Maan suola : Romaani

By Väinö Kolkkala

The Project Gutenberg eBook of Maan suola
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Maan suola
        Romaani

Author: Väinö Kolkkala


        
Release date: October 5, 2026 [eBook #79728]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1926

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/79728

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAAN SUOLA ***
language: Finnish




MAAN SUOLA

Romaani


Kirj.

VÄINÖ KOLKKALA





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1926.






      »Särjettyä ruokoa hän ei muserra,
      ja suitsevaa kynttilänsydäntä hän ei sammuta,
      ennenkuin saattaa oikeuden voitolle.»




SISÄLLYS:

   I. Pojan varhaisimpia muistoja.
  II. Ensimmäisessä opinsaunassa.
 III. Kierto- ja kansakoulussa.
  IV. Kohtalokas vaihe.
   V. Eteenpäin opin tiellä.
  VI. Hirmutyö.
 VII. Uusia elämyksiä.
VIII. Uudessa asuinpaikassa.
  IX. Yliopistossa ja pappina.
   X. Valo koittaa.
  XI. Murhamies ja pastori.




I.

POJAN VARHAISIMPIA MUISTOJA.



1.


Simon ensimmäinen muisto lapsuuden varhaisimmilta vuosilta oli kirkon
palo.

Hän muistaa sen ja siihen liittyneet edellisen ehtoopäivän tapahtumat
aivan selvästi, vaikka hän silloin oli vasta pieni poika, isän
pitkävartista saapasta hiukan pitempi, ei osannut vielä aapiskirjaansa
saati sitten katkismustaan.

Ja kuitenkin ovat tuon ehtoopäivän ja yön tapaukset kietoutuneet
lähtemättömiksi Simon mieleen. Ne ovat ikäänkuin häviämättömästi
kirjoitetut muistiin, josta hän voi ne poimia milloin tahansa, jo heti
seuraavana aamuna yhtä helposti kuin nuoruutensa, miehuutensa ja
vanhuutensa päivinä.

       *       *       *       *       *

Sinä elokuun ehtoopäivänä — viime vuosisadan viimeistä edellisellä
vuosikymmenellä — oli tuskallisen kuuma ja hiostava helle.

Äiti oli tullut panneeksi leivinuunin lämpiämään leipoen parhaillaan,
kun isä pistäytyi kartanolta pakariin sanoen huolestuneena äidille:

— Olisit jättänyt leipomisen huomiseen.

— En paljoa leivokkaan, tämmöisen pienen taikinan vain. Uutisleipää
noille lapsille, joiden tekee sitä mieli.

Kaukalon ääressä istuvat lapset, joista Simo on vanhin, syöden
taikinapötkyjä.

Isä kävelee akkunaan tähyillen taivaalle.

— Pelkään, että siitä nousee kova ukonilma.

Saanetko uunia ajoissa kuumaksi, niin että pellit voidaan sulkea,
ennenkuin ukkonen räjähtää.

Äiti kohentelee uunia.

— Se on tuossa paikassa valmis.

— No se on hyvä. Tuolla näkyykin jo ensimmäisiä ukkospilviä.

Isä lähtee koettelemaan toisten huoneiden peltejä varmistuakseen siitä,
että nekin ovat kiinni.

Simo paapertaa akkunan alla olevalle penkille vilkaisten ulos. Taivaan
äärimmäiselle kannelle on ilmaantunut musta, uhkaava pilviröykkiö.

Se näyttää seisovan paikallaan. Vaikka Simo siristäisi silmiään millä
lailla hyvänsä, se ei vain ota liikkuakseen sinne tai tänne. Se
loikoo kapeana ja pitkänä kuin musta jättiläiskäärme taivaanrannalla,
synkkänä, liikkumattomana ja vaanivana.

Aamusta alkaen aurinko oli porottanut tukahduttavasti, ja iltapäivällä
ilmaantui kipinöitsevän taivaan laitimmaiselle rannalle pikimusta
pilvirykelmä. Ja vaikka elopelloilla nääntyvät ihmiset miten hyvänsä
katselivat sitä, se ei lähtenyt mihinkään. Se pysyi paikallaan.

Niin Simonkin mielestä. Poika väsyy ennen pitkää sen katselemiseen.

— Äiti, mikäs se on se ukkonen? — kysyy hän hypättyään penkiltä
permannolle.

— Jaa, että mikäs se on?... Se on... se on Jumalan ruoska, jolla Jumala
rankaisee meitä, — selittää äiti hämillään. — Niin luulen ja uskon, ja
kyllä sinäkin vielä opit pelkäämään sitä, jahka kasvat.

Kun vastaus ei tunnu tyydyttävän Simoa, joka kärttää lisää, hätistää
äiti neuvottomana pojan luotaan.

— Ei mulla ole nyt aikaa olla selittäjäsi, tässä kun kohta alkaa
leipäin kypsentäminen. Mene siitä jaloista pois, mene vaikka kysymään
isältä, hän tietänee selvittää enemmän.

Simo lähtee, mutta kun ei löydä isää huoneista, pistäytyy pihalle,
jossa pysähtyy tirkistelemään jättiläiskäärmettä taivaanrannalla. Se
on hänen mielestään yhä entisellä paikallaan, ei ole noussut jos ei
laskenutkaan, vaikka isä sanoi sen nousevan.

Simo kävelee ikävissään kosken rannalle, jossa on mylly ja tappuri,
veden voimalla käyviä, ja siellä kosken rannoilla ja itse koskessa ovat
hänen mielipaikkansa.

Siellä on useita pieniä saaria, joihin näin vähän veden aikana voi
kahlailla jalkojen paljonkaan kastumatta, kun vain tietää sopivat
ylimenopaikat, ja Simo kyllä ne tietää. Hyppää vain veden pinnan
alapuolella näkyvältä kostealta kiveltä toiselle, ja jos sattuu
liukastumaan tai vaikka kaatumaankin, ei siitä ole muuta haittaa kuin
housujen kastuminen.

Mutta kosken alla olevaan suvantoon asti ei ole hyvä ulottaa
löytöretkeilyjään. Siitä ovat äiti ja isäkin varoittaneet. Siellä on
vesi syvää.

Simo seisoo myllynruuhessa, joka nyt on aivan kuivillaan, seisoo
hajasäärin ja yrittää vihellellä, niinkuin on nähnyt ja kuullut kylän
toisten poikien tekevän, mutta hän ei osaa vielä, vaikka kuinka
koettaisi. Hän panee suunsa torvelle ja pullistaa kasvojansa niin,
että tulee melkein paha olla, hän asettaa suunsa suppuun ja tekee
kaikki mahdolliset tehtävät, joita on nähnyt toisten poikien tekevän,
mutta eipäs siitä synny sittenkään semmoista kirkasta ja huoletonta
lirkutusta, jommoiseen esimerkiksi naapuritalon Matti on koko mestari.

Simo suuttuu lopulta yrittelyynsä ja jää huuli lerpalla katselemaan
koskea. Ei häntä nyt haluta noihin saariinkaan. Eipäs niissä ole muuta
kuin kukkia ja ruohoja ja leppiä ja pajuja. Niitä hän saa nähdä missä
hyvänsä, puutarhassa ja kartanollakin, tuommoisia kukkia ja puita
parempiakin.

Simon katse siirtyy kosken alapäästä yläpäähän. Siinä on toe poikki
joen ja tokeen alla, myllyruuhen ja vastarannan välillä, on toinen
suvanto, semmoinen vain pienenpieni, jonka tokeessa olevasta
varaluukusta paljon veden aikoina päästetty vesiryöppy on kaivanut
siihen.

Heikki, talon nuorin renki ja innokas onkimies, on sanonut tuon
pikkusuvannon olevan parhaita kalalammikoita koko joessa. Ja tietäähän
Simokin sen, vaikkei vielä ole saanut istua onkimassa. Isä on
kieltänyt. Mutta matosia Simo on keräillyt Heikille, ja istunutkin
Heikin rinnalla tämän onkiessa; Heikki on kyyköttänyt tuolla kivellä,
Simo toisella, tarkasti silmillään seuraten, miten Heikki on pujottanut
madon koukkuun. — »Koukun nirkku ei saa olla näkyvissä», on Heikki
neuvonut, »kas näin sen pitää olla: madon pään pitää lisäksi lerppua
luontevasti, ettei kala havaitse petosta». — Sylkäistyään matoon Heikki
on heittänyt siiman veteen, ja sieltä on noussut kalaa, ahventa,
säynästä ja särkeä.

Simo saa yhtäkkiä päähänpiston nähdessään Heikin ongen myllyn
seinämällä. Hän kipaisee lastukolle, joka on syntynyt pärehöylän
käyttämisestä, tonkii siellä hetken pannen löytämänsä madot
housunkierteeseensä, sieppaa ongen käteensä ja hivuttautuu varovasti
Heikin istumakivelle. Käärii sitten siiman auki, asettaa madon
koukkuun, josta ei nirkku saa näkyä, kokoo suunsa täyteen sylkeä
ja yrittää sen roiskauttaa madon päälle, vaikka siitä suurin osa
tipahtaakin likaisen paidan rinnuksille.

Mutta sitä Simo ei nyt huomaa. Innosta vavisten hän heittää siiman
veteen ja odottaa jyskyttävin sydämin.

Kauan hänen ei tarvitsekaan kököttää turhanpäiten. Jo rupeaa nykimään,
jo tärppii aikalailla, mutta Simo on sittenkin liian hätäinen, vaikka
Heikki on monesti sanonut, ettei koskaan pidä hätäillä, vaan antaa
kalan nykiä ja ärsyttää sitä hiljaa vetämällä ja taas laskemalla
siimaa, mutta Simo ei muista nyt Heikin kaikkia neuvoja: tempaisee,
ennenkuin koho on painunut veden alle, ja saa ainoastaan rikkirevityn
madon.

Hän pujottaa koukkuun uuden syötin tehden sille samat temput kuin
äsken ja koettaa toistamiseen, siima läjähtää viuhuen veteen ja nyt...
nyt koho heilahtelee, kohtapas heilahteleekin... Simo vetää onkea
luokseen ja nyt yhtäkkiä koho painuu pystysuorassa asennossa veteen...
on jo veden alla... liikkuu siellä vimmatusti sinne tänne, kunnes
alkaa liikkua poispäin... yhä poispäin... antaa sen vain liikkua,
Simo ei tällä kertaa hätiköikään, vaikka mikä tulisi... hän ojentaa
vapaansa niin pitkälle kuin yltää... nyt ei enää yllä; hän tempaisee,
ja komeassa kaaressa läiskähtää pieni ahven siihen tokeen leveälle
lankkulaudoitukselle Simon luiskahtaessa kiveltä veteen ja vavan
irroittuessa käsistä.

Mutta onneksi siinä on matala, ja heti on Simo kivellä jälleen,
loikaten parilla hyppäyksellä tokeelle. Tämähän kävi melkein ikäänkuin
Heikki olisi ollut vavan päässä, yhtä nokkelasti ja uljaasti. Simolta
pääsee iloinen tirskahdus hänen irroittaessaan kalaa koukusta.

Asettaessaan uutta matoa koukkuun hän on niin mielissään, että huulet
menevät suppuun ihan itsestään — ja moitteeton vihellys puhkeaa
ilmoille.

Simo ensin säikähtää, sitten epäilee omia korviaan.

Oliko se oikea vihellys?

Hän yrittää toistamiseen ja saa kuin saakin, vaikkei tällä kertaa
niin remseätä vihellystä kuin äsken, mutta kuitenkin koko lailla
mukiinmenevän lurituksen huuliensa välistä. Yhä uudelleen yrittäen hän
pääsee varmuuteen siitä, että hän osaa jo viheltää.

Oikea, oikea oli se hänen ensimmäinen vihellyksensä, vaikka hän sitä
säikähti ja epäilikin. Oikea. Ei kukaan voi sitä vääräksi sanoa. Ja
jahka hän tottuu, niin kyllä vaan hän.

Kuulkaas vaan, kylänpojat, naapurin Matti varsinkin!

Simokin osaa jo viheltää.

Ja kalastaa, kalastaa myöskin.

Hän heittää uudestaan siiman veteen ja viheltelee, ja hänestä on
tuntuvinaan, että rannatkin raikuisivat hänen vihellyksestään.

Hän osaa lopulta jo vaikka mitä, omasta mielestään...

       *       *       *       *       *

Äiti huutelee levottomana pihalla, kävelee rannallekin ja havaitessaan
Simon istuvan kivellä ongenvapa käsissä näkemättä tai kuulematta mitään
rientää tokeen luo ja kovistaa pojan maalle.

— Selkääsi tarvitsisit, tottelematon, senkin junkkari.

Mutta Simo tulee ilosta hypellen äidin luo.

— Äiti, katsokaas näitä.

Hän riipottaa kädessään kahta ahventa.

Äiti hymyilee hieman lempeämmin.

— No jopas sinä olet koko kalaäijä. Mutta ukonilma puhkeaa jo tuossa
tuokiossa.

Hän tarttuu Simoa kädestä.

Pilvet olivat vähitellen lähestyneet Simon ollenkaan huomaamatta,
taivas oli jo laajoilta aloiltaan mustana, jopa melkein jo heidän
päittensä päällä, ja pilvillä näytti nyt olevan toisenmoisempi vauhti
kuin taannoin. Ilmassa risteili nopeasti valkoinen ohut vaaja kadoten
yhtä nopeasti kuin oli ilmaantunutkin. Simo katselee sitä ihmeissään:
äsken se oli, nyt ei ole enää — mikäs se oli? Se lenteli sinne tänne
ja hävisi äkkiä, mutta ennenkuin poika ehtii kysyä äidiltä, tämä sanoo
siunaten oikealla kädellä silmänsä:

— Siinä löi ensimmäinen salama.

— Olikos se salama?

— Oli, oli, — vastaa äiti kiirehtiessään suojiin.

— Äiti, mikäs se on salama? Ja mitäs se tekee?

— Mistäs minä sen tiedän. Se on kai Jumalan vihan lieska...

Jumalan vihan ruoska — ukkonen, Jumalan vihan lieska — salama. Kyllähän
Simo puolittain ymmärsi, että Jumalalla pitää olla ruoskansa ja
lieskansa, samoinkuin ihmisilläkin näytti olevan.

— Äiti, — sanoo Simo. — Jumala on kai samanlainen kuin ihmisetkin, kova
ja lujakouraisempi vaan.

— Mitäs sinä, lapsikulta, nyt puhelet.

Simosta äidin ääni kuulostaa pelästyneeltä. Hän tahtoo lohduttaa äitiä,
ja kartanolle ehdittyä hän muistaa mielestään lohduttavan tiedon.

— Älkää yhtään surko, äiti, minä osaan jo viheltääkin. Kuulkaas vaan!

Äiti päästää Simon käden ja sanoo ankarasti: — Älä vihellä! Se
on pirun kutsumista.

Simon pää painuu. Hän on melkein itkuun purskahtamaisillaan. Hänen
koko ilonsa on menemäisillään, yksinpä ahvenetkaan eivät nyt tunnu
hänestä minkään arvoisilta.

Mutta päästyään pehmeän uutisleivän makuun, jolle äiti on levittänyt
paksulti voita, hän saa takaisin entisen mielensä. Hän kehuu
pikkusiskolle ja nuoremmalle veljelle, jotka natustavat voileipäänsä
siinä pakarin permannolla, äidin mentyä pirtin puolelle, kehuu ja
hönkäisee:

— Osaan jo viheltää, osaan jo vaikka mitä, kalastaakin.

Toiset katselevat kateellisesti häntä. Simo yrittää pala suussa, mutta
eihän siitä synny mitään vihellystä.

— Eppäs ossaa, eppäs! — pitittelee veli.

— Mitä tinä ottaat? — sopertelee sisko.

— Viheltää, viheltää.

— Koetas taas, koetas! — yllyttää veli.

Simo nielaisee palan yhdellä nykäyksellä, ja sitten se jo käy. Toiset
lapset kuuntelevat ammossa suin, kunnes hekin innostuvat yrittämään.

Simo nauraa.

— Ette te vielä opi. Te olette vielä kakaroita.

Kun äiti palaa pakariin, jokeltaa pikkusisko: — Äitii, Timo ottaa
viheltää.

Äiti luo paheksuvan katseen Simoon, joka äkkiä muistaa pirun.

— Hyh, — sanoo äiti. — Jumala pudottaa kuuman kiven viheltäjän päälle,
muista se, Simo.

Simo vetäytyy peloissaan pirttiin, jossa alkaa ikävissään katsella
taivaalle, sillä aikaa kuin väki syö vaiteliaana ehtoollista pöydässä
ja torpparit penkeillä.

       *       *       *       *       *

Ulkona on jo alkanut ukkosilma, jyrähtelee ja lyö salamaa hiljalleen,
mutta ei vielä sada paitsi muutamia suuria, yksinäisiä pisaroita, joita
myrsky hakkaa ruutuja ja maata vastaan. Kartanoaidan vieressä kasvavat
puut vääntelehtivät niinkuin painajaisen kynsissä, ja yhä kiihtyvä
myrsky lennättelee jo niistä joitakin lehviä sirotellen niitä sinne
tänne pihalle. Omenapuut ryskivät ja aivan kuin valittelisivat.

Heikki tulee syötyään Simon viereen kysyen, miksi pikkumies on
surullinen. Simo kääntyy päin ja muistaa, että Heikin onki unohtui
sinne kivelle. Kertoo sitten koko asian Heikille: vihellystäkö ja kaksi
ahventa yhden päivän osalle.

— Noin vain mätkäytin kalat kuiville, — sanoo hän lopuksi, käsillään
säestäen sanojaan.

Heikki arvelee, että Simo on jo aikamies.

— Mutta se sinun onkesi jäi sinne sellaisenaan, kun äiti tuli hakemaan
minua. Pitäisi lähteä se korjaamaan talteen, ettei tuuli veisi sitä,
jos vaan uskaltaisi lähteä.

— Antaa olla. Mitäs siitä, vaikka tuuli kiikuttaisikin sen virran
vietäväksi. Tehdään uusi ja parempi, teen minä sinullekin, jos isäsi
antaa luvan.

Samassa isä tulee pirttiin kamaristaan ja vetää Simon pois akkunan
pielestä viereensä penkille sanoen, että on vaarallista istua siinä,
koska salama saattaa iskeä akkunasta helpommin kuin muualta. Simo
kysyy, mitä ukkonen ja salama oikeastaan ovat, mutta isä ei paremmin
kuin muutkaan miehet ryhdy sen pitempiin selittelyihin, kuin mitä Simo
oli kuullut äsken äidiltään.

— Kyllä sen kohta saat kokea, — sanoo isä vain.

Siihen pitää Simon tyytyä ja hän tyytyykin, sillä hänen mielestään, kun
hän nyt oikein ajattelee ja kuuntelee ulkona riehuvaa ukonilmaa, äiti
oli oikeassa sanoessaan ukkosta Jumalan ruoskaksi ja salamaa Jumalan
vihanlieskaksi.

Outo, sokea pelko hiipii nyt Simonkin mieleen hänen omin korvin ja omin
silmin seuratessaan ukonilman kehittymistä, ja tässä mielentilassa hän
unohtaa senkin tärkeän kysymyksen, että saako, isä, Heikki laittaa
hänellekin ongen.

Miehet puhelevat hiljaisella äänellä, ja se lisää Simon pelkoa.
Hän tuntee vaistomaisesti, että hekin ovat peloissaan valtavan
luonnonvoiman edessä, joka jo hipoo melkein talon yläpuolella, möyryten
ja mylläten.

Äiti ilmaantuu pakarin ovelle molemmat toiset lapset kintereillään,
kysyy, eikö Santra vielä ole palannut lypsyltä.

— Ei näy palanneen, — vastaa Heikki. — Jos tästä pitänee lähteä
katsomaan ja auttamaan maitotonkan kantamisessa.

Mutta ennenkuin hän ennättää lähteä, räjähtää hirvittävä jyrinä
salamain valaistessa pirtin kauttaaltaan; se tuntuu kestävän hirveän
kauan, ja sitten taivaan akkunat revähtävät selkoselälleen, raivoisa
sade pieksää akkunoita, ropsii kuuluvasti seiniinkin ja pihalla lotisee
ja läiskii.

Äiti lyykähtää kauhistuneena ovisuusängylle.

— Herra Jumala armahtakoon! — pääsee hänen huuliltaan.

Hän painaa pikkusiskoa rintaansa vasten auttaen toisella kädellään
veljeä sängyn laidalle viereensä, ja Simon pää painautuu kuin itsestään
turvaa etsien isän polvelle.

Heikuran Jussi, Heikuran äijän ainoa poika, joka on tunnettu
ruokottomasta suustaan ja suurista voimistaan ja joka isänsä puolesta
tekee taksvärkkiä taloon, on juuri kallistumassa penkille sytyttämätön
piippu pivossa.

— Mistäs se taivaan herra on noin vihoissaan, koska jyrrää tuommoisilla
raskailla vankkureilla, — tuumii Jussi.

— Jussin ei pidä puhella raakuuksia, — sanoo isä jyrkästi. — Ei
ainakaan lasten kuullen.

Jussi naurahtaa pilkallisesti, mutta silloin jyrähtää ja valkenee,
jyrähtää ja valkenee, ja sitten kuuluu kova räiskäys aivan kuin
yhdellä väkivaltaisella vetäisyllä olisi sahattu jokin luja ja sitkeä
pitkin pituuttaan keskeltä halki. Heikki on jo menossa porstuaan, mutta
silloin lentää piika vaatteet läpimärkinä suinpäin hänen ohitseen
pirttiin, vaipuen penkille voivotellen ja läähättäen.

Sittenkuin piika on tointunut säikähdyksestään, hän kertoo niiskuttaen,
että hänen juostessaan tarhasta pirttiin salama yhtäkkiä oli iskenyt
hänen eteensä ja siitä se oli poukahtanut läheisen piilipuun kimppuun
halkaisten sen kerrassaan — niin oli valtava puu mennyt kahtia kuin
kuiva päre. Kerran vain väkevästi risahti, ja loppu tuli: toinen puoli
puuta retkottaa tanhuan, toinen kartanon puolella.

— Ohoo! — haukottelee Jussi. — Ettäkö näit senkin, että puu meni
kahtia, näit, vaikka pelkäsitkin.

Kaikki katsovat vihaisesti Jussiin.

— Näin, vaikka pelkäsinkin, — vastaa piika puristaen vettä märistä
vaatteistaan. — Minä ihan jäykistyin siihen paikkaan, en voinut liikkua
edes askelta, ja niin minun täytyi pakostakin nähdä, mitä tapahtui.

— Kas kun puu ei sattunut kaatumaan sun päällesi, — jatkaa Jussi.

Piika pillahtaa itkuun. Isä kieltää toisen kerran Jussia tekemästä
pilkkaa jumalanilmasta. Jussi vain hymyilee, mutta silloin alkaa taas
uusi, vielä mahtavampi jyrinä ja salamain kimaltelu, kunnes talo ja
koko maailma ovat yhtenä jyrinänä ja salamanvalkeana. Jyrinä etenee
hiljalleen, mutta pirtin valaisee sensijaan tavallista häikäisevämpi
ja pitkäaikaisempi salama, jonka kaameassa hohteessa Simo ehtii nähdä
Jussin kohottavan piippuaan valon sekaan.

— Tuikkaas tulta tohonkin, mun piippuuni...

Uusi ukkosen jyrähdys, pitkä ja repivä. Se koluaa pirtissä joka nurkan
ja sopen ikäänkuin vihapäissään hakien ulospääsyä, ja sitä auttaa
risteilevä vaaja sen etsinnässä. Jokin ruutu kuuluu pirstautuvan, jokin
ovi rempahtavan auki. Koko rakennus tuntuu keinuvan ja tärisevän.
Naisilta pääsee kauhunhuuto, miestenkin kasvot kalpenevat.

— Eipäs isäjumala pystynyt antamaan tulta piippuuni, — jorauttaa Jussi
hetken kuluttua. — Täytyy turvautua tulitikkuun.

— Jollet sinä, Jussi, ruokkoa suutasi, niin me miehissä viskaamme sinut
ulos, — sanoo isä, ääni suuttumuksesta ja pelosta vavisten.

— Sen me teemme, — yhtyy isäntärenki. — Jollet sinä pelkäisikään
Jumalaa, niin häpeäisit edes ihmisiä.

Jussi sytyttää piippuaan, hänen tulitikkua pitelevä kätensä vapisee,
mutta hän sanoo ynseästi:

— Minun ei tarvitse hävetä ihmisiä, koska kerran en heitä pelkääkään.

       *       *       *       *       *

Vähitellen siitä siirrytään makuutiloille, vaikka unesta ei tahdo tulla
paljoakaan.

Jyrisee ja salamoi yhä edelleen. Suuret ja raskaat vesirakeet hakkaavat
maata, akkunoita ja seiniä. Puutarhan ja kartanon puut taipuilevat
maan tasalle myrskyn ja yhtämittaisen, painavan sateen käsissä, jotka
valtavan, lakaisevan nuijan lailla pieksevät niitä.

Yöllä äiti nousee levottomana. On ikäänkuin jokin suuri tuska olisi
hänen sydämellään, epämääräinen pelko, josta ei tiedä, mistä se
johtuu. Se ei ole syntyisin yksinomaan jumalan ankarasta ilmasta, joka
raivoaa ulkona kuin mielipuoli, riehuvana ja murskaavana, se on jotain
salaperäistä ja kauheata, joka ei anna hänen nukkua. Se on kyllä hänen
vaistoissaan sulautunut jollain lailla ulkona huohottavaan, salamoivaan
ja jylisevään luontoon, mutta se ei ole sittenkään aivan samaa, —
siihen on lisäksi kiemurtautunut jotakin muuta, joka panee sydämen
hakkaamaan kahta pelokkaammin juuri sen vuoksi, ettei hän vaistoa
pelkonsa perimmäistä syytä ja olemusta. Käsittämättömyydellään se
vangitsee hänet.

Tavantakaa äiti nousee, kuuntelee ja katselee ymmällä mielin, kunnes
vihdoin herättää isän, joka juuri on vaipunut unenhorrokseen. Äiti
kertoo isälle salaperäisen pelkonsa, ja Simokin, joka makaa isän
vieressä, herää.

Isä nousee.

— Olisiko ehkä tulipalo meillä tai naapureissa? — arvelee hän kävellen
akkunaan.

— Sitä minäkin ensin luulin, mutta ei ulkona näy mitään merkkiä
tulipalosta, kävin äsken kuistilla katsomassa.

Isä avaa akkunan, joka rempahtaa auki hänen käsistään. Kumartuessaan
panemaan sitä kiinni isä yhtäkkiä jäykistyy kuuntelemaan.

— Kuuletko, äiti! — sanoo hän. — On kuin kirkonkellot soisivat.

Äiti kiirehtii akkunaan.

— Niin, ne moikaavatkin, — kuuluu isä sanovan omituisen hätääntyneesti,
pitäen akkunanpuolikasta raollaan. — Mitäs tämä nyt oikein on?... Tuo
valonpunerrus kirkon kohdalla... ei, eihän se vain nouse...? Katso
sinäkin, muori...

— Herra Jeesus varjele! — parkaisee äiti. — Kirkko palaa.

Isä rientää kuistille. Myrsky on jo hiljalleen vaimentumassa, ja
kirkolta myötätuuleen kantautuu selvästi hätäkellojen kumea moikina.
Simokin sen jo kuulee noustuaan vuoteesta. Metsän yli kohoavan tornin
huipusta syöksyy tulenkielekkeitä, jotka toisinaan peittyvät sakeaan
savuun, toisinaan hulmuavat kirkkaammin.

Isä herättää talon miesväen, josta joku jo on itsekin havainnut
tulipalon. Kirveet, ämpärit ja palohaat mukanaan he sitten kokoontuvat
kartanolle, jossa toiset ovat valjastamassa hevosia.

— Ajatteles, äiti, — sanoo isä lähtiessään, — ajatteles sitä paikkaa,
että sade sattuisi lakkaamaan juuri nyt, kun siitä olisi jotain hyötyä.

Simo seisoo kuistilla ja kuuntelee henkeään pidätellen.

— Ei suinkaan Jumala anna kirkkonsa palaa, — vastaa äiti luottavaisesti.

— Hyvä olisi, ettei antaisi...

— Niin, ja mihinkäs tiili- ja kivikirkko palaisi? — sanoo isäntärenki.

— Niinpä, mihinkäs se, — sanoo isä. — Mutta minusta tuntuu sentään,
ikäänkuin sade tekisi loppumistaan.

Simon mielestä lotisee ja läiskii niinkuin ennenkin. Äiti on samaa
mieltä.

— Hyvä olisi, jos sade jatkuisi, — jupisee isä ja lähtee etumaisen
hevosen rattailla Heikin seurassa; toista hevosta ajaa isäntärenki. —
Kirkossa on sentään puisiakin osia.

       *       *       *       *       *

Ukkonen salamoineen on jo mennyt menojaan. Jäljelle on vain jäänyt
tiheä rankkasade. Simo istuu kamarin toisen akkunan ääressä, äiti
toisen. Äidillä on akkunapöydällä avattu virsikirja edessään, josta hän
talikynttilän lepattavassa valossa hyräilee hiljakseen.

Simo nojaa ryntäisillään akkunaan ja katselee vaiti pimeään yöhön,
josta kumottaa vain yksi, suuri valo: kirkon palo.

Niin kuluu puolisen tuntia. Koko ajan äiti hyräilee aivan kuin
rukoukseen vaipuneena.

Äkkiä Simo heristää korviaan.

Mitä? Eikö siellä enää sadakaan?

Hän kuuntelee tarkkaan.

Kyllä, kyllä siellä sataa vielä, mutta paljon, paljon hiljemmin kuin
taannoin. Hän vain oli niin unohtunut tuijottamaan kirkon paloa, sen
erivärisiä liekkejä ja tulta tupruavia savuja, ettei ollut huomannut,
kun rankkasade oli vaihtunut hiljaiseksi ja tyyneksi.

Mutta mitäs isä taas olikaan sanonut äidille?

Että jos sade sattuisi lakkaamaan, niin silloin... Mitä silloin?

Simo kuuntelee, niin että henkeä salpaa.

Hänestä tuntuu, että sade hiljenee ja hiljenee yhä edelleen.

Hän kääntyy äitiin.

— No? — havahtuu äiti kysymään, vihdoin huomatessaan pojan rukoilevan
katseen. — Mitäs sulla nyt taas on asiaa?

— Eikös sade jo ole melkein lopussa? — sanoo Simo.

Äiti kuuntelee ja hätkähtää, käy kuistillakin palaten herpaantuneena
takaisin tarttuen jälleen virsikirjaansa.

Simon mieleen juolahtaa jotain, hän ikäänkuin pureskelee sitä kauan
suussaan, ennenkuin uskaltaa kysyä sitä äidiltä, joka istuu kirjansa
ääressä niin peloittavan totisena ja surullisena, että Simon mieltä
vihlaisee kipeästi. Mutta aamu näyttää jo tekevän valkenemistaan.
Kartanolla näkee selvästi puiden hahmot ja kuistilta talliin johtavan
polun alkupään. Tämä virkistää Simoa, niin että hän vihdoin arkaillen
uskaltaa kysyä:

— Äiti, antaakos Jumala nyt kirkkonsa palaa, kun sade on lakannut.

— Mistäs minä tiedän, lapsikulta, Jumalan aivoitukset, — sanoo äiti
vältellen. — Mutta mistä semmoinen juolahti mieleesi?

— Kun äiti itse sanoi, että jos...

Äiti sävähtää.

— Sanoinko. No, jos sanoin, en sano enempää etkä sinäkään saa kysellä
enempää sellaista, se semmoinen vain vihoittaa Jumalaa.

Hetken kuluttua Simo sanoo:

— Kirkonkellot eivät soi enää.

— Eivät soi, eivät, — toteaa äiti kuunneltuaan.

— Mutta mikseivät ne soi, kun kumminkin siellä loimuaa ja palaa vielä.
Näkeehän äiti itsekin vai mitä?

— Näen, näen, mutta en ymmärrä tästä mitään.

Katsellessaan kirkon suuntaan hän puhelee enemmän itselleen kuin
Simolle:

— En ymmärrä... mutta jospa palo jo on ennättänyt niin pitkälle, ettei
kukaan uskalla olla kellotapulissa enää.

— Niin mutta silloin kirkko palaa.

Äiti tarttuu nöyrästi virsikirjaansa.

— En tiedä, niin... kukaties tapahtuu ennen aamua jokin ihme.

— Ihme, äiti, mikäs se on? — kysyy Simo.

Mutta äiti, joka ei joko kuullut kysymystä tai ei tahtonut siihen
vastata, aloitti hyräilynsä jälleen, ja siihen Simo sitten nukahtikin;
väsyneenä nukkui poika istualleen tuolille niin sikeästi, ettei edes
herännyt pudotessaan lattialle.

Äiti kantoi hänet sänkyyn.

Toiset lapset nukkuivat raskasta lapsenunta, jota eivät ukkonen ja
kirkonpalo jaksaneet häiritä. He eivät olleet edes hievahtaneet
tilallaan, vaan makasivat rauhallisina — pitkulaisiksi mytyiksi
heitä olisi voinut luulla, elleivät vaaleat hiukset olisi kiertäneet
päänalusta.

       *       *       *       *       *

Kun Simo heräsi, oli jo täysi päivä. Aurinko paistoi suoraan silmiin.

Pikkusisko ja veli olivat jo nousseet, heitä ei näkynyt ei kuulunut
koko kamarissa.

Ensin Simo ihmettelee, kuinka he niin hiljaa ovat voineet poistua,
ettei hän ole kuullut, mutta sitten hän alkaa muistella, että yöllä oli
tapahtunut jotakin, niin että hänkin oli herännyt ja valvonut pitkän
aikaa pikkusiskon ja veljen vetäessä rauhallisia unia koko yön. Hätäkös
heidän oli ollut nousta tavalliseen aikaan, jotavastoin hän nukkui
raskaasti näin myöhään.

Mutta mitä tuo jokin, joka oli tapahtunut yön kuluessa, mahtoi olla?
Hän taisi vielä olla vähän unenpöpperössä, koska ei heti muistanut
sitä. Mutta sitten, vähitellen, palautui hänen tajuntaansa muistoja
salamasta ja ukkosesta, kunnes koko asia yhtäkkiä selvisi hänelle.

Herrajee kirkko! Oliko kirkko palanut?

Simo hyppäsi sängystä ketterästi, veti housut jalkaansa ja lähti
pakariin.

Siellä pöydän kulmalla isä joi parhaillaan kahvia, äidin istuessa isän
vieressä. Molemmat istuivat selin Simoon. Isä oli nähtävästi vasta
palannut, hän oli nokinen ja väsyneen näköinen vieläkin.

Kirkko oli palanut, vaikka se olikin rakennettu osittain tiilistä,
osittain kivestä, mutta kattotuolit, lattiapalkit, penkit ja kuorit
olivat puusta, ja ne olivat tyystin palaneet.

Salama oli iskenyt tornin huippuun tulen singahtaessa sieltä ensin
sen puisiin sisäosiin, joissa se sai rauhassa kyteä, ennenkuin se
huomattiin.

Se huomattiin vasta sitten, kun se oli ehtinyt välikattoon, josta alkoi
nousta sakeaa savua tulenkielekkeiden pistäytyessä ilmoille ylhäältä
katonraja-akkunoista.

Heti pantiin kellot moikaamaan, ja sammutusväkeä saapuikin paikalle.
Läheisen naulatehtaan työmiehet ja johtajat ennättivät ensimmäisinä
palopaikalle ja ryhtyivät järjestämään sammutustyötä. Ämpärit ja
kiulut kulkivat tyhjiltään miehestä mieheen joen rantaan asti, missä
reunimmaiset miehet täyttivät ne ja panivat tulemaan toista miesketjua
myöten täysinäisinä kirkkomäelle, jossa ruiskut sijaitsivat. Se oli
hikistä, raskasta souvia se.

Isä vaikeni hetkeksi ja pyyhkäisi otsaansa, ikäänkuin siinä yhä olisi
ollut kirvelevää hikeä.

— No kun tästä ei näyttänyt olevan apua, — jatkoi hän sitten, —
ehdotti tehtaan norjalainen insinööri, että torni sahattaisiin
poikki, ennenkuin tuli putoaisi itse kirkkoon; tarjoutuipa miehineen
katkaisemaan tornin keskilaivan yläpuolelta, mutta papit ja
kirkkoraadin miehet vastustivat insinöörin ehdotusta pitäen sitä
mahdottomana, järjettömänä... — »Minä vastaan siitä, että se on
mahdollinen toteuttaa», sanoi insinööri, »ja myöskin siitä, että se
tässä tapauksessa on eduksi seurakunnalle.» — Mutta papit ja raadin
jäsenet epäilivät toimenpiteen tarkoituksenmukaisuutta sanoen synniksi
semmoista kirkon paloittelemista. — »Tuli sen paloittelee kumminkin,
joka tapauksessa», tokaisi insinööri, joka kai oli punninnut mielessään
tulen nopeutta ja veden vähäistä, hidasta saantia palopaikalle... No,
mitäs ämpäreillä ja kiuluilla, vaikka niitä olisi sujauteltu kuinka
rivakasti hyvänsä kädestä käteen muutaman ruiskun täytteiksi, voi
paljonkaan semmoiseen roihuun. Ja hevosmiesten saavilliset olivat
vain pientä sihinää tulelle. Ja vihoviimeisintä oli, etteivät letkut
kantaneet niin yläälle, kuin olisi tarvittu.

— Olisi pitänyt antaa sen insinöörin koettaa hullulta ja uhkarohkealta
näyttävää temppuaan, niin meillä kenties olisi nyt vielä kirkko,
vaikkapa vain tornitonkin. Mutta tottapa rovasti tiesi mitä teki.
— »Silloin se on Jumalan asia, ei vajavaisten ihmisten», vastasi
näet rovasti insinöörin viimeisiin sanoihin, ja hankittiin, rovastin
neuvosta, vastalypsettyä maitoa, joka siunattiin, ja sitten sitä
yritettiin pirskoittaa palavaan torniin ja kirkon ympäri seiniin,
mikäli riitti, mutta eipäs vaan tuli toennut. Sähisi ja savusi, räiskyi
ja paukahteli niinkuin ennenkin, pikemmin se tuntui yltyvän vain.
Silloin rovasti antoi määräyksen valella siunatulla ehtoollisviinillä
kirkon seinämiä. Insinööri purskahti nauruun. — »Mitäs», se sanoi,
»mitäs jos pirskoitellun maidon ja viinin lisäksi vielä kaadettaisiin
kaukalollinen öylättejä tuohon palavaan helvettiin, jotta laki ja
evankeliumi tulisi täytetyksi — eiköstä silloin mahtaisi tepsiä».

— Se oli nyt vähän rumasti sanottu, mutta kiukkupäissä sitä tekee
tyhmyyksiä kuka hyvänsä ja varsinkin tuommoiset insinöörit, jotka
eivät kai usko Jumalaan eivätkä perkeleeseen, ainoastaan omaan
itseensä. Kuitenkin hänellä mahtoi olla hyvä tarkoitus, koska, tulen
yhä raivotessa entisellä voimallaan, toistamiseen ehdotti tornin
katkaisemista. Mutta papit, jotka seisoivat kädet ristissä odottaen
ihmettä tapahtuvaksi, eivät suostuneet nytkään. Insinööri käänsi
tällöin vihoissaan selkänsä heille ja karkasi miehineen savun läpi
urkulehterille, jonka kattoa liekit jo nuoleskelivat... On ihme ja
kumma, että meillä vielä on urut jäljellä. En ymmärrä ja tuskin
ymmärtää kukaan muukaan sammutustyössä ollut, miten ne saivat
pelastetuksi urut melkein ehjinä kirkon mäelle, tosin paloiteltuina,
mutta sillä lailla, että ne kanttorin sanojen mukaan on helppo koota
yhteen. Mitään varsinaisesti rikottua kappaletta ei niissä liene.
Ne kannettiin siitä mäeltä pappilaan, jossa ne nyt ovat paremmassa
säilyssä kuin palaneessa, katottomassa ja akkunattomassa kirkossa.

— Niin, sellainen nyt on meidän uhkea kirkkomme, kun tuli vihdoin
viimein oli saatu taltutetuksi: tornin huippu on kaartunut revähtäen,
niin että sen alaosa on halkeillut sisään- ja ulospäin, itse kirkko
on pahasti tärveltynyt muistuttaen mustaa ja nokista rauniokasaa, ja
päivä paistaa esteettömästi sisälle kaikkialta: ei ole akkunoita, ei
ovia, ei edes kattoa — on ainoastaan katoton raunio, jonka rosoisten,
hiiltyneiden reikien, halkeamien ja aukkojen läpi päivä paistaa
valaisten tätä hävityksen kauhistusta; entistä komeaa kirkkoamme.

— Katsellessaan tulen tekemää tuhoa sanoi insinööri: »Ja kuitenkin
olisin voinut miehineni säästää pitäjän tämmöiseltä vahingolta, jos
olisitte suostuneet ehdotukseeni.» — »Se oli Jumalan tahto, että näin
piti käymän, arvatenkin ihmisten pahuuden takia», virkkoi rovasti. —
»Ihmisten pahuuden takia», kertasi insinööri tuimasti, viitaten toisiin
pappeihin ja raadin jäseniin; »erehdytte, hyvä rovasti, se oli teidän
ja noiden pappien ja raadin jäsenten tahto eikä suinkaan Jumalan, joka
ei varmastikaan tahdo semmoista järjettömyyttä kuin teidän osoittamanne
oli — niin luulen minä.» — Sen jälkeen hän komensi miehensä pois, oli
jo aamu ja tehtaan torvi huusi väkeään työhön. — »Valvokoot papit ja
pipit», sanoi hän hypätessään väsyneenä rattailleen, »ettei tuli enää
tuostaan pääse leviämään, ja luulenpa, että siihen pystyvät hekin,
vaikka rukoillen ja siunaillen tekisivät sitä, sillä piru soikoon»,
niin, hän kirosi oikein, »ei kirkossa ole enää paljoakaan kytemistä,
se on melkein klaari nyt, ja samoin nuo kirkkotarhan puutkin,
kärventyneitä ja palaneita ovat nekin». — No, eipä hän sanonutkaan
liikoja. Jokainen näki omasta kohdastaan. Kuitenkin jätettiin sinne
varovaisuuden vuoksi osa sammutusväestä; Heikki ja Heikuran Jussi
jäivät meidän miehistä...

Isän mainitessa Jussin nimen muistui Simon mieleen eilinen ilta.

— Eikös se mahtanut olla Jussin syy? — sanoi hän ääneen.

Vanhemmat katsahtivat hämmästyneinä häneen, sillä he eivät olleet
huomanneet Simon olevan huoneessa.

— Mikä niin? — kysyi isä.

— No se kirkonpalo.

Äiti vilkaisi tuohtuneena isään.

— Kuinkas sinä puhelet semmoisia, — sanoi hän sitten hiljaa Simolle.

— No kun Jussi ehtoolla pilkkasi Jumalaa...

— Mene matkaasi, senkin tietoviisas! — torui isä.

Simo asteli ovelle. Siinä hän pysähtyi epäröiden.

— No mitäs nyt vielä? — kysyi äiti hymyillen.

— Jospa Jussi ei teekkään tehtäväänsä hyvin siellä kirkon raunioilla.

Nyt hymyili jo isäkin.

— Ole huoleti. Siellä on muitakin miehiä, jotka pitävät aisoissa niin
tulen kuin Jussinkin.

       *       *       *       *       *

Yhtäkaikki Simo uskoi, että kirkonpalo oli Jussin syytä, koska Jussi
oli härnännyt Jumalaa. Ei hänkään, Simo nimittäin, olisi voinut antaa
anteeksi noin vain ilman muuta sitä, jos Jussi olisi pilkkaillut häntä
samalla lailla. Ei Simo jaksanut käsittää ollenkaan taas sitä, että
palo olisi Jumalan syy, se oli hänen pikku aivoistaan järjetöntä:
kuinkas Jumala olisi rangaissut itseään polttamalla oman huoneensa. Hän
oli tosin äidin puheista yöllä saanut jonkinlaista vihiä siitä, että
se muka olisi Jumala, joka... mutta hän ei uskonut sitä sittenkään, ei
vaikka.

Ei, Jussi se oli — siitä nyt ei päästä mihinkään.

Kuistille tultuaan, Simo näkee, näkee hävityksen kauhistuksen, niinkuin
isä oli sanonut äsken.

Jussin syytä ovat nuokin vaivaisiksi menneet omenapuut. Ja nuo pihamaan
koivut ja piilipuut, joista yksi on aivan murskana.

Pikkusisko ja veli leikkivät lehvillä ja oksilla, joita on kasoittain
pitkin pihaa ja kuistin pieliä.

— Timoo, Timoo, tuu tinäkin krattaamaan, — solkkaa sisko nähdessään
Simon portailla.

Simo ei nyt ole leikkituulella. Simon katse kohoutuu kartanoaidasta,
joka on rusahtanut rikki siltä kohdalta, jossa salaman murskaama
piilipuu on kaatunut sen yli, hän räpyttää vihaisesti silmiään supisten:

— Jussin syy...

— Tuu, tuu tinäkin...!

Simo ei vastaa. Hänen katseensa tapailee kirkontornia, joka vielä eilen
oli kohonnut metsikön yli. Nyt sitä ei näy enää.

— Hävityksen kauhistus, — alkaa Simo hokea kovalla äänellä. — Ja se on
Jussin syy, Jussin...

Isä tulee pakarista pihalle ja kuulee koskelle tallustelevan Simon
huutelevan, että Jussin syy.

— Et sinä, Simo, saa jutella tuommoisia, — sanoo isä ankarasti,
mennessään Simon sivu. — Se on synti. Ei se ole Jussin syy paremmin
kuin minun tai sinunkaan.

Mutta Simo uskoo mitä uskoo, vaikka totteleekin, kun isä kieltää. Vai
isän syy tai hänen! Hyh-hyh, kylläpäs isä puhelee pehmoisia — sellaista
hän ei ikänä usko.

Sitten hän jo onkin kosken rannalla.

Joessa on nyt vettä, oikein paljon vettä, myllynruuhikin on sitä
kukkuroillaan, ja saariin ei ole yrittämistäkään. Vihaiset juovat
hyppivät kaikkialla koskessa.

Yhtäkkiä Simo jäykistyy.

Onki, Heikin onki! Missä se on?

Sitä ei näy missään, ei edes näy kiveä, jolle Simo oli sen eilen
unohtanut, kun äiti oli tullut kovistamaan hänet rannalle.

Virta, joka syöksyy tokeen yli kohisten ja vaahdoten, on peittänyt
kiven ja vienyt ongen, pyyhkäissyt sen veden alle.

Hyvä onki se oli ollutkin. Hänkin oli saanut sillä kaloja, kaksi
ahventa.

— Jussin syy! — huutaa Simo itkussa suin. — Jussin syytä kaikkii-i-ii...

       *       *       *       *       *

Kun Heikki ja Heikuran Jussi sitten palaavat ehtoopäivällä, selittää
Simo Heikille vahingon tapahtuneen: onki on nyt tipotiessään.

Heikki hymähtää.

— Se ei ole suurikaan vahinko.

Huomattuaan, ettei isä ole kuulemassa, sanoo Simo:

— Niin, mutta se on Jussin syy.

— Mitäs perhanaa mulla on tekemistä teidän onkenne kanssa, — ihmettelee
Jussi.

Simo kävelee Jussin eteen sanoen painokkaasti.

— Se _on_ sinun syysi, usko pois.

— Hähäh, — naurahtaa Jussi hätistäen Simoa tieltään.

— Sinun syysi, — jatkaa Simo hellittämättömästi. — Sinun syytäsi oli
kirkonpalokin.

— Häh! Mitäs sinä horiset, peukaloinen?

— Sinä pilkkasit Jumalaa eilen, ja sen vuoksi paloi kirkko.

Jussi ratkeaa kovaan nauruun, vedet silmistä kihoavat.

— Ja sen takia Jumala murskasi piilipuunkin, omenapuita ja... ja... —
luettelee Simo edelleen.

— Voi p—le sinua, mukula! — sanoo Jussi.

Hän tavoittaa karvaisella kämmenellään poikaa, leikillisesti tavoittaa,
mutta tämä nyt ei ymmärrä pilaa: hän saa jalat alleen aikoen taas
huutaa, että Jussin syytä kaikki, kun samassa tulee isä paikalle, ja
huudosta ei synny muuta kuin Juss-juss-jusu...



2.


Simolla oli näihin aikoihin jo aikaisempiakin elinvuosia. Äiti näet
sanoo hänen olevan kohta kuudennella, ja Simo ei kuitenkaan muista
noilta vuosilta juuri paljon mitään.

Mikä kumma se on, joka pani hänen muistamaan kirkonpalon ja sen
edellisen ehtoopäivän ja yön näin selvästi.

Siitä Simo ei pääse selville. Hän kysyy äidiltä.

— Se on Jumala, joka kirjoitti muistiisi.

Simo kyllä tietää, mitä kirjoittaminen merkitsee: riipustaa
kaikenlaisia merkkejä paperille. Hän on itse nähnyt, kuinka isä, jonka
sanotaan olevan kirjoitusmies, on istunut kamarin pöydän ääressä
kirjoittamassa.

— Mutta miksi Jumala ei ole kirjoittanut minulle tätä ennen?

— Kyllä hän on, mutta sinä vaan et muista.

— Mitäs semmoisesta, jota ei muista. Pitäisi kirjoittaa niin, että
muistaisi.

Äiti nostaa Simon syliinsä,

— Voi lapsikulta. Elämässäsi tullee tapahtumaan paljon sellaista, jota
et muista kauvoja aikoja, ja taas sellaistakin, jota et tahtoisikaan
muistella.

— Mutta kuinka voi Jumala tulla kirjoittamaan tuolta taivaasta, joka
on niin korkealla? Ja millä tavalla hän pääsee tulemaan — tikapuitako
myöten?

— Jumalalle ei mikään ole mahdotonta. Hän on kaikkivoipa.

— En edes huomannut, kun hän kävi kirjoittamassa. Äiti, olettekos te
nähnyt hänen kirjoittavan?

— En, poikani, Jumala on näkymätön.

— Mutta kuinka hän sitten voi kirjoittaa, äiti?

— Vaikka Hän on näkymätön, on Hän silti kaikkialla läsnäoleva, ja kun
Hän samalla on kaikkivoipa, on Hänelle mahdollista myös kaikki, sekin
jota ei ihmisäly jaksa käsittää.

— Se on ihmeellinen mies...

— Se Hän onkin, — sanoo äiti ja lähtee askareilleen ikäänkuin pakoon,
päästäkseen vastailemasta pojan uteluihin. — Älä kysele enempää. Ensi
vuonna joudut Lassin luo oppimaan aapiskirjaa ja sitten myöhemmin
kiertokouluun.

Silloin pääset, aikaa myöten, selville Jumalasta ja paljosta muustakin.

       *       *       *       *       *

Simo rupesi nyt odottamaan, milloin hän pääsee Lassin luo oppimaan,
mutta monesti äiti tällä välillä joutui kovalle koetukselle
vastaillessaan Simon kyselyihin. Isän puoleen Simo harvoin uskalsi
utelemisineen turvautua. Isällä näytti sitäpaitsi olevan ainainen
kiire. Milloin hän päivät pääksytysten oli pelloilla, milloin
kamarissaan kirjoittamassa, ja silloin hän oli niin tärkeän ja
miettiväisen näköinen, ettei Simo rohjennut muuta kuin oven raosta
katsella — otsa rypyssä istui isä ja kirjoitti.

Sentähden äiti sai vastailla kyllästymiseen saakka.

Varsinkin seuraava kesä toi uusia kysymyksiä Simon kielelle. Lojuessaan
kosken rannoilla ja saarilla tai pihalla hän kädet pään alla tirkisteli
taivaan pyörryttävään korkeuteen, jossa Jumala asui, tirkisteli
toisinaan niin kauan, että päätä alkoi pakottaa, mutta sieltäpä niitä
sitten tipahtelikin kyselyn aiheita vaikka minkä verran.

Äiti oli helisemässä pojan kanssa, tuskitellen tästä isällekin. Vihdoin
äiti, päästäkseen vastailemasta pojan kyselyihin, alkoi turvautua
vähäiseen satuvarastoonsa. Mutta ne olivat pian kerrotut, vain kolme,
neljä kappaletta niitä taisi olla. Ainakin Simo myöhemmällä iällään
muisteli niitä sen verran olleen.

Yksi niistä painui erikoisesti Simon mieleen, ja sen nimi oli


_Ylpeä tytär_.

Olipa kerran, kertoi äiti, nuori ja kaunis mutta ylpeä tytär, vaikka
ei ollutkaan synnyltään ja arvoltaan suuren-suuri. Olipahan vain hyvin
tavallinen tyttö: köyhän mökkiläispariskunnan ainoa tytär.

No niin no.

Mutta vaikka hän olikin varsin varaton, ansaiten työllään elatuksensa,
piti hänellä sentään aina olla hienot kengät, hienommat ja
muodinmukaisemmat kuin esimerkiksi talontyttärillä.

No annapas olla, miten kerran kävi.

Hän oli ollut maanantaista alkaen töissä eräässä talossa, ja nyt
oli lauantai-ilta. Talon emäntä oli päivällä leiponut uutisleipää
ja pyysi tyttöä viemään mukanaan lämpimäisiä äidilleen, joka sillä
hetkellä makasi sairaana mökissään, kun hän muutenkin menisi kotiinsa
lauantai-iltana. Saadessaan kaksi reikäleipää ja kirpaleen voita tyttö
sanoi jotakin hyvin rumaa leivistä, mutta voikäärön hän pani taskuunsa.

»Jestas siunatkoon!» päivitteli emäntä silmät renkaina päässä. »En ole
vielä mokomaa kuullut sanottavan jumalanviljasta, niin vanhaksi kuin
olen elänytkin.»

Tytär nakkasi niskojaan ja läksi kotimökilleen leivät kädessään.
Oli sateinen ilta, ukkonenkin jyrähteli, ja kujissa oli vettä
lätäköittäin. Synkkä, sateinen ilma suututti tyttöä yhä enemmän, ja
varsinkin se seikka, että hän sai hypellä lätäkköjen yli estääkseen
kenkiensä kastumista, raivostutti häntä äärimmilleen. Hän kirosi ja
noitui heleästi, niin että ihmiset, jotka sattuivat tämän näkemään,
sanoivat jälkeenpäin, että, jos kirotulva oli kujalla ankara, vielä
ankarampi oli kuran roiskuminen tytön kengistä, noista hienoista ja
muodinmukaisista. Hän kiroili leipiä, jotka muka haittasivat hänen
kulkuaan. Ne ihmiset, jotka tämän kuulivat, pudistivat päätään
arvellen, ettei tästä mitään hyvää tule.

No älähän huoli.

Vihdoin tyttö saapui niin suuren lätäköin reunalle, ettei hän
mitenkään silmämääräseltä katsellen jaksaisi loikata sen yli kenkiensä
likomäriksi kastumatta.

Kun hän siinä kiukutteli itsekseen, heilutellen kädessään olevia
leipiä, pysäytti hän yhtäkkiä kätensä ja jäi kuin noiduttuna
katselemaan leipiä. Hän punnitsi niitä käsissään, vilkuili ikäänkuin
peloissaan ympärilleen ja mutisi epäselviä sanoja. Jos joku olisi ollut
lähellä, olisi kuultu hänen jupisevan jotenkin tähän tapaan:

»Näissä on minulla pelastus, näissä... Puhdistan ja hankaan nämä sitten
kurasta ja liejusta... Äiti-muorin ei tarvitse sitten huomata mitään,
ei tarvitse...»

Näin tuumi, näin teki:

Toisen leivän hän asetti niin kauaksi kuin kyykkysillä kädellään
saattoi, toisen viskasi edellistä kauemmaksi. Sitten hän astui
ensimmäisen leivän päälle ja siitä kohta toisenkin kääntyen ja
kumartuen ottamaan käteensä sitä ensimmäistä, nyt virattomaksi
joutunutta leipää, jonka onnistuikin saamaan pivoonsa. Kun hän nyt
nousi kumaraisesta asennostaan kääntyen jälkimmäisen leivän päällä
menosuuntaansa, huusi hän iloisesti, heiluttaen kädessään leipää:

»Hehei!»

Mutta ukkonen jyrähti silloin vastaukseksi: »Hei-hei-hei!»

Kolmasti ukkonen sanoi hei, ja samalla sattui jotakin kummallista,
outoa ja kamalaa.

Maa avautui tyttären jalkojen alta ja samassa silmänräpäyksessä se taas
sulkeutui, — kuului vain kauhun kiljaus, ja maasta nousi tulikiven
katkua.

Kun mentiin katsomaan, oli tyttö kadonnut jäljettömiin. Maa oli niellyt
sekä tyttären että leivät.

No niin no, sen pituinen se.

       *       *       *       *       *

— Onko äiti itse nähnyt tämän? — kysyi Simo peloissaan.

— En ole nähnyt, vaan kuullut toisilta, jotka ovat nähneet. Mutta se on
opettavainen kertomus, koska siinä kerran ilmenee Jumalan järkähtämätön
tahto.

