Portaankorvan emäntä : Kuvaus Ruotsin rajoilta

By Väinö Kataja

The Project Gutenberg eBook of Portaankorvan emäntä
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Portaankorvan emäntä
        Kuvaus Ruotsin rajoilta


Author: Väinö Kataja

Release date: January 12, 2024 [eBook #72692]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1915

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PORTAANKORVAN EMÄNTÄ ***




PORTAANKORVAN EMÄNTÄ

Kuvaus Ruotsin rajoilta


Kirj.

VÄINÖ KATAJA





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1911.




I


Taloa ylempänä olivat jo kevätvirrat leikanneet pitkän railon
keskijoelle, mutta Portaankorvassa ulottui vielä rykelmä talven
jäätämiä jääneliöitä venevalkamasta sulan syrjään saakka. Mutta
alempaa, joen niemen takaa, kuului yötä päivää kesät talvet suuren
kosken pauhu, vaikkei itse koski sopinutkaan taloon näkymään.
Talviaamuin huokui se höyryjään niemen nenää korkeammalle, ja sen läpi
kimalteli aurinko etelän taivaanrannalta pirtin peräikkunaan kuin
maasta nousevan usvan läpi.

Talo oli korkealla törmällä, kalliorantaisen joen korvassa, jossa
kulki syvin uoma, ollen lohien ylösnousureittinä ja tukkilauttojen
alasvienti-tienä. Päärakennus, punaiseksi maalattu, oli joen
suuntaisena törmällä, joka jyrkkänä ja kivisenä laskeutui virtavaan
jokeen. Ulkohuoneiden päädyt sitävastoin olivat joelle päin. Sauna oli
etempänä, kiviseen törmänlohmuun salvettu, lehtipuut tukenaan joen
puolella. Saunan sivu vei polku jyrkkänä rantapadolle, joka talon
rantaan joka vuosi rakennettiin.

Kesäisin oli talossa vilkasta liikettä lauttojen kuljetuksen ja
lohenpyynnin aikana, mutta talvisin tuntui kuin jähmettyisi elämäkin
samoin kuin jäätyi joki talon kohdalta. Suuren kosken pauhu kuului
kuitenkin aina, pakkastalvinakin, yötä päivää... yötä päivää. Talvisin
oli sen pauhussa voimattoman vaikerrusta, ja sen ulvonta kuului kuin
ahdistetusta rinnasta, jossa liikkuivat pauhaavat tunteet ja villit
halut, mutta jonka voimattomana täytyi kärsiä.

Talvi-iltoina varsinkin tuntui siltä. Emäntä seisahtui usein keskelle
pihaa navettaan mennessään ja kuunteli... Talven taivas oli pimeän
pilven peitossa, ei tähtien välkettä, ei kuun kumotusta, ei revontulten
loimoa... silloin se kuului suuren kosken pauhu niin kummalta
valitukselta... Ah, se oli aivan kuin emännän oman rinnan tukehtunut
kiljaiseminen, niinkuin hänen oman sydämensä tuskanhuuto, jonka täytyi
aina vaieta, silloinkin, kun se väkisin pyrki ilmoille pääsemään.

Pimeä oli pihakin, eikä kukaan nähnyt hänen siinä seisovan
navettapolulla ja kuuntelevan. Tuntui että helpotti. Noin se ulvoi
ja pauhasi hänenkin rinnassaan, noin väliin karjaisi ja tuskaisena
kiljahti... noin vihlaisi väliin ja noin vaikeroi... Niin se koski
kahleissaan huusi, usvaansa työnsi ja uikutti...

Mutta keväällä se pääsee täysin keuhkoin huutamaan... keväällä se
puhaltaa pois tuskansa ahdistetusta rinnastaan ja riemumielin kohisee
kauas pois... kauas pois... suureen ihanaan maailmaan...

Mutta hän ei koskaan saa tuskaansa huutaa!

Yhä hän seisoi, kasvot koskelle päin.

Pirtin ovi narahti. Tuliko kukaan! Ei kukaan. Siellähän tuo istui takan
ääressä nuottaa kutoen, pitkässä nenänpäässä vesiherne...

— Jos se tietäisi, mitä täällä liikkuu ja mitä ajattelen! Vaan eipä
tiedä, eikä koskaan saa tietääkään! Hölmö! Siellä se nauraa ja
hyvittelee poikaa... Ah, sinä vanha houkka! Hyvä, että olet parhaiksi
hupsu!

Silloin taas koski ulvahti, ja kuului kuin sen ääni nousisi niemen yli
ja pyrkisi vastavirtaa taloon päin.

Hän juoksi silloin aina navettaan, ajatuksiaan säikähtäen.




II


Emäntä Karoliina istui karsinanpuolisen ikkunan luona kehräten. Siitä
sopi näkymään ylempänä oleva sula, joka näinä viimeisinä paisteisina
päivinä oli levinnyt ja pitennytkin. Se näytti mustalta valkoisten
jäiden keskellä, ja virta siinä jo kiehui valkoista vaahtoa keräten
railon alapäähän. Päivän, kahden kuluttua, kolmen korkeintaan, puhkeaa
koko selkäjää Isoonkoskeen asti. Pian rantajäät sitten lohkeilevat...
tulva alkaa nousta... kevät tulee ja kesä...

Hän ei oikein hyvin nähnyt työnsä äärestä joelle. Hän heitti hetkeksi
rukkinsa ja kävi ikkunan luo, kyynärpäillään ikkunan kynnyslautaan
nojaten ja kasvot ruudussa kiinni. Nyt hän näki paremmin ja etemmäksi.

Tänä päivänä oli sulanperä jatkunut melkoisen matkaa alaspäin. Jos
olisi mennä törmälle katsomaan, niin olisi jo saunan kohdalla,
väkevimmän korvan yläpuolella...

Minkätähden hän aina vartoi ja odotti kevättä ja jäiden lähtöä?
Minkätähden toivoi ja eli kuin tuskassa, kun kylmä kevään tuloa
hidastutti?

Niin hän aina oli toivonut, ensi keväänä jo, kun tuli emännäksi
Portaankorvaan. Toista kymmentä vuotta oli siitä kulunut...

Emäntä kuuli jonkun tulevan pirttiin. Askeleista hän tunsi, että tulija
oli Manta piika, joka vasta oli karttaamasta lähtenyt pihasalle. Hän ei
viitsinyt kääntyä katsomaan, virkkoi vain, kasvot yhä kiinni ikkunassa:

»Suvea tietää... sulanperä on paljon pitennyt tänä päivänä...»

»Kohisevan kuuluu koskikin niinkuin suven edellä kohisee», hän kuuli
Mantan vastaavan.

»Vai jo kohisee... suvea tietää!» sanoi hän, ja hänen silmänsä
kirkastuivat.

Mutta sitten hän ikäänkuin katui vilkastumistaan, katsoi taas joelle ja
kysyi välinpitämättömällä äänellä:

»Mihinkähän se meni, koska ei näy olevan patovaajoja kolomassa?»

»Kuului puhuvan kirveen pajoittamisesta.»

Taas vilkastui emäntä, ja silmissä leimahti ilo.

»Vai niin», hän sanoi ja heitti pitkän, vaalean palmikon olkansa taakse.

Manta alkoi kartata.

»Tässähän nämä nyt ovatkin menossa viimeiset talvivillat... saamme
kaikki valmiiksi... talvityöt pois ja rukki ullakolle... kevät ja kesä
tulevat... Eikö olekin hauskaa, Manta, kun tulee kesä taas!»

»Hauskaa on...»

»Voi, se talvi on pitkä ja ikävä... Ei näy monta ihmistä koko
talvena... Ei näkisi kulkijatakaan, ellei tästä näkyisi Suomen puolen
maantielle...»

»Ikävää ja pakkastahan se on talven aika», puhui kartatessaan Manta,
keski-ikäihminen. »Taitaa olla emännänkin joskus ikävä, vaikka
tämmöinen talo on.»

»On minun joskus hirveän ikävä. Mistä Manta sen arvaa?»

»On näyttänyt siltä... Suomen puolelle taitaa olla ikävä...»

Karoliina oli taas asettunut ikkunaan eikä näyttänyt muistavan rukkiaan
eikä kuulevan mitä Manta puhui.

Hänen katseensa luisti yli valkoisen joen jään vastaiselle rannalle,
jossa oli suuri kylä pitkin joen kaarena juoksevaa törmää. Viistoon
ikkunasta näkyi Väylänpää kylän ylipäässä, hänen syntymä- ja
lapsuudenkotinsa. Siinä oli Suomi, ja tuo ranta tuossa, noin lähellä,
oli Suomen ranta...

Hänen katseensa pysähtyi entisen kodin katselemiseen. Päärakennus
oli korkealla kivijalalla, ikkunat kiiltäen ilta-auringon valossa
kuin kulta. Silloin se oli punainen, nyt oli laudoitettu ja maalattu
valkoiseksi. Lapsuuden koti!

Hänen mieleensä tulvi lapsuuden ja nuoruuden muistoja niin, että hän
alkoi laulella. Siellä oli ollut ilon ja onnen hetkiä... siellä oli
ollut pettymystä ja katkeraa surua... Siellä oli ollut koko elämän
ihanin ja muistorikkain hetki...

Jos vielä saisi sen ajan takaisin! Ei tänne tulisi, ei rupeaisi
vaimoksi vastenmieliselle miehelle, vaikka kuninkaan linnaan asumaan
pyytäisi! Ennen kärsisi häpeänsä, kärsisi sukunsa vihat ja elättäisi
poikansa vaikka kuinka raskaalla työllä...

Mutta se aika ei enää tule takaisin! Eikä tule hänkään, jota rakasti ja
joka lupasi tulla... Mutta jäipä poika muistoksi, ja rakas oli vieläkin
hän, jonka kanssa elonsa ihanimman kesän vietti...

Hän unohtui siihen Suomen puolen rantoja katselemaan ja kuluneita
vuosia muistelemaan. Mutta kun katse palasi Suomen puolelta, pysähtyi
se taas sulaan, joka jo näytti pitenneen saunan kohdalle asti. Silloin
muisti hän erään tapauksen, joka tuossa virtavimmassa korvassa oli
sattunut samana kesänä, jona hänetkin tänne Portaankorvaan emännäksi
tuotiin. Hän ajatteli sitä niin vilkkaasti, että omien tunteittensa
käskystä kiljaisi...

»Herra Isä!» huudahti Manta. »Mikä tuli?»

»Ei mikään!»

Karoliina kääntyi naurusuin Mantaan päin.

»Muistin tässä taas, kun tuohon sulaan katsoin, sitä Kivi-Santeri
vainajaa.»

»Niin häntäkö, joka hyppäsi rantapadolta koskeen?»

»Niin! Huuh! Kun kuuluu juosseen pitkin saunapolkua ensin saunalle ja
siitä padolle ja patoa pitkin... ja potkaisemalla potkaissut. Onhan
Manta sen kuullut?»

»Olen minä kuullut... Jumalaton mies, mikä lienee ollut...»

»Nuori ja vankka mies kuuluu olleen... Pää edellä kertovat hypänneen,
eikä ollut kertaakaan pinnalle noussut... Ja vasta syksyllä löydettiin
Isonkosken alta ruumis...»

»Kirjaton kulkuri kuuluu olleen... Hautaamatta kuuluu olevan vieläkin.»

Karoliina oli poistunut ikkunasta, yritti jo kerran istumaan rukkinsa
ääreen, mutta kävikin keskilattialle ja virkkoi:

»Padon päästä on monta syltä veteen... Pohjaan painui, kun hyppäsi...»

»Taisipa painua...»

»Näin sillä olivat olleet kädet... katsos, Manta... ja näin se oli
vauhdissa juossut...»

Emännän poskille nousi puna, ja silmät leimusivat.

»Juoksipa tuo nyt miten hyvänsä», sanoi Manta ylenkatseellisesti.

»Oli nähty Suomen puoleltakin, Väylänpäästäkin... Mutta ei ehtinyt
kukaan apuun.»

»Perkele vei omansa.»

»Oli jäänyt morsian johonkin Lapin rajoille.»

»Niin lie.»

»Ensi syksynä, kun tähän taloon tulin, kummitteli se tapaus mielessäni,
ja öilläkin välistä heräsin... Onkin niin kaamea ja vaarallinen tuo
pato... Minä pelkään siihen katsoakin... Huimaa päätäni, kun lautatkin
sivu vilistävät... Syysiltoina olen kuulevinani kuin avunhuutoja, aina
Isostakoskesta asti...»

»Joutavia...»

»Ja kun kerran tuli unissa ja otti kädestä...»

»Emännän ei kannattaisi semmoisia miettiä...»

»Johtuvat väkisinkin mieleen...»

»Ei saa antaa johtua. Pitää ajatella muuta.»

»Kumma se on, ettei siinä ole kukaan patomiehistä tai lohenpyytäjistä
hukkunut!»

»Eivät pyri omasta halusta, niinkuin Kivi-Santeri teki. Ja tottuneet
kun ovat... niinkuin tämänkin talon isäntä...»

»Niin! Kun välistä Aapelikin uskaltaa ihan vaarallisimpaan paikkaan...
Kyllä Mantakin näkee, jahka korvapatoa ruvetaan lyömään. Niin, kesä
tulee! Lauttojen lasku alkaa... tulee liikettä ja elämää... Sattuu
sieltä tukkilaisten joukosta tulemaan Mantankin hyvä...»

»Pyh...»

»On siellä joukossa sorjaa ja norjaa, hyviä soittajiakin...»

»En minä enää... Ikäihminen jo. Emäntä puhuu kuin nuorelle tytölle.
Pian suutun.»

»Leikkiä minä lasken. Kyllä Manta leikin ymmärtää.»

Manta ei siihen vastannut, karttasi vain, huulet pitkänä kuin ruomat.

Kauheata, kuinka ruma tuo Manta olikin, ajatteli emäntä. Nuorempi oli
emäntää, mutta niin vanhan näköinen kuin voiteeton saapasvarsi.

»Leikkiä se oli...»

»En minä välitä semmoisesta leikistä.»

Manta näytti todella suuttuneelta. Ei sentään malttanut olla
hymyilemättä, kun emäntä ratkesi raikkaaseen nauruun.

»Niin on tuo emäntä kuin hulliaiset tyttäret luonnoltaan», sanoi hän.

»Ei tässä nyt vielä niin vanhoja olla, ettei leikkiä joskus saa laskea.»

Emäntä aikoi taas kehrätä, mutta äkkiä hän muisti jotakin ja meni ulos.

Manta jatkoi karttaamistaan.

Sen oli Manta ennenkin pannut merkille, että emäntä isännän poissa
ollessa oli erilainen kuin muulloin: oli iloisempi, puheliaampi ja
sanoi paljon semmoista, jota ei isännän kuullen sanoisi. Kuinka
lienevät heidän suhteensa? Puhuihan maailma yhtä ja toista. Ja vikaa
kai siinä oli, koska emäntä aina pyrki miehestään loitommaksi. Eri
huoneessa nukkuivatkin...

Mikä tiennee?

Manta oli vasta pyhäinpäivänä tullut Portaankorvaan palvelukseen, mutta
yhtä ja toista oli jo kuluneen talven aikana ehtinyt huomata. Isännässä
ei mitään erikoisempaa havainnut. Se oli aina työssä ja liikkeellä.
Ja milloin pirtissä nuottaa kutoi, hän kehui poikaansa, joka oli
paras kansakoulun oppilaista. Mutta emäntä, Karoliina, näytti joskus
omituiselta. Manta oli monta kertaa nähnyt emännän pimeinä iltoina
pysähtyvän pihalle ja ikäänkuin jotakin koskelta päin kuulostelevan.
Kerran sattui hän kaivon kannelle eikä emäntä häntä huomannut.

Silloinkin seisahtui navettaan tullessa ja kuulosteli. Ja itsekseen
höpisi:

»Ah, kuinka se ulvoo ja huutaa... näkee se kerran, kenen poika on, vaan
pitäköön, hupsu, omanaan vielä.... ja kehukoon...»

Nytkin oli tullut kuin villiksi, kun tiesi isännän menneen pajaan.
Mutta annahan kun saapuu kotia, jo on emännän suu lukossa ja silmissä
leimahtelee... Soisi kai kuolevan, hukkuvan...

Hän jatkoi karttaamistaan. Mihin se nyt jäi, kun ei joudu kehräämään!

Portailla seisoi Karoliina avopäin ja katseli niemelle päin, jonka
takaa Isonkosken pauhu kuului. Hän hengitti täysin keuhkoin kirkasta,
leutoa kevätilmaa, jossa jo tuoksahti pihkan lemua. Hän oli tukeva
ihminen, pitkä ja jäntevä, parhaassa iässään vielä. Kasvoissa oli
välistä lapsellinen ilme, mutta joskus leimahtivat suuret ruskeat
silmät kuin vihaisinta vihaa, ja silloin kasvoillekin ilmausi kova,
katkera piirre.

Melkein kuin tietämättään jäi hän siihen seisomaan ja havaitsi pihalla
kuusiriukuja, joita isäntä oli ollut nitomassa patovaajoiksi.

»Pian kai tulee siihen taas naputtelunaan ja nenäänsä niistämään!...
Viipyisi vielä hetkenkään!»

Hän kävi pihalle ja joutui rakennuksen nurkalle, josta näki jäälle ja
Suomen puolelle. Silloin hän huomasi Väylänpään rannassa kaksi miestä,
jotka näyttivät pehminnyttä tietä pitkin pyrkivän Ruotsin puolelle.
Edellä kulkeva näytti olevan poikanen, joka veti kelkkaa perässään.

»Keitä lienevät. Väylänpäästä ne näkyvät lähteneen. No, eipä heillä
mitään vaaraa ole tarjona... vastahan aamupäivällä on hevosellakin
poikki ajettu...»

Hän huomasi olevansa avopäin ja riensi sisälle.

»Aikoiko kauankin olla pajamatkalla?» kysyi hän, mutta riensi vastausta
odottamatta joenpuolisen ikkunan pieleen tulijoita katsomaan.

»Tuolta tulee kaksi miestä poikki, toinen vetää kelkkaa, jossa näyttää
olevan kapsäkkejä vai mitä lie... Tule katsomaan, Manta!»

»Mitäpä minä heistä. Kun eivät vaan tuone tullinalaista tavaraa...
menettävät kuin se tavallinen vieraskin...»

»Eivät ne noin rohkeasti päivän aikana tulisi, jos luvatonta kelkassa
olisi... Tulehan katsomaan!»

Tie, jota pitkin tulijat Suomen puolelta lähenivät, nousi maihin
ylempänä Portaankorvaa, melkein keskikylälle. Tien kohdalle oli siinä
rantatörmään kaivettu loivempi kuja, josta tie nousi törmälle.

Tulijat olivat jo hyvin lähellä ruotsinpuolista rantaa, kun emäntä,
joka koko ajan oli katsonut heidän tuloaan, huudahti Mantalle:

»Nyt minä tunnen kelkkaa vetävän pojan. Se on Väylänpään Eemeli...
Luultavasti on toinen joku matkustavainen, joka kyydillä on tullut
Väylänpäähän ja siitä tahtonut poikkisaattajaa...»

»Lienee joku kaupustelija», arveli Manta, mutta nousi hänkin ikkunaan
katsomaan.

Kun poikkitulijat olivat nousseet maihin ja kadonneet näkyvistä,
ryhtyivät naiset työhönsä, Manta karttaamaan, emäntä kehräämään.

