi ja vasta senjälkeen, kun hra
Sjablowskij oli tallettanut rahat, se salli haastaa heidät.



Kahdeksan henkilön rikosjuttu ja telotus Riiassa.


Äskettäin Riiassa telotettiin sotatribunaalin tuomion mukaan kahdeksan
henkeä; valitusta ei annettu tehdä ja tuomio pantiin täytäntöön heti
kun se oli tullut lainvoimaiseksi.

Puolustajina jutussa olleiden asianajajain lausunnon mukaan kuusi
henkeä telotettiin syyttömästi; todistajain lausunnoilla oli näytetty
toteen heidän alibinsa.

Sisäasiain ministeri on käskenyt lähettää itselleen tämän jutun
asiakirjat sähköteitse; lähtiessäni Riiasta minä myös otin mukaani
jutun kaikki asiakirjat, mutta minulla ne ovat täydellisemmät
sentähden, että ministerillä ei ole todistajain lausuntoja, joita
sotaoikeudessa ei merkitä pöytäkirjaan, mutta minulla taas on kaikki
todistajain lausunnot, jotka eräs puolustajista oikeudessa kirjoitti
muistiin.

Tässä rikosjutussa samoin kuin muissakin, kanne perustui
"vilpittömiin tunnustuksiin", joita pyövelit, olivat hankkineet Riian
kidutuskammioissa.

Heikoimmiksi kidutetuista osoittautuivat kaksi: Windeus ja Tarksh, ja
he tunnustivat syyllisiksi muut syytteenalaiset sekä myös itsensä.

Heidän "vilpittömät tunnustuksensa" oli kumminkin saatu suurella
vaivalla. Kaikkia syytteenalaisia oli kidutettu kovasti, varsinkin
Windeusta ja Tarkshia; oikeudessa oli aineellisena todistuskappaleena
syytteenalaisen Eglitin veriset alusvaatteet, häntä oli siihen määrään
rääkätty, että hänen alusvaatteensa olivat tulleet ihan verisiksi.

Erittäin tarmokkaasti oli "tunnustusten" hankkimiseen ottanut
osaa korttelinpäällysmies Wasmont. Hän oli osoittanut erityistä
petomaisuutta ja epäinhimillisyyttä.

Oikeuden istunnossa vankilanvälskäri Freimann kertoi lausunnossaan
että vankilaan usein oli tuotu pahasti piestyjä henkilöitä. "Muistan,
— hän sanoi — että puoleeni kääntyi eräs Windens, jonka hampaat olivat
lyönneistä aivan höllät".

Todistaja Jansson kertoi että syytteenalaista Meijeriä oli piesty niin
että pää ja selkä olivat veressä.

Todistaja Weinberg kertoi että syytteenalaista Saul'ia oli siihen
määrään piesty poliisin kidutuskammiossa, että hän ei voinut
nukkua, siitä syystä että hänen päänsä ja selkänsä olivat kauheasti
rikkihakatut.

Sama todistaja kertoi Windeuksen selän olleen sinisenä.

Todistaja Andreas Kalnit kertoi että syytteenalaisen Saulin korva ja
silmä olivat olleet sinisinä, minkä hän oli nähnyt omilla silmillään,
ja että syytteenalaiselta Sipolilta oli lyöty hampaat suusta.

Todistaja Ivan Golets kertoi että Saulia oli kauheasti piesty
poliisikonttorissa ja samalla vaadittu häntä vilpittömästi
tunnustamaan kaikki, sekä sanottu että jos hän tunnustaa, niin häntä
ei enää lyödä, mutta muussa tapauksessa häntä piestään kunnes hän
tunnustaa kaikki.

Olen jo ennen eräässä luvussa maininnut mitä todistajalausunnoissaan
kertoi vankilalääkäri Wibe, joka oli tarkastanut kidutuskammioissa
piestyjä syytteenalaisia.

Nyt jokainen voi käsittää minkälaiset "vilpittömäin tunnustusten"
ainekset oikeudella oli, ja voiko näiden ainesten perusteella tuomita
kuolemaan sekä senjälkeen telottaa kahdeksan henkeä.

Sitäpaitsi on otettava huomioon että puolustajat olivat näyttäneet
toteen kuuden henkilön alibi’n, mutta siitä huolimatta ei tämäkään
asianhaara saanut hillityksi pyövelin kättä.

Kaksi veljestä Kalei telotettiin syyttöminä yksinomaan sillä
perusteella, että kun väkijoukko riisui aseet poliisimieheltä, joku
joukosta selvästi oli sanonut: "kali" mutta kun puolustaja kysyi
kielenkääntäjältä mitä merkitsee lättiläinen sana "kali", niin
havaittiin että "kali" — on seppä.

Ja kuitenkin, katsomatta siihen mahdollisuuteen että sana "kali"
ei ollut tarkoittanut nimeä, ja huolimatta siitä että todistajain
lausunnoilla oli näytetty toteen kummankin veljen alibi, he molemmat
telotettiin.

Todistajain lausunnoista kävi selville että enimmän kaikista oli
kidutettu Meijeriä; jostakin syystä pyövelit olivat kiinnittäneet
häneen suurimman huomion ja kaiketikin nähneet hänestä paljo vaivaa
kidutuskammiossaan.

Meijer oli erinomaisen miehuullinen ja luja mies; itsepintaisesti
hän kieltäytyi tunnustamasta itseään syylliseksi huolimatta kaikista
kidutuksista, joita sai kärsiä. Häntä rääkättiin hellittämättä ja
useampaan eri kertaan, eikä häneltä sittenkään saatu kiskotuksi
ainoatakaan "vilpittömän tunnustuksen" sanaa, ei muihin
syytteenalaisiin eikä myös häneen itseensä nähden.

Sotilaskollegio samaten asetti hänet tärkeimmälle sijalle, se kun
sanoi hänen olleen pääsyyllisen rikokseen; oikeus katsoi hänellä
olleen rikoksessa pääosan.

Huolimatta siitä, että oli tullut toteennäytetyksi hänellä olleen
alibi’n, hän myöskin tuomittiin kuolemaan.

Muista syytetyistä herätti erityistä huomiota eräs Sipol. Hän oli
hyvin melankoolinen ja mieleltään kauhean masentunut. Kaikkiin
kysymyksiin, jotka hänelle tekivät syyttäjä ja puolustajat, hän aina
vastasi samoilla sanoilla: "Minä olen aivan syytön! Sen vannon!"

Luonnoltaan hän oli tavattoman hiljainen ja arka, ja hänen
ulkonäöstään sai sellaisen vaikutuksen, ettei hän ollut voinut ottaa,
toimivana henkilönä, osaa rikokseen.

Hän herätti suurta sääliä, ja vasten tahtoa valtasi mielen pelko
ajatellessa että tuleekohan tosiaan tämäkin viaton veri vuotamaan.

Puolustajat näyttivät toteen että siinä silmänräpäyksessä, kun rikos
tapahtui, Sipol oli kaupungissa, kotona, ja rikos taas tapahtui 5—6
virstan päässä kaupungista.

       *       *       *       *       *

Tuli Toukokuun 14 päivä — keisarillinen juhlapäivä.

Kaikki kahdeksan kuolemaan tuomittua olivat, kuunnellessaan heitä
katsomaan tulleiden omaistensa ja sukulaistensa vakuutuksia ja
toiveita sekä heidän lohduttavia puheitaan siitä, että heidät
keisarillisena juhlapäivänä armahdetaan, tahtomattaan antaneet tämän
toivon tunteen vallata mielensä.

Ovathan he ihan syyttömiä! Luulisipa ettei tässä edes tarvitse
osoittaa armeliaisuutta, vaan ainoastaan oikeutta!

Ja heidän toivonsa kasvoi yhä lujemmin, he alkoivat toivoa että
keisarillisena juhlapäivänä korkein hallintovalta ehkä osoittaa heitä
kohtaan oikeutta eikä vuodatakkaan heidän viatonta vertaan.

Kului päivä, kului yö; tuli toinen päivä — — — heitä ei viedä
telotettavaksi.

Ja sillä aikaa toivo yhä kasvoi ja vahvistui! —

Tuli pimeä, synkkä yö. Koko vankila nukkui raskaasti.

Väsyneinä, loppumattoman pitkästä kuoleman odottamisesta ylen
kärsineinä, he olivat vaipuneet levottomaan, rauhattomaan uneen,
eivätkä aavistaneet että kuolema oli niin lähellä, että ollaan tulossa
heitä noutamaan.

Edellä kulki upseeri, luutnantti Petrow, johtaen Malo-Jaroslavin
rykmentin 16:sta komppaniaa.

Nämät sotamiehet eivät tienneet mitään, he olivat jo illalla saaneet
käskyn olla valmiina tänä yönä viemään valtiollisia vankeja vankilasta
toiseen. He eivät tienneet että menevät ihmisiä telottamaan.

Ja kun he astuivat sisään päärakennukseen, jossa kuolemaan tuomitut
olivat, niin vankilassa muuten vallitseva kuolonhiljaisuuden äkkiä
keskeytti satojen jalkain töminä ja aseiden kalske; sotamiesten
askeleet kaikuivat kumeasti tässä hautakammiossa — — —

Ja silmänräpäyksessä vankila heräsi! — — — Oli ikäänkuin olisi
sähkövirta iskenyt nukkuviin vankeihin, ja he hyppäsivät kaikki
vuoteiltaan — — —

Heille oli selvä mitä merkitsee tämä turmiota ennustava melu noin
tavattomaan aikaan.

Ja tällä kauhealla hetkellä, kun he tulivat tietoihinsa, kun he
raskaasta, painajaisentapaisesta unesta siirtyivät vielä raskaampaan
ja hirmuisempaan todellisuuteen, tapahtui jotakin eriskummallista,
kamalaa. Vankilassa nousi mieletön, epäinhimillinen kiljunta.

Paitsi kahdeksaa kuolemaan tuomittua siellä, vankilassa, oli vielä
muutama sata valtiollista vankia, joita kukaties jonkun päivän perästä
odotti sama kauhea kohtalo.

Kuului erinäisiä raivokkaita huutoja: "Toverit, tehkää vastusta! — — —
Elkää antautuko elävinä pyövelien käsiin! — — — Tehkää vastarintaa! —
— —

"Me autamme teitä kaikki! — — — Tappakoot teidät täällä, taistelussa —
— — mutta elkää menkö telotettavaksi, — teurastettavaksi — niin kuin
olisitte elävää lihaa! — — — Tehkää vastarintaa! — — — Vankila jymisi.

