Kun isoja herroja kulki Heinärannan kautta : Kyläkertomus

By Väinö Kataja

The Project Gutenberg eBook of Kun isoja herroja kulki Heinärannan kautta
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kun isoja herroja kulki Heinärannan kautta
        Kyläkertomus

Author: Väinö Kataja

Release date: October 20, 2024 [eBook #74611]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUN ISOJA HERROJA KULKI HEINÄRANNAN KAUTTA ***

language: Finnish



KUN ISOJA HERROJA KULKI HEINÄRANNAN KAUTTA

Kyläkertomus


Kirj.

VÄINÖ KATAJA





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1913.






I


Heinärannan Horslunti oli palannut postikonttorista ja saapui kotiaan,
pinkka sanomalehtiä ja asiakirjoja kainalossaan.

Hän istahti asianajajatuolilleen ja alkoi lueskella lehteä...

Oli yksi uutinen, joka sai hänen verensä vilkkaaseen liikkeeseen. Se
oli uutinen siitä, että Suomen kenraalikuvernööri matkustaa piakkoin
Lappiin tätä tietä, tästä Heinärannan kautta.

Se oli mainio uutinen Horsluntin mielestä, ja monesta aikaa tuli
hän hyvälle tuulelle. Hän olikin ollut monta viikkoa äreänä ja
suutuksissaan koko maailmalle. Ja syytä olikin.

Talvikäräjissä oli hänelle käynyt sangen nolosti. Vanha tuomari,
joka ei ollut koskaan sietänyt Horsluntia, oli saanut hänet kiinni
törkeästä valheesta, suuttunut ja käskenyt Horsluntin oikeussalista
pois. Ja lukenut tuomion, ettei Horslunti saa enää esiintyä kenenkään
asianajajana tässä kihlakunnanoikeudessa...

Se oli harmittanut ja harmitti Horsluntia, joka vuosikymmeniä oli
ollut kaikilla käräjillä niinkuin kukko linnan päällä. Olikin ja
tuntuikin käräjämiehistä siltä kuin ei käräjätuvassa olisi ollut
oikeaa »tunnelmaa», kun Horslunti ei sattunut olemaan huutamassa ja
sukkeluuksiaan jakamassa. Kaikki olivat hänen apuaan ja neuvojaan
tarvinneet, ja suuressa arvossa hän uskoi olevansa. Silloin — viime
talvikäräjissä — kyyditsee hänet vanha tuomari pellolle.

Horslunti oli kiroillut sen päivän, ja kun hän seuraavana päivänä meni
vanhan tavan mukaan käräjätaloon iltahämyssä, kuuli hän kuistista kaksi
outoa miehen ääntä:

»Jo se lurjus ja valehtelija Horslunti viimeinkin kuuluu saaneen potkut
asianajajatoimesta», sanoi toinen ääni.

»Jo kuuluu. Se onkin monta kymmentä vuotta puijannut korkeaa oikeutta»,
virkkoi siihen toinen ääni.

Kuistissa oli melkein pimeä. Horslunti päätti hämmästyttää noita
hävyttömiä, jotka hänestä noin halveksivasti puhuivat... Hän rynnisti
mennä kuistiin ja kiljaisi:

»Kuka täällä uskaltaa minusta semmoista puhua? Hä? Vasa? Minä näytän,
mitä soimaamisesta rikoslaki sanoo!» Mutta ne, jotka Horsluntista
puhuivat, ehtivät pimeässä livahtaa pitäjäläisten tupaan ja katosivat
tupakansavun sekaan kuin pilviin. Eikä Horslunti ollut saanut selvää,
keitä olivat. Ja monta muuta asiaa oli, jotka häntä harmittivat.

Mutta nyt! Nyt piti ottaa tilaisuudesta vaaria ja koettaa parhaansa...

Hän otti uudestaan sanomalehden käteensä, luki jo viidennen kerran
uutisen kenraalikuvernöörin Lapin-matkasta ja yhä enemmän innostui.

Pirullisia kostontuumia kierteli hänen asianajo-aivoissaan. Nyt sopii
ensiksikin näyttää vanhalle tuomarille, mitä tulee maksamaan, kun ajaa
Horsluntin pois oikeussalista! Ja mitä maksaa Päkkilän isännälle se
viimetalvellinen puhe, jonka nuorisoseuratalolla piti!

Hän muisteli kaikkia niitä ihmisiä, jotka tavalla tai toisella olivat
hänelle vastenmielisiä, ja päätti nyt kostaa kaikille...

Hän pani piippuunsa ja mietti... mietti ja naureskeli.

Siellä on sentään Helsingissä mies, jonka puoleen sopii kääntyä ja
näyttää näille heinärantalaisille, mitä heidän tulee tehdä... ja
näyttää, että Horslunti on sentään Horslunti loppuun asti!

Hän mietti, kuinka löysä Juhan Petteri kuluneena talvena oli tehnyt
naapuripitäjässä. Juhan Petteriä oli alettu ahdistella siitä, että
oli kansakoulun varoja hukannut... Mutta kuinkas kävi? Juhan Petteri
kirjoitti uhkauskirjeen, että jos vaan alatte häntä ahdistaa, niin
hän kantelee kenraalikuvernöörille... ja koko koulu hajoitetaan
maan tasalle... Eivätkä uskaltaneet ruveta Juhan Petterin kanssa
äkseeraamaan...

Mutta parhaillaan kun hän mietti sitä Juhan Petterin asiaa, iski hänen
päähänsä uusi tuuma.

Hänkin nyt ensiksi kirjoittaa valituskirjelmän kenraalikuvernöörille!
Hän selittää siinä, minkälainen vintiö ja yhdenvertaisuuskin vastustaja
vanha tuomari on j.n.e. Hän innostui niin, että otti paperiarkin
esille. — Ja siinä saatan jo mainita, että Heinärannalla on paljon
muutakin, — mietiskeli hän.

Hän ei kuitenkaan nyt tällä kerralla päässyt kirjoituksen alkuun, vaan
päätti ensin käydä kylällä ja mietiskellä, mitä kaikkea kirjoittaisi,
jotta kenraalikuvernöörillä olisi kaikki tiedossaan, kun Heinärannalle
tulee... Hän nousi ja läksi, otsaryppy syvänä kuin pellon oja. Ulkona
oli alkukesän päiväpaisteinen päivä, ja nuori nurmi vihannoi.

— Piru kun osaisi venäjänkieltä... kyllä minä sitten! — mietti hän ja
käveli kirkolle päin.

Kaukaa näki hän, että häntä vastaan kävellä viuhtoi mies, heilutellen
keppiään vimmatusti. Hän tunsi miehen Isonrannan Santeriksi, jota näinä
vuosina oli kylällä alettu nimitellä Aaseffiksi.

Horslunti ja Aaseffi olivat aina olleet kylmät toisilleen. Harvoin
olivat tervehtineet toisiaan ja vielä harvemmin puhelleet keskenään.
Mutta nyt kun tulivat vastakkain, niin Aaseffi jo kaukaa huusi:

»Oletko nähnyt uutista lehdessä!»

»Olen minä nähnyt», vastasi Horslunti.

Aaseffi iski silmää Horsluntille ja virkkoi:

»Ehkäpä tässä minunkin eläkeasiani selviää...»

Horslunti ymmärsi, että Aaseffi aikoi kääntyä
kenraalikuvernöörin puoleen. Mutta hän ei virkkanut mitään, käveli vain
omissa mietteissään eteenpäin.

— Ei arvaa Aaseffikaan, mikä tämän pojan mielessä on... eikä sitä arvaa
kukaan muukaan, — mietiskeli hän, kun Aaseffi jo oli ohi kävellyt.

Hän poikkesi useaan taloon, ja joka talossa jo tiedettiin, että
kenraalikuvernööri matkustaa tästä Heinärannan kautta Lappiin päin.

»Siitä ei näy kuin vilahdus, kun kuuluu autolla ajavan», sanoi asiasta
keskusteltaessa Mäkivälimaan isäntä.

»Mistäs tiedät, että autolla ajaa?» tiedusteli Horslunti, sillä siitä
ei ollut mitään hänen lehdessään mainittu.

»Tuossa sanotaan Helsingin lehdessä», viittasi isäntä lehteen pöydälle.

Horslunti luki uutisen ja arveli:

»Vaan jos pysähtyy täällä jossakin!»

»Missäpä sillä täällä lienee tuttavia», arveli isäntä.

Hetken juteltuaan läksi Horslunti kotiaan päin. Häntä harmitti ja häntä
mietitytti. Hän oli tullut huomaamaan, että jälkeen talvikäräjäin,
joista hänet kyydittiin pois, oli hänen mahtavuutensa alkanut
vähetä. Hän huomasi sen siitä, ettei häntä enää kukaan kohdellut
pelonsekaisella kunnioituksella niinkuin ennen.

Ja siitä oli hän kiukussaan kaikille heinärantalaisille.

Mutta kaikille hän näyttää vielä, että mies hän on, jahka hän pääsee
tuttavuuteen sen miehen kanssa, joka sanoo tuomareillekin, että mars
västinkiin, uppiniskainen lurjus!

Ja nyt hän alkoi miettiä mitä kirjoittaisi. Mutta kesken parasta
tekstiä johtui hänelle mieleen, että jos saavat kyläläiset tietoonsa,
että hän _sinne_ on kirjoittanut ja kyläläisistä valheita puhunut,
niin... niin eivät taitaisi hänen päivänsä parata... Ne voisivat
miehissä kostaa... ja mihinkä hän sitten turvautuisi?

Salassa, viisaasti ja varovasti tuli hänen toimia, niin ovelasti, ettei
kukaan osaisi aavistaakaan, että hänellä semmoisia aikeita on...

Monenlaisissa mietteissä saapui hän kotiaan, vanhanpojan asuntoonsa.

Hän päätti nyt heti ruveta kirjoittamaan konseptia ja yöllä sitten
valmistaa valituskirjelmänsä, jotta se ehtisi huomispäivän postissa
lähtemään. Mutta nyt alkoi häntä mietityttää se, miten saada kirje
postiin niin, ettei tiedettäisi sitä hänen lähettämäkseen. Sillä,
— arveli hän, — kun niin korkealle henkilölle menee kirje täältä
Heinärannalta, niin se epäilemättä herättää huomiota, ja silloin
aletaan arvata, kuka kirjeen lähettäjä on... Otsaryppy syvänä hän
mietiskeli. Otti jo paperia pöydälle, avasi mustepullon ja pani
piippuunsa...

Silloin osui hänen katseensa telefooniin ja ollen omissa syvissä
mietteissään nousi hän ja pani torven korvalleen, sillä hänen oli
tapana istua tunnittain ja kuunnella, mitä kylällä keskusteltiin.
Hän ei nyt monta sekuntia ehtinyt kuunnellakaan ennenkuin hän kuuli
Pikku-Herralan Vanten ja Kuusimäen Auruuran keskustelevan...

Horsluntin silmät kiiluivat ja hän oli pelkkänä korvana, niin
jännittävä oli asia, josta puheltiin.

»Minä aion myöskin valittaa tämän kylän herrojen päälle», kuului Vantte
sanovan.

»Sepä tietty. Paljon on minullakin valittamista, mutta ensimmäinen on
se valtioavun hylkääminen...» kuului Auruura vastaavan.

»Kyllä siitä nyt selvä tulee... Eivät ole turhaan muutkaan _sen miehen_
puoleen asioissaan kääntyneet...» kuului taas Pikku-Herralan ääni.

Ja taas Auruuran kimeä ääni puhui: »Olisi pitänyt asiasta ensin
kirjoittaa hänelle itselleen, että hän tietäisi varata aikaa, kun tästä
Heinärannan ohi matkustaa...»

»Se kyllä olisi tehtävä, mutta vielä se ehtisi...»

»Mutta kuka osaisi kirjoittaa?»

»Uskaltaisiko luottaa Horsluntiin?»

»Ei häneen nyt enää ole luottamista...»

Sitten oli pitkä aika, ettei Horslunti saanut selvää kuka puhui ja
mitä puhuivat, kuului vain ääniä; ainoat sanat, jotka Horslunti kuuli,
olivat kenraalikuvernööri ja Lapin matka.

Mutta hän ei hellittänyt torvea korvastaan, vaan kuunteli. Ja vihdoin
kuuli hän Auruuran sanovan:

»Siinähän sopisi mainita, että olen ilmosen ikäni tilannut U.S:ää,
että olen maahuutoni ilmoittanut Kasetassa ja että olen yksi niistä
harvoista, jotka Poprikoffi-vainajan kuoleman johdosta lähettivät
surusähkösanoman, sillä olin silloin Oulussa...»

»Ne nyt tietysti olisivat etupäässä mainittavat», kuului miehen ääni
vastaavan, mutta Horslunti ei saanut selvää, kenen ääni oli.

Mutta kun keskustelua yhä jatkui, hoksasi Horslunti, että se miehen
ääni oli rovastin...

Hän nauroi imelästi kuulemalleen; samassa kuuli hän Auruuran kuin
hengen hädässä huutavan:

»Nyt on joku, joka kuuntelee.» Ja telefooni soi kiinni.

Horsluntia nauratti. Hän sytytti pitkävartisen piippunsa, sillä
sikaaria ei kannattanut näin kotioloissa polttaa, ja mietiskeli:

— Kas vaan! He ovat olevinaan kelpo ihmisiä, mutta he suutelevat
lopulta sitä kättä, joka heille ruoskaa antaa... Eivät totta tosiaan
ole parempia kuin minäkään!

Hän oli hyvin ymmärtänyt, mistä Pikku-Herrala ja Kuusimäen Auruura
keskustelivat. Kenraalikuvernöörin tulosta! Ja hänelle huoliaan ja
kärsimiään »vääryyksiä» kantelemaan! Olipa hyvä, että oli muitakin kuin
hän, jotka korkean herran matkasta hyvää itselleen toivoivat!

Mutta hänen tuli joutua ennen muita, sillä aikakin alkoi olla hyvin
näperällä!