       *       *       *       *       *

Manta oli jo mennyt iltalypsylle ja emäntä oli yksin pirtissä, kehräten
kartanpaloja, jotka Mantalta olivat jääneet. Hän alkoi jo odotella
poikaansakin, Oskaria, jonka tiesi olevan koululla ja viipyvän tänään
voimistelun vuoksi kauemmin. Mutta nyt olisi jo pitänyt sieltäkin ehtiä.

— Kaiketi on Aapeli laittanut luunsa koululle, koska ei kuulu
tulevaksi, — mietti emäntä. — Sinne on mennyt viivyttämään opettajaa ja
poikaa kehumaan... Hupsu! Se toivoo Oskarista pappia tänne rajalle...

Samassa kuului askeleita porstuasta, mutta emäntä tunsi heti, ettei
tulijain joukossa ollut isäntää.

Tulijat olivatkin äskeiset miehet, hänen veljensä poika Väylänpään
Eemeli ja laihanlainen, siivon näköinen herrasmies, hieno turkki yllään.

Vieras herra tervehti ystävällisesti käyden kättä antamaan emännälle.
Saatuaan kuulla, että vieras oli Helsingistä, maisteri Airisto, ja että
hän pyysi asumaan taloon lyhemmäksi aikaa, tutkiakseen kielimurretta,
vilkastui emäntä ja kävi vieraan kanssa keskusteluun.

»Vai Helsingistä... Se on Suomen pääkaupunki...»

Emäntä tarkasteli vierasta suurilla ruskeilla silmillään, ja jokin
salainen ilo leimahti hänen mieleensä.

»Vai Väylänpäästä tänne opastettiin», hän puheli työntäen uunin luo
karttapenkkiä ja rukkia. »Se on minun syntymäkotini. Veljeni on siinä
nyt isäntänä... Vieras riisuu turkin ja käy istumaan...»

»Jo minä kuulin, puhui vieras hiljaisella äänellä. »Väylänpään isäntä
jo kertoi ja tämä Eemeli lisää tullessamme. Taitaakin olla täällä
tavallista, että Suomesta emäntiä haetaan...»

»Sattuu joskus...»

»Vaikka suomalaistahan on asutus tälläkin puolen rajan ja suomalaisia
asukkaat...»

»Niin kai ovat, koska samaa suomea puhuvat, mutta tämä uusi polvi oppii
aivan ruotsinkieltä... koulussa aivan ruotsia opetetaan... Siellä on
meidänkin Oskari...»

»Vai niin...»

Vieraan kasvot synkkenivät.

»Suomeahan ne puhuvat kaikki koulun pihalla», sanoi Eemeli. »Eivätkä
sano ymmärtävänsä mitä lukevat...»

»Tjaa», arveli vieras ja kysyi sitten, ikäänkuin haluten puhua muusta:

»Niin, miten käy, emäntä? Saanko jäädä taloon?»

»No jo toki. Kun nyt vain ette olisi liian vaativa. Ei ole Aapeli tässä
kotona, vaan mitäpä hänelläkään olisi... ja pian kai hänkin tulee... On
tässä porstuakamari, jossa kyllä saatte rauhassa olla... Mutta ei ole
näin talonpoikaisessa talossa...»

»Vielä mitä, kyllä toimeen tulemme... Minä tyydyn ihan samaan ruokaan
kuin te itsekin...»

»Kun rantapato saadaan pyyntiin, niin saatte lohta... Ei ole enää
pitkää aikaa jäänlähtöön...»

Karoliina oli jutellessa keittänyt kahvit ja käski vieraan ja Eemelin
vierashuoneeseensa. Hänellä oli hopeiset kahvivehkeet, kannut, kerma-
ja sokeriastiat.

Vieras ihmetteli.

»Ne ovat minun matkassani tulleet», sanoi emäntä. »Isävainaja antoi
ne minulle, kun olin vireäjalkainen palvelemaan matkustavaisia, joita
myötäänsä silloin kulki Väylänpäässä.»

»Oliko silloinkin kestikievari Väylänpäässä?»

»Siinä on ollut monta kymmentä vuotta.»

Kahvia juotaessa sanoi vieras:

»Vai ei ole kuin yksi lapsi, tai ymmärsinkö äsken väärin...»

»Ei ole kuin se yksi... eikä ole ollutkaan useampaa... Kolmentoista jo
on... pian on koulunsa käynyt läpi...»

Vieras ja emäntä jäivät juttelemaan. Eemeli läksi kelkkoineen takaisin
Suomen puolelle.

»Vie terveisiä Väylänpäähän!» evästi Karoliina, ja kun Eemeli oli
painanut oven kiinni, hän lisäsi vieraalle:

»Tästä pojasta veljeni toivoo maamiestä... Heillä on vanhin poika
lyseossa... Tämä Eemeli on kahta vuotta vanhempi meidän Oskaria.»

»No kuinka Oskarinne oppii ruotsinkieltä?» kysyi vieras.

Emäntä laski äänensä melkein kuin supatukseksi:

»Hyväoppinen kun on, niin oppii. Isänsä on kuin hullu, että ruotsia
pitää oppia, ja papiksi aikoo kouluttaa, ja Oskarin lahjoilla papiksi
kyllä tuleekin. Vaan minä tahtoisin, että Suomeen pitäisi pojan
pyrkiä...»

Emäntä innostui puhumaan Suomen puolesta ja kertoi sinne ikävöivänsä.
»Hyvin usein käyn Väylänpäässä Suomen sanomalehtiä lukemassa», hän
sanoi.

Hän läksi noutamaan kuumempaa kahvia, mutta tulikin äkkiä takaisin,
unhottaen tarjottimenkin pirttiin. Hänen kasvoilleen oli ilmaantunut
jotakin pelonsekaista. Hän kumartui vieraan puoleen ja kuiskasi, huulet
aivan vieraan korvan ääressä:

»Sanokaa poikaa isänsä näköiseksi... siitä se pitää... älkääkä
muutenkaan panko vastaan sen puheita... tuossa ne tulevat nyt
kujalla... se on semmoinen... semmoinen vähän niinkuin — löyhä...»

Vieras näytti ymmärtävän, nyykäytti päätään ja nousi hänkin mennäkseen
isäntää vastaan.

»Hyvä, hyvä», kuiskasi emäntä, joka seurasi vierasta porstuaan.




III


Vieraalle annettiin huone porstuan perältä. Se oli talon siistein
huone, emännän vierashuone, jossa huonekalut ja kaikki muu irtain oli
emännän myötäjäisinä seurannut Väylänpäästä.

Maisteri Airisto laskeusi levolle valkoisten lakanain väliin hyvin
pehmoiselle vuoteelle. Oli vielä valoisaa ulkona, vaikka ilta oli
jutellessa kulunut myöhäiseen. Hänen maatessaan sopi suomenpuolinen
ranta näkymään, suuri, siististi rakennettu kylä ja sen takaa korkeita,
lumipeitteisiä vaarain lakia. Hän ei ollut koskaan käynyt näin kaukana
Pohjolassa eikä ollut tätä tämmöiseksi osannut kuvitella.

Ja hän unohti unta odotellessaan, että oli tullut tänne rajalle
kielimurretta tutkimaan, valmistaakseen väitöskirjaansa »Tornion
murteesta».

Omituisiin oloihin hän tunsi tulleensa.

— Sama lännessä kuin idässäkin, — ajatteli hän. — Suomen kieli, ainoa
omamme...

Mutta sitten hänen ajatuksensa siirtyivät tähän taloon ja talon väkeen.

Hänen mielestään olivat emäntä ja isäntä vastakohtia. Emäntä vilkas ja
puhelias, avomielinen, isäntä kuiva kalanpyytäjä, itara ja pöyhkeä. Ei
näyttänyt emäntä isosti miehestään pitävän... Rumakin oli noin komean
emännän mieheksi... Mikä lieneekään hänessä ollut puoleensavetävää,
kun emäntä hänet oli miehekseen ottanut? Ehkä tavara? Mutta emäntä ei
tuntunut olevan tavarassa kiinni...

Sitten muisti pojan, joka oli kotiintunut isän mukana. Poika
oli kaunis. Ei ollut mistään paikasta isänsä näköinen, ei ollut
äitiinsäkään. Hänessä oli jotakin aivan vierasta, varsinkin silmissä ja
takaraivolla.

»Sanokaa poikaa isänsä näköiseksi, siitä se pitää...»

Ehkäpä olikin niinkuin hän oli arvellut. Poika ei ollut _tämän_
isännän, vaikka mies näytti siinä uskossa olevan...

Ja hänen tuli kuin sääli emäntää, joka vielä oli pulska ja punakka
ihminen, vilkas, kohtelias ja puhelias. Isäntä ei osannut muuta kuin
kehua poikaa ja sen ruotsinkielen taitoa.

Hän muisti halveksivan katseen, jonka emäntä loi mieheensä, kun tämä
alkoi nauraa räkättää saatuaan kuulla, että vieraskin piti poikaa
isänsä näköisenä.

»Hä-hä... vieraan silmään se juuri pystyykin, hä-hä!» räkätti hän, ja
pitkän nenän päässä heilui vesiherne.

Vihdoin vieras päätti olla ajattelematta muuta kuin sitä, mitä varten
oli tänne rajalle tullut ja pyrkinyt ruotsinpuoliselle rannalle asumaan.

Ja siihen hän nukkui.

Kun hän aamulla heräsi, oli kirkas päiväpaiste. Aurinko paistoi suoraan
idästä hänen ikkunastaan huoneeseen.

Talossa oltiin jo toimessa. Hän kuuli ovien käyvän ja porstuasta
askeleita. Ja kun hän tarkemmin kuunteli, kuului Isonkosken pauhukin
yksitoikkoisena kohinana kuin maan alta. Hän oli nukkunut hyvin, oli
tyytyväinen kaikin puolin ja päätti heti ryhtyä työtänsä aloittamaan.
Nyt ensiksi piti nousta ylös ja lähteä kevätaamuun tuulettumaan.

Silloin ovelle koputettiin ja emäntä tuli kahvitarjottimineen sisälle.

»Kuulin, että maisteri oli valveilla... Olette tainnut herätä, kun
tästä ovat miehet aamukylmässä metsään lähteneet...»

Emäntä asetti tarjottimen tuolille vuoteen viereen.

Airisto kehui nukkuneensa mainiosti.

Emäntä näytti melkein nuoremmalta nyt kuin eilen. Puku oli siistimpi,
näytti uudelta, ja hän oli avopäin, niin että runsas tukka oli
näkösällä.

»Onko isäntäkin mennyt?»

»Meni se. Patoneuvoja pian tarvitaan... Tänään tulee lämmin päivä...
Pian tulee jäille lähtö... Terveiset käski sanoa. Piti teistä
kovasti...»

»Vai niin, kiitoksia...»

»Te kun ette pannut vastaan... ja sanoitte Oskarin olevan hänen
näköisensä...»

Emännän silmissä vilahti veitikkaa.

Maisteri hymähti. Hän ymmärsi emännän erinomaisen hyvin.

»Oskari! Miksi juuri semmoisen nimen panitte?»

»Hänen on panemansa. Kuninkaan kaima siitä piti tehtämän: Oskar Gustaf
Adolf.»

»Jopa... jopa... Koreaapa piti olla.»

»Niin tietenkin.»

Airisto joi kahvia ja sanoi laskiessaan tyhjää kuppia takaisin
tarjottimelle:

»Maata pannessani en kuullut kosken kohinaa, mutta nyt kuuluu
kuin vierestä... Sehän onkin tämän joen suurin koski tuossa talon
alapuolella.»

»Niin on... Kuuluu se selvään pirttiin talvellakin... Se on kaunis
koski... Tässä ihan ikkunan alla on virtavin korva... Mutta rantapato
lyödään aina saunan kohdalle... Ja tästä vilahtavat tukkilautat sivu
Isoonkoskeen niin nopeasti, ettei miehiä tunne, vaikka kuinka tuttuja
olisivat.»

Emäntä vilkastui puhuessaan ja meni ikkunaan.

»Pian tässä on avovesi... ehkä huomenna... Oikein ikävöitsee jo silmä
virran juoksua nähdä ja korva kuulla kesäisen kosken pauhua», sanoi hän.

»Minä en ole koskaan asunut kosken partaalla. Tämä lienee suurenmoinen
kesäisin.»

»Niinkö? ⁻Vai ette ole asunut... Minusta on kosken kohina niin
hauskaa... Kyllä te nyt näette...»

»Niin... siitä tulee hauskaa.»

Hetken kuluttua tokaisi taas emäntä:

»Se luuli teitä semmoiseksi, joka on ryssäin asialla... vaan uskoi
sentään minua...»

Airiston huomio kiintyi.

»Onko täällä sitten semmoisia kulkenut?»

»Sitä en tiedä, vaan opettaja kuuluu varoittaneen semmoisista, jotka
sahoja viilaavat...»

»Vai niin. Onko se koulu kaukana tästä?»

»Tässä se on ihan tuon sakean männikön takana. Yhdeksältä menevät
kouluun.»

»Meneekö Oskarikin?»

»Jo tietenkin. Pirtissä lukee läksyjään.»

Kun emäntä poistui, nousi Airisto sukkelaan sängystä.

— Pitääpä huvikseen mennä katsomaan, kuinka suomalaiset ruotsia
oppivat, — sanoi hän itsekseen ja puki ylleen.

Kun hän tuli pirttiin, oli Oskari jo kouluun lähdössä. Airisto tervehti
poikaa ystävällisesti ja katsoi häntä nyt tarkemmin. Hento oli varsi
hänellä, mutta ikäisekseen pitkä. Kasvot olivat kapeat, melkein enemmän
tyttö- kuin poikalapsen kasvot, ja silmät syvänsiniset. Otsa oli korkea
ja kasvojen ilme vakava.

Hän puhutteli Oskaria tuttavan tavoin ja virkkoi, että hänkin lähtee
aamukävelylle. Ehkä käypi koululla asti.

»Koulun pihalta näkee Isonkosken aaltoja, kun arvannette katsoa», sanoi
emäntä.

He lähtivät.

Emäntä seurasi heitä porstuaan ja jäi portaille seisomaan, kun he
kävelivät poikki pihan.

Kansakoulu oli mäenkukkulalla, komea kaksikerroksinen rakennus,
jonka suuret ikkunat loistivat Suomen puolella kulkevan silmään kuin
minkä kuninkaanlinnan. Tie Portaankorvasta vei mutkaisena talon
säästömännikön halki koulun ohi valtatiehen.

»Onko siellä montakin oppilasta?» kysyi Airisto Oskarin puoleen
kääntyen.

»Ei ole nyt neljääkymmentäkään... Talvella erosi muutamia.»

»Minkätähden?»

»Eivät oppineet ruotsia lukemaan.»

»Oskari taitaa osata?»

»Osaan minä. Mutta osaan minä suomeakin. Minulla on suomalainen
lukukirjakin. Siinä on paljon kauniita suomalaisia lauluja... 'Saimaan
rannalla' ja paljon muita.»

»Keneltä Oskari on niin hyvän kirjan saanut?»

»Väylänpään Eemeli antoi.»

»Vai niin. No mitä teillä nyt on läksynä?»

»Könyng Kaari ten tolftesta...»

He saapuivat lähelle koulua. Sieltä kuului lasten huutoja ja isoäänistä
puhelua. Koulurakennuksen etelänpuolisessa päässä oli iso, sula täplä.
Siinä olivat pojat seinärahalla ja toiset nappia kuoppaan heittämässä.

Oskari ei mennyt poikajoukkoon. Hän juoksi kirjoineen suuria rappusia
kouluun, mutta Airisto kävi poikain puheille.

Oudon herrasmiehen näkemisestä taukosi ääni ja leikki ja pojat jäivät
paikoilleen seisomaan. Joku tervehti lakkia nostamalla, mutta useimmat
pitivät lakin päässään. Katselivat vierasta pitkin, kysyvin silmäyksin.

»Hyvää huomenta, pojat!» tervehti Airisto.

Silmänräpäyksessä tapahtui poikalaumassa muutos.

Suut menivät hymyyn, ja Airisto kuuli supatuksia:

»Ei se olekaan ummikko... suomea puhui.»

Lasten kasvot loistivat. He alkoivat keskenään puhua — selvää suomea,
jokivarren murretta.

Eräs vikkelä poika rohkaisihe ja kysyi:

»Suomen puoleltako te olette?»

»Suomesta minä olen. Suomestahan tekin olette?»

Pojat tirskahtivat nauramaan. »Tuo Honkamaan poika on Suomen
puolelta... Me muut olemme tästä kylästä.»

»Mutta suomeahan te puhutte kaikin...»

Kukaan ei vastannut.

Äskeinen rohkea poika sanoi:

»On täällä yksi ummikko... tuo tyttö tuossa... se ei ymmärrä vielä
suomea... se on viskaalin Tyyra... vasta talvella tullut kouluun...»

»Jo se hyvän ymmärtää... Ymmärräthän, Tyyra?» puolusteli toinen poika
Tyyraa.

»Jo mie vähäsen», sanoi Tyyra, mutta Airistosta näytti, että tyttö oli
häpeissään.

Häpesikö hän sitä, että osasi suomea, vai sitäkö, ettei osannut?
Jälkimmäinen näytti Airistosta otaksuttavammalta.

Pihan toiselta puolelta kuului samassa kouluun saapuvien toisten
poikain huuto:

»Jo 'Fyyfinska' tulee!»

Se oli koulun opettajatar, pitkä, laihanlainen nainen, jolle pojat
olivat antaneet »Fyyfinskan» nimeksi siitä, että hän aina häpäisi
suomea puhuvia lapsia sanoilla »fy, finska!»

Airistolla meni suu nauruun.

— Taitaapa kulua aikaa, ennenkuin suomalaispojistamme on kaikki
»finska» kadonnut, ajatteli hän.

Lapset juoksivat vauhdilla sisälle.

Hän kääntyi takaisin kujaa kohti ja ehti juuri ulos toisesta kujasta,
kun opettajatar toisesta käveli pihaan.

Männikköön, lähelle koulua, hän seisahtui. Otti savukkeen esille
ja mietiskeli. Mietti paljon semmoista, joka ei kuulunut hänen
väitöskirjaansa...

Hetken kuluttua hän kuuli koulusta urkuharmonin soittoa ja erotti
naisäänen, joka veisasi ruotsinkielistä aamuvirttä.

Tietämättä nousi rinnasta raskas huokaus, silmä haki etäisiä Suomen
puolen vaarain lakia, ja korva kuuli kosken kohinan. Siinä kohinassa
tuntui nyt kuin valituksen voihkinaa, raskaan raskasta huokausta, jota
kukaan ei ymmärtänyt ja joka ei kenenkään sydämeen koskenut.

Hän käveli verkalleen Portaankorvaan viepää tietä pitkin, painava tunne
rinnassaan.

Kun hän saapui takaisin taloon, havaitsi emäntä hänen miettivissä
sinisissä silmissään omituisen, kaihonsekaisen katseen ja kasvoilla
jäykän ilmeen.

Hän katsahti kerran vierastaan silmiin. Ja hän luuli ymmärtävänsä syyn
muutokseen.

»Miltä koulu näytti?» kysäisi hän.

»Kovin on komea...»

»Mitä muuta näitte?»

»Minä näin hyvin paljon... hyvin paljon, josta tahtoisin...»

»Isännällekö puhua? Ei! Älkää millään muotoa... Veljelleni, Väylänpään
isännällekin, on ikuisesti suuttunut...»