— Eikö Jumala sitten olekaan armelias? — sanoi Simo.

— Kyllä, lapsi, nöyrille ja lempeille Hän on armelias, mutta
kovakorvaiset ja penseät sydämestä tulevat säälimättömästi tuhotuiksi.

Simo kätki päänsä äidin syliin.

— Tahdotkos sinä olla hyvä ja nöyrä?

— Tahdon, tahdon! — huusi Simo itku kurkussa.

— No sitten ei sinulle tapahdu mitään pahaa.

Äiti tyynnytteli ja lohdutteli Simoa, kunnes tämä oli päässyt pelostaan.

       *       *       *       *       *

Äiti sai kertoa satuvarastonsa moneen kertaan, mutta hyvin harvoin
hän sentään kertoi tätä »Ylpeä tytär»-nimistä, koska huomasi sen
ensikertomalla tehneen järkyttävän vaikutuksen Simoon.

Ja kuitenkin se toisia satuja pysyvämmin kiinnittyi Simon muistiin.

Lapsesta alkaen Simo siis oppi pelkäämään Jumalaa, tuota kostavaa
ja säälimätöntä, joka ei anna anteeksi, ei unohda mitään, vaan
järkähtämättömästi täyttää aina oman julman tahtonsa.

Simo pelkäsi Jumalaansa, mutta ei parhaalla tahdollaankaan jaksanut
rakastaa häntä. Se oli hänelle vain kostaja.




II.

ENSIMMÄISESSÄ OPINSAUNASSA.



1.


Vihdoin isä tuo kylän puodista aapiskirjan, vuolee kauniin, lovistetun
tikun pistäen sen kannen ja ensimmäisen lehden väliin ja sanoo äidille:

— No alahan jo viedä Simoa lukutielle. Lassi kuuluu aloittavan koulunsa
huomisaamuna.

Simo kääntelee ja katselee aapiskirjaa. Sen viimeisellä lehdellä
komeilee kenokaulainen, itse tietoisen näköinen kukko. Mikähän sekin on
olevinaan.

Seuraavana aamuna äiti pukee pyhävaatteet itsensä ja Simon ylle lähtien
kädestä pitäen taluttamaan häntä Lassin töllille, joka haamoittaa
harmaana joen rannalla kohoavalla pienellä mäellä, virstan verran Simon
kotoa.

Matkalla äiti juttelee, että siellä on muitakin lapsia samoilla
asioilla, ja kehoittaa Simoa olemaan ahkera, ettei tuottaisi
vanhemmilleen häpeätä.

— Jos olet ahkera, niin aapiskukko munii sinulle yhtä ja toista hyvää.

Ähää, juolahtaa Simon päähän, vai sitä se kukko tarkoittaakin. Mutta
kuinka kukko voi munia?

Hän aikoo kysyä sitä äidiltä, mutta samassa he jo ovatkin Lassin
mäellä, äiti työntää aapiskirjan hänen käteensä astuen edellä sisälle,
Simon pyörähtäessä ujona äitinsä jäljessä.

Siellä istui pitkin seinävieripenkkejä toisia lapsia odottaen
totisina ja oudostellen. Ne olivat hänen kokoisiaan, joku niinkuin
naapuritalon Matti häntä pitempikin. Näkyipä joukossa olevan joitakuita
tyttölapsiakin. Yhteistä kaikille oli se, että jokaisella heistä oli
aapiskirja kädessä.

Äiti ojensi tuomansa kyläkakkunyytin Lassin vaimolle, joka kiidätti
sen monin kiitoksin ja niiauksin ruoka-aittaansa. Lassi itse, vanha,
kurttuinen äijä, tuli tökkäämään kättä.

— Jassoo, jaa, vai tässä se nyt on Melkkilän nuori isäntä. Eikös se
vielä osaa lukea?... Hähää... vai ei vielä, mutta ei hätää mitään...
kovin on nuorikin vielä. Mitä?... Jassoo, alun seitsemännellä vasta...
juu, kyllä minä vaan opetan hänet, juu-uh...

Lassi käski äitiä astumaan pakarin perällä olevaan kamariin, jonka
seiniä peittivät likaiset sanomalehtiriekaleet ja koreat enkelinkuvat.
Simo seurasi äitiä hameesta kiinni pidellen.

— Onks toiki miäs, ku roikkuu äitinsä hammeissa, — sanoi Matti niin
kovaan, että Simokin kuuli.

Toiset lapset tirskuivat Matin sanoille, ja Simo ujostui entistä
enemmän. Mutta Lassin akka vilkuili tyrskähteleviä lapsia vihaisesti.

— Mitäs siinä melskaatte, — sanoi vihdoin. — Olkaa hiljaa, kakarat,
tai...

Hän viittasi kamariin, josta Lassi kurkisti vaientaen tirskujat yhdellä
ainoalla uhkaavalla katseella, joka kulki nopeasti lapsirivin päästä
päähän.

— Siinä näitte, — sanoi akka lapsille hyväntuulisesti hihittäen.

Lassi laski kätensä Simon päälaelle toisella kädellään ohjaten häntä
takaisin pakarin puolelle.

— No, nuori mies, käyppäs hieromaan tuttavuutta tulevien toveriesi
kanssa.

Simo melkein vavahti tuntiessaan Lassin käden omassaan. Se oli nihkeä
ja luinen.

— Se on niin kovin vierasteleva ja ujo, — sanoi äiti. — Lähde nyt, kun
käsketään.

Simolta eivät kyynelet olleet kaukana.

— Nonoo, kuinkas sinä olet tuommoinen haperi, — lohdutteli Lassi
työntäessään Simoa edellään.

Simo liittyi hiljaa niiskuttaen toisten lasten pariin, mutta äiti joi
vielä kahviakin, ennenkuin lähti. Simon eväsnyytin hän aikoi antaa
Simolle, mutta Lassin eukko huomautti:

— Emäntä antaa vaan sen minulle, niinkuin on toistenkin lasten eväät
annettu, minun hoidettavakseni. Pidän huolen siitä, että lapsi saa
syödä ajallaan.

Äiti naurahti ojentaessaan senkin nyyttinsä Lassin vaimolle.

Kun äiti oli lähtenyt, käveli Lassi hyräillen, aina silloin tällöin
vilkaisten lapsiin.

— Kuules, muori, — sanoi hän. — Me emme ole tainneet vielä syödä
suurusta.

— Tässä sitä kokkaan parhaillani.

Lassi kääntyi lapsiin.

— Mars mäelle siitä, että herrasväki saa syödä. Syötyämme tekin saatte
kukin eväspussinne.

Mäeltä Simo näki äidin kulkevan jo kaukana maantiellä. Mutta silloin
tuli Matti hänen luokseen ja alkoi vihellellä.

— Älä viitsi! — sanoi Simo kiusaantuneena.

— Osaan minäkin, jos vain tahdon.

Matti lakkasi.

— Et sinä vielä osaa! — sanoi hän härnäten.

Simo innostui ja vihelsi pitkään, kauniistikin. Matti kuunteli ja
arvosteli:

— No käy se nyt jotenkuten, mutta sylkäistä sinä et osaa yhtä hyvin ja
yhtä kauas kuin minä.

Hän ruiskautti hampaittensa välistä roima syljen. Simo koetti seurata
esimerkkiä, mutta ei saanut lentämään aivan yhtä kauas.

— Mutta viheltää minä osaan yhtä hyvin kuin sinäkin, — intti Simo.

Pojat alkoivat viheltää kilvan, ja kun siihen ympärille kerääntyi
toisiakin poikia, jotka ottivat osaa kilpaviheltäjäisiin, muodostui
siitä semmoinen konsertti, että Lassin akka syöksähti säikähtyneenä
portaille huutaen selkänsä yli pakariin:

— Käy sinä, Lassi, hillitsemään noita jumalattomia, jotka eivät anna
ihmisille ruokarauhaa.

Lassi pistäytyi pihalle pannukakun pala suussaan ja luki nopean
tuomion. Koska kaikki, yksinpä tytötkin, olivat olleet suut torvella,
niin he eivät saa syödä tällä kertaa lainkaan.

— Mars vaan takaisin sisälle ilman ruokaa tavailemaan aapiskirjaa.
Kyllä minä, kyllä minä teidät opetan, te junkkarit.

Lapset painuivat kamariin. Mutta Simo ei ujostellut enää eikä paljon
pelännytkään. Hän oli näet tuntevinaan, että hänet oli nyt tunnustettu
toverien keskuudessa yhdenvertaiseksi heidän kanssaan. Varsinkin tämä
Lassin antama rangaistus lähensi heitä toinen toisiinsa.

— Kas, — sanoi Simo hiljaa Matille. — Lassi näkyy pureskelevan äidin
tuomaa pannukakkua.

— Mistäs tiedät, — vastasi Matti yhtä hiljaa, — että se on sinun äitisi
tuoma pannukakku. Minun äitini toi myös sellaisen.

He purskahtivat molemmat hiljaiseen nauruun, mutta tultuaan kamariin
Simo hätkähti, sillä oven pielessä keksi hänen silmänsä muutamia
norjia koivunoksia.

Hän tiesi, mihin niitä käytettiin kotona, ja aavisti, mikä virka niillä
olisi oleva täällä Lassin töllin peräkamarissakin. Hän painoi nöyrästi
päänsä aapiskirjaansa, ikäänkuin hänen selkäänsä nyt jo siveltäisiin
koivunjuustoa.

Kun hän sitten nosti katseensa, säpsähti hän uudestaan. Vastakkaisella
seinällä riippui isokokoinen, monivärinen kuva, joka esitti lihavaa,
pitkäpartaista äijää. Jos se olisi ollut laihempi ja luisevampi, olisi
se ollut ilmetty Lassi: yhtä ankaran ja peloittavan näköinen se oli.

Lasten vihdoin päästyä eväsnyytteihinsä käsiksi Simo palasi takaisin
kamariin kierrellen ja kaarrellen kuvaa.

— Se on Jumalan kuva, — sanoi Lassi osoittaen piipunvarrellaan sitä.

Tuossa siis oli Jumala, joka kirjoitteli ihmisten mieliin mitä tahtoi.
Olipas se kovin julman ja ankaran näköinen. Ja julman paksu oli sillä
kädessä kirjoituskynäkin, paksu kuin keppi, johon se melkein nojasi.

— Etkös sinä ennen ole nähnyt Hänen kuvaansa? — kysyi Lassi huvitettuna
pojan mielenkiinnosta.

Ei, Simo ei ollut nähnyt. Lassi sanoi sen olevan kyllä Melkkilässäkin,
ainakin vanhempain kuvaraamatussa, jonka tiesi heidän omistavan, mutta
se on sellainen suuri ja raskas kirja, jota ei semmoinen pieni poika
kuin Simo kykene vielä liikuttelemaan.

Simo muisti kotonaan olevan suuren ja paksun kirjan, se oli
isän kamarin ylähyllyllä, ja se varmaan oli raamattu. Siinä oli
lujannäköiset kiiltävät helatkin, mutta se oli niin korkealla, ettei
hän koskaan ollut yltänyt siihen, ja aina kun hän oli tavoitellut sitä
käsiinsä, olivat vanhemmat sanoneet:

— Se on vielä liian raskas sinulle.

Lassikin sanoi samalla lailla. Simon kielellä pyöri kysymys, ovatko
kaikki Jumalat yhtä hirmuisia kuin tuo seinällä riippuva, mutta Lassi
oli jo mennyt luikkaamaan lapset mäeltä sisälle.

Simo päätteli mielessään kotona katsoa raamatusta, onko Melkkilän
Jumala yhtä ankaran ja julman näköinen kuin tämä täällä. Tai jollei
itse jaksaisi nostaa raamattua hyllyltä, pyytäisi isää avuksi.

Ehdittyään illan hämyssä kotiin Simo pyysi ensi töikseen saada katsella
raamattua.

— Mitäs sinä tahtoisit siitä katsoa? — kysyi isä. — Et sinä kai osaa
lukeakaan vielä yhden päivän opissa oltuasi.

Simo sanoi tahtovansa vain nähdä Jumalan kuvan, Lassi oli kertonut sen
olevan raamatussa.

— Ohoh, vai Jumalan kuvan, — sanoi isä nauraen. — Niin, kyllä se on
tässä.

Hän asetti raamatun polvelleen avaten sen. Simo katseli kuvaa.

— Mutta tämä ei olekaan yhtä peloittava kuin Lassin seinällä oleva.
Eikä muutenkaan saman näköinen.

Isä hymähti.

— Vakava se on tämäkin. Jumala on vihassaan ankara, rakkaudessaan
lempeä.

— Mutta onkos sitten useampia Jumalia? — kysyi Simo.

— Herra varjelkoon! Jumala on yksi ja ainoa, mutta kuvia voi olla ja
onkin useammannäköisiä.

— Sitä en ymmärrä.

— Et vielä, mutta odotas, jahka kasvat ja miehistyt. Sitten ymmärtänet,
jos sinulla riittää voimia ja uskoa niin kauan, että jaksat ymmärtää.

Simon mielestä oli Melkkilän Jumala mukavampi, koska se oli lempeämpi
Lassilla olevaa. Ja hänestä tuntui, että Jumalia olisi useampia,
vaikkei hän vielä tuntenut muita kuin kotona ja Lassilla olevat.

Tästä lähtien hän iltaisin, siunatessaan itsensä Jumalan nimeen,
muisteli aina omaansa, sitä joka oli heidän raamatussaan — Lassin
Jumalan hän tahtoi unohtaa.

       *       *       *       *       *

Lassi oli vielä pari vuotta sitten, niinkuin Simo sai monesti kuulla
Lassin töllissä opiskellessaan, ollut laajan kiertokoulupiirin
opettaja, oikea opinkäynyt koulumestari, mutta näihin aikoihin hän oli
jo vanha ja raihnainen.

Rovastin mielestä Lassi ei enää ollut jaksanut kunnolleen pitää
koulua talosta taloon: yhdeksän viikkoa vuorollaan kussakin talossa
varhaissyksystä myöhäiskevääseen saakka.

Oikeastaan Lassi omasta mielestään olisi jaksanut, mutta niinkuin
sanottu rovastin mieli oli toinen, ja sitä oli Lassin ja seurakunnan
toteltava.

Rovasti näet tiesi Lassin ryypiskelevän — niinkuin muidenkin
kirjanoppineiden ja tietoviisaiden — ja janon yhä vain lisääntyvän sitä
mukaa, kuin vanhuus kasasi vuosia Lassin hartioille.

Mutta rovasti ei tahtonut sentään heittää altishenkistä vaikka samalla
heikkolihaista Lassia oman onnensa nojaan.

Hän taivutti kiertokoulupiirin myöntämään pienen muonan Lassille ja
tämän vaimolle, niin kauaksi aikaa kuin he eläisivät, ja Lassi taas
puolestaan sitoutui — tietysti eri palkkiosta — opettamaan kulmakunnan
lapsia aapiskirjan ja vaikkapa katkismuksen ja raamatunhistoriankin
viisauksiin. Näin vapautuivat näihin aikoihin monet vanhemmat lastensa
opettamisen vaivoista: isät veistivät vain aapistikut, työnsivät kirjan
kainaloon, ja äidit tarttuivat lapsiaan kädestä, ja niin kävi matka
Lassin tölliin eväsnyytti ja kyläkakkunyytti toisessa kädessä.

Kun sitten kiertokoulu ehti taas niin lähelle, että lapset jaksoivat
käydä sitä kotoa käsin, niin Lassin-opin käyneet lapset osasivat
paukuttaa läksynsä täydellisellä saarnanuotilla, joka oli Lassin
opetusjärjestelmän aa ja oo. Mutta nykyisellä kiertokoulunopettajalla,
joka oli saanut uusmuotisemman opettajakoulutuksen ja sitäpaitsi oli
nainen, oli luonnollisesti toinen meininki: ei saarnanuottia ollenkaan,
ainoastaan selvää, tavallista lukemista.

Mutta mitäs se semmoinen oli Lassin mielestä — tyhjän haukkailemista,
ei yhtään sen parempaa. Siitä ei kostu korva eikä virkisty sielu. Kun
kerran lukee, niin lukee, jotta sen kuulee, täytyy osata ja oppia oikea
saarnanuotti.

Se oli Lassin opetusmetodi, mutta kiertokoulunopettajatar oli yhtä
jyrkkä omassaan eikä aivan syyttä.

Olihan hänellä täysi työ kitkiessään lapsista irti tuota nuottia,
jonka Lassi oli istuttanut heihin hänen huomautuksistaan huolimatta.
Hän kanteli siitä joskus rovastillekin, joka kumminkaan ei halunnut
puuttua koulumestareitten välisiin riitoihin, niin kauan kuin ne eivät
herättäneet pahennusta seurakunnassa. Rovastin mielestä he saivat
tehdä, niinkuin heitä kumpaakin halutti, pääasia olisi, että lapset
tulisivat totiseen kristinopin tuntemiseen, tapahtuiko se sitten
saarnaten vai lukien, se ei merkinnyt sitä eikä tätä.

Mutta rovastin syy ja ansio oli, että nainen, ensimmäistä kertaa
näillä main, oli vallannut mieheltä kiertokoulunopettajan paikan ja
päällepäätteeksi miehisestä arvostaan erikoisesti aran Lassin paikan,
jota seikkaa Lassi ei voinut antaa rovastille anteeksi. Se kaiveli
yhä hänen mieltään, ja hän teki voitavansa opettajattaren uhallakin
päntätessään hirveätä saarnanuottiaan lasten päihin, joista se sitten
ampaisi kuin kiduttava haulikuuro opettajatar-raukan kasvoille. Niin
teki Lassi, vaikka opettajatar oli nuori ja kaunis — tai kenties juuri
sen takia Lassi tekikin niin.

Rovasti oli, ihme kyllä, ennakkoluuloton ja kaukokatseinen mies eikä
senvuoksi kallistanut korvaansa opettaja-kysymyksessä seurakunnan
puoleen, joka siihen opetettuna oli tottunut sanomaan, että naisen
pitää vaieta seurakunnassa. Hän oli tullut huomaamaan, että naisen työ
on kaikkialla miehen työtä halvempaa. Hän ajatteli tällöin renkien ja
piikojen palkkain välistä erotusta. Tähän yksinkertaiseen totuuteen hän
perusti laskelmansa, jotka tietenkään eivät pettäneet.

Rovasti oli jalo ja seurakuntansa parasta harrastava mies tässäkin
asiassa. Hän julisti paikan haettavaksi sillä lailla, että siihen
saattoi tarttua nainenkin. Rovasti ajatteli näin:

Kun sille Lassi-rääpällekin nyt on maksettava jonkinlaista eläkettä,
niin on aivan kohtuutonta rasittaa piiriläisiä niin suurella
palkalla, mikä täytyisi maksaa miehelle, ja koska nainen, jos hän
vain on kunnollinen ja pätevä toimeensa, tulee halvemmaksi kuin mies,
tekee saman työn kuin mies — ja tässä tapauksessa paremmankin kuin
ryypiskelevä Lassi-rahjus —, niin on toimeen valittava nainen, jos
niitä vain ilmaantuu hakijain joukkoon.

Niitä ilmaantui.

Tuntui ensi alussa vähän oudolta seurakuntalaisista ja Lassista
lisäksi nololtakin se mahdollisuus, että vaimoihminen valittaisiin
kiertokoulunopettajan virkaan. Mutta kun rovasti selitti kirkkoraadin
jäsenille tämän jumalallisen — ettei hän sanoisi jumalisen —
halpuus-ajatuksen verrattomuutta, niin he kohta oivalsivat ja läksivät
käsiään hykerrellen koteihinsa, toimitettuaan vaalin.

Kuultuaan miehiltään, minkä vuoksi oli valittu nainen, emännät
naksuttelivat sorminiveliään, ja koko seurakunta veisasi halleluijaa
paitsi Lassi, joka ei voinut poiketa korkeakirkollisesta
katsantokannastaan naiseen ja naisen asemaan nähden, vaikka rovasti oli
poikennut. Lassi ymmärsi sitäpaitsi, miksi rovasti oli tehnyt hänelle
tämmöisen tempun.

Ei ihme, että Lassi kantoi kaunaa rovastille, vaikka se hyvin harvoin
pääsi ilmenemään sanoiksi saakka. Joskus vain, milloin lukusijoilla,
milloin häissä, milloin maahanpaniaisissa, joissa Lassi oli sattunut
kallistamaan liiemman ryypyn, hän tunsi rohkeutensa nousevan ja rupesi
taistelemaan hengen ja järjen aseilla katsantokantansa puolesta
rovastia vastaan, joka ei tällöin tavallisesti muuta kuin myhäili ja
muhoili vain. Ja se ärsytti Lassia yhä enemmän, hän alkoi käyttää liian
tuttavallista kieltä, mutta silloin rovasti osasi parilla terävällä
sanalla asettaa Lassin aisoihinsa saaden samalla naurajat puolelleen.

Kun sitten Lassi istui myrtyneenä jossain pirtin tai salin nurkassa,
osasi rovasti saada Lassin taas hyvällekin tuulelle.

— Muistaakos koulumestari, kuinka monta vuotta me yhdessä ollaan
työskennelty Herran viinamäessä?

— Kolmekymmentä, muistaakseni, — murahtaa Lassi loukostaan, hymyn
väreen ilmestyessä suupieliin.

— Jokos siitä todella on kulunut niin pitkä aika? — on rovasti
ihmettelevinään alkaen muistutella vuosia mieleensä.

— On, varmasti on, uskokaa pois vaan, rovasti. Kyllä minä muistan.

— Pitänee sitten uskoa, — hymähtää rovasti. — Mihinkäs sitä uskoisi,
ellei Lassin muistiin, joka on melkein voittamaton.

Ja sitten alkaa rovasti puhella menneistä vuosista, yhteisestä
työskentelystä ja taas Lassin hyvästä muistista, kunnes tämän naama
rupeaa paistamaan tyytyväisyydestä ja hän katselee ympärilleen
ikäänkuin tahtoen sanoa: »näättekös nyt, meillä on sentään mainio
rovasti... sitä olen aina pärmäntännyt teille... ja minä olen ollut
hänen työkumppaninsa ja olen vieläkin vähäsen. Mitäs te tiedätte, mutta
rovasti ja minä — me tiedämme...»



2.


Lassi tiesi paljon enemmänkin, kuin mitä sisältyi tietoviisauden
piiriin, vaikka hän opetustunnilla ei vahingossakaan tehnyt
syrjähyppyjä kulloinkin käsilläolevasta aiheesta, mutta väliajoilla hän
jutteli kaikenlaisia.

Lassin hyvän muistin lisäksi tuli se, että hän oli taitava kertoja,
jota lapset mielellään kuuntelivat, mieluummin kuin tunnilla,
jolloin hän oli ankara tarttuen helposti rankaisutoimenpiteisiin:
nurkassaseisottamiseen, joskus yhdelläkin jalalla, vitsaan,
korvatillikoihin, tukistuksiin ja nipistyksiin, yleensä kaikkeen, joka
hänen mielestään oli omiansa kiihoittamaan lasten lukuhalua joko häpeän
tai kipeää tekevyyden avulla. Mutta kun hän joskus välitunnilla oli
hyvällä päällä, oli hän kuin toinen mies.

Hän osasi kertoilla nokkelasti kulmakunnan asioista, oloista ja
ihmisistä vanhojen hyvien aikojen valossa. Lassin tapana ei ollut
panna kynttiläänsä vakan alle ottaessaan päiväntekstikseen milloin
minkin aikoja sitten tapahtuneen asian. Hymy suupielissä, mistä lisäksi
roikkui rakas piippu, Lassi kertoili.

Mikäli Simo muisteli myöhemmällä iällään, ei Lassi puhellut ilkeästi
tai pahentavasti kestään tai mistään. Se oli tuommoista hyväntahtoista
leikinlaskua ja vakavaa, hymähtelevää pärinää, joka on ominaista
vanhoille viisaille äijille. Valitettavasti Lassi arvioi pienten
kuulijainsa henkisen havainto- ja kokemuspiirin yhtä suureksi kuin
aikuisten, vaikka hänen, joka itse oli jälleen tulemaisillaan lapseksi,
olisi luullut ymmärtävän lapsia ja lapsen kykyjä vähän paremmin.

Niin menivät Simoltakin nämä väliaikajutustelut suurimmaksi osaksi
toisesta korvasta sisälle, toisesta ulos, mikä muuten ei itse asiassa
tainnut olla suurikaan vahinko. Ainoastaan jokin aniharva niistä
piirtyi mieleen, mutta siihen tarvittiinkin sitten jokin erikoisempi
syy ja aihe, esimerkiksi sellainen, joka pani hiukset nousemaan pystyyn
kauhusta ja salaperäisestä pelosta.

Lassilla oli tapana, kerrottuaan jonkin hauskan jutun, nauraa hihittää
sille makeasti, mutta jos lapset eivät älynneet yhtyä nauruun, Lassi
tokaisi silloin:

— No naurakaa kans tekin.

Kun he olivat kilttejä ja tottelevaisuuteen kasvatettuja lapsia,
ei heitä tarvinnut monta kertaa käskeä niin lystiin työhön kuin
nauramiseen. Se alkoi kohta sujua kuin komennuksesta, aivan kuin
ulkoluku, yhteen ääneen, yksitoikkoisesti ja väsyttävästi mutta sitä
Lassi ei huomannut tai ei ollut huomaavinaan.

Kun Lassi syönnin päälle painautui sänkyyn ja ensimmäiset sanat
johonkin juttuun pirahtivat hänen suustaan tupakkasyljen mukana, olivat
lapset valmiita nauramaan. Melkkilän naapuritalon Puukan Matti oli koko
mestari hirnumisessa, ja vähitellen pulpahti Simonkin huulilta iloinen
nauru.

— Kas vaan Melkkilän Simoa, joka osaa nauraakin kuin aika poika, —
sanoi Lassi kerran.

Lassin ryppyiset kasvot ja pienet tihrusilmät olivat niin lystillisessä
vireessä, että Simo tirskui yhä kovemmin. Häneen yhtyi Matti ja
vähitellen koko lapsiparvi.

Lassi hymähteli miettien hetkisen.

— Uskaltaisitko sinä, Simo, nauraa kulkiessasi joskus pimeässä Puukan
riihen ohi? — kysyi hän sitten.

Simon nauru tyrehtyi äkkiä. Lassin ääni oli ollut kolea ja vakava.

— Mikäs etten uskaltaisi, — tuumaili Simo epävarmasti.

— Vai niin, vai ettäkö uskaltaisit, hoo hoo...

— Uskaltaisin, vaikka viheltääkin...

— Älä, poika, sano niin. Voit tahria hyvässä lykyssä vielä housusi
siitä ohikävellessäsi.

Puukan Matti ja jotkut toisetkin purskahtivat nauramaan, vaikka Lassi
ei itse nauranutkaan.

— Olen minä siitä kävellyt monesti ohi, — sanoi Simo.

— Mutta pimeässä, poikaseni, pimeässä?

— En minä pimeässä...

— Se ei ole naurun asia, Puukan riihi, — sanoi Lassi pojille.

— Tää Simo ei taida tietääkään, että meidän riihessä kummittelee, —
virkkoi Matti.

— Tiedätkös sinä mukamas?

— Olen kuullut kerrottavan. Joku vanha pelimanni on palelluttanut
siellä itsensä kuoliaaksi.

— Niin onkin, — sanoi Lassi noustessaan istumaan sängynlaidalle,
heilutellen kädessään letkuvarsipiippuaan, ikäänkuin piiskaisi
hereille vanhoja muistoja. — Muistan hyvin Viulu-Antin, olin hänen
ystävänsä. Hän kummittelee Puukan riihessä. Itse en tosin koskaan ole
kuullut hänen kummittelevan, kuljinpa yöllä sysipimeässä tai päivän
kirkkaudessa riihen ohi, mutta monet luotettavat ihmiset väittävät
kuulleensa.

— Mitä... mitä he kuulevat?

— Soittoa, poikaseni, soittoa: välistä jumalatonta, joka pakottaa
kulkijan tanssimaan polskan tahdissa riihen ohi, välistä valittavaa,
ja tällöin kulkija astuu rukoillen ja itkien siitä sivuitse. Mutta
minun korviini ei ole koskaan sattunut viulunsoitto riihestä, vaikka
oltiinkin Antin kanssa parhaita ystävyksiä. Kenties ne näkymättömät,
jotka soitattavat Antilla vielä hänen kuoltuaankin, tietävät minun
vaeltelevan Jumalan kasvojen edessä eivätkä jaksavansa horjuttaa
askeleitani polskan kiemuroihin.

— Monta lystiä, joista tekin pääsette osallisiksi miehiksi
vartuttuanne, jos Jumala niin suo, pidin minä Antin kanssa ja seurassa,
— jatkoi Lassi. — Hän oli ihmeellinen viuluniekka; sanoivat että
hänellä oli pirulta saatu viulu. Kenties oli, kenties ei, vaikka en
minä huomannut viulussa kenenkään puumerkkiä, en ainakaan erikoista
pirun puumerkkiä, mutta Antilla kyllä oli niinkuin paholaisen sormet,
herkät ja kevyet, ja ne tanssivat viulun kielillä senkin seitsemää
pirunpolskaa. Oli oikea ihme katsella ja kuunnella hänen soittavan.
Toisinaan hän loihti viulustaan niin ihania ja suloisia, samalla kertaa
liikuttavia ja valittavia säveleitä, että heltyneiden kuulijain mieliin
pakottautui Jumala ja kadotettu paratiisi ilmielävinä, semmoisina
kuin ihmiset parhaimpina hetkinään uneksuvat niiden olleen aikojen
alussa... On vaikea sanoa, kuinka paljon Antissa oli pirua ja kuinka
paljon Jumalaa, — vai oliko hänessä pelkkää edellistä vai paljasta
jälkimmäistä, eikä se tieto ole tarpeellinenkaan muulle kuin Jumalalle,
joka sen tietääkin —, mutta minun täytyy sanoa, että parempaa ja
vilpittömämpää ihmistä olen harvoin tavannut matkani varrella. Ainoa
vika — jos se nyt oli tuomion ansaitseva vika ollenkaan — oli hänen
rakkautensa viinaan, ja se kai lopulta valmisti hänelle kylmät paarit
Puukan riihessä.

— Älä kaunistele juoppoutta, — sanoi Lassin vaimo. — Äläkä peloittele
lapsia tuommoisilla loruillasi.

— Loruillasi! Totta kerron, eikä tämä vahingoita lapsiakaan, jotka
pääsevät kurkistamaan vähän pitemmälle pientä nokkaansa. — No niin no,
muutamat pitivät Anttia hieman hassahtavana, eikä hänen olennostaan
voinut tullakaan juuri muuhun käsitykseen. Hän oli rääsyisesti puettu,
ja rääsyinen oli pussikin, jossa hän kantoi rakasta viuluaan. Viulu oli
monesta paikasta halkeillut ja lohkeillut, mutta Antti oli paikkaillut
varovasti rikkeimet kohdat, niin että siitä kaikui yhä edelleen tuo
ihmeellinen ääni, joka houkuttamalla houkutti nuoret tanssiin ja
vanhojen silmät kyyneleihin... Muistan hyvin eräänkin tapauksen, kun
Antti soitollaan hellytti Töykkälän rusthollin komean ja kovaluontoisen
emännän. Pidin nähkääs silloin kiertokoulua Töykkälässä; niin sattui
samaan aikaan kuolema käymään talossa vieden isännän mennessään.
Samana päivänä kuin isännälle pirtissä höylätään ruumisarkkua,
tulla kyhnyttelee Antti taloon. No, kuultuaan, kuinka asiat oli,
hän vetäytyy tanhualle, jossa jo paistoi lämmin toukokuu. Siellä
hän istuutuu pölkylle, ottaa lakin päästään, ja rupeaa soittamaan
niin liikuttavasti, ettei riuska emäntäkään raskitse kieltää. Ei se
ollut virttä eikä polskaakaan, mutta kaunista se oli, siinä oli kai
kummastakin niiden parasta. Äijä istuu siinä pölkyllään rankaläjän
vieressä ryysyisenä ja tutisevana soitellen, sävelten kantautuessa
kammioon asti, jossa isäntä tuskin kylmenneenä lepää laudoillaan.
Olivat nähkääs vanhoja ystäviä ja viinaveikkoja hekin, isäntävainaa
ja Antti. Ja nyt tahtoi Antti, sillä tavoin kuin osasi, soittamalla
saattaa isäntää hänen viimeisellä matkallaan, koska hänenlaisensa
risamekko ei olisi mukamas kyllin sovelias kulkemaan saattoväen ja
papin seurassa kirkkotarhan veräjältä haudalle... Niin no, emäntä istuu
kaivon kivellä vielä senkin jälkeen, kuin Antti jo on lopettanut, istuu
ääneti ja mietteissään. Vihdoin hän havahtuu, hakee kamarista pullon
ja pikarin ja ojentaessaan ne Antille sanoo kyynel silmänurkassa:
»Heh, siinä peijaisryypyt. Olen sinut monesti kyörännyt talosta
pihalle, kun mellastitte isäntävainaan kanssa vuorokausmääriä, mutta
onpas sulla sentään muutakin kuin janoinen suu ja tuo pelikoppasi.»
— »Paljon kiitoksia, emäntä», vastaa Antti, »vaikka mulla ei liene
muuta kuin sanomanne, mutta ryyppy maistuu kyllä silti». — Monta muuta
samantapaista kohtausta kerrotaan Antin vaelluksista, ja minäkin olen
nähnyt ja kuullut, vaikka en muista useampia tällä haavaa. Mutta
tutkimattomat ovat Herran työt ja tuomiot. Vaikka Antti olikin hyvä
ja vilpitön mies, niin pitipäs vaan hänellekin käydä loppujen lopuksi
onnettomasti. Oli, katsokaas, päissään poikennut, kai lämmittelemään,
Puukan riiheen; oli tämmöinen kova joulukuun ehtoopuoli niinkuin
nytkin, nurkat paukkuivat pakkasessa ja jokijää vonkui ja ulvahteli.
Sinne äijä paleltui, nukkui sikeään uneen, josta ei herätä. Joku päivä
myöhemmin meni Puukan renki noutamaan kauranpahnoja karjalle ja äläpäs
huoli: niiden seassa makaa Antti kylmänä ja kankeana pusertaen viuluaan
rintaansa vastaan ja oikeassa kädessä pidellen käyrää, ikäänkuin olisi
soittaen lähtenyt tuonelan tuville. Viulua irroitettaessa käsistä alkoi
se omituisesti — niin kertoivat paikallaolijat — soida, se soi tuokion
hurjasti, tuokion valittavasti, kunnes lakkasi yhtäkkiä, niinkuin oli
alkanutkin, mutta sen jälkeen ovat monet ohikulkijat kuulleet riihestä
kummallista, milloin mieltä hekuttavaa, milloin sielua rukoiluttavaa
soittoa. Mikä näkymätön se lienee, joka soitattaa Antti-paralla, sitä
en tiedä eikä sitä osaa sanoa rovastikaan, vaikka kysytty on, ei
osaa sanoa sillä tavalla, että häntä uskottaisiin, sillä rovastikin
on näissä suurissa asioissa omantunnontarkka mies, joka ei mene
langettamaan umpimähkäistä tuomiota toisesta syntisestä...

— Minne joutui viulu? — kysyi joku lapsista.

— Se meni kappaleiksi, sitä irroitettaessa Antin kädestä, ja kappaleet
ja käyrä pantiin Antille seuralaisiksi ruumisarkkuun.

       *       *       *       *       *

Kun lapset illan hämyssä palailivat koteihinsa, olivat he hiljaisia ja
totisia.

Kertomus riiheen paleltuneesta viuluniekasta oli oudosti vavahduttanut
heidän sydämiään. Tosin moni heistä oli tätä ennenkin kuullut kuoleman
vierailleen milloin missäkin lähitienoilla, olipa se käynyt jonkun
kotonakin, ja Simolla oli hämärä muisto eräästä kerrasta, kun hän
äitinsä kanssa oli käynyt katsomassa kuollutta, muuatta torpan
vaimovainaata. Mutta kuolla tuolla lailla, paleltumalla, se oli jotain
kauheata heidän mielestään.

Matti ja Simo tallustivat lopulta kahdestaan toisten lasten
erkaannuttua omille teilleen. Matti, joka oli rohkeampi toisia, oli
voittanut pelkonsa pikemmin, yrittipä jo laskea leikkiäkin, mutta kun
toiset lapset kävelivät vaiteliaina, rupesi hän ikävissään viheltämään.
Simo muisti, mitä äiti oli sanonut viheltämisestä, ja hänen tuli vaikea
olla. Olisi kieltänytkin, mutta ei kehdannut. Silloin tuli muuan poika
hänen luokseen sanoen vakavasti Matille:

— Anna olla. Simo on joukostamme ainoa, jonka täytyy kulkea riihen ohi.

Matti vilkaisi poikaan ja lakkasi viheltämästä, sillä tuo poika oli
häntä rotevampi ja vahvempi.

Kun Matti ja Simo nyt olivat kaksin talvisella tiellä, kasvoi Simon
pelko sitä mukaa, kuin he lähenivät Puukan riihtä. Hätäkös oli Matilla,
jonka kotitie poikkesi pari kivenheittoa ennen riihtä; se nytkin
hölyili kaiken maailman pikkuasioita, vaikka Simon sydämellä oli iso
asia painamassa: miten päästä riihen ohi näyttämättä pelkoaan Matille.

Matin pysähtyessä kotitiehaaraansa pysähtyi Simokin salaisesti toivoen,
että joku samaan suuntaan kulkeva saavuttaisi hänet. Mutta tie oli
autio ja tyhjä, ei näkynyt tulijoita eikä menijöitä. Riihen sivu
vievän maantien molemmilla sivuilla ja pelloilla levisivät paksut
lumikinokset. Ilta hämärtyi. Lumi narskui poikien jaloissa heidän niitä
samoilla seisomasijoillaan hiljaa liikutellessaan.

— Mitäs nyt? — kysäisi Matti, vaikka aavistikin Simon pysähtymisen syyn.

— Alkaa tulla vilu, — sanoi Simo jotain sanoakseen.

— Niin minunkin. Mitäs jos vihellettäisiin lämpimiksi...

— Älä, älä!

— Sää tairat peljätä?

— Eks sää sitte pelkää?

— E-en.

— Em määkä.

— No mitäs tässä sitte seisotaan, paleltumassa. Hyvästi.

— Hyvästi vaan.

Simo lähti hitaasti riihtä kohden, jonka musta oviaukko häämötti häntä
vastaan. Hän aavisti Matin silmillään salaa seuraavan hänen kulkuaan
riihen ohi, mutta hän päätti, ettei anna Matille aihetta nauraa hänen
pelolleen, tulkoon mitä tuli.

Pakkanen paukkui, lumi narskui, ja jokijää kumahteli niinkuin
silloinkin, kun pelimanni-Antti paleltui kuoliaaksi. Ja tuossa oli,
aivan tuossa edessä nyt se riihi, jossa... Simo sulki silmänsä ja
porhalsi juoksuun sydämen tykyttäessä melkein haljetakseen.

Huh, mitäs se oli?

Eikös sieltä luuvasta, jossa se kuoli, soikin soitto! Mitä? Ja eikös
sieltä kuulu askelten kopinaakin, niinkuin tanssittaisiin! Se lähestyy
nopeasti... Nyt, nyt — se on jo aivan lähellä... se huokuu kylmyyttä ja
kuumuutta...

Simo avasi silmänsä selkoselälleen ja pysähtyi kauhistuneena keskelle
tietä parkaisten käheästi. Samassa huudettiin hänen takanaan:

— Simo hoi, väistyppäs hiukan syrjään ja hyppää tänne rekeen!

Se oli isän ääni.

Simolta pääsi turvallisuuden huokaus tuntiessaan niskassaan Pollen
turvallaan huokuvan siihen lämmintä.

— Mitäs sinä pelästyit? — kysyi isä peittäen Simoa vällyihin. — Sinä
parahdit, aivan kuin olisit saanut selkääsi.

— Niin pelästyinkin, mutta nyt en pelkää enää. Pelkäsin kummittelevan...

— Minä ymmärrän. Mutta kuka on sinulle kertonut, että riihessä
kummittelee Viulu-Antti.

— Lassi kertoi.

— Vai sillä lailla Lassi opettaa teitä lukemaan ja viisastumaan, —
sanoi isä.

— Mutta kummitteleeko riihessä? — tiukkasi Simo.

— Ne ovat asioita, joita en itsekään osaa selittää, — vastasi isä
muuttuen salaperäisen näköiseksi. — En ole kuullut muuta kuin toisten
kertomalta. Ovatko ne toiset sitten kuulleet soittoa, en minä tiedä,
joka en itse ole kuullut.

— Mutta minä kuulin äsken.

— Sinä?

— Niin, soittoa kuulin.

— No jaa, minkälaista soittoa?

Simo selitti, ettei se hänen mielestään ollut niin erikoisen ihanaa,
kuin hän oli kuvitellut viulusta lähtevän, pikemminkin se oli ollut
jonkinmoista kitinää ja kiikutusta.

Isä aprikoi pitkän tovin.

— Jospa se olikin auki jääneen oven saranoiden vinkunaa, jota korvasi
luulivat soitoksi, — arveli isä verkalleen. — Nyt käy näes tavallinen
tuuli, ja sekin voi soittaa ruostuneita saranoita.

Simo katsoi silmät pyöreinä isää.

— O-olikos ovi auki?

— Oli. Etkös sitä huomannut?

— En, juoksin silmät kiinni. Pelkäsin niin, mutta sitten tulitte te
enkä pelkää enää.

— Vai sinä, poika, joka kuljet milloin silmät kiinni milloin silmät
pyöreinä. Ei se semmoinen sovi. Sinun pitää oppia vaeltamaan silmät
avoinna. Muuten ei sinusta tule miestä.

Simo ei päässyt selville, puhuiko isä leikkiä vai totta.

— Uskottekos te, isä, kummituksiin? — hän senvuoksi kysyi.

— Sanoin jo, etten osaa sanoa.

Muuta vastausta Simo ei saanut isältä eikä äidiltäkään. Molemmat
vastailivat vältellen, ikäänkuin peloissaan hekin, ja olivat
salaperäisen näköisiä.

       *       *       *       *       *

Simon mennessä seuraavana päivänä Lassille oli kirkas,
kylmän-kimmeltävä aamu. Senvuoksi hän uskalsi vilkaista riihen luuvan
oveen.

Se oli todentotta auki.

Mutta mitäs siitä. Siellä oli kumminkin Viulu-Antti kuollut.

Ja Simo luotti, puhukoon isä ja Lassi mitä hyvänsä, enemmän omiin
korviinsa: hän _oli_ kuullut soittoa riihestä, vaikka se olisi ollutkin
semmoista vaivaista kitistämistä, jonka isä oli arvellut saranoiden
aiheuttamaksi. Mutta voihan asia yhtä hyvin olla semmoinenkin, että
viulu, jolla näkymättömät kädet soittelevat, oli hoidon puutteessa
tai jostain muusta syystä ränsistynyt niin, että siitä ei lähde sen
parempaa ääntä kuin ruosteisten saranoiden kitkutusta muistuttava.

Eikä isäkään sitäpaitsi ollut tahtonut sanoa valheeksi kummituksen
olemassaoloa. Ei vaan ollut suoraan myöntänyt, jos ei kieltänytkään.
Simo luuli melkein, että isä ja Lassi ja äiti uskoivat
kummittelemiseen. Hän, Simo, uskoi, kun oli kuullut omin korvin. Jos
isä ja äiti ja Lassi olisivat myös kuulleet, uskoisivat hekin varmasti
eikä heidän tarvitsisi sanoa: »olen kuullut toisten kertovan kuulleensa
— — — ja ne ovat asioita, joita en osaa selittää, koska en itse — — —,
mutta olen kuullut toisten —».

Mutta Simo oli kuullut itse...

Puukan Matti seisoi tienhaarassaan odotellen Simoa. Matin silmät
paloivat uteliaisuudesta.

— Mitäs sulle nyt kuuluu? — huusi hän jo kaukaa.

Simo ei pitänyt kiirettä vastatessaan. Vasta kun ehti Matin luo, sanoi
hän:

— Kuuluu! Mitäs mulle sitte pitäisi kuuluman?

— Jotain erityistä, — tunnusti Matti. — Kun kuulin porusi eilen
ehtoolla riihen luota, sain jalat alleni.

Simo kohotti päänsä pystympään. Hän nautti tästä Matin tunnustuksesta.

— Pelkäsitkös?

— E-en pelännyt, — sanoi Matti sanojaan venytellen. — Muuten vain
juoksin kotiin, kun oli vilu ja kun näin isäskin ajavan tästä ohi. Mut
sää taisit peljätä?

— Empäs mää, mut sää.

— Em mää.

— No em määkä.

— No mitäs sitte porasit?

Simo mietti tuokion. Koska tuo Matti ei tunnusta pelänneensä,
ei hänkään, vaikka pelkäsikin, mutta nyt aamulla kirkkaassa
päivänpaisteessa hän ei pelkää enää.

— No ilosta parkasin.

Matti vilkaisi häneen epäillen.

— Ilosta?

— Niin, kun pääsin isän rekeen.

Lassin tölliin oli enää vain muutaman kiven heiton matka, ja Matille
tuli kiire jatkaa kyselyitään.

— Sanos, kuulitkos riihestä mitään.

Simo heilutteli eväsnyyttiään.

— Mitäs olisi sitte pitänyt kuuluman?

— No soittoa esimerkiksi ja sen semmoista, joista Lassi kertoi.

— Jassoo, vai sitäkö?

— Niin, soittoa, soittoa, — sanoi Matti kärsimättömästi.

Simo kumartui maahan pusertaen lumipallon ja alkoi pureskella sitä.

— Et sää tainnu kuullakkaan mittään, — sanoi Matti vihdoin
halveksuvasti.

— Kuulinpas, kuulinpas, — vastasi Simo tekeytyen yhtä salaperäisen
näköiseksi kuin isä ja Lassi. — Soittoa kuulin, Matti.

Simo kertoi nyt eilisillan kohtauksen riihen edessä. Matin kävi vähän
kateeksi Simoa, joka oli kokenut tuommoista salaperäistä, outoa ja
peloittavaa, eikä hän itse ollut päässyt kokemaan samaa. Hän tunsi
tällä hetkellä olevansa paljon Simon alapuolella.

— Kyl kai sää sentään pelkäsit.

— No pelkäsin mää vähä, mut olsit sääki peljänny, jos sää olsit ollu
mää. Eiks nii?

— Olsin tainnu peljätä vähä määki, — myönsi Matti.

Simo sai selittää Lassin mäellä toisille lapsille seikkailunsa Matin
heti luihkatessa, että Simo oli kuullut soittoa riihestä eilisiltana.
No, Simo kertoi mielellään.

— Enkä mää peljännykkä paljo, vähä vaa.

Lassi, joka oli tullut ulos huutaakseen lapset sisälle, oli myös jäänyt
kuuntelemaan. Kun Simo oli päässyt loppuun, komensi Lassi lapset
tunnille.

— Vai niin, — sanoi hän hymähdellen Simolle, pysäyttäen hänet luokseen.
— Kuulitkos sinä todellakin?

— Kuulin, vaikka isä arveli sitä saranoiden kitisemiseksi. Mutta ei se
ollut sitä.

— Mistäs sinä tiedät?

— Tiedän mää.

Lassi katsoi Simoa pitkään.

— Vai niin, hm, no kun tiedät, niin tiedät, mutta et sinä taida
ollakaan arkalasta kotoisin etkä kananlannasta luotu, kosk'et pelännyt
muuta kuin pikkuisen. Vai pelkäsitkös?

Simo vaikeni.

— Vastaa minulle, poika.

— Mää pelkäsin kamalasti, — sanoi Simo hyrähtäen itkuun.

— Sitä arvelinkin. Ei saa koskaan valehdella ehdoin tahdoin. Muista se,
Simo.

       *       *       *       *       *

Tämän jälkeen Simo vielä monia vuosia eteenpäinkin oli peloissaan
joutuessaan kulkemaan pimeässä Puukan riihen sivu ja kiersi mieluummin
mutkateitä.

Se riihi maantien varrella oli synkkä ja salaperäinen.

       *       *       *       *       *

Toinen pelon aihe näihin aikoihin oli muuan iso, vihainen sika, joka
kevätpuolella tonki ja röhki teillä, kujilla ja tienvieripelloilla.

Mutta se ei ollut kauhuksi ainoastaan lapsille; sitä kavaksuivat
toisinaan aikuisetkin, milloin se oli villimmällä päällään. Se oli
omituisen kirjava väriltään, sen nahassa kierteli ja juovitteli
mustaa, likaisenkeltaista ja ruskeanharmaata sikinsokin, ja kun se
oli kooltaan iso rumilus ja ryvettynyt alinomaisesta tonkimisesta, se
oli röhkiessään ja päin karatessaan hirvittävän näköinen. Ja se oli
vihainen.

Kun lapset näkivät sen ensikerran, tiesi joku heistä sanoa, että sika
on pahantapainen.

— Millä lailla se on pahantapainen?

Tietäjä ei sanonut tietävänsä siitä sen enempää, oli vain kuullut
sanottavan.

— Pureekos se?

— Kiljuukos se?

— Potkiikos se?

Lapset kyselivät nauraen, mutta Akseli, kylän lahtarin poika, joka oli
rohkeampi ja myös pahantapaisempi muita, sanoi:

— Koetetaas, kumpi meistä on pahantapaisempi, minä vai sinä sika.

Hän heitti sitä kerran kivellä, joka mäiskähti sen kuvetta vastaan,
mutta toista kertaa hän ei heittänytkään, sillä sika karjahti
kiukkuisesti karaten oitis heitä päin.

Lapset saivat liukkaat jalat alleen.

— Juostaan meille, juostaan meille! — huusi Akseli porhaltaen
etunenässä.

Oli onni, että lahtarin tölli oli siinä lähellä, aivan tien laidassa.
Pihalle kerittyään sulkivat he veräjän jälkeensä. Kellään heistä ei
ollut enää halua härnäämiseen, vaikka sika tungetteli kärsäänsä veräjän
rakoihin.

Lahtari tuli vajastaan, jossa teurasti parhaillaan lammasta; verinen
veitsi oli hänellä kädessä. Hän tempasi toiseen käteensä kalikan, lyödä
läiskäytti sikaa päin kärsää, joka pyrki tunkeutumaan veräjän alitse
pihan puolelle. Sika pakeni vinkuen ja kiljuen tiehensä, kun mies oli
uudistanut lyöntinsä useampaan kertaan.

— Se on kiukkuinen sika, — sanoi lahtari miettiväisesti. — Se pitäisi
tappaa.

— Kenenkäs sika se on? — kysyi Matti.

— No tuon Heikuran Jussin kuuluu olevan.

— Miten se antaa sikansa juoksennella pitkin kyliä, — ihmetteli Simo. —
Antaisi sen natustella torppansa kujilla.

— Se on itsekin sika, yhtä hurja ja vihainen, — sanoi lahtari. — Se on
koko peijakas mieheksi. Mutta menen kuin menenkin tekemään kauppoja
tuosta nelijalkaisesta hurjimuksesta. Se pitää sentään lihoittaa ensin,
ennen teurastamista.

Mies astui veristä veistään välkytellen takaisin vajaan jatkamaan
keskeytynyttä jaloa ammattiaan mutisten itsekseen:

— Se on saakurin isokokoinen sika; siitä saa pienellä
lihoittamisvaivalla kauniin, ymmyrkäisen possun.

Mutta nähtävästi sian omistaja ei ollut halukas lihoittamaan sitä näin
keväällä, jolloin oli muita kiireellisempiä töitä. Se juoksenteli
lasten ja vaimoväen kauhuna koko kevään, kesänkin, ja vasta syksyllä se
tuli teurastetuksi.

Mutta silloinkaan se ei joutunut lahtarin saaliiksi. Heikuran Jussi
kellisti sen omaan lihatiinuunsa, hän kun piti sianlihasta enemmän kuin
mistään muusta ruoasta, ja melkeinpä yksinomaan hän pitikin siitä.

       *       *       *       *       *

Lassilla oli myös leikkisät puolensa.

Mutta niinkuin kaikki viisaat ja järkevät koulumestarit hamasta
Mooseksesta alkaen tahtoi hänkin yhdistää leikin ja hyödyn, huvin ja
kurin toisiinsa, niin ettei siinä ainakaan hänen omasta mielestään
tainnut erottaa jyrkkiä saumoja.

Eritoten yhtä lajia leikkiä hän rakasti, koska siinä vitsa näytteli
pääosaa, ja se vitsa oli hänen kädessään, ja se käsi oli olevinaan
Herran käsi, joka rakkaudesta penseihin ja uppiniskaisiin lapsiin
vitsoi kuria ja järjestystä.

Vaikka Lassilla ei kai ollut paljonkaan käsitystä lasten
terveydellisistä tarpeista, oli hänellä kuitenkin tapana aina silloin
tällöin ja varsinkin kevätpuolla ajaa lapset pihalle leikkimään.
Tämä tapahtui päivällisen päälle, kun hän tahtoi rauhassa kuorsata
ruokaunensa.

Leikkiminen vapaassa, raikkaassa ilmassa tuntien väliajoilla on kyllä
hyvä ja hyödyllinen tapa, niinkuin nyttemmin on todettu, vaikka Lassi
harrastikin sitä oman päivällisunensa rauhoittamiseksi, mutta jos
lapset tällöin sattuivat ratkeamaan liian äänekkääseen riemunremakkaan
herättäen mestarin kesken uniaan, suuttui hän ja ryhtyi jatkamaan
leikkiä omalla tavallaan, joka oli yhtä itsekästä kuin hänen
päivällisunensa turvaaminen lasten huudoilta.

Hän astui koivunvitsaa heilutellen pihalle komentaen jonkun vahvimmista
lapsista — se saattoi olla yhtä hyvin poika tai tyttökin — seisomaan
oven sisäpuolelle kädessä nokeen ja poroon kastettu märkä riepu.

Ovi oli suljettu, ja nyt täytyi jokaisen lapsen vuoronperään pujahtaa
sisälle sulkien oven jälkeensä, ja tuon nokikolariksi määrätyn piti
rangaistuksen uhalla pyyhkeillä hänen kasvonsa nokisiksi. Jos jonkun
onnistui livahtaa niin vikkelästi sisälle, ettei riepumies ehtinyt
noeta hänen naamaansa, nokesi Lassi omin käsin riepumiehen kasvot, ja
siinä oli rangaistus hänelle, yhtä tasapuolinen kuin toistenkin, ja
niin täytyi lasten istua mustina kuin murjaanit koko jäljelläoleva
päivä. Jos joku lapsista kieltäytyi alistumasta moiseen leikkiin, ei
siitä ollut pelastusta, vaikka olisi porata kollottanutkin. Lassi
nautti ilmeisesti tästä oivallisesta leikistä, ja hänen vitsansa
pakotti niskuroivan lapsen alistumaan.

Se oli tavallaan eräänlaista kujanjuoksua, niinkuin Lassi tyytyväisenä
selittikin nokinaamoille leikin loputtua, ja se oli hänen omaa
keksintöään.

— Te olette rikkoneet kuria ja hyvää järjestystä vastaan jumalattomasti
huutamalla ja melskaamalla. Mutta semmoinen ei sovi, kuri pitää
olla, järjestys pitää olla, ja tämä nyt oli rangaistuksenne, sillä
katsokaas: rikosta seuraa aina rangaistus. Muuten elämä ja koko maailma
kiepahtaisi tuossa paikassa hornantuuttiin.

Sitten hän kertoi, että sotaväessä rangaistiin ankarasti törkeistä
kuria vastaan tehdyistä rikoksista, jommoiseen lastenkin tekemä
vivahti, rangaistiin kujanjuoksulla.

— Jaa niin, tietääkös joku teistä, mikä kujanjuoksu on? — kysyi hän
silmälasiensa yli tirkistellen.

Ensikerralla lapset eivät tienneet, mutta kyllä sitten, kun olivat
olleet leikissä mukana. Äijän ei auttanut muu kuin selittää, ja sen hän
tekikin rintaa röyhistellen kuin mikäkin suuri ja ankara sotapäällikkö.

— Katsokaas, se on ollut ja taitaa vieläkin olla sotaväessä suuresti
arvossapidetty ja rakastettu ruumiillinen rangaistustapa. Katsokaas,
se käy näin, tällä tavalla: sotilaat asetetaan kahteen vierekkäiseen
riviin, ja kullekin annetaan raippa käteen. Rikollisen täytyy kulkea
selkä paljaana ja kädet sidottuina rinnalle rivien välissä olevaa kujaa
pitkin, katsokaas, tällä lailla.

Äijä tepasteli lasten edessä havainnoillistuttaen opetustaan.

— No nyt on asia niin, että jokaisen rivissäseisovan sotilaan on
rangaistuksen uhalla sivallettava rikollista selkään. — Niinkuin
huomaatte, rakkaat lapset, on tämä minun säätämäni kujanjuoksu heikko,
lempeä kajastus oikeasta kujanjuoksusta, mutta kenties ei teidän
rikoksennekaan sentään ollut yhtä törkeätä laatua, jotta se olisi
ansainnut oikean kujanjuoksu-rangaistuksen. Ja sitäpaitsi te olette
vielä lapsia, teidän selkänne ei kestäisikään raipan iskuja, mutta
nuorena on silti vitsa väännettävä, vanhana se tekee kovin kipeää —
tämä on minun kasvatusmeininkini alku ja loppu eli niinkuin kreekin
kielellä sanotaan aa ja oo, aamen...

