Tuomas Kokko : Yhteiskunnallinen kyläkuvaus

By Veikko Koskinen

The Project Gutenberg eBook of Tuomas Kokko
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Tuomas Kokko
        Yhteiskunnallinen kyläkuvaus

Author: Veikko Koskinen

Release date: July 6, 2024 [eBook #73981]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1923

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TUOMAS KOKKO ***





TUOMAS KOKKO

Yhteiskunnallinen kyläkuvaus


Kirj.

VEIKKO KORHONEN





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1923.






1.


Savilahden talossa puitiin riihtä.

Oli elokuun aamu, ja metsä kylpi kastepisaroissa. Miljoonia seittejä
riippui puitten oksilla, ja Savilahden isäntä, Tuomas, niitä
silmäillessään ja riihestä pinottuja olkia sitoessaan jupisi itsekseen:

— Nytpä tulee mainio rukiinkylvöpäivä. Tänään tuo sopiikin viimeinen
lohko siementää.

Riihessä kalisivat varstat. Muissa naapuritaloissa oli hankittu
uusimallisempia puintivehkeitä, käsin väännettäviä ja moottoreilla
käypiä, mutta Savilahden Tuomas ei välittänyt niistä. Sanoi tulevansa
toimeen entisillä toistaiseksi.

Se merkitsi, ettei Tuomas kokonaan kieltäytynyt konepuuhista, mutta
katsoi kai ajan sopimattomaksi. Sotavuosina, varsinkin viimeisinä, oli
tosin tullut varoja, mutta mikä helposti tuli, se vielä helpommin meni.
Työväki ja verot veivät paljon.

Nyt vielä ennustelivat, että ensi talvena jo tulisi kireä raha-aika.

Tuomas sitaisi pinosta viimeiset oljet ja jäi tarkastamaan riihimiesten
työtä.

Se kävi tällä kertaa uneliaasti ja vastahakoisesti. Piiat puistelivat
melkein silmäluomet kiinni pehkuja, ja rengit seisoivat uunin kupeella
haravaan nojaten.

— Koettakaapa heilua, että päästään tästä aamiaiselle, sanoi isäntä
ja äkeissään puraisi hammasta. Piru vie, miten laiskaksi kävivät
palvelijat.

Tulee vielä huono vuosi. Millä heitä, vetelehtijöitä, elätettäneen.

Joutaisivat siitä, kun jaksaisi tehdä itse työnsä.

Alina, hänen vaimonsa, oli kyllä sanonutkin, ettei otettaisi kuin yksi
naispalvelija. Hän itse hoitaisi karjan, kaksitoista lypsävää, ja
palvelija saisi tehdä muut askareet.

Alina oli valittanut useimpain palvelustyttöjen käyneen omituisiksi.
Heilläkin oli yksi sellainen, jota sai aina neuvoa ja joka unohtui
nurkkiin seisomaan.

Kun saisi järjestetyksi sellaiseksi elämänsä, että tekisi itse työnsä
ja söisi itse ruokansa..

Se varmaankin olisi, varsinkin nykyisinä aikoina, ihanteellista elämää.

Entäpä kuka irtolaisia töissään pitäisi?

Joutaisivat saada omaa maata asuakseen. Sitä kun olisi kuitenkin joka
paikassa riittävästi.

Nyt olivat liikamaat yksityisten hallussa ja verotkin tulivat harvojen
yksityisten maksettaviksi. Yksineläjiä kyllä verotettiin, mutta
harvat heistä maksoivat mitään. Palkat otettiin etukäteen, ja mitään
ulosmitattavaa ei ollut. Ulosottomiehet kiroilivat heitä turhaan
ajellessaan.

Niin, maahan heitä olisi kiinni saatava ja taloista suuria
viljelysaloja ja työväkeä vähennettävä.

Tuomas oli käynyt katsomassa oraspeltoa riihen takana. Kirkkaanvihreä
laiho kimalteli kasteisena ja reipasta kasvua lupaavana. Toinen osa
kylvöistä oli jäänyt myöhempään, kun ei saatu siementä ensimmäisistä
uutisriihistä.

Tuomas heristi kuuloaan. Iso renki, Taave, kuului riihessä murisevan,
että Savilahteen ei hankittu puimakoneita.

— ...tana tätä pölyä saa nieleksiä joka aamu. Saisi puida itse riihensä.

— Eipä se Tuomas tänne tomuun pistä nokkaansa, sanoi toinen.

— Mikäpä sen on pakko, jolla on talot ja tavarat. Saa pitää piikojaan
ja renkejään kuin rättiä seipäässä.

Tuomas tuli ovelle.

— Saadaan ne riihet puitua itsekin, jos niiksi tulee. Saa minun
puolestani olla vaikkapa riihen takana.

Ei vastusteltu, mutta huulet venyivät pitkiksi. Ei ainoankaan kasvoilla
näkynyt työn tuottamaa iloa.

Sitä ei yleensä viime aikoina saanut nähdäkään palkkatyöväen joukossa.
Heistä useimmat luulivat varmaankin hyödyttävänsä työnantajaa suuressa
määrin.

Työtä tehtiin kaavamaisesti ja venyvällä naamalla.

Mihin tuloksiin tässä oikein päästäisiin tämän maatyöväen kanssa,
mietti Tuomas. Oli päästy työveroa maksavien torpparien ikäväksi
käyneestä kysymyksestä. Heillä oli jo melkein kaikilla kontunsa
ominaan, ja osa mäkitupalaisiakin sai jo kaipaamaansa omaa maata,
mutta jäljellä oli vielä yksi osa, tämä maatyöväen irtolaisjoukko,
päivätyöläiset ja vanhemmat renkimiehet. Mitä heidän kanssaan olisi
tehtävä? Heistä olivat tehdassosialistit luulleet saavansa hyvän apajan
ja varman kannattajajoukon, mutta tällä hetkellä oli Tuomas varma
siitä, että jos vaalit tulisivat, ei ainoakaan heistä vetäisi viivaansa
sosialisteille.

Ei yksikään. Maaseudun työväki ei luottanut enää sosialisteihin pennin
edestä.

Ei liioin muihinkaan puolueryhmiin, ellei vain kommunisteihin, joihin
maaseuduilla lukeutuivat vastahakoisimmat ainekset.

Moni vanhempi mies kiroili katkerasti sosialisteja, joilta oli ikänsä
odottanut jotain hyötyä ja parannusta oloihinsa, mutta ei mitään saanut.

Tuomas hymähteli siinä olkipinoa tarkastellessaan.

Se siitäkin tuli.

Sosialistipuhujien ei ainakaan tarvinnut tulla enää maaseuduille.
Hän oli kuullut monen heitä selkäsaunalla uhkailevan. Pesäero tuli
sukkelaan ja kyllin selvä.

Kunnallisvaaleihinkin riennettiin ensin suurella riemulla ja
uhkauksilla, että nyt taitetaan porvareilta selkäranka. Mutta pettymys
tuli siinäkin suhteessa.

Heidän, työntekijäin, verot vain suurenivat. Kunnan verokuitteihin meni
kohta puolet palkoista.

Työraavaitako syömään heitä oli sinne äänestetty ja puuhattu?
Porvarillinen kunnallispolitiikka oli ollut huonoa, mutta tämä näytti
vielä huonommalta. Rahaa tuhlattiin mitään harkitsematta.

Näin ollen koetti jokainen maaton mies päästä veronmaksusta kaikilla
keinoilla.

Ja pääsivätkin. Verot jäivät maanomistajien maksettaviksi.

       *       *       *       *       *

Tuomas siirteli painavia olkikupoja ripeästi latoon. Helposti se
kävikin. Elokuun aamun raikas ilma nuorrutti jäsenet ja antoi uusia
voimia.

Renki oli ennen siinä työssä vetelehtinyt melkein kokonaisen päivän.

       *       *       *       *       *

Kartanolla helähti ruokakello kutsuen aamiaiselle. Riihiväki pölähti
heti pihaan, ja elojen puhdistus jäi aamiaisen jälkeen toimitettavaksi.

Tuomas katseli riihen ovelta tyytymättömänä työn tuloksia. Miesten
olisi pitänyt joutua kynnökselle, mutta nyt menisi vielä päivärupeama
viljan puhdistuksessa.

Ei totta totisesti tullut enää mitään työnteosta. Kourallinen jyviä
riihen nurkassa, ja päivä melkein kokonaan meni neljältä hengeltä.

Tuomas tuhautti nenäänsä.

Sitäkö se Alinakin joudutti sen aamiaisen... Olisi antanut ruokaa vasta
riihestä päästyä. Mutta hänkin teki kaikki tunnilleen, säännöllinen ja
tarkka kun oli taloudessa.

Tuomas käveli tupaan ja istui pöydän päähän, jossa oli hänen paikkansa.

Iso renki ryysti velliä ahneesti, ja hiki vierähteli pitkin nenänvartta.

Tuomas hymähti.

Saavat ne hikensä ainakin ruokapöydässä. Työssä niitä ei enää
hikipäisenä nähnytkään.

Kun ateria oli lopetettu, kallistuivat rengit penkille imemään
piippujaan. Iso renki silmäili piikoja. Saaraa varsinkin, joka oli
pulska ja lihava. Iso renki katseli Saaran pohkeita nautinnolla.

Isäntä komensi riiheen, että jouduttaisiin jo iltapäivällä kynnökselle,
mutta Taave ei sitä kuullut. Tuomaan piti hihkaista ihan korvan
juuressa:

— Riiheen siitä! Koko päivä puidaan pätöisiä eloja.

Iso renki sylkäisi ja murahti:

— ...itse joutuummin... tässä lepäämättä jaksa.

— Seistä haravan vartta vasten, naurahti Tuomas ovella mennessään.

— Voi helvetti, kirosi Taave, ja pikkurenkikin alkoi luontoilla.

— Menkää siitä jo kiroilemasta, sanoi emäntä. — Ette sitä ensi vuotena
enää tällä tavoin maksa ruokianne.

No, silläkään ei olisi väliä. Olisi kai niitä vielä toisiakin taloja,
arvelivat rengit.

Isäntä kirosi riihitiellä. Ei, eipä totisesti enää tullutkaan
työnteosta mitään.




2


Savilahden talossa oli ollut maata neljättä sataa hehtaaria, mutta
itsenäistyneet torpparit ja mäkituvat, viisi luvultaan, olivat
siitä saaneet sataviisikymmentä hehtaaria. Tuomas oli välityksittä
antanut maata riittävästi alustalaisilleen ja nytkin vielä, vastoin
tavallisuutta, arveli sitä olevan liikaa itsellään.

Tuomas oli vanhaa turpeenpuskijasukua, joka toimeentulonsa haki ja
sai maasta eikä elänyt metsäntuotteilla. Metsänmyyntiä oli pidetty
Savilahdessa miesmuistiin vain sivuseikkana, jotavastoin pelloilla
piti aina olla muutamata lantakasaa enemmän kuin toisten talojen
viljelyksillä.

Surkeina sotavuosina ei leipä loppunut Savilahden aitoista, ja sitä sai
jokainen joka tuli pyytämään. Niinä aikoina sai olla yksi palvelija
yhtämittaa leipää leipomassa.

Kapina-aika meni sekin mitään erikoisempaa vaikuttamatta Savilahden
elämään. Tuomas lausui jyrkän tuomionsa veljessotaan yllyttäjistä,
mutta talon ainoana miehenä ei voinut lähteä vapaustaisteluun.

Ehkäpä ei tahtonutkaan.

— Kun ovat tappelun aloittaneet, niin hoitakoot sen myöskin ja
vastatkoot seurauksista, kuultiin hänen sanovan. — Syytä on molemmin
puolin. Nälkäistä, typerää kansaa on onnenonkijain ja konnien hyvä
kiihoittaa, mutta jos olisi maata jaettu aikaisemmin maattomille ja
nälkäisille leipää, olisi tämä surkeus jäänyt näkemättä. Ryssät olisi
yksissä neuvoin voitu ajaa maasta pois.

Ja kiroten oli Tuomas vielä jatkanut:

— Sitä varten ne antoivatkin hallitusohjat holtittomille.

Talon työväki ei uskaltanut kapina-aikana puhua puoleen eikä toiseen.
Jos joku aloitti, virkkoi Tuomas:

— Pitäkää vain huoli tehtävistänne. Täytyy kai tässä edes muutamien
leipää laittaa, kun toiset tappelevat.

Kun tultiin pyytämään viljaa vapausarmeijalle, sanoi Tuomas:

— Mitä Savilahdessa on liikaa, sen tarvitsevat oman kylän nälkäiset.

Tämä oli kovaa puhetta, ja Tuomasta pian sanotuinkin punikiksi. Sille
Tuomas nauroi. Vähänpä tässä miestä tunnettiin.

Se oli sitä aikaa ja nyt toista. Se vaikea aika oli eletty, mutta nyt
tuli toinen eteen. Verotus uhkasi viedä kaikki tulot.

Tuomas asteli verkkaan peltosaroilla ja kylvi ruista pehmeään multaan.
Ajatuksiaan ei voinut hetkeksikään siirtää pois tulevasta ajasta.
Tästäkin viljan kylvöstä oli ennen tuntenut nautintoa, mutta nykyään
meni maamiehen nautinto omasta työstäänkin vähiin. Tulevaisuudenpelko
sen vei.

Näki kaikesta, että oli tulossa kovat ajat, ellei pelastusta tulisi
ajoissa ja sitä osattaisi etsiä oikealta taholta, maasta.

Naapuritalon, Eerikkilän, isäntä näkyi lähestyvän tiellä, aikoen kai
Tuomaan puheille. Tyhjä säkki oli hänellä kainalossa.

Mitähän Eerikkilän ylpeä isäntä sillä aikoi? Eihän vain siemenviljaa.
Sitä oli hyvin moni käynyt Savilahdesta pyytämässä.

Miehet istuivat ojan reunalla. Puhuttiin kylvöistä ja muista.
Eerikkilän isäntä valitti siemenrukiin puuttuneen pellostaan. Oli
tullut sitä naapurilta lainaamaan.

— Jäihän tuota... Et ole puinut riihessä, virkkoi Tuomas.

Eerikkilä kuului puimakoneosuuskuntaan ja odotteli nytkin konetta
kotiinsa.

Kauniita ilmoja oli kestänyt viikkomääriä, ja kuhilaat olivat kuivia
pelloilla. Varstoilla niistä olisi lähtenyt jyvät vähillä vaivoilla,
missä työväki olisi ollut vähänkään kunnollista.

— Eihän tuota... sitä konetta on taas pitänyt vuotella. Kylää
kierreltyään taitaa taas joutua syksyllä meille, napisi naapuri. —
Pitäisi hankkia itselle ne kojeet.

— Ei sekään kannata teollisuustuotannon nykyisillä hinnoilla, sanoi
Tuomas. — Siihen yritykseen pitäisi panna vähintään kaksitoista
tuhatta, ja sen korko tekee nykyään vähintään yhdeksän ja puoli
sataa. Tähän on lisättävä kulutusprosentti, noin kuusisataa, ja
tällä puolitoistatuhantisella puit viljasi koneita odottelematta,
vaikkapa työt kävisivät venymälläkin, niinkuin yleensä nykyään käyvät.
Sitäpaitsi viljan kuivaus vie vielä aikaa ja varojakin.

— Niinhän se... mutta kun koneita käyttäen saa viljansa puitua
sukkelammin.

Tuomas naurahti.

— Kyllä maamiehelle jää aikaa viljanpuintiin riihessäkin. On pitkiä
syyspuhteita ja sadepäiviä. Nykyhetkellä en kannata pienviljelyksessä
konepuintia. Se on vasta tulevaisuuden aste. Meillä mielestäni aina
aloitetaan väärästä päästä. Parikymmentä hehtoa saadaan hehtaarilta
kauroja, mutta puimakoneet täytyy olla, vaikka pelto ensin kaipaisi
työtä ja voimaa.