»Semmoinenko on?»

»Niin on. Ei maksa vaivaa sen hupsun kanssa puhua.»

»Olkoon niin», sanoi Airisto, mutta hänestä tuntui, ettei hän nyt
ymmärtänyt emäntää.

»Minä sen tiedän, joka sen villin kanssa tässä olen kolmetoista vuotta
taistellut.»




IV


Viikon päivät oli maisteri jo asunut Portaankorvassa.

Eräänä iltana, kun oli lopettanut kirjoittamisensa, hän kävi pirttiin
puheille.

Isäntä kutoi nuottaa, Oskari luki historiasta Kaarle XII:n
Norjan-retkestä, ja emäntä toimitteli illallista.

Hän istahti keinutuoliin, joka oli keskellä lattiaa, ja virkahti:

»Tänään on sulanselkä pitennyt paljon... nyt jo ulottuu alemmaksi
taloa.»

»Viikon päästä on jäänlähtö», sanoi isäntä. »Ja minun merkkini pitävät
paikkansa.»

»Nouseekohan iso tulva?» kysyi maisteri.

»Luulenpa nousevan. Ylimaassa on kerrottu olevan paljon lunta, ja lunta
on vielä täälläkin, niin että kun äkkiä suveaa, niin puhaltaa siitä
vettä jokeen.»

»Lienee hauska nähdä oikeaa jäänlähtöä!»

Emäntä ehti nyt vastaamaan:

»On siinä joskus semmoinen mylläkkä, että päätä huimaa, kun rannalta
katsoo. Tulee joskus korkeina tulvakeväiminä kokonaisia heinälatoja.
Tästä vielä eheinä pääsevät sivu, mutta Isossakoskessa murenevat yksin
hirsin...»

Oskarikin näytti kuuntelevan heidän puheitaan.

»Luepas, Oskari, ääneesi, jotta tämä maisterikin kuulee, että lähtee
sieltä ruotsia kuin vettä...»

Oskari näytti tulevan hämilleen.

»Olen minä kuullut», ehätti vieras Oskarin puolesta vastaamaan. »Hyvin
lukee!»

»Onkos kumma! Paras oppilas koko koulussa», sanoi isäntä ja lisäsi
sitten Airistoon kääntyen:

»Siitä on tullut minun velivainajaani lahjainsa puolesta.

Niin hyvä muistin lahja on Oskarillakin. Velivainaja osasi raamatun
ulkoa...»

»Osasipa se... vai ulkoa!»

Airisto myönteli kaikkeen. Emäntä kääntyi selin ja toimitti jotakin,
joelle katsellen.

»Menisi tässä useampikin poika näin isossa talossa», sanoi Airisto.

Aapeli hymähti.

»Mitäpä niistä niin monesta! Kun on yksi ja hyvä, niin se riittää.»

Sen sanottuaan hän ratkesi nauramaan.

»Onpa niinkin», hymähti Airisto.

Isäntä pyyhkäisi vesiherneen nenänsä päästä ja puhui, muka ainoastaan
Airistolle, vaikka sen muutkin kuulivat:

»Minä sanoin heti, kun poika syntyi, että jopa tuli minun näköiseni ja
velivainajani lahjainen. Karoliina väitti silloin vastaan, vaan jo on
aikoja sitten uskonut.»

Ja sille hän taas nauroi niin, että vesiherne ilmausi nenänpäähän.

Airisto näki emännän punastuvan ja hänen silmiensä iskevän tulta.

»Piispa kun kävi mennä kesänä täällä, niin tulkin kautta minulle
käski sanoa, että kouluta Oskari papiksi. 'Siitä tulee hyvälahjainen
pappi tänne rajalle', oli sanonut. No minä sanoin, että ei tarvitse
taloa liikuttaa, jos poika papiksikin koulutetaan. Karoliina muka
sanoo, että ei kouluteta, että kuka talon perii, vaan mieleistä on
Karoliinallekin... niinkuin maisteri hyvin ymmärtää... Se on vähän
juonikko, tämä Karoliina... Ja saatan minä vieraalle sanoa, että kauan
kesti, ennenkuin suostui tulemaan emännäksi tänne Portaankorvaan...
Mutta jopa viimein tuli, melkein pyytämättä...»

Nyt ei emäntä enää hillinnyt itseään. Hän oli muuttunut, niin että oli
aivan kalpeana ja ääni värähteli, kun hän tiuskaisi:

»Ole tuossa lörpöttämättä...»

Oli siihen sanomaisillaan lisääkin, mutta isäntä ehti kivahtaa:

»Pidä sinä suusi! Minä puhun maisterille, en minä sinulle puhu.»

Isännän naama muuttui tulipunaiseksi, ja niska notkahti taaksepäin.
Airisto huomasi, että Oskari kalpeni ja katsoi isäänsä pelokkain
silmin, vapisevin huulin.

Emäntä poistui kiireesti pirtistä, ja isäntä virkkoi:

»Tässä nyt vaimoväki rupeaa vastaan tinkaamaan ja juonittelemaan!»

Airiston tuli paha olla. Häntä iletti ja hänen tuli sanomattoman sääli
emäntää ja Oskaria, joiden hän nyt ymmärsi olevan isännän orjia. Hän
nousi ja meni sanaakaan puhumatta kamariinsa.

Yksi asia häntä ihmetytti. Että emäntä oli alistunut tuommoisen
puolihupsun miehen käskettäväksi! Semmoinen selväjärkinen, roteva
ihminen!

Mutta toinen taisi olla peto, peto sydämeltään ja peto voimiltaan.
Kuinka täytyikään emäntäparan kärsiä tuommoisen raa'an miehen parissa!

Vastahakoisesti hän alkoi syödä illallista, jonka emäntä hänelle oli
huoneeseen toimittanut.

Todellakin oli hän sattunut omituisiin oloihin ja kummallisten ihmisten
pariin.

       *       *       *       *       *

Syötyään hän istahti ikkunan ääreen ja katseli joelle, jonka jää oli
alkanut muuttua vedenväriseksi. Siitä luisti silmä Suomen puolelle,
kylälle ja kyläntakaisiin vaaroihin. Joki oli Portaankorvan kohdalta
kapea, niin että selvään erotti Suomen puolen maantiellä kulkijat.
Hänen silmänsä viivähti vaarain lakien huipuilla, joiden lumi vielä
pohotti sinisen valkoisena vaaleampaa taivasta vasten, kierteli kylää,
jonka ohi tie kulki, nyt mustalta nauhalta näyttäen, mutta lopulta jäi
katse Väylänpään taloon, joka oli kylän upein... Siitä taas ajatukset
lensivät tämän talon emäntään, joka oli Väylänpäästä kotoisin.

»Tuli melkein pyytämättä», oli isäntä sanonut.

Ainakin täytyi olla niin, ettei Oskarin isä ollut tämän talon isäntä.
Saattoi olla emännällä joku nuoruudenunelma, josta...

Hän ei ajatellut sen pitempään, mutta sanomaton sääli hänen oli
emäntää. Ja mielessään hän päätti, että kun hän on jäänlähdön nähnyt,
siirtyy hän Suomen puolelle ja matkustaa Lappiin. Hän olikin saanut jo
sanavarastoonsa paljon lisiä ja toivoi ylempänä jokivarrella löytävänsä
enemmän.

Hän ei ollut kuullut emännän tulevan takaisin.

Ehkä meni johonkin itkemään! Ei ollut hän kertaakaan nähnyt emäntää
itkeneen näköisenä, mutta ehkä nyt...




V


Emäntä juoksi suoraan navettaan, häveten itseään ja miestään. Viha,
joka kauan oli kytenyt isäntää kohtaan, nousi nyt semmoiseen voimaan,
että hänen täytyi molemmin käsin painaa rintaansa.

— Se häpäisee itsensä ja minut!

Hänen kätensä pusertui nyrkkiin, ja sama ajatus, sama toivomus,
joka aina salaisena oli rinnassa kytenyt, nytkin sinne tuli. Kun se
kuolisi... hukkuisi... suistuisi pää edellä padolta koskeen!

— Mutta ei sen loppu ole likellä, ei! Ennen rääkkää minut ja
poikaparan, jonka on puolikuoliaaksi pelottanut... Haa! Sinä vanha,
pirullinen ilkimys!

Hän puristi nyrkkiään ikäänkuin toivoen siitä helpotusta... Se
helpottikin. Hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan.

— Kyllä maisteri nyt on selvillä, nyt ymmärtää! Minä näin sen hänen
silmänluonnistaan, että ymmärsi... ymmärsi, ettei Aapeli sopinut
_minun_ poikani isäksi... Mutta olipa viisas! Ei vastaan pannut, ei
sanallakaan!

— Ensimmäisestä sanastani jo pääsi käsitykseen, kuinka hupsua on
kohdeltava! Ei olisi moni niin vähästä ymmärtänyt! Mutta tämä hoksasi,
ei ollut suotta maailmaa kulkenut ja oppinut...

— Mitä ajatelleekaan!

— Helsingistä on kotoisin! Sieltä on hänkin! Tietäisikö? Tuntisiko?
Uskaltaisinko kysyä?

— Uskallan... uskallan. Siivo ja viisas mies! Ehkä hyvinkin tuntee...
ehkä tietää jotakin. Samanikäiseksi mieheksi uskoisin tämänkin, mutta
ei ole tämän katse niin kirkas ja kiehtova, ei otsa niin kaareva eikä
käynti niin uljasta kuin oli hänellä...

— Jos huomisaamuna... kun miehet menevät metsään... Manta navettaan...
Oskari kouluun... jos silloin suoraan kysyn... Luulisikohan hulluksi!

— Ei luule, sen uskon. Hänen katseensa on ystävällinen, hän ymmärtää,
että kärsin... Oi, ihanaa olisi tietää, että hän elää!

Hän joutui navetasta pihalle ja seisahtui siihen.

Koski ulvoi, tohisi niin, että korvissa soi, kun lisäksi myötätuuli
auttoi sen ääntä taloon päin.

— Ulvo nyt siellä ja uikuta, huuda ja riehu... tulen minä. Kohta on
kevät ja kohta on kesä! Ah sentään! Huomisaamuna minä kysyn... kysyn
minä. Se on viisas ja pitkämielinen mies. Ei laverra tietojaan...
ei sanallakaan kenellekään hiisku... menee menojaan takaisin omaan
maahansa... Ei kukaan saa tietää, mitä Portaankorvan emäntä jutteli ja
mitä kysyi...

— Aamulla kysyn!

Silloin hän näki Oskarin tulevan portaille ja heräsi kuin unesta.
Ikkunan läpi hän näki isännän pistelevän käpyä.

»Maisteri kysyi äitiä», sanoi Oskari.

»Lapsi kulta... minä tulen.»

Hän pyyhkäisi kerran kasvojaan, jotka tuntuivat palavan kuin
tulenliekissä.

Kun hän tuli pirttiin, murahti isäntä:

»Paneppa illallinen pöytään ja sitten levolle joka sorkka!» Emäntä
alkoi sanaa puhumatta toimittaa.

Seuraavana yönä ei häntä nukuttanut.

Kun miehet aamulla varhain nousivat metsään lähteäkseen, oli hänellä jo
kahvi valmiiksi keitettynä ja eväs pantuna metsämatkaa varten.

Hän toivoi vain, että miehet pian lähtisivät.

Isäntä oli nyt hyvällä tuulella. Maisteri oli illalla, kun hän
iltasen jälkeen oli käynyt puheilla, kehunut taloa hyväksi, poikaa
hyväoppiseksi ja isäntää erinomaisen toimeliaaksi.

»Se kirjoittaa kaikenlaisia sanoja, joita sanoi tarvitsevansa», jutteli
isäntä rengeilleen aamukahvia juotaessa. Oppinut mies on ja sanoi, että
'hyvä on, että poika oppii ruotsia, hyvä että oppisi vaikka viittä
kieltä'. Ei tämä maisteri hauku koulua eikä kummastele, että Ruotsissa
ruotsia opetetaan ja puhutaan.»

Emäntä kuunteli toisella korvalla isännän puhetta, mutta toisella,
kuuluiko maisterin kamarista liikettä.

Miehet läksivät metsään. Kevätaamu oli kylmähkö, ilma kirkas, ja
aurinko oli noussut kuin hymyten itäisten vaarojen takaa.

Kun kulkusten kilinä lakkasi kuulumasta, riensi emäntä takaisin
pirttiin.

Oli aina kuin paino olisi pudonnut sydämeltä, kun isäntä lähti kotoa.
Nyt tuntui vielä enemmän kuin koskaan ennen.

Oskari nukkui vielä sängyssään. Emäntä meni vuoteen viereen ja katseli
kostein silmin poikaansa.

— Oma poikani... oma poikani... ei ole isäsi se, jota isäksi sanot...
Kaukana on sinun isäsi. Rakastaisi sinua ja pois kutsuisi tuon pedon
pesästä, jos tietäisi... Mutta kasva ja vartu vielä! Silloin... silloin
puhkeaa rintani koski pauhaamaan, silloin saat tietää isäsi, ja silloin
tämäkin täällä, joka itseään luulee isäksesi, saa kuulla, ettet ole
hänen poikansa... Ah sentään! Kunpa rientäisi aika!

Hän veti vielä peitettä pojan päälle. — Se raukka pelkää tuota
koljattia ja laihtuukin... poikaparka, raukkani! Mutta onpa sinulla
oman isäsi kauniit silmät ja korkea otsa, ja vartesi vielä varttuu yhtä
norjaksi kuin on isälläsikin...

Hän laittoi kahvitarjottimen reilaan ja kävi oven takana kuuntelemassa.

Hereillä jo oli. Emäntä kuuli hänen rykäisevän ja vetävän tulitikkuun
tulta.

— Nyt... nyt!

Hän melkein vapisi sisällisestä innosta, kun hän kahvitarjotin
kädessään astui maisterin huoneeseen.

Airisto huomasi heti, että emäntä oli joko valvonut tai itkenyt.
Kasvotkin olivat kalpeammat, ja jonkunmoinen hermostuminen, jota hän ei
ennen ollut huomannut, näytti emäntää vaivaavan.

Karoliina oli käskemättä istahtanut luolille. He olivat puhuneet
ilmasta, pian tapahtuvasta jäänlähdöstä ja siitä, että isäntä oli
renkeineen mennyt metsään nyt loppuja patoneuvoja noutamaan.

Emäntä istui pitkän aikaa ääneti. Näkyi, että hän taisteli... sanoisiko
vai eikö sanoisi. Vihdoin hän kysyi:

»Helsingistähän maisteri sanoi olevansa?»

»Sieltä olen. Kuinka niin?»

Maisterin koko olemus, vakava katsanto ja äänen sointu herätti
emännässä luottamusta.

»Tunsin kerran erään helsinkiläisen... Se oli silloin kun olin kotona
Väylänpäässä... Ajattelin kysyä, tuntisitteko hänen nimistään herraa...»

»Tunnenhan minä monenkin nimellisiä...»

Hän loi emäntään pitkän, kysyvän katseen.

»Kaarlo Laukka oli nimeltään...»

Emännän ääni värähti sitä sanoessa.

Airistokin näytti hämmästyvän. Ja hänen ajatuksensa lensivät sinne
tänne, niin ettei hän heti ehtinyt vastaamaan.

»Ylioppilas oli silloin... pitäisi olla teidän ikäisenne mies, mutta
pitempi...»

Hän huomasi emännän silmäin sädehtivän, poskille kohosi puna, ja hän
nousi istumasta ikäänkuin ilon pakottamana.

»Eläneekö vielä?»

Emännän katse oli melkein rukoileva.

»Elää... on isossa virassa...»

Hän katsahti emännän silmiin ja ymmärsi, että emäntä aavisti hänen
ajatuksensa, ja ikäänkuin he jo ennen olisivat asiasta keskustelleet
sanoi hän:

»Toden totta! Kaarlo Laukkahan oli täällä Pohjolassa ensimmäisenä
ylioppilasvuotenaan...»

Taas hän katsoi emäntään.

»Ja Oskari on hänen poikansa...?»

Airiston ääni oli ystävällinen, ja hän katsoi emäntää suoraan silmiin.

»Kuinka minun poikani voisikaan olla... tuommoisen...»

He olivat kumpikin pitkän aikaa ääneti.

»Kyllä minä sitten kaiken muun arvaan», virkahti Airisto.

Emännän silmät kostuivat, mutta itkua ei tullut. Hän oli näinä vuosina
oppinut kaikki salaamaan.

»Jos se aavistaisi, että... että Oskari ei ole hänen poikansa... niin
tappaisi minut. Mutta minä olen hänet pettänyt, ja senvuoksi onkin
elämäni... niinkuin olette nähnyt...»

Airisto ei osannut mitään sanoa. Emäntä näytti arvaavan toisen
ajatuksenjuoksun, koska virkkoi:

»Teille puhuin... kun teki mieleni kysyä hänestä.. En ole muille
sanonut enkä kohtalostani kertonut. Mutta luotan teihin... Viette
salaisuuteni mennessänne?»

Emännän silmät etsivät Airiston katsetta.

»Siitä saatte olla varma. Otan osaa kärsimiseenne ja ymmärrän teidät
hyvin...»

Silloin sai emäntä kuin uusia voimia ja sanoi hehkuvin poskin:

»Kerran se saapi kuulla, kenen poika on... vaan vielä ei sovi... poika
on vielä nuori maailmalle, mutta jahka varttuu... Odotan ja kärsin...»

Hän nousi lähteäkseen.

»Kuinka kuitenkin rupesitte vaimoksi... tuommoiselle...?» kysyi Airisto.

»Kas siinä se onkin! Muka kunniaani pelastaakseni... vaikka silloin jo
tunsin miehen ja tiesin hänet pedoksi...»

»Ja hän todella uskoo Oskaria omaksi pojakseen?» Airisto vähän hymähti.

»Uskoo. Olen hänet saanut siihen uskoon... Sen verran hän on löyhä...»

»Ja Oskari?»

»Uskoo myöskin. Mutta hän saa kerran tietää isänsä... eikä tule hänestä
koskaan pappia Ruotsin puolelle... Siitä asiasta minä kyllä huolen
pidän...»

Emäntä meni. Airisto jäi miettimään, mitä oli kuullut.

Ja nyt hän muisti, että Kaarlo Laukka oli kerran kertonut, että hän
pohjoisella matkallaan tapasi reippaan Pohjolan tyttären... Silloin oli
kestikievari Väylänpäässä... Laukka oli kylässä ollut puolen kesää.

»Se on vanha tarina... vanha tarina... Mutta sääli on poikaa, joka
näyttää niin surumieliseltä... Aivanhan hänellä onkin samanlaiset
silmät ja päänmuoto ja hiukset...»

Ja hän päätti mielessään, että viepi kuin viepikin terveiset Laukalle...

       *       *       *       *       *

Kun emäntä tuli pirttiin, oli Oskari jo noussut ja luki läksyjään.

Kuinka liekin emännän silmään nyt erittäin kiintynyt se, että Oskari
oli tänä talvena tullut yhä enemmän isänsä näköiseksi. Tuossa kun istui
pöydän päässä lukien, oli kuin olisi _hän_ ollutkin. Vaaleat hiukset,
jotka olivat vähän kiharat, olivat kammatut pystyyn taaksepäin, niin
että korkea otsa oli näkyvissä. Ne olivat _hänen_ hiuksensa, _hänen_
otsansa ja silmänsä. Koko olento, päänmuoto ja vartalon asento
muistutti hänestä, semmoisena kuin Karoliina hänet usein näki. Hän
istui Väylänpään vieraskamarissa kirkkaana kesäaamuna juhannuksen
jälkeen ja kirjoitteli... Karoliina hommaili pihasalla... Hän nosti
katseensa kirjoituksestaan, huomasi Karoliinan pihalla... Silloin hän
hymyili...

