Valkoinen ja musta

By Veikko Korhonen

The Project Gutenberg eBook of Valkoinen ja musta
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Valkoinen ja musta


Author: Veikko Korhonen

Release date: January 15, 2024 [eBook #72727]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Edistysseurojen Kustannus Oy, 1920

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKOINEN JA MUSTA ***




VALKOINEN JA MUSTA

Kirj.

Veikko Korhonen





Helsingissä,
Edistysseurojen Kustannus Oy,
1920.




I.


Majamäen tuvassa oli hiljaista. Illallinen oli äsken syöty, ja tyttö
näkyi vielä korjailevan ruuan tähteitä pois. Talon isäntä, vanha
Majamäki, istui mietteissään pihaikkunan ääressä ja katseli pihamaalle,
likaisten huhtikuun lumien alta paljastuvia peltoja ja sateista
taivasta.

Majamäki huokasi, kääntyi ikkunasta ja käveli toisiin huoneisiin.

Niitä olikin Majamäessä lukuisasti. Talo oli vanha ja samalla suvulla
ainakin jo viidennessä polvessa.

Ulkoa ja sisältä todisti talo varallisuutta. Majamäessä olivat
paikkakunnan parhaat metsät, ja siloiset vainiot olivat antaneet jo
muistettavista ajoista joka vuosi täyden sadon.

Talo oli järveen pistävällä niemekkeellä, jota vanhat puut verhosivat,
kartano kumpareella, josta pellot loivina laskeutuivat rantoja
tavoitellen.

Vanha, laudoitettu, aikoinaan punaiseksi maalattu asuinrakennus oli
isojen pihlajain varjossa, ja pienemmän, kellertävän piharakennuksen
varjostivat satavuotiset riippakoivut. Karjakartano oli uusittu, mutta
aittojen ovissa oli vielä menneiden vuosisatojen lukuja ja niitä
avattiin isoilla avaimilla.

Sisältä vastasi talo ulkonaista arvokkuutta. Huoneissa näkyi siellä ja
täällä raudoitettuja, vanhoja arkkuja ja ryijyjä, perintönä suvussa
kulkeneita. Haltijain nähtiin joskus hellävaroen aukoilevan arkkuja ja
tarkastelevan vanhoja ryijyjä. Menneinä vuosina oli pitäjällä puhuttu,
että arkut sisältäisivät vanhojen Majamäkien hopeat ja vasket, joita ei
hennottu hävittää, vaan jotka kulkivat perintönä suvussa.

Majamäki oli vähän yli kuudenkymmenen, vahvarakenteinen ja verkkainen
liikkeissään. Tukka, joka oli tasaiseksi leikattu, alkoi jo näyttää
valkoiselta. Parrattomilla kasvoilla oli useimmiten päättävä ilme, jota
hyväntahtoinen piirre suupielissä kaunisti.

Saara, hänen vaimonsa, oli nuorempi, lihava mutta pirteäliikkeinen.
Hänenkin hiuksiaan jo kaunisti vanhuuden väri. Heillä olikin ollut
aikoinaan murhetta siitä, etteivät saaneet lapsia. Myöhemmin saivat
he kaksi, joista Alli oli nuorempi, iloinen, hoikka tyttö. Risto
oli vahvarakenteinen ja äskeisessä kutsunnassa tullut hyväksytyksi
sotaväkeen.

       *       *       *       *       *

Majamäki käveli huoneissa, jotka tuntuivat aina näin illan hämärässä
erikoisen viihtyisiltä.

Ja oli tälläkertaa tärkeää ajateltavaakin. Eihän voinut kieltää, että
tuntui vähän vaikealta laskea ainoa poikansa outoon ja vieraaseen
maailmaan. Aamulla piti Riston lähteä sotaväkeen. Itseasiassa oli
Majamäki ylpeä siitä, että hänen pojastaan tuli sotamies, mutta
sittenkin siinä oli jotain, joka pyrki mieltä painamaan.

Ei silläkään, että talo olisi yhtä miestä kaivannut. Olihan Majamäessä
miehiä. Ja saihan poika nähdä maailmaa.

Mutta jos nyt olisi ollut vapautta puoltamaan lähtö, niinkuin kerran
ennenkin, olisi ollut toista.

Majamäki koetti tutkistella tätä omituista vastenmielisyyttään, jota
hän tunsi Riston lähtöä ajatellessaan.

Taisi olla vain semmoista mitä lienee ollut tyhjänpäiväistä. Ikävää
erota pojasta, ei kai se muuta sen kummempaa.

— Kas, vielähän isä on valveilla.

Risto tuli väliköstä tupaan ja istui isänsä viereen.

— Vielähän tässä... ei tunnu untakaan kuuluvan... ja mietin sinun
lähtöäsikin.

— Mitä siinä on miettimistä?

Risto näytti olevan reippaalla tuulella. Sotaväkeen lähtö oli hänestä
jotain suurenmoista. Rupesiko sitä ukko nyt suremaan? Tuskin. Olihan
isä ollut alusta pitäen innokas ja väsymätön suojeluskuntamies. Ehkä
vain ero tuntui hänestä ikävältä.

— Tuli tässä vain mieleen, että miten sinä siellä vieraassa paikassa...
virkkoi Majamäki, jotain sanoakseen. Poika näytti melkeinpä iloiselta.
Mitäpä hänelle satunnaista mielialaansa tässä...

Vaikka olihan ennenkin puhuttu pienimmätkin asiat avomielisesti pojan
kanssa.

Risto naurahti kevyesti.

— Jopahan tässä nyt semmoisia suremaan. Ainahan tuota aikamies toimeen
tullee missä vain.

Riston povessa värähti. Hän tässä näin keveästi puheli lähdöstä ja
vanha isä tuossa varmaankin tunsi eron ikävätä. Olihan se selväkin.
Isä oli jo vanha ja olisi mielellään pitänyt ainoan poikansa luonaan.
Mutta eihän isän olisi pitänyt nyt näin... Olihan jokaisen täytettävä
velvollisuutensa. Ja kaipa jokainen sen ilolla täyttikin. Ennen
kaikkea ne, jotka olivat olleet mukana maata vapauttamassa punaryssien
painajaisesta.

Risto ei voinut olla kumminkaan kysymättä isältään:

— Olisiko isä sitten tahtonut, ettei minusta olisi sotamiestä
tullutkaan?

— En. Sitä minä en ole edes ajatellutkaan.

Hetkisen kestäneen äänettömyyden jälkeen virkkoi Majamäki:

— Oli vain tässä jotain sellaista niinkuin aavistuksen tapaista. Olen
ikäni ollut sellainen aavistelija, eivätkä aavistukseni ole aina turhia
olleetkaan.

— No mitä sitten nyt aavistelet? kysyi Risto.

Ukko näytti hetkisen aprikoivan ennenkuin sanoi:

— Ei niin erikoista. Tuntuu vain niin kuin et tulisi samanlaisena
takaisin.

- Majamäki hymähti ja vilkaisi melkein arastellen poikaansa.

Ristokin naurahti. Mitähän isä nyt mahtoikaan punoa päässään.

— Miksipäs tuolla mahtanee muuttua. Tuleehan ehkä vain miehekkäämmäksi.

— Niin kai.

Pirtin penkillä istuivat vaieten isä ja poika. Ulkona oli hämärä yö,
mutta pirtin henki valvoi. Vanha kaappikello katseli vanhusta ja
nuorukaista. Sen sisästä helähti sydänyön lyönnit.

Majamäet olivat olleet aina kunnon miehiä kaikessa ja nyt mietti isä,
miten poika jaksaisi välttää kaupunkielämän kiusauksia. Risto oli vielä
nuori ja kokematon ja siellä saattaisi olla huonoja toveriakin.

— Koettaisit nyt siellä pysyä kaikin puolin sellaisena kuin nyt olet,
sanoi hän pojalle.

— En minä siellä seikkailijaksi rupea, suotta sitä pelkäät, sanoi Risto.

— Se on oikein ja kyllähän minä sinuun luotankin. Hyvää yötä vain.

Majamäki poistui kamariinsa, mutta Ristoa ei haluttanut vielä
nukkumaan. Seistyään hetken pirtin ikkunassa meni hän ulos.

Pihamaan ympäröi hiljainen hämärä. Risto käveli kertaan pihamaan yli ja
istahti portaille.

Toisaalta tuntui vaikealta jättää koti, mutta toinen puoli tuntui
painavammalta.

Isänmaa ennen kaikkea, sitten vasta koti.

Hetkisen siinä istuttuaan lähti Risto kävelemään kylätielle. Ei
ollut mitään erikoista asiaakaan, kävelipähän vain siinä hiljaisessa
hämärässä.

Mäntymetsä humisi tien varrella. Paikoitellen paljastuneesta maasta
nousi voimakkaana sammalen ja mullan tuoksu.

Kohta tulisi toukokuu, ja peltotyöt alkaisivat Majamäessä. Hän ei olisi
niitä tälläkertaa tekemässä. Ehkei vielä seuraavanakaan keväänä.

Minkäpä sille, että sitä ajatellessa tuli esille hiljainen huokaus.

Risto oli mietteissään ehtinyt kävellä jo kylän läpi. Siinähän oli jo
Särkkä, kylän taloista viimeinen.

Risto pysähtyi vaistomaisesti. Mitä hän tänne asti? Särkän komea tytär
Elina saattaisi ajatella, että hänen tähtensä tässä on kävelty...

Risto hymähti melkeinpä alakuloisesti. Ei voinut kieltää, etteikö olisi
tullut Elinata katselleeksi. Olihan heidän välillään olemassa jotain
sanatonta. Olisi ehken ollut enemmänkin, jos ei Särkän tytär olisi
ollut niin kovin ylpeä.

— Hyvää iltaa. Mihin sinä olet menossa?

Risto kääntyi. Elina seisoi siinä hänen takanaan ja hymyili.

— Eipähän ollut erikoista matkan määrää, tulin vain lähteneeksi
kävelyyn. On vähän niinkuin matkanteko mielessä, niin ei unikaan
vaatinut velkaansa.

— Niin, sinähän lähdet sotamieheksi, sanoi Elina. Tuleekohan ikävä.

Elina silmäsi uteliaasti poikaan.

— Saa nyt nähdä. Kukapa minua täälläkään kaipaisi ja niinpä koetan olla
minäkin ikävöimättä.

Tyttö katsoi pitkään ja tutkivasti poikaan. Näytti hyvin käsittävän
sanojen tarkoituksen.

— Eipä tiedä, jos joku ikävöisikin.

Poika jäi askelen jälemmäksi ja katseli pitkään ja tutkivasti tyttöä.

— Silloin ehkä minullekin tulisi vielä enemmän ikävä.

Tyttö oli nuori, ehkä kahdenkymmenen. Runsaat kellertävät suortuvat,
jotka olivat kiireessä jääneet valloilleen, ympäröivät kapeahkoja,
miellyttäviä kasvoja. Tummissa silmissä oli tälläkertaa lämmin loiste.
Ne silmät olivat aina tavallisesti tutkivat ja vakavat, samalla kuin
pieni siro pää oli ylpeästi pystyssä.

He olivat kävelleet hetkisen vaieten. Särkän ylpeä tyttö mietti, että
nyt menee poika, josta hän pitää enemmän kuin kenestäkään toisesta,
pois kotoa, ja menee ehken niin, ettei heidän välilleen jää sen
lämpimämpää kuin ennenkään. Hän olisi tahtonut sanoa jotain välitöntä
ja lämmintä, mutta ei uskaltanut.

Eiköhän poika voisi jos tahtoisi?

Risto oli miettinyt samaa. Vaikeni kuitenkin, peläten sanojen särkevän
senkin, mitä oli heidän välillään olemassa.

— Oletpa sinä nyt äänetön, sanoi Elina. Tiesin sinun lähtevän, ja siksi
ajattelin, että tahtoisit sanoa hyvästisi minullekin ja siksi tulin.

Tytön ääni värähteli.

— Olit kovin hyvä kun tulit, sanoi Risto. En olisi uskaltanut
kuitenkaan tulla luoksesi.

Tyttö naurahti kevyesti.

— Kovinpa arka sinä olet.

He olivat tulleet jo Särkän ohi ja Elina pysähtyi.

— On jo myöhä ja minun täytyy mennä. Muista nyt joskus tällaisiakin
tyttöriepua.

— Ehkä useammin kuin tuuletkaan.

Tyttö ojensi kätensä ja teki sen tavalla, jossa oli lämpöä.

Risto seurasi tyttöä katseellaan kunnes tämä oli mennyt sisään
pihaveräjästä.

— Hän ehkä sittenkin pitää minusta, mietti poika kylätietä kävellessään.




II.


Seuraavana aamuna ajeli Risto asemalle. Renkipoika oli kyytimässä.
Riston ikätoveri ja hyvä ystävä, Honkamaan Ville, oli tullut mukaan.
Hänkin oli sotapalvelukseen menossa.

Toverukset olivat vapaustaistelussa olleet jo monessa tulessa ja
muistelivat nytkin kapinakuukausien vaiherikasta elämää, ja erikoisesti
Karjalan rintamalla käytyjä kiivaita taisteluja.

Ei ollut kiirettä. Hevonen sai mennä miten halutti.

Huhtikuun aurinko sulatteli viimeisiä lumia ja muutamissa paikoin tien
varrella äestettiin jo kauramaita.

Tuli mieleen kotoiset peltosarat ja pian alkavat kevättyöt. Valittaa ei
kuitenkaan tahtonut, vaikka näin piti jättää kotityöt.

— Sanohan peittelemättä, menisitkö mieluummin rintamalle kuin
sotapalvelukseen? virkkoi Ville.

— Tappelemaan tietysti halukkaammin, sehän on selvää. En silti
vastenmielisesti mene tännekään.

— Tarpeen kai se on harjoituskin, vaan eipä sitä kapinatalvena joutanut
paljon muistamaankaan. Saa nyt nähdä, miten monen mielistä on miehissä,
kun sinne päästään.

— Se on selvää, että monenlaista on, myönsi Risto. Punaisia sinne
tulee, se on varma.

— Pahennusta aikaansaamaan.

Miehet vaikenivat. Oli väärin, että yhä edelleen vedettiin rajat
selviksi eri yhteiskuntaluokkien välille. Mitä voi sille. Siihen olivat
sosialistit niinkuin porvarit kieltämättä syyllisiä.

Jospa aika kerran vielä tämän muuttaisi. Toisi selvityksen tavalla tai
toisella.

Tultiin asemalle. Siellä oli jo nahkapoikia parvittain samaan
kaupunkiin menossa kuin hekin.

Heidän joukossaan oli sanovata kaikenlaista. Joku kiukutteli, että
kesänajaksi piti joutua kaupunkiin.

— Rakentaisivat ne kasarminsa maalle. Olisihan se toista kuin nieleksiä
kaupunkien pölyä.

— Vai pitäisi tässä uudet kasarmit teille, virkkoi joku pojista; Onhan
se suuremmoista asuttaa ne ryssien isot kasarmit.

— Hyi helkkari. Sinne ryssän likoja haistelemaan.

— Kyllä vesi puhdasta tekee.

— Meidän kai ne on pestäväkin.

Muuan naapurikylän poika tuli tervehtimään Ristoa.

— Sinusta kai tehdään siellä kyökkäri, sanoi leikillään.

— Tottuneempi sinusta tulee. Vellipadan ääressäpä se naapuri oli
silloin, kun miehet tuliruiskuja hoitelivat.

— Hiton porvari, mutisi poika ja katosi.

— Siitäkin on tullut punikki, vaikka oli silloin suojeluskunnassa,
sanoi joku miehistä.

— Elä... vai käänsi kelkkansa...

— Oli puuhannut itseään suojeluskunnan päälliköksi ja kun ei
onnistunut, niin suuttui.

— Voi saamari! Sille laitetaan hameet kasarmilla.

Joukossa oli muutamia, joiden mielialan selvästi erotti naamasta.
Lähtö sotapalvelukseen näytti heistä olevan vaikeata ja kokonaan
vastenmielistä.

Se selvisi sanoistakin.

— Turhaan siellä vain kuluu miesten aika. Toista jos jotain työtä
tekisi.

— Täytyyhän se sotaväki olla porvareilla.

— Tottakai. Pitäähän se olla etujen suojelija.

— Huonoa siellä kuuluu ruokakin olevan, jurahti joku.

— Vaan tästä pojasta eivät paljoa hyödy, reuhasi muuan.

Risto oli kuunnellut miesten keskustelua. Suuttumus kuohahti hänessä.

— Häpeisitte! On nämäkin isänmaan poikia ja kansalaisia.

Sanoja sinkoili vastaan:

— Ei meillä ole isänmaata. Puolustakoot sitä ne, joilla on maat ja
mannut.

— Ja jotka muilta töiltään joutavat.

— Niin on. Ja kyllä se vielä muuttuu, kunhan...

— ... punikit pääsevät valtaan, niinkö?

Kuului hyväksyvää naurua.

— Naurakaahan nyt vain. Näytetään se vielä, että pääsevätkin.

Asia sai jo leikillisen käänteen.

— Voi näitä poikia poloisia.

— Mitähän näille tehtäisiin?

— Pitäisi antaa pintaan, muttei kehtaa käsiään heissä pilata.

— Sepä se. Antaa raukkojen olla.

Juna oli lähtenyt jo liikkeelle, ja pojat melusivat äänekkäästi.
Erillään muista istui Risto ja mietti kansalaisten sekaviksi käyneitä
välejä. Ainoa, jossa hän löysi kokonaisuutta ja lämmintä yhtenäisyyttä,
oli suojeluskuntaliike. Kaikki olivat suojeluskuntien riveissä kuin
yksi sydän ja yksi sielu. Mieliala pikkuharjoituksissakin oli innostava
ja isänmaallinen. Siellä ei halveksittu isänmaallisuutta, se oli siellä
korkeassa kurssissa. Tappeluhalu ja puolueellisuus oli ainakin hänen
kotiseutunsa suojeluskuntalaisten joukossa enimmäkseen vierasta, vaikka
heitä punaiset siitä syyttivät. Järjestyshalu ja oikeudentunto siellä
määräsi.

Niin ainakin siellä, mitä hän tunsi ja tiesi. Oliko samoin kaikkialla?
Hän omasta puolestaan uskoi olevan.

Saisi sitten nähdä, miltä tässä suhteessa näyttäisi sotilaskasarmissa.




III.


Toukokuu oli jo tullut ja metsä sai pehmeän kevätvärinsä. Käki
kukahteli kasarmin takana metsässä ja se lisäsi poikien koti-ikävää.
Useimmat olisivat tahtoneet olla aurinkoisina kevätpäivinä
kotikamaralla.

Tuli yhtämittaa mieleen kotitanhuat ja ihmiset siellä. Mitä tehdään nyt
kotipelloilla? Kuka äestää kauramaata ja kaivaa suon ojaa?

Sunnuntai-iltapäivät olivat kaikkein pahimpia.

— Nyt siellä pojat ja tytöt menevät kyläkeinulle.

— Ja Jukka kävelee sinne hanuri kainalossa, ja sitten tanssitaan.

— On niillä siellä lystiä.

— On varmasti, toista kuin täällä.

Vaietaan, mutta ajatukset kiertävät vielä kotona.

Ja sunnuntai-illan ikävä polttaa. Ruokailuhuoneessa on äsken tanssittu,
mutta se poikaparissa tanssiminen on sellaista kuin on.

— On siellä kotikylässä nyt pojilla tyttöjä, kun suurin osa pojista on
täällä, sanoo joku synkkänä.

— Täällä ei saa edes kasarmin aidan takaa tyttöjä katsella.

— Kadulla saa.

— Ilotyttöjä. Hyi perhana!

— Mistäpä tuli paremmat?

Toiset pojat olivat menneet kaupungille, Risto oli jäänyt kasarmiin ja
etsi itselleen sopivaa lepopaikkaa kasarmin pihalta. Hiekkaa ja kovaksi
tallattua soraa kaikkialla. Kuva kotoisesta pihamaasta lensi pikaisena
mieleen. Siellä ne nyt nurmikolla rengit loikovat, ja päiväläis-ukit
lataavat piippunsa, nauttiakseen nousevan nurmen tuoksusta ja
sunnuntairauhasta.

Ei. Täällä tukehtuu!

Risto meni läheiseen puistikkoon ja heittäysi nurmelle. Se oli
tallattua ja likaista. Paperinpalasia ja muuta roskaa, ja tuuli toi
jostain inhottavaa asfaltin ja lian hajua. Täytyi etsiä syrjäisempi
paikka.

Vältti paremmin, vaikka oli jäkälää ja kuivuneita käpyjä alla. Pään
päällä humisi kumminkin mäntymetsä.

Risto kaivoi kirjeen poveltaan. Se oli tullut aamupostissa ja oli
Elinalta. Risto oli lukenut sen jo kaksi kertaa ja silmäili nyt jälleen
sitä. Kirje oli vain tavallinen, tuttavalliseen muotoon kyhätty.
Kotipuolen asioita, ja lopussa lämpimät terveiset Elinalta itseltään ja
äidiltä, joka oli ollut Särkässä käymässä ja valittanut ikäväänsä. —
Mitä se nyt sitä vieraille ihmisille...

Mutta ehkäpä äitikin ajatteli Elinaa, koska siellä kävi ja hänestä
puhui. On ehken ollut puhetta, että Elina kirjoittaa Ristolle.

Siksikö vain Elina kirjoittikin?

Risto jäi miettimään. Olisi tahtonut olla aivan samalla hetkellä Särkän
pihakamarissa pöydän yli katselemassa Elinaa. Olisi voinut sanoa
arkailematta, että rakastaa häntä suuresti ja lämpimästi.

Rakastiko hän todellakin?

Varmasti. Peruuttamattomasti.

Täällä kasarmin ikävässä hän tunsi, että Elina oli hänelle kokonainen
maailma.

Hän ei ehken ikävöinytkään kotia, vaan Elinaa.

Elina, Elina, kylän ylpein ja somin tyttö, olisitpa tuossa nyt
vierelläni!

Risto kiintyi mielikuvaansa.

Elina siinä loikomassa, tuossa aivan lähellä, ei tässä, vaan Särkän
pihamaan takana, omenapuiden varjossa. Pää käteen nojaten, toinen käsi
nurmea nykkien, silmissä se sama loiste kuin silloin illalla kylätiellä.

— Mitä sinä katsot? kysyy tyttö ja punainen suu, kuin kypsä marja, on
hienossa hymyssä.

— Sinua vain, sanoo poika. En aio ketään muita katsellakaan.

— Vähänpäs, naurahtaa tyttö. Mitäpä sinä minusta...?

— Turhan takia... kun ei ole lupa kuitenkaan.

— Kyllähän katsoa saa, virnailee tyttö.

— Mutta ei koskea?

— Niin no, miten senkin kanssa sitten lienee, sanoo tyttö ja hieman
punastuu, katsoo muualle ja taas häneen. Huulet värähtelevät
yhtämittaisessa hymyssä.

— Uskaltaisikohan? kysyy vielä poika, ja tyttö sanoo siihen hiljaa: —
Eipä näy uskaltavan, ja naurahtaa.

Silloin hän tarttuu siihen pieneen, valkokiharaiseen päähän ja suutelee
punaiselle suulle, suutelee silmiä ja pehmeää poskea. Ei, hän ottaa
koko tytön syliinsä ja pusertaa... miten sillä onkaan pehmeä povi ja
taipuva vyö tein en.

Kasarmilta rämähtää yhtäkkiä harmonikan isoääninen kurnutus, ja Risto
herää kuvitelmistaan. Koti-ikävä riipaisee kipeästi.

— Sepä perhana, että tässä näin lapsettaa. Pitää mennä toisten joukkoon.

       *       *       *       *       *

Hanuri läähätti, ja jalkoja lyötiin permantoon niin, että pöly nousi
kattoon. Pojat pyörivät kiinni toisissaan ja hihkaisivat väliin.

— Näytetään sotapojan luonto.

— Kiivaampi tahti ja enemmän ilmaa haitariin!

Ilma huoneessa sakeni, ja näkyi vain kiivaasti liikkuvia päitä ja
sekaisin sätkyviä jalkoja. Kuului naurua ja hanuri haukkoi kuin hukkuva
henkeä.

Hetken perästä pyyteli joku:

— Lopettakaa jo.

— Ei kuin aamupuolella!

— Ja sitten luhtiin halaamaan ja sieltä suoraan kynnökselle!

— Kiväärillä kyntämään!

Risto meni mukana, löi saappaan kantaa lattiaan ja ähkäisi. Ei voinut
mitään koti-ikävälle ja sille, että kasarmi tuntui vastenmieliseltä.

Olisi saanut olla tappelemassa! Täällä oli aina kaikenlaista matalaa
kuultavana ja nähtävänä. Rivous oli poikien kesken yleistä puheessa ja
muussa, ja sitten punaiset akiteeresivat tovereitaan.

Katunaiset olivat kuin takiaiset poikien kimpussa yhtä mittaa.

Kaikelle tälle ei voinut päällystö eikä kukaan mitään. Jos heille sanoi
siitä, niin koti-ikävää syyttivät ja kirosivat, että täytyyhän jotain
huvia olla.

Tässä oli jotain takaperoista, joka olisi vaatinut muutosta. Kasarmit
ainakin maaseudun terveeseen ympäristöön! Pojat silloin siellä asemalla
eivät turhaa puhuneetkaan. Niin se pitäisi olla. Kaupungit ovat myrkkyä
sotaväelle, mutta maaseudun terve elämä, se olisi toista. Miksei tätä
ymmärretä?

Ristolle tuli tästä kiire puhumaan toveriensa kanssa.

— Kuulehan, Ville, se olisi jotain, jos nämä kasarmit olisivat maalla.
Kaupunkien ilma ei sovi sotapojille.

— Samaa olen minäkin ajatellut. Täällä tukehtuu.

— Ja sitten muutenkin... nuo pahuksen ilonaiset, vievät rahat ja voimat.

— Sepä se. Siellä maalla niitä ei olisi kärkkymässä joka askeleella.

Puhuttiin poikien nais-seikkailuista.

— Joko sinäkin olet ollut mukana? kysyi Risto toveriltaan.

Ville vastaili vältellen.

— Vaikea niistä on joskus eroon päästä. Koti-ikävää sillä semmoisella
monikin haihduttelee.

Pojat olivat tulleet pihalle ja kävelivät hetkisen vaieten. Sitten
sanoi Risto:

— Sinullakin pitäisi olla joku, jota ajattelisit... semmoinen hyvä
tyttö siellä kotopuolessa.

Ville näytti vakavalta.

— Eipä sitä minulla ole. Sinulla ehkä on, koskapa siitä tiedät puhua.

Risto hymähti suopeasti.

— ... niistä niin tiedä... tytöistäkään.

— Mutta jotain sellaista kuitenkin on? uteli Ville.

— On kyllä, mutta ei mitään varmaa vielä.

— Siksipä sinä et muiden mukana kuljekaan kaupungilla. Olisipa
minullakin...

— Tahtoisitko sitä?

— Kyllä. Ei minua yhtään poikien kuhertelu miellytä.

Pojat olivat istuneet kasarmiaitauksen kulmaukseen. Ville ei tahtonut
enää kysellä toverinsa salaisuuksia. Näytti niin kuin tämä siinä
istuessaan olisi ollut hyvin kaukana. Ehkäpä oli sen luona, joka oli
hänen suojelushengettärensä, hyvä tyttönsä, joksi hän sitä nimitti.

Jospa hänelläkin olisi sellainen tyttö, jota voisi ajatella ja
rakastaa. Melkein kokemattomana kaikesta oli hän nyt joutunut
maailmaan. Koti-ikävä poltti ja mieltä jäyti häpeä, että oli kerran
tullut langenneeksi huonon naisen pauloihin.

Puistatti sitä ajatellessa, mutta samalla tuntui veressä outo
kipenöinti. Oliko se himo, joka niin orasti?

Miksi hän ei voinut sitä sanoa suoraan Ristolle, tunnustaa, mietti
Ville. Tiesihän Risto ja ehkä näkikin miten oli. Nyt ehkä ajattelee,
että en tahtonut olla suora häntä kohtaan.

Ville tarkasteli Ristoa, joka näytti olevan omissa ajatuksissaan.
Voisihan hän sanoa vastakin.

Risto ei kuullut enää poikien jyskettä. Hän oli Särkän pihakamarissa
ja puheli tytölle, jota hän nyt koti-ikävän kiihdyttävällä voimalla
rakasti.




IV.


Voi miten kuuma ja pölyinen oli kaupunki kesäkuun helteessä. Kahdessa
pienessä puistossa oli varjoisaa, mutta sinne oli harvoin tilaisuutta
mennä. Harjoitukset olivat keskipäivällä ja aamuin ja illoin oli
muutakin tehtävää kuin puistoissa kuljeksia.

Risto ei sinne halunnut mennä. Siellä oli ne ainaiset ilolinnut
virnistelemässä ja akiteeraamassa.

Ville kävi siellä joskus iltaisin ja kertoi mitä oli nähnyt ja kuullut.

Laitakaupungin tytöt siellä kieppuivat poikien kintereillä ja joukolla
puhuttiin rivouksia ja vuoroin politiikkaa.

Urakalla siellä koetettiin kiihoittaa kapinahenkeä. Kylvö menikin
usein suotuisaan maaperään. Tasamielisetkin pojat alkoivat mielessään
kapinoida. Miksi nyt oli perustettu sotalaitos, kun siitä oli jo niin
kauan saatu olla rauhassa? Miksei saanut olla edes kuuminta kesän aikaa
kotonaan?

Ja sitten koti-ikävä pakotti hakemaan näistä katuperhosista ystäviä ja
rakastajattaria. Nämä laitakaupungin rikkaruohot saivat korvata pojille
kaukaisen kotikylän siskon ja mielitietyn.

Keskipäivän aurinko paahtoi huumaavasti. Pojat palasivat
harjoituksista. Velttoina ja väsyneinä raahustivat jalat katukivitystä.

Risto naurahteli itsekseen. Tämäpä oli sotapoikien ryhtiä. Muistui
mieleen suojeluskunnan harjoitukset siellä maalla, kotikylässä.
Jäsenissä tuntui teräkseltä ja tanner kumisi jalkojen alla. Mutta
siellä olikin kaikki se kotoinen, joka innosti ja kohotti. Täällä ei
ollut muuta kuin hämärä tunto, että täyttää velvollisuutensa.

Jos ei olisi ollut mitään mustaa ja tympäisevää olemassa, jos kaikki
olisivat olleet yksimielisiä tehtävänsä tärkeydestä, niin ehkä olisi
voinut paremmin säilyttää ryhtinsä.

Nyt ei tullut sotapojan luonto näkyviin muussa kuin reuhaamisessa.

Yksilöiden innostus laimeni joukkohengen painosta.

Minkäpä sille... Pääsisihän täältä vielä kotikunnaillekin temppuja
tekemään. Saisihan siellä niinkuin ennenkin nähdä ja tuntea, että vielä
on isäin henkeä pojissa ja heissä maalla tuki ja turva ja järjestyksen
vahvat vartijat. Näihin järjestöihin kuului jäseniä kaikista
yhteiskuntaluokista, ja oli turvallista tuntea ja tietää, että nämä
tulisivat säilymään kaikesta vastustuksesta huolimatta niin kauan kuin
lain pyhyys ja oikeuden tuntokin säilyisivät maassa.

       *       *       *       *       *

Päivä oli jo illoillaan. Omassa syrjäisessä paikassaan luki Risto
kirjettä. Se oli Elinalta.

Tänään olikin hänellä kuin juhlapäivä. Päällystöltä oli hän saanut
ilmoituksen, että hänen pyytämänsä kolmen päivän loma oli myönnetty,
käydäkseen kotonaan, jossa vanha isä sairasteli. Ja nyt sitten kirje
Elinalta.

       *       *       *       *       *

 »Täällä ovat tuomet vielä kukassa ja pihlajatkin avaavat jo kukkiaan»,
 kirjoitti Elina. »Kohta onkin jo juhannus ja pojat ovat käyneet jo
 monena iltana kylän yhteistä kokkoa rakentelemassa. Sinä vain et
 taida sille kokolle päästä. Kuulin kyllä siskoltasi, että olet lomaa
 pyytänyt, josko sitten saanet.»

 »Kävin Majamäessä joku päivä sitten. Isäsi valitteli sairauttaan ja
 äitisi tuntui ikävöivän sinua. Kaunista sielläkin oli. Pihapihlajat
 olivat jo kukassa yleensä, vaikka meillä näkyy vasta muutamia
 auenneita. Kelpaa siellä kerran nuorikon liikkua, kuka sitten
 lieneekin. Jos sieltä pääset kotonasi käymään niin pistäypä Särkänkin
 yksinäistä tyttöä katsomassa.»

Kirje sai kuumat veret Riston poskille. »Kelpaa siellä nuorikon
liikkua.» Elina siis hyväksyi Majamäen tulevaksi kodikseen. »Kuka
sitten lieneekin.» Eihän Elina hänelle muutoin niin kirjoittaisikaan,
jos ei kerran välittäisi hänestä.

Ei ollutkaan enää kuin muutamia päiviä juhannukseen. Hän pääsee kotiin.
Ja sitten kylän kokoille, vaikka Elina ei osaa odottaakaan.

Ville huhuili Ristolle ja tuli kohta reippain askelin hänen luokseen.

— Kuulehan, minä olen saanut heilan itselleni ja vieläpä
paremmanpuoleisen, sanoi hän heittäytyen nurmelle loikomaan. — En ole
siitä vielä ennen sinulle puhunut ja vasta minä sen sainkin selville
eilen illalla siellä tanssiaisissa.

— Ooho, pikku Kaarin, niinkö?

— Niin juuri. Eikä olekaan liian pieni, melkein yhtä suuri kuin sinun
Elinasikin.

— Mistä sinä tiedät, että se Elina on?

— No kyllähän minä... häneltähän sait juuri kirjeenkin. Suotta sinä
sitä salailet. Sanoinhan tuon minäkin.

— Olkoonpa sitten onneksi. Kaarin taitaa tosiaankin olla kunnon tyttö,
siltä hän ainakin näyttää.

— Niin ja hemmetissä, kun hän on käynyt koulujakin ja isä kuuluu olevan
rikas kuin peijakas. Kelpaa sitä kerran näyttää kotikyläläisillekin.

— Kyllä vain... rikkaus tuo ei nyt sinulle liene pääasia.

— Ei olekaan. Tulinpahan vain muuten kehaisseeksi.

— Ja oletko ihan varma asiastasi? Omasta puolestani en
kaupunkilaistyttöjä, vaikka kunnollisiakin ovat, pidä oikein varmoina.
Ovat semmoisia hepsankeikkoja... Tätä nyt en osaa sanoa, ja toivonkin
sinulle kaikkea hyvää.

Toveruksilla oli paljon puhuttavaa toisilleen. Kumpainenkin odotti
tulevia päiviä valoisina ja onnen täysinä.




V.


Majamäessä oli tehty puhdasta juhannukseksi. Valkoisena hohtelivat
tuvan ja eteisvälikön permannot. Puuttuivat vain koivut pirtin nurkista
ja portailta ja pihlajan kukat seinän raoista.

Rehevät vainiot uneksivat hiljaisessa suvituulessa. Keskikesän henki
ympäröi taloa ja tanhuvia.

Vanha Majamäki istui kamarinsa sängyn laidalla ja poltteli
pitkävartista piippuaan, isän perintökalua. Ikkuna oli auki ja siitä
toi tuuli sisään ruispellon tuoksua. Lupaavana se siinä järveen
viettävällä rinteellä huojahteli tuulen henkäilyjen sitä hyväillessä.

Majamäki oli sairastellut, mutta tunsi nyt jo itsensä virkeämmäksi.
Ehkäpä miehuuden voimat vielä voittaisivat lähentelevän vanhuuden.
Hän olikin jo kuudenkymmenen. Ei ihme, jos voimat joskus loppuivatkin
ja sairaus tavoitteli. Vanhemmiltaan oli hän perinyt heikon
ruumiinrakenteen, joka ei enää tahtonut kestää ankarassa työssä.

Mutta pojalla oli vahva ruumis ja hyvä terveys. Ristosta tulisikin
vankempi suvun jatkaja kuin entisistä Majamäkeläisistä. Pääsisi nyt
vain kotiin sieltä sotapalveluksesta. Joutaisi olla ainoa poika
talon töitä johtamassa ja itse tekemässä. Kunpa vain tulisi miehenä
takaisin. Kuuluvat hurjaa elämää siellä elävän. Liehän noissa kuitenkin
sellaisiakin, jotka pysyvät erossa semmoisesta.

Saara tuli kamariin.

— Minullapa on uutisia. Risto on saanut loman ja tulee ehken tänään
kotiin.

— Mistä sitä kuulit?

— Niemelän poika on tullut eilen kotiin, lomalle hänkin, ja kuuluu
sanoneen.

— Mistä ne nyt sitten ehti tämän matkan päästä tietoja kuljettaa. Hyvä
on. Joutuisi poika iltasaunalle. Sano renkilöille että koivuttavat
Ristonkin kamarin.

— Kyllä siitä nyt huoli pidetään.

       *       *       *       *       *

Päivä oli jo illoillaan. Risto nojasi kotinsa peltoveräjään ja katseli
vainioita ja taloa niiden keskellä. Majamäki oli kaunis. Ei sitä Elina
suotta kiittänytkään. Eikä sitä ollut jakamassa hänen kanssaan muut
kuin Alli, hänen ainoa siskonsa.

Talosta kuului ääniä. Tytöt siellä lypsytarhassa pölisivät. Äiti kuului
heille jotain huutavan. Miehet palasivat hakatietä pihaan. Ovat kai
olleet viemässä hevosia hakaan. Vieläkö lienee isä sairas?

Pian mennään saunaan ja hänkin tästä joutuu. Mitähän, jos tuota
ruispellon ojaa myöten puikkisi salaa saunaan, riisuisi hissuksiin
ja juoksisi lavoille miesjoukkoon. Saattaisivatpa nostaa aikamoisen
porinan. Miehet pitivät joka-ainoa hänestä ja ikävällä oli erottu.

Ja sitten saunan jälkeen on ehtooateria ja kokoille meno. Sinnekin
voisi mennä salaa.

Saisi katsella kenen kanssa Elina puhelee ja tanssii.

Elina ja tuleva juhannusyö toi sykäyttäviä ajatuksia. Kokoilta saa
palata Elinan kanssa Särkkään ja mennä hiljaisen pihamaan yli aitan
portaille tahi pihakamariin. Kamarin ikkunalla kukkii verenpisara ja
kiertoheinä. Ikkuna on auki ja ulkona valoisa yö, Elina istuu hänen
polvellaan ja hän saa ensikerran suudella hänen punaista, sievää
suutaan. Juhannusyö. Tälläkertaa se on varmaan hänen juhannusöistään
ihmeellisin ja ihanin.

Risto lähti pihaan. Portaissa tomahti Alli häntä vastaan.

— No, siinähän sinä olet!

— Tässähän minä... osasitkos odottaa?

— No jo toki, kun kertoivat, että tulet.

— Kuka kertoi? Kun minä ihan salaa meinasin...

Miehiä tuli tuvasta alusillaan saunaan menossa.

— Katsos poikaa, eikös tullut!

— Jopas vain. Tulehan saunaan.

— Kaupungin likoja huuhtomaan.

Joutui siihen äitikin lämpimästi hymyilemään ja puhtaita vaatteita
tarjoamaan.

Ristoa melkein liikutti vastaanoton lämpimyys. Jokainen oli kai
kaivannut häntä, niin kuin hänkin kotia.

Vanhan Majamäen kasvot kirkastuivat, nähdessään poikansa kotiutuneena.
Kohta nähtiin heidät rinnakkain astuvan pihatietä saunaan.

— Täyden se kasvoi tuo pelto taas rukiin, virkkoi Majamäki pojalleen
kuin nuortuneena silmäillen ruispeltoa siinä polun vierellä.

— Niin näkyy... Hyvältä näyttävät suvitouotkin.

— Kävisitpä suota katsomassa, siellä se on kaura vasta. Ja
ensikertainen heinäkin on nyt jo kuin seinää, olisi siellä sinunkin
mukava olla heinäaikana.

— Kyllähän se... on nyt vain se kurssi käytävä.

— Niin on. Ja kunnialla on käytäväkin. Tulisit vain kunnon miehenä
sieltä takaisin. Majamäet ovat olleet aina kunnian miehiä kaikessa.

Risto ymmärsi hyvin, mitä isänsä tarkoitti. Kerrottiin, että Majamäet
olisivat olleet erilaisia siinäkin, etteivät poikavuosien hurjasteluja
ja liikoja naisseikkailuja suvainneet.

Isä kai odotti hänestä samanlaista suvun jatkajaa, kuin itsekin
oli. Eikä hänellä vielä mitään sellaista ollutkaan, ettei olisi
voinut katsoa isäänsä rehellisesti silmiin. Kasarmilla oli hän hyvin
seikkailuista säilynyt. Olihan hänellä Elina, jota ajatellen voi
välttää kasarmielämän kiusaukset.




VI.


Kokko loimusi työntäen tulikielekkeitä ilmaan ja sen ympärillä
tanssittiin. Risto oli löytänyt sopivan piilopaikan itselleen ja
katseli sieltä ilonpitoa. Elina oli tullut hieman myöhästyneenä ja
tanssiin osaa ottamatta katseli riutuvaa kokkoa.

Valkoinen leninki oli hänellä ja tukka sitaistu niskaan. Kun häntä
käytiin tanssiin pyytämässä, ei hän lähtenyt. Hymähti vain ja istui
ajatuksissaan. Joku taas lasketteli sukkeluuksia Särkän ylpeästä
tyttärestä, mutta niille tyttö vain hymyili.

Risto ei malttanut enää, vaan jätti piilopaikkansa.

Kylläpäs tytön silmät suurenivat. Punastuipas, merkitsi Risto
hyvillämielin.

— No siinähän sinä olet, eikä kukaan puhu mitään, etkä itsekään!

— Vastahan minä tulinkin, kävin vain Majamäessä saunomassa.

Kylän tytöt supattelivat: »Tuoko Risto se nyt olikin Särkän tyttären
valittu.» Pojat silmäilivät voittajaa hieman ylimielisesti. Oliko Risto
sitten heitä kaikkia parempi. Useampi heistä oli käynyt koputtelemassa
Elinan ovilla turhaan, ja tämä nyt sitten tulee ja ottaa kuin omansa.

Tanssi oli keskeytynyt, kunnes Risto aloitti sen uudelleen Elinan
kanssa.

       *       *       *       *       *

Polku kiemurteli lepikkoahojen poikki. Risto eteni hitaasti tyttönsä
kanssa hämärää polkua. Kumpikin tunsi olevansa kuin uuden maailman
kynnyksellä ja odotti milloin ovi aukeneisi siihen suureen ja
salaperäiseen.

Lähellä Särkän tilusten aitaa tuli korkea koivikko. Sen keskellä oli
hiljainen hämärä. Sinikellot ja kurjenpolvet nuokkuivat ruohossa ja
maasta kohosi voimakas yrttien tuoksu.

Tyttö seisahti sanatonna ja jäi kuin kuuntelemaan hiljaisuutta. Poika
seisoi hänen lähellään ja tunsi tytön hiusten ja ihon tuoksun. Se
huumasi nuoren veren ja hän kiersi kätensä tytön ympärille ja puristi
hänet lujaan syleilyyn.

— Elina, Elina, oletko sinä minun?

Tyttö kurotti huulensa pojan suudeltaviksi ja muuta vastausta ei poika
kaivannutkaan.

       *       *       *       *       *

Särkän pihamaalla ja nurkissa viipyi juhannusyön valo, mutta
pihakamarissa oli hiljainen hämärä. Nuoret menivät pihamaan yli
kamariin, jossa kielon tuoksu lemahteli voimakkaana.

Ei puhuttu mitään. Tyttö jäi seisomaan ikkunapieleen nojaten ja poika
keinussa istuen katseli häntä. Suonet takoivat rajusti. Hän olikin
oikeastaan syleillyt ja suudellut naista ensi kerran, ainakin sillä
tavoin kuin nyt. Ensi otteesta tunsi hän, että tyttö syöpyi kuin ihana
myrkky hänen vereensä.

Poika katseli yhä tyttöä. — Onko hän todellakin noin kaunis. En ole
sitä ennen niin huomannutkaan kuin nyt. Täyteläinen povi ja lantion
kaari, kaula hennosti kaareva ja poski kuin maitoa, vaalean tukan
ympäröimänä. Veri läikähteli nyt niillä maidonvalkoisilla poskilla.

Tyttö kääntyi ja tuli hänen syliinsä. Aurinko nousi. Sen lämpimät
säteet värähtelivät ikkunassa, kukkien lehdillä ja nuorten
kirkastuneilla kasvoilla. Tyttö kurotti uudelleen ja taas uudelleen
huulensa pojan suudeltaviksi.

— Nyt minä tiedän, mitä on antaa koskematon nuoruutensa koskemattomalle
niinkuin sinä olet, virkkoi tyttö.

— Niin minäkin... kun saa antaa kaikki vain sille yhdelle.

Minuutit lipuivat hiljaa ohi. Ulkona puistossa helisi lintujen kuoro.
Aurinkoinen, sadunomainen juhannuspäivä oli alkamassa.

— Vielä tämä päivä ja tuleva yö, ja sitten sinun on mentävä. Minulle
tulee niin ikävä sinua, puheli tyttö. Lupaatko minulle yhden pikkuisen
asian, pyyteli hän.

— Lupaan mitä vain pyydät.

— Se on kyllä niin lapsellista, mutta kuitenkin...

Tyttö veti esiin medaljongin, joka oli hienossa nauhassa hänen
povellaan. Siinä hän oli kantanut äiti-vainajansa kuvaa. Hellävaroen
irroitti nyt tyttö kuvan medaljongista, suuteli sitä ja vei sen
pöydälle.

— Äiti saa luovuttaa nyt sinulle paikkansa. Sinä annat kuvasi tähän ja
minä kannan sitten sitä povellani nukkuessanikin.

Pojan silmät kostuivat. Hän ei tietänyt tätä ennen, että rakkaus olisi
näin suurta ja syvää.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä puhui Risto tästä isälleen. Eihän asialla olisi
ollut niin kiirettä, mutta olihan puhuttava kuitenkin. Ja Ristolla
oli jo pienuudesta pitäen ollut tapana puhua kaikista asioistaan
viivyttelemättä isälleen.

— Se on oikein, että puhuit siitä, sanoi vanha Majamäki pojalleen. —
Nyt minäkin olen rauhallisempi sinun suhteesi, kun tiedän, että sinulla
on täällä tyttö, jota ajattelet. Majamäet ovat aina valinneet sen yhden
ja ainoan ja sen myöskin pitäneet. Seikkailuhalu ei ole koskaan vetänyt
suvun verta sellaiseen, jota olisi saanut jälestäpäin katua. Ja nyt
kun olet saanut semmoisen tytön kuin Elina, niin kai sinussa on miestä
myöskin pitämään hänet.

Risto katseli isäänsä, joka istui siinä kamarinsa pöydän päässä vakavin
ja juhlallisin ilmein. Harmahtavat hiukset oli huolellisesti kammattu
jakaukselle ja vanhanaikuinen verkaliivi oli tiukasti napitettu kiinni.
Tulisikohan enää hänestä noin kunnioitusta herättävää suvun päämiestä,
kuin isä tuossa oli?

— Särkän ukkokin pitää siitä, että sinä otat Elinan. Siellä on kulkenut
yhtämittaa sulhasina kaiken maailman huijareita, komeitakin ja
rikkaita, mutta tyhjin toimin ovat saaneet mennä samaa tietä kuin ovat
tulleetkin. Kiitä vain onneasi, poika, ja koeta säilyttää se.

Risto ihmetteli, ettei tuntenut erikoista ylpeyttä siitä, että oli
saanut Särkän tyttären omakseen. Suurta ja lämmintä mielihyvää vain.
Oli niin kuin luonnollista, että Särkän tytär kuului hänelle. Ei sen
vuoksi, että hänen sukunsa oli vanhaa ja kunnioitettua, vaan siksi,
että heillä oli niin paljon keskinäistä ymmärtämystä, joka kai olisi
paras takuu rakkauden kestävyydestä. —

Majamäki oli iloinen voidessaan puhella poikansa kanssa yhdestä jos
toisestakin. Hän olikin saanut olla puhetoverin puutteessa. Kukapa
jouti kesäisinä päivinä hänen luonaan olemaan, kun sairaus esti
liikkumasta kartanolla ja työmailla. Saarallakin oli emäntätehtävänsä
ja Allia ei huvittanut puhella vakavan isänsä kanssa.

Ukko oli yhä vieläkin harras suojeluskunta-aatteen kannattaja.
Paikkakunnan suojeluskunta olikin kutsunut hänet kunniajäsenekseen ja
siitä tuntui hän olevan mielissään.

Majamäki oli kysellyt pojaltaan kasarmioloista ja hengestä siellä ja
kun Risto kertoi siitä, virkkoi hän:

— Niin, onhan se sotaväki olemassa ja täytyyhän sitä pitää, mutta
niin minusta tuntuu, että suojeluskunnissa meillä sittekin on maan
tuki ja turva. Jos sen asian hyväksi tehtäisiin niin paljon työtä,
kuin sotaväessä, niin meillä olisi puolustuslaitos, jota ei voittaisi
mikään. Ahkerasti ne täälläkin harjottelevat. Meiltäkin ovat jo
kaikki miehet mukana. Harjotus-iltoina lopetetaan työt paria tuntia
aikaisemmin.

Risto tunnusti olevansa samaa mieltä isänsä kanssa ja kertoi
olevan sotapojissakin paljon samanmielisiä. Sen syyn takia olivat
vastenmielisesti kasarmissa.

— Se on väärin tavallaan, että vastenmielisesti... virkkoi Majamäki.
Kun kerran se on lain kautta niin laadittu, niin laki on pidettävä
pyhänä, niinkauan kuin se muuttuu. Vaikkapa asiat ovatkin niin kuin
tässä puhuttiin, niin kapinahenkeä ei ole siltä kannatettava. Ja sekin
semmoinen, vaikkakin omassa mielessään, on kapinoimista.

Ei puhuttu siitä enää. Risto sanoi lähtevänsä käymään Särkässä. Aamulla
varhain pitäisi olla jo kasarmille menossa, eikä sitten enää kerkiäisi.

— Sano terveisiä Särkän ukolle ja pyydä käymään täällä luonani. Onkin
nyt paljon Juhanin kanssa puhuttavaa.

       *       *       *       *       *

Keskipäivän helteessä nuokkuivat heilimöivät ruispellot kylän
vainioilla. Taloissa oli hiljaista. Visertelevät pääskyparvet
lentelivät vain pihamaitten yllä. Risto vaelteli onnellisissa
mietteissään kylän läpi taloon, jossa tyttö jo kiihkeästi odotti häntä.




VII.


Heinäkuu oli tullut.

Raukea ja helteestä väsynyt vahtisotilas seisoi vahtipaikallaan.
Joutilaana vetelehtivä, jätkältä näyttävä mies tuli siihen tarinoimaan,
koskapa vahti oli yksin, eikä ketään pelättävistä upseereista ollut
näkyvissä.

— Ei taida olla helppo seista siinä helteessä, virkkoi mies ja hakee
varjoisan paikan ja sytyttää huolettomasti savukkeen.

Vahti vähän vilkastuu. Herpaiseva helle oli vetänyt kuin uneen siinä
seistessä.

— Eipä ole.

— Ne pitää niitä vahteja vielä, vaikkei ole mitään mitä pitäisi vahtia.
Eihän se tuo kasarmi karkaa. Eikä sinne sivulliset tuppaa, kyll