"Silloin vasta sotamiehet ymmärsivät mihin työhön heidät oli
lähetetty. Heidän mielensä kävi kaameaksi — — —

"Nähdessään sotamiesten masentuneen mielentilan luutnantti Petrow
kohta komensi heidät menemään heille näytettyihin koppeihin ja
ottamaan tuomitut väkisin.

"Lukot rasahtivat, kuului kuinka ovet avattaessa kolisivat — — —
ja nyt alkoi jotakin hirveätä, julmaa, jotakin, jota on mahdoton
itselleen kuvitella ‒ ‒ ‒

"Kuolemaan tuomitut syöksyivät sotamiesten kimppuun, käsikahakkaan, —
alkoi taistelu!

"Huudot kävivät kovemmiksi — — — Vankila vapisi epäinhimillisestä
parkunasta, kuolemankäden tuskallisista huudoista.

"Muutamat, pitäen taistelua sotamiehiä vastaan toivottomana, juoksivat
ikkunain luo ja alkoivat iskeä päätään rautaristikkoon, toivoen siten
saavansa pikaisen kuoleman; toiset yrittivät heittäytyä pää edellä
maahan yläparvelta, mutta sotamiehet estivät siitä.

"Sipol yksinään ei tehnyt vastarintaa; hän katseli ympärilleen kuin
mielipuoli, mitään ymmärtämättä, ja hoki hiljaa itsekseen: 'Minä olen
viaton, minä olen aivan syytön! Sen vannon!'"

Kovinta ja kestävintä vastarintaa teki Meijer. Hän oli äärettömän
väkevä ja hyvin suurikasvuinen, ja kamppaili kauvan sotamiehiä vastaan.

Kopin pienuuden vuoksi sotamiehet eivät voineet käydä hänen kimppuunsa
kaikilta puolin ja käyttäen hyväkseen tällaisen aseman tarjoomia etuja
hän voitokkaasti torjui heidän hyökkäyksensä.

Hän ponnisti tappelussa viimeiset voimansa, toivoen tässä
epätasaisessa taistelussa saavansa uljaana nähdä kuolemansa kasvoista
kasvoihin!

Tämä taistelu oli hirvittävä: toiselta puolen kymmenittäin miehiä
pistimet ojossa, kiväärin perillä iskien, toiselta — yksi kuolemaan
tuomittu, joka, hyvin tietäen että pelastusta ei löydy, että hänen
nyt täytyy erota elämästä, taisteli, aseinaan tuoli, pöytä ja lujat,
terveet nyrkit.

Mutta taistelu oli epätasainen. Hänen voimansa heikontuivat; saivat
hänen kaadetuksi lattialle ja alkoivat julmasti piestä, kostoksi siitä
että hän oli tehnyt vastarintaa.

Senjälkeen sidottiin hänen kätensä ja jalkansa.

Kutakin kahdeksasta ympäröi rengas sotamiehiä; Meijer nostettiin
seisaalleen, hänen jaloistaan otettiin köydet, ja kaikki vietiin,
vartioston saattamina, ulos vankilasta.

Tämä oli tuskallinen, raskas hetki vankilan elämässä.

Niiden mieli, jotka elävinä jäivät koppeihinsa, oli kenties yhtä
raskas kuin telotettavaksi vietyjen.

Kahdeksan kuolemaan tuomittua vietiin vankilan pihalle; sotamiehet
ympäröivät heitä kaikilta puolin. Valoisana raitana hohti
taivaanrannalla koittavan aamun sarastus, karkoittaen yön pimeyden ja
ruskollaan tervehtien uutta päivää — — —

Heidät vietiin, läpi koko kaupungin, Väinäjoen rantaan, miinaveneen
ankkuripaikalle. Tämä miinavene kuuluu Väinäjoen suussa 16—18 virstan
matkalla Riiasta sijaitsevaan Ustj-Dvins'n linnoitukseen. Sen
ohjaamisesta pitää huolta neljä miinuria.

Tuomitut sijoitettiin miinaveneeseen; muutamat heistä yrittivät
heittäytyä veteen ja Meijer alkoi taas tapella. Hän viskattiin
uudestaan maahan ja hänen jalkansa sidottiin.

Vartiomies iski useampaan kertaan hänen päänsä lattiaan, saadakseen
hänen makaamaan liikkumatta, mutta Meijer ei herennyt, vaan ponnisti
kaikki voimansa päästäkseen irti nuorista. Hän tuntui mielipuolelta.

Hänen silmänsä punottivat verestä, kasvot olivat, kuin järjettömän,
käännetyt pyöveleihin ja niissä paloi himo repiä heidät kappaleiksi.

Sotamiehet sanoivat että hän todella olikin mennyt järjiltään eikä
ollut muiden tuomittujen kaltainen. Sipol pysyi, kuin ennenkin,
erillään muista ja hoki hiljaa ja epäselvästi, ikäänkuin itsekseen:
"Minä olen aivan syytön! Sen vannon!" — — —

Muut lauloivat vallankumouksellisia lauluja, rohkaisten toisiaan.

Oli jo täysi päivä, vaikka aurinko ei vielä ollut kohonnut näkyviin
taivaanrannan takaa, kun miinavene saapui Väinäjoessa, lähellä merta,
sijaitsevan Manusholm'an saaren rantaan.

Tämä on vähäinen saari, jonka eteläosassa asuu kalastajia ja
pohjoisessa on Ustj-Dvina'n linnoitukseen kuuluvia linnakevarustuksia.
Siellä on myös kirkko.

Miinavene laski rantaan saaren pohjoisreunalle, lähellä linnaketta ja
sen uupuneet vangit vietiin maihin. Sama vartiosto kuljetti heidät
saaren merenpuoleisessa osassa olevalle hietanummelle.

Oli tyyni, ihana aamu. Nousevan auringon ensimäiset säteet loivat
iloisen hohteensa lavealle ulapalle, pieninä, kimaltelevina säkeninä
heijastuen hiljaisesta aallokosta.

Hopealta hohtavan veden reunustaman hiekkaisen rannan hiekkajyväsistä
samaten heijastuivat vastaheränneen Toukokuun aamun kultaiset säteet.

Luonto riemuitsi! Se ei huomannut, ei tahtonut huomata ihmisten
julmuutta, häijyyttä, vääryyttä, se tahtoi lahjomattomalla
hyväilyllään, lämmöllään, sirolla kauneudellaan palkita poloisia näinä
elämästä eroamisen raskaina hetkinä.

Mutta erityisen raskasta oli erota elämästä juuri tänä ihanana aamuna!
Erityisellä voimalla nousi väkivaltaista kuolemaa vastaan nuoren
ihmisen tulta ja eloa hehkuva luonto; erityisen vahva oli halu elää ja
taistella — — —

Tuomittuja kiirutettiin telotuspaikalle. Telotus tuli tapahtumaan
myöhemmin kuin piti; aurinko nousi yhä korkeammalle ja tämä verinen
asia olisi pitänyt päättyä jo aamuhämärässä.

Lähellä näkyi jo kahdeksan hiekkaan kaivettua paalua, niiden viereen
oli luotu kuopat. Ruumisarkkuja ei ollut.

He vietiin telotuspaikalle, ja alettiin sitoa heitä paaluihin.

Tuli kauhea hetki. Sipol syöksyi, silmissään mieletön katse,
ustj-dvinalaisten jalkaväkisotamiesten kimppuun, jotka häntä köyttivät
paaluun, huutaen heille jotakin; kuului erinäisiä sanoja: "minä olen
syytön! Mistä syystä? Mistä syystä?" Mutta kun nuorat yhä kireämmin
kiertyivät hänen ruumiinsa ympäri ja solmu oli lopullisesti vedetty
umpeen ja jo tahdottiin heittää hänen päähänsä säkki, niin hän,
hulluna, yritti hampaillaan purra erästä sotamiestä, ymmärtämättä enää
mitä hän teki.

Hän oli tällä kauhealla hetkellä menettänyt järkensä! — — —. Vaahto
vyöryi hänen huuliltaan, ja nuorain kiristämänä hän kuoli, hirveitä
tuskia kärsien.

Toiset tuomitut pyysivät että sotamiehet eivät sitoisi heitä paaluun
eivätkä panisi säkkiä heidän päähänsä. Sotamiehet vastasivat ettei
heillä ole tähän oikeutta ja jatkoivat työtänsä.

Meijeriin nähden asia ei käynyt niinkään yksinkertaisesti: täytyi
käyttää suurta voimaa ja lyöntejä ennenkun hän saatiin köytetyksi
häpeäpaaluun.

Jalkaväkisotamiehille hän huusi:

— Muistakaa! Teille, sotamiehille, tulee paljon huonompi olo kuin
meille! Meidän veremme tulee pyövelien päälle! — — —

Suurella vaivalla saivat ustj-dvinalaiset jalkaväkisotamiehet
heitetyksi hänen päänsä ympäri säkin; hän yritti, samoin kuin Sipol,
karata heidän päällensä, koettaen iskeä hampaansa käsiin, jotka häntä,
sitoivat paaluun.

Senjälkeen heille luettiin tuomio, paalujen eteen asetettiin
Malojaroslavin rykmentin 16:sta komppania, ja luutnantti Petrow
komensi:

”Pli” ‒ ‒ ‒

Pamahti kolme yhteislaukausta. Ruumiit viskattiin paaluineen kuoppaan
ja niiden päälle luotiin jokihiekkaa — — —

Kaikki jäljet olivat kadonneet, hiekka kimelteli, kuten ennenkin,
kirkkaana paistavan auringon säteissä, ja iloiset laineet vyöryivät
yhä samalla tavoin kohti merta, vallattomina ajaen toisiaan takaa.

Vaan Malojaroslavin rykmentin sotamiesten sieluista tämän verisen
rikoksen jäljet eivät kadonneet, heidän, jotka tahtomattaan olivat
ampuneet kuoliaaksi syyttömiä ihmisiä. Tämän veren vuodatettuaan he
kävivät kovin alakuloisiksi.

Kun he poistuivat mestauspaikalta heidän korvissaan vielä kaikuivat
ammuttavien huudot; heidän silmänsä näkivät yhä mielipuolen Sipolin
järjettömät katseet ja kaikki tämän nykyaikaisen telotuksen kamalan
kuvan erityiskohdat.