Ah! Se kesä ei koskaan mielestä hälvene!

Hän lähestyi Oskaria, kaulaan kätensä laski, otsalle suuteli ja sanoi:

»Äidin oma poika! Rakastathan äitiäsi?»

Oskari katsoi vähän oudoksuen äitiinsä, joka hyvin harvoin näinä
aikoina oli suudellut.

»Rakastan minä», sanoi hän ja otti äitiään kaulasta.

»Enemmänkö rakastat kuin isää?»

Hetken päästä Oskari vastasi:

»Isä on välistä niin kova... On sentään hyväkin...» Karoliina suuteli
kerran vielä ja sanoi lämpimästi: »Rakasta sinä äitiäsi... Äiti
rakastaa sinua niin... kyllä sen kerran saat nähdä...»

Isän poissa ollessa liikkui Oskarikin vapaammin. Uskalsi leikkiäkin ja
puhella iloisemmin. Hän oli oppinut pelkäämään isää ja säpsähti joka
kerta, kun äänen kuuli, vaikkei isä hänelle koskaan kova ollut. Mutta
hän muisti aina, kuinka isä äidille karjui ja vähän viistoon katsovilla
silmillään tähtäsi. Ja silloin hän aina mielessään suuttui isälle äidin
puolesta. Joskus muisti hän itkeneensäkin, kun isä torui äitiä.

Nyt semmoiset tapaukset johtuivat hänen mieleensä, ja hän kysäisi:

»Minkätähden isä aina karjuu äidille? Eipähän karju piika-Mantalle.»

»Se on sen luontoinen, isä...»

»Minun laulukirjani on kadonnut, äiti. Näinä päivinä on kadonnut
kirjain joukosta... Onkohan isä ottanut niinkuin otti senkin ‘Pohjolan
piltin', jonka Väylänpään Eemeli antoi, ja heitti uuniin...»

»Ehkä on ottanut. Ei se salli sinun suomalaisia kirjoja lukevan...»

»Minkätähden ei? Jos se tietäisi, mitä maisteri sanoi, kun kouluun
menimme yhdessä eilen aamulla.»

»Mitä sanoi?»

»Sanoi, että rakasta vain Suomea ja suomenkieltä... se on äidinkielesi,
sanoi...»

»Niinkö sanoi! Oikein puhui! Rakasta vain Suomea ja suomenkieltä... se
onkin äidinkielesi, ja isäsikin kieli...»

Ja emäntä suuteli vielä kerran pojan pehmoisia vaaleita hiuskiharoita.

       *       *       *       *       *

Koko päivän tuntui hänestä olo keveämmältä. Hän teki töitään hyräillen,
mutta mielessä poltti ja pakotti kummallisia, outoja ajatuksia, ja
rohkeita tuumia, joista ei ennen ollut mitään tiennyt, risteili hänen
aivoissaan.




VI


Yhtäkkiä loppuivat kirkkaankylmät aamut. Taivaan vaalea sini muuttui
harmaaksi, pohjatuulen palkeet väsyivät. Eteläinen alkoi liehua, lauha
tuuli puhalteli, ja harmahtava taivas viskoi vettä.

Koski tiesi aikansa tulleen. Yhtenä ainoana yönä puhdistui jäistä
Portaankorva ja muuttui virtavaksi ränniksi Isoonkoskeen asti.

Tulva alkoi nousta, jäälauttoja vihkaisi ohi Airiston ikkunan, ja
virran viri kierteli törmän tasalla.

Isokoski riemuitsi. Sen uikuttava ulvominen oli muuttunut vapauden
riemulauluksi, ja sen äänessä kajahteli kuin irralleen päässeen
jättiläisen karjunta. Se ei tohissut enää, eikä tukahtuneesta rinnasta
noussut sen ääni, joka paisui ja koveni yötä päivää. Valkoisena
vaahtona myllersi koko koski, nieli kuin nälkäinen jalopeura ränniä
pitkin tulevia jäitä. Ne murenivat sen hampaissa pieniksi hileiksi, ja
sen suupielistä roiskui vaahto molemmille rannoille, roivi yli niemen
nenän ja näytti nousevan korkeuteen. Pihalle saattoi nyt tulvan noustua
nähdä Isonkosken pyörteet ja valkoharjaiset laineet.

Airisto käveli pitkin rantoja luonnon mahtavia voimia ihaillen.
Hän seisoi saunan luona, jonka porraskiven editse nyt virta vieri,
ja katseli joelle, joka törmäin tasalta vei vettä Isoonkoskeen,
käveli joskus Isonkosken äyräällekin nähdäkseen, kuinka koski ruhjoi
pirstoiksi kaiken mitä Portaankorva jaksoi sen kitaan kuljettaa. Se oli
kamalaa leikkiä ja tuntui puistattavan koko olemusta.

Usein hän tapasi emännän joelle ja koskelle päin katselemassa. Kerran
osui emäntä rannalle, kun hänkin sinne käveli. He eivät olleet _siitä_
asiasta sittemmin puhuneet. Ei ollut emäntä aloittanut, eikä tahtonut
Airistokaan mitään puhua. Hän oli jälestäpäin tavannut emännän yksin
miettimässä, milloin talon miesväki oli poissa.

Emäntä oli pessyt vaatteita ja huuhtoi nyt niitä väkevässä virrassa
saunan porraskivellä seisoen.

Jäät olivat menneet menojaan, tulvakin oli tänään hiukan laskenut.
Portaankorvassa virtasi vesi kuin rauhallisempana, eikä Isonkosken
pauhu kuulunut nyt niin villin riemukkaalta kuin niinä päivinä, joina
jäät sen kitaan murenivat.

Emännän käsivarret olivat paljaat kyynärpäihin asti, hän oli avopäin,
tuuhea tukka vähän epäjärjestyksessä.

Airisto käveli viereen.

»No nyt ovat jäät menneet», sanoi hän. »Näin suurenmoista luonnon
leikkiä en ole koskaan nähnyt.»

Emäntä pyyhkäisi saippuavaahdon käsivarsistaan ja virkkoi:

»Niin on, ja tulvakin alkaa pian laskea. Kohta aletaan rantapatoa
lyödä.»

Hän ei katsonut Airistoa silmiin, mutta hetken kuluttua hän lisäsi:

»On joinakuina keväiminä vielä rajumpaa jäänlähtö... Tältäkin paikalta
ovat jäät vieneet saunan... Olin silloin tyttärenä Väylänpäässä, mutta
hyvin muistan... Me lapset juoksimme katsomaan tuohon törmälle...
tuohon vastapäätä... Suuri jääteli tuli vinhaa vauhtia rantanivaa
pitkin... kerran vain hipaisi saunaa, joka oli puolitiestä tulvassa...
näytti nurkkaan vain koskevan... silloin vierähti sauna tältä paikalta
juuri kuin hattu miehen päästä...»

»Jopa se oli... Tämä sauna on siis tämän nykyisen isännän tekemä?»

»Sen tämä on. Tälle kohdalle rantapato lyödään.»

»Vai niin...»

»Mutta tulvan täytyy vielä laskeutua... sitten vasta aletaan padon
lyönti. Tuossa ovat törmällä kaikki patoneuvot valmiina kuivumassa.»

Emäntä alkoi uudestaan huuhtoa.

»Eipä näkynyt miehiä kotosalla», sanoi Airisto hetken kuluttua ja
lisäsi sitten melkein yhteen menoon:

»Lienevät jo kylällä veneet vesillä, että poikki pääsisi... Huomenna
aion lähteä...»

»Huomennako jo? Suoraanko Helsinkiin?»

Emännän käsi liikkui nyt huuhtoessa nopeasti.

»Käyn Lapissa päin ensin... viikon, pari viivyn... sitten palaan
Helsinkiin.»

»Sinne suureen maailmaan...»

Emännän ääni värähti, Airisto kuuli sen, vaikka emäntä koettikin sitä
salata. Hänen olisi tehnyt mieli emännälle jotakin sanoa, lohduttaa,
puhua Oskarista, jonka tiesi olevan emännän sydäntä lähinnä, mutta oli
jokin, joka esti ja jonka vuoksi hän ei voinut.

He olivat pitkän aikaa ääneti, emäntä huuhtoen vaatteita, Airisto
istuen kivellä savuketta poltellen. Hän näki selvästi, että emännällä
olisi halu jotakin kysyä, puhua _siitä_ asiasta, mutta joko ei tahtonut
tai katsoi hänet liian vieraaksi kertoakseen hänelle asioitansa.

»Olisi ollut hauska vielä viipyä, mutta en jouda», sanoi Airisto
vihdoin. »Olisi ollut hauskaa nähdä tukkilauttojen porhaltavan ohi ja
muutenkin...»

»Kyllähän tässä kohta liike alkaa. Heti tulvan laskettua alkavat
tukkilautat tulla ylimäistä... Ja pianhan olisi lohenaikakin... Tästä
padosta melkein aina saadaan ensiksi... Ja pian tulva laskee, kun
kerran rupeaa laskeumaan...»

»Paljon olisi katsottavaa...»

»Mutta ei ole aikaa... Taitaa jo tuntua ikävältä?»

»Ei toki. Olisin kuitenkin suonut, että olisin isäntään paremmin
tutustunut, mutta hänellä on omat hommansa...»

»Eipä sen puheista taida vieras viisastua. On siksi...»

Airisto päätti puolustaa isäntää.

»Mutta onhan hän toimellinen mies, joka hoitaa talonsa hyvin. Ja taitaa
kerätä varojakin?»

»Siihen kyllä on toimellinen. Vaan olettehan nähnyt hänet, minkälainen
on muuten.»

Emäntä sanoi sen halveksivalla äänellä.

Kun he taas olivat hetken olleet vaiti, kysyi Airisto:

»Mistä hän on saanut päähänsä sen, että tahtoisi olla ruotsalainen ja
saada poikansa papiksi Ruotsiin?»

»Tämän puolen herrat, pappi ja kansanopiston johtaja, ovat sen hänen
päähänsä saaneet... Siinähän sen löyhyys juuri tuntuukin... se
uskottelee itsekin olevansa ruotsalainen, mukamas, kun on tältä puolen
jokea kotoisin... Ja siitä asiasta ensi kerran tulikin tosi riita, kun
minä halusin poikaa Suomen puolen kansakouluun...»

Airisto kuunteli tarkkaavasti emännän puhetta, mutta omasta puolestaan
hän ei arvellut asiasta mihinkään päin.

»Nyt se teki kauniin työn viimeksi...» aloitti emäntä uudelleen.

»Minkä teki?»

»Löysi Oskarin kirjojen joukosta suomalaisen laulukirjan ja heitti
palavaan uuniin... Ja minua kiusataksensa se sen teki... Kai ovat
herrat senkin hänelle opettaneet...»

Emäntä oli huuhtonut vaatteet, väänsi niistä liian veden pois, latoi
vasuun ja aikoi lähteä asettamaan niitä kuivumaan.

Airisto oli omissa mietteissään, mutta ennenkuin he lähtivät taloon
päin, kysyi hän:

»Eivätkö sitä patoa tukkilautat tyrkkää mennessään, kun kerroitte
lauttojen kulkevan hyvin likeltä rantaa?»

»Ei ole minun aikanani sattunut kuin kerran, eikä silloinkaan tullut
ihmishengen vahinkoa. Mutta on siitä padon päältä, kesää ennen kuin
minä tulin tähän taloon, hypännyt mies väylään... Tältä puolen saunan
oli potkaissut juoksemaan, vihkaissut hirveää vauhtia saunapolkua ja
siitä jyrkkää alas padolle ja padon päähän... ja siitä potkaissut
puolijokeen...»

Emäntä kertoi Kivi-Santerin kuoleman yksityisseikkoja myöten: kertoi
niin vilkkaasti ja innolla, kuin olisi sen silmäinsä edessä nähnyt.
Hänen äänessään tuntui sellainen sävy kuin hän olisi hyväksynyt
Kivi-Santerin teon. Kun he tulivat pihaan, juoksi Oskari heitä vastaan,
kirjat kainalossa tullen koulusta, ja huusi:

»Kahden päivän päästä loppuu koulu!»

Pojan kasvoille oli kohonnut puna, ja silmät loistivat. Hän oli todella
kaunis miehen alku.

Hän juoksi viemään kirjojaan sisälle, ja emäntä alkoi toimittaa
vaatteita kuivumaan.

»Eikö hän... kuinka sanoisin... ole keneltäkään kuullut viittauksia
sinnepäin, ettei Oskari ole... tai eikö hän koskaan ole epäillyt...?»

Emäntä ymmärsi, mitä Airisto tarkoitti, ja vastasi hiljaisella äänellä:

»Jos hän sen tietäisi... tai edes aavistaisi jotakin... olisi hän jo
varmaan tappanut minut tai pojan...»

Hänen kasvonsa värähtelivät sitä sanoessa. Niissä ilmeni semmoista oman
voiman ja oman tunteen ilmettä, että Airistosta tuntui kuin emäntä
sittenkin olisi oma itsensä ja että hän poikaan nähden kyllä puolensa
pitäisi. Mutta miten hän menettelisi, se jäi Airistolle arvoitukseksi.

Silloin he kuulivat kärryjen jyrinää kujalta ja näkivät oudon
herrasmiehen istuvan kieseissä ja hänen vieressään isännän, suu
leveässä naurussa.

Tulija kuului olevan kansakoulujen tarkastaja, joka vartavasten oli
lähtenyt liikkeelle itse kuullakseen, kuinka koululapset täällä rajalla
ruotsalaistuivat.

Isäntä oli vaatinut häntä talossa käymään, jotta hän saisi kuulla,
kuinka _hänen_ poikansa puhui ruotsia kuin ruotsalaiset ainakin.

Portaankorvan emäntä




VII


Portaankorvasta ei soudettu veneellä Suomen puolelle. Virta oli liian
väkevä talon kohdalla, ja Isokoski nieli, veden vähissä ollessa,
kuin peto kitaansa päin. Portaankorvalaisten, samoin kuin toistenkin
kyläläisten, oli poikki soudettava ylempää keskikylän kohdalta, ja
sittenkin virta veti venettä satoja syliä alemmaksi lähtöpaikkaa.

Patoamisen aika oli tullut.

Portaankorvan isäntä oli menossa Suomen puolelle noutamaan vanhaa,
tottunutta patomiestä Vankan Aapoa padon lyöntiin. Ei ollut toista
niin rohkeaa koskimiestä eikä niin taitavaa padonlyöjää kuin Aapo
koko Isonkosken seutuvilla. Joka vuosi olikin Aapo Portaankorvassa
patoamassa.

Ja häntä oli isäntä nyt noutamaan menossa. Tulva oli laskemassa,
huomenna oli jo ruvettava patoamaan. Tukkilauttoja oli jo ylimäistä
saapunut, niitä oli jo viikon päivät laskettu Isonkosken alle, ja
toisia oli vartomassa suomenpuolisella rannalla, jossa oli vasituinen
lauttahamina ja tukkilaisten olopaikka. Siinä lautat lopullisesti
valmistettiin, soudut kiinnitettiin lujempaan tukkeihin, airoja tehtiin
lisää ja keksejä uusittiin, ennenkuin Isoonkoskeen uskallettiin laskea.

Pitkin rantaa oli rakennettu kahvi- ja ruokapaikkoja ja yösijoja
lauttamiehille. Paljon niitä nytkin näytti siellä olevan sekä
sellaisia, jotka lauttoineen olivat ylimäistä saapuneet, että muita
tukkilaisia, jotka vain soutivat lauttoja koskien alle eivätkä sen
pitemmälle tukkien matkassa kulkeneet.

Rannoilla ja lautoilla liikkui miehiä, ja kahviloista kuului
kovaäänistä puheen sorinaa.

Portaankorvan isäntä souti haminan rantaan ja päätti ensin käydä
kysymässä, oliko Vankan Aapoa näkynyt, Aapo kun oli taitava koskimies
ja kesät laski lauttoja.

Siinä olikin saman kylän miehiä, joista Portaankorvakin tunsi jonkun.
Miehet löivät korttia kivellä, joka oli kahvilan edustalla.

Portaankorvan tunsivat kaikki suomenpuolelaiset, tiesivät tyhmän
ylpeäksi ja rikkaaksi mieheksi. Tukkilaisten kanssa hän oli aina
ollut kireissä väleissä, ja muutenkin olivat kaikki tulleet mitä
omituisimpiin käsityksiin hänestä.

Hän meni mahtavana, niinkuin tapansa oli, nenä pystyssä ja kädet
viuhtoen, korttia lyövien miesten puheille. Joukossa oli hänen entinen
renkinsä, Saviojan Vantte, jonka kanssa hän ei ollut ensinkään sopinut
ja joka oli kesken vuotta jättänyt palveluspaikkana. Sensijaan että
olisi kysynyt Vankan Aapoa, alkoikin hän haukkua Vanttea vetelykseksi
ja lurjukseksi. Miehet näyttivät olevan selviä, eikä hän muita
tuntenutkaan kuin Vanten.

Vantte kiivastui heti ja heitti isännälle kompasanan, joka merkitsi,
ettei semmoinen mies kyennyt lapsia siittämään. Hän tiesi isännän aran
paikan ja pisti senvuoksi heti alussa niin että tuntui.

Ja se näyttikin vaikuttavan. Isäntä kalpeni, sieraimet laajenivat, ja
julman kiivas kun oli, suuttui hän heti silmittömästi.

»Mitä sinä kerjäläinen puhut?» sähisi hän.

»Älä röyhkeile täällä! Et olekaan nyt omalla rannallasi», sanoi Vantte.

Ja taas hän lennätti sen äskeisen sanan.

Isäntä oli täydessä vimmassaan ja etsi asetta lyödäkseen, mutta kun ei
löytänyt mitään kättä pitempää huusi hän:

»Etkö sinä tiedä, kelvoton, että minulla on semmoinen poika,
jonkalaista ei ole koko Suomen puolen rannalla.»

Vantte nauroi, ja ne toisetkin nauroivat isännän vihalle.

»Sinun poikasi!» sanoi Vantte. »Et sinä semmoista poikaa ole ikinä
pystynyt tekemään. Häälahjana sen olet saanut...»

Maailma musteni Portaankorvan silmissä, ja hän tavoitteli asetta, mutta
samassa kuului kauhea huuto joka haaralta:

»Lauttoja pääsee irti, touvit katkeilevat!»

Jokaisesta kahvilasta pullahti miehiä törmälle. Huudettiin, juostiin,
kirottiin. Toinen syytti toistaan, mutta vihdoin riensivät järkevimmät
lautoille pelastaakseen koskeen pääsemästä ne, jotka olivat likimpänä
rantaa.

Virta oli siinäkin kohden jo väkevä, ja muutaman minuutin kuluttua
loittonivat irtipäässeet, raskaat tukkilautat seljemmäksi eikä niitä
enää voinut mikään ihmisvoima pidättää koskeen painumasta. Etenivät ja
etenivät hitaasti vielä, mutta varmasti. Virta veti ruotsinpuoliselle
rannalle ja Portaankorvaan päin, eikä siitä enää pitkä matka ollut
Isoonkoskeen. Kaikki tiesivät, kuinka niille käy: ne hajoavat yksin
puin Isossakoskessa, ja vielä laskematon vahinko on tiedossa.