       *       *       *       *       *

Rakasti Lassi sentään vielä harjoittaa erästä toistakin leikkiä, joka
oli lapsista yhtä vastahakoista kuin se oli huvittavaa Lassista.

Jos tyttö ja poika tunnilla vilkuilivat toisiinsa hymyillen ja
tirskuen, oli tuomio heti valmis tunnin loputtua.

— Koska sinä, vekkuli, — sanoi Lassi pojalle, — tirkistelet tirskuen
tyttöjä, vaikka et vielä tunne tyttöväen ominaisuuksia ja oikkuja,
niin panen minä nyt sinun tutustumaan hiukan niihin... Ja koska sinä,
kekkuli, — sanoi hän tytölle, — hymyilet pojille, vaikka et vielä
pojista mitään tiedä, panen minä sinunkin nyt tutustumaan niihin
selkäpuolelta.

Ja niin pani äijä asianomaisen pojan kantamaan selässään vuoronperään
jokaisen tytön kerran huoneen ympäri. Meni siinä hämilleen tyttö ja
poikakin, mutta vitsan voimalla, joka läiskähti mieluisasti tytönkin
ulottimiin, sujui sentään tämäkin leikki.

Tytöt punastelivat, pojat katselivat alta kulmiensa, mutta Lassi oli
iloinen kumarruksissaan seuratessaan leikin kulkua.

       *       *       *       *       *

Kevyellä mielellä Simo siirtyi Lassin pakarin peräkamarista
kiertokouluun.




III.

KIERTO- JA KANSAKOULUSSA.



1.


Kiertokoulunopettajatar oli nuori, hento nainen. Hän opetti tasaisesti
ja lempeästi, ja hän oli Simon mielestä oikea opettaja, semmoinen
kuin hän kuvitteli opettajan pitävän ollakin. Ei mitään vitsaa eikä
uhkauksia, raakoja, inhoittavia leikkejä ei ollenkaan, mutta kumminkin
kävi opetus kuin leikki, kaunis ja suloinen leikki.

Hyvä sana ja kärsivällinen ohjaus tuntui vaikuttavan lapsiin enemmän
kuin Lassin ankaruus ja koiranleikki.

Tosin oli kiertokoulussakin pahikkoja, villejä ja vallattomia poikia,
joihin ei näyttänyt tepsivän hyvyys ja kärsivällisyys. Nämä pitivät
niitä opettajattaren heikkoutena ja käyttäytyivät sitä mukaa.

Opettajatar puhui jotain lapsille outoa murretta, mutta kaunista se
oli ja pehmeältä se sointui korvissa. Simo saattoi toisinaan unohtua
kuuntelemaan sen ihmeellistä sointia, se hyväili hänen korviaan kuin
raikkaan puron hopeainen kilinä. Opettajatar oli kotoisin kaukaa
Karjalan mailta, ja siellä hänen kertomansa mukaan vielä paimentorvet
soivat ja kanteleet helisevät. Kenties oli hänen äänessään pisara
paimentorven luritusta ja kanteleen helähtelyä. Ainakin Simon korvissa
se kaikui ikäänkuin ihanainen soitto.

Simo ei voinut ymmärtää, että jotkut pojista saattoivat olla häijyjä
ja ilkeitä opettajattarelle, joka oli niin hyvä ja herttainen. Hänen
mielestään oli sydämetöntä, jopa suorastaan järjetöntä kiusata häntä,
joka lempeästi neuvoen koetti oikaista tottelemattomia.

Kun Simo itseensä vaipuneena kuunteli hänen ääntään ja mietiskeli
lapsensielussaan näitä asioita, saattoi hän joskus havahtua vasta
sitten, kun opettajatar katsoi hymyillen häneen. Silloin hän joutui
hämilleen ja punastui.

Akseli tönäisi, huomattuaan hänen hämminkinsä, vierustoveriaan kylkeen.

— Katsos, hän punehtuu, raukka.

Ilkimysten joukko alkoi tirskua ja harjoittaa vallattomuutta. Simo oli
melkein kyynelet silmissä katsellessaan opettajatarta tämän istuessa
murheellisena pöytänsä takana.

Kerran Simo ei malttanut olla poikajoukossa sanomatta, että oli väärin
kiusata ja härnätä opettajatarta tyhjän takia.

— Sanos, sanos, miksei saisi yhtä hyvin kuin Lassiakin? — kyselivät
kiusaajat.

— Sen vuoksi, — sammalteli Simo, — sen vuoksi, kun ei ole mitään syytä,
mutta Lassissa oli.

— Miksi punastelet nytkin? — sanoi Akseli virnistellen.

— Simo taitaa olla rakastunut, — arveli Matti.

Kiusaajat purskahtivat nauramaan, ja toisetkin pojat vetivät suunsa
hymyn väreeseen.

Simon silmät leimahtivat.

— Sen vuoksi että se ei ole miesmäistä, — huusi hän. — Kun hän ei
koskaan kosta pahaa pahalla, ei käytä vitsaa eikä —

— Hän ei uskalla, — sanoi Akseli. — Hän on yhtäläinen pelkuri kuin
sinäkin.

Simo käänsi ylenkatseellisesti selkänsä hänelle.

— Ja sinä et uskalla kiusata häntä, — sanoi Akseli. — Sinä olet kakara
vielä, vaikka luulet olevasi mies.

— Saat syödä vielä monta puurokupillista, ennenkuin sinusta tulee
miestä, — jatkoi muuan toinen. — Ja ennenkuin uskallat tehdä
mieliharmia rakkaalle morsiamellesi, niin kysytään miestä siinäkin.

Pilkkahuudot satelivat vasten Simon kasvoja, jotka kalpenivat
peloittavasti. Häntä oli kosketeltu arkaan kohtaan.

Vai hän ei uskaltaisi.

Hän päätti näyttää, että hän on mies siinä kuin toinenkin.

— Saattepas nähdä, — mutisi hän heille. — Minussa on miestä siihenkin.

Hän oli muutamien päivien ajan vallattomimmista vallattomin ja
ilkeimmistä ilkein, vaikka sydäntä kirveli. Toiset ilkimykset rupesivat
jo pitämään häntä päämiehenään.

— Mennäänkös taas sinne ja sinne, vaikka opettajatar on kieltänyt
menemästä, — kyselivät he häneltä. — Tai tehdäänkös taas se ja se, joka
harmittaa ja surettaa opettajatarta.

— Mennään! Tehdään! — huusi Simo.

Muut lapset katselivat arastellen heidän hurjaa rehkimistään, ja
opettajattaren silmissä oli usein kyyneleinen häivä.

Vihdoin sanoi muuan tytöistä suoraan Simolle, että hän oli raukka. Simo
piti tästä tytöstä, jonka nimi oli Helvi, enemmän kuin muista tytöistä.
Helvi sanoi moitteensa hiljaisella, tasaisella tavallaan, ja se jäi
kirvelemään Simon mieleen. Jos Helvi olisi sanonut sanansa töykeästi,
niin Simo olisi voinut vastata hänelle samalla mitalla, mutta kun Helvi
sanoi noin, jäi Simo aseettomaksi.

Tästä kaikesta johtui, että Simo oli kuin sairas, joka koettaa
piilottaa sairautensa kovaan huutoon ja teennäiseen reippauteen. Ja
sairas hän itse asiassa olikin, sillä palattuaan kotiin tämmöisten
päivien päätyttyä, hän itki katkerasti.

Tämä tyhjänpäiväinen kiusanteko ei miellyttänyt häntä kauan. Hän
lakkasi siitä vetäytyen vähin erin irti ilkimystovereistaan, ja suurin
osa pojista, jopa joku häijyistäkin, joka oli väsynyt hänen laillaan
turhaan kiusantekoon, liittyi häneen alkaen kartella yhä edelleen
paatuneiksi jääviä.

Opettajattaren katsanto muuttui jälleen iloiseksi ja hymyileväksi,
niin oli Simo huomaavinaan, ja tämä havainto tuotti hänelle tyydytystä
kylliksi.

Nyt hän ei välittänyt enää pilkasta eikä kiusanteosta, jotka tämän
jälkeen kohdistuivat yhtä paljon opettajattareen kuin häneen ja muihin
hiljaisiin poikiin.

Oli suloista olla marttyyri, kärsiä toisen takia sekä rakkautensa
ja uskonsa takia. Se sellainen rehellinen ja horjumaton — niin oli
opettajatar kertonut raamatunhistorian tunnilla — oli marttyyri,
joka ei kieltänyt uskonsa, kunnioituksensa ja rakkautensa taivasta
vaikeimmissakaan paikoissa, tuli vaikka kuolema kohtaloksi. Ja Simo
tahtoi myös olla marttyyri kestäen ja kärsien.

Oli siellä toisiakin lapsia, jotka ajattelivat samalla lailla, kaikki
tytöt esimerkiksi olivat hänen kannallaan.

Välitunneilla opettajatar otti usein osaa lasten leikkeihin. Oltiin
milloin hippasilla, milloin leskisillä, ja talven tullen käytiin
laskemassa kelkoilla tai suksilla. Leikeistä ei suinkaan ollut puutetta.

Mutta ne ilkimyspojat eivät mielellään yhtyneet leikkiin, jos
opettajatar oli mukana. Vaikka he eivät paljon kavaksuneetkaan häntä,
niin hän sittenkin opettaja-arvollaan sitoi heitä sen verran, etteivät
he kehdanneet mekastaa mielin määrin. Mieluummin he vetäytyivät
leikkimään omia rajuja leikkejään, kiekon lyöntiä ja sen semmoista.

Kun opettajatar kerran käski, että hekin nyt tulisivat juoksemaan
leskeä, vilkaisi Akseli yli olkansa kesken rajuinta pallonlyöntiä
leskisillä oleviin pareihin, joiden etunenässä opettajatar seisoi
leskenä.

— Mitäs virkaa meistä olisi siellä, kun teillä jo näkyy olevan
joukossanne Melkkilän Simo, joka on aika Potifaari.

Pahikot alkoivat virnistellä, opettajattaren ensin ymmärtämättä Akselin
tarkoitusta. Mutta kun hän sen sitten ymmärsi, lehahtivat hänen
kasvonsa punaisiksi ällistyksestä ja harmista.

— Katsokaas, hänkin punastuu, — supatteli Matti.

Opettajatar pyysi Uotilan Helmi-tytön tilalleen huutamaan viimeistä
paria ulos kävellen sitten Akselin luo tanhualle.

— Sinä olet liiaksi kehittynyt ikäiseksesi, — sanoi hän tyynesti,
vaikka äänessä värähteli suuttumus. — Sinä voit turmella ympäristösi,
jollei sinusta kitketä ajoissa noita liikoja.

Akseli katseli ynseästi jalkoihinsa.

— Kukas niitä sitten kitkee?

— Minä. Ja nyt me mennäänkin tästä paikasta suoraan kitkemistyöhön.

Ääni oli käskevä ja ankara. Se oli niin outoa opettajattaren suusta,
että tanhualla ja pihalla syntyi hiljaisuus. Akseli vilkaisi kyräten
häneen, mutta ei liikahtanut paikaltaan.

— No, ala marssia vaan sisälle!

Samassa tuli siihen talon isäntä ja kysyi, minkä vuoksi nyt
komennellaan noin tiukasti, aivan kuin sotaväessä. Opettajatar selitti
matalalla äänellä syyn. Isäntä sanoi silloin Akselille:

— Mars mars, kun opettajatar käskee.

Akseli mutisi, ettei hän piittaa käskyistä eikä kielloista. Isäntä
tarttui muitta mutkitta Akselin takinkaulukseen.

— No koska sinä et piittaa käskyistä, niin minä vien sinut sinne, mihin
käsketty on.

Hän kuljetti vastaanpyristelevän pojan pirttiin. Opettajatar seurasi
perässä pysähtyen valikoimaan eteisessä viruvasta luudasta vitsaa.

— Opettajatar valitsee nyt oikein tukevan, — kehoitti isäntä. —
Poika-vintiö tarvitsee niin että... Antakaas minä autan.

Isäntä pudotti pojan housut hiukan alemmaksi.

— No nyt opettajan passaa sivaltaa. Kyllä se ansaitsee kelpo
selkäsaunan niin rivoista meiningeistä.

Opettajatar käänsi päänsä poispäin lyödessään. Isäntä pani piippuunsa
ja hymähteli, mutta Akseli seisoi yrmeänä, kunnes opettajatar väsyi
toimitukseen heittäen vitsan nurkkaan.

— Ettepäs te jaksanut paljoa, — sanoi isäntä pojan poistuttua. — Poika
ei edes porannut.

— En jaksa antaa ruumiillista kuritusta, — sanoi opettajatar
alakuloisesti. — Hyvän sanan pitäisi tepsiä varmemmin kuin vitsan.

— Niin kai sen pitäisi, — myönteli isäntä. — Mutta tepsiikös se
tuommoisiin pojanviikareihin.

— No tulipa nyt sitten koetelluksi kerran vitsaakin, — sanoi
opettajatar. — Kenties sillä jossain tapauksissa on parempi vaikutus
kuin olen otaksunut, vaikka en tähän asti uskonut.

Se sillä olikin aikaa voittaen.

Akseli kanteli kohta isälleen selkäsaunastaan, mutta isä ei halunnut
puuttua koko juttuun. Kysyipähän vain, mistä rangaistus oli saatu.
Akseli kierteli ja kaarteli, mutta silloin lahtari koppasi pojan
rintapielistä kiinni pakottaen hänen kertomaan asian sellaisenaan. Isä
nauroi niin, että kyynelet tippuivat rasvaisille poskille ja leuoille.

— Se oli sinulle oikein, rakkari. Olisi pehmittänyt selkärankasi vielä
lujemmalla kädellä. Sitä parempi vain. Mitäs sinä muuten koulussa
olisitkaan, jollet selkääsi saamassa.

Poika irvisti.

— Se ei sattunut ollenkaan kipeästi.

— Häh, miksei sattunut?

— Opettajatar katseli poispäin hutkiessaan peräpakaroitani, ja minä
pidin varani, ettei monikaan lyönti sattunut muuhun kuin — käteeni.

— Perhana, minun pitää lähteä sanomaan sille fröökynälle, että toiste
katsoo tarkemmin, mihin lyö. Jos minä pääsisin piiskuriksi, osaisin
varmasti lyödä oikeihin kohtiin, niin että tekisi kipeää vielä ensi
viikollakin.

Kun Akseli ei edes isästä saanut liittolaista, ei hän sellaista
viitsinyt hakea muualtakaan. Häntä hävetti sitäpaitsi syvästi se,
että oli saanut selkäänsä vaimoihmisen kädestä — miehen läsnäollessa.
Semmoisen kohtalon hän olisi suonut vain pahimmalle vihamiehelleen, jos
hänellä olisi ollut semmoinen. Hän tosin ei huomannut minkäänlaista
ilkkua tovereissaan, vaikka he selvästi tiesivät, mitä pirtissä oli
tapahtunut.

Päinvastoin hän oli havaitsevinaan, että toisiakin poikia hävetti
opettajatarta kohtaan harjoitettu ilkeys ja kiusanteko.

Opettajattaressa ei näkynyt muutosta tapahtuneen. Hän oli aivan
entisensä lainen, yhtä tyyni, hyvä ja tasapuolinen kaikille lapsille,
jollei jonkin verran hyvempikin pahikoille, jotka tästä olivat melkein
hämillään.

Matti, joka piti itseään osatoverina Akselin rikkomukseen, koska oli
sanoillaan ollut mukana siinä, murjotteli pari päiväkautta. Sitten hän
astui opettajattaren tykö.

— Antakaa minullekin vitsaa.

Opettajatar kysyi, minkä takia sitä pitäisi antaa. Matti tunnusti.
Opettajatar tuli liikutetuksi.

— Ei, rakas lapsi. En jaksa heiluttaa vitsaa.

Matti vaikeni epäröiden.

— Mutta jos te kumminkin antaisitte, — pyysi hän hiljaa. — Minulla on
niin paha mieli.

Opettajatar taputti häntä päälaelle.

— Jumala sinua ruoskikoon, jos näkee syytä olevan, en minä. Minulle
riittää, että omatuntosi on herännyt. Jumala kyllä vitsoo sen jälleen
rauhalliseksi.

Matin lähdettyä hän istui kauan kohdallaan, sydämessään kiittäen ja
ylistäen Luojaa, jolta kaikkinainen hyvä tulee. Vaikka se joskus
viipyykin, niin lopulta se sentään tulee langeten sieluihin, niinkuin
lankee kuivaan maahan siunattu, hedelmöittävä suvisade.



2.


Kansakoulussa jouduttiin jälleen miesopettajan koulittavaksi, mutta
tämä oli melkein yhtä hyvä kuin kiertokoulunopettajanainen. Helvikin
oli mukana kansakoulussa.

Kansakoulunopettaja oli jäntevä eikä suvainnut kurittomuutta ja
laiskuutta, mutta hän oli samalla tasapuolinen ja oikeudentuntoinen. Ei
hän turhanpäin antanut tukkapöllyä ja jälki-istuntoa, mutta vitsa oli
hänelle outo opetuskapine.

Hän oli iloluontoinen, vilkas mies, ja yhtä hilpeä oli hänen
rouvansakin. Molemmat olivat nuoria. Ilokseen katseli heitä
kulmakuntakin heidän kävellessään kujilla ja teillä käsikoukkua, joka
oli outo tapa näillä mailla. Tuntui kuin se onnellisuus, joka veti
heitä toinen toiseensa, olisi säteillyt riemua ympäristöönkin, niin
että se pakotti asukkaat hymyilemään ystävällisemmin, kuin näihin asti
oli ollut laita.

       *       *       *       *       *

Kellään ei ollut halua puhua heistä pahaa. Heikuran Jussi kerran
yritti, mutta se päättyi nolosti. Opettajan väki oli kävelemässä.
Tapansa mukaan käsikkäin. Nähdessään heidän lähestyvän sanoi Jussi
Heikille:

— On tuokin kiimaista laiskoittelua, p—le. Viitsisivät edes tehdä
työtä, mutta tuskinpa osaavatkaan.

Heikki vilkaisi tulijoihin, jotka varmasti olivat kuulleet Jussin
korkealla äänellä sanotut sanat, ja kumartui häveten lapionsa puoleen.
Saavuttuaan kohdalle he tervehtivät miehiä ystävällisesti, ja kun
nämä panivat tupakaksi, he pysähtyivät alkaen jutella kaiken maailman
asioita. Opettaja pyysi Jussin lapiota ruveten pistelemään ojaa kuin
tottunein kaivuri. Jussi katseli ääneti.

— Opettaja osaa, — sanoi Heikki ihmeissään.

— Tietysti osaan, kun olen torpan poika, — sanoi opettaja naurahtaen.

Jussi silmäili ällistyneenä häntä.

— Mieheni ei ole yhtään parempi teitä, — sanoi rouva herttaisesti. —
Tavallinen maatiaistallukka.

— Kun yhdeksänteentoista ikävuoteensa saakka on saanut puskea
torpantöitä ja talonkin taksvärkkiä, niin kyllä ne silloin osaa, —
sanoi opettaja ojentaessaan lapiota takaisin Jussille.

Heidän lähdettyään kysyi Heikki Jussilta:

— No, mitäs nyt tuumit? Opettaja osasi tehdä työtäkin.

Jussi katseli vaiteliaana poistuvia.

— Eikös sinua vähäsen hävetä?

Jussi ei vastannut nytkään. Painoi vain vihaisesti tuhahtaen lapionsa
maakamaraan.

       *       *       *       *       *

Pitopaikoissakin liikkuessaan he loivat hilpeyttä ja vapautuneisuutta
ympärilleen. Jäykät emännät ja hitaat isännät vilkastuivat heidän
parissaan.

Oli kuin hymy ja hyvämieli, jonka he toivat kotimailtaan Savon
sinisiltä vesiltä ja päivänpaisteisilta harjuilta, olisi liikkunut
heidän mukanaan tähän jäyhään länsisuomalaiseen kulmakuntaan.



3.


Kansakoulussa Simo ensikerran pääsi Maamme-kirjan, ihmiskunnan
historian ja Vänrikki Stoolin Tarinain esimakuun.

Hän oli nyt täynnä isänmaallista pyhää henkeä. Vallankin Vänrikin
Tarinoihin hän oli innostunut, lausuili niitä milloin ääneen milloin
itsekseen koulussa, kotona ja koulu- ja muilla matkoilla, posket
hehkuvina, sydän paisuvana. Hän oli yhteen aikaan eläytynyt niihin
niin, ettei kiinnittänyt huomiotaan mihinkään muihin ympäristössään
sattuviin tapauksiin.

Uskollinen renki-Heikkikin saattoi toisinaan unohtua. Niin tapahtui
silloin, kun pikku sisko hänen palattuaan koulusta kertoi Heikin sormen
menneen mäsäksi tappurissa. Simo ei muuta kuin hymähti, että vai niin
jassoo, vai meni se mäsäksi, ja alkoi kohta lausuilla:

    — Rovasti lausui: »Varman kadotuksen
     tuo Tööpel uskoton saa kuoltuaan.
    Mä tulen, neuvon, sanat lohdutuksen
    tuon hälle, hänpä hetken kuultuaan
    nouseepi vuotehella ryntäillensä,
    'prelaatti pois!' hän huutaa rengillensä,
     'ja laita, ettei täällä liehakoi.'»

— Etkös sinä edes kuuntele Heikin onnettomuutta, — sanoi sisko
tuohtuneena.

— Ei mulla ole aikaa. Mutta kuuntele sinä minua: — »Haa, kuulkaa!
Tykkein jyske Juuttahalta — — —»

— enkä kuuntele, — huusi sisko kilpaa hänen kanssaan. — Mutta sinun
pitää kuunnella minua.

Heikki oli mennyt kopeloimaan jotakin tappurin remmiä, mutta käsi
likistyikin pyörän ja remmin väliin niin tiukkaan, että Heikki
viskautui kattoon, ja hänen pudotessaan sieltä permannolle oli peukalo
riekaleina ja toikko poikki melkein juuresta asti. Ja hän makaa nyt
pirtissä.

— Mikäs sankari tuo nyt on, — sanoi Simo. — Jos hän olisi haavoittunut
isänmaan puolesta sotatantereella, »miss' ankarimmin luodit soi,
taajimmin tulta salamoi» — se se vasta olisi ollut jotain.

— Mutta ajatteles, jos hän olisi halkaissut kallonsa paiskautuessaan
kattoa tai lattiata vastaan.

— Tai katkaissut koipensa mätkähtäessään alas — ihme ettei katkaissut.

— Älä pilkkaa. Se olisi helposti voinut tapahtua, niin sanoi isäkin.

— Kun se nyt ei kumminkaan tapahtunut, niin mitäs siitä kannattaa
tehdä laulua. Ja vaikka se olisi tapahtunutkin, ei siitä sittenkään
olisi saanut laulupuita. Tappurissa ja pelkkä onnettomuus — pyh! Miltä
maistuisi semmoinen runo.

— Sinä olet häijy ja kovaluontoinen, — huusi sisko itkien juosten pois.
— Minä menen sanomaan isälle.

Simo lähti pirttiin Vänrikit huulillaan.

Heikki makasi vaalenneena kuin täysin tuleentunut ruiskuhilas
hengittäen lyhyesti ja katkonaisesti.

Simo säpsähti.

Hän istuutui varovasti sängyn reunalle ja näki Heikin oikean käden
olevan siteissä.

— Koskikos sinuun kovasti? — kysyi hän hiljaa.

Heikki avasi silmänsä.

— Koski minuun vähän. Luulin pääni halkeavan lentäessäni kattoon.

— Mutta nyt ei koske enää. Eikös vaan?

Heikki hymyili sulkien väsyneenä silmänsä.

— Koskee vielä nytkin. Tuntuu kuin olisi sisuskuntani järähtänyt
paikoiltaan, päästäkin viemää yhä vielä.

       *       *       *       *       *

Heikki huomasi sairautensa aikana yhtäkkiä, ilman omaa ansiotaan,
joutuneensa koko talonväen yhteisen huolenpidon alaiseksi. Mutta
kaikkein parhaimmalta tuntui Heikistä se, että hän silloin sai parempaa
ruokaa kuin talon muu väki. Sulavimmat ruokapalat emäntä kantoi
hänelle, kestitsi usein kahvilla, nisusella ja kermallakin, oikein
semmoisella paksulla kermalla, jommoista Heikki ei tähän asti ollut
saanut maistaa edes unissaan.

— Sitä sairastelisi mielellään aina, jos vaan kehtaisi, — sanoi Heikki
haikeasti, toivuttuaan.

Simo, joka ei näihin saakka vielä ollut kokenut sairasta päivää ja
sairauden aiheuttamaa hellyyttä ja huolehtivaisuutta, kysyi, miksei
kehtaisi.

Heikki naurahti.

— Kun ei ole todenperästä sairas, niin ei ilkeä. Rengin taas ei kannata
sairastaa terveyttään.

Simo alkoi nyt toivoa tulevansa sairaaksi, vaikka vain yhdeksi
päiväksi. Saisi silloin omalta osaltaan hänkin koettaa, paljonko on
perää sairauden tuottamissa riemuissa. Ja mitä hartaasti toivoo, se
tavallisesti toteutuu. Niin kävi Simonkin toivomuksen.

Eräänä aamuna hän tunsi pientä pahoinvointia, vilutti ja särki päätä.
Äiti tuli sängyn laidalle, koetteli päätä, kysellen, mitä Simo
haluaisi. Ennenkuin Simo ehti vastata, sanoi isä:

— Anna hänelle kiniiniä ja mikstuuraa. Ne ovat vilustuksen ja päänsäryn
roppia.

Simo pärski ja nieli vastahakoisesti lääkkeet. Ei tämä alku ainakaan
tuntunut perin ihanalta. Mutta kun äiti sitten toi kuumaa maitoa
sipulin kanssa, alkoi se jo käydä laatuun.

— Mitäs sinä vielä tahtoisit? — tiedusteli äiti.

— Suttua.

Äiti sotki suureen höyryävällä kahvilla ja paksulla kermalla täytettyyn
mukiin nisusta ja korppua, sirotteli lisää sokeria näin syntyneeseen
seokseen, suttuun, tarjoten sen Simolle, jonka kurkusta se luisti
sangen liukkaasti. Nautittuaan pari tällaista mukillista Simo olikin jo
terve aikoen nousta ylös ehtiäkseen kouluun. Mutta silloin sanoi isä:

— Makaa sinä vaan, poika, tämä päivä alallasi. Ei saa nousta jalkeille
liian varhain, ettei sairaus uusiintuisi.

Simon oli — niinkuin koko talonväen — toteltava isää. Isä oli tohtorin
hyvä tuttava, joka tämän tuttavuuden perusteella piti olevansa selvillä
lääketieteellisistä tapauksista, ja lisäksi isä oli lautamies ja
kuntakokouksen jäsen. Simo kärsi kohtalonsa tyynesti, ja tämä oli
hänestä oikeastaan mieluista ja huokeata kärsimystä, jota sopivalla
tavalla lievensivät äidin kantamat moniaat suttumukilliset — eikä
kiniinistä ja mikstuurasta puhuttu enää.

Milloin Simo tämän jälkeen tunsi pahoinvointia aamuisin, hän ei
siitä hiiskunut, ennenkuin vasta ehtoopäivällä koulusta palattuaan.
Hän ei tahtonut menettää toista kertaa koulutunteja eikä myös äidin
huolenpitoa kahvin ja muun paremman ravinnon muodossa.

Mutta tämä viaton sairaudella-leikkiminen oli kääntyä kohtalokkaaksi
Simolle. Hän oli näet kerran eräänä aamuna mennyt kouluun vilustuksesta
ja raskaasta olosta välittämättä ja niistä äidille hiiskumatta. Vasta
koulusta palattuaan hän ajatteli ruveta sänkyyn, mutta palatessaan
hän oli jo täydessä kuumeessa eikä hänen enää tarvinnut _ajatella_
sänkyynmenoa, hän horjui sinne suoraa päätä ja alkoi hourailla.
Vanhemmat hätääntyivät, kun kotilääkkeistä ei ollut apua. Isän piti
noutaa tohtori, joka totesi taudin keuhkokuumeeksi.

Houraillessaan Simo oli paljastanut edellisten sairauksiensa
perimmäisen syyn: saada suttua ja kaikkea muuta hyvää, äidin
huolenpitoa ja hoitoa. Kun Simo, vapauduttuaan hourailusta, kuuli äidin
kertovan tästä hänelle, painoi Simo kasvonsa peiton suojaan.

— Älä ujostele yhtään, — sanoi äiti hymyillen. — Suon sinun
tästälähtien alkavan sairastaa jo aamulla paljon mieluummin kuin
iltapäivällä. Kannan mielelläni sulle, vekkuli, suttua ja kaikkea muuta
hyvää jo aamusta alkaen — paljon mieluummin kuin iltapäivästä alkaen,
jolloin jo voi olla kuolema lähellä.



4.


Ylempänä joen varrella, missä rantamaat rehoittivat lakeina, vehmaina
luonnonniittuina, sijaitsi talollisten torppakulma.

Siellä oli kesäisin ennen ja jälkeen heinäväen tulon niin hiljaista,
että jo kauaksi niitulle kuului kaislojen kahina joessa, ja niin
yksinäistä, että istuessa joen rannalla ja katsellessa pyörryttävään
korkeuteen teki mieli itkeä.

Metsä haroi pajupensaineen toisin paikoin rantaliejuun asti. Siellä
täällä niitulla pilkahteli ruskeita vesisilmiä ja kohosi mataloita,
harmaita, ikäänkuin huiskin haiskin heitettyjä latoja, joiden suurista
seinänraoista toisinaan tunki päivä tai sade sisään, toisinaan huuteli
tuuli. Jossakin edempänä metsän reunassa, niittuaukean laidassa,
saattoi näkyä jokin pahanpäiväinen tölli, jonka levällään olevan
navetan oven päällä kiekui yksinäisyydestään kärsivä kukko. Joskus
kantautui tänne joelle töllikulman lasten kirkuna ja iloittelu, joka
tavallisesti katkesi yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin, ja sen sijaan
rupesi kuulumaan kohottavaa porua.

Joki mateli täällä laiskasti eteenpäin matalapohjaisena ja savisena, ja
sen pinta oli melkein rantojen korkeudella — keväisin ja syksyisin se
tulvi ylikin peittäen laajat alat niittua alleen.

Ainoastaan siinä kohden, jossa joki erkani varsinaisesta metsästä, se
hiukan virkistyi ja sai vilkkautta juoksuunsa muodostaen siihen pienen
kosken. Sen vesikin kirkastui silloin. Se helisi iloissaan kosteiden,
tumman- ja ruosteenruskeiden kivien kylkiin ja loisteli valkoisissa,
sinisissä ja punervissa väreissä, mutta suvannossa kosken alapuolella
se väsyi ja sameni jälleen, soluen sen jälkeen taas hitaasti uomassaan
ikäänkuin häpeissään tuosta äskeisestä ilonpidostaan, johon se oli
tottumaton ja johon syntiin se lankesi seuraavalla kerralla vasta
Melkkilän kohdalla.

       *       *       *       *       *

Täällä ylempänä joen varsilla oli kravuilla ja sorsilla oikea otollinen
paratiisi.

Joki oli liejuista, savipohjaista ja kaislikkoista, ja krapu viihtyi
siinä niin hyvin, että se toisinaan kasvoi oikeaksi hirviöksi, jota
eivät kaikki pikkupojat uskaltaneet katsoa silmiin.

Sorsilla taas oli suloista paistatella päivää kaislikon keskellä
olevissa pienissä lampareissa, joita saarsi joka puolelta niin tiheä
kaislikko, ettei tarkinkaan silmä erottanut sen läpi. Ja jos tuli
hätä ja kiire, ei tarvinnut muuta kuin sukeltaa, ja niin oli kohta
suojaavan kaislikkometsän helmassa, jota myöten hiljaa ja äänettömästi
pääsi pujottelemaan piiloon pitkien taipaleiden taakse. Kaislojen
huiput vain silloin vähän liikahtelivat, mutta nehän häälyivät
miltei aina pienimmänkin tuulenhengen käydessä, ja virin, jonka uiva
ruumis synnytti, esti taaja kaislikko leviämästä rantaan asti, mistä
vihollinen olisi päätellyt uijan pakosuunnan.

Mutta harvoin liikkui täällä sorsien vihollisia. Vain jonkin kerran
kesällä heilahteli rannoilla ketun tuuhea häntä tai katseli kolostaan
rantamättään alta saukon kiiluva silmäpari.

Rannat eivät olleet saukon mieleisiä, ne olivat matalia ja tasaisia,
niin ettei niiden suojaan voinut laittaa mukavaa asuinkoloa, mutta
kosken partailla, missä ne olivat jyrkempiä- ja veden kovertamia, oli
hauskempi ja helpompi tulla toimeen, ja siellä saukot viihtyivätkin
käyden vain aniharvoin alempana joessa niittuaukean kohdalla ja
silloinkin useimmiten palaten tyhjin suin. Jokin särki tai haiseva
made, siinä saalis.

Ja sitäpaitsi sorsilla oli järjestetty vartiopalvelus. Kun kettu tai
jokin muu vaan oli lähestymässä, silloin kuului kohta varoitushuuto,
tai kun haukka, joka liikkumattomin siivin oli kauan vaaniskellut
poutapilven alapuolella, alkoi äänettömästi pudottautua kaislikkoon,
sama juttu: joku vanha ja viisas sorsa, joka tunsi elämän, päästi
rämeän kirahduksen, ja silloin täytyi olla tavallista vikkelämpi
ehtiäkseen pelastautua sukeltamalla — haukka näet putosi kuin luoti,
nopeasti ja suoraan niskaan.

Mutta kun siinä heinäkuun puolivälissä, jolloin sorsat jo olivat
pyöreitä ja lihavia, ihminen pyssyineen tuli rantamille, joutui moni
niistä ampujan saaliiksi. Häntä vastaan eivät sorsat osanneet olla
varuillaan, vaan elettyään pitkät ajat hyvillä päivillä ne olivat
unohtaneet edellisen suven kokemukset.

Onneksi ei sentään näillä syrjäisillä mailla liikkunut paljon
pyssymiehiä, ainoastaan joku torpanmies tai kyläseuduilta joku
levoton poika, jonka isällä oli täällä niittua, eikä näilläkään ollut
koskaan koiraa, tuota valpasta, terävävainuista hirviötä, joka potki
tiheimmänkin kaislikon ristiin rastiin pelästyttäen sorsat lentoon,
josta niitä putoili ampujan haulikuuron tavoittamina.

       *       *       *       *       *

Melkkilän ja Puukan väet olivat tulleet tänne takamaille heinään, mutta
poikien mieli paloi kesken kiireisintä työntekoa joelle kravustamaan.

Isät eivät kuitenkaan päästäneet heitä. Heidän oli opittava ensin
tekemään työtä ja sitten vasta huvittelemaan.

Siinä kuuden tienoissa ehtoopuolia isät antoivat heille luvan lähteä
joelle. Simolla ja Matilla oli kummallakin lehmän suolia ja kieltä
syötiksi, noita kravun herkkupaloja, ja kummallakin oli syöttiä niin
paljon, että riitti pariinkymmeneen keppiin.

Kosken niskasta he alkoivat, toinen toisella, toinen toisella
puolella jokea, ja siitä he vähitellen siirtyivät yhä alemmaksi,
kunnes saapuivat niille tienoille, jotka olivat ylt'yleensä kaislikon
peitossa, sorsien paratiisiin.

Tällöin oli kummallakin jo neljä—viisisataa krapua. Ne olivat suuria
kuin sahaäijät, pienet ja mitättömät oli heitetty takaisin jokeen,
ja koppa painoi jo kelpolailla. Simon nuorempi veli samoin kuin
Matinkin, jotka olivat olleet kopan kantajina, olivat jo väsyneet ja
lähteneet itkien matkoihinsa, niihin torppiin, joissa heinäväet pitivät
kortteeria.

— Eikös mekin jo lakata? — kysyi Simo yli joen Matilta ehtoohämärän
laskeutuessa maille.

— Lakataan vaan, sillä eipäs nuo enää tunnu syövänkään, mutta onpa
niitä jo kertynytkin kopan reunojen tasalle.

Siinä oli lautta, jolla Matti työnsi itsensä kimpsuineen kampsuineen
toiselle rannalle Simon luo.

Suuri parvi sorsia nousi säikähtäen lentoon, niitä oli siinä pulikoinut
pitkin ehtoota, lentääkin suhahdellut sinne tänne, mutta aina palaten
näille kaislikkovesille.

Matti oli omasta mielestään jo olevinaan aikamies, jonka vuoksi hän
viljeli aikamiehen tapojakin. Hän oli myös nuoresta iästään huolimatta
innokas metsämies, joka viime syksynä oli kävellyt saloja pyssy kädessä
ja jo onnistunut pudottamaankin jonkin metson ja oravan oksaltaan.
Simokin tunsi veressään voimakasta vetoa metsiin, varsinkin silloin,
kun Matti kertoili hänelle metsästysmatkoistaan, mutta Melkkilän isäntä
ei ollut antanut pyssyään Simon käytettäväksi, vaikka tämä oli joskus
pyytänyt sitä. Olipahan isä vain sanonut vakavasti, että pyssy ei ole
lasten leikkikalu, vasta kun Simo tulee niin järkiinsä, että oivaltaa
tämän, saa hän pyssyn, jos hän nimittäin enää silloin haluaa sitä.

Pojat katselivat vaiteliaina sorsien liikehtimistä joella, ne olivat
niin kesyjä, että ne pujottelivat kaislikossa melkein heidän editseen,
pitkällä riu'ulla olisi niitä tavoittanut hyvinkin.

— Saakuli, kun en muistanut ottaa haulikkoa kotoa mukaani, — sanoi
Matti.

— Mahtaisiko sorsan liha maistua hyvältä, — arveli Simo.

— Isä sanoo, ettei se maistu niin maukkaalta kuin metson ja teeren
liha, mutta lysti olisi koettaa sorsaakin.

Hän vilkaisi Simoon, joka nyökkäsi myöntävästi.

— Mitäs, jos minä kipaisisin kotiin, — sanoi Matti yhtäkkiä. — Parin
tunnin matka edestakaisin.

— Missäs minä sen ajan odottaisin? — empi Simo.

Matti vilkaisi ympärilleen.

Siinä vähän matkan päässä rannalla oli lato, johon he kantoivat
krapukoppansa ja onkensa. Lato oli erään naapuripitäjän talollisen
maalla, täällä näet yhtyivät kahden pitäjän rajat, ja heinä oli jo
tehty ja korjattu latoon.

Matti irroitti ovipuut paikoiltaan ja kurkisti sisään.

— Täällä sinun on hyvä odotella ja vaikkapa maatakin, — sanoi hän.

He nostivat nopeasti tavaransa sisälle, jonne Simo kömpi perässä.

Jossain lähellä hirnahti hevonen.

— Se oli meidän Pollen ääni, — sanoi Matti iloissaan, ja hänen
mieleensä näytti syntyvän jokin uusi tuuma. Hän nauroi iloisesti.

— En viitsikään juosta omilla koivillani, — sanoi hän. — Panen Pollen
juoksemaan. Siten ehdin nopeammin takaisin.

Hän löysi suitset aidanseipäästä, sai Pollen helposti kiinni, hyppäys
vain, ja niin hän istui lujasti selässä. Pieni sivallus ohjien perästä
ja Polle kirmasi juoksuun. Hevosen kaviot mätkähtelivät pehmeästi
hyllyvää niitunpintaa vasten, mutta sen ehdittyä kovalle maalle,
kivikkoiselle, kurjalle tielle, alkoivat kaviot kopsaa tasaisesti, ja
hiljainen, uneksiva yö kantoi sen kopseesta syntyvän äänen kauan aikaa
Simon korviin, kunnes se lopulta painui kuulumattomiin.

Simo kaivautui heiniin.

Hämärä tuli vähitellen niin tiheäksi, ettei enää, vaikka Simo koetti
tirkistellä seinänraoista, silmä kantanut kunnollisesti joelle, jonka
päällä sitäpaitsi keinui paksu usvakerros.

Sorsatkin olivat jo lakanneet ääntelemästä.

Ulkona kuului toisinaan yksinäisen yölinnun siipien suhahtelua, joka
nahkeutensa tähden vaikutti ilkeältä. Vesi vilisi hiljalleen kaislojen
välitse, ja kauempaa kantautui korviin kosken kohina hillittynä ja
salaperäisenä. Ladon niitunpuolista sivua kiertävä pajupensasryhmä
liikahteli silloin tällöin hiljaisessa yötuulessa, kahisuttaen
seinänrakoihin tunkeutuneilla oksillaan kuivia heiniä ladossa.

Simo joutui omituiseen pelonsekaiseen tunnelmaan.

Hänhän oli nyt ensikertaa yksin, makasi täällä harmaassa,
harvaseinäisessä ladossa ypöyksinään, seuranaan vain tuhatkunta krapua,
jotka siinä käden ulottuvilla liikahtelivat kopissaan. Mutta nekin
peloittivat enemmän kuin rauhoittivat.

Simo olisi juossut kortteeripaikkaansa, jos vain olisi uskaltanut astua
ladon hämärästä yön hämärään, olisi juossut, pinkaissut niin, että
kylmä, niitusta pursuva vesi olisi roiskinut kintuissa.

Mutta ulkona kaartaisi hänet yö joka puolelta; täällä sisällä oli
sittenkin turvallisempaa.

Kesti kuitenkin kauan, ennenkuin hän sai selville, miksi heinät
kahisivat. Lopulta hän uskalsi kohottaa päätään sen verran, että käsin
kopeloimalla pääsi selville pajupensasryhmän salaisuudesta. Se vahvisti
hänen rohkeuttaan kelpolailla, uskalsipa hän jo naurahtaakin.

Mutta kun sitten ulkoa taas kuului siipien suhahtelua, semmoista
nahkeata ja puistattavaa, kyyristyi hän uudelleen heiniin niin
pieneksi kuin taisi. Yhtäkkiä juolahti hänen mieleensä vielä sekin
pelimanni-Antti ja hänen kuolemansa Puukan talvikylmässä riihessä.
Hän ei kyennyt sanomaan, mistä tämäkin muisto vierähti nyt hänen
muistiinsa. Mutta kenties veden hiljainen solina kaislikossa aiheutti
sen. Niin, varmaankin se oli tuon solinan ansio.

Hänestä oli oikeastaan koko ajan tuntunut, ikäänkuin veden vieno
heliseminen olisi pehmeätä, hivelevää viulunsoittoa. Hän kuvitteli
tämän niin todenperäiseksi, että unohti ulkona uhkaavan yön, siipien
suhahtelut, vieläpä Viulu-Antinkin.

Hän uskoi kuvitelmaansa, niin ettei enää muistanut pelätä. Hän
rauhoittui ja kuunteli levollisena veden hiljaista solinaa joessa
kaislojen välitse. Se soi hänen korvissaan kehtolauluna, johon hän
hiljalleen nukahti.

       *       *       *       *       *

Matti karautti sillävälin Pollellaan hiljaisten töllien ja talojen ohi,
joiden asukkaat raskaan työpäivän uuvuttamina lepäsivät suvisen yön
hämyssä.

Kaviot kopsivat, maantie mätkyi, mutta lähestyessään kotiaan Matti
hiljensi Pollen käyntiä. Siellä talossa oli kotimiehenä vanha tallimies
Kustaa, jonka nähden ei ollut hyvä leikitellä hevosilla.

Se oli aina hevosten puolesta, toisinaan isäntääkin vastaan. Se oli
tarkka ja äreä äijä.

Matti ei tahtonut ajaa kartanolle saakka, vaan sitoi Pollen
maantienviereiselle heinäsaralle, jossa se alkoi ahnaasti hamuilla
ruohoa.

Loppumatkan Matti kulki jalkaisin.

Hän pujahti varovasti pirttiin, mutta Kustaa kuuli kuitenkin oven
käyvän kurkistaen peittonsa alta.

— Pahustakos siinä kuhkit yökausia.

Matti ei ollut kuulevinaan Kustaan mutinaa. Otti vain seinältä
haulikon, ruutisarven, haulipussin ja nallilaatikon.

— Sinä rakkari! — ärisi Kustaa edelleen. — Et suinkaan sinä vain ajele
selkähevosella, häh?

Kustaan ääni oli epäilevä, mutta Matti livahti jo ulos, vastaamatta
äijälle.

Kuitenkaan hän ei uskaltanut hypätä Pollen selkään vielä siinä
heinäsaralla, vaan talutti sitä pitkän taipaleen maantien ruohoista
syrjää pitkin, ennenkuin kiipesi selkään.

Ja sitten sitä taas mentiin, niin paljon kuin Pollen kavioista heltisi.

Tie oli yhtenä tasaisena töminänä, kunnes ehdittiin takaisin niitylle,
jossa se muuttui hiljaiseksi tassutukseksi. Lopulta se lakkasi
tykkänään.

Matti oli nyt perillä.

Hän asetti suitset aidanseipääseen, josta ne oli ottanutkin, taputti
huohottavaa Pollea kaulalle ja riensi sitten ladolle.

Raivattuaan oviaukosta liikoja puita sivulle hän kysyi hiljaisella
äänellä:

— Oleks sää siellä vai...?

Kun ei kuulunut vastausta, kömpi hän latoon vetäen haulikon mukanaan.

— Kravut ovat sentään täällä, — tuumi hän itsekseen, kun kuuli niiden
äännähtelyjä kopista.

Hetken hän kuunteli tarkkaavasti ja kuulikin Simon siinä lähellä
hengittävän. Pojan koko ruumis oli kaivautuneena heiniin, ainoastaan
pää oli näkyvissä.

Matti tönäisi Simoa hiljaa. Simo kavahti istualleen, kunnes pääsi
selville siitä, että Mattihan siinä oli.

— Sorsat jo alkavat lenneskellä, — sanoi Matti ladatessaan
kaksipiippuista haulikkoansa. — Kohta kai niitä ilmaantuu näkyville, ja
sitten hui hai vaan — kuti molemmista piipuista. Ja ihme olisi, jollei
jäisi.

He hiivittäytyivät joenpuoleisen seinän viereen. Siinä oli sopivalla
kohdalla hirsien välillä tarpeeksi korkea rako, josta pyssy mahtui.
Matti sujutti haulikkonsa siihen, joten se oli valmiina laukaistavaksi,
heti kun vain tarjoutui tilaisuus. Yläpuolella oli toinen rako,
jonka ääreen he asettuivat kyykkysilleen tähyilemään joelle. Heillä
oli oivallinen tirkistysreikä ja ampuma-aukko, ja hiljaa nauraa
hiiskutellen he nyt henkeä pidätellen tähyilivät hiljalleen valkenevaan
aamuun.

Joessa, kaislikon keskellä oli melkoisen laaja lampare. Matti selitti
kuiskaamalla, ettei kaislojen seassa rämpivään sorsaan hyödytä ampua,
vaikka silmä sen erottaisi hyvinkin sieltä. Kurkinevan vaari, jonka
kanssa Matti oli edellissyksynä tehnyt metsästysmatkoja, oli sanonut
niin — ja vaari kyllä tietää, koska hän on aikoinaan präiskäytellyt
sorsiakin. Pitää olla suora, esteetön linja, ampui sitten metsoa tai
sorsaa, muuten on osuminen onnenkauppaa.

Kun Simo yritti puhella kovalla äänellä, kielsi Matti heti. Hiljaa
pitää olla, sanoi Matti, ettei saalis säikähdä, hiljaa liikkua,
kuiskaamalla puhua tai sitten olla vallan ääneti. Niin oli sanonut ja
neuvonut Kurkinevan vaarikin, joka ymmärtää näitä asioita.

Simo kuunteli ihmeissään Matin kuiskauksia. Hänen mielestään oli
kummallista, outoa ja jollain tavalla nurinkurista, että Matti,
joka tavallisesti oli raisuimpia ja villeimpiä poikia kulmakunnan
poikaparvesta, jaksoi hillitä itseään tämmöisen jännityksen vallassa.

Sorsien rämiseviä, karheita äännähtelyjä oli jo hetken aikaa kuulunut
kaislikoista ja ruohoisilta rantaäyräiltä, suhisivatpa jo siivetkin
jossain kauempana, mutta tähän kohdalle tuohon lampareeseen ei niitä
vielä ollut riittänyt.

Ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennenkuin siihen laskeutui iso syöttiläs
ruveten siinä hiljalleen kellumaan, aina vähänväliä ääntäen lyhyesti ja
äkäisesti.

— No, ammu jo! — hoputti Simo.

Matti pälyili sorsaa, mutta ei näyttänyt aikovan tarttua pyssyyn. Simo
katseli ihmeissään häntä ja vuoroin sorsaa joella.

— Ei, ei vielä, — sopotti Matti vastaan. — Odotetaan vielä hetki,
kenties sille tulee tovereita.

— Mutta jos sekin lentää tiehensä.

— Älä sipise, kun et ymmärrä. Kurkinevan vaari, joka ymmärtää, kertoi
paukauttaneensa yhdellä laukauksella pari kolme sorsaa, jopa joskus
neljä viisikin.

— Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla.

— Pidä suus kiinni! — sähähti Matti hyvätuulisesti. — Kyllä minäkin
muistan sananlaskuja, jos niikseen tulee... Mutta ajatteles, jos tuossa
kohta keinuisi pari sorsaa lisää — ja missä on yksi, siinä voi olla
kaksikin. Eikös tämäkin ole jonkinlainen sananlasku myös... Sissoo,
siinä jo onkin.

Kaislikon helmasta ilmaantui toinen sorsa, toveri tuolle ensimmäiselle.
Simo vilkaisi Mattiin, joka ei enää jaksanut hillitä kiihkoaan, vaan
painoi haulikon perän tukevasti olkaansa vastaan ja tähtäsi.

Sorsat olivat suuria ja pyöreitä kelluen joen pinnalla kuin
rasvamöhkäleet mutta silti sirosti ja kevyesti. Juuri kun
viimeksisaapunut sorsa, joka vaikutti korealta kuin pyntätty mamselli,
purjehti maikaillen äkäistä vaaria kohden sattuen suoraan linjaan
vaarin kanssa, silloin Matti laukaisi.

Kaislikko ritisi ja ratisi, vesi pärskähteli, kun haulit läiskähtäen
iskivät sinne sekaan.

Mutta laukauksen kajahdusta, jonka jylyä jokilaakso paiskeli sinne
tänne metsän kallioihin, seurasi karkea kirotulva, joka kuului ladon
ulkopuolelta. Mitä se oli?

Pojat katsahtivat säikähtyneinä toisiinsa. Vaikka heidän sydämensä
pamppailivat pelosta, eivät he kuitenkaan malttaneet toisella
silmällään olla vilkuilematta ovelle, toisella joelle, jossa toinen
sorsa jo makasi selällään vedessä, toinen hypähti korkealle koettaen
kohoutua siivilleen, mutta ei jaksanut, vaan pudota mäiskähti takaisin
veteen läiskyttäen sitä poikkiammutuin siivin, kunnes kellahti
selälleen sekin jääden liikkumattomana makaamaan toverinsa rinnalle.

Kaikki oli käynyt silmänräpäyksessä: laukaus, kirotulva ulkoa ja
sorsien kuolema.

Seuraavassa silmänräpäyksessä tuli selitys kirotulvaan. Ladon ovelle
hypähti mies, jonka pojat tunsivat Kurkinevan vävypojaksi Anttoniksi.

— Mitä perhanan roistoja täällä on! — kuului ovelta.

Hän oli täydessä raivossa. Hän ei heti huomannut ladossaolijoita,
kun nämä peloissaan kyyristyivät heiniin. Hän oli aivan hurjimuksen
näköinen. Mutta nähdessään poikien krapukopat hän hillitsi itsensä
ruveten nauramaan.

— Vai niin, — sanoi hän muuttuneella äänellä. — Tekös, junkkarit,
siellä olettekin.

Pojat katsoivat kummissaan häneen ja toinen toiseensa. He eivät koskaan
ennen olleet nähneet Anttonia tuommoisena raivopäisenä. Päinvastoin hän
oli tunnettu hiljaiseksi siivomieheksi, joskin vähän pikavihaiseksi.
Mutta mistäs nyt kiukku ja raivo?

— Se kyttäili kai meidän lintuja, — kuiskasi Matti Simolle, joka
nyökkäsi myöntävästi. Sitten he molemmat vilkaisivat toisiinsa
ymmärtävästi: siitä se oli nyt noin raivo.

— No, tulkaa ulos. Mitäs te minua pelkäätte, tuttua miestä.

Ääni oli nyt ystävällinen niinkuin tavallisesti.

— Olin tässä minäkin vaaniskelemassa sorsia, mutta te ehditte edelleni,
— puheli Anttoni. — Ja hyvin saittekin sattumaan, näemmä, koska tuolla
makaa kaksi.

Pojat kävivät lautalla noutamassa sorsat, ja yhdessä Anttonin kanssa he
sitten painuivat kortteeripaikkoihinsa.

— Sinusta taitaa tulla hyvä kyttä, — arveli Anttoni Matille. — Sinä kai
laukaisit.

— Minä. Olen käynyt oppia appivaarisi luona.

Anttoni rypisti vihaisesti kulmakarvojaan.

— Tiedän sen. Hän on hyvä kyttä.

Senjälkeen he jatkoivat matkaansa vaiteliaina. Pojilla oli sitäpaitsi
täysi työ retuuttaessaan krapukoppiaan, sorsia ja pyssyä, eikä
Anttonillakaan tuntunut olevan erikoisempaa puhelemisen halua, jos lie
ollut aihettakaan.




IV.

KOHTALOKAS VAIHE.


Simo oli jo päässyt kansakoulun kolmannelle osastolle, kun hänen
elämässään sattui vaihe, joka aikaa voittaen siirsi sen uusille urille.

Sinä vuonna kesäkuussa äidin veli tuli emäntänsä ja poikansa kanssa
sukuloitsemaan Melkkilään. He asuivat kaukana toisessa pitäjässä käyden
harvoin sukulaisissaan. Tämän takia oli Simollekin orpanapoika Kalle
outo ilmestys.

       *       *       *       *       *

Oli lauantaiehtoo vieraiden saapuessa.

Simo oli tapansa mukaan mennyt koskelle ahvenia onkimaan, mutta ne
eivät syöneet tällä kertaa matoa. Hän kaivoi kivien alta krapuja,
taittoi niiden pyrstön kuorien sen ja asettaen koukkuunsa. Tähän
syöttiin ahvenet tarttuivat hanakasti, Simo veteli niitä yhden toisensa
jälkeen maalle ja tällä tavalla onkien hän siirtyi hiljalleen saaresta
toiselle, joissa kasvoi leppää, pajukkoa ja jokin pihlavakin vuokkojen,
rentukkain ja lemmikkien seassa.

Ylenipä eräällä saarella haapakin, ja sinne Simo siirtyi viimeksi,
katsottuaan ensin tokeen ylitse, nousiko saunasta vielä savua, ja
todettuaan, että niin oli asian laita, hän heittäytyi haavan juurelle
pidellen ongenvapaa hiljaisessa, melkein tyynessä sivujuovassa, jonka
toista, vastakkaista puolta kiersi maantie.

Haavan lehdet värisivät, vaikka oli miltei tyven. Simon mieleen
juohtui runo, jossa kauniisti kerrottiin, minkä vuoksi ne värisevät ja
lepattavat aina, maailman loppuun asti. Runossa sanottiin, että Jeesus
oli naulittu haavasta tehdylle ristinpuulle, ja tämän vuoksi haapa ei
saa koskaan rauhaa. Sen täytyy väristä ja itkeä ihmiskunnan suurinta
syntiä, jonka välikappaleeksi se pakoitettiin, kauhu täyttää sen
olemuksen vuosisadasta vuosisataan, tuuli tai oli tyven — ikuisesti se
on tuomittu värisemään. Lepattaa, värisee, kohisee, mutta ei ole ääneti
milloinkaan: milloin se vaikeroi hiljaa, milloin kohisee kumeasti
vääntelehtien kuin elävä ihminen tuskissaan, joilta ei saa lepoa, ei
rauhaa...

Vesi vieri hiljaa ja unettavasti, ja Simo oli niin kiintynyt
haapa-taruun, ettei ollut huomata kalan nykimistä siiman päässä,
ennenkuin se jo oli soluttamaisillaan vavan hänen kädestään. Samaan
aikaan rupesi maantieltä kuulumaan rattaiden jyminää ja hetken
kuluttua näkyi sieltä pölähtävän tomupilven keskellä rattaat, joiden
etuistuimella istui kaksi aikuista, mies ja vaimo, pojan keikkuessa
takana.

