Uuteen elämään: Idylli erämaasta

By Väinö Kataja

The Project Gutenberg eBook, Uuteen elämään, by Väinö Kataja


This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions 
whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at 
www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.




Title: Uuteen elämään
       Idylli erämaasta


Author: Väinö Kataja



Release Date: March 17, 2019  [eBook #59079]

Language: Finnish


***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UUTEEN ELÄMÄÄN***


E-text prepared by Tapio Riikonen



UUTEEN ELÄMÄÄN

Idylli erämaasta

Kirj.

VÄINÖ KATAJA






Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1909.




I.


Kaksi miestä kävelee kapeaa, mutkittelevaa polkua pitkin asutuilta
mailta kiveliöön päin. Edellä astuvalla on kannannainen taakka
selässään, mutta jälkimäisellä vain pieni kainalolaukku, joka riippuu
olan yli nahkakantimessa. Polku on kapea, paikoitellen kivikkorovaa ja
pounikkoa. Väliin se nousee sileälle vaaran kyljelle ja toisin ajoin,
kuin kulkijalle huviksi, viepi hietaista männikkökangasta pitkin.
Soiden poikki ei vie eikä halkaise jänkkiä, vaan kiertää niiden
rantoja, metsän peitossa pysyen.

On valoisa ja lämmin Pohjolan kesäyö.

Vanhemmalle miehelle, joka astuu edellä taakkoineen, tuntuu tulevan
lämmin ja palava. Hiki tippuu hänen kasvojaan pitkin, joita hän tuon
tuostakin pyyhkäisee puseronsa hihalla. Mutta reippaasti hän astuu,
tottuneesti kiertää polulla olevat kivet, ja varmasti nousee jalka
polun poikki kaatuneen lahon yli. Voimaa on vielä jänteissä ja
tukevassa varressa, joustavuutta koko olennossa. Eivät ole hartiat
kumarassa, sillä hän on lyhyenläntä ja tanakkaa tekoa kuin petäjän
tyvi.

Paras miehuuden aika on sentään jo ollutta; harmahtavat hiukset
ohimolla ja rypyt silmäin ympärillä tietävät vanhuuden päivien
alkaneen. Mutta hän on tottunut kantamaan taakkoja selässään, oppinut
polkuja astumaan ja kiveliöitä kulkemaan. Koko ikänsä on kiveliössä
asunut ja monasti sinne selässään kuljettanut perheelleen elatuksen.

Hänen jäljessään kävelevä mies on nuori vielä, hoikka ja
heikonnäköinen. Vaatteet ja kengät ovat herrasmiehen, ja keppi, jota
hän levottomasti heiluttelee, on hienon maailmanmiehen. Tukka on
mustankiiltävä, silmät suuret ja siniset, mutta niiden ilme on väsynyt
ja arka, samoin kuin koko olemuksessa on jotakin pelonsekaista ja
pehmeää. Mutta vaikka häntä ei paino rasita, näyttää hän paljoa
väsyneemmältä kuin hänen vanhempi kumppaninsa. Sillä hän on tottumaton
kulkemaan kivikkopolkuja eikä näytä karaistuneelta kestämään erämaan
vaivoja ja elämää. Vähän väliä hänen jalkansa töksähtää polun kiviin
tai tarttuu risuihin. Vari on hänelläkin, vielä varimpi kuin toverilla.
Lakkaamatta hän pyyhkii hikeä kasvoiltaan ja huitoo nenäliinallaan
sääskiä ympäriltään.

Vanhemman miehen nimi on Heikki Kotarova, Illinginjärven uudistalon
kovaa kokenut isäntä. Nuorempi on Kaarlo Savio, eteläsuomalainen
kirjailija.

Kaksi päivää he ovat jo olleet matkalla. Suoraan itää kohden ovat
taivaltaneet, ensin koskista jokea pitkin veneen varassa, sitten
jalkapatikassa. Nyt on viimeinen, mutta myöskin pisin ja raskain taival
kuljettavana, ennenkuin pääsisivät perille suuren, saivovedestään
kuuluisan Illinginjärven rannalle, missä oli yksi ainoa asukas ja talo.

Outoa ja omituista oli taival ollut Savion mielestä, outoa ja omituista
koko tämä pohjoinen maailma, josta ei ollut kuullut muuta kuin satuja
kerrottavan. Kun he kirkonkylästä veneellä lähtivät painamaan
vastavirtaan synkistä kiveliöistä juoksevaa jokea pitkin, tuntui
hänestä, että se oli viimeisiä ponnistuksia siihen uuteen elämään, jota
hän oli hakemassa. Jyrkkien koskien alla hän oli noussut maihin ja
kävellyt polkua pitkin sen niskalle, sillä aikaa kun Heikki
kumppaneineen kiskoi venettä ylös koskea. Yön aikoina oli kuljettu ja
kuumimman päivän ollessa noustu maihin johonkin koskenrannalla olevaan
taloon, jossa levähdettiin.

Alajuoksultaan olivatkin joen molemmanpuoliset rannat olleet taajaan
asuttuja, mutta kuta ylemmäs he ehtivät, sitä mukaa harveni asutus,
pienenivät viljelykset. Synkkä kiveliö alkoi heti joen rannasta ja
näytti ulottuvan maailman ääriin. Sinne tänne joenrannalle, etelään
viettävälle rinteelle, oli vielä joku uskaltanut mökkinsä salvaa ja
kuokkia peltoa sen ympärille. Mutta joen latvoilla, suurten järvien
rannoilla, kuului olevan vankkoja asutuksia ja varakkaita kyliä, joiden
asukkaat viillättivät näitäkin vesiä alas valtaväylän varsille, mutta
kulkivat toisaalle päinkin erämaiden poikki leikkaavia jokiloita pitkin
toisen suuren valtaväylän rannoille ja kirkonkylään.

Tämä polku, joka vei Illinginjärvelle, oli alkanut joen lompalolta
korkean vaaran alta. Siinä oli jokitörmän päällä, kuusikon suojassa,
Heikillä vakituinen venehuoneensa, jossa sitä säilytti talvisin ja
johon sen kesäisinkin veti suojaan aina kun kirkolta palasi. Siinä oli
hänen varastohuoneensakin, johon veneestä tuomisensa kokosi, ne sitten
selässään kantaakseen vähissä erin kotiaan. Neljä säkkiä jauhoja oli
sinne nytkin jätetty ja säkki suoloja. Kesän evääksi ne oli tuotu, kun
oman pellon vilja oli aikoja loppunut.

Ihmetellen ja kuin unta nähden oli Kaarlo tarkkaillut Heikin ja hänen
kumppaniensa raskaita ponnistuksia, kun he kiivasta virtaa ylös
sauvoivat jauholastissa olevaa raskasta venettä. Kuntoa ja miehuutta
siinä kysyttiin.

Vähitellen hän oli alkanut herätä unestaan ja herännytkin oikeaan
todellisuuteen. Mitäpä olikaan hän tiennyt erämaan asukkaiden elämästä
ja niistä ponnistuksista ja vaivoista, joita he saivat kokea
jokapäiväisen leivän hankinnassa! Ei mitään hän niistä tiennyt, ei
koskaan omin silmin ollut nähnyt. Tosin oli joskus pääkaupungista
maaseudulla käynyt, mutta mitäpä se oli sekään kansan elämä muuta kuin
näennäistä hyvinvointia hyvien kulkureittien varsilla... Mutta tämä!

Tämä oli sitä todellista, tervettä elämää, Suomen kansan elämää, josta
oli kuullut puhuttavan ja lukenut kirjallisuudessakin... Tämän sitkeän,
kovaa kokeneen kansan raskasta elämää, karua maata ja kylmää ilmanalaa
vastaan...

Kun hän silmäsi edellään kävelevää Heikkiä, jonka hartioita painoivat
hänen matkakapineensa ja jonka harmenevia hiuksia pitkin hiki tippui,
tuli hänen niin sääli Heikkiä, että esitteli levähdettäväksi...

"Ei ole enää pitkä matka järvelle", vastasi Heikki eikä katsonutkaan
taakseen, toisen ollessa vähän väliä kompastua kiviin.

Kaarloa ihmetytti miehen sitkeys. Monta vuorokautta oli raskasta lastia
sauvonut vastavirtaan... nyt tuommoinen taakka selässä... ja kuitenkin
astui kuin levännyt, nuori mies... Ei taakseen joutanut silmäämään, ei
taakkaansa mättäälle laskemaan.

"Tästä alkavat heti... tuo jänkkäpilkka kun on kierretty... hyvät maat
ja paremmat polut", puheli Heikki hetken kuluttua.

"Joko olemme puolivälissä?" kysyi Kaarlo nyt. Oli aikaa jo aikonut
kysyä, mutta peläten, ettei vielä oltaisi, oli hän koettanut säästää
kysymystään niin kauan kuin mahdollista.

"Jo toki!" kuului Heikin rauhoittava vastaus. "Eihän tätä väliä vedestä
veteen pitäisi olla kuin kolme neljännestä... vaan liekö tuota kukaan
oikein mitannut."

"Sanoittehan olevan tuolta joen rannalta kotia toista penikulmaa",
muisteli Kaarlo.

"Niinpä niin. Mutta siinäpä onkin järvi välissä, toista neljännestä
leveä..."

"Teidän talonne on siis tuolla puolella järveä?"

"Niin on -- ei sinne tietämättä kulkija kostu... Ja kyllä siellä saapi
olla rauhassa se, joka ei muita ihmisiä ikävöi... Kun kuulutte
semmoiseen paikkaan haluavan... On sekin!..."

Kaarlo pani merkille, että kuta likemmäksi he saapuivat Illinginjärveä,
ja kuta synkempi ja lyömättömämpi erämaa heitä ympäröitsi, sitä
puheliaammaksi kävi Heikki. Kirkonkylässä, jossa yhteen tulivat, ei
Heikki ollut monta sanaa virkkanut, ja tullessakin haasteli hyvin
vähän. Joskus vain jonkun sanan lausui, kun osui vastuspaikka.
Silloinkin tyynesti ja rauhallisella äänellä. Mutta nyt vasta näytti
kuin kotiutuvan, kun oli loitottu asutuilta mailta. Täällä se olikin
Heikin kehto, täällä kovan kiveliön keskellä, täällä hänen elämänsä,
ilonsa ja onnensa.

Ei ollut Heikki Kaarlolle kertonut juuri mitään kotioloistaan. Lyhyeen
oli vastannut ja siihen lopettanut keskustelun. Sen oli Kaarlo saanut
tietää, että nuorena, naimattomana miehenä Heikki oli tänne
Illinginjärven rannalle hakenut kruununtorpan paikan ja siihen alkanut
rakentaa mökkiä. Toisen sydänmaanjärven rannalta oli kotoisin, suuren
lapsilauman nuorin poika.

"Kauanko Heikki on jo täällä asunut?"

"Kolmaskymmenesviides kesä on kulumassa."

Taas näytti Heikki tiukentavan kulkuaan. Ainakin Kaarlosta tuntui niin,
sillä hänen ja Heikin väli pyrki pitenemään.

"Tässä on juuri heti, kun pääsemme tuon Hiirimaanvaaran pohjukalle,
minun tavallinen lepokiveni... Jospa siinä levähtäisimme!" kuuli Kaarlo
Heikin edestäpäin puhuvan kuin kehoittavalla äänellä.

He olivatkin jo rannanneet äskeisen jänkän ja nousseet
männikköharjulle, jota pitkin polku näytti nousevan korkeammalle.

"Tästä se alkaa Hiirimaanvaara... Kun pääsemme tuonne paljukalle, niin
siintää sinne jo kappale järven lahtea", selitteli Heikki taas.

Kaarlo koetti joutua perässä, mutta sittenkin ehti Heikki äkkimutkassa
kadota näkyvistä. Ei ollut hänestä, helsinkiläisestä elostelijasta,
erämaan polkuja kulkemaan! tuumaili hän mielessään.

Polku nousi nousemistaan ja näytti kiipeävän vaaran laelle. Harvenevan
mäntymetsän läpi siinsi kaukaa puuttomia, harmaita vaarojen lakia,
näkyi tummia korpia ja lehtoja loivien nousujen rinteiltä. Mutta
yhtäkkiä aukeni eteen puuton vaarankylki, paljukka, jossa kulovalkea
oli aikoinaan tehnyt tuhoa. Nousevan taimiston seassa loikoi siellä
honkia ristikkäin, sikin sokin.

Paljukan laidassa oli iso, tasainen paasi, se Heikin lepokivi. Heikki
oli ehtinyt laskea taakkansa maahan ja istahtaa kivelle ennenkuin
Kaarlo saapui. Pyyhkien hikeä kasvoiltaan hän istahti väsyneesti Heikin
viereen ja arveli:

"Kyllä te olette vallan hurja kävelijä, vaikka tuommoinen taakka on
selässä."

"On tätä täytynyt kulkea raskaammankin painon alla... neljäkymmentä
vuotta jo..."

Hän tarjosi Heikille sikaarin, mutta sytytti itse paperossin.

"Tuosta kun katsotte tuon kelohongan oikealta puolelta... tuon pitkän
kuusen latvaa kohden, joka näkyy tuolta laaksosta alempaa, niin
vilahtelee vettä metsän välistä... Siinä on muudan Illinginjärven
lahti", neuvoi Heikki ja osoitteli kädellään.

Kaarlo katsoi sinnepäin, mihin Heikki viittasi. Sieltä näkyi, kaukana
vielä, välkkyvän vesiä. "Mutta taloa ei vielä näy", sanoi hän. "Ei näy
juuri tälle kivelle, vaan jos kehtaisi nousta tämän vaaran lakeen, niin
näkyisi koko järvi ympäristöineen ja muitakin järviä edempänä. Mutta
pianhan tästä nyt olemme tämänpuolisessa venevalkamassa... Ja mitäpä
siinä liioin on sydänmaan järvessä katselemista!... Lihavammat ovat
maat siellä etelässä..."

"Lienevätkö lihavammat... kaunista metsäähän täälläkin kasvaa. Olenkin
muuten hyvin vähän oleskellut maaseudulla. Kesillä saaristossa,
sydänmaalla en koskaan..."

"No mikä pani tänne lähtemään näin kauas?"

"Ajattelinpa, että pitää mennä, kun kerran lähtee, niin kauas, että
Helsingin humu lakkaa kuulumasta."

Heikkiä nauratti.

"No, jo te parhaan paikan löysittekin! Ei tämän meidän järvemme kautta
kesän aikana kulje kukaan ihminen. Tämä on vähän syrjässä kulkuteistä
kesällä, mutta talvella pitävät poromiehet jälkeä auki kevätpuoleen
asti..."

"En minä ketään kaipaakaan. Sitä hauskempi, kun ei näe ketään
vierasta."

"No, on se kummaa. Mutta mitäpä siitä on hyvää ihmisten
näkemisestäkään. En minä vain ole ikävöinyt enkä kauppoja katunut, kun
aloin katsella paikkaa tänne Illinginjärven rannalle. Ei kukaan tänne
silloin halunnut, kun tämä oli niin syrjässä eikä vesiä pitkin päässyt
kulkemaan. Mutta nyt kyllä jo monet kadehtivatkin. Kun poikasena täällä
kuljin otusta hakemassa, yövyin usein tähän järven rantaan... juuri
tuonne, johon kartanoa sitten aloin rakentaa. Minua miellytti järvi...
se on saivovetinen ja kalarikas... ja miellyttivät maatkin ja
järvenrannan lihava multa. Kun muualla ensimäiset syyshallat panivat
mustikat, säilyivät ne siinä syyspakkasiin asti. Siitä ymmärsin, ettei
paikka ollut hallanarka, ja se minua innostutti."

Heikki vetäisi sikaaristaan vahvan sauhun ja sanoi sitten:

"Enkä saata moittia, että halla olisi viljaani hätyytellyt..."

Kaarlo seurasi Heikin puhetta mielenkiinnolla. Kummallinen mies tämä
Heikki! Juro oli ollut kirkolla, vähäpuheinen välillä, mutta kun oli
tultu tänne kiveliöön ja päästy kahden kesken, oli muuttunut
puheliaaksi. Ja käynyt muutenkin miellyttävämmäksi. Kaarlo huomasi
vasta nyt, että Heikillä oli kauniit, tuntehikkaat silmät ja
säännölliset, miehekkäät kasvot, vaikka ne nyt olivat harvan
parransängen peitossa. Epäilemättä oli Heikki nuorena ollut komea,
miellyttävä mies. Eikä tainnut olla niin lahjatonkaan kuin Kaarlo oli
luullut. Häntä alkoi Heikki yhä enemmän ja enemmän miellyttää, ja hän
havaitsi alinomaa uusia puolia Heikissä.

Kun he olivat tuokion tupakoineet äänettöminä, nousi Heikki ja arveli:

"Jospa sitten katkaisemme tämän lopunkin taivalta."

Ja kun olivat jo lähteneet sinnepäin, missä vesiä näkyi vilkkuvan,
sanoi Heikki:

"Menkää sitten sinne meille, niin kyllä siellä toimitetaan vuode
vieraalle... Minä käyn vielä venevalkamassa..."

"Ettäkö palaatte sinne, johon jätitte jauhosäkit ja muut tuomiset?"
kysyi Kaarlo hämmästyen.

"Olen minä tämän taipaleen kulkenut välistä kolmeenkin kertaan yössä."

Kaarloa kadutti, että hän oli pyytänyt kapineitaan nyt matkaansa.
Olisihan ne ehtinyt jäljestäpäin tuoda! Mutta eihän hän ymmärtänyt
erämaan asukkaan elämää! Kuka sen tiesi, kuinka suuri köyhyys siellä
oli kotona, kuinka suuri puute... ehkä leipäkin lopussa.

"On näin yön aikana vähän viileämpää", kuuli hän Heikin vielä
arvelevan.