Huutojen ja hämmingin aikana livahti Portaankorva kenenkään huomaamatta
tiehensä. Hän oli niin kuohuksissa, ettei muistanut, mille asialle oli
tullut, mutta ei hän veneensä luo kävellyt. Nousi maantielle ja siinä
vasta hoksasi, missä oli ja mitä oli kuullut.

Häntä kadutti nyt, että oli jätkäjoukkoon ollenkaan mennyt, ja se,
mitä hän oli kuullut, tuntui suurelta valheelta. Vantte oli häntä
ärsyttääkseen sanonut. Tyhmä hän sittenkin oli, kun meni puheille.
Mutta vielä hän Vanten neuvoo ja opettaa! Muistakoon, rakkari!

Mutta sitten hänen mieleensä muistui, että hänelle kerran ennen oli
sanottu sinnepäin kuin Vantte nyt. Se oli tapahtunut monta vuotta
sitten Ruotsin puolella, mutta mieleen oli sekin jäänyt. Sen sanojan
hän haastoi käräjiin, ja sitä sakotettiin. Mutta täällä Suomen puolella
ei taitaisi maksaa vaivaa ruveta käräjöimään.

Merkillisen pian hän kuitenkin selkeni vihastaan niinkuin on semmoisten
ihmisten laita, joiden käsityskyky on heikko. Mutta oli siitä sittenkin
jäänyt paha haava mieleen, ja nyt alkoi hän ensi kerran miettiä asiaa
pohjia myöten. Itse hän ei kuitenkaan keksinyt eikä löytänyt mitään
semmoista todistetta, josta olisi voinut saada varmuuden, oliko Vanten
puheessa perää vai eikö. Mutta tässä asiassa hän luottikin muiden
arvosteluun enemmän kuin omaansa. Hänen näköisekseen olivat poikaa
kaikki sanoneet, piispasta asti. Niin oli sanonut maisteri, joka oli
viikkokausia talossa, ja niin kansakouluntarkastajakin, vaikka oli
ummikko.

Mutta semmoisia asianhaaroja, joista hän pian olisi päässyt asian
oikean laidan tietämään, ei hänen mieleensä juolahtanut.

Hän saapui Vankan Aapon pirtille, joka oli syrjässä valtatiestä.

Aapo oli juuri lähdössä kosken soundin.

»Aamulla kuulin, että perämiehistä on puute, niin aioin juuri lähteä
koskelle.»

Hän arvasi heti, mitä asiaa Portaankorvalla oli.

»Olen minä tässä ajatellutkin, että eikö tänä keväänä Portaankorvaan
patoa lyödäkään», sanoi hän. »Akkakin siitä on maininnut.»

Hän palasi porrasten edestä pirttiin, ja Portaankorva tuli perässä.

Aapon akan, suulaaksi tunnetun Leenastiinan mielestä oli Portaankorva
nyt vielä höpsymmän näköinen kuin ennen koskaan. Nauroi ja puhui puuta
heinää, nenänpäästään vähänväliä vesipisaraa pyyhkien.

— Siinä on pörhöinen mieheksi, mietti eukko. — Merkillistä, miten
Karoliina tuon kanssa tulee toimeen.

Sitten hän kysyi ääneen:

»No hyvinkö siellä Karoliina ja poika voivat?»

»Hyvin, hyvinpä tietenkin. Poika kasvaa ja varttuu. On kohta Väylänpään
Eemelin kokoinen, vaikka on kolme vuotta nuorempi.»

»Vai niin vankka, vaikka seitsenkuisena syntyi.»

Leenastiina silmäsi Portaankorvaan, ymmärtäisikö tämä siitä mitään.
Mutta ei näyttänyt ymmärtävän.

»Taitaa pysyä isänsä näköisenä niinkuin ennenkin?»

Taas vilahti akan silmissä, ja Aapo rypisti vaimolleen kulmiaan, että:
»ole tuossa!»

Portaankorva pääsi taas mieliaineeseensa: poikaansa kehumaan. Ja hän
selitti kaikki koulunkäynnit ja viimeksi sen, mitä Suomen maisterikin
oli sanonut, — isänsä näköisenä oli pitänyt. Vielä selitteli hän, että
aikoi pojan kouluttaa papiksi, piispa kun oli kehoittanut.

»Karoliina on vähän vastaan... kaiketi luulee, että varat kesken
loppuvat, he-he-he...»

Hän nauroi sille niin että hytkyi.

»Taitaisi Karoliinan mieleen olla, että Oskarista tulisi Suomen
puolelle pappi...»

Silloin Portaankorva tulistui.

»Ei, helvetti vieköön, tule minun pojastani Suomen puolelle pappia...
ryssiä ja perkeleitä palvelemaan... sen minä sanon!»

Aapo heristi nyrkkiään akalle, ja akka ymmärsi pitää suunsa kiinni.

Huomisaamuna oli Aapon määrä tulla patoamaan. Portaankorva otti
pulleasta lompakostaan setelin käsirahaksi Aapolle.

»Siinä on, jotta sitten on varma, että tulet.»

»Varma on», vakuutti toinen ja pisti rahan taskuunsa.

Portaankorvan ei ollut tapana joutilaana kauan kylässä viipyä ja nytkin
hän alkoi päivitellä, että meni monta tuntia taas tällä matkalla...
tässä jaaritellessa.

Sitten hän läksi kiireesti kävellen lauttahaminaan päin, johon oli
veneensä jättänyt.

Kun Vankan Aapo vaimoineen oli jäänyt kahdenkesken, sanoi Leenastiina:

»Ei sillä ole aavistustakaan, kuinka asia on... Ettei se itse hoksaa ja
näe...»

»Hyvä on, ettei näe... Taitaisi siinä tulla ikävä elämä Karoliinalle,
jos Aapeli asian perille pääsisi.»

»On se Karoliina saattanut sen silmät pimittää ja yhä saattaa... eikä
se siitä miehekseen olisi huolinutkaan, jos ei olisi varmaan tiennyt,
että sen pettää saattaa...»

»Oli miten oli, mutta hyvä olisi, että rauha säilyisi... Äläkä sinäkään
viittaa sinnepäin... Mitä se sinuun kuuluu.»

»Luuletko sen uskovan, vaikka suoraan sanoisin, että täytetyn puolikon
otit, kun Karoliinan otit... ei uskoisi...»

»Ole siinä!»

»Ja kun se tihrusilmä ja räkänokka vielä kuvittelee poikaa
näköisekseen! Varmaan sitä ihmiset miehissä valehtelevat...»

»Koko asia ei kuulu sinuun... Eihän siitä kylällä kukaan puhu...»

»Ei puhu, mutta kun puhe tulee, niin kaikki tietävät...»

»Siihen se unehtuu koko asia, kun vain sinä osaat pitää suusi kiinni.»

»Minun puolestani kyllä saapi olla, ja hyvä olisi Karoliinan ja
pojankin vuoksi, ettei se koskaan saisi tietoonsa...»

»No niin. Ole sitten hiljaa äläkä ota puheeksi.»

       *       *       *       *       *

Silloin kun Karoliina lopulta suostui Portaankorvaan emännäksi
lähtemään, liikkui jo huhuja monenlaisia, ja kun sitten syntyi poika
seitsenkuukautisen avioliiton perästä, uskoi moni, että pojan isä
olikin kesällä Väylänpäässä majaillut maisteri. Eikä huhu ollut
vieläkään vaiennut, vaikka asiasta hyvin harvoin puhuttiin. Näinä viime
vuosina ei siitä juuri ollut puhuttu mitään, eikä Karoliina itsekään
ollut siitä kuullut kuin joskus salaisen viittauksen.

Ruotsin puolelle ei huhu ollut sanottavasti levinnytkään.

Kotiin päin palatessa johtuivat Portaankorvan mieleen taas Vanten
puheet. Mutta niin lujaan uskoon oli hän jo tullut siitä, että oli
pojan isä, ettei hän sitä asiaa epäillytkään. Mutta hänelle johtui
mieleen, että Karoliinalla niihin aikoihin oli ollut muitakin
kosijoita, ja yksin jo se asia häntä harmitti. — Olisi tullut heti
kun kävin ensi kerran pyytämässä, ei olisi tätäkään... Karoliinan on
syy... kun sitten lopulta kuitenkin suostui, taloon tuli ja sanoi: nyt
pappilaan...

Kun hän pääsi puoliväylään, tapasi hänet villi ajatus, ja ensimmäinen
epäilys sävähti hänen mieleensä. Se tunne tuli niin voimakkaana, että
hän kiskoi airoista kuin mielipuoli.

»Saatanan helvetti... saatanan helvetti», hoki hän ja souti
vastavirtaan, veneen mutkitellessa sinne tänne.

Ei kertaakaan ollut hän sitä tullut ajatelleeksi, ja poikaa oli hän
niin rakastanut...

Mutta kun hän pääsi rannalle, oli hänen vihansa taas lauhtunut ja hän
käsitti, että kiusasi itseään turhaan. Taikka piru kiusasi häntä, juuri
niinkuin Jumalan sanassa sanottiin...

Ja turha kunnianhimo, joka häntä oli elähdyttänyt jo monta vuotta, sai
voiton äskeisestä epäilyksestä. Ei, hänen se on poikansa, ja pappi
siitä tehdään... Piispa ja nyt tämä kansakouluntarkastaja viimeksi
siihen kehoittivat, olkapäälle taputellen. Oskari on ensimmäinen pappi,
joka täältä rajamaalta...

Semmoista poikaa ei ole koko jokivarrella», oli piispa kehunut.
»Semmoisia miehiä juuri täällä rajalla tarvitaan.» — Ja kaiken hyvän
lisäksi oli ehdottanut, että pojalle annettaisiin ruotsalainen nimi:
Abelsson, se on Aapelinpoika. Ja Abelsson on nyt Oskari...

Muisti kuinka piispa poikaa hyvästellessä kätteli ja koko nimeltä
puhutteli näin:

»Jaha, min gosse Oskar Gustaf Adolf Abelsson...»

Ja sitten hän vielä hymähti ja suomeksi sanoi Aapeliin kääntyen:

»Siitä pojasta on teille iloa ja kunniaa.»

Kaikki olisi ollut hyvin, mutta Karoliina ei ottanut osaa hänen eikä
piispan iloon.

— Samanlainen lautapää kuin veljensäkin, Väylänpää.

Niin ajatteli hän silloin, ja piispan poistuttua hän sen sanoi
vaimolleenkin, ja samoin nyt, kun kotiin päin mennessä asiaa muisteli.

Hän käveli rantapolkua pitkin, joka törmänhamaraa myöten johti kylältä.

Saunan luona oli kylän poikia harreja onkimassa, ja Oskarikin oli
joukossa. Aapeli kuuli poikain puhuvan keskenään jostakin juhlasta,
mutta ei saanut selvää mistä. Mutta yhtään ruotsalaista sanaa ei kukaan
lausunut.

»Puhukaa te ruotsia keskenännekin, niinkuin opettaja on käskenyt, ettei
kesän aikana unhotu», sanoi hän seisahtuen törmälle poikien onkimista
katsomaan.

»Viis siitä, mitä 'Fyyfinska' käskee», murahti yksi pojista, mutta
isäntä ei kuullut, mitä hän sanoi.

Pojat jäivät ongelle, isäntä käveli pihaan. Hänellä oli mielessään
monenlaisia töitä, jotka koskivat huomenna alkavaa patoamista, ja hän
mietti, mihin ensiksi ryhtyisi.

Hän kävi pirttiin. Siellä ei ollut ketään. Hän kaipasi emäntää ja lähti
kamariin, mutta kamarin ovella tulikin Karoliina vastaan.

»Nytkö sinä jo palasit? Pianpa sinä...»

Karoliina käveli hänen ohitsensa pirttiin. Hän seurasi perässä.
Yhtäkkiä hän taas muisti, mitä oli kuullut, ja hänen sisässään jo
leimahti. Hän silmäsi emäntää. Karoliina tuntui näennäisesti tyyneltä,
mutta katse, jonka hän mieheensä loi, oli vimmaa täynnä. Isäntä ei sitä
huomannut. Huomasi vain sen, että Karoliina oli komea emäntä, lihonut
paljon sittenkun tähän taloon, tuli.

»Tapasin meidän entisen Vantten lauttahaminassa», sanoi hän.

»Vai tapasit...»

»Tapasin. Ärsytteli minua ja sai niin suuttumaan, että hengen olisin
ottanut, jos olisi ase sattunut käteeni...»

Karoliina alkoi aavistaa asiaa. Hänestä oli heti ensi silmänräpäyksellä
näyttänyt miehen muoto erilaiselta kuin tavallisesti. Hän kuuli
sydämensä lyövän nopeammin, mutta koetti kaikki voimansa panna
liikkeelle, ettei hämmentyisi.

»Vai sillä lailla... se vanha kelmi...»

»Joo», sanoi isäntä pitkään. »Sakkoon sen siitä saisi, jos tahtoisi...
Kun kehtasi sanoa, ettei Oskari ole minun tekemäni, että häälahjana on
emäntä sen taloon tuonut...»

Ilme emännän kasvoilla ei muuttunut vähääkään, ja vaikka hän olisikin
vähän punastunut tai muuten hämmästynyt, ei sitä isäntä olisi huomannut.

»No sen arvaa, että semmoinen mies kuin Vantte hoksaa vaikka mitä...»

Emäntä koetti nauraa ja ihmetteli itsekin, että se kävi niin
luonnollisesti.

»No mitä sinä siihen?» kysyi hän ja katsoi nyt avonaisesti miestään
silmiin.

»Hengiltä olisin lyönyt, jos ase olisi käteeni sattunut.»

»Olipa onni, ettei ollut toki asetta...»

Onnihan se kuitenkin oli», myönsi isäntäkin, mutta sanoi heti perään,
sieraimet laajeten ja silmät välähtäen:

»Pilkkasi se muutenkin...»

»Tietää sen... Se on Vanttekin jo niin jätkän koulua käynyt, että on
kaikki oppinut.»

»Niin on, vaan jos kohtaan, niin pään halkaisen...»

Mutta sitten hän yhtäkkiä näytti muistavan jotakin ja läksi ulos.

»Huomenna ruvetaan patoamaan!» sanoi hän ovella mennessään.

Emäntä pelkäsi hänen pian tulevan takaisin ja pääsevän villiin
intoonsa. Hän koetti rauhoittua, mutta nyt vasta pelästyikin. Oikein
häntä ihmetytti, että äsken oli saattanut niin tyynenä olla.

Mihinkähän se meni? Uskoikohan se vai eikö? Kuinka sen silmät pyörivät
päässä ja leukalihakset tärisivät!

Emäntä kuunteli henkeään pidättäen, kuuluisiko hänen askeleitaan...
Jotakin kolahti porstuassa...

»Herra Jumala! Nyt se hakee kirvestä! Tai jos hakee Oskaria!»

Hän alkoi vavista ja tunsi semmoista voimattomuutta, ettei koskaan
ennen.

Korva kuunteli... sydän löi, eikä hän päässyt paikaltaan istumasta...

Silloin hän kuuli jonkun pihalla hakkaavan, ja kun silmäsi ulos, näki
hän Aapelin veistämässä patovaajaa.

Hän rauhoittui, mutta vain hetkeksi.




VIII


Se, mitä Karoliina oli koko naimisissaolonsa ajan pelännyt, näytti
alkavan toteutua.

Aapeli oli alkanut epäillä. Ja vaikka hän ei mitään ollut puhunut niinä
päivinä, joina patoa lyötiin, näki emäntä, että hän iltaisin katseli
Oskaria pitempään ja tarkemmin kuin ennen, ja kun aikansa oli poikaa
tarkastanut, niin silmäsi sitten häneen.

— Vielä se ei usko, mutta sitä se miettii, ja jos vielä joku herjaa
niinkuin Saviojan Vantte, niin ei tiedä, miten käy...

Emäntä teki huomioitaan joka päivä, mutta ilokseen hän havaitsi,
että Aapeli alkoi poikaa hyväillä niinkuin ennenkin ja puhua papiksi
tulemisesta.

Kun pato saatiin kuntoon ja lohia alkoi tulla, näytti Aapelilta kaikki
unohtuneen.

Mutta sitä enemmän mietti emäntä. Hänellä oli, maisterin ollessa
talossa, syntynyt ajatus, joka päivä päivältä oli varttunut ja
vahvistunut ja päässyt oikein voimaansa nyt, kun tiesi mitä Aapeli
mietiskeli. Joka päivä hän eli kuin tulisessa tuskassa ja säpsähti
joka kerta, kun Aapeli tuli näkösälle. Onneksi ei Aapeli lohenpyynnin
aikana käynyt kertaakaan Suomen puolella ja hyvin harvoin kylälläkin,
eikä talossakaan käynyt muita kuin outoja lauttamiehiä, jotka ostelivat
karjan antia ja tuoretta kalaa.

Mutta emännän levottomuus ja pelko kasvoivat päivä päivältä. Hän
ei uskaltanut istua yksin pirtissä eikä kamarissakaan aikeitaan
miettimässä. Siellä oli liian ahdasta. Hän turvausi kesänavettaan, joka
oli taloa alempana, lähellä Isoakoskea. Iltaisin hän lähti pyttyineen
jo paljon aikaisemmin kuin lehmät tulivat, sanoen lehtiä suorivansa...

Navetta oli talvisinkin ollut hänen turvapaikkansa, jossa sai
mietteensä miettiä, itkunsa itkeä. Mutta kesänavetalla oli lisäksi se
etu, että siihen aivan navetan ovelle näkyivät Isonkosken valkoiset
laineet ja kuului lakkaamaton pauhu ja tohina. Siitä näki suurien
lauttain vajoavan kosken korkeihin laineisiin, niin ettei hetken
aikaan näkynyt yhtään miestä. Joskus sentään vilahti kuohujen keskeltä
punainen pusero tai musta hattu.

Se tohina ja se lakkaamaton pauhu helpottivat. Hänen oli helpompi
miettiä, kun sitä kuunteli ja näki suoraan koskeen. Tohina ja pauhu
hivelivät korvaa, silmää ilahdutti hyökyjen myllerrys ja levoton
hyppely. Ajatukset tuntuivat selvemmiltä, ja sydän ikäänkuin vahvistui.

Hän oli koko ajan aavistanut, että kerran se saa siitä tiedon, ja
silloin... Sitä hän oli miettinyt kesät talvet, yöt päivät, ja
miettinyt pojan pelastusta. Sillä hän aavisti, oli varmakin siitä, että
poikaan se ensimmäisen vihansa kohdistaisi, poikaan, jota oli omakseen
uskonut ja vaalinut ja rakastanut... Jahka se varmasti uskoo, ettei
poika olekaan hänen — vaan kenties kenen kulkurin — silloin sen viha ei
rajoja tunne, ja murskaksi se pojan lyö...

Jos olisikin siitä varma, että se järjettömän vihansa kohdistaisi
häneen eikä poikaan, sitten ei niin suurta pelkoa olisi... Mutta
juuri se, että hän jo tunsi tuon kummallisen, vähäjärkisen miehen
ajatusten juoksun, vahvisti häntä siinä uskossa, että se silmittömässä
suuttumuksessaan ei muistaisi häntä, syyllistä, vaan puskisi kaiken
hullun villivihansa viattomaan poikaan...