He eivät jaksaneet vaijeta kaikesta siitä, mitä he tämän yön kestäessä
olivat havainneet, nähneet, tunteneet, ja huojentaakseen sydäntänsä
he kertoivat tovereilleen, muille sotamiehille kärsimyksistään ja
epäilyistään, joita heidän tekonsa oli heissä synnyttänyt.

Eräältä näistä sotamiehistä, jotka olivat kuulleet toverien
tunnustuksen, ja joka itse kuuluu vallankumoukselliseen järjestöön,
minä olen saanut kuulla heidän raskaasta mielentilastaan ja telotuksen
kaikista erityiskohdista.

Hän kertoi:

Sotamiesten mieli oli niin raskas, epäilykset olivat siihen määrään
päässeet heissä valtaan, että jos ampujien joukossa olisi löytynyt
yksikin uskalikko, joka olisi huutanut: "Pojat, elkää ampuko!" — niin
kukaan ei olisi ampunut.

"Niin — jatkoi sotamies — jos olisi löytynyt meidän joukossamme
sellainen rohkea mies, joka tämän olisi tehnyt, niin me kaikki
olisimme jälestäpäin häntä kiittäneet, eikä meidän olisi tarvinnut
kantaa sielussamme tätä hirveätä taakkaa".






Balmasjowin ja Kaljajewin telotus




ENSIMÄINEN LUKU.

Balmasjowin telotus.


Samoillessani kuukausmääriä pitkin Jakutskin alueen synkkiä, autioita
aarniometsiä, oli minulla useasti tilaisuus kuulla Pähkinälinnalaisen
P:n vilkkaita ja suoria kertomuksia; P., joka, samoin kuin minäkin,
oli karkoitettu maasta, oli viettänyt Pähkinälinnan linnoituksessa,
yksinäisessä vankikopissa, noin kolmetoista vuotta.

Hänen tyynet, suurimmassa määrin yksinkertaiset ja koruttomat
kuvauksensa itse linnoituksesta, elämästä, ankarasta
olojärjestelmästä, sekä luonteenkuvauksensa vangeista, jotka olivat
saaneet nääntyä siellä kolmattakymmentä vuotta, tekivät raskaan,
masentavan vaikutuksen.

Häntä kuunnellessa tuntui toisinaan siltä kuin tämä ei olisi; elävän,
tunteitaan ja ajatuksiaan kertovan ihmisen puhetta, vaan ikäänkuin
kivisestä ruumisarkusta nousseen, hautakammiosta riuhtoutuneen
ruumiin, joka meille, elämän iloja, auringon lämpöä nauttiville
ihmisille lukee muinoisten kärsimystensä ja toiveittensa aikakirjaa.

Häntä kuunnellessa alkoi hävettää omaisten ja muiden puolesta, jotka
nauttivat elämän mukavuuksia ja etuja, nauttivat luonnon ihanuudesta,
musiikista ja kaikesta, mikä tekee elämän niin rikkaaksi ja kauniiksi.

Ja tällaisina hetkinä, kun näin tuli katsoneeksi sieluunsa, nämät
yksinkertaiset kertomukset linnoituksesta, hallinnollisen mielivallan
kaikista kauhuista, kivisessä haudassa näin pitkän ajan kuluessa
nääntyvien ihmisten synkistä, äärettömän pitkistä päivistä, tunkivat
syvälle sydämeen ja painuivat tarkasti mieleen.

Näitä kertomuksia kuunnellessani näin kuolleiden vapaudensankarien
haamut, heidän, jotka eivät olleet voineet kestää ankaran
olojärjestyksen koko raskautta; he olivat kuolleet taistellessaan
hallituksen sortoa ja linnoituksen hallinnon mielivaltaa vastaan sekä
parantaakseen vankien oloja. Näin niiden haamut, jotka olivat tulleet
telotetuiksi tässä kauheassa linnoituksessa, josta kahdentoista vuoden
kuluessa ei ollut päässyt kenenkään kuuluville yksikään ihmisääni,
yksikään kuolevan huokaus.

Linnoituksen kaikilta puolin veden ympäröimät kivilohkareet pitivät
lujasti salassa hallituksen mielivallan, jonka kanssa olivat liitossa.

Ensimäisten kahdentoista vuoden kuluessa siitä kun linnoitukseen oli
tuotu ensimäinen joukko valtiollisia, näiden paksujen muurien yli ei
tunkeutunut ulkomaailmaan mitään elon merkkiä; niiden yli ei tullut
mitään, mikä olisi kertonut siitä hirveästä salaisuudesta, joka niiden
sisäpuolella eli.

Nämät muurit vaikenivat niinkuin vaan kivet voivat vaijeta.

Ja niinpä ensimäiset sieltä lentäneet keväiset pääskyset kertoivat
sinne jääneistä tovereistaan, jotka vielä olivat elossa, mutta
yksinäisyydestä nääntyneinä; nämät pääskyset olivat neljä toveria,
jotka sieltä oli lähetetty rangaistus-asutuksiin Jakutskin alueelle,
ja joihin minä maanpakolaisuudessani ollessani jouduin tutustumaan.

Kuunnellessani näitä kertomuksia aarniometsissä, meidän yhdessä
samoillessamme, en kertaakaan voinut kuvitella mielessäni että tämä
historiallinen linnoitus niin pian lakkautetaan. Minä en rohjennut
edes uneksia saavani niin pian nähdä sen, ei ulkopuolelta, kuten
ennen, Nevalla ja Laatokan järvellä matkustellessani, vaan että tulen
käymään itse linnoituksen sisään, sen pihalle, ja saan nähdä toverini
ja kaikkien muiden vankien vankihuoneet.

Astuessani veneesen, jolla minun piti soutaa saarelle, sydämeni
valtasi levottomuus. Minullahan ei ollut keneltäkään lupaa tarkastaa
linnoitusta, kukaan ei ollut minua siihen valtuuttanut. Minulla ei
ollut mitään, paitsi suurta haluani saada nähdä se, nähdä telotettujen
haudat, hengittää tätä ilmaa, joka oli täynnä entisiä kärsimyksiä. Ei
edes ollut minkäänlaista suosituskirjettä linnoituksen komentajalle.
Oli ehkä vaaranalaista käydä tämän salaperäisen linnoituksen sisään
kun ei ollut mitään muuta kuin ainoastaan halu nähdä se, mutta
paremman puutteessa oli pakko tehdä niin.

Kun olimme kiertäneet kivisen aallonsärkijän, jota vastaan
murskaantuivat järven aukealta ulapalta vyöryvät iloiset aallot, minä
kysyin soutumieheltäni:

— Sanokaapa, luuletteko että minun sallitaan tarkastaa linnoitusta?

Kuullessaan kysymykseni hän kohotti päätään, alkoi soutaa hiljemmin ja
vastasi välinpitämättömällä äänellä:

— No jos on lupa päällystöltä, paperi, — silloin kyllä sallitaan,
lasketaan sisään.

— No, eikö sitte ilman paperia lasketa? Siellähän ei nyt ole ketään
vankina, vankilahan on jo, lakkautettu, miksikäpä siis ei laskettaisi?
— jatkoin minä kyselemistäni.

— Niinhän se kyllä on, mutta parempi kumminkin olisi jos teillä olisi
paperi. Minä olen jo hyvin pitkän ajan ollut täällä soutumiehenä,
olen kuljettanut sinne paljon väkeä, kaikellaista, mutta itse en
ole mennyt saarelle laituria edemmäs. Peloittaa! Jumala varjelkoon
joutumasta tekemisiin tuon väen, santarmien, kanssa; parempi on
pysyä loitommalla, voisi tapahtua että jos kerran menee sinne,
linnoitukseen, ei enää pääsekään tulemaan sieltä ulos! Ei, parempi on
olla kokonaan poikkeamatta sinne!

Hetkisen vaijettuaan hän kysyi:

— Entäs te, herra, missä asioissa te olette menossa sinne?

Minä jouduin hämilleni, en tiennyt mitä vastaisin; ensi
silmänräpäyksessä pelkäsin sanoa hänelle meneväni sinne asiatta ja
ilman paperia yksinomaan nähdäkseni missä ja minkälaisissa oloissa
olivat olleet minulle rakkaat henkilöt.

Pelkäsin senvuoksi että hän ehkä oli häijy ihminen ja estäisi minua
täyttämästä tehtäväni, mutta nähtyäni nämä yksinkertaiset kasvot
leveine harmahtavine partoineen ja sinisine silmineen minä heti tunsin
hänen tehneen kysymyksensä ilman minkäänlaista sivutarkoitusta, ilman
pahaa aikomusta, yksinkertaisesti vaan inhimillisestä uteliaisuudesta.

Minä vastasin hänelle ja pyysin neuvomaan mitenkä minun olisi
toimittava saarelle astuttuani.

"Menkää sisään portista, se ei ole kaukana laiturista, siellä teidät
varmaankin ottaa vastaan santarmi, sanokaa asianne hänelle, sitte
saatte nähdä; jollette pääse — tulkaa taas takaisin, minä odotan teitä
laiturilla — vien teidät takaisin".

Tämän sanottuaan venemies alkoi soutaa lujemmin; tällä kohdalla kävi
vahva virta ja hän sai vaivoin veneen kulkemaan.

Ihana keväinen aurinko loi kirkkaan, iloisen valonsa edessämme
siintävän, äärettömän järven lavealle ulapalle. Keveät laineet
loiskivat iloisesti veneen syrjiä vastaan, hiljaan sitä kiikutellen.
Aamu oli ihana, lämmin. Se teki ihmisen reippaammaksi, pakoitti
hengittämään syvälle keuhkoihin höyryävää, tuoksuvaa, viileätä
aamuilmaa.

Ja tämä aamu ja tämä suloinen luonto vielä enensivät surua ja
käsittämättömän kaihon tunnetta, joka valtasi mielen katsellessa
suunnattomia kivisiä muureja leveine tornineen kulmilla sekä
ampumareikineen, jotka ilman sanoja puhuivat siitä historiallisesta
muistopatsaasta, joka niin kauvan oli ollut hallitusvallan tukena.

Kun vene oli saapunut vähäisen, puusta tehdyn laiturin rantaan, näytti
soutaja minulle mitä tietä minun oli mentävä, nousten sitä varten
yhdessä minun kanssani kunnaalle. Siinä kasvoi muutama vaivainen puu
ja vähäisiä pensaikkoja, ympärillä kasvoi tiheä, pitkä ruohikko; sen
läpi kiemurteli kapea polku, joka selvästi osoitti mitä tietä minun
oli kulkeminen.