Polku laskeusi nyt sakeaan kuusikkokorpeen, jossa ilma tuntui tuoreelta
ja viileältä. Polullakin kenkä upposi kosteaan sammaleeseen, ja
paikoitellen näkyi pienoisia puroja, joiden vesi juoksi joistakin
lähteistä edempää.

Tuntui oikein herttaiselta kävellä viileän kuusikon keskellä. Ei nähnyt
mihinkään muualle kuin suoraan taivaalle, joka näytti pyörryttävän
korkealta ja kalpean sinertävältä. Outo, omituinen hyvänmielen tunne
täytti Kaarlon sydämen. Tänne oli menossa, pakoon maailmaa ja suuria
syntejä, tänne erämaiden ja vauhkojen vaarojen taakse, kauas... niin
kauas... niin kauas kuin pois kokonaan maailmasta! Tänne aloittamaan
uutta elämää, tervettä ja voimakasta, puhdasta ja himotonta suuren
luonnon koskemattomassa helmassa! Välistä vihlaisi kyllä mieltä
jonkunlainen arkuuden tunne, ja toisinaan taas tuntui kuin pelko olisi
ahdistellut sydäntä... Ellei enää koskaan pääsisi täältä pois! Kun hän
näki puuttomien vaarojen huippujen köyhännäköisinä, alastomina ja
harmaina kohoavan vasten vaaleata taivaanrantaa, tuntui hänestä, kuin
ne olisivat kauan sitten kuolleiden jättiläisten hautakumpuja... Jos
sinne eksyisi elämästä!

Mutta toisaalta viehätti häntä ympäristön jykevä, hiljainen rauha.
Kaikki oli hänelle outoa ja ihmeellistä. Kesäyön kummallinen kirkkaus,
karun luonnon koskematon kiveliö ja metsäisten maitten puhdas, keveä
ilma...

Hän oli alkanut tuntea, että täällä hän paranee, täällä hän kokoaa
entiset voimansa takaisin, täällä henki saa rauhoittua ja sydän
tyyntyä. Täällä kasvaa uusi veri ruumiiseen, ja saasta ja lika
hälvenevät höyrynä ilmaan! Entinen elämä on oleva kuin pahaa unta, ja
tästä alkaisi hänen uusi, voimakas ja toimellinen elämänsä.

Reippaasti vain! Tuosta Heikistä piti ottaa esimerkkiä! Heikin elämä
oli oikeata, vaikka se oli raskasta ja köyhää! Jahka hän oikein pääsee
käsittämään sydänmaan miehen elämää...

Kuusikkokorpi oli harvennut, ja he tulivat männikkökankaalle, joka
näytti viettävän järveen päin. Hetken kuluttua alkoikin järveä näkyä,
ensin pieninä lampina metsän läpi, mutta sitten yhä suurempina. Ja
aivan äkkiä he saapuivat järven rantaan, kun aurinko alkoi kohota
heidän takanaan, paistaen kahden suuren vaaran välistä. -- "Nyt ollaan
perillä", sanoi Heikki ja laski taakkansa rannalle. Hän alkoi hommata
tulta rantahiekalle, missä näkyi entisiä nokisia hongantyviä ja
pikkurisuja.

Kaarlo katseli mielihyvin järvenselälle, jota nouseva päivä kultasi.
Toiselta rannalta pohotti korkealta törmältä talo, jossa näkyi joku
vastaveistettykin rakennus. Talon takaa kohosi korkea, louhikkoinen
vaara, jonka kupeella kasvoi metsää, mutta tasainen laki oli kalju ja
paljas. Se näytti niin rauhalliselta pienten peltojensa keskellä.

"Tämä on siis Illinginjärvi?"

"Tämäpä, tämä. Ja tuolla se on talo... Se uusi rakennus on navetta,
menneenä talvena vasta salvettu..."

"Mutta eikö talolla ole erityistä nimeä?..."

Heikki oli saanut tulen syttymään ja kantoi siihen märän turpeen,
saadakseen sauhun mustemmaksi. Hän naurahti.

"On sillä nimikin, vorstmestari-vainajan antama."

"Mikä se on?" Ja Kaarlo koetti mielessään miettiä, mikä nimi sopisi
tälle yksinäiselle uudistalolle, kaukana naapureista, kiveliön
keskellä, kirkkaan järven rannalla.

"Kaiholaksi tämän vorstmestari-vainaja on nimittänyt, ja se tuo kuuluu
olevan kirjoissakin. Kaiholan uudistalo Illinginjärven rannalla, kuului
rovastikin papereistaan lukevan."

"Vai Kaihola!"

Ja Kaarlo jäi hetkeksi mietteisiinsä. Heikki kantoi kaatunutta puuta
lisää nuotioon ja tähysteli järven poikki. Kaarlo ei ollut
havainnutkaan, ettei venettä ollut rannassa. Nyt hän sen vasta huomasi
ja kysäisi:

"Mutta millä me soudamme järven yli? Eihän näy venettä tällä
rannalla..."

"Tällä sauhulla me veneen saamme, jahka huomaavat", sanoi Heikki.

Kaarlo ymmärsi nyt vasta, mitä varten Heikki oli sytyttänyt tulen.

"Tämä on siis jonkunlaista langatonta sähköttämistä", nauroi hän, sillä
ensi kertaa eläissään hän näki, miten erämaan asukas ilmoittaa järven
yli tahtovansa.

Mitäpä hän olikaan nähnyt kansan elämästä!

"Mutta ellei siellä kukaan ole valveilla?" hän epäili.

"Kyllä sen aina joku huomaa. Eivät ne näin tähän aikaan kesästä nuku
öisin täällä päin... Jopahan näkyy Eeva kävelevän venevalkamaan."

Ottaen kiikarin käsilaukustaan katseli Kaarlokin taloon päin.

"Eeva", virkkoi hän. "Onko hän teidän tyttärenne?"

Oli. Eeva oli nyt vanhin lapsista; kaksi vanhempaa, poikia kumpikin,
oli nuorena hukkunut järveen, heikkoon jäähän. Nuorempia oli vielä
kolme poikaa ja kaksi tytärtä.

"Lienevät pojat menneet Kallijärveen kylästelemään, koska Eeva tulee
noutamaan", aprikoi Heikki.

Hetken kuluttua, kun vene jo näytti olevan puolijärvellä, sanoi Kaarlo:

"Vai on se Kaihola! Minusta se näyttää, tämä teidän talonne, sangen
rauhalliselta ja hauskalta. Mistä forstmestari-vainaja mahtoi arvata
semmoisen nimen!"

"Mikäpä tiennee! Hän täällä kulki kalassa kesäisin ja linnustamassa
syksyisin. Oli semmoinen vähäpuheinen ja yksin elelevä mies. Mutta
minua kohtaan oli kovin hyvä, aina auttoi ja neuvoi... Ja viipyi
välisti meillä viikkomääriä. Ei hänellä ollutkaan vaimoa eikä lapsia.
Ja kuoli sitten... mikä sydämenvika lie ollut..."

Ja Heikki kertoi minkä mitäkin forstmestari-vainajan elämästä.

Vene oli jo saapunut likelle rantaa, ja Kaarlo näki, että soutaja tuon
tuostakin kääntyi teljolla katsomaan rannalla olijoihin. Soutaja näkyi
olevan nuori vaaleaverinen tyttö. Pitkä ja paksu palmikko oli joutunut
olkapäälle, huivin valuessa teljolle. Juuri ennenkuin vene rantaantui,
loi tyttö pitkän, kysyvän katseen Kaarloon eikä näyttänyt isäänsä
huomaavankaan. Hänellä oli suuret, siniset silmät ja kalpeat, pienehköt
kasvot. Ja kun hän nousi veneeseen seisomaan, huomasi Kaarlo, että hän
oli pitkä ja solakka, ja että vartalo oli kaunis ja sopusuhtainen.

"Tämä on eräs herra Helsingistä, tullut tänne kalastelemaan meille
kesäksi. Sano äidille, että toimittaa vieraan tupakamariin ja laittaa
ruokaa. Ottakaa niitä poronpaisteja... eikä tämä muuta kuulu
tahtovankaan, kun vain saa maitoa kyllikseen", esitteli Heikki Kaarloa
tyttärelleen.

Kaarlo kävi antamaan Eevalle kättä. Tyttö ei osannut hänelle mitään
sanoa, katseli vain totisin kasvoin ikäänkuin ei koskaan ennen olisi
nähnyt vierasta miestä. Mutta Kaarlo näki, että tytöllä oli
miellyttävät punaiset posket ja valkoinen kaula, joka hohti auenneen
röijyn alta.




II.


He työnsivät veneen vesille vasta sitten, kun Heikki oli lähtenyt
takaisin pitkin joenrantaa venevalkamaan, noutamaan sinne jätettyjä
tavaroita.

Aurinko oli jo kohonnut korkeammalle ja paistoi yli vaarain lakien,
koko järveä kullaten.

Eeva istuutui soutamaan ja Kaarlo perään. Ei ollut Kaarlo eläissään
puhutellut erämaassa kasvanutta tyttöä, ei tuntenut heidän
yksinkertaisia tapojaan eikä sitä luonnollisuutta, jonka aina tapaa
sydänmaan asukkaan käytöksessä. Omituinen tunne valtasi hänet, kun hän
katseli soutavaa tyttöä, joka ei näyttänyt häntä ujoavan eikä liioin
häntä herranakaan pitävän. Hänestä tuntui niinkuin hän nyt tässä
venheessä kulkisi johonkin salaperäiseen ihmemaahan, kauas pois
entisestä, uuteen kirkkaaseen elämään. Aamun loiste, erämaanjärven
jylhä ympäristö ja hänen oma haaveksiva mielensä kutoivat hänen eteensä
kuin uuden elämän sarastusta. Ei hän oikein tiennyt, näkikö unta vai
oliko valveilla... Koko maailma tuntui kultahohteessa kylpevän,
rantojen puissa lauloivat linnut, ja käkien kukunnoita kuului
kaukaisista korvista.

Tämä järvi ja tuo talo tuolla ja sen asukkaat... tässä oli nyt se
maailma, jossa hänen tuli parantua, virkistyä, voimistua, uusiintua
kaikin puolin... Tänne eivät voineet seurata maailman pahat eivätkä
suuret synnit... täällä oli niin puhdasta ja valoisaa, niin kirkasta ja
hyvää...

Oli sittenkin ollut onnellinen ajatus, kun päätti lähteä pakoon
suurkaupungin huumaavia humuja ja erota ja lakata surkeasta elämästä,
jossa sielu sairasti hurjien illatsujen jälkeen ja ruumis kutistui
synnissä!... Onni oli ollut, että ymmärsi pahaa paeta...

Oliko mahtanut paha hänestä paeta! Oliko jäänyt vetten ja vaarain ja
taivalten taakse, vai seurasiko aina matkassa, koskaan jättämättä
rauhaan?

"Kuinka vanha Eeva on?"

Hän tahtoi jotakin jutella tytölle, sillä tämä näytti nyt ujoavan
enemmän kuin äsken.

"Jo minä Mikkelinä täytin yhdeksäntoista."

Hänen suunsa oli sievä ja huulet punertavat. Päällimmäisen hameensa oli
hän kohottanut korkealle, niin että lyhyt alushame peitti vain siroja
pohkeita. Takista oli auennut vielä muuan nappi, niin että valkoista
rintaakin pilkisti palanen näkyviin...

Kaarlo tapasi ajatuksensa jostakin riettaasta kuvasta, joka tuntui
viehättävän. Mutta samassa hän osui katsomaan Eevan silmiin, joiden
ilme oli totinen ja viisas. Koko Eevan olennosta näytti viattomuus
sädehtivän -- sopusoinnussa tämän kumman kirkkaan aamun kanssa.
Katkera, vihlova vastenmielisyyden tunne omaa itseään kohtaan tärisytti
Kaarlon sisintä. Hän kirosi itseään, saastaista sisuaan, likaista
mielikuvitustaan.

Näinkö olikin jo langennut! Näin uponnut, näin menettänyt puhtaan
mielikuvituksen maailman! Ettei ollut voimaa vangita liiteleviä
kuviaan! Ettei ollut kykyä ajatella puhtaasti puhtaan vieressä!

Seurasivatko ne sittenkin häntä tänne erämaahankin, nuo villit,
eläimelliset vietit? Eikö koskaan enää paranisi pilaantunut liha, ja
eikö koskaan kirkastuisi himmeä, likainen mieli!...

Hän pusersi melaa kouraansa ja vannoi vieläkin saman valan, jonka oli
vannonut porttolan eteisessä... että hän vangitsee halunsa, hänen
heikon lihansa täytyy nyt totella sielun käskyjä... hänestä on tuleva
uusi mies... Ja tuntien äskeisen pahan puuskan menneen ohi hän
rauhoittui ja alkoi jutella Eevalle.

"Kuinka siellä äiti ja muut kotona voivat? Ovatko terveinä?"

Mutta Eeva kysyi vuorostaan:

"Mistä te sinne tiesitte, että täällä on talo Illinginjärven rannalla,
kun tänne arvasitte tulla?"

"No, tiesin minä. Onko Eevan tapana kalastaa uistimella?"

Ei ollut nyt joutanut pariin kesään, kun lehmäin hoito oli yksin hänen
toimenaan. Äidillä oli toinen käsi loukkaantunut, ettei saattanut
lypsää. Mutta pojat uistivat melkein joka yö.

"Montako on lehmää?"

"On nyt yksitoista vasikkain kanssa. Mennä talvena isä myi Mustikin,
joka oli paras maitolehmä..."

"Sepä nyt oli..."

"Kun ei saatu verorahaa ja Aapo sitten loukkasi jalkansa... kirveellä
löi kaksi varvasta poikki... Onko teillä lehmiä?"

Eevasta tuntui luonnolliselta, että Kaarlokin oli talosta, jossa oli
lehmiä.

Kaarloa nauratti.

"Ei ole lehmiä. Minä olen kaupungin lapsia. Eikä Helsingissä monta
lehmää olekaan. Maito tuodaan sinne maalta."

"Ei taida olla peltojakaan?"

Eeva tuli yhä puheliaammaksi. Hän kysyi minkä mitäkin, niinkuin tekee
oppimaton erämaan tyttö, joka ei maailmasta ole paljoa kuullut eikä
nähnyt. Kuta enemmän puhelivat, sitä enemmän Kaarlo tunsi vapautuvansa
äskeisistä likaisista ajatuksistaan, ja hänen hellään sydämeensä levisi
hyväätekevänä, suloisena ja lämpimänä säälin ja rakkauden tunne kaikkia
näitä yksinäisyydessä eläviä hyviä ihmisiä kohtaan. Peto ja perkele oli
äsken hänen sisässään, kun hän näki Eevan paljaan, pyöreän poven... Hän
inhosi vieläkin äskeistä.

"Kyllä täällä on kaunista ja kirkasta, täällä Pohjolassa... Helsingissä
on ainakin kesä pimeä tähän verrattuna."

Siitä alkoi Eeva taas tiedustella. Hän teki niin kummallisia
kysymyksiä, ettei Kaarlo välisti tiennyt mitä vastata. Hän tahtoi
tietää Kaarlon isän ja perheolot. Oliko rikas vai köyhä? Joko oli
nainut? Mitä oli noissa laukuissa ja kapsäkeissä?

"Kirjoja vain ja vähän vaatteita."

"Onko semmoisia satukirjoja?"

"Ei ole satukirjoja. Onko Eeva lukenut satukirjoja?"

"Olen minä yhden. Sen toi isä kirkolta mennä kesänä. Se oli hauska
kirja..."

He olivat jo saapuneet niin likelle talon rantaa, että peltojen
vihannoiva oras välkkyi kuin silkkinen sametti aamuauringon paisteessa.

Asuinrakennuksen takaa lähti kellertävähiekkainen polku alas loivaa
myötälettä järven rantaan päin. Siinä oli suuren kiven vieressä
venevalkama porraspuineen.

Peräti pieniltä näyttivät viljelykset Kaarlon mielestä; oli kuin olisi
nähnyt jonkunlaisen lasten leikkipaikan. Vai tuo louhikkoinen, korkea
vaarako teki, että kaikki sen kupeella näyttivät niin pieniltä ja
avuttomilta!

Kaihola! Surujen ja ikävän koti! Mutta ei näyttänyt talo ikävältä.
Pihamaa oli vankan nurmen peittämä, ja akkunalaudat olivat maalatut
valkoisiksi. Rantaan vievän polun varressa oli matala pienoinen huone,
jonka musta ovi oli järvelle päin.

"Se on sauna, ja tuo toinen, joka on aivan rannassa, on verkkohuone",
selitteli Eeva.

"Onpa siellä uusi, vastatervattu venekin!"

"Se on Aapon kalavene. Nyt tänä kevännä hän on sen lumen lähtiessä
tehnyt. Ensimmäinen Aapon tekemä vene, ja isä sanoi, että se on hyvin
tehty."

Ei ollut rantaan enää monta syltä matkaa. Eeva kääntyi katsomaan, eikö
ketään näkynyt rantaan tulevaksi, ja arveli:

"Eipä tainnut äitikään arvata, että täältä vieras tulee, koska ei näy.
Taisi nukkua. Enkä minäkään vielä isää odottanut ennenkuin tulevan yön
seutuna."

"Eikö Eeva ollut nukkumassa?"

"Mansikka kohta poikii, niin nousin navetassa käymään, ja silloin näin,
että isä oli jo Raakonrannalla, kun savu nousi."

Kaarloa huvittivat Eevan puheet, jotka käsittelivät sellaista, mikä oli
likinnä hänen sydäntään. Kaarlo alkoi vähitellen ymmärtää häntä.

