Siskosarjalle : Satuja ja kertoelmia

By Vera Hjelt

The Project Gutenberg eBook of Siskosarjalle
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Siskosarjalle
        Satuja ja kertoelmia

Author: Vera Hjelt

Release date: September 18, 2024 [eBook #74439]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1894

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SISKOSARJALLE ***





SISKOSARJALLE

Satuja ja kertoelmia


Kirj.

VERA HJELT


Suomensi

Hilda Käkikoski





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava.
1894.




SISÄLLYS:

 1. Koti.
 2. Vanha satukuningas.
 3. Metsään.
 4. Paripuolet.
 5. Rantalan lapset.
 6. Hoidon puutteessa.
 7. Sirri.
 8. Samalla pellonpientareella.
 9. Pikku Kaarlo.
10. Miirin kuoltua.
11. Lintuhämähäkki.
12. Pieni sanomalehtimies.
13. Elman Viaporin matka.
14. Yksi päivä »kulta-, hopea ja helmi-äidin» luona.
15. Jouluaamuna maalla.




KOTI.


    On kotini köyhä ja pienoinen
    Ja paljon on huolta siellä,
    Mut mielelläni mä hyppelen
    Sen kanervaisella tiellä.
    Siell' äiti vaalivi katseillaan
    Ja taatto tukevi pienoistaan.
    Sopuisina siskoset häärii,
    Ja auttavat toisiaan.

    »Mä siunaan kotia, taattoain,
    Ja äitiä, siskoloitan,
    Teen työtä suureksi tultuain
    Ja puuttehet vielä voitan.
    Kun isäni horjuu vanhuuttaan,
    Hän tukea saapi lapsiltaan.
    — Oi siskoset, yksin mielin
    Me kotia vaalitaan!




VANHA SATUKUNINGAS.


Monta vuotta jälkeen maailman luomisen syntyi poika, jolla oli
ihmeelliset silmät ja korvat. Mihin ikinä hän loi katseensa, siellä
hän näki sadun, ja hän kuuli korvaansa kuiskailtavan mitä ihanimpia
ajatuksia satujen muodossa. Hän luki satuja pilvien hattaroista aivan
kuin suuresta kuvakirjasta. Järven kalvo oli täynnä satukirjoitusta.
Tuulen suhina kuiskaili hänelle kummallisia tarinoita, ja kun hän kulki
metsässä, niin kaikki metsän elävät, sudet, karhut, linnut ja madot
kertoilivat hänelle hauskoja juttuja. Yksinpä pikku muurahaisetkin
pyöreässä kekosessaan tiesivät jutella hänelle monta merkillistä
elämäntarinaa.

Kasvoipa sitten pojasta mies. Kun hän oli oppinut ulkoa viisikymmentä
sataa tuhatta miljoonaa triljoonaa satua, niin hän kruunattiin
Satusaaren kuninkaaksi Ihannemaan mantereella. Se maanosa on niin
kaukana, ettei sitä löydy edes kartaltakaan.

Satukuningas oli hyvin kiltti kuningas. Hän ei koskaan käynyt sotaa ja
oli niin ystävällinen, ettei huolinut edes harakoitten takia ruutia
haaskata. Kyllä hänen valtakunnassaan ruutia oli. Kaikki tynnyrit
olivat täpösen täynnä kellarissa, mutta niitä ei ollut edes avattukaan,
sillä ketäpäs tuo kiltti kuningas olisi ampunut, kun ei kukaan hänen
vihollisekseen ruvennut?

Muutamana päivänä antoi satukuningas julistaa valtakunnassaan hauskan
sanoman: »Tästälähin» — kuulutti hän — »pidetään linnan salit avoinna
joka ilta kello 6, ja kaikki lapset, jotka siksi ovat ennättäneet lukea
läksynsä, saavat kerääntyä piiriin valtaistuimen ympärille hauskaa
satua kuulemaan». — Ja silloinkos syttyi lukemisen into satukuninkaan
valtakunnassa! Ei ollut, näet, ainoatakaan läksyn lukijaa, joka ei
olisi pyrkinyt satukuninkaan luo.

Ensimmäisenä iltana tuli linnaan viisisataa seitsemäntoista poikaa ja
tyttöä.

— Osaatteko läksynne, pikku veitikat? — kysyi kuningas.

— Yes, yes, Teidän kuninkaallinen Majesteettinne — huusi muuan pojista,
joka oli lukenut niin innokkaasti englanninkielistä läksykirjaansa,
että pää vielä oli täynnä englantilaisia sanoja.

Tuo vanha viisas kuningas ymmärsi kyllä mitä merkitsivät »yes»
ja »kyllä» ja »joo» — hän ymmärsi kaikkia kieliä, mitä hänen
valtakunnassaan puhuttiin.

Kuningas lähti tervehtimään pikku vieraitaan ja jakeli heille namusia
taskustaan. Mikä sai piparikakun, mikä sokuripalan, mikä rusinan,
saivatpa muutamat paperinukkijakin. Kaikkia vieraitaan puhutteli
kuningas ystävällisesti ja asetti heidät piiriin valtaistuimen
ympärille. Muutamat istuivat tuoleilla, toiset jakkaroilla, mutta
useimmat istuivat lattialla. Vähät siitä missä istuttiin, kunhan
saatiin kuulla kuninkaan satuja!

Kas nyt! — Kaikki olivat hiljaa.

—- Kuu nousi taivaan rannalle hohtavan punaisena! — —

— — Niin alkoi kuningas satunsa.

Kun alkusanat olivat lausutut, silloin lapset istuivat henkeään
pidättäen ja kuuntelivat kuninkaan kertomusta.

Kuukaudet kuluivat, vuodet vierivät, ja yhä istui satukuningas
linnassaan kertoellen tarinoita Satusaaren lapsille.

Hän kertoi »Melumikosta», »Prinsessa Ruususesta», »Pikku Matista»,
»Koivusta ja tähdestä», »Sampo Lappelillistä», »Hyrrästä» y.m. Ja sadut
eivät koskaan loppuneet, hän kun osasi ulkoa viisikymmentä viisi sataa
tuhatta miljoonaa triljoonaa satua.

Joskus kuningas lauloikin satujaan. Hän lauloi niin kauniisti,
niin suloisesti ja joskus niin hauskasti ja reippaasti, että
lapset riemuissaan yhtyivät lauluun ja lauloivat sykkivin sydämmin
satukuninkaan kanssa yhdessä.

Joskus kuningas teki sadusta leikin ja silloin lapsilla oli kaikista
hauskinta. Linna monta kertaa kaikui naurusta ja käsientaputuksista,
kun kuningas leikki lasten kanssa »Olli Hiihtosta» ja »Kallea ja
Kaisaa».

Kerran lapset tahtoivat antaa vanhalle kuninkaalle jotain, josta
hän tulisi oikein iloiseksi. Mutta mitähän _he_ voisivat lahjoittaa
_kuninkaalle?_ — Se oli vaikea kysymys.

Lapset tuumasivat ja tuumasivat, he ehdottelivat ja neuvottelivat, ja
siinä puuhassa meni monta vuotta. Ja kun ei keksitty mitään lahjaa,
joka olisi kelvannut kuninkaalle, niin koko tuuma oli mennä myttyyn.

Mutta kun lapset vuosien kuluessa saivat käydä satukuninkaan linnassa
oppimassa hyviä ja kauniita ajatuksia, niin he rupesivat ymmärtämään
häntä yhä paremmin.

Nyt he tiesivät mikä kelpaisi satukuninkaalle lahjaksi. He tiesivät,
ettei satukuningas mistään niin iloinnut kuin siitä, että lapset
häneen luottavat, että he häntä rakastavat ja aina säilyttävät
mielessään, mitä hän on saduissaan heille opettanut. Ja he tahtoivat
hänen neuvoinsa mukaan pysyä uskollisina Jumalaa ja isänmaata kohtaan,
ajatella puhtaita ajatuksia, tehdä jaloja tekoja, olla ystävällisiä
ihmisille ja aina rakastaa totuutta.

He opettelivat ulkoa kaikki kuninkaan kauniit sadut ja kertoilivat
niitä lapsilleen ja lastenlapsilleen. Niin säilyi satukuninkaan ja
hänen kauniitten ajatuksiensa muisto ainiaan Satusaaren nuorisossa.




METSÄÄN.


— Lapset hoi! Lähtäänpäs metsään! Ottakaa vasut mukaan! Nyt
tarvitaankin aika isoja vasuja!

— Sepä hauskaa! Saammehan kiivetä puihin hakemaan linnunpesiä? —

— Ettehän toki! Varkaat ja rosvothan niin tekevät. Nehän hiipivät
toisten kotiin ja ryöstävät itselleen heikkojen ja turvattomien
omaisuutta.

— No sitten me kai lähdetään sieniä poimimaan. Niitähän äiti niin
mielellään paistaa pannussa perunain kanssa.

— Eipä niinkään! Nyt on ollut pitkä pouta ja sieniä kasvaa vaan sateen
jälkeen.

— Kuka arvaa? Meillä on paljon hauskempaa asiaa metsään.

— Ai, minäpäs tiedän! Me mennään torpan Kaisalle kahvipuita kokoomaan!

— Ei, Kaisa muoripa ei olekaan mikään aamun torkku. Hän oli jo metsässä
tänäin kello viideltä. Siellä hän kulki selkä köyryssä ja taitteli
itselleen kuivia risuja polttopuiksi täksi päivää. Taakka oli raskas.
Huomenna lähdemme häntä auttamaan. Silloin saat, Gunnar poika, näyttää
reippauttasi. Kylläpä siinä vaan oksat ritisee ja puun juuret paukkuu!

— No mutta marjaanko me sitten menemme?

— Emmepä niinkään. Äidin hillopöntöt ovat jo täpösen täynnä, vahatut
paperit suulla ja nimiliput laidoissa. Ja aitassa on iso saavillinen
vesipuolukoita, joita talvella syödään takkavalkean ympärillä.

— Kukaan ei ole arvannut oikein. Me lähdemme poimimaan käpyjä.
Männynkäpyjä ja kuusenkäpyjä niin paljon kuin ikinä löydämme, me
täytämme korit ja säkit ja tuomme monta kuormallista kotiin. Mitä
enemmän, sitä parempi!

— Osan siemenkäpyjä kokoomme isälle. Hän kylvää ne maahan, josta kasvaa
uusi metsä entisen maahan hakatun sijalle. Tuo nuori metsä sitten
suojelee peltoja hallaöinä ja rajutuulten raivotessa. Sieltä saa isä
metsän riistaa huonoina viljavuosina. Metsän kasvaessa talon arvokin
kasvaa. Näin isä jättää jälkeläisilleen suuren perinnön ja edistää
isänmaansa rikkautta ja kauneutta.

— Osan käpyjä me säilytämme talveksi ja annamme niiden iltaisin loimuta
takkatulena. Oletteko nähneet miten komea sininen liekki niistä nousee?
Ja kuinka ne levittävät iloa ja lämpimyyttä kotiin? —

Näin puheli Kyösti setä lapsille sill'aikaa kuin äiti keräsi koreja
ja varusti lapsia metsäretkelle. Samalla setä käytti tilaisuutta
opettaaksensa lapsia käyttämään noita lukemattomia pikku käpysiä, jotka
muuten jäävät metsään mätänemään.

— Niin, ja minä tuon Essille koko korillisen »lehmiä.» Sitten hänen on
oikein hauska leikkiä lehmäsillä, vakuutti pikku Tuure.

— Nyt, lapset, metsään! Yks, kaks, yks, kaks! Onko pojilla housun
puntit saappaan varsissa ja tytöillä vanhat hameet yllä? Metsässä on
paljon nähtävää, siellä hämähäkin verkot ja puun oksat tekevät kulun
vaikeaksi. Ei ole aikaa vaatteita varoa. Ja Kyösti setä taas komensi:
»vasen, oikea, yks, kaks, yks, kaks! Hän oli hauska johtaja, ja hänen
pikku retkeilijä-joukkonsa riensi iloiten ja nauraen kohden suurta,
rikasta metsää.




PIKKU TUUREN SEIKKAILU.


Tuure pääsi mukaan. Hän sai ensimmäisenä kantaa eväsvasua.

Tuskin oli päästy vaunuvajan nurkan ohitse, ennenkuin Tuure ehdotteli,
että istuttaisiin tien viereen syömään. Olisihan tuntunut erinomaisen
hauskalta syödä ulkona oikein eväsvasusta, aivan kuten päivämiehet
pellolla. Se vasta olisi Tuuren mielestä ollut aika miehen tapaista.

— Sinäpäs olet mainio mies, — nauroi Elsa. — Eiväthän oikeat
päivämiehetkään syö metsäeväitä kotinurkissa.

Ja niin Tuuren tuuma meni myttyyn.

— Juostaanpas kilpaa puistikkojen päähän, ehdotti Gunnar.

Tuskin olivat sanat lausutut, ennenkuin kaikki lapset lähtivät juosta
vilistämään, niin että hiekka pölysi korkealle ilmaan.

— No, no, Tuure, äläpäs sinä huoli juosta, kyllä toiset pian takaisin
tulevat, huusi Kyösti setä.

Mutta Tuure ei kuullut sedän sanoja. Hänen pikku säärensä liikkuivat
nopeaan kuin rummun palikat pärryyttäjän käsissä. Samassa sattui varvas
kiveen ja poika meni kuperkeikkaa. Lakki lensi kahden sylen päähän
tietä pitkin ja Tuuren ympärillä sinkoili voileipiä, lihanpalasia, ja
paistettua kalaa. »Päivämiehenruoka» se näin Tuuren korville lenteli.

Siinäkös itkettiin ja naurettiin, kun huomattiin, kuinka voileivät
olivat tarttuneet Tuuren vaatteihin. Hauskimmalta näytti se voileipä,
joka oli kuperikeikkaa mennessä joutunut Tuuren kämmenen alle, niin
että kolme sormea pujottautuivat leipäviipaleen läpitse. Tuure parka
oli surkean sekä naurettavan näköinen seistessään siinä hajasäärin ja
selkä koukussa. Itkien ja neuvottomana hän katseli kämmeniään, joihin
oli muodostunut aivan kuin taikina voista ja hiekasta.

Poika talutettiin joen rannalle, jossa hän perinpohjaisesti pestiin.

Vahti koira piti hyvän huolen siitä, etteivät voileivät ja lihan
palaset jääneet tielle kuivamaan.

Hän oli erittäin tyytyväinen noihin odottamattomiin herkkuihin. Vahti
olikin ainoa koko seurassa, jonka mielestä tämä oli mainion onnistunut
huviretki.

Tuuresta ei ollut tällä kertaa metsään menijäksi, eikä kukaan koko
seurassa ollut halukas jatkamaan matkaa ilman eväitä. Päätettiin siis
palata koreasti kotiin ja heittää koko retki toiseksi erää.

Paluumatkalla kokivat isommat pojat lohdutella mieliään miten parhaiten
taisivat.

— Parasta oli, tuumasi Gunnar, — että tällä kertaa kävi näin nolosti.
Tuure on liian pieni ollakseen mukana metsäretkillä. Huomenna lähdemme
aikaisin aamulla, jolloin Tuure vielä nukkuu. Silloin me astumme oikein
rivakasti ja saamme työn hyvään alkuun.

— No niin, myönsi Jalmari. Olisihan voinut pahemminkin käydä. Äiti
aikoi panna vasuun kananmunan kullekin. Kahdeksan kananmunaa! Kyllä
siitä olisi tullut kaunis munavelli, kun Tuure olisi saanut olla
kokkina ja patana vanha pärevasu.

Hst!... hiljaa! Tuumasta toimeen! Huomisaamuna klo 5!

— Kuka meidät herättää?

— Anna.

— Siitä ei tule mitään. Silloin Tuurekin herää.

— Miina sitten. Hän nousee varhain kahvia keittämään.

— Se käy päinsä. Pyydetään Miinaa.




MITÄ ORAVAT ASIASTA ARVELIVAT.


— Kuru hoi! voi Kuru poikani! Nyt olemme hukassa. Siunaa itsesi ja
kuole!

— Mikä on, äitiseni? Onko koiria metsässä?

— Voi Kuru poikaseni kunpa olisivatkin koiria — kunpa olisivat vaikka
susia ja karhuja! Mutta ne ovat pahempia kuin sudet ja karhut: ne
ovat koulupoikia! Ne kun metsään pääsevät, niin ne tuhoavat kaikki
pikku elävät. Koulupoikia minä pelkään enemmän kuin koiria ja susia ja
karhuja ja — ja — ja — Kuulehan kokonaista viisi koulupoikaa. Ne minä
laskin varpaillani, sillä enhän minä osaa sormillani laskea.

— Istuppas tähän oksalle, niin kerron:

— Minä olin ison kuusen alla kaarnaa nakertelemassa. Silloin kuului
metsässä risahdus. Minä pakenin lähemmä juurta päästäkseni tarpeen
tullessa käpälämäkeen. Minä odotin. Minä olin korvana koko orava. En
uskaltanut väristäkään. Taas kuului risahdus, kuului toinen, kolmas,
ja risahduksia seurasi kova melu, joka lähenemistään läheni. Melu
kävi niin kovaksi, että minä luulin vihaisen härän olevan liikkeellä.
Silloin mieleni tyyntyi, sillä minä tiesin kyllä voivani härän kanssa
kilpaa juosta puitten latvoissa, jos niiksi tulisi.

— Mutta vieläkös mitä! Voi sydänkäpyseni, kuinka minä säikähdin! Härkä
ei se ollutkaan! Kuulitko, Kuru poikani, se ei ollutkaan härkä, vaan
vaan oli — viisi koulupoikaa! Minä olin kuolla säikähdyksestä. Yksi
katseli minua puitten takaa ja huusi toisille:

— Kas, orava, orava! Aijai, kuinka se loikkasi. Onpa hauska saada
oravanhäntä hattuunsa. Se vasta komealta näyttää...

— Niin — hän sanoi todellakin — oravanhäntä, ja minä taas hypähdin
kauhistuksesta, sillä kyllä minä ymmärsin, kenen häntää hän tarkoitti.
Sitten hän lähti juoksemaan ja hosui mennessään pensaita kepillä. Mutta
silloin minä läksinkin käpälämäkeen. Minä hypätä kepsahdin puuhun ja
pian keinuin korkeimmalla oksalla — ja oravanhännän, sen minä tietysti
toin mukaani.

Sitten minä hain tuuheimmat oksat piilopaikakseni ja kätkeysin
varovasti niiden keskelle. Samalla ilmestyivät toiset pojat. Ja nytkös
vasta elämä alkoi. He nauroivat, puhelivat, kiipeilivät puihin ja
nuuskivat ja tirkistelivät kaikkea mitä eteen sattui. Ei edes pikku
muurahainenkaan saanut olla heiltä rauhassa. Ikäänkuin muurahainen
olisi ollut mikään ulkomaan elävä! Ja sitten he viskasivat kepin
muurahaiskekoon, jotta muurahaisparat luulisivat ison villipedon
väijyvän heidän henkeään. Ja tuo muka on olevinaan hauskaa!
Mahtaisikohan koulupojista olla hauskaa, jos _heidän_ päälleen
viskattaisiin joku hirviö?

— Pojilla oli suuret vasulliset... tiedätkö mitä?... kuusenkäpyjä!
Mitä ihmeitä nuo tekevät oravan ruualla? ajattelin minä. Jokohan
koulupojatkin ovat ruvenneet käpyjä syömään?... Ja nyt tulee kaikista
hirvein asia:... niin... he puhuivat jotain sellaista, että piti
poimittaman kaikki kävyt metsästä takkatuleen talveksi. Kuuletko, joka
ainuan käpy—py—py—sen poimivat pojat pois metsästä. Mitä me sitten
saamme syödä, sinä, minä ja meidän pikku piikasemme Kurumuru, kun emme
saa yhtä ainuata käpy—py—pystä ta—ta—talven varaksi?

— Voi, voi, voi, voi... kaikkien oravien täytyy kuolla... kuolla...
kuolla nälkään!

Ja sitten lie molemmat itkeä tihuuttivat yhdessä.

Vielä kerran oravamuori änkytti: »joka iinuan käpy—py—pysen» ja sitten
hän huokasi syvään. Oravamuorilla oli niin pieni suu, etteivät sanat
sieltä aina mahtuneet oikein ulos tulemaan, vaan kovassa kiireessä
rupesivat huulet tytisemään ja hän sanoi »joka iinuan käpy—py—py», kun
piti sanoa »joka ainoan käpysen».

— Mikä se oli?

Taas kuului metsästä risujen ratinaa ja jalkain töminää. Oravat tuskin
kerkesivät pyhkiä kyyneleitä silmistään, ennenkuin uudelleen kauhistus
heidät valtasi. He hyppäsivät toisen puun latvaan paremmin nähdäkseen.




"HÄRKÄ TULEE!"


— Härkä tulee! Juoskaa piirissä puitten ympäri, jos se alkaa ahdistaa,
kehotti Gunnar. Hiljaa, hiljaa kuin hiiret, ettei se huomaa meitä!

Kaikki kyykistyivät maahan. Tuossa makasivat nyt nuo viisi koulupoikaa
vatsallaan maassa ja tähystelivät pensaitten alta härkää, joka mylvien
lähestyi heitä. Koulupojat pelkäsivät niin, että sydän pamppaili heidän
rinnassaan, sillä he olivat kuulleet, että vihaisten härkien on tapana
puskea ihmisiä terävillä sarvillaan, nostaa lapsia korkealle ilmaan
ja heitellä heitä kuten palloja edes takaisin niin kauan kuin heissä
vähänkin on henkeä. Huu—ui! Sehän olisi hirmuista!

Härkää koulupojat pelkäsivät aivan yhtä paljon kuin muurahaiset keppiä.

Tuolta se nyt tulla tömisti pitkin tietä. Se väänsi maata sarvillaan,
se survoi ja potki jaloillaan niin, että lehtiä, oksia ja sammalia
sinkoili korkealle ilmaan. Tänään se oli oikein raivoissaan, sillä se
oli eksynyt muusta karjasta ja etsi nyt toisia.

— Nyt se katsoa muljottaa tännepäin!

— Eihän toki?

— Kyl—lä, se näkee meidät!

— Nyt se tulee!

— Minä juoksen!

— Älä, älä, hst, hst, hiljaa! Henkesi uhalla pysy alallasi. Nyt ei
vielä ole hätää. Hst!...

Härkä tuli yhä lähemmäs. Tuon tuostakin se heitti niskojaan, nosti
päänsä ylös ja katseli ympärilleen. Se haisteli sieramillaan. Se astui
vähän matkaa, pysähtyi sitten, astui ja pysähtyi uudelleen ja mylvi
niin, että koko metsä vapisi. Ja vihdoin... se meni koulupoikien
piilopaikan ohitse. Niin, se meni todellakin ohitse! Eikä edes
huomannut heitä.

Tuskin oli härkä kadonnut näkyvistä, kun koulupojat kaatoivat hiljaa
kaikki kävyt vasuistaan voidakseen juosta nopeammin. Ja niin sitä
mentiin niin paljon kuin käpälästä kääntyi!

Oravat puitten latvassa olivat kuulleet koulupoikien tuskan ja näkivät
nyt, millä kiireellä he pakenivat metsästä. Mitään niin hullunkurista
he eivät olleet koskaan nähneet. Ja he suuresti ihmettelivät.

Kurulta pääsi ensiksi nauru.

— Näetkö mitään? kysyi oravamuori.

— Koulupojat lähtevät käpälämäkeen.

— Näetkö mitään muuta?

— Näen kyllä. Nepä olivat herttaisimpia koulupoikia, mitä eläissäni
olen nähnyt. Tiedätkö, äiti, he ovat poimineet käpyset meitä varten.
Katsos, kuinka suuri kasa käpyjä! Viisi vasullista kuusenkäpyjä nuo
kiltit pojat ovat kantaneet meille. Nyt me saamme pitää herrain päiviä
koko syys-ajan. Voi sinua, äiti—tiru—lii, kun pelotit minua äsken. Sinä
varmaankin kuulit väärin, mitä nuo siivot koulupojat äsken puhelivat
keskenään. Sanoivatko ne todellakin, että joka ainoa käpynen piti
poltettaman? kysyi Kuru.

— No en minä nyt niin tarkkaan osaa sanoa ... enkä minä niin varmaan
muista montako käpyä ne lupasivat jättää metsään; mutta ei suinkaan
niitä pitänyt juuri jäämän... niin minä ymmärsin.

— Näetkös, äitiseni, kyllähän se on hyvä, että koulupojatkin saavat
talvis-aikaan lämmitellä takkavalkean ympärillä. Ja jos kävyistä on
heille hauskuutta, niin kyllähän me minun mielestäni voisimme suoda
vähän heillekin ylellisyydestämme. Kyllä ne sittenkin riittävät meille
sekä heille... Voi noita kilttiä, herttanterttuisia koulupoikia!

Viisi... kuule, kokonaista viisi vasullista kuusenkäpyjä
talvivaroiksi!...




PARIPUOLET.


Kesy sorsa pantiin joutsenlampiin. Joutsen katseli uteliaana uutta
harmaanruskeata toveriaan. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt sorsaa.
Sen vuoksi hän isosti ihmetteli.

— Olipa hauska saada seuraa yksinäisyyteensä, tuumasi joutsen.

Hän polki pari kertaa rivakasti vettä soutimillaan ja purjehti sitten
hiljaa ja juhlallisesti sorsan läheisyyteen.

He eivät aluksi ollenkaan suostuneet toisiinsa. Joutsen kolhasi
nokallaan sorsaa ja sorsa tarttui joutsenen pyrstösulkaan. Vihdoin
joutsen lähti tiehensä ja purjehti toiselle puolen lammikkoa. Ei häntä
siihen pelko pakottanut! Vielä mitä! Hänhän oli paljon suurempi ja
voimakkaampi kuin tuo vähäpätöinen sorsan rääpyskä. Mutta sorsalla
oli paha tapa sotkea vesi sameaksi ympärillään ja pitää itsekseen
tyhjää rääkätystä, jota joutsen ei voinut suvaita. Sentähden hän lähti
tiehensä.

Sorsa oli pian kuten kotonaan lammikossa ja alkoi elää siellä
arkielämäänsä.

Hän rääkätti vanhaan tapaansa mutaisessa rannassa. Hän oikein kaivautui
mutaan, niin että ainoastaan pyrstön kärki suorana ja kankeana liikkui
veden pinnalla.

Viikot vierivät ja sorsa yhä vaan rääkätti mutaisessa rannassa ja sotki
veden sameaksi ympärillään. Hänen ei koskaan tehnyt mieli uida ulommas
puhtaampaan veteen. Hän oli tottunut törkyiseen rantaan ja viihtyi
paraiten sellaisessa. Silmät seljällään hän tuon tuostakin sukelsi
pohjaan. Hän saattoi nähdä veden läpitse. Siellä oli vesikasveja, pikku
elukoita, kaloja, toukkia ja muuta hyvää. Sorsa söi niitä mainiolla
ruokahalulla. Hän oli mielestään joka päivä kestissä. Alituiseen hän
oli ruo'an haussa, ikäänkuin hänen vatsansa olisi ollut pohjaton. Hän
ei tehnyt mitään muuta kuin söi syömästä päästyään ja puhua rääkätti
kaikesta mitä sattui vedestä löytämään, kaloista, sammakoista, madoista
ja hämähäkeistä. Hän kertoi kuinka sukkela hän oli niitä pyytämään,
miltä ne maistuivat, kuinka ne pitivät puoliaan, kun hän oli saanut ne
leveään nokkaansa, kaulaansa ja kupuunsa. Sorsa ajatteli ääneensä, ja
sentähden hänellä ei ollut mitään salaisuuksia. Häneltä sai kuulla jos
jotakin, se nimittäin, joka viitsi seistä rannalla hänen laverruksiaan
kuuntelemassa. Hän puheli enimmäkseen ruoasta, kuinka matoset
kiemurtelivat vielä hänen kuvussaan tuskissaan siitä, että olivat
auttamattomasti suljetut tuohon pimeään vankilaan ja muuta sen tapaista.

Nukkumiseen sorsalla ei ollut paljon aikaa. Kello viideltä hän jo veti
päänsä siiven alta, ravisti vähän itseään, silitti hätimiten nokalla
höyheniään ja riensi taas päivätyöhönsä — syömään nimittäin.

Harvaan ja voimakkaasti, puhtaana ja ylevänä sousi joutsen lammikon
keskellä. Hän mittaeli lammen syvyyttä pitkällä kaulallaan. Joka päivä
hän pesi itsensä puhtaammaksi entistään, levitti joskus valkeita
siipiään ikäänkuin lentoon noustakseen, mutta vaipui takaisin... ne
olivat leikatut. Hän tunsi sen. Ja sitten hän muisti muinaisia aikoja.
Hänen muistoonsa heijastui meren aava ulappa, sen siintävän viheriät
jäävuoret ja ystävät kaukana pohjolassa. Ja samassa hän tunsi katkeraa
kaipausta ja vankina olo ahdisti hänen rintaansa. Taasen hän mittasi
likaisen lammen syvyyttä, nosti kaulansa korkealle ja koetti tyytyä
kohtaloonsa.

Useasti hän yritti lähestyä sorsaa. Olihan hän — paremman puutteessa
— sentään seurana yksinäisyydessä. Ja olihan hän koko hauska olento,
kun näki hänen tuhinansekaisessa hyväntahtoisuudessaan tirkistelevän
harmaankeltaisilla silmillään. Hän oli niin suruttomasti iloinen ja
tyytyväinen elämäänsä. Ehkä olisikin parasta heittäytyä huolettomaksi
ja elää sorsan tavalla, tuumasi joutsen.

— Ei, ei, se on mahdotonta!

Hän nosti kaulaansa, löi siipiään. Ja taas muistui hänen mieleensä tuo
halpamielinen pahantekijä, joka otti hänet kiinni kun hän avuttomana,
jalat kiinni jäätyneinä, makasi avannossa kaukana jäämerellä. Hän olisi
tahtonut mieluummin kuolla siellä kuin uida rämpiä sorsan kanssa täällä
ravirapakossa. Vankina olo lammessa oli hirmuisempaa kuin kuolema
lumen ja myrskyjen keskellä kuohuvissa meren aalloissa; siellähän oli
hänen kotinsa. Sieltä olivat väkivallan tekijät tuoneet hänet tänne ja
leikanneet siivet, jottei hän enää koskaan voisi nousta pilvien tasalle
ja etsiä kotia, tuota verratonta, vapaata ja laajaa kotia.

Ei mikään eläin ollut hänen mielestään niin julma kuin ihminen, jolla
itsellään oli koti, joka itse osasi kaivata, rakastaa ja toivoa... eikä
kuitenkaan antanut hänelle vapautta.

Aikojen kuluessa oli hän kerran toisensa perästä koettanut lähestyä
sorsaa, mutta joka kerta oli hän vastenmielisyyden tunteen valtaamana
vetäytynyt takaisin lammelle. Mutta mitä useammin hän sorsaa lähestyi,
sitä kauemmin hän viipyi hänen seurassaan. Lopulta hän tottui törkyyn,
rääkätykseen, sammakkoihin ja hämähäkkeihin. Ja niin sorsasta ja
joutsenesta tuli ystävykset.

He rääkättivät yhdessä päivänpaisteessa. He lavertelivat, riitelivät
toisinaan ja söivät yhdessä.

Niin vierivät vuodet.

Mutta kerran joutsen huomasi, että hän oli alkanut viihtyä mutaisessa
vedessä ja että sorsan suruton rääkätys melkein miellytti häntä.
Tuo jalo lintu huomasi, että hän oli alkanut unohtaa itsensä, hyvät
tapansa, ihanat muistonsa, entiset ystävänsä.

Eräänä päivänä hän vakaasti ajatteli asemaansa. Hänestä tuntui, kuin
olisi hän itsekin ollut muuttumaisillaan sorsaksi. Ja silloin kaikki
vanhat muistot heräsivät uudelleen. Hän ajatteli kaiholla sitä korkeata
asemaa, mikä hänellä olisi saattanut olla lintujen joukossa, jos hän
olisi saanut elää ja kehittyä vapaudessa taivaan tuulien kannattamana.
Ja silloin sydämmen suuri tuska puhkesi hiljaiseen valitukseen, ja hän
lauloi joutsenlaulunsa, lauloi jäähyväislaulun elämälle, ja... kuoli
surusta.

Ihmisten ei ole helppo ymmärtää lintujen kieltä, mutta joutsenen laulua
ei voinut selittää muuten kuin yhdellä tavalla. Hän lauloi:

    »Ken joutsen jalo on luonnoltaan,
    Ei sorsaksi muutu milloinkaan!»




RANTALAN LAPSET.


Kala-Matilla ja hänen vaimollaan oli torppa järven rannalla. Torpan
ympärillä ei ollut pienintäkään puuta eikä pensasta. Ei Matti huolinut
puita istutella, sillä eiväthän ne olisi hänen eläissään ennättäneet
isoiksi kasvaa, ja kuka tiesi, ken hänen kuoltuaan oli tuleva torpan
pitäjäksi. Matti ei tahtonut tehdä turhaa työtä ja sama mieli oli ollut
torpan entisilläkin asukkailla. Kukin katsoi vaan omaa etuaan ja siitä
syystä oli torpan ympäristö autio; sen seinämillä ei ollut varjoisaa
siimestä päivän helteellä eikä suojaa syksymyrskyjen raivotessa.

Matti teki päivätöitä kartanoon ja viljeli sillä välin pientä
peltotilkkuaan. Lauantai-iltaisin hän vei verkkonsa apajalle saadakseen
sunnuntaiaamuna muutaman pennin kaloista kartanon rouvalta ja jos
oikein oli onnistuakseen, niin riitti tuosta Kala-Matin omallekin
pöydälle hyvä kalakeitto.

Vaimo teki työtä tarmonsa takaa ja koetti parhaansa perään kasvattaa
lapsiansakin. He olivat jumalista väkeä, nuo Rantalaiset. Anna muori
niiasi syvään kirkon kynnyksellä ja kun kinkerissä oltiin, niin
Kala-Matti eukkoineen osasi katekismuksen paremmin kuin kukaan muu
heidän ijällään. Matti ei kiroillut eikä ollut viinaan menevä, ja Anna
oli aivan yhtä hyvä kuin muutkin muorit.

Lapset kasvoivat suuriksi.

Tyttö oli saanut Eevan nimen pappilan neidin muistoksi ja pojan nimi
oli Aleksanteri keisarin mukaan. Naapurin väen mielestä oli ollut
hieman sopimatonta antaa pojalle noin suurellinen nimi. Rantalaisia
hiljakseen moitiskeltiin siitä ja ennustettiin pojan tuottavan surua
suureksi tultuaan, kun oli annettu ylpeyden hengen saada valtaa jo
kasteelle vietäessä. »Ylpeys käy lankeemuksen edellä,» varottivat kylän
mummot. Mutta Matin mielestä oli nimi sellainen kuin sen olla piti, ja
siihen se jäi.

Alkoipa kouluaika. Eeva oli täyttänyt seitsemän vuotta ja Santtu
oli kymmenvuotias. Annan mielestä lapsia tarvittiin kotona ja Matti
puolestaan ei suvainnut noita uusia tapoja — kouluja ja muita
sellaisia. Lapset juoksentelivat jouten pitkin tanhuvia, avasivat
porttia matkustajille ja viettivät aikansa miten milloinkin. Joskus
he riitelivät keskenään, mutta yleensä lie pysyivat varsin hyvässä
sovussa, joko sitten tehtiin hyvää tahi pahaa.

Muutamana päivänä oli Anna pannut tyttärensä porstuaan kirnuamaan
ja Santtu istui tuvassa lukien ensimmäistä pääkappaletta pitkästä
katekismuksesta. Hänen oli määrä oppia läksynsä siksi kuin kirnu
tuli voille. Mutta lukemisesta ei tahtonut tulla mitään. Ajatukset
harhailivat omia aikojaan. Santtu muisti kanoja, kissaa ja kaikellaisia
hauskoja asioita... kirja vaan tuntui niin ikävältä.

Millä keinoin pääsisi läksyjä lukemasta?

— Aha, tiedänpäs keinon kun tiedänkin! tuumasi Santtu.

— Tahdotkos minun ison kaarnalaivani? Saat sen oikein omaksesi.

— Aijai, saanko minä laivan?

— Saat kyllä, mutta ei sellaista kapinetta ilmaiseksi anneta.

— Mitäs sinä sitten tahdot siitä?

— Saat sen hyvin halvasta. Osaatko huutaa ja olla vaiti, niin saat
laivan? Osaatko? Sano!... Jos osaat olla vaiti kuin kuollut kärpänen,
etkä sano kenellekään, että minä olen käskenyt sinua huutamaan, niin
kaarnalaiva on omasi.

— Mitäs minun pitää sitte huutaa?

— Huuda ja itke oikein täyttä kurkkua siitä, että minun täytyy lukea
läksyä, niin äiti ehkä antaa minun heittää sikseen koko lukemisen. Hän
ei koskaan jaksa kuulla huutoa silloin kuin hänellä on paljon työtä.
Alappas porata nyt, niin saat laivan vaivastasi... Siinä on punainen
purje ja lippu ja mastot ja kaikki.

Eeva teki työtä käskettyä. Hän huutaa porasi täyttä kurkkua, ja
lopuksi hän itsekin luuli, että hänellä oli jotakin itkettävää. Äiti
juoksi tuon tuostakin sisälle lohduttaakseen tyttöään, mutta mikään ei
auttanut.

— Mikähän nyt on tyttöön tullut, kun se niin veljeään säälii? ihmetteli
Anna itsekseen. Hän vuoroin suuttui, toisin vuoroin leppyi, mutta kun
puolisen tuntia oli kulunut ja tyttö yhä vaan itkeä nyyrytti, tuskastui
hän ja ajoi molemmat lapset ulos ovesta.

Eeva ja Santtu juosta vilkelsivät järven rantaan.

Kaarnalaiva oli nyt Eevan oma.

Santtu aikoi opettaa uutta kapteenia laivaa kuljettamaan. Hän kääri
ylös housun lahkeensa ja latoi laivan täyteen kahvikupin palasia,
kuusenkäpyjä, lastuja ja kaikellaista muuta kallista tavaraa.

Sitten hän kahlasi kauas rannasta vetäen laivaa perässään ja toi sen
taas takaisin kiven luokse satamaan »ulkomaanmatkalta», joiksi Santtu
kahlausretkiään nimitti.

Pikku Eeva koetti kääriä ylös hameitaan ja kahlasi hänkin vuoroonsa
laivoineen aivan niinkuin oli nähnyt ison veljensä tekevän. Hän meni
yhä syvemmälle. Santtu heitteli rannalta kiviä järveen näyttääkseen,
että laiva pysyi pystyssä, vaikka laineet loiskivat.

Molskis!

Molskis!

Loiskis! Läiskis! Niin pani vesi, kun kivet sinkoilivat laivaa kohden.
Joskus tuli monta kiveä yhtaikaa. Vesi lainehti, laiva keikkui
aalloilla ja kallisarvoinen lasti oli vaarassa.

Molskis!

Sepäs oli aikamoinen kivi. Kapteeni pelästyi ja putosi istuilleen
järveen. Päätä vaan näkyi veden pinnalta. Vesi oli joutunut kovaan
liikkeeseen ja laiva keikkui rantaa kohden hyökkylaineitten ajamana.
Santtu auttoi Eevan vedestä. Hame pantiin päivänpaisteeseen kuivamaan
ja muut vaatteet, niin märkiä kuin olivatkin, saivat jäädä tytön ylle,
sillä eihän äiti niitä näkisi, kunhan vaan saataisiin kuiva hame
päälle. Niin ajattelivat lapset.

Vihdoin tuli nälkä, ja nälkä ajoi lapset kotiin. Alla päin palasi
kaarnalaivan uusi kapteeni ensimmäiseltä purjehdusretkeltään.

Mutta laiva oli hänestä soma ja mieluinen. Se oli nyt hänen iki omansa
ja hän kantoi sitä itse kotiin rannasta. Santtu ei koskaan ollut
antanut hänen kantaa laivaa, kun se oli hänen omansa.

Voin oli äiti kirnunnut valmiiksi ja puuro höyrysi liedellä. Lasten
herahti vesi kielelle ja he riensivät heti pienine kivivatineen äidin
luo ja pyysivät puuroa padasta.

— Eipäs anneta, sanoi Anna muori. Jokos luit läksysi? — Jokos kirnusit
maidon? »Joka ei tahdo työtä tehdä, ei hänen syömänkään pidä.» Ei puuro
olisi tullut keitetyksi eikä isän housut paikatuiksi ilman työtä.
Kunkin tulee visusti tehdä tehtävänsä.

Lasten pettymys oli suuri.

Santtu haki nyrpeillä mielin kirjansa penkin päästä. Mutta nyt vasta
lukeminen tuntuikin vaikealta, kun oli yhtaikaa kolme vihollista
voitettavana: läksy, nälkä ja laiskuus.

Hiki tippui Santun otsasta ja suupielet vavahtelivat mielipahasta. Nyt
poika huomasi, ettei tässä enää ollut apua kepposista. Läksyn täytyi
mennä päähän, ennenkuin puuro sai suljua suuhun.

Uuuuuu! Uuuuuu! ui, ui, ih, ih, ihhh! uuuu!

Se oli Eevan itku. Hänen mielestään sopi vielä hiukan porata
kaarnalaivan edestä, koska sitä näkyi tarvittavan. Kukapa tietää,
vaikka äiti nytkin väsyisi itkuun ja antaisi puuroa. Auttoihan se
temppu aamullakin.

Mutta nytpäs ei itkusta ollut apua. Äiti haki luudan nurkasta ja lupasi
antaa Eevalle »koivujuustoa».

Kyllä Eeva tunsi vanhastaan, miltä »koivujuusto» maistui. Siksi hän
vapisi, kuni haavan lehti, nähdessään äidin lähestyvän iso vitsa
kädessä.

Santtu oli jähmettyä kauhusta, sillä hän huomasi, että nyt lähestyi...
hirmuinen hetki.

Mitä tehdä?... Santtu ei saanut rauhaa istuallaan. Hän nousi penkiltä,
istui taasen ja nousi uudestaan. Omatunto käski häntä tunnustamaan
äidille, että hän oli syyllinen. Toinen ääni kielsi häntä puhumasta.
Mutta omantunnon ääni pääsi voitolle. Santtu juoksi äidin luo ja huusi
itku kurkussa:

— Äiti, äiti! Älkää lyökö Eevaa; minun se on syyni... ihan kokonaan!

Hän heittäysi Eevan viereen ikäänkuin suojellakseen pikku siskoaan. Hän
ei jaksanut nähdä Eevaa lyötävän hänen tähtensä.

Nyt Santtu tunnusti koko aamullisen asian äidilleen. Hän kertoi, miten
Eeva oli hänen pyynnöstään ruvennut itkemään, miten hän oli pudonnut
järveen, istunut märkä paita yllä, kärsinyt nälkää ja saanut mielipahaa
hänen tähtensä. Santtu pyysi ja rukoili, ettei äiti löisi Eevaa, vaan
antaisi anteeksi, ja sitä pyytäessään hän itki katkerasti.

Tällä kertaa jäi »koivujuusto» maistamatta, mutta rangaistus tuli
kuitenkin toisella lailla. Paha tuo aina pahan palkan. Pikku Eeva
sairastui vilustumisesta. Santtu pelkäsi hänen kuolevan ja siitä hän
itki katkerasti, kun tiesi itse olevansa syyllinen siskonsa sairauteen.
Hän olisi kymmenen kertaa mieluummin suonut itse olevansa kipeänä. Kun
Santtu yöllä kuuli Eevan yskivän, silloin nousi hän vuoteeltaan, hiipi
hiljaa Eevan luokse ja antoi hänelle vettä juoda. Rantalan tuvassa oli
suru ylimmillään, kun Eeva makasi kuumeessaan kuoleman kielissä.

Mutta tauti menikin ohitse.

Se ilta, jolloin Eeva ensin sairastui, oli ollut merkillinen ilta.
Äiti oli puhunut kauniisti lapsille. Kaikki olivat menneet levolle ja
hiljaisuus vallitsi tuvassa. Silloin nousi pikku Eeva vuoteeltaan ja
kätki jotain paitansa poimuihin. Hän hiipi veljensä vuoteen viereen ja
kuiskasi:

— Santun laiva!

Suuri märkä kaarnan kappale putosi sänkyyn Santun peitteen alle ja Eeva
juoksi takaisin vuoteelleen.

Laiva oli saanut vanhan omistajansa takaisin.




HOIDON PUUTTEESSA.


Äiti oli rahatyössä. Pekka makasi kehdossa. Sere istui laidalla ja
tuuti niin, että veljen pää vaappui edestakaisin aivan kuin kylän
keinu. Hän lauloi lujalla äänellä: »Huis sika metsään, tuo Pekalle
marjoja punaisessa pussisessa, sinisessä säkkisessä.» Ja veli nukkui
kuin terveet lapset ainakin. Vähitellen Sere herkesi tuutimasta, niin
että kärpänen sai aikaa tepastella Pekan pyöreiden punaposkien yli.

Sere oli vaan kuusivuotias.

Siellä hän istui Pekan kanssa yksinään hiljaisessa tuvassa. Ei
kissaakaan edes näkynyt. Se oli lähtenyt hiiriä pyytämään, kun
maitokuppi oli liian kauan ollut tyhjänä.

— Kaak, kaak, äänteli kana pihalla.

Sere juoksi ikkunaan. Sekin jo oli hauskaa, että kana kaakotti ulkona,
kun sisässä oli niin ikävää.

Sere oli toimekas pikku tyttö. Koti oli köyhä, ja kun äiti oli ulkona
rahatyössä, niin Sere oli keittäjä, lapsenhoitaja, siivooja, kanapiika
ja torpan emäntä yht'aikaa. Tavallisesti hän teki tehtävänsä reippaasti
ja kunnollisesti, mutta sattui onnettomuuksiakin toisinaan tulemaan.

Kun kana kaakotti, väänteli päätään ja tirkisteli ikkunasta sisään,
niin Seren teki mieli heittää sille leipäpuretusta. Hän kapusi tuolille
ja koetti saada käteensä hyllyllä olevan leivänpalasen. Äiti oli
hiirien takia pannut sen korkealle.

Sere kohottausi varpailleen, minkä jaksoi, mutta työnsi samassa
hyllyltä alas kivivadin, joka kolisten putosi lattialle.

Seren pieni sydän tykytti säikähdyksestä. Pekka heräsi, ja sitten
lapset yhdessä itkivät hyvän aikaa.

Mutta eihän asia itkusta parannut. Pekka otettiin kehdosta. Vaivalla
sai Sere hänet raapotetuksi pöydälle kanaa katsomaan.

Istu hiljaa, Pekka poju! Sere kutsuu kanan ikkunan alle.

Pekka ei ymmärtänyt vähääkään koko varotuksesta. Hän näki vaan, että
sisar tarttui tuvan oveen lähteäksensä viemään leipää kanalle. Hän
ojensihe sinne päin, huusi ja sätkytteli vähä pieniä sääriään ja...
putosi selkä edellä lattialle pienen jakkaran päälle.

Pekka huusi hirveästi.

Sere parka helisteli, minkä jaksoi, lusikkaa läkkituopissa, mutta ei
sekään veljeä viihdyttänyt. Sere ei ollut koskaan nähnyt Pekan huutavan
niin kuin nyt.

Vihdoinkin tuli äiti kotiin. Sere pantiin tilille tapaturmasta, ja äiti
huomasi heti, että Pekkaa oli kohdannut suuri onnettomuus.

Pekka oli taittanut käsivartensa ja loukannut pahasti selkänsä.

Äiti ja Sere hoitelivat häntä parhaansa perään, mutta he eivät
ymmärtäneet, että Pekka parka oli niin vaikeita vammoja saanut,
ennenkuin äiti muutaman viikon kuluttua vei pojan kaupungin
sairashuoneeseen. Siellä Pekka sai maata pitkät ajat.

Mutta apu tuli liian myöhään. Lääkärien täytyi leikata käsivarsi
pois, ja lapsen, joka ei vielä edes osannut seisoa jaloillaan, täytyi
sittemmin kipeän selkänsä takia oppia käymään sauvojen varassa.

Äiti kuoli muutamien vuosien kuluttua ja Sere meni palvelukseen.
Pekka joutui vieraille ihmisille ruotuvaivaiseksi. Siellä hän istui
kyyryllään vuoteella monta pitkää vuotta. Pekka parka unohdettiin.
Toisinaan ei muistettu antaa hänelle ruokaakaan. Ei kukaan ollut oikein
hyvä hänelle. Kullakin oli täysi työ vaan omista puuhistaan. Eikä
kukaan ehtinyt hänelle mitään opettamaan.

Lapsena Pekalla oli tapana itkeä, kun hän jätettiin yksin avuttomana
kotiin. Hänen ainoana ilonansa oli kissa, joka toisinaan tuli hänen
sänkyynsä hyrräämään.

Tuo herttainen pikku kissa, se oli niin ystävällinen Pekka paralle.

Näin istui Pekka kaksikymmentä viisi vuotta, aina samassa asennossa.
Mutta sitten hänelle alkoi onnen päivät. Hän vietiin ruodille toiseen
paikkaan, joka oli kirkon kylässä lähellä kansakoulua. Siellä
kansakoulunopettaja tuli tuntemaan Pekan ja auttoi häntä monella
tavalla.

Hän opetti Pekkaa tekemään työtä sekä rakastamaan työtä. Hän hankki
Pekalle pienen koneen, jota tämä käytti pois sahatun käden asemesta.
Opettaja neuvoi Pekkaa pujottelemaan tuolinpohjia rottingista, kutomaan
nauhaa ja valmistamaan monellaisia pikku teoksia, joita hän itse oli
oppinut raajarikkoisten koulussa Helsingissä.

Pekka sai työllään 30 penniä päivässä. Ja kuolinpäiväänsä asti söi hän
omaa ansaitsemaansa leipää.

Pekka tunsi itsensä onnelliseksi. Hän tiesi maailmassa olevan monta,
joiden kohtalo oli paljoa kovempi kuin hänen. Olihan hän itse istunut
25 vuotta aina samassa paikassa kaikkien unohtamana, ilman työtä ja
tietämättä mitään, mikä olisi antanut ajatuksille sisällystä. Silloin
hän todella oli ollut onneton. Nyt hänellä oli työtä ja oli ystäviä.
Täälläkin oli kissa, joka ystävällisesti hyrräten kehräsi päätään
Pekan polveen ja piti hänen keräänsä leikkikalunaan, kun se putosi
lattialle. Opettaja kävi tuon tuostakin häntä tervehtimässä, naapurien
väki tilasi häneltä töitä ja talon pikku Elsa luki hänen kuullensa
läksyjään. Lukipa Elsa joskus joutohetkinä Pekalle satujakin. Silloin
he yhdessä raikkaasti nauroivat »Pikku Mattia» ja »Olli Hiihtosta»
ja muita hauskoja juttuja, joita Elsa oli kuullut ääneen luettavan
käsityötunneilla koulussa.

Vanhaksi tultuaan Pekka kertoi Elsan satuja muille lapsille.

Ja Pekka oli lasten mielestä hauska setä. He kävivät usein hänen
luonaan satuja kuulemassa. Ja niin ei Pekan enää tarvinnut viettää
päiviänsä yksin ja ihmisten unohtamana. Hän oli oppinut jakamaan iloa
muille ja itse hän oli iloisin iloisten joukossa.




SIRRI.


Heikin kanarialintu asui isossa rautalankahäkissä eteisen pöydällä.
Linnun nimi oli Sirri.

Oli kevät.

Sirri visersi ja varpuset kuuntelivat ulkona ikkunalaudalla. Siellä oli
koko parvi kotivarpusia.

Sirri hyppeli häkissään, nokkasi väliin siemenen kupista, kastoi
nokkansa veteen ja lauloi laulamasta päästyään; väliin se pani päänsä
kallelleen ja visersi hiljaa suruisan säveleen.

Kukaan ei käsittänyt, mitä Sirrin viserrys merkitsi, mutta Heikin
mielestä oli luonnollista, että siinä piili joku ajatus, ja sen
vuoksi hän koetti tarkoin kuunnella lintunsa laulua. Hän piti paljon
Sirristä, ja siksi hän tahtoi oppia ymmärtämään sen kieltä. Helppoa
se ei ollut. Vähä väliä Heikki ja Sirri ymmärsivät väärin toisiaan.
Kun Sirri visersi vettä kylpeäkseen, niin hän sai hampunsiemeniä tahi
sokeripalan, ja kun hän pyrki häkistä hetkeksi lentelemään, niin Heikki
toi hänelle ruohoja.

Muutamana päivänä Sirri visersi tavallista suruisemmin. Oli aivan kuin
se olisi valittanut kohtaloaan. Heikki kuunteli Sirrin viserrystä ja
koetti selittää sen merkitystä.

Ikkunan alla oli koivu, jonka lehdet pyrkivät hiiren korvalle. Koivun
alla lirisi pikku puronen. Vetensä oli se saanut isosta lumi-ukosta,
jonka sääret ja käsivarret sulivat kevätauringon paisteessa. Nenänsä ja
korvansa se oli jo aikoja sitten menettänyt. Pojat eivät löytäneet edes
sen vertaa lunta, että olisivat saaneet uuden nenän lumi-ukolle. Talvi
oli mennyt menojaan ja kevään mukana tuli uudet leikit.

Lapsilla oli lupaa koulusta ja kevät loi iloa mieliin. Sirrinkin täytyi
saada tuntea kevätriemua. Sen täytyi päästä huoneeseen lentelemään
siksi aikaa, kuin Heikki puhdistaisi häkin lattiaa.

Heikki raotti häkin ovea.

Hei! Vilaus vaan, niin Sirri oli lentänyt läpi huoneen ja... pujahti
ulos ikkunasta! Voi toki! Kuka olikaan jättänyt ikkunan auki?!

Sirri hyppeli riemuissaan oksalta oksalle. Hän lensi koivun latvasta
haavan latvaan, haavan oksilta katajapensaasen. Heikki juoksi hädissään
pitkin pihaa häkki kädessä. Viimeisen kerran hän näki Sirrin kuusen
latvassa. Sieltä se lehasti lentoon ja katosi kauas metsään.

Heikki viipyi päivälliseen asti Sirriä etsimässä. Vihdoin hän palasi
kotiin ja istui toisten lasten kanssa suuren pöydän ympärillä
ruokasalissa.

— Heleijaa! Nyt saadaan pannukakkua! kuului yhtaikaa neljästä suusta ja
kahdeksan säteilevää silmää loisti ilosta, kun keittiön ovi avattiin.

Vilho siveli kädellä rintaansa näyttääkseen, kuinka pannukakun piti
luistaa alas. Anna hyppi tuolillaan. Elsa oli vähällä pistää nenänsä
pannukakkulautaselle ja pikku veikon kädestä putosi lusikka pöydälle.
Hän nauroi niin, että tusina valkoisia hampaita kiilsi suussa kuin
heleä helminauha. Käsiään kurottaen lapset odottivat ruskeata,
sokeroitua pannukakkua.

Pikku Heikki yksin istui totisena. Häneltä oli kadonnut ystävä... ja
sitä eivät mitkään herkut voineet palkita.

Olihan se hänen oma syynsä. Miks'ei hän huomannut, että ikkunan
yläruutu oli auki?

Mutta Sirrillä oli iloisin päivä koko hänen elämässään. Hän lensi ja
hyppeli, hän lauloi ja riemuitsi. Hän sai tuhansia tuttavia lintujen
maailmasta tuolla suuressa, ihanassa metsässä.

Mutta sitten tuli ilta ja aurinko laski metsän taa.

Metsässä alkoi hämärtää. Linnut lakkasivat laulamasta. Kevätilma
tuntui kolealta. Sirri pörristi höyhenensä ja asettihe pyöreänä pikku
höyhenkeränä oksalle. Hän asetti pienet varpaansa hyvin lähelle
toisiaan ja... nukkui.

Kastehelmi valahti alas oksalta. Sirri säpsähti ja heräsi. Hän joi
kastepisaran. Se oli hänen aamukahvinsa. Ja sitten hän ojensi päänsä
hakeakseen siemeniä kupista. Mutta kuppia ei ollutkaan. Heikkiä ei
näkynyt ja kukaan ei pitänyt huolta Sirristä. Hän oli tottunut asumaan
lämpimässä huoneessa ja syömään valmista ruokaa siemenkupista. Sen
vuoksi hänen oli nyt niin vaikea itse hoitaa itseään. Töin tuskin Sirri
löysi ruokaa suuhunsa. Keväällä ja kesällä saattoi sentään jotenkuten
tulla toimeen. Syksy saapui, puista putosi lehdet ja lintujen laulu
vaikeni metsässä.

— Vaak, vaak! pani varis lähtien lämpimämpiin maihin. Samaa tietä
menivät muutkin linnut. Pikku Sirri vaan istui yksinänsä puun oksalla.
Hän oli häkissä syntynyt. Siellä oli aina ollut lämmintä. Siksi ei
Sirri älynnyt lähteä pois pohjatuulia pakoon. Hän pörristi vähä väliä
höyheniään, ravisteli märkiä siipiään, pisti nokkansa siiven alle,
muutteli yhtenään pieniä palelevia jalkojaan. Sirrin oli kylmä. Ja kun
talvi tuli, niin Sirriä ei ollut enää.




SAMALLA PELLONPIENTAREELLA.


Päivänkukka kasvoi pellonpientareella ja katseli maantielle suurella
keltaisella silmällään. Hän näytti alakuloiselta; ja synkkämielinen
hän olikin luonteeltaan. Ihmiset eivät häntä oikein ymmärtäneet.
Päivänkukkiahan kasvoi kaikkialla, nurmilla ja teitten varsilla
ihmisten jaloissa, ja siksi niitä ei pidetty minään kallisarvoisina
kukkina. Moni sanoi niitä »harakanhatuiksi» tahi mokomiksi
tietäjä-akoiksi, jotka arvelematta kehtasivat ennustaa milloin totta,
milloin valhetta. Ja ihmiset usein tallasivat päivänkukan jalkoihinsa
tai repivät sen maasta juurineen ja heittivät sen heti kädestään
kedolle kuolemaan.

Harvat hänestä oikein pitivät; aniharvat huomasivat jäykkyydessä
ylevyyttä ja hienoutta, säännöllisyydessä kauneutta, väreissä rauhaa ja
voimaa.

Päivänkukan ennustustaito, se oli vaan ihmisten keksintöä. Kun
päivänkukka joskus ennusti _toivoa_ toivottomalle, _uskoa_ sille, jolta
puuttui uskallusta, _rakkautta_ jollekin, joka oli rakkautta vailla,
silloin sen sydän värisi osanotosta niin, että kukan lehdet putosivat
maahan toinen toisensa perästä. Hän itse ei tahtonut ennustaa, mutta
ihmiset pakottivat häntä siihen ja salaisuuksiaan tiedustellessaan
tappoivat päivänkukan, huolimatta siitä, oliko hänen ennustuksensa
oikea tahi väärä.

Ennustaessaan oli päivänkukka nähnyt toisten riemuitsevan, toisten
itkevän, toiset taas hymyilivät ylenkatseellisesti, ja silloin hän
olisi niin mielellään suonut osaavansa puhua. Hän olisi joskus tahtonut
lausua ihmisille sydämmensä hiljaiset mietteet, mutta hän saattoi vaan
kuiskata, ja hänen kuiskauksensa oli niin hiljainen, että ani harvat
sitä ymmärsivät.

Oli keski kesä. Päivänkukka seisoi muitten joukossa juhlallisen tyynenä
ja arvokkaana. Silloin yleni hänen rinnallaan, ihan kuin samasta
juuresta kasvaneena, pieni sininen kellokukkanen. Joka ainoa tuulen
henkäys tempasi kellonnuoraa, ja tuo kevyt kello heilui ja keikkui
edestakaisin ja soittaa kilkatti päivänkukan korvansuussa, niin että
tämä vavahteli hermostuneena.

Kellokukan luonne oli aivan toista laatua kuin päivänkukan. Hän oli
iloinen, häilyväinen ja siihen määrin avomielinen, että jokainen, ken
vaan tahtoi, saattoi nähdä hänen syvimpään sydämmeensä asti. Herttainen
hän oli myöskin, tuo pikku, sinikello, joka nyökkäili pienoista päätään
joka suunnalle. Mutta tyhjä hän oli; ei kastepisarakaan löytänyt
lymypaikkaa hänen terälehdillään. Ei hänen tyhjässä päässään ollut
mitään muuta kuin pitkä keltainen nokka.

Siksipä hän ei ollutkaan liioin viisas, olipahan vaan hieman nenäkäs
toisinaan. Utelias hän oli myöskin. Joka ainoa ohi kulkeva ihminen,
jokainen lehti, jota tuuli lennätti, joka ainoa korsi, joka kasvoi
ympäristöllä ja jokainen pikku elävä, jonka hän näki maassa matelevan,
teki hänet levottomaksi. Alinomaa kellokukkanen soittaa kilkatti
päivänkukan korvan juureessa pyytäen häntä kertomaan jotain uutta.

Päivänkukan olisi hänen mielestään pitänyt nähdä koko maailma suurella
silmällään. Mutta eihän päivänkukka tahtonut uskoa havaintojaan
tuollaiselle tuulihatulle, joka seisoi suu auki kaiket päivää.

Päivänkukka ei enää saanut hetken rauhaa pellonpientareella, ja hän
olisi mielellään hiukan siirtynyt syrjään sovinnon vuoksi, mutta hän ei
voinut hypätä tiehensä yhdellä jalalla, ja useampia hänellä ei ollut.

Päivänkukalla ja kellokukalla oli molemmilla hyvät puolensa. Toiset
pitivät enemmän kellokukasta, toiset päivänkukasta. Mutta toistensa
seurassa ne eivät viihtyneet, eivät ainakaan samalla turvekokkareella,
sillä ne eivät ymmärtäneet toisiaan, ja niillä oli erilainen luonne.
Mutta koska kohtalo oli asettanut ne saman pellon pientareelle, niin
ne koettivat vaikuttaa toisiinsa niin hyvin kuin voivat; ja siksi
he ystävällisesti nyökkäsivät päätä toisilleen Tuo vakavampi ja
lujaluontoisempi päivänkukka antoi kellokukalle viisaita neuvoja ja
herätti hänessä jaloja ajatuksia, ja niin hänestä vähitellen katosi
liiallinen häilyväisyys. Hän oli aikaa voittain kasvanut suuremmaksi
ja saanut enemmän ikää sekä järkeä päähänsä, ja se oli hänelle kaikin
puolin eduksi.

Kellokukka puolestaan sai päivänkukan joskus remahtamaan raikkaaseen,
sydämmelliseen nauruun, joka oikein mieltä virkisti, ja silloin
päivänkukka näytti niin iloiselta ja raittiilta, kun hänen valkoiset
lehtensä loistivat kirkkaina päivänpaisteessa.

Eräänä päivänä tuli pellolle mies suuri viikate olalla. Kun kellokukka
näki viikatemiehen uhkaavasti häilyttävän asettaan heinikossa, niin hän
soitti levottomasti pelottaakseen häntä pois. Hän oli nuori ja olisi
mielellään tahtonut vielä hetken aikaa elää. Mutta päivänkukka oli
jo elänyt tarpeeksi. Hän oli väsyksissä ja tahtoi mielellään laskea
levolle uutta kesää odottamaan. Sen vuoksi hänestä oli mieluisempaa
kaatua keskellä kesää joutuakseen lammasten ravinnoksi, kuin kuihtuen
odottaa syksyn halloja.




PIKKU KAARLO.


Kaarlo tahtoi olla isänsä kaltainen kaikin puolin. Isä oli pitkä. Hän
tahtoi myöskin kasvaa pitkäksi. Monta kertaa päivässä hän mittasi
itseään asettumalla selkä suorana ovenpieleen, johon isä oli vetänyt
viirun silloin kuin Kaarlo täytti viisi vuotta. Kasvaminen kävi niin
hitaasti Kaarlon mielestä. Kerran hän ei muistanut vähään aikaan
mitata, ja kun hän sen jälkeen asettui mittamerkin alle, niin päälaki
olikin puolta tuumaa korkeammalla kuin viiru. Silloin Kaarlo iloissaan
heitti kolme kertaa kuperikeikkaa salin lattialla; niin hauska hänestä
oli kasvaa isän pituiseksi.

Isällä oli kultareunuksinen univormu ja miekka vyöllä. Pikku Kaarlo
asteli uljaasti pitkin pihaa puusapeleineen ja paperikypäri päässä. Hän
komensi kanoja ja kanat lähtivät huutaen ja kaakottaen pakoon, sillä he
huomasivat että Kaarlo oli heitä mahtavampi. Ei edes kukko uskaltanut
tehdä vastarintaa. Hän, joka muuten kyllä osoitti mahtiaan kanapihassa,
läksi Kaarlon tullessa kiiruimman kautta käpälämäkeen.

Kerran näki Kaarlo palavan sikarinpätkän tiellä. Hän meni lähemmäs
katsomaan.

— Sepä mainiota! Oikea sikarinpätkä, ja valmiiksi sytytettykin!

Kyllä kai se mahtaa maistua makealta, koska isä aina polttaa. Ei
pannukakkukaan taida olla niin makeata; isähän aina ottaa sikarin
syömästä päästyä, tuumasi Kaarlo ja pisti sikarin suuhunsa. Ja niin
astui hän pitkin askelin eteenpäin pitäen sikaria etu- ja keskisormen
välissä.

Harakat aidanseipäissä nauraa räkättivät pikku herralle. He eivät
olleet koskaan nähneet niin pienen miehen suussa sikaria, ja siksi se
näytti heidän mielestään niin hullunkuriselta.

— He—hei sitä herraa! Nauttikaa terveenä! huusi yksi harakkaparvesta ja
keikutti useita kertoja pitkää häntäänsä.

Kyllä minä näin sikarinpätkän tiellä ennen sinun tuloasi, hyvä herra.
Mutta minäpäs en huolikaan mokomista herkuista. Harakka sikari suussa!
Sepä näyttäisi hullunkuriselta! Nauti terveenä, nauti terveenä! Näin
räkätti harakka tehden joka kerta niin syvän kumarruksen, että häntä
keikahti pystyyn.

Kaarlo ei ollut kuulevinaankaan harakkain naurua. Hän kulki vaan tietä
pitkin ja puhalteli isoja savupilviä sikaristaan. Hän oli luulevinansa,
että sikari maistui hyvältä. Mutta surkea loppupa siitä tulikin. Kun
Kaarlo oli vähän aikaa polttanut, niin hänestä tuntui aivan kuin olisi
hän saanut oksennusjauhoja. Vihdoin pojalta pääsi itku ja hänen täytyi
käydä maata, eikä saanut edes syödä pannukakkua eikä rusinasoppaa
päivälliseksi. Niin kipeä hän oli sikarin takia.

— Hyi, kuinka isä saattaakaan pitää tuollaisesta? Ja minkähän tähden
hän ei siitä sairasta? Kukaties hän sittenkin on kipeä tupakista,
vaikkei hän ole sitä huomaavinaan, hän kun on iso ja vahva ja oikea
mies, ajatteli Kaarlo poika.

Siitä hetkestä Kaarlo ei pannut sikaria suuhunsa. Hän ei tästä lähin
ollut näkevinäänkään mokomia makupaloja, vaikka niitä olisi ollut isot
joukot maantiellä.

Kerran Kaarlo näki isänsä astelevan syvissä mietteissä pitkin lattiaa.
Hän asettui ovensuuhun ja katseli tarkasti isän päätä. Poika ei oikein
tiennyt, tohtisiko sanoa isälle mitä mielessä oli. Mutta silloin isä
pysähtyikin ja kysyi ystävällisesti Kaarlolta:

— No, poikaseni, onko sinulla mitään asiaa isälle?

— Isä hoi, sanoi silloin Kaarlo rohkaistuneena. — Minkätähden sinulta
on lähtenyt tukka päästä?

— Katsos, lapsi kultani, ankara työ ja suuret huolet sen ovat tehneet.

— Vai niin, ajatteli pikku Kaarlo — työ ja huolet.

Työtä hän kyllä voisi ruveta tekemään, mutta ... huolet, mistähän niitä
saisi? Ja mitähän ne huolet oikein ovatkaan?... Kuinkahan Kaarlo voisi
saada itselleen huolia?

Nyt päätti Kaarlo ruveta oikein työtä tekemään. Siitä päivästä hän
nähtiin myötäänsä juoksemassa.

Hän juoksi edestakaisin, ristiin rastiin, niin että hiki tippui
otsasta. Juokseminen oli hänen mielestään työtä, sillä kun Pelle ruuna
kerran oli kärrien eteen valjastettuna juossut pitkän matkan, niin
tallirenki sanoi:

Tänään on Pelle ollut työssä koko päivän.

Isä oli tullut kaljupäiseksi työstä, ja pikku Kaarlo tahtoi myöskin
tulla kaljupääksi, ja siitä syystä hän teki työtä niin että hänen
vaaleat pikku kiharansa löyhkyivät tuulessa.

Mutta — hiukset eivät lähteneetkään!

Maanantaipäivän sanomalehti oli tullut. Isä istui sanomalehteä
silmäillen ja lausui äidille:

Kuulehan äiti, Kaarlo pitäisi panna veistokouluun. Siellä hän saisi
sopivaa ja terveellistä työtä. Poika on viisivuotias, ja sillä
ijällähän lapset jo pääsevät veistokouluun.

Taas kuuli Kaarlo puhuttavan työstä. Niin, sinne kouluun hän tahtoi
niin mielellään mennä!

Sanottu ja tehty! Seuraavana päivänä oli Kaarlo jo veistokoulussa ja
sahasi kaikin voimin. Jos joku lähestyi Kaarloa kysyäkseen hänen ikäänsä
tahi muuta sellaista, niin Kaarlo reippaasti kertoi: minä teen työtä,
sillä minä tahdon tulla kaljupääksi niinkuin isäkin on.

Pikku Kaarlo juoksi, hän teki työtä, hän oli kiltti poika. Koulussa hän
menestyi hyvin. Mutta eräs asia ei tahtonut oikein onnistua: hän ei
tullut kaljupääksi niinkuin isä oli.




MIIRIN KUOLTUA.


    Kissa nukkuu nurmikolla.
    Nyt on hiirten hauska olla.
    Hiirimuori piipottaapi:
    »Nytpäs aittaan mennä saapi,
    Viedä voit ja juustot sieltä
    Kysymättä Miirin mieltä.»

    Hiirivaari harmaanuttu,
    Miiri vainaan vanha tuttu
    Hiipii luokse hiljaisesti:
    »Kuolikos tuo totisesti?
    Vai lie viekas väijymässä
    Kynnen kärjet käppyrässä?»

    Pois on Miiri elämästä,
    Hiiren lasta väijymästä,
    Kynnen kärjet kangistuivat,
    Vanhat vihat unhottuivat.
    Nuoret hiiret luona Miirin
    Asettuupi pieneen piiriin.

    Hiiren lapset lystiksensä
    Lauloi laulun Miirillensä:
    »Nuku, nuku, Miiri kulta,
    Elon päivät päättyi sulta.
    Paljon meitä vahingoitit,
    Isänkin sä joskus voitit.
    — Nyt ei Miiri meitä haittaa,
    Rientäkäämme kohden aittaa!»




LINTUHÄMÄHÄKKI.


Oli kerran lintu, joka lensi niin korkealle kuin siivet kantoivat. Hän
liverteli pilvien tasalla ja hänen laulunsa oli iloisaa, sillä rinta
oli täynnä riemua.

Talvisin hän asui etelän lehdoissa ja kevään tultua hän liiteli yli
aavain merten pohjolaan kesää viettämään. Siellä lintu rakensi pesän
itselleen, ja hänellä oli toveri, samallainen kuin hän itsekin. Nuo
kaksi olivat erittäin hyvät ja uskolliset ystävät.

Niin he liitelivät monta vuotta yhdessä yli merien ja maitten.

Oli kerran kevät. Ilma etelässä lämpeni ja päivät kävivät helteiseksi.
Silloin lintujen mieli taas alkoi palaa pohjolan vilpoisiin
havumetsiin. He odottivat tuulen tyyntymistä, sitten päättivät lähteä
matkalle. Vielä yhden yön halusivat he levätä rauhassa ja nukkuivat
samalla oksalla kastanjapuun latvassa.

Yö pimeni. Silloin hiipi pitkin puun runkoa hämähäkki. Se oli nyrkin
kokoinen ja myrkyllisempi käärmettä. Tuo oli lintuhämähäkki, joka elää
etelän metsissä. Ääneti ja hitaasti kulki se pitkillä jaloillaan, se
kohosi yhä korkeammalle, kunnes oli päässyt latvan huippuun. Sieltä
alkoi se laskeutua oksalta oksalle sitkeätä limaista lankaa pitkin,
jota kehräsi laskeutuessaan. Sillä oli sadat silmät, joilla se ahnaasti
vaani saalista. Se tarkasti joka oksan, ja samalla sen verenhimo
kiihtymystään kiihtyi. Vihdoin hämähäkki huomasi nuo kaksi, jotka
nukkuivat pää siiven alla.

Se laskeutui niitä kohden salaa ja varovasti, kuin rosvo ainakin,
sieppasi toisen linnuista ja kietoi ruman ruumiinsa hänen ympärilleen.
Hämähäkki puristi kahdeksan karvaista jalkaansa niin lujasti linnun
ympärille, että hän tuskin ennätti värähtää tuskasta... Ja sitten
hämähäkki alkoi työnsä.

Hän imi, kunnes linnun sydänveri oli ehtynyt.

Mutta tämä oli tapahtunut niin nopeaan, että lintu tuskin, ennätti
herätä tuntoihinsa. Hän kuoli uneksien uudesta keväimestä, ihanammista
lauluista tuolla puolen pilvien, metsistä, meristä ja laaksoista,
ihanimmista, mitä hän milloinkaan oli nähnyt.

Toinen lintu kaipasi kauan ja katkerasti toveriansa. Vihdoin alkoi
hänkin nähdä ihanaa unta uudesta keväimestä; ja sitten hän ei enää
tuntenut kaipausta.

Mutta hämähäkki hiipi yhä edelleen lehdoissa väijyen saalista. Ei hän
oikeastaan ollut paha, tuo hämähäkki parka, mutta hän oli nälkäinen,
suunnattoman nälkäinen, ja ruokahalu kasvoi syödessä. Sääli hämähäkkiä,
joka ei ymmärtänyt paremmin, vaan sammutti janoaan pikkulintuin verellä.




PIENI SANOMALEHTIMIES.


Pojan nimi oli San Stefano Fortepiano Lagerlöf. San Stefanon nimen
hän oli saanut siitä rauhanliitosta, joka hänen syntymävuotenaan v.
1878 päätti Turkin sodan, ja Fortepiano oli isän mielestä ikäänkuin
musiikkia, jotapaitsi se hyvin soveltui loppusoinnuksi San Stefanoon.

Rovasti oli kyllä ristiäisissä arvellut, että pojalla suureksi tultuaan
voisi olla vähän vastusta noista hieman kummallisista nimistään, mutta
siitä ei isä ollut millänsäkään.

Fortepiano itse ei sanonut sanaakaan sillä kertaa; hänen täytyi säästää
lausuntonsa siksi kuin oli oppinut puhumaan.

Kotioloissa häntä nimitettiin Fortepianoksi, sillä se oli äidin
mielestä niin kaunis.

Vuosien vierressä varttui pojan järki, ja samalla hänessä vakaantui
oma mielipide tuosta nimikysymyksestä. Niinpä hän muutamana päivänä
hämmästytti vanhempiaan sillä selityksellä, ettei hän muka tahtonut
olla mikään Fortepiano. Häntä piti nimitettämän Stefanoksi tahi
Tapaniksi. Sen nimen osaavat ihmiset edes oikein lausua. Kymmenen
pitkää vuotta oli Fortepiano raukkaa kutsuttu mitä hullunkurisimmalla
nimellä. Isä oli miltei ainoa, joka tunnollisesti lausui tuon pitkän
nimen alusta loppuun. Äiti sanoi häntä »Pienoisekseen», mummo »pikku
Pienaksi», setä »Vörtipienaksi», serkut huusivat hänelle: »Forte»,
»Piano» ja »Pianissimo». Ja katupoikain suussa, he kun lauloivat ja
soittivat tuota onnetonta nimeä, sai se sitäpaitsi lukemattomia muotoja
ja muotojen vivahduksia.

Tämä nimien moninaisuusko vai mikä lie ollut syynä siihen, että
Tapanilla oli omituinen halu nimitellä esineitä. Kirjoilla, kynillä,
mustepullolla, leikkikaluilla, kaikilla oli omat nimensä. Yksinpä
takin napitkin olivat saaneet kukin erityisen nimen, paitsi molemmat
takanapit, jotka saivat yhteisen Aleksanteri I ja Aleksanteri II.
Saksien nimi oli Herkules ja vyötä kutsuttiin Priimukseksi.

Tapani oli käynyt alkeiskoulua Marianhaminassa, ja koska hänellä sattui
olemaan »hyvä pää», niin hän sai pitkittää opintojaan Helsingissä.

Tuossa uudessa koulussa tuli muuan pojista hänen luokseen ja kysäsi:

— Sinäkö se olet Tapani Lagerlöf?

— Minä se olen.

— Ihmiset sanovat, että sinun nimesi on Fortepiano!

— Niin on, sanoi Tapani. Ja eiköpä se liekin yhtä hyvä kuin joku
»Svinhufvud», »Brandstake» tahi »Husgafvel». Muuten minua sanotaan vaan
Tapani Lagerlöfiksi.

Hän näytti olevan aika poika.

Pojat koulussa oppivat pitämään Tapania arvossa ja hän oli kelpo
toveri. Sen he huomasivat hyvissä ajoin ja siksipä hän saikin tässä
koulussa pitää Tapanin nimen.

Kaarlo Lindstedtistä ja hänestä tuli hyvät ystävät. Heidät nähtiin
usein yhdessä. He olivat päättäneet tulla kelpo pojiksi, ja siinä
päätöksessään he pysyivätkin. He osasivat hyvin läksynsä, käyttäytyivät
siivosti ja voittivat opettajain sekä toverien luottamuksen.

Mutta heillä oli muuan salaisuus. Koulupojat olivat uteliaat ja
koettivat arvata, mikä se olisi.

— Ehkä ne »lunttaavat» yhdessä, arveli joku.

— Ei, tokasi muuan suuri poika joukosta, — nahjukset »lunttaavat», kun
eivät parempaa ymmärrä. Kelpo pojat eivät ikinä lunttaa.

— Sitten ne varmaankin polttavat tupakkaa, tuumasi muuan pikku narikka.

— Ne polttavat, ne polttavat, huusivat pojat yhteen ääneen.

Pikku narikan olisi tehnyt mieli yhtyä tuohon tupakkaseuraan. Hän osti
salaa rasiallisen paperosseja Tapania ja Kaarloa varten. Mutta nämäpäs
eivät huolineetkaan pikku toverinsa lahjasta, vaan toruivat häntä aika
lailla ja käskivät pysymään poissa mokomine tyhmyyksineen.

Kello löi 3.

Viimeinen koulutunti oli päättynyt. Pojat riensivät ulos
luokkahuoneista.

— Hyvästi!

— Terveeksi Niin huusivat pojat toisilleen ja lähtivät aika kyytiä
kotiin päin.

— Kello kuusi minun luonani eikö niin?

— Hyvä on! sanoi Kaarlo ja niin ystävykset erosivat.

Määrätyllä tunnilla he taas yhtyivät.

— No, tämäkö nyt on se »Patrulli», josta sinä puhuit, veliveikkoseni?
sanoi Kaarlo.

— Tämä juuri. Ja nyt se tekee temppujaan. Se aika taikuri, kuten näet,
katsohan.

— Niks, naks, niks, naks! pani kone, kun Tapani painoi pientä nappia,
joka oli kiinni pikku koneessa hänen pöydällään. Siitä juosta ritisi
paperiarkille oikeita sieviä painokirjaimia rivi toisensa perästä,
samaan tapaan kuin sähkölennätinkoneesta.

— Tämä on meidän kirjapainomme, sanoi Tapani. — Nyt ei meidän enää
tarvitse käsin kirjoittaa »Salaisuutta». Onpas muhkeata toimittaa
oikein painettua sanomalehteä. Toiminimi »Tapani Lagerlöf ja kumpp.»,
eikö se ole komeata. Sinä saat olla osakas minun kanssani. Minä vastaan
painokustannuksista ja sinä paperista. Tästä tulee oikea kirjapaino.

— Nytpä sopisi antaa poikien nähdä »Salaisuus», tuumasi Kaarlo.

— Sopisipa niinkin. Minä olen ajatellut, että »Salaisuudesta» voisi
vähitellen tulla konventin sanomalehti. Silloinhan muutkin pojat
voisivat siihen kirjoittaa, ehdotti Tapani.

— Olkoonpa niinkin. Vaikka hauska sitä »Salaisuutta» on ollut näin
kahden keskenkin toimittaa.

Niin oli asia päätetty.

— Saanko minäkin vähän naputtaa? — Annas, minä painan itselleni
nimikortin.

— Niks, naks, niks, naks! pani kone Kaarlon käsissä.

Pikku koneesta ilmestyi nimi »_Kaarlo Mikael Lindstedt_». Kaarlon
mielestä ei hänen nimensä ollut koskaan ennen näyttänyt niin kauniilta.
Hän painoi isän, äidin ja kaikkien siskojensa nimet sekä leikkasi ne
irti nimikortin muotoon. Olipa se hauskaa!

— Patrulli! Mistä sinä tuolle otukselle noin sukkelan nimen sait?

— Niin katsos. Se soveltui mielestäni siitä syystä, että minä jo
vuosikausia olen käydä »patruleerannut» säästörahat taskussa siinä
toivossa, että kerran saisin tällaisen kirjoituskoneen. Olen koonnut
kaikki joulurahat, marjarahat, namusrahat ja kaikki isän lähettämät
taskurahat, ja niin minä vihdoinkin sain summan kokoon. Isä pani
eilen puolestaan parikymmentä markkaa lisäksi. Muuten ei kaupasta
olisi tullut mitään isoon aikaan. Viisikymmentä markkaa on aika
summa koulupojalle, kirjoitti isä. Mutta hän antoi kuitenkin sen
mitä puuttui, sillä hän oli niin iloissaan minun todistuksestani
keväällä. Ja isälle on mieleen, että minulla on hyödyllistä toimintaa
väliaikoina. Isän ei yleensä ole kukkaron nauhat kovin kireällä, kun
tämän tapaisiin asioihin rahoja tarvitaan. Kaupassa on tällaisen koneen
nimi Sampo, mutta Patrulli kuuluu niin hauskalta ja merkitsee sitä,
että koko kirjapainon saattaa joskus ottaa kainaloonsa ja patikoita
toistensa luoksi, jos sikseen tulee. Muuten minusta on hauska antaa
omille kapineilleni omat nimet. Sinun isäsi esim. antoi sinulle Kaarlon
nimen, koska sinä olit hänen poikansa. Ja minun isälläni ei ollut siinä
mitään sanomista.

— Olkoonpa sitten Patrulli. Sehän on niin sinun tapaistasi, sanoi
Kaarlo.

— Huomenna meillä on lupaa koulusta. Silloin alamme oikein painotoimet.
Tuletko tänne kello yhdeksältä? kysyi Tapani.

— Mitä me ensiksi painamme?

— Yhden numeron »Salaisuutta» tietysti.

Seuraavana päivänä Tapani Lagerlöf kumppaneineen työskenteli ahkerasti
kirjapainossaan Fredrikinkadun varrella. He vuoroin kirjoittivat ja
vuoroin painoivat sekä suorasanaisia kappaleita että runoja.

Tässä saatte nähdä ensimmäisen sivun toveruksien sanomalehteä:

                        SALAISUUS
                       N:o 12. 1894.

  Toimituspaikka: Fredrikinkatu N:o 8.
  Vastaava toimittaja: Tapani Lagerlöf
  Ilmestys-aika: Lehti ilmestyy milloin ikinä itse tahtoo.

     ILMATIETOJA:

  Helsinki Jouluk. 8 p.
  Hyvä lumipallo-ilma.
  Mainio tuuli jääkelkoille.
  Erinomainen luistinkeli.

     RAHA-ASIOITA.

  Löydetty tyhjä kukkaro. Oikea omistaja saa periä
  sen koulun löytökaapista.

     PÄIVÄLISTA.

  Juna lähtee k:lo 8, vieden mukanaan kaikki ne
  onnelliset, jotka pääsevät pyhäksi kotiinsa.

     MATKUSTAVAISIA.

  H.M. Kuningas Talvinen, Lucia-rouva ja kaikki
  pipari-kakkuporsaat.

  Helsingistä Jouluk. 8 p. 1894.

     SUURI MERIKÄÄRME.

  Kauan on koetettu tappaa tuota suurta merikäärmettä
  sanomalla sitä laivamiesten ankaksi. Mutta mitä pitää
  tästä käärmeestä ajatella?

  Monelta varmalta taholta olemme kuulleet, että käärme on
  useita kertoja ollut näkyvissä. Kerrankin se näyttäytyi
  Hyväntoivonniemen ja S:t Helenan välillä.

  Muutamat vakuuttavat, että se on hirveän pitkä, että
  sillä on selässä neljä paria eviä ja ruumis on sillä
  muka keltaisen viheriä; vatsapuolelta on se vaalea.
  Pää sillä on kuin koiralla, otsa metrin levyinen.

  Löytyykö siis todellakin valtameressä suuri merikäärme?
  Onko tuo kummallinen elävä läkkikala, onko se hai, vai
  liekö se sittenkin vaan — ankka?

     PÄIVÄN UUTISIA.

  — KOULUT päättävät lukukautensa Lussiajuhlalla jouluk. 15 p.

  — TAPATURMA. Kaksi jääkelkkaa törmäsi yhteen eilen
    Hernesaaren luona. Yhteentörmäys syntyi siitä, että
    molemmat yrittivät kääntyä liian äkkiä, kun olivat
    tulleet lähelle isoa railoa. Ei yhtään ihmistä kuollut.

  — KOLERA kuuluu lakanneen tekemästä tuhojaan Pietarissa.
    Omenain syönti ei enää ole kielletty.

     HUVEJA.

  Tuoreita leivoksia Ekberg'illä.

  Yhteisluistelua illalla, jos ilma on kaunis.

     KOKOUKSIA.

  Konventtikööri! Harjoitus k:lo 6 j.p.p. koulutalossa.

     KIRJALLISUUTTA JA TAIDETTA.

  Jouluksi on ilmestynyt kirjakauppaan:

  »Suomalainen kuvakirja»,
  kuvat piirtänyt Venny Soldan-Brofeldt,
  sanat kirjoittanut Juhani Aho.
  Joka joulupukin ostettava.

Kun ihmiset näkivät Tapani Lagerlöfin »Salaisuuden», niin he
ennustaen kysyivät: — Saa nähdä, tuleeko tuosta pojasta vielä suuri
sanomalehtimies? Ja toiset vastasivat: »perästä kuuluu!»

Se vaan on varma, että leikistä usein tosi tulee.




ELMAN VIAPORIN MATKA.


Oli kaunis kevätpäivä monta vuotta sitten. Kello oli kaksitoista ja
aurinko helotti korkealla taivaalla. Sieltä se katseli ystävällisesti
lämpimällä silmällään pikku lapsia, jotka leikkivät Runebergin
esplanaadissa.

Pienokaisilla oli mukanaan lapiot, haravat, pallot ja muut leikkikalut.
Olivatpa nuketkin päässeet mukaan. Siinä istui Elman nukki Marjattakin
parhaimmassa hameessaan. Hänellä oli korvamyssy päässä ja oikean
suutarin tekemät kengät jalassa. Marjatta istui nukenvaunuissa ja
katsoa töllisteli silmiään räpyttämättä isoa keltaista aurinkoa.
Silloin alkoi Marjatan poskia kuumottaa, mutta punehtumisen taitoa
ei kukaan ollut hänelle opettanut. Marjatta oli erittäin tyyni ja
tasainen pikku neiti, joka ei laisinkaan ujostellut, kun joku vieras
häntä puhutteli, ja jos hänelle kertoi jonkun salaisuuden, niin hän ei
kertonut sitä kellekään.

Elma piti paljon Marjalasta, mutta pitikö tämä pikku neiti itsekin
itsestään, sitä ei kukaan tiennyt.

Antti oli alkanut hevosleikin, »Pitkä Leena» oli ajajana, ja neljä
suurta tynnyrin vannetta vieri eteenpäin leveällä käytävällä. Niitä
ajoivat Jenny, Eeva, Oskari ja Anna.

— Heleijaa! Palloukko tulee! huusivat lapset yhteen ääneen. Ja koko
joukko kerääntyi palloukon ympärille lapioineen, haravoineen, nukkineen
ja muine tavaroineen. Ja silloinpa kuului nauru ja riemu palloryssän
ympärillä!

Pikku Elma oli muitten joukossa.

— Piuuuu, piuuuuu, pani muuan palloista, kun ilma virtasi ulos
reijän kautta. Sellainen ääni oli Elmalle mieleen. Hän katseli
isoilla sinisillä silmillään halukkaasti noita koreita palloja, jotka
keinuivat niin hauskasti tuolla ilmassa. Hän huusi ihastuksesta, nousi
varpailleen ja kohotti pieniä valkoisten lapasten sisälle kätkettyjä
kätösiään ilmaan niin pitkälle kuin käsivarret ylettyivät.

Vieras herra kulki ohitse. Hän kääntyi katsomaan ja pysähtyi. Vieras
herra huomasi, kuinka hartaasti pikku Elma halusi palloa. Silloin
hänessä heräsi ystävällinen ajatus ja hän osti pikku Elmalle suuren
punaisen pallon ja kiinnitti sen tytön peukaloon, jottei se leijaisi
tiehensä. Mutta Elma ei osannut tyytyä siihen, mitä sai. Hän pyysi
niin herttaisen somasti, että »setä» antaisi hänelle enemmän palloja.
Hän hyppi ja huitoi käsillään innokkaasti ja hauskasti ja tavoitteli
palloja ilmasta.

Tuon pienen kaksivuotiaan innostus sai »vieraan sedän» hyvälle
tuulelle. Hän pyysi palloryssää lainaamaan hetkeksi pallokimppuaan
Elmalle.

Kimpussa oli ainakin pari sataa palloa: vaaleanpunaisia, tummanpunaisia
ja sinisiä. »Vieras setä» sitoi palloihin kiinnitetyn nuoran Elman
vyötäisille.

Mutta mitä tapahtui?

Pallot alkoivat kohota ja pikku Elma kohosi mukana. Pallot nousivat yhä
korkeammalle. Ihmiset esplanaadissa näkivät, miten pikku Elma potki
jaloillaan ja ojenteli pieniä lapasiin kätkettyjä kätösiään maahan
päin, mutta mikään ei auttanut. Pallot leijasivat kohden pilviä ja Elma
mukana.

Siinä seisoivat nyt »vieras setä», »Pitkä Leena», Marjatta ja
kaikki pienet leikkitoverit katsellen, kuinka Elma hiljaisen tuulen
kannattamana purjehti ilmojen halki Viaporia kohden.

»Vieras setä» oli neuvoton, kaikki kaupungin isät ja äidit olivat
neuvottomat.

Millä keinoin saisikaan Elman ilmasta, kun ei tikapuista ole apua?

Siinäkös alkoi juoksu ja neuvotteleminen! Koko kaupunki oli liikkeellä
etsimässä jotain viisasta ihmistä, joka keksisi keinon, millä Elman
saisi takaisin maan pinnalle.

— Joutukaa... pian, pian! huudettiin poliiseille. — Ottakaa Elma
kiinni, muuten tuuli vie hänet vaikka Saharan erämaahan, tai putoaa hän
mereen ja hukkuu!

Mutta poliisit pudistivat päätään neuvottomina. Heille oli vanhastaan
tuttua, että ihmiset olivat valmiit vaatimaan, että heidän piti temmata
vaikka kuu taivaalta. Mutta silläkin on omat vaikeutensa, tuumasivat he.

Kaikki viisaat ihmiset kutsuttiin kokoon. Siellä olivat kaikki
neuvosherrat neuvottelemassa: siellä oli todelliset ja nimelliset
valtioneuvokset, siellä oli kanslianeuvokset, kunnallisneuvokset,
kamarineuvokset, hovineuvokset y.m., mutta yksikään ei ollut kyllin
neuvokas keksiäkseen keinoa Elman pelastamiseksi.

— Nyt se laskeutuu!

— Ei, se nousee taas!

— Se laskeutuu, se laskeutuu! huusi kansanjoukko, ja kaikkialta kuului
huutoa ja vaikeroimista.

Silloin tunkeutui pikku Elman äiti esille kansanjoukosta. Hän ei
huutanut eikä vaikeroinnut. Hän riensi eteenpäin kautta väentungoksen
ääneti, kalpeana ja nopeaan, aivan kuin olisi hänellä ollut siivet. Ja
kummallista — kukaan ei kysynyt, ken hän oli, mutta kaikki väistyivät
hänen tieltään. Aivan kuin yhteisestä suostumuksesta nuo suuret
väkijoukot antoivat hänelle tietä.

Isossa talossa asuivat tarkk'ampujat. He olivat saaneet nimensä siitä,
että osasivat ampua niin tarkasti. He olisivat voineet tähdätä vaikka
neulan nuppiin, jos se olisi asetettu maalitaululle. Heidän luoksensa
meni äiti ja pyysi heitä tulemaan pyssyineen pelastamaan hänen lastansa.

Pallot nousivat ja laskeutuivat vuoron perään. Kesti siis kauan aikaa,
ennenkuin Elma saapui Viaporiin, jossa äiti jo toivon ja epätoivon
vaiheella tarkk'ampujan kanssa lastansa odotti.

Pyssy oli ladattuna. Tarkk'ampuja odotti sopivaa hetkeä. Se tulikin.
Luoti vihiäsi ilmaa. Se puhkasi ylimmäisen pallon. Hän ampui
ampumistaan. Joka laukauksella särkyi pallo, ja Elma laskeusi yhä
alemma, ja samalla kohosi äidin rinnasta palavat rukoukset taivahille.
Ja kun viimeinen luoti oli lauaistu, saattoi äiti ilosta väristen jo
sulkea syliinsä pikku Elman.

Elma oli pelastettu.

Kun viisaus oli ollut neuvottomana, oli rakkaus keksinyt keinon.

Elma vietiin höyrylaivalla Viaporista kotiin. Hän oli uupunut ja nukkui
koko matkan. Herättyään pienokainen tuskin muistikaan purjehtineensa
ilmassa Viaporiin. Ei hän ainakaan tiennyt kertoa matkastaan, ei
sääskistä, kärpäsistä, linnuista eikä muista huvimatkailijoista, jotka
hänen kanssaan olivat purjehtineet Runebergin esplanaadista Viaporiin.




YKSI PÄIVÄ »KULTA-, HOPEA- JA HELMI-ÄIDIN» LUONA.


Lapsi tiedätkö, kuinka kaunista on tulla vanhaksi, hyvin vanhaksi?

Minä olin kerran hänen luonaan, jonka kasvoihin aika on uurtanut syviä
vakoja.

Hän on kaunis, sillä hän on viisas ja hyvä, ja hänellä on keväinen
sydän, joka ymmärtää sinua.

Kenties sinä tunnetkin hänet. Kun hän oli nuorempi, niin lapset
nimittivät häntä »kulta-, hopea- ja helmi-äidikseen», ja vanhana
häntä sanottiin »kulta-, hopea- ja helmi-mummoksi». Niin rakas hän oli
lapsille ja lastenlapsille.

Hän asui kaukana maalla suuressa talossa. Talon ympärillä oli kaunis
metsä, jossa linnut lauloivat ja oravat hyppelivät oksalta oksalle.
Tuolla tummanvihannassa sammalistossa kasvoi tuhansittain kauniita
kukkia, ja lineain vieno tuoksu virtaili kauas kautta komean havumetsän.

Minä pysähdyin silmäilläkseni luonnon suloutta, hengittääkseni kukkain
tuoksua ja kuullakseni metsän puhuvan.

Tiedätkö, lapsi, että metsäkin osaa puhua? Mutta sitä puhetta
ymmärtääksemme meidän täytyy hiljaa kuunnella.

Kerran minä kuulin tuulen kuiskaavan jotakin puille, ja samalla puut
suhisten vastasivat tuulelle.

Silloin minä lausuin niin hiljaa, etten luullut kenenkään sitä kuulevan:

— Mitähän tuo haapa tuolla haastelee?

— Iltatuulahdus lähenee! vastasi haltia takanani.

— Iltatuulahdus? Mikä se on? kysyin minä.

Haltia hymyili ystävällisesti. Hän pani sormen suulleen ikäänkuin
sanoakseen: ole hiljaa, hyvin hiljaa, niin saat kuulla.

Minä seisoin venhelaiturilla pienen järven rannalla ja kuuntelin yhtä
tarkkaan kuin haltia.

Silloin alkoi veden kalvo karehtia hiljaisen tuulen henkäyksestä,
keveät aallot vierivät poikki järven pinnan, venheet rannalla
liikahtivat paikaltaan ja koko metsä suhisi aivan kuin olisi joku
siellä hengittänyt. Hetkisen kuluttua tuuli laski levolle ja luonnossa
oli kaikki hiljaa.

Haltia katsoi minuun ja minä häneen.

Hän otti pienen suippolakkinsa päästään, piti sitä molemmissa käsissään
ja seisoi kotvasen aikaa paljain päin, vaiti ja vakavan näköisenä...

Se oli iltatuulahdus, joka tuli lausumaan hyvää yötä metsälle! Ne
puhuvat toisinaan niin kummallista kieltä keskenään, sanoi haltia.

Ja sitten hän taas hymyili minulle, nyökäytti päätään ja katosi metsän
pimentoon. Minä seurasin häntä nähdäkseni, minne haltia kiiruhti. Hän
riensi metsäpolkua pitkin niin nopeaan, että minä tuskin pysyin hänen
perässään.

— Älä mene! Jää minun luokseni! rukoilin minä, sillä minä pidin paljon
haltiasta.

Taasen haltia nyökäytti päätään ja hymyili niin ystävällisesti, etten
ikinä sitä unohda.

— Älä pyydä minua viipymään, minun täytyy joutua — »hänen» luokseen!

Kenenkä luokse? kysyin minä.

— Hänen luoksensa, vanhuksen luokse tuonne suureen punaiseen taloon.
Minä olen hänen ystävänsä. Kun iltatuulahdus on käynyt lausumassa
hyvää yötä metsälle, silloin minun työpäiväni on päättynyt ulkona,
ja sen jälkeen minä vartioitsen taloa »hänen» nukkuessaan. Se on
minun tehtäväni elämässä. Tiedätkö, mitä saattaa tapahtua, ellei
tarkoin täytä velvollisuuksiaan? Sen kerron toiste kun tavataan. Ja
tämän sanottuansa haltia riensi entistä nopeammin kapeata metsäpolkua
kartanoon päin.

Silloin minun sydämmessäni heräsi ystävällinen tunne niinkuin ainakin,
kun on tavannut jonkun hyvän olennon. Ja haltia oli hyvä. Sen minä
huomasin silloinkin, kun hän sanaakaan sanomatta katsoi minua.

Minä juoksin kaikin voimin, ettei haltia pääsisi näkyvistäni.

Tiedätkö, mitä hän teki?

Hän raoitti kaikkia ovia. Hän pisti päänsä vanhan Maijan tuvan ovesta
sisälle, kurkisti Anna Liisan, Leenan ja renkien asuntoon ja tarkasteli
joka huoneen talossa. Sitten hän juoksi heinälatoon katsomaan, ettei
tallirengiltä ollut jäänyt tulta nurkkiin. Hän käväisi tallissa
taputtamassa Pelleä ja Pollea. Navetassa hän lausui hyvää yötä lehmille
ja vasikoille ja porsaille sekä nyökäytti päätään lampaille karsinassa.

Sieltä haltia meni suureen punaiseen taloon, jossa »hän» asui, juoksi
huoneesta huoneeseen ja katsoi, että kaikki oli järjestyksessä yötä
varten.

»Hänen» huoneessaan haltia viipyi kauan. Hän kurkisti joka nurkkaan,
asetteli kapineet hyvään järjestykseen yöpöydällä, astui sitten
varovasti ovea kohden, pysähtyi ovensuuhun ja katseli ympärilleen.
Sitten hän taas otti suippolakkinsa päästään, kuten äsken metsässä,
seisoi hetkisen ääneti ja kukaan ei tiedä, mitä haltia silloin ajatteli.

Sitten hän katosi ovesta.

Myöhään iltasella tuli haltia minun luokseni.

— Älä pelkää, jos yöllä kuulet torven toitotusta, sanoi hän. —
Palovahti kulkee täällä ympäristöllä kaiken yötä ilmoittaen torvellaan
ajan kulua.

Tuo kiltti pikku haltia oli ajatellut, että minä yöllä säikähtäisin
palovahdin torvea, ja siitä syystä hän oli kiiruhtanut minua
varottamaan.

— Viivy luonani hetkinen, rukoilin minä taaskin.

Ja haltia istuutui huoneeseeni.




HALTIAN KERTOMUS.


— Minä lupasin kertoa sinulle, mitä saattaa tapahtua, jos unohtaa
velvollisuutensa, alkoi haltia.

— Muutamana iltana vuosia sitten paloi tuolla alakerrassa iloinen
takkavalkea. Tulinen kekäle putosi pehmeälle matolle. Kukaan ei nähnyt
sitä ja haltia oli poissa.

Matto alkoi kyteä. Huone oli täynnä savua ja koko talo liekkien
vallassa. Tuli paukkui ja humisi; liekit loimusivat korkealle pilviin.
Kaikki riensivät ulos huoneista. Ei mitään saatu pelastetuksi.
Seinähirret ryskien katkeilivat. Myrsky heitteli palavia kekäleitä
rakennuksesta toiseen ja kuumuus oli hirvittävä. Renkitupa paloi,
talli paloi, vaunuja paloi, vanhan Anna Liisan tupa paloi. Viisitoista
rakennusta paloi sinä yönä poroksi, ja hän, vanhus, katseli surullisena
hävityksen kauhistusta.

Vihdoin hän poistui ja meni saunaan lepäämään. Se oli ainoa huone koko
talossa, joka oli liekeiltä säilynyt.

Kun minä saavuin kotiin ja näin tulipalon, näin huoneet poroksi
palaneina, niin että ainoastaan tulisijat seistä törröttivät synkkinä
rauenneitten raunioitten keskellä, silloin minä ajattelin: tämä on
minun syyni! Minä en ollut valkeata vaalimassa. Haltian sormi ei ollut
kekälettä sammuttamassa, silloin kun se matolle putosi. Minä olin sinä
iltana juossut omilla asioillani enkä ollut pitämässä silmällä sitä,
mitä kukaan muu ei huomaa.

Se on minun elämäntehtäväni, ja sen minä olin laiminlyönyt.

Nyt minä juoksin »hänen» luotaan Anna Liisan, vanhan Maijan ja
tallirengin luo, kävin Pellen ja Pollen tykönä, jotka olivat laitumella
metsänreunassa ja pyysin sydämmeni pohjasta anteeksi kaikilta, jotka
olivat tulipalon kautta joutuneet kodittomiksi. Silloin »hän» otti
minun pääni molempien käsiensä väliin ja katsoi minua silmiin...

Minä ymmärsin, mitä hänellä oli mielessä!

Vuoden kuluttua hän oli saattanut kaikki entiselleen.

Silloin täällä veistettiin, muurattiin ja maalattiin. Kaksikymmentä
uutta rakennusta kohosi palaneitten sijaan. Tuo suuri rakennus ja
kaikki nuo punaiset tuvat valkoisine nurkkineen ja ikkunalautoineen
ovat hänen rakennuttamiaan. Me teimme ripeästi työtä. Minä kävin
tuvasta tupaan hänen asioillaan, katsomassa että jokainen sai kotinsa
entistään paremmaksi, että ovet tehtiin lujat ja seinänrakoset
tilkittiin tarkasti. Kun minä istuin hajareisin katonharjalla nauloja
takomassa, niin sydämmeni suli liikutuksesta. Minä ajattelin: en
koskaan, en iki maailmassa lähde pois vanhuksen luota illan tultua...

Ja tätä kertoessaan haltia itki haikiasti.

Minä ojensin käteni lohduttaakseni häntä, mutta samassa hän hypätä
ponnahti paikaltaan aivan kuin pallo ja riensi nopein askelin
herättämään palovahtia, joka oli nukkunut istualleen.

Kello oli kaksitoista.

Samassa kuulinkin juhlallisen torventoitotuksen kartanolta.

Palovahti oli hereillä.

Seuraavana päivänä matkustin pois.

Ja vaunuihin astuessani näin haltian istuvan kuskipenkillä.

Hän saattoi minua kappaleen matkaa. Vaunut pysähtyivät. Haltia hyppäsi
alas.

Hyvästi! huusi hän minulle. Älä koskaan unohda velvollisuuksiasi,
pieniä enemmän kuin suuriakaan. Ole uskollinen! Silloin voit
hiljaisella mielellä, ilman levottomuutta odottaa elämän
»iltatuulahdusta».

Hän heilutti iloisesti pientä suippolakkiaan ja katosi koivujen väliin.




JOULUAAMUNA MAALLA.


    Lumitähtien sankka sarja
    Se peittävi mustan maan.
    Yks' tähtönen pilven alta
    Se tuikkivi yksin vaan.

    Se aamun tähtenä loistaa:
    Jo mennyt on jouluyö,
    Ja kansa se Herraa kiittää,
    Ja temppelin kello lyö.

    Se kutsuvi nuoret, vanhat
    Iki lemmen lähteellen.
    Jo täyttyvi toivolla mieli
    Myös kulkijan uupunehen.

    Sinä, Herra, Sä yksin tiedät,
    Ken nöyrä ja vilpitön lie:
    Suo rauhasi siunaus sille
    Ja valkeuteesi se vie!








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SISKOSARJALLE ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.