Ne eivät olleet omankulmalaisia. Sen havaitsi Simo heti. Tunsihan hän
kaikki paikkakunnan hevoset ja taatirattaat. Hän seurasi katseillaan
ajavia, jotka poikkesivat Melkkilän tielle, ja siinä kohta ahteen alla
oli silta, joka Simon katselupaikalta käsin näytti riippuvan taivaasta,
syystä että saari, jolla Simo seisoi, oli paljon alempana joessa kuin
silta. Välillä oli toe, joka pidätti yläjuoksun veden korkeammalla
alaallaolevaa, ja toe oli melkein keskimatkassa sillan ja Simon saaren
väliä. Usein Simo oli täältä katsellut siltaa, ja aina hänestä oli
tuntunut, ikäänkuin se riippuisi taivaan ja veden vaiheilla.

Nyt he ajoivat sillalle. He olivat varmaan menossa heille, sillä heiltä
lähtevää kujaa ei voi ajaa hevosella ja siksi toiseksi kuja päättyi
metsään heti talon takana. Niillä näkyi olevan välkkyvät valjaat ja
korskuva ori.

Simo kirmaisi kartanolle. Äiti komensi hänen pukeutumaan
pyhävaatteisiin ja sitten tervehtimään sukulaisia. Kallella, joka oli
lyseon toisella luokalla, oli kovat kaulassa, ja ne olivat Simolle
uutta. Hän ei ollut ennen nähnyt sellaisia poikien kaulassa, eikä Kalle
kumminkaan ollut häntä pitempi. Kuului olevan samanikäinen. Oli hän
tosin joskus nähnyt niiden riippuvan opettajan, pappien ja isänkin
kaulassa tämän ajaessa kirkkoon tai kuntakokouksiin, mutta ne olivat
semmoisia matalia, pitkin rintapieliä leviäviä, joihin solmittiin
pieni, valkea tai musta nauha — melkein kuin vaimoväen kengänrihma.
Mutta Kallellapas oli kaulus korkea ja nauha paksu, monivärinenkin.

Kalle oli muutenkin etevä poika joka suhteessa, hän voimisteli ja
käveli käsillään, ja kun yhdessä käytiin saunassa, hän juoksi lavolta
suoraa päätä jokeen uiden taitavasti kuin hylje. Simo ei piisannut
hollillekaan hänen rinnallaan, vaikka luuli olevansa jo koko mestari
hänkin.

Mutta äläpäs. Kun Kalle vetäisi käsillään ja potkaisi jaloillaan
kiemurrellen, niin jäipä siinä peräpuoleen Simo ja Heikkikin, joka
sentään oli ollut Simon uimaopettajana.

Koko seuraavan sunnuntaipäivän he pulikoivat joessa tai vehtasivat
kartanolla. Simo oppi jo uimaan Kallen tavalla ja kävelemään käsillään
Kallen tavalla, vaikka kumpikaan taito ei vielä käynyt niinkuin
oppimestarilta. Heikki sanoi olevansa liian kankea käsilläkävelyä
opetellakseen, kun Simo kehoitti häntä mukaan.

Kalle kertoili lyseosta yhtä ja toista. Sieltä pääsee ylioppilaaksi ja
sitten vaikka miksi, suurmieheksikin.

— Mihin virkaan sinä aiot? — kysyi Simo. — Millaiseksi suurmieheksi?

— Hei, papiksi tietysti. Mutta eikös isäsi pane sinuakin lyseoon?

Simo sanoi, että opettaja on kehoittanut isää niin tekemään ja että
hänellä omastakin puolestaan on halu lyseoon, mutta isä ei ole vielä
sanonut asiasta sitä eikä tätä. Kalle sanoi Simon olevan parasta pyrkiä
ajoissa lyseoon, jos häntä kerran aiotaan sinne, vaikkei olekaan vielä
käynyt kansakoulua loppuun. Ei hänkään, Kalle, sanonut käyneensä sitä
lopuilleen, mutta lyseoon hyväksyttiin, jotta paukahti. Simo vastasi,
että niin se puhuu opettajakin.

Simon isä ja Kallen isä, Jalkalan isäntä, palasivat talon peltoja
katselemasta tullen poikien luo, jotka makailivat pihalla piilipuun
juurella vastatusten kyynärpäihinsä nojaillen ja jutellen näistä
tärkeistä asioista.

— No, mitäs orpanukset nyt pohtivat? — kysyi Jalkala.

— Simon lyseoonlähtöä, — vastasi Kalle.

— Vai sitä, — hymähti Melkkilä. — No jokos hän on kuinkakin pitkällä
sillä matkallaan?

— Sisareni kertoi aamulla, että semmoinen on ollut meininki, — sanoi
Jalkala kysyvästi langolleen.

— Niin tuo opettaja on hopannut sitä, — myönsi Melkkilä. — Eikä
minullakaan tietysti ole vastaan itse asiassa. On kai hyvä, että kansan
lapsetkin pääsevät virkamiehiksi ja päälle päätteeksi omalla kielellään.

— Tekeekö Simon itsensä mieli lyseoon?

— Tekee, — vastasi Simo katsellen Kallen kaulusta ja koreata kravattia.

— Tietysti pojan tekee mieli, — sanoi Melkkilä. — Mutta tässä ei
mieliteko yksin saa olla määräävä seikka, vaan ainoastaan se, onko
pojalla terävä pää ja hyvä muisti.

Jalkala kääntyi Simoon.

— Onkos sulla?

Simo ei vastannut. Häntä hävetti puhua itsestään. Hän vetosi
katseellaan isään, joka virkkoi:

— Kuuluvat ne olevan... hänellä sellaiset.

— No hiivatissa, anna hänen sitten lähteä, — huudahti Jalkala. —
Kansasta nousevat virkamiehet, niinkuin esimerkiksi nuo pojat kerran,
ovat sentään jotain toista kuin herrasväkien jälkeläiset.

— Niin kai. Jolleivät he vaan ala herroiksi tultuaan tahria sitä pesää,
josta ovat lähteneet.

— Älä pelkää peikkoja keskellä päivää. Ei ainakaan Kalle, josta tulee
pappi, ole koskaan tekevä semmoista, enkä usko Simostakaan niin
sikamaista. Vai mitä, pojat?

— Herra hyvästi varjelkoon! — sanoi Kalle papillisella äänellä. — Pois
semmoinen hapatus minusta! Ja olkoon kaukana sellainen ajatuskin, että
joskus tulisin ja tahrisin isän pesän!

Tuo oli Jalkalan mielestä niin sukkelasti sanottu, että hän alkoi
nauraa hohottaa, vatsaansa pidellen, mutta Melkkilä kävi vakavaksi.

— Näätkös nyt, lanko, kuinka nokkelaksi lyseossa oppii, — puuskutti
Jalkala naurunsa välistä. — Menes vaan sanasotasille lyseoherrain
kanssa, niin vastauksen saat.

— Noo, kyllä kai tuommoista viisautta oppii kansakoulussakin, jos vaan
on hyvää halua, — sanoi Melkkilä. — Mitä muuten Simon lyseoonlähtöön
tulee, ei siitä kannata puhella ennenkuin vasta sitten, kun hän on
käynyt kansakoulun loppuun.

Isät nousivat ja kävelivät saliin, jossa heitä odotti kahvi.

— Minun mielestäni Kallen sanoissa oli melkein rivosti sanottu tulevan
papin suusta, — virkkoi Melkkilä matalalla äänellä langolleen.

— Mitä! Oikeaan kansanomaiseen vanhaan tapaan se oli sanottu, ei muuta,
hahhahaa. Ei sinun pidä pahentua lapsille.

       *       *       *       *       *

Niin tuli syksy, ja kun opettaja huomautteli yhä uudelleen Melkkilän
haltijoille, että pankaa, hyvät ihmiset, Simo lyseoon, kun teillä on
mahdollisuus kouluttaa häntä ja kun hänellä on hyvä pää ja kova halu,
niin suostui Melkkilän haltija väki lopulta. Simo saa ensi keväänä
sitten yrittää.

— Mutta vain sillä ehdolla hän yrittäköön, että hän kevääseen
ehdittäessä suorittaa kolmannen ja neljännen osaston lukemiset, niin
että hänellä mennessään lyseon sisäänpääsytutkintoon on kansakoulun
päästötodistus lakkarissaan.

— Se hänellä on oleva, ja kunnialla olevakin, — vakuutti opettaja.

— Jos hän jaksaa suorittaa kaksi luokkaa yhdessä vuodessa, tiedän
hänellä olevan hyvän pään ja muistin.

Opettaja otti huolehtiakseen siitä, että Simo suorittaisi urakkansa
kunnialla. Simo pani parastaan ja opettaja pani parastaan.
Kärsivällisesti opettaja valvoi Simon lukuja, ja Simo yhtä
kärsivällisen ahkerasti lueskeli. Sillä lailla he suoriutuivat urakasta
menestyksellisesti, molemminpuoliseksi tyydytykseksi.

Siinä sivussa opettajan rouva hankasi Simon päähän ruotsinkielen
aakkosia sillä seurauksella, että Simo oli melkein rakastunut häneen.
Hänen iloinen hymyilynsä ja vilkkautensa saattoivat monesti Simon
sanattomaksi, jos hän vain vilkaisi rouvaan. Kotona Simo osasi
läksynsä, mutta ei ollut osata niitä opettajan rouvan edessä. Hän
tankkaili, häkeltyi, ujostui, kunnes jäi varsin äänettömäksi. Mutta kun
hän sitten hoksasi olla katsomatta rouvaan katsellen vain lattiaan tai
ulos pihalle, luisti läksy kuin pulpetista pudotellen. Mutta aina hän
ei jaksanut olla yhtä vahva ja varovainen, ja silloin oppitunti usein
pirstautui rouvan hymyilyyn tämän ystävällisistä auttamisyrityksistä
huolimatta.

       *       *       *       *       *

Helvi oli ainoa, jolle Simo rohkeni puhua tulevaisuuden aikeistaan.
Tällöin Helvi saattoi sanoa:

— Sinä juttelet minulle nyt aikeistasi, mutta entä sitten, kun sinusta
tulee herra?

— Niin minä juttelen sinulle sittenkin.

Helvi lausui:

— Kyllä kai. Minä vain kansakoulun käynyt, ja sinä vaikka jo pappikin
joskus.

— Älä sano niin, herraksi en aio koskaan tulla, mutta kyllä
sellaiseksi... yhdeksi kaikkein pienimmistä.

Helvin silmät loistivat.

— Niin minäkin ymmärrän oikean sielunpaimenen kutsumuksen, yhdeksi
vähäpätöisimmistä.

Tästä riitti heille puheenaihetta, ja Helvistä tuli nyt Simolle
uskottu, jolle hän luottautui huolineen ja toiveineen.




V.

ETEENPÄIN OPIN TIELLÄ.



1.


Simolla oli äidin ja isän seurassa saapuessaan lyseon
sisäänpääsytutkintoon mukanaan kansakoulun päästötodistus ja päässään
yhtä ja toista tietoviisautta.

Pyrkijöitä oli paljon. Kaikki eivät tulleet hyväksytyiksi, mutta
Simo tuli. Orpana-Kallekin oli kuuntelemassa, kun rehtori julisti
juhlasalissa hyväksyttyjen nimet.

— Miltäs tuntuu nyt lyseolaisena oleminen? — kysyi Kalle Simolta
käytävässä.

Simo sanoi, ettei se hänestä tunnu sen kummemmalta kuin että kova
korkea kaulus ei oikein taida olla terveellinen hänen kaulalleen, se
pusertaa ja panee hikoilemaan. Kalle nauroi sanoen siihen tottuvan.
Rehtori, joka oli menossa kansliaansa, pysähtyi.

— No mikäs tästä pojasta sitten oikein tehdään? — kysyi hän Simon
vanhemmilta, jotka seisoivat poikien parissa.

Äiti vilkaisi isään, mutta tämä seisoi osaamatta vastata näin
äkilliseen kysymykseen. Silloin äiti niiasi vastaten:

— Henoh, pappi, kuinkas sitten muuta.

Rehtori naurahti.

— Niin tietysti. No koetetaan sitten leipoa sinusta pappi, äitisi
toivomuksen mukaan. Siinä vieressäsi on toinenkin papinkokelas, jos
oikein arvaan, tuo Jalkalan Kalle, hehee...

Niillä sanoilla oli Simon elämänura viitoitettu. Papiksi vaan hehee,
niinkuin rehtorikin sanoi. Simon mieltä ei siinä asiassa kysytty, mutta
jos olisi kysytty, niin hän olisi valinnut juuri saman uran.

Pappihan on kaiken alku ja loppu, ja papin toimi miellytti Simoa.

Oli ihmeellistä, että Simosta, joka lapsuudestaan alkaen oli oppinut
pelkäämään Jumalaa eikä rakastamaan, nyt tulisi pappi, jonka tehtävänä
olisi lohduttaa ja virkistää ihmisiä, mutta hän tahtoi koettaa olla
yksi kaikkein vähäpätöisimmistä Herran viinamäen työskentelijöistä,
niinkuin hän oli luvannut Helvillekin.

Hän tahtoi myöskin oppia rakastamaan Jumalaa, jolta kaikkinainen hyvä
ihmislapsille tulee.

       *       *       *       *       *

Simo oli nyt lyseolainen.

Vaikka hän oli sanonut Kallelle keväällä, ettei tämä olo tunnu
hänestä sen ihmeellisemmältä kuin, että kaulus vähän kiristää, alkoi
se sittenkin nostattaa rintaa sitä mukaa, kuin syksy ja lähdön aika
lähestyi.

Mutta samalla tuntui sangen oudolta ajatellessa, että oli lähdettävä
kotoa ja jätettävä äiti, isä, sisaret ja veljet. Ja Heikki ja opettaja
ja opettajan rouva.

Jo paljon ennen elokuun loppua hänestä tuntui, ikäänkuin silmiinsä
olisi silloin tällöin laskenut sumua ajatusten kääntyessä edessäoleviin
aikoihin, ja niissä ne enimmäkseen askartelivat, mitä lähemmä ehti
lähtöpäivä.

Nyt kun hän oli päässyt toivomustensa ensimmäiseen määrään, hän
tunsi olonsa epävarmaksi. Miten hän jaksaisi kestää siellä yksin
ja omin avuin? Häntä jo melkein kadutti, että niin väenväkisin oli
tahtonut lyseoon. Olisi pysynyt vaan täällä kotona, näillä rakkailla
jokirannoilla ja pelloilla, elänyt täällä ikänsä ja kuollut kuolemansa.
Niin olisi säilynyt rauha rinnassa, varmuus mielessä ja hyvä tahto
sydämessä, kun sen sijaan nyt on edessä levottomuus ja epävarmuus.

Kun lähdön hetki oli käsissä, oli Simo niin ikävänsä vallassa, ettei
ollut saada sanaa suustaan. Kartanolla seisoi hevonen valjastettuna
rattaiden eteen, joiden perällä Simon tavarat olivat köytettyinä.
Heikki piteli hevosta. Isä, joka kyyditsisi hänet asemalle, tulisi
kohta kamaristaan.

Oli vielä varhainen huomenhetki.

Ilma väreili ja ikäänkuin savusi auringon kirkkaissa säteissä. Talon
ympärillä kasvavat puut lepattivat hiljalleen viriävässä tuulessa,
joka kantoi kerallaan kosken kohua ja läheisen, niitetyn apilapellon
tuoksuja.

Simo kadehti niitä, jotka saivat jäädä tänne. Seisoessaan kuistilla
äidin, siskojen ja veljien kanssa isää odottaen hän jo rupesi
toivomaan, että isä viimetingassa sanoisi, että mitäs, jos sinä, Simo,
et sittenkään lähtisi sinne lyseoon, pysyisit vain täällä kotona maata
tonkimassa minun laillani ja esi-isiesi lailla. Jos isä vain sanoisi
noin, niin hän varmasti suostuisi olemaan lähtemättä.

Mutta kun isä tuli ja oli koetellut, olivatko hevosen rinnustimet ja
länget ja vatsavyöt oikein asetetut, sanoikin hän vain:

— Jahaa. Jos sitten lähdettäisiin.

Silloin pakkasi ikävä Simon kurkkuun, se ikäänkuin salpasi sen, hän
nieli ja nieli, kunnes sai työnnetyksi esiinpyrkivät kyynelet takaisin.

— Mene nyt Jumala silmiesi edessä, — hyvästeli äiti, jonka ääni myös
vapisi.

Simo sijoittautui isän viereen. Siskot ja veljet kirmaisivat hevosen
rinnalla äidin jäädessä kartanoveräjälle katsomaan poistuvia sumein
silmin.

Maantielle ehdittyä isä läiskäytti ohjien perillä tammaa lautasille, se
läksi pyyhältämään ripeätä ravia, ja siskot ja veljet, jotka läähättäen
juoksivat rinnalla, jäivät jälkeen toinen toisensa perästä. Tuossa
vilahti ohi toe ja myllynruuhi, kosken pienet saaret jäivät jälkeen,
suvannossa uiskenteleva sorsa, rantaliejussa ja kaislikossa ylenevät
nipukat ja lumpeet, krapu- ja onkimatkojen muistot — kaikki ne jäivät
jälkeen ja taakse. Haikeus kasvoi hänen sydämessään niin suureksi,
että hänen piti katsella taakseen vielä, niin kauan kuin oli aikaa,
ennenkuin tienmutka estäisi näkemästä.

Hän näki pihaveräjällä seisovan äitinsä viemässä esiliinaa silmilleen,
näki siskot ja veljet palailemassa kotiin — näki yhdellä silmäyksellä
koko rakkaan kodin koskineen, peltoineen. Hänen tähänastinen elämänsä
vierähti siinä hänen ohitseen, jäi hänen taakseen. Ne rajapyykit,
joiden välillä se oli liikkunut ilossa ja rauhassa, häipyivät
todellisuudessa pois hänen elämästään, mutta eivät hänen muististaan,
jossa ne päinvastoin kasvoivat saaden sitä ihanampia muotoja, mitä
useampia vuosia liittyi toinen toiseensa. Hänen elämänsä oli kulunut
tähän asti näillä rakkailla rannoilla, ja vavisten hän astui niiden
uusien, tuntemattomien rajapyykkien sisälle, jotka maailmalta käsin
ennenpitkää sulkisivat hänet piiriinsä.

Hän ei jaksanut kauempaa, kyynel tipahti silmistä, tipahti toinen,
kolmas... Isä huomasi sen, mutta ei puhunut sanaakaan, ei lohduttanut,
ei moittinut. Sitten vasta kun he ajoivat kirkkomaan ohi, jossa palon
jälkeen kohosi entistä upeampi temppeli, hän vilkaisi miettivästi
Simoon.

— Ei ollut yhtään hullummin sanottu, — sanoi hän.

Simo katsoi kysyvästi isää.

— Mikäkö? No, tietysti se äidin vastaus rehtorille silloin keväällä.
Kai muistat sen?

Simo muisti hyvinkin.

— Ajatteles, poika, sitä paikkaa, että joskus valmiina pastorina
saarnaat meidän omassa kirkossamme. Se se vasta olisi jotain.

Simon mieli kirkastui, ja tästä suuresta, pyhästä asiasta riitti heille
puhelemista ja pohtimista niin, että Simo unohti surunsa, ja kun se
jälleen sukelsi mieleen, olivat he jo ehtineet asemalle, johon juna
kohta porhalsi.

Oli sovittu niin, että pojat lähtisivät samassa junassa, koska kerran
heillä tulisi olemaan yhteinen kortteerikin kaupungissa erään tuttavan
talonomistajan luona. Kalle oli asunut edellisetkin lyseovuotensa
samassa perheessä, ja hänen toverikseen oli luvattu ottaa Simo, kun
Melkkilä oli keväällä puhunut.

Kalle oli astunut junaan edelliseltä asemalta. Poika seisoi vaunun
portailla junan puhkuessa asemalle ja auttoi Simon tavaroita sisälle
vaunuun. Simo näki isänsä astuvan hevosen luo ja alkavan irroitella
riimunvartta puomin renkaasta, mutta samassa juna nytkähti liikkeelle,
ja sinne jäi isäkin — viimeinen side, joka häntä vielä yhdisti kotiin.
Sekin nyt katkesi. Nyt ei ollut enää mitään jäljellä, ja äskeinen
yksinäisyyden ja avuttomuuden tunne valtasi Simon uudelleen. Hän painui
akkunaa vasten tuijotellen ikävissään ulos.

Kalle vilkuili häneen uteliaasti. Lopulta nyhjäisi häntä kyynärpäästä.

— Sinulla taitaa olla ikävä?

Simo ei viitsinyt vastata. Hänestä Kallen ääni oli ollut pilkallinen.

— Noo, ei se ole mikään ihme, että on ikävä, — jatkoi Kalle.

Yhä akkunan pieleen painuneena Simo kysyi: — Eikös sinulla sitten ole?

— Ei minulla ole enää, mutta mukulana oli minullakin.

Nyt vaikeni Simo kokonaan.

       *       *       *       *       *

Yöllä hän valvoi myöhään. Uudessa ympäristössä ja vieraiden ihmisten
parissa ei uni tahtonut tulla.

Hänellä oli oma, itsesepittämänsä ehtoosiunaus, jonka hän luki
kolmeen kertaan. Se rukous ja siunaus oli aina ennen tepsinyt, se
oli hänen omasta mielestään kaunis ja ihana, ja se kuului näin: »Oi
Herra Jeesus Kristus! Yksinomaan Sinun käsiisi annan minä omaiseni
ja itseni, onnemme, terveytemme, menestyksemme, tulevaisuutemme,
kaikkemme. Minä kiitän Sinua kaikesta, mitä Sinä ollut ja suonut
meille olet; ole vastakin meidän kanssamme, Sinä joka kaikki voit,
haluat ja tahdot meidän kaikkinaiseksi parhaaksemme, onneksemme ja
ikuiseksi autuudeksemme kääntää, ohjata ja johtaa. Tee minusta hyvä
poika — (ja pappi, lisäsi hän tällä kertaa) —, siunaa minun työni ja
koulunkäyntini. Anna minulle anteeksi, mitä minä Sinua, äitiä, isää ja
muita omaisiani sekä lähimmäisiäni vastaan rikkonut olen tunteilla,
ajatuksilla, sanoilla ja teoilla. Ole armollinen meille ja meidän
sieluillemme nyt ja aina iankaikkisesta iankaikkiseen, aamen.» Ja joka
kerta kun hän luki tämän, hän kokosi rakkaimpansa, joiden puolesta hän
tässä rukoili, sielunsa silmien eteen.

Kun hän rupesi lukemaan tätä neljänteen kertaan, vuotivat viljavat
vedet hänen silmistään, ja hän itki itsensä nukuksiin.



2.


Ensimmäisinä viikkoina hän kuljeskeli koulutyön päätyttyä kaupungin
mäillä ja vuorilla tähyillen sinnepäin, missä tiesi rakkaan Melkkilän
sijaitsevan. Sinne oli linnuntietä kuuden-seitsemän penikulman matka,
mutta sielunsa silmillä hän näki kotinsa aivan selvästi... Näki äidin
hyörivän ehtooaskareissa, siskojen ja veljien pelmuavan kartanolla,
isän palailevan kauramailta ja Heikin ja... näkipä lauantaisin
saunankin siinä joen rannalla lämpiävän, kuuli vihtojen läiskeen ja
kivien sihinän löylyä heitettäessä...

Kalle kohautteli hartioitaan nähdessään Simon yhä kuljeksivan
kotimuisteloissa.

— Sinulla kestää penikkatauti kauan, — hän huomautteli usein, vallankin
heidän maatessaan samassa sängyssä ja Simon piehtaroidessa unettomana.

— Anna kestää vaan. Se on kai minun asiani.

Kalle purskahti nauruun.

— Sinun asiasi, tietysti. Jokaisella on omat asiansa, siis täytyy
sullakin olla sellainen. Muuan meidän luokkalainen kertoi muuten tänään
hauskan jutun, jossa jokaisella — herralla, rouvalla ja piialla — oli
oma asiansa.

— Mikäs juttu se sitten oli?

— Se oli vaan sellainen, että rouva oli huomannut piian olevan
pikkusiin päin kertoen siitä herralle, joka sanoi, että se oli piian
asia. — »Mutta sanotaan, että hän on sinusta», virkkoi rouva tällöin.
— »No, se on minun asiani», sanoi herra. — »Mutta minä panen sen piian
pois meiltä», uhkaili rouva. — »No, se taas on sinun asiasi», vastasi
herra. — Sen pituinen se. Ja nyt hyvää yötä.

Kalle painoi päänsä peiton alle, ja Simo tunsi, kuinka hän nauraa
hytkytteli edelleen. Simo katseli suurin, kummastunein silmin kuuta,
joka paistoi syyskuun taivaalta suoraan kamariin, hän melkein punastui
sen edessä alkaen hädissään jupista ehtoosiunaustaan.

Peitto liikahti, ja Kallen pää ilmautui näkyviin.

— Mitäs ihmettä sinä supiset ja sipiset? Olen ollut kuulevinani
ennenkin ehtoisin sinun pitävän tuota peliäsi. Mitä se on?

Simo ei voinut olla rehellisesti vastaamatta:

— Siunaan vain tässä omaiseni ja itseni uneen. Se on samalla rukous
pahoja voimia vastaan.

Hän ei olisi kehdannut tunnustaa tätä päivällä, mutta yöllä, kun
hiljaisuus oli suuri ja hiiskumaton, tuli häneen ihmeellinen rohkeus.

Kalle yritti ensin nauraa, mutta sitten hän pyysi:

— Onko se jokin erikoinen, jota ei löydy ehtoosiunausten joukossa?

— On, se on minun tekemäni.

Kalle kohoutui kyynäspäälleen.

— Ohoh. Lues se minullekin.

Simo ujostui yhtäkkiä, mutta sai sen luetuksi kumminkin. Kalle kuunteli
hiljaa, ja kun Simo oli lopettanut, ei hän puhunut enää sanaakaan.

— Sinä et saa tehdä pilkkaa minusta, — sanoi Simo vihdoin.

Kalle kääntyi selittäin häneen. Simo kuunteli, nauroiko Kalle. Kohta
Simo sitten nukahtikin.

Seuraavana aamuna Kalle kouluunmenossa sanoi Simolle:

— Sinä taidat olla parempi papinkokelas kuin minä.

Simon mielestä ei Kallen sanoissa soinut pilkkaa, jota hän yhä pelkäsi.
Pikemmin niistä uhosi alakuloisuus.

He kulkivat pitkin Läntistä Rantakatua.

Ilmassa ja luonnossa oli jo syksyn tuntua ja väriä. Aurajoen savisella
pinnalla kohahteli kylmiä vihurinpuuskia. Vartiovuoren puistossa
vuorottelivat kellastuneet lehdet kilvan vielä kesänvehreiden lehtien
ohella, ja katu kopisi poikien askelten alla niinkuin jo aavistellen
syksyn routaa.

Simo aikoi kysyä, mitä Kalle tarkoitti noilla sanoillaan, mutta heidän
kerittyään alisillan kohdalle liittyi seuraan toisia kouluunmenijöitä,
ja kysymys jäi tekemättä siltä päivältä ja seuraaviltakin. Simo oli
liian ujo ja Kalle liian vaihtelevainen luonteeltaan. Kun Kalle ei enää
puuttunut tähän asiaan sen koommin, sulkeutui Simo kuoreensa. Mutta
Simolla oli sentään se tunto mielessään, että hän tämän jälkeen oli
saanut Kallesta toverin, joka ei enää ivailisi häntä, vaan ymmärtäisi.

Ja kun tämä oli selvinnyt Simolle, hän vähitellen vapautui
koti-ikävästäänkin. Sitäpaitsi ikävä unohtui osaksi läksyjen
lukemisessakin, jotka tosin oli pian luettu, niin että iltaa jäi vielä
tähteeksi pitkältikin. Kalle tuli hänelle avuksi. Hän ehdotti, että
menisivät lainaamaan kansankirjastosta kirjoja. Niitä lukemalla saa
varmasti kulumaan aikansa — siellä on niitä joka lajia ja laatua:
romaaneita, seikkailukirjoja, runoteoksia — mitä vain.

Nyt Simolla ei enää ollut ikävä. Kun läksyt oli luettu, otettiin
muut kirjat käsille ja luettiin puoliyöhön asti, kunnes emäntä tuli
toruen ja puhalsi lampun sammuksiin, mutta milloinkaan Simo nytkään
ei laiminlyönyt ehtoosiunauksensa lukemista, vaikka siinä tällöin
tavallisesti heiluivat punanahkojen tomahawkit ja rapisivat valkoisten
metsästäjäin tarkasti ampumat rihlakuulat.

Mutta joka talvi ja joka syksy, palattuaan joulu- ja kesälomaltaan
kaupunkiin, hän kuljeskeli kuin unissaan pari ensimmäistä viikkoa.
Koti-ikävä piti häntä lumoissaan. Se oli hänen säännöllinen uhrinsa
kodille ja kotiseudulle; siitä hän ei päässyt ja se seurasi häntä vielä
täysikäisenäkin.

       *       *       *       *       *

Isäntäväkikin huomasi Simon levottoman ikävyyden hänen kotoa
palattuaan, ja varsinkin huomasi sen talon tytär, tyttökoulua käyvä
Naimi.

Syödessä riitti siitä puheen ja ilon aihetta Naimille. Toiset eivät
viitsineet ottaa siihen osaa, mutta Naimi oli sitä väsymättömämpi.
Hänhän oli kaupunkilaislapsi, ja hänestä, joka itse oli vilkas ja
notkea, oli hauskaa kiusoitella kömpelöitä maalaispoikia.

— No, Simo, — puheli Naimi, veitikan karehtiessa suupielissä. — Vielä
puuttuu parista viikosta joku päivä vai kuinka?

Simo painoi päänsä lautasensa yli vastaamatta.

Toiset hymähtelivät.

— Älä viitsi! — koetti rouva estää Naimia, ja kääntyen Simon puoleen
hän sanoi:

— Älä välitä, Simo, Naimin turinoista, hänhän on semmoinen...

— Mimmoinen, mimmoinen, mamma-kulta? — tiukkasi tyttö.

— Semmoinen tuuliviiri ja suunsoittaja, joka puhuu mitä tuuli suuhun
tuo.

— Hyi mamma sinua! Etpäs sinä juuri kaunistele tytärtäsi.

— Tuuliviiri sinä olet, — vahvisti ukko lautasensa takaa.

— Siinä toinen hyväkäs! Mutta sinulta, Simo, kysyn nyt minä, että yhäkö
sulla on mammaasi ikävä?

— Ei minulla ole mammaa, — sanoi Simo jäykästi, nostamatta katsettaan.
— Minulla on vain äiti.

— Vai ei sinulla ole mammaa. Mutta nosta toki silmäsi taivasta päin
ja minua päin, että näen, vuotavatko kyyneleet silmistäsi ikävästä
saada nähdä äitiäsi... Voivoi sentään, mitä minä näen: yhden suuren
kyyneleen. Pitäisi kirjoittaa mamma-äidille, että Simo potee
raskasmielisyyttä... Etkös sinä ottaisi ja kirjoittaisi, Kalle.

— En viitsi, — sanoi Kalle. — Mutta kirjoita sinä itse, koska sinulla
on niin kova halu muutenkin lohduttaa Simoa.

— No, kakarat, olkaa siivolla! — jorautti ukko. — Älkää alkako siinä
nyt taas riidellä kesken syönnin.

Kallella ja Naimilla oli hyvä halu näykkiä toisiaan. Kallea harmitti
Naimin nenäkäs ja ylimielinen käytöstapa häntä itseään ja Simoa kohtaan
ja ennen kaikkea se, että Naimi vain harvoin viime talvena oli tullut
luistelemaan hänen kanssaan, vaikka hän usein oli kärttänyt Naimia
mukaansa. Naimi oli kyllä ollut joka ilta siellä, mutta tavallisimmin
ylempiluokkalaisten seurassa. Ja keväällä, kun jäät olivat lähteneet
ja puistojen puut ruvenneet tekemään lehtisilmuja, Naimi iltaisin
käveli milloin minkin yläluokkalaisen rinnalla ja vain aniharvoin hänen
rinnallaan — ja nekin kerrat kuin armosta vain.

— Riidellä! — sanoi Naimi. — Rakkautta tämä on minun ja Kallen välinen
sananvaihto.

— Peijakas, vai rakkautta.

Naimi taputti ukkoa karvaiselle poskelle.

— Älä suutu, pappa-kulta.

Ukko hymyili leveästi.

— Mikäs sinuun voi suuttua. Hupakko olet ja tuuliviiri.

— Oikea tuuliviiri hän onkin, — sanoi Kalle. — Pieni tuulenhenkäys
vain, ja kohta se kääntyy myötätuuleen.

— Luuletkos, että aina käännyn myötätuuleen, — sanoi Naimi. — Ohoh, jos
niikseen tulee, saatan minä kääntyä vastatuuleenkin, — vallankin jos
tuulenhenkäys on epämiellyttävä.

Vanhemmat nauroivat, ja ukko lausui Kallelle:

— Älä lähde hänen kanssaan kilpasille. Se on sama kuin lähtisit tuulen
kanssa kilvoittelemaan — helmat siinä vaan liehuvat ja jalat väsyvät.

— Se on varma se, — sanoi Naimi pöydästä noustua. — Koetas ottaa
kiinni, jos voit.

Äiti katsoi paheksuvasti Naimia, joka nyrpisti vastaukseksi nenäänsä
jatkaen:

— Minä tiedän, että Kalle kävelisi rinnallani hyvin, hyvin mielellään.
Ja ottaisi myös minut kiinni, jos vain voisi ja uskaltaisi. Eikös niin,
Kalle?

Kalle paiskasi kiukustuneena oven kiinni, vetäytyessään Simon kanssa
omaan huoneeseensa, mutta oven takana helisi tytön iloinen nauru.
Lukemisesta ei sinä päivänä tahtonut tulla mitään. Simo istui
koti-ikävissään, Kalle murjotteli muuten vain, harmissaan tytölle.

Isännän lähdettyä toimeensa issikkakuskipukilleen ja emännän asioilleen
ei poikien huoneeseen kuulunut pitkään aikaan muuta kuin hiljaista
lukemisen hyrinää viereisestä kamarista. Naimi siellä luki läksyjään.

Kallea kismitti Naimin yliolkaisuus, mutta mitä enemmän hän kuunteli
Naimin hyrinää, sitä nopeammin rupesi hänen mielensä sulamaan. Ja kun
Naimi lopuksi paiskasi kirjansa pöydälle, niin että rasahti, niin
rasahti sykähtäen myös Kallen sydämessä. Naimin kamarista alkoi nyt
kuulua iloista laulunhyräilyä, ja hetken kuluttua Naimi ilmaantui
kynnykselle.

— Kas poikia, jotka istuvat totisina ja juhlallisina kuin kirkossa.

Simo pysyi sanattomana. Kalle koetti olla vihaisen ja loukatun näköinen
sanoessaan:

— Me emme ole vielä lukeneet läksyjämme.

— Mutta minä olen, — sanoi Naimi, ilkamoiden katsellen toisesta
toiseen. — Simoa pukee tuommoinen äänettömyys, se tekee hänet niin
viisaan ja miettivän näköiseksi.

Simo murahti.

— Sinäpäs muriset kuin karhu, — jatkoi kiusanhengetär.

— Etkö sinä voi jättää minua rauhaan, — sanoi Simo karahtaen punaiseksi.

— Herra varjelkoon! Sullapas taitaa olla lällä lähellä.

Hän poistui eteiseen, jonne Kallen silmät pälyilivät levottomina ja
odottavina. Naimi raotti ovea, hänellä oli kappa yllään ja vallaton
nauru huulillaan.

— Tule, Kalle, ja mennään yhdessä kävelemään. Jätetään Simo yksikseen.
Minä en kestä nähdä ison pojan itkemistä.

Kalle yritti panna vastaan, vaikka sydämessä lauloivatkin satakielet
ja kaikki taivaan sulosäveliset piipittäjät. Hänellä oli läksyjen luku
vielä kesken, sanoi hän, muuten hän kyllä olisi lähtenyt.

— Minä en rupea itkemään, — sanoi tyttö ylpeästi. — Tulet jos tulet;
uskallan minä lähteä yksinkin ja seuraa saan, kuinka paljon vain
haluan. Ja Simo itkeköön minunkin puolestani. Hyvästi.

Hän niiasi veikistellen painaessaan ovea lukkoon.

Kalle heitti kirjansa pöydälle rynnäten eteiseen.

— Odota, Naimi! — huusi hän. — Minä tulen...

Simo hengähti helpotuksesta jäätyään yksin, omaan rauhaansa.

Simo ei voinut saada päähänsä sitä, miksi Naimi oli hänen pahin ja
oikeastaan ainoa kiusaajansa, Naimi, joka hänestä oli maailman kaunein
tyttö: sellaiset suuret, loistavan ruskeat silmät ja ruskea palmikko,
hyvyys koko olemuksessaan on sillä. Ja sittenkin saattaa hänen suunsa,
joka on niin suloinen ja pieni, syytää ilmoille sanoja, jotka syvästi
haavoittavat Simoa, melkein itkun rajoille ne häntä repelevät aivan
kuin pistävät orjantappuran okaat.

Niinkuin tapahtui esimerkiksi äsken ja niinkuin tapahtuu aina, milloin
Naimi alkaa kiusantekonsa Simon ajatusten kierrellessä kodin vaiheilla.
Sinne ne nytkin painuvat uudelleen, vastustamattomasti ne vievät Simon
mukanaan heti, kun hän vain saa sielunsilmiinsä äidin kuvan.

Silloin haihtui hänen mielestään kaikki muu, vain koti ja kotiseutu eli
hänessä, haihtui Naimikin olemattomiin.

Hänellä ei tällöin ollut Naimia, oli vain äiti. Mutta ne olivat
kumpikin sentään rakkaita ja kauniita kuvia hänelle. Sen Simo tunsi
joka kerta, kun katseli Naimia ja muisteli äitiä.

Mutta joka kerta kun Naimi ivaili ja härnäili häntä, tapahtui niin,
että äidin kuva kasvoi Simon sydämessä kaikkivaltiaaksi työntäen Naimin
sieltä pois, ja niin hävisi Naimi taas näkymättömiin.

Simo kummasteli tätä sydämessään vallitsevaa kaksintaistelua pääsemättä
selville sen syistä. Hän olisi niin mielellään tahtonut, että nuo
molemmat rakkaat olennot asuisivat hänen sydämessään sovussa, viihtyen
siellä yhtaikaakin.

Yhtaikaa ja yhtämittaisesti. — Sitä Simo halusi.

Mutta eipäs vain.

Joskus ne tosin saattoivat olla siellä yhtaikaa, jopa useita
viikkojakin, mutta heti kun Naimi aloitti julman leikkinsä, oli Naimi
ikäänkuin pyyhkäisty sieltä näkymättömiin, ja siellä vallitsi yksinään
vain äiti.

       *       *       *       *       *

Simo oli yksikseeneläjä.

Hänen luonaan ei käynyt keitään koulutovereita eikä hän käynyt toisten
poikien luona.

Sillä tavalla hän kasvoi jossain suhteessa vinoon. Hänestä tuli
epäilevä, umpimielinen olento.

Hän epäili kaikkia, yksinpä opettajiaankin. Opettajat muka antoivat
hänelle huonompia numeroita kuin muille, vaikka hän uskoi osaavansa
yhtä hyvin kuin muutkin. Ne opettajat taas, jotka antoivat hänelle
hyviä numeroita, olivat Simosta kunnioitettavia.




VI.

HIRMUTYÖ.


Simon kotikulmalla tehtiin erään syyskuun vaiheilla hirmutyö, joka
saattoi rauhallisen paikkakunnan asukkaat kauhun valtaan, ja sitä mukaa
kuin se tuli tiedoksi laajemmaltikin, tunsivat ihmiset vilunväreitä
selkäpiissään.

       *       *       *       *       *

... Kurkineva, sen Anttonin appiukko, oli murhattu. Pääkallo
isketty kirveellä mäsäksi, äijän omalla kirveellä, jota hän aina
käytti mukanaan riihenlämmitysaikana. Äijän huolena oli ollut
niinkuin aina ennenkin riihenlämmitys, ja hän oli mennyt, syötyään
ehtoollista perheensä parissa, takaisin riiheen, jossa hänellä oli
tapana nukkuakin lämmitysaikana... Ukolla tiedettiin olleen rahoja,
joita hän aina säilytti matkassaan. Yksinpä silloinkin, kun hän oli
riihenlämmitystoimessa, hän käytti niitä mukanaan työnnettyinä mekkonsa
ja rintansa väliin vyöhihnan yläpuolelle: siinä ne roikkuivat kaulasta
pienessä lujassa pussissa, ja se oli hänen rahansäilytyspaikkansa.
Niin kertoi hänen tyttärensä kuulustelussa... Kyseessä on nähtävästi
ryöstömurha, sillä kun tytär miehensä Anttonin kehoituksesta oli
käynyt hakemassa isäänsä suurukselle, ei tällä, niinkuin myöhemmin
todettiin, ollut jäljellä kristuksenkillinkiäkään... Kuka on rikokseen
syypää, sitä ei vielä tiedetä... Onko se tehty jo illalla, yöllä vai
aamuvarahilla, sitäkään ei tiedetä... Mutta joka tapauksessa on sen
tehnyt henkilö, joka tiesi äijällä olevan rahoja ja joka myös tunsi
hänen tapansa.

Ukko on murhattu nähtävästi istuvassa asennossa. Riihi näet on kiukaan
kohdalla niin matala, että kirvestä ei ole voitu muuten kohottaa
sellaiseen valtavaan lyöntiin, että ukko kaiken todennäköisyyden mukaan
todettiin poliisikuulustelussa kuolleen yhdestä ainoasta iskusta...
Ukko lienee istunut matalalla makuulavitsallaan kiukaan pesän edessä
selin oveen, kun hänen oman kirveensä kamara on hirvittävällä voimalla
paiskautunut kalloon murskaten päälaen, takaraivon ja otsaluut
sirpaleiksi, aivojen ja verimöykkyjen riekaleina singahdellessa riihen
maalattialle. Tappavan petkeleen kajahtaessa pääkuoreen ukko on ollut
joko laskemassa rahojaan pesän edessä tai syyttämässä kekäleellä
piippuaan, joka löydettiin hänen vierestään veren ja aivonsirpaleiden
seasta. Minkäänlaisia taistelun jälkiä riihessä ei ole havaittu. Ukko
makasi suullaan permannolla.

Onko murhaaja hiipinyt riiheen salaa vai onko hän ensin kaikessa
rauhassa pakissut äijän kanssa ja sitten tämän kumartuessa ottamaan
tulta piippuunsa salamannopeasti tarttunut kirveeseen? Nämä ovat
kysymyksiä, joihin vain murhattu osaisi vastata, mutta toistaiseksi
eivät ainakaan elävät ihmiset. Rikos on näin ollen salaperäisyyden
verhoomana, mutta toivottavasti ja varmaankin se kerran paljastuu, kun
sitä aletaan tutkia oikeudessa.

Epäluulot kyllä kohdistuvat jo nytkin erääseen vissiin henkilöön, jonka
nimeä ei vielä tahdota mainita, koska ei haluta häiritä ennenaikaisilla
maininnoilla viranomaisten työskentelyä rikoksen selvittämisessä.

Oikeuslääketieteellistä ruumiinavausta ei ole vielä, tätä
kirjoittaessamme, ehditty toimittaa. Kenties sekin tuo jonkinlaista
valaistusta tähän kaameaan rikokseen...

       *       *       *       *       *

Sellainen oli uutinen, jonka kortteeritalon isäntä luki sunnuntaipäivän
sanomalehdestä kirkkaana syyskuun aamuna.

Luettuaan uutisen ukko ampaisi keinutuolistaan poikien huoneeseen,
jotka vielä nukkuivat, osoitti sormellaan uutista ja jäi silmälasiensa
yli tuijottamaan.

— Sinä tietysti tunnet Kurkinevan väen? — sanoi ukko Simolle.

Tunsihan Simo sen, niinkuin naapuritalon torpanväet yleensä ovat
tunnettavissa. Hyviä, työteliäitä ihmisiä ovat. Muuta ei Simo voinut
heistä sanoa.

— Kuka mahtaa olla se, johon epäluulot ovat kohdistuneet? — arveli ukko
edelleen.

Sitä Simo itsekin arvaili eikä voinut päätyä arvailuissaan kehenkään
muuhun henkilöön kuin Heikuran Jussiin. Simo muisteli kirkonpaloa
varhaisimman lapsuutensa päiviltä ja sitä kammoa, jonka Jussi jo
silloin oli herättänyt hänen mielessään raaoilla, jumalattomilla
puheillaan.

Hän muisti vielä kuin eilisen päivän sen synkän elokuisen ukkosehtoon,
kun he olivat kaikin pirtissä äidin lyykähtäessä istumaan sängyn
laidalle ja Jussi lateli ruokottomuuksia salamasta ja ulkona
raivoavasta jumalanilmasta, piian ja koko talonväen säikähdyksestä.
Ulkona jyrisi kammottava ukkonen, puut ryskivät ja kiemurtelivat
luokkina, kaameat salamanlyönnit olivat yhtämittaisia valaisten luonnon
ja pirtin, jossa talonväki istui totisena ja äänetönnä. Ainoastaan
Jussi maata rötkötti penkillä piippuaan ladaten, ja kun tavallista
kirkkaampi salama valaisi pirtin, kohotti hän laiskasti piippuaan
salamaa kohden sanoen: »Tuikkaas tulta tohonki, Jumala!» — Vain Heikuran
Jussi voi kotikulman miehistä olla mahdollinen epäilty henkilö, hän
saattaa olla yhtä raaka teoissaan kuin sanoissaankin — näin päätteli
Simo mielessään.

Emäntä ja Naimi tulivat sisälle. He olivat jo lukeneet uutisen.

— Se on hirveätä, — sanoi Naimi.

Simo katsahti kiitollisena häneen. Nyt he taas, äiti ja Naimi, olivat
yhtaikaa hänen sydämessään, vaikka Simo juuri äsken oli muistoissaan
elänyt kotona ja eli vieläkin.

— On turhaa arvailla syyllistä, kun ei tunne paikkakuntalaisia, — sanoi
ukko äskeisten sanojensa päätökseksi. — Vai kuinka, Simo, koska et
sinäkään paikkakuntalaisena osaa hiiskua siitä sanaakaan.

Ukon silmät paloivat uteliaisuudesta. Toistenkin katseet riippuivat
Simossa, mutta hän oli arka, ja siksi hänen oli helppo hillitä kielensä
laulamasta ilmoille arvelujaan. Ja myöhemmin hän oli onnellinen siitä,
ettei tullut puhutuksi tyhmyyksiä. Ei sittenkään, vaikka Naimikin pyysi
hymyillen häntä valistamaan heitä tässä uteliaassa odotuksessa, Simo
tehnyt muuta kuin punastui.

— Ei sitten auta muu kuin odottaa Melkkilän lautamiestä, joka viikolla
saapuu kaupunkiin syysmarkkinoille, — lausui ukko. — Häneltä saataneen
kuulla lisää tästä konnantyöstä.

Heidän istuutuessaan suurukselle marmatti ukko:

— Taitaa olla vaikea teidän, tulevien pappien, saada nisunjyviä itämään
tuommoisten paatuneitten murhamiesten pellossa. Mahtaa semmoinen
tehtävä olla ylivoimainen pystyvimmillekin kylväjille hehee — — —

Emäntä ja Naimi eivät yhtyneet ukon pilaan.

— Ei saa pilkata Jumalaa, — kielsi emäntä vakavasti.

Ukko kohotti ärtyneenä päätään.

— Kun puhun noista tulevista papeista, jotka syövät tuossa meidän
kanssamme sanaa sanomatta, pilkkaanko minä silloin Jumalaa? Häh?

— Ei saa pilkata ihmisiä sen paremmin kuin Jumalaakaan, — virkkoi Naimi
yhtäkkiä kesken kaiken.

Pojat vilkaisivat ihmeissään häneen. He vainusivat hänenkin sanoissaan
— niinkuin tavallisesti — piilevän kiusantekoa ja härnäämisen halua
heitä kohtaan, mutta niitä niissä ei ollut tällä kertaa. Hän oli aivan
tosissaan lausunut sanansa. Siltä ainakin näytti ja tuntui poikien,
varsinkin Simon, mielestä, joka samalla muisti äitinsä usein sanoneen
hänelle melkein samat sanat: »Ei saa pilkata Jumalaa eikä ihmisiä» tai:
»Jumala pudottaa kuuman kiven päällesi, jos pilkkaat häntä.» — Mistä
ihmeestä nuo sanat olivat tipahtaneet Naimin huulille? Simon sydämessä
hikahti lämmin aalto, ja sen harjalla purjehtivat äiti ja Naimi
täydessä rakkaudessa.

Naimin sanat estivät kiusallisen tilanteen jatkumisen. Pojat
hymähtelivät tyytyväisinä, emäntä hymyili, mutta Naimi pysyi totisena
katsoen tiukasti isäänsä. Ukko purskahti nauruun.

— Se oli nasevasti sanottu, Naimi, — virkkoi hän vihdoin hihittäen. —
Sinäpäs katsot ankarasti ja peloittavasti kuin mikäkin totinen jumala.
Ei helkkarissa — onko tämäkin taas jumalanpilkkaa?

Hän kääntyi vaimonsa puoleen. Tämä nyökäytti hymyillen.

— Olipas onni, että voitiin hyvissä ajoin lopettaa ateriointi, — sanoi
ukko, kun he heti tämän jälkeen nousivat pöydästä. — Ties mitä pilkkaa
vielä olisi tullut lörpötellyksi.

Hän läksi kiskotellen talliin, ja pojat kuulivat, hänen palattuaan
keittiöön ja vetäessään ajurin kappaa ylleen, hänen pärpättävän
emännälleen, että ei suinkaan se mahda olla jumalan pilkkaa ja syntiä,
jos hän nyt menee ja istuu kuskipukilleen keskellä sunnuntaipäivää.

       *       *       *       *       *

Pojat selailivat läksykirjojaan haluttoman ja ikävystyneen näköisinä.

Simon ajatukset pyörivät Kurkinevassa, kotona ja Naimissa. Kalle
taas käveli lattialla kirja kädessä siihen kuitenkaan vilkaisematta;
enimmäkseen hän salaa vilkuili Simoa, joka istui pöydän ääressä
kyynäräisillään katsellen syksyn punertamia vaahteran lehtiä
puutarhassa akkunan alla.

Keittiössä emäntä ja Naimi pesivät astioita, sieltä kuului hiljaista
kilinää ja kilahtelua. Hetken kuluttua saivat työnsä valmiiksi, ja
kuuluivat heti sen jälkeen lähtevän kaupungille, tai kirkkoon.

Kalle tuiskahti vihaisesti. Simo kääntyi päin suu auki, ikäänkuin
odottaisi jotain tai aikoisi sanoa jotain.

— No? — kysyi Kalle jatkaen kävelyään.

— Mitä?

— Mitä? Sinähän aioit sanoa jotain.

— En minä, luulin sinulla olevan sanottavaa.

— Ei minulla ole mitään, mutta sinulla näkyy olevan. Sano pois vaan.

Simo hymyili onnellisena.

— Ymmärrätkös sinä, Kalle, sitä, että Naimi ei ole ollut tänä syksynä
niin pilkkaavainen kuin aikaisemmin. Tänäänkin hän asettui meidän
puolellemme.

— Ymmärrän.

Simo seurasi suurin silmin Kallen edestakaista kävelyä.

— Sanos se minullekin, — pyysi hän melkein kuiskaamalla.

Kalle paiskasi kirjansa pöydälle.

— Etkös sinä sitten ymmärrä sitä, Naimia, ja hänen metkujaan.

Simoa loukkasi Kallen puhetapa: Naimia ja hänen metkujaan! Hän karahti
kiukunpunaiseksi kasvoiltaan.

— Älä puhu tuolla lailla tai...

— ... tai sinä rupeat itkeä tillittämään hahhah... Vahinko, ettei Naimi
ole näkemässä, hihii...

Simo hyppäsi Kallen kaulukseen, ja kamarissa alkoi nyt ankara
kauluspaini. Siinä temmellyksessä kirjat lentelivät lattialle, pöytä
ja tuolit kolisivat, kunnes hiljainen ja ujo Simo sai Kallen lopulta
vyörytetyksi sänkyyn istuen itse tämän selkään. Molemmat pojat
puuskuivat ja läähättivät.

— Mitäkö näkemässä? Sano! Tätäkö Naimin pitäisi olla näkemässä?

— Sinä olet hassu, — sanoi Kalle kömpiessään sängystä Simon hellitettyä
otteensa. — Hassu ja rakastunut olet.

Simo katsoi kysyvästi häneen.

— Etkös sinä vieläkään ymmärrä? — sanoi Kalle korjatessaan kravattiaan
peilin edessä.

— Puhu selvemmin...

— No, Naimi on rakastunut sinuun. Sen olen huomannut jo aikoja sitten,
vaikken ole tullut sanoneeksi sitä sinulle. Luulin sinun käsittävän
semmoiset asiat sanomattakin.

— Sinä se hassu olet, — keskeytti Simo kiihkeästi.

— Ei, kyllä se olet sinä. Ja myöskin rakastunut olet, rakastunut juuri
Naimiin. Minä ymmärrän nämä tämmöiset asiat, — vaikka äsken jouduinkin
häviölle, mutta sinä karasitkin kuin nuoli kaulukseeni. Rakkaus — se
sellaisia voimia antaa, niinkuin olet lukenut romaaneista sinäkin.

Simo oli ymmällä mielin. Taisi Kalle puhua sittenkin totta. Ainakin
hänen sydämessään oli outo, levoton tunne Naimia kohtaan. Miten sitten
Naimin?

— Ei tapella enää. Kättä päälle.

Kalle naurahti.

— Täss' on käsi, joka ei vapise.

— Lähdetään kävelylle, — ehdotti Kalle. — Äskeisen nurjuuttamisen
jälkeen tekee raikas ilma hyvää, niinkuin voimistelunopettaja paasaa.

— Lähdetään vaan, mutta odotas ensin silmänräpäys. Täytyy vähän siistiä.

Hän korjaili peilin edessä — niinkuin Kalle äsken — kravattinsa oikeaan
asentoon ja harjasi tukkansa.

— No nyt sinä olet oikea sulhasmies, — arvosteli Kalle.

— Ole vait. Sinä olet sittenkin hassu.

— No olen, kun sanot, ja rakastunut myös olen.

Simo katsoi epäluuloisesti häneen. Kalle nauroi.

— Ei, älä pelkää, että se on Naimi. Se on vallan toista maata,
hiljainen ja ujo — melkein kuin sinä.

Heidän päästyään portista kadulle Kalle kertoi, että se hänen tyttönsä
— tyttökoululainen hänkin muuten — on oikeastaan hänen ensimmäinen
rakkautensa. Hän oli kyllä Naimiakin ajatellut aikoinaan, mutta
tullut sitten huomaamaan, ettei Naimi ollut hänelle sovelias, — Naimi
näet oli liian villi ja iloinen hänelle, joka piti vain hiljaisista
ja vakavista — ja heti tämän havainnon tehtyään hän oli sydämessään
tuntenut, ettei hän rakastanutkaan Naimia. Simo pitäköön hänet
hyvänään. Kallen mielestä Simo ja Naimi vastakohdillaan täydentävät
toisiaan — romaaneissahan vakuutetaan vastakohtien tekevän niin —,
joten kaikista merkeistä päättäen Naimista ja Simosta tulisi onnellinen
pari samoinkuin hänestä ja hänen tytöstään, joka hänelle on ensimmäinen
ja viimeinen rakkaus — jos Jumala suo sen, lopetti Kalle.

Simon mielestä tuo oli kauniisti kerrottu. Kumpikin omissa
lemmenunelmissaan he rinnakkain kulkivat katuja ja saapuivat
kirkkopuistoon tuomiokirkkoa vastapäätä. He istuutuivat penkille kasvot
kirkkoa kohden.

Vilpoinen tuuli puhalteli; pudonneet lehdet kahisivat kulkijain
jaloissa, ja nurmen nukat näyttivät vielä viimeisiä ihanuuksiaan,
melkein hehkuvan vihreitä värejään, mutta vaikka syksy teki tuloaan,
oli poikien sydämissä suvi.

Simo katseli kirkkoa.

Mistä johtuu — ajatteli hän —, että vaikka en nyt istukaan kirkossa
vaan täällä ulkona puiston penkillä, kuitenkin tuntuu, ikäänkuin
istuisin jumalanpalvelusta kuulemassa. Sisässäni soi ja veisaa,
niinkuin heleät urut soittaisivat ja joku puhuisi suloisesti,
lohduttaisi... Ikäänkuin lempeän, riemuitsevan jumalanpalveluksen
huminan Simo tunsi kumpuilevan syvältä sydämestään ja pyrkivän sanoina
ja sävelinä huulille.

Hän ihmetteli tätä mielentilaansa. Kalle kai tunsi samaa. Hän kysyi
Kallelta. Kalle ei osannut vastata, hän ei sellaista tuntenut.

— Mutta, — lisäsi hän miettivästi, — sinä olet varmasti ensikertaa
rakastunut.

— Niin olenkin, — tunnusti Simo. — Mutta niinhän sinäkin kerroit
olevasi?

— Niin, minun pitäisi olla, — sanoi Kalle hieman kateellisesti. — Mutta
en sittenkään kuule semmoista, mitä sinä kuulet. Minä kuulen aivan
toista.

— Mitäs sinä sitten kuulet?