"Vai poikii Mansikka pian", sanoi hän, kuin asia häntä hyvinkin
huvittaisi. Ei ymmärtänyt silloin, että lehmän poikiminen köyhässä
erämaanperheessä oli merkkitapaus, mutta jäljestäpäin se kyllä selvisi
hänelle.

"Siitä tulee yhtä hyvä lehmä kuin Mustikistakin, joka myytiin."

"No, sepä on hauskaa!"

Järven pohjasta pohotti kellertävä hiekka kuin kulta saivoveden läpi.
Pohja näytti olevan tasainen kuin lattia ja madaltui hienosti kuin
hyvin loivana myötäleenä venevalkamaa kohden.

"Mutta jopa on kerrassaan hyvä uimaranta tässä", puhkesi Kaarlo
ihmettelemään.

"On se. Eikä ole liekoja eikä kiviä. Saunasta tultua minäkin juoksen
järveen. Mutta pojat käyvät päivilläkin."

"Tässä minä käyn joka päivä, ja saunassa myöskin."

Ja Kaarlo antoi toisen kämmenensä rentona uiskennella vedessä.

Samassa kolahti vene porraspuihin.

Kaarlolle oli tehty vuode tupakamariin, joka oli järven puolella
rakennusta. Sinne tultiin tuvan läpi, jossa ei talvisin asuttu ja jossa
ei ollut uunia eikä vasituisia parsia. Viereinen kamari oli myöskin
keskentekoinen, mutta siitä ei puuttunut muuta kuin uuni. Toisessa
päässä oli perheen huone, kookas valoisa pirtti, jossa oli neljä
ikkunaa.

Päivä oli jo korkealla, kun Kaarlo alkoi riisuutua. Hitaasti otti hän
vaatekappaleen kerrallaan päältään ja katseli järvelle. Sieltä ei
näkynyt muuta kuin sileä, päiväpaisteinen selkä ja suuri, synkkä
sydänmaa sen takana... kauas silmän kantamattomiin... leivättömään
Lappiin, tunturien maahan. Korkeita paljaspäisiä kukkuloita siellä
kohosikin kiveliön keskeltä, muutamat kuin kiinni taivaanrannassa. Ei
mikään osoittanut, että siellä olisi asuttua maailmaa... Oliko kukaan
ihminen koskaan kulkenutkaan!

Hänen väsynyt mielensä kietoi ajatukset kuin harson sisään. Hän
kuvitteli siirtyneensä pois entisestä maailmasta, muuttaneensa toiseen,
outoon maailmaan, jossa ei ollut muita ihmisiä kuin tämän talon väki
eikä muita asumuksia kuin tämä Kaihola...

Mitä varten hän oli tänne tullut?

Oli kuin hän itsekään ei sitä enää tietäisi taikka niinkuin nyt vasta
havahtuisi, että ainakin oli tänne tullut...

Oliko todella lähtenyt pakoon pahaa maailmaa? Oliko todella väsähtänyt
ja tahtonut lepoa, uusia voimia ja uutta mieltä?

Oli. Niin oli.

Hän oli niin väsynyt kaikkeen siihen, mitä maailma iloineen tarjosi,
ettei hän enää mistään tuntenut iloa eikä rauhaa. Senkö tähden, että
hän ei ollut osannut elää säästävämmin ja säännöllisemmin, vaan oli
kuluttanut nuoren elämänsä iloissa ja nautinnoissa? Vai oliko syynä se,
että elämän ikivoima oli hänestä jo loppuun kulunut, ja alkaisi
kuihtumus ja jäykistyminen...

Ei voinut olla niin. Hänhän tunsi vielä veren pulppuavan lämpöisenä ja
nuorteana, hänhän rakasti elämää ja koko kärsivää ihmiskuntaa! Hänen
henkensä tuli ei ollut vielä loppuun palanut, eikä mielensä joustavuus
kangistunut...

Hän rakasti elämää, mutta ei sairasta eikä synnillistä elämää, vaan
tervettä ja voimakasta. Ei semmoista elämää, jota oli viettänyt ja
jossa ei koskaan ollut onnea tuntenut.

Silloin hän äkkiä teki päätöksensä, samana yönä, jona hän toveriensa
kanssa, tuliaismaljoja maistellen, vietti kekkereitä ulkomaanmatkalta
palattuaan. Rikkaan isän poikana hän oli saanut kaikkia halujansa
tyydyttää. Ja nyt viimeksi tehdä sen onnettoman ulkomaanmatkan, joka
oli ollut hänen suurin erehdyksensä!

Mitä hän teki ulkomailla, hän, joka ei vielä tuntenut omaa maatansa
muualta kuin kartasta eikä kansaansa muutoin kuin kirjoista...

Ja synkkänä katumuksen hetkenä, jona mieli on musta kuin sysi, sielu ja
ruumis sairaana eikä maailma enää huvita, lensi hänen uupuneeseen
mieleensä vilkas ja veres ajatus. Se sai veret liikkeelle ja uudet
toiveet syttymään.

Pois täältä, pois synkän saloseudun sydämeen, missä luonto on
koskematon; sinne eivät maailman viestit kuulu, eivätkä siellä himot
huumaa... Sinne hän pakenee, niin kauas kuin oman maan mannerta on;
siellä hän kykenee työhön ja parantaa särkyneen mielensä... Nyt hän oli
saapunut tänne!

Oli oikein huvittavaa ajatella, ettei kukaan, ei edes hänen lähimmistä
sukulaisistaan, tiennyt minne hän oli mennyt.

"Menenpähän katselemaan omaakin maatani, jota en tunne kuin pienen
palasen."

Ei hän matkastaan muuta selittänyt.

Elämä tuntui nyt niin oudon viehkeältä. Oliko erämaa jo upottanut
rauhansa hänen sydämeensä? Oliko Pohjolan kirkas kesäinen yö jo
valaissut hänen pimeää mieltänsä?

Hänestä tuntui siltä. Suloinen raukeus valtasi mielen, leppeä väsymys
ruumiin.

Hänen ympärillään oli hiljaista, ei kuulunut mitään liikettä, ei tuulen
tohinaa. Totinen ja uhkaava oli tuo erämaa tuolla järven takana, yhtä
ääretön joka suunnalle. Ja tuo vankka louhinen vaara melkein päälle
kaatumassa... Ei ollut täältä polkuja pahan maailman markkinoille,
eivät päässeet viestit tuomaan eivätkä viemään...

Erämaan rauhassa... Erämaan rauhassa...

Hän katsoi vuoteeseensa, joka valkoisine pieluksineen oli häntä varten
valmistettu. Peite oli aivan uusi ja lakanat hohtavan valkoiset.

Mistä oli heillä täällä synkässä sydänmaassa näin?... Köyhiä, kovaa
kokeneita ihmisiä he olivat, puutetta kärsineitä, kovaa työtä
tehneitä... Parhaansa olivat hänelle, maailman elostelijalle tuoneet...

Häntä melkein hävetti, ja sanomaton säälin tunne pulppusi hänen
sydämessään.

Miten voisi hän osoittaa kiitollisuutta, miten olla hyvien ihmisten
mieliksi!

Hän heittäysi vuoteeseen ja painoi päänsä pehmeään pielukseen. Samassa
hän muisti Eevan, muisti Eevan solakan varren, pyöreät käsivarret ja
kauniit silmät ja tuuhean tukan... Tyttö-raukka! Hän ei tiennyt vielä
mitään syntisestä maailmasta!...

Kun hänen ei koskaan tarvitsisikaan tietää! Ja hän nukkui raskaaseen
uneen.




III.


Hän heräsi siihen, että kuuli puhelua jostakin pihasalta ja pääskysten
liverryksiä ilmasta. Hän oli nukkunut niin, ettei ensin muistanut missä
olikaan.

Mutta kun hän pääsi oikein valveille, palasivat kuluneen yön muistot
mieleen. Päivä oli kai jo hyvin lännellä. Hän ei nähnyt aurinkoa, mutta
hänestä tuntui, että hän oli nukkunut kauan ja hyvin. Tunsi mielensä
virkeäksi, vaikka jalkapohjat olivat arkoina eilisen kävelyn jälkeen.
Hän nousi ylös ja päätti lähteä uimaan. Ei pannut kenkiäkään jalkaansa.
Täytyi nyt aloittaa oikeaa metsäelämää kaikin voimin! Karaista
ruumistansa, puhdistaa sieluansa! Ja viheltäen käveli hän tuvan poikki
ja meni pirttiin.

Heikkikin oli juurikään saapunut tuliaisineen. Koko perhe oli
kokoontunut pöydän ympärille, jolle Heikki lappoi laukustaan minkä
mitäkin tuomista. Siinä olivat kaikki pojatkin, Aapo, Erkki ja Akseli,
joita Kaarlo ei ollut vielä nähnyt. Siinä seisoivat pikku tytötkin
Laila ja Maria äitinsä vieressä, uteliaina katsellen isän tuomisia.
Heikki komensi pojat kättelemään Kaarloa ja sanoi:

"Kiittäkää myöskin! Tämä herra se antoi rahaa tuliaisiin ja maksoi
vielä jauhotkin kauppiaaseen!"

Pojat tulivat kättelemään. Olivat vankkoja poikia, Aapo jo pitempi
isäänsä, avojaloin, mutta puhtaat paidat kaikilla. Emäntä oli pitkähkö,
laiha nainen leppeine sinisine silmineen, joiden ilme oli samanlainen
kuin Eevankin.

"Missä Eeva on?" kysyi Kaarlo.

"Se tulee heti... meni teille lypsämään maitoa."

Aapolle isä oli tuonut uuden, kiiltävän uistimen, pikkupojille onget ja
jokaiselle sitäpaitsi kirveen omiin nimiinsä, Eevalle ja pikkutytöille
huivit ja emännälle pakan liinakangasta.

Kaikki olivat niin hyvillään, että Kaarloa huvitti. Heikki oli itsekin
hyvällä tuulella, laski leikkiä ja kertoi:

"Kun rovasti minulle esitti, että 'ottakaa sinne teille kesäksi asumaan
eräs Helsingin herra, hän tahtoo rauhalliseen paikkaan', niin minä
sanoin, että meillä on niin talonpoikainen ja metsäinen elämä, että ei
taida tyytyä... Rovasti siihen, että semmoiseen elämään se juuri
tahtookin... Niin minä sanoin, että tulkoon vain... ja niin on nyt
tullut..."

"Tänne kiveliöön!..." virkkoi emäntä. "Ei täällä ole vieraalle mitään
antamista..."

"Onpa järvessä kaloja ja metsissä riistaa, ja särvintä saadaan
myöskin... ei hätää... Tämä tyytyykin, kun saapi maitoa kyllikseen...
Mutta, pojat, menkääpä hoputtamaan Eevaa, että tuopi verestä maitoa,
että maisteri on jo valveilla", tuumaili Heikki, eikä häntä vieläkään
näyttänyt väsymys vaivaavan.

Pojat rynnistivät kaikin ulos semmoisella voimalla, että pirtin jykevä
ja paksu ovi paukahti auki, jotta eteisen seinät helisivät.

Kaarlokin istuutui Heikin viereen penkille ja kysyi:

"Eikö Heikkiä väsytä hyvin? Minun jalkapohjani ovat niin kipeät,
että..."

"Kuinkas sitä on nukuttu? Minkälainen oli vuode?" kysyi Heikki vastaan.

"Hyvin olen nukkunut; niin makeasti, etten herättyäni ensin muistanut,
missä olinkaan!"

"Niin, että oli joutunut tänne keskelle kiveliötä", virkkoi emäntä.

"Täällähän on suuri järvi ja hyvä uimaranta", nauroi Kaarlo. "Mikä on
hätänä!"

"Ei täällä käy kaikkina kesinä yhtään ihmistä, eikä talvellakaan kuin
joku poromies", tenäsi emäntä yhä; hänen tuntui käyvän sääliksi
Kaarloa, että oli tänne hautautunut.

"Kyllähän minä jo ihmisiä olen nähnyt", puolusteli Kaarlo. "En minä
täällä mitään kaipaa."

Heikki sanoi siihen:

"Ja jos ikävä tulee, niin pääseehän täältä pois milloin hyvänsä...
Vaikka huomenna jo..."

"Ei toki... en minä mitään ikävöi..."

Kaarlo käveli pihalle, jota peitti vankka nurmikko. Pääskyset
lentelivät pesistään, joita oli vieri vieressä koko pirtin räystäs
täynnä, lensivät yli uuden navetan järvelle päin. Toisia palasi
pesiinsä, ja yhtenä viserryksenä oli koko piha. Päivä paistoi korkean,
louhikkoisen vaaran takaa; ilma tuntui vähän nuoskeammalta kuin
tullessa aamuvarhaisella.

Navetasta kuului lehmän kello kalkahtavan, ja vaaran alla kukkui käki.

Samassa hän näki Eevan tulevan maitokellarista, joka oli matala,
puoleksi maahan kaivettu huone päärakennuksen pohjoispäässä. Hänellä
oli maitoa iso kippo kädessään. Kaarlon silmät seurasivat Eevaa
mielihyvin. Tyttö oli kuin muuttunut. Hänellä oli erilainen huivi, joka
oli solmittu niskaan. Hänen kasvonsa olivat punakat ja niiden ilme
iloinen ja ystävällinen. Kaikin puolin näytti Eeva somemmalta ja
miellyttävämmältä kuin yöllä järveltä tullessa. Silmien sini oli kuin
tummempi, ja Kaarlo huomasi nyt, kun Eeva hymyili, että hänen hymynsä
oli hurmaavaa.

Pojatkin joutuivat siihen.

"Lähtekää tekin, maisteri, uimaan!" sanoi Eevan takaa nuorin, Akseli.
"Eeva sanoi, että te olette hyvä uimaan."

"Olet nyt", varoitti Eeva ja nipisti poikaa hiuksista.

"Me lähdemme miehissä tästä", sanoi Kaarlo ja laski huulilleen
maitoastian. "Ja sitten kalastamaan!"

"Minullakin on onki!" huomautti Akseli taas toimessaan.

Hetken kuluttua olivat kaikin menossa järven rantaan kellervähiekkaista
polkua pitkin, joka lähti maitokellarin päästä. Kaarlo oli avojaloin,
lakitta ja paitahihasillaan.

Sillä välin meni Eeva kamariin vieraan huonetta siistimään. Ikkunasta
hän näki, miten Kaarlo ja pojat riisuutuivat. Pojat joutuivat ensiksi
veteen, kahlasivat niin pitkälle, että vesi ulottui kaulaan, ja
heittäysivät sitten uimaan. Kaarlo seisoi kauan kiven päällä
venevalkamassa ja lämmitteli jäseniään, laskeusi sitten veteen, kasteli
päänsä ja rintansa ja juoksi, veden pärskyessä hänen ympärillään,
järveen. Pojat huusivat ja nauroivat, ja kuului Kaarlokin nauravan.

Kaarlo oli Eevan mielestä komea mies. Hänen silmänsä olivat kauniit, ja
hän puheli niin kovin ystävällisesti. Miten lieneekin ollut oppinut,
kun oli näin paljon kirjojakin.

Kaarlo oli avannut kapsäkkinsä ja jättänyt sen selälleen lattialle,
otettuaan siitä pyyheliinan. Toinenkin kapsäkki oli auki. Siinä oli
vain kirjoja. Eeva ei tohtinut niitä liikuttaa. Mutta kun hän näki
niitä niin paljon, ei hän malttanut olla koskettamatta päällimmäistä.
Hän avasi kannen ja luki "Kalevala".

Mikä lienee? Ja kiireesti asetti Eeva kirjan paikoilleen.

Äitikin tuli kamariin.

"Rikas se taitaa olla. Isällekin oli antanut jauhoihin rahaa, sanoen,
että kyllä sitten sovitaan, ja rovastikin oli maininnut, että kyllä se
olostansa maksaa, kun vain saapi olla rauhassa", selitteli emäntä
Eevalle.

"Paljon sillä näkyy olevan kirjoja ja vaatteita tuossa toisessa",
näytteli Eeva ja kehuskeli.

"Mutta ei se ollut virastaan mitään selvää tehnyt, vaikka isä oli
välillä kysynytkin", tiesi emäntä. "Saattaa olla isokin virka. Kuinka
lienee vanha? Nuorelta näyttää, mutta on sillä semmoista somaa
alamielisyyttä silmissään."

"Sanoi viisikolmatta täyttäneensä."

Eeva havaitsi nyt ikkunalaudalla kultakellon ja sormuksen, jotka Kaarlo
oli siihen jättänyt.

Yhdessä he niitä emännän kanssa kävivät tunnustelemaan ja tutkimaan.

"Antaisipa noita kirjoja luettavaksi!" toivoi Eeva.

"Ne ovat varmaan vieraskielisiä kaikki."

"Tämä tässä on suomalainen..."

Ja Eeva otti "Kalevalan" uudestaan kapsäkistä.

"Elä missään nimessä koske!" varoitti äiti, vaikka itsekin olisi ollut
utelias näkemään.

"Kyllä minä vielä jolloinkin pyydän lainaksi", arveli Eeva.

"Et saa pyytää. Voipi suuttua."

"Ei suinkaan suutu... niinpä on lempeäsilmäinen."

Ja Eeva katseli vieläkin "Kalevalaa".

"Se on silmistään vähän vorstmestari-vainajan näköinen... liekö sitten
niin siivo ja hyväsydäminen", tunnusteli emäntä. Häntäkin oli vieras
miellyttänyt.

"Mistä meille tiesi tulla?" kysyi Eeva.

"Rovasti oli neuvonut. Pappilaan oli isä käsketty. Siinä olivat yhteen
tulleet."

"Hyvä tämä on ja ystävällinen. Tiedusteli lehmistäkin. Katsokaa, äiti,
kuinka se on hyvä uimaankin... noin vain... nyt keljottaa selällään
kuin hauki..."

"Niin näkyy. Siisti nyt huone, ja laitamme ruokaa sille."