Mutta nyt hän luuli keksineensä pelastuksen. Se oli niinä päivinä,
jotka maisteri majaili talossa, hänen mieleensä juolahtanut. Silloin
juuri, kun oli maisterilla kuullut, että _hän_ eli, oli virassa ja tuli
hyvin toimeen. Mutta vasta näinä päivinä, nyt patoamisen aikana, oli se
päätökseksi vahvistunut. Oli tehnyt mieli maisterilta paljon muutakin
kysellä, mutta ei uskaltanut, kun ei tiennyt mitä mieltä maisteri
oli. Olisi ehkä pitänyt hänen ajatuksiaan hulluutena, uhkarohkeana
yrityksenä... olisi, kieltänyt eikä kehoittanut...

Nyt hän oli punninnut asiaa sinne tänne ja päätös oli kasvanut lujaksi.

Oskarin oli saatava tietää, kuka hänen isänsä oli, ja sitten salaa
poistuttava, ensin Suomen puolelle, sitten pois — oikeaa isäänsä
hakemaan...

Semmoinen oli hänen päätöksensä.

Nyt oli kuitenkin lisäksi tullut pelko siitä, että Aapeli voisi minä
hetkenä hyvänsä kiljaista: Eihän Oskari olekaan minun poikani!

Siinä sitten olisi pojan loppu ja siinä hänenkin...

Vielä se ei uskonut, mutta sen silmistä näkyi, että sitä asiaa se
mietti.

Onneksi oli padonlyönti käynyt hyvin, ja kalansaalis oli runsas. Isäntä
puuhaili hyvällä tuulella ja näytti lavertelevan pojan kanssa niinkuin
ennenkin.

Kun ei nyt kukaan sitä ärsyttäisi. Kun ei kukaan sitä herjaisi siitä.
Kun se ei menisi Suomen puolelle eikä jätkien kanssa riitelemään.

Hän istui kivelle lähelle kesänavetan ovea. Siitä hän näki suoraan
eteensä koskelle ja taakseen hymyilevään koivikkoon, jonka läpi
karjapolku toi navetalle. Mutta talosta ei näkynyt mitään. Korea
männikkö ja koivikko olivat siinä talon ja navetan välissä.

Tyyni oli ilta, Pohjolan loistavimpia, sillä juhannus alkoi olla
käsissä.

Hän oli siinä istunut pitkän aikaa. Kuunteli ensin, kuuluiko kelloja
metsästä, ja unohtui sitten mietteisiinsä. Merkillistä oli hänestä,
että sittenkun hän oli saanut päätöksensä valmiiksi, hänestä tuntui
niinkuin kosken ääni olisi muuttunut. Ei siinä enää erottanut semmoista
valittavaa uikutusta kuin ennen, se tohisi ja huusi nytkin, mutta sen
äänessä oli varmuutta ja itseluottamusta, niinkuin se olisi tiennyt,
mistä tullaan ja mihin ollaan menossa. Ah! Se oli aivan hänen oman
sydämensä ääni nyt! Se ei itkenyt puristettuna jään alle... eivätkä
hänenkään sydämensä tunteet nyt sulloutuneet yhteen sopukkaan, vaan
ajatukset risteilivät ja lensivät ympäri maailmaa.

Vapauteen Oskari, Suomeen, isänmaahansa!

Hänenkin oli sitten helpompi elää, kun tiesi pojan olevan turvassa.

Ja hän syventyi miettimään Oskarin pakomatkan yksityisseikkoja. Kaiken
täytyi olla edeltäpäin harkittua ja valmiina, kaiken tuli tapahtua kuin
unessa...

Hänen kasvoillaan kuvastui päättävä ilme, ja jonkunlainen riemu täytti
hänen sydämensä, kun hän mietiskeli yrityksen onnistumista.

Silloin hän kuuli tulevan askeleita ja puhelua koivikosta etempää,
polulta päin, joka johti talosta navetalle, mutta tulijoita, jotka
olivat vielä lehvistön peitossa, ei hän nähnyt.

Hän säpsähti ja nousi ja alkoi jotakin toimitella. Mutta tulijat
olivatkin vain Oskari ja Manta. Oskari käveli edellä, ahavoituneena,
punaposkisena ja iloisena.

»Isä käski äidin tulla kotia... on saatu monta suurta lohta... että
Manta jääpi navetalle», sanoi Oskari.

Emäntä alkoi lähteä.

»Oliko keitään vieraita?» kysäisi hän mennessään Mantalta.

»Tuli sinne Suomen puolelta lohen ostajia», vastasi Manta.

Emäntä ja Oskari lähtivät. Oskari juoksi edellä.

Ei vielä! ei vielä! mietti emäntä. Vielä ei ole kaikki valmiina, mutta
sitten vasta sanon...

»Oskari, Oskari!» huusi hän pojan perään. »Älä jätä!» Oskari seisahtui
odottamaan.

»Onko isä ollut pahalla tuulella?» kysyi hän pojalta.

»Hyvänä on ollut... sanoi, ettei ole ollut näin hyvää lohensaalista
moneen kesään...»

Kun he saapuivat siihen kohtaan, jossa polku poikkesi metsästä ihan
törmälle, melkein Isonkosken niskaan, ja josta näköala avautui
suomenpuoliselle rannalle, sanoi Karoliina:

»Katsos, tuolla on Suomi... Muistatko sitä laulua siinä laulukirjassa:
'Oi Suomi, isän, äidin maa...'?»

»Muistan minä», vastasi Oskari tullen äitinsä viereen seisomaan.

Aivan heidän jalkainsa juuressa pauhasi koski, pyörryttävän jyrkän
rantatörmän alla.

»Etkö tahtoisi Suomeen?»

Hän katsahti poikaa silmiin. Poika loi häneen pitkän, kysyvän katseen.

»Tahtoisin minä, mutta isä ei päästä...»

»Ehkä pääsetkin Suomeen, mutta älä puhu mitään kenellekään... et
mitään, mitä äiti sanoo...»

Oskari näytti ymmärtävän, virkkoi:

»Ettäkö ei isä saisi tietää...»

»Niin, ja muutenkin. Muista nyt!»

Pojan silmänurkassa vilahti jotakin semmoista ilmettä, josta äidin
mieleen juolahti ajatus, että ehkä poika jotakin tai jostakin aavistaa.

Suuri tukkilautta samassa tulla keikkui, läheni rantaa siinä, missä
he seisoivat, ja melkein hipaisi kalliota. Sivumennessä heilautti
muuan hattuaan, airon ponnessa seisten, ja huusi jotakin. Karoliina ei
kuullut, mitä hän huusi, mutta miehen hän tunsi: se oli Saviojan Vanne.

»Lähdemme nyt», sanoi hän, ja omituinen pelko taas kouristi sydäntä.

Kun he saapuivat pihaan, saivat he kuulla, että äskeinen lautta oli
ollut laskemaisillaan suoraan patoon, mutta eivät olleet uskaltaneet,
kun isäntä oli sattunut olemaan törmällä.

Kukaan ei ollut lautalla olevia miehiä tuntenut, eikä emäntäkään
virkkanut näkemästään mitään.




IX


Keskikesällä aikoivat Suomen puolen nuorisoseuralaiset viettää
kesäjuhlaansa omassa talossaan »Nuorten mäellä». Siitä levisi tietoja
Ruotsin puolellekin, jonka nuoriso oli hartaudella seurannut veljiensä
ja sisariensa toimia ja usein ollut iltamiaan »Nuorten mäellä»
viettämässä.

Perä-Pohjolankin nuoriso oli alkanut heräillä. Isänmaan asiat
alkoivat olla silläkin huolena, ja se alkoi käsittää tehtäväänsä ja
velvollisuuksiaan. Oma talo oli vähitellen saatu pystyyn, ja sen
kurkihirren alla lämpenivät sydämet ja mielet virkistyivät.

Ruotsin puolen nuoret tahtoivat mukaan. Ja vaikka heille jäi
arvoitukseksi ja hämäräksi se, mikä toisia yhteenliitti ja innostutti,
viehätti yhdessäolo, leikit ja laulut, joista heitä vastaan lehahti
lämmin tunne suloisin suomenkielin.

Aiotusta kesäjuhlasta oli jo kauan puhuttu Ruotsin puolellakin.
Kerrottiin ohjelman tulevan rikkaamman ja vaihtelevamman kuin koskaan
ennen. Puheen tuli pitämään kotikylän oma poika, seuran jäsen, vasta
ylioppilaana kotia saapunut Väylänpään vanhin poika, Juhani. Hänestä
kerrottiin paljasta hyvää sekä Ruotsin että Suomen puolella. Koulun
paras oppilas oli ollut ja loistavasti läpäissyt ylioppilastutkinnossa.
Kuitenkin oli kelpo poika, jota ei joutava herruus vaivannut. Kesäisin
oli aina kotonaan työtä tehnyt niinkuin muukin väki.

Ohjelmaan kuului lisäksi monenlaisia leikkejä, joita vartavasten oli
juhlaa varten harjoitettu, kauniita kuvaelmia Kalevalasta ja Vänrikki
Stoolista sekä paljon muuta hauskaa.

Väylänpään Juhani, joka nyt vasta oli ylioppilaslakki päässään kotiin
palannut, ei ollut usein Portaankorvassa käynyt. Karoliina-täti ei
ollut häntä nähnyt moneen vuoteen, vaikka nuorempi poika Eemeli oli
usein kesälläkin soudellut Portaankorvaan ja välistä uistinretkellä
viipynyt yötäkin talossa.

Elämä Portaankorvassa meni entistä menoaan. Isännällä oli omat
kiireelliset työnsä, ja emäntä sai hoitaa rauhassa omia tehtäviään.
Mitään semmoista ei ollut tapahtunut, josta isäntä olisi saanut uutta
aihetta epäilyksilleen.

Hän näyttikin ne jo unhottaneen. Mutta emäntä oli pannut merkille, että
hän vieläkin tarkasteli poikaa. Kerran yöllä, kun oli tullut kotia ja
luullut emännän nukkuvan, oli mennyt pojan viereen, peitettä nostanut
ja pitkän aikaa poikaan katsonut...

Emännälle ei hän kuitenkaan ollut mitään virkkanut, ja emäntä sai
rauhassa pakoa varten toimittaa minkä mitäkin. Sillä päätöksestään ei
hän enää millään hinnalla aikonut luopua.

Näinä päivinä oli isäntä ollut vallan hyvällä tuulella. Emäntä
käytti kerran tilaisuutta hyväkseen ja otti puheeksi Suomen puolella
pidettävän kesäjuhlan. Sinne hänkin tahtoisi mennä ja viedä
Oskarinkin...

Hän oli uskonut isännän panevan vastaan, mutta merkillistä kyllä
suostui tämä heti Karoliinan pyyntöön.

»Sano sinä sille veljesi pojalle, Juhanille, että ylioppilas siitä
tulee meidän Oskaristakin, mutta tälle puolen rajaa...»

— Vai siitä paikasta nyt kenkä painaa, — ajatteli emäntä ja ymmärsi
nyt, miksi isäntä niin mielellään oli Oskarinkin luvannut päästää,
vaikka ennen aina oli vimmastunut jo siitäkin, että hän joskus talvella
oli aikonut.

»Ja saatatpa sanoa, jos kohtaat Väylänpään väkeä, että ei meidän
tarvitse kyläläisiin turvautua, jos poika koulutetaankin... eikä lyhene
rakennus silti...»

»Kyllä sanon... Kyllä sanon...»

»No niin. Mutta muistakin sanoa.»

       *       *       *       *       *

Kesäjuhlaa suosi erittäin kaunis ilma.

Leppoisa, ihanan lämmin sunnuntai-iltapäivä oli, kun ruotsinpuoliselta
rannalta alkoi veneitä soutaa Suomen puolelle. Korkealla mäellä näkyi
uljas nuorisoseuran talo, lippujen ja lehtipuiden keskellä.

Lauttahaminassa hoilasivat tukkilaiset, ja lauttoja laskettiin
paraikaa. Mutta ylipyrkijät soutivat maihin ylemmäksi lauttahaminaa,
josta tie lähti suorana nousemaan »Nuorten mäkeen». Tulijat olivat
enimmäkseen nuorta väkeä, poikia ja tyttöjä. Jossakin veneessä näkyi
jokunen vanhempi nainen, mutta ikämiestä ei monta. Portaankorvan
emäntä ja Oskari olivat päässeet naapurinsa Pikkukorvan veneessä,
jossa oli talon poika ja kaksi tytärtä. Heistä ei yksikään ennen ollut
käynyt »Nuorten mäellä», mutta nyt sattui niin hyvin, kertoivat he
Karoliinalle, että isä ja äiti olivat menneet Järvikylään vierailemaan,
joten heidän nyt sopi...

»Väylänpään Juhani kuuluu pitävän puheen», kertoi nuorempi tytöistä,
Kaisu. »Lieneekö hyvinkin ylpistynyt, sittenkun herraksi on tullut?»

»Ei toki. Suomenpuolelaiset kertoivat hänen olevan aivan samanlaisen
kuin ennenkin», tiesi toinen tyttö.

Karoliina istui keskituhdolla ja Oskari etukeulassa. Karoliina ei
kuunnellut, mitä nuoret keskenään puhelivat; ajatukset askartelivat
muualla. Oskarin silmistä loisti ilo, ja kun hän katseli äitiään, meni
suu nauruun.

— Ajatteleekohan se, että nyt mennään Suomeen, juolahti Karoliinalle
mieleen, ja hän hymyili takaisin pojalle, nyykäytti päätään,
tarkoittaen: Nyt menemme Suomeen, eikä ole mistään pelkoa.

Karoliinan kaikki ajatukset olivat näinä viikkoina olleet niin
yhteen ainoaan asiaan kiintyneinä, että tuntui oikein oudolta muuta
ajatellakaan. Vähitellen hän kuitenkin alkoi kuunnella, mitä nuoret
puhuivat, mutta silloin he juuri saapuivat Suomen puolelle.

Rannalla oli muutamia tuttuja isäntiä ja emäntiä, joita Karoliina
kätteli.

»Eipä sinua enää näy koskaan tällä rannalla... niinkö oletkin
syntymäkyläsi unhottanut», sanoivat he.

»Eipä sitä jouda kylässä kulkemaan», vastasi Karoliina vältellen.

Kaikki he katselivat uteliaasti Oskaria.

Karoliina huomasi sen ja punastui.

He lähtivät nousemaan maihin ja tulivat tielle. Liput liehuivat
»Nuorten mäen» suuren rakennuksen katolla, ja koivujen ja köynnöksien
keskellä liikkui siellä nuorta kansaa edestakaisin.

Juuri tielle tullessa saapui paljon väkeä ylempää, ja Karoliina tunsi
joukon jälessä kävelevän veljensä, Väylänpään isännän.

Veljen ja sisaren tervehtiminen oli vilpitöntä, ja veli olikin ainoa,
joka tiesi Karoliinan salaisuuden, tiesi, että sisar avioliitossaan
oli sangen onneton, ja tunsi Portaankorvan luonteen ominaisuudet.
Sisarukset olivat hyvin yhteen näköön, ja helposti tunsi heidät
veljeksi ja sisareksi samanvärisestä tuuheasta tukasta ja silmien
syvästä katseesta.

Veli katsahti Karoliinan silmiin. Tämä ymmärsi veljen katseen ja
virkkoi:

»Siinä ne ovat sentään päivät kuluneet... vaikka eivät ne ilonpäiviä
ole... Tässä on Oskari...»

Oskari kumarsi enolleen.

»Kas vaan sinua, kuinka olet kasvanut», sanoi eno katsellen pojan
hienoja kasvoja. »Eipä häneen juuri ole äidistään jäänyt muuta kuin
ehkä silmien ilmettä...»

Hän katsahti Karoliinaan. Tämä hymähti.

Aivan ihme on, kuinka häneltä on tullut isänsä näköinen», sanoi hän
hiljaa Karoliinalle.

Karoliina nyykäytti päätään.

He läksivät nousemaan »Nuorten mäelle» päin. Heidän edellään kulki
joukko ihmisiä, ja toisia tuli perässä, muita niin kaukana, etteivät
voineet heidän keskusteluaan kuulla.

»No vieläkö hän ruotsalaistuttaa poikaa?» kysyi veli.

»Nyt vasta onkin oikein hulluksi tullut... Hänen hupsutuksiaan on
mahdoton kertoa...»

Veli ei nähtävästi ollut kuullut Saviojan Vanten ja Aapelin
yhteenotosta mitään. Karoliina vältti siitä puhua, samoin kuin hän
Oskariin nähden piti kaikki omina tietoinaan.

»Kaikkihan nyt kuitenkin menisi hyvin, jos se ei alkaisi epäillä...
jos edelleenkin uskoisi poikaa omakseen... Välistä olen pelännyt sinun
puolestasi... kun tiedän, minkälainen villi miehesi on...»

»Poikaan hän ensiksi kohdistaisi vihansa... ja minuun sitten...»

Mutta Karoliinan äänessä oli sitä sanoessa kova kaiku ja silmissä tuima
ilme.

— Ei hän ainakaan näytä itse pelkäävän, ajatteli veli.

Kun olivat aivan lähellä taloa, sanoi Karoliina:

»Tässä omia asioitani ajattelen enkä muista sinua onnitella... Juhani
on nyt ylioppilas...»

»No, niin pitkällä hän nyt on», sanoi Väylänpää, ja hänen vakaville
kasvoilleen ilmestyi iloa. »Ehkäpä hänestä mies tulee...»

»Joko hän on tänne saapunut? Hauskaa on nähdä häntä...»

»Täällä on puuhannut monta päivää... Saapa kuulla, mistä hän puhuu,
mutta luulen, että ruotsalaiset saavat osansa... Tänne näyttää tulleen
paljon ruotsinpuolelaisia...»

»Monta veneenlastia», tiesi Karoliina.

       *       *       *       *       *

Ohjelmassa oli ensiksi puhe. Väkeä kerääntyi kerääntymistään. Nyt
nähtiin joukossa vanhempaakin väkeä, joka ennen oli ylenkatseellisesti
kohdellut nuorten hommia. Karoliina tapasi veljensä pojan pikimmältään
siksi, että ehti tervehtiä ja jonkun sanan vaihtaa. Nuoren ylioppilaan
kasvot loistivat, ja hänen tuuhea tukkansa kiemurteli somina kiharoina
valkoisen lakin alta. Hänen kasvonsa ilmaisivat sisäistä voimaa, ja
kauniissa, ruskeissa silmissä loisti into ja voiton varmuus. Hän oli
koko puuhan keskipisteenä. Hän muisti kaikkia, järjesti kaikkea, ja
hänellä oli ystävällinen sana jokaiselle. Erityisesti hän näytti
riemuitsevan siitä, että Ruotsin puolen nuorisoa oli niin paljon
kokoontunut...

»Terve tuloa Suomeen!» sanoi hän niillekin nuorukaisille, joita ei
tuntenut tai joiden nimeä ei muistanut.

Puheen piti heti alkaa. Väylänpää itse alkoi jo hätäillä poikansa
puolesta, että kuinka käykään, kun Juhani hommailee vain muuta eikä
ensinkään näy muistavan, että hänen pian on astuttava puhujalavalle.
Muutenkin hän pelkäsi pojan hämmentyvän niin suuren väkijoukon edessä.

Mutta isän pelko oli turha. Juhani astui varmana puhujalavalle,
pyyhkäisi kerran vasemman käden sormet läpi tuuhean tukkansa, toivotti
kaikki läsnäolevat tervetulleiksi ja aloitti puheensa.