Hän oli tyytyväinen kuulemiinsa ja istui pöytänsä luo, konseptia
kirjoittaakseen. Mutta kynä ei tahtonutkaan juosta, eikä hän päässyt
alkuunkaan. — Mutta kenen saan minä tämän kirjeen viemään postiin?
kysyi hän itseltään. Sillä hän tiesi hyvin, että jos kylällä saataisiin
tietää, — tässä kylässä ja vielä muissakin, — eivät ihmiset enää
luottaisi vähääkään häneen ja kohtelisivat kuin kulkukoiraa ja
ahdistaisivat hänet pois koko seurakunnasta... Niin oli käynyt monelle
muullekin, vaikkei täällä Heinärannalla...

Hänellä ei ollut ketään uskottua, ja jos hän itse kirjeen postiin
veisi, arvaisi postineiti heti... Mutta jos oikein kääntäisi ja
muuttaisi käsialansa...?

Silloin muisti hän Ollin-Mikon, jonka tiesi semmoiseksi mieheksi, että
jos kerran lupasi pitää suunsa kiinni, niin ei sanaa hiiskunut.

— Jos saisi Mikon uskotukseen! — mietti hän. — Mutta varovainen
oli Mikko ja Horsluntia oli aina epäillyt. Vaan jos voisi hänet
viekastelemalla ja lahjomalla saada puolelleen!

Ja vaikka Horslunti oli päättänyt alkaa konseptia kirjoittaa, nousi
hän ylös ja päätti lähteä Mikon puheille. Sillä viisaasti ja varovasti
hänen tuli asiansa ajaa ja hommata, jos mieli saada sen salassa
pysymään.

Mennessään mietti Horslunti makeita puheita, joilla ensin saisi Mikon
hyvälle tuulelle, ja sitten vasta ilmoittaisi asiansa. Hän luuli
keksineensä Mikkoa miellyttäviä puheita ja astui reippaasti Mikon
pirtille.

Mikko istui ikkunan ääressä kengänpaikkaustoimessa, kun Horslunti avasi
oven. Horsluntin ei ollut juuri usein tapana Mikon pirtillä käydä.
Mutta oli sentään silloin tällöin sattunut, että poikkesi sisälle, kun
osui joutessaan kävelemään.

Hän tervehti Mikkoa iloisesti naurusuin ja virkkoi: »Onpa ihana kesän
alku... ohoo... kuinka onkin lämmin...»

Mikko katsoi syrjäsilmällä Horsluntiin ja mietti, että mikähän sillä
ketulla nyt on mielessä. Mutta samalla hän tunsi ilostuvansa, kun
muisti, ettei hänellä ollut kenellekään pennin velkaa eikä siis
Horslunti voinut olla välipäätöstä tuomassa.

»Pistäysin sisälle, kun satuin tätä mäkikatua kulkemaan», sanoi
Horslunti sulavalla äänellä ja naurusuin ja istahti penkille, melkein
Mikon viereen.

»Lämmin on», myönsi Mikko, mutta katseli epäillen vierastaan.

»Ovatpa kauniilla alulla nuo Mikon pellot», sanoi Horslunti taas hetken
päästä ja katseli ulos ikkunasta.

Mikko jo näytti tulevan paremmalle tuulelle. Horsluntin vaaniva silmä
huomasi sen heti, ja hän sanoi lisäksi:

»Eipä näe, kylän raittia kun kävelee, niin voimakasta alkua missään!»

Mikko jo naurahti.

»Eikä näissä minun pelloissani näy roskaa eikä rikkaruohoa niinkuin
monen talollisen pellossa näkyy...»

»No se on vissi... Jos Jumala lämmintä antaa, niin noista pelloistasi
korjaat runsaan sadon, runsaamman kuin kukaan muu koko Heinärannalla...»

Ja Horslunti nousi istumasta ja katseli vuoroin toisesta, vuoroin
toisesta ikkunasta peltoihin ja kehui ja kiitteli... Mikko tuli
hyvälle tuulelle, ja niin alkoivat keskustella kaikenlaisista maailman
asioista...

Horslunti oli valmiiksi miettinyt valheensa ja alkoi nyt selitellä,
että hänellä olisi eräs kirje vietävä postiin, mutta se on semmoinen
asia, joka koskee kaikkia Heinärannan talollisia, sillä se on Sipillan
kylän miesten niityn riita-asia... Hän, Horslunti, ei tahtoisi
mitenkään, että tulisi tietoon, että hän on sipillankyläläisten
asiamiehenä heinärantalaisia vastaan...

Mikko tiesi tuon niityn riita-asian, sillä siitä oli jo käräjöity monta
vuotta kihlakunnanoikeudessa, tiesi, että sipillankyläläiset koettivat
saada haltuunsa ja omistettavakseen heinärantalaisille ammoisista
ajoista kuuluvaa laajaa niitty-palstaa. Ja hyvinhän Mikko ymmärsi
Horsluntinkin aseman...

Ei tahtoisi Horslunti, että omankyläläiset saisivat tietoonsa, että hän
heitä vastaan sipillankyläläisten puolesta prosessaa, — siinä pykälä...

Ja sen vuoksi nyt kääntyi hänen, Mikon puoleen, jonka tiesi mieheksi,
joka osasi pitää suunsa kiinni silloin kun tarvittiin...

Ja kun Mikolle asia kaikin puolin oli selvinnyt ja Horslunti vielä
asian todeksi vakuuttanut ja luvannut hyvän palkan vaivoista, lupasi
Mikko kirjeen postiin toimittaa...

»Tule siis huomenna aamulla siinä yhdeksän aikaan», puhui Horslunti
hyvästellessään. »Silloin annan sinulle kirjeen... ja pane poveesi se
ja sano postissa, että yksi herra tuli maantiellä vastaan ja pyysi
viemään postiin...»

»En minä liikoja sano, kun asian ymmärrän ja olen kuullut», vakuutti
Mikko.

Ja niin hyvinä ystävinä erosivat. Horslunti lähti kotiaan päin kuumissa
mietteissä ja päätti nyt heti ruveta valituskirjettään kirjoittamaan,
sillä hänelle oli nyt selvinnyt, mitä ja miten kirjoittaa.

Hän kävellä viuhtoi alas maantielle ja aivan verekset olivat hänen
ajatuksensa, sillä hän uskoi nyt koittaneen ajan, jolloin hänen sopi
näyttää Tikellille, vanhalle tuomarille, kenet tämä oli oikeussalista
ulosajanut...

Mutta juuri siinä, jossa polku Mikon pirtiltä yhtyi maantiehen, näki
hän Pikku-Herralan Vanten ja Kuusimäen Auruuran kävelevän rinnakkain
aika vauhtia ja kuiskaamalla keskenään juttelevan...

Horslunti muisti äskeisen telefoonikeskustelun, ja hän oli arvaavinaan,
mihin olivat menossa. Pappilaan menevät ja koettavat saada rovastia
kirjoittamaan!

Niin päätteli Horslunti ja sydämessään naurahti.

Niitä oli siis muitakin yhtä kostonhimoisia kuin hänkin, ja muitakin,
jotka aikoivat _sinne_ kääntyä... Kuka tiesi jos niitä oli vielä
paljonkin täälläkin Heinärannalla, vaikka olivat olevinaan...!

Ainakin oli hän nyt varma Pikku-Herralan Vantesta ja Kuusimäen
Auruurasta!

Hän silmäsi kerran meneväin jälkeen ja läksi reippaasti kotiaan päin.

Horslunti ei ollut tyhmä mies, ja hän ymmärsi kyllä, että hän tällä
hommalla pani peliin oman onnensa, sillä se apu, joka sieltä tulisi,
karkoittaisi hänet iäksi päiväksi Heinärannalta... jos nimittäin tulisi
tietoon...

Hänen täytyi siis niin varovainen olla, ettei kukaan mitään vihiä
saisi...

Mutta hän luotti onneensa, joka joskus ennenkin oli potkaissut häntä,
ja hyvässä toivossa hän käveli kylän raittia.




II


Oli jo aamupuoli yötä, mutta yhä istui Horslunti pöytänsä luona ja
kirjoitteli, — illasta asti oli kirjoittanut. Vähä väliä hän nousi
kävelemään, sytytti pitkävartisen piippunsa ja mietti.

Vihdoin, kun aurinko jo oli noussut ja kylällä alkoivat ihmiset
heräillä, sai hän valituskirjeensä valmiiksi ja laski tyytyväisenä
kynän kädestään.

Ja nyt hän pani piippuunsa ja luki ynisten koko sepustuksensa.

 »Teidän ylhäisyytenne kenraalikuvernööri ja ritari asuva Helsingissä.

 Saan kunnioittaen esittää itseni, että olen Horslunti, josta luulen,
 että olette kuulleet mainittavan, sillä kyllä minun nimeni on käynyt
 Senaatissakin. Ja asiat, joidenka vuoksi nyt kirjotan ja apua pyyvän
 on näin. Vanha tuomari Tikelli on yksi vastustaja ja oikean lain
 alastallaaja, kun tulette Heinärannalle niin kyllä selitän. Ja uskon
 että tämä kaikki otetaan huomioon, koskapa Löysä Juhan Petterin
 valituskin on perille tullut. Ei ne uskaltaneet ruveta prosessaamaan
 Juhan Petterin kanssa, kun uhkasi sinne kirjoittavansa. Obs! On siinä
 jo alkulausetta, kun selitän ja todistan, että ajoi pois käräjistä
 kaksi liippasaksia, joita meillä on ollut yötäkin ja minä olen monelle
 vanhemmalle veljelle antanut ruokaa ja joskus kukkaroryypytkin...»

Horslunti tiesi kaiken tuon olevan valetta, mutta uskoi sen vaikuttavan
parhaiten.

 »Ja mitä tulee siihen, niin yhtenvertainen tahtoisin olla ja sen
 vuoksi suojelen liippasaksia ja muitakin ryssiä, joita ei päästetä
 sisälle täällä Heinärannalla mihinkään muualle kuin meille...»

Hän tiesi hyvin, ettei »liippasaksia» ollut miesmuistiin Heinärannalla
käynytkään.

 »Ja terve tuloa teidän ylhäisyytenne meille?? Mutta viittaamalla
 äskeiseen ja ottaen huomioon nerokkaan arvostelukykynne, mainitsen,
 että kyllä Tikellin saisi nyt jo tänä kesänä lähettää västinkiin
 Pietariin, jossa olen kerran Haapamäen isäntävainajan kanssa käynyt.
 Karassoo??»

Tämäkin oli valetta, sillä Horslunti ei ollut koskaan etelässä päin
käynyt.

 »Ottakaa nyt huomioon ja kun tulette niin minä olen vastassa. Mutta
 sitten pyyvän armollisesti että sanotte näille heinärantalaisille,
 että jolleivät rupea tietämään huutia, niin kyllä teillä konsteja ja
 koukkuja piisaa. En ole, näemmä, maininnut siitä, että Tikelli on
 juuri niitä miehiä, joka ei tottele eikä kuuntele, se panee vastaan
 oikeaakin lakia vastaan jopa sitten yhtenvertaista lakia vastaan. Eikä
 kenellekään ryssälle anna passia eikä lain huutoja...»

Tämän luuli Horslunti olevan parhaan pykälän »Tikellin» vioista.

 »Koska olen nähnyt ja kuullut, että sinne otetaan vastaan valituksia,
 joita heikompi väki hädässään täytyy lähettää. (Saapuiko Löysä
 Juhan Petterin valitus sinne!!) Ja muun muassa tahdon mainita, että
 ajoi minut ulos oikeussalista, kun puolustin oikeaa asiaa. Ottakaa
 kaikki huomioon??? Kaikki selitän sitten tarkemmin kun tulette tänne
 Heinärannalle, jossa korkein teitä kaitsekoon?? Ja jossa aion pitää
 puheen. Ja jos ette tunne minua niin olen melkein teidän näköisenne
 mies ja melkein saman ikäinen...»

Tämä viimeinen oli ainoa asia, joka voi olla lähellä totuutta. Sen
myönsi Horsluntikin itselleen.

 »Ja täällä on yksi vanha valehtelija ja kälmi, joka on sinne
 kirjoittanut mutta ei ole saanut vastausta eikä eläkettä. Visa versa!!
 Rec.

 Mitä muuten Heinärannalla otatte huomioon, niin pyyvän mainita
 että talokas Salmo Päkkilä, joka aina haukkuu ylhäisyyten oikeita
 rangaistuksia uppiniskaisia kohtaan ja kirjoittaa sanomalehtiin,
 pitäisi myöskin ottaa lujalle, vaikkapa västinkiin. Ja vielä
 mainitsen, että olen yksi niistä, joka lähetin surusähkösanoman
 edesmenneen Poprikohvin kuolemasta...»

Tätä ei Horslunti olisi itse hoksannut, mutta hän käytti hyväkseen,
mitä telefoonissa oli kuullut.

 »Ja jos ritari ja arvonimiä annatte niin kauppaneuvos olisi hyvä.
 Enkä nyt muuta tällä kertaa. Mutta jos täältä tulee valituksia
 Pikku-Herralan Vantelta, Kuusimäen Auruuralta ja Aaseffilta, niin
 pankaa ne kissan hännän alle.

 Näin pyytää ja kirjoittaa. Ja olkaa tervehditty huoneenne ja karjanne
 kanssa nyt ja iankaikkisesti.

 Alamaisimmasti
 
         _P. A. Horslunti_,
    Asuva Heinärannalla, lukenut
        lakikirjan moneen
     kertaan ja itse oppinut
          kirjoittamaan.»

Kun Horslunti oli lukenut valituskirjelmänsä ja lisännyt vielä jonkun
pilkun ja pisteen, taittoi hän sen kokoon ja haki suuren ruskean
kuoren, johon kirjoitti:

  Suomen kenraalikuvernöörin valituskanslia

    Helsinki
    Finlant
    Europee.

»Finlant» ja »Europee» kirjoitti hän sen vuoksi, että kirje varmemmasti
tulisi perille, sillä sillä osoitteella saapuivat kirjeet Amerikasta
asti.

Tyytyväisenä kirjoitukseensa ja varsinkin päällekirjoitukseen, liimasi
hän kirjeen kiinni ja pisti pöytälaatikkoonsa.

