Murheen voima : Erämaan tarina

By Väinö Kataja

The Project Gutenberg eBook of Murheen voima
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Murheen voima
        Erämaan tarina

Author: Väinö Kataja

Release date: October 16, 2024 [eBook #74592]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MURHEEN VOIMA ***





MURHEEN VOIMA

Erämaan tarina


Kirj.

VÄINÖ KATAJA





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1913.




I


Hän oli puolilta päivin pannut rengin ja piian kotia ja jäänyt Inkerin
kanssa kahden loppuja heiniä latoihin kantamaan.

Päivä oli aamusta ollut lämmin, mutta yhtäkkiä tuuli kääntyi pohjoiseen
ja ilma alkoi nopeasti kylmetä, niinkuin usein Perä-Pohjolassa tapahtuu
elo- ja syyskuun vaiheilla. Ja heti kun hän tunsi tuulen henkivän
kahden suuren vaaran välisen laakson pohjasta suoraan pohjoisesta
ja näki taivaalta poutaisten pilvien katoavan, hän ymmärsi, mitä se
merkitsi...

Halla!

Silloin hän toimitti Antin ja Selman kotia, evästäen heidät
neuvoillaan. Hän koettaa tulla toimeen Inkerin kanssa ja toivoo
ehtivänsä saada kaikki Hukkajänkän heinät latoihin...

Hänen pelkonsa näyttikin toteutuvan. Kuta matalammalle taivaanrannalle
aurinko vaipui, sitä kylmemmältä ilma tuntui, tuuli tyyntyi ja
viimeinenkin vaalea pilvi katosi. Täällä takalistolla, missä kylmyys
huokui kaltioista ja vaarain välisistä soista, oli hallan tietenkin
rennompi liikkua, ja rohkeasti se rynnistikin kätköstään, kun ilma
kylmeni.

Jo oli päivä laskenut, kun hän ja Inkeri viimeisiä heiniä sulloivat
latoon. Tytön posket punoittivat, ja hiki juoksi otsalta.

»Ehdimmepä saada kaikki latoihin, vaikka epäilitte», puhui tyttö
ladosta, jossa sulloi heiniä sitä mukaa kuin Lauri hangolla niitä
työnsi sisälle.

»Mehän ehdimme tehdä neljästä hengestä», sanoi isäntä kiittäen tyttöä.
»Näinhän hauskasti meillä työ käy...» Inkerin silmät loistivat.
Tyttöparka oli aina iloinnut, kun oli voinut olla isännälleen mieliksi.
Nyt hänen tuntui oikein hyvältä olla, kun isäntä oli tyytyväinen ja
hyvällä mielellä.

Lauri keräsi vielä viimeiset perät latoon ja sovitti sitten
ikkunalaudat paikoilleen.

Heinänteko oli nyt lopussa, tämä oli viimeinen täytetty lato.

Lauri hengitti keveämmin. Raskasta ja vaivaloista oli heinänteko
tänä kesänä ollut. Ilmat olivat olleet sateisia, jänkät vetisiä,
ja metsäjoen varret, joilta talon parhaat lypsyheinät tehtiin,
olivat osaksi veden alla. Hän ei muistanut yhtään niin raskasta
heinäntekoaikaa. Isävainajan aikana lienee sattunut, mutta siitä pitäin
kun hän oli heinää pystynyt tekemään, ei näin sateista kesää ollut
koettu. Tämä viikko, joka nyt oli lopussa, oli kuitenkin ollut poutaa,
niin että kaikki Hukkajänkän heinät oli saatu hyvinä korjatuiksi.
Lämmintäkin oli ollut päivin, eikä öisin ollut taivasta pilvettömäksi
saanut. Lauri arvasi, että ohra, joka vielä maanantaina oli ollut
keskikypsyinen, nyt oli jo siksi joutunutta, että parhaista paikoista
voisi siemenen saada...

Puolilta päivin oli hän kuitenkin alkanut aavistaa, että oli tulossa
kolkko yö. Nyt, kun ilta oli käsissä, oli se jo varmaa, ellei ihmettä
tapahtunut...

Hän istahti mättäälle latonsa nurkan viereen, Inkerin kerätessä
konttiin eväänjäännöksiä ja tyhjiä leilejä. Sytytettyään piippunsa,
jota ei ollut ehtinyt täyttämään kuin puolenpäivän aikana, vaipui hän
omiin mietteisiinsä. Eivät olleet hauskoja hänen mietteensä, ja se
tunne, joka sydäntä painoi, oli raskas kuin rauta.

Kuinka toisenlaiseksi hän olikaan nuorena miehenä kuvitellut elämänsä!
Varsinkin sinä onnellisena talvena, jona Ailiin tutustui! Siellä
kansanopiston tilavissa suojissa, missä sai tietoja ja oppia niin
paljon! Se oli ollut onnellisin ja hauskin talvi hänen elämässään.

Kuinka kaikki toiveet, haaveet ja unelmat olivat kadonneet! Ei
oikeastaan yhtään onnen päivää sitten kun tänne kotia saapuivat, suuren
yksinäisen järven rannalle. »Siellä erämaassa... siellä on meillä
hauskaa! Elämme toinen toisellemme...»

Niin sanoi silloin, kietoi kätensä kaulaan, koetteli käsivartten
lihaksia ja luottavasti hymysi:

»Kuinka sinun käsivartesi ovat vahvat... vaikka karhun kaataisit...
Siellä taitaa olla juhlallisen hiljaista kotijärvemme rannalla...»

Niin puhui, kun kirkonkylään saapuivat, ja hän selitti minkälaisia
maita ja vesiä nyt alkaa, ennenkuin päästään kotijärven rannalle.

»Ei sinne kuulu humu maailmalta eikä huuto naapurista... Lintujen
laulua, järven laineitten loisketta ja käkien kukuntaa... Niinkö?»

Lauri muisti nyt selvään kaikki. Muisti senkin, ettei tahtonut Ailin
mieltä pahoittaa. Ei sanonut: Talvi on pitkä, eikä tietä tule eikä
vie mihinkään päin... Pakkanen paukkuu laajoissa metsissä, ja viima
kiidättää lunta pitkin järven pintaa...

Eikä Aili talvea näyttänyt muistavankaan. Kesästä puhui, niinkuin aina
olisi kesä, aina valoa tulvillaan pimeimmätkin korvet.

»Ei laske päivä, ei lakkaa linnun laulu... Ihmeellinen, ihana Pohjola!
Erämaa! Kiveliö! Ja sinä, ystäväni! Muistatko mitä talvella kerroit
suuresta, saivovetisestä järvestä...»

Hän innostui itsekin Ailin puheista. Ei hänkään muistanut talvea eikä
pitkiä, pimeitä puhteita. Parhaat paikat hänkin muisti ja niistä
kertoi, iloisimmat muistonsa nuorelle vaimolleen vain haastoi. Mutta
hän itsehän rakasti kiveliötään, hänelle se oli rakkain paikka, johon
mieli ikävöi...

Hänen piippunsa oli sammunut, mutta yhä hän istui mättäällä, katse
harhaillen pitkin aukeata jänkkää, jonka rannassa lato oli. Inkeri
oli täyttänyt kontit, pannut kenkiinsä kuivat heinät ja seisoi
lähtövalmiina ladon edustalla. Mutta isäntä ei nyt enää näyttänytkään
pitävän kiirettä, ei näyttänyt huomaavankaan, että Inkeri oli kaikki
lähtökuntoon laittanut.

Tyttö ei tahtonut häntä häiritä. Monta kertaa tänä kesänä hän oli
nähnyt isännän vaipuvan syviin mietteisiin, ja kun hän niistä heräsi,
oli vähäpuheinen pitkät ajat.

Inkeri muisti Laurin varhaisimmasta lapsuudestaan. Ennen hän oli
aina ollut iloinen, aina virkku ja valpas. Nyt oli aina silmissä
kummallinen, raskas ilme ja kasvot niin ylen vakavat. Näinä vuosina hän
oli muuttunut.

Inkeri oli kuullut syynkin. Vanha täti oli siitä puhunut Ailille ja
Selmalle nyt tänä kesänä eräänä lauantai-iltana, kun oli saunasta tultu
ja oltiin levolle menossa. Luulivat kai, että hän, Inkeri, nukkui.
Mutta hän makasikin vielä valveilla. Vanha täti silloin sanoi:

»Kuoliaaksi se tuo Lauri itsensä murehtii...»

Toiset eivät sanoneet siihen mitään, ja täti jatkoi:

»On sentään sydämetön vaimo, kun ei helly, vaikka pitäisi tuo hänenkin
nähdä, että toinen murehtii, laihtuu ja raataa itsensä kuoliaaksi...»

Siihenkään eivät mitään virkkaneet Selma ja Antti.

»Jonkunlainen loppu kai siitä elämästä tulee, niin on kummallinen
kiilto sen ihmisen silmissä», sanoi taas täti.

»Eipä siitä emännäksi näytä olevan», oli siihen Selma sanonut.

Vaimonsa vuoksi oli Lauri muuttunut, sen Inkeri ymmärsi. Hänen oli
monta kertaa tullut sanomaton sääli Lauria, joka oli aina ollut niin
hyvä hänelle. Ei koko maan päällä ollut toista semmoista miestä
kuin Lauri. Mitä ja minkävuoksi emäntä usein itki? Miksi pysyi aina
kuin syrjässä ja niin kovin harvoin kävi kesänavetallakin... Eikö
rakastanutkaan Lauria? Kuinka se voisi olla mahdollista?

Hän loi aran silmäyksen Lauriin päin, joka yhä istui ajatuksissaan.
Tuli niin kumma tunne hänen sydämeensä ja halu mennä siihen Laurin
viereen istumaan ja sanomaan, että... Mutta sitä ajatustaan hän
säikähti ja lensi tulipunaiseksi.

Laurikin nousi samassa, katsahti kerran Inkerin silmiin ja virkkoi
sitten väsyneesti:

»Taidamme lähteä kotia päin.»

Hän otti itse raskaamman kontin selkäänsä ja haravat olalle. Inkerin
kontti oli pienempi ja keveä.

Hukkajänkkä, jossa he olivat olleet heinänteossa, oli kolmen
neljänneksen päässä talosta. Välillä oli korkeita, alastomia
kukkuloita, joiden yli polku talosta Hukkajänkälle vei, oli jänkkiä
ja korpia, ja lopuksi, ennenkuin kotijärven rannalle saavuttiin, oli
korkea vaara, jonka laelta näkyi talo suuren järven pohjoispäässä.

Päivä oli jo piilossa, ja laajan jänkän rämeisiltä rannoilta alkoi
nousta harmajaa usvaa, metsänrannat peittäen. Taivaan kansi, mikäli
sitä tänne suurien vaarojen väliin sopi näkymään, oli kirkas, eikä
pilveä missään näkynyt. Niitty oli paikoin pehmeää, ja hypäten
mättäältä mättäälle kulkivat Lauri ja Inkeri maanrantaa kohden, josta
polku alkoi maita hakien viedä kotijärvelle päin. Lauri kulki edellä,
Inkeri perässä.

Lauri oli pitkä ja solakka mies, eikä varsi ollut vielä raskaassa
työssä menettänyt miehuuden parasta jäntevyyttä. Kasvot olivat
hyväntahtoiset ja hiukset vaaleat. Silmissä oli aina lempeä ilme,
ikäänkuin suopea hymy, niinkuin oli ollut hänen äiti-vainajallaan,
hyvällä ja toimeliaalla erämaan talon emännällä.

Metsäpolkuja asteli Lauri tavallisesti nopeaan, usein pehmeillä
jänkillä kulkuaan kiihdyttäen. Harvat kiveliönkään miehistä pystyivät
häntä seuraamaan, kun rantamailta raskaat kontit selässä palasivat.
Tännekin Hukkajänkälle tullessa oli hän kävellä vihmonut edellä ja
ehtinyt niittää pitkän aikaa, ennenkuin toiset saapuivat. Ja Inkeri
tiesi, että Laurilla kuitenkin oli kaikkein raskaimmat kantamukset.

Mutta nyt hän käveli verkkaan. Inkerin oli helppo häntä seurata. Kun
saapuivat maanrantaan, usvan sekaan, tuntui siinä ilma kylmemmältä eikä
enää kuulunut eikä näkynyt yhtään sääskeä. Mielellään astui nyt jalka
kiviselle polulle, kun viikon pehmeätä jänkkää oli polkenut. Tuntui
hyvältä koko ruumiissa, eikä Inkeri malttanut olla huudahtamatta, kun
kovaa polkua pitkin läksivät astumaan:

»Jopa tuntuu hyvältä kävellä kovaa maata!»

Inkeri oli kuluneena keväänä käynyt ripillä. Lauri ja emäntä olivat
käyneet häntä sääriiton aikana kirkolta noutamassa. Kirkonkylässä
ajettiin jo kärryillä, mutta täällä oli vielä täysi talvi, kun
he palasivat. Koko tulomatka oli ollut ikävää. Emäntä oli ollut
vähäpuheinen ja Lauri istunut vakavana. Ei hänkään uskaltanut puhella,
ja äänettöminä oli istuttu reessä... Inkeri tuli nyt ajatelleeksi
rippikouluaikaansa ja kirkonkylää ja sitä, että hän nyt oli
aikaihmisten kirjoissa. Hänen oli tänä kesänä ollut usein ikävä, kun ei
ollut puhekumppania ja olisi väliin tehnyt mieli muistella tapauksia
rippikouluajalta ja kirkonkylältä.

Kun hän kontin laidan yli näki Laurin pään ja vaaleaa niskatukkaa, tuli
hänen mieleensä, että Laurillakin täytyi olla ikäviä hetkiä. Eiköhän
hänkin kaivannut kirkonkylälle ja ehkä sinne kansanopistoon, jolta
matkalta emännänkin toi...

Polku oli alkanut nousta kivikkorovalle, jonka kuvetta kiipesi korkean,
puuttoman harjun laelle. Kun he saapuivat korkeimmalle huipulle,
näkyivät taivaanrannat kirkkaina joka haaralle ja heidän takaansa
Hukkajänkkä, nyt kokonaan harmajan usvan peitossa, niin ettei latoja
erottanut. Siihen Lauri seisahtui ja kysyi:

»Väsyttääkö sinua, Inkeri?»

»Ei vähääkään.»

Hän katsahti Lauria silmiin. Lauri oli nyt niin omituisen surullinen ja
vähäpuheinen.

»Kyllä nyt taitaa leivän pilata», virkkoi Lauri sitten taivaalle
katsellen.

»Ovatkohan ehtineet leikata?» sanoi Inkeri, hänkin pilvettömälle
taivaalle katsellen. Hänelläkin oli muistossaan hallayö, jona
Paloniemessäkin pakkanen turmeli kaikki ohrapellot, — siemenet vain oli
saatu pelastetuksi. »Ehkäpä ovat ehtineet», sanoi Lauri. »Ja ehkäpä
järvi taas tulee avuksi, lämmintään laskien vainiolle.»

He jatkoivat matkaansa. Polku vei nyt harjua alas pimeää kuusikkokorpea
kohden, jonka toisesta laidasta alkoi kapea, mutta kaltioinen ja
pohjattomia silmäkkeitä täynnä oleva Kärmejänkkä.

Vaikka ilma tuntui kylmenevän sitä mukaa kuin polku vei harjulta alas
Kärmejänkkää kohden, unohti Lauri hallan, joka uhkasi. Hänen mielensä
oli levoton, ja hän johtui ajattelemaan monenlaisia asioita.

Hän oli kuvitellut elämänsä onnelliseksi ja terveeksi sen naisen
rinnalla, jota rakasti. Yhdessä he olivat kihlauksensa aikana
tulevaisuudensuunnitelmia tehneet, molemmat innostuneina ja toivovina.
Lauri oli hänelle, Ailille, selittänyt syntymäkotinsa peltoineen. Oli
kertonut, että isä, sitkeä ja ahkera työmies, oli talon lyömättömään
kiveliöön raivannut. Ei ollut muuta asukasta koko suuren erämaanjärven
rannalla kuin kaksi nuorta, jotka taloa niemen juurelle rupesivat
rakentamaan. Elettävä talo oli tehty, mutta siinä ikä kuluikin, voimat
vähiin ehtyivät ja vanhuus tuli...

Aili kuunteli hänen puheitaan, ja Lauri uskoi, että Aili ymmärsi,
ymmärsi erämaan asukkaan raskasta elämää...

Kun ei _silloin_ tullut sanotuksi, että semmoista tuli olemaan
heidänkin elämänsä. Kovaa työtä ja taistelua, mutta hauskaa oman
pellon työtä ja voittoisaa taistelua kovaa luontoa vastaan. Ei tullut
sitä sanotuksi. Mutta hän luuli Ailin sen käsittävän, tietävän, ettei
hänellä ollut mitään muuta turvaa kuin raskas, raskas työ...

Kuinka paljon hän, Lauri, jo olisi jaksanut ja tehnyt, jos olisi
saanut Ailinkin innostumaan siitä mistä itsekin! Hän oli suunnitellut
laajempia viljelyksiä, oli yhdessä oppineen agronoomin kanssa tehnyt
viljelyssuunnitelman laajaa Susijänkkää varten, joka oli talon lähellä
ja josta aina syyspuoleen huokui kylmyyttä ja hallaa. Vanha isäkin oli
ennen kuolemaansa sanonut: »Susijänkkä ojita ja viljele, niin halla
katoaa ikipäiviksi tältä puolen järveä ja tämän talon vainiolta...»

Mitä oli hän tehnyt näinä kolmena vuonna, jotka oli ollut naimisissa?

Hän säpsähti. Ei paljon mitään ollut ehtinyt. Susijänkän
valtaviemärikin oli vielä keskissä. Ja kolme vuotta oli kulunut!

Miksei hän tehnyt ja miksei mitään valmistanut? Hyvä Jumala! Oliko
hänellä ollut ainoatakaan iloista päivää siitä asti kun vaimonsa tänne
toi! Oli kuin hänen voimansa olisivat kadonneet ja palavat ajatuksensa
sammuneet. Ei merkkiä, ei alkuakaan näkynyt vielä siitä työstä, jonka
hän oli kuvitellut muutamassa vuodessa suorittavansa...

Hän tiesi kyllä syyn haluttomuuteensa ja ymmärsi, ettei hän tämmöisellä
elämällä ikinä pääsisi edistymään ja että köyhtyminen ja kurjuus olisi
seurauksena...

Ajatuksissaan hän alkoi astua nopeampaan unohtaen, että Inkeri
kontteineen koetti seurata häntä. Niitä oli ollut monta tämmöistä
hetkeä näinä vuosina. Hän tuli kuin kuumeeseen, ei ymmärtänyt mitään
tehdä eikä mihinkään ryhtyä. Musta murhe painoi mieltä, ja aina hän oli
alakuloinen, menipä mihin työhön tahansa... Silloin jo, kun hän nuoren,
vastavihityn vaimonsa kanssa tänne oli tulossa, oli hänen sydämessään
nytkähtänyt niin kummasti. Aili oli ollut iloinen, kunnes he joutuivat
tänne kotijärven rantaan vievälle polulle. Silloin hän näytti vaipuvan
omiin ajatuksiinsa, ja kun polku yhä jatkui eikä järveä näkynyt, oli
hän alkanut väsyä. Siinä oli kai ollutkin Ailin ensimmäinen pettymys.
Tänne ei ollut kesäisin minkäänlaista tietä eikä edes vesireittiä!

Hän ei ollut siitä seikasta koskaan tullut Ailille maininneeksi.

Kun he vihoviimein pääsivät kotijärven rantaan ja siinä astuivat heitä
varten tuotuun veneeseen, ei Aili puhunut ihastuksestaan mitään, vaikka
oli kesän valoisin ja hauskin aika. Oli kysynyt, oliko taloon pitkältä,
ja kun Lauri oli vastannut, että järvi oli kahden penikulman pituinen,
niin oli jäänyt puhumattomaksi... Hän koetti olla iloinen, vaikka jo
silloin aavisti onnensa särkyneen. Hän muisti selvään Ailin silmien
ilmeen, kun he saapuivat Hietaniemeen ja hän sanoi, että tässä oli
heidän naapurinsa ja että tämän niemen nenästä jo sopi Paloniemikin
näkymään... Sitä ilmettä ei Lauri koskaan saattanut unohtaa. Voi, jos
silloin olisi ymmärtänyt selittää ja sanoa Ailille... jos silloin olisi
saanut hänet lämpenemään ja rakastamaan... Vähäpuheinen oli Aili ollut
Hietaniemessä eikä pitkiin puheisiin antautunut Hietaniemen vanhusten
kanssa...

He saapuivat Kärmejänkälle, jonka poikki isä-vainaja oli porraspuut
tehnyt, jotta niitylle olisi helpompi kulkea. Vasta kun Lauri astui
porraspuille, jotka jo paikoitellen olijat jänkkään uppoamaisillaan,
heräsi hän mietteistään. Sillä porraspuut olivat jäähilseen peittämät,
ja hän oli keikahtaa selälleen, kun astui niille.

»Hyvä isä, kun porraspuut ovat jäässä ja sammal kuurassa», sanoi
Inkeri, joka saavutti Laurin jänkän laidassa.

Lauri koetti kämmenellään vihvilän varsia ja sanoi:

»Kovat ovat... kylmettyneinä kuin kynttilät.»

Hänen äänensä vapisi, ja Inkeri näki hänen katseessaan hätäisen,
pelokkaan ilmeen. Ja nyt Lauri vasta todella säpsähti. Jos halla
nyt ottaisi viljan, niin... Hänellä ei enää ollut säästössä vanhaa
viljaa siemeneksikään, ja muutenkin olivat talon elovarat kuluneet
hyvin vähiin! Mennyt talvi oli ollut raskas talvi. Talon menot olivat
nousseet paljon yli tulojen, kun hän ei ollut hennonut jättää Ailia
yksin ja mennä itse tukinajoihin ansioille. Eikä yhtään uutta sarkaa
ollut kylvössä! Lehmiinkin oli ilmestynyt luomatautia.

Hätä ja tuska vihloi hänen sydäntään, ja hän lähti kuin takaa-ajettuna
astumaan Kärmejänkän poikki. Ja levottomassa mielessään hän ajatteli,
että kaikki hallan tuhotyöt, köyhyyden ja muut vastukset hän unohtaisi
nyt, jos tietäisi, että Aili oli iloinen ja tyytyväinen! Kaksin
kerroin hän pystyisi työhön, ja tänä syksynä hän jo alkaisi ojittaa
Susijänkkää, hallan pesäpaikkaa... Mutta mitä jaksoi hän tämmöisenä,
kun mieli aina oli raskas ja sydän täynnä...

Kun voisi Ailille kaikki tunteensa, kaikki raskaat surunsa sanoa...

Oli monta kertaa aikonut, tänä kesänäkin. Mutta miksi se tuntui
niin vaikealta sanoa? Siksikö, ettei Aili koskaan mitään kysynyt?
Ei koskaan puhunut omista huolistakaan, mutta surevan näytti... Ei
näyttänyt välittävän mistään. Ei iloinnut karjasta, joka oli Laurin
ilo ja toivo. Täti sai kaiken emännyyden hoitaa. Hän oli surrut ja
miettinyt pelastusta näinä kolmena pitkänä vuonna. Hän oli iloinnut
siitä, että heille syntyisi lapsi... Silloin varmaan Ailikin virkoaisi
elämään. Mutta se toivo oli pettänyt. Ja vaikka hän kyllä arvasi,
että Aili ikävöi pois täältä yksinäisyydestä, ei hän sitä koskaan
kuitenkaan kysynyt. Jos sanoisi Aili: »Kuolen tänne ikävään... muutamme
rantamaille ja ihmisten ilmoille», niin hän ei voisi kieltää, vaikka
tietäisikin, että se olisi hänen oma loppunsa. Niin rakasti hän
isä-vanhan tekemää taloa, niin rakasti hän järveä ja erämaata!

Ei Aili hänen kodinrakkauttaan koskaan ymmärrä, vaikka hän sen oli
luullut aivan luonnolliseksi asiaksi.

He pääsivät poikki kylmyyttä huokuvan Kärmejänkän, ja taas nousi polku
männikkökankaalle, joka ikäänkuin oli alustana edessä kohoavalle
korkealle Palovaaralle. Polku oli kova ja valkohiekkainen, luikerteli
vanhojen, paksutyvisten petäjien sivu. Kun kangas loppui ja kivinen
vaaran kuve tuli vastaan, oli siinä kahden puolen polkua lepokivet,
missä aina niitylle, Hukkajänkälle, mennessä ja sieltä palatessa oli
tapana levähtää.

Inkeri oli jäänyt Laurista jälkeen, mutta toivoi saavuttavansa hänet
lepokivien luona, sillä hän ei muistanut, että koskaan olisi kuljettu
lepokivien ohi niillä levähtämättä. Kankaan kovalla polulla hän
joudutti kulkuaan ja huomasi jo etempää, että Lauri istuutui toiselle
kivelle.

Hehkuvin poskin saapui Inkeri lepokivien luo ja istahti Lauria
vastapäätä. Lauri katsoi häntä pitkään, vaikka näytti muuta
ajattelevan. Inkeri oli kasvanut ja varttunut nuoreksi immeksi,
muuttunut hyvin paljon näinä vuosina. Pienenä sylilapsena oli vanha
äiti kerran kirkkomatkalta hänet tuonut. Inkerin äiti oli kuollut,
ja orpoa raukkaa tarjottiin köyhäinhoitolaisena vähimmän vaativalle.
Äidin oli tullut sääli lasta, aina lempeä, aina hyvä kun oli. Niin toi
Inkerin talven kovassa pakkasessa, vuodeksi vain. Isä rypisti kulmiaan
ja täti pauhasi. Mutta siitä asti oli Inkeri talossa ollut...

Lauri muisti Inkerin lapsuuden ja hänen tulonsa heille ja olonsa
siellä. Kodiksi se oli Inkerille tullut, ja orvoksi joutuisi, jos pois
joutuisi... Nyt täti piti Inkeriä kuin omanaan. Eivät olleet Inkerin
päivät huononneet, vaikka vanha emäntä olikin kuollut. Äidikseen olikin
Inkeri tottunut Paloniemen vanhaa emäntää sanomaan.

Se johtui nyt Laurin mieleen, kun hän katseli nuoren tytön kukoistavia
poskia ja syvällisiä silmiä, joissa aina näytti olevan lämmin hymy.
Lapsi-raukka! Ei tiennyt vielä suruista ja vastoinkäymisistä.

»Muistatko usein äiti-vainajaamme?» kysyi Lauri, kun hetken olivat
istuneet ääneti.

»Aina muistan ja ikävöin, ja usein yöllä näen unissani...»

Inkerin silmät kyyneltyivät.

»Niin hyvä ja hellä oli ja aina neuvoi... Luulin, etten enää saisi
ollakaan, kun äiti kuoli...»

»Etkö tahtoisi pois?»

»En tahtoisi. Mutta soisin, että nuori emäntäkin olisi iloisempi. En
taida hänelle mieleen olla?»

»Olehan vain. Niin kauan kuin minulla on koti, on sinullakin. Niin
äiti-vainajalle kuolinvuoteella lupasin...»

Inkerin silmät täyttyivät uudestaan kyynelillä.

»Olisi elänyt, olisi nuorta emäntääkin opastanut. Lieneekö sairas? Vai
onko ikävä näin kaukana kirkolta?»

Lauri ei virkkanut siihen mitään.

»Olisin hänelle aina apuna, mutta en uskalla...»

»Elähän nyt itke, Inkeri! Kaikki tulee vielä hyväksi.»

Lauri ei ollut Inkerin kanssa monta sanaa vaihtanut koko kesänä. Nyt
kahden Hukkajänkälle jäätyään olivat he puhuneet enemmän kuin pitkään
aikaan.

Ja niin täynnä oli Laurin sydän, että hän melkein kuin tietämättään
kysyi Inkeriltä:

»Uskotko sinä, että emännän on ikävä?»

Hän ei ollut koskaan vaimostaan kenellekään puhunut, mutta hänestä
tuntui helpotukselta saada Ailista joku sana Inkerin kanssa vaihtaa.
Oli kuin Inkeri juuri tänä iltana hänen mielestään olisi tullut
täydeksi, ymmärtäväiseksi ihmiseksi.

Inkeri katsoi pitkään häntä ja sanoi sitten:

»Niin minä luulen, että hänen on ikävä. Mutta miksi hänen on ikävä, kun
te olette niin hyvä hänelle?» (Inkeri oli vasta Laurin mentyä naimisiin
ruvennut häntä teitittelemään.) »Ei teidän kanssanne ole ikävä...»

»Hänellä on paljon sukulaisia etelässä, ehkä hän ikävöi sinne», sai
Lauri sanotuksi, sillä hän ei ollut uskonut Inkerin sillä tavalla
vastaavan.

»Olisi niin hauskaa, kun emäntä olisi iloinen... kun olisi oikein
hyvä teille, niinkuin äiti-vainaja oli isä-vainajalle... Aina oli
sauna lämmitettynä, kun isä-vainaja palasi niitynraivauksesta tai
heinänteosta... Mutta kyllä kai hän tulee hyväksi, kun näkee, mistä te
pidätte... Silloin olisi kaikilla hauskaa... Tädilläkin...»

Inkerin ääni soi iloiselta, ja hänen kauniissa silmissään liekehti
lämmin ilme. Lauri ei ollut koskaan nähnyt Inkeriä semmoisena,
ja yhtäkkiä hänen mieleensä juolahti, että Inkeristä oli tullut
harvinaisen kaunis tyttö.

Hänen tuli kuin parempi olla, ja tuntui kuin joku paino olisi hänen
rinnaltaan pudonnut.

»Nyt lähdemme!» sanoi hän reippaammalla äänellä, ja Inkeri näki Laurin
vakavilla kasvoilla kuin ilon väreitä.

He lähtivät nousemaan vaaran loivaa vastaletta, jota pitkin polku
suurimpia louhikoita kierrellen vei aina huipulle asti. Elokuun hämy
oli jo siksi tuntuva, että vaaran kupeella kasvavassa kuusikossa ei
oikein erottanut kiviä ja kantoja.

Laurin mieli oli kummasti muuttunut, niinkuin hänen aina kävi.
Pieninkin ilahdus sai hänet hyvästä mielestä väräjämään, samoin kuin
suru hänen herkän mielensä pian otti valtaansa.

Nyt jo kuvaili hänen vilkas mielensä, että kuluneella viikolla oli
kotona ihmeitä tapahtunut. Aili oli tullut iloiseksi, oli ottanut
kaiken emännyyden haltuunsa. Kulki nyt kesänavetalla lehmiä hoitamassa
ja harjoitteli tädin johdolla lypsämään. Hän oli viikolla, kun muu väki
oli niityllä, mullannut perunamaat, kitkenyt turnipsit ja hoitanut
puutarhaa... Nyt lauantaina oli alkanut aavistaa hallaa ja rientänyt
leikkaamaan, ennenkuin Antti ja Selma ehtivätkään...

Hänen unelmansa oli siis sittenkin toteutunut! Kuinka hän olikaan
kuvaillut mielessään sitä silloin kun Ailiin tutustui! Ei suurempaa
riemua, ei niin kallista palkkaa mitään hänelle kuin rakastettu
puoliso, joka pihalla, kujalla jo vastaan kävisi viikon vaivoista
uupunutta miestään ja tervetulleeksi sanoisi. Kävisi kaulaan ja
lämpöisen kylyn sanoisi valmiina olevan! Silloin riemu rinnan täyttäisi
ja väsymys haihtuisi kuin höyry ilmaan... Voi sentään niitä ilon ja
onnen iltoja! Voi sentään suloista palkkaa, jonka raataja saapi...