— Kuulen vain maallista lemmensoittoa rinnastani, mutta ei sillä ole
mitään tekemistä jumalanpalveluksen kanssa.

Kirkkokansaa alkoi tulvia temppelistä.

— Etköhän sinä sentään tunne kuulevasi väärin? — jatkoi Kalle epäillen.

Simo ei vastannut. Häntä harmitti, että oli ollenkaan tullut
paljastaneeksi itseään. Mutta hän oli siitä varma, että hän oli
tuntenut kuulevansa lempeän jumalanpalveluksen huminan sydämessään ja
oli tuntevinaan vieläkin.

— Katso, tuolla hän tulee, — sanoi Kalle havahduttaen hänet
tönäisemällä häntä kylkeen.

Emäntä ja Naimi astelivat siellä muun kirkkoväen mukana. Tultuaan
käytävää pitkin poikien kohdalle he pysähtyivät istuutuen samalle
penkille huoahtamaan.

Emäntä lähti hetken kuluttua kotiin varoittaen nuoria tulemaan ajoissa
päiväkahville.

Kalle puheli luontevasti Naimin kanssa. Simo istui mykkänä ihmetellen
ja kadehtien Kallen mukautuvaa suulautta. Simosta tuntui, että Naimi
odotti hänenkin ottavan keskusteluun osaa, mutta kun hän yritti
työntää sanan ilmoille, se ei päässytkään huulien raosta, se ikäänkuin
takertui jo kurkkuun, jota kuivi omituisesti. Vaikka hän aavisti Naimin
odottavan ja hänen pitävän sanoa jotain oikein herttaista ja mukavaa,
ei hän kuitenkaan saanut puserretuksi hampaittensa välistä muuta kuin
joitakin typeryyksiä, joille hän itse heti kiukutteli Naimin nauraessa
väkinäisesti.

Oli hyvä, että mukana oli Kalle, joka piti huolen keskustelusta. Mutta
äkkiä Kallekin nousi penkiltä.

— Minun täytyy nyt mennä. Koetan ehtiä päiväkahville.

Porthanin puistossa kävelevää koulutyttöä kohden suuntautuivat Kallen
askelet. Päästyään tytön kohdalle, joka näkyi odottaneen häntä, hän
lähti tämän rinnalla vilkkaasti puhellen kävelemään Uudenmaankatua
ylös, nähtävästi Kupittaalle.

Naimi oli katsellut suurin silmin.

— No niin. Emmekös mekin jo lähde?

Simo sävähti epämieluisasti Naimin tylyä äänensävyä, mutta totteli
sentään, varsinkin kun sanat tällä hetkellä olivat kuivuneet kurkkuun.

He kulkivat vaiteliaina. Kirkkosillalla Naimi kääntyi katsomaan
taakseen Uudenmaankadulle, jonka mäen päällä Kalle ja se tyttö
jatkoivat kulkuaan.

— Kallella taitaakin olla heili.

Simo kääntyi Naimin sanat kuultuaan hänen puoleensa. Naimin äänessä ei
enää ollut ivaa, se oli iloinen, ja se hiveli Simon korvia kuin ihana
soitto.

Nyt avautui Simonkin suu sen verran, että hän osasi puhella välttävästi.

— Anna anteeksi kömpelyyteni ja ujouteni, — sai hän sanotuksi heidän
pyörtäessään portista pihalle.

Naimin sanat hyväilivät Simoa hänen sanoessaan:

— Ne ovat autettavissa ja silitettävissä, kummatkin.

Heidän tultuaan eteiseen Naimi kääntyi silmästä silmään Simoon
kuiskaten puoliavoimien huultensa välistä:

— Sinä olet kultainen poika, sittenkin...

Simon päätä huimasi. Ensikerran elämässään hän oli joutunut näin
läheltä katsomaan nuorta, kaunista tyttöä kasvoista kasvoihin, ja
päällepäätteeksi tyttöä, jota hän rakasti.

Hän koetti tavoittaa tyttöä, mutta samassa tämä avasi oven keittiöön
livahtaen sinne, ja vain hänen iloinen naurunsa helisi Simon korviin.

       *       *       *       *       *

Isä saapuikin syysmarkkinoille, ja kortteeritalon isäntä otti hänet
heti kuulusteltavakseen.

— Paikalla pidetyn poliisikuulustelun nojalla ei ole saatu selville
juuri sen valaisevampaa, kuin mitä siitä on ollut lehdessä.

— Jos lautamies kertoisi tarkemmin tuosta poliisikuulustelusta, — sanoi
isäntä.

Melkkilä karisti kurkkuaan.

— Miksen, hm. Asia on sillä lailla, että kun ukkoa ei alkanut kuulua
suuruksellekaan, tytär tuli levottomaksi ja kehoitti miestään menemään
katsomaan, olisiko ukolle tullut jokin vahinko tai muu sellainen. —
»Mene itse», oli tällöin mies sanonut. — No tytär menee, ja siellä
kiukaan vieressä makaa äijä pääkallo murskana.

— Kukas on, se johon epäluulot ovat kohdistuneet? — kiirehti isäntä
kysymään.

— Anttoni, Kurkinevan vävy ja sen tyttären mies.

— Anttoniko! — huudahtaa Simo. — Ja minä kun luulin, että se olisi —

Hän menee yhtäkkiä hämilleen huomatessaan kaikkien katseiden
kiinnittyvän häneen.

— Kuka? — tutkaisee isä.

Simo säikähtää isän vakavaa katsetta eikä uskalla jatkaa.

— No niin, Simo, parempi on, ettet puhele ajattelemattomia, — sanoo
isä. — Poliisikuulustelussa on tullut ilmoille seikkoja, jotka
tavallaan johtavat epäluulot Anttoniin. Kurkinevan ukko ja Anttoni
olivat eläneet kränäväleissä. Anttoni nähkääs olisi mielellään ollut
isäntä torpassa, mutta äijäpäs ei suostunut siihen. Piti komennon
omissa känsäisissä käsissään.

— Mutta nuo ovat mielestäni perin löyhiä epäluulon perusteita siihen
hirmutekoon, johon häntä epäillään syylliseksi, — tuumii isäntä.

— Malttakaa, malttakaa, kun kerron lisää. Illan ja aamun välillä,
joiden kuluessa rikos tehtiin, oli Anttoni ollut kotoa poissa,
niinkuin on saatu selville. Hän ei kielläkään sitä, mutta sanoo vasta
aamuhämärissä lähteneensä ulos.

— Tuo jo kuulostaa joltakin, — arvelee isäntä.

— Anttonin vaimo taas, kysyttäessä, sanoo nukkuneensa sinä yönä
niin sikeästi, ettei ollut kuullut, että Anttoni olisi ollut ulkona
laisinkaan, jollei hän olisi nähnyt miehensä palaavan metsästä luodikko
olalla.

Simo heristää korviaan, ja jokin epämieluisa muisto on nousemassa hänen
mieleensä.

— Oliko Anttoni ollut linnustamassa?

— Oli, ainakin väitti olleensa. Sanoo vähää ennen päivännousua, kun
metsot ja teeret kokoontuvat riihen ja metsän väliselle kaurapellolle
syömään, lähteneensä niitä kaahittelemaan, mutta palanneensa tyhjin
käsin, niinkuin tavallisesti — hän onkin muuten aina valitellut sitä,
ettei ole koskaan pystynyt appensa verroille linnustamisessa.

Simon muistin komeroista sukeltaa nyt esille heinänaikainen krapu- ja
sorsastusretki joitakin vuosia sitten. Kuva kirkastuu, ja hän muistaa
sen nyt yhtäkkiä selvästi: karkean kirotulvan ladon takaa ja sitten
Anttonin hurjistuneen muodon ladon ovella...

— Muuten on Anttoni tunnettu kulmakunnalla siivoksi ja tasaiseksi
mieheksi, — jatkaa isä. — Ja siksi ei tositeossa uskotakaan häntä
syylliseksi, vaikka hän toistaiseksi onkin pidätetty.

— Ei Anttoni ole siivo ja tasainen mies, — sanoo Simo jäykästi.

Toiset katsahtavat kummastuneina häneen.

— Mistäs sinä tiedät, — sanoo isä ankarasti. — Ei pidä puhua asioista,
joita ei ymmärrä.

— Tiedän minä, — alkaa Simo, mutta peläten toisten nauravan, jos
kertoisi, mitä tuona kesäyönä tapahtui ladossa ja joen liepeillä,
vaikenee kesken. Naimi katselee Simoa ensin uteliaasti ja sitten,
kun siitä ei tule sen valmiimpaa tälläkään kertaa, puolittain
pilkallisesti, ja Simo painaa katseensa lattiaan. Hän ei halua tulla
naurunalaiseksi.

— Äkkipikainen Anttoni on kylläkin, — selittää isä. — Mutta häijyksi ja
pahaksi ei häntä voida sanoa.

       *       *       *       *       *

Jäätyään kahden kesken isän kanssa Simo kertoo, mitä silloin kesäyönä
oli sattunut hänelle ja Matille.

Isä tulee miettiväksi eikä hiisku pitkään toviin sanaakaan.

— No? — kysyy Simo kärsimättömästi.

— Älä ajattele tämmöisiä asioita. Ajattele vain läksyjäsi. Sinulla on
neljäs luokka menossa, ja olet sanonut sitä vaikeammaksi kuin edellisiä.

Sitten isä arvelee, että se silloinen Anttonin käytös voi olla yhtä
hyvin metsästysintohimon kuin äkkipikaisuuden synnyttämä, ja että sillä
ei tarvitse olla mitään tekemistä, ei edes viittaavaa merkitystä tähän
tekoon, josta nyt epäilykset ovat langenneet Anttoniin.

— Ketä sinä ensin luulit epäiltävän? — kysyy isä hetken kuluttua, —
Kerro minulle.

— Teille minä sen kyllä sanon. Heikuran Jussia minä ajattelin.

Isä pudistaa päätään.

— Heikuran Jussia?

— Niin, hän on puheissaan niin raaka, että voisi odottaa häneltä mitä
tahansa.

— Hän on ollut, mutta hän on muuttunut, tullut hiljaisemmaksi ja
sopuisemmaksi. Ja tiedätkös mitä. Hän koettaa nyt kaikin voimin hillitä
väkivaltaista luontoaan ja tämä johtuu vain siitä, — niinkuin Heikki on
minulle kertonut salaisuutena —, että kansakoulunopettajan pikkuinen
rouva kerran antoi Jussille terveellistä opetusta, ja lisäksi on
hänellä kova akka, joka kuranssaa häntä.

       *       *       *       *       *

Samojen syysmarkkinain aikana isä osti kellosepältä Simolle pienen
hopeakuorisen Tobias-ankkurin.

Simo tunsi jo olevansa aikamies. Olihan hänellä nyt kello niinkuin
useimmilla toisillakin pojilla, ja kaiken lisäksi hän vielä ennen
joulua pääsi ripillekin. Ensikerran elämässään hän tällöin sai maistaa
viiniä, eikä se hänestä tuntunut ollenkaan vastenmieliseltä.

Naimi oli tullut Melkkilään seuraavana kesänä pariksi viikoksi.

Äiti tuntui pitävän Naimista paljon. Samoin isä. Heitä viehätti hänen
vilkkautensa.

Simo muistaa tältä ajalta varsinkin ensimmäisen päivällisen
Melkkilässä. Äiti ei olisi tahtonut tulla yhdessä syömään.

— Minä passaan teitä, — oli äiti sanonut.

— Ei sovi, — oli Naimi vastannut. — Antakaa minun passata sillä
ehdolla, että täti tulee pöytään ja minä myöskin.

Äiti tuli lopultakin pöytään. Pöydässä oli myös lusikat. Kun oli syöty
patapaistit, Naimi alkoi korjata matalat lautaset, mutta silloin äiti
säikähti:

— Mitäs sinä nyt teet, Naimi?

— Sen, miltä näyttää. Liemen tai makean sopan vuoro on kai nyt?

— Rakas lapsi. Meillä ei ole syviä lautasia...

— No ei haittaa mitään, — sanoi Naimi reippaasti, jättäen matalat
lautaset korjaamatta. — Syödään sitten yhteisestä vadista.

— Niin me ollaan aina ennenkin tehty, — sanoi isä nauraen. — Ei me
osata olla niin laareja näissä ruokakomennoissa, että syviä lautasia.

Äiti aikoi nousta pöydästä, noutaakseen kokkareliemen pakarista, mutta
Naimi sanoi:

— Kun minä nyt kerran olen emäntänä, niin täytän tehtäväni myöskin.

Joka tapauksessa Naimi valloitti äidin ja isän suosion. Niin reipas ja
vilkas hän oli, että äiti usein muisteli mielihyvällä hänen oleskeluaan
Melkkilässä.

       *       *       *       *       *

Entä Helvi, Simon entinen uskottu?

Simo oli tavannut hänet kesä- ja joululomiensa aikoina, mutta oli
tavallaan unohtanut hänet.

Vain jonkin kerran he olivat puhelleet keskenään Simon tulevasta
toimesta ja yhteisistä muistelmistaan.

Kun Helvi sinä kesänä, jolloin Naimi oli ollut Melkkilässä, aloitti
puheen Simon papillisesta urasta, Simo keskeytti hänet jyrkästi:

— Älä viitsi.

Helvi katsoi kummastuneena häneen.

— Sinä olet muuttunut.

— Entäpä sitten?

— Sinä olet rakastunut, Simo.

— Vai niin, kehenkä sitten?

— Siihen Naimiin.

Simo sanoi, tylymmällä äänellä kuin olisi tahtonut:

— Mitäs se muille kuuluu? Vai koskeeko se sinuun?

Simon mieleen oli yhtäkkiä johtunut, lausuessaan nuo sanat Helville,
se likainen juttu, jonka Kalle kerran yöllä vuosia sitten oli hänelle
kertonut. Mistä se nyt tunkikaan hänen muistiinsa. Hän häpesi sanojaan
katuen niitä heti, kun oli ne lausunut.

— Ei suinkaan, omapa on asiasi, — sanoi Helvi ääni värähtäen ja poistui.

Simon teki mieli lähteä hänen jälkeensä ja sanoa, ettei ollut
tarkoittanut pahaa ja loukkaavaa, mutta hidasverisyytensä esti hänet
panemasta aikomustaan täytäntöön.




VII.

UUSIA ELÄMYKSIÄ.



1.


Keväällä Naimi jätti Simonkin ruveten kävelemään toisten poikien
kanssa, milloin minkin.

Simosta tuli nyt Kallen kohtalotoveri, mutta tämä seikka ei
erikoisemmin surettanut häntä, enemmän kuin se oli surettanut Kallea
tämän osalle aikoinaan langenneena. Simo oli tullut huomaamaan, ettei
Naimi sopinut hänelle sen paremmin kuin oli sopinut Kallellekaan.
Hänestä Naimi oli liian vilkas, villi, vaihtelevainen — samat viat ja
virheet oli Kallekin luetellut Naimin syyksi.

Simo ei silloin ollut uskonut. Nyt hän uskoi, kun kevät oli tullut ja
vieroittanut Naimin hänen rinnaltaan toisten, kehittyneempien poikien
rinnalle.

Simo ei enää ajatellut äitiä ja Naimia yhdessä viihtyväksi sydämessään.
Siitä ei nyt tullut mitään, vaikka joskus yrittikin. Ja tästä selvemmin
kuin mistään muusta Simo oli tuntevinaan, että Naimi ei voinut olla se
oikea, se hänelle määrätty. Myöskin se seikka, että hän saattoi puhella
Naimille hämilleen menemättä ja vastailla Naimin pilkkapuheisiin
vapaasti ja huolettomasti, tuntematta sydämessään semmoista hellyyden
värähtelyä kuin aikaisemmin, vahvisti häntä tässä käsityksessään.

Mutta se etu ja hyvä puoli hänelle oli koitunut seurustelustaan Naimin
kanssa, että hän oli oppinut välttävän seurustelutaidon, ja sitä hän
nyt rupesi sovelluttamaan toisiin tyttöihin.

Näihin aikoihin heräsivät myös hänen miehiset vaistonsa. Verenviettelys
kohisi ensimmäisiä kertoja hänen sydämessään ja hermoissaan.

Luonnollisesti Naimi havaitsi Simon loitonneen hänestä, hänhän itse sen
oli aiheuttanutkin, ja joskus hän ei voinut olla sanomatta leikillään
Simolle:

— No sinäpäs olet kaikkiruokainen tyttöihin nähden.

— Vai niin. Käykö kateeksesi? — sanoi Simo ja ihmetteli itsekseen,
ettei sydämessä edes koskenut.

— Ei ollenkaan. Pidä vain lystiä uusien heilojesi kanssa. Suon sen
onnen kernaasti sinulle.

— Kiitos jalomielisyydestäsi.

— Se on oikeata peliä se, — oli ukon tapana tarttua puheeseen. —
Sana sanasta, kaksi parhaasta. Sinä, Simo, olet oppinut penteleen
nasevasanaiseksi.

— Se on vain minun, hänen opettajansa ansio, — sanoi Naimi.

— On kai siinä minullakin jotain ansiota, ainakin niin paljon, että
olen ollut altis, hyvä oppilas.

— Se sinä olet ollut, mutta lähde nyt joskus minunkin kanssani vielä
ulos.

— En, kiitos.

— Sinä olet kiittämätön oppilas.

— Sinä voisit jättää minut yksin keskelle katua, kun joku mieluisempi
poika tarjoutuisi seuraasi.

Naimi purskahti nauramaan, iloisesti, vilpittömästi, johon toistenkin
oli pakko yhtyä.

— Älä, oletpa ovelampi kuin luulinkaan.

— Sekin ansio johtuu vain opetustavastasi.

— Kiitos tunnustuksestasi. On niin hauskaa ja sydäntälämmittävää
vanhasta opettajasta kuulla moisia tunnustuksia. Niin, niin, minä olin
hyvä opettaja, vaikka ma sen itse sanon.

— Ja minä hyvä oppilas.

Kalle vilkaisi pahankurisesti Naimia.

— Mutta mikä sopii miehille, niinkuin Simolle ja minulle esimerkiksi,
se ei sovi naisille, niinkuin esimerkiksi sinulle ja toisille sinun
laisillesi huithaperitytöille.

Naimi muikisti suutaan.

— Ja mikä se on, joka ei sovellu naisille.

— Se, että lentää pojasta poikaan... Naisen pitää olla uskollinen
yhdelle... Niin että pidä sinäkin, Naimi, vain tuosta Simosta, niin
voit joskus olla papin rouvana.

— Se on vanhantestamentin mukaista lörpöttelyä, joka sopii hyvin teille
kummallekin tulevina pastoreina. Se puhe pukee teitä niin oikein, että
ei jaksa edes suuttua teille, te yksinkertaiset.

— Joka tapauksessa on totuus tämä: parempi on naida kuin palaa, — sanoi
Simo hymyillen.

— Pirhana, — sanoi ukko. — Tepäs olette jo täysiä kirjanoppineita.

— Mutta vain fariseuksia, — virkkoi Naimi. — Puhuvat toista, tekevät
toista, aivan kuin oikeat, valmiit papitkin.

Emäntä koetti hillitä Naimin sanatulvaa, mutta turhaan.

— Minusta on samantekevää, kehenkä minä palan, — jatkoi Naimi. —
Pappeihin vai pippeihin, yhtä lystiä, kun vain tuo on todellista
palamista, rakkautta.

— Lapsi-kulta, mitä sinä puhelet! — torui emäntä.

— Mitä! — tuumi ukko rauhallisesti. — Sitä, mitä tuuli tuo keväisin
tyttölasten korviin. Kai sinäkin, muoriseni, muistat vielä ne menneet
keväiset ajat?

— Niin noh, niin noh...

— Siinäpäs se... Antaa nuorten elää kevätaikojaan. Ja katsellaan me
vanhat vain syrjästä, ettei mitään sopimattomuuksia satu tapahtumaan.

— Sinä olet sentään ymmärtäväinen pappa, — kiitti Naimi.

— Kyllä äitisikin on yhtä ymmärtäväinen, jos hän vain tahtoo.

— Tahdonhan minä, — sanoi emäntä silitellen Naimin hiuksia. — Mutta
sinä et saa olla liian raisu ja vallaton.

Hänen katseensa lepäsi tutkivana tyttäressä, joka oli puhkeamaisillaan
immeksi. Hänestä Naimin ulkonainen olemus vartaloineen ja koko
ruumiineen oli kehittynyt odottamattoman nopeasti. Silmistä tuiskahteli
jo heräävän naisen — ei enää tytön — odotus ja ihmettely, ja rinnat
pingoittuneina hän tähyili maailmaan katseessa vaatimus, joka
saattoi äidin huolestuneeksi. Hän aavisti sitäpaitsi vaistolla, joka
huolehtiville äideille on niin luontainen, pian menettävänsä määräämis-
ja ohjausvaltansa tyttäreensä — jos hänellä koskaan sitä oli ollutkaan
muuten kuin mielikuvituksessaan.

       *       *       *       *       *

Senvuoksi että Naimi oli hylännyt Simon, tämä ikäänkuin kostoksi alkoi
seurustella toisten tyttöjen, hänelle mieluisten, kanssa.

Ja siten menetellessään Simo vähitellen uskoi unohtavansa Naimin
ja kostoajatuksensa niin tyystin, että hän vuoronperään rakastui
toisiin tyttöihin, milloin mihinkin, mutta näitä hän aristeli asuttaa
sydämeensä yhdessä äidin kanssa, joka ei hänkään tuntunut enää
viihtyvän siellä.

Ja jos äiti joskus vielä kävikin Simon sydämessä, se kyykötti siellä
jossain salaisimmassa sopukassa avuttomana ja surullisena, Simon oikein
aavistamatta, miksi äitikin oli hylkäämäisillään hänet sydämineen ja
ajatuksineen.



2.


Naimi oli herättänyt Simon miehiset vaistot, ja niitä oli omiaan
kiihottamaan seurustelu senjälkeisten tyttöjen kanssa. He ikäänkuin
ruokkivat näitä vaistoja, tietämättään tai edes aavistamattakaan siitä
mitään.

He olivat viattomia rakkaudessaan, ja niin oli Simokin. Jollei hän
olisi rakastanut puhtaasti ja haavemielisesti, olisivat hänen vaistonsa
luultavasti jo nyt riistäytyneet valloilleen, koska hänellä sittenkin
oli täysi työ pitäessään niitä kurissa.

Keväisin kävellessään jonkun rakastamansa tyttökoululaisen rinnalla hän
saattoi sävähtää tämän jotakin sanaa, äänenvärähdystä tai käännettä,
joille hän asetti oman mielentilansa mukaisen merkityksen. Mutta
vilkaistessaan tyttöön hän älysi, ettei tässä ollut vilppiä eikä
teeskentelyä, ei sanoissa, jotka hän lausui, ei myöskään tavassa, jolla
lausui, eikä koko olemuksessa, vaikka Simo niin oli kuvitellut.

Erotessa ei tytön kädenpuristus ollut sen kuumempi kuin ennenkään eikä
nopeasti annettu ja saatu suutelo sen tulisempi, vaikka Simon oli.

Tavallisesti oli tytön katse kummastunut, melkeinpä säikähtynyt
tällaisissa tapauksissa.

       *       *       *       *       *

Niin tuli taas suvi, ja Simo palasi Melkkilään veressään miehisten
vaistojensa yhä kiihkeämmäksi paisunut palo.

Päivisin hän oli töissä toisten mukana, silläkin tavoin koettaen
tukahduttaa veren viettiä, mutta siitä ei tuntunut olevan toivottua
vaikutusta, sillä iltaisin nuo päivisin poissa pysyneet kuvat
karkasivat vastustamattomasti hänen mieleensä: öisin kohisi hänen
suonissaan kiihko johonkin ennenkokemattomaan. Ja hän sai monet tovit
piehtaroida sängyssään, ennenkuin armelias uni otti hänet siipiensä
suojaan. Pahinta oli, että hän vielä unessakin näki näkyjä niistä
seikoista, joita hän päivisin ja iltaisin oli ajatellut.

Näissä kamppailuissaan hän tapasi usein Helvin, ja hänen nälkäinen
katseensa pysähtyi nyt useamman kuin yhden kerran tyttöön. Helvi oli
parissa vuodessa — Simon mielestä — kasvanut jo melkein immeksi. Vai
olisiko niin, ettei Simo ollut havainnut hänen varttumistaan ennenkuin
nyt vasta tänä kesänä. Simo huomautti tästä Helville.

— Älä viitsi! — sanoi tyttö punehtuen. — Muistatko, Simo, kun sinä
kerran sanoit minulle: älä viitsi.

Simo sanoi sen muistavansa ja katuneensa kohta sanojaan ja pyytävänsä
nyt anteeksi. Simon katseissa oli jotain, joka pani Helvin yhä enemmän
punastumaan.

— Sinä peloitat minua, — sanoi Helvi. — Mikä sinua vaivaa?

— Vaivaa? Ei mikään, — pusertui Simon huulilta.

Hän pyyhki hikeä otsaltaan. Nyt, nyt se taas saa valtaansa minut, hoki
hän itsekseen, Jumala armahda minua. Tyttö katseli säikähtyneenä häntä.

— Sinä olet sairas, Simo, — lausui hän vihdoin, laskien kätensä Simon
otsalle.

Simo kokosi tarmonsa sanoen käheästi:

— Pötyä. En minä mikään sairas ole.

Helvi purskahti itkuun. Simo katsahti ymmällään häneen.

— Anna anteeksi, — sanoi hän. — En tarkoittanut pahaa... Koetan tulla
terveeksi jälleen. Mutta ei puhuta tästä kellekään?

— Niinkuin sinä vain tahdot, — kuiskasi Helvi.

— Etkös sinä sitten tahdo?

— Tahdonhan minä, koska kerran sinäkin...

       *       *       *       *       *

Oli jo ehditty elokuuhun.

Simo oli aamulla lähtenyt pyssyineen metsiä kiertelemään: Helvi oli
sanonut olevansa puolenpäivän aikaan Hirvenkallion kupeilla puolukoita
poimimassa.

Jo kauan ennen määräaikaa Simo oli paikalla. Odotti uskollisesti,
kunnes helakka tytön ääni kantautui hänen korviinsa:

— Hei, Simo, hei!

Simo kavahti jaloilleen.

— Hei, Helvi, hei! Kussas olet? Äänesi kuulen, mutta en näe sinua
missään.

— Joka etsii, hän löytää.

Tyttö oli piiloutunut ison kiven taakse, Simo sanoi:

— Nyt minä sinut löysin.

— Löysit kyllä, mutta ota kiinni, jos saat.

Helvi pinkaisi juoksuun, Simo perässä. Hetken päästä tyttö kaatui
maassa viruvaan männyn oksaan, ja oli yks kaks Simon sylissä.

— Sainpas, sainpas! — sanoi Simo neuvottomana aarteelleen.

— Niin, kun kaaduin, — sanoi tyttö hämillään.

Simo vilkaisi Helvin raollaan oleviin silmiin ja huomasi niissä
lämpimän, utuisen ilmeen, jommoisen oli huomannut aikaisemminkin
parina kolmena kertana. Suopursut, ah suopursut tuoksuivat läheiseltä
suolta sieraimiin, ne huumasivat, pyörittivät ja niiden huumassa Simo
kiersi kätensä lujemmin Helvin vyötäisille, tämän värähdellessä hänen
käsissään. Nuo hehkuvat silmät ja pieni suu taipuivat tahdottomasti
hänen puoleensa, tytön kumminkin koko ajan kuiskatessa:

— Ei saa, ei saa, Simo...

Simo olisi vaikka vannonut, että olisi saanut, nyt niinkuin ennenkin,
mutta silloin kuului metsästä risahdus ja kova yskäisy, joka tuntui
sanovan: aiai teitä nuoret, mitä te nyt olette tekemäisillänne.
Helvi kirposi jaloilleen ja pakeni. Simo katsoi kiukkuisesti rauhan
häiritsijää: vastikään paikkakunnalle muuttanut torppari Malakiias
Petkele siellä vain oli kaatamassa kuivuneita puita astuen nyt esille
ja tekeytyen tietämättömäksi koko kohtauksesta.

— Mitäs Malakiiakselle kuuluu? — kysyi Simo hiukan häpeissään.

— Mno, eipä kummia, minä tässä työn kestäessä vaan kohisen ja ajattelen
kaikenmoisia, esimerkiksi niitä ritaritarinoita taas pitkistä ajoista.

— Ritaritarinoita?

— Niin, mno.

Simo purskahti nauruun, mutta sitten hän muisti, että Malakiias kuului
nuorena olleen ahkera lukumies, ritaritarinoita hän ahmimalla ahmi.

— Mno, niin, juuri, — jatkoi Malakiias. — Maisteri kai ei ole
aikaisemmin kuullut minun olleen aikoinani innokas lukumies. Mulla
on siellä kotona pieni kertomuskin noiden lukujen todistuksena. Jos
maisteri tulisi torppaani, niin saisi sen nähdä. Se olisi luulemma
opettavaa lukemista teillekin, vaikka se onkin minun kirjoittamani.

Simo läksi Malakiiaksen kanssa. Tiellä Malakiias kertoi muuttaneensa
tähän pitäjään semmoisen paikkakunnan kirkonkylästä, jossa kansakoulu
oli jo useita vuosia ollut toimimassa. Hän tosin oli ollut siksi
vanha, ettei voinut käydä koulua, mutta hän oli ollut renkinä erään
valtiopäivämiehen talossa ja sen isännällä oli verrattain laaja
kirjasto. Ja kun myös kansakoululle oli perustettu kirjasto, niin oli
hänellä ollut makean leivän päivät.

Malakiiaksen eukko oli poissa kotoa.

— Hehee, on hyvä, ettei akka ole kotosalla, — totesi Malakiias tämän
tosiasian. — Heh, siinä se on.

Hän veti varovasti kattoparrujen välistä likaisen, noen ja pölyn
peittämän paperivihkosen sanoen kertomuksen hyvin voivan jäädä Simon
haltuun.

— Ei, kyllä minä tuon sen takaisin.

— Älkää, älkää! — hätäili Malakiias. — Akka-perhana ainakaan ei saa
siitä tietää mitään.

Simo aukaisi vasta kotona käärön.

Sieltä putkahti esiin ihmeellinen tarina. Se oli osapuilleen oikein
kirjoitettu, siellä täällä vain jokin välimerkki- tai jokin muu
pienempi virhe.


_Rengin tarina eli ritari Manu_.

Manu, talon nuorempi renki, oli ahkera lukumies. Kaiket ruoka- ja muut
väliajat hän lueskeli kulmakunnan kirjastosta lainaamiaan kirjoja.
Varsinkin ritaritarinat olivat hänen mielilukemistaan; ne kiihoittivat
hänen mielikuvitustaan outoudellaan ja jännittävyydellään. Hän eli
kirjoissaan niin, ettei huomannut elävää elämää ympärillään. Vuodet
saivat tulla ja mennä. Hän vain viipyi omissa unelmissaan. Ei hän
havainnut suven vihreyttä eikä kevään kuulakkuutta, ei naisia eikä
elämän kauneutta. Hänestä oli kyllin, kun teki tehtävänsä kunnollisesti
päästäkseen sitten jälleen kirjojensa pariin.

Hän oli jo lukenut koko kirjaston, vieläpä isännänkin kirjakokoelman,
ja hän aloitti toistamiseen niiden lukemisen, mutta silloin hän sattui
rakastumaan ritaritarinain kaikella lämmöllä ja hehkulla Maijuun, talon
palvelijattareen. Maiju oli verevä, ja hänellä oli vaalea tukka, joka
somina hiuskiehkuroina pistäytyi korvallisilta esiin, ja kun Maiju
suviseen aikaan oli paljaspäin, kelpasi häntä katsella.

Kylän pojat katselivatkin häntä velmuillen hänen kanssaan iltaisin, ja
katselipa häntä Manukin, mutta hän oli liian kaino vetäytymään luhtiin
Maijun luokse.

Manu tyytyi vain iltaisin pirtin akkunasta katselemaan salaa, avaisiko
Maiju luhtinsa ovea kylän pojille, jotka koputtelivat hänen luokseen.
Manu oli tällöin pelkkänä korvana ja silmänä. Avaisiko tyttö vai ei?
Manun kädet puristuivat nyrkkiin hänen ajatellessaankin semmoista
mahdollisuutta, että tyttö avaisi.

— Jos hän avaa, ajatteli poika, — niin minä juoksen sinne myös, heitän
vintiön luhdinsolasta kartanolle ja käyn itse sisään pelastavana
ritarina.

Mutta tyttöpäs ei avannut. Pysyi joko hiiskumattomana vuoteessaan
tai äkeili oven takana, joten kylän poikien toisen toisensa jälkeen
täytyi kiroillen lähteä matkoihinsa. Manu oli tällä välin jo innoissaan
saapunut kuistille. Kun pojat vihdoin olivat jättäneet tytön rauhaan,
alkoi Manu kierrellä luhtirakennusta, mutta hänen sydämessään hakkasi
ja suonissaan jyskytti niin hillitön kiihko, että hän ei rohjennut
ensimmäistä porrasaskelmaa ylemmäksi, se rusahti aina niin ilkeästi,
että hän pelkäsi talonväen havahtuvan. Säikähtyneenä hän silloin
vetäytyi puun varjoon, ikäänkuin olisi ollut muilla asioilla, kunnes
vähitellen painui pirtin sänkyyn ison Vihtorin viereen, joka kuorsasi
ja ääntelehti unissaan, mutta tavallisesti heräsi, kun Manu hänen
ylitseen kiiveten paneutui vuoteeseen.

— Penteleen kakara. Juoksentelet yökausia etkä anna kunnollisten
ihmisten nukkua.

— Pane tupakaksi, — sanoi Manu, — niin ei aikasi tule pitkäksi.

Vihtori pani, mutta mukisi vielä vähän aikaa, kunnes piippu putosi
kolahtaen lattialle kuorsausten alkaessa jälleen tärisyttää pirttiä.
Se oli Manusta mieluisaa musiikkia, mutta heti kun hän kuuli jonkun
kylänpojan pyrkivän Maijun luo luhtiin, hän nousi varovasti sängystä,
jonka jalkapäässä sivulla oli akkuna, kuunteli ja pälyili.

Oikeastaan Manu ei ollut kaino toisten ihmisten seurassa. Hän saattoi
puhella yhtä ja toista työhön kuuluvaa, kaikenlaista arkipäiväistä
hän voi haastella, voipa nakella sutkauksia ja leikkipuheitakin,
joita hän kirjoistaan oli oppinut. Mutta ollessaan Maijun kanssa
kahden hän ei saanut sanaa suustaan, ei vielä silloinkaan, kun Maiju
mennessään iltaisin yötiloilleen viivytteli pihalla ja luhdin portailla
heitellen häneen kutsuvia silmäyksiä, joiden tarkoituksen Manu liiankin
hyvin aavisti; mutta hänellä ei ollut rohkeutta noudattaa niitä, ja
sitäpaitsi suviyöt olivat vielä liian valoisia ja portaat narahtelivat
niin ilkeästi. Hän ei koskaan päässyt luhdin ovelle asti, vaikka koetti
kuinka tahansa.

— Odotetaan, — tuumi hän kiukuissaan, — odotetaan, kunnes yöt käyvät
pimeämmiksi, ja voi-voi sentään sinua silloin, armas Maiju.

No niin no, kuluihan kesä vähitellen. Oltiin jo elokuussa, eikä mitään
vielä ollut tapahtunut. Manu murjotteli entiseen tapaansa iltaisin
pirtin akkunasta, pihalla ja luhdin vaiheilla. Maiju oli muuttunut
entistään äkeämmäksi kylänpojille, mutta Manulle hän heitteli yhä
kiehtovampia ja palavampia silmäyksiä.

Sattui sitten eräänä iltapäivänä Manu äestämään yksinään pientä
metsävainiota. Puolukat punoittivat aholla. Ne olivat niin mehevän
näköisiä, että mieli teki. Saatuaan työnsä valmiiksi vähän ennen iltaa
Manu pani hevoset hengähtämään saran päähän muhealle pientarelle käyden
itse syömään puolukoita.

Silloin sattui hänen korviinsa karjaa kotiin huhuilevan Maijun ääni.
Hän ponnahti jaloilleen hymyillen riemastuneena, ikäänkuin olisi
odottanutkin kuulevansa juuri tällä hetkellä tytön äänen. Innoissaan
hän nousi ahon laidassa sijaitsevalle mäelle. Nyt taikka ei koskaan!
kiehui ja kohisi hänen päässään. Tosi tulkoon tai sitten hän ei ole
mies.

Ääni tuli vielä kaukaa, mutta se läheni hiljalleen. Manu hymyili
yhä riemastuneemmin, ja samalla kuin hän alkoi huhuilla vastaan,
hän sommitteli mielessään kaikista kauneimpia ja hellimpiä sanoja,
joita ujo, rakastava sydän tuntee, — niinkuin entisajan ritari
mielitietylleen.

Kului kotvanen eikä vastausta kuulunut. Poika odotti hengästyneenä,
kummastuneena. Iankaikkisuus ei voisi olla sen pitempi kuin tämä lyhyt
tuokio. Poika huhuili uudestaan, kutsuvasti, kaipaavasti.

Ja katso, ennenkuin hän oli lopettanut, kajahti vastaan tytön huhuilu
yhtä riemastuneena, kuin oli hymyily pojan kasvoilla.

»Minä tulen, tulen!» oli poika sykkivin sydämin erottavinaan tytön
huutelevan, »tulenhan minä...»

»Tule pian, pian!» oli hän huhuilevinaan tytölle. »Muuten minä kuolen
ikävääni...»

»Älä kuole!» tulkitsi hän tytön vastauksen.

»Kuolen, kuolen, kuolen, jollet kohta saavu.»

»Tulenhan minä, tulen, tulen.»

»Missä sinä olet? Äänesi kuulen, mutta en näe.»

»Hullu poika. Tässä minä olen.»

Tyttö astui aholle, johon poika oli kiirehtinyt vastaan.

Molemmat menivät hämilleen.

— Onpas tässä marjoja, — sanoi tyttö kumartuessaan poimimaan puolukoita.

Poikaa harmitti oma saamattomuutensa. Äsken, ennen tytön tuloa, hänellä
oli ollut valmiit sanat huulillaan, oikeat ritarismiehen sanat, mutta
hänellä ei ollut nyt sellaiseen rohkeutta. Piru vieköön ritarit hornan
tuuttiin! kimmasteli hän mielessään. Hänelle eivät sellaiset kauniit,
hellät sanat sovellu, jumankekka, renkimiehelle, huonolle rahjukselle,
jonka sydän jyskyttää ja korvat kohisevat tälläkin hetkellä niin,
että... Hän ei saanut suustaan puserretuksi muuta kuin typerät,
käheästi lausutut sanat:

— Jaa niin puolukoita, on niitä siinä.

Tyttö vilkaisi leikkivin silmin poikaa, joka myös oli alkanut,
kiukuissaan itseensä, ahmia marjoja. Tyttö jo tyrskähtelikin naurusta.

— Miksi sinä naurat? — sai poika vaivalla kysytyksi.

— Tässä me vain syömme marjoja, ja sinä popsit niitä kuin marjaskarhu.

Poika katsahti tyttöön, näki hänen poskillaan naurukuopat, jotka
tekivät hänet kahta kauniimmaksi, ja poika veti itsekin suunsa nauruun.
Yhtäkkiä, ikäänkuin sopimuksesta, he purskahtivat nauramaan iloisesti
ja vapautuneesti. Poika täytti kouransa mehevimmillä puolukoilla
lähestyen tyttöä.

— Annas, kun minä tarjoan sinulle. Asetan marjan marjan jälkeen
huulillesi.

Tyttö koetti väistellä, mutta salli sen kuitenkin tapahtua, kunnes
lopulta tarttui pojan käteen.

— Armahda minua. Sinä läkähdytät minut marjoillasi.

Poika vavahti tytön käden kosketuksesta. Hän oli tähän asti katsonut
tyttöä vain silmiin ja huuliin, katsellut aivan kuin huumaantuneena,
noiduttuna, mutta nyt hän heräsi todellisuuteen: näki yhdellä
silmäyksellä tytön koko rehevässä ihanuudessaan, semmoisena kuin
hän pitkinä, unettomina öinä oli salaisesti toivonut ja kaipaillut
näkevänsä naisen.

Hän viskasi marjat aholle työntäen kätensä tytön puseron aukosta
tämän rintoihin. Tyttö voihkaisi, mutta ei vastustellut pojan käden
kosketusta. Oli ikäänkuin kuuma, polttava virta olisi kiehunut
kummankin ruumiissa, se ei lakannut, ennenkuin tyttö värähtäen painui
aholle...

       *       *       *       *       *

Hetken kuluttua poika sanoi tytölle:

— Minä pidän sinusta niin.

Tyttö painoi kätensä hänen suulleen. Poika katsoi tyttöä ihmeissään.

— Mutta minä pidän sinusta.

Ja sitten poika alkoi kertoa, että hän piti Maijusta niinkuin
entisajan ritari, kuumasti ja polttavasti, ei niinkuin nykyajan
ihmiset kelvottomasti ja palamattomasti. Monta kertaa öisin, kertoi
hän edelleen, oli hän aikonut tulla Maijun luo, kun kylänpojat olivat
pyrkineet hänen tienoilleen, oli aikonut tulla pelastavana ritarina
Maijun luo.

— Minä en ymmärrä ritareistasi yhtään mitään, — sanoi Maiju. — Mutta
sanoa saat mitä hyvänsä; vannomatta sentään on paras.

Maiju nauroi kirkkaasti. Manun uteliaat katseet riippuivat tytössä
hänen lausuessaan sanoja, jotka olivat kuin kylmä suihku hänelle.

— Niin, sanoa saat mitä hyvänsä, mutta ei pidä vannoa hulluun muotiin,
— toisti Maiju. — Siitä minä en pidä.

— Mutta miksi et päästä luhtiisi ketään kylänpojista, vaikka he usein
ovat pyrkimässä luoksesi.

— Sen vuoksi, etten pidä heistä yhdestäkään.

— Pidätkös sinä sitten minusta?

Nyt oli tytön vuoro katsoa uteliaana, kummastuneena poikaa.

— Tietysti pidän, — kuiskasi hän värähtelevin huulin. — Muuten tämä ei
olisi ollut mahdollista.

— Anna anteeksi.

Vastaukseksi tyttö suuteli häntä. Hän koetti uudelleen vetää tyttöä
puoleensa, mutta tyttö hypähti päättävästi jaloilleen kuultuaan
lehmänkellon kalahtavan kuusikossa.

— Ei nyt enää. Leikki on lopussa.

— Koska sitten? Sano! Saanko tulla joskus luhtiisi?

— Sinua varten on oveni auki, — vaikkei se muita poikia varten
olisikaan.

— Onkos se sitten ollut auki?

— On, sinua varten, tyhmeliini.

Poika yritti kahmaista tytön syliinsä, mutta tämä pujahti vikkelästi
puun rungon taakse, ja jäljelle jäi vain hänen naurunsa, jonka lumoissa
poika ajoi taloon.

Maiju palasi sinä iltana lypsyltä, niinkuin heidän välillään ei olisi
mitään tapahtunut, vilkaisi salaa häneen ja hymyili, nyökäyttikin
hänelle.

Heillä kahdella oli nyt yhteinen salaisuus, josta toiset eivät
tienneet, ja sen vuoksi he kaksi huomasivat toinen toisessaan joka
hetki sellaista kaunista ja hyvää, jota eivät muut nähneet.

He varjelivat yhteistä, ihanaa salaisuuttaan kuin silmäteräänsä.
Päivisin he toisten läsnäollessa puhuivat enemmän silmillä kuin
sanoilla, hymyllä enemmän kuin lauseeksi ehtineellä ajatuksella.

Kärsivällisesti he jaksoivat odottaa armeliasta yötä, vaikka se joskus
tekikin heidät maltittomiksi. Maiju, joka oli tyynempi ja tasaisempi
luonteeltaan, usein päivisin hillitsi silmillään Manua ja öisin
kuiskauksillaan neuvoi lohdutellen häntä.

Mintun ja hajuherneen tuoksut täyttivät luhdin, jonka orsilla
riippuivat Maijun puhtaat vaatteet, ja niihin sekaantui kahden nuoren
ihmisen kirvelevä ruumiinlämpö pyörryttäen ja huumaten. Kuutamo paistoi
hataran oven ja seinänrakojen välistä sisään. Koivu riipaili kattoa,
jonka aukirevähtäneestä aukosta näkyi palanen tähtitaivasta.

Elokuu oli pojan elämän ihanin aika, tähänastisista täyteläisin ja
antoisin, mutta se päättyi, kun aika oli täytetty: se päättyi siihen
ainoaan tulokseen, mihin tällaisen ritaritarinan pitikin päättyä —
uuteen ihmiselämään. Siihen oli aikoinaan päättynyt jalojen ritarienkin
lemmentarinat.

Manu vain oli ihailemiaan ritareita kunnollisempi. Hän nai Maijun, —
moni hänen ylväistä esikuvistaan olisi päättänyt tarinan toisin.

Tämän jälkeen kääntyi ritari Manun tarina arkiseksi. Hän unohti
linnanneidot ja ritarit ja painui tukevasti renkimieheksi, kunnes
hänestä Maijuineen tuli vähitellen toimeentulevan torppariväestön
esikuva: aina puuhassa oleva ahertaja, joka nappaa pennin sieltäkin,
mistä sitä olisi luullut olevan mahdoton saavuttaa.

Mutta kirjoihin hän ei enää koskenut. Ne olivat hänestä liirumia ja
laarumia, joka ei järkimiehelle sopinut, — siitä hän oli Maijun kanssa
nyt yhtä mieltä.

       *       *       *       *       *

Tämä kertomus vaikutti ihmeellisellä tavalla Simoon. Sen valossa hän
joutui katselemaan itseään ikäänkuin jostain ulkoa päin, taempaa ja
kauempaa käsin. Hän ei voinut sille mitään, että näin tehden hän alkoi
murehtia itseään ja Helviä ja koko suvista lemmentarinaansa, vaikka hän
yhä — ja tämä oli merkillisintä — piti Helvistä.

Hän luki sen Helvillekin.

Molemmat istuivat neuvottomina, kumpikin omissa ajatuksissaan.
Nähtävästi se oli tyttöön vaikuttanut samalla lailla laskien eristävän
muurin heidän välilleen.

Pitikö kaiken päätyä arkipäiväisyyteen? Jaloimmankin tunteen ja
rakkauden? Sitä he eivät nuoruuden hurmassaan olleet osanneet aavistaa.

Näin he nyt miettivät, kumpikin.

Ja heidänkin rakkautensa, — ah ja voi —, joka oli sentään niin
epäitsekästä ja puhdasta? Se ei vaatinut mitään toiselta, se oli
uhrautuvaa ja antautuvaa.

Mutta ihmeellistä: heidän silmänsä eivät enää palaneet toinen
toiselleen, heidän kätensä olivat kuin lamatut, ja heidän sydämensä,
joissa yhä liekki molemminpuolinen mieltymys, eivät enää saavuttaneet
sitä paloa, mikä aikaisemmin heidän välillään oli ollut.

Heillä ei enää ollut yhteistä salaisuutta, he eivät olleet osanneet
sitä varjella sivullisilta, se oli nyt kolmannen tiedossa, joka
kyllä pitäisi sen omana salaisuutenaan, mutta sittenkin: tietoisuus
siitä, että heidän salaisuutensa oli paljastunut, rupesi vähitellen
jäähdyttämään heidän tunteitaan.

Vihdoin Helvi sanoi vavahtelevalla äänellä:

— Se on kai loppu nyt.

Simokin ajatteli niin, mutta kuitenkin sanoi:

— Älä sano, Helvi, sillä lailla, älä. Mitä minusta sitten tulee?

Hieman töykeästi Helvi vastasi:

— Pappi tietysti.

— Toden totta kaunis pappi.

— Niin, tunnet ainakin elämän kohdallasi. Omantunnon tuskien ja
kärsimysten kautta ihminen joutuu — niinhän sitä sanotaan — elävään
synnintuntoon. Meidän rakkautemme oli kai synnillistä.

— Niin kai, niin, — sanoi Simo hajamielisesti, nähtävästi miettien vain
yhtä asiaa, mikäli Helvi saattoi havaita, mutta ennenkuin Simo ehti
sanoiksi saakka, ennätti Helvi hänen edelleen:

— Aavistan mitä aiot sanoa minulle. Se on turhaa. Paikkani ei ole papin
rouvana, nyt sen selvästi tajuan, vaan täällä maalla jonkun talonpojan
emäntänä.

Helvi oli nyt aivan tyyni, vaikka sanojen alta kuului itkun värinää.

— Mutta minä en tahdo luovuttaa sinua kenellekään toiselle, — huusi
Simo.

— Luovuttaa? Mitä sinä, Simo, oikein puhut. Ikäänkuin sinä voisit
luovuttaa jotakuta toista ihmistä. Ei, Simo-parka, vapaaehtoisesti
antauduin sinulle, koska luulin rakastavani sinua, mutta se olikin vain
erehdystä, veren viettiä, nyt tiedän senkin.

Simo seisoi sanattomana Helvin edessä katsellen kunnioittavasti tyttöä,
joka ei hävennyt paljastaa itseään ja sisimpäänsä. Ja mitä enemmän
Helvi puhui, sitä enemmän kaikui hänen sanoistaan puhtaus ja viattomuus.

— Sinä olet tyynempi ja vahvempi minua, — sai Simo vihdoin lausutuksi.

— Aivan kuin Maiju tuossa tarinassa, — sanoi Helvi.

— Mutta, mutta — ja Simoon meni yhtäkkiä mustasukkaisuuden mato hänen
lausuessaan — sinulla taitaa ollakin jo toinen mielitietty. Ehkä
yhtaikaa kuin minäkin?

Helvi sävähti punaiseksi ja sitten kalpeaksi.

— Häpeä, Simo, sanojasi. En voi jakaa itseäni.

Helvin ääni oli ylpeä. Simo painoi päänsä lattiaan.

— Sinua olen rakastanut, — jatkoi Helvi jälleen hellällä äänellä.

— Etkö sinä enää voi pitää minusta, ehkä rakastaakin vielä?

Helvin ääni oli luja hänen lausuessaan:

— En.

Simon silmiin kihosi kyyneleitä. Ja niin nyt kävi, että vaikka Simo oli
aikonut lohduttaa Helviä, tämä otti lohduttajan viran haltuunsa, ja
lohduteltavana sai olla Simo.

— Muista, Simo, — sanoi Helvi lopuksi, lempeästi, — muista tätä
kohtaustamme papiksi tultuasi... Mutta mitä, itketkö sinä?

— Salli minun itkeä, Helvi.

Helvi käänsi kasvonsa poispäin, ettei Simo olisi nähnyt hänen omistakin
silmistään esilletunkeutuvia kyyneleitä, jotka hän salaa pyyhki
pääliinaansa. Rauhoituttuaan hän sitten kääntyi Simon puoleen sanomalla:

— Niin, kun tulet papiksi, lohduta sairaita ja kuolevia vaikka näillä
minun sanoillani.

Helvi hymyili. Tarkkaavampi kuulija olisi voinut vaikka vannoa, että
hänen sanojensa pohjalla piili nyyhkytys, mutta Simo näki vain tuon
hymyn Helvin kasvoilla.

— Sinä olet oikea herran-enkeli, Helvi.

— Älä viitsi, — sanoi Helvi väsyneesti.

Simo sai päähänsä uuden ajatuksen, hän sammalsi:

— Jos olet ehkä... siinä tilassa... niin etkö sinä kumminkin...
sentään...

Helvin silmät leimahtivat Simon ojentaessa käsiään häntä kohden, mutta
tyttö ei tehnyt liikettäkään astuakseen lähemmä, ja nöyrtyneenä Simo
läksi pää kumarassa Helvin luota.



3.


Sinä vuonna oli vielä syyskuukin kaunis ja lämmin.

Suvesta ei tuntunut loppua tulevan.

Ikävöidessään kulunutta kesää Simo kirjoitti lämpimiä runoja eräälle
tyttökoululaiselle, josta hän tällä hetkellä piti sen vuoksi, että hän
eniten vivahti Helviin, vastaten hänen tämänhetkistä tyttöihannettaan.

Kaiken tuntemansa hellyyden, joka oikeastaan oli tarkoitettu Helville,
hän vuodatti runoissaan tyttöparan ylitse, peitti hänet niissä
suuteloilla, hyväilyillä, jopa kuumilla syleilyilläkin, mutta silloin
tyttö punastui, ja Simoa rupesi inhoittamaan kaksinainen pelinsä.

Mutta joka tapauksessa tyttö tunsi itsensä liikutetuksi ja Simo itsensä
tyydytetyksi saadessaan vuodattaa ikävänsä paperille ja ojentaa ne
runoina tytölle.

       *       *       *       *       *

Oikeastaan tämä kaikki oli Simolle hyväksi, tämä, että hänen Helviä
kohtaan yhä tuntemansa hellyys vähitellen kohdistui tähän tyttöön
muodostuen aikaa voittaen melkeinpä rakkaudeksi.

Simosta, joka kesällä luuli, ettei enää voisikaan pitää kenestäkään
muusta kuin Helvistä, tämä oli kummallinen muutos hänen elämässään. Ja
tämä kaikki oli tapahtunut vajaassa kuukaudessa.

Mikkelinpäivänä hän kohtasi Helvin.

Myöskin Helvin tunteet olivat muuttuneet. Hänen aistinsa olivat jo
asettuneet talviteloilleen. Niitä oli turha koettaa herättää eloon,
niistä varmaankaan ei ollut rivettäkään jäljellä.

Simoa melkein vilustutti muistellessaan, että suvesta oli kulunut vain
niin lyhyt aika.

Simo huokasi ja Helvi huokasi ja sitten he molemmat naurahtivat. Helvi
tunnusti, että hän seuraavana syksynä menee naimisiin. Tämäkään tieto
ei jäänyt kirvelemään Simon mieleen.

Hän ajatteli vain tyttöään siellä kaupungissa.

       *       *       *       *       *

Lokakuukin yhä säteili lämmintä, ja Simo erehtyi jälleen tytöstään
tällaisena hurmiohetkenään, jommoisia hänellä oli viime aikoina ollut
sangen usein.

Kouluilla oli lupapäivä.

Hän oli tyttönsä kanssa käynyt Turun vanhassa linnassa, olivat
viipyneet ja harhailleet siellä kauan, ja se tunnelma, joka siellä oli
virinnyt heihin, jatkui sillä tavalla, että he ikäänkuin yhteisestä
salaisesta sopimuksesta käänsivät askeleensa toiseen vanhaan paikkaan,
runon ylistämään Ruissaloon.

He eivät edes huomanneet tätä käännettä, ennenkuin jo olivat
Ruissalon tiellä, mutta se oli sittenkin heistä niin luonnollista,
etteivät he raskinneet häiritä toinen toisensa harrasta mielialaa
joutavanpäiväisillä sanoilla.

Tyttö poikkesi tieltä pienelle polulle, hän kulki kuin unissaan
pää hieman eteenpäin kurottuneena istuutuen tammien juurelle
kaupunginpuoliselle rinteelle. Simo seurasi häntä vaistomaisesti. Oli
kuin jokin näkymätön side olisi vetänyt häntä tytön perässä — sielujen
sympatia tai jokin semmoinen.

Puiden välistä pilkotti Turun linna harmaamuurisena, vasemmalla kädellä
oli kaupunki, ja sen takana tuomiokirkko kohotti korkeata torniaan
taivasta kohden.

Meri kohisi hiljalleen välkkyen laskevan auringon säteissä.
Kanavaniemeltä kantautui hiljaista huutelua, ja suuri valkoinen laiva
lähti kyntämään meren pintaa. Saattelijat huiskuttivat hyvästiksi,
niin kauan kuin laiva oli näkyvissä. He istuivat kauan vaiti, kumpikin
omissa ajatuksissaan, joihin vanhan Turun ja Ruissalon muistot olivat
heidät tuudittaneet.

Simo heräsi todellisuuteen ensin, kuuli ikivanhojen tammien huminan,
veden hiljaisen loiskeen, jonka hiljaa keinuvalla pinnalla auringon
säteet kultana hyppelivät, näki olonsa ihanaksi ja tytön rinnallaan
kauniiksi.

Ei, nykyisyys on sentään aina parempi ja miellyttävämpi entisyyttä,
ajatteli Simo havaitessaan tytön yhä elävän vanhoissa muinaisajan
muistoissa, jotka hänestä nyt tuoksuivat homeelta tällaisena
lämpimänä, lempeänä syyspäivänä. Nyt on elämän kypsymishetki, maa on
yltäkylläisyyttä täynnään. Maan ja elämän ylle valaa aurinko vielä
viimeisiä kiihkeitä säteitään, ja sitten tulee talvi, joka riuduttaa
kaiken kevääseen saakka. Hän taittoi kimpun syksyn-raikkaita kukkia ja
laski ne tytön syliin. Tyttö kavahti ja hymyili sanoen unelmoivasti:

— Sinun pitäisi kirjoittaa vanhasta Turusta, koko vanhasta
Varsinais-Suomesta. Maakunta kaipaa vielä kuvaajaansa, menneet
vaiherikkaat vuosisadat makaavat vielä unohdettuina, peittyneinä
arkistojen pölyyn... Nosta sinä ne sieltä.