Yö siinä oli kulunut, mutta hyvä siitä tulikin. Valheet olivat
erinomaisen sukkelasti keksittyjä, asiallisia ja juuri sellaisia, joita
hän oli nähnyt ja kuullut muidenkin sinne kirjoittelevan. Eräänkin hän
nyt sattumalta muisti. Siitä oli ollut uutinen sanomalehdessä. Se oli
vähän samaan suuntaan kuin hänenkin valituksensa. Hän oli pannut sen
numeron lehteä tallelle ja haki nyt sen kätköstä... Siinäpähän oli:

»_Kantelu kenraalikuvernöörille_. Itsellinen Simo Juusonperä S:n
pitäjän A:n kylästä on jättänyt kenraalikuvernöörille valituksen, jossa
hän valittaa, että Y:n pitäjän nimismies Raita ja O:n piirin nimismies
Koivu ja Y:n kihlakunnanoikeus viime vuoden syyskäräjissä ovat tehneet
hänelle vääryyttä käsitellessään hänen ulosotto- ja korvausriitojaan.
Juusonperä pyytää senvuoksi, että kenraalikuvernööri määräisi
poliisitutkinnon näistä hänen asioistaan pidettäväksi. Valituksen
johdosta, mikä on kirjavaa sekamelskaa, on X-läänin kuvernööri
kenraalikuvernöörin käskystä vaatinut asianomaisten selityksiä.»

Niinpä niin, — mietti Horslunti. Tässä on kysymys nimismiehistä
ja kihlakunnanoikeudesta, minun valituksessani taas tuomarista ja
kihlakunnanoikeudesta...

Minun asiani on siis mahtavampi! Hyvä tulee! Ottaakin äijä itse asiasta
selvän, kun juuri nyt sattuu Heinärannan kautta kulkemaan...

»Minkä vuoksi Tikelli on ajanut Horsluntin ulos oikeussalista?»

Siihen ei osaakaan Tikelli vastata, vaan alkaa rukoilla armoa... armoa
niinkuin Mäkitalon Aukusti puulaakilta... Mutta ei anneta armoa!

Valitus ollut sekamelskaa! Sepä tietty. Mitäs semmoinen mies osaisi
kirjoittaa! Mutta hänen valituksensa oli selvää ja asiallista.

Horslunti oli tyytyväinen, ja häntä rupesi haukotuttamaan.

Saisi panna pitkäkseen siksi aikaa kunnes Mikko saapuu!

Mutta tuskin oli hän ehtinyt vaatteet yllä heittäytyä sänkyynsä, kun
kuuli oven takaa kolinaa ja askeleita. Ja oveen koputettiin, josta
Horslunti arvasi, että siellä oli joku parempi ihminen, joka pyrki
puheille. Hän nousi ja avasi oven.

Eteisessä seisoi Kuusimäen Auruura ja pyyteli anteeksi, että näin
varhain aamulla täytyi tulla häiritsemään...

»Jo minä tässä olen ollut valveilla ja onpa tuota taas nukuttukin»,
valehteli Horslunti ja käski Auruuran huoneeseen. Hän arvasi heti,
missä asioissa Auruura kulki, mutta ei ollut tietävinäänkään.
Alkoi vain haastella ilmoista ja taivaan tuulista. Auruura vastasi
hajamielisenä ja näytti, että tärkeää asiaa hänellä oli.

»Olisi minulla tärkeä kirjoitustehtävä», aloitti Auruura ja koetti
Horsluntin kasvojen ilmeestä päästä selville, arvasiko tämä hänen
asiansa. Mutta Horsluntin sileät, parrattomat kasvot olivat ilmeettömät
niinkuin ennenkin.

»Olisihan niitä, nyt nykyaikana, kirjoitusmiehiä, kansakoulun käyneitä,
vaan ei niihin ole luottamista», jatkoi Auruura.

»Eipä tietenkään niihin ole luottamista, outoja kun ovat», myönsi
Horslunti.

»Minä tarkoitan, etteivät voisi pitää suutansa kiinni, jos jollakin
olisi semmoinen kirjoitus, joka pitäisi salassa pysyä... Vaan täällä
taitaisi pysyä salassa...?»

Auruura katsoi Horsluntin pieniin, harmaisiin silmiin, jotka kiiluivat
viekkaasti kuopistaan.

»Täällä minun takananihan ne ovat monet kylän salaisuudet», kehaisi
Horslunti. »Ja mahtuu niitä tänne vieläkin...»

»No sitä minäkin», ihastui Auruura. »Sitä minäkin, ja sen vuoksi tänne
Horsluntin puoleen käännyin...»

Ja Auruura selitti nyt, että kenraalikuvernöörihän pian matkustaa
Lappiin tästä Heinärannan kautta...

Horslunti ei ollut tietävinään koko uutisesta mitään, sanoi, ettei hän
ollut vielä joutanut viimeksi saapuneita lehtiä lukemaan...

Niin siirtyivät asiasta asiaan ja lopulta Auruura ilmoitti,
mikä hänellä oli asiana. Pitäisi kirjoittaa valituskirje siitä,
että senaatti oli hylännyt hänen, Auruuran, valtioavun pyynnön
käsityökoululta, jolle ennen oli annettu. Pitäisi kirjoittaa suoraan
kenraalikuvernöörille ja siinä ilmoittaa, että senaatin hylkäävä päätös
perustui tämän Heinärannan nimismiehen Plantingin lausuntoon... »että
nyt kun itse tulee, niin menisin luonnossa asiasta puhumaan...»

Joo, joo! Kyllä Horslunti pian älysi, mistä oli kysymys. Pianhan
semmoinen selvä- ja teräväjärkinen mies asian hoksaa! Auruuran täytyi
ihmetellä Horsluntin älykkyyttä.

»Minä ymmärrän helvetin hyvin, mitä Auruura tarkoittaa», sanoi
Horslunti. »Asialla on tietysti kiire?» kysyi hän sitten.

»Kiirepä tietenkin! Pitäisi joutua tämän päivän postiin.»

Horslunti rypisti otsalleen viisaan rypyn ja alkoi hakea paperia.

»Pianhan semmoiset asiat kirjoitetaan», arveli hän.

Ja hän alkoi »panna mustaa valkoiselle», Auruuran istuessa pöydän
päässä.

»Taitaapa tulla hyvä, kun käsi liikkuu kuin kuumalla pellillä»,
ihmetteli Auruura.

»Hyvä tulee», vakuutti Horslunti ja kirjoitti menemään että kynästä
mustepisarat lentelivät. Ja kun kynän mustepulloon sysäsi, niin iski
niin, että pöytä jytisi.

Ja kun hän oli saanut kirjoitetuksi, mitä Auruura oli sanonut, luki hän
ääneen, mitä oli kirjoittanut.

»Kun ei vaan kukaan sattuisi kuulemaan!» varoitteli Auruura.

»Ei ole ketään kuulemassa», vakuutti Horslunti mahtavasti ja kysyi
sitten:

»Jokohan tämä nyt riittää?»

Auruura selitti, että pitäisi vielä mainita, että hän oli yksi niistä,
joka lähetti surusähkösanoman Bobrikoffin kuoleman johdosta...

»Se passaa... se on hyvä asia», sanoi Horslunti. »Pannaan vaan!»

»Mutta saanko sitten olla varma, ettei tämä tule koskaan kenenkään
tietoon?» kysyi Auruura vielä, tuntuvasti ollen kahden vaiheilla.

»No kun kerran maksatte työstäni hyvän palkan, niin mitäpä minä...
minun takanani on paljon salaisuuksia...»

Horsluntin ääni oli nyt paljon kylmempi, eikä hän Auruurasta näyttänyt
niin luotettavaltakaan kuin alussa. Auruura ymmärsi nyt, että hän oli
mennyt semmoiseen säkkiin, josta ei pääse muulla kuin rahalla. Häntä
kadutti, olihan häntä varoitettu Horsluntista. Mutta nyt ei enää
auttanut mikään, se kettu tiesi hänen salaisuutensa...

»Kyllä minä maksan», sanoi hän, ja toinen alkoi kirjoittaa.

Ja kun kirje oli valmis, lupasi Horslunti sen itse viedä postiin,
sillä, sanoi hän, jos Auruura itse viepi, voivat ihmiset saada vihiä...

»Joo, joo», myönsi Auruura. »Sitä en ole ajatellut.» Mutta
karvastelevin silmin ja kovin totisena kaivoi hän kukkarostaan
Horsluntin kirjoituspalkan, jonka tämä määräsi Auruuran mielestä
hävyttömän suureksi.

Ja kiitellen poistui Auruura. Mutta kun hän pääsi pihalle, tuntui
hänestä niinkuin hän olisi tehnyt suuren rikoksen, jota ei koskaan
anteeksi saisi...

Ja hän läksi Horsluntin luota paljon raskaammin mielin kuin oli sinne
tullut.

Auruuran mentyä Horslunti sytytti piippunsa, naureskeli ja katsoi
kelloon... Pian kai saapuisi Ollin-Mikko kirjettä noutamaan...

Hän rypisti sitten Auruuran valituksen kokoon, heitti sen uuniin ja
sytytti palamaan...

»Siinä menee», naureskeli hän, kun ei enää ollut jälellä kuin mustia
siekaleita. »Siinä menee... ja yhtä hyvä lienee... Sinne nyt kaikki
valituksia lähettelemään...»

Mutta aika kului, eikä Ollin-Mikkoa kuulunutkaan. Mikä saattoi olla
syynä? Mikko, joka aina ennen oli ollut ylen täsmällinen...

Horsluntia alkoi mietityttää. Mietti syytä sinne tänne, mutta kun ei
mitään keksinyt, päätti hän vielä vartoa...

Vartoi ja vartoi. Vihdoin hän tuskaantui odottamiseen, nousi, pisti
kirjeensä poveen ja läksi, päättäen mennä suoraan Mikon mökille.

Mutta päästessään perille näki hän pirtin oven olevan kiinni, ja
kun hän ikkunasta tirkisteli sisälle, ei siellä näkynyt muita kuin
kolme kärpästä, jotka mellastivat pienen herneen kokoisen leivänmurun
kimpussa keskellä pöytää. Horsluntia alkoi ihmetyttää.

Olisiko joku kieltänyt Mikkoa lähtemästä? Olisiko Mikko kuitenkin
tullut sanoneeksi, että hänen oli mentävä Horsluntin asialle?

Ja samalla kun Horslunti veti päänsä Mikon ikkunasta pois, näki hän
Aaseffin kävellä viuhtovan keppiään heilutellen ihan lähellä. Niinkuin
olisi ollut jossakin pahan teossa, vetäysi Horslunti loitommaksi
ikkunan luota eikä ehtinyt lähteä mihinkään päin ennenkun Aaseffi jo
oli hänen vieressään.

Kuinka lienee ollut, mutta Horslunti oli huomaavinaan Aaseffin silmissä
ja koko naamassa pirullisen ilmeen, joka melkein pelotti hänenkin
kylmää vertansa...

Ja sanaakaan toisilleen sanomatta kävelivät miehet toistensa ohi.

Mutta pian Horslunti kuitenkin tointui entiselleen ja lähti polkua
pitkin astumaan eri haaralle kuin Aaseffi.

»Mitä helvettiä tämä nyt merkitsee?», höpisi hän. Ja hän muisti
Aaseffin pirullisen kasvojen ilmeen, ja hänen tuntoonsa jyskähti pelko
ja epäilys, että Aaseffi aavisti, mitä hänellä oli tekeillä. Ja sen
tiesi Horslunti hyvin, että Aaseffi kostaisi hänelle kaiken sen, minkä
hän oli Aaseffille aikoinaan tehnyt. Häntä alkoi hermostuttaa, ja hän
käveli eteenpäin, tietämättä itsekään, mihin oli menossa...

Se oli kavala ja kostonhimoinen mies, Aaseffi, se kyllä kostaisi ja oli
monasti koettanutkin kostaa... Sillä Horslunti oli juuri se mies, joka
Aaseffin entisyydestä oli selvän ottanut ja siitä pitkin Heinärannan
raittia kertonut...

Sillä saattoivat olla aavistukset ja epäilyksensä Horsluntin hommista,
ja jos se niistä vihiä saisi, niin hullusti hänen kävisi... sillä muun
hyvän lisäksi kerrottiin, että hän osasi venäjää, entinen aliupseeri
kun oli...

Horsluntin tuli paha olla, mutta vähitellen hän kuitenkin tointui
säikähdyksestään ja alkoi kiroilla omaa arkuuttaan ja tyhmyyttään...
Aaseffia hänen ei tarvinnut pelätä. Ei se mitään voisi, suurlakon
aikana viralta potkittu poliisi... Oli kyllä koettanut mauruta ja
kerjätä eläkettä, vaan ei ollut luvattu. Eivät olleet Aaseffin ansiot
riittäneet... Minkäpä tekisi? Ei niin mitään...

Horslunti alkoi olla entisellään ja huomasi kävelleensä maantielle
ja olevansa menossa postiin päin... Siinä juolahti hänen mieleensä
onnellinen ajatus...

Hän menee itse postiin ja kertoo, että tässä on eräs kirje... ja
naureskelee... ja sanoo, että siinä on Kuusimäen Auruuran valitus
siitä, kun ei hänen hommaamalleen käsityökoululle myönnetty
valtioapua... Mainio keksintö!

Ja nyt hän käveli reippain askelin postiin päin.

Mutta juuri kun hän oli tienhaarasta kääntymässä pihaan, huomasi hän
Ollin-Mikon tulevan vastaansa.

»No, mikset tullutkaan?» kysyi hän, tiukkana muka.

»Sehän kuuluu olevan Nällhuutin hallussa, se heinärantalaisten
niitynvalitusasia», vastasi Mikko.

»Kuka sinulle sitä on sanonut?» tokaisi Horslunti.

»Aaseffi kertoi...»

Horslunti hölmistyi vähän, mutta tointui pian ja sanoi:

»Tässä juuri on niittyasia menossa...»

