Toisen oma: Kevät-unelma

By Väinö Kataja

The Project Gutenberg EBook of Toisen oma, by Väinö Kataja

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org/license


Title: Toisen oma
       Kevät-unelma

Author: Väinö Kataja

Release Date: October 12, 2019 [EBook #60478]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK TOISEN OMA ***




Produced by Tapio Riikonen








TOISEN OMA

Kevät-unelma


Kirj.

VÄINÖ KATAJA




Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1910.






I


Kylän raitille, aina kylän alapäähän asti, näkyi Virkavaaran
metsäherran vaaleansininen, huvilan muotoinen rakennus somien
mäntyjensä keskeltä. Se oli rakennettu korkean vaaran kupeelle,
männikkökummulle, jonka metsänpuolisesta laidasta kallio nousi
jyrkkänä, metsäiseen vaaran kylkeen yhtyen.

Talo oli etäällä kylän muista taloista, jotka olivat rakennetut
laaksoon, tienviereen ja lähelle jokitörmää. Uudenaikaisen tyylinsä ja
miellyttävän paikkansa vuoksi se veti ohikulkijan huomion puoleensa.

Jo heti pitäjään muutettuaan oli nykyinen metsäherra alkanut katsella
talonpaikkaa. Näytti siltä kuin olisikin aikonut elää täällä ikänsä,
ettei enää muilta seuduilta virkaa hakisikaan. Ja silloin jo, kun
kuultiin, että hän aikoi rakentaa talon tuohon Kelovaaran laitaan,
alettiin paikkaa Virkavaaraksi nimittää.

Ja niin oli siihen rakentanutkin sievän talon -- ikäänkuin ihmisten
jaloista pois.

Oli varhainen kevätaamu. Ei ollut päivä vielä noussut, ja kylmä yö oli
seulonut kirkasta, hopeista huurretta puut valkoisiksi. Tielle kumotti
Virkavaaran metsäherran vaaleansininen rakennus kuin kukka kuuraisten
puiden keskeltä. Sieltä näki kyllä tielle, mutta tieltä ei näkynyt
taloon muuta kuin hiljainen, sinervä päärakennus ja rivi punattuja
ulkohuoneita aivan takakallion kupeessa ja kuin siihen kiinni
kasvaneina. Mutta jos arvasi katsoa yli mäntyjen latvain, sattui
silmään pitkä viiritanko, jonka latvassa leijaili teeren kuva.

Jo liikkui joku päähuoneessa, jonka ikkunat antoivat etelään ja josta
oli suurenmoinen näköala leveälle joen uomalle ja sen kahden puolen
kohoaville kukkuloille.

Ikkunaverhot työnnettiin syrjään. Metsäherra nousi jo vuoteeltaan.

Hänellä olikin, Martti Laguksella, tapana nousta varhain.
Talviaamuinakin, kun taloissa ryhdyttiin karjaa ruokkimaan, näkyivät jo
tulet Virkavaaran metsäherran huoneesta.

Mutta tänä aamuna Martti metsäherra oli tavallista varhaisempi, sillä
hänellä oli ollut aikomus lähteä karhunjahdille lähimmän naapurinsa
Kivi-Ollin kanssa. Illalla olivat asiasta lopullisesti päättäneet.

Yö oli ollut kylmähkö, ja lumenpinta oli arvattavasti kovettunut
suksenkantavaksi hangeksi.

Martti silmäili alas kylälle ja joen valkopintaiselle uomalle, joka
ulottui silmän kantamattomiin. Vaarojen kupeilta hohtivat valkoisen
huurteen peittämät puut ja pohottivat kilokalliot. Minkäänlaista
liikettä ei näkynyt tieltä, ei hiihtäjää vielä joen jäällä, eikä
kylältä noussut vielä savuja.

Martti silmäili idän puolelle, josta ei näkynyt muuta kuin korkea,
kallioinen vaaran kylki ja ylempänä taajaa kuusikkoa. Ei näkynyt vielä
aamunvinkkaa taivaan rannalla, vaikka taivaan kansi oli jo vaalennut ja
ennusti päivän tuloa. Hän silmäsi samalla lämpömittariin ja näki, että
se näytti vain yhden asteen kylmää.

Ei ollutkaan ollut tarpeeksi kylmä yö. Hangen pinta ei ollut kovettunut
kyllin kestäväksi, varsinkaan kun edellisen päivän suvi ei ollut oikein
tuntuva.

Ennen auringon nousua oli Kivi-Ollin pitänyt tulla metsäherralle
ilmoittamaan, oliko mahdollista lähteä karhua kiertämään. Mutta eipä
häntä kuulunut.

Martti pyyhkäisi unen pois silmistään ja alkoi pukeutua.

Olli oli ehkä vakoilemassa metsässä, kuinka hanki kantoi, mietiskeli
hän. Kyllä ukko oli siksi toimelias -- ja siksi innokas metsästäjä. Ja
niin olivat edellisenä iltana tuumineet. Moneskohan karhu jo olikaan
tämä, jota Ollin kanssa aikoi ahdistella, jatkoi Martti mietteitään.

Niin. Olipa hänellä tarkat tiedot siitä, sillä jokaisen karhujahdin hän
oli kirjoittanut päiväkirjaansa. Olihan niitä jo!

Ja nämä kymmenen vuotta olivat kuluneet täällä Pohjolassa kuin
unennäkö. Elämä oli tuntunut keveältä täällä, aika kulunut lentävin
siivin, ja kului kai näin vastakin... kului kohden kuolemaa... tällä
lailla, hiljaisesti, tyynesti iankaikkiseen lepoon...

Oli omituista, että näin kevään tullen Martin vieläkin tapasi
surumielisyys, joka oli häneen nuorena lyönyt leimansa ja tehnyt
hänestä vakavan, harvoin hymyilevän miehen. Näin keväisin hänet
kuitenkin aina tapasi surumieli, ikävä ja onnen kaipuu; ne olivat
kasvattaneet hänen sieluunsa toisen maailman, joka ei ollut missään
yhteydessä tämän maailman eikä sen elämän kanssa, jota hän eli... Hän
sallikin noiden rakkaiden unelmain tulla, antoi muistinsa ja
tunteittensa vaeltaa kultaiseen nuoruuden aikaan ja vieläkin haaveksia
olleista onnen hetkistä...

Martti peseytyi. Ja vaikka hänellä ei ollut tapana hiuksiaan harjatessa
katsella kuvastimeen, sattui hän sen nyt tekemään.

Hän oli kookas, keski-ikäinen mies; kauniiden, miehekkäiden kasvojen
totisuutta tehostivat musta poskiparta ja vankat viikset. Hänen suuret,
siniset silmänsä olivat aina surumieliset, ja ainoastaan silloin, kun
hän hymyili, välähti niiden ilmeessä terveen elämän lujaa voimaa. Koko
vartalo oli voimaa ja elämää, ja komea, kaareva rinta kohosi rennosti
kuin ruhtinaalla.

Mutta nyt kuvastimeen katsoessaan hän näki silmäin ympärille
ilmestyneen ryppyjä, jotka eivät kyllä rumentaneet, mutta antoivat
hänen kasvoilleen entistä vakavamman sävyn. Hän hymähti. Pian alkaisi
ilmestyä harmaita hiuksia... ehkä jo olikin ohimolla ja korvain
juuressa...

Ja kuinka lieneekään, joutui Martti taas miettimään kulunutta
elämäänsä. Sillä se oli ollut elämää, tämä nykyinen ei ollut kuin sitä,
jonka itse suunnitteli tänne Pohjolaan muuttaessansa... Oli tehnyt
tilin entiselle, nuoruuden unelmalle, ja alkanut ikäänkuin alusta. Oli
ottanut huomioon kaikki seikat, ja lopputuloksena oli: elän yksin.

Ja kun oli kuivannut kasvonsa ja sukinut partansa, istahti hän
keinutuoliin, pani tupakaksi ja unohtui mietteisiinsä. Unohtui niin,
ettei muistanut aiottua retkeä, ei Kivi-Ollia eikä mesikämmentä...

Kummalliselta kai näytti hänen elämänsä. Olivat siitä kyläläiset
sanoneet ja virkaveljet hyvin usein. Mutta kukaan ei tiennyt, että
hänellä oli ollut unelma hänelläkin, ihana ja suloinen unelma, joka
upposi sydämeen jo nuorena, mutta ei koskaan toteutunut. Moni saattoi
aavistaa, ja hyvin usein oli sitä häneltä kysytty, mutta hän ei koskaan
tehnyt siitä selvää eikä antautunut _siitä_ puheisiin kenenkään kanssa.

Kun hän muutti tänne Pohjolaan, oli unelma jo aikoja sitten loppunut,
tuli oli sammunut, mutta hehkuva hiillos jäänyt jälelle. Ja kun hän
tänne pääsi, tuntui hänestä kuin olisi päässyt kotiaan, siihen
paikkaan, josta ei mihinkään ikävöinyt eikä mitään liikaa vaatinut...

Tänne rakensi oman talon korkealle mäelle, johon ei kuulu kylältä humu
ja jossa saisi viettää loppuikänsä rauhaisaa vanhanpojan elämää...

Kymmenes kevät olikin jo kulumassa, eikä tänä aikana ollut tapahtunut
mitään, jota hän ei olisi ennen aavistanut tai joka olisi häirinnyt
hänen rauhaansa. Olivathan nämä kymmenen vuotta olleet oikeastaan
onnellista aikaa, niin onnellista kuin voivatkin yksinäisen miehen
elämässä... Nyt nämä seuraavat -- ja kukapa tiesi, vaikka kuolema
piankin noutaisi -- olisivat kai samanlaisia: hiljaisia, pimeitä
talvisia päiviä, valoisan kesän herttaisia päiviä...

Mutta joka kevät muistuivat mieleen onnenpäiväin ihanat hetket.

-- Tule vain, sinä kevään herttainen, vaalea hengetär. Tule luokseni
kevätaamuin ja istu ja viivähdä hetkinen yksinäisen miehen pöydän
päässä. Vaikka sinun viestisi tulevatkin haudan takaa, ovat ne rakkaita
kuitenkin. Kerro tarinoita kuolleesta armaastani ja vie terveiseni
mennessäsi. Minä varron täällä ja tulen sinne sinun kanssasi jonakin
keväisenä aamuna, silloin kun päivä nousee... Sinä opastat tien
satumaailmaasi ja uuteen ihanampaan elämään... Sillä sen sinä tiedät,
että kalvava kaiho minua repii ja itkevä ikävä rasittaa ja kaipuu
kalvaa aina sydänparkaani...

Niin hän itsekseen haaveksi, eikä kukaan osannut aavistaa, että tuon
vankan miehen mieli oli pehmeä kuin vaha...

Usein hän heräsi tuollaisesta haaveesta siihen, että tapasi kyyneleitä
silmissään...

Semmoisina hetkinä hän tunsi itsensä niin orvon yksinäiseksi, ja suru,
joka ennen oli lopuksi kummunnut ilona, painui silloin syvemmälle ja
kasvoi kiinni sielun pohjaan.

"Mikset nai?" olivat virkaveljet usein kehoittaneet.

"Minä olen tässä jo niin tottunut yksin elämään."

Eivätkä he sen enempää tiedustelleet.

Mutta kaikki pitivät hänestä ja olisivat mielellään tahtoneet häntä
seuraansa. Joskus, kun hän oli osunut joukkoon, saattoi hän olla
iloinen ja leikkisä ja purevan sukkela. Mutta mieluummin hän oleskeli
yksinään ja samoili kiveliöitä. Saattoi joskus olla metsillä omaksi
huvikseen viikkomääriä tai kalastella erämaan järvillä Kivi-Ollin
kanssa koko syyspuolen kesää.

Hänen ajatuksensa vaelsivat kaukana nuoruuden ajassa, ensimmäisessä
ylioppilasvuodessa. Ja ikäänkuin oikein tahtoen muistoistaan nauttia
hän antoi jokaisen kuvan viipyä kauan mielessään ennenkuin salli toisen
siirtyä sijalle...

Silloin hän äkkiä heräsi siitä, että aurinko nousi ja valeli kultiaan
toiselle puolelle jokea vaarojen huurteisia puita vasten. Hänen oma
talonsa oli vielä varjossa, mutta koko lännenpuolinen maailma, suuri
vuorinen erämaa, välkkyi siellä ja kimalteli aamun kullassa.

Hän nousi ja kävi ikkunasta katselemaan luontoa. Joen valkoinen pinta
välkkyi, ja kaukaa siinsi suuren vaaran juurelta toisen pitäjän kirkko
tapuleineen. Ja ihan taivaanrannalla, siellä missä vuorijono näytti
kasvaneen siihen kiinni, värähteli kevään harsoa ja lämpöistä auerta.
Kylän taloissakin jo herättiin, ja savuja nousi suorina patsaina
tyyneen kevätilmaan. Joku hiihtäjäkin näkyi laskettelevan alas
rantatörmästä joen kimaltelevalle pinnalle.

Joka kevätaamu hän oli tottunut retkeilemään. Milloin hiihteli suurten
vaarain la'ille ja laski huimaa vauhtia takaisin, milloin valjasti
poronsa ja ajoi aamuvarhain kyläläisten metsätietä kauaksi saloille. Ja
sama halu tapasi hänet nytkin.

Olihan nyt oikeastaan ensimmäinen hankiaamu tänä keväänä. Hän alkoi
valmistautua retkelle, aikoen hiihtää korkean Rattostunturin huipulle,
jolta näki kauas Lappiin asti. Siellä oli hauska olla ja helppo
hengittää! Siellä oli lohtua yksinäiselle miehelle, joka ei saanut iloa
muualta kuin luonnosta!

Ja tulisella kiireellä hän alkoi köyttää paulakenkiä jalkoihinsa.

Samassa hän huomasi Kivi-Ollin tulevan pihalle, suksilla mäkikujasta
viillättäen.

Hän kävi jo portaille vastaan, ja ennenkuin Olli ehti sanoa hyvää
huomenta, kysäisi hän:

"Onko hanki kantavaa?"

"Aukeilla kantaa, mutta metsissä ei... Ei tullutkaan niin kova kylmä
kuin luulimme... Ei ole nyt vielä kiveliöön lähteminen... Mutta onpa
kevättä... ja karhu kyllä odottaa meitä..."

Ukko naurahti sitä sanoessaan. He olivatkin, hän ja Martti, aina
onnistuneet karhun kaadannassa.

Olli iski sauvansa kiinni kinokseen ja kävi portaille. Martin totisille
kasvoille ilmestyi iloinen hymy, ja toverillisesti hän tervehti vanhaa
miestä. Heistä oli näinä kymmenenä vuonna tullut hyvät ystävät. Olli
oli Martin ensimmäinen työmies taloa rakentaessa ja ainoa seuralainen
metsästysmatkoilla. Oikeastaan olikin pyytöhenki nämä kaksi eri-ikäistä
miestä yhdistänyt lujilla veljessiteillä.

Olli oli jo kuudenkymmenen mies, mutta luja ja sitkeä ja verrattoman
tarkka ampumaan. Kun hän oli ikänsä metsiä kulkenut, oli hänen vainunsa
otusta ajaessa tarkka kuin eläimen, eikä hän sitä kertaa pyyntöön
lähtenyt, ettei tuonut saalista matkassaan. Hänen pieni mökkinsä oli
Virkavaaran takana, sen toisella, idänpuolisella rinteellä. Sinne johti
kesäisin Virkavaarasta polku, joka kujalta lähtien kierteli jyrkimmät
kalliot ja nousi kahden suuren kuusen välistä alemmalle vaaran selälle,
mistä alkoi painua toiselle puolen ja mutkitellen johtaa Ollin
pirtille.

Talvisin taas yhdistivät naapureita suksen- ja pulkanladut, jotka
kulkivat matalampaa rinnettä kuin kesäpolku sekä ylös että alas. Ollin
pirtille hiihteli Martti talvi-illoin tarinoimaan takkatulen ääressä.
Ukko kertoi metsästysmatkoiltaan Norjasta ja Lapista, ja väsymätön
kuulija oli Martti. Semmoisina iltoina oli Ollilla hyvää tupakkaa
poltella. Ja eukko kuunnellessaan keitteli Martin tuomasta kahvista
väkevää juomaa, jota miehet vähän väliä maistelivat.