Venemies meni takaisin veneeseensä; hän oli päättänyt kärsivällisesti
odottaa palaamistani eikä tahtonut seurata minua linnoitukseen.

Minä menin sisään tornin portista, jonka yläpuolella prameili musta
kaksipäinen vaakuna ja päällekirjoitus "Keisarinportti".

Portissa minä en kohdannut ketään, ja menin edemmäs. Kuljettuani
pimeän tornin läpi minä tulin isolle, valoisalle pihalle, jossa
kasvoi puita ja tiheät ruohoa. Pihalla oli kaikki hiljaista,
rauhallista, kuollutta. Ei näkynyt yhtäkään ihmissielua. Varpuset vaan
sirkuttelivat puissa. Vasemmalla komeili kirkko, auringonpaisteessa
loistavine kultaisine ristineen; portti käytävästä oikealla ja
vasemmalla oli pitkin linnoituksen muureja rivi valkeiksi maalattuja
kasarmeja, arvatenkin santarmien asuntoja, ja vasemmalla puolella,
kirkon takana, kohosi punainen, uusi, kaksikerroksinen rakennus.

Muistellen toverini kertomuksia minä arvasin että tämä juuri oli sama
vankila, jossa vangit nääntyivät, ja lähdin käymään sinne päin.

Yksin astuessa pitkin tämän pihan kivilaattoja, keskellä
ruohikkoa, ainoatakaan ihmissielua kohtaamatta, tuntui tavallaan
käsittämättömältä, omituiselta, minkätähden sellaista linnoitusta
ei kukaan ole suojelemassa. Ennen, vielä muutama kuukausi
sitten, ei yksikään ihmissielu voinut edes lähestyä linnoituksen
muureja herättämättä koko sen hallinnon levottomuutta. Sen
salaisuuksia suojeltiin juuri ankarasti, ja käytettiin tätä varten
nykyajan tekniikan välikappaleita: telefoonia, sähkölennätintä,
sähkösignaaleja; linnoituspalvelusta varten ylläpidettiin ääretön
joukko santarmipalvelijoita, jotka, ankarassa koulussa opittuaan
vaikenemaan ja kätkemään itseensä mitä olivat nähneet, eivät näiden
lujien muurien ulkopuolella antaneet ilmi sanaakaan salaisuudesta.
He elivät täällä, niiden sisäpuolella, eräät heistä aina siitä
ajasta asti kun tänne alettiin tuoda valtiollisia vankeja, s.o.
kolmattakymmentä vuotta, olivat täällä vanhenneet ja tottuneet
toimeensa ja tehtäväänsä.

Ja nyt ei salaisuutta enää ole olemassa. Santarmit on lähetetty
pois, linnoitusta ei varjella ja ainoastaan kiviset muurit,
ristikot, rautaovet ja sisäaitaukset ovat todistuksena läheisestä
menneisyydestä, puhuvat siitä ettei tämä salaisuus vielä ole kuollut,
että se on elävänä ihmisissä ja mykissä todistajissa, joita ei vielä
ole hävitetty, ja että se pian tulee olemaan koko kansan omaisuutena.

Kuljeskeltuani hiukan aikaa pitkin pihaa minä näin santarmin ja menin
hänen luokseen. Hänen kylmään, viralliseen kysymykseensä:

— Mitä te täällä etsitte? minä vastasin että tämä historiallinen
paikka herättää minussa suurta mielenkiintoa ja että minä, tietäen
että linnoitusta nykyään pidetään lakkautettuna, olin päättänyt tulla
sitä katsomaan.

Tähän santarmi vastasi että kuukausi takaperin todellakin annettiin
katsoa linnoitusta, silloin kun siellä vielä olivat entiset
virkailijat, mutta että nyttemmin, kun kaikki ovat uusia, ei enää
lasketa ketään.

— Päällikkökunta ei salli, toisti hän painavasti.

Minua alkoi harmittaa ja minä koetin huomauttaa hänelle että olin
tullut pitkän matkan päästä tätä tarkoitusta varten ja että olisi
ikävää palata tyhjin toimin, ja pyysin hänen laskemaan minut taikka
hankkimaan minulle luvan päällikkökunnalta.

Jonkun minuutin ajan verukkeita tehtyään hän tuli armolliseksi ja
lähti näyttämään minulle linnoitusta. Keskustelustamme kävi selville
että hän oli palvellut täällä aina siitä asti kun uusi vankilarakennus
oli valmistunut, s.o. kolmattakymmentä vuotta, oli ollut läsnä kun
Balmasjow ja Kaljajew telotettiin, muisti hyvin kaikki vankien elämän
erityisseikat, ja minä pyysin hänen muistelmistaan kertomaan näiden
vapauden marttyyrien viimeisistä hetkistä ja kuolemasta.

Hän myöntyi kernaasti, puhui heistä suurella kunnioituksella, sanoen
heidän olleen ihmeellisimpiä, harvinaisimpia ihmisiä, mitä hän
elämässään oli tavannut; tuli aivan intoihinsa ja alkoi kertomuksensa
Balmasjowista.

— Tulkaapa, minä näytän teille sen paikan, johon hän sijoitettiin
kun hän tuli Pähkinälinnan linnoitukseen — aloitti santarmi ja
vei minut pienen, valkean, yksikerroksisen rakennuksen luo, jossa
oli kansliahuoneusto. Me kävimme sisään; ensimäisessä huoneessa
oli muutama pöytä, sen lattialla paperiläjiä; toisessa huoneessa
samanlainen epäjärjestys, kaikkialla sikin sokin arkisto-asiakirjoja.

Tähän huoneesen sijoitettiin Balmasjow ja siellä hän sai istua koko
päivän, kunnes tuli pimeä. Santarmi, sama jonka kanssa minä nyt
keskustelin, oli saanut tehtäväkseen vartioita häntä ja hän istui
koko ajan hänen kanssaan samassa huoneessa; viereisessä huoneessa
taas oli muita santarmeja. Hänet oli tuotu varhain, kello 9 aamulla,
mutta häntä ei oltu heti voitu sijoittaa siihen, vanhassa vankilassa
olevaan koppiin, johonka oli käsketty hänet viedä ja jossa kaikki jo
oli valmiina, senvuoksi, että olisi täytynyt kulkea uuden rakennuksen
ikkunain ohi, joista vangit olisivat saattaneet hänet nähdä.

Balmasjow näytti väsyneeltä. Hän oli saanut kulkea kauvan
höyrylaivalla Pietarista sentähden että sen kulkua Nevalla oli
häirinnyt jo alkanut jäiden lähtö. Tämä tapahtui Toukokuun 2:na
päivänä. Häntä kuljetettiin jokipoliisin höyrylaivalla, jota saattoi
kaksi muuta samanlaista höyrylaivaa, ja joka paikasta, missä löytyi
sähkölennätinasema, ilmoitettiin Pietariin, poliisidepartementtiin,
että siihen paikkaan asti Balmasjow oli onnellisesti saapunut.
Laatokasta tulevat jäät häiritsivät suuresti kulkua, täytyi silloin
tällöin tehdä pysäyksiä, sysätä tangoilla syrjään jäälohkareita ja
avata tie kasaantuneiden jäiden läpi, mutta pitkien ponnistusten
jälkeen kaikki kolme höyrylaivaa onnellisesti saapuivat linnoituksen
satamalaiturin ääreen ja luovuttivat Balmasjowin vahingoittumattomana
linnoituksen hallinnolle.

Santarmin huomion oli erityisesti vetänyt puoleensa hänen väsynyt,
uupunut ulkomuotonsa. Raitis joki-ilma, matkustus senjälkeen kun
hän sitä ennen oli kauvan aikaa istunut yksin vankikopissa, oli
heikontanut, uuvuttanut hänen organisminsa. Vahvistettuaan itseään
ruoalla ja hiukan levättyään hän alkoi tehdä santarmille kysymyksiä
vankilajärjestyksestä ja vangeista ja hallinnosta.

Tästä keskustelusta santarmi huomasi ettei Balmasjow itse ollut täysin
vakuutettu siitä, että hänet oli tuotu tänne telotettavaksi, eikä
santarmi muuten itsekään vielä varmaan tietänyt telotetaanko Balmasjow
vai eikö. Mitään telotusta koskevia määräyksiä ei oltu annettu; oli
päinvastoin käsketty valmistamaan häntä varten yksinäinen koppi
samassa, linnoituksen kulmassa olevassa, vanhassa rakennuksessa, jossa
olivat istuneet vangittuina Ivan Antonovitsj ja Pietari I:sen puoliso
Jevdokia Lopuhin. Kaikki tämä antoi tukea sille ajatukselle että häntä
kukaties ei teloteta.

Tosin kyllä santarmi tiesi että jo kaksi päivää sitä ennen oli
linnoitukseen tuotu pyöveli, jota etupäässä käytettiin valtiollisten
telotusten täytäntöön panoa varten, poliisidepartementin palveluksessa
oleva Aleksander Aleksandrovitsj Filipjew, mutta tämä seikka ei vielä
todistanut että telotus ehdottomasti tulisi tapahtumaan, vieläpä
tapahtumaan jo seuraavana päivänä aamunkoittaissa.

Tämä pyöveli Filipjew oli asettunut asumaan santarmin luo, jonka
kanssa nyt keskustelin, ja sai häneltä ruoan, teen ja muun
tarpeellisen ylläpidon. Santarmin oli onnistunut läheisesti
tutustua häneen ja oppia hänet tuntemaan. Syntyperältään hän oli
kasakka ja asui Kaukasiassa, josta hän kutakin eri telotusta varten
tuotiin vahvan saattojoukon vartioimana. Kustakin telotetusta
poliisidepartementti maksoi hänelle 100 ruplaa.

Pyöveli Filipjew oli kertonut santarmille että hän itse oli vuonna
1880 tullut tuomituksi kuolemaan, mutta kun hän oli tarjoutunut
telottamaan koko elämänsä ajan kuolemaan tuomittuja valtiollisia, niin
hänet oli armahdettu ja lähetetty takaisin kotiseudulleen, jossa hänen
senjälkeen täytyi asua poliisin valvonnan alaisena.

