Ankarat tähdet : Romaani

By Vilho Helanen

The Project Gutenberg eBook of Ankarat tähdet
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Ankarat tähdet
        Romaani

Author: Vilho Helanen

Release date: November 11, 2024 [eBook #74722]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ANKARAT TÄHDET ***

language: Finnish




ANKARAT TÄHDET

Romaani


Kirj.

VILHO HELANEN





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1926.




Ensimmäinen luku.


— Täällähän meillä on mainio tilaisuus rupatella kahvikupin ääressä.
Tai ehkä saankin tarjota neidille jäätelöä?

Puhuteltu silmäsi seuralaiseensa veitikkamaisesti. Kun hän istuutui,
tarkastivat mustat silmät ilmeisellä mielihyvällä edessä seisovaa
kookasta nuorta miestä. Frakkipuku valkeine liiveineen oli kuin
valettu ryhdikkääseen, solakkaan vartaloon. Kasvot olivat kapeat,
voimakaspiirteiset, otsa valoisa ja leveä. Nenä oli suora ja kapea.
Tummanruskea tukka aaltoili vapaasti taapäin. Mutta eniten kiinnittivät
huomiota mustien, tuuheiden silmäripsien lomitse säteilevät silmät. Ne
olivat harmaat väriltään ja omituisen välähtelevät.

— Kiitos, jäätelö täyttäisi kai paremmin jäähdyttäjän tehtävän, oli
vastaus. — Vai kuumentajaako te, maisteri Kaira, tanssimme päälle
kaipaatte?

Ja pikku huoneessa, jossa ei ollut muita kuin he kaksi, helähti
ilmoille ilkamoiva nauru.

Pentti Kairasta tuntui hänen siinä seisoessaan pienen pöydän toisella
puolella kuin tuon kauniin tytön olennosta olisi henkinyt häntä vastaan
jotakin vastustamattoman tenhoavaa, joka veti puoleensa ja huumasi.
Kiiltävän mustat hiukset rohkeine, vallattomine kiharoineen, suuret
palavat silmät, tuo melkein liiankin hento vartalo, joka nyt painautui
raukeasti tuolin selkämystä vastaan, ja yli sirojen, kapeiden huulten
soman ylimielisesti helkkyvä nauru — kaikki oli hänelle uutta. Hänen
oli vaikea irroittaa katsettaan hienoista, soikeista kasvoista. Hän
näki hymynväreen häivähtävän tytön suupieliin, leviävän poskipäille
ja pujahtavan jo silmiinkin, mutta ei saanut lähdetyksi, ei rikotuksi
hiljaisuutta, joka alkoi venyä melko pitkäksi.

— Te taidatte olla aika itsepäinen kahvinystävä? Penttiä harmitti,
ettei voinut estää punastumistaan.

Hän katsoi kysyvästi tytön nauraviin silmiin.

— Aloin jo arvella teidän aikovan siinä odottaa, kunnes minun on taas
pikemmin kylmä kuin kuuma. Kukapa silloin enää jäätelöstä välittäisi?

Pentti yhtyi nauruun, ja pian istuivat he nurkassaan jäätelölautaset
edessään.

Valssin sävelet ja tanssivien häly tunkeutuivat tänne
yhteensulautuneina väkeväksi juhlahumuksi. Läpi rupattelunsa
vaistosivat molemmat sen, ja he antautuivat mielihyvin sen valtaan.

— Neiti ja neiti! huudahti tyttö äkkiä polkaisten jalkaa. — Riittää jo!
Olemmehan ystävyksiä. Voihan sitä tulla ystäviksi ensi silmäyksellä.
Eikö voikin?

Pentti myönsi innokkaasti.

— Silloinkuin on vieras vieraassa maassa, tuntuu ainakin siltä kuin
voisi, peräytyi tyttö, mutta jatkoi jo samassa: — Mutta oli miten oli,
sanokaa minua Katherineksi. Siksi minua ystäväni kotimaassa kutsuvat.
Kutsuivat.. korjasi hän antaen katseensa viivähtää hetken sivuseinän
marmorisessa rintakuvassa. Silmiin oli laskeutunut kuin sumua. Mutta ne
olivat taas kirkkaat, kun hän kääntyi seuralaiseensa:

— Tahdotteko?

— Niin mielelläni! Katherine... Mikä kaunis nimi! Ovatko kaikki
lättiläiset tytönnimet yhtä sointuisia?

— Tyhmeliini! naurahti tyttö. — Ette kai tosissanne luule Katherinea
lättiläiseksi nimeksi? Miksei se yhtä hyvin olisi kiinalainen?

— Kysyin typerästi, se on totta, myönsi Pentti.

— Mutta syy on teidän, ei minun. Kun katsotte minuun ihanilla
silmillänne, joudun niin päästäni pyörälle, että tuskin muistan, missä
ja kuka olen. Kaikesta tuollaisesta vähäpätöisestä puhumattakaan.

Tyttö nauroi. Se oli vapaata, teeskentelemätöntä naurua, juuri
sellaista, joka Pentti Kairaan tehosi.

— Kuulkaahan herraseni, minusta tuntuu hieman oudolta ajatella, että
te, imartelija, olette sama mies, joka äsken seisoi monisatapäisen
kuulijakunnan edessä pitämässä loistavaa puhetta isänmaalle.

Pentti liikahti tuolillaan hermostuneesti.

— Toivoisin, että minäkin voisin epäillä, tokko olin tuo
helskyväsanainen narri, hymähti hän ivallisesti. — Puhukaamme jostakin
muusta, Katherine. Esimerkiksi tanssipukunne ihastuttavasta kuosista.
Tai väriyhdistelmistä. Tuo vaaleanpunainen silkki sopii teille
suurenmoisesti, kun se sensijaan jollakin vaalealla...

— Ei, antakaa olla.

Tyttö katsoi seuralaistaan pitkään ja tutkivasti. Viimein virkahti hän
kiivaasti:

— Helskyväsanainen narri, sanoitte te. Miksi teette vääryyttä
itsellenne, Pentti? Kauneimmille ajatuksillenne? Teette vääryyttä
myöskin kuulijakunnallenne, jonka kaunopuheisuudellanne saitte
temmatuksi mukaan! Minä näin miesten käsien puristuvan nyrkkiin
valmiina iskemään jälleen isänmaan puolesta. Näin naisten katseiden
hehkuvan innostusta ja uhrautumishalua. Näin vanhusten silmien
kyyneltyvän, liekö ollut ilosta ja ylpeydestä vai surustako, että he
itse ovat vanhoja jo. Mietin: onnellinen se maa, jota noin rakastetaan!
Uskokaa minua, Pentti: jokainen kuulijanne ajatteli puheenne aikana
vain isänmaata.

Nuoren miehen kädet olivat puristautuneet nyrkkiin pöydällä.
Silmäkulmien välissä oli syvä ryppy.

Katherine tunsi olonsa omituisen epävarmaksi kohdatessaan hänen
katseensa. Nuo silmät! Oli jotakin peloittavaa ja samalla kuitenkin
puoleensavetävää niiden äkillisissä ilmeenvaihteluissa. Väliin välkkyi
niissä sytyttävä innostus, joka yht'äkkiä sammui antaen tilaa kylmälle,
raudankovalle katseelle. Väliin niissä hehkui kiihkoa, intohimoa, nyt
poltti häntä niiden epätoivoinen ja samalla pistävän pilkallinen ilme.

Kun Pentti puhui, soi äänessä katkera itse-iva:

— Ja tiedättekö, mitä minä ajattelin puheeni aikana? Ajattelin, että
kunpa tämä olisi jo ohi ja saisin heittää hartioiltani narrinkaavun.
Ajattelin, että kunpa tanssi alkaisi ja löytäisin mukiinmenevän
tanssitoverin, jonka seurassa voisi olla ajattelematta, unohtaa.
Unohtaa kaiken muun paitsi että on nuori! Niin, sanoin mukiinmenevän,
sillä silloinhan en vielä tiennyt, että minulla olisi onni tutustua
täällä teihin, Katherine, tanssittaa teidänlaistanne kaunista
keijukaista.

Tyttö ei vastannut mitään. Mustat silmät tuijottivat hellittämättä
valkeisiin sormiin. Hän ajatteli sitä, mitä nuori mies äsken oli
sanonut. Hän koetti päästä selville siitä, mikä oli se tunnepohja,
jolta nuo katkerat sanat pulppusivat.

Salissa oli valssi vaihtunut puolalaiseen masurkkaan. Oven lävitse
kuului tanssijain askelten töminää, voittaen väliin kiihkeät
säveletkin. Joskus kajahti tanssin johtajan huuto ilmoittaen vuoron
vaihdoksesta.

— Entä se Suomi, virkahti Katherine viimein — josta äsken niin ihanasti
puhuitte? Mihin se teiltä unohtui?

— Se Suomi? Sitä ei ole.

Sitten lisäsi Pentti hymähtäen:

— Ei muuta kuin sanoissa. Eikä sitä ole ollutkaan.

Tyttö säpsähti. Pistävän katkerat sanat viilsivät. Oliko tuo todellakin
sama mies?

— Ei ollutkaan?

— Ei, eikä tule!

Pentti kohtasi tytön katseen. Sitten hän puhkesi puhumaan kiivaasti,
katkonaisesti:

— Niin, Katherine! Sitä ei tulekaan. Se on vain saippuakupla!
Saippuakupla, jonka kauniista väreistä voi kyllä ihania kuvia liittää
yhteen. Mutta koskepa siihen, niin siinä ei olekaan mitään. Se on vain
unelma! Unelma, joka kyllä vajaa vuosi sitten johti kauniisiin uniinsa
uskovan nuorisomme sotateille. Vainolaista, sortajaa vastaan! Unelma,
jonka puolesta tuhannet ja taas tuhannet nuoret sotilaat kärsivät...
taistelivat... vertansa vuodattivat. Saippuakupla loistavine väreineen
silmiensä edessä! He uskoivat siihen Suomeen, josta puhuin. Onnelliseen
Suomeen, koko onnellisen Suomen kansan onnelliseen isänmaahan. Ja nyt!

Katherine ei katsonut häneen. Hän järjesteli hameensa laskoksia, jotka
tanssissa olivat menneet hieman epäkuntoon. Mutta hän kuunteli tarkoin.
Nyt hän ymmärsi, mikä ajoi nuoren miehen huulille nuo sanat. Katkera
pettymys se oli. Hän, Katherine, oli ehtinyt kiintyä tähän maahan ja
sen kansaan. Hänen sydämensä oli täyttynyt ilolla, kun hän oli nähnyt,
millä kuumeisella innolla täällä rakennettiin vapaata valtakuntaa.
Hänestä oli tuntunut, että tuo into jollakin tavoin lupasi valoisampaa
tulevaisuutta hänenkin pienelle, kärsivälle kansalleen. Ja nyt? Oliko
tuo kaikki vain pinnallista? Alla synkkää lamautumista.

— Ja nyt? kysyi hän hiljaa.

— Nyt ei siihen enää usko kukaan! huudahti Pentti.

Hän nousi paikoiltaan ja astui ikkunan luo jääden tuijottamaan
syksy-yöhön.

Räntäinen katu oli autio. Vain silloin tällöin riensi myöhäisiä
kulkijoita ohi, kasvot alas painuneina, hattu syvään otsalle vedettynä.
Eräs nainen oli painautunut läheisen talon seinustalle etsien siitä
suojaa viiltävää viimaa vastaan. Jokunen kulkija pysähtyi hänen
kohdallaan ja vaihtoi muutaman sanan, mutta jatkoi sitten matkaansa.

Pentti kääntyi viimein seuralaiseensa. Otsa oli silennyt.

— Älkäämme olko typeriä, Katherine! naurahti hän. — Miksi puhuisimme
tuosta roskasta? Juhlana.

Tyttö tunsi harmaiden silmien polttavan hänen kasvojaan. Niissä
paloi kuuma tuli — kuin kaiken uhalla. Ja kuitenkin, oli kuin takana
sittenkin olisi ollut jotakin epätoivoista.

— Te olette kaunis, Katherine!

Pentti tuli tytön luo. Tämä nousi hitaasti katsoen ylös hänen
kasvoihinsa. Hetken seisoivat he vastatusten, sanattomina.

— Katherine!

Ja äkkiä Pentti kietaisi käsivartensa hennon vartalon ympärille ja
puristi hänet rintaansa vastaan. Katherine ei yrittänyt vapautua hänen
otteestaan. Hän taivutti päätään taapäin. Hän tunsi, ettei voinut
vastustaa harmaiden silmien poltetta.

— Helvetti!

Molemmat käännähtivät hätkähtäen toiseen sivuhuoneeseen vievää ovea
kohden, jonka luota ääni oli kuulunut.

Siellä seisoi pieni mies, yllä hännystakki, jota ilmeisesti ei
ollut tehty hänen hoikkaa vartaloaan varten. Kasvot olivat pyöreät,
hyväntahtoiset. Niillä hehkui nyt juopumuksen puna. Vaaleanruskeat
silmät tirkistelivät hämmentyneinä noita kahta.

— Erkka, mitä sinä täältä haet?

Pentin ääni oli kova, suuttumus sai sen hieman värähtelemään.

Tulija otti askeleen häntä kohden, mutta nojautui sitten raskaasti
ovenpieleen. Jalat eivät tuntuneet kestävän alla.

— Jaa, että mitäkö haen? naurahti hän. — Sinua, vanha kaveri. Mutta
huomaan, öhöm, että tulin vähän huononpuoleiseen aikaan. Jaa, sinä
virkistäydyt puheesi päälle. Kaunis puhe, öhöm, helvetin kaunis.
Mutta, Kaira, sanoja, pelkkiä sanoja. Jotten sanoisi: paljaita, näin
naisseurassa. Hi-hi.

Pentin silmät välähtivät uhkaavasti.

— Mene matkaasi, Erkka!

— Jaa, että matkaani? Kiitti ja murisi, öhöm, ja antoi
opetuslapsilleen, ja nekin murisivat. Hi-hi. Onkos tämä sinun
yksityiskabinettisi, Kaira? Vaikka siltä kyllä äsken näytti. Eikös,
öhöm, tämä ole ylioppilaskunnan, siis yhtä hyvin minun kuin sinun?
Vaikken minä ole täällä yrittänyt likkoja puristella.

— Erkka!

Pentin kädet olivat puristuneet nyrkkiin ja ohimosuonien paisuminen
ennusti myrskyä.

Jaa, öhöm, urahteli pieni mies, — parasta kai, kun lähden.

Hän kääntyi Katherineen. Tämä seisoi syrjässä taistellen ilakoivaa
hymyä vastaan, joka väkisin pyrki kapeille huulille.

— Anteeksi vain, neiti. Tämä Kaira, kavaljeerinne, se on vähä tulinen
herra. Eikä ymmärrä edes esittää, öhöm. Tuominen, lainopin ylioppilas,
valmis palvelukseenne, kaunis neiti. Kutsuttu myös deekisylioppilaaksi,
mikä muuten monesti pyrkii olemaan samaa. Hi-hi. Vänrikki sitäpaitsi,
Jaa, Kaira, kyllä minä nyt menen.

Tuominen kääntyi lähteäkseen. Mutta käsi ovenrivassa pysähtyi hän vielä
kerran.

— Kaira, sinä olet tuollainen helvetin turilas, hi-hi. Mutta
sotakaverille maksetaan meillä pahakin hyvällä. Menen nyt ja istun,
öhöm, ovenne eteen, niin ettei teitä ainakaan siltä puolen päästä
häiritsemään. Jaa, täytyy noudattaa yhdettätoista käskyä, vaikka
kaikki muut kymmenen pyrkivätkin unohtumaan. Hi-hi. Tietääkös se
neiti, mikä semmoinen yhdestoista käsky on? Älä häiritse lähimmäisesi
kuherruskuukautta! sanotaan siinä. Hi-hi. Eikä siinä ole mitään
rajoitusta huonosti valitun kuherruspaikan perusteella!

Kun he olivat jälleen kahden, virkahti Pentti:

— Saatte suoda hänelle anteeksi, Katherine. Hän on tuollainen, kun on
vähän päissään. Muuten kelpo toveri.

He istuutuivat vanhoille paikoilleen pöydän ääreen. Pentti nojasi
kyynärpäillään pöytään pää käsien varassa. Otsalle oli jälleen
laskeutunut pilvi. Katherine arvasi, mitä hän ajatteli. Sitä, mistä he
olivat puhelleet.

Molemmat vaikenivat. Sitten virkahti tyttö:

‒ Pentti, puhukaa minulle. Tahtoisin tietää, mikä on tehnyt teidät noin
synkäksi. Onnelliseen Suomeen ei enää usko kukaan, sanoitte. Ette toki
voinut tarkoittaa sitä?

Pentti tuijotti eteensä.

Puhua? Mitä se kannatti? Mutta Katherinessa oli jotakin, jonka vuoksi
teki miltei mieli kertoa hänelle kaikesta tuosta painostavasta. Hän
oli nähnyt tytön ensi kerran vasta tänään, ja kuitenkin tuntui hänestä
kuin voisi tälle puhua vapaasti ahdistavista ajatuksista, jotka olivat
viime kuukausina patoutuneet rintaan ja jomottivat siellä ja joista hän
ei ollut kenellekään toiselle kertonut. Hänestä tuntui kuin Katherine
voisi ymmärtää häntä.

Katherine... Miten typerästi hän, Pentti, olikaan äsken käyttäytynyt!
Erkka, tuo aseveikko vapaussodan päiviltä, oli humalastaan huolimatta
tai kenties juuri siitä syystä — Erkka ei muuten ollut mikään
ruudinkeksijä — osunut oikeaan: hullunlailla hän, Pentti, oli
käyttäytynyt. Mutta Katherine ei ollut pahastunut. Nauranut hän
vain oli, iloisesti, hämmentymättä, kun Erkka tirkisteli häneen
hävyttömästi... Ehkäpä Katherine ymmärsi, mikä oli ajanut hänet,
Pentin, tuollaiseen tahdittomuuteen. Ymmärsi, että nuo ajatukset ne
olivat ja veri, nuori, kuuma veri, joka tahtoi päästä irti niiden
kirotuista kahleista.

Ja äkkiä Pentti puhkesi puhumaan äänessä uhmaa ja ivaa:

— Tarkoitin. Juuri sitä minä tarkoitin, Katherine! Kukaan ei enää usko
tuohon unelmaan. Äskeinen yleisökö, joka oli muka liikutettu? Loruja!
Jospa voisitte nähdä heidän sisimpäänsä nyt, niin ette ainoallakaan
tapaisi noita ajatuksia. Isänmaa — hm, sopiva innostumisen aihe joskus,
kauan sitten. Nyt on tärkeämpääkin ajateltavaa. Oma menestys, virkauran
loistava nousu, vastustajien ja kilpailijain nujerrus — ellei muuten,
niin noella ja loalla — onhan siinä huolehtimista!

Hän keskeytti äkisti ja pyyhkäisi otsalle valahtaneet hiukset
paikoilleen.

— Mutta mitä kannattaa puhua? Eiväthän meidän asiamme voi kiinnostaa
teitä, Katherine.

— Eivätkö?

Tytön mustat silmät katsoivat nuoreen mieheen suurina. Herkät sieraimet
värähtelivät.

— Eivätkö todellakaan? toisti hän. — Eivätkö, vaikka ne koskisivat
teitä, Pentti?

Tenhoavaa, niin, jotakin vastustamattoman tenhoavaa hänessä oli. Ja
samalla viihdyttävää. Pentin valtasi taas äkisti halu sulkea hänet
syliinsä ja suudella hentoja, paljaita käsivarsia, joissa veri
kuulsi läpi hienon, valkean ihon. Mutta järki iskeytyi kiinni hänen
ajatuksiinsa. Ei tyhmyyksiä! Ei enää enempää tyhmyyksiä!

— Ette saa sanoa niin, rakas ystävä, jatkoi tyttö. — Tahtoisin
ymmärtää. Mutta en käsitä, en vielä. Puhukaa, auttakaa minua
ymmärtämään!

Pentti kohautti hartioitaan.

— No, niinkuin haluatte, Katherine. Mutta sen sanon: älkäämme puhuko
meidän suomalaisten isänmaallisuudesta. Roskaa! Kerta pari vuodessa
saatetaan meillä kyllä uhrautua istumaan rauhassa antaen jonkun n.s.
juhlapuhujan johdattaa mieliin isänmaa, puhua sankarivainajistamme,
joiden hautojen ylitse on vasta ensimmäinen syksy kulkenut. Toisen
ajatuksilla tulee puolessa tunnissa mukavasti kuitatuksi oma velka
vainajien muistolle. Unohdettu velka, joka kuukausien vieriessä on
jonakin heikkona hetkenä kolkuttanut. Sittenpä siitä taas pääsee,
tuosta lapsellisesta, mielettömästä päähänpistosta, että vainajat
odottaisivat muka eloonjääneiltä toisenlaista perinnön hoitoa. Velka on
maksettu, tottahan kuittauskin saadaan...

Ovi tanssisaliin tempaistiin auki. Pieni huone aivan hulmahti täyteen
tanssinsäveleitä, puheensorinaa, naurua. Kynnyksellä seisoi tanssista
lämmennyt pari.

— Ahaa, siellä istuu jo rakastavainen pariskunta. Kuhertavat kuin
kyyhkyset. Herran rauha!

Ja ovi lensi rämähtäen kiinni.

Pentti käännähti kiivaasti ympäri. Totta tosiaan! Oliko mahdotonta
saada olla edes hetkinen rauhassa? Mutta tyttö hillitsi häntä.

— Antakaa olla, sanoi hän ja ojensi kätensä pöydän yli seuralaiselleen.
— Jatkakaa, Pentti. Sanokaa minulle kaikki.

Pentti puristi kouraansa valkean käden ja siveli hiljaa sen hoikkia
sormia. Hän tuijotti niihin puhuessaan:

— Kaikki, sanoitte te, Katherine. Ei siinä paljon kaikeksi ole. Roskaa,
sanon teille, roskaa kaikki!... Samanlainen maa se on, Suomi, kuin mikä
muu hyvänsä! Rikas köyhää riistää, vallassaolija heikompiaan maahan
painaa... Tätä maata rakastetaan, sanoitte te, Katherine. Se, jolle
aurinko päin naamaa paistaa, se tietysti rakastaa. Kysykää vaikka
ukko Uljanovilta — kyllä hänkin nyt Ryssänmaata rakastaa... Mutta
menkää varjopuolelle — vaikka täällä. Kysykää köyhälistökortteleissa,
rakastetaanko niissä tätä maata hyvinkin palavasti. Kysykää katujen
repaleisilta lapsilta! Ja... ja... ne ovat sittenkin juuri ne, joita
sydän auttamaan käskisi. Kapinoiva — heikko sydän raukka...

— Mutta miksi te nuoret, huudahti Katherine säihkyvin katsein, — ette
ryhdy eheyttämään kansaanne? Oi, mitä olisinkaan minä valmis tekemään
maani ja kansani hyväksi, jos Lätinmaassa kerran päivä alkaisi sarastaa!

Pentti katsoi hänen silmiinsä. Mitä hullua? Tuo kiilto mustissa
silmissä? Jos olisi ollut kysymys jostakin muusta, olisi hän voinut
vannoa, että se paljasti fanaatikon. Mutta Katherine? Hänen huulensa,
kapeat huulensa, tuntuivat kyllä puhuvan samaan suuntaan. Mutta ei, ei
sittenkään. Raikas, ilakoiva nauru — niin ei naura fanaatikko.

— Nuo ovat pelkkiä sanoja, Katherine, sanoi hän. — Samoja sanoja, joita
tässä maassa on toistettu toistamasta päästyä. Kunnes nyt inhoamme
niitä sekä muiden että omassa suussamme. »Mitä olisinkaan minä valmis
tekemään...» Tekemään — yksin! Ei kannata. Kansa ei halua. Sellaisia
ainakin me suomalaiset olemme, molemmilla puolilla: emme voi unohtaa,
emme anteeksi antaa. Menköön vapaus, menköön itsenäisyys, hävittäköön
vihamies peltomme ja metsämme, suistukoot vaikka lapsemme orjuuteen,
kunhan vain ensin saamme kostaa toinen toisellemme... Yksi puhallus
idästä, ja Suomi on lakannut olemasta valtakunta. Meidän rikkinäinen,
yksinäinen Suomemme! Siinä on tulevaisuus, Katherine.

Pentin äänessä väreili tuska. Se tuskin sopi yhteen sen pilkallisen
sävyn kanssa, jota hän vähän aikaisemmin oli käyttänyt. Mutta hän
ei pysähtynyt sitä pohtimaan. Unettomien öiden synkät mietteet
purkautuivat esille kuohuvana, sinne tänne hyppelehtivänä virtana.

— »Miksi me nuoret emme...», sanoitte te, puhui hän tuijottaen
nyrkkeihinsä. — Seurakunta on sekalaista joka taholla, Katherine.
Kenties ei meilläkään ole tahtoa, oikeaa tahtoa, olemmehan saman kansan
lapsia. Ja se, mitä meillä varmasti ei ole, se on usko ja luottamus
kansaamme. Suomi kaatuu omaan heikkouteensa, miksi siis huitoa turhaan?
Ei, me alistumme, ainakin järkemme alistuu typerän, olevan yhteiskunnan
tahtoon, ja tukimme suumme niin kuin vaatii tämä yhteiskunta, joka on
niin sanomattoman tyytyväinen siihen, mitä on, sellaisenaan... Ah, sinä
onnellisten ihmisten onnellinen Suomi! Sinun eteesi ei kannata mitään
uhrata. Muutaman kauniin, tyhjyyttään helisevän sanan puhujalavalta
kenties. Mutta nekinhän voivat palvella omaa minää, olla astinlautana
ylöspäin. Sillä yhteiskunta — se rakastaa kauniita sanoja, vaikkei
kauniita tekoja. Niin että...

Katherine keskeytti hänet:

— Oi ei, älkää jatkako, Pentti. Oli miten oli, tämäniltaisella
puheellanne olette antanut minun elämälleni uuden suunnan. Sytyttänyt
minussa isänmaanrakkauden. Tahtoisin puolestani antaa teille osan omaa
uskoani.

— Sille, jolla usko on ollut, mutta jolta elämä itse sen on riistänyt,
ei kukaan voi uskoa takaisin antaa, virkahti Pentti kylmästi.

Mutta samassa hänen, katseensa osui tytön silmiin. Hän kohautti
olkapäitään kuin pudistaakseen yltään ahdistavat ajatukset ja puhkesi
puhumaan aivan toisella äänellä:

— Olenpa minä sentään typerä! Kohtalo tai sattuma — sanokaamme
sitä miksi hyvänsä — on suonut minulle ilon saada seurakseni
ihastuttavimman pikku keijun. Mutta sen sijaan, että tanssittaisin
häntä, saarnaan kaiken maailman peikoista ja aaveista ja pelästytän
hänet puolikuoliaaksi. Narri, narri olen! Vaikkapa asiat hullustikin
menisivät tässä syrjäisessä maailmankolkassa, niin enhän ole Taivaan
Pappa, joka vastuun kantaa. Minun puolestani: antaa mennä! Huristetaan
vain, leveintä tietä. Nuoruus on nuoruutta!... Kuulkaa, Katherine,
siellä on valssi menossa. Saanko pyytää?

Tyttö katsoi häneen tutkivasti. Sitten hän hymähti ja nousi.

— Miksikäs ei, herra näyttelijä?

Ovi narahti saranoillaan. He sukeltautuivat tanssin vilinään.




Toinen luku.


Oli aamuyö. Tienoo oli pimeä. Tien vasemmalla puolen kasvavat jäätyneet
koivut vain erottautuivat tummina varjoina lumikenttää vastaan.

Siinä astellessaan ylämäkeä silmäsi Pentti Kaira sivusta
seuralaiseensa. Mutta hän ei voinut nähdä kasvoja. Hän erotti vain
joustavan, miltei mittaisensa vartalon.

Hänet valtasi kummallinen tunne. Oli kuin hänen rinnallaan kulkeva
olento ei olisikaan ollut lihaa ja luuta. Ei ollutkaan ihminen, vaan
henki. Hänen toinen minänsä, joka varjona seurasi häntä. Todellakin,
eihän hän kuullut edes toisen askelten narinaa pakkasen kovettamalla
tiellä, kuuli vain omat askeleensa.

Minne he olivat matkalla, hän ja hänen varjonsa? Varmaan oli tämä
manalan tie, niin hiljaista oli kaikki. Tulena hehkuva portti, joka
johtaa elämästä kuolemaan, oli takana. Ja tie vei läpi majesteetillisen
hiljaisuuden kuoleman valtakuntaan. Heitä oli matkalla vain he kaksi,
hän ja hänen varjonsa, ja saattajina tuhannet ja taas tuhannet suurina
ja kirkkaina palavat tähdet...

Hänen mielestään oli häipynyt, että hän oli lapsuutensa leikkitoverin
ja — niinkuin koko kotipitäjä ennusti — tulevan morsiamensa kera
matkalla jouluaamun kirkkoon. Että he olivat juuri äsken eronneet
muusta kotiväestä, joka oli valinnut oikotien peltojen lomitse. Että
valot takana eivät olleet muuta kuin heidän kotiensa, pappilan ja
vuokraajan talon, ikkunoista loistavia tulia. Että tie johti vain hänen
lapsuutensa kodista, pienen järven rannalla seisovasta pappilasta,
suurelle valtamaantielle.

Kuvittelu keskeytyi, kun hänen seuralaisensa rikkoi äänettömyyden
virkahtaen:

— Muistatko, Pentti? Nyt on kuudes kerta, kun me kahden vaellamme
joulukirkkoon.

— Niin, Hanna.

— Muistatko ensimmäistä kertaa, Pentti? jatkoi tyttö. — Siitä on
nyt viisi vuotta. Sinä olit silloin seitsentoistavuotias, minä
kuudentoista. Sinä olit kahdeksannella luokalla lyseossa, ja minä
olin puoli vuotta aikaisemmin lopettanut yhteiskoulun. Juuri sillä
joululomallahan meistä tuli ystävykset. Muistatko? Siihen asti minä
olin ollut sinulle, rovastin pojalle, vain mitätön tyttöhupakko, jota
muun puuhan puutteessa saattoi kiusoitella, en muuta. Mutta tuona
jouluna...

— Huomasin, että sinä olit viehättävin nuori neito, minkä olin
tavannut, täydensi Pentti.

Hänen äskeinen mielikuvansa oli särkynyt, mutta hän ei ollut siitä
pahoillaan. Tytön haastein sai mielen tulvahtamaan iloisia muistoja
täyteen, ja ne sulautuivat hyvin yhteen jouluaamun tunnelman kanssa.
Hän kuunteli mielihyvin tytön pehmeätä ääntä. Tunsi, että nuo
hiljaiset, tasaiset sanat tulivat syvältä sydämestä. Että niissä
ei ollut mitään teennäistä, pettävää. Että niiden lämpöön saattoi
varmasti luottaa. Viime kuukausien ahdistus häipyi niitä kuunnellessa,
mieli seestyi ja rauhoittui, ja polte, jota hän oli tuntenut tuon
ylioppilasjuhlan jälkeen, tuntui sammuvan.

— Silloin ensi kertaa erosimme jouluaamuna kaikista muista, puheli
tyttö, — annoimme heidän kulkea lyhyintä tietä ja jatkaa juttujaan
viimeisistä ulkomaan uutisista ja poikkesimme tälle tielle, jolla
saimme olla kahden. Silloin sinä ensi kerran puhuit minulle
tulevaisuudentuumistasi. Muistatko?

— Ja minusta piti kai tulla vähintäänkin uusi Garibaldi vai kuinka?
hymähti Pentti.

Hanna tarttui pimeässä hänen käteensä ja puristi sitä lujasti.

— Miksi sinä naurat?

— No, tietäähän ne, abiturienttiajan ja ensimmäisen ylioppilasvuoden
haaveet!

— Sinusta piti tulla mies, oikea mies, sanoi tyttö vakavasti.

Pentti naurahti väkinäisesti. Hänen mielessään välähti taas, niinkuin
jo monesti ennen kotonaoloaikana: eikö hänen pitäisi puhua Hannalle
siitä, mikä viime kuukausina oli jäytänyt hänen mieltään? Ehkä Hanna
kykenisi pyyhkimään kaiken sen pois. Mutta hän ei tullut tehneeksi
sitä, nyt yhtä vähän kuin noina muina kertoina.

Ja muistatko, kuinka silloin kirkosta tultua, kun istuimme kaikki
yhdessä teidän salissanne, jatkoi tyttö muistelua, — meitä molempia
vähän arastelutti? Mutta isämme katsoivat meihin hymyillen ja
nyökkäsivät sitten toisilleen. Äitisi vain näytti nyreältä. Hän ei kai
pitänyt siitä, että meistä oli tullut ystävät.

Penttiä alkoi jostakin syystä oudosti ahdistaa.

— Tietäähän ne äidit, he tahtoisivat aina pitää poikansa yksin, sanoi
hän väkinäisesti.

— Niin, sitähän se tietysti oli, myönsi tyttö. — Onhan ruustinna-täti
aina ollut minulle niin hyvä, kuin äidin sijainen.

Syntyi äänettömyys.

He olivat päässeet kotikujan päähän ja pysähtyneet vanhojen
veräjäkuusten luo. He katsoivat tulia, joita oikealla ja vasemmalla
paloi ja yhä lisää syttyi — lähellä ja kaukana — talojen ikkunoihin.
Kaukaisimmat niistä sulautuivat yhteen välkehtivän tähtitaivaan kanssa.

— Ja muistatko niitä toisia kertoja? jatkoi Hanna äskeistä
ajatuksenjuoksuaan. — Kaikki ne ovat olleet suuria juhlahetkiä,
suurimpia minun elämässäni.

— Niin, yhtyi Pentti koneellisesti, — juhlahetkiä. Juuri niiden vuoksi
minäkin olen aina tullut joululomaksi kotiin. Nämä hetket antavat
voimaa koko tulevaksi vuodeksi.

Tuskin hän oli sanonut sen, kun hänen mieleensä jo iski epäilys. Oliko
se totta? Tuo, mitä hän juuri oli sanonut? Eikö hän ollut lausunut
noita sanoja vain siksi, että tiesi Hannan niitä odottavan. Ei pyytävän
eikä vaativan — sillä sitä hän ei milloinkaan tehnyt — mutta kuitenkin
odottavan. Vielä viime vuonna hän olisi voinut sanoa nuo sanat sydämen
lämmöllä, sillä tähän kertaan saakka kahdenkeskiset joulukirkkomatkat
olivat todella olleet hänelle juhlahetkiä. Mutta nyt? Nyt oli tullut
väliin jotakin, joka vääristi ne valheeksi. Ja tuo jokin oli vieras
hento tyttö, jota hän kuukausi sitten oli Helsingissä tanssittanut.

Hän havahtui. Hanna oli kysynyt häneltä jotakin.

— Mitä sanoit?

Tyttö ei vastannut hetkeen. Sitten hän virkahti hiljaa:

— Kuinka kauan aiot vielä opiskella, Pentti?

— En tiedä.

— Mutta olethan jo valmis, huomautti Hanna.

— Niinpä kyllä. Mutta maisterin seppele ei vielä ole mikään opintojen
pää.

Kun tyttö vaikeni, jatkoi Pentti hieman kireästi, vaikka yrittikin
saada äänensä kuulumaan leikkisältä:

— Tiedän kyllä, mitä ajattelet. Että minun olisi jo vähitellen aika
ryhtyä toteuttamaan vanhoja suuria tuumiani. Mutta katsos, minusta ei
tulekaan mitään muuta kuin tavallinen virkamies. Lihavat leipäpaikat,
yksin niitä minä tavoittelen. Muu kaikki on roskaa ja turhuutta!

Puhellessaan siinä veräjäkuuseen nojautuneena tuntui Pentistä rakas
kotikuusi käyvän viiltävän kylmäksi. Oli kuin hän parastaikaa olisi
ollut katkomassa vanhoja kalliita siteitä. Ajatteliko hän tosiaan
sitä, mitä tuli sanoneeksi, vai puhuiko vain uhmassaan, sitä hän
ei pysähtynyt aprikoimaan. Yhden seikan hän varmasti tiesi: hänen
sanansa koskivat kipeästi Hannaan, hänen lapsuutensa ja unelmainsa
toveriin. Mutta hän ei välittänyt siitä. Tuo tietoisuus tuotti hänelle
jonkinlaista mielihyvääkin.

— Mikä maailmassa todella on ja mikä vain näyttää olevan, siitä en
voi selvää saada, jatkoi hän ivallisella äänellä. — Sen vain varmasti
tiedän, että minä itse olen, ja vain omista hyvän- ja pahantunteistani
saatan varmuudella päätellä, mitä niiden vahvistamiseksi tai
poistamiseksi tehdä. Kaikki muu on jotakin, josta en edes tiedä, onko
sitä todella vai eikö. Puhumattakaan siitä, että tuosta muusta voi ken
hyvänsä väittää, että minun reseptini on vallan mieletön. Eikä kukaan
osaa sanoa, kumpi meistä on purppuraan puettava profeetta ja kumpi
rautoihin pantava veijari. Miksi siis pistäisin sormiani tuollaiseen
sekavaan vyyhtiin? Väsyttääkö sinua jo, Hanna? No niin, kun jatkan
opintojani — eikä niin kauan kestäkään, kun saan ne päätökseen —
tapahtuu se yksinomaan siitä luonnollisesta syystä, että tohtorina mies
pääsee aina täydemmän kauraseimen ääreen kuin vaivaisena maisterina.
Eikö se ole järkevää elämänfilosofiaa?

Tyttö ei vastannut. Hän oli nojautunut portinpieleen. Suuret,
syvänsiniset silmät olivat painuneet kiinni. Korvansakin hän olisi
tahtonut sulkea. Hän tunsi, että nuo sanat tahtoivat repiä rikki
hänelle tuttua ja rakasta, ja hän koetti suojella sitä.

— Miten sinä voit puhua noin, Pentti? Jouluaamuna. Tytön valittava
ääni säpsähdytti nuorta miestä. Hänen sanansa olivat osuneet maaliin,
osuneet liiankin hyvin. Hänen teki mieli sanoa jotakin lieventääkseen
puheensa vaikutusta, mutta hän ei tullut tehneeksi sitä.

— En olisi odottanut sinulta tuollaisia sanoja, virkahti Hanna hetken
kuluttua rauhallisesti. (Kumman rauhallisesti, ajatteli Pentti.) —
Mutta olen varma, että mielesi muuttuu vielä.

— Ei koskaan!

— Älä sano: ei koskaan, Pentti. — Jumala voi armossaan antaa sinulle
vielä takaisin vanhan mielesi ja vanhan uskosi.

Pentti hymähti pilkallisesti.

— Tuo sinun Jumalasi on jättänyt tekemättä paljon muuta, tärkeämpää.

Noita uhman sanoja seurasi tuskallinen äänettömyys. Ympärillä ihana
talviyö, kulkusten riemuitsevaa helinää. Yllä mahtava tähtitaivas.

— Voi, kuinka toisenlainen tämä joulukirkkomatkamme on kuin kaikki
edelliset, huoahti Hanna. Mutta sitten hän virkkoi lujasti: — Jumalan
tiet eivät ole ihmisten teitä, Pentti, ja siksi on ihmisten monesti
niin vaikeaa Hänen teitään ymmärtää. Hän saattaa kuljettaa monen mutkan
kautta, mutta Hän vie aina perille. Ehkei sinne, minkä ihmismieli on
arvioinut päämääräksi. Mutta perille — oikeassa mielessä.

Pentin ääni ei ollut niin varma kuin äsken, kun hän vastasi:

Kaunis usko. Mutta lähtekäämme nyt. Muuten myöhästymme.

He nousivat valtamaantielle lähtien taivaltamaan kirkkoa kohden.
Vähäväliä täytyi heidän juosta kiireesti kinokseen tien viereen, kun
kulkusten helinä aivan korvan juuressa ilmoitti, että taas oli reki
kirkkoväkeä pyrkimässä heidän ohitseen.

— Jumalan rauha, Hanna-neiti! Huomenta, maisteri! kajahti miesten ja
naisten ja lasten ääniä ohiajavasta reestä. Kaikki tunsivat nuo kaksi
käsi kädessä kinoksessa seisovaa tummaa varjoa. — Ettekös nouse rekeen?

Aina tuo sama iloinen tervehdys ja aina sama kysymys, johon jo
ennakolta tiedettiin vastaus:

— Kiitos, isäntä, tulemme jalan perässä.

— Niin, niin, ne nuoret, ne nuoret.

Piiska vingahti hevosen sivulla, ja reki lensi ohi.

Aamuyön pimeys, korkeudessa loistavat ja liekehtivät tähtien armeijat,
lähitalojen ikkunoista hauskasti tielle lankeava valo, kulkusten
helinä, josta Hanna osasi jo kaukaa sanoa, mistä talosta mitkin
tulijat olivat, hankeen juoksu ja iloiset, ystävälliset tervehdykset —
kaikki tuo oli omiaan nostattamaan mieleen rakkaita muistoja. Äskeinen
keskustelu häipyi jonnekin kauas, ja molemmat tunsivat taas olevansa
lapsuudenystäviä, erottamattomia.

Kirkonkellojen ääni kajahti yli pimeän tienoon.

Pentin mieleen johtui, miten tuo soitto monesti kesällä tuntui
sekavuudessaan kaikkea muuta kuin juhlalliselta. Mutta kun se nyt
kaikui läpi pakkassään, julistaen joulurauhaa, vaikutti se häneen
mahtavasti. Hänen mielensä kävi nöyräksi. Hänestä tuntui kuin kaikki
se, mitä hän äsken oli sanonut Hannalle, olisi joutunut omituiseen
kirkkauteen, joka pala palalta syövytti sen pois, ainakin hetkeksi.

— Kotikirkon joulukellot, virkahti hän hartaasti, — mikään ei vedä
vertoja niille.

Kirkon edustalla notkossa oli elämää. Hevosia ja rekiä ja ihmisiä
sikinsokin; miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria. Ja yhä uusia reellisiä
ajoi mäkeä alas valtamaantieltä kirkon luo kilisevin kulkusin. Hanna ja
Pentti pujottautuivat rekien ja hevosten lomitse pääportaita kohden.

Kirkko oli vanha, puinen, ristin muotoon rakennettu, jollaisia tapaa
joka puolella Suomea. Se sijaitsi melkein keskellä pienen järven
pohjoiselle rannalle painautunutta kylää. Sen ja järven väliin oli
jäänyt vanha hautuumaa, jonka koivujen ja pihlajain siimeksessä
Hanna ja Pentti lapsuusvuosinaan olivat leikkineet ja tavailleet
sammaltuneiden hautakivien kirjoituksia, aurinkoisina, unohtumattoman
huolettomina päivinä.

Laiminlyödyltä ja ränsistyneeltä kirkko tavallisissa oloissa näytti,
pitäjä ei ollut rikkaimpia, ja kaiken kukkuraksi oli sen väestö varsin
halutonta yhteisen omaisuuden korjaustöihin. Mutta näin jouluaamuna oli
kirkko kuin uudestisyntynyt, joka ikkuna kirkkaasti valaistuna se teki
keskellä pimeyttä suurenmoisen, koko ympäristöä hallitsevan vaikutuksen.

Kun Hanna ja Pentti astuivat sisään, soitettiin juuri alkuvirttä. He
istuutuivat sivulaivan ensimmäiseen penkkiin. Pentti tahtoi niin;
pappilan väen paikoilta, sanoi hän, ei nähnyt muuta kuin omat kenkänsä
ja alttaritaulun- (ja senkin liian läheltä). Hanna, joka tiesi Pentin
mielen vanhastaan, astui suoraa päätä tuttuun penkkiin. Siinä olivat
heidän paikkansa näin jouluaamuna yhtä varmasti vapaat kuin eturivin
penkki.

Kirkko täyttyi viimeistä sijaa myöten. Alkuvirren aikana tunnelma
oli vielä epämääräinen, hapuileva. Mutta kun vanha, valkohapsinen
rovasti nousi saarnastuoliin julistamaan joulusanomaa, sai oikea
tunnelma vallan. Vielä oli hänen selkänsä suora ja äänensä voimakas.
Kynttilät hänen molemmilla puolillaan loivat nuortean hehkun hänen
voimakaspiirteisille kasvoilleen, ja päivän muisto väkevöitti hänen
sanansa. Vain haalistuneet apostolit saarnastuolin kupeilla näyttivät
punaisissa ja sinisissä kaavuissaan ja suhteettoman suurine, parran
ja tukan peittämine naamoineen yhtä säälittäviltä kuin aina ennen ja
juhlamielestä osattomiksi jääneiltä.

Kirkkoon päästyä oli Penttiä taas alkanut painostaa. Niitä vanhoja,
kalvavia ajatuksia se tietysti oli, ja jotakin mustatukkaista,
palavasilmäistä oli liittynyt siihen. Hän ei kuullut isänsä sanoja, ei
nähnyt satoja kynttilöitä, ei tuoksuavaa kuusta alttarin lähettyvillä,
ei kasvojen tiheitä rivejä ympärillään. Vain Hannan lähelläolon hän
varmasti vaistosi. Siinä vieressä oli joku hänelle läheinen — liian
läheinen, kuin läheisyydellään kahlehtiva.

Hän havahtui vasta, kun mahtavasti nousevina ja laskevina aaltoina
kajahtivat tutut säveleet:

    »Enkeli taivaan lausui näin:
    Miks hämmästyitte säikähtäin?
    Mä suuren ilon ilmoitan
    Maan kansoille nyt tulevan — — ‒.»

Jo ensi säveleet, varhaisimmasta lapsuudesta saakka tutut, pyyhkäisivät
pois painostavat, sekavat mietteet. Hän tunsi jotakin nousevan
kurkkuunsa. Eikä hän pannut vastaan. Tuntui suloiselta heittäytyä tuon
mielialan valtaan. Nuo säveleet olivat aina temmanneet hänet mukaan,
olipa hän saapunut millä mielellä hyvänsä joulukirkkoon. Jotakin
suli hänen sisässään kuin routa kevätauringossa. Ja tämän aamuisen
jumalanpalveluksen kaikessa yksinkertaisuudessaan lumoava kauneus
valtasi kokonaan hänen mielensä.

Hän jäi kuuntelemaan vierustoverinsa ääntä. Täyteläisenä ja hartaana
se helkkyi. Hannalla oli pehmeä, kaunissointinen altto, ja hän osasi
käyttää sitä.

Pentti kääntyi katsomaan tyttöä sivusta. Hanna oli ottanut päästään
päähineen, mutta silti helmeili tässä kuumuudessa, jonka synnyttivät
palavat kynttilät ja kirkontäyteisen kuulijakunnan hengitys, hänen
korkealla — liian korkealla, muisti Pentti joskus arvostelleensa —
otsallaan aivan hiusrajassa hikipisara. Läheisen kruunun kynttiläin
valo lankesi suoraan pehmeälle, kullanruskealle tukalle pannen sen
sädehtimään. Hiukset oli kammattu sileästi jakaukselle ja kiedottu
suurelle sykkyrälle niskaan. Ne jättivät näkyviin pienet, somat
korvat, jotka punoittivat vielä pakkasen jäljeltä. Kasvot olivat
terveen verevät, piirteet sopusuhtaiset ja pehmeät. Hänen laulaessaan
paljastuivat valkeiden hampaiden virheettömät rivit. Leuka oli
pyöreä, kenties hieman liian voimakas. Päällystakin aukeamasta näkyi
tummansinisen puvun rintamus jättäen paljaaksi siron kaulan.

Hän on niin selväpiirteinen, niin hyvä ja niin voimakas, ajatteli
Pentti. Sekä ruumiilta että sielulta.

Voimakas, niin. Sen ominaisuuden Hanna oli perinyt äiti-vainajaltaan.
Pentti oli ollut poikapahanen, kun Kerttu-täti oli kuollut. Mutta hän
oli kuullut paljon puhuttavan Hannan äidistä, joka oli menettänyt
henkensä annettuaan elämän toiselle lapselleen, terhakalle pojalle.

Hänessä, Kerttu-tädissä, oli lujuutta ja rohkeutta. Vaimoaan hiljainen
ja hieman saamaton Perälän Martti oli saanutkin kiittää siitä, että
heidän taloutensa oli ollut esimerkillisessä kunnossa.

Monesti vieläkin innostuivat naapurit kehumaan Kerttu-tädin rohkeutta.
Renki-Pekan vaimo ei väsynyt kertomaan, miten Perälän Kerttu, Hannan
äiti, oli puoli vuotta ennen poikansa syntymää pelastanut heidän
kolmivuotiaan Liisansa hukkumasta. Naisväki oli ollut yksin niityllä
koskenniskan lähettyvillä. Miten ollakaan, Liisa oli joen rannalla
leikkiessään horjahtanut veteen ja päästänyt kauhun parahduksen, kun
virta oli tarttunut häneen alkaen kuljettaa häntä aika vauhtia koskea
kohden. Syntyipä siinä hälinä. Naiset olivat juosseet pitkin rantaa
huutaen ja käsiään väännellen. Kerttu-täti oli ollut ainoa, joka
ei menettänyt malttiaan. Hän viskasi yltään päällimmäiset vaatteet
ja hyppäsi siekailematta jokeen. Uskoa käsivarsien jäntevyyteen se
kysyi. Virta, joka alempana, ennenkuin se leveni kotijärveksi, oli
rauhallinen, oli näet koskenniskassa varsin vuolas. Katsojien jännitys
oli sietämätön, kun he henkeä pidättäen seurasivat tapahtumien
kulkua. Ehtisikö pelastaja paikalle, ennenkuin koski kiskaisisi
tyttösen pyörteisiinsä? Kerttu-täti oli ehtinyt ja taistellut kalliine
saaliineen rantaan, niissä hän laski lapsen äidin syliin. »Että sinä
jaksoit!» ihmettelivät toiset. »Sitä vartenhan Herra on meille kädet
ja jalat antanut», oli Kerttu-täti hymyillyt, tietämättä, että neljä
vuotta myöhemmin sama koski nielisi lapsen, jota hän sydämensä alla
kantoi.

Hanna oli ilmeisesti tullut äitiinsä, sanottiin. Sama voimakas ja
samalla solakka ruumis. Sama tyyni ja luja luonto. Lapsena hän oli
kyllä ollut hieman arka, mutta hänen varttuessaan karisi se pois. Ja
siitä lähtien, kun hän sitten oli ehtinyt kyllin suureksi ottaakseen
osaa taloudenhoitoon, olivat Martti-sedän asiat vuosi vuodelta
jälleen parantuneet. Ne olivatkin noina välivuosina joutuneet vähän
rappiolle. Martti-setä oli kelpo maanviljelijä, hänkin, tavallaan.
Mutta näytti siltä kuin hän tarvitsisi jonkun valvomaan töitä. Jos
hän jäi yksikseen, pyrki kaikki myöhästymään. Hän saattoi istahtaa
jollekin jokirannan kivelle ja istua siinä tuntikausia tuijottaen
virtaan. Ihmiset sanoivat, että hän ikävöi entistä elämäänsä ja että
ero tukkilaisen reimasta touhusta se hänet oli niin harvapuheiseksi ja
itseensäsulkeutuneeksi uudessa ympäristössään tehnytkin.

Hanna, niin hän oli äitinsä tytär. Mutta kenties hän oli perinyt
jotakin isältäänkin. Enemmänkin kuin vain nuo harvinaisen suuret,
syvänsiniset silmät. Isältään sellaisena kuin tämä oli ollut ennen
nuorena, ennenkuin tasainen maamiehen aherrus painoi hänet hiljaiseksi.

Hannasta siirtyi Pentin katse muihin ympärillä istuviin. Tuttuja
kasvoja kaikki, mutta nyt loisti niillä uusi ilme. Kaikki kova,
arkielämän luoma oli sulanut pois. Joulun valo pehmensi niitä.

Itse kirkko oli uudestisyntynyt. Nuo viisi kruunua keskellä
kolminekymmeninekaksine ja kuusinetoista kynttilöineen, jotka
päivänvalossa olivat vain tavallista tummunutta messinkiä, loistivat
kuin puhtain kulta. Kuusisärmäinen tähti katossa niiden yläpuolella
vallan säikkyi valkeuttaan. Ja lukemattomat kynttilät alttarin suurissa
kynttiläjaloissa ja kirkonpenkkien kansilaudoilla loivat välkettä ja
hohtoa vanhoille, joskus muinoin valkeaksi maalatuille seinille.

Yht'äkkiä helähti Pentin rinnassa soimaan:

    »Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa.
    Maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto.»

Hän tarttui Hannan käteen ja puristi sitä sydämellisesti.




Kolmas luku.


Joulunpyhät olivat olleet ja menneet. Oltiin jo siirtymässä uuden
vuoden puolelle. Pari päivää oli enää jäljellä tätä vuotta.

Pentti oli sulkeutunut ullakkohuoneeseensa ilmoittaen, ettei hänen
lukujaan saanut häiritä. Hän istui pöydän ääressä kirja edessään.
Mutta hän ei lukenut, katselihan vain ulos illanhämärään. Ikkunan
edessä kohosi jylhän kauniita kuusia lumitaakkoineen ja jokunen
alaston koivu. Puolisensadan metrin päässä oikealla loisti vuokraajan
punaiseksimaalatun talon ikkunoista valoa, mutta Pentti vältti
katsomasta sinne päin.

Ulkona oli äänetöntä. Talvi-illan tyyni rauha oli kietonut tienoon
kuuraiseen vaippaansa. Alhaalta salista kuului hiljaista pianonsoittoa,
mutta se pikemmin syvensi kuin rikkoi hiljaisuutta. Hanna kai soitti
vanhuksille.

Niin, Hanna... Hanna?

Pentti tuijotti eteensä synkin katsein. Mitä piti hänen tehdä?

Hän veti taskustaan esille rypistetyn kirjeen, oikoi sen ja luki
uudelleen:

                                           »Helsinki 28.XII.—18.

 Vanha kaveri!

 Muistatko Varkautta ja siellä vannomaamme aseveljeyttä? Sen valan
 nimessä nyt kutsun sinua.

 Olen näkevinäni ihmettelevällä naamataulullasi kysymyksen: minne?
 Viroon, veliseni!

 Polsut ovat hyökänneet sinne. Kohta puoleen nuo helvetin koirat
 aikovat pääkaupunginkin ottaa. Apua ovat sinne Suomesta pyytäneet ja
 apua saavat. Ensimmäisestä vapaaehtoisrykmentistä on osa jo päässyt
 lähtemään, ja toista, tätä meidän, pannaan juuri alulle.

 Olen pestautunut mukaan luutnantiksi ja joukkuepäälliköksi. Tule sinä
 minulle varamieheksi! Yhdessä me sitten lystit pidämme.

 Onpa jo aika päästäkin taas vähän jäseniä verryttelemään. Ja mainio
 tilaisuus nyt on tarjolla. Sanovat niitä virolaisia veljeskansaksi;
 jaa, sen parempi: kirkkaamman kunnian kruunun saamme ja sitä suurempia
 vapaussankareita olemme.

 Toiset pelkäävät, että ensimmäinen rykmentti ehtii tehdä koko työn,
 ennenkuin me suoriudumme lahden ylitse. Mutta kyllä vain puuhaa
 meillekin jää. Ja ellei jää Virossa, niin painutaan eteenpäin.
 Tule mukaan, vanha kaveri! Saattaa sattuma viskoa meitä niinkin,
 että tiemme vie sinulle rakkaille maille. Ymmärrätkös yskän?
 Täällä kerrotaan näes sinun silmittömästi rakastuneen johonkin
 lättiläistyttöön. No jaa, tiedänhän minäkin siitä jotakin, vaikken
 tiennyt, että vieraan maan tyttö sylissäsi silloin oli. Jos hänestä
 tietoja haluat, niin voin kertoa, että hän on matkustanut kotiinsa.
 Kuuluu olevan kartanontytär jostakin Viron eteläpuolelta. Jaa,
 jaa, eikös mielesi tee saada voiton seppeltä hänen kätösistään ja
 tuliaissuukkoa hänen rusohuuliltaan? Minä puolestani lupaan, etten
 silloin herrasväkeä häiritse.

 Tule!

                                                Veljesi
                                                Erkka.»

Hän oli nauranut kirjeelle luettuaan sen ensimmäisen kerran lävitse.
Hän jonnekin hänelle vieraaseen, yhdentekevään maahan, tappelemaan,
näyttelemään vapaussankarin osaa! Erkalle se saattoi sopia. Hän,
Pentti, puolestaan oli saanut siitä narrinpelistä jo kotimaassa
kyllikseen. Mutta nyt, luettuaan kirjeen uudelleen, hän ei enää
nauranut.

Hän punnitsi asiaa.

Kunnian kruunusta ja vapaussankarin seppeleestä hän viis. Mutta
mitalilla oli toinenkin puolensa, ja sitä kannatti harkita.

Päästä pois! Häntä oli alkanut ahdistaa sitä enemmän, kuta kauemmin
hän kotona viipyi. Häntä kiusasi epämääräinen, ratkaisematon suhde
Hannaan. Hanna itse oli samanlainen kuin ennenkin, yhtä tasaisen
iloinen, yhtä ystävällinen. Mutta — liekö sitten asia todella ollut
niin, vai kuvitteliko Pentti vain — hänestä tuntui kuin kaikki muut,
isä ja Hannan isä, vieläpä äitikin, olisivat odottaneet häneltä jotakin
ratkaisevaa.

Mitä hän vastaisi, jos he kysyisivät häneltä suoraan? Siinäpä se: hän
ei tiennyt, mitä vastaisi.

Hänen oli mahdotonta päästä selvyyteen. Siksi pois!

Sitten vielä kalvavat ajatukset, jotka lamauttivat koko työhalun.
Kaipa ne vaikenisivat luotituiskussa. Varmasti. Siinä unohtaa kaiken.
Unohtaa, kuka olen, mistä tulen, mitä olen ajatellut ja surrut, mitä
minusta piti tulla. Muistaa vain olevansa sotilas. Tuskin on selvillä
siitä, mihin komppaniaan ja ryhmään kuuluu. Mutta sitä räikeämmin on
tietoinen siitä, että pitää ampua. Ellen ammu tiuhaan ja tarkasti,
ampuvat vastassa olijat minut...

Ja vielä toverin kirjeen viimeiset rivit! Ne loihtivat tuon
tanssiaisillan niin elävänä mieleen. Millainen tyttö! Katherine oli
siis matkustanut kotimaahansa. »Te olette antanut minun elämälleni
uuden sisällyksen. Sytyttänyt minussa isänmaanrakkauden», muisti
hän tytön sanoneen. Mitähän uusi elämän sisällys oli Katherinelle
lopultakin antanut? »Kartanontytär jostakin Viron eteläpuolelta», oli
toveri kirjoittanut. Hm, olisihan se somaa...

Pentin päätös oli valmis. Hän tarttui kynään.

 »Pappila 29. XII —18.

 H. V. Kutsustasi kiitos. Lähden heti pyhien jälkeen.

                                       Tuus
                                       Pentti.»

Sitten hän nousi epäröimättä ja lähti alas.

Salissa oli perhe koolla. Rovasti istui keinutuolissa piipunnysä
hampaissa ja sanomalehti polvillaan kuunnellen Hannan soittoa.
Ruustinna kutoi sukkaa takkatulen ääressä. Hannan isä istui
perimmäisessä nurkassa etukumarassa tukien kyynärpäillä polviin ja
katsoen hellittämättä ristissäolevia suuria ja karheita kouriaan.

Pentti pysähtyi kynnykselle. Hiljainen rauha, joka henki häntä vastaan
huoneesta, sai hänet aprikoimaan. Mennä heidän luokseen ilmoittamaan,
että parin päivän kuluttua hän lähtisi sotaan, jota käytiin monien
satojen kilometrien päässä täältä, rauhaisasta Pohjanmaan pitäjästä,
sehän olisi samaa kuin heittää pommi omaistensa keskuuteen.

Mitähän äiti sanoo? iskeytyi hänen mieleensä. Äitikulta, joka istui
siinä pyylevänä, rauhallinen ilme herttaisilla, lihavilla kasvoillaan.
Entä isä? Isän kookas, ryhdikäs olento ja tuuhean, harmaan tukan
ympäröimä! lujat kasvot olivat omiaan herättämään kunnioitusta, johon
sekautui vähän arkuuttakin. Jos isä sanoisi ei, olisi hänellä kova
kamppailu edessä. Isä ei hevin antanut myöten, jos jotakin päähänsä
sai. He kaksi, isä ja hän, olivat liiaksikin toistensa kaltaisia, ei
vain ulkonäöltä, vaan suureksi osaksi myöskin luonteeltaan. Yrjö-veli —
hän, jonka tappava luoti tavoitti Varkauden taistelussa — sensijaan oli
tullut äitiin, yhtä hellä ja herttainen hän oli ollut.

Ja Martti-setä? Hän ei kai sanoisi mitään, hymyilisi vain tapansa
mukaan surumielistä hymyään, johon sekautui hitunen ivallisuutta.
Merkillistä muuten, että isä ja Perälän Martti olivat niin hyvät
ystävät keskenään. Olisi luullut, ettei heillä ollut paljoa yhteistä,
niin erilaisilta he vaikuttivat. Mutta isä kai tunsi syvemmin kuin muut
tanakkavartisen, parrakkaan Martti-sedän, jossa toiset eivät nähneet
muuta kuin työteholtaan keskinkertaista heikomman maanviljelijän,
ehkä hän näki sieluun, jota suuret, surulliset, syvänsiniset silmät
heijastivat.

Hanna? Niin Hannaan hänen uutisensa sattuisi kai kipeimmin.
Murtaisikohan se hänen tyyneytensä, jonka järkkymättömyys oli
joskus suorastaan suututtanut häntä, Penttiä? Hanna soitti jotakin
Sibeliuksen sävellystä. Pentti näki vain hänen tummanvihreään pukuun
verhotun selkänsä ja kullanruskean tukan, jossa pianon kynttiläin
säteet leikkivät. Hellyys tuota sorjaa tyttöä kohtaan läikähti hänen
rinnassaan. Miten hän voisi...?

Mutta päätös kuin päätös.

Hän astui huoneeseen.

Hanna keskeytti heti soiton ja pyörähti tulijaan päin silmissä lämmin
ilo. Äiti ja isäkin kääntyivät häneen hymy huulilla. Vain Perälän
Martti ei ollut huomaavinaan hänen tuloaan.

Pentti istuutui äidin viereen ja tarttui hänen käteensä sivellen sitä
hiljaa.

— Virossa kuuluu veljeskansalla olevan ankarat ajat, aloitti hän
kömpelösti.

— Niinhän lehdissä kerrotaan, myönsi rovasti. — Samanlaista kuuluu
olevan kuin Etelä-Suomessa viime kevättalvena. Ryssien laumat
ahdistavat aseetonta kansaa. Ryöstöjä, murhia... Ihmis-parat. Herra
armahtakoon heitä heidän tuskassaan.

Ruustinna ja Hanna eivät sanoneet mitään. Mutta molemmat
tarkkasivat Pentin kasvoja. He olivat heti vaistonneet, että noiden
välinpitämättömiksi tarkoitettujen, mutta epävarmalla äänellä
lausuttujen sanojen takana piili jotakin.

— Mutta eivätköhän asiat siellä nyt parane, kun suomalaisia
vapaaehtoisia lähtee sinne tuhatmäärin, virkahti rovasti hetken
kuluttua.

Pentti kohtasi äidin tutkivan, tuskaisan katseen, ja silloin hän heitti
enemmät kiertelyt.

— Minäkin lähden sinne. Heti uudenvuoden päivän jälkeen matkustan,
sanoi hän.

Oli todella kuin pommi olisi heitetty keskelle rauhallista kotia.

Ruustinna tarrautui kiinni poikansa käsivarteen. Kyyneleitä ryöpsähti
silmiin.

— Pentti, kuiskasi hän tukahtuneesti. — Poikani ... Viimeiseni!

Pentti silitti rauhoittavasti äitinsä kättä ja kääntyi katsomaan toisia.

Rovastin keinutuoli oli pysähtynyt äkillisellä nykäyksellä. Hän oli
ottanut piipun suustaan ja tuijotti poikaansa.

— Mitä hulluja! murahti hän sitten, pisti piipun takaisin suuhunsa
ja jatkoi keinumistaan. Mutta vihaisesti pöllähtelevät savupilvet
ilmaisivat, ettei hän ollut niin tyyni, kuin miltä koetti näyttää.

Hanna oli valahtanut kalman kalpeaksi. Suuret silmät katsoivat Penttiin
säikähtyneinä, mutta kyyneleettöminä. Eikä hän sanonut mitään, kääntyi
vain puolittain poispäin ja painoi päänsä alas.

Martti-setäkin oli vilkaissut Penttiin yllätettynä, mutta painunut
sitten taas hymähtäen entiseen asentoonsa.

— Isä, sinä sanoit äsken, että siellä on nyt samanlaista kuin
Etelä-Suomessa vajaa vuosi sitten, alkoi Pentti puhua nopeasti. — Tuo
aika on meiltä itseltämme ohitse. Mutta siksi velvollisuutemme nyt
onkin auttaa veljeskansaa, joka kärsii niin kuin me vuosi sitten, mutta
ei yksin kykene ravistamaan vainolaista harteiltaan. Ajatelkaa koteja,
vanhuksia, naisia ja lapsia, jotka siellä parastaikaa kärsivät! Eikö
meidän, eikö myöskin minun velvollisuuteni ole kiiruhtaa auttamaan
heitä?

Noita kiihkeitä sanoja seurasi äänettömyys. Rovasti katkaisi sen
viimein.

— Niin no, jos ajattelet noin ja jos tuntosi käskee sinua lähtemään,
niin... virkahti hän hieman väräjävällä äänellä.

Pentti oli kuvitellut, miten vapauttavalta tuntuisi, kun isä antaisi
suostumuksensa. Mutta minkäänlaista vapautusta hän ei nyt tuntenut.
Pikemmin päinvastoin: nuo suostumuksen sanat painuivat kirvelevinä
hänen mieleensä, »_Jos_ sinä ajattelet noin», oli isä sanonut. Mutta
hänhän ei ajatellut niin kuin äsken oli puhunut. Mistä lienevätkään
mieleen juolahtaneet nuo mahtipontiset sanat? Veljeskansa — mitä tiesi
ja välitti hän siitä? Kaukaiset uhatut kodit — mitä liikutti niiden
kärsimys häntä? Hänen olisi pitänyt välittää ja sen olisi pitänyt
liikuttaa, tuntui hänestä. Mutta niin vain oli, että se oli hänelle
yhdentekevää. Niinkuin miltei kaikki muukin.

Martti-setä silmäsi ylös.

— Vai sotateille? hymähti hän hieman ivallisesti. — Se yskä kyllä
ymmärretään.

Ruustinna taisteli itkua vastaan. Tuon tuostakin täytyi hänen
pyyhkäistä etusormellaan lasien alitse silmäkulmiaan. Hänestä tuntui,
että nyt häneltä viedään hänen viimeinenkin lapsensa. Viimeinen...
Paljon rakastanut ja paljon kestänyt vanha sydän oli aivan pakahtua
tuskasta.

Hän tunsi katkeruutta tuntematonta maata ja kansaa kohtaan, joka kutsui
hänen viimeistä poikaansa. Vanhimman oli tauti murtanut. Keskimmäinen
oli kaatunut vapaussodassa. Vain Pentti oli jäljellä. Ja nytkö oli
hänen vuoronsa tullut? Kohtalon raskaasti koetteleman äidin sydämessä
kuohahti viha noita koteja ja vanhuksia, naisia ja lapsia kohtaan,
jotka vaativat suojakseen hänen poikaansa. Ja ennenkaikkea viha tuon
maan miehiä kohtaan, jotka eivät yksin jaksaneet suojata kotejaan ja
omaisiaan.

Mutta ääneen hän sanoi:

— Auttaa veljeskansaa... pelastaa koteja... suojella heikkoja ja
turvattomia... Voihan se kaikki olla kansamme velvollisuus. Mutta voi
Pentti, onko sinun, juuri sinun, välttämättä lähdettävä mukaan? Onhan
sinulla kyllin tehtäviä ja velvollisuuksia omassa maassa.

‒ Minua tarvitaan nyt kaikkein kipeimmin siellä, äiti-kulta.

‒ Kuulehan, äiti, puuttui rovasti puheeseen, — jos pojan tunto kerran
käskee häntä lähtemään, niin emme me voi muuta kuin rukoilla hänelle
Herran varjelusta hänen vaikealla matkallaan.

Ruustinnan alaleuka alkoi täristä, kyynelvirrat ryöpsähtivät
poskipäille, ja hän kiiruhti huoneesta.

Hanna ei ollut koko keskustelun aikana siirtänyt katsettaan lattiasta.
Nyt hän nousi hiljaa paikoiltaan ja pujahti ulos ovesta.

Ruustinna seisoi makuuhuoneessa nojautuneena raskaasti ikkunanpieleen.
Kuullessaan askeleita takaansa käännähti hän ja heittäytyi itkien
Hannan kaulaan.

— Hän ei tule takaisin, vaikeroi hän. — Tunnen, ettei hän ikinä palaa!

Hanna koetti rauhoittaa häntä hyväilyin ja hellin sanoin, mutta
kyyneleet eivät ehtyneet.

Yht'äkkiä irtautui ruustinna tytön syleilystä, jäi hetkeksi
tuijottamaan hänen kasvoihinsa ja sanoi sitten:

— Mikset sinä sanallakaan koettanut estää häntä? Vai onko teidän
välillänne tapahtunut jotakin?

Veri syöksähti Hannan poskipäille. Hänen oli vaikea hillitä enää
itseään. Katkonaisesti hän kuiskasi:

— Ei mitään ole tapahtunut... Mutta ettekö ymmärrä, täti...? Mitä
auttaisivat minun sanani? Minun, juuri minun kaikkein vähimmän!

Ruustinna katsoi pitkään sinisten silmien kärsivää ilmettä. Katkera,
epätoivoinen tuska paloi niissä. Ja seuraten äkillistä mielijohdetta
hän veti tytön luokseen ja painoi hänet hellästi pehmeää poveaan
vastaan.

— Lapsi, lapsi-parkani!




Neljäs luku.


Ulkona oli samea suojapäivä. Puiston puiden alastomat oksat olivat
menettäneet hohtavan valkeat vaippansa. Katu kasarmin ja puistikon
välissä oli harmaa ja sohjuinen. Räystäistä tippui vesi.

Pentti Kaira puri huultaan tuijottaessaan ulos.

Mitä tekemistä minulla on täällä? Mikä mieletön päähänpisto lähteä
tällaiselle retkelle!

No, oltiinhan vielä kotimaassa. Niin että tarkasti ottaen ei vielä
ollut mahdotonta kääntyä takaisin. Mutta...

Hän käännähti ikkunasta pois.

Samaa harmaata.

Kolkko kasarmihuone, josta kuukausien tuuletus ei ollut saanut
ryssänhajua lähtemään. Se istui sitkeänä lattiassa, katossa ja seinissä
tuottaen kestävyydellään ansaitsematonta mainetta alkuperälleen.
Harmaapukuisia, juroja miehiä istui sänkyjen laidoilla imeskellen
piippua tai poltellen savuketta tuumivan näköisinä. Koti-ikävä ja
pettymys kalvavat, ajatteli Pentti. Hän oli koettanut muutaman
kerran tänä ensimmäisenä päivänä lähestyä noita jäyhiä miehiä, mutta
keskustelu oli aina tyrehtynyt alkuunsa. Ei ollut mitään yhteistä
pohjaa.

Pitkän, tukevan pöydän kummassakin päässä oli peliseurue koolla.
Lyötiin pennin nakkia. Ja tavanmukaiset korttisukkeluudet säestivät
uutuuttaan kiiltävien korttien läiskettä. Käden ulottuvilla lepäsi
vielä muutamia avaamattomia pakkoja parhaita ja kestävimpiä
pelikortteja. Oltiinhan lähdössä sotaretkelle, josta ei kukaan tiennyt,
kestäisikö se viikon vai iäisyyden, joten oli varminta varustautua
pahimman varalle.

— Pata putosi, mutta ei hiivatti halennut!

Pentti käännähti katsomaan huutajaa. Se oli Jaakko Jännes, tanakka,
jäyhätekoinen mies. On siinäkin Luojalla ollut raaka-ainetta, mutta
ei aikaa, ajatteli Pentti tarkatessaan miestä. Vasemmassa poskessa
näkyi arpi, kuin puukonviilloksen jättämä; milloin suuttumus,
milloin innostus sai sen punaisena palamaan. Jämerä pää oli painunut
hieman kumaraan leveiden hartioiden väliin. Punakat, näppylöiden
rumentamat kasvot olivat karvaiset, parransänki oli musta ja tiheä, ja
kauluksesta työntyi ulos pitkiä tummia karvoja. Ja kuitenkin — tuossa
lujatekoisessa miehessä oli jotakin, mikä veti puoleensa. Se oli kai
silmissä, tavallisen näköisissä, vihreissä silmissä. Toisinaan kuvastui
niissä vain ilkeys, pahansuopuus. Mutta hetken kuluttua ne saattoivat
katsoa kirkkaan rauhallisina, lempeinä.

— Kersantti Kaira rykmentin komentajan luo!

Ovella seisoi pieni lähettipoika — vapaaehtoisen harmaassa puvussa
hänkin, varmaan ei vielä kuuttatoista täyttänyt.

Korttipelit pysähtyivät hetkeksi. Jännes käännähti puhuteltuun, silmäsi
häntä ilkeästi kiireestä kantapäähän ja puhalsi sitten tupakansavun
halveksivasti sieraimistaan ulos.

‒ Taitavat, tuota, esikuntaan meinata, irvisti hän.

— Ja sitä olet tietysti tullutkin kärkkymään. Maisteri! Minä,
tuota, tiedätkös, minä en oikein tykkää herroista. He—heh,
esikuntajessukseksi, hän! Tai kuormastokenraaliksi, he-heh!

Korttiseurueet purskahtivat äänekkääseen nauruun. Toisetkin silmäsivät
ihmeissään Kairaan, joka sanaa sanomatta kääntyi seuraamaan lähettiä.

Veri suhisi Pentin korvissa hänen astellessaan pienen aseveikkonsa
rinnalla. Mokoma suunsoittaja! Mutta antaahan olla, tämä päivä ei vielä
ole viimeisemme, ei hänen eikä minun, ajatteli hän kostonhaluisena.

Kun he laskeutuivat ensimmäiseen kerrokseen, tuli hän katsahtaneeksi
hiukan tarkemmin seuralaistaan, joka pää pystyssä ja joustavin askelin
asteli hänen edellään alas portaita. Nuori, miten nuori, melkein lapsi
vielä. Lapsen ruumis. Lapsen pehmeäpiirteiset, kauniit kasvot.

— Kuulehan, toveri, miten vanha sinä oikeastaan olet?

Poikanen pysähtyi ja katsoi kersanttiin. Ystävällinen puhe ja
miellyttävä ääni tehosivat häneen. Hän tunnusti suoraan:

— Viisitoista täytin marraskuussa, kersantti.

— Mutta silloinhan sinulla täytyi olla isäsi lupatodistus päästäksesi
mukaan.

Nuoren sotilaan ääni värähti, kun hän vastasi:

— Minulla ei ole isää. Hän kaatui Viipurin valloituksessa.

Pentti laski suojelevasti kätensä pojan olkapäälle.

— Entä äitisi?

Ei minulla ole oikeata äitiä. Äitipuoli vain. Ja hänen nimensä minä
väärensin lupakirjan alle.

— Väärensit?

— Niin, kersantti. Ah, jospa ämmä tietäisi, miten kaunista käsialaa
herrat uskovat hänen osaavan kirjoittaa! Hän kuolisi varmasti ilosta.
Hän on, nähkääs, sitä lajia, että hän on kuin paratiisissa, kun saa
olla jossakin tekemisissä herraskaisten kanssa. Mutta sitä autuutta
ei hänen osalleen ole liiemmälti tullut. Ja siksi kai elämä kotona
tahtookin tavallisimmin helvettiä muistuttaa.

Ja lähetti nauroi vapaata pojan naurua.

— Mutta ettehän sano muille, kersantti, että todistukseni on väärä,
jatkoi hän vakavaksi käyden. — Ne lähettävät minut silloin takaisin
kotiin. Enkä halua sinne. Tahdon teidän mukaanne.

— Miksi niin?

— Tahdon taisteluun, veljeskansan ja oikeuden puolesta!

— Ja siksikö lähdit mukaan?

— Siksi!

Pentti katsoi pojan rehellisiin, intoa hehkuviin silmiin. Ja hän
häpesi pikku miehen edessä. Mitkä olivatkaan ne syyt, jotka olivat
aiheuttaneet hänen oman liittymisensä apuretkikuntaan!

— Mutta etkö sentään ole liian nuori sotaan?

— En, oli varma vastaus, ja pyöreiden lapsenkasvojen siniset silmät
säikkyivät innostuksesta. — Luin pari kuukautta isäni kuoleman jälkeen
»Vänrikki Stoolia». Siitä alkaen oli päätökseni valmis. Muistattehan,
kersantti?

Ja poikanen lausui värähtelevällä äänellä:

»Kun viisitoista vuotta vaan ma kerran täyttää saan, samaanpa käyn ma
taisteluun ja samaan kuolemaan.»

Pentin silmät kostuivat. Hän tarttui pienen toverinsa käteen ja puristi
sitä lujasti.

Sitten he jatkoivat matkaansa. Lähettipoika ylpeänä uudesta
ystävästään. Pentti mieleltään hyvän joukon äskeistä nöyrempänä.

Hetkistä myöhemmin seisoi kersantti rykmentin esikuntahuoneessa.

Pöydän ääressä istui lyhyenläntä, tanakka mies, silmät terävät,
silmäkulmien välissä pari tarmokasta ryppyä. Kasvot kuin puuhun
veistetyt, ajatteli Pentti seisoessaan nyt ensi kertaa silmästä silmään
uuden rykmentin komentajansa kanssa. Mies oli eversti Kulma, toisen
vapaaehtoisen suomalaisrykmentin päällikkö.

Ikkunan luona seisoi pitkä, hienonnäköinen mies, jonka silmien ilmeestä
estivät pyöreät sangattomat silmälasit saamasta oikein selkoa. Hän oli
Pohjan Poikain ensimmäisen pataljoonan nuori komentaja kapteeni Hamula.

Eversti Kulma oli lopettanut tarkastelunsa. Nähtävästi miellytti nuori
aliupseeri häntä, hänen äänensä oli näet tavallista vähemmän karski,
kun hän puhutteli tätä:

— Vapaussodassako ansaitsitte arvonne, kersantti?

— Niin, herra eversti.

— Ja siviilissä maisteri?

— Niin, herra eversti.

— Tarvitsen teidänkaltaistanne miestä, kersantti.

Kun puhuteltu ei vastannut mitään, lisäsi eversti:

Saatte jo tänään aloittaa työnne esikunnassani.

Pentti katsoi tyynesti tuimiin kasvoihin vastatessaan:

— Herra eversti, rykmenttimme on vapaaehtoinen, niin että minulla
täytyy olla oikeus suostua tai kieltäytyä. Ja minä kieltäydyn.

Everstin ohimosuonet paisuivat. Hän ei ollut tottunut siilien, että
hänen ehdotuksensa torjuttiin, mutta hän ei sanonut mitään.

— En ole liittynyt rykmenttiin madellakseni esikunnan matkassa, herra
eversti. Haluan etulinjoille ja riviin. Ellei sitä minulle suoda, en
lähde koko retkelle.

Kiivas vastaus pyöri everstin kielellä, mutta ennenkuin hän ehti mitään
sanoa, astui kapteeni Hamula hänen luokseen ja kuiskasi jotakin.
Eversti nyökkäsi vastahakoisena. Hän nousi pystyyn ja kääntyi selin
kersantti Kairaan katsomaan ulos ikkunasta.

— Luutnantti Tuominen on puhunut teistä minulle, virkahti kapteeni
Hamula tarkastellen ilmeisellä mielihyvällä itsepäisiä kasvoja
edessään. — Hän kiitti teitä pystyväksi ja urheaksi sotilaaksi.

— Olen hänen vanha sotaveikkonsa, herra kapteeni, niin että hän
liioitteli varmaan.

— Hän suositteli teitä joukkueen johtajaksi.

— Herra kapteeni, vastasi Pentti itsepintaisuutta pursuvalla äänellä,
— vapaussodassa totuin johtamaan ryhmää. Olen kiitollinen, jos voitte
uskoa minulle ryhmän pataljoonassanne. Korkeammalle en tahdo. Jos
sallitte minun vielä jatkaa, herra kapteeni, niin sanon, etten ole
lähtenyt tälle retkelle ansaitakseni tähtiä. Jokin vain on saanut
minut liittymään vapaaehtoisten joukkoon, mutta mitä se hekin, niin
kunnianhimoa se ei ole.

Kapteeni Hamula naurahti huvitettuna.

‒ Hyvä, hyvä. On hauskaa kuulla, että rykmentissämme on teidänkin
kaltaisianne miehiä, sanoi hän.

Kun Pentti palasi tupaan, käännähti Jännes häneen ilkkuen:

— No tarjottiinkos sulle paikkaa esikunnassa, hiivatin korkeastioppinut?

— Kyllä.

— Ja sinä, tuota, sanoit jotta: tattis sano ruotsalainen.

— Ei, myönsin, etten ole oikea mies esikuntaan. Sanoin, että sinne ovat
omiaan miehet, joilla on prenikkanälkä ja nauhajano, mutta jos miesten
mittelystä kysymys on, housuissa — jänis.

Koko tupakunta räjähti nauruun.

— Mitä sinä per...?

— Joo, joo, vahvisti Pentti. — Ja eversti lausui sitten minulle: »Olen
kiitollinen teille, kersantti, viisaista sanoistanne. Mutta vielä
kiitollisempi olisin, jos voisitte mainita minulle jonkun tuollaisen
ihanne-esikuntamiehen.» »Herra eversti», sanoin minä, »vaikka etsisitte
koko maailman, ette löytäisi esikuntaanne toista niin sopivaa miestä
kuin Jaakko Jännes.»

— Hyvin maksettu, Kaira!

Jännes oli hypähtänyt kiroten pystyyn ja sieppasi puukon vyöltään.

Pentti peräytyi muutaman askeleen. Suonet ohimoilla pullistuivat,
ja silmissä välähti vaarallinen tuli. Kun Jännes ryntäsi päälle,
väisti hän sivulle, ja seuraavassa hetkessä jysähti hänen nyrkkinsä
vastustajan leukaan. Puukko kirposi Jänneksen kädestä, ja hän kaatui
pitkin pituuttaan lattialle.

Kaikki tapahtui niin nopeasti, etteivät toiset olleet ehtineet väliin.
Nyt riensivät Jänneksen pelitoverit hänen luokseen.

Pentti seisoi parin askeleen päässä.

— Ei se vaarallista ole, sanoi hän. — Viekää mies johonkin toiseen
huoneeseen. Kyllä hän toipuu pian.

Hän hymyili huolettomasti. Mutta järki pyrki arvostelemaan hänen
menettelyään. Oliko nyt tarpeellista iskeä niin lujasti? Mutta toinen
ääni hänen sisässään puolusti: Kun isket, niin iske lujasti. Ei mitään
hempeämielisyyttä. Ei mitään velkoja.

Eräs lyhyenläntä, hartiakas sotilas oli astunut Pentin luo.

— Tuossa käteni Kaira, jos kelpaa, sanoi hän tasaisella, hitaalla
tavallaan. — Jussi Torttila minä olen. Tuolta Vanajan rannoilta.

Pentti tarttui ojennettuun käteen.

Torttila ei ollut tosiaan liialla pituudella pilattu, mutta vartalo
oli sitä voimakkaampi ja kädenlyönti luja. Silmät olivat siniset,
rauhalliset. Vasemmassa suupielessä riippui miltei aina — puhuessakin
— piipunnysä, olipa siinä sitten tupakkaa tai ei. Tavallisesti: siinä
kuitenkin oli, olihan hän suuren talon poika. Alituisesta piipun
imemisestä oli vasen suupieli venähtänyt oikeata alemmaksi. Se antoi
hänen kasvoilleen omituisen toispuolisen ilmeen. Nytkin, kun hän seisoi
siinä hiljaisesti naureskellen, hymyili vain suun oikea puoli.

— Sinunlaisestasi miehestä minä pidän, sanoi hän tyynen ihailevasti. —
Kuule, pysytään me yhdessä.

— Ilossa ja surussa! vastasi Pentti sydämellisesti.




Viides luku.


Pojat olivat painuneet kaupungille, jok'ainoa. Ja kummakos tuo,
oltiinhan ensimmäistä iltaa vieraassa kaupungissa, jonka jo ensi
silmäys oli osoittanut kiintoisaksi ja aivan erilaiseksi kuin
kaikki kotimaan kaupungit. Pentti Kaira yksin oli jäänyt komppanian
majapaikkaan. Hänet oli määrätty päivystäjäksi.

Tehtävää ei ollut mitään. Ketään ei tullut eikä ketään mennyt. Pojilla
oli vapaailta, vasta huomisesta alkaisi tavallinen sotilaskomento.

Pentti kulutti aikaansa kirjoittamalla kotiin. Paljonhan olikin
kerrottavaa, näin ensimmäisenä päivänä.

                                               »Tallinna 12.I.—19.

 Rakas Hanna!

 Siis virolaisella maaperällä!

 Tuntuu epätoivoiselta yrittää kuvata tätä päivää. Siksi kirjava ja
 sekava se on, ainakin se on minuun sellaisen kuvan jättänyt.

 Ensin Helsingin rannassa. Puheita — ah, miten kaunissanaisia puheita!
 Kuunnellessani niitä tein vankan päätöksen, etten ikinä enää puheita
 pidä. (Sittenkuin palaan, tietysti. Äidin pelko, etten muka enää
 palaa, on vallan turha.) Ymmärrän nyt, että puheiden täytyy vain
 ikävystyttää kuulijoita. Löysin monesti itseni ajattelemasta:
 Kuulehan, veliseni, sinä joka puhut, mitä tiedät sinä sodasta,
 sotilaan kärsimyksistä ja rasituksista, jotta sinä puhut meille? Sinä
 olet korkeintaan lukenut niistä tai kuullut kerrottavan; meille ne
 olivat eilispäivän elämä ja huomisenkin ovat.

 En tiedä, mutta kun sankarius on muuttumassa aren työksi, saa
 kaikki aren kaavun päälleen. Porilaisten marssikin, joka ennen
 juhlatilaisuuksissa paisutti niin rintaani, tuntui turhalta pärinältä.

 Teistä, siellä kotilieden ääressä istujista, tuntuu kai hirvittävältä
 tämmöinen puhe. Ainakin olisi minusta siltä tuntunut kaksi viikkoa
 sitten. Mutta samalla kuin riisuu siviilipuvun päältään, heittää
 kai nurkkaan myöskin kaiken mahdollisen hienostumisensa, muuttuu
 soltuksi soltun puvussa, tuntee kuin solttu ja ajattelee kuin solttu.
 Minä ainakin ajattelin: kaikkeen ne panevatkin rahaa, olisivat tuon
 musiikin sijasta tarjonneet kupin pari kuumaa kahvia, se olisi ollut
 jotakin; ja nuo herrat kaunopuhujat, kaiken vaivannäkönsä asemesta he
 olisivat voineet tarjota tuohon, kahviin pullat, me olisimme siitä
 hyvästä hurranneet heille kahta kovemmin

 Tai en tiedä. Ehkä vika onkin vain minussa. Olen kaiketi liikaa
 innostunut ennen noista juhlamenoista, niin etten enää voi lämmetä.
 Kenties se oli sitä, kenties ei. Tosiasia ainakin on, että kun laivan
 laiturista irtauduttua käännyin katsomaan tovereitani, oli monella
 heistä kyyneleitä silmissä. Mutta itkeäkin voidaan niin monesta
 syystä...

 Aivan lähelläni seisoi eräs ryhmäni miehistä, Eerikki Laukkanen,
 puolivälissä kolmeakymmentä oleva kauppa-apulainen Riihimäeltä.
 Velttoryhtinen, kasvot pulleat, verettömät, kulmakarvat vaaleat,
 niin että niitä ei juuri ollenkaan voi erottaa, partaa tuskin
 nimeksikään, muutamia avuttomia vaaleita haivenia vain leuan alla,
 ja silmät tuollaiset laupiaat ja tyhjät, jollaisia joskus näkee
 ensimmäistä vuottaan vaeltavilla mullikoilla. Siinä hän seisoi katse
 loittonevaan rantaan kaihoavasti suunnattuna, pureskellen kynsiään,
 joissa ei oikeastaan puremisen varaa enää olisi, ja heiluttaen kättään
 Katajanokan ulointa kärkeä kohden. Nenäliina vastasi sieltä.

 Mieleeni johtui poikien leikinlasku kasarmillamme.

 — Mitäs sinäkin, Eerikki-parka, mukaan läksit? Silloinkin hän
 pureskeli kynsiään.

 — Niin no, kun Miina tahtoi, sanoi hän avuttomasti.

 — Miina? Sun nimissäsikös se Miina on? Laukkanen vain nyökkäsi poikien
 nauraessa.

 — Ja se tahtoi, että lähtisit? Irtikö sen mieli teki?

 — Eikä kun se sanoi, ettei hän miestä huoli, joka ei ole sodassa
 ollut. Ei tullut viime talvena lähdettyä, kun Riihimäellä elelin.

 Saaret peittivät näkyvistämme Katajanokan. Sinne katosi Miina, jolle
 ei kelvannut sodassakäymätön sulhanen.

 Ryhmäni pojat kertyivät yhteen laivan kannelle. Pitihän saada edes
 jututa, jottei kylmää olisi niin tuntenut. Olipa siinä kaunis
 kokoomus! Viisitoistavuotiaasta nappulasta viisikymmentäkaksi talvea
 nähneeseen metsäläiseen. Kuvittele sellaista sankarijoukkoa! Yhtä
 kirjava kokoonpanoltaan kuin koko rykmenttimme. Kaikin puolin.

 Ryhmänjohtajan arvoinen ryhmä. Aivan yhtä hajanainen kuin minun oma
 halpa persoonani.

 Ensinnäkin nuoruuden ja ihanteellisuuden edustaja — Matti Salmi,
 pieni lähettipoika, josta kirjoitin sinulle jo Helsingistä ja johon
 mielistyin jostakin syystä niin, että taivuin hänen pyyntöönsä ja
 hommasin hänelle siirron meidän komppaniaamme. Sanoin: jostakin
 syystä. Oikeastaan oli se siksi, että hän on orpo ja ypöyksin
 maailmassa. Eihän minusta hänelle paljon turvaa ole, mutta ehkä hiukan.

 Toinen ryhmäni pojista, josta erikoisesti pidän, on varamieheni,
 korpraali Torttila, mies, jolla on kaikki hämäläisten parhaat
 ominaisuudet ja joka on hullun itsepäisesti kiintynyt minuun.
 Hänestäkin kerroin jo sinulle viime kirjeessäni.

 Edelleen on joukossamme Pentinmäen veljespari Etelä-Pohjanmaalta,
 kaksi rotevaa, heränneisiin lukeutuvaa nuorta talonpoikaa, jotka
 yhdessä tappelivat jo vapaussodassa »pirua ja ryssää vastaan» (sillä
 erolla vain, että silloin oli heitä kolme, kolmas jäi Tampereen
 Amurinmaalle luoti rinnassa) ja jotka nyt ovat lähteneet jatkamaan
 samaa taistelua. Muhkeita poikia. Ellei Tuomas olisi vanhempaa
 veljeään hieman lyhyempi, olisi mahdotonta erottaa heitä toisistaan,
 niin samanlaisia he ovat, kuin kaksi marjaa samassa mustikanvarressa.
 Molemmilla leveät, rehelliset kasvot, joiden teräksenharmaissa
 silmissä on terävä katse. Suuri suu tuntuu vallan tarpeettomalta
 koreudelta, niin harvasanaisia he ovat, puheenlahjaa ei kummallakaan
 juuri nimeksikään. Mutta sitä rautaisemmat kourat ja vankempi vartalo.

 Mainitsin jo äsken vanhan metsäläisemme. Hän on torppari Hämeen ja
 Savon rajamailta, Hermanniksi ja Vaariksi kutsuttu, Luoja ties, mikä
 hänen oikea nimensä on. Ei häntä voi ainakaan ulkomuodoltaan ryhmämme
 kaunistukseksi sanoa. Lyhyehkö, hieman kumara. Otsa loivasti taapäin
 viettävä. Silmät haaleat, niin rumia silmiä en muista pitkiin aikoihin
 nähneeni. Nenä tuollainen tavallinen suomalainen potattinokka.
 Sen alla pitkät, avuttomina alaspäin roikkuvat viikset, joita hän
 silloin tällöin mietteissään lipoo suhteettoman suuren — oikein
 hauenluisen kanteleen mallisen — alaleukansa paksulla huulella. Ja
 senkin kauneuden, minkä Luojamme kenties hänelle soi, on raskas elämä
 riistänyt: epämääräisen värinen tukka on häipynyt päälaelta ja roikkuu
 nyt takaraivolla ja niskassa aika tupsuina, ihon ovat tuulet ja
 tuiskut purreet rosoiseksi.

 Oikeastaan on Hermanni sotateille kelpaamaton, nilkku. Mutta intoa
 hänellä on, ainakin riittämiin. Tai en tiedä, liekö intoa, se on
 ehkä paremminkin vihaa. Hurjaa, sokeata ryssänvihaa. Ja onhan
 hänellä syytä, leski oli jo ennestään, ja sillä aikaa kuin hän
 oli ilmoittautumassa punakaartiin, raiskasi joukko ryssiä hänen
 seitsentoistavuotiaan tyttärensä ja ampui ainoan pojan, joka yritti
 sisartaan suojella. Siitä asti on äijä ollut hieman höperö. Niin
 viisas hän sentään oli, että poikansa ruumiin ääressä repi palasiksi
 punakaartin jäsenkortin, otti sukset ja alkoi painua pohjoiseen
 — valkoisiin joukkoihin, jotka tappelivat ryssiä vastaan. Hyvin
 hän taisteli, siitä on todistuksena kaksikin urhoollisuusmitalia.
 Risaisten liivien kätköistä kaivoi hän ne puhellessamme esille.

 — Suotta antoivat nuo. En niistä osaa perustaa. Jokainen ammuttu ryssä
 merkitsee enemmän.

 — Aijai, sitä Vaaria, sekautui Kuikka, eräs ryhmäni pojista,
 jutteluumme. — Älä tuhlaa voimiasi mokomien vihaamiseen. Johan
 vanhatkin tiesivät: »Katoova!» sanoi piru kun ryssän loi. Ja vanhat
 olivat viisaita. Vaikka — kauan pimeyden ruhtinas tuota katoomista
 antaa odottaa!

 Kuikka, hän on tuollainen, joka paikkaan nenänsä se pistää.

 En voinut olla tekemättä sitä kysymystä, jonka sinäkin kai olisit
 tehnyt. Miten kävi tytön? Vaikka olisihan minun pitänyt etukäteen
 arvata. Torpantyttö ei — ainakaan meidän päivinämme — pidä suurta
 melua. Hänessä ei ole sitä teatraalisuutta, jota kasvatus antaa meille
 ja jota senvuoksi kuvittelemme muissakin olevan. Hän ottaa elämän
 sellaisena kuin se on... Hermannin tytär ei hypännyt koskeen eikä
 tehnyt muutakaan pahaa itselleen. Minne hän sitten hävisi, sitä ei isä
 tiedä.

 Mitä se, lapsi? Sille tielle häipyi. Nyt viruu kai jossakin
 yhteishaudassa.

 Hauskin miehemme on Tahvo Kuikka, 20-vuotias Karjalan poika. Aika
 hulivili. Pakkaa joka tytölle silmää iskemään. Tuollainen huoleton
 Shemeikka, jollaisia vain »laulun laaja kotimaa» meillä kykenee
 tuottamaan. Mutta ei hänelle suuttua voi. Täytyy vain hymähtää miehen
 päättömyyttä.

 Hän on sorja poika. Mielikseen häntä katselee. Silmät tummansiniset,
 nauravat. Eivätkä huulet tahdo hetkeäkään pysyä hymyilemättä,
 paksunlaiset punaiset huulet, ja niiden tahdissa tanssivat myöskin
 poskien syvät hymykuopat. Tukka vaaleanruskea, miltei keikarimaisen
 suoralle jakaukselle kammattu. Leuassa syvä kolo.

 Kun tarkastelin häntä, naurahti hän huvitettuna:

 — Katsele sinä vain, kersantti. Kelpaakos poika ryhmääsi?

 Menin vähän noloksi.

 — Mikäpäs siinä? hymähdin sitten. — Komea poika.

 Hän vilkutti minulle veitikkamaisesti silmää.

 — Mitenkäs siinä vanhassa kirjassa sanotaan? »Moni on kakku päältä
 kaunis, kuorelta kovin korea» und so weiter. Luonto, katsos, luonto,
 se tahtoo olla tällä pojalla vähän Luojan firaapelityötä!

 Katsoin mieheen ihmeissäni. Hän huitaisi kädellään huolettomasti.

 — Juu, ei sitä luulis, mutta on poika koulujakin käynyt. Ukko elikkä
 isäni, niinkuin taidetaan sanoa, meinasi pojasta herraa. Rangaistavaa
 suuruudenhulluutta pikkutilallisessa, eikös? Oli siinä ruotsit ja
 saksat ja senkin vietävät. Mutta ei pojasta tullut kuin viidennen
 luokan herra, ei kissa vieköön tullutkaan! Viidennen luokan alkuun se
 jäi, meinaan. Ja sitten tuli tällainen. Reisupoika. Kurz und gut!

 Kahdeksas mieheni on Kalle Toikka, valtamerihöyryn lämmittäjä, oikea
 ammattisoturi vanhaan hyvään malliin. Hänestä olisi Stålhandske
 aikanaan saanut mainion tappelupukarin hakkapeliittojensa
 kunniakkaisiin riveihin. Kun sanon, että hän on melkein päätänsä
 pitempi minua, saat jonkinlaisen käsityksen miehen mittasuhteista,
 enhän minäkään niitä luomakuntamme pienimpiä ole. Pää on samaan
 malliin, suuri ja lujatekoinen. Puhe tulee melkein kuin manalasta,
 niin matalaa ja jämerää se on. Kun hän nauraa käheätä nauruaan,
 paljastuvat risaiset, tupakan mustaamat hampaat. Silmät vain ovat
 pienet, epämääräisen väriset, niitä saa melkein hakea suurista
 kasvoista. Mutta onpa nenä, oikea kotkannenä, sitten sitä mahtavampi.
 Se pistää heti silmään. Ja hänellä on vielä tuollainen omituinen tapa
 hipoa vähäväliä oikealla kädellään nenäänsä, niin että sen valtavat
 mittasuhteet pistävät kahta selvemmin silmään.

 Kuikka, auttamaton koiranleuka, huomauttikin hänelle:

 ‒ Kuules, merimies. Luuletko naama-aluksesi haaksirikkoutuneen?

 Toikka tirkisteli häntä ihmeissään.

 ‒ Kissa vieköön, tuumailin sitä vain, kun aina koettelet, onko
 purjeesi vielä paikoillaan.

 Toikka järäytti vastaukseksi:

 ‒ Saakeli, poikaseni! Puhut kuin ei sulla olisi alaleukaa ollenkaan!

 Muuten on hän meistä varmasti se, jolla on takanaan merkillisimmät
 elämänvaiheet. Hän jäi jo pienenä orvoksi ja joutui enonsa
 kasvatettavaksi Pietariin.

 — Tsinovnikkaa meinasi. Mutta ei suomalaisesta miehestä ole ryssän
 housuihin. Ei saakeli olekaan! Neljäntoistavuotiaana karkasin. Merille.

 Siitä alkaen hän on kyntänyt valtameriä, varmasti paljon kokenut,
 vaikkei häntä ole saatu juttelemaan. Kun vapaussota alkoi, karkasi
 laivastaan Hampurissa ja seikkaili Pohjanmaalle.

 — Mitäs? Tylsää, se lämmittäjän homma. Tappeleminen on toista! Eipä
 taida poika merille palata, ennenkuin sota maailmasta loppuu.

 — Kas, kun et mennyt punakaartiin? kiusoitteli Kuikka.

 Toikka ei suuttunut. Hipaisihan vain nenänsä vartta ja vastasi:

 — Huono muisti, sulia, Kuikanpoika. Sanoinhan, että on tullut istuttua
 tsinovnikkakoulussa. Ryssänmaalla koulittu pitää kyllä luunsa erossa
 hapankaalisopasta... Muuten ei olisi ollut niin väliä. Tappeleminen
 kuin tappeleminen.

 Kuikka huitaisi kädellään ja virkahti minulle:

 — Mies on pähkähullu. Nicht wahr?

 Puolen viidettä tuntia kesti matka. Ehtipä siinä väristä ja värjötellä
 kerrakseen.

 Tallinnan satamaan saavuttuamme toistui sama meno kuin Helsingissä,
 puheita ja taaskin puheita. Mieleeni jäivät niistä vain everstimme
 sanat: »Poikamme kantavat merkkinä käsivarressaan jääkarhun päätä.
 Se merkitsee, että me tahdomme taistella jääkarhun voimalla. Meidän
 sotahuutomme on vanha, historiallinen 'hakkaa päälle!'» — Vaikka mene
 tiedä, mitä merkkimme oikein tarkoittaa. Ensimmäisen vapaarykmentin
 pojat kiusoittelivat meitä jo Helsingissä sillä, että kannamme
 symbolinamme käsivarressa jäniksen päätä.

 Tärkeintä oli, että saimme satamassa kiväärit. Tuollaiset vanhat
 ryssänrämät, mutta kiväärit kuitenkin.

 Tuo »tärkeinkin» on sentään aivan subjektiivinen käsite. Kuikan
 mielestä oli tärkeintä se, että vastassa oli tallinnalaisia naisia,
 jotka kukittivat meidät. Innostuksetta ja arvokkaasti. Mutta
 kukittivat kuitenkin.

 Vihdoin olivat suuret herrat saaneet puhutuksi kyllikseen, ja saimme
 lähteä liikkeelle. Puoleksi paleltuneina ja nälkäisinä. Mutta jos
 toivoimme, että pääsisimme suoraan jonnekin sisälle haukkaamaan,
 erehdyimme. Meidät marssitettiin kauas eräälle torille, jossa meitä
 oli vastaanottamassa ennen muita Pietari Suuri. Ja kyllä hän olikin
 suuri, kolme miehen mittaa, seisoessaan siinä mahtaillen jalustallaan.
 Kärsittyämme vielä yhden puheen, jonka pitämisen kunniasta veli
 Pietari katkeruuksissaan kuitenkin kieltäytyi, pääsimme vihdoin tänne
 miellyttävään kasarmiimme. Vakuutan sinulle, että ruoka maistui.

 Tallinna on kumma kaupunki. Monine suippokärkisine kirkkoineen,
 vanhoine torneineen ja muureilleen tekee se kauempaa puoleensavetävän
 vaikutuksen. Siinä on jotakin kunnianarvoisaa, sehän onkin kappale
 keskiaikaa. Mutta kun joudut kävelemään sen kapeilla, mutkikkailla
 kaduilla, omituisten keskiaikaisten rakennusten varjossa, alkaa sinua
 pian ahdistaa. Ja kulkiessamme läpi kaupungin, henki kaikkialta
 vastaamme saastainen ryssäläisyys. Ryssän haju, ryssän lika,
 ryssäläiset nimikilvet ja ryssän kieli — uh! Tuuletusta, paljon
 tuuletusta täällä tarvittaisiin.

 Entä asujamisto? Puolet ryssän tyyppiä. Ja toisessa puolessa
 vahva annos juutalaisia. Maalattuja, hepeneisiä naisia. Mustia,
 vastenmielisiä miehiä. Ei, ellei tässä maassa ole parempaa kansaa,
 niin turhaan täällä on suomalainen veri juossut ja juoksee. Mutta
 kenties virolaiset itse ovatkin rintamalla, ovat jättäneet vain
 haaskat jäljelle.

 Nuo kädet taskuissa meitä töllistelevät miehet sapettivat minua
 eniten. Sota? Siitä ei heillä näytä olevan aavistustakaan. Hekö
 rintamalle? Ei, antaa typerien tapella, sill’aikaa hoitelevat he
 afäärejään.

 No niin, olen ehkä kuvaillut tätä päivää ja sen tunnelmia kovin mustin
 ja harmain värein. Mutta pääasiahan on, että kaikki on hyvin ja että
 olen hyvissä sekä hengen että ruumiin voimissa.

 Parhainta vointia teille kaikille!

                                              Teidän
                                              Penttinne.»

Hän ei ehtinyt lukea kirjettään läpi, kun poikia jo alkoi palailla
kasarmille. Jos hän olisi ehtinyt, niin hän tuskin olisi lähettänyt
sitä sellaisena. Häneltähän oli vallan unohtunut vapaussankarin
osa, jota hän oli ennen kotoalähtöään esittänyt. Ja kovin vähän
puoleensavetävän kuvan hän oli piirtänyt veljeskansasta, jota Suomen
velvollisuus oli auttaa.

Tunnin kuluttua päättyi hänen päivystysvuoronsa.

Kun hän saapui huoneeseen, oli Torttila huostaansa uskotun Pikku-Matin
kanssa jo levolla. Kumpikaan ei kuitenkaan nukkunut, siinä melussa oli
mahdoton saada unta. Pentinmäen veljekset istuivat sänkynsä laidalla
mistään piittaamatta lukien jotakin mustakantista kirjaa.

Muut olivat juoneet. Kelpo lailla, sen näki yhdellä silmäyksellä.
Hermanni nojaili huojuvin koivin ikkunanpuitteeseen tuijottaen ulos
yöhön, kasvoilla tavallistakin synkempi ilme. Toikka ja Laukkanen istua
retkottivat lattialla halaillen toisiaan. Väliin he hoilottivat, väliin
kertoivat korkealla äänellä illan seikkailuista. Kuikka tanssi ripaskaa
niin varmasti ja ripeästi, että se olisi ollut kunniaksi selvällekin
miehelle.

— Hävetkää tuollaista alkua! karjaisi Pentti. — Nukkumaan paikalla,
joka sorkka!

Kuikka pysähtyi hänen eteensä. Koko naama nauroi.

— Minkäs tälle! huusi hän. — Huomenna, Kaira, saarnaa huomenna. Silloin
me sanotaan kiltteinä poikina vain: »A Luoja rashittaa», niinkuin
ryssäkin pohmelossa valitti.

Puolessa tunnissa sai Pentti pojat asettumaan, niin että valot voitiin
sammuttaa.

Hän oli juuri vaipumassa uneen, kun hänet havahdutti Toikan matala
basso:

Ei, kuulesta, Kaira. Annas, kun kerron. Se ei kestä viittä minuuttia.
En saa unta, ymmärrätkös?

Pentti taipui:

— No, anna tulla. Mutta älä vitkastele.

— Muistatkos sen likkalapsen sieltä torin läheltä? Sen, jota näytin
sulle? Sen nuoren ja vaalean, joka huiskutti meille ja huikkasi muiden
mukana: »Elagu Soome pojad!» ja sitten ujona painoi naamataulunsa alas.
Sen, josta sanoit, että mitäs häntä tollotat, joku viaton koulutyttö?

Toikka nauraa röhötti.

— No, entä sitten?

— Sitten? Hain sen kouriini. Pitihän sun ymmärtää, että olin
hienoisessa pihkassa siihen. Löysinkö? Totta vie. Mutta ei se ollut
mikään »viaton koulutyttö». Ja ujous, se oli vain »maailman tyhjää
koreutta», jota vastaan papit niin koriasti pauhaavat. Saakelin reilu
likka kyllä. Ei lainkaan turhantarkka.

Toikka nauroi jälleen.

— Kalle, nyt sinä sanot heti, missä olet ollut!

— Ky-kyllä, herra maisteri... Siellä, mistä saa Wein und Weib,
niinkuin tuo Kuikanpoika sanoo. Siellä, missä on sellaisia »viattomia
koulutyttöjä»... he-he...

— Hiljaa! Nyt ei sanaakaan enää!

Huoneeseen laskeutui äänettömyys. Silloin tällöin kuuli Pentti vielä
Toikan juopuneen naurahtelun. Kuu se hiljeni, kantautui läpi pimeyden
Tuomas Pentinmäen vakaa ääni:

»‒ ‒ ‒ äläkä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä
pahasta ‒ ‒ ‒.»




Kuudes luku.


— Kaira, kirje sinulle!

Pentti otti Pikku-Matilta kirjeen. Hänelle? Hänhän oli toissapäivänä
saanut kirjeen kotoa. Oliko siellä kenties sattunut jotakin ikävää?

Hermostuneena repäisi hän kuoren auki. Luojan kiitos, se ei ollut
kotoa. Käsiala oli aivan outoa. Oli varmaa, ettei hän ollut milloinkaan
ennen lukenut tuota hentoa, hermostunutta käsialaa.

Helpotuksesta huokaisten laski hän kirjeen käsistään ja jatkoi
syöntiään.

Matti Salmi istuutui hänen viereensä ja tarttui ruokakulhoonsa. Hänestä
tuntui hyvältä ja turvalliselta olla lähellä ryhmänjohtajaansa.

— Ei ollutkaan morsiamelta, arvaan ma, sanoi hän arasti.

Pentti kääntyi naurahtaen pieneen seuralaiseensa.

— Ei, ei ollut.

Hetken söivät he taas ääneti, mutta sitten kysäisi nuori sotilas:

— Kaira, saanko kysyä jotakin? Mikä sai sinut lähtemään mukaan?

Pentti ei vastannut. Mitä hän olisi voinut sanoa tuolle ihanteelliselle
sotilaspojalle, joka oli lähtenyt taistelemaan veljeskansan ja oikeuden
puolesta? Hän ei voinut väittää, niinkuin Pentinmäet, lähteneensä
yksinkertaisesti kukistamaan pahan palkkalaisia, hänellähän puuttui
oikeaa uskoa. Ei, kuten Hermanni, vihasta, sillä hänellä ei ollut
voimaa edes vihata muuta kuin korkeintaan sanoissa. Ei hän liioin
ollut mikään palkkasoturityyppi, niinkuin Toikka. Ja huonosti olisi
hänen suuhunsa sopinut se vastaus, jonka huoleton Kuikka oli kysyjille
antanut: »Mikäs kulkijapojan? Maailmaa se nähdä tahtoo. Siksipä: kontti
selkään ja värvinkiin: siell' on leipä, missä särvinkin, niinkuin
vanhat sanovat.» Hän, Pentti, oli lähtenyt vain päästäkseen irti.
Ajatuksista ja ihmisistä.

— Et vastaa, Kaira.

Matti Salmi katsoi kysyvästi kersanttiinsa.

— Kuulehan, toveri, virkahti Pentti, luulenpa, että jätämme keskustelun
tästä toiseen kertaan. En saa nyt ajatuksistani tuota kirjettä,
josta en tiedä edes keneltä se on. Voit pyytää Torttilaa kanssasi
kaupungille. Harjoituksia jatketaan vasta iltapäivällä.

Poika iski kantapäät yhteen.

— Käskystä, kersantti.

Yksin jäätyään otti Pentti kirjeen. Ensitöikseen vilkaisi hän lopusta,
keneltä se oli.

»Inkeri Keso.»

Inkeri Keso...?

Oh, nyt hän muisti. Eräs osakuntatoveri. Kaunis tyttö, jota pojat
halusta hakkailivat. Liekö sitten ollut hänen itsensä takia vai isän
rahojen? Ylpeänlainen tyttö. Pilalle hemmoteltu, muisti hän joskus
arvostelleensa. Mitä ihmettä oli Inkeri Kesolla hänelle kirjoitettavaa?

                                                 »Helsinki 14.1.—19.

 Hyvä Pentti!

 Olen näkevinäni ihmettelevän katseesi. Miksi kirje? Eihän meillä
 kahdella osakunta-aikanakaan ollut paljoa toisillemme sanottavaa.

 Mutta katsos, tätä kirjoittaessani en ole sama tytönheilakka, jota et
 voinut sietää. Suru, näetkös.

 Inkeri Kesolla suruja. Se saattaa tuntua uskomattomalta. Mutta niin
 on. Suru, joka panee etsimään apua sieltä, mistä sitä ei ennen mistään
 hinnasta olisi hakenut.

 Sinä olet ainoa tuttavistani, joka voi auttaa minua. Siksi kirjoitan
 sinulle. Tiedän, ettet hylkää pyyntöäni.

 Olen hermostunut. En saa ajatuksiani kunnolla paperille. Järjestyksestä
 puhumatta. Mutta ymmärrät varmasti minut, kun sanon, että puolituntia
 sitten sain tiedon sulhaseni haavoittumisesta. Rykmenttinsä
 ensimmäisessä taistelussa. Nyt lienee hän siellä Tallinnassa.

 Mutta minun täytyy kertoa kaikki. Sinun täytyy tietää kaikki. Muuten
 et voi auttaa minua. Mikäli ihmisvoima enää yleensä auttaa voi. Minun
 täytyy koettaa kertoa lyhyesti ja asiallisesti. Muuten ei tästä tule
 mitään.

 Puoli vuotta sitten menin — kihloihin. Sinä tuskin kiinnitit huomiota
 siihen pikku-uutiseen. Sulhaseni, Eino Halla, luki lakia. Ensi kevääksi
 hän olisi valmistunut.

 Tiedäthän, millainen minä olen. Oikukas ja ilkeä, kun sille päälle
 satun. Joulun maissa tein huvikseni sulhaselleni kiusaa. En sallinut
 hänen tavata minua pariin viikkoon.

 Vähän ennen uutta vuotta sain häneltä kirjeen. Hän palautti sormuksen.
 Hän ei katsonut enää olevansa kyllin arvokas kantamaan sitä. Hän oli
 joutunut huonoon toveriseuraan. Hän oli pettänyt minua.

 Sen päivän itkin. Ja seuraavan yön. Mutta pelkään, ettei se ollut surua
 vaan katkeruutta. Katkeruutta siitä, että minut, _minut_ oli sulhaseni
 pettänyt. Vaihtanut minun rakkauteni jonkun...uh!

 Seuraavana päivänä hän tuli luokseni. Hän kerjäsi anteeksiantoa. Hän
 itki. Mutta loukattu ylpeyteni ei antanut myöten. Onneton, tyhmä
 ylpeyteni. Minä, _minäkö_ olisin yhä kihloissa sellaisen miehen kanssa!

 Työnsin hänet luotani. Nauroin hänelle vasten kasvoja.

 — Sitten et kai välitä siitäkään, että olen liittynyt Viroon lähtevien
 vapaaehtoisten joukkoon?

 Purskahdin nauruun. Kimeään nauruun.

 ‒ Ihana _vapaus_sankari sinä! huusin.

 Hän nousi ylös. Häneen tuli jotakin tyyntä. Rauhallisesti hän sanoi:

 — Niin katsos, Inkeri. Omaa vapauttani en kyllä kyennyt käyttämään.
 Mutta toisten vapauden puolesta taistelemaan en liene minäkään liiaksi
 huono... Olin raukka, kun oli elämästä kysymys? Mutta kenties minulla
 on rohkeutta katsoa tyynesti kuolemaa silmiin.

 Hymähdin halveksivasti ja käänsin hänelle selkäni. Kun jälleen
 käännyin, oli hän mennyt. Senjälkeen en ole nähnyt häntä. Kuulin vain,
 että hän oli liittynyt ensimmäiseen vapaaehtoisrykmenttiin.

 Näiden päivien kuluessa olen kärsinyt. Minun on mahdotonta uskoa, että
 tuosta päivästä on vasta kaksi viikkoa. Koko iäisyys siitä on.

 Senjälkeen on ylpeyteni saanut askel askeleelta väistyä. Sydämen
 tieltä. Rakastan häntä, Pentti. Nyt, kun tiedän, että hän makaa
 haavoittuneena jossakin, tunnen sen selvästi.

 Mikä olin minä tuomitsemaan häntä? On totta, että hän oli heikko. Mutta
 moniko meistä on niin vahva, ettei voi horjahtaa?

 Pentti, rukoilen sinua! Hae hänet käsiisi. Sano, että rakastan häntä.
 Että otan hänet vastaan vaikka kädettömänä tai jalattomana. Kunhan hän
 vain tulee! Merkiksi lähetän tässä jälleen hänelle kerran antamani
 sormuksen.

 En tee tätä säälistä, sano se hänelle. Minä rakastan häntä! Sydämeni
 on levottomuutta tulvillaan. Korvissani kaikuvat vain hänen sanansa:
 kenties minulla on rohkeutta katsoa kuolemaa silmästä silmään. Ah,
 jos hän kuolee! Kuolee... Ilman, että saan edes olla hänen luonaan...
 Ilman, että hän kuulee minun rakastavan häntä... pyytävän anteeksi
 häneltä... Ah, Jumalani, Jumalani!

 Hyvä ystävä, kiitän sinua sydämestäni jo etukäteen.

 Sähkötä minulle heti löydettyäsi hänet!

 Sinulle alati kiitollinen

                                             Inkeri Keso.»

Pentti Kaira ei siekaillut. Hän pisti kirjeen ja sormuksen taskuunsa ja
lähti.

Kenties ei ollut aikaa hukattavana.

Ensimmäinen haavoittunut suomalainen ‒ Inkeri Keson sulhanen... Hän
muisti joskus pikimmältään tavanneensa Eino Hallan. Komea poika... Ja
nyt makasi hän jossakin tallinnalaisessa sairaalassa.

Ei ollut vaikeata saada selville sairaalaa, johon ensimmäinen
haavoittunut suomalainen oli tuotu.

Tunnin kuluttua hän seisoi odotushuoneessa.

Kyllä, Eino Halla niminen suomalainen vapaaehtoinen oli siellä. Hänet
oli tuotu eilen aamulla. Ehkä hän halusi puhutella sisar Margotia, joka
hoiti suomalaista?

Kiitos. Jos se suinkin kävi päinsä.

Sisar Margot tuli. Nuori, intelligentti sairaanhoitajatar, Viron
saksalaisia. Hento, sievä nainen, jolla oli somat kasvot ja pehmeä ääni.

— Ah, te tunnette suomalaisemme. Jumalan kiitos! Olemme niin odottaneet
saavamme joitakin lähempiä tietoja hänestä. Hän on antanut meille
paljon päänvaivaa.

Sisar puheli innokkaasti. Ihailu loisti hänen ruskeista silmistään
hänen tarkastaessaan sorjaa soturia edessään. Pentti ei voinut olla
salaa hymyilemättä. Samanlaista kuin Suomen naisten ihailu saksalaisia
auttajia kohtaan. Yhtä pian syttyvää ja yhtä pian myöskin sammuvaa.

— Enkö saisi tavata häntä, sanoi hän. — Minulla on tervehdys
kotimaasta. Hänen morsiameltaan.

— Niinkö?

Pentti oli odottanut juuri tuota sanaa. Mutta toisella äänenpainolla.
Naisellisen uteliaisuuden asemesta ilmaisi pikku huudahdus nyt vain
surkuttelua ja myötätuntoa.

— Ette voi tavata häntä heti. Hän nukkuu, lisäsi sisar. — Istuutukaa
tänne. Käyn sanomassa, että ilmoittavat heti, kun hän herää. Sillä
aikaa voimme puhella hänestä.

Hetken kuluttua hän palasi ja istuutui vastapäätä Penttiä.

— Hän on siis kihloissa, virkahti hän hiljaa. — Tyttö-parka. Tiedän,
miltä se tuntuu. Sulhaseni kaatui Missellä, venäläisten puolella...
Mutta silmänräpäyksellinen kuolema, se on sittenkin helpompaa.

Penttiä alkoi ahdistaa.

— Onko hän, tarkoitan maanmiestäni, onko hän pahastikin haavoittunut?

— Ei ole mitään toivoa jäljellä, vastasi sisar Margot alakuloisena.

Pentti vaikeni. Hänen silmiensä eteen nousi Inkeri Keson kuva.
Sellaisena kuin tämä oli ollut heidän viimeksi tavatessaan.
Ylioppilaslakki huolimattomasti takaraivolla hän istui osakunnan
naistenhuoneen pöydällä. Valkopukuinen, täyteläinen vartalo sinisten ja
punaisten ja vihreiden serpentiinien kietomana. Kädessä viinilasi. Ja
ympärillä remuava hovi. Puolijuopuneita miesylioppilaita. Silloin oli
Vapunpäivä... Ja nyt... Millaisena ensi Vappu tapaisi hänet?

‒ Hän on haavoittunut hyvin pahasti, kertoi sisar. Useita luoteja on
osunut häneen. Hänen pelastamisekseen tehtiin kaikki mitä voitiin.
Eilen toimitettiin leikkaus. Ah, tuota leikkausta en milloinkaan unohda!

Sisar Margot painoi käden silmilleen. Sitten hän alkoi jälleen puhua:

— En käsitä, mistä hän on saanut voimansa kestää ja kärsiä. Nämä
seinät ovat nähneet paljon, mutta sellaista sankaruutta ne eivät ole
ennen nähneet. Ihmiselle se oli melkein liian paljon. Haavoittunut
venäläinen, joka itkee ja parkuu jo leikkaushuoneeseen vietäessä, on
kaikessa raukkamaisuudessaan inhimillisempi. Mutta — sankari hän on...
Tiedättehän, millaista rintamillamme vielä on. Ei ambulansseja. Jokunen
taitamaton sanitääri vain. Sitten penikulmamääriä reessä, haavat
viheliäisesti sidottuina, pakkassäässä. Mutta valituksen sanaa ei
päässyt maanmiehenne huulilta kaiken tuon aikana.

Kertoja ummisti silmänsä. Valoisalle otsalle ilmestyn kärsimyksen ilme.

— Hän ei olisi välittänyt leikkauksesta. »Turhaa vaivautua minun
vuokseni. Minä kuolen kuitenkin!» Sitä sanoessaan oli hänen äänessään
outo sointi. Oli melkein kuin hän olisi riemuinnut siitä, ettei häntä
voitu enää pelastaa. Kun veimme häntä leikkaushuoneeseen, virkahti
hän minulle rauhallisesti: »No niin, jos teidän täytyy saada näyttää
taitoanne, niin älkää ainakaan luulko minun sallivan, että minut
nukutetaan. Tahdon itse nähdä, mitä minulle tehdään. Älköön kukaan
pääskö sanomaan, ettei Eino Halla rohjennut katsoa kuolemaa silmästä
silmään.» Hän oli taipumaton.

Pentin mieleen välähtivät asetoverin sanat morsiamelleen eron hetkenä:
»Olin raukka, kun oli elämästä kysymys. Mutta kenties minulla on
rohkeutta katsoa tyynesti kuolemaa silmiin.»

— Ah, tuon leikkauksen seuraaminen oli vaikein koetus, mitä
urallani olen saanut kestää. Hän ei sallinut kenenkään pitää kiinni
käsistään. Kourat lujasti nyrkissä, verettömät huulet tiukasti yhteen
puristettuina ja katse jähmettyneenä tuijottamaan kattoon hän makasi.
Ei ainoatakaan valitusta, ei ainoatakaan tuskan parahdusta päässyt
hänen huuliltaan. Mutta juuri tuo äänetön kärsimys, tuo hirvittävällä
tahdonvoimalla liikkumattomaksi pakotettu ruumis leikkauspöydällä teki
kaamean vaikutuksen.

— Se on oikeata suomalaista sisua! huudahti Pentti ihailevasti.

— Niinkö? virkahti sisar Margot katsoen häneen kostein silmin. — Mutta
kun kaikki oli vihdoin ohi, menin huoneeseeni ja itkin... itkin...

— Entä sitten?

— Sitten seurasi rauhaton ilta ja vielä rauhattomampi yö. Vasta aamun
sarastaessa hän vaipui levottomaan uneen. Tohtori sanoo, että se on
hänen viimeisensä. Ennen sitä unta, josta ei enää herätä.

Sisar vaikeni, eikä Pentti liioin osannut mitään sanoa. Hänen mielensä
oli painunut. Lähestyvä kuolema painoi. Hän tunsi suurta ihailua
aseveljeä kohtaan, jolla oli edessä pitkä matka. Mutta sittenkin...
Loiston rinnalla oli kuvassa niin paljon harmaata. Kuolema vieraalla
maalla, kaukana omaisista ja ystävistä — mistä syystä? Siksikö vain,
että Eino Halla katkeruuksissaan oli hetkeksi heittäytynyt oikealta
tieltä? Ja sitä vartenko vain, että voisi näyttää, ettei ollut raukka?
Sekö oli ainoa tarkoitus?

Entä he, Pohjan Pojat? Mikä oli oleva heidän kohtalonsa? Kuolemako?
Hän säpsähti, kun tuo ajatus iski mieleen. Joskus ennenkin se oli
tullut. Noussut muistona vapaussodan ajoilta. Maatessa vuoteella ja
kuunnellessa toverien tasaista hengitystä se oli tullut. Mutta silloin
se oli ollut niin kaukainen, takana ja edessä, kaukainen ja kevyt. Nyt
se tuli lähelle, niin lähelle, että teki kipeää.

Kuolema... Miten vääntäisi se tovereiden kasvot, jotka nyt värähtelivät
naurusta? Entä hänen omat kasvonsa?

Hän vavahti.

Tuntui helpotukselta, kun eräs hoitajatar ilmestyi ovelle ja sisar
Margot viittasi seuraamaan sisälle. Eino Halla oli herännyt.

Huone, johon he astuivat, kylpi iltapäiväauringossa. Sen säteet, ulkona
pakkassäässä niin avuttomat, valaisivat kirkkaaksi täyteen ahdetun,
raskasilmaisen sairassalin. Ne tunkeutuivat kaukaisimpaankin nurkkaan
ja loivat säihkyvän kehän kuolevan muukalaisen kasvoille.

Ne olivat kauniit — tällä hetkellä. Auringossa ei nähnyt, että ne
olivat parroittuneet, ei kärsimysten jälkiä niillä. Näki vain palavat —
viimeistä kertaansa palavat — silmät ja miehekkäät piirteet.

Vuoteissa makasi virolaisia ja Viron saksalaisia. Yhdessä he olivat
taistelleet, yhdessä saaneet kärsiä. Ja yhdessä he nyt tähysivät
muukalaista, joka oli tullut kaukaa ja oli matkalla vielä kauemmas.

Kun Pentti saapui maanmiehensä luo, oli tämän pää vaipunut jälleen
raukeana tyynylle. Silmät tuijottivat jäykkinä ylös kattoon.

— Eino Halla... toveri...

Kuoleva ei kuullut tai ei ymmärtänyt. Katse vain kävi harhailevaksi.

— Eino, Inkeri lähettää sinulle terveisiä. Hän rakastaa sinua. Katuu.
Pyytää anteeksi.

— Anteeksi, toisti haavoittunut hitaasti soinnuttomalla äänellä. Mutta
katse ei ilmaissut mitään.

Aika oli vähissä. Elämä oli sammumaisillaan.

Pentti pujotti jäykkään nimettömään sormuksen ja nosti käden aivan
kuolevan silmien eteen. Auringonsäteet saivat kullan hehkumaan.

Eino Hallan harhailevat silmät pysähtyivät siihen. Ja samassa levisi
kasvoille vapautunut hymy. Synkkyys, kovuus sulivat, piirteet
pehmenivät ja kirkastuivat.

Hän oli ymmärtänyt.

— Inkeri, kuiskasivat huulet niin hiljaa, että sitä tuskin erotti, —
on... antanut... anteeksi...

Hetkistä myöhemmin oli kaikki ohi.

Sairassaliin oli laskeutunut juhlallinen hiljaisuus.

Monessa silmäkulmassa kimmelsi kyynel. Ensimmäinen suomalainen
vapaaehtoinen oli käynyt kuolemaan vieraan maan sairaalassa.

Yksinäisenä, voimakkaana, jollakin tavoin saavuttamattomana.

Pentti nousi vuoteen äärestä.

Hän ei ehtinyt ovelle asti, kun muuan nuori virolainen ehätti hänen
luokseen.

— Te olette myös suomalainen?

Kun vastaus oli myöntävä, jatkoi hän sydämellisesti:

— Me olemme raajarikkoja, me kaikki, jotka jäämme tänne. Eikä meidän
äänemme kanna kauas. Mutta omasta ja kohtalotovereitteni puolesta
pyydän teitä viemään terveisemme suomalaisille veljillemme. Te tulitte,
kun kaikki näytti jo menetetyltä. Te olette ensi iskuihanne luoneet
uudesti tämän kansan. Ja te olette opettaneet meille, miten sotilas
kärsä ja kuolee ... Hän, toverinne, kuoli eikä kuitenkaan katoa.
Sankari elää. Elää tulevissa vuosikymmenissä. Tuhkasta nousevissa
kirkoissa ja kodeissa. Lainehtivissa viljavainioissa. Ja... elää
rampa-raukkojen sydämissä...

Nyyhkytys katkaisi puheen. Nuori soturi heittäytyi vapaaehtoisen
kaulaan ja terveellä vasemmalla kädellään puristi hänet lujasti
rintaansa vastaan.

Pentti vastasi lämpimästi syleilyyn. Hänen sydämensä oli yht'äkkiä
tulvahtanut valoa ja iloa täyteen.

_Siitä_ syystä he olivat jättäneet rauhaisat kotinsa. He kaikki, Eino
Halla ja Pentinmäet ja Pikku-Matti ja Torttila ja Kuikka ja hän ja
kaikki muut, sadat ja tuhannet joka kolkasta Suomen maata. Ei suinkaan
siitä syystä kuin kukin luuli lähteneensä. Ei, heidän oli ollut
pakko lähteä. Heidät oli määrätty välikappaleiksi Luojan kädessä.
Välikappaleiksi, joille oli annettu suuri tehtävä täytettäväkseen.
Suuri ja voimia kysyvä — kunniakas.

Ja he kävivät kohti kuolemaa. Kuolemaa vieraalla maalla. Mutta
eivät vain kuollakseen, vaan luodakseen uudesti hätäänsä sortuneen
veljeskansan. Sen tehtävän oli kohtalo heille antanut.

Mitäpä siitä, ettei heidän kärsimyksiään muistettaisi vuosikymmenien
taa! Että heidän hautojaan ehkä piankin peittäisi unohduksen lumi! He
jättäisivät jälkeensä työnsä ja tekonsa, ja ne eläisivät — vaikkapa
nimettöminäkin — tulevaisuudessa. Nykyisyyttä onnellisemmassa
tulevaisuudessa.




Seitsemäs luku.


Juna köryytti hiljalleen eteenpäin, pitkä, raskas sotilasjuna.

Yksitoikkoista... Molemmin puolin rataa tiheä kuusiaita, joka sulki
junan matkustajineen omaksi, kaikelle ulkopuoliselle vieraaksi
maailmaksi.

Vain joskus oli vihreässä muurissa aukko — liekö tahalla jätetty vai
syystä tai toisesta jälkeenpäin hakattu. Laaja, luminen lakeus avautui
silmien eteen. Yhtä auringoton, harmaa, yksitoikkoinen. Ei kumpuja,
ei notkoja, tasaista vain kuin lattia, niin kauas kuin silmä kantoi.
Jossakin kaukana taloja, jotka harmaina rykelminä erottautuivat
taivaanrannalla siintävästä metsästä. Jokunen yksinäinen tuulimylly,
vanhuuttaan vapiseva, puinen tai jylhä, kivestä tehty. Siinä kaikki,
ellei ota lukuun likaisia asemarakennuksia, joiden ohi juna silloin
tällöin mateli.

Pentti Kaira tuijotti ulos vaununikkunasta. Ja asemasillalla seisoksiva
rautatieläinen olisi voinut nähdä ohivierivän junan joka ikkunassa
vakavia kasvoja katsomassa hellittämättä vieraan maan lohdutonta
tammikuun maisemaa. Niin, hän olisi voinut nähdä, jos olisi vaivautunut
kääntämään päätään sinne päin. Nyt hän vain huitaisi kädellään
välinpitämättömästi: antaa mennä...

— Saakeli, eikö tuo tarkkailu jo ala riittää?

Pentti silmäsi vastapäätä istuvaan toveriinsa. Hänen ajatuksensa olivat
hakeutuneet kotiin. Äitiä ja isää hän oli ajatellut, mutta eniten
kuitenkin Hannaa ‒ rakkaita, joista hänet erotti minuutti minuutilta
hitaasti, mutta järkkymättä yhä pitenevä välimatka... Miksei hänen
annettu olla rauhassa omine ajatuksineen?

Toikka nauraa röhötti. Pienet silmät painuivat entistä syvemmälle
naurusta paisuvien poskien varjoon..

— Saakeli soikoon, Kaira! Voisi uskoa sinun luulevan mua polsuksi, niin
vihaisesti katsot.

Pentti hymähti. Tuolle jättiläiselle oli turha kantaa kaunaa. Mistä hän
saattoi tietää, että ihminen joskus halusi olla yksin ajatuksineen,
hänellä itsellään ei ilmeisesti ajatuksia ollut? Ei ainakaan sellaisia,
joiden kanssa mielellään on kahden.

— Katselin vain noita peltoja, sanoi hän. — On omituista ajatella,
ettemme tiedä, ketkä meistä ovat paluumatkalla katsomassa niitä.

Vaunussa oli aika rähinä. Arvaahan sen, kun moniakymmeniä sotilaita
istuu yhteen sullottuina. Vain lähimpänä istujat kuulivat senvuoksi
hänen sanansa. Pikku-Matin siniset lapsensilmät suurenivat tähytessään
ulos. Laukkasen kynnet hakeutuivat avuttomina suuhun. Kuikankin aina
hymyyn valmiit huulet puristuivat tiukasti yhteen.

Mutta Toikka vain nauroi:

— Älä ole akkamainen, Kaira! Mitäs mies paluuta ajattelee? Kaikkihan
on edessä: tappelut, tappelut, pojat! Saakeli, pojat, Tallinnassakin
ryssän uffarien kanssa...

Pentti keskeytti hänet:

— Kyllä koko rykmentti tietää sinun yhteenottosi, Kalle.

Toikka räjähti nauramaan:

— Kappas vain miestä. Ei ole juttutuulella, vai? No, annetaan armon
käydä oikeuden edellä, niinkuin herrat pruukaavat sanoa. Märehdi nyt
sitten, kun sitä haluat. Lauletaan me pojat. Laula sinä, Kuikanpoika!

Pentti kääntyi jälleen tuijottamaan ulos.

Hitaasti köryytti juna edelleen. Kohti etelää. Ja mitä muuta kohden?

Etelä?

Hänen mieleensä muistuivat Erkan — miten pikku luutnantti olikaan
täällä paisunut ja pöyhistynyt, no niin, luutnantilla ja tavallisella
vaivaisella kersantilla on niin peräti vähän toistensa kanssa tekemistä
— sanat: »Saattaa sattuma viskoa niinkin, että tiemme vie sinulle
rakkaille maille.» Niin, Katherine...

Kiihoittavan selvänä sukeltautui lättiläistytön kuva esiin muistin
komeroista. Kun hän sulki silmänsä, oli hän jälleen tuntevinaan
vaaleanpunaiseen silkkiin verhotun hennon ruumiin painautuneena
rintaansa vastaan. Ja aistivinaan mustien hiusten tuumaavan tuoksun.
Näkevinään palavat, mustat silmät. Ja kuulevinaan ilkamoivan, kiihtävän
naurun.

Katherine... Muistikohan hän vielä heidän tanssiaan tuona iltana?
Entäpä, jos kohtalo veisi heidät kaksi vielä kerran yhteen...

Laulua. Kuka lauloi? Niin, sehän oli Kuikka, joka kauniilla tenorillaan
lauloi jotakin muunnosta »Jääkärin laulusta»:

    »Sun viimeinen kuiskeesi, kulta
    Konsa tempasin laukkuni mie:
    Se mun lietsoi rintani tulta,
    Siitä erkani kohtalon tie.»

Vaunussa oli hiljaista. Kaikki olivat vaipuneet kuuntelemaan.

Laulaa, niin. Kunpa, osaisikin laulaa.

Pentti tunsi taas, niinkuin monesti ennen, kadehtivansa kaikkia niitä,
jotka osasivat laulaa. Antaa laulussa purkautua mielen. Ilman sitä
patoutui rintaan päivien, viikkojen ja kuukausien kuluessa jotakin,
jolle ei löytänyt ilmaisumuotoa. Sinne se jäi, sydänalaan, kalvamaan,
painostamaan, niin että joskus teki mieli itkeä. Itkeä noin vain, ilman
mitään syytä.

Kuikka keskeytti äkkiä, keskelle säettä.

— Katin hännät! Ei kannata. Ei, kuulkaapas tätä!

    »Eikä se ollut kevätpäivä,
    Kun minä tänne synnyin;
    vaan se oli synkeä syksypäivä,
    kun minä kulkija synnyin.

    Äitini itki ja kukkia katsoi,
    kun mua kuopusta kantoi;
    tulipunakukkaa äitini katsoi,
    kun mulle rintaa antoi.»

— Eikös se sovi minulle? Melkein kuin nyrkki ryssän silmään!

— Jatka, Tahvo, pyysi Pentti.

— Weiter? naurahti Kuikka. — Ei, veli hyvä, ei käy. En milloinkaan
jaksa laulaa samasta laulusta kahta säkeistöä enempää. Ei huvita.
Yksitoikkoista. Ei, mutta, pojat, kerronkos ensimmäisestä
tuttavuudestani »tulipunakukan» kanssa?

— Kerro!

Iloinen hymy välkehti hänen silmissään..

— Juu, sillä tuttavuudella oli vähä tekemistä koko elämänjuoksuni
kanssa, niinkuin sanotaan. Juttusinhan teille jo, että viidennen luokan
alkuun se minun herraksitekoni jäi. Ja, kissa vieköön, vähän äkkiä
jäikin. Sellaista se on, kun muori liiaksi tirkistelee tulipunakukkia!

— Asiaan! virkahti Laukkanen.

Kuikka jäi tuijottamaan pulleisiin kasvoihin. Sitten huiskautti hän
kättään.

— Asiaan? Sanotko sinä: asiaan? Sinusta, Miinan Eerikki-poika, taitaa
tulla suuri mies. Oikea lainlaatija. Nehän ne siellä valtiopäivillä
kirkuvat toisilleen: asiaan, kun mieli tekee päästä pöytäkirjaan
eikä muutakaan sanottavaa ole. No niin, pysytään asiassa. Siitä
ensimmäisestä rakastumisestahan olin juttuamassa. Juu, se oli sillä
lailla, että rehtorillamme... Tiedättekös te, kaverit, mikä se
semmoinen rehtori on?

Pojat nyökkäsivät.

— Jaha, katsopas, Kaira. Sinulla on ollut onni matkassasi. Et ole
saanut ryhmääsi ainoatakaan tomppelia. Teräviä poikia, oikeita eläviä
tietosanakirjoja, joka sorkka. Nicht wahr? Juu, sillä suurimmalla
peruukillamme oli seitsentoistavuotias tytär, oikea herranenkeli.
Koettakaa nyt kuvitella sellaista. Ja minä olin kuudennellatoista.
Sehän passas. Mutta kuinka ollakaan, kun olin yhtenä iltana pussaamassa
tyttöä, tulla tuiskahti siihen se peruukki, rehtorimme, meinaan.
Siitäkös äläkkä syntyi, oikein pirunmoinen metakka! Minä olin muka
vietellyt rehtorin suloisen, kiltin tytön. Ja sen tien sain matkapassit
koulusta. Katin hännät siitä, mutta tuo viettelyjuttu minua kaivaa
vieläkin. Vietellyt? Luuleekos teistä kukaan, että täyttä naista
tarvitsee vietellä muutamaan viattomaan pusuun? E-hei! Kuinkas se
taas olikaan? »Kukkanen kuihtuvi kastelematta, neitonen poikien
suutelematta!»

Ja Kuikka purskahti iloiseen nauruun, johon kaikki yhtyivät.

Kun se oli hiljennyt, käännähti Kuikka Toikkaan.

— Mutta sinä, helvetin kuumuutta merillä kärsinyt. Sinä tuijotat
vain savukkeesi päähän. Ja naama noin synkkänä. Lyönpä vetoa
sieluni autuudesta tuota natsaa vastaan, että ajattelet ensimmäistä
rakkauttasi, sinäkin. No, sanopas, menikö pojalta ainoan sielunsa
autuus!

Puhuteltu silmäsi ylös, naurahti jäyhästi ja sanaa sanomatta pisti
savukkeensa Kuikan suuhun.

— Sanoinhan minä! riemuitsi tämä vetäen pitkän haiun. — No, kerro
sinäkin!

Toikka sytytti uuden savukkeen.

— Kertoa? virkahti hän oudon kumeasti. — Tylsää. Mutta olkoon.

Hän ei kuitenkaan alkanut heti, poltteli vain mietteissään.

‒ Sattuu sitä, tällaisenkin elämässä, sanoi hän viimein raskaasti. —
Yhdeksäntoistavuotiaana eksyin ensi kerran Kööpenhaminaan. Oli kai
vuosi 13. Kansanjuhlassa, mikä lie ollut, näin likkalapsen. Akkaihmisen
parissa. Tuollainen korea, vaalea, se likkalapsi meinaan. Isoilla
silmillään tirkisteli jungmannia ja uutta pyhätakkiani. Ja sekös nousi
pojan päähän! Tuli tanssittua. Ja saatolle läksin, akka oli häipynyt
hiivatin tuuttiin ja jouti häipyä. Mikä lie ollut, vietävästi mua vain
veti siihen likkalapseen? Suutelin sitä kuin hullu.

Kauempaa ei Kuikka jaksanut ääneti kuunnella.

‒ Älä! huudahti hän. — Pistitkös nenäsi siksi aikaa taskuun?

Toikan silmissä välähti. Ja kotvaksi keskeytyi kertomus.

‒ Taisi olla sitä niinsanottua rakkautta, se hulluus, jatkoi hän
hetken kuluttua naurahtaen karhumaisesti. Ja saakeli soikoon!
Molemminpuoliselta näytti. Minä saattelin tyttöä kotiinsa päin. Ja
se taas minua satamaan. Edestakaisin. Koko yö siinä meni. Ja joka
penkillä tuli istuttua, jaariteltua ja suudeltua. Olihan poika vasta
yhdeksäntoista! Loppui se sentään. Aamun valjetessa piti laivan lähteä.
Kirosin laivaa ja erosin. Mutta likka vietävä, se pureutui huuliini ja
itki, jotta koko ruumis vapisi. Ja kaksi kertaa vielä perääni juoksi.

Ja sitten taas pussattiin, pisti Kuikka nauraen väliin. — Juu, juu,
tunnetaan.

Toikka ei kuullut hänen sanojaan, jatkoi vain raskaasti:

— Satamaan tulin. Mutta sieltä pyörsin takaisin. Juoksin. Etsin sen ja
seuraavat päivät. Turhaa touhua. Sinne jäin, rahatta, tavaroitta.

— Yhden tytön haku suuresta kaupungista, hymähti Kuikka, — juu, se on
samaa kuin Saharasta etsisi kadonnutta nuppineulaa. Siihenkös se loppui?

— Ei aivan, vastasi Toikka. — Vasta Lissabonissa.

— Oho!

— Kaksi vuotta jaksoin. Muistelin sitä ja toivoin, hölmö! Mutta
Lissabonissa se loppui. Läksin kaverien kanssa likkapaikkaan. Sattui
kouriini sellainen saakelin musta ja pulska. Sillä oli ilkeät silmät.
Mutta — niin, se huohotti samalla lailla kuin se Kööpenhaminan likka:
»Kuinka väkevä sinä olet!» Ja huulissa oli sama maku. Prikulleen!
Siinä ei voinut erehtyä. Silloin käsitin. Käsitin, minkälaista olin
muistellut ja toivonut.

Kun hän lopetti, ei kukaan sanonut mitään. Kuikkakin tuijotti
sanattomana eteensä.

Kertoja hypähti pystyyn ja pudisti valtavaa ruhoaan kuin
karkoittaakseen kirvelevän muiston.

— Mitä saakelia, kaverit! Miksette naura? Hameväki hiivatin tuuttiin!
Joka sorkka! Aina niitä sen verran jää, ettei vallan unohda, mitä ne
ovat. Mitäs mies niistä, niinkauan kuin sotia riittää? »Iloinen ja irti
maasta meinaan olla aina!»

Sitten heittäytyi hän jälleen istumaan, niin että penkki rytisi ja
nojaten päänsä selkämystään jäi katsomaan kattoon.

Illan hämärä kietoi tienoon yhä tihenevään huntuunsa. Sisällä vaunussa
pimeni pimenemistään. Lamppuja ei ollut. Silloin tällöin vain sähähti
yksinäinen tulitikku liekkiin, ja siellä täällä loisti palava savuke.

Laulu ja sukkeluudet ja nauru olivat tauonneet. Hämärä hillitsi, ja
se loi verhon, jonka suojissa nuoret soturit saattoivat heittää pois
naamarin ja hiljentyä muistelemaan entistä elämäänsä, kotia ja kotiin
jääneitä. Siellä täällä puheli pari ystävystä puoliääneen.

Pentti havahtui mietteistään, tuntiessaan aran kosketuksen
käsivarressaan.

— Minusta tuntuu niin oudolta, Kaira, kuiskasi Pikku-Matti. — En saa
mielestäni sanojasi: ketkä meistä ovat paluumatkalla katsomassa näitä
peltoja.

Hän nyökkäsi etelään:

— Minä jään tuonne, Kaira. Varmasti.

Pentti puristi hänen kättään.

— Kaikki on Jumalan kädessä, sanoi hän hiljaa.

— Uskotko niin, Kaira? Niinhän Pentinmäetkin sanovat. He sanovat, että
kävi miten kävi, niin meidän kuolemallamme niinkuin elämällämmekin on
oma suuri tarkoituksensa. Luuletko, että minunkin kuolemallani olisi?

— Varmasti. Kerroinhan sinulle, mitä virolainen invaliidi Tallinnassa
sanoi minulle: »Sankari elää. Elää tulevissa vuosikymmenissä. Tuhkasta
nousevissa kirkoissa ja kodeissa. Lainehtivissa viljavainioissa.»

‒ Mutta Kaira, tunnen itseni niin pieneksi ja huonoksi. Sankari on
jotakin suurta ja pyhää.

Pentin teki mieli kietoa suojelevasti käsivartensa nuoren toverinsa
ympärille, mutta olihan Matti sotilas. Hän ei olisi kai pitänyt siitä.

— Olemme kaikki pieniä ja huonoja elämässämme. Mutta tehtävämme on
suuri ja pyhä.

Pikku sotilas ei sanonut mitään. Mutta kädenpuristus, jonka Pentti sai
vastaukseksi, oli lämmin ja peloton.

Molemmat vaikenivat. Pentti muisteli herttaista lapsuudenystäväänsä,
jonka alttiin rakkauden hän oli niin huonosti palkinnut. Ja
Matti ajatteli isäänsä, joka oli saanut luodin päähänsä Viipurin
valloituksessa kaatuen paikoilleen samoin kuin Sotilaspojan isä.

Juna vihelsi pitkään.

Tartto... Tartto!

Äänettömyys, alakuloiset ajatukset olivat kuin poispyyhkäistyt. Kaikki
ryntäsivät vasemmanpuolisiin ikkunoihin.

Asemasillalla seisoi virolainen kunniakomppania, sotilassoittokunta
ja siviiliväkeä. Ja molemmin puolin vanhaa, synkännäköistä asemataloa
häämötti musta massa — vastaanottajien parvet.

Tahvo Kuikka oli tuskin ehtinyt vilkaista ulos ikkunasta, kun hän jo
hihkaisi:

Tämä on toista kuin Tallinna! Luulen, että viihdymme Tartossa!

— Kuikalle riitti, kun hän näki pari naisihmistä, naurahti Torttila
oikeasta suupielestään. — Pelkäsitkös, että Tartossa on vain miehiä?

Juna pysähtyi. Väsyttävä rautatiematka oli lopussa. Pohjan Poikain
ensimmäinen pataljoona oli saapunut Viron sydämeen.




Kahdeksas luku.


Aurinko paistoi sisään. Sen säteet tanssivat iloisesti pappilan salin
valkeaksi maalatulla lattialla, mattojen välissä. Oli kuin ne olisivat
iloinneet siitä, että olivat päässeet lämpöiseen huoneeseen paukkuvasta
pakkasesta ja narskuvalta pihamaalta, jota oli toivotonta koettaakaan
sulattaa, niin hyytävän jäistä se oli.

Miten hyvin ymmärsikään niiden ilon, olihan se niin lyhyeksi
tuomittu. Parin tunnin perästä kaikki olisi taas ohitse, ohitse ehkä
päiväkausiksi. Sellainenhan se on, Pohjanmaan talvi, pitkä ja pimeä.

Ruustinna ja Hanna istuivat salissa ompeluksineen. Mutta vain ruustinna
neuloi, täyteläinen vartalo kumartuneena syvään työn yli. Aurinko
hehkui hänen tukassaan, joka kerran oli ollut runsas ja kiiltävän
musta. Nyt se oli kierretty takaraivolle pieneksi, yksinkertaiseksi
sykkyräksi, ja mustien hiusten keskessä välkkyi jo joukoittain
hopeanhohtoisia suortuvia.

Hannan käsityö oli vaipunut syliin. Hänen katseensa seurasi auringon
säteiden leikkiä lattialla. Hänestä tuntui, kuin hänellä olisi ollut
jotakin yhteistä noiden viluisten säteiden kanssa.

Nekin olivat näköjään niin iloisia, huolettomia. Ja kuitenkin niissä
värisi elämän pelkoa ja elämän tuskaa. Kuluttavaa, jäytävää kammoa.

Ne tanssivat... Niin, pitää olla iloinen, iloinen nopeaan kiitävän
hetken. Pian saattaa tulla pilvi tai yö. Yöhön niiden satu loppuisi.

Entä hän, Hanna? Yöhönkö hänenkin satunsa loppuisi?

Vaistomaisesti painoi hän kädet poveaan vastaan. Siellä oli Pentin
viime kirje.

Suuret, kauniit silmät ryöpsähtivät täyteen kyyneleitä. Hän kumartui
nopeasti työhönsä.

Ruustinna nosti katseensa ompeluksesta.

— Onkohan siellä etelässä yhtä kylmä kuin täällä? Kunpa Pentti pitäisi
vain kylliksi lämmintä yllään.

Hanna nyökkäsi kohottamatta päätään. Hän ei uskaltanut.

Vanhat silmät katsoivat hellästi tyttöä, joka näppärin sormin
jatkoi työtään. Miten hän näinä viikkoina olikaan kiintynyt tuohon
herttaiseen, reippaaseen tyttöön! Hannan seura viihdytti rauhatonta
sydäntä. Heissä oli niin paljon samanlaista, vaikka toinen oli nuori,
toinen vanha. Hän ymmärsi, mikä sai hoikat sormet noin kuumeisesti
työskentelemään. Sydän se oli, rakastavan nuoren naisen levoton sydän.

— Rakas lapsi, kenelle sinä kudot villapaitaa?

— Pikku-Matille, vastasi tyttö.

Molemmat jatkoivat työtään äänettöminä. Sitten ruustinna virkahti
hiljaisesti:

— Olen alkanut pitää Pentin tovereista. Jumala siunatkoon ja varjelkoon
heitä! Pentin kirjeet tuovat heidät niin lähelle. On kuin olisi jo
kauan tuntenut heidät. Tuntuu rauhoittavalta tietää, että hänellä on
sellaisia ystäviä ympärillään kuin Torttila ja Pentinmäen veljekset.

— Niin, ja Pikku-Matti huollettavanaan, lisäsi Hanna. — Ja Penttihän
sanoo, että koko rykmentti on täynnä samanlaisia miehiä. Jäyhiä ja
karuja ulkokuoreltaan, hurjiakin joskus, mutta sydän kullasta... Täti,
mikseivät ihmiset täällä kotona ymmärrä heitä?

— Se on niin inhimillistä, rakas lapsi. Ei jakseta tai ei tahdota
ymmärtää suuruutta, joka on niin lähellä. Jumalan avulla kansamme vielä
kerran osaa antaa heidänkin työlleen oikean arvon. Mutta vuosia siihen
menee... Kuulitko heitä taas solvattavan?

Hanna nyökkäsi. Siniset silmät katsoivat katkerina eteensä.

— »Ne ovat pelkkiä hurjia, ryöstöihin ja murhiin valmiita veitikoita,
joille kotimaan kamara on käynyt liian kuumaksi», sanottiin.

— Entä, mitä sinä vastasit? kysyi ruustinna värähtelevällä äänellä.

— Osasin vastata niin huonosti, täti. Niinkuin aina, kun tulistun.
Sanoin vain, etteivät he tunne noita miehiä. Niin, kenties jonkun
heistä arkioloissa, mutta eivät sellaisina, miksi suuri tehtävä on
luonut heidät. Saattepa nähdä, sanoin, että isänmaa on tulevaisuudessa
vielä ylpeä juuri näistä pojistaan, jotka ovat jättäneet kaiken ja
rientäneet maksamaan kansamme velkaa pirstoiksi lyödylle heimollemme.

— Ja he?

— He! huudahti Hanna suuttumuksen punan lehahtaessa kasvoille. — He
hymähtivät minulle säälivästi.

Ruustinna huokasi raskaasti ja painui työhönsä.

Hetken kuluttua hän sanoi:

— Etkö laulaisi jotakin, rakas lapsi?

Tyttö nousi heti ja meni pianon ääreen.

— Mitä täti tahtoisi kuulla?

Ruustinna vastasi miltei kuiskaten:

— Jos voit, lapsi, sen, mistä Pentti niin paljon piti.

Hanna säpsähti. Sydänalasta vihlaisi. Mutta tyynesti istuutui hän
pianotuolille, ja kauniina helähtivät Merikannon ihanat sävelet
ilmoille. Ja niihin yhtyi kaunis ääni:

    »Kun ärjyivät rannan hyrskyt,
    niin kantelo vienosti soi.
    Kun ulvoivat syksyn myrskyt,
    se kevättä rintahan toi.»

Säveliin valoi Hanna sielunsa, sydämensä. Niissä väreili nuoren naisen
tuska ja kaipuu. Paljastui voimakkaan sydämen koko hehkuva rakkaus.

Ruustinnan käsityö oli vaipunut helmaan. Katsoessaan laulajaa,
jonka kaunis niska kohosi valkeana tummansinisen puvun soikeasta
kaula-aukosta, täytti sanomaton hellyys hänen sydämensä. Siinä oli
tyttö, joka oli kuin luotu hänen poikansa elämänkumppaniksi. Pikku
Pentin, joka lapsesta saakka oli ollut niin uhmapäinen, helposti
tulistuva, mutta jo seuraavassa hetkessä saattoi epätoivoisena
heittäytyä äitinsä syliin. Siinä hän rauhoittui hellien sormien
hivellessä tuuheata tukkaa. Nosti päänsä ja katsoi äitiä silmissä
sekaisin itkua ja naurua. »Kas niin, nyt se on taas ohi, musta hetki.»
Ja hän nousi ja pyöräytti villisti äitiään. »Sinä rakas, rakas!»
Usein silloin hän oli jäänyt kyynelsilmin katsomaan poikansa jälkeen.
Pentillä oli vaikea luonne. Mitä tulisikaan hänestä, ellei äidin
paikkaa kerran täyttäisi nuori nainen, joka ymmärsi tuota rajua ja
samalla hellyyttä kaipaavaa luonnetta?

Hanna ymmärsi. Hanna...

— Äiti! kuului kansliasta rovastin ääni. — Tulehan vähän tänne.

Laulu keskeytyi. Hanna käännähti ruustinnaan hymyillen.

— Ei, jatka sinä, rakas lapsi. Tulen pian takaisin.

    »Soi vienosti murheeni soitto,
    soi hellästi kaihoni, soi!
    Mut hellimmin helise hälle,
    joka murheen mun rintaani...»

Laulu katkesi äkkiä. Hanna heittäytyi koskettimien päälle ja purskahti
itkuun.

Hän kykeni hillitsemään itsensä, kun muita oli läsnä. Täytyihän hänen
jaksaa. Jaksaa hymyillä, olla iloinen, rauhoittaa. Mutta yksin...

Ja tämä laulu! Laulu, jota hän oli laulanut Pentille niin monesti.
Tuntien harmaiden silmien kuumasti polttavan niskaansa.

— Miksi sinä aina tahdot tätä kuulla? oli hän joskus kysynyt. — Minulle
se nostattaa kyyneleet silmiin.

— Niin minullekin, oli Pentti vastannut. — Mutta samalla tekee mieleni
nauraa. Nauraa onnesta!

Pentti, Pentti!

Veri suonissa poltti. Kuohuva, janoava veri.

Hän ei voinut muuta kuin itkeä.

Ruustinna oli ilmestynyt ovelle. Hanna ei kuullut hänen tuloaan.

Vanhat, hellät silmät täyttyivät kyynelillä. Lapseni, minun molemmat
rakkaat lapseni!

Hiljaa hän vetäytyi ovelta. Eteisessä risti hän kätensä.

— Herra, Herra, varjele poikaani kaukana maailmalla! Varjele heidän
puhdasta rakkauttaan! rukoili hän palavasti.

Sitten sanoi hän ääneen:

— Hanna! Voitko tulla tänne?

Tyttö hypähti pystyyn ja kuivasi nopeasti kyyneleensä.

— Heti, heti, täti!

Ruustinna tuli kynnykselle.

— Siellä on Mustikkamaan torpan väki, selitti hän. — Esikoinen pitäisi
kastaa. Pyytävät sinua ja Penttiä poikansa kummiksi.

— Kummiksi?

Se tuli tukahtuneesti nuoresta rinnasta. Sitten lisäsi hän iloisesti:

— Sehän on hauskaa.

Kansliassa seisoi torppari nuoren vaimonsa kanssa. Miehellä oli käärö
käsivarrellaan. Sen pieniä, punaisia kasvoja hän tarkasteli, katseessa
hellää ylpeyttä. Ja kalpea, hento vaimo katsoi noita kahta kostein,
onnellisin silmin.

‒ Anteeksi nyt, Hanna-neiti, sanoi torppari. — Mutta me tuumattiin,
että onnea se lapselle tietäisi, jos saatais itse pappilan maisteri
morsiamineen sille kummiksi.

— Niin mielelläni! Ja kyllä Penttikin varmasti ilolla suostuisi, jos
olisi täällä.

Kastetoimitus alkoi.

Hanna ei kuullut rovastin sanoja. Ei nähnyt muuta kuin köyhän
pariskunnan ja pienen käärön.

Hän seisoi liikkumatta, hymyillen ystävällistä hymyään. Mutta sydänalaa
painoi, kirveli.

Lapsi...

Veri suhisi hänen ohimoillaan.

Hänen teki mieli siepata lapsi ja painaa se lujasti polttavalle
povelleen.

Mutta lapsihan oli heidän, noiden kahden onnellisen. Hänellä ei ollut
mitään oikeutta siihen.

Hän koetti panna vastaan, mutta ei voinut olla kadehtimatta nuorta,
kalvakkaa vaimoa.

Hän tunsi heidät. Tiesi heidän tarinansa. Olihan hän lapsena leikkinyt
Maijan, suuren talon tyttären kanssa, joka oli mennyt emännäksi
pieneen Mustikkamaahan. Niukassa oli leipä siellä. Mutta hän olisi
antanut paljon, antanut kaiken, jos olisi saanut seisoa tuossa Pentti
rinnallaan.

Vihdoin oli kaikki ohi. Kättelyt, onnittelut ja ristiäiskahvit.
Mustikkamaan väki oli lähtenyt.

He istuivat jälleen salissa. Ruustinna ja Hanna töihinsä syventyneinä.
Rovasti keinutuolissa ladaten piippuaan.

— Kuulepas, Hanna, virkahti rovasti.

Tyttö lehahti tummanpunaiseksi ja kumartui syvempään työnsä yli. Oliko
setä ehkä huomannut? Olivatko silmät paljastaneet hänen ajatuksensa,
kuuman, kiihkeän veren jostakin syvältä, rinnan hetteistä esille
loihtimat ajatukset?

Mutta ei. Rovasti jatkoi rauhallisesti:

— Äiti kertoi, että sinä olet saanut Pentiltä eilen kirjeen. On kai se
sinulla mukanasi, Hanna?

Kun tyttö nyökkäsi, jatkoi hän:

— Sanottakoon pojasta mitä hyvänsä, tunnustaa täytyy, ettei hän unohda
omiaan. No niin, he eivät vielä olekaan joutuneet rintamalle. Sitten ei
sieltä usein kuulumisia saakaan... Lukisitko minulle kirjeen, Hanna?
Äitikin kuuntelisi sitä varmasti mielellään toistamiseen.

Hanna veti kirjeen esille ja alkoi lukea:


                                                    »Tartto 27.1.—19.

 Rakas Hanna!

 Eilen saavuimme tänne Viron sydämeen. Ja miten erilaista kaikki täällä
 onkaan kuin Tallinnassa! Kaupunki itse oikea suomalaistyylinen. Täällä
 voi taas hengittää vapaasti. Entä ihmiset sitten? Täällä olemme ensi
 kertaa kohdanneet oikean Viron kansan, heimokansan, josta tuntee, että
 he ovat lihaa meidän lihastamme ja luuta meidän luustamme.

 Oikein hävettää se juhlallinen vastaanotto, joka eilen tuli osaksemme,
 ensin asemalla ja sitten marssimme aikana läpi kaupungin. He
 kohtelivat meitä kuin sankareita, vaikka emme ole saaneet tilaisuutta
 vielä mitään tehdä heidän puolestaan.

 Aseman tausta oli mustanaan väkeä. Ja koko puistokatu, joka lähtee
 asemalta, niinikään. Puutkin olivat täynnä tervehtijöitä.

 Kun marssimme läpi ihmisjoukon, kukitettiin meidät, joka mies. Eikä se
 ollut mikään sellainen virallinen toimitus kuin Tallinnan satamassa.
 Ei, tässä annettiin kukat samalla kertaa riemulla ja kyynelsilmin. Ja
 ympärillä seisovat hurrasivat ja — itkivät. Mutta Tartto onkin saanut
 kärsiä ryssien vainosta aivan toisin kuin Tallinna.

 Minulla oli niin paljon tekemistä poikieni tarkastelemisessa, etten
 ehtinyt edes nähdä, kuka minulle kukat antoi.

 Olisitpas nähnyt, miten Pikku-Matti pöyhisteli, kun hän sai kukkansa!
 Hänen pienet, pyöreät lapsenkasvonsa aivan säteilivät, ja rinta nousi
 koholle.

 Ja Hermanni — hän sai elämänsä ensimmäiset kukat. Hän katsoi vuoroin
 niitä ja niiden antajaa, erästä vanhaa, surupukuista naista, ja —
 uskomatonta! — hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Silloin huomasin
 taaskin langettaneeni väärän arvostelun lähimmäisestäni, nim.
 kirjoittaessani sinulle, että niin rumia silmiä kuin Hermannilla en
 muista pitkiin aikoihin nähneeni. Ainakin sillä hetkellä ne olivat
 kauniit.

 Kun menimme eteenpäin, kuiskasi hän minulle lipoen alahuulellaan
 iänikuisia viiksiään:

 — Kaira, kunpa meillä olisi voimaa maksaa heille takaisin!

 Se olisi saattanut kuulostaa naurettavalta. Maksaa kukat? Me, jotka
 olimme matkalla pannaksemme vaaraan henkemme heidän ja heidän maansa
 puolesta? Mutta hän ei tarkoittanut vain kukkia. Hän tarkoitti heidän
 sydämellisyyttään, heidän ylitsevuotavaa ystävällisyyttään ja heidän
 suurta luottamustaan meihin, jota kaikkea kukat ja antajien katseet
 tulkitsivat.

 Kuikkaa seurasi tälläkin kertaa karjalainen hyvä onnensa. Hänen
 rintaansa kiinnitti kukat suloinen tyttö. Samalla sanoi hän jotakin,
 jota Kuikka ei tietenkään ymmärtänyt.

 — Kuules, Kaira, huusi hän minulle, — tules tänne! Näin alkuasteella
 tarvitsisin tulkin apua. Lopusta osaan kyllä itsekin pitää huolen.

 Menin heidän luokseen. Hymyillen tyttö toisti sanottavansa. Ja kelpasi
 nähdä Kuikan silmien loistoa, kun selitin, että tyttö ilmoitti
 kaupunkilaisten järjestävän seuraavaksi illaksi kunniaksemme juhlan,
 jossa hän toivoi tapaavansa Kuikan. Sillä kertaa ei Shemeikkamme
 antanut aihetta muistutuksiin. Hän katsoi tyttöä hetkisen silmiin ja
 kumartui sitten ja suuteli hansikoitua kättä.

 Kun marssimme läpi riemuitsevan ihmismeren, kuiskasi hän minulle:

 — Kaira, uskotko sinä kohtaloon?

 Myönsin. Hetken kuluttua hän lisäsi varmasti:

 — Niin minäkin. Hän oli minun kohtaloni.

 En voinut vastustaa kiusausta, vaan sanoin kevyesti:

 — Niinkö? Minusta tuntuu kuin sinulla olisi ollut kovin monta noita
 kohtaloltasi.

 Mutta Kuikka vastasi vakavasti:

 — Hän oli minun kohtaloni! Tietysti hän on liian hyvä minulle,
 mutta... Tai jos kuolen tällä retkellä, toivoisin, että hän sulkisi
 silmäni.

 Tuntui oudolta kuulla hänen puhuvan siinä äänilajissa. Hänessä
 paljastui uusi puoli, jota en olisi uskonut tuossa huolettomassa
 hulivilissä olevankaan.

 Eläköön-huudoista ei tahtonut tulla loppua. Tuo riemumarssi läpi
 ihmisjoukon oli meidän suuri hetkemme. Se jää kenties ainoaksemme,
 mutta se olikin sellainen, ettei niitä kahta tarvitse.

 Erästä välikohtausta en malta vielä olla mainitsematta. Muuan
 vanha mies tunkeutui ihmisjoukosta esiin. Kun satuin olemaan hänen
 kohdallaan, heittäytyi hän kaulaani ja suuteli minua molemmille
 poskille, kyynelten valuessa pitkin iän ja surujen rypistämiä
 poskipäitä.

 — Jumala siunatkoon ja varjelkoon teitä, rakkaat pojat, nyyhkytti hän.

 Vihdoin olivat kaikki juhlallisuudet lopussa, ja me pääsimme syömään
 ja lepäämään tänne kasarmiimme.

 Sinä iltana vallitsi joukoissamme aivan uusi henki. Retkemme oikea
 merkitys, joka monelle oli siihen asti ollut arvoitus, oli selvinnyt.
 Olimme löytäneet sen kansan, jota oma sydämemme käski auttamaan —
 oikean veljeskansan, jonka puolesta kannattaa uhrata henkensäkin.

 Ja tuo yhteinen tunne oli jotenkin tuonut meidät lähemmäksi toisiamme.
 Solminut välillemme toveruuden siteen, joka kestää elämässä ja
 kuolemassa.

 Kun paneuduimme nukkumaan, virkahti Torttila yksivakaiseen tapaansa:

 — Pojat, minusta tuntuu, että olemme löytäneet täältä kappaleen
 suomalaista isänmaata puollettavaksemme.

 Siinä ei ollut suuria sanoja. Sellaisia ei sotilaan kieli taivu
 lausumaan. Mutta kaikessa koruttomuudessaan se vaikutti meihin
 kaikkiin kuin paras isänmaallinen puhe.

 Nyt on aamu. Harmaa talviaamu. Mutta minusta tuntuu kuin paistaisi
 päivä. On niin hyvä ja kevyt olla. Näiden yksinkertaisten miesten
 parissa eläessäni täällä kaukana tuntuu kuin olisin löytämässä
 uudelleen — tai kenties ensimmäistä kertaa — oman maani ja kansani.

 Ajattelen usein teitä siellä kotona. Olen teille kaikille niin paljon
 velkaa. Katsoessani taaksepäin, siihen aikaan, jolloin olin luonanne
 ja sieltä läksin, tunnen, että minun pitäisi pyytää teiltä niin paljon
 anteeksi, isältä ja äidiltä ja ehkä eniten sinulta, rakas Hanna.

 Mutta minä olen kerta kaikkiaan sellainen kuin olen. Kyllähän te minut
 tunnette.

 Monesti on tuntunut kuin minussa olisi kaksi »minää». Toinen, joka
 vetää vasemmalle, ja toinen, joka tempoo oikealle, niin sanoakseni.
 Toinen, joka tahtoisi tehdä jotakin, ja toinen, joka seisoo vieressä
 nauraen ivallisesti. Ja siksi kai minun tieni on sellainen kuin se on:
 kuin karjapolku korvessa. En saa ryhdytyksi mihinkään todenteolla, en
 päätetyksi mitään.

 Mutta kuka tietää, ehkä sitä vielä voi päästä eheäksi. Ehkä nuo kaksi
 »minää» eivät olekaan niin yhdistämättömiä. Ainakin on joskus täällä
 siltä tuntunut. Hiljaisina yön hetkinä, kuunnellessa toverien tasaista
 hengitystä.

 No niin, senhän näemme sitten, kun »karjapolkuni» johtaa taas sinne
 rakkaalle Pohjanmaalle.

 Jumalan haltuun!

                                                    Pentti.»

Pappilan salissa oli hiljaista, kun Hanna oli lopettanut. Aurinko oli
painunut lumipilvien taa. Varhainen hämärä teki tuloaan.

Rovasti katkaisi äänettömyyden:

— Kun kaikki käy ympäri, niin Pentti on muuttunut. Ehkäpä tämä koulu
oli tarpeen hänelle tehdäkseen hänestä miehen.

— Ja meille, lisäsi Hanna hiljaa, — avatakseen silmämme oikein
näkemään, mitä hän meille on.

Ruustinnan ääni vapisi, kun hän virkkoi:

— Niin, jos hän palaa, _jos_ saamme hänet takaisin.




Yhdeksäs luku.


— Täällä on viihtyisää.

Pentti Kaira silmäsi toveriinsa, joka istui hänen vieressään katsellen
alhaalla heidän jalkojensa juuressa leviävää kaupunkia.

— Niin, vastasi hän vain.

Molemmat vaikenivat. Täältä ylhäältä puistomäeltä katsottuna näytti
Tartto vieläkin kotoisemmalta, vieläkin puhtaammalta kuin kaupungilla
kävellessä. Siellä kiintyi huomio yhteen ja toiseen pikku seikkaan,
jossa oli vieras leima. Tänne näki vain kirkontornit, matalat talot ja
suorat, lumiset kadut jäätyneen Emajoen molemmin puolin.

Kuikka kääntyi katsomaan taakseen. Tämä suuri puisto komeine puineen
ja niiden keskessä kohoavine mahtavine tuomiokirkon raunioineen oli
jo ensi hetkessä tehnyt häneen valtavan vaikutuksen. Hiljaista täällä
oli, näin iltapäivällä. Äänetön talvinen puisto ja he kaksi, niin, ja
nuo komeat, kaari-ikkunaiset rauniot, jotka törröttivät siinä muistona
vuosisatojen takaisesta maailmasta.

‒ Sanoitko jotakin?

Pentti naurahti.

— Sanoin kyllä, myönsi hän. — Mutta ei se mitään niin tärkeätä
ollut, että sinun sen vuoksi olisi kannattanut keskeyttää hartauden
harjoituksesi. Huomautinhan vain, että onni potkaisi meitä, kun
eksyimme tänne.

— Munaskuuni riemuitsevat, kun sinun huulesi oikein puhuvat, sanoi jo
vanha Salomo! Mutta kuules, Kaira. Kuinkahan sinunkin kielivärkkisi
on luotu, kun se laulaa ilmoille aina sen, mille toinen juuri
etsii sopivaa ilmaisumuotoa? Ja sitäpaitsi sinä juttelet hartauden
harjoituksista. Katin hännät, todistelin vain tuota kaupunkia. Kuin
lehmä uutta porttia, niinkuin sanotaan.

Ja Kuikka nauroi, hymy kuoppien painautuessa syvälle poskiin.

— Tiedätkös, Kaira? pakisi hän edelleen vilkuttaen tummansinisiä
silmiään. — Olen niin vietävän hyvällä päällä.

Pentti hymähti.

— Tietäähän tuon. Tänään on sinun suuri iltasi.

— Suuri iltani? Donnerwetter! Mitäs sinä, mies meinaat?

Penttiä huvitti toverin viaton ilme.

— Älä nyt ole olevinasi. Tänäänhän on kaupunkilaisten juhla, jossa
tapaat jälleen »kohtalosi».

Kuikka huiskautti huolettomasti kättään.

Saattaa käydä sen niin kuin monen toivotun. Niinkuin sanotaan: Miestä
toivoin sinustai, mut tuli sinusta mela. Liian syvämietteistä, vai? No,
kuulepas tätä!

Ja hän lauloi niin, että luminen puisto raikui:

    »Heilini silmät kuin taivaalla tähdet
    Ja varsi kuin elämänlanka.
    En minä luullut maailmassa
    Niin kaunista olevankaa.

    Heililläni kultanen tukka.
    Se tuulella liepahtelee.
    Sitä on niin hauska kattella,
    Kun se raitilla kiekahtelee.»

Siihen hän lopetti äkisti ja hypähti ylös.

Tule Kaira. Heitetään silmäys noihin raunioihin, ennenkuin painutaan
kasarmille.

Pentti pidätti häntä.

— Laula vielä, Tahvo.

— Enkä laula, torjui Kuikka. — Tiedäthän itse: Lyhyestä laulu kaunis,
loppuvasta luontevampi.

Pentti nousi hymähtäen. Kuikka osasi kieltäytyä niin, ettei voinut edes
pahastua.

Juhlallinen hiljaisuus ympäröi heitä heidän astellessaan pitkin
narskuvaa polkua. Aurinko oli pilkistäytynyt pilvien raosta esiin ja
välkytti puiston hankia. Sen säteet tanssivat yksinäisen muistopatsaan
ympärillä.

Toverukset pysähtyivät tiilijättiläisen luo, joka muinoin oli ollut
mahtava tuomiokirkko. Juhlallisista kaari-ikkunoista näki vapaasti
sisään. Minkään katon estämättä oli lunta satanut raunioiden keskeen,
ja tuuli oli kuljettanut sinne lisää kooten keskilaivaan komeita
kinoksia.

Omituista, virkahti Pentti, — miten pieneksi ja mitättömäksi mies
tuntee itsensä tällaisessa paikassa. Väkisin käy mieli juhlalliseksi.

Kuikka huiskautti kättään.

‒ Juu, Kaira, sinuun ainakin sopivat suuren ja suulaan
juutalaiskuninkaan sanat: Syviä vesiä ovat sanat miehen suussa,
kuohuva virta, viisauden kaivo. Sinä, mein lieber Freund, ajattelet ja
haastelet aina niin vietävän syvämietteisesti, että toinen tässä oikein
tuntee halpuutensa. Minä vain yrittelin laskeskella, kuinka monta
hikipisaraa orjan otsalta on tippunut, ennenkuin tuo rötös on pystyyn
saatu.

— Lyönpä vaikka vetoa, ettet laskenut sitä, Tahvo, sanoi Pentti. —
Etköhän ajatellut samaa kuin minä? Seisookohan meidän työmme kerran,
kun olemme kaikki jo kauan levänneet haudassa? Seisooko se yhä pystyssä
puhuen yhtä selvää kieltä tuleville sukupolville?

Kuikan huulet avautuivat sanoakseen jotakin. Mutta sitten muutti
hän mieltään ja jäi vaieten katsomaan mahtavia seiniä. Kairalla oli
tuollainen hänen vaistoiselleen miehelle vallan outo intohimo seisoa
ja töllistellä vanhoja taloja ja raunioita, silmissä haltioitunut
ilme. Mahtoikohan mies nähdä niissä jotakin katsomisen arvoista? Taisi
nähdä aaveitakin keskellä päivää. Joistakin ihanista hienohelmoista ja
ylpeistä ritareista se oli puhunut Tallinnassakin, kun he kipusivat
Pitkän Hermannin huippuun loppumattomia, epämukavia portaita. Vaikkei
siellä kukaan tervejärkinen ihminen nähnyt kerrassaan minkäänlaista
silmänruokaa, ikävöi vain takaisin ulkoilmaan, jolla oli se suuri etu,
että siellä voi hengittää vapaasti. No niin, se, mitä Kaira viimeksi
oli sanonut, ei ollut niinkään hullua. Mutta hän, Kuikka, puolestaan
pani paljon enemmän arvoa sille, mitä sai puhua ennen hautaan
joutumista.

Niskaa vallan pakotti, kun piti tuijottaa ylös. Vaikkei muuten, niin
Kairan mieliksi. Mutta kauempaa ei hän enää jaksanut.

Mitä?

— Katso, emme olekaan täällä kahden.

Pentti silmäsi hänen osoittamaansa suuntaan. Todellakin. Siellä istui
penkillä nuori nainen. Heidän eilinen tuttavansa.

— Sinun karjalainen onnesi, hymähti hän. — Terve mieheen! Minä painun
kasarmille.

— Donnerwetter, mies! Älä lähde, Kaira, älä jätä minua pulaan. Olenhan
sanonut sinulle, että tarvitsen tulkkia alkuasteella?

Pentti taipui. Toverin äänessä oli rukoileva sävy. Mitä hullua!
Saattoiko Shemeikkakin olla hermostunut ihailemansa naisen tavatessaan?
No niin, kenties, silloinkuin tosi oli kysymyksessä.

Kun he lähestyivät, nousi tyttö iloisesti yllätettynä seisomaan.
Toverukset veivät käden lakkiin.

— Katso, hän on kaunis! kuiskasi Kuikka.

Pentti naurahti huvitettuna.

— Voitpa sanoa oppi-isäsi Salomon sanoilla, Tahvo: Sydämeni veit sinä
minulta, sisareni, morsiameni, sydämeni veit minulta yhdellä silmäsi
katsannolla, yhdellä kaulasi korulla.

Kuikka rypisti tuuheita kulmakarvojaan.

‒ Hiljaa! sähähti hän. — Hän voi kuulla.

Kun he kättelivät, virkahti tyttö hymyillen:

— Sallikaa minun vihdoinkin esittäytyä. Linda Lagle.

Toverukset mainitsivat nimensä.

— Te kai piditte eilistä käyttäytymistäni hirveänä, jatkoi tyttö. —
Mutta katsokaas, sellaisena hetkenä kuin eilinen unohtaa helposti, mikä
sopii, mikä ei.

— Ei, neiti! huudahti Kuikka pitäen yhä tytön kättä kourassaan. — Älkää
ajatelkokaan mitään sellaista. Antamanne kukat jo riemastuttivat minua.
Mutta vasta ystävälliset sananne tekivät eilisen päivän minulle siksi,
mitä se on: unohtumattomaksi.

Pentti katsoi sivusta noita kahta. Poika oli sorja. Yksinkertainen
sotilaspuku sopi hänelle. Ja — kieltämättä — tyttö oli hyvin sievä.
Hän oli solakka. Liikkeet miellyttävät ja sirot. Ääni pehmeä. Soman
karvalakin reunan alta oli pujahtanut otsalle ja ohimoille muutamia
ruskeita kiharoita. Silmät olivat harmaanvihertävät, elämänhalua ja
veitikkamaista iloa välkkyi niissä. Mustan kaulapuuhkan yli pistäytyi
esiin pyöreä, hieman itsepäisesti eteen työntyvä leuka. Hampaat, jotka
paljastuivat hänen hymyillessään, olivat valkeat, ehkä liian tukevat
ja leveät. Nenä oli hieman nykerö, mutta se sopi herttaisiin, pehmeän
pyöreisiin kasvoihin.

Sorja pari.

— Mitä pidätte puistostamme? kysyi Linda.

Kuikka oli selvinnyt sen verran, että oli älynnyt päästää irti tytön
käden. Mutta tummansiniset silmät tähystivät yhä hellittämättä
harmaanvihertäviä.

— Suurenmoinen, vastasi Pentti.

Niin minustakin, nyökäytti tyttö. — Istun täällä usein tuntikausia
yksikseni. Nytkin, kun saimme kaiken valmiiksi »Vanemuisessa» ‒
teatteritalollamme, tiedättehän, jossa tänä iltana on juhla ‒,
pistäydyin tänne hetkiseksi.

— Olisiko liian uskallettua, kysäisi Pentti, — jos pyytäisimme saada
tarjota teille kahvia, neiti Lagle?

Tyttö suostui hymyillen.

Pian istuivat he pienessä, viihtyisässä kahvilassa rattoisasti puhellen.

— Nyt, kun me olemme puhuneet teille niin paljon omista asioistamme,
niin ettekö te, neiti, vuorostanne kertoisi jotakin itsestänne? pyysi
Kuikka.

Linda naurahti.

— Miksikäs ei? Minulla on vain niin vähän ja arkipäiväistä sanottavaa.

— Toveristani se ei ainakaan voi olla arkipäiväistä, kun se koskee
teitä, kiusoitteli Pentti.

Tyttö punastui, ja Kuikka potkaisi toveriaan pöydän suojassa jalkaan.

— Kotini on Valkin lähettyvillä. Isäni on maanviljelijä.

— Niin minunkin! huudahti Kuikka.

— Niinkö? Sehän on hauskaa. Olen täällä Tartossa ensimmäistä vuotta.
Minulla on paikka eräässä konttorissa... Niin kauan kuin venäläiset
joukot olivat täällä, en osannut erikoisemmin pelätä kotiväen puolesta.
Mutta nyt...

Tytön silmät olivat käyneet surullisiksi.

— Mutta nyt? kysyi Kuikka.

Niin, nyt pelkään. En saa öisin unta, kun ajattelen, että äidille ja
isälle saattaisi tapahtua jotakin.

Pentti silmäili huvitettuna noita kahta. Näytti tosiaan siltä, kuin
Kuikka olisi löytänyt kohtalonsa. Hän oli täydessä tulessa. Ja
samoin oli ilmeisesti tytön laita. Heidän suunsa puhuivat kodista,
vanhemmista. Mutta silmät keskustelivat muusta, läheisemmästä,
tärkeämmästä.

— Rakas neiti! huudahti Kuikka huitaisten kädellään kuin tahtoen
karkoittaa kaikki huolet ruskeitten kiharain ympäröimällä otsalta. —
Älkää olko huolissanne, me Pohjan Pojat olemme kohta siellä, ja silloin
murtuu ryssien rintama varmasti, saattepa nähdä. Äitinne ja isänne,
sanoitte te, eikö teillä ole sisaruksia?

— On, yksi veli, vastasi tyttö tulen syttyessä silmiin.

— Hän kuuluu Kuperjanovin pataljoonaan, siihen, joka vapautti Tarton.

— Häneen minä tahtoisin tutustua, virkkoi Kuikka.

— Ja hänen nimensä on myös... on...?

— On Lagle, täydensi tyttö hymyn levitessä hänen kasvoilleen.

— Lagle, toisti Kuikka. — Ensin se tuntui minusta niin hassulta, ei
nimeltä ensinkään.

Tyttö nauroi.

— Niin, eikö se ollutkin hullua? Lagle, sehän on kaunis nimi. Kaunein,
minkä minä olen kuullut. Lagle? Kuule, Kaira, mitä se merkitsee?

— Villihanhea, veliseni.

— Villihanhea?

Kuikka katsoi tyttöä, ja hänen silmissään paistoi hellyys.

Villihanhea, niin, Shemeikka, kuiskasi Pentti hänelle. — Mutta älä
sure. Ei se niin vaarallista ole. _Villihanhen voi kesyttää_.

— Mitä te sanoitte, kersantti? kysyi Linda.

— Typeryyksiä vain, vastasi Kuikka. — Kuule, Kaira, tuolla istuu
luutnantti Tuominen. Hän viittoo sinulle.

Pentti nousi kumartaen. Nuo kaksi eivät enää tarvinneet häntä. Kuikan
muutamat saksalaiset lauseparret eivät kyllä pitkälle auttaneet. Mutta
he tulivat toimeen kumpikin äidinkielellään. Sen aukon, minkä kielten
eroavaisuus vielä keskusteluun jätti, täytti silmien kieli — ja sehän
on kaunopuheisinta.

Toisessa nurkassa istui pari rykmentin upseeria. Todellakin, siellä
viittoi luutnantti Tuominen hänelle. Ja toinen oli itse pataljoonan
komentaja.

Pentti pysähtyi upseerien eteen sotilaalliseen asentoon.

— Istuutukaa, kersantti, kehoitti kapteeni Hamula tarjoten savukkeen. —
Luutnantti Tuomisella on asiaa teille.

Pentti katsoi vanhaa sotatoveriaan. Niin tietysti, pieni, hento
luutnantti oli taas pienessä hiprakassa.

— Kuka on tuo nainen? kysyi Tuominen.

— Muuan virolainen tyttö.

— Hiton hauskan näköinen! Ja miten herkulliset sääret! Luulenpa, että
annan sinun esittää hänet minulle.

Pentti katsoi häneen lujasti.

— Ja minä luulen, etten sitä tee.

Luutnantti Tuomisen nyrkki pamahti pöytään. Vaikkei se ollut suuren
suuri, oli siinä voimaa, joka sai kupit tanssimaan.

— Hitto! Sinä teet sen, kersantti!

Pentti oli noussut ylös ja seisoi asennossa toverinsa edessä.

— En tee sitä, herra luutnantti.

Luutnantti Tuominen tuijotti hetken häntä hurjasti silmästä silmään.
Sitten hän huusi:

‒ No hyvä, silloin teen sen itse. Käsken sotilaan mennä helvettiin.

Pentti ei hievahtanut paikoiltaan.

— Te ette tee sitä, herra luutnantti.

— Enkö tee? No hitossa, saammepa nähdä!

Luutnantti Tuominen oli myös hypännyt seisomaan. Vaaleanruskeat
silmät salamoivat. Pentti katsoi häneen kuin vieraaseen. Vuosi
sitten he olivat olleet parhaita toveruksia. Heidän ystävyytensä oli
alkanut Varkaudessa, kun Tuominen — aliupseeri silloin — oli kuolemaa
halveksien pelastanut hänen Yrjö-veljensä joutumasta haavoittuneena
vihollisten käsiin. Urhoollinen hän oli, Tuominen, se täytyi myöntää.
Mutta vuosi voi nostattaa ylipääsemättömiä muureja ystävienkin väliin.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Pentti Virossa seisoi silmästä silmään
entisen aseveikkonsa kanssa. Ja miten vähän heillä oli toisilleen
sanottavaa!

— Ette, herra luutnantti, toisti hän itsepintaisesti.

— Ensiksikään, koska kuulumme kaikki vapaaehtoiseen rykmenttiin. Ja
toiseksi, koska tyttö varmasti seuraisi sotilasta.

Pentti tunsi pataljoonan komentajan viisaiden silmien tarkkaavan häntä.

— Kersantti on oikeassa, puuttui kapteeni Hamula puheeseen. — On aika
lähteä, Tuominen. Tule, Tarttohan on täynnä kauniita tyttöjä.

Luutnantti seurasi vastahakoisesti pataljoonan komentajaa. Kadulle
päästyään murahti hän:

— Kirottu Kaira!

— Päinvastoin, virkahti kapteeni Hamula, — hän on viisas poika.

       *       *       *       *       *

»Vanemuisessa» soi soitto. Mahtavina aaltoina tunkeutuivat sävelet ulos
eteishalliin ja vyöryivät portaita pitkin suuren teatteritalon joka
soppeen. Avara sali oli tungokseen saakka täynnä tanssivia. Naisten
vaaleat juhlapuvut erottautuivat jyrkästi vapaaehtoisten harmaista
sotilastakeista. Jokunen frakkipukuinenkin herra pyöri joukossa.

Pentti ei voinut olla hymähtämättä katsoessaan heitä. Noinko
avuttomalta mies näyttää frakissa? ajatteli hän seisoessaan
tähystyspaikallaan oven pielessä. Ei, ei sentään ehkä aina. Mutta näin
sota-aikana ja sotilasjuhlassa. Täällä vaikutti tuo musta-valkoinen
juhlakoreus jollakin tavoin epämiehekkäältä.

Tuossa tanssi ohi kapteeni Hamula vaaleaverikön kanssa. Ja aivan
hänen kintereillään Kuikka »villihanhineen» näkemättä ja kuulematta
mitään. Tietysti, sehän olisi pitänyt arvata: Kuikka töytäisi lujasti
pataljoonan komentajaa, hän leijaili yläilmoissa, joissa ei ole
pataljoonan komentajia eikä sotamiehiä. Miten nololta poika-parka nyt
näyttikään! Niinkuin ainakin unelmistaan herännyt. Kapteeni Hamula
tuijotti hetken sotilasta kasvoihin, sitten ilmestyi hymy hänen
suupieliinsä, ja taputtaen Kuikkaa olalle sanoi hän puoliääneen:

‒ Jatkakaa. Älkää toki antako ihastuttavan tanssitoverinne kauempaa
odottaa.

Pentti oli seurannut jännittyneenä kohtausta, jota muut tuskin olivat
huomanneetkaan. Juuri tuollaista vastausta hän oli odottanut mieheltä,
joka oli vievä heidät tuleen. Siinä oli mies, joka saisi eri puolilta
maata ja eri yhteiskuntaluokista keräytyneet vapaaehtoiset seuraamaan
itseään minkälaiseen luotituiskuun hyvänsä, mies, joka ymmärsi poikiaan.

Hän käännähti lähteäkseen katsomaan, missä muut hänen ryhmänsä pojat
olivat. Samassa astui hänen luokseen harmaahapsinen, lihava herra.

— Anteeksi, puhutteko viroa?

Pentti myönsi.

— Ah, sepä hauskaa! Me emme nähkääs mielellämme puhu saksaa, se on
vanhojen orjuuttajiemme kieli. Te ehkä tiedätte?

Pentti nyökkäsi uudelleen.

— Ette ilmeisesti tunne minua, jatkoi vieras. — Niin niin, ymmärrän
hyvin. Me sensijaan, me emme hevin unohda teitä. Muistatteko miehen,
joka syleili teitä eilen?

Silloin Pentti muisti. Todellakin: vanha mies, joka tunkeutui esiin
ihmismerestä, kun he lähtivät asemalta.

— Asianajaja Kamm, esitteli vieras. — Ehkä saan tarjota teille jotakin
suuhunpantavaa, nuori ystäväni!

He lähtivät alas teatteriravintolaan. Yksi ainoa pöytä oli vapaana.
Vieras tilasi teetä.

— Tuolla ylhäällä, nyökkäsi vanha mies, — siellä rakennetaan unelmiemme
Suomen siltaa. Se on melkein uskomatonta.

— Ja, lisäsi Kaira, — siellä solmitaan siteitä meidän kansojemme
välille.

— Mutta luuletteko, että ne kestävät? Yli aamun, tarkoitan.

— Eivät kaikki, vastasi Pentti, — eivätkä edes useimmat. Mutta jotkut
varmasti läpi elämän.

Vanha mies tuijotti hetken lihaviin, valkoisiin käsiinsä. Vielä
arpeutumatonta haavaa kirveli.

— Vaikkapa niinkin. Mutta kuinka pitkän elämän? virkahti hän.

— Ehkä vain hyvinkin lyhyen, herra asianajaja. Emmehän tiedä sitäkään,
palaako meistä kukaan kotimaahan... Ajatukseni saattaa olla mieletön,
mutta minusta tuntuu, että vainajainkin ja juuri vainajain ystävyyden
täytyisi yhdistää kansojamme.

— Toivokaamme, että olette oikeassa, nuori ystäväni. Me luotamme
teihin, ja siunauksemme seuraavat teitä. Meidän ja meidän vainajaimme.
Asiasta toiseen. Sanokaapa suoraan, eikö eilinen menettelyni
hämmästyttänyt teitä.

Pentti ei ehtinyt vastata, kun hän jo jatkoi:

— Ehkä käsitätte minua paremmin, kun sanon, että vanhin poikani,
viimeiseni, kaatui muutama päivä sitten kaupunkimme valtauksessa. Hän
kuului Kuperjanovin pataljoonaan.

Pentti ei löytänyt sanoja vastatakseen. Vanha mies puheli edelleen.
Hiljaisesti, kuin olisi puhunut itsekseen.

— Toivoin hänestä niin paljon. Hän oli vasta valmistunut. Hoiti
liikettäni. Ja olihan hän viimeinen poikani.

Pentin silmien eteen nousi kuva äidistä. Sinä iltana, jolloin hän
ilmoitti lähtevänsä tälle retkelle. Kuva äidistä, joka oli jo
menettänyt kaikki muut lapsensa ja istui nyt tuolillaan tarrautuneena
hänen käsivarteensa. »Pentti... poikani... Viimeiseni...» Hän oli
kuulevinaan rakkaan äänen sopertavan nuo sanat pidätetyn itkun
tukahduttamana.

Hän havahtui kuullessaan asianajajan äänen.

— Ja kuitenkin, kiitän kohtaloa, joka antoi hänen kuolla sellaisen
kuoleman. Kaatua rinta läpiammuttuna, se on miehen kuolema... Mutta
kas, tuoltahan tulee tyttäreni.

Pentti katsoi ovelle. Siellä seisoi nuori, mustapukuinen nainen hakien
katseellaan jotakin. Kasvot olivat arkipäiväiset, mutta vartalo
voimakas ja kaunis. Nyt huomasi hän heidät. Molemmat miehet nousivat.

— Sallikaa minun esitellä. Kersantti Kaira. Tyttäreni.

— Isä, olen valmis lähtemään kotiin. Minua ei tarvita enää.

— Hyvä on, vastasi vanha mies, — käyn hyvästelemässä eräitä tuttuja.
Löydän sinut sitten täältä.

Jäätyään kahden vaikenivat nuoret hetken. Juodessaan teetä tunsi Pentti
tytön silmien tarkkaavan häntä.

Isäni kertoi minulle teistä. Hän sanoi suomalaisten joukossa
tavanneensa erään aivan nuoremman veli-vainajani näköisen.
Yhdennäköisyys onkin ihan ihmeellinen.

— Nuoremman? kysyi Pentti. — Onko teillä ollut kaksi veljeä?

Tyttö nyökkäsi.

— Isänne kertoi vain hänestä, joka kaatui Kuperjanovin joukoissa.

— Niin. Jaanista hän ei puhu. Isä-parka. Se oli niin kauheaa.

Pentti ei tahtonut kysyä. Hänen mieleensä muistui, miten erikoisella
äänenpainolla asianajaja oli sanonut: »Kaatua rinta läpiammuttuna, se
on miehen kuolema.»

Ette tiedä, miten paljon olemme saaneet kärsiä, jatkoi tyttö. — Oi, se
on niin kauheaa! Isä ei päästänyt Jaania veljensä mukaan, hänhän oli
niin nuori, ei vielä seitsemäätoista. Mutta Jaan, hän ei voinut pysyä
erossa, hänen verensä ajoi häntä mukaan. Eräänä yönä hän karkasi kotoa.
Kahden luokkatoverinsa kera hän lähti matkalle aikoen pohjoisessa
olevien joukkojemme luo. Heillä oli aseinaan vain vanhoja revolvereja.
Kaupungin laidassa sattuivat he yhteen venäläisen patrullin kanssa.
Pojat ampuivat, mutta sehän oli alunperin toivotonta, samaa kuin olisi
leikkipyssyillä ampunut. Yhden heistä onnistui paeta. Mutta Jaan ja
toinen hänen tovereistaan joutuivat vangiksi. Heidät kuljetettiin
venäläisten täkäläiseen päämajaan. Siellä tahdottiin pakottaa heidät
tunnustamaan, missä kapinallisten johto piileksi kaupungissamme, kuten
venäläiset sanoivat. Pojat eivät tienneet mitään eivätkä suostuneet
edes nimeään ilmaisemaan. Kun panssarijunat ja Kuperjanovin pataljoona
sitten vapauttivat Tarton, löydettiin Jaankin venäläisten päämajan
kellarista. Mutta millaisena! Oi, se näky ei häivy ikinä silmistäni!
Ranteissa ja nilkoissa rautalangat syvälle lihaan puristettuina.
Kasvot miltei tuntemattomiksi vääristyneinä. Ja ruumis ristiin rastiin
pistimillä raadeltuna. Ainoakaan hänen kiduttajistaan ei ollut ollut
kyllin armelias antaakseen hänelle kuolettavan piston.

— Elikö hän siis vielä, kun hänet löydettiin?

— Kyllä, jos sitä elämiseksi voi sanoa. Hän heitti henkensä vasta
vuorokauden kärsimysten jälkeen kotona. Se oli hirveä vuorokausi!

Pentti oli painanut nyrkkiin puristuneet kätensä ohimoilleen. Harmaat
silmät liekehtivät. Hänen olisi tehnyt mieli tehdä jotakin. Jotakin
hurjaa ja heti! Mutta sillä hetkellä se oli tietysti mahdotonta.
Mahdotonta, kunnes päästään rintamalle. Mutta sitten! Sitten
saisivatkin nuo raakalaiset tuntea, että Pohjan Poikain kiväärit
ampuvat tarkasti!

‒ Ennenkuin loppu tuli, heräsi Jaan. Se katse, se katse! Hän kuiskasi:
»Älkää itkekö, isä ja sisko. Ainoatakaan sanaa ne eivät saaneet
lähtemään huuliltani. Olen niin onnellinen.» Tunti senjälkeen oli hänen
elämänsä lopussa.

Hän kuoli sankarin kuoleman, sanoi Pentti hiljaa.

— Mutta isä! virkahti tyttö. — Hän ei toivu tästä iskusta. Menettää
molemmat poikansa kahden päivän kuluessa. Minä vain olen jäänyt
jäljelle. Tyttö, joka ei voi mitään tehdä.

Tottahan toki, paljonkin, väitti Pentti vastaan.

— Vähän, perin vähän. Tahdon tietysti olla mukana omalta vähäiseltä
osaltani. Olen liittynyt ystävättäreni neiti Laglen kanssa Tarton
Punaiseen Ristiin.

— Neiti Laglen? kysyi Pentti hämmästyneenä.

— Niin. Tunnetteko hänet?

Pentti nyökkäsi.

— Olen tavannut hänet vain pari kertaa. Mutta eräs tovereistani —
iloinen, rehti poika — tuntee hänet niin hyvin kuin mies voi parissa
päivässä oppia naisen tuntemaan. Poika-parka menetti heti ensi
silmäyksellä sydämensä.

— Se ilahduttaa minua. Linda onkin sievä tyttö ja hyvin hyvä tyttö
lisäksi, sanoi hänen ystävättärensä.

— Muuten, teidän toverinne saattaa kai hänet kotiin?

Pentti hymähti. Oli sekin kysymys!

— Arvelen, ettei olisi hyvä koettaa estää häntä siitä.

Hymy levisi tytönkin vakaville kasvoille.

— Se ei tietysti ollutkaan tarkoitukseni, sanoi hän. — Mutta voisitte
kehoittaa toverianne ottamaan varmuuden vuoksi aseen mukaansa.

— Aseen?

— Niin. Ystävättäreni asuu kaupungin ulkopuolella. Ei kyllä kovin
kaukana. Mutta ympäristö ei ole vielä aivan turvallinen. Linda kertoi
eilen muutamien asestettujen miesten ahdistaneen häntä kotimatkalla.
Hän pääsi kyllä kotiin, mutta sai oven itsensä ja noiden miesten väliin
aivan viime tingassa.

— Ryssiäkö?

— Arvattavasti.

Pentti mietti hetken.

— Silloin luulen, että jonkun toverini seurassa teen pienen jalkamatkan
tänä yönä. Pariskuntamme saattaa tarvita henkivartioston. Kiitos
neuvoistanne, neiti Kamm.

— Ei kiittämistä, vastasi tyttö nousten ja ojentaen kätensä hyvästiksi.
— Tuolta tulee isäni. Vahinko, että puhelumme supistui näin lyhyeen,
kersantti Kaira.

— Ehkäpä meille tarjoutuu tilaisuus sitä vielä jatkaa, sanoi Pentti.
— Tehän olette Punaisessa Ristissä. Ja kun minä olen sotilas, niin ei
tiedä, vaikkapa piankin tapaisimme jälleen.

       *       *       *       *       *

Juhla oli lopussa.

Pentti asteli Torttilan vieressä, joka rauhallisesti poltteli
piippuaan. Pakkasilma teki hyvää. Kaikkialla oli hiljaista. Taloissa
molemmin puolin katua nukuttiin. Ainoassakaan ikkunassa ei näkynyt
valoa.

Toverukset kulkivat hitaasti. Muutamankymmenen askeleen päässä heidän
edellään kävelevä pari ei pitänyt kiirettä.

Alettiin tulla syrjäkaupungille. Kadut kävivät epätasaisemmiksi. Talot
ränstyneemmiksi.

— No, miltäs maistui? kysyi Pentti.

Olihan se, komeaa meinaan, vastasi Torttila ykskantaan oikeasta
suupielestään.

Mutta? kysyi Pentti. — Sinun äänestäsi kuulee, että siinä on jokin
»mutta».

Torttila ei pitänyt kiirettä vastauksella. Viimein otti hän piipun
suustaan ja sanoi:

— Onhan siinä. — Juhliminen käy jo sisulle. Päästäisiin rintamalle.
Saataisiin _tehdä_, jotakin.

— Sanos muuta. Pojat alkavat jo pitkästyä odotukseen. Pentinmäen
veljekset ja Hermanni ovat lopullisesti menettäneet puhelahjansa.
Näitkö muuten Pikku-Mattia juhlassa?

— Näin kyllä, myönsi Torttila. — Vaikka vähän vaikeata se oli. Sai
kurkistella koko lailla, ennenkuin näki vilahduksenkaan pojasta,
niin ympäröivät vanhat rouvat häntä. Yksi tarjosi voileipiä, toinen
juotavaa, kolmas leivoksia, neljäs makeisia. — Syöttivät pojan varmaan
puolikuoliaaksi.

Kaupunki jäi vähitellen taakse. Matalien puuhökkelien asemesta
reunustivat tietä puut, ja kun nekin katosivat, avautuivat molemmin
puolin komeat peltoaukeamat.

Kaikki oli hiljaista. Missään ei näkynyt muita eläviä olentoja kuin tuo
pari tuolla edellä ja he.

— Taisi olla hukka reisu, virkahti Torttila.

— Mutta katso, miten kaunista!

Tien vieressä kohosi suuri kivinen mylly piirtyen tummana, jylhänä
lumista lakeutta ja aamuyön tähtitaivasta vastaan.

       *       *       *       *       *

Linda oli seisahtunut portaille.

— Tulkaa hetkeksi sisään, herra Kuikka, pyysi hän.

— Keittäisin teetä. Kyllä te tarvitsette hieman lämmikettä.

Nuori sotilas noudatti mielihyvin kehoitusta.

Oli niin kotoisaa pikku talon siistissä keittiössä, öljylamppu valaisi
somasti huonetta. Linda oli kietaissut esiliinan vyötäisilleen ja
puuhaili hellan ääressä.

Kuikka istui tuolilla ja seurasi katseellaan hänen liikkeitään.

Yht'äkkiä hän säpsähti. Taas tuo ajatus oli sukeltautunut esille:
Ollapa kaikki jo ohi, kaikki taistelut!... Oli hänkin sotilas ja Pohjan
Poika!

Mutta kuitenkin: tuo tyttö, jonka kohtalo oli heittänyt hänen tielleen!
Millainen tyttö! Olihan hän tavannut naisia paljonkin. Mutta ne olivat
toista. Tuollaisia pikku ihastuksia, joita hänenlaisensa tielle sattuu
harva se päivä. Alkoivat silmäniskulla ja loppuivat suuteloon tai
parhaassa tapauksessa kyyneliin — mutta silloinkin yksipuolisiin. Linda
oli toista. Hänessä oli jotakin ihmeellistä. Se oli noissa nauravissa
ja samalla sanomattoman hellissä silmissä, joihin katse upposi kuin
lähteeseen. Sorjassa vartalossa. Sulavassa käynnissä, joka sai miltei
uskomaan, etteivät jalat koskeneet lainkaan lattiaan; siinä oli jotakin
perhosmaista.

Kuikka tunsi veren kiertävän ruumiissaan kuumana, kiihkeänä.

— Linda!

Tyttö käännähti häneen. Silmät paloivat kirkkaina, onnellisina...

Tyttö irrottautui hänen syleilystään ja haukkoi ilmaa. Nauraen hän
sanoi:

— Olit aivan tukehduttaa minut, Tahvo. Ei sinua voi moittia ainakaan
liiasta hitaudesta.

Kuikka suuteli häntä kaulalle. Sitten hän myönsi.

‒ Ei. Hitauden synnistä on toki Luoja minut säästänyt. Antoipa pojalle
iloisen luonnon. Ja sanotaanhan Sanassakin: Iloinen sydän virvoittaa
ruumiin, mutta murheellinen henki kuivattaa luut. Onhan nyt sitäpaitsi
sota. Sodan pauhuissa vaikenevat rauhan lait. Nicht wahr?

Linda kuunteli hänen ääntään mielihyvin. Siinä oli tartuttavaa
elämänuskoa. Ja veitikkamaisista sinisilmistä pilkisti sielu, jossa
tuntui olevan niin paljon samaa kuin hänen omassaan.

— Kyllä sinä vastata osaat, Tahvo, naurahti hän.

Poika puristi hänet lujemmin syliinsä.

— Osaanko? No, ottakaamme sitten sananmukaisesti Salomo-vainaan lupaus:
Joka vastaa sattuvilla sanoilla, se huulia suutelee.

— Mutta Tahvo! Sinä...

Hetken kuluttua sanoi tyttö:

— Ajattelehan, jos setä ja täti tapaisivat meidät näin. Minut istumassa
vieraan sotilaan sylissä.

— Vieraan!

— Niin, rakkaani, heidän mielestään vieraan. Et kai voi väittää, että
hekin tuntisivat sinut?

He istuivat kauan ääneti. Katsoen vain toisiaan.

— Lupaathan, Tahvo, että pidät huolta itsestäsi rintamalla?

— Lupaan tapella niin kuin Pohjan Poika tappelee. Ja siinä on tekemistä
kylliksi, pelkään mä.

Kyyneleitä kiertyi tytön silmiin.

— Mutta minä? Mitä tulee minusta, jos sinä...?

— Älä sure, mein liebes Kind! Minulla tapaa olla, niinkuin Kaira sanoo,
seurana karjalainen hyvä onneni.

Samassa hypähtivät molemmat pystyyn. Ikkuna oli räiskähtänyt säpäleinä
lattialle kiväärinperällä sisään lyötynä. Ulko-ovelle koputettiin
hurjasti.

— Venäläisiä! huudahti Linda kauhuissaan.

Kuikka ei siekaillut. Hän sieppasi esille browninkinsa. Ensimmäisen
kuulan ampui hän ulos rikotusta ikkunasta. Toinen, tarkasti tähdätty,
sammutti äkisti kattolampun. Huone jäi täyteen pimeään.

— Nopeasti, kuiskasi hän tytölle. — Riennä setäsi ja tätisi luo
rauhoittamaan heitä. Ei hätä ole tämän näköinen.

Linda oli myöskin ehtinyt tointua säikähdyksestään.

— Muissa ikkunoissa onkin luukut, sanoi hän. — Tarkastan samalla, että
ne ovat lujasti kiinni.

Yksin jäätyään kuunteli Kuikka.

Ikkunan puolelta ei kuulunut hiiskaustakaan. Laukaus oli kai
peloittanut ryssiä. He tuntuivat keräytyneen ulko-oven luo, jota
takoivat hurjasti kirousten säestäessä iskuja. Oli selvää, ettei ovi
kestäisi kauan kiväärinperien lujaa rynnäkköä.

Kuikka tarttui pöytään, työnsi sen kumoon, niin että teekupit helisivät
pirstoutuessaan lattiaan. Tuolit ja rahit saivat tehdä sille seuraa.

Vahvistaessaan ovea ei hän tullut kiinnittäneeksi huomiota ikkunaan.
Kunnes hän kuuli takaansa Lindan huudon. Hän ehti nähdä ikkunalaudalla
kouraparin ja lähellä häämöittävät parrakkaat kasvot, mutta samassa
tyttö jo juoksi hänen ohitseen ikkunan luo kädessään jokin raskas
esine. Isku kumahti, kasvot ja kädet katosivat, ja jotakin mätkähti
raskaasti maahan.

— Nopeasti, Linda! Vetäydy syrjään! huusi hän.

Kehoitus ei tullut liian aikaisin. Seuraavassa hetkessä pamahti näet
ulkoa kolmen tai neljän kiväärin laukaus, ja kuulat lensivät ilkeästi
vinkuen läpi ikkuna-aukon iskeytyen kattoon.

— Sinäpä olet reipas tyttö, kiitti Kuikka. — Rinnassa oikein kiertää
hyvän tunne, kun tietää, että sinä olet minun.

Tyttö ei vastannut. Vavisten hän nojautui hellan kulmaan.

Hetkisen oli ollut hiljaista ulko-oven luona. Mutta nyt paukkuivat
iskut sitä hurjempina. Ovi antoi jo pahasti perään.

— Linda haparoi soturin luo ja tarrautui lujasti hänen käsivarteensa.

— Luuletko... luuletko, että ne tappavat meidät?

Kuikka ei nähnyt tytön kasvoja. Mutta hän tiesi, että ne olivat
kalmankalpeat. Käsi, joka puristi hänen käsivarttaan, vapisi. Tässä
olikin tosi edessä.

— Eivät ne koske sinuun, niinkauan kuin minussa on vähänkin henkeä
jäljellä, sanoi hän kumeasti.

Ovi kamariin aukeni. Käännähtäessään sinnepäin näki Kuikka kirkkaassa
valossa kynnyksellä keski-ikäisen pariskunnan, joka puolipukeissa
seisoi siinä kasvoilla kauhistunut ilme.

— Herran tähden, lamppu! Pian sammuksiin!

Linda juoksi kamariin. Seuraavassa hetkessä olivat he kaikki jälleen
pimeässä.

Vanhukset olivat painautuneet nurkkaan itkien ja voivottaen. Linda
oli heidän luonaan koettaen rauhoittaa heitä — ja omaa tuskan
kokoonpuristamaa sydäntään. Kuikka seisoi muutaman askeleen päässä
ovesta sormi liipasimella. Aina hymyyn valmiit huulet olivat tiukasti
puristuneet yhteen.

Nyt! Ovi murskautui. Sen takaa kuului ilon kiljahdus. Oli selvää, että
vielä edessä olevan esteen murtaminen ei veisi monta minuuttia. Loppu
oli lähellä, hirvittävän lähellä.

Kuikka ajatteli tovereitaan. Mitähän pojat tulisivat sanomaan?
»Kuikka-parka», sanoisivat he, »sellainen kuolema». Ja Kaira kai
ajattelisi: »Se oli lyhyt satu, se Tahvon kohtalo».

Lyhyt, mutta vallan vielä se ei ollut lopussa. Ensin...

Pari kiväärinlaukausta pamahti hieman kauempaa, sitten taas kaksi.

Ryssät kai ahdistavat jotakin toistakin taloa, ajatteli Kuikka.

Mutta mitä nyt?

Ulkoa, aivan oven luota kuului parahdus. Sitten kirouksia. Iskut
taukosivat.

Mitä? Olisiko se mahdollista?

Taas kaksi kiväärinlaukausta. Varmasti, taloa ammuttiin sadan tai
parinsadan metrin päästä. Ja nyt — ryssät vastasivat tuleen.

— Tahvo, mitä sinä teet? Mitä sinä ajattelet? huusi Linda.

Mutta sotilas ei joutanut vastaamaan. Hän viskoi pois tuoleja ja raheja
oven edestä ja työnsi pöydänkin sivuun.

Laukaukset olivat jo vaienneet, kun hän pääsi ulos. Kaikki oli
rauhallista.

— Sytyttäkää lamppu, sanoi hän. — Saan ilmoittaa arvoisalle
herrasväelle, lisäsi hän teatraalisin elein, — että sota on lopussa.

Linda juoksi hänen luokseen ja puristautui hänen rintaansa vastaan, kun
taas vanha vaimo haki kamarista lampun ja sytytti sen vielä vapisevin
käsin.

— Ovatko he menneet?

Kuikka nauroi huolettomasti:

— Sen pahempi. Ainoatakaan ei jäänyt minun osalleni. No niin, Tahvo
Kuikka, tyydy kohtaloosi. Näkeminen luodut päivät, syöminen säätyt
evähät, niinkuin isämme sanovat.

Tyttö kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

— Rakas, rakas, kuiskasi hän, luulin jo, että kaikki olisi mennyttä.

Kuikka hymyili. Huoletonta, onnellista hymyä.

— Suoraan sanoen, myönsi hän, — niin minäkin luulin.

— Mutta miten? Miksi?

— Kuka tietää, mein süsses Kind? Arvattavasti siksi, että pari
uskalikkoa kävi noiden roistojen kimppuun takaa. Pari uskalikkoa; niin,
ellen erehdy, ovat meikäläisten sormet pelissä mukana. Näpertelevät
vähän joka puolella.

Kun he palasivat tupaan, seisoi vanha mies tarkastelemassa ovea
sivellen kädellään kaljua päälakeaan. Hänen vaimonsa laitteli huonetta
taas kuntoon. Molemmat tervehtivät sydämellisesti sotilasta.

— Olipas se meteli, virkkoi mies. Mutta eivät nämä vahingot mitään
merkitse. Minä olen, nähkääs, puuseppä. Olipa taas mukavaa olla
sodassakin.

Kuikkaa huvitti pariskunnan levollinen urheus — näin jälkeenpäin.

Pian istuivat he pöydän ympärillä juoden kaikessa rauhassa teetä.
Ellei ikkuna olisi ollut rikki ja ovi säpäleinä, olisi ollut vaikeata
ajatella, että hetkistä aikaisemmin katsottiin tuvassa kauheaa kuolemaa
silmästä silmään.

— Aamuteellä. Sehän sopii mainiosti!

Pöydän ääressä istujat käännähtivät yllätettyinä katsomaan ovelle.
Siellä seisoivat kersantti Kaira ja korpraali Torttila kivääreihinsä
nojautuneina.

Kuikka riensi heidän luokseen ja puristi lujasti molempien toveriensa
kättä.

— Olisihan minun pitänyt se arvata, Kaira! Mukana sinun täytyi olla. Ja
Torttila! Vanha Torttila iänikuisine piipunnysineen!

Siitä tuli teenjuonti, joka ei hevin häivy osanottajien mielestä.
Isäntäväki oli ylenmäärin ihastunut odottamattomiin vieraihinsa.
Emännän kasvot vallan loistivat hänen nähdessään, miten vaatimattoman
pöydän antimet maistuivat sotilaille.

— Jouduimme harhaan, kertoi Pentti. — Yhtäkkiä nämä rakastavaiset
katosivat näkyvistämme. Kirjaimellisesti ottaen: kuin tuhka tuuleen.
— Ja me tallustimme kaikessa rauhassa vielä kilometrin, ehkä parikin,
kunnes kuulimme laukauksia takaa. Silloinkos meille kelpasi juoksu.

Linda katsoi loistavin silmin Penttiin.

— Saamme kaikki kiittää hengestämme teitä, sanoi hän.

‒ Paremminkin viisasta neuvonantajaamme, ystävätärtänne neiti Kammia,
oikaisi Pentti. — Me puolestamme emme tehneet muuta kuin kävelimme ja
ammuimme, siis huvittelimme vain. Eikä huvittelu kiitosta ansaitse.

— Sisuttaa, että ryssät pääsivät metsään, murahti Torttila. — Oli toki
yhteen osunut, koska verta oli hangella.

Kun vapaaehtoiset vihdoin nousivat lähteäkseen, oli aamu jo valjennut.

Puristaessaan hyvästiksi Lindan kättä virkahti Pentti:

— Sellaista se on sotilaan morsiamen elämä: ruudinhajuun saa ensi
hetkestä tottua. Miltäs tuntuu?

Tyttö vastasi hymyillen:

— Ihanalta!

Pentti ja Torttila olivat ehtineet jo parinsadan metrin päähän pikku
talosta, ennenkuin Kuikka juosten saavutti heidät.

— Perusteellinen hyvästijättö, lausahti Torttila oikeasta suupielestään.

Ja Pentti lisäsi naurahtaen:

— Niin, niin, Tahvo. Se rakkaus, se rakkaus! Se on kummallinen tauti,
siihen kuolee seisaalleen, ja silmät jäävät auki.

Kuikka ei kuunnellut heitä. Hän oli seisahtunut katsomaan taakseen.
Toverit silmäilivät häntä huvitettuina.

Viimein hän käännähti jatkamaan matkaa.

‒ Vanha Salomo on sentään viisas mies.

— Joko taas? hymähti Pentti.

— Jo. Oli ukolla aikoinaan miten monta eukkoa tahansa, niin kauniisti
hän osasi naisesta laulaa.

— Ehkäpä juuri sentähden, pisti Pentti väliin.

— No, Tahvo, anna kuulua.

— Kuinka ihana on käyntisi kengissäs, sinä Viron tytär! Lanteesi
laineet ovat kuin kaulakäädyt, teokset taiturin käsistä.

Pentti ja Torttila purskahtivat nauruun, johon Kuikka iloisesti yhtyi.

— Oliko suurella oppi-isälläsikin jo virotar kokoelmissaan? kiusoitteli
Pentti. — Sehän on kiintoisa uutinen!

Kuikka huiskautti huolettomasti kättään.

— Oli tai ei, se on minulle yhdentekevää. Mutta surukseni havaitsen,
että sinussa, Kaira, on aika annos poroporvarillista turhantarkkuutta.
Etkös ole koskaan kuullut puhuttavan runoilijan vapaudesta?




Kymmenes luku.


Pohjan Poikain tulikaste oli edessä. Miehet seisoivat vakavina. Joku
yritti laskea leikkiä, mutta vaikeni pian.

Pentti Kaira katsoi poikiaan. Rauhallisina he seisoivat paikoillaan,
kukin omiin mietteisiinsä vaipuneena. Vain Pikku-Matin kasvot olivat
tavallista kalpeammat — poikanen kävi ensimmäiseen taisteluunsa. Hän
nosti katseensa kuin olisi tuntenut kersanttinsa tarkastavan häntä ja
koetti hymyillä urhoollisesti.

Pentin mieli kävi juhlalliseksi, kun hän katsoi monisataista hiljaista
miesjoukkoa, joka oli kertynyt maantien vieressä seisovan talopahasen
luo ja odotti. Odotti? Niin, odotti toiminnan hetkeä, joka maksaisi
Luoja ties kuinka monen hengen. Ehkä minun, ehkä sinun — kenties meidän
kaikkien.

Pentti havahtui ajatuksistaan kuullessaan pataljoonan komentajan tutun
äänen:

— No, kersantti. Ovatko miehenne valmiit?

Pentti nosti päänsä. Kaksi lujakatseista silmäparia katsoi toisiaan.
Molemmissa paloi sama tuli.

— Kaikkeen, herra kapteeni!

Kapteeni Hamula tarkasti miehiä ympärillään. Huomatessaan Kuikan
vilahti hymyn häive hänen vakaville kasvoilleen.

— Olen kuullut ensi ottelustanne, sen hoiditte hyvin. Nyt on teillä
tilaisuus maksaa ryssille kalavelkanne tyttönne pelästyttämisestä.

Kuikka puristi lujemmin kivääriään ja hymyili iloisesti.

— Pojat! lausui kapteeni Hamula. — Me käymme nyt ensimmäiseen
taisteluumme. Muistakaa, että isänmaa katsoo tänään meihin. Isänmaa
on lähettänyt meidät tänne etuvartioon, lyömään yhä kauemmas ikuisen
vihollisensa laumat. Muistakaa, että tämäkin taistelumme tapahtuu
isänmaan ja sen kunnian puolesta!

Hän luki vastauksen miestensä kasvoista, vanhoista ja nuorista saman
vastauksen: Isänmaan puolesta! ja kääntyi jatkamaan matkaansa.
_Tällaisilla_ miehillä voisi murtaa vastarinnan, vaikka itse paholainen
sitä johtaisi!

Samassa tykkituli alkoi kumeana, maata vavisuttavana. Ryssät ampuivat!
Mistä? minne? sitä ei tiennyt kukaan.

Pataljoona kuunteli. Rauhallisina, silmää räpäyttämättä seisoivat
miehet.

Nyt vastasivat tykit takaa ja vasemmalta — omat tykit! Se antoi
turvallisen tunteen. Voimaa — sitä ei täältä puutu.

— Tiedätkös mitään asemasta, Kaira? kysyi Torttila harvakseen.

— En paljon. Toinen pataljoonamme on lähetetty itään kiertämään siltä
puolelta Valkiin. Meidän toinen komppaniamme on jossakin lännenpuolella
turvaamassa selkäämme. Me yhdessä Kuperjanovin pataljoonan kanssa
ryntäämme koillisesta suoraan, kaupunkiin.

Torttila kuunteli hetken arvelevan näköisenä tykkien jyskettä. Hän otti
piipun suupielestään kuin voidakseen paremmin keskittää ajatuksensa.

— Mutta, Kaira, eikö Valk ole kauempana?

Pentti nyökkäsi.

— On kai, myönsi hän. — Voihan olla, että ryssät ovat sijoittaneet
pääasemansa lähemmäksi. Olen kuullut, että itse kaupunki onkin huono
tukikohdaksi.

— Mutta miksi sitten toinen pataljoonamme...?

Torttila ei täydentänyt ajatustaan. Mitä kuuluivat sellaiset
asiat hänelle? Mutta sittenkin. Hän pudisti päätään, pisti piipun
tavalliselle paikalleen ja vaikeni.

Joukot saivat etenemiskäskyn ja lähtivät liikkeelle.

Tykkituli oli hetkeksi lakannut. Äskeisen pauhinan jälkeen tuntui
hiljaisuus, jota rikkoi vain satojen sotilassaappaiden narina lumisella
tiellä, oudon syvältä.

Jälleen pysähdyttiin. Jännitys kasvoi miesten mielissä sietämättömäksi.

Samassa tykit alkoivat taas jylistä. Entistä hurjemmin ja paljon
lähempää.

Ja yhtäkkiä sekautui niiden pauhuun toinen ääni: kiväärien ja
konekiväärien vihlova rätinä.

Mitä? Ketkä?

Pian levisi odottavien riveihin tieto: virolaiset ovat käyneet
taisteluun, Kuperjanovin sissit ryntäävät. Miesten kasvot kävivät
koviksi.

— Mitä saakelia, Kaira? huusi Toikka hieroen kämmenellään kiivaasti
nenänsä vartta. — Jätetäänkö meidät, Pohjan Pojat, virolaisten
reserviksi? Sitä vartenko me Viroon tulimme?

Tyytymätöntä murinaa kuului lähellä seisovista ryhmistä. Miehet
tunsivat itsensä syrjäytetyiksi. Ja se kaiveli mieltä.

— Älä nyt intoile, Toikka, sanoi Kuikka. — Muista, että Kuperjanovin
sissit vakasivat Tarton. Heille kuuluu kunnia käydä ensimmäisinä
tuleen. Sitäpaitsi: tämähän on heidän isänmaataan.

— Kappas, kappas vain! riehautui Toikka. — Vai oikein kuuluu heille.
Mitäs saakelia meille sitten kuuluu? Seisoa ja odottaa? Odottaa, että
toiset vievät voiton ja kunnian nenämme edestä. En tiedä sinusta, mutta
minä vain en sitä varten tänne tullut!

Kuikka huitaisi kädellään, ja silmissä väikkyi veitikka.

— Kuules, mies, sanoi hän. — Meitä molempia nerokkaampi vaari on
sanonut: Älä ole viisas omissa silmissäs, tämä on terveys navallesi ja
virvoitus sinun luillesi.

Ympärillä seisovat purskahtivat nauruun. Tuntui helpottavalta kuulla
tässä jännityksessä Kuikan huoletonta juttelua.

Pikku-Matti tarttui kersanttinsa käsivarteen.

‒ Luuletko, Kaira, ettemme pääsekään mukaan?

— Varmasti pääsemme, rauhoitti Pentti. — Kuulkaa, pojat, kuulkaa tuota
tulta! Tässä on tosi edessä. Olkaa huoleti, meillä on vielä tänä
päivänä yllin kyllin tekemistä.

Ikäänkuin vastaukseksi hänen sanoihinsa saivat Pohjan Pojat käskyn
lähteä jälleen etenemään. Mitä lähemmäs tultiin, sitä hurjemmaksi yltyi
kiväärituli edessä.

Miehet saapuivat pienen torpan luo. Nyt oltiin aivan taistelukentän
liepeillä. Vihollisten kuulat vinkuivat vastaan. Juosten riensivät
ryhmät edessä olevan puron uomaan. Jokunen shrapnellikin putosi
lähistölle räjähtäen hirvittävällä voimalla.

Lähellä olevaan torppaan oli sijoittunut suomalainen ambulanssi.

— Haavoittuneita! huudahti Laukkanen viitaten torppaan päin. Hänen
äänensä värisi, ja sormet hakeutuivat väkisin suuhun.

Pentti nousi pystyyn paremmin nähdäkseen.

— Maahan, Kaira!

Mutta Pentti ei totellut. Hän katsoi haavoittuneita, joita suomalaiset
sairaanhoitajattaret auttoivat matalan torpan ovesta sisään. Kuulat
vinkuivat hänen korvissaan, mutta hän ei hievahtanut. Tuo vihlova ääni,
haavoittuneet — ne ajoivat muistin komeroista esille kuvan edellisen
talven taisteluista, räikeimpänä, kirvelevimpänä siitä, jossa Yrjö,
hänen veljensä, haavoittui kuolettavasti.

— Käyn kuulemassa uutisia.

Kun hän palasi, olivat hänen kasvonsa vakavat.

— Ryssillä on hyvä asema Pajun kartanossa. Kuperjanov itse on heti
alussa kaatunut, useita upseereja samoin, pataljoona on miltei hajalla.

Nyt!

Pohjan Pojat kävivät tuleen. Toiset suoraan maantien oikeaa laitaa,
toiset kauempaa oikealta kaartaen.

— Eteenpäin, pojat! jyrisi joukkueen johtajan ääni.

Pentti vilkaisi sivuilleen juostessaan. Hyvä, koko ryhmä seurasi häntä.
Pikku-Matti pysytteli urhoollisesti muiden rinnalla.

Kuulia satoi edestä yli lumisen lakeuden. Kiväärituli oli hirveä, ja
konekiväärien suihkut pyyhkivät kenttää.

— Maahan! Tulta!

Pentti makasi maassa ja ampui.

Edessä, niin, tuolla edessä oli vihollinen. Sen asemat olivat mainiot.
Luja, kivinen kartano, jota suojasi suuri puisto. Ja joka puolella
laajat kartanosta loivasti alaspäin viettävät pellot, joiden yli
hyökkääjien oli kuljettava vihollisten kiväärien ja puihin asetettujen
konekiväärien tulelle täysin alttiina.

Kivääri- ja konekivääritulta säestivät mahtavina tykit. Pohjan Poikain
tykistö pommitti kartanoa. Shrapnelli toisensa jälkeen putosi puistoon.
Kas noin, nyt sattui itse kartanoon. Tarkasti ampuivat! Vihollisen
puolelta vastaili enää vain yksi tykki.

— Kaira, miehiä vasemmalla!

Pentti kääntyi katsomaan. Jonkin matkan päässä heistä makasi pieni
miesryhmä vähäisen suojavallin takana. He puuhailivat konekiväärin
kimpussa, joka oli ilmeisesti joutunut epäkuntoon. Puvuista päättäen
olivat he virolaisia.

Pentti viittasi heihin. Ryhmä ponnahti yhtenä miehenä jalkeille ja
juoksi kuulasateessa virolaisten luo.

— Kirottu konekivääri! sähisi virolaisten johtaja. — Onko teissä
ketään, joka osaisi korjata sen?

Pentinmäen veljekset ryhtyivät heti työhön. Toiset ryömivät suojavallin
kupeelle avaten tulen.

He eivät olleet enää kaukana puistosta. Saattoi helposti nähdä miehiä
liikkuvan puiden varjossa, ja täältä tuli voi jo muodostua tuhoisaksi.
Vihollinenkin alkoi kiinnittää huomiota heihin. Pari konekivääriä
suuntasi suihkunsa heidän asemaansa.

— Onko totta, että Kuperjanov on kaatunut? kysyi virolaisten johtaja,
joka makasi Pentin vieressä.

— Niin sanotaan.

— Minä, nähkääs, jouduin miehineni erilleen muista, jatkoi virolainen.
— Tässä ovat kaikki, jotka joukostani ovat jäljellä.

Kaira katsoi miestä. Tämän rehelliset, pyöreähköt kasvot ja
elämänhaluiset, harmaanvihertävät silmät tuntuivat hänestä jollakin
tavoin tutuilta.

— Te olette luutnantti? kysyi hän.

— Aliluutnantti. Aliluutnantti Lagle.

Kuikka, joka makasi toisella puolella, hämmästyi nimen kuullessaan
niin, että unohti ampua.

— Lagle! huudahti hän.

Aliluutnantti katsoi häneen kysyvästi.

— Ilmankos te näytitte niin tutulta, sanoi Pentti. — Katsokaas, me
tutustuimme teidän sisareenne Tartossa. Ihastuttava neitonen. Etenkin
tämän toverini, Kuikan, mielestä. Erittäin ihastuttava.

Aliluutnantti hymyili. Silmäys Kuikan kasvoihin riitti ilmaisemaan
hänelle, miten asiat olivat.

— Kas vain pikku Lindaa, hymähti hän puristaessaan Kuikan kättä. — Olen
aina sanonut, että hänellä on onni matkassaan. Olen iloinen saadessani
tutustua teihin, suomalainen toveri.

Ympärillä riehui taistelu yhä verisemmäksi käyden.

— Valmis, kuului alempaa vanhemman Pentinmäen ääni.

Ja samassa yhtyi konekivääri suojavallin partaalta suomalaisten ja
virolaisten kiväärien tuleen.

Pentti tarkasti tilannetta. Se oli yhä sekava, ratkaisematon.

— Pentinmäki, suoraan edessä, kolmas puu oikealta — konekivääri.

Pentinmäki ryömi ylemmäs voidakseen paremmin tähdätä. Ja hetkistä
myöhemmin ampui heidän asemaansa vain yksi kuularuisku.

— Hyvä, Pentinmäki!

Mies käänsi kasvonsa kersanttiin. Tyytyväinen myhäily näkyi niillä.
Sitten jatkoi hän taas tyynesti.

Vihollinen huomasi, että tämä asema alkoi käydä sille vaaralliseksi.
Kolme tai neljä konekivääriä suuntasi siihen suihkunsa.

Yht'äkkiä taukosi Pentinmäen tuli. Pentti käännähti ihmeissään
katsomaan.

Ampuja makasi hervottomana konekiväärinsä päällä, ja veri punasi hankea.

Kauhu iskeytyi Penttiin. Ensimmäinen hänen ryhmänsä miehistä oli
kaatunut. Kunnon Pentinmäki ensimmäisenä.

Eräs virolainen yritti tarttua konekivääriin, mutta Tuomas Pentinmäki
työnsi hänet syrjään.

— Minun paikkani!

Hän nosti tyynesti veljensä elottoman ruumiin syrjään välittämättä
vihollisten luodeista. Ja tuli alkoi jälleen, entistä tuhoisampana. Sen
äänessä ei enää soinut vain voitontahto, vaan myöskin kostonhalu.

Kalpeana, kasvot kovina ja liikkumattomina ampui Tuomas Pentinmäki.

— Meidän on mahdotonta kestää tässä enää kauan, virkahti aliluutnantti
Lagle. — Yksi minunkin miehistäni on taas kaatunut ja kaksi pahasti
haavoittunut.

Pentti ei vastannut, ampui vain. Synkkänä, päättäväisenä.

Mitä nyt?

Paha aavistus valtasi Pentin mielen. Hän käännähti katsomaan, miksi
konekivääri taas oli vaiennut.

Jumalan kiitos, ei sentään! Konekivääri vain oli joutunut epäkuntoon.
Pentinmäki koetti saada sitä ampumaan, mutta turhaan. Silloin tarttui
hän kivääriinsä ja hypähti pitkin pituuttaan seisomaan.

— Maahan, Pentinmäki!

Mutta mies ei näyttänyt kuulevan. Hän tähtäsi tarkkaan ja ampui.

— Maahan, Tuomas! Etkö kuule? Maahan!

Pentinmäki vilkaisi jalkojensa juuressa makaavaan veljeensä. Vainajan
silmät tuijottivat lasimaisina häneen. Leveästä rinnasta vuoti verta.
Hetkisen viivähtivät hänen silmänsä elottomassa ruumiissa. Kasvojen
ilme ei muuttunut. Mutta silmissä paloi epätoivoinen, järjetön tuli.

— Näin näkee paremmin ampua, sanoi hän.

Muusta ei enää ole väliä.

— Meikäläiset etenevät! huusi Torttila.

Samassa lysähti Pentinmäki maahan ja kaatui veljensä ruumiin päälle.
Luoti oli osunut suoraan otsaan.

— Aina yhdessä, mutisi Pentti. — Sekä elämässä että kuolemassa.

Tilanne oli muuttunut. Nyt syöksyi yli lakeuden miehiä kohti kartanoa.
Ryssien vimmattu tuli ei pystynyt pysähdyttämään heitä. Ensimmäiset
saapuivat jo puistoon, jossa syntyi hurja käsirysy.

— Eteenpäin! Eteenpäin!

Pentti Kaira ja aliluutnantti Lagle miehineen iskeytyivät joukkoon.

Viholliset tekivät hurjaa vastarintaa. Puihin kiivenneet
konekiväärimiehet ampuivat nagaaneillaan. Ja alhaalla kamppailtiin
kiväärinperin.

Taistelun tuoksinassa vilkaisi Pentti taakseen. Sieltä lähestyi juosten
muutamia ryssiä pistimet ojossa. Ensimmäinen oli enää vain muutaman
askeleen päässä aliluutnantti Laglesta, joka paini erään vihollisen
kanssa.

— Lagle! Varo!

Virolainen vapautui hurjalla nyrkiniskulla vastustajastaan. Mutta hänen
asemansa oli toivoton. Häneltä oli pudonnut kivääri. Jähmettyneenä
tuijotti hän pistimeen, joka seuraavassa hetkessä lävistäisi hänet.

Mutta iskuvalmis pistin pysähtyi äkisti, kivääri putosi maahan. Kaikki
oli käynyt silmänräpäyksessä, niin ettei aliluutnantti ensi hetkessä
käsittänyt, mitä oli tapahtunut.

— Hyvä, Kuikka! huusi Pentti.

Kuikka seisoi hetken paikoillaan katsellen mustapartaista, ryysyistä
miestä, joka makasi maassa veren pursuessa hangolle suusta.

Aliluutnantti oli siepannut kiväärinsä maasta.

— Kiitos, veli. Se oli totisesti miehen työ.

— Varokaa!

Viholliset, jotka olivat jo peräytyneet, hyökkäsivät jälleen. Ja
samassa avattiin kartanosta murhaava tuli puistoon, välittämättä siitä,
osuivatko kuulat vihollisiin vai omiin miehiin. Ilkeästi räjähdellen ne
iskeytyivät puihin. Hyökkääjien tilanne oli toivoton.

— Takaisin! jyrisi joukkueen johtajan ääni yli taistelun räiskeen. —
Takaisin pian!

Takaisin? Niin, se oli ainoa, mitä voitiin tehdä. Olihan ilmeistä,
että oli mahdotonta valloittaa muutamankymmenen miehen suoralla
rynnistyksellä lujaa kartanoa, jota näin puolustettiin.

Hyökkääjät kääntyivät takaisin. Hurjasti juosten he peräytyivät
ryssien kuulien vinkuessa ympärillä. Väliin he heittäytyivät maahan ja
vastasivat tuleen.

Pentti ei nähnyt tovereitaan ympärillä. Olikohan hän juossut harhaan,
vai oliko koko hänen ryhmänsä jäänyt puistoon? Niin, lukuunottamatta
Pentinmäen veljeksiä, jotka makasivat suojavallilla. Hän ei saanut
silmistään vanhemman Pentinmäen sammuneiden silmien tuijotusta —
silmien, jotka hetkistä aikaisemmin olivat hymyilevinä katsoneet
häneen: tästä, Kaira, kas tästä leikistä minä pidän — eikä veljesten
kuolonsyleilyä.

Ikäänkuin päästäkseen pakoon noita näkyjä, ponnahti hän jälleen
jalkeille.

Mutta ennenkuin hän ehti ottaa askeltakaan, kuuli hän surkean huudon:

— Kaira! Kaira! Älä jätä! Jumalan tähden, älä jätä!

Ääni tuli oikealta, ehkä parinkymmenen metrin päästä. Siellä makasi
mies, Pohjan Poika. Haavoittunut!

Hän juoksi sinne ja heittäytyi makaamaan toverin viereen.

Säpsähtäen hän tunsi miehen. Karvaiset, karheapiirteiset kasvot,
jäyhätekoisen pään, joka oli painunut hieman kumaraan leveiden
hartioiden väliin.

— Jännes! Sinä!

Mies väisti hänen katsettaan.

— Niin tuota, Kaira, sanoi hän viimein arasti. — Olen haavoittunut
käteen ja jalkaan. En, tuota, pääse konttaamallakaan liikkeelle.

Pentin mieleen muistui se päivä, jolloin hän oli ensimmäisen ja
tähän asti myöskin viimeisen kerran puhunut Jänneksen kanssa.
Hänen korvissaan soi ilkkuva nauru: »He-heh, esikuntajessukseksi
hän! Tai kuormastokentraaliksi, he-heh!» Ja hän muisti, miten hän
oli kostonhaluisena ajatellut: antaahan olla, tämä päivä ei ole
viimeisemme, ei hänen eikä minun.

Niin, se päivä ei ollut heidän viimeisensä, ei kumpasenkaan. Mutta
tämä päivä? Siinä makasi Jännes liikkumaan kykenemättömänä, tuomittuna
jäämään vihollisten käsiin. Ja hän? Hänellä oli edessään luminen
lakeus, lakeus, jonka toista laitaa hän ei kenties milloinkaan
saavuttaisi.

Kaira, tuota, ota minut mukaasi! Pelasta minut! En ole sitä ansainnut.
Hiivatti, kaikkein vähimmin sinulta. Mutta en tahtoisi kuolla näin.
Meidän miehiämme juoksi tästä ohitse. Minä huusin niille, tuota,
rukoilin heitä. Mutta ne eivät kuulleet.

Pentti mittasi matkaa, joka olisi kuljettavana. Mies selässä. Se oli
hullunyritys. Mutta hän ei epäröinyt. Olihan Jänneskin Pohjan Poika. Ja
tuo tapaus Helsingissä, senhän hän oli tehnyt selväksi jo siellä. Lasku
oli kuitattu.

— Tuolla on suojaisa paikka, sanoi hän viitaten taakseen. — Olin siellä
äsken ryhmäni kanssa. Sinne voisi kenties päästä. Anna minun kiskoa
takki yltäsi, ryssillä on siten vähemmän selvää maalia. Otan sinut
selkääni.

Haavoittunut tarrautui Pentin käteen.

— Sinä olet mies, Kaira! Mutta ei, ei sentään. Se, tuota, se olisi
liikaa. Jätä minut tänne ja pelasta itsesi.

— Älä nyt turhia, Jännes. Yksin en lähde. Ja yhtä mahdollista — tai
yhtä vähän mahdollista — on, että molemmat pääsemme turvaan kuin jos
yksin yrittäisin.

Kun Pentti nousi pystyyn, horjuivat hänen jalkansa raskaan taakan alla.
Jänneksen valkea paita suojasi osittain heitä, mutta joka puolella
pöllähteli lumi ilmaan maahan iskeytyvien kuulien viskomana.

Pentti juoksi. Vain yksi ajatus hänellä oli mielessä, suojavalli!

Nyt oli enää vain parikymmentä askelta perille. Hän saattoi jo selvästi
nähdä nuo kaksi ruumista suojavallilla ja epäkuntoon joutuneen
konekiväärin piipun.

Oikealta ja vasemmalta kuului vimmattua ammuntaa. Taistelu riehui
siellä yhtä hurjana kuin äsken täällä.

Nyt! Pari askelta enää.

Samassa paiskautui Pentti maahan aivan Pentinmäkien ruumiitten viereen.
Jännes syöksyi hänen ylitseen alas turvaan, ja hän itsekin vyöryi
suojavallin harjalta notkelmaan.

Ensin hän ei tuntenut mitään. Miksi minä kaaduin? ihmetteli hän. Mitä
on tapahtunut?

Samassa alkoi hän tuntea jomottavaa kipua. Mitä? En kai minä ole
haavoittunut?

Asetakki oli edestä veressä, mutta sehän oli Jänneksen käsivarresta
siihen tarttunutta.

Jalka? Niin, jalka se oli. Oikeaan pohkeeseen ne olivat osuneet. Nyt
tunsi hän sen aivan selvästi. Oh, miten siihen koski, vihloi!

Jännes? Miten oli Jänneksen käynyt?

Toveri makasi parin askeleen päässä liikkumattomana kasvot hankeen
hautautuneina. Oliko hän kuollut?

Käsien varassa hän laahautui Jänneksen luo. Hitaasti se kävi,
sanomattoman hitaasti. Tuska jalassa kasvoi aivan sietämättömäksi.

Päästyään toverin luo ryhtyi hän kääntämään tätä. Mutta hänen
voimansa olivat lopussa. Vihdoin viimein hänen onnistui työntää
Jännes selälleen. Luojan kiitos, toveri eli, hän oli vain menettänyt
tajuntansa.

Mutta enempää ei Pentti kestänyt. Valkoiset hanget, taivas — kaikki
pimeni. Hän pyörtyi. ‒ ‒ ‒

Kun hän tuli taas tajuihinsa, oli jo ilta. Hän hyrisi vilusta. Ruumis
oli jäykistynyt. Hän ei jaksanut nostaa kättäkään.

Kiväärien pauketta ja tykkien jylinää ei kuulunut — taistelu oli
tauonnut. Kaikki oli hiljaista.

Ylhäällä, kaukana, pyörryttävän kaukana tuikkivat tähdet. Tuolla
oli Otava, tuttu Otava, jonka hän oli aina ottanut lähtökohdakseen
laskiessaan tähtiä, ennen poikavuosinaan; yhdeksänä iltana peräkkäin
yhdeksän tähteä, silloinhan sai toivoa, mitä tahtoi, ja se täyttyi.
Varmasti, oli hän silloin uskonut.

Yhdeksän kertaa yhdeksän — siihenhän hän oli päässyt sinä iltana,
jolloin hän suuteli ensi kerran Hannaa. Kauan siitä oli, kauan.

Hannaa? Mitähän Hanna sanoisi, jos tietäisi, että täällä hän nyt makaa?
Seuranaan kaksi vainajaa, kenties jo kolmaskin. Entä äiti ja isä? »Jos
sinä niin ajattelet», oli isä sanonut. Vanha isä-raukka. Kai hänkin
itkisi jonkin kyyneleen kuullessaan, että hän, Pentti, oli kuollut
tänne — paleltunut taistelukentälle.

Huu, olipa nyt kylmä.

Miten paljon Pohjan Poikia mahtoi maata kentällä? Paljon, varmasti
paljon.

Kuinkahan taistelu oli päättynyt? Olivatko Pohjan Pojat tulleet
lyödyiksi? Kenties. Niin, varmasti, miksi muuten annettaisiin heidän
virua täällä paleltumassa?

»Me taistelemme isänmaan puolesta», oli kapteeni Hamula sanonut.

Isänmaan puolesta. Niin, olivathan he ainakin tehneet parhaansa.
Pentinmäet — niin, missähän he nyt olivat? He olivat jo päässeet
ratkaisemaan suurimman arvoituksen, kuoleman arvoituksen, mikäli se
heille arvoitus oli ollutkaan. Niin, parhaansa oli tehnyt Kuikkakin,
urhea, iloinen Kuikka ja kaikki muut. Isänmaan puolesta! Eihän isänmaa
katsonut siihen, voittiko vai hävisikö, kunhan vain teki parhaansa.

Isänmaa! Miten lähelle se tuli! Oli aivan kuin sen hengityksen olisi
tuntenut kasvoillaan. Se oli lämmin ja suloinen.

Raskaat, toivottomat ajatukset — ne tuntuivat niin turhilta,
perusteettomilta, kun oli näin isänmaansa — kanssa kahden. Keskinäinen
katkeruus siellä kotimaassa, luokkaviha, punaiset ja valkoiset — se
kaikki oli ohimenevää. Kaiken sen takana, häikäisevänä, voittavana, oli
jotakin varmaa, pysyvää, valoisaa, niin, itse isänmaa. Ja tarvittiin
vain, että jokainen teki parhaansa, jotta kaikki kääntyisi hyvin päin.
Niinkuin he olivat tänään parhaansa tehneet. Isänmaan puolesta!

Tähdet, miten kaukana ne ovat! Ja viluisina ne välkehtivät.

Tähdet, niin. Kylminä ne tuijottivat häntä, viiltävän kylminä, kuin
ilkkuen. Noin ne olivat varmaan välkkyneet sadoille ja tuhansille
haavoittuneille suomalaisille sotureille ennen häntä, hakkapeliitoille
ja karoliineille ja muille, jotka olivat verissään maanneet vieraan
maan hangilla odottaen kuolemaa.

Tähdet, miten ankaria ne voivat olla! Ankarina ne olivat ainakin
loistaneet läpi vuosisatojen Suomen heimon taivaalla valaen sen ja sen
lasten ylitse koettelemuksia, kärsimyksiä, kuolemaa. Ankarina, niin,
mutta kenties juuri siksi myöskin ponnistuksiin pakottavina...

       *       *       *       *       *

Ääniä! Ihmisääniä!

Ryssiä, jotka olivat ryöstämässä kaatuneiden vihollistensa ruumiita?

Ei! Suomea, suomeahan nuo sanat olivat! Ja ääni kuulosti Pikku-Matin
ääneltä.

Voittaneet! Voittaneet he olivat, Pohjan Pojat!

— Tänne.

Pentin huuto ei kuulunut kauas, mutta se kantoi kuitenkin miesryhmän
luo, joka oli lähtenyt etsimään hänen ruumistaan.

Askeleet lähestyivät, kiireiset askeleet, ja seuraavassa hetkessä
heittäytyi Pikku-Matti hänen ylitseen.

— Kaira, Kaira! Sinä elät! Oletko pahasti haavoittunut?

Pentti tarttui kiihkeästi kohmettuneella kourallaan pojan käteen.

— Voitto? Voitimmeko me?

— Voitimme! Pajun kartano on meidän ja Valk samalla, sanoo kapteenimme.
Ryssät pakenivat, mutta suuri osa heistä sentään jäi kentälle.

— Entä pojat?

— Täällä ollaan, kuului Torttilan tuttu ääni.

Laukkanen ja Toikka ovat matkassa.

— Hermanni ei jaksanut lähteä mukaan, sanoi Laukkanen, ja Pentti oli
kuulevinaan tutun äänen, jonka synnyttää kynsien pureminen. — Vaari on
väsynyt kuin riepu. Onpa tämä ollutkin päivä!

— Entä Kuikka? kysyi Pentti. — Miksette sano mitään Kuikasta!

— Kuikka? kuiskasi Pikku-Matti. — Hän on haavoittunut niinkuin sinäkin.
Vatsaan.

Äänensävy ilmaisi enemmän kuin sanat. Pentti tunsi silmissään jälleen
mustenevan. Kuikka — vaikeasti haavoittunut... Linda Lagle... heidän
unelmansa...

— Entä muut? kysyi hän hiljaa.

— Sanotaan, että kaatuneita on kolmisenkymmentä, haavoittuneita
kymmenkunta enemmän.

Seitsemänkymmentä Pohjan Poikaa vajaasta pataljoonasta yhdessä ainoassa
päivässä!

Seitsemänkymmentä...

Penttiä värisytti. Hän ajatteli noiden seitsemänkymmenen kaukaisia
koteja ja äitejä. Äitejä!

Isänmaa, isänmaa...




Yhdestoista luku.


— Hyvää huomenta, neiti Kamm!

Puhuteltu käännähti yllätettynä.

— Te täällä, kersantti Kaira! Miten olette joutunut tänne?

Pentti Kairan harmaissa silmissä välähti kujeileva ilme.

— Niinkuin muutkin, hyvä neiti. En vapaaehtoisesti. Ne toivat vain,
kysymättä minulta lupaa.

— Te olette haavoittunut?

— En lainkaan pahasti. Jalkaan vain.

Penttiä huvitti nuoren naisen huolestunut ilme. Kas vain, ajatteli
hän, hänhän on varsin soma Punaisen Ristin sisaren puvussa. Kasvot
arkipäiväiset, muisti hän arvostelleensa ensi kertaa tavatessaan tytön.
No niin, mutta harmaansiniset silmät olivat kirkkaat ja hyvät ja
vartalo kaunis.

— Muistatteko, neiti? Tehän pahoittelitte silloin kerran, että
puhelumme supistui niin vähiin.

— Kyllä, myönsi tyttö. — Helppohan se on muistaa. Eihän siitä ole vielä
viikkoakaan.

Varjo kulki yli Pentin kasvojen. Ei viikkoakaan? Ja kuitenkin tuntui
kuin tuosta huolettomasta illasta olisi kulunut kokonainen iäisyys.

Tyttö seurasi tarkkaavana hänen kasvojensa ilmeiden vaihteluja. Hän oli
ollut kyllin kauan sotilassairaalassa arvatakseen, mitä vapaaehtoinen
ajatteli. Rintamaa. Vainajia.

— Ja te, sanoi hän kevyesti koettaen antaa haavoittuneen ajatuksille
toisen suunnan, — lohdutitte minua, että pian tarjoutuisi tilaisuus
jatkaa puheluamme.

— Niin, virkahti Pentti raskaasti, — ja nyt olen sitten täällä.

Tyttö katsoi vuoteiden ja niillä lepäävien rivejä. Suomalaisia ja
virolaisia. Toisia, jotka pääsisivät taas jalkeille viikon, parin
kuluttua. Toisia, jotka tässä maailmassa eivät enää milloinkaan
nousisi. Ja tässä oli vain pieni osa niistä lunnaista, joilla
Etelä-Viron vapaus oli juuri ostettu. Niitä oli muualla. Oli toisissa
sairaaloissa. Oli yksinkertaisissa arkuissa. Oli autioiksi käyneissä ja
käyvissä äitien ja isien ja nuorten naisten sydämissä.

— Onko Linda ollut täällä? kysyi hän kuiskaten.

Pentti nyökkäsi ja viittasi oikealla puolellaan nukkuvaan Kuikkaan.

Tyttö säpsähti silmätessään haavoittuneen kasvoihin. Oli kuin elämä
olisi jo paennut kalpeista, luhistuneista piirteistä. Kuoleman varjo
lepäsi noilla vielä muutama päivä sitten niin kukoistavilla ja
hymyilevillä kasvoilla.

— Linda-parka, kuiskasi hän tukahtuneesti. — Oi, miten hirveätä onkaan
sota!

Molemmat vaikenivat.

Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Valkin taistelujen haavoittuneet
lepäsivät ensimmäistä päiväänsä Tarton sairaalassa. Uusiin oloihin
ei vielä ollut ehditty tottua, ei tehdä lähempää tuttavuutta
vierustoverien kanssa. Vain toisessa päässä salia keskusteli pari
suomalaista keskenään puoliääneen.

Kädestäni ei taida enää tulla kalua, mutta eiköhän tuolla vasemmalla
opi jotenkin tulemaan toimeen.

Toinen virkahti hetken kuluttua:

— Oikein kateeksi käy teitä Hamulan poikia, te saitte toki kunnolla
tapella. Meidän pataljoonamme enimmäkseen vain marssi, marssi. Minä
olin ainoa, joka meidän joukkueestammekin sain edes pikku naarmun.

— Mutta meillä onkin kapteeni Hamula komentajana, sanoi ensimmäinen
ylpeästi. — Siinä on mies, joka iskee aina suoraan. Mies, jota me
seuraisimme vaikka helvettiin.

Toinen virkkoi:

— Kerrotaan meilläkin ihmeellisiä juttuja hänestä. Siitä esimerkiksi,
miten hän valitsi miehiään viime aikoina.

Ensimmäisen pataljoonan mies naurahti.

— Siitä tiedän minäkin jotakin, omasta kokemuksestani, kehaisi hän. —
Olin viimeisiä aliupseereja, jotka hänen joukkoihinsa pääsivät. Melkein
joka paikka oli täysi. Menin kapteenin puheille. Ilmoittauduin. »Minä
en ota arkoja miehiä joukkoihini», sanoi hän. Vakuutin, etten ole arka.
Hän hymyili omituisesti, asetti minut seisomaan seinää vastaan, astui
itse huoneen toiseen päähän browninki kädessä. Ja samassa pamahti
laukaus, kuula tunkeutui seinään aivan pääni päällitse. Hämmästyin,
mutta en hievahtanut, hymyilin vain hänelle läpi savun. Samassa kajahti
uusi laukaus, kuula syöksyi pari tuumaa yli oikean olkapääni ulvahtaen
ilkeästi korvissani. En hymyillyt enää, purin hampaani yhteen ja odotin.

— Odotit?

— Niin, kolmatta laukausta, vasemmalle puolelle.

Kauan ei tarvinnut odottaa. Vaatihan se sisua seisoa siinä,
mutta minä seisoin, olinhan sanonut, etten minä ole arka. Ja kun
kolmas laukaus oli pamahtanut, tuli kapteeni luokseni ja puristi
kättäni. »Pataljoonani ei ole niin täysi, ettei siinä olisi sijaa
teidänlaisellenne», sanoi hän.

Toisen pataljoonan sotilas katsoi ääneti puhujaan silmissään rajatonta
kunnioitusta.

Neiti Kamm kääntyi Pentti Kairaan ja kysyi väräjävin äänin:

— Voiko tuo olla totta?

— En tiedä, vastasi Pentti. — Joukoissamme kerrotaan mitä
ihmeellisimpiä juttuja kapteenista. Hän on meidän silmissämme sankarien
sankari. Etenkin, kun joku pojistamme tapaa toisen pataljoonan
miehiä, on meikäläisillä varastossa satumaisia historioita. Totta
vai tarua, sitä ei tiedä kukaan. Tuskin sekään, joka kertoo »omasta
kokemuksestaan».

— On ihanaa maata täällä, virkahti ensimmäisen pataljoonan aliupseeri,
— maata vain. Nyt, kun on ehtinyt jo _tehdä_ jotakin. Päivätyönsä.

— Niin, yhtyi hänen puhetoverinsa, — nyt ei meikäläisen tarvitse enää
poiketa sivukadulle, vaikkapa Ensimmäisen Vapaajoukon poikia sattuisi
tulemaan vastaan. Jos heillä on Narvansa, niin onhan meilläkin Valkimme.

Kumpikaan ei enää sanonut mitään, vaieten he katsoivat ulos ikkunasta
kirkkaaseen helmikuun aamuun.

Pentti kohtasi sairaanhoitajattaren tutkivan katseen.

— Niin, neiti Kamm, virkahti hän, — sanoitte äsken: miten hirveätä
onkaan sota! Ja tietysti se on kauheaa: hävitystä, kuolemaa. Mutta se
ei ole sodan ainoa puoli, nimenomaan tällaisessa sodassa on muutakin
kuin vain synkkää ja kaameaa.

Tyttö kuunteli hänen sanojaan hajamielisenä.

— Ajattelin vallan muuta, sanoi hän. — Ajattelin, miten suuresti olette
muuttunut, kersantti Kaira, näinä muutamina päivinä.

— Muuttunut?

— Niin, aivankuin näinä päivinä hymy olisi tyyten kuollut kasvoiltanne.
Te hymyilette, mutta jostakin syystä se ei tunnu minusta hymyltä.

Pentti tuijotti eteensä, siihen kuvaan, joka alituiseen seurasi häntä,
väikkyen hänen silmiensä edessä: Pentinmäen veljesten kuolinsyleilyyn.
Oli kai ollut vaikeaa irroittaa toisistaan noita kahta, jotka elämässä
olivat alati olleet yhdessä, yhdessä kuolemassakin. Kaksi veljestä,
niinkuin olivat ne kaksi kansaa, joiden pojat täällä rinnakkain
taistelivat. Yhdessäolossa oli ollut Pentinmäkien suuri voima.
Yhdessäolossa...

— Hymy? virkahti hän viimein hiljaa. — Hymykö kuollut? Ei, en luule
sitä, neiti Kamm. Mutta ylimielinen nauru kyllä. Katsokaas, neiti, nämä
päivät ovat olleet minulle kiirastuli. Kun liityin vapaaehtoisiin, en
tehnyt sitä siksi, että olisin rakastanut teidän kansaanne, en edes
siksi, että olisin rakastanut omaa kansaani ja sen kunniaa. Pelkään,
että nauroin tuolle kaikelle, ylimielisen ihmisen naurua. Nyt olen
saanut katsoa kuolemaa silmiin, nähdä virolaisten ja suomalaisten
toverieni uhraavan henkensä, ja _tuo_ nauru on kuollut huuliltani.
Minusta tuntuu, että on niin paljon, jota tässä kaikessa en vielä
käsitä ja johon on koetettava saada selvyyttä. Yhden seikan sentään
olen jo oppinut ymmärtämään: oman mitättömyyteni ja oman huonouteni. Ja
onhan sekin jo jotakin.

— Neiti, puuttui odottamatta puheeseen vasemmanpuolisessa vuoteessa
makaava Jännes. — Älkää, tuota, uskoko sitä, mitä hän juttuaa
huonoudestaan. Huono? Hiivatti, Kaira. Kohtelin sinua — muistathan? —
kuin pahinta vihamiestä, ja sittenkin sinä henkesi hinnalla pelastit
minut! Ei, neiti. Jos hän olisi maksanut minulle samalla mitalla, jos
hän, tuota, ei olisi kyllin voimakas antamaan anteeksi, ei hän nyt
makaisi täällä. Kaira, minä en ikinä unohda Pajun aukeata.

— Älä nyt Jaakko...

— Anna minun kerrankin puhua, Kaira, keskeytti Jännes nousten
istumaan. Vihreät silmät katsoivat hellittämättä toveriin ihailevina,
uskollisina. Ja vasemman posken arpi paloi punaisena. — En pyydä
ystävyyttäsi, se, tuota, olisi liian paljon. Mutta Pajun taistelun
jälkeen et pääse minusta erillesi. En tahdo muuta kuin olla lähelläsi,
seurata sinua. Minne hyvänsä!

Pentti ojensi kätensä ja puristi liikutettuna toverinsa tervettä kättä.

‒ Niin, Jaakko, sanoi hän, — pysykäämme yhdessä, aina, ystävinä.

Kuikka liikahti. Hän ei herännyt, mutta hiljainen valitus tunkeutui
yhteenpuristettujen huulien välitse.

‒ Hänellä on kai hirveät tuskat, virkahti neiti Kamm.

Pentti nyökkäsi.

— Tietääkö Linda, että Tahvo on mennyttä? kysyi hän.

— Tietää, vastasi tyttö. — Hän on itkenyt koko yön. Linda-parka, hän
on aivan epätoivoissaan. »Mennyttä, mennyttä, koko elämä on mennyttä»,
vaikeroi hän.

Pentti painoi käden kostuville silmilleen. Hän ei voinut olla
muistelematta Tuomiokirkon puistoa, pikku kahvilaa ja »Vanemuisen»
tanssiaisia. Ajattelematta noita kahta nuorta heidän onnensa päivinä.

— Mutta hän sanoi myöskin, jatkoi tyttö, — ettei Tahvolle saa
vihjaistakaan siitä. Hän itse uskoo näet vielä paranevansa.

Pentti kääntyi katsomaan Kuikan harmaita, elottomia kasvoja, joita oli
vaikea tuntea ennen niin huolettoman säteileviksi. Parantua? Saattoiko
Tahvo tosiaan uskoa parantumiseen? Sehän olisi suorastaan ihme.

— Nyt minun täytyy vihdoinkin lähteä, virkahti tyttö. — Näkemiin,
kersantti Kaira.

— Näkemiin, neiti.

Jänneksen vasemmalla puolella makasi Antti Isola, saman komppanian
miehiä, tamperelainen lyseolainen, hento, kalpea poika, joka Pajun
luona oli haavoittunut vasempaan olkapäähän. Hän seurasi katseellaan
poistuvaa, kunnes ovi sulkeutui. Sitten virkahti hän:

— Miellyttävä tyttö. Hänessä on jotakin aatelista. Vai mitä, Kaira?

— Surun aateluutta, vastasi Pentti. — Hän menetti viime kuussa molemmat
veljensä.

Isola oli vaiti hetken.

— Täällä Virossa on paljon suloisia naisia, sanoi hän sitten. —
Vaikka...

— Vaikka? kysyi Pentti.

— Vaikka ulkokuori usein pettää, täydensi Isola. — Niin, en tarkoita
tuota tuttavaasi, Kaira, enkä monia muita hänen laisiaan. Sattui vain
muistumaan mieleeni erään pikku vänrikkimme seikkailu Tallinnassa...
Mutta ehkä väsytän sinua?

— Et, et lainkaan. Mutta puhu hiljaa, jotta emme häiritse Kuikkaa.

— Se tapahtui Tallinnassa...

— Niin, siinä Sodomassa on kaikki mahdollista, pisti Pentti väliin.

— Vänrikki oli rakastunut. Hän oli kahteenkymmeneen ikävuoteensa
ehtinyt olla rakastunut parikymmentä kertaa; mutta ne eivät olleet
mitään tämän rinnalla, vannoi hän. Tyttö oli nuori ja tietysti kaunis.
Kuin enkeli, vakuutti hän. Ja miten viaton hän oli! Hän ei suostunut
tulemaan vänrikkimme kanssa mihinkään kahvilaan, muista paikoista
puhumatta. »Isä on kieltänyt», vastasi hän vänrikkimme rukouksiin, »jos
teitä huvittaa kävellä kanssani, niin kernaasti minun puolestani.»
Vänrikkiparka rakastui tietysti yhä hullummin.

— Kunnes?

— Kunnes eräänä päivänä satu loppui. Tapasin hänet kahvilassa — hän
sattuu olemaan vanhoja tuttujani. Hän kiroili, armias taivas, miten
hän kiroili. Kirosi itseään ja kirosi kaikkia naisia. Rauhoittui hän
sentään lopuksi sen verran, että kykeni kertomaan. Hän oli päivällä
ollut kävelemässä erään Ensimmäiseen Vapaajoukkoon kuuluvan vääpelin
kanssa. Yht'äkkiä hänen sydämensä hypähti kurkkuun. Tuttu suloinen
olento oli käännähtänyt kadunkulmasta Pikk'uulitsalle tullen heitä
vastaan. Vänrikki tervehti kunnioittavasti, vääpeli tuttavallisesti.
Kun tyttö oli mennyt ohi, jäi vänrikki seisomaan ja katsomaan taakseen.
»Suloinen tyttö», huokaisi hän. »Niin, varsin soma», vastasi vääpeli,
»tunnen minäkin hänet, varsin soma eikä pahasti kalliskaan.» Ja sitten
sai vänrikki-parka kuulla. Hänen »enkelinsä» oli hyvin yksinkertaisesti
tavallinen ilotyttö. Kenties »siskojaan» viisaampi. Mutta sittenkin...

— No, ja vänrikkisi?

— Vänrikki? Jos ihminen ylipäänsä kiroamisesta joutuu helvettiin, niin
sinä yhtenä iltana hän sulki itseltään iäksi taivaan portit. Kyllä hän
kirosi. Kirosi ja joi. Kun jätin hänet, makasi hän pää käsien varassa
pöydällä ja itki.

— Ja säälitkö sinä häntä, Isola?

— En tiedä, vastasi poika. — Saattaa olla, että kohtalo vain leikki
hänellä ja lyhenteli hänen velkaansa niille parillekymmenelle
tyttölapselle.

— Ja, lisäsi Pentti, — hänen toveriensa velkaa monille
virolaistytöille. Jos haluat, kerron sinulle jokaista tämäntapaista
historiaasi vastaan kolme yhtä totta, joissa myöskin »sankarina» on
suomalainen vapaaehtoinen ja »sankarittarena» virolaistyttö, osat vain
päinvastaiset.

— Älä huoli, Kaira, torjui Isola, — tiedän niitä riittämiin muutenkin.

Pentti vaikeni hetken mietteissään. Sitten hän sanoi:

— Niin, riittämiin niitä on. Siksi tekeekin sydämelle niin hyvää
saada alusta asti seurata aivan toisenlaista tarinaa. Ei vain jaksa
käsittää kohtalon juoksua sen katkaistessa juuri sellaisen suhteen
heittämällä kuoleman rakastavaisten väliin — sillä Kuikkahan kuolee —
rakastavaisten, jotka voisivat kaikille todistaa molemminpuolisesta
uskollisuudesta. Mutta toisia jää eloon kertomaan tällä puolen
lahden suomalaisesta häikäilemättömyydestä ja toisella puolen
virolaisesta uskottomuudesta. Isola, kun ajattelee sitä, ei voi välttää
kauhistuttavana mieleen nousevaa kysymystä: voivatko nämä veljeskansat
kaikesta huolimatta löytää tien toistensa luo, ennenkuin se on
myöhäistä?

Isola nyökkäsi vaieten. Niin, hän — niinkuin muutkin komppaniatoverit
— oli kuullut Kuikan tarinan. Kuikan, joka oli ollut kaikkien heidän
suosiossaan iloisen luontonsa ja huolettoman reippautensa vuoksi. Ja
nyt? Tummansiniset, nauravat silmät eivät enää milloinkaan välkkyisi,
pilapuheet olivat iäksi vaikenemassa, iloinen laulu oli kuollut.

Penttikään ei jatkanut keskustelua. Toverukset vaipuivat omiin
ajatuksiinsa.

— Kaira.

Pentti käännähti oikealle. Kuikka oli herännyt. Pentille teki pahaa
katsoa noihin kuumeisina palaviin silmiin, joiden katse vielä pari
päivää sitten oli ollut niin riemuntäysi.

‒ Miten on laitasi, Tahvo? Voitko paremmin nukuttuasi näin pitkään?

Toinen pudisti päätään väsyneesti. Ja kun hän puhui, tulivat sanat yli
huulten hitaasti, vaivalloisesti:

— Laitani? Tiedämmehän molemmat, miten minun laitani on. Kaikki on
lopussa. Huomenna tai ylihuomenna.

Pentti säpsähti. Tahvo siis tiesi. Mutta Lindahan oli sanonut, ettei
Tahvolle saisi ilmaista, miten lähellä loppua hän oli, koska hän itse
uskoi paranevansa.

— Älä nyt heittäydy toivottomaksi, rakas ystävä.

Raukea hymy häivähti Kuikan kasvoille.

— Kaira, mehän olemme miehiä ja olemme ennenkin olleet sodassa, sanoi
hän soinnuttomasti. — Kun on sellaiset haavat vatsassa kuin minulla,
on ihminen mennyttä. Ja mitäpä siitä? Tallella poika mättähässä, ei
kiitetä, ei laiteta.

Hetkiseksi syttyi silmiin entinen kujehtiva välke, mutta se sammui jo
samassa.

Pentti ei osannut sanoa mitään. Sanat olivat joka tapauksessa turhia.

— Yhtä sinulta kuitenkin pyydän, Kaira. Älä paljasta totuutta Lindalle.
Liian aikaisin tyttöparka kuitenkin saa tietää sen..

He tiesivät molemmat! Molemmat, että pikainen kuolema oli muutamassa
päivässä katkaiseva heidän orastavan onnensa. Mutta toisiaan he
tahtoivat säästää, säästää viimeiseen hetkeen.

Pentti nyökkäsi. Hetken kuluttua jatkoi Kuikka raskaasti:

— Tällainen se siis oli, minun kuulu karjalainen onneni, lopultakin...
On niin raskasta kuolla, Kaira. Kuolla nyt... Olisin tahtonut elää ja
maksaa Lindalle sen onnen, minkä hän on minulle antanut... Jään niin
suureen velkaan hänelle. Mikä olin minä, jotta hän lahjoitti minulle
rakkautensa? Kissa vieköön, hulttio minä olin. Ja sittenkin hän antoi
minulle puhtaan, suloisen minänsä... Ja juuri kun tämä onni oli tehnyt
minut mieheksi, tulee kuolema, katkaisee kaiken. Katkaisee minulta
elämän. No viis siitä! Nicht wahr? Mutta samalla se katkaisee häneltä
siivet... Miksi, Kaira, sano sinä, miksi?

Kun Pentti aikoi vastata, ehätti Kuikka edelle:

— Kysyn turhia, Kaira. Kohtalohan on sokea. Enkä minä ole omaan
osaani tyytymätön. Olen ylpeä siitä, että saan kuolla oman ja hänen
isänmaansa puolesta. Että saan olla yksi niistä, jotka elävät
tulevissa vuosikymmenissä, tuhkasta nousevissa kirkoissa ja kodeissa,
lainehtivissa viljavainioissa, niinkuin se virolainen invalidi sanoi
sinulle Tallinnassa. Mutta Linda... Linda! Hänen tähtensä minä suren.

Huoneen ovi aukeni, Punaisen Ristin sisar astui sisään.

Kuikka huomasi hänet heti. Hän puristi kouristuksentapaisesti Pentin
kättä.

— Kaira, muista, ei sanaakaan hänelle, kuiskasi hän käheästi. —
Ajattele, meillä on vain muutamia hetkiä jäljellä.

Linda tuli heidän luokseen. Hän hymyili urheasti Tahvolle laskiessaan
tuomansa kukat — kelmeitä talven kukkia — hänen vuoteelleen. Mutta kun
hän kääntyi Penttiin, kiilsi silmissä epätoivoinen tuska.

— Veljeni lähettää teille molemmille terveisiä, sanoi hän. — Sain
häneltä juuri kirjeen rintamalta. Hän ei löydä kyllin voimakkaita
sanoja ylistääkseen teidän Pohjan Poikain urheutta... Miten voit
tänään, rakas?

Kuikka vastasi reippaasti:

— Erinomaisesti. Olen tänään jo paljon terveempi. Mikäpäs soltun
täällä? Hoito mainiota. Ruoka hyvää. Vuode pehmeä. Ei muuta kuin makaa
vain.

Hän tarttui tytön käteen ja suuteli sitä.

— Rakas, älä ole huolissasi minun tähteni. Kyllä minä pian nousen
tästä. Haavat? Oh, gar nichts. Hyväksi ne vain ovat. Juu, niinkuin jo
kuutosnokkaisten suuri tietäjä sanoi: Haavat ovat pahan parantajat ja
puhdistavat sisuksen kammiot.

Pentti ei voinut katsoa kauempaa noita kahta. Molempien kasvot
säteilivät suurta rakkautta, mutta silmissä asui lähestyvän ikuisen
eron kauhu. Hän koetti ajatella muuta. Muistella kotia ja Hannaa.
Mutta kaiken takana väikkyi kuva noista kahdesta nuoresta ihmisestä,
jotka eivät muuta kohtalolta pyytäneet kuin toisensa, mutta sitäkään
ei heille annettaisi, ei enää muuta kuin muutamaksi nopeaan kiitäväksi
hetkeksi...

— Kaira, etkö sinäkin ole varma, että minä paranen pian?

Pentti vastasi:

— Tietysti, hyvä ystävä.

Linda istui Tahvon pääpuolessa. Hän oli kietonut käsivartensa
rakastettunsa kaulaan. Kirpeät kyyneleet kiersivät silmissä, ja
pidätetyt nyyhkytykset vavisuttivat pyöreää leukaa, mutta hän koetti
yhä vain hymyillä.

— Siinä kuulit, rakas, puheli Kuikka. — Ja kun paranen, laitamme
kuntoon oman kodin. Tänne sinun isänmaahasi. Onhan meille suomalaisille
luvattu maata täällä.

Hän puhui puoliääneen, mutta kuitenkin kantautuivat hänen sanansa erään
rintaan haavoittuneen Pohjan Pojan korviin.

— Maata! nauroi hän hurjasti. — Kyllä meille maata täältä annetaan!
Metri leveyttä ja kaksi pituutta ja kodiksi lauta-arkku. Maata, maata,
piru vie! Kyllä Viron tasavalta meille maata antaa!

Linda kääntyi Penttiin kuin turvaa hakien. Herttaisilla kasvoilla oli
hätäytynyt ilme.

— Antakaa anteeksi hänelle, neiti Lagle, sanoi Pentti hiljaa. — Hän
ei nouse enää vuoteeltaan, poika-parka. Hän on lesken ainoa poika, ja
vanha äiti jää kurjuuteen. Sitä hän suree.

— Me muutamme Suomeen, rakas! tarttui Kuikka päättävästi puheeseen. —
Voitko sinä jättää isän maasi?

Lindan ääni vapisi, kun hän vastasi:

— Seuraan sinua vaikka maailman ääriin!

— Sinne, Karjalan maille, rakennamme pienen kauniin kodin, puheli Tahvo
tummansinisten silmien tuijottaessa etäisyyteen. — Korkean, aurinkoisen
vaaran liepeille, josta näkee yli järven sinisen selän. Ja siellä,
siellä vihdoinkin saan vähitellen, hiljaisten vuosien vieriessä,
korvata sinulle suuren rakkautesi... Linda, Linda, sinä olet antanut
minulle niin paljon, tehnyt minut niin onnelliseksi!

— Tahvo, rakas...

— Ja sinä, Kaira, jatkoi Kuikka. — Tulethan sinä meidän luoksemme?
Usein. Joka kesä.

— Tulen, hyvä ystävä. Varmasti tulen.

Haavoittunut nousi kyynärpäänsä varaan. Hänen silmänsä loistivat. Hän
näytti sinä hetkenä uskovan siihen unelmaan, jonka hän oli loihtinut
esiin.

— Kuolema? Kuka puhuu kuolemasta? En minä kuole. Minä paranen. Ihan
terveeksi! Sinä, Kaira, sinähän puhuit aina minun pettämättömän hyvästä
karjalaisesta onnestani. Eikä se petäkään minua. Nyt se ei voi pettää.

Linda oli painanut päänsä vuoteelle. Suuria kyyneleitä valui pitkin
hänen poskiaan peitteelle.

— Itketkö sinä, Linda? Miksi sinä itket?

— En itke, rakas, en. Tai itken. Itken ilosta. Ajattelen, miten
onnellisiksi tulemme. Suomessa. Sinun rakkaassa, ihanassa Karjalassasi.

Kuikka hyväili hänen käsiään.

— Niin, Linda, onnellisia me sitten olemme! Sinun vanhempasi tulevat
tervehtimään meitä, ja veljesi tulee. Torttila tulee. Ja Pikku-Matti.
Ja Pentinmäen veljekset. Ja muut.

Penttiä värisytti. Pentinmäen veljekset? Tulisivatko hekin?
Nousisivatko he kuolinsyleilystään Pajun kartanon lakeudella? Niin
kenties... He olisivat ehkä jo vastassa Kuikkaa, kun hän saapuisi
uuteen kotiin. Mutta se ei sijaitsisi Karjalan jylhän luonnon keskessä.

— Niin, niin, Tahvo, kuiskasi Linda tyynnyttäen. ‒ Mutta ensin täytyy
sinun parantua. Et saa puhua niin paljon. Koeta pysyä rauhallisena.

Neiti Kamm oli ilmestynyt ovelle.

‒ Linda, tohtori haluaa puhua kanssasi.

Tyttö ojentautui.

‒ Minun täytyy mennä, rakas, mutta pian tulen taas luoksesi.

Kuikka veti hänet luokseen ja suuteli häntä.

— Älä viivy kauan, Linda. Minulla on sinulle niin paljon puhuttavaa.
Karjalasta ja kodistamme, kuiskasi hän.

Tyttö kääntyi vielä ovella ja heilutti kättään hyvästiksi. Tahvo
vastasi hymyssä suin.

Mutta kun ovi lähtijän jälkeen oli sulkeutunut, veti hän peitteen
päänsä ylitse ja ratkesi hillittömään, epätoivoiseen itkuun.

       *       *       *       *       *

Päivät kuluivat. Yksitoikkoisesti. Toinen toisensa kaltaisina.

Oli vierinyt jo pari viikkoa Pentin haavoittumisesta. Kuikan vuode
oli tyhjänä. Hän oli kuollut neljän päivän hirveiden tuskien jälkeen.
Lindaakaan ei ollut näkynyt sairaalassa sen koommin. Neiti Kammilta
oli Pentti kuullut, että Tahvon kuolema oli vaivuttanut, hänet
tautivuoteelle; pelättiin hänen järkeään.

Useimmat muutkin Pajun taistelussa haavoittuneet suomalaiset olivat jo
poissa. Toiset olivat kuolleet. Toiset lähetetty kotimaan sairaaloihin.

Kaikki oli käynyt niin autioksi ja harmaaksi ympärillä.

Hänen oma haavansa oli jo miltei terve. Hän sai istua vuoteellaan ja
olla vähän liikkeelläkin. Mutta rintamalle ei lääkäri vain luvannut
vielä hänen palata. Rintamalle...

Äiti ja isä olisivat tietysti tahtoneet häntä kotiin. Olihan hän
jo täyttänyt velvollisuutensa, niin he varmaan ajattelisivat, jos
tietäisivät. Hän ei ollut kirjoittanut kotiin. Turhaan säikähtäisivät
vain. Hannalle hän oli aloittanut kirjettä, eräänä synkkänä hetkenä,
mutta sekin oli vielä päättämättä. Kotiin? Ei, ei, kesken hän ei voinut
palata. Ja hänen mieltään poltti ja kirveli tietoisuus siitä, että
hänen toverinsa olivat jälleen tulessa. Kaakkoon Valkista kävi nyt
heidän tiensä. Miten kauas oli määrä, sen tiesi yksin Luoja...

Pentti käännähti Jännekseen, joka istui vuoteellaan vaiteliaana.

— Miten on laitasi, Jaakko?

— Hyvin. Tuota, sisuttaa vain, ettei tuo hiivatin lääkäri-nahjus
ymmärrä, että tappeluun olisi jo aika päästä. »Malttia, malttia», sitä
hän kyllä osaa jauhaa.

Pentti katsoi tutkivasti toveriaan. Jaakko oli tervehtynyt ihmeteltävän
nopeasti. Hän oli melkein ennallaan.

— Mitäs sanot, Jaakko, jos tänään tai huomenna pudistaisimme Tarton
lumet jaloistamme?

Vihreissä silmissä välähti, ja äsken niin synkät punakat kasvot
kirkastuivat.

— Rintamalle? Tuota, karkaammeko?

Pentti nyökkäsi.

— Hiivatti! Kiitos, Kaira! Olen jo kauan hautonut sitä. Mutta en,
tuota, ole uskaltanut sitä ehdottaa.

Jännes puristi parantuneella kädellään lujasti toverin kättä.

— Suurenmoista! nauroi hän. — Saada taas kivääri kouraansa ja antaa
paukkua. Oikein hiivatinmoisesti! Tänään, Kaira, lähdetään jo tänään!

Pentti hymyili hänen innolleen.

— Ensimmäisen sopivan hetken koittaessa, sen lupaan sinulle, Jaakko.




Kahdestoista luku.


Pakkanen paukkui nurkissa.

Hanna seisoi ikkunan ääressä ja tuijotti illan hämärään.

Miten vieraalta tuntui koti, oma rauhaisa huonekin! Miten vieraalta
pappilan päärakennus, jonka ikkunoista virtasi pihamaan hangille valoa!

Täti! välähti hänen mielessään. Hänen pitäisi mennä kertomaan tädille.
Mutta miten hän voisi?

Polttavassa päässä ajoi rauhaton, tuskaisa ajatus toistaan.

Pentti... Pentti!

Tätä oli siis tiennyt se levottomuus, joka häneen oli iskeytynyt.

Pentti oli haavoittunut!

Lievästi, haava on jo miltei terve, oli Pentti kirjoittanut. Mutta kuka
sen tiesi? Ja missä oli Pentti nyt?

Hanna aavisti, että tästä päivästä alkaen ei hänellä olisi rauhaa
missään. Ei yöllä eikä päivällä.

Hänellä oli ollut tähän asti lapsellisen horjumaton usko, ettei
Pentille voinut tapahtua mitään. Että tätä kalvavaa odotusta kestäisi
vain muutaman kuukauden. Että hän varmasti saisi Pentin takaisin.

Ja nyt oli Pentti haavoittunut.

Entä seuraava sanoma? Se olisi varmaan kuolemanviesti!

Nyt, kun hänen uskonsa, että Pentti palaisi varmasti, palaisi terveenä
ja reippaana, oli mennyt pirstoiksi, ei hän voisi tehdä muuta kuin
odottaa, odottaa tuota kauheata ilmoitusta.

Samaa, jonka Pentinmäkien isä oli saanut ja joka oli yllättänyt myöskin
Kuikan vanhemmat: kaatunut ... ja sitten kauniita sanoja, pelkkiä
sanoja, ei muuta.

»En kestä enää tätä paikallaoloa», oli Pentti kirjoittanut. »Tahdon
takaisin rintamalle. Lääkäri ei vain laske, vaikka jalkani on jo
vallan terve. Mutta minun täytyy päästä! Toverien luo. Taistelun
melskeeseen. Muuten en pääse erilleni vanhemman Pentinmäen sammuneista
silmistä, en saa korvistani Kuikan viimeistä käheätä kuiskausta: Kaira!
Linda! Jumalan tähden! Miten pimeää, pimeää! Olkoon se minulle vaikka
kuolemaksi, minun täytyy päästä täältä!»

Ja sitten lopussa pari päivää myöhemmin kirjoitettuna:

»En lähettäisi tätä kirjettä, niin paljon roskaa tähän on tullut. (Älä
näytä äidille äläkä isälle.) Kirjoittaisin uuden, mutta en ehdi. Olen
päättänyt ensi yönä Jänneksen kanssa karata täältä. Kuulumiin!»

Kuulumiin?

Tuo sana kiusasi Hannaa. »Kuulumiin!» se oli sima ikäänkuin
ärsyttämässä. Se lupasi ja samalla uhkasi. Ennenkaikkea se uhkasi.
Uhkasi lyhyellä, kaamealla viestillä.

Hanna värisi.

Hän jäi ihmettelemään itseään. Miten olen muuttunut! välähti hänen
mielessään.

Hänen voimansa pettivät. Hänen, josta Pentti oli sanonut, että hän
oli levollinen ja rauhaisa kuin paatinen kari, jota eivät järkytä
ympäristön ilot, ei surut, kiukustuttavan tyyni. Pentti, joka ei
tiennyt, mitä nuoren naisen povessa saattoi piillä, ei tiennyt
kirvelevästä kaipuusta eikä kuluttavista myrskyistä.

Hän käännähti huoneeseen ja heittäytyi vuoteelleen.

Hän itki, itki.

Itki kuukausien tuskallista odotusta, tulevaisuutta, joka yötä
mustempana kohosi hänen edessään kuin seinä.

Hän itki Penttiä.

Aina siitä asti kuin hän muisti taapäin, oli hän rakastanut toista
vuotta vanhempaa, raisua kasvinkumppaniaan. Miten iloinen hän oli ollut
pikku tyttönä, kun Pentti oli alentunut leikkimään hänen kanssaan! Hän
oli ollut valmis mihin tahansa saadakseen pysyä Pentin seurassa. Hän
oli suorastaan kammonnut hevosia — hän ei ollut muuten arka lapsi,
kaukana siitä, tuo pelko johtui vain siitä, sanoivat hänen vanhempansa,
että hevonen oli potkaissut pahasti äitiä ennen hänen syntymäänsä —
mutta hän oli pakottautunut hyppäämään hevosen selkään, kun niitä piti
viedä laitumelle ja laskettanut urheasti neliä Pentin rinnalla, vaikka
pikku sydän oli ollut kauhusta pakahtumaisillaan. Ja kymmenvuotiaana
oli hän eräänä iltana hämmästyttänyt isäänsä ilmoittamalla juhlallisen
vakavana:

— Kun minä tulen suureksi, menen naimisiin Kairan Pentin kanssa.

Mutta kyllä hän oli saanut katua noita sanojaan. Isä oli nauraen
kertonut juhlallisesta tunnustuksesta rovastille, ja sitä tietä se oli
kulkeutunut Pentin korviin. Pentti oli kaihtanut häntä päiväkausia. Ja
kun sopu vihdoin palasi ja he olivat jälleen yhdessä vieneet hevoset
hakaan, uskoi Pentti hänelle, että hän aikoi suureksi tultuaan mennä
naimisiin jonkun linnanneidin kanssa, jonka hän ensin vapauttaisi
julman sedän kynsistä.

— Ei nyt enää ole linnanneitejä. Isä on sanonut, oli hän koettanut
väittää.

— On niitä, oli Pentti kinannut, mutta lisännyt varmuuden vuoksi: — Tai
ellei ole, niin sitten en mene koskaan naimisiin!

Siitä hän sai. Sinä iltana hän oli itkenyt itsensä uneen.

Niin, se oli lapsuutta se. Ihania, huolettomia vuosia.

Lapsenkengistä päästyään oli hän paljon muuttunut. Silmissä, sanoi isä.
Muuttunut? Niin, kun oli pakko. Hän oli havahtunut huomaamaan, että
äitivainaja oli jättänyt hänelle vaikean paikan täytettäväksi, vaikean
niin nuorelle. Isästä oli pidettävä huolta ja taloudesta, ja lisäksi
oli hänellä lukunsa. Hiljaiseksi se oli painanut.

Mutta kiintymys kasvinkumppaniin oli säilynyt. Hän salasi sen nyt vain.

Kunnes... Niin, jouluna, senjälkeenkuin hän oli saanut
päästötodistuksen kotipitäjän yhteiskoulusta, hän oli huomannut, että
Pentti kohteli häntä toisin kuin ennen.

Siitä se alkoi.

Miten kauan hän olikaan ennen vuoteeseen menoa seisonut peilin ääressä
hymyillen omalle kuvalleen sinä tammikuun iltana, jolloin Pentti oli
sanonut hänelle:

— Sinä olet kaunis, Hanna!

Kesät ja Pentin joululomat olivat menneet kuin lentäen. Ne olivat
hänelle olleet yhtä juhlaa, häärivätpä he sitten jouluvalmisteluissa
tai kesäisissä puuhissa. Väkevä heinän tuoksu tulvahti hänen
sieraimiinsa vielä nytkin, kun hän muisti, miten Pentti oli seisonut
heinäkuorman päällä ja ottanut vastaan hänen hangolla kurkottamansa
tukot. Kun kuorma oli valmis, ojensi Pentti hänelle kätensä ja veti
hänet tuoksuvien heinien päälle. Yhdessä sitten ajaa karautettiin yli
sarkojen ladolle. Ja Pentin koti oli vuosien vieriessä muodostunut
hänellekin kodiksi.

Se kesä, jolloin Pentti pääsi ylioppilaaksi, nousi selvänä Hannan
mieleen. Setä ja täti olivat matkustaneet Helsinkiin ollakseen
näkemässä, kun heidän poikansa sai valkoisen lakin. Sitten oli
Pentti matkustanut pariksi kuukaudeksi ulkomaille. Se aika oli ollut
hänelle, Hannalle, pitkä, vaikka Pentti kirjoitti usein. Tukholmasta
hän kirjoitti, Mälarin kauniista kuningattaresta, sen upeista
linnoista ja rikkaista museoista. Kööpenhaminasta, sen iloisesta
elämästä ja hymyilevästä ihmisvilinästä Strøgetillä. Ja Berliinistä,
Tiergartenin syvästä, ihanasta rauhasta ja Saksan pääkaupungin ylpeistä
muistomerkeistä. Siihen hänen matkansa oli äkisti päättynyt; Pentin oli
pakko palata kesken, uhkaavat pilvet ennustivat myrskyä, maailmansotaa.

Sota — siihen ei hän, Hanna, ollut ensi päivinä kiinnittänyt lainkaan
huomiota. Olihan hän juuri saanut Pentin kotiin, Pentin, jota hän
oli odottanut häälyen toivon ja epäilyksen välimailla. Olihan Pentti
ollut ulkomailla, nähnyt niin paljon uutta ja kaunista. Millaisena hän
palaisi? Ei kai hän enää välittäisi yksinkertaisesta pohjalaistytöstä.

Hän muisti selvästi sen päivän aattoillan, jolloin Penttiä odotettiin
kotiin. Hän oli rauhattomana kulkenut metsissä ja vainioilla.

Aurinko oli jo laskenut. Lehtikään ei liikkunut. Lintujen laulu oli
vaiennut. Vastapäinen metsä oli musta. Sen takana hehkuva rusotus.

Auringon puna oli vaalennut. Se jätti jälkeensä vain kelmeän, keltaisen
heijastuksen. Muutamia tummia pilviä ui hitaasti taivaalla.

Notkelmasta nousi usvaa. Salaperäisenä se leijaili häntä kohden.

Ja usvassa — siinä liihotteli häntä vastaan naisia, kauniita, hienoja.
Katsellen häntä säälivän ivallisesti.

— Meille, meille kuuluu sinun Penttisi!

Hänen sydäntään kouristi kauhu. Kyyneleitä ryöpsähti silmiin, ja hän
kääntyi juoksemaan kohti kotia.

Hän ei ollut uskaltanut katsoa taakseen. Sieltä ne tietysti tulivat,
nuo naiset. Ne ajoivat häntä takaa kurkottaen sormuksista välkkyviä
sormiaan tarttuakseen hänen pitkiin palmikkoihinsa ja nauraen
pilkallisesti, voitonriemuisina.

Kovalle otti, kun sinä iltana piti istua vastapäätä isää
illallispöydässä. Mutta hän kesti, hän oli jo oppinut kestämään.
Vasta päästyään omaan, rauhaisaan huoneeseensa hän voi antaa vallan
tunteilleen.

Eikä kiduttava levottomuus ollut väistynyt edes seuraavan päivän valoa.
Ei, ennenkuin Pentti oli tullut kotiin.

Samanlaisena oli Pentti tullut takaisin, kuin oli joulun jälkeen
lähtenyt. Vain paljon iloisempana. Miten hän, Hanna, olikaan ihaillut
häntä tuollaisena, uuden uusi valkea lakki päässä, kultalyyra loistaen!

Samana iltana olivat he olleet purjehtimassa. Tuuli oli tyyntynyt
elokuun lauhan illan pimetessä. Mutta he eivät huomanneet sitä. Pentti
istui peräsimessä ja kertoi. Hän, Hanna, istui lähellä pidellen
purjenuoria. Tähdet olivat syttyneet. Toinen toisensa jälkeen. Mutta
yhä he viipyivät ulkona järvellä... Sinä iltana suuteli Pentti häntä
ensi kerran...

Vuodet vierivät. Yhä lujittui heidän ystävyytensä. Pentti uskoi hänelle
kaikki huolensa, kaikki toiveensa ja tulevaisuudenunelmansa... Miten
hän oli ihaillut Penttiä! Tuollainen juuri oli hänen ihanteensa: mies,
joka tahtoi suurta. Nuo unelmat olivat muodostuneet hänenkin omikseen.
Viittoivathan ne tietä tulevaisuuteen, joka olisi heille yhteinen.

Sitten tuli raskas, synkkä syystalvi ja sen jälkeen vapaussota. Pentti
veljineen oli lähtenyt taisteluun.

Lähtönsä edellisenä iltana oli Pentti antanut hänelle sormuksen.
Briljantti välkkyi siinä.

Hanna katsoi sormusta siinä maatessaan ja muisteli Pentin sanoja:
»Muistatko, Hanna, sinä sanoit kerran lapsena, että kun tulet suureksi,
menet naimisiin minun kanssani?»

Hän oli vastannut hymyillen kyyneltensä takaa:

— Ja sinä vakuutit, että tahdoit linnanneidon, halvempi ei kelvannut.

— Niin, oli Pentti sanonut, — mutta sinäpä oletkin minun linnanneitoni.

Se kevät oli ollut toivottoman pitkä, odotusta ja kaipausta täynnä. Hän
ei osannut pelätä Pentin kaatuvan. Hänellä oli ollut silloinkin tuo
sama horjumaton usko, ettei Pentille voinut tapahtua mitään.

Surullinen oli kevät sittenkin. Yrjö, Pentin veli, haavoittui vaikeasti
ja kuoli pari päivää myöhemmin. Täti-raukka, se oli ollut hirveä isku
hänelle.

Toukokuussa olivat he kaikki matkustaneet Helsinkiin. Isä, täti, setä
ja hän. Se oli hänen ensimmäinen pääkaupungissa-käyntinsä. Sinä päivänä
juhli pääkaupunki, vietettiin vapaussodan päättymisjuhlaa. Paljon
siellä oli katseltavaa, mutta kaiken voitti Pentin näkeminen harmaassa
sotilaspuvussa. Kun Pentti oli hymyillyt hänelle komppanian marssiessa
ohi, oli hän unohtanut kenraalit, soiton, liehuvat liput, katsojien
tuhatpäiset joukot.

       *       *       *       *       *

Muiston toisensa jälkeen noustessa mieleen olivat Hannan kyyneleet
ehtyneet.

Mutta nyt?

Nykyisyys iski taas kyntensä häneen.

Miten toisenlainen oli Pentti ollut jo viime joululomalla! Hän oli
puhunut ivaten kaikesta siitä, mikä heille molemmille oli yhteistä,
rakasta.

Mutta Hanna ei tahtonut ajatella sitä.

Pentti, hänen Penttinsä oli haavoittunut! Ja nyt jälleen vaarassa.
»Olkoon se minulle vaikka kuolemaksi, minun täytyy päästä täältä», oli
hän kirjoittanut. Taisteluun, vaaraan paloi hänen mielensä. Ei kotiin.

Miksi ei kotiin?

Hanna tuijotti eteensä — eikä nähnyt mitään.

Hän kirjoittaisi Pentille, hänen täytyi saada kirjoittaa!

Hän nousi ylös, sytytti kynttilän ja kirjoitti nopeasti sydämen
takoessa rauhattomasti, kiivaasti:

»Rakas Pentti!

Kiitos kirjeestäsi!

Se saattoi minut niin surulliseksi. En voi olla ajattelematta
Pentinmäen kunnon veljesten isää. Ajatella: menettää kaikki kolme
poikaansa kahdentoista kuukauden sisällä. Entä iloisen, huolettoman
Kuikan iäkkäät, köyhät vanhemmat? Hänhän oli heidän ainoa poikansa! Ja
Linda-parka, miten läheinen onkaan hänen surunsa minulle! Kuka tietää,
miten pian hänen kohtalonsa on minunkin osani?

Te miehet kuljette omia teitänne. Teidän maailmanne ei ole meidän. Me
naiset avaamme teille selkosenselälleen portin omaan maailmaamme, te
saatte vapaasti käydä sisään ja ulos, me olemme aina toivottamassa
teidät, rakkaamme, tervetulleiksi. Mutta meidän edessämme on rautainen
salpa, jos yritämme teidän maailmaanne. Se on meille vieras, vieraita
sen olosuhteet, vieraita sen lait.

Kyllä tiedän, että tehtävä, jota sinä ja toverisi siellä suoritatte,
on suuri ja pyhä. Et saa luulla, etten tuntisi Suomen suvun asiaa
omakseni, minäkin, ja olisi sen hyväksi valmis uhrauksiin. Mutta
muistatteko te, ettette pidä käsissänne vain omaa kohtaloanne, vaan
myöskin meidän kotonaolijain.

Pentinmäet kaatuivat veljeskansan vapauden ja isänmaan kunnian
puolesta, niin. Ihailen heidän sankaruuttaan. Mutta oletteko te, oletko
sinä, Pentti, ajatellut, mitä he jättävät jälkeensä? Sankarien muiston,
niin kyllä. Mutta myös raunioita. Kohtalon murskaaman isän. Hoitamatta
jääviä peltoja. Ehkä lisäksi nuoria sydämiä, joille uusi kevät ei enää
milloinkaan kuki, yhtä vähän kuin haavoitetuille linnuille.

Samaten muut. Ne kymmenet nuoret miehet, jotka jäivät Pajun kentälle.
Ja ne, jotka vielä kaatuvat. Verisissä taisteluissa, joihin Sinun
mielesi niin palaa.

Tiedän, etten saisi kirjoittaa näin. Että minun pitäisi iloita,
ylpeillä Sinun urhoollisuudestasi. Mutta, Pentti, en jaksa enää.
Sydämeni nousee kapinaan.

Pentti, Pentti! Jospa tietäisit, miten mieleni on raskas! Kauhea
aavistus painaa minua. Aavistus, että kadotan Sinut.

Enkö sitten enää milloinkaan saa hivellä Sinun rakasta tummanruskeaa
tukkaasi? Enkö kuulla ääntäsi, joka on minulle koko elämä? Etkö enää
milloinkaan suutele tyttöäsi täällä kaukana pohjoisessa?

Rakas, miten minä ikävöin Sinua. Unissa olet Sinä tullut luokseni,
ottanut minut käsivarsillesi ja suudellut, suudellut...

Ensi yönä en voi nukkua. En tahdo nukkua. Minua vainoaa ajatus, että
jos nukun, näen unissa Sinun tulevan luokseni veren tahraamissa
vaatteissa, silmissä hirvittävä lasimainen kiilto niinkuin vanhemmalla
Pentinmäellä Pajun kartanon hangilla.

Pentti, rukoilen Sinua: palaa takaisin!

Tiedät, että tämä on ensimmäinen pyyntöni Sinulle. Tähän asti olen
vaiennut, antanut Sinun kulkea omaa tietäsi. Silloinkin, kun Sinä
läksit luotamme sinne kauas. Kärsin, oi, miten sydämeni kärsi. Mutta en
koettanut estää Sinua. Nyt en jaksa enää vaieta. En jaksa!

Sinä ehkä ihmettelet, millä oikeudella pyydän Sinua palaamaan.
Rakastavan sydämen oikeudella, sydämen, joka on itkenyt Sinua päivästä
päivään ja viikosta viikkoon.

Tai, Pentti — sekin ajatus juolahti mieleeni, kun sinä niin odottamatta
läksit — jos Sinä lähdit minun vuokseni, jos tunsit olevasi jollakin
tapaa sidottu ja tahdoit päästä irti minusta, tule sittenkin. Sinun ei
tarvitse edes nähdä minua, ellet tahdo. Tule vanhempiesi vuoksi!

Pentti, jospa Sinä näkisit äitisi! Et voisi olla palaamatta. Niin hän
suree Sinua. Yksin hän istuu ja itkee. Hän on käynyt niin väsyneeksi,
harmaaksi ja mennyt kumaraan. Sinä olet hänen viimeinen poikansa!

Ja isäsi. Pitäjällä sanovat, ettei hän ole enää entisensä. Ei ole
saarnoissa samaa henkeä ja voimaa. Suru ja huoli painavat. Huoli
sinusta.

Pentti, palaa Jumalan tähden. Sinä olet meidän kaikkemme.»

       *       *       *       *       *

Pitemmälle hän ei ehtinyt. Ovelle koputettiin.

Ruustinna astui sisään.

— Rakas täti! Ettekö ole vielä makuulla?

Hanna riensi tulijaa vastaan ja talutti hänet mukavaan nojatuoliin.

— En, lapsi kulta, en saanut unta. Isä ja minä odotimme niin sinua koko
illan. Tuntui tyhjältä, kun et tullut. Lähdin tänne, kun ajattelin,
että olet ehkä kuullut jotakin Pentistä.

Viimeiset sanat tulivat värähtelevien huulten yli hiljaa. Ja
loisteettomissa silmissä oli hätäytynyt, rukoileva ilme.

Hanna katsoi vanhusta. Sääli ja hellyys täyttivät hänen sydämensä.

— Olen, täti, sanoi hän. — Sain häneltä tänä iltana lyhyen kirjeen. En
vain ehtinyt tulla kertomaan, kun innostuin vastaamaan. Pentti on terve
ja hyvällä mielellä. Paljon terveisiä hän lähettää.

— Jumalan kiitos! huo'ahti ruustinna. — Olipa kuin kivi olisi pudonnut
sydämeltä. Viikkokausia olen ollut niin raskaalla mielellä. Aivan
kuin Pentti olisi hirveässä vaarassa. Isälle en ole uskaltanut puhua.
Hän suree Penttiä muutenkin niin suuresti. Ja — Jumala paratkoon —
kaikillahan meillä on omat huolemme ja murheemme.

Hetken hän vielä istui. Nyökyttäen ajatuksissaan päätään. Mutta
silmissä oli iloisempi ilme.

— Ei, nyt minun täytyy lähteä, sanoi hän sitten nousten. — Äläkä
sinäkään kirjoita enää kauan. Sano terveisiä. Kirjoitan hänelle
huomenna.

Hän tuli Hannan luo ja suuteli häntä hellästi:

— Hyvää yötä, lapsi. Herra siunatkoon sinua, tyttöseni! Mihin
joutuisimmekaan ilman sinua?

Hanna kietoi käsivartensa ruustinnan ympärille.

— Tulen saattamaan teitä, rakas täti.

Kun hän palasi huoneeseensa, istuutui hän lukemaan kirjettään.

Nyt, näin luettuna, se pani hänet ajattelemaan.

Mikä oikeus hänellä oli kirjoittaa tuolla tavoin Pentille?

»Rakastavan sydämen oikeudella», oli hän kirjoittanut.

Rakastavan sydämen? Saneliko se tuollaista? Ei, polttava ikävä,
kaipaava, kuuma veri se oli. Ja niiden sytyttämä itsekkyys.

Kirje sattuisi Penttiin. Se kirvelisi. Eihän hän kuitenkaan voisi
lähteä kesken, pettää tovereitaan ja yhteistä asiaa.

Eikö Pentillä ollut muutenkin kyllin suruja, kärsimyksiä? Marsseilla,
taisteluissa, kuolemankentillä?

Mikä oikeus oli hänellä, kotona-istujalla, lisätä Pentin taakkaa?
Siihen ei voinut olla mitään oikeutta.

Häntä kauhistutti Lindan kohtalo.

Mutta Linda kantoi kohtalonsa. Suri, mutta ei valittanut. Pentinmäen ja
Kuikan vanhemmat kestivät nurkumatta — siitä hän oli varma. Kaikkien
heidän murheellisissa, autioituneissa sydämissään asui ilo siitä, että
he olivat saaneet uhrata isänmaan ja Suomen suvun hyväksi jotakin,
hyvin rakasta.

Nurkuisiko hän sitten? Hän, jonka rakastettu oli vielä elossa.
Säikkyisikö hän pahoja aavistuksia? Olisiko hän arka raukka siinä,
missä toiset olivat voimakkaita?

Ei!

Hanna avasi pöytälaatikkonsa ja kätki kirjeen muiden paperien alle.

Huomenna kirjoittaisi hän uuden. Iloisen, rohkaisevan. Sellaisen, jota
sotilas kaukana kotoa tarvitsee ja kaipaa.

Tuon toisen, sen, jonka hän juuri oli kirjoittanut, tallettaisi hän
odottamaan Pentin paluuta. Ehkäpä kuuma levottomuus, joka huokui noista
riveistä, silloin ilahduttaisikin Penttiä, joka niin monesti oli
kuohahtanut hänen »jäisen tyyneytensä» vuoksi, niinkuin hän sitä oli
nimittänyt.

Valju hymy vilahti Hannan kasvoilla.

Niin, tuo levollisuus. Se oli joskus kiusannut häntä itseäänkin. Se oli
jonkinlainen toinen luonto, joka peitti hänen oikean minänsä kuin kuori.

Sanottiin, että hän oli tullut tyyneen äitiinsä. Kenties, hän oli ollut
liian nuori äitinsä kuollessa tietääkseen tämän sisäisestä elämästä.
Mutta kun isä joskus, näinä loputtomina viikkoina oli tullut hänen
luokseen ja häntä ilahduttaakseen kertoillut nuoruutensa ajoista,
reippaasta, levottomasta elämästä tukkijoella, oli hän sydämessään
tuntenut levänsä isänsä tytär. Nuorta, kuohuvaa, vaativaa verta!

Pentti kai ilostuu huomatessaan palattuaan hänen muuttuneen, »jäisen
tyyneyden» pettäneen.

Palattuaan?

Niin, mutta palaisiko Pentti enää milloinkaan?

Hanna käännähti, ja samassa hänen katseensa sattui vuoteen
kohdalla riippuvaan soikeaan tauluun. Se oli vaatimaton jäljennös,
kullanväristen puitteiden kehystämä. Kaunis pojan pää, silmät suuret,
sielukkaat. Napoleonin poika.

Hän jäi tuijottamaan siihen. Kuuma kaipuu syöksähti vereen.

Hän heittäytyi polvilleen vuoteen ääreen ja painoi päänsä syvälle
pieluksiin.

Nyyhkytykset tärisyttivät nuorta ruumista.




Kolmastoista luku.


Reen jalakset narskuivat kovalla tiellä. Aamuyön pakkanen pureutui
kiukkuisena kasvoihin ja sormenpäihin. Ja reen pohjalla maatessaan
tunsi Pentti puoleksi parantunutta haavaansa ilkeästi särkevän. Vilu
puistatti koko ruumista, lukuunottamatta vasenta kylkeä, jota vastaan
Jännes oli tiukasti painautunut.

Kaikkialla oli hiljaista. Luminen metsä molemmin puolin tietä oli
kaamean äänetön. Kun silloin tällöin ajettiin jonkin talopahasen ohi,
ei pihamaalla eikä ikkunoissa näkynyt ketään, ei koiranhaukuntaakaan
kuulunut. Kaikki oli niin hyljättyä ja rappioitunutta, että oli valmis
uskomaan elämän näiltä mailta kuolleen. Pienoiset peltoaukeamatkin
tuntuivat joskus muinoin raivatuilta ja sitten jälleen metsän keskelle
oman onnensa nojaan jätetyiltä.

Kolkkoon ympäristöön sopeutui hyvin kuskipukilla sivuttain nököttävä
ajomies. Harmaa, takkuinen parta, tihruiset, puoliavoimet silmät ja
rokonarpisilla kasvoilla huonosti salattu kiukku, joka ei sulanut
kilometrien jäädessä taakse.

Ukko-parka, häntä suututti tietysti. Arvaahan sen, joutua noin vain
ilman muuta lämpöisestä kolostaan keskellä yötä purevaan pakkaseen
kyyditsemään kahta kirottua suomalaista. Ja vielä ainoalla hevosellaan
läpi yksinäisten seutujen. Ei silti, että mies olisi surrut, vaikkapa
seikkailijat — minäpä muina hän olisi voinut kyydittäviään pitää —
joutuisivat kaikkialla parveilevien ryssäläispartioiden käsiin. Mutta
siinä kahakassa saattaisi kuula sattua häneenkin ja hänen hevoseensa.

Pentti käsitti hyvin ukon mielialan. Mutta heillä puolestaan ei
ollut valitsemisen varaa, heidän täytyi saavuttaa rykmenttinsä ennen
taistelua, tuli mitä tuli. Murrettuaan ryssien vastarinnan Koikylän
seutuvilla se oli painunut yhä kauemmas kaakkoon. Päämääränä oli
Marienburgin kauppala kaukana lättiläisasutuksen keskellä, sen he
olivat kuulleet Valkissa. He olivat matkanneet rautateitse niin
pitkälle, kuin se oli käynyt päinsä. Mutta sitten oli täytynyt
turvautua hevoskyytiin. He olivat ottaneet parhaan hevosen kylästä,
mutta vain uhkauksin he olivat sen saaneet.

Jännes liikahti rauhattomasti.

— Hiivatti, miten puree!

Kun Pentti ei vastannut, jatkoi hän hetken kuluttua:

— Herramme hylkäämiä seutuja, nämä. Tämäkös, tuota, on nyt sitten
mukamas sitä lättiläisten maata?

— Niin kuuluu olevan. On ollut sitä muuten jo heti Valkista
lähdettyämme.

Molemmat vaikenivat.

— Ryssän näköinen tuo ukko ainakin on, aloitti Jännes taas hetken
kuluttua. — Eikä, tuota, ihmisen kielestä hajuakaan ymmärrä. Nie
panimaju vaan. Samaa hiivatin kepulisakkia taitavat olla, tuota, nämä
lättiläiset ryssien kanssa.

— Älähän sano, virkahti Pentti. — Onhan, meillä kummallakin omassa
nahassamme muistomerkki siitä, että lättiläisen käsi ei vapise, kun
hänellä on kivääri kourassa.

Jännes tuhahti kiukuissaan.

— Ryssä, tuota, ryssä on se, joka ryssän sinelli niskassa ryssän
kivääreillä ampuu, intti hän.

Pentti käänsi keskustelun toisaalle:

— No, niin peräti siivoa joukkoa eivät kaikki meikäläisetkään ole.
Luutnantti Tuomisesta kuulin Valkissa aika juttuja.

— Älä hiivatissa! Likkojako se taas on ahdistellut?

— Ei, tällä kertaa ei kysymys ollut siitä. Ennen Koikylään lähtöä
Tuominen vain oli jälleen ratkennut juomaan, tiedäthän hänet.
Oli juonut aamusta iltaan ja illasta aamuun. Kunnes eräät hänen
upseeritoverinsa olivat sanoneet, että hän oli oikeastaan ryypännyt
itsensä jo vainajaksi. Hän oli jäänyt märehtimään sitä omaan
nurkkaansa. Sitten hän hyppäsi pöydälle, joi lasinsa tyhjäksi ja
paiskasi sen seinään huutaen: »Niin, olette oikeassa, minä olen
kuollut! Vainaja, mars manalaan!»

— Entäs sitten?

— Tuominen painui kaupungille. Aamun sarastaessa hän tapasi muutamia
sotilaitamme, heidät hän komensi mukaan. Eräs kukkakauppias ajettiin
yöpuulta myymään seppelettä, jonka Tuominen ripusti kaulaansa. Sotilaat
saivat luvan hankkia herra luutnantille ajurin, ja niin matkattiin
kaupungin toiseen päähän ruumisarkkuliikkeeseen. Sieltä osti »vainaja»
itselleen arkun. Se sijoitettiin ajurinrattaille, ja herra luutnantti
seppele kaulassa siihen istumaan. Matkalla pakotettiin »vainajan»
nimenomaisesta vaatimuksesta kaikki vastaantulijat liittymään
»surusaattueeseen». Siten saatiin kokoon kolmikymmenhenkinen seurue
ennen hautuumaalle tuloa.

— Hiivatti! huudahti Jännes käännähtäen toveriinsa. Suurilla,
punakoilla kasvoilla kuvastui hämmästys. — Tuota, että minnekä tuloa?

— Hautuumaalle, toisti Pentti. — Siellä laskettiin »vainaja» avoimeen
hautaan. Eräs sotilas piti muistopuheen ylistäen hänen avujaan,
jolloin Tuominen nousi seisomaan ja kurkottautui puristamaan puhujan
kättä kyyneleet silmissä. Mutta kun sitten alkoi muistopuheen toinen
osa, jossa selostettiin hänen hurjastelujaan Tallinnassa, Tartossa
ja Valkissa peloittavana ja varoittavana esimerkkinä jokaiselle
kunnon Pohjan Pojalle, suuttui Tuominen ja alkoi kiukkuisesti
puolustautua. Pojat puolestaan, kyllästyneinä koko komediaan,
heittivät multaa hänen silmilleen toivottaen rauhallista ikuista
unta, ampuivat »kunnialaukaukset» ja livistivät hautuumaalta
välittämättä »vainajan» hätähuudoista. Lopen uupuneena tuloksettomista
ylösnousemusyrityksistään paneutui Tuominen vihdoin nukkumaan
arkkuunsa. Vasta illalla kiskoi hautuumaan vartija kylmästä hytisevän
luutnantin jälleen ihmisten ilmoille.

— Ja, tuota, siihenkös juttu jäi?

— Siihen, vastasi Pentti. — Mutta jossakin määrin toisena miehenä
Tuominen ylös tuli. Sen jälkeen hän ei ole enää maistanut tippaakaan.

Jännes silmäsi toveriinsa epäuskoisena.

— Hiivatti! Sehän on mahdotonta!

— Eikä ole. Sen yön hän makasi kuumeessa ja seuraavana aamuna
lähti pataljoonamme mukana Koikylään, jossa tappeli kuin leijona.
Ja tiedäthän, ettei pataljoonan komentaja kärsi väkijuomia
taisteluretkillä.

— Tuota, no sitten sen ymmärtää, myönsi Jännes naurahtaen. — Mitäs sinä
meinaat jutusta?

— En tiedä oikein. Itkeä tai nauraa sille pitäisi. Mutta kumpaa?

Jännes tuumi hetken hieroen kämmenellään mustan, tiheän parransängen
peittämiä leukapieliään. Sitten hän sanoi:

— Tuota, sinusta, Kaira, ei pääse selville. Sinä juttelet ja juttelet.
Kaikenlaista. Outo luulisi sinun olevan hiivatinkin hyvällä päällä.
Mutta minusta tuntuu, että tuumit vallan muuta. Tuota, kuinka minä
sanoisin? Jotakin raskasta.

Pentti ei pitänyt kiirettä vastauksella. Ryppy silmäkulmien välissä
painui entistä syvemmäksi. Tuuheat silmäripset olivat painuneet alas
kätkien toverilta alakuloisen, raskaan katseen.

— Niin, ehkä, virkkoi hän viimein äänellä, josta äskeinen ilakoiva
sävy oli kaukana. — Taisin, suoraan sanoen, ajatella Pajun lakeutta
ja Marienburgia. Kukahan ryhmästämme tänä päivänä seuraa Pentinmäen
veljeksiä ja Kuikkaa? Kenties Torttila. Tai Hermanni. Tai Pikku-Matti.

Kummallakaan ei ollut halua jatkaa puhelua. Hiljaisuuden käydessä yhä
syvemmäksi ajettiin eteenpäin.

Miten hitaasti matka joutui! Kiduttavan hitaasti. Epätietoisuus raateli
mieltä. Kun oltiin toverijoukossa, levättiinpä sitten tai oltiin
taistelussa, oli paljon helpompaa. Tiesi ainakin, mitä tapahtui.

Pakkanen oli alkanut hellittää. Taivas peittyi vähitellen raskaitten
pilvien taa, jotka painuivat yhä alemmaksi, kunnes henkeä vallan
salpasi.

Alkoi pyryttää. Ensin hiljalleen. Kuin leikitellen putoilivat hiutaleet
hyväillen matkamiesten kasvoja. Mutta sitten lumentulo tiuheni
tiuhenemistaan.

Yht'äkkiä säpsähtivät kaikki. Ajomies vetäisi säikähtyneenä ohjakset
kireälle, seistiin liikahtamatta keskellä tietä. Hiljaisuuden
rikkoutuminen oli niin odottamaton, että molemmat vapaaehtoiset
hypähtivät vaistomaisesti reestä. Ja vaikka äkillistä häiriötä seurasi
heti entistä syvemmältä tuntuva hiljaisuus, vavahteli hevonen yhä.

Sitten hymähti Pentti ja laski kiväärinsä takaisin rekeen.

— Se kuului kaukaa, ainakin parin kilometrin päästä, virkahti hän.

— Se? murahti Jännes. — Monta niitä oli, jos, tuota, noita laukauksia
tarkoitat.

— Niin, niin kai, myönsi Pentti. — Yhteislaukaukselta kuulosti.

— Väijytys ehkä.

Pentti nyökkäsi.

‒ Ei meidän kuitenkaan kannata tässä seisoa. Jatketaan matkaa, Jaakko.

Jännekseltä pääsi kirous, kun hän pyörähti ajomieheen päin. Tämä oli
juuri kääntämässä hevostaan.

— Katsos lurjusta! huusi hän, ja posken arpi paloi pahaenteisenä. —
Kaira, ryssänkielen taitoasi taas tarvitaan. Tee nyt sille hiivatille
kerta kaikkiaan selväksi, että suorinta tietä se helvettiin pääsee, jos
vikuroi!

Ukko näki kyydittäviensä kasvoista, mitä he ajattelivat hänen
puuhastaan. Hän ryhtyi sopertaen puolustautumaan:

— Ampuvat, ampuvat. Hevonen menee. Henki menee. Herroilta henki myös.
Paras kääntyä. Minulle paras. Herroille paras.

Lyhyiden, jyrkkien selvittelyjen jälkeen taipui hän kuitenkin ajamaan
eteenpäin.

— Piru heidät periköön! mutisi hän istahtaessaan jälleen raskain mielin
kuskipukille. — Piru periköön, periköön...

— Pidä kivääri valmiina, virkahti Pentti, kun hevonen lähti jatkamaan
hiljaista hölkkäänsä.

— Valmis on, vastasi Jännes ykskantaan.

Ajettiin hetkinen äänettömyyden vallitessa. Joka hermo jännittyneenä
istuivat vapaaehtoiset tähyten kumpikin tiukasti omaa tiepuoltaan.

— Seis! huudahti Pentti äkkiä hypäten reestä.

Reki pysähtyi tienristeykseen. Jännes ei ollut kuullut mitään.

— Mitä hiivattia nyt?

Pentti kiskoi hevosen rekineen puiden suojaan ja asettui tiheikön taa
aivan tien laitaan virittäen kiväärinsä hanan.

— Juokse toiselle puolen ja ota ukko mukaasi. Pian! käski hän. Kun
Jännes yhä vitkasteli, lisäsi hän: — Etkö kuule? Suoraan edestä
nelistää tänne joku tai joitakuita.

Jännes ei odottanut kauempaa. Hän veti vastaanrimpuilevan ajomiehen
niskasta mukaansa ja katosi tien toiselle puolen tiheikköön.

Nyt kuului kavionkapse jo paljon selvempänä. Ratsastajia ei voinut olla
enempää kuin yksi. Mutta hän ajoikin ilmeisesti henkensä edestä.

Pentti tähysi tielle, joka jatkui suorana parisensataa metriä ja katosi
sitten metsään. Nyt! Ratsastaja syöksyi esiin mutkan takaa.

Pentti hypähti tielle. Hän oli heti tuntenut tutun sotilastakin.

— Jännes, tänne! huusi hän. — Omia miehiä!

Toverukset juoksivat tulijaa vastaan. Ajomieskin löntysti uteliaana
perästä.

Ratsastaja huomasi heidät heti. Käheästi huudahtaen veti hän ohjakset
kireälle ja sai höyryävän hevosensa pysähtymään muutaman metrin päähän
tovereistaan.

— Pikku-Matti!

Poikanen tuijotti sumentunein silmin kersanttiaan. Hän painoi vasenta
kättään lujasti kylkeensä, ja nuoren toverinsa luokse juostuaan näki
Pentti käden alta pursuvan verta. Asetakki ja hevosen kuve olivat myös
punaisena verestä.

‒ Kaira, äännähti Pikku-Matti.

Enempää hän ei saanut sanotuksi, vaan horjahti satulasta ystävänsä
syliin.

Kesti kauan, ennenkuin toverit saivat sotilaspojan virkoamaan. Ennen
niin säteilevät silmät avautuivat vihdoin raskaina ja sameina. Kun
niiden katse osui Penttiin, jonka sylissä hänen päänsä lepäsi, suli
jäykistynyt ilme kasvoilta antaen tilaa lapsen pehmeille piirteille.

— Kaira, kuiskasi hän onnellisena, — Kaira, ajattelin juuri sinua.
Ajattelin, että kunpa näkisit minut. Näkisit, että haavoittuneenakin
kestin hevosen selässä.

Pentti silitti hyväillen pojan hiuksia. Hänen mielensä oli raskas.
Hetkeä aikaisemmin hän oli kysynyt: »Kukahan tänä päivänä seuraa
Pentinmäen veljeksiä ja Kuikkaa? Kenties Torttila. Tai Hermanni. Tai
Pikku-Matti.» Pikku-Matti se siis oli. Sitoessaan äsken haavaa hän oli
nähnyt, että Pikku-Matti oli mennyttä. Pikku-Matti... Nyt vasta, kun
hän sen tiesi, ymmärsi hän täydellä todella, miten kiintynyt hän oli
pieneen toveriinsa. Mennyttä oli Pikku-Matti, jota ei jäisi suremaan
kukaan, pieni orpo-raukka! Tai ei sentään, kaikki he surisivat häntä,
toverit, ja muistaisivat koko elämänsä.

— Kaira, virkahti haavoittunut, äänessä huolestunut sävy, —
satulalaukussa on tärkeä ilmoitus. Antaessaan sen minulle sanoi
pataljoonan komentaja: »Sinä olet Kairan poikia. Minä luotan sinuun.»
Ryssien väijytyksestä päästyäni ajattelin: olen haavoittunut, mutta
täytyy kestää, Kairan poikien täytyy kestää. Ajattelin: jos ei muu
auta, tarraudun niin satulaan, että kuolleenakin tulen perille.
Tähän tienhaaraan olisin aina kestänyt, ja tästä vie tie suoraan
määräpaikkaan. Olisin kestänyt, Kaira, varmasti. Mutta kun te äkkiä
ilmestyitte eteeni, en jaksanut enää... Kaira, ilmoituksen täytyy tulla
perille. Taistelu on alkanut... Verta vuotaa...

Poikanen ei jaksanut puhua pitemmälle. Raukeana painui pieni pää Pentin
rintaa vastaan, ja silmät sulkeutuivat.

Pentti ja Jännes katsoivat toisiaan. Taistelu oli alkanut. Taistelu,
johon kummankin mieli paloi.

— Jaakko, sanoi Pentti viimein, — minä en voi lähteä hänen luotaan.
Mutta ilmoituksen täytyy joutua perille. Sinun on noustava ratsaille.
Löydät kyllä tien.

Jännes tuijotti synkkänä maahan. Jämerä pää painui entistä syvemmälle
hartioiden väliin, ja harmi sai vasemman posken arven taas painumaan
punaiseksi.

— Tuota...

— Et kai tahdo, että ilmoitus, jonka vuoksi Pikku-Matti antoi henkensä,
jää saapumatta perille?

Jännes ei vastannut.

— Aja lujaa ja samaa vauhtia takaisin, ehkä ehdit vielä mukaan.

— Käskystä, kersantti!

Jännes heilautti ruhonsa satulaan, ja hetkistä myöhemmin katosi hän
lennossa vasemmalle, rautatielle päin.

Ajomies oli hakenut hevosensa rekineen jälleen maantielle.

— Jatketaan, herra, sanoi hän ja hänen äänessään värähti karua
myötätuntoisuutta. — Ehkä pojan voi vielä pelastaa.

Pentti kumartui haavoittuneen puoleen.

— Pikku-Matti, kuiskasi hän. — Voitko sinä kuulla?

Poikanen avasi silmänsä.

— Ilmoitus...

— Ole rauhassa, Pikku-Matti. Se on jo matkalla. Jännes vie sen perille.
Varmasti.

Raukea, tyytyväinen hymy levisi kalpeille kasvoille.

— Pikku-Matti, luuletko, että jaksaisit maata reessä? Ajaisimme
varovasti. Sitomapaikalle..

Haavoittunut pudisti väsyneesti päätään.

— Ei, Kaira. Ei kannata. Anna minun levätä tässä. Loppu tulee pian.

Pentti ojensi ajomiehelle savukelaatikkonsa. Ukko pani tupakaksi ja
istahti tyytyväisenä tien laitaan vedellen hartaana haikuja. Väliin hän
kääntyi katsomaan noita kahta ja puisti osaaottavana päätään.

— Kaira, virkahti Pikku-Matti kaiuttomasti, — tahtoisin tulla
haudatuksi isän viereen. Kotipitäjän kirkkomaahan. Tässä lepäävät Juho
Salmi, kaatunut Viipurissa Suomen vapauden puolesta, ja poikansa Matti
Salmi, kaatunut Marienburgissa veljeskansan vapauden puolesta. Se on
kaunista. Eikö olekin?

‒ On, Pikku-Matti, hyvin kaunista ja kunniakasta.

Poikanen oli vaiti hetken, sitten hän jatkoi vaivalloisesti:

— Isä, hän sanoi lähtiessään rintamalle: sinä jäät ehkä yksin nyt,
poikani. Muista aina, että se on mies — niin hän sanoi — joka kunnialla
elää ja kunnialla kuolee. Kaira, minäkin tahtoisin olla mies.

— Rakas, pieni ystäväni, sanoi Pentti hellästi.

— Sinä olet täyttänyt paikkasi paremmin kuin moni meistä vanhemmista.
Ja jos sinä nyt kuolet, jätät jälkeesi puhtaan, valoisan muiston, joka
ei kuole. Sankarin muiston.

Haavoittunut kuunteli onnellisena. Kaira, hänen ihailemansa Kaira puhui
niin. Hän sanoi... niin, mitä hän sanoikaan?... Sankari... Eikö Kaira
ollut sanonut _sankari?_ Hän, orpo, mitätön poika?... Hän, sankari?...
Niin! Kaira oli sanonut niin! Kaira, joka tiesi kaiken.

— Isä- ja äiti-vainaa, kuiskasi hän katseen tähytessä ylös pilviin. —
Luuletko, Kaira, että he näkevät nyt minut?

— Näkevät, varmasti näkevät. Ja he hymyilevät urhealle pikku pojalleen
hellästi.

Pikku-Matti koetti hymyillä, hänkin. Väsynyttä, kuolemanväsynyttä se
oli, mutta onnellista hymyä.

— Minun on niin hyvä olla tässä... Kaira... sinä olet ollut niin
hyvä minulle... Kuin rakas iso veli... Veljeä ei minulla ole koskaan
ollut... ei koskaan... Paitsi sinut... Se on ihmeellistä... Sinä olet
oppinut, viisas... Minä oppimaton, typerä ... poika-pahanen... Mutta...
välitäthän sinä sentään hitusen minusta...?

Kyyneleet ryöpsähtivät Pentin silmiin ja valuivat alas poskipäille. Hän
puristi hennon, voimattoman käden kouraansa. Ja hänen äänensä vavahteli
nyyhkytyksistä, kun hän vastasi:

— Paljon, Pikku-Matti, paljon. Toveri, pieni, rakas ystävä, jospa
tietäisit, miten tyhjäksi minun sydämeni jää sinun lähdettyäsi!

Poikasen silmät painuivat umpeen. Onnellinen hymy huulilla hän lepäsi
ystävänsä sylissä.

Lumipyry oli tauonnut. Vain joitakuita harvoja hiutaleita putoili enää
silloin tällöin.

— Verta! kuiskasi poikanen äkkiä käheällä, kauhistuneella äänellä. —
Miten paljon verta!... Koikylään!... Ei, ei... se on ohi... ohi...
Marienburgiin! Marienburgiin...

Loppu oli lähellä. Pienen soturin henki oli lehahtamaisillaan lentoon,
keskeltä äänetöntä, kuollutta vieraan maan metsää.

Hetkisen oli kuoleva ääneti. Sitten hän kohottautui hieman, hoikat
käsivarret yrittivät ojentautua eteenpäin tienristeystä kohden, kuin
olisi hän nähnyt siellä jotakin.

Verettömien huulten yli huo'ahti tuskin kuuluva viimeinen kuiskaus:

— Isä! Äiti!

Sitten oli kaikki lopussa. Pieni ruumis retkahti taapäin.

Pentti purskahti itkuun. Hän ei voinut sille mitään, suru pursui
väkisin ilmoille.

Hän havahtui vasta, kun ajomies puhutteli häntä:

— Herra, jatketaan.

Jatketaan? Niin, niin tietysti. Marienburgiin.

Pentti nousi ylös. Yhdessä he kantoivat ruumiin rekeen. Pentti peitti
sen huolellisesti. Itse hän istahti vainajan viereen. Reki lähti
liikkeelle.

»Miten tyhjäksi minua sydämeni jää sinun lähdettyäsi!» oli hän äsken
sanonut pienelle ystävälleen, joka nyt makasi kylmänä hänen vieressään.

Niin, tyhjän paikan oli Pikku-Matti jälkeensä jättänyt. Niinkuin vähän
aikaisemmin Pentinmäen veljekset ja Kuikka.

Näin taivaltaessaan läpi oudon, vaaroja täynnä olevan seudun pieni
vainaja vierellään, Pentti tunsi autiuden, yksinäisyyden painavan
raskaasti.

Rakkaimmat toverit oli tuoni jo hänen ympäriltään vienyt.

Hän oli näinä harvoina viikkoina ehtinyt kasvaa kiinni tovereihinsa.
He olivat kaikki kansan lapsia, suomalaisen kansan, johon hän vasta
täällä oli oikein tutustunut. Yhteinen taistelu ja yhteiset kohtalot,
ne olivat yhdistäneet hänet heihin.

Yhteiset kohtalot — niin ja yhteinen rehellinen työ yhteisiksi
tunnettujen päämäärien eteen, siinä oli varmaan myös se taikakeino,
jolla hajanainen kansa löytäisi takaisin yhteiselle kansalliselle
kalliopohjalle.

Sehän oli niin yksinkertaista ja selvää, ettei olisi luullut
tarvittavan sitä lähteä erikoisesti etsimään. Mutta ainakin hänen
oli täytynyt sitä etsiä, etsiä veren ja kuoleman kentiltä, uusien
ystäviensä kylmenneitten ruumiitten äärestä.

Hänen mieleensä muistui keskustelu lättiläistytön kanssa
ylioppilasjuhlassa.

»Onnellisten ihmisten onnellinen Suomi,» muisteli hän sanoneensa, »on
vain saippuakupla, jonka kauniista väreistä voi kyllä ihania kuvia
liittää yhteen. Mutta koskepa siihen, niin siinä ei olekaan mitään.»

»Ah, sinä onnellisten ihmisten onnellinen Suomi!» oli hän sanonut.
»Sinun eteesi ei kannata mitään uhrata!»

Niin, se oli malttamattoman nuorukaisen puhetta, nuorukaisen, joka
oli riemuiten pannut henkensä alttiiksi, kun oli kysymys onnellisen,
vapaan Suomen luomisesta, ja jonka kylmä totuus oli ihanien unelmien
kukkuloilta syössyt synkkään epätoivoon, kylmä totuus voittoon
sekautuneesta sorrosta, voitettujen hurjasta katkeruudesta,
keskinäisestä vihasta.

Pentti muisti, miten hän edellisenä kesänä ja syksynä oli monesti
synkkämielisenä seisonut sankaripatsaiden edessä kadehtien vainajien
rauhaa, jotka olivat saaneet käydä kuolemaan sydän täynnä iloista
luottamusta, että nyt luotiin todellisuudeksi heidän haaveilemansa
onnellinen Suomi, ja jotka olivat säästyneet voittoa seuranneiden
kuukausien mukanaan tuomalta kirpeältä pettymykseltä.

Yhtenäistä, onnellista isänmaata ei niillä taisteluilla luotu.
Luotiin vain puitteet, itsenäinen valtakunta, jonka rajojen sisälle
jäi jäljellejääneille vaikeaksi tehtäväksi rakentaa kaikki tuo muu,
varsinainen sisällys.

Ennenkaikkea oli luotava umpeen hirvittävä kansaa pirstova kuilu.

»Oleva yhteiskunta», muisteli hän sanoneensa Katherinelle, »se on
tyytyväinen siihen, mitä on.» Niin, kenties olikin niin. Mutta se
oli herätettävä näkemään, että tie, jota se kulki, johti perikatoon,
koko maan perikatoon. Vain rohkaisemalla ja auttamalla varjopuolella
eläviä voitiin Suomen kansa eheyttää, ja vain eheänä saattoi se kestää
Ryssänmaan liepeillä.

Mutta unelmien korkeuksista yht'äkkiä syöstyn ei ole helppo
tottua kylmään todellisuuteen. Tehtävä näytti niissä oloissa niin
yliluonnollisen vaikealta, että hän, Pentti, ja hänen kerallaan
tuhannet muut nuoret, vaipuivat epätoivoon. Hän ei tuntenut kansaansa.
Hänen malttamaton nuori mielensä ei voinut tietää, että se tarvitsi
aikaa, paljon aikaa, paljon luottamusta ja paljon rakkautta voidakseen
unohtaa. Ja kun kaikki ei käynytkään niin itsestään kuin hän oli
luullut, vetäytyi hän yhä kauemmas, yksin hautomaan synkkiä, katkeria
ajatuksiaan, tietämättä, minne enää kääntyä.

Tänne, vieraalle maalle, hän oli tullut välinpitämättömänä, halveksien
itseään ja muita. Ja täältäkö, kuoleman kentiltä, hän löytäisi
vastauksen, jolla ei muille kenties olisi mitään merkitystä, mutta joka
hänelle olisi vapahtava?

Jos hän, Pentti, kerran palaisi kotiin, niin tuolle tielle, sovinnon,
eheyttämisen tielle hän astuisi.

Niin — jos... Entä, ellei hän palaisi? Jos hän kaatuisi lävistetyin
otsin niinkuin Tuomas Pentinmäki tai konekiväärisuihkun osuttua vatsaan
kuten Tahvo Kuikka tai Pikku-Matin lailla väijytyksen uhriksi joutuen?
Parhaat hänenkin ryhmästään olivat jo kaatuneet...

Pentti katsoi vieressään makaavan pienen vainajan kasvoja. Ne olivat
rauhalliset, onnellinen hymy oli jäänyt jähmettyneille huulille. Urhea
poikanen oli kunniakkaasti päättänyt lyhyen retkensä.

Hän muisti kipeän selvästi, miten Pikku-Matti oli säteilevin silmin
silloin kerran kotimaassa hänelle lausunut säkeet, jotka tänään olivat
täysin käyneet toteen:

    »Kun viisitoista vuotta vaan ma kerran täyttää saan,
    samaanpa käyn ma taisteluun ja samaan kuolemaan.»

Pentin ajatuksenjuoksu keskeytyi, kun ajomies pysähdyttäen hevosen
kääntyi hänen puoleensa:

— Kuulkaa, herra. Ammutaan.

Todellakin! Pentti kuuli aivan selvästi. Konekiväärit rätisivät ja
kiväärit paukkuivat. Tykki jyrähti silloin tällöin.

— Se on Marienburgista! Siellä taistellaan yhä. Nyt nopeasti!

Ukko totteli. Ohjasperillä pakotti hän hevosen täyteen raviin. Reki
kiisi pitkin tietä.

Kuta lähemmäs tultiin, sitä kiivaammalta kuulosti taistelu.

»Verta, miten paljon verta!» oli Pikku-Matti houraillessaan huutanut.
Niin, paljon verta oli tänä päivänä varmasti vuotanut ja yhä edelleen
vuoti Marienburgin hangille.

Pentti katsoi kelloaan. Se oli puoli kymmenen. Puoli kymmenen vasta. Ja
hän kun oli luullut puolenpäivän jo olevan ohitse!

Nyt lensi reki aukealle — Marienburg näkyi. Usvaisessa säässä ei siitä
voinut saada mitään käsitystä. Hurja kiväärinpauke vetikin huomion
toisaalle — taisteluun, joka kaupungin liepeillä riehui hurjana,
vimmattuna.

Ajomies pieksi hevostaan, ja hetkisen kuluttua reki pysähtyi pienen
talon edustalle.

Haavoittuneita!

Ensimmäisenä osui Pentin katse upseeriin, joka lepäsi paareilla oven
luona. Ei ollut epäilystäkään, se oli heidän komppaniansa päällikkö.
Kuula oli murskannut pään, aivot olivat pursuneet ulos.

Pentti käännähti toisaalle päästäkseen näkemästä verisiä, vääristyneitä
kasvoja.

— Kersantti Kaira!

— Herra kapteeni!

Pentti pysähtyi asentoon pataljoonan komentajan eteen, joka nojautui
raskaasti keppiin — hänkin oli, johtaessaan tapansa mukaan kuolemaa
halveksuen poikiaan taisteluun, haavoittunut jalkaan.

— Mistä te tulla tupsahditte?

— Tarton sairaalasta, herra kapteeni.

Kapteeni Hamuta hymähti:

— Karannut?

— Niin, herra kapteeni.

Hamulan katse osui rekeen.

— Onko toverinne haavoittunut?

— Kuollut, herra kapteeni. Matti Salmi, lähettinne.

Joutui ryssien väijytykseen.

Pataljoonan komentaja astui reen luo. Hänen tuimille kasvoilleen
ilmestyi hellä ilme hänen tarkastaessaan hennon vainajan kasvoja.

— Hän oli reipas poika, kersantti Kaira. Oikea Pohjan Poika, parasta
lajia.

Hetken kuluttua hän lisäsi:

— Sotilas Jännes lähti viemään sitä perille.

— Jännes? Eikö hänkin haavoittunut Pajun luona?

— Kyllä, herra kapteeni.

Kapteeni Hamula silmäsi kersanttiin huvitettuna:

— Toinen karkuri siis. Poikani eivät näy viihtyvän sairaalassa.

— Eivät, herra kapteeni, silloinkuin tapellaan, jos he vain kynnelle
kykenevät.

Pataljoonan komentaja kääntyi katsomaan taistelukenttää. Huolien rypyt
painuivat entistä syvemmiksi.

— Tarvitsemmekin nyt jok'ainuan miehemme. Tätä on kestänyt jo
tuntikausia. Kaikki joukkomme ovat tulessa. Ellei joukkue, jonka
lähetin vasemmalta kaartamaan vihollisen selän taa, ehdi ajoissa
perille, tietää Jumala yksin, miten kaikki tämä päättyy... Kaatuneita
ja haavoittuneita on paljon... No niin, kersantti. Näen, että käytte
malttamattomaksi. Lähtekää vain. Ryhmänne on jossakin keskustassa...

Pentti ei siekaillut. Hän sieppasi kiväärinsä ja alkoi juosta pitkin
maantietä. Kuulia vinkui hänen ympärillään ulvahtaen väliin ilkeästi
aivan korvan ohitse suhahtaessaan.

»Kaatuneita ja haavoittuneita on paljon», oli pataljoonan komentaja
sanonut. Pentillä oli vain yksi ajatus juostessaan: päästä ampumaan,
kostamaan toveriensa puolesta. Haavoittuneeseen jalkaan koski, mutta
hän puri huultaan ja juoksi.

Tuossa! Tuossa oli heidän ketjunsa. Pentti hyppäsi tieltä pellolle ja
heittäytyi maahan. Vieressäolijat eivät huomanneet häntä, he ampuivat
tiuhaan ja tarkasti. Vasta tyhjentäessään uuden patruunakamman
kivääriinsä huomasi Pentti, että ennen häntä oli samalla paikalla
maannut joku toinen. Lumessa oli suuria veriläiskiä.

Taistelu jatkui verisenä. »Tätä on kestänyt jo tuntikausia», muisti
Pentti pataljoonan komentajan sanoneen. Kuinka kauan sitä vielä
jatkuisikaan?

Kuin vastauksena hänen ajatukseensa kajahti samalla vasemmalta huuto:

— Meikäläiset ovat takaa iskeneet ryssien oikean sivustan kimppuun!
Ryssät peräytyvät!

Se vaikutti kuin taikasana. Siinä, missä äsken hievahtamatta makasi
Pohjan Poikain ketju, pöllähteli nyt lumi pystyyn hyppäävien miesten
jaloista. Harmaita olentoja syöksyi hurjaa vauhtia kohti kauppalan
laitaa pysähtyen vain silmänräpäykseksi ampumaan.

Moista rynnistystä oli mahdoton kestää. Vasemmalla siivellään yrittivät
ryssät vielä vastarintaa, mutta pian kääntyivät heidän ylivoimaiset
joukkonsa sielläkin hillittömään pakoon.

Juostessaan vilkaisi Pentti sivulleen.

— Terve, Torttila!

Puhuteltu pysähtyi ällistyneenä. Hän kiskaisi piipun suupielestään,
sitten hän hihkaisi riemastuneena:

— Kaira! Pojat, Kaira on täällä! Eteenpäin nyt ja lujasti!

Ryhmä keräytyi johtajansa ympärille. Siinä ei ollut aikaa kyselyihin
eikä selittelyihin. Juostiin hurjaa vauhtia.

Viholliset pakenivat edellä. Kun Pohjan Pojat saavuttivat kauppalan
laidan, pakenivat ryssät jo kaukana kaduilla, paitsi ne monet, jotka
kesken juoksunsa syöksyivät maahan hengettöminä, tappavan kuulan
tapaamina.

— Kaira! kuului äkkiä Laukkasen käheä huuto.

Pentti vilkaisi taakseen. Kiinalainen! Portista, jonka hän juuri oli
sivuuttanut, oli hypännyt esille kiinalainen heittäytyen sokeana
raivosta muutamaa askelta muita jäljempänä juoksevan Laukkasen
niskaan. Juuri silloin oli Laukkanen huutanut. Nyt makasi hän maassa,
ja kiinalainen, jolta kivääri oli pudonnut viereen, kuristi häntä
kurkusta. Pulleat kasvot olivat jo painuneet mustanpuhuviksi. Pentti ei
siekaillut, seuraavassa silmänräpäyksessä jysähti hänen kiväärinperänsä
raskaana keltaihoisen päähän. Kiinalainen retkahti maahan elottomana.

— Näinpä jo helvetin portit, huohotti Laukkanen kömpiessään pystyyn ja
koetellessaan lihavilla kourillaan kaulaansa — Kiitos, Kaira!

Mutta Pentti ei enää kuullut. Hän juoksi katua ylöspäin. Heti nähtyään
Laukkasen avaavan silmänsä hän oli rientänyt toverien perään. Hän ei
voinut katsoa vainajaa.

— Hei, hei, Kaira, reilusti tehty!

Se oli Jännes, joka niska kyyryssä pinnistäytyi Pentin rinnalle.

— Ajoin hevosen hiivatin luuskaksi. Mutta ehdinpäs sentään mukaan!
Mitäs sinä nyt niin mustaa naamaa näytät?

Pentti ei vastannut.

— Murehditkos keltanaamaa? Roskaa! Muuta et voinut tehdä. Vielä
silmänräpäys, tuota, ja Laukkanen olisi päässyt sisäänkin helvetin
portista. Reilusti teit. Sota on sotaa!

Ryssät pakenivat joka taholla. Toiset yrittivät vielä vastarintaa
asemalla, mutta Pohjan Pojat valtasivat sen verisellä kamppailulla.
Toiset ryssistä pakenivat yli järven, toiset maanteitä pitkin Pohjan
Poikien tarkkaan suunnatun tulen harventaessa heidän parviaan. Mies
miehen jälkeen kompastui ja jäi liikkumattomana makaamaan veren
piinaamalle hangolle.

Taistelu Marienburgista oli päättynyt suomalaisten aseiden loistavaan
voittoon.




Neljästoista luku.


— Niin, rippeet meistä on enää jäljellä, virkahti Laukkanen pureskellen
alakuloisena kynsiään.

Pentti ei vastannut. Hän ajatteli vainajia. Viimeksi, kun hän näin
oli istunut viettäen iltaa yhdessä poikiensa kanssa, oli tunnelma
ollut vallan toinen. Silloin oli viimeinen ilta Tartossa, ennen Pajun
taistelua. Pentinmäet olivat vielä mukana, ja Pikku-Matti istui hänen
vierellään kuunnellen hartaasti Kuikan laulua.

Nyt kyyhötti Torttila penkillä ja tuijotti lattiaan piippuaan imeksien.
Laukkanen ja Toikka loikoilivat oljilla äänettömyyteen vaipuneina.
Hermanni oli jossakin ulkosalla.

Molemmin puolin oli kertoiltu kokemuksista Pajun taistelun jälkeen.
Toikka oli tehnyt selvää kahakoista Valkin ympärillä, Koikylän
valtauksesta ja raskaasta marssista Marienburgiin. Pentti oli kertonut
Kuikan lopusta ja Pikku-Matin kuolemasta.

Hiljaiseksi se oli painanut joka miehen. Synkkä väsymys kuvastui
kaikkien kasvoilla.

— Tämähän on Lättiä! huudahti Laukkanen äkkiä. — Mitä hittoa meillä on
täällä tekemistä?

Pentti katsahti mieheen tutkivasti. Sama kyllästymys kuvastui noilla
pulleilla kasvoilla, jonka hän oli jo toissa päivänä, heti voitonhuuman
hieman väistyttyä, nähnyt niin monilla.

— Pohjan Poika menee sinne, mihin päällikkö käskee, sanoi hän lyhyesti.

— Menee, menee! kivahti Laukkanen kimeällä äänellään. — Mutta ei me,
hitto soikoon, mitään palkkasotureita sentään olla, joilla ei ole
oikeutta kysyä: mitä varten. Ollaan tässä toki vapaaehtoisia, jotka
tulimme puhdistamaan Viroa ryssistä. No, se on puhdas nyt. Eikö se
riitä? Olemme väsyneitä, kuolemanväsyneitä, joka mies. Mutta meitä
pidetään yhä täällä kuluttamassa voimiamme etuvartiossa tämän kurjan
pesän valtauksen jälkeenkin. Viime yönä menetimme taas turhan tautta
kymmenen miestä kaatuneina ja saman verran haavoittuneina. Rykmentti
hupenee hupenemistaan. Meidän ryhmämme ei ole ainoa, jonka miehistä
puolet on kaatunut. Toiset ovat kadonneet kokonaan jäljettömiin.

Torttila nosti päätään ja lausahti oikeasta suupielestään hitaaseen
tapaansa:

— Ja sinä sanot olevasi väsynyt.

— Minä _olen_ väsynyt!

Torttila irvisti happamasti.

— Jaa, en minä vain ennen ole kuolemanväsyneen kuullut tuollaista
puhetta pitävän. Muistutti nälkävuotta. Ei, mies ikävöi vain takaisin
tiskinsä taa. Miinansa luo.

Laukkanen lennähti tulipunaiseksi.

— Kyllä minä, hitto vie, kestän siinä missä toisetkin, sähähti hän. —
Mutta antaisivat sitten myös kunnon saappaat, millä marssia! Ei se ole
herkkua, sen meistä jokainen tietää, marssia yöt ja päivät pakkasessa
varpaat hangella.

— Mutta kun saappaita ei ole, huomautti Pentti hiljaisesti.

Toikka oli silmät puoliummessa kuunnellut toverien väittelyä. Nyt hän
nousi istuvilleen, pyyhkäisi kämmenellään suuren nenänsä vartta ja
järäytti kumealla bassollaan:

— Jaha, ei saappaita? No, siis saappaitta. Tassuttaa meikäläinen
varpaillaankin!

Ja hän hörähti nauramaan omille sanoilleen. Pentistä oli virkistävää
kuulla tuskallisen lamaannuksen keskellä tuota hevosennaurua, joka
paljasti yläleuan mustuneet etuhampaat.

— Saakelin lystiä hommaa! Tämä tappeleminen, jatkoi Toikka leveästi,
ottamatta lainkaan pahakseen sitä, etteivät toiset ilmeisestikään
keksineet mitään aihetta hilpeyteen hänen sanoissaan. — Taitaa vain
loppua kesken tässä maankolkassa. Välipä hällä! Jatketaan Meksikossa!
Tuletkos mukaan, puotipoika? Kenraali Toikka tekee sinustakin miehen
siellä. Oikein priima miehen Miinallesi!

— Enkä lähde! kivahti Laukkanen. — Tahdon kotiin.

— Jaha, kotiin, murahti Toikka heittäytyen takaisin makuulle. —
Saakelin huonoa seuraa! Kappas kummaa, kun ei sulla ole hameita.

Laukkasen pulleille kasvoille lennähti raivon puna. Hän ei saanut
suuttumukseltaan sanaakaan suusta.

— Antakaa olla jo, pojat, kiiruhti Pentti rauhoittamaan.

Toikka naurahti säälivästi ja käänsi selkänsä Laukkaselle.

Kukin vaipui märehtimään omia ajatuksiaan...

Ovelle koputettiin. Sisään astui kaksi virolaista sotamiestä.

— Terve, Suomen pojat!

Pentti vastasi miestensä puolesta tervehdykseen. Torttila teki
tulijoille tilaa penkillä. Oljilla loikojat vääntäytyivät istumaan.
Tarjosihan vierailu vähän vaihtelua.

— Tahdoimme vain omin silmin kerran nähdä Pohjan Poikia, joista on niin
paljon puhetta kuulunut, selittivät virolaiset.

— Tässähän niitä nyt sitten olisi, oikein neljä kappaletta, kehaisi
Toikka leveästi.

— Merkillisiä miehiä, te, sanoi toinen vieraista, — marssitte noin vain
läpi rintaman ja valtaatte vihollisen selän takana sen tukikohtia.

Tunnustus ei ollut vaikuttamatta. Toikka ja Laukkanen innostuivat
kertomaan äskeisistä taisteluista. Harvapuheinen Torttilakin sanoi
silloin tällöin sanan toisten puheen sekaan. Pentti kuunteli hymyillen
ja otti osaa jutteluun vain silloin, kun tulkin apu oli tarpeen.

— Olimme juuri niinä päivinä lujilla Valkin itäpuolella. Venäläiset
ahdistivat kuin vimmatut vähälukuisia joukkojamme. Tuntui vallan
mahdottomalta päästä askeltakaan etemmäksi. Yht'äkkiä paine heltisi.
Mitä nyt? Oliko se ansa? Vihollista ei näkynyt, ei kuulunut. Etenimme
varovaisesti. Sitten saimme odottamattoman sanoman: Pohjan Pojat ovat
Marienburgissa, venäläiset peräytyvät kiireesti koko rintamalla. Sitä
hetkeä ei meistä unohda kukaan. Olisimme tahtoneet syleillä teitä!...
Sotilaan paikan täytämme mekin. Mutta te olette toista! Ihmeellisiä,
voittamattomia.

Pentti silmäsi Laukkaseen. Mies istui paikoillaan katsoen lattiaan ja
pureksien kynsiään. Virolaisen sanat sattuivat.

Nauttien isäntien tupakoista viipyivät vieraat vielä hetken
pakinoimassa. Sitten he nousivat hyvästelemään.

— Täytyy lähteä jo. Komppaniamme vapauttaa teikäläiset vartiosta.

Kun he olivat menneet, käännähti Torttila Laukkaseen. Leppoisen
ivallinen hymy karehti oikeassa suupielessä.

— No? kysäisi hän.

— Älä huoli, Jussi, puuttui Pentti puheeseen. — Katuu Eerikki jo
muutenkin sanojaan. Viime päivien rasitukset vain huulille ne
loivatkin. Ja jotakin samantapaista, pelkään minä, olemme itsekukin
hautoneet hiljaisessa mielessämme. Vasta tämän käynnin jälkeen
ymmärrämme oikein, mikä merkitys Marienburgin valtauksella on ollut.
Sen kautta on koko etelärintama päässyt hetkeksi ryssien puristuksesta.

Kellään ei ollut mitään lisättävää.

Talvi-ilta hämärtyi hämärtymistään. Sisällä oli jo niin pimeää, ettei
voinut enää erottaa toverien kasvoja.

Kaikki säpsähtivät, kun ovi avautui narahtaen.

— Minä vain, kuului Hermannin käheä ääni. — Minä ja tyttäreni.

Pojat hypähtivät pystyyn.

Hermannin tytär täällä, Marienburgissa! Tieto iski yllättävänä miesten
keskeen. Hermannin tytär, joka oli joutunut ryssien käsiin toista
vuotta sitten Suomessa ja senjälkeen kadonnut jäljettömiin?

— Laukkanen, sytytä lamppu!

Kun likaisen, käryävän lamppupahasen kelmeä valo työnsi etemmäs
nurkkia kohden läpinäkymättömän pimeyden, tuijottivat huoneessaolijat
ovelle. Torttilakin oli ällistyksissään vapauttanut vasemman suupielen
piipunnysästä.

Hermanni oli vaipunut läheiselle rahille ja istui siinä kumarassa,
loivasti taapäin viettävä otsa käsiin vaipuneena.

Ovensuussa nyyhkytti tyttö.

Pentti ei voinut olla tuntematta syvää sääliä katsoessaan noita kahta,
isää ja tytärtä, jotka äkkiarvaamatta olivat kohdanneet toisensa
täällä, kaukana rauhaisilta kotitanhuvilta.

Hän viittasi tyttöä astumaan peremmälle.

— Tulkaa istumaan, neiti.

Tyttö tuli arkana. Hän istuutui osoitetulle paikalle ja jäi siihen,
katse sylissä oleviin käsiin kiintyneenä. Vain kerran hän silmäsi ylös
ja katsoi tutkivasti Penttiin. Kyyneleet olivat ehtyneet, mutta huulet
vavahtelivat vielä.

Kolkko hiljaisuus laskeutui himmeästi valaistuun huoneeseen.

Pentti tarkasti tyttöä. Jokin vastenmielinen tunne taisteli hänen
mielessään säälin kanssa.

Tyttö oli nuori. Niin, eihän hän ollut vielä kahdeksaatoista enempää.
Ja sievä hän oli. Isäänsä hän ei ollut ainakaan tullut. Leveähkö
nenä oli varmaan ainoa, mihin Hermanni oli ollut mallina. Silmät
olivat jo vallan toista maata, helakansiniset ja kauniit. Hermannin
vaimo-vainajan oli täytynyt olla komea ihminen, vaikka toverit olivat
hymyilleet epäuskoisesti, kun Vaari oli joskus »toisella kymmenellä»
ollessaan innostunut ylistämään Mariansa. »Siinä, pojat, siinä oli
naisihminen, jota kelpasi kattella. Herratkin sitä havittelivat. Ja
itse nimismies, jolla se palveluksessa oli, kehui, että Mari se on
enemmän kuin maalaiskorea. Ja, pojat, sen tukka, sen tukka oli kuin
kultaa!»

Kuikka-vainaja, joka silloin vielä oli elossa, oli nauravin silmin
pistänyt väliin:

— Kai katinkulta riittäisi, Vaari? Eikös? Ja kuinkas uskalsit hänet
ottaa? Vanhatkin sanovat: Älköhön poloinen poika, puuttuvalla
polvellansa, naiko naista nuoremmaista, kovin kaunista katselko.

Hermanni oli hiponut alahuulellaan viiksiään niin vimmatusti, että ne
olivat kokonaan kadonneet jykevän, eteentyöntyvän alaleuan peittoon.
Mitään hän ei ollut vastannut. Mutta liekö ollut: syy sitten Kuikan
pilailun vai sitä säestäneen toverien naurun vai jonkin muun, mutta
senjälkeen ei häntä ollut millään saatu puhumaan vaimo-vainajastaan.

Tytön näkeminen johti Pentin mieleen tuon juttelun. Tyttö oli
ilmeisesti äitinsä kuva. Vartalo nuorekkaan sorja. Tukka, joka oli
irtautunut sykkyrältä ja valui nyt kampaamattoman takkuisena pitkin
selkää ja yli olkapäiden, oli runsas, päälaelta se oli tummunut, mutta
latva oli kauniin kellervä. Kasvojen piirteet olivat pehmeät. Vain
suupielissä näkyi hieman kova ilme. Puku oli epäjärjestyksessä, mutta
sen, mistä se oli peräisin, näki silti liiankin hyvin: ryöstettyjen
aateliskartanoiden vaatekaapeista. Se johti räikeän selvästi mieleen
lahjoittajansa — ryssän, yhden niistä, joita vastaan he, Pohjan Pojat,
taistelivat.

Hermanni oli nostanut päänsä. Siinä hän nyt istui silitellen karhealla
kädellään yksinäistä hiustupsua niskassaan.

— Ala kertoa, Helmi! ärähti hän sitten. — Niin, Kaira. Helmiksi hänet
äitinsä määräsi. _Helmi_ tosiaan!

Toverit eivät sanoneet mitään. He eivät voineet. Jokainen odotti jatkoa.

— Kuuletko, likka? Kerro näille miehille! Päättäkööt he sitten.

Pentin puoleen kääntyen Hermanni lisäsi neuvoton ilme rosoisilla
kasvoillaan..

— En jaksa ajatella. Tuumin: no niin, Hermanni, Kaira on viisas mies,
Kaira tietää... Mihin minä tuon likan panen? En voinut sitä kadullekaan
jättää. Isähän sitä on. Kaikesta huolimatta.

— Oikein, Hermanni, sanoi Pentti. — Tuumitaan yhdessä. Olemmehan täällä
yhtä perhettä.

Hän istahti olkikuvolleen. Toiset seurasivat esimerkkiä.

— Jaha, että korkia oikeus siis istuu, naurahti Toikka sipaisten
kämmenellään nenänsä vartta. — Menishän se, näin tottumattomaltakin,
mutta saakeli, suitsutusneuvot on otsas, niinkuin virolainen sanoo.

— Niin, ollapa tupakkaa, huokasi Hermanni raskaasti.

Torttila otti piipun suustaan ja ojensi hänelle.

— Ime tuosta. On vielä muutama piipullinen jäljellä.

— Odottakaa, pojat, virkahti Pentti kaivaen taskujaan, — minulla on
vielä laatikollinen kotimaan savukkeita.

Miehet panivat halukkaasti tupakaksi. Suomalaiset savukkeet alkoivat
olla lopussa, ja tupakanpuutteella oli oma — eikä niin pienikään
— osuutensa siihen alakuloisuuteen, joka ylenmäärin rasitetuissa
joukoissa oli pääsemässä vallalle.

Huoneessa ei kuulunut muita ääniä kuin hiljainen ritinä palavista
savukkeista ja Torttilan piipusta miesten vetäessä syviä rintahaikuja.
Tyttö istui liikahtamatta paikoillaan. Jostakin etäältä kuului
hiljaisena haikea laulu:

    »Jäivät itkemään äiti ja siskot
    ja mun tyttöni turvaton jäi...»

— No niin, virkahti Pentti viimein, — kertokaa nyt, neiti.

Tyttö nosti katseensa ja silmäsi puhujaan. Sinisissä silmissä
oli uhmaava ilme, mutta vähitellen se suli, ja hän alkoi puhua
katkonaisesti:

— Tiedän, että halveksitte minua... Mutta mitä minä voin?... Kuolla en
tahtonut... En sittenkään ... Kärsin kaiken... Jospa tietäisitte...
Olen kärsinyt... kärsinyt... Ne laahasivat minut mukaansa...
Pietariin... Narvaan... Tarttoon... Valkkiin... Lopuksi tänne...
Vihasin niitä... ja pelkäsin... Tehkää minulle, mitä tahdotte... Kaikki
on samantekevää... samantekevää...

Ja hän purskahti uudelleen itkuun.

Pentti antoi hänelle aikaa rauhoittua. Vihdoin hän sanoi:

— Erehdytte, neiti. Kukaan meistä ei halveksi teitä. Tunnemme vain
sääliä. Tahtoisimme auttaa teitä.

Helmi hymähti katkerasti:

— Auttaa? Minua? Te?

— Niin, vahvisti Pentti. — Tahtoisitteko palata Suomeen?

Tyttö vavahti. Isänmaan nimi tunki omituisen kipeästi ja kuitenkin
samalla sykähdyttävän suloisena kärsimysten turruttamaan nuoreen
mieleen. Hänen äänensä värähteli liikutuksesta, kun hän kuiskasi:

— Suomeen? Saisinko minä palata Suomeen?

— Tietysti, vastasi Pentti. — Kai teillä on omaisia siellä?

Hermannin sameihin, vihreisiin silmiin oli syttynyt toivon kipinä. Hän
ehätti sanomaan tyttärensä puolesta:

— On. Sisareni toki elää.

— Se on hyvä, virkkoi Pentti. — Rykmenttimme palaa parin päivän
kuluttua Valkiin, neiti. Puhun pataljoonan komentajalle, hän kyllä
antaa teille luvan seurata mukanamme. Valkista pääsette helposti
kotimaahan tätinne luokse.

Toiset eivät olleet lainkaan ottaneet osaa keskusteluun. Toverit
olivat tottuneet siihen, että kun jokin pulma tuli eteen, jäi sen
ratkaiseminen Pentin huoleksi. Mutta nyt virkahti Torttila ykskantaan:

— Tuo puku...

Se sattui kuin ruoskanisku. Tyttö karahti tummanpunaiseksi.

— Kyllä sekin järjestyy, lohdutti Pentti. — Olemmehan kauppalassa.
Huomisaamuna ostamme uuden. Siihen meillä on aina varaa. Ja viereinen
pikku huone on tyhjä, sinne voimme valmistaa teille vuoteen. Kuten
näette, neiti, kaikki järjestyy.

Pentti kohtasi Hermannin kiitollisen katseen. Hän virkahti kevyesti,
veitikkamaisen hymyn karehtiessa suupielissä:

— Oikeastaan, neiti, me olemme täällä jo kovasti kaivanneet naisen
auttavaa kättä, joka mies. Vaatteemme vallan itkevät pikaisten
korjausten tarpeessa. Kyllä teillä työtä on näinä päivinä. Enemmän kuin
tarpeeksi. Vai mitä, toverit?

Miehet purskahtivat vapautuneeseen nauruun. Arka, kiitollinen hymy
häivähti tytönkin kasvoille. Ja äkkiä, odottamatta, kumartui hän ja
suuteli Pentin kättä.

       *       *       *       *       *

Aurinko paistoi vanhan linnan raunioille.

Pentti ja hänen toverinsa tähysivät kauppalaa, joka täältä saarelta
näytti aika somalta mataline, yksinkertaisine puutaloineen. Heidän
seurassaan oli myöskin Jännes, joka oli saanut tahtonsa läpi ja
siirtynyt Kairan ryhmään. Muutaman askeleen päässä kivenlohkareella,
joka kerran oli kuulunut linnanmuuriin, istui Helmi. Uuden,
yksinkertaisen puvun kerällä oli hänen olemuksensakin muuttunut
eilisestä toiseksi. »Lapsi», oli Pentti ajatellut nähdessään tytön
ilon, kun hän oli saanut ylleen uudet vaatteet. Oli kuin hän samalla
olisi karistanut yltään menneiden kuukausien kärsimykset, hän puheli
ja nauroi huolettomasti. »Lapsi». Mutta tuolla valoisalla kuvalla
oli myöskin taustansa, musta tausta, ja se oli pakottanut Pentin
ajatuksissaan lisäämään: »Lapsi-parka.»

— Juhlalliseksi käy mieli, virkkoi Pentti, — kun seisoo tällä paikalla,
näillä kivillä, jotka kerran olivat koko ympäristöä hallitseva
linnoitus. Toverit! Kolmattasataa vuotta sitten vallitsi täällä,
Marienburgin linnassa, ruotsalais-suomalainen varusväki. Kuka tietää,
vaikka juuri tänä samana vuodenpäivänä ja samalla vuorokaudenhetkellä
tuona kaukaisena aikana olisi tällä samalla paikalla seisonut joku
esi-isistämme katsellen Marienburgia niinkuin nyt me.

Ajatus oli niin juhlallisen kiehtova, että he antautuivat sen valtaan.
Äänettöminä, hartaina he seisoivat historiallisen linnan raunioilla.

Kolmattasataa vuotta sitten... Tuo ajatus antoi ikäänkuin syvemmän
merkityksen heidän omille taisteluilleen, liitti heidät, Pohjan Pojat,
elimellisesti kansansa kohtalon ketjuun, joka lähti jostakin kaukaa
vuosisatojen ja -tuhansien hämärästä, ja johti heidän kauttaan jonnekin
kauas, vuosisatojen ja -tuhansien ₍ hämärään, vaihtelevana, mutta
katkeamattomana.

Torttila katkaisi äänettömyyden:

— Kaira, pitäisi kai palata kauppalaan? sanoi hän tasaiseen tapaansa. —
Tänäänhän on paraati.

— Niin, lähdetään, vastasi Pentti.

Mutta kääntyessään tovereihinsa huomasi hän, että Jännes oli poissa. Ja
kivi, jolla tyttö oli istunut, oli tyhjä.

— Menkää te edeltä, sanoi hän. — Tulen Jaakon kanssa perästä.

Jäätyään yksin ei hän kuitenkaan heti lähtenyt etsimään tyttöä ja
toveriaan, vaan istahti kivelle ja sytytti savukkeen.

Hermannin tytär ja Jännes...

No niin, ajatus ei ollut niin mieletön kuin miltä se ensi hetkellä
tuntui. Olihan tyttö sievä. Eikä Jännes tiennyt hänen kohtaloistaan
sen enempää kuin muutkaan, heitä viittä ja pataljoonan komentajaa
lukuunottamatta.

Hän, Pentti, oli jo aamulla huomannut Jänneksen katselevan tyttöä
peittelemättömän ihastuneena. Ja tyttö? Kenties Jänneksen katseilla
oli oma osuutensa siinä äkillisessä muutoksessa, joka Helmissä eilisen
jälkeen oli tapahtunut.

Mutta...

Pentti heitti savukkeen menemään ja nousi.

No niin, oli liian aikaista ruveta sitä miettimään.

Saaren toiseen päähän ehdittyään hän pysähtyi äkisti.

Alhaalla rannalla istuivat Hermannin tytär ja Jännes maihin
ajautuneella hirrellä. Jännes piti kourassaan tytön kättä ja puhui
hänelle innokkaasti jotakin, jota tänne saakka ei voinut kuulla.
Punakoilla, karkeapiirteisillä kasvoilla oli uusi loiste. Tyttö katsoi
hellittämättä poispäin ja puisti silloin tällöin päätään.

Pentti kääntyi ja palasi takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin.

Hän kulki hitaasti, ajatuksissaan.

       *       *       *       *       *

Samana iltana kävelivät Pentti ja Jännes kahden kadulla. Jänneksellä
oli tavallista enemmän puhuttavaa. Ja oudon siistiltä hän näytti,
viikkokausien parransänki tarkasti pois ajeltuna.

— Se, tuota, tuntuu tietysti hiivatin hullulta. Mutta tuo tyttö! Minun
täytyy saada hänet, Kaira!

Kun Pentti ei sanonut mitään, jatkoi Jännes:

— Tuumit kai: kävipäs se nopeasti. Niin kävi. Heti, tuota, nähdessäni
hänet aamulla, tiesin sen. En välitä siitä, kuka hän on tai kuinka hän
on tullut tänne.

Penttiä alkoi painostaa yhä raskaammin. »Kuinka hän on tullut tänne?»
Hermannin tytär. Hän virkahti äänellä, jonka pakotti kevyeksi:

— Oletpa sinä tulessa, Jaakko.

— Olen, myönsi toinen. — Arvaan, tuota, että sinä tiedät kaiken
Helmistä. Mutta minä en kysy. En tahdo kuulla mitään. Hän sanoi, ettei
hän ole kyllin hyvä minulle. Ajatteles, Kaira! Ei kyllin hyvä minulle!

Ajatus oli Jänneksestä niin hassunkurinen, että hän purskahti nauruun.

— Hiivatti! Kyllä sinä, tuota, tiedät, millainen minä olen. Olen ehkä
muuttunut, vähän parempaan päin, sinun seurassasi. Mutta sittenkin.
Olkoon hän, tuota, kuka tahansa ja tulkoon mistä tahansa, hänenlaisensa
tyttö on aina liiankin hyvä minulle.

Pentti käveli ja kuunteli. Sitten hän kysyi äkisti:

— Mutta oletko varma itsestäsi, Jaakko? Varma siitä, että rakkautesi
kestää kyselemättä mitään.

Jännes ajatteli tuokion, sitten hän vastasi lujasti:

— Olen. Minulle riittää, että hän, tuota, pitää minusta.

— Onko hän sanonut sen sinulle?

Jännes naurahti.

— Ei hiivatissa, ei vielä. Mutta kun silmät on päässä, näkee toki,
pitääkö tyttö, tuota, edes jonkin verran.

Pentti mietti.

Kuka tietää? Ehkä Jänneksellä tosiaan oli voimaa sellaiseen rakkauteen.

Hän tarkasti sivusta toverinsa karheapiirteisiä, punakoita kasvoja.
Voimaa, niin, voimaa niissä oli, niinkuin koko jäyhätekoisessa, hieman
kumarassa vartalossa, alkuvoimaista lujuutta.

Ehkä...

Pentin mieli keveni. Häntä oli aamupäivästä saakka painostanut tämä
outo käänne. Hän oli pohtinut puoleen ja toiseen: pitikö hänen kertoa
toverilleen kaikki, minkä Helmistä tiesi. Hyvä oli, ettei hän ollut
tehnyt sitä. Jaakkohan ei tahtonut kuulla. Ja kaikesta huolimatta
oli Hermannin tyttäressä ilmeisesti paljon muutakin hyvää kuin soma
ulkomuoto.

Ehkäpä...

Pohjan Pojat valmistautuivat jättämään Marienburgin, jonka valloitus
oli maksanut niin monen suomalaisen hengen ja jonka puolustus nyt jäisi
virolaisten joukkojen tehtäväksi. Rykmentin oli määrä palata Valkiin
lepäämään ja valmistautumaan uusiin marsseihin ja uusiin taisteluihin.

Komppaniat seisoivat paikoillaan odottaen lähtökäskyä.

— Kersantti Kaira pataljoonan komentajan luo!

Pentti noudatti viipymättä käskyä. Hän tunsi suorastaan helpotusta
päästessään hetkeksi irti lähimmistä tovereistaan, jotka seisoivat
rivissä synkkinä ja äänettöminä, saman kalvavan epätietoisuuden
vallassa saman raskaan kysymyksen ahdistamina:

Missä on Helmi?

Tyttö oli kadonnut edellisenä iltana. Koko yönä ei häntä ollut kuulunut
takaisin, ja aamullakin he olivat turhaan odottaneet häntä palaavaksi.

Jännes ei ollut nukkunut silmäntäyttä. Majapaikan edustalla hän oli
kävellyt illasta aamuun raskain askelin, jämerä pää hyvin syvään
leveiden hartioiden väliin painuneena. Toveriensa luo palattuaan hän ei
ollut sanonut sanaakaan. Omassa nurkassaan hän vain oli kyyhöttänyt,
pää polvien välissä ja vasemman posken arpi punaisena palaen. Ikkunaan
hän oli rynnännyt joka kerta, kun kadulta kuului askeleita.

Helmi ei ollut palannut.

Kun Pentti astui huoneeseen, jossa pataljoonan esikunta oli
Marienburgissa-olon aikana sijainnut, sattui hänen korviinsa katkelma
parin upseerin keskustelusta.

— Ryssät ovat toipumassa iskusta. He ahdistavat jälleen joka puolella
virolaisia.

— Saa nähdä, eivätkö yritä katkaista meiltä paluutietä.

Pataljoonan komentajan ryhdikäs hahmo ilmestyi ovelle.

— Tulkaa tänne, kersantti Kaira.

Pentti seurasi häntä toiseen huoneeseen. He olivat kahden.

— Minulla on outoja uutisia teille, kersantti. Ikävä kyllä, ne ovat
surullisia.

Pentti odotti, että kapteeni jatkaisi. Outoja... surullisia?

— Painakaa puuta, kersantti.

Pentti noudatti kehoitusta. Kapteeni istahti tyhjäksi raivatun pöydän
kulmalle ja ryhtyi kuivailemaan silmälasejaan. Raskas edesvastuu
ja rasitukset olivat painaneet jälkensä miehekkäisiin piirteihin,
silmänalustat siintivät mustina.

— Luokseni tuli äsken eräs virolainen luutnantti, alkoi hän viimein. —
Hän saapui suoraan etuvartiosta, taistelusta. Heillä oli ollut raskas
yö. Te kai tiedätte jo, että ryssät parveilevat jälleen aivan kauppalan
liepeillä?

Pentti nyökkäsi vaieten.

— Yöllä oli komppanian vahvuinen vihollisjoukko hyökännyt hänen
johtamansa etuvartion kimppuun. Lopulta heidän onnistui karkoittaa
ryssät. Mutta heitä kaatui viisi. Neljä miestä ja yksi — nainen.

Pentti säpsähti.

— Nainen!

Ajatus tuntui mahdottomalta, mutta se iskeytyi sittenkin hänen
mieleensä:

— Hermannin tytär?

Kapteeni Hamula nyökkäsi ja alkoi mitellä huonetta edestakaisin.

— Siinä ei ole vielä kaikki, puheli hän. — Tyttö oli tullut etuvartion
luo puolenyön tienoissa lopen uupuneena juoksusta. Hän oli kertonut
joutuneensa kauppalan läheisyydessä kuulemaan parin ryssän keskustelun.
Miehet olivat puhuneet aloitetusta etenemisestä ja maininneet, että
öisellä yllätyksellä aiottiin tuhota kauppalan eteläpuolella oleva
pieni virolainen etuvartio ja senjälkeen syöksyä nukkuvan kauppalan
kimppuun.

Pataljoonan komentaja pysähtyi Pentin eteen.

— Ymmärrättekö, kersantti? Ellei tuota varoitusta olisi tullut, niin...
Mehän tiedämme molemmat, millainen tilanne ympärillämme on.

Rypyt kapteenin otsalla syvenivät. Sitten käännähti hän jatkamaan
kävelyään.

— Luutnantti oli — niinkuin luonnollista on — suhtautunut
epäluuloisesti tytön ilmoitukseen, mutta varokeinoihin hän silti
ryhtyi. Puoli tuntia senjälkeen oli taistelu käynnissä. Luutnantin
arvelun mukaan ei heistä nyt ainoakaan olisi hengissä, elleivät he
olisi saaneet varoitusta. Eikä kai meistäkään, siksi puutteellista
kauppalan vartiointi nyt on. Taistelun alkaessa sai luutnantti
lähetetyksi sanan pataljoonansa esikuntaan, josta pantiin kaikki
liikenevät joukot liikkeelle. Ne saivat kestää sekä oikealla että
vasemmalla kiivaan, joskin lyhyen kamppailun, ennenkuin sieltä
lähestyvät ryssät vetäytyivät takaisin.

Pentti kuunteli ihmeissään.

Hermannin tytär...

— Ei ole paljon sanottu, jos tunnustan olevani ylpeä siitä, että tuo
sankarityttö oli suomalainen, jatkoi kapteeni. — Kymmenen minuuttia
kahakan alusta kaatui ensimmäinen virolainen. Silloin juoksi tyttö
miehen luo, sieppasi hänen kiväärinsä ja asettui tyhjäksi jääneelle
paikalle.

Pentin silmien eteen nousi selvänä kuva Helmistä heidän viimeksi
tavatessaan.

Hän oli eilen illalla ollut yksin kävelemässä. Palaillessaan
keskikaupungille oli hän odottamatta tavannut tytön.

— Helmi! Minne sinä olet menossa?

Tyttö oli katsonut kauas etäisyyteen, ja äänessä oli ollut omituinen
sävy hänen vastatessaan:

— En tiedä.

— Et tiedä?

Helmi oli pudistanut päätään.

— En.

Hänessä oli ollut jotakin poissaolevaa, melkein aavemaista, joka oli
estänyt Penttiä utelemasta enempää. Hän oli väistynyt syrjään, kun
tyttö lähti jatkamaan matkaa. Mutta tämä oli käännähtänyt takaisin ja
tarrautunut kouristuksentapaisesti hänen käsivarteensa.

— Ettekö te ymmärrä, kersantti Kaira? Ettekö te ymmärrä?

Siniset silmät olivat kyynelissä, ja huulet värisivät.

— Herra Jumala, voi Herra Jumala, miten onneton minä olen!

Samassa hän päästi otteensa ja juoksi pois.

Pentti oli jäänyt seisomaan paikoilleen katsoen tytön perään
ymmärtämättä mitään.

Kaikki tämä oli tapahtunut muutamaa tuntia ennen öistä taistelua.

Kapteeni Hamula oli jälleen istahtanut pöydän laidalle.

— Tunnin tuo sankarityttö ampui, jatkoi hän kertomustaan,— ja täytti
paikkansa kuin mies. Ja kun rintaan osunut luoti syöksi hänet maahan,
ei hän päästänyt valituksen sanaa.. Luutnantti oli tarjoutunut sitomaan
haavan, mutta hän sanoi: ei ole aikaa, ampukaa! Kynää ja palan
paperia hän vain pyysi. Kun taistelu sitten oli ohi, oli hän vielä
hengissä. Luutnantilla oli kyyneleet silmissä, kun hän kertoi, miten
riemullinen hymy oli ilmestynyt tytön kylmeneville huulille, kun hän
oli ymmärtänyt, että taistelu oli päättynyt voittoon. »Kirje», oli hän
kuiskannut, enempää ei. Sen ruumiin ääressä oli jokainen eloonjäänyt
seisonut kauan, paljain päin.

Pataljoonan komentajan äänessä värähteli liikutus. Hetken kuluttua hän
lisäsi:

— Hänen kädestään löydettiin tämä kirje. Se on osoitettu teille,
kersantti.

Pentti otti rypistyneen paperin ja astui ikkunan luo lukemaan sitä.

Se oli lyijykynällä kirjoitettu. Käsiala oli suurta ja lapsellista. Oli
vaikea saada siitä selvää, kun kirjaimet olivat väliin päällekkäin,
väliin kaukana toisistaan, rivit sekaisin. Mutta juhlallisella
hartaudella Pentti tutki koukeroita, jotka sankarityttö haavoittuneena
oli piirtänyt paperille taistelun riehuessa ympärillä.

 »Kersantti Kaira!

 Kuolen pian. Haluan sitä ennen kiittää Teitä.

 En voinut elää. Ehkä olisin voinut, ellei Jaakko olisi tullut. Kun hän
 puhui rakkaudestaan, riemuitsi sydämeni ja samalla itki surusta ja —
 häpeästä.

 Tahdoin kuolla. Kuljin kulkemistani — silloin tapasin Teidätkin.
 Rukoilin Jumalaa, ensi kertaa täydellä todella, että Hän armahtaisi
 minua ja antaisi tehtävän, minkä puolesta kuolla. Ja Hän kuuli
 rukoukseni.

 Kuolen pian. Mutta olen niin onnellinen. Tunnen olevani yksi teistä.

 Sanokaa Jaakolle, että viime hetkinäni siunaan häntä. Kuolen pian.
 Viimeinen ajatukseni on oleva: Isänmaa!»

Pentti ojensi kirjeen kapteenille ja käännähti ikkunaan.

Miten väärin hän oli tuominnut Helmiä! »Torpantyttö ei — ainakaan
meidän päivinämme — pidä suurta melua», muisti hän kirjoittaneensa
ivallisesti Hermannin tyttären kohtalosta kotiin. Nyt hän häpesi noita
sanoja.

Ulkona seisoi pataljoona odottaen liikkeelle lähtöä.

Pentti katsoi ryhmäänsä, joka oli aivan lähellä esikuntataloa. Kun
joku nainen ilmestyi näköpiiriin, käännähti Jännes tulijaan. Vihreissä
silmissä odotuksen jännitys, joka kuitenkin heti laukesi. Turhaan,
aina vain turhaan! Hän odotti kuitenkin, toivoi yhä. Odotti tyttöään,
joka makasi virolaisten vainajien keskessä, huulilla työnsä kunnialla
loppuun suorittaneen tyyni hymy.




Viidestoista luku.


Hevoset ravasivat tasaisesti.

Pentti Kaira ja hänen toverinsa olivat ratsastaneet jo tuntikausia
kenenkään virkkamatta sanaakaan. Ympärillä oli kammottava äänettömyys.

He tuijottivat synkkinä eteensä näkemättä muuta kuin pimeyden,
läpitunkemattoman pimeyden, joka piiritti heitä joka puolelta.

Ja kuitenkin — minä hetkenä hyvänsä voi kaikki muuttua. Yössä
leimahdella tulia vihollisen kiväärinpiipuista. Hiljaisuus vaihtua
taistelun melskeeksi, taisteluksi elämästä ja kuolemasta.

Tehtävä, jota he olivat suorittamassa, oli vaarallinen.

Pohjan Pojat olivat palaamassa Marienburgista Valkiin. Rivit pahasti
harvenneina ja lopen uupuneena tarvitsi voitokas rykmentti ehdottomasti
lepoa. Mutta paluu saattoi muodostua voimia kysyväksi taisteluksi.
Muutamia päiviä sitten suoritetulla Marienburgin valtauksella rintama
oli kyllä työnnetty kauas etelään, mutta ryssät olivat ehtineet jo
toipua säikähdyksestään. Heidän suuret joukkonsa olivat taas kaikkialla
etenemässä. Marienburg oli kyllä vielä virolaisten hallussa, mutta
sinne sijoitettujen heikkojen puolustusjoukkojen asema kävi päivä
päivältä yhä uhatummaksi. Menestys rohkaisi ryssiä niin, että he
liikehtivät yhä uhkaavammin. Väestön ilmoitusten mukaan oli heitä
näkynyt jo puolimatkaan ehtineiden suomalaisjoukkojen edessäkin,
siis kaukana varsinaisen rintaman takana. Arveltiin heidän pyrkivän
katkaisemaan Pohjan Pojilta paluutien.

Pentti muisteli pataljoonan komentajan huolestunutta ilmettä, kun hän
oli selvittänyt tilannetta:

— Lännessä kulkevia teitä myöten ryssät voivat kuljettaa kokonaisia
rykmenttejä eteemme. Käykää ryhmänne kanssa tarkastamassa, onko siellä
jotakin tekeillä. Me lepäämme täällä yön ja jatkamme matkaa vasta
aamulla. Teidän ei kannata välittää vihollispartioista. Tuhotkaa ne,
mikäli mahdollista. Jos kohtaatte suurempia joukkoja, kiiruhtakaa
takaisin. Muuten jatkatte matkaa tienristeykseen Valkin eteläpuolella
ja odotatte meitä siellä. Luotan teihin, kersantti Kaira. Onnea
matkalle!

Illan suussa he olivat nousseet ratsaille. Miehet olivat väsyksissä
ja lisäksi oli matkattava nopeaan, joten ei voinut ajatellakaan
lähteä jalkaisin. Kahteen rekeen he kyllä olisivat mahtuneet, ja
rekiä oli Hermanni puolestaan innokkaasti puoltanut, mutta vihollinen
olisi silloin voinut paljon helpommin yllättäen tuhota tuollaisen
raskasliikkeisen partion. Pentti oli pitänyt päänsä ja myöskin
hankkinut hevoset.

Pysähtymättä he olivat ratsastaneet. Hermanni oli aluksi murissut
— siitä oli vuosia, kun hän oli viimeksi istunut hevosen selässä —
mutta pian tottui hänkin, ja olihan se helpompaa antaa hevosen kantaa,
etenkin hänelle, jolle marssiminen oli vaikeaa jalan vuoksi.

Olihan marssi sujunut häneltä näihin asti, vaikka vasen jalka olikin
oikeaa lyhyempi, kun kaikella oli ollut oma merkityksensä. Mutta
nyt... niin Helmin kuoleman jälkeen... tuntui Hermannista kaikki
niin tyhjältä. Nyt vasta, menetettyään tyttärensä ainiaaksi, hän oli
havahtunut huomaamaan, miten kiintynyt hän sittenkin oli tyttöön.
Hänen vuokseen hän oli koko retkelle lähtenytkin. Jonkinlainen hämärä
aavistus oli ajanut hänet esille rauhaisasta, yksinäisestä kolostaan.
Ei hän kyllä ollut voinut kuvitella tapaavansa Helmiä täällä, mutta
hänessä oli, jossakin syrjäisessä sopukassa, itänyt toivo saada tietoja
jäljettömiin kadonneesta tyttärestään. Kenties hän oli ajatellut
yllyttävänsä täällä ne ryssät, jotka olivat lyöneet hajalle hänen
kotinsa, ja nehän olivat ainoat, jotka jotakin Helmistä saattoivat
tietää. Ja nyt? Nyt makasi Helmi kylmänä haudassa... Onnellinen hymy
huulilla, oli Kaira sanonut, työnsä kunnialla loppuun suorittaneen
tyyni hymy... Niin, niin, mutta vanhan isänsä hän oli jättänyt yksin...
yksin...

Hermanni huokasi lipoessaan mietteissään alahuulella siivottomia
viiksiään. Miten väsyneeksi hän tunsi itsensä, väsyneeksi ja vanhaksi!

Toinenkin kuudesta matkalaisesta ajatteli Helmiä. Se oli Jännes, joka
ratsasti ensimmäisenä. Kun Pentti oli kertonut tytön kuolemasta,
oli hän jäänyt tuijottamaan toveriinsa kyyneleettömin silmin, mutta
katseessa sellainen ammottava tyhjyys, että Pentti oli hätkähtäen
kääntynyt poispäin.

Jotakin oli Jänneksessä sinä hetkenä kuollut: kaikki se uusi ja
hellä, jonka Helmi lähelläolollaan oli synnyttänyt. Tuskin sanaakaan
hän senjälkeen oli lausunut, seurannut vain äänettömänä ja synkkänä
tovereitaan. Kuultuaan tästä partiotehtävästä oli hän ensimmäistä
kertaa Marienburgista lähdön jälkeen hymyillyt.

Vaarallinen retki — hyvä! Juuri sitä hän kaipasi, vaarallista retkeä,
jota Kaira johtaisi. Niin, Kaira... Nyt, kun Helmi oli lähtenyt hänen
luotaan, oli hänen sydämeensä jäänyt jäljelle enää vain kiintymys
Kairaan pitämään häntä kiinni elämässä.

Torttila karautti Pentin rinnalle.

— Kaira, edessä vasemmalla vilkkuu tulta, virkahti hän oikeasta
suupielestään.

Partio pysähtyi. Kaikki tähysivät osoitettuun suuntaan.

— Näyttää siltä, kuin se tulisi jonkin talon ikkunasta, sanoi Pentti.
— Näillä paikkeilla pitäisi olla kartanon, josta pataljoonan komentaja
mainitsi.

— Hitunen ruokaa ei, saakeli soikoon, olisi haitaksi, murahti Toikka.

— Hyvä, levähtäkäämme hetkinen, myöntyi Pentti ja ratsasti ryhmän
johtoon.

Vähän matkan päässä erkani tie taloon. Hiljaista hölkkää eteni partio
kohti valaistua ikkunaa. Lähemmäksi tultua havaitsivat miehet, että
valo tuli kaksikerroksisen kartanon yläkerrasta.

He olivat päässeet parinsadan metrin päähän talosta, kun Pentti
pysähdytti äkisti hevosensa. Toisetkin olivat kuulleet saman äänen.

Hiljaisessa yössä kantautui käskevällä äänellä huudettu ryssäläinen
komennus kauas: avatkaa!

Toisesta kerroksesta loistanut valo sammui samassa. Hetkisen kuluttua
avautui ikkuna. Heleä naisen ääni sanoi:

— Tämä ei ole mikään majatalo. Ovi on ja pysyy lukossa.

Kiväärinlaukaus oli vastauksena. Ja heti senjälkeen jysähtivät
ensimmäiset kiväärinperien iskut tukevaa ovea vastaan.

Pentti kääntyi miehiinsä.

— Ryssiä!

— Päälle vain, sähähti Hermanni.

Ryssiä! — niin, sen tunsi vanha metsäläinen omissa suonissaan. Veri
kiersi niissä kuumana ja kiihkeänä, niinkuin aina, kun hän sattui
yhteen ryssien kanssa. Vihaa se oli, sammumatonta vihaa, jota tuskin
kuolema pystyisi lievittämään.

Nyt leimahti laukaus yläkerran ikkunasta. Kartanoa puolustettiin!
Jollakin käsiaseella vain, mutta puolustettiin kuitenkin. Se merkitsi
taistelua ja ryssien sisälle päästyä veritekoja. Ulkoa vastattiin
kiväärinlaukauksella.

Pentti kuunteli vielä hetken.

— Niitä on kymmenkunta, sanoi hän sitten. — Ajaa karautamme niiden
keskelle. Sitten seuraavat Jännes ja Hermanni minua. Sinä, Torttila,
jäät Laukkasen ja Toikan kanssa kartanoon ja tarkastat sen. Onko selvä?

Torttila ei ollut tyytyväinen jakoon, hänkin olisi tahtonut päästä
mukaan takaa-ajoon. Mutta hän ei yrittänyt asettua vastahankaan.

— Selvä, murahti hän.

— Hö-hö, naurahti Toikka hieroen kämmenellään suurta nenäänsä. — Tämä
se on jotakin! Toista kuin hiilien lapiointi!

Ryssät olivat niin syventyneet oven murtamispuuhaan, etteivät kuulleet
hevosten kavioiden iskuja suojan pehmentämällä tiellä. Pohjan Pojat
pysähtyivät viimeisten puiden luo.

— Tähdätkää ääniä kohden, pojat, kuiskasi Pentti.

— Yksi laukaus ja sitten päälle!

Hetkistä myöhemmin pamahti melkein yhtä aikaa kuusi kivääriä. Oven
luota kuului kauhunparahdus. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä
karauttivat Pohjan Pojat yllätettyjen ryssien keskelle. Pari kivääriä
laukesi, mutta kuulat lensivät korkealta hyökkääjien päiden ylitse.

Viholliset eivät yrittäneet kauempaa vastarintaa, vaan hajautuivat
hillittömään pakoon. Pari kaatui Pohjan Poikain kiväärinperien maahan
iskeminä. Kolme saavutti lähelle sidotut hevosensa. Muut syöksyivät
puistoon ja sen turvissa kohti läheistä metsää.

Pentti, Jännes ja Hermanni kääntyivät ajamaan takaa ratsuilla
pakenevia. Ryssillä oli paremmat hevoset, joiden kanssa eivät Pohjan
Poikain työhevoset pystyneet kilpasille. Pilvestä esiin pistäytyvän
kuun kelmeässä valossa huomasivat takaa-ajajat välimatkan pitenevän.

Pentti pysähdytti hevosensa ja tarttui kivääriinsä.

Toiset seurasivat esimerkkiä. Kuutamossa saattoi hyvin tähdätä.
Ratsumiehet erottautuivat selvästi lunta vastaan. Laukauksien
kajahdettua näkyi edellä kaksi valtoiminaan nelistävää hevosta, kolmas
oli syöksynyt maahan, luoti oli osunut sen jalkaan. Ratsastaja oli
heti pystyssä, hän koetti ensin turhaan saada kiinni toista toveriensa
ratsuista, sitten kääntyi hän epätoivon vimmalla juoksemaan yli
lakeuden kohti metsää.

Hermanni nosti uudelleen kiväärin poskelle.

— Älä ammu! huusi Pentti.

— Ei meillä ole varaa ottaa vankeja, murisi Hermanni, mutta laski
kuitenkin kiväärin.

Pentti hoputti hevosensa neliin. Välimatka hänen ja pakenijan välillä
lyheni sekunti sekunnilta.

— Antautukaa!

Ryssä vastasi kääntymällä ja ampumalla lähestyvää vihollista. Kuula
ulvahti ilkeästi lentäessään ohitse. Samassa pamahtivat myöskin
Jänneksen ja Hermannin kiväärit pöllähdyttäen lunta pakenijan jalkojen
juuressa. Mies ymmärsi turhaksi jatkaa vastarintaa ja pudotti aseen
käsistään. Kun Pentti ehti hänen luokseen, sanoi hän:

— Olen upseeri ja toivon tulevani sellaisena kohdelluksi. Keitä te
olette?

— Suomalaisia!

Pentin vastaus vaikutti ryssään kuin sähköisku. Hän heittäytyi sivulle
ja sieppasi maasta nagaaninsa.

Silmänräpäykset olivat kalliit. Pentti ei siekaillut. Hän syöksyi
satulasta vihollisen päälle. Syntyi hurja käsirysy. Sokeana raivosta
ryssä yritti irtautua sen verran vastustajastaan, että olisi päässyt
ampumaan. Mutta Pentin kourat puristivat häntä kuin rautapihdit, ja
hetken kamppailun jälkeen kirposi ase ryssän herpautuneesta kädestä.
Samassa karauttivat Jännes ja Hermanni paikalle.

— Siinä näit, murisi Hermanni sitoessaan ryssää.

— Olisit antanut ampua. Salakavalia koiria ne ovat, joka sorkka!

Pentti ei vastannut, pyyhki vain takinhihaan hikeä otsaltaan. Ohimoissa
jyskytti viha. Päästyään hieman rauhoittumaan kääntyi hän vankiin.

— Tämän vaivan olisitte tosiaan voinut säästää meiltä.

Ryssä kyräili voittajiaan kulmien alta.

— Mutta sanoittehan olevanne suomalaisia, huomautti hän.

— Entä sitten?

— Suomalaiset ampuvat kaikki vankinsa, kyllä minä tiedän. Ajattelin:
myynpähän henkeni niin kalliista kuin voin, kun se kerran kumminkin on
mennyttä.

Pentti naurahti. Vai sellainen käsitys ryssillä oli heistä. No, se oli
kenties hyväksi vain. Ymmärsivätpä sitten ainakin tarpeeksi pelätä
vihollisiaan.

Ryssä koetti kelmeässä kuunvalossa tutkia hänen kasvojaan. Kourat,
niin, kourat tuolla miehellä oli juuri sellaiset kuin maine
suomalaisista tiesi kertoa. Mutta kasvot olivat toista maata, hienot ja
älykkäät.

— Olette kai tiedustelumatkalla? kysäisi hän.

Hermanni ei ymmärtänyt sanaakaan vangin solkkauksesta, mutta sitä
synkempää vihaa hän miestä kohtaan tunsi. Hän kääntyi Penttiin.

— Tehdään nyt loppu, Kaira, sähähti hän. — Johan Kuikka-vainaa selitti:
»Häviävä!» sanoi piru kun ryssän loi. Annetaan tämän hävitä!

Mutta Pentti pidätti häntä.

— Älähän nyt intoile, Vaari. Voimme saada mieheltä tärkeitä tietoja.

Ryssään päin kääntyen hän lisäsi:

— Oikein arvattu. Olemme tiedustelemassa.

— Jos takaatte, ettei minua kiduteta eikä ammuta, ei teidän tarvitse
kauempaa hakea tietoja, puhkesi ryssä puhumaan nopeasti. — Minä tiedän
kaiken ja kerron kaiken. Rehellisesti, vannon sen upseerikunniani
kautta.

— Hyvä, vastasi Pentti. — Jos vastaatte rehellisesti kaikkiin
kysymyksiini, annan sanani, ettei teille tapahdu mitään.

Kun he kääntyivät palaamaan kartanoon, virkahti vanki kevyesti:

— Miksi en vastaisi? Olen keisariajan upseeri. En voi pitää tätä
taistelua omanani. Olen mukana vain, koska en muutakaan voi.

Hänellä ei ilmeisesti ollut syytä pelkoon, olihan partion johtaja
taannut hänen henkensä. Ja suomalaisilla — oli hän kuullut — oli
omituinen tapa pitää sanansa, olipa se sitten annettu vaikka
veriviholliselle. Hieman häntä sentään hermostuttivat nuo kaksi perässä
tulevaa miestä, varsinkin vanhempi. Se asteli jäljessä muristen kuin
vihainen karhu. Mutta päällikköään ei kai sekään sentään uskaltanut
uhmata.

Hän alkoi tuntea olonsa yhä varmemmaksi, kävi puheliaaksi ja tarinoi
keisariajasta ja maailmansodasta.

— Harvinainen nautinto nykypäivinä, huomautti hän, — tavata sivistynyt
ihminen. Nautinto meikäläiselle — näissäkin oloissa.

— Sanokaapa, keskeytti Pentti hänen juttelunsa, onko teidän joukkojanne
paljonkin näillä mailla.

— Ei, vastasi vanki suoraan,— ehkä parisataa ratsumiestä, hajautuneina
pikku partioihin.

— Entä suuremmat joukot?

— Joukkiot; ehkä olisi parempi sanoa joukkiot, ehdotti ryssä, —
muutahan meillä ei enää ole. Toista oli ennen. Silloin oli armeija,
mahtava armeija. Nyt on vain suurempia ja pienempiä joukkioita,
typerien, kyvyttömien päällikköjen johdossa. Meitä upseereja, onhan
meitäkin, mutta meihin ei luoteta — ei enää tai ei vielä, kumminpäin
sen nyt tahtoo sanoa. Meille annetaan vain kymmenen, parikymmentä
miestä johdettaviksemme. Niin, suuremmat joukkiot, niitähän kysyitte?
Ne ovat etelämpänä. Valmistavat »suurta» hyökkäystä.

— Marienburgia vastaan?

— Niin. Ensi kuun ensimmäisenä päivänä vallataan se takaisin.

Pentti naurahti.

— Vallataan? Näyttepä te sittenkin luottavan »joukkioihinne».
Ihmeellisesti.

— Kyllä se onnistuu, niillekin, vastasi ryssä varmasti. — Nyt, kun
suomalaiset joukot ovat poistuneet sieltä.

Pentti ei sanonut mitään. Niin, kuka tietää? Ryssillä oli jälleen
yliote koko eteläisellä rintamalla. Marienburgin puolustusjoukot olivat
aivan liian heikot. Koikylän ja Marienburgin uljailla taisteluilla
olivat Pohjan Pojat valloittaneet seitsemänkymmenen kaatuneen ja
haavoittuneen hinnalla tuon lättiläisen kauppalan. Sitäkö varten vain,
että se näin pian jälleen menetettäisiin?

— Teitä Pohjan Poikia me pelkäämme, suoraan sanoen, jatkoi vanki. —
Miehistöön on syöpynyt taikauskoinen kammo teitä kohtaan. Nytkin, kun
kuultiin teidän palaavan Valkiin, tahtoivat päälliköt lähettää muutamia
rykmenttejä katkaisemaan teiltä paluutien. Hyvä, rykmentit lähtivät
liikkeelle, tunkivat virolaiset sivulle, joten tie olisi ollut vapaa.
Mutta silloin levisi miesten keskuuteen — piru nuo tyhmät lampaat
periköön — tieto, että heidät aiottiin viedä suomalaisia vastaan. Ja
arvatkaapa, mitä silloin tapahtui?

Pentti pudisti päätään. Hän oli ryssän puhuessa katsonut tätä
tutkivasti. Tuossa laihassa, pitkässä miehessä, hänen tummissa
kasvoissaan ja kiiluvissa silmissään oli jotakin luhistunutta ja
samalla eläimellistä, joka sai hänet katumaan, ettei sittenkin ollut
antanut Hermannin tehdä mielensä mukaan.

— Ette arvaa, sehän on luonnollista, pakinoi vanki edelleen. — Me
olemme vihollisia, me kaksi, olosuhteiden pakosta. Ja kuitenkin täytyy
minun sanoa, että te olette pirunmoisia sotilaita, te ja teidän
toverinne. Narva, Valk ja Marienburg — loistavasti suoritettuja
kaappauksia! No niin, rykmentit jäivät siihen paikkaan. Päälliköt
— nuo avuttomat raukat — uhkasivat ja rukoilivat, kirosivat ja
itkivät, mutta miehet eivät suostuneet ottamaan enää askeltakaan.
»Emme lähde surman suuhun», selittivät he. »Suomalaiset karkoittivat
Narvasta moninkertaiset joukkomme. Suomalaiset iskeytyivät läpi
kallionlujien asemiemme Valkiin. Suomalaiset sieppasivat selkämme
takana Marienburgin.. Meillä on kotona vaimo ja lapset, emme lähde
voittamattomien suomalaisten teurastettaviksi!» Ja niin jäi koko puuha.
Vain parisataa ratsumiestä — reippaita miehiä, joille eivät merkitse
mitään sellaiset lapsellisuudet kuin henki ja kotonaolijain kurjuus —
suostui lähtemään, ja tehtäväksemme annettiin häiritä paluutanne niin
paljon kuin mahdollista.

He saapuivat kartanon edustalle. Kaikissa ikkunoissa loisti tulta.
Oven pielessä seisoi Laukkanen vahdissa. Hänen pulleille kasvoilleen
ilmestyi leveä irvistys, kun hän näki vangin.

— Hei, Kaira! Pääsikös ainoakaan karkuun?

— Ei, entäs teiltä?

— Kahta emme löytäneet, vastasi Laukkanen. — Kolme pääsi hengestään
tässä oven luona, ja kaksi tavoitimme puistossa. Painukaa sisään vain.
Minä hoidan kyllä hevoset.

Jo eteinen todisti talon varakkuutta. Puoliväliin seiniä ulottui
tumma tamminen laudoitus. Kaikki huonekalut olivat tukevatekoisia ja
taiteellisilla leikkauksilla koristettuja.

Hienossa, kirkkaasti valaistussa salissa, johon ovi eteisestä oli
auki, näkyivät Torttila ja Toikka istumassa hämillään. He silmäilivät
väliin suuria, häikäiseviä peilejä seinillä, väliin kauniita
rokokoohuonekaluja; sitten katse painui taas omiin kouriin.

He tunsivat olonsa peräti oudoksi. Kun he näkivät Pentin, valahti
kasvoille helpotuksen ilme.

Salista kuului keveitä askeleita. Kartanon emäntä astui kynnykselle.

— Te? Pentti!

— Katherine!

Hän se todella oli. Tapaaminen oli niin odottamaton, että veri
syöksähti Pentin kalpeille, voimakaspiirteisille kasvoille, kun hän
tunsi hennon vartalon, kauniit kasvot, mustan tukan ja palavat silmät.

Molemmat seisoivat paikoillaan katsoen hellittämättä toisiaan muiden
seuratessa uteliaan yllätettyinä kohtausta. Kummankin mieleen oli
välähtänyt muisto juhlasta, jossa he olivat ensimmäisen kerran
tavanneet. Miten toisenlainen olikaan tämä kohtaaminen! Musiikista
olivat tällä kertaa huolehtineet kuolemaa kylvävät kiväärit. Eikä
Katherinen ollut helppo tuntea juhlapukuista tanssitoveriaan tuossa
parroittuneessa miehessä, jonka yllä oli harmaa asetakki. Ensi
hämmästyksestä selvittyään huomasi Penttikin, että tyttö oli muuttunut.
Se ei johtunut vain yksinkertaisesta, mustasta puvusta. Ei, Katherine
oli todella muuttunut. Kapeat huulet olivat puristuneet yhteen.
Suupielissä oli päättäväinen, kova ilme. Ja katse!

Pentti muisti puhellessaan tytön kanssa Helsingissä aprikoineensa, mitä
merkitsi mustiin silmiin hetkeksi ilmestynyt outo kiilto. Nyt hän sen
tiesi: se oli fanaattisuutta. Se oli — Luoja ties, minkä kehityksen
kautta — astunut etualalle työntäen naisellisen pehmeyden sivuun tai
ehkä paremminkin taka-alalle.

Hän tunsi kirpeää pettymystä. Kaunis nainen hänen edessään ei ollut
se tyttö, joka intohimoisen kuumana, pehmeän kiehtovana oli monesti
sekautunut hänen uniinsa, niin että hän oli herännyt aamulla polttavin
ohimoin ja ruumis velttona ja veressä vastustamaton ikävä. Ei, siinä
seisoi vieras nainen, oman, hänelle, Pentille, uppo-oudon maailmansa
kynnyksellä.

Narri, narri olen ollut, kun olen hänen kuvaansa ajatuksissani hellien
varjellut, välähti hänen mielessään. Ja kuitenkin — hän tunsi veren
polttavan suonissaan. Tunne, hänen ailahteleva tunteensa, nousi nyt,
niinkuin monesti ennen, järkeä vastaan. Hän on kaunis! Kuulukoon hän
miten outoon ajatusmaailmaan tahansa, viekoittelevan kaunis hän on! Ja
se riittää minulle, verelle.

— Tervetuloa kotiini, maisteri Kaira, sai Katherine vihdoin sanotuksi.

Pentti tarttui hänen ojennettuun käteensä ja puristi sitä lujasti.

— Kiitos, Katherine! Enpä aavistanut avatessani tämän talon oven, että
te olisitte toivottamassa minut tänne tervetulleeksi.

Sydämellinen hymy häivähti tytön huulille ja poskipäille. Sinä hetkenä
hän oli taas entinen hurmaava Katherine.

— Enkä minä, että te, Pentti, kunnioittaisitte kotiani käynnillänne,
sanoi hän. — Toisenlaisen vastaanoton olisin silloin valmistanut
teille. Nythän saitte tunkeutua tänne läpi ruudinsavun.

— Mutta se ei riippunut teistä, rakas neiti. Pikemminkin tästä
herrasta, huomautti Pentti osoittaen ryssää.

Vanki ehätti puhumaan:

— Pyydän tuhannesti anteeksi, kaunis neiti. En tiennyt... en
todellakaan tiennyt...

Katherine käänsi hänelle ylenkatseellisesti selkänsä.

— Suokaa anteeksi, Pentti! huudahti hän. — Enhän ole edes pyytänyt
teitä istumaan, niin pyörällä päästä olen. Enkä ole vielä kiittänytkään
teitä yhtä tervetulleesta kuin odottamattomastakin avustanne.

— Ei kestä kiittää, Katherine. Sallikaa minun puolestani lausua julki
ihailuni rohkeudestanne. Te kai ammuitte ryssiä ikkunasta?

— Minä, myönsi tyttö naurahtaen. — Olen täällä yksin isännyyttä
pitämässä. Molemmat veljeni ovat sodassa. Palvelijani ovat pelkkiä
raukkoja. Olin juuri makuulle menossa, kun rauhanhäiritsijät tulivat.
En jaksanut millään hillitä itseäni, olen jo niin väsynyt niihin.
Pelkään muuten, että olisin ampunut teitäkin, jos te olisitte olleet
tunkeutumassa sisään.

Pentti katsoi ihmeissään tyttöön. Taas oli tutuilla, nuorilla kasvoilla
tuo uusi, kova ilme.

— Ei vaaraa, neiti hyvä, sanoi hän. — Suomalaiset vapaaehtoiset eivät
tunkeudu rauhallisten ihmisten koteihin väkivalloin.

Katherine hymähti. Hieman epäuskoisesti. Hieman katkerasti. Mutta hän
ei jatkanut puhelua tästä aiheesta, viittasi vain astumaan saliin.

— Käyn katsomassa, että valmistavat ruokaa, virkkoi hän. —
Tovereiltanne kuulin, että olette nälissänne.

Kun miehet istuivat yksin salissa, lausahti Torttila yksikantaan:

— Vanha tuttavasi? Emäntämme, meinaan.

Pentti nyökkäsi.

— Tutustuin häneen puoli vuotta sitten Helsingissä.

— Ihastuttava nainen, virkkoi vanki. — Onko hän virolainen?

— Lättiläinen, vastasi Pentti.

Hermanni oli koko ajan tarkannut ryssää epäluuloisena. Mitä enemmän hän
katsoi tämän laihoja, mustanpuhuvia kasvoja, sitä voimakkaammaksi yltyi
viha.

— Parasta ampua kuula tuon kalloon, ennenkuin on myöhäistä, sähähti hän.

— Näetkö taas peikkoja, Vaari?

Hermanni raapi tuumivan näköisenä hiustupsua niskassaan. Hetken
kuluttua hän virkkoi:

— Naura vain, Kaira, mutta ellei siinä ennen pirua ollut, niin nyt se
siihen meni. Olisitpa nähnyt, miten sen ketunsilmät välähtivät, kun
sanoit, että emäntämme on lättiläinen.

Toikka hieroi valtavan nenänsä vartta. Sitten hörähti hän nauramaan ja
sanoi leveästi ojennellen pitkiä, voimakkaita käsivarsiaan:

— Jaha, pojat, se tehdään! Antakaa hänet vain minulle. Kenraali
Toikka vie tuon saakelin mustanaaman ulos, pikkusen vain ulos. Mutta
senjälkeen ei teidän tarvitse kuulla hänestä mitään.

— Älkäähän nyt, rauhoitti Pentti. — Meillä on tällä hetkellä
tärkeämpääkin miettimistä.

Hän kaivoi taskustaan muistikirjan ja kartan. Nopeasti hän kirjoitti
ilmoituksen kahakasta ja vangitun upseerin antamista tiedoista. Sitten
syventyi hän tutkimaan karttaa.

— Heti kun olemme syöneet, palaavat Jännes ja Hermanni joukkojemme
luo ja vievät tämän ilmoituksen, määräsi hän. — Se on tärkeä. Samalla
otatte mukaanne kaikki hevosemme. Lupasin talonpojille toimittaa ne
takaisin, jos suinkin mahdollista, ja sanassani tahdon pysyä. Ryssien
hevosista saamme itsellemme paremmat ratsut, huonoin niistä saa jäädä
vangillemme. Onko selvä?

Miehet nyökkäsivät vaieten.

— Sinä, Torttila, lisäsi Pentti, — jatkat Toikan ja Laukkasen kanssa
tiedusteluretkeä määrättyyn tienristeykseen saakka; jäätte sinne
odottamaan rykmenttiä. Partiomme on suoritettava tehtävänsä loppuun.
Täytyy saada varmuus siitä, ettei täällä todellakaan ole suurempia
vihollisjoukkoja liikkeellä.

Kun Pentti oli lopettanut, katsoivat toverit epävarmoina toisiaan.
Vihdoin otti Torttila piipun suustaan ja kysäisi hiljaa:

— Entäs sinä?

Hermanni lisäsi hampaittensa välistä:

— Ja vanki?

— Minä vastaan vangista, sanoi Pentti. — Hänen kuljettamisensa
haittaisi pahasti partion liikkumista. Jos taas jättäisin
hänet Hermannin haltuun, ampuisi Vaarimme hänet ensimmäisessä
tienristeyksessä. Tulin antaneeksi ryssälle sanani, ettei hänelle
tapahdu mitään. Se oli ehkä typerästi tehty. Vai mitä, Vaari?

Hermanni käsitti, että kersantti koetti lepyttää häntä. Mutta vanhan
metsäläisen sisu ei antanut perään. Hän sähähti vihaisesti:

— Typerästi! Vähintään typerästi!

Pentti naurahti väkinäisesti.

— Siis typerä, hyvin typerä lupaus, hyväksyi hän.

— No niin, itsepä saan kantaa vastuunkin hänen vartioimisestaan. Kai
te nyt sentään luotatte vielä niin paljon minuun, että uskotte minun
voivan huolehtia yhdestä vangista?

— Totta kai, murahti Torttila.

— Mutta miksi saakelissa sinä et seuraa meitä, Kaira? ihmetteli Toikka.

— Kylläpä te olette tänä iltana uteliaalla tuulella! ärähti Pentti,
jota toverien katseet alkoivat hermostuttaa. — Seuraan kyllä partiota,
mutta hetkistä myöhemmin. Ettekö te käsitä? Ensi kerran tavatessani
emäntämme ihastuin häneen aika lailla. Kun kohtalo on nyt heittänyt
hänet toistamiseen tielleni, tahtoisin puhella hänen kanssaan hetken
kaikessa rauhassa. Pitäisihän sen olla hyvin järkeen menevää. Saattaa
olla, ettemme tämän jälkeen enää milloinkaan tapaa toisiamme.

Miehet silmäilivät äänettöminä väliin johtajaansa, väliin toisiaan.
Kyllä, kyllä he ymmärsivät. Mutta sittenkin. Ensimmäistä kertaa
lähettäisi heidän ryhmänjohtajansa heidät suorittamaan tehtäviään
ja jättäytyisi itse jälkeen. Eikä se ollut pahinta. Kaira jäisi
yksin kartanoon, jonne minä hetkenä hyvänsä saattoi eksyä uusia
vihollisparvia.

Torttila puhkesi puhumaan:

— Kaira, tule sittenkin mukaamme. Se on tietysti naurettavaa
taikauskoa, mutta minusta tuntuu, että jos jäät tänne, olemme nyt
viimeistä kertaa yhdessä. Kaira, älä keskeytä. Enhän yleensä ole sinua
liioilla puheilla rasittanut. Sanoit, että emäntämme on lättiläinen.
Mistä tiedät, miten hän suhtautuu taisteluun, jota käymme? Muistanet
Pajun kartanon lättiläiset tarkkampujat. Ja muutenkin, lättiläiset,
jotka ovat tiellemme osuneet, ovat kohdelleet meitä vihollisinaan.
Kaira, älä jää tänne, älä luota tuohon tyttöön!

Veri oli noussut Pentin päähän toverin puhuessa. Kiivas vastaus pyöri
hänen kielellään, mutta hän pakottautui sanomaan rauhallisesti:

— Tiedän, että tarkoitat parastani, Jussi. Olihan se sitäpaitsi kai
pisin puhe, minkä eläessäsi olet pitänyt. Mutta katsos, minä tunnen
tytön ja luotan häneen. Siksi jään.

Siihen ei ollut mitään sanomista. Toverit vaikenivat. Painostava
äänettömyys laskeutui huoneeseen.

Jännes oli vaieten seurannut syrjästä keskustelua. Punakoilla,
näppylöiden rumentamilla kasvoilla oli neuvoton ilme. Nyt hän nousi ja
astui Pentin luo.

— Kaira, anna Hermannin yksin viedä ilmoitus, pyysi hän, ja äänessä
värähteli liikutus. — Tuota, tahtoisin jäädä luoksesi. Kaksi miestä
pystyy torjumaan vaaran, joka yhdelle voi olla ylivoimainen.

— Mutta tehän olette mielettömiä, joka mies! tulistui Pentti. — Mistä
olette nyt yht'äkkiä saaneet päähänne, että olen mennyttä miestä, jos
tunniksi jättäydyn toisista jälkeen? Ellette tosiaankaan tahdo suostua
järjestelyyni, niin täytyy minun tietysti jättää käyttämättä ainoa
kohtalon minulle suoma tilaisuus ja lähteä suoraa päätä kanssanne.

Torttila pölläytti suustaan sakean savun ja vastasi jurosti:

— Kyllä sinä tiedät, Kaira, mistä tässä on kysymys.

Mutta käske sinä, me tottelemme.

Puhelu katkesi siihen.

Katherine ilmestyi kynnykselle:

— Pöytä on katettu. Tehkää hyvin!

       *       *       *       *       *

Pentti seisoi Katherinen vieressä katsoen poistuvien tovereittensa
jälkeen. Kavionkapse heikkeni heikkenemistään.

Omituista, miten raskaaksi hän tunsi mielensä. Ja kummallisen kumeina
kaikuivat yhä hänen korvissaan Torttilan viime sanat: »Jumalan haltuun,
Kaira!»

Mitä hullua! Oliko toverien taikauskoinen pelko tarttumassa häneenkin?

Hän riistäytyi irti alakuloisista ajatuksista ja kääntyi tytön puoleen:

— Ihmettelettekö te, Katherine, etten lähtenyt muiden mukana?

Tyttö ei katsonut häneen vastatessaan:

— En. Olisin ihmetellyt, jos olisitte lähtenyt. Lyhyt rupatteluhetki
teen ääressä meidän kahden on toki toisillemme suotava, kun kerran
sattuma on vienyt meidät yhteen.

Katherine meni edeltä sisään. Pentti lupasi seurata hetken kuluttua.
Hän kiersi kartanon taa, jonne aivan kulmahuoneen ikkunan alle hän
oli sitonut kiinni hevosensa. Se oli kaunis, puoliverinen ratsu, joka
ilmeisesti kykeni tekemään nopeasti taivalta. Saattoi olla, että sen
voimat joutuisivat vielä tänä yönä koetukselle; ja kaiken varalta oli
parasta, että se oli valmiina lähtöön minä hetkenä hyvänsä. Vankinsa
hevosen hän oli vienyt talliin. Yllätyksen sattuessa ei hänellä olisi
aikaa ottaa ryssää mukaansa.

Varmistuttuaan siitä, että ulkona kaikki oli kunnossa, palasi Pentti
sisään. Hän sulki ulko-oven huolellisesti ja lähti katsomaan vankiaan.

Hermanni oli valinnut ryssälle säilytyspaikan. Se oli pieni, syrjäinen
huone. Ovi oli tukeva. Ainoa ikkuna oli korkealla katonrajassa.
Mutta epäluuloisena kuten aina, ei Hermanni ollut tyytynyt noihin
varokeinoihin, vaan oli vielä sitonut ryssän lujasti sekä käsistä että
jaloista.

Kun Pentti astui huoneeseen, makasi vanki leposohvalla. Kuullessaan
oven käyvän nosti hän päätään.

— Kas vain, te, virkahti hän tuntiessaan tulijan. — Kuulin
kavionkapsetta. Tuliko joku vai lähtikö?

— Lähti.

— Niitä oli monta?

Kun Pentti ei vastannut, jatkoi ryssä:

— Teidän ystävänne eivät sallineet minun tulla syömään kanssanne. He
eivät kai käsitä, että vangillakin saattaa olla nälkä.

— Minusta näytti, ettei teillä ollut erikoista haluakaan syödä samassa
pöydässä, sanoi Pentti.

Ryssä säpsähti.

— Eikö halua?

— Ei vastasi Pentti jyrkästi.

Vanki mietti hetken. Sitten alkoi hän puhua nopeasti: Te olette järkevä
mies, te. Katsokaas, asia on todellakin niin, että tunnen suurta
vastenmielisyyttä istua pöydässä, jossa minua pidetään vihollisena.
Varsinkin eräs miehistänne, se vanha, kaljupäinen, hermostutti minua.
En olisi saanut palaakaan alas jos hän olisi istunut lähelläni.
Ymmärrättehän te. Mutta nyt minulla on nälkä, hirvittävä nälkä. Ja
onhan vankikin ihminen. Eikö teidänkin mielestänne. Niin, niin,
arvasinhan sen, te olette sivistynyt mies. Senvuoksi rohkenisin esittää
teille pyynnön, pienen pyynnön. Täyttäkää se, olen siitä teille
ikuisesti kiitollinen.

Pentti oli liian kiintynyt omiin ajatuksiinsa, jo ryssän kiihkeä
pyytely ja mairitteleva ääni olisivat voineet herättää hänessä mitään
epäluuloja. Häntä askarrutti edessä oleva kohtaus Katherinen kanssa.

— Ja se olisi?

— Aivan vähäpätöinen, vakuutti vanki. Nälkäisen miehen pyyntö.
Huomauttakaa ihastuttava emännällemme, että minäkin söisin mielelläni
hiukan, mitä hyvänsä.

— Saatanhan sanoa, myöntyi Pentti.

Ryssä aikoi lisätä vielä jotakin, mutta muutti sitten mieltään. Kun hän
oli jälleen yksin, vääntyivät paksut huulet ilkeään, vahingoniloiseen
hymyyn.

Pentti oli palannut saliin odottamaan Katherinea.

Omituista, miten varovaiseksi olen käynyt, ajatteli hän. Se johtuu
kai yksinäisyydentunteesta. Niin, yksinäiseksi hän todella tunsi
itsensä. Nämä parina kuukautena, jotka hän oli kuulunut Pohjan
Poikain rykmenttiin, oli hän nyt ensimmäistä kertaa erossa kaikista
tovereistaan. Pajun kentällä haavoittuneena maatessaankin oli hänellä
ollut vierellään Jännes ja muutaman metrin päässä olivat viruneet
Pentinmäen veljesten ruumiit.

Hän seisoi kattoon ulottuvan seinäpeilin edessä tarkastaen omaa
kuvaansa.

Laihtunut, niin, laihtunut hän oli. Ja silmäkulmien väliin oli painunut
syvä ryppy, joka hymyillessäkään ei silinnyt.

Äidinkin taitaisi olla vaikea tuntea häntä nyt. Tai kenties hän
tuntisi. Harmaista, välähtelevistä silmistä. Hannahan se oli, joka oli
puhunut hänen välähtelevistä silmistään. Niin, Hanna...

Välähtelevistä, niin, nyt. Mutta jo huomenna kenties — lasia,
tyhjyyttä...

Yhtäkkiä iski hänen mieleensä ajatus: mitä minä haen täältä?

Torttilan hän oli lähettänyt sijastaan johtamaan partiota. Toiselle
hän oli jättänyt sen paikan, joka oli uskottu hänelle. »Luotan teihin,
kersantti Kaira», oli pataljoonan komentaja sanonut. Suurin osa
matkasta oli kyllä jo tehty. Mutta sittenkin.

Miksi? Miksi minä jäin?

Samassa astui Katherine saliin.

— Olen antanut kattaa teepöydän kulmahuoneeseen, sanoi hän. —
Palvelusväki on mennyt jo levolle, joten saatte tyytyä minun
tarjoiluuni.

Pentin kielellä pyöri vastaus: Kiitos neiti, mutta minun täytyy lähteä
nyt, velvollisuus kutsuu. Mutta hän ei tullut sanoneeksi mitään,
seurasi vain tyttöä.

Kun he istuivat vastakkain mukavissa, nahkalla päällystetyissä
nojatuoleissa, virkkoi Katherine:

— Tuntuu aivan unelta, että istumme taas näin, välillämme vain pieni
pöytä, tällä kertaa minun isänmaassani.

Hänen äänensä oli pehmeä. Siinä väreili muistoja, sydämen sopukoissa
vaalittuja muistoja. Se värähdytti Penttiä. Veri suhisi päässä ajaen
kylmän järjen varoituksineen auttamattomasti tiehensä. Kun tyttö ojensi
hänelle teelasin, tarttui hän polttavin käsin siroihin, valkoisiin
sormiin. Ja harmaissa silmissä paloi rukous.

Mutta samassa hän nojautui taaksepäin. Taustalla puolittain katkerana,
puolittain ivallisena vaaniskellut järki tukahdutti äkisti silmien
palon. Hetkeksi jäi veri vain polttamaan poskipäille. Harmin puna.

Tyttö oli vetänyt sanaa sanomatta pois kätensä.

He silmäilivät ääneti toisiaan.

Vihdoin Pentti sai nieltyä suuttumuksensa, niin että voi rauhallisella
äänellä sanoa:

— Te jätitte niin äkkiä Suomen, neiti.

— Niin; hullunkurista, mutta teidän puheenne ajoi minut takaisin tänne.
Tahdoin päästä kotiin, minäkin. Tekemään työtä oman maani hyväksi.

— Ja mitä uusi elämä on antanut teille?

Katherine viivytti vastaustaan. Hän tuijotti vastapäisellä seinällä
riippuvaan isä-vainajansa kuvaan. Sitten sanoi hän huokaisten:

— Vähän. Toistaiseksi kovin vähän.

Hetken vaitiolon jälkeen Pentti alkoi puhua:

— Omituista. Seisomme siis jälleen vastakkain, Katherine. Teiltä on
elämä laimentanut innostuksenne. Minulle se on antanut uskoni takaisin.
Eräs ystävättäreni sanoi minulle ennen tänne lähtöäni: Jumala voi antaa
sinulle vielä takaisin vanhan mielesi ja vanhan uskosi. Silloin minä
nauroin, mutta ihme on tapahtunut: olen saanut ne takaisin, täällä.
Se erona vain, että menetin nuorukaisen innostuksen ja sain takaisin
miehen uskon. Uskon kansaani.

Katherinen ajatukset kulkivat omia teitään.

— Niin, te, sanoi hän raskaasti. — Toista on meillä. Me emme pääse edes
alkuun. Aina riehuvat viholliset meidän maillamme tukehduttaen kaikki
meidän pyrkimyksemme. Kun palasin kotiin, vallitsivat saksalaiset
täällä. Heidän jälkeensä tulivat venäläiset. Ja nyt viimeksi te
suomalaiset ja teidän jäljessänne virolaiset.

Pentti katsoi ihmeissään tyttöä.

— Katherine! Nyt en ymmärrä teitä. Viholliset, sanoitte. Ette kai voi
pitää meitä vihollisina?

Tytön mustat silmät kohtasivat kovina hänen katseensa. Uhma loisti
niissä. Pidätetty viha värisytti hienoja sieraimia. Ja sanat pursuivat
kapeitten huulien ylitse kylminä, ivallisina:

— Ystävinäkö minun pitäisi teitä pitää? Ettekö te ole valloittaneet
Valkia ja Marienburgia? Valkista aina Marienburgiin saakka olette
lahjoittaneet virolaisille lättiläistä maata!

— Niin, jatkoi hän yhä kiihtyen, kun Pentti ei vastannut, — katsokaa
vain kummissanne minua, maisteri Kaira! En ole sama isänmaaton
pakolaistyttö, jota tanssititte silloin kerran. Olen lättiläinen
henkeen ja vereen. Lättiläinen, jolle isänmaa, niin turvaton ja maahan
tallattu kuin se nyt onkin, on kalleinta maailmassa! Nauratteko te,
maisteri Kaira?

Pentti pudisti päätään, surullisena, ymmällä ollen. Hän oli odottanut
heidän tapaamisensa muodostuvan vallan toisenlaiseksi. Käänne, jonka
keskustelu oli saanut, oli niin yllättävä, ettei hän tiennyt, miten
selittää, mistä alkaa.

— Suomessa! huudahti Katherine, ja mustat silmät paloivat synkkinä,
hurjina. — Suomessa opin kunnioittamaan ja rakastamaan teidän
kansaanne. Näinä kuukausina olette te ja teidän toverinne, jotka
yritätte pirstoa maa-raukkaani, opettaneet minut vihaamaan Suomea!

Pentin silmissä välähti ja hän puhkesi kiivaasti puhumaan:

— Ei mutta, Katherine! Tehän olette käsittänyt kaiken väärin. Aivan
väärin! Mekö olisimme tulleet pirstomaan teidän isänmaatanne?
Lahjoittamaan siitä osia vieraille? Ei! Olemme tulleet vapauttamaan
veljeskansaamme, pelastamaan Viroa!

Tyttö nauroi. Ivallista, katkeraa naurua.

— Ja pelastaaksenneko Viron on tarpeen, että ryöstätte lättiläisiä
taloja? Viette heinät ja ruo'at!

Pentti yritti tarttua hänen käteensä, mutta tyttö veti sen pois.

— Älkää yrittäkö tuota tietä, maisteri Kaira! Minä en ole enää mikään
pikku tyttö. Tiedän, mitä sanon.

— Ettekä kuitenkaan tiedä, vastasi nuori sotilas rauhallisesti. —
Rakas neiti, mitä te oikeastaan tiedätte sodasta ja sodan vaivoista?
Pitäisikö teidän mielestänne sotilaiden ja heidän hevostensa kuolla
nälkään, silloinkuin taloissa on yllinkyllin ruokaa molemmille, mutta
sitä ei tahdota antaa? Puhutte ryöstöistä, Katherine. Sanokaa minulle
yksikin talo, jossa emme olisi kaikesta maksaneet täyttä hintaa, niin
tunnustan teidän olevan oikeassa.

Tyttö ei vastannut. Mutta hymyä, jota Pentti koetti houkutella esille,
ei ilmestynyt noille kauniille, kovettuneille kasvoille.

— Ja vapauttaaksenneko veljeskansanne on tarpeen, että lättiläisissä
kaupungeissa nyt isännöivät virolaiset? kysyi hän hetken kuluttua
pistävän pilkallisesti. — Marienburg on lättiläinen, sitä ei toki
kukaan voi kieltää. Tiedän, että virolaiset sanovat Valkia omakseen,
mutta yhtä hyvin se on meidän kuin heidän.

Huoneeseen laskeutui äänettömyys.

— Katherine, virkahti Pentti viimein alakuloisesti, — on turhaa jatkaa
väittelyämme. Emme kuitenkaan ymmärrä toisiamme. Luulin tosiaan
tapaamisemme muodostuvan toisenlaiseksi. Melkein kadun, etten seurannut
tovereitani.

— Te olette kohtelias mies, te, maisteri Kaira... Minun mielestäni
olimme velkaa toisillemme tämän selvittelyn. Ja mitä keskustelumme
sävyyn tulee, niin muunlainen se tuskin olisi voinut näissä oloissa
olla lättiläisen isänmaanystävän ja suomalaisen palkkasoturin välillä.

Pentti nousi äkisti paikoiltaan ja astui ikkunan luo. Veri suhisi
ohimoilla. Suuttumus jäyti rintaa.

Katherine? Oliko tuo nainen hänen selkänsä takana tosiaan sama tyttö,
johon hän olisi ollut valmis vaihtamaan lapsuuden leikkitoverinsa
uskollisen rakkauden?

Eihän heillä ollut mitään yhteistä pohjaa. He eivät voineet edes
ymmärtää toisiaan.

Ulkona oli pilkkosen pimeää. Puoliyö oli ohitse.

Alhaalla, ikkunan alla, kuopi hänen ratsunsa kärsimättömänä lunta. Sen
teki mieli päästä liikkeelle.

Liikkeelle? Niin jos hän lähtisi heti, saavuttaisi hän pian Torttilan
ja toiset.

— On parasta, että lähden nyt, virkkoi Pentti kääntyen jälleen
huoneeseen.

Tyttö nousi. Äskeinen palo oli silmistä sammunut.

Kasvot olivat värittömät.

— Niin, sanoi hän hiljaa. — Kenties se on parasta.

Meille molemmille. Onnea matkalle, Pentti!

— Hyvästi, Katherine! Ja kiitos kestityksestänne!

Sotilas astui ovelle, mutta käännähti kynnykseltä jälleen tyttöön päin.

— Tosiaan, olin aivan unohtaa! Vankini pyysi saada jotakin syötävää.

— Palvelusväki on levolla, vastasi Katherine, — mutta jos toivotte
sitä, niin voin itse viedä hänelle haukattavaa.

Pentti ojensi hänelle avaimen. Tyttö otti sen vastaan ja virkahti
hieman omituisesti hymyillen:

— Jäättekö tänne? Ehkä olisi viisainta teille tulla mukaan,
vartioimaan, etten vain vapauta vankianne.

Pentti pudisti päätään.

— Te ette tarvitse vartijaa, Katherine.

Jotakin lämmintä ja pehmeätä läikähti tytön silmiin, mutta se katosi
samassa.

— Minä en suomalaisena luottaisi näissä oloissa lättiläiseen, sanoi hän
ärsyttävällä äänellä. — Kenties otatte avaimen takaisin, kun ilmoitan,
että molemmat veljeni taistelevat — niinkuin nyt jokaisen kunnon
lättiläisen tuleekin — venäläisten riveissä, teitä vastaan!

Pentti hätkähti, mutta vastasi sitten rauhallisesti:

— Pitäkää avain, Katherine. Nyt, kun te puhutte noin, voin kertoa, että
erään toverini viimeiset sanat ennen eroamistamme olivat: älä luota
tuohon tyttöön. Annan teille saman vastauksen kuin hänelle: tunnen
tytön.

Katherine kääntyi menemään, mutta pysähtyi vielä kerran ja sanoi
arvoituksellisen hymyn karehtiessa ohuilla huulilla:

— En sano, että vapautan vankinne, maisteri Kaira. Mutta teidän
sijassanne en sittenkään miehenä väittäisi tuntevani naista. En
ainakaan vihollismaassa.

Seuraavassa hetkessä hän oli poissa.

Pentti seisoi paikoillaan. Ensin hän oli aikonut juosta tytön jälkeen.
Mutta olihan hän sanonut luottavansa Katherineen. Mitä syytä hänellä
oli pelätä? Mutta sittenkin... Tämä oli aivan uusi Katherine, jolta
saattoi odottaa melkein mitä tahansa. Tuon mielettömän kuvitelman
vallassa, että he, Pohjan Pojat, olivat hänen ja hänen kansansa
vihollisia. Ja taistelivathan hänen molemmat veljensä ryssien riveissä.
Ainakin Katherine oli sanonut niin.

No niin. Oli miten oli, hän jäisi paikoilleen. Pohjan Poika ei pelkää.

Kiväärinsä hän oli jättänyt eteiseen. Mutta täällä ei siitä olisikaan
mitään apua. Hyvä, että hänellä oli browninki mukanaan. Jos tyttö
tosiaan vapauttaisi ryssän ja se sattuisi tapaamaan jonkun partion, voi
hän vielä joutua tarvitsemaan asetta.

Hän koetti pysytellä levollisena. Mutta järki kävi kylmän ivallisena
hänen tekojensa kimppuun. Se takoi aivoissa ja ohimoissa säälimättä:
Kas niin, kauniin sopan olet taas keittänyt itsellesi, Pentti Kaira.
Eikö riittänyt, että olet kantanut tuon oudon tytön kuvaa sydämessäsi
kuin joku keskiaikainen trubaduuri, yhtä hupsuna ja hullunkurisena?
Eikö riittänyt, että samaisen naisen vuoksi jätit toisen päätettäväksi
työn, jonka pataljoonan komentaja sinulle uskoi? Taisitpa, mies parka,
odottaa vanhan sotaveikkosi lupaamaa tuliaissuukkoa noilta kapeilta
huulilta. No, saitko sen? Et, sait vain kauniin ja kunniakkaan
arvonimen palkkasoturi ja ryöväri! Ja kaiken kukkuraksi: avaimen
luovutus, se oli huippu! Tahdoit tietysti leikkiä suurpiirteistä,
vaikuttaa tuohon naiseen luottamuksellasi. Naurettavaa! Ikäänkuin
luottamuksesi painaisi vaa'assa hitustakaan, jos hänen mustakutriseen
fanaatikonpäähänsä juolahtaa asettua suoraan vihollisen puolelle!

Hän avasi ikkunan ja arvioi matkaa maahan. Tiukan tullen ei olisi
temppu eikä mikään hypätä ikkunasta hevosen selkään ja sitten metsään.

Hetkisen hän tunsi halua tehdä sen heti. Mutta ei, ei sittenkään!

Hänen toinen minänsä — se, joka hänen tekojaan oli tähänkin asti
johtanut — piti puolensa.

Katherine ei voinut pettää häntä. Hän oli tietysti vain paloitellut
nähdäkseen, kestikö suomalaisen luottamus koetuksen.

Yht’äkkiä hän säpsähti. Hän oli kuulevinaan risauksen alhaalta
puistosta. Hän sammutti lampun ja kiiruhti ikkunaan.

Jos ryssä sittenkin oli päässyt vapaaksi ja hiipi nyt hänen hevostaan
kohden rientääkseen hakemaan apua! No niin, siinä tapauksessa hän
ampuisi miehen.

Pentti odotti. Odotti kauan. Mitään ei näkynyt. Kaikki oli jälleen
aivan äänetöntä alhaalla puistossa.

Mutta merkillisen kauan Katherine viipyi.

Nyt! Salin parkettia vastaan kuului askeleita.

Pentti vetäytyi pois ikkunasta ja sytytti nopeasti lampun.

Ovi avautui. Se oli Katherine. Mutta miten kalpeana! Kasvoilta oli
paennut kaikki veri. Hän nojautui raskaasti ovenpieleen.

— Ampukaa nyt minut, jos tahdotte, kuiskasi hän käheästi. — Olen tehnyt
sen. Olen vapauttanut vankinne. Hän on kenties jo tuossa tuokiossa
toisten kanssa täällä.

— Katherine!

Tyttöön tuli jotakin uhmaavaa. Hänen silmänsä paloivat hurmioituneina.
Hento vartalo värisi.

— Niin, ja minä myöskin käskin häntä hakemaan apua, jotta saamme teidät
vangiksi! huusi hän. — Te olette minun ja maani vihollinen! Koko
Lätin kansa on nouseva taisteluun suomalaisia ja virolaisia sortajia
vastaan! Yhdessä venäläisten kanssa! Nyt, kun Venäjä on antanut meille
autonomian!

— Autonomian? Venäjä? Kuka teille on mokomaa uskotellut?

— Hän, vankinne!

Pentti purskahti katkeraan nauruun. Nyt hän käsitti. Käsitti kaiken.
Ryssä oli hoitanut asiansa hyvin.

— Ja te uskotte ryssää! Roistoa, joka muutama tunti sitten oli valmis
murhaamaan teidät! Ettekö ymmärrä, että hän valehteli saadakseen teiltä
vapautensa.

— Hän ei valehdellut! Vaikka te ette tietenkään usko, että myöskin
minun kovia kokeneelle isänmaalleni kerran voisi koittaa parempi aika!

Pentti katsoi häntä pitkään. Tieto siitä, että Katherine oli hänet
pettänyt, kouristi hänen sydäntään. Hän teki sen luullen sillä
palvelevansa isänmaataan, koetti jokin ääni hänen sisässään puolustaa
tyttöä. Mutta se ei voinut suojella Katherinen kuvaa, jota hän tähän
asti oli vaalinut sydämessään. Se pirstoutui auttamattomasti.

— Katherine, sanoi hän hiljaisesti, äänessä katkera pettymys, — uskon
kyllä, että teidänkin kansallenne kerran koittaa päivä. Mutta se ei
saavu sitä tietä, jolle te olette nyt astunut. Ei petoksen tietä.
Eikä vapaus ikinä tule ryssiltä lahjana, ei teillekään. Lätin kansan
täytyy taistella se itselleen, samoinkuin suomalaisten ja virolaisten.
Eivätkä pienet kansamme sitä saavuta, vielä vähemmin säilytä, muuten
kuin yhdessä rintamassa seisten, toinen toistansa tukien. Niillä ei
totisesti ole varaa keskinäiseen epäluuloon, toistensa pettämisestä
puhumattakaan.

Tyttö katsoi häneen uhmaten. Oli turhaa kuvitella, että hän uskoisi
vihollista!

Samassa säpsähtivät molemmat.

Ulko-ovi oli temmattu auki. Eteisestä kuului monien askelten töminää.

Hetket olivat kalliit. Pentti juoksi ikkunan luo, mutta kääntyi vielä
kerran tytön puoleen.

Kiitos, neiti. Te olette antanut minulle hyvän opetuksen siitä, minkä
verran lättiläisen ystävyyteen voi luottaa.

Katherine hätkähti. Sanat sattuivat.

Kun Pentti hyppäsi ikkunalaudalle, kuulin jo salista kiireisiä
askeleita. No, ryssät eivät saavuttaisi häntä. Pian olisi hän metsän
turvissa.

Hän hyppäsi alas. Seuraavassa hetkessä hän istui ratsunsa selässä ja
iski kantapäänsä sen kupeisiin. Mutta hevonen ei hievahtanutkaan.
Joku piti sitä kiinni. Pentti nosti browninkinsa ampuakseen. Mutta
samassa musteni kaikki hänen silmissään. Hän oli saanut ankaran iskun
takaraivoonsa.

       *       *       *       *       *

Kun Pentti toipui, huomasi hän makaavansa samalla leposohvalla, jolla
vangittu upseeri oli loikonut. Ympärillä tuijotteli parvi ryssiä
häneen. Oven pielessä seisoi Katherine kalmankalpeana. Hänen vierellään
oli pari kartanon palvelustyttöä.

Ensi hetkessä oli Pentin mahdotonta käsittää, mitä oli tapahtunut.
Sitten hän muisti.

Hän oli vanki. Niin, muistuttivathan siitä jo kireät köydet käsissä ja
jaloissa. Vanki! Ryssien kynsissä!

Huoneen toisessa päässä istui heidän äskeinen vankinsa selaillen
joitakin papereita.

— Toveri, tämä on jo herännyt, ilmoitti muuan sohvan luona seisovista.

— Irroittakaa köydet jaloista ja tuokaa se tänne, komensi upseeri.

Kun vanki seisoi hänen edessään, virkahti hän ivallisesti:

— Te luulitte meitä typeriksi vai? Poika parka, hevosen luona seisoi
neljä miestä valmiina vastaanottamaan teitä.

Pentti ei sanonut mitään, katseli vain levollisesti häntä silmiin.

Mies muutti äänensävyään. Karskisti hän käski:

— Lyhyesti: missä on Pohjan Poikain rykmentti?

Pentti vaikeni.

— Mikä on sen vahvuus?

Ei vastausta.

— Tuleeko se nyt palaamaan Suomeen vai ottaako se vielä osaa
taisteluihin?

Kun vastausta ei nytkään kuulunut, hypähti upseeri raivoissaan
seisomaan ja sieppasi ruoskansa.

— Vastaatteko vai...?

— En!

Ruoska vingahti ja osui Penttiä suoraan kasvoihin. Ovelta kuului
Katherinen parkaisu. Pentti seisoi hievahtamatta pää pystyssä. Ruoska
oli viiltänyt leveän jäljen kasvoihin, otsalta leukaan saakka. Sitä
kirveli sietämättömästi. Huulista juoksi virtanaan verta.

Hän katsoi halveksivasti lyöjäänsä ja virkahti pilkallisesti:

— Tosia olivat sananne: harvinainen nautinto nykypäivinä tavata
sivistynyt ihminen. Jos teissä joskus lie ollut, min nyt ei teissä
ainakaan enää ole jälkeäkään sivistyneestä ihmisestä.

Ryssä kuohahti uudelleen.

— Sinä ivaat vielä, sinä sika! Mutta kyllä meillä on keinoja pakottaa
sinut puhumaan!

Pentti vastasi lujasti:

— Tehkää, mitä tahdotte, ryssät, Pohjan Pojalta ette tietoja saa.

— Vai emme saa!

Ryssä heitti ruoskan luotaan ja iski nyrkillään vasten vankinsa
kasvoja, niin että veri purskahti nenästä. Pentti horjahti pari askelta
taapäin, mutta saavutti sitten tasapainonsa ja jäi hammasta purren
odottamaan seuraavaa iskua. Harmaissa silmissä salamoi viha.

Ryssä nosti jälleen kätensä, mutta samassa heittäytyi Katherine väliin.

— Te julmuri! huusi hän leimuavin katsein. — Olette upseeri ettekä
häpeä lyödä sidottua miestä!

Ryssä työnsi hänet syrjään, mutta kääntyi sitten kuitenkin hänen
puoleensa jättäen Pentin hetkeksi rauhaan.

— Menkää nukkumaan, tyttö! käski hän tylysti. — Te olette näytellyt
osanne loppuun tässä näytelmässä.

Hän silmäsi tyttöä pilkallisesti. Sitten kääntyi hän tovereihinsa:

— Tässä on, toverit, naikkonen, joka toimitti tuon lurjuksen käsiimme.
Minä olin vankina täällä, mutta hän vapautti minut salaa, kun
valehtelin, että Venäjä on myöntänyt lättiläisille autonomian ja että
he saavat vapauden, kunhan vain auttavat meitä ensin karkoittamaan
kirotut suomalaiset ja virolaiset.

Ryssät purskahtivat ivanauruun.

Pentti kääntyi katsomaan Katherinea. Tyttö oli valahtanut
kalmankalpeaksi. Suuret silmät tuijottivat avuttomina puhujaan.
Palvelijattaret riensivät hänen luokseen peläten hänen kaatuvan.

— Autonomian tosiaan, jatkoi ryssä raa'asti. — Noille koirille, joista
viimeisetkin ovat alkaneet karata joukoistamme. Pakenevat virolaisten
luo ja haaveilevat »kansallisen lättiläisen armeijan» muodostamista,
joka muka virolaisen ylijohdon alaisena on vapauttava Lätin. Mainio
pila!

Katherine katsoi Penttiin. Polttava tuska paloi hänen silmissään.

— Pentti, Pentti, valitti hän hiljaa.

Ryssä kääntyi jälleen tyttöön:

— Ja veljenne sitten? naurahti hän pirullisesti. — Toinen pääsi pakoon
ja on nyt kai »kansallisen armeijanne» kapteeni, jos tarkkoja tietoja
haluatte. Toinen saatiin kiinni, kun hän yllytti muita noudattamaan
esimerkkiä ja karkaamaan. Hänet hirtettiin muutama päivä sitten.

Enempää ei Katherine kestänyt. Käheä huuto pääsi hänen huuliltaan, kun
hän lysähti tajuttomana maahan.

Samassa syntyi huoneessa liikettä. Muuan ryssä syöksyi sisään huutaen:

— Suomalaiset tulevat!

Upseerin ääni kajahti yli hälinän, joka seurasi noita sanoja:

— Suomalaisia? Mistä? Paljonko?

— Kolme tai neljä, mutta ne ovat täysiä piruja!

Rajoittivat kymmenmiehisen partiomme tiellä. Tänne tulevat!

Ryssät eivät vitkastelleet. He syöksyivät huoneesta laahaten Pentin
mukaansa. Hänet heitettiin satulaan. Ja seuraavassa hetkessä syöksyivät
hevoset neliin, kohti metsää.

Maantieltä kartanoon johtavalta kujalta kuului hurjaa kavionkapsetta.

Liian myöhään! Takaa-ajo oli turhaa. Ryssillä oli hyvin levänneet
ratsut, kun taas Pohjan Poikien hevoset olivat hurjasta lennosta lopen
uupuneet.

Kun pakenijat saavuttivat metsän reunan, kantautui Pentin korviin
Jänneksen valittava huuto:

— Kaira! Kaira!




Kuudestoista luku.


Vankijono laahusti eteenpäin. Raskaasti nousivat jalat maasta. Miehet
marssivat kuolemanväsyneinä, tylsästi edessäkulkevan jalkoihin
tuijottaen.

Vierellä ratsastivat vartijat. Toisilla kivääri poikittain edessä,
valmiina ampumaan, jos jonkun päähän pälkähtäisi yrittää pakoon.
Toisilla nagaikka kädessä. Silloin tällöin vingahti ruoska johonkin
ryysyiseen selkään pakottaen horjuvat jalat kestämään.

Eteenpäin. Yhä vain eteenpäin.

Minne? Sitä ei tiennyt vangeista kukaan. Mutta jokainen aavisti matkan
synkän määrän.

Pentti Kaira laahusti murheellisen kulkueen keskipaikkeilla. Kumarana,
ryysyisenä.

Hän tuijotti eteensä. Näkemättä mitään.

Huhtikuun loppupäivien aurinko paahtoi kuumana selkään, jota verhosi
likainen, haiseva takkiriepu. Hikeä valui pitkin kärsimysten uurtamia
nuoria kasvoja. Rääsyihin kiedotut jalat upposivat syvälle maantien
lumisohjuun. Mutta hän ei tuntenut mitään. Pitkät, loputtoman pitkät
vankeusviikot olivat tehneet hänen ruumiinsa turraksi.

Hän ajatteli kotimaata. Muisteli äitiä ja isää. Muisteli Hannaa. Mitä
kauemmas matka joutui sitä kiihkeämmin hänen ajatuksensa tarrautuivat
kaikkeen tuttuun ja rakkaaseen.

— Jumala, oli Hanna sanonut, — saattaa kuljettaa monen mutkan kautta,
mutta hän vie aina perille.

Perille?

Kotimaasta hän oli lähtenyt, omaistensa piiristä. Ja nyt hän oli
täällä. Viettäen elämää, jota tuskin kannatti elämäksi sanoa. Tänne
hän jäisikin. Jäisi ammuttuna virumaan johonkin yhteishautaan... Ja
sittenkinkö perille?

Niin, ehkä jossakin mielessä.

Hänen mieleensä muistui kirje, jonka hän Tarttoon saavuttuaan oli
kirjoittanut Hannalle. »Monesti», oli hän jossakin yhteydessä sanonut,
»on tuntunut, kuin minussa olisi kaksi minää. Toinen, joka tahtoisi
tehdä jotakin, ja toinen, joka seisoo vieressä nauraen. Ja siksi kai
minun tieni on sellainen kuin se on: kuin karjapolku korvessa. En saa
ryhdytyksi mihinkään todenteolla, en päätetyksi mitään.»

Niin, tuo hajanaisuuden tunne oli kiusannut häntä usein kotimaassa.
Se oli hellittänyt paljon, kun hän oli joutunut taisteluihin, uusien
toverien pariin. Mutta vasta kahden viime kuukauden kaameat kokemukset
olivat vapauttaneet hänet lamauttavasta sisäisestä hajanaisuudesta. Nyt
hän tunsi, että hän sekä voisi että tahtoi tehdä tarmolla työtä.

Työtä?

Mutta hänhän ei enää ikinä saisi tehdä sitä. Kaikki oli lopussa.
Ehdottomasti lopussa!

Äitiä ja isää ja Hannaa hän ei näkisi enää milloinkaan. Eikä koskaan
paistaisi hänelle enää isänmaan päivä.

Isänmaa... Kaukainen, ihana isänmaa...

Pelkkä sen ajatteleminen värähdytti häntä, nostatti kyyneleet silmiin.

Isänmaa...

Nyt oli kai kevät jo Suomessakin. Aurinko heloitti päivä päivältä yhä
lämpimämmin tutuille hangille. Kuuset hänen ullakkohuoneensa ikkunan
edessä olivat vapautuneet lumitaakoistaan. Ja keskipäivän aikaan lirisi
pikku puroja pappilan pihamaalla pyrkien urhoollisesti kohti kotijärven
rantaa.

Mutta tuskin kevät keväältä tänä vuonna tuntui kotiväestä. Mitenkähän
äiti oli kestänyt iskun? Äiti-raukka — oli kovaa menettää kaikki kolme
poikaansa... Kuolleena häntä, Penttiä, kotona tietysti pidettiin. Ja
parempi olikin niin. Ajatus kuolemasta on helpompi kestää kuin tieto
vankeudesta, kidutuksesta.

Kuolleena...

Ajatus tehdä loppu kaikista kärsimyksistä, se oli tullut hänen
mieleensä monesti näiden parin kuukauden kuluessa.

Jo ensimmäisessä vankilassa...

»Vankila» tosiaan! Täytyi olla ryssä keksiäkseen sotavangeilleen
sellaisen säilytyspaikan. Maakuoppa se oli ollut. Syvä, kostea kuoppa.
Piikkilankakatolla varustettu.

Sinne hänet oli heitetty parinkymmenen virolaisen keskelle. Pohjan
Poikain puku häneltä oli ensin riistetty, saappaat samaten. Joitakin
likaisia ryysyjä oli heitetty hänen peräänsä, niissä oli vangille
vaatteita kyllin.

Kaksi viikkoa hän oli saanut virua siellä. Vilua ja nälkää kärsien. Yöt
olivat hirveän kylmiä. Ja satanut, satanut oli. Räntää enimmäkseen.
Joskus lunta. Jos oli pakkanen, niin että ryssät olivat arvelleet
vankiensa saavan olla liian kauan kuivina, olivat he yösydännä valaneet
jääkylmää vettä kuoppaan.

Entä tutkinnot? Yhtämittaiset, tuntikausia kestäneet kuulustelut.

Pentti värähti muistaessaan niitä, ja hänen sydämessään kuohahti taas
ilmiliekkiin synkkä viha sitä kansaa kohtaan, johon hänen ja hänen
kohtalotovereittensa »kuulustelijat» kuuluivat. Kuulustelijat? Ei,
kiduttajia ne olivat olleet! Nyrkki, nagaikka ja rautalangat olivat
heidän kuulusteluvälineitään.

Epätoivoista joukkoa se oli ollut, tuon »vankilan» onneton asujamisto.
Silloin tällöin heitettiin heidän luokseen uusia uhreja. Mutta heidän
lukunsa ei silti lisäytynyt. Toisia jäi »kuulustelumatkoille»,
ainiaaksi. Toisia kuoli kuoppaan, tauteihin sortuneina. Toiset
kuristivat itsensä epätoivoissaan.

Silloin oli hänenkin mieleensä monesti tullut ajatus seurata heitä,
viekoitteleva ajatus vapautua kärsimyksistä. Mutta vaikka ruumis oli
masennettu, ei hänen henkensä tahtonut antaa perään. Sitä piti yllä
isänmaan ja toverien muisto ja viha.

Niin, viha. Ryssänviha. Se ei ollut enää mitään sokeata, vaistomaista
vihaa. Se oli juuttunut häneen synkällä vaelluksella vankilasta
toiseen. Hän oli joutunut näkemään ryssäläisen luonteen kaikessa
alastomuudessaan, kaikessa julmuudessaan. Se ei ilmennyt vain heidän,
sotavankien, vaan muidenkin kohtelussa. Rauhallisten ihmisten, joiden
ainoa »rikos» oli, että he olivat rohjenneet puolustaa itseään ja
kotejaan rosvoilta ja murhamiehiltä. Hän oli nähnyt näännytettyjä,
kidutettuja vanhuksia, naisia ja lapsia.

Ennen, kotimaassa, hän oli ajatellut itärajan takaista naapuria aivan
toisin mielin, niinkuin lukemattomat muut suomalaiset. Kansana, jonka
hankkeita piti seurata varuilla ollen, niinkuin Saksa ja Ranska pitävät
toisiaan silmällä. Nyt hän tiesi laskeneensa väärin. Ryssänmaa oli
hirvittävä, petollinen kaaos. Ryssä itse, kun olosuhteet riisuivat
häneltä naamarin — olipa hän sitten ulkoa sivistyksellä silattu tai ei
— raakimus, jota vastaan ei pienelle kansalle, jos se tuon kaaoksen
partailla tahtoi elää omaa elämäänsä, riittänyt varuillaanolo. Saattoi
riittää vain veriin syöpynyt synkkä viha, jota mitkään kauniit sanat ja
lupaukset eivät pystyneet sokaisemaan...

Vankijono eteni raskaasti. Se oli juuri sivuuttamassa erään kylän.
Suuri, siivoton rakennusrykelmä jäi parinsadan metrin päähän
vasemmalle. Uteliaita katsojia oli keräytynyt kylän laitaan
tuijottamaan kulkuetta.

Yht'äkkiä kajahti jostakin rakennusten suojasta huuto:

— Pentti! Pentti!

Suomalainen vanki säpsähti. Taas tuo sama huuto. Jänneksen ääni!

Hän jatkoi välinpitämättömän näköisenä kulkuaan. Vartijat silmäilivät
tuikeina vankejaan nähdäkseen, koskiko huuto jotakuta heistä. Jos he
huomaisivat jotakin, olisi kaikki jälleen ehdottomasti hukassa.

Hetken kuluttua kuului sama ääni:

— Älä masennu! Me seuraamme!

Sitten oli kaikki taas hiljaista. Laahustettiin eteenpäin.

Me? Keitä olivat nuo »me»? Jännes. Niin, uskollinen, sitkeä Jännes.
Mutta keitä olivat muut?

Jos Pentti olisi kääntynyt katsomaan taakseen, olisi hän nähnyt kahden
ratsastajan ajavan neliä kylästä ja katoavan metsään.

Jännes?

Jännes seurasi siis häntä yhä. Pohjan Poikain rykmentti oli jo palannut
kotimaahan kestettyään vielä pitkän ja raskaan taistelukauden Petserin
rintamalla, sen hän oli kuullut eräältä äsken vangiksi joutuneelta
virolaiselta. Mutta Jännes oli jäänyt. Niin, hän ei ollutkaan mukana
rykmentin viimeisissä taisteluissa. Hän oli seurannut vangiksi
joutuneen toverinsa jälkiä ja juuri samaan aikaan kuin Pohjan Pojat
rynnistivät kohti Petseriä, yrittänyt vapauttaa hänet, Pentin.

Hän hymähti surullisesti muistaessaan sen yön.

Hän oli silloin ollut vankina neljättä viikkoa. Yösydännä oli häntä
taas lähdetty kuljettamaan uuteen vankilaan. Saattueena oli ollut
kymmenkunta ratsumiestä. Kun he olivat saapuneet metsätielle, oli
yöstä suoraan sivulta kajahtanut huuto, jonka hän äsken oli kuullut
toistamiseen:

— Pentti! Pentti! Älä masennu! Me seuraamme!

Se oli tullut niin äkkiä ja odottamatta, että hän oli hätkähtäen
kääntynyt ääntä kohden.

Vartijoiden päällikkö oli huomannut sen, ja saattue oli pyörtänyt
takaisin. Oli ratsastettu vinhaa vauhtia. Hänen siirtämistään toiseen
vankilaan ei kuitenkaan ollut jätetty. Samaa tietä oli jälleen lähdetty
kulkemaan, mutta nyt oli seurannut viitisenkymmentä ratsumiestä.

Metsä oli ollut äänetön. Saattue oli matkannut kaikessa rauhassa.
Kunnes... Tiheiköstä molemmin puolin tietä oli äkkiä karauttanut esille
muutamia ratsumiehiä. Kiväärejä ei kummallakaan puolella voitu käyttää.
Iskettiin miekoilla.

Hyökkääjät olivat kyllä havainneet, että vartijajoukko oli kasvanut.
Mutta kuolemaa halveksuen he olivat käyneet päälle. Ylivoima oli
kuitenkin liian suuri. Kaksi hyökkääjistä oli päässyt pakoon. Muut
olivat jääneet tielle makaamaan.

Ryssät olivat ennen matkan jatkamista ryöstäneet ruumiit putipuhtaiksi
— tapansa mukaan.

Pentti oli kuullut johtajan mutisevan:

— Omituista. Lättiläisiä.

Lättiläisiä? Oliko Jänneksellä ollut apunaan lättiläisiä? Miten se oli
mahdollista?

Sitä Pentti oli pohtinut yöt päivät pääsemättä selvyyteen. Ryssän oli
täytynyt erehtyä!

Tuon yöllisen taistelun jälkeen hän ei ollut enää uskonut pelastukseen.
Jännes oli kai kaatunut muiden mukana.

Ja nyt?

Nyt hän tiesi, että Jännes oli elossa ja suunnitteli yhä hänen
vapauttamistaan.

Mitä vaivoja ja vastuksia olikaan tuottanut hänen jälkiensä
seuraaminen, vankilasta vankilaan!

Jännes, niin, hän oli kestävä. Hän ei hevin jättänyt kesken sitä, mihin
kerran oli ryhtynyt.

— Kaira, oli hän sanonut Tarton sairaalassa, — Pajun taistelun jälkeen
et pääse minusta erillesi. En tahdo muuta kuin olla lähelläsi, seurata
sinua. Minne hyvänsä!

Hän, Pentti, ei ollut silloin tiennyt, mihin kaikkeen oli pystyvä se
ystävyys, jota nuo sanat tulkitsivat. Eikä kumpikaan heistä silloin
voinut aavistaa, mitä tulisivat sisältämään sanat: minne hyvänsä!

Jännes uskalsi henkensä auttaakseen häntä vapauteen. Mutta onnistuisiko
hän?

Näissä oloissa? Ei, se oli mahdotonta. Parin päivän, ehkäpä jo päivän,
kenties vain muutamien tuntien kuluttua olisi kaikki myöhäistä.

Mutta sittenkin, niin toivoton kuin Jänneksen yritys olikin, tuotti
Pentille lohdutusta tietoisuus, että ystävä seurasi häntä ja koetti
auttaa.

Me, oli Jännes huutanut. Keitä olivat nuo toiset tai toinen?

Samassa syntyi hämminkiä vankijonossa. Pentin sivulla astunut nuori
virolainen oli lyyhistynyt maahan, jalat eivät enää kestäneet.

Pari vartijaa ratsasti paikalle. Kulkue pysähtyi.

— Ylös, sinä sika!

Mies pudisti raukeasti päätään.

Nagaikat vingahtivat ilmassa.

Virolainen vavahti iskujen sattuessa, mutta ei jaksanut nousta.
Kirkkaansiniset silmät katsoivat kärsivinä ja avuttomina lyöjiä.

— Äiti, äiti, kuiskasi hän valittaen.

Ryssät tarrautuivat kiinni häneen ja kiskoivat seisomaan. Mutta hän
lysähti jälleen maahan.

Ympärillä seisovat vangit tuijottivat osaaottavina makaavaa. Sama
kohtalo saattoi minä hetkenä hyvänsä odottaa heitä.

— Älkää toljailko siinä, koirat! karjaisi saattueen johtajat —
Eteenpäin, mars!

Ruoskat vinkuivat. Kulkue lähti liikkeelle. Kaatunut jäi makaamaan
silmät ummessa huohottaen raskaasti.

Kun oli edetty satakunta askelta, kajahti takaa yksinäinen laukaus.

Nuoren virolaisen maallinen matka oli päättynyt.

Pentin sydäntä kouristi. Hän oli niiden kymmenen vuorokauden kuluessa,
jotka he olivat viruneet kohtalotovereina vankilassa, ehtinyt syvästi
kiintyä nuorukaiseen, jonka elämänlangan ryssäläinen kiväärinluoti oli
juuri äsken katkaissut.

Jüri Kask ei ollut vielä täyttänyt yhdeksäätoista. Hän oli köyhän
lesken ainoa poika, Pärnusta kotoisin. Äiti oli raatanut kuukaudesta
kuukauteen ja vuodesta vuoteen. Hänellä oli ollut vain yksi suuri
unelma, saada poikansa lukutielle, jolle tämän mieli paloi. Yliopistoon
saakka poika ehtikin. Sitten alkoivat levottomat ajat. Tuli sota.

Jüri Kask, hän rakasti äitiään, palavasti, yli kaiken.

— Katsos, toveri, oli hän kerran sanonut koruttomasti, — minä olen
hänen kaikkensa, ja hän on minun kaikkeni. Hän on sellainen kovan
elämän kuluttama vanha nainen, mutta minun silmissäni hän on kaunein
kaikista.

— Ja nyt? Miten käy hänen nyt? oli Pentti kysynyt. Nuorukainen oli
vastannut ilmehikkäissä silmissään häikäisevä loiste:

— Jumala pitää hänestä huolen.

Kerran he olivat puhelleet kansojensa tulevaisuudesta.

— Suomen suvun esitaistelijoina nousevat meidän kansamme, oli Jüri Kask
sanonut. — Yhdessä pysyen Suomi ja Viro muodostavat jo jommoisenkin
mahdin. Ja niiden avulla nousevat vielä kerran Inkeri, Aunus ja Vienan
Karjala yhteiseen suursuomalaiseen rintamaan! Ja silloin seisoo Suomen
suku eikä enää kaadu!

Kun hän puhui, oli kuin hento vartalo olisi kasvanut. Pentti oli
kuunnellut häntä ihmeissään, oudon liikutuksen vallassa.

Suomen suku. Suomi... Viro... Inkeri... Aunus... Vienan Karjala...

Niin, siinä oli mahtia. Voimaa, jonka ei tarvitsisi vavista ryssien
miljoona-armeijainkaan edessä!

— Te, minä, me kaikki, jotka olemme täällä, ja tuhannet ja taas
tuhannet meidän jälkeemme, me sorrumme, oli nuori virolainen lisännyt
kasvoilla hurmioitunut ilme. — Mutta mitä siitä! Minä näen, minä näen:
Suomen suuri suku nousee, nousee!

Niin, hän oli sortunut heistä ensimmäisenä...

Satoja virolaisia vankeja Pentti oli tavannut vankiloissa. Eikä
hän ollut voinut olla panematta merkille, miten erilainen henki
vallitsi viimeksi vangiksi joutuneissa kuin niissä, joiden kanssa
hän oli viettänyt kaksi ensimmäistä vankeusviikkoaan. Viron armeija
oli suuresti muuttunut. Niissäkin sen sotilaissa, joiden kohtaloksi
oli jäänyt joutua ryssien käsiin, vallitsi nyt horjumaton luottamus
voittoon ja kansansa tulevaisuuteen. He olivat uljaita ja kestäviä
urhoja. Kylmäverisinä, melkein iloisina he kävivät kohti synkkää
kohtaloaan.

Pentti oli oppinut ihailemaan heitä. Kuperjanovin sankarien henki paloi
nyt yksinkertaisissa kansanmiehissäkin.

Uusien vankien kautta he olivat saaneet tuulahduksia ulkomaailmasta,
tietoja rintaman suurista tapahtumista. Ja mitä kurjempaa heidän
oma elämänsä oli ollut, sitä suuremmalla riemulla oli tervehditty
virolais-lättiläisen armeijan voittoja. Ryssät lyötiin kerta kerralta
takaisin, kun he yrittivät yli Viron rajojen, ja Lätinmaa puhdistui
viikko viikolta. Riemulla, johon kuitenkin sekautui alakuloinen
tietoisuus siitä, etteivät he saaneet olla mukana noita voittoja
voittamassa eivätkä milloinkaan niiden hedelmistä nauttimassa...

       *       *       *       *       *

Marssia, aina vain marssia...

Vangit eivät huomanneet, että maantie päättyi ja että nyt kuljettiin
huonosti kivettyä katua. Mitäpä se sitäpaitsi heitä liikutti..

Vasta kun komennettiin pysähtymään, nostivat he katseensa.

He seisoivat jonkin rautatieaseman edustalla. Pihkova. Pihkovaan heidät
oli siis tuotu.

Ympärille keräytyi väkijoukko toljailemaau heitä. Aseman portailla ja
ikkunoissakin näkyi uteliaita tarkastelijoita. Asemasilta oli mustanaan
samaa joukkoa. Odotettiin kai junaa.

Aivan likelle sitä kohtaa, missä Pentti seisoi, tunkeutui muuan
kumarainen ukko.

Joku utelias, joka tahtoo oikein läheltä nähdä kuolemaantuomittuja,
ajatteli Pentti, mutta kääntyi kuitenkin katsomaan miestä. Pitkän,
harmaan parran peittämät suuret kasvot tuntuivat hänestä omituisen
tutuilta.

Kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, tunsi hän tarkastelijan. Se
oli Jännes. Varmasti!

Pienet, räpyttelevät silmät kääntyivät katsomaan toisia vankeja.
Samassa ukko kuiskasi:

— Kohta!

Jälleen lähdettiin liikkeelle. Töllistelijät työnnettiin
kovakouraisesti syrjään. Vankijono laahusti suureen odotussaliin.

Joka ovella seisoi vartijoita pistinniekka kiväärit kourassa.
Penkeillä istui äänettömiä, rääsyisiä miehiä. Ainoakaan heistä ei
nostanut katsettaan uuden joukon saapuessa. Vankeja hekin. Lättiläisiä
sotavankeja.

Keskellä avaraa huonetta pesi muuan hento nainen lattiaa. Väliin hän
oikaisi särkevää selkäänsä, mutta painui sitten jälleen kiireesti
työhönsä pälyillen pelokkaasti ryssiin.

Penttiä töytittiin takaa, niin että hän joutui lopulta seisomaan aivan
lähelle naista.

Hän ei nähnyt tämän kasvoja, mutta kuvitteli, että niillä kuvastui
häpeää ja surua. Nuori hänen täytyi olla, nuori ja kenties kauniskin.
Tukka oli peitetty likaisella huivilla, mutta muutamia kiiltävän
mustia suortuvia oli varastautunut sen alta vapauteen muodostaen
jyrkän vastakohdan kaunismuotoisen niskan hohtavanvalkealle hipiälle.
Käsivarret, joista hihat oli kääritty ylös, olivat sirot, veri kuulsi
hienon ihon alta.

Sääli valtasi Pentin mielen. Nainen oli ilmeisesti tottunut aivan
toisenlaiseen elämään. Hän ei sopinut tähän hien, kurjuuden ja väijyvän
kuoleman ilmapiiriin. Nais-parka!

Hän ei voinut katsoa kauempaa pesijätärtä, vaan kääntyi ikkunaan.
Silloin hän hätkähti. Ruutua vastaan olivat painautuneet eräät kasvot.
Vihreät silmät tuijottivat hellittämättä naiseen. Se oli ukko tuolta
ulkoa. Jännes!

Mitä hullua? Antoiko hän joitakin merkkejä?

Samassa kasvot katosivat.

— Pentti.

Hän tuskin kuuli hiljaisen kuiskauksen.

Mistä? Kuka?

Pentti katsahti ympärilleen. Muutaman askeleen päässä seisoi hänen
kohtalotovereitaan. Kukaan heistä se ei voinut olla.

Nainen? Mutta hänhän jatkoi työtään kuten ennenkin.

— Älkää katsoko minuun, älkää antako niiden huomata mitään, jatkui
kuiskaus. — Teidät viedään vaunuihin. Sitten ammuttaviksi. Kaikki.
Jättäytykää loppupäähän, Pentti. Jännes on asemasillalla. Hänen
kohdallaan heittäytykää ihmisjoukkoon. Seuratkaa Jännestä.

Katherinen ääni!

Katherine? Tuo nainen?

Nainen kääntyi pesemään lattiaa aivan vangin jalkojen juuressa silmäten
samalla ylös.

Silloin Pentti tunsi. Se oli Katherine.

Silmänräpäyksen he katsoivat toisiaan. Tytön mustissa silmissä kuvastui
rukous, anteeksipyyntö. Sitten hän kumartui jälleen työhönsä.

Katherine! Niin, Pentistä tuntui nyt ihmeelliseltä, ettei hän ollut jo
äsken tuntenut tyttöä. Mutta eihän hän ollut voinut kuvitellakaan, että
Katherine olisi täällä.

Miten kalpeat hänen kauniit kasvonsa olivat olleet, verettömät ja
rasittuneet.

»Me», oli Jännes huutanut hänelle, »me seuraamme!» Katherine oli siis
toinen hänen auttajistaan. Katherine, joka kaksi kuukautta sitten oli
toimittanut hänet ryssien käsiin!

Pentti kääntyi katsomaan vartijoita. Ei, kukaan heistä ei ilmeisesti
ollut huomannut mitään.

Mutta nyt astui muuan ryssä naisen luo ja potkaisi häntä.

— Oletko hullu, akka? tiuskaisi hän. — Ei lattiaa kannata nyt pestä!
Saat tulla tunnin kuluttua takaisin.

Katherine nousi nöyränä, otti ämpärinsä ja riepunsa ja lähti pää
painuksissa huoneesta.

Ammuttaviksi! Nyt heidät siis vietäisiin ammuttaviksi. Olihan hän,
Pentti, aavistanut sen. Olivathan he kaikki aavistaneet sen. Mutta
sittenkin, tieto siitä viilsi kuin kylmä teräs rintaa. Se oli siis
varmaa, peruuttamattoman varmaa.

Hän katsoi kohtalotovereitaan. Heitä oli seitsemisenkymmentä.
Virolaisia, lättiläisiä ja hän suomalainen. Miehiä parhaassa iässä,
joukossa joku harmaahapsinen ja muutamia poikasia. Tunnin, parin
kuluttua olisi heidän elämänsä lopussa. Ja vain siksi, että he olivat
nousseet puoltamaan maataan ryssien sortoa vastaan!

Seitsemänkymmentä! Niin, seitsemänkymmentä miestähän hekin, Pohjan
Pojat, olivat menettäneet Pajun kartanon luona. Kaatuneina ja
haavoittuneina. Mutta sittenkin, kaatua kivääri kourassa, se on toista
kuin tulla ammutuksi. Ammutuksi kuin hullu koira!

Jännes ja Katherine uskoivat saavansa hänet pelastetuksi tuosta
kohtalosta. Hänet — hänet yksin? Niin, oli tietysti mieletöntä
ajatellakin, että he olisivat voineet pelastaa heidät kaikki. Mutta
sittenkin...

Hänestä tuntui kuin hän tekisi jollakin tavoin väärin
kohtalotovereitaan kohtaan yrittäessään yksin pakoon.

Pako. Voisiko se onnistua? Oliko suunnitelmalla, jonka Jännes ja
Katherine olivat laatineet, mitään onnistumismahdollisuuksia?

Hän koetti uskoa. Mutta hän ei jaksanut. Olihan ensimmäinenkin yritys
epäonnistunut, ja siihen oli kuitenkin käytetty paljon enemmän voimia,
ja se oli suoritettu paljon suotuisammissa olosuhteissa. Tämä oli
epätoivoinen koe, hukkuvalle heitetty oljenkorsi. Hullua oli ajatella
vangin riistämistä ryssien pistinten välistä. Mutta hänen ystävillään
ei ollut kai valitsemisen varaa.

Aseman edustalle puuskutti juna ajaen sillan toiseen päähän. Veturi ja
kolme suljettua vaunua.

Heidän junansa! Kuolemanjuna.

Ulkona syntyi liikettä. Sillalla tungeksivaa yleisöä työnnettiin
oikealle ja vasemmalle. Odotussalin ovelta vaunuille muodostettiin
vartioketju, miehet parin metrin päähän toisistaan.

Vartijat alkoivat järjestää vankeja parimiehiseen jonoon. Pentti
painautui toisten taakse. Ryssät huomasivat hänet viimeiseksi.

Ovet avattiin, ja murheellinen kulkue työntyi hitaasti asemasillalle.

Pentti tunsi vapisevansa. Sydän takoi aivan haljetakseen.

Ensimmäinen vaunu oli täynnä. Raskas salpa työnnettiin oven päälle.

Vankijonon loppupää lähti liikkeelle. Hitaasti, sanomattoman hitaasti.

Toisen vaunun ovi paukahti kiinni.

Pentti astui ulos asemasillalle. Ympärillä vallitsi kuolemanhiljaisuus.
Hän tarkasti kasvoja molemmin puolin. Useimmissa silmissä kova,
eläimellinen katse. Muutamissa pelokas, säälivä ilme. Mutta kaikki
vaikenivat. Joku humalainen vain naurahteli käheästi.

Outoja! Outoja kaikki.

Tuolla! Muutaman askeleen päässä näki hän tutut kasvot. Jännes seisoi
taampana, neljä tai viisi ihmistä oli hänen edessään. Hän seisoi nyt
suorana ja katsoi toveriinsa edessäolevien päiden ylitse.

Epäonnistunut? Kaikki oli hukassa!

Ei, Jännes hymyili hänelle rohkaisevasti.

Äkkiä syntyi tungosta. Takaa työnnettiin edessäseisovia, jotka vasten
tahtoaan painautuivat vartijoiden päälle. Huutoa. Kirouksia. Sotamiehet
kääntyivät ympäri, komensivat ja ärjyivät. Mutta he eivät voineet
käyttää pistimiään tungoksessa.

Sitä silmänräpäystä käytti Pentti hyväkseen. Kun vartijoiden huomio
oli kokonaan kääntynyt yleisöön, kumartui hän nopeasti ja syöksähti
tungeksijoiden väliin.

Sekasortoa kesti vain hetken. Vartijat saivat yleisön työnnetyksi
takaisin.

Mutta järjestyksen palautuessa oli Pentti jo turvassa. Hän seisoi
pusertuneena kahden paksun, haisevan juutalaisen väliin. Hänen
likainen, löyhkäävä pukunsa ei millään tavoin eronnut ympärillä olevien
vaatteista.

Mutta hän vapisi vielä. Hirvittävän jännityksen lauettua pettivät hänen
hermonsa. Hän oli purskahtamaisillaan itkuun.

Viimeiset vangit katosivat vaununovesta sisään. Hetkistä myöhemmin juna
lähti liikkeelle.

Pentti seisoi paikoillaan tuijottaen jäykin katsein vaunujen perään.

Siellä menivät hänen vankitoverinsa. Milloinkaan he eivät palaisi.
Eivät milloinkaan...

Hän havahtui vasta tuntiessaan jonkun ohikulkijan töytäävän häntä
kylkeen.

Asemasilta oli jo melkein tyhjä. Katsojat olivat saaneet
uteliaisuutensa tyydytetyksi ja olivat palailemassa hiljaisina
koteihinsa.

Pentti etsi katseellaan sitä, joka oli työntänyt häntä. Muutaman
askeleen päässä mennä lyntysti tuttu ukko. Hän kiiruhti miehen jälkeen.
Mutta kun hän aikoi puhutella ja kiittää pelastajaansa, välähti
räpyttelevissä silmissä vihainen katse, ja ukko jatkoi matkaansa
kumarana ja raskaasti kuin ei olisi nähnyt hänelle ojennettua laihaa,
vapisevaa kättä.

Miten varovaiseksi Jännes oli käynyt! Mutta lähtiessään seuraamaan
miestä huomasi Pentti, että siihen oli täysi syy. Pari aseman vartijaa
seisoi muutaman metrin päässä kyräillen häntä epäluuloisesti.

Varovainen täällä täytyi olla. Muuten saattoi vieläkin kaikki olla
hukassa.

Edellä kulkeva ukko ei pysähtynyt, ei kertaakaan katsonut taakseen.

Pentti asteli perässä päästämättä häntä hetkeksikään näkyvistä.

Hän kulki kuin unessa. Vapaa? Oliko hän todella vapaa?

Joka hetki hän pelkäsi kuulevansa taas ruoskan vingahtavan päänsä
päällä ja mustan raakimuksen ärjyvän: »Astu tahdissa, senkin sika!»

Mutta ruoska ei vinkunut. Kukaan ei huutanut hänelle.

Hän oli _vapaa!_

Se, joka on sotavankina virunut kaksi kuukautta ryssäläisissä
vankiloissa ja pelastettu juuri, kun hän on astumassa yli kuoleman
kynnyksen, vasta se oikein käsittää, mitä on vapaus.

Pentti ei katsonut oikealle eikä vasemmalle. Hän ei nähnyt
vastaantulijoita eikä taloja kadun molemmin puolin. Tunteet ryöppysivät
hänen rinnassaan.

Vapaa! Hetken kuluttuahan saisi puristaa toverin, ystävän, pelastajansa
kättä! Ja sitten! Kohti kotia.

Isänmaata!

Vaaroja täynnä se tie olisi. Mutta kävihän se kohti Suomea!

He poikkesivat syrjäkadulle. Ilkeä löyhkä leyhähti sieltä vastaan,
mutta Pentti ei tuntenut sitä.

Hän ajatteli kotia...

Opas pysähtyi katsomaan erästä kellarimyymälän ikkunaa. Kaikenlaista
kamaa oli kerätty siihen.

Kun Pentti ehti hänen luokseen, kääntyi hän puhuttelemaan:

— Taidat olla, toveri, outo tässä kaupungissa?

Pentti tuijotti ystäväänsä ällistyneenä. Jännes puhui ryssää!

— Jaakko! Mistä sinä olet oppinut...?

Räpyttelevissä silmissä välähti varoittavasti.

— On täytynyt oppia, hiukkasen, kuiskasi Jännes liikkumattomin huulin
suomeksi. — Puhu ryssää.

Seinilläkin on täällä korvat.

Sitten lisäsi hän ääneen:

— Etsitkö kattoa pääsi päälle, toveri?

— Sitä juuri, sitä juuri, isäseni, myönsi Pentti.

— Seuraa minua, toveri. Hyvän huoneen saat.

He kääntyivät yhdessä jatkamaan matkaa. Silloin tällöin he vaihtoivat
muutamia turhanpäiväisiä sanoja.

— Jumalan tähden, rakkaat herrat, pieni almu!

Matalan, ränstyneen puutalon portin varjossa seisoi nainen lapsi
käsivarrellaan.

Pentti hätkähti silmätessään heihin. Naisella oli yllään risainen hame.
Yläruumista peitti vain likainen huivi. Jalat olivat paljaat, punaiset
ja turvottaneet. Tukka oli likaisenharmaa, takkuinen ja riippui
hajallaan. Kasvot tuhkanväriset, posket kuopille painuneet. Nainen ei
kai ollut vielä kolmeakymmentä, mutta hän näytti kurjassa asussaan
paljon vanhemmalta. Lapsi oli kääritty löyhkääviin riepuihin. Pienet
kasvot ja paljaat käsivarret olivat niin laihat, että teki pahaa.

Pentti ei saanut sanaakaan suustaan.

Mutta hänen toverinsa ärjäisi:

— Jumala! Etkö sinä, akka, tiedä, että muut jumalat ovat kuolleet
paitsi toveri Lenin?

— Luulin... arvelin... änkytti nainen.

— Älä arvele mitään, niin teet viisaimmin! karjaisi Jännes. — Eikä
meillä ole varaa almuihin. Täytyy päästä tyttöjen luo illalla.

Naisen silmissä välähti. Rukoileva sävy oli tipotiessään hänen
äänestään, kun hän raa'asti naurahtaen kuiskasi:

— Tulkaa sitten minun luokseni, toverit. Minulla on kauniita ja nuoria
tyttöjä. Hienoja tyttöjä. Tulisia kuin vanha viini. Tulkaa! Ette kadu.
Että mistäkö löydätte? Kysykää vain Marusjaa, jokainen minut tuntee.

Pentti kääntyi inhoten poispäin. Mutta Jännes vastasi silmää iskien:

— Näkemiin siis, pikku äiti.

Kun he olivat kulkeneet kappaleen matkaa äänettöminä, virkahti Pentti:

— Iljettävää.

Jännes silmäsi varovaisesti ympärilleen. Kun kadulla ei näkynyt ketään,
uskaltautui hän puhumaan kuiskaten suomea:

— Tuota, sellaista täällä on kaikki. Olen kuullut Marusjasta. Se,
hiivatti, on kapteenin leski. Miehen murhasivat polsut.

— Ja nyt hän?

— Tuota, et taida oikein käsittää näitä oloja, sanoi Jännes raskaasti.
— Nyt on leski polsujen kätyri. Yksi pahimmista.

Pentti alkoi ymmärtää. Häntä oli äsken hirvittänyt toverinsa raaka puhe.

— Ja siksikö sinä äsken...? kysyi hän.

— Siksi. Moni, jonka kanssa tuo hiivatin nainen on aloittanut
keskustelun samoin kuin äsken, kituu nyt vankilassa odottaen
vastavallankumouksellisen tuomiota: kuolemaa. Siinä sivussa se, tuota,
pitää likkapaikkaa. Hyvin kannattaa, kuulemma. Likat enimmäkseen
entisen hienoston tyttäriä. Itse, ruoja, on everstin tytär.

Pentti ei sanonut mitään. Sydänalassa etoi. Inhoon sekautui
halveksuntaa tätä kansaa kohtaan, jonka keskuudessa kaikki tuntui
olevan mahdollista.

Hetken kuluttua lisäsi Jännes:

— Sellainen se on, tuota, ryssäläinen luonne. Siihen elämään, mistä
meikäläinen tekisi hiivatin nopean lopun, sopeutuu ryssä. Se tottuu,
tottuu kaikkeen. Soromnoo vain.

Samassa vaihtoi hän kieltä. Poikkikadulta läheni pari sotilasta.

Niin sitä nyt eletään, toveri, kun herrasroistoista on päästy.

Oikein, toveri! huusivat ryssät nauraen. — Eläköön pyhä vallankumous!

Jännes ja Pentti huikkasivat vastaan:

— Eläköön!

Vihdoin olivat he perillä.

Jännes astui edellä. Talo oli viimeisiä vuosiaan pystyssä pysyvä
kaksikerroksinen puuhökkeli. Tilan hämärä kätki tulijoiden silmiltä
porraskäytävän törkyisyyden. Mutta haju oli sietämätön.

Jännes avasi oven toisessa kerroksessa. He astuivat hämärään eteiseen.
Saatuaan oven tarkoin lukituksi oikaisi Jännes vartalonsa, sinkosi
harmaan tekotukan ja -parran luotaan ja kääntyi toveriinsa.

— Kaira!

Pentti tarttui hänen tukevaan kouraansa.

— Sinä kunnon toveri! Jaakko, en löydä sanoja...

Hänen oli vaikea puhua. Kyyneleet pyrkivät väkisin silmiin. Nyt, kun
ei enää tarvinnut pelätä vakoilevia silmiä, ryöpsähtivät pidätetyt
tunteet esiin. Hän heittäytyi ystävänsä syliin ja puhkesi itkuun. Jalat
tuntuivat pettävän. Jännes tuki häntä.

Kumpikin ajatteli samaa: sitä kaikkea, mitä oli ehtinyt tapahtua viime
tapaamisen jälkeen.

Jänneksen olisi tehnyt mieli nauraa, huutaa, jollakin tavalla päästää
ilmoille ilonsa siitä, että vihdoinkin, kaksikuukautisten ponnistelujen
jälkeen, oli hänen onnistunut vapauttaa toverinsa. Mutta hän
pakottautui seisomaan hiljaa. Kaira tarvitsi aikaa rauhoittuakseen.

Vihdoin Pentti tyyntyi ja irroittautui pelastajansa syleilystä.

— Jaakko, häpeän heikkouttani, mutta...

Jännes ehätti sanomaan:

— Ymmärrän, Kaira.

Viitaten eteisestä vasemmalle johtavaan oveen hän lisäsi:

— Hän on tuolla, Katherine. Tuota, Kaira, älä ole hänelle vihainen.
Katunut hän on.

— Vihainen?

Pentti katsoi ihmeissään toveriinsa. Sitten hän käsitti, mitä Jännes
tarkoitti.

— Ole huoleti, Jaakko.

Kun he koputtivat oveen, kuului sisältä Katherinen ääni:

— Jumalan kiitos! Viimeinkin!

Pentti ja Jännes astuivat sisään.

Huone oli pieni, köyhästi kalustettu, mutta siisti. Oikealla oli
jäyhätekoinen pöytä kömpelöine sohvineen ja tuolineen. Vastapäisellä
seinällä oli kaksi kokoontyönnettyä harmonikkasänkyä. Ainoan ikkunan
luona oli pieni kirjahylly.

Jännes nyökkäsi iloisesti tytölle ja vetäytyi ikkunan ääreen kääntäen
toisille selkänsä.

Katherine ja Pentti katsoivat toisiaan. Pitkään, niinkuin tuona
kohtalokkaana iltana pari kuukautta aikaisemmin.

Miten toisenlaista kaikki oli nyt!

Katherine näki edessään rääsyihin puetun miehen, jonka kärsimykset
olivat näännyttäneet. Kasvot olivat hirvittävän laihat ja verettömät.
Parta peitti leuan ja posket mustana, siivottomana. Hoidotta jäänyt
tummanruskea tukka valui alas niskaan ja oli harmaantunut ohimoilta.
Vain tuuheiden silmäripsien lomitse säteilevät silmät olivat entisensä.

Pentti silmäili tyttöä. Vaateriekaleiden verhoamana pisti Katherinen
kauneus kahta selvemmin silmään. Ja kuitenkin — hän oli suuresti
muuttunut. Kasvoissa oli rasituksen jälkiä. Mutta samalla oli niistä
kadonnut se korskeus, jonka Pentti edellisellä kerralla oli pannut
niissä merkille. Sirot, kapeat huulet vavahtelivat. Ja suurissa
silmissä oli kostea kiilto.

— Pentti, kuiskasi tyttö rukoilevasti, voitteko antaa minulle anteeksi?

Pentti ojensi hänelle molemmat kätensä.

— Rakas ystävä, olen jo kauan sitten antanut anteeksi. Kun näin
kärsimyksenne sinä yönä kotikartanossanne, sammui minussa kaikki kauna
teitä kohtaan.

Katherine värähti, kun nuori mies mainitsi tuon kauhean yön.

— Pentti, ette tiedä, miten olen katunut ja kärsinyt. En ole saanut
hetkenkään rauhaa julman tekoni muistolta. Ja viimeiset sananne
minulle: »Kiitos, neiti, te olette antanut minulle hyvän opetuksen,
minkä verran lättiläisen ystävyyteen voi luottaa», ovat polttaneet
minua päivin ja öin.

— Tulin lausuneeksi ne katkeruuksissani, sanoi Pentti. — Nyt tunnen
teitä kohtaan vain kiitollisuutta.

Jännes kääntyi heihin.

— Niin, Kaira, virkahti hän. — On siinä urhea ja kestävä nainen, hän.
Tuota, sinä yönä, kun parin meikäläisen kanssa tulin liian myöhään
pelastamaan sinua — rikoin näet käskysi ja jätin Vaarin yksin jatkamaan
matkaa esikuntaan ‒ olin, hiivatti, kuristaa hänet raivoissani. Onpa
jälkeenpäin tullut kiitettyä Luojaa, etten sitä sittenkään tehnyt.
Tuota, ilman häntä et olisi nyt vapaa, Kaira.

Katherine naurahti hämillään.

— Te liioittelette hirvittävästi, Jännes. Tehän olette tehnyt kaiken.
Minä olen vain seurannut teitä.

Hän kääntyi Penttiin.

— Mutta hyvänen aika! Istukaa toki. Tehän aivan horjutte.

Penttiä huimasi todellakin. Tietoisuus, että hän oli turvassa, ystävien
parissa, vaikutti liian voimakkaasti hänen järkytettyyn mieleensä.

Kun hän pääsi istumaan, helpotti hieman.

Katherine oli pistäytynyt keittiöön.

Toverukset katsoivat ääneti toisiaan. Pentti ei jaksanut puhua. Mutta
kesken väsymyksen alkoi häntä hymyilyttää. Kun hän silmäili ystävänsä
jäyhiä, punakoita kasvoja, muistui yht'äkkiä mieleen Kuikan juttelu
Tarton sairaalassa.

— Juu juu, Jännes, oli Tahvo sanonut pari päivää ennen kuolemaansa, —
minä pidän sinusta. Sydän, ei, siitä en tiedä mitään. En edes, onko
sinulla sellaista kapistusta ylipäänsä. Mutta naamataulusi on verraton.
Parta, jota Herramme on sinulle suonut vallan ylenmäärin, musta kuin
Lieksan piru ja naama punainen, niin vietävän punainen. Karjalan pojan
sydän ja munaskuut riemuitsevat sinua katsellessa. Karjalan värejä sinä
kannat.

Pentti ei tiennyt, mistä tuo pilailu hänen mieleensä nyt juolahti.
Eihän sillä ollut mitään yhteyttä nykyisyyden kanssa. Hän oli vain
niin uupunut, että ajatukset tulivat ja menivät, kirjavana, sotkuisena
sarjana.

Musta ja punainen — urhean Kuikka-vainajan värit... Kuikka...
Mitenkähän Linda oli kestänyt iskun? Hän, Pentti ei ollut kuullut
tytöstä mitään. »Lääkäri pelkää Lindan menettävän järkensä», oli neiti
Kamm sanonut. Linda-parka...

— Hiivatti, Kuikka, oli Jännes vastannut, — ei, tuota, sinun luontosi
hevillä perään anna. Hauska kuulla, että tykkäät. Syy, se on hiivatin
yhdentekevä.

Katherine palasi mukanaan tarjotin, jolla oli kahvia ja leipää.

Pentti söi ja joi hurjalla ruokahalulla. Siitä oli kauan, kun hän
viimeksi oli syönyt ihmisten ruokaa. Kaksi kuukautta...

Katherine ja Jännes kertoivat hänelle seikkailuistaan.

— Ajoin suoraa päätä poikien luo, puhui Jännes. — Tuota, usko, jos
tahdot, Kaira, mutta joka miehellä oli silmät kosteina, kun he kuulivat
sinun joutuneen vangiksi. Katsos, Kaira, sinä olet ollut meille enemmän
kuin tavallinen ryhmänjohtaja, hiivatti, enemmän kuin veli. Kaikki
olisivat tulleet mukaan, kun ilmoitin lähteväni etsimään sinua.

Jänneksen vihreät silmät tähysivät uskollisina pelastettua toveria, ja
vasemman posken arpi paloi tummanpunaisena.

— Sain, tuota, kauan puhua niille järkeä, ennenkuin ymmärsivät, että
yksi mies hoitaa parhaiten tällaisen asian. Jos voimapuolta tarvittiin,
niin siitä, tuota, Katherine-neiti oli luvannut pitää huolen »Hyvä»,
sanoi Torttila, ja ajatteles, Kaira, sitä sanoessaan se otti piipunkin
suusta, »yksi lähtee, se olen minä.» »Ei hiivatissa», intin minä, »se
paikka on minun. Muistakaa Pajua!» Siihen Torttila tyytyi. Nyökkäsi
vain ja pisti piipun koriasti paikoilleen.

Jännes naurahti jäyhästi.

— Kun rykmentti tavoitti meidät, jatkoi hän, — menin kapteenin
puheille. Tuota, ilmoittamaan, että karkaisin. Hamulakos ällistyi ja
töllisteli minua kuin lehmä uutta porttia. »Mitä perhanaa! Tuletteko
te ilmoittamaan pataljoonanne komentajalle, että aiotte karata?» Mutta
kun, tuota, kerroin, mitä oli tapahtunut, muuttui ääni kellossa vähän
äkkiä. »Lähtekää», sanoi kapteeni, »toivotan teille onnea vaikeassa
yrityksessänne. Suokoon Luoja, että onnistuisitte. Kaira on mies, jota
ei ole varaa menettää.»

Jännes vaikeni. Hetken kuluttua hän lisäsi hymähtäen:

— Ja hiivatti, sitten minä karkasin.

Katherine puuttui puheeseen:

— Ette voi kuvitella, Pentti, mihin kaikkeen ystävänne on ollut valmis
teidän pelastamiseksenne. Oi, monesti, monesti on hänen henkensä ollut
vaarassa näiden kuukausien kuluessa!

Jännes tuijotti suuriin kouriinsa. Häntä nolostutti ja samalla vähän
suututti. Mitä se tuo neiti...? Eihän hän ollut tehnyt muuta kuin sen,
mihin jokainen Pohjan Poika olisi ollut valmis toverinsa hyväksi.

‒ Ja ajatelkaahan, Pentti, jatkoi tyttö kujehtivan ilmeen häivähtäessä
mustiin silmiin, — hän vaati minua opettamaan hänelle venäjää, jotta
paremmin luonnistaisi. Hänen silmänsä olivat kyllä mennä nurin pelkästä
vastenmielisyydestä, kun hän lausui ensimmäiset venäläiset sanat. Mutta
hän oppi.

‒ Tuota, toista oli Katherine-neiti! innostui Jännes, ja isot kasvot
loistivat ihailua. — Hän seurasi kaikkialle. Kun sain selville, että ne
hiivatit siirtäisivät sinut taas uuteen vankilaan ja että vartijoita
olisi vain kymmenkunta, hankki hän veljeltään, majurilta, miehiä,
jotta, tuota, voisimme vapauttaa sinut. Muistat kai sen hiivatinmoisen
öisen tappelun, Kaira?

Pentti nyökkäsi. Nyt hän ymmärsi. Tielle jääneet olivat siis sittenkin
olleet lättiläisiä. Nuoren kansallisen armeijan sotilaita.

— Lättiläiset taistelivat kuin leijonat,-jatkoi Jännes. — Mutta
vartiojoukkoasi olikin lisätty. Vain Katherine-neiti ja, tuota, minä
pelastuimme.

Pentti jäi kummastuneena katsomaan tyttöä.

— Katherine, olitteko tekin mukana? Taistelussa?

— Oli, oli hiivatissa! huudahti Jännes. — Ja heilutti miekkaa kuin
mies. Ei sitä, tuota, uskoisi, noin pienestä ja hennosta. Mutta kun
itse näin, niin ei käy epäileminen. Rinnakkain tappelimme. Katsos,
Kaira, sellaisia, tuota, sellaisia ovat lättiläiset!

Tyttö katsoi lattiaan. Nyt, kun kaikki oli ohi, oli hänen vaikea
itsensäkin uskoa, että oli voinut, jaksanut. Peittääkseen hämilläoloaan
kaivoi hän hameensa taskusta esiin pari savukelaatikkoa.

— Ostin nämä teikäläisiltä Valkissa. Ajattelin: Join saamme teidät,
Pentti, vapaaksi, maistuvat nämä. Jännes sanoi usein, että mitenkähän
te kestätte, kun ette saa haistaakaan tupakkaa.

— Suomalaisia savukkeita! Olipa se yllätys!

Katherine katsoi hymyillen miehiä, kun he halukkaasti tarttuivat
savukkeihin.

— Kyllä ovat hyviä, hiivatin hyviä! kehui Jännes ensimmäisen haiun
vedettyään. — Te, Katherine-neiti, te, tuota, ajattelette kaikkea.

Pentti poltti vaieten, ahnaasti. Miten se maistuikaan! Milloinkaan
ennen ei suomalainen savuke ollut vaikuttanut niin virkistävästi.

— Muistatteko, Pentti, virkahti Katherine hetken kuluttua, — mitä
sanoitte minulle saatuanne selville, että olin pettänyt teidän
luottamuksenne? »Uskon kyllä, että teidänkin kansallenne kerran koittaa
päivä», sanoitte te, »mutta se ei saavu sitä tietä, jolle te nyt olette
astunut. Ei petoksen tietä. Pienet kansamme eivät vapautta saavuta,
vielä vähemmin säilytä, muuten kuin yhdessä rintamassa seisten, toinen
toistansa tukien.» Olen monesti unettomina öinä ajatellut sanojanne.
Ne olivat tosia, oi, miten tosia! Minä petin teidät, joka tahdoitte
kansalleni vain hyvää. Ja niin syöpyi minuun taikauskoinen pelko,
että ellei meidän onnistuisi pelastaa teitä, tukahtuisi myöskin
vapaustaistelumme vereen ja tuhkaan.

Mustat silmät tähysivät Penttiin kosteina. Sydämestä vihlaisi, kun hän
katsoi nuorta miestä, jonka savuketta pitelevä käsi vapisi. Ja kirpeänä
poltti häntä tietoisuus, että hän, Katherine, oli syössyt hänet siihen
helvettiin, joka oli murtanut voimakkaan ruumiin.

Hän, juuri hän, joka kuitenkin...

Niin, jo sinä yönä, jolloin hän oli toimittanut Pentin vihollisten
käsiin, oli hänelle selvinnyt, että häntä sitoivat komeaan nuorukaiseen
paljon voimakkaammat siteet kuin vain muutaman yhdessäolon muistot. Ja
sitä seuranneina raskaina, kiduttavina viikkoina oli tuo tunne hänessä
yhä voimistunut.

Jännekseltä hän oli myöhemmin kuullut Hannasta Pentin kauniista
lapsuudenystävättärestä. Ensi hetkessä hän oli tuntenut vain vihaa
tuntematonta pohjalaistyttöä kohtaan, tulisen naissydämen leimuavaa
vihaa. Mutta se oli sammunut kyyneliin, joihin hän sinä iltana oli
nukkunut. Mikä oikeus hänellä oli vihata, hänellä, joka oli pettänyt
Pentin, kavaltanut verivihollisten kynsiin sen, jota hänen olisi kaikin
voiminensa pitänyt auttaa?

— Katherine, sanoi Pentti. — Senjälkeenkuin erosimme, olen oppinut
kunnioittamaan teidän kansaanne. Vankiloissa tapasin kymmenittäin
maanmiehiänne, uljaita, pelottomia miehiä, joita oli pakko ihailla. Nyt
olette vielä te sankaruudellanne sitonut minut kansaanne kiitollisuuden
siteillä. Ja nehän ovat voimakkaimmat.

Jännes puuttui puheeseen:

— Ja hiivatin viisaasti hän suunnitteli vapauttamisesi äsken asemalla.
Minun väkivaltainen yritykseni oli mennyt myttyyn. Se olikin, tuota,
sellainen typerän soltun yritys. Hän laati uuden suunnitelman.

Vilautimme erään aseman vartijan nenän edessä viiden dollarin seteliä,
ja Katherine-neidistä tuli aseman siivoojatar. Ryssä, hiivatti, suostui
ilomielin, edellinen lattianpesijätär oli juuri kuollut keuhkotautiin,
se sopi mainiosti. Ja asemasillalla oli meillä, tuota, apuna majurin
antamat miehet, kaksi hiivatin reimaa lättiläistä solttua. Tuollaisia
Toikan mittaisia jättiläisiä, jotka heittelisivät sellaisia kärpäsiä
kuin sinä ja minä mielensä mukaan.

Jännes naurahti hieroskellen leukapieliään.

— Lisäksi palkkasimme väkeä aiheuttamaan epäjärjestystä heti, kun minä,
tuota, antaisin merkin, jatkoi hän. — Ryssät eivät tienneet, mitä oli
tekeillä, eivätkä tiedä sitä nytkään. Katsos, muutamalla dollarilla
saa tässä hiivatintuutissa vallan ihmeitä aikaan. Ryssähän myy vaikka
sielunsa autuuden. Eikä me, tuota, tingitty.

Samassa Pentti hypähti kauhistaneena pystyyn. Eteisestä oli kuulunut
kolinaa.

Ryssiä! välähti hänen mielessään. Kaikki on hukassa!

Mutta Jännes työnsi rauhallisesti hänet istumaan.

— Ei se mitään. Isäntäväkemme vain tulee kotiin.

— Isäntäväkemme?

— Niin, tuota, mies ja vaimo, jotka ovat antaneet meille turvapaikan
kotonaan, selitti Jännes. — Hiivatti! Ei täällä ole niinkään helppo
löytää sellaista. Nämä ovat varmoja. Tuota, suomalaisia.

Ovi avautui. Huoneeseen astui nelissäkymmenissä oleva pariskunta.
Rehdin, luotettavan näköistä väkeä. Mies suurikokoinen, juro. Vaimo
pieni, tylleröinen, silmät lempeät ja surulliset.

‒ Kas vain, te onnistuitte, virkahti mies tyynesti. Kätellessään
Penttiä lisäsi hän: — Onneksi olkoon!

— Tervetuloa vaatimattomaan kotiimme! sanoi vaimo sydämellisesti
puristaessaan pelastetun kättä.

Kun kaikki istuivat pöydän ympärillä, naiset juoden kahvia, miehet
poltellen savukkeita, virkahti isäntä:

— Teitä kai hämmästyttää tavata täällä maanmiehiä?

— Olen iloisesti yllätetty, vastasi Pentti. — Te johdatte kotimaan
elävänä mieleeni.

Mies veteli äänettömänä haikuja. Hänen katseensa oli painunut lattiaan.

— Ja kuitenkin, sanoi hän viimein raskaasti, — olemme olleet poissa
Suomesta kauemmin kuin te. Toista vuotta. Olemme molemmat täällä
palveluksessa, rautatiellä. Ehkä kauhistutte, kun sanon, että minun
oli pakko vuosi sitten jättää kotimaa. Vaimo seurasi minua. Olin
punakaartissa.

Pentti tunsi miehen ja vaimon tarkkaavan hänen kasvojansa. Katseessa
odottava, hieman arka ilme.

— Kauhistuisin? virkahti hän. — Miksi kauhistuisin? Olettehan
maanmiehiäni ja olette suoneet minulle turvapaikan kodissanne.

— Meinasin, meinasin vain, sanoi mies, — että ehkä pelkäisitte meidän
antavan ilmi.

— En, vastasi Pentti, — sitä en pelkää.

Vaimo kiirehti puhumaan:

— Johan me nyt sellaista. Suomalaiset ihmiset. Kun ystävänne tulivat ja
kertoivat kohtalostanne, itkin koko yön. Ja tämän päivää olen rukoillut
Jumalaa, että Hän sallisi teidän pelastua. Voi, mitä olette saanutkaan
kärsiä!

— Niin, sanoi mies harvakseen, — meinasin vain, että sanonpa sen
teille, jotta sitten tiedätte. Meinasin, että te ette ehkä tahtoisi
olla kattomme alla, kun olemme olleet punaisia. Noin niinkuin sanotaan,
vastakkaisella puolella.

Pentti ojensi hänelle kätensä ja puhkesi sydämellisesti puhumaan:

— Rakkaat ystävät, älkää toki kuvitelko sellaista! Olen pakolainen,
karannut sotavanki, niin että voisi luulla minun puhuvan näin sen
tähden, että henkeni on teidän käsissänne. Mutta uskokaa minua: ei se
ole siksi. Olen sanomattoman iloinen tavatessani maanmiehiäni täällä
kaukana. Olimmepa punaisia tai valkoisia, niin olemme saman maan
lapsia. Se yhdistää meitä, tekee ystäviksi.

Miehen silmät kostuivat.

— Kiitos. Se oli sana paikallaan, se. Punaisia, sanoitte. Niin, onhan
sitä tullut oltua. Mutta se on mennyt. Täällä. Nähdessä tätä komentoa.
Tätä »työläisten ihannemaan» komentoa. Toista on Suomessa.

— Niin, Suomessa... huokasi vaimo.

— Ja nyt te palaatte kotimaahan, jatkoi mies, ja äänessä soi
koti-ikävä. — Kunpa pääsisi sinne takaisin. Vihassa se tuli jätettyä.
Suomi ei ole työläisen isänmaa, ajattelin. Mutta kummaa se on, takaisin
sinne mieli tekee. Takaisin, kaiken uhalla.

— Tulkaa! huudahti Pentti. — Annan teille osoitteeni. Kun olette rajan
sillä puolen, kirjoittakaa minulle. Olen iloinen saadessani auttaa
teitä siellä taas alkuun.

— Kiitos, vastasi mies. — Emme unohda teitä. Olen tässä jo alkanut
pelätä, että tuo vaimo kuolee koti-ikävään. Se näyttää olevan niin,
ettei suomalainen juuri voi elää muualla kuin Suomessa. Ja hyvähän
siellä on.

Keskustelu taukosi. Kukin vaipui omiin ajatuksiinsa. Kotia he
ajattelivat. Kaukaista, vaarojen takaista kotimaata.

Illan hämärä oli laskeutunut huoneeseen. Kadulta kuului silloin tällöin
askeleita. Jonkun juopuneen ryssän rähinää. Naikkosen kimeää kikatusta.

Vihdoin nousi isäntä paikoiltaan.

— Taitaa olla parasta paneutua levolle. Pimeäkin jo on. Olisi kyllä
jokunen kynttilänpätkä jäljellä. Mutta ei uskalla sytyttää. Epäilevät
heti porvareiksi.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna he erosivat.

— Pietarin kautta teidän on paras yrittää ja sitten, meinaan, yli
Rajajoen, sanoi isäntä Pentille ja Jännekselle. — Leveimmät kohdat sitä
ovat lievemmin vartioituja. Pietariin me kyllä saamme teidät kulkemaan.
Olen rautatiellä, kuten sanottu. Jonkunlaisena junailijana.

Pentti kääntyi tyttöön.

— Entä te, Katherine?

Puhuteltu säpsähti.

— Minä?

Heidän katseensa kohtasivat toisensa.

Nyt eroaisivat heidän tiensä. Kenties ainiaaksi.

Pentti ajatteli lähtöään kotoa. Oikeastaanhan hän oli liittynyt
Pohjan Poikiin Katherinen vuoksi, vaikka tuo syy sitten oli painunut
taka-alalle. Heidän ensi tapaamisensa oli jättänyt hänen vereensä
polton, joka ajoi hänet kotoa. Se polte oli sammunut kohtalokkaana yönä
tytön kotikartanossa. Vaihtunut ensin vihaan, sitten sääliin. Ja nyt?
Nyt tunsi hän tyttöä kohtaan ihailua ja kiitollisuutta.

Erota? Hän ei tuntenut tuskaa eroa ajatellessaan, vain haikeutta. Niin,
haikein mielin hän eroaisi Katherinesta niinkuin hyvästä ystävästä
erotessa. Mutta kotiin hänen mielensä paloi. Suomeen, äidin ja isän ja
— Hannan luo.

Katherine katsoi pitkään edessä seisovaa nuorta miestä, jonka kohtalot
olivat hänelle olleet niin läheiset viime kuukausina. Hänen mielensä
pyrki käymään apeaksi, mutta hän karisti alakuloisuuden pois. Toinen
elämä kutsui häntä.

— Minä? toisti hän. — Minun paikkani on kotimaassani. Taistelumme on
kesken, tulos epävarma. Isänmaa tarvitsee nyt jokaisen poikansa ja
tyttärensä.

Hänen katseensa säihkyi.

Tuo ilme suurissa, mustissa silmissä oli Pentille tuttu. Hänen
mieleensä juolahti, että puoli vuotta sitten hän olisi hymähtänyt
sille: isänmaallista fanatismia! Mutta nyt hän arvostelisi sitä toisin.
Kuvan noista säihkyvistä silmistä hän veisi mukanaan kotimaahan yhtenä
rakkaimmista muistoista. Ne paljas tavat sielun, jossa isänmaa oli
ensimmäisellä sijalla, tulen, jonka täytyi palaa tuhansissa ja taas
tuhansissa sydämissä, jotta pieni kansa saattoi saavuttaa vapauden ja
sen myös säilyttää.

Hetken kuluttua tyttö lisäsi:

‒ Mutta, Pentti, en unohda teitä milloinkaan.

‒ Enkä minä teitä, Katherine, vastasi Pentti puristaen lujasti hänen
valkeaa, hentoa kättään. — Olen aina muistava ilolla ja ylpeydellä,
että minulla on ystävä Lätinmaan urhean kansan keskuudessa. Pyydän
teitä, Katherine, viemään sydämelliset terveiseni veljellenne ja hänen
tovereilleen. Ne ovat kyllä vain nääntyneen Pohjan Pojan terveiset.
Mutta niihin yhtyy sydämessään varmasti koko Suomen kansa.

Katherinen silmiin herahtivat kyyneleet. Erota? Niin, tietysti. Mutta
sittenkin. Sanomattoman vaikealta se tuntui.

— Kiitos, Pentti. Ja kun maassamme kerran on huomen, niin tulettehan
silloin joskus tervehtimään meitä?

— Tulen, Katherine. Varmasti.

Jännes sekautui keskusteluun naurahtaen jäyhästi:

— Tuota, saisinkos minäkin tulla, Katherine-neiti? Tyttö kääntyi häneen.

— Tietysti. Olette sydämellisesti tervetullut, te, minun neuvokas,
urhoollinen taistelutoverini!

— Kiitos, Katherine-neiti. Taitaa, tuota, olla jo aika lähteä hakemaan
teidän saattomiehiänne. Paras pudistaa pikapuolin tämän hiivatin pesän
tomu jaloistamme. Parasta meille itsekullekin. Ryssänmaa on kuitenkin
aina vain Ryssänmaa!




Seitsemästoista luku.


— Tämä on nyt sitten Pietaria.

Pentti oli istahtanut hylätyn, rappeutuneen talon portaille ja katsoi
katua alas. Jännes seisoi hänen vieressään nojaten seinään.

Pietaria, niin...

Pentti oli kuullut puhuttavan Pietarista, mahtavasta, komeasta
pääkaupungista, jonka kerran tsaari Pietari, suureksi sanottu, oli
mahtikäskyllään nostattanut keskelle suomalaisia soita. Isähän siitä
oli käyntinsä jälkeen kertonut monenlaista, kun hän, Pentti, oli
vielä koulupoika. Sen kultaisista kupooleista. Upeista palatseista.
Eremitaasin ihanista taulukokoelmista. Leveistä kaduista, joilla vilisi
hienoja ajoneuvoja täynnään häikäiseviä kaunottaria ja loistavapukuisia
upseereja. Iloisesta elämästä, joka sykki kaikkialla suuressa
keisarikaupungissa.

Hän oli kuunnellut ihmeissään. Samantapaisia tunteita se oli herättänyt
hänessä kuin kertomukset Aladdinista ja taikalampusta, kun Kerttu-täti,
Hannan äiti, oli heille niitä lapsuusaikana lukenut. Mutta syvimmälle,
hänen pojansydämeensä oli syöpynyt tieto, että kaikki tuo prameus
lepäsi syvälle suomalaiseen suohon upotetuilla paaluilla, prameus, joka
oli tuonut ryssän vallan Suomenlahdelle ja seisoi siinä uhkaamassa
suomalaista kansaa ja maata. Ja kun isä oli lopettanut kuvailunsa, oli
hän kysynyt:

— Mutta, isä, eikö Pietaria voisi upottaakin noihin samoihin soihin?

Ei, Pietari ei ollut uponnut suomalaisiin soihin. Se seisoi yhä
paaluillaan. Mutta uponnut se oli kuitenkin, uponnut vallankumouksen
liejuihin. Sinne oli hukkunut sen komeileva elämä. Sinne hienot
ajoneuvot häikäisevine kaunottarineen, loistavapukuisine upseereineen.
Sinne Pietarin koko mahtavuus.

Nyt se törrötti paikoillaan ojennellen käsivarsiaan kohti Suomenlahtea
kaameana, ränstyneenä jättiläisenä. Siinä, missä ennen oli ollut
elämää, loistoa, oli nyt tyhjyys ja saastainen lika.

He olivat Pietariin saavuttuaan käyneet katsomassa satamaa. Pentti
oli tahtonut nähdä Suomen lahden aaltoja, aaltoja, jotka ennen tänne
tuloaan olivat huuhdelleet Suomen rakkaita rantoja. Tyhjää siellä oli
ollut, tyhjää ja elotonta. Ei suuria valtamerilaivoja tuomassa ruoka-
ja ylellisyystarvikkeita kaikkinielevälle miljoonakaupungille. Ei
peloittavia sota-aluksia muistuttamassa mieliin Ryssänmaan mahtia. Vain
aallot Suomenlahdella. Niiden yksinäiset tyrskyt olivat täyttäneet
heidän sydämensä ilolla: uhkaava Pietari oli henkitoreissaan!

Ja kadulla. Hälinää siellä oli. Tulevia ja meneviä. Mutta ei loistavaa
elämää. Upeat myymälät oli ryöstetty putipuhtaiksi. Elottomina
tuijottivat ikkuna-aukot ohikulkijaa kuin avoimina tuijottavat vainajan
silmät. Katuvierillä lojui likaisia, nälkäisiä olioita päivät pitkät.
Ne, joilla oli asiaa eteenpäin, saivat harppia yli. Samaa joukkoa
myöskin mahtavan Talvipalatsin, upean Amiraliteetin ja kuuluisan
Eremitaasin liepeillä. Lepääviä ja nukkuvia. Pietarin kurjaa väestöä,
jolle vallankumouksen piti tuoda kaikki elämän ihanuudet.

Pentti hymähti.

Hän oli pelännyt Pietariin tuloa. Mutta täällä ei näyttänyt olevan
kiinnijoutumisen vaaraa, kun vain piti suunsa lukossa. Heitä ei voinut
erottaa Pietarin asukkaista. Jos heidän vaatteensa olivat rääsyjä
vain, niin samaten oli lukemattomien muiden, iljettäviä, haisevia. Jos
heidän tukkansa oli takkuinen ja kasvot parran peittämät, niin yhtä
siivoomattomia miehiä vilisi kaikkialla. Ajatuksia ei vainukoira toki
saa nuuskituksi, joten he saattoivat olla rauhassa. He sulautuivat
ympäristöön, katosivat tuhansien ja kymmenientuhansien samanlaisten ja
vielä kurjempien laumaan. Ei tarvinnut edes pelätä suomen puhumista,
täällä tuntui olevan melko paljon suomalaisiakin.

Pentti ja Jännes seurasivat kadun elämää, mikäli sitä voi elämäksi
sanoa. Inhoon sekautui vapauttava tunne: Suomen pahin vaara, Pietari,
lahoo, saastuu, kuolee pois, jos tätä menoa vain kyllin kauan saa
jatkua. Häpeäpilkku oli Pietari sille kansalle, jonka pääkaupunki se
kerran oli ollut. Mutta samaa, yhtenäistä häpeäpilkkua taisi olla koko
uusi Ryssänmaa, joka makasi entisen luhistuneen raunioilla.

Joku laiha, pitkä mies läheni heitä hieman horjahtelevin askelin. Hän
silmäili ivallisen näköisenä toisella puolen katua loikovaa ihmislaumaa
katsomatta eteensä. Juuri ollessaan sivuuttamassa heidät, kompastui hän
Pentin jalkoihin. Kun mies kompuroi ylös, pääsi Pentiltä vahingossa:

— Verzeihen Sie, mein Herr!

Mies seisahtui hänen eteensä ja katsoi tutkivasti häneen.

Te puhutte saksaa, herra, virkahti hän samalla kielellä. — Ette ole
venäläinen. Mutta ette saksalainenkaan. Kuulen sen ääntämisestänne.

Pentti huomasi liian myöhään erehdyksensä. Hän nousi hitaasti pystyyn
voittaakseen aikaa.

— En, vastasi hän sitten levollisesti. — Olen suomalainen.

Ruskeat silmät katsoivat häneen tutkivina.

— Mitä sitten haette tästä saastanpesästä, herra?

Pentti silmäili vuorostaan vähän tarkemmin puhekumppaliaan.

Väkijuomat leyhkäsivät hänen hengityksestään. Mutta mies oli siististi
puettu. Partaisista kasvoista loistivat silmät viisaina ja terävinä.
Piirteet olivat kauniit, sopusuhtaiset. Kapealla, valkealla kädellään
siveli hän tuumivasti hyvin hoidettua leukapartaansa.

— Olen kommunisti, vastasi Pentti. — Poliittisten mielipiteitteni
vuoksi piti minun jättää syntymämaani.

‒ Hyvä, hyvä, virkahti vieras hieman hermostuneesti. — Mutta tehän
puhutte saksaa? Melko hyvin, se täytyy tunnustaa.

— Olen ollut Saksassa. Opintomatkoilla.

Vieraan mielenkiinto kasvoi..

— Sallikaa minun esitellä itseni, sanoi hän. — Nikolai Ivanovitš. Ennen
insinööri, keksijä, nyt — ei paljon mitään.

— Peltonen, filosofiantohtori, vastasi Pentti esittelyyn.

— Hauska tutustua, vakuutti ryssä vilkkaasti. — Mitä teette täällä,
tohtori?

— Näen nälkää. En paljon muuta.

— Mutta jos luopuisitte aatteistanne? virkahti ryssä painostaen
ivallisesti viimeistä sanaa. — Silloinhan Suomi ottaisi teidät avosylin
takaisin.

— Niin, jos, vastasi Pentti. — Mutta minä en luovu. Sitäpaitsi,
minulla on syntejä. Vaikka nykyisillä vallassaolijoillamme onkin puute
kykenevistä miehistä, pelkään, että minun tekoseni olisivat hieman
liikaa heidän sulatettavikseen.

Vieras tarkkaili häntä huvitettuna.

— Erinomaista! Minua haluttaisi todellakin jatkaa kiintoisaa
keskusteluamme. Mutta ei täällä kadulla. Tulkaa mukaan, tohtori
Peltonen. Soiton soidessa ja lasin ääressä sujuu puhelu. Oikeauskoinen
kommunisti, niinkuin te, ei toki pelänne Leningradissa?

Pentti epäröi. Toisaalta ei voinut tietää, mihin seikkailuihin
hän joutuisi, jos seuraisi vierasta, mutta toisaalta ei sitäkään,
minkälaisen näytöksen ryssä panisi toimeen, jos hän kieltäytyisi. Kun
hän puhui oikeauskoisesta kommunistista, oli äänessä ollut jotakin
uhkaavaa.

— Minulla on mukanani eräs maanmieheni, sanoi hän osoittaen Jännestä. —
Muuan suomalainen työmies.

Ryssä vilkaisi epäluuloisesti Jännekseen.

— Ymmärtääkö tuo saksaa?

— Ei valitettavasti, vastasi Pentti.

Sitä parempi, saammepa sitten rauhassa puhella. Ottakaa hänet mukaan.
Ilta tekee tuloaan. Eikä silloin ole nautinto vetelehtiä kaduillamme.
Ei oikeauskoisimmillekaan.

Pentti kääntyi toverinsa puoleen ja selitti, mistä oli kysymys ja mitä
hän oli ryssälle heistä kertonut.

— Mies on jo aika lailla hiprakassa, sanoi hän lopuksi. — Jos
hän saa lisää, nukkuu hän ennenpitkää. Se on paras keino päästä
hänestä kaikessa hiljaisuudessa eroon, kun nyt kerran olemme häneen
sotkeutuneet.

Jännes nyökkäsi.

— Niin, tuota, mennään vain. Emme voi kuitenkaan vielä jatkaa matkaamme.

He lähtivät liikkeelle kolmisin. Taival kesti kotvan.

Kaikkialla oli samanlaista. Rappeutunutta, luhistuvaa ja luhistunutta.
Katottomia taloja siellä täällä. Toisia, joista koko kadunpuoleinen
seinä puuttui.

He pysähtyivät erään oven eteen.

— Herrat ovat hyvät! kehoitti heidän oppaansa.

He astuivat porraskäytävään. Toisesta kerroksesta kuului valittavaa
soittoa.

— Pidän tästä paikasta, hienoimpia mitä meillä nyt on, sanoi ryssä. —
Siellä unohtaa. Mustalaiset soittavat. Sitäpaitsi on emäntä serkkuni.
Hän antaa juotavaa, vaikkei taskussa olisikaan rahaa..

Portaissa oli kaikenlaista roskaa. Kaidepuut olivat monesta kohtaa
poikki, ruosteisella rautalangalla jälleen yhteen köytettyjä.

Sali, johon he tulivat, oli melko suuri, tupakansavun ja väkijuomien
leyhkän täyttämä. Hajuvesien lemu sekautui niihin väkevänä. Keskilattia
oli raivattu tanssijoita varten. Seinustoilla oli pöytiä, joiden
ääressä istui iloisia seurueita. Enemmän tai vähemmän huonosti puettuja
miehiä. Naisia hihattomissa, hyvin avokaulaisissa silkkileningeissä.
Takana aitioita, joissa oli eteenvedettävät, punaiset verhot.

Pietari, autio, luhistunut Pietari huvitteli. Nauru helisi.

Soitto oli tauonnut. Tanssipaikka oli tyhjänä.

Lattian poikki lähestyi tulijoita nuorenpuoleinen, kaunis nainen,
yllään verenpunainen iltapuku.

— Tervetuloa, rakas serkku! visersi hän syleillen ja suudellen
insinööriä.

Nikolai Ivanovitš esitti seuralaisensa:

— Tohtori Peltonen, suomalainen kommunisti. Hänen toverinsa,
suomalainen työmies. Uusia ystäviäni. Ja hän, hän on serkkuni, josta
puhuin, Nataša Nikolajevna.

— Punainen Nataša, hymyili nainen tervehtiessään. — Tervetuloa,
aateveljet, tervetuloa!

Hän saattoi heidät erääseen aitioon. Pulloja ja laseja ilmestyi heti
pöytään.

— No, Kolja? virkahti hän kysyvästi.

Insinööri ymmärsi vihjauksen.

— Toistaiseksi riittää, vastasi hän nauraen. — Haluan puhella ystävieni
kanssa hetkisen kaikessa rauhassa.

Nainen poistui ottamaan vastaan uusia vieraita, ei ryhtynyt heti
keskusteluun, vaan tarttui pulloon.

— Kiitos, ei meille, torjui Pentti. — Istumme mielellämme seurassanne.
Täällä on viihtyisää. Musiikkia, lämmintä — siinä on meille enemmän
kuin tarpeeksi.

Ryssä katsoi häneen terävästi. Sitten hän hymähti, täytti oman
lasinsa ja kaatoi sisällyksen kurkkuunsa. Tyhjennettyään neljännen
lasin hengähti hän syvään ja pyyhkäisi parrasta siihen tarttuneet
viinipisarat.

— Näkee, ettette ole venäläisiä, virkahti hän. — Te tuijotatte katse
kovana kärsimyksiinne, syljette lasiin ja mökötätte. Me kärsimme,
elämme kuin koirat, mutta me upotamme sen lasiin. Ja sitten voi taas
laulaa ja nauraa. Kuulkaahan!

Ja hän alkoi laulaa vanhaa ryssäläistä ballaadia. Hänellä oli kaunis
ääni, ja hän suorastaan eli siinä, mitä lauloi. Kyyneleet nousivat
ruskeisiin silmiin.

Soitto alkoi, raju, hurja soitto. Lattia täyttyi tanssijoista. Naiset
painautuivat miehiä vastaan kissamaisen pehmeinä ja sulavina. Tummissa
silmissä vaarallinen tuli. Paljaat, valkeat käsivarret kietoutuivat
viekoittelevina tanssittajien kaulan ympärille. Ja punaisina hehkuvat
huulet kurkottautuivat suudeltaviksi.

Insinööri nousi ja veti verhot aition eteen. Soitto, tanssijoiden nauru
ja puheensorina häipyivät kuin jonnekin kauas. He jäivät hämärään.

— Tahdon puhua kanssanne, tohtori Peltonen, sanoi ryssä sivellen
mustaa leukapartaansa. — Seinät ovat vahvat. Eikä täällä kuuntelijoita
olekaan. Tänne ei tulla sitä varten. Mutta parasta olla sittenkin
varuillaan. Verhot suojelevat ulospäin. Saavat ne tukahduttaa muitakin
ääniä, kummempiakin.

Hän naurahti omille sanoilleen. Hetken kuluttua hän jatkoi:

— Omituinen sattuma. Tämä meidän tapaamisemme, tohtori Peltonen.
Näyttämö: bolševikien Pietari. Henkilöt: suomalainen kommunisti ja
venäläinen tsaristi. Niin, katsokaa vain, minä olen tsaristi. Tsaristi,
joka »köyhälistön ihannevaltiossa» elää kuitenkin kuin ruhtinas teihin,
kommunistiin, verrattuna.

Uudet lasit olivat nousseet ryssälle päähän.

— Niin, piru vieköön, olen tsaristi sydäntä ja sisälmyksiä myöten!
intoili hän. — Mutta ei kukaan teitä usko, jos menette sanomaan.
Koettakaa, rakas tohtori! Nauravat teille vasten naamaa. »Toveri
Nikolai Ivanovitš tsaristi? Loruja! Kyllä me tunnemme Punaisen Natašan
ja hänen serkkunsa!» Katsokaas, suomalainen kommunistiystäväni, sekin
on venäläistä.

Hän joi yhä. Lakkaamatta. Silmittömästi.

— Vaikka, niinhän se on kaikkialla, jatkoi hän nauraen humalaisen
naurua. — Me ihmiset näyttelemme aina, enemmän tai vähemmän. Olemme
olevinamme sitä, mitä emme ole. Minä esimerkiksi. Päivät pitkät raadan
tehtaassa, olen toveri, punaisista punaisin. Leninin sanat aina
huulilla. Ja kuitenkin — olen tsaristi. Odotan Venäjän ylösnousemusta.
Entä serkkuni Nataša? Huomasitte kai hänen pukunsa oikeauskoisen
värin? »Punaiseksi Natašaksi» hän on ristinyt itsensä, ja sillä
nimellä hänet nyt tunnetaan. Hän on kaikkien valtiaiden suosiossa.
Se on hyvä, hän saa pitää tätä paikkaa, rikastuu. Ja kuitenkin, hän
on sydämeltään varma meikäläinen. Ja te, ystäväni? Sanotte olevanne
suomalainen kommunisti tohtori Peltonen. Suomalainen voitte olla,
tohtori samaten. Mutta, Peltonen? Ei, olette herra Sejase, mutta ette
Peltonen. Ettekä te ole kommunisti, ette edes sosialisti. Olette
Suomen valkoisia, niinkuin toverinnekin. No, älkää pelätkö, en minä
anna teitä ilmi bolševikeille. Minulle on kaikki tuo, vakoilu ja muu
sellainen, yhdentekevää. Ihmettelette kai, mistä arvasin, ettette ole
kommunisti. Silmistä, rakas ystävä. Nuo eivät ole kommunistin silmät.
Siihen ne ovat liian viisaat, ei hulluutta hitustakaan. Ettekä te
ottaneet viiniä. Tahdoitte pitää päänne selvänä, aistinne varuilla.
Oikeauskoisten kommunistien ei Leningradissa tarvitse pelätä pientä
päihtymystä.

Penttiä hirvitti ryssän tarkkanäköisyys. Mutta silmää räpäyttämättä hän
vakuutti:

— Olen se, miksi olen itseäni sanonut.

— No niin, no niin, rauhoitti ryssä silmää iskien, — sanokaamme
nyt sitten vaikka niin. Te olette siis tohtori Peltonen, jonka
kommunististen mielipiteittensä vuoksi piti poistua Suomesta. Olkoon
niin. Pidän teistä, tohtori Peltonen, vaikka olette suomalainen. Suuren
Venäjän pojalla on varaa ihmisenä pitää toisesta, vaikka hän olisikin
vihollismaasta.

Ja ryssä kumosi taas lasinsa.

Jännes oli tarkkaavasti seurannut keskustelijoiden ilmeitä
ymmärtämättä, mistä oli puhe. Hänestä näytti, että nuo kaksi juttelivat
kaikessa sovussa. Ryssältä luistivat sanat kuin koskesta, ja mustaa
naamaa kirkasti leppoisa hymy. Kaira tyytyi enimmäkseen kuuntelemaan.
Niin, Kairalla oli taito selviytyä. Eikä mikään vaara voinut täällä
uhata. Hän nousi lähteäkseen.

— Pentti, odotan sinua ulkona.

— Hyvä on, että hän lähti, virkahti ryssä Pentille, kun he olivat
kahden. — En istu mielelläni tuollaisten koirien kanssa. En illalla,
kun pöydällä on viiniä. Ei, istukaa te, rakas tohtori. Kun kohtaa
taatun porvarin, puhelee mielellään hänen kanssaan hetkisen.

Ja insinööri painoi Pentin takaisin istumaan. Pentti alistui,
vaikka vastenmielisesti. Hän olisi mieluimmin jo päässyt erilleen
humalaisesta, puheliaasta ryssästä.

— Niin, te olette suomalainen, jatkoi ryssä jutteluaan. — Mehän olemme
vielä sodassa keskenämme, suomalaiset ja venäläiset. Ah, millaista
sodankäyntiä, molemmilla puolilla! No, ja te uskotte tietysti saavanne
edullisen rauhan itsenäisyyksineen ja muineen?

— Se on minulle yhdentekevää, vastasi Pentti pysyen järkähtämättä
omaksumassaan osassa. — Kommunismi, uusi, onnellinen yhteiskunta on
ainoa, millä minulle on arvoa.

Ryssä hymähti.

— Ah niin, suokaa anteeksi. Unohdan alinomaa, että olette
kommunisti. Sanotte olevanne... Mistäs me puhuimmekaan? Niin, Suomen
itsenäisyydestä. Tietysti saatte sen. Nykyisiltä vallanpitäjiltämme.
Mutta — Pyhä Venäjä nousee! Tuhkasta ja raunioista Tsaarin Venäjä!
Pietari nousee. Koko maa. Ja silloin, suomalainen ystäväni, silloin me
kostamme! Iskemme maailman silmien eteen pitkän syntiluettelon: tätä
te teitte meille ja tätä, kun olimme heikot, nyt lyömme me! Ja silloin
soi nagaikka. Armotta! Suomen me tahdomme, olkaa hiljaa tai huutakaa
ja raivotkaa. Iskemme maahan teidät ja kaikki kirotut virolaiset,
lättiläiset ja puolalaiset hullut. Venäjä on pyhä, yksi ja yhtenäinen.
Silloin me tapaamme toisemme jälleen, tohtori »Peltonen»! Ja minä
tapan teidät. Ja sitten! Sitten me nielemme Ruotsin ja Norjan. Pyhä
Venäjä haukkaa ne kitaansa kuin hiljaa surisevat kärpäset. Ja katso:
surina kuolee, kukaan ei ole kuullut mitään. Se on Pyhän Venäjän suuri
ylösnousemus!

Ryssä joi. Pitkin, ahnain kulauksin. Viini sammutti hurjan tulen
ruskeista silmistä.

— Piru vieköön, te olette harvasanainen, tohtori Peltonen, hymähti hän
väsyneesti. — Teidän seurassanne tulee ikävä.

Hän nousi horjuvin jaloin paikoiltaan ja painoi soittokellon nappia
oven pielessä.

Pentti ajatteli sitä, mitä ryssä oli äsken sanonut. Hän ei pelännyt,
että insinööri antaisi hänet ilmi. Mies oli ilmeisesti liian
välinpitämätön kaikkeen siihen poliittiseen temmellykseen nähden, joka
nyt kuohui hänen ympärillään. Mutta Pentti tunsi kuitenkin värisevänsä.

Tämä outo, aavemainen ympäristö kammotti. Hänestä oli kuin hänen
edessään ei olisi ollutkaan Nikolai Ivanovitš, insinööri, tsaristi,
joka päivisin oli oikeauskoinen bolševiki. Ei, läpi hämärän tuijottivat
häneen ryssäläisen kansan verestävät silmät, vihasta salamoiden. Ja
nuo sanat, uhkaavat sanat, nousivat syvältä tämän suunnattoman kansan
sielusta. Kostoa ne huusivat, veristä kostoa.

Samanlaisia välinpitämättömiä kuin Nikolai Ivanovitš oli Ryssänmaalla
nyt varmaan satojatuhansia, kenties miljoonia. Mutta entä, jos
suuren, sekasortoisen valtakunnan ohjaksiin tarttuisi rautainen käsi,
uusi tsaari? Silloin — Herra armahtakoon silloin pieniä kansoja!
Välinpitämättömyys haihtuisi kuin tuhka tuuleen. »Pyhän Venäjän» asia
olisi joka miehen asia...

Suomessa oli niitä, oli paljon, jotka toivoivat, että olot itärajan
takana järjestyisivät. Sehän oli samaa kuin toivoa ryssän sotalaumoja
tulella ja miekalla hävittämään Suomen maata, hävittämään sen
kaupunkeja ja kyliä — jättäen jälkeensä suitsuavia raunioita ja
ruumiita, ruumiita...

Kestäisikö silloin Suomen kansa pystyssä pysyen?

Ei, sellaisena kuin se nyt oli! Ei rikkinäisenä. Ei heikkona. Ei
pienenä. Ei yksin.

Pentti huokasi.

Hän oli niin lähellä isänmaata. Olihan hän tänään nähnyt Suomenlahden
aallot. Ja kuitenkin — miten kaukana!

Häntä poltti halu päästä kotiin. Suomeen! Työhön!

Entistä selvemmin hän nyt tiesi, mikä se työ oli oleva. Uhrata
voimansa, kaikkensa kansansa herättämiseen. Suureksi se oli koetettava
luoda. Yhdeksi se oli luotava, niin että se nousisi yhtenä miehenä
puolustamaan kotejaan, maataan. Ja tukea oli etsittävä sieltä, mistä
tukea oli saatavana: ennenkaikkea kansoilta, joilla oli sama ainainen
vaara.

Siinä työssä ei hän olisi yksin. Heitä olisi paljon. Ja sankoin parvin
liittyisi vähitellen koko kansa tuon tunnussanan ympärille: nämä ovat
meidän kotimme ja vainiomme, meidän kaupunkimme ja kylämme — meidän
maamme; vain yli koko kansan ruumiiden käy tänne vainolaisen tie!

Hänen ajatuksenjuoksunsa keskeytyi. Ovi aitioon oli avattu.

Sisään astui kaksi naista. Molemmat olivat silmäänpistävän kauniita.
Toinen vaalea, sinisilmäinen, vartalo täyteläinen, yllä taivaansininen
puku. Toinen miltei yhtä pitkä, mutta hyvin solakka, tummahipiäinen,
silmät mustanruskeat. Lyhyeksi leikattu tukka toi mieleen entisajan
hovipojat. Hänellä oli yllään polviin ulottuva musta tanssileninki ja
hartioilla tulipunainen silkkihuivi, jonka ripsut ulottuivat kapeihin
nilkkoihin saakka. Vaalean maalatuilla huulilla karehti vastenmielisen
imelä hymy. Tumma silmäili miehiä kylmin, arvostelevin katsein.

Pentti nousi. Nyt oli hänen aika lähteä!

Mutta ryssä ehätti esittämään:

— Kas, siinähän pikku kyyhkysemme tulevat! Kuule, suomalainen ystäväni
— hän on ystäväni, Nikolai Ivanovitšin _ystävä_, ymmärrättekö, tytöt.
Tässä ovat Annuška ja Maša. Tämä vaalea tässä on Annuška. Hän on minun.
Puluseni, lemmikkini, tule! Hän veti vaaleaverikön syliinsä ja suuteli
siekailematta hänen silmiään, suutaan, kaulaansa.

Sitten silmäsi hän Penttiin ja toiseen tyttöön, jotka seisoivat
katsellen toisiaan. Hän hypähti pystyyn singoten Annuškan luotaan.

— Piru vieköön! Olettehan kuin kirkossa!

Hän sulki tumman tytön syliinsä.

— Maša, kultaseni, ole toki järkevä. Hän on kyllä parroittunut,
siivottoman parroittunut, myönnän sen. Ja puku vähän vanha. Mutta hän
on tohtori, filosofiantohtori. Viisas ja mainio mies.

Sitten muutti hän äkkiä äänensävyä. Ruskeat silmät säkenöivät
kiukkuisina:

— Etkö sinä kuullut, että hän on ystäväni? Serkkusi ystävä! Ymmärrätkö?

— Älähän nyt riehu, Kolja rakas, virkahti tyttö pehmeällä, laulavalla
äänellä. — Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että istun hänen
seuraansa. Mutta katso nyt häntä! Synkän ja luoksepääsemättömän
näköinen hän on, tuo ystäväsi.

— No, sen minä järjestän tuossa tuokiossa, kultaseni, nauroi ryssä.
Pentin puoleen kääntyen hän jatkoi käsillään viittoen: — Eikö hän
ole nuori? Vasta seitsemäntoista. Ja kaunis? Katso noita silmiä!
Mitkä tähdet yössä. Katso tuota nenää! Se tuottaisi kunniaa mille
kreikkalaiselle jumalattarelle hyvänsä. Katso tuota suuta! Kuin
täyteläinen, veripunainen kirsikka, hehkuva ja viekoitteleva. Katso,
mitkä hampaat! Häikäisevänvalkeat kuin norsunluu, virheettömät kuin
ihanin helmirivi. Katso, mikä hipiä! Pehmeämpi kuin parhain sametti.
Katso, mitkä hiukset! Mustat kuin etelän yö. Katso, mitkä käsivarret
ja sääret! Kuningattaret ja keisarinnat kalpenisivat kateudesta
nähdessänne. Katso, mikä vartalo! Notkea ja sorja kuin norjin nuori
paju. Häntä ei luotu yhdessä päivässä. Helmi hän on. Venäjän ihana
helmi! Hänelle ei vedä vertoja ainoakaan sinun maasi naisista,
suomalainen!... Eikö kelpaa? Tiedätkös? Serkkuni »Punainen Nataša» on
lähettänyt sinulle oman sisarensa! Niin suuressa arvossa hän pitää
sinua, minun ystävänäni.

Kun Pentti ei vastannut mitään koko hänen sanatulvaansa, kiihtyi ryssä
jälleen:

— Älä suututa minua, suomalainen! Tahdon iloita. Tahdon nähdä iloa
ympärilläni. Älä heitä järkeäsi helvettiin, tohtori! Voin käydä
vaaralliseksi, jos minua ärsytetään. Ja minä tiedän sinusta aivan liian
paljon!

Se oli totta. Ryssä tiesi tai arveli tietävänsä — mikä täällä oli samaa
— kyllin toimittaakseen hänet, Pentin, uudelleen vangiksi. Ja silloin!

Hän kirosi ajattelemattomuuttaan, kun oli antanut noiden muutamien
saksalaisten sanojen livahtaa huuliltaan. Niitä hän sai kiittää
kaikesta tästä. No, ryssä oli jo hyvästi humalassa, pian hän ei näkisi
eikä kuulisi enää mitään.

Hän kääntyi tyttöön hymähtäen ja viittasi häntä istumaan.

— Ei siihen! jylisi ryssä. — Leposohvalle, sinne teidän puolellenne!
Kas niin, ja sinä, suomalainen ystäväni, istut hänen viereensä.
Lähemmäs! Sillä lailla. Katsoppas, Annuška, puluseni, lemmikkini,
eikö se ole kaunista? Venäläinen »bolsevikkityttö» ja suomalainen
»kommunistitohtori».

Hän nauroi hieroen tyytyväisenä käsiään.

— Minä osaan järjestää, minä! ihasteli hän. — Siihen tarvitaan miestä,
jotta saa tuollaisen tervaskannon syttymään. Mutta minäpä en olekaan
turhaan Nikolai Ivanovitš, suuri keksijä.

Hän veti vaaleaverikön luokseen toiselle sohvalle.

Mutta vielä kerran hän kääntyi Penttiin:

— Suutele häntä, suomalainen! Kädelle? No niin, onhan se hyvä alku.

Hän täytti kaksi lasia. Annuška tyhjensi lasinsa yhtä nopeasti kuin
seuralaisensakin.

— Kas niin, lemmikkini! Nyt voimme ajatella itseämme. Hoitakoot nuo jo
omat asiansa.

Pentti ja Maša katsoivat vaieten toisiaan. Pentti totisena. Tyttö
keimailevan huvitettuna.

— Saanko pyytää lasin sampanjaa, tohtori?

Pentti nousi paikoiltaan ja täytti lasin.

— Olkaa hyvä, neiti.

Tyttö naurahti.

— Ettekö tahtoisi sanoa: Maša? kysyi hän koskettaen hoikilla,
hyvinhoidetuilla sormillaan nuoren miehen käsivartta.

Pentti vetäytyi kauemmas hänestä eikä vastannut. Tyttö oli kaunis,
vaarallisen kaunis.

Maša kohautti paljaita olkapäitään, pisti savukkeen suuhunsa ja tarjosi
seuralaiselleenkin. Pentti pudisti päätään.

— Olettepa te! hymähti tyttö ivallisesti. — Ette toki kieltäytyne
antamasta minulle tulta?

Pentti sytytti vitkastellen hänen savukkeensa.

Molemmat vaikenivat.

Maša poltteli tarkastellen seuralaistaan. Parroittunut, ryysyinen.
Mutta silmät, harmaat, omituisen välähtelevät, olivat kauniit,
puoleensavetävät. Hän naurahti veikeästi.

Tehän olette Suomesta, tohtori? kysäisi hän heittäen oikean säärensä
vasemman yli, niinettä punaisen silkkisukan verhoama siro polvi pisti
näkyviin hameenhelman alta. — Ihana maa.

— Oletteko te ollut Suomessa, neiti?

Tyttö oli naisellisella vaistollaan osannut koskettaa oikeata kieltä.

— Kyllä, olen viettänyt siellä monta kesää. Terijoella. Meillä oli
kaunis huvila siellä.

— Todellakin?

— Toissa kesänä olimme siellä viimeksi, kertoi tyttö seuraten
katseellaan savurenkaiden liitelyä. — Nataša ja minä. Muita ei meitä
ole. Äiti kuoli, kun minä synnyin. Isä kaatui Karpaateilla.

Ruskeat silmät kääntyivät nuoreen mieheen. Niiden katse poltti.

— Eikö teille maistu viinikään, tohtori?

Pentti pudisti päätään.

— Ottakaa nyt — minun mielikseni, kuiskasi Maša pehmeästi.

— Ei kiitos.

— Ettekö, vaikka minä kuinka pyytäisin?

— En, en sittenkään, neiti, vastasi Pentti jäykästi.

— Kylläpä te olette kova.

Tytön mielenkiinto kylmää muukalaista kohtaan kasvoi kasvamistaan.
Hän oli tullut tänne, kun Nataša oli käskenyt. Välinpitämättömänä.
Kasvoilla puolittain katkera, puolittain halveksiva hymy, jonka
elämä ja sen kokemukset olivat jähmetyttäneet nuorille huulille.
Mutta vähitellen hän oli lämmennyt. Hänessä heräsi vastustamaton
halu sulattaa jää, joka oli edessä. Hän oli tottunut siihen, että
miehet vaipuivat polvilleen palvomaan hänen kauneuttaan. Ja nyt tämä
järkähtämätön suomalainen kieltäytyi suostumasta hänen pienimpiinkin
pyyntöihinsä. Hänen naisellinen turhamaisuutensa kiihoitti häntä
murtamaan vastustuksen.

Salista kuului soitto. Hiljaisina, verhojen himmentäminä kantautuivat
intohimoisen valssin sävelet heidän korviinsa.

Säihkyvänä, palavana tytön katse pakotti Pentin katsomaan häntä
silmiin. Mutta kun Maša yritti siirtyä lähemmäksi, vetäytyi nuori mies
kauemmas.

Hänen täytyi olla varuillaan! Tässä kaikessa oli jotakin satumaista.
Kaukaiset, valittavat sävelet saivat veren sykkimään kiihkeänä
suonissa. Puolihämärä valo. Tuossa lähellä nuori kaunotar, jonka
huulet olivat puolittain auenneet suudelmia janoten, katse kiehtovana,
rukoilevana häneen suunnattuna. Ilmakehä voimakkaan hajuveden
kyllästämä. Heliotroopin huumaavaa tuoksua.

Hänen oli miltei mahdotonta uskoa, että hän istui siinä, hän, joka
vielä muutama päivä sitten virui saastaisessa ryssäläisessä vankilassa,
varma kuolema edessä. Hän tunsi olevansa heikko, lopen väsynyt,
vankeuskuukausien murtama.

Vaitioloa kesti kauan, liian kauan. Vaitioloa, joka tässä ympäristössä
saattoi käydä tuhoisaksi.

— Minusta te, Maria Nikolajevna, ette kuulu tänne, virkahti hän
tukahtuneesti. — Olette siihen liian hyvä.

Tytön silmissä välähti riemuitseva katse. Se sammui, ennenkuin Pentti
ehti nähdä sen.

Maša sai kyyneleet herahtamaan silmiinsä. »Teidän silmänne ovat aina
vaaralliset joka miehelle», oli hänelle sanottu, »mutta se mies on
mennyttä, johon ne kyyneleiden sumentamina katsovat.»

Niin, minä tahtoisinkin pois, kuiskasi hän. — Tahtoisin Suomeen. Mutta
Nataša ei laske. Viekää te minut sinne!

Pentti säpsähti. Ääni oli kiihkeän rukoileva. Mutta hän ei vastannut.

— Oi, kuinka janoankaan sinne! jatkoi tyttö. — Odotan kesää, jolloin
pääsemme takaisin huvilaamme. Lasken kuukausia.

Pentin pää selveni heti. Hänen äänensä oli jälleen kylmä ja kova, kun
hän sanoi:

— Laskette kuukausia? Mihin?

Maša huomasi äkillisen muutoksen, mutta ei käsittänyt, mistä se johtui.
Hän oli jo luullut olevansa lähellä voittoa. Ja nyt? Nyt oli vastassa
entistä lujempi jää.

— Venäjän nousuun, tietysti, vastasi hän suoraan.

— Pyhän Venäjän nousuun, jolloin meille avautuvat taas kaikki portit,
jotka nyt ovat kiinni, jolloin meille annetaan takaisin se, mikä meiltä
on vääryydellä riistetty.

— Sitäkö te odotatte? Suomeenkin nähden?

Tytön katse ilmaisi lapsellisen vilpitöntä hämmästystä.

— Tietysti, onhan se luonnollista, sanoi hän. — Sitä me odotamme
kaikki. Koko Venäjän kansa.

Pentti nousi äkisti. Nikolai Ivanovitš oli nukahtanut vaaleaverikkönsä
viereen. Mikään ei enää estänyt hänen lähtöään.

Maša juoksi hänen jälkeensä ja asettui hänen tielleen. He olivat kahden
aitioiden takana sijaitsevassa pitkässä käytävässä.

— Älkää menkö, tohtori!

Ruskeissa silmissä paloi rukous. Hän tahtoi, tahtoi saada tuon miehen
jäämään. Mutta hän näki harmaista, kovista silmistä, ettei juuri mikään
voisi pidättää lähtevää.

— Älkää menkö, tohtori! toisti hän intohimoisesti.

— En päästä teitä! Jääkää luokseni! Minulla on huone ylhäällä. Kukaan
mies ei ole ollut siellä ennen teitä, vannon sen pyhän Jumalan Äidin
nimessä! Katsokaa, minä olen nuori ja kaunis!

Tyttö tarrautui Penttiin. Notkea vartalo painautui kiihkeästi häntä
vastaan, niin että hän tunsi nuoren poven kuumana polttavan silkin alta
ruumistaan. Valkeat käsivarret puristivat hänen kaulaansa.

Suuttumus kuohahti Pentissä. Veri syöksähti ohimoille. Hän työnsi tytön
inhoten luotaan.

— Sanoin äsken, että olette liian hyvä tänne! huudahti hän. — Kaikkea
vielä, tänne te kuulutte, juuri tänne! Ja Jumala varjelkoon, ettei
teidän jalkanne enää milloinkaan polkisi Suomen maata!

Sen sanottuaan hän kiirehti pois. Hän raivasi itselleen tien keskeltä
tanssijain parvea ja harppi alas kadulle kolme neljä porrasta
kerrallaan.

Maša katsoi hänen jälkeensä. Sitten hän käännähti ja palasi aitioon.
Katkerasti nyyhkyttäen hän heittäytyi sohvalle.

Siihen heräsi Nikolai Ivanovitš.

— Mikä sinua vaivaa, kultaseni?

Hän on mennyt, mennyt, itki tyttö nostamatta päätään. Sydäntä kirveli.
Loukattu itserakkaus kirveli. Mutta ei vain se. Kalpea, kylmä
suomalainen oli kaiken sen saastan keskessä, jossa hän eli ja jota
vastaan nuori sydän joskus kapinoi, tehnyt häneen syvän vaikutuksen.

— Mennyt? Piru vieköön!

Ryssä oli heti jalkeilla. Hän riensi juoksujalkaa ulos kadulle.

Mutta silloin oli jo myöhäistä. Pentti ja Jännes olivat kaukana.

— Tuota, kyllä sinä viivyit, virkahti Jännes, kun he olivat päässeet
ahtaalle sivukujalle.

— Viivyin, myönsi Pentti, — mutta kiitän onneani, että edes nyt pääsin
siitä hornankattilasta. Nyt, Jaakko! Nyt jätämme suoraa päätä tämän
saastaisen luolan.

       *       *       *       *       *

Ilta oli käsissä.

Pentti ja Jännes makasivat hievahtamatta paikoillaan ja tuijottivat
eteensä.

Parinsadan metrin päässä luikersi heidän silmiensä edessä kapea joki.

Rajajoki!

Heidän katseensa hivelivät vastapäistä rantaa. Siitä alkoi Suomi.
Isänmaa!

Kyyneleet herahtivat Pentin silmiin. Hän ei jaksanut pidättää itkua.
Sydän takoi haljetakseen.

Isänmaa!

Se oli niin lähellä. Tuntui melkein, että jos ojentaisi käsivartensa,
voisi koskettaa sitä. Syleillä sen rakkaita puita.

Ja kuitenkin — miten saavuttamattomalta se tuntui! Pentti oli lopen
uupunut. Vuorokausia kestänyt harhailu kohti rajaa nälkäisenä,
viluisena, alinomaa peläten kiinnijoutumista oli käynyt liiaksi hänen
murtuneille voimilleen. Jos hän nousisi, eivät jalat, turvottuneet
jalat, kantaisi metrinkään päähän, siitä hän oli varma.

Tänne hän jäisi. Tänne kuolisi. Kappale isänmaata edessä. Tuon
elottoman ja hänestä kuitenkin niin ihanan rannan hänen silmänsä
näkisivät viimeiseksi. Sen kuvan hän veisi mukanaan yli suuren
tuntemattoman rajan.

— Tuota, kohta täytyy yrittää, kuiskasi Jännes.

Mutta Pentti pudisti toivottomana päätään.

— Mahdotonta. En jaksa. Jos sinulla on voimia, niin yritä yksin.

— Kaira!

Jännes tarttui toverinsa käteen ja puristi sitä lujasti.

— Kaira, toisti hän, — kyllä sinä tiedät, että yksin, tuota, en lähde.
Hiivatti. Omasta hengestäni minä viis. Mutta sinä, Kaira, Sinun, tuota,
sinun täytyy pelastua.

Pentti hymyili raukeasti.

Niin. Jännes kesti. Kesti hänen vuokseen. Kertaakaan eivät hänen
voimansa eikä neuvokkuutensa olleet pettäneet hänen pyrkiessään
pelastamaan toveriaan. Tasaisena, hieman umpimielisenä ja jurona hän
oli huolehtinut heidän hyvinvoinnistaan raskaan vaelluksen kestäessä,
niin hyvin kuin se niissä oloissa oli ollut mahdollista. Aina hän oli
sälyttänyt raskaimmat tehtävät omille hartioilleen koettaen säästää
ystäväänsä.

‒ Jaakko, kunnon toveri, kiitos noistakin sanoista. Kiitos kaikesta.
Mutta — minä en jaksa. Loppu on tullut.

‒ Kaira, älä hiivatissa sano niin. Sinun täytyy jaksaa. Ajattele
äitiäsi ja isääsi. Tuota, ajattele tyttöäsi siellä kaukana pohjoisessa.
Ajattele isänmaata.

Äiti ja isä ja Hanna — niin... Heidän surunsa ja tuskansa... Isänmaa...

— Mutta se on mahdotonta. Alinomaa vartiopatrulleja. Turha yrittääkin.

— Tuota, juuri sitä vartenhan valitsimme tämän kohdan. Leveimmän.
Huonoimmin vartioidun.

— Mutta sittenkin... epäröi Pentti.

— Tuota, suunnitelmani on valmis, Kaira. Ryömimme hitaasti, hiivatin
hitaasti kyynärpäiden ja polvien varassa rantaan ja painumme jokeen.

Mutta Pentti ei uskonut onnistumiseen.

— Joku partio saattaa kuulla veden loiskeen, kun hyppäämme jokeen,
väitti hän. — Ilta on tyyni, äänetön. Silloin olemme hukassa.

— Olen, tuota, ajatellut sitäkin, sanoi Jännes. — Sitä varten otin
mukaan onttoja ruokoja. Jokeen päästyämme piiloudumme veden alle.
Hiivattikaan ei löydä meitä sieltä. Hämärässä ei erota pinnan ylitse
kohoavia ruokojen päitä, jotka tuovat meille ilmaa. Saatamme, tuota,
olla piilossa tarpeen tullen kauankin. Ja uida osaamme molemmat. No,
mitä sanot?

Pentti oli kuunnellut tarkkaavasti. Suunnitelman onnistuminen ei ollut
mahdoton. Jännes oli kekseliäs. Hän otti kaiken huomioon.

— Hyvä on, vastasi hän päättävästi. — Koettakaamme.

Kun vartiopatrulli oli taas kulkenut ohi, lähtivät he liikkeelle.
Hitaasti, sanomattoman hitaasti se kävi. Pentin voimat olivat miltei
lopussa. Heidän täytyi levähtää vähäväliä. Silloin tällöin kulki
patrulli heidän editseen pitkin rantaa. He saattoivat selvästi kuulla
ryssien puhelevan puoliääneen. He makasivat hiljaa kuin hiiret, kunnes
vartiomiehet olivat häipyneet pimeään. Sitten he jatkoivat hidasta
ryömimistään. Parinsadan metrin taival kesti toista tuntia.

He olivat jo aivan lähellä rantaa. Jälleen kuului askeleita, uusi
patrulli.

— Kim nuo ovat menneet ohi, silloin, tuota, ruoko suuhun ja veteen,
kuiskasi Jännes.

He pidättivät hengitystään, kun ryssät sivuuttivat heidät niin läheltä,
että kädellä olisi hyvin yltänyt tarttua ohikulkevien jalkoihin.

Askeleet etääntyivät. Hiljaisuus oli täydellinen.

Nyt!

He kohottautuivat ja juoksivat muutamat jäljelläolevat askeleet.

Vesi loiskahti peittäessään pakolaiset.

— Piru vieköön! Siellä oli joku.

— Takaisin!

Pentti ja Jännes kuulivat ryssien huudot, kuulivat patrullin
juoksujalkaa palaavan. He olivat sittenkin kiirehtineet liiaksi. Heidän
olisi pitänyt odottaa hieman kauemmin, jotta ryssät olisivat ehtineet
loitota pitemmälle.

Hiljaisuutta kesti kotvan.

— Joella ei näy ketään.

Mutta täällä oli joku! Kuulin varmasti vedenloiskeen.

— Näethän itse, Pjotr: ei ketään.

— Sen on täytynyt sitten piiloutua!

Ryssät hakivat rannalta, mutta eivät löytäneet mitään.

— Tyhjiä. Pjotrin korvat valehtelivat! Mennään pois, vartiovuorokin
lähenee loppuaan.

— Ei! Haetaan vene, niin saamme nähdä, valehtelivatko korvani.

— Niin, haetaan!

Äänet loittonivat.

Ryssät hakisivat veneen! Hetket olivat kalliit.

— Pidä ruoko mukanasi, kuiskasi Jännes, kun he nousivat pinnalle. —
Saatamme, tuota, tarvita sitä toisella rannalla.

Pentti huohotti. Hän oli ollut tukehtua veden alla.

Ja pohjassa oli ollut vaikea pysytellä.

He uivat nopein vedoin kohti pimeässä häämöittävää rantaa.

Takaa kuului loisketta. Ryssät saapuivat veneineen sauvoen pitkin
rantaa.

Hakekoot!

— Katsokaa! Tuolla! Kaksi päätä vedessä!

— Missä?

— Tuolla suoraan!

— En näe.

— En minäkään.

— Mutta minä näen! kuului Pjotriksi nimitetyn karkea ääni.

Samassa kantautui pakolaisten korviin tuttu ääni: kivääri oli
ampumavalmis.

Luoti lensi vinkuen yli heidän päänsä.

Kolme neljä kivääriä pamahti hetken perästä, mutta niiden kuulat
iskivät veteen kauas taakse ja sivuille.

Pentti ja Jännes ponnistelivat eteenpäin. Ranta oli jo aivan lähellä.

Taas kajahtivat laukaukset. Likelle osuivat. Kaiku kiiri pitkin
hiljaisia rantoja.

Nyt! He tunsivat pohjan allaan.

— Veden alle! huudahti Jännes. — Kulkeudutaan, tuota, tuonne niemen
taa. Siellä maihin.

Samassa kun heidän päänsä katosivat pinnalta, paukahtivat kiväärit
kolmannen kerran. Luodit pureutuivat rannan turpeisiin.

— Poissa! kuului toiselta rannalta riemukas huuto.

— Niihin osui, osui varmasti!

Äänet vaikenivat.

Mutta pakolaiset eivät nousseet rannalle. Ryssät saattoivat odottaa
sormi liipasimella, ilmestyisikö sittenkin joku pää pinnalle.

Jännes konttasi edellä pohjaa pitkin. Pentti laahusti perässä.

Vihdoinkin! Jännes nosti päänsä pinnalle ja tuijotti yöhön. He olivat
turvassa.

— Pelastetut! Tule, Kaira!

Hän ojensi toverilleen kätensä ja tuki häntä.

— Pelastetut, mutisi Pentti, mutta ei käsittänyt. Hän vaistosi
hämärästi veden loppuvan, kuiva maa oli jalkojen alla.

Mutta enempää hän ei kestänyt. Kaikki pimeni. Hän kaatui suulleen
maahan ja jäi siihen liikkumatta makaamaan.




Kahdeksastoista luku.


Kun Pentti tuli jälleen tajuihinsa, häikäisi kirkas valo hänen
raollaolevia silmiään.

Missä minä olen? Missä ihmeessä olen?

Sitten välähti hänen aivoissaan:

Minähän olen kuollut. Ryssäläiseen vankilaan. Kuoppaan, johon vartijat
valoivat jääkylmää vettä pakkasella. En kestänyt sitä. Tein lopun
kärsimyksistä.

Mutta ei. Nehän eivät päättyneet tuohon kuoppaan. Olin toisissa
vankiloissa. Ryssät löivät minua. Puristivat rautalangoilla ranteista
ja nilkoista, niin että luuli kämmenten ja jalkaterien irtautuvan. Se
oli tuskallista, hirvittävän tuskallista. Miksi ne niin tekivät? Niin,
nehän tahtoivat pakottaa minut tunnustamaan, tunnustamaan jotakin.
Mitä, sitähän ei jaksanut muistaa.

Siihen kai kuolin.

Mutta ei. Pari ystävää pelasti minut jollakin asemalla. Keitä ne
olivat? Niin, Jännes oli toinen. Ja joku nainen oli hänen seurassaan.

Ja Jänneksen kanssa pääsin Pietariin. Johonkin piilotettuna. Ahdasta
siellä oli.

Sitten jouduin hämärästi valaistuun huoneeseen. Punaiseen huoneeseen
jonkun tytön kanssa, joka riippui kaulassani, jonka punaiset huulet
rukoilivat minua kiihkeästi — niin, nuo huulet... kuka oli sanonut,
että ne olivat kuin täyteläinen kirsikka, hehkuva ja viekotteleva? — ja
jonka nuori povi poltti rintaani läpi silkin.

Siihen kuolin. Pehmeät, sirot kädet kuristivat minut

Mutta ei. Minähän olin Jänneksen kanssa Rajajoella ja katsoin
kirvelevin silmin vastapäistä isänmaan rantaa. Rantaa, jota en
milloinkaan saavuttanut...

Olin vedessä. Jäisessä vedessä, johon olin tukehtua. Sitten uin, uin.
Näkemättä mitään. Tuntematta mitään. Ammuttiin. Kuka ampui? Enhän
tahtonut muuta kuin päästä kotiin. Miksi ne ampuivat?

Tulin rantaan. Niin, mehän saavutimme rannan. Sittenkin. Siihen kaaduin.

Entä sitten?

Hän ei muistanut, mitä senjälkeen olisi tapahtunut.

Ei, vaikka kuinka olisi pinnistänyt muistiaan.

Sitten? Sitten ei enää mitään. Vain pimeätä, pimeätä...

Siihen siis kuolin. Rajajoen Suomen puoleiselle rannalle.

Tässä on hyvä olla. Pehmeä maata. Ja niin helppo hengittää.

Joku oli polvillaan hänen jalkopäässään kasvot ristissä oleviin käsiin
painettuina. Joku valkea ja hyvä.

Hän sulki silmänsä väsyneenä.

Miten hyvä minun on tässä! Hyvä maata kuolleena. Kukaan ei enää lyö, ei
kiduta, ei kurista hennoilla käsillään, ei ammu.

Mutta tuo valo? Merkillinen, häikäisevä valo.

Hän avasi silmänsä.

Niin, nyt hän näki, kun silmät olivat selkosenselällään.

Valo tunkeutui ikkunan edessä olevien valkeiden verhojen lävitse.
Aurinkohan se oli.

Enkö sitten olisikaan kuollut?

Hän käänsi katseensa ikkunasta.

Huoneessahan hän oli. Huoneessa, joka tuntui merkillisen tutulta.

Olen varmasti ollut täällä ennenkin. Usein. Mutta tässä vuoteessa en
ole maannut. Tämä on niin pehmeä ja valkea. Suloista on maata.

Missä minä olen?

Hän tahtoi tietää ja kohottautui kyynärpäittensä varaan. Se vaati
ponnistusta. Ja päätä huimasi.

Miten väsynyt olenkaan!

Silloin kohottautui vuoteen jalkopäässä ollut valkea olento. Suurissa,
syvänsinisissä silmissä loisti riemu.

Miten tutulta hän näyttää! Korkea otsa. Pehmeä, kullanruskea tukka.
Terveenverevät kasvot, pehmeät piirteet. Pyöreä, voimakkaanlainen
leuka. Siro kaula. Kuka? Kuka ihmeessä?

Samassa hän muisti:

Hanna se oli. Hänen rakas oma tyttönsä! Hän oli kotona! Makasi Hannan
rauhaisassa huoneessa.

Hän yritti ojentaa kätensä valkeaa olentoa kohden. Väsyneiden huulien
ylitse vierähti kuiskaus:

— Hanna!

Mutta enempää hän ei jaksanut. Kädet vaipuivat peitteelle. Pää retkahti
raukeana tyynylle.

‒ Pentti! Jumalan kiitos, viimeinkin! Minun Penttini!

Sairas kuuli hänen sanansa, ne lämmittivät niin suloisesti. Kuuli
tutun, pehmeän äänen, josta tunsi, että sanat tulivat syvältä sydämestä.

Miten minä olenkaan kaivannut tuota rakasta ääntä! välähti hänen
mielessään. Näinä pitkinä, kauheina kuukausina.

Hän tunsi, että tytön pää lepäsi hänen rinnallaan. Hanna itki,
nyyhkytykset värisyttivät nuorta, sorjaa vartaloa.

Hänen teki mieli sanoa jotakin, jotakin hellää, hivellä kullanruskeita
kutreja, hiljaa, lempeästi. Mutta hän ei jaksanut.

— Pentti, rakas Pentti! nyyhkytti tyttö. — Palasit siis sittenkin
luokseni. Saan sinut, saan takaisin kuoleman portilta. Ah, miten
Jumala on hyvä, hyvä! Olen rukoillut sinua Häneltä, Pentti. Rukoillut
ja itkenyt. Yöt päivät. Näinä pitkinä, lohduttoman pitkinä viikkoina,
senjälkeen kuin saimme sinut kotiin.

Viikkoina? Oliko Hanna sanonut: viikkoina? Oliko hän, Pentti, ollut jo
viikkoja kotona? Hän ei muistanut siitä mitään. Yhtä vähän kuin siitä,
miten hän oli kotiin tullut. Kotiin!

Tyttö jatkoi, kuin olisi aavistanut sairaan ajatukset:

— Kun Jännes sähkötti, että sinä makasit kuumeessa Viipurin
sairaalassa, emme ensin voineet uskoa, että se olit todella sinä.
Olimmehan saaneet ilmoituksen, kauhean ilmoituksen, että olit kuollut.
Olimme itkeneet sinua viikkokaudet. Vanhempasi ja minä matkustimme heti
Viipuriin. Ja Jänneksen kanssa toimme sinut tänne. Olet ollut sairaana,
rakas, hyvin sairaana.

Pentti kuunteli tarkkaavasti. Sitten kuiskasi hän tuskin kuuluvasti:

— Äiti... isä...

Tyttö nousi.

— Menen ilmoittamaan heille, rakas. Miten he ilostuvatkaan!

Äiti...

Pentti aukaisi silmänsä. Luomet tuntuivat lyijynraskailta, mutta katse
oli kirkas ja selvä.

Huone oli tyhjä. Hanna oli poissa.

Niin, Hannahan oli mennyt ilmoittamaan äidille ja isälle.

Sairas hän oli siis ollut. Ja Hanna oli hoitanut häntä. Omassa
rauhaisassa huoneessaan, johon mikään häly ei kantautunut.

Nyt! Kiireisiä askeleita, monia askeleita. Ovi avautui.

— Poikani, poikani! Oma pikku Penttini!

Ruustinna heittäytyi itkien poikansa vuoteen ääreen.

Pentti silitti hellästi ohutta tukkaa. Harmaaksi se oli käynyt. Ei
ainoatakaan tummaa hiusta harmaiden keskellä. Äiti-raukka, miten hän
oli mahtanutkaan kärsiä.

— Äiti, rakas äiti.

Äidin takana seisoi isä. Vanhentuneena, paljon vanhentuneena, hänkin.
Vielä puoli vuotta sitten niin ryhdikäs vartalo oli painunut kumaraan.
Silmissä, jotka katsoivat häneen hellinä, oli kostea kiilto.

Hanna seisoi vuoteen jalkopäässä hymyillen hänelle iloisesti. Hänen
vieressään oli Martti-setä tanakkana, surullisissa sinisilmissään
lempeä ilme.

Mutta muut? Nuo, jotka olivat pysähtyneet ovensuuhun?

Siinähän seisoi Jännes, hänen uupumaton, rohkea pelastajansa ja
Torttila, hiljainen, urhoollinen Torttila, mutta iänikuisen piippunsa
hän oli unohtanut vasemmasta suupielestään. Heidän välissään seisoi
Hermanni, sitkeä, vanha metsäläinen lipoen paksulla alahuulellaan
takkuisina riippuvia viiksiään. Kaikki he katsoivat häneen kyyneleisin
silmin. Rakkaat, uskolliset sotaveikot!

Mutta siellä oli vielä eräs. Nuori nainen.

Nuo ruskeat kiharat olen nähnyt ennenkin, mietti Pentti. Ja
harmaanvihertävät silmät, joiden katse oli surullinen, ikäänkuin
sisäänpäinkääntynyt.

Kuka?

Linda! Neiti Laglehan se oli. Urhean, iloisen Kuikka-vainajan morsian.

Rovasti oli seurannut poikansa katsetta.. Nyt hän virkkoi:

— Kutsuimme tänne toverisi, kaikki, jotka olivat olleet sinua lähellä
siellä kaukana. Kun luulimme menettäneemme sinut, tahdoimme edes kuulla
kaiken sinusta. Poikani, olen ylpeä sinusta.

Ja vanhus puristi lujasti Pentin kättä.

— Jumalalle olkoon kiitos, että saimme heidät tänne, lisäsi äiti
hiljaa. — Ensin Lindan — sinähän olit kirjoittanut hänestä meille niin
paljon. Sitten tuli Torttila pistäytymään täällä. He ovat auttaneet
meitä kestämään tuskamme.

— Ja muutama päivä sitten, lisäsi rovasti, — kun lääkäri sanoi, että
olit toipumassa kutsuimme kaikki toverisi tänne. Ajattelimme, että
heidän näkemisensä auttaisi sinua pikemmin jalkeille.

Pentti kätteli liikutettuna entisiä sotaveikkojaan

— Niin, Kaira, sanoi Torttila tasaiseen tapaansa — Tässä me nyt
sitten olemme kaikki. Kaikki, mitä on jäljellä ryhmästäsi. Toikka on
Aunuksessa jatkamassa tappelua ryssiä vastaan. Hänen ei tarvinnut vielä
lähteä Meksikoon asti saadakseen sotia. Laukkanen kaatui Petserin
rintamalla.

Varjo lensi Pentin kasvoille. Laukkanen! Laukkanenkin oli seurannut
Pentinmäkiä, Kuikkaa ja Pikku-Mattia. Kaatunut... Hän ei siis
milloinkaan päässyt takaisin Miinansa luo, joka oli lähettänyt hänet
Viroon, koska hänelle ei kelvannut sodassa käymätön sulhanen.

— Miehenä hän kaatui, lisäsi Hermanni. — Nurkumatta kesti kaiken, kun
muut jo napisivat. Sellainen hänestä tuli. Ja paikallensa kaatui.

Hanna huomasi levottomana, minkä vaikutuksen kuolonsanoma Penttiin
teki. Hän veti Lindan mukaansa sairaan vuoteen ääreen.

— Ja tässä, sanoi hän iloisesti, — tässä on minun uusi sisareni? Hän on
ollut sisareni jo kaksi kuukautta. Ja siksi hän on luvannut jäädäkin.

— Niin, Pentti, virkahti Linda hymyillen hänelle kyyneltensä lävitse, —
täältä olen löytänyt toisen isänmaan, toisen kodin.

Pentti katsoi heitä. Siinä olivat kaikki, jotka olivat hänelle
rakkaimpia maan päällä.

— Miten ihanaa on olla täällä! huo'ahti hän. — Ja miten hyviä te kaikki
olette.

Hanna naurahti iloisesti.

— Mutta tältä vuoteelta et pääsekään karkaamaan niin kuin Tarton
sairaalasta. Et, ennenkuin minä annan sinulle luvan.

       *       *       *       *       *

Iltapäivän aurinko paistoi heleänä.

Kesä oli vihdoin tullut. Tullut kauas Pohjanmaallekin.

Koivujen nuorten lehtien ja tuomenkukkien tuoksu täytti ilman.

Pikkulinnut visersivät iloisesti puutarhan koivuissa. Käki kukkui
jossakin kauempana.

Hanna laski laskemistaan, montako kertaa se kukahtaisi. Monta, monta
kertaa! Hän tiesi, että Penttikin vieressä kuunteli käkeä.

Onnen vuosiahan käki kukkuu...

Pentin laihoilla, verettömillä kasvoilla leikki hymy.

Kesä... Kesä, jonka hän ei ollut luullut enää milloinkaan hänelle
koittavan...

Hän oli nyt ensimmäistä kertaa jälleen ulkona. Hän loikoi nuorelle
nurmelle levitetyllä paksulla huovalla pää Hannan sylissä ja hengitti
syvään ihanaa, tuoksuvaa kesäilmaa.

Hänen oli niin hyvä olla, sanomattoman hyvä.

Hanna siveli hellästi hänen hiuksiaan.

Oli ihanaa tietää, että Hanna oli siinä. Nyt ja aina!

— Mitä sinä mietit, rakas?

Pentti vei hänen kätensä kaulalleen. Katse hakeutui kauas, yli tyynenä
lepäävän kotijärven vuotta sitten.

— Muistelen keskusteluamme puoli vuotta sitten, matkallamme
joulukirkkoon, vastasi hän. — Olen ajatellut sitä monesti, siellä
kaukana. Muistathan typerät jaaritukseni? Sinä vakuutit, että Jumala
voi armossaan vielä antaa minulle takaisin vanhan mieleni. Ja noina
kuukausina, taisteluissa ja vankiloissa, sainkin sen takaisin.
Poikamaisista haaveiluista kiteytyi siellä miehen ajatuksia, piirtyi
miehen työkenttä, suuri, rannaton. Siellä sain vahvan uskon kansamme
voimaan, yhtenäisyyteen, puolustuskykyyn. Hanna, palan aivan halusta
päästä työhön!

Hanna hymyili hänelle hellästi. Hän punnitsi mielessään ajatuksia,
joista Pentti oli sairasvuoteella maatessaan kertonut hänelle.
Niitä, jotka olivat tulleet, kun Pentti virui Pajun kentällä
haavoittuneena: isänmaasta, kaiken keskinäisen katkeruuden takana
olevasta, häikäisevästä, voittavasta isänmaasta... Niitä, jotka olivat
hänen seuranaan, kun hän matkasi kohti Marienburgia Pikku-Matin
ruumis vierellään: varjopuolella elävien auttamisesta, jotta
yhteiskuntaluokkien välissä ammottava kuilu saataisiin luoduksi umpeen,
yhteisestä rehellisestä uurastuksesta rinnakkain, joka vähitellen,
vuosien vieriessä, loisi eheäksi Suomen kansan ja rakentaisi sille
kansallisen kalliopohjan millä seisoa... Niitä, jotka olivat painuneet
syvälle hänen sydämeensä, kun hän virui ryssäläisissä vankiloissa:
suuresta Suomen suvusta, joka nostettuna, yhteenkoottuna muodostaisi
sekä henkisesti että aineellisesti suuren mahdin... Niitä, jotka olivat
muodostaneet tuolle kaikelle uhkaavan taustan, tietoisuus, joka oli
syöpynyt hänen mieleensä, kun hän kuolemanväsyneenä harhaili kohti
isänmaata: hirvittävästä ryssäläisestä kaaoksesta, suunnattomasta
kansasta, joka odotti vain rautaista kättä tarttumaan ohjaksiin
syöksyäkseen Suomen yli, hävittäen, polttaen kaiken, niin köyhän kuin
rikkaankin kodin, uhkasta, joka sisälsi Suomen koko kansalle osoitetun
voimakkaan kehoituksen yksimielisyyteen, jos se tahtoi elää...

Niin, noissa ajatuksissa aukeni suuri työsarka, vaikea ja raskas.
Aukeni sadoille ja tuhansille, joille isänmaa ja omat kodit olivat
rakkaita. Sadat ja tuhannet uupuisivat siinä työssä, mutta toiset,
jälkeen tulevat, pääsisivät kenties saran päähän — heidän täytyi päästä!

Hanna tunsi ilon ailahtavan sydämessään: Pentti, hänen Penttinsä oli
yksi tuon saran työntekijöistä.

— Niin, rakas, sanoi hän. Se on miehen työtä. Yrjö-veljesi ja
Pentinmäkien, Kuikan, Pikku-Matin, Laukkasen ja satojen muiden
sankarivainajien työn jatkamista. Mutta ensin täytyy sinun kunnolla
parantua. Muista toki, että olet vasta ensimmäistä päivää ulkona.

Hän tarttui Pentin käteen ja painoi sen poveaan vastaan.

Miten voimaton tuo käsi nyt oli! Kestäisi kuukausia, ennenkuin se
saisi takaisin entisen jäntevyytensä. Eikä aikakaan voisi pyyhkiä
pois kaikkia hirveiden kärsimysten jälkiä. Se ei voisi tummentaa
harmaantuneita hiuksia rakkailla ohimoilla. Ne jäisivät, jäisivät
muistuttamaan kiduttavista päivistä ja kaameista öistä ryssäläisissä
vankiloissa.

Kesä kukki ja tuoksui heidän ympärillään.

— Tuntuu sadulta, että makaan tässä, virkahti Pentti. — Kaiken sen
jälkeen.

— Niin, Pentti. Jumala on johdattanut sinua raskasta tietä pitkin.
Mutta Hän toi sinut kuitenkin kotiin.

Pentti katsoi nuorta morsiantaan. Hänen äänessään oli ollut arka,
rukoileva sävy. Luuliko Hanna, että hän, Pentti, kantoi kaunaa
kärsimyksistään?

— Niin, sanoi hän. — Muistatko, mitä sanoit minulle viime jouluaamuna?
»Jumalan tiet eivät ole ihmisten teitä», sanoit sinä, »ja siksi on
ihmisten monesti niin vaikea hänen teitään ymmärtää. Hän saattaa
kuljettaa monen mutkan kautta, mutta Hän vie aina perille.» Niin, Hän
on kuljettanut minua monen mutkan kautta. Enkä tiedä, mikä on oleva tuo
»perille». Mutta Hän on antanut minun löytää tien, joka johtaa työhön
ja jolle paistaa toivon ja luottamuksen ihana päivä. Kiitän Häntä siitä.

Hanna kumartui ja suuteli kiitollisena rakkaita, välähteleviä
silmiä. Minkä vapautuksen nuo sanat olivatkaan tuoneet hänelle! Hän
oli pelännyt, pelännyt, että Pentti... Nyt hän oli niin iloinen ja
onnellinen!

Aurinko painui yhä lähemmäs taivaanrantaa. Ihana, valoisa pohjolan ilta
oli käsissä.

Pentti nousi seisomaan. Hän ei malttanut enää maata.

Hän ojensi kätensä kohti laskevaa aurinkoa, joka kultasi kotijärven
pintaa, vastapäisen rannan viljavainioita ja puiston puita.

— Isänmaa! Meidän rakas, ihana isänmaamme, joka kutsuu meitä kaikkia
astumaan tielleen, isänmaan onnen ja kunnian tielle! Nyt ja aina.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ANKARAT TÄHDET ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.