Tuomas tuprutteli vahvoja savupilviä piipustaan.

— Ja sitäpaitsi pitäisi meidän nykyään ostaa koneita niinkuin muutakin
mahdollisimman vähän. Katsohan vain, miten paljon valtio tarvitsee,
tarpeelliseen ja tarpeettomaan, ja meidän maamiesten on se kaikki
saatava kokoon.

— Mutta onhan muutakin väestöä, joka maksaa, sanoi naapuri.

— Hehe, vai maksaa, naurahti Tuomas pilkka suupielessä. — Etkö ymmärrä,
että teollisuusväki elää meidän kukkarostamme samoin kuin muutkin.

— Ei aivan kaikki, vastusti Eerikkilä.

Tuomas jo kiivastui. Tämäkö rikas ja laiska naapuri luuli olevansa
viisaampi!

— Vai ei kaikki. No, katsohan. Minä en laske omistaan eläväksi ketään
muita kuin peltomiehet, kyntäjät ja kylväjät, ja ne, joiden avulla
harjoitetaan ulosvientiä. Mistä luulet kaupankävijän, teollisuusmiehen
tahi kaupunkien tyhjäntoimittajan elävän, jollei leivästä. Ja kuka
heistä sitä itse hankkii maasta?

— Me myymme sitä heille rahasta, sanoi toinen ja nähtävästi nautti
toisen kiihtyvästä mielestä.

— Ja ne rahat annamme heille tyhjästä himphampusta ja veroista. Tästäpä
tämä yhteiskunnallinen kierous johtuukin, joka käy vastaisuudessa yhä
sietämättömämmäksi. Minun mielipiteeni on, että kaikki irtain väestö
maahan kiinni, ainakin osiksi, virkamiehet ja kaikki. Ensin kuitenkin
maaseutujen väestö.

No, siinä myönsi naapurikin olevansa samaa mieltä.

       *       *       *       *       *

Aurinko alkoi painua laskumailleen. Maa tuoksui voimakkaasti. Se oli
saanut aurinkoa, ja yö toisi sille kosteutta, että miljoonat solut
voisivat luoda elämää.

Äestä vetäviin hevosiin oli tarttunut miesten raukeus. Päät alhaalla
torkkuen ne nostelivat multaisia jalkojaan. Rengit väänsivät
jousiharojen jäljessä kuin vaivaistukit.

— Katsohan tuota, virkkoi Tuomas ja nyökäytti päällään sinne, missä
renkiparat nostelivat tassujaan. — Sietäisivät vähän ruutia ja tulta
riippuviin housuihinsa, saadakseen enemmän eloa.

Eerikkilä nauroi.

— Semmoisia ne ovat.

— Mutta uskohan, jos olisivat omalla turpeellaan, niin löytyisi
varmasti toinen ryhti. Nykyään ei palkkaväen työ lyö leiville.
Viljelyksiä pitäisi pienentää.

Eerikkilän isäntä ei näyttänyt käsittävän. Hymyili vähän epäluuloisesti.

— Niin, niin. Suurien alojen tuotannosta menee kohta puolet veroihin ja
toinen puoli työväen palkkoihin. Itsellesi ei jää mitään.

— Sama kai se on pienemmissäkin.

— Niin veroihin nähden, mutta jäähän edes palkat.

       *       *       *       *       *

Talon pihamaalla kalisivat karjan kellot. Lehmät olivat ryöstäytyneet
pihaportista peltoaitaukseen ja ahmivat jälkiapilasta haasioilta.
Piikojen piti ajaa ne navettaan, mutta nämä jäivätkin juttusille
muutaman kylästä tulleen akan kanssa, kun emäntä ei ollut seutuvilla.

— Piru, pääsi Tuomaalta.

Mies nousi kuin ampiainen pientareita.

— Ne völlikät eivät saa lehmiä navettaan. Käyhän pihaan, naapuri.

Rengit riisuivat hevoset, koskapa saunakin näkyi joutuvan. Kylvöstä oli
jäänyt vain kaksi sarkaa äestämättä. Siinä ei olisi mennyt kuin puoli
tuntia, ja sen ajan kyllä sauna tarvitsi raitistuakseen. Iso renki
kuitenkin arveli, että oli parasta joutua silloin navettaan, kun tytöt
olivat lypsyllä. Lehmän alle kyyristyvien, rehevien piikojen pakaroita
oli mukava tarkastella. Se oli ison rengin mielestä palkka koko päivän
vaivoista.

       *       *       *       *       *

Tuomas vei vieraansa sisään ja nautti siitä, että tupa oli siisti ja
kamareissa erinomainen järjestys ja puhtaus. Valkoiset liinat hohtivat,
ja huonekalut kiilsivät puhtauttaan. Lapset lukivat läksyjään tuvan
pöydän ääressä, ja vanha kello kävi verkalleen.

Palvelijat hoitivat karjan, kun emäntä oli heitä siihen ensin
opettanut, ja tekivät muita ulkotöitä Savilahdessa, mutta emäntä
laittoi ruoan ja kutoi kankaat. Minkäänlaista kankaan palastakaan
ei tuotu puotien hyllyiltä Savilahteen talon tarpeiksi. Kun piiat
tahtoivat pitovaatteista musliinia, saivat sen rahana. Muutaman kerran
risukoissa hypeltyä olivat hulmahtelevat hameet riekaleina, ja emäntä
nauroi.

— Pitäisi kannattaa kotimaista teollisuutta, aloitti Tuomas puheen,
miesten tultua kamariin, — mutta piru häntä maamiehen puolesta
kannattakoon. Meillä muuten tehdäänkin kaikki kotona, ja soisin
muuallakin niin tehtävän.

Tuomas silitti kädellään kirkasväristä raanua, joka oli sängynpeittona.
Se oli hänen vaimonsa kutoma, samoin kuin kaikki verhot ja liinat
huoneessa.

Eerikkilä nauroi niin että vatsa hytki.

— Mutta teollisuuden ja kaupan pitäisi kukoistaa, sanoi hän.

— Ja meidän kannattaa sitä kauppaa ja teollisuutta ja antaa ojanvarsien
kasvaa pajukkoa. Huomaatko, naapuri, mihin tässä ollaan menossa.
Tuohan, Alina, se kahvisi, että päästään tästä saunaan.

Eerikkilälle:

— Et kai aikonut kantaa ruissäkkiä selässäsi tuolla hienolla
trikootakillasi?

Eerikkilä oli niitä isäntämiehiä, joilla harvoin nähtiin työvaatteita
ja jotka kävelivät työmaalla, kulkien välillä kaikenmoisissa
osuuskuntien kokouksissa.

— E-en, renki saa ne noutaa aamulla.

Eerikkilä oli hieman hämillään naapurin huomautuksesta, joka koski
vaatteita.

Eerikkilässä kulutetuinkin ostovaatetta tuhansien arvosta vuodessa.

Emäntä toi kahvin ja kaakun pöytään.

Tuli puheeksi sen sisällys.

— Vain osaksi siihen vehnää käytetään ja sitten vain kotitekoista
siirappia — hunajaa.

— Niin, teillähän on mehiläisiä, virkkoi vieras suu täynnä mehevää
kaakkua.

— Tuo eukkohan se niitä... Menin kerran pesälle, niin tarttuivat pirut
huuleeni kiinni.

Tuomas nauroi ja haukkasi ison palan kaakustaan.

Puhuttiin valtion menoista.

— Valtio kiskoo, piru vie, ja meidän täytyy vain tyytyä, virkkoi Tuomas
irvistellen, täytellessään piippuaan.

— Niin, meidän maankollojen mielestä pitäisi hallituksenkin noudattaa
suurempaa säästäväisyyttä.

— Virkamiehiä on liikaa.

— Ja sotalaitos vie paljon.

— Kaikissa menopuolissa voisi vähän säästää, arveli Tuomas. — Me
hukumme verojen paljouteen. Tuleva vuosi vie meidät puille paljaille.
Suututtaa niin vietävästi, että sotalaitoksessa saamme elättää suuren
joukon epävarmaa väkeä.

— Sanos muuta. Sellaiseen sitä sitten voi luottaa. Mutta maan
puolustus...

— Häh, puolustus... kivahti Tuomas. — Kyllä tässä puolustetaan,
jos tarvitaan. Eivät ne ole aurojensa ääressä miehet tiukemmassa
kuin ennenkään. Oikea kyntömies lyö siihen kymmenen kuin sellaiset
nahkapojat yhden.

— No sitä minäkin, arveli Eerikkilä. — Eipä niitä ollut suuria
armeijoja vapaustaistelussakaan.

— Niin, ja jos olisivat _kaikki_ olleet saman asian puolesta, niin sen
olisi pitänyt mennä noin.

Tuomas pyyhkäisi leveällä kämmenellään pöytää niin, että liina luisti
ja kahvikojeet olivat lentää lattialle.

— No älähän, nauroi emäntä. — Kyllä kai jos ryssät ja muut olisivat
kahvikuppeja, niin lentäisi niitä yhdellä kouraisulla seinään
enemmänkin kuin kymmenen.

— Niin on, että mitä vain tarvitseisi, vahvisti Tuomas ja riisuutui
alusilleen saunaan mennäkseen.

— Niin minustakin, että jos suojeluskunta-aate oikein kehitettäisiin,
mutta siinäkin on yksi paha puoli.

Tuomas katsoi kysyvästi, jatkoa odottaen.

— Sosialistit ja kommunistit, mitä lahkoja ja luokkia heissä lieneekin,
näkevät suojeluskunnissa luokkapuoluevartioston ja vaativat niitä
hajoitettaviksi, vaikka heidän oikeastaan pitäisi olla siinä puuhassa
mukana.

— Mutta eiväthän he sitä voi, yhteiskuntaolojen tällään ollessa,
sanoi Tuomas. — Luokkavastakohdat ovat vielä liian suuret. Toiset
saavat tehdä työtä nääntyäkseen toisten laiskotellessa ja viettäessä
loisteliasta elämää. Minun näköpiirissäni kangastelee yhteiskunta,
jossa jokaisen täytyy tehdä tuottavaa työtä, etupäässä maatyötä, ja
jokaisen puolustaa sitä yhteiskuntaa ulkonaisilta vaaroilta.

Eerikkilä vaikeni. Naapuri taisi olla oikeassa. Ehkäpä kommunistiset
haaveet johtuivatkin puutteesta ja nälästä, yhtämittaisesta raskaasta
työstä ja valistuksen puutteesta.

Tuomas meni tupaan ja hänkin nousi lähteäkseen.

Ovella piti vielä kääntyä ja katsoa ympärilleen. Omituisen kodikas ja
viihtyisä henki oli talossa.

Heillä Eerikkilässä oli hienosti laitetut huoneet, tapetit seinillä
ja topatut huonekalut, mutta sittenkin niin ahdasta ja ummehtunutta.
Lapsetkin porasivat aina.

Täällä näkyi pitävän tuvassa liikkua hiljaa ja puhua matalalla äänellä.
Tuoleissa ei ollut toppauksia, ja seinissä hohti punertava honka, mutta
silti oli niinkuin jossakin pappilassa.

— Käykäähän talossa, kehoitteli Eerikkilä emäntää hyvästellessään.

— Eipä sitä jää aikaa, sanoi tämä. — Jos puoli päivää on poissa, niin
pari päivää saa parsia jälkiä.

Sitä mietti Eerikkilä mennessään ja sitäkin, että hänelle oli
taitanut sattua huono akka-onni. Kirkonkylästä oli tuonut sellaisen
hetalehempukan. No, lihoihan se ja paisui ja oli ainakin yhdessä
asiassa hanakka. Palkkanainen hoiti heillä kuitenkin taloutta, ja se ei
ennustanut hyvää. Vaimo haaksi, vaimo hauta, sanottiin, ja hän uskoi
sen täydellisesti. Hänen vaimonsa purjeissa ei ollut ainakaan tuulta.




3


Ulkona satoi.

Täällä sisällä oli hiljaista ja mukavaa. Kamarin ovi oli raollaan, ja
tuvasta kuului vanhan kaappikellon verkkainen käynti. Ikkunasta näkyi
tuulinen järven selkä ja kellastuneet metsät. Tuuli jo lennätteli
kellastuneita lehtiä.

Tuomaan suurin nautinto oli tällaisina sadepäivinä lueskella
kirjallisuutta ja hiljaa keinahdella kamarin vanhassa keinutuolissa.
Jo poikasena hän oli oppinut rakastamaan kirjallisuutta ja hankkinut
niteen toisensa jälkeen omilla säästörahoillaan. Aikuisena miehenä oli
lukuhalu vain lisääntynyt, ja kirjapinkka ilmestyi joka kerta kamarin
pöydälle, kun sattui kirkonkylässä käyntiä. Niitä oli jo karttunut
permannosta kattoon ulottuva leveä hylly aivan täyteen. Naapurit sitä
pitivät turhuutena ja luulivat Tuomaan hankkineen kirjoja vain komeuden
vuoksi, mutta sunnuntaisin kyläillessään Savilahdessa ja huomatessaan
silloin Tuomaan syventyneenä kirjoihinsa alkoivat hekin ostaa kirjoja
silloin tällöin itselleen, varsinkin kun Tuomas ei suostunut lainaamaan
kirjoja naapureilleen.

Kirjat olivat nyt jo yhtä välttämättömiä hänelle kuin jokapäiväinen
leipä.

       *       *       *       *       *

Syys lyheni ja talvi läheni. Aikoja sitten oli saatu Savilahdessa
viljat puiduiksi. Tuomas ei saattanut olla hymähtelemättä kyläläisille,
joilla useimmilla oli vielä suviviljaa puimatta. Koneitten kuljetus oli
sulan aikana hankalaa, ja silloin kun sattui kirkkaita ilmoja, oli aina
milloin mitäkin tehtävää ja sateella ei käynyt puiminen.

Eerikkiläiselle oli tullut tuntuvia vahingoita tänä syksynä, kun vieras
työväki sai omin päin koota viljat ja niihin pääsi sadevesi. Isännällä
oli niin paljon kokouksissa ja muualla käyntiä, ettei joutanut olemaan
työväen mukana.

Eerikkilä huomasi, että hänen taloutensa ei kannattanut. Metsää täytyi
myydä se ainoa kappale, joka oli vielä myymättä. Siitä tuli kyllä
rahaa tänä syksynä, mutta ihmeen pian se kului, yhteen ja toiseen. Ja
sitäpaitsi sai metsärahoista varata huomattavan osan veroihin.

Tuomas sulki kirjan ja nousi katsomaan, eikö sade jo taukoaisi. Hän
kuului osuuskaupan hallitukseen, ja tänään oli kokous. Sateessa kai sai
lähteä sinne rämpimään.

Tänään hän aikoikin erota hallituksen jäsenyydestä. Osuuskunnan
kokouksissa ei tehty muuta kuin riideltiin ja haukuskeltiin toisen
osuuskaupan jäseniä ja hallitusta. Osuustoiminta-aate loi hänen
mielestään jotain paljon parempaa ja tärkeämpää kuin turha suunsoitto.

Ei saattanut käsittää tällainen järeä turpeenpuskija sitä, että
osuustoimintakin oli tehty puolueasiaksi.

Niinkuin moni muukin...

Yhteisvoimia siten vain haaskattiin.

       *       *       *       *       *

Tuomas käveli kartanolla ennen kokoukseen lähtöään. Rengit hän oli
laittanut aamiaisilta silpun hakkuuseen, mutta löysi heidät piikojen
luota saunasta, jossa nämä harjasivat liinoja.

— Eihän täällä synny silpun hakkuu, sanoi Tuomas saunan ovelta miehille.

— Tultiin tänne silppukoneen terää tahkoamaan, valehteli iso renki.

Tuomas silmäsi ympärilleen. Mitään terää ei näkynyt.

— Piikoja tulitte tahkoamaan, ei muuta. Ja nyt suorikaa työhönne.