Hän lämpeni niin omissa iloisissa unelmissaan, että melkein uskoi jo
kaiken olevan totta. Ihme oli tapahtunut. Nyt vasta alkoivat hänen
onnensa pilvettömät päivät, _nyt_ alkoi se oikea elämä, jota hän oli
toivonut ja odottanut. Kaikki unhoon entinen!

Hän käveli kuin kuumeessa, nousi jyrkkää vastaletta ylös kuin lentäen,
vaikka raskas kontti painoi hartioita. Hän ehti vaaran laelle paljoa
ennen kuin Inkeri. Mutta siellä hän pysähtyi ja jäi sanattomana
katselemaan avaraan ympäristöön.

Kuu oli kohonnut jo korkealle ja loisti yli kaikkien vaarojen,
ääretöntä, hiljaista erämaata elokuun pehmeässä hämyssä valaisten.
Edestäpäin näkyi kotijärvi ja kaukaa sen niemen nenästä yksinäinen talo
pienenä pilkkuna. Oli jotakin hirveän painostavaa tuossa juhlallisessa
äänettömyydessä, jotakin, mikä tosin ilahuttikin Laurin mieltä,
mutta samalla ikäänkuin uhkasi... Suuren järven pinta välkkyi, mutta
siinä oli semmoista kummallista kuoleman hiljaisuutta, joka kammotti
mieltä. Puuttomat vaarojen laet, joita näkyi joka haaralle niin
kauas kuin kiveliötä siinsi, tuntuivat nyt Laurin mielestä kauheilta
jättiläispeikoilta...

Siellä päin, missä vaarojen laet näyttivät kaikkein kammottavimmilta,
oli rantamaailma ja kirkonkylä, järvien, jokien ja vaarojen takana.

Lauri seisoi sinne käsin katsellen, kun samalla tunsi Inkerin
läähätyksen vieressään.

»Taisit hengästyä», sanoi hän.

»En minä! Voi, jopa näkyy järvi ja koti!» sanoi Inkeri ihastuksissaan.
»Miksi te nousitte tänne vaaran lakeen, polulta pois?» kysyi hän sitten.

Lauri oli ajatuksissaan noussut vaaralle, vaikka kotia vievä polku meni
paljoa alempaa.

»Jo näkyy koti», puheli Inkeri iloissaan. »Minä erotan kesänavetankin
ja saunan... Mutta jopa nyt onkin kirkas kuudan!»

»Kun olisi sauna lämminnyt, ehtiessämme kotia!» sanoi hän sitten kuin
itselleen. Mutta Lauri kuuli sen Hän ajatteli itse aivan samaa.

»Kyllä on... ne tietävät, että pian tulemme!» sanoi hän ja alkoi taas
uskoa todeksi äskeistä haavettaan. Sitä uskoa ei kuitenkaan kestänyt
kauan, ennenkuin hän taas oli epäilyksensä vallassa.

Ja melkein kuin tietämättään hän laski kätensä Inkerin hiuksille,
joilta huivi oli valahtanut niskaan, ja sanoi:

»Kun Jumala varjelisi sinut suurista suruista... lapsiraukka!»

Hänen äänensä oli niin pehmeä ja hyväilevä, ettei Inkeri muistanut sitä
koskaan semmoisena kuulleensa. Hän melkein vapisi.

»Onko teillä suuria suruja? Äiti-vainaja neuvoi rukoilemaan Jumalalta
apua ja voimia...»

»Niin... niin... äiti-vainaja oli Jumalan lapsi.»

Laurin ääni värähteli, mutta sitten hän taas voitti tunteensa.

»Nyt lähdemme!»

He laskeusivat alas polulle ja lähtivät nopein askelin sitä seuraamaan.
Inkerin sydän jyskytti niin, että tuntui vaikealta kävellä. Hänestä
tuntui niin kummalta olla. Hän oli varma, että Laurilla oli suuri suru.
Eikä hän saattanut kylmyyttä tuntematta muistaa emäntää, joka voi
Laurille suruja tuottaa. Hänen ajatuksensa risteilivät sinne tänne,
ja salaisena toivona nousi huokaus, että hän joskus saisi Lauria
lohduttaa...

Monta kertaa tänäkin kesänä hän oli nähnyt emännän silmissä kummallisen
kiillon, joka häntä oli pelottanut. Oli nähnyt emännän Laurin poissa
ollessa istuvan järven törmällä, suoraan toiseen päähän järveä
tuijottamassa. Mitä mietti? Mitä ikävöi? Ja Lauri, joka oli niin hyvä...

Inkeri muisti nyt yhtäkkiä sen juhannusillan, jolloin Lauri ja Aili
saapuivat kotia. Laurin vanhemmat elivät vielä. He istuivat koko talon
väki venevalkamassa, odotellen lähestyvää venettä. Vanhaan emäntään oli
Aili tehnyt huonon vaikutuksen, sen oli Inkeri ymmärtänyt. Isän muisti
sanoneen Laurille:

»Taisitpa mennä merta etemmä kalaan, kun sieltä vaimon otit? Tietääkö
se, että tämä on talo, jossa ei työttä elä...»

Inkeri muisti aivan selvään Ailin silmien ilmeen, kun hän katseli
pihalla ympärilleen. Senkin hän ymmärsi, että Lauri hätäili ja koetti
kaikin tavoin lieventää vanhusten suoria arvosteluja...

Ja siitä illasta asti hän ei ollut Lauria entiseksi Lauriksi tuntenut...

— Se suree sitä, että emännän on ikävä, — päätti hän ja kiiruhti Laurin
perään.

Kuta likemmäksi kotia he tulivat, sitä nopeampaan Lauri käveli. He
olivat jo laskeuneet järven puolelle Palovaaraa ja kulkivat ohi
Sammaljoen, missä oli talon lähin niitty. Siihen sopi metsän läpi
näkymään järven lahtia, mutta talo oli vielä näkymättömissä, sankan
metsän takana.

Sammaljoelta taloon asti leveni polku kapeaksi tieksi, jota pitkin
hevosella noudettiin syysheinää Sammaljoelta. Lauri oli viime syksynä
sitä levittänyt ja pahimmat pounikot tasoittanut. Emäntäkin oli kerran
käynyt heinää tehtäessä Sammaljoella...

Tielle tultua läksi Lauri mennä vihmomaan niin, että Inkeri pakostakin
jäi jälkeen.

Yhtä nopea kuin oli Laurin kävely, yhtä levoton oli hänen mielensä.
Väliin uskoi hyvää, väliin pelkäsi pahinta. Hän oli tänä kesänä nähnyt
Ailin makaavan silmät auki kattoon tuijottaen, vaikka oli sydänyö.
Mutta hän ei ollut koskaan syytä kysynyt.

Pelkäsikö hän, että Ailin vastaus tekisi hänet vielä onnettomammaksi?

Mutta nyt hän kysyy — nyt täytyy kaiken muuttua, muutoin he menevät
häviötänsä kohden. Nyt hän uskaltaa, hänen täytyy uskaltaa...

Hän oli jo ehtinyt vainion laitaan, jossa metsä loppui ja aukeni
kaarevan kupevana järven niemi ja sen juurella talo. Pellot olivat
etelään päin viettävällä rantatörmällä, ulottuen rantaan asti. Ojat
juoksivat suorina järveen asti ikäänkuin tuoreutta imien saivovetisestä
järvestä ylempänä törmällä oleville pelloille.

Kuun hopeavalossa näki Lauri siinä vainionsa, silmäsi kerran järvelle
päin, mutta kiiruhti sitten piennarpolkua oikaisten taloa kohden.
Häntä vastaan tuoksahti lämminneen saunan haju, ja kun saunan ovi oli
auki, näkyi kiukaasta kiiluvan hehkuvaa hiillosta. Hänen sydämessään
hytkähti hyvältä. Samalla hän näki, että talon paras pelto oli osaksi
jo kuhilailla.

Piennarpolku vei saunan sivu. Kun Lauri joutui saunalle, näki hän
avoimesta ovesta Selman kohentelevan hiillosta. Kesänavetasta kilahti
kello pari kertaa lehmän märehtiessä, mutta ketään ei näkynyt
liikkeellä. Laurin ajatukset paloivat kuin tulessa, ja koko viikon
väsymys tuntui katoavan.

Jo pilkahti pirtin takasta tuli. Lauri oli kujalla näkevinään jotakin
valkoista liikkuvan. Taas sykähti hänen sydämensä toivovasti, mutta
päästyään likemmäksi hän huomasi, että se olikin kepin nokkaan
kuivumaan asetettu valkoinen hame.

Piha oli tyhjä, suuri kolmikulmainen kivi keskellä.

Hän asetti haravat tikapuihin, jotka olivat asuinrakennuksen räystästä
vastaan pystyssä. Vielä siinäkin hän toivoi, että pirtin ovi aukenisi
ja hän näkisi Ailin tulevan iloisena portaille... Hänen sydämensä
sykki, ja melkein mitään ajattelematta hän irroitti kontin nauhat ja
laski kontin portaille... Hänen polvensa vapisivat, kun hän lähti
nousemaan portaita porstuaan...

Avatessaan pirtin oven hän näki tädin seisovan tulen ääressä suurta
mustaa pataa hämmennellen...

Samassa syöksyi Inkeri kontti selässä sisälle, temmaten suuren raskaan
pirtinovea selälleen ja jättäen sen auki. Hän oli vaalea kuin palttina
ja loi kauhistuneen katseensa Lauriin, joka seisoi kuin patsas keskellä
lattiaa.

»Hyvä Jumala! Mihin emäntä on mennyt?» huusi hän niin, että Lauri
säikähti melkein tainnoksiin.

»Ailiko?»

He tuijottivat toisiinsa, niinkuin eivät kumpikaan olisi mitään
ymmärtäneet.

»Selma sanoi saunassa...»

Inkeri vapisi kuin haavanlehti.

Silloin kääntyi täti loisteen äärestä ja sanoi melkein kylmällä äänellä:

»Toissa yönä on vene rannasta kadonnut...»

Laurin polvet notkahtivat, hän peräytyi ja lyykähti penkille, pää
kämmenien varaan.




II


Kirkkaan kuutamon valossa välkkyy suuren järven pinta kuin
jättiläiskuvastin. Laajat, asumattomat erämaat sen ympärillä ovat
haudanhiljaisina, ja korkeiden tunturien paljaat laet kimaltelevat
kylmää kirkkauttaan tummansinervää taivasta vasten. Erämaa näyttää
nukkuvan, mutta sen unessa, sen kuolonhiljaisuudessa on jotakin
kammottavaa. Kylmyys henkii vaarojen välisistä jänkistä, ja halla
huokuu hyhmäistä henkeään järven selälle asti.

Turvattoman näköinen on yksinäinen talo järven niemessä. Halla huokuu,
erämaa puolustaisi asukastaan, mutta ei nouse pilveä taivaalle,
ei laske järvi lämmintään povestaan, — ei mistään tule pelastusta
yksinäisen talon pienille viljelyksille. Kylmin kourin nousee halla
tuhatvuotisista kaltioistaan ja esteittä ryntää siihen ainoaan elämän
paikkaan, joka on alkanut virota täällä erämaassa.

Lauri soutaa voimainsa takaa pitkin järveä, keskellä suurinta selkää.
Kotirannasta, josta on matkaan lähtenyt, ei enää näy kuin varjoinen
viiru, korkea Palovaara sen takaa ja autio Susijänkkä niemen sivusta.

Mutta edestäpäin, jonne hän soutaa, näkyy silmänkantama aukeata, kuun
valaisemaa ulappaa, sormina järveen pistäviä männikköniemiä ja kaukana
Palojärven toisessa päässä kukkulainen seutu, johon maailma näyttää
loppuvan ja siitä jatkuvan kylmänä taivaanrantana.

Palojärvi on saareton, mutta pitkiä niemiä pistäytyy molemmilta
rannoilta leveitä, kalaisia lahtia muodostellen. On toinenkin asumus
Palojärven niemen nenässä. Se on kruunun uudistalo, Hietaniemen
juurelle perustettu paria vuotta myöhemmin kuin Paloniemi. Mutta kun
Paloniemi ensimmäisen asukkaansa, vanhan Topiaksen eläessä jo sai
perintökirjan ja alkoi kaikin puolin olla elettävä talo, oli Hietaniemi
yhä kruununtorppa, pienen pienine peltotilkkuineen ja parine kolmine
lehmineen. Naapurien väliä oli hyvinkin neljä neljännestä, mutta
tyvenillä ja kirkkailla ilmoilla he näkivät toistensa savut niemien yli
ja arvasivat siitä, että naapurissa elettiin terveinä...

Laurin saatua kuulla vaimonsa lähteneen veneellä on hänet vallannut
mieletön pelko ja kauhu. Ei ole hän monta sanaa kotiväelleen virkkanut.
Ei syönyt eikä saunonut, kun niityltä palasi, rantaan riensi ja näki
veneen teloiltaan olevan poissa. Silloin hän muisti pikku veneen, jonka
teki emäntäänsä varten kalaveneeksi ensimmäisenä talvena naimisissa
ollessaan. Ei ollut Aili sillä kuin kerran kaksi järvellä käynyt, ja
tervoissaan se oli venehuoneessa tämänkin kesän ollut. Sieltä kiskoi
Lauri sen ulos, veti rantaan ja pani airot paikoilleen...

»Olisiko mennyt Hietaniemeen... ehkä tulee takaisin», niin on täti
lohduttanut.

Mutta Lauri tunsi tunnossaan, että ei palaa, ei polje koskaan Ailin
jalka enää hänen kotinsa pihamaata. Vaikka hän niinkin tuntee, on
hänellä tuskallisessa hädässään jonkunlainen aavistus, että hän vielä
ehtii, vielä saapi kaikki entiselleen. Ei huolinut hän tädin kiellosta
eikä Inkerin itkusta. Kuumeisella kiireellä hän työnsi veneen vesille.
Antti tarjoutui kumppaniksi, mutta yksin sanoi hän lähtevänsä. »Syö
edes vähän... väsyt järvelle.» Täti oli koettanut kaikkensa, mutta
syömättä ja eväittä hän istuutui teljolle ja alkoi soutaa, jotta pieni,
kesäkuiva, vene kuin lentäen loittoni ulapalle.

Vasta järven selällä, jonne kotiranta näkyy varjoisena viiruna, hän
herää oikein tajuntaansa ja käsittää, minkävuoksi on järvellä ja mihin
menossa. Kylmä kuutamo virkistää hänen kuumia ohimoitaan, ja hyinen
henki jäähdyttää hänen palavat ajatuksensa. Hän alkaa asiata ajatella,
ja kun hän näkee alastoman, viluisen järven ja tuntee käsissään, että
airojen ponnet ovat jäässä, selkenee hänelle selkenemistään, mitä on
tapahtunut. On siis tapahtunut se, josta äiti-vainaja kerran puhui,
mutta jota hän ei koskaan itse ollut uskonut.

Kuta pitemmälle hän soutaa ja kuta ulommaksi järveä joutuu, sitä
selvemmin hän tuntee ja ajattelee...

Koko entinen elämä, mutta varsinkin nämä kolme vuotta johtuvat hänen
mieleensä. Oliko ollut suuri erehdys hänen naimisensa, jota oli uskonut
korkeimmaksi onnekseen? Eikö Aili häntä ollutkaan rakastanut kuin
lyhyen kihlausajan?

Hänen järkensä tuntui nyt tulevan avuksi enemmän kuin ennen. Kun hän
alkoi tuntea, että sormenpäitä kylmä kihelmöitti ja hiestä kastuneen
paidan läpi vilunväre hartioita kosketti, tuntui ajatus kirkkaalta ja
melkein yhtä kylmältä kuin kuutamoinen järven pinta.

Hän muisti lyhyen, hauskan kansanopistoaikansa, muisti ensi
tutustumisensa Ailiin, heräävän lempensä ja suuren onnensa. Ei osannut
silloin aavistaakaan, että se ihannemaailma kerran tämmöiseksi tuskan
ja murheen yöksi muuttuisi.

Oliko ollut koko hänen käyntinsä kansanopistossa suuren suuri
erehdys? Miksi sinne oli mieli vuosikausia palanut? Eikä halu ollut
loppunut, vaikka isä pani vastaan ja vakuutti, että erämaa kyllä
poikansa opettaa. Muut kirkonkylän nuoret palasivat sieltä iloisina
ja reippaina, tietoja ja oppia matkassaan tuoden. Hänkin oli saanut
maistaa tiedon puusta, kun kävi kirkonkylässä ja hankki kirjoja. Alkoi
nähdä elämää eri valossa ja yhä uusia tietoja janosi.

Viimein isäkin myöntyi. Ja niin hän toivorikkaana ja opinhaluisena
pääsi matkaan.

Hän oli ollut tervetullut. Se, että hän oli kaukaisen kiveliön lapsi,
oli johtajaa erityisesti ihastuttanut, ja pian olikin heistä tullut
hyvät toverit. Hänen palava harrastuksensa, tavaton muistinsa ja suuret
lahjansa tekivät pian hänestä opiston etevimmän oppilaan.

Silloin alkoi heidän rakkautensa.

Nyt, kun Lauri muistaa sitä aikaa, johtuu hänen mieleensä kummallisia
seikkoja, joita hän ei tähän asti ollut tullut ajatelleeksi...

Eihän se ollut hän, vaan Aili. Hän kirjoitteli runoja, piti puheita
ja eli kuin ihmemaailmassa. Hän näki kyllä Ailinkin toisten joukossa,
mutta hän ei koskaan joutanut ajattelemaan muuta kuin opittavaansa.
Usein kertoi hän yksinkertaisesta kodistaan, jonka isä oli omin käsin
korpeen tehnyt, kauas erämaanjärven rannalle. Hän kertoi Pohjolan
valoisista öistä, joita rakasti...

Laurin ajatus pyrkii siinä seisahtumaan, mutta taas luistaa hangassaan
jäähän käynyt airon ponsi, ja taas vilun väre koskettaa hartioita.
Silloin selvenee ajatus uudelleen, ja hän näkee nyt, mitä ei ennen
ollut nähnyt...

Ailin rakkaus oli vain ohimenevää lämpöä. Kuinka olisikaan Aili voinut
rakastaa? Hän ei ollut kaunis mies, ja sitäpaitsi hän oli köyhän
kiveliön köyhä asukas. Aili oli varaton hänkin, isättömäksi joutunut
papintytär...

Kuinka he joutuivatkaan naimisiin? Hän kyllä nyt muistaa kaikki, mutta
ei tahdo mieleensä johdattaa. Mutta nyt hän sen luulee käsittävänsä ja
päättelee kaikki omaksi syykseen.

»Ei täällä viihdy... sen näen silmän ilmeestä, katseen kulusta», oli
äiti sanonut.

»Liian on pehmeä käsi», oli isä arvellut.

Mutta nämä kolme pitkää vuotta! Kolmeko vuotta?

Taas alkavat kummat kuvat mellastaa Laurin mielessä.

Mihin hän on mennyt? Ja minkävuoksi? Miksi oli muuttunut niin? Ei
ystävällistä sanaa enää antanut! Mihin hän joutuu, turvaton, voimaton
nainen suuren järven selällä? Toissa yönä? Silloin oli kuitenkin tyven.

Lauri on jo soutanut monen niemen ohitse. On väliin mennyt poikki
järveä, kun piti pitkin kulkea.

Kuu on alkanut kalveta, taivas vaaleta. Yhtäkkiä Lauri tuntee
sieraimissaan palavan turpeen savun hajua. Hän kääntää päätään ja näkee
olevansa Hietaniemen venevalkamaan tulossa. Savu näyttää nousevan
torpan vainiolta, leviten metsiin ja järvellekin. Lauri arvaa, mitä
varten täällä savuaa yön aikana, ja muistaa samalla omaa vainiotansa,
jonka peltojen pientareilta ei savu nouse.

Hänen rinnassaan vavahtaa, ja tuska pistää sydämeen. Mutta kun vene
kolahtaa alkaman telalle, herää hänessä taas toivo.

»Ehkä on mennyt Hietaniemeen», oli täti sanonut.

Niin ehkä onkin. Tuli ikävä, kun hänkin koko, viikon viipyi
Hukkajänkällä ja Ailin täytyi olla tädin kanssa kotona kahden. Läksi
tänne puhekumppania hakemaan! Tänään ehkä olisi palannut...

Aamu oli valjennut. Kuu on kadonnut korkean Riuttavaaran taakse, ja
aurinko nousee suoraan idästä Mukkajupukan kaljun laen takaa.

Kun Lauri nousee maihin ja tempaa toisella kädellä veneensä teloille,
kohtaavat häntä nousevan päivän ensimmäiset säteet. Yhtäkkiä on koko
ympäristö valkoisen kuuran peitossa, järven ranta riittyy, ja ilmassa
henkii hyinen halla. Vilu vihlaisee Lauria, kylmä käy hartioihin, ja
hänen kastuneet vaatteensa tuntuvat kangistuvan. Suurten vaarojen
laet kimmeltävät, kirkkaina helminä hohtavat rantojen lehtimetsät, ja
järveltä alkaa nousta sakeaa usvaa, peittäen toisella puolen järveä
olevat vaarat kuin savumereen...

Hallayö... hallayö!

Lauri lähtee nousemaan polkua torppaan, joka on kaltevalla kummulla
niemen juurella. Savua on niin sakeassa, ettei Lauri näe enää muuta
kuin hiekkaisen polun, joka vie venevalkamasta taloon. Hän kävelee
sivu verkkokeppirivin; se lähtee venevalkamasta ja jatkuu molemmin
puolin polkua verkkoaitalle asti, joka on rannempana saunaa. Siitä
alkavat talon pellot, joita ei ole kuin pieniä tilkkuja kiviraunioiden
välissä...

Yhä sankempi savu täyttää ilman, mutta Lauri näkee nyt monta
turveläjää, joissa kytee hiillos mustaa savua työntäen...

Ei näy ketään liikkeellä. Nouseva päivä paistaa jo pirtin pärekatolle,
joka on valkoisessa kuurassa...

Nytkin vielä Lauri toivoo, että Aili on tullut tänne... Mutta juuri
astuessaan portaille hän muistaa, ettei venevalkamassa ollut kuin talon
oma vene...

Hietaniemen torpassa on nykyään vain kolme asukasta, Iisakki —
torpan isäntä, vanha mies jo —, Tiina, hänen vaimonsa, ja kolmantena
pojanpoika, vaivainen Akseli, joka on monta vuotta ollut vanhusten
hoidossa.

Hereillä on koko torpan väki, ja Laurin tulo hämmästyttää heitä. Ei ole
Lauri, vaikka on lähin naapuri, pitkään vuoteen Hietaniemessä käynyt,
eivätkä naapurit olleet juuri usein toisiaan tavanneet moneen vuoteen.
Laurin ilmestyminen aamuvarhaisella, hallaisena sunnuntaiaamuna,
herättää talossa vilkkaan uteliaisuuden. Vieraan tulo erämaan torppaan,
jossa ei koko kesänä ollut käynyt yhtään ihmistä, on muutenkin
merkkitapaus.

Lauri sanoo hyvän huomenen, terveiset tuopi ja istahtaa penkille.

»Taisivat olla rannat riitteessä... Kuinka lienee pakkanen?» sanoo
Iisakki, pieni, kuiva kalaukko.

»Hyinen halla... jäässä airot... kummat tekee... Vaan tuskin täällä,
kun on savut...»

Lauri istuu levottomana, ja kun kodin kuulumisia kysellään, vastaa hän
epävarmasti.

Ovat ne kuulleet Hietaniemen asukkaatkin Paloniemen nuoresta emännästä
puhuttavan, ovat kuulleet, että ikävöi, ikävöi eikä koskaan näytä
kotiutuvan. Arvaavat nyt, että erinomaiset ovat Laurilla asiat, kun
yötä järveä soutaa ja pois kotoa lähtee, vaikka vilja vainiolla hallan
kynsissä värjöttää.

Parasta torpassa vieraalle tarjotaan, mutta harvasanainen on Lauri.
Ei kysy mitään, miettii, posket kalvakkaina. Mutta jo vihdoin, kun on
puhuttu kaikki, mitä oli kuultu rantamailta, ja kesän kulusta juteltu,
kysyy Tiina:

»Kuinka siellä nuori emäntäsi...? Ei olla kuultu... Vai joko on
perillinen...?»

»Ei ole perillistä...»

»Eipä taida sitten tullakaan...»

Lauri on viimeiseen saakka toivonut, että saapi kuulla Ailin käyneen
torpassa, ehkä yötäkin olleen. Mutta keskustelun aikana hänelle
selviää, etteivät tiedä Ailista mitään. Eivätkö ole nähneet venettäkään
järvellä?

Päivä on jo noussut, paistaen nyt korkealla Mukkajupukan laen yli ja
sulattaen kuuran pihalta ja katoilta. Järvenselältäkin on usva häipynyt.

Silloin kysyy vanha Iisakki:

»Lienevät asiasi hyvinkin tärkeät, kun tähän aikaan liikkeelle läksit.»

Siihen ei Lauri vastaa, mutta kysyy nyt vuorostaan:

»Ei ole näkynyt soutajaa järvellä kolmanna yönä?»

»Ei olla kuultu, ei nähty... Kuka soutava ja mistä päin?»

Mutta Tiina, viisassilmäinen vanha muori, arvelee:

»Arvaan minä... Vaimoasi olet hakemassa... Arvasin heti... silmistä
näin surusi, tuskasikin ymmärrän... Miesparka...»

»Niin on...»

Laurin pää vaipuu kämmenien väliin, ja hänen ruumiinsa on niinkuin
vapisisi.

»Luulin tänne tulleen...»

»Ei olla kuultu... ei nähty...»

Lauri istuu kämmenet poskilla, eteensä tuijottaen.

»Etkö pane levähtämään? Väsyneeltä näytät...»

»Minä levähtämään!»

Laurin ääni väräjää.

»Mihin sitten aiot?»

»Etsimään... hakemaan vaikka maailman ääriin...»

»Mies-parka... Et tainnut oikeaan osata, kun sieltä etelästä vaimon
toit... Ei täällä viihtynyt, ei kotiintunut Paloniemeen... ikäväänsä
lähti pakoon...»

Vanha Iisakki niin puhuu, koettaa omalla tavallaan Lauria lohduttaa.

»Mihinkä luulet hänen menneen?»

»En tiedä... ehkä on järven pohjassa... ehkä eksynyt erämaahan...»

»Et osannut oikeaan, sanon minäkin», lohduttaa nyt Tiina. »Näin minä
sen silloin jo, kun tässä kotiin mennessäsi sitä käytit. Liian oli
rantamaailmalta kiveliössä viihtyäkseen. Liian oli maailmallinen
silmien ilme, vaivaan tottumaton oli jalka, käsi hieno kuin silkki...
Mitä Paloniemessä semmoisella...? Turhaan tänne kuljetit... työhön
tottumattoman otit ikävöimään... Karkasiko se?»

Ei vastaa Lauri Tiinan puheeseen, mutta Iisakki arvelee:

»Karkuun se ikävöivä lähtee... Anna mennä... Et hänestä hyödy...
Ikäväänsä ruikuttaa eikä rikkaa ristiin pane... Kumma että uskalsi
järvelle... on miehellekin soutamista...»

Ei virka Lauri mitään. Hänen rintaansa pakottaa ja sydäntä viiltää
vanhusten puhe niinkuin vasta terotetulla veitsellä.

»Olipa sydämetön vaimoihmiseksi... Järvi ja asumattomat kiveliöt
edessään, ja lähtee, sydämetön, yksin taipaleelle... Rakastiko sinua?»
puhuu Tiina, Lauria säälien.

»Rakasti...»

»Ei rakastanut... Erehtynyt olet... Ei kulkemaan lähde rakastava
vaimo...»

Iisakki vuorostaan arvelee:

»Taisit sitä hemmotella liiaksi... taisit huonekoreana pitää... Ei
lastakaan saanut...»

»Ei rakastanut», päättää Tiina.

Lauri nousee väsyneesti penkiltä, näyttäen lähtevän.

»Et kai nyt vielä matkaan! Yön soutanut mies! Syöt ja levähdät. Et
tältä puolen kirkon enää saavuta, jos lie hengissäkään», pyytävät
Lauria.

Palan kaksi haukkaa Lauri Tiinan asettamaa ruokaa — leipää, voita ja
hiilloksella paistettua järvisiikaa.

Piippuaan sytyttäen puhuu Iisakki:

»Muistan kuin tämän aamun, kun tietosi tänne kotiasi tuli, että
tullessasi tuot vaimon etelästä. 'Jo meni poika pilalle', sanoi
Topiasvainaja. 'Ei rantamaan ihminen täällä toimeen tule...
herraslähtöä lisäksi.' — Ka, syö, hyvä mies, lujemmasti. Lieneekö
evästäkään?»

»Ei ole evästä...»

»Murheessasi kulutat itsesi... Elä ikävöi! Anna mennä!»

Tiinakin taas joutuu sanomaan:

»Kuulut murehtivan siellä kotonasikin, ettei työkään käy niinkuin
ennen... Taisi olla onnettomuudeksesi koko etelässä käyntisi...
Tuommoisen ristin sieltä soit... Olisi ollut Paloniemeen tulijoita
kotoisten järvienkin ympäriltä... Hyvän olit tuovinasi, pehmeäkätisen,
lämminkaulaisen... Nyt sen näit! Niin oli jäinen sisu, että kiveliöön
karkasi... hedelmätön nukkuja... Erosi hänestä ota ja hae muualta...»

Pala pyörii Laurin suussa, hän saa sen vaivoin niellyksi, nousee,
kiittää ja lähtee...

Pihalla pidättävät häntä vielä Hietaniemen vanhukset, mutta ei sano
Lauri rauhaa saavansa, ennenkuin kaikkensa yrittää.

Hän lähtee rantaan päin, Iisakin seuratessa perässä.

Aurinko paistaa jo korkealta taivaan laelta, kuura on sulanut, etelästä
huokuu lauha tuuli ja kuljettaa pilviä pitkin taivaan kantta. Järven
ranta on vielä riitteessä, airot kiiltävät jäähilseessä, ja veneen
pohjalla on kuuraa.

Kun Lauri ja Iisakki saapuvat venevalkamaan, sanoo Iisakki nyt paljon
lempeämmällä äänellä puhuen:

»Antaisin neuvon, vanhan ystäväni pojalle... Huolinetkohan vanhan
neuvosta?»

Iisakin harmaat, totiset silmät katsovat säälien Lauriin.

»Isä-vainajasi oli paras ystäväni, yhdessä on surtu, eletty ja oltu
tämän järven rannalla... On opittukin minkä mitäkin... On ollut kovia
päiviä meilläkin, isälläsikin...»

»Tiennettekö murheesta mitään?»

Laurin ääni on melkein kova.

»On eletty mustia päiviä ja mustia öitä... Murheen hetkenä työtä tee!»

»Sekö oli neuvonne?»

»Se. Ja jos sitä tottelet, niin miehenä palaat, löytänet karkulaisesi
tai et... Muista sanani! Se oli isä-vainajasikin sana.»

Lauri ei enää vastaa. Hän istuutuu teljolle ja lähtee soutamaan
vastatuuleen Mukkajupukkaa kohden, jonka kaukainen, kalju laki näkyy
järven toisessa päässä; sen juurelta lähtee polku, jota Palojärvestä
rantamaille päin kuljetaan.

Nopeasti loittonee vene nytkin, Laurin soutaessa kuumissa ajatuksissaan.