Tässä santarmi lausui mielipiteenään että Filipjewin sanoihin tuskin
voi täysin luottaa, hän kun mielellään kerskaili ja höysteli puheitaan
valheilla. Santarmin sanojen mukaan Filipjew oli tehnyt erinomaisen
vastenmielisen, ilettävän vaikutuksen; hänen etelämaalaisen tummissa,
kaunispiirteisissä kasvoissaan oli jonkunlainen julma, raatelevaa
petoa muistuttava ilme.

Hänen pitkästä, lujarakenteisesta, voimakkaasta vartalostaan saattoi
päättää hänellä olevan suuret ruumiinvoimat; että niin olikin laita
sen hän todisti Kaljajewiä telottaessaan.

Hän oli silloin ollut vahvasti juovuksissa. Pantuaan silmukan
Kaljajewin kaulaan hän ei vetänyt nuoraa kireelle, vaan ainoastaan
sen verran, että kun se pingottui niin Kaljajewin ruumis putosi hyvän
kappaleen alemmas ja hänen jalkansa koskivat mestauslavan permantoa;
hänen ruumiinsa alkoi heti vapista suonenvedon kouristuksissa,
saattaen läsnäolevat kauhuun. Muiden muassa oli läsnä vapaaherra
Medem, joka kiukkuisena huusi hänelle haukkumasanan; silloin Filipjew
sieppasi käteensä nuoran toisen pään ja kohotti voimakkaalla
ruumiinliikkeellä vaivatta ilmaan kuolemankouristuksissa kamppailevan
Kaljajewin, jouduttaen siten hänen kuolemaansa.

Tämän pyövelin suurissa, ulospäin pullistuneissa silmissä oli
jonkunlainen julma, rikoksellinen ilme; oli vastenmielistä katsoa,
häntä silmiin, ja tämä santarmi oli hänen kanssaan keskustellessaan,
aina koettanut kääntyä syrjään.

Filipjew joi vahvasti, kerskaili kernaasti ja kertoeli itsestään
kaikellaisia perättömiä seikkoja. Kaljajewin jälkeen hän Pähkinälinnan
linnoituksessa telotti Wasiljewin, joka oli tuomittu kuolemaan siitä
että hän Elokuussa 1905 oli Pietarissa tappanut pristavin apulaisen,
sekä Gersjkewitsjin, joka oli tuomittu hirtettäväksi pristavia vastaan
tekemästään murhayrityksestä ja talonmiehen taposta. Hänen piti myös
hirttää meriluutnantti Schmidt, mutta tuli matkalla haavoitetuksi eikä
senvuoksi voinutkaan täyttää velvollisuuttaan.

Nyt, joku päivä takaperin, oli sanomalehdissä luettavana seuraavan
sisältöinen lyhyt uutinen.

"Dagestanin alueelta, Petrowskista ilmoitetaan: Vankilassa on tapettu
pyöveli, kubanilainen kasakka Filipjew, jota muka irtolaisena
vankikyydillä kuljetettiin, vahvan saattojoukon vartioimana,
Transkaukasiaan. Vangit tunsivat hänet. Tämä oli sama pyöveli,
jonka piti teloittaa meriluutnantti Schmidt ja joka, ennenkun pääsi
Beresaniin asti, tuli haavoitetuksi Novorossijskissä". ("R. SL.").

Ja tämä kubanilainen kasakka Filipjew on juuri sama pyöveli, joka
telotti Balmasjowin ja Kaljajewin ja joka nyt jo on saanut palkkansa.

Keskustellessaan santarmin kanssa tässä kanslian viereisessä
pienoisessa huoneessa Balmasjow kysyi häneltä tapahtuuko valmistuksia
telotukseen; tähän santarmi varmuudella vastasi ettei mihinkään
valmistuksiin ollut ryhdytty, kuten laita tosiaan olikin.

Tämän seikan johdosta Balmasjow suuremmalla varmuudella otaksui että
telotus oli lykätty tuonnemmaksi ja hän alkoi tarkemmin tiedustella
vankien oloja, kysyi annetaanko heille kirjoja, kauvanko he saavat
kävellä, yhdessäkö vai erikseen, osoitti sanalla sanoen suurta
huomiota linnoituksen elämään nähden, ikäänkuin odottaen saavansa
jäädä tänne asumaan, yhdessä täällä jo olevien toverien kanssa.

Tultuaan huomaamaan että häntä pidetään kauvan kansliassa eikä
viedä koppiin, hän kysyi santarmilta mistä syystä häntä pidetään
täällä ja onko hänen koppinsa valmis. Santarmi vastasi että koppia
laitetaan kuntoon, mutta ei uudessa rakennuksessa, jossa vangit ovat,
vaan vanhassa, yksinkertaisessa, pienessä rakennuksessa, ja että
se illalla tulee aivan valmiiksi ja hän viedään sinne. Balmasjow
ihmetteli että minkätähden hänet sijoitetaan juuri tähän erillään
olevaan rakennukseen eikä yhteiseen, jossa kaikki muut ovat, ja tämä
asianhaara saattoi hänet hiukan levottomaksi.

Kohta pimeän tultua, noin kello 9 aikaan illalla, hänet vietiin
koppiin. Hänen täytyi käydä uuden rakennuksen ohi ja sieltä muutamat
vangit näkivät hänet; senjälkeen hänet vietiin Wera Fignerin puutarhan
ohi ja sivuportin kautta vanhan vankilan, korkean kivimuurin
ympäröimälle, sisäpihalle.

Käydessään tämän nuorta ruohoa kasvavan pihan poikki hän ei voinut
ajatella että tähän samaan paikkaan tämän lyhyen toukokuunyön kuluessa
häntä varten pystytetään mestauslava ja että hän aamulla hirtetään.

Hän vietiin vähäiseen, yksikerroksiseen, hyvin pitkään rakennukseen;
pitkin sen toista reunaa, samalla puolella, josta Balmasjow astui
sisään, kulki läpi koko rakennuksen valoisa korridoori jossa olivat
vankikoppien ovet. Näiden koppien ikkunat ovat linnoituksen muuriin
päin, joka kulkee pitkin Nevajoen väylää. Balmasjowin koppi oli
lähellä sitä koppia, jossa oli nääntynyt Ivan Antonovitsj; sen
ikkunasta näkyi Jevdokia Lopuhinon kammio, jonka toinen ikkuna oli
Nevaan päin ja josta oli ihana näköala rannalle ja Laatokan järven
lavealle ulapalle; tämä ikkuna oli kumminkin sittemmin muurattu umpeen.

Tultuaan koppiinsa ja tarkastettuaan minkä näköinen se oli, Balmasjow
pitemmittä mutkitta alkoi riisua vaatteensa ja meni tyynesti levolle.
Hän vaipui syvään, terveeseen uneen, uupuneena väsyttävästä matkasta
ja uuden vankilan häneen tekemistä vaikutelmista. Hänen nuoren,
voimakkaan ruumiinsa tempasi valtaansa syvä uni.

Mutta hän ei nukkunut kauvan. Kohta päivän noustua, kun auringon
ensimäiset säteet sukelsivat järven laveaan selkään, tuskin vielä
kohoten veden pintaa korkeammalle, kopin ovi aukeni ja sisään astui
paraatipukuun puettu upseeri, lausuen:

— Herätkää. Kohta teidät telotetaan. Valmistautukaa — — —

Hypäten vuoteeltaan, ymmärtämättä missä hän oli, kuka hänen edessään
seisoi, mitä hänelle puhutaan, Balmasjow ensi silmänräpäyksessä, juuri
unesta herättyään ei voinut käsittää mitään. Sitte hän yht'äkkiä,
ikäänkuin tahtomattaan, aukasi silmänsä selälleen ja koko hänen unensa
lensi pois, kuin kädellä pyyhkäistynä, — hän näki tämän upseerin
takana papin, risti käsissään, ja vielä etäämpänä korridoorissa,
avoimen oven vieressä, punaiseen paitaan puetun miehen.

Silloin Balmasjow heti ymmärsi keitä nämä olivat ja mitä varten
he olivat tulleet, mitä varten heidän oli pitänyt häiritä hänen
aamu-unensa. Vaijeten, ilman kiirettä hän alkoi pukeutua, tuntien
itsensä täysin lujaksi ja levolliseksi.

Kun hän oli valmiiksi pukeutunut kääntyi upseeri hänen puoleensa
sanoen:

— Valmistautukaa kuolemaan, tässä on pappi — — — hän antaa teille
Herran ehtoollisen.

Tähän Balmasjow vastasi hiljaisella, lujalla äänellä:

— Kuolemaan minä jo olen valmis — — — Herran ehtoollisesta kieltäydyn.

Kului muutama silmänräpäys. Pyöveli tuli sisään ja kysyi, astuen
Balmasjowin luo nuora kädessään:

— Minä tahdon sitoa teidän kätenne, ettekö tee vastarintaa?

— En, — Balmasjow vastasi, — sitokaa.

Hän pani käsivartensa ristiin selkänsä taakse, kääntyi selin
pyöveliin, asettui itse ikkunan luo ja suuntasi liikkumattomana
katseensa taivasta kohden.

Pieni palanen taivasta näkyi linnoituksen korkean homeisen muurin
ja tämän ikkunan välillä. Levälleen avatut silmät, siniset kuin
itse taivas, suuntasivat katseensa yhteen pisteesen, kasvoissa oli
miettivä, keskittynyt ilme; näytti siltä kuin olisi hän kokonaan
johonkin poistunut, vaipunut johonkin kaukaisiin, tuntemattomiin
ajatuksiin, ikäänkuin olisi hän siirtynyt toiseen, pilventakaiseen
maailmaan. Hän ei enää nähnyt mitä hänen ympärillään tapahtui, hän ei
huomannut että pyöveli tällä hetkellä toimeliaana sitoi hänen kätensä
nuoralla selän taa ja veti nuoran vahvaan solmuun.

Ympärillä vallitsi kuolon hiljaisuus; kuului vaan nuoran hankaaminen
ja voimiaan ponnistavan pyövelin ähkinä.

Syvälle oli santarmin mieleen juurtunut tämä mieltä järkyttävä hetki,
jolloin pienessä vankikopissa, keskellä sanatonta ryhmää, pyövelin
tarmokkaasti työskennellessä, soreana seisoi solakkavartaloinen
nuorukainen, jonka kalpeita, kauniita kasvoja valaisi kirkkaan
toukokuunaamun hohde, ja hänen muistoonsa oli jäänyt hänen kirkas
katseensa, joka tarkkaavaisena oli tähdätty ikäänkuin eloon herännyttä
päivää kohden.