— Osataan tästä käskemättäkin.

Tuomas kirosi hiljaa. Täytyi totisesti kerätä kaikki kärsivällisyytensä
niiden juhtien kanssa.

       *       *       *       *       *

Kokous oli jo alkanut, kun Tuomas saapui. Tupakansavuisessa kamarissa
turisivat miehet hevoskaupoista ja muusta asiaankuulumattomasta.

Kaupanhoitaja esitteli asioita, mutta vain muutamat niihin syventyivät.

Tuli kysymys siitä, lopetetaanko rihkama- ja kangastavaran myynti
kaupasta.

Siinäpä olikin kysymys. Ukot kynsivät korvallistaan.

— Ei ole siihen asiaan oikein syvennytty, arveli joku.

— Saisi sillä rihkamalla kuitenkin rahaa, sanoi toinen. — Ostavat ne
sitä muualta kuitenkin.

— Ja tarvitaanhan niitä neuloja ja naskaleja ja piipunkoppia,
lasketteli kolmas.

Tuomas Kokko vaati puolestaan kangas- ja rihkamakauppaa poistettavaksi.
Välttämättömästi tarvittavaa vain saisi olla saatavissa.

— Lampaan villasta ja liinasta saa kyllä kankaita, ja rihkama on turhaa
rojua.

— Mutta sitä ostetaan muualta.

— Antaa ostaa, mutta osuuskauppaväen pitäisi pysyä niistä erossa.
Neuloja ja ompelulankaa vain tarvitaan, päätteli Tuomas.

— Entä nappeja? hohotti Välimäen Ville.

— Niitäkin voi naisväki kotona valmistaa, kivahti Tuomas. —
Tehdasnapeilla ei teekään mitään.

— Ja miesväki voi tehdä tällaisia, jurahti Koiviston mies ja näytti
housuihinsa vuoleskelemaansa puunappia, joka oli kuin keittiöhalko.

— Mutta ethän voine kai kuvitella yhteiskuntataloutta ilman
pikkutavaraa ja tehdastuotetta, arveli viisaana silmälaseja käyttävä
Rönnbergin Otto. — Mehän kunnollisena osuuskauppa; väkenä iloitsemme
siitä, että teollisuus ja kauppa kasvaa ja edistyy.

— Ja että siat tekevät paljon porsaita ja kanat munivat kaksi munaa
päivässä, kuohahti Tuomas. — Älä sinä Römpelin mies puhu mitään
osuustoiminnasta ja teollisuuden kannattamisesta, kosk’et näy
ymmärtävän mitään. Meidän peltojussien ei totisesti tarvitse kannattaa
mitään muuta teollisuutta kuin kotivalmistetta eikä siirtomaantavaroita
ostaa muuta kuin suolaa ja rautaa.

— Mutta kyllä kai kuitenkin kotimaista teollisuutta?

Ukot hymähtelivät Tuomaalle, jonka ajatuksia he eivät jaksaneet
ymmärtää.

— Mistä syystä kotimaista enemmän kuin muutakaan? Jos kotimainen
teollisuus ei kestä kilpailussa ulkolaisen kanssa, mitä hintaan ja
laatuun tulee, niin pitääkö meidän maamiesten sitä kansallisuussyistä
kannattaa?

Tuomas seisoi kädet selän takana ja otsa rypyssä veteli piippuaan.

— Teollisuus saa kyllä verohelpotuksia, mutta saammeko me kyntöjuhdat?
Meidän täytyy pitää teollisuus pystyssä ja maksaa vielä osa heidän
veroistaan. Se ei vetele. Eläköön vapaa kilpailu, ja silloin saamme
ostaa halvemmalla ja vain kestävintä.

— Mutta mitä siihen tulee, katsohan — Rönnbergin Otto viittasi
kädellään — niin emmehän voi peltokoneita valmistaa kotona, et kai sitä
tarkoita?

— En kaiketi, naurahti Tuomas. — Mutta niitä varten me voisimme
hyvinkin laittaa osuuskonepajat, jotka voisivat koneemme valmistaa. Vai
eikö?

Tuomas mittaili miehiä silmillään.

Nämä hymyilivät. Varmasti Tuomaan mielipiteille.

— Ja sitten... mihin joutuisi teollisuustyöväki, jos teollisuutta niin
supistettaisiin? Sanohan se meille.

— Maahan kiinni. Vai ettekö luule viljelemättömien ja
viljelyskelpoisten maitten riittävän? Kannattamaton laidunruokinta
pois; vihantarehua karjalle ja laidunmaat palstoiksi maattomille.
Perustettakoon vasta sitten tehtaita ja kukoistakoon teollisuus, kun
ensin kaikki ahot ja suot on saatu viljellyiksi. Maanviljelys, metsän-
ja karjanhoito, siinä työalaa meille.

— Pitänee sitten Tuomas Kokon mielipiteitten mukaan ryhtyä tässä maan
taloutta hoitamaan, pisti Välimäen Ville.

— Hoitakaa miten haluatte — tämäkin kauppanne. Tulin sanomaan itseni
irti hallituksen jäsenyydestä. Ostajana olen edelleen uskollinen
osuustoiminnalle, vaikka en sitä nykyisessä muodossaan hyväksykään.
Kokouksissa myöskään en jouda aikaani kuluttamaan.

Sanoi ja lähti.

Kuuli naurua ja pistopuheita jälkeensä, mutta ei siitä välittänyt.
Pakottavana huolena oli tällä kertaa Tuomaalla vain nurmien
kääntäminen. Hänen itsensä täytyi ryhtyä siihen. Isosta rengistä ei
näyttänyt enää olevan mihinkään. Parasta olisi pienentää vieläkin
Savilahden viljelyksiä ja antaa maattomille maata. Silloin voisi
itse hoitaa viljelyksensä ja nähdä, miten entiset laiskat rengit ja
päiväläiset tekisivät työtä uutterasti omalla turpeellaan.




4


Lokakuinen sunnuntai Savilahdessa.

Jo aikaisin aamulla on Tuomas jättänyt talousmietteensä ja asettunut
kirjojensa ääreen kamarissaan. Tuvassa liikuttiin aamuaskareissa, ja
emäntä kävi väliin kamarissakin, mutta Tuomas oli niin syventynyt
luettavaansa, ettei kuullut mitään.

Tuomas täytti piippunsa ja kallistui tuolissa lepäävään asentoon.
Oli mukavaa luetun välillä antaa ajatustensa liikkua vainioilla ja
kotipiirissä.

Lamppu paloi siinä pöydällä, ja uunissa hehkui hiillos.

Koko viime viikon päivät oli vielä pinottu suota kuivamaan, ja sitä
olikin nyt pariinkymmeneen lantakasaan riittävästi. Rengit joutavatkin
tästä puolin kokoamaan puita ja puhdistamaan metsää. Sitä saisivatkin
tehdä lähelle joulua.

Jos heitä huolii pitää lainkaan.

Hänellä tosin ei ollut vielä renkiä. Oli koettanut etsiä uusia
miehiä, mutta palkkavaatimukset olivat huikeita. Viisituhatta oli
vähin määrä vaatimuksena ja vielä kenkiä ja vaatteita. Huhut suurista
tukkityömaista nostivat palkkavaatimukset korkealle. Niitä oli mahdoton
täyttää.

Pitäisipä kysyä, mitä iso renki vaatii palkakseen.

Tuomas kutsui miehen puheilleen.

— Rupeatko Savilahteen ja mitä tahdot ensi vuodelta?

Taave mietti vähän aikaa ja määräsi empimättä:

— Kuusituhatta ja kaksi paria kenkiä ja rukkasia ja yhdet alus- ja
päällysvaatteet.

— Oho, eipä ole paljoa.

— No ei, pitäisi olla, arveli Taave tosissaan.

— Kuuluvat seitsemänkin tuhatta maksavan.

— Mutta minun ei kannata maksaa kolmea ja puolta tuhatta enempää,
kaikki rahaksi laskettuna, ja talosta ruoka.

— Ei sitten vetele, sanoi Taave. — Tukkitöissä saa enemmän kuin renkinä.

— Hyvä on. Kohta kai sinne pääsee.

Pitänee koettaa tehdä itse työnsä, mietti Tuomas ja keinahteli hieman
kiihtyneenä..

Iso renki istui aikansa uunin kupeella ja meni tupaan. Isäntä koetti
syventyä luettavaansa, mutta mieli oli kovin myrtynyt.

Totisesti maamiestä koettivat mahdollisimman monet syödä ja painaa maan
tasalle.

Ehkäpä se oli tarpeellistakin siellä, missä koetettiin kaikin keinoin
pysyä kiinni suurviljelyksessä.

Tuleva vuosi sen jo voisi näyttää kokonaan kannattamattomaksi. Työtä
toisen maalla ei kukaan halua tehdä muutoin kuin uhkapalkalla.
Työvoiman tarjonta teollisuuteen lisääntyy, jota lisäystä se ei voi
käyttää hyväkseen.

Seuraa työttömyys.

Samalla verot nousevat ja maatalous joutuu yhä suurempaan puristukseen
verojen suhteen.

Teollisuustuotantoa täytyy pienentää, kun sitä maatalousväki ei jaksa
kuluttaa ja sille ei voida ajatellakaan vientiä. Tehtaita suljetaan.
Työttömyyttä, työttömyyttä. Joka haaralla.

Ja viljelemätön maa huutaa työntekijöitä, tarjoaa rikkautta ja
hyvinvointia, mutta kukaan ei sitä ajattele eikä huomaa.

Jos maassa saattaisiin entisten itsenäistyneitten torpparien ja
mäkitupalohkojen lisäksi viisikymmentätuhatta viljelmää, joissa
jokaisessa olisi ensialuksi kaksi, sittemmin neljä lehmää ja lisäksi
pientä karjaa.

Sitä rikkautta ja hyvinvointia, mikä siitä koituisi! Metsiä
hoidettaisiin kuin puutarhoja, ja paperia ja puutavaraa voitaisiin
viedä ulos suunnattomat määrät.

Ehkäpä viljaakin, mutta voita ainakin.

Nälkä olisi tulevalle sukupolvelle tuntematon käsite.

Ja sitten vielä: Puumetsät valtion omiksi ja hoitotavat
yksinkertaisemmiksi. Metsillä valtio voisi peittää suurimman osan
menoistaan, ja verotus supistuisi muutamaan prosenttiin.

Metsiään laiskana tuhlaavat työhön, elättämään itseään ja perhettään
maatyöllä.

Emäntä tuli kamariin.

— Mitä sinä niin suu supussa istut ja mietit? kysyi hän Tuomaalta.

Isäntä naurahti.

— Tämän tasavallan taloutta tässä järjestyen.

— Että mitä?

Alina istui sängynlaidalle siisteissä sunnuntaivaatteissaan.

— Sitä mitä olen sinulle ennenkin puhunut. Viljelyskelpoiset maat
kaikki halukkaille viljelijöille. Suurviljelykset pienemmiksi. Ne
eivät tästä puoleen kannata. Mitä hyödyttää jakaa kaikki työnteokset
palkkaväelle ja joutua itse puutteeseen? Ja sitäpaitsi työntulokset kun
ovat, niinkuin näet, perin huonot toisen työssä. Katsohan, mitä iso
renki saa aikaan, ja kuusituhatta pitäisi maksaa ja parselit päälle.
Ei, se ei tosiaankaan vetele. Maatalouden koko maassa täytyy käydä
pienviljelystä kohti, vieläpä sukkelaan, jos tässä aiotaan päästä
eteenpäin ja itsenäisenä.

— Palvelijatkin tahtovat suunnattomia palkakseen, sanoi Alina. —
Kyselin heiltä tänä aamuna, ja Iitalle sovimme kuukausipalkan nyt
talven ajaksi. Sitten kesällä saadaan nähdä, mitä kannattaa maksaa.

— Se on oikein. Meidän täytyy vähentää työväkeä. Aion
vuosijärjestelmästä luopua kokonaan ja sitäpaitsi luulen itse jaksavani
tehdä yhtä paljon kuin kaksi renkiä.

— Ehkäpä sitä minäkin... sanoi Alina ja siveli täyteläistä vartaloaan.
— Tänä vuotena on ollut enemmän työtä, mutta olenkos laihtunut, vai
mitä?

Tuomas naurahti hyvillään.

— Pyöristynyt vain olet. Sinua kyllä katselee mielikseen.

Tuomas katseli ikkunasta ulos. Siellä tuuli lennätteli lumihiutaleita.
Ulkona oli kolkkoa, mutta sisällä tuntui lämmin turvallisuus viihtyvän.

— Mitä sanot, jos antaisimme pois liikaa maata, jota meillä vielä on?

— Tee vain niinkuin näet parhaaksi. Kyllä kai me elämme vähemmälläkin.

— Voimmehan edes omalta osaltamme kylvää siunausta ympärillemme, antaen
maata maattomille. Kolme pienviljelmää metsäpalstoineen voisi vielä
hyvinkin lohkaista Savilahdesta.

— Kuinka paljon sitä vielä jäisi pojille? kysyi Alina. — Kolmelle
pojalle yhteensä yhdeksänkymmentä hehtaaria, ja siinä on kylliksi.

— Kai se heille riittää niinkuin muillekin.

— Oikeastaan siinä on liikaakin tulevaisuuden pikkuviljelmiä ajatellen,
arveli Tuomas. — Se on siis päätetty. Minun on vain harkittava kenelle
maata annetaan.

Tuntui luottamukselliselta ajatella tulevaisuutta. Jos maata pois
antaen tulot vähenisivät, niin menotkin sitä suuremmassa määrässä.

Vanhan järjestelmän onttous oli hänelle ainakin täydellisesti
paljastunut.




5


Keskitalvi jo tuiskutteli lumiaan.

Savilahdessa luotiin auki kolme lantakasan pohjaa joka maanantai, ja
lauantai-iltaan ne olivat valmiina.

Tuomaalla oli apunaan päivätyöläinen, joka muutteli toisella hevosella
muraa valmiista kasasta tunkioihin, Tuomaan itsensä ajaessa lannat
pihasäiliöstä.

Tuomas oli jättänyt jo osan ulkopalstoista, vähän yli kuusi hehtaaria
syksyllä kynnettyä peltoa, pois viljelyslaskuistaan ja erottanut näille
viljelmille metsäpalstatkin jo valmiiksi. Ei puuttunut muuta kuin
asukkaita tupiaan ja saunojaan rakentamaan.

Tarjokkaita oli kylliksi. Tunnettiinhan jo lähiseudulla Tuomaan auliit
maanmaksuehdot entisille mökkiläisilleen.

Iso renki oli keyriltä lähtenyt tukkitöihin ja vienyt pikkurengin
mukanaan. Saara oli jäänyt taloon ja teki käsitöitä taloon ja itselleen.

Renkien ansiot tukkimetsissä eivät olleetkaan niin loistavat, joiksi
ne kuviteltiin edeltäpäin. Palkat riittivät hädin tuskin ruokaan, ja
vaatteisiin ei jäänyt mitään.

Ruoka ei ollut sitäpaitsi valmiina pöydässä, niinkuin se oli taloissa.

Rauhallisia ruokatunteja ei ollut myöskään. Kylmissä pirteissä, milloin
missäkin nurkassa, sai nukkua yönsä likaisissa vaatekasoissa.

Siinäpähän sopi nyt vertailla palvelusväen ja tukkityöläisen oloja.

Apumiehekseen oli Tuomas koettanut valikoida parasta. Mies, Liisan
Vikki, niinkuin häntä sanottiin, kulki kesällä tukkilauttojen mukana,
mutta talveksi asettui aina kotipuolessaan johonkin taloon työmieheksi.

Ensialussa Vikki teki töitä, mutta muutamien viikkojen perästä
murahteli Tuomas jo tyytymättömänä. Vaimolleenkin tuli valittamaan:

— Ei piru vieköön saa enää kunnon työntekijää nuorista miehistä.