Emäntä meni, mutta Eeva jäi siistimään huonetta ja panemaan vuodetta
kokoon.

Herttainen mies oli, siivonnäköinen ja soma. Ei ollut naimisissa, mutta
varmaan oli ystävä jossakin kaukana...

Ja ajatuksissaan tarttui Eeva uudelleen "Kalevalaan" ja luki muutamia
rivejä.




IV.


Suurimman, kirkkaimman valon vallassa oli Pohjola.

Ei ollut pimeänaikaa ollenkaan. Kaiket yöt oli aurinko näkynyt vaarojen
yli, vaikka sen loisto vähän vaimenikin sydänyöllä.

Tämä valo, tämä outo kirkkaus, vaikutti Kaarloon omituisesti. Hän eli
kuin eri elämää. Hänestä tuntui niinkuin hän kevenisi ja puhdistuisi,
nuortuisi, ja niinkuin uusi elämä olisi hänessä alkanut. Pari viikkoa
oli hän vasta ollut Kaiholassa. Hän oli jo ryhtynyt siihen työhön,
jonka hän kesän aikana oli päättänyt täällä valmistaa. Hän oli
nauttinut tästä ihmeellisestä valoisuudesta ja karusta sydänmaan
luonnosta. Öisin, kun oli vähän viileämpää, hän souti poikain kanssa
uistinta ja palasi vasta sitten kun päivä alkoi lämmittää.

Eevakin oli joskus mukana. Tähän aikaan elivät Kaiholan asukkaat
omituista elämää: nukkuivat useinkin päivillä, mutta öisin olivat
liikkeellä.

Öisin kulki Heikkikin kuokkamaalla, ja sinne piti poikainkin joutua
silloin kun Kaarlo ei tarvinnut kalastuskumppania.

Alussa hän oli rauhallinen, nukkui levollisesti ja tunsi saavansa uusia
voimia.

Yksi seikka oli alkanut häntä kiusata, eikä hänen onnistunut karkoittaa
mielikuviaan, vaikka kuinka koettikin. Eeva oli niin hempeä, ja kaunis,
niin luonnollinen ja suora!...

Kuta useammin he olivat yhdessä, sitä somemmaksi tuli Eeva Kaarlon
mielestä. Ja vaikka Eeva ei näyttänyt enempää välittävän Kaarlosta kuin
ennenkään, luuli Kaarlo huomaavansa, että tytön sinisissä silmissä oli
lempeämpi ilme kuin heidän tutustumisensa ensi päivänä...

Ja se oli kumma, että Kaarlon silmät aina osuivat niin, että tuli
nähneeksi aistillista siinä, missä puhtaan mielen ei olisi pitänyt sitä
havaita.

Ja taas hän kirosi itseään.

Eihän tyttö kiemaillut eikä millään osoittanut, että olisi entisestään
muuttunut. Yhtä luonnollinen, iloinen ja ystävällinen oli kuin
alussakin. Puheliaampi hiukan. Ei, Eevassa ei ollut vikaa, Eeva ei
ollut tietensä herättänyt hänen pahoja halujansa. -- Hänen oma syynsä
oli, oman irstaan mielensä ja silmäinsä syy oli, että hänen hiljainen
rauhansa ja tyyni elämänsä oli tullut häirityksi.

Mitä varten hänen tarvitsi eräänä aamuvarhaisena, kun palasi kalasta,
kulkea ohi aitan, jossa tiesi Eevan nukkuvan? Omaa haluaan
tyydyttääkseen. Ovi oli raollaan, ja hänen ilkeään mieleensä iskeysi
heti, että Eeva olikin sen häntä varten jättänyt auki... Hän nousi
kynnykselle ja katsoi sisälle, luullen Eevan olevan valveilla. Mutta
Eeva nukkuikin. Toinen jalka oli puikahtanut peitteen alta ja
solahtanut sängyn laidalle, polvesta asti paljaana... Paljaat
käsivarret olivat koukistettuna niskan taakse, poven kohotessa
avoimena... Hän kysyi hiljaisella äänellä: "Nukutko Eeva?... nukutko
Eeva?..."

Mutta Eeva ei vastannut. Hän tunsi, kuinka kuuma sähkö virtasi hänen
sisässään, ja hillitön halu veti häntä sängyn viereen... Silloin hän
muisti Heikin, hänen kovan työnsä ja kamppailunsa ja koko tämän
ystävällisen talon ihmiset...

Ja kiireesti hän riensi pois.

Silloin hän vannoi, ettei siitäpitäen anna mielijohteilleen valtaa!

Sillä laillako hän palkitsisi näiden köyhien ihmisten ystävyyden, että
veisi ja turmelisi sen, mitä heillä oli parasta...

Mutta kun hän oli laskeutunut levolle, tuli kiusaaja, viettelijä, hänen
mieltänsä häiritsemään. -- Eeva oli kokematon erämaan lapsi, --
kuiskaili se. -- Pian hän sinuun rakastuu, rakastuu silmittömästi...
Mitä ihanaa elämää voisitkaan viettää täällä Eevan kanssa!... Mikä
notkeus ja sirous on hänen varressaan, ja mikä taivaan sulo hänen
silmissään... Elämäsi ihanimmat hetket voisit hänen kanssaan viettää...
Etkä koskaan enää kohtaa niin puhdasta tyttöä... Ei Eeva siitä sen
onnettomammaksi tule... Muistaa vain sinua, suree aikansa ja sitten
lakkaa...

Mutta sellaisina hetkinä hän hypähti pystyyn ja kirosi. Oliko taivas
lähettänyt Eevan tänne erämaahan hänen kiusakseen, hänen viettejään
ärsyttämään?

Ja silloin hän aina muisti, mitä varten oli tullut, mitä varten hakenut
tämän kaukaisen paikan: että oli aikonut karaistua uuteen elämään...

Ja hän puhui kiukkuisena kiusaajalle:

-- Riehu, sydän, ja hyppää rinnassa, -- ja rakenna ihmelinnoja,
saastainen halu, mutta minä olen minä...

Ja kun hän aamuisin näki Eevan iloisen, himottoman ja viisaan katseen,
häpesi hän yöllisiä kuviaan, niin ettei tahtonut Eevaa silmiin katsoa.

Mutta hän ei sittenkään päässyt rauhaan.

Oli kummallista, että hän aina osui sinne, missä tiesi Eevan olevan.
Eräänä iltana, kun Heikki ja pojat olivat kuokkamaalla ja emäntä
pikkutyttöjen kera rannassa, oli Eeva lypsämässä. Kaarlo käveli
navettaan päin, kun tiesi Eevan olevan siellä. Häntä oli alkanut
kyllästyttää kalastaminen, eikä hän suomennostyötäkään jaksanut tehdä.
Eeva istui lypsämässä, pää painettuna lehmän kuvetta vasten ja toinen
jalka oikaistuna suoraksi, niin että lyhyt hame ei ulottunut peittämään
polvea... tuota valkoista, pyöreää, sievää polvea...

Kaarlo jäi ovelle seisomaan. Eeva ei näyttänyt hämmästyvän, ei vetänyt
polveaan hameensa peittoon...

"Pojat ovat varmaan isän kanssa kuokkamaalla?" sanoi hän Eevalle.

"Siellä ne ovat. Aikoiko maisteri järvelle?"

"No, en tiedä. Olisi tässä jo aika ruveta minunkin tosityöhön. Kesä
kuluu."

"Mutta tehän kirjoitatte ihan myötäänsä! Mitä te kirjoitatte?"

"Minä suomennan erästä ranskalaista romaania."

Eeva ei osannut siihen mitään sanoa. Hetken kuluttua virkkoi:

"Mutta jo teillä on paljon kirjoja!"

"Ei niitä täällä ole paljon."

Eeva nousi lypsämästä. Hänen hiuksensa olivat valahtaneet ohimoille ja
posket punoittivat. Kun hän kävi kiulua tyhjentämässä pyttyyn, joka oli
keskellä navetan lattiaa, kumartui hän niin, että Kaarlo näki hänen
pulleat, sirot pohkeensa takaapäin...

"Olisi minulla ollut yksi pyyntö, mutta äiti ei ole luvannut..."

Eeva katsoi häntä suoraan silmiin, loistavin, viisain katsein. Hän tuli
melkein Kaarlon viereen...

"Mikä se olisi? Sano pois vain! Jos voin täyttää pyyntösi, niin teen
sen heti..."

Hän laski kätensä Eevan olkapäälle ja painoi etusormellaan poskeen.
Eeva ei muuttanut ilmettä kasvoissaan, vaan sanoi päättävästi:

"Huomenna sanon..."

Ja hän asettui toista lehmää lypsämään.

"Miksei nyt?"

Kaarlo meni navettaan ja seisahtui Eevan viereen.

"En minä nyt. Tämä se nyt on se Mansikka, josta teille selitin, kun
järvellä tulimme. Se on nyt poikinut ja antaa toista kiulua maitoa
aamuin, illoin."

"Vai niin." Kaarlon teki mieli laskea kätensä Eevan hiuksille, jotka
olivat niin silkinhienot ja pehmoiset, ja hiuksilta sitten paljaalle
valkoiselle kaulalle. Mutta ei tehnyt kuitenkaan. Äskeinen kosketus jo
häntä kadutti, ja hän ponnisti kaiken kykynsä poistuakseen.

"No, Eeva sanoo sitten huomenna! Minäpä lähden tästä käymään
kuokkamaalla..."

Ja hän poistui navetasta, sydän rinnassa takoen kuin vasaralla...

Mikä siinä oli tuossa tytössä, joka viehätti ja kiihoitti niin...
niin... Äh...! Hänessä oli jotakin sanoin kuvaamatonta suloa, niin
viehättävää, viekoittelevaa hempeyttä, ettei Kaarlo koskaan muistanut
nähneensä...

Hän käveli kuokkamaalle päin ja koetti tyynnyttää herääviä pahoja
halujaan. Ja taas hän tunsi, kuinka saastainen, likainen ja häijy hän
oli... ja kuinka hänen mielensä ja ajatuksensa aina hakivat
ruumiillisia suloja... pyöreitä rintoja, polvia ja pohkeita... Miksei
hän nähnyt tytössä muita piirteitä?

Siksi, ettei hän ollut tahtonutkaan nähdä. Nämä olivat niitä hänen
entisen elämänsä maininkeja, jotka _täytyi_ tyynnyttää, _täytyi_
asettaa... Omantuntonsa nimessä hän ei saanut enää ajatella eikä
kuvitella mitään kohtausta Eevan kanssa... Hänen elämänsä täällä
maanpovessa olisi muutoin turhaa, eikä siitä uudesta elämästä, jota oli
aikonut aloittaa, sitten enää koskaan tulisi mitään... _Jos_ hän nyt
lankeaisi, ei hän milloinkaan enää nousisi!...

Oli ollut jo hyvin vaapperaa tämäkin päätös...

Niin hän mietiskeli kävellessään kuokkamaalle, joka oli korkean vaaran
alla lihavassa kuusikkokorvessa.

Siellä kuokki Heikki. Kuokki suuren kuusen juuret ensin paljaiksi,
hakkasi sitten kirveellään juuret poikki, ja miehissä työnsivät kuusen
pitkälleen. Pojat irroittivat pienempää puuta, koivua, leppää,
männynalkuja ja kuostoja, kantaen ne kaikki läjiin, jotka sytyttivät
nuotioiksi. Oli jo ennen kuokittu monta sarkaa sitä samaa korpea.
Muutamissa saroissa jo rehoitti lihava ohra, joka paikoin jo hiusta
näytti.

Kaarlo ihmetteli. Kun hän tuli tänne pari viikkoa sitten, ei saroilla
ollut kuin lyhyt oras... nyt jo pitkä oljenalku... pian kai olisi
tähkällä.

"Kuudessa viikossa hyvinä kesinä joutuu täällä ohra tynnyristä
tynnyriin", selitti Heikki.

Vaikkei Kaarlo isojakaan tiennyt maanviljelyksestä, ymmärsi hän, ettei
tämmöistä vauhtia voinut kasvullisuudelle antaa mikään muu kuin valo...
tämä ihmeellinen kirkas valo, jota kasvikunta yötä päivää sai nauttia.

Hän istuutui kannon nokkaan, savuisen nuotion viereen, katsellen
poikain töitä. Vankkoja ja sitkeitä olivat jo pojatkin juuria poikki
repimään. Nuorinkin, Akseli, jo touhusi naama nokisena, että pois
tieltä.

"Riskejä poikia te olette!"

Noin sitä maata viljeltiin, noin kiskottiin lakittomin päin, hiki
tippuen pitkin nokista naamaa! Mitä saivat palkakseen tästä kovasta,
rasittavasta työstä?

Kaarlo alkoi vähitellen ymmärtää oman kansansa taistelua, ymmärtää,
ettei tätä kansaa syyttä ollut sanottu sitkeäksi ja niukkaan tuloon
tyytyväiseksi.

"Kun nuo pojat tässä jaksaisi miehiksi kasvattaa, niin kyllä me tästä
talon tekisimme", jutteli Heikki Kaarlolle. "Vähältä näyttää tämä
meidän vainiomme vielä... Vaikka töitä tässä olen tehnyt... Tuossa on
vieläkin navetan takana iso mänty, jonka juurelle ensin laukkuni
laskin... Ja siitä aloin... Kahteen kesään en saanut kerätyksi
heiniä kuin yhdelle lehmälle... Niittyä minä sitten ensi vuosina
harrastinkin... raivasin Kuverojan varren ja laitoin tammen. Siitä on
tullut nyt hyvä niitty, on maaheinää aika paljon paikoitellen... Niitty
on pellon äiti, sanotaan. Ja niin minä sitä olen lisännyt ja lisännyt,
latoja kevätahavain aikana salvanut... Mutta mitäpä minä niistä nyt
teille juttelen..."

"Jutelkaahan vain! Hauskaa on kuulla, kuinka tässä olette elämään
alkaneet", kehoitti Kaarlo.

Nyt hän vasta alkoi oikein ymmärtää "kansan elämää".

"Ei sitä yksi mies sentään maailmaa kerkiä", sanoi Heikki.

"Pankaa nyt täältä sikaari ja istahtakaa tähän levähtämään", kehoitti
Kaarlo.

Heikki näyttikin kovin uupuneelta, ja hänen silmäinsä kirkas ilmekin
oli kuin himmennyt.

"Väsymys jo alkaa minussakin tuntua", hän sanoi ja istahti Kaarlon
viereen, poikain ahertaessa nuotion ympärillä. "Olisi pitänyt saada
tämä sarka kuokituksi ennen heinäntekoa, vaan keskiin näyttää jäävän...
huomenna jo pitää alkaa lehtikerppuja lampaille... ja sitten
heinäntekoon... Pojista alkaa jo olla hyvä apu: Aapo tuo käykin
täydestä miehestä, eikä ole kehnokuntoinen Erkkikään, ja Akselikin jo
niittää kampailee toisten jäljessä lakeisensa niinkuin muutkin. Eeva se
olisi hyvä heinäntekijä ja joutuisa haravamies, mutta kun kuivi tuolta
äidiltä käsi, ettei kykene lypsämään, niin ei Eeva pääse kuin
lähiniityille päivänajaksi... Mutta nyt ei enää ole hätää. Ensi alussa
oli, kun kahden vain kahlaten perkasimme veteliä jänkkiä... Ja siinä se
meni äidiltäkin terveys, kun raskaaksi vielä sattui kesänajaksi..."

"Kyllä on ollut hirveää", sanoi Kaarlo, jonka sydän pian lämpeni ja
mieli heltyi.

"Ei sekään niin. Mutta se oli, kun Eeva syntyi. Ei ollut paljon mitään
suuhun panemista ja täytyi yksin jättää vaimo ja vastasyntynyt, lähteä
ensimmäisiin kyliin apua hakemaan..."

Kaarloa ihan hirvitti. Ja Heikki kertoi kaikki tyynesti, tasaisesti,
aivan kuin kaikki olisi ollut ja tapahtunut kuten luonnollisinta ja
selvintä oli. Mutta kuka kuitenkaan tiesi, mitä tuon jäykän miehen
rinnassa oli liikkunut, mitä oli tuntenut ja kärsinyt näinä pitkinä
vuosina nälän ja puutteen ahdistamana, keskellä asumatonta kiveliötä!

Tällä laillako olivat kaikki korvet asutuiksi tulleet? Nälkää ja kipuja
kärsienkö oli Suomi tullut viljellyksi?

Niin oli. Kaarlo ymmärsi sen nyt. Eikä mitään ollut hän ennen nähnyt
eikä tiennyt!

-- Jospa ne tietäisivät siellä kotona Helsingissä, mitä minä täällä
näen ja tutkin, tuntisivat korven asukkaan elämää!

"Ei sitä silloin kukaan uskonut, kun minä tähän tulin, että tästä taloa
koskaan tulee, mutta nyt uskovat. Meillä nyt jo sentään elättää
kaksitoistakin nautaeläintä ja hevosen... Kun nyt vain jaksaa saada
peltoa lisää, niin... Ja olen minä ajatellut, että kun tämän
perintömaaksi saapi, niin on tässä lapsilla toista aloittaa elämäänsä
kuin meillä... Peltoa vain tarvitsee saada lisää... Tämä on melkoisen
hyvää peltomaata... Nuo sarat tuossa... Eikö ole kaunis laiho, vaikka
ei niihin liiennyt lantaakaan kuin liimaksi..."

Sitä Kaarlo jo oli tässä ihmetellytkin.

Hyvillä mielin jatkoi Heikki:

"Kun nyt vain kesä pysyisi tämmöisenä, niin Laurin päivänä joutuisi
leikattavaksi... Ja jos täyteen jyvään pääsee, niin kyllä tulee leipää
koko talveksi..."