Tätä tunnelmaa enensi erityisesti se, että vieressä, lähellä pyövelin
veristä paitaa, seisoi tummassa papinviitassaan kirkon palvelija, joka
hänkin oli kiintynyt katselemaan tämän ihmisen joka toisella jalallaan
jo seisoi haudassa, viimeisiä elon ilmauksia. Kultainen risti, jota
hän piti käsissään, alleviivasi vielä enemmän sitä ristiriitaa,
joka oli olemassa jumaluuden aatteen, veljellisen rakkauden lihaksi
tulemisen, ja pyövelin julman, kiireellisen työn välillä — ‒ ‒

Mitä ajatteli tällä hetkellä Balmasjow? Mihin suuntasi hän viimeisen
katseensa? Kenties muisteli hän tätä sinistä taivasta katsellessaan
äitiään, isäänsä, jotka tulevat itkemään kuumia kyyneleitä rakkaan
poikansa kuoleman johdosta. Vai oliko hän ajatuksissaan kokonaan
siirtynyt pilventakaiseen maailmaan, kiintynyt katsomaan siirtymistä
tästä raskaasta, tuskallisesta elämästä olemattomuuden rauhalliseen
tilaan, nirvanaan — — —

Nuorukaisparka! Hänen heräämisensä oli niin äkillinen ja niin kauhea.
Heittäytyessään syvän, nuoren unen helmaan hän ei ajatellut että hänen
nukkuessaan häntä varten rakennetaan mestauslava. Hänen korvansa
eivät kuulleet kirveen iskuja eikä lautojen naulaamisesta syntynyttä
kalketta. Hänen levollista untaan ei häirinnyt ainoakaan ääni, ja
vasta herätessään hän näki kovan todellisuuden.

Kädet sidottuina hän vietiin mestauslavan luo, samalle pihalle, jonka
poikki hän oli käynyt edellisenä iltana, jolloin siinä ei vielä
näkynyt mitään tästä kauheasta telineestä. Kaksi arsinaa maasta kohosi
musta lava; sen reunojen vieressä oli kaivettu maahan kaksi noin
3 sasjenin [sasjenj — venäläinen syli = 3 arsinaa = 2,134 metriä.
_Suom. muist._] korkuista tolppaa, joiden päällä oli poikkipuu.
Santarmin sanojen mukaan näitä tolppia tavallisesti säilytettiin
linnoituksessa telotusten väliaikoina. Lavalle vei pienet, vartavasten
rakennetut portaat. Ensimäisenä nousi lavalle pyöveli, hänen
jälkeensä Balmasjow ja heidän perässään pappi. Läsnä oli vielä
viisi linnoituksen upseereista, Pähkinälinnan kaupungin edustaja,
prokuraattori ja muutama santarmi. Pyöveli oli puettuna punaiseen
pukuun: leveät housut, paita, lakki — kaikki oli neulottu punaisesta
puuvillakankaasta. Tämä oli hänen virkapukunsa.

Balmasjow puettiin ruumisvaatteisin, jalkain alle asetettiin penkki,
silmukka pantiin kaulaan ja senjälkeen pyöveli tavanmukaisessa
järjestyksessä työnsi penkin hänen jalkainsa alta.

Balmasjow riippui 20 minuuttia. Hänen kärsimyksensä eivät kestäneet
kauvan, ruumiin kouristukset taukosivat pian.

Aurinko oli jo kohonnut yläpuolelle linnoituksen muurien ja sen
säteet tunkivat tähän pimeään pihaan, ja valaisivat ilmassa riippuvaa
valkeata ruumispukua, ja tätä surullista telotusnäytelmää.

Kaikki tapahtui äänettömästi. Balmasjow ei puhunut mitään; hänen
kasvonsa ilmaisivat harvinaista levollisuutta ja kylmäverisyyttä.
Suuret, kirkkaat, siniset silmät katselivat ilman vihaa, ilman kiukkua
ympäröivää julmaa todellisuutta. Hän erosi elämästä tuntematta pelkoa,
hän kuoli sankarina, käsittäen että hänen kuolemansa oli hänen
kansansa onnea varten välttämätön.

Keskustelutoverini santarmin sanain mukaan Balmasjowin kuolema oli
tehnyt häneen järkyttävän vaikutuksen, joka ei koskaan tule haihtumaan
hänen mielestään.

"Siten kuolevat vain voimakkaat ihmiset aatteensa puolesta", sanoi hän
lopuksi.

Keskustellessamme olimme huomaamattamme tulleet pienen, umpeen
kasvaneen, hunnigoille jätetyn puutarhan luo.

— Tämä on Wera Fignerin puutarha — sanoi hän ja aukasi veräjän. Me
astuimme sisään. Sireeni- ja jasmiinipensaista levisi suloinen,
päihdyttävä tuoksu. Puutarha oli pinta-alaltaan hyvin pieni, melkein
kolmion muotoinen. Se oli kasvanut täyteen ruohoa; näkyi ettei enää
ollut olemassa huoltapitävää kättä, joka ennen oli sitä niin tarkoin
hoitanut ja ruokonnut.

Jasmiinipensaan, joka nyt oli niin täynnä suuria kukkia että se näytti
aivan valkealta, oli Wera Figner itse istuttanut, sanoi santarmi ja
jatkoi: — Katsokaapa, ikäänkuin hänen muistokseen on kevät pukenut
sen komeaan, kauniiseen valkeaan juhlapukuun, joka täyttää ilman
päihdyttävällä tuoksulla, ja palauttaa muistoon tämän ihmeellisen,
harvinaisen naisen — — —

Hän rakasti tosiaan hellästi jokaista ruohoa, jokaista pensasta,
ja piti niistä hellää huolta. Paljon näkivät ne hänen kasvoissaan
surua, paljon kaihoa, kun hän päivät läpeensä puuhaili tällä pienellä
maapalasella, jota joka puolelta ympäröi korkea puinen aita; tämän
aidan toinen pää ulottui siihen kiviseen muuriin asti, jonka takana
Balmasjow telotettiin. — Telotuksen jälkeisenä päivänä saivat kaikki
vangit tietää että vanhalla pihalla oli hirtetty sama nuori mies, joka
illalla oli käynyt heidän ikkunainsa ohi. Tämä teki heihin erittäin
raskaan vaikutuksen ja he panivat toimeen protesti-mielenosotuksen.

Senjälkeen kun linnoituksen lääkäri oli tarkastanut Balmasjowin
ruumiin ja tieteellisesti konstateerannut että hän oli kuollut, hän
haudattiin linnoituksen muurin taakse, kentällä pohjoisen kulmatornin
viereen, joka on Nevan suuta päin, mistä Laatokan ensimäiset aallot
valtaavana joukkona virtaavat joen uomaan. Tämä torni viettää päin
järven suunnatonta ulappaa.

Sen juurella, kivisen kummun reunalla, on korkea, puisella katolla
varustettu pylväs. Tässä pylväässä riippuu pelastusrengas. Ja tähän
paikkaan, tämän pylvään alle ovat Balmasjow ja Kaljajew haudatut.
Kalastajain taikauskoisen luulon mukaan heidän vanhurskaat haamunsa
pelastavat tässä vaarallisessa paikassa laivat ja kalastajain pienet
veneet perikadosta.




TOINEN LUKU.

Kaljajewin telotus.


Kolme vuotta senjälkeen telotettiin samassa linnoituksessa Ivan
Kaljajew. Oli samallainen ihana kevät — — — luonto heräsi yhtä
riemuisana uuteen eloon; uudet voimat tunkivat vastustamattomasti
kautta maan, houkuttelivat luokseen, lupasivat parempaa, onnellista
elämää.

Ja tällaisena aamuna toi jokipoliisin höyrylaiva linnoitukseen,
samaten kuin se oli sinne tuonut Balmasjowinkin, nuoren, tarmokkaan,
tulisen ja voimia uhkuvan Kaljajewin telotettavaksi — — —

Hänen nuoren, vielä vakaantumattoman, mutta voimallisen ja
miehuullisen elämänsä langan tuli katketa tänä ihanana aamuna, jolloin
luonto uudelleen heräsi. Mikä kohtalon iva! Hänet telotettiin silloin
kun luonnon kaikki uudet voimat sulivat yhteen, yhteisellä rynnäköllä
luodakseen toisen elämän, tehdäkseen sen kauniiksi, onnelliseksi,
riemuisaksi, rikkaaksi.

Hänen telotuksensa tapahtui samalla tavalla kuin Balmasjowinkin.
Mutta häntä kuljetettiin vaan höyrylaivalla ilman vartiolaivoja,
vaikka kyllä oli ryhdytty hyvin suuriin varokeinoihin, sähkötettiin
samaten kaikista satamista että siihen ja siihen paikkaan Kaljajew oli
onnellisesti saapunut.

Kun hän oli tuotu linnoitukseen niin häntä ei sijoitettu sinne, missä
Balmasjow oli ollut, sen vuoksi että kokemus oli osoittanut kuinka
vaarallista on hallinnolle jos valtiolliset vangit saavat tietää että
taaskin on telotettu nuori ihminen, joka oli taistellut kansan onnen
puolesta, ja telotettu, ei ainoastaan tämän linnoituksen muurien
sisäpuolella, vaan kaikkiaan jonkun sylen päässä heistä; hallinnon
täytyi otaksua että heidän puoleltaan taas pantaisiin toimeen vielä
suurempi protesti — mielenosoitus kuin Balmasjowin telotuksen jälkeen.
Senvuoksi oli välttämätöntä hävittää kaikki tämän telotuksen jäljet,
panna se toimeen kaikessa hiljaisuudessa, kenenkään tietämättä,
näkemättä.

Sentähden Kaljajew sijoitettiin pieneen, yksikerroksiseen
rakennukseen, jossa oli sotamiesten työpaja, linnoituksen toiseen
päähän, uudesta vankilasta laskettuna, jossa vangit istuivat.

Kaljajew ei hetkeäkään epäillyt että hänet telotetaan ja telotetaan
heti paikalla, ilman vitkasteluja. Tultuaan työpajaan hän pyysi
saada paperia, kynän, tupakkaa ja tulitikkuja. Hän kirjoitti kauvan;
herkeämättä, repi useat kerrat rikki mitä oli kirjoittanut ja
kirjoitti taas uudelleen. Rikkirepimänsä paperinkappaleet hän poltti
huolellisesti tulitikuilla. Hän oli levollisen näköinen, saattoi vaan
havaita hänen kirjoittavan jonkun verran kiireellisesti, ikäänkuin
hän olisi kiirehtinyt ehtiäkseen sanomaan jollekin viimeisen sanansa,
peläten kuoleman tulevan niin pian ettei hän ehtisi kirjoittaa
paperille viimeisiä ajatuksiaan ja tunteitaan.