Hän ei oikeastaan saa mitään asiaa perille ajatelluksi nyt. Niin
mellastavat tunteet ja kuvat hänen mielessään. Miksi karkasi, ja mihin
on joutunut?

Laurin väsynyt mieli tuopi jos minkälaisia mietteitä. Aili oli ollut
niin heikko ja kummallinen tänä kesänä, ja viime viikoilla varsinkin.
»Lähde marjaan, ystäväni.» — »En minä jaksa...» — »Tule järvelle.» —
»En minä...» Silmissä aina levoton ilme... Jos se raukka ikävöi niin,
että järki sekaantui... Ei se täydellä järjellä olisi lähtenyt... Joka
pelkäsi erämaata, pelkäsi järveä, eikä yksin kujasta ulos uskaltanut.
Ja nyt yksin järvelle, yksin kiveliöön! Lauri muistaa nyt, että Ailin
isä oli nuorena tullut mielenvikaan ja hulluinhuoneessa kuollut...

»Ei menesty rantamaan lapsi kiveliössä.»

Hän ei saa mitään vankkaa pohjaa, josta ponnistaisi ja siitä uskoa
saisi. Hän ei ole ymmärtänyt Ailia, taikka Aili ei häntä rakastanut...
ei häntä eikä hänen yksinäistä kiveliökotiaan...

Olihan Aililla ollut joskus kummallisia mietteitä, joista Laurikin
joskus osan kuuli... Ne olivat haaveita, järjettömiä mielikuvia, joita
sairas mieli synnytti. Miksei ollut hän Ailia varoittanut semmoisia
miettimästä!

Hän ei ollut tuntenut eikä tiennyt, mitä hänen vaimonsa vieressä
haaveili, kun yökaudet silmät auki mietiskeli...

Äkkiä hän tuntee velttoa voimattomuutta ruumiissaan ja sielussaan.
Tuntuu kaikki menetetyltä, kaikki toivo kadonneelta. Mahdottomalta
unelta tuntuu nyt se, joka silloin näytti selvältä ja käytännölliseltä
toteuttaa. Hän muka tekisi Paloniemestä verrattoman talon, ottaisi
kaikki uudenaikaiset viljelystavat käytäntöön. Kiveliön keskelle
muodostuisi ihana keidas, jota jälkeentuleva polvi ihmettelisi...
Siinä olisi elämäntehtävää yhden miehen osalle, olisi esimerkkinä koko
suurelle, laajalle Perä-Pohjolalle... Noin versoi vilja, noin heinä,
noin vaurastui mies, joka rakasti työtä...

»Ole uskollinen leiviskällesi, niin saat nähdä, että maa, jota rakastat
ja hoidat, on kiitollinen emosi ja hymyää sinulle, kun harmaapäisenä
katselet elämäsi työtä...» niin oli opistonjohtaja hyvästellessä
sanonut.

Niin oli hän päättänytkin, suuria tuumia mielessään hautoen...

Eikä hän ole vielä mitään saanut aikaan. Ja kolme vuotta jo on kulunut!

Eikö hänessä olekaan miestä, vai missä on syy? Autio Susijänkkä odottaa
kuokkijaansa, halla huokuu sieltä niinkuin ennenkin. Talontakainen
rova, jota isä-vainaja oli ajatellut ohrapelloksi, on semmoisenaan,
koivunvesaa kiviensä välistä työntäen.

Hän ei ole mitään saanut toimeen.

       *       *       *       *       *

Tuuli on kiihtymistään kiihtynyt, kuta kauemmas selälle hän soutaa.
Laineet heittelevät pientä, kesäkuivaa kaksilaitaa kuin höyhentä
toinen toisensa niskaan. Lauri soutaa eteenpäin, välistä taakseen
Mukkajupukkaan päin silmäten.

Hän erottaa jo jyrkän kallion, joka puskee kuin valtainen paise vaaran
kupeesta korkeana ja kiiltävänharmaana, äkkijyrkkänä työntyen järveen,
johon on kuin katkennut ja siitä pohjaan painunut. Hänen viimeinen
toivonsa kohdistuu nyt Mukkajupukan kallion juurelle, jossa on
palojärveläisten valkama rantamaille mennessä ja sieltä palatessa. Hän
toivoo siinä näkevänsä oman veneensä, jolla Aili on järvelle lähtenyt,
tänne rantamaille vievän tien suuhun soutanut, siihen veneen jättänyt
ja jatkanut matkaansa polkua pitkin toisen, Särkijärven rannalle, josta
vasta alkoi varsinainen vesireitti kirkonkylään. Siinä toivossa hän
kiskoo airoja vastatuuleen, mutta hitaasti näyttää Mukkajupukan kallio
lähenevän...

Hän silmää sinne. Jyrkkä kallio kiiltää sieltä, ja vanha kuusikko sen
takana huojuu, mutta lahden pohjukka, jossa venevalkama on, ei vielä
sovi näkymään, ollen kallion lomassa.

Hän ei ole sitten kun läksi Hietaniemen rannasta hetkeäkään epäillyt,
ettei kohtaisi siinä omaa venettään, ei sitäkään, ettei erottaisi
Ailin kengän jälkiä siinä, missä tämä on maalle noussut ja veneen
kuivalle vetänyt. Hän tiesi, että siinä jäljet näkyvät. Siinä oli,
venevalkamassa, taempana juoksevan jänkän suoni, joka pehmeänä munana
laskihe järven rantaan asti. Siinä muhassa hän toivoo jäljet näkevänsä.

Rantaa lähestyessään hän kiskoo minkä jaksaa ja silmää vähänväliä
taakseen...

Ei sovi vieläkään venevalkama kallion takaa näkymään. Silloin juolahtaa
hänen mieleensä pelko, ettei vene olekaan valkamassa ja ettei jälkiä
jänkän muhassa näykään...

Mihin hän sitten? Ja mitä hän sitten?

Hän tuntee, että se pelko lamauttaa häntä. Tulee semmoinen voimattomuus
koko ruumiiseen, että tuskin jaksaa airoja liikuttaa... Vene kääntyy
poikkipäin, ja laine loiskahtaa sisälle...

Silloin hän ponnistaa viimeiset voimansa, silmää taas taakseen
venevalkamaan nähdäkseen. Mutta jyrkkä, harmaakylkinen kallio on
vieläkin edessä, ja sen takana huojuu kuusikko. Kalliota vasten
loiskivat laineet, ja Lauri on kuulevinaan, kuinka suuri, asumaton
kiveliö huokailee niinkuin vaikeroisi ääretöntä yksinäisyyttään.

Hän ponnistaa vielä, hankavitsa katkeaa, mutta silloin kolahtaa jo
veneen keula kallion katkenneeseen, jyrkkään kylkeen, venevalkaman
viereen.




III


Kun Lauri kaikkien kiellosta huolimatta läksi vaimoansa hakemaan, yksin
kylmään yöhön eväittä ja väsyneenä, tuli Paloniemessä hätä käteen.
Täti, joka aina oli ollut kylmän järkevä kaikissa asioissa, alkoi
hänkin hätäillä.

Inkeri itki, ja Selma ja Antti seisoivat sanattomina.

He seisoivat kaikin Paloniemen venevalkamassa katsellen pientä,
tervoissaan kiiltelevää venettä, joka nopeasti loittoni ulapalle päin
pitkin tyventä, kuun valaisemaa järven pintaa.

»Se teki hulluksi miehensäkin», sanoi täti. »Enpä minä olisi uskonut
Lauria noin lapselliseksi...»

»Karkaamallako se lähti?» kysyi Selma.

»Yöllä oli kadonnut», selitti täti. »Luulin, että nukkuu, joka öillä
aina valvoi. Mutta kun menin katsomaan, oli sänky tyhjä. Jo minä jotain
odotinkin. Ei siitä tämän talon eläjäksi olisi ollutkaan... Parhaan
Lauri löysi, kun semmoisen toimettoman itkijän niin kaukaa kuljetti...
Ei työhön ole tottunut, ei osaa mitään eikä mitään tahdo oppiakaan...
Jo minä olen odottanutkin, että joku tässä vielä... Aivanhan se joutui
Laurikin suunniltaan... Arvaa sen — —»

»Lieneekö ollut täydessä järjessään?» kysyi Selma.

»Mikä tiennee! Kumma tuo on ollut koko täälläolonsa ajan... Kiusannut
miestään ikävällään ja toimettomuudellaan... Jo minä Laurina aikaa
olisin laskenut menemään takaisin sinne, mistä tänne toikin...
Kuolemanjärveksi sanoi Palojärveäkin... kammosi metsiä ja soita
pelkäsi... kuuli huutoja ja valituksia talon takaa keskellä kirkasta
päivää... Näit, kuulit itse?»

»Näin minä ja kuulin...»

»Mihin lie mennyt, mutta sille tielle uskon jäävän... On sisu sentään,
kun hyvästittä yksin lähtee järvelle, jota pelkäsi...»

»Järki sillä liikahti... Kuinka käynee isännän?»

He nousivat kaikki neljä rannasta taloon.

»Semmoisen rauhan ja rakkauden se taloon toi», puhui täti taas. »Minä
sen vehkeet olen ensi päivästä nähnyt...»

»Se kuihtui ikäväänsä», sanoi säälien Selma.

Antti, ikämies, entisen isännän työtoveri ja talon vanha palvelija,
istui allapäin. Inkeri yhä puristeli kyyneliä, mutta hänen kauniissa,
tummissa silmissään oli päättävä ilme.

»Taisi rauha loppua tästä talosta», sanoi Antti, ja hänen rinnastaan
nousi raskaana pitkä huokaus. »Kun pelastuisi Lauri!» sanoi täti.
»Liika hyvä mies siinä menee semmoisen saamattoman jäljille... Eväittä
vielä lähti... syömätön, väsynyt mies... Voi hyvä Jumala kuitenkin!»

Siinä tuumailivat Paloniemeen jääneet asukkaat neuvottomina, miettien
isännän pelastusta ja koettaen hakea emännän salaperäisen karkaamisen
syitä. Antti poistui kesken keskustelun, mennessään mainiten hallaa,
käveli suoraan vainiolle ja rupesi sytyttelemään turveläjiä.

Hetken päästä saapui sinne Selma ja tätikin, kirkkaan kuutamon valossa,
sauhuja laitellen, turvekasoihin tulia sytytellen.

       *       *       *       *       *

Poissa on nyt rauha yksinäisestä talosta, jossa ennen rakkaudessa työtä
tehtiin ja sovinnossa taisteltiin erämaan oikkuja vastaan. Susijänkkä
työntää hyisiä huurujaan talon vainiolle, järvi kiiltelee kylmänä, ja
kiveliö on hiljaisena.

Mutta sillä aikaa kun turvekeot syttyvät ja savu alkaa levitä
ympäri vainiota, käy talon väki saunaan, joka on jo liiat katkunsa
haihduttanut.

Sillä välin on Inkeri tehnyt päätöksensä, ja kun muut palaavat
saunasta, seisoo hän lähtövalmiina keskellä pirtin lattiaa. Hän on
täyttänyt laukun leivillä, rasian voilla, toisen kalalla. Hän on pannut
saappaat jalkaan varret pohkeitten päältä köyttäen kiinni, vetänyt
ylleen lyhyen metsähameensa, jonka helmat ulottuvat vain polviin, ja
sitonut päähänsä paksun huivin.

»Mihin aiot?» Täti, Antti ja Selma katsovat häneen hämmästyneinä.

»Ruokaa lähden isännälle viemään!»

Inkerin äänessä on päättäväisyyttä.

»Ei ole venettä...»

»Järveä rantaan... Mukkajupukassa saavutan...»

»Ei, lapsi kulta! Järveä eivät rantaa miehetkään... ja sinä yksin ja
yöllä...»

»Vaikka... Osaan minä, ja nyt on kuudan...»

Täti katsoo Anttiin, niinkuin häneltä neuvoa kysyen.

»Päisevä se on metsiä osaamaan ja kiveliöitä kulkemaan, Inkeri», sanoo
Antti. »Ja nuori on jalka. Mutta pitkä on matka, ja ylen pounikkoiset
maat järven rannoilla, kaasikoita ja pohjattomia leviä...»

»Minä kierrän... osaan minä Mukkajupukkaan asti!»

Täti on sitä kyllä miettinyt, mutta tiennyt, ettei jaksa Antti,
vanha mies, ei ole Selmasta, huonojalkaisesta, ja Inkeriä hän ei ole
ajatellutkaan.

»Mene ja ota Jumala kumppaniksesi!» sanoo täti.

»Niin neuvoi äiti-vainajakin!»

Inkerin kasvot loistavat, ja silmät palavat innosta. Tädinkin katse
viipyy nyt enemmän aikaa Inkerissä, ja hän miettii itsekseen, että
Inkeristä on yhtäkkiä tullut täysi nainen.

Inkeri oikaisee suoraan pihalta pellonpiennarta järven rantaan, tietäen
tapaavansa kuivaa hiekkapohjaa aina siihen asti, jossa Sammaljoki
laskee järveen. Laukku selässä ja paksu sauva kädessä astuu nuori
tyttö pitkin kuutamoista järven reunaa, mieli liekeissä palaen. Astuu
rivakasti, varsi notkuen, jalka keveästi nousten.

Sammaljoen yli on kaadettu suuri kuusi, jonka oksaista runkoa pitkin
Inkeri varovasti pääsee toiselle rannalle. Kuusen alitse kohisee musta
vesi vihaisena putouksena järveen.

Siitä alkaa tietöntä taivalta ja pounikkomaata. Inkeri oikaisee niemen
poikki, synkkään metsään kadoten. Päätyessään niemen toiseen laitaan,
johon Palojärven laajin ulappa sopii näkymään, kuuntelee hän, näinkö
järveltä päin kuuluisi soutua. Mutta järvi on suuri, silmänkantamalla
kuun valaisemana kenttänä leviten. Ei sen selällä nyt mitään erota,
eikä kuulu airojen kitkettä. Lauri onkin ehkä loitonnut paremmin
toiselle rannalle, Hietaniemen puolelle...

Inkeri jatkaa kulkuansa järven rantaa noudattaen, pienemmät niemet
juuritse oikaisten. Lämmin on se ajatus, joka antaa hänelle voimia ja
häntä kannustaa. Hänen elämänsä on näinä vuosina ollut ikävämpää kuin
ennen. Kun Lauri toi taloon nuoren emännän, muuttui entinen elämä.
Tuli kuin ikävä kaikille. Hän jäi kaikista syrjimmäiseksi. Ennen
Lauri usein puheli hänen kanssaan, laski leikkiä ja aina terveiset
lähetti kansanopistomatkaltakin. Eikä sitä kertaa kirkolla käynyt,
ettei tuliaisia tuonut. Äiti ja isäkin sairastuivat... Se oli kaikkein
ikävintä aikaa... Äiti usein itki ja Inkerille puhui...

Lauri näytti unhottaneen vanhatkin, ja kun molemmat kuolivat ensi
talvena emännän tulon jälkeen, niin kumma oli, ettei Lauri enempää
surrut. Ei joutanut. Taikka taisi surra ja murehtia, vaikka ei
kenellekään mitään virkkanut. Emäntänsä hyväksi ja hauskuudeksi
kaikkensa yritti...

Nyt se karkasi!

Inkerin sydän, ikäänkuin puristuu kokoon, eikä hän voi sille mitään,
että hänen mielessään syttymistään syttyy lämmin tunne. Ehkä hän saapi
Laurille taas aamukahvit tarjota, ehkä palvella ja olla niinkuin
ennenkin, jolloin sai istua sylissäkin ja Lauri puhalteli niskaan...

— Se ei rakastanut Lauria... näin sen, tunsin... Ja minun teki niin
pahaa... Kyllä Lauri sen nyt itsekin tietää...

Inkerille johtuu mieleen heidän keskustelunsa Hukkajänkältä palatessa.
— Voi, rakas Jumala... saanko minä rakastaa Lauria!... Lauri on niin
hyvä ja uljas...

Ei muista Inkeri koskaan nähneensä semmoista miestä kuin Lauri on.
Rippikouluaikana oli hän kirkonkylällä nähnyt paljonkin nuoria miehiä,
mutta ei yksikään ollut Laurin mittainen ja veroinen... Laurin silmät
olivat lempeät ja kauniit...

Mihin on Aili emäntä joutunut?

Olisi hukkunut järveen!

Inkeri olisi niin suonut, vaikka hän tiesi, että se oli pahoin,
ilkeästi, syntisesti ajateltu. Mutta minkä hän sille voi? Se oli niin
kylmä ja tyly Laurille.

Jospa saisi Lauria lohduttaa ja hoitaa!

Hän on mietteissään rämpinyt märän kaasikon poikki ja joutuu taas
järven niemeen, jossa on kuivempaa maata.

Siihen on suuri honka kaatunut. Inkeri istahtaa rungolle, laukun
kantimia hellittäen. Siitä näkee järvelle, ja Inkeri koettaa
arvata, joko on neljänneskään matkaa kuljettu. Tätä puolta järveä
on Mukkajupukalle paljon lyhempi matka kuin toista puolta, jossa
Hietaniemikin on. Kunpa ehtisi perille siksi kuin Laurikin! Mutta
Laurilla oli järveä lyhempi matka kuin Inkerillä, joka sitä rantasi
pahoja maita myöten, vaarojen ja metsäjokien yli.

Kuutamo on kirkas ja Inkerin mieli rohkea. Viimeiseen asti hän yrittää.
Ja kun hän siinä istuu, myöntää hän itselleen, että hän rakastaa
Lauria, on rakastanut siitä asti kun Aili taloon tuli. Se tunne on
kasvanut vähitellen, ja hän on hirveästi kärsinyt. Lauri ei tiennyt
aavistaakaan, ei saanutkaan aavistaa. Mutta hän rakastaa kuitenkin,
kenenkään tietämättä...

Miksi oli Laurin katseessa lepokivillä istuessa semmoinen...?

Inkeri tuntee lämpimän täyttävän mielensä, hänessä herää ääretön halu
sulkea Laurin pää syliinsä, ja hän lähtee taas nopein askelin jatkamaan
matkaansa hongan rungolta.

Kuu katoaa, päivä ei ole vielä noussut, ja Inkeri kahlaa laukkuineen
kuuraista pounikkoa, jossa kylmä henkii joka mättään alta ja joka kiven
juurelta...

Mutta aamu alkaa valjeta, aurinko paistaa jo järven toiselle puolelle
suurten vaarojen huipuille ja haihduttaa usvan järveltä, nostaen
sen suoraan taivaalle. Kun usva katoaa ja järven ulappa aukeaa,
näkee Inkeri toiselta puolelta järveä savua ja arvaa siitä olevansa
Hietaniemen kohdalla.

Mutta tästä alkoivat vasta Mukkajupukkaan päin kaikkein pahimmat maat,
raskain taival. Niin oli vanha Antti tiennyt Inkerille lähtiessä sanoa.

Inkeri lähtee ponnistamaan taas eteenpäin. Hänen täytyy kiertää laaja
suo ja nousta sitten vaaran laelle. Metsät ovat täällä lyömättömät, ei
ole hakkaajan kirves vielä ehtinyt näitä kruununmetsiä harventamaan.
Kaasikko on niin sakeaa, maa pounikkokorpea, että kävely on raskasta,
ja usein tupsahtaa Inkerin jalka lähteensilmään tai sammalpeitteiseen
kaltioon.

Mutta Inkeri on kiveliössä kasvanut ja tottunut metsiä kulkemaan.
Hän ei erehdy suunnasta, vaikka hänen täytyykin mutkia tehdä,
kierrellen kulkea. Kun pimeä, kaasikkoinen rotko vihdoin loppuu, alkaa
maa koveta, ja Inkeri lähtee puolijuoksua nousemaan edessä olevan
vaaran harjalle. Hän toivoo sieltä näkevänsä järvelle, Mukkajupukan
venevalkamaan ja Hietaniemeen asti. Häntä alkaa ahdistaa pelko, ettei
hän Lauria kohtaakaan. Hän ponnistaa kaikin voimin, nousee jyrkännettä
etukumarassa, käsinkin koettaen auttaa menoaan.

Vaaran laelta hän näkee lännen puolen Palojärvestä, korkeat vaarat
sen toiselta rannalta ja terävän, keltahiekkaisen Hietaniemen, jonka
juurelta siintää harmaana pilkkuna pieni talo navettoineen...

Mutta ei kohtaa Inkerin silmä yhtään soutavaa järvellä, ei erota
Hietaniemen rannasta kuin kellertävän, hiekan, joka nientä reunustaa,
ei vaikka usva on haihtunut ja taivas selkeä...

Mukkajupukan venevalkamaan hän ei näe, kun suuri vaara on edessä, mutta
Jupukan laen hän näkee ja luo ikävöivän katseen sinne päin.

Hän lähtee taas matkaan, vaaran alle kiireistä vauhtia mennen, mielen
palaessa levottomissa mietteissä.




IV


Kun vene kolahtaa Mukkajupukan kallion kylkeen, nousee Lauri veneessä
seisomaan ja meloo kallion vieritse valkamaan päin...

Nähdessään tyhjän venevalkaman, jossa on ainoastaan kolme, neljä rankaa
veneitä varten teloiksi pantuna, vavahtaa hän, ja kylmänä hikenä nousee
pelko ja epätoivo hänen otsalleen...

Ei venettä! Ei jälkeäkään Ailin kengistä rannan hiekassa!

Ehkä ei ole juuri tähän paikkaan osannut! Kenties on joutunut toiselle
puolelle kalliota, ehkä loitommaksi rantaantunut!

Lauri nousee rannalle, kiertää maan puolelta kallion, joka loivenee
vaaraan päin ja järven taholta kohoaa, pääsee kalliolle ja käy sen
ulommaiseen laitaan, mistä näkee järven molemmille rannoille ja
suurelle ulapalle. Siinä on mustuneita kekäleitä ja laaja tulensija,
josta merkkiä antoivat Hietaniemeen ne Särkijärveltä kulkijat, jotka
järven poikki tahtoivat. Kahden puolen kallioisia rantoja hakee hänen
levoton katseensa venettä rantahiekalta tai järveen päin kallistuneiden
kuusien juurilta. Mutta ei missään näy.

Kumma, että hän nyt kuitenkin on näennäisesti levollinen. On kuin olisi
tunne turtunut, pelko sydämen ja mielen jäykistänyt.

Mukkajupukan louhikkoinen kylki näkyy siinä taempana. Sen kuvetta
kulkee se polku, joka vie — suureen maailmaan asti. Sieltä he tulivat
silloisena valoisana kesäyönä, hän edellä, Aili jälessä...

Onnen ja lemmen luuli tuovansa... Mutta suru ja pettymys olikin
matkassa, ja se kesäyö oli mustempi kuin kaikkein pimein syysyö...

Silloin hän kuulee risujen ritinää etempää sieltä päin, mistä itsekin
on kalliolle noussut. Tuntuu kuin joku sieltä tulisi...

Lauri kuuntelee henkeään pidätellen. Tuuli huojuttaa pitkiä kuusia,
laineet loiskivat kallion kylkeen. Taas rasahtaa kuin jalan astuessa
risu...

Yhtäkkiä vilahtaa kuusten runkojen välistä uusi, tervanruskea laukku,
ja Lauri näkee samassa Inkerin solakan varren pujahtavan metsän
peitosta...

Hänen kasvoilleen leviää iloisempi ilme, ja sydämeltä tuntuu raskas
paino putoavan.

»Sinäkö täällä!»

Hänen äänessään helähtää entinen, poikavuosien aikuinen sointu, jonka
Inkeri tuntee niin hyvin.

»Ruokaa lähetti täti... Väsyneenä ja syömättä lähditte...»

Inkeri on saapunut hänen viereensä, korkean kallion reunaan. Hänen
poskensa hohtavat, silmät loistavat, eikä hän sano tietävänsä
väsymyksestä mitään. Hän irroittaa laukun kannikkeet ja iloissaan
virkkaa:

»Sanoin lähtiessä tädille, että Mukkajupukassa saavutan...»

»Ja rannannut olet järven!... Voi sinua!»

Laurin katseessa on lämmin ilme, kun hän katselee nuoren tytön
kukoistavia kasvoja, notkeaa, siroa vartta ja tuuheita hiuksia, jotka
kiharaisina ja epäjärjestyksessä peittävät melkein koko otsan. Pitkä
palmikko on piilossa nutun alla.

»Lapsi-raukka!... Istu tähän levähtämään. Minäkin istun. Olen väsynyt
ja uupunut melkein. — Mitä siellä kotona?»

Laurin ääni on pehmeä, koko hänen olennostaan säteilee surua, joka
tekee Inkerin mielen apeaksi.

»Ikävä on kaikilla...»

»Ja sinä uskalsit lähteä... Niin pitkä matka ja kaasikkoinen
järvenranta...»

»En minä muusta huoli... Nyt on hyvä, kun saavuin... on oikein hyvä...
En nähnyt vaaralta venettä järvellä... Hietaniemen erotin ja keltaisen
hiekkarannan. Ajattelin: en saavutakaan... en kohtaakaan...»

He istuvat vierekkäin korkean kallion reunalla, joka pystysuorana
painuu järveen. Lauha tuuli puhaltelee, metsä kohisee ja huokailee,
laineet loiskahdellen lyövät kallion kuvetta. Inkeri kertoo, mitä
kotona jäätiin tekemään, puhuu tädin sanomat, sitten yhtäkkiä kysyy:

»Oliko emäntä käynyt Hietaniemessä?»

»Ei ollut käynyt, eikä ole kukaan nähnyt... Ei näy venettä täällä
Mukkajupukan puolella, eikä ole jälkiä venevalkamassa...»

He ovat hetken ääneti. Inkerin sydän lyö niin, että hän kuulee sen
jyskeen. Hänen tekee mieli tarttua Laurin käteen, joka on siinä hänen
vieressään, melkein polveen koskemassa. Mutta hän ei uskalla.

»Uskotko sinä, että Aili karkasi?»

Lauri haki Inkerin katsetta.

»Niin täti arveli... Voi, voi kuitenkin... Miksi se niin...»

»En tiedä... Jos sinä tietäisit, Inkeri, ja ymmärtäisit...»

»Kyllä minä tiedän ja ymmärrän... Olen niin paljon sitä ajatellut näinä
vuosina ja tänä kesänä... Ei se rakastanut...»

»Niinkö sinäkin uskot?»

»Miksi muuten olisi niin mennyt? Ei rakastanut...»

Inkeri tarttui kuin tietämättään Laurin käteen. Lauri käänsi kasvonsa
häneen päin, ja heidän katseensa sattuivat yhteen...

»Ei rakastanut», sanoi Inkeri melkein kuiskaamalla.

Lauri säpsähti. Hän nousi ja katsoi järvelle päin. Inkeri jäi istumaan
paikalleen, katse maahan luotuna.

Mitä Lauri näki ja tunsi?

Hän oli nähnyt Inkerin silmässä saman ilmeen kuin edellisenä iltana,
kun he Hukkajänkältä palatessaan lepokivillä istuivat. Silloin hän jo
säpsähti, mutta se oli tuntunut hyvältä ja lämmittänyt hänen mieltään.
Nyt se lämmitti niin, että hän hetkeksi unohti kaiken muun. Hän
ymmärsi, että se oli heräävän lemmen lämmin laine... oliko se Inkerissä
silloin juuri herännyt? Yksi ainoa katseko voi näin ihmisen muuttaa?

Hän on niin kauan ollut tuntematta semmoista lämpöä mielessään, että
hänestä nyt näyttää kuin maailma äkkiä olisi valjennut ja hänen
hartioiltaan pudonnut hirmuinen, raudanraskas taakka...

Silloin hän taas muistaa kadonnutta vaimoaan ja saa kiinni entisestä
ajatuksestaan. Mutta sen hän nyt tuntee, tietää selvästi, että hänen
rakkautensa Ailiin nyt on sammunut. Onko se koskaan häntä sielusta asti
lämmittänytkään! Hänestä tuntuu, ettei koskaan...

Hän pelästyy nyt ajatuksiaan. Hänelle tulee semmoinen hätä, ettei hän
tiedä mitä tehdä.

»Voi Inkeri... Inkeri, kuinka onneton minä olen...»

Silloin samalla hän kohtaa taas Inkerin katseen. Nyt ei hän voi salata
omaansakaan, ja kumpikin he tuntevat, että heidän elämässään on käänne
tapahtunut.

Inkeri näkee Laurin poistuvan laukku selässä rantamaille vievää polkua
pitkin. Hän istuu vielä Laurin lähdettyä paikallaan kallion reunalla.
On kuin hän ei uskaltaisi vielä liikahtaa, peläten onnentunteensa
katoavan. Hänen povensa kohoilee riemussa, silmät puoliummessa hän
uneksii... Hänen sydämessään tuntuu niin ihanalta, hänen mielensä
pulppuaa kuin keväinen puro...

Hän näkee Laurin siinä vieressään, tuntee Laurin hengityksen ja
näkee... näkee sen saman ilmeen Laurin silmissä kuin lepokivilläkin...

Sanoiko rakastavansa?

Ei sanonut, mutta Inkeri oli nähnyt sen, tuntenut sen.

— Lauri, Lauri! Ystäväni... ainoani... — Et vielä; tiedä, kuinka
Inkeri sinua rakastaa! Ja Inkeri ei päästä mitään itsensä ja Laurin
väliin. Hän nauttii yksin. Ei aavista kukaan, kuinka hyvä hänen on. Ei
Laurikaan. Hän saapi nyt rakastaa. Hän tietää sen todeksi. On nähnyt
sen Laurin silmistä.

Vieläkään hän ei liikahda. Suloinen raukeus herpaisee hänen jäsenensä,
ja hänen pehmeä mielensä on kuin vaahtopallo. Tuntuu kuin paisuisi
sydän liiaksi, pakahtuakseen. Hän ojentautuu selälleen ja laskee
molemmat kätensä tuuhean tukkansa alle...

Nyt hänkin tietää, mikä on rakkaus, pyhä ja ihana, joka kaksi ihmistä
yhteen liittää. Ja hänen mielensä tuopi kuvia ja viepi kuvia. Näin
hän rakastaisi... näin kietoisi kätensä Laurin kaulaan... näin tuohon
käsivarren mutkaan asettaisi... puristaisi povelleen... Lauri...
Lauri... rakas, rakas...

Se on niin elävästi se kuva hänen mielessään, että hän koukistaa
käsivartensa ja suutelee omaa kättänsä...

Vasta kun illan vinkka lännen taivaalla alkaa pienetä, lähtee Inkeri
Laurin tuomalla pikku veneellä soutamaan Hietaniemeä kohden. Tuuli on
tyyntynyt, mutta pehmeässä pilvessä on taivas. Ei tule enää halla...

Inkeri silmää soutaessaan taivaalle. Nyt hänkin muistaa hallan, josta
Laurikaan ei ole mitään maininnut. Kuinka paljon lienee vahinkoa
tehnyt? Ehkä turvesavut auttoivat?

Ja nyt vasta hän muistaa Ailinkin, ja hänen rinnassaan vavahtaa
kummasti. Lauri voi saavuttaa, tavata jo Särkijärvellä... rukoilee
palaamaan kotia... se palaa... alkaa emännöidä, ja Lauri taas unhottaa
hänet...

Mutta jos olisikin eksynyt! Tai jos olisi hukkunut tähän järveen,
tuonne Mukkajupukan alle, kallion luo, jonka kohdan Antti sanoi olevan
Inarinjärven syvyisen... semmoinen hauta siinä!

Hän vetää vihaisesti airoista. Se äskeinen ihana ja eheä unelma alkaa
särkyä sitä mukaa kuin hän uskoo mahdolliseksi Ailin takaisintulon.