Monta oli heillä ollut hauskaa metsästysmatkaa, kun kahden hiihtelivät
kiveliöitä ja sydänmaita ja hakivat Tapion viljaa. Monta oli karhua
kaadettu, ammuttu susia, ja pari kertaa oli osuttu ahmankin pesälle.
Syksyisin kuljettivat säkittäin metsälintuja ja kesäisin kalastelivat
suurissa järvissä tai metsäjokien jyrkissä koskissa.

Parhaalle paikalle Martti nytkin toimitti Ollin istumaan, antoi hyvän
piikkipäisen sikaarin ja kysyi:

"Uskooko Olli tänä keväänä hyviä, kestäviä hankia tulevan?"

"Epäilemättä. Minun merkkieni mukaan nyt pitäisi tulla suojailmoja...
ja se se hyvä olisikin... ja sitten kun kääntää tuulen pohjoiseen, niin
koko päivän kestää hanki... Semmoinen minun uskoni on..."

"Olisipa se..."

"Sitten sitä päästäisiin liikkeelle ja näytettäisiin sille talviselle
otsolle, joka karkuun pääsi, kuinka käy..."

He innostuivat puhelemaan entisistä karhunjahdeista ja kuvailivat tätä
aikomaansa, kuinka sen pitäisi onnistua...

"Minä jo illalla heti näin taivaasta, ettei tule lujaa kylmää", puheli
Olli ja maiskutellen imi sikaariaan. "Ei kannata lähteä hiihtosin
liikkeelle huonolla hangella, varsinkaan kun näyttää, että päivä tulee
kirkas ja että huove hankeen rupeaa... Ajattelin: käynpä häntä
huvikseni kuitenkin metsäherralle sanomassa, ettei kannata vielä
lähteä, käyn puheilla, niinkuin illan päätös oli..."

"Aina on Olli tervetullut talooni", sanoi siihen Martti.

Olli hymähti. Oli aina niin ystävällinen tämä metsäherra, niinkuin
veljeä puhutteli, ruuat, juomat jakoi, vaatteita, kenkiä lahjoitti ja
jouluksi aina jauhosäkin. Saaliista aina runsaat puolet ja kruunun
tapporahat kaikki... Ei ihmistä parempaa...

Ollin kirkas silmä päilyi hyvästä mielestä ja katse kulki suuresta,
mustasta karhuntaljasta, joka oli kirjoituspöydän alla, monihaaraisiin
poron- ja hirvensarviin, jotka olivat molemmin puolin ovea ja joihin
oli ripustettu kaikenlaisia metsästysneuvoja. Pyöreään tinapulloon,
joka riippui alimmassa poronsarven oksassa, hänen katseensa pysähtyi...

Nuo poronsarvet oli Olli metsäherralle lahjoittanut, ja tuosta
tinapullosta oli monta makeaa ryyppyä saanut... Kerrankin, kun oli
kylmä syysyö, ja he viettivät yötä nuotiolla...

Mutta siitä luistikin taas Ollin katse komean piirongin luo loukkoon...
Sen oli metsäherra usein avannut ja sieltä suuresta, kirkkaasta
karahvista kaatanut juomalasiin ja kehoittanut: "Ollipa ottaa tuosta
aamutuimaan." Ja hyvää oli aina ollut... Eikä Olli saanut katsettaan
pois piirongista, vaan tähtäsi kuin otusta lukonreikää, jonka ympärillä
pohotti valkealuinen hela...

Jopahan liikautti metsäherra avainkimppua taskussaan, helisti kerran,
kaksi, ja Ollin sydän vavahti ilosta... Jo meni piirongin luo ja asetti
avaimen lukkoon, ja Olli oli jo varma ryypystä...

"Ollipa ottaa tuosta aamutuimaan", kuuli hän metsäherran sanovan.

Hän nousi, meni rykäisten piirongin luo ja huuliaan pyyhkien sanoi
tavallisen estelynsä:

"Ei sitä nyt olisi... aina sillä on metsäherralla takanaan..."

Ja sen sanottuaan hän kumosi lasin, kiitteli ja pyyhki huuliaan.

"Tämä on nyt meillä, Olli, viidestoista karhu kierroksessa", virkkoi
Martti, katsellen äijän kipristeleviä huulia.

"Joko niin monta?" epäili Olli.

"Ollipa käy ullakolla, niin näkee siellä neljätoista karhunkalloa..."

Olli naurahti.

"Sinnekö ne kallot on pantu tallelle?" kummaili hän.

"Siellä ovat, ja ovat siellä ahmankallotkin."

"No ne ovat nuo herrat! Olisivatpa minullakin kaikki tallella,
poikavuosiltakin, niin läjä niitä olisi!"

Ja hetkisen he vielä puhelivat toivotuista hankiaamuista.




II


Ollin mentyä Marttikin päätti lähteä hiihtelemään. Aukealla ja joen
jäällä luisti suksi nyt mainiosti, sillä siellä hanki kesti.

Hän antoi taloudenhoitajalleen määräyksiä, joi lasillisen vettä ja
aikoi aamiaisen aikana olla kotona. Vanha Saara oli jo tottunut
herraansa ja palveli häntä parhaansa mukaan. Mutta sen hän jo tiesi
entisestä, ettei Martti-herra koskaan saapunut siihen aikaan kuin
aikoi, vaan milloin sattui. Välistä aikoi olla päivän, niin viipyikin
viikon. "Aamiaiseksi tulen", vakuutti Martti, kun Saara näytti
epäilevän.

"Tulleeko tuloa", arveli toinen ja painui keittiöön.

Ulos tultuaan Martti sai kuin sähköä ruumiiseensa. Suloinen kevät-aamu
houkutteli, ja ilma näytti kristallikirkkaalta.

Hän otti kuistin nurkasta jalkavat, vasta paahdetut suksensa, ja
potkaisi jalat varpaallisiin. Hetken hän seisoi kuin miettien, mihin
päin lähtisi. Myötälettä pitkältä ja paikoin jyrkkää oli Virkavaarasta
kauas maantielle asti ja vielä siitäkin aina joelle, jonne viimeisen
vauhdin antoi korkea jokitörmä. Martti puhalsi matkaan, ja liukkaat
sukset kiitivät männikön halki, jotta hanki tuntui helisevän. Mutta kun
hän oli onnessa männikön puut vältellyt ja alkoi aukea myötäle, lykkäsi
hän pari kertaa parempaan vauhtiin ja kiiti nyt nuolena jyrkkää
rinnettä alas tielle päin...

Juuri kun hän, parhaassa vauhdissa vielä, oli päässyt maantien yli ja
viillätti menemään joelle, havaitsi hän nuoren, mustapukuisen naisen
hiihtävän pappilasta päin... Hän ehti nähdä vain solakan varren,
siniset, syvälliset silmät ja mustan tukan...

Vasta joen jäälle päästyä, ja kun vauhti oli vähentynyt, välähti hänen
mieleensä äskeinen näkemä. Kuka oli tuo outo, hyvin puettu nainen, joka
näytti niin tyttömäiseltä keveässä hiihtotakissaan?

Puolijokeen päästyään hän alkoi hiihtää alaspäin pitkin jokea,
kummallisten ajatusten, muistojen ja tunteiden rynnistäessä hänen
mieleensä.

Mikä oli noissa oudon naisen silmissä, joka sai kuin sähkön kulkemaan
hänen ruumiinsa läpi? Nehän olivat Esteri-vainajan silmät. Sama oli
vartalokin ja sama musta tukka...

Tuli semmoinen kummallinen voimattomuus koko hänen olentoonsa, ettei
hän ollut pystyssä pysyä. Tulvimalla tuli muistoja ja tunteita sydämeen
ja salainen, villi riemu tuntui kumpuilevan kuin puhkeava, voittamaton
voima syvällä mielen pohjalla.

Hän hiihteli verkkaan, tietämättä mihin päin. Ajatukset polttivat, ja
sydän löi niin rajusti, että pyörrytti. Nehän olivat samat silmät,
joihin hän kerran oli katsonut, ennen nuorina päivinä! Samat silmät,
joiden hehku sammui juuri silloin, kun ne palavimpaan liekkiin
syttyivät! Ne silmät olivat häneen katsoneet lemmen kyynelten läpi, ja
niiden ilmeessä oli ollut taivaan riemua ja elämän puhdasta iloa...

Ja kun ne olivat sammuneet ja Esteri laskettu maan poveen, oli hänelle
jäänyt vain muistoja, joiden voima häntä vieläkin elähdytti...

Hän upposi niin muistoihinsa ja haaveiluunsa, että alkoi epäillä
nähneensä utukuvan... Ehkä kevään hengettären, jonka aina oli toivonut
pöytänsä päähän istuutuvan... Ehkäpä vain olikin hengetär, jonka hänen
oma mielensä oli esiin loihtinut!

Niin kai olikin! Kuolleet eivät nouse elävien joukkoon, eikä hänelle
onnenpäivä koskaan valkenisi.

Mutta melkein tietämättään ja tahtomattaan hän pysähti ja katseli
taakseen rannalle ja kylälle päin...

Se ei sittenkään ollut harhanäky!...

Hän näki naisen nousseen kylän taloja ylemmäksi ja hiihtelevän kaltevaa
vainiota pitkin niinkuin pyrkimässä kukkulalle, joka oli peltojen
takana korkeamman vaaran laidassa... Hän näki oman kotinsa aamuauringon
kirkkaassa valossa ja männikön sen ympärillä kimaltelevan. Kuinka se
näytti onnen ja tyynen rauhan asuinsijalta...! Aavistiko kukaan, että
sen omistaja oli rauhaton, harhaileva ja haudantakaista elämää ikävöivä
mies? Tuskin.

Silloin hän näki oudon kohoavan jyrkälle kukkulalle ja hiihtävän ihan
metsänrantaan asti. Hän erotti selvään tänne joelle, että joku metsään
menevä mies puhutteli outoa ja näytti viittailevan alas laaksoon...

Ja yhä korkeammalle kohosi aurinko. Sen kilo alkoi pudotella yöllä
karttunutta huurretta puista, ensin vaarain jyrkimmiltä rinteiltä ja
sitten alempaa juurilta. Koko joen pinta välkkyi ja kimalteli ja kuin
hupeni yhdeksi lämpöiseksi harsopilveksi etelän taivaan rannalle.
Edempää, idän maailmalta päin, pohotti laajoja, puuttomia vaarainlakia,
joiden huipuilla päivän säteet kuin leikkiä löivät... Mihin hän
hiihtelisi?

Ennen hän hiihteli tästä tuon laajan saaren rantaan ja kääntyi siitä
viistoon toisen kylän kukkulalle ja palasi takaliston kumpuja pitkin...

Nyt hän näki naisen potkaisevan matkaan ja viilettävän taloihin päin...
ja katoavan näkyvistä...

Mutta entiseen tapaansa Martti hiihteli verkkaan saarta kohden. Hän,
joka ennen työnteli menemään, jotta harvat hänen jälessään ehtivät,
lykkeli nyt lylyään kuin sairas. Kirkkaan aamun sulonkin hän unohti ja
ympäröivän luonnon, jota aina kaikilla säillä ihaili...

Rattostunturin valkopäinen laki paistoi kaukaa monien matalampien
vaarojen takaa. Sinne, kiveliön keskelle, hän oli usein tehnyt retkiä
keväisinä hankiaamuina ja katsellut sen huipulta ympäröiviä maailmoja.
Hän saattoi siellä uneksia ja haaveksia ja elää omaa, kummallista ja
rikasta satumaailmaansa... ja iloita elämästä yhdessä heräävän kevään
kanssa...

Siellä oli syntynyt monta ihanaa ajatusta, tuhansia kuvia onnenelämästä
ja rakastetusta, joka makasi maan mullassa. Kerrankin tämmöinen: Jos
eläisi Esteri, niin tänne he nousisivat tämmöisenä kirkkaana
hankiaamuna... Ja hän näyttäisi Esterille tämän kummallisen maan
salaperäisyyksiä ja valon voittoa ja pimeyden häviötä... Esteri tätä
ymmärtäisi... Esteri osaisi erottaa elämän maan kuoleman maasta...

Hän oli mietteissään hiihtänyt rannalle ja nousi jo joentörmälle. Koko
kylä näkyi siinä vaaran laidassa, ja kaukaa mäntyjen keskeltä
Virkavaarakin. Pappila rannempana ja kirkon ja tapulin ristit korkeiden
kuusien takaa...

Tiellä oli liike alkanut, ja joka talosta nousi savu vaaleana ja
haihtui kirkkaaseen ilmaan. Jostakin metsän takaa kuului kulkusten
helinää ja laulua. Martti hiihteli suoraan metsään päin, sillä hänen
tapansa ei ollut raittia hiihdellä silloinkaan, kun pehmeä umpi oli
metsissä.

Kylän alimmaisen talon takaa hän nousi harjulle ja painui näkyvistä
näreikköön, hiihtääkseen sieltä kumpuja pitkin kotiinsa.

Äskeinen näkemä oli koskenut häneen niin, että hän vasta nyt alkoi olla
selvillä siitä, mitä oikeastaan oli nähnyt.

Saattoiko olla toista ihmistä, joka oli Esterin näköinen? Ei hän sitä
ollut koskaan uskonut, ei koskaan luulotellutkaan näkevänsä Esterin
näköistä... Ja nyt oli kuitenkin nähnyt... vilahdukselta vain, mutta
kylliksi kuitenkin...

Että outo nainen oli vieras täällä, sen hän nyt ymmärsi. Mutta kuka hän
oli ja mitä varten oli näin varhain liikkeellä, se jäi arvoitukseksi.
Hän koetti tyyntyä ja rauhallisesti ajatella näkemäänsä, mutta myrsky
tuntui rinnassa vain riehuvan ja ajatukset nuolena kiitävän, mieli
luovan ilmalinnoja...

Takalistoa hiihtäen hän joutui kyläläisten metsätielle, joka painui
metsään loivana myötäleenä. Hän antoi suksien mennä hiljaista vauhtia
myötälettä alas ja kääntyi ensimmäisen suon rannassa kotia päin. Suolta
lähtien oli jyrkkää vastaletta melkein Virkavaaraan asti.

Hän, joka aina aamuisilla retkillään oli virkku ja notkea, iloinen ja
reipas, tunsi nyt mielensä kummallisen alakuloiseksi ja sairaaksi.
Tuska, joka oli vuosikausia ollut tuntemattomana, oli noussut entiseen
voimaansa ja vihloi sydäntä...

Mitäpä hän enää uneksi ja haaveksi ja toivoi, mietiskeli hän
noustessaan vastaletta. Miksi toivoisi enää iloa elämästä, onnea tästä
maailmasta! Ei olisi ihmistä, joka ymmärtäisi häntä, ei yhtään sydäntä,
joka sykkisi hänelle! Miksi häiritsisi rauhaansa ja yksinäistä
elämäänsä. Mitäpä rakentaa tuulentupia! Vanha, kokenut mies!

Mutta häntä seurasivat sittenkin oudon naisen syvälliset silmät. Hän
näki tuossa edessään mustan puvun ja soman hiihtotakin, kauniin tukan,
joka oli ohimolta samanlaisessa kiharassa kuin Esteri-vainajankin.

Mistä oli outo nainen tullut tänne kauas Pohjolaan?

Hän oli jo noussut harjun selälle ja näki laakson toisella puolella
ihan kallion kyljessä Kivi-Ollin pienen pirtin navettoineen.

Hänestä tuntui, että hänen oli pakko saada puhutella jotakuta ihmistä.
Semmoinen kummallinen voimattomuus ahdisti häntä, että hän
jäsenissäänkin tunsi kuin uupumusta. Olli oli mieluisa mies
juttuilemaan. Hänpä poikkeaisi hetkeksi Ollin pakinoille.