Hyvissä toiveissa näytti Heikki olevan, ja hänen kasvonsa loistivat
ilosta, kun hän katseli peltojaan.

"Mutta merkillistä on sittenkin, että olette tässä näinkin hyvään
elämänalkuun päässeet!" kummasteli Kaarlo.

"On tässä nähty monenlaista huonoakin päivää, mutta niinpähän on Jumala
huolen pitänyt... Tänä kesänä ei tarvinnut ottaa velkaakaan... Mitä nyt
teille tulee, kun jauhoihinkin rahan annoitte... Mutta ei ole nyt
kauppiaaseen mitään..."

"Niistä minun anneistani emme puhu mitään, kunnon Heikki", sanoi
Kaarlo, ja hän tunsi, että hän yhä enemmän ja enemmän alkoi ymmärtää ja
kunnioittaa tätä hiljaista, vaivojaan valittamatonta miestä.

He istuivat hetkisen ääneti, omissa mietteissään kumpikin. Ilta oli
kaunis ja kirkas, aurinko oli kukkulain lakien tasalla melkein suoraan
pohjoisessa. Suuri, äänetön erämaan rauha vallitsi ympäristössä.

"Näin se lyhyt kesä kuluu hupaisesti", alkoi Heikki puhua. "Aurinkokin
on jo öisin piilossa tuolla vaarain takana... nyt jo laskee tuon
Mainavaaran huipun taakse... Siitä minä aina pidän merkkiä, jotta
milloin heinän teon aloitan... Ja on se tuokin, että kun ohra hiusta
näyttää, niin varta silloin viikatteesi... Nyt jo on ensimmäinen kylvö
hiuksella..."

"Onpa Heikillä varmat merkit", hymähti Kaarlo. -- Luonnon lapsia
opettaa luonto, -- ajatteli hän. Mitä oli hän oppinut luonnosta?

Ei muistanut mitään oppineensa.

"Menkääpä, pojat, panemaan sauna lämpiämään", käski Heikki poikia.
"Jopa tässä nyt on täksi päiväksi revittykin juuria... pitää tässä
hautoa jäseniään..."

Mieleen olikin pojille, että saivat heittää kuokkimisen. Heillä olikin
ollut verrattain helppoa siitä asti, kun Kaarlo tuli. Saivat vain
kalastella järvellä maisterin kanssa; se oli paljon hauskempaa kuin
repiä kivoja juuria ja polttaa rutoläjiä.

"Lähdemmekö uistille, kun saunasta tullaan?" huusi Akseli saunalle
mennessään.

"Pankaa te kovasti puita, että tulee hyvää löylyä", varoitti Heikki.
"Varmaan maisterikin taas saunaan..."

"No, johan toki! Minäkö laiminlöisin hyvät kylvyt! En vain!"

Pojat riensivät juoksujalassa saunalle, jonka ikkunoista ja mustasta
ovesta alkoi hetken kuluttua nousta sakea sauhu, paksuna pilvenä
hajaantuen järvelle päin.

"Mikäpä alkaa tuntua tämä kiveliön elämä?" kysyi Heikki.

"Hauskaa on ollut. Ei ole kuultu kahteen viikkoon maailmalta mitään!"
vastasi Kaarlo.

"Eipä tänne näin kesän aikana, kun ei satu kulkijoita... Ja menee
talvisinkin kuukausia, ettei ketään näy, mutta siihen tottuu..."

Heikki meni pirttiin ja Kaarlo käveli tuvan läpi kamariinsa. Pöydällä
ikkunan luona olivat hänen kirjansa ja kirjoitusvehkeensä levällään.
Hän istahti tuolilleen ja katseli rantaan päin, saunalle, josta musta
sauhu pakkasi ulos rei'istä ja ikkunoista.

Hän tunsi kummallista apeutta mielessään. Oliko ikävä vai mitä? Olihan
hän täällä nyt löytänyt, mitä oli halunnutkin: rauhaa ja yksinäisyyttä,
lepoa, jota oli ikävöinyt, tervettä erämaan elämää ja kirkasta Pohjolan
ilmaa. Parantuakseen hän oli tänne tullut, unhoittaakseen entisyytensä
ja aloittaakseen uutta elämää.

Sillä eihän se ollut oikeaa elämää, jota hän oli viettänyt! Kun hän oli
päässyt ylioppilaaksi, oli hänelle auennut vapaus. Upeassa
kauppiaskodissa kasvaneena, mutta kovan kurin alaisena, ei hän
pääkaupungissa ollut saanut kouluajalla minkäänlaista vapautta. Mutta
kun ankara isä kuoli juuri hänen ylioppilaaksi tultuaan ja hän sai
perinnön käsiinsä, päätti hän tutkia elämää. Ulkomailla hän oli
matkustellut näiden viiden vuoden aikana -- tuskin mitään saaden
aikaan. Kieliä oli tosin vähän opiskellut ja tutustunut kirjallisuuteen
ja tuhlannut rahoja. Maailman elämä ja suurkaupungin viettelykset
olivat olleet liian houkuttelevia. Hän ei ollut jaksanut vastustaa
niitä... tuskin oli oikein tahtonutkaan...

Mutta sitten tuli äkkiä ikävä ja kaipuu kotimaahan, äitelä mieli ja
kyllästyminen kaikkeen siihen, mitä näki vieraassa maassa. Hän oli
uskonut kehittävänsä kirjailijalahjojansa ja oppivansa taitavaksi
suomentajaksi. Mutta vähiin olivat suomennostyöt supistuneet.
Kotimaahan oli tosin silloin tällöin lähettänyt pienen
novellisuomennoksen, mutta ei mitään muuta. Alkuperäistä tekelettä hän
ei ollut luonut, vaikka monesti oli miettinyt aiheita. Mutta kesän
aikana hän oli aikonut suomentaa erään Emile Zolan laajimmista
romaaneista...

Työ oli tuossa vasta alulla!

Nyt hänen täytyy käydä tosityöhön, päätteli hän. Hän oli nuori! Hän
paranisi nyt täällä kaikesta entisestä: ruumis saisi uutta verta, mieli
erämaan surumielisyyttä. Hän uisi ja kylpisi, kävelisi maita ja
vaaroja, joisi kirkkaitten lähteitten vesiä...

Ja salaperäisintä oli juuri se, ettei kukaan tietänyt, missä hän oli.

"Mihin sinä oikeastaan aiot?" kysyivät toverit ja tuttavat.

"Menenpähän levähtämään jonnekin."

He uskoivat varmaan, että hän oli matkustanut Savoon tai Karjalan
maille. Kukaan ei arvannut, että hän oli saapunut tänne kauas
Pohjolaan... Lapin raukoille rajoille...

Mutta mikä häntä nyt oikeastaan vaivasi tänään?

Ei mikään muu kuin hänen entinen elämänsä, joka vieläkin vilisi
sydämessä kuin vetten viri...




V.


Oli lauantai-ilta.

Heikki oli jo poikain kanssa aloitellut heinäntekoa. Olivat olleet
yökunnassa Uittosaajossa, joka oli kotojänkkää loitompana, heinävä
suonsilmä vaarojen välissä. Mutta nyt lauantai-iltana olivat saapuneet
kotia.

Olivat saunoneet ja istuivat pirtissä, pannen verkalleen vaatteita
päälleen. Kaarlokin oli joukossa. Oli melkein puoliyön aika, mutta
aivan valoisaa vielä, vaikka aurinko oli hetkeksi laskenut Mainavaaran
taakse.

Emäntä keitteli saunakahvia, ja Eeva oli navetalla, sillä lehmät olivat
tänä iltana palanneet hyvin myöhään kotia.

Oli haasteltu kaikenlaisista asioista, maanviljelyksestä etupäässä.
Kaarloa äsken hävetti, kun hän niin vähän tunsi maanviljelystä, että
tuskin mihinkään Heikin tekemään kysymykseen tiesi vastata. Heikki
tuntui olevan tiedonhaluinen mies, joka muisti kaikki, mitä kerran
kuuli.

"Ensi viikolla minäkin tulen heinäntekoon", puheli Kaarlo. "Aapo on
lainannut minulle pitkävartiset saappaansa... kyllä tästä nyt
kyetään..."

"Kuverojalla meillä onkin iso niittypirtti ja tahko loukossa", selitti
Akseli. "Siellä ei tarvitse kuusen juurella yötä olla. Lähtekää jo
meidän kanssamme", esitteli hän Kaarlolle, sillä he olivat tulleet
oikein hyviksi ystäviksi.

"Vaikkapa lähdenkin!"

"Mutta mitenkä käypi, kun ei siellä olekaan maitoa?" nauroi Heikki.
"Eipä taida piimä lystää..."

"Kyllä kelpaa piimäkin", uskoi Kaarlo itse. "Onko se isokin niitty, se
Kuveroja?" hän kysyi sitten.

"No, jos on kirkkaita poutia, niin kyllä sen sitten puolessatoista
viikossa saamme tehdyksi... Se onkin paras ja laajin niitty", selitti
Heikki.

"Kylläpä siinä on työtä", kummasteli Kaarlo; "vai niin kauan menee!"

"Ja matkassa pitää sittenkin olla aamuvarhaisesta iltamyöhään, ja jos
sateita sattuu, niin menee siinä kaksikin viikkoa umpeen..."

"Niin, mutta sitten on vielä Sammaljoki, Hanhisaajo ja Risuniitty",
luetteli Akseli.

Kun he olivat juoneet saunakahvin ja Eeva tuonut Kaarlolle kipollisen
maitoa, sanoi Kaarlo leikillä:

"Ei ole kuulunut muusta maailmasta mitään... vaikka olisi palanut koko
homma..."

"Eipä ole kuulunut, että olisi palanutkaan..."

"Tulevana kesänä minäkin pääsen juhannuskirkkoon", iloitsi Akseli. Ja
Kaarlo sai nyt kuulla, etteivät Eeva ja Aapokaan olleet käyneet
kirkonkylässä kuin kaksi kertaa eläissään... rippikouluaikana.

"Eikö tee joskus mieli?" kysyi hän Aapolta.

"Eipä juuri."

Aapo olikin sellainen vähäpuheinen, hiljainen miehen alku. Haasteli
niinkuin vanhat miehet.

"Entä eikö Eevan tee mieli?"

"Minkäpä tekee, jos mieli olisikin?"

Eevan silmissä vilahti kuin ikävää.

Siihen taukosi keskustelu. Heikki ei arvellut sinne eikä tänne.

Tultuaan huoneeseensa Kaarlo alkoi riisuutua.

Pitkin viikkoa hän oli työskennellyt eikä ollut usein Eevankaan kanssa
joutunut puheisiin. Eeva näytti nyt ujostelevan häntä enemmän kuin
ensin. Pikkutyttöjen kanssa oli Kaarlo käynyt järvellä kalastamassa,
sillä Eeva oli, heti kun oli saanut lehmät hoidetuksi ja päästänyt ne
metsään, mennyt kerppuja tekemään vainioiden taakse.

Eeva oli välistä näyttänyt olevan syvissä mietteissä, mutta ei ollut
Kaarlolle sanonut sitä tuonnoista asiaa.

Mikä asia hänellä saattoi olla? kysyi hän itseltään, mutta ei saanut
siihen mitään vastausta.

Joka yö oli kiusaaja häirinnyt hänen rauhaansa. Kun miesväki oli
yökunnassa niityllä, ja emäntä ja pikkutytöt nukkuivat pirtissä, tiesi
Kaarlo Eevan olevan yksin aitassaan...

Kiusaaja kehoitti häntä lähtemään, painautumaan Eevan viereen viileään,
lehdittyyn aittaan... Eeva ei panisi sitä pahakseen... sallisi siihen
viereensä asettua... antaisi käden kietoa kaulaansa. Nyt oli
lauantai-ilta... Silloinhan aina maalaispojatkin lähtivät yökenkään...

Ja yhtäkkiä kiusaaja kuiskasi hänelle: -- Entäpä se onkin juuri sitä,
joka Eevalla on asiana sanoa, että tulla sinne vain hänen viereensä...
hänen on yksin ikäväkin...

Kaarlo oli jo vuoteessa ja kääntelehti siinä paremmin sovittaakseen
ruumiinsa. Mutta kesken kaiken hän muisti Eevan silmien ilmeen...

Se ilme ei voinut olla aistillista ikävöimistä eikä lihan himoa... Se
oli jotakin muuta ikävömistä, joka kaivaten ilmausi hänen suuriin
sinisiin silmiinsä...

Mitä se lienee ollut?

Nämä olivat muutenkin kummallisia ihmisiä kaikki. Koskaan ei Kaarlo
ollut kuullut Heikin kiroilevan eikä puhuvan mitään rumaa, ei kahden
kesken eikä lasten kuullen. Ja maallahan kuuluttiin puhuvan kaikista
seikoista peittelemättä ja selvästi. Merkillisintä oli, etteivät
pojatkaan koskaan puhuneet rumaa eivätkä kiroilleet.

Kun Kaarlo kalassa ollessa oli jonkun kerran noitunut, että "voi
perhana, kun pääsi komea ahven", eivät pojat näyttäneet siitä
ymmärtävän mitään...

Mutta Eevan täytyi jo ymmärtää yhtä ja toista, oli juuri naiseksi
puhjennut, viehkeimmillään... hehkeimmillään...

Mutta eipä ollut tässä kerran, silloin kun siitä asiastaan mainitsi,
ollut millänsäkään, vaikka Kaarlo painoi sormellaan hänen poskeensa...
Saattoi vain odottaakin, että Kaarlo häntä hyväilisi...

Hän innostui siinä mietteissään niin, että nousi jo istumaan vuoteelle
ja päätti hiipiä... Hän unohti kaiken muun: minkä vuoksi oli tullut
tänne erämaahan ja lujan päätöksensä olla näille hyville ihmisille hyvä
kesävieras...

Mutta juuri kun hän aikoi nousta vuoteestaan, kuuli hän askeleita, ovi
kävi, ja Eeva tuli hänen kamariinsa. Hän säpsähti ja vetäytyi peiton
alle. Eeva oli vähän kalpeampi, mutta sanomattoman suloisen näköinen
puhtaassa valkeassa röijyssään, alushameessaan ja avojaloin. Kaarlon
äskeinen säpsähdys katosi, ja villi, himokas riemu syöksyi hänen
sydämeensä.

"Eeva", sanoi hän ja kohosi istumaan vuoteessaan.

Eeva seisoi oven luona, ja Kaarlosta näytti, että hän nyt oli
suloisempi kuin koskaan ennen.

"Eeva... tule tänne lähemmäs", sanoi hän houkuttelevalla äänellä
uudestaan.

"Nyt minä tulin sitä asiaa... Huomenna kun on sunnuntai, olisi
aikaa..."

Eevan ääni oli luonnollinen ja tyyni, ja hänen silmäinsä ilme omituisen
pehmeä.

"Tulehan tänne!" ja Kaarlo kurotti kättään Eevaa kohti. Mutta kun hän
vilahdukselta silmäsi tytön kasvoihin, tunsi hän kuin jotakin kylmää
olisi kulkenut hänen selkärankaansa pitkin. Hän selkisi huumauksestaan,
paiskautui pitkäkseen kuin häveten ja kysyi:

"Mitä Eeva tahtoi?"

Eeva astui nyt pari askelta likemmäksi ja puhui kuin anteeksi pyytäen:

"Sitä minä olen koko ajan aikonut, mutta äiti on kieltänyt... tuota
kirjaa lukeakseni..."

Ja Eeva osoitti nurkassa olevaa avonaista kapsäkkiä, joka oli kirjoja
täynnä.

Kaarlo tunsi omituista pettymystä mielessään ja jonkunlaista
hämmästystä. Ymmärsikö Eeva kirjoista? Osasiko oikein sisältäkään
lukea? Hän ei tiennyt mitä vastata, joten Eeva jatkoi:

"Minä siihen kerran vilkaisin, mutta en ole uskaltanut koskea. Se on
suomalainen kirja, 'Kalevala'... Äiti on kovin vihainen, kun siihen
koskin, että jos te suututte. Mutta minä niin mielelläni tahtoisin
lukea..."

Kaarlo yhä katseli hämmästyksissään Eevaa. Kuinka hänen otsansa oli
sievä ja hyvin muodostunut, hiussuorto niin verrattoman kaunis! Pitkien
silmäripsien alta loistivat suuret, tummansiniset silmät omituisen
arasti ja pehmeästi. Niiden ilme oli viisas ja tarkkaava. Hiukset
olivat valuneet ohimoille, ja palmikko ulottui lanteitten alapuolelle.

"Vai tahtoisi Eeva lukea", sanoi Kaarlo vihdoin, mutta aivan kuin ei
olisi vieläkään oikein ymmärtänyt Eevan tarkoitusta. "Onko Eeva ennen
lukenut kertomuksia?" osasi hän sitten kysyä.

"Olen minä Genoveevan, mutta pojat ovat sen repineet."

Eeva seisoi kuin tuomiotaan odotellen, väliin luoden pitkän silmäyksen
kirjoihin päin.

"Saapihan Eeva mitä tahtoo... Vai 'Kalevalaa'... Annappa sieltä
kapsäkistä..."

Nopeasti kumartui Eeva nurkkaan, jossa kapsäkki kirjoineen oli, ja otti
sukkelaan pinkasta "Kalevalan". Se oli sidottu mustiin kansiin, mutta
Eeva tunsi sen jo päältäkin, vaikkei ollut kuin kerran käyttänyt
kädessään.

Mutta sillä aikaa kun Eeva kumartui "Kalevalaa" ottamaan, ehti Kaarlon
rietas mielikuvitus rynnätä muihin mietteisiin...

-- Tämä oli Eevan omaa keksimää, päästäkseen tänne puheille, kun ei
minussa ollut miestä menemään hänen luokseen... osasipa tyttö oivan
koukun!...