— Jospa ei saane. Se on kai tämä aika, joka sen vaikuttaa, sanoi
emäntä. — Työnteosta on enää harvoilla palkkalaisilla iloa.

— Lempo heidän kanssaan rehkimään, jyrisi Tuomas. — Pitänee koettaa
suoriutua omin voimin kaikesta.

— Raskaaksi se kuitenkin käy sinulle, sanoi Alina. — Minullakin on
apulainen.

— Se nyt on eri asia. Taidat olla Iita-tyttöseen edelleen tyytyväinen?

— En häntä laskisi pois millään hinnalla, myönsi Alina.

— Hyvä on, että on vielä kunnollisiakin työntekijöitä.

       *       *       *       *       *

Tuomaalle oli jäänyt velkoja, maksaessaan veljelleen Pentti Kokolle
talo-osuutensa. Velka, joka oli kotipitäjän pankkiin, lyheni vuosi
sitten, mutta oli sitä vielä kymmenisen tuhatta.

Nyt se oli sanottu irti, eikä Tuomas vielä tietänyt, mistä rahat olisi
siihen ottanut.

Syksyllä olisi voinut hyvällä hinnalla myydä metsää, mutta nyt ei
sekään kelvannut.

Tuomas oli jo kysellyt rahoja muutamilta naapureiltaankin, jotka olivat
syksyllä myyneet metsiään, mutta keltään ei riittänyt.

Eerikkiläisenkin kymmenet tuhannet olivat huvenneet niin vähiin, että
hädin tuskin oli enää veroja varten tarvittava summa jäljellä.

Oli tämä totisesti aikaa. Raha meni kuin hiekka sormien lomitse.

Veljeltään Pentiltä, joka oli liikemies, olisi Tuomas kai saanut,
mutta ei tahtonut mennä pyytämään, koska veli oli rahansa saanut
keinottelulla.

Ei siltä kulassilta, vaikka viimeinen lehmä menisi navetasta.

Ihmetytti, että pankki vaati häneltä velkaansa eikä muilta.

Hän oli muutenkin huomannut, että muutamat naapurit olivat käyneet
juroiksi ja äänettömiksi hänelle.

Oli jotain kuullutkin.

Hänkö tässä muka oli viisaampi kuin toiset, ja hänkö aikoi päästä
vähemmillä kustannuksilla taloudessaan kuin muut?

Saadaanpa nähdä, kun verotus joutuu.

Savilahteen pitää lisätä puolella äyrejä. Se äijä ei osta mitään ja
rikastuu, kun toiset tässä vain köyhtyvät. Itse raataa yöt ja päivät
eikä henno palvelijoitakaan pitää.

Niin näykittiin ja se suututti.

Omaansa kai hän säästi minkä säästi. Ja eikö hän senkin vuoksi
pienentänyt talouttaan, että maattomat saivat maata?

Helvetti, minkälaisia pahkapäitä oli hänellä naapureina.

Jokaisessa maatilkussa he riippuivat kiinni kuin takiaiset, mutta
yhtäkään peltosarkaa eivät saaneet kunnollisesti kasvamaan. Kokonaiset
läänit oli hallittavina, eikä mikään tullut kuntoon tehdyksi.

Kaikenkirjavissa kokouksissa juoksivat isännät suutaan soittamassa, ja
palkkaväki teki tepposiaan ja laiskotteli.

Metsärahojen turvin elettiin.

- Olisivat hekin puolestaan voineet pienentää maattomien harhailevaa
laumaa ja saada pienemmistä aloista suuremmat tulokset.

Lainsäädäntöäkö tässäkin tarvitsi odottaa?

Hänelle sitten kynttä hiomaan, kun ei tässä heidän tyylillään eletty.

Sapetti, että oli tullut heiltä rahoja pyytäneeksi.

Mutta nyt ei pyydettäisi, vaikka menisi jokainen nauhanpätkäkin.

Säälitti tosin hävittää karjaa, jonka oli valikoiden kasvattanut.
Toinen hevonen olisi myöskin tarpeen, mutta voisihan ehkä suoriutua
yhdelläkin.

Vanha Leena pitäisi myydä, kun se ei kuitenkaan jaksaisi suorittaa
kevättöitä.

Jo ajatuskin vanhan palvelijan myymisestä koski kipeästi.

Nyt hän olisi voinut myydä metsää, mutta sitä ei ostettu. Sen myyntiä
vastaan ei voinut käsirahojakaan ottaa, jos olisi saanutkaan. Sekin
olisi kuin kerjäämistä.

Kaikkeen sitä joutuukin.

Sitäpaitsi olivat nyt jo karjankin hinnat laskeneet. Tämän arvaten
olisi pitänyt syksyllä myydä karjaa, niin saisi nyt pitää molemmat
hevoset.

Pankin irtisanominen oli varmasti hyvien naapurien työtä.

Vastuksista huolimatta oli kuitenkin seistävä omilla jaloillaan.




6


Pentti, Tuomaan veli, tuli kotipuolessa käymään. Ehkäpä jäisi koko
talveksi, kun sekin suuri maailma oli siellä vähän sekaantunut.
Kauppa ei käynyt enää. Se katkesi kuin naulan kantaan, välittäjien
kaupankäynti. Ensin puhuttiin yleisestä ostolakosta, ja siitä se alkoi
vähitellen. Vähäistä myöhemmin supistivat pankit lainaustaan, ja yksi
ja toinen valitti rahapulaa.

Hänen sitä ei tosin tarvinnut tehdä. Puoli miljoonaa oli sota-aika
tuonut hänen taskuunsa. Miljoonakin olisi, ellei kirottu kapina-aika
olisi sotkenut liikeasioita. Punikit olivat vähällä viedä hengenkin.

Tuomas ei pitänyt siitä, että keinottelija-veli rehenteli hänen
kotonaan. Varsinkin silloin, kun hän kärsi puutetta raha-asioissaan.

Olisi pysynyt maassa kiinni ja elänyt rehellisellä maatyöllä niinkuin
hänkin.

Pentti komeili kuin hyväkin herra ulkomaan trikoossa ja
vormusaappaissa. Pullottavan vatsan päällä roikkuivat kultaiset
kellonperät, ja kultakelloa piti katsoa vähän väliä, varsinkin silloin
kun vieras sattui taloon.

Pentin takia oli tämäkin velka, jota nyt vaadittiin ja jonka takia oli
nyt ylenmääräistä työtä ja puuhaa.

Ruoka-aikoina Pentti kertoili suuriäänisesti ja välillä nauraa
hohottaen kaupoistaan. Kaksi ensimmäistä päivää Tuomas kuunteli ääneti,
mutta enempää ei jaksanut.

Oltiin aamiaisella. Pentti syö hyvällä ruokahalulla, mutta murisee:

— Täällä maalla se on iänikuisena aamiaisruokana tämä peruna- tai
ryynivelli.

Aikoi jatkaa kaupunkilaisten monipuolisista aamiaisista, mutta ei
ehtinyt.

Tuomas:

— Etpähän pysynyt siellä kaupunkiaamiaisilla. Minun puolestani se olisi
ollut hyvin suotavaa.

— Rahalla minä maksan täälläkin ruokani.

Ja Pentti kopistaa pullottavaa liiviään. Hän on pistänyt sinne rahansa
verotusta piiloon.

— Tullaan tässä aikoihin sinun rahoittasikin, sanoo Tuomas.

— Tarpeen taitaisivat olla sinullekin tällä kertaa, ja mielelläni
annankin.

— Mutta minä en ota kaupalla keinoteltuja rahoja. Vielä ne joskus
kuumentavat omiakin kynsiäsi, jos vähänkään omaatuntoa lienee, virkkaa
Tuomas noustessaan pöydästä.

Pentti kaivelee hampaitaan ja nauraa.

— Omatunto... se joutaa nykyään mihin tahansa. Ei sillä elä kukaan.

— Siltä tuntuu, että useimmat sen ovat kadottaneet. Rahaa saadakseen
ovat valmiita vaikka mihin konnantyöhön.

— Sanotko, että minäkin olen tehnyt mitä tahansa? kuohahti Pentti.

— Itsehän sen paraiten tiedät. Kun mies jättää perintömaansa ja kokoaa
keinottelulla, tekee sitä jo silloin rahan edestä mitä vaan, sanoi
Tuomas ja meni kamariinsa.

Pentti koetti lauhtua, mielistelläkseen veljensä vaimoa.

Maailmaa kulkiessaan hän oli nähnyt, että rahalla ja mukavilla puheilla
sai naisiakin, minkälaisia vain.

Varsinkin Helsingissä sai valikoida mieleisiään. Pari kertaa
teatterilippu ja illallinen, niin silloin sai pitää miten lystäsi.

Maaseudulla vielä oli lujemmassa, mutta heltisi sielläkin, kun osasi
veivittää.

Nyt pitäisi kokeilla tuon Alinan kanssa.

Se oli komea nainen, ihan herkullinen. Vaikka sillä on kolme poikaa,
niin posket sillä ovat kuin samettia, ja väriä niissä on.

Toisten vaimot olivatkin nykyään hänen muodissaan.

— Se tuo Tuomas-veli on sellainen kiivastelija, lekersi Pentti,
seuraten Alinan puuhailua tuvassa. — Hyvä se pohjaltaan on, mutta niin
kovin nuuka tuollaisissa periaate-kysymyksissä. Rahaa täytyy nykyään
ottaa mistä vain saa.

Alina rypisti kulmiaan. Hittojako se hänelle suutaan soittamaan,
rupisammakko.

Pentti vain hymähteli ja kellistyi sänkyyn kyljelleen.

— Kyllä minä sinut vielä otan, mietti. — On otettu parempiakin,
ylpeämpiäkin.

Eipä ole kiirettä sillä ottamisella, kunhan tietää varmasti, että saa.
Käy tässä kaupungissa ja tuo sieltä sille leninkikankaan.

Tuomaan kanssa täytyy myöskin päästä hyviin väleihin, no, ainakin
siedettäviin. Pitää käydä maksamassa se velka sinne pankkiin ja maksaa
muutenkin sille hyvästi olostaan.

Taitaisi kuitenkin olla parempi, jos antaisi sille itselleen rahat
Pitäisi kai kunnianaan itse maksaa velkansa.

Lempo, miten mukavasti lainehti tuon Alinan vartalo. Nautinto sitä
olisi sylissään pitää.

— On se ihme, että sinä kerkiät niin paljon tekemään kaikkea. Olisikin
pitänyt minun saada sinut muijakseni. Tosin minä sinua jo katselinkin,
mutta Tuomas pisti nokkansa väliin.

Alina ei virkkanut mitään.

Sepäs jurrikka on olevinaan, mietti Pentti ja nousi sängyn laidalle
istumaan. Otti savukkeen ja lähti sitä sytyttämään hellan valkeasta.

— Ollaanko sitä niinkuin huonolla tuulella? sanoi Alinalle.

— Mitähän oltanee.

Vähän syrjästä silmäsi emäntä Penttiin.

— Mitäs tuossa turhia äkäilet, sanoi Pentti ja läpsäytti kämmenellään
Alinaa takapuolille.

— Älä koske, kivahti Alina, ja naama leimusi pahaa ennustavasti.

Pentin oli väistyttävä.

Meni Tuomaan kamariin.

Mitään puhumatta kaivoi lompsan liivistään ja luki yksitoista
tuhatlappusta ja asetti ne pöydän kulmalle.

— Käyhän maksamassa pois velkasi, ettei tarvitse kyläläisten siitä
rätinkiä pitää. Ei nämä varastettuja ole, ja onhan se kuitenkin veri
vettä sakeampi.

Tuomaan povuksia kouristi hänen loikoessaan sängyssään.

Että se osasikin noin makeasti puhua.

Toinen käsi olisi tahtonut ottaa rahat, toinen kielsi.

Se oli kerran saanut kaksi sen vertaa ja enemmänkin Savilahden
osuudesta. Miksi ei ottanut maata, vaan halveksien jätti sen.

On koonnut sadat tuhantensa hätääntyneitten hiestä ja tuskasta.
Nälkävuosina osti täältä viljaa ja voita ja kiskoi sillä nälkäisiltä.

Oliko hän, Tuomas Kokko, jo niin hätääntynyt, niin perin ahtaalla, että
täytyi ottaa sillä tavoin saatuja rahoja?

Viisitoista lehmää oli ja kaksi hevosta. Jos viisi lehmää jättäisi ja
toisen hevosen, vaikkapa Leena-tammankin, niin...

Ja jäisihän rehuakin myytäväksi. Kaipa niistä kaikista sen summan saisi.

Ei, et ota, Tuomas, noita rahoja. Ne ovat veren hinta, ja niillä ei ole
siunausta. Omin neuvoin on selviydyttävä.

Tuomas nousi. Hänen otsaltaan olivat äskeiset synkät rypyt kadonneet,
ja itseluottamus loisti miehen olennosta.

— Korjaahan pois rahasi. Kaipa tässä eteenpäin päästään. Olen aikonut
vähentää karjaa ja toisen hevosen.

Pentti hätkähti. Ei siis kelvanneet rahat veljeltä veljelle. No, ollaan
sitten vieraita.

— Minä ostan lehmäsi ja hevosesi, ne, mitä aiot myydä. Paljonko ne
maksavat?

Tuomas ei harkinnut tarjousta.

— Aion pitää huutokaupan. Silloin on tilaisuus ostaa kenellä vain,
sinullakin.

Tuomas meni työhön. Pentti jäi mittailemaan kamarin lattiaa. Rutisti
setelit kouraansa ja meni tupaan.

— Tarjosin rahoja Tuomaalle, mutt’ei kelvannut. Korjaa sinä rahat ja
anna Tuomaalle. Ehkä sinulta ottaa.

Pentti laski setelit Alinan eteen pöydälle.

— Vai minä niihin kajoaisin, kun ei kerran Tuomaskaan, sanoi Alina. —
Itsepähän tietää asiansa.

— Ota sitten näistä omiin tarpeisiisi. Ota niin monta kuin haluat.
Voithan niitä käyttää miehesi tietämättä.

Pentti istahti Alinan viereen. Alinan tyttömäisen nuortea olemus veti
ja viehätti. Hänen ihonsa tuoksu ihan huumasi.

Alina siirsihe etemmäksi.

— En minä tarvitse, enkä tee mitään salaa mieheltäni.

Pentin pirullinen ivanauru kaikui tuvassa.

— Vai et tee. Sinäpäs olet yksinkertainen. Hyvin monet emännät ottavat
nykyään lahjoja, kun on vain kuka antaa.

— Se nyt on valhe. Ei sitä moni tee.

Alinasta tuntui niinkuin niljainen käsi painaisi häntä.

Onneksi tuli piika-Iita sisään, ja se vapautti.

— Lähtään navettaan lypsylle, sanoi emäntä ja nousi reippaasti.

Pentti kirosi ja pisti setelit taskuunsa.

Kyllä ne vielä kelpaavat isännälle ja emännällekin. Ainakin emännälle.
On tässä ylpeämpiäkin taivutettu.




7


Keväiseksi jo keikahti. Ilmat olivat leutoja, ja päivä paistoi
lämpimästi, ihan kuin huhtikuussa.

Varsinkin Tuomas iloitsi näistä keväisistä päivistä. Ne tekivät mielen
keveäksi ja vaikuttivat voimia lisäävästi.

Päivä meni illoilleen ettei huomannutkaan. Työ ei rasittanut, vaikka
sitä piti tehdä monin verroin enemmän kuin ennen.

Pakostakin tuli Tuomas liikkuneeksi velkansa takia pitäjän ulkokylissä
kyselemässä, eikö missään tarvittaisi karjaa. Huutokaupan pito peloitti
edeltäpäin. Saattaisivat mennä halvasta, ja muutenkin se oli ikävää.

Palattuaan kyliltä tyhjin toimin sai nähdä vielä lisäharmikseen, että
Vikin töistä ei tullut mitään, kun hän itse ei ollut mukana.

Vikki oli koko piru miehekseen. Suurta touhua piti, mutta näkyvää ei
tullut kuin nimeksi.

Nytkin, kun palasi kirkonkylästä asioiltaan, Tuomas näki, ettei mies
ollut tehnyt paljon mitään.

Tuomaan sisu kuohahti tarkastaessaan hänen työtään.

— Tästäkö luulet kannattavan maksaa ruoan ja viisitoista markkaa
päivältä?

Vikki vuoleskeli kirvesvartta. Varsi katkesi kirveestä vähän väliä,
sitä kun oli mukava vuoleskella tuvassa.

— Tekee itse enemmän, jos luulee kerkiävänsä, sanoi Vikki.

— Niin teenkin. Kaksin kolmin verroin minkä sinä, jyrähti Tuomas. —
Ymmärrät hyvin, ettei ruoka ja palkka tule tyhjästä.

— Tee sitten tili ja paikalla!

Vikki karjaisi viimeisen sanan sen kuin kurkusta lähti ja heitti
kirveen menemään.

— Se on pian tehty. Laskehan vastakirjasi, naurahti Tuomas ja laski
myöskin omansa, meni kamariin ja toi sieltä kaksi markan seteliä.

— Niinkuin näet, on saaliisi markka ja viisikymmentä, mutta ei satu
sopivaa. Lähtö pitää tapahtua tällä tunnilla.

Vikki pyöritteli neuvottomana markkoja kynsissään. Velkaakin oli
yhdelle ja toiselle, eikä työmaasta tietoa. Tukkityötkin kuuluivat
lopettavan.

Hän oli aikonut vain peloitella isäntää, ja nyt kävi näin.

Vikki lähti ja soitti suutaan pitkin kyliä mennessään: köyhyys on kova
Savilahdessa. Ei ole ruokaakaan kaikistellen riittävästi. Piti tässä
minunkin lähteä uusia työmaita hakemaan.

Naapurit uskoivat sen täydellisesti. Olihan Tuomas käynyt yhdeltä ja
toiselta rahoja kärttämässä.

Sitä se tekee, kun käy kovin ylpeäksi, sanottiin.

Ja rupeaa parantamaan yhteiskuntaa.

Ja antamaan maata lurjuksille.

Veljensäkin kanssa kuuluu riidelleen ja tätä haukkuneen, vaikka oli
apuaan tarjonnut.

Osaa se piru olla ylpeä.

Antaahan olla, kaikki irtain siltä menee velasta, jota pankki kuuluu
hakevan. Hyvä jos riittääkään.

Kaikuna tulivat nämä hyvien naapurien puheet Savilahteen, mutta niille
Tuomas vain hymähteli vaimonsa kanssa.




8


Satoi lumiräntää, ja Tuomas ei lähtenyt ulkotöihin tänään.

Vuoleskeli pirtissä haravia ja viikatteenvarsia ja mietiskeli omia
mietteitään.

Tuntui painostavalta, mutta untakaan ei tullut, vaikka oli käynyt sitä
kamarin sängyssä odottelemassa.

Öisinkin oli unettomuus vaivannut viime aikoina. Vaikka päivät rehki
itsensä väsyksiin, meni keski- ja aamuyö valvoen ja mietiskellen.

Se oli kyllä hänestä itsestäänkin hullua, mutta huoli koko kansan
pimeältä näyttävästä tulevaisuudesta vei unen.

Ei yhtään helpottanut sitä sekään, että tiesi oman kohtansa kyllä
varmaksi ja tulevat päivänsä puutteettomiksi niin kauan kuin jaksoi
maksaa suunnattomia veroja ja rehkiä työssä aamusta iltaan.

Mutta huoletti se, ettei tietänyt taata, milloin täälläkin tehtäisiin
omaisuudesta tasajako, niinkuin jo kerran oli yritetty, mutta ei
onnistuttu. Maaseuduille oli kommunismin aate viime kuukausina levinnyt
peloittavasti, ja kukapa tiesi, eikö se vielä saisi määräävää asemaa
koko maassa.

Ja kun heillä oli mallivaltiona itäinen naapuri, olisi näin ollen
täällä tiedossa sama kurjuus kuin rajan takanakin.

Ruttoa, joka näin levisi, ei näytty pidettävän vaarallisena. Typerät
puhujat saivat vapaasti puhua mitä päättömyyksiä tahansa.

Hänkin oli saanut yhteiskunnallisista mietteistään jo kommunistin
nimen vanhoillisilta naapureiltaan. Hän kun oli sitä mieltä, että
tuotantolähteet, sellaiset kuin suuret metsät ja muut, saisivat kaikki
kuulua valtiolle, joka niistä käyttäisi tulot koko kansan hyväksi, että
yksityiset eivät saisi laiskoina kuluttaa metsien tuloja, yhteistä
kansallisomaisuutta.

Siitä vihat ja parjaus.

Mutta eihän voinut totuutta kieltää, kellä oli vähänkään omaatuntoa.

Miksi ei jokainen saanut elää ruumiillisesta työstä, yksi niinkuin
toinenkin? Jokainenhan voi maata muokkaamalla saada leipänsä.

Mutta kommunistit tahtoivat kaikki valtion omaisuudeksi, ja se oli
sulaa hulluutta.

Maapalstansa poltto- ja tarvepuumetsineen jokaiselle omakseen, jota
viljelemällä sai elää niin hyvin kuin taisi ja tahtoi.

Se oli hänen tinkimätön mielipiteensä.

Omalta osaltaan hän oli kyllä koettanut tehdä mitä oli voinut. Joku
viikko sitten oli tehty samana päivänä kahdet kauppakirjat, joilla sai
kaksi paikkakunnan perheellistä päivätyöläistä viidentoista hehtaarin
suuruiset maapalat omikseen kolmentuhannen hinnalla ja kolmenkymmenen
vuoden maksuajalla, kaikki ilman koronmaksuvelvollisuutta. Kaksi
palstaa oli vielä jäljellä, ja niillekin oli lukuisasti halukkaita
ostajia.

Annettuaan jäljellä olevat palstat jäisi hänelle vieläkin tarpeeksi
maata, kaikkiaan yhdeksänkymmentä hehtaaria.

Tuomas hymähti pilkallisesti, ajatellessaan saituri-maanomistajien
kauhua, jos valtio tulisi kerran vaatimaan osia metsien tuloista
omikseen, välttämättömiin menoihin.

Siinä voisi syntyä rytäkkä.

Niinpä niin, vaikeata kai olisi monenkin ryhtyä elättämään henkeään
auraamisella ja ojankaivulla. Mutta kyllä kai se kerran tulee heidänkin
osalleen auttamattomasti.

       *       *       *       *       *

Yhä painosti. Alinakin sen huomasi ja tuli kyselemään Tuomaalta, mikä
häntä vaivasi.

— Suret varmaankin eläimien menetystä. Jäähän meille vielä riittävästi,
ja kasvattamalla saadaan lisää, sanoi Alina.

— En minä sitäkään... muuten vain näyttää synkältä... saa hautoa ja
miettiä... ja tämäkään yksityisen edistystyö ei paljoa merkitse...
huiluksi leimaavat.

— Mitäpä tuosta... kun kerran itse tietää tehneensä oikein. Aatteles,
kun Saarakin pyytää maata itselleen.

— Saara? Mitä se sillä...?

— Kai aikoo pikkuviljelijäksi niinkuin toisetkin.

Tuomas nauroi.

— Älähän naura. Kyllä sellainen tyttö pystyy kyntämäänkin, sanoi
emäntä. — Vielä paremmin kuin Taave-renki.

No, eihän siinä niin mitään erikoista ihmettä. Olihan Saara kerran
näyttänytkin kyntötaitoaan. Kääräissyt helmansa vyölleen ja tarttunut
kouriinsa sylkäisten sahrojen tappiin. Iso renki oli vieressä
irvistellyt, mutta Saaralta syntyikin suorempi vako kuin häneltä.

— Vai tahtoo... ja ihanko tosissaan? kysyi Tuomas.

— Niin kai. Ei oikein kuuluisi ilkeävän tulla sinulle siitä puhumaan.

— No mitä siitä ujoilee.

Saara tuli tupaan, ja isäntä otti asian heti puheeksi.

— Tulehan tänne, Saara, kutsui Tuomas.

Saara arvasi, mistä oli kysymys, ja punastui.

— No, mitä isännällä olisi...?

Saara istui penkille ja katseli vuoroin isäntää ja emäntää rehellisen
avoimilla silmillään.

— Sinäkö kuuluit haluavan myöskin maata? kysyi isäntä ja naurahti.

— Niinhän minä... älkää naurako... kyllä minun käsissäni aura pysyy
niinkuin toisenkin, sanoi Saara.

Tuomas katseli tytön vankkoja käsivarsia. Pohkeetkin sillä oli kuin
tukit. Taave oli sitä palvelusaikanaan lähennellyt, mutta tyttö oli
antanut rengille läimäyksiä lemmen asemesta. Näytti kuitenkin väliin
siltä, kuin olisi Taavesta pitänytkin. Aikoikohan nyt Saara yrittää
pikkuviljelijänä ja ottaa myöhemmin Taaven osakkaaksi?

— Yksinkö sinä aiot käydä maan kimppuun? kysyi Tuomas. — Jos ottanetkin
sen Taaven rengiksi?

Saara nauroi koko naamallaan.

— Ehei se vetele. Vai minä semmoisen vötkylän... jaksan minä itsekin...
niin, että jos vain sopii, niin minä mielelläni ottaisin palstan.

Tuomas mietti.

Miks’ei se sopinut. Saisivathan nähdä, että yksinäinen nainenkin pystyi
saamaan maasta kaikin puolin riittävän ja huolettoman elannon. Ja
olisihan se muutenkin...

Sovittiin paikasta ja ehdoista ja jäätiin odottamaan kevättä.




9.


Verotuslautakunnat kokoontuivat, ja verotukset olivat jokaisella
päänvaivana.

Pentti tuli suurella hälinällä Savilahteen ja kehaisi:

— Tekee se minullekin korkotappiota kymmeniä markkoja päivässä, kun
rahoista on suurin osa taskussa, mutta eipä pysty verotuslautakuntien
käsi niihin. Jos tulevat vaatimaan nähtäviksi, niin näytän heille,
sanonko ma mitä... Kun kerran valtio on suursyöpäläinen ja kunnat
samaten, niin...

— Niinhän ne tekevät kaikki suurkelmit ja roistot, että salaavat
varansa ja tulonsa verotukselta, sanoi Tuomas.

— Sanotko minua roistoksi? kähähti Pentti.

— Sanon vain, että jokainen, joka salaa varojaan ja jättää näin ollen
veroista suurimman osan vähävaraisten maksettavaksi, on roisto. Valtion
ja kuntien menoja tosin voisi tuntuvasti pienentää, mutta se on
kokonaan toinen asia.

Pentti oli alkanut täytellä verotuskaavakkeitaan tuvan pöydän päässä,
mutta pisti ne taskuunsa ja lähti viivyttelemättä.

— Saatpa nähdä, miten se rehellisyytesi lyö leiville, sanoi mennessään.

       *       *       *       *       *

Tuomas ajeli kirkonkylään.

Painosti kovin mieltä, vaikka keväinen aurinko jo korkealla kellotti.

Taisi sittenkin olla turhaa työnteko ja ponnistus. Laiskat saivat
leveillä, ja keinottelijat salasivat varojaan. Valtio ja yhteiskunta
harjoitti häikäilemätöntä riistoa. Korotettiin suojelustulleja vain
nälän pitimiksi riittävälle kotimaiselle viljalle, mutta ei kyetty
kiinnittämään maattomia maahan.

Olisihan kai voitu laatia sellainenkin laki, jolla saataisiin _kaikki_
viljelyskelpoinen maa viljelykselle.

Tämä laki olisi pitänyt olla järjestyksessä ensimmäinen.

Tämän jälkeen olisi vasta voitu ryhtyä suojaamaan kotimaista
viljantuotantoa.

Mutta herrat olivat aina viisaampia. Piru heidän viisauttaan kuitenkin
ymmärtäköön.

Ja sitten.

Kun otettaisiin liiat maat talollisilta maattomille, niin pitäisi olla
halpakorkoisia lainoja rakentajille niin kauan, että saisivat hirtensä
ristikolle, katon päänsä päälle ja ojansa auki luoduiksi.

Mutta valtiolla ei kai ollut varoja tällaiseen.

Miksi ei kouraistu koroillaeläjäin ja yksityisten liikemiesten kukkaroa
vähän syvemmältä?

Olisi pitänyt sellaisten pussiin pistää nyrkki pohjaan asti, että
saisivat opetella työntekoa. Tietäisivät, miltä maistuu leipä, kun se
on saatu puristamalla lapion ja lantatalikon vartta.

Sanottiin, että nyt kouraistaan, mutta sitä hän, Tuomas Kokko, ei usko.
Ruumiillisesta työstään elävä se on sittenkin, joka saa raskaimman
painon kantaa, ja heistä pikkuviljelijät kaikista eniten.

       *       *       *       *       *

Kirkonkylä lähestyi. Tuomas tunsi outoa painostusta.

— Niinhän minä olen kuin metsän asukas tai rikollinen, jota viedään
tutkittavaksi ja tuomittavaksi, hymähti hän ajatuksissaan, mutta ei
saanut mieltään nousemaan reippaaksi.

Siinä oli kirkonkylä kirkkoineen, pappiloineen ja herrastaloineen.
Tämä oli olevinaan seutukuntansa sivistyskeskus, siunauksen tuoja,
mutta täältä lähtivät ne imusuonet — toiset kaupungeista — jotka veivät
suuren osan saloeläjän leivästä.

Kirkkokin siinä oli kuin jättiläishirviö, joka uhkasi ja painosti, ja
pappila vaani jokaista salolta-tulijaa silmillään.

Niille piti pelloistaan kylvää monta sarkaa, ja jos kato kävi, niin
antaa viimeinenkin jyvä.

Turhaan sai sieltä odotella siunausta pelloilleen, jollei itse painanut
auraansa syvemmälle.

Siinä oli säästöpankki, ja Tuomaasta näytti, niinkuin sen leveät
ikkunat olisivat ilkkuneet hänelle: »Mistäs otat kymmenentuhatta?
Huutokauppa tulee.»

Ihan kädet vapisivat hevosta sitoessa kunnantuvan aitapylvääseen.

Siellä korvessa, maan kimpussa hän tunsi voimansa, mutta täällä oli
kuin näkymättömien käsien kiskottavana.

       *       *       *       *       *

Verotuslautakunnassa istui enemmistö kommunisteja, suutareja ja
räätälejä, joku palstatilallinen vain joukossa.

Tärkeän näköisinä istuttiin, tietää sen. Niinkuin aikoinaan joku
kapina-oikeus, joka nautinnolla teki kuolemantuomioita.

Kuolemantuomioita tehtiin täälläkin. Pikkuviljelijäin tulot laskettiin
moninkertaisiksi ja suurviljelijät jätettiin edullisempaan asemaan
poikkeuksetta.

Se oli sitä kuuluisaa kurjistuttamisteoriaa.

Oli muitakin kuin Tuomas, jotka itse toivat ilmoituksensa.

— Piruakos tänne tuppaatte, kivahtelee puheenjohtaja. — Kyllä täällä
osataan ilmankin.

— Näytte osaavan, jos entisekseen lienee.

— Kun vain tämäkin suutari pistää pikilapun omantuntonsa päälle, niin
kyllä syntyy, sanoo joku verotettavista.

— Niin se kävi viime talvenakin, että sata äyriä sai maksaa se, jonka
piti velkaa kerjätä, mutta viidelläkymmenellä pääsi se, jolle jäi
tuhansia puhtaaksi tuloksi.

— Tehkää vain niinkuin ilkeätte.

— Vetäkää suolet sisälmyksistä, jollette muuta saa.

— Mikäpä siinä, marssitaan tästä kohta jokainen vaivaistalolle.

Puheenjohtaja rykäisee pirullisesti ja sanoo, tovereilleen silmää
iskien:

— Jolla on, sille annetaan, mutta toisilta otetaan entisetkin pois.

— Voi helvetti!

Kaksi vastakkain silmäilevää, kiihtynyttä joukkoa pitäjäntuvassa.
Toiset pöydän ympärillä rehennellen, toiset oven suussa verestävin
silmin kyräten.

Tuomaaltakin vaadittiin uutta ilmoitusta. Tuloja oli muka merkitty
liian vähän.

— Esimerkiksi tuossa ja tuossa paikassa.

Suutari osoitti sarekkeita pikisillä sormillaan.

— Omantuntoni mukaan olen tehnyt. Lisätkää jos haluatte.

Tuomas painui ulos ja katui, että oli tullut lähteneeksikään.

Maksettavana oli vielä edellisen vuoden verokuitteja, vaikka varat
olisi tarvittu välttämättömiin talousmenoihin.

Tuomas kirosi karkeasti, kun edelläveisaajan palkkakuitti hänelle
esitettiin.

— Helvetti... vieläkö sekin... Tyhjille kirkon seinille käy
hoilaamassa, niin tästä hyvästä palkat. Viljelisi maata.

— Eipä ole lukkarilla muuta kuin osansa pitäjän kirkkomaassa.

— Sepä se. Ei ole maata, vaikka sitä kuitenkin on. Sanokaa sille,
että minulta saa palstan, vaikka ilmaiseksi, jos jättää pillinsä ja
piiparinsa, sanoi Tuomas.

— Ei se heitä helppotöistä ja hyväpalkkaista tointaan.

— Siinäpä on. Onhan se helpompaa kuin kyntäminen.

       *       *       *       *       *

Tuomas jouduttausi kotimatkalle.

Siinä niillä oli pitkin maantien vartta pytinkinsä ja puotinsa.
Kauppojen ovikellot kilisivät, ja kauppiaat puotipoikineen
tarkastelivat ahneesti jokaista sisääntulijaa: »onkohan tuolla paljon
rahaa».

— Poisko jo?

— Niin, kotinurkille.

Eerikkilän isäntä ajeli vastaan, seisautti hevosensa ja lyöttäysi
puheisiin.

— Parasta on, että käännyt takaisin, sanoi Tuomas, kun kuuli Eerikkilän
aikovan talouttaan selostamaan lautakunnalle.

— Niin kai lienee.

— Siellä on nyt sellainen joukko pöydän ympärillä.

— Niinpä taitaa...

Eerikkilä käänsi hevosensa ja lähti edellä ajamaan.

— Tule tänne minun rekeeni, luikkasi Tuomaalle. — Kyllä Leena tulee
jälessä, kun vain pistät ohjat kiinni.

— Totta tosiaan nyt ei tule enää eteenpäinmenosta mitään, alkoi
Eerikkilä valittaa. — Tämän vuoden veroja ei enää jaksa suorittaa. Mikä
vieraalta työvoimalta jää talon tuloista, sen verot vievät. Taloutta
täytyy pienentää, muu ei auta.

— Hyvä on, että olet sen keinon parhaimmaksi huomannut, sanoi Tuomas.
— Sinunkin maistasi joutaa puolet palstoitettavaksi. Kun se vain
kävisi kaikkialla yhtä vaivattomasti, niin muutamien vuosien kuluttua
päästäisiin; onnellisempiin oloihin. Minun uskoni on, että tästä
maasta täytyy tulla pienviljelijävaltio, joka tulee suurimmalta
osalta omillaan toimeen ja joka kykenee harjoittamaan vientiä paljon
suuremmassa määrässä kuin tuontia.

— Sen uskon minäkin, myönsi naapuri.

Keväisen illan hämärässä sujui matka nopeaan. Aurinko oli irroittanut
metsistä ensimmäisen kevään merkin, pihkan tuoksun, ja se teki mielen
aavistelevan herkäksi ja iloiseksi. Ajatukset vilahtelivat vain tuokion
menneissä, mutta viihtyivät tulevissa, keväässä ja kesässä, työmailla.

Työ ja luonto oli paras auttaja painavimpinakin aikoina.




10


Huutokauppapäivä tuli.

Edellisenä yönä ei saanut Tuomas unta, ja Alinakin taisi valvoa
vuoteessaan.

Vaikka olisi miten ajatellut, niin raskaalta tuntui luopua yhdellä
kertaa suurimmasta osasta kotieläimiään, joita oli kasvattanut ja
hoitanut.

Ja sitten huutokauppa.

Sitä ei ollut ennen tapahtunut Savilahdessa. Siinä oli jotain taloa
alentavaa, vaikk’ei se ollutkaan pakollinen.

Välttämättömyydelle ei voinut mitään. Naapurit tulisivat
vahingoniloisina, remuavina ja suulaina, Pentti rehentelevänä entiseen
kotitaloonsa.

Aikaisemmin kuin muina aamuina noustiin ja aloitettiin päivän askareet.
Sanallakaan ei kajottu tapahtuvaan huutokauppaan. Mitäpä se puhumalla
parani. Edellisenä iltana oli valikoitu karjasta kotiinjäävät ja
siirretty parressa vierekkäin.

Tuomas ei hennonut jättää vanhaa tammaa myytäväksi. Leenalla täytyi
koettaa suorittaa talon työt ja hankkia syksyllä uusi.

Pentti oli ostanut naapurikylästä talon ja kehuskeli huutavansa kaikki
myytävät lehmät Savilahdesta.

Ensimmäisenä hän tulikin taloon.

Tuomas korjasi tuvassa muralavoja. Pentti leveili pöydän päässä.

— Jokohan nyt kelpaisivat velimiehelle rahat, niin sovittaisiin
kaupoista ilman sivullisia, esitteli Pentti.

Tuomas vaikeni, ja Pentti odotteli vastausta.

— Mitäpä se siitä paranee. Kun on kerran huutokauppa ilmoitettu, niin
antaa herjojen polkea tämä kerta Savilahden pihamaata. Eikö lienekin
viimeinen kerta.

Tuomas kantoi lavat ulos ja vei raudikon soimeen kapan kauroja.

— Syöhän nyt... kohta muuttuu isäntä. Saanetko sitten paremman vai
huonomman.

Tuomaan mentyä ulos tuvasta jupisi Pentti:

— Hullu mies. Vaikk'ei pidä naapureistaan, niin antaa heidän tulla
pihojaan tallaamaan.

Tuomas oli pyytänyt Eerikkilän pitämään huutokaupan. Ei sen vuoksi,
ettei olisi miehenä kestänyt naapureittensa pistopuheita ja ivanauruja,
mutta ollakseen koskematta Pentin rahoihin, joista oli päättänyt
pysytellä erossa. Tuomas tiesi Pentin tekevän korkeimmat tarjoukset
kaikesta, ja niinpä sai vieras ottaa hänen rahansa ja viedä myöskin
pankille velasta.

Kun ensimmäiset huutokauppavieraat tulivat pihaan, ajeli Tuomas jo
metsätiellä murahaudalle. Suretti, että Alina jäi yksin kuulemaan
pilkkapuheita ja näkemään naapurien ilkamoivia silmäyksiä.

       *       *       *       *       *

Karja jäi Pentille, joka rehennellen nosti hinnat korkealle. Kun
Tuomas illansuussa palasi kotiin, oli Pentti jo ehtinyt kuljettaa pois
karjansa ja hevosensa.

Eerikkilä teki tilin rahoista. Niitä oli joukon yli kymmenen tuhatta.

— Sinullehan jää vielä useita tuhansia ja nyt pääset kaikesta roskasta,
sanoi Eerikkilä. — Naapurit vain tuntuivat iloitsevan karjasi häviöstä.

— Tietää sen, että mieleen se oli, vaikka en ole heiltä puhdasta vettä
pilannut. Pianpa se taitaa tulla heidänkin vuoronsa. Neljä miljoonaa
menee veroista tästäkin kunnasta, kaikki maksut siihen luettuna.

— Hauska juttu. Vasaramarkkinoita tulee olemaan useammassa talossa, se
on varma.

Eerikkilä oli mennyt, ja Tuomas istui vaimonsa kanssa kahden
hämärtyvässä tuvassa. —

Lapset olivat jo vuoteissaan ja palvelustyttö jossain ulkona.
Seinäkello löi kahdeksan harvaa lyöntiä. Huhtikuu kumotti vaalealla
taivaalla ja veti valojuovan pirtin lattialle.

— Me aloitamme nyt sitten pikkuviljelijöinä, sanoi Alina. — Karja on
kuin torppareilla ja itse teemme työmme.

— Surettaako se sinua? virkkoi Tuomas. — Meillä on kuitenkin omaa maata
riittävästi, voimaa ruumiissa, ja vilja riittää uutiseen.

— Meiltä riittää nyt vielä myytäväksikin, kun perhe on pienempi, ehätti
Alina sanomaan.

— Niin, ja minä jaksan tehdä työtä kahden edestä, kun ei ole vieras
palkkaväki paimennettavana. Ei, suurtilallisena olosta minä olen näinä
viime vuosina saanut tarpeekseni. Omalta osaltani ja vapaaehtoisesti
minä autan yhteiskuntaa uusiin onnellisempiin oloihin antamalla kaiken
liian maan, jota itse en tarvitse, maattomille. — Mitä sanoisit,
Alina, jos tämä karu pohjola olisi kerran kukoistava pienviljelysmaa.
Suot ja puuttomat ahot avattaisiin viljelykselle, toistensa näkyvissä
ja lähettyvillä olisivat kauniisti rakennetut asuntotalot, ja hyvin
hoidetut karjat saisivat kahlata tuoksuvassa apilassa. Osuuskonepajat
valmistaisivat koneemme ja työkalumme, ja puolueeton osuuskauppaliike
valvoisi tuontiamme. — Tätä minä uneksin, ja senvuoksi minulle
naapurini nauravat. Mutta sen ajan täytyy vielä kerran joutua. Siinä on
meillä pelastus ja siitä riippuu itsenäisyytemme.

— Minäkin uskon, että sellainen aika tulee, sanoi Alina.




11


Tukkityöt loppuivat, ja työttömiä alkoi ilmestyä joka kylään.

Syksyllä oli uhmailtu isäntiä näillä työmailla, mutta ne loppuivat
kesken talven.

Rahaa oli vähän metsäyhtiöillä ja sitä kai säästettiin. Palkat oli
maatalouden vahingoksi nostettu huikean korkealle ja yht'äkkiä
huomattiin rahojen vähyyttä.

Savilahdessakin kävivät sitä valittamassa.

Eivät kerskuneet enää korkeilla palkoilla. Maatyökin olisi jo kelvannut.

Tuomaan teki mieli huomauttaa syksyllisestä kopeudesta, mutta sanoi
vain:

— Ei ole nyt maajusseillakaan rahoja. Veroista viedään kaikki.

Saivat kävellä.

Jos heillä nyt olisi pienikään maapala ja vähänkään avustusta,
juurtuisivat maahan, mutta nyt ehkä lähtevät tehtaisiin, kansoittamaan
sitä yhteiskuntaa, mietti Tuomas.

Tosin heissä oli sellaisiakin, joille saisi luvata vaikka ilmaiseksi
maata eikä kelpaisi. No, joutivat sellaiset hakea työtä ja nähdä
nälkää. Kyllä routa porsaan kotiin ajaa. Jonkun vuoden perästä tekivät
maatyötä innolla.

Viimevuotinen pikkurenkikin tuli pyytämään työtä.

— Nyt sen näet, tuleeko kuusituhatta vuodessa ja ruoka vielä
päällisiksi, sanoi Tuomas.

Pikkurenkikin oli vaatinut samaa palkkaa kuin Taave ja vahvasti
pullikoiden lähtenyt talosta.

— Tukkityö ja savottaelämä se on teistä aina ollut makeampaa kuin
maatyö. Sitten vasta viisastutaan, kun tulee perhettä, jolloin
huomataan, että mökki ja leipämaata olisi saatava. Rengeistä se on
lähtöisin mäkitupalaisluokka ja osa entisistä torppareistakin, ja nyt
heistä alkaa suurin osa olla omina isäntinään.

— Niinhän ne... yksinäisellä miehellä ei ole maata, arveli Kalle
surullisena. — Kai sitä meissäkin nuorissa miehissä olisi sellaisia,
jotka koettaisivat onneaan omalla turpeella, mutta kukapa antaa maataan
tämmöisille.

— Sinäpä sen sanoit. Mutta eivätköhän kohta antane mielelläänkin,
arveli Tuomas.

Ihmetytti, että pikkurenki puhui sellaista kieltä maasta ja maatyöstä;

— Olisiko sitä sitten sinussa miestä yrittämään omalla turpeella, jos
niinkuin joku antaisi maata? jatkoi Tuomas.

Kalle naurahti hämillään.

— Niin uskon... ei ainakaan voimia ja halua puuttuisi.

— Voimia sinulla kyllä on, mutta jaksaisiko halu pitää pitemmälle?

— Kyllä varmasti. On tässä oltu nälän koulussa, sanoi Kalle.

Kalle oli renkinä ollessaan usein laiskotellut, mutta väliin tehnyt
työtä miehen tavalla. Tuomas muisti sen ja mietti, mitä tekisi miehen
suhteen.

Hänellä oli kyllä vielä erottamistaan palstoista yksi jäljellä. Sen
voisi antaa vaikka tuolle Kallelle, joka oli kuitenkin jo monta vuotta
ahertanut Savilahden vainioilla.

Sen hän kyllä ymmärsikin, työläisten viimeaikaisen tympeyden toisen
työhön. Ajan henki sitä myöskin vaikutti, mutta omalla turpeella se
haihtuisi olemattomiin.

— Pitänee minun antaa sinulle maata, jos haluat talokkaaksi yrittää,
virkkoi Tuomas.

— Milläpä sen maksaa, kun ei ole rahoja.

Siitä kyllä ei olisi mitään haittaa. Maksun ehtisi saada vähitellen, ja
siihen asti kuin omaan uutiseen pääsee, olisi kyllä Savilahdessa mitä
tarvitaan. Siemenvilja ja takuu hevosen hinnan saantiin oli jo toisille
uudisviljelijöille luvassa. Kallellekin kai vielä riittäisi.

Kallen silmät kostuivat.

— Te olette liian hyvä isäntä. Ei vaan moni niin maitaan antaisi ja
auttaisi vielä muutenkin. Nythän tässä ei olekaan muuta kun riisun
takkini naulaan ja puhutaan asiasta lähemmin ja tehdään kauppakirjat.

Pikkurengin liikkeisiin tuli eloa. Karsinapuolella tupaa tulivat
myöskin piika-Iitan posket hyvin punaisiksi, ja etteivät muut sitä
huomaisi, meni tyttö ulos.

Tuomas sen kyllä huomasi, ja Alinakin hymyili.

Tuomas oli korjaillut kesärekiä, kun ulkona satoi lumiräntää eikä
siellä mielikseen liikkunut.

— Antakaahan kun minä autan, pyysi Kalle.

— Käykää te siksi aikaa lepäämään.

Tuomas katsoi ja ihmetteli. Kallen käsissä ei ollut ennen kirves niin
sukkelasti liikkunut.




12.


Lukukinkerit on määrätty Savilahteen täksi talveksi, ja ne ovat jääneet
pitämättä huhtikuuhun. Kinkereitä ei ole Tuomas enää muistanutkaan
työssä tanatessaan aamusta iltaan ja mietiskellessään yhteiskuntaelämän
sekavaa vyyhteä.

Muutamia päiviä oli enää lukusiin, kun Alina siitä hänelle huomautti.

— Vieläkö sekin päivien hukka ja menoerä, kiivasteli Tuomas. — Ihme,
että tämäkin tapa on vielä olemassa. Niinkuin siitä kukaan hyötyisi.

— En minäkään välittäisi koko puuhasta, sanoi Alina. — Kiertävät kuin
mitkäkin köyhät pitäjällä syömässä.

— Ja työajan menetys kymmenissä kylissä. Kinkeripäivänä seisovat työt
joka talossa. Ei mikään uskontoasia eikä hartaushetken ikävä sinne
ketään houkuta. Ukot turisemaan hevosistaan ja akat lehmistään. Mitä
tässä nyt sitten niiden lukusien kanssa tehdään?

Tuomas istui myrtyneenä penkillä ja äkäili piipulleen, joka ei palanut.

— Auttaneeko siinä mikään muu kuin laittaa vain papille ja lukkarille
rasvaiset ruoat ja vehnäskahvit, sanoi Alina.

— Vai vielä vehnäset. Tuhantinen meni meiltäkin pappien saatavista.
Mikä tuon piipun pirun sisässä on, kun ei pala.

— Ja sinä istut heille seuraa pitämässä, ilvehti Alina ja nauroi niin
että tupa helisi. — Mikä siinä lienee, että nykyinen kirkkouskonto
alkaa tympäistä, jatkoi hän vakavampana. — Voihan ihminen palvella
jumalaansa kotonaan ja metsässä.

— Niin, voisihan kirkkokin olla, muodon vuoksi, mutta nykyään se
on kaivellut kukkaroa liian syvältä. Koulut ja sivistyslaitokset
tarvitsisivat nekin varat paljoa paremmin. Se on minun ja ehkäpä monen
muunkin ehdoton vakaumus.

— No, nythän meillä on siinä suhteessa vapaus. Mitä luulet sen
vaikuttavan?

— Kieltämättä hyvää. Uskonnotkin pääsevät muuttumaan vapaiksi ja
kasvattaviksi, sanoi Tuomas.

Nousi ja vaihtoi puhtaamman takin ylleen.

— Minne aiot? kysyi Alina.

— Käyn Eerikkilässä, jos suostuisi ottamaan kinkerien pidon, että
vapautuisimme siitäkin puuhasta, josta koituu taas muutamien satojen
menoerä.

— Parasta kun ensin puhut emännälle, neuvoi Alina. — Myrtynyt se on
Eerikkiläinenkin korkeista kirkollismaksuista. Sanoisit vaikka niin,
että minä en heitä jaksaisi passata ja palvella, kun muutakin työtä on
paljon.

Eerikkilän isäntä ei kajonnut koko asiaan.

— Kärsi vain nahoissasi vuorosi mukaan, pilaili Tuomaalle. — Sinulta
en kehtaisi siitä liioin maksuakaan kantaa, ja keväinen työpäivä menee
piloille.

Mikäpä siinä auttoi.

Aja vain osuuskauppaan hakemaan pitotarpeita.

       *       *       *       *       *

Kinkeripäivänä Tuomas pysytteli työmaillaan ja päivällisaikana
pistäytyi vain ruokakamarissa muutaman palan haukkaamassa.

Illansuussa palatessaan metsästä Tuomas tapasi rovastin ja lukkarin
pihamaalla lähtöpuuhissa.

Pappi oli nähtävästi pahalla tuulella isännän pakoilemisesta.

— Näkeepä sen isännänkin, vaikka piilottelee, sanoi pihamaalla
Tuomaalle.

— Eihän tässä piilotella. Työtä vain pitäisi saada aikaan näin kauniina
päivänä, sanoi Tuomas.

— Olisin niin mielelläni keskustellut miehen kanssa, joka on
paikkakuntansa valistuneimpia... näissäkin maa-asioissa, sanoi rovasti,
joka näki vasta nyt Tuomas Kokon ensi kertaa.

Tuomas katsahti kysyvästi pappiin. Pilkkasiko tämä sillä valistuksella
ja muulla?

Papin silmistä loisti vilpitön myötätunto, ja Tuomas tunsi lämpenevänsä.

Sieltäkö päin tuuli kävikin, vaikka hän oli aivan kokonaan toista
kuvitellut?

— Jos sopisi lähteä vielä penkkiä painamaan, esitteli Tuomas.

Rovasti tuli sisään ja leikitteli emännälle, sanoen jäävänsä taloksi.

— Maistuivat kovin hyvältä ne emännän mesikakut.

Alina tunsi melkein mielihyvää kiitoksesta.

Tämä rovasti tuntuikin olevan aivan toista maata kuin monet
virkatoverinsa. Ei syyttänyt eikä tuominnut nykyajan ihmisiä ja jätti
vähävaraisilta saatavansa perimättä. Tuntui vain toivovan uusia ja
valoisampia aikoja ihmiskunnalle.

Rovasti katseli isännän kamarissa kirjahyllyä, jossa niteet olivat
puhtaita ja hyvässä järjestyksessä.

— Tällaista kirjakokoelmaa tapaa harvoin maalaistaloissa, sanoi pappi.
— Senvuoksipa ei näekään isäntää kirkonkylässä, kun kuuluu istuvan
sunnuntaisin kirjojen ääressä. Emäntä siitä mainitsi.

— Harvoin sattuu asiaa olemaan, eikä muutenkaan haluta, virkkoi Tuomas.

Saa nähdä, juonitteleeko tuo siitä, etten ole käynyt kirkossa, mietti
Tuomas, joka ei tuntenut pitäjänsä uutta pappia.

Rovasti tahtoi kuulla Tuomaan pikkuviljelyssuunnitelmista.

Tuomas kertoi puuhistaan. Tämä pappi harrasti yhteiskuntakysymystä
siltä puolelta.

— Niin, siihen olisi päästävä, virkkoi pappi. — Minäkin aion käydä
kesän tultua työhön pelloille, mutta ruustinna sitä vielä vastustaa,
jatkoi pappi.

— Sepä olisikin, innostui Tuomas. — Auran äärestä kirkkoon.

Tuomas nousee ihan seisoalleen, lämmenneenä kuulemastaan.

— Jos päästäisiin siihen kaikkialla, niin... älkää panko pahaksenne...
silloin kirkoissa puhuttaisiin muustakin kuin synneistä ja ihmisten
pahuudesta. Kirkot tulisivat jälleen täysiksi kuulijoista.

— Sitä, en oikein usko, että kirkko tulee täyteen sanankuulijoita,
sanoi rovasti. — Ihmisiin, varsinkin nuorempiin, on jo juurtunut niin
syvälle kammo kirkkoa kohtaan juuri siitä syystä, että siellä on niin
vähän puhuttu vapauttavaa ja kohottavaa sanaa. Mutta taloissa ja
luonnon temppeleissä...

Tuomas avasi oven tupaan.

— Alina, tulehan sinäkin kuulemaan, mitä rovasti sanoo. Ja tuo kahvia
ja niitä kakkujasi.

Tämäpä oli uutta hänelle, Tuomaalle, tältä taholta. Papilla oli aivan
samat mielipiteet kuin hänelläkin.

— ...luonnon suuressa temppelissä voi palvella jumalaa yhtä hyvin kuin
käsillä rakennetussa, jatkoi rovasti.

— Sitä tässä olen minäkin sanonut naapureille, jotka ovat pyrkineet
sanomaan meitä pakanoiksi, kun ei sinne kirkkoon... naurahti Tuomas.

Tuomas latasi piippunsa ja sytytti, mutta innostuksissaan vetäisi
varren tukkoon.

Alina toi kahvin ja tarjoili sitä rovastille.

— Niin, kyllä tästä puolin täytyy pappien lähteä pitäjille saarnaamaan,
jos mielivät sanankuulijoita saada, sanoi pappi.

— Ja ihmisille pitäisi opettaa, että työ tuo onnea ja jumalan
palvelusta. Jos minä saan siinä kasvamaan kaksi tähkää, missä ennen on
kasvanut yksi, niin minä olen kai hoitanut leiviskäni oikein, vai mitä,
rovasti?

— Aivan niin. Kansa kaipaa vapaata valistustyötä, totuutta, ja tältä
kannalta voisi siihen uskontoasiankin yhdistää, ja minun mielestäni
olisi meidän pappien astuttava siinä etunenään, muuten saattaa käydä
niin, että tulemme kokonaan syrjäytetyiksi.

— Kuuletko, Alina, se on aivan niinkuin meidän suustamme. Kuulisipa
sitä vain aina ja joka paikassa.

Rovasti nousi lähteäkseen.

— Olisi tässä nyt pakistu pitemmältäkin, virkkoi Tuomas tyytyväisenä. —
Meillä onkin täällä niin harvoin puhetovereita.

— Jopa tässä on suuta soitettukin ja sekin matkan teko on mielessä.

Pappi meni.

Tuomas latasi piippunsa ja veteli sitä nyt niin, että savupilvi
lainehti sakeana.

Innostutti vieläkin se pappi.

— Lempo vie, olisipa kaikki samaa maata, virkkoi Tuomas, — niin ei
tässä oltaisi kehityksessä takapajulla.

— Elähän intoile. Kyllä se kaikki siitä vielä muuttuu, sanoi Alina.

— Kyllä kai. Saisi vain muuttua pikemmin. Tämä maaseutujen henkinen
elämä on kovin ummehtunutta. Se, hitto vie, löyhkää ihan.

Alina meni askareilleen, ja Tuomaskin nousi, mennäkseen tammaa
apehtimaan.

— Sen täytyy muuttua, jyrisi Tuomas tallissa itsekseen. — Kuuletko
sinäkin, vanha Leena, tässä pitää saada uudistuksia joka suunnalla.
Meidän korpieläjäin täytyy tehdä aina vain työtä ja työtä ja kantaa
hartioillamme kaikki painavimmat kuormat, mutta kukaan ei välitä
meidän henkisestä puolestamme. Kunhan meillä vain on jauhettavana sitä
iänikuista purua, jota meidän esi-isämmekin ovat syöneet.

Tuomas käveli kiihtyneenä pihamaalla.

Penkoi liiterissä puukasoja ja heitteli menemään vanhoja rekiä.

Tuhat tulimmaista, tässä tukehtuu, siltäkin, vaikka koettaa kirjoista
hakea hengen ravintoa.

Mutta me maalaiset tarvitsemme muutakin, henkistä valoa ja ilmaa,
_totuutta_. Me emme jaksa märehtiä aina yhtä ja samaa. Meidänkin
sielumme kurottaa kohti valoisampia ilmanrantoja.

Meillä sanotaan olevan korkealle kehitettyä taidetta ja sitä tehdään
tunnetuksi vieraille maille, mutta me korpien asukkaat emme saa sitä
kuulla emmekä nähdä.

Senkö vuoksi että olemme vain vetojuhtia?

Tuomas seisoi kädet takin taskuissa ja tuijotti etelän ilmoille.

Hänen sisässään kuohahteli, valitti ja vaikeroi. Taivas oli
pilvehtinyt, ja muutamia sadepisaroita tipahteli.

Huhtikuun sade.

Se virkisti. Siinä oli lupaus keväästä ja kesästä.

Tuomaan mieli lauhtui vähitellen. Hän seisoi pihamaalla ja antoi sateen
valua ylleen. Alinakin huhuili jo illalliselle, mutta Tuomas ei sitä
kuullut. Hän vain katseli ja nautti siitä, miten maa oli janoinen ja
otti vastaan siunaavan sateen.

Kohta pääsee kynnökselle ja saa painaa auransa syvälle pehmeään
multaan. Mitä useampi hikihelmi vierii multaan, sitä suurempi sato ja
siunaus.

Siinä unohtui kaikki, joka väliin raastoi ja karvasteli.




13


Tuomas oli antanut Saaralle maakappaleen takamaalta,- metsälammen
rannalta, jossa oli entuudestaan olemassa pieni mökki, tupa ja sauna ja
salvokselle jäänyt navettapahanen.

Saara oli onnellinen saaliistaan.

— Sinä kun et kumminkaan saane tupaa itsellesi veistellyksi, niin siinä
sopii aloittaa, oli isäntä sanonut hänelle ja naureksien lisännyt:

— Kyllä kai se Taave kuitenkin pääsee sinulle sitten myöhemmin uutta
tupaa veistelemään.

Saara kävi kuokkimassa entisiä nurmettuneita peltosarkoja ja kaivoi
uusia ojia.

Voidakseen paremmin liikuttaa kuokkaa ja lapiota kävi Saara miesten
housuissa. Siitäkös iloa riitti kyläläisille.

— Tuomas tekee naisistakin peltojusseja ja antaa heille vielä
housunsakin, sanottiin kylällä, mutta ihmeteltiin Saaran,
vahvalihaksisen, mutta muuten sievän tytön sitkeyttä, jolla tämä
tarttui maahan kiinni.

Taavekin ilmestyi pian näkösälle.

Tuli Savilahteen eräänä iltana, kun Saarakin oli palannut peltomaaltaan.

Katseli ihaillen tyttöä ja tarjoutui paikkaamaan tämän saappaita.

— Saan minä nämä itsekin, sanoi Saara ja tarttui naskaliin ja
pikilankaan, vedellen saumat kiinni.

Taave ei vähään aikaan osannut sanoa mitään.

— Tarvitseisit sinä kai siellä kirvesmiestä tupaasi korjaamaan ja
aholle kantoja vääntämään, arveli Taave kuitenkin Saaralle.

— Enpä tiedä... joudan kai minä touon teon jälkeen itsekin. Vai etkö
luule minun käsissäni kirveen pysyvän?

Taave kävi nolon näköiseksi.

— Kyllä kai, mutta olisinhan tässä joutanut minäkin.

Taaven täytyi nousta kopistelemaan piippuaan liedelle salatakseen
nolouttaan.

— Nostaisit noita housujasi vähän ylemmäksi, kun ihan kintuissa
riippuvat, sanoi tyttö. — Pitänee minun ostaa sinulle housunkannattimet.

Tuomas nauroi. Taave suuttui.

— Mitä ne sinuun kuuluvat... minun housuni.

— No sitten ei kuulu mikään, ellei se, sanoi Saara. — En minä
löksöttävähousuisesta miehestä välitä.

Taave lauhtui. Saara taisi sittenkin vähän pitää hänestä ja ehkäpä
ottaisikin osakkaaksi mökkiin, jota raivasi ja rakenteli.

       *       *       *       *       *

Illan pimetessä palasivat toisetkin uudisasukkaat salolta, jossa olivat
olleet pirttejään veistelemässä.

Miehet söivät ja tarinoivat pöydän ääressä. Puhuttiin kevään tulosta ja
suunniteltiin peltosarkoja.

— Tässä alkaakin pian riivatunmoinen ojankaivu. Kun saisi sata syltä
päivässä, sanoi Tiehaaran Heikki, entinen päivätyöläinen, joka nyt
ahersi omalla maallaan.

— Minun on ainakin saatava kylvetyksi hehto ohraa uudismaahan, uhkaili
Kalle. — Ensi syksynä ollaan omassa uutisessa, ja akkakin on tiedossa.

Piika-Iita katsoi uhkaavasti uunin kulmalta, ja Kalle sulki suunsa.

— Vai jo akkakin...

— Tämä Kalle viekin voiton meistä kaikista. Kolme hirsikertaa nappasi
kiinni tupansa seiniin tänäänkin, sanoivat miehet.

— Ja ennen oli laiska renginvötkäle, naureksi Tuomas. — Sitä se oma
kontu saa miehessä aikaan.

       *       *       *       *       *

Aamulla nähtiin Taavenkin lähtevän takamaalle Saaran kirves ja lapio
mukanaan.




14.


Kevät on jo ehtinyt takamaille ja rämeisiin korpiin. Päivisin tuoksuu
pihka ja mahla, ja palokärki huutaa innoissaan kevään iloa.

Savilahden uudisasukkaat ovat jo päässeet kurkihirteen tupiensa
rakennuksilla.

Hyvä on kirvestä heilutella keväisessä korvessa, kun joka sopukkaan
kiertää sulattava aurinko.

Illoin ei vielä malttaisi jättää kirvestä, vaikka kädet ovat puutuneet.
On tarkasteltava nurkkia ja salvaimia, katto-orsia ja tulevaa pihamaata.

Tuohon tulee navetta ja tuohon aitta. Lammen ranta alempana esittelee
itseään saunan paikaksi.

Sitä iloa, mikä tästä syntyy, kun kaikki on valmiina. Puutteen pitää
lähteä noin vain, niinkuin häkä.

Tulee toukokuu. Kelpaa pitkinä päivinä nostella lihavia mutapalleja
ojanpohjista tuleville peltosaroille.

Lampi luo jäänsä, ja sovussa soudellaan katiskoilla ja merroilla.

Saara on viimeinkin suostunut ottamaan Taaven osakkaaksi taloon, ja
miehellä on jo saunan salvoskin valmiina.

Noron Otto, ikämies ja kaikissa sotavuosien kovissa kokemuksissa
rääkätty, on nuortunut uudisrakennuksellaan. Pojat ovat kaataneet
ja karsineet hirret, ja kun tupa on sattunut tulemaan Otolle vähän
pienempi kuin toisille, rehkii mies jo navettansa salvoksella.

Tiensivun Heikki koettaa pitää kiirettä hänkin. Mikä lempo siinä, että
tahtoo jätättää toisista, Taavesta ja Otosta, vaikka hartiamitta on
leveämpi ja nyrkit kuin moukarit.

Ei ole tottunut tähän kirvestyöhön, mutta päästäänpä luomaan
peltosarkoja. Silloin on Oton ja Taaven vuoro jäädä jälkeen.
Viisikymmenisen sylimittojaan pistää hän päivässä, vaikka juuria ja
kantoja on hakattava.

Päivällistunniksi viritetään iso nuotio tervaskantoon, ja lammen
toisella rannalla rehkivät asukkaat tulevat saman valkean ääreen.
Tuoksuvien havujen päällä on hyvä oikoa jäseniään.

Kontit ovat täydet. Savilahden emäntä latoo niihin joka aamu leipiä ja
rieskoja, liha- ja voikimpaleita, ja vähimmän mukaan täyttää niistä
Tuomas tilikirjansa sarekkeita eikä sano kiirettä olevan maksulla. —
Kunhan pääsette omaan turpeeseen ja saatte kaikkea omasta takaa, niin
joskus autatte, kun minä tässä vanhenen ja huononen.

— Entä jos sattuisi surma miehet rouhasemaan?

— No sitten vedetään risti numerojen yli.

Semmoinen se on Tuomas Kokko, auttaja ja ystävä.

       *       *       *       *       *

Muutamana päivänä tulee korpiraivaajien rauha häirityksi. Etelän
henkäily tuo miesten nenään kitkerän tervassavun.

Kukahan siellä savuja pitää, arvelevat miehet. Ei pitäisi sielläpäin
olla kenelläkään asiata liikkua.

— Päivällistunnilla pitää katsoa, kuka öyhkyyttää, sanoo Kalle.

— Saattaisihan olla vaikka tervanpolttaja.

— Mitenkä se olisi saanut niin salaa hautansa laitetuksi?

Tuomaskin sattuu tulemaan siihen, kun miehet ovat lähdössä sauhuttajaa
katsomaan.

— Otahan, Taave, kirves mukaan, sanoo Tuomas, jolla on omat
aavistuksensa savuista. — Satutaan vaikka karhunpesä löytämään, jatkaa.

— Ahaa, nyt ollaan perillä, virkkaa Otto.

— Varustetaanpa seipäät kanss’, jurahtaa Heikki.

— Ettäköhän olisivat viinakokit uskaltaneet meidän maille, arvelee
Taave ja rouhaisee koivuisen kangen kirveellään. — Tuolla kun minä
voitelen...

Mitäs muuta kuin kirkas ja makea tippumassa parhaillaan. Kaksi pataa
suuren korpikuusen juurella. Isoja saaveja ja jauhosäkkejä, ja niiden
takana piileksimässä tehtävään jo ennenkin epäillyt partaniekat.

Pakoon lähtivät, tulijain joukossa Tuomaan nähtyään.

Taaven kanki alkoi heilahdella. Sitä säesteli Oton kirvespohja. Rankit
ja viinat levisivät kanervikkoon.

— Kato, Komulaisen astioita, perhana. Tuoss’ on pohjassa nimimerkit.

— Voi tuhannen... Ja Kieltolakilehteä tilaa Komulan isäntä ja on sitä
lukevinaan.

— On täällä muitakin talokkaita osakkaina, ilmoitti Heikki, joka penkoi
syvemmällä metsässä. — Täällä on Lamperon piimäsaavi, pohjassa T H,
Tiina Huttunen.

— Naisetkin ovat mukana edistystyössä.

— Viina kirvoittaa akkojen kivut.

— Ei se ole tuohesta akkojenkaan suu.

— Eivätpä piru soita rähjää enää näillä palstoilla, uhkasi Taave.

Tuomas ei kovin ihmetellyt. Missä vain tilaisuus saatiin, tärveltiin
viljoja viinaksi. Muutamat talojen isännistä olivat souvarien kanssa
yhdessä koplassa.

Täällä saloseuduilla juotiin korpiviinaa. Kaupungeissa ja kirkonkylissä
harjoitettiin melkein julkisesti ulkomaisten väkijuomien kauppaa, ja
maa oli tässä suhteessa kuin suuri likalätäkkö.

Milloin joutuisi kaikki maat käsittävä pikkuviljelys tässäkin avuksi?




15.


Pitäjän nimismies ajelee keväisiä upottavia kyläteitä vinkuvilla ja
natisevilla ajopeleillä ja kiroilee.

Pitäjäläisiä, jotka eivät maksa verojaan, ja verottajia, jotka ensin
tekevät semmoisia kuitteja, ettei niitä kukaan jaksa maksaa.

Perisivät itse kuittinsa ja ajaisivat näitä helvetillisiä korpiteitä.

Kun piti vielä kahteen erään kiertää. Ensin ryöstämässä ja sitten
myymässä.

Sattui tienvarteen resukattoinen Tippa-Leenan mökki, ja pienestä
ovirenkkanasta työntää nimismies ruhonsa sisään.

— No jokos niitä rahoja on löytynyt?

— Mistäpä niitä tällaisille roiskahtaa. Saihan tuota ennen rahapennin.
Nyt ei tipu mistään.

— Tulee lehmä sitten myytäväksi, ilmoittaa nimismies ja istahtaa
huoaten penkille.

Vaikeinta oli näissä mökkitönöissä.

— Siellä se on kankaalla karvaturri, ottakoon hänet sitten kunta tahi
ruunu. Sen saa nimismies pistää vaikka laukkuunsa.

— Eihän teiltä mistä valtiolle... tämä kuntakuitti... mitäs nyt
tehdään, kun se lehmäkampurakin on aholla, tuskittelee nimismies.

— Minkä mä sille, hohottaa Liena vahingoniloisesti. — Hakemaan en lähe,
vaikka kunta hirteen vetäisi.

Nimismies lähtee lupsimaan toiseen vähän vauraampaan kylään. Siellä
on jo ulosottoa vahtimassa Linruusi, lihakauppias, jonka himokkaissa
silmissä on pirullinen ilme.

Ei tarvitse tämän lihapomon maksaa raavaista kuin vähän nenärautaa.
Kulkee vain nimismiehen kintereillä huutokaupoissa.

Siitä jo hänelle kiukkuaan purkavat rahattomat isännät:

— Kerkiät sinä joka paikkaan, mokomakin syöttiläs, lehmänhäntäkärpänen.

— Sitsontiainen.

— Toisten hädästä hyötyy, hylkiö.

Niille vain nauraa sileänaamainen lahtari, höyryävä sikari suupielessä.

Jouti mennä lehmäkampurat kaupunkimarkkinoille. Mitäpä hän kenenkään
hädästä.

Savilahteen tulee muutamana päivänä Harjun, naapuritalon isäntä
hätäisenä ja hoputtaa Tuomasta mukaansa huutokauppaan, jota nimismies
on tullut pitämään.

Lintuusi, perkele, on siellä taas, ja eläimet menevät polkuhintaan. Ei
ole ketään muita huutajia.

— Minkä minä heille voin. Jättää vielä minulle, ja hiisikö meidät
sitten perii, sanoi Tuomas, mutta lähti kuitenkin.

— Jokos isäntä nyt lehmiä huutaa, vaikka talvella möi itsekin? sanoo
lihakauppias ja iskeä räpyttelee nimismiehelle vetisiä silmiään.

— Vaikkapa jonkun huutaisi, sanoo Tuomas.

— Hyvä on, minä en kilpaile, sanoo Linruusi naama ilkeässä kureessa.
— Lähden tästä toiseen huutokauppatilaisuuteen. Nyt ei rahoja niin
justiin tiputella.

Linruusi lyö povelleen ja lähtee talosta. Pihaveräjällä sanoo vielä
mennessään:

— Kyllä sitä maanjussit olivat kukkona tunkiolla, mutta nyt on jo
toinen ääni kellossa. Antaa kaupunkilaisten saada halpaa lihaa.

— Helvetti, kiroaa jo nimismieskin. — Jollei se häviä minun jäljistäni,
niin minä ammun sen.

Huutokauppa jäi pitämättä.

Vain toistaiseksi.

Retulaiselta, kirvesmieheltä, menee viisisataa kuntaan ja sata vielä
muista veroista.

Ainoa lehmä myydään. Sen hinta ei riitä. Retulainen uhkaa hirttää
itsensä, vaimonsa ja lapsensa.

— Muukaan tässä ei auta. Voi iäinen perkele! Sanokaa, nimismies, mikä
tästä lopulta tulee?

— Mistä minä tiedän. Nälkä kurnii omiakin suoliani.

— Häh... ettäkö jo herrojenkin...? Vastahan saitte palkankorotusta.

Retulainen nauraa katkerasti.

       *       *       *       *       *

Mitä varten verot laitettiin niin suuriksi, kun oli tiedossa, ettei
kansalla ole varoja, tuskailtiin. Suuripalkkaisia kunnallisia virkoja
perustettiin, ja aina oli joku komitea tahi kokous istumassa, ja niistä
vaadittiin päivärahoja aina vain lisää.

— Kun jo kunnilla pitää olla yhtä mutkikas virkakoneisto kuin
valtiollakin.

— Siitäpä tässä suurimmat menot johtuvatkin.

— Niin, ja valtionkin virkakuntaa vain lisätään.

— No kyllä maamies viulut maksaa, ja herrat kyllä osaavat soittaa.

— Jokainen eläisi herrana, eikä kukaan tahtoisi tehdä työtä.

— Kukapa sitä... kun muutenkin elää.

       *       *       *       *       *

Tuomas Kokkokin yksinään huokaili: Turhapa tässä taitaa olla muutamien
yksityisten edistystyö. Hukka perii kuitenkin, jos tähän suuntaan
jatkuu.




16.


Kevätkylvöt jo orastivat.

Lauantai-illan saunaa odotellessaan katselee Tuomas kylvömaitaan, jotka
nyt ovat entisestään pienentyneet. Maapalstat olivat uutisasukkailla,
ja kirkas oras niilläkin jo rehoitti.

Tuomas oli itse kyntänyt, kylvänyt ja äestänyt. Aamuvarhaisella, käen
ensi kukuntaan, oli Tuomaalla jo sarka kynnettynä ja kevätkylvöt
lopuillaan, silloin kun toiset vasta aloittelivat.

Hyvältä näytti. Ohran oraskin kasvuvoimassaan kiertyi kuin kairan terä.

Kesannossa röyhäsi vihantarehulaiho. Siitä tulisi tuhansia kiloja aivan
kuin ilmaiseksi.

Juurikasvitkin olivat taimella. Se oli emännän ja palvelustytön työmaa.
Tuomas koetti katsella, näkyisikö rikkaruohon taimia missään, mutta
multa oli kuin seulottua.

Ennen oli Savilahdessa ahertanut kaksi renkiä ja joskus vielä apumies
kolmantena, eikä kylvöä oltu voitu toimittaa näin aikaiseen.

Silloin itse teet, kun toista neuvot ja komennat, oli Tuomaan isä ennen
sanonut, ja nyt hän uskoi sen.

Jokainen oman palstansa isännäksi ja työntekijäksi. Se oli peruste.

Työn paljoutta ei tarvinnut pelätä. Lepoaikoja jäi vielä kylliksi.

Varhain vain oli noustava ja toukomaille riennettävä, silloin sai
kaikkein parhaat tulokset. Iltapäivän sai käyttää miten halusi, lepoon
tahi henkisiin harrastuksiin.

       *       *       *       *       *

Tuomas seisoi rannalla ja katseli taloa iltapäivän valaistuksessa.
Se oli kuin värikäs taulu, kartanoineen ja peltoineen, taustalla
vaaleanvihreä metsä.

Se tuoksui voimakkaasti pihkalle, ja siellä soitteli lakkaamatta
lintujen kuoro.

Karja oli aamulla laskettu laitumelle jaloittelemaan. Nuori nurmi
oli sitä viekoitellut viipymään metsässä myöhäiseen. Nyt tuli vanha
kellokas veräjälle ja ammahti.

Kaiku kierteli pitkin rantoja. Nyt meni Alina laskemaan niitä
navettaan. Ne olivat säilyneet yleiseltä huutokauppojen
pyörremyrskyltä, olipa Tuomas saanut kahden uutisasukkaansakin lehmät
pelastetuksi.

Tuomas työnsi venheen vesille ja meloi pyydyksille.

Järvi lepäsi tyvenenä. Saunojen savuja näkyi toisiltakin rannoilta.
Metsä tuoksui ja käet kukkuivat joka suunnalla.

Ihana, kaiken korvaava oli tämä maamiehen kevät.

       *       *       *       *       *

Tuomas päästeli pyristelevät ahvenet merroista ja meloi rantaan.

Siellä olivat takaliston asuttajat vastaanottamassa. Kävivät
lauantai-illoin Savilahdessa saunomassa lystäilyn vuoksi.

— Tuliko kalakeitto?

— Aina vähän.

— Hoo, ahvenia vakallinen, kylläpä kelpaa.

— Miten siellä korvessa ojat aukeavat? kysyi Tuomas.

— Hyvin.

— Mikähän siinä, kun neljä tällaista jätkää on pullistamassa.

Siinä seisoi rannalla Saarakin housuissaan, saapasvarret mudassa,
poskilla raikas puna.

— Taidatte olla tyytyväisiä.

— Ihme, jos ei oltaisi.

Tämä oli hänen maailmansa, kotipiiri ja takalisto, jota hoivattiin
viljelyksille. Täällä olivat ihmiset onnellisia, ahtaasta ajasta
huolimatta. Tämä oli pienoinen murto-osa koko maasta, mutta ehkäpä
siihen pian päästäisiin muuallakin.

Hyvinkin pian, jos olisi hyvää tahtoa.

       *       *       *       *       *

— Katsohan, näin paljon minä sain.

Alina levitti sylintäyden tuomenkukkia pirtin pöydälle.

Alina oli kuin nuori tyttö siinä kukkiensa keskellä.

Tuomas hymyili.

Pojat, kolme vankkaa työmiehen alkua, tulivat tupaan, mukanaan koivun
lehviä.

— Me laitamme näitä nurkkiin ja pöydän ympärille.

— Ja isän ja äidin kamariin.

— Eikö olekin hauskaa.

— Tehän laitatte kuin juhannuksena, muhoili Tuomas.

— Tämä onkin kevään juhla, sanoi Alina laittaessaan kukkia
vesilaseihin. — Mitä sanot. Tuomas, emmekö olekin hyvin onnellisia, kun
olemme pikkuviljelijöitä?

— Varmasti onnellisimpia ihmisiä maailmassa.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TUOMAS KOKKO ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.