— Minä? Sinä luulet minun pystyvän siihen?

— Kyllä sinä pystyt, jos vain tahdot ja uskot... Olethan sinä
kirjoittanut niin kauniita runoja, minullekin.

— Niin, mutta minäpäs rakastan sinua.

— No opi rakastamaan Turkuakin, niinkuin minä sitä rakastan. Tiedän
sinun olevan perehtyneen Turun vanhoihin muistoihin. Mitäs varten sinä
muuten nuuskit tuomiokirkot ja linnat niin usein ja lueskelet kaikkea,
mikä vain vähänkin käsittelee vanhaa ja mennyttä?

— Se kuuluu tavallaan tulevaan toimeeni pappina ja sen vuoksi se
viehättää minua — se nuuskiminen.

— Vai pappina. No eikö rakkautesikin jo herää, kun mielenkiintosi jo on
herännyt.

Simo silmäili tyttöä pitkään, ja hänen ruumiissaan kulkivat kuumat
värähdykset, jotka hän tunsi ennestään. Tyttö ikäänkuin kehoittavasti
hymyili hänelle ja melkein tietämättään, Simo veti tytön rajusti
syliinsä ollen tukahduttaa hänet kuumilla suudelmilla.

Hän ei tällä hetkellä tuntenut muuta kuin suontensa ja sydämensä
jyskytyksen ja sen, että piteli sylissään lämmintä naisruumista: jokin
hänelle tuntematon voima saattoi hänet taas kuuroksi ja sokeaksi
samalla ikäänkuin vaatimalla vaatien toteutumistaan.

Tyttö meni ensin hervottomaksi tästä rajuudesta, sitten hän pelästyi ja
lopuksi hän parahti avuttomasti kuin jänis, johon on sattunut, mutta ei
kuolettavasti.

Tähän parahdukseen Simo heräsi, kädet heltisivät paikalla.

Kasvoilla kuvastui ihmettely, joka vähitellen muuttui kauhuksi hänen
huomatessaan tytön itkevän.

Mitä hän oli ollut tekemäisillään. Hän huitaisi kädellään ilmassa
ikäänkuin jotain pahaa voimaa manaten matkoihinsa.

— En tiennyt mitä tein... Jokin kummallinen mahti... päihtymys tempasi
minut valtoihinsa... Anna anteeksi, Leena.

Hän jupisi katkonaisesti ja heittäytyi maahan painaen kasvonsa kosteaan
sammalikkoon. Tyttö ei edes kuunnellut häntä, niin säikähtynyt hän oli.

Vihdoin hän laski kätensä Simon olalle.

— Lähdetään...

Simo kohotti katseensa tyttöön, jonka silmissä vielä kiilsi kyyneleitä,
mutta niiden takana paistoi jo hiljainen anteeksianto, lämmin ja
rauhoittava.

       *       *       *       *       *

Kotimatkalla johtui Simon mieleen, että olisipa siinä ollut esimerkiksi
Naimi, niin...

Hän pysähtyi säikähdyksissään keskelle katua.

Mistä tuo pirullinen ajatus yhtäkkiä iski hänen aivoihinsa,
luikersi sinne kuin käärme paratiisiin? Hän kuvitteli sitä vain
hetkelliseksi mieleenjohtumaksi, joka kyllä unohtuisi yhtä nopeasti
kuin oli tullutkin, mutta hän ei sentään malttanut olla seuraamatta
syrjäsilmäyksin Naimia, joka oli jo melkein täysi neito. Sillä oli
jo rinnatkin, ja sen silmissä hehkui paljon sellaista, jota Simo oli
huomaavinaan toistenkin kypsien neitojen silmissä. Niin oli ollut
Helvilläkin. Tuo unohtunut päähänpisto tunki nyt entistä kipeämmin
Simon aivoihin. Hän tunsi voittamatonta vetoa Naimiin. Hänen mielensä
syttyi, hän halusi pidellä sylissään tuota vartaloa.

Naimi, joka nyt toimi konttoristina muutamassa pankissa, nautti
silminnähtävästi havaitessaan, mitä tuskia Simo tunsi.

— Kuule, Simo, — sanoi hän kerran. — Sinä et ole koskaan minulle
kirjoittanut runoja, et edes yhtä rallia, vaikka kuulut toisille
tytöille kirjoitelevan... Ja kuitenkin olen ollut minäkin sinun
rakastettusi...

— Ja myöskin opettajani, muistaakseni.

— Oikein muistatkin. Myöskin opettajasi. Voisit sinä silläkin
perusteella antaa runon minullekin.

— Mitäs sinä annat minulle? — puuskahti Simon huulilta.

Naimin silmät välähtivät.

— Mitä! Pitäisikö minun antaa jokin vastalahja? Luulin sinua tulevaksi
papiksi enkä kauppamieheksi.

— Eikö voisi olla yhtäaikaa noita kumpiakin.

— Herra varjele sinuas, Simo. Sanoitpa toden sanan.

— Taivaallinen isämmekin lupaa uskollisilleen vastalahjaksi paratiisin
ihanuuden ja autuuden riemut.

— Sinä olet nokkela papinkokelas.

— Kunko pyydän vastalahjaa?

— Niin, sinussa on jo sopivalla tavalla yhdistynyt paimenen ja
kauppiaan ominaisuudet. Minä melkein kunnioitan sinua.

He välttivät katsomasta toinen toistaan silmiin, ja sanat putoilivat
heidän huuliltaan kumeina ja katkonaisina ikäänkuin läähättäen
tulevasta nautinnosta, jota he odottivat. Sen aika ei ollut vielä
tullut, mutta se tulisi, sen he aavistivat kumpikin värähtelevin
sydämin.

— Saat tulla kävelemään kanssani, — jatkoi Naimi, — ja saanet jotain
muutakin kenties, jos osaat olla kiltti, oikein-oikein kiltti.

— Se on hyvin helppoa hommaa se kilttinä oleminen, ja vielä helpompaa
oikein kiltin olo, mutta kaikista helpointa sentään lienee oikein-oikein
kilttinäoleileminen — ei muuta kuin hengittää vain.



4.


Ja kun aika oli täytetty, täyttyi myöskin näiden kahden nuoren ihmisen
kohdalla se, minkä täyttymän piti.

Jollei Simo tällä hetkellä olisi pitänyt Naimista, hän ei olisi astunut
tätä askelta loppuun saakka. Mutta hän piti. Simo huomasi ja tunsi
vaistoillaan, että Naimikin piti hänestä, ja tämä tunne tyynnytti ja
lohdutti häntä. Ja niin he lankesivat toinen toisensa syliin, niinkuin
miljoonat ennen heitä ja heidän jälkeensä.

Mutta tämän jälkeen Simo ei enää koskaan uskaltanut edes yrittää
asuttaa sydäntään äidillä ja Naimilla.

Niin ihmeelliseltä kuin se tuntuikin, hän ei saanut sinne Naimia
enää sopeutumaan, vaikka hän nyt enemmän kuin ennen luuli pitävänsä
Naimista. Mutta äiti tuntui painuneen sinne sydämen piiloisimpaan
soppeen, josta se kauhistuneena katseli, ikäänkuin mykistyneenä se
siellä lymyili. Simo koetti kuiskata sille, huutaakin koetti, mutta
äiti pudisti vain päätään surumielisesti, ikäänkuin ei olisi kuullut
tai ei olisi tahtonut kuulla, mitä Simo saneli hädässään.

Sen, ettei Naimi ennenkään ollut tahtonut soveltua yhdessä äidin kanssa
hänen sydämeensä, hän vähitellen näinä viikkoina luuli oivaltavansa:
äiti ei ollut pitänyt Naimista.

Pitikö hän itse?

Tätä ongelmaa Simo pohti kauan.

Silloin hän, sillä hetkellä, piti, kun oli Naimin kanssa, mutta
omituista oli, että hän viileni heti, kun olivat syleilystä erinneet.
Hänestä tuntui, niinkuin Naimin laita olisi ollut samoin.

Naimi ei ollut rakkaudessaan läheskään niin herkkä ja altis kuin
Helvi oli ollut, Naimissa oli jotain harkittua ja teeskenneltyä
lempiessäänkin, ja sekin osaltaan viilensi Simoa.

Jos hän olisi rakastanut totisesti ja syvästi, hän ei olisi hennonut
käyttäytyä Naimia kohtaan, niinkuin oli tapahtunut. Hän kyllä piti
Naimista yhä edelleenkin, mutta rakkautta se ei ollut, niin hän
kuvitteli.

Tässä valaistuksessa tarkattuaan itseänsä Simoa alkoi inhoittaa oma
itsensä, Naimi, koko elämä, ja hän joutui ankaraan sielunhätään.

Hän oli saanut maistaa kielletyn puun hedelmästä, ja ruokahalu oli
kasvanut niin, että hän joutui ruumiilliseenkin hätään ja ahdistukseen.

Onnellinen ajatus, joka usein tulee sielun ja ruumiin hädässä
kamppaileville, tuli nyt Simonkin avuksi. Kenties Jumala oli kuullut
hänen ehtoorukouksensa, jota hän säännöllisesti ja viime viikkoina yhä
palavammin oli lukenut.

Tosiseikka vain oli se, että hän rupesi etsimään uudelleen sen tytön
seuraa, joka hänet silloin syksyllä oli työntänyt luotaan.

Hän ajatteli Leenan voivan puhdistaa hänet. Leenan viileä rakkaus,
jossa ei ollut pyyteitä eikä haluja, vähentäisi hänen kiihkoaan.

Leenan kuva kirkastui nyt hänen sydämessään, samalla kuin Naimin
himmeni ja sameni, ja hän vieri Naimista Leenaan, ja hänestä tuntui
lohdulliselta vaistotessaan, ettei Naimikaan puolestaan enää tahtonut
pidättää häntä luonaan.

       *       *       *       *       *

Kesti kauan, melkein koko pitkän talven, ennenkuin he olivat
rauhoittuneet ja saattoivat tyynesti puhella toistensa kanssa.



5.


Seuraavana keväänä Simo pääsi seitsemännelle luokalle ja Kalle
ylioppilaaksi, ja nokkela Naimi kukitti Kallen Helsinginmatkaa varten,
ennenkuin Kallen oma tyttö ehti tehdä sen.

Kalle oli tästä suutuksissaan Naimille, joka vastaukseksi vain
hymyillen selitti, että hänen ja Kallen välisen vanhan rakkauden ja
ystävyyden perusteella hänellä oli kiistämätön etuoikeus kukittamiseen.

Tuo toinen tyttö oli onnettoman näköinen. Vähältä piti, ettei
kyyneleitä ilmaantunut.

— Älä pelkää! — sanoi Naimi tytölle. — Mulla ei ole halua papin
rouvaksi.

— Mitäs sinä ilveilet, — virkkoi Kalle vaivautuneesti Naimille.

— Ilveilet? Ikuista totta puhun. Mulla ei ollut mielessäni muuta
tarkoitusta — tuodessani sinulle kukkani — kuin mitä sinun
kahdeksanvuotinen kortteeriutesi meillä ja sen edellyttämä
kohteliaisuus vaativat.

— Naimi tarkoittaa kai, että vain velvollisuuden tunteesta hän kukitti
sinut, — sanoi Simo.

— Niin, ja myös ystävyyden, — tokaisi Naimi. — Ja kenties rakkaudenkin.

— Ole vaiti, — sanoi Kalle. — Sinun kanssasi ei nyt pääse puuhun ei
pitkään.

— Kuka tietää? Kysy Simolta, jollet itse ole päässyt...

Simo ei menettänyt mielenmalttiaan. Hän jaksoi pysyä kylmänä. Naimin
naurava, veikistelevä olemus ei tehnyt häneen enää minkäänlaista
vaikutusta. Hän katsoi Leenaan hymyillen, ja he kaikki purskahtivat
nauruun, hän itse, Leena, Kalle ja Kallen ruusuja pitelevä tyttö. Naimi
nauroi kaikista iloisimmin.

Aseman kello soi toisen kerran.

Kalle katsoi pyytävästi tyttöönsä.

Tämä oivalsi katseen tarkoituksen ja kiinnitti onnesta vapisevin käsin
ruusunsa Kallen rintaan. Joku kyynel jo putosi Kallen rintapieliin, ja
tyttö pyyhki ne vaivihkaa nenäliinallaan pois.

— Tepäs nyt olette rakastuneita, — sanoi Naimi. — Antaisit Kallen itse
hangata ne, hänen tähtensä ne ovat tipahtaneetkin, kai.

Tyttöä harmitti Naimin tunkeilevainen käytös ja hän vastasi ylpeästi:

— Omaani minä tässä hankaan. Mitäs se kuuluu sinuun?... Vai kuuluukos?

Kaikki muut paitsi Naimi hymyilivät tytön reippaudelle. Naimi sanoi:

— Mitäs se minuun kuuluisi... Pidä sinä vaan Kallesi, hankaa ja silitä
häntä parhaasi mukaan. Hän sietää sen.

Kello soi kolmannen kerran.

Kalle tarttui tyttönsä käteen.

— Siedän tämmöisen hiljaisen Saaran käden kosketusta ja silitystä,
vaikka en sinun, Naimi.

— Kiittämättömyys on maailman palkka, — sanoi Naimi. — Minä, joka sinut
opastin herrastavoille, saan nyt seistä tässä osattomana siirtelyistä
ja hyväilyistä.

— Älä yhtään sure, Naimi, vielä se tulee sinunkin vuorosi, — sanoi
Kalle ojentaen kätensä Naimille. — Kas niin, hyvästi nyt vaan ja kiitos
kaikesta.

Hyvästeltyään saattajansa hän uudelleen kääntyi Saaraan.

— Sinä se sittenkin olet minulle kaikista rakkain tyttölapsi, — puheli
hän hiljaa, rauhoittavasti. — Ja kahden vuoden kuluttua sinustakin
tulee valkolakin hakija, ja silloin minä tuon sinulle kukkia, jos
silloin olet vielä yhtä luja rakkaudessasi ja jos annat minun kukittaa
sinut.

Saaran silmissä kimmelsi kyyneleitä.

— Kyllä minä... jos vain sinä... — kuiskasi hän.

Kuului junailijan pillin vihellys, juna nytkähti liikkeelle ruveten
vierimään pääkaupunkia kohden.

Viimeisimpänä seisoi Saara asemasillalla huiskuttaen nenäliinaansa,
ja siihen vastasi Kalle junasta, kunnes taloryhmät nielivät junan
näkymättömiin.

       *       *       *       *       *

Kesällä Simo sitten täytti kaksikymmentä vuotta.



6.


Samana kesänä Simo tahtomattaan joutui mielessään pohtimaan Kurkinevan
vaarin murhaa, jonka tekijästä ei ollut päästy selville, vaikka juttua
oli jauhettu keräjissä parin vuoden ajan.

       *       *       *       *       *

Anttonia vastaan ei ollut saatu täysin sitovia todistuksia. Hän kielsi
jyrkästi ja tyynesti. Ketään muuta kohtaan ei epäluuloja ollut senkään
vertaa.

Vaistomaisesti kulmakuntalaiset kuitenkin alkoivat kavaksua Anttonia.
Siksi paljon sentään raskauttavaa oli ilmennyt häntä vastaan.

Kohistiin hänen olevan toisinaan vaikeata kulkea riihen ohi tai riiheen.
Hänen jalkansa aivan kuin juuttuivat paikoilleen, ei päässyt eteen-
eikä taaksepäin. Ison aikaa mies sai huitoa käsillään, ennenkuin
liikkumiskyky palautui. Joku metsämies, joka aamuvarahilla oli sattunut
liikkumaan Kurkinevan lähettyvillä, oli nähnyt Anttonin omituisen
käytöksen ja kertonut siitä naapureilleen.

Kun kylän eukot kuultuaan tästä utelivat Anttonin vaimolta asian
laitaa, vaikeni tämä pelokkaasti tai vastaili epäselvästi. Hän
ei sanonut tietävänsä mitään erikoisempaa miehestään ja tämän
tanssimisesta riihen edessä, he kun jo ovat pitkän aikaa maanneet
erikseen, Anttoni kamarissa ja hän lasten kanssa pirtissä.

Eukot katsoivat merkitsevästi toisiinsa.

— Hm, vai niin, — supattelivat he keskenään. — Mitäs tämä oikein tietää?

Kuppari-Liisa yskähti.

— Ei se ainakaan hyvää tiedä.

Eukot kääntyivät häneen.

— Niin, sanon vaan, ettei se tiedä hyvää, — jatkoi Liisa koroittaen
ääntään. — Onkos tämä nyt laitaa: mies makaa yksin ja vaimo makaa
yksin. Kysyn, missä on teidän aviovuoteenne, jonka Jumala on laittanut
itsekullekin.

— Eipäs ole laittanut Liisallekaan, — sanoi Anttoni, joka Liisan
viimeisten sanojen aikana oli tullut pirttiin.

— Mutta teillepäs on, — kimitti Liisa, ja hänen verestävät silmänsä
liekehtivät syvällä päässä niinkuin kaksi hehkuvaa kekälettä.

— Meille, niin kyllä, mutta ei suinkaan Liisa kadehdi meitä, — sanoi
Anttoni.

— Kadehdi teitä! Herra varjelkoon... Mutta kuinkas on lapsien
syntymisen laita? Sanos se, hyvä mies.

— Meillä on niitä jo puoli tusinaa, — lausui Anttoni hymähtäen. —
Enempää emme halua.

Muijat siunailivat Anttonin jumalattomia sanoja vilkaisten ikäänkuin
apua etsivät Anttonin vaimoon, mutta tämä seisoi selin lieden ääressä
puuttumatta keskusteluun.

— Herra paratkoon! — voivotteli Liisa. — Sinä olet koko pakana,
Anttoni-parka.

Anttoni rypisti kulmakarvojaan kiukkuisesti, ja muijat älysivät lähteä
hyvän sään aikana.

Kotimatkalla he pärpättivät maailman pahuutta ja ihmisten
synnillisyyttä. Ainoastaan Kuppari-Liisa käveli vaiteliaana. Hän mietti.
Otsansa oli tiukoissa rypyissä, ja huulensa mumisivat käsittämättömiä.

Heidän ehdittyään kankaan laitaan, johon jo vilkkui koko laaja
kulmakunta jokilaaksoineen, hän pysähtyi luoden silmänsä taivaalle,
ikäänkuin olisi pyytänyt sitä todistajaksi sanoilleen, jotka kohta
olivat lähtövalmiit hänen ryppyisiltä huuliltaan.

— Herranen aika sentään! — huudahti hän läiskäyttäen käsiään
vastakkain, niin että kupparin työkalut lensivät tielle. — Nyt vasta
olen keksinyt sen.

— Minkä, minkä...?

— Minkäkö? Sen, sen syyn, joka tekee selvää selvemmäksi sen, miksi
Anttoni ei nuku muijansa vieressä, vaan kokonaan eri huoneessa. Tulkaas
nyt kuuntelemaan, kun selitän sen teillekin.

Muijat kerääntyivät hänen ympärilleen alttiina kuin jumalansanaa
kuunnellakseen.

— Minä tässä vaan aina saan ajatella teidän puolestanne, sillä aikaa
kuin te huudatte ja rähisette, jotta korvat menevät lukkoon, — alkoi
hän selityksensä.

— Hyvä, ettei ajatuksesi mennyt lukkoon, — keskeytti muuan muijista,
hieman pilkallisesti.

— Se meni lukkoon, niin että napsahti, — huusi Liisa. — Muuten en olisi
keksinytkään sitä syytä ja aihetta.

— No sano jo, mikä se on! — kehoittivat muijat hilliten äskeisen
keskeyttäjän uutta sanaryöppyä.

— Sanon, kun noin kauniisti pyydätte. Anttoni on muuttanut
makuupaikkansa kamariin sen vuoksi, ettei tulisi puhuneeksi tyhmyyksiä
edes unissaan.

— Unissaan... Mitäs sillä tarkoitat?... Unissaan?

— Hölmöt! Ettekö ymmärrä, tosiaan?

— E-em-emme...

Liisa vilkuili vuoronperään jokaiseen nauttien jännityksestä, joka
kuvastui heidän kasvoillaan.

— Anttoni pelkää jonkin salaisuuden pujahtavan huuliltaan unipäissään,
— sanoi hän matalalla äänellä, merkitsevästi ja painokkaasti.

Muijat sähähtivät, kuin kuuma rauta olisi koskenut heitä, mutta heti
he tulivat tajuilleen ruveten ristissäkäsin ja taivaaseen vilkuillen
veisaamaan hiljaista hyräilyä:

— Hähää... hehehee... hihihiii...

Liisa katseli voitonriemuisesti heitä.

— Ja sen vuoksi ei Anttoni uskalla maata eukkonsa vieressä.

— No voi maailmaa pahennusten tähden! — hyräilivät muijat hartaina.

— Mutta voi kuitenkin sitä ihmistä, jonka kautta pahennukset tulevat! —
kaikui Liisan kimeä ääni kuorosta.

— Mutta eikö Anttonin vaimo aavista mitään? — hoksasi joku kysäistä.

Kaikki vaikenivat ja vaipuivat mietteisiinsä.

— Olen minä ajatellut sitäkin, — sanoi Liisa.

— Hän raukka ei taida aavistaa. Mutta minäpäs menen tässä jonakin
päivänä uudestaan sinne Kurkinevalle, kun ei se marjaskarhu,
Anttoni, ole kotosalla. Menen ja otan siitä selon, varoitankin häntä
kaupanpäällisiksi...

— Mene, mene, hyvä ihminen. Se on velvollisuutesi kristittynä.

— Älä sentään unohda työkalujasi tänne tielle, — sanoi joku seurasta
kateellisesti Liisalle. — Voisit kenties siellä tarvita niitä laskemaan
Anttonista pahan veren pois.

— Älä sinä, — sanoi Liisa.

       *       *       *       *       *

Eukot olivat saaneet vettä myllyihinsä, ja miehetkin pudistelivat
päitään, kun tuli puheeksi tämä asia.

Mutta kun juttu näiden huhujen perusteella joutui uudelleen esille
keräjissä, oli Anttoni yhtä tyyni ja kylmä kuin ennenkin.

Tuomarin kysymykseen:

— Mitäs se Anttoni tänttäröi siellä riihen luona tehden metkujaan ja
ikäänkuin tanssiin valmistellen itseään, niinkuin todistaja N.N. sanoo
nähneensä?

Anttoni vastasi rauhallisesti, yhdenkään lihaksen kasvoissaan
värähtämättä:

— Saan kai kotinurkissa olla ja elää, niinkuin itse tahdon, kun vain en
tuota pahennusta ja häiriötä kellekään.

Tuomari katsoi tuikeasti Anttoniin, joka kesti katseen silmiään
räpyttämättä.

— Saatte! — mörähti hän. — Mutta miksi Anttoni ei enää makaa yhdessä
vaimonsa kanssa, niinkuin toiset todistajat ovat sanoneet, teidän
vaimonne muunmuassa, sitä häneltä tiedusteltua?

Anttonin suu meni leveään hymyyn, jossa oli lempeyttäkin, tosin
vain sen verran, että se ristiriitaisesti yhtyneenä noihin muuten
ilmeettömiin kasvoihin pikemmin kauhistutti kuin lievensi hänen
sanojensa vaikutusta:

— Saan kai maatakin niinkuin minua haluttaa; se on kai vaimoni ja minun
perheasia, jonka ei luulisi liikuttavan ketään sivullista.

— Mutta todistajain puheista on käynyt selville Anttonilla olevan
jonkin salaisuuden, jonka ilmitulemista hän pelkää unissaan.

— Minulla ei ole minkäänlaista salaisuutta, jota vaimoni ei tietäisi, —
vastasi Anttoni jäykästi. — Ainoa syy siihen, miksi nukumme erikseen,
on se, että emme tahdo saada lisää lapsia. Sen voi vaimonikin todistaa.

— Vai niin, — murahti tuomari taas. — Mutta oletteko te jo ennen...
ennen tätä murhaa, josta teitä epäillään, nukkuneet erikseen?

— Kyllä. Ainoa ero oli vain siinä, että minä nukuin pakarissa silloin,
kun appiukko vielä eli ja nukkui kamarissa. Jo runsaasti vuosi ennen
appiukon kuolemaa me ollaan nukuttu eriksemme.

Kysyttäessä Anttonin vaimo myönsi todeksi miehensä puheen.

Oikeus oli voimaton julistamaan muunlaista tuomiota kuin vapauttavan.

Ja niin hautautui juttu, mutta ei suinkaan unohtunut.

       *       *       *       *       *

Se palautui Simonkin muistiin ihan itsestään.

Aiheen tähän antoi muuan hänen linnustusmatkansa Kurkinevan
ympäristölle. Siellä kasvoi totisia, mahtavia kuusia ja sekametsää,
jotka kuhisivat metsoja ja teeriä. Pyykin siellä vihelteli kutsuvasti.

Aikaisena aamuhetkenä Simo oli aidan takaa kummulta katsellut
kummissaan Anttonia, joka seisoi pää riipuksissa riihen edustalla
ikäänkuin tarkkaan kuunnellen jotain.

Simon mieleen välähtivät keräjät ja ne puheet, joita hoettiin
Anttonista, joka nyt seisoi tuolla aivan samalla lailla, kuin
hänellekin oli kerrottu.

Anttoni huojui paikoillaan, mutta jalka ei vain ottanut siirtyäkseen,
hänen kätensä liikkuivat jäykästi edestakaisin muodostaen yhtämittaisen
soutumaisen liikkeen, jossa oli jotain kammottavaa sen vuoksi,
ettei mies itse päässyt liikkeelle, vaikka hän kaikin voimin näkyi
ponnistelevan.

Matka oli siksi pitkä kummulta riihen luo, ettei Simo voinut erottaa
Anttonin ilmeitä ja kasvojen eleitä, mutta sydämessään hän tunsi,
että niillä asui kauhu. Ja Anttonin silmissä Simo oli näkevinään
tuskallisia, pelokkaita välähdyksiä — oliko se sitten mielikuvitusta
vai mitä, selvänäköisyyttä kenties — tämän kuunnellessa jotain mikä
ei ollut tästä maailmasta. Metsä ja pelto seisoivat hiiskumattomina,
elämänääniä ei kuulunut mistään, mutta kuitenkin Anttoni kuunteli
niinkuin henkensä edestä.

Mitä hän kuunteli?

Simo ei osannut selittää seikkaa muulla tavalla kuin että Anttonin
täytyi kuunnella ääniä sisimmästään, omasta sydämestään, niitä, jotka
kumpusivat kumeina sieltä jostain syvältä omantunnon ja sydämen
välimailta.

Simo tunsi vaistomaisesti, että siinä seisoi hänen edessään mies,
joka kamppaili kohtaloaan ja Jumalataan vastaan, ja tämmöisen
järkähtämättömän, väistämättömän tahdon ja tarmon edessä, jotka tosin
olivat kohdistuneet väärään suuntaan ja maaliin, Simo tunsi itsensä
mitättömäksi.

Hän sääli tuota miestä, mutta samalla ihaili hänen voimaansa, joka
näytti uhmaavan maailmaa ja elämää, jumalia ja perkeleitä.

Mutta kuinka kauan?

Silloin koira alkoi haukkua mäen takaisessa notkossa, ja Simo havaitsi,
että Anttoni samalla hetkellä sai liikkumiskykynsä takaisin. Hän
siveli kasvojaan ja jalkojaan aivan kuin karkoittaakseen joitakin
mörköjä, jotka olivat painaneet hänen jalkansa kiinni tantereeseen ja
avanneet hänen korvansa kuulemaan kuulumattomia ja silmänsä näkemään
näkymättömiä.

Anttoni oli vapautunut lumouksestaan, jalat saivat liikkumiskykynsä, ja
äskeinen pingoittunut ilme hänen kasvoillaan vaihtui värähteleväksi,
omituisen nytkiväksi, kunnes ne silisivät tykkänään. Hän istuutui
riihen kynnykselle ja huokasi niin, että se kuului Simon korviin
saakka; sitten hän pani tupakaksi vilkaisten epäluuloisesti, mutta
kuitenkin lempeästi, niinkuin Simosta tuntui, haukkuvan koiran
suunnalle.

Simo oli tästä Anttonissa tapahtuneesta äkillisestä muutoksesta niin
hämmästynyt, että, kun hän sai kuusen oksalla keikkuvan koppelon
näköpiiriinsä, hän ampui harhaan. Hän oli hätiköinyt tällä kertaa, käsi
oli tärissyt ja silmiin oli lyönyt sumetta.

Hän astui lyhyen kaurasaran poikki Anttonin luo riihen edustalle. Tämä
istui tupakoiden ja, ennenkuin Simo oli ehtinyt tervehtää, mörähti:

— Eipäs se maisteri osannutkaan.

Simo vilkaisi salaa tutkivasti Anttoniin vastatessaan:

— Ei sitä aina saa putoamaan lintuakaan, sillä kun on — siivet.

Anttoni naurahti savupilven keskeltä.

— Ei totisesti, siinä maisteri on aivan oikeassa.

Anttoni oli nyt aivan entisensä kaltainen, tyynen ja tasaisen näköinen.
Pilkallisesti puheli, niinkuin hänen tapansa toisinaan oli, mutta
puhelipa hän joskus lempeästikin, vaikka koettikin sitä äänensävyä
piilottaa.

Anttoni katseli alta kulmainsa Simoa, ikäänkuin peläten, että Simo
olisi nähnyt hänet äsken riihen edustalla, mutta Simo ei ollut
tietääkseenkään, ja kun koira kohta rupesi haukkumaan uudelleen, Simo
asetti uuden patruunan pyssyynsä alkaen puu puulta hiipiä haukuntaa
kohden.

— Tällä kertaa en ammukaan ohi, — sanoi hän lähtiessään. — Muista se,
Anttoni. Nyt ei käteni vapise.

— Vai vapisi maisterin käsi äsken, — sanoi Anttoni näyttäen hätkähtävän
Simon sanoja.

Anttoni jäi entiselle paikalleen, kunnes laukaus pamahti ja sitä
seurasi kova ryske urosmetson mätkähtäessä kookkaan naavaisen kuusen
latvasta maahan.

— Perhana! — kirosi Anttoni itsekseen. — Ampuu minun nurkiltani
lintuja, joita minä en enää raski murhata. Mutta tuo papinkokelas se ei
muuta tee loma-ajallaan kuin tappaa viattomia luontokappaleita...

Hän astui riiheen, koetteli kuivumassa olleita rukiita, asetti
kiukkurin uuniin puita lisää ja painoi oven kiinni lähtien riihitietä
kotiansa kohti. Mutta samassa kuului metsästä toinen laukaus. Anttoni
hypähti kohona ilmaan, kiroten ja nyrkkiään puiden hän jupisi:

— On sekin tuleva pappi... murhaa viattomia lintuja... Minä vaan en
enää ilkeäisi käydä niitä ampumaan... Minkälainen pappi aikoinaan
mahtaa tulla tuostakin Melkkilän pojasta, joka jo nuorella iällään on
noin verenhimoinen.

Hän kääntyi kotiin päin.

— En minä vaan menisi semmoiselta papilta hakemaan lohdutusta näissä
sielunasioissa, jos joskus sen tarpeeseenkin joutuisin.

Hän naurahti koleasti, ja ikäänkuin varkain puristuivat nämä sanat
hänen ohuilta huuliltaan:

— Ja tuskinpa tarvitseekaan mennä...

Hän pelästyi, pälyili ympärilleen: hän luuli puhuneensa ääneen. Turha
pelko. Hän oli vain märehtinyt omia, kauan vatvomiaan ajatuksia
itsekseen ja yksikseen.

       *       *       *       *       *

Mutta Simo kuljeskeli metsässä.

Hänen tuli sääli Anttonia, mutta samalla hän ei voinut olla ihailematta
miehen tarmoa ja sisua, sitä, että hän järkähtämättömänä painiskeli
kohtalonsa ja Jumalansa kanssa.

Kuinka kauan hän jaksaisi uhmata elämää ja luojaa vastaan?

Kauanko kestänee miehen järkkymättömyys ja tahdon teräs taittumattomana?

Vaikka Simo nyt melkein tiesi, kuka oli vikapää Kurkinevan vaarin
murhaan, hän ei kertonut sitä kellekään paitsi isälleen, ja sekin tuli
kerrotuksi vain silloin, kun hän tiedusteli sitä keräjäjuttua.

Hän ei tahtonut kiirehtiä tapausten edelle. Ja mitä hyödytti mennä
kertomaan tämä tapaus keräjissä, joissa jo entuudelta oli kerrottu
samanlaisia tapauksia, jotka kilpistyivät tehottomina Anttonin
jyrkkään: en ole syyllinen.

Simon mielestä jokaisen täytyi tulla omasta vapaasta tahdostaan
synnintuntoon. Muuten ei siitä koituisi siunausta. Ja hän oli varma
siitä, että sieluntuskat kävisivät Anttonille vihdoin ylivoimaisiksi,
ja silloin hän tunnustaisi tekonsa vapaaehtoisesti.

       *       *       *       *       *

Saadakseen isältään, lautamieheltä, tarkemmin kuulla viimeisestä
oikeudenkäynnistä Simo johti puheen Anttoniin ja tuohon murhajuttuun.

— Mitäs siitä sen valmiimpaa tulla voi kuin vapauttava tuomio, — sanoi
isä. — Anttoni kun kielsi tyynesti, järkähtämättä.

— Sittenkin, vaikka todistajat kertoivat hänen ihmeellisestä
tanssimisestaan tai paremmin sanoen soutamisestaan riihen tienoilla.

Isä katsahti häneen.

— Oletkos sinäkin sattunut näkemään sen?

Simo nyökkäsi.

— Niin, hän kielsi sittenkin, — jatkoi isä. — Ja arvelen, että sinunkin
näkemäsi taittuvat Anttonin järkähtämättömiin kieltoihin.

— Niin olen itsekin arvellut.

— Jollei hän nyt itse tule synnintuntoon, on oikeus voimaton.

Simo nyökkäsi: isähän oli sanonut samat sanat, joita Simo oli ajatellut.

Jollei hän itse tule synnintuntoon, niin —

He katsahtivat ymmärtävästi toinen toiseensa. He eivät sen koommin enää
tähän asiaan puuttuneet. He antoivat sen hautua, kunnes se itselleen
selviäisi, — kunnes jumalallinen oikeus saisi lausua sanottavansa.




VIII.

UUDESSA ASUINPAIKASSA.



1.


Päästäkseen irti Naimin herättämistä muistoista ja tunteista Simo
muutti syksyllä asumaan erään kansakoulunopettajan perheeseen.

Täällä hän tutustui toisenlaiseen oloon ja elämänkatsomukseen, joka
vivahti tavallaan hänen lapsuudenaikaisiin elämyksiinsä.

Täällä palveltiin aatteita ja ihanteita puutteen ja köyhyyden
uhallakin. Kieltäydyttiin ja taisteltiin.

Tämä oli terveellistä oppia Simollekin, ja hän viihtyi perheessä hyvin,
tuntien olonsa yhtä rauhalliseksi ja onnelliseksi kuin konsanaan
äitinsä hameenliepeissä monia vuosia sitten, pienenä lapsena.

Näinä kahtena viimeisenä lukuvuonna, jotka hän asui opettajan luona,
hän seurusteli melkein yksinomaan Leenan ja opettajan perheen parissa.

Ikäänkuin kaukaisena humuna, joka ei häirinnyt hänen rauhaansa, hän
kuuli silloin tällöin, että nyt asui hänen entisessä kamarissaan
Naimin isän luona milloin mikin herrasmies, nyt taas asui se ja se.
Koululaisia ei siellä asunut enää, mikäli hän oli havainnut käydessään
jonkin kerran tervehtimässä entistä isäntäväkeään.

Uudet asukkaat olivat täysikäisiä ja päällepäätteeksi herroja. Naisia
ei Naimi luonnollisesti voinut sietää viereisen kamarin asukkaina. Hän
piti enemmän herroista ja herrat tietysti enemmän hänestä kuin toisista
herroista.

Se oli selvää peliä se.

Kyllä se Naimi osaa ja taitaa, ajatteli Simo välinpitämättömänä,
milloin nämä asiat juolahtivat mieleen. Ja sydämen värähtämättä hän
hymähti:

— Sulhasia, heh, sulhasia vaan...



2.


Simo oli monta kertaa ihmetellyt itsekseen, kuinka opettaja jaksoi
uskoa ikuisiin aatteisiin ja ihanteisiin horjumatta tai kääntymättä
tavoittelemaan mammonaa.

Kun ei päässyt siitä selville, kysyi opettajalta.

— Katsos, minä olen kai sellainen saamaton, epäkäytännöllinen mies,
joka pystyy vain pitämään aatteen lippua korkealla — jos pystyy, sanoi
opettaja. — Semmoinen nahjus...

— Setä on hieman katkera? Ei suinkaan katkeruus lisää lipun korkealla
pysymistä. Eikö se päinvastoin painu maahan semmoisista käsistä?

— Sitä tuntee itsensä joskus katkeraksikin, kun toimeentulo näyttää
tiukalta niinkuin nyt esimerkiksi, — sanoi opettaja huoaten. — Mutta
tämmöiset masentumisen hetket ovat vain tilapäisiä, ohimeneviä, usko
minua.

— Sedän pitäisi koettaa tienata sivutuloja jonkinlaisena liikemiehenä,
talonvälittäjänä tai...

— Älä puhu, olen nahjus, epäkäytännöllinen enkä halua tahrata lippuani,
— sanoi opettaja jyrkästi, miltei vihamielisesti.

— Mutta silloin se lippu liehuisi sitä korkeammalla, mitä vankemmalla
taloudellisella pohjalla sen heiluttaja seisoo.

— Ei sittenkään, — virkkoi opettaja vetäen kuluneen nukkavierun
palttoon ylleen. — Uskon yhä aatteen voimaan, ihanteeseen.

Hän huitaisi vihkopinkan kainaloonsa kiiruhtaen kouluunsa, ja väljäksi
käynyt palttoo hänen yllään heilahteli sinne tänne pään painuessa
hartioiden väliin ikäänkuin takaiskua peläten.

Heillä oli sama matka. Erotessaan koulunsa portilla opettaja sanoi:

— Et sinäkään usko siihen, mitä puhuit ja mihin kehoitit minua. Se on
mahdotonta.

— Mikä niin? — kysyi Simo.

— Että muka lippu liehuu korkeammalla, jos sen kantaja rikastuu. Hän
ei silloin enää jaksa palvella muita kuin itseään, ihanteet ja aatteet
ovat unohtuneet rikastumisen taipaleella. Mammona on tappanut ne.

Hän melkein huusi viimeiset sanat ja katosi juoksujalkaa koulun ovesta
sisälle.


_Opettajan tarina_.

... Renkipoikana varakkaassa talossa aloitti. Suuressa, likaisessa
ja koleassa pirtissä oli saanut vastustamattoman halun pyrkiä pois
ummehtuneesta ilmasta, hiukan valoisampaan ja lämpimämpään oloon, vähän
ylemmäksi talon arkikuistin porrasta, sinne isäntäväen vieraskuistille.

Koskaankaan maatyö ei ollut miellyttänyt häntä, kernaammin sitä
lueskeli, varsinkin kun oli »päätä». Kun sitten sai kuulla, että muuan
renkitoveri oli hakenut ja päässyt seminaarioppilaaksi, ei hän enää
saanut rauhaa.

Seminaariin piti hänenkin päästä.

Haki ja pääsikin.

Kansanopettajan virka kangasti hänelle ylevimpänä, ihanimpana maan
päällä... Ja niin ponnisteli mies köyhyyden, tuskan ja taistelun
keskeltä itselleen tämän halutun sijan yhteiskunnassa.

Mitä oli voittanut kaikella tällä?

Oliko ylennyt vai alennut?

Oliko rikastunut vai köyhtynyt?

Hänen täytyi tunnustaa, ettei voinut vastata kyllin vakuuttavasti,
mutta se hänen täytyi sanoa, ettei hän ollut koskaan ponnistellut
voiton tai rikastumisen vuoksi; kun olisi vain riittävä toimeentulo
hänellä ja perheellään, enempää hän ei pyytäisi eikä pyydä.

Niin, perheellään, Helvillä ja neljällä lapsellaan.

Hän oli heti seminaarista päästyään mennyt kihloihin ja syksyllä, ennen
ensimmäisen koulunsa alkua, naimisiin.

Hän muisteli kihlaus- ja ensimmäisiä aviovuosiaan: miten Helvin kanssa
sommiteltiin ja suunniteltiin tulevaisuuden tupia — luultiin niiden
rakennusaineiden olevan ikihonkaa, mutta pian ne osoittautuivatkin
olevan paperista, joka kelvannee silpuksi, mutta ei seinä- eikä
kurkihirsiksi vallankaan...

Joutavaa ihannetta ja aatetta! huutaa nykyaika, ja ovatpa jo muutamat
virkatoveritkin yhtyneet samaan kuoroon, alkaen keinotella — noin
vain sivutuloikseen — taloilla ja maatiloilla, jopa joku on antanut
viralleenkin pitkät paltut eläen nyt uljaana liikemiehenä, isäntänä tai
vähintään jonkin suuren kaupunkitalon isännöitsijänä.

Mutta ei.

Hänen luontonsa ei sopeudu moiseen ajojahtiin, kovaan ja
jokapäiväiseen, niin entinen renki kuin onkin tai kenties juuri sen
takia...

Hänellä _on_ yhä vielä usko henkisen työn paremmuuteen ja
lahjomattomuuteen.

Kenties tämä johtuu hänen epäkäytännöllisyydestään, kenties hänen
yksiviivainen ja yksipäinen luonteensa alkoi heti kapinoida, kun joku
vain rupesi suostuttelemaan häntä koettelemaan onneaan jollakin muulla
alalla, joka oli vieras hänen opettajakutsumukselleen, s.o. sille,
jonka hän kerran nuoruudessaan oli valinnut elämäntehtäväkseen.

Mutta yksikseen hän sentään vielä suunnitteli tulevaisuuden tupia ja
hän uskoi niinkuin kaikki idealistit vielä kerran olevansa myös rikas
ja riippumaton mies.

Ainakin kuolevansa hän uskoi varakkaana miehenä.

Hän ei näitä tulevaisuudentuumiaan kertonut enää Helville. Hän tahtoi
ensin tehdä onnistuneen leikkauksen ja sitten vasta hämmästyttää
Helviä, joka oli joskus havainnut miehensä työpöydällä viruvan siihen
unohtuneita, numeroita ja laskelmia täyteen kirjoitettuja paperiarkkeja
oivaltaen kyllä, mitä ne olivat tarkoittavinaan, mutta hennomatta
kuitenkaan häiritä miehensä hiljaista, onnellista askartelua. Hän vain
hymähteli surumielisesti pöytää siivotessaan asettaen arkit entisille
paikoilleen.

Opettaja ajatteli näin, askarrellessaan rakkaiden paperiensa parissa:

Jospa sittenkin yrittäisi, jo olisi aika. Kun pankeistakin kuuluu
saavan rahaa — ei muuta kuin kaksi nimeä pitkäänpaperiin, hän
toiseksi ja joku hyvä virkaveli toiseksi. — »Mutta eihän minulla
ole minkäänlaista omaisuutta», epäröi hänen mielensä, »kuinkas
minä?» — »Pyh, omaisuutta ei tarvitakaan kaupoissa, mutta, uskoa sen
onnistumiseen tarvitaan», sanoivat asiantuntijat; »kun on vain nimi,
joka ei ole ollut protestilistalla, menee koko asia itsestään». — Ja
pankit kuuluvat olevan kukkuroillaan rahaa, ovat ihmeissään, minne
sitä sijoittaa, ja senvuoksi antavat hekankekan, tietysti kiinnitystä
vastaan. — Niin, mitäs väärää siinä olisi? Kun pankit kerran antavat
luottoa, onko pahasta sitä sitten käyttää hyväkseen ja sen nojalla
välillisesti rakentaa elämänsä vähän vankemmalle perustukselle...
Pitäisi ainakin koettaa, ovatko pankit noin hulluja, että työntävät
rahaa kelle vain, hänellekin esimerkiksi... Ostaisi sitten talon,
pitäisi sitä hetken, kuukauden muutaman, odottaen sen hinnan kohoavan,
ja kun otaksuisi sen nousseen tarpeeksi, möisi pois koko höskän ja
jättäisi hoidon seuraavalle ostajalle, mutta voitot pistäisi taskuunsa
ja alkaisi elää, niinkuin henkisen työn tekijälle sopii, itsenäisesti
ja riippumattomasti, heleijaa...

Kauppa kuin kauppa, työskentelevät hänen ajatuksensa edelleen.
Mitäs väärää siinä on... Kunniallisten kansalaisten kesken tehdyssä
kaupassa... Kaupanteko — onhan se luvallista ja kansalaisille
laissakin suvaittua... Sillä tavalla hänkin saisi yks' kaks' kootuksi
sievoisen pääoman, jonka turvissa voisi laatia oman ja perheensä
elämän huolettomaksi ja mukavaksi... eiköpä sitten alkaisi vireämpi
ja hedelmällisempi työkausi hänen opettajatoimessaankin, jota kohtaan
hän on viime aikoina ruvennut tuntemaan jonkinlaista tympeyttä ja
väsymystä — luonnollisena seurauksena alinomaisesta huolehtimisesta
toimeentulonsa puolesta... Ostaisi sitten vaikka pienen huvilan tai
mökin jostain saaristosta, siellä aina kesäisin kellahdettaisiin
vihreällä nurmella ja meren vilpoisilla, suolaisilla aalloilla,
virkistyttäisiin ja voimistuttaisiin uutta työkautta varten...
Lapsetkin saisivat syödä itsensä kylläisiksi; voita, maitoa,
tuoretta kalaa ja viiliä saisivat vehkoilla suun täydeltä. Ja suuria
puutarhamansikoita myös... Siistit kengät ja vaatteet pitää olla
jokaisella, ja Helvillä kevyt, leveälierinen kesähattu, jommoista on jo
uneksinut itselleen useita vuosia...

Silloin hän vasta olisi herra, joksi hän oikeastaan oli alusta alkaen
toivonutkin. Jos hän tahtoi olla rehellinen, oli hänen tunnustettava,
että vaikka olikin pukenut pyrkimyksensä koreihin sanoihin valon-
ja sivistyksenhalustaan, näiden pohjalla varsinaisena ytimenä ja
kannustajana aina oli ollut vastustamaton voima päästä ylemmä, päästä
herraksi, päästä kulkemaan herras- ja isäntäväen rappusia... Mikä herra
hän oli?... Sellainen herra, joka yhä sai kulkea keittiön rappusia
kahteen vaatimattomaan kamariinsa ja kyökkiinsä, rääsy herra, joka
ei kyennyt kunnolleen elättämään edes perhettään. Helvi kaipaa uutta
pukua vanhan, kuluneen tilalle ja uutta kesähattua, eikä hänellä ole
varoja, myöskin lapset tarvitsivat jotain, eikä hänellä ole varoja
lastenkaan tarpeisiin... Hän itse käy kuin kerjäläinen, vaikka tekee
työtä että sydän kutistuu, toisinaan kaksikintoistatuntisia työpäiviä,
sillä paitsi kansakoulunopettajatehtäväänsä hoitaa hän laulunopetusta
tyttökoulussa, puuhaillen sitä samaa raittius- y.m. seuroissa. —
»Rääsyherra sinä olet!» tiuskahti hän itselleen. — »Mutta kuinka
kauan?» äkämystyi hän hetken kuluttua vänkäämään vastaan. »Kuinka
kauan...?» — Hän alkaa uudelleen arvioida ja punnita.

Jospa yrittäisi, jo olisi aika...

       *       *       *       *       *

Havahduttuaan näistä unelmistaan hän tuntee saamattomuutensa entistä
selvemmin ja painavammin.

Hän ei voi vapautua siitä.

Ja ikäänkuin sen vastapainoksi hän asettaa aatteen ja ihanteen, joiden
vannoutunut palvelija hän tahtoo olla, vaikka väsyttääkin, ja merkitsee
vääryyden poltinraudalla kaikki ne ammatit, joilla rikastutaan.

Hän on onnellinen tässä uskossaan, kunnes taas sopivan hetken tullen
vaipuu haihattelemaan kauniita tuulentupiaan, ja niiden hälvettyä alkaa
taas vastavaikutus.

— Ei, tämä elämä ei käy mukiin, — sanoo hän kerran Simolle
havahduttuaan todellisuuteen haihatteluistaan, joista hän muuten oli
kertonut salaisuutena Simolle. — Renkinä olisi paljon parempi olla ja
elää.

Simo nauraa.

— Niin, usko pois, renkinä jossain suuressa, ruokaisessa talossa.
Olisipa silloin ainakin vatsa jos ei muu tyydytetty.

— Kyllähän sitä rengiksi helposti pääsee. Ei siihen virkaan vaadita
tutkintoja eikä virkavuosia. Setä on vain hyvä ja ottaa pestin. Luulen
minunkin isäukkoni pestaavan sedän, jos on halua...

— Sinä nallikka! — intoutuu opettaja. — Aate ja ihanne! Täytyyhän
niitäkin sentään jonkun palvella ja niille pyhittäytyä, minä en
voi sittenkään... Minulla ei ole voimia enää muuhun kuin tähän
voimattomaan... lipun pitelemiseen.

Nähdessään Simon katselevan häntä hän jatkaa:

— Mutta älä sure, älä yhtään sure. Vielä minä rikastunkin, ainakin
ennen kuolemaani... mutta en silti petä aatettani... Sellainen mies
minä olen... sellainen vaan... nahjus, saamaton ja epäkäytännöllinen,
mutta jumankekka, kun minä kerran yritän, niin...

— Niin siitä on oksat pois? — hymähtää Simo.

Opettaja nyökäyttää juhlallisesti, tarmokkaasti.



3.


Ennen ylioppilaaksituloaan Simo sai pohdittavakseen ongelman, ja sitä
ratkaistessaan hänen sielunvoimansa joutuivat ankaraan ristituleen.

Naimista tämä ongelma sai alkunsa tälläkin kertaa. Simo otti sen
ensiksi leikin kannalta eikä voinut silloin edes aavistaa, että
siitä olisi kehittynyt sellainen järkyttävä, kipeä elämäntunto hänen
vastaisissa vaiheissaan, sellainen, joka painaisi hänen mieltään,
kunnes sen ratkaisu olisi tyydyttävästi suoritettu.

       *       *       *       *       *

Oli ylioppilaskokelaiden juhlatanssiaiset ohjelmineen.

Joku oli kutsunut Naiminkin.

— Se sinun sulhasesi! — aloitti Simo heidän sattumalta tavatessaan
kahden eteisessä toisensa. — Mitä hän arvelee tästä, että sinä pidät
lystiä täällä?

— Älä puhu sulhasesta, — vastasi Naimi. — Vai teetkö pilkkaa?

— Eikö se pankkivirkailija ole sulhasesi?

— Heili vain niinkuin kaikki edellisetkin, mutta nyt hän ei ole enää
sitäkään.

— Vai niin. Sinäpäs olet huikentelevainen. Mutta mistä syystä on tullut
ero?

Naimin silmät leimahtivat, mutta ennenkuin hän ehti vastata, saapui
Leena. Hän katsoi suurin silmin heitä.

— Oo, suokaa anteeksi. Taidan häiritä herrasväkeä.

Simo seisoi nolona, mutta Naimi kiirehti tyynesti sanomaan:

— Et ollenkaan. Me puhelimme vain vanhoista yhteisistä muistoistamme.

Leena huomasi Naimin poskipäillä vahvan punerruksen ja sanoi kuivasti:

— Näkyy, että nuo vanhat muistot lämmittävät.

— Vai tätä sinä tarkoitat? — sanoi Naimi katsoen käsipeiliinsä ja
ottaen laukustaan puuterirasian. — Tämänhän saa hyvin helposti
peittymään. Kas näin. Mitäs vielä puuttuu, armollinen Leena-neito?

Leena taisteli kyyneleitään vastaan.

— Kaikkea puuttuu. Sinulta puuttuu esimerkiksi häveliäisyyttä.

— Älähän nyt hupsuttele joutavasta asiasta, — koki Simo tyynnytellä.

Leena kääntyi Simoon, ja hänen kasvoistaan tuiskahti typerä vihanlieska.

— Sinultakin puuttuu sitä samaa — sanoi hän jäykästi, vetäytyen saliin,
johon Simo seurasi häntä onnettoman näköisenä.

       *       *       *       *       *

Simo oli saanut lepytetyksi Leenan, mutta kun hän tapasi Naimin
seuraavan kerran, kääntyi puhe aivan kuin itsestään siihen, mihin se
ensimmäisellä kerralla oli katkennut.

Simo kuljeskeli pitkin joenvartta aikansa kuluksi, saatettuaan Leenan
kotiinsa. Ilta oli kaunis. Puissa näkyi jo silmuja, puistojen käytävät
oli siroteltu uudella hiekkakerroksella, ja Vartiovuoren mäelläkin jo
nurmennukka viherteli.

Hän istuutui eräälle jokivarsipenkille, jossa muuan nuori nainen istui
entuudestaan. Hän hämmästyi tuntiessaan naisen Naimiksi.

— Onko heilisi menettäminen koskenut sinuun niin, että sinä ajattelet
itsemurhaa? — kysyi Simo leikillisesti. — Tästähän olisi mukava
pulpahtaa veteen.

— Voisi sekin olla mahdollista, — myönsi Naimi.

Simo säpsähti Naimin sanojen kumeata sointua.

— Mitä? Sinä tietysti odottelet uutta heilaasi?

Naimi hymyili surullisesti, pudistaen päätään, ja Simo oli
havaitsevinaan eräänlaisen muutoksen tapahtuneen hänessä.

— Ei minulla ole uutta, — sanoi Naimi vilpittömästi.

Simo katsahti häneen kummissaan.

— Sinä puhelet ihmeitä. Ei uutta? Tämä ei ole tapaistasi — sinähän olet
vaihdellut heiloja kuin kintaita vain.

Naimi tuijotti eteensä vastaamatta.

— Sinä olet tehnyt rakkaudesta pilkkaa, — jatkoi Simo. — Ja tässä nyt
on kosto siitä: pilkka on sattunut omaan nilkkaasi, ja juuri nyt, kun
kerrankin itse olit todellisesti rakastunut.

Naimi kohotti päänsä katsoen vihaisesti Simoa.

— Kuka on sanonut, että olen todellisesti rakastunut häneen.

— Minusta tuntuu siltä; kaikki merkit viittaavat siihen: alakuloinen
puhetapasi, koko olemuksesi, joka ikäänkuin on herpaannuksissa. Sinä
jäät usein vastauksen velkaa, ja se ei ole tapaistasi. Nytkin jäät
vastausta vaille.

Naimi puristi huulensa tiukasti yhteen. Simo jatkoi:

— Sinä ikäänkuin kuuntelet jotain, odottelet jotain. Sano minulle,
minkä vuoksi teille tuli ero?

Naimin silmät leimahtivat samoin kuin kerran aikaisemmin.

— Yksinkertainen juttu: me emme rakastaneet toisiamme.

Simo pudisti epäillen päätänsä.

— Ei. Sitä en usko, että se olisi ollut niin yksinkertainen juttu.

— Näkyy, että sinusta tulee pastori, — sinähän kyselet kuin
korvaripissä.

Alentaen ääntään ja vieden kasvonsa Simon korvan lähelle hän sanoi:

— No hyvä, saat tietää, minkä vuoksi tuli.

Sen vuoksi vain, etten enää ollut — impi.

Naimin äänessä särähti katkeruus.

— Mitä... mitä sinä sanot? — kysyi Simo käheästi.

— Niinkuin et tietäisi itsekin... Hän kai sai mitä halusikin...

Simo painoi hattunsa alemmaksi, ikäänkuin häveten ohikulkijoita, vaikka
hän häpesi itseään.

— Mutta hän on oikea herra Tietäväinen näissä asioissa, — puheli Naimi
edelleen puoliääneen. — Ei semmoinen kiltti ja vaatimaton kuin sinä.

Viimeisen lauseen Naimi sanoi omituisen lämpimästi, ja se kiinnitti
Simon huomiota. Hän katseli pitkään Naimia, jonka kasvoille oli
pirahtanut pari kyynelhelmeä. Sen jälkeen hän kääntyi katselemaan
joelle ja joentakaiseen Runeberginpuistoon, johon ilta-auringon
valo sattui. Hän katseli kauan ja mitään ajattelematta, kunnes
tajunta lopulta palasi. Hän näki puiston nurmen vihertävän laskevan
päivänkehrän säteilyissä ja ajatteli itsekseen: kas vain, kevät on tänä
vuonna aikainen, kedon nukkakin jo on noin pitkällä, valmista melkein.

Hän tuumaili huomauttaa tästä Naimillekin, mutta kääntyessään hän
havaitsi Naimin jo poistuneen. Hänen sydämensä valtasi silloin hätä.
Hän läksi kiireesti Naimin kotiin.

Siellä vanhukset olivat ystävällisiä hänelle. Hän viipyi vain sen
verran, että kuuli Naimin äänen viereisestä huoneesta.

— Käy tänne Naimin kamariin, — sanoi ukko hyvillään.

Mutta Simo syytti kiireitään sanoen jo tänään tavanneensa Naimin. Hän
oli tullut tervehtimään vain vanhuksia ja kyselemään heidän vointiaan.