Vihdoin hän lopetti ja antoi kirjeen prokuraattorin apulaiselle
Feodorowille pyytäen tämän lähettämään sen hänen vanhalle äidilleen.
Hänen puoleensa hän kuoleman edellä kääntyi ajatuksineen, häntä hän
ajatteli näinä elämästä eroamisensa hetkinä. Hän terotti erityisesti
että kirje oli välttämättömästi jätettävä äidin käsiin ja Feodorow
lupasi sen tehdä.

Minä kysyin keskustelutoveriltani, santarmilta oliko tämä lupaus
tullut täytetyksi ja kirje toimitettu äidille. Hän vastasi ettei
tiedä, mutta siihen nähden että Feodorow oli luvannut täyttää hänen
toisen pyyntönsä — antaa hänen puhutella linnoituksessa puolustajaansa
Sjdanowia — mutta ei ollut sitä täyttänyt, täytyy otaksua että
tuskinpa hän tätäkään pyyntöä täytti ja että kirje tuskin oli
tullut äidille toimitetuksi. Paitsi että Kaljajew pyysi jättämään
äidille kuolemansa edellä linnoituksessa kirjoittamansa kirjeen,
pyysi hän näet Feodorowin laskemaan hänen luoksensa puolustajansa
Sjdanowin, perustellen pyyntöään sillä, että hän tahtoi tavata häntä
keskustellakseen hänen kanssaan omista, personallisista asioistaan
eikä ensinkään siitä asiasta, jonka tähden hänet oli tuotu tänne
telotettavaksi.

Feodorow lupasi. Linnoituksen komendantti suostui laskemaan hänet.
Sjdanow saapui Pähkinälinnaan, mutta viime hetkenä Feodorow alkoi
pelätä ja päätti ensin kysyä poliisidepartementiltä, josta tuli
vastaus: kielletään.

Ja niinpä hän ei saanut ennen kuolemaansa tavata puolustajaansa.

Koko yön Kaljajew oli ylhäällä, riisuuntumatta ja menemättä levolle.

Hänen rakennuksensa ja vieressä sijaitsevan vähäisen saunarakennuksen
välissä sill’aikaa rakennettiin mestauslavaa. Rakennettiin
kiireellisesti, jotta se saataisiin valmiiksi ennen seuraavan päivän
aamua. Kirveiden iskut kuuluivat Kaljajewin korviin asti, hän kuuli
kuinka useat henkilöt hommailivat saadakseen paikoillensa hirret,
kuuli kuinka annettiin käskyjä ja neuvoja ja kuuli kuinka heidän
kuolontyönsä edistyi.

Pyöveli oli jo kauvan sitte ollut linnoituksessa ja odotti hetkeä,
milloin hän tulisi lähettämään toiseen maailmaan taas uuden
klientin. Tämä oli sama pyöveli, joka oli telottanut Balmasjowin,
nimittäin kasakka Aleksander Filipjew. Hän oli, kuten ainakin hyvin
välinpitämätön häntä odottavaan työhön nähden, huoleton, ja joi paljon
viinaa.

Ollakseen läsnä telotuksen tapahtuessa oli jo illalla linnoitukseen
saapunut vapaaherra Medem sekä kaikki ne hallinnolliset viranomaiset,
joidenka läsnäolo telotuksen tapahtuessa on pakollinen.

Kellon käydessä kolmatta yöllä pyöveli, punaiseen pukuun puettuna,
meni linnoituksen komendantin, papin ja prokuraattorin apulaisen
seurassa Kaljajewin huoneeseen. Kaljajew käveli silloin edes takaisin
huoneessa, joka hetki odottaen pyövelien tulevan noutamaan häntä
telotettavaksi.

Hän oli näiden henkilöiden tullessa hänen luokseen hyvin
välinpitämätön ja levollinen. Papin avusta hän kieltäytyi. Hänen
kätensä sidottiin ja hän vietiin mestauslavalle.

Lavalla hänelle luettiin tuomio. Vaijeten hän kuunteli, vaiti hän oli
kun hänen kaulaansa pantiin silmukka ja kun hänen yllensä puettiin
ruumisvaatteet. Ja kun penkki vierähti pois hänen jalkainsa alta, jäi
hän riippumaan koko painollaan nuoraan, nuora pingoittui ja Kaljajewin
jalat koskivat lattiaa, mikä oli seuraus pyövelin huolimattomuudesta,
hän kun oli vahvasti päihtyneenä eikä ollut vetänyt nuoraa tarpeeksi
kireälle. Vapaaherra Medem torui häntä huutaen ja pyöveli korjasi
virheensä kohottamalla, nuoran toisesta päästä vetäen, Kaljajewin
ruumiin ilmaan. Kaljajewin kärsimykset kestivät kauvan; ruumiin
kouristukset ja vavahtelemiset jatkuivat vielä monta pitkää hetkeä
senjälkeen kun pyöveli oli hairahduksensa korjannut ja kohottanut
ruumiin ilmaan.

Telotuksen jälkeen ja sittekun linnoituksen lääkäri oli tarkastanut
ruumiin, hän haudattiin samaan paikkaan kuin Balmasjow,
pelastusrenkaan ääreen, tornin juurelle.

"Tulkaa, minä näytän teille sen paikan, johon heidät on haudattu", —
sanoi minulle keskustelutoverini santarmi, ja saattoi minut vankien
puutarhaan ohitse. Pajan läheltä kulkee, kahden puutarhan välitse,
kapea tie linnoituksen muurille.

Tällä kohden on itse muuriin tehty portaat joita myöten pääsee sen
harjalle. Muuri on hyvin leveä ja sen yläreunalla voi helposti kulkea
kaksi ihmistä rinnakkain.

Noustuamme muurin harjalle katseillemme avautui ihana näköala
järvelle. Kevyt iltahämärä oli alkanut verhota harsoonsa maan.
Ilma oli tyven, levollinen. Suunnattoman suuren, äärettömän järven
selkä siinsi, ikäänkuin lasi, alhaalla jalkaimme juurella. Se oli
liikkumaton, tyyni, ikäänkuin olisi se nukahtanut keveään iltauneen.
Hienot keväiset värit olivat luoneet kaukaiselle taivaanrannalle
läpikuultavat värivivahduksensa, jotka väkisin vetivät puoleensa
huomiomme; oli vaikeata temmata irti katseensa tästä edessämme
olevasta ihanasta majesteetillisesta maisemakuvasta.

Me suuntasimme askeleemme pitkin muuria pohjoista tornia kohden.
Täältä, linnoituksen kulmasta, näkyi hyvästi pihamaa kaikkine
aitoineen ja sisäseinineen. Täältä näkyi vanha vankilarakennus ja sen
vieressä piha, jossa Balmasjow oli telotettu.

Ja alhaalla, tämän tornin juurella, näkyi pienoinen maakappale, jossa
pienten kivien alla lepäsivät telotettujen Balmasjowin ja Kaljajewin
ruumiit.

Jokaisesta ohikulkevasta laivasta, jokaisesta kalastajanveneestä
näkyy tämä paikka hyvästi. Tänne on, santarmin sanain mukaan, myös
haudattu muutamat kuolleista tovereista, jotka olivat nääntyneet
linnoituksen vankiloissa monta pitkää vuotta eivätkä olleet kestäneet
sen olojärjestyksen raskautta ja ankaruutta. —

Jälkeenpäin minun on onnistunut saada tavata Kaljajewin äiti.

Keskustellessamme hänen pojastaan Ivanista hän tuli intoihinsa,
muisteli ilolla hänen mennyttä, lyhyttä elämäänsä, puhui hänestä aivan
erityisellä rakkaudella ja hellyydellä, pitäen häntä ylpeytenään ja
lohdutuksenaan jälellä olevassa elämässään.

Hän on hyvin sairas, voi vaivoin käydä, eikä voi tehdä työtä sentähden
että koko hänen ruumiinsa on luuvalon runtelema; hän asuu kahdessa
pienessä huonepahaisessa erään syrjäkadun varrella työväenkaupungin
osassa Warsovassa, tehtaassa työskentelevän, kivulloisen poikansa
ja kahden tyttärensä kanssa; toinen näistä, iältään 8 vuotta on
tyttöpensionissa, toinen, 15-vuotias, käy 4-luokkaista naislukiota
Warsovassa.

Äiti kertoi paljon telotetusta pojastaan, kertoi ylpeänä, ilman
pienintäkään valituksen tai itkun tapaista vivahdusta äänessään.
Hän oli tietystikin kärsinyt paljon saadessaan kokea tämän raskaan
tappion; hän oli suuresti rakastanut poikaansa ja jokainen käsittää
kyllä kuinka suuri oli hänen tuskansa ja surunsa kun hän hänet
menetti; ja tästä huolimatta saattoi hänen puheistaan havaita hänen
tajuavan että hänen surunsa ei ole ainoastaan hänen oma, yksityinen
surunsa, vaan että se on yleinen, monen, monen ihmisen yhteinen suru,
että hänen lempilapsensa kuolema oli välttämätön koko yhteiskunnalle,
joka tämän käsittää ja sille antaa arvon. Keskustellessani Kaljajewin
äidin kanssa minä kysyin häneltä montako lasta hänellä on; hän vastasi
neljä. Ja kun kysyin missä neljäs on, niin eukko vastasi että neljäs
lepää haudassa Pähkinälinnan linnoituksessa ja lisäsi samalla että
kun hän, ennen telotusta, sai Moskovassa tavata poikaansa, oli tämä
pyytänyt ettei äiti poistaisi häntä poikainsa luvusta ja sanonut että
vaikka hän ei tulekaan olemaan elossa, niin luettakoon hän kuitenkin
yhä edelleen hänen perheensä jäseneksi ja ikäänkuin tilapäisesti
poissa olevaksi.

