Heinärannan osuusmeijeri : Kyläkuvaus

By Väinö Kataja

The Project Gutenberg eBook of Heinärannan osuusmeijeri
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Heinärannan osuusmeijeri
        Kyläkuvaus

Author: Väinö Kataja

Release date: October 19, 2024 [eBook #74609]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HEINÄRANNAN OSUUSMEIJERI ***





HEINÄRANNAN OSUUSMEIJERI

Kyläkuvaus


Kirj.

VÄINÖ KATAJA





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1912.




I


Oli kuulutettu kokous, johon kaikkia pitäjäläisiä kehoitettiin
saapumaan. Ja tietoja oli siitä suuresta kokouksesta lähetetty pitäjän
syrjäkyliinkin, sekä suusanallisia että kirjeellisiä.

Asia oli tärkeä, koski näet osuusmeijerin rakennusta. Ja nyt tässä
suuressa kokouksessa piti päättää, mihin kylään ja paikkaan meijeri
rakennetaan. Sillä niin pitkälle olivat jo Heinärannan pitäjäläiset
päässeet, että osuuskunta oli valmis, ja nyt ei enää puuttunut muuta
kuin kaikille sopivan rakennuspaikan valitseminen.

Kyllä jo nyt alkoikin olla kaikille selvillä, mistä tulee kysymys.
Syrjäkylissäkin asiaa pohdittiin, ja tuumailtiin yhtä ja toista, vaikka
syrjäkyläläiset kyllä ymmärsivät, ettei heidän toivomuksiaan, jos
heillä sellaisia olisikin, otettaisi huomioon. Tiesivät hyvin, että
Sipillan kylän, Heinärannan ja Mallikylän isännät, joiden joukossa koko
pitäjän rikkaimmat miehet ovat, pitävät kyllä puolensa. Heillä ei olisi
mitään sanomista, saivat kiittää, että heidät oli otettu osuuskuntaan.

Sen he tiesivät, ja se oli heille jo kirkolla käydessä selvästi
sanottukin. Ja senvuoksi ei moni syrjäkyläläinen aikonutkaan mennä
kokoukseen, vaan arveli, että kyllä rantamaan isännät asian hoitavat.

Marraskuu oli kulumassa, ja kokous oli kuulutettu römppäviikon
lauantaiksi Heinärannan Rantalaan, jossa osuusmeijeri nyt oli
vuokrahuoneisiin sijoitettuna.

Varhain aamulla jo heräsi Erkkilän Anaski Sipillan kylästä ja heti
herättyään muisti, mikä päivä oli alkanut. Muina aamuina tapasi hän
loikoa vuoteella ja tupakoida kunnes kahvi oli valmis, mutta nyt nousi
hän jo ennen ylös ja näytti liikkuvan tavallista vikkelämmin. Housutkin
veti jalkaansa niin näppärästi, ettei emäntä muistanut koskaan ennen
Anaskinsa niin joutuisasti housuihin päässeen.

»Mihin sinulla nyt kiire on... vasta tässä sain tulen pannun alle»,
sanoi hän.

»Keitähän kahvi sukkelaan», vastasi isäntä, hakien kenkiään. »Toimita
sitten, että saan pestä silmäni, ja laita jotakin syötävää...»

»Mihin sinä sitten...?»

»No meijerikokoushan on tänään Rantalassa...»

Nyt muisti emäntäkin. Olihan asiasta puhuttu monta viikkoa, ja
kuitenkin oli häneltä päivä unohtunut! Hän lisäsi tulta pannun alle,
nouti Anaskille uuden takin ja kaulahuivin sillä aikaa kun Anaski pani
kenkiä jalkaan.

»Saisi nyt kuulla, kuinka käypi? Joko panevat meijerin kuitenkin
Pikku-Herralaan», arveli emäntä.

»Kyllä siinä vaan luja vastaan pannaan», sanoi isäntä, irvillä ikenin
kiskoen kenkää jalkaansa. »Ne luulevat Mallikylän ja Heinärannan
miehet, että he aina saavat puolensa päälle, mutta kyllä siellä nyt
yrittävät muutkin...»

Anaski oli jo sillä luonnolla, että olisi pystynyt aloittamaan
väittelyn kenen kanssa hyvänsä. Hän sai kengät jalkaansa, nousi ja kävi
pesemään kasvojaan patapenkille asetetussa vadissa.

»Sen sanon, että minä en ole minä, jos meijeri Pikku-Herralaan
rakennetaan», porisi hän silmiään pestessään. »Ne luulevat kyllä
mallikyläläiset, että asia jo on selvä, ettei muuta kuin päätös
tehdään, ja heti aletaan rakentaa, mutta...»

Emäntä oli saanut kahvin valmiiksi, ja molemmin olivat paraikaa
meijerinpaikasta puhumassa, kun ovi aukeni ja naapurin isäntä, Mäenpään
Ulrikki, astui pirttiin.

Ulrikkikin oli pukeutunut sunnuntaiturkkiinsa, ajellut partansa ja
pessyt silmänsä.

»Sinä olet ollut vielä varemmin valveilla kuin minä», tervehti Anaski
naapuriaan.

»Kyllä rennosti ehdimme, vaan ajattelin, että lähdenpä tästä jo
liikkeelle, kun ei tuntunut muutakaan hommaa olevan», selitti tulija.

»Jo minäkin olen lähtövalmis», kehaisi Anaski. »Poltahan tämä sikari,
ja tuumaillaan tässä... minäkin haukkaan ruokaa... Voipipa mennä päivä
pilalle ennenkuin asia päätetään.»

»Menee hyvinkin pilalle», uskoi Mäenpää. »Sillä olenpa kuullut
mallikyläläisten ja heinärantalaisten päättäneen, että Pikku-Herralan
palstalle meijeri rakennetaan...»

»Vai niin...»

»Mutta jo on kumma, jos ei tässä muillakin ole sananvuoroa ja
päätösvaltaa...»

Ja niin alkoi keskustelu naapurien kesken. He olivat molemmat, sekä
Erkkilän Anaski että Mäenpään Ulrikki, Sipillan kylän rikkaimmat
isännät, ja molemmat olivat myös tunnetut väittelijöiksi ja
jarruttajiksi kaikissa kokouksissa. Ja he olivat nyt saaneet sen
päähänsä, ettei meijeriä rakenneta Pikku-Herralaan, joka muuten olisi
matkan puolesta ollut varsin sopiva ja konsulentinkin lausunnon mukaan
edullinen paikka.

Sitäpaitsi oli Pikku-Herrala luvannut maastaan meijerille tarvittavan
palstan ilmaiseksi, jotavastoin Varesmäen Josefiina, jonka maasta
myöskin oli palstaa ehdotettu, tahtoi siitä useampia satoja.

Siitä oli nyt puhuttu pitkin syksyä, kumpaanko paikkaan meijeri
rakennetaan, ja siitä tulisi nyt tässä kokouksessa päätettäväksi. Sillä
siitä olivat nyt kaikki yksimielisiä, että meijeri oli rakennettava,
oma talo osuusmeijerille. Konsulentti oli käydessään kehoittanut ja
tarkoin selittänyt, mitä äärettömiä etuja siitä jokaiselle osuuskunnan
jäsenelle koituisi. Voista saataisiin vielä korkeammat hinnat, ja
menopuoli pienenisi. Ja sitähän kaikki toivoivat.

Oli vielä aamuhämärä, kun Erkkilä ja Mäenpää lähtivät kävelemään
Heinärannan Rantalaan päin. Tiellä liittyi heihin muitakin kokoukseen
menijöitä, ja kova oli puhelu, kun isännät Heinärannalle päin
kävelivät. Sillä Sipillan ja Heinärannan kylien taivalta ei ollut kuin
jokunen kilometri. Enimmin äänessä oli Erkkilän Anaski, joka selitti
toisillekin, ettei sopinut mitenkään rakentaa meijeriä Pikku-Herralaan,
sillä se tulisi liian loitolle Sipillan kylästä eikä paikka muutenkaan
ollut niin sopiva kuin Varesrnäen lammashaka...

»Niinpä vainkin», myönsivät toiset.

Kun he saapuivat Heinärannan kylän yläpäähän, oli päivä jo valjennut.
Ylipään Vilhemi seisoi pihalla ihka uusissa sarkavaatteissa ja
vastatervatuissa pieksuissa.

»Huomenta!»

»Huomenta. Mitä Sipillan kylään kuuluu?»

Ja Vilhemi käveli joukkoon, ja niin jatkettiin matkaa, meijerin
paikasta keskustellen.

Ylipään Vilhemillä oli uutinenkin kerrottavana.

»Jo on meidän kylän Iso-Herralakin liittynyt osuuskuntaan ja nyt on
alkanut viedä maitoansa meijeriin», sanoi hän.

Sipillan kylän miehet ihmettelivät. Sillä Iso-Herrala oli vanhoillinen
talo, jossa sitkeästi oli taisteltu »vanhan hapatuksen» puolesta,
ja kiertelemässä oli huhu, ettei viedä Isosta-Herralasta maitoa
meijeriin, vaikka voikilosta saataisiin viisi markkaa. Mutta niin oli
nyt kuitenkin ihme tapahtunut ja viimeinenkin meijerin vastustaja ja
kurnaalin soimaaja Iso-Herrala liittynyt osuuskuntaan. Se oli ollutkin
näinä vuosina ainoa talo, josta Varpumäen mökkiläiset oikeaa eheää
vanhankansan piimää saivat, ja ainoa paikka, jonka pihalla ei sallittu
kuljetusastiain helinää ja kolinaa.

Siitä miehet nyt mielipiteensä lausuivat, kukin laillaan.

»Täytyi Herralankin liittyä meijeriin, kun viimetalvinen voi oli jäädä
käteen eikä saanut myydyksi kuin polkuhinnasta», sanoi Erkkilän Anaski.

»Taisivat alkaa rahat muuttua lanteiksi», pisti Mäenpää.

»Vaan nyt se kyllä Herrala suorii rahaa eri tavalla», sanoi Ylipään
Vilhemi. »Siinä talossa on paljon lehmiä ja hyvässä kunnossa...»

Ja niin haastellen kävelivät. Kun saapuivat Varesmäen Josefiinan
vainion kohdalle, alkoi Erkkilän Anaski selittää, että »tässä se on se
oikea meijerin paikka... Tuolla vaaran laidassa on kaksi pulppuavaa
lähdettä, joista jos vesijohto tehdään — ei koskaan lopu vesi, ja
muutenkin on sopiva paikka...»

»Mutta Pikku-Herrala antaisi palstan ilmaiseksi», muistutti Ylipään
Vilhemi.

»Jaa, se ei kuulu asiaan», vastasi Erkkilän Anaski.

Pitkin kylää liittyi heidän joukkoonsa isäntämiehiä, niin että kun he
lopulta Rantalaa lähestyivät, oli heitä iso joukko.

Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki olivat jääneet toisistaan jälelle
ja keskustelivat omia asioitaan kahden kesken. Toiset, jotka kulkivat
edellä, eivät kuulleet, mitä nämä puhelivat, mutta arvasivat, että
meijerin paikasta on neuvottelua...

Kun he saapuivat Rantalaan, oli siellä jo Mallikylän ja Savukylän
hevosia piha puolillaan, ja toisia näkyi tulevan. Niin oli liikettä
kuin suurena kirkkopyhänä tai käräjillä asiainjakopäivänä. Tuossa näkyi
ajavan pihaan Mallikylän Maaherra tanakkana ja ylpeänä, yksin komealla
orhillaan. Hän silmäsi kylmästi Erkkilän Anaskia, ja sitä määrää oli,
että hyvään päivään vastasi...

Nurkkain takanakin näkyi miehiä ja jokunen emäntäkin. Juteltiin
kuiskaamalla, aivan kuin käräjäin aikana.

Navetan luona näkyivät seisoskelevan Ollin-Mikko ja Varpumäen Mantakin,
jotka molemmin uteliaisuudesta olivat tulleet kokouksen menoa katsomaan
ja päätöstä kuulemaan. Sillä kumpaisellakin oli omat syynsä ja huolensa.

»No, onkos Mikko kuullut, että jo on Iso-Herralakin liittynyt
meijeriin?» kysäisi Ylipään Vilhemi, kun osui kävelemään Mikon ohi.

Kyllä Mikko sen oli kuullut. Ja häntä harmitti Ylipään kysymys, sillä
hän ymmärsi, mihin Vilhemi oikeastaan tähtäsi. Iso-Herrala oli ollut
Ollin-Mikon samoin kuin muidenkin Varpumäen mökkiläisten piimätalona!
Mistäs nyt vanhankansan piimän sieppaat, kun Herralassakin on
kurnaalia! Sitä Ylipään Vilhemi tarkoitti. Mikko ymmärsi ja ärähti
vastaukseksi.

Pirtti oli jo täynnä väkeä, tupakansavua ja sorinaa. Kuului nauruakin
joukosta, ja vapaasti ja rennosti sai kukin esiintyä, sillä nyt ei
ollutkaan kokousta häiritsemässä konsulentti, joka vaati, että kaikkien
tuli istua lakittomin päin ja tupakoimatta. Sitäpaitsi ei saanut kukaan
puhua muulloin kuin vuorollaan...

Mutta nyt!

Nyt sai istua naapukka päässä ja piippu suussa ja sai puhua milloin
mieli teki ja mitä tahtoi. Vapaus vallitsi. Hei vain!

Ollin-Mikkokin tunkeusi porstuaan, sillä pirttiin ei enää mahtunut.
Ovi oli auki, ja kuuma höyry ja savu tulvasi porstuaan, niin että
välikatosta tippui vesi. Sakean savun seasta kuuli Mikko Erkkilän
Anaskin kimeän, kuuluvan äänen, niinkuin höyrypillin vihellyksen
paksun usvan keskeltä. Ihmistä ei paljoa näkynyt. Näkyi jonkun puoli
punottavaa naamaa, tämän naapukan korvallinen, tuon turkin kaulus
ja piippu. Vilahti joskus käsi ja hartiat, mutta täyttä ihmistä ei
eroittanut...

Yhä yltyi pauhu, yhä useampia alkoi puhua, ja sakeammaksi savu kasvoi.

Jo kuului vihdoin puheenjohtajan ääni huutavan olemaan hiljemmin, jotta
päästään keskustelun alkuun. Ja kun sorina vähän vaimeni, kuuli Mikko
puheenjohtajan taas huutavan:

»Niinkuin kaikki tietävät, ovat muut osuusmeijeriämme koskevat seikat
ja asiat selvillä. Nyt tässä kokouksessa, kuten kuulutuksessa on
ilmoitettu, tulee vain ratkaistavaksi, kumpaanko ehdotetuista paikoista
meijeri rakennetaan. Rakennetaanko se Pikku-Herralan tilalle vai
Varesmäen Josefiinan lammashakaan...»

»Niin vain... niinpä tietenkin... Siitä nyt tulee kysymys», kuului joku
myöntävän.

»Toivoisin kuitenkin», jatkoi puheenjohtaja, »että kokous muitta
mutkitta pian tulisi yksimieliseen päätökseen, jotta rakennustoimi
aivan heti voitaisiin panna alulle. Joutava viivytys on ajan hukkaa,
ja joka päivä tekee meille kaikille vahinkoa, kun meijerimme on
vuokrahuoneissa... Muutenhan konsulentti viime kerralla näistä asioista
selvästi ja ymmärrettävästi puhui, niin ettei minun tarvitse siitä nyt
enää tolkuttaa. Jokainen siis tietää, että se koskee jokaista...»

»Tietääpä tietenkin», kuului taas joukosta.

»Ja vielä pyydän huomauttaa, että konsulentti, jonka asiantuntemusta
kukaan ei pystyne epäilemään, ilmaisi antamassaan lausunnossa
käsityksensä olevan, että kaikista ehdotetuista paikoista, siihen
luettuna Varesmäen Josefiinan lammashakakin, on Pikku-Herralan palsta
sopivin... Ja kun...»

»Ei konsulentti tunne lähteitä eikä vesisuonia, ja ensimäinen ehto on,
että on vettä viljalti», kuului Erkkilän Anaskin ääni.

Puheenjohtaja koetti jatkaa:

»Ja kun lisäksi vielä Pikku-Herrala antaa meijerille tulevan palstan
ilmaiseksi ja vanhastaan on tunnettua, että Pikku-Herralan talossa on
koko kylän paras ja kirkkain vesi eikä kaivo koskaan ole kuivunut,
niin...»

Niin pitkälle ehti puheenjohtaja, mutta silloin nousi voimakas melu
miesjoukossa, niin ettei toinen toistaan kuullut. Erkkilän Anaski laski
sukkeluuksia ja nauraa remusi, Mäenpään Ulrikki pilkkasi Pikku-Herralaa
ja huusi niin että naama punaisena hohti.

Heistä tarttui väittelyinto muihinkin, ja yhtäkkiä oli koko pirtti
yhtenä ainoana äänimerenä. Katkonaisia sanoja ja lauseita kuuli
Ollin-Mikko oven suuhun. Toiset huusivat Pikku-Herralaa, toiset
Varesmäen Josefiinaa. Vettä, kaivoja, vesijohtoja, jokia, järviä kuuli
Mikko mainittavan, kuuli jonkun huutavan, että Pikku-Herralassa on niin
pehmeä maakin, ettei kanna raskasta meijerirakennusta.

»Ollapa Atlantti tässä lähellä», kuuli Mikko Ponkalan Sakarin huutavan
väkijoukkoon. »Siellä sitä olisi pojat lientä mille meijerille
hyvänsä... Silloin kun minä palasin Ameriikasta...»

Mutta ei kuunnellut kukaan, mitä kokemuksia Ponkalan Sakarilla oli
Atlantilta. Kuitenkin selitti Sakari, ja Mikko ymmärsi, että paljon oli
vettä Sakari eläissään nähnyt.

Vähitellen alkoi kuumuus ja paha ilma hätyytellä pirtissä olijoita, ja
kun kukin oli selittänyt ja huutanut, minkä sielu oli sietänyt, niin
jo hikipäässä tunkeusi ulkoilmaa haistelemaan ja tullessaan mainoi,
että jopa on kuuma tuolla pirtissä. Mutta yksikään ei ollut joutanut
toistansa kuuntelemaan; silti oli jokainen puhunut.

Kun pauhu vähän taukosi (ja se oli merkki, että parhaat puheet oli
pidetty), huusi Erkkilän Anaski, jotta kuului ihan pihalle asti:

»Jaa... Näyttäkää minkälaisen lausunnon konsulentti on antanut
meijeripaikasta!»

»Se on lyhyesti niin, että hän puoltaa Pikku-Herralan palstaa, joka
ehdottomasti onkin sopivin...»

Mutta kun puheenjohtaja sen oli sanonut, nousi uusi melu, entistä
äkäisempi. Erkkilän Anaski ponnahti seisomaan, huitoi molemmin käsin ja
selitti. Mäenpään Ulrikin naama punotti, ja hiki tippui pitkin poskia,
kun hänkin sakeimmassa miesjoukossa teuhasi...

Ja kaikki Sipillan kylän miehet huusivat samoin kuin Anaski ja Ulrikki,
että ei ikäpäivänä sitä meijeriä Pikku-Herralan palstalle rakenneta...

Mutta jo kiivastuivat Mallikylän miehetkin, ja Maaherran Heikki, joka
oli kahden kylän rikkain mies ja lukuisimman karjan omistaja, huusi
puheenjohtajalle, että hän tahtoi puheenvuoroa...

Sitä hän ei saanut, sillä Erkkilän Anaski tikasi heti vastaan, että
tässä on nyt valta puhua muillakin kuin Maaherran rikkaalla...

Ja niin haasteltiin, poikettiin kauas pääasiasta, niin että kun perässä
puhuttiin Torniojoen kevättulvasta, oli oven suussa puhe siitä, tuleeko
pakkastalvi niinkuin vanhat miehet ennustavat ja merkit maassa ja
taivaalla näyttävät.

Ja aika kului. Marraskuun lyhyt päivä alkoi jo hämärtää, eikä mihinkään
päätökseen ollut päästy. Joku esitteli, että äänestettäisiin, mutta
toiset vastustelivat ja sanoivat, että yksimielinen pitää päätöksen
olla ennenkuin se on kaikille mieluinen. Ja niin jäi äänestäminen.

Yhä jankattiin ja molemmin puolin ruvettiin sukkeluuksia ja pikku
pilkkaa jakelemaan.

Miehet jakaantuivat kahteen puolueeseen. Sipillan kylän miehet, osa
heinärantalaisia ja kaikki syrjäkyläläiset puolustivat meijeripaikaksi
Varesmäen Josefiinan lammashakaa. Mutta Mallikylän miehet,
savukyläläiset ja osa heinärantalaisia taas väittivät kiivaasti
Pikku-Herralan palstan puolesta.

Kun jo alkoi olla hämärä pirtissä, nousi vihdoin kirkonkylän Kauppila
seisomaan ja alkoi puhua. Hän selitti laajasti ja perusteellisesti,
kuinka tärkeä tämä kysymys oli kaikille osuuskunnan jäsenille.
Englannissa oli voi verrattomassa hinnassa, eikä ollut pelkoa, että
se laskisi. Nyt kun oli niin pitkälle päästy, että rakennushirret
olivat paikallaan Pikku-Herralassa, ja kaikin puolin asiat muuten
olivat reilassa, piti jokaisen ymmärtää, että tämmöinen turha tinka ja
väittely vahingoitti kaikkien yhteistä asiaa...

»Pian ne hirret siitä siirretään», keskeytti hänet Erkkilän Anaski. »Ja
kenen luvalla ne hirret on Pikku-Herralaan ajettu? Siinä on kysymys!»

Anaskin puoluelaiset remahtivat nauramaan, että jo oli sukkela ja
viisas mies tuo Erkkilän Anaski.

Mutta siitä suuttui kirkonkylän Kauppila, painoi naapukan päähänsä ja
tuimana miehenä läksi pyrkimään ulos.

»Tehkää niinkuin tahdotte! Rakentakaa meijeri vaikka keskelle
Tornionjokea! Minä en puutu, en sekaannu. Minä kyllä saan voini
myydyksi...»

»Elä lähde pois!... Elä suutu!» huudettiin Kauppilalle. Mutta Kauppila
tunki miesjoukon läpi ja kirosi, että tätä hän oli konsulentille
sanonutkin...

Ja Kauppilan perässä läksi Maaherran Heikki, kylmänä miehenä, ja lausui
mennessään:

»Mallikylään kyllä pystytään saamaan oma meijeri, jos niikseen tulee...»

Toiset jatkoivat vielä tinkaa. Pimeä tuli ja lamppuun pantiin tuli...




II


Vasta myöhään illalla palasi Ollin-Mikko mökilleen. Vaikka hän oli
ollut syömättä koko päivän, ei häntä nälkä hätyyttänyt, sillä niin
hyvillään hän oli.

Hyvillään siitä, ettei meijerin paikasta ollut päästy yksimieliseen
päätökseen. Se huvitti häntä. Sillä Mikko, samoin kuin kaikki
muutkin mökkiläiset, oli vannonut ikuisen vihan kaikkia meijereitä
ja meijerituotteita vastaan. — Kun niiltä hajoaisi koko homma!
— mietiskeli hän, kotimökille päin kävellessään. — Kun oikein
riitaantuisivat — ja siltäpä alkaa näyttää, — kunnes koko heidän
osuuskuntansa hajoaisi ja loppuisi koko meijerihomma, niin että
täytyisi jokaisen pitää maitonsa kotonaan ja kirnuta voinsa niinkuin
ennenkin... Sitten sitä saisi köyhempikin taas oikeaa karjanantia...
Taikka jos nyt ensiksi tulisi joku vahinko... palaisi poroksi tuo
Rantalan mäkitupa, jossa sitä kirottua myllyään jauhattavat... Hän
oli jo ehtinyt Ison-Herralan kohdalle ja muisti samassa, että nyt
se oli Herralasta piimän saanti loppunut. Hän kirosi tunnossaan nyt
Herralan isännän ja emännän, joita tähän asti oli maailman parhaimpina
ihmisinä pitänyt. Herralan väki oli Mikon mielestä ollut ainoita
ihmisiä koko kylässä, jotka kristityn nimen ansaitsivat... — Vaan niin
on nyt, kuulemma, saanut piru heidätkin valtaansa, että jo liittyivät
meijeriin, vaikka kesällä vielä emäntä vakuutti, ettei ruveta heiltä
maitoa meijerissä käyttämään, vaikka kultaisin kielin pyytäisivät...
Mutta ahneuden paholainen ja rikkauden rietas on heidänkin silmänsä
sokaissut ja heidän omantuntonsa pimittänyt...

Niin Mikko mietti Herralan sivu kulkiessaan. Ja hän muisti, että
hän aamulla oli ryystänyt pyttynsä pohjasta viimeisen piimätilkan,
joka oli vielä jäännöstä Herralan vanhankansan piimästä... Kuinka
käynee tästäpuolin? Sitä kurnaaliahan sitä kyllä saisi joka talosta,
mutta sitä ei hän suuhunsa pane, vaikka metson vanhaksi eläisi! Niin
olivat vannoneet kaikki muutkin varpumäkeläiset, ja valansa olivat
pitäneet. Jos taloihin töihin menivät, niin vanhanajan piimää piti olla
särpimenä, muutoin lähtivät pois... Työväki se nyt tänä maailman aikana
komenteli ja komteerasi!

Isoa-Herralaa olivat kaikki mökkiläiset ylistäneet, ja kaikille
toisille talollisille kehuneet, että siinä talossa eletään ja tullaan
toimeen paremmin kuin missään muualla, vaikkei vietykään maitoa
meijeriin...

Mutta nyt!

Mikko puri mälliä, sylkäisi ja kirosi itsekseen; — Vaan tulkoonpa
Herrala nyt vielä tahtomaan uunia korjaamaan tai myllyään takomaan,
niin minä heti sanon, että mene hiiteen senkin kurnaalisaksa...

Mikko oli jo ehtinyt Varesmäen Josefiinan vainiolle, jonka poikki
myllytie kulki Mikon pirtin ohi. Vaikka oli pimeä, oli Mikko näkevinään
sen mäennuppulan Josefiinan lammashaassa, johon Sipillan kylän miehet
ja järvikyläläiset meijerin tahtoivat rakennettavaksi...

Sehän tulisi mokoma rakennus ihan Mikon naapuriksi!

Se tuntui raskaalta, ja Mikon sisustaa ihan karvasteli!

Mutta vielä ei ollut siitä varmuutta, ja Mikko käveli eteenpäin. Ja
vaikka oli niin myöhä, näkyi vielä monesta mökistä Varpumäen laidasta
tulia. Varpumäen Mantankin mökillä näkyi. Mikko päätti poiketa
tuumille, koska eivät vielä olleet ehtineet nukkumaan. Siellähän se
oli ollut kokouksessa Rantalassa Mantakin koko päivän, mutta oli
täytynyt kesken pois lähteä, kun lehmä oli ruokittava eikä Israelikaan
ollut kotosalla. Sopisipa nyt samalla puhua Mantalle valmiiksi sekin
piimäasia. Oli Mikko jo siitä maininnutkin, varhain syksyllä jo,
silloin kun lehmä Varpumäkeen tuotiin, mutta nyt sopisi puhua lisää ja
tehdä sopimus, että vanha kannu hänelle joka päivä...

Mikko poikkesi polkua myöten Mantan ja Israelin pirtille, ja vaikka
oli pimeä, osasi hän välttää polun kivet ja ojain kohdalla loikata,
sillä kovin tuttu oli polku, jota lapsesta asti oli tottunut kulkemaan
kaikkina vuoden aikoina. Pihalle Mikko jo näki, ettei oltu vielä
levolle menemässä. Liedessä paloi iloinen tuli, ja Manta näkyi olevan
keittämishommissa.

Mikko kävi sisälle. Lapset nukkuivat, mutta Israeli oli palannut
metsätoimistaan, istuskellen penkillä tupakoimassa ja varroten
illallista, jota Manta valmisteli.

Syntyi heti keskustelu siitä, mitä kokoukseen kuului. Oliko meijeri
päätetty rakentaa Pikku-Herralaan vai tuohon Varesmäen Josefiinan
hakaan?

»Ei kumpaankaan», alkoi Mikko nauraen ja hyvillään selittää, ja
sytytellen piippuaan kertoi hän kaikki, mitä kokouksen menosta
muisti. »Ha, ha, ha», nauroi hän lopuksi. »Olisi se kummaa, jos ne
riitaantuisivat ja hajoaisi hornan kitaan koko kurnaalisaki... ha, ha,
ha. Se minua naurattaisi.»

»Tuo Israeli se näki kumman unen jo viime talvena», ilmoitti Manta, ja
kovin hyvillään näyttivät olevan Mikon uutisten johdosta sekä hän että
Israeli. »Näki niin kumman unen, että jos se paikkansa pitää, niin ei
rakenneta Heinärannalle heti meijeriä... Oli ollut... taikka selitä
itse, Israeli...»

»Oli se niin kummaa», vilkastui Israeli. »Ja tuskin olisi lehmää tullut
ostetuksi, ellen olisi sitä unta nähnyt...»

»Jopa oli kummaa.» ihmetteli Mikko jo valmiiksi.

»Selitähän Mikolle koko unesi, niin saapa kuulla, mitä Mikko arvelee»,
kehoitti Manta.

»Oli se», alkoi Israeli. »Oli olevinaan järvenä koko tuo Varesmäen
Josefiinan lammashaka, ja siinä oli suuri kivi keskellä järveä. Siihen
ilmestyi rannoille paljon ihmisiä sekä jalan että hevosilla, ja toinen
kysyi toiseltaan, miksi tähän on järvi ilmestynyt, että tämähän on
Varesmäen Josefiinan lammashaka... Tuli kova myrsky sitten, ja minä
olin olevinani täällä pirttini pihalla, mutta kuulin ja näin kaikki...
Niin toisella rannalla olijat alkoivat huutaa, että se on kultaa tuo
kivi, joka on tuolla järvessä, ja kun sen muut kuulivat, niin hekin
alkoivat huutaa, että kultaa se on... puhdasta kultaa... Ja vaikka
oli olevinaan kova syysmyrsky ja kylmä sää, niin ne ihmiset riisuivat
itsensä apposen alasti ja läksivät uimaan sitä kiveä kohden... Minä
olin näkevinäni tänne pihalle ihmisten päitä ja kuulevinani huutoja,
että kultaa... kultaa... Ja minä ajattelin itsekseni, että ne hukkuvat
kaikki, sillä kova myrsky kävi... Ja alkoikin kuulua avunhuutoja,
ja minä läksin juoksemaan ikäänkuin apuun... Mutta kun ehdin tuohon
lammashaan veräjälle, niin oli järvi kadonnut, ja ilma oli kaunis,
ja oli kesä. Ja keskellä lammashakaa jyrsi ruohoa ruskea lehmä, ja
oli olevinaan pieni tyttö, joka näytti tulevan lehmän luota ja sanoi
minulle, että tuo on teidän lehmänne... Siihen sitten heräsin...»

»Jopa oli kumma uni!» sai Mikko sanotuksi.

»Joo», sanoi Manta. »Ja tämä ei hankkinut selviytyä siitä unesta, vaan
hoki vielä pitkän aikaa, vaikka silmät jo olivat auki: 'Mihinkä ne
ihmiset joutuivat? Hukkuivatko ne?'»

Mikko ihmetteli ja sanoi uskonsa olevan, että se uni tiesi pahaa
kaikille meijerilaisille.

»No sen minä sanoin heti Israelille. Ja silloin aloimme hommata
lehmää...»

»Näet, ne kultaa pyytävät ja himoitsevat siihen hukkuvat, sitä tietää
Israelin uni. Merkillinen uni!» sanoi Mikko.

»Hyvää se ei tiedä... sen näkee, joka elää. Se ei tuo Israeli usein
uneksi, mutta silloin kun uneksii, niin jotakin tietää», sanoi Manta.

»Kummasti siinä käypi», ennusteli Mikkokin. »Siinä vielä
kummat tulevat, ja se niille olisikin parhaiksi kaikille niin
mallikyläläisille kuin sipillankyläläisillekin... Ovatkin tulleet niin
hulluiksi sen meijerinsä kanssa, ettei kahvikermaa kuuluta missään
talossa annettavan, sininen kurnaali kuuluu olevan höystönä, ja joka
talossa sokea puuro...»

Niin siinä meijeristä haasteltiin, ja kukin toivoi, että joku vahinko
tulisi. Mutta vihdoin kääntyi keskustelu Mantan ja Israelin lehmään,
jonka aikaisin syksyllä olivat ostaneet. Manta oli kesällä sanonut,
että hän ei usko enää Herralan emännästäkään hyvää, että kyllä se
rupeaa meijeriin hänkin... Ja nyt olikin Mantan arvelu toteutunut...

»Mutta jos ei Israeli sitä untansa nähnyt, niin tuskin tuli lehmää
ostetuksi, kun ei ole itsellä niittyä minkään vertaa», selitti Manta.

»Kyllä teillä nyt on aina veres elämä, kun oma lehmä on», sanoi Mikko.
»Mutta kyllä meillä mökkiläisillä taitaa surkea talvi tulla, jos vielä
pakkaset tulevat niinkuin ennustetaan...»

Ja siitä sovellutti Mikko keskustelun siihen, että kun nyt Mantan lehmä
poikii (minkä piti tapahtua Antinpäivänä), niin silloin sitä liikenee
antaa oikeata piimää naapurillekin.

»No jos onnessa poikisi ja semmoiseen maitoon kostuisi kuin mennä
vuonnakin, niin aina sitä nyt tilkkanen naapurillekin liikenee...
Vaikka jo olen luvannut Apunlaakson emännällekin ja Virnemäen
Kaisalle», selitteli ja lupaili Manta.

Jo joutui keitto valmiiksi, ja Israeli siirtyi pöydän päähän syömään.
Tulinen hiuka tuli Mikollekin, hänen nähdessään, kuinka ahnaasti
Israeli kävi ruuan kimppuun. Mikko ei ollut syönyt kuin aamulla varhain
ja koko päivän oli kokouksessa ollut. Hän koetti imeä piippuaan, mutta
sisus mourusi ja vatsaa kihelmöitsi, ja palavin silmin seurasi hän
Israelin käden liikettä... Ja tuli semmoinen nälkä, että täytyi nousta
ylös ja lähteä... Tulet olivat kaikista muista mökeistä sammuneet.
Mikko kävellä vätösteli hiljalleen myllytiehen ja kääntyi sitä pitkin
mökilleen päin. Hän muisti taas, ettei hänellä ollut enää piimää
tilkkaakaan, ja nälkä oli...

Mikko kävi pirttiinsä, jonka ovi oli auki, sillä Ullan-Eino, hänen
poikansa, oli kotona. Mikko sytytti tulen kiiluun. Eino kuorsaili
penkillään, jotta seinät helisivät. Se oli ollut Eino Ojalaisessa
syystämässä, talon ruuassa... Vatsa sillä varmaan oli täynnä, koska
noin raskaasti nukkui. Lieneekö ollut keittoa illalliseksi?

Mikko otti pöytälaatikosta vajavan rieskan, taittoi palan suuhunsa ja
alkoi purra. Pöydän alla olivat heidän piimäpyttynsä, sekä hänen että
Einon. Mikko silmäsi niihin, otti omansa ja nosti kantta... Oli vielä
uurteissa vähän jälellä piimää... Mikko pani kauhallisen vettä ja
huiskutti... Tuli siitä vähän harmajaa... Ja syötyään ensin paljasta
leipää, joi hän piimäharmajan palanpaineeksi, sammutti kiilun ja
kallistui penkilleen.

Mutta hän ei nukkunut. Muistui Ullakin mieleen. Viime talvena se
oli kuollut. Ulla ruokki Einoakin ja antoi joskus palan hänellekin,
Mikolle. Monta kertaa oli lampaanlihakeittoakin näin syysaikana
antanut... Olisi saanut elää vielä...

— Einoa se taitaa tuleva talvi hätyytellä, vaikka saapikin tässä minun
pirttini lämpimässä maata... Mutta syömisestä taitaa tulla kiipeli...
luulen... Leivän puolta ja pottuja minulla on itselleni, mutta mistä
saanee karjanantia, — ja kovin kallista on silava syötäväksi...

Ja sitten taas siirtyivät ajatukset meijeriin.

Jos ne sen tuohon Varesmäen Josefiinan lammashakaan rakentavat, niin
siitä tulee ikuinen kiusa hänelle. Sillä etelänpuolisesta ikkunastaan
näki Mikko suoraan siihen kohtaan, johon meijerirakennus oli ehdotettu
tehtäväksi. Siinä se viheltelisi ja höyryäisi aamuvarhaisesta
iltamyöhäiseen, ja siinä ympärillä olisi ainainen rähinä ja hälinä. Ei
olisi sitten rauhallista päivää koko elämän aikana. Niihin mietteisiin
hän sitten lopulta nukkui.

Kun hän aamulla heräsi, oli kirkas päiväpaiste ja maa vahvassa kuurassa.

— On tainnut olla vähän pakkanen! — mietti hän ja nousi katsomaan
lämpömittaria, joka oli etelänpuolisen ikkunan pielessä. Ei ollut
kenelläkään muulla koko Varpumäessä pakkasen tietäjää, ja Mikon
pirtillä kävivät muut kysymässä, onko ollut paljonkin pakkasta.

Mutta samalla kun Mikko silmäili pakkasen tietäjää ja näki, että
kymmentä pykälää näytti, tuli hän luoneeksi silmäyksen alas Varesmäen
Josefiinan lammashakaankin, ja kuinka lie hänen silmäänsä näyttänyt,
että siinä oli niinkuin joku... ei se kuitenkaan ollut muuta kuin
pakkasen höyryä...

Hän muisteli nähneensä jotakin unta, mutta ei muistanut mitä. Mutta
jotakin pahaa oli yöllä kuitenkin ollut näkevinään.

Jo nousivat sauhut joka mökistä ja joka talosta alhaalta joen
rannalta... Näkyi olevan liikkeellä meijeriin viejäkin. Pitkä
kärrynlava oli täynnä kuljetusastioita, jotka helisivät ja rämisivät,
kun kärryt kolisivat syysroutaisia teitä.

— Nyt jo paholaiset ovat liikkeellä, ja kello ei ole vielä
seitsemääkään...! Jo se tuli aika maailmaan... hohoo kuitenkin...

Eino nukkui vielä, ja Mikko ajatteli, että nukkukoon. Hän sytytti tulen
lieteen, ja hänen mielensä olisi tehnyt kahvia, mutta sitä ei ollut. Ei
ollut raaskinut ostaa moneen viikkoon, ja hän olikin päättänyt paastota
Antinpäivään asti.

Jospa olisi nyt ollut tuo pytyllinen sakeata Ison-Herralan piimää,
jotta olisi saanut aamutuimaan oikein ryystää, syödä mahansa
pullolleen...

Mutta ei ollut. Tuntui hirveän ikävältä olo, vaikka ulkona oli kirkas
marraskuun ilma. Nälkäkin oli. Mikko täytti tupakkakukkaronsa ja
mietti, että lähtee tästä ajan kuluksi naapurimökkeihin Apunlaaksoon ja
Virnemäkeen ja kenties käy aina Jannenmäessä asti... ja kun palaa, niin
sitten keittää pottuja...

Hän työnsi puut peremmäksi lieteen, etteivät putoaisi lattialle, jätti
Einon nukkumaan ja läksi piippu suussa Apunlaaksoon.

Mutta ulos päästyään huomasi hän kolme outoa miestä, jotka
seisoskelivat hänen mäkipeltonsa pientareella ja katselivat isoa kiveä
hänen ja Ojalaisen rajassa. Yksi miehistä siinä konttasi kiven päälle
niinkuin olisi jotakin hakenut...

Mitä hiton miehiä nuo ovat, ja mitä on heillä hänen pellollaan
tekemistä?

Jo huomasivat miehet Mikon; yksi, vanhin joukosta, kysyi:

»Missä se täällä on Ojalaisen raja?»

»Siinä se on», ärähti Mikko.

»Tämä kivi on siis Ojalaisen puolella?» kysyi mies.

»Ojalaisen puolella se on, mutta se on jätetty siihen rajakiveksi...
Mitä te siitä tahdotte? Ja mitä miehiä te olette?»

»Eläpäs nyt, ukko, hätäile», puhui levollisesti se vanha mies. »Me emme
ole pahantekijöitä, vaan me tarkastamme, mistä saisimme kauniita kiviä
meijerin kivijalkaan...»

»Meijerin kivijalkaanko? Eihän ole tietoa vielä, mihin se
rakennetaankaan...»

»Se ei kuulu meihin. Meidät on pyydetty tänne kiviä halkomaan, ja me
aloitamme nyt työmme...»

Mikko suuttui silmittömästi.

»Pois minun pelloltani penkomasta! Hakekaa kiviä vaikka hiidestä, mutta
siihen kiveen ette koske... Kuka teidät on tänne määrännyt?»

»Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki... Ne ovat käskeneet, ja he ovat
palkan luvanneet maksaa. Ja Ojalainen on luvannut ottaa kiviä tästä
vaaran laidasta...»

»Voi, voi, jos Maaherran Heikki tietäisi!» sanoi Mikko ja ärähti taas:
»Ei sitä kiveä saa ottaa!»

»Mutta tiellähän tämä on... keskellä ojaa...»

»Antaa olla vaan... Se ei kuulu teihin... Se on rajakivi, ja minulla on
oikeus kieltää...»

Mikko ärhenteli ja kirosi. Miehet tuumailivat hetken keskenään ja
lähtivät vasaroineen vaaralle päin.

Ja kun Mikko ehti Apunlaaksoon selittämään, mitä nyt oli tekeillä,
alkoi kuulua kalkutusta ja nalkutusta Repovaaran laidasta.

Mikko oli vihassa koko maailmalle, mutta enimmin Ojalaiselle, jonka
uskoi häntä kiusatakseen kivimiehet hänen pirttinsä eteen vasaroimaan
lähettäneen.




III


Rantalassa pidetyn kokouksen jälkeen nousi koko pitäjässä hirmuinen
hälinä ja tinka. Joka kylässä ja talossa väiteltiin. Heinärannallakin
sattui, että naapurimiehet olivat eri mieltä meijerinpaikasta, ja
silloin syntyi ensiksi väittelyä ja lopuksi suututtiin. Mallikylän
miehet olivat antaneet Sipillan kylän isännille liikanimiä ja
herjanneet sillä, ettei koko Sipillan kylässä ollut yhtään ainoata
miestä, joka olisi osannut edes kirjoittaa. Nämä sitten muka tämmöiset
rupeavat selittämään vesijohdoista ja vesisuonista, — olivat sanoneet.
Mutta Sipillan kylän miehet Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki
vastasivat, että arkaan paikkaanpa taisi sattua, koska Mallikylässä
semmoinen pauhu on noussut. Ja mitä kirjoitusmiehiin tuli, niin heillä
oli varaa palkata kirjuri silloin, kun tarvitsevatkin!

Suurimmassa hommassa olivat Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki,
kulkien kylästä kylään ja talosta taloon, selitellen sekä Herralan
palstan kehnoutta että Varesmäen Josefiinan lammashaan hyvyyttä,
lammashaka kun oli, paitsi muita etujaan, ihan keskellä osuuskunnan
piiriä, jotavastoin Pikku-Herralan palsta oli liian likellä Mallikylää,
joten siitä olisi mallikyläläisille päähyöty maidon kuljetuksessa.
Ja monta muuta näkökohtaa ja asianhaaraa oli Anaskilla ja Ulrikilla
selitettävänä. Kävikin niin, että moni mies, joka tähän asti oli
puoltanut Pikku-Herralan palstaa, nyt alkoi kallistua Varesmäen
Josefiinan lammashaan puolelle.

Semmoista väittelyä ja jankutusta riitti koko marraskuun. Riitoja
ja vihoja oli syntynyt naapurien ja kylänmiesten kesken. Miesten
riidellessä sekaantuivat emännätkin väittelyihin, ja yhä uusia
pahennuksia alkoi kuulua. Eikä rakennushommasta ollut vielä mitään
tietoa. Hirsiä, lautoja ja paljon muita rakennustarpeita oli vedätetty
Pikku-Herralan palstalle ja ilmoitus oli pantu meijerin seinälle, että
meijerirakennuksen piirustus, jonka taitava rakennusmestari oli tehnyt,
oli nähtävänä Pikku-Herralassa.

»Jaa... se tarkastetaan sitten, kun ensin sovitaan paikka, johon se
rakennetaan», oli Erkkilän Anaski sanonut.

Niin kuluivat päivät ja viikot. Kerrottiin jo, että Sipillan kylässä
eräänä iltana olivat emännät tapelleet.

Joulu läheni lähenemistään, ja pakkaset kiihtyivät. Silloin levisi
huhu, että uusi suuri kokous on kuulutettu taas Rantalaan. Ja nyt,
sanottiin, on se viimeinen kokous, jossa asia päätetään.

Samana päivänä tiedettiin se Varpumäessäkin. Ollin Mikko oli koko
syksyn elänyt kuin tulisilla hiilillä. Se, että kivijalkaa varten
halottiin kiviä Repovaaran laidasta, osoitti selvään, että meijeri
lopultakin rakennetaan Varesmäen lammashakaan, sillä mahdottomalta
tuntui, että niin suurta kivimäärää ruvettaisiin kulettamaan
Pikku-Herralaan asti, kun sitäpaitsi Pikku-Herralan vainiolla olisi
ollut paljon parempia kiviä. Mutta toisaalla tuntui sittenkin olevan
toivoa. Sillä Pikku-Herralan palstalle oli kaivettu kaivo, tehty ihan
valmiiksi, ja vesi oli ollut erinomaista ja hyvin matalassa. Oikeaan
valtavesisuoneen oli osattu. Ja tiedettiin kertoa, että Mallikylän
Maaherra se oli kaivannut kaivon kaivamaan... kuultuaan, että Erkkilän
Anaski ja Mäenpään Ulrikki omin päinsä meijeriä varten kivitöitä
teettivät.

Niin Mikko mietti sinä aamuna, jona kokouksen piti Rantalassa alkaa.
Hän oli päättänyt, ettei hän' lähde koko kokoukseen, että saapi tuon
sitten kuulla, mihin päätetään rakentaa. Mutta nähtyään, että Rantalaan
päin meni paljon väkeä, otti hänkin suksensa ja läksi hiihtelemään.

Tänään tuntuikin hän aika virkulta. Hän oli edellisenä iltana saanut
Varpumäen Mantalta kannun sakeata piimää ja syönyt sen yhdellä kertaa.
Surkeaa oli muuten elämä ollut Varpumäessä koko syystalven, ja
minkälaiseksi vielä menee ennenkuin sydänkuut on eletty. Talolliset
olivat hekin puolestaan alkaneet kiukkuilla mökkiIäisille eivätkä
myyneet maitoa mistään hinnasta, ja mökkiläiset eivät kurnaalista
huolineet. Monta viikkoa oli Mikkokin elänyt leivällä ja silavalla
ja käyttänyt vettä kasteena. Mutta sitten yhtäkkiä tuli sisus
niin kipeäksi, että aivan oksennutti ja vuoteeseen piti panna.
Mutta ei sittenkään Mikko pannut kurnaalia suuhunsa, vaan taisteli
miehuullisesti elämän ja kuoleman välillä... Mieli kyllä teki, kun näki
Einon ryystävän kurnaalipiimää, jota Ojalaisesta kesätyötä vastaan sai
ja joka näytti sakealta ja makealta... Mutta ei antanut Mikko perään,
vaikka kuoleman kalpeana makasi...

Ja pelastus vihdoin tuli. Varpumäen Mantan lehmä poiki, mutta alkoi
heti poi'ittuaan kitua ja lypsi verrattain vähän. Sen verran oli Mikko
kuitenkin Mantalta vanhanajan piimää saanut, että pääsi entiseen
miehuuteensa. Eipä ollut tuntunut Mikonkaan elämä näin raskaalta
koskaan ennen. Ennen tuota kuitenkin sai syödä piimää joka kerran
vatsansa täyteen, — silloinkin vielä, kun muissa kylän taloissakin
kurnaalia särvittiin. Siihen aikaan oli Iso-Herrala maailman paras
talo. Talvella sai velaksi piimää vaikka kuinka paljon, ja keväisin
sen myllynjauhatuksella maksoi... Nyt ei ollut Herralan ovea aukaissut
siitä päivästä alkaen, kun Herralasta maito meijeriin vietiin...

Mikko hiihteli verkalleen ja oikaisi menemään mökiltä mökille.
Surkealta näytti. Ei ollut puitakaan. Useassa mökissä ei ollut
kuin pari kolme tuoretta rankaa porrasten edessä, halkopinosta ei
näkynyt jälkeäkään. — Miten käy, jos näin pakkaset jatkuvat ja vielä
kipakammiksi käyvät?

Hän tarkasteli joka mökin puuvaroja ja iloitsi mielessään, että hänellä
kuitenkin oli vankka pino kuivia halkoja pirtin päässä, ja kaksi pinoa
oli vielä metsässä...

Varpumäessä oli Manta pihalla, ja nähtyään Mikon alkoi hän selittää,
että hänen lehmänsä ehtyy ja ehtyy ja syöntikin alkaa huonota.

Osaaottavana kuunteli Mikko, ja kun Manta arveli, että joku paha
ihminen oli ehkä hänen lehmänsä noitunut, niin Mikko sanoi kuulleensa,
että se karjakko, joka kierteli kylästä kylään, talosta toiseen, oli
Ojalaisessa lehmän ruokkoa järjestämässä ollessaan lausunut uhkauksen,
että kyllä syövät Varpumäen mökkiläiset vielä tänä talvena kurnaalia,
vaikka Varpumäen Mantalla olisi kolme lehmää...

»Kuuluu olevan noidan sukua se karjakko, Kemijärveltä, mistä lienee»,
lisäsi Mikko.

Manta kuunteli kalpeana ja sanoi sitten:

»Jo meni tämä maailma niin pilalle, etteivät täällä enää syyttömätkään
saa rauhassa olla...»

Ei osannut Mikko Mantaa lohduttaa, virkahti kuitenkin lähtiessään, että
suurempi hätä muissa mökeissä on.

Mikko hiihteli, kun alussa jo oli ottanut sellaisen suunnan, pitkin
Repovaaran kuvetta, jossa mökkiryhmiä oli. Nyt saapui hän Jannenmäkeen,
jossa oli neljä mökkiä, kaikki suutareita. Eipä näkynyt halkopinoa
Jannenmäessäkään. Ei muuta polttopuuta kuin tuoreita risuja ja
lahokantoja. Semmoista se on, kun kesällä ei muisteta, että pitkä talvi
on edessäpäin.

Vanhimman Jannen mökkiin pistäysi Mikko tupakalle.

Kylmänlainen oli pirtti, ja liedessä kitisivät tuoreet risut.

Janne itse oli syöntihommassa. Paksusta ruisleivästä leikkeli hän
terävällä nahkaveitsellään suupaloja ja ryysti puutuopista piimää
päälle... Piimää se epäilemättä oli. Mikko kuuli sen jo siitä, kun
Janne ryysti, ja näki siitä, että viiksiin tarttui pisaroita...

Mikko hommasi piippuunsa, ja tuli puheeksi se ainainen meijeriasia,
josta joka mökissäkin puhuttiin.

»Mistä te olette saaneet karjanantia?» kysyi Mikko, sillä hän uskoi
varmasti, että Janne särpi vanhankansan piimää.

»Eihän sitä enää tänä maailman aikana saa oikeata piimää», sanoi Janne
ja ryysti, jotta kauas kuului.

»Mutta onhan sinulla vanhanajan piimää tuopissasi nytkin», sanoi Mikko.

»Kurnaalia tämä on... ei tämä ole oikeata, eheää piimää...»

»Ja noin sakean ja hyvän näköistä...» kummaili Mikko.

»Ei se sentään ole tyhjä syödäkään... Katsos, Mikko...»

Janne nousi ja näytti tuopin sisältöä Mikolle.

»Mutta jopa on kummaa, että on noin sakeaa ja makean näköistä»,
ihmetteli Mikko. »Varpumäessä ei kukaan vielä ole syönyt
kurnaalipiimää...»

»Koetahan maistaa», houkutteli Janne ja tarjosi Mikolle.

»Olisikohan tuota maistaa...»

Mikko otti piipun suustansa ja ryyppäsi pitkän siemauksen. Piti sitten
piimää suussaan ja maiskutteli, ja kun oli nielaissut, niin alkoi
kehua, että eipä hän olisi uskonut kurnaalin noin hyvää olevan.

Janne jatkoi vielä syöntiään, ja siinä tuli puheeksi tämä uusi kokous,
johon Mikko oli menossa. Yhtä ja toista siinä arvelivat, mutta lopuksi
kuitenkin toivoivat, että hajoaisi koko osuuskunta, ja kurnaali ja
meijerit häviäisivät pois maan päältä.

Kun Mikko saapui Rantalaan, oli siellä piha ihan täynnä hevosia,
paljon enemmän kuin syksyllisessä kokouksessa. Pihalla tapasi hän
Ylipään Vilhemin, joka sarkavaatteissaan ja uusissa, vasta tervatuissa
pieksuissaan kävi Mikkoa puhuttelemaan. Vilhemi tiesi kertoa, että
kummia taitaa tästäkin kokouksesta kuulua. Sillä pitäjän rikkaimmat
miehet Erkkilän Anaski ja Maaherran Heikki olivat kumpikin sanoneet,
etteivät anna toiselle perään tuumaakaan. Molemmat olivat he keränneet
ympärilleen valiojoukon, niin että nykyhetkellä olivat kumpikin puoli
suunnilleen yhtä vahvat. Lisäksi oli Maaherran Heikki jo laitattanut
kaivon valmiiksi Pikku-Herralaan, ja Erkkilän Anaski oli puolestaan
hakkauttanut kivet meijerirakennuksen kivijalkaa varten ja ajattanut ne
Josefiinan lammashakaan.

Vilhemi oli vastikään palannut pirtistä, joka oli väkeä aivan täynnä.
Karsinan puolella istui Maaherran Heikki miehineen, ja oven puoli oli
täynnä Anaskin puolustajia. Vihaisesti toisiaan silmäiltiin eikä vielä
ollut aloitettu keskustelua.

»Niin minä luulen, ettei tule tästäkään kokouksesta mitään», lopetti
Vilhemi selityksensä.

Yhä saapui ihmisiä kokoukseen, mutta eivät mahtuneet enää pirttiin,
vaan jäivät porstuaan ja kuistiin.

Ylipään Vilhemi ja Ollin-Mikko eivät pyrkineet kuistiinkaan, vaan
seisoskelivat pihalla, vaikka oli pakkanen.

Silloin alkoi kuulua pirtistä sorinaa ja kovaäänistä puhelua. Pihalle
ei kuitenkaan eroittanut sanoja, mutta äänestä tuntui, että suolaiset
siellä olivat puheet. Joskus nousi ääni valtavaksi ja kaikui kuin melu
jostakin kapakasta.

Vilhemi ja Mikkokin silloin lähestyivät kuistia ja kysyivät siellä
olijoilta, mistä pirtissä keskusteltiin. Porstuasta tuli joku mies,
joka tiesi kertoa, että Maaherran Heikki ja Erkkilän Anaski siellä
vain väittelivät, toinen selittäen kaivostaan, toinen kivenajostaan...
Mutta vähitellen alkoi kuulua useampia ääniä, ja äkkiä remahti koko
pirtillinen puhumaan, jotta pihalle kuului vain kuin kosken pauhu.

Yhtäkkiä tulla rynnisti Maaherran Heikki tulipunaisena väkijoukon läpi,
meni kiroten poikki porstuan ja kuistin ja vasta pihalle asettui. Ja
hänen perässään alkoi tulla hänen valiojoukkonsa.

»Tästä tulee isommat asiat», kuului Maaherra sanovan. »Minä opetan
Sipillan kylän miehille...»

Ja sitten hän huusi kaikille kannattajilleen, että »pois lähdemme tästä
kokouksesta ja käräjäpaikalla tavataan!»

Vilhemi ja Mikko seisoivat syrjässä ja kuuntelivat. »Siihenkö kokouksen
pito jäikin?» kysyi Vilhemi Maaherralta.

»Siihen jäi! Otetaan semmoinen mies, joka riidan ratkaisee!»

Maaherra alkoi hommata kotia lähtöä, samoin hänen koko joukkonsa. Mutta
ennenkuin ehtivät pihasta lähtemään, tuli Erkkilän Anaskikin ulos
pirtistä, ja hänen jälessään muut Sipillan kyläläiset ja järvikylien
miehet, jotka Anaskia kannattivat.

Ollin-Mikko iloitsi sydämensä sisimmässä, että kokous näin nolosti
loppui. Hän muisti Varpumäen Israelin unta ja alkoi todella uskoa, että
se uni merkitsi meijerin häviötä.

Poltellen piippuaan hän katseli pihalla niin kauan, että kaikki
kokoukseen saapuneet olivat poistuneet. Silloin hänkin hyvillään
hyppäsi suksilleen ja läksi kotiaan päin hiihtelemään, tulolatuaan
noudattaen.

Kun Mikko saapui kotiaan, oli Eino raitilla. Mutta pirtti oli lämmin ja
mieluinen, ja uunin päällä oli helisevän kuivia liesipuita. Kun oli jo
hyvin hämy, sytytti Mikko tulen ja istahti sen lämpöiseen loisteeseen.
Tuntui nälkä. Hänelle muistui mieleen, että Eino aamulla oli aikonut
Ojalaiseen piimää noutamaan. Olikohan käynyt?

Mikko nousi, veti Einon pytyn pöydän alta ja nosti kantta. Oli
melkein täynnä Einon pytty. Se oli sitä kurnaalipiimää... Mikko ei
malttanut olla maistamatta, ja kun maistui makealta, kiskaisi hän koko
kauhallisen suuhunsa.

Silloin tuli hänelle semmoinen nälkä, ettei hän enää hallinnut
luontoaan. Hän haki rasiastaan silakoita, paistoi niitä pitkän
vartaallisen ja rupesi syömään, nostaen Einon piimäpytyn pöydälle.

Ja hän söi miehen lailla ja ryysti Einon pytystä kurnaalia päälle. Oli
ollut kerrassaan mielettömyyttä se, että hän oli piimän puutteessa
itseään kiduttanut, kun kurnaali näin hyvänmakuista on, — mietiskeli
hän syödessään. Ei se semmoisen ihmisen sisus, joka on elinaikansa
karjanantia saanut, tule täyteen, vaikka mitä saisi, kun ei piimää saa.

Hän ryysti kauhallisen kerrallaan, ja kun hän vihdoin tunsi, että nyt
alkoi vatsa olla täysi, oli Einon pytty aivan tyhjä.

Mutta hän oli nyt peräti tyytyväinen, röyhteli ja tuumi, että nytpä on
mies taas mies. Hän pani kannen paikoilleen ja nosti Einon pytyn pöydän
alle.

— Saatanpa ostaa Einolle sijaan, — lohdutteli hän itseään,
pani piippuunsa ja läksi muihin mökkeihin kertomaan uutisia
meijerikokouksesta.




IV


Joulun aikana tuli tulipalopakkaset. Vihaiset, purevat viimat
puhalsivat suoraan tuntureilta, ja taivaanrannat heloittivat kuin
kattilan kylki. Ei ollut koko kylässä niin rohkeaa miestä, joka
pahimpina pakkaspäivinä olisi metsään uskaltanut. Aamusilla, kun
Ollin-Mikko ikkunansa yliruudun läpi silmäsi kylälle, oli koko kylä
yhtenä ainoana savupatsaana. Ilma helisi, ja metsistä ja vaarain
kupeilta kuului pauketta.

Mikon pirtti oli lämmin, mutta pakkasten yhä kestäessä alkoi siihenkin
aamupuoleen kylmä tunkeutua. Mikolla oli kuitenkin pino pirtin päässä...

Muissa mökeissä oli surkean surkeata, ja huonoa kuului kylältäkin.
Kerrottiin monessa talossa olevan navettain kovin kylmiä, ja
toisissa taas olivat kaivot kuivuneet. Ja ne, jotka sanomalehtiä
lukivat, tiesivät kertoa, että muualla olivat pakkaset vielä
kovemmat. Tukkityömailla, kaukana kiveliössä ja tunturien takana, oli
tukkityöntekijöillä suuri kurjuus ja hengen hätä. Pakkasessa särkyivät
reet ja katkeilivat kirvesvarret, ja huhuja liikkui, että tukkilaisia
oli paleltunut kuoliaaksikin.

Eino, joka aikansa kuluksi kulki raittia, toi tullessaan näitä
uutisia Mikollekin. Eino oli nytkin, uudenvuoden pyhänä, istuskellut
Ojalaisessa ja kuunnellut, kun lehdistä luettiin pakkasen ankaruudesta
ja sen tuhotöistä. Kun hän nyt illan tullen palasi kotimökille, oli
siellä Mikolla vieraana Varpumäen Israeli ja Manta ja Virnemäen Kaisa.

Einolla oli paljon kerrottavaa. Ensiksi selitti hän, mitä lehdet olivat
tienneet pakkasesta.

»Kolme miestä oli tuotu tukkimetsästä Rovaniemen sairaalaan... Kahdelta
oli kädet paleltuneet, kolmannelta jalat...»

»Voi hyvä isä sentään!» huokasi Virnemäen Kaisa. »Kuinka lienee käynyt
meidän Heikillekin, kun ei mitään kirjoita ja sinne Lipakkaan päin
aikoi tukinajoon...»

»Joo, joo... Kovaapa kuuluu», arveli Israeli.

»Kumma, että menevätkin metsään semmoisilla pakkasilla... Pitäisipä se
täysijärkisen ymmärtää», sanoi Mikko.

»Sitähän ne syksyllä ennustivatkin, että pakkastalvi tulee», sanoi
Manta.

»Kun jaksettaisiin tämä tammikuu!» toivoi Virnemäen Kaisa.

»Se on vielä helmikuukin yhtä vihainen», huomautti siihen Mikko.

Eino kertoi sitten olleen lehdessä uutisen, että Kemijärvellä oli ollut
52 astetta pakkasta.

Mikon pakkasentietäjä ei näyttänyt kuin 40 astetta, eikä Mikko ottanut
semmoista uutista uskoakseen.

»Elä sinä valeita tule selittämään», sanoi hän Einolle. »Sillä
elävähopea kuolee 40 asteen pakkasessa, ja silloin ei tiedä, montako
astetta on...»

Kaksi kertaa oli Mikon »pruuvari» jo ollut 40 pykälässä, ja Mikko oli
ne päivät merkinnyt almanakkaan.

Niin siinä aikansa puhuivat ilmoista, ja Mikko, joka oli vanhin
joukossa, muisteli entisen ajan pakkasia, joiden sanoi olleen vielä
vihaisempia ja kestäneen kuukausimääriä. Mutta oli Einolla muitakin
uutisia. Näinä pakkaspäivinä oli maito jäätynyt astioihin, kun niitä
kuljetettiin meijeriin.

»Sipillan kylän maitokuorma kuuluu olleen yhtenä tönkkinä», kertoi
Eino. »Ja kun meijerskat sen huomasivat, niin ei ollut otettu vastaan
yhtään ainoata astiaa. Samoin oli käynyt Savukylän ja Mallikylän
maitokuormille...»

»Ha, ha, ha», nauroi Mikko. »Sepä sattui niinkuin minun kädestäni!
Tulisi vielä niin pakkanen, että kylmettyisivät kuljettajatkin ja
jäätyisi yhteen tönkkiin koko meijeri... Se minua naurattaisi...»

Sen uutisen johdosta ilmestyi kaikkien kasvoille tyytyväinen hymy,
sillä jokainen olisi suonut meijerille pahaa. Varpumäen Mantakin,
vaikka oli suuri suru lehmästään, joka yhä sairasteli, nauraa
virnisteli ja näytti samaa toivovan kuin Mikkokin.

»Olipa se aika paukaus Sipillan kyläläisille!» sanoi Mikko vielä.

Mutta vaikka näin meijerille pahaa soivat, ei yksikään ottanut puheeksi
kurnaalia, jota ennen aina oli miehissä moitittu. Ei sanaakaan
moitittu. Oli kuin yhteisesti päätetty, ettei mitään puhuta. Mutta
kaikki tiesivät, että jokaisessa Varpumäen mökissä nyt syötiin
särpimenä kurnaalipiimää, vaikka syksyllä oli vala vannottu, ettei pane
kukaan suuhunsa.

Kaiketi sen nyt kaikki muistivat juuri tällä hetkellä, koska olivat
pitkän aikaa ääneti. Ja ehkäpä muistivat sitä ennustustakin, jonka
karjakko syksyllä oli lausunut, että kyllä syödään Varpumäessä tänä
talvena kurnaalia, vaikka Mantalla olisi kolme lehmää...

Pakkasia riitti yhä. Ollin-Mikko ja Ullan-Eino nukkuivat suureen
päivään asti lämpöisessä pirtissään eivätkä kumpainenkaan lähteneet
mihinkään työhön, vaikka moneen paikkaan oli Einoakin käyty pyytämässä.
Ei ollut hätää siinä mökissä. Perunakellari oli pirtin parren alla ja
jauhovarasto ullakolla. Pirtin päässä oli vankka halkopino ja pari
askelta siitä käymälä. Ainoa homma oli se, että Eino aamuisin hiihti
Ojalaiseen ja nouti Mikon ja oman pyttynsä täyteen piimää. Kelpasi
sitten syödä ja makailla ja kulkea muissa mökeissä surkeutta näkemässä.

Sillä surkeutta niissä oli. Melkein kaikilla paleltuivat perunat
kuoppiinsa ja Mikko sanoi, että se oli kunkin oma syy. Miksei varusteta
perunakuoppia lämpimän pitäviksi? Eivätpähän paleltuneet hänen
perunansa.

Siihen ei syytetty osannut puolustuksekseen mitään sanoa.

Monesti, pahempina pakkaspäivinä, juoksivat naapurimökkien eukot
Mikon pirtille lämmittelemään. Mikko oli lumennut pirttinsä seinämät
ikkunoihin asti, ja kun vankasti lämmitti, oli pirtti aina lämmin
kuin sauna. Mutta meijerin kylmettymisestä ei kuulunut sen kummempaa,
eivätkä enää jäätyneet maidotkaan meijeriin vietäessä, sillä vahingosta
oli viisastuttu ja ruvettu käyttämään peitteitä maitokuormain päällä.
Voi oli korkeassa hinnassa ja maitokilosta maksettiin niin paljon,
ettei ollut näillä main koskaan semmoista hintaa kuultukaan. Se
harmitti Mikkoa, mutta toisaalta oli hän hyvillään siitä, ettei
meijerirakennuksesta näyttänyt tulevan mitään.

Vihdoin lauhtuivat ilmat, ja käräjätkin lähenemistään lähenivät. Heti
ensimmäisenä lauhana päivänä, kun talven selkä jo oli katkennut, pani
Virnemäen Kaisa saunansa lämmitä, jota ei pakkasten vuoksi ollut
lämmitetty moneen viikkoon. Ja saunavieraiksi kutsui hän kaikki
naapurinsa Varpumäestä, niiden joukossa Ollin-Mikon ja Ullan-Einon sekä
Varpumäen Mantan ja Israelin.

Hauskalta tuntui Mikostakin nyt elämä. Ilma oli lauha, ja Virnemäen
lämpenevästä saunasta toi tuulenhenki miellyttävää savun hajua Mikon
sieraimiin, kun hän mökiltään läksi saunomista varten liikkeelle. Mutta
koska aikaa oli riittävästi, poikkesi hän mennessään Apunlaaksoon
juttuilemaan.

Apunlaakson emäntä oli vastikään palannut porvarista, ja hänellä oli
paljon uutisia. Kauppiaan puodissa oli puhuttu.

»Kummia kuuluu, Mikko, nyt meijeriasiasta... Käräjäasia tulee...»

»As pentele... vai käräjäasia... Jopa minä sitä...»

»Niin kuuluu. Mallikylän Maaherra on haastattanut Sipillan kylän
Erkkilän maksamaan sonnin loppuhintaa ja neljästätoista vasikasta...»

»Ha, ha, ha», nauroi Mikko, jotta penkki hytkyi. »Jo minä arvasin...»

»Kuuluu tulevan muitakin asioita. Sipillan kylän Mäenpää kuuluu
haastattaneen Pikku-Herralan Ossianin kunnianloukkauksesta ja
Ison-Herralan Jooseppi vuorostaan Mäenpään Ulrikin soimaamisesta.»

»Ha, ha, ha», nauroi Mikko. »Jopa kävi niinkuin ennustinkin, ettei mene
meijerijuttu käräjäjutuitta!»

Apunlaaksoon saapuivat hetken kuluttua Varpumäen Manta ja Israeli,
hekin menossa Virnemäkeen saunomaan. Siinä saivat hekin tietää
haasteista, ja kova oli sorina ja naurun rähinä.

Ja kun Virnemäkeen sitten saunaan kokoonnuttiin, niin muusta ei
keskusteltu kuin uusista haasteista, jotka meijeripaikan vuoksi
tiedettiin syntyneiksi.

       *       *       *       *       *

Ennen käräjäin alkua sai Ollin-Mikkokin tietää, mistä Maaherran Heikin
ja Erkkilän Anaskin saamisjuttu oli syntynyt. Kylällä siitä kerrottiin,
ja Heinärannalla »käsiteltiin» juttua joka ilta, kun miehiä yhteen
sattui. Niin oli osunut Mikkokin eräänä iltana Ojalaiseen piimän
noutoon, kun siellä sattui olemaan paljon muitakin miehiä. Ja siinä
Mikko kuuli, minkälainen juttu se Maaherran—Erkkilän juttu oli.

Tässä takavuonna oli Maaherra myynyt Erkkilän Anaskille sonnin, maan
kuulun ja Kuopion näyttelyssä palkitun, saman sonnin »Tösselin», josta
paljon aikoinaan kirjoiteltiin sanomalehtiin ja kiitettiin sitä sonnien
sonniksi. Herrat ja talonpojat yksimielisesti. Verraton oli sonnin
hinta ollut, mutta koska Erkkilä tahtoi saada karjansa jalostetuksi,
niin rentona ja rikkaana miehenä tarjosi Maaherralle semmoisen
summan, että jo toinen myi. Mutta ehdoksi oli Maaherra pannut, että
Erkkilän piti, paitsi sovittua hintaa, parhailta lypsylehmiltään vielä
hyvityksenä antaa neljätoista »Tösselin» astumaa vasikkaa. Niin oli
kaupassa sovittu.

Mutta Erkkilän Anaski oli jättänyt osan sonnin hinnastakin maksamatta
eikä ollut yhtään ainoata vasikkaa Maaherralle sopimuksen mukaan
toimittanut...

Niin oli asia.

Nyt kieltäytyi Erkkilä maksamasta sonnin loppuhintaa eikä aikonut
yhtään vasikkaakaan antaa.

Minkätähden?

Sentähden, että »Tösseli» Erkkilään tuotuna olikin kelpaamaton
astutukseen, söi ja nukkui, ja Erkkilän sanoman mukaan se ei siittänyt
ainoatakaan vasikkaa, joten se täytyi ensi syksynä teurastaa.

Siinä oli kumma asia, mutta nyt oli Maaherra haastanut Erkkilältä
sonnin loppuhintaa ja maksoa neljästätoista vasikasta.

Paljon ennen käräjiä oli asia tietona ympäri pitäjää, ja taas
jakaantuivat osuuskunnan jäsenet kahteen leiriin, toiset väittäen
Maaherran tässä asiassa voittavan, toiset Erkkilän, vieläpä saavan
sakkoakin Maaherran pettämisestä.

Niin asiasta rähistiin viikkoja ennen käräjäin alkua, jotta
meijerirakennuskin väliin unohtui. Ja jännitetyin mielin varrottiin
käräjäin alkamista.

Tuli viimein käräjäin aika. Ollin-Mikko ja muutkin Varpumäen
mökkiläiset olivat kovin uteliaita, ja Mikko meni jo asiainjakopäivänä
käräjäpaikalle kuulemaan, minä päivänä Maaherran—Erkkilän juttu tulisi
esille. Paitsi Mikkoa oli siellä paljon muitakin uteliaita.

Ja kun se päivä valkeni, jolloin asiaa piti käsiteltämän, nousi Mikko
jo tavallista varemmin penkiltään. Hän potkaisi Einoa kylkeen ja
komensi lähtemään Ojalaisesta piimään, sillä Mikko aikoi syödä ennen
käräjäpaikalle lähtöä. Mutta Eino urisi ja kääntyi toiselle kyljelle,
arvellen:

»Elä potki siinä... Mene itse piimään...»

Ei uskaltanut Mikko enää toista kertaa potkaista. Eino oli näinä
vuosina kasvanut ja vankistunut, jotta jos hän suuttuisi ja ottaisi
kauluksesta kiinni, niin alakynteen Mikko ottelussa joutuisi.

Hän läksi itse Ojalaiseen piimän nountiin ja söi sitten vankasti, Einon
yhä kuorsatessa.

Suksilla hän läksi käräjille. Heti hänen pirttinsä porrasten edestä
alkoi vihainen myötäle Varesmäen Josefiinan vainiolle. Kun Mikko
heti matkaan lähtiessään potkaisi kipakasti, saivat sukset sellaisen
vauhdin, että Mikko kiiti kuin lintu aina Josefiinan lammashakaan asti;
siellä vauhti vasta pysähtyi lähellä niitä kiviä, jotka Erkkilä oli
siihen meijerirakennusta varten ajattanut.

Tiellä näkyi olevan muitakin käräjillemenijöitä. Vallesmanni
ajoi kauppiaan kanssa, ja heidän jälessään Pitkärannan Juvani,
jolta piikansa kuului haastaneen lapsen eläkettä. Näkyivät olevan
lautamiehetkin liikkeellä, käräjille päin menossa ja sikari suussa
röyhennellen.

Mikko hiihteli suoraan peltojen poikki ja saapui käräjätalon pihalle
samaan aikaan kuin nimismies ja kauppiaskin.

Pitäjäläisten tupa oli väkeä täpösen täynnä ja piha hevosia. Yhtenä
ainoana äänenä oli koko tupa. Mikko näki Maaherran Heikin istuvan
kahvipöydän luona, Horsluntin, asianajajansa kanssa. Keskenään
näyttivät siinä juttelevan hiljaisella äänellä. Maaherran suu oli
hymyssä, mutta Horsluntin viisaan otsan poikki kulki syvä ryppy
niinkuin pellon oja. Uunin luona istuivat Erkkilän Anaski ja Nälhuuti,
jota yleensä pidettiin yhtä etevänä asianajajana kuin Horsluntiakin.

Mikko hankki itselleen istumapaikan penkin päästä, pani piippuunsa ja
alkoi tehdä havaintojaan. Kuiskailevan näkyivät keskenään Erkkilä ja
Nälhuutikin, ja Erkkilä väliin nauraa hohotti. Mikko ymmärsi, että
molemmat, sekä kantaja että vastaaja, olivat ottaneet asianajajan.
Maaherra näkyi enemmän luottavan Horsluntiin, joka oli vanha ja
viisas asianajaja ja monet jutut voittanut sekä kihlakunnassa
että kuvernöörissä, hovioikeudessa ja senaatissakin. Erkkilä taas
piti Nälhuutia parempana. Nälhuuti oli tunnettu sukkelasanaiseksi
vääristelijäksi ja oli monta kertaa saanut muistutuksia
valehtelemisesta.

Mikon selän takana puhuttiin Maaherran ja Erkkilän jutusta, jota
sanottiin nyt tänään ensimmäisenä asiana käsiteltävän.

»Saisi nähdä, kuinka tuosta käypi», kuuli Mikko sanottavan.
»Maaherralla kuuluu olevan kymmenen todistajaa ja Erkkilällä kahdeksan.»

»Onpa... onpa väkeä... Se onkin sitten pitkä juttu...»

»Kokeneet lakimiehet siinä nyt tulevat vastakkain: Horslunti ja
Nälhuuti... Ei siinä taida kumpikaan antaa perään...»

»Vaan ei taida Horslunti pystyä sanasille Nälhuutin kanssa, joka on
niin suukko ja hävytön...»

»Joo, mutta Horslunti on pitkämielinen ja kavala kuin kettu... Hän
iskee silloin kun Nälhuuti ei osaa olla varuillaan...»

Niin juteltiin ja sinne tänne arveltiin. Kun Mikko alkoi tarkemmin
kuunnella, sai hän selville, että joka nurkassa puhuttiin
Maaherran—Erkkilän jutusta. Väiteltiin, naurettiin, ja joku jo aikoi
vetoa lyödä.

Jo siirtyi Maaherra asianajajansa kanssa, jolle kahvin päälle vielä
osti sikarin, kahvipöydän luota loitommaksi. Silloin siirtyi Erkkilä
Nälhuutin kanssa heidän paikalleen, ja Erkkilä huusi tuomaan kahvia ja
useammanlaisia nisuja.

Synkästi silmäilivät Maaherra ja Erkkilä toisiaan, kylmät olivat
katseet, ja poskilihat värähtelivät. Mutta Horslunti ja Nälhuuti
tervehtivät toisiaan tuttuina miehinä, ja Horslunti sanoi nauraen
Nälhuutille:

»Etkö sinä tänäpäivänä aio tässä ruveta meille vasikanpaistia antamaan,
ha, ha...»

»Huono oli sonni... ei pystynyt vasikkaa siittämään... Pitäisi saada
sonnista rahat takaisin, ja vasikan paistit saatte sitten syödä
toisessa talossa, joka ei ole tässä kylässä», vastasi Nälhuuti
purevasti.

Heti kokoonnuttiin pöydän ympärille, jotta kuultaisiin, mitä Horslunti
ja Nälhuuti, kaksi pitäjän viisainta lakimiestä, toisilleen sanovat.
Mutta eivät ne tosissaan puhuneet, naurusuin vain haastelivat ja
piikkeilivät.

Jo sekaantuivat muutkin keskusteluun, toiset Horsluntin, toiset
Nälhuutin puolelle.

Kirkonkylän Kauppila, joka oli rauhaa rakastava mies, nousi ja sanoi:

»Mutta ettekö voisi muuten tätä sonnijuttuanne sopia? Ei siitä oikeuden
pöydän takaakaan mieluinen päätös molemmille tule. Se uskokaa...»

Maaherra ei puhunut mitään, mutta Nälhuuti vastasi päämiehensä Erkkilän
Anaskin puolesta:

»Antaapas asian nyt mennä sitä tietä, kun on lähtenyt menemään...»

Sekä kantajan että vastustajan todistajatkin pyrkivät likemmäksi, ja
joku heistäkin kehoitti sovintoon. Mutta asialliset eivät virkkaneet
mitään. Aamu kului. Lautamiehet olivat saapuneet ja haukottelivat ja
valittivat, että tuo istuminen käy niin pakaroille. Mutta nyt tiesivät,
että Maaherran ja Erkkilän asia oli ensimmäinen, joten he olivat aika
virkkuina.

Yhtäkkiä remahti tuvan ovi auki, ja poliisi huusi ovelta:

»Lautamiehet oikeuteen!»

Mikkokin laittausi eteiseen, nähdäkseen senkään, kun asialliset
astuivat oikeuteen. Siihen oli eteisen seinälle kiinnitetty lista,
jossa jokaisen kantajan ja vastaajan nimi oli. Sitä oli monta miestä
lukemassa. Siinä näkyi seisovan Pitkärannan Juvanikin, jolta piika
lapsen eläkettä vaati, ja kysyi, näkyikö siellä hänen nimeään... piti
tälle päivälle olla...

»On täällä», luki tullimies, joka tunsi hyvin kirjoituksen. »Täällä
on, näemmä. Viides asia näkyy olevan... itsellinen Eeva Sofia Pitkä —
talokas Simo Pekanpoika Juvani... Siinä se on...»

»Kuinka käypi, veliseni», arveli naurusuin Simolle muuan tuttava.
»Eeva Sofia Pitkällä kuuluu olevan asiamiehenä Horslunti... Varo vain
kinttujasi... Horslunti on eläissään monelle lapselle isän löytänyt...»

Sitä naurettiin, ja Mikkokin veti suunsa hymyyn.

»Jaa... Jaa», hätäili Simo. »Minä otan Nälhuutin puhemieheksi...»

Silloin remahti taas ovi auki, ja poliisi meni vauhdilla läpi eteisen,
tempasi kuin vihassa oven auki ja huusi niin että savu halkesi:

»Talokas Heikki Maaherra Mallikylästä vastaan talokasta Anaski
Erkkilää, Sipillan kylästä. Asialliset oikeuteen, mutta ei todistajat
vielä...»

Horslunti kokosi paperinsa, työnsi ne povitaskuun, nykäisi Maaherraa
käsivarresta ja virkahti:

»Nyt lähdemme!»

Maaherra käveli Horsluntin vieressä läpi eteisen, aivan niinkuin
oppipoika astelee mestarinsa vieressä. Aivan heidän perässään tuli
vastaaja Erkkilä Nälhuutin kanssa, joka hyräili laulua eteisen läpi
mennessään.

»Sopikaa oikeudessa!» kehoitti heitä vielä kirkonkylän Kauppila, mutta
he eivät silmänneetkään taakseen.

Uteliaita rymisti perässä ihan oikeuden ovelle asti, mutta siinä oli
poliisi vastassa, ja viikset vihaisesti siirrollaan hän karjaisi:

»Pois! Ulos! Elkää tunkeuko! Huuti siitä!»

Ja hän tempasi ovea niin että Mooseksen Kallen kinnas jäi oven rakoon.

Koetettiin ovea vasten kallistaa korva, jotta jotakin kuultaisiin,
mutta selvää ei kuultu. Sen vain ilmoitti Mooseksen Kalle, joka oli
ihan ovessa kiinni, että Horslunti siellä kuuluu sonnin hinnasta
tekevän selvää...

Siihen tulivat eteiseen tuvasta kaikki sekä kantajan että vastaajan
todistajat, ja alettiin nyt heiltä, siinä odottaessa, tiedustella mitä
tiesivät.

Tiehaaran Matti, joka oli Erkkilän Anaskin todistaja, sanoi tietävänsä,
ettei sillä »Tösselillä» tehnyt mitään. Se oli niin laiska, ettei
viitsinyt kotia kävellä, vaan jäi metsään maata.

»Vieläpä siitä! Mutta otatko valallesi, ettei yhtään vasikkaa ole
siittänyt?» kysyi joku Maaherran valiopojista Matilta.

»Niin vakuutti Anaski, ettei yhtään lehmää ole tiineeksi saanut»,
vastasi Tiehaaran Matti.

»Mutta sitäpä ei oteta huomioon, mitä Anaski on sanonut, vaan tiedätkö
itse?» taas äskeinen kysyi.

Siihen ei Matti vastannut.

Nyt sanoi eräs Maaherran todistajista:

»Mutta meitä on monta, jotka olemme kuulleet Anaskin sanovan, että hyvä
on sonni ja kauniita ovat jälkeläiset...»

»Siinäpä se on!»

Niin siinä sekä kantajan että vastaajan todistajia kuulusteltiin, ja
kovin sotkuiselta tuntui asia.

Mikko seurasi kaikkia keskusteluja ja nauraa rähähti väliin.

Vihdoin huudettiin todistajat oikeuteen. Heitä oli yhteensä
kahdeksantoista, joista puolet naisia. Oikeussali tuli täyteen väkeä,
ja kahdessa erässä täytyi tuomarin vannottaa.

Hetken päästä ulos tultuaan kertoivat, että kaksi Erkkilän Anaskin
parasta todistajaa, Tiehaaran Matin ja Horsperin Kaisan, oli Horslunti
jäävännyt.

»Millä sai jääviin?» kysyttiin.

»No, Tiehaaran Matin jääväsi sillä, ettei ole käynyt rippikoulua, ja
Horsperin Kaisa on Anaskille sukulainen. Molemmat menivät jääviin...»

»Mutta jo on nokkela, hoksaava ja viisas mies se Horslunti... ei sen
kanssa ole menemistä... Mitäs Nälhuuti arveli?»

»Koetti saada jäävätyksi Mäkitalon Hermannia, mutta ei onnistunut.»

»Siinäpä se. Tietää siellä Nälhuuti olevansa Horsluntin kanssa
vastakkain.»

Ja niin arveltiin sinne tänne ja päätöstäkin asiaan yritettiin.
Todistajat kävivät vuorollaan tietonsa selittämässä, kaikki muut paitsi
Tiehaaran Matti ja Horsperin Kaisa. Monta tuntia kesti juttua.

Vihdoin loppui kuitenkin todistajain kuulustelu, ja asialliset
apumiehineen astuivat ulos oikeudesta.

»Kuinka käy? Kuinka käy? Joko päätetään? Kumpiko häviää?»

Nälhuuti näytti olevan pahemmalla tuulella nyt kuin äsken oikeuteen
mennessään. Mutta Horsluntin syvä otsaryppy oli melkein silinnyt, ja
naama oli päiväpaisteinen. Maaherrankin suu oli hymyssä.

»Hyvä tulee, jahka ehtii», sanoi Nälhuuti.

»Hyvää siitä on tarkoitus saadakin», vastasi Horslunti.

Päätös tuli hyvin pian.

Oikeus lykkäsi jutun ensituleviin syyskäräjiin ja niiden kuudenteen
istuntopäivään.

Pettyneenä palasi Mikko kotimökilleen, hiihtäen Varesmäen Josefiinan
lammashaan läpi, meijerikivien vieritse.




V


Maaherran—Erkkilän jutun lykkääntyminen syyskäräjiin vaikutti
lamauttavasti toisiinkin käräjämiehiin, niihin nimittäin, joiden riidat
olivat alkuaan syntyneet meijeripaikan vuoksi. Ja kävikin niin, että ne
sovittiin ennenkun oikeuteen mentiin.

Kun käräjät olivat ohi, alkoi kevätpuoli talvea, ja nyt joutuivat
ihmiset taas ajattelemaan muitakin asioita kuin käräjäjuttuja.

Meijerirakennus tuli taas »päiväjärjestykseen». Varpumäessä syötiin nyt
kurnaalipiimää yhtä hyvällä halulla kuin ennen oli ryystetty vanhanajan
sakeaa piimää. Ollin-Mikko oli hänkin leppynyt Herralalle ja ottanut
Herralan piimätalokseen niinkuin ennenkin. Muutos vanhanajan piimästä
kurnaaliin oli tapahtunut hiljaa ja huomaamatta.

Ollin-Mikollakin olisivat päivät taas olleet yhtä hauskat ja
huolettomat kuin ennenkin, kun olisi ollut varma siitä, ettei meijeriä
rakenneta Varesmäen Josefiinan lammashakaan — siihen hänen peltojensa
alle kiikkumaan, tuhisemaan ja piipaamaan. Sillä sitä hän ei olisi
sallinut, hänen jykevä rauhansa häiriintyisi, ja kuka tiesi, mitä muita
häiriöitä se saisi aikaan. Jospa Maaherran miehet voittaisivat ja
rakentaisivat sen kirkkonsa Pikku-Herralaan!

Se oli Mikon hartain toivomus.

Alkoi liikkua huhuja, että kirkonkylän Kauppila, joka oli todellinen
osuustoiminnan ja rauhan mies ja yhteistä hyvää harrasti, oli
kirjoittanut konsulentille ja kertonut, mistä syistä Heinärannan
meijerirakennusta ei päästä rakentamaan, vaikka monta kokousta
jo on pidetty! Meijerinpaikasta oli tullut riita, joka uhkasi
hajoittaa koko osuuskunnan. Ja oli Kauppila kirjeessään pyytänyt,
että konsulentti, jolla oli paljon kokemusta sellaisissa asioissa,
tulisi itse Heinärannalle ja pitäisi vielä yhden kokouksen. Pian oli
konsulentin vastaus saapunutkin, — niin tiesivät huhut kertoa. Ja hän
oli kirjeessään ihmetellyt sitä ennenkuulumatonta härkäpäisyyttä, jota
osuuskuntalaiset olivat osoittaneet Heinärannan meijerin suhteen.

Luvannut oli tulla ja ilmoittanut päivän, jolloin hän saapuu
Heinärannan Rantalaan. Tulkoot silloin kaikki »jästipäät» saapuville.

Nämä uutiset sai Mikko tietää Ojalaisessa käydessään.

Silloin hänelle eräänä iltana juolahti kummallinen asia mieleen.
Jos olisi kirjoittaa sille konsulentille suoraan ja selittää, että
Varesmäen Josefiinan lammashaka oli aivan sopimaton paikka monesta
syystä, mutta Pikku-Herralan palsta, jossa jo oli valmis kaivo kirkasta
vettä täynnä, oli kaikin puolin sopiva, — niinkuin Maaherran Heikkikin
oli sanonut.

Semmoinen ajatus tuli Mikolle yhtäkkiä, eikä hän osannut sanoa, mistä
se oli mieleen juolahtanut.

Mikko istui liesiloisteen lämpimässä ja mietiskeli. Kenet saisi
kirjoittamaan? Horslunti olisi ollut verraton kynämies ja
selväsanainen, mutta hän vaatisi vaivoistaan ainakin kymmenmarkkasen,
ehkä enemmänkin. Sitäpaitsi ei Horsluntiin voinut luottaa. Hän ei
malttaisi olla asiasta puhumatta, ja niin saisi Erkkilän ja koko
Sipillan kylän niskaansa...

Hän läksi Apunlaaksoon ja puhui siellä tuumastaan. Emäntä hyväksyi
kaikin puolin Mikon aikeen. Heidän jutellessaan saapui siihen Virnemäen
Kaisa, jolle asia heti selitettiin.

»Siitä pitäisi tulla semmoinen kirje», selitti Mikko nyt tarkemmin
aiettaan, »missä kaikki Varpumäen asukkaat, jotka tunnemme ja tiedämme,
minkälaiset lähteet ne ovat, joista vesijohto meijeriin aiotaan laittaa
ja joiden nojalla Erkkilä ja muutkin Sipillan kylän miehet Josefiinan
lammashakaa puolustavat, tarkoin selitämme, ettei niissä ole kuivana
kesänä vettä, ja että lammashaka on muutenkin syrjässä...»

»Juuri semmoinen sen pitää olla», myönsi Apunlaakson emäntä, ja kun
kirjurista tuli puhe, niin Virnemäen Kaisa sanoi:

»Siihen ei tarvitse sen parempaa kirjuria kuin Varpumäen Manta on. Se
ihminen osaa sen verran kirjoittaa, kun kuuluu kerran kauppakirjankin
kyhänneen ja monta velkakirjaa...»

Nyt Mikko ja Apunlaakson emäntäkin muistivat, että Mantahan oli
kirjoitustaitoinen. Mutta asia piti pitää salassa, etteivät kyläläiset
saisi tietää. Varesmäen Josefiina suuttuisi silmittömästi...

»Se lammashaan hinta pitää muistaa myöskin mainita kirjeessä, ja että
Pikku-Herrala antaisi ilman», sanoi Apunlaakson emäntä.

Niin päätettiin. Mikon huoleksi jäi aikeesta ilmoittaa kaikille
varpumäkeläisille ja määrätä päivä, jolloin kirje kirjoitetaan ja
kaikki nimensä panevat. Apunlaakson emännällä oli paperia ja mustetta
sekä kookkain pirtti, johon päätettiin kokoontua.

Mikko oli vilkas ja toimen mies silloin kun tarvittiin, ja seuraavaksi
illaksi oli hän saanut kaikki kuntoon.

Illan tullen alkoivat naapurit kokoontua Apunlaaksoon, ne nimittäin,
jotka olivat kotosalla. Useimmista mökeistä olivat miehet tukkitöissä.

Manta istui jo kynä kädessä pöydän päässä ja lähinnä häntä Mikko.

»Arvoisa kansalainen ja Konsulentti Juho Ruusperi...»

Ensin toivotti hän konsulentille Herran siunausta, terveyttä ja pitkää
ikää, niinkuin oli nähnyt ja kuullut muittenkin tekevän. Kun alkulause
oli valmis, jatkoi hän kirjoitustaan, toisten istuessa juhlallisen
äänettöminä. Pitkä näytti kirjeestä tulevan, mutta paljon siihen piti
mantuakin.

»Lähtee siltä tuolta Mantalta», ihmetteli Mikko.

Kun Mantan kirjoitus vihdoin kolmen tunnin kuluttua oli valmis,
pyydettiin häntä se lukemaan, jotta kaikki kuulisivat, oliko se
semmoinen kuin olla piti.

Ja Manta luki:

»... Ja saamme mainita, että mitä tulee Varesmäen Josefiinan
Lammashakaan, niin se ei sovi, lähteet kuivavat kesällä, jonka tietää
todistaa Ollin-Mikko, joka on koko ikänsä Varpumäessä ollut, kun ei ole
syntymäpaikan ja pirtin väliä kun kymmenen syltää. Ja Josefiina tahtoo
tuhatta markkaa Lammashaasta ja Herrala antaa ilman ja jos vedestä
tulee puhe niin meitäkin on monta, jotka tiedämme että lähteet kuivavat
ja Israeli on koettanut, että ei ole vesisuonia koko Lammashaassa eikä
Josefiinalla ole muuta kun rahanhimo, se on tullut niin visuksi nyt,
ettei kehtaa tässä mainita ja Erkkilän ja Mäenpään on koko syy, josta
on jo mainittu. Ja Mikkoa pitää uskoa, se ei ole valehdellut eikä
väärin tehnyt koskaan, vaikka on koko kylän myllyt hallussa ja saapi
kysyä Isolta-Herralalta. Ja ottakaa puheeksi onko sillä karjakolla
valta noitua ja tappaa köyhän lehmiä, kun sanotaan olevan noitasukua ja
syksyllä on uhannut, jonka on kuullut Virnemäen Kaisa tästä vierestä.
Ja muistakaa, että Erkkilä omaa etuaan valvoo, se on kavala ja kitsas
ja jos tietäsitte sen aisatiuku-asian, josta ei saatu selvää, vaan sen
tietävät muut; Ja vielä mainitsen sen Maaherran sonnin, että se ei
ollut huono. Ja ottakaa nyt kaikki huomioon ja elkää mainitko kutka
kirjoitti. Jos kysyvät niin pankaa Jannenmäkiläisten päähän, kun
Virnemäen Kaisakin on velassa Erkkilälle ja siitä lehmästä on meillä
vielä Sipillan kylän Mäkelään maksoa, mutta ei ole velkakirjaa. Hyvää
terveyttä nyt ja tässä ovat nimet ja ne joilla ovat miehet poissa...»

Kun Manta pääsi kirjeen loppuun, sanoivat kaikki, että se oli
erinomainen ja sisälsi juuri pääasiat, joiden tarvitsi tulla
konsulentin tietoon.

»Siitä ei selvempää olisi tullut, vaikka kymmenen Horsluntia olisi
ollut kirjoittamassa», sanoi Mikko, ja samaa mieltä olivat muutkin.

Nyt tuli jokaisen panna nimensä alle puumerkkinsä. Ensimmäiseksi
kirjoitti Manta omansa ja Israelin nimet. Sitten Mikon. Ja tämän
näköinen oli kirjeen allekirjoitus:

    »Manta Varpumäki — Israel Varpumäki
             af dito — Mantan mies

    Mikko Ollinpoika — Jouni Kaisa Virnemäki
            oma käsi — mies tukinajossa

    Sofia Pilkkatie — Eino Ulla eli Jouni
       miehen karhu — Ollin-Mikon  poika,
           tappanut — työssä Ojalaisessa,
                    — Ulla kuollut, joka
                    — oli Mikon vaimo

    Perttu Rajala — Ville Harju
        Oinasmäen — asuu Virnemäessä,
       jalkapoika — pääsee perimään rahaa säästöpankissa

       Mooses Kallo
    on samanikäinen mies kuin
    Ollin-Mikko, omistansa elää,
       eikä ole naimisissa
       eikä ole velkaa.

  Olisi muitakin, mutta tähän paperiin ei mahdu.»

Kirje oli siis valmis kuoreen pantavaksi, ja kirjeen toimittaminen
postiin jätettiin Ollin-Mikon huoleksi, jonka täsmällisyyteen kaikki
luottivat.

Päivät menivät, ja pian oli käsissä se päivä, jona konsulentin piti
saapua Rantalaan meijeririitaa ratkaisemaan. Oli jo kevätpuoli talvea,
ja päivät olivat pitkiä.

Varpumäkeläisten kirjeestä eivät saaneet syrjäiset vihiä, vaikka kyllä
kylällä huhuttiin, että Varpumäen Manta oli jonnekin kirjoittanut.
Ollin-Mikon koko huomio ja elämä oli nyt niin kiintynyt asiaan, ettei
hän joutanut mitään muuta tekemään. Odotteli vain sitä merkillistä
kokouspäivää.

Vihdoin se tulikin, ja Mikko oli jo varhain aamulla liikkeellä.
Aikaisin olivat Sipillan kylänkin miehet lähteneet kokoukseen. Kun
Mikko pirtiltään suksilla painalsi menemään Varesmäen Josefiinan
lammashakaa kohden, seisoi siinä kivien luona kaksi miestä: Erkkilän
Anaski ja Mäenpään Ulrikki.

»Kas siinähän Mikko nyt on», tervehti Erkkilä Mikkoa. »Aioimme tästä
juuri tämän Mäenpään Ulrikin kanssa lähteä sinua puhuttelemaan.»

Mikko jäi suksilleen seisomaan ja arveli:

»Joo, tässä minä...»

»Sinä, Mikko, joka olet ilmoisen ikäsi tässä Repovaaran laidassa
asunut, tiedät todistaa, että noissa Varpumäen lähteissä on aina
vettä! Me tarvitsisimme semmoisen todistajan tänään kokouksessa...
tämän meijeripaikan vuoksi... ja jos lähdet todistamaan konsulentille,
niin...»

»En minä lähde todistamaan», ärähti Mikko. »Viekää meijerinne
muualle...»

»Mutta tiedäthän, että lähteissä on aina vettä, talvella ja kesällä»,
koetti Erkkilä houkutella.

»Mikäpä sen tietää», vastasi Mikko, ja sen sanottuaan läksi hän
hiihtämään.

Erkkilä ja Mäenpää jäivät kivikasan viereen seisomaan, mutta kun Mikko
Ison-Herralan kohdalla silmäsi taakseen, näki hän heidän hiihtävän
Varpumäkeä kohden, kaiketi Mantaa ja Israelia pyytämään todistajiksi...

— Vaan ei tule sieltä todistuksia, — mietti Mikko hiihtäessään. — Ei
todista Manta eikä Israeli... Mutta jos arvaavat mennä Virnemäkeen ja
pelottavat Kaisan, joka on velkaa Erkkilälle, niin...

Mikkoa vähän arvelutti, mutta luotti hän Kaisaankin ja hiihteli
menemään. Lopun matkaa hän mietti, mitä lieneekään konsulentti arvellut
heidän kirjeestään. Sitä se ei sano, kutka sen ovat kirjoittaneet,
mutta jos kysymys tulee, niin syyttää jannenmäkeläisiä... On se siitä
kirjeestä kaikki saanut tietää, ja jo on kumma, jos Erkkilä ei tässä
kokouksessa joudu alakynteen. Olisi saanut tulla siihen kirjeeseen
muitakin nimiä, mutta kun oli sitä paperia niin määräseltään...

Kun Mikko joutui Rantalaan, sanottiin hänelle pihalla, että konsulentti
oli vastikään saapunut. Mikko silmäsi pirttiin, jossa istui vain
parikymmentä miestä lakitta päin, tupakoimatta ja ääneti. Pihallakin
oli kaikki hiljaista, eikä mistään päin kuulunut semmoista rähinää kuin
edellisissä kokouksissa.

Väkeä saapui saapumistaan. Sipillan kyläläiset tulivat yhdessä
roikassa. Mallikyläläiset olivat saapuneet vähää ennen ja asettuneet
istumaan karsinan puolelle pirttiä, missä ennenkin olivat istuneet...

Joku kuiskasi Mikolle korvaan, että »saapa nähdä ja kuulla kuinka
käy, Maaherran Heikki kuuluu olevan konsulentin kanssa kahden kesken
vieraskamarissa...»

»No, jo käyvät tapon puolelle Sipillan kylän miehet», arveli Mikko.

Mutta silloin juuri saapuivat Sipillan kyläläiset ja kävivät pirttiin,
Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki etunenässä niinkuin kenraalit.
Mutta täytyi Sipillan kylänkin miesten ottaa lakit pois päästä, eikä
yhtään sikaria näkynyt kenenkään suupielessä.

Jo tulivat konsulentti ja Maaherra kamarista ja menivät pirttiin.
Mikkokin sai istumapaikan ovipenkin päähän, oven suuhun, ja istahti
siihen Sipillan kylän Savelan viereen.

Konsulentti meni pöydän taakse ja Maaherran Heikki miestensä joukkoon,
mutta Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki istuivat etupenkillä, melkein
konsulentin nenän alla.

Mikko teki sen huomion, että tässä kokouksessa oli vähemmän väkeä kuin
edellisessä, vai siltäkö lienee vain näyttänyt, kun kaikki istuivat
hiljaa, eivät rähisseet eivätkä tupakoineet...

Konsulentti aloitti puheensa. Hän puhui ensin laajasti pienistä ja
isoista osuuskunnista, pienistä ja isoista meijereistä, yhteistyöstä,
osuustoiminnan hengestä ja tarkoituksesta... ja paljon muuta, josta
Mikko ei juuri mitään ymmärtänyt. Ja niin pääsi hän puheessaan
Heinärannan meijeriasiaan...

»Minua on pyydetty tänne ratkaisemaan riitaa, joka on syntynyt
meijeripaikasta», sanoi hän, ja näkyi selvään, että hän oli pahalla
kiirillä. »Mistä syystä on tämä riita syntynyt? Minä olen tässä asiassa
jo mielipiteeni lausunut ja ymmärrykseni mukaan ehdottanut meijerille
paikan. Käsittämätöntä on, miksi riita on rakennettu, — riita, joka
jokaiselle osuuskunnan jäsenelle tulee kalliiksi.»

Silloin nousi takarivistä seisomaan pitkä, nuori mies ja sanoi varmalla
äänellä:

»Minä uskon puolestani, ettei riitaa olisi syntynyt, jos täällä
olisivat vähävaraisempienkin miesten mielipiteet jotakin vaikuttaneet.
Mutta niinkuin nyt ovat asiat, on koko rakennushanke kahden
rikkaan, härkäpäisen miehen hallussa. Ja niin kauan kuin näin on,
ei yksimielistä päätöstä tähän asiaan tule, sillä nämä kaksi porhoa
pysyvät härkäpäisyydessään...»

Nuori mies istuutui, ja konsulentti kysyi:

»Minä tahtoisin nyt tietää ne syyt, joiden nojalla Sipillan kylän
miehet pitävät Varesmäen palstaa parempana ja sopivampana kuin Herralan
palstaa.»

Erkkilän Anaski nousi seisomaan ja alkoi puhua puuta heinää.

»Mutta eihän tuosta saa vastausta siihen kysymykseen, jonka tein»,
muistutti konsulentti, mutta Erkkilä jatkoi puhettaan keskeyttämättä.

Viimein vaati konsulentti, että nyt pitää olla hiljaa...

»Mutta minä en ole vielä kaikkea sanottavaani sanonut», sanoi Erkkilä.
»Ja sitäpaitsi tässä saan puhua minä niinkuin muutkin... Ei tässä auta,
vaikka mallikyläläiset olisivat kuinka tuttuja hyvänsä herrain kanssa.
Yksimielinen pitää päätöksen olla ennenkuin se kaikkia miellyttää.»

Konsulentti lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan, ja näkyi, että hän
suuttui silmittömästi.

Mutta Erkkilä naureskeli ja töksähti istumaan.

Nyt nousi Maaherran Heikki ja puhui laajasti sekä Varesmäen Josefiinan
lammashaasta että Pikku-Herralan palstasta, verraten kumpaisenkin etuja
ja hankaluuksia.

»No, se on selvää puhetta», sanoi konsulentti.

»Onpa tietenkin selvää, vaan mitäs vastapuoli sanoo!» pisti Erkkilä
siihen.

Konsulentti ei ollut Erkkilää kuulevinaankaan, vaan ehdotti, että
äänestettäisiin.

»Se ei sovi», sanoi Erkkilä penkiltään.

»Ja minkätähden ei?» tikasi konsulentti.

»Sen vuoksi, että se puoli, joka äänestyksessä joutuu tappiolle, ei
tietenkään hyväksy meijeripaikaksi sitä palstaa, jonka toinen puoli
äänestyksellä voittaa. Ja silloinhan ei päätös ole yksimielinen.»

Silloin suuttui konsulentti, löi »Maatalouskalenterinsa» pöytään, jotta
paukahti, ja sanoi:

»Päättäkää ja tehkää kuinka tahdotte!»

Ja hän meni ulos eikä enää palannut.

Hänen poistuttuaan oli pirtissä ensin kuolon hiljaisuus. Sitten kuului
joku rykäisevän, lakkeja alkoi ilmestyä päihin, ja ovenpuolessa jo
tupakoitiinkin.

»Joo, joo», sanoi Erkkilä ja sytytti sikarin.

Ollin-Mikko oli odottanut, että konsulentti mainitsisi kirjeestä, mutta
sanaakaan ei tuo ollut puhunut.

— Ei maininnut, mutta kyllä sen kuuli, että hän tietää lähteistä vettä
puuttuvan, on saanut kirjeen, — päätti Mikko.

Ja koska hän näki, että muutkin hommasivat piippuunsa, otti hänkin
tupakkavehkeet käsille.

Pitkän aikaa oltiin hiljaa.

Sitten nousi kirkonkylän Kauppila puhumaan. Puhui kauan ja sovintoon
kehoitti. Ehdotti, että otettaisiin muista pitäjistä miehet riitaa
ratkaisemaan. Mutta siihen eivät suostuneet kaikki, ja niin näytti asia
taas jäävän kesken.

Silloin nousi Maaherran Heikki ylös ja sanoi vihapäissään:

»Tästä ei tule sen parempaa. Me rakennamme meijerin mihin tahdomme ja
rakentakoot muut myös, jos tahtovat...»

»Niin tehdään», sanoi siihen Erkkilä.

Ja niin oli kokous loppunut.

Kun ensimmäiset pirtistä tulijat pääsivät pihalle, näkivät he
konsulentin ajavan kujasta ulos, luvannut heti kokouksen loputtua tulla
ilmoittamaan, miten on käynyt. Onko konsulentti maininnut kirjeestä?
Ottiko puheeksi sitä, että karjakko oli noitunut sairaaksi Varpumäen
Mantan lehmän? Mainitsiko Erkkilän aisatiuku-asiasta?

Niistä oli Mikkoa pyydetty kuuntelemaan tarkoin, mainitseeko niistä
asioista.

Mikko hiihteli reippaasti, ja hyvä oli hänellä mieli siitä, ettei
meijeriä ainakaan vielä ollut päätetty rakentaa Varesmäen Josefiinan
lammashakaan. Ja mikäli Mikko oli ymmärtänyt, niin sitä mieltä oli
ollut konsulenttikin, että Pikku-Herralan palsta on sopivin. Ja siitä
johtui selvästi, että kirjeen oli konsulentti saanut ja asiaa kotonaan
punninnut. Kaikesta näkyi, että Pikku-Herralan palstaa puolsi ja
Josefiinan lammashakaa moitti...

Hän hiihti ensiksi Varpumäkeen. Manta sattui tulemaan navetasta, ja kun
näki Mikon hiihtävän siinä pellon päässä jo, niin seisahtui odottamaan.

Päästyään likemmäksi alkoi Mikko selittää, mitä kokoukseen kuului.

»Jo oli eri järjestys kuin ennen», selitti Mikko. »Eivät saaneet
tupakoida, ja lakittomin päin piti istua, ja yksi kerrallaan sai puhua.»

»No mainitsiko...»? kysyi Manta.

»Ei erittäin maininnut, mutta sen kuuli kaikista konsulentin puheista,
että kirjeen on saanut. Lähteistäkin mainitsi...»

»Ei puhunut... mutta sanoiko mitään karjakon pahuksesta?»

»Olisi kai vielä puhunut ja maininnut siitäkin, mutta suuttui sitten
Erkkilän Anaskille, jotta lyödä paukautti kirjansakin pöytään.»

Manta ei ollut oikein tyytyväinen Mikon uutisiin.

»Jos olisin itse ollut, niin olisin kysynyt, onko kirje tullut», sanoi
hän.

»No kuulinhan sen, että kirjeen on saanut», sanoi Mikko ja läksi
toisiin mökkeihin uutisiaan ilmoittamaan.




VI


Seuraavalla viikolla, kun lähetetyistä voiastioista tuli suoritus,
oli hinta poljettu niin alhaiseksi, ettei koskaan ollut niin halpaan
mennyt. Syyksi oli ilmoitettu, että voissa tuntui savun maku.

»Siinä se nyt on... Ahtaassa ja sopimattomassa huoneessa kun
valmistetaan voi, ei ole kummakaan, että tulee savumakuja», sanoi
kirkonkylän Kauppila ja lisäsi vielä:

»Saattaa tapahtua, etteivät huoli koko voista... Siinä sitten ollaan...
Sitten näkevät, mitä joutava riita on maksanut...»

Kaikki ymmärsivät niin olevan. Ja nyt näyttivät kaikki heräävän kuin
pitkästä unesta.

»Sitähän se ennusti jo konsulenttikin», sanottiin.

Oli kevät käsissä, pääsiäisen aika.

Kirkonkylän Kauppila mietti juuri paraikaa, että pitäisi vielä
kerran yrittää. Sillä minkäänlaiseen toimeen eivät olleet ryhtyneet
mallikyläläisetkään sitten viime kokouksen. Pikku-Herralan palstalla
töröttivät rakennusaineet läjissään, ja kaivossa sanottiin olevan
paljon ja kirkasta vettä. Siinä odottivat mitä tapahtuu. Ja Varesmäen
Josefiinan lammashaassa olivat kivet siinä järjestyksessä, johon ne oli
talvella ajettu. Mutta nyt kun tulikin voista huono tili ja maitokilon
hinta laski puoleen entisestä ja tuo tiedettiin pienen ja ahtaan
meijerihuoneiston syyksi, heräsivät kaikki. Oli kuin olisi kylmää vettä
niskaan heitetty.

Niitä asioita Kauppila mietti ja arveli itsekseen, että nyt, kun oli
saatu näin raskas muistutus, ehkä päästään yksimieliseen päätökseen.
Siinä toivossa istui hän kirjoittamaan kuulutusta uudesta kokouksesta.

Mutta juuri kun hän oli alkuun päässyt, tulla tupsahti Ylipään Vilhemi
hänen puheilleen.

Vilhemi oli nokkela ja näppärä mies hoksaamaan, ja nyt oli hän keksinyt
mielestään soman tempun.

»Nyt on kokous kuulutettava aivan ensi päiviksi», sanoi hän. »Kuten
tiedät ovat Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki menneet Rovaniemeen
pääsiäismarkkinoille ja viipyvät sillä matkalla pari viikkoa. Sillä
aikaa on nyt kokous pidettävä, ja olen varma, että muut Sipillan kylän
miehet kyllä saadaan suostumaan mihin hyvänsä, kun Anaski ja Ulrikki
ovat poissa...»

»Mutta siinähän onkin asiaa», ilostui Kauppila. »Aivan niin. Anaski
ja Ulrikki ne ovat komennelleet koko Sipillan kylää ja kaikkia
järvikyläläisiä.»

»Senhän minä jo sanoin ensimmäisessä kokouksessa syksyllä.»

»Siihen käsitykseen jäin minäkin.»

Niin siinä puhelivat ja puhuessaan innostuivat. Ylipään Vilhemi
päätti lähteä Sipillan kylään ja järvikyliin herättelemään mieliä, ja
Kauppilan huoleksi jäivät Heinärannan ja Makon kylät. Nyt oli lauantai,
ja kokous päätettiin kuuluttaa keskiviikoksi.

Tuumasta toimeen.

»Nyt on rauta kuumana, nyt pitää takoa. Muutoin hajoaa koko
osuuskunta», sanoi Ylipään Vilhemi, ja siltä jalansijalta hän läksi
suoraan Sipillan kylään...

Vilhemi oli hyvä puhumaan ja selväsanainen mies, ja pian sai hän kaikki
Sipillan kyläläiset puolelleen.

Samoin onnistui hän järvikylissäkin.

Vasta keskiviikkoaamuna ehti hän kotikylään ja riensi suoraan
kokoukseen.

Kokouksessa oli tavattoman paljon väkeä, ja kaikki puhuivat siitä
vahingosta, joka oli jokaiseen koskenut. Näytti niinkuin nyt vasta
olisi kaikille käynyt selväksi, että meijeritalo oli heti rakennettava.
Moni Sipillan kyläläinen kynsi päätään ja sanoi, että oli ollut suurta
tyhmyyttä koko talvi jaastaa ja riidellä...

»Ja jos Anaski ja Ulrikki olisivat nytkin kokouksessa, niin vastaan
panisivat», arveltiin.

Kun Ylipään Vilhemi saapui Rantalan pihaan, seisoi siinä Ollin-Mikko
hymyssä suin ja virkkoi silmää iskien Vilhemille:

»Jopa hoksasitte oikein! Jo käypi hyvin nyt, kun Anaski kälmi ja
Ulrikki kettu ovat poissa...»

»Elähän virka mitään, Mikko», sanoi Vilhemi, silmää hänkin iskien.

Pirtti, porstua ja kuisti olivat väkeä täynnä, ja ne, jotka eivät
mahtuneet sisälle, seisoivat pihalla. Puheenjohtajan vieressä pöydän
luona istui nyt kirjoitusneuvoineen Horslunti. Häntä oli varta vasten
pyydetty sihteeriksi, jotta pöytäkirjasta tulisi kaikin puolin
laillinen. Viisas ryppy otsallaan istui Horslunti kaikkitietävänä
ja kaikkinäkevänä. Hänen suupielessään oli musta, sammunut sikari
pystyssä aivan kuin Sipillan kylään kääntyvän talvitien viitta.
Kylmästi silmäili hän ympärilleen ja mietiskeli, paljonko hän vaatisi
sihteeritoimestaan.

Läpi väentungoksen pyrki Ylipään Vilhemi Kauppilan puheille ja viereen
päästyään kuiskasi korvaan:

»Kiirehtikää kokouksen alkamista... Anaski ja Ulrikki voivat saapua
millä hetkellä hyvänsä...»

       *       *       *       *       *

Horslunti kyhäsi jo pöytäkirjaa. Yksimielisesti oli päätetty, että
meijeri rakennetaan Pikku-Herralan palstalle, jota konsulenttikin oli
puoltanut. Ei yhtään ääntä kuulunut vastaan. Rakennustöihin päätettiin
ryhtyä heti, ei päivääkään saanut enää vitkastella. Otsa rypyssä
kirjoitti Horslunti, laatien verrattoman ja kaikin pykälin laillisen
pöytäkirjan. Maaherran Heikin kasvoilla paistoi iloinen hymy, mutta
hän ei vielä ymmärtänyt, kenen ansiota oli, että näin yksimielisiä nyt
oltiin.

Kun pöytäkirja oli valmis, nousi Horslunti pöydälle seisomaan ja luki
sen kovalla äänellä. Verrattoman hyvä ja asiallinen se oli kaikkien
mielestä, pykälät selvät ja kovat kuin kallioon hakatut.

Mutta kun pöytäkirja oli luettu, nousi mies joukosta seisomaan,
Erkkilän Anaskin vanha renki, Vitsa-Nikuksi mainittu, ja lausui:

»Meidän isäntä ei hyväksy tätä päätöstä...»

Silloin Horslunti kivahti:

»Hän saa nyt tehdä miten parhaiten näyttää itselleen sopivinta olevan.
Ellei hän tahdo olla osuuskunnan jäsenenä, saapi hän erota, siitä ei
ole osuuskunnalle isoa vahinkoa. Sellainen on laki, ja vie ne terveiset
sekä Anaskille että muille. Se on nyt päätetty, ja pöytäkirja on
valmis. Nyt eivät enää auta itkut, eivätkä hampaan puremiset... Usko
pois!»

Jo ihmettelivät kaikki Horsluntin selväsanaisuutta ja nokkeluutta. Jo
se oli viisas mies sentään tuo Horslunti!

Kun vielä oli hetki juteltu, nousi Maaherra seisomaan, kiitti kaikkia
yksimielisestä päätöksestä ja arveli lopuksi:

»Kokous on siis katsottava päättyneeksi!»

»Valmis on asia», kuului useampia vastauksia.

Ja kukin alkoi tyytyväisin mielin hommailla kotimatkalle, mielessä
tieto, että huomispäivänä ruvetaan meijeriä rakentamaan.

       *       *       *       *       *

Mutta Rovaniemen pääsiäismarkkinoilta palasivat Erkkilän Anaski
ja Mäenpään Ulrikki, ajelivat poikki kairan talvitietä pitkin.
Eivät aavistaneet mitään siitä, mitä kotipitäjässä hommattiin. —
Keskenään he puhelivat, etteivät he missään tapauksessa anna perään
mallikyläläisille...

Kun he umpiteitä vihdoin saapuivat kotipitäjän rajojen sisälle ja
levähdyttivät hevosta Palolampolan uutistalossa, hiihteli siihen
laukkuryssä Pitkä-Vasili, jonka kaikki ihmiset tunsivat. Puheen alkuun
päästyänsä mainitsi hän viimeksi lähteneensä Heinärannalta, jossa
oli laukkunsa kauppatavaralla täyttänyt. Anaski silloin kysyi, mitä
Heinärannalle kuului.

»Eipä erinomaisia», vastasi Vasili. »Oli taas, kuulinma, kuulutettu
kokous siitä meijeripaikasta, ja kuuluttiin tietävän, että
Pikku-Herralaan ruvetaan rakentamaan...»

»Kuulutettu kokous!... Pikku-Herralaan rakentamaan!... Meidän
tietämättämme!» sanoi Anaski levottomasti.

»Tulitko tietäneeksi, miksi päiväksi kokous oli kuulutettu?» kysyi hän
sitten yhä levottomammaksi tullen.

»Keskiviikoksi... ja se on huomenna», tiesi Vasili. Anaskille ja
Ulrikille tuli tavaton kiire. Pian olivat he taipaleella, mutta kun oli
umpitie, pääsivät he kovin hitaasti kulkemaan. He toivoivat kuitenkin,
että kun he koko yön ajavat eivätkä viivy suotta syöttöpaikoissa, he
ehtivät keskiviikkoaamuksi Heinärannalle.

He ymmärsivät hyvin, että vastapuolue oli käyttänyt tilaisuutta
hyväkseen, ja heidän poissaollessaan kokouksen hommannut. Mutta he
luottivat kuitenkin muihin kyläläisiinsä, etteivät myönnä... Siitä
huolimatta olivat he kumpikin kovin rauhattomia...

»Ei olisi kuitenkaan pitänyt lähteä», sanoi Anaski.

»Kyllä minäkin sitä mietin, mutta kuka arvasi, että niin pian kokouksen
hommaavat», sanoi Ulrikki.

Tie oli huono, matka pitkä, ja aika kului.

Vasta keskiviikkoaamuna myöhään saapuivat he kotikylään, Sipillan
kylään, ja saivat kuulla, että kylästä olivat kaikki miehet menneet
Rantalaan meijerikokoukseen...

Vimmastuneena läksi Anaski täyttä laukkaa ajamaan Rantalaan päin.
Mäenpään Ulrikki aikoi tulla heti perässä.

Anaski kirosi ja ajoi laukkaa ja noitui Maaherraa. Omankyläläisiinkään
hän ei saattanut luottaa, ja sen vuoksi pelkäsi pahinta.

»Ehkäpä ehdin», kirosi hän ja löi hevosta selkään.

Mutta kun jo oli ehtinyt Varesmäen Josefiinan vainiolle, tulivat siinä
ensimmäisinä vastaan Ylipään Vilhemi ja Ollin-Mikko.

»Eikö kokousta pidettykään?»

»Kokous on pidetty... päätös tuli yksimielinen, ja pöytäkirja,
Horsluntin laatima, on nähtävänä kirkonkylän Kauppilassa», vastasi
Vilhemi.

»Joo, ja Pikku-Herralaan nyt aletaan rakentaa», lisäsi Ollin-Mikko.

Anaski purki pitkän kirouksen. Ollin-Mikko nauroi, jotta vaaroissa
kaikui. Anaski lupasi näyttää, kuinka tässä lopulta käy, ja vihassa
läksi hän ajamaan Rantalaan päin.

»Jo siellä on kokous loppunut», huusi hänelle Vilhemi, mutta Anaski
ajoi vain menemään, ajoi niinkuin ei itsekään tietäisi, mihin ajoi ja
minkä vuoksi.

Siinä erosivat Mikko ja Ylipään Vilhemi. Vilhemi aikoi hiihtää
kirkonkylään, mutta Mikko läksi poikki vainion oikaisemaan mökilleen.

Hyvin oli käynyt. Mikko oli kaikin puolin tyytyväinen. Eivät saaneet
tuohon lammashakaan sitä meijeriänsä kiikkumaan, tuhisemaan ja
piipaamaan. Ei saanut Varesmäen Josefiinakaan kivikkohaastaan tuhatta
markkaa... Kun Mikko saapui mökilleen, istui siellä Varpumäen Manta
kyynelsilmin.

Hänen lehmänsä oli kuollut, ja nyt oli hän menossa Horsluntin puheille,
että eikö voitaisi nostaa kannetta karjakkoa vastaan, joka noituutta
harjoittaa. Tahtoi kuulla Mikonkin mielipidettä.

Mikko neuvoi:

»Horsluntiin elä luota. Se on semmoinen mies, että sen, jolla on rahaa,
sen asian se voittaa, mutta köyhät häviävät. Mutta kirjoita itse
konsulentille ja mainitse todistajat...»

Viisaana piti Manta Mikon neuvon ja päätti niin tehdä. Kun he hetken
kuluttua menivät pirtin eteen, kuulivat he kauheata melua maantieltä.
Miesjoukko, sipillankyläläisiä, palasi Rantalasta kokouksesta, ja
heidän keskellään teuhasi, uhkasi ja kiroili Anaski...

Joukon jälessä käveli allapäin Varesmäen Josefiina, nenäänsä esiliinaan
niistäen...

»Saapa vain kuulla, eikö tuosta vielä nouse isommat jutut», arveli
Ollin-Mikko Varpumäen Mantalle.

Ja isommat jutut siitä nousivatkin, sillä Anaski ja Ulriikki aikoivat
hajoittaa koko osuuskunnan.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HEINÄRANNAN OSUUSMEIJERI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.