Eeva ojensi Kaarlolle "Kalevalan" ja sanoi:

"Tämä on se kirja, jota halusin..."

Kaarlosta kuului niinkuin Eevan ääni olisi vavissut. Hänen sieraimiinsa
tuoksahti Eevan puvusta hajuheinäin ja lehtien lemua.

"Syksyllä on isä luvannut, kun kesävoi viedään kauppiaaseen, ostaa
minulle kansakoulukirjoja... Tänä kesänä tuleekin paljon enemmän voita
kuin viime kesänä... Minä olen niin hyvin koettanut ruokkia lehmiä...
Eikä ole itse maistettu rieskamaitoa kuin sunnuntai-aamuisin... Nyt on
jo voita melkein niin paljon kuin menneenä kesänä oli Mikkelinä, ja on
vasta Jaakon päivä huomenna..."

Eeva puhui loistavin kasvoin, hyvässä toivossa, että hän syksyn tullen
saisi kansakoulukirjoja... Hän seisoi niin likellä sänkyä, että Kaarlo
olisi ylettänyt kaappaamaan hänen lanteestaan kiinni ja vetämään hänet
sänkynsä laidalle. Käsi jo ojentui, mutta laskeusi hänen kuullessaan
Eevan äänen ja puheen, ja häpeän puna nousi hänen poskilleen.

"Eeva saapi lukea vaikka kaikki kirjat", sanoi hän, painautui maata ja
asetti molemmat kämmenensä niskan taakse.

"Oikein paljo kiitoksia!"

Ja Eeva pusersi kirjaa käteensä kuin peläten sen putoavan.

"Pojat ovat menneet hilloon... Huomenna saatte hilloja... Ja hyvästi
nyt! Nukkukaa rauhassa!"

Ja Eeva pyörähti kuin varjo ovesta ulos.

Kaarlo näki hänen ovea avatessaan katsovan häneen omituisen viehkeästi
ja lämpimästi.

Oliko ehkä kiitollisuutta, että oli kirjan saanut? Kaarlon ajatukset
tuntuivat olevan kuin sekaisin. Mikä oli tämä Eeva? Tulee yksin
yöpuvussa nuoren miehen huoneeseen... Mutta eihän Eeva ymmärtänyt sitä
sopimattomaksi!

Kuka hänelle sitä olisi neuvonut! Ei, ei! Eeva oli luonnollinen,
viaton, puhdas tyttö, joka ei osannut eikä tiennyt aavistaa, mitä
toisen riettaassa rinnassa liikkui. Olisipa hänen pitänyt jo heti
alussa se nähdä, huomata Eevan koko olemuksesta...

Jumalan kiitos kuitenkin, ettei tullut vedetyksi Eevaa hameesta
sänkyyn...

Häneltä pääsi kuin helpotuksen huokaus, ettei ollut tehnyt, mitä oli
aikonut. Oliko se ollut hänen ansiotaan?

Ei, tuhannen kertaa ei.

Jos olisi Eevan silmissä, liikkeissä, jossakin muussa nähnyt
pienimmänkin viittauksen siihen, ettei Eevalle olisi vastenmielistä
tulla viereen, niin aivan empimättä hän olisi vetänyt Eevan luokseen...

Ja silloin... silloin olisi hänen rauhansa mennyt, ja Eevan ilo ehkä
iäksi kadonnut. Ja mitä olisi tyttö-parka hänestä uskonut!

Hän oli taas erehtynyt, taas ollut tekemäisillään tyhmyyden, jota koko
elinaikansa olisi saanut katua! Ja vaikka oli niin moneen kertaan
vakuuttanut itselleen, ettei enää anna millekään alhaiselle halulle
valtaa, oli hän taaskin tavannut itsensä ruokottomuudesta...

Olihan hän usein mietiskellyt, että vaikka Eeva aina puhui hänelle
hymyssä suin, ja vaikka silmät loistivatkin kirkkaasti, ei hänessä
koskaan ilmaantunut lihallista kevytmielisyyttä, ei notkean varren
liikkeissä, ei silmien ilmeessä, ei missään. Päinvastoin hänen kapeat,
sievät kasvonsa näyttivät joskus hyvin miettiviltä, jolloin silmäin
väliin, nenän yläpäähän, muodostui kaksi pientä ryppyä...

Eevan äskeinen käynti teki Kaarloon kumman vaikutuksen. Ensin hän ei
tahtonut uskoa, että tyttö olisi ainoastaan kirjan takia tullut;
hänellä täytyi muka olla joku muu syy. Mutta kun hän tarkemmin asiaa
mietiskeli, alkoi se hänestä tuntua todelta. Hän muisti nyt, että Eeva
usein oli puhunut kirjoista ja tiedustellut, mitä kirjoja Kaarlolla oli
kapsäkissään. Hän oli luullut sitä vain tavalliseksi maalaisen
uteliaisuudeksi, eikä ollut sen tarkemmin tehnyt selvää
kirjavarastostaan...

Mutta miksi ei Eeva ollut jo ennen pyytänyt lainaksi? Äiti oli
kieltänyt. Niinkö he uskoivat hänet kitsaaksi, vai minkätähden äiti oli
kieltänyt...

Ja kun Kaarlo muisteli yhtä ja toista seikkaa, mitä hän ja Eeva olivat
puhelleet, selvisi hänelle, että Eevalla täytyi olla tavattoman hyvä
muisti. Kerran kun olivat järvellä kalastamassa, oli Kaarlo itsekseen
hyräillyt kappaletta Runebergin "Torpan tytöstä". Seuraavana päivänä
hän kuuli Eevan laulavan samoja säkeitä navetalla...

Ja Kaarlo alkoi nähdä Eevaa aivan uudessa valossa. Ehkä tuo ikävöivä
ilme, joka hänen silmissään hetkittäin kuvastui, oli tiedon kaipuu,
sielun jano johonkin, jota ei itsekään tiennyt. Kuka osasi arvata,
mitkä voimat, rikkaat hengen aarteet, olivat kätkettyinä tuohon hentoon
varteen!

Kaarlo ei ollut sitä puolta Eevassa ennen huomannut. Ei ollut tullut
sitäkään ajatelleeksi, että Eevalla saattoi olla tunteellisesti
väräjävä sielu ja lämmin sydän, jotka olivat puhdasta kultaa...

Ehkä ei tyttö-parka vielä tiennyt mistään siitä pahasta, mikä hänelle
itselleen oli tuttua ja tunnettua. Missäpä olisikaan Eeva nähnyt,
kuinka syntinen oli se maailma, joka oli tämän yksinäisen järven
ympärillä!

Mutta silloinhan Eeva oli juuri semmoinen tyttö, jota hän oli
ajatellut!

Nytkö vasta hän sen ymmärsi!

Hän tunsi kummallista ahdistusta rinnassaan; mutta samalla tuntui
niinkuin hän nyt vasta olisi saanut silmänsä oikein auki, niinkuin nyt
vasta oikein heräisi todellisuuteen. Kaikki hänen ajatuksensa olivat
tähän asti viipyneet ja viihtyneet vain Eevan ruumiillisia suloja
katsellessa...

Sokko oli hän ollut ja irstaan mielensä halpa orja!

Uni kaikkosi hänen silmistään. Hän nousi ylös, pani tupakaksi ja istui
katselemaan järvelle, jota peitti keveä kesäyön harso. Korkean,
kaljupäisen Mainavaaran takaa näkyi punertava aamurusko...

-- Suuri, sininen erämaan silmä, kolkon kiveliön keskellä... kesäisin
kirkas ja sininen, talvisin hohtavan valkoinen ja häikäisevän puhdas...
-- runoili hän ja tunsi kummallisesti mielensä alakuloiseksi. -- Sen
kirkkaan järven rannalle saapui kerran mieron kulkija ja maailman
matkoista väsynyt mies... ja löysi aarteen, suuren ja kalliin... Se
tyttö oli kaunis kuin Pohjolan kesäinen aamu, jona taivaan ja maan
valot toisiansa syleilevät... Se tyttö oli puhdas pulmunen... sen veri
nuorteaa ja vilkasta, eikä sen silmien sineen ollut kenenkään kuva
uponnut... Oli niinkuin Luojan kädestä lähtenyt...

Semmoista tyttöä hän oli ajatellut, muttei koskaan uskonut löytävänsä.

Mutta ehkä nyt oli kohdannut!

Hän nousi kävelemään, hänen verensä vilkastui, ja hän tunsi sydämensä
kummasti lämpenevän. Eeva ilmausi hänen silmäinsä eteen sellaisena kuin
äsken kamarissa käydessä. Nyt hän teki sen havainnon, että Eevan kädet
olivat herttaisen sievät, käsivarret pyöreät ja iho puhtaan, puhtaan
valkoista... Suunkin näki, josta tasaiset valkoiset hampaat päilyivät
kuin helmet...

Eevan katse oli lähtiessä ollut niin lämpöinen ja herttainen...

-- Täällä elelen onnen elämää. Tulen täällä terveeksi ja opin
rakastamaan. Opin rakastamaan tätä köyhää, kallista maata ja tätä
sitkeää, kärsivää kansaani... Voi, tulkaa tänne erämaahan kaikki
väsyneet ja vaivaiset ja puolihullut ja hermoheikot... paetkaa pois
sumuisesta suurkaupungista keskelle kiveliötä... ja te paranette!

Aurinko alkoi kohota Mainavaaran takaa. Kiillahti ensin kaari sen
ylälaitaa kirkkaan tummanpunaisena, mutta samassa se paljastui koko
loistossaan... Oli kummaa nähdä, kuinka keveät, häikäisevät valot
silmänräpäyksessä kultasivat kaikkien korkeimpien kukkulain lakia,
tummien laaksojen ollessa hämärässä varjossa... Kaarlo aukaisi ikkunan
ja katseli kaukaiseen, ihanaan erämaahan... Ei olisi saanut nukkua
yhtenäkään yönä... ei päästää tätä salaa ohitseen...

Hän kuuli lintujen rupeavan laulamaan vainioiden takana ja rannan
koivuissa, näki pääskysten pyrähtävän pesistään ja nuolena kiitävän
järvelle...

Oliko hän koskaan vieraalla maalla ollessa tämmöistä tuntenut? Oliko
mieli tuntunut koskaan näin levolliselta? Oliko sydän näin tyynesti,
hiljaisesti riemuinnut?

Ei muistanut hän tällaista.

Kun hän aamulla käveli avojaloin pirttiin, näki hän porstuan ja portaat
katajahavuilla ripotelluiksi.

Raitis katajanhavun lemu levisi ympärille, ja jonkunlainen
juhlatunnelma valtasi hänet.

Pirtin lattia oli lehditettynä, ja Heikki istui pöydän päässä raamattua
lukien. Emäntä istui toisessa päässä ja näytti kuuntelevan Heikin
lukua.

Nyt oli sunnuntai, oli Jaakonpäivän sunnuntai.

Heikki luki kappaleen loppuun, luki hartaalla, veisaavalla äänellä,
mutta selvään. Lopetettuaan lukunsa, hän siirsi raskaan raamattunsa
vähän syrjään ja alkoi tuumailla Kaarlon kanssa.

Minkätähden oli porstua ja portaat havutettu ja pirtin lattia
lehditetty?

"No isä tahtoo sillä lailla, kun hänellä on toisena nimenä Jaakko",
sanoi emäntä.

"On siinä muukin syy, ja se on suurempi. Ohra on jo maitojyvällä",
sanoi Heikki. "Jos näin lämmintä riittää, niin Laurin päivän tienoissa
saapi leikata ensimmäiset kylvöt."

"Milloin se on Laurin päivä?" kysäisi Kaarlo.

"Elokuun kymmenes päivä."

Hän sai tietää muutakin. Tänään syötiin ensi kerran uusia perunoita. Ja
kaikki lapset olivat menneet marjaan, hilloja poimimaan, joita tänä
kesänä oli verrattoman paljon. Hyvä kesä oli kaikin puolin. Heiniäkin
tuli runsaasti.

"Mutta muistan minä erään poutakesän, siitä on nyt tämä kymmenes, kun
ensimmäiset kylvöt leikattiin näin Jaakonpäivän viikolla... Semmoista
kesää ei minun eläissäni ole ollut..."

"Silloin saimme uusia perunoita jo ennen Jaakonpäivää", muisteli
emäntäkin.

Kaarlo ihmetteli.

Ja he läksivät Heikin kanssa katselemaan peltoja. Heikki oli ajanut
parransängen poskiltaan. Hänellä oli eheät housut ja puhdas valkoinen
paita. Näytti nuoremmaltakin nyt ja oli oikein mainiolla tuulella.

Päivä paistoi lämpimästi, taivas oli aivan pilvetön, ja lämmin
tuulenhenki huokui järveltä päin. Pihan nurmi tuntui paljaaseen
jalkapohjaan lämpöiseltä, ja hiekkapoluilla melkein poltti.

He kävelivät navetan taitse pellon pientaretta pitkin. Kauniina tasona
siinä ohranpäät nyökkyivät. Heikki taittoi yhden pään, puristi jyvää,
josta roiskahti pisara valkoista nestettä, ja näytti Kaarlolle.

"Tuommoistako sitä maitojyväksi sanotaan?"

"Tämmöistä... viikon päästä se jo on kova ja kahden viikon kuluttua
valmis..."

Peltoja kierrettyään he saapuivat kuokkamaalle, josta polku lähti
niitylle, Kuverojalle päin.

Kaarlo oli jostakin kaukaa laaksosta kuulevinaan ääniä.

"Mihin päin ne ovat menneet marjaan?" hän kysyi.

"Kivijankalle he aikoivat, mutta luultavasti ovat käyneet muillakin
jänkillä ja saajoissa."

"Tuolta kuuluu ääniä!"

He pysähtyivät kuuntelemaan ja tunsivat Eevan ja Aapon äänet. Ne
tulivat yhä likemmäksi, ja Kaarlo kuuli selvään Eevan äänen, vaikkei
tulijoita vielä näkynyt kuusikon peitosta. Ulkomuististaanko vaiko
kirjasta lienee Eeva ladellut runoa. Kaarlo erotti selvään sanat:

    Tuuli neittä tuuitteli,
    aalto impeä ajeli
    ympäri selän sinisen,
    lakkapäisen lainehisen.
    Vuotta seitsemän satoa,
    yheksän yrön ikeä
    vieri impi veen emona;
    uipi idät, uipi lännet,
    uipi luotehet, etelät,
    uipi kaikki ilmanrannat --
    itkeä hyryttelevi,
    sanan virkkoi, noin nimesi:
    "Voi, poloinen päiviäni,
    lapsi kurja kulkuani!
    Jo olen joutunut johonkin,
    iäkseni ilman alle,
    tuulten tuuiteltavaksi,
    aaltojen ajeltavaksi."

Mutta kun tulijat metsän peitosta ilmestyivät kuokkamaa-aukealle ja
näkivät Kaarlon ja Heikin seisovan pientareella, lakkasi tyttö runoa
lukemasta. Heillä oli kaikilla suuret tuohiropposet täynnä kauniita,
punaisen kellertäviä hilloja. Eevalla oli kaikkein isoin, mutta
pikkutytöilläkin oli näppärät tuohiset täpö täynnä.

"Nyt on hilloja jänkät aivan keltaisena!" huusi Akseli ja lisäsi: "Eeva
taitaa niin soman runon; minäkin jo sen osaan."

Eeva oli niin herttaisen miellyttävän näköinen, kun hänen poskensa
punottivat, ja huivi oli solmittu niskan taakse kiinni. Se somisti
häntä. Hän riensi Kaarlon luo ja tarjosi tuohisestaan, silmät ilosta
loistaen. Kaikki muutkin tulivat ja tarjosivat.

"Onpa nyt... onpa nyt!" riemuitsi Kaarlo. "Kovin ovatkin kauniita ja
suuria!"

He lähtivät kaikki pihaan päin.

"Ja nyt minä annan kaikille, mitä olen luvannut. Aapolle rahaa uusiin
pieksuihin, Erkille ja Akselille uusiin talvilakkeihin ja pikkutytöille
Lailalle ja Marille kenkiin ja hameisiin ja röijyihin."

Kaikin kuuntelivat suu hymyssä.

"Mitä te Eevalle annatte?" muisti Akseli kysyä.

Kaarlo silmäsi Eevaan. Ensi kerran Eeva loi katseensa alaspäin ja
punastui.

"Voi, antakaa se runokirja, se Väinämöisen runokirja Eevalle", esitteli
Akseli.

"No, Eeva saa kirjan."

Kun tyttö nosti katseensa Kaarloon päin, näki tämä siinä saman ilmeen
kuin eilen illallakin, kun Eeva lähtiessään häntä silmäsi.

Hän tunsi lämpöisen laineen loiskahtavan sydämessään.

Merkillinen... merkillinen tyttö, mietti hän. Eikä hänelle selvinnyt,
mitä Eevan lempeä katse oikeastaan tarkoitti.




VI.


Kuverojalla oli heinä saatu tehdyksi, ja nyt oltiin jo Hanhisaajossa,
josta kuljettiin yöksi kotia.

Lehmät aamuisin lypsettyään läksi Eevakin luo'olle. Kaarlo seurasi
mukana.

Heillä oli nyt niin paljon puhelemista, että melkein unohtivat kaiken
muun. Kaarlo ei voinut kyllin ihmetellä Eevaa. Hän osasi ulkoa melkein
joka runon "Kalevalasta" ja kyseli aina uutta ja uutta Kaarlolta.
Maailman alusta piti Kaarlon selittää. Ja Eeva muisti kaikki, mitä
kuuli Kaarlon puhuvan maailmasta ja sen historiasta. Ja yhä lisää
tietoja tahtoi.

Kaarlo jätti sikseen kirjallisen työnsäkin ja oleskeli aina Eevan
seurassa. He olivat kerran käyneet Kuverojallakin, vaikka sinne oli
niin pitkä matka.