Mutta hän rakastaa sittenkin! Ei Aili saata niin rakastaa Lauria
kuin hän... Laurin lämmin katse on hänen palkkansa, ja hän palvelee
Lauria... Aina lämmittää saunan ja saa verkoilla käydä Laurin kanssa...
kaukana ulkoniemien lahdissa...

Lännen taivaalta katoaa kirkas vinkka, ja hämy alkaa tuntua järvelläkin.

Mustana pohottaa Hietaniemen ranta, johon Inkeri soutaa. Taaksensa
katsoessaan hän huomaa, että rannalla joku liikkuu.

Kun vene rantaantuu, näkee Inkeri siinä Hietaniemen vanhan Iisakin
vaimoineen seisomassa.

»Soutavan näimme tänne päin pyrkimässä... Emme sinuksi arvanneet»,
puhelee Iisakki. »Ka, näkyikö venettä, erottiko jälkiä?»

»Ei näkynyt venettä, ei erottanut jälkiä...»

Nyt vasta Inkeri tuntee väsymyksen painavan, ja vaivoin hän jaksaa
kävellä venevalkamasta taloon. Kaikki mitä on tapahtunut, sitten kun he
Hukkajänkältä Laurin kanssa palasivat, tuntuu kuin unennäöltä...

»Karkasiko se?» kysyy Tiina.

»Ei se rakastanut», vastaa Inkeri nääntyneenä.

»Nuku toki ja lepää, että kuulen... Rannannutko olet järven, ja
Mukkajupukassako Laurin tapasit? Tyttöparka! Ei ollut miehistä
lähtijää?»

»Ei ollut.»

»Nuku nyt! Virkistyt. Semmoisen mampsellin se Lauri maailmalta toi.»

»Elä muuta sano», arvelee Iisakkikin, kun ovat saaneet väsyneen tytön
nukkumaan.




V


Kaksi viikkoa on jo kulunut, eikä Lauria ole vielä kuulunut takaisin.

Paloniemessä ovat pellot leikatut, ja riihtä puidaan parhaillaan.
Riihen ovelta näkee suoraan järvelle, vaikka riihi onkin rovan
niskalla, taempana navettaa.

Antti, Selma ja Inkeri puivat riihtä. Aamu on vielä varhainen, mutta
kirkkaana ja päivänpaisteisena päilyy järvi syyskesän lempeässä
lauhassa. Ei ole tullut toista hallayötä, ja Paloniemessäkin on
saatu puitavaa viljaa kaikilta niiltä pelloilta, joiden pientareille
ehdittiin turvesauhut sytyttää. Mutta vaikka halla tällä kertaa onkin
ollut tavallista armeliaampi ja talossa on talven leipä, tosin hallan
vikuuttamana, tiedossa, ovat päivät pitkät ja painostavat.

Laurista ei ole kuultu mitään sen jälkeen kun hän Inkeristä
Mukkajupukassa erosi. Ei ole ollut taloon kulkijaa mistään päin.

Inkerin aika on ollut kaikkein ikävin. Vaikka hän kaipasi ja odotti
Laurin kotiintuloa, tuntui taas toiselta puolen hyvältä, että hän
viipyikin. Inkeri päätteli siitä, että hän ei ole kohdannut Ailia... on
hakenut, mutta ei ole löytänyt, sydämetöntä, joka Laurin onnen rikkoi
ja rauhan talosta vei.

Iltaisin, kun muut nukkuvat, valvoo Inkeri palavissa ajatuksissaan. Hän
luopi utukuvia ja tuntee itsensä onnelliseksi. Hän näkee itsensä Laurin
puolisona, toimellisena emäntänä. Heillä on monta lasta. Mutta kun hän
aamulla herää eikä Lauria vieläkään kuulu, laukeaa hänen jännityksensä.

Ei sitä kertaa hän käy pihalla, mene riihelle tai navettaan, ettei
muista järvelle silmätä. Iltahämyssä saattoi seisoa pitkän aikaa
venevalkamassa kuunnellen. Semmoisina tyveninä iltahetkinä kuului
järveltä soutu hyvin pitkän matkan päästä.

Monta kertaa on hän jo tänäkin aamuna muistanut järvelle riihen ovelta
katsoa. Päivänpaisteisena kenttänä kimaltelee ulappa, mutta ei ota
silmä soutavaa sen pinnalta. Väliin unohtuu hän riihen ovelle pitkäksi
aikaa. He ovat jo saaneet kaksi lattiallista puiduksi, kolmatta ovat
latomassa. Emännän karkaamisesta ja Laurin viipymisestä he ovat
keskustelleet jokainoa päivä, eivätkä he muuta näy muistavankaan.

»Eksyneen uskon», sanoo Antti, kun taas alkavat arvella, mihin emäntä
oli kadonnut. »On Mukkajupukan ja Särkijärven taipaleelle ennenkin
harhaannuttu. Eksyi semmoinenkin, joka ikänsä kiveliössä oli asunut.
Muistaneeko Selmakaan sitä...?»

»En muista...»

»Särkijärven silloinen isäntä, Olli. Kesäyö oli, ja lähti tänne
Palojärvelle siian pyyntiin... Eksyi... Haettiin ristiin rastiin. Ei
tavattu ennenkuin syksyllä Jupukan laidasta luut...»

»Vaan tuntuuhan siinä polku koko välin Särkijärvelle asti?» arvelee
Selma.

»Ei sitä joka paikassa erota oikeaa polkua... kun lisäksi on tottumaton
polkuja kulkemaan...»

»Vaan jos hukkui!» sanoo Inkeri.

»Kaiketi joku selvä tulee... Mutta kauan viipyy Lauri.»

»Rantamaille on mennyt...»

»Olisi ehtinyt kahdessa viikossa jo hyvin kauas...»

He saavat lattian ladotuksi ja alkavat puida. Inkeri lyö niin, että
riihen permanto paukkuu ja jyske kaikuu kauas vaaroihin. Tänään
on hän kaikkein levottomin. Arvelee sinne, arvelee tänne. Syvällä
sydämessään hän toivoo, ettei Ailia löytyisi mistään, että olisi kuin
maahan painunut tai kuuhun noussut... Hän tietää kyllä, että se on
synnillinen, paha toivomus... Mutta hän tietää, että tätikin niin
toivoo, vaikkei sano... Selma on ainoa, joka puolustaa Ailin tekoa...
Minkätähden puolustaa? Eiköhän Lauri ollut kylliksi hyvä Selman
mielestä?

Hän iskee varstallaan niin, että Selma, jonka kanssa hän on parina,
tuskin ehtii alta pois.

Taas alkaa Selma puhua Ailin puolesta. Kun alkavat lyhteitä käännellä
ja siteitä katkoa, sanoo Selma kurkkuäänellään:

»Kummako tuo nyt on, jos nuorella ihmisellä täällä ikävä oli...
erämaiden ja järvien takana... semmoisella, joka rantamailla, ihmisten
ilmoilla, on syntynyt ja kasvanut... Ikävä täällä oli ensi vuosina
minullakin... Teki monta kertaa mieli lähteä pois...»

»Mahtoi pysyä rantamailla», sanoo Antti siihen.

»Tiesikö naimisiin mennessään, että näin kauas joutui...»

»Olipa kaikkea mitä tarvitsi, ja Lauri passaili kuin parasta rouvaa...
eipä olisi pitänyt minkään puutetta olla...»

»Mutta ikävän edessä ei mikään kestä...»

»Se on tarua ja vaimoväen puheita...»

Hetken ovat hiljaa. Sitten Inkeri yhtäkkiä kysyy Selmalta:

»Luuletko, että takaisin lähtee, jos Lauri hänet löytää?»

»En luule takaisin tulevan. Eron ottaa... Ja lapsettomat ovat...»

Selman puhe tekee hyvää Inkerille. Hänen poskensa punastuvat ja silmät
loistavat.

»Taitaisi olla sinulle mieleen?» sanoo Selma, syrjäsilmällä Inkeriin
katsoen.

Samassa he näkevät tädin ilmestyvän riihen ovelle, molemmin käsin
einettä riihimiehille tuoden. Täti on vanha, ryppynaamainen nainen,
joka on ollut talossa siitä asti kuin emäntä-vainajakin. Mutta kun
emäntä oli lempeä ja antelias luonnoltaan, oli täti jurompi ja kovempi,
vaikka hyväsydäminen hänkin.

Suuri pahkakuppi on täynnä vasta maasta otetuita, kiiltävän
kellertäviä uutisperunoita, ja perunain keskellä on pienempi kuppi
täynnä voirasvaa. Toisessa kädessä on leipää, rieskan puoliskoita ja
pytyllinen tuoretta maitoa.

Riihiväen syödessä istahtaa täti kynnykselle, selkä järvelle päin,
juttelemaan. Siitä samasta asiasta puhuvat — Ailin karkaamisesta, josta
tietenkin jo on levinnyt tieto muihinkin järvikyliin, ehkä kirkolle
asti, arvelevat.

Mutta Inkeri, jolla ei ole istumapaikkaa, syö seisaallaan, ja nytkin
muistaa hän järvelle katsella.

Yhtäkkiä hän huudahtaa:

»Jo on järvellä soutava! Tuolta ilmestyi Katajaniemen takaa... nyt
juuri...»

Ja sitä sanoessaan hän vilahtaa tädin ohi riihen ovesta ja nousee
riihen nurkkaa ylös katolle, paremmin nähdäkseen. Kesken jää aamiainen
toisiltakin, ja siihen riihen eteen tulevat katsomaan.

Mutta kaukana on vielä soutaja. Inkeri seisoo kurkihirren nenässä,
varjostaa kädellään silmiään ja tähystää...

»Näyttääkö olevan kaksi, vai yksinkö on soutaja?»

»Yksin on... Ei ole Lauri... Hitaasti soutaa, harvaan vetää», puhuu
Inkeri katolta, kasvoillaan pettymyksen ilme.

»Saattaa silti olla Lauri», arvelee täti.

»Ei ole Lauri», vakuuttaa Inkeri. »Tunnen Laurin sounnin pitemmänkin
matkan päähän...»

Mutta hetken kuluttua Inkeri tuntee soutajan: se on Hietaniemen vanha
Iisakki, aivan yksin.

Antti ja Selma lopettavat syöntinsä ja rupeavat jatkamaan työtänsä.
Mutta Inkeri ei tee kumpaakaan. Katselee vain järvellätulijaa.

»On sillä asialliset asiat, Iisakilla», arvelee hän. »Ehkä tietää
paljonkin.»

»Tulehan työhösi sieltä!» komentaa Selma, mutta ei malta Inkeri lähteä.
Yhä katselee, mielessään sinne tänne arvellen.

Hietaniemen Iisakilla onkin paljon uutisia. Vieraan on täti vienyt
sisälle, talon parasta tarjonnut.

Tuulena rientää Inkeri riihityön loputtua saunaan, peseytyy, pukee
ylleen toiset vaatteet, riihikampsut saunan loukkoon heittäen, ja
rientää pirttiin. Ehtii juuri parhaiksi kuulemaan Iisakin uutisia.

Vasiten on Iisakki Paloniemeen lähtenyt tietoja tuomaan, koska tiesi,
että täällä oli kiusat: emäntä teillä tietymättömillä, isäntä hänen
jäljillään.

Ei ole Aili-emäntää mistään löydetty eikä ole häntä kukaan nähnyt.

Iisakki tietää kertoa Laurin retkistäkin. Särkijärveen oli Lauri
ensiksi saapunut, mutta ei ollut sen kautta semmoista kulkijaa käynyt.
Lauri oli palannut Mukkajupukkaan ja löytänyt länsirannalta veneen
suuren rantakuusen juurelta, johon oli rihmalla kiinni sidottu.
Seuraavana päivänä hän oli nähnyt Ailin jäljet Sallajänkällä, mutta
siihen olivat kadonneet. Särkijärveltä ja Pihkajoelta oli kerännyt
miehiä, ja kaksi päivää oli Mukkajupukan ja Särkijärven välistä
taivalta haettu. Ei jälkeäkään. Lauri oli käynyt kirkonkylässä, ottanut
nimismieheltä määräyksen, että eksynyttä piti miehen talosta lähteä
hakemaan...

»Monta kylää siellä on ollut hakemassa koko viikon. Ei ole mitään
löydetty, ei ole tavattu muita jälkiäkään kuin ne, jotka Lauri itse
Sallajänkällä näki», jatkaa Iisakki kertomustaan. »Eikä ole helppo
löytää niin laajoista kiveliöistä ihmistä, kun ei ole tietoa, mihin
päin on sattunut menemään, outo ja metsiin tottumaton lisäksi...
Ja kuuluu olleen siinä määräyksessä semmoinen otaksuma, että on
mielenvikaisena kotoa karannut...»

»Voi hyvä isä sentään!»

Inkeri peittää kasvonsa käsiinsä ja ratkeaa itkuun.

»Ja kaiketi niin onkin — lieneekö sitä kotona huomattu», jatkaa Iisakki
tyynin, vanhan miehen äänin. »Ne ovat mielenvikaisella omat vauhtinsa
ja suuntansa... Ei ota kiinni semmoista... Ja kuollut kai onkin jo
viluun ja nälkään...»

»Voi hyvä Jumala kuitenkin...»

Inkeri itkee niin, että koko ruumis vapisee.

»Jo se tuli murhe tähän taloon», sanoo tätikin. »Olisi löydetty
ruumiskaan!»

»Sepä se. Vaan eipä löytynyt... löytyy, kun sattuu, luut vuosien
perästä... On käynyt niin ennenkin...»

»Siihen tulivat aamuvarhaisella meille muutamat Särkijärven miehet
ja kertoivat», jatkoi Iisakki kertomustaan. »Toista viikkoa sanoivat
rämpineensä, penikulmien laajoja aloja hakeneensa. Väsyneet olivat
ja tiesivät Laurin vielä olevan hakemassa... Oli kaikkia keinoja
koeteltu... Ei missään näy... Oli siinä kolausta yhden miehen ja talon
osalle...»

»Kuinka jaksanee Lauri?»

Täti niin kysyy. Inkeri yhä itkee.

»Vähäpuheinen kuuluu olleen ja surun painama, mutta muuten täysissä
roveissaan... Vaikka onhan siinä kestämistä yhden miehen osalle...»

»On siinä kestämistä», vakuuttaa tätikin, mutta näyttää kuitenkin,
muuta ajattelevan.

»Sanoivat puhutelleensa Lauria Sallajänkällä, jonne oli heistä jäänyt»,
jatkaa taas Iisakki. »Terveiset oli käskenyt viedä kotia, jos tänne
asti tulevat, sanoivat. Inkeriä kiittää käskenyt vielä lisäksi...»

»Se evästä järveä rantaamalla vei», sanoo täti.

Mutta Inkeri itkien juoksee pois pirtistä.

Palaavat saunasta Antti ja Selma, ja heille kertoo Iisakki uutisensa
uudestaan.

Silloin alkaa Selma muistella vanhan emäntä-vainajan unta, jonka
tämä oli nähnyt sinä talvena, jolloin Lauri oli siellä etelässä
kansanopistossa. Merkillinen uni se oli ollut, ja Selma muistaa nyt sen
ja kertoo kaikille.

»Sitä tiesi, tätä ennusti», arvelee Iisakki. »Emäntävainajalla olikin
omat aavistuksensa ja tietonsa... Kerran muistan...»

Ja Iisakki kertoo; kuinka kerran Topias-vainajan kanssa olivat lähdössä
kairan poikki naapuripitäjään... »Niin kielsi lähtemästä, että paha
vaanii taipaleella... Kesä oli. Nousikin kauhea ukonilma, ja samalle
taipaleelle, jolle lähdössä olimme, tappoi salama kolme miestä, jotka
olivat tulossa kairan poikki...»

Niin alkaa kukin muistoistaan etsiä minkä mitäkin tapausta, jonka
sovittaa Ailin katoamisen yhteyteen...

»Koko kesän ovatkin noissa pihakoivuissa metsälinnut asustaneet», sanoo
Selma. »Riekko sinä aamuna, jona Hukkajänkälle lähdimme, oli kuolleena
puun alla... Tätä tiesi...»

»Tätä tiesi... tätä surua ja kuolemaa ennusti», vakuuttavat toiset.

       *       *       *       *       *

Täti on tehnyt vuoteen Iisakille pirtin peräseinälle, jossa hänen
omakin vuoteensa on karsinan puolella. Inkerin vuode on lähempänä
uunia, melkein tädin vuoteen vieressä. Antti ja Selma nukkuvat
vielä tallinpääkamarissa, missä heillä kummallakin on vakituinen
kesäasuntonsa.

Myöhäiseen on puheltu. Nyt asettuvat levolle. Takasta hehkuvat vielä
honkaiset hiilet, suloista lämmintä huoneeseen levittäen. Inkeri on jo
vuoteessaan, tätikin makaa, mutta Iisakki sytyttää vielä piippunsa,
ottaen hiilen näppiinsä, ja kävelee hänkin vuoteelleen.

»Minkälainen lienee ollut muuten ihmiseksi se Aili?» arvelee Iisakki.

»No oli se... Ei siitä ollut tämmöisen talon emännäksi», vastaa täti
sängystään, kääntyy kyljelleen ja kysyy sitten: »Joko se Inkeri nukkuu?»

Inkeri tekeytyy nukkuneeksi eikä vastaa.

»Papin tytärkö kuuluu olleen?» jatkaa Iisakki, piippuaan poltellen.

»Papin tytär... Mikä siinä lieneekin Lauria miellyttänyt? Ei minusta
ollut kauniskaan...»

»Näkyihän tuo olevan näöltään tavallinen, vaan ei tainnut olla
tavoiltaan...?»

»Enpä häntä, onnetonta, moittia tahdo, vaan sen sanon, että hukka tämän
talon lopulta olisi perinyt... Oli Laurikin niin kummallinen... aina
niinkuin sairas... Eikä näkynyt olevan semmoista vauhtia työssä kuin
ennen...»

»Murehti vaimoaan...»

»Niin... ja passaili...»

Hetken päästä, kun hiillos on sammunut ja huoneessa jo on pilkkopimeä
ja ulkona hiljainen, tähtikirkas yö, sanoo Iisakki:

»Tulleeko koskaan selvyyttä, karkasiko vasiten vai tuliko
vähämieliseksi...»

»Eipä taida siitä selvää tulla... Mutta näytti minusta joskus, että
järki sillä on liikkunut...»

Olivat hetken hiljaa, Iisakki imien vinkuvaa piippuaan. Inkeri makasi
liikahtamatta, seuraten tädin ja Iisakin keskustelua jännitetyin
aistein.

»Saanee nyt ruveta katselemaan uutta emäntää Lauri», arvelee Iisakki.
»Kun ei vaan taas noutaisi etelästä. Mutta luulisipa saaneen
kyllänsä...»

»No jo uskoisi...»

»Olisi täällä otettavia ja ottajia... Jos nuori mies olisin, niin
siihen Särkijärven Mustikkamäen Annaan minä mielistyisin... Siinä olisi
emännän näköä ja kokoa...»

»No jo vain olisikin... Ja vähän perintöäkin...»

»Eikä niin vähänkään... Kuuluu saavan metsästään Mustikkamäki toista
kymmentä tuhatta... eikä ole kuin kolme perillistä...»

»No jopa kuulen...»

Inkeri makaa kuin tulisilla hiilillä. Hänen tulee vari, joten pitää
potkia peitto päältä, ja tuntuu kuin ei saisi hengitetyksikään...

Kun Iisakin ja tädin keskustelu vihdoin taukoaa ja molempien sängystä
alkaa kuulua tasaista hengitystä, valvoo hän, kummallisten, sekavien
ajatusten mellastaessa hänen mielessään.

Mustikkamäen Anna! Inkeri tunsi hänet. Oli oltu yhtaikaa rippikoulussa,
vaikka Anna oli monta vuotta vanhempi...

Se oli ollut hirveän tyhmä vieläkin rippikoulussa, vaikka oli jo
kolmatta vuotta...




VI


Kun Hietaniemen vanha Iisakki seuraavan päivän iltana souti
kotinientään kohti, näki hän jo kauas järvelle, että pirtin
savupiipusta nousi paksu tervassauhu. Siitä hän arveli jonkun vieraan
saapuneen taloon.

— Saattaa olla niitä Paloniemen emännän hakijoita, jotka ovat järveä
lännen puolta kulkeneet, arveli hän. Mutta vaikka olikin utelias, ei
hän malttanut mateenkoukkujaan sivuuttaa, kokematta niitä kaikkia.

Tyytyväisin mielin hän kokoili järven antimet veneeseen. Ja kun ilma
oli tyven, koti lähellä ja saalis tyydyttävä, ei hän pitänyt kiirettä.

Iisakki olikin pyyntimies, metsänkävijä ja kalamies verraton. Silloin
kun he Paloniemen Topias-vainajan kanssa tänne asumaan asettuivat,
Topias Paloniemen nenään, hän Hietaniemen, olivat he nuoria miehiä,
parinkymmenen iässä. Iisakki rakasti pyyntiä, sai metsänviljaa kosolta
ja järvestä kalaa. Ei joutanut kuokkimaan eikä niittyjä raivaamaan.
Topias ei luottanut metsän ja järven antimiin, hän tarttui kuokkaansa.
Ja sillä aikaa kun Iisakki samoili laajoja saloja ristiin rastiin
pyydyksillään, kuokki Topias sarkansa valmiiksi. Ja kun Iisakki piti
hauskaa tyvenien lahtien pohjukoissa kevätkalan pyynnissä, kylvi Topias
jo tynnyrillisen ohria sarkoihinsa.

Niin olivat vuodet kuluneet. Vanhuus oli tullut. Ja kyllä Iisakki
nyt myönsi, että varmempaa olisi ollut vanhan päivän vara, jos olisi
tullut enemmän maata muokatuksi ja niittyä raivatuksi. Mutta ei malta
pysyä kotona se, jota pyyntihenki vaivaa... ei vaikka tulen nurkassa
näkisi... Useinhan Topias-vainaja, joka oli maahenkinen ja perin vireä
mies, puhui että »ala sinä torpassasi työtä tehdä, ennenkuin vanhuus
vaivaamaan rupeaa»... Mutta ei ollut Iisakki saanut niittyä raivatuksi
kuin sen verran, että hädin tuskin kolme lehmää talven elätti, ei
peltoa sen enempää kuin että hyvänä vuonna muutaman tynnyrin ohria
sai...

Ja niin jäi Hietaniemi kruununtorpaksi ja semmoisena oli vieläkin.
Mutta perintötalo oli Paloniemi, jossa oli hyvät rakennukset,
toistakymmentä lehmää ja joskus kaksikin hevosta.

— On sillä nyt Laurilla siinä hyvä olla isäntänä, kun isä-vainajansa
semmoisen työn teki... Vähillä siitä nyt tulee semmoinen talo, ettei
rantamailla yhtään... Kun Lauri nyt siitä selkenisi työhön! Meni hullu
sinne etelään ja sieltä vaimon toi... No, jo taisi päästä siitä...
ja epäilemättä pääsikin... Kun nyt vain ei alkaisi murehtia... On
semmoinen pehmeäluontoinen mies Laurikin, äiti-vainajaansa luonnostaan
tuli.

Niissä mietteissä Iisakki souteli kotirantaa kohden. Oli jo melkein
pimeä, kun hän kalakimppu kädessä nousi maalle.

Syksy jo alkoikin olla käsissä. Tähdet kiiluivat taivaalla, ja maan
kamara oli kylmetyksissä.

Yhä nousi piipusta paksu savu, väkevää tuoksuaan tuoden Iisakkia
vastaan.

Venevalkaman vieressä Iisakki havaitsi Paloniemen ison veneen ja arveli
siitä, että Lauri ehkä oli kotiaan päin menossa.

       *       *       *       *       *

Illalla oli Lauri saapunut Hietaniemeen nälissään ja väsyneenä. Tiina
oli saanut hänet levähtämään ja yöpymään.

Raskaissa mietteissä istui Lauri penkillä Tiinan valmistaessa ruokaa
uupuneelle, kovaa kokeneelle miehelle.

Iisakki kertoi kuulumiset Paloniemestä.

»Hyvin siellä kaikki on. Ei hätää mitään. Sanoivat olevan riihten pian
puituina... Riihessä olivat, kävin katsomassa. Enpä uskonut olisi,
jos en omin silmin olisi nähnyt ja omin hyppysin koetellut, että niin
raskaita jyviä Paloniemessä tänäkin syksynä saadaan... Ei se niemi
koskaan niin hallanarka ole ollutkaan kuin tämä...»

Laurinkin kasvot ilostuivat.

»Saisi sen Susijänkän ojitetuksi, kyllä halla kaikkoaisi», sanoi hän.

»Siitä se puhui monta kertaa isä-vainajasikin, Susijänkästä, jota sanoi
pahimman hallan pesäksi», jatkoi Iisakki. »Eikä mitään pahaa muutenkaan
kuulunut... ikävöineet olivat... eikä kumma...»

»Kuulivat teiltä, kuinka asia on?» kysyi Lauri.

»Selitin minkä tiesin ja mitä Särkijärven miehiltä kuulin, en muuta
osannut», vastasi Iisakki.

»Eivät ole sen paremmat kuulumiset minunkaan. Ei missään näy
jälkeäkään!» sanoi Lauri. »Kuolleeksi on jo päätelty... Ja kolmas
viikkohan siitä jo on kulumassa...»

»Mielenvikaiseksi on päätelty», sanoi Tiina väliin. Lauri ei virkkanut
siihen mitään, mutta Iisakki tuumaili:

»Toisen ihmisen veri on heikompaa kuin toisen. Jos alkaa miettiä ja
murehtia yhtä asiaa, niin sekaantuu järki... on se nähty... Lauri ei
muista, mutta minun nuoruuteni aikana oli tapaus Maivajärvellä...
Talon lapsi, poika kymmenvuotias, joutui näin syyskesällä suden
saaliiksi aivan talon takana. Ainoa lapsi oli. Emäntä alkoi murehtia
— oli kotoisin Teurajärveltä ja pehmeäverinen niinkuin koko suku. Ei
mikään auta. Murehtii, itkee yötä päivää... Jo sekaantuu järki, ja kun
ensimmäinen yksiöinen jää on järvessä, niin lähtee juoksemaan järven
poikki ja hukkuu...»

»Joo. Siitä paljon puhuttiin meidän nuoruutemme aikana», muisteli
Tiinakin.

»Semmoista se on ihmisen elämä. Toinen kestää, toinen ei. Vaikka enhän
tiedä, mikä lie vaimollasi syynä ollut... Tiennetkö itsekään?»

»Eipä taida sitä tietää muut kuin Jumala.»

Kun illallinen oli syöty ja alettiin levolle hankkiutua, sanoi Iisakki:

»Elä, hyvä mies, pane suureksi murheeksi tätä! Joka on mennyt, on
mennyt. Kerran täältä tulee kullekin lähtö. Mutta niin kauan kuin saapi
olla, pitää olla ja hommata. Elä sure! Kun aika kuluu, niin haet uuden
emännän. Viisasjärkinen mieshän olet. Ei kuolema keinoa katso... Tulee
ja ottaa terveenkin, milloin mieli tekee... Ja milloinpa täältä oikein
joutaisi, jos ihmisen mielen mukaan kävisi...»

»Tosi se on, mitä Iisakki sanoo», vakuutti Tiinakin. »Ei täältä koskaan
joutaisi lähtemään. Aina on jotakin kesken...»

Lauri ei jaksanut oikein kuunnella mitä vanhukset puhuivat. Hänen
mielensä oli väsynyt, ja hän oli kuin rikkirevitty suruista ja
liiallisista ponnistuksista. Sen hän kuitenkin ymmärsi, että hänen
parastaan vanhat tarkoittivat. Tuntui kuin hän saisi ajatuksensa
kokoon, ja hän toivoi virkistävältä unelta vahviketta...

Ja hän painui nyt, kaksi viikkoa metsiä harhailtuaan, raskaaseen uneen.

       *       *       *       *       *

Mutta aamulla jo ennen päivän nousua hän on valveilla ja hankkii
kotiinlähtöä. Uni on häntä elvyttänyt, ja hän tuntee voivansa aika
hyvin. Ei vapise mieli enää, eikä väräjä sydän kuin haavan lehti.

Aurinko juuri nousee, kun Hietaniemen vanhat, saattavat häntä
venevalkamaan. Maa on kuurassa ja rantalehdot kellertävinä.

Iisakki panee kimpun mateita, toisen järvisiikoja tuliaisiksi
Paloniemeen.

Ja kun Lauri työntää raskasta kolmilaitaa vesille, puhuu Iisakki:

»Silloin sanoin: murheen hetkinä työtä tee... Niin nytkin sanon... Ja
terveiset vie... sillekin Inkerille... se itki niin...»

»Itkikö?» kysyy Lauri äkkiä.

»Itki... Emännän vuoksi...»

Lauri lähtee soutamaan, ja Hietaniemen ranta jää vähitellen jälkeen.
Hän soutaa nyt tasaisesti, tahtiinsa, vanhan miehen sountia.

Merkillisen levollinen hän on. Hän ihmettelee sitä itsekin. Kun hän
näkee kellertävien syysmetsien kimaltelevan päivän kullassa järven
rannoilla ja korkeiden vaarojen kyljillä, tuntuu hänestä kuin olisi
kulunut vuosi, kaksikin siitä kuutamoisesta, hallaisesta yöstä, jona
hän Ailin jälkeen lähti. Myrsky on hänen rinnassaan tauonnut ja
jonkunlainen lepo sijaan saanut. Hän on etsiessään karkuria ehtinyt
ajatella, tuntea ja kärsiä vaikka mitä. Hän on öillä valvoessaan
nuotion ääressä miettinyt ja muistellut heidän avioliittoansa ensi
hetkestä alkaen. Hän on mieleensä kerännyt kaikki, mitä olivat
puhuneet, mitä tehneet ja tuumailleet. On muistanut kaiken senkin,
mitä tutustumisensa aikana kansanopistossa haaveilivat. On arvellut,
aprikoinut. Hän on ottanut lukuun Ailin syntyperän ja entiset
elämäntavat, verrannut niitä omiinsa ja asettanut itsensä Ailin viereen.

Ja hän on mielessään päässyt selville, löytänyt syyn Ailin ikävään ja
siitä johtuneeseen karkaamiseen.

Ailin rakkaus ei ollut syvällisempää. Se syttyi häneen vain senvuoksi,
että häntä kansanopistossa pidettiin etevänä. Ailia oli viehättänyt
hänen lahjakkuutensa, lapsekas halu päästä erämaahan, jota ei tuntenut
enempää kuin sitä elämää, johon oli joutumassa hänen kanssaan... Ja
ehkä oli syynä myös Ailin oma turvattomuus; isättömäksi ja äidittömäksi
jäänyt köyhä tyttö oli kenties ajatellut suojattomuuttaan.

Ailin rakkaus oli kylmennyt... ja ehkä juuri tämän erämaan vuoksi, joka
oli hänen mielestään kylmä ja sydämetön.

Lauri itse sitten?

Hän on nyt aivan varma siitä, ettei hän ainakaan alussa ollut Ailin
suhteen lämmennyt. Tuskin jälkeenpäinkään. Sillä suuremmaksi,
pyhemmäksi tunteeksi hän rakkauden uskoi. Aili tuntui joskus hyvinkin
arkipäiväiseltä, tylyltä, tyhmältäkin. Häntä loukkasi sydänjuuriin se,
että Aili halveksi tätä erämaan kotia eikä antanut kylliksi arvoa hänen
ammatilleen, jota hän rakasti ja kunnioitti.