Karoliina oli Oskarin kanssa mennyt hyvin likelle puhujalavaa, niin
ettei häneltä jäisi sanaakaan kuulematta...

Juhani puhui alussa kuin leikillä. Mutta kuta pitemmältä puhetta
jatkui, sitä mukaa vakaantui äänikin ja hän innostui omista sanoistaan.

»Laulu on kaikkina aikoina ollut Suomen kansan pyhempi kieli, jolla
se tuo ilmi surunsa ja ilonsa, toivonsa ja kaipauksensa» — jatkoi
hän, ja hänen kirkas äänensä kierteli suuren salin joka soppeen. —
»Suomen kansan runous kumpuaa suoraan kahdesta kirkkaasta lähteestä,
yksinäisyydestä ja surusta. Soitto on suruista tehty, murehista
muovaeltu. Meidän kansamme on laulua ja soittoa rakastava kansa, ja
samalla se on rauhaa rakastava kansa, itsenäinen, omien, tyynten
mietteillensä kansa. Ja vaikka voitettuna ja valloitettuna, on se
vieraan vallan alaisena aina pitänyt oman ajatus- ja elintapansa. Sillä
isänmaa on sille aina ollut rakkain — rakkain, jonka hyväksi on kaikki
alttiiksi pantava.

Sellainen on ollut meidän kansamme. Onko se vieläkin sama kansa?

Pohjolan nuoriso! Oletteko ajatelleet oman kansanne kohtaloita?
Oletteko milloinkaan muistaneet menneitä sukupolvia, jotka
kärsimisillään tämän karun, mutta ihanan maan meille jälkeentuleville
omaksi isänmaaksi pelastivat? Oletteko ajatelleet, että se Mooses, joka
johdatti esi-isämme tänne ja tämän tuhatkukkulaisen, tuhatjärvisen
maan isänmaaksemme valitsi, että hän luotti kansansa sitkeyteen? Hän
uskoi, tuo historiantakainen Mooseksemme, että hänen kansansa oli luotu
tuota karua maata hedelmälliseksi tekemään ja tämän maan märät korvet
ihaniksi viljavainioiksi viljelemään...

Jos sitä olette ajatelleet, niin tiedätte, että sitkeä on ollut
se kansa, joka vieraan vallan jaloissa ja tallattavana on yhtenä
kokonaisena kansana pysynyt. Ja tiedätte myös, että raskas on se
kärsimysten sarja, joiden läpi esi-isämme maatansa puolustivat. Tätä
maata, joka heille oli rakas, tätä maata, jonka humisevissa hongikoissa
ja sinervien järvien rannoilla he palavat ajatuksensa lauleloiksi
ja soitannoksi sovittivat, tätä maata, joka opetti rakastamaan
ja velvoitti työhön, tätä maata, joka oli rikas köyhyydessään ja
hymykasvoin uljaista pojistaan ylpeili...»

Puhujan silmät säteilivät, ja hän loi kuulijoihinsa kysyvän katseen.
Hänen äänensä kirkas sointu kuului kauas pihalle, ja yleisö oli ihan
kuin paikalleen naulattu. Väylänpää seisoi ovenpielessä, väliin lentäen
tulipunaiseksi... Hän ei ollut koskaan ennen kuullut poikansa puhuvan,
mutta nyt hän vasta tunsi, että ei ollut pojan koulunkäynti hukkaan
mennyt.

»Rakastammeko me tätä maatamme, jossa lahovat menneiden sankari-isiemme
luut? Täytämmekö me velvollisuutemme suurta, rakasta yhteistä kotiamme
kohtaan?

Kaikin tiedämme me, kuinka ahdistettuna maamme tällä hetkellä on.
Tiedämme, että Idän kotka on levittänyt siipensä poloisen maamme yli,
— tiedämme, että lännessä, rajallamme, harjoitetaan suomenkielen
sortoa...»

Puhujan katse liiteli ympäri väkijoukkoa, ikäänkuin hän olisi
tähystänyt jokaista silmiin. Ja yleisö näytti ymmärtävän mitä puhuja
tarkoitti. Mutta hänen kasvoilleen leimahti puna ja hän jatkoi katseen
tuimetessa ja äänen kovetessa:

»Niin, lännessä — tässä rajallamme. Veljemme ja sisaremme, jotka
kova kohtalo meistä erotti — he eivät saa alkuopetustakaan omalla
äidinkielellään. Vieras, kankea ja tyly on ruotsinkieli meikäläisen
lausua, ja vieras, köyhä on se meidän ilojemme ja huoliemme
ilmaisijaksi. Ruotsalainen sivistys on tuominnut vääräksi sen, minkä
Idän halla meille teki, ja kuitenkin se omassa nimessään harjoittaa
samaa sortoa. Se kai uskoo Ruotsinmaan onnen ja menestyksen riippuvan
siitä, että se tuon rajaseudun saa ruotsalaistumaan...»

Puhuja vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten:

»Minua, meitä kaikkia, ilahduttaa suuresti, että kaikesta
lapsellisuuksiin asti menevästä harrastuksesta ja todennäköisesti
suurista ponnistuksista huolimatta ruotsalaistuminen käy sangen
vitkaan. Sitä todistaa nyt sekin, että näemme täällä joukossamme
lukuisan parven rajantakaisia veljiämme ja siskojamme...»

Yleisön joukossa kävi kohina. Karoliina oli aivan haltioissaan, puristi
poikansa kättä ja kuiskasi korvaan: »Kuuletko sinä!»

Oskarin tarkkaava katse todisti, että hän kuunteli ja jaksoi
ymmärtääkin.

»Mikä kutsuu heitä tänne joukkoomme? Mikä yhdistää siskot siskoihin,
veljet veljiin? Eivät estäneet tänne seuraamme tulemasta ruotsalaisen
piispan rukoukset eivätkä kansanopistonjohtajan juhlapuheet. He tulivat
ja olivat tervetulleita.

Sillä se on sittenkin se samainen halveksittu Suomemme kieli, joka soi
suloisimmin — ja se heidät tänne toi. Täältä läikähtää vastaan kotoisen
lieden lämmin, ja se laulu, jonka laulamme, painuu heidän sydämiinsä
kuin keväinen kosteus maahan. Sanalla sanoen: se on kansallistunto,
yhteinen suuri innostuksen ahjo, jonka ympärille hekin tahtovat
kokoontua. Se on sitä suomalaista sitkeyttä, katajaisuutta, joka meidät
nytkin yhdistää...

Olkaa tervetulleet juhlaamme ja viekää vanhemmalle väelle terveisemme,
— terveiset siitä maasta, joka on heidänkin isänmaansa...»

Taas piti puhuja hetken lomaa. Karoliinan posket paloivat kuumina,
ja hän koetti tarkastella, minkä vaikutuksen puhe oli tehnyt
ruotsinpuolelaisiin. Kaikkien kasvot näyttivät kuin kirkastuneilta.
Väylänpää seisoi punaisena ovenpielessä.

Karoliina muisti samassa Aapelia, mutta puhuja jatkoi: »Perä-Pohjolan
kansalaiset! Meidän pitkä talvemme on tiessään. Poissa on pimeys, ja
valo on herrana Pohjolassamme. Ihana, kirkkaan kuulakka, keväinen valo.
Tuo selittämätön valo, tuo takataivaitten ihmeellinen sädesoihtu, joka
tänäkin iltana ympäristömme kirkkaudellaan valaisee ja yömme päiväksi
muuttaa, — eikö sen loistossa mielemmekin vaikene, eikö sen loistossa
nouse rakkaus Pohjolaamme kohtaan! Kaikkien tulisi meidän olla valon
lapsia, valon ystäviä, ja kaikkien nyt riemurinnoin valon aikaa viettää.

Köyhä ja kylmä on Pohjolamme, — niin sanovat ne, jotka eivät tiedä,
mitä meillä kuitenkin on. Köyhä ei ole Pohjolamme, kun sen nuoriso
valveutuu, kun sen nuoriso käsittää, että sen tulee olla valon lapsi,
päivän poika. Eikä ole kaukainen kolkkamme kylmäkään, kun rintojamme
lämmittää isänmaanrakkaus ja eheän elämän etsintä.

Sillä jos oikein ajattelemme, ei meillä ole pimeyttä luonnossa
ensinkään. Miksi valaisevat talviöitämme valkohanget ja hopeinen kuu?
Miksi liekehtivät taivaalla leimuavat revontulet, jotka sähisten
valaisevat öiden pimeyttä ja sammuvat vasta keväisten valojen
voittaessa? Eivätkö juuri sen vuoksi, että pimeä lyhyt olisi, yö kuni
uni hauska...»

Oli jo aamupuoli yötä, kun ruotsinpuolelaiset palasivat juhlasta.

Aurinko kohosi suurten vaarain takaa, virran veteen kimallellen.

Karoliina palasi poikineen samassa veneessä, jossa oli tullutkin.

Hänestä ei koskaan ennen ollut tuntunut niin vaikealta palata
Portaankorvaan kuin nyt. Nuoret puhelivat kaikesta siitä, mitä olivat
nähneet ja kuulleet, olivat innostuneita ja aikoivat mennä toistekin.

Karoliina kuuli heidän puhuvan, mutta hänen mielensä oli raskas.
Salaisuus, jota hän niin kauan oli mielessään miettinyt, ei antanut
yhtään rauhaa. Eikä hän kuitenkaan voinut kenellekään aikeestaan
puhua. Hän pelkäsi, että velikin, ainoa, joka varmasti tiesi hänen
entisyytensä, kieltäisi häntä semmoiseen ryhtymästä, pitäisi
hulluutena... Mutta veli ei aavistanut, että Aapeli voisi minä päivänä
hyvänsä saada asian tosipuolen selville... ja se olisi pojan loppu...

Ja se sama päätös, joka jo aikaa oli sydämen pohjalle kuin kiinni
kasvanut, sama päätös nytkin varmana vielä häntä elähdytti. Omaa
elämäänsä hän ei ajatellut, ei hetkeäkään etemmäksi kuin siihen asti,
kun tiesi pojan olevan turvassa. Eikä hän liioin miettinyt aikomansa
teon seurauksia — ei osannut eikä halunnutkaan...

He lähtivät, äiti ja poika, yhdessä rantapolkua kotiin päin kävelemään.




X


Oskari oli hilpeällä tuulella, ja merkillistä oli, äidin mielestä, että
poika niin hyvin oli puheen sisällön ymmärtänyt.

»Mitähän isä olisi sanonut?» arveli hän.

»Isälle älä virka mitään siitä, mitä Juhani puhui.»

Oskari ymmärsi. Hän oli, varsinkin viime aikoina, oppinut pitämään
äidin sanomia salassa. Hän tiesi, että jos isä tietäisi, olisi hän paha
äidille.

Karoliinan tapasi, kun he jo olivat lähellä saunaa, semmoinen halu,
että nyt hän sanoo pojalle, nyt!... nyt!...

— Ei vielä!... Ei vielä! kuiskasi samassa ääni hänen sydämessään, ja
aiottu sana nousi vain huokauksena.

— Kaikki ensin valmiiksi... sitten vasta!

Hän oli toivonut, että kun he palaavat kotia, koko muu talon väki
isännästä alkaen on nukkumassa. Pihalla ei näkynyt ketään liikkeellä,
ja luhti, jossa palvelijat kesäisin nukkuivat, oli suljetuin ovin.
Rantapadon päälle oli kulkenut irtaimia tukkeja, josta emäntä päätti,
ettei isäntä ollut niillä tunneilla padolle käynyt.

Mutta kun tulivat pihaan, näkivät he, että porstuan ovet olivat auki,
ja samassa kuulivatkin pirtistä puhelua.

Karoliina seisahtui hetkeksi pirtin oven taakse kuuntelemaan. Aapelin
äänen hän tunsi, mutta toista ääntä, joka tuntui olevan miehen ääni,
hän ei tuntenut. Aapelin äänestä hän päätti, että se oli hyvällä
tuulella, vaikka häntä muuten ihmetyttikin, että isäntä vielä oli
valveilla. Jotakin merkillistä oli nyt tapahtunut.

Oskari seisoi äitinsä vieressä, ja hänen kasvoillaan värähteli
ikäänkuin pelko.

»Älä pelkää!» sanoi Karoliina, ja he menivät sisälle.

Peräikkunan luona istui Aapeli paitahihasillaan ja häntä vastapäätä
kylässä asuva rajavartija Vaanperi. He olivat vilkkaassa keskustelussa.
Vaanperilla oli kädessään kirje, josta näytti lukeneen.

»Jopa tulitte!» sanoi Aapeli nousten seisomaan. »Kauan jo olen
odottanutkin. Nyt kuuluu kummia, Karoliina!»

Hän siristeli silmiään ja oli aivan erinomaisen iloinen.

Karoliina ei osannut arvata, mitä ihmeellistä oli tapahtunut, eikä
sitä, mitä Vaanperilla oli talossa tekemistä.

Isännän hyvä mieli ei kuitenkaan näyttänyt tarttuvan Karoliinaan,
päinvastoin inhotti häntä aina, kun Aapeli hyvillään lörpötteli.

»Jo kuuluu kummia», hykerteli Aapeli eikä muistanut vesihernettäkään
nenän päästä pyyhkäistä. »Piispalta on minulle tullut preivi... sitä on
Vaanperi minulle suomentanut...»

Karoliinan kasvot vähän kalpenivat.

»Ja kirjoittaa kuin vanhalle tuttavalle... Vaanperi tässä juuri pääsi
suomentamasta... Kohtasin tiellä Vaanperin, niin pyysin, että lähtee
suomentamaan... Mitä sanot, Karoliina?»

»Mitäpä minä siihen sanon», lausui Karoliina välinpitämättömällä
äänellä.

»Etkä tiedä mitä kirje sisältääkään», pirahti isäntä ja pyyhkäisi
nenäänsä.

»Mistäpä minä sen tietäisin», arveli Karoliina ja alkoi riisua
päällystakkiaan.

Aapeli pyörähti keskelle lattiaa, remahti nauruun ja puoleksi huusi:

»Kun käskee nyt jo syksyllä toimittaa Oskarin isoon kouluun Luulajaan
asti...»

Hän uskoi uutisen vaikuttavan yhtä repäisevästi Karoliinaan kuin
häneenkin, mutta nähtyään, ettei vaimonsa ollut millänsäkään
kuulemastaan, virkkoi hän Vaanperiin päin kääntyen:

»Se ei usko... ei usko. Lue, Vaanperi, vielä kerran se piispan preivi,
että kuulee... lue sanasta sanaan... Lue, että kuulee...»

»Kuulen minä sen... ja uskon», sanoi Karoliina. »Ei sitä minun vuokseni
tarvitse lukea...»

»Vaan suomennahan, että Karoliina kuulee, mitä Oskaristakin
mainitsee... Se on piispa kerrassaan ihastunut Oskariin...»

»Mitäpä minun siitä tarvitsee tietää», esteli Karoliina, mutta Vaanperi
oli jo ruvennut piispan kirjettä suomentamaan.

Oskari oli tullut äitinsä viereen ja seisoi siinä kalpeana.

Kirjeessään piispa kehoitti Aapelia kouluttamaan poikansa ylioppilaaksi
ja sitten papiksi. Nyt syksyllä olisi poika jo lähetettävä Luulajaan,
jossa ei saisi ensiksi kuulla yhtään suomen sanaa, jotta perinpohjin
oppisi ruotsinkielen. Sitten hänellä, tulevaisuudessa, olisi
erinomainen tilaisuus vaikuttaa rajaseudulla sekä sielunpaimenena että
opettajana.

Karoliina oli kuuntelevinaan, mitä Vaanperi kirjeestä selitti,
oli sitten olevinaan hyvilläänkin... Hänen täytyi, hänen _täytyi_
teeskennellä pojan vuoksi — pojan elämänonnen vuoksi.

»Jopahan uskoo... jopahan uskoo nyt Karoliinakin», pakisi Aapeli
nähtyään ja uskottuaan, että emäntäkin naureskeli siitä ilosta.

»Syksyllä Oskari kouluun!» sanoi hän sitten ja kehaisi Vaanperille:

»Eikä tässä taida tarvita naapuriin lähteä rahaa lainaamaan, vaikka
Luulajaankin lähtö tulee...»

       *       *       *       *       *

Oskari oli kesän aikana nukkunut äitinsä kanssa rakennuksen toisessa
päässä olevassa huoneessa, joka oli uunitta ja viileä. Aapeli nukkui
yksin pirtissä. Hänen täytyi usein öisinkin olla liikkeellä patoa
kokemassa ja muutenkin, kun outoja tukkilaisia kulki usein läpi pihan,
milloin kosken alle, milloin päälle.

Tultuaan huoneeseensa Oskari ratkesi itkemään, kysyen, pitikö hänen
lähteä Luulajaan kouluun. Äidin vakuutuksista hän kuitenkin pian
tyyntyi ja kävi vuoteeseensa.

Mutta kauas kaikkosi uni Karoliinan silmistä. Tätä hän ei ollut osannut
ajatella eikä ollut sen varalta varustautunut. Mutta hänen täytyi nyt
olla myöntävinään, tehdä niinkuin Aapeli käski... olla varovainen,
ettei tämä saisi minkäänlaista vihiä siitä, mitä hän mietti. Nähtävästi
oli mies unhottanut kohtauksen Saviojan Vanten kanssa, koska ei mitään
muutosta hänen käytöksessään ollut tapahtunut. Nyt oli hänellä piispan
kirjeen saatuaan uutta miettimistä eikä hän siis joutanut tarkkaamaan,
mitä emäntä toimitteli. Aikaa oli vielä toimittaa. Syyskuussa vasta
alkoi Luulajan koulu, mutta sitä ennen tuli Oskarin jo olla kaukana,
kaukana täältä.

Oli sittenkin onni, ettei hän ollut ketään ottanut uskotukseen, ettei
kenellekään ollut aikeestaan puhunut. Ei kukaan osannut aavistaakaan,
mitä hän mietti poikansa onnen ja elämän vuoksi. Yksin vain hän sen
tiesi, eivätkä sitä muut koskaan saisi tietääkään.

Oskari oli jo nukkunut. Karoliina kuuli hänen keveän hengityksensä.
Hän oli pitänyt huoneen ikkunassa verhoa, ettei aamuaurinko pääsisi
huonetta kuumentamaan. Mutta nyt tuntui hänestä ikävältä, ja hän
siirsi verhon ikkunasta. Kirkasta aamuauringon paistetta tulvasi huone
täyteen, ja hänestä tuntui nyt hauskemmalta...

»Hän on hyvä mies ja suuressa virassa», oli maisteri sanonut.

Miksei hän kuitenkin ollut kysellyt enempää, yksityiskohtia? Ei ollut
uskaltanut eikä tahtonutkaan!

Mahtoiko muistaa kaikki, mistä he puhelivat kesäyönä siellä Väylänpään
vieraskamarissa? Ehkä muisti... Hän, Karoliina, ne kyllä muisti, muisti
joka sanan.

»Kerran minä sinut vielä kohtaan... kerran tulen tänne takaisin.»

Hän oli niin rakas, niin rakas! Hän oli niin hyvä ja lempeä!

»Et unhota minua?»

»En, en koskaan.»

Aina lupaat rakastaa?»

»Aina, koko elinaikani.»