Nyt olivat menossa Hanhisaajoon.

Sinne lähti polku saunan luota rannasta ja vei ensin hiekkaista
järvenrantaa pitkin ensimmäisen rantakallion luo. Se oli kivinen,
louhikkoinen niemi, joka näytti juoksevan suoraan suuresta ja
laajalakisesta Susijupukasta edempää erämaasta. Se ei pysähtynyt vielä
järvenrantaankaan, vaan sukelsi rantahiekkaan päästyään veden alle ja
kiilteli sieltä sylien syvyydestä.

He astelivat peräkkäin, Eeva edellä, Kaarlo perässä, kummallakin
haravat olalla. Kun ehtivät kivisen niemen luo, niin lähtivät sen
kuvetta noudattaen kiveliöön päin.

"Tässä isä toissa syksynä sai ahman... tuosta juuri... noiden kahden
kallion lomasta oli kurkistellut", näytti Eeva.

Mutta Kaarlo tuntui olevan muissa mietteissä. Eeva oli iltaisin
opetellut kirjoittamaan Kaarlon kynällä. Nyt jo kirjoitteli kokonaisia
lauseita, vaikka kirjaimet vielä näyttivätkin kömpelöiltä. Kuinka
lahjakas Eeva varmaan olikaan, kuinka terävä hänen älynsä ja
muistinsa!... Ollapa, että Eeva olisi istunut koulunpenkillä!

Kaarlo näki Eevan sorean varren takaapäin, näki pitkän vaalean palmikon
riippuvan huivin alta ja nautti tytön joustavista liikkeistä. Kun polku
väliin oli kivinen, väliin porrastettu ja paikoitellen koukersi suurten
kuusten oksain alitse, notkui Eevan varsi aina sen mukaan kuin polku
vaati.

Nämä viimeiset päivät olivat Kaarlosta kuluneet tavattoman nopeaan. Oli
ollut hetkiä, kun hän ja Eeva istuivat kahden ja hän opasteli tyttöä
kirjoittamaan, että hän unohti koko muun maailman. Kun hän tutki
itseään ja kysyi sydämeltään, täytyi hänen myöntää, että Eeva oli hänet
kokonaan vallannut. Ja kuitenkaan ei tyttö näyttänyt hänestä itsestään
paljon välittävän. Hänen puheitaan ja opetuksiaan vain kuunteli, mutta
väliin katsoi suoraan silmiin niinkuin sydämeen olisi tahtonut nähdä.

Mitä lienee mietiskellyt? Mutta sen Kaarlo tunsi selvemmin ja selvemmin
joka päivä, että aivan outo voima veti häntä Eevan lähelle. Se ei enää
ollut paljaiden polvien ja pyöreän poven ihailemista, se oli jotakin
muuta kummallista tunnetta, jossa tuntui sääliäkin tyttö-parkaa
kohtaan, tämä kun oli niin tiedonhaluinen ja opiskeluun luontuva...

"Osaisin minäkin tehdä lauluja", sanoi Eeva, kun jo olivat lähempänä
Hanhisaajoa.

"Oletko koettanut?"

"Olen. Mutta se taitaa olla niin ruma."

Eeva kääntyi takaperin nähdäkseen Kaarlon kasvot.

"Koetahan sanoa!"

"En minä nyt. Illalla sitten... Mutta kyllä se Lemminkäinen kuitenkin
oli aika hulivili... Mutta teiltä jäi kesken se Kaarina Maununtyttären
tarina..."

"Ei se ole tarina. Se on historiallinen totuus. Kaarina joutui
naimisiin kuninkaanpojan kanssa ja sai paljon kärsiä."

Ja Kaarlo kertoi pitkälti Kaarina Maununtyttärestä.

Hetken kuluttua arvosteli Eeva:

"Mutta he rakastivat kuitenkin toisiaan! Kuinka ihmeen kaunis onkaan se
Kaarina ollut!"

Ja taas hetken perästä:

"Mahtaa olla kaunista sentään tämä Jumalan luoma maailma... Joka
kerrankin sen näkisi!..."

"Siellä maailmassa on niin paljon pahaa... syntiä, tuskaa ja suruja,
verta, vainoa ja sotia... Ei sinne kannata haluta..."

"Sinne minä nyt tahtoisin!"

Eeva käännähti taas katsomaan Kaarloon. Hänen silmissään välähti kuin
salama, ja Kaarlo huomasi niissä saman ilmeen kuin silloinkin, kun Eeva
kuuli jotakin merkillistä maailmassa tapahtuneen.

"Joko te pian lähdette?" kysäisi hän sitten melkein väräjävällä
äänellä.

"En minä vielä. Minun on niin hyvä ja hauska täällä olla..."

"Eikö teidän ole ikävä? Kyllä minunkin on joskus ollut ikävä, mutta ei
nyt tänä kesänä..."

"Mihinkä Eeva ikävöitsi?"

"En tiennyt... Oli vain ikävä... välistä kirkonkylään..."

He saapuivat jo niin lähelle niittyä, että kuulivat viikatteen hiontaa
ja näkivät niittomiehet.

Akseli huomasi heidät ensiksi.

"Maisteri ja Eeva tulevat luo'olle", hän huusi.

Niittäjät seisahtuivat katsomaan.

"Jo on maisterillakin harava!" iloitsi Akseli.

Eeva ja Kaarlo alkoivat luokoilla, kooten siipikarhet sieviin
kokkosiin. Kaarloa työ oudosti, eikä hän ehtinyt neljättä osaa nakata
miten Eeva. Välistä Eeva purskahti nauramaan, kun Kaarlo pyrki tulemaan
samalle karhelle kuin Eevakin. Mutta Eeva auttoi aina Kaarloa, niin
että he koko ajan olivat lähekkäin ja voivat keskenään puhella. He
viipyivät koko päivän, ja hauskaa oli heillä kaikilla. Illalla ennen
auringon laskua kannettiin kuivat heinät latojen luo. Eeva ja Kaarlo
kantoivat samalla sapilasparilla, mutta Kaarlolta kävi työ kömpelösti,
sillä niitty oli pehmeää jänkkää, vaikkei jalkaa syvempään uponnutkaan.
Mutta hikipäässä hän peuhasi, ja nähtyään, että pojat ja Heikki olivat
avopäin, heitti hänkin lakkinsa ladon nurkkaan.

"Maamies teistä tuleekin", kiitteli häntä Heikki, kun Kaarlo hankosi
heiniä latoon ja Eeva oli ladossa niitä vastaanottamassa.

"Jahka minä tässä vähän opettelen, kyllä minä vielä tartun
viikatteeseenkin."

"Onkin jo jalan käynti tullut taatummaksi kuin ensin oli", arveli
Heikki.

"Niin... kun en hankkinut osata polkua pitkin kulkea, vaan aina kiviin
ja risuihin kompastuin..."

"Niin oli, niin oli", naurahti Heikki. "Mutta kyllä kiveliö poikansa
opettaa."

He palasivat kaikki yhdessä joukossa kotia yöksi. Akseli käveli
eellimmäisenä ja lasketteli "Kalevalasta" säkeitä, jotta korpi kaikui.

"Näin maailma luotiin", hän huusi edellä kävellessään ja luki pitkän
luvun "Kalevalasta".

"Itsekö se on lukenut?" kysyi Kaarlo.

"Ei ole itse. Minun on kuullut lukevan, niin muistaa kaikki", vastasi
Eeva.

    "Kussa pohjasi jalalla,
    kalahauat kaivaeli;
    kussa ilmaan..."

kuului Akselin ääni edeltä.

Saapuessaan rantapolulle, joka johti saunalle, he näkivät emännän ja
pikkutyttöjen puuhailevan rakennuksen edustalla.

"Parhaiksi tulitte. Kylpy on valmis", huusi heille Laila, joka äidin ja
Marin kanssa oli valmistanut kylvyn niittymiehille.

Kylvyn ja aterian jälkeen tuli Eeva, iltatyöt tehtyään, Kaarlon luo.
Kaarlo oli luvannut opastaa kirjoituksessa. Eevan posket punoittivat
saunoituksen jälkeen kuin mansikat, ja muutenkin hän näytti niin ihmeen
somalta. Mutta Kaarlo oli huomaavinaan, että hänen silmissään oli jokin
alakuloinen ilme, ja että ääni ei soinut niin kirkkaalta kuin päivällä.

"Mutta se sinun runosi, Eeva? Nyt sinun pitää se minulle lukea!"

Hän seisoi aivan Eevan edessä ja silitteli hänen hiuksiaan
kämmenellään.

"Se on niin ruma", sanoi Eeva, mutta ajatuksissaan hän pisti kätensä
Kaarlon takinnappiin ja pyöritteli sitä sormillaan.

"Sano vain! Olkoon kuinka ruma hyvänsä!"

"Oikein omaksiko minä saan 'Kalevalan?'"

"Saatpa tietysti, ja saat nämä kaikki muutkin suomenkieliset kirjat.
Saat ottaa jo nämä omaan haltuusi."

Ja Kaarlo latoi kapsäkistään kirjoja suuren pinon pöydälle.

"Tässä on uusinta suomalaista kaunokirjallisuutta."

Eeva katseli hämmästyksissään.

"Mutta mistä te sitten itse saatte, kun annatte kaikki minulle!"

"Kyllä minä saan! En viitsi niitä takaisin kuljettaa. Sinulle olen ne
ajatellutkin antaa..."

"Mitä minä sitten teille annan!"

Eeva näytti kovin onnettomalta.

"Olethan koko kesän ollut hyvä minulle, siinä on kyllä."

Kaarlon ääni oli pehmeä, ja hän katsoi Eevaa silmiin niin, että Eeva
laski katseensa alaspäin.

"No, nyt se runosi!"

"Mutta se on teistä."

"Minusta? No sitä hauskempi. Istu nyt tähän tuolille... minä istun
tänne ikkunan luo..."

Oli jo vähän hämärä huoneessa, niin ettei Kaarlo huomannut, kuinka
Eevan veret muuttuivat.

Eeva alkoi:

    "Kerran kesän alussa,
    juhannuksen jälkeisenä,
    kulki kauas Kaiholaamme,
    kiveliön kuuluville,
    mies meren takainen:
    saapui valon vallitessa,
    päivän öitä valaistessa,
    taivon tähtein piilotessa
    alla siintävän sinisen.
    Silloin saapui siro, sievä,
    kävi kaunis Kaiholahan.
    Siellä tyttö, tyhmänlainen,
    mietti mit' on miehiänsä,
    kun on kirjoja kosolta,
    pitkä pino painettua.
    Mietti maata mennessänsä,
    aamuin aina aprikoien:
    saisko sairas parannusta,
    jos sais kirjaan kurkistella,
    käsin käyä 'Kalevalaan'..."

"Semmoinen se on alku... Mutta en minä enää..."

Kaarlo oli kuunnellut Eevan runoa ja tunsi ja ehti ajatella siinä
monenlaista.

"Sekö tyttöä enimmin miellytti... ne merentakaisen miehen kirjat?"

"Ne ensin..."

"Ei mies itse vähääkään?"

"On se lopussa sekin..."

"Anna minulle se runo!" pyysi Kaarlo, ja hänen äänessään helähti
semmoista hellyyttä, jota ei Eeva koskaan ennen ollut kuullut.

"En minä sitä ole kirjoittanut..."

"Milloin sinä olet sen sepittänyt?"

"Kerran illalla... kun jo olin maata pannut."

He olivat pitkän aikaa ääneti.

"Tiedätkö, Eeva, että sinulla on verraton muisti ja paljon muutakin..."

"Minulla olisi niin kauhea halu lukea... Kun oppisi oikein paljon.
Siellä suuressa maailmassa taitaa saada lukea niin paljon kuin
tahtoo..."

"Älä sinne kaipaa. Sinä et tiedä, kuinka suuria syntejä siellä
tehdään..."

"Mutta sinnepä tekin taas lähdette!"

"Niin, mutta sinun on parempi täällä, sinä et tunne elämää... et tiedä,
kuinka pahoja ihmiset maailmassa ovat..."

"Ettepähän tekään ole paha..."

"Minä juuri olenkin paha... Jos sinä tietäisit, kuinka paha minä
olen... olisin voinut sinutkin pettää, jos sinä olisit ollut semmoinen
kuin muut tytöt..."

"Enkö sitten ole semmoinen?"

"Et, sillä sinä olet hyvä. Sano minulle, eikö sinua kukaan poika ole
suudellut tai muuten..."

"Ei ole koskaan. Minkätähden te sitä kysytte?"

"Ilman vain."

Kaarlo siirsi tuoliaan vähä lähemmäs Eevaa.

"Miten oli sitten se runon loppu? Sano nyt!"

Eeva luki lopunkin. Siinä hän kuvasi rakastavansa sitä kaunista miestä.
Kaarlo kuunteli henkeään pidättäen, ja kun Eeva lopetti, otti hän
varovasti Eevan kädestä kiinni ja kysyi:

"Tosiko se on tuo sinun runosi?"

"Tosi se on."

"Eeva, Eeva... sinä olet kaikkein paras tyttö koko maailmassa..."

Hän tunsi ääretöntä onnea, suloa ja kaipuuta samalla kertaa. Hän yritti
painaa Eevan rinnalleen, suudella noita viehkeitä, punertavia huulia ja
vakuuttaa... Mutta oli jotakin, mikä esti... Hänestä tuntui, että Eeva
oli liian hyvä hänen hyväiltäväkseen... niin lapsellinen, vilpitön ja
suora. Mutta hän tunsi, että Eevan käsi vapisi hänen omassaan...

"Erämaan kukka... kovan kiveliön kävijä... Tiedätkö, että olet minulle
niin rakas... niin rakas, etten minä sitä osaa sanoa... Te olette
minulle rakkaita kaikki... isä, äiti ja pojat ja pikkutytöt..."

Hän heltyi niin, että pillahti itkuun.

"Minun tulee niin äärettömän ikävä, kun te lähdette..."

"Lähtisitkö sinä minun kanssani?"

"Lähtisin minä..."

"Mutta jos minä sinut pettäisin ja jättäisin sitten..."

"Ette te voi minua pettää..."

"Mistä sen niin varmaan tiedät?"

"Minä näen sen teidän silmistänne, ja muutenkin... te olette hyvä."

"Lapsi-raukka! Rakastatko minua?"

"Rakastan minä... nyt minä oikein rakastankin..."

"Mutta isä ja äiti ja pojat ja pikkutytöt?"

Eeva jäi sanattomaksi. Kaarlo läheni häntä ja painoi kuuman suudelman
hänen otsalleen.

Eevan poistuttua Kaarlo tunsi elävänsä jaloa, puhdasta, ihanaa elämää.
Kaikki saasta ja lika tuntui lähteneen hänestä...

Rakastiko hän Eevaa?

Rakasti nyt, rakasti puhtaammin kuin ennen nuorena, josta jo oli pitkä
aika. Hänestä tuntui niinkuin hän nyt vasta alkaisikin elää, ja että
entinen elämä oli vain pahaa unennäköä...

Ja kun elokuun pehmeä hämy hiipi huoneeseen, loi hänen
mielikuvituksensa suloisia haaveita sydämeen...

Se entinen katala ja köyhä elämä kangasti vielä, ja tunto soimaili
hukkaan menneistä vuosista...

Jo oli hän nähnyt ja kokenut maailman elämää! Miksi enää pyrkiä sinne
takaisin, josta onnellinen sallimus johdatti pois? Miksi palata
takaisin viekoitusten ja viettelysten teille...

Täällä hän oli löytänyt sen uuden elämän, jota oli hakenut ja
ikävöinyt... löysi vielä paljon muutakin... tapasi suuren, puhtaan ja
kalliin aarteen, joka oli parempi kuin kaiken maailman kunnia ja
rikkaus...

Miksei hän voisi jäädä tänne koko elinajakseen? Eläisi täällä... Eeva
rupeaisi hänen vaimokseen... He tekisivät uuden talon tuonne
Raakonrannalle... Siellä olisi maita ja metsiä... Hän katoaisi pois
maailmasta... ei kukaan häntä kaipaisi, ja toveritkin unohtaisivat.

Mutta sitten syntyi toinen kuva... Jos veisi Eevan täältä matkassaan...
näyttäisi siellä niille Helsingin mamselleille erämaan kukan... Mitä ne
olivat kaikkine sivistyksineen? Hampaat mustia, madonsyömiä tynkiä,
huulet vaaleat ja kuin nuollut, poskien puna lievää ja sairasta... Hyi!

Eeva oppisi pian suuren maailman tapoja. Hänen erinomainen muistinsa
ihmetyttäisi kaikkia...

Ja kaikki häntä ihailisivat...

Niin, kaikki! Mutta jos sieltä joukosta ilmaantuisi semmoinen, joka
olisi uljaampi kuin hän ja viekottelisi Eevan hänen viereltään...

Sitä ei tiennyt. Maailma oli niin paha, ja niin kaunista ja lahjakasta
tyttöä ei ollut olemassakaan kuin Eeva...

Ei, ei. Parempi oli sittenkin Eevan saada olla täällä vankkojen
vaarojensa ja suurien salojensa takana. Yksinäistä oli tämä elämä,
mutta se oli tervettä ja rauhallista...

Mutta voisiko hän nyt erota Eevasta, kun he kumpikin rakastivat?

Tyttö-parka! Kovaa koulua kävi täällä työtä tehden ja karjaansa
hoidellen, mutta hänen elämänsä oli kuitenkin onnea, rauhaa ja suloista
sopusointua... Mistä oli hän saanut kaipuun maailmalle, kun sinne mieli
teki? Oliko hän liian paljon kertonut tytölle ja herättänyt nukkuvia
haluja? Oliko tullut sanotuksi maailmaa paremmaksi ja kauniimmaksi kuin
se oli?