Mikko hölmistyi vuorostaan ja arveli:

»Jokohan ainakin valehteli minulle se Aaseffi? Sanoi se muutakin...
Taisi senkin valehdella...»

»Mitä muuta sanoi?»

»Sanoi Suomen suurimman herran tulevan tänne Heinärannalle...»

»Valetta on sekin», sanoi Horslunti ja käveli menemään postiin.

Kun hän hetken päästä sieltä palasi, oli hän sangen tyytyväinen. Hän
oli selittänyt, niinkuin oli äsken juolahtanut mieleen.

Mutta kummallisissa mietteissä käveli Ollin-Mikko. Jokohan olivat
sekä Horslunti että Aaseffi hänelle valehdelleet ja aikoneet häntä
pilkkanaan pitää? Horsluntin tiesi hän kälmiksi, eikä hänellä ollut
sen parempi ajatus Aaseffistakaan, jonka sanottiin vain nuuskivan ja
vaanivan sitä, että ihmiset tekisivät jotakin laittomuutta... Heti oli
uhannut kirjoittaa kenraalikuvernöörille...

Semmoinen lurjus, vaikka itse elätti henkeään ihmisten armoilla!

Mikko päätti mielessään, ettei hän usko kumpaakaan. Ei lähde kummankaan
asialle, vaikka lakillisen kultaa lupaisivat...

Mikko poikkesi maantieltä syrjään ja päätti kävellä kotimökilleen
Jannenmäen kautta. Jannenmäkeläiset olivat kaikki sosialisteja ja
pauhasivat lakkaamatta siitä, ettei heillä ollut kyllin hyvä olla.

Kun hän saapui vanhan Jannen pirtille, istui vanha Janne portailla
»Työmiestä» lukien.

»Mitä Mikolle kuuluu?» kysyi hän, katsoen Mikkoon silmälasiensa yli.

»Eipä liikoja...»

»Sinä sitä palvelet noita kapitalisteja ja teet niille ilmaiseksi
työtä», puhui vanha Janne äreällä äänellä. »Sinun pitäisi liittyä
meihin... meissä on se voima, jolla rahamiehet nujerretaan...»

»Palkan minä aina olen työstäni saanut», sanoi Mikko.

»Palkan... palkan», hoki vanha Janne. »Mutta liian vähä... liian
vähä... Minä olen nyt pannut eri taksan kenkäin teosta...»

Mikko oli moneen kertaan jo ennen kuullut jannenmäkeläisten valitukset,
ja sen vuoksi hän ei nytkään antanut isoa arvoa vanhan Jannen napinalle.

»Vaan oletko kuullut uutista, että isoja herroja pian saapuu tänne
Heinärannalle?» kysyi Mikko, keskeyttäen Jannen.

Janne oli kyllä lehdestään nähnyt, että kenraalikuvernööri matkustaa
Lappiin, mutta sitä, että kulkee tästä Heinärannan kautta, ei ollut
kuullut.

»Jopa sopii hyvin», arveli Janne. »Nyt pitää minunkin ottaa se
ulosotto-asia kysymykseen, kun ryöstettiin lehmä...»

Mikko oli kyllä kuullut vanhan Jannen luona tehdystä ryöstöstä, mutta
Janne selitti nyt asian Mikolle omalla laillaan.

Ja toista tuntia Janne selitti. Sitten lopetti ja Mikko palasi
mökilleen, arvellen, ettei ollut vanha Jannekaan enää totuuden mies.




III


Oli kulunut viikko.

Silloin taas oli uutinen lehdissä kenraalikuvernöörin Lapin-matkasta.
Siinä sanottiin, että kenraalikuvernöörin matkassa tulee muitakin
ylhäisiä herroja, senaattoreita, jotka kaikki menevät Lappiin. Mutta
siitä ei ollut halkaistua sanaa, mikä suurilla herroilla sinne oli
asiana... Päivää ennen oli Heinärannan kautta mennyt kuorma ylöspäin,
joka herätti »ansaittua huomiota», sillä siinä sanottiin olleen monta
astiaa sitä ikivoimaa, jota automopiiliin vauhdin lisäksi pannaan. Ja
kuului kuormaa vedättävä rahtimies sanoneen, että kuorma oli menevä
ylös Lappiin asti kenraalikuvernöörin autoa varten, kun ei sopinut
semmoisia eväitä matkassa kuljettaa...

Rahtimieheltä oli tiedusteltu paljon muutakin, mutta kaikkiin
kysymyksiin ei hänkään ollut osannut vastata, vaikka omiakin tietojaan
lisäili..

Heinärannalla puhuttiin nyt joka talossa kenraalikuvernöörin
Lapin-matkasta. Sillä muun homman lisäksi kerrottiin, että vallesmanni
oli kirkossa kuuluttanut ylimääräisen maantietarkastuksen,
jolloin kunkin talon tieosan ja leikkauksien tuli olla kerrassaan
moitteettomassa kunnossa...

Ja kaikille kävi selväksi, minkävuoksi tämä ylimääräinen »syyni» oli
kuulutettu, ja kukin koetti parastaan, jotta ei moitetta saisi. Oli jo
nähty ja kuultu, kuinka konstikas kapine se piili oli. Sileä ja kova
sille piti tie olla eikä leikkausten kohdalla saanut keikauttaa... Ja
jos keikautti, niin särkyi piili tai lensivät ihmiset tien poskeen...

Niitä miettien ja paljon muutakin istui Salmo Päkkilä pirtissään
sanomalehti kädessään. Yhtä ja toista mietiskeli, vanha, älykkään
näköinen Salmo. Hän oli aikoinaan ollut suuressa lähetystössä ja
muisteli niitä aikoja ja näitä nykyisiä. Katkera hymy nousi hänen
huulilleen, ja kaljun päälaen sileästä kamarasta nousivat hikihelmet —
aivan kuin silloin, kun oikein raskasta työtä teki...

Raskaat hänen mietteensä olivatkin. Ne eivät olleet kevenneet näinä
pitkinä vuosina ja yhä raskaammiksi ne näyttivät tulevan. Sanomalehti
putosi hänen kädestään lattialle, hän ei sitä huomannut. Ikäänkuin
jotakin painoa pyyhkäisten päälaeltaan hän kämmenellään hipaisi sitä ja
höpisi:

»Niinpä niin... vai Lappiin... No menköön rauhassa... kun piankin
kulkisi ohi...»

Silloin juuri aukeni pirtin kookas ovi, ja tuttu poliisi astui sisään.
Päkkilä käski istumaan ja kysyi:

»Mitäpä sitä kuuluu?»

»Eipä liikoja», puheli hyväntuulinen poliisikonstaapeli. »Kaunis on
kesän alku, kun sataisi...»

»Niinpä vain... sadetta kaivattaisiin», sanoi Päkkilä, mutta näytti
miettivän aivan muuta.

Sytytettyään savukkeensa virkkoi poliisi:

»No jo niitä nähdään suuria herroja pian täällä Heinärannallakin...»

»Niin kuuluu...»

»Viivähtävät täälläkin...»

Päkkilän silmissä muuttui ilme.

»Vai viivähtävät! — Miksikähän viivähtävät ja missä?»

Ja konstaapeli selitti, että hän oli juuri sen asian takia matkassa.
Oli äsken saapunut kirje nimismiehelle, jossa ilmoitettiin, milloin
kenraalikuvernööri tulisi... Ja piti olla kunnanmiesten ja muiden
virkamiesten kirkolla... kenraalikuvernööri tahtoi nähdä kirkon...

Päkkilä hymähti.

»Sitäkö sinä olet lähtenyt ilmoittamaan?» kysyi hän.

»Sitä... nimismiehen käskystä», vastasi poliisi.

»Olet asian toimittanut... Minä ymmärrän...»

»Tulkaahan sitten kirkolle», sanoi konstaapeli vielä lähtiessään.

Päkkilä nyökäytti päätään.

Poliisi sanoi hyvästi ja meni.

Päkkilä jäi paikoilleen istumaan, ja kun hän nyt toistamiseen pyyhkäisi
kämmenellään kaljua päälakea, oli se niin märkä, että kämmen kastui...

Hän nousi, pani piippuunsa ja katseli tyvenelle joen pinnalle,
jossa suuria, raskaita tukkilauttoja kulki virran matkassa alas
meren suulle... katseli vainiolleen, jossa nuori oras voimakkaana
vihersi... katseli vaalealle taivaalle, jossa ei näkynyt yhtään ainoaa
pilvenhattaraa...

Eikä hän muistanut koko pitkän elämänsä aikana viettäneensä niin
raskasta kesäkuun iltapäivää...

       *       *       *       *       *

Kirkon takana männikön suojassa puuhaili samana iltana laiha,
kelottunut mies.

Se oli Aaseffi.

Unilukkari Kuusipää oli monena iltana sieltäpäin kuullut outoa ääntä ja
puhetta.

Vihdoin läksi hän katsomaan.

Aaseffi oli parhaillaan seisomassa tikkusuorana, käsi koukussa ja
sormennenät kulmalla ja puhui siinä pitkän rämpsyn, josta ei Kuusipää
ymmärtänyt yhtään sanaa... Mutta näytti siltä, ettei Aaseffi oikein
muistanut rämpsyään, sillä vähä väliä täytyi hänen panna suomea sekaan.
»Mikä saakeli se onkaan että: Jumala varjelkoon... Mikä saakeli? Että
näin olen unhoittanut!» höpisi hän. Kuusipää ihmetteli, mutta ymmärsi
sitten, mitä varten Aaseffi...

Hän poistui nopeasti männikön suojaan ja kertoi näkemänsä kaikille
vastaan tuleville...

Mutta aikansa harjoiteltuaan läksi Aaseffikin männiköstä pois,
väsyneenä ja palavissaan. Hän uskoi salassa voivansa harjoituksiaan
tehdä, sillä sotaiset temput olivat häneltä unohtuneet.

Ja näin hän toivoi:

Kun kenraalikuvernööri nyt saapuu, niin... ja entinen sotilas kun
on ja aina harjaantunut näkemään kaikkien seisovan smirnaassa...
niin ensiksi huomaa hänet, Aaseffin, joka seisoo sotilaan tavoin...
Heti äkkää kenraalikuvernöörin silmä, että tuollapa varmasti on
joku sotilashenkilö, koska seisoo noin smirnaassa... ja tulee
puhuttelemaan... Silloin hänen sopii selittää kaikki ja mainita Salmo
Päkkilän hävyttömyydestäkin... ja silloin sopii pyytää eläkettä, jonka
senaatti oli häneltä evännyt...

Hyvillään siitä, että hänen harjoituksensa alkoivat sujua niinkuin
ennenkin ja että hän muistelemalla vielä kokoili aika pitkiä
venäjänkielisiä lauseita, astuskeli hän piilopaikastaan maantielle...

Hän aikoi lähteä pappilaan päin, mutta kääntyikin takaisin ja meni
Päkkilään päin.

Päkkilän luona tapasi hän poliisin.

»Onko kuulunut tarkempia tietoja kenraalikuvernöörin tulosta?» kysyi
hän tiukasti poliisilta.

Poliisi selitti kaikki mitä tiesi, sanoi, että ensi tiistaina, siis
viikon päästä tulee... että kolmella automopiilillä tulevat ja tässä
kirkolla puhuttelee ihmisiä... ja että kunnanmiestenkin pitää olla
vastassa...

Aaseffi nauraa virnisteli.

»Semmoinen herra kun kenraalikuvernööri on... niin... Jaa... minä
kysyn, kuka osaa täällä Heinärannalla seisoa semmoisessa asennossa,
että se hänen ylhäisyytensä silmää miellyttää...»

»No ei kerrassaan kukaan», myönsi poliisi.

»On joku, joka osaa... ja se joku olen minä... ja minä olen se
mies, joka kostan nyt kaikille niille, jotka ovat kuoppaa minulle
kaivaneet... Nyt ei tarvitakaan 'todistuksia' eikä 'näytöksiä', onkin
semmoinen tuomari pöydän takana... Jaa... saapi nähdä, kuinka käypi...»

Poliisi kuunteli melkein säälien tuon sairassieluisen miehen puhetta,
ja raskas huokaus nousi hänen rinnastaan.

»Niinpä niin», jatkoi Aaseffi tavattoman hyvillään. »Saat varoa
kinttujasi sinäkin... Osaatko edes seisoa smirnaassa? Tiedätkö, mikä on
priamaa? Ja Päkkilän Salmolle tulee hiiden hoppu... jahka minä tässä
pääsen asioita selittämään... Ja Horsluntin minä myöskin toimitan
karkoitettavaksi...»

»Horsluntilla ovat monet koukut ja konstit», sanoi poliisi. »Kyllä
Horslunti päänsä suojelee...»

»Nyt on minun aikani tullut», lopetti Aaseffi puheensa ja läksi
hyvästiä sanomatta kävelemään, halveksivasti poliisia silmäten.

Hän oli näinä viime aikoina saanut päähänsä, että hänellä oli
vihamiehiä kylä täynnä, ja kaikkien uskoi hän hänelle pahaa suovan.
Päkkilän Salmoa piti hän verivihollisenaan, vaikkei toinen ollut
hänen asioihinsa koskaan sekaantunut. Ja nyt hän, vinhasti keppiään
heiluttaen, käveli menemään Päkkilään, vaikkei ollut talossa kahteen
vuoteen käynyt. Päkkilä seisoi pihalla, kun Aaseffi tulla viuhtoi
pihaan.

»Nyt on minun aikani tullut, ja minä tulen pian näyttämään...» alkoi
hän puhua.

»Terve tulemaan!» toivotti Päkkilä, mutta huomasi pian, että miehen
mieli oli enemmän sekaannuksissa kuin koskaan ennen.

»Minä tulen näyttämään... Sillä täällä ei osaa kukaan muu puhutella
kenraalikuvernööriä kuin minä... Minä se osaan, ja minua uskoo...»

Hän töksähti yhteen kohtaan, oikaisi koukun vartensa suoraksi, nosti
sormet ohimolle ja alkoi ladella tulemaan outoja, sihiseviä sanoja, ja
karjaisi väliin...