Mikäs tässä. Hyvin he ovat jakselleet... No, se on hauskaa kuultavaa,
tuumaili Simo, ja kun nyt asia, jonka takia hän oli tullut, on
kuultu, niin hän lähtee. On niin turkasen kiire, kuumimmat tenttiajat
parhaillaan... Sanokaa terveisiä Naimille ja olkaa itsekin tervehditty.
Hyviä voimisia vain edelleenkin...

Päästyään kadulle Simo aukaisi palttoonsa napit antaen kevään lempeän
tuulenleyhkän vilvoittaa kuumaa olemustaan.

       *       *       *       *       *

Tästä alkaen Simo taisteli itsensä kanssa tullen vihdoin siihen
päätökseen, että hän menee kihloihin Naimin kanssa. Se on hänen
velvollisuutensa. Leenaa hänen tosin tuli surku, mutta ei auta —
velvollisuus ennen kaikkea.

Hän puhui tästä Naimille, jonka silmät lensivät pyöreiksi, posket
punaisiksi. Ilmeisesti näkyi, että tämä puhe miellytti Naimia.

— Mitä Leena sanoisi? — kysyi Naimi.

— Leena!... Hän saa tyytyä...

— Mutta minkä takia tahdot sitä? — sanoi Naimi, ja hänen äänessään
oli hyväilevä, rakas kaiku, joka jälleen tempasi Simon valtoihinsa. —
Rakastatkos sinä minua sitten?

— E-en, mutta sen takia — tiedäthän sinä itsekin syyn...

— Ahaa, ymmärrän, ymmärrän: vain velvollisuuden tunnosta sinä tahdot
tätä... Ettes yhtään häpeä.

Simo pysyi vaiti. Naimin katse hämärtyi.

— Näkyy, että olet säilynyt kokemattomana, — sanoi hän vihdoin. — Sanon
sinulle, Simo rakas, että tuo velvollisuutesi, josta niin pidät kiinni,
ei velvoita sinua mihinkään.

Simo sai kuin sähkötärähdyksen, joka vaiensi hänen puhekykynsä. Aivan
kuin ärtyneenä siitä, ettei Simo vastannut, Naimi jatkoi:

— Kuvitellusta säälistä sinä vain tekisit tuon ystävänpalveluksen,
mutta minä kieltäydyn siitä, vaikka rakastankin sinua.

Simo kiinnitti katseensa Naimiin. Oliko hän kuullut oikein? Naimi oli
sanonut rakastavansa häntä — eikö totta?

Naimi oivalsi hänen katseensa tarkoituksen ja nyökkäsi. Hänkään ei
jaksanut puhella kauempaa.

Silloin levisi Simon kasvoille julma, ylenkatseellinen hymyily,
ikäänkuin se olisi tahtonut sanoa: kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän nyt
minäkin, ettei siitä tule mitään.

Naimi taas puolestaan käsitti Simon hymyn oikein ja hiljaa nyyhkyttäen
hän painoi katseensa maahan.

       *       *       *       *       *

Leena huomasi, että jotakin oli tapahtunut.

Simohan käveli hänen rinnallaan usein hajamielisenä, vastaamatta hänen
puheisiinsa, ja kun hän tällöin töykkäsi häntä kylkeen, heräsi Simo
aivan kuin unesta tai omista maailmoistaan, joihin hänellä ei ollut
avainta. Ja niin mielellään kuin hän olisi kurkistanut sinne!

Mustasukkaisuuden mato alkoi kaivaa pikku Leenan sydäntä.

— Tiedän, miksi sinä olet muuttunut noin omituiseksi, — kiukutteli
hän. — En ole vielä unohtanut sitä sinun ja Naimin yhteisten muistojen
salaista kohtausta silloin lyseolla...

— Sinä olet lapsellinen, — sanoi Simo.

Mutta kun oli kulunut jokin aika, oli Leena onkinut tietoonsa sen,
että Simo oli tavannut Naimia silloin tällöin vielä senkin kohtauksen
jälkeen siellä lyseolla. Muun muassa kerrankin saatettuaan hänet
ensin kotiinsa Simo oli suoraa päätä lyöttäytynyt Naimin seuraan
joenvarsipenkille.

Kun hän lateli näitä tietojaan Simolle, ei Simon auttanut muu kuin
myöntää ne tosiksi, mutta samalla häntä alkoi tympäistä Leenan käytös.
Mikä oikeus hänellä on olla urkkijana?

— Sinä olet ollut petollinen, — sanoi Leena itku kurkussa. — Jos et
pidä minusta, niin lähde vain Naimin luokse, jonka kanssa sinulla on
vanhoja, yhteisiä muistojakin.

Simo koetti tyynnyttää häntä.

— Ei, älä koske minuun, — sanoi Leena. — Sano sensijaan, mitä nuo
muistot koskevat.

— Sitä sinä et ymmärtäisi, tyttö-kulta.

— Niinkö luulet? No, mene sitten Naimin luokse märehtimään niitä, hän
kuulemma on sangen taitava ymmärtämään — miestenkin tarpeita.

Kuinka matalaa ja alhaista! ajatteli Simo. Naimi ei koskaan
käyttäytyisi toista naista kohtaan tuommoisella tavalla: ensin urkkisi
ja vaaniskelisi ja sitten panettelisi häpeällisesti.

— Niin, Naimi ymmärtää sydäntä ja sielua enemmän kuin sinä, pikku
Leena, — sanoi Simo, — vaikka väität ymmärtäväsi niitä sinäkin.

— Hyvä, oikein hyvä. Mikset mene hänen luokseen, hyvä mies?

— Niin menenkin, jollet tule järkiisi.

— Ja minä kun olen luullut sinun olevan järjiltäsi. Sinähän kuljet
hajamielisenä, elät enimmäkseen omissa maailmoissasi. Ja tämä muutos
sinussa on tapahtunut vasta viime aikoina, sen jälkeen kuin lyseolla
silloin...

       *       *       *       *       *

Siitä se taas alkoi, ja se muodostui säännöllisesti yhtä pitkäksi kuin
leveäksikin jankuttamisen aiheeksi kyllästyttäen vähitellen Simoa niin,
että hän lopulta ei voinut olla tylysti sanomatta:

— Kyllä asia on niin, että jos ei sinulla ole muuta puhuttavaa minun
kanssani kuin tämän seikan vaikuttamista, meistä tulee ero.

Leena vavahti toisen täsmällistä, tiukkaa sanontaa, mutta
mustasukkaisuuden piru ei hellittänyt hänestä.

— Niin, mene vain! Mene Naimisi luo...

Simo kohotti hattuaan ja läksi. Leena jäi ymmällä mielin seisontaan
keskelle katua, nakkasi sitten niskaansa, niin että valkoiset kiharat
heilahtivat, ja lähti kävelemään vastakkaiseen suuntaan vihoitellen
mielessään: menköön, menköön — mutta meneeköhän se iäksi... tuleeko
meistä nyt ero... voi-voi sentään...

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä ylioppilaskokelaat lähtisivät Helsinkiin, ja Leena
veisi Simolle kukkia. Niin oli sovittu.

Kenties ne parantaisivat välit ennalleen...

Hän niin hartaasti uskoi niiden parantavaan vaikutukseen. Hänessähän
oli syy välien rikkoutumiseen, hän myös tahtoisi sovittaa ja parantaa.

Niin kernaasti hän tahtoisikin.

       *       *       *       *       *

Junan valmistautuessa lähtemään viemään ylioppilaskokelaita vallitsi
asemalla tavaksitullut juhlamieli.

Asemasillalla seisoskeli tai käveli kukitettuja nuorukaisia ja neitosia
omaistensa ja ystäviensä parissa.

Simo seisoi Leenan kanssa hieman erillään. Leena näytti raikkaalta,
mutta Simo vastaili hajamielisesti hänelle, niinkuin aina ennenkin
viime aikoina. Simo pälyili tuontuosta aseman laiturinpuoliseen oveen
ikäänkuin odottaen jotakuta.

Leenan sydäntä painoi hänen huomattuaan Simon odottavat katseet.

— Kenties _minun_ kukkani eivät miellytä sinua? — sanoi hän vihdoin
alakuloisesti.

— Kuinka sinä niin voit ajatella? — vastasi Simo. — Nämähän tuoksuvat
ihanilta.

— Minusta vain tuntuu siltä. Kenties —

Lause jäi kesken. Simon kasvoille oli levinnyt onnekas, riemullinen
ilme, ja kun Leena kääntyi katsomaan, seisoi Naimi aseman ovella
kukkavihko kädessä ja katseli etsien ympärilleen. Simo astui
vaistomaisesti pari askelta Naimia kohti, mutta tämä käännähtikin äkkiä
vastakkaiseen suuntaan kiinnittäen kukkavihkonsa sen pojan rintaan,
joka hänet oli kutsunut silloin keväällä tanssiaisiin. Se oli iso,
uhkea kukkavihko.

— Kenties Naimin kukat olisivat miellyttäneet sinua enemmän, — kuuli
Simo Leenan äänen viereltään.

Hän riuhtaisi itsensä todellisuuteen.

— Älä puhu joutavia. Mikäs näitä vaivaa. Hyvä tuoksu ja kukat kauniita.

Mutta itsekseen hän kadehti Naimin tulipunaisia ruusuja, jotka
riippuivat toisen pojan rintapielessä. Ja hänen ruusunsa, Leenan
tuomat, olivat haljakan punaisia. Jo siinäkin näkyi näiden tyttöjen
erilainen maku ja tunnemaailma: toinen oli tulta, toinen haljakkuutta.

— Vai ainoastaan hyvä tuoksu? — sanoi Leena vähäksyvällä äänellä.

— Voi hellanletta sinua, pikku Leena! — virkkoi Simo niin kovalla
äänellä, että Naimikin kuuli. — Sinä et ole tyytyväinen mihinkään.

Naimi katseli heitä puoliavoimin silmin. He pysähtyivät siihen, vaikka
Leena koetti nykiä Simoa edelleen.

— Minä luulin noiden kukkien olevan aiottuja minulle, — sanoi Simo
viitaten pojan rinnassa olevaan kukkakimppuun. — Olisit sinä, Naimi,
saanut antaa kukkia minullekin. Minusta näyttää sitäpaitsi siltä, että
tuossa olisi kaksi kukkavihkoa.

— Mutta sinullahan jo on, — sanoi Naimi. — Ei saa olla ahne. Ja tällä
minun kavaljeerillani ei ollut vielä korttakaan, ennenkuin toin hänelle.

— Kylläpäs ovatkin kauniita, — ihasteli Leena vasten tahtoaan. — Mistäs
saitkin noin kauniita tulipunaruusuja —, ajatteles, minäkin etsin juuri
tuommoisia, ja tämmöisiin piti sentään tyytyä.

Hän osoitti Simon ruusuvihkoa.

— Kauniita ne ovat nekin, — sanoi Naimi. — Yhtä kauniitakin
joidenkuiden mielestä.

Leenan äiti myös tuli asemalle. Leenan mennessä häntä vastaan Naimi
ehti sanoa hiljaa Simolle:

— Olin aikonut antaakin sinulle toisen noista — näit oikein: kaksi
niitä onkin —, mutta pelkäsin sinun loukkaantuvan.

— Loukkaantuvan?

— Niin, tai ainakin Leenan...

— Ei tästä tule mitään, — sanoi Naimin kukkakimppu-poika, yritettyään
turhaan kovassa tuulessa saada paperossiaan syytetyksi. — Mutta mitäs
piruja te siinä kuiskailette?

— Meillä on vanhoja, yhteisiä muistoja, — sanoi Naimi.

— Vanhempia kuin sinun muistosi Naimin kanssa, — sanoi Simo.

Kun Leena palasi äitinsä seurassa, olikin juna jo lähtövalmis.

— Tattis vaan, Naimi, kukistasi, — sanoi poika kiusoitellen,
huomattuaan Simon mustasukkaisuuden. — Ja kiitos kaikesta muustakin.

Tämä läjähti kuin korvapuusti, kipinöivä ja kirpeä, Simon sydämelle.
Hän katsoi vihaisesti Naimiin, joka punehtui vahvasti. Sitten hän
suuteli Leenaa kaikkien nähden, hypähti vaunusillalle ja katseli, minkä
vaikutuksen suudelma oli tehnyt Leenaan ja Naimiin.

Leenan poskilta oli ensin kadonnut väri, niin hän oli säikähtynyt,
niiden heti seuraavassa hetkessä lennähtäessä hehkuvan punaisiksi ja
katseen häveliäästi painuessa maahan.

— Julkeata! — Simo oli kuulevinaan Leenan äidin vihaisesti puhahtavan.

Leenan punastuessa Naimi kalpeni, mutta hän ei luonut katsettaan
jalkoihin. Pää pystyssä, uhkan ilme huulillaan, hän seisoi siinä ja
hymyili.

Simosta tämä oli niin hullunkurista, että hän junan lähdettyä
liikkeelle purskahti raikuvaan nauruun.

— Se on oikein, — sanoi Naimin kukkavihkopoika. — Hurtti huumori ja
repäisevä meininki on tarpeen tällä matkalla alusta loppuun asti.

He seisoivat sillalla vielä pitkän aikaa, kunnes lopulta astuivat
vaunuun. Siellä Simo ensitöikseen avasi akkunan jääden nojailemaan sen
ääreen, pää ulkona.

Hänen vihdoin istuuduttuaan penkille huomautti joku joukosta:

— Mutta missä on sinun kukkavihkosi, Simo?

Simo katsahti rintapieleensä. Se oli poissa.

— Taisi vahingossa tipahtaa tiepuoleen, — sanoi hän välinpitämättömästi.

— No siinä on meillä mies...

— Sanokaas muuta! — sanoi Simo vastaan.

— Mutta minäpäs sanon Leenalle, — virkkoi muuan kielevä
jatko-opistolainen. — Ehkei se niin vain vahingossa pudonnutkaan...

Simosta oli yhdentekevää, mitä hänestä tällä hetkellä ajateltiin ja
mitä vastaisuudessa sanottaisiin.

Hänestä se tuntui ikäänkuin kohtalon viittaukselta: Jumalan käsi kai
oli riuhtaissut kukkavihon hänen rintapielestään.

— Levätköön rauhassa! — hymähti Simo, — maasta se on tullutkin ja
maaksi pitää sen jälleen tuleman!

Hän ei tuntenut mielessään minkäänlaista kipua, ei edes valituksen
tarvetta. Päinvastoin soi hänen rinnassaan vapautumisen riemu jostakin,
joka oli ollut hänen elämässään eräänlaisena taakkana.

Hän ei enää muistellut Leenaa, ja milloin hän muisteli Naimiakin,
muisti hän hänet vain asemasillalla seisovana, hymyilevänä ja uhkan
ilme kasvoilla.




IX.

YLIOPISTOSSA JA PAPPINA.



1.


Simo tutki ja harrasti yliopistossa vain aineitaan.

Hän muuttui yhä umpimielisemmäksi. Hän epäili tovereittensa tietävän
hänen rakkausseikkailunsa. Hänestä tuli täten paatunut ja ynseä.
Hän koetti salata itseään muilta. Ja niinkuin tavallisesti näissä
olosuhteissa hän vaati toisilta mitä ei itse kyennyt täyttämään:
puhtautta ja vanhurskautta kaikissa töissä.

Niin sai synkkyys, joka nuoruudesta asti oli ollut hänen pahin
vihamiehensä, vähitellen, kuukausi kuukaudelta, hänet valtoihinsa.
Simo kärsi itse tästä eniten, mutta ei kuitenkaan jaksanut vapautua
painajaisestaan, vaikka tahtoikin. Hänen kohtalonsa oli nyt kerran
sellainen, päätteli hän.

Hän ei ilennyt kirjoittaa ahdistuksestaan äidilleen, vielä vähemmin
Leenalle ja Naimille. Hän vain kasasi tieten tahtoen surua ja epätoivoa
sydämeensä.

Leenalle ja Naimille hän ei kirjoittanut kertaakaan.

Ei ollut ihme, että Simo näissä epätoivoisissa olosuhteissa eli
niinkuin useimmat muutkin aikakauden ylioppilaat, koki vähän
kaikenlaisia elämyksiä käyden silloin tällöin laitakaupungilla ja
palasi noilta retkiltä syyttävä ääni povessaan.

Äiti se varsinkin tuntui moittivan häntä sieltä.



2.


Pari vuotta lueskeltuaan Simo aikoi erota tiedekunnastaan. Hän päätti
nyt ryhtyä lukemaan humanistisia tieteitä. Hän kävi siitä jo puhumassa
tiedekuntansa dekanukselle.

Tämä, kookas, ryhdikäs, harmaapäinen vanha herra, tiedusti syytä
muuttoon.

— Minä en tunne itseäni soveliaaksi papin toimeen.

— Njaa, mjaa, vai niin, nuori mies, — puheli ukko. — Luulen ymmärtäväni
teidän tunteenne ja ajatuksenne ilman sanojannekin. Te luulette
olevanne kelvoton papin virkaan sen tähden, että — sanonko ma vai —?

Simo punastui, ja ukko jatkoi vastausta odottamatta:

— Sentähden että olette syntiä tehnyt. Enkö ole oikeassa?

Simo nyökkäsi. Vanhus purskahti hihittävään, pistävään nauruun, joka
omituisesti vaikutti Simoon.

— Ettekö luule, että kaikki ihmiset, papitkin, ovat alttiita syntiin,
ei vain peri- vaan myös tekosyntiin. Jumalan edessä ei ole yhtäkään
synnitöntä ihmistä, sillä henki tosin on altis, mutta liha on heikko.
En minäkään ole ilman syntiä, se olisi ja on luonnoton asiantila, mutta
kuitenkin olen kristillisen siveysopin professori... Kyllä minä suostun
anomukseenne, mutta pyydän teitä miettimään asiaa juurta jaksain.

Simo sai tyytyä tähän. Ennenkuin hän läksi, sanoi dekanus:

— Olkaa huoletta, kyllä asia kääntyy parhain päin. Jumalalle, joka
meidän kohtaloistamme päättää, ei mikään ole mahdottomuus, mutta sen
neuvon annan teille, että tulevalle papille ei sovi punastuminen,
niinkuin äsken teistä olin huomaavinani.

Simoa melkein vilutti poistuessaan.

       *       *       *       *       *

Ja vähän ennen loppututkintoa Simo taas joutui vaikeihin omantunnon
vaivoihin, niin kipeihin ja koviin, että hän pelkäsi sydämensä repeävän
kahtia.

Hänen täytyi saada tyhjentää sydämensä aivoitukset jollekulle toiselle
ihmiselle. Äidille hänen ei maksanut vaivaa puhua. Äiti oli kerta
kaikkiaan saanut päähänsä, että pappi hänestä oli tuleva. Isä oli
luonnollisesti samaa mieltä. Leenalle ja Naimille? Ei, tuhat kertaa ei.

Simo sai nyt kokea, kuinka turvaton ja avuton mies on ilman tovereita.
Nimittäin ilman sellaisia tovereita, joiden puoleen voi kääntyä
luottamuksellisesti, niinkuin veli veljen puoleen, epätoivoineen,
suruineen ja iloineen.

Jonkin kerran hän yritti kääntyä milloin minkin toverin puoleen, jotka
hänen mielestään olivat toisia avomielisemmät ja totuuttarakastavammat,
mutta joka kerta tuli ikäänkuin tahmea tulppa suun eteen, eikä hän
voinut sanoa sitä, mitä sielussaan tunsi.

Dekanuksen luo hänen ei kannattanut mennä. Se mies riisuisi hänet
aseettomaksi heti ensi sanoillaan, hän oli kylmän järjen edustaja, ja
Simo kaipasi ystävän apua, lohdutusta ja myötätuntoa.

Ahdingossaan hän tällä kertaa läksi tapaamaan Raamatun alkukielten ja
U. Testamentin selitysopin professoria. Tämä vanhus oli toisenlainen
luonteeltaan kuin dekanus ja muut tiedekunnan professorit. Hän oli
kärsinyt puutetta lapsuudessaan ja nuoruudessaan ja oli sananmukaisesti
omalla älyllään raivannut itselleen aseman yliopistossa. Hän ei
vivahtanut kehenkään muuhun tiedekunnan professoriin, joilla oli alusta
alkaen ollut sileät tiet nousta tieteensä korkeimmille kukkuloille.
Tämä professori oli useasti kuulijakunnalleen yksityisesti maininnut
asuneensa ensiaikoina laitakaupungin laidoilla, kun ei ollut varaa asua
isoisemmin. Hänellä oli ylioppilaiden ehdoton myötätunto puolellaan, ei
vähimmän vaatimattoman ja lempeän esiintymisensä vuoksi.

Tämän professorin puheilla oli nyt Simo.

— Valitan suuresti aikomustanne erota tiedekunnastanne, — sanoi
professori kuultuaan Simon asian. — Te otatte tällä teollanne päällenne
raskaan kuorman, raskaamman kuin luulen teidän jaksavan kantaa. Sillä
voi sitäpaitsi olla arvaamattomia seurauksia tulevaisuudellenne,
edellyttäen ettette jaksaisikaan kantaa tämän ratkaisevan askelen
tuloksia. Mutta kertokaa nyt minulle aivan kuin parhaimmalle
toverillenne, mistä tämä aikomuksenne on saanut alkunsa.

Simo kertoili katkonaisesti mutta silti avomielisesti taisteluistaan
eikä peitellyt ajoittaisia hairahduksiakaan naisten kanssa. Professori
kuunteli tarkkaavasti huomaten, että siinä oli elämä kysymyksessä.
Rypyt hänen silmiensä tienoilla tihenivät. Kun Simo oli lopettanut,
sanoi professori:

— Ja minkä vuoksi te tulitte minun luokseni noine likaisine juttuinenne?

Simo pelästyi professorin tiukkaa äänensävyä. Mitä nyt?

— Eikö teillä ole yhtään uskottua ystävää? — jatkoi professori. —
Olisitte kertonut hänelle.

Simon täytyi tunnustaa, ettei hänellä todellakaan ole. Professori
katsoi pitkään Simoa.

— Tuo tuntuu uskomattomalta, mutta se muuttaa asian.

Professorin ääni oli jälleen lempeä ja sovittava.

— Niin, se todella muuttaa asian, — saneli professori edelleen. — Te
olette aloittanut opiskelunne tavallaan väärästä päästä, laitakaupungin
laidoilta. Katsokaas, minä olen syntynyt ja kasvanut noilla samoilla
reunamilla, niinkuin monesti olen maininnut, yliopiston apulaisena
ollessani asuin vielä siellä, mutta professoriksi päästyäni piti
muuttaa hiukan mukavampaan asuntoon, mukamas, mutta uskokaa minua, että
sittenkin kaipaan noita laitakaupungin laitoja, joilla ruoho keväisin
nousee aikaisemmin kuin täällä keskikaupungilla, mutta joilla se myös
syksyisin kuihtuu nopeammin — niinkuin kaikki kauneus ja sulo noilla
samoilla rantamilla.

Simo katseli liikutettuna vanhusta. Mutta sitten professorin kasvot
kirkastuivat, ja hän jatkoi:

— Kun tarkemmin ajattelen asiaanne, olette sittenkin alkanut oikeasta
päästä. Ei se ole pappi eikä pippi, joka ei ole kokenut samanlaisia
elämyksiä kuin te, samanlaisia tunnonvaivoja ja tunteita. Vain
raadollisena voi puhua raadollisille.

Simolle tähän asti outo, lämmin virta järkähytti sielua. Hän muisteli
lapsuutensa kultaisia päiviä.

— Ette kai nyt aio erota, kun jo olette lähellä päämäärää.

Nähdessään Simon olevan kahden vaiheilla professori taputti häntä
ystävällisesti olalle.

— Rakas ystävä, älkää epäilkö vanhan, sielun vaivoissa kokeneen miehen
sanoja, kun hän kehoittaa teitä lukemaan loppuun asti. Älkää tehkö
tyhmyyttä vielä viimeisellä hetkellä. Voisittehan sitten muuttaa
humanistiksi, jos nimittäin vielä silloin ajattelette, ettette sovi
papiksi. Mutta yhtä pyydän teiltä: älkää murehtiko menneitä, vaan
ottakaa oppia niistä, älkääkä huoliko huomisesta, sillä taivaallinen
isä kyllä pitää lapsistaan huolen.

       *       *       *       *       *

Niin siis Simosta tuli pappi, ja hän joutui määrätyksi kotipitäjänsä
rovastin apulaiseksi.

Niin täyttyi nyt hänen vanhempainsa harras toivo saada kerran kuulla
poikansa paukuttelevan saarnastuolista viisauden ja armon sanoja
nälkäisille ja janoisille.

Mutta Simo itse?

Oliko hän löytänyt rauhan ja armon voidakseen antaa siitä noille, jotka
sitä häneltä odottivat?

»Minun rauhani minä annan teille», oli Suuri Opettaja aikoinaan
lausunut ihmislapsille.

Mitä voi Simo antaa odottaville?



3.


Naimia hän oli tavannut harvoin, vaikka usein olikin muistellut häntä.

Ja ihmeellisintä oli se, että hän tavallisimmin muisti hänet
asemasillalla seisovana, ylpeä hymy huulilla.

Mitä useammin Naimi tällaisena ilmestyi hänen mielikuvitukselleen, sitä
kipeämmin se joka kerta koski häneen. Vuosien vieriessä tuo kosketus
tuli yhä repivämmäksi.

Naimi oli tällä välin mennyt avioliittoon, mutta se oli muodostunut
onnettomaksi. Avioliiton loppu oli se, että se ratkesi: he ottivat
avioeron, mikä kävi laatuun senkin vuoksi hyvin, ettei heillä ollut
lapsia.

Kuultuaan tästä Simo havahtui, ja hän aikoi lähteä Naimin luo. Hän
aavisti Naimin olevan lohdutuksen tarpeessa. Mutta sitten johtui taas
hänen mieleensä Naimi asemasillalla ylpeä hymy huulilla, ja hänen
intonsa jäähtyi hetikohta. Olkoon omissa oloissaan — kyllä hän on
ennenkin osannut järjestää asiansa ja varsinkin miessuhteensa.

Niin juuri: miessuhteensa etenkin.

Tämä se enimmän koski Simon mieltä, kirveli, melkein kuohutti sitä,
vaikka hän ei tahtonut tunnustaa sitä edes itselleen. Mutta mitäs se
auttoi: se tietoisuus oli kuitenkin olemassa piinaten ja repien häntä,
hänen sydäntään ja sieluaan.

Äiti vielä liiallisessa huolehtivaisuudessaan lisäsi hänen ristiään
tavantakaa huomauttamalla hänelle, että hänen pitäisi mennä naimisiin.

— Ei näytä kauniilta, että tavalliset ihmiset eivät mene avioliittoon,
— sanoi äiti. — Mutta se vasta on rumaa, jos pappi, jonka pitäisi
kulkea seurakuntansa etunenässä hyvänä esimerkkinä, ei tee sitä.

Vapautuakseen äidin ahdisteluista ja tukahduttaakseen verensä ääntä
Simo koetti upottautua työhön, piti säännöllisesti hartauskokouksia
pitäjällä, ja kirkossa hän mielellään hoiti rovastinkin tehtävät
silloinkin, kun hänen vuoronsa ei olisi ollut. Rovasti antoi kernaasti
Simon tehdä mielensä mukaan, myhäili vain ja seurasi syrjästäkäsin
Simon ihmeteltävää intoa.

Rovastilla oli vielä yksi tytär naittamatta. Sitä vanhemman oli Kalle,
joka edellisenä suvena oli ollut rovastin apulaisena, poiminut ja
vienyt kanssaan. Rovasti oli vanha ja viisas, ja ovelasti hän oli
järjestänyt tyttäriensä naima-asiat.

Mutta Simo ei saanut rauhaa. Kenties, hän ajatteli, palautuu
mielentyyneys, jos pääsen pois johonkin toiseen seurakuntaan. Silloin
ainakin äidin hoputukset ovat kuulumattomissa.

Hän puhui tästä rovastille saatuaan tietoonsa, että erään kaukaisen
seurakunnan kirkkoherra haluaisi apulaista.

— Sinulla taitaa olla meillä ikävä? — sanoi rovasti. — Vai työkö
rasittaa?

Samalla hän katsoi merkitsevästi tyttäreensä, joka istui ommellen. Simo
ymmärsi hänen katseensa tarkoituksen ja häntä inhoitti nyt niinkuin
aina ennenkin — nämä tämmöiset vihjailutilaisuudet uudistuivat
tuontuostakin milloin rovastin milloin ruustinnan taholta. Tytär nosti
päätään — tietysti — ja katseli imelästi hymyillen Simoa. Simon mieleen
muistui tällä hetkellä muuan toinen hymyily, ylpeä ja kerjäämätön,
jota unohtaakseen hän pyrki pois täältä. Hänen teki pahaa nähdessään
tyttären hymyilevän ikäänkuin komennon mukaan, hän kääntyi akkunaan
peittääkseen inhonsa tunteet, jotka ilmestyivät hänen kasvoilleen.

— Jos sinua työ rasittaa, — aloitti rovasti rohkaistuneena Simon
vaitiolosta, — niin minä rupean auttamaan sinua. Sinähän olet
vapaaehtoisesti hoitanut kirkossa minunkin saarnavuoroni. Se ei tule
tapahtumaan enää tästä lähtien.

— Ei rasita, pikemmin päinvastoin, — puhui Simo akkunaan.

— No sinulla on siis sittenkin ikävä meillä?

— Ei suinkaan. Minua kohdellaan täällä kuin piispaa pappilassa.

Simo ei voinut pidättää pientä katkeruuden itua äänessään. Rovastilla
oli tarkka korva, ja hän huomasi sen.

— So-soo, ei pidä puhua noin mahtipontisesti, — sanoi hän
kulmakarvojaan rypistäen.

— Ei ollut tarkoitus, — sanoi Simo punehtuen, jäykästi. — Mutta pois
minä täältä haluaisin.

       *       *       *       *       *

Joku päivä myöhemmin saapuivat Simon vanhemmat pappilaan ja alkoivat
suostutella Simoa jäämään. Seurakuntalaiset pitävät hänestä, rovasti ja
ruustinna pitävät rakastaen häntä kuin omaa poikaansa, ja Laila-neiti
pitää...

— ... kuin sulhasestaan! — sanoi Simo, sillä hän aavisti, mistä oli
annettu vihjaus vanhemmille tulla pappilaan.

— Niin, aatteles sitä, — virkkoi äiti, — Laila-neitikin pitää sinusta,
oikein rakastaa.

— Mistäs äiti sen tietää?

— Niin, tuota... Hän on tunnustanut minulle, mutta sinä et saa sanoa
hänelle, että olen sanonut sen sinulle.

— En, en sano, — vastasi Simo, ja hymy ilmestyi hänen huulilleen. — Kas
kuinka hän ei ole tunnustanut minulle rakkauttaan.

— Sus siunatkoon! Miehenhän se on tunnustettava. Sinun isäsikin, tuo
herastuomari tuossa esimerkiksi, tuli kosimaan minua ja sanoi, että...

— Sinua jo lapsettaa, muori, — sanoi Melkkilä. — Tehköön Simo niinkuin
haluaa. Mielellään seurakunta hänet pitää täällä, samoin tietysti
me vanhemmat, mutta jos hän katsoo kutsumuksensa vaativan itseään
muualle, ei häntä pidä estellä siitä, ei naimisenkaan varjolla. Hän on
täysi-ikäinen mies tietääkseen ja tahtoakseen joko muuttaa tai mennä
naimisiin tai tehdä kumpaakin.

Simo puristi isänsä kättä.

— Se oli miehen puhetta.

— Mutta sinun täytyy ottaa vaimo itsellesi, olet siellä tai täällä, —
sanoi äiti. — Vaimoton pappi voi herättää pahennusta seurakunnassa,
muista se.

       *       *       *       *       *

Kului vielä joitakin päiviä, ja jo saapui pappilaan jälleen uusia
vieraita: Kalle vaimonsa kanssa.

Simo tiesi, mikä tuuli heidät oli kiidättänyt tänne. Kun Kalle ja hän
olivat joutuneet kahden, sanoikin Kalle kohta suoraan:

— Isä on kertonut sinun aikovan muuttaa.

— Isä! — sanoi Simo, mutta huomasi Kallen tarkoittaneen rovasti-setää.
— Niin, setäkö on kertonut siitä, tai oikeammin kai kirjoittanut?

— Mutta se semmoinen aikomuksesi on kiittämättömyyttä rovastilaisia
kohtaan.

— Kiittämättömyyttä?

— Niin, sinuahan on täällä kohdeltu hyvin. Ruustinna ja rovasti ovat
olleet sinulle pelkkää ystävällisyyttä koettaen tehdä olosi kaikin
puolin mukavaksi ja miellyttäväksi, ja Laila, niin vieläpä Lailakin...

Hän vaikeni hakien nähtävästi sopivia sanoja.

— Niin, mitäs Lailasta? — kysyi Simo.

— Laila saa itkeä silmänsä kipeiksi.

— Jopa nyt jotakin!

— Se on kiittämättömyyttä, venkaile ja keekoile sinä mitä hyvänsä.

Kalle innostui saarnaamaan kuin hyvästäkin epistolasta, vetosi Simon
helliin tunteisiin, mutta ei saanut puserretuksi yhtäkään kyyneltä
Simon silmistä. Vain pieni ivan ja ylenkatseen ilme ilmaantui Simon
suupieliin.

— Oletko jo kauankin hoitanut puhemiehen virkaa seurakunnassasi? —
kysyi Simo Kallen lopetettua.

— Sinä olet hävytön! — sanoi Kalle vimmoissaan. — Hävytön ja
kiittämätön.

Hän hillitsi itsensä kuitenkin, ruveten kehumaan, että se aarre, hänen
vaimonsa, jonka hän oli vienyt tästä samasta pappilasta, on oikea
jalokivi. Se on hionut hänestäkin kaiken kuonan, tasoittanut hänen
teitään ja silittänyt hänen polkujaan.

— No, sittenhän teidän, kahden jalokiven, on helppo laskea hyviä teitä
vaikkapa alas helvettiin, — sanoi Simo. — Toisin on minun poloisen
syntisen laita.

Kalle hypähti ovelle ja sanoi käsi ovenrivassa, ääni vavisten:

— Hävytön, kiittämätön olento! Herra varjelkoon Lailaa joutumasta sinun
kelkkaasi — se jos mikään veisi suoraa päätä helvettiin.

       *       *       *       *       *

Rovasti antoi nyt suostumuksen Simon aikomukselle.

Kalle oli ilmeisesti kertonut kohtauksesta, jota Simo kohta oli
katunut, kun ovi Kallen perästä oli paukahtanut kiinni. Hän yritti
pyytää anteeksi rovastilta kohtauksen kärkevyyttä, joka oli muodostunut
sellaiseksi hänen tahtomattaan tai aikomattaankaan, mutta rovasti ei
ollut kuulevinaan hänen anteeksipyyntöjään. Rovasti osasi myöskin olla
kuuro, milloin niin tarvittiin.

Simo sai siirtomääräyksen haluamaansa seurakuntaan kirkkoherran
apulaiseksi.

Kirkkoherra oli sairas, kivulloinen mies, joka suurimman osan
vuodenpäivistä oli vuoteessa.

Ja mikä oli parasta Simoon nähden: hänellä ei ollut ainoatakaan tytärtä
enää kotosalla. Viimeisen niistä oli korjannut kuolema.

       *       *       *       *       *

Tämä kaukainen seurakunta oli Naimin kotikaupungista yli kymmenen
peninkulman päässä.



4.


Täällä uudessa paikassa Simolle avautui kiitollinen ja mieluinen työmaa.

Hän sai yksinään hoitaa rovastin tehtävät. Pari kolme kertaa vuodessa
rovasti jaksoi nousta jalkeille, ja silloin hän, kuvaannollisesti
puhuen, otti vuoteensa ja kävi rakkaaseen kirkkoonsa: pappilan vouti
sai käskyn ajaa kirkkomäelle hevosella, ja kirkon portilta ukko sitten,
nuorehkon, rehevän ruustinnansa käsikoukkuun turvautuen, tassutteli
hiljalleen unettavaa, haapoja, valkoruusuja ja koivuja kasvavaa
kirkkotarhaa myöten sakariston ovelle, jonne hänen täytyi pysähtyä
hengähtämään, kunnes jaksoi nousta edelleen sakaristoon. Hyvin harvoin
ukko enää pystyi nousemaan saarnastuoliin, mutta silti hän tahtoi käydä
kirkossa milloin vain suinkin voi.

Rovastilla oli ollut lapsia toista tusinaa, hän näet oli jo kolmansissa
naimisissa. Hänen nykyinen ruustinnansa oli siinä nelissäkymmenissä, ja
rovasti oli saanut hänet sillä lailla, että oli tilannut Helsingistä
itselleen koulunkäyneen hierojan, joka sitten oli hieronut itsensä
ruustinnaksi kaikista lasten vastaansanomisista huolimatta. — »Hän
pystyy hoitamaan minua paremmin kuin yksikään teistä», oli ukko sanonut
kapinoiville lapsilleen, ja siihen he saivat tyytyä.

Ruustinna hoitikin rovastia lapsenomaisella hellyydellä, eikä
rovastilta mitään pitänyt puuttuman. Hellyydellä ruustinna kohteli
myöskin Simoa, mutta Simosta tuntui, että hänelle osoitettu hellyys oli
luonteeltaan toisenlaista, se ei ollut lapsenomaista, se oli ikäänkuin
äidillistä tai pikemmin naisellista.

Ruustinna tuli usein istumaan Simon kamariin. Puuttuiko Simolta mitään?
Jos vain puuttui jotakin, sanoisi hänelle, kyllä hän korjauttaisi.

Ei Simolta puuttunut mitään. Hänellä oli täällä hyvä olla. Työtä varten
hän oli tullut, ja sitä olikin riittämiin asti. Mitäs häneltä pitäisi
puuttuman, kun oli sitä, mitä varten oli saapunut tänne.

— Mutta sinä teet työtä liiaksi, — arveli ruustinna. — Pitää ajatella
myöskin terveyttä.

— Täti huolehtii minusta aivan liikaa, — sanoi Simo nauraen. — Minun
terveyteni on luja.

— Ehkä se vielä onkin, mutta pitää ajatella myöskin tulevaisuutta.

       *       *       *       *       *

Kerran palattuaan yösydännä sairaskäynniltä Simo näki tulen tuikkivan
ruokasalin oven raosta. Hän aikoi käydä omaan kamariinsa, mutta
ruokasalin ovi avautui äänettömästi. Ruustinna seisoi yömekossaan
kynnyksellä teetarjotin kädessä.

— No tätihän valvoo minun takiani turhanpäiten, — sanoi Simo. — Kyllä
minä tulen juomaan ruokasaliinkin.

— Kun minulla nyt on tarjotin tässä, niin vien sen sinun kamariisi, —
puhui ruustinna. — Mene sinä edellä ja sytytä tuli.

Sytytettyään tulen Simo havaitsi ruustinnan poven pingoittuneena
kiristyvän hänen laskiessaan tarjottimen pöydälle.

— En voinut nukkua, — selitti ruustinna hymyillen, huomatessaan Simon
häveliäänä kääntävän päänsä poispäin. — Syö nyt ja lämmittäydy kuumalla
teellä, ettet vaan vilustuisi matkan jälkeen.

Simo ei uskaltanut nostaa katsettaan, peläten jälleen näkevänsä nuo
rinnat, jotka niin arveluttavasti muistuttivat Naimin rintoja.

Sanottuaan sitten hyvää yötä ruustinna poistui. Hänessä oli ollut
jotain salamyhkäistä, jota Simo ei ollut ymmärtänyt. Vai oliko se
aiheutunut Simon ärtymyksestä sairasmatkan jälkeen? Häntä hytistytti.
Kuumettako? Simo painui väristen vuoteeseen, luki koulupoika-aikaisen
ehtoosiunauksensa ja ummisti silmänsä.

Silloin ovi avautui hiljaa, ja sipsuttavat askeleet lähenivät Simon
sänkyä.

Simo avasi silmänsä.

— En voinut nukkua, pelkäsin, että täällä on asiat hullusti, — sanoi
ruustinna.

— Kuumetta vain taitaa olla minussa, — virkkoi Simo.

Ruustinna koetteli Simon otsaa.

— Hyvä isä sentään! — parahti hän. — Kuumetta totisesti.

— Nähtävästi vilustuin matkalla, — mutisi Simo.

Ruustinna oli nyt pelkkää äidillisyyttä.

       *       *       *       *       *

Simolla oli täällä hyvä olla, niinkuin hän oli sanonut ruustinnalle.

Hän teki työtä sydämensä halusta.

Hän tahtoi tukahduttaa oman sydämensä halut ja pyyteet. Hän tahtoi
uhrautua seurakunnalleen, sen ahdistettuja ja särkyneitä sydämiä hän
tahtoi hoivata ja lääkitä, mutta oman sydämensä hän koetti tukahduttaa.

Semmoinen oli hänen nykyinen käsityksensä ja uskonsa oikeasta,
esikuvallisesta papista. Tällä ei saanut olla silmä- eikä päämääränä
muu kuin Herra, jyrkkä, ehdoton Jumala, — kaikki, mitä siihen lisätään,
on pahasta.

Tällä tavoin hän luuli panssaroivansa itsensä ja sydämensä. Hänestä
tuli lain saarnaaja. Evankeliumia oli hänessä vain sen verran, että hän
töin tuskin kykeni lohduttamaan todellisesti sairaita ja henkisesti
vaivaisia. Hänen täytyi tällöin kuunnella oman sydämensä ääniä, ja
silloin hänen mielessään vihlaisi kipeästi: hänen täytyi muistella
Naimia, jos mieli lohduttaa ahdistettuja ihmisiä, jotka kävivät
pappilassa anomassa lohtua, tai hän kävi sairaiden luona. Kaikki he
odottivat häneltä lohdutusta.

Mistä hän antaa sitä, kun itsekin on lohdutuksen tarpeessa.

Vähitellen Simo tuli huomaamaan, että paikkakuntaa voi muuttaa, mutta
ei omaa sydäntään — sitä ei voi tukahduttaa, se seuraa itsepintaisesti
mukana.

Mutta jalostaa ja kehittää sitä voi, uskoi Simo, ja palavasti hän usein
rukoili, että Jumala kaikkiviisaassa armossaan katsoisi hänenkin,
syntisen ja raadollisen ihmisen puoleen armeliaasti ja lohduttavasti.

Ruustinna, joka huomasi Simon kamppailevan itsensä kanssa, kyseli
tuontuostakin, voisiko hän olla miksikään avuksi Simolle. Lopulta Simo
kertoi kaiken hänelle. Ruustinnan silmissä oli kyyneleitä.

— En luule, että voit välttää kohtaloasi, — sanoi hän.

— Ja mikä se on minun kohtaloni.

— Tietysti se, — vastasi ruustinna, — se, että sinä vielä noudat Naimin
kotiisi.

Simo pudisti päätään.

— Ei, ei. Kaikki muu voi olla mahdollista mutta ei se...

— Poika-parka! — sanoi ruustinna. — Niin minä luulen, että se on
kohtalosi. Miksi sodit sitä vastaan?

— Hän on syntiä tehnyt...

— No jaa, millä tavalla sitten? — ruustinna kysyi hymyillen.

— Ottamalla eron Jumalan hänelle määräämästä miehestä.

— Vai niinkö. No, etkö sinä sitten ole tehnyt syntiä jossain toisessa
muodossa?

Simo kuohahti, mutta malttoi mielensä. Ruustinna oli kääntynyt
sivuittain häneen, mutta Simo oli kuitenkin näkevinään hänen
kasvoillaan vahvan punerruksen. Vaieten Simo vetäytyi omaan kamariinsa,
istuutui pöytänsä ääreen kädet silmillä ja katseli sormiensa välistä
keväistä järvenselkää, kunnes ei enää nähnyt mitään — kyynelsumu oli
estänyt näkemästä.



5.


Niin kului vuosi, toinenkin, ja Simo koetti kuolettaa omaa lihaansa.

Ei hän tosin keskiajan munkkien tavalla ruokkinut itseään raipoilla
ja vitsoilla; hän vain vyötti kupeensa ja sydämensä lain panssarilla
ja kuvitteli siitä saavansa suojaavan turvan maailmaa ja perkeleitä
vastaan.

Hän taisteli urhoollisesti itsensä kanssa, mutta sittenkin paisui
toisinaan epätoivo ja tuska niin piinaavaksi, että hän yökaudet
tämmöisinä hetkinään sai piehtaroida vuoteessaan unen tulematta
silmiin. Ainoa lääke oli silloin, jos hän hartaasti ja moneen kertaan
jaksoi lukea lapsenomaisen ehtoosiunauksensa, niin moneen kertaan, että
häneen tuli väsymys ja ajatus turtui.

       *       *       *       *       *

Ollessaan suorittamassa pastoraalitutkintoa piispankaupungissa Simo ei
jaksanut olla käymättä tervehtimässä Naimin vanhempia. Hän luulotteli
itselleen, että vanhempia hän oli tullut tervehtimään, mutta oikeastaan
Naimin takia hän oli saapunut. Hän tahtoi koetella itseään silläkin
tavoin.

Naimi ei ollut Simon mielestä muuttunut entisestään. Sama
päivänpaisteinen hymy loisti kasvoilla ja huulilla, sama solakkuus
ja vartalon notkeus ilmeni hänen kaikissa liikkeissään. Kenties hän
oli tullut hieman täyteläisemmäksi. Muuta muutosta Simo ei huomannut
hänessä tapahtuneen.

Mutta sittenkin Simo oli havaitsevinaan hänessä tapahtuneen eräänlaisen
muutoksen, joka ilmeni hänen luonteessaan, ollen sisäistä laatua.
Keskustelusta hänen kanssaan Simo sai aavistuksen siitä. Naimi ei
enää ollut julma, ärsyttävä, hän puhui tyynesti ja tasaisesti, mutta
kuitenkin niin, että Simo saattoi aavistaa hänen sanojensa pohjalla yhä
palavan voimakkaan hehkun.

Tämä Naimin henkevöitynyt kauneus lumosi Simon niinkuin aikaisemmin
hänen ruumiillinen sulonsa, ja se lumosi Simon uudella,
ennenkokemattomalla voimalla. Mutta mitä sitten?

Ei hänestä ja Naimista sittenkään voisi tulla mitään. Naimi ei edes
sanallakaan viitannut siihen suuntaan. Ja hän puolestaan, hän oli
päättänyt kuolettaa sydämensä ja lihansa.

Naimi, eronnut vaimo!

Johan sellaiselle mahdollisuudelle nauraisivat pitäjän harakatkin.

Ei, siitä ei voisi tulla mitään.

       *       *       *       *       *

Palattuaan Simo jyrisi lakia entistä kiihkeämmin. Ruustinna ja osa
seurakuntalaisia pudisti arvelevasti päätään.




X.

VALO KOITTAA.



1.


Muuan mies astui kirkkoherran kansliaan.

Nuori pastori vilkaisi häneen kirkonkirjoensa takaa, säpsähti niinkuin
mieskin katsoessaan pastoriin.

Pastori tunsi miehen Kurkinevan Anttoniksi ja mies pastorin Melkkilän
Simoksi.

Simon muistiin lennähtivät ne seikat ja yksityiskohdat, jotka olivat
liittyneet Kurkinevan äijän murhaan, kyläläisten epäluulot Anttonia
kohtaan, jota ei oltu voitu tuomita, hänen itsensä näkemä Anttonin
kummallinen tanssi riihen edustalla, jonka kiukkurissa oli tuo tihutyö
suoritettu — koko tuo kaamea teko johtui nyt salamannopeasti Simon
mieleen.

Mitä nyt? kyseli Simo hädissään itseltään. Mikä toi Anttonin hänen
puheilleen? Joko on Anttonin voima ja uhma Herraa vastaan masentunut?

Anttonin kasvoilla ei lihaskaan värähtänyt, sen jälkeen kuin hän,
tunnettuaan nuoren pastorin, oli voittanut mielenliikutuksensa. Hänen
matalan otsansa alta katseli kaksi pientä, hiilinä hehkuvaa silmää
välinpitämättömästi, melkein vihaisesti, mutta muuten hän seisoi
järkkymättömän levollisena.

Simo laski kynänsä pöydälle käyden kättelemään vierasta.

— Päivää, Anttoni, ja terve tuloa.

— Kas kun pastori vielä tuntee, — sanoi Anttoni hämillään
ystävällisestä tervehdyksestä.

Ja ikäänkuin hätäännyksissään hän sitten yhteen menoon selitti asiansa.
Hän oli nyt muuttanut joukkoineen tähän pitäjään, ostanut erään
semmoisen palstatilan pitäjän sivukulmalta ja tuonut muuttokirjansa
kirkkoherranvirastoon.

Hän ojensi kirjansa pastorille, joka sanoi olevan hauskaa saada nähdä
entisiä pitäjäläisiään koettaen pidätellä Anttonia jäämään, mutta tällä
ei tuntunut olevan halua.

— Kotona muija ja lapset odottavat, — toimitti hän. — Muija on
kääntynyt kivulloiseksi.

Simo nosti kummastuneena päänsä. Hän muisti Anttonin vaimon aina olleen
rotevan ja terveen, miehelle piisaavan voimissa missä työssä hyvänsä.

— Sepä ihmeellistä. Mistäs häneen nyt on tauti paiskautunut?

— En tiedä, mutta ihan silmissä se vain kuihtuu ja lakastuu.

Simo mietti uutta kysymystä.

— Ei Anttonin tarvitse olla pahoillaan, — sanoi hän epäröiden, — jos
olenkin utelias: minkä vuoksi myitte Kurkinevan? Olihan se paljon
parempi viljelyksiltään ja suurempi alaltaankin kuin tämä ostamanne,
mikäli minä ymmärrän ja tiedän.

— Sanoinhan jo, että se muija on kääntynyt sairaaksi, — ärähti Anttoni.
— Kärryillä loikoen kuin mikäkin ruustinna se piti tännekin uuteen
asuinpaikkaan ajaa körryytellä. Yksinomaan hänen takiaan muutimme
tänne: ei sitä viitsi rehkiä liian suuressa paikassa, kun muijakin on
sairas. Mistä minulle apua töissä?

— Vai niin sairas on Anttonin vaimo, — sanoi Simo.

— Niin on kuin sanoin, — vastasi Anttoni. — Mutta mitäs piruja ne
pastoriin kuuluu, meikäläisten töllinkaupat? Pastori pitää vain huolen
hengellisistä asioista.

Hänen äänessään soi synkkämielinen uhka.

Simo tyynnytteli:

— Eihän se kuulukaan minulle. Muuten vain kysyin...

— On lupa kysyä, mutta ei velvollisuus vastata, ja pastorin ei pidä
tulla vastedes ronkkimaan minun yksityisasioitani.

— Anttoni ei saa pahastua...

— Jos minä joskus saan asiaa kirkonmiehille, tulen heille siitä
ilmoittamaan.

Jälleen sama synkkämielinen ja vihainen uhma särähti Anttonin äänestä.

       *       *       *       *       *

Mitä varten Anttoni on muuttanut tänne?

Se kysymys askarrutti Simon mieltä. Vaikka Anttoni olikin selittänyt
muuttonsa syyn täysin järjellisesti, uumoili Simo sittenkin siinä
piilevän vielä jotain muuta.

Hänen ajatellessaan Anttonin vaiheita ja kohtaloa jysähti hänen
mieleensä ajatus myöskin omista vaiheista ja kohtaloista.

Mitä varten hän oli kaikonnut tänne korpipitäjään?

Rauhansa tähden hän on muuttanut. Voidakseen unohtaa Naimin.

Mutta Anttoni?

Mistä on etsittävissä hänen tännesiirtymisensä sisimmäinen syy? Olisiko
hänen uhmaava voimansa ruvennut järähtelemään entisillä, Kurkinevan,
sijoilla? Päästäkseen eroon painajaisestaan hänen kenties on täytynyt
muuttaa muualle, siirtyä toiselle paikkakunnalle, pois tutuista
ympäristöistä ja tuttujen ihmisten parista.

Oman rauhansa tähden Anttonikin kenties on ollut pakotettu muuttamaan.

Heitä on ainakin kaksi rauhanetsijää näillä mailla. Mutta voiko toinen
seutu, vaikka se olisi kuinka etäällä siltä paikkakunnalta, jossa
ihmiselle on sattunut jotain vaihe- ja kohtalorikasta, lääkitä haavat
ja tarjota virvoitusta kärsivälle sydämelle?

       *       *       *       *       *

Tuli vielä lisäksi Simolle uusi isku, jota hän ei jaksanut sulattaa
kyyneleihin heltymättä.

Hänen äitinsä kuoli, ja kun hän siunasi hänet haudan lepoon heittäen
kolme lapiollista multaa hänen arkulleen, järkähti hänen sydämensä niin
kipeästi, että hän oli kuulevinaan äidin sanat: ei se ole pappi eikä
mikään, joka karttaa avioliittoa.

Ihmeellistä: kun Simo nyt koetti mahduttaa sydämeensä yhtaikaa äidin
ja Naimin kuvia, ne myöskin pysyivät siellä. Äitikin, joka pitkät
ajat, vuosikaudet oli kyhjöttänyt mykistyneenä siellä jossain sydämen
salaisimmassa komerossa, nyt hymyili ystävällisesti Naimille ikäänkuin
tahtoen sanoa:

— Naimi, tule tänne, on täällä sinullekin tilaa, nyt kun minä olen
kuollut.

Niin ainakin Simo tulkitsi äidin sanovan.

       *       *       *       *       *

Simo oli koettanut unohtaa ja päästä tasapainoon itsensä, rauhansa
kanssa, mutta sitä varten käydyt taistelut ja kärsimykset olivat
olleet hänelle pahaksi. Jumala oli ihmeellisellä tavalla kääntänyt ne
tulosköyhiksi puhaltaen ne savuna ilmaan: kaikki hänen kamppailunsa,
piinansa ja kärsimyksensä sydämensä kuolettamiseksi nousivat tyhjänä
pilvenä ilmaan tämän kirkkauden karkoittamana:

Mitä olisin minä ilman sydäntä? Kuin helisevä vaski ja kilisevä
kulkunen. Mitä olisin minä ilman Jumalaa, jos ei minulla olisi sydäntä
Häntä ylistääkseni, Hänen voimaansa, hyvyyttään, laupeuttaan ja
armoaan? Kuin elävä ruumis minä olisin.

       *       *       *       *       *

Vuorisaarna tuli nyt hänen rakkaimmaksi luettavakseen. Hän ihmetteli,
ettei ennen ollut tullut kiinnittäneeksi siihen enempää ja syvempää
huomiota. Kaunis se kyllä aina oli ollut hänen mielestään, ja siitä hän
hätätilassa oli poiminut säkeistöjä viskattavaksi sairaille ja kuoleman
kanssa kamppaileville, milloin lain sanat eivät auttaneet.

Hän oli käyttänyt Vuorisaarnaa jonkinlaisena vara-aittanaan, jolla ei
tähän saakka ollut hänelle ollut minkäänlaista ratkaisevaa merkitystä,
ei sielullista eikä myöskään henkistä.

Tässä valaistuksessa itseään ja toimiaan arvostellessaan hän häpesi.
Hän oli ollut, se selveni hänelle vähitellen, pelkkä leipäpappi, joka
kantoi vain saatavansa ja jylisi lakia.

Vuorisaarna oli nyt hänestä jalokivi kaikkien saarnojen joukossa. Missä
olivat olleet hänen silmänsä ja ymmärryksensä, ettei hän tätä ennen
ollut havainnut?

Jumala varmaan oli antanut hänelle uudet silmät ja uuden ymmärryksen,
syvällisemmät ja nöyremmät kuin ennen. Niin juuri, nöyryys maailman ja
Jumalan edessä saattoi hänet nyt näkemään kaiken ja kaikki uudessa,
aavistamattomassa valossa: ihmiset, olot ja asiat, yksinpä luonnon ja
siitä kedon kukkasetkin.

Tuokin kohta, jossa Jeesus puhuu erotetusta vaimosta, sai nyt hänen
mielessään uuden, sovittavan vivahduksen hänen verratessaan sitä
edempänä olevaan, siihen, mitä Jeesus sanoo synnistä Pyhää Henkeä
vastaan: »joka sanoo jotakin Pyhää Henkeä vastaan, hänelle ei anneta
sitä anteeksi, ei tässä maailmassa eikä tulevassa: joko tehkäät puu
hyväksi ja sen hedelmä hyväksi tahi tehkäät puu huonoksi ja sen hedelmä
huonoksi; sillä hedelmästä puu tunnetaan».

Simo oli näihin asti antanut leivän asemesta nälkäisille kiven ja
janoisille armon asemesta vain oman rauhattomuutensa, koska hänellä
itselläänkään ei ollut rauhaa.

Hän oli tekemällä koettanut tehdä itselleen rauhan, ja tässä hän nyt
oli rehkinyt turhan päin.

Turhaan hän oli sotinut sydäntään ja kohtaloaan vastaan. Hän oli
sotinut samalla Jumalaansa vastaan: kuinka hän heikoilla ihmisvoimilla
olisi kamppailustaan voinut eritä voittajana?

Jumala ei vaadi sydämen kuolettamista, vaan sen uudistamista. Sen hän
tällä hetkellä tunsi ja aikaa voittaen tuli tietämäänkin.