Niin Lauri nyt mietiskelee, yksin aamukylmää, kirkkaan kuultavaa järveä
soutaen. Ei hän juuri suurta surua tunne tällä kertaa. Luonto on
hänelle aina ollut kaikki kaikessa, ja luonnosta kai hän nytkin imee
voimaa. Sillä hän tuntee, että elämä on kallis ja että yhdenkin hetken
laiminlyönti on synti. Hänen verensä kiertelee lämpöisenä, ja mieli on
notkea.

Mutta kesken mietteitänsä hän muistaa, että koko matkan onkin
syvemmällä sydämessään ajatellut Inkeriä, Inkerin silmiä, hiuksia,
kirkkaan tasaista otsaa, joustavaa vartta ja herttaista hymyä... Ja kun
hän sen nyt huomaa, tulee hänen mieleensä, että hän taitaa pohjaltaan
olla huono mies... ja se tekee pahaa hänen rehelliselle luonnolleen...

Mutta sittenkin Inkeri voittaa. On merkillistä, ajattelee hän, että kun
hänen sydämeensä Inkerin kuva ilmestyy, alkaa hänessä virrata uusi,
virkeä elämä. On halua kaikkeen, ja tuntuu, että jaksaisi vaikka mitä...

Ja taas hän unohtaa Ailin, koko avioliittonsa, ja rupeaa miettimään
Inkerin rakkautta. Se oli oikeaa rakkautta! Inkeri oli ehkä rakastanut
hyvin kauan.

Hän muistaa taas iltahetkeä lepokivillä.

Silloin jo hän tunsi rakastavansa Inkeriä, taikka ehkä ennenkin... ehkä
viikkoja... ehkä siitä saakka kun Ailin taloon toi.

Hän herkeää hetkeksi soutamasta ja kääntyy teljolla katsomaan
kotinientä kohden. Kellertävinä sänkinä välkkyvät sieltä leikatut
peltosarat aamukuurassa vielä, ja rakennuksen ikkunat kimaltelevat.
Talon vierestä, niemen juurelta metsään päin, pohottaa ikävän näköisenä
kulona Susijänkkä vaivaisine puineen. Mutta talon takaa, suoraan
vaaralle päin, kohoaa männikkö, sakea ja vankka... isä-vainajan
säästämä talon tarpeiksi...

Toinen puoli niemestä on vielä viljelemätöntä rovaa, jonka isä-vainaja
oli ohrapelloksi aikonut tehdä.

Siinä ovat! Ei ole Lauri niihin vielä pystynyt!

Mutta nyt! Hänessä pulppuaa vielä nuoruuden voima, ja hän muistaa
mitä tuumia hän on mielessään ennen hautonut. Ne toteutuvat, niiden
täytyy toteutua! Elämä ei saa kulua hukkaan! Rova murakaksi pelloksi,
Susijänkkä työntämään kylvöheinää... uusi, uhkea navetta...

Silloin hänen korvansa jo kuulee varstain paukkeen rovan laidassa
olevasta riihestä. Tyynenä aamuna kaikuu koko ympäristö, ja hänen
mielensä ilostuu.

Tuntuu kuin näkisi tutut paikat pitkien aikojen perästä. Hänen on
melkein hauska. Ei tiedä oikein, onko vallan hyvä vaiko varsin paha.
Mutta sittenkin tuntuu, että hän nyt iloisemmin mielin käy kotirantaan,
kun tietää, ettei Aili ole vastassa ikäväänsä marisemassa.

Mutta sitten hän taas jäykistyy, istuu soutamaan ja päättelee:

‒ On minun luonteeni vika, että näin saatan olla... etten ole enää se
mielettömän kauhun mies, joka taannoin kotirannasta läksi karannutta
vaimoaan hakemaan. Kuinka saatan _nyt_ tuntea _näin_, nyt ajatella
näin... Ja silloin _niin _... kuinka se voi olla mahdollista?

Tädin oli kerran kesällä kuullut sanovan:

»Se kiusaa tuon miehensäkin tuolla ainaisella ikävällään...»

Samassa kuulee hän rannalta iloisen huudahduksen, ja kääntyessään
katsomaan hän huomaakin jo joutuneensa aivan lähelle rantaa, Inkerin
seisovan rannalla, kasvot ilosta loistaen, ja Antin ja Selman olevan
riiheltä päin tulossa venevalkamaan häntä vastaan.

Hän nousee seisomaan, airolla meloen loppumatkan.

Kun vene töksähtää teloilleen ja hänen ja Inkerin katseet kohtaavat
toisensa, tuntuu hänestä kuin koko ympäristö ratkeaisi riemuun, ja
hänen tulee niin hyvä mieli, että hän keveästi loikkaa veneestä
rannalle.

»Kuinka sinua olen odottanut!» ehtii Inkeri hänelle kuiskata, ennenkuin
Antti ja Selma joutuvat isäntäänsä tervehtimään.

»Kaikki tiedätte... vanhalta Iisakilta olette kuulleet... Niin on! On
kaikki koeteltu, mitä ihmisen voimassa on...»

Mutta Laurin ääni hänen sitä sanoessaan ei tunnu surulliselta, vaan
on lempeä, pehmeäsointuinen, ja hänen silmissään loistaa viehkeä
ilme, niinkuin pitkien ponnistusten perästä, kun lepohetki vihdoin on
koittanut.

Ja isännän palattua tuntuu koko talossa alkavan levon ja rauhan päivä.




VII


Paloniemestä vei toinenkin polku rantamaille, mutta sitä kuljettiin
kesäisin hyvin harvoin. Kun Mukkajupukan ja Särkijärven kautta pääsi
kirkonkylään, johti tämä toinen polku synkkien sydänmaiden halki
toisen pitäjän rajalle. Välillä oli kuitenkin suuri Teurajärvi, jonka
rannoilla oli kaksi verotaloa ja kolme kruununtorppaa. Paloniemestä
karttui Teurajärveen runsaasti kahdeksan neljännestä. Mutta
Teurajärvestä pääsi koukeroisia ja koskisia metsäjokia pitkin toisiin
järviin ja niistä taas isompia jokia myöten rantamaille suuriin kyliin
ja valtakunnan rajalle.

Teurajärven kautta oli kuitenkin talvisin liikettä, joskus vilkastakin.
Siitä kulki nimittäin tukinajajain oikotie Lappiin, ja sitä tietä
käyttivät kaikki Rovaniemen markkinoille menijät ja sieltä palaajat.

Mutta kesäisin ei näkynyt monta kulkijaa Teurajärvelläkään. Oli kesiä,
ettei yhtään vierasta ihmistä ilmestynyt. Suuret vaarat ja jänkät
olivat aina vastassa, jos mihin päin lähti, ja ihmiset, jotka asuivat
näillä kaukaisilla, tiettömillä takalistoilla, olivat kesän aikana
melkein kokonaan rantamaailmasta eristettyinä.

Mutta uusi aika oli tullut ja osannut tännekin, yksinäisten järvien
rannoille. Kiveliön asukkaille oli käynyt selväksi, missä lapsipuolen
asemassa he elivät rantalaisiin verraten. He alkoivat hekin vaatia,
kokoontuivat kymmenien penikulmien laajuisesta erämaastaan yhteen ja
kävivät pyytämään maantietä, joka yhdistäisi kaksi suurta valtajokea
ja kauppapaikkaa toisiinsa. Tien tulisi kierrellä suurimpien järvien
kautta, joiden varsilla useampia taloja oli, katkaista koko kaira niin,
että kulku molemmille valtajo'ille olisi mahdollista sulan aikanakin.

Toista kymmentä vuotta oli jo tiekysymys ollut vireillä. Siihen oli
pyydetty ja saatu »lausuntoja», se oli kulkenut kaikki oikeudet pitkin
ja poikki, ja asiakirjapinkka oli kasvanut monen kilon painoiseksi.
Mutta yhä uusia lausuntoja vaadittiin, uusia tietoja ja laskelmia.

Paloniemen isäntä-vainaja, vanha Topias, oli ollut tiehankkeen
alkuunpanijoita ja ajanut sitä innokkaasti kuolinpäiväänsä saakka.
Isänsä kuoltua oli Lauri ruvennut hänen työtänsä jatkamaan, ja hän
olikin vähitellen saanut tieasian nopeampaan vauhtiin.

       *       *       *       *       *

Oli taas melkein vuosi kulunut, kun asiakirjat oli palautettu
lopullisen päätöksen tekoa varten. Lauri oli juhannuksen aikana
kirkolla käydessään saanut asiamieheltään tietoja, että valtio
todennäköisesti myöntää varat tienpohjaan ja että päätös hyvinkin pian
valmistuu.

Kesä oli kuitenkin jo mennyt. Ei ollut Laurikaan kesän mittaan monesti
muistanut koko tieasiaa. Kotoiset huolet ja vaimonsa tila olivat hänen
ajatuksensa vieneet.

Mutta nyt syksyn tullen oli tiehankekin taas mieleen juolahtanut.

Topias-vainaja oli ollut selväjärkinen, pitkälle ajatteleva mies.
Lauri oli nähnyt asiakirjoista isä-vainajansa lausunnot, joilla tämä
oli tiehommaa puolustanut. Ja vaikka hän ei itse ollutkaan osannut
kirjoittaa, osasi hän kirjurille selittää painavia pykäliä.

Erittäinkin oli erinomaisen asiallinen se kohta, jossa Topias-vainaja
selitti tien tulevan puolta halvemmaksi, jos se johdettaisiin
Teurajärveltä suoraan Palojärveen ja sen pohjoispuolitse edelleen
toisen pitäjän rajaa kohden. Vainajan suunnitelman mukaan olikin
tielinja vedetty, ja se kulki nyt Paloniemen talon takaa, petäjikön
halki. Paloniemi, synkimmän kiveliön keskellä, kaukaisimman järven
rannalla, oli siten tulemassa valtatien varteen.

Siihen oli vainajan silmä tähdännyt, ja siihen uskoon hän kuoli, että
Paloniemi kerran vielä on muun maailman yhteydessä.

Tänään, sumuisena syyspäivänä, kun Lauri kaivaa Susijänkän
valtaviemäriä, muistuu mieleen taas tieasia.

Pitkään aikaan ei ole joutanut sitä ajattelemaan, samoin kuin ei ole
mitään todellista aikaansaanut.

Mutta nyt!

Hän on miettinyt sitä muutosta, mikä hänessä on tapahtunut näinä
viikkoina jälkeen vaimonsa katoamisen. Onko tämä ilosta vai murheesta?
Hänen olonsa on vapaampaa, ja koti tuntuu paremmalta. Hän nousee nyt
pihaan iloisin mielin, sydän toiveita täynnä ja mieli vilkkaissa
tulevaisuuden suunnitelmissa. On tullut semmoinen työinto, että tuntuu
kuin päivä kesken loppuisi.

Ja hänestä näyttää kuin koko talosta olisi se painostava ikävä, joka
kolmena vuonna oli joka nurkkaan tunkeutunut, nyt yhtäkkiä kadonnut.

Se tuntuu hänestä kummalliselta. Ei osaa syytä siihen keksiä. Syyttää
joskus itseään, oman luonteensa heikkoutta ja vaihtelevaisuutta. Miksei
hän murehdi Ailin karkaamista ja surullista loppua?

Hän on tuntenut tuskaa, mutta se on loppunut.

Milloin se onkaan loppunut? Työntäessään lapiota Susijänkän
paksumuhaiseen pintaan tekee hän sen kysymyksen itselleen. Hänen täytyy
olla rehellinen itselleen, muutoin hänen rauhansa katoaa...

Milloin onkaan tuska loppunut, milloin alkanut päivä valjeta?

Hän tuntee sen syvällä sydämessään, ja hän tunnustaa sen rehellisesti:

Samana hetkenä se loppui, jona tiesi Inkeriä rakastavansa. Yksi ainoa
hetki, silmänräpäys vain, ja kaikki oli muuttunut.

Hänen onnensa on nyt niin suuri, tunne niin täyteläinen ja eheä, ettei
hän jaksa sitä entistä murheeksi tuntea, minkä kuitenkin _pitäisi_
olla murhetta ja järkyttää luita ja ytimiä... Hän päättää siitä, ettei
hänen tunteensa Ailia kohtaan koskaan ole ollutkaan rakkautta — että se
ei ole ollut muut kuin velvollisuudentuntoa näinä kolmena pitkänä ja
ikävänä vuonna.

Ajatuksissaan hän polkee lapiota niin, että muha suurina neliöinä
nousee ojasta. Koko laaja Susijänkkä on mitattu ja kepitetty sen
viljelyssuunnitelman mukaan, jonka hän oppineen agronoomin kanssa
yhdessä on sommitellut. Se on suurisuuntainen ja suuritöinen.
Vuosikymmenien työ...

Antti kaivaa samaa viemäriä lähempänä järven rantaa. Monen sadan sylen
pituinen on jo viemäri, mutta ei vielä puolivälissäkään. Antti on niin
kaukana Laurin työpaikasta, että pitää lujasti huutaa, kun toinen
toistaan puhuttelee. Luja usko pitää olla sillä, joka uskoo tämän
laajan, mätikköisen suon kerran vielä työntävän sakeata heinää.

Mutta vähän vuodessa! Kun kerran valtaviemäri on valmis ja suo alkaa
kuivua, niin pian sitten sarkaojat syntyvät ja pinta tasoittumaan
saadaan.

Susijänkältä ei sovi näkymään taloon, sillä taaja metsä on edessä, ja
jänkän laitaan asti on maa loivaa myötälettä. Mutta siitä paikasta,
josta viemärin maanpuolinen pää alkaa, ei ole tielinjaan matkaa kuin
parisenkymmentä syltä.

Tielle se tulee kerran maailmassa näkymään koko Susijänkkä! Miltä se
näyttänee, kun sirosarkaisena täydessä heinässään lainehtii!

Sitä ajatellessaan Lauri seisahtuu ja katsoo taakseen sinne päin,
missä tielinjan tietää olevan. Tässä se on nyt näkösällä, tässä hänen
ympärillään, se jättiläinen, joka hänen on voittaminen.

Kun hän taas ottaa lapion, huomaa hän Inkerin tulevan talosta.

Näinä viikkoina, jolloin Antti ja hän ovat Susijänkän viemäriä
kaivaneet, on Inkeri joka päivä käynyt työmaalla. He ovat olleet niin
ahkeria, että kun aamuhämyssä jänkälle menivät, niin vasta iltamyöhällä
palasivat. Mutta päivällistä on Inkeri käynyt heille tuomassa, ja
silloin ovat hän ja Lauri saaneet puhella. Lauri palaa työinnosta ja
selittää tuumiaan Inkerillekin. Tytön riemu on rajaton, ja yhdessä he
jo kuvailevat, miten kaikki tulevaisuudessa on muuttuva ja oleva. Ne
ovat molempain ihanimpia hetkiä, eikä heistä kumpikaan näytä muistavan
häntä, joka eksyi ja kuoli kiveliöön...

Lauri riemastuu nähdessään Inkerin tulevan. On jo iltapuoli, ja
päivällisen aika on ohi. Mutta Lauri arvaa, että Inkerillä on joku
tärkeä asia... tulee ehkä tädin lähettämänä.

Ja vaikka Inkeri vasta on tulossa metsän rannassa, seisahtuu Lauri
hänen tuloaan katsomaan. Joka päivä hän on huomaavinaan uusia suloja
Inkerissä, on kuin tyttö päivä päivältä kaunistuisi, kasvaisi ja
viisastuisi.

Kuinka hänen käyntinsä on notkeaa ja somaa... kuinka keveästi hän
hyppii mättäältä toiselle... kuinka jalka on siro ja liikkeet rennot...

Ja kaiken tuon hän on nyt vasta näinä viikkoina havainnut!

Inkeri tulee loppumatkan juosten. Hänen silmänsä loistavat, poskensa
punoittavat. Hänen tuuhea tukkansa riippuu nyt rentona, paksuna
palmikkona, lanteille asti ulottuen. Huivin, joka on ollut päässä
lähtiessä, on hän suorinut käteensä.

Laurin kasvot kirkastuvat. Hän pyyhkii hikeä otsaltaan puseron hihalla,
ja kun he katsovat toisiinsa, tuntuu molemmista, kuin muuttuisi
sumuinen syyspäivä äkkiä valoisaksi kesäillaksi.

»Sinne tuli vieraita... Teurajärven Kumpula ja Saajoranta. Pyysivät
sinua hakemaan», selittää Inkeri Laurin luo päästyään.

»Teurajärven Kumpula ja Saajoranta», sanoo Lauri ajatellen. »Nyt
arvaan! He ovat varmaan tieasian vuoksi liikkeellä.»

Hän painaa lapion ojan reunaan ja asettaa kintaansa sen kädensijaan.

Nyt hän huomaa, että Inkerin paksun palmikon nenässä heiluu tuuhea
tupsu, joka näyttää syntyneen siitä, ettei palmikkoa ole päähän asti
palmikoitu. Se somistaa Inkeriä ja ilahduttaa Laurin silmää.

Palmikon päässä ei ennen ole sellaista tupsua näkynyt, ja Laurin
mieleen johtuu, että Inkeri on ehkä hänen tähtensä...

He menevät vierekkäin taloon päin. Inkeri on pitkänsolakka hänkin,
mutta ei riitä Lauria olkapäähänkään.

»Olet kasvanut tänä kesänä... Katso nyt, kun olet olkapäähän jo», sanoo
Lauri ja ottaa samassa Inkerin palmikon käteensä.

»Pidätkö semmoisesta tupsusta?» nauraa Inkeri. »Minä näin siinä
valokuvassa, jonka kansanopistosta toit, että siinä eräällä tytöllä oli
tällainen... Koetin nyt niin palmikoida, mutta täti torui...»

»Annahan olla niin... se on oikein soma.»

Kun he joutuivat metsänrantaan ja talosta jo alkoi näkyä pirtin pääty
ja toinen puoli kattoa, kysyi Lauri:

»Etkö haluaisi sinäkin kansanopistoon?»

Kysymys tuli aivan arvaamatta, eikä Inkeri osannut siihen heti vastata.

»En tiedä», sanoi hän. »Joutuisin niin kauas täältä kotoa...»

»Ajatteleppa sitä asiaa. Oppisit niin paljon ja näkisit...»

»Täti aina moittii sitä kansanopistoa...»

»Täti on vanhan ajan ihminen... Nyt on jo eri aika... uusi aika jo
täällä sydänmaallakin... Mutta olen minä muutakin ajatellut...»

Lauri ei kuitenkaan ehtinyt sitä sanomaan, sillä he saapuivat juuri
kujalle ja näkivät vierasten tulevan vastaan. Lauri tervehti heitä
kuin tuttavia naapurin miehiä ainakin, vaikka olikin jo toista
vuotta kulunut siitä, kun nämä naapurit, joita erotti melkein
kaksipenikulmainen kiveliö, olivat toisiansa tavanneet. Tulijat
olivat jo ikämiehiä harmaine metsäkyläläispartoineen, Teurajärven
perintötilojen omistajia.

Jo oli kuulunut Teurajärvellekin Laurin vaimon katoaminen. Rantamailta
käsin oli sinne tieto kulkenut. Siellä oli kerrottu, että emäntä oli
marjaan lähtenyt ja sinne eksynyt.

Siinä kujalla jo vieraat tapahtuman ottivat puheeksi, osanotolla
surkutellen kovaonnista miestä.

Lauri ei tahtonut mitään vaimonsa katoamisen syistä selittää, arveli
vain vierasten puheisiin:

»Niin on käynyt, hyvät vieraat. Lienette kuulleet etsimisestä?»

»On kuultu. Mutta tikku on yksi ihminen tämmöisillä takalistoilla...
Ellei juuri sattumalta päälle astu, ei hakemalla kohtaa... Ei ollut
ensimmäinen eksyjä näille kairoille... On monta mennyt minunkin
muistooni... On mennyt, ettei ole luun murua koskaan löydetty...»

»Ja tämä sinun vaimosihan oli lisäksi outo, etelästä tullut... Ei
kummakaan, että eksyi», sanoi vielä vahvikkeeksi toinen isännistä.

Keskustellen he nousivat portaille, ja Lauri käski vierasten käydä
tupaan, joka oli suuri, valoisa huone porstuan toisella puolella.

Siinä oli Laurilla kirjahyllynsä ja sanomalehtensä. Olipa pöydällä,
ikkunan alla, kirjoitusvehkeetkin ja mustepullo.

Vieraat istuutuivat, partojaan pyyhiskellen.

Aamulla varhain he olivat lähteneet Teurajärveltä ja nyt iltapuoleen
vasta perille saapuneet. Ei ollut »tänä kesänä näiden järvien välistä
taivalta kukaan kulkenut. Polku olikin paikoitellen kadonnut kokonaan.

»Vaan tuntuvat vielä ne Topias-vainajan veistämät pilkat», selitti
Saajoranta. »Vaikka kyllä niiltäkin outo eksyy, mutta meille ovat
molemmille maat siksi tutut, ettei harhaan joudu, vaikka sattui
tämmöinen sumuinen, päivä.»

Tiedustelivat vieraat vielä vuodentulosta, kertoivat, että niin oli
kova se Perttulin halla, ettei riiheen pantavaa tullut Teurajärvellä,
ei taloissa, ei kruununtorpissa. Miten oli täällä Paloniemessä?

Ihmetellen vieraat kuuntelivat, kun Lauri kertoi, että oli osa
saatu raskaita, hyvin itäviä ohria ja kaikki lyhteet toki riihessä
käytetty. Ja sitten vasta kummastuksensa lausuivat, kun Lauri lakissaan
uutisviljaa toi nähtäväksi.

»Siinäkin se oli vähän pitkämielisempi mies, Topias-vainaja», alkoi
Kumpula, vanhempi isännistä, selittää, »kun tämän järven rannalle alkoi
talon tehdä. Olisi ollut kruununmaita sekä Teurajärven että Särkijärven
rannoilla, ja oli sieltä vainajalle tarjottukin, että niistä järvistä
toki pääsee vesistöjä pitkin kotirannasta kirkolle asti, vaan ei
pääse tästä järvestä veneellä mihinkään. Mutta ei pelottanut se
Topias-vainajaa; ymmärsi, että maa on tämän järven rannalla viljavaa,
— älysi, että lujempi on tämä niemi hallaa vastaan kuin muiden järvien
niemet. Ja senvuoksi tähän asettui ja tälle niemelle talon perustuksen
laski... Muistan vielä... Ja eikö liene silloin jo sillä vainajalla
tunnossaan kuvastunut tiekin... Semmoiseen käsitykseen olen jäänyt...
Ja hänenhän se oli alkuunpanema koko hanke...»

»Hänen oli», vahvisti Saajoranta. »Hän se osasi maatkin näyttää ja
selitykset antaa, missä parhaat hiekkaharjut kulkevat...»

»Jaa», myönsi siihen Kumpula ja kiirehti sitten sanomaan: »Et ole
kuullutkaan viimeisiä uutisia, Lauri!»

»En ole kuullut. Muistanut olen ja pitkästynyt... Taitaa olla vierailla
hyviäkin uutisia?»

Lauri näki isäntien nauravista silmistä, että hyviä niillä oli uutisia.

»Onpa ne melkoisia uutisia», jatkoi Kumpula. »Onpa semmoinen uutinen,
että toteen käypi Topias-vainajan ennustus...»

Ilosta hypähti Lauri seisomaan ja kysyi vilkkaasti: »Ettäkö tie tulee
tämän Palojärven kautta tehtäväksi...?»

»Juuri niin... tuosta juuri talon takaa, josta linja, Topias-vainajan
ehdottama, on vedetty... Ja vielä muutakin...»

»Valtio on siis myöntänyt?»

»On myöntänyt, ja osa rahoja on jo kirkonkylän postitoimistoon
saapunut... Ja sitä varten nyt tämän Saajorannan kanssa olemme
liikkeelle lähteneet, tietoja sinulle tuomaan...»

Paloniemen Lauri oli valittu tienteettäjäksi viimetalvisessa
kokouksessa. Vaikka hän olikin nuori mies, myönnettiin hänellä olevan
kykyä ja taitoa johtajaksi ja tiedettiin hänen myöskin tuntevan maat
ja jänkät, joiden läpi tielinja oli vedetty. Nyt oli tienpohjan teko
päätetty jo tänä syksynä aloittaa, ja Laurin asiana oli huutokaupassa
myydä pohjan luonti ja tasoitus...

Siitä olivat Teurajärven miehet lähteneet Laurin puheille. Sillä he
arvelivat, että jos sulaa syksyä riittää pitemmältä — kuten joskus
riittää —, ehdittäisiin päästä hyvään alkuun. Lisäksi tiesivät isännät
kertoa, että tukkitöistä päässyttä työväkeä oli rantamailla viljalti,
joten oli hyvin luultavaa, ettei pohjan luonti nousisi korkeaan
hintaan. Laurin olisi nyt heti lähdettävä rantamaille ja otettava johto
haltuunsa, pantava alkuun tienpohjan luonti. Kaikenlaisista seikoista
siinä juttelivat. Siitä, kuinka paljon valtio oli myöntänyt tierahoja,
joiden uskottiin hyvin riittävän, ja siitä, että tien oli määrä
valmistua viidessä vuodessa.

»Ei ole siis enää kaukana se aika, jolloin tämäkin talo, joka on ollut
kaukana kaikkien kulkureittien takana, on valtatien varressa», sanoi
Kumpula. »Olisipa saanut elää Topias-vainaja, että olisi kuullut...»
»Siihen uskoon kuoli», arveli Saajoranta. Siitä alkoivat kuvailla
sitä mukavuutta, jonka tänne erämaihinkin tien valmistuminen tuottaa.
Jo tulee helppo elää nousevan polvena. Eivät tiedä siitä vaivasta
ja rasituksesta, jonka tämä polvi tietää. Eivät tiedä mitä mieheltä
kysytään, kun kaikki kosket, vastavirrat ja nivat sauvoo ja suuret
järvenselät soutaa jauhosäkin kotiansa saadakseen. Eivät tiedä mikä
on ollut vaivana, kun kesäiseen aikaan vainajaksi joutui. Kantaa piti
ruumis poikki leväisten jänkkien, yli korkeiden vaarojen ja veneessä
kirkon rantaan kuljettaa...

»Uusi aika alkaa nyt näissäkin kiveliöissä...»

»Niin alkaa. Kun toisi hyvää tullessaan eikä entistä rauhaa rikkoisi...»

He olivat siirtyneet tuvasta pirttiin, penkillä istuivat ja odottivat
ateriaa, jota Inkeri ja täti valmistivat.

Lauri oli istunut miettiväisenä paikallaan. Sitten, jatkoksi vierasten
äskeiseen puheeseen, hän virkkoi:

»Tietoja ja sivistystä sitä tietä tänne kiveliöön tulee... Mutta mitä
täältä sitä myöten pois menee, emme osaa vielä sanoa. Varmaa kuitenkin
on, että sivistys ottaa jos antaakin. Tuhatvuotisen rauhan rikkominen
on synti, mutta ellei sitä kerran häiritä, on se vielä suurempi
synti...»

Muut eivät näyttäneet ymmärtävän, mitä Lauri tarkoitti.

»Taidat sitä vaimo-vainajaasi niin murehtia», arveli Kumpula.

»Eipä sitä käy kummasteleminen, jos murehtisikin», sanoi toinen.

Lauri ei virkkanut mitään. Ja vieraista tuntui kuin Lauri ei olisi
maantiestä niin paljon iloinnut kuin he.




VIII


Laurilla olisi ollut paljon lyhempi matka kirkonkylään Mukkajupukan
ja Särkijärven kautta, mutta hän valitsi kuitenkin Teurajärven tien,
saadakseen kulkea pitkin tielinjaa ja vielä ottaakseen huomioon yhtä ja
toista.

Teurajärven isännät olivat olleet talossa yötä ja aamuvarhaisella
lähteneet kotijärveä kohti.

Vasta seuraavana aamuna Lauri valmistausi matkaan. Hänen oli täytynyt
järjestää töitä kotona, ja sitäpaitsi oli hän vielä tutkinut kaikki
maantietä koskevat asiakirjat ja kartat.

Aamu oli valjennut kirkkaan kuulakkana ja kuuraisena. Ilma oli niin
puhtaan selkeä, että järveä ympäröivät vaarat näyttivät tulleen aivan
viereen. Pihalle, suuren kiven viereen, näkyi Mukkajupukan kalju laki
kuin jättiläismätäs.

Mennessään poikki pihan tuli Lauri katsoneeksi Mukkajupukkaan päin.
Hänessä heräsi kummallisia muistoja ja ajatuksia. Mukkajupukan kautta
hän itse oli mennyt maailmalle tietoja hakemaan... sen kautta palasi,
matkassaan Aili...

Hän ei sieltä paljoa saanut... Mutta rauha olikin hänen sydämestään
samaa tietä mennyt...

Hän oli unohtua mietteisiinsä, kun samassa kuuli Inkerin äänen
portailta. Inkeri oli täyttänyt eväillä laukun — saman, jolla Laurille
evästä vei, — ja nauhoitti sitä parhaillaan kiinni.

»Tänne laukun kielen alle panen sukat», sanoi hän. »Kun eivät
putoaisi...»

»Panehan vain. Eivät ne putoa.»

Lauri käveli portaitten luo, istui siihen katsomaan, kun Inkeri laukkua
valmisteli.

»Pari viikkoako luulet viipyväsi?»

Inkerin ääni oli hiljainen, ja hänen kasvonsa olivat vakavat.

»Enintään pari viikkoa», sanoi Lauri. »Eipä sinne olisi joutanut...
enkä halunnutkaan...»

»Muistatko minua?»

»Ennen kaiken muun unhotan...»

Lauri otti laukun selkäänsä. Hän oli valmis lähtemään.

Täti hyvästeli ja luetteli, kenelle Laurin oli terveiset vietävä, jos
kirkonkylällä osuisi kohtaamaan.

»Muistathan käydä Leenan tuvalla terveiseni viemässä, sano: vielä elää,
mutta vanhuus tulee, jalka raskaasti nousee», evästeli täti Lauria.
»Leena muori on vanhin tuttavani kirkonkylässä...»

»Vielä sieltä Leena kärrykyydillä käy Palojärvessä tätiä
tervehtimässä», sanoi Lauri.

»Eivät näe sitä minun silmäni, tuskin Leenankaan.»

Inkeri aikoi mennä tielinjalle Lauria saattamaan.

He lähtivät. Kulkivat samasta kujasta, josta Susijankalta palatessa
olivat pihaan tulleet. Polku lähti suoraan männikköön tielinjalle,
toinen haara poikkesi Susijänkälle päin.

Astelivat ääneti, Inkeri edellä.

»Kyllä taas alkavat pitkät päivät», puhui Inkeri tukahtuneella äänellä.
»Hirveä, kuinka ikävä täällä oli silloin kun viivyit poissa... Kun ei
tulisi niin ikävä nyt!»

»Luehan niitä kirjoja, jotka sinulle jätin. Niistä opit paljon... hyvin
paljon...»

»Kyllä minä...»

He saapuivat siihen paikkaan, johon koko Susijänkkä ja järven ulappa
näkyivät.

»Mitä sanot, Inkeri, jos tuo Susijänkkä kerran vielä työntää heinää
suorista, kauniista saroista... Siitä tulee monen kymmenen lehmän
heinät», puheli Lauri jälessä kävellessään.

»Kun jaksaisit sen viljellä...» Inkeri tuntui kuitenkin ajattelevan
muuta. Eikä Laurikaan oikeastaan ajatellut sitä, mitä sanoi. Hän näki
Antin viemäriä kaivamassa. Tasaisesti nousi ja laski vanhan miehen
selkä, ja hän oli jo ehtinyt tänä aamuna luomaan pitkän matkaa. Lauri
näki sen siitä, että vastakaivetun ojan reunoilla olivat muhaneliöt
mustina, jotavastoin entiset vielä olivat valkoisen kuuran peitossa.