Hän käänsi suksensa Ollin portille päin ja lykkäsi menemään aika
vauhtia laaksoon, josta sitten alkoi hiljalleen nousta mökille.

Olli puuhaili avopäin päiväpaisteisella hangella, jossa palkki hirsiä
uuteen navettaan. Lampaat jyrsivät mäntyjen latvapuolista muheaa
mäihää, niin että mäiske kuului. Ulos Jumalan päivää katselemaan oli
ukko laskenut lampaansa ahtaasta läävästä.

Martti istahti männyn tyvelle ja arveli:

"Huono on hiihto."

"Johan minä sanoin", virkkoi Olli, joka ei ollut havainnut Martin tuloa
ennenkun tämä oli melkein vieressä. "Missä päin metsäherra on käynyt?"
hän kysäisi samassa.

"Hiihtelinpä häntä hiukan."

Hän puhui väsyneesti, ja Olli huomasi, että Martin muutoin punakat
kasvot olivat kalpeat. Väsyneeltä hän näyttikin.

"Tässä sitä eukkoineen Olli vain päiviään viettää", sanoi Martti. "Ja
hauskaa onkin näin mukavassa mökissä."

Olli virkahti:

"Onhan se nyt hauskaa, kun on semmoinen naapuri kuin te, joka aina
antaa. Mutta on tässä ollut koviakin päiviä, kun nälkä hätyytteli ja
lapset olivat pieniä. Mutta nyt... nyt tässä eukkokin alkaa komistua ja
ylpistyä..."

Ja Olli naurahti sukkeluudelleen. "Saisiko sitä mitään tarjota?" hän
sitten kysyi.

Ollin vaimo, Kuppari-Kaisaksi sanottu, riensi samalla pirtistä ja alkoi
siunailla, että kun metsäherra täällä... ja avopäin istuu männyn
tyvellä.

Hän toimitti lasillisen vettä Martille, eikä taaskaan malttanut olla
sanomatta sitä entistä sanomaansa:

"Jo on kumma, kun ei noin komea mies rouvaa ota!"

Siihen ei ollut Martti koskaan muuta kuin naurahtanut, mutta nyt
virkahti:

"Jospa ei saa mieluistaan."

"Jo nyt luulisi maailmassa teidänkin hyvänne olevan", arveli Kaisa,
mutta Olli sanoi painokkaasti:

"Siinä se juuri onkin, että jos ei saa mieluistaan."

Mutta Kaisa rohkaisihe ja hymähti:

"On kai se joskus ollut mieluinenkin..."

Mutta nähdessään Martin vakavan katseen eukko ei enää jatkanut. "Olisi
minulla valmista kahvia, jos saisin tarjota", esitteli hän sitten.

"Enpä nyt tällä kertaa --!"

Ja kääntääkseen puheen muihin asioihin hän kysyi Ollilta:

"Tuleeko hankia tällä viikolla?"

"En minä usko tällä viikolla vielä, mutta annas kun tulee ylikuu, niin
nähdäänpä..."

"Sunnuntaina kai syntyy uusi kuu..."

"Mutta silloin karhu taitaa jo olla tiessään..."

"Mitä vielä... kyllä se tavoitetaan..."

Ja pitkän aikaa Martti jutteli siinä Ollin kanssa tulevasta
karhujahdista.

Aamiaisen aikaan hän saapui kotiinsa.

Hänestä oli tämä oma rakentamansa koti tuntunut somalta ja rakkaalta.
Vaikka hän yksin tuli kotiaan eikä häntä vastaan hymyillyt ystävän suu
eikä nauravat silmät, tuntui koti kuitenkin kodilta, ja hän löysi
ilonsa omasta sydämestään.

Mutta kun hän nyt avasi oven huoneeseensa, läikähti sanomaton ikävä
häntä vastaan, ikäänkuin olisi vankeuteen astunut vapaudesta.
Kaikki hänelle tutut ja rakkaiksi käyneet huonekalut ja muistot
kalastusretkiltä tuntuivat vierailta ja entistä vähäpätöisemmiltä.
Ruusutkin, jotka hänen vireän hoitonsa vuoksi jo olivat käyneet
kukkaan, näyttivät lakastuneilta ja ikäänkuin ikävöivän naiskäden
pehmeää hoitoa.

Väsyneesti hän istahti keinutuoliinsa. Silloin hän välistä unohtui
mietteisiin tuntikausiksi, keinui edestakaisin ja vihelteli, katse
harhailevana ja ajatukset lentäen avarassa maailmassa.

Mutta nyt hän ei viheltänyt eikä keinunutkaan. Istui hiljaa, ohimo
kämmentä vasten.

Kun Saara ilmoitti aamiaisen olevan valmiina, ei hän vastannut mitään.

Ja Saara ihmetteli. Kaksi ihmettä oli tapahtunut. Metsäherra oli tullut
kotia lupaamallansa ajalla. Eikä vihellellyt keinuessaan. Ja Saara
päätti mielessään, että hänen herransa oli sairas.

Sairaalta hän melkein näyttikin äskeiseen verraten. Näytti siltä kuin
rautakoura olisi pusertanut vankkaa miestä, alentanut rohkean mielen ja
laimentanut virkut veret. --

Hän nousi, kävi kirjoituspöytänsä luo, otti salalaatikosta vähäisen
mustakantisen muistikirjansa ja istahti sitä selailemaan. Oli kulunut
toistakymmentä vuotta, kun hän oli siihen katsonut. Mutta tuli halu
nähdä, mitä oli tuntenut silloin, -- silloin kun tuska repi sydäntä
eikä elämällä näyttänyt enää olevan mitään merkitystä. Loppulehdiltä
hän luki:

"Tänään olen saattanut Esterin kalmistoon. Viikko sitten sain vielä
katsella hänen silmiinsä ja pusertaa hänen kättänsä."

"Mitä minä nyt? Olen yksin ja ystävättä, orpo maailmassa. Tunnen kuinka
kuiva, kyyneletön ja veretön tuska viiltää ja leikkelee sydämeni
palasiksi. Eivät edes kyyneleet suo lohtua. Ei tule toivoa, että pian
saisin seurata Esteriä. Kiduttavana vain tuska raataa, mutta säästää
itse elämää! Mikä on tämä, ja mikä olen minä? En tiedä. Mutta vaikka
tulevat päiväni olisivat aina pimeitä, aina kylmiä ja ilottomia, jäävät
minulle muistoni jälelle, eikä aika voi tunteitani rinnastani repiä.
Keväinen maailma on oleva iloni, ja muistoni Esteristä elämäni... Mitä
minä nyt? Siirryn täältä kauas pois... 'Kalliolle, kukkulalle, rakennan
minä majani.' Niin Esteri usein hyräili. Milloin lauloikaan viime
kerran? Eräänä iltana, kun istui pianon vieressä ja minä sen päässä
kuuntelin. Me puhuimme jo silloin tulevasta kodistamme..."

Siihen asti Martti luki muistikirjastaan. Silloin kyyneleet himmensivät
hänen silmänsä, eikä hän lukenut enää loppua...

Kauas pois hän oli siirtynyt Savon hymyilevien järvien rannoilta tänne
jättiläisvankkaan Pohjolaan. Tänne oli Esterinkin mieli tehnyt, ja
täältä hän oli kehoittanut Marttia virkaa hakemaan...

Nyt hän oli täällä, mutta yksin.

Silloin hän taas muisti aamullisen kohtauksen, ja vieläkin ollen kuin
lumoissa hän tuumi itsekseen:

-- Kuka hän oli? Oliko se kevään hengetär, jota olen rukoillut joka
kevät? Joka kevät tuomaan viestejä Esteristä!

Ja melkein kuin tietämättään hän nousi ja käveli katselemaan
maantienpuolisesta ikkunasta tielle päin... siihen, missä hän oli
hiihtänyt oudon ohitse... Hän katseli pappilaan asti ja yli pappilan
kauas joen jäälle ja korkeille vaaroille pohjoiseen päin.

Kun Saara tuli häntä kiirehtimään aamiaiselle, tapasi hän metsäherran
istumasta keinutuolissa. Mutta ei silloinkaan keinutellut eikä
vihellellyt.

Saara ei muistanut nähneensä herraansa noin vähäpuheisena.




III


Kylän raittia käveli kaksi naista kirkkaana kevätiltana, kun päivä oli
mailleen menossa. Toinen oli vanhahko ja lihava pitäjän ruustinna,
toinen nuori vielä, suruharso silmillään.

Kävelivät hitaasti ikäänkuin illan kirkkaudesta nauttien taikka
niinkuin ihaillen katselisivat laskevaa aurinkoa, joka oli
vaipumaisillaan suuren, louhikkoisen vaaran taakse. Mutta vilkkaasti he
keskustelivat -- nuorempi nainen selittäen jotakin merkillistä
tapausta, sillä ruustinna tuntui vain kummastelevan.

Kun olivat ehtineet Virkavaaran kohdalle ja nuorempi hetkeksi lakannut
kertomasta, kävelivät he kappaleen matkaa ääneti. Silloin juuri vaipui
aurinko lännelle, mutta sen säteet sattuivat vaaran laitaan, jossa
metsäherran talo oli. Asuinrakennuksen ikkunat loistivat kullalta, ja
männikkö siinä ympärillä tuntui kuin suojelevan sievää ja kodikasta
taloa. Paikka näytti sanomattoman miellyttävältä, ja kun sitä nyt illan
kirkas hohde kultaili, tuntui se ilon ja onnen tyyssijalta.

Nuorempi nainen oli unohtunut katselemaan ympärilleen, korkeille
vaarojen huipuille, jotka valkopääkukkuloina kohosivat etäällä.

"Kuka tuossa sievässä talossa asuu?" kysyi hän sitten ikäänkuin
ohimennen.

"Se on Virkavaara, ja siinä asuu Martti Lagus, forstmestarimme",
selitti ruustinna.

Ja hetken kuluttua, kun nuorempi ei mitään virkkanut, ruustinna puheli:

"Vai olet ihastunut tähän Pohjolaan. Kauniiksihan tätä moni sanoo,
vaikken minä täällä koskaan ole oikein kotiutunut..."

Nuorempi sanoi ihastuneesti:

"Onhan mahdoton ajatella ihanampaa aamua kuin tänään. Jos olisin
tuntenut seudun, olisin varmaan hiihdellyt tuonne vaarojen korkeuksiin
asti..."

"Hyvää se sinulle tietysti tekee... Teit oikein järkevästi, kun lähdit
tänne suruasi jäähdyttämään. Olen oikein iloinen, että tunnet
viihtyväsi täällä..."

"Tällaisen luonnon parissa täytyy viihtyä", vakuutti nuorempi
intomielin.

Ruustinna kertoi:

"Sinä olet sitten samanlainen kuin Virkavaaran forstmestarikin. Hänkin
ihailee tätä seutua eikä sano koskaan tahtovansa pois. Muuten hän on
kummallinen mies..."

"Onko hänellä perhettä?"

"Ei. Eikä näy hän naisväestä juuri välittävän. Huvitteleiksen
metsästyksellä ja kalastuksella. Siivo, hiljainen mies muuten... Meidän
pitää kerran mennä vieraisille Virkavaaraan..."

"Mutta jonakin hankiaamuna me teemme retken tuonne kauas metsään,
korkeimmalle kukkulalle..."

"Kunhan nyt Uunokin tulee kotia..."

He olivat saapuneet juuri sille kohdalle, josta Martti hurautti tien
yli.

"Onko hän komean näköinen, mustapartainen mies, tuo teidän herra
Laguksenne?" kysyi nuorempi, vaikka hän kyllä aavisti, että mies, jonka
hän näki suksilla huristavan tien poikki, ei voinut olla kukaan muu.

"On. Oletko tavannut hänet?" kysyi ruustinna.

"Näin tänä aamuna taitavan suksimiehen laskevan tuolta mäeltä alas
joelle..."

Taas he kävelivät pitkän matkaa äänettöminä.

"Salli minun kysyä, rakas Helvi, oletko onnellinen avioliitossasi?"
aloitti ruustinna. "Minusta tuntuu niinkuin sinua rasittaisi muukin
suru kuin lapsesi kuolema... joka, jos oikein ajattelet, oli kuin
Jumalan viittaus sinulle, ettet Häntä unhoittaisi."

Helvi, joksi ruustinna nuorta naista puhutteli, ei heti vastannut,
mutta hänen poskilleen nousi puna.

"Minähän en tunne miestäsi, mutta olet hänestä puhunut niin vähän,
että... että minusta on alkanut tuntua..."

"Täti-kulta! Älkää kyselkö mitään... Kyllä hän on aina ollut hyvä
minulle", vastasi Helvi melkein rukoilevalla äänellä.

He palasivat pappilaan päin.

"Elämä on niin kummallista... Tokko kukaan oikein omaa elämäänsä
käsittää?" sanoi Helvi-rouva. "Ja tokko kaksi ihmistä oppii koskaan
oikein tuntemaan toisiaan..."

"Ole nyt", virkkoi ruustinna. "Itsehän ihminen on syypää siihen, ettei
elämä tunnu mukavalta. Täytyy pilvisenäkin päivänä olla iloinen, aivan
kuin aurinko paistaisi... Sinä et, Helvi kulta, tiedäkään vielä, mitä
on kovan kokeminen."

Ruustinna katsahti sitä sanoessaan Helviin. Silmien ilmeessä oli
kärsimystä, mutta kuin puhdistettua, kirkastettua, niinkuin voimaa,
joka on kovaa kokenut, mutta taistelussa jalostunut.

"Et sinä ainakaan nyt ole onnellinen", huomautti ruustinna.

Helvi-rouva ei vastannut, käveli vain ääneti ruustinnan vierellä kuin
omiin mietteisiinsä vaipuneena.

"No, ehkä sinä täällä nyt paranet kaikista pikkuvaivoistasi", lopetti
ruustinna, kun he kääntyivät pappilan pihaan.

Helvi-rouvalle oli pappilassa annettu asuttavaksi salinviereinen
kamari, jonka toinen ikkuna antoi etelään, toinen länteen.
Etelänpuolisesta ikkunasta näki kauas joen jäälle, kylälle, ja sopi
siihen näkymään Virkavaarakin mäntyiseltä mäeltänsä.

Illallisen jälkeen, joka näin keväällä täällä pohjoisessa syötiin jo
ilman minkäänlaista valaistusta, poistui Helvi-rouva huoneeseensa. Hän
kaipasi yksinäisyyttä ja ennen kaikkea lepoa.

Mutta hän istahti vielä ikkunan luo ja katseli valoisaan iltaan, joka
näytti niin kumman ujosti hämärtyvän. Mietiskeli siinä istuessaan.

Mietiskeli kulunutta elämäänsä. Rikkaasta kodista, suuren järven
rannalta, Savon maalta, hän oli joutunut naimisiin maisteri Aallon
kanssa. Viisi vuotta oli siitä kulunut! Kuinka hirveän pitkiltä ne
olivatkaan tuntuneet Helvin mielestä. Varsinkin nämä kolme viimeistä
vuotta! Oliko hän sitten rakastanut miestään, kuivakiskoista
lasisilmä-maisteria? Kun hän ajatuksissaan palasi kihlausaikaansa,
muisti hän vallan hyvin, ettei ollut tuntenut rakkautta...
lapsellisuutta se oli ollut. Sitten vasta, kun jo oli naimisissa, hän
alkoi tuntea vastenmielisyyttä miestään kohtaan, ja eräänä päivänä hän
ymmärsi olevansa onneton ja yksin...

Mutta sitten kun syntyi lapsi, pieni poika, joka oli äidin näköinen,
valostuivat hänen päivänsä, ja hän saattoi sietää miestäänkin. Tunsipa
tunnonvaivoja siitä, että oli sydämessään ollut kyllästynyt ja
halveksinut miestään. Mutta sen lähemmäksi puolisoaan hän ei ollut
koskaan päässyt, eikä tämä ollut näyttänyt sitä kaipaavankaan. Tyly,
kuiva, mariseva maisteri, joka viihtyi tomuisissa huoneissa eikä
kesäisinkään kaivannut luonnon suureen syliin. Hirveän ikäviä olivat
olleet vuodet, kesät varsinkin. Kun muistuivat mieleen kotiseudun
välkkyvät vedet ja siintävät salot, niin oli tukehtua ummehtuneessa
kaupungissa.