Hän oli ollut huono ihminen, mutta hän tahtoi muokkaantua hyväksi. Hän
tahtoi julistaa vain hyvyyden evankeliumia: hedelmästä puu tunnetaan.

Omasta syystään ja ansiostaan hän oli ollut niinkuin särjetty ruoko
— eikä Hän kuitenkaan ollut häntä musertanut, hän oli ollut niinkuin
levoton ja epätoivoinen kynttilänsydän — eikä Hän sittenkään ollut
hänen sydämensä lepattavaa kynttilänvaloa sammuttanut.

Hän, tuo ylin ystävä, oli armahtanut häntä saattaakseen kerran hänen,
hänenkin kauttaan oikeuden voitolle.

Niin, hän oli tähän asti jylissyt vain lakia. Leipäpappi hän oli ollut.

Mutta nyt hän tahtoi olla yksi pienimmistä panemalla toivonsa
yksinomaan Häneen, niinkuin pakanatkin.

Hän oli anonut, hänelle myös annettiin.

Hän oli etsinyt, hän myös löysi.

Hän oli kolkuttanut, ovi avautui hänelle:

Ovi täydellisempään, syvällisempään ja puhtaampaan sisäiseen elämään
kuin aikaisemmin.



2.


Simo ei näiden mietiskelyjen jälkeen voinut muuta kuin matkustaa Naimia
tapaamaan. Niin suuri oli hänessä kaipuu Naimiin. Hän tahtoi antaa
kohtalonsa Naimin ratkaistavaksi.

Joko — tahi. Muuta mahdollisuutta hän ei nähnyt nykyisessä
mielentilassaan.

Saapuessaan Naimin luo hänellä oli sanat valmiina, mutta poika-aikainen
ujous iski yhtäkkiä hänen mieleensä. Hän oli aikonut pyytää Naimia
vaimokseen kaunein ja valikoiduin sanoin, mutta istuikin nyt
tuppisuuna. Naimi tapansa mukaan sai huolehtia keskustelusta. Kun Simo
yhä istui vaiti, ainoastaan myönnellen Naimin puheille, katsoi tämä
kummastuneena häneen.

— Mutta, Simo, sinähän olet surullisen näköinen. Kerrohan nyt jotain
elostasi ja olostasi sinäkin.

— Niin, olen masentunut. Äitikin kuoli.

— Se on totta. Otan osaa suruusi.

— Kiitos, mutta se ei johdu yksinomaan siitä.

— Mutta mistä sitten? Kerro, hyvä mies.

— Siitä, ettei minulla ole vaimoa.

Naimi meni hämilleen.

— No, ota vaimo itsellesi, — sanoi hän väkinäisesti hymyillen. — Sillä
pääset surustasi, luulen.

— Sitä varten olen tullut luoksesi, Naimi.

— Minultako kysymään neuvoa, kuinka sinä saisit vaimon? — sanoi Naimi.
— Tulitpa väärään paikkaan, Simo-kulta. En minä osaa olla sinulle
avuksi, vaikka olenkin eronnut vaimo.

Hänen äänessään särähti katkeruutta ja tuskaa.

— Vaikka eipä silti, etteikö sinulle olisi tulijoita, — jatkoi hän
yhteen hengenvetoon. — Sekin Leena on yhä vanhanapiikana...

— Ei, nyt tämä menee aivan vikuralle! — sai Simo jälleen vilkkautensa
ja rohkeutensa.

— Mitä sinä tarkoitat?

— Tulin pyytämään sinua vaimokseni.

— Minua?

Naimi katsahti tutkivasti häneen. Simo nyökkäsi.

— Sinä lasket leikkiä? — sanoi Naimi. — Minua, miehestään eronnutta!

Nyt Simo saavutti puhelahjansa. Hän kertoi yksinäisestä elämästään,
äitivainaansa toivomuksesta, että hänen pitäisi naida, monet ajat
kestäneistä sielunkamppailuistaan. Lyhyesti: hän tyhjensi sielunsa
tuskat ja erheet Naimille, senkin, minkä oli tuntenut siunatessaan
äitinsä maan multaan. Mitä enemmän hän puheli, sitä kirkkaammin
säteilivät Naimin silmät.

— Rakastan sinua, — sanoi Simo vihdoin koruttomasti.

Silloin Naimin silmäripsille ilmestyi kyyneleitä.

— Naimi, itketkö sinä?

— Ilosta ja onnesta itken. Sisässäni riemuitsee.

— Entinen ja nykyinen ja tuleva armaani, — sanoi Simo kiertäen kätensä
Naimin uumille.

— Sitä minä vain pelkään, — kuiskasi Naimi, — kuinka tulen toimeen
papinrouvana.

— Sitä sinun ei tarvitse pelätä. Ole luonnollinen, niinkuin vain sinä
osaat.

— Mutta mitä sanovat arvoisat virkaveljesi kuullessaan sinun aikovan
naimisiin erään eronneen rouvan kanssa?

— Se seikka ei kuulu heille. Itselleni minä emännän nain.

— Oletko unohtanut raamatun sanat: joka nai erotetun, hän tekee
aviorikoksen?

— En, — sanoi Simo vakavasti. — Mutta olithan sinä minun, ennenkuin
tulit miehesi vaimoksi.

Silloin Naimi alkoi vavista. Hän työnsi rajusti Simoa ja heittäytyen
sohvaan itki hän hartiat nytkähdellen.

— Mikä sinuun tuli? — kysyi Simo kummastuneena, kääntäen Naimin pään
puoleensa. — Loukkasinko jollain lailla?

— Et, rakkaani. Salli minun ilosta itkeä. Mutta jospa sinä sittenkin
vielä kerran harkitsisit.

— Jos sinä vain rakastat minua, olen jo harkinnut.

Naimi loi kyynelkimmelteisistä silmistään rakkaan katseen Simoon aikoen
vielä sanoa jotain, mutta Simo otti sananvuoron virkkaen lämpimästi:

— Tiedän, mistä aioit puhua: näin sen silmistäsi, mutta usko minua:
meillä ei kummallakaan ole oikeutta puuttua edellisiin elämyksiimme.

Johon Naimi vastasi:

— Sinun avullasi koetan unohtaa entiset ajat.

— Ne olkoot olleet ja menneet.

— Ja minä sinun avullasi.

— No, suutele minua sitten.

Simo painui Naimin puoleen, mutta yhtäkkiä hän säikähtyneenä kirposi
irti.

— Mitä nyt? — kysyi Naimi raukeana, silmät sulkeutuneina.

— Ei, ei, Jumalan avulla me voimme ja tahdomme unohtaa olleen ja
menneen. Omat voimamme eivät riitä siihen.

— Suutele minua sitten Jumalasi nimeen!

Simo katseli Naimin punaisia, puoliavoimia huulia, joilla vielä näkyi
kyynelkastetta. Hän muisti vilahduksessa Naimin lapsena, nuorena
tyttönä, neitona ja vaimona. Vavahtaen hän tunsi aina rakastaneensa
häntä.

— Tällä suudelmalla otan sinut vaimokseni, — sanoi hän painuen
uudestaan Naimin puoleen.

— Etkö sinä tiedä, että siihen tarvitaan muutakin? — kuului Naimin
kuiskaus hivelevänä hänen korvissaan.

— Luonnollisesti, mutta sinä olet nyt vaimoni Jumalan ja ihmisten
edessä.

Simo kertoi vielä lisäksi, että hän nyt oli saanut rauhansa takaisin:
nyt kun äiti viihtyi hänen sydämessään yhtaikaisesti Naimin kanssa.

— Ymmärrätkö sinä tätä, Naimi?

— Luulen ymmärtäväni.

       *       *       *       *       *

Ukko tullessaan kamariin pysähtyi hölmistyneenä kynnykselle.

— Me olemme nyt kihloissa, — sanoi Naimi.

Ukko katsoi kysyvästi Simoon, mutta nähdessään, että Simo, joka
saapuessaan oli ollut murheellisen ja vaivautuneen näköinen, nyt istui
iloisena ja tyynenä, hän ei voinut olla päivittelemättä:

— No sekös siitä tuli lopultakin. Että sinäkin Naimi, eronnut vaimo,
vielä sait miehen.

Hän kääntyi keittiöön päin huutaen muoriakin kuulemaan tätä ilosanomaa.



3.


Simo ei menisi naimisiin, ennenkuin saisi vakinaisen papinpaikan.

Naimi kävi silloin tällöin pappilassa ja Simo vuorostaan Naimin kotona.
Kihloihin mentyään he kävivät Simon entisessä kotitalossa, jota nyt
viljeli Simosta nuorempi veli. Melkkilän herastuomari asui eläkevaarina.

Hän sanoi kihlautuneille tällöin:

— Äiti olisi nyt varmaan onnellinen, jos vielä eläisi.

— Niin, tiedätkös, Naimi, — virkkoi Simo, — että äiti melkein
pakottamalla pakotti minua aviosäätyyn.

— Ja oli onneton, kun et tahtoansa täyttänyt, — sanoi Naimi hymyillen.
— Poika-parka, oletpa saanut totisesti olla ristitulessa, äitisi tahdon
ja oman halusi välillä.

Simo sanoi nauraen:

— Niin, käsi käski, toinen kielsi.

— No, Simo, mitä sinä nyt sanot? — tarttui Melkkilän herastuomari
puheeseen. — Käsi, sanot sinä. Eikö sydämellä tässä asiassa ole mitään
virkaa?

Molemmat nuoret hymyilivät onnellisina, ja herastuomari jatkoi
hymähdellen:

— Niin, luonnollisesti. Ja jos te nuoret tietäisitte, mikä oli
äiti-vainaan viimeinen ajatus tästä Simon naimisasiasta, niin
istuisitte siinä vieläkin onnellisempina.

— No mikä se sitten oli? — kysyi Simo.

— Se vain, että äitisi vähän ennen kuolemaansa sanoi minulle, että
ottaisi vaikka tuon Naimin, joka jo silloin oli eronnut miehestään.

Nuoret katsahtivat iloisesti hämmästyneinä toisiinsa, mutta Naimi, joka
oli vilkkaampi Simoa, alkoi kiusoitella:

— Vai niin, minä olin siis hätävara, jonka kuka tahansa mies voi vain
noin ykskaks ottaa.

— Älä, älä, Naimi. Sinä olet minun ainoa varani, minun melkeinpä
autuuteni, ja joka tapauksessa ainoa aarteeni ja onneni.

— Kylläpäs nyt tulvii huuliltasi vakuutteluja — jotka uskon ilmankin.

— Niin ainakin äiti ajatteli, — virkkoi herastuomari, — ja niin nyt
uskon minäkin.

Simo ja Naimi tunsivat itsensä kahta onnellisemmiksi saatuaan nyt
kuulla äitivainajan viimeisen toivomuksen.

       *       *       *       *       *

Ensikäynti Simon pappilassa muodostui niinikään Naimille ja Simolle
mieluisaksi vierailuksi.

Ruustinna ja rovasti olivat pelkkää ystävällisyyttä. Varsinkin
ruustinnasta oli Naimi herttainen, koska hän oli yhtä vilkaspuheinen
kuin ruustinnakin.



8.


Simosta tuntui nyt, että hän oli muuttunut aivan toiseksi, uudeksi
mieheksi, eikä hän ollut tuntea itseään. Mutta kun hän tarkemmin
syrjästä käsin katseli itseään ja oloaan, muisti hän, kun vain
ajatteli, ettei hän ollut sentään muuttunutkaan. Pingoittava ja
pakottava ulkokuori vain, joka nämä viime vuodet oli hänet sulkenut
rautaiseen syleilyynsä, oli yhtäkkiä, Jumalan armon auringossa, sulanut.

Hän muisteli lapsuuttaan ja nuoruuttaan ja havaitsi olevansa
nyt, muuttuneena, jotakuinkin sellainen kuin noina varhaisimpina
elinvuosinaan. Ja hän iloitsi tästä mielensä muutoksesta, niinkuin se,
joka on rauhansa löytänyt.

Hän tunsi itsensä lapseksi jälleen.

Simon sielussa vyöryivät korkeina, mutta silti hiljaisina Kristuksen
sanat:

»Jollette tule lasten kaltaisiksi, niin ei teidän ole oleva taivaan
valtakunta.»

Simo tahtoi — ja oli jo kauan tietämättään tahtonut — olla yksi
kaikkein pienimmistä Kristuksen opetuslapsista.

Yksinpä hänen ulkomuotoonsakaan tämä hänen lempeämpi maailman- ja
elämänkatsomuksensa ei voinut olla jättämättä leimaansa. Hänen
kasvonsa, jotka näihin saakka olivat olleet ennenaikaisissa rypyissä ja
uurteissa alinomaisesta mietiskelystä, olivat kuin kirkastuneet. Niistä
paistoi rauha ja levollisuus. Hän, joka aina oli kulkenut kumarassa,
ikäänkuin koko maailman synnit olisivat painaneet hänen hartioitaan,
kulki nyt pystypäin silmät säteillen onnea ja riemua.

Simoa ei häirinnyt sekään, että hiippakunnan piispa, joka joltain
taholta oli saanut kuulla hänen aikomuksistaan Naimin suhteen,
kirjoitti hänelle kehoittaen vielä tarkemmin ajattelemaan asiaa,
ennenkuin ottaa ratkaisevan askelen tuon miehestään eronneen vaimon
kanssa. Piispan kirje oli verraten ystävällisessä äänilajissa
kirjoitettu. Piispa sanoi kirjeessään, ettei hän odota vastausta, mutta
Simo kirjoitti kumminkin selittäen syynsä, ne, mitkä vetivät hänet
Naimiin, joka oli ollut hänen ensimmäisen rakkautensa esine ja myös
viimeisen, semmoisen rakkauden, joka voi vuoria siirtää ja myrskyävän
meren asettaa.

Piispan sydän nähtävästi heltyi. Ainakin hän kirjoitti Simolle vielä
kerran sanoen kirjeessään, m.m.:

»No jos niin on, nuori ystäväni, tee tahtosi ja nai, sillä kehoittaahan
Paavalikin naimaan ennemmin kuin himoissaan palamaan.»

Niin ei mikään nyt järkyttänyt Simon sielunrauhaa. Hän tiesi tekevänsä
oikein, ja sillä hyvä.

Ei edes sekään häirinnyt häntä, että hän aavisti Kallen kielineen
piispalle hänen aikomuksestaan Naimiin.

Hän oli valmis antamaan anteeksi pahimmalle vihamiehelleenkin, jos
hänellä vain sellainen olisi.

       *       *       *       *       *

Tapahtui vielä samana vuonna, että Simon kotipitäjän kappalaisen virka
julistettiin haettavaksi, edellisen haltijan tultua nimitetyksi muualle.

Simon sydämessä sykähti: mitähän jos hänkin hakisi. Pääsisiväthän
he, Naimi ja hän, sitten avioliittoon Simon tullessa paremmille
palkkatuloille. Mutta hän epäili saavansa edes vaalisijaa. Isältä ja
monilta seurakuntalaisilta hän tosin sai kehoituskirjeitä hakea, mutta
hän epäili sittenkin. Hän tiedusteli asiaa Naimiltakin, joka vastasi,
että Simo tehköön niinkuin parhaaksi katsoo.

»Hyvä Jumala», kirjoitti Naimi kirjeensä lopussa, joka oli täynnä
nöyryyttä ja hellyyttä, »kyllä pitää meistä huolen niinkuin tähänkin
asti. Anna sinä vain kaikki Hänen huomaansa, Hänhän on ihmeellisesti
johtanut askeleitasi ja minunkin, aina siitä asti kuin minut kihlasit:
minulla ei sen jälkeen ole ollut epäilyksiä, ei omantunnonvaivoja
— pelkkää onnea ja riemua vain. Ja jos emme vielä voisikaan mennä
naimisiin, niin mitä se tekee: minä jaksan odottaa ja toivottavasti
sinäkin.»

       *       *       *       *       *

Niin Simo siis päätti olla hakematta virkaa. Hänen mielensä lämpeni
Naimin kirjeestä. Hyvän Jumalan huostaan — niinkuin Naimi kirjoitti —
huolet kaikki vain: Hän tietää lastensa parhaan.

Ja Kalleltakin vielä tuli kirje, jossa hän sanoi hakevansa tuota
virkaa. Rovasti-setä, hänen vaimonsa isä näet, oli kirjoittanut hänelle
suosituskirjeen, vieläpä muiden asioitten takia kaupungissa käydessään
oli — sattumalta tavannut piispan ja puhunut tälle hänen puolestaan.

       *       *       *       *       *

  »Minulla on niinmuodoin kaikki edellytykset mainittuun toimeen»,
  kirjoitti Kalle. »En viihdy täällä vähäpätöisen kappeliseurakunnan
  puustellissa. Minä tarvitsen suurempia viljelysmaita, joita juuri
  on tuossa puustellissa. Ja sitäpaitsi perheeni on kasvanut, vaikka,
  jos toden sanon, tässäkin puustellissa sentään tulee toimeen. En
  muuten hakisikaan koko tuota virkaa, jollei vaimoni isä ja äiti niin
  kovasti olisi minua kehoittaneet ja vaimoni niin kovasti tekisi
  sinne mieli. Ja kun siellä on vakinainen rahapalkkakin suurempi kuin
  täällä, niin pistän paperit likoon. Sivumennen: et suinkaan sinä aio
  hakea? Niinpä niin, hyvin ollaan voitu. Kuinka olet itse jaksellut?
  Paljon terveisiä vaimoltani, lapsiltani ja tietysti minulta kaikkein
  enimmän. Voidaan väkevästi.

  Vanha koulutoverisi

  Kalle.»

Simo kirjoitti Kallelle, ettei hän hae. Hän pitää itseään niin vähän
kokeneena pappina — hänhän on kahta vuotta Kallea nuorempi pappismies
— ja hän tuskin pääsisi vaaliehdollekaan, varsinkin kun suosituksilla
näkyy olevan niin suuri vaikutus tuomiokapituliin, niinkuin Kallen
kirjeestä esiinkäy — hän, Simo, niiden tehokkuutta kyllä epäilee.

Ja Simo kirjoitti myös isälleen ja parille häntä sinne hakemaan
kehoittaneelle isäntämiehelle sanoen m.m. näin:

  »Niin, siitä hakemuksestani ei tule mitään. Olen sen vakaasti
  päättänyt. Vaikka minulla siellä olisi taloudellinen asema parempi
  kuin täällä, ei se saa vaikuttaa päätökseen, kaikista vähimmän papin.
  Mutta jos Jumala kerran tahtoo minua sinne, niin Hän myös johtaa
  askeleeni sillä lailla, että joskus pääsenkin kotiseurakuntaani.»

Kalle pääsi viimeiselle vaalisijalle, vaikka Simon tietämän mukaan yksi
ansioituneempi ja vanhempi pappi syrjäytettiin Kallen hyväksi. Hän
ihmetteli suuresti. Suosituksilla — hän ei ikänä turvautuisi niihin.

       *       *       *       *       *

Kun kaksi vaalipappia jo oli saarnannut, kävi viikolla
kotipitäjäläisten lähetystö Simon luona. Se tiedusti häneltä, olisiko
hän halukas tulemaan neljänneksi vaalisaarnaajaksi, jos saisi
seurakunnalta määräenemmistön.

— Mutta onhan vielä kolmas vaaliehdolla oleva saarnaamatta, — sanoi
Simo.

— Niin se, — vastasi lähetystön puheenjohtaja. — Se mies ei osaa puhua
ilman konseptia muusta kuin maanviljelyksestä — ja me isäntämiehet
osaamme kyllä itsekin maanviljelystä harjoittaa. Saarnansa hän lukee
paperista, niinkuin rovastimme apulainenkin teki. Me tunnemme hänet.

— Niin sen asian laita nyt on, että maanviljelystä hän saarnaa eikä
suinkaan evankeliumia, — hymisivät toiset.

— Niin se taitaa olla, — myönsi Simokin.

— Niin se _on_! — jyrähti puheenjohtaja.

Simo suostui lopulta heidän pyyntöönsä.

— Mutta muistakaa, — sanoi hän lopuksi, — että ei kukaan ole profeetta
omalla maallaan.

— Kyllä, kyllä muistetaan, — sanoi puheenjohtaja nauraen. — Ja me
koetamme tehdä olonne ja elonne niin mukavaksi, ettei paremmasta väliä.

Simo selitti, ettei hän muuta tahdo tehdä kuin työtä. Kaikki muu olisi
hänelle sivuasia.

— Mutta eihän ihminen elä ainoastaan sanasta, — virkkoi muuan vakava
talonpoika. — Elämiseen tarvitaan myös leipää.

— Aivan oikein, — tarttui puheenjohtaja taas puheeseen. — Ja pastorinkin
pitää ajatella vähitellen jo sitä seikkaa, hän kun aikoo kuulemma käydä
avioliittoon.

— Niin, se on vakaa aikomukseni, — vastasi Simo vilpittömästi.

       *       *       *       *       *

Samana pyhänä, jolloin Kalle saarnasi vaalisaarnansa, piti
jumalanpalveluksen päätyttyä toimittaa vaali.

Mutta silloin sen Simon luona käyneen lähetystön puheenjohtaja pyysi
omasta ja eräiden toisten seurakuntalaisten puolesta Simo Heikkilää
neljänneksi vaalisaarnaajaksi, koska näistä kolmesta ei yksikään
tyydyttänyt suuren seurakunnan-osan kaipuuta ja tarvetta.

— Njaa jahaa, — hymisi vaalintoimittajaksi määrätty kirkkoherra. —
Kannatetaanko tätä tehtyä ehdotusta?

Sieltä täältä kirkosta kuului voimakkaita ääniä: kannatetaan tietysti —
eikös kirkkoherra kuullut, kun ehdotuksentekijä nimenomaan sanoi, että
omasta ja eräiden toisten seurakuntalaisten puolesta...?

— Älkää siellä kirkossa, pyhässä paikassa, rähiskö! — huusi
kirkkoherra. — Njaa jahaa, jos sitten ruvettaisiin kyläkunnittain
äänestämään.

Niin siinä sitten kävi, että Simo sai seurakuntalaisilta
määräenemmistön, päällepäätteeksi melko valtavankin.

Kalle oli raivoissaan, kun hänen kaunis, komea, jo omanansa pitämä
puustelli näin salakavalasti — ainakin hänen omasta mielestään —
riistettiin häneltä.

Ja Kalle kirjoitti Simolle kirjeen, jossa komeilivat m.m. tällaiset
sanat:

  »Hyvä Veli.

  Kylläpäs sinä olet kauniisti järjestänyt asiasi: ensin et avoimesti
  uskalla hakea, mutta sitten toimitat niin, että kotipitäjästäsi
  saapuu luoksesi lähetystö mokoma ja taivuttaa — muka taivuttaa sinua!
  — ottamaan vastaan neljännen vaalisijan. Minä ihmettelen, että olet
  niin unohtanut vanhan ja kokeneemman koulutoverisi, että kehtaat
  kiivetä hänen edelleen, hänen joka avoimesti haki virkaa. Kai sinä
  vielä muistat — minä muistan ne aina — lyseoajat ja minut ja minun
  hyväntahtoisen ja kaikesta itsekkyydestä vapaan opastukseni sinulle,
  tullessasi lyseon penkille. En ole aikaisemmin uskonut sinun olevan
  niin kiittämättömän ja alhaisen luonteeltasi, kuin miksi nyt näyt
  muuttuneen — tai kenties jo olet alusta alkaen ollut sellainen. Ai,
  anteeksi, en ole muistanut onnitella vielä sinua kihlauksestasi,
  josta ilmoitus ei ollut lehdissä — arvaan kyllä, miksei. Niin, pidä
  Naimin kanssa, joka luultavasti tietää miehen tarpeet paremmin kuin
  sinä, vaikka muistaakseni kyllä sinäkin tiedät naisen tarpeet,
  niin pidä Naimin kanssa oikein-oikein hauskaa siellä tulevassa
  kappalaisen puustellissasi, joka oikeastaan olisi kuulunut minulle
  jo sukulaisuudenkin takia seurakunnan kunnianarvoisen, hopeahapsisen
  rovastin kanssa. Se on nyt kuitenkin mennyt, aavistan sen, minulta
  sivu suun. Älä senvuoksi hämmästy, jos lausun, että sinä olet
  tavallaan vääryydellä tuon puustellin minulta riistänyt — — — — — —
  Nyt sinä ja Naimi sitten voitte mennä naimisiinkin — jos se vain on
  tosiaikomuksenne — — — — — —.»

Saatuaan tämän kirjeen Simo oli suuttua silmittömästi Kallen
halpamaisista syytöksistä, mutta onnistui kuitenkin väkevin
tahdonponnistuksin säilyttää malttinsa ja ennen kaikkea sisäisen
rauhansa.

Se kirje, jonka Simo virkaveljelleen kirjoitti oli näin kuuluva:

  »Hyvä Veli

  Suren syvästi sinun materialistista käsitystäsi kaikesta ja kaikista,
  yksinpä korkeimmista ja pyhimmistäkin asioista. Toivon sinun tulevan
  jälleen raiteillesi, kun ensi-vihastumisesi on ohimennyt.

  On ikuinen totuus, etten halunnut hakea tuota paikkaa niiden syiden
  perusteella, joista sinulle kirjoitin, vaikka useilta tahoilta
  kotipitäjästäni kehoitettiin hakemaan. Ja myös ikuinen totuus on,
  että minä en 'järjestänyt asiaa', niinkuin sinä otaksut, vaan
  lähetystö saapui vapaaehtoisesti, kenenkään houkuttelematta, luokseni
  pyytämään minua neljänneksi vaalisaarnaajaksi. Silloin minä sanoin
  sille, että olithan sinä vielä saarnaamatta vaalisaarnaasi, mutta se
  pyysi minua sittenkin. Ja mikäli lähetystön sanoista kävi selville,
  ei se pitänyt sinua pappina — suo anteeksi — vaan maanviljelijänä.

  Saanen kai kysyä: kumpi meistä kahdesta tässä asiassa on osoittanut
  alhaista luonnetta. Minä puolestani jätän sen kysymyksen levollisella
  mielellä Jumalan ratkaistavaksi odottaen tuomiotani niinkuin se,
  jolla on perimäosuus taivaitten valtakunnassa. Kuinka on sinun
  laitasi, veliseni? — — — — En moiti sinua lähettämäsi kirjeen
  sävystä. Mikä minä olisin moittimaan toista, minua vanhempaa ja
  kokeneempaa ihmistä. Ja sitäpaitsi sinähän kirjoitit niinkuin sillä
  hetkellä tunsit, ja yksi ikuinen totuushan on tämäkin: sydämen
  kyllyydestä suu puhuu — ja myös kirjoittaa.

  Mutta pyydän vastaisten kirjeittesi varalle: älä syytä Naimia, hän
  on syytön, minä yksin olen syyllinen ja suursyntinen, jos niin
  vain haluat. Minä yksin olen vikapää kaikkeen siihen pahaan, mistä
  kirjeessäsi isket tulikipunoita minun poloisen päälleni. Ja minä
  tahdon myös vastata siitä niin täällä maan päällä kuin taivaassa,
  vähäisten voimieni mukaan.

  Lähden huomenna vaalisaarnaan. Jos olet ystäväni, niinkuin väität,
  niin rukoile silloin puolestani, sillä ystävien ihana velvollisuus on
  rukoilla silloin, kun joku ystävä on vaarassa.

  Ole varma siitä, että sinäkin vielä kerran, vihasi lauhduttua, toivot
  ystäviesi rukoilevan puolestasi. Ja minä olen aina valmis siihen,
  rukoilen puolestasi nytkin, että sinulle tulisi uusi, vahva
  henki. —   — —»

Kun Simo tuli valituksi, kirjoitti Kalle Simolle uuden kirjeen, jossa
hän lausuu Simosta sisimmät ajatuksensa.

Kirje ei sovellu painatettavaksi. Se antaisi pappien välisestä
kirjeenvaihdosta yleisölle erittäin ruman kuvan.

Muutamia poimintoja sentään siitä leikattakoon:

Simo luulee olevansa joku erikoinen, kun esimerkiksi nai eronneen
naisen. Kallen mielestä Simo on vain tavallista ovelampi tekohurskas.
On sopimatonta papin udella toiselta papilta tämän autuudenasioita.
Kyllä nekin tulevat ajallaan hoidetuiksi. Vai vielä rukoilla _entisen_
ystävän puolesta j.n.e.

Kalle sanoi lopuksi toivovansa, ettei Simo enää kirjoittaisi hänelle
moisia lorukirjeitä. Hänellä on tärkeämpääkin tekemistä kuin lukea
noita kirjeitä, jotka vain vievät häneltä rauhan.

Maanviljelijä hän tuntuu olevan mainio, ajatteli Simo alakuloisena, hän
häärii pelloillaan kuin halvin työmies, — ja onhan sekin kunnioitettava
ammatti.




XI.

MURHAMIES JA PASTORI.


Eräänä auringonpaisteisena syysaamuna, kun Simo ei vielä ollut
muuttanut uuteen paikkaansa, hän näki Anttonin ajavan pappilan tiellä,
panevan hevosensa puomiin ja liikkuvan hitaasti kirkkoherran kansliaa
kohden.

Simo ajatteli, että nyt Anttoni oli jo saanut tarpeeksi taakkansa
kantamisesta. Hän ei jaksaisi enää kestää sen hirvittävää painoa, sitä
jollekulle tunnustamatta.

Mies kulki kumarassa niinkuin ainakin raskaan synnintunnon painamana.
Simon tuli sääli Anttonia, joka oli muuttunut niinkuin hänkin. Ero
asiassa oli vain se, että Simo oli vapautunut kulkemasta kumarassa,
kun taas Anttoni, muinoin roteva ja pystypäinen mies, oli painunut
köyryyn asentoon. Simosta näytti, ikäänkuin Anttonin toinen jalka olisi
käskenyt häntä eteenpäin, toinen olisi työntänyt taaksepäin. Sillä
tavalla Anttoni lopulta laahautui kuistin edustalle. Siinä hän otti
lakin päästänsä ja näkyi kuivaavan otsalleen pursunutta hikeä.

Vihdoin Anttoni oli kansliassa ja katsoi pettyneenä, niin Simosta
tuntui, kun ei nähnyt edessään rovastia. Simo ei ollut huomaavinaan
toisen hämminkiä, vaan sanoi:

— Mitäs Anttonin torppaan nyt kuuluu?

— Varsin huonoa, — vastasi Anttoni, katsahtaen epäluuloisesti Simoa. —
Eukko-rähjä ei taida enää nousta sängystä.

Simo oli niinmuodoin erehtynyt Anttonin aikomuksesta. Hän huokaisi
kuuluvasti. Anttoni vilkaisi epäillen häneen, mutta Simo sanoi
osaaottavasti:

— Ja vaimonne haluaa pappia luokseen?

— Niin, sitä hän pyysi tuomaan.

— Kyllä minä tulen Anttonin mukana.

Anttonin ääni särähti pahoin hänen sanoessaan:

— Tuota noin — eikös rovasti voisi tulla, kerran muutteeksi hänkin?

— Tietäähän Anttoni, ettei rovasti enää jaksa tämmöisiä sairaskäyntejä
ja vallankaan niin huonojen teitten taakse ja näin myöhään syksyllä.
Mutta enkö minä kelpaisi?

Anttoni nosti päätään, mutta painoi sen heti taas alas kohdattuaan
Simon päivänpaisteiset silmät. Anttonin korvissa kuulosti Simon ääni
sovinnollisemmalta ja melkein toverillisemmalta kuin ennen. Olisiko
Simokin joutunut kärsimään jotain, mietti Anttoni nyt pää kumarassa.
Ja ymmärtäisikö Simo nyt toisten kanssaihmisten syntejä, niitäkin
esimerkiksi, joita kuolevalla vaimolla on kerrottavana? Ja osaisiko
Simo asettua kuolevien kannalle — ja elävienkin — voidakseen lohduttaa
ja virkistää heitä: kuolevia virvoittavalla elämänsanalla ja eläviä
heidän jatkaessaan kamppailuaan? Simo toisti kysymyksensä. Anttoni
lausui jurosti:

— En tiedä. Mutta voisittehan tulla koetteeksi.

— Kiitoksia! — sanoi Simo tahtomattaan.

Anttoni kohotti päänsä kummissaan.

— Mitäs kiittämistä siinä nyt oli. Papin on tultava, milloin häntä
haetaan.

— Luonnollisesti. Mutta minä en tule ainoastaan koetteeksi, niinkuin
Anttoni sanoi, vaan tahdon yrittää vähäisten voimieni mukaan olla
todellinen lohduttaja.

Toden totta. Simo oli muuttunut. Mikä mieheen oli mennyt? Anttoni kyllä
tiesi, että Simo oli tullut valituksi kotipitäjänsä kappalaiseksi,
tiesi myös senkin, että Simo menee naimisiin, mutta nämä syyt eivät
voine vaikuttaa mieheen niin, että hän muuttuu avomielisemmäksi
ja lempeämmäksi entisestään. Anttoni tarkasteli salaa Simoa hänen
istuessaan rattailla. Simon kasvot olivat sileät ja rypyttömät.
Jokainen liike ja äänensävy, jotka ennen olivat olleet ärtyneitä ja
miltei vihaisia, todistivat tästä vaihdoksesta. Anttoni, entinen
metsämies, kyllä osasi erottaa ihmisen ja eläimen näiden merkkien
perusteella.

Simo istui omissa mietteissään, Anttoni näissä.

Oli kirkas puolipäivä. Suopursujen väkevä tuoksu alhaalta suolta tuntui
selvästi tänne kankaalle, jota he kulkivat. Simo hengitti niiden lemua,
ja yhtäkkiä hän muisti ne sanat, jotka oli sanonut Helville: tahdon
tulla yhdeksi vähäpätöisimmistä...

Niin kerran silloinkin olivat suopursut tuoksuneet heidän kulkiessaan
kahden samantapaisella kankaalla kuin tämäkin. Ja Simo muisti
Helville useasti muulloinkin sanoneensa: tahdon tulla yhdeksi
vähäpätöisimmistä... Nyt hänellä olisi ensimmäinen tilaisuus.

Kankaalta he poikkesivat koivuja ja kuusimetsää kasvavalle pienelle
tielle. Sen vierestä pyrähti metsoja läheisten puiden oksille. Simo ei
sitä huomannut, mutta Anttoni sanoi:

— Pastori ei kai käy enää metsällä.

— En, se ei oikein sovi nykyiseen toimeeni.

Anttoni järähti hyvillään:

— Ei taida.

Vähää ennen torpalle saapumista Anttoni sanoi:

— Ei suinkaan pappi saa kannella kylille, mitä joku kuolemaa tekevä
vaimo jutustelee hänelle.

Simo silmäsi Anttoniin kohdaten tämän synkän katseen, joka seuraavassa
silmänräpäyksessä livahti syrjään, pysähtyen ilmeettömästi tuijottamaan
maisemia tien varsilla.

— Ei kantele, siitä Anttoni saa olla varma — niinkuin omasta
autuudestaan.

Anttoni säikähti tahtomattaan Simon kolmea viimeistä sanaa ja lyöden
hevosta selkään sanoi väkinäisesti:

— Sitä minäkin, ettei saa.

Mutta Simosta tuntui, niinkuin Anttoni olisi vapautunut jostain
raskaasta kivikuormasta. Mies-parka, mietti Simo, et sinä sillä lailla
vain jaksa saavuttaa autuuttasi.

       *       *       *       *       *

Simo huomasi kummakseen, että Anttoni kotiinpäästyään laittoi vaimonsa
tilan parempaan kuntoon ja tiedusteli hiljaisella äänellä vaimonsa
vointia. Tämä hymyili kärsivällisesti.

Kun Anttoni ja lapset olivat poistuneet kamarista, jossa sairaan
vuode sijaitsi, makasi tämä pitkän aikaa sanattomana, silmät kiinni.
Hän oli laihtunut hirveästi. Suuri suru ja tuska olivat painaneet
vaimon kasvoihin lähtemättömät jäljet, ja ne jäljet nyt liikehtivät
hermostunein nytkähdyksin. Tuosta muinoin voimakkaasta naisesta oli
vain tähteet tallella: luuranko.

Simo tarttui sairaan käteen ruveten puhumaan, vaimon nyyhkyttäessä.
Vihdoin sairas avasi silmänsä, jotka olivat puolisokeat, ja tunnusti
vavahtelevin, mutta levollisin äänin, että Anttoni, hänen miehensä, oli
murhannut hänen isänsä. Jollei hän muusta olisi tietänyt, niin ainakin
siitä, että isä oli usein ilmestynyt hänelle unessa takaraivo mäsäksi
ruhjottuna ja sanonut — sanonutkin — hänelle tällöin, kuka hänet
murhasi. — »Anttoni, minun vävyni!» oli isä-parka huutanut hänelle
öisin. — Vaimo sanoi olleensa niin kovissa tunnonvaivoissa, että oli
monta kertaa aikonut edes papille tunnustaa miehensä tekemän syvän
synnin, mutta hän oli ollut kuin vanki ensin siellä Kurkinevalla ja nyt
täällä, kunnes Anttonissa oli tapahtunut pieni muutos parempaan päin.

— Hänhän toi teidät tänne, kun sitä pyysin.

— Niin kyllä, — sanoi Simo. — Koettakaa nyt tyyntyä, ennenkuin jatkatte.

Sairaan suuta kuivi. Simo antoi hänelle vettä tukien hänen päätänsä.
Vaimo itki, mutta mitään kyyneleitä ei ilmaantunut poskille.

— Niin, niin, — huokasi sairas, — pastori katsoo kummastuneena, koska
ei kyyneleitä puhkea. Katsokaas, alinomaisesta itkusta ovat silmäni
hiveltyneet niin, etten enää jaksa vuodattaa kyyneleitä. Ja samasta
syystä olen tullut puolisokeaksi.

Simoa melkein värisytti vaimon kurjuus. Vaimo kertoi edelleen,
että mies tätä ennen, vaimon aikomuksesta käydä tunnustamassa, oli
vartioinut hänen jokaista askeltaan, oli lyönytkin häntä sähisten:
»Minä tapan sinut, niinkuin kuvittelet minun tappaneen isäsikin,
jos kannustat päälleni.» — Vaimo-parka häälyi vuosikaudet kahdessa
ristitulessa: isä, joka kehoitti, ja miehensä, joka uhkaili. Hän oli
koettanut hellyttää miestään tunnustamaan rikoksensa, mutta tästä
ei ole ollut apua, ei ainakaan tähän mennessä. Ja sekin juttu, joka
käräjissäkin tuli ilmi, nimittäin että he olivat maanneet eri huoneissa
jo pitemmän aikaa ennen tuota murhaa, oli kyllä tosi, mutta vaimo sanoi
aavistaneensa miehensä jo silloin suunnitelleen rikostaan. Silloin
ennen käräjiin menoa Anttoni oli sanonut jyrkästi hänelle, että hän
murhaisi hänet, jos hän puhuisi epäilyksistään tuomarille.

— Ja arvaattehan, pastori, mitä tuskia silloin kärsin. Jospa hän
vihdoin katuisi ja alkaisi tehdä parannusta, se on hartain ja viimeisin
toivoni.

Vaimon puhuessa Simo ajatteli kauhulla tämän tilaa: ei saanut, ei
uskaltanut puhua totta. Mies oli alituisena uhkana hänen tiellään,
vaimo oli kahlekoiran asemassa. Vihdoin vaimo lopetti ja sanoi
läähättävällä äänellä:

— Onko minulla syntien anteeksiantamusta?

Simo puristi hiljaa sairaan luurankokättä.

— On, varmasti on teillä, joka olette kärsinyt niin sanomattomasti.

Sairaan kasvoille levisi ilonhohde. Hän viittasi ovelle kuiskaten:

— Ja onko kenties — hänelläkin?

— Kenties hänelläkin...

Vaimo vaikeni:

— Mutta hänellä on paatunut sydän.

— Herralle on kaikki mahdollista. Kun hyvä Luoja katsoo minkä asian
parhaaksi, niin Hän kääntää paatuneimmankin ihmissydämen armonsa
auringon paisteeseen, ja se sulaa sen liekissä, vaikka se rautaa ja
timanttiakin vahvempi olisi.

— Onko se totta? En jaksa uskoa, että miehenikin...

— Usko on vahva kallio, se teidän on muistettava. Jos miehenne katuu ja
tekee totisen parannuksen, niin hänet armahdetaan. Ja jos hän ei tee
sitä tässä elämässä, niin seuraavassa sitten.

Vaimon huulilta kuului heikko kuiskahdus:

— Seuraavassa? Mitä pastori sanoi?

— Sanon vain mitä apostoli Paavali kirjoittaa Korinttolaiskirjeessään:
»On taivaallisia ruumiita ja maallisia ruumiita. Kun on sielullinen
ruumis, niin on myös henkinen ruumis. Ensimmäinen ihminen oli maasta,
maallinen, toinen ihminen on taivaasta. Liha ja veri eivät voi periä
Jumalan valtakuntaa, eikä katoavaisuus peri katoamattomuutta.»

Pastori odotti hetkisen nähdäkseen, minkä vaikutuksen nämä sanat
tekivät tarkkaavasti kuuntelevaan sairaaseen.

— Luulen ymmärtäväni mitä pastori tarkoittaa, — huohotti vaimo. — Ja
sitten?

— Sitten Paavali sanoo, — virkkoi Simo, jonka sydän iloitsi sairaan
vaimon puolesta ja sen puolesta, että tämä, kovissa tuskissa ja
omantunnon vaivoissa miehensä ja omankin syynsä takia ruhjottu vaimo,
nyt ymmärsi elämänsä, sen syyn ja seurauksen lait. — Näin kirjoittaa
Paavali: »Me tiedämme, että, jos tämä ruumiimme, tämä maallinen
majamme, hajoitetaankin maahan, niin meillä on asumus Jumalalta,
iankaikkinen maja taivaissa, joka ei ole käsin tehty.» Näin Paavali
selvästi osoittaa, että on muitakin ruumiillisia asuja kuin tämä
aineellinen, meistä tällä hetkellä ainoalta luonnolliselta tuntuva,
mutta se on vain karkea ulkokuori. Ja ihmisen sielu ei ole suinkaan
ruumiiton henki, se on täysin olevaista jo täällä ihmislapsessa, sillä
kertaahan Paavali, että henkinen ruumis ei ole jotain sellaista, mikä
tulisi ihmisen osaksi vastaisuudessa, jonakin etäisenä aikana, se on
juuri tällä hetkellä olemassa kullakin.

Vaimo nousi, Simon puhellessa, vaivalloisesti istualleen Simon tukiessa
häntä selästä.

— Samalla lailla olen minäkin vähäpätöisessä järjessäni aprikoinut
noita asioita, — puhui sairas toivehikkaasti. — Jumala ei voi olla niin
armoton, että paiskaa toiset ihmiset päistikkaa helvetin tuleen, toiset
sijoittaa taivaan riemuihin. Ihmisillä täytyy olla armonaikaa vielä
kuoltuakin. Ja jos niin on niinkuin uskon olevan, niin hän voi katua ja
tehdä parannuksen seuraavassa elämässä.

— Toivotaan ja uskotaan, että hän tulisi totiseen mielenmuutokseen jo
tässä elämässä, — sanoi Simo liikutettuna.

Vaimon kasvot kirkastuivat huomattavasti hänen hokiessaan hiljaa:

— Toivotaan ja uskotaan.

Nautittuaan Pyhän Ehtoollisen sairas sai rauhansa pitkistä ajoista,
monista, monista vuosista, ja nyt kyyneletkin pulpahtivat esille.
Lopuksi Simo rukoili sen itsesepittämänsä rukouksen. Ja katso: sairaan
laiha rinta nousi ja laski levollisesti. Hän oli vaipunut rauhalliseen
uneen.

Simo astui pirtin puolelle. Siellä istuivat lapset eripuolella. Anttoni
nojasi pöytään katsellen akkunasta ulos; kun hän näki Simon tulevan
kamarista, hän katsoi Simoon, kuitenkin niin, ettei Simo nytkään
tavannut hänen katsettaan, mutta Simo ymmärsi kuitenkin sen kysyväksi.

— Hän on vaipunut uneen, — sanoi Simo hiljaa.

Anttonin rinnasta tunkeutui helpotuksen huokaus. Pitkän aikaa istuttiin
sitten pirtissä ääneti, kunnes Anttoni vihdoin huomasi sanoa, että
vanhin poikansa lähtee pastoria kyytiin, mutta jos Simo haluaa häntä,
niin hän tietysti ei voi kieltäytyä. Ei, ei, kyllä poika välttää, sanoi
Simo katsellen lapsia, jotka olivat kitukasvuisia, niinkuin eivät
olisi saaneet aurinkoa tarpeeksi, mutta helposti Simo sentään erotti
vanhimman pojan.

— Isohan tämä jo onkin. Kuinkas vanha sinä jo olet ja mikä on nimesi?

Poika katseli aristellen isäänsä.

— No sanohan, kun pastori kysyy, — sanoi tämä.

— Jo minä olen kahdeksantoistavuotias, ja Pekka on minun nimeni.

— No jos sitten, Pekka, alettaisiin tehdä lähtöä pappilaan.

Anttoni sanoi, että pastorin ei tarvitse panna pahaksi sitä, ettei ole
tarjota suunavausta. Eukko on koko ajan sairastellut täällä ollessa,
ja sisähuusholli on sentähden mennyt vähän hunningolle. Ja lisäksi hän
vielä selitti, ikäänkuin häpeissään:

— Senvuoksi en tullut kyytiin teitä, koska arvelen minua tarvittavan
täällä, vaimoni luona.

Simosta Anttonissa oli tapahtunut, sillä välin kuin hän oli kamarissa
sairaan luona, jotain tavallisuudesta poikkeavaa, jotain hyvää kenties.
Ja kun Simo vilahdukselta sai Anttonin katseesta kiinni, oli siinä
tuskallinen värähdys.

Simo puristi tuon onnettoman miehen kättä äänettömänä, lähtien sitten
kotimatkalle Pekan kanssa.

       *       *       *       *       *

Anttonin vaimo kuoli jonkin päivän kuluttua.

— Minä näen jälleen! — sanoi vaimo vähän ennen kuolemaansa. —
Kuuletkos, Anttoni, minä näen taas näillä silmilläni, sinut ja lapset,
kaikki tyynni, aina tuonne Ketomäelle asti minä akkunasta näen selvästi.

Anttoni säpsähti tätä vaimonsa ilmoitusta. Hän tiesi vaimonsa hänen
tähtensä itkeneen silmänsä piloille. Ei edes kyyneltä, tuota köyhän
kansan ainoata lohduttajaa, hän ollut vuosikausiin saanut puristaa
silmistään. Nyt hän, sen jälkeen kuin pastori kävi täällä, oli jälleen
oppinut itkemään kyyneleillä, ja nyt hän jo sanoi näkevänsä. Anttoni
tuli siitä vakuutetuksi, kun sairas akkunasta katsellen sängyssään
maaten yhtäkkiä sanoi hiljaa:

— No nyt taas Mansikki ja Muurikki ovat kaurapellolla. Pitäisi jonkun
käydä ajamassa ne pois.

Totta oli: lehmät olivat kaurapellolla. Lapset menivät kaahittelemaan
niitä kujaan ja siitä metsään.

Ennen kuolemaansa sairas pyysi vielä viimeisen kerran miestään
tunnustamaan rikoksensa. Mies oli valmistunut tähän kysymykseen. Hän
vastasi niin lempeällä äänellä, että kuoleva katsoi kummastuneena
häneen:

— Älä sinä huolehdi minun asioistani. Järjestän ne kyllä aikoinani —

Mies oli aikonut sanoa:

— Sitten kun sinut vien kirkkotarhan multaan kätkettäväksi, — mutta
hillitsi sanansa. Vaimo ymmärsi hänen ajatuksensa kuitenkin, koska
kuiskasi:

— Niin, niin, kun minut tästä viedään, niin sinä sitten tunnustat syvät
syntisi.

Miehen rinnasta kohosi raskas huokaus.

— Älä huokaa! — sanoi kuoleva viimeisillä voimillaan. — Mikä on
tehtävä, se on tehtävä, muuten et vanhurskauttasi löydä.

— Minä lupaan sinulle Jumalan edessä, — sanoi Anttoni särkyvällä
äänellä, — jota en ole tähän asti tuntenut, että minä tunnustan.

— Kuinka minä iloitsen lupauksestasi! — korisi sairas. — Taivaassa —
sitten — tavataan — Ant —

Näihin sanoihin vaimo sammui.

Taivaassa, ajatteli Anttoni sulkiessaan vapisevin käsin vainajan
silmät, taivaassa, sanoi vainaja. Minäkö pääsisin taivaaseen? Minä,
paatunut rikoksentekijä ja suursyntinen?

Ja tuo mies, joka vielä muutamia aikoja sitten oli uhmannut Jumalaa ja
kohtaloa vastaan, itki nyt kuin pikku lapsi.

Todelliset lapset katsoivat pelästyneinä ja ihmeissään isäänsä ja
alkoivat sitten itkeä hekin.

       *       *       *       *       *

Parin päivän kuluttua, kun vaimon ruumis oli arkussa, sanoi isä
lapsilleen:

— Minä lähden nyt pitkälle matkalle, mutta Pekka jää tänne teidän
kanssanne. Minä olen jo puhunut hänelle tästä matkastani. Tulkaa
kilteiksi, hyviksi ihmisiksi älkääkä ottako esimerkkiä isä-parastanne,
joka on suuri syntinen.

Lapset eivät ennenkään olleet uskaltaneet puuttua isän asioihin. He
eivät tehneet sitä nytkään. Heillä oli kuitenkin hämärä aavistus siitä
isän pitkästä matkasta, varsinkin vanhimmalla pojalla, jolle isä oli
tunnustanut rikoksensa.

Vanhin poika, Pekka, oli kauhuissaan kuunnellut isänsä sanoja tämän
alkaessa: Minä olen murhaaja...

Niinpä seisoi Pekka kalpeana isän jatkaessa puhettaan:

— Pekka ja minä viemme nyt äidin kirkolle, ja samalla tiellä minä jään
sinne. Pekka palaa takaisin yksin... Ja nyt hyvästi, lapseni. Muistakaa
joskus isääkin, joka ei ole ollut teille koskaan oikea isä.

Verkalleen läksi hevonen liikkeelle. Siinä meni äiti mustassa arkussa.
Verkalleen eteni ruumissaatto kivikkoisella tiellä isän tukiessa
rattaita toiselta puolen, Pekan toiselta.

Taivaalta valui hiljaista sadetta. Oli kuin luonto olisi itkenyt
köyhän torpanvaimon poismenoa, hänen, joka ei ollut osannut kyynelöidä
pitkiin, pitkiin ja kolkkoihin vuosiin paitsi juuri vähän ennen
kuolemaansa, jolloin hänen kyynellähteensä uudelleen purkautuivat.

       *       *       *       *       *

Anttoni tuli kirkkoherran kansliaan tekemään kuolinilmoitusta. Simo
otti sen vastaan.

Kun Simo tarkemmin katseli Anttonia, oli tämä paljon muuttunut,
tullut hiljaiseksi ja ikäänkuin sisimpänsä tarkastajaksi, ei enää
niinkuin ennen, että kuuntelisi ääniä sydämestään ja omastatunnostaan
piilottaakseen ne sinne yhä syvemmälle, vaan niin, että ne jo
vihdoinkin tekisi tunnetuksi. Ja sitäpaitsi Simo viimein sai Anttonin
katseista kiinni, ja niissä asui nyt niin suuri tuska ja epätoivo,
että Simon sydäntä kouristi. Hän olisi voinut vaikka lukea noista nyt
niin avomielisistä silmistä, että Anttoni oli murhaaja, jollei sitä jo
ennestään olisi tietänyt.

Anttoni siis tunnusti rikoksensa. Hän ei jaksanut sitä pitemmälti
salata. Pastori kai jo ilmankin tiesi tämän. Simo nyökkäsi. Anttoni
jatkoi kertomustaan sanoen lopuksi, että heidän torpassaan oli
tapahtunut ihme: hänen vaimonsa oli alkanut itkeä kyyneleillä monista
vuosista ja sitäpaitsi vähän ennen kuolemaansa saanut näkönsä jälleen,
nimittäin nämä ruumiilliset silmät. Se mursi Anttonin lopullisesti.

— Mies-parka, — sanoi Simo, Anttonin vaiettua. — Jokaisen ihmisen pyhä
velvollisuus on sovittaa syntinsä ja rikkomuksensa vapaaehtoisesti ja
samoin vapaaehtoisesti tultava synnintuntoon — jo tässä elämässä.

— Ymmärrän mitä pastori tarkoittaa, mutta onko tällaisella ihmisellä
toivoa, edes joskus, saada syntinsä anteeksi tuolla ylhäällä.

— Jumala vaalii niin hyviä kuin pahoja. Anttonin täytyy ennen kaikkea
uskoa saavansa anteeksi, muu kaikki tulee uskon ohella.

Anttoni sanoi pitkän tovin kuluttua, arastellen:

— Eikö pastori tahtoisi tukea heikkoa uskoani antamalla minulle Herran
Pyhää Ehtoollista. Sitä minä nyt kaipaisin, en ole käynyt ripillä sen
jälkeen kuin ensikerran pääsin pyhälle aterialle.

Simo melkein hätkähti tällaista pyyntöä, mutta sitten hänen mieleensä
tulvahti voimakas ajatus: tuossa, edessäsi seisoo onneton ihminen, yksi
veljistäsi, joka on saanut kärsiä — tosin kyllä — oman tekonsa tähden
enemmän kuin useimmat kanssaveljet, ja sinä kieltäydyt tarjoamasta
hänelle sitä, mitä hän toivoo.

Huomatessaan Simon epäröivän Anttoni sanoi:

— Se vahvistaisi minua seuraavan askeleen ottamiseen, mutta jos pastori
ei katso tällaiselle ihmiselle voivan tarjota, niin ei sitten.

Simo nöyrtyi tämän yksinkertaisen, paljon kärsimyksiä itselleen
kasanneen miehen edessä. Hän ei jaksanut olla tekemättä tätä palvelusta
Anttonille. Sitten Simo kysyi:

— Mitäs Anttoni nyt ajattelee tehdä?

— Menen samalla tiellä ilmoittamaan itseni vallesmannille.

Siihen Simo virkkoi:

— Se on oikein. Mutta kuka hoitaa torppaa sillä ajalla?

— Poika on jo kahdeksantoistavuotias, niinkuin pastori tietää, ja muut
lapset yli kymmenen, jokainen heistä. Sanoin heille aamulla lähtiessäni
lähteväni pitkälle matkalle. Pekan kanssa me yhdessä tuotiin äidin
arkku kirkolle ja hän palasi sitten takaisin yksin. Hän muuten
tietääkin jo tämän matkan päämäärän. Pitihän minun se sanoa hänelle,
joka nyt tulee perheen pääksi.

— Siitä muodostuu vaivalloinen ja rasittava retki.

— Voi, hyvä pastori, tiedän sen, mutta onhan minulla ollut
valmistusaikaa yllin kyllin, ja nyt vihdoinkin tahdon sovittaa suuren
rikokseni. Elinkautinen siitä tulee varmasti.

Simo sanoi:

— Niin kai, elinkautinen.

Anttoni ojensi kätensä Simolle lausuen:

— Sinusta tuli sittenkin oikea pappi, — jätit metsästämisenkin.

Hän punehtui huomattuaan sinutelleensa Simoa, mutta tämä sanoi, arvaten
hänen ajatuksensa:

— Nyt minä vasta tunnen Anttonissa kotikulmalaiseni.

— Niin, hyvästi ja voikaa hyvin. Ja jos pastorille joskus sopii, niin
katsoisi, sinä aikana kuin pastori vielä täällä on, ettei lapsistani
tulisi julkipakanoita, semmoisia kuin isä oli.

Simo lupasi mielellään tehdä voitavansa, vielä sittenkin kun hän
muuttaisi kotipitäjänsä kappalaiseksi — sieltäkin käsin hän valvoisi
Anttonin lasten parasta kykynsä mukaan.

       *       *       *       *       *

Ja niin Anttoni lähti.

Simo saattoi hänet veräjälle. Siinä he vielä vaihtoivat ymmärtävän
katseen ja erosivat päätään nyökäyttäen.

Simo jäi veräjälle katsomaan Anttonin menoa. Mies kulki joutuisasti,
ikäänkuin pelkäisi, ettei saisikaan sovittaa rikostaan. Kuolema voisi
tulla väliin.

Katsellessaan Anttonin kiireisiä askeleita Simon mieleen tuli aivan
kuin itsestään:

Oi Herra Jeesus Kristus, yksinomaan Sinun käsiisi minä annan omaiseni,
itseni ja lähimmäiseni kaikki ja tämän Anttoninkin. Varjele ja suojele
Sinä meitä kaikkia, myös Anttonia. Ole armollinen meille kaikille ja
meidän sieluillemme, ennen kaikkea Anttonille, joka tällä hetkellä sitä
kipeimmin kaipaa. Iankaikkisesti iankaikkiseen Sinä olet hyvä.

Tähän rukoukseen Simo nyt niinkuin tavallisesti kokosi sielunsa silmien
eteen kaikki rakkaimpansa.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAAN SUOLA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.