Kesäyö

By Väinö Kataja

The Project Gutenberg eBook of Kesäyö
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kesäyö


Author: Väinö Kataja

Release date: January 11, 2024 [eBook #72684]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvo A. Karisto Oy, 1911

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KESÄYÖ ***




»KESÄYÖ»

Taiteilijan elämästä


Kirj.

VÄINÖ KATAJA





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1911.




1.


_Kesäyö... se on kuin iankaikkinen ilo keskellä maan katoavaa
kevättä_...

Z. TOPELIUS

Niemikallion pappilassa, kaukana Pohjolassa, istuivat rovasti ja
ruustinna eräänä kirkkaana huhtikuun aamuna ruokasalissa hiljaisella
äänellä keskenään puhellen.

Aamiainen oli vasta syöty, rovasti oli noutanut tupakkavehkeensä omasta
kamaristaan ja tullut takaisin juttelemaan. Ruustinna oli ottanut
sukankudelmansa, ja rovasti poltteli pitkää piippuaan hiljalleen
kiikkuen keinutuolissaan.

Anna korjaili aamiaispöydästä ruuanjätteitä ja astioita ja seisahtui
väliin keskustelua kuuntelemaan.

Rovasti oli komea ja pitkä mies vielä, harmaa tukka tuuhea.
Ruustinna oli lyhyenläntä, harmaahiuksinen hänkin jo, mutta kasvot
punakat, erinomaisen miellyttävät, ja silmät lempeät. Edellisen
illan postissa oli heille saapunut kirje nuorimmalta pojaltaan,
Martilta, taidemaalarilta. Martti ilmoitti siinä tulevansa vanhaan
lapsuudenkotiinsa niin pian kuin suinkin ehtisi.

Kirje oli lähetetty Helsingistä, jonne hän oli samana päivänä palannut
ulkomaanmatkaltaan. Kirje uhkui rakkautta vanhuksia ja ikävöimistä
kotia kohtaan, intoa ja kaipausta saada nähdä kaukaista Pohjolaa,
revontulien ja sydänyön auringon maata. Kolme vuotta olikin jo kulunut
siitä, kun Martti lähti kotoa. Kotimaassa ja ulkomailla oli hän
siitä saakka taidettaan harjoittanut, ja toisinaan oli kulunut monta
kuukautta, etteivät vanhukset kuulleet pojastaan mitään.

Mutta nyt tullut kirje oli kuin lämmin tuulahdus eteläisistä maista, ja
pappilassa olivat sen johdosta kaikki hyvällä tuulella.

»Kuinka olikaan kirjeen loppuosa?» kysyi rovasti. »Lueppas minulle se
vielä kerran, rakas Irene!»

Kirje oli luettu jo useampaan kertaan, mutta yhtä mieluista kuin
rovastille oli ruustinnallekin sen uudelleenlukeminen. Ruustinna haki
silmälasinsa esille, nousi ja otti kaapin laatikosta Martin kirjeen.
Hän istui äskeiselle paikalleen ja alkoi selailla kirjeen arkkeja.
Rovasti pani uutta tupakkaa ja asettui selkäkenoon keinutuolissaan.

»Sitä loppuako sinä haluaisit kuulla?»

»Niin. Sitä kohtaa, jossa hän kirjoittaa syntymäseutunsa muistoista...»

Ruustinna luki:

 Oikeastaan ei maksaisi vaivaa liikkua Suomesta pois, ihanampia
 maita hakeakseen. Mutta vasta sitten kun on katsellut kyllikseen
 Italian kesää ja etelän auringon alla paistunut melkein mustaksi,
 alkaa käsittää, mikä Suomi on. Ja mikä on Pohjola, revontulien ja
 valon ja pimeän ihmemaa! Minä olen usein unissani siellä kotona ja
 ihmettelen, miksi en ennen ole nähnyt sitä, jota nyt muistelen ja
 ikävöin. Olen kuin unesta herännyt tai — kuinka sanoisin — uudestaan
 syntynyt. Muistan varhaisia kevätaamuja, kun hangen aikana kuljin
 takalistolla, aina Kontiovaaralla asti. Sitä valoa, sitä kirkkautta
 suuren, siintävän kiveliön keskellä! Kas siinä aihe ihanaan tauluun.
 Ja kesäöistä! Miksi en ymmärtänyt kesäyön kirkkautta? Miksi ei
 ole silmäni nähnyt sitä taikavaloa, joka kesäisenä yönä Pohjolaa
 kaunistaa? Vieraalla maalla kulkiessani on minulle nyt selvinnyt
 monta ihmeellistä asiaa, enkä nyt mitään toivo niin hartaasti kuin
 päästä sinne »kauas ja korkealle». Aiheiden rikkaus siellä on ääretön
 — yksi ihmiselämä on liian lyhyt kaikkea kuvatakseen. Voi Suomeni,
 voi Pohjolani! Eivät poloiset poikasi ole sinun äidinsilmiisi vielä
 koskaan lapsenrakkaudella katsoneet! Jospa minä kykenisin kuvaamaan
 yhden ainoankaan aamuhetken, aamuhetken valon vallassa, suuren,
 siintävän kiveliön keskeltä!

 Tahtoisin syleillä koko Suomeani, syleillä Pohjolaani, syleillä Teitä
 kaikkia! Mutta pian täältä joudun matkaan, astelenhan nyt jo isänmaani
 kamaralla. — On ihanaa tulla sinne juuri nyt, keväthankien ja kirkkaan
 valon aikana! Ja ihanaa on katsella ullakkokamarin ikkunasta kotikylää
 valkoisten hankien keskellä, jokea, kukkuloita ja sinisensiintävää
 kaukaisuutta...

Ruustinnan silmät täyttyivät kyynelillä kirjettä lukiessa, rovastin
piippu oli sammunut, mutta hän kätki liikutuksensa, joka nousi
huokauksena sydämestä.

Vanhat istuivat hetken ääneti, ruustinnalla Martin kirje helmassaan.

»Martti on aivan erilainen kuin meidän muut lapsemme», sanoi vihdoin
ruustinna. »Hän rakastaa tätä kaukaista Pohjolaa... niin että on
melkein sääli poikaparkaa... Eivätpä ole vanhemmat poikamme tätä liioin
ylistäneet...»

»Martti on runoilija, hänen sydämensä on lämmin ja silmänsä avoin
näkemään kaunista Jumalan suuressa luonnossa... Ja nyt hän vasta onkin
oikein hereillä tehtävästään... Suuri ajatus on kätkettynä siihen, mitä
hän kirjoittaa... Minä ymmärrän hänet niin vallan hyvin... Olen monta
kertaa ajatellut samaa... Poikaparka! Hän on taiteilija syvimmästä
sielustaan asti...»

»Niin, hän on taiteilija. Miksi pitikin hänestä tulla niin erilainen
kuin toisista pojistamme... Haaveilija ja uneksija!»

»Hänen kutsumuksensa on pyhä, ja meidän pitää hellävaroen ymmärtää
hänen herkkää luonnettaan... Hän on koko sielullaan kiintynyt
taiteeseensa, ja pieninkin loukkaus olisi verinen isku... Minä
ymmärrän, mitä hän tarkoittaa tuolla, kun hän mainitsee kirkkaasta
valosta keväthanki-aamuna suuren, siintävän kiveliön keskellä...
Epäilemättä hän aikoo maalata maisemaa, jota kevään valo kirkastaa...
Se on suuri ja ihana ajatus... Minä olen monta kertaa ajatellut sitä
kesäöinä...»

»Niin, sinähän oletkin tämän Pohjolan ja tämän omituisen luonnon suuri
ihailija... ja sinuun on tullut Marttikin... Olethan sinäkin nuorena
runoja kirjoittanut...»

Rovastin kasvot kirkastuivat. Hän sai kuin sähköiskun ja puhui
innoissaan:

Kirjoitin minä, ja runottareni oli hento ja viehkeä, ja sieluni
janosi suurta runouden maailmaa... Näin kaunista kaikkialla,
taivaalla, tähtien takana, ja maassa joka puun juurella ja vuorien
päällä, järvien suurilla seljillä ja kosken kuohuissa... Mutta minä
en hoitanut runotartani rakkaudella enkä hellävaroen... maallinen,
jokapäiväinen elämä kulutti pois... ja kynäni väsyi ensimmäisessä
vastaleessa... Mutta pitkin elämäni vartta olen tuntenut ja tunnen,
että sittenkin olen säilyttänyt runottareni syvällä sydämessäni. Väliin
vieläkin riehahtaa minussa ääretön tuska, halu, ikävöiminen laulamaan
siitä, mitä pulppuilee sydämessä... Kesäöinä sepitän joskus pitkiä
säkeistöjä...»

»Olet vieläkin sama herttainen kuin ennen nuorena... sama lapsellisuus
asuu sydämessäsi...»

Ruustinnan katse oli rakastavan naisen, hänen tähdätessään sen
rovastiin.

»Sano nyt sitä lapsellisuudeksi tai miksi tahdot... Olen äärettömän
onnellinen, kun voin iloita muuttolintujen kanssa ja olla laulullisena
silloin kun on kaunista ympärilläni...»

»Niin... tännehän jäimme elämään ja kuolemaan», sanoi ruustinna nousten
ylös ja kooten Martin kirjeen. »Sinä tätä Pohjolaa rakastat, vaikkei
tämä ole synnyinseutusi», hän jatkoi: »minä en ole koskaan voinut
sydänjuuriani tänne kiinnittää niinkuin sinä...»

»Mihinkä nyt enää kaipaisimme!» vastasi rovasti omituisen
surumielisellä äänellä. »Onhan paras elämämme täällä kulunut. Nuorina
tulimme tänne. Täällä ovat syntyneet lapsemme ja miehiksi varttuneet...
Meillä on ollut hyvä olla, ja onnellisia olemme... Mitä olisi parannut,
että etelämpää olisimme leipäämme hakeneet...»

Ruustinna heltyi heti.

»Sinä sen osaat parhaiten aina selittää, rakas Paulus», myönsi hän.
»Kun minäkin oikein sanon, en enää tahtoisi muuttamaan... Hyvä on
meidän ollut täällä olla.»

He olivat hetken vaiti. Anna oli siistinyt aamiaispöydän ja alkoi
kattaa kahvipöytää.

»Eikö sinua kuitenkin joskus arveluta Martin tulevaisuus?» kysyi
ruustinna hetken perästä.

»Kuinka niin?»

»No, kun hänestä ei tullut virkamiestä niinkuin toisista pojistamme...»

»Martti seuraa sydämensä ääntä ja taipumustaan. Muista, että
Martti on taiteilija, runoilija, joka rakastaa taidettaan taiteen
itsensä vuoksi. Taiteen taival on raskasta — minä tiedän sen.
Mutta tositaiteilija, tosirunoilija ei säiky, vaikka hän näkeekin
sydänverensä kuiviin juoksevan... 'Maailma ihmettelee runoilijan
teosta, mutta ei tiedä tuskaa, joka repii hänet rikki, kun hän
itsessään tuntee täydellisyyden, mutta ei koskaan voi sitä kuvata',
muistelen Topeliuksemme sanovan. Marttimme on rohkea ja toivova, ja
häntä on kannustanut ensimäinen onnistumisensa ja valtion antama
matkaraha ulkomaisia opintoja varten. Minä olen ymmärtävinäni hänen
kirjeestään, mitä hän aikoo yrittää... Siellä on hänelle, ulkomailla,
vasta muistunut mieleen Pohjola ja kesäöittemme selittämätön kirkkaus,
jota hän ei täällä ymmärtänyt niinkuin ei valolle arvoa osaa antaa
se, joka valossa työskentelee. Mutta nyt on hän matkoillaan nähnyt
etelän öitä, ja etelän taivasta katsellut. Näkyikö siellä kesäyön
kirkkautta tai valojen ja varjojen outoja värivivahduksia varhaisina
aamuhetkinä valkohankien keskellä? Ei näkynyt. Ja silloin muistuivat
mieleen Pohjolan kesäyöt ja kirkkaiden kevätaamujen taikaloisteet,
joiden muisto oli säilynyt sielun syvyydessä. Poikaparka! Tietääkö
hän aavistaa, ettei kesäyön kirkkautta voi kukaan kuvata? Ei voi
edes sanoin selittää sellaisen yön pehmeitä värejä. Eikä niitä ole
monta, jotka sellaisessa yössä mitään erinomaista näkevätkään. Heidän
silmänsä ottaa vain metsät, maat ja kukkulat, joet, järvet ja ehkä
harsopeitteisen taivaanrannan. Mutta näkemättä jääpi yön salaperäinen
valo, kiiltävä kuin silkkinen sametti, mutta pehmeä kuin hienoin
untuva. Se valo verhoo ja kietoo ympäröivän maailman siihen hohteeseen
ja siihen valoon, joka on Jumalasta ja jonka loistossa kaikki esineet
ovat kuin pehmeään harsoon kietoutuneet. Taiteilijan, runoilijan silmä
sen näkee, ja hän tuntee raatelevaa tuskaa, kun ei voi sitä kankaalle
kiinnittää. Topeliuksemme sanoo: 'Se ei ole auringon valoa, eikä kuun
valoa, ei tähdenvaloa, eikä hämärää, se on yön omituinen hiljainen,
kirkastettu hohde, lempeä, ja juhlallinen, niinkuin iankaikkinen ilo
keskellä maan katoavaa kevättä...'»

»Rakas Paulus... sinä puhut kuin... kuinka sanoisin...»

Anna oli keittiön ovella seisoen kuunnellut rovastin puhetta, ja kun
nostaessaan katseensa Annaan rovasti näki, että Annan silmissä välkkyi
kyyneleet...

Ymmärsikö Anna, mitä hän oli puhunut? Rovastin rinnassa läikähti lämmin
laine, ja kun hän toisen kerran loi silmänsä Annaan, näki hän tytön
suurten, sinisten silmäin loistavan kuin kesäyön kirkkaudessa...

Anna oli ymmärtänyt.

Rovastin tuli hyvä olla, ja kun Anna poistui keittiöön, sanoi hän
ruustinnalle:

»Näitkö sinä?»

»Näin. Annasta on tullut kumma haaveksija», sanoi ruustinna. »Hän
kirjoittaa runojakin...»

»Runojakin! Antaa hänen haaveksia. Se, joka rakastaa luontoa, laulaa
sydämensä paisuvista tunnelmista, eikä koskaan ole hänen sielunsa
epäsoinnussa luonnon kanssa.»

Silloin Anna toi kahvivehkeet pöydälle.

Jos hyvin käy, on meitä parin päivän perästä tässä useampi pöydän
ympärillä», virkkoi rovasti Annalle.

Tytön poskille nousi kaunis puna, ja silmäin loiste kirkastui yhä.

»Jos oikein hyvin käy, saattaa Martti olla täällä jo tänä iltana»,
sanoi ruustinna.

Jaa. Se riippuu siitä, milloin joutuu lähtemään sieltä Helsingistä»,
arveli rovasti. »Nyt alkavat parhaat hanget, joita hän toivoi!
Joutukoonpa nyt ennenkuin hanget loppuvat!»

Rovasti oli erinomaisen hyvällä tuulella. Hän oli lämminnyt omista
nuoruudenmuistelmistaan ja oman mielensä runoudesta — niinkuin hän
usein lämpeni, kun tuli puhe luonnon kauneudesta ja runouden maailmasta.

»Annan pitää näyttää minullekin runojaan», hän sanoi hymyillen.

Tyttö karahti tulipunaiseksi kasvoiltaan, juoksi keittiöön ja
mennessään sanoi:

»Täti on juorunnut!»

»Jaa, jaa... arka on kohta, näemmä», hymähti rovasti. Ja ikäänkuin
äskeisiä mietteitään ja tunnelmiaan jatkaen hän virkkoi:

»Mutta eräässä toisessakin suhteessa on Martin kirje minua
ilahduttanut. Minä nyt vasta näen, että Martti onkin syntynyt
taiteilijaksi... eikä hänestä ilmoisna ikänä virkamiestä tulisikaan...»

»Sinulta hän on perinyt taiteilijalahjansa ja pehmeän luonteensa»,
virkahti ruustinna.

»Niinpä niin!» Rovastin silmät loistivat ja hänen katseensa tuli kuin
kirkastetusta maailmasta, kun hän innostuneena jatkoi:

»Minä näen Martissa oman nuoruuteni ja muistojeni ihanimmat aamut.
Runouteni kuoli minussa, mutta heräsi Martissa uudestaan... Usein
ajattelin, kun vanhemmat poikamme ylioppilaaksi tultuaan alkoivat
heti virkaa ja omaa leipää hakea: heissä ei ole runoutta vähääkään!
He ovat hyväpäisiä käytännön miehiä, mutta runollinen ei heistä ole
yksikään. Mutta samalla olin iloinenkin havainnoistani, muistaen
katkeroita sydämen tuhkia, jotka aina runoilijaa ahdistavat. — He ovat
perineet terävän päänsä ja hyvän sydämensä äidiltään — he ovat noita
onnellisia ihmisiä. Hyvä olisi etteivät saisi niin kärsiä kuin minä
olin kärsinyt...»

Rovasti oli puhuessaan noussut kävelemään, paksuja savuja pitkästä
piipustaan vedellen. Noin, tuommoisina innostuksen hetkinä oli hän
ruustinnan mielestä kaikkein kaunein ja kuin uljain sankari. Hän
ei ollut koskaan jaksanut nousta miehensä rinnalle, mutta tämä oli
sittenkin yhtä suuresti häntä rakastanut, ja vaikka se maailma, josta
toinen puhui, oli toiselle melkein outo, ei keskinäinen kunnioitus
ollut koskaan loppunut. Ja nyt vielä, kun nuorin poika Martti oli
mieheksi varttunut, olivat suhteet yhä lämmenneet.

»Mutta sittenkin minä aina salaisesti toivoin», puhui rovasti vielä,
»että Martti, jonka saimme toivomatta, olisi _minun poikani_...»

»Minä muistan ilosi... kun Martti kirjoitti runon syntymäpäivänäsi...
Me saimme hänet todellakin toivomatta... Hän tuli kahdeksan vuotta
myöhemmin...»

»Niin todellakin! Emme häntä enää osanneet odottaakaan...»

Ruustinna kaatoi kahvia rovastille ja virkkoi iloisen hymyn kasvoja
kirkastaessa:

»Sinä sait lopultakin _oman poikasi_, ja toiveesi toteutui...»

Rovasti loi häneen katseen täynnä herttaista hyvyyttä ja kuin lapsen
iloa.




2.


Rovasti oli poistunut ruokasalista omaan huoneeseensa ja ruustinna
ja Anna olivat menneet ullakolle siistimään etelänpuolista kamaria
odotetun vieraan varalle.

Ullakkokamarit olivat olleet monta vuotta asukkaatta. Vanhemmat pojat
olivat hajaantuneet ympäri Suomea. He olivat jo kaikin hyväpalkkaisissa
viroissa ja naineita miehiä. Viimeksi oli Martti, ensimmäisenä
ylioppilaskesänään, ullakkokamarissa asunut, ja siitäkin tulisi nyt kun
kesään päästäisiin, kolme vuotta. Toiset pojat eivät olleet näinä viime
vuosina kuin käväisemällä lapsuudenkodissaan käyneet.

Kaikki oli huoneessa säilytetty, mikä oli muistona Martista. Ruustinna
oli koonnut kaikki pienimmätkin piirustukset ja akvarellit yhteen
kasaan ja pannut pöytälaatikkoon. Lähtiessään oli Martti seinälle
asettanut isonlaisen taulun, joka oli vain lyijykynällä piirustettu,
mutta josta selvästi tunsi, ketä se kuvasi. Taustana oli korkea
kuusikko, mökki kuusikon vieressä ja ukko poroineen ja puukuormineen
metsästä palaamassa ja mökin luo saapumassa. Se oli tuttu kuva
ruustinnalle ja Annalle. Siinä oli selvästi Jäkälärovan vanhan vanha
Erkki poroineen pienen pirttinsä edustalla!

Tämä olisi pitänyt näyttää äijävaarille», naurahti Anna, kun he yhdessä
asettivat kuvaa lujempaan. »Katsokaas vain, täti, kun toinen poskikin
on enemmän pullollaan kuin toinen... siinä on mälli...»

Ruustinnakin katseli tarkemmin ja naurahtaen virkkoi:

»Todellakin... siinä on mälli niinkuin Erkillä ainakin...»

Molemmille oli heille hauskaa touhua huoneen siistiäminen, sillä
odotettu vieras oli rakas ja kaivattu.

»Silloin kun Martti viimeksi oli kotona, sanoi hän, että pohjoispäässä
oleva kamari sopi paremmin kesällä asuttavaksi ja tämä talvella»,
virkkoi Anna seisoen pöydällä ja pyyhkien isoja ikkunaruutuja.

Hän saa nyt asua kummassa enemmän miellyttää. Me varustamme molemmat
kuntoon!»

»Hän sanoi, että näköala on pohjoiseen päin avarampi ja
suurenmoisempi...» jatkoi Anna.

»Niinhän pappakin aina sanoo. Ja minusta on tästä niin hauska ja kaunis
katsella etelään päin», tuumi ruustinna, tullen ikkunan ääreen.

He katselivat hetken molemmin ulos päiväpaisteiseen kevätluontoon.
Täältä ylhäältä oli avara näköala leveän jokiuoman molemmille
rannoille. Kirkonkylä muhkeine taloineen oli siinä lähellä pitkin
polveilevan joen törmää, kuusikkoa kasvavan Taakavaaran kupeella.
Etempää välkkyi joen huikaisevan valkoinen pinta, jyrkkien rantojensa
välistä, siinsi taloja ja torppia etempää ja likempää jokirannalta ja
niiden takaa valkopää-kukkuloita, jotka madaltuivat etelään päin ja
loitolla kaukaisuudessa liittyivät kevätvaaleaan taivaanrantaan. Mutta
erään suuren vaaran kyljeltä välkkyivät toisen pitäjän kirkon ikkunat
auringon kiillossa, ja alempana kirkkoa, jokitörmää vasten, kirkonkylä.
Sopi maantiekin näkymään aina toisen kylän, — Alakylän — rajalle asti.
Se kulki hauskoina kaarina ja mukavia mutkia tehden kirkonkylän läpi.
Nyt sen suuntaa olikin helppo silmän noutaa, kun sitä oli kevään päivä
tummentanut.

»Kas vain, kun tähän näkyy maantie Alakylän rajalta asti», sanoi Anna,
kun kurkoitti yläruudun läpi katsomaan.

Ruustinna oli sillä välin järjestänyt pöytälaatikkoa ja virkkoi nyt
Annalle:

»Meidän pitää jo tänä iltana tuoda tänne vesilasissa ruusujamme...
niitä, jotka juuri ovat puhkeamassa...»

»Minä olen samaa miettinyt.»

Anna laskeusi pois pöydältä. Hänen poskensa hohtivat ja silmänsä
sädehtivät. Ruustinna katsahti häneen ja hymähti. Anna oli näinä
vuosina varttunut ja kaunistunut. Hänestä ei tiennyt oikein, mikä
hänessä oikeastaan oli kaunista. Enimmin ehkä silmät, suu ja valkoiset
hampaat. Vai tekikö hänet miellyttäväksi vain se, että hänen hipiänsä
oli niin ihmeen hieno ja puhdas ja että koko olemuksesta aina kuin
virtasi iloa ja päiväpaistetta?

Ruustinna oli tuntenut tytön äidin, joka heti Annan synnytettyään
kuoli. Äitivainajansa näköinen Anna oli, vaikka hiukset olivat
kullankellervät ja ohimoilta ja otsalta vähän kiharat. Äiti ei ollut
niin sievä kuin Anna.

»Luuleeko täti, että Martti on ulkomaanmatkallaan ylpistynyt?» kysäisi
Anna hetken kuluttua.

»Sitähän nyt ei voi tietää, mutta kaikki taiteilijathan ovat niin
äärettömän hienoa väkeä», sanoi ruustinna, äänessä jonkunlainen
ylpeyden väre. »Kun nyt vain saisimme hänet täällä viihtymään», hän
lisäsi hetken päästä, Annan käytyä vähäpuheiseksi.

»Mutta hänhän kirjoitti ikävöivänsä niin kovin lapsuudenkotiinsa... En
minä usko hänen ylpistyneen...»

»No, ehkäpä hän on sama herttainen poika kuin lähtiessäänkin.»

»Niin minä uskon. Ei hän olisi nimeään muuttanut, jos hän olisi
ylpistynyt», päätti Anna.

»Niin todellakin, Anna!»

Ruustinnalle näytti muistuvan joku asia mieleen.

»Mistä maailmasta on hän saanut semmoisen nimen — Kavanto! Eihän täällä
ole yhtään sellaista sukunimeä... Pappa on katsonut kirkonkirjoista...»

»Kyllä minä tiedän, mistä Martti sen on muistanut», virkkoi Anna, ja
taas hänen poskilleen nousivat hohtavat ruusut ja suu hymysi.

Ja hän kertoi ruustinnalle, että kesäkartanoiden takana, kaukana
kiveliössä, oli Peurajoki, joka juoksi pienen järven läpi suurempaan
järveen ja siitä taas valtaväylään. Kun he kerran olivat käyneet siellä
Peuranuomalla asti hillassa ja Jäkälärovan vanha Erkki silloin sanonut,
että sitä pienempää järveä nimitettiin Kavantojärveksi. Sen oli Martti
silloin kirjoittanut muistikirjaansa...

»Ja niin luulen, että sen on Martti muistanut», lopetti Anna
muistelmansa.

»No kaikkia kuulee! En ole koskaan semmoista nimeä kuullutkaan.»

»Se on minusta niin äärettömän kaunis nimi», sanoi Anna.

»Pappa myös pitää sitä kauniina, mutta ei se minusta ole kaunis...
Mutta niillähän on taiteilijoilla oma makunsa. — Siisti nyt, Anna,
niinkuin olen neuvonut. Minä menen vähän alas.»

Ruustinna jätti Annan ullakkokamariin ja poistui alakertaan. Hänelle
oli juolahtanut mieleen eräs asia, ja nyt hän päätti rovastillekin
puhua.

Rovasti istui keinutuolissaan, selkä kenossa, lukien sanomalehteä.

Ruustinna nosti tuolin rovastin viereen ja virkkoi:

»Erästä asiaa olen tässä miettinyt, rakas Paulus», ja hän laski kätensä
keinutuolin käsinojalle. »Olen ajatellut, pitäisikö minun Annalle
sanoa, ettei hänen sovi sinutella Marttia... nyt kun jo ovat täysiä
ihmisiä... Mitä sinä siihen arvelet?»

Rovasti mietti hetkisen, katsoi sitten ruustinnaan veitikkamaisesti
hymyillen ja sanoi:

»Mistä sinä tuommoisia olet saanut päähäsi? Hehän ovat — Martti ja
Anna — kuin veli ja sisar, lapsuudesta asti yhdessä kasvaneet ja
leikkineet...»

»Se on ollut lapsena se, mutta nyt», keskeytti ruustinna.

»Nyt on asia aivan sama minun mielestäni. Anna on käynyt meille
molemmille rakkaaksi kuin oma lapsi. Saattaisimmeko hänet nyt eroittaa?
Annamme asiain mennä niinkuin menevät. Martti voi siitä itse Annalle
sanoa, jos katsoo itsensä liian hyväksi Annan sinutella, jota minä en
vielä usko. Olen varma siitä, että jos Annalle nyt siitä sanomme, ottaa
hän sen kovin pahaksi ja on ymmärtävittään, ettei hän enää olekaan
meille sama Anna kuin on koko ikänsä ollut...»

Ruustinna oli hetken vaiti ja päätti sitten:

»Kyllä sinä, rakas Paulus, olet oikeassa! Annamme asiain mennä niinkuin
menevät!»

Hän nousi ja meni keittiöön. Keinutuolistaan nousi rovastikin,
pani piippuunsa ja katseli pihalle. Kevät oli ilmassa ja maassa.
Päärakennuksen eteläisestä päästä oli jo lumi sulanut, ja
seinänvierustalta pilkisti kuolleitten kukkien varsia ja heinänkorsia.
Mutta siinä oli kevään tunnelmaa, kun aurinko heloitti lämpimästi ja
räystäältä valui vettä solinana. Kevään ensimmäisiä viestejä on jo
saapunut. Navetan katolla kumarteli vasta saapunut varis, ja pihalla
tallin luona olivat varpuset valloittaneet pälvipaikat...

Rengit purkivat heinähäkkejä karjataloon, ja navetan eteen
päiväpaisteeseen olivat kanatkin uskaltaneet tulla tepastelemaan.

Lämmin oli päivä tänäänkin niinkuin oli ollut koko viikon. Paksut
kinokset pihamaalta ja aitojen varsilta olivat alenneet puolta
matalammiksi, ja toivo oli, että tänä keväänä tulisivat teräskovat
hevoshanget.

Rovastin katse solui yli navetan korkeaan kuusikkoon, joka alkoi harjun
laidasta heti pappilan mäkipeltojen takaa ja yhtyi kirkkomaan metsään.
Kylläpä nyt näytti kauniin vihreältä tuo kuusikko ja koko kyläntakainen
harju, kun se etelätuulessa hiljaa huojui, kirkkaan päiväpaisteen
kullassa!

Ja ajatuksissaan vanha rovasti mietiskeli, mitä Martti oli
kirjoittanut. Oli hänkin monena kirkkaana kevätaamuna ajatellut sitä,
että täällä olisi ääretön aiheiden rikkaus taiteilijalle. Joskus
muisti hän kinkerimatkoilla ollessaan, kun auringon noustessa osui
semmoiseen korkeaan paikkaan, josta oli avara näköala, miettineensä,
että tässä oli kuvaamataiteilijalle näkemistä... Kerrankin, kun palasi
metsäkylästä ja sattui ihmeen kaunis aamu... Se oli hurmaava näköala
suureen, siintävään kiveliöön, jossa valkopäisiä kukkuloita kohosi
toinen toisensa vierestä... Niiden huipuille osuivat nousevan päivän
ensimmäiset kullat...

Semmoiset aamuhetket olivat varmaan Martinkin mieleen johtuneet siellä,
kun vieraan maan ihanuuksia katseli!

Hän tunsi sanomatonta iloa siitä, että hänen poikansa nyt oli
ymmärtänyt ja käsittänyt sen, joka hänen omassa rinnassaan oli pysynyt
vain unelmana. Ehkä olivat hänen unelmansa Martissa monistuneet ja
kirkastuneet!

Ja täynnä hyvää mieltä hän alkoi kävellä edestakaisin lattialla.




3.


Kirkonkylän ja Alakylän eroitti toisistaan kukkulainen vaara, jonka
notkoja, ahteita ja jyrkkiä kupeita tie kulki luikerrellen ikäänkuin
umpisilmin vaistollaan hakien loivempia rinteitä ja matalampia
laaksoja. Mutta keskellä kukkuloita se näytti rohkaisevan kulkuaan,
rynnistäen haravanlavan muotoisena kaarena ylös korkeimman kukkulan
huipulle. Sinne näkyivät molemmat kylät leveän virran varrelta
viettävälle jokitörmälle. Kirkonkylä uhkeine rakennuksineen ja suurine
puukirkkoineen pohotti etelästä päin kulkevan silmään kuin suuren
jättiläistaulun kehyksistä, jonka taustana oli valkohankien peittämä
kukkulainen kiveliö ja sen takana kylmänsinertävä Lapin taivas.

Siihen, mistä tie nousi korkeimman kukkulan laelle Alakylästä päin ja
loivana kaarena alkoi laskeutua kirkonkylää kohden, saapui kyydillä
ajaja etelästä päin.

Martti Kavanto palasi siinä pitkästä aikaa takaisin eteläisistä maista.
Nuoren taiteilijan silmät tähtäsivät rävähtämättä eteensä päin, ja
sanomaton onnen ja ilon tunne täytti hänen sydämensä. Tuntui omituisen
viehkeältä tulla tänne valkoisten hankien keskelle etelän lämpöisen
kesän helmasta. Koti ja lapsuudenmuistot palasivat elävinä mieleen,
ja kun kukkulan huipulle oli saavuttu ja kirkonkylä ja avara tuttu
₍maisema siinä silmään heijastuivat keväisen iltapäivän loistossa,
pulpahti nuoren miehen mielessä riemun ja onnen lämmin laine...

Ja hänestä tuntui nyt siltä, että Pohjola ei ollut koskaan ennen hänen
silmäänsä näin suurelta näyttänyt. Hän näki täältä korkealta kotikylän
iltapäivän tyynessä päiväpaisteessa, valkoisten hankien keskeltä
viettävällä jokitörmällä. Siintävinä, sinervänvalkoisina kukkuloina
pohotti taivaanrannan tasalla avara, koskematon kiveliö, molemmin
puolin syvää jokiuomaa, joka korkeiden vaarojen välistä luikerteli alas
Lapin tuntureilta. Aukean kukkulan laella vastasi leuto länsituuli
tulijan kasvoihin. Taiteilijan herkässä mielessä tuntui, että se oli
tervehdys, koskettaessaan hipiään kuin silitellen.

»Kyllä tämä kuitenkin on suurenmoista, tämä Pohjola», sanoi hän
kyytimiehelleen ja paremmin vielä nähdäkseen nousi seisomaan reessä.

»No, on tämä kesällä, vaan talvi on pitkä...» arveli kyytimies,
Alakylän isäntä.

Itäpohjoisesta pohotti laaja, luminen vaaranlaki, aivan metsätön ja
kaikkia muita korkeampi.

»Tuohan on Kontiovaaran laki, joka tuolta näkyy?» kysyi hän varmuuden
vuoksi.

»Kontiovaara se on. Vaikka en minä ole siellä sattunut koskaan käymään.»

Mutta Martti ei enää kuullut, mitä Alakylän isäntä puheli. Hän vain
katseli ympärilleen ja eteensä. Hänen silmänsä sädehtivät, ja sydän
sykki riemusta, sillä hänestä näytti, kuin hän näkisi Pohjolan nyt
aivan erilaisena kuin ennen. Samahan oli tuttu joki ja kotoinen
kirkonkylä kuin ennenkin, samat olivat kaukaiset vaarat ja etäiset
kiveliöt! Ja kuitenkin erilaiset! Olivatko hänen silmänsä nyt vasta
auenneet näkemään tämän kaukaisen perukan ihanuuksia?

Ja nuoren taitelijan sielussa syttyi ajatus, uusi ja outo. Täällähän
olikin se maailma, jota muualta oli hakenut! Täällähän olikin luonnon
suuri syli avoimena — suuri maailma, koskematon ja alkuperäinen. Tänne
ei kukaan uskaltanut eikä kenenkään rakkaus ulottunut tänne... Mutta
hänessä oli nuorta voimaa ja kulumatonta kykyä. Tänne hän uhraisi
elämänsä... ja jos voisi palasen tästä luonnosta kankaalle kiinnittää,
olisi hän onnellinen...

Kumma ja käskevä oli ollut se halu, joka veti häntä takaisin Pohjolaan.
Keskellä Firenzen kukkivaa kesää, tummansinisen taivaan alla,
tuli hillitön ikävä, ja ääni rinnassa huusi yötä päivää: Takaisin
Pohjolaan!... takaisin Pohjolaan! Valkoisten hankien keskelle...
kesäyön kirkkauteen... valon maahan...

Hän oli Pohjolan poika, ja hänen verensä janosi takaisin! Taika oli
veriin tarttunut, omakseen oli Pohjola hänet ottanut eikä leikin
laskenut poikaansa.

Ja hänestä tuntui, että hän nyt oli herännyt, nyt käsittänyt
tehtävänsä! Ja riemu niin suuri täytti hänen sydämensä, ettei hän
mitään muuta muistanet.

Valkopäinen Kontiovaaran kukkula paistoi vieläkin itäpohjoisesta,
vaikka hevonen jo oli laskeutumassa alas laaksoon päin.

»Uskotteko tulevan kestäviä hankia tänä keväänä?» kysyi hän.

»Semmoiset toiveet kuuluvat olevan kaikilla», vastasi kyytimies, ja
hetken perästä, kun tie nousi matalammalle kukkulalle, hän virkkoi:

»Vai maalari! No kumma, kun ette papiksi ruvennut niinkuin pappakin...»

Näin on hauskempaa...»

»Vaan ovatpahan toiset veljet viroissa... Kuka niitä tauluja ostaakaan!»

Alakylän isäntä tuntui pitävän Martin taidetta varsin joutavana.

Mutta Martti mietti mielessään: — Jospa sinä ukon rähjä tietäisit,
kuinka minä tätä Pohjolaa rakastan ja kuinka aion tämän tehdä
tunnetuksi niillekin, jotka eivät muuta tästä ole kuulleet kuin ehkä
nimen!

Hevonen juoksi eteenpäin ja Martti vaipui omiin ajatuksiinsa.

Hänen iloaan häiritsi eräs seikka. Hän oli ulkomaanmatkalla
tutustunut laulajatar Elli Merikariin, joka samoin kuin hänkin oli
opintomatkoilla. Oli sattunut, että joutuivat pitemmän aikaa olemaan
yhdessä, ja niin heidän suhteensa muuttuivat...

He menivät kihloihin.

Martti oli kertonut Ellille kaukaisesta kodistaan Lapin tunturien
partaalla, selittänyt ja kuvaillut Pohjolan ihmeellisiä kesäöitä ja
paljon outoja asioita puhunut revontulien ja porojen maasta. Elli ei
niistä mitään tiennyt, sillä hän oli Helsingin lapsi eikä ollut koskaan
pohjoisessa käynyt...

Mutta nyt hän oli aikonut käydä Martin maailmaa katsomassa...

Nyt, kun hän tuota kihlaustaan järkevämmin ajatteli, tuntui hänestä,
että se oli ollut lapsellinen teko, jonka oli molemminpuolisesti
aiheuttanut koti-ikävä. Hän oli kyllä uskonut tunteittensa lujuuteen
ja pysyväisyyteen, mutta erottuaan Ellistä, joka vielä jäi ulkomaille,
oli häntä alkanut kaduttaa. Se häiritsi nyt hänen iloaan, varsinkin kun
muisti, että Elli oli juhannukseksi tulossa tänne...

Ja vaikka hän nyt, kun näki tutun Pohjolansa edes sään, hetkeksi
unohtikin rakkausseikkailunsa, johtui se sittenkin mieleen ja oli kuin
painajaisena siinä vapaudessa, jota hän povessaan tunsi.

Mutta kun kylien välinen vaara jäi taaksepäin ja kirkonkylän
ensimmäisiä mökkejä alkoi näkyä tiepuolessa, unohti Martti taas
»ulkomaisen rakkautensa». Hänestä näytti kuin kaikki mitä hänen
silmäänsä sattui hymyilisi hänelle. Korkea kuusikkoharju, joka juoksi
kylän taitse, joen mukaan selkärankaansa notkistellen, näytti viittovan
ja huutavan hänelle: Tervetuloa takaisin!... tervetuloa takaisin!
Jopahan saavuit! Olemme sinua ikävöineet.

Jo näkyi pappila korkean niemen nenästä ja pappilan takaa kirkkomaan
kuusien yli tapulin ja kirkon mustat ristit ja palanen jyrkkää kattoa.
Tie kulki luikerrellen talojen ohitse ja pihojen poikki, joskus aivan
joen korkean törmän kamaraa, joskus poiketen vainioille ja peltojen
poikki mutkitellen.

Länsituuli puhalteli lauhasti, mutta pohjoinen taivaanranta kimalteli
kirkkaan kylmästi, ja lumiset vaaran laet kuin vaalensivat jo
ennestään vaaleaa silkinhienoa taivaankantta. Jo eroitti silmä pitkän
viiritangon, joka kohosi tallin eteläpäästä, puutarhan nuoret puut ja
ullakkokamarin suuren, valkopuitteisen ikkunan...

Ja nyt ei enää ollut matkasta jälellä kuin lyhyt talonväli...

Martti näki jo pihalle, jossa joku lakaisi roskia karjaladon luona.
Tuvan puolelta juoksi joku nuori tyttö hirveää kyytiä pihan poikki
isolle kuistille, jonka molemmat ovet olivat auki. Martti näki
vilahdukselta vain jonkun siekaleen pukua ja vaaleat hiukset, jotka
pitkänä palmikkona hulmusivat hartioilla, kun tyttö vauhdissa vilahti
kuistille...

Se oli Anna!

Martti ei ollut koko taipaleella muistanut Annaa, mutta nyt, kun
hän tunsi tytön, tulvahti hänen mieleensä kuin padon takaa muistoja
lapsuusvuosilta. Ja vaikka pappilan pihaan oli enää vain lyhyt
matka, ehti hän muistaa monta hauskaa tapausta kesäisiltä retkiltä
karjakartanolle ja monta valoisaa yötä, kun Annan kanssa kävivät
harrinongella nivoissa ja rantapatojen korvissa...

Anna oli näinä vuosina varmaan varttunut ja viisastunut!

Nyt kääntyi hevonen pihaan.

Martti näki isänsä tulevan kuistille avopäin ja äidin rientävän hänen
jälessään pihalle kuistin eteen... näki isän hymyilevän ja äidin
viittovan...

Mutta äidin takaa hän näki Annan suuret siniset silmät, joiden ilme oli
ilon ja pelon välillä. Hän irtautui äidin syleilystä ja riensi Annaa
vastaan ja riemullisessa onnessaan sulki Annan syliinsä niinkuin veli
kauan kaivatun sisarensa...




4.


Keväthuurteen peittämien lehtipuittensa keskellä pappila vielä nukkui
varhaisena huhtikuun aamuna. Yökylmä oli hopeaharsoon peittänyt metsät
ja maat, ja tyyni, liikkumaton rauha oli luonnossa, kirkkaan päivän
nousua odotellen.

Hyhmäinen lumi oli kovettunut heliseväksi hangeksi, joka vastasi
jalkaan kuin syysrouta ja karahti joka askeleella.

Lapsellinen, poikamainen ilo täytti nuoren taiteilijan rinnan, kun hän
raikasta aamuilmaa hengittäen lähti nousemaan pappilan mäkikujasta
Takaharjun kuusikkoa kohden. Tutun äänen päästi kovan hangen routa, ja
virkistävän kylmästi kosketteli tuulahdus poskipäitä.

Mikä erinomainen hanki ja kumman valoisa kevätaamu!

Kuin häntä varten! Hänen suurta unelmaansa varten!

Hän käveli melkein hyppien. Kaikki herraslekkeet ja kankeat suuren
maailman kahleet oli hän riistänyt yltään ja pukeutunut paulakenkiin ja
vanhaan metsästystakkiinsa.

Vapaana kaikin puolin tahtoi hän uudistaa lapsuutensa muistoja ja
katsella kaivattua unelmainsa maailmaa.

Hän tunsi jäsenissään jäntevää notkeutta, mielessään niin pirteää iloa,
että jalka nousi kuin taikavoimalla ja koko olemuksen läpi virtasi
kuin kaikkein kaunein elämänjoki... Vainion päästä alkoi heti vanha
kuusikko, ja siitä alkoi harjukin kohota. Kuusikosta tuoksahti vastaan
tuttu pihkan haju ja kevätmetsän raitis lemu. Hän sukelsi kuusikkoon,
jossa päivän puolella taajaoksaisimpien puiden juurilla jo pilkisti
näkyviin kevään ujoa neitseellisyyttä. Hanki oli sakeassa kuusikossakin
kova ja kestävä, ja hän viuhtoi mennä mistä milloinkin näytti
somimmalta. Kuta korkeammalle hän ehti Takaharjun kuvetta pitkin, sitä
harvemmaksi kävi kuusikko ja muuttui vähitellen männiköksi, jossa
siellä täällä mäntyjen seassa kasvoi yksinäinen, tuuheaoksainen,
valkokylkinen koivu, nyt paksun keväthuurteen peitossa...

Hän oikaisi suoraan harjun huippua kohden, pikemmin nähdäkseen sekä
eteensä että taakseen. Vilahdukselta vain sattui hänen silmäänsä
jättiläissuuri Haltiain kivi, joka luminen lakki päässä ja
tiirakylkisenä näkyi yksinäisenä möhkäleenä männikön keskeltä. Ja
siitä palasen matkaa notkoon päin kohosi Jäkälärovan Erkin, pappilan
torpparin, pienen pirtin harja ja kallellinen savutorvi.

Mutta Martti nousi nousemistaan korkeammalle, oikaisten yli
kalliokielekkeiden ikäänkuin peläten aamun loppuvan kesken.

Vielä oli varhainen aamu, ja sakeassa metsässä tuntui hienoa hämärää.
Mutta kuta korkeammalle hän ehti, sitä mukaa metsä harveni ja hämy
katosi. Harjun korkein huippu oli laaja kallio, joka oli yksinään
jäänyt aivan puuttomaksi. Martti nousi korkeimman huipun nokkaan ja
katseli ympärilleen sinne, josta oli tullut, ja sinne, johon oli
menossa.

Pappila ja leveä, valkoinen joki näkyivät siihen harjun alta ja
muutamia kylän taloja, jotka olivat likellä jokirantaa. Mutta
suoraan idästä päin, johon hän oli menossa, kohosi laaja-alustainen
Kontiovaara, jonka huippu näytti pilviä piirtävän, ja sen molemmin
puolin eroitti matalampia kukkuloita, pieniä järvensilmiä,
metsäniittyjä ja suuria soita...

Hänen täytyi ehtiä Kontiovaaralle auringon nousun ajaksi! Hän seisahtui
hetkeksi, pyyhki hikeä otsaltaan, ja ääretön onnen tunne laajensi hänen
rintaansa.

Jo näkyi muutamista kylän taloista savu nousevan, ja kyläläisten
metsätieltä otti korva jo ääniä. Hankiaamua hyväkseen käyttäen olivat
kyläläisetkin jo puolelta öin metsilleen menossa. Aivan harjun alta
helähteli kulkunen, ja etempänä metsän peitossa kuului joku metsään
menijä laulelevan.

Ne olivat niin tuttuja ja kotoisia nuo äänet! Martin herkkä mieli suli
yhteen heräävän aamun kanssa, ja entiset, lapsena tehdyt hankiretket
muistuivat mieleen...

Ja kun hän taas kiireesti läksi laskeutumaan harjun vastaista kylkeä
suurelle suolle päin, nousi hänen sydämestään kiitoksena lämmin tunne
siitä, että oli ymmärtänyt kääntyä takaisin, tulla uudestaan tänne,
jossa kaikki oli tuttua, mutta nyt kuin suurennettuna, ihannoituna...

Mikä oli se kaipuu, joka tänne houkutteli?

Ei hän kysymykseensä vastausta saanut, mutta sen hän tunsi, että nyt
oli hän oikeilla jäljillä. Jalka vastasi siihen pohjaan, joka ei
pettänyt...

»Pohjolani, lapsuuteni ja unelmieni koti!» pääsi hänen huuliltaan, kun
hän suon laitaan tullen katseli suuren Kontiovaaran lumista lakea kohti.

Ja taas sai hän kuin uusia voimia ja riensi puolijuoksua suon poikki
vastaista korpea kohti, josta Kontiovaaran kylki alkoi. Idän taivaalla
sarasteli vääräin välistä jo aamun ensimmäinen vinkka, ja eteläinen
taivaanranta näytti vaalenemistaan vaalenevan.

Ehtisikö hän Kontiovaaran laelle siksi kun päivä nousee?

Sillä sen hetken tahtoi hän mieleensä painaa, sen hetken nyt nähdä,
josta Italian ihanassa maassa oli unta nähnyt ja suurta unelmaa
uneksinut... Jättiläiskiveliö valkopääkukkuloineen, syvine varjoisine
laaksoineen, joiden pohjalla metsäniittyjä ja koukerojokia, rannalla
pieniä, vinoja heinälatoja... poroja kaltevan männikön laidassa
ja luppoisan korven reunalla... Kaiken yli keväisen aamuauringon
kultaloisto, sinervän kylmää pohjoista taivasta vasten...

Semmoinen -oli se kuva, joka oli hitaasti, mutta varmasti kasvanut
sielun syvyydessä, kirkastunut ja suurennut ja tahtonut hänet
taikavoimallaan nujertaa...

Mutta nyt tunsi hän voimansa kymmenkertaisesti ₍ kasvaneen ja kuvan
kehittyneen piirteissään, ääriviivojen selvenneen ja laaksojen varjojen
tummenneen...

Hän oli ehtinyt suon poikki, kulkenut jo korvenkin halki ja nousi nyt
kuin Kontiovaaran rappusille, harvaan keltakylkiseen männikköön, joka
kaltevana kohosi huipulle päin.

Mutta kun hän oli ehtinyt jyrkän riutan alle, josta korkein
kukkula vasta alkoi kohota, silmäsi hän taakseen. Kaukana näkyi jo
tummametsäinen kyläharju; täältä se näytti peräti matalalta, mutta
suojaavalta selkärangalta, jonka takana kirkko ja kirkonkylä olivat
piilossa. Suon poikki kulki kaltaisena nauhana kyläläisten metsätie,
kadoten kahden matalamman vaaran välistä kiveliöön. Pieninä pilkkuina
liikkuivat metsäänmenijät ja kääntyivät mikä minnekin päin laajaan
ympäristöön.

Hänen edessään taasen kohosi valtava jättiläinen louhikkoinen,
komerokylkinen Kontiovaara, jonka kupeille sinne tänne jokunen lahopää
petäjä oli jäänyt kelottumaan. Mutta huipulle oli vielä huikea
vastale, syvärotkoinen vaaran laita taivallettava. Hän kierteli
syvimpiä rotkoja, joita koko talven lumi ei ollut jaksanut upottaa.
Ja kuta korkeammalle hän nousi, sitä laajemmaksi kävi näköala ja sitä
suurempaa riemua hän tunsi. Kotoinen kyläharju näytti nyt vihreältä
palteelta, joka oli kuin kehyksenä johonkin pienempään tauluun. Mutta
yli harjun näkyi lännen taivaan alta suurta, asumatonta erämaata silmän
kantamattomiin ja pohjoisesta lumisia tuntureita ja mustia metsiä.

Korkeammalle! Huippua kohti!

Hän kiipesi nyt käsin ja jaloin jyrkkää rinnettä ylös ja ehti huipulle
juuri kun auringon suuri, kellertävä ympyrä alkoi kohota idän ilmojen
takaa...

Hän seisahtui, oli kuin lumoissa eikä tiennyt mihin ensiksi katsoisi.

Sillä halki suuren avaruuden levisi yhtäkkiä kultainen hohde,
kimallellen ensiksi korkeimpien vaarojen huipuilla, jättäen
lännenpuoliset kallioriutat varjoon...

Idän maailmalta päin, jonka helmasta päivä nousemistaan nousi, välkkyi
koko ääretön, asumaton erämaa kuin kultamerestä, jonka pohjalta näkyi
korkeampia ja matalampia kukkuloita, suuria jänkkiä, korkearantaisia
metsäjärviä, hongikkorinteisiä harjunkupeita, metsikkösaajoja suurten
soiden keskeltä ja metsäpalojen kuivettumia, repaleisia saloja...

Etelän ilmoilta käsin otti silmä jo asuttuja seutuja vaaleankirkkaan
taivaanrannan tasalta. Näkyi leveän joen polvekkeita ja korkeilta
rannoilta vankkoja kyliä, kirkkojen torneja naapuripitäjistä ja niiden
takaa lientelevän pehmeä etelän taivas kapenevassa kaukaisuudessa...

Lännen puoli välkkyi kukkulaisena kiveliönä, valkopäävuorten huiput
kimallellen ja sädehtien auringon kiillossa, syvien rotkomaisten
laaksojen vielä varjoisa ollen.

Mutta pohjoisille maailmoille päin oli näköala kaikkein suurenmoisin
ja kaunein. Vaarat olivat korkeampia ja tunturimaisempia; lumisine,
puuttomine lakineen ne heijastuivat oudoissa väreissä tummansinervää,
kylmänkankeaa ja melkein riemutonta Lapin taivasta vasten...

Siellä näkyi suuria järviä ja yksinäisiä taloja järvien niemissä,
luikerteli mutkaisia metsäjokia järvestä toiseen, ja suuria, aukeita
jänkkiä yhdisti maisiin maihin kiemurtelevana palteena metsäinen
saajo...

Kahden korkean vaaran välitse heloitti kimaltelevana kenttänä
valtaväylän leveä suvanto ja näkyi kapeneva joen uoma, joka halkoi ja
jakoi vaarat molemmin puolin rantojaan, kun se Taka-Lapin tuntureista
virtaavana kulki myötälettään alavampiin maailmoihin...

Etualalla oli matalampain vaarojen keskellä laajarantainen metsäniitty,
jota halkaisi monipolvinen, pajukkorantainen joki. Molemmilta rannoilta
siinsi pieniä, sammalenharmaita, yksi-ikkunaisia heinälatoja, niin joen
rannoilta kuin metsän syrjästäkin.

Mutta siitä Kontiovaaraan päin kulki jänkkien ja soiden rantoja
pitkin honka- ja männikkösaajoja ja kuusikkoharjuja, joita toisiinsa
sitoivat levenevät levät ja heiluvat, pehmeät jänkät. Hongikkojen
harmaanpunertaviin pylvästöihin sopi päivä helakasti paistamaan, ja
keltakylkisessä, juoksevassa jouhimännikössä ilakoivat kevätmetsien
valkoiset hengettäret...

Martti seisoi kauan Lappiin päin katsellen, suuret tummansiniset silmät
sädehtien ja sydän oudoista tunteista sykähdellen. Siinä nyt oli
hänen edessään se jättiläistaulu, josta oli uneksinut ja jonka aikoi
kankaalle kiinnittää...

Ja kuta korkeammalle päivä idästä nousi, sitä loistavammaksi kävi
pohjoisessa kiveliö ja väririkkaammin sädehtivät palttinanvalkoiset
tunturien huiput...

Ja ikäänkuin täydennykseksi hänen miettimälleen aiheelle porhalsi
sarvipäinen porotokka honkasaajon viettävää rinnettä pitkin viistoon
niityn poikki kuusikkoharjulle, sen luppopartaisten puiden sekaan
hajaantuen. Se näytti juostessaan suurelta harmaansinervältä laineelta,
joka läksi liikkeelle honkasaajon rannasta ja yleten ja aleten kulki
lumista reittiään vastapäisen maan rantaan.

Yhä korkeammalle kohosi auringon kultainen kerä. Idän alla olevan
vuoteensa oli jo jättänyt ja kiikkui yhä ylemmäs vaaleaa taivaan
kantta pitkin. Yli Kontiovaaran huipun jo sen kilo levisi, ja vaarojen
kupeilta alkoivat varjot vähetä.

Nuoren taiteilijan mieli oli hartaissa unelmissa, ja syvältä sydämen
pohjalta nousi rukous ja avun pyyntö siihen työhön, jota oli unelmoinut.

Kierrellen vaaran pohjoispuolista kylkeä läksi Martti verkalleen
laskeutumaan huipulta alas. Hänen mielensä oli täynnä omituista
riemullista tunnetta, joka uuvutti ihanasti, ja kuului kuin korvaan
joku kuiskaisi toiveita töistä, joiden muisto säilyy kauemmin kuin
tämän lyhyen elämän.

Mutta kuta alemmas vuoren rinnettä hän tuli, sitä mukaa tunsi hän
pienenevänsä ja voimiensa vähenevän.

Pystyisikö hän koskaan kuvaamaan näkemäänsä? Semmoisena kuin se on
tämän korkean vaaran päältä katsottuna?

Mutta vaikka hän käsittikin työnsä vaikeuden, pulpahti mielessä rohkea
tuuma, ja pitkä elämä oli vielä edessä. Ja hänen intonsa, halunsa ja
työkykynsä oli vielä kulumaton!

Hän saapui vaaran alle, laajan jänkän laitaan.

Kyläläiset palasivat jo metsämatkoiltaan, ja hän näki pitkiä
honkakuormia toisen toisensa perästä ilmestyvän metsän peitosta
aukealle jänkälle ja siitä nauhana juoksevaa metsätietä painuvan
kyläharjua kohti. Hänkin oikaisi suoraan jänkän poikki kyläharjulle
päin.

Aurinko oli noussut korkealle, ja aukealla jänkällä lämmitti jo niin,
että avoimeksi sulaneen suomättään juuressa hanki sosehti. Etelästä
tuntui käyvän leuto tuulenhenki, ja lämmin päivä kai tulisi taas.

Saapuessaan kyläharjun laitaan hän kuuli metsästä päin poronkellon
kalkkaisevan niinkuin se tahtiinsa kalkkuu poron kävellessä. Ja hetken
päästä hän näki puiden välistä poromiehen istuvan pienen honkakuorman
päällä ja tasaista kulkua ajelevan hankea pitkin harjun laitaa. Kun
poromies ilmestyi aukeammalle paikalle, tunsi Martti Jäkälärovan vanhan
Erkin, joka porollaan palasi honkametsästä.

Ukko istui allapäin ja antoi tasaisen elukkansa höllin hihnoin kävellä
somaa tien jälkeä, joita näinä hankiaamuina oli metsillä kulkenut. Ei
kuullut, vaikka Martti käveli aivan viereen. Poro silmäsi Marttiin,
mutta jatkoi matkaansa tasaisesti.

Omituinen ukko ja vanha kuin taivas. Parta oli aivan harmaja, mutta
mustissa hiuksissa ei näkynyt ainoatakaan harmaantunutta karvaa. Martti
muisti hänet varhaisimmasta lapsuudestaan. Monta leikkiä olivat Annan
kanssa leikkineet niin Jäkälärovan pirtillä kuin sen lähellä olevan
Haltiain kiven päällä. Ja samanlainen oli ukko vieläkin. Ei näyttänyt
näinä viimeisinä vuosinakaan muuttuneen. Samat olivat teräväin silmien
katse, ja otsan syvät rypyt, jotka kulkivat kahtena suurena vakona
poikki otsan ohimolta toiselle. Noita vakoja oli Martti lapsena
pelännytkin...

Martti asteli kuormallisen kelkan vieressä, Erkki istuen harareisin sen
päällä.

»Jo minä Annalta kuulin», kertoi Erkki. »Vaan jos sinä aiot taivaan
valkeutta maalata, niin sanon, että Herra yksin on valkeus... 'Sinä,
Jumala, puetat itses valkeudella niinkuin vaatteella'... sanoo pyhä
sana.»

Martti naurahti Erkin puheelle, mutta Erkki katsoi tiukasti häneen
terävillä silmillään.

»Niin se on», vakuutti hän.

»Mutta eikö tämmöinen kaunis aamu kuin nytkin herätä teissäkin suloisia
tunteita koko maailman Luojaa kohtaan, ja eikö tule Jumalan kunniaksi
se, jonka koettaa jäljentää Hänen suuresta luonnostaan?» kysyi Martti.

Mutta nyt ei Erkki enää ymmärtänyt Martin puheita, ja he saapuivatkin
juuri kyläharjun laelle, jossa vastale loppui ja myötäle kylään päin
alkoi.

»Ei tullut Martistakaan papan pituista miestä, vaikka muoto muuten on
niinkuin papalla siihen aikaan kun tänne tuli, josta on neljäkymmentä
vuotta», jutteli ukko, pysähdytti poronsa ja nousi kuormalta. »Laske
sinä nyt menemään tämä myötäle, minä täällä jälessä köpitän tulla...
Näet... tuo 'Mustakoipi' on sellainen mäkimys, että puhaltaa tuliseen
laukkaan myötäleessä, enkä minä enää ole niin ketterä kuormalla
pysymään», tuumaili hän sitten.

Martti oli ennen ollut tottunut poromies, ja joululupien aikoina oli
hänellä aina ollut oma ajokas, jolla viiletti teitä ja metsiä, että
paukkui.

Hän tarttui hihnaan ja hyppäsi harareisin kuorman päälle.

»Mustakoipi» puhalsi paikalla tuliseen laukkaan myötälettä alle
pirtille päin. Ilma lauloi Martin korvissa, ja viima kiskoi vedet
silmiin. Kelkka kuormineen hyppeli perässä, ja Martti oli monta kertaa
keikahtaa taaksepäin ja sivulle. Hän ei ollutkaan enää niin varma
poromies kuin ennen, ja hänen täytyi molemmin käsin tarttua kiinni
köydestä, joka oli sidottu kuorman yli. Eikä tiennyt eikä ehtinyt
ajatella paljon mitään ennenkun aivan pirtin luona, missä kelkka
siipenä singahti rankaläjää vasten ja poro töksähti yhteen kohti...

Martti riisui poron aisoista ja talutti saunan seinälle, jossa sillä
oli vakituinen jäkäläin ja kortteiden peittämä, kovaksi tannerrettu
siljo.

Vauhti oli häntä virkistänyt, ja häneen tarttui entinen ilo ja hurja
halu vieläkin päästä ajaa kaahottamaan tulisella porolla...

Ja kesken muun ilon johtui äkkiä hänen mieleensä, kun päiväpaisteisen
pienen saunan seinämällä katseli poron nopovan jäkälää:

— Tämmöinen elämä sittenkin olisi hauskinta ja terveintä elämää!

Lapsellisen iloisella mielellä hän katseli siinä ympärilleen, pientä
matalaa, ruskeaksi paistunutta pirttiä, lammasläävää pirtin päässä ja
pientä saunaa, joka oli ihan kuutionmuotoinen musta tönö...

Kaikki näytti pysyneen ennallaan Jäkälärovassa, jossa kaikki oli
pienoiskokoa ollut ennenkin, mutta nyt näytti hänestä vielä pienemmältä.

Johtuiko se siitä, että hän oli niin paljon matkoillaan nähnyt suurta
maailmaa?

Läävän edustalle oli Priita, Erkin ketterä eukko, laskenut lampaat
heleään päiväpaisteeseen. Siinä jyrsivät männynkelleksestä puun
pihkaista, makeaa mäihää, että hampaiden jäljet näkyivät...

Priita oli kuullut poron kellon vimmatusti karkaisevan ja kelkan
halkoranniolle singahtavan, mutta kun ei Erkkiä alkanut kuulua
pirttiin, läksi hän ulos ja sattui porrasten edessä vastakkain Martin
kanssa.

       *       *       *       *       *

Jäkälärovan vanhukset olivat Martin parhaita ystäviä, ja monet
ja monenlaiset olivat ne lapsuudenmuistot, jotka Marttia heihin
kiinnittivät. Lapsena oli hän Annan kanssa täällä kesäpäivinä leikkinyt
kaiket päivät, suuren, kirkkaan lähteen partaalla, joka oli saunan
takana kellertävässä hiekkatöyräässä. Sinne oli kokoontunut kylän
muitakin lapsia, ja silloin oli aina joukolla lähdetty Haltiain
kivelle, jossa oli poltettu nuotiota. Jäkälärova oli Annan syntymäkoti,
sillä hän oli vanhusten ainoan pojan Juhanin lapsi. Mutta Annan äiti
kuoli hänen ollessaan viikon vanhana, ja isä hukkui seuraavana keväänä
tukkijoelle. Siitä asti oli Anna ollut pappilassa, kasvatiksi oli orpo
lapsi otettu ja omana lapsena hoidettu.

Jutellessaan vanhusten kanssa ehti Martti muistella kuluneita hauskoja
vuosia, joiden muisto nyt vereksenä pulppusi mielessä. Ja häneen tuli
siinä kahden vanhan kanssa puhellessa semmoinen kummallinen, raukaiseva
onnen tunne, ettei hän koskaan muistanut semmoista tunteneensa. Pienen
pirtin sisustus, jossa kaikki kupuset olivat paikoillaan, iloisen
hilpeät vanhukset ja päiväpaisteinen pihamaa, josta kuului lampaan
määkimistä, — kaikki tuo vaikutti niin kumman rauhoittavasti ja
suloisen uuvuttavasti. Hän tuli ajatelleeksi, että näin tämmöisenä
oli ihmiselämä onnellisinta! Ei hukkuvia unelmia! Ei repiviä tuskia
kärsivässä sydämessä! Usko elämään, usko kuolemaan ja Jumalaan...

Ja kun tuli puhe hänen maalauksestaan, puhkesi vanha Erkki puhumaan:

»Jumalan valkeutta sinä et osaa maalata, mutta rukoile voimia Herralta,
niin hän ohjaa sinua. Jumalasi kanssa on sinun aina hyvä olla, vaikka
yksin maailmassa olisit, se aina muista ja siihen luota... Sillä Jumala
on valkeus, mutta me vaellamme pimeydessä...»

Vanhan Erkin ja Priitan usko oli luja, ja senvuoksi kai heidän elämänsä
näyttikin niin tyynen tasaiselta ja samalla iloisen onnelliselta.

Ei laskenut Priita vierastaan pois ennenkuin oli pienellä pannullaan
kahvin keittänyt, ja Martin täytyi nyt, niinkuin ennen lapsenakin,
istua pöydän päähän sitä juomaan, Erkin aterioidessa toisessa päätä
pöytää.

»Aivan pappansa näköiseksi on tullut nyt näinä vuosina», puheli
ketterä Priita Marttia katsellen. »Mutta ei ole papan pituinen eikä
paksuinen...»

»En ole kuin olkapäähän...»

»Hyvä, että tuli semmoinenkaan...»

»Muistan päivän, kun synnyit, ja kun sitten minä pappilaan menin.
Viikon vanha olit ja pieni ja laiha kuin kissanpoika. 'Tulleeko eläjää
ollenkaan!' sanoin. 'Tästä juuri tuleekin papan oma poika!' vakuutti
rovasti, ja ruustinna nauroi. Vaan eipä tullutkaan pappia niinkuin
rovasti uskoi...»

Niin Martti vanhoja muistellen vanhusten kera jutteli, kunnes muisti,
että häntä odotettiin kotona.

Martti läksi.

Päivä oli jo noussut korkealle, lämmitti hankea ja veti lumen pinnan
pehmeämmäksi, mutta jalkamiehen kantoi vielä rennosti. Martti ei
seurannut talvipolkua, joka yhdisti Jäkälärovan ja pappilan, vaan nousi
korkeammalle harjun laitaan, palatakseen Haltiain kiven kautta kotiin.

Haltiain kivi oli kymmenen sylen pituinen ja levyinen kalliokappale,
joka oli kuin heitetty etempää Takaharjun kylkeen; siinä ei muita
kallioita ollut lähelläkään. Se oli parin sylen korkuinen muilta
kulmilta ja tasapintainen, mutta harjunpuolinen sivu oli kuin
porrastettu, jotta sen päälle pääsi vähillä vaivoilla.

Martti ei malttanut olla nousematta kiven päälle, jossa lapsena niin
monta leikkiä oli leikitty. Siitä oli kaunis näköala kesäisin joelle
ja pohjoisille ilmoille; koskikin sopi näkymään, ja sen kohina kuului
kesäilloin kivelle asti. Siihen näkyi kirkon kattoa ja tapulin ylikerta
kokonaan, ja kun kelloja soitettiin, tuntui kivellä seisojasta, että
ääni helähti yhtä paljon kivestä kuin kirkolta päinkin.

Mutta nyt oli arkiaamu. Kirkonkellot eivät soineet eikä näköalakaan
ollut niin viehättävää kuin kesäöinä. Kosken kohinaa tuskin kuuli,
kun se kapeana juopana vaahtosi jäälohkareista uraansa myöten. Tästä
kivestä oli olemassa vanha tarina, jonka Jäkälärovan Erkki tiesi, mutta
Martti ei koskaan itse ollut tarinaa kuullut. Anna oli heille muille
lapsille leikkiessä selittänyt, että kivessä vieläkin elivät haltiat,
jotka näyttäytyivät syysiltoina. Kiven laidassa oleva sammalreunainen,
oven muotoinen kuvio oli haltiain ovi, josta kiveen kulkivat.

Martti päätti joskus Erkiltä kysyä, minkälainen se tarina Haltiain
kivestä oli.

Ja kevein mielin, ajatuksissaan hautoen alkavaa työtänsä hän reippaasti
läksi läpi metsän pappilaa kohden. Hän kulki sitä kujaa, josta
kesäpolku toi metsän läpi Jäkälärovaan. Puissa polun varrella näkyi
kaikenlaisia kirjaimia, joita he lapsena olivat veistäneet, mutta nyt
ne olivat pihkoittuneet ja pullistuneet niin, että niitä tuskin tunsi...

Tuossa paksutyvisessä petäjässä olivat kirjaimet säilyneet selkeämpinä.
Siinä näkyi karkeasti tehty M ja sen vieressä A. Martti ja Anna!

Martti muisti nyt selvästi päivän, jona hän ja Anna nuo kirjaimet
piirsivät mäntyyn. He olivat vieneet jotakin ruustinnan lähettämää
herkkua Jäkälärovan vanhuksille ja saaneet sieltä Erkin terävän puukon,
jolla sitten palatessa kaiversivat nuo kirjaimet.

Ja Martin mieleen muistui nyt Anna niin kumman selvästi. Ei muistunut
semmoisena pienenä tyttönä, silloin kun leikkivät, vaan sellaisena
kuin oli Annan nähnyt, kun tämä kuistin edessä ruustinnan takaa häneen
katsoi hänen palatessaan kotiin...

Silloin hän näki jo olevansa aivan pappilan peltojen laidassa ja lähti
rientämään nopein askelin taloon.




5.


Ruokasalissa oli aamiaispöytä katettu, mutta rovasti ja ruustinna
vartoivat Marttia, joka oli aikonut joutua takaisin aamiaiselle.

Ruustinna silmäili vähä väliä mäkikujalle metsänrantaan päin, ja
odotellessaan oli hän ottanut sukankudelmansa aikansa kuluksi. Rovasti
jutteli jonkun talollisen kanssa kamarissaan, ja Anna oli noussut
ullakolle siistimään.

Näinä päivinä oli Anna ollut niin kovin iloinen. Martti ei ollut
isosti muuttunut entisestään. Viikset tosin tekivät hänet vanhemman
näköiseksi, mutta silmien syvä katse oli sama, ja sama oli äänen
sointukin. Annan mielestä hän oli komistunut ja tullut enemmän täyden
miehen näköiseksi. Nyt, kun hän ei käyttänyt korkeaa kaulusta, joka
tullessa oli tehnyt hänet oudon ja kankean näköiseksi, hän tuntui Annan
mielestä olevan aivan sama kuin ennenkin.

Anna oli ollut hereillä, kun Martti yöllä läksi Kontiovaaraan. Keittiön
ikkunasta oli hän verhojen takaa salaa katsellut. Martti oli ollut
aivan entisensä näköinen, paulakengissä ja vanhassa metsästystakissaan,
johon Anna oli neulonut uudet napit.

Huonetta siistiessään Anna katseli kaikenlaisia kummallisia esineitä,
joita Martti oli ulkomaanmatkaltaan tuonut kotia, ja maalausvehkeitä,
joita oli siellä täällä piikin pöytiä ja lipastollakin.

Mutta kun hän alkoi kirjoituspöydältä pyyhkiä tomua, havaitsi hän
koreassa kehyksessä nuoren naisen muotokuvan, jota ei ennen ollut siinä
näkynyt. Hän otti kehyksen käteensä ja katseli kuvaa pitkän aikaa ja
tarkkaan.

Se oli nuoren, keimailevan näköisen naisen muotokuva. Hiukset olivat
kammatut kummallisiksi töyhdöiksi ja näyttivät olevan mustat ja
kiharaiset. Suu oli hymyssä, mutta silmissä ja suupielissä oli Annan
mielestä jotakin kovaa ja ikäänkuin vierasta muulle osalle kasvoja,
jotka olivat pyöreät ja suloisen näköiset.

Kukahan hän saattoi olla?

Annan rinnassa läikähti outo tunne, joka oli hänelle vieras ja tuntui
pahalta. Mutta se katosi pian, ja sijaan tuli lämmin laine, joka loiski
hiljaa, melkein äänettä, mutta jossa soi hiljainen surun sävel...

Martin morsian se oli!

Kuinka onnellinen täytyikään olla hänen, joka oli voittanut Martin
sydämen! Epäilemättä hän oli kaunis, rakastettava ja ylhäinen.

Anna otti uudelleen kuvan käteensä ja katseli...

Silloin hän kuuli ruustinnan häntä huutavan. Hän laski kuvan paikalleen
ja riensi juoksujalassa alas ruokasaliin.

Martti oli sillävälin saapunut ja selitti parhaillaan rovastille
näkemiään. Rovasti istui tavallisella paikallaan keinutuolissa ja
kuunteli kirkkain kasvoin poikansa innostunutta puhetta.

Anna ehti juuri kuulemaan, kun Martti kertoi käynnistään Jäkälärovassa.
Martin silmissä loimusi innostuksen tuli, ja kun Anna katsoi häneen,
ei hän tohtinut suoraan silmiin katsoa, peläten punastuvansa. Hän
oli reippaalla mielellä ja niin tutun näköinen nyt, kun ei kaulaa
ahdistanut korkea kaulus ja jalassa olivat paulakengät. Hän oli jo
päivettynytkin, niin että valkoinen suora otsa ikäänkuin välkkyi mustan
tukan ja punoittavien poskien välissä...

»Sinne maksaisi vaivan kiivetä kaikkien!» puheli Martti. »Mutta ei
teistä ole yksikään käynyt?»

»Olen minä viime keväänä näin hangen aikana», virkkoi Anna, tuodessaan
keittiöstä ruokia pöytään.

»Todellakin? Oletko käynyt Kontiovaaran laella?»

Martin äänessä oli ystävällinen kaiku, ja hän katsoi Annaan pitkään.

Anna kertoi, että he olivat viime keväänä siellä käyneet. Silloin oli
täällä ollut nuori metsäherra, joka oli saanut kaikki kirkonkylän
nuoret innostumaan, ja niin oli tehty onnistunut ja hauska hankiretki
Kontiovaaralle, eväät matkassa. Anna oli seurannut mukana, kun
pappilassa silloin vieraili sukulaisylioppilas, Kristo Öhman.

»Tiedänhän», sanoi Martti, »äitihän kirjoitti siitä. Vai olit sinäkin!
No miltä näytti?»

»Kaunista siellä on. Pohjoiseen päin on minusta kaikkein laajin
näköala!»

Anna sanoi sen posket hehkuen.

Martti huomasi nyt, että Anna oli hänen poissaolonsa vuosina
kaunistunut ja käynyt täyteen kukoistukseen. Poskien puna oli
hienostunut ja silmien ilme tullut syvemmäksi, varsi varttunut
entisestä hentoudestaan. Ja samalla kun hän sen havainnon teki ja
Annaan katsahti, ymmärsi hän, että Annakin jo oli täysi nainen eikä
enää sama pikku tyttö, jonka kanssa hän oli lapsena leikkinyt.

Eikä hän tiennyt, tekikö se havainto hänet iloisemmaksi vaiko
vakavammaksi. Mutta sen hän tunsi, ettei hänen enää sopinut Annaa
kohdella kuin pikkuista, ajattelematonta lasta.

       *       *       *       *       *

Päivällisen jälkeen oli rovasti vetäytynyt ruokalevolle. Anna jäi
siistimään keittiöön, ja ruustinna nousi ullakolle Martin pakinoille.

Nyt tahtoi ruustinna tiedustella Martin morsiamesta, jonka muotokuva
oli pöydällä ja josta Martti jo oli kertonutkin.

Martti puuhaili paitahihasillaan, jalassaan pehmeät poronnahkaiset
siepakat, joita ei ollut pauloilla kiinnittänyt nilkan ympäri. Hän oli
pannut alkuun suuren maalauksensa ja oli iloisella mielellä. Ruustinna
istuutui keinutuoliin pöydän luo ja otti kuvan pöydältä.

»Missä sinä sanoit tutustuneesi Elliisi?» hän kysyi, tutkijan silmällä
kuvaa katsellen.

Martti kävi äitinsä luo ja katseli hänkin äidin olkapään yli kuvaan,
jota äiti piteli vasemmassa kädessään.

»Tunsin hänet jo nimeltä Helsingissä, mutta vasta ulkomaanmatkalla
häneen tutustuin, ja siellä syttyi rakkautemmekin... Eikö hänellä ole
äärettömän kauniit silmät?»

Ruustinna ei vastannut, joko ei kuullut tai oli niin muissa mietteissä.

»Sanoitko hänen aloittaneen näyttelijättärenä?»

»Kyllä hän pari vuotta on ollut teatterissa, mutta sittemmin
harjoittanut lauluopintoja kotimaassa ja ulkomailla... Jospa kuulisitte
hänen laulavan, äiti! Väinön kannel ei ole koskaan helkkynyt
lumoavammin kuin hänen laulunsa...»

»Ja hän aikoo tulla käymään täällä Pohjolassa?»

»Niin, juhannukseksi saamme häntä odottaa. Varmaan hän ihastuu meidän
köyhään Pohjolaamme...»

Ruustinna näytti miettivän muuta.

»Kyllähän hänellä on sievät kasvot, mutta hän näyttää niin
keimailevalta. Sanoitko hänen olevan Helsingin syntyä?»

»Helsingissä asuvat nykyään hänen vanhempansa. Isä on rikas porvari...
Äiti saa nähdä, että Elli on niin rakastettava, että...»

»Onko hänellä luonnostaan kiharat hiukset, vai koristeleeko hän ne
muuten...?»

»Kaikkia äiti kyseleekin! Totta kai hänen hiuksensa ovat luonnostaan
kiharat.»

Hetken olivat ääneti, molemmin kuvaa katsellen.

»Hän taitaa olla niin äärettömän hieno ja vaativainen», sanoi ruustinna
sitten.

»Eeeih! Päinvastoin. Hän on niin vaatimaton kuin ajatella voi, kiltti
ja sydämellinen... Ei hän ole korea puvussaankaan... Olisipa äiti
kuullut, mitä hän sanoi, kun minä puhuin hänelle kaukaisesta kodistani,
joka oli valoisassa Pohjolassa, Lapin raukoilla rajoilla... ja siitä,
että aion koko elämäni uhrata tämän kaukaisen kolkan hyväksi...! Hän
on lämminsydäminen taiteilija, joka rakastaa maatansa ja taidettaan
niinkuin kaikki rehelliset taiteilijat... Kaksin verroin tunnen
voimieni kasvavan, kun häntä muistelen... ja varmasti hän ihastuu
saavutuksiin!...»

Ruustinna laski varoen kuvan pöydälle ja sanoi:

»Taiteilijat ovat niin kummallista väkeä, etten heitä ymmärrä, ja
nykyaikanahan naiset ovat kaikin puolin miehen veroisia... Oo, tämä
uusi aika on niin erilainen entisestä...! Kun olet onnellinen ja
tyytyväinen ja rakastat häntä vilpittömästi ja puhtaasti, olen minäkin
onnellinen... Sinä arvaat, kuinka rakas olet sekä isällesi että
minulle, ja sinun parastasi tahtoisimme...»

Ruustinna peitti kasvonsa nenäliinaan ja pyyhki kyyneliänsä. Hänellä
oli sydämellään paljon, jonka oli aikonut sanoa pojalleen, mutta nyt
ei voinutkaan. Eikä saattanut sanoa rovastillekaan, joka kuitenkin
pitäisi Martin puolta, niinkuin oli aina pitänyt. Niinkuin silloinkin,
kun ei vaatinut Marttia lukujansa jatkamaan, vaan antoi pojan valita
kiittämättömän taidemaalaajan alan...

»Meille tulee verrattoman hauska juhannus ja kesä», lohdutteli Martti.
»Ja kun saan tämän tauluni valmiiksi ja se kaikessa loistossaan on
tuhansien ihmisten nähtävänä, silloin... Pohjola ei enää olekkaan karu,
susien asuma erämaa, vaan ihana revontulien ja valon maa...»

Ruustinna pyyhki silmänsä ja katseli hymyillen poikaansa. Hänestä
tuntui nyt paremmalta kuin äsken, ja hän katseli mielihyvin Martin
taulun valmistusta.

»Mikä tuon taulun nimeksi tulee?» kysyi hän.

»Kaiketi 'Kevätaamu Kontiovaaralla' tai joku sellainen...»

»Pappa puhui kerran kesäyöstä... Sellainen taulu olisi äärettömän
ihana, sanoi hän, jos kankaalle voisi kesäyön pehmeät värit
kiinnittää... Anna on tehnyt runonkin kesäyöstä...»

»Tekeekö Anna runoja?» kysyi Martti kummissaan.

Ruustinna selitti:

»Hän on kummallinen haaveksija, tyttöparka! Oikeastaan oli tarpeetonta
päästää häntä kansanopistoon. Kansakoulutiedot olisivat vallan hyvin
riittäneet. Nyt hänen päänsä on täynnä kaikenlaisia kummallisia
tuumailuja...»

»Minkälaisia esimerkiksi?»

Martti kysyi sen niinkuin ei olisi ajatellut sitä, vaan jotakin aivan
muuta.

Ruustinna jatkoi:

»No, senkin on saanut päähänsä, että sittenkun Jäkälärovan vanhukset
kuolevat, muuttaa hän torppaan ja elelee siinä yksin... Talvella oli
hänellä, kuuleman mukaan, ollut hyvä kosijakin, mutta ei aio koskaan
mennä miehelään... Kaikki nuo on hän saanut päähänsä sittenkun
kansanopistosta palasi...»

Ja ruustinna kertoi vielä paljon muuta Annasta. Martti näytti
kuuntelevan tarkkaan, mutta kun ruustinna oli lopettanut, virkkoi hän:

»Vai sepittää Anna runoja!»

»Ne nyt tietysti ovat semmoisia lapsenhaaveita», arveli ruustinna.

Ja sitten hän yhdessä Martin kanssa meni alas ruokasaliin, jonne Anna
oli jo valmiiksi kattanut kahvipöydän.

Martti katsoi nyt Annaan kuin eri ihmiseen ja huomasi Annan syvien
silmien loistossa omituisia, lämmintä ilmettä, jota ei ennen ollut
havainnut.




6.


Martin toivo oli toteutunut.

Haukisia, kirkkaita aamuja oli riittänyt viikon päivät, ja Martti oli
kaikki hyväkseen käyttänyt, joka aamu yksin retkillään kulkien.

Mutta eräänä yönä ei enää kylmännytkään. Aamulla oli taivas pehmeässä
pilvessä, ja etelästä puhalteli raskas suvinen tuuli. Äkkiä alkoivat
tiet ja hanget upottaa, eikä metsille enää ollut kenelläkään asiaa.
Suvilintuja saapui joka päivä, yöt loppuivat, ja kylmän sinervä
pohjoisen taivaskin alkoi vaaleta vaalenemistaan.

Silloin tietävät Pohjolan asukkaat, että kesä on lähellä. Sillä kesä
tulee Pohjolaan repäisevän rutosti, välisti niin voimakkaan väkevänä,
ettei alta ehdi pois. Näyttää olevan vielä täysi talvi, sillä korkeat
ovat kinokset vielä vainioillakin ja metsissä liikkumaton lumi. Yöt
kyllä ovat jo loppuneet, ja illan tullen laskee päivä saman kukkulan
taakse, josta aamulla liikkeelle lähtee. Mutta silloin nousee etelästä
musta pilvi, pohjoinen hätäilee, länsi lientää, ja äärettömät kiveliöt
huokailevat raskaasti ikäänkuin talvisia kylmiä jäisistä rinnoistaan
tyhjentäen, öisin sataa vettä, päivin lämmittää aurinko niin, että
paksut nietokset ovat tuossa tuokiossa juoksevana hyhmänä...

Silloin alkaa erämaan suuri sydän sykkiä. Ensin hiljaa ja äänettömästi
niinkuin valekuolleen ainakin. Mutta tykintä käy joka hetki
nopeammaksi, kiveliön suonet täyttyvät kevätkirkkaista kirsivesistä,
valtimo lyö niin että vaaroissa vastaa ja kuolleet haltiat heräävät.

Suuri, ihana elämä on alkanut erämaassa, valoisa unelma lyhyen kesän
ajaksi.

Talviset lumet valuvat vaahtoisina, vinkeinä pikkupuroina pitkin
vaarojen jyrkkiä kupeita, kuusikkoharjujen ja rinteiden halki
laaksonpohjia pitkin. Suureen valtasuoneen, joka halkaisee siintävää,
keväisiä voimia uhkuvaa kiveliötä, kokoaa erämaa kaikki talviset
vihansa ja puskee voimallisesti sen syvään uomaan. Valtasuoni alkaa
paisua, sen tykintä kovenee päivä päivältä. Kosket ulvovat ja
pauhaavat, ja vaahtona kiertävät suvantojenkin porevedet. Ei ehdi
kovan talven kova jää lahoa ja riutua, vaan halkeilee suurina kirkkaan
kiiltävinä ja kalliokovina neliöinä, jotka nousevat tulvan matkassa
talvisilta teloiltaan ja uhkaavasti liikuskelevat uomassaan.

Mutta tulva paisuu paisumistaan. Jyrkkien rantatörmien päällitse jo
virtaa vesi, alangot ovat järvinä, ja silloin alkaa luonnon raju leikki.

Jääteleillä on sijaa liikkua, ja virran voimat yltyvät joka hetki. Jo
iskee jääteli saaren nenään niin, että maanpinta kuorena pakenee sen
alta niinkuin puun parkki nilottaessa. Toisia telejä tulee perässä, ne
kiipeilevät toistensa hartioille ja latautuvat limittäin pohjasta asti.
Silloin on jääpato valmis...

       *       *       *       *       *

Martti oli maalausvehkeineen muuttanut etelänpuolisesta
ullakkokamarista pohjoispäähän, josta näköala oli suurempi ja
mahtavampi. Sinne sopi näkymään koski, joka jyrkkänä juopana pauhasi
vuorien välistä, mutta sen hyrskyt päättyivät pappilan niemen luo,
josta alkoi suvanto. Maisemat olivat pohjoiseen päin vaihtelevammat,
vaarojen huiput korkeammat, ja öisin läikehtivät pohjoisella
taivaankannella omituiset säkenöivät värit, jotka muuttuivat sitä
kirkkaammiksi, kuta pitemmältä valoisa yö kului.

Martti istui joskus öisin ja katseli pohjoiseen ja koetti määritellä
taivaan kummallisia värejä, jotka lakkaamatta muuttuivat.

Mutta eräänä päivänä nouseva tulva tasoitti kosken, laajensi suvannon,
ja jäävuoria alkoi ilmestyä saarien neniin ja niemien kärkiin. Silloin
oli jäänlähtö parhaillaan.

Päivä oli herttaisen lämmin, ja jäänlähtö tapahtui nyt niin varhain,
ettei ollut kuin kerran ennen Vapunpäivänä tämän rovastin aikana
tapahtunut.

Pappilan puutarhaan oli tänä kesän ensimmäisenä päivänä katettu
kahvipöytä. Rovasti rakasti katsella jäänlähtöä, joka nyt oli rajua ja
mahtavaa. Puutarhan nuorten puiden välitse oli avara näköala tulvivalle
joelle. Siitä näki suurien jäälauttojen tulvan matkassa rientävän alas
koskea, joutuvan suvannolle ja keräytyvän jääpatojen kylkiin, joita oli
kokoontunut alempana olevien saarien neniin...

Ja jääpatojen laajetessa alkoi vesi nousta kuin laukkahevonen. Rovastin
istuessa puutarhan penkillä tyynessä päiväpaisteessa oli Martti mennyt
rantaan, likempää nähdäkseen luonnon majesteetillista työtä. Pappilan
rantaniitty, joka oli puutarhan ja joen välissä, oli tulvan vallassa,
ja suuret jääneliöt soluivat ohi rantalatojen, jotka jo olivat
puolikyljestä vedessä.

Martti seisoi ajatuksiinsa vaipuneena. Hän näki suvannon selällä,
jäiden keskellä, ajelehtimassa niittylatoja ja särkyneitä veneitä,
joita tulva oli ylempää ottanut matkaansa.

Silloin alkoi vesi nousta, ja yhtäkkiä se oli jo Martin jalkain
juuressa, kiiveten yhä ylemmäs puutarhaan päin nousevaa vastaletta
pitkin. Martti näki suuren jäätelin juhlallisesti lähestyvän uutta
niittylatoa, joka oli vuosi sitten salvettu rantatörmälle. Se hipaisi
mennessään ladon nurkkaa, ja lato kellahti kulkemaan...

Rovastikin oli saapunut katsomaan, mutta kukaan ei uskaltanut lähteä
pelastushommiin, kun jäätelejä samalla alkoi sakeassa vyöryä koko
suvannon leveydeltä.

Raju on luonnon voimakas käsi, kun se kevään tullen karkaa talven
valtojen kimppuun. Luonto Pohjolassa, ikäänkuin katuu talvellista
kovuuttaan ja kokee kevään tullen hyvittää poloisen kansan kärsimää
kylmyyttä. Ja pian lämpenevätkin ihmisrinnat, valoisien öiden ja
lämpimän tullen unohtuvat pimeän talven pakkaspäivät, ja riemurinnoin
sykkii luonnon suuri sydän, ilomielin tervehtii ihminen ensimmäistä
pääskyä, ja virtojen vedet läikkyvät öisten valojen vallassa.

       *       *       *       *       *

Martti ja Anna viipyivät vielä puutarhassa, jonka rantalaitaan tulva
oli noussut. Päivä oli ollut tavattoman lämmin, koivun urpa jo oli
hiirenkorvalla ja näytti tänäpäivänä auenneen puolet eilisestä.

Annalla oli yllään kesäpuku, ja hän oli avopäin. Vankka, vaalea
palmikko riippui rentona ja vapaana ja keikahti somasti vaalean röijyn
selällä, kun hän liikutti päätään. Mutta hän oli ollut tänään vakavampi
entistään, ja hänen silmissään oli kuin kaihoa.

Martti oli paitahihasillaan, matalat pieksulipposet jalassaan.

He istuivat hetken äänettöminä sen jälkeen kun ruustinna ja rovasti
olivat poistuneet.

Anna sanoi:

»Muistatko, kun rippikoulusta päästyämme istutimme tuonne puutarhan
nurkkaan koivun kumpainenkin? Oletko nähnyt, kuinka ne jo ovat suuriksi
kasvaneet?»

Nyt vasta Martti sen muisti, ja he menivät niitä katsomaan. Pienestä
puusta olivat ne jo kohonneet korkeiksi, ja niiden silloin vesanvärinen
tumma kuori oli tyven puolelta vaalennut. Annan koivu oli pitempi
kuin Martin, mutta Martin oli vähän vahvempi. Urpa oli niissäkin jo
hiirenkorvalla, vaikka ne olivatkin toisten puiden varjossa.

He seisoivat aivan vierekkäin, ja kun Anna omasta puustaan taittoi
pienen oksan, jossa urpa jo oli lehdeksi tulemassa, tuli Martti
katsoneeksi Annan käsiin. Ne olivat sievät, ja sormet niin sirot...
Ranteet paljastuivat puoliväliin kyynärvarsia, jotka näyttivät soman
pyöreiltä ja pehmeiltä. Martin teki mieli tarttua ranteeseen kiinni,
mutta kun hän samassa katsoi Annan silmun, joissa kuvastui kaiho, ei
hän sitä tehnytkään.

»Nyt tulee kesä pian», sanoi hän.

»Kesä ja kesäyöt», virkkoi siihen Anna.

»Luulen, että jos näin menee, niin Urpona jo lehmät viedään
kesäkartanoille.»

»Niin todellakin!»

Ja Martin mieleen muistuivat monet kesäyöt siellä karjakartanolla
Airijyppyrän päiväpaisteisella rinteellä. Usein olivat sinne kahden
Annan kanssa menneet ja kahden palanneet.

»Niin todellakin», jatkoi Martti. »Kesäyöt! Kuinka täällä on ihanaa,
täällä Pohjolassa... Mutta harva tätä luontoa rakastaa ja ymmärtää...»

Annan silmiin ilmausi iloisempi ilme. Kasvoille levisi kuin kirkastettu
hohde, ja niistä sädehti semmoinen sulous, että Martti säpsähti...

»En usko mitään maailmassa olevan niin suloisen kaunista kuin kesäyö»,
sanoi Anna, ja koko hänen sisäinen sielunsa näytti kuvastuvan silmiin
ja kasvoihin. »Jos osaisin runoilla tai maalata... kesäyöstä tekisin
laulun ensiksi ja kesäyön kankaalle kiinnittäisin... ja Pohjolaa
ylistäisin... Ovatko etelän yöt sellaisia kuin meidän yömme?» hän kysyi
sitten, ja nyt hän katsoi Marttia silmiin.

»Ne ovat kauniita, mutta eri lailla kauniita», sanoi Martti, mutta
silloin juuri sattuivat heidän katseensa yhteen, ja molempien sydämessä
läikähti kumman lämpimästi.

Se pani sanattomaksi kumpaisenkin.

»Me lähdemme karjaa saattamaan kesäkartanolle, niinkuin ennenkin»,
virkkoi Martti vihdoin.

»Niin teemme, ja tulemme polkuja pitkin takaisin... Kuulehan, Martti...
nyt minä tiedän sen tarinan Haltiain kivestä... Olen äijävaarilta
kuullut...»

»Se sinun pitää minulle kertoa...»

»Minä kerron sitten kun palaamme kesäkartanolta...»

»Minä odotan...»

He lähtivät pois puutarhasta.

Ilta jo oli. Aurinko oli jo pohjoisessa, vaarojen huippuja lähennellen.
Anna kävi toimiinsa, ja Martti nousi ullakolle, jossa hänen suuri
erämaanmaisemansa keskentekoisena odotti luojaansa.

Tuli yö, valoisa ja hauska. Martti katseli yli tulvivan joen
pohjoiselle taivaanrannalle, jossa yö alkoi vaihtua päivään. Hänen
ajatuksensa eivät pysyneet koossa, vaan harhailivat ympäri avaraa
maailmaa, mutta lopulta hän näki Annan edessään, vaaleine, kauniine
hiuksineen...

Ja vaikka hän ei niin aikonut, alkoi hän kuitenkin verrata Annaa
morsiameensa Elli Merikariin...

Anna ei ollut enää sisar hänelle, sen oli hän jo heti tuntenut, kun
kotia palasi, mutta tänä päivänä vielä tarkemmin. Se katse, jonka Anna
häneen loi, ei ollut sisaren eikä hyvän ystävänkään, se oli suoraan
rakastavan naisen, niin lämmin se oli ja niin syvälle tunki... Ja
kummasti alkoi hän mielessään verrata Annaa Elliin.

Tunsiko hän Elliä ensinkään? Lahjakas, iloinen maailmannainen, joka
haki kunniaa ja kuuluisuutta... Elli oli kyllä kaunis ja miellyttävä ja
saattoi olla hyväsydäminenkin, mutta sittenkin... Ei Ellin kasvoissa
eikä silmissä ollut sitä sielun hienoa väreilyä, jonka hän oli Annassa
havainnut...

Rakastiko ehkä Anna häntä! Niin hän nyt uskoi, vaikka hänellä ei siitä
ollut mitään todistusta... Oli ehkä rakastanut kauan...

Hän otti morsiamensa kuvan käteensä ja vertaili... Eikä hän
huomannutkaan, kuinka hän löysi vikoja nyt noissa silmissä, joihin oli
ihastunut, ja kuinka morsiamen kuva ikäänkuin himmeni ja pieneni...
Suun ympärilläkin hän nyt huomasi jyrkän, kovan piirteen ja muisti,
että Ellin etuhampaat olivat paikatut...

Mutta silloin hän suuttui haaveilleen ja alkoi riisuutua levolle
mennäkseen. Aurinko paistoi punaisena suoraan pohjoisesta ja näytti
kuin levähtävän... Harmaalakisten vuorten huippujen päällitse näyttivät
liitelevän kevään hengettäret ja ilma olevan täynnä omituista, pehmeää
valoa...

Miksi olikin hän mennyt kihloihin?

Vaikka hän olikin ollut onnellinen ensi lemmessään, oli häntä kuitenkin
alkanut painostaa tunne, ettei hän ollut oikein vapaa. Eihän hän
kuitenkaan ajatellut eikä aikonut avioliittoon vielä pitkään aikaan...
Hänen suuret unelmansa olivat vielä kaukana...

Näillä keväisillä hankiretkillään oli hän unohtanut koko kihlauksensa,
oli tuntenut itsensä vapaaksi ja poikamaiseksi. Mutta heti kun hän sen
muisti, tuli hän alakuloisemmaksi...

Ei pitäisi sitoa nuorta elämäänsä mihinkään maailmassa hänen, joka elää
ja kuolla tahtoi taiteelleen. Taide tarvitsee miehensä kokonaan, kaiken
sydämen lämmön ja kaiken innon — koko elämän...

Hän koetti panna maata. Kaikki äänet olivat lakanneet. Ei hisahdusta
kuulunut. Hän yksin valvoi valoisana yönä...

Kesäyö!

Anna oli sen sanonut! Ja hänen ajatuksensa siirtyivät polttavina uuteen
ihmeelliseen tauluun »Kesäyö». Hänelle tuli ikäänkuin kuume, ja hänen
täytyi nousta pois peitteen alta.

Kesäyö!

Mikä ihana, suuri ajatus! Isäkin oli kerran siitä puhunut.

Voi että hänen elämänsä riittäisi!

Hän nousi kävelemään, avasi ikkunan, josta lempeää yöilmaa tulvasi
huone täyteen. Oliko hänellä kykyä ja voimaa? Liian rohkeasti hän taisi
ajatella!

Silloin hänelle kesken tuskallisen tunteen muistui mieleen, mitä vanha
Erkki oli sanonut:

— Jumalansa kanssa on hyvä yksinkin olla!

Niin on totta. Suuri, ihmeellinen Jumala, joka on valkeus itse!

Onnettomina, kovina kiusausten hetkinä oli hän aina Jumalaansa
muistanut ja mielessään päättänyt, että ihmeellinen Jumala oli hänen
askeleitaan johtanut. Samaan Jumalaan täytyi nytkin luottaa. Hän
opastaa, antaa voimaa ja rohkeutta... Ihmiselle iloksi antoi hän
valkeutensa ja suuren, ihanan maailmansa...

Mitä tiesi Anna kesäyöstä! Ehkä oli nähnyt siinä paljon enemmän kuin
hän. Anna oli luonnon ihailija, runoilija, jonka herkkä sielu imi
kaiken näkemänsä... Anna oli nähnyt kaunista kesäyössä, jota ei kukaan
vielä ollut kyennyt kuvaamaan...

Hän värisi sisäisestä liikutuksesta niinkuin tekee se, joka tuntee ja
näkee sielussaan täydellisen taideteokset, mutta ei voi sitä kuvata...

Mutta sitten hän rauhoittui. Tuntui kuin jostakin syvältä sielun
pohjalta nousisi hiljaa loiskiva laine, joka tyynnytti ja lämmitti
niin, että sydän alkoi sykkiä rauhallisesti...

Hän sulki ikkunan, loi kerran vielä katseensa pohjoiselle
taivaanrannalle, jossa nousevan päivän säteet jo terävinä, kirkkaina
nuolina kuvastuivat vaaleaa taivasta vasten. Mutta kun hän sulki
silmänsä, ilmestyi Anna hänen eteensä, lempeissä silmissä kaihoisa,
melkein kärsivä katse...

Hän näki unta, että Elli jo oli tullut. He soutivat veneellä
suvannolla. Elli nauroi ja oli iloinen. Mutta hän ei saattanut iloita.
Ellin silmät kiiluivat, ja kun hän nauroi, näkyivät hampaiden paikat
aivan selvään, vaikka hän istui perässä ja Martti soututeljolla. Elli
koetti laulaa, mutta hänen äänensä oli käheä.

Martin tuli yhä pahempi olla, ja hän päätti jo kääntää veneen
kotirantaan takaisin. Silloin alkoi kuulua käkien kukuntaa joka
haaralta. Elli koetti matkia ja nauroi väliin. Hänen huulensa olivat
vaaleat ja hiuskiharat oienneet, pieninä nauhoina piipattaen pitkin
otsaa.

»Miksi sinun kiharasi ovat oienneet ja miksi ovat huulesi niin
vaaleat?» kysyi Martti.

»Täällä on kylmää sinun Pohjolassasi... sen vuoksi oikenevat
kiharani... Ja etkö tiedä, että huulien puna vaalenee suudellessa...»

Marttia alkoi ilettää.

»Kuka sinua on suudellut?» hän uskalsi kysyä.

Oo... etkö tiedä, että olen ollut kihloissa jo monta kertaa ennenkun
sinut näinkään... Nuorena pitää nauttia, näet... Oikeastaan minä vain
rakastuinkin sinuun sen vuoksi, että olit niin kaukaa pohjoisesta, ja
sen vuoksi, että olit niin alkuperäinen rakastaja... originelli...
ymmärrätkös...»

Siihen Martti heräsi ja oli niin kumman pelon vallassa, että hiki
otsalle nousi...

— Mikä kauhea uni! Mikä minun on, kun aina uneksin... Sairas olen...!

Hän nousi äkkiä vuoteeltaan ja koetti karkoittaa unen mielestään.

Mutta se vaivasi häntä koko päivän, niin ettei hän kyennyt työhönsäkään.




7.


Kesä tuli niin varhain, että Urpona jo lehmät päästettiin
kesälaitumille. Näin varhaista kesää ei ollut tämän miespolven aikana
sattunut kuin kaksi ennen, ja viimeisestäkin varhaisesta kesästä oli jo
aikaa toistakymmentä vuotta.

Pappilan kesäkartano oli Kyläharjun takana, louhikkoisen Airijyppyrän
päivänpuolisella rinteellä. Siellä oli kylän muidenkin talojen
kesämajoja mikä loitompana mikä likempänä korkeaa, laaja-alustaista
Kontiovaaraa, jonka ympärillä verrattomat jänkät ja ruohoiset ahteet
olivat karjan mieluisia kesälaitumia. Sinne vietiin karja kaikista
kirkonkylän taloista kultaisen kesän ajaksi, jota ei kestänyt kuin
vajaat kolme kuukautta, mutta se olikin sitä ihanampaa valon ja riemun
aikaa.

Kevätkylvöt oli jo toimitettu, ja jyrkimpäin päiväpaisteisten peltojen
sileäksi pölkytyltä pinnalta pilkisti jo hentona ujo ohran oras.
Kevättulva oli laskenut, valtaväylä virtaili entisessä uomassaan,
kaukaisen Lapin kirkkaita kirsivesiä meren suulle kuljetellen.

Erkin päivänä oli ollut kylmä. Paksun pilven takana pysyi aurinko, ja
pohjoinen puhalsi purevasti. Tuntui kuin Lapin taivas vielä viimeisiä
talven vihoja karistelisi pois kylmiltä kulmiltaan ja kuin erämaa
huokuisi viimeisiä routia kevenevästä rinnastaan. Mutta Urpo tulikin
»paita päällä», ja yhteen sanaan loppuivat Lapilta voimat ja kiveliön
povi sykki lämpimästi.

Urvon aamuna helisivät lehmäin kellot jokaisen kirkonkylän talon
pihalla.

Karjaa laskettiin laitumelle.

       *       *       *       *       *

Martti ja Anna olivat varustautuneet saattamaan lehmiä kesäkartanolle.
Sinne vei kärrytie keskikylältä yli kyläharjun, jänkkien rantoja pitkin
ja vaarojen häntäin yli, kierrellen leviä, maisia maita hakien. Mutta
lehmät laskettiin suoraan vainioaidan takaa metsään, josta vanhat
karjan polut johtivat Airijyppyrän rinteelle.

Karjakko kulki edellä, lehmiä nimeltään huutaen, Martti ja Anna
seurasivat perässä, Martilla kontti selässä ja keppi kädessä, Annalla
nyytti ja keppi kädessä. Hyppien ja teutaroiden juoksi karja tuttavan
äänen perässä. Kellot kalkkuivat, että metsä raikui, ja suuri, juureva
sonni mylvi vapautensa kunniaksi.

Pian loittoni karja kyläharjun kuusikkoon, ja kellojen kalkatukset
haihtuivat vaaroille ja metsiin. Pitkin hietaisia polkuja, jotka
nousivat loivimpia rinteitä kyläharjulle, seurasi karja kutsujaansa,
ja Martti ja Anna menivät juoksujalkaa perässä. Karjapolut johtivat
yli harjun loitompaa Haltiain kiveä ja Jäkälärovan torppaa. Mutta kun
harjun laelle nousivat, näkyi kivestä hitunen nurkkaa ja pirtistä vähän
harmajaa malkokattoa.

»Milloin kerrot sen tarinan Haltiain kivestä?» kysyi Martti.

»Nyt kun palaamme», lupasi Anna.

He olivat puolijuoksua seuranneet lehmiä, ja molemmat olivat
hengästyksissään, kun harjun laelle pääsivät. Annan posket punoittivat,
ja silmistä loisti lapsellinen ilo. Hän oli niin kovin sievä keveässä
kesäpuvussaan ja valkoisessa huivissaan, joka vähä väliä pyrki
niskaan valumaan. Martti katseli häntä ihastuneesti, kun he hetkeksi
seisahtuivat huoahtamaan. Karjan kellot kuuluivat jo toiselta puolen
harjun, ja Kontiovaaran suuri puuton laki välkkyi päiväpaisteessa.

Nyt tuntuu niin hauskalta kuin ennenkin, kun veimme lehmiä tänne»,
sanoi Anna, ja koko hänen olennostaan säteili ilo ja valui kuin kirkas
virta suoraan Martin sydämeen.

»Onko sinusta niin hauskaa kuin ennen?» kysyi Anna sitten, kävellen
edellä harjun takaa rinnettä alas.

Mutta kun Martti ei heti vastannut, kääntyi hän katsomaan...

»On kyllä niin hauskaa kuin ennenkin», ehätti Martti sitten vastaamaan.

Hän näki Annan sievän varren notkeana pujahtelevan mutkaista polkua
pitkin ja puiden oksain alla kumartuvan. Jalka nousi keveästi, nilkka
sujui kauniisti, ja vaalea, vankka palmikko heilahteli virkusti.

Kun ehtivät harjun alle, josta polut maanrantaa pitkin lähtivät
kiertämään Airijyppyrään päin, sanoi Anna, kävelyään hidastuttamatta:

Kun sinun ystäväsi saapuu Pohjolaan, niin tänne hänetkin viemme... ehkä
hänkin rakastaa kiveliötä ja kesäisiä öitä...»

Martti säpsähti. Anna ei ollut siihen asiaan kertaakaan viitannut. Ja
nyt suoraan puhui niinkuin olisi jo monesti ennen samasta asiasta puhe
ollut! Hän ei ehtinyt mitään vastaamaan ennenkun Anna taas sanoi:

»Sinä ikävöit ystävääsi nyt... Mutta kun hän tulee, onkin ilosi sitä
suurempi...»

Anna riensi edellä niin nopeaan, että Martin oli kiire pysytellä
perässä.

Mutta Annan puheisiin ei hän vastannut mitään ja jäi tahallaan vähän
jälkeen.

Anna jäi häntä odottamaan kivelle polun viereen.

»Väsyttääkö?» kysyi hän naurusuin. Hänen hampaansa välkkyivät kuin
helmet, punaisten huulten alta.

»Ei toki, vaikka sinähän riennät kuin varjo», sanoi Martti hikeä
pyyhkien ja kontin kannikkeita nostellen.

Mutta nyt hän taas muisti, että Ellin hampaat olivat paikatut ja huulet
vaaleammat.

He jatkoivat matkaa.

»Miten onkaan runosi laita? Lupasit minulle sen lukea!» huomautti
Martti, kun he lähtivät liikkeelle.

»Se on huono», virkkoi Anna. »Mutta ihanaa olisi osata runoilla...
Jospa saattaisi kertoa kaikki, mitä sydän tuntee kesäyönä... tai
hitusenkaan niin, että sen muutkin ymmärtäisivät... Kuinka onnellinen
olet sinä, joka voit kankaalle kiinnittää niin ihanan maiseman...»

»Oletko nähnyt tauluani?»

»Olen. Kun sitä katselee, tuntuu aivan kuin seisoisi Kontiovaaran
laella kevätaamuna, kun valkoiset hanget vielä peittävät erämaan...
Mutta vielä ihanampi olisi kesäyö, joka valaisisi jyrkkätörmäistä
maisemaa... Viime kesänä jo sellaista ajattelin... Oletko sinä koskaan
sitä ajatellut...»

Anna kääntyi nyt katsomaan Marttia suoraan silmiin.

»Olen paljonkin ajatellut... nyt viime aikoina varsinkin... Ja kerran
vielä koetankin...»

He saapuivat jyrkälle hietaiselle ahteelle, josta näki kauas
Kontiovaaralle ja sen eteläiselle rinteelle; sieltä jo kesämajoilta
nousi savu. Lehmäin kellot kalkkasivat notkossa ahteen ja Airijyppyrän
välillä. Pappilan kesäkartanosta näkyi jo pienen pirtin eteläinen seinä
ja maitokellarin pääty.

Annallekin oli tullut väri. Huivi oli valunut kokonaan niskaan, ja
hiukset olivat käpristyneet ohimoilta ja otsalta.

»Jopahan tulit palaviisi sinäkin», sanoi Martti.

Hänelle tuli ääretön halu koskettaa kädellään Annan hiuksia ja silittää
niitä.

»Muistatko, kun kerran eksyimme tänne, palatessamme kesäkartanolta?»
kysyi Anna. »Itkimme molemmin, mutta lopulta osasimme kärrytielle.»

Martti muisti sen vallan hyvin.

»Sinä olit silloin noin pieni!» sanoi hän ja samalla laski kätensä
Annan hiuksille. Ne tuntuivat pehmeiltä kuin silkki.

»Joko lähdemme?» kysyi Anna, mutta hän ei katsonut Marttia silmiin.

»Kohtahan olemmekin perillä», vastasi Martti, sydämen sykkiessä rajusti.

Anna riensi edellä niin nopeaan, ettei Martti nähnyt häntä kuin
vilahdukselta puiden välitse. Hänen ajatuksensa olivat kuin sekaisin,
ja sydän sykki rajusti. Ellin viime kirje poltti hänen povitaskussaan
kuin tuli, ja samalla muistui mieleen unikin...

Anna oli jo ehtinyt kesäkartanolle. Lehmät laskettiin vainiolle nyt
ensi päivänä, sillä niin oli ollut ikivanha tapa, ja karjakko kävi
niille evästä valmistamaan navettaan, joka oli melkein pirtin vieressä.
Anna oli avannut pirtin oven sepposen selälleen ja oli tulta takkaan
sytyttämässä, kun Martti saapui konttia kantaen.

Hauskalta ja kodikkaalta tuntui tämä pienoinen maja täällä kiveliön
keskellä. Yksin oli täällä talo ollut paksun lumen peitossa, mutta nyt
yhtäkkiä ilmestyi elämää ja liikettä. Päivä paistoi kirkkaasti, karjan
kellot kilkattivat, käet kukkuivat, ja pienet laululinnut ilmestyivät
pihan puihin...

»Kuinka täällä on suloista ja rauhallista», sanoi Martti, ottaen kontin
hartioiltaan ja avonaisesta ovesta katsellen ulos. Siihen näkyi korkean
Kontiovaaran laki ja muita kesäkartanoita laajojen harjujen metsiköistä.

»Niin... täällä on niin hauskaa... olisin koko kesän täällä, jos
joutaisin... Viime kesänä olin täällä kokonaisen viikon enkä nukkunut
yhtenäkään yönä... päivillä vähäisen... Sattuivatkin niin äärettömän
kauniit yöt... valoisat ja lämpimät... niinkuin nytkin... Mutta silloin
oli jo kesäkuu alussa... nyt on vasta Urvon päivä...»

Anna puhui iloisella äänellä, ja minkä vuoksi olikin häneen nyt tällä
retkellä tullut entinen iloisuus, jota ei pitkään aikaan ollut tuntenut!

Hän toimitti kahvipannun tulelle, siistisi pöydän, aukoi ikkunat ja
hommaili minkä mitäkin.

Rengit olivat tulleet kärrytietä hevosilla, matkassaan tuoden
kaikenlaisia tarpeita kesää varten, ja ryhtyivät töihinsä: kauran
kylvöön vihantarehuksi karjalle kesäksi.

Martti läksi ulos ympäristöä katselemaan.

Kolmeen kesään ei hän ollut täällä käynyt, mutta usein oli muistanut
tätä rauhallista paikkaa, kun kulki suurkaupungin vilinässä. Täällä oli
kuin linnoituksen sisällä, suurien vaarojen ympäröimänä. Tänne eivät
mitkään viestit maailmalta tunkeutuneet eikä muu maailma täältä mitään
kuullut.

Hän istahti vanhan petäjän alle, joka oli keskelle pihaa jätetty
käelle kukkumapuuksi. Suuri, siintävä kiveliö oli siinä hänen edessään
rannattoman laajana, vasta puhjenneessa tehdessään riemuiten. Käet
kukkuivat, linnut lauloivat. Karjakko asteli kiuluineen navetan ja
lähteen väliä, muutamat lehmistä olivat panneet maata märehtimään,
toiset puskivat leikillään toisiaan, mutta vasikat ynisivät juomaansa
karjakon luo pyrkien. Alempana notkossa, jossa oli muutamia
peltosarkoja, olivat rengit sytyttäneet nuotion, siinä polttaen
syksyllä kuokitusta sarasta risuja ja kantoja.

Martin silmä, joka aina haki kaunista ja alkuperäistä, havaitsi
edessään viehättävän idyllisen kuvan. Ja hänen mieleensä tuli uusi
ajatus ja salainen toivo. Hänen mielensä lämpeni, ja näin hän haaveksi:

Tänne hän kultaisen kesän ajaksi muuttaa, erämaan hiljaisessa
huminassa taidettaan jatkamaan... Anna on kumppanina... Syksyllä
vasta, kun lehdet kellastuvat, he muuttavat Kirkonkylään... Kun hän
lankeaa epätoivoon työn menestymisestä, silloin Anna laskee pehmeän
käsivartensa hänen kaulaansa, puhuu toiveista ja innostaa ja terästää
lannistunutta mieltä...

Kesäyö!

Siitä tulee hienon hieno taulu, jossa yön kirkkaus valaisee joen ja
metsät ja kaukaisten vaarojen harmaat huiput...

Eikä hän enää koskaan halua pois Pohjolasta, ei takaisin riettaaseen
maailmaan, jonka jo tuntee. Täällä elämänsä elää, loihtii maailman
nähtäväksi unhoitetun, kylmän maan kauneuksia... yhdessä Annan kanssa...

Mutta kesken onnellisia haaveitaan hän muisti Elliä ja untaan, ja hänen
tuli niin paha olla, että täytyi nousta ylös. Ja nyt hän tunsi itsensä
onnettomaksi. Sillä hän oli aivan varma, ettei hän Elliä rakastanut.
Ei ollut koskaan rakastanutkaan. Eivät hänen tunteensa Elliä kohtaan
olleet koskaan olleetkaan niin puhtaita ja niin hyviä kuin...

Rakastiko hän Annaa?

Hän tunsi sen niin selvästi, ettei siitä voinut olla epäilemistä. Joka
päivä oli hän tullut likemmäksi Annaa, joka päivä saanut yhä syvemmälle
kurkistaa Annan sydämeen...

Kuta enemmän hän Annassa hyvää löysi, sitä etemmäksi hän loittoni
Ellistä ja sitä enemmän hän kärsi. Hän kyllä tunsi, että hänen olisi
pitänyt jotakin tehdä päästäkseen taas rauhaan ja vapauteen, mutta ei
hän ollut mitään yrittänyt...

Onnettomana heikkona hetkenä oli hän Ellille rakkautensa tunnustanut!

Ellin kirje poltti taskussa, ja hän näki Annan virkkuna, notkeana ja
avopäin lakaisevan pirtin edustalta puista varisseita syyslehtiä.

Kuinka ihmeen suloiselta Anna näytti!

Martti pani nyt merkille, ettei hän ollut koskaan nähnyt niin
siroa, niin hentoa ja notkeaa vartta... ei noin kauniita, tuuheita,
kullankellertäviä hiuksia...

Hän läksi kävelemään renkien luo saroille, josta miellyttävän savun
haju risuläjistä hitaasti ja melkein maata myöten hajaantui pitkin
vainiota.

»Elä mene kauas, Martti! Kahvi on pian valmis! Saatte pian kaikki tulla
kahvin juontiin», huusi Anna Martille.

Martti kääntyi katsomaan ja näki Annan seisovan luuta kädessä pirtin
ovella.

— Siitä tulisi kaunis taulu! — ajatteli hän.

Mutta päästessään nuotion viereen hän paiskasi Ellin kirjeen hiiltyvien
risujen sekaan ja tunsi helpotusta rinnassaan.

Silloin he kuulivat Annan huutavan ja näkivät huiskivan huivillaan, ja
he läksivät kolmisin nousemaan loivaa vastaletta pirtille. Navetasta
tuli karjakkokin miehiin liittyen, ja niin kävivät pirttiin.

Anna oli jo ehtinyt pirttiäkin siistitä, kattanut kahvipöydän ja
matkassaan tuomansa vehnäset asettanut kasaan. Oli ripotellut
katajahavuja lattialle ja tuonut nurkkiin pienet koivut, joiden
nuorista lehdistä tuoksui varhaisen kesän lemu.

Niin oli ollut aina pappilan kesäkartanolle karjaa tuotaessa tapana,
että ensi päivänä kaikille vehnäkahvit annettiin, olipa väkeä enemmän
tai vähemmän.

Rengit, ikäihmisiä kumpainenkin samoin kuin karjakko, alkoivat siinä
entisiä aikoja muistella. Mutta eivät muistaneet kuin kaksi kertaa
ennen Urpona lehmiä Airijyppyrään tuoduksi.

»Vaan muistaa välisti Jumala tätä Pohjan perääkin», jutteli vanhempi
mies. »Lähettää joskus kesänsä varkainkin, niinkuin nytkin; vaan
muistan minä kesiä, jolloin vasta juhannusviikolla päästiin kylvön
tekoon ja hädin saivat elukat ravintonsa metsiltä... Ne ovat raskaita
rangaistuksia sellaiset kesät tämän perän ihmisille, eivätkä sinä
kesänä muualla viljat hallalta säilyneetkään kuin pappilan niemessä ja
muutamissa kirkonkylän taloissa...»

»Pappilan niemellä ja kirkonkylällä ovatkin omat haltiansa, joita
ajavat hallan ha'an taakse», tiesi karjakko.

Anna ja Martti vaihtoivat silmäyksiä.

»Mutta eipä tiedä Kaisa, missä ne hyvät haltiat vieläkin asuvat!» sanoi
Anna.

»En tuota muista, ja lienenkö sen enempää kuullutkaan, vaan Jäkälärovan
Erkki, äijävaarisi, kuuluu muistavan ja tietävän.»

»Tiedän minäkin nyt», ilmoitti Anna.

»Tiennet hyvinkin. — Vaan laskehan nyt lisää kahvia... Minun pitää
lähteä lehmät kytkemään», arveli Kaisa, kävellen kuppineen takan luokse.

Ja kun oli kahvit juotu, poistuivat kukin toimiinsa. Martti aikoi mennä
katselemaan mäenlakiharjulle entisiä linnunpyyntipaikkoja, ja Anna jäi
hommaamaan pirttiin.




8.


Loistava ilta tuli, valoisa ja lämmin.

Siintävänä, nuoren lehden peitossa, uinahti kiveliö, välkkyvien valojen
sitä suudellessa. Kaiku kierteli salojen halki, ja vaarojen huiput
kimaltelivat. Aukeat jänkätkin paistoivat vihannilta, ja erämaassa
sykki nuori elämä.

Samoja polkuja, joita olivat tulleetkin, menivät Martti ja Anna
takaisin. Anna kulki taas edellä, Martti perässä. Metsässä vallitsi
suuri rauha, sanaton ilo, joka kuiski jokaisesta puusta, välkkyi
jokaisen vaaran huipulta ja sykki erämaan riemuitsevasta sydämestä.

Ilta kului ja alkoi yö, vaikka kumpikaan ei sitä huomannut. Eikä
kukaan tiedäkään, koska yö alkaa, sillä päivä ei käy mailleen, linnun
laulu ei lakkaa. Ainoastaan taivaan valot muuttuvat pehmeämmiksi ja
ikäänkuin uneksi, joka hienoudellaan peittää taivaan ja maan ja kietoo
läpinäkyvään harsoon.

He seisahtuivat siihen, josta sopi kesäkartano näkymään. Sieltä
nousi paksu savu, kohoten puiden latvoja korkeammalle. Rengit siellä
polttivat rankoja.

He katsoivat ääneti sinne päin, josta olivat tulleet. Martti katsahti
Annaan, ja heistä tuntui kuin olisivat molemmin ajatelleet samaa asiaa:
Sinne jäit, onnen ja lemmen salainen lymypaikka!

Annan kasvot olivat kuin hienostuneet. Posket eivät punoittaneet, —
mutta silmissä väreili sielun sisin ajatus, ja koko hänen olemuksensa
oli kuin kietoutunut yön pehmeään varjoon, niinkuin maa ja taivas
heidän ympärillään. Martin tapasi villi riemu. Hän aikoi tarttua
Annaan, sanoa kaikki, tunnustaa rakkautensa, joka kasvoi ja paisui joka
hetki. Mutta Annasta virtasi jotakin pyhää, kirkastettua surua, joka
kaunisti, mutta ei kärsinyt käsin koskea.

»Joko lähdemme?» sanoi Martti melkein soinnuttomalla äänellä. Hänestä
tuntui kuin häntä pyörryttäisi, ja tuska vihloi rinnassa.

Rakastiko Anna häntä, mutta tuon toisen takia ei uskaltanut sitä
ilmaista? ajatteli hän, eikä hän huomannut, että hän taas jäi jälkeen
Annasta.

Anna mietti:

— Hän muistaa morsiantaan, toivoo, että hän olisi nyt täällä... tänä
ihmeellisenä yönä... Minä olen nyt onnellinen... tämä on elämäni
onnellisin yö... Hän ei aavista, että häntä aina olen rakastanut
ja rakastan aina ja iäti ja hänen onnensa vuoksi kärsin kaikki...
kaikki!... Anna, Jumala, hänen tulla onnelliseksi!

Anna sai kuin uusia voimia, ja vaikka hän äsken tunsi, kuinka
likellä hänen sydämensä sykki toisen sydäntä ja että hänen voimansa
loppuisivat, sai hän vielä viime hetkellä voimia, ettei tarttunut
Marttia kaulaan. Nyt hän tunsi tyyntyneensä ja jäi Marttia vartomaan.

»Menemmekö Haltiain kiven kautta?» kysyi hän, kun Martti hänet saavutti.

»Niin menemme! — — — Katsos, minkälainen yö! Voi kiveliötä, voi taivaan
kirkkautta!»

Anna oli taas iloinen. Äskeinen kalpeus oli kadonnut poskilta, ja
hänestä virtasi iloa Marttiinkin.

Kun ehtivät kyläharjun laelle, saattoi olla jo puolessa yö. He nousivat
korkeimman huipun nokkaan, josta näköala oli avarin.

Sieltä näki joen ja pappilan kirkon ja tapulin mustat katot ja siellä
täällä viiruja kylän taloista.

Siihen istahtivat ja ympärilleen katselivat.

Näkivät koskea alas tulla vilistävän tukkilauttoja ja suvannolla
hitaasti kulkevan. Koko lännenpuolinen kukkulainen kiveliö oli kuin
hienon usvan peittämä, mutta pohjoinen taivaankansi oli kirkas, tietäen
auringon nousua. Muu ympäristö oli yön ihmeverhoon kietoutunut ja
taikavaloon uponnut.

He istuivat vierekkäin. Joen rannalta välkkyi kapea viiru, kirkkaan
päivän nouseva säde, joka oli päässyt pujahtamaan jostakin vuorien
välitse ennenkuin päivä kerkisi korkeammalle. Alempaa harjun rinteeltä
häämöitti Haltiain kivestä palanen sammalpintaa, mutta Jäkälärovan
pirtistä ei näkynyt mitään. Viiritanko, jonka latvassa oli pienoinen
hauenpään muotoinen rautainen lippa, piipatti harmaana kuusien latvain
yli.

»Tässä istuin viime kesänäkin, kun palasin kesäkartanolta», sanoi Anna.

»Muistitko silloin minua?»

Martin ääni pyrki väräjämään.

»Muistin minä ja ajattelin, että kun kerran vielä tänne saapuisi, niin
sanoisin: kuvaa kesäyötä... Pohjolan kirkasta kesäyötä, jonka vertaa
ei luonnossa ole... se on iankaikkinen ilo keskellä maan katoavaa
kevättä... Nyt sen sanoin...»

Annan kasvot loistivat.

»Kuka sinut opetti rakastamaan tätä kummallista luontoa, tätä
selittämätöntä valoa... Minä luulin, ettei kukaan tätä luontoa
ymmärtäisi...»

»Luonto itse ja oman mieleni ikävä...»

Anna nousi ylös lähteäkseen.

»Istumme hetkisen vielä!» pyysi Martti.

»Menemme Haltiain kivelle ja sytytämme sääskensavun entiseen kuoppaan!»
ehdotti Anna.

He riensivät juosten alas rinnettä Haltiain kivelle päin ja kokosivat
risuja syliinsä. Yhtäkkiä tuli heille molemmille niin hauska, että he
nauroivat kuivia oksia kerätessään.

       *       *       *       *       *

He sytyttivät sääskentulen samaan paikkaan, jossa ennen lapsina
leikkiessään tulta pitivät, ja se alkoi tupruta paksua savua, joka
hitaasti eteni pohjoiseen päin.

»Aurinko nousee jo... katso, kuinka kotisuvanto jo välkkyy sen
paisteessa...»

»Kerro nyt se tarina tästä kivestä», pyysi Martti. »Koko kylä nukkuu,
Jäkälärovassa nukutaan, pappilassa ja joka talossa... Mikä ihmeellinen
yö!»

He istuivat vierekkäin kivelle.

»Minä kerron nyt», lupasi Anna.

Annan käsi oli polvella, melkein Martin käden vieressä.

»Saanko pitää kättäsi omassani niin kauan kuin kerrot?» pyysi Martti.

Anna laski kätensä Martin käteen, mutta kun Martin sormet koskivat
ranteeseen, tunsi hän, kuinka valtimo löi rajusti.

»Kerro nyt... minun on nyt niin äärettömän hyvä olla», sanoi hän, mutta
nyt hän tunsi Annan käden vapisevan.

Kumpikaan ei katsonut toistaan silmiin, ja Anna aloitti:

Maailman alussa oli kaksi veljestä, Pakkanen ja Halla. Pakkanen joutui
pohjoisille maille ja Jäämerelle asti, mutta Halla siirtyi vähitellen
pohjoiseen sen mukaan kuin ihmisetkin ympäri maailmaa hajaantuivat.
Pakkasella oli töitä joka talvi, mutta Halla näki nälkää etelässä ja
siirtyi vähitellen pohjoiseen, sen mukaan kuin viljan viljelyskin.
Halla kokosi rikkauksia tullessaan ja siirtyi vihdoin tänne Lapin
perukoille. Halla ja hänen väkensä asuivat silloin niinkuin nytkin
asuvat — suurten puuttomien jänkkien ja soiden kylmissä kaltioissa.

Ennen vanhaan, silloin kun tälle perälle ensimmäiset asukkaat
vakinaisesti asettuivat asumaan ja ensimmäiset kylvöt kylvettiin,
ei Halla tänne rantamaille asti uskaltautunut, eikä ollut silloin
vielä viljelyksiäkään, joita vainusteli. Vanhat metsänkävijät, jotka
yksiin aikoihin täällä elivät lappalaisten kanssa, tiesivät kertoa
paljon Hallasta ja hänen väestään. Syys-iltoina, kun tuulenhenki oli
pohjoisessa ja taivas ensi kerran kävi tähteen, olivat he nähneet itse
Halla-ukon kantaisän, Kontiovaaran alla, jänkän laidassa mättäällä
istumassa. Siinä oli kolkon näköisenä istunut hirveän paksu harteva
ukko, jäinen, kiiltävä kauhtana yllään ja pitkä, jääpuikkoinen parta
valkoisessa huurteessa. Rohkeimmat olivat nähneet hänet hyvin likeltä,
kun olivat metsän peitossa jänkän laitaa lähestyneet. Kummaa oli
ollut katsella maanalaisen ruhtinaan toimia ja liikkeitä. Pohjoiseen,
josta kävi kylmä tuulen henki, oli katsellut ja partajouhiaan tuulta
vasten pitänyt, ja taivaalle, jossa tähdet vilkkuivat, oli näyttänyt
hyvillään silmäilevän. Tuon tuostakin oli noussut seisomaan mättäältään
ja kaikille suunnille katsellut ikäänkuin nuuskien ilmaa. Mutta heti
kun tuulten palkeet kääntyivät pois pohjoisesta, lauha henkäys kävi
etelästä ja tähdet yön verhoon peittyivät, silloin kylmä ruhtinas äkkiä
katosi jääpartoineen maanalaiseen kaltioonsa.

Nuoret metsänkävijät olivat nähneet Hallan ihmeen kauniin tyttären
Sallan, joka joskus kylminä aamuina nousi metsän rantaan maailmaa
katselemaan. Mutta Sallaa likelle ei kukaan ollut päässyt.

Siinä, jossa nyt on pappila, oli ensimmäinen talo näillä mailla. Siihen
olivat asukkaat tulleet koskista jokea pitkin etelästä päin, ja toiset
olivat maisin kulkeneet joen rantoja noudattaen ja asettuneet pitkin
joen viettäviä rantoja asumaan. Pappilan nientä nimitettiin silloin
Noidanniemeksi. Uudet tulokkaat olivat nimen antaneet, sillä siinä
oli heidän tullessaan asunut Lapin noita, mustassa kodassaan. Kota
poltettiin, ja noita pakeni Taka-Lappiin. Ja siihen paikkaan, jossa
kota oli ollut, kylvettiin ensimmäinen ohra näillä mailla.

Isännän nimi kuului olleen Lassi, ja hänellä oli kaksi poikaa, joista
Juho-niminen oli kaunis ja uljas ja rakasti metsästystä. Pian teki
Lassi poikineen Noidanniemestä elettävän talon, jossa oli ensimmäinen
karja tällä perällä ja suurimmat kylvöt. Mutta kun viljelykset talossa
laajenivat, arvasi Hallakin aikansa tulleen, sillä Halla tuntee
syys-iltoina sieraimiinsa kypsyvän viljan hajun penikulmien päähän.
Mutta tämä kyläharju teki haittaa Hallan matkalle, kun ei ollut taloon
asti ulottuvaa jänkkää, jota pitkin olisi päässyt lähemmäksi vainioita.
Ja taas toiselta puolelta pelotti joen suvanto, josta levisi lämmintä
usvaa pitkin rantoja, aina tämän harjun alle saakka...

Ja monta vuotta sai vilja Noidanniemessä rauhassa tuleentua eikä Halla
uskaltanut sitä lähestyä, sillä se pelkää kuivia metsäisiä vaaroja ja
vesien lämmintä usvaa. Silloin turvautui Halla viekkauteen, sillä hän
tiesi, mikä hyvä saalis hänellä Noidanniemen vainioilla olisi. Salla,
hänen tyttärensä, joka taisi muotoansa muuttaa, rupesi apulaiseksi.
Ukko neuvoi tytärtään. Ei saanut Salla lintuna lentää, ei sutena
ulvoa, ei karhuna karjua, vaikka olisi niin muotonsa voinut muuttaa.
Nuorena valkoisena impenä oli hänen vainiolle päästävä, maattava yönsä
kiven takana ja aamulla auringon noustessa avattava jäinen pussi,
jonka ukko Halla hänen povelleen kätki. Siitä pussista leviäisi kylmä
pitkin peltoja, ja silloin he saisivat parhaat viljojen mehut. Mutta
ylen arveluttava oli Sallan retki, sillä monenlaiset vaarat olivat
väijymässä. Ei saanut Sallaan kukaan ihminen koskea, salaa kuin varjo
oli hänen kuljettava yli Kyläharjun ja hämyn tullen vasta vainion
laitaan kiven taakse asetuttava. Varoitteli Halla tytärtään, neuvoi ja
opasteli eikä kenenkään kanssa luvannut tarinoimaan käydä. Jos joku
hänet huomaisi ja haastattelemaan tulisi, pitäisi Sallan pysytellä
loitolla, nimensä metsänneidoksi sanoa, Tapion nuorimmaksi tyttäreksi,
joka vartioi riistaa ketuilta syys-yönä. Sillä samalla hetkellä,
jona ihminen häneen koskisi, kadottaisi hän voimansa eikä enää voisi
muotoaan muuttaa, vaan ikipäiviksi jäisi ihmiseksi eikä koskaan enää
pääsisi palaamaan takaisin jäiseen linnaansa syvälle soiden kaltioihin.
Ja moneksi vuodeksi menettäisi vanha Hallakin hyistä voimaansa, jos
tyttärelle huonosti kävisi.

Isänsä neuvoja seuraten läksi Salla, ihmeen kauniiksi neitoseksi
laittautuneena, syys-iltana liikkeelle. Kylmä oli ja taivas jo
tähdessä. Vanha Halla oli oikean hetken valinnut. Kontiovaaran alta
kaltiosta nousi Salla ja läksi astumaan rantaan päin, povellaan jäistä
pussiaan säilyttäen niinkuin silmäteräänsä. Uteliaana Salla asteli,
sillä hän ei ollut koskaan vielä viljelyksiä nähnyt eikä rantamailla
käynyt. Nuoria metsästäjiä oli hän syys-iltoina vilahdukselta
metsänrannasta nähnyt, mutta silloin oli hänen aina täytynyt paeta
takaisin kaltioonsa.

Onnellisesti Salla pääsi tämän harjun yli, ja illan hämyssä hän
hiipi pellon laitaan kiven taakse niinkuin isä oli neuvonut. Häntä
ei ollut kukaan ihminen nähnyt, ja Salla asettui aamua odottamaan.
Hän kuuli ihmisten ääniä kartanolta, ja niiden joukossa hän tunsi sen
nuoren metsästäjän äänen, joka retkillään lauleli, kun salojen halki
kulki. Hän tuli uteliaaksi. Olisi tehnyt mieli nähdä sitä, joka niin
kauniisti lauloi. Hän nousi kiven takaa ja meni ojan pohjaa likemmäksi.
Silloin tunsi hän, että hänen povellaan oleva pussi alkoi lämmetä, ja
pelästyneenä hän palasi kiven taakse, auringon nousua vartomaan. Mutta
hänen oli ikävä ja paha olla koko yö. Sillä aina oli hänen mielessään
se nuori metsästäjä, joka niin kauniisti lauloi metsäretkillään saloja
kulkiessaan. Ja ikävissään hän nousi kiven päälle istumaan.

Mutta jo ennen auringon nousua läksi nuori metsästäjä, Juho nimeltään,
riistan pyyntiin. Ja Juhon metsäpolku johti kivelle, jolla Salla
ikävissään istui. Silloin havaitsi hänet Juho ja ihastui ensi
näkemällä. Hän riensi luokse, eikä Salla huomannut hänen tuloaan
ennenkuin hän jo oli aivan vieressä...

Kerran vain ehtivät nuoret toisiansa silmiin vilkaista, ja molempien
lempi syttyi yhtaikaa. Mutta muistaen isänsä ankarat varoitukset Salla
läksi kaikin voimin pakenemaan metsään päin. Nopea metsästäjä seurasi
kuitenkin perässä ihastuksen rakkauden valtaamana ja pyyteli ihanaa
impeä viipymään. Salla tunsi, kuinka taikapussi, joka hänen povellaan
riippui, alkoi taas lämmetä ja hänen voimansa vähetä. Hän kuuli
jälessään nuoren metsämiehen sointuvan äänen ja lempeän rukouksen, ja
hän unohti isänsä varoitukset...

Tälle paikalle, tähän harjun laitaan, jossa tämä kivi nyt on, Salla
ehti, mutta silloin uljas metsästäjä hänet saavutti ja lämpimään
syliinsä sulki valkoisen immen...

Samalla hetkellä hän muuttui oikeaksi ihmiseksi ja taikapussi
katosi. Mutta samalla hetkellä tiesi myös vanha Halla, kuinka hänen
tyttärelleen oli käynyt. Mutta voimaton oli hän auttamaan tytärtään.
Sillä lämmin eteläinen alkoi puhallella auringon noustessa, ja lännen
taivas lienteli. Ja silloin ei Halla uskalla kylmästä kaltiostaan
nousta, peläten lämmön vähentävän hänen voimansa ja kykynsä.
Hirmuisessa vihassaan hän näki, että hänen tyttärensä istui nuoren
metsästäjän sylissä... että taikapussi oli hävinnyt ja Salla muuttunut
oikeaksi ihmiseksi...

Viimeiset voimansa ponnistaen hän nousi kaltiostaan Kontiovaaran
alta. Vaaran kyljestä hän tempasi jättiläisvoimallaan suurimman
kalliokappaleen, minkä jaksoi irti kiskoa, ja heitti sen armottomalla
vauhdilla sitä suuntaa kohden, jossa rakastavien tiesi syleilevän
toisiaan leudon aamuauringon paisteessa. Hirveällä voimalla viskattu
kallio viilsi ilmaa viheltäen ja lensi kaaressa yli jänkän ja
kyläharjun ja pudota jyskähti rakastavien nuorten päälle, likistäen
heidät kauhean painonsa alle...

Vanhan Hallan kosto oli julma, mutta rakastavien nuorten sielut
muuttuivat hyviksi haltioiksi, jotka vainioita kylminä aamuina
varjelevat.

»Se on tarina tästä kivestä, jonka päällä istumme ja jonka äijävaarini
on minulle kertonut. Tässä kivessä asuvat vieläkin ne hyvät haltiat,
jotka viljapeltoja hallalta varjelevat, ja sen vuoksi ei ole pappilan
niemessä koskaan halla viljaa vienyt, vaan aina on se täyteen kypsynyt.»

»Tämä on hyvien haltiain kivi», sanoi Martti, pidellen Annan kättä
omassaan. »Kummallinen tarina! Tämä on merkillinen kivi...»

»Äijävaari uskoo vieläkin, että haltiat syys-iltoina, kun hallaa
pelätään, tulevat tästä kivestä — tuosta rannanpuolisesta sivusta,
jossa on sammalpeite oven päällä, — ja varjelevat vainioita...»

Hetken istuivat, molemmin mietteissään. Sääskensavu oli sammunut,
aurinko oli jo noussut korkeammalle, ja koko jokisuvanto välkkyi
sen kirkkaassa valossa, mutta he itse ja Haltiain kivi olivat vielä
varjossa harjun kupeella. Kylältä ei vielä kuulunut minkäänlaisia
ääniä, mutta kosken pauhu kuului hauskana kohinana tyynen aamun hiljaa
heräävästä povesta.

Silloin uskalsivat he katsoa toisiaan silmiin. Lintujen laulu eneni,
nuoren lehden ja pihkaisen mahlan haju täytti ilman, ja taivaan sini
kirkastui. Koko muu maailma unohtui heidän ympärillään, he näkivät ja
tunsivat vain toisensa, ja kummankin sydän täyttyi suloisilla tunteilla.

Martti kietoi kätensä Annan hennon varren ympäri ja kallisti päänsä
Annan puoleen. Anna tunsi voimiensa pettävän, ja hän sai väräjävällä
äänellä sanotuksi:

»Lähdemme kotia nyt!»

He laskeusivat alas kiveltä, katselivat vielä kiven kyljessä olevaa
ovenmuotoista, sammalpeittoista kuviota ja tulivat polulle, joka
johti pappilaan. Molemmin puolin polkua kasvaviin mäntyihin olivat
ohikulkijat piirtäneet nimikirjaimia. He katsoivat niitä, joita lapsena
olivat piirtäneet yhdessä.

»Nyt minä tiedän, mikä kesäyössä on selittämätöntä», virkkoi Martti,
ja hänen katseensa kiiti pitkin aamuauringon valaisemia vaihtelevia
maisemia.

»Joko tiedät... joko tunnet», haastoi Anna, innossaan tullen Martin
viereen. »Niin, se on kesäyön kirkkaus. Se ei ole auringon valoa,
eikä kuun valoa, ei tähden valoa eikä hämärätä; se on yön omituinen
hiljainen, kirkastettu hohde, lempeä ja juhlallinen, niinkuin
iankaikkinen ilo keskellä maan katoavaa kevättä...»

Annan silmät säteilivät, ja Martti katsoi häneen kuin kirkastettuun
olentoon, joka oli taivaasta lähetetty hänen omia ajatuksiaan sanoiksi
ja teoiksi saattamaan.

»Anna, Anna... kuule...! Minulla on uusi ajatus, suuri ja ihana! Voi
jospa kerran voisin sen kankaalle kiinnittää!»

»Jumala antaa voimia... Jumalan kunniaksi on Hänen suuren luontonsa
jäljentäminen. Sinun 'Kesäyösi' kerran vielä tekee kuuluisaksi köyhän
perukkamme, sillä henkesi imee voimansa kesäyön kirkkaudesta... Niin
usko, ja sinä tulet onnelliseksi... ja minä rukouksissani autan
sinua... Se on korkein onneni...»

Polku, jota olivat tulleet, johti korkealle kummulle pappilan riihen
taakse. Siihen loppui metsä, ja siihen päättyi polkukin, sillä siitä
alkoivat pellot.

Pappilassa oltiin liikkeellä, ja suvannolta kuului lauttamiesten
lauluja.

»Minä olen nyt niin onnellinen, ja minun on nyt niin hyvä olla...
sillä minä tiedän, että nyt ymmärrät, miksi minä kesäöitä rakastan...
Voi, usein viime kesänä ajattelin: Jospa Martti kerran vielä Pohjolaan
palajaa... silloin hänelle sanon: Kesäyö on ihanin kaikista... Ja kauas
vieraalle maalle rukoilevan rukoukseni lähetin, sinun luoksesi, että
Pohjolaasi muistaisit...»

»Ja minä muistin... Minun tuli ääretön ikävä tänne... Kaikki muistin:
talviset revontuli-illat, varhaiset hankiaamut ja kesäiset yöt. Siksi
takaisin tulin enkä koskaan pois enää halua...»

»Mutta ystäväsi, joka sinua rakastaa...?»

»Ei hän koskaan ole minua rakastanut eikä minun maailmaani
ymmärtänyt...»

Silloin juuri he saapuivat pappilan kujalle. Kumpikaan ei tiennyt minkä
vuoksi, mutta molempiin tarttui Martin viime puheen jälkeen semmoinen
ilo, että tuntui kuin maasta molemmin irtautuisivat. Pääskyset
kiitivät nuolena poikki ja pitkin pihaa, vilahtivat avonaisesta
ovesta karjalatoon ja suhahtivat pienestä reiästä tallin ullakolle,
visertelivät ja lensivät ihan Annan ja Martin päiden päällitse.

Ison kuistin ovet olivat auki. Rovasti oli piippuineen tullut kuistille
keinumaan, niinkuin hänen tapansa oli aina ollut. Nouseva aamuaurinko
sopi siihen paistamaan, ja siinä oli hauska keinua, kun ilmassa oli
alkavan kesän lemua, joka kuistinkin täytti, ja huvikseen katsella
pääskysten lentoa halki päiväpaisteisen pihamaan.

Hän näki nuorten kujalla tulevan ja hymähti. Molemmat olivat hänelle
yhtä rakkaat, sillä Anna oli rovastin mielestä kuin oma lapsi. Hän
arvasi, mitä tietä nuoret olivat kesäkartanolta palanneet, ja hänellä
oli aavistus siitä, että heidän suhteensa ei enää ollutkaan veljen ja
sisaren. Hän oli sen heti huomannut.

Loistavin silmin riensivät Martti ja Anna kertomaan. Molemmat näyttivät
olevan yhtä iloisia ja juttelivat yhtaikaa.

Ruustinna kuuli ruokasaliin heidän tulleen ja riensi hänkin kuistiin.
Häneenkin tarttui heidän ilonsa, ja hän istahti rovastin viereen.

Martti ei ollut vielä yhtään kertaa sittenkun kotia saapui ollut niin
pirteällä tuulella, eikä Annasta ollut semmoinen ilo koskaan loistanut
kuin nyt.

»Juuri tämä aika on kaikkein ihanin täällä Pohjolassa», sanoi Martti.
»Mikä ihmeellinen yö oli! Niitä värivivahduksia! Niitä taivaan
selittämättömiä valoja... Nyt minä ymmärrän, miksi isä ei koskaan ole
täältä etelään ikävöinyt... Tämmöisenä yönä ei saisi kukaan nukkua...
eikä yön ihanuutta näkemättä antaa sen livahtaa menemään...»

Rovasti katseli ihastuneena poikaansa. Noin oli hänkin tuntenut
nuorena! Noin innostunut kaikesta siitä, mikä oli kaunista!

Ruustinna katsoi rovastiin, ja oli kuin hän olisi miehensä hymyilevistä
silmistä lukenut:

— Enkö sitä ole sanonut! Nuo kaksi kuuluvat toisilleen nyt, niinkuin
ennenkin.

Ja hänestäkin tuntui nyt, että niin pitikin olla, eikä toisin.




9.

Annan päiväkirjasta.


Valoisa kesäyö!

Parin viikon päästä on juhannus.

Ihmeaikaa on tämä, jota elän. On kuin unta ja todellisuutta.

Olen katsellut tästä päiväkirjastani niitä lehtiä, joita kuluneina
vuosina olen kirjoitellut — silloin tällöin — ja enimmäkseen silloin,
kun Marttia muistelin. On hauskaa katsella, mitä silloin tunsin ja
ajattelin, ja verrata siihen, mitä nyt tunnen ja ajattelen.

Olenko nyt onnellisempi kuin silloin, kun häntä palavissa ajatuksissani
muistelin ja rukoilin, että Jumala hänen taiteensa tien tasoittaisi?
Ehkä olen, ehkä en.

Ei, onnellisempi olen; olisin vielä onnellisempi, jos tietäisin, että
hän on onnellinen.

Mutta en voi sitä uskoa. Siitä asti olen sitä epäillyt, kun
kesäkartanolta palasimme. Mikä äärettömän ihana yö se olikaan!
Siitä kirjoitan vielä joskus eri luvun tähän päiväkirjaani. Kuinka
ihmeellistä se olikaan. Pelkäsin ja vapisin! Voi jos hän olisi
aavistanut, kuinka lähellä oli, etten tarttunut hänen kaulaansa...!

Mutta hän ei sitä tiennyt, ja niin onkin hyvä.

Kuulen hänen kävelevän edestakaisin tuolla huoneessaan ullakolla, aivan
pääni päällä. Hän avaa ikkunan ja katselee kai pohjoisiin vaaroihin
ja koskelle, jonka rantakoivut jo ovat täydessä lehdessä. Tietääkö,
että minäkin valvon ja häntä muistelen? Aavistaako, että seuraan hänen
työtään aivan kuin se olisi omani ja koskisi omaa iloani ja onneani?

Ehkä ei muista minua. Sitä toista ikävöi — ja pian kai hän on täällä,
hänen ystävänsä, morsiamensa...

Mitä nyt oikeastaan ajattelen ja tunnen? Mitä mietin?

Istun tässä, avoimen ikkunan luona, joka antaa joelle ja puutarhaan.
Tuomi on täydessä kukassa, pian puhkeaa pihlajaankin. Valoisa, lämmin
kesäyö! Täällä pappilassa on hiljaista nyt, siellä kaikki nukkuvat,
paitsi Martti ja minä. Kylällä eivät nuku. Aina on tiellä joku kulkija,
ja korva ottaa ääniä etempää ja likempää. Ei tänä aikana saakaan
nukkua, — niin sanoi Marttikin. — Nyt täytyy imeä kesäyön kirkkaudesta!
Tämä on lyhyt, tämän valon ja riemun aika poloisessa Pohjolassa! —
Mutta minä olen viettänyt ihanan yön Haltiain kivellä — Martin kanssa.

Jospa näkisin hänen sydämensä syvyyteen! Jospa tietäisin syyn, jonka
vuoksi hän usein on alakuloinen ja hajamielinen. Usein olen hänet
tavannut puutarhan penkillä istumasta. Hän tuijottaa joelle ja lännen
vaaroihin, harmaansinisissä silmissään ikäänkuin pelonsekainen katse.
Kaiketi hän miettii taideteostaan, joka syksyksi joutuu valmiiksi...

»Ei hän koskaan ole minua rakastanut eikä minun maailmaani ymmärtänyt.»

Niin hän sanoi, kun palasimme kesäkartanolta. Miksi hän niin sanoi?
Mitä tarkoitti?

Usein olen toivonut, että hän ottaisi puheeksi Ellinsä tännetulon.
Mutta hän ei virka siitä mitään. Ehkä hän kuitenkin puhuu paljonkin
asiasta isälleen ja äidilleen. Mitäpä minulle puhuisikaan...

       *       *       *       *       *

Mutta... mutta! Jumala, anna minulle anteeksi, että ajattelen niin ja
tunnen näin! Olenko niin pohjalta paha ja itsekäs? Raukka, orpo, köyhä
tyttö olen, Jumala yksin turvanani. Onko väärin, että häntä rakastan?
Onko väärin, että rakastan häntä ja hänen taidettaan ja tahtoisin hänen
vierellään aina olla?

Miksi sydämeni ja sieluni toista kuiskaavat? Ja miksi olen nähnyt
hänen silmistään, että hänkin rakastaa minua! Olenko erehtynyt ja
pettynyt? En. Sillä hän ei voisi pettää, ei valheverholla peittää
syvien silmiensä ilmettä. Ei ole Martti luotu tänne pettämään eikä
valheen palvelijaksi. Suurta, valoisaa totuutta on hän tullut luomaan,
ja Jumala kyllä auttaa häntä.

Voi, voi, kun saattaisin häntä lohduttaa! Kun rohkenisin häneltä
kysyä. Mutta en voi. Nämä päivät ovat olleet ikäviä, vaikka on kesän
kaunein aika. Kuinka onnellinen olisin, kun olisin varma siitä, että
hän vartoo, odotettua morsiantansa, häntä ikävöi ja rakastaa. Mutta
sitäpä juuri epäilenkin. Minä uskon niin, että hänen Ellinsä on kova
ja keikaileva maailmannainen, joka kyllä voi Marttia rakastaa, mutta
ei niinkuin Martti tahtoisi. Miksi hän muutoin olisi alakuloinen nyt,
kun otaksuisin hänen elonsa aamun kirkkaimmillaan olevan! Edessään on
hänellä loistava taiteen tie ja vieressään morsian, ystävä ja hoivaaja!

Mutta ehkä hän ei Elliään ajattelekaan, ei minua eikä ketään. Ehkä hän
vain miettii taideteostaan, keväthankien kuultava kirkkaus mielessään...

Nyt kuulen hänen kävelevän edestakaisin, väliin yhteen kohti
seisahtuen. Ehkä katselee hän tauluaan, uudistaen, muovaellen... Rakas,
rakas Martti! Hyvä Jumala sinulle parastansa antakoon!

Nyt taukoavat askeleet, hän varmaan koettaa nyt nukkua. Nukkua pitäisi
minunkin. Huomenna on raskas työpäivä. Juhannussiistimiset alkavat
pihasalla ja huoneissa. Kaikki pitää olla puhtoisen puhdasta, suuren
valonjuhlan tullessa. Salin kamari laitetaan kuntoon Martin morsianta
varten...

Nythän on jo aamupuoli. Aurinko paistaa jo joelle, suvannon
luhtasaariin ja lännen vaaroihin. Kesäyö! Kesäyö!

Miksi minä maata pannessani aina muistan Ellin muotokuvaa? Aina
siihen katson, kun Martin huonetta siistiän. On kuin silmäni siihen
väkisin kiintyisivät. Mitä on niin kovalta näyttävää niissä silmissä
ja suupielissä, jotka ovat minusta niinkuin tahtoisivat purra! Minä
varmaan erehdyn. Mutta yksi asia vielä. Ruustinna ei puhu paljon mitään
Martin morsiamesta. Eilen hän kuitenkin sanoi:

»Nyt me, Anna, panemme parastamme, toivottua vierastamme varten.»

Martti on varmaan nyt unessa, koska ullakolta ei kuulu mitään liikettä.

Nuku, rakastettuni, unelmieni ja nuoruuteni sulho! Minä rakastan sinua
sittenkin, vaikka täältä siirtynet lämpöisempiin maihin. Lähetän
terveiseni ja palavat rukoukseni sinun luoksesi, — lähetän näin
valoisina kesäöinä ja revontulten hulmutessa talviöinä! Aina, aina.
Sillä sinun onnesi on minunkin onneni.

Isätön, äiditön, koditon ja turvaton! Uskallanko minä näin ajatella ja
näin kirjoittaa? Mutta ei minua tunto soimaa. Minusta tuntuu niinkuin
hyvä Jumala katsoisi olkani yli jokaista sanaa ja jokaista kirjainta
eikä käske panna pistettä. Miksen siis kirjoittaisi!

       *       *       *       *       *

Pari päivää on kulunut.

Työtä ja kiirettä on ollut aamusta iltaan. Ilma on edelleen kirkas
ja kuulakka, yö ja päivä ovat yhtä valoisat. Valoisat yöt, joita
rakastan! Ihmeyöt, joina lintujen laulu ei koko yönä lakkaa! Minä
olen nuori ja nautin, enkä tunne väsymystä. Koko viime yönkin olin
valveilla. Koko kirkonkylä valvoi. Kuka tämmöisinä öinä hennoisikaan
nukkua! Iloinnevatko muut nuoret tytöt näin tästä valon ajasta kuin
minä! On niin kummaa olla. On ihanaa ja surullista samalla. Laulaa
tekisi mieleni. Minulla onkin laulu kesäyöstä, jonka jo kansanopistossa
tein. Mutta minulla on nyt siihen paljon lisäämistä, paljon... paljon.
Siitä tulee kaunis laulu — kauniimpi kuin nuoren Sallan ja uljaan Juho
metsästäjän...

Minulla olisi niin kovin paljon kirjoittamista, menisi päiviä,
viikkoja, enkä sittenkään ehtisi sanoa puoltakaan kaikesta siitä, mitä
tänä kesänä olen tuntenut. Säilytät ne vastaisen varalta ja ilokseni
niistä lauluja laadin. Sillä sydämeni on täysi, täysi.

Tänään on Martti siirtynyt pois ullakolla ja jättänyt kevättaulunsa
kesken. Hän on maalausvehkeineen siirtynyt Haltiain kivelle ja
aloittanut suurta tauluaan »Kesäyötä». Kuinka siitä iloitsen! Siitä
taulusta tulee se taikakalu, joka Pohjolan loiston näyttää etelän
ihmisille. Nyt minä ymmärrän, miksi Martti on niin miettiväinen ollut.
»Kesäyötään» on miettinyt. Kesäyön ihmevaloja.

Hänen katseensa oli kirkas, kun hän aamulla minulle virkkoi:

»Nyt minä siirryn Haltiain kivelle... Luuletko, että hyvät haltiat
minua työssäni auttavat?»

»Auttavat ne... Ne rakastavat sinua, joka olet erämaan ystävä ja
kiveliön veli, metsän poika, jonka hyväksi kaikkensa antavat...»

Niin hänelle vastasin, ja hänen katseensa oli niin kovin lämmin ja koko
hänen olentonsa kuin kirkastettu.

Minä seurasin mukana, ja me kävimme torpassakin, — niinkuin ennenkin.
Martti ja äijävaari ovat hyvät ystävät, vaikkei äijävaari jaksa
ymmärtää Martin yrityksiä. Mutta hauskaa oli.

Nyt on hän varmaan kivellä ja on aloittanut työtänsä, sillä öisin
aikoi hän työskennellä. Rakastettuni, unimaailmani sulho! Onnessa
työskentele, ja antakoon valkeuden Herra siveltimellesi voimaa ja
vauhtia!

Yksi asia on varma. Hän ei näytä isosti huolehtivan morsiamensa
tulosta. Lipposet jalassa hän kulkee paitahihasillaan niinkuin ennen
poikasenakin. Siten onkin hän kaikkein kaunein. Ei minkäänlaisia
herrasvehkeitä. En ole yhtään kertaa nähnyt hänellä tuota kankeaa,
korkeaa kaulusta, joka tekee hänet niin kovin juhlallisen näköiseksi.

Ruustinna on hänelle monta kertaa puvusta muistuttanut, mutta ei hän
näy siitä välittävän. Nauraa vain ja sanoo, että hän tahtoo kaikin
puolin nauttia vapaudestaan.

Tänä aamuna oli viimeksi puhe.

»Sinun pitää ruveta hiukan siistimään itseäsi sekä pukusi että muunkin
puolesta», sanoi hänelle ruustinna aamiaista syödessä. »Ethän ole
ajanut partaasikaan pitkään aikaan... Morsiamesi on pian täällä...»

Minä toin juuri ruokaa pöytään ja kuulin Martin naurusuin vastaavan:

»Morsiamelleni kelpaan kyllä näin kuin olen.»

Rovasti hymähti, ja minä näin, että hän hyväksyi Martin mielipiteen.

»Ole sinä vain niinkuin itse somimmaksi tunnet», sanoi hän.

Mutta ruustinna arveli:

»Kummallisia ihmisiä ovat taiteilijat, sen sanon vieläkin. Olisinpa
minä morsiamesi ja sinä tuolla lailla tulisit eteeni, niin paikalla
käskisin mennä...»

Mutta Martti hymyili vain. Jospa hän olisi aavistanut, kuinka hänen
puoltaan pidin! Noin hän oli, valkoisine paidanhihoineen, ihmeen
kodikas ja mieluinen.

Olen kuitenkin utelias näkemään, eikö hän muuta pukuaan nyt pian,
sillä juhannus on aivan ovella ja morsian saattaa tulla millä hetkellä
hyvänsä.

Hänen huoneensa on nyt kunnossa, saapi tulla milloin hyvänsä. Hän on
laulajatar, joka on ollut oppimassa ulkomailla. Tavattoman hieno ja
sivistynyt nainen, kertoi ruustinna. Mutta sittenkin näyttää, ettei hän
oikein sydämestään iloitse morsiamen tulosta. Niin minusta näyttää.
Ja muutenkin on kuin olisi painajainen koko talossa. Hajamielinen ja
kärtyinen on ruustinna, rovasti on kadottanut herttaista iloisuuttaan,
ja kaikki tuntuu niin jännitetyltä ja pingoitetulta.

Ja Martti itse?

Minä en tiedä, mitä ajatella, enkä uskalla kaikkia ajatuksiani
kirjoittaa, mutta minulla on kummallinen aavistus siitä, ettei hän ole
iloinen morsiamensa tulosta. Eikö hän sitten rakasta? Martti-parka!
Ehkä hän kärsii hirveästi!

Jospa nyt juhannus tulisi ja morsian, että tämä pingoitettu elämä
pääsisi entiseen luontevuuteensa! Olen varma, että Marttikin tulisi
iloisemmaksi. Ehkä hänen Ellinsä on hyvinkin rakastettava, vaikka
minäkin toisin luulen. Mutta varmaa kuitenkin on, että _joku_ syy on
olemassa juuri hänessä, sillä Martti ei olisi minulle niin sanonut, kun
kesäkartanolta palasimme.

Minun tekisi mieleni juuri nyt, kun muut pappilassa nukkuvat, lähteä
Haltiain kivelle. Martti maalaa paraikaa. Nyt on sydänyön hetki,
juhlallinen ja loistava! Sydämeni kuiskaa: mene Martin luo Haltiain
kivelle, hän muistaa sinua... odottaa sinua! Tyynny, sydänraukkani!
Ei Martti minua kaipaa. Minä näen hänet kivellä seisomassa telineen
vieressä... ja hän katselee ikävöiden pitkin pappilasta tulevaa
polkua...

Ei. Ei. Minä hourin ja haaveksin. Sydämeni on sairas, sairas, mutta
rakkauttani en voi kuolettaa. Yhden ihanan yön jo olen viettänyt —
siinä onkin kylliksi, ja siinä on minulle muistoja elämäni ajaksi.

Kuinka hirveän paha on ihmissydän! Nyt juuri ajattelen: Jospa hänen
Ellinsä sairastuisi tai joku muu este sattuisi, ettei hän tänne asti
tulisikaan.

Mikä hirveä, syntinen ajatus! Jumala, anna minulle anteeksi pahuuteni
ja anna minulle voimia Martin onnen ja menestyksen hyväksi toimia.

Lintujen laulaessa käyn nukkumaan. Kesäyö, kesäyö!

       *       *       *       *       *

Martti ei ole käynyt kotona laisinkaan.

Hän on nukkunut torpassa, äijävaarin pienessä, pimeässä porstuan
kamarissa, ja öisin on hän maalannut. Tänään olen käynyt siellä ja
Haltiain kivellä hänen »Kesäyötään» katsomassa. Kävin viemässä ruokaa
hänelle.

Vasta juuri olen palannut.

Martti on nyt iloisempi, ja hauskaa oli kuulla, mitä hän siellä kahden
vanhan kanssa hommaa. Hän näyttää unohtaneen koko morsiamensa. Hän
juttuilee ja tarinoipi äijävaarin kanssa, joka on pian sadan vuoden
vanha. Ukko alkaa vähitellen uskoa, että maalaustaide sittenkin on
jotakin erinomaisempaa. Ei syntiä eikä vastoin Jumalan sanaa. Nyt
käydessäni täytyi minun nauraa. Martti on hämmästyttänyt molempia
vanhoja erinomaisen hauskalla taululla, johon hänellä jo ennen oli aihe
ullakkokamarin seinällä:

Vanha Erkki poroineen.

Mutta nyt on taulussa pirtti, lampaita pirtin edessä jyrsimässä männyn
mäihää; Erkki metsästä palaamassa poroineen ja honkakelkkoineen.
Siitä on ukko mielistynyt ja nyt on niin hyvillään, että häntä on ilo
katsella.

Nyt ei hän enää epäile Martin kykyä, eikä pidä hänen tointansa
joutavana.

Martti on syönyt heidän kanssaan piimää ja leipää ja pitänyt ukon
sikaareissa.

»Minulla ei ole koskaan ulkomaanmatkallani ollut niin hauskaa kuin
täällä Jäkälärovassa näinä päivinä. Tämä on ihan kuin satua, kun
lisäksi on näin äärettömän kirkkaat ilmat», sanoi hän minulle.

Minä toin hänelle terveiset pappilasta, mutta hän sanoi, ettei hän
vielä malttanut tulla.

»Kesäyöt ovat lyhyet kuin ihanat unet. Niitä ei saa nukkumalla
kuluttaa, sillä ihmiselämä on lyhyt», sanoi hän.

Sitten kävimme Haltiain kivellä. Mikä ihana taulu siitä tuleekaan,
suuresta kesäisestä luonnosta suoraan jäljennetty!

Hän puhui koko ajan »Kesäyöstään», ja minä näin hänestä, ettei hän
muuta muistanut eikä muuta ajatellut. Ei sanaakaan morsiamesta. Ei edes
kysynyt, joko olimme huoneen kuntoon laittaneet.

       *       *       *       *       *

Toin hänen terveisensä, ettei hän vielä malttanut tulla, hän tahtoi
nauttia ja imeä kaikki, mitä kesäyö tarjosi.

»Hän ei enää liene oikeillaan koko poika», pahoitteli ruustinna. »Onko
nyt enää suunnillakaan, että puuhaa siellä nälinkuoliaana eikä välitä
mistään!»

Mutta rovasti myhäili herttaista hymyään.

»Niin tuleekin! Ei hän muutoin tosi taiteilija olisikaan, ellei
kaikesta sielustaan antautuisi taiteellensa. Niin unohtaa taiteilija
muun maailman, sillä taide tahtoo miehensä kokonaan.»

»Olkoon sitten», virkkoi ruustinna, mutta kun hän näki, että rovasti
hyväksyi Martin hommat, tuli hänkin paremmalle tuulelle ja sanoi:

»Minkävuoksi hänestä nyt on tullut semmoinen kummallinen, härkäpäinen
olento... ja lapsena oli niin herttainen ja kuuliainen...»

Rovasti sanoi:

»Se johtuu siitä, että hän nyt vasta on selvillä tehtävästään.»

Nyt vasta alan minäkin Marttia oikein ymmärtää, hänen taidettaan.
Kuinka suuri onkaan hänen rakkautensa tähän luontoon! Kuinka syvät ja
voimakkaat hänen tunteensa. Minä voin vain aavistaa...

Kuinka onnellinen hän nyt olisikaan, jos hänen morsiamensa nyt pian
tulisi ja innostaisi häntä hänen työssään.

Osanneeko Elli ymmärtää hänen taideteostaan?

En tiedä. Minusta on kuitenkin kovin hauskaa, että Martti noin tekee.
Tuntuu hyvältä minusta. Minkävuoksi? En tiedä sitäkään.

Kahden päivän perästä jo on juhannus-aatto.

Taas sama ikävä Haltiain kivelle. Olenko lumottu?

Voi että näkisin eteenpäin! Ei. Parempi on, etten mitään tiedä.




10.

Ellin kirje Martille.


 Istun täällä ullakolla huoneessasi, jossa suurta tauluasi valmistelet.

 Minä näet olen tullut. En kuitenkaan kovin suurin toivein, samoin kuin
 en erikoisen pettyneenä lähde takaisin. Kyllä tiesin, ettei suhteemme
 eivätkä tunteemmekaan totta olleet.

 Sinä olit kuitenkin aika veitikka! Jätät kirjeen, kuvani ja sormukseni
 tänne pöydällesi ja itse pakenit — niin, ties mihin erämaahan. Ehdit
 ennen minua! Hyvä niinkin.

 Haluan kuitenkin nämä rivit luettaviksesi jättää ennenkun lähden
 takaisin, vaikka vasta tänä aamuna tänne tulin. Matka on pitkä, mutta
 minä kyllä jaksan.

 En ole sinulle suutuksissa, sillä minä ymmärrän tekosi vallan hyvin.
 Olen sen nähnyt kirjeistäsi, ja samaa kai olet sinäkin huomannut minun
 kirjeistäni, jos olet niitä joutanut lukea. Avioliittoon tietysti ei
 olisi puhetta ollutkaan, mutta olisin minä mielelläni tahtonut täällä
 viikon pari viipyä, viettääkseni kanssasi Pohjolan kirkkaan kesän
 idyllin. Minä näet tunnustan, että tämä kaukainen seutu miellyttää
 minua kirkkaine öineen ja alastomine tuntureineen.

 Pian olin selvillä, miten asiat ovat.

 Ei ollut enää varhainen aamu, kun ajoin tänne pappilan kuistin eteen.
 Luulin, että oltaisiin jo valveilla, mutta niin ei ollutkaan. (Täällä
 näkyykin olevan tapana valvoa öisin ja vasta auringon noustessa
 korkeammalle käydä nukkumaan.) Mutta juuri kun olin noussut kärryistä,
 tuli nuori tyttö, — Anna kuuluu hänen nimensä olevan — kuistille. Hän
 oli hirveän pelästyksissään ja kertoi, että rovasti ja ruustinna vielä
 olivat yösijalla. Kertoi, että minua oli varrottu, odotettu kuin kuuta
 nousevaa...

 Hän selkisi pian aamu-unestaan, ja nyt minä vasta tulin häntä
 tarkemmin katsoneeksi. Hän on todella ihana kaunotar. Mutta samalla
 kun sen havainnon tein, ymmärsin minä heti, että olin tullut liian
 myöhään. Tunsin raatelevaa tuskaa ja pettymyksen kipuja, mutta
 nielaisin kaikki menemään.

 Mutta hetken perästä jo uskoin, että olinkin erehtynyt. Annan käytös
 ja koko olemus oli niin vilpittömän ystävällistä ja suoraa, että jo
 uskoin erehtyneeni. En ole kenenkään ihmisen katseessa nähnyt niin
 lempeää, niin suoraa ja sydämeen asti avonaista katsetta.

 Minä en vielä kysynyt sinusta mitään. Hän vei minut minua varten
 kuntoon laitettuun huoneeseen, ja minä aloin jo tulla iloiseksi.
 Kaikki näytti niin somalta. Hän pyyteli anteeksi ja vakuutti, että
 kaikki tulee hyväksi, jahka ehditään.

 Silloin aloitin keskustelun Annan kanssa ja sain tietää, kuka hän
 oli. Ensin uskoin, että hän oli joku sukulaisesi; en ymmärtänyt,
 oliko palvelija vai eikö. Hänen käytöksensä oli teeskentelemätöntä ja
 suoraa. Mutta lopuksi käsitin, että Anna kuitenkin, kasvattina, oli
 enemmän kuin tavallinen palvelija.

 Kysyin sitten sinua.

 Anna selitti, missä olet, että maalaat jotakin uutta taulua lähellä
 olevassa torpassa. Katoamisestasi erämaahan ei täällä silloin kukaan
 tiennyt — ei Annakaan.

 -Missä hän täällä kotona maalaa? Hän on kertonut suuresta taulusta,
 jonka aihe on keväisestä kiveliöstä?»

 Annan kasvot ihastuivat.

 »Täällä ullakkokerroksessa. Pohjoispäässä. Hän rakastaa olla
 pohjoispäässä sen vuoksi, että näköala on kauniimpi sieltä.»

 Hän läksi minua opastamaan, ja me nousimme ullakolle.

 »Se on ihana taulu, mutta se ei ole vielä valmis», kuulin Annan
 sanovan, kun nousimme rappusia ylös.

 Sitä sanoessaan soi hänen äänensä niin pehmeällä ja hellältä, että
 äskeinen epäilykseni taas heräsi. Kun katsoin Annaan, näyttivät hänen
 kasvonsa vaaleammalta.

 Hän avasi oven, ja me astuimme tähän huoneeseen, jossa nyt tätä
 kirjettä kirjoitan.

 »Neiti on hyvä ja tulee alas sitten... Minä laitan siellä kuntoon
 kaikki... uni, väsymys ja nälkä tulee taipaleella», kuulin Annan
 sanovan, ja samalla hän poistui alas.

 Hyvä olikin, että meni. Nyt sain rauhassa katsella tauluasi... Ilo
 ja riemu ja ylpeys täytti sydämeni, sillä minä näen nyt vasta, että
 olet todellinen taiteilija. Pitkään aikaan en voinut irroittaa
 katsettani siitä, niin huikaisevan kaunis se oli suurine valkopäisine
 kukkuloineen, jotka kuvastuivat tummansinervää taivasta vastaan...

 Huoneessa oli siistiä, ja selvään näkyi, ettei siinä ollut moneen
 päivään asuttu. Mutta minä havaitsin myöskin muuta, josta epäluuloni
 taas virkistyi ja muuttui vihdoin varmuudeksi. Kukkia, aivan vereksiä,
 oli maljakoissa sekä pöydällä että lipastolla. Kuka niitä muu laittoi
 kuin Anna?

 Katselin ulos ja avasin ikkunan.

 Todellakin suurenmoinen on näköala.

 Silloin huomasin kirjeen, jossa oli osoitteeni.

 Ennenkuin sen avasinkaan ymmärsin kaikki.

 Jos sinä hetkenä olisin voinut kostaa, olisi kostoni ollut kamalaakin
 kamalampi.

 Mutta minä olen näyttelijä pohjaltani, ja pusersin tuskani syvälle.
 Mutta ajatuksissani riehui koston kuuma poltto — en omaani enkä sinun
 onneasi ajatellut — kostoa, veristä ja julmaa...

 En ole kuitenkaan niin huono kuin ehkä luulet. Ajattelin menettelyäsi
 ja koetin sinua ja tekoasi ymmärtää. Ja uskon löytäneeni syyt.
 Senvuoksi lauhtui vihani, ja koston henki laimeni. Sillä minä uskon
 sallimukseen. Ajattelin omaa elämääni, joka on takanani, ja tunsin,
 ettei se ollut semmoista elämää kuin sinun Annasi elämä. Minun on
 helppo ymmärtää, että olet meitä molempia toisiimme verrannut, ja että
 voitto kallistui Annan puoleen, on selvä — siksi hyvin sinut tunnen.
 Minä tunnen, että et rakasta aistillisuutta, joka on minun elämäni.
 Siksi kadotin arvoni silmissäsi Annan rinnalla — ja olenhan jo Annaa
 vanhempikin.

 Niinikään ymmärrän syyn, jonka vuoksi olet piiloutunut. Sinun olisi
 ollut vaikeaa sanoa minulle suora totuus, etkä tietystikään halunnut
 Annan läheisyydessä ruveta minua »rakastelemaan», jota kuitenkin
 olisin tahtonut. Tekosi on haaveksijan, uneksijan teko, ja minä
 käsitän sen ihmeen hyvin. Se on samalla alkuperäisen romantillinen,
 vaikka se osoittaakin heikkoutta ja arkuutta.

 Isäsi on herttainen vanha rovasti ja luulen, että olet isäsi
 luontoinen. Äitisi on viisas, elämää kokenut nainen. Huomasin ensi
 silmäyksestä, jonka hän minuun iski, että hän tahtoi katsoa pohjaan
 asti. Minä luulen, että semmoisia vanhoja ruustinnoja on mahdoton
 pettää — niin tutkiva on heidän katseensa. Riippuuko se siitä, että
 heidän sielunelämänsä on niin kovin puhdasta, vai ainoastaan toisen,
 tutkittavan, paha omatuntoko säpsähtelee tutkijan kirkkaan silmän
 edessä?

 En sitä tiedä. Mutta minä näin heti, että olin vastenmielinen hänelle,
 vaikka hän koettikin, raukka, teeskennellä ystävällisyyttä. Uskon,
 ettei ainakaan hän sure poislähtöäni.

 Isäsi on toista maata, lämmin ukko, jonka nainen voisi taluttaa
 minne hyvänsä. Me puhuimme paljon taiteesta ja taiteilijoista.
 Hän on vanhaksi mieheksi seurannut merkillisen tarkkaan kaikkia
 taideharrastuksia maassamme.

        *       *       *       *       *

 Niin. Sinua on etsitty koko päivä. Ei jälkeäkään ole näkynyt.
 Huomaan ruustinnan pelkäävän pahinta. Ja äsken, kun nousin tänne
 ullakolle kirjoittamaan, näin ukko rovastinkin kävelevän levottomana
 edestakaisin huoneessaan. He eivät tiedä kirjeestäsi mitään, enkä
 siitä aio heille mitään mainitakaan. Annaa en ole nähnyt sitten aamun,
 ja koko talo näyttää olevan levoton katoamisesi vuoksi.

 Mutta vaikka näin nyt levollisena palaankin tältä matkalta, joka
 on pitkä ja vaivalloinen ja josta toivoin hauskaa vaihtelua, ei se
 ajatus, että tarvitset kostoa, päästä minua. Jonkun rangaistuksen
 sinä tarvitset, — sillä minä todella pidin sinusta, — enemmän kuin
 kenestäkään muista kosijoistani, ja juuri sen vuoksi sinun tarvitsee
 saada muistutus, että olet Ellin kanssa ollut kihloissa. Olen
 miettinyt monenlaista kostoa, semmoista, joka olisi hyvin lähellä
 sydäntäsi. Jos minulla olisi enemmän aikaa, niin tietäisin kyllä
 keinon, — jonka jälkeen tapaisit vaaleakutrisen Annasi vähemmän
 häikäisevän kauniina. Se olisi sinulle hyvä isku ja muistuttaisi joka
 hetki, että minäkin olen ollut olemassa...

 Mutta on toinenkin keino. Ihana taulusi, — se on todella ihana, — on
 myöskin likellä sydäntäsi — ja se murenee pieniksi murusiksi. Minä
 tiedän keinon, jonka avulla taulusi häviää, ja minä olen keinoani jo
 käyttänyt.

 Kun palaat, näet valkohankien ja sinertävän taivaan hävinneen, ja itse
 kangaskin haihtuu...

 Ja vielä viimeinen sanani ennenkuin suljen kirjeen. Minulla alkaa olla
 jo kiire. Tilasin hevosen, joka odottaa minua ensimmäisessä talossa.
 Täältä lähden hyvästittä, salaa ja huomaamatta, sillä kapineeni jätin
 Alakylään.

 Kohtaisinpa sinut taipaleella! Ah! Sinä katala! Vereni huutaa kostoa.
 Sillä minä rakastan nyt sinua todella, — sillä sinä olet taiteilija,
 joksi en ennen sinua uskonut. Voit nousta hyvin korkealle, jos saat
 elää...

 Nyt juuri muistan, että taulu, jota torpassa maalaat, on »Kesäyö».
 Minun tekisi mieleni vielä sekin hävittää, mutta en enää uskalla
 viipyä enkä osaa torpalle. Hirveää on ajatella, että sinä siitä kerran
 niität kultaa ja kunniaa.

 Uskon, että olisi hyvä meille molemmille, ettemme enää kohtaisi
 toisiamme. Huomaa se — _meille molemmille_!

 Suljen kirjeen. Hyvästi!




11.


Anna käveli nopeasti pappilasta vievää polkua Jäkälärovaan päin.

Hän oli tavallista kalpeampi, ja hänen sydämensä sykki niin että
lyönnit kuuluivat. Mieli paloi kuin tulen liekeissä, ja ajatuksissa
kiertelivät päivän tapahtumat.

Hän oli käynyt jo aamulla Jäkälärovassa Marttia hakemassa, mutta
kun hän ei siellä ollut ja oli taulunkin telineilleen tuonut torpan
kamariin, luultiin hänen menneen kylälle johonkin taloon, joissa tapasi
silloin tällöin käydä. Hän oli juossut kylälläkin, ja renkipoika
toisaalla päin. Mutta ei ollut Marttia kukaan nähnyt.

Ruustinna muisti sitten koskea, jonka kivikkorannalla Martti mielellään
istui. Anna riensi sinne, kysyi kulkijoilta, olivatko nähneet, mutta
ei tiennyt kukaan Martista mitään. Anna kävi kuitenkin koskella asti,
jyrkän partaalla, jossa Martilla oli vakituinen istumakivensä. Mutta
mitään merkkiä ei näkynyt, että kivellä olisi niihin aikoihin ketään
käynyt.

Siinä touhussa oli päivä kulunut, ja rauhallisessa Niemikallion
pappilassa ei muistettu niin levotonta päivää koskaan olleen.

Silloin Annalle juolahti mieleen kesäkartano Airijyppyrässä. Ja hän
päätti lähteä sinne.

Vaikka Anna syvällä sydämessään aavistikin Martin katoamisen syyn,
tahtoivat pelko ja kaikenlaiset otaksumiset kuitenkin viedä voiton.
Hän tuli kuitenkin rauhallisemmaksi, kun hän oli ruustinnan puheista
ymmärtämässä, että Martti todennäköisesti oli mennyt kesäkartanolle.
Hänellähän oli aina ollut kummallisia päähänpistoja.

Anna ei ollut tavannut neiti Elliä muuta kuin aamulla, jolloin saattoi
hänet ullakkokamariin. Siinä olikin ollut kylliksi. Kauheaa, miten
nuoren tytön silmät saattoivat niin salamoida! Annalle teki vieläkin
pahaa Ellin katsanto. Hänen silmänsä olivat ensinnä näyttäneet
sinisiltä, mutta kun Elli kääntyi Annaa katsomaan heidän noustessaan
ullakolle, välähti niissä vihreää, joka säihkyi kuin tuli... ja
suupielet vetäytyivät kahteen käyrään, vihaiseen ryppyyn...

Annaa oli melkein pelottanut, ja kun hän nyt niiden silmien välkettä
muisti, vapisi mieli...

— Oliko katsonut Marttiakin niin? ajatteli hän, sekavien tunteiden
mellastaessa sydämessään.

Hän päätti ensin käydä Jäkälärovassa, äijävaarin mielipidettä
kuulemassa.

»Ei suinkaan täysi mies kesän aikana surman suuhun syöksy», lohdutteli
vanha Erkki. »Kun ei kylältä kuulu, niin mihinkäpä muualle olisi mennyt
kuin Airijyppyrään. Ja tulee sieltä hakemattakin, jahka joutuu. — Kumma
se kuitenkin oli, että niin lähti, ettei meillekään mitään maininnut»,
sanoi hän lopuksi miettiväisenä.

»Eihän vain liene sairastunut!» huolehti Anna. »Ruustinna ja rovasti
ovat niin kovin levottomia.»

»Ei ole mitään hätää. Huvikseen lähtenyt on, sen hyvin arvaan», puheli
vanha Erkki. Jumala hänestä pitää huolen. Hän näkee kirkkautta ja näkee
Jumalan valkeuden ja ihmetyöt luonnossa, kesäyössä, mutta kyllä hän
vielä löytää iäisen valkeuden omasta sydämestään — Herran valkeuden,
joka on kaikkia muita kirkkaampi ja johdattaa meitä iankaikkisuuden
kesäyöhön.»

Vanhus huokasi.

Anna nousi lähteäkseen, ja kun hän pirtin eteen tultuaan silmäsi alas
kylän raitille, näki hän leveälierisen valkoisen hatun Alakylään
menevän kyytihevosen kärryistä.

Hän tunsi sen Ellin hatuksi ja arvasi, että Elli oli pitkästynyt
vartomaan Marttia — ja ehkä oli jo paluumatkalla.

Hän ei tiennyt, tuliko hän hyvilleen vaiko pahoilleen, mutta
rientämällä hän lähti painumaan metsään päin. Hän seurasi ensin polkua,
joka lähti torpasta ja vei Haltiain kivelle. Hän nousi kivelle,
siellä näkyi risujen jäännöksiä sääskensavusta, jota Martti oli öisin
maalatessaan kyhisemässä pitänyt. Kiven päällä oleva sammal oli
polkeentunut, mutta mitään muuta merkkiä ei näkynyt. Kerran silmäsi
Anna alas joen suvannolle ja pappilaan, joka niemeltään kauniina
pohotti iltapäivän lempeässä paisteessa. Mutta ennenkuin hän laskeusi
alas kiveltä, osuivat hänen silmänsä etelään päin. Kylän alapäästä,
jossa tie kulki korkeaa mäkeä ylös, näkyi suuri, leveälierinen hattu
kyytikärryistä niinkuin valkoinen sieni mäen rinnasta...

Hän tunsi kuin tuskat ja levottomuus kevenisivät, mutta mitään ei
hän selvästi joutanut ajatella. Hän hyppäsi kiveltä ja läksi nuolena
nousemaan kyläharjun kuvetta pitkin lakea kohden. Päästyään yli laen
ja ehdittyään karjapoluille hän lähti niitä noudattaen menemään
Airijyppyrään päin. Hän saavutti ne polut, joita myöten hän ja Martti
Urpona menivät kesäkartanolle, ja seurasi niitä.

Hänen poskensa paloivat kuumina ja silmät loistivat. Mieli oli
täynnä ja jännittyneenä, ihana, loistava iltakin unohtui, eikä hän
käsittänyt sitä riemullista rauhaa, joka vallitsi hänen ympärillään.
Mutta päästyään loittonemaan Kyläharjustakin metsään päin, alkoi
hän osata selvemmin ajatella. Hän havaitsi jo illan sulon ja tunsi,
kuinka lempeä metsäilma jäähdytteli hänen polttavia poskiaan. Hän näki
korkean Kontiovaaran harmajan laen sädehtivän ilta-auringon valossa, ja
hänen korvansa erotti moniäänistä karjankellojen kalinaa, joka kuului
ahteiden notkoista ja jostakin suurten jänkkien lepikkoisilta rannoilta.

Oliko Elli niine hyvineen palannut? Oliko Martti tahallaan häntä
paennut? Hän riensi eteenpäin kuin vihuri, notkeana pujahtaen ryppevien
kuusten oksain alatse ja virkkuna loikaten pienten metsäpurojen yli.

Kun hän joutui siihen paikkaan, jossa taannoin oli Martin kanssa
levähtänyt, pysähtyi hän ikäänkuin uusia voimia kootakseen. Ei hän
vieläkään ollut mistään varma eikä osannut uskoa sitä eikä tätä. Yksi
asia vain oli selvänä ja kuumana hänen mielessään: löytää Martti...
elävänä tai kuolleena.

Silloin hän huomasi aivan selkänsä takana juuresta oksattoman männyn
kyljessä vasta piirretyn nimen ANNA. Sen oli Martti tehnyt, kuten näkyi
kirjaimien taiteellisesta muodosta. Martti oli siis tätä tietä mennyt,
häntä muistanut ja levätessä hänen nimensä mäntyyn piirtänyt!

Martti! Martti!

Riemullinen ilo pulpahti Annan sydämessä, ja hänestä tuntui kuin
maailma yhtäkkiä olisi muuttunut hänen ympärillään. Ihana, kirkas ja
valoisa taivas, siintävän kaukainen kiveliö, joka ikäänkuin ujona
seisoi nuoressa lehdessään, — kaikki näki hän nyt nauravin, leppein
kasvoin. Kuuli käkien kukkuvan, lintujen laulavan ja karjankellojen
kuin ilon seasta soivan...

Hän silmäsi vielä kerran nimeä, kosketti sitä varmuuden vuoksi
kädellään ja tarkasti hietaiselta polulta Martin jälkiä. Niitä ei
kuitenkaan näkynyt kuin parin askeleen jäljet, jotka katosivat heti kun
polku joutui kanervikkoon.

Oliko Elli niine hyvineen palannut? Oliko Martti tahallaan häntä
paennut?

Tuntui kuin olisi illan lempeä ilma vastannut myöntävästi, kuin
kaukaisten vaarojen laet olisivat totisin huulin todistaneet hänen
palavat aavistuksensa tosiksi.

Hänen teki mieli jo huutaa Marttia. Ilta oli tyven, ääni kantaisi kauas
korpien ja jänkkien poikki. Mutta hän oli vielä alhaalla laaksossa,
eikä ääni sieltä koskaan kuuluisi niinkuin vaaran laelta. Silloin hän
muutti matkansa suuntaa ja läksi nousemaan suoraan poikki pounikon
Airijyppyrän lakea kohden. Ei hän malttanut kiertää kaasikoita, vaan
oikaisi menemään sieltä, mistä tiesi matkan lyhimmäksi.

Kun hän ehti vaaran laelle, kätkeysi aurinko Peurajupukan taakse,
joka oli paljon korkeampi kuin Airijyppyrä. Mutta avara oli näköala
Airijyppyrältäkin. Hetkeksi Anna seisahtui laen korkeimmalle huipulle.
Alhaalta vaaran juurelta häämöitti kesäkartano männikkökummultaan,
pienten, vihertävien peltotilkkujensa keskeltä, ja etempää siinsi saloa
ja kukkuloita kuin keveän, kuultavan harson läpi. Peurajupukan juuritse
virtasi jyrkkärantainen Peurajoki, joka Kavantojärven kautta kulki
rantamaille...

Siellä olivat ne hilloiset jänkät, joilta hän oli Martin kanssa käynyt
hilloja poimimassa. Sieltä oli Martti sukunimenkin ottanut.

»Martti hooi!»

Annan ääni kierteli vuorenhuipulta toiselle pitkin avaraa kiveliötä, ja
vasta pitkän ajan perästä kuului kuin kaukaisten ilmojen takaa hänen
huutonsa takaisin.

Anna kuunteli.

Alhaalta jänkkien laidoilta ei enää jaksanut karjankellojenkaan ääni
kohota tänne korkealle, ja hiljaista tuntui olevan iloitsevassa
erämaassa. Kesäkartanolta nousi suorana vaaleana viiruna savu, joka
puiden latvojen tasalla haihtui näkymättömäksi.

»Martti hooi!»

Taas kierteli kaiku, hyppien huipulta toiselle, kierteli kaikille
ilmoille päin, vasta hetken kuluttua kuin kukkuloiden takaa kerraten
Annan huudon.

Anna kuunteli taas. Peurajoen mutkikas uoma kulki tuolla alhaalla
jyrkän Perurajupukan juuritse kuin hopeinen vyö. Kavantojärven tyven
pinta läikkyi kuin kirkas silmä hiljaisesta kiveliöstä.

Nythän oli pian juhannus; Pohjolan ihanin yö, valoisin hetki oli
käsissä!

Annasta tuntui niinkuin se nyt juuri heti livahtaisi hänen käsistään ja
niinkuin hän sen mentyä kadottaisi jotakin, jota ei koskaan enää saisi
takaisin.

Hän lähti kiireesti laskeumaan Airijyppyrän rinnettä alas kesäkartanoa
kohden.

Oliko Martti todellakin tahallaan Elliä paennut? Ellikö olikin ollut
syynä hänen alakuloisuuteensa? Eikö Elli häntä rakastanutkaan vai hänkö
ei Elliä?

Sekavina kiertelivät Annan ajatukset.

»Ei hän minua rakasta eikä minun maailmaani ymmärrä.»

Sen vuoksi pakeni pois. Ei kenellekään sanonut. Yksin tuskansa kanssa,
yksin... Tiesikö, aavistiko, kuka häntä rakasti... kuka uhraisi
kaikkensa hänen onnensa vuoksi!

Silloin Anna muisti hetken Haltiain kivellä. Muisti miten Martti piteli
hänen kättään... ja kuinka hänen valtimonsa rajusti löi...

Aavistiko Martti silloin, että hän sinä hetkenä oli unohtanut kaiken
muun? Miksi ei ollut Martti hänellekään virkkanut paostaan?

Anna ei saanut kysymyksiinsä vastausta, ja levottomana hän saapui
kesäkartanolle.

Karja oli jo kotiintunut, ja Anna tapasi Kaisan lypsämässä.

Ei ollut Kaisa kuullut Annan huutoja.

»Vaarat vetävät äänen näin poutailtana, ei se kuulu laaksoihin», sanoi
hän.

Martti oli käynyt kesäkartanolla. Oli kirjoitellut ja piirustellut,
mutta sitten äkkiä lähtenyt metsään päin aamulla.

»Mihin päin?» kysyi Anna, levottomuuden taas yltyessä.

»Jos oikein ymmärsin, niin ei muualle mennyt kuin Kavantojärvelle
ahvenia onkimaan», selitteli Kaisa tietojaan. »Laitteli tässä
ongenvapaa ja siimaa kuntoon ja haki lieroja tunkiosta... Mihinkäpä
muualle olisi mennyt? — Mikä hätä siellä sitten on, kun vasiten
on pitänyt hakemaan lähteä... onhan Martti ennenkin täällä ollut
viikkomääriä...»

»Kun katosi sanaa puhumatta», virkkoi Anna nyt iloisempana ja
kummasteli omaa tyhmyyttään, kun ei ollut muistanut Kavantojärveä eikä
sen mustia ahvenia, vaikka ennen aina kesäisin kävivät siellä ongella.

»Oliko hän niinkuin ennenkin?» tiedusteli Anna vielä.

»Oli minusta nyt niinkuin vähäpuheisempi ja vakavampi», arveli Kaisa.

Juotuaan vähän rieskamaitoa lähti Anna Kavantojärvelle päin. Polku,
joka Annalle oli vanhastaan tuttu, lähti kauramaan päästä, notkon
pohjasta, ja nousi heti kuivalle jäkäläharjulle, jonka selkää pitkin
lähti viemään Peurajupukkaa kohti.

Anna oli tullut iloisemmaksi, olihan Martti nyt melkein käsissä, eikä
hän enää ollut surman suussa niinkuin Annakin oli peloissaan ajatellut.
Iloisesti keikkuivat metsät Annan ohi, ja iloisesti lauloivat linnut.
Nuori nurmi tuoksui, metsä lemusi, ja koko mittaamaton salo hänen
ympärillään iloitsi tänä vuoden kauneimpana yönä, jona valon valta on
herrana Pohjolassa.

Polku vei Peurajupukan pohjukalle, josta vanhaan aikaan kulovalkea oli
komean jouhimännikön polttanut, niin että se nyt törrötti kuostoiksi
kuivuneena.

Korkeimman kiven päälle sopi palanen Kavantojärven kirkasta pintaa
pilkistämään puiden välistä.

»Martti Hoi!»

Kaiku vastasi nyt Airijyppyrän laesta ja läksi sitten hypellen
kiirimään kukkulalta kukkulalle.

Silloin kuuli Anna Kavantojärveltä päin tutun äänen vastaan:

»Anna hoi!»

Silmänräpäyksessä hän hyppäsi kiveltä ja lähti viillättämään paljukkaa
pitkin järvelle.

Eikä suuri erämaa eikä kolkko kiveliö koskaan hiisku siitä onnesta,
joka kaksi rakastavaa sydäntä toisiinsa sitoi. Sillä molemmat nuoret
olivat erämaan parhaita ystäviä, eikä kiveliö koskaan unohda ystäviänsä
silloin, kun sen oma suuri sydän sykkii ilosta vuoden valoisimpana yönä.




12.


Juhannusyönä istuivat Niemikallion rovasti ja ruustinna kuistilla.
Kaikki palvelijat olivat menneet tanssiaisiin, jotka oli tapana pitää
juhannusyönä Alakylän ja kirkonkylän välisellä vaaran paljukalla.

Kahden vanhat istuivat lempeänä, kirkkaana yönä. Kuistin molemmat ovat
olivat auki, ja ihana ilma kesäisine tuoksuineen virtasi sisälle.

He olivat puhelleet äskeisestä tapauksesta, joka oli ollut sangen
omituinen ja ainoa laatuaan, mitä koskaan olivat kuulleet. Martin
suhteen he eivät enää olleet levottomia, sillä kesäkartanolta olivat
kyläläiset tuoneet illalla tietoja, että Martti oli ollut siellä.

Mutta Martin pako, Ellin kummallinen käytös ja poislähtö sanaa
puhumatta olivat asioita, joista ei näyttänyt selvää tulevan. Ruustinna
oli kyllä aavistanut, etteivät Martin ja Ellin suhteet olleet
semmoiset, joiksi Martti ne kotiintulonsa jälkeen oli selittänyt. Monta
seikkaa oli sellaista, joista äidin tarkka silmä teki huomioita ja
päätelmiä. Ensin Ellin kuva katosi Martin pöydältä, eikä Martti ottanut
mitään keskustellakseen morsiamensa tännetulosta. Oli ja eli niinkuin
ei morsiantansa vartoisikaan. Hänessä olivat heti alussa, kun kuuli
Ellin olleen näyttelijättärenä, heränneet omat epäluulonsa, vaikkei
hän niistä ollut rovastillekaan mitään puhunut. Ja sen hän oli myöskin
huomannut, että Annan ja Martin välit eivät enää olleet samat kuin
ennen.

Elli oli kuitenkin tehnyt alussa hyvän vaikutuksen ruustinnaan, mutta
kun saatiin tietää, ettei Marttia kuulunut mistään, oli ruustinna
nähnyt Ellissä tapahtuvan muutoksen, joka hänelle taas tuotti aivan
vastakkaisen käsityksen Ellistä. Ja nyt, kun hän oli mennyt, tuntui
hänestä, että niin oli parempi...

Rovasti ei ollut sekaantunut Martin kihlausasiaan, mutta sydämessään
oli hän varma, että Martti rakasti Annaa. Martin kihlaus Ellin kanssa
oli kai vain semmoista ajattelematonta lystiä, jota nykyaikaiset nuoret
keskenään pitivät, sen tarkemmin tai painavammin asiaa ajattelematta.

Ruustinna oli keittänyt teetä ja toi nyt tarjottimen kuistin pöydälle.

»Kuta enemmän minä tätä asiaa mietin, sitä selvemmäksi se tulee», sanoi
rovasti, ja hän alkoi saada takaisin entisen hyvän mielensä, joka näinä
päivinä oli hänet jättänyt.

»Martinkin suhteenko?» kysyi ruustinna, joka ei vieläkään tahtonut
uskoa, että Martti tahallaan oli Elliä paennut.

»Juuri Martin suhteen. Asia on nyt minusta aivan selvä. Martti on
tullut täällä kotona ollessaan katumapäälle, mutta ei ole voinut
kihlaustaan purkaa, kun Elli ei ole sitä tahtonut. Elli siis saapui
hyvässä uskossa. Martti ei tahtonut häntä tavarakaan, — mistä syistä,
en minä tiedä. Sen vuoksi hän pakeni, ja siitä piti Ellin ymmärtää,
että heidän suhteensa olivat loppuneet. Ja sen olisi Elli kyllä
ymmärtänyt muutenkin...»

»Mistä niin?»

»Olethan sokea, jollet näe, että Martti ja Anna...»

»Niin... niin, kyllä minä olen nähnyt... Parempi niinkin... En
tiedä, miksi en saata ajatella hyvää näyttelijättärestä... Väärin on
niin tuomita kuin minä tuomitsen... ja kyllä kai tulin Martillekin
sanoneeksi...»

Ruustinna alkoi itkeä.

»Emmehän nyt tiedä sanoa hänestä hyvää emmekä pahaa, mutta jotakin
merkillisempää Ellin ja Martin kesken on täytynyt tapahtua...»

»Niin... ehkä on Martti itse niin ajatellut...»

Ruustinna yhä pyyhki kyyneleitänsä.

»Itse kai hän niin on parhaaksi nähnyt...»

»On muuten ihmeellistä, kuinka tässä maailmassa käy. En ymmärrä, kuinka
niin lienee, mutta minä olen aina tullut ajatelleeksi Marttia ja
Annaa... Luulin kuitenkin, että Martti nyt pitkällä ulkomaanmatkalla
oli siksi hienostunut ja muuttunut... ja kun kuulin hänen
kihlauksestaan, niin oikein ilostuin... Mutta taas se, että Elli oli
ollut näyttelijätär, täytti sydämeni pelolla, vaikken siitä tahtonut
puhua... Näin sitten, että Martti päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän
kiintyi Annaan, mutta enhän voinut siitä Annaakaan syyttää. Anna parka!
hän pitää niin paljon Martista. Ja minua alkoi taas vaivata se sama
usko, joka aina on mieleen tullut, vaikken ole sitä ajatellutkaan...
siitä asti kun Annan meille otimme ja nyt varsinkin, kun hänestä kasvoi
niin kaunis tyttö... Niin, olen suoraan sanoen pelännyt että heistä
tulee pari...»

»Niin pitkälle en minä ole ajatellut ennen... Kuinka sanoit —
pelännyt... Niin... Sillä... sillä...»

Ruustinnan oli vaikea sanoa sitä, joka hänen sydämensä pohjalla painoi
ja joka oli siellä painanut jo pitkiä vuosia...

»Onhan Anna kuitenkin vain torpan tyttö, vailla korkeampaa sivistystä»,
sai ruustinna vihdoin sanotuksi.

Rovasti ymmärsi hyvin, mihin toinen tähtäsi, ja hänen tuli melkein
sääli...

»Mutta, rakas Irene», hän sanoi äänessään leppeä nuhtelun sävy. »Onhan
Anna kai sinullekin toki hyvin rakas...»

»On, on. Anna on aina ollut nöyrä ja notkea, enkä ymmärrä kuinka olisin
toimeen tullutkaan ilman häntä...»

Rovasti tyhjensi teelasinsa ja virkkoi:

»Jätämme Jumalan huolenpidoksi sellaiset asiat:... Mutta minä
puolestani kyllä uskon, ettei Marttia kukaan voi enempää rakastaa kuin
juuri Anna...»

»Niin uskon minäkin, mutta kuitenkin...»

Rovasti pani piippuunsa ja sanoi:

»Muista kuitenkin, että ihmissydän on yhtä lämmin, sykkipä se oppineen
tai oppimattoman rinnassa...»

Ruustinna pyyhki kyyneleensä.

»Niin. Eikä käy tässä elämässä mikään niin kuin ihminen toivoo ja
ihmisen mielestä parasta olisi...»

»Aina on parasta niinkuin käy, sillä Jumala näyttää lopulta,
että niinkuin on käynyt, on parasta ollut.... Senvuoksi älkäämme
murehtiko... Ehkä oli siinäkin joku tarkoitus Jumalalla, että Martti
Elliin tutustui...»

»Sinä, rakas Paulus, ymmärrät Martin luonteen paremmin kuin minä ja
osaat pahankin asian hyvin päin kääntää... Minä usein napisenkin Herraa
Jumalaani vastaan.»

Oli ollut aina tapana tämän rovastin aikana, että juhannusyönä
valvottiin pappilassakin. Nuorempana ei rovasti ollut koko yönä
maata käynyt, mutta nyt viime vuosina olivat vanhukset aamupuoleen
käyneet nukkumaan, jolloin talon muu väki vielä parhaillaan iloitsi
kylävaaralla. Mutta nyt istuivat he vielä kuistilla vartoen Martin ja
Annan tuloa. Aamuaurinko oli jo noussut korkealle, ja koko kirkonkylä
ja joen läikkyvä suvanto kylpi kuin ihmeellisessä valomeressä. Rovasti
nautti sanomattomasti yön ja aamun sulosta, eikä hän vielä tuntenut
minkäänlaista väsymystä.

»Kauan he viipyvät», virkkoi ruustinna. »Marttihan oli ollut
kesäkartanolla, ja minä sanoin Annalle, että heidän oli kiirehdittävä
kotia.»

»Eihän ole varmaa, tapasiko Anna Martin heti — ja toiseksi saattaa
käydä hyvinkin niin, ettei Martti tulekaan...»

»Kuinka niin?»

»Eihän Anna tiennyt Ellin poislähdöstä Martille kertoa.»

Nyt ruustinnakin sen muisti, mutta huomautti kuitenkin:

»Ainakin pitäisi jo Annan palata.»

Pääskyset olivat jo pesistään liikkeellä, viilettäen kirkkaassa
päiväpaisteessa pitkin pihaa. Niiden lentoa katseli rovasti pitkän
aikaa, mitään muuta ajattelematta.

Silloin äkkiä ilmestyivät Martti ja Anna kujalle. Heidän tuloaan
eivät rovasti ja ruustinna havainneet, sillä he eivät tulleetkaan
Jäkälärovasta johtavaa polkua pitkin riihentakaiselle kummulle, joka
sopi näkymään kuistille, vaan olivat laskeutuneet Haltiain kiveltä
suoraan maantielle. Käsi kädessä tulivat niinkuin ennen lapsina
ollessa, kun palasivat marjasta tai Jäkälärovan torpalta.

Molempien kasvot loistivat ilosta, ja semmoinen onni säteili silmistä,
että oli kuin aamun kirkkaus olisi himmennyt.

He riensivät melkein juoksua poikki pihan, kun näkivät kuistin ovien
olevan avoinna ja rovastin ja ruustinnan siellä istuvan.

»Nyt on juhannusyö!» huudahti Martti ja nosti Annan matkassaan
kuistille.

»Nyt on kesän kirkkain yö, ja kirkkain ja onnellisin yö elämässäni»,
hän sitten lisäsi ilon ja onnen hurmaamana.

»Niin, olkoon kesäyö kaikkien meidän sydämissämme», sanoivat vanhat ja
sulkivat lapsensa syliinsä.

Ja poikki pihan kiitivät pääskyset, visertelivät ikäänkuin iloiten
siitä onnen ilmasta, joka virtasi avonaisista kuistin ovista pihalle
asti.




13.


Aamukaste kimalteli suvannon luhdikkosaarissa ja hopeoitsi puiden
lehtiä varhaisena heinäkuun aamuna. Joelta oli yön usva vasta hälvennyt
pitkin nukkuvia rantoja ja asettunut kuin levähtämään suurten vaarain
kyljille, aamun kultia katsomaan.

Kastehelmissä kimalteli nurmikin Jäkälärovan pienen pirtin edustalla,
kun vanha Erkki ilmestyi portaille. Pirtti oli vielä varjossa
kyläharjun kupeessa, mutta alas kylälle ja joelle paistoi kirkas
aurinko.

Vanha mies otti monipattisen leppäsauvansa porstuan loukosta ja läksi
astumaan polkua pitkin pappilaan.

Myöhään illalla oli hän palannut takalistolta, jossa oli kerännyt
heiniä jänkkien rannoilta talven varalta molemmille lampailleen.
Silloin oli hänelle Priita kertonut, mitä pappilassa oli tapahtunut.

Sitä kuulemaansa nyt vanha mies mietti kävellessään ja ääneensä
ajatteli: Sillä syvästi oli häntä järkyttänyt se kova kohtalo, jonka
alaiseksi nuori taidemaalaaja oli joutunut.

Näin oli Priita Erkille itkusilmin kertonut.

Olivat Martti ja Anna taaskin, niinkuin monasti ennenkin, lähteneet
suvannolle soutelemaan ja Martti pyssyineen ampumaan vesilintuja. Niin
olivat soudelleet saaren rannasta toiseen, luhdikosta luhdikkoon,
korteikosta korteikkoon. Muutamia vesilintujakin oli Martti jo osunut
ampumaan. Niin olivat soudelleet kosken alle, jonka rannoilla kasvoi
hyvänhajuisia kukkia. Siihen laskivat veneen maihin, ja Anna nousi
rannalle kukkia poimimaan, Martti jäi veneeseen... Anna poimi, poimi...
Kaikki pappilassa rakastivat näitä koskenrannan kukkia... Martti
varsinkin...

Silloin pamahti pyssy, ja Anna kuuli Martin huutavan apua... Anna
riensi veneen luo...

Martti oli noussut teljolta ja aikonut lähteä hänkin kukkia
keräämään... mutta hänen liikkuessaan oli panostettu pyssy jotenkin
kolahtanut, lauennut, ja koko panos oli sattunut Martin rintaan...

Yö oli. Ihmiset olivat jo ehtineet käydä levolle, ja vasta pitkän ajan
perästä oli pappilaan kuultu Annan hätähuuto suvannolta...

»Eikä taida enää eläjää tulla», oli Priita selittänyt.

Ei ollut vanha Erkki kyennyt silmää ummistamaan, niin oli häneen
koskenut raskas sallimus. Oli mielessään miettinyt, mikä oli Jumalan
tarkoitus Martin suhteen. Tahtoiko pois omansa ennenkuin maailma
sydämen paadutti? Tahtoiko ottaa nyt, kun elämä vasta aamussa oli,
kun tulevan taipaleen tiesi? Vai tahtoiko vain tällä lailla luoksensa
kutsua, omaksi lapsekseen saada ennenkuin maailma puhtaan mielen
pimitti?

Siten vanha, Jumalaa pelkääväinen mies mietti ja Herralta vastausta
odotti...

— Herran työt ovat monenlaisia ja usein raskaita meidän ihmisten
mielestä — eikä niitä koskaan ihminen ymmärrä, tuumi hän. — Väkevät
ovat ne voimat, joilla ihmissydämiä pehmittää ja sallimusten kautta
johdattaa valkeuden tielle. Herra näki hänen sydämensä, että se
valkeutta tahtoi, mutta hän etsi sitä maailman kunniasta eikä omasta
sydämestään...

Sinne tänne harhaili vanhan miehen ajatus ja kummia kysymyksiä juolahti
hänen mieleensä. Mutta saavuttuaan Haltiain kiven luo seisahtui
katselemaan sammalpeitteistä kuviota kiven kyljessä.

— Tässä hän maalasi »Kesäyötä» ja taivaan valoja siihen aikoi kuvata...
Muistiko rukoilla Valkeuden Herralta voimaa ja taitoa... Eivät hyvät
haltiat hänelle vihastuneet, vaikka heidän kivelleen tuli... hyvä on
hänen mielensä ja rakastava sydämensä... liian hyvä pahan maailman
raiskattavaksi... Siksi on Herra hänet nyt omakseen kutsunut... nyt,
kun mieli vielä oli herkkä ja sydän pehmeä...

Hän lähti edespäin kävelemään, kepillä auttaen horjuvia askeleitaan.

— Minua oli ikävöinyt... sanonut: Vanha Erkki on Herran palvelija,
valon ja kesäyön ystävä... Herra ole hänen sielulleen armollinen! Herra
ota hänet luoksesi siihen valoon, siihen iankaikkiseen kesäyöhön, jota
hän rakastaa...»

Hän saapui kummulle riihen taakse, ja nyt vasta selkenivät hänen
ajatuksensa ja nyt vasta hän selvään ymmärsi, mitä oli tapahtunut.

Hän sai uusia voimia, ja mielenpirteys vilkastui. Jalka alkoi nousta
keveämmin, ja silmiin ilmausi entinen loiste. Kevein askelin hän
tepasteli mennä pappilan pihaan.

Ja hänestä tuntui, että koko talon oli raskas suru valloittanut ja että
aamukirkkaassa ilmassa leijaili murheen musta viitta.

Pihalla ei näkynyt ketään liikkeellä. Piennarheinät, joita oli kannettu
kekkosiin pihalle, tuoksuivat aamuilmaan hyvältä. Pääskyset lentelivät
ihan maan pintaa lähellä, mutta eivät viserrelleet. Ja Erkistä näytti,
että kuoleman käsi kosketteli koko taloa.

       *       *       *       *       *

Hän nousi vanhan rovastin kanssa ullakon nurkkakamariin, jossa Martti
makasi.

Anna ja ruustinna istuivat hänen vuoteensa vieressä. Anna oli kalpea
kuin palttina, mutta kyyneleet eivät enää suoneet lohtua.

Sairas tunsi Erkin, ja hänen kalvenneille poskilleen nousi heikko puna.

»Anna rakkaani, siirrä verhot syrjään, että tulisi valoisampaa», pyysi
hän, mutta silloin taas kuume pääsi valtaansa, ja hän vaipui horroksiin.

Lääkäri, joka oli saapunut pitkän matkan takaa, oli kaiken voitavansa
tehnyt, nuoren taiteilijan hengen pelastaakseen, ja nyt siirtynyt alas
vielä uusia keinoja miettimään.

»Elkää surko, elkää murehtiko», puhui vanha Erkki. Kuolema on kaunista
silloin kun sielu janoaa Herran valkeutta! Jumala rakastaa häntä...
pois pahasta maailmasta kutsuu... luokseen tahtoo Marttimme... Valoa
ja kesäyötä rakasti... Valoon ja kesäyöhön, iankaikkiseen ja ihanaan
hän pääsee... Meille ovat käsittämättömät Herran työt ja tuntuvat
raskailta, mutta jos me arvaisimme sen kesäyön kirkkauden, johon hän
on menossa, niin emme me hänen poislähtöään surisi... Niin ihana on se
kirkkaus, joka on Jumala itse...»

Rovasti seisoi ikkunan luona ja katseli kesäiseen luontoon. Hän
ei saanut vastauksia kysymyksiin, joita syntyi hänen sydämessään.
Mutta vihdoin nousi kuin lohdutuksena se, että oli aina parasta ja
onnellisinta, minkä uskoi Kaikkivaltiaan työksi.

Eikä hän kuullut itkevien naisten valituksia, katseli vain sammunut
piippu riippuvassa kädessään etelän taivaanrannalle, missä poutainen
auer vilisti pitkin avaruutta.




14.

Annan päiväkirjasta.


Minun kesäyöni on loppunut, syksy tulee, talvi saapuu...

Hänen »Kesäyönsä» jäi keskeneräiseksi samoinkuin elämänsäkin, joka
sammui kirkkaan aamun syleilyyn...

Jaksanko ajatella? Jaksanko muistaa ollutta onnen aikaa? Jaksanko uskoa
todeksi, että olen elänyt ihanana kesäyönä?

Voi minua orpoa, isätöntä, äiditöntä! Voi minua, jolle kesäyö kaikki
antoi ja kaikki otti! Murheen, tuskan ja kuoleman kesäyö!

Ilon, onnen ja valon kesäyö!

       *       *       *       *       *

Kuinka hiljaista ja yksinäistä!

Kaikki on ohi. Hänen hautansa on tänään luotu umpeen, ja koko pitäjä on
ollut saattamassa häntä kalmistoon.

Olen valinnut hänelle oman erikoisen hautakumpunsa. Minä tiedän, että
hän rakastaa sitä kumpua, minä tiedän, että hänen on hyvä nyt. Siksi
voinkin kirjoittaa.

Voi, se helpottaa niin, kuin voin näin istua ja kirjoittaa — kirjoittaa
koko yön, päiviä, viikkoja — koko elinaikani. Aina riittäisi, ei
koskaan tyhjene sydämeni surujen ja tuskien pulppuava kaivo. Vaikka
tunnenkin, että elämäni on loppunut silloin kuin hänenkin, täytyy minun
täällä vielä odottaa ennenkuin pääsen hänen luokseen. Elänkö vanhaksi?
Jumalani! armahda minua — minulla ei ole enää mitään tekemistä.

Ah, kuinka tunnen tuskien vihlovan, mutta on kuin pakahtuva sydämeni
kevenisi, kun saan näin yksin hiljaisuudessa onnestani kirjoitella.
Onnestaniko? Onnestani, sillä olenhan onnellinen. Hän rakastaa minua
haudan takaa niinkuin ennenkin. Ja minä rakastan. Minä rakastan häntä
sittenkin, kun ovat sammuneet tähdet ja kuu, ja kirkkautensa kadottanut
aurinko, aina ja iäti niinkuin ikuinen on se elämä, jossa hänet kohtaan.

Kun nyt ajattelen kaikkea sitä, jota olen kokenut sitten keväthankien,
kun hän kotia saapui, niin tuntuu se aika toisena hetkenä pitkältä,
toisena taas lyhyeltä kuin suloinen uni, jonka näkee aamulla ennen
valveutumistaan. Onneni on ollut niin suuri... niin suuri... Kesäyöt,
te, jotka valon ja lämmön Pohjolaani tuotte, te minulle näytitte elämän
suuren onnen, joka on sukua iankaikkisuudelle. Minä rakastan ja olin
rakastettu! Erämaa ja kiveliö, te tiedätte suuresta onnestani, te
näitte syvälle sydämeeni... etten omaa onnea ajatellut — hänen onnensa
vuoksi olin onnellinen. Erämaa, ystäväni ja kotoni! Minä riennän
helmaasi surujani itkemään, sinun suuri sydämesi tuntee tuskani ja
ymmärtää orvon valituksen....

       *       *       *       *       *

Suomi kaipaa sinua, Pohjola vielä enemmän, sukusi, ystäväsi... Voi,
kaivanneeko kukaan niinkuin minä...

»Anna rakastettuni... Luuletko minun elävän ja uskotko voimieni
riittävän 'Kesäyötäni' valmiiksi saamaan»...

Niin sanoit, kun tyynenä iltana suvannolle soudimme. Kuinka sinun
katseesi oli kirkas, otsasi niin valkoinen ja olentosi elämää uhkuva,
kun etuteljolta minulle puhuit.

Ihana yö tuli. Eikä kummankaan mieleen juolahtanut, että tämä oli
viimeinen onnemme yö.

Minkätähden?

Kukaan ei osaa siihen vastata. Olen siihen hakenut vastauksia, mutta en
mistään löydä. Olen syyttänyt sallimusta, napissut Jumalalleni — kaikki
turhaa! Ei vastausta tule.

       *       *       *       *       *

Minä kerron tässä itselleni vielä kesäyön, jona palasimme
Kavantojärveltä. Kerron senvuoksi, että tiedän siitä olevan lääkettä
sydämelleni. Se lieventää tuskia rinnassani, ja sydämessäni soi lempeni
ihana aamulaulu...

Kuinka lämmin sinun kädenpuserruksesi oli! Kuinka lämmin rintasi!

»Anna, Anna, suo minulle anteeksi... minä tiedän sinun minua
rakastavan.»

Kaikki unhotin. Unhotin asutun maailman, joka oli tämän erämaan järven
ympärillä, unhotin kaiken muun — sinua en. Päämme päällä oli korkea
ja valoisa taivas, ympärillämme erämaan kesäinen yö, jota molemmin
rakastimme...

Silloin sinä puhkesit puhumaan elämäsi tehtävästä — siitä samasta,
josta minäkin olin haaveksinut ja unta nähnyt. Kaikki, koko rikkaan
sydämesi aarteet minulle avasit, ja minä vannoin sinun omasi olevani...

Se oli kesäyö.

... Se oli niinkuin iankaikkinen ilo keskellä maan katoavaa kevättä...

Mutta me emme muistaneet sitä emmekä ajatelleet silloin, että kesäyö
on lyhyt, — lyhyt niinkuin onnemmekin. Riemua oli täynnä sydämemme,
riemusta raikui kiveliö, ja kesäyö ammensi parhaat aarteensa meille.

Saavuimme kesäkartanolle.

»Tänne me ensi kesäksi tulemme... täällä suven oleskelemme lintujen
kanssa... ja syksyn tullen muutamme pois... etelään. Minä vien sinut
eteläisiin maihin, mutta taas kesän tullen palaamme onnemme salaiseen
lymypaikkaan...»

»Sinun 'Kesäyösi' on silloin valmis, ja Pohjolan kesäöitä tahtovat
kaikki tulla ihailemaan — kaikki, jotka taulusi ovat nähneet.»

»Meidän onnemme on silloin suuri.»

Ja me kuljimme kiveliön halki ja nousimme vaarojen huipuille. Ihana oli
yö, mutta onnemme vielä ihanampi.

Miksei tullut kummankaan mieleen, että sinun elämäsi loppu oli niin
lähellä? Aavistitko itse, mutta et aavistuksiasi minulle kertonut?
Näinhän jonakin hetkenä kuin kirkkaan silmäsi loiste olisi himmennyt.
Olisiko se ollut enne siitä, että armoton kohtalo vaani henkeäsi?
Emme ymmärtäneet siitäkään, että onnemme oli niin suuri, ilomme niin
rajaton. Se oli taivaan riemua maan katoavassa keväässä, emmekä
tienneet, että se pian loppuu niinkuin kesäyökin...

       *       *       *       *       *

Kuinka olenkaan voinut elää nämät viimeiset päivät? En tiedä.
Olen liikkunut niinkuin ennenkin, olen nähnyt, puhunut, vastannut
kysymyksiin — ja kuitenkin olen elänyt sinun ikuisessa kesäyössäsi...

Nyt kun hautasi on peitetty ja seppeleet kattavat kellertävän mullan,
olen kuin ylösnoussut — tänne takaisin. Ja on kuin nyt vasta oikein
tietäisin kaikki todeksi...

Miksen saanut minä kuolla kanssasi niinkuin Salla uljaan
Juho-metsästäjän syliin? Olisi osunut minuunkin saman kovan kohtalon
rautakoura... olisi pusertanut meidät molemmat...

»Anna, rakas lapseni, ylpeyteni vuoksi minua näin rangaistaan.»

Niin sanoi ruustinna, äitini, kun seisoimme kuolleen vieressä. Hän
sulki minut syliinsä, hellästi sydämelleen painoi ja vielä valitti:

»Minun vuokseni erotettiin teidätkin, ja Jumala on tämän koettelemuksen
minun syntisyyteni tähden lähettänyt... Anna lapseni! ainoiseni, hoivaa
minua, voimatonta...»

Minä olen nyt paljon likempänä häntä. Hän on äiti, olen hänen lapsensa,
molempien vanhojen lapsi, sanovat he kumpainenkin.

       *       *       *       *       *

»Suomi on köyhä, polo Pohjola vielä köyhempi. Polo Pohjola, kylmän ja
kuoleman maa. Niinkö? Ei. Köyhä on Suomemme, köyhä on Pohjolamme. Mutta
rikkaat sittenkin köyhyydessään... Suomi on rikas, Pohjola on rikas.
Se on köyhä ja rikas yhtaikaa. Se on rikas silloin kun se lähettää
maailmaan henkensä parhaat hedelmät. Se on köyhä sillon kun armoton
kuolema tempaa pois sen parhaat pojat, jotka ovat sen kallein omaisuus.
Köyhän Pohjolan rikas poika makaa tässä edessämme, kovan kohtalon
murtamana... Rikas oli maa, joka sinut synnytti, köyhä on se nyt sinut
menetettyään juuri silloin, kun Pohjolan loistot syvintä sieluasi
liikuttivat...»

Se oli joku hänen ystävistään, joka hautakummulla puhui... puhui paljon
muutakin... muistaakseni »Kesäyöstäkin».

Eräs toveri oli lähettänyt runon. Se on minulla tallella. Se on jonkun
hänen parhaan toverinsa sepittämä.

    »Tuntureilla tuiskuu tie,
    alas laaksoon vihuri vie:
    Tuntureilta kuljit, mies, —
    minne päättyikään nyt ties?

    Liian varhain vaivuit pois,
    taitoasi tarvis ois!
    Ken nyt loistot Pohjolan
    loitsii maille maailman?

    Ken nyt kirjaa kimmel-yöt?
    Pohjan päiväin kultavyöt?
    Ken nyt peurat laukkaamaan
    taikoo meille tauluissaan?

    Paljon loit, mut parhaimmat
    luomattas jäi haavelmat:
    Unta Lapin aarteista
    öin ja päivin näit sa!

    Kaihomielin hautasi
    umpeen luomme, toveri,
    surren koko Pohjanmaa
    kohtaloas huokajaa.

Niin. Koko Pohjola kaipaa häntä. Eikä kukaan kuitenkaan niinkuin minä.
No, ehkä kuitenkin isänmaa, Pohjola, jonka povessa nyt makaat...

Vielä olivat tervehdykset Elliltä.

Elliltä?

Kirjoitanko mitään? Sanonko mitään siitä, minkä tiedän? En sano.
En tahdo muistaa Elliä ja häntä yhtaikaa. Se haavoittaisi häntä
rauhallisessa haudassaan ja himmentäisi minun ihanat, valoisat
muistoni. Antakoon Jumala anteeksi Ellille! Ja suokoon minun rakastavan
häntä, vaikka hän oli vihamielinen! Suuri Jumala, kuinka hirveän paha
saattaa ihmissydän olla! — ajattelen, kun muistan Elliä.

Kas, kuinka yö on kulunut. On jo aamu. Tänään jo ehkä aloitetaan
heinänteko.

Kun päivä nousee korkeammalle, jotta sen säteet sattuvat hautakummulle,
lähden minä viemään kukkia kummulle...

Sitä kumpua hän rakasti.

Muistan syys-illan, jona hänen piti lähteä pitkälle
ulkomaanmatkalleen... Me kävimme kirkkomaalle illan suussa, kun päivä
juuri alkoi laskea lännen kukkuloiden taakse... Se on hiekkakumpu,
mäntyjen ja koivujen reunustama.

»Tässä tahtoisin levätä», sanoi hän. »Tähän kuuluu kosken kohina,
tähän näkyy kevättulva ja lientelevä lännen taivas, ja tästä juoksee
mäntyinen harju kivisen aidan poikki ja yhtyy suureen saloon ja siitä
kiveliöön...»

Siinä on nyt hänen hautakumpunsa. Sinun on nyt hyvä olla, ystäväni!
Ystäväni! Sulhoni!

       *       *       *       *       *

Olen luvannut olla heidän, kasvatusvanhempieni, lapsenaan.

Rovasti sanoi:

»Nyt ei meillä enää ole muita kuin Anna... Maailmalla ovat muut
poikamme, ja rakas Marttimme makaa nurmen alla... Anna lapsemme, ole
meidän vanhuutemme ilo... yhteinen suru yhdistää meitä...»

Niin tahdonkin olla.

Mutta minulla on oma haaveeni, jonka toivoisin toteutuvan, jos elän
vanhaksi. Tuskin sentään elänkään. Olisi hauska kuolla.

Näin olen ajatellut:

Kun Jäkälärovan vanhukset kuolevat, muutan minä yksinäni pieneen
pirttiin Kyläharjun metsäiselle kupeelle, Haltiain kiven naapuriin.
Siinä on kaikkea, mitä pienessä, yksinäisessä elämässäni tarvitsen. On
sauna kylpeäkseni, on lampaalle läävä. Kirkasvetinen lähde on pirtin
takana, peltoja pirtin ympärillä. Vieressä on Haltiain kivi, joka näkyy
pirtin portaille. Kaikkialla ympäristössä ovat ihanimmat muistoni
elämäni päiväpaisteiselta aamuhetkeltä...

Kesät kuljen saloilla, entisiä polkuja samoilen, laulan lintujen kanssa
ja itken ikäväni erämaan sylissä... Kesäöinä kuuntelen käkien kukuntaa
Haltiain kivellä. Siihen kuulen kosken pauhunkin ja siihen näen
suvannon välkkyvän veden ja luhdikkosaaret...

Talvi-illoin kehrään ja sepitän runoja omaksi ilokseni. Entisistä
ajoista runoilen, kahden nuoren lemmestä laulan ja siitä ikävästä, joka
kalvaa aina.

Hänen »Kesäyönsä» on minulla perintönä. Siihen katson vain kerran
vuodessa... hänen kuolinaamunaan...

Mutta ehkäpä minun ei tarvitse kauan yksin ikävässäni olla. Jumala,
joka ajatukseni tietää, kyllä armahtaa minua...

       *       *       *       *       *

Päivä en jo korkealla. Kuulen jo liikettä väen puolelta ja pihalta.
Mutta ylhäällä ullakkokamarissa on niin hiljaista...

Ihmeellisen loistava heinäkuun aamu. Ilma tuoksuu, niityn kukat
tuoksuvat. Puutarhastakin jo saan kukkia.

Nyt lopetan ja jatkan toiste, huomenna illalla.

Väet menevät jo niityn laitaan, joka kimmeltää aamukasteesta. Kirkkaat,
vasta teroitetut viikatteet välkkyvät auringon kiillossa...

Elämä siis jatkuu, jatkuu... Onko se ehkä voimakkaampi kuin kuolema...
Minä luulin kuolemaa voimakkaammaksi...

Nyt lähden ja vien ensimmäiset kukat rakastettuni hautakummulle...







        
            *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KESÄYÖ ***
        

    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.