Polku sukelsi vankkaan männikköön, pois tielinjalta.

Lauri näki Inkerin palmikossa tupsun, näki selän ja lanteet, näki
sivulta punaista poskea ja ripsien varjostamaa silmänalustaa... Hän
tunsi sydämensä lyövän, ja teki mieli kietoa kätensä Inkerin kaulaan...

Ei, ei! Hän ei saa koskea! Hänen tunteensa pitää olla puhdas...

Siinä tulikin Inkerin kääntyä takaisin.

Silloin teki Laurin mieli suudella Inkeriä. Mutta hän tyytyi siihen,
että kosketti huulillaan Inkerin valkoista otsaa, joka oli huivin
alta paljastunut. Hän tunsi Inkerin pehmeän poven kosketuksen ja näki
suurten, kirkkaiden silmien kuin ummistuvan...

       *       *       *       *       *

Kun Lauri saapui kirkonkylään, sai hän tietää, että kunnanhuoneella
pidettiin suurta kokousta osuusmeijerin perustamisesta. Hän käveli
kuitenkin sivu kokoustalon, vei laukkunsa majapaikkaansa ja läksi
asioilleen.

Melkein kaikki kirkonkyläläiset tunsivat hänet, ja nyt tänä syksynä
oli hänestä ja hänen vaimonsa katoamisesta paljon puhuttu. Hän koetti
välttää vastaantulijoita, joilla jokaisella oli jotakin kysyttävää.
Hän ei ymmärtänyt itsekään, mikä häntä vaivasi. Hänen oli ikävä. Mutta
mitä hän ikävöi, sitä hän ei oikeastaan tiennyt tai tahtonut itselleen
tunnustaa.

Tullessaan oli hän miettinyt erästä asiaa ja aikoi senkin nyt
toimittaa. Oli hän sitä kotonakin miettinyt, mutta nyt tänne tullessa
oli se vasta päätökseksi kypsynyt.

Hänen rakkautensa Inkeriin oli syttynyt niin kummallisena hetkenä, että
kun hän sitä koetti jälkeenpäin tyynin mielin ajatella, niin hänestä
alkoi tuntua kuin se tunne olisikin ollut jo vanhempi, vaikkei hän sitä
ollut itselleen myöntänyt...

Mutta nyt hän sen myönsi, oli sanonut jo Inkerillekin. Ja vaikka hän
tiesi, että se rakkaus oli syvä ja puhdas, tuntui toiselta puolen
kuin hän rakastaisi salaa, rikollisesti, ja tekisi kauheaa syntiä...
vaimo-vainajaansa vastaan...

Sillä eikö hänen rakkautensa ollut syttynyt jo siellä lepokivillä
istuessa... jolloin hän ei vielä tiennyt Ailin karkaamisesta mitään...

Semmoiset ristiriitaiset tunteet olivat koko taipaleen hänen rinnassaan
mellastaneet. Yksin kiveliön polkuja kävellessään oli hän miettinyt
kohtaloansa ja koettanut päästä rauhaan, toivoa tulevaisuudelta
onnellisempia päiviä ja innostua siitä työstä, jonka oli elämänsä
tehtäväksi ajatellut.

Vähitellen alkoi vyyhti selvitä...

Inkeri oli niin nuori ja kokematon, sydänmaan lapsi, joka ei vielä
tiennyt elämästä mitään! Mutta hän rakasti kotiaan ja karjaa, kaikkia.

Mutta heidän suhteensa, heidän lempensä oli syttynyt niin kummasti. Ja
Inkeri oli lapsi vielä.

Silloin hän päätti, että Inkerin oli lähdettävä kouluun, oppimaan
karjanhoitoa ja taloutta. Olo vieraissa synnyttäisi hänessä rakkautta
kaukaista kotia kohtaan ja hänen silmänsä aukenisivat näkemään elämää
muissakin valoissa!

Ja hän kuvaili jo mielessään, kuinka heillä olisi uusi, uhkea navetta,
uudenaikaisesti sisustettu, kuinka Inkeri oppineena karjakkona hoiti
kaunista karjaa, jota vuosi vuodelta lisättiin, sikäli kuin Susijänkkää
ehdittiin viljellä... Siihen kuvaan oli hän syventynyt niin, ettei enää
päästänyt sitä mielestään. Ja kun hän ajatteli aikaa, jona Inkeri olisi
hänen vaimonsa ja he yhdessä tekisivät Paloniemestä semmoisen talon,
ettei rantamailla vertaa ollut, paisui hänen sydämensä tulevaisuuden
toiveista ja hän uskoi, että se entinen vähitellen hälvenisi työn ja
onnen keskellä...

Kun hän nyt kirkonkylää kulkiessaan yhä vahvistui päätöksessään, tuli
hänen helpompi olla, hän oli melkein iloinen. Hän oli saanut selville,
mitä hänen oli tehtävä, ja se helpotti hänen oloaan. Hän jouti nyt
muutakin ajattelemaan ja toimittelemaan asioitaan.

Iltahämyssä, kun hän asuntotalossaan järjesteli papereitaan, ilmestyi
pihalle lihavahko herrasmies, agronoomi Peltola, joka oli Laurin
vanha tuttava kansanopisto-ajoilta. Peltola oli ollut pitämässä
osuusmeijerikokousta, jossa oli kuullut Laurin olevan rantamailla, ja
oli nyt vartavasten lähtenyt häntä tervehtimään.

Heidän kohtauksensa oli sydämellinen. Peltola oli juuri se sama
agronoomi, joka aikoinaan oli Susijänkän viljelyssuunnitelmankin tehnyt.

Puhuivat ensin muun maailman kuulumisia. Alkoi sitten Peltola kysellä
vuodentulosta siellä hallaisessa kiveliössä, tiedusteli kalansaaliista,
metsänriistasta ja sen semmoisista. Näytti, ettei hän tahtonut suoraan
johtaa puhetta Lauria kohdanneeseen onnettomaan sallimaan.

»Laihtunut olet», arveli hän, kun Lauri jo oli hommistaan ja
vuodentulostaan tehnyt selvää. »Laihtunut olet, mutta sitä sitkeämmiksi
sanotaan jänteitten tulevan», jatkoi hän ja katsoi Lauria silmiin.

»Eipä kumma! Kyllä erämaa ottaa miehestä, mitä siinä on ottamistakin»,
sanoi hän sitten.

»Kaikki veisi, jollei sitkeästi tappelisi vastaan», tuumi Lauri
hymähtäen.

Kun olivat hetken olleet hiljaa, virkkoi Peltola:

»No, te saatte nyt maantien! Onnittelen! Onnittelen varsinkin sinua,
joka synkimmässä sopukassa olet. Kymmenen vuoden kuluttua on koko se
kaukainen kiveliö uudessa asussa...»

»Toivokaamme niin», sanoi Lauri. »Raskaammaksi ei ainakaan luulisi tien
tekevän elämistä sielläkään... Sitä varten olen täällä liikkeellä...»

»Niin kuulin...»

»Pohjan luonti aloitetaan nyt heti...»

He juttelivat vielä hetkisen tiestä ja sen merkityksestä. Kun
kummallakin oli asiaa kauppiaaseen, läksivät he sinne päin kävelemään.
Lauri otti puheeksi karjakkokoulut, tiedustellen mikä niistä olisi
sopivin.

Peltola ne asiat tiesi ja lausui samalla ilonsa, että nyt jo aletaan
vähitellen ymmärtää niiden koulujen merkitystä. Oli kaukaisiltakin
perukoilta ilmoittautunut oppilaita.

»Minkävuoksi sitä tiedustelet?» kysyi Peltola lopuksi.

»Ilman aikojani...»

»Tahtoisit ehkä koulunkäyneen karjakon... On niitä...»

»Sitä vähän ajattelin...»

»Minä toimitan...»

»Elähän nyt hätäile...»

Vieläkään ei Peltola ollut kysynyt Laurin vaimon kohtalosta. Näytti,
niinkuin odottaisi, että Lauri ensin alkaisi puhua.

Kun juuri ehtivät kirkon kohdalle, sanoikin Lauri:

»Olet kuullut kovasta sattumasta...?»

»Olen kuullut... Lohduttaisin sinua, jos kykenisin... Että sen juuri
piti tulla sinun osallesi!»

»Kaiketi olin minä soveliain kärsimään!»

Laurin ääni oli katkera.

»Muuten... elä mitään kysele... Minä en tiedä itsekään, kuinka asia
on... Sanon kuitenkin, ettei sopinut hän erämaan asukkaaksi», lisäsi
hän.

»Sen minä tiesin jo edeltäpäin... silloin jo kun menitte naimisiin»,
sanoi Peltola.

Lauri huokasi.

»Sano kuitenkin, karkasiko hän... On sanottu hänen marjamatkalla
eksyneen... ja huhuiltu, että olisi tullut mielenvikaan...»

»Se on pimeä asia... Mutta minä otaksun jälkimmäistä parhaiten
todeksi», vastasi Lauri.

Peltola mietti hetkisen.

»Saattoi olla sukuvikaa», sanoi hän sitten.

Hetken päästä hän löi Lauria olkapäälle.

»Kovaa olet kokenut erämaassasi... Jaksanetko loppuun taistella?» sanoi
hän. »Tarkoitan, luotatko vielä lapsuutesi uskoon, työn siunaukseen...?»

Laurin katse kirkastui.

»Siihen luotan. Mutta minä olen pettynyt niinkuin moni muukin. Olen
käynyt kovan koulun ja oppinut paljon — ainakin niin paljon, etten
ole lapsuuteni uskosta luopunut, enkä luovu... Uskon, että työ, jota
rakastan, parantaa haavat.»

Kauppiaan kujalla heidän tuli erota.

»Käynetkö koskaan enää siellä meidän järvemme rannalla?» hyvästeli
Lauri.

»Tottahan toki», sanoi iloisesti Peltola. »Pianhan sinne ajetaan
rattailla, että tie pölisee...»

Ja siten he erkanivat.

Lauri seisoi hetken niinkuin muistamatta pitikö mennä eteenpäin vai
kääntyä takaisin.

Ilta oli jo pimennyt, ja kirkonkylän taloista alkoivat valot loistaa.

Silloin hän muisti Leena muorin, ja kun hänellä nyi oli aikaa siellä
pistäytyä, päätti hän käydä tädin terveiset viemässä.

Muori asui kirkon takana omassa pienessä mökissään! Lauri oli ennenkin
monta kertaa käynyt Leenan mökillä viimeksi silloin kun Inkeriä
noutivat rippikoulusta.

Tervetullut vieras oli Lauri. Hyvänä piti Leena! muori, kuulumisia
kysyi ja kävi heti tiedustelemaani Ailin eksymisestä.

»Eihän se ensimmäinen eksyjä ollut sille takalistolle! eikä tainnut
olla viimeinenkään», lohdutteli hän Lauria. »Jumalan sallimukseksi se
usko, ei ihminen siihen mitään voi...»

Ja kun oli teet keittänyt ja vehnäsen kera Laurille tarjosi, niin kysyi:

»No vielä siellä Inkeri on teillä... arvaan ma.»

»Vielä on...»

»Mihinkäpä hän... orpo ja turvaton... Kodikseen on ottanut. Muistan
kuin tämän illan, kun äiti-vainajasi Inkerin köyhäinhuutokaupasta
otti... Vuoden vanha taisi olla, muistaakseni...»

»Niin on ehkä ollut...»

»Oli onni lapsella», alkoi Leena muori selittää, istuen vastapäätä
Lauria, pöydän toiseen päähän. »Oli onni, että kelvollisten ihmisten
kasvatettavaksi joutui... Oli äitinsäkin semmoinen huippa ja
kevytjalkainen... Lieneekö tullut äitinsä vaiko pappa-vainajansa
luontoiseksi?» Lauri ei ollut koskaan kuullut Inkerin isästä mitään.
Hän katsoi kysyvästi Leenaan.

»Tarkoitan sitä forstmestari-vainajaa, joka sitten täältä muutti pois
ja kuului samana vuonna ampuneen itsensä.»

»Hänkö oli Inkerin isä!»

»Minä tuon tiennen... tässä pirtissä se on Inkeri syntynytkin...»

Lauri kalpeni ja istui sanatonna.

»Et tiennyt sitäkään? Ajattelin oppikouluaikana Inkerille sanoa,
mutta olkoon sanomatta... Mitäpä hänen tarvitsee tietää... Minä
muistan forstmestari-vainajan. Se oli hyvä ja kaunis mies ja auttoi
köyhiä. Mutta itseään kohtaan oli huono... Oli minusta siinä Inkerissä
pappa-vainajansa näköä. Silmistään semmoinen ja muutenkin. Vaikka
hyvännäköinen ihminen oli äitinsäkin, Huuskon Selma... Taitaa tulla
hyvä työihminen? Oikein minä siitä pidin, kun tässä rippikouluviikot
oli asuntoa...»

Lauri istui vielä valjuna, ja hänen ohimoillaan löivät suonet, niin
että päätä huimasi.

Hän ei ollut koskaan ajatellut sitä, että Inkeri oli avioton lapsi.
_Siitä_ ei koskaan ollut mainittu kotona!

Inkeri ei tiennyt itsekään.

Leena luuli Laurin äänettömyyteen olevan muita syitä ja sanoi:

»Onhan siellä sentään tätisi, joka emännyyttä hoitaa, ja Inkeri siinä
apuna. Eipä sinulla hätää ole.»

»Ei minulla hätää ole», myönsi Lauri, mutta ei tiennyt vähääkään, mitä
oli sanonut.

»Ja taitaa saada Inkeri olla nyt niinkuin vanhustenkin aikana...
niinkuin oma lapsi ainakin?»

Leena muorilla tuntui olevan vielä paljonkin puhumista ja kyselemistä,
mutta Lauri mainitsi itsellään olevan kiireen, sanoi kiitokset,
hyvästeli ja lähti. Oli tullut pilkkopimeä ja ruvennut satamaan. Tielle
saavuttuaan Lauri seisahtui miettien, mihin päin lähtisi. Häneen oli
niin kummasti koskenut Inkerin syntyperä. Hän ei ollut sitä koskaan
ajatellut, ei nytkään näinä viikkoina. Tiesikö Inkeri itse?

Varmaan ei tiennyt. Ja tuskin sitä tiesivät muut kuin Leena muori...

Hän lähti kävelemään pappilaan päin.

Huuskon Selma?

Hän ei muistanut koskaan kuulleensa sitä nimeä. Sade pieksi hänen
kasvojansa ja virkisti hänen kuumina palavia ohimoitaan.

»Rakas, rakas Inkeri!» sanoi hän itsekseen, ja hänestä alkoi tuntua
kuin Inkeri yhä tulisi rakkaammaksi hänelle. Isätön ja äiditön!

Ja syvällä hänen sydämessään paloi outo tuli, joka leveni joka paikkaan
ja lämmitti niin, että häntä vapisutti.

— Et ole turvaton, et isätön, äiditön, niin kauan kuin sujuu tämä käsi
ja tämä sydän sykkii! Rakas, pieni lemmittyni, iloni ja onneni ainoa...

Niin hän itsekseen runoili, tuo kiveliön pitkä mies, jonka rinnassa
piilevää hyvyyttä ei vieras olisi osannut aavistaa.

Pastorin huoneesta näkyi tuli, ja Lauri meni sisälle.

Tämä oli nuori pappi, joka ei tuntenut Lauria.

Lauri ilmoitti nimensä.

»Jaa. Mutta eihän ole vielä todistettu, että vaimonne on kuollut»,
sanoi pastori.

»En minä sitä varten ole tänne tullut», sanoi Lauri. »Tulin muissa
asioissa.»

Hän selitti asiansa ja pyysi Inkerin papinkirjaa.

»Täällä on eräs itsellisnainen Selma Huusko, jolla on avioton tytär
Inkeri, ripillä käynyt... Häntäkö tarkoitatte?» kysyi pastori
kirkonkirjan takaa:

»Häntä tarkoitan. Onko hänen isästään tietoa?»

Pastori ei vastannut. Alkoi kirjoittaa. Kun papinkirja oli valmis,
ojensi pastori sen Laurille sanoen:

»Nuori tyttö... täyttää nyt vasta seitsemäntoista... Vai
karjakkokouluun...»

Lauri läksi. Hänen sydämensä tuntui taas raskaalta, ja hänen tuli niin
ikävä siinä pimeällä pappilan pihalla, että olisi tehnyt mieli lähteä
suoraa päätä astumaan takaisin kotoiseen kiveliöön.

Hän lähti asuntotaloonsa.

Niin hän oli nyt päättänyt. Kun Inkeri vuoden on karjakkokoulussa,
palaa hän sieltä kokeneempana ja oppineena karjanhoitajana. Ja ehtii
vuotta vanhemmaksi. Nyt hän tällä matkalla jo toimittaa Inkerin
hakemuksen ja pyytää Peltolan viemään perille...

Inkerille tekisi hyvää olla vieraissa. Niin oli hänen itsensä käynyt.
Kuta enemmän hän tietoja sai, sitä rakkaammaksi koti tuli ja sitä
selvemmäksi elämäntehtävä. Hän oli niin paljon itse saanut hyvää
oppiretkellään, että uskoi kaikkien suhteen niin käyvän.

Uusi aika vaati uusia viljelystapoja, ne hän oli oppinut. Mutta karja,
joka oli talon tuki ja hallavuosienkin turva, oli vielä jäänyt vanhaan
hoitoonsa. Inkeri! oli karjan ystävä, vaali ja hoiti elukoita kuin
parhaita ystäviään. Kun hän nyt saapi oppia, laittavat he kotimeijerin
ja uuden navetan...

Semmoisissa tulevaisuudentuumissa Lauri käveli kirkonkylän läpi.

Kun Inkeri palaa, on hän jo täyttänyt kahdeksantoista vuotta. Silloin
hän jo ymmärtää ja tietää kaikki...

Hänen vilkas mielensä, joka aina kuvaili ja näki edessäpäin kuin elävää
elämää, loi nytkin hänen eteensä kauniin kuvan tulevista päivistä. Hän
näki heillä olevan uuden navetan, kolmisenkymmentä lehmää, jotka olivat
kiiltävän puhtaita, valkoisia nupoja... Hän näki Inkerin toimellisena
emäntänä kauniina ja pulskana kävelevän poikki pihan, perässään pieni
poika, joka oli Inkerin näköinen...

Susijänkkä oli siroina sarkoina, riihirova vankkana ohrapeltona...
Päärakennus oli laudoitettu ja maalattu vaaleanvihreäksi.

Maantie kulki aivan kartanon ohi, tienhaarasta näkyi kilometripatsas...

Ajoi pihaan hevonen, kyyti...

Kuka on?

Kansanopistonjohtaja, vanha ystävä.

»Läksin katsomaan, kuinka olet hoitanut leiviskääsi...»

Näin sanoisi, ja riemumielin Lauri vastaan ottaisi, oikean neuvojansa
ja ystävänsä...

»Oletpa sinä!... oletpa sinä...!» kehuisi entinen opettaja oppilastaan.

       *       *       *       *       *

Seuraava yö oli kuitenkin levoton. Hän ei nukkunut kuin tunnin ja nousi
vuoteelta jo ennenkuin talossa ketään oli liikkeellä.

Ja tänään alkoi tiehuutokauppa ylempänä kirkkoa, Lehtomäellä, josta
uusi maantielinja läksi synkkiä sydänmaita kohden.

Lauri kokosi paperinsa ja karttansa ja läksi Lehtomäelle.




IX


Laurin kirkolla viipyessä oli Inkeri alkanut kutoa kangasta.

Päivät hän istui kangaspuiden ääressä, sivuikkunan luona, josta näki
venevalkamaan ja järvelle, mutta iltaisin hän luki Laurin antamia
kirjoja. Oli joukossa muutamia hauskoja kertomuksiakin, joita Inkeri
luki ääneensä. Mielellään niitä tarinoita kuuntelivat Antti ja
Selmakin, jotka molemmin, Antti päreitä kiskoen, Selma kartaten,
istuivat lieden valossa.

Täti oli vastahakoinen alussa, mutta jo täytyi hänenkin lopulta ruveta
seuraamaan kirjan sisällystä.

Aamusilla, kun täti viipyi Selman kanssa navetassa ja Antti oli mennyt
Susijänkälle, toimitteli Inkeri pirtin puolessa.

Silloin hän usein pistäysi vierastupaan, jossa olivat Laurin kirjat
ja sanomalehdet. Seinällä oli suuri peili, jonka Lauri oli voittanut
arpajaisista kansanopistossa ollessaan. Inkeri katsoi siinä kuvaansa,
joka näkyi jaloista asti. Silloin hän aina muisti Mustikkamäen Annaa,
josta Hietaniemen vanha Iisakki oli kertonut. Hän muisti, minkä
näköinen Anna oli. Se oli keskeltä hirveän paksu, ja sillä oli hieman
käyrät jalat, oli länkisääri, ja niin pieni palmikko sillä oli kuin
hiiren häntä... Ei Lauri semmoisesta huolisi! Hän muisti Laurin aina
kehuneen, että se oli kaunis, jolla oli hyvä sydän ja puhdas mieli...
Mutta nyt hän tiesi varmaan, että Lauri piti hänen hiuksistaan ja
siitä, että palmikon päässä oli tupsu...

Oliko hän muuten kaunis?

Hän ei osannut itse sitä sanoa, mutta hän muisti, että rippikoulussa
oli sanottu. Olivat kirkonkylän pojat tuppautuneet sinne Leenan
pirtille, mutta Leena ei ollut antanut niiden tulla sisälle. »Onkos
Leenalla vielä se kaunis tyttö kortteeria?» oli hän kuullut kerran
ulkona kysyttävän. Ja kun hän silmäsi ulos ikkunasta, näki hän
kauppiaan konttoristin ja apteekkarin seisovan pihalla. — Mitä Leena
muori heille sanoi, ei hän kuullut, mutta he poistuivat pihalta eikä
hän sitten enää nähnyt kumpaistakaan...

Hän heilutti päätään peilin edessä... Jos olisi semmoiset leningit kuin
kirkonkylää tytöillä!

Hän asetti kätensä vyötäisilleen ja puserteli kupeitaan.

Noin hoikaksi hänkin menisi, jos olisi semmoinen leninki.

Aili emännän huoneena oli ollut tuvan vieressä oleva kamari. Täti oli
sen siistinyt ja vienyt kaikki pois, vaatteet ja muut aitan ullakkoon.
Koko huoneessa ei enää ollut mitään muuta kuin tyhjä pöytä ikkunan
alla...

Inkeri katsoi sinne sisälle, kynnyksellä seisoen. Häntä melkein
pelotti, kun muisti. Sen silmät olivat välisti niin oudosti kiiluneet...

Se karkasi... eksyi ja kuoli!...

Eipä näytä tätikään ikävöivän! Paljon hauskempi on nyt kaikilla!

Hän tempasi oven kiinni, istui Laurin pöydän ääreen ja otti kynän
käteensä. Lauri oli opettanut hänetkin kirjoittamaan. Hän löysi
laatikosta palasen paperia, jolle kirjoitti: »Minä rakastan sinua,
Lauri, ja tahtoisin tulla vaimoksesi. Sinäkin rakastat. Rakastathan? Et
niin katsoisi, jollet rakastaisi. Minä näen aina unissani sinut... Kun
en saanut sinua halata kaulasta ja minun teki niin mieli...»

Silloin hän näki tädin tulevan navetasta. Hän puristi paperin kouraansa
ja riensi pirttiin. Kun täti saapui, mäikytti hän kangaspuita, niin
että ikkunat helisivät.

       *       *       *       *       *

Inkeri alkoi ikävöidä, kun Lauria ei kuulunut kotiin. Päivällä hän kävi
joskus Antin luona Susijänkälle päivällistä viemässä ja istui silloin
mättäällä ja odotteli, kunnes Antti oli syönyt.

Tänään hän taas läksi. Selmalla ei sattunut olemaan aikaa, ja täti ei
jaksanut. Inkerin oli ollut koko päivä ikävä. Hän ei tiennyt, kumpaako
tietä Lauri palaisi. Tulisiko Teurajärven kautta, josta oli mennytkin,
vai tulisiko Särkijärven ja Mukkajupukan kautta. Ei ollut tullut sitä
kysytyksi.

Mutta nyt, kun hän tuli Antin luokse, hän kysyi:

»Milloinkahan sieltä Lauri tulee ja palanneeko Teurajärven kautta?»

»En luule, että tulee Teurajärven kautta», arveli Antti. »Kiire sillä
on kotia, sen tiedän. Sanoi lähtiessään, että tämä viemäri pitää tämän
sulan aikana saada valmiiksi... Hoppu sillä on mielessä. Särkijärven
kautta luulen tulevan.»

Antti söi. Inkeri mietti hetkisen. Kysyi sitten:

»Mahtaako käydä Särkijärven Mustikkamäessä?»

»Mitä siellä kävisi, polulta syrjässä?»

»Siinähän on rikas tyttö, se Anna...»

»Olepa nyt! Eiköhän se ole Laurikin jo vaimoväestä saanut kyllikseen,
kun semmoisen kolttosen teki se emäntä... Luulisi saaneen...»

»Se ei rakastanut Lauria», sanoi Inkeri melkein vihaisesti Antille.

»Mistäpä sinä sen tiedät... Ja kukapa heidän välinsä tiennee... itse
tiennevät, jos tiennevät... Hyvä on mies nyt taas... Menikin sen
vaimonsa kanssa semmoiseksi saamattomaksi nahkiaiseksi... Nyt näyttää,
että on isänsä poika...»

»Jos tietäisin, että tulee järveä, niin lähtisin vastaan», sanoi Inkeri.

»Eläpäs nyt hupata siinä!» ärähti Antti, siirtyi ruuan äärestä ja alkoi
panna piippuunsa. Inkerin teki mieli Antilta vielä kysyä yhtä asiaa.

»Jos Antti vielä olisi nuori mies, niin kumpi olisi somempi,
Mustikkamäen Anna vai minä?»

»Mitä sinä nyt kyselet!» ärähti Antti taas. »En huolisi kummastakaan...»

»Niin, mutta kumpi näyttää Antin silmään somemmalta?» tenäsi Inkeri.

»Mene matkoihisi tai kantelen tädille!»

Silloin tuli Inkerille hätä, ja hän alkoi rukoilla, ettei saa tädille
puhua mitään. Ja Antin täytyi luvata, ettei puhu.

Seuraavina päivinä oli ilma sateinen. Järvi oli usvan peitossa, eikä
taloon näkynyt yhtään vaaran huippuakaan.

Antti kulki viemärin luonnissa, Inkeri kutoi kangasta, ja Selma
puuhaili muissa askareissa.

Iltaisin Inkeri valvoi kauan aikaa omissa ajatuksissaan. Hän oli
ruvennut miettimään sitä, mitä Lauri oli ehdottanut: että hän lähtisi
johonkin kouluun. Kun hän sitä seikkaa ensin ajatteli, tuntui hänestä
mahdottomalta erota kodista ja Laurista, mutta vähitellen hän alkoi
kuvitella koulussaoloa, ja silloin alkoi mieli tehdä sinne. Saattaisi
siellä olla hauskaakin, jos saisi ikävältä rauhan, arveli hän.

Ja siitä pitäen hän mietti sitä asiaa joka ilta, valveilla vuoteessa
maatessaan. Ja nyt hän ikävöi Laurin kotiintuloa vielä kiihkeämmin.

Eräänä päivänä, kun täti oli kipeä eikä jaksanut kuulla kangaspuiden
mäiskettä, oli Inkeri Selman apuna navetassa. Hänen mielensä oli niin
täysi, että hän alkoi Selman kanssa jutella asioita, joista he eivät
ennen koskaan olleet mitään puhuneet.

»Miksei Selma ole mennyt naimisiin?» kysyi hän kerran, kun he molemmin
puhdistivat samaa lehmää.

»Hyväpä tuo on näinkin», vastasi Selma.

»Onko Selma koskaan oikein rakastanut?»

Selma alkoi heltyä ja ilmoitti:

»Olen minä kerran. Mutta siitä on pitkä aika.»

»Rakastiko se Selmaa? Sielläkö se oli rantamailla?»

»Siellä oli... En taida sanoa...»

»Sano nyt, Selma!... Ja Selma rakasti häntä? Oliko se kaunis mies?»

»Oli. Se oli talon poika, ja minä olin palvelija... Se oli hauskin aika
elämässäni, ja sen jälkeen minä tänne kiveliöön läksin tämän talon
isäntä-vainajan kanssa... ja siitä asti olen ollut...»

»Hylkäsikö se Selman?»

»Oli siinä naapurissa tytär, ja se alkoi minua vihata, kun itsensä teki
mieli minun omaani... Se oli sydämetön ja huono ihminen... Se laittoi
huhun liikkeelle, että minulla oli toinen kosija, joka öisin makasi
vieressäni... Jumala tietää, että viaton olin... Mutta hän sai tahtonsa
perille, otti minun omani, ja niin tulin hylätyksi...»

Selma puhui väsyneellä äänellä, surullisesti. »Niinkö kävi! Ja se poika
uskoi mitä toinen sanoi?» kysyi Inkeri.

»Totta kai uskoi... Yhtäkkiä kylmeni eikä koskaan enää kohti tullut...»

»Menivätkö sitten naimisiin?»

»Kuulin, että olivat menneet, mutta minä olin jo silloin poissa
sieltä... Niin oli minun paha olla täällä, niin ikävä, että järveen
aioin monesti mennä... Mutta huono seurasi heitäkin. Riitelivät ja nyt
ovat kumpikin kuolleet, olen kuullut...»

»Jopa se oli ikävää!»

Inkeri tunsi ääretöntä sääliä Selmaa kohtaan.

»Sinä et vielä ymmärrä, Inkeri», puheli Selma vielä. »Olet nuori.
Mutta kerran sinäkin rakastat... silloin tunnet mitä rakkaus on... Se
ei kuole koskaan, se pysyy elämän loppuun asti... Semmoinen on minun
rakkauteni ollut, ja vieläkin muistan sitä aikaa joka päivä...»

»Selma rukka!»

Inkeri kävi Selman kaulaan ja puhkesi itkuun.

»Kyllä minä tiedän, mitä rakkaus on», nyyhki hän. »Voi, minä tiedän sen
ja olen väliste ihan tukehtua...»

Hän pusersi povelleen Selmaa, joka tuntui vapisevan mielenliikutuksesta.

Kun hän hetken kuluttua läksi navetasta ja pääsi puolipihaan, näki hän
venevalkamasta päin nousevan kaksi miestä.

Lauri ja Hietaniemen Iisakki!

Inkeri juoksi vastaan. Lauri heilautti kättään, ja kun Inkeri luokse
ehti, sulki Lauri melkein syliinsä hänet ja laski käden irti vasta
pitkän ajan perästä.




X


Lauri ja Inkeri ovat matkalla Mukkajupukkaa kohti ja rantamaille.

Lauri soutaa, Inkeri istuu perässä. On jo myöhäinen syksy, järvi voipi
jäätyä minä yönä hyvänsä. Alastomina ovat rantojen koivikot, joista
viimeiset keltalehdetkin ovat varisseet. Kolkoilta näyttävät suurten
vaarojen huiput, jotka vartovat lumen pehmoista vaippaa kaljuille
päälailleen. Lunta odottelevat ikävöivä, kulottunut korpi ja rantojen
kellastuneet kaislikot.