»Eikö käy hyvin?» kysyi hän, kun vihdoin asettui.

»Mainiosti käypi... hyvin käypi... Jopa pitäisi kelvata vaikka
keisarille», myönsi Päkkilä.

Mutta äkkiä näytti Aaseffi muistavan jotakin, ja sanomatta hyvästiä
tai antamatta selitystä kummalliseen käytökseensä riensi hän kiivasta
kyytiä kujasta ulos ja näytti kääntyvän pappilaan päin. Päkkilä katsoi
hänen jälkeensä ja sanoi itselleen:

»Sen raukan järki on kokonaan sekaantunut kenraalikuvernöörin
tännetulon takia...»

Päkkilästä tuntui olo ja elämä nyt sangen raskaalta. Hän ei saanut
selvää, missä oikein vika oli, mutta niin tuntui kuin hänen rauhaansa
olisi häiritty, vaikkei kukaan sitä ollut häirinnyt.

Vähäpuheisena hän oli ja käveli pellon pientareita pitkin muka nousevaa
orasta katsellen. Mutta muualla vaelsivat hänen ajatuksensa.

Päästyään lähelle saunaa, joka oli peltojen alla kivikkorovalla,
seisahtui hän ja hymähti. Käveli sitten pihaan ja sanoi nuorimmalle
tytölleen:

»Panepas, Helmi, sauna lämpenemään!»

Tyttö katsahti kysyvästi isäänsä. Päkkilässä ei miesmuistiin ollut
lämmitetty saunaa tiistaina, vaan milloin viikolla lämmitettiin,
lämmitettiin keskiviikkona.

»Nythän on vasta tiistai», sanoi hän isälleen.

»Niinhän nyt vasta on, vaan niinpä tässä tuntuu, että saunanlöylyyn
pitää päästä», sanoi Päkkilä.

Tyttö ei enempää kysellyt, vaan riensi hommaan.

Ja vanha Päkkilä otti sinä iltana niin kuuman löylyn, että rengitkin
pakenivat lauteilta ja tuumailivat, että jopa nyt isäntää kutisee
tavallista enemmän.

       *       *       *       *       *

Myöhään samana iltana istui vanha rovasti kirjoituspöytänsä ääressä.
Hänen oli tapana näin kesäiltoina istuskella kamarissaan avonaisen
ikkunan luona. Ja vaikkei hänellä usein enää niin myöhään ollut työtä,
istui hän ja illan suloa nautti. Hänen ikkunastaan oli suurenmoinen
näköala kylälle, korkealle mäelle, jossa vanha kirkko pitkien petäjien
keskellä seisoi, ja kauas vuoriseen seutuun, jossa kukkulat näyttivät
kasvaneen kiinni taivaanrantaan.

Miettiväisenä hän nyt istui, ja kun laskevan päivän kultaiset säteet
osuivat kirkon ristiin, näytti niinkuin se sädehtisi...

... »hänen ylhäisyytensä tahtoo nähdä kirkon...» Hän ei tiennyt, mikä
hänen oli, mutta jotakin kummaa painoa hänen sydämessään tuntui. Oliko
jo ehkä vanhuutta? Mutta miksi nyt juuri oli alkanut tuntua? Taas hän
loi katseensa vaalealle pilvettömälle taivaalle, jossa hyvin kaukana,
tunturien huipuilla, päivän laskevat säteet hyppelivät ikäänkuin hyvää
yötä toivottaen yöhön käyville ihmislapsille...

Ja hänelle johtui mieleen, tuli totisempana kuin koskaan ennen se,
ettei Herra, maan ja taivaan luoja, anna itseänsä pilkata...

Ovi aukeni silloin melkein äänettömästi, ja kun vanha rovasti silmäsi
taakseen, näki hän Kuusipään, suntion, seisovan ovella.

Hän tunsi miehensä, ja heti jyskähti hänen mieleensä epämiellyttävä
ajatus...

»Mikä nyt on asiana näin myöhään?» sanoi hän vähän tyytymättömällä
äänellä.

Kuusipää rykäisi ja alkoi laajan selityksen, jonka ydinkohtana oli
se, että hän pyysi lainaksi rovastin vanhaa siipitakkia, voidakseen
esiintyä kenraalikuvernöörin edessä...

»Horsluntikin on teettänyt uuden takin, ja Aaseffi kuuluu lainanneen
kaupungista asti kengät ja housut», selitti Kuusipää. »Ja muutkin...
ne, jotka kenraalikuvernööriä tahtovat puhutella...»

Rovasti kääntyi ikkunaan päin. Hän ei tiennyt, tuliko hänen nauraa
vaiko itkeä.

»No, mutta suntiollahan on hyvä puku, siisti ja terve», sanoi hän.
»Eikö se vältä?»

Mutta Kuusipää väitti, että siipitakki oli juhlallisempi.

»Sitä käyttävät vain herrasmiehet eivätkä nekään kuin erityisemmissä
tilaisuuksissa», koetti rovasti selittää.

Mutta Kuusipää vakuutti, että semmoinen takki täytyi olla sillä, joka
tahtoi kenraalikuvernööriä puhutella.

»Kuka sitä on sanonut?» kysyi nyt rovasti, mennen hyvin vakavan
näköiseksi.

»Aaseffi sanoi...»

Rovasti oli pitkän aikaa hiljaa.

»Ovatko nyt ihmiset tulleet hulluiksi!» sanoi hän sitten puoliääneen,
kääntyi sitten suntioon päin ja sanoi melkein ankarasti:

»Minä en tahdo, että Kuusipää tekee itsensä naurettavaksi...»

Kuusipää ymmärsi lähteä, mutta rovastin äskeiset mietteet saivat
kuin uutta vauhtia. Hän muisti Horsluntin... Kuusimäen Auruuran ja
Pikku-Herralan Vanten...

— Ja kuka tietää, kuinka monta heitä on! — mietti hän. — Routavuodet
olivat silloin... mitkä vuodet lienevät nyt nämät, joissa elämme!

Mutta ei hän kysymykseensä vastausta saanut, tai tahtonut saada, sillä
syvällä sydämessään hän tunsi, että siihen olisi ollut hyvinkin helppo
vastata.




IV


Kuusimäen Auruuran valitusasia ei ollutkaan pysynyt salassa.

Rapean viikon päästä oli se tietona ympäri pitäjää.

Kuka oli semmoista huhua levitellyt?

Auruuraa pidettiin lujalla. Auruura itki ja vannoi, että hän oli
viaton. Mutta joku tiesi siihen sanoa, että Pikku-Herralan Vante oli
ollut hänelle apuna... että olivat yhdessä koettaneet saada rovastia
kirjoittamaan, mutta rovasti oli kieltäytynyt... ja häväissyt sekä
Auruuran että Pikku-Herralan Vanten...

Niin sanottiin.

Auruuralla oli kova hätä, sillä hänen kimppuunsa käytiin, ja lisäksi
oli hänestä sepitetty laulu...

Eräänä iltana hyökkäsi Auruura Horsluntin luo, uskoen, että tämä ei
ollutkaan malttanut pitää suutansa kiinni. Mutta Horslunti oli sangen
kylmä ja sanoi lyhyesti, että hänen takanaan oli suurempia salaisuuksia
kuin Kuusimäen Auruuran valituskirje...

Mutta miten on asia sitten levinnyt, että koko pitäjä ja
naapuripitäjäkin sen tietää! ihmetteli hän.

Horslunti hymähti viisaasti.

»Olen kuullut, että jotkut juorukellot ovat kuulleet sinun ja
Pikku-Herralan Vanten keskustelevan siitä asiasta telefoonissa...»

Auruura kalpeni. Nyt hänkin ymmärsi, mistä asia oli levinnyt.

»Syy on Pikku-Herralan Vanten», sanoi hän melkein itku kurkussa. »Minä
en olisi hoksannut enkä tiennyt koko asiata, mutta Vantte minulle
soitti ja kehoitti valittamaan...»

Hän seisoi Horsluntin edessä kysyvän näköisenä ja ikäänkuin apua anoen.

»Tjaah», arveli Horslunti. »Minä olen tehnyt mitä on käsketty, — minuun
ei kuulu koko asia...»

Hetken päästä sanoi Auruura:

»Panevatkohan siitä sanomalehteen?»

»Sitä en tiedä», vastasi Horslunti, mutta siinä samalla hän muisti,
että _hänenkin_ valituskirjelmänsä voisi tulla sanomalehteen... Kun ei
hän sitä ollut tullut ajatelleeksi!

»Saattaisiko peräytyä vielä?... Tarkoitan, että jos olisi kirjoittaa,
ettei ottaa huomioon», arveli Auruura. »Kyllä minä vaivat maksaisin...»

Horslunti oli miettivinään ja sanoi sitten:

»Voipi koettaa... Mutta en minä usko, että enää ehtii...»

»Minä poloinen... Minä poloinen, joka uskoin ja luotin tuohon
Pikku-Herralan Vantteen, jota niin kykenevänä ja viisaana pidetään...»

»Suuri lurjus koko mies», sanoi Horslunti.

Mutta siinä kun Auruura pyyteli ja pyyteli, lupasi Horslunti koettaa,
kirjoittaa, ettei valituskirjelmää oteta huomioon.

Vähän keveämmin sydämin lähti Auruura Horsluntin puheilta. Hän käveli
pää rinnalla ja katseli aivan maantien someroa. Hän ei uskaltanut
katsoa vastaan tulevia silmiin ja hänestä tuntui niinkuin maan
ruohotkin puisivat nyrkkiä... Päiväkin, joka paistoi, tuntui kuin
paistaisi pilkallaan...

»Hyvää päivää, Auruura!»

Hän kuuli äänen aivan vieressään, edessään, ja kun hän nosti päänsä,
kohtasivat häntä ensiksi Salmo Päkkilän suuret, ruskeat vanhan miehet
silmät, joiden katse tuntui tunkeutuvan selkärankaan asti.

»Mihinkä Päkkilä on menossa?» kykeni Auruura kysymään, mutta toista
kertaa hän ei enää uskaltanut nostaa katsettaan Päkkilään päin. Katseli
vain tiehen ja tienviereen...

»Puhuakseni suoraan läksin sinua puhuttelemaan... En todeksi ole sitä
huhua uskonut...»

»Valetta se onkin», sanoi Auruura nyt vähän rohkeampana. »Valetta ja
pahojen ihmisten keksimää...»

Päkkilä oli hetken ääneti ja virkkoi sitten melkein surullisella
äänellä:

»Sieltäpäin tuleva apu on kuin aamukaste, jonka päivän kirkkaus
haihduttaa... En minä huhua olisi tahtonut todeksi uskoakaan...»

»Valetta se on... valetta se on», vakuutti Auruura, ja sanoen hänellä
olevan kiireen, läksi hän hätäisen hyvästin sanottuaan kävelemään
kotiaan päin.

Päkkilä katsoi hänen jälkeensä ja mietti:

— Enpä minä olisi sentään Auruurasta sitä uskonut... Pikku-Herralan
Vantte on siis myöskin...

Mutta nopein askelin käveli Auruura kotiaan päin, riensi niinkuin
pahantekijä pakoon.

Kun hän pääsi Kerkkolan kohdalle, näki hän, että perunamaalla oli
poikia, jotka hänet nähtyään alkoivat laulaa:

    Vantesta ja Auruurasta se on tehty laulu,
     josta on tullut Heinärannalle isonlainen nauru...

Pitemmältä Auruura ei laulua kuullut, hän riensi kuin takaa-ajettuna,
hame hulmuten niinkuin kovaan vastatuuleen puskisi...




V


Ei ollut enää kuin pari päivää siihen, jolloin kenraalikuvernöörin piti
tuleman...

Kylällä näyttivät kaikki toimivan askareissaan. Tukkilautat kulkivat
joella yötä päivää niinkuin ennenkin. Aurinko nousi ja laski niinkuin
ennenkin. Maan ruoho kasvoi, ja peltojen oras nousi nousemistaan.
Lehmäin kellot kalkattivat laitumilla niinkuin ennenkin, lohipadolla
hurrasivat miehet täyden apajan saatuaan. Pääskyset visertelivät,
pihlajat kukkivat niinkuin ennenkin. Kylän raittia kulkivat ihmiset
niinkuin ennenkin, kirkonkellot soivat, ja kaiku kierteli vaaroja
pitkin niinkuin ennenkin...

Koko maailma näytti olevan aivan entisellään.

Mutta kuitenkin tuntui Ollin-Mikosta, ettei ollut kaikki niinkuin
ennen. Aikaansa kuluttaakseen läksi hän Jannenmäkeen, jossa oli
kuullut näinä päivinä olleen kovaa touhua ja hommaa. Salassa olivat
jannenmäkeläiset muka hommanneet, mutta vihiä oli saatu sittenkin mitä
hommaavat. Mikkokin oli siitä kuullut ja arveli, että onpa siellä soma
käydä kuulemassa, mitä oikein aikovat.

Mikko puolestaan oli nyt päässyt tasapainoon eikä häntä liikuttanut
vähääkään enää se, tuliko vai oliko tulematta suuria herroja. Hänellä
ei ollut mitään valittamista eikä naukumista. Hän oli maksanut veronsa
aina määrättynä päivänä, sekä kruunun- että kunnanverot; hänen
luokseen ei ollut ryöstömies koskaan yrittänytkään eikä hänelle ollut
pahaa tehnyt eikä hänen rauhaansa häirinnyt kukaan. Ei ollut hänellä
valittamista niinkuin monella muulla tuntui olevan...

Laki on ankara niin yhdelle kuin toiselle. Ei täällä saanut toinen
toisensa rauhaa, omaisuutta tai muuta rikkoa eikä anastaa... Ja joka
luulee ja uskoo, että hänelle on väärin tehty, niin niitä varten ovat
käräjät kahdesti vuodessa, syksyllä ja kevättalvella! Mitä varten oli
lautamies ja haastemies, poliisi!

Kyllä käräjillä _oikea_ asia oikeni, vaan väärän asian parissa
siellä tulee hätä... ja hätäpä tuli viimein Horsluntillekin, vaikka
on olevinaan lakioppinut ja ilmoisen ikänsä kälmeyttä oppinut... ja
joutavuutta harjoittanut...