Sitten hän lähti. Kerran kirjoitti. Ei silloin tiennyt, milloin tulisi.
Hän kirjoitti vastaan, kertoi kuinka laitansa oli. Siihen ei vastausta
tullut.

Silloin hän teki epätoivoisen tekonsa. Mitä hän silloin taisi? Oma
ja koko suvun häpeä vartoi. Ja hän päätti kärsiä ja ottaa miehekseen
Portaankorvan Aapelin...

Vasta sitten kun Oskari syntyi, alkoivat suurimmat tuskat ja katumuksen
pitkät yöt. Ei ollut pelastusta missään, ja hänen elämänsä muuttui
valheeksi, alusta asti valheeksi. Pojan elämä oli hänenkin elämänsä,
ja yksi ainoa toivo oli, joka oli henkeä pitänyt, — pojan tulevaisuus.
Hämäränä se oli kangastanut hänen mielessään näinä neljänätoista
vuotena, jotka hän oli tätä valhe-elämää elänyt. Hämäränä se oli ollut,
mutta se oli selvinnyt. Oli ollut tuskan ja epätoivon hetkiä semmoisia,
että kun niitä nyt muisteli, tuntui kummalta, että ne sittenkin oli
voinut kestää, elää niinkuin ei mitään myrskyä rinnassa riehuisikaan.
Niinä semmoisina hetkinä alkoi korva kuunnella kosken kohinaa, ja se
kohina ja pauhu kuin tyynnyttivät, kosken äänessä soi kuin lohtua,
toivoa... Sitä kuunteli ja sillä sydämen kovat kiljumiset asetti...
Toisinaan, varsinkin alkuvuosina, kun talven pimeinä iltoina seisahtui
kuuntelemaan, oli kuin koski olisi huutanut: Hyppää tänne valkoiseen
helmaani! Mutta silloin hän aina säpsähti ja muisti pojan, joka oli
rakkaampi kuin oma elämä.

Pojan vuoksi hän eli, pojan vuoksi kärsi...

Ainainen pelko oli lisäksi vaivannut, että Aapeli joskus saa kuulla —
ellei itse viimein ymmärrä — ettei poika olekaan hänen, ainainen pelko,
että silloin se pojan ruhjoo... Ja vaikka hän sydämensä syvyydessä
tunsi, että kerran se saapi tietää, kerran hän katkaisee kärsimystensä
kahleet, ja silloin on kaikki sileää... Mutta poika piti ensin saada
turvaan, varmaan turvaan...

Ja nyt se oli hänelle selvinnyt. Vielä nyt kun jaksaisi jonkun viikon
viettää tätä valhe-elämää! Kun vielä kaikki onnistuisi eikä Aapelin
epäluulo enenisi! Kohta, kohta tulee otollinen hetki!

Hän makasi avoimin silmin ja mietiskeli... Aapeli kuului vielä
liikkuvan eteisessä, koska ovia aukaistiin ja askeleita kuului.

— Oikeastaan onkin hyvä, että piispan kirje juuri nyt sattui tulemaan,
ajatteli hän. — Nyt on hänellä miettimistä ja kehumista siitä. Se vain
auttaa minun asiaani.

Ei ollut Aapeli muistanut mitään Suomen puolen juhlanvietosta kysyä,
niin oli piispan kirje häntä innostuttanut. Hyvä oli sekin!

Karoliinan ajatukset kulkivat juhlaan, ja hänen mieleensä oli painunut
veljenpojan puhe. Hän muisti melkein joka sanan. Niin hänkin oli
ajatellut kuin Väylänpään Juhani puhui, vaikkei hän koskaan ollut
saattanut sitä sanoa — eikä ensinkään niin kuin Juhani sen sanoi.

Hän muisti Juhanin ilosta säteilevät silmät, valkoisen lakin ja siinä
kimaltelevan kultatähden. Ja melkein kuin tietämättä tuli hänen
mieleensä, oli aivan kuin olisi nähnyt, että se olikin hänen Oskarinsa,
joka siellä seisoi, vaalea, kihara tukka lakin alta näkyen... Oskarin
silmissä oli kaihoa ja katseessa etsivän kaipausta...

Mutta sitten kun alkoi puhua, muuttuikin Kaarloksi, semmoiseksi kuin
hänet muisti... Kaarlo Laukkahan se olikin... Hänen vartalonsa oli
pitkä ja komea, silmät kirkkaat ja kauniit, otsa korkea... Hänen
katseensa etsi jotakin väkijoukosta, etsi tuttuja silmiä ja tuttuja
kasvoja... Hän, Karoliina, vetäysi toisien taakse... ei taitaisi enää
tuntea entiseksi, jos katseet kohtaisivatkin... Mutta ehkä muistaisi...
Nyt alkaa puhua... Mitä sanookaan? »Minulla oli kerran tässä kylässä
rakas ystävä, rakkain kaikista koko elämässäni... En näe häntä
teidän joukossanne... En näe hänen silmiensä loistoa... Minulla on
myöskin poika, vaaleatukkainen ja sinisilmäinen... Olen tullut heitä
etsimään...»

Karoliina heräsi siihen, että Oskari unissaan alkoi itkeä, mutta
tyyntyi pian...

Ja vaikka hän nyt tiesi olevansa hereillä, tuntui hänestä äskeinen
uni todelta. Se oli niin suloinen, niin ihana! Hän tunsi sydämensä
sykkivän ja onnen elämän pulppuavan. Hän koetti varoa, ettei mitään
himmenisi eikä unohtuisi kirkkaasta unesta, jota hän mieleensä palautti
ja muisteli. Hän makasi hiljaa, silmät puoliummessa, haaveksien ja
uneksien...

Näin ihanaa hetkeä hän ei ollut sitten elänyt kuin siellä Väylänpäässä,
ei koskaan unissaan nähnyt Kaarlo Laukkaa sellaisena...» »Olen tullut
heitä etsimään.»

— Niin! Niin!

Hän sai siitä vahvistusta, uusia voimia siihen, jonka oli päättänyt
tehdä.

— Hän muistaa minua ja poikaa! Rakas! Rakas!

Ja toivoa täynnä ja virkkuna hän nousi vuoteestaan, varmana siitä, että
kaikki käy hyvin.




XI


Oli hämärtyvä elokuun ilta.

Portaankorvasta oli kaikki väki mennyt ulkoniitylle Pukkisaareen, johon
oli talosta oikoinen penikulma matkaa. Emäntä ja Oskari vain olivat
kahden kotona.

Koko viikon oli emäntä saanut rauhassa toimitella.

Tätä aikaa hän oli koko kesän odottanut — tätä viikkoa, jolloin tiesi
muun väen ja isännänkin menevän viikon kestävälle niittymatkalle. Nyt
se oli tullut, ja emäntä oli sitä aikaa hyväksensä käyttänyt.

Oskari oli saanut tietää koko elämänsä salaisuuden, äiti oli itkenyt ja
poika oli itkenyt, mutta äidin päätös aiottiin toteuttaa.

Karoliina ei ollut nukkunut yhtenäkään yönä. Hän oli kenenkään
tietämättä soutanut useita kertoja Suomen puolelle, toimittanut siellä
tarvittavat seikat reilaan, hankkinut rahaa lainaksi ja kerännyt
kaikki omat säästönsä. Kylän kaikista taloista oltiin ulkoniityillä,
niin ettei muutamissa taloissa ollut kuin joku vanha vaari tai mummo
kotosalla. Talossa ei ollut koko viikkona ketään käynyt, sillä
poutaisena heinäaikana oli kaikilla kiire. Poikansa kanssa oli emäntä
saanut olla kahden.

       *       *       *       *       *

On jo hyvin myöhäinen, ja elokuun hämy on siksi tuntuva, ettei kukaan
tuntisi, jos näkisikin, kun Portaankorvan emäntä soutaa joen poikki
Suomen puolelle. Oskari istuu kalpeana veneen keskituhdolla, emännän
soutaessa etuteljolla. Kaikki on äiti pojalleen sanonut mitä tietää,
kaikki opastanut...

Ja nyt vielä puhuu:

»Se sormus anna, se on hänen, ja sano: äiti lähetti, ja se kirje
sitten. Kyllä tuntee sinut, omakseen ottaa, poikanaan pitää, rauhassa
olla saat, koulua kulkea. Ei ole henkeäsi vaanimassa räkänokka mies,
tyly ja sydämetön... Ja vielä sano: aina rakastan, aina muistan! Aina
on mielessä ollut, ei hetkeksikään unhottunut!»

Ei tule Karoliinan silmiin kyyneleitä, sillä hän on liian kiihdyksissä.
Hän vetää tuimasti airoja, ja joka veneenpituus vie lähemmäksi
vapautta. Mutta joka hetki kuitenkin tuntuu kuin jostakin vaara
uhkaisi... joku este vielä väliin joutuisi... Mutta ei kuulu, ei näy
mitään... Ruotsin puolen ranta jo jääpi hämyn sekaan, rantatörmä lakkaa
erottumasta, ja metsä kasvaa kiinni illan hämärään... Hän kiskoo
airoja, pitkään hengittäen ja silmien tähystellessä ympärille... Jo
erottaa suomenpuolisen rantatörmän, veneen keula kolahtaa kiveen...
kohta... kohta!

Vielä ehtii hän pojalle sanoa:

»Muistatko äitiä ja rakastatko?»

»Muistan ja rakastan...»

Vene saapuu rantaan. Siinä on vastassa vanha mies, joka ottaa veneen
keulasta kiinni ja vetää maalle. Se on Vankan Aapo, Karoliinan ainoa
uskottu ja apumies.

»Kaikki on valmiina, ja joka talossa nukutaan», sanoo hiljaisella
äänellä Aapo.

Karoliina suutelee vielä kerran poikaansa, vielä muistuttaa
tärkeimmistä asioista.

Ja Oskari lähtee Vankan Aapon kanssa nousemaan tielle, jossa hevonen
vartoo.

Ei liikahda Karoliina veneen luota, mutta korva on terävänä kuin nuoli.
Joka askeleen kuulee poistuvien kävelystä... kuulee kuinka tulevat
tielle... Nyt nousee Oskari kärryihin... nyt kiipeää Aapo perässä...
Hiljainen, tuskin rantaan kantava rattaiden kolina ilmaisee, että nyt
ovat liikkeellä... nyt sivuuttavat jo ensimmäiset talot... Kuuluu jo
kovempi kärryjen päry... pian ovat kylän päässä... siitä alkaa taival,
metsäinen, asumaton...

Karoliina kuulee rattaitten rytinän, kuulee oman sydämensä jyskeen ja
seisoo yhä, liikahtamatta, melkein kuin ei tietäisi tai käsittäisi,
että hän siinä seisoo ja Oskari poistuu...

Mutta kärryjen ääni lakkaa kuulumasta. Karoliina herää, ja ääretön
riemun tunne täyttää hänen sydämensä.

Poika on pelastettu... tulkoon... käyköön nyt kuinka tahansa!

Hän seisoo vielä, korva ei enää niin kuuntele, mutta sydän jyskää ja
riemu pauhaa hänessä, niin että ruumis värisee...

— Pelastettu! Poikani! Poikani!

Ilta yhä pimenee, päivän kajastus on sammunut, taivas käynyt pilveen...
Ei kuulu liikettä maalta eikä joelta, ei mistään päin...

Nyt hän kuulee Isonkosken kohinan, joka tuntuu olevan vallan likellä...

Huutaako riemullisesti vai tuskallisestiko?

Karoliina kuuntelee. Tohisee... tohisee... on väliin kuin riemastuisi,
väliin kuin valittaisi...

»Ei valitusta, ei valitusta!»

Hän työntää veneen vesille ja lähtee soutamaan takaisin Ruotsin
puolelle. Hän ei ajattele mitään selvästi eikä loppuun, tuntuu vain
hyvältä olla. Ei paina mikään eikä sydämessä pakota. Ei ajattele
tulevaisuutta eikä menneisyyttä. On vain nyt niin hyvä olla.

Mutta puolijoessa hän muistaa Oskarin vanhat vaatteet, jotka ovat
jääneet veneeseen, kun on uudet pojan ylle pukenut. Hän kokoaa ne
yhteen myttyyn ja heittää myötävirralle...

Koski huutaa nyt kuin riemuissaan, Karoliina soutaa lujasti, ja pian
vene töksähtää Ruotsin rantatörmään.

Hän lähtee nousemaan rantapolulle ja kävelee sitä pitkin, saapuen
saunalle. Siinä seisahtuu ja katselee virran veteen, joka nyt hohtaa
mustalta. Hän ei jaksa ajatella mitään. Päässä tuntuu olevan kaikki
sekaisin, ja ruumis tuntuu kihelmöivän joka paikasta. Tuntuu, että
jalat tärisevät, ja käsissä on kuin suonenveto.

Niin tulee hän kuin tietämättään taloon, nousee kuistille, lyö ovet
lukkoon ja menee sisälle. Hän saa pirtissä kynttilän palamaan ja nyt
hän taas jaksaa ajatella ja tuntee tointuvansa.

Mutta juuri kun hän on alkanut selvästi ajatella, kuuluu pihalta
puhelua ja niittyneuvojen kolinaa. Hän arvaa, että niittymiehet ovat
tulleet, ja pannen kaiken voimansa liikkeelle nousee hän avaamaan
tulijoille kuistin ovea.

Väki onkin hyvien poutien vallitessa ehtinyt saada niityn tehdyksi
päivää ennen kuin tavallisesti.

Isäntä on hyvällä tuulella eikä hoksaa kysyä, miksi emäntä valvoo näin
yöllä. Muistaa kuitenkin poikaansa ja sanoo:

»Oskari on tietenkin jo nukkumassa... Antaapa pojan rauhassa maata...
Huomenna aiotaankin tuumailla kouluun lähtöä.»

Isäntä ei huomaa emännässä mitään muutosta eikä varro emännän
vastauksia. Puhelee sitä, tätä.

Mutta Mantan katse viipyy kauan emännässä, jonka silmissä palaa niin
kummallinen, outo tuli. Semmoisena Manta ei muista emäntää ennen
nähneensä.




XII


Aamu vaikeni kirkkaana, kastehelmisenä ja lämpöisenä. Öinen usva
laskeusi maille ja vesille. Suuri, sininen taivas oli pilvetön.

Portaankorvan isäntä oli aikaisin liikkeellä.

Hän oli kahdesti kysynyt emännältä Oskaria, mutta ei ollut saanut
mitään vastaukseksi. Mutta kun hän kolmannen kerran kysyi eikä emäntä
sittenkään vastannet, luuli hän pojan vielä nukkuvan ja riensi emännän
makuukamariin.

Kummankin vuode oli tyhjä, eikä niissä näyttänyt kukaan nukkuneenkaan.

Olisiko poika Väylänpäässä kyläilemässä?

Hän arveli niin olevan ja meni pirttiin. Rengit ja kesämies istuivat
penkillä, vielä väsyneinä raskaasta työstä. Emäntä seisoi selin, joelle
katsellen. Yhtäkkiä leimahti isännän viha, ja hän karjaisi:

»Missä Oskari on? Oletko päästänyt hänet Väylänpäähän, vaikka kielsin?»

Emäntä kääntyi nyt pirtissä olijoihin päin. Hän oli tuhkanharmaa
kasvoiltaan, ja silmät paloivat kuin tulen liekki. Ei kukaan ollut
häntä sellaisena nähnyt. Mutta isäntä ei häneen katsonutkaan.

»Missä poika on?» karjaisi hän uudelleen, niin että pirtti jymisi.

»Olipa missä hyvänsä... Mitä sinä hänestä...»

Emännän ääni tuntui soinnuttomalta, ja hän oli kalpea kuin kuolema.

Siinä samassa syöksyi Manta pirttiin, Oskarin vettätippuva arkilakki
kädessä.

»Hyvä Jumala! Mihin Oskari on joutunut, kun lakki löytyi padon päältä?»

Miehet ja isäntä riensivät lakkia tunnustelemaan, mutta emäntä ei
liikahtanut paikaltaan.

Se oli Oskarin lakki.

»Missä on poikani? Mitä olet, onneton, tehnyt pojalleni?»

Isännän silmät pyörivät kuin mielipuolen päässä.

»_Sinunko_ poikasi», sanoi emäntä nyt pitkään ja pilkallisesti.
»_Sinun_ poikasi! Etkö tiedä, että se poika on paremmista paikoista
lähtöisin...»

»Mitä sinä puhut?» sähähti isäntä ja tarttui ensimmäiseen esineeseen,
joka hänen eteensä sattui.

Mutta silloin emäntä singahti kuin luoti keskelle lattiaa, ja
vuosikausia hillitty viha syöksyi kauhealla pauhulla lähteistään. Kuin
hullu hän asettui isännän eteen, heristi nyrkkiään ja kiljaisi:

»_Sinunko_ poikasi! Etkö sinä vaivainen räkänokka ymmärrä, ettet sinä
semmoista poikaa ole ikänäsi saanut... Minun on poikani...»

Isännän häntä kohti heittämä jakkara lensi sivuikkunasta ulos,
hipaisten emännän ohimoa.

Silloin isäntä alkoi hakea uutta asetta. Miehet nousivat seisomaan, ja
Manta huusi.

Emäntä ponnahti pystyyn lattialta, johon oli kaatunut, ja syöksyi
ovesta ulos juuri kun isännän tähtäämä kirves lensi ovipieleen...

Miehet kävivät isäntään kiinni, mutta hän heitti heidät syrjään ja
kasvoillaan hirmuinen vimma rynnisti emännän perään. Miehet riensivät
jälkeen.

Emäntä juoksi jo lähellä saunaa, avopäin, tuuhea tukka hulmuten
tuulessa...

»Herra Jumala! Herra Jumala!» huusi Manta ja juoksi ohi miesten,
saavutti isännänkin ja juoksi hänen edelleen...

Miehet näkivät emännän rientävän saunalle, porhaltavan pysähtymättä
padolle ja suistuvan pää edellä virtaan...

Isäntä ehti juuri saunalle ja Manta törmän alle — kun kuulivat kimakan
parkaisun ja näkivät emännän uppoavan...

Aapeli töksähti istualleen kuin salaman satuttamana, silmät ummessa.

Manta juoksi padolle ja miehet rannalle mihin ehtivät.

Keskellä jokea, jo alempana, he näkivät ihmiskäden nousevan virrasta,
liikkuvan kuin apuun pyytäen...

»Lautta tulee!» huudettiin Mantalle.

Suuri tukkilautta oli tulossa korvan yläpuolelta. Se oli joutunut
väärälle reitille ja tuli epäilemättä törmäämään patoon... Manta älysi
vaaran, ja juuri kun hän ehti ensimmäiselle rantakivelle, rysähti
lautta koko painollaan patoa vasten, nostaen sen kokonaan kohoksi
pohjasta asti ja painaen alleen... Hetken päästä se jo kulki siinä
kohden, missä emännän käsi oli pinnalle noussut.

Aapeli istui retkallaan kivellä, kädet silmillä.

Manta nousi törmälle. Hän näki lautan vihaista vauhtia painuvan
Isoonkoskeen, joka aamuvarhaisella huusi ja ulvoi...

Kun lautta oli kadonnut näkyvistä ja kosken ulvonta kuin hiljennyt,
ymmärsi Manta, että se peto nyt oli saanut kitaansa hänet, jota
toistakymmentä vuotta oli houkutellut...

Padon paikalla pyöri virta vaahtoisena, valkoisia pyöryläisiä
seljemmäksi kuljetellen.







        
            *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PORTAANKORVAN EMÄNTÄ ***
        

    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.