Mutta hän oli rehellisesti ja napisematta tahtonut kantaa kohtalonsa
taakkaa ja elää ainoastaan lastansa varten...

Mutta sitten tulikin kova isku: lapsi, jo vuoden vanha, kuoli pois ja
jätti hänet yksikseen. Hänen surunsa oli niin suuri, ettei hän uskonut
voivansa jaksaa sitä kantaa...

Silloin hän muisti, että hänellä täällä kaukana Pohjolassa oli
sukulaisruustinna. Hänelle oli tullut hillitön halu päästä pois,
johonkin kauas, näkemästä kuivakiskoista maisteria ja rauhassa yksin
surrakseen lastansa. Hän kirjoitti tänne, ja nyt hän oli täällä...

Viikon päivät oli jo ollut. Matkan varrella oli hänelle joskus tullut
tunnonvaivoja siitä, että jätti miehensä yksinään, sillä surrut oli
hänkin lapsen kuolemaa. Mutta mieshän oli kehoittanut menemään -- oliko
sitten tahtonut päästä näkemästä vaimonsa itkua, vai oliko kehoittanut
säälistä ja rakkaudesta! Paremmin hän uskoi, että edellisen syyn vuoksi
hän nyt täällä oli. He olivat aivan erilaisia, hän ja hänen miehensä.
Toinen ei sulattanut sitä, joka toiselle oli selvää. Toinen sulkeutui
kammioonsa ja tutki tieteitä. Ei tunnetta eikä tulta toisen povessa, ei
rakkautta, jota toinen janosi...

Kuinka hän oli ensinkään voinut sietää Selimiä, miestään!

Pikku tyttönä hän oli kuvitellut miehensä vankaksi ja vakavaksi,
kauniiksi, uljaaksi urhoksi, jonka turvaan hän voisi paeta milloin ja
missä hyvänsä. Sillä uljaalla unelmien sankarilla tuli olla hellä sydän
ja puhdas mieli, kirkas, himoton katse, ja ryhdissä ruhtinaallista
reippautta... Selim Aalto oli punertavahiuksinen, parroittunut äijän
alku. Eikä hänessä ollut niin mitään, mikä olisi muistuttanut Helvin
unelmien sankarista... Ja kuinka hän suostui rupeamaan tälle vaimoksi!
Mikä ääretön pettymys!

Mutta hän heitti haaveensa, uskoi, ettei sellaista miesihannetta
missään ole, jota hän oli kuvitellut...

Eikä hän ollutkaan tavannut sellaista... Senpä vuoksi olisikin ollut
parempi, että olisi elänyt ihan yksin, vapaana kuin taivaan lintu...
Mutta nythän ei enää mitään voinut, nyt oli iäksi sidottu mieheen,
jossa ei ollut miehistä miehuutta...

Vaikka sanoivatkin kaikki muut, että hänellä oli hyvä mies, hyvä
perheenisä ja siivo puoliso... Olipa niinkin, mutta kuitenkin...
vastenmielinen hän oli Helville... Hän oli luullut, miehestään
erotessaan, että hän vähitellen alkaa ikävöidä takaisin, kotia ja
miestään. Ei hän kuitenkaan vielä ollut mitään ikävästä tuntenut, ei
ollut katunut, että lähti tänne Pohjolaan, vapaudessa virkistyäkseen...

"Täällä on niin suurta ja kirkasta", huudahti hän ja nousi istumasta.
Samassa hän osui katsomaan Virkavaaraan päin, jonka rakennukset vielä
erotti hämärtyvän illan suusta.

Ja riisuutuessa muistui hänen mieleensä metsäherra, semmoisena kuin
hänet aamulla oli nähnyt tien yli hiihtämässä... Hän oli nähnyt komean,
notkean varren, uljaat, parrakkaat kasvot ja surumieliset suuret
silmät...

Sen näköinen piti miehen olla!

Kun hän jo oli vuoteessaan ja oli asettanut kynttilän vierelleen, alkoi
hän, omia mielijohteitaan seuraten, mietiskellä pitemmältä
metsäherrasta...

Hänen talonsa oli niin miellyttävän sievä ja kylän kaikkein
kauneimmalla paikalla. Miksei hän ollut ottanut elämänkumppania, vaan
eleli yksin? Miksi hän rakasti tätä Pohjolaa ja miksi viihtyi parhaiten
yksin? Mikä salaisuus olikaan kätkettynä tuon vanhan miehen sydämeen!
Ruustinna oli sanonut häntä omituiseksi, suljetuksi mieheksi, jonka
sydämen pohjalle ei kukaan päässyt...

Mutta silloin muistui hänelle mieleen kuollut pieni poikansa, joka oli
haudattu kaupungin kalmistoon. Muistui mieleen puolisokin, Selim...

Miten olivat hänen ajatuksensa asettuneet tuohon outoon, vieraaseen
mieheen, jota hän ei tuntenut eikä ollut koskaan nähnyt! Minkätähden
tuntui niin suloiselta ajatella tuota outoa ja muistella hänen
uljuuttaan?...

Senkö vuoksi, että hän nyt oli niin loitolla miehestään, kuivettuneesta
maisterista... jonka vaaniva silmä nyt ei ollut pöydän toisella puolen
kiilumassa syödessäkin...

Hänen oli kuitenkin nyt niin hyvä olla. Hän oli ollut uskollinen sille
miehelle, jolle kerran lupautui, vaikka sydän verta vuotaisikin, ja
uskollisesti hän oli päättänyt loppuun asti kuormaansa kantaa...

-- Hyvä omatunto on taivas, mutta paha on helvetti, -- hän huokasi.

Ja kun metsäherran kuva taas vilahti hänen sielunsa silmien ohitse ja
hän oli näkevinään uljaan miehen surunilmeiset silmät, jupisi hän:

"-- Rakkautta ei ole minun osalleni sallittu... Minun täytyy kulkea
köyhänä ja painaa poveeni se, mitä siellä on pyhää ja suloista... Kuoli
lapseni, jolle olisin saanut tuhlata lämpimän lempeni... kunhan
pääsisin pois minäkin köyhästä elämästä!"

Hän sammutti kynttilän. Hän oli jättänyt ikkunat peittämättä,
herätäkseen päivän kanssa aamuhiihdolle. Ulkona oli kevät-ilta
hämärtynyt. Taivaalta tuikkivat tähdet suoraan hänen päänpohjaiseensa.
Ääretön avaruus näytti salaperäisen viehkeältä tähtitaivaan alla,
suurelta ihmemaailmalta, jossa sielujen oli hyvä ja hauska olla sitten
kun tämä maallinen, ikävä vaellus oli loppunut...

Tuolla puolen tähtien oli jo hänen pieni poikansa... siellä oli isä ja
äiti ja sisko pieni, joka jo lapsena pääsi täältä pois... Ehkä hänkin
pääsisi sinne...

Ja Helvi-rouva nukahti rauhalliseen, unettomaan uneen.




IV


Kun hän heräsi, oli aurinko jo noussut, vaikkei kello vielä ollut
neljääkään. Pappila ja pappilan piha olivat yhä varjossa, mutta hän
näki joen lännenpuolisilla vaarojen huipuilla auringon kilon
heloittavan.

Tuntien itsensä levänneeksi ja terveeksi Helvi-rouva hypähti
vuoteestaan ja valmistausi hiihtämään. Eteisessä viimeistellessään
pukuansa hän kuuli keittiön oven käyvän. Piika oli tuomassa nuorelle
rouvalle aamujuomaa.

"Nytkö jo rouva on liikkeellä?" kummaili hän. "Ja hiihtämäänkö taas?"

"Hiihtämäänpä vain", vastasi Helvi-rouva aamuvirkkuna. "Anna ei usko,
kuinka hauskaa on hangella hiihtää, varsinkin kun on näin paljon
mäkiä... Minun tekisi mieleni tuonne kauas... oikein korkean vaaran
laelle, mutta minä en uskalla lähteä yksin... Siellähän on niin kauhean
korkeita vuoria..."

"On siellä... Rattostunturi on korkein... Siellä se Virkavaaran
metsäherrakin kuuluu hiihtelevän... Mutta siellä on karhuja ja
ahmoja... ja kaukanakin se on..."

"Ja näyttää olevan niin likellä. Onko Anna käynyt Rattostunturin
huipulla?"

"Olen minä isän kanssa. Jos isä lähtisi matkaan, niin kyllä tohtisitte
lähteä... Isällä on pyssyjä, ja hän osaa kaikkialle kiveliöön... Jos
vain olisikin pyytää isää..."

"Todellakin. Missä Annan isä asuu?"

"Virkavaaran takana. Virkavaarasta lähtee porotiekin meille... eikä
siellä muita mökkejä olekaan... Sanotaan Kivi-Olliksi minun isääni..."

"Tohtisiko sinne hiihtää?"

"Hyvin tohtii. Kyläläisten metsätiekin menee meidän kautta. Ei
Virkavaarasta ole kuin pikkusen matkaa meille..."

-- Ehkäpä hiihtelenkin sinne päin, -- mietti Helvi-rouva.

Mutta ovea kiinnipannessaan hän kysäisi vielä Annalta:

"Nukkuvatko ruustinna ja rovasti vielä?"

"Nukkuvat. Menkää onnessa!"

Helvi tuli pihalle, otti rakennusta vasten nojallaan olevista
tikapuista sukset ja kantoi ne pihan poikki mäkikujalle.

Tallin luona valmisteli renki metsäänlähtöä, uni silmissä vielä.

"Metsäänkö Antti lähtee?"

"Niin olisi tässä ajatus."

Helvi painui kujasta, nousi suksille ja lähti hiihtämään, entistä
reittiään noudattaen. Sanomaton ilon ja riemun tunne täytti hänen
sydämensä, kun sukset liukkaina kiitivät hangen kovaa pintaa.
Tyttövuosien riemuisat retket muistuivat mieleen, ja semmoinen
elämänhalu paisutti sydäntä, että lentoon teki mieli...

-- Kuinka maailma kuitenkin on kaunista... miksi ihmiselämän täytyy
olla niin pilvistä ja ikävää? -- hän mietti ja työnsi suksensa
nopeampaan vauhtiin ja antoi, kerran hyvään menoon päästyään, suksien
lipua loivaa myötälettä tielle asti. Mutta siitä hän kääntyi mäkeen
päin melkein Virkavaaran kohdalle ja alkoi pyrkiä harjulle kartanoa
alempaa, jossa nousu oli loivempaa. Nyt hän näki Virkavaaran likempää
ja erotti tummat ikkunaverhot sen etelänpuolisista ikkunoista.
Molemmista valkoisiksi kalkituista savupiipuista nousi vaaleaa savua
suoraan ilmaan. Rakennuksen takana, aivan vaaran laidassa, mutta
männynlatvoja ylempänä, toijasi viiritangon päässä teiren kuva...

Etelän- ja lännenpuolisilla rinteillä ihan rakennuksen takana näytti
olevan puutarha, koska sitä ympäröi, vielä puoleksi lumeen peittyneenä,
valkoiseksi maalattu aita...

Helvi kohosi kohoamistansa harjua ylös. Minkätähden hänen sydämensä
sykähteli niin kummasti, ja minkävuoksi hän tunsi kuin pettymystä, kun
ei nähnytkään metsäherraa hiihtelemässä?... Sillä sitä hän ei halunnut
kieltää itseltään, että hän oli tätä toivonut... Olisi ollut hauska
nähdä tuon uljaan miehen rennosti viillättävän rinnettä alas joen
jäälle...

Hän oli saapunut vainion laitaan, josta alkoi metsä, harvaa, lyhyttä
kuusikkoa ensin, mutta edempänä se näytti muuttuvan jouhimänniköksi.
Kerran vielä hän silmäsi Virkavaaraan päin ja näki nyt suoraan pihalle,
jonka poikki juuri käveli vaimoihminen, vesisankoa kantaen.

Helvi hiihteli verkkaan, varsinkin kun nousu vieläkin oli melko
jyrkkää. Edempää, metsästä päin, siinsi laajoja, lumisia vaarojen
lakia, ja jostakin alempaa notkosta kuului kulkusten helinää. Hän
päätti uskaltaa sinnepäin, mistä kuuli tiukujen äänen. Siellä oli ehkä
kyläläisten metsätie, josta Anna oli puhunut.

Mutta tuokion hiihdettyä, kun hän jo oli ehtinyt pitkien mäntyjen
keskelle, alkoivat sukset luistaa itsestään. Hän oli hiihtänyt jo yli
harjun, joka nyt alkoi viettää metsään päin. Hän antoi suksien lipua
puiden välitse, tuolloin tällöin työntäen sauvoilla vastaan. Mutta hän
ei arvannutkaan, että rinne niin pian jyrkkeni, jolloin vauhti sitä
mukaa eneni. Onneksi harveni metsä, ja hän oli edessään näkevinään
aukean paikan ja kuuli kulkusten äänen aivan lähellä.

Silloin luiskahti häneltä jalka toisen suksen varpaalliselta pois,
jolloin suksi lähti kiitämään rinnettä alas, linkkapaikoissa hypäten
sylittäin.

Helvi pelästyi niin, ettei tiennyt mitä tehdä. Hanki ei vielä kantanut,
mutta sompasauvojensa ja toisen suksensa varassa hän pyrki eteenpäin,
sinne käsin, johon oli nähnyt suksensa katoavan.

Hän ajatteli huutaa. Ehkä tuo metsään menevä, jonka kulkunen vieläkin
kuului, kuulisi huudon.

Silloin hän kuuli alempaa rinteen alta miehen äänen:

"Hoi! Täällä on suksenne!"

"Hoi", huudahti hän vastaan ja koetti pyrkiä niin nopeaan kuin voi
äänen taholle.

Mutta kun hän ehti aukean laitaan, näki hän miehen hiihtävän häntä
kohden. Hän tunsi heti Martti Laguksen ja hämmästyi kovasti. Hänellä
näkyi olevan Helvin suksi olallaan.

"Kevään hanki on kavala... se pian ryöstää suksen", kuuli Helvi Martin
sanovan, samalla kun tämä kohotti lakkiaan ja hiihti hänen luokseen.
Hänen käytöksessään oli niin luonnollista reippautta, mutta samassa
hienoa kohteliaisuutta, että Helvi pian tointui entiselleen.

Kun Martti ojensi hänelle vankan, päivettyneen kämmenensä ja ilmoitti
nimensä, tuntui Helvistä nyt äskeinen vastoinkäyminen somalta. Hän oli
huomaavinaan Martin silmissä kummallista hämmästystä, kun tämä kuuli,
että Helvi oli maisterin rouva ja tänne saapunut virkistymään.

Helvi selitti Martille retkensä tarkoituksen ja että hänellä oli
aikomuksena mennä pyytämään Kivi-Ollia oppaaksi, hiihtääkseen
Rattostunturille.

Martti hymähti.

"Ei sinne niinkään pian pääse", hän virkkoi. "Ja nyt ette, hyvä rouva,
pääse ensinkään. Katsokaahan... suksestanne on varpaallinen kulunut
poikki... ja siksi se jalasta irtautuikin... Sallitteko minun korjata
tämän?"

Helvi loi häneen kiitollisen silmäyksen. Hänen kasvonsa hohtivat
hiihdosta, ja kiharat korvallisilla olivat nousseet enemmän koholle.
Vaikka hän vain vilahdukselta katsahti Martin silmiin, oli hän niiden
ilmeestä huomaavinaan ihastusta, joka paistoi ikäänkuin kirkastuneen
surun läpi.

Martti veti veitsensä, joka aina riippui tupessa hänen kupeellaan, sekä
palasen nahkaremmiä taskustaan ja alkoi korjata varpaallista.