Kuten hän kertoi oli hän saanut tavata poikaansa Moskovassa useat
kerrat, viimeksi päivää ennen kun tämä lähetettiin Pietari-Paavalin
linnoitukseen. Moskovassa hän istui eräässä tornissa Butyirin
vankilassa. Ennenkun Kaljajew murhasi suuriruhtinas Sergei
Aleksandrovitsjin oli hän ollut ulkomailla. Äiti tiesi hänen
eleskelevän rauhassa ulkomailla ja hämmästyi suuresti kun hänen
asuntoonsa Warsovassa ilmestyi suuri joukko poliisiviranomaisia,
santarmeja ja sotamiehiä. He tekivät hänen luonaan kotitarkastuksen ja
kyselivät missä hänen poikansa Ivanan tavarat ovat. Hän vastasi ettei
hänen luonaan löydy mitään niistä, siitä syystä että hänen poikansa ei
pitkiin aikoihin ole asunut kotona. Kotitarkastuksen tapahtuessa eukko
ei jaksanut nousta vuoteeltaan, hän kun sairasti kovaa luuvaloa eikä
kyennyt liikahtamaan.

Wanhin santarmiupseeri kysyi häneltä missä hänen poikansa Ivan oli.
Hän vastasi hänen sillä haavaa olevan ulkomailla.

— Niin, niinpä niin... Ulkomailla hän on... lausui santarmi pitkään,
eikä senjälkeen enää sanonut mitään.

Löydettyään sairaan päänalaisen alta valokuva-albumin he alkoivat
tarkkaavaisesti selailla sitä ja katsella valokuvia, ja kun olivat
keksineet Ivanan muotokuvan niin he iloisina näyttivät sitä sanoen:
"tuossa hän on" — — —

Äiti tuli tämän johdosta hyvin levottomaksi eikä voinut käsittää mitä
tämä merkitsi, mitä hänen rakas Ivanansa oli mahtanut tehdä. Hän ei
hetkeäkään saattanut ajatella että Moskovan räjähdysjuttu voisi olla
jossakin yhteydessä hänen poikansa kanssa.

Kotitarkastuksen päätyttyä poliisi käski hänen tyttärensä Aleksandran
saapumaan Warsovan suojelusosastoon. Hän lähtikin sinne ja siellä
hänelle näytettiin hänen vangitun veljensä Ivanan valokuva; hän ei
myöntänyt sitä tuntevansa ja silloin hänet lähetettiin Moskovaan häntä
tapaamaan. Hänelle annettiin rautatie piletti ja hän kuljetettiin,
vapaana, yhdessä vanhemman sisarensa miehen kanssa, joka siihen aikaan
palveli Warsovassa korttelinpäällysmiehenä.

Heidän saavuttuaan Moskovaan hän päästettiin heti tapaamaan veljeään.
Hamaan viime hetkeen asti hänellä ei ollut vähintäkään tietoa siitä
mistä syystä hänen veljensä oli vangittu.

Hänet vietiin isoon saliin, jonka seinillä riippui keisarin
muotokuvia; tämä oli sama sali, jossa sitä ennen Kaljajewia tapaamassa
oli käynyt Jelisaveta Feodorovna.

Hän istui vanginvaatteihin puettuna. Nähdessään hänet sisar ensi
silmänräpäyksessä ei ollut tuntevinaan häntä.

Silloin hän hypähti seisaalleen ja huusi hänelle:

— Sasja, etkö tunne minua? — Sisar heittäytyi sanaa sanomatta hänen
syliinsä ja kysyi senjälkeen:

— Mitä merkitsee, Wanja, että sinä olet vanginvaatteissa? — Etkö sinä
siis tiedä, minähän olen tappanut Sergein — hän vastasi.

Poliisi tahtoi että myös hänen lankonsa tulisi häntä tapaamaan, jotta
hänkin sanoisi tunteeko hän hänet. Kaljajew kieltäytyi tästä, sanoen
ettei hänellä ole lankoa ja ettei hän tahdo ketään tavata. Mutta lanko
tuotiin kumminkin huoneeseen.

Kaljajew keskusteli sisarensa kanssa aluksi kahden kesken, mutta
sitten tuli huoneeseen santarmialiupseeri; kohtaus kesti noin
2 tuntia. Ennenkun he erosivat, poliisi laati pöytäkirjan ja
Aleksandra-sisarta kehoitettiin kirjoittamaan alle. Hän kirjoitti
että hän sisarena kieltäytyy rupeamasta minkäänlaisiin selityksiin
heidän kanssaan. Tämän johdosta veli suuteli häntä, otti häneltä
hellät jäähyväiset ja pyysi sanomaan äidille että hän hyvin mielellään
tahtoisi häntä tavata.

Sisar matkusti Warsovaan ja ilmoitti äidille tämän hänen
toivomuksensa. Sairas eukko päätti, kooten niinkuin jaksoi, voimansa,
vaikkakin töin tuskin sai liikutetuksi jalkojaan, matkustaa Moskovaan.

Hän otti mukaansa pojan vaatteet, osti tiellä uudet kengät ja hatun,
ja lähti pitkälle matkalleen.

Moskovassa hän viipyi noin 2 viikkoa ja tapasi poikansa joka päivä.
Tämä oli erinomaisen iloinen siitä että äiti oli tullut, pyysi ettei
hän antaisi mielensä masentua ja että hän oikeudessa pysyisi lujana
eikä itkisi: "Sinun pitää tietämän, äitini — sanoi hän — että jos
minä oikeudessa saan nähdä sinun vuodattavan kyyneleitä, niin ne
järkyttävät minun rohkeuteni. Meidän pyöveliemme ei tule saada nähdä
sinun pyhiä kyyneleitäsi. Äiti lupasi hänelle ettei hän anna kenenkään
nähdä mitä hän sielussaan tuntee, tuskiaan ja kärsimyksiään, vaan että
hän kätkee ne sydämeensä.

"Ja hän piti lupauksensa. Pysyi oikeudessa erinomaisen miehuullisena
eikä vuodattanut ainoatakaan kyyneltä kun luettiin hänen poikansa
kuolemantuomio.

"Kaljajew vietiin heti prokuraattorin huoneeseen, johonka myös meni
hänen äitinsä ja sisarensa. Siellä he sanoivat hänelle jäähyväiset ja
samana päivänä hän vietiin Pietariin.

"Kaksi päivää ennen telotusta oli Kaljajewin ja hänen äitinsä ja
sisarensa välillä lyhyt kohtaus ristikkoaidan välitse. Sanoessaan
heille jäähyväiset hän lausui: 'Äiti, en tahdo sinua pelottaa, mutta
minusta tuntuu siltä kuin emme enää saisi nähdä toisiamme'."

Ja tosiaankin tämä oli heidän viimeinen kohtauksensa. Kaksi päivää
senjälkeen hän telotettiin.

Äiti rakasti häntä suuresti; hän rakasti häntä lapsuudesta asti
ja enemmän kuin muita lapsiaan. — Luonteeltaan hän oli humaani,
helläluonteinen ihminen, suurimmassa määrin kyvykäs ja uuttera.

Kun hän ansaitsi rahoja niin hän aina auttoi äitiään. Useinkin kun
perheessä sattui olemaan erittäin kova puute, hän istui yöt läpeensä
kirjoitellen käännöksiä, ansaitakseen jonkun kopeekan lisää. Äiti
kehoitteli häntä lykkäämään työnsä ja menemään levolle; hän vastasi:
"Äiti, sinua varten minä teen työtä, minä itse en tarvitse", ja jatkoi
käännöstään, voidakseen seuraavana päivänä tuoda perheelle jonkun
niukan rovon.

Koulussa hän oli aina ollut etevä oppilas; seitsemän vuotiaana hän
alkoi Warsovassa käydä kaupunkikoulua, edistyi hyvästi, tuli luokalta
luokalle, saaden palkintoja hyvästä edistyksestä. Lukiossa hän,
palkinnoksi mainioista luonnonlahjoistaan ja hyvästä edistyksestä,
tehtiin stipendiaatiksi.

Lukion kurssin suoritettuaan hän tuli Moskovan yliopistoon, jossa hän
oli kaksi vuotta, ja siirtyi senjälkeen kun epäjärjestykset siellä
olivat alkaneet, Pietarin yliopistoon, josta hänet poliisi karkoitti
ennenkun hän oli suorittanut tutkintonsa.

Eräs hänen yliopistotovereistaan, joka nykyään palvelee
poliisidepartementissa, auttoi poliisia saamaan selvän siitä kuka hän
oli. Pitkään aikaan poliisi ei tiennyt kenenkä se oli vanginnut, ja
sai vasta tämän yliopistotoverin avulla selville että se oli Kaljajew.

Rouva Kaljajew sanoi poikansa kertoneen, että hän helposti olisi
voinut päästä pakoon heitettyään pommin, jollei eräs sotamies heti
olisi tarttunut hänen käsiinsä ja vääntänyt ne selän taa, siten estäen
häntä ampumasta. Pommin räjähdyksestä olivat hänen kasvonsa saaneet
pieniä vammoja ja niistä vuosi verta. Hän oli koko ajan ollut täydessä
tajussa.

       *       *       *       *       *

Alkoi jo hämärtää kun lähdin Pähkinälinnan linnoituksesta.
Hämmästyksekseni soutumieheni kärsivällisenä odotteli minua veneessään
poltellen piippuaan. Hiukan hän tosin oli ihmetellyt että minä niin
kauvan siellä viivyin.

Me istuimme veneesen ja kiidimme nopeaan kaupungin rantaa kohden. Kova
virta lisäsi vauhtia.

Lähestyessämme kivestä rakennettua aallonmurtajaa ukko alkoi soutaa
hiljemmin ja katkasi ensi kerran äänettömyyden, lausuen: Sanokaapa,
herra mitä te arvelette; meidän kalastajamme kertovat — en tiedä
lieneekö tuossa perää — itse nähneensä että linnoituksesta ajoittain
vuotaa järveen verta ja että sillä kohden vesi muuttuu punaiseksi.
Arvelevat sen johtuvan telotuksista, siellä on telotettu paljon
ihmisiä ja ne on sitte silvottu pieniksi palasiksi ja viskattu järveen.

Minä vaikenin kun en tiennyt mitä sanoisin tästä rahvaan taikauskosta,
joka on saanut alkunsa hallituksen verrattomasta julmuudesta, sen
satoja vuosia kestäneestä hirmuvaltaisuudesta ja sorrosta, jolle se,
itsevaltaisen hallitusmuodon turvaamiseksi, on vuosisatojen kestäessä
tukahduttanut kansan kaikki jalot ja parhaat harrastukset.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUVAUKSIA NYKYAIKAISISTA TELOITUKSISTA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.