Eeva oli niin herkkä ja hellä, ja hänen mielikuvituksensa nopea kuin
salama. Jos hän joutuisi ihmisjoukkoon ja näkisi kirjavaa
ihmiselämää... näin yhtäkkiä erämaan rauhasta vilisevään
ihmisvirtaan... Ja taas hän mietti:

-- Tänne tulen takaisin... täällä elän... tänne kuolen. En missään
olisi minä parantunut näin terveeksi... En missään muualla olisi saanut
takaisin kuihtuvia voimiani, en karaistua siveellistä tarmoani... Tämä
on onnelani, ja elämäni paratiisi...

Tämmöistä oli kai ollut ennen Suomen kansan elämä, silloin kun se tämän
karun, mutta ihanan maan valitsi isänmaakseen. Laulun ja soiton
ihmemaa!

Kärsivällisyyttä, siveellistä tarmoa ja sitkeää työtä! Siinä se oli
heidän voittonsa ollut...

Täällä oli jälellä vielä sitä voimaa, jolla Suomen korvet oli
viljaviksi vainioiksi viljelty! Heikki oli sitkeän suomalaisen perikuva
ja Eeva laulun ja soiton hengetär, jonka suonissa varmaan vielä
virtaili vanhan Väinämöisen viisasta verta.

-- Ihme tyttö! Ihana tyttö! Sinun kirkkaan silmäsi himoton ilme on
nostanut minut elämän, oikean, terveen elämän kukkulalle...

-- Sinun siveellinen voimasi minut on parantanut! Omat voimani olivat
jo lopussa! Kuinka minä sinua nyt rakastan, puhdas, kaunis pulmuni!
Vedän sinut povelleni ilman kiihkoa ja rakastan sinua niin, että...

-- En tahdo sinua täältä siirtää pois pahan maailman markkinoille... Ei
kukaan saa sinun taivaanihaniin silmiisi kurkistella, eikä kukaan
huultesi punaa vaalentaa. Elät täällä semmoisena kuin Luojan kädestä
lähdit... erämaan kiveliön ihmetyttö...

Hän paneusi levolle ja nukkui pian, hyvän omantunnon ja suloisen rauhan
täyttäessä hänen sydämensä.




VII.


Pohjolan kesä on lyhyt.

Valo muuttuu vaaleaksi hämyksi elokuun alussa, ja öinen verho kattaa
taivaan. Yhtäkkiä Kaarlo huomasi, että syksy henki jo ilmassa, ja
luonnossa alkoi lakastua kesän voimakas vihreys.

Oli ollut niin kummallista hänen elämänsä täällä erämaassa, täällä
valon ja hiljaisen rauhan ympäröimänä, ettei hän itsekään oikein
käsittänyt. Mutta hän tunsi astuvansa maailmaan uutena miehenä, joka
tietää sen mutkikkaat polut.

Mutta kun hän ajatteli eroaan ja lähtöään, valtasi hänet kumma kaiho ja
ikävä. Tämä kesä oli ollut hauskin hänen koko elämässään. Niin tervettä
ja puhdasta, virkistävää ja opettavaa. Mikään ei tuntunut hänestä niin
hyvältä kuin se, että hänen suhteensa Eevaan oli säilynyt niin
puhtaana. Nyt hän sen tunsi.

Mitä olisi hänen ilonsa ollut, jos olisi antanut himojensa mellastaa
herrana? Kurjana ja häpeässä saisi hän nyt hyvästi jättää... eikä
koskaan voisi tulla takaisin...

Mutta nyt voipi.

Hän käveli pellolle, jossa koko talon väki oli leikkuulla. Enin osa
peltoja oli jo haasioissa ja kuhilaalla, eikä leikkaamatta ollut enää
kuin navetan takainen pelto.

Kaarlon tullessa nousi Eeva leikkaamasta ja alkoi teroittaa sirppiään.

"Viikon päästä siis lähdette", sanoi tyttö hiljaisella äänellä.

Kaarlo istui pientareelle vastapäätä Eevaa.

"Kun minä pääsisin kirkonkylään asti saattamaan... Mutta äiti ei saata
lypsää..."

"Minä lähetän sinulle hyviä tuliaisia isän matkassa, ja talvella
kirjoitan..."

"Ja sitten ensi kesäksi tulette taas tänne meille!..."

"Jos elän, niin varmaan tulen, ja silloin tulet matkaani..."

Eevan silmissä ilo aivan salamoi.

"Kun olisi talvi oikein lyhyt..."

"Sinä kirjoitat minulle... Kerrot, kuinka täällä metsänriistaa
saatte..."

"Niin, niin..."

Heikkikin tuli siihen.

"Onnen te toitte tänne matkassanne", sanoi hän. "Hyvä on kesä ollut, ja
vuosi tulee runsas ja raskas... Näin runsasta vuotta en ole koskaan
ennen saanut..."

"Saatte leipää koko talveksi?"

"Hyvinkin. Liikenee ruunallekin appeeseen komahuttaa. Tässä on nyt...
kun tämän vielä leikkaamme, niin kaikki on kuhilaalla."

"Eipä ole hallaa näkynyt..."

"Ei ole tämän järven rannalla, mutta kuuluu kirkonkylässä ja muuallakin
jokivarrella arimmilla paikoin hätyytelleen."

"Niinkö? Kuka sieltä on sanomia tuonut? Onko sieltä ollut kulkijoita?"

"Tuolta Auttojyppyrästä, johon meiltä on penikulma, on ruotilainen
kuollut, ja sitä on käyty hautaan saattamassa. Saattomiehet olivat
kertoneet Aapolle..."

"Missä Aapo ne kohtasi?"

"Aapo on käynyt linnustamassa..."

Kaarlo jutteli siinä Heikin kanssa minkä mitäkin, mutta parhaasta
päästä hän katseli Eevaa, joka reimasti leikkasi ohran kellertäviä
olkia. Ja kun vähänkin oli väliä, kuiskasivat he toisilleen lämpimän
sanan.

"Huomenna ollaan jo riihellä, ja kun heti myllyyn toimitan, niin saatte
tekin maistaa uutisleipää", tuumaili Heikki. "Käyppä, Akseli,
lisäämässä koivuja riihen pesään."

Rannempana kuin navetta, metsän laidassa, kivisen rovan päällä oli
riihi latoineen ja ruumenhuoneineen. Räystään alta, seinänraoista ja
ikkunoista tuprusi vaaleaa koivuhalkojen savua kirkkaaseen ilmaan.

"Paistamme pottuja tänä iltana riihen pesässä", esitteli Akseli.

Paistetut perunat olivat herkkua vastakirnutun voin kanssa. Kerran
saaristossa ollessaan oli Kaarlokin syönyt paistinperunoita.

"Niin me teemme, Akseli", sanoi hän. "Pidämme oikein hauskaa tänä
iltana."

"Jotta senkin hauskan vielä näkee", sanoi Heikkikin ja painautui
leikkaamaan.

Hämyn tullessa saatiin kaikki leikkuu loppumaan. Enin osa lyhteitä oli
jo haasioituna, kuhilailla oli vain navetan takainen pelto.

Istuivat kaikin suuren kirkkaan takkavalkean ääressä pirtissä, ja
Kaarlo kertoi olostaan ulkomailla. Kahvit juotua päättivät nuoret
lähteä riihelle perunoita paistamaan. Mutta hämyn enetessä kirkastui
taivas, ja tähtiä alkoi vilkkua siellä täällä. Järven päälle laskeusi
sakea usva, joka siihen kokoontui suomailta, vuorten kallioisista
rotkoista ja pohjattomilta leviltä.

Kun Heikki tuli sisälle, arveli hän:

"Jopahan taitaa halla tänä yönä olla liikkeellä... Seestyy taivas, eikä
tuulen henkeä käy... Parahiksi taisimme ehtiä lopettaa leikkuun..."

Äskeinen iloisuus katosi, ja Kaarlo huomasi kaikkien kasvoilla
pelästyneen ilmeen. Halla on niin kova vieras, että sen paljas nimi jo
vapisutti, vaikkei enää ollutkaan pelkoa, että se leivän ryöstäisi.

"Kyllä minä sitä vähin olen aavistellut, kun tuuli on monta päivää
ollut pohjoisessa, ja siksi olen kiirettä pitänytkin leikkuussa. Olisin
vielä tuon navettapellon antanut olla... antanut tuleentua pari päivää,
mutta epäilin, että kyllä se... ja aamulla on kyllä kuura maassa, se
nähdään."

He lähtivät kaikin ulos. Kaarlo tunsi jo portailla, että ilma oli
kylmennyt, ja taivaalta välkkyivät tähdet kirkkaina. Hän ei ollut
koskaan tiennyt hallaöistä mitään. Tuskin oli koskaan ajatellut niin
pitkältä, että olisi tiennyt hallan yhtenä ainoana aamuhetkenä vievän
kaiken toivon ja kesänvaivat. Mutta kun hän nyt näki Heikin vakavat
kasvot ja hänen silmissään riemun siitä, että vilja oli ehtinyt kypsyä
ja se saatu leikatuksi, ymmärsi hän taas paremmin erämaan elämää. Yksi
solmu oli taas auennut, ja taas hän tunsi siirtyvänsä lähemmäksi näitä
ihmisiä.

Pihalla seisoessaan puheli Heikki Kaarlolle:

"Tämmöinen se on... Vaikka on lämmin päivä olevinaan, voipi silti tulla
hallayö. Jos tämmöisenäkin yönä vilja vielä on keskissä, niin kaikki
viepi... ei muuta jää kuin lentäviä kaunoja... Voipi välisti tulla
kylmä keskellä kesääkin..."

"Mutta tämähän ei ole hallanarka?" muisteli Kaarlo.

"Ei olekaan, ja minä kun tavallisesti teen kevätkylvöni hyvin aikaiseen
heti lumen lähdettyä, niin joutuu pian leikattavaksi. Mutta kyllä
tämmöisenä yönä vie kaikki, ken vain ei ole ehtinyt leikata ja kenen
pellot eivät ole joutuneet kypsiksi..."

He seisoivat kauan äänettöminä, taivaalle katsellen.

Silloin Akseli juoksi riiheltä ja huusi, että perunat olivat jo
kypsyneet.

Heikkikin seurasi riihelle paistinperunoita maistelemaan.

Ja varhain seuraavana aamuna noustiin ensimmäistä riihtä puimaan.




VIII.


On vielä varhainen aamu.

Yö on ollut kylmä. Valkoisena huurteena hohtelevat Kaiholan
uudistalossa pellon sänget ja pihamaan nurmikko. Kirkkaana nousee
syysaurinko ja kimaltelee valkoisten kattojen harjoilla.

Venevalkamassakin ovat porraspuut huurteessa ja jäänriittaa palanen
rantahiekan reunalla.

Heikki siinä puuhaa veneen luona, asetellen uusia hankavitsoja
paikoilleen. Kun kuura on maasta sulanut ja päivä noussut korkeammalle,
työnnetään vene vesille. Kaarlo on nyt poislähdössä Kaiholasta. Eeva ja
Akseli lähtevät venheessä saattamaan poikki järven Raakonrannalle,
mutta Heikki menee kirkonkylään asti, johon nyt on muitakin asioita.

Rannalla seisovat emäntä ja pikkutytöt, ja Aapo ja Erkki katselevat,
kun vene loittonee rannasta.

Eeva on nytkin istunut soutamaan. Heikki pitää perää, ja Kaarlo ja
Akseli istuvat keskipiitan päällä. Eevan silmissä on kostea kiilto ja
koko hänen olemuksensa on alakuloista.

"Silloin oli aamuyö", sanoo Eeva hiljaa.

"Niin oli... se oli ihana aamu... Mutta kaunis päivä nytkin tulee...
Kas nyt, kun jo näkyy keltalehtiä tuolla lehdoissa... syksy tulee..."

"Ja sitten se talvi..."

Eevan ääni on surullinen.

Kaarlo on omituisissa mietteissä, ja kummalliset, ristiriitaiset
tunteet mellastavat hänen sydämessään. Kun hän muistaa sitä maailmaa,
josta oli tänne uuteen elämään tullut, tuntuu välisti vieläkin, että
ikävöi sinne takaisin... Mutta kun vertasi sitä entistä tähän
nykyiseen, niin sydän vavahti. Jos se vieläkin veisi pyörteisiinsä, jos
se vieläkin voisi viehättää... jos sillä vieläkin olisi nautintonsa...
jos hän ei enää jaksaisikaan...

Mutta sen hän tunsi, että häntä halu veti takaisin, mutta toinen,
väkevämpi, pidätti. Syvällä sydämessä oli kuin epämääräinen pelko
siitä, ettei sieltä enää jaksaisi tänne takaisin tulla, jos kerran
pyörteeseen joutuu...

Mutta mitäpä hänen tarvitsee suin päin entiseensä vajota. Hän järjestää
vain asiansa, kulkee varovasti, silmät auki, pää pystyssä, kulkee
niinkuin vuorivaeltaja jyrkänteen rantaa ja varoo, ettei putoa
kuiluun... ja tulee tänne takaisin... oman rakkaan, ihanan impensä
syliin ja erämaan yksinäiseen rauhaan.

"Kuinka lie teillä hauska ollut, mutta kyllä te paljoa riskimmän
näköinen nyt olette kuin tänne tullessa", puhelee Heikki veneen
perästä.

Oli toki! Kaarlo oli lihonut ja ahvettunut. Näytti siinä pieksujalassa
aika sydänmaan mieheltä.

"Täällähän elää paljaasta ilmasta", naurahti hän. "En ole koskaan
tuntenut itseäni näin terveeksi..."

"Terveinä mekin täällä olemme pysyneet."

Kaarlo koettaa haastella jotakin hauskaa, mutta ei hymähdä Akselikaan.
Suurin, totisin silmin poika katselee ja on kuin tahtoisi laueta
itkuun.

"Jouluksi minä lähetän Akselille kuvakirjan ja pikkutytöille myös."

Mutta ei huvita sekään poikaa.

"Tulkaa sitten vain kesäksi", pyysi poika pitkän väliajan perästä.

"Varmaan tulen."

Eevan silmissä on yhä kostea kiilto, ja Kaarlosta näyttää kuin hänen
hento povensa kohoilisi tuskasta.

"Jos te ette muistakaan minua!"

Eeva puhuu hiljaisella äänellä.

"Minä muistan aina ja iäti! Muista sinäkin minua... ja isän kanssa jo
kirjoitan ja lähetän tuliaisia, ja kirjoja saat kovasti..."

"Jos minä Mikkelinä pääsen isän kanssa voinvientiin kirkonkylään, niin
silloin käyn kirjettä kysymässä..."

"Niin tee. Silloin siellä jo on."

Jo kopsahtaa vene Raakonrannan hiekkaiseen venevalkamaan, jossa vielä
näkyy nokisia hangon palasia kesällisestä merkkitulesta.

"Mahtuisi tänne toinenkin talo", arvelee Kaarlo.

"Jo toki, mutta eipä ole miestä, joka paljain kämmenin uskaltaisi
alottaa."

Ja sen sanottuaan nousee Heikki veneen perästä, nostaa Kaarlon kapsäkit
rantahiekalle ja alkaa asettaa niitä korentoon, sitten olalla
kantaakseen.

"Kevenneet nämä ovat. Ne kirjatko ne niin raskaita olivat!"

"Nepä ne."

Kaarlo on irroittanut sievän kiiltävän sormuksensa sormestaan, ja kun
hyvästelee Eevaa, niin painaa sen tytön sormeen.

"Pidä nyt tämä muisto minulta, ja kiitos kaikesta!"

Akseli pillahtaa itkuun, ja silloin ei Eevakaan enää voi pidättyä.

Heikki kulkee taas edellä, Kaarlo perässä. Hyvää vauhtia astuvat,
eivätkä tee enää Kaarlonkaan kävelylle kiusaa polulla olevat kivet ja
risut.

Kun he ovat ehtineet siihen Heikin lepokivelle, esittelee Kaarlo, että
siinä levähdettäisiin. Siitä näki vielä läikkiä järvestä ja tuttuja
vaarojen lakia järven ympäriltä.

Heikin istuessa kivellä nousee Kaarlo suurelle kallion lohkareelle,
jolta näköala on avarin. Sieltä näkyy melkein koko järvi ja talo
korkealla törmällä. Puolijärvessä jo menevät Eeva ja Akseli...

-- Onnen järvi! Sydänmaan, kiveliön kirkas silmä! Kesäisin kirkas ja
sininen, talvisin hohtavan valkoinen ja häikäisevän puhdas... Voi,
nähnenkö sinut vielä onneni ja iloni päivinä...

Hän pyyhkäisi kyyneleet poskiltaan ja vilkaisi vielä kerran Kaiholaan
päin. Ja sitten eteläisille ilmoille, josta näkyi ääretöntä
päivänpaisteista erämaata ja jostakin hyvin kaukaa vesien välkettä...

Kun hän vertasi entistä elämäänsä tähän nykyiseen, vavahti sydän... Jos
vieläkin se entinen veisi pyörteisiinsä... jos se vieläkin voisi
viehättää... jos sillä vieläkin olisi nautintonsa ja ellei enää
jaksaisikaan tulla takaisin...

Syvällä sydämessä oli kuin epämääräinen pelko siitä, aavistus, ettei
enää koskaan kykenisi palaamaan, jos sen pyörteeseen joutuisi...



***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UUTEEN ELÄMÄÄN***


******* This file should be named 59079-8.txt or 59079-8.zip *******


This and all associated files of various formats will be found in:
http://www.gutenberg.org/dirs/5/9/0/7/59079


Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you'll have to check the laws of the country where you
  are located before using this ebook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
  works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org 

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary 
Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:

    Dr. Gregory B. Newby
    Chief Executive and Director
    [email protected]

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.