"Teillä on kaikki matkassanne!" ihmetteli Helvi.

"Kyllä erämaa poikansa neuvoo", sanoi siihen Martti.

Helvi oli luonnostaan puhelias ja virkku. Martin korjatessa
varpaallista hän alkoi puhella minkä mitäkin. Ihmetteli ja ihaili tätä
Pohjolan luontoa, joka oli ollut hänelle aivan vieras, mutta johon
mieltyi päivä päivältä yhä enemmän.

"Varsinkin valoisat illat ovat minusta aivan merkillisiä. Ensi öinä en
voinut nukkua, tuntui niin oudolta", kertoi hän.

"Niin oli minustakin ensinnä, mutta nyt olen jo tottunut."

"Kauanko olette jo ollut täällä?"

"Toistakymmentä vuotta. Taloni on tässä aivan lähellä..."

"Minä tiedänkin. Ruustinna on kertonut teistä..."

"Minusta...?"

"Niin. Ohimennen vain... Kuinka satuitte tänne?"

"Minulla on tapana aamuisin hiihdellä täällä ympäristöllä, kun ei tule
menoa pitemmälle. Siellä minä kävin Kivi-Ollin luona... Me olemme tässä
naapureina..."

Helvi näki metsäherran taitavasti korjaavan varpaallista, hangella
suksiensa päällä istuen. Hän näki hartiat, mustan tukan ja osan
poskipartaa, ja kun Martti nosti päätään, kauniit miehekkäät kasvot ja
surumieliset silmät. Mutta hän näytti niin ihmeen terveeltä ja
reippaalta, ja kuitenkin oli hänessä jotakin hienon hienoa
maailmanmiestä. Oliko ehkä tuo hänen äänensä miellyttävä sointu ja
surumielisten silmien ilme painanut häneen tuon leiman... Puku ei
pettänyt. Harmajat sarkavaatteet, paulakengät ja naapukka.

"Kas nyt tämä on valmis", virkkoi Martti ja nousi istumasta. "Minä
sanon vielä, nuori rouva, teille yhden seikan... Neuvoisin, ettette nyt
lähtisi Rattostunturille... nyt on jo myöhäinen, ja sinne on melko
matka. Palatessa vajottaa hanki, ja hiihto on raskasta..."

"Teitä kai täytyy uskoa... joka tunnette seudun ja sään..."

"Ja sitäpaitsi pitää sinne mennä hyvin varhain, päivän noustessa...
silloin sieltä on kaunis ja suurenmoinen näköala..."

Martti ojensi suksen Helville, joka asetti sen jalkaansa.

"Mutta kuinka voin teitä kiittää, herra Lagus!" sanoi hän.

"Ei kestä kiittää! Minua on aina sanottu epäkohteliaaksi naisille,
mutta tarpeen tullen sentään teen palveluksen. Mihin päin rouva aikoo?"

"Pois vain. Minä jätän Rattostunturi-retken toistaiseksi eli siksi kun
pappilan Uuno-maisteri tulee kotiin."

"Jos suvaitsette, niin hiihdän edellä... tästä pääsee kiertämällä
loivia nousuja pitkin harjulle... Ette taida olla juuri kovinkaan
tottunut suksille..."

Martti hiihti edellä, Helvi perässä.

"Siltäkö näyttää? Nuorena minä olin koko kylän paras, mutta sitten, kun
jouduin kaupunkiin, olen harvoin hiihdellyt", puheli Helvi jälessä
hiihtäen.

"Eipä kumma sitten, jos oudostaakin... Eivätkä nuo teidän suksennekaan
ole sopivat keväthangelle..."

"Mutta te taidatte olla vallan mainio suksimies... Minä näin eilen
aamulla, kun laskitte joelle..."

"Näin minäkin teidät..."

Martti hiihteli hitaasti, hyvin arvaten, ettei hänen kumppaninsa
jaksaisi muutoin seurata; varsinkin muutamissa paikoin piti aikalailla
työntää ennenkuin pääsi eteenpäin.

Kun olivat ehtineet harjun päälle, josta jo näkyi jokiuoma ja taloja
sen molemmilla rannoilla, esitteli Martti:

"Jos hiihtäisimme tätä männikköä pitkin harjun selkää palasen matkaa,
niin kohoaa siitä puuton kallio, josta näkee mainion selvästi
Rattostunturille..."

"Me hiihdämme sinne!" kuuli Martti Helvin sanovan.

Hyvä Jumala! Helvin ääni helähti kuin Esteri-vainajan ääni. Martti
tunsi olevansa kuin kuumeessa, eikä hän uskaltanut katsoa taakseen.

Helvi näki hänen kääntyvän hiihtämään pitkin harjunselkää. Mikä uljas,
kookas mies! Hartiat olivat pystyt ja selkä leveä, ja niskassa taittui
musta tukka somiksi kiehkuroiksi. Tuommoinen tulikin miehen olla!

Hetken hiihdettyä Helvi puheli:

"Tämä oli vallan hauska sattuma... Kohdata ventovieras, joka auttaa
pulasta... No, onpa minulla nyt retkeltäni kertomista..."

"Maksaako vaivaa puhua mitään?" kuuli hän Martin sanovan.

"Kuinka niin?"

Helvin ääni ilmaisi kummastusta.

"Ilman vain. Minusta tämä on... Mutta jos tahdotte olla kiitollinen
minulle pienestä palveluksestani, niin ette virka mitään..."

"Miksi niin tahdotte? Mutta täytyyhän minun kertoa, että kohtasin
teidät..."

"No, niin taitaa olla..."

He saapuivat korkean, puuttoman kallion luo, jonka laki oli paljoa
korkeammalla puiden latvoja.

"Tässä tämä on. Tuolta toiselta puolelta pääsemme suksinemme ihan
huipulle", selitti Martti.

"Onpa tämä... kuinka kummallinen kallionmöhkäle!" ihmetteli Helvi. "Ei
tästä ole kukaan mitään puhunut..."

"Tarina kertoo, että jättiläinen kiskaisi tämän lohkareen istuimekseen,
kun halusi katsella tuonne alas jokilaaksoon... Kesäiltoina on tapanani
käydä täällä..."

"Yksinkö?"

"Useimmiten."

He nousivat laelle, jonne Rattostunturi näkyi koko komeudessaan ja
edessä matalampia kukkuloita, tummia korpia ja päivän valaisemia
männiköitä.

"Miltä näyttää?" kysyi Martti.

"Tämähän on aivan... en osaa niin sanoa..."

"Jos katsotte noiden mäntyjen latvain yli, näette pappilan rakennuksen
harjan", osoitti Martti.

Todellakin. Sieltä näkyi pappilan rakennuksen harja ja valkoiset
savupiiput.

"Olemme aivan pappilan kohdalla!" sanoi Helvi.

"Aivan. Eikä tästä ole kuin yksi huraus, niin on pappilan pihassa."

"Tännepä minun pitää toistekin retkeni ulottaa."

Kun he laskeutuivat alas kalliolta, virkkoi Martti:

"Tämä on ollut hauska aamu."

Hänen äänessään tuntui taas tuo miellyttävä, miehekäs sointu, joka
hiveli Helvin korvaa kuin soitto.

"Senvuoksi, että te näytätte ymmärtävän tätä luontoa... tätä luontoa,
jota minä rakastan ja josta imen elämäni."

"Niin", virkkoi Helvi, mutta hän ei uskaltanut katsoa Marttia silmiin.

"Kuinka kauan rouva aikoo täällä viipyä?" kysyi Martti hetken kuluttua.

"En tiedä, mutta mielelläni oleskelisin täällä vaikka koko ensi
kesän..."

Hän sovitti valkoista hiihtolakkiaan, asettaen sen enemmän taaksepäin.

Silloin heidän katseensa sattuivat yhteen, sekunnin ajaksi vain, mutta
kummankin rinnassa läikähti lämmin, ihana laine, joka pani koko olennon
väräjämään.

Hyvästi jätettäessä Martin vankka koura vapisi, ja äänikin tuntui
vavahtavan.

Hän näki Helvi-rouvan lähtevän myötälettä alas pappilaan päin, katoavan
puiden taakse, ja kuuli hetken päästä vain suksien rapisevan hangen
pintaan.

Silloin hänkin työnsi suksensa liikkeelle, niin että sommat painuivat
syvälti hankeen ja kerimet singahtivat pois paikaltansa.

Vasta lähelle kotia päästyään hän selvisi huumauksestaan...

Hänen sydämensä sykki niin, että tahtoi rinnan halkaista, ja
tulenliekkinä leimusivat ajatukset. Yksi ainoa selvä ajatus, kylmä ja
todellinen, oli jäänyt hänen mieleensä:

-- Hän on toisen oma... toisen oma, johon minulla ei ole oikeutta...

Ja melkein kuin sairaana hän tuli kotia, kävi huoneeseensa ja istahti
väsyneesti tutulle paikalleen.

Kuinka kummallista saattaakaan olla ihmiselämä! Hän, joka ei enää
koskaan uskonut näkevänsä naista, joka häntä viehättäisi... joka oli
pitänyt pyhänä ensi lempensä ja elänyt sen kirkkaissa muistoissa...
jolla oli selvänä vanhan nuorenmiehen yksinäinen elämä...

Ja aavistamatta, äkkiä ilmestyy nuoruuden unelma elävänä, verevänä ja
loisteliaana hänen eteensä... käy kuin kirkastetusta maailmasta...

Olivatko ne hänen ainaiset toiovomisensa kevään hengettärestä
toteutuneet?

Olivat.

Ja toivat tullessaan tuskan, joka repi auki puoleksiparantuneet haavat.

Sillä hän, jonka silmien sinessä hän näki autuuden ja elämän, oli
toisen oma... toisen oma, johon hänellä ei ollut mitään oikeutta...

Mutta noussut myrsky tyyntyi vähitellen, ja hiljainen maininki alkoi
käydä hänen sydämessään.

Hän oli kuitenkin nähnyt nuoruudenunelmansa, nähnyt ilmi elävänä ja
käsin häneen koskenut. Kukapa estäisi häntä rakastamasta? Kuka
rakentamasta uutta satumaailmaa, uutta kultalinnaa mielikuvituksensa
mailla?

Sen loistossa hän viettäisi loput elämänsä päivät ja kuolisi rikkaana
onnen ja lemmen suosikkina.

Eikö hän ollut nähnyt Helvi-rouvan syvissä sinisissä silmissä ilmettä,
joka selitti kaikki ja antoi hänelle aavistuksen toisen kärsimisistä!
Sillä se, ettei Helvi ollut onnellinen, selvisi hänelle pian. Hän ei
ollut puhunut sanaakaan miehestään, ei kodistaan...

Kuka osaisi tietää, kuinka paljon jo Helvikin oli kärsinyt -- ja oliko
koskaan ollutkaan onnellinen!

Ehkäpä juuri kärsimiset ja surut veivätkin heitä lähelle toisiaan? Ehkä
oli olemassa salainen voima, joka yhdistää sielut jo täällä elämässä!

Hän tunsi kuinka äskeinen myrsky tyyntyi ja suloinen, ihana tunne alkoi
rintaa kiertää. Hiljainen onnen ja rauhan tunne tuntui laskeuvan
sydämeen ja mieli vaeltavan kaukana kultaisissa kartanoissa...

Oliko hän valveilla vai näkikö hän unta?

Mutta se hänelle selvisi, että se kevään hengetär, jota hän oli
toivonut pöytänsä päähän, oli Helvin näköinen... aivan niinkuin hän se
olikin...




V


Pappilaan, kotonaan käymään, oli Uuno-maisteri saapunut.

Häntä olikin jo ikävöiden varrottu. Ei ollut ketään koko pitäjässä,
joka olisi kyennyt hommaamaan yhteisiä huveja tai retkiä.

Kestävät, keväiset hanget viehättivät, ja Uunon tapasi vielä entinen,
poikavuosiensa reipas mieli. Hurjaa vauhtia hän ennen viillätti
suksineen pyörryttäviä jyrkänteitä alas. Varhaiset hankiretket olivat
hänen suurimmat ilonhetkensä, ja niihin osaa ottamaan hän kehoitti
nuoria ja vanhoja.

Jo hänen tulonsa vaikutti repäisevästi kaikkiin nuoriin.

"Annatte tällaisten helisevien hankiaamujen mennä hukkaan", hän nuhteli
kaikkia.

Silloin kaikki heräsivät ja huomasivat kevään riemuineen saapuneen.

Helvi-rouvan alakuloisuus oli kadonnut, ja hän näytti imevän terveyttä
hiihtoretkillään. He olivat usein tavanneet toisensa, Martti metsäherra
ja hän.

Kuinka niin lienee sattunutkin? Etsivätkö toinen toistansa, vai
sattumako heidät yhteen vei?

Iltaisin aina, kun Helvi-rouva oli levolle laskeutunut, koetti hän
tyynnyttää heräävää rakkauttaan ja vastapainoksi asettaa sen, että hän
oli toisen miehen vihitty vaimo, jolla ei ollut oikeutta rakastaa
muita. Mutta hän ei onnistunut. Päivä päivältä kävi hänelle
selvemmäksi, ettei hän koskaan ollut rakastanut miestään -- ja ettei
hänen miehessään ollut mitään rakastettavaa... Hänen pieni lapsensa,
jota hän rakasti ja jonka elämä oli hänenkin elämänsä, oli kuollut.

Mikä sitoi hänet vielä elämään?

Velvollisuusko tuota miestä kohtaan, joka aina oli ollut hänelle
vieras?

Niin, niin. Hän ei voinut, hän ei saanut rikkoa valaansa, hänen täytyi
tyytyä köyhään onneensa ja yksin kulkea elämänsä läpi!

Mutta olisiko synti, jos antaisi lämpöisen laineen sydämen ympärillä
loiskia, muistellessa tuon oikean oman uljasta vartta ja miehistä
miehuutta? Olisiko väärin antaa rinnan riemuita?

Miksei saisi omassa sydämessään iloita? Miksei saisi kuunnella hänen
äänensä sointua, komeaa vartta mielessään ylistellä ja surumielisten
silmien ilmeestä nauttia?

Miksei saisi!

Eihän hän sen pitemmälle koskaan tahtoisikaan ajatella, ei enempää
toivoa, sillä hän tunsi velvollisuutensa, -- ei käsin koskea häneen,
joka kuitenkin oli hänen nuoruudenunelmiensa ihanne... Kauempaa vain
katsella ja salassa rakastaa, ja pitää lemmen laineiden loiskinnan
omana yksinäisenä onnenaan...

Eikä häntä tunto soimannut eikä mieltä painanut se, että hän nukkui
Martin kuva mielessään ja heräsi unesta, jossa Martti eli sankarina.

Tuon yksinäisen miehen sydämen täytyi olla rikas ja hellä! Sinne mahtui
taivaan iloa ja elämän suru, jotka siellä kullaksi lyötiin ja
välähtivät näkyviin silmien surumielisessä ilmeessä. Semmoista miestä
saattoi rakastaa, semmoisen sylissä istua, ilman himoa ja kiihkoa,
otsaa ja hiuksia silitellä ja autuasta onnea tuntea...

Semmoinen oli ollut se hänen nuoruudenihanteensa, jota ei koskaan ollut
luullut näkevänsä!

Mistä tuli sellainen halu ja ikävä tänne kauas Pohjolaan? Aavistiko
sielu, että siellä oli se, josta nuorena unta näki ja joka koko elämän
ajan oli näkymättömänä seurannut häntä?

Aamuvirkkuna hän nousi ja kävi laulaen työhönsä, milloin ei lähtenyt
hiihtelemään.

Mutta tänään hänellä olikin aikomus käydä Uuno-maisterin kanssa
Virkavaaraan, pyytämään Martti Lagustakin yhteiselle hankiretkelle.