Mikkokin oli näinä päivinä mietiskellyt yhtä ja toista, vaan sitten kun
kävi Salmo Päkkilän puheilla — ja Päkkilän puheisiin luotti — oli hän
päässyt entiselleen.

»Meillä on laki... siihen me turvaamme», oli sanonut. »Ei tarvitse
meidän, joilla on hyvä omatunto, hakea armoa keneltäkään eikä ketään
rukoilla. Laki on suora ja ankara kaikille...»

Samanlainen käsitys oli Mikollakin aina ollut. Lakiin oli turvautunut,
sen voimaan luotti vieläkin.

Mitähän lie vanha Janne sitten miettinyt, kun ei suoraan haastanut
kruununvoutia ja nimismiestä, joiden sanoo vääryyttä tehneen?

Ei ollut Päkkiläkään tahtonut Jannen asiassa puhua sinne eikä tänne.

Semmoisia asioita Mikko mietiskeli Jannenmäkeen kävellessään.
Mutta jouduttuaan pois metsän peitosta, josta polku Mikon mökiltä
Jannenmäkeen vei, unhotti hän hetkeksi kenraalikuvernöörin tulon ja
sen yhteydessä olevat seikat, ja alkoi tarkastella jannenmäkeläisten
peltoja ja perunamaita. Viheliäisiä olivat. Oras oli jo monessa
paikassa kärsinyt kuivuudesta, koska oli kellastunut. Laihoja ja
lamassa ne tietenkin olivat nuo peltotilkut, mutta päällisinpuolin
ne oli Mikon mielestä tehtykin. Kiviä oli joka sylen päässä, ja
pientareilla kasvoi pajupensaita. Sitten ne syyttivät Jumalaa ja
ihmisiä, kun eivät, viheliäiset, perunamaata viitsi kitkeä. Ei
vanhurskas Jumala tuommoisille pellon hoitajille mitään kasvata, olipa
kesä kuiva tai tuore!

Vanhan Jannen perunamaa varsinkin oli rikkojen ja roskien peitossa
niin, ettei monta naattia näkynyt...

Mutta Jumalan syyksi se pani vanha Jannekin joka syksy sen, ettei hänen
maassaan perunat kasvaneet, vaikka Päkkilässä nostettiin maasta pottuja
suuria kuin aikamiehen nyrkki... Mikko heräsi mietteistään vasta vanhan
Jannen navetan takana, sillä sinne asti kuului poru pirtistä...

Siellä tuntui olevan paljon ihmisiä, sillä monenlaista ääntä kuului.
Mikko ymmärsi, että siellä väiteltiin jostakin asiasta.

Kun hän astui sisälle, vaikenivat äänet.

Vanha Janne istui pöydän päässä ja muita mökkiläisiä penkillä ja
tuoleilla. Pöydällä näkyi olevan mustepullo ja paperia.

Mikosta näytti, ettei hän ollut oikein tervetullut, mutta hän ei ollut
siitä tietävinäänkään, sanoi hyvää iltaa, istui pyytämättä ja alkoi
panna piippuunsa.

Vanha Janne näytti samassa muistavan jotakin hyvää, sillä hänen
katseensa kirkastui, ja hän sanoi:

»Taisitpa tulla, Mikko, nyt sopivaan aikaan... Tässä nyt hyviä neuvoja
tarvittaisiin...»

Ja vanha Janne selitti laajasti, että tässä oli aikomus kirjoittaa
valituskirjelmä siitä hänen ryöstöasiastaan... ja antaa se suoraan
lämpimästä kädestä kenraalikuvernöörille... Sitten nähtäisiin, saavatko
kruununvouti ja nimismies yksissä tuumin ryöstää köyhältä lehmän...
Asia oli selvä, mutta kirjoitusmiestä puuttui... Nuori Janne oli kyllä
jo aloittanut kirjelmän, mutta siitä ei näkynyt tulevan selvää eikä
valmista, sillä kaksi päivää oli jo kirjoittanet... Nyt oli kysymys,
mistä saataisiin kirjoitusmies, johon epäilemättä voisi luottaa...
»Tietäisitkö, Mikko, neuvoa?»

Mikko kuunteli tarkkaan, mitä vanha Janne puhui, ja näytti
osaaottavalta.

»Horsluntihan se olisi», alkoi Janne puhua, kun Mikko näytti miettivän,
»mutta häneen ei ole luottamista...»

»Eipä taida häneen olla luottamista», myönsi Mikko.

»Mutta minulle juolahti äsken mieleen», alkoi Janne puhua, »se teidän
silloinen valituskirje, jonka siitä meijeripaikasta kirjoititte
konsulentille ja jonka konsulentti kuuluu ottaneen huomioon...»

»Huomioon otti», sanoi Mikko väliin.

»On puhuttu, että se kirje oli mainiosti kirjoitettu ja kokoonpantu...
eikä ole saatu selvää, kuka sen teidän puolestanne kirjoitti», jatkoi
Janne. »Et taitaisi neuvoa, Mikko, kuka kirjoitti?»

Janne katsoi kysyvästi Mikkoon. Mikko imi piippuaan ja arveli:

»Vaan ymmärtäneekö se suomenkielistä valitusta niinkuin konsulentti
ymmärsi?»

»No, sillä on monenlaiset tulkit matkassaan, kun kolmella
automopiilillä tulee», sanoi Janne.

»No, se tuo lienee, kun tulkin matkassaan kuljettaa», arveli taas Mikko.

»Ei se kuulu olleen Horsluntin kirjoitusta», jatkoi Janne. »On arveltu,
että olisiko Varpumäen Manta kirjoittanut, vaan ei oltu siitäkään
varmoja...»

Mikko sanoi nyt, ottaen piipun pois suustaan:

»Manta se kyllä on semmoinen kirjoittaja, että pakenee asia, olkoon
minkälainen hyvänsä...»

Nyt mietti Janne vuorostaan hetkisen ja kysyi sitten:

»Mahtaisiko Manta ruveta minulle kirjoitusmieheksi?»

»Uskon minä, että alkaa... ja pystyy myöskin... Keisarillekin kuuluu
kirjoittaneen siinä Uudentalon Mikon asiassa, jossa Mikko senaattiin
valitti...»

Janne pyysi nyt, että Mikko lähtisi Mantan puheille.

»Paras on, että itse käytte... ei siinä syrjäisten sovi sekaantua...
ja paremmin Manta alkaakin hommaan, kun itse luonnossa käytte
pyytämässä...»

Jannenkin mielestä oli Mikon puhe paikallaan, ja samaa mieltä olivat
muutkin sisällä olijat.

»Kun en ennemmin hoksannut sen Mantan puoleen kääntyä», päivitteli
vanha Janne ja alkoi toimittaa takkia päälleen, heti lähteäkseen Mantan
puheille.

»Jopa minä siitä mainitsin», sanoi nuori Janne, vähän häpeissään siitä,
ettei hän ollut pystynyt kirjoittamaan.

Vanha Janne alkoi nyt tuumata Mikolle, että Mikko, joka oli tuttava
Mantan kanssa, lähtisi apumieheksi hänelle, että Manta helpommalla
saataisiin kirjoittamaan. Mutta Mikko muisti samassa, mitä Päkkilä
oli sanonut... Oli sanonut, että ei missään nimessä sekaantua
jannenmäkeläisten asioihin...

»Ei siihen, semmoiseen asiaan, sovi syrjäisten sekaantua», vastasi
Mikko sen vuoksi Jannelle, mutta lisäsi sitten rohkaisevasti:

»Epäilemättä suostuu Manta... ei muuta kun puhuttelette hyvin, niin
alkaa kyllä... Eikä kauan menekään... Konsulentillekin kirjoitti
kolmessa tunnissa...»

»Olisi sentään puolta varmempaa, jos lähtisit kumppaniksi, Mikko»,
epäili yhä Janne.

»Ei minusta ole siihen asiaan kumppaniksi», arveli Mikko.

Ja kun vanha Janne oli pessyt kasvonsa ja ottanut paremman takin
ylleen, läksivät he yhdessä Mikon kanssa takaliston polkua kävelemään,
Mikko mennäkseen takaisin mökilleen, Janne Varpumäkeen Mantan puheille.
Janne kulki edellä nopein askelin, sillä hän oli laiha ja pitkäsäärinen
mies, Mikko talsi perässä, piippu suussa sauhuten.

»Ja jos nyt oikein onnistuu, niin luulen minä, että kruununvoudin ja
nimismiehen asiat alkavat olla lujalla», puheli vanha Janne, perässään
kynivälle Mikolle. »Ne saavat västinkiä kumpikin ja joutuvat viralta
pois...»

»Mitä vääryyttä ne sinulle tekivät?» kysyi Mikko.

»No, veivät lehmän ja myivät kruununveroista muka...»

»Oliko rästinä?» kysyi Mikko. »Vai perivätkö toiseen kertaan?»

»Lie ollut rästinä tai ei... vaan eivät ne saa omin lupinsa poliisilla
noudattaa lehmää navetasta ja myydä sutkauttaa melkein puoleen hintaan.»

»Antoivatko sinulle mitään lehmän hinnasta?» kysyi Mikko taas.

»Kuuluu se poliisi käyneen tarjoamassa, vaan ei ole huolittu... Kuulin,
että tulee nyt semmoinen herra pitäjääseen, että jo pitää kruununvoudin
ja vallesmannin olla eri lailla hypäkällä hänen edessään... Västinkiin
joutuvat ja viralta pois...»

Mikko kulki perässä pitkän matkaa mitään sanomatta. Janne odotti, että
Mikko kaikin puolin hyväksyi hänen hommansa, mutta kun Mikko ei sanonut
sitä eikä tätä, kysyi hän, kääntymättä kuitenkaan Mikkoon päin:

»Kuinka luulet käyvän? Joutuvatko västinkiin?»

»En semmoisia asioita ymmärrä, mutta olisiko kysyä Horsluntilta...»

Vanha Janne ei tiennyt oikein, mitä Mikko tarkoitti, mutta hän oli nyt
ymmärtävinään, ettei Mikko pitänyt hänen puoltaan.

He joutuivatkin samalla Mikon mökille, josta vielä oli melkoinen matka
Varpumäkeen.

»Lienee se Manta kotosalla?» kysyi Janne, kun Mikko kääntyi mökilleen.

»Kotonaan oli tässä aamupäivällä», tiesi Mikko.

Janne läksi kävellä viuhtomaan Varpumäkeen päin, mutta Mikko meni
mökkiinsä.

Ikkunastaan näki Mikko, kun Janne mennä vihmoi. Hän näki siitä
peräikkunastaan Varpumäkeen asti. Eikä Mikko malttanut piippuunsakaan
panna, vaan seisoi ikkunan luona ja katseli ja itselleen puheli:

»Sinnepä mene ja parastasi koeta, vaan niin minä luulen, että hukkaan
menet sen kirjoitusmiehen luo... On se Mantakin sen verran ylpeä...
eikä sillä taida olla erinomaisempaa rakkautta jannenmäkeläisiä
kohtaan.»

Mikko näki Jannen saapuvan Varpumäen pihalle, nousevan portaille ja
menevän sisälle...

»Vai minut olisit viekastellut Mantaa puhuttelemaan... Et ole sinä,
vanha Janne, minun narraajani... Ei saanut Horsluntikaan minua
narratuksi, ja hukkaan meni Aaseffinkin yritys...»

Mikko naurahti tyytyväisenä, ja sillä aikaa kun vanha Janne viipyi
Varpumäessä, ehti hän panna piippuunsa ja istahtaa siihen ikkunan
pieleen.

Kauan viipyi Janne sisällä. Kotona siellä kai oli Manta, koska niin
kauan viipyi... pyyteli ja rukoili varmaan...

»Olisi nyt Manta varovainen eikä lupaisi!» toivoi Mikko ja katseli
melkein silmää räväyttämättä Varpumäen portaille, milloin Janne
ilmestyisi takaisin ja oliko Manta matkassa.

Kauan viipyi. Mikko ehti polttaa piipullisen tupakkaa ja alkoi täyttää
uudestaan...

Ei vieläkään näkynyt!

Mutta kun Mikko sai toisen piipullisen sytytetyksi ja veti ensimmäisiä
savuja, ilmestyi Janne portaille ja jäi siihen hetkeksi seisomaan
ikäänkuin miettien, mihin päin lähtisi...

»Eipä tainnutkaan onnistua», puheli Mikko toisella suupielellään,
piipun varren ollessa toisessa. »Hukkaan taisit käydä! Ei Manta,
vaikka onkin vaimoihminen, ole niin narrattavissa... Sinun
ryöstöasiasi! Kun eivät kuulu koko Jannenmäestä yksikään verojaan
maksavan!»

Samassa vanha Janne laskeusi Varpumäen portailta pihalle ja läksi
pitkin askelin kävelemään sitä polkua pitkin, joka Varpumäestä lähti
kylälle päin...

Ei siis palannutkaan Mikon mökin kautta, josta lyhin tie olisi
takaisinkin ollut. Mihin se nyt?

Mikko seurasi jännittyneenä vanhan Jannen menoa, seurasi niin kauan,
että näki Jannen ehtivän tielle ja kääntyvän Horsluntiin päin...

»Ähää, sinnepä tuli asia lopultakin!» naureskeli Mikko ja lähti
Varpumäkeen kuulemaan, mitä Manta Jannelle oli vastannut.




VI


Vihdoin tuli se päivä, jona kenraalikuvernöörin piti Heinärannalle
saapua; se oli tiistai.

Ollin-Mikko, jolla oli hyvää aikaa seurata »maailman menoa», oli tehnyt
ja teki havainnoitaan.

Kylällä ei juuri itse pääasiasta enää puhuttu mitään, pääasiasta,
nimittäin kenraalikuvernöörin tulosta. Mutta sen yhteydessä ja siitä
johtuvista jutuista kerrottiin sitä enemmän.