Tuuli on myötäinen, ja purje auttaa vauhtia. Nopeasti vene kiitää
syysaamun raikkaassa tuulessa pitkin Palojärven aukeinta ulappaa.

Lauri on nyt saattamassa Inkeriä koulumatkalle, aikoen samalla käydä
kirkonkylässä, tieasioilla.

Hän on valinnut Mukkajupukan ja Särkijärven tien, vaikka syksy onkin
myöhäinen. Särkijärvestä alkaen edistyi näet matka joutuin, kun pääsi
venekyydillä ihan rantamaille asti. Pikkujoet olivat syystulvassaan,
vauhdikkaimmillaan, kuljettaakseen venettä myötävirroille. Lauri oli
uskonut vaivaa tuntematta voivansa erota Inkeristä, mutta nyt, kun ero
alkoi olla lähellä, tuntui se hänestä kovin raskaalta. Hän oli neuvonut
ja opastanut kokematonta tyttöä, oli sanonut kaikki mitä tiesi. Ikävä
oli Inkerinkin, ja katkerasti hän oli itkenyt, kun kotirannassa tädistä
erkani.

Lauri katselee kukoistavaa tyttöä, jonka sulo häntä nyt hurmaa enemmän
kuin koskaan ennen. Inkerin kasvot ovat vakavat, ja suuret siniset
silmät surulliset, mutta juuri siitä syystä hän on viehättävämpi kuin
koskaan.

»Heti ensi kelin tultua alamme Antin kanssa ajaa uuden navetan hirsiä,
ja kun ensi syksynä tulet, on uusi navetta ainakin vesikatossa.
Kesäksi hankin ojureita, jotta saadaan Susijänkän niemenpuolinen osa
ojitetuksi», puhelee Lauri soututeljolta. »Odotamme sitten vielä
vuoden, että tulet yhdeksäntoistavuotiaaksi... Kunpa Jumala meitä
auttaisi molempia... Uskotko niin, Inkeri?»

»Uskon. Vaikka nyt jo olen omasi, en erota tahtoisi...»

»Raskasta on ero minullekin, paljon raskaampaa kuin osaat aavistaakaan.
Mutta sinun tähtesi tahdon niin. Saat nähdä, että kun tulet vieraisiin
oloihin ja näet vieraita kasvoja ympärilläsi, alat vasta ymmärtää, mitä
koti on...»

»Voi, voi, kuinka sitä aikaa ikävöin... Kuinka tahtoisin olla sinulle
hyvä ja vaalia sinua! Minä rakastan niin, että väliste tuntuu kuin
sydän halkeaisi. Kuinka olisi hauskaa kutoa sinulle sukkia ja
vaatteita... Tulla luoksesi työmaalle ja lyödä lämmintä löylyä...»

»Se aika tulee, uskomme niin. Mutta meidän molempain onnen vuoksi on
hyvä, että eroamme vuodeksi. Sinäkin saat kokemusta ja oppia... Ja minä
alan toivoa elämältä onnellisempia päiviä...»

»Sinä et rakastanut Ailia?»

»Hän oli niin kummallinen, ja kerran, sitten kun olemme mies ja vaimo,
kerron sinulle kaikki. Olen ollut hyvin onneton nämä kolme vuotta...»

»Kaikki sen ovat nähneet... Silloin minä aloin sinua rakastaa erilailla
kuin ennen...»

Vene kiitää nuolena, purje pullistuu. Vilahtaen jäävät järven niemet
jälkeen. He ovat aikoneet käydä Hietaniemessä hyvästillä, mutta kun
vauhti on hyvä ja he kulkevat keskeltä järveä, eivät käännäkään
Hietaniemeä kohden. Kiirekin on mielessä. Syyspäivä on lyhyt, Ja heillä
on vielä pitkä taival kävellä Mukkajupukasta Särkijärvelle, jossa yötä
aikovat olla.

Pian on Hietaniemen kullankellertävä niemen nokka sivuutettu, ja
edessäpäin jo näkyy koko laaja Mukkajupukka ja jyrkkä rantakallio...

Järven pohjukkaa lähetessä puskee pohjoinen vielä vihaisemmin kuin
ulompana... Inkeri näkee jo purjeen laidan alta jyrkän rantakallion,
jota vasten aallot syöksyvät niin, että valkoinen vaahto roiskuu monta
syltä korkealle pitkin katkenneen kallion kuvetta. Siinä ovatkin aallot
suurimmat, kallion lähellä... Siinä on syvin hauta... Inarinjärven
syvyinen...

Lauri hellittää purjeen, vene kiitää kallion ohi semmoista vauhtia
vanhaan venevalkamaan, että keula puskee rantamuhaan...

»Nyt nousee myrsky», sanoo Lauri. »Parhaiksi ehdimme järveltä pois...
katso, kuinka koko järvi myllertää kuin jauholaari...»

Aallot lyövät rantakalliota vasten niin, että vesi räiskyy
venevalkamankin puolelle...

»Kauhea myrsky...! Onko tuo hauta kallion alla Inarinjärven
syvyinen?... Siinä käy hirveän suuret aallot...»

Inkeri on pelosta kalvennut.

»Syvä siinä kuuluu olevan», vastaa Lauri.

Lauri kokoaa konttiinsa kaikki Inkerin kapineet, katkaisee
rantatuomesta kepin Inkerin käteen, ja he lähtevät polkua pitkin
nousemaan Mukkajupukan jyrkkää kuvetta, josta polku viepi Särkijärvelle.

Seitakankaalla, jossa matka on puolivälissä Särkijärveen, he levähtävät
ja avaavat eväskonttinsa.

»Minkälainen lienee maailma vuoden päästä, kun takaisin tulet?» sanoo
Lauri. »Vuosi voipi joskus olla pitkäkin, ja paljon ehtii siinä ajassa
tapahtua...»

Laurin ääni on surullinen, ja kun hän katsoo Inkeriin, tunkeutuu katse
sielun pohjaan asti.

»Silloin olen jo kahdeksantoista vanha», arvelee Inkeri, mutta näyttää
muuta ajattelevan. Pitkät petäjät huojuvat heidän ympärillään, kiveliö
huokaa, ja metsässä myrsky tohisee... kuuluu kuin kaukaisen kosken
pauhu, vaarain välistä tai aukeilta jänkiltä.

Inkeri korjaa eväät konttiin ja panee sen kiinni. Laurin katse seuraa
häntä lämpimänä.

»Istu tähän minun viereeni», pyytää Lauri.

Ja kun Inkeri Siihen istuu, niin Lauri ottaa hänen kätensä omaansa.

»Kuulehan nyt, rakas ystävä», puhuu hän. »Olet vielä kokematon ja
lapsellinen, ja maailma on paha. Sitten kun näet siellä paljon ja
paljon pyrit oppimaan, tulet ymmärtämään, kuinka ihanaa on omistaa
koti, oma turve, vaikka kuinkakin pieni. Muista minua aina, muista,
että minun elämäni onni riippuu sinusta... Sillä minä tiedän nyt, että
rakkauteni sinuun on ensimmäinen rakkauteni... Olen niin onnellinen
nyt, että kaikki se entinen kärsiminen tuntuu unennäöltä... Hyvä Jumala
on sinut minulle antanut... Hyvä Jumala sinut minulle säilyttää...
Jos sinä näkisit sydämeeni ja voisit tuntea mitä minä tunnen, silloin
voisit arvata, kuinka kallis olet minulle... Tiesikö äiti-vainaja, kun
sinut kotia toi, että rakkaalle pojalleen aarteen toi...»

Lauri heltyy niin, että joutuu kokonaan tunteensa valtaan... Hän kietoo
kätensä Inkerin vyötäisille ja painaa päänsä hänen hiuksilleen.

Silloin tapaa Inkerinkin riemu. Hän tarttuu Lauria kaulaan molemmin
käsin ja pusertaa niin lujasti rinnalleen, että Lauri kuulee hänen
sydämensä sykinnän ja näkee hänen sinisten silmiensä kirkkaina
päilyvän...

»Nyt sinä jo olet omani... näin kihlaan sinut, omakseni...»

Ja Lauri painaa suudelman tytön punertaville huulille...

Syysmyrsky huokaa kiveliössä, kaukaa kuuluu kuin kosken pauhu...

He jatkavat matkaansa nopein askelin Särkijärvelle.




XI


Talvi on tervetullut kiveliön asukkaalle. Sileäksi iljangoksi muuttuvat
kaltioiset jänkät ja silmäkkeiset suot, joiden poikki tuskin lentävä
lintu kesällä pääsee. Pounikot ja korven mätiköt tasoittaa valkoinen
lumi, ja järven selät kiiltelevät häikäisevän kirkkaana lakeutena.

Silloin pääsee kiveliönkin mies liikkeelle. On teitä ja siltoja nyt
joka haaralle, on järvien halki ja jänkkien poikki. Liukas lipu vastaa
reen jalakseen, ja suksi luistaa yli kohoavan kaasikon, joka voimatonna
on lumen alle haudattuna.

Jo ensi lumella on Paloniemen Lauri ajanut uuden navetan hirret
pihalle, jossa ne suurena röykkiönä nyt ovat. Ensi iljangolla on
hän vedättänyt heinät aumoista ja metsäjokien varsilta, ehtiäkseen
sydäntalvella muihin töihin.

Työ sujuu häneltä kuin ennenkin, paremmin vielä. Hän yrittää paljon
ja uusia, yhä uusia suunnittelee. Niin on tullut Paloniemeen kuin eri
elämä sitten viime talven.

Järvi on nyt mainiona munakkana, ja Lauri on päättänyt käyttää
hyväkseen näin verratonta keliä lähteäkseen kirkonkylään. Hän on saanut
ilmoituksen, että Susijänkkää varten tilaamansa apulannat ovat jo
saapuneet kirkonkylään, ja ne on nyt hyvän kelin aikana saatava kotia.
Ja mennessään hän viepi monta kuusista astiaa täynnä kesävoita, jotka
kirkonkylän kauppias jo syksyllä siellä käydessään on ostanut.

Lauri on jo kuormansa valmiiksi pannut, voiastiat ja eväät ja
säkillinen metsälintuja, teertä, koppeloa. Nyt vielä kengittävät
hevosen. Antti pitää jalkaa, Lauri lyöpi.

Laurilla näyttää olevan kiire mielessä.

Inkeriltä ei ole kahteen viikkoon saapunut kirjettä. Lauri on
turhaan kaksi kertaa käynyt Särkijärvellä, jonne järviä kiertelevä
kirjeenkantaja Paloniemeen tulevat sanomalehdet ja kirjeet jättää.

Se on tehnyt Laurin mielen levottomaksi, ja vaikka hän kyllä ymmärtää,
että kirje on voinut jäädä kirkonkylän postitoimistoon tai muuten
joutua hukkaan, ei hän silti pääse rauhaan.

Kun hän vihdoin istuu kuormallaan, valjaissa kesän levännyt virkku
ruuna, ja viilettää menemään pitkin järven mainiota munakkaa, tuntuu
hänen mielensä keveämmältä.

Onnellisesti oli Inkeri perille saapunut. Ensi kirjeessä hän kirjoitti
olevan kovin ikävän, vaikka talo olikin suuri ja lehmiä oli toista
sataa.

Toinen kirje sisälsi melkein samaa. Mutta Lauri kaipasi niistä jotakin.
— Jahka tulee kolmas kirje, niin siinä on! lohdutteli hän mieltään.

Sitä kolmatta kirjettä ei vielä ole tullut, ja siksi hän nyt on hieman
alakuloinen.

Talvitie rantamaille ei kulje Mukkajupukan kautta, vaan nousee paljon
tännempää kahden vaaran väliselle suolle, Seitajänkälle, josta viepi
jänkkäpilkkoja ja ojanvarsia pitkin Seitavaaran alle, siitä taas
kapealle, mutta pitkälle Särkiuomalle ja sitä myöten Särkijärvelle.

Päästyään järveltä pois ja noustuaan talvitien suusta Seitajänkälle
vievälle tielle, jonka poromiehet jo ovat kovaksi tallanneet, vaipuu
hän mietteisiinsä. On jo ehtinyt pimenevä ilta, mutta tähdet kuluvat
taivaalla ja pakkanenkin tuntuu kiihtyvän.

Hän on nämä kuukaudet elänyt niin outoa elämää, että hänestä tuntuu
kuin hän olisi aivan eri mies kuin ennen. Häneen on tullut tahtoa ja
tarmoa, hän kykenee toimittamaan ja tekemään... Hänen sydämensä on
täynnä lämpimiä tunteita, ja kun hän tulevaa aikaa ajattelee, tuntuu
hänestä, että hänen onnensa on niin suuri... niin suuri sen nuoren
tytön kanssa, jota hän rakastaa ja joka on antanut lämpimän lempensä
hänelle... Inkerin rakkaus on hänen pelastuksensa... hänen onnensa
kantakivi...

Hän on näinä viikkoina, kun Inkeri on ollut poissa, kuvitellut tulevia
päiviään ja heidän yhteistä onneaan. Päivin on raatanut ja tehnyt
työtä kuin viimeistä päivää, mutta iltaisin, kun hän on päässyt yksin
huoneeseensa ja vuoteelle, on ajatus lähtenyt ihme-elämää kuvailemaan.
Hän valvoo puoliyöhön onnellisissa haaveissa. Hän näki Paloniemen
uljaana talona, jonka korkea päärakennus näkyi kauas toiselle puolelle
järveä ja jonka viljelykset olivat parhaat koko pitäjässä. Kauas
maantiellekin se näkyi suurten, lainehtivien peltojen takaa. Silloin
oli jo vilkas liike täällä kiveliössäkin. Oli menijöitä ja tulijoita,
näkyi kiesejä ja vaunujakin.

»Onpa siinä kaunis talo suuren järven rannalla ja niin erinomaisten
viljelysten ympäröimänä... Totta tosiaan! Tämä on keidas. Kuka uskoisi!
Ja Lapin tunturit tuolla vieressä... Siinä mahtaa olla erinomainen
isäntä?»

Outo kyydilläajaja se niin puhuu kyytipojalle.

»Siinä se nyt on se Paloniemi... jos olette kuullut puhuttavan...»
vastaa kyytipoika. »Siinä talossa se juuri on emäntänä Inkeri, orpo
tyttö, ja isäntä on Lauri, joka paljon kirjoittelee sanomalehtiin...»

Onhan vieras kuullut _siitä_ talosta ja _siitä_ miehestä puhuttavan.

»Tämä on juuri se talo, jossa on saatu ihmeitä aikaan!» sanoo hän ja
pyytää ajamaan pihaan, sillä hän tahtoo omin silmin nähdä semmoista
emäntää ja semmoista isäntää...

Semmoisissa haaveissa vaeltelee Laurin mieli, ja kun aamu alkaa
koittaa, nousee hän työhönsä virkkuna ja reippaana.

Mutta joinakuina hetkinä tulee mieleen jonkunlainen pelko, joka
vapisuttaa sydäntä...

Nytkin niin tekee, kun kirkonkylään on menossa. Hän toivoo ja taas
epäilee. Hän ei tunne, että pakkanen kiihtyy, että ruuna parantaa
vauhtiaan, että kuorma vielä epätasaisella talvitiellä retkahtelee
puolelta toiselle.

Hän on saanut Inkerin kirjeen kirkonkylän postista.

Se onkin nyt pitkä kirje. Siinä Inkeri kertoilee oloistaan ja töistään.

»Meitä on täällä kymmenen tyttöä» — lukee Lauri Inkerin kirjeestä
asuntotalossaan. »Ja meillä on joskus hyvinkin hauska iltasilla.
Tänne kuuluu tulevan tanssit, ja ne toiset ovat opettaneet minuakin
tanssimaan. Siellä kotona on nyt varmaan jo täysi talvi, täällä ei
ole vielä luntakaan. Alussa oli ikävä, mutta näyttää aika kuluvan,
joskin kauhean pitkältä tuntuu, kun ajattelen ensi syksyä. Täälläkin
oli luettu siitä Ailin eksymisestä sanomalehdistä, mutta minä en ole
kertonut mitään sinusta enkä itsestäni... Eikä kukaan tiedä, että olen
siitä talosta. Minä ikävöin sinne takaisin. Kyllä jo osaisin lehmät
ja meijerinkin hoitaa. Monesti ajattelen, että mitä täti sanoo, kun
kuulee. Minä uskon, että täti tahtoisi sinun naimaan Särkijärven
Mustikkamäen Annan...»

Lauri lukee kirjeen moneen kertaan. Hän lämpenee, ja hänen mielensä
tulee hyväksi. Mutta? sittenkin hän kaipaa kirjeestä jotakin. Miksei
Inkeri kirjoita mitään siitä onnesta, jota tunsivat viimeksi silloin,
kun Seitakankaalla olivat? Miksei kysynyt navetan rakennuksesta?

Mutta Lauri koettaa lohduttaa itseään sillä, että Inkeri on vielä niin
lapsellinen.

Ja siinä hän alkaa kirjoittaa Inkerille pitkää kirjettä, jonka
toimittaa postiin ennen kotialähtöään.

Tultuaan apulantakuormineen kotia alkoi Lauri hommautua tukinajoon.

Toisen pitäjän rajalla oli alkanut suuri tukinajoliike, ja sieltä
kulki sanomia, että ansiot olivat hyvät. Lauri oli järjestänyt työt
kotona ja oli laskenut, että sydäntalven aikana ehtisi tukinajossa
ansaita kauniit rahat, jotka ensi kesän tultua käyttäisi Susijänkän
ojittamiseen. Vasta kevättalvella hän aikoi ryhtyä navetan salvuun,
että se kevät-ahvain ajaksi ehtisi kehille kuivumaan.

Vaikka hän koettikin olla levollinen ja uskoa onnensa päiväin pian
alkavan, painoi sydäntä kuitenkin joinakin hetkinä raskas taakka.
Inkerin viime kirjeessä oli ollut eräs kohta, johon hän ei ensin ollut
kiinnittänyt huomiota, mutta joka nyt jälkeenpäin oli alkanut häntä
vaivata.

Inkeriä olivat toiset oppilaat opettaneet tanssimaan!

Siitä Lauri aloitti miettimisensä. Hän kuvitteli vaikka mihin päin ja
vaikka mitä. Hänen mielensä oli näinä vuosina mennyt niin kummaksi,
ikäänkuin sairaaksi. Hän ymmärsi hyvin, että tanssi viehätti ja
ettei Inkeri voisi sitä huvia vastustaa. Mutta selvää oli, etteivät
tytöt siellä tyytyisi keskenään tanssimaan, vaan menisivät kylän
tanssipaikkoihin...

Ja siitä hänen hermonsa pingottuivat semmoiseen jännitykseen, että
hänen mielensä rauha katosi...

Ei siellä ollut yhtään semmoista nuorta tyttöä kuin Inkeri. Kaikkien
silmät seurasivat Inkerin tanssia: notkahtelevaa vartta, siroja
jalkoja, tuuheaa tukkaa...

Hän näki jonkun mustasilmäisen herran, joka huuliaan nuolaisten katsoi
Inkeriin...

Niitä miettiessään hän kyllä heräsi kuin unesta ja ymmärsi, että hän
semmoisilla ajatuksilla kiusasi ja kidutti itseään. Eikä hän päässyt
rauhaan, ennenkuin kirjoitti huolensa Inkerille. »... Minulle tekee
niin hirveän kipeää, kun ajattelen, että minun Inkeriini, minun
kukkaani joku koskee... Olen kuin sairas, ja monesti tunnen häpeäväni
omia ajatuksiani...»

Siihen tapaan hän kirjoitti.

Ja vasta sitten kun hän tukkimetsään sai Inkeriltä oikein hyvän
kirjeen, hän pääsi rauhaan.

Kului talvi, lauhkea ja muutoin hyväkelinen.

Kevättalvella Lauri palasi kotia ja ryhtyi uuden navetan tekoon.

Hän oli täynnä intoa ja toivoa. Inkerin kirjeet olivat häntä
innostaneet. Hän oli ikäänkuin nuortunut ja lihonutkin. Hän laski
leikkiä ja puheli usein Antillekin tulevista hommistaan.

Antti kyllä aavisti syyn Laurin muutokseen, mutta ei koskaan maininnut
siitä mitään. Eikä ottanut Selmakaan puheeksi, eikä täti. Kun Inkerin
kirjeet saapuivat, kertoi Lauri, että hyvin Inkeri oppii, hyvä on hänen
siellä olla ja terveiset kaikille lähettää.

Täti ja Antti menivät hangen aikana pääsiäiskirkkoon, ja Lauri ja Selma
jäivät kotimiehiksi.

Lauri oli äskettäin käynyt ajoporollaan Särkijärvessä lehtiänsä
noutamassa. Inkeriltä ei kuitenkaan ollut tullut kirjettä.

Lauri oli lukenut lehtensä, mutta pääsiäisen pyhät tuntuivat pitkiltä.
Hän kirjoitti Inkerille pitkän kirjeen. Hän kertoi toimistaan, selitti
laajasti, kuinka tuli uuden navetan sisustamaan. Peltola, hänen
ystävänsä, oli lähettänyt piirustukset. Hän kertoi karjasta, että se
nyt näytti alkavan paremmin menestyä.

... »Ensi syksyksi koetan saada uuden navetan jo kuntoon. Silloin
kun tulet, saat heti alkaa järjestää ruokintaa eri tavalla. Uskon,
että Selma, joka on tottunut vanhaan haudejärjestelmään, on hyvin
ihmeissään. Mutta olen jo hänelle siitä puhunut...»

Kirjeen suljettuaan hän antausi Selman kanssa puheisiin.

MURHEEN VOIMA

»Tulipa taas Inkerille paksu kirje», arveli Selma, kun Lauri liimaili
kiinni kirjekuorta. »Pani isäntä terveisiä?»

»Jo toki. Onhan täältä minkä mitäkin kirjoittamista», sanoi Lauri.

»Olisin nuorempi, niin minäkin lähtisin oppiin», sanoi Selma hetken
kuluttua.

»No, kun Inkeri saapuu kotia, niin Selma saapi häneltä oppia», sanoi
Lauri.

»Ruvenneeko enää olemaan näin sydänmaalla, kun rantamaan tapoja oppii?»
sanoi Selma.

Lauri säpsähti.

»Kuinka niin?» kysyi hän.

»Ajattelen, että kun on niin nuori, niin alkaa tehdä mieli
rantamaille...»

»Täälläpä se on Inkerin koti, tännepä ikävöi takaisin...»

»Mutta jos sattuisi niin, että vetäisikin halu takaisin isompaan
maailmaan...»

»Ei sinne tarvitse haluta. Eipähän ikävöi Selmakaan...»

»Mitä minusta vanhasta, mutta Inkeri on nuori ja huimaluontoinen...»

Lauri katsoi kysyvästi Selmaan. Tämän kasvot olivat vakavat, katse
kylmä niinkuin tavallisesti.

Hän ei virkkanut vähään aikaan mitään. Mutta tuokion kuluttua sanoi
taas Selma: »Hyvä olisi, kun ei alkaisi takaisin ikävöidä...»

»Mitä ikävöisi... lapsuudenkodissaan...»

»Ei sitä tiedä...»

Keskustelu taukosi siihen. Lauri vaipui omiin mietteisiinsä, ja Selma
meni navettaan iltalypsylle.

Mitä Selma oikeastaan oli tarkoittanut? Lauri alkoi miettiä ja miettiä.
Selma ei ollut koskaan ennen sillä lailla arvellut. »Alkaisi ikävöidä
takaisin...» Mihin ikävöisi ja ketä?

Silloin juolahti hänen mieleensä, että hän oli puolta vanhempi kuin
Inkeri. Sitä hän ei ollut koskaan ennen ajatellut, mutta nyt se johtui
mieleen ja sai hänen levänneet, rauhalliset ajatuksensa kuin tulen
liekkiin...

Ja ne pääsiäisen pyhät olivat niin pitkät, ettei hän muistanut niin
pitkiä päiviä milloinkaan viettäneensä.

Mutta hän rauhoittui heti, kun täti ja Antti palasivat kirkkomatkalta
ja heillä oli muassaan Inkeriltä saapunut paksu kirje, jonka
kirkonkylän postitoimistosta olivat ottaneet.




XII


Kun kesä saapuu kiveliöön, tulee se hitaammin kuin rantamaille. Se
ikäänkuin miettii ja astuu askeleensa verkalleen, mutta varmasti. Suuri
sydänmaa herää haukotellen, ei ota uskoakseen, että talven pitkä uni
nyt on loppumassa. Avaa silmänsä kiveliö, näkee vaalean, lauhan taivaan
ja päivänpaisteen vaarojen laella. Mutta lumi peittää vielä rotkot,
korpien mättäät ovat peitossa, ainoastaan laajojen jänkkien puuttomilta
seliltä pohottavat jo sammaleisten mättäiden kulottuneet korret.

Kiveliö ummistaa silmänsä koettaen vielä nukahtaa. Mutta silloin se
herää siihen, että yltympäri purot lirisevät, korpien kuusten juurilta
pilkistävät ujoina kevään ensimmäiset oraat, ja lauha tuuli huojuttaa
pitkien petäjien latvoja.

Järvessä riutuvat vielä jäät ja kinoksien jäännökset taajoissa
metsissä, mutta kummulla, etelän rinteellä, alkaa koivun urpu jo
vihertää, ja suon selältä kimahtaa kurkien laulu, niin että raikuu koko
keväinen kiveliö.

Varhain keväällä, kun järvessä vielä jäät riutuivat, kylvi Paloniemen
Lauri ensimmäiset sarat Susijänkällä.

Se oli merkkipäivä talon historiassa, ja Lauri kirjoitti siitä
muistikirjaansa pitkän kertomuksen. Se oli muutenkin hauska, kirkas
päivä. Laurin mieli oli hilpeä, ja hän iloitsi nyt keväimen tulosta
enemmän kuin koskaan ennen. Ja kun hänen sydämensä oli rakkautta täynnä
ja mieli onnellisissa tulevaisuuden unelmissa, jaksoi hän tehdä työtä
melkein yötä-päivää.

Valmiina, kurkihirsi päällä, oli jo navetan kehä, kevät-ahvassa
kuivumassa. Lauri oli sen yksin sai vanut ja Antti hirret pälkkinyt.
Mutta vielä lisäksi oli pihalla kaksi uutta niittylatoa, nekin nyt tänä
keväänä koirankaulaan salvettu.

Rospuuton aikaa oli kestänyt jo pari viikkoa. Järvissä oli uhkureikiä,
rannat kymmenien sylien leveydeltä porevesien vallassa, ja selkäjäät
pohottivat sinisenharmaina. Oli ollut niin suojaisia öitäkin, ettei
hanki kantanut suksiakaan.

Ei ollut Laurikaan pariin viikkoon päässyt S arki järveen postiansa
noutamaan. Ja eristettynä muusta maailmasta oli Paloniemessä eletty
kolmatta viikkoa.

Vihdoin tuli eräänä sunnuntaina raju etelätuuli. Silloin jo oli
Paloniemessä kylvetty ohraa ja perunoita, vaikka kylvötyöt vielä
olivatkin keskissä.

Laurin oli ollut hirveän ikävä koko päivän. Aamulla varhain oli
hän käynyt venevalkamassa, istunut kivellä ja järven riutuvalle
selälle katsellut... Siinä olivat monet mietteet hänen ajatuksissaan
liikkuneet. Oli mieleen muistunut Aili-vainajakin, joka erämaahan
kuoli ja jäljettömiin oli kadonnut. Usein, kun hän talviöinä valvoi,
koetti hän kaivaa tuntoaan, oliko se puhdas. Oliko koettanut olla
Ailille se, jona luvannut oli? Oliko kaikki täyttänyt, mitä oli kyennyt
ja mahdollista oli? Mutta ei hänen tuntonsa mistään soimannut, ja
kuitenkin painoi hänen mieltään. Ei ollut hän saanut selville, ei
päässyt perille, mikä Aili-vainajaa oli vaivannut. Ehkä hänen olisi
pitänyt ajoissa ottaa selvä, ehkä olisi pitänyt muuttaa pois isä-vanhan
kodista ja asettua rantamaille. _Siitä_ soimaili omatunto häntä, ja
_siitä_ tuntui mieli joskus raskaalta.

Mutta sen hän oli ymmärtävinään, että he olivat molemmin pettyneet,
sekä hän että Aili. Aili ei ymmärtänyt hänen erämaataan eikä jaksanut
tai tahtonut lämmetä hänen pyrinnöistään. Se ajatus aina helpotti
häntä, ja lisäksi oli hänelle selvinnyt se, ettei kiveliö sovi sen
kodiksi, joka ei ole siinä syntynyt eikä sen hiljaisuudessa kasvanut.
Kiveliön jykevä rauha kiihottaa vieraan veriä, samoin kuin maailman
humu ärsyttää ja väsyttää erämaan lasta...

Niillä mietteillä hän lohdutteli tuntoaan ja uskoi kerran kaikki
unohtavansa.

Etelätuuli puhalsi ja pauhasi, järven jäät murenivat ja hajosivat
hilseinä pitkin rantoja. Lauri katseli luonnon voimakasta työtä, ja
hänen ajatuksensa liitelivät Mukkajupukan kautta kauas maailmalle...

Inkerin kirjeet olivat olleet niin kummallisia. Ei hän koskaan
kirjoittanut iloitsevansa siitä, mitä Lauri kertoi täällä kotona
hommaavansa, ei ollut kertaakaan maininnut uudesta navetasta, ei
tiedustellut karjasta mitään. Ei ollut edes kertaakaan kysynyt, miten
nimikkonsa Riekko jaksoi. Viimeinen kirje varsinkin oli sisältänyt vain
selostuksia siitä, mitä siellä tehtiin, miten iloittiin ja hauskaa
pidettiin...

Se oli tehnyt Laurin mielen raskaaksi, ja tämä rospuuton aika oli ollut
hirveän pitkää aikaa. Työssä sai ajan kulumaan, ja väliin hän nousi
vuoteeltaan jo heti kun varhainen aamu alkoi sarastaa.

Hänen oli tehnyt mieli Särkijärveen, mutta esteet olivat
voittamattomia. Nyt vihdoinkin aukeni järven selkä...

Hän silmäsi venettään, jonka vasta ahvan aikana oli teloille nostanut
ja tervannut. Se oli siinä päivänpaisteessa kuivunut kiiltävän kovaksi.
Hän nousi ja käveli navettaan.

Selma oli parhaillaan lypsämässä.

Laurin tapa oli aina navetassa käydessä silitellä lehmiä ja puhella
niille. Ne tunsivatkin hänet heti ja ynähtivät. Kun hän tuli luo,
alkoivat ne nuoleksia hänen vaatteitaan.

Riekko, Inkerin nimikko, oli kaunis, valkoinen nupo. Sillä oli
kummalliset, uneksivat silmät. Se katsoi Lauriin, niinkuin Laurista
näytti, surullisesti, pyrki nuuskimaan hänen käsiänsä, heittäen
syöntinsä kesken.

Lauri pyyhki sen kasvoja, hieraisi niskakuoppaa ja puheli:

»Riekko ikävöi Inkeriä... Inkeri tulee pian hoivaamaan...»

Mutta sitä sanoessaan tuli hänelle itselleen niin ikävä, että piti
lähteä navetasta pois ja mennä takaisin rantaan.

Kun ilta tuli, tyveni tuuli ja järvi lainehti lauti sulana. Lauri aikoi
Särkijärveen.

Täti esteli, vielä saattoi järvellä olla jäätelejä ja kevätsohjua.

»Mikä sinne semmoinen hätä on!» sanoi hän. »Tahallaan vaaraan
antautua...»

Mutta ei huoli Lauri kiellosta, lähteä aikoo.

Ja hetken päästä on hän jo venevalkamassa työntämässä tervoissaan
kiiltelevää venettä vesille.

Tulee tyven toukokuun yö. Lauri soutaa Mukkajupukkaa kohden. Valoisa
on Pohjolan kevätyö, ja kun Lauri ehtii Hietaniemen kohdalle, nousee
jo aurinko. On kesää jo ilmassa, maassa ja taivaalla. On ilo alkamassa
erämaassa, ja kiveliön haltiat heräävät. On kuin hymyäisivät järven
rannat, kun urpu ujona pajuihin puhkeaa. On totisten, kaljujen vaarojen
lailla kevätaamun auer vilistämässä ja kuultava kirkkaus sankimmissakin
kuusikoissa...

Laurin herkkä mieli iloitsee... Hän unohtaa hetkeksi ikävänsä. Hänen
ajatuksensa risteilevät sinnetänne. Hän näkee kotoisen kiveliön, sen,
jota muut kolkoksi ja sydämettömäksi sanovat, aamuauringon kultaisessa
valossa. Hän tuntee, kuinka erämaan suuri sydän sykähtää, hänestä
näyttää, niinkuin kaikki, koko ääretön ympäristö, häneen katselisi ja
lämpenevistä rinnoista kuiskaisi: Sinua rakastamme... ystävämme olet...
et rauhaamme riko... sinua varjelemme... joka uskollinen meille olit...




XIII


On tullut kesä ja pian mennytkin.

Varhainen, lämmin ja viljava on kesä ollut. Laurinviikolla jo
Paloniemessäkin on heinä tehtynä ja leikkuu aloitettu. Semmoista kesää
ei ollut Laurin muistiin ollut.

Kesätöiden loputtua alkoi työ Susijänkällä. Kevätkesällä jo olivat
Lauri ja Antti luoneet monta pitkää sarkaa, joihin oli kylvetty
apulantaa ja heinänsiementä. Nyt Perttulin-viikolla niissä jo oras
vihannoi.

Mutta vaikka kesä on niin hyvä ollut, vuosi niin viljava tullut, on
Lauri ollut koko kesän synkkä ja vähäpuheinen. Inkeriltä on tullut
hyvin harvoin kesän aikana kirjeitä ja nekin kovin lyhyitä.

Nyt ei ole pitkään aikaan tullut lyhyttäkään kirjettä. Lauri on ollut
niin levoton, ettei hänellä näytä olevan rauhaa missään. Kun ojaa
kaivoi, niin loi kuin hurja, väliin pitkän päivän, että vaivoin jaksoi
kotia kävellä. Valmista on tullut ja toista tulee.

Maantien pohjaa on jo alettu syyskesällä luoda Paloniemestä
Teurajärvelle päin, ja taloon on kymmenkunta tientekijää majoittunut.

Niiden hakkuu kuuluu tänne Susijänkälle, jossa Lauri ojaa luopi. Hakkuu
kuuluu ja nousee savuja, kun tientekijät polttamalla pienentävät suuria
linjalla olevia kiviä. Mutta Lauri ei jaksa iloita siitä, että tietä
ollaan valmistamassa. Häntä häiritsee tuo miesten liike talossa, jossa
ei ole totuttu vierasta väkeä näkemään, ja vaivaa häntä sekin, että
hakkuu tielinjalta kuuluu ja savu nousee...

Hän on koettanut ikäväänsä ja tuskiansa vaimentaa raskaalla työllä,
mutta ei asetu ajatus, ei tunto rauhoitu. Väsyy kyllä ruumis, mutta
ajatus valvoo, luulo aukaisee umpeenmenevän silmän, ja kesken levon
hetkiä on työhön lähteminen...

Hän on vasta käynyt Särkijärvellä, mutta ei ole Inkeriltä kirjettä
tullut.

Kun illalla palasi, oli aamulla jo ennenkuin Antti Susijänkällä ja
polki lapiota niinkuin vimmassa. Ei kukaan aavista mitä tuskia hän
tuntee ja kuinka taistelee pahoja uskojansa vastaan. Tuntuu, että sydän
halkeaa, ohimoita polttaa ja ruumista kihelmöitsee... Mutta hän polkee
lapiota, heittää joskus muhaneliön monen sylen päähän...

Kun täti tuo kahvia työmaalle, istahtaa Lauri pientarelle. Hän on
kalpea ja hiestä märkänä.

»Eikö tullut vieläkään Inkeriltä kirjettä?»

Täti kysyy sillä äänellä, että olisipa pitänyt tulla. Kun Lauri ei
vastaa, sanoo täti:

»Taisi olla hullutusta, että sinne sen lähetit, kun kuulut aikovan
naimisiin...»

»Miksi niin?»

Lauri kysyi hätäisellä äänellä.

»No jos sattuisi kohtaamaan siellä jonkun nuoremman, johon
mielistyisi... Se on Inkerikin semmoinen tuulen vietävä,
huippaluontoinen... Ehkä äitiinsä tullut... Tiennetkö sitten, että on
äpärä?»

Laurin kalpeat'»kasvot kalpenivat yhä, ja silmät näyttivät vajoavan
syvemmälle kuoppiinsa.

»Sitä murehdin että terveytesi menetät... Yöllä valvot, päivät raadat.
Asetu toki, mies parka! Etkö jo kylläksesi saanut siitä ensimmäisestä,
jonka Jumala tieltäsi korjasi... kiusaamasta...»

Säikähtää tätikin, kun Laurin silmiin katsoo, ja ehättää sanomaan:

»Eihän tiedä sanoa mihinkään päin. Voipi hyvinkin olla uskollinen,
ja miksei ole, kun kerran on luvannut... ja onkin... vaan ajattelin,
että kun teillä on niin suuri ikäerotus... Mutta eihän se siihen
kuulu... Pianhan se sieltä palaakin... kuukauden päästä... Ja kaiketi
kirjoittaakin... Varrohan nyt ja asetu riehumasta.»

Kun täti poistuu, tarttuu Lauri lapioonsa ja alkaa luoda. Nyt vasta
myrsky hänen rintaansa nousee ja nyt hän alkaa uskoa, että ainakin on
joku... joku syy, kun ei Inkeri kirjoita. Viikon hän vielä taistelee
epäilyksiään vastaan, mutta sitten hän lähtee... ja hän hakee Inkerin
vaikka maailman ääristä... Niin hän nyt päättää. Mutta hänen tuskansa
ja pelkonsa lisääntyvät ja hänen kiihtynyt mielikuvituksensa tekee
kuumaa työtään, kaiken rauhan vieden.

Ja vaikka siinä on laaja suo hänen edessään ja musta muha, jota polkee,
ei hän näe kumpaakaan. Hän näkee hymyn... Silloin ilmestyy siihen se
sama mustaverinen herra, jonka hän ennenkin on nähnyt ja joka huuliaan
nuoleskellen katsoo Inkeriin...

Silloin hän parkaisee raivosta, heittää lapion kauas suolle ja herää
vasta kun on kotipihalla...

Hän kykenee nyt ajattelemaan. Oliko hän todella tehnyt tyhmän työn
lähettäessään Inkerin maailmalle?

Hän oli itse niin paljon hyvää oppinut siellä, niin paljon tietoja
saanut, niin paljon oppinut rakastamaan maatansa ja kansaansa... Eikö
Inkerikin oppisi!...

»Huippaluontoinen...»

Hyvä Jumala! Oliko hän lähettänyt rakkaimman, minkä omisti, pahan
maailman sudensuuhun!

Hän ei ollut sitä ajatellut eikä hän pyhässä innossaan ollut muistanut
sitäkään, että... että Inkeri oli nuori, kaunis tyttö... Ja hän oli
maailmalle mennessään ollut täysi mies.

Mutta rakkaus, rakkaus! Inkerin rakkaus ja lämpimän sydämen hyvyys!

Illan tullen hän taas tyyntyy. Ja kun hän oikein kaikkea ajattelee,
tuntuvat hänen tuskansa ja epäilyksensä aivan mahdottomilta. Ne eivät
ole muuta kuin ikävöivän sydämen pahoja unia.

Aamulla hän näkee veneen järvellä ja tuntee soutajan Hietaniemen
Iisakiksi. Ja vaikka hän on menossa Susijänkälle, niin kääntyykin
takaisin kujalta ja kävelee venevalkamaan päin Iisakkia vastaan.

Iisakki on käynyt Särkijärvellä asioillaan ja tuonut tullessaan Laurin
sanomalehdet.

»Läksin tuomaan», sanoi hän, »kun muutenkin järvellä olin
mateenkoukkuja laskemassa. Sanoivat olevan siinä kirjeenkin Inkeriltä.»

Ei tahdo vanha Iisakki ehtiä povestaan vetää sanomalehtikääröä, niin
on Lauri hopussa. Ja kun saapi, niin lehtien välistä kirjeen hakee ja
siinä heti aukaisee.

»Eikö ala jo sieltä tulla pois... johan on pian vuoden oppiretkellään
viipynyt?» kysyy Iisakki, mutta ei saa vastausta Laurilta.

Lauri lukee Inkerin kirjeestä:

... »Tule noutamaan kirkonkylään taikka, jos ehdit, kaupunkiin asti.
Rakas, rakas Lauri. Minun on niin hirveän ikävä sinne sinun luoksesi.
Sinä olet niin hyvä, mutta voitko vielä antaa anteeksi...»

Lauri vuoroin kalpenee, vuoroin ilostuu lukiessaan. Mutta kun hän on
kirjeen lukenut, katsoo hän Iisakkiin niin oudosti kuin ei muistaisi
häntä olleen olemassakaan. Samana päivänä viilettää Lauri pitkin
Palojärven lainehtivaa pintaa Mukkajupakkaa ja rantamaita kohden.
Kipakka pohjoinen puskee purjeeseen, ja vene kiitää, aallon harjalta
toiselle notkahdellen.

Luettuaan Iisakin tuoman kirjeen sai Lauri tulisen kiireen rantamaille.
Sulloi laukkuunsa evästä, otti säästörahojaan matkaansa, puhui pari
sanaa Antille ja hätäiset hyvästit jätti. Sen verran on täti kuitenkin
saanut tietää, että Inkeriä vastaan lähti, ehkä kaupunkiin asti.

Raitis, kylmää huokuva tuuli tekee hyvää Laurin kuumille ohimoille, ja
veneen vauhti ja heilahtaminen aallonharjalta toiselle helpottaa oloa.
Sillä vaikka hän tuntee rajatonta iloa siitä, että Inkeri on kotia
tulossa, sekaantuu hänen iloonsa kaikenlaisia otaksumisia ja arveluja.

Miksi lähti Inkeri juuri nyt, kun vielä kuukausi olisi ollut
lähtöpäivään? Miksi nyt vasta kirjoitti ikävästä ja anteeksiannosta
sillä tavalla?

Kun hän pääsee järven selälle ja näkee syysmetsät ja syysvaarat
ympärillään, alkaa hän taas rauhoittua ja koettaa selittää Inkerin
kirjeen sanat parhaalla tavalla. _Nyt_ tuli ikävä, kun alkoi lähestyä
hetki, jona pääsisi takaisin; _nyt_ pyysi anteeksi, että oli niin
välinpitämättömästi kirjoittanut! Niin se olikin!

Vinha pohjoinen puhaltaa, tuntuu kuin karmisi selkää ja vilua
vihmoisi...

Mutta hänen ajatuksensa lämpenevät sitä mukaa kuin järven selkä
katkeaa. Ja hän päättää jouduttaa kulkuaan. Jättää veneen Mukkajupukan
valkamaan, jatkaa siitä kiireesti matkaa Särkijärvelle ja sitten
myötävirroille koskiveneessä... Hän ehtisi Inkeriä vastaan ainakin
kirkonkylään, ehkä kaupunkiin asti...

Oliko Inkeri muuttunut poissa ollessaan? Oli ehkä varttunut, ehkä
kaunistunut?

Nyt ne loppuvat hänen ikävät hetkensä ja unettomat yönsä! Hän järjestää
asiansa, ottaa Inkerin heti omakseen...

Hän ajattelee, miettii ja kuvittelee niin paljon, ettei oikeastaan
saa yhtään mietettä päähän asti. Eikä hän tiedä, onko oikein iloinen
vai suruinen, onko kumpaakaan... Hän on ikävinä hetkinään joutunut
ajattelemaan sitä hetkeä, jona saisi sulkea Inkerin syliinsä. Väliin
se on tuntunut tulevan niin hurmaavana ja kiehtovana... On nähnyt
Inkerin tulevan vastaansa avosylin ja silmät loistaen... Taas toisella
kerralla on Inkeri muuttunut: katse on kylmempi, ja silmän liikkeistä
Lauri näkee, että Inkeri katsoo johonkin muualle eikä häneen. Pukukin
on muuttunut, povi noussut liian pystyksi ja vankka palmikko puristettu
luonnottomaksi kyttyräksi niskan taa... Kun kättä antaa, niin tuntuu
vieraalta ja sormen nenät kylmiltä... Se ei ole enää sama Inkeri...

Hänen päätänsä huimaa ja ympäristö kuin pienenee. Hän näkee vain
kirkkaan päivänvinkan, joka lännen vaarain päältä paistaa järvelle...

Hän on sairas, — miettii hän. Eikä hän parane, ennenkuin on ihan
kiinni Inkerissä, ei ennenkuin saapi hänet tänne kiveliöön omakseen
elinajakseen.

Jo näkee hän Hietaniemen jäävän jälkeen. Päivänvinkka lännen taivaalla
pienenemistään pienenee, ja vaarain välistä näyttää iltahämy nousevan
taivaalle... Mutta tuuli kiihtyy, tuntuu nousevan syysmyrsky, niinkuin
joskus syksyn tullen kiveliössä myrskyilee. Jo näkee Lauri edessään
Mukkajupukan ja arvelee mielessään, että pimeähämyssäkin osaa
Särkijärvelle asti... Hänelle muistuu mieleen, että yhtä kova tuuli
oli silloin, kun hän Inkeriä saattoi rantamaille. Vuosi oli siitä nyt
pian kulunut. Oliko ollut hyväksi vai pahaksi? Lauhkea oli kulunut
talvi ollut, ansiot tukinajossa verrattomat, kesä lämmin, vuodentulo
kaikin puolin runsas... Paljon oli hän vuoden mittaan ehtinyt toimittaa
ja valmista saada... Ja yhä aikoi ja suunnitteli. Kun maantie kerran
valmistuu, on Susijänkällä jo mainion heinäviä kylvöheinäpalstoja,
asuinrakennus maalattu, uusi navetta... Ja hän kyllä jaksaa ja ehtii!

Inkeri, Inkeri! Tiedätkö, kuinka äärettömän kallis olet! Jos eläisi
vielä vanha äiti! Hän Laurin onnen arvaisi, hän heitä molempia ominaan
pitäisi... Mutta kuoli äiti, joka rakasti ja poikaansa aina vaali... —
Äiti, äiti, siunaa meitä!

Hän alkaa jo saapua likelle kalliota ja venevalkamaa. Taas iskevät
aallot kalliota vasten, niin että kastelevat sen ylimmänkin reunan.
Valkoisena vaahtona ne myllertävät rantaan, kauas metsään roiskahdellen.

Syysmetsät pauhaavat, rannalla paukahtaa vanha honka keskeltä poikki,
että parahtaa, ja kaukainen tohina, niinkuin valitus, kuuluu joka
haaralta kiveliöstä päin...

Vene puskee valkamaan, ja Lauri tempaisee sen aivan kuiville...

Silloin kuulee hänen korvansa äänen, joka tuntuu tulevan kallion
faelta...

Hänen sydämensä alkaa sykkiä rajusti. Hän lähtee kiertämään metsän
puolelta kalliolle. Hän ei ole voinut erehtyä! Ääni, jonka hän kuuli,
oli Inkerin ääni!

Hurja riemu valtaa hänet. Hän ymmärtää, että Inkeri on pitkästynyt,
on lähtenyt liikkeelle kiveliöön päin, kun häntä, Lauria, ei ole
rantamailla kohdannut. Kirje on viipynyt jossakin ja myöhästynyt...

Hän kuulee taas huudon, mutta metsä pauhaa ja tohisee niin, ettei hän
saa sanoista selvää...

Hän rientää läpi sakean, kaasikkoisen ryteikön.

Silloin taas kuuluu huuto.

Se on Inkerin ääni!

Yksin on raukka tulossa! Lauri ymmärtää, miksi Inkeri kallion nokkaan
on pyrkinyt... Hän on aikonut siihen tulen sytyttää, että Hietaniemeen
näkyisi savu ja arvattaisiin tulla noutamaan...

Nyt taas huutaa...

Lauri rientää niin, että risut paukkuvat ja näreikkö taipuu. Kun hän
metsän peitosta pääsee aukealle kalliolle, näkee hän Inkerin seisovan
nokisten kekäleitten luona, kasvot järvelle päin...

Lauri ehtii ajatella:

— Hän on nähnyt vain veneen valkamassa, ei tiedä minusta... rakas...

Lauri rientää kuin mieletön. Hän näkee Inkerin pitkän palmikon ja
tupsun sen päässä... »Inkeri! Inkeri!»

Inkeri rientää vastaan. Lauri sulkee hänet syliinsä, pusertaa vasten
sydäntään, joka vapisee ja riehuu... Mutta Inkeri irtautuu hänen
sylistään. Nyt hän vasta katsoo Inkerin silmiin. Ne ovat yhtä kauniit
kuin ennenkin, mutta niissä palaa levoton tuli ja niiden ilme on
hätäinen, rukoileva, niinkuin pelästyneen... »Inkeri... rakastettuni...»

Hän tarttuu Inkerin käteen, mutta tuntee kourassaan vain kylmän
hansikkaan... »Hyvä Jumala! Miksi minua niin pelokkaasti katsot...»
»Lauri, Lauri!...»

Inkerin ääni on muuttunut. Helähtää kuin rukoilevan.

Lauri aikoo sulkea hänet syliinsä. Heidän katseensa kohtaavat...

»Lauri, Lauri! Maailma, johon minut lähetit, oli niin paha ja
petollinen...»

Lauri tuijottaa Inkeriin ja näkee hänen silmiensä alla niinkuin jotakin
raukeata, lakastunutta...

»Saatatko antaa anteeksi... Voi, minä en ole...»

»Mikä sinun on?»

Lauri kysyy, mutta hänestä on kuin puhuisi joku muu eikä hän itse...

»Lauri, Lauri... Minä olen... senvuoksi karkasin pois... sinun
turviisi... minä olen vietelty!»

Lauri tuijottaa häneen tuokion... Silmät kadottavat kaiken ilmeensä,
kasvoilta pakenee viimeinenkin väri... Hän horjahtaa askeleen
taaksepäin... huitaisee käsillään tyhjää ilmaa, kiljahtaa hirveän,
vihlaisevan huudon kuin metsänpeto, niin että korpi kajahtaa ja myrsky
tuntuu hiljenevän... lyyhistyy kuin ammuttuna suulleen kalliolle...

Inkeri näkee hänen hirmustuneen kuolemankatseensa, näkee kasvojen
vääntyvän luonnottomasti... näkee hänen lyövän tyhjää ilmaa ja kuulee
parkaisun, jonka matkassa tuntuu henki lähtevän...

Silloin Inkeri ottaa vauhtia... maailma mustenee... ei kuulu, ei näy
mitään... ja potkaisee kallion reunalta alas myllertävään syvyyteen...

Yöksi myrsky taukoaa. Erämaa rauhoittuu, järvi tyyntyy.

Valkean vaahdon seassa venevalkamassa on pyöreä hattu, sama, joka
Inkerillä oli ollut päässä.




XIV


Uusi aika oli tullut kiveliöönkin, ja erämaan rauha oli rikottu.

Leveä valtatie kulki nyt metsäisten salojen halki, suurempien järvien
rannoille poiketen, yhdistäen kaksi suurta valtajokea ja liikepaikkaa
toisiinsa. Laajoja metsäaloja oli tukkilaisen kirves kaatanut näinä
vuosina kiveliöstä. Uusia kruununtorppia oli perustettu, talojen ja
kylien väliset taipaleet olivat lyhenneet, ja nyt sai jo järvikylän
mies oman kylän kauppiaalta tarpeensa ostetuksi. Tie oli tasoittanut
tavarain hinnan, helpottanut liikennettä ja lisännyt asutusta.

Paloniemi on paljon muuttunut. Järveltäpäin tulija sen vielä tuntee
entiseksi taloksi, mutta maantieltä käsin, joka kulkee aivan läheltä
päärakennusta, ei sitä entiseksi tunne. Koko talontakainen männikkö on
poissa, niin että maantietä kulkeva näkee talon ja osan viljelyksiä
jo parin kilometrin päähän. Pirtin ikkunasta näkee laajan Susijänkän,
joka työntää kylvöheinää pitkän pitkistä saroistaan. Koko jänkkä näkyy
maantielle uhkeine niittylatoineen, jotka nekin ovat punamullalla
maalatut.

Talon rakennuksista herättää navetta heti vieraan huomiota. Se on
väljä ja valoisa, uudenaikaisesti sisustettu, vesijohtoineen ja
juomakuppeineen. Tallissa on nyt kolme hevosta. Vanha riihirova on
kauniina ohrapeltona, ja siitä nostetut kivet on kasattu pitkin
järven rantaa. Entisissä ohrapelloissa kasvaa juurikasveja, perunoita
ja turnipseja, joiden tuuheat, tummanvihreät ja voimakkaat naatit
ilahduttavat katsojan silmää.

Asuinrakennusta on korotettu ja tehty suuri ja tilava työhuone lisää,
siihen päähän rakennusta, jossa ennen oli kaksi kamaria ja vierastupa.

Suuri, kolmikulmainen kivi on vielä keskellä pihaa ja sitä lähellä ne
koivut, jotka siinä olivat olleet jo silloin, kun Topias-vainaja talon
tekoon oli ryhtynyt. Kiven viereen oli laukkunsa laskenut, nuotion
tehnyt ja ensimmäisen yönsä nukkunut. Se oli muistojen kivi muutenkin,
eikä Lauri ollut sitä siitä hennonnut hajoittaa, vaikka se joskus
tuntui tielläkin olevan ja vaikka vieraat sanoivat, että se rumensi
pihaa.

Näköala talosta järvelle päinkin on avartunut, kun riihirovan koivut
ovat poissa. Kun arvaa katsoa polveilevaa järvenrantaa, niin näkee
siinä, missä Sammaljoki järveen laskee, pienoisen talon, vasta uusista
hirsistä salvetun. Siihen on asettunut rantamailta tullut mies, Huuskon
Lassi, ja ruvennut Paloniemen torppariksi.

Ihmiset sanovat, että Lassi on sen Inkeri-vainajan Veli...

Heinäkuu on alkamassa, ja päivä on lämmin. Lauha tuuli puhaltaa
etelästä, järven laineet lipattavat kuin leikillään sileälle, hienolle
rantahiekalle. Suuri kiveliö järven ympärillä näyttää samanlaiselta
kuin ennenkin, mutta sille, joka talon pihalta katselee ja muistelee
talon entisiä vaiheita, näyttää kuin se olisi luhistunut kokoon,
niinkuin sen entinen mahtavuus olisi mennyt ja sen voima vähentynyt.
Vaikuttaako sitten katsojaan se, että viljelys on aukaissut koko niemen
ja niemen juuren, josta maantie näkyy, vai onko muutos vain katsojan
omissa mietteissä.

Äsken on taloon tullut vieras. Hevonen on pantu talliin, mutta kiesit
ovat vielä pihalla täynnä matkustavan kapineita.

Kuistin rappusia alas tulee kaksi miestä. Toinen on herrasmies,
hyvinvoivan näköinen ja lihava. Se on agronoomi Peltola, joka oltuaan
kauan aikaa virassa etelässä on jälleen hakenut takaisin tänne kauas
Pohjolaan.

Toinen mies on Lauri. Ei häntä äkkiä samaksi tunne. Vartalosta on
kulunut kaikki liha, ei ole jälellä enää muuta kuin luut ja sitkeät
jänteet. Hiuksissa on harmaata ohimoilla ja korvain juurissa, ja leuka
työntää harvaa partaa, joka on aivan valkoista. Kasvot ovat luisevat,
poskipäät ulkonevat. Silmissä vielä välähtää entistä Lauria, ja ääni on
sama, ehkä vähän jäyhempi.

Ystävykset tulevat kuistista pihalle ja seisahtuvat hetkeksi.

Peltola on kuullut sinne etelään Laurin elämäntarinan, tietää kaikki.
Tietää mitä toinen on toivonut, kuinka rakastanut, kuinka menettänyt...

Hän katselee ympärilleen pihalla, hieroo silmiään, katselee järvelle,
ja sieltä luistaa katse Susijänkälle, jossa pitkä heinikko aaltoilee...

Lauri hänen vieressään on kuin kuivunut ukko, josta kaikki on kulutettu
pois, mutta johon ei mitään ole sijaan annettu._.+_

Katselee Peltola talon uusia rakennuksia, peruna- ja turnipsimaita,
mutta kuitenkin jää viimeiseksi katse Susijänkälle, jonka muistaa siitä
ajasta, jolloin Laurin kanssa siihen viljelyssuunnitelman laativat.

»Ja kaiken tämän olet voinut tehdä sen jälkeen!» sanoo Peltola, hakien
Laurin katsetta.

»Lähdemmekö ensin Susijänkälle... katselemme navetan ja muut sitten»,
vastaa Lauri.

He kävelevät ohi suuren pihakiven ja menevät kujalle, josta nyt viepi
leveä tie Susijänkälle, jakaen koko laajan alueen kahtia.

Lauha tuuli puhaltaa, laineet lipattavat, heinikko tasaisesti huojuu.

Kumpikaan ei tiedä toisensa ajatuksista, ja kuitenkin he ajattelevat
samaa asiaa.

Kun ehtivät jänkän laitaan, istahtavat suuren koivun alle, siihen,
jonka viereen suon ensimmäinen sarkaoja on kaivettu. Siitä näkee koko
laajan suon ja sen mainiot heinikot, näkee järven ja sen ulapan aina
Mukkajupukkaan asti.

Tieltä kuuluu kärryjen pärinää.

»Niin. Se on nyt tullut eri aika tännekin kiveliöön... uusi aika,
helpottamaan ja parantamaan kiveliön asukkaan raskasta elämää», sanoo
Peltola.

Lauri ei vastaa. Hänen laihat kasvonsa värähtelevät, ja silmun ilmestyy
kummallinen kiilto.

»Kun tieto ja sivistys, tahto, tarmo ja ahkeruus yhdistyvät, niin
tämmöistä jälkeä tulee», puhuu Peltola, viitaten kauas Susijänkälle
päin.

»Uusi aika on alkanut nyt kiveliössä, pettu on loppunut, halla
pakenee... kiveliön asukkaille alkaa kulta-aika... Sillä maaemo huutaa
poikiansa työhön...»

»Minä en ole sitä ymmärtänyt. En ole ymmärtänyt, että olen elänyt uuden
ajan kynnyksellä», sanoo Lauri siihen.

»Sinun osasi on ollut raudankova ja kuolemankylmä...»

Peltola katsoo ihmeissään miestä, joka hautaan painavan murheen alla
on tämmöisen jättiläistyön tehnyt kymmenessä vuodessa. Hän laskee
kämmenensä Laurin olkapäälle, joka on kova ja nystyräinen kuin
kannon nokka, ja sanoo: »Mies parka! Kuinka olet jaksanut, kuinka
kyennyt?» Laurin ääni värähtää. Se tuska, joka on aikansa repinyt ja
olemuksen kaikki solut tyhjiksi imenyt, ei enää jaksa nousta entiseen
vimmaansa, mutta tekee hyvää sydämelle raskaitten vuosien jälkeen puhua
ymmärtävälle ystävälle. Ja on kuin Laurilla katkeaisi kahle kielestä,
kun hän puhuu:

»Minä tiedän nyt sen, että oma haluni opintielle oli uuden ajan
aamunkoittoa. Mutta sitä en tiedä, mistä siemen sieluuni tiili.
Isä-vainaja kyllä aavisti ja ymmärsi, että minun haluni oli uuden ajan
alkua. Hän vastusti lähtöäni, ja hänen pettymyksensä oli suuri, kun
palasin ja matkassani oli vastavihitty vaimoni. Rangaistus seurasi
rikosta. Erämaa, jonka rauhan olin rikkonut, ei ottanut omakseen
naista, jonka hameenhelmat eivät roskaa sietäneet... tiedät kaikki...
Mutta en sittenkään ymmärtänyt aikaa, jossa elin. Olin saanut niin
paljon sivistykseltä, että uskoin siltä kaiken tulevan... Minä lähetin
maailmalle rakkaimpani... Se vei kaikki, vei toivot ja jätti mustan
murheen... Nyt ymmärsin rikkoneeni... ja minun tuskaani ei kukaan
tiedä. Inkerin elämä oli minunkin elämäni, enkä minä ole elääkseni
tätä kaikkea tehnyt... vaan kuollakseni olen tehnyt...» Laurin kasvot
värähtävät, silmissä syttyy palo, semmoinen, joka syntyy, kun sammuvaan
hiillokseen tuuli puhaltaa. Peltola ei oikein käsitä, mitä Lauri
tarkoittaa.

Lauri jatkaa:

»Et oikein käsitä vielä, mutta varro, minä selitän. Sivistys antaa
ja ottaa. Uusi aika on vanhaa etevämpi, uuden ajan hengettärellä
ei ole niin hyvä omatunto kuin vanhan ajan. Miksi rynnistää uusi
aika erämaahan kuin kavalin ryöväri? Miksi se vaatii saaliikseen ja
nälkäiseen kitaansa kiveliön kauneimmat kukat? Minäkin uskoin ennen
— ja sitähän uskoivat muutkin — että uusi ja vanha aika paiskaisivat
kättä toisilleen ystävinä, molemmin oppien, molemmin antaen ja
ottaen. Mutta niin ei ole, sillä uusi aika on vailla omaatuntoa ja
mielenrauhaa. Ne, jotka joutuvat molempien aikojen väliin, vanhaa
kunnioittaen ja uuden houkutuksia kuunnellen, ne särkyvät ja murenevat
murusiksi. Sillä vanha aika vaatii hyvityksensä, eikä uuden ajan
omaatuntoa paina se, että se on erämaan asukkaan sydänveret kuiviin
imenyt... Minä olen joutunut näiden kahden väkevän voiman väliin,
vaikka minäkin nyt vasta sen ymmärrän... Paljon on uusi aika minulle
antanut, mutta palkkiona se on perinyt sydänvereni...»

Lauri hengittää syvään, ikäänkuin helpotuksesta. Hänen suonikas kätensä
tarttuu Peltolan pehmeään olkaan, jota hän puristaa kysyessään:

»Ymmärrätkö minua?»

»En vielä. Odota, että kysyn.»

Ja Peltola kääntyy Lauriin päin, melkein pelästyen hänen silmiensä
hehkua.

»Ja mikä on se voima, joka on estänyt sinut noiden mahtavien väkien
välissä sortumasta ja murusiksi murenemasta?»

Lauri hengittää syvään.

»Se on _murheen voima»_, vastaa hän sitten, katse tähdättynä
kaukaisuuteen.

Peltola katseli pitkin päivänpaisteista järven ulappaa, missä laineet
läikkyivät, silmäsi sitten laajaa Susijänkkää, missä lainehti kasvava
heinä ja törrötti punaisia heinälatoja.

Mutta hänestä tuntui, ettei hän sittenkään oikein ymmärtänyt, mitä
Lauri äskeisellä vastauksellaan tarkoitti.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MURHEEN VOIMA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.