Pitäjässä oli paljon nuoria, muualta, etelämpää tulleita, jotka eivät
olleet nähneet Pohjolan luontoa, eivät tienneet sen suuruutta ja
viehätystä, joka kohtasi kulkijaa keväisinä aamuina. Paljon oli
kirkonkylässä omankin pitäjän nuoria, jotka eivät olleet koskaan
käyneet Rattostunturin laella.

Uuno-maisteri sai kaikki innostumaan, ja yhdessä Helvi-rouvan kanssa he
hommasivat retkeä.

Tuumasta tuli tosi, varsinkin kun hanget nyt olivat käyneet koviksi ja
ihmisen, jopa hevosenkin kestäviksi.

"Martti täytyy saada innostumaan matkaan", puheli Uuno Helville, kun he
valmistausivat lähtemään Virkavaaraan. "Vaikkei hän olekaan koskaan
ottanut osaa rekiretkiin eikä juominkeihin, uskon minä, että tämä on
retki, joka häntä miellyttää. Käyhän hän Rattostunturin laella yksinkin
niin kesäisin kuin syksyisinkin. Kyllä hän nytkin lähtee. Sitäpaitsi
hän on tottunut metsämies, tietää joka luolan ja lokeron ja ahman ja
karhun pesät... Komppeet matkaan, ja nyt lähdemme!"

Ja Uuno pyöräytti Helvi-rouvaa kuin nuorta tyttöä.

"Olisi saanut olla se sinun kuiva maisterisikin täällä tuultumassa",
nauroi hän sitten.

"Menkää nyt ja olkaa ihmisten lailla", varoitti ruustinna. "Martti
forstmestari on ankara herra, joka harvoin hymähtää."

"Ooja... kyllä me sen vanhan pojan taivutamme", uskoi Uuno, ja he
lähtivät kävellen Virkavaaraan päin. "Parempaa toveria ja ihmistä kuin
Martti on, on mahdoton ajatella. Minäkin olen vasta näinä viime vuosina
oppinut häntä oikein tuntemaan. Merkillistä vain, että hän edelleen on
naimattomana ja ettei hän ikävöi täältä pois, vaikka tämä ei ole hänen
syntymäseutunsa. Välistä hän saattaa olla verrattoman hauska nuorten
miestenkin joukossa, mutta enimmin hän rakastaa yksinäisyyttä ja
metsästysretkiään."

"Hän näyttää niin vankalta ja voimakkaalta", sanoi Helvi. "Kuuluu
karhujakin ampuneen..."

"Montakin... eikö liene jo luku kymmenissä... Mutta täälläpä hän
näyttää aikovan koko ikänsä olla, kun tuommoisen talonkin rakensi."

Martti oli nähnyt heidän tulonsa ja joutui vieraita vastaan kujalle,
puutarha-aidan viereen. Helvi huomasi, että hän oli tavallisessa
herraspuvussa, ja paulakenkäin sijassa oli pitkävartiset anturakengät.
Partakin oli kuin sileämpi, niin että suurten silmäin ilme tuli kuin
paremmin näkyviin. Muuten hän näytti entistä vakavammalta.

Mutta iloisuus, joka ilmausi hänen käytöksessään, osoitti selvään, että
vieraat olivat sangen tervetulleita.

Jo pihalla Helvi kohtasi monenlaista outoa. Kaksi poroa seisoi kujalla
hangen päällä, luppoja syödä nopostellen, ja monenlaisia pulkkia,
poronkelkkoja ja vetureita oli pitkä jono ulkohuoneen seinää vasten.
Muuten tuntui kaikki kovin sievältä ja somalta ja kodikkaalta, yksin
rautakellon kalkatuskin, joka kuului poron kaulasta.

"Täällähän sinun vanhat ajokkaasi vielä ovat hengissä", virkkoi Uuno.
"Nytpä Helvikin saisi koettaa poron kyytiä..."

"En minä uskalla", sanoi Helvi ja lähestyi poroja varovasti.

Hän kuuli Uunon ja Martin puhelevan poronajosta, josta hän ei paljoa
ymmärtänyt.

Kun he kävivät sisään, huomasi Helvin tarkka silmä, että talossa oli
järjestystä rakastava isäntä.

"No, etkö sinä ala jo hommata akkaa itsellesi? Jopa tähän taloon nyt
sopisi tulla", puheli Uuno kalosseja riisuessaan.

Kun Martti auttoi kappaa Helvin yltä, tunsi Helvi, että Martin käsi
hipaisi hänen niskatukkaansa.

Martti käski vieraat saliin ja kävi itse keittiön puolelle.

Uuno haki tupakkaa ja oli kuin kotonaan. Sali oli komeasti sisustettu,
melkein ylellisesti. Suurella ympyriäisellä pöydällä, joka oli keskellä
lattiaa, oli komea valokuva-albumi. Seinillä riippui nuorempien
taiteilijain tauluja, ja kahden ikkunan välissä oli Martin oma
rintakuva, joka oli nuorempana maalattu.

Molemmista salin ikkunoista oli kaunis näköala alas tielle, kylälle ja
joen jäälle ja kauas siintäviin vaaroihin lännen taivaanrannalle.

Helvi silmäili ulos ikkunoista.

-- Tämmöisen luonnon ympäröimänä täytyy viihtyä yksinkin, -- hän
ajatteli.

"Mutta kyllä hänellä on herrain päivät", virkkoi Uuno ja istahti
keinutuoliin tupakoimaan. "Olisipa meillä maistereillakin tämmöiset
lokaalit ja tämmöinen näköala... Mitä sanot, Helvi?"

"Mitäpä sanoisin. Toisilla on, toisilla ei..."

Martti palasi. Uuno huomasi, että Martin käytöksessä nyt, Helvin vuoksi
kai, oli jotakin herrasmaista kohteliaisuutta, jota hän ei ennen ollut
Martissa nähnyt. Kas vain, kuinka komea kavaljeeri olikin! Uuno kävi
suoraan asiaan ja selitti, minkä vuoksi olivat lähteneet.

"Huomenaamulla lähdetään Rattostunturille ja sinä mukaan", sanoi hän.
"Äläkä yritäkään panna vastaan. Olen luvannut hauskaa tään pitäjän
nuorille, ja huomenaamulla on kestävä hanki."

Martti suostui, esittipä lisäksi, että otettaisiin evästä ja kahvia
mukaan.

Herrain haastellessa retkestä asettui Helvi katselemaan
valokuva-albumia. Nuoren, mustatukkaisen tytön vieressä oli Martinkin
kuva, jossa hänellä oli ylioppilaslakki päässä. Sillä nuorella naisella
oli syvälliset silmät, jotka ihmetellen näyttivät katsovan maailmaan.
Martti oli parraton, eikä silmien ilmeessä huomannut sitä
surumielisyyttä, joka niissä nyt aina näyttäytyi. Mutta vartalo oli
komea, olkapäät pystyssä ja rinta kuin ruhtinaalla. Helvi selaili
eteenpäin.

"Ei, mutta... Etkö sallisi minun käyttää tuota 'Luppanaa'. Käyn pienen
kierroksen tiellä vain", aloitti Uuno.

"Luppana" oli Martin parhaan ajokkaan nimi.

"Varsin kernaasti. Mutta kuten tiedät eivät porot enää näin keväisin
ole virkkuja", sanoi Martti.

"Nyt, Helvi, saat hyvää kyytiä", virkkoi Uuno sitten Helviin kääntyen.

"En minä uskalla lähteä, enkä pysy pulkassakaan..."

"Tule pois vain... Sitten ei enää ole tilaisuuttakaan... porot
päästetään pian kiveliöön."

"Koeta nyt yksin ensin", naurahti Helvi. "En minä ainakaan nyt
uskalla."

Kahvit juotua Uuno hommasi ajoon. Martti valjasti ajokkaansa
liukkaimman pulkan eteen. Helvi seisoi kuistin ovella ja katseli.

Hän ei nähnyt poroa eikä Uunoa, hän näki vain Martin, joka avopäin
puuhaili ja valjasti poroa.

"Katsohan käänteessä tarkkaan, sillä tämä pulkka on pahantapainen",
neuvoi Martti.

"Älä hätäile. Eiköhän menne vanhaa latua", kehui Uuno, talutti poron
kujalle asti ja hyppäsi pulkkaan.

Vaikka olikin keväinen päivä, oli ilma kylmähkö ja päivä pilven takana.
"Luppana" oli kuuluisa "tolvaaja", jonka vertaa ei tietty. Ja äkäisenä
se kirmasi ulos kujastaa niin että pulkka perässä hyppeli, ja puhalsi
myötäleessä vihaiseen laukkaan.

Helvikin riensi kujalle katsomaan. He näkivät Uunon tienhaarassa
taitavasti välttävän pulkan kaatumisen, vaikka se käänteessä
singahtikin siipenä kauas syrjään.

Helvi seisoi aivan Martin vieressä ja kuuli Martin puhuvan... näki
kauniit hiukset, valkoisen otsan ja päivettyneet kasvot. Hän ei
ulottunut Marttia olkapäähänkään, vaikka hänkin oli pitkä... Hänelle
tuli yhtäkkiä niin kummallinen halu laskea kätensä Martin olkapäälle...
niin että hän säpsähti...

Kun he tulivat takaisin saliin, riensivät he molemmin ikkunasta
katsomaan Uunon menoa. Uuno viillätti jo kaukana kylän raittia
alaspäin.

Helvi seisoi ihan ikkunan luona ja Martti hänen takanaan. Hän tunsi
Martin hengityksen likellään, ja taas läikähti lämmin laine hänen
sydämessään.

"Kertokaa nyt jotakin itsestänne", pyysi Helvi ja istuutui albumia
katselemaan.

"Mitäpä tietäisin kertoa", sanoi Martti. "Yksinäisen miehen elämässä ei
ole liioin kertomista."

"Voipi olla paljonkin, vaikka paljon on silläkin, joka ei ole yksin."
Martti istuutui toiselle puolen pöytää. "Niin saattaa olla. Elämä on
valmistusta johonkin... parempaan", hän sanoi melkein hellästi.

"Niinkö te uskotte?"

Helvin katse tapasi Martin katseen, ja kumpikin punastui kuin
säikähtäen.

Jonkinlainen villi riemu kohtasi Martin, ja aina salassa olleet tunteet
rynnistivät yli sulkujensa. Hänen täytyi nyt saada sanoa, sanoa tälle
ainoalle naiselle koko elämänsä salaisuus, sanoa rakkautensa ja tulkita
tuskansa...

Ja istuen toisella puolen pöytää hän alkoi puhua... Hän kertoi
nuoruutensa ja kuvasi lemmittynsä, Esteri-vainajan.

Helvi kuunteli henkeään pidättäen ja unohti muun maailman. Mutta kun
Martti puhuessaan pääsi siihen kohtaan, jossa hän kuvasi Helvin olevan
Esterin, tarinaan kevään hengettärestä, ja että hän ei sille mitään
voinut, että rakasti... rakasti tulisesti, peitti Helvi kasvonsa ja
värähteli...

Saisiko hänkin kertoa, mitä hän tunsi? Hän kuvasi suhteensa mieheensä
ja surunsa kuolleesta lapsestaan, hän selitti tuskan, joka rintaa
viilteli, kun tiesi olevansa sidottu koko elämänsä ajaksi...

"Niin... niin... te olette toisen oma, johon minulla ei ole mitään
oikeutta", kuuli hän Martin sanovan.

Hän aikoi siihen vastata, mutta silloin he kuulivat poronkellon kilinän
ja arvasivat, että Uuno oli palannut retkeltään.

Helvin ja Uunon mentyä Martti alkoi valmistautua huomista hiihtoretkeä
varten. Hän liikkui kuumeentapaisella kiireellä, ja hänen kasvonsa
punottivat.

Tuliko todella se tapahtumaan, jota kauan, kauan syvällä sydämessä oli
toivonut? Kävisivätkö toteen pitkien talvi-iltojen haaveet ja
kirkkaiden keväiden unelmat!

Tapahtuisivatko ne todellakin?

Suuri, pyhä ja ihana unelma kävisi toteen!

Hän saisi retkeillä samojen vaaranlakien yli, korpiin laskea ja niistä
hongikkokankaille nousta sen unelmiensa naisen seurassa, jota iän
kaiken oli toivonut! Hän saisi kiivetä Rattostunturin huipulle, missä
oli yksin viettänyt monta kirkasta kevät-aamua, haaveksien siitä
toisesta, jota ei ollut koskaan nähnyt.

Nyt oli nähnyt. Satumaailma oli muuttunut todelliseksi! Mitä huoli, jos
se olisikin ohimenevää unelmaa, joka ei koskaan voinut muuta olla
toisen oman rinnalla. Pääasia oli, että ihana kevätunelma oli sittenkin
toteutunut ja hänen kallis toivonsa täyttynyt. Hän rakasti ja oli
rakastettu. -- Suurempaa onnea hän ei jaksanut toivoakaan!

Iltamyöhäisellä Kivi-Olli saapui kuulustelemaan. Lähdettäisiinkö
karhujahdille? Yö tulisi kylmä, ja hanki kantaisi hevosenkin.

Olli tapasi Martin retkelle valmistautumisen puuhissa. Mutta kun
Kivi-Olli palasi mökilleen, kertoi hän eukolleen, ettei Martti
metsäherra enää ollut entisellään. Ei ollut sanonut joutavansa karhun
perään, vaikka ennen ei taivas eikä helvetti pidättänyt.

Mutta eukko tiesi syyn. Pappilasta oli Anna käynyt kotonaan ja
kertonut, että kaikki pitäjän nuoret lähtevät huomenaamulla
Rattostunturille.

"Kun ei vain liene tullut forstmestarimmekin vuoro", arveli eukko.
"Niin se on minusta ollut erilaisempi näinä päivinä." Mutta Olli
sylkäisi ja kirosi ja sanoi, että jo taisivat viedä häneltä naapurin.




VI


Hankiretkelle osaaottavien oli määrä jo kello neljä aamulla saapua
Virkavaaraan, josta lähdettäisiin joukolla.

Martti ei ollut nukkunut koko yönä. Levottomuus ja kuin suuri hätä
ahdisti häntä, ja hän vartoi aamuntuloa kuin uuden elämän koittoa. Jo
kolmen aikana hän oli täysissä tamineissa lähtövalmiina. Hän oli
valjastanut "Luppanansa" kelkan eteen, jossa mukaan otettavat komppeet
ja eväät kuljetettaisiin tunturin laelle.

Uuno-maisteri ja Helvi-rouva saapuivat täsmälleen. Helvi oli vaihtanut
pukunsa siroon kävelypukuun ja jättänyt pitkän, mustan palmikkonsa
riippumaan. Hän oli virkku ja verevä, ja hänen silmänsä loistivat kuin
tähdet. Hän näki Martin riemuisasta katseesta, että Martti ihastui.
Martilla oli yllään viheriällä veralla reunustettu metsästystakki,
pitkä lappalaistuppi puukkoineen leveässä vyössä kupeella riippumassa,
ja päässä naapukan asemesta keveä villainen lakki.

Helvi tunsi Marttia kätellessään tämän puristavan hänen kalvostaan
niin, että tuntui kuin olisi hänestä virrannut sähköä, joka pani kuin
urut soimaan hänen rinnassaan. Helvi loi Marttiin katseen, josta tämä
arvasi, että he ymmärsivät toisensa. He laskivat leikkiä, nauraen, ja
Uuno sanoa paukautti Helviin kääntyen:

"Olisitpa sinä vielä tyttönä taikka edes leskenä, niin..."

"Ole nyt!" sanoi Helvi.

Se sukkeluus ei naurattanut Helviä eikä Marttiakaan.

"Nyt on mainio hanki, mutta pitää joutua!" virkkoi Uuno sitten.

"Valmiit ollaan", vastasi Martti.

Aamukylmä oli niin kova, ettei tehnyt mieli seistä kauan yhdessä
kohden. Hanki oli kestävä ja kirskui jalan alla. Päivä ei ollut vielä
noussut, mutta kirkasta vinkkaa näkyi jo taivaanrannalla.

"On tavallista, että aina tämmöisille retkille pitää odottaa", pauhasi
Uuno. "Juuri auringon nousun aikana pitäisi olla laella."