Mikkokin oli kuullut, että Pikku-Herralan Vantella ja Kuusimäen
Auruuralla oli ollut kiivas yhteenotto, sanasota, jossa toinen
toistaan haukkui... Auruuran oli lopulta täytynyt antautua armoille ja
itkenyt oli lopuksi... Vanten kerrottiin uhanneen, että hän menee itse
luonnossa kenraalikuvernöörin puheille ja kantelee mitä hänen osaltaan
on kantelemista...

Siitä pilkkalaulusta, jonka kylän pojat olivat tehneet hänestä ja
Auruurasta, oli Vantte haastattanut Virnemäen Paavon, Päkkilän
renkipojan, Hurskais-Oton ja Mäntykummun Huldan, joka oli piikana
Aittamaassa... Vantte uskoi, että ne olivat laulun tehneet, ja
todistajiksi kuului tulevan puoli kylää...

Aaseffista kerrottiin kummia juttuja ja tiedettiin hänen uhanneen, että
Horsluntin ja Päkkilän Salmon hän nyt ensiksi toimittaa västinkiin, ja
sitten vähitellen tulee muiden vuoro...

Kuusipäästä, suntiosta, tiedettiin, että hän lopultakin oli saanut
lainaksi vanhan siipitakin, jonka vanha lukkari aikoinaan oli huutanut
entisen metsäherran konkurssihuutokaupasta... ja kuului olevan nyt
Kuusipää kuin pulskin herra...

Vanhan Jannen oli täytynyt turvautua Horsluntin apuun. Horslunti oli
kirjoittanut verrattoman valituskirjelmän siitä ryöstöstä, jonka
kruununvouti ja nimismies Jannen luona laittomasti toimittivat. Janne
oli itse aikonut ojentaa sen kirjelmän kenraalikuvernöörille ja lisätä
vielä muutamia painavia pykäliä.

»Se on köyhän kansan ystävä tämä kenraalikuvernööri... mutta herroille
ja virkamiehille se on kuin ilmi piru», oli Janne sanonut.

Mutta Horsluntin valituskirjelmä oli pysynyt salassa. Ainakaan ei
siitä kukaan tiennyt mitään kertoa eikä Mikkokaan ollut siitä mitään
kuullut. Mutta oli eräs toinen juttu, josta näinä viime päivinä oli
kerrottu. Oli huhu semmoinen liikkeellä, että Horslunti oli aikonut
pitää kirkolla puheen kenraalikuvernöörille. Mistä semmoinen huhu oli
levinnyt, ei kukaan tiennyt, mutta sanottiin Horsluntin monta yötä ja
monta päivää puhettaan valmistaneen. Kerrottiinpa, että yöllä oli yksin
ääneensä puhunut ja pitkin kamarin lattiaa kävellyt...

Noita Mikko muisteli, kun aamulla nousi vuoteeltaan.

Kaunis oli ilma, päivä paistoi ja linnut lauloivat. Kylällä ei näkynyt
mitään merkillistä. Rahtimiehiä palasi kaupungista korkeine kuormineen,
ja töissään hääräsivät ihmiset.

Mikkoa ei muka liikuttanut koko kenraalikuvernöörin tulo, vaikka kyllä
hänen täytyi myöntää, että utelias olisi hänkin näkemään... ei itseä
kenraalikuvernööriä, vaan niitä kolmea automopiiliä, jotka perävilkkaa
tulevat...

Mikko pesi kasvonsa (jota hän ei tavallisina arkipäivinä koskaan
tehnyt) ja pani sunnuntaitakin ylleen.

— Jos tulisi käydyksi kirkolla asti, — ajatteli hän.

Hän lähti muka muissa asioissa kävelemään, mutta kun hän meni
Virnemäestä pihan läpi, huomasi hänet Kaisa.

»Mihin Mikko nyt niin reilassa kävelee?» kysyi Kaisa.

Mikolla ei sattunut olemaankaan vastaus valmiina, mutta viimein hoksasi
hän ja vastasi:

»Ajattelin käydä Ojalaisessa... kuuluu tamma viime yönä varsoneen...»

Mutta Kaisa, vaikka olikin vaimoihminen, ymmärsi, että jo laski nyt
Mikkokin hätävaleen...

Mutta oli olevinaan kuitenkin niinkuin uskoisi ja alkoi selittää
Mikolle, mitä oli kuullut ja omin silmin nähnyt. Hän oli — niin
kertoi Kaisa, — eilen illalla Mäntykummun Sohvin kanssa palannut
kauppiaasta ja olivat Sohvin kanssa 'oikaisseet kirkon takaliston
polkuja pitkin... Niin kirkon takaa, siitä taajasta männiköstä, kuului
kummallisia ihmisääniä ja karjumisia... »Uteliaina menimme Sohvin
kanssa kurkistelemaan, sillä olimmehan kuulleet, että Aaseffi siellä
harjoitteli sotatemppuja...»

»Niin kuuluu harjoittelevan... sanotaan hänen tulleen mielenvikaan»,
keskeytti Mikko Kaisaa.

»Elähän! Annahan kun kerron!» jatkoi Kaisa. »Ei siinä Aaseffi
merkillisin ollut... siellä oli toinenkin mies...»

»Toinenkinko mies?» kummasteli Mikko.

»Niinpä, ja arvaa kuka?»

»En osaa arvata...»

»No Kuusipää, ja yllään oli hänellä se vorsmestari-vainajan siipitakki,
jonka tiedät...»

»No, voi helvetti!» mainoi Mikko.

»Sohvin kanssa seisoimme suuren kuusen suojassa ja uteliaina
katselimme... No, jo siinä oli jos jotain. Aaseffi, näet,
opetti Kuusipäätä kumartamaan sillä lailla kun pitää kumartaa
kenraalikuvernöörille... Siipitakki yllään piti Kuusipään aina
perääntyä taaksepäin ja sieltä sitten tulla Aaseffia vastaan, sillä
Aaseffi oli olevinaan kenraalikuvernöörinä... Kuusipää yritti ja
yritti, kumarteli, että takin siivet heiluivat kuin ukkometson
siivet... Palavissaan näytti parhaansa yrittävän, vaan aina kun pääsi
Aaseffin luo ja alkoi kätellä, niin Aaseffi taas karjaisi:

»'Ei kelpaa! Takaisin! Syvempi kumarrus... notkeampi selkä... näin...
eikä noin...'

»Sillä lailla komenteli Kuusipäätä.»

Mikko nauroi katketakseen, mutta Kaisa oli vakavan näköinen.

»Mitä se Aaseffi oikein aikoneekaan, kun kuuluu uhanneen, että
västinkiin toimittaa nyt ensiksi Päkkilän Salmon ja Horsluntin... Ja
uhanneen kuuluu muitakin...»

»Omaa piruuttaan jakaa... ei se rehellisille ihmisille mitään voi,
kannelkoon ja valehdelkoon kenelle hyvänsä... laki on hänellekin...»

»Ja miksikä piispaksi aikonee Kuusipääkin, kun Aaseffille oppiin meni
ja siipitakin hommasi...»

»Ihmisten nauruksi», lisäsi Mikko.

»Ei ymmärrä hävetäkään...»

»Ei se siipitakkia ylleen olisi pannut, jos hävetä ymmärtäisi...»

Kaisa oli hetken hiljaa, arveli sitten:

»Tänäänhän on sanottu niiden tulevan kolmella automopiilillä... olisi
se soma nähdä.»

»Onpa noita nyt jo nähty automopiilejakin», sanoi Mikko, koettaen olla
välinpitämättömän näköinen.

Ja Mikko lähti verkalleen kävelemään kylälle päin.

Ei mitään erinomaisempaa näkynyt. Niin oli kuin arkipäivä ainakin.

Ojalainen näkyi olevan multaamassa perunamaataan, ja Mäkimaassa
korjattiin niittylatojen kattoja.

Mikko oli viikon lopulla, kun tapasi Päkkilän, kysynyt, tiesikö tämä,
mihin aikaan päivästä kenraalikuvernööri suurine herroineen tulee.
Mutta ei ollut sanonut Päkkilä tietävänsä, — eikö sitten lie tahtonut
Mikolle ilmoittaa. Olisi se pitänyt hänen tietämän, hänen, joka
kunnanmies oli ja oli poliisin kautta määrätty läsnä kirkolla olemaan...

Ajatuksissaan käveli Mikko Päkkilään päin, mutta kun hän samassa
huomasi Halko-Roopen menevän rantaan halon sahaukseen, liittyi hän
Roopeen ja läksi rantaan. Hän odotteli, että Roope ottaisi puheeksi
kenraalikuvernöörin tulon, mutta kun Roope vain jutteli viimeöisestä
lohensaaliista, sanoi Mikko:

»Tänäänhän niitä pitäisi tulla isoja herroja tähän kylään...»

»Niinpä tulkoot», vastasi Roope välinpitämättömästi ja Mikko ymmärsi
siitä, ettei Roope ollut kuullut mitään valitusjutuista eikä muustakaan.

Roope aloitti työnsä. Mikko istui nurmelle viereen ja pani piippuunsa.

»Lämmin päiväpä taitaa tänäänkin tulla», sanoi hän.

»Lämmin tulee», myönsi Roope, ja siihen taukosi keskustelu.

Mutta Mikko oli uteliaan levottomana ja silmäili vähä väliä tielle
päin. Siellä näkyi olevan joku tienkorjaajakin, joka Mäkimaan kohdalla
heitteli someroa tielle...

Kirkolle päin teki Mikon mieli lähteä, mutta ei hän yksin viitsinyt,
kun ei nähnyt kenenkään muunkaan sinne päin olevan menossa. Mutta
yhtäkkiä hän hoksasi, että Horslunti varmaan tiesi, mihin aikaan isot
herrat tulevat, sillä Horsluntihan pitää kenraalikuvernöörille puheen...

Hän jätti Roopen sanaa sanomatta sahaamaan pitkää kuusista rankaa ja
lähti kävellä tiputtamaan Horsluntiin päin, nähdäkseen, joko Horslunti
oli kirkolle mennyt... Ja jos oli mennyt, niin silloin ei enää ollut
kaukana isojen herrojen tulokaan...

Hän käveli touhussa ikäänkuin hänellä olisi hyvinkin tähdellisiä
asioita. Ja itsekseen hän ihmetteli, että kyläläisissä ei näkynyt
uteliaisuuden merkkiäkään, eikä kukaan vastaantulevista ottanut asiasta
puheeksi, — oli aivan niinkuin eivät tietäisi, että isoja herroja
tuleekaan kolmella automopiilillä...

Ettei hän herättäisi kenenkään huomiota, kulki hän ensin Horsluntin
asunnon ohi ja pyörsi piennarpolkua takaisin. Piennarta kulkien saattoi
hän nähdä suoraan Horsluntin huoneeseen ja ovelle, oliko avain lukossa
vai eikö.

Huoneessaan näkyi Horslunti olevan. Sikari suussa käveli kahakäteen...
ja joku paperi oli kädessään...

Mikko näki, että mustassa puvussa oli ja että kellonperät kiilsivät
liivien etupuolella...

— Kohta varmaan lähtee, arveli Mikko ja käveli sivu.

Horsluntilla varmaan oli tietona, mihin aikaan suuret herrat tulevat...

Mutta ei hän silti päässyt lepoon. Johonkin päin mennäkseen lähti
hän Päkkilään päin ja mietti että jos aikaa näyttää olevan, niin
kiipeää Jannenmäkeen. Touhussa ja odotuksessa siellä tietenkin oli
vanha Jannekin, joka lämpimästä kädestä aikoi valituskirjelmänsä
kenraalikuvernöörille antaa! Jannella sitä juuri hommaa onkin!

Kun pääsi Päkkilän kohdalle, näki hän ihmeekseen ja kummakseen, että
Päkkilä oli väkineen turnipsimaata kitkemässä.

Mikko melkein säpsähti. Oliko hän ehkä erehtynyt päivästä? Eikö nyt
ollutkaan tiistai?

Mikko laski viikon päivät ja oli varma siitä, ettei hän ollut
viikkopöllönä. Mutta kuinka oli ymmärrettävissä, että Päkkilä, jonka
tuli olla kenraalikuvernööriä vastassa, ryömi pölyssä turnipsimaalla!

Päkkilän kohdalla poikkesi Mikko syrjään, ettei Pakila häntä huomaisi.
Eikä hän osannut selittää, minkä vuoksi hän ei tahtonut Päkkilää nyt
juuri kohdata, vaikka muuten olivat tuttavat miehet...

— Kaiketi eivät saavu ennenkuin iltapäivällä, — ajatteli Mikko, koskapa
Päkkiläkin vielä on arkihommissa...

Hän ajatteli jo lähteä takaisin mökilleen, mutta kun kerran jo oli
joutunut sille polulle, joka vei Jannenmäkeen, käveli hän menemään
sinnepäin, jonkunlaista pettymistä tunnossaan tuntien.

Hän ehti lähelle mökkiryhmää; puron pauhu kuului, ja linnut lauloivat.
Kun Mikko pääsi purolle, joka juoksi ohi Jannenmäen, äkkäsi hän miehen
olevan kumarruksissa puron partaalla ja hankaavan molemmin kämmenin
kasvojaan...

Mikko tunsi heti kasvojensa pesijän vanhaksi Janneksi.

Ja samassa Jannekin nosti päätään ja katseli läpi vettätippuvan
otsatukkansa Mikkoon...

»Joko olivat kirkon ovet auki?» kysyi Janne hätäisellä äänellä.

»En minä tullut kirkon kautta», vastasi Mikko ja kysyi vuorostaan:

»Mihin aikaan isojen herrojen pitäisi tulla?»

»Ne voivat tulla millä hetkellä hyvänsä», sanoi Janne ja tarttui
puhtaaseen pyyheliinaan, jonka pesemisen ajaksi oli ripustanut
pajupensaaseen. Ja pyyhkiessään kasvojaan puheli hän Mikolle:

»Olipa olevinaan sekin Varpumäen Manta! Ei millään ehdolla suostunut
kirjoittamaan valituskirjelmääni, mutta muistakoon!»

»Vai ei ryöttä ruvennut!» virkkoi Mikko osaaottavasti.

»Mutta löytyi mies, joka kirjoitti, ja kirjoittikin hyvän.» kehaisi
Janne.

Hän sukaisi kammalla otsatukkansa taaksepäin ja kääri pyyheliinan
kokoon.

»Turnipsimaalla näkyi vielä olevan Päkkiläkin», sanoi Mikko.

»Vai turnipsimaalla!» kummasteli Janne. »Ja Päkkilä, jonka pitäisi olla
etukynnessä vastaanottamassa. — Näkyikö vallesmannia?» kysyi hän sitten
yhteen menoon.

»En sattunut minä näkemään!» sanoi Mikko.

»Luulenpa tulevan raskaan päivän vallesmannille», arveli Janne.

Hän oli kuivannut kasvonsa ja sukinut hiuksensa. Mikko oli siinä
jutellessa pannut piippuunsa...

Silloin kuului vihlova, kamala mylvintä maantieltä ja kirkolta päin,
mylvintä, joka halkaisi ilman kaukaisiin vaaroihin asti... Janne ja
Mikko säpsähtivät.

»Se oli auton huuto!» sanoi Janne hätäisesti.

»Auton ääni oli!» myönsi Mikko. »Nyt tulevat!»

Samassa kuului toinen vielä kamalampi mylvintä, ja kun Janne ja Mikko
katsoivat maantielle, näkivät he paksun tomupilven nousevan kirkon
kohdalta maantieltä.

Sen enempää eivät joutaneet keskustelemaan. Kumpaisellekin selvisi
yhtaikaa, että nyt saapuivat suuret herrat kirkon edustalle. Janne
lähti täyttä juoksua rientämään mökilleen, avopäin, paitahihasillaan,
ja hänen kädessään leijasi valkoinen pyyheliina niinkuin lippu...

Mikko tyrmistyi siihen puron partaalle eikä ensi hämmästyksessään
älynnyt, mihin lähteä...

Mutta sitten lähti hän kuin pyssyn suusta oikaisemaan poikki
kivikkokankaan kirkolle päin... Vauhdissaan lensi hän kerran
pitkäkseen, mutta nousi ylös ja riensi kuin riivattu...

Hän ehti jo kirkon taakse...

Siihen hän pysähtyi. Siinä oli loitompana vankka, pitkäoksanen kuusi,
jonka latva ulottui kirkon ristin korkeudelle.

Mikko nousi kuusen runkoa kuin kissa oksiin asti, ja kun oksien
keskelle pääsi, niin katosi tuuheaan puuhun koko maailman näkyvistä...

Hän nousi melkein latvaan asti ja näki sieltä suoraan kirkon eteen...
Hän näki maantiellä kolme komean komeaa automopiiliä, mustia ja
kirjavia herroja, oli tuntevinaan vallesmannin, joka siipitakki yllään
liehui kahakäteen...

Kuka noista lienee ollut se pääherra? Mikko ei saanut selvää, vaan
otaksui, että tuo se tuossa on...

— Hyvänen aika! Voi! voi! — mietti Mikko, ollen merkillisessä
jännityksessä...

Ei näkynyt vielä Päkkilääkään, mutta vanha rovasti seisoi kirkon
portailla, ja molemmat kirkon ovet olivat auki kuin aapisen kannet...

Kuinka käynee Jannelle? Ehtiikö? Ehtiikö?

Ei näkynyt Horsluntia, ei Aaseffia, ei ketään!...

Ne eivät ole ehtineet! Eivät ole ehtineet!

Nyt puhuu jotakin vallesmannille... Mitä puhunee? Moittineeko maantietä
huonoksi?

Jopa... jopa tulee tuolta Päkkilä... Päkkilä ehtii... Mutta eipä näy
muita... eipä näy muita...

Missä viipynee Horsluntikin, joka aina on ensimäiseksi ehtinyt? Missä
Aaseffi ja Kuusipää? Entäs Pikku-Herralan Vantte?

Jo kättelee Päkkilääkin ja puhuttelee... Kuinka käynee Jannen?
Ehtiikö, ehtiikö? Mikko näki kuusestaan kauas joka haaralle, näki
maantietä ylös- ja alaspäin ja Jannenmäkeen näki selvästi... Ei näkynyt
maantielläkään yhtään ainoaa ihmistä... Mistä nyt puhunee Päkkilälle?
Kumma mies se Janne, kun ei kerkiä! Mikko katsoi Jannenmäkeen. Jopa
juoksee Janne täyttä vauhtia, suuri paperikäärö kädessään... juoksee...
juoksee ja yhä kiinnittää... Onpa melkoinen vielä juoksemaan tuo Janne,
vaikka on lähellä seitsemääkymmentä...

Ehtii se, ehtii se...

Nyt juttelevat rovastin kanssa... Tulkki se varmaan on tuo, joka
viittoo ja näyttää selittävän...

Jospa Janne nyt ehtisi!

Mikko alkoi nyt seurata vanhan Jannen tuloa. Riivatun vauhtia
Janne juoksi, oikaisi poikki kanervaisen kankaan... Ei ollut enää
montakymmentä syltä jälellä... Nyt on kirkon takana... nyt kiertää
kirkon nurkatse!... jo on perillä...

Suoraan ja rohkeasti kävelee kohti... jo on likellä... jo on likellä...
yrittää antamaan valituspaperiaan...

Mutta mikä on tuo musta mies, joka työntää Jannea loitommaksi...

Mikko teroittaa silmänsä ja korvansa ja on kuulevinaan, että se musta
mies, joka työntää Jannea, hokee:

»Bois... bois!»

Eikä ota Jannen ojennetusta kädestä paperia...

Jannen täytyy perääntyä...

Nyt taas puhuu jotakin Päkkilälle...

Mikolta unohtuu hetkeksi Janne, ja hän silmää sinnepäin, josta
Horsluntin ja Pikku-Herralan pitäisi tulla...

Jo näkyy, mutta kaukana vielä, mustapukuinen mies, joka puolijuoksua
tulee kirkolle päin. Mikko tuntee hänet Horsluntiksi...

Mutta Aaseffia ei näkynyt! Mutta jopa ovat huolettomia!

Nyt taas kättelee rovastia, ikäänkuin hyvästiä sanoisi...

Nytkö jo lähtee? Eikä kahvikuppia tarjottu! Mutta jopa on tulinen
kiire, tulinen kiire, vaikka noin nopea kyyti on... Jo kättelee
Päkkilääkin... ja vallesmannia... Hyvästiä sanoo... hyvästiä sanoo...

Mikko näkee vanhan Jannen yrittävän vieläkin paperikääröineen, mutta
taas työntää se mustannäköinen mies Jannea ulommaksi...

»Bois! Bois!»

Silloin kuuluu kirkkomaalta päin hätäinen läähätys ja maan töminä. Kun
Mikko silmää sinnepäin, näkee hän Kuusipään juosta vihmovan hautuumaan
poikki, hyppivän yli hautakumpujen, ja vanhan siipitakin helmain
hulmuavan kuin metson siipien sivuilla ja takana... Ja Kuusipään
perässä kynsii Aaseffi, mutta ei riitä juoksussa Kuusipäälle...
Huimaavaa vauhtia tulevat ja haikeana valituksena kuului Aaseffin
suusta vähä väliä huuto: »Priamaa... Priamaa...» Kuinka käynee?
Ehtivätkö puheille! Mikon jännitys kasvaa sitä mukaa kuin Kuusipää ja
Aaseffi lähestyvät... Hän on vähällä pudota maahan oksaltaan, niin
ihastuneena seuraa hän tuota harvinaista juoksua.

Eivät taida ehtiä!...

Mikko ehtii silmätä tiellekin, sinnepäin, josta Horslunti on tulossa.
Jo on tullut hätä Horsluntillekin. Äskeinen puolijuoksu-kävely on
muuttunut täydeksi raviksi, ja Horslunti näyttääkin olevan melkoinen
juoksija...

Mutta kaukana... kaukana on vielä kirkolta...

»Eivät saakeli soikoon ehdi yksikään!» huudahtaa Mikko.

Sillä hän näkee kenraalikuvernöörin herroineen nousevan
automopiileihin... Ja juuri kun autot lähtevät liikkeelle, tomahtaa
Kuusipää kirkonedustalle ja yrittää perään...

Mutta melkein Kuusipään kantapäillä kynsii Aaseffi, huiskuttaen
lakkiaan ja huutaen...

Mikko näkee automopiilien katoavan sakeihin pölypilviin niinkuin Eliaan
vaunut ennen vanhaan ja koko kirkon edustan peittyvän maantientomuun,
jonka läpi ei erota mitään...

Kun pölypilvi hälvenee ja päivä taas paistaa, näkee Mikko kuusestaan
miesjoukon, niinkuin pesästään pudonneiden vareksen poikain, seisovan
ryhmässä kirkon edustalla... Hän tuntee siinä Vanhan Jannen, Kuusipään
ja Horsluntin...

Ja näkee siihen lisäksi tulevan Herralan Vanten, hikipäässä
polkupyörällä ajaen.

Ja Mikosta näyttää, että kamala pettymys kuvastuu kaikkien kasvoilla...

Ja hänestä tuntuu, että hänellä itsellään on kuusen oksien suojassa
sangen hyvä ja turvallinen olo.




VII


Samana päivänä illalla näki Ollin-Mikko Päkkilän saunan lämpiävän, ja
koska hänenkin teki mieli saunan löylyä, poikkesi hän taloon. Päkkilä
seisoi pihalla, kun Mikko tuli.

»Onko vieraan varaa saunassa?» kysyi Mikko.

»On siinä Mikon vara aina!» vastasi Päkkilä.

Mikko odotteli, että Päkkilä ottaa puheeksi aamupäiväisen tapauksen.
Mutta Päkkilä ei näyttänyt olevan tietävinäänkään isojen herrojen
matkasta. Oli vain niin kovin vakavan näköinen ja vähäpuheinen...

Mikko tiesi, ettei kukaan arvannut hänen kuusessa olleen, sillä salaa
oli hän sieltä alaskin kiivennyt. Eikä Mikkokaan mitään kysynyt, kun ei
Päkkilä asiaa aloittanut.

Mutta kun he riisuivat saunaan, vaatteet heittäen nurmelle saunan
eteen, sanoi joku rengeistä:

»Olisi ollut tuokin Mikko näkemässä, kun tästä aamupäivällä isoja
herroja meni sivu.»

»Mitäpä näkemistä siinä olisi ollut», sanoi Mikko välinpitämättömällä
äänellä.

»Oli siinä sentään... Kolmella automopiilillä ajoivat... Mutta monta
muuta kummaa siinä enempi oli...»

Ja renki selitti, kuinka nolosti oli käynyt vanhalle Jannelle ja
muille, jotka puheille pyrkivät...

Mikko oli kuuntelevinaan.

Päkkilä oli mennyt saunaan ja huusi sieltä:

»Tulkaahan kylpyyn, miehet!»

Kun miehet nousivat lauteille, virkkoi äskeinen renki:

»Mikä lie muuttanut meidän talossa tiistain saunapäiväksi, vaikka viime
viikkoon asti on keskiviikko aina ennen ollut saunapäivänä...»

Päkkilä rykäisi ja sanoi:

»Tästä puoliin taas on keskiviikkoisin ja lauantaisin saunapäivä...»

Mikko oli ymmärtävinään, että Päkkilän saunapäivien muutos oli
yhteydessä kenraalikuvernöörin matkan kanssa...

Mutta sen pitemmältä ei Päkkilä ottanut asiasta puhuakseen.

Kun he kylvettyään istuivat saunan seinälle kuumia ruumiitaan
kuivailemaan, sanoi Päkkilä:

»Saunan löyly se kuitenkin on ainoa ilo suuressakin surussa... Niinpä
nyt taas tuntuu kuin olisi ihminen päässyt entiselleen...»

Ja Mikko luuli ymmärtävänsä, mitä Päkkilä tarkoitti.

Kun Mikko parin viikon perästä meni kylälle Jannenmäen kautta, kuuli
hän, että vanha Janne oli myynyt mökkinsä ja kadonnut, eikä kukaan
tiennyt, mihin hän oli mennyt.

»Mitähän ne toiset ovat tehneet?» arveli Mikko asian kuultuaan.

Hän jatkoi matkaansa ja poikkesi Päkkilään. Päkkilä istui kuistissa ja
luki sanomalehteä.

Mikko jutteli siitä, mitä oli kuullut Jannenmäessä.

»Niin pahakseenko otti sen asian, vai minkä vuoksi möi mökkinsä?» kysyi
Mikko.

»Niinpä taisi pahakseen ottaa!»

»No, mitähän ne muut tekevät... Horslunti, Vantte ja ne muut?» kysyi
Mikko uudestaan.

Päkkilä puheli, suu vähin naurussa:

»Näkyy täällä olevan uutinen, joka heitä koskee. Kuulehan, kun luen:

»_Kantelu kenraalikuvernöörille_. Itsellinen P.A. Horslund, loismies
Janne Vanha ja talokas Vantte Pikku-Herrala Heinärannan pitäjän
Haapamäen kylästä ovat tehneet kanteluja kenraalikuvernöörille
sikäläisiä viranomaisia vastaan mikä mistäkin syystä. Kantelukirjelmät,
jotka ovat paljasta sekamelskaa, on kuitenkin virkateitse lähetetty
asianomaisille takaisin...»

»Sillä lailla», nauroi Mikko. »Semmoinenko siitä tulikin! Entäs
Auruura!» Eipä hänestä puhuta mitään...

»Kyllä vielä tulee tietoja Auruurastakin», sanoi Päkkilä. »Ja kaikista
muistakin...»

Ja Päkkilä kuiskasi Mikon korvaan jotakin.

»Se heille onkin parahiksi», arveli Mikko. »No, nyt minäkin vasta tätä
asiaa alan ymmärtää... En luullutkaan sitä niin merkilliseksi silloin
vielä, kun isot herrat tästä matkustivat...»

»No, nyt käsität?» kysyi Päkkilä.

»Nyt käsitän ja kiitän onneani, etten mihinkään sekaantunut.»








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUN ISOJA HERROJA KULKI HEINÄRANNAN KAUTTA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.