"Voi, voi, nyt jää meiltä kaikkein kaunein näkemättä", pahoitteli
Helvi.

He kävivät kuitenkin sisälle, ja Helvi taittoi kukkivasta ruususta
kukan ja pani napinreikään.

"Tänne Virkavaaraanhan oli kaikkien määrä kokoontua", aloitti taas
Uuno. "Mutta jos he ovatkin menneet suoraan kirkolta talvitietä... ja
tietenkin ovatkin menneet... Me emme enää varro!"

Ja Uuno nousi päättävästi.

"Mutta onhan epäkohteliasta jättää toiset", arveli Martti.

"Osaavathan ne sinne... Me lähdemme! Minä en ainakaan varro. Ottakoot
oppaan", tuumi toinen jo ulos menossa.

He panivat kaikki komppeensa pulkkaan, ja Kivi-Ollin poika, Petteri,
lähti "Luppanalla" viillättämään suoraan Rattostunturia kohden. Hänen
oli määrä joutua sinne porolla ennen muita ja sytyttää nuotio
valmiiksi.

"Jos minä kuitenkin menisin tien kautta", katui nyt Uuno äskeistä
hoppuaan. "Saatanhan siellä sanoa, jos vastaan tulevat, ettei heidän
tarvitse kiertää Virkavaaran kautta. -- Kyllä me yhtehen yhdymme suolla
ennenkuin nousemme tunturille", hän lisäsi Helville ja Martille, jotka
jäivät kahden.

Uuno oikaisi suoraan metsään kirkolle päin ja katosi pian näkyvistä.

Helvi ja Martti jäivät kahden. Kummankin onni oli niin suuri, etteivät
he puhuneet alussa mitään. Kävelivät vain kovaa hankea pitkin harjulle,
josta Rattostunturin laki alkoi näkyä. Molemmista tuntui niin
kummalliselta eilisiltainen kohtaus, ettei kumpikaan tahtonut aloittaa
keskustelua. Kävely tuntui virvoittavan, ja tuoreen pihkan lemu lehahti
jo vastaan metsästä. Hangen pinta kantoi kuin parhain iljanko, ja
taivaan sinessä väreili jo auer, uuden päivän koittoa tietäen.

He sinuttelivat nyt toisiaan. Eilen vasta olivat alkaneet.

"Kaduttaako sinua se, mitä eilen kerroit?" kysyi Helvi, kun alkoivat
painua harjun toiselle puolelle.

"Kuinka sitä katuisin? Se oli elämäni totuutta, ja minä tiesin, että
sinä sen ymmärtäisit... Kukaan muu ei tiedä salaisuuttani... eikä
koskaan saa tietää", vastasi Martti, ja Helvi kuuli hänen äänensä
värähtävän.

Hetken perästä Martti kysyi:

"Mutta eikö sinua kaduta?"

Helvi kääntyi Marttiin.

"Ei", sanoi hän vakavalla äänellä, ja Martti oli huomaavinaan, että
Helvin sievien kasvojen yli vilahti kuin pilvi. "Minä puhuin myös
totuutta, ja minulla olisi vielä vähän lisättävääkin... Mutta sanon sen
kerran vielä ennenkuin eroamme..."

Helvi tarttui Martin käteen, pusersi sitä ja sanoi kuin tuskasta
väräjävin äänin:

"Uljas unelmani ja nuoruuteni ihanne!"

He saapuivat takajänkälle, jonka poikki kyläläisten talvitie vei. He
kulkivat sen yli matalampaa kukkulaa kohden, joka oli tällä puolen
Rattostunturin. Heidän takanaan, vaaran laidassa, näkyi Kivi-Ollin
pirtti kuin pääskysen pesä räystäällä, ja koko tuo pitkä, korkea harju
ikäänkuin jättiläisen selkäranka.

Ei näkynyt vielä kyläläisiä liikkeellä metsälle, eikä jänkän toisessa
laidassa näkynyt ketään liikkuvan.

"Tiedätkö, kuinka ihana ja ihmeellinen tämä retki on minulle, rakas
ystäväni!" puhui Martti. "Voitko nyt kuvitella yksinäisen miehen
tunteita, kun hän rakastetun kuva mielessään vuoria ja laaksoja kulkee
ja nousee kukkuloiden laelle, aina ikävöiden, aina kaihoten sitä
ystävää, jota ei koskaan ole nähnyt?... Jos sen ikävän voit ajatella,
niin voit kuvitella sen sydämen riemua, joka ei uskonut ihmemaailmansa
koskaan tulevan todelliseksi..."

Helvi kuuli tuon kookkaan miehen, joka hänen rinnallaan kulki, puhuvan.
Ja hän kasvoi siinä Helvin mielestä satujen sankariksi, ihanteeksi,
jonka sydän oli hellä ja sielu syvä ja suuri. Hän voi kärsiä ja
rakastaa... rakastaa niin, että sen rakkauden hohde lämmitti elämän
loppuun asti...

"Ystäväni, ystävä-poloinen", sanoi hän ja tarttui taas Martin käteen.
"Rakastatko minua näin tämmöisenä?" kysyi hän sitten.

"Minä rakastan, vaikka olisit kymmenen kertaa toisen oma... Sillä minä
tiedän, ettet kenellekään voi olla niin rakas kuin minulle... En tahdo
sinua omakseni, sillä silloin kuolisi rakkauteni... mutta minua ei
kukaan voi kieltää rakastamasta... ei tässä eikä tulevassa
maailmassa... Olen onnellinen nyt... olen saanut sanoa sen, mikä minua
on kalvanut yöt päivät..."

Martti oli puhuessaan kalvennut, ja hänen silmänsä paloivat kuin
kuumeessa...

-- Hyvä Jumala! -- huokasi Helvi. Tuommoisen miehen rakkaudenko hän oli
saanut?

Nyt hänkin käsitti, nyt hänkin ymmärsi pyhän rakkauden. Se ei vaatinut
muuta oikeutta kuin rakastaa...

"Hyvä Jumala, kuinka onnettomia me olemme!" hän puhkesi sanomaan,
seisahtui ja ratkesi itkuun. "Että meidän piti ollenkaan toisiamme
nähdä..."

Martti laski kätensä hänen olkapäälleen.

"Minä poloinen!... minä poloinen!" huokasi Helvi. "Mitä voin minä
sinulle antaa, nuoruuteni uljas sulho... minä joka olen iäksi
kytketty..."

"Rakastathan minua!"

Helvi tarttui häneen molemmin käsin.

"Rakastan, rakastan... Sinun omasi olen ollut elinaikani... En ole
koskaan muita rakastanut kuin sinua ja pientä poikaani... Mutta muuta
en voi... en mitään muuta voi..."

"Ja jos sinä muuta voisit, et sinä enää olisi sama kevään hengetär,
joka istuu yksinäisen miehen pöydän päässä, laulaen lohdutusta ja
rauhaa, kun itkevä ikävä sydäntä painaa... joka on yksinäisen ystävä ja
tämän elämän ilo... Jos olisin nähnyt kirkasta silmääsi himmentävän
pahan himon tai villin ajatuksen, olisi lumous minusta lähtenyt, etkä
sinä enää olisi unimaailmani morsian..."

Hän vei Helvin käden huulilleen ja kosketti sen valkoista hipiää.

Helvi loi häneen katseen ikäänkuin ei olisi oikein ymmärtänyt, mitä
Martti tarkoitti.

"Nyt lähtekäämme... Minun on nyt kovin hyvä olla", sanoi Martti.

He nousivat laajalle puuttomalle laelle, joka oli ikäänkuin jalustana
Rattostunturille. Siitä jo alkoivat näköalat laajeta, ja kaukana siinsi
kyläharju, jonka yli olivat tulleet.

"Minun on myöskin hyvä olla", virkkoi Helvikin nyt, ja hänen kasvonsa
loistivat.

"Olemme onnellisia?"

"Olemme... ja meidän rauhamme on ihana..."

Kaukana laajan jänkän toisessa laidassa he näkivät toisten retkeilijäin
vasta tulevan.

Ei ollut enää kuin lyhyt hetki auringon nousuun, tuskin ehtisivät
perille siksi.

Kun he lähtivät tunturin lakea kohden, tulivat he ensiksi sakeaan
männikköön, joka muuttui tunturin kupeella pimeäksi kuusikkokorveksi.
He kävelivät nopeaan ja ehtivät pian männikön läpi korpeen. Siitä
alkoikin tiukka nousu, joka jyrkkeni sitä mukaa, kuta korkeammalle
pääsivät. Jyrkimmissä nousuissa Martti tarttui Helvin käteen ja veti
häntä kuin perhosta...

-- Taivas, kuinka tuon miehen käsi on voimakas! -- ajatteli Helvi, ja
hänestä tuntui siltä kuin ei mikään maailman voima voisi heitä
eroittaa.

"Mehän nousemme kuin tulisilla vaunuilla", nauroi Martti.

"Sinä olet niin voimakas ja reipas... kukaan muu mies ei kykenisi..."

Kun he olivat kiertäneet kaksi rotkoa ja nousseet kulmikkaan
kallionkielekkeen laidalle, sanoi Martti seisahtuen:

"Katseleppa nyt ympärillesi! Tässä olen satoja kertoja sinua
muistanut... tässä olen kerran sinusta uneksinut koleana syysyönä..."

Helvin silmät harhailivat taivaanrannasta toiseen. Ääretön maailma,
asumaton erämaa lepäsi siinä silmänkantamattomiin hänen edessään.
Pieneltä, viheriäiseltä nauhalta näytti nyt koko kylän harju, joka oli
olevinaan korkea sekin. Kaukaa häämötti metsäjokia ja niittyjä, joiden
harmaat ladot kumottivat kuin pienet pisteet...

"Sinä suuren luonnon suuri poika", sanoi Helvi ja katsahti Martin
loistaviin kasvoihin. "Nyt nouskaamme laelle!"

Martti tarttui oikealla kädellään Helviä vyötäreen ympäri ja nousi
pitkän matkaa taakkoineen rinnettä ylös.

Juuri huipulle ehtiessään he näkivät auringon nousevan kirkkaana
kukkulaisen kiveliön takaa... Äkkiä levisi ihana välkkyvä valo kaikille
vaarojen huipuille, joiden valkoinen hankipeite sädehti kullalta...

Asuttua maailmaa ei näkynyt missään päin, ja kaukaa Lapista tuntui
henkivän aamukylmä tunturituuli. Sieltä välkkyi vielä korkeampia
tunturihuippuja kuin kiinnikasvaneina vaaleapilviseen taivaaseen,
siinsi korpia, suuria puuttomia uomia ja pienempäin vaarojen välissä
yksinäisiä metsäjärviä...

Asuttu seutu, kirkonkylä, kuulsi ja välkkyi, ja sen ohi juokseva vuolas
virta paistoi valkoisena nauhana, pienenä kosteikkona tämän äärettömän
erämaan keskellä...

Auringon säteet kietoivat heidät molemmat silkinhienoon verhoon, ja
Helvistä tuntui kuin hän olisi noussut surujen maasta kauas ja
korkealle, missä ei ollut tuskaa eikä syntiä, vaan riemua ja valkoista
puhtautta... Täällä täytyi oppia rakastamaan niin suuresti, niin
syvästi kuin Martti... täällä paisui sielu suureksi, ja pieni
aistillinen maailma hupeni tyhjyyteen... Ja sen vuoksi olikin hänen
rakkautensa noin kirkasta, noin puhdasta ja uhrautuvaa... Hän näki
Martin kuin ahmivan silmillään avaruutta, katseen liitelevän
taivaanrannasta toiseen ja pysähtyvän etäisille ilmoille. Hän näytti
unohtaneen kaiken muun... "Mitä mietit, ystäväni?" kysyi Helvi häneltä
ja astui lähemmäksi hänen vierelleen.

"Katsos tuota etelän taivasta... se on kuin hienon itkun seassa...
sieltä olen sinua vartonut, ja sieltä tulit... ja sinne palaat..."

Martin äänessä värähti hillitty suru.

"Olemmehan nyt onnellisia... eikö sinun ole hyvä olla?" sanoi Helvi.

"On, on. Minun on hyvä olla, ja me olemme onnellisia."

He näkivät toisten retkeilijäin vasta saapuvan tunturin juurelle ja
alkavan kohota ylöspäin. Kuulivat Uunon jotakin huutavan.

"Mikä ihmeellinen... ihmeellinen aamu... Tuntuu kuin näkisin unta",
virkkoi Helvi. Kun he lähtivät huipulta sinne päin, mistä näkivät
Kivi-Ollin Petterin sytyttämästä nuotiosta sauhun nousevan, lausui
Helvi:

"Nyt minä ymmärrän, miksi viihdyt täällä kaukana Lapin raukoilla
rajoilla... nyt tiedän sen voiman, joka sinut on lumoihinsa saanut...
Voi, sinä elät rikasta ja suurta elämää, jota ei kukaan vaihtaisi
pois... Täällä lientyy suurikin tuska, mustinkin murhe valkenee, ja
täällä voi rakastaa sielun pohjasta asti, ammentaa lemmen juomaa siitä
lähteestä, jonka Luoja asetti ihmissydämeen... Mutta se kuivuu muualla
niin, että kivet sen pohjalta paistavat..."

Martti loi Helviin lämpöisen katseen.

"Sinä sen ymmärrät... ei kukaan muu ole sitä ymmärtänyt..."

Ja hän tarttui Helviä käteen ja kuljetti hänet istumaan nuotion
viereen, johon Petteri jo oli työntänyt ison jalkaniekka-kahvipannun.

Hengästyksissään ja läähättäen saapuivat toiset, Uuno edellä. Muutamat
naisista valittivat matkaa pitkäksi ja vaivaloiseksi, toiset olivat
niin väsyneitä, ettei ollut muuta neuvona kuin asettua hangelle
pitkäkseen. Opettaja, joka oli hintelä keuhkotautinen mies, oli aivan
lopussa.

Kaikilla oli valittamista, ja tuntui kuin Uuno-maisteria olisivat
syyttäneet.

"Pitää jättää kulttuuri kujalle sen, joka tänne kiikkuu", arveli Uuno
vain ja teki pilkkaa toisten väsymyksestä.

Martti ja Helvi olivat iloisella tuulella.

"Martista ei ole lukua... vaikka kulkisi kymmenen kertaa tämän matkan
yhtenä aamuna; mutta ihme, että Helvi jaksoi, hän joka ei ole tottunut
kävelemään kuin ristinvälin kaupungilla", tuumaili Uuno.

"Oh, minä olisin kävellyt vielä toisen verran", vakuutti Helvi.
"Luuletko etten ennen ole kiikkunut vaarojen harjuille...
Kolillekin..."

Helvi istui onnellisena, lämpimänä, kauniina ja terveenä nuotion
vierelle. Ihana, lämmin laine läikkyi hänen rinnassaan ja suloinen
rauha sydämessään. Nouseva aurinko kultaili hänen vereviä kasvojaan ja
mustia hiuksiaan, jotka somina kiharoina pörröttivät valkoisen lakin
alta.

"Mutta jopa sinä olet kaunis tänä aamuna!" pisti Uuno hänelle.

"Mene nyt ja anna minun tässä rauhassa nauttia näköalasta."

Kun kahvit oli juotu ja hetkisen levähdetty, oli määrä lähteä alemmaksi
louhikkoon katselemaan luonnon muodostamia rotkoja ja kallionhalkeamia.
Niistä tiesi Martti paljon kertoa, niissä oli ollut karhun ja ahman
pesiä, ja erään rotkon laidassa oli karhu kerran miehen tappanut.

Aurinko oli noussut korkealle, ja päivä jo paistoi äsken vielä varjossa
olleille vaarojen kupeille. Koko laaja, rannaton kiveliö näytti kuin
suurelta valkoiselta mereltä, jossa siellä täällä kohosi puistoinen
saajo ja kuusikkokorpi.

"Eikö tämä ole ihanaa!" huusi Uuno. "Katsokaa, te eteläiset, tätä
meidän Pohjolamme suuruutta!"

Martti kulki edellä ja selitti. Hänelle oli koko tämä tunturi tuttua.

Eräässä paikassa oli syltä leveä onkalo, jonka toisesta päästä lähti
pimeä käytävä suoraan vuoren sisään. Mutta hangen pinnasta oli vaikea
päästä onkalon pohjalle, ja vielä hankalampi takaisin tulla.

"Tätä sanotaan Pirunkirnuksi", selitti Martti.

Naisten teki mieli nähdä käytävää, jonka pimeä suu ammotti onkalon
perältä.

Muutamat herroista yrittivät hypätä onkaloon, mutta eivät uskaltaneet.

"Millä hemmetillä pääsee takaisin!" epäili opettaja.

"Ooja... kyllä sieltä takaisin pääsee", virkkoi Martti ja hyppäsi
keveästi alas onkaloon. Hänen päänsä oli nyt toisten jalkain kohdalla.

Uuno seurasi perässä.

He neuvoivat naisia asettumaan istuvaan asentoon, jalat riippumaan
onkaloon päin. Siitä Martti ja Uuno auttoivat heidät alas pohjalle.

Helvi ja postineiti uskalsivat.

"Tule pois vain!" sanoi Martti Helville. Helvi vilkaisi Martin silmiin.
Rohkeasti hän astui onkalon laitaan, ja kun Martti kurotti kättään, sai
hän Helvin kädestä kiinni.

"Astu olkapäälleni", kehoitti Martti. "Minä nostan sinut sitten tänne
alas. Tällä tavoin on kaikkein mukavin."

Helvi astui Martin olkapäälle toisella jalalla ja antoi toisen
laskeutua Martin vasemman käden kyynärpään mutkaan...

Silloin Martti päästi Helvin käden irti, tarttui nopeasti molemmin
käsin Helviin, ja sekunnin ajan ehti Helvi olla Martin rintaa vasten.
Mutta hän tunsi Martin lujan käden puserruksen ja kuuli, kuinka toisen
sydän löi rajusti. Hän oli kuin pyörryksissä, kun Martti laski hänet
onkalon lattialle...

"Tulkaa pois vain!" kehoitti metsänhoitaja.

Mutta toiset eivät uskaltaneet. Uuno oli saanut postineidin vaivoin
onkaloon, mutta toiset naiset estelivät.

"Tässä luolassa oli kerran ahman pesä. Kivi-Ollin kanssa sen
hajoitimme. Emän ammuimme ja kolme pentua", muisteli Martti.

"Onko tätä käytävää pitkälti vuoreen?" kysyi Helvi.

"Ei tämä kovinkaan pitkä ole", ilmoitti Martti.

Martti ja Uuno kävivät pimeään käytävään, mutta naiset jäivät sen
suulle.

"Pirunkirnu... no se tämä onkin", arveli postineiti.

"Kauhean kaamean näköinen!" sanoi Helvi.

He kuulivat Martin ja Uunon äänen kuin syvältä maan alta.

"Tulkaa pois!" huusi hän.

Hetken perästä Martti ja Uuno palasivat.

"Miltä siellä näyttää?" kysyi postineiti.

"Olipa se!" virkkoi vastaukseksi Uuno.

Martti tiesi onkalon seinässä polvekkeen, josta hän alkoi kaivaa lunta
pois. Hän pääsi polvekkeeseen seisomaan ja käski Helvin ojentaa
kätensä. Silloin hän nosti Helvin kuin vauvan vierelleen, josta toiset,
onkalon laidalla seisoen, kiskoivat hänet pois. Polvekkeessa
seisoessaan Martti piti koko ajan kättään Helvin ympärillä, niin että
tämä oli hänen viereensä puserrettuna. Martti ehti Helvin korvaan
kuiskata: "Unimaailmani morsian!" Säteilevin silmin Helvi nousi
onkalosta. Postineiti oli kömpelömpi, mutta kun Martti sai kädestä
kerran kiinni, nousi neitikin Martin viereen polvekkeeseen ja siitä
toisten avulla ylös.

Martti seisoi nyt yksin polvekkeessa, ja kummallisella hypyllä hän oli
kenenkään auttamatta toisten vieressä. He kävivät taas nuotiolle ja
alkoivat syödä mukaan otettua aamiaista.

Aurinko oli jo kohonnut korkealle ennenkuin lähdettiin kotia päin.
Mutta vaikka päivä tuntui tulevan lämpimäksi, kesti hanki vallan hyvin.
Martin esityksestä mentiin takaisin pohjoispuolelta tunturia, niin että
ensikertalaiset näkivät toisenkin puolen vuoresta. He hajaantuivat eri
joukkoihin, jolloin Helvi ja Martti joutuivat kahden. Jyrkissä
rinteissä Martti sai auttaa Helviä, nostaen hänet pitkän matkan
kättensä varassa.

"Nyt minä vasta olen morsian... nyt vasta tunnen eläväni", kuiskasi
Helvi Martin korvaan.

Aivan tunturin juurella he kohtasivat Kivi-Ollin, joka pyssy hartioilla
hiihteli pohjoisesta päin.

"Hyvin käy", kertoili hän, kun kaikki retkeilijät olivat kokoontuneet
hänen ympärilleen. "Hyvin käy, kun huomenaamulla forstmestarin kanssa
lähdemme... Jo tulee viidestoista karhunkallo forstmestarin
ullakkoon..."

Ja hän iski silmää Martille.

Melkein kaikki naiset alkoivat pelätä, että kontio ehkä oli hyvinkin
likellä. Helvi ei pelännyt; Martin seurassa hän ei pelännyt mitään.

Ja täynnä aamuvirkkua tunnelmaa he lähtivät kaikin kotikylän harjua
kohden, Petteri "Luppanalla" ajaa hölkötellen edellä.




VII


Hankien aika oli ohi.

Helvi näki lumien sulavan kuin taikavoimalla ja kevään katoavan, kesän
saapuvan. Kuinka kaikki kävi nopeaan täällä valoisassa Pohjolassa! Yöt
olivat kerrassaan loppuneet. Oli vain valoa, paisuvia, tulvillaan
pauhaavia virtoja, heinäviä saaria, lintujen laulua ja iloa ja riemua
koko Pohjola täynnä. Ihanat ja surumielisen tyynet olivat illat, aamut
kirkkaat ja kullalta kimaltelevat. Harmailta paistoivat suurten
vaarojen puuttomat laet, mutta niiden rinteitä peittivät vihannoivat
lehdot.

Laulua, iloa ja riemua oli Helvinkin mieli täynnä, paisuvana onnesta ja
lemmestä sykki hänen sydämensä, ja hän eli kuin satujen maailmassa. Kun
hän muisti ja mieleensä palautti ne hauskat hetket, joina hän,
unhoittaen kaiken entisen tuskansa oli ammentanut ilon ja riemun
tunteita väsyneeseen sydämeensä, tuntui hänestä, että hänen onnensa oli
ollut niin runsas ja niin suuri, ettei hän vielä osannut sitä oikein
ymmärtää. Nyt hän oli vasta elänyt nuoruutensa lemmen lumoissa, nyt
vasta oli rakastanut niinkuin sisin sielu oli ikävöinyt. Kuinka köyhää
olisikaan ollut hänen elämänsä, jollei hän olisi arvannut tulla tänne
Pohjolaan... Mutta tänne tuli kuin kutsu, pois ikävästä kaupungista
ilon ja lemmen valoisille laitumille...

Hän oli nyt niin iloinen ja onnellinen, niin voimistunut ja terve, että
hän jaksaisi taas kärsiä, kun tiesi että täällä oli se, jota hän
rakasti ja jonka rakkaus oli hänelle nyt niin suuri, etteivät mitkään
kärsimykset sitä voineet himmentää.

Sillä siitä, että hän rakasti Marttia ja halveksi omaa miestään, ei
häntä tunto soimannut. Hän ei ollut koskaan Selimiä rakastanut, eikä
tämä ollut milloinkaan yrittänytkään voittaa hänen rakkauttaan.
Velvollisuutensa hän täytti, mutta rakastaa hän ei voinut...

Heidän rakkautensa, hänen ja Martin, oli kuin päivänpaisteinen
sunnuntai, täynnä riemua, valoa ja puhtautta... ei käden lyöntiä... ei
ainoatakaan katsetta rikollista...

Eikö semmoista miestä saisi rakastaa, vaikka verisiteet toiseen
sitoisivat?

Rattostunturi-retken jälkeen he olivat usein tavanneet toisensa. Olivat
vetten auettua soudelleet joella, ja Martti oli ehdottanut
kalastusmatkaa kauas sydänmaan järven rannalle. Kahden kesken ollen oli
heidän onnensa suurin. Kummankin entisyys unohtui, ja he elivät vain
omasta lemmestään. Hiljainen, kirkastettu rauha oli painunut Martin
sydämeen, ja hänen surumielisiin silmiinsä oli ilmaantunut kuin ilo,
joka näytti tulevan kaukaa ja päilyvän puhdistetun surun läpi.

Joinakuina hetkinä Helvi joutui miettimään tulevia päiviään siellä
ikävän ikävässä kaupungissa vielä ikävämmän miehen kanssa. Silloin
hänen sydämensä vavahti ja hän tunsi orjan ikeen hartioillaan...

Ja hän tapasi itsensä jolloinkin miettimästä kamalaa rikosta, jonka
kautta tie kulki vapauteen ja... Martin luo.

Mutta silloin hän ei enää olisikaan Martin keväinen hengetär, ei hänen
unimaailmansa morsian... Martti ei hänestä tahtoisi tietää... Sillä
Martti rakasti hänessä kuolleen Esterin kuvaa.

Eräänä aamuna ruustinna tapasi Helvin itkemässä.

Vuoden valoisin aika oli käsissä, juhannus jo ovella. Ihmeellinen,
pehmeä valo välkkyi virran vesillä ja nuorilla nurmikoilla.

Luonnossa oli suuret häät.

Ruustinna istuutui Helvin viereen. Hän oli kyllä huomannut Helvin
muutoksen ja aavisti tämän ajatukset.

"Minä olisin jäänyt tänne iäkseni", nyyhki Helvi. "Olisin tahtonut
tänne kuollakin. Minua ei enää mikään pidätä elämään, kun lapseni
nukkuu nurmen alla..."

"Velvollisuus miestäsi kohtaan vaatii sinua elämään."

Ruustinnan ääni oli lempeä. Hän ymmärsi Helviä. Helvi itki yhä
katkerammin.

"Onko mieheltäsi tullut mitään ikäviä tietoja?" kysyi ruustinna.

"Hän on sairaana ja kutsuu minua!... ja minun täytyy lähteä... nyt
heti..."

Ruustinna otti hänen molemmat kätensä omiinsa.

"Olisi kai unelmasi kerran kuitenkin loppunut... ethän voi olla kahden
miehen oma... Hyvä Helvi! Tuntosi on vapaa, et ole mitään rikkonut...
Jumala antaa anteeksi rakkautesi..."

Helvi hypähti seisomaan, hänen silmänsä säihkyivät ja poskensa
punottivat.

"Mutta minä rakastan Marttia aina ja iäti... olen vieras miehelleni..."

Ruustinna ei puhunut mitään, vaan poistui hiljaa huoneesta, Helvin
itkiessä.

Tyynenä, loistavana iltana Helvi riensi kiivaasti kävellen Virkavaaraan
nousevaa polkua pitkin. Hänen silmänsä olivat itkettyneet ja kasvonsa
kalpeat. Hän oli jo matkalla miehensä luo. Valoisa Pohjola täytyi
jättää juuri silloin, kun se oli houkuttavimmillaan.

Läpi mäntyisen metsän, suurimpia kiviä kierrellen, johti polku
Virkavaaraan, jonka vaaleansininen rakennus hauskasti vilahteli
männynrunkojen välitse. Jo näkyi puutarhan valkoinen pystyaita ja
nuoressa lehdessä olevat koivut sen sisäpuolella.

Saatuaan miehensä kirjeen, jossa tämä kertoi olevansa sairas ja
tahtovansa saada Helvin luokseen, oli hän herännyt unelmastaan. Siinä
oli ollut kirjeessä kohtia, jotka herättivät Helvin todellisuuteen ja
ikäänkuin pasuunalla puhalsivat hänen tuntonsa kielet soimaan. Mies
kertoi ikävästään ja siitä, ettei hän ollut kyllin hyvä puoliso
Helville. Paljon olisi hänellä sanomista ja anteeksi anomista. Ja
kuitenkin hän oli aina Helviä rakastanut, vaikka tiesikin, ettei Helvin
sydän ollut hänen... Kärsinyt oli hänkin...

Helvi kiirehti kulkuaan, hänen täytyi joutua, sillä hevonen odotti jo
tiellä Virkavaaran kohdalla.

Martti puuhaili puutarhassaan, ja kun Helvi nousi viimeiselle kummulle,
josta maa oli tasaista pihaan asti, huomasi hän Helvin tulon ja riensi
vastaan.

Hän oli ikäänkuin laihtunut sitten keväthankien ja silmät kuin
syvemmälle vajonneet.

Helvi kertoi katkonaisin sanoin miehensä kirjeestä ja ainoastaan
vaivoin pidätti itkuansa. Martti seisoi hänen vieressään kalvakkaana ja
kuunteli.

Sitten hän oikaisi vartalonsa suoraksi, puna kohosi poskille ja silmät
loistivat.

"Rakas ystäväni", sanoi hän, tarttui Helvin käteen ja talutti hänet
sisälle. "Mene, miehesi tarvitsee sinua..."

Helvi astui ääneti hänen vierellään, ja he kävivät Martin huoneeseen.

"Minulla on yksi muisto sinulle annettavana. Lue sitä joskus, kun minua
muistat... Silloin sinä näet, että se mies, joka sinua rakastaa,
rakastaa niin, että hän uhraa sekä sinut että itsensä... vain sen
vuoksi etteivät nuoruuden unelmat himmenisi..."

Ja Martti ojensi Helville pienen muistikirjansa.

Helvi kätki sen povelleen.

"Ne ovat tämänkeväisiä muistojani", virkahti Martti sitten, melkein
vavisten.

Kummankin mieli oli niin täysi, etteivät kyenneet puhumaan.

Silloin valtasi Helvin pistävä tuska. Hän tarttui Marttiin molemmin
käsin, painoi lujasti päänsä Martin rintaa vasten ja puhui:

"Ystäväni, lapsuuteni ja unelmieni sulho... sanoit minua kerran toisen
omaksi... Kuule! minä sanon, etten ole kenenkään muiden oma kuin sinun,
sinun, unelmieni sankarin, sinun, hyvän ja hellän, yksin sinun omasi,
aina ja iäti... Jos kerran pääsen vapauteeni, tulen luoksesi ja olen
sinun... Ja vaikket voikaan sulkea syliisi ruumistani, on sieluni
sinun, ja vaikken minä voi silitellä hiuksiasi, olen sinun... aina ja
iäti..."

Martin tapasi villi riemu vielä kerran, ja hän taivutti Helvin päätä
taaksepäin ja painoi suudelman hänen valkoiselle otsalleen.

Martti seisoi pihansa kujalla ja näki Helvin poistuvan. Kun kärryt
olivat kadonneet tien mutkan taakse ja viimeinen vilahdus Helvistä
lakannut näkymästä, tunsi hän kylmää, jäistä viimaa rinnassaan ja
heräsi kuin pitkästä unesta...

Hän ymmärsi nyt aivan selvään, että Helvi sittenkin oli toisen oma...
toisen oma, johon hänellä ei ollut mitään oikeutta... hän ymmärsi, että
hänen kevätunelmansa oli loppunut -- ainiaaksi.








End of the Project Gutenberg EBook of Toisen oma, by Väinö Kataja

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK TOISEN OMA ***

***** This file should be named 60478-8.txt or 60478-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/6/0/4/7/60478/

Produced by Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org/license

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
[email protected].  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     [email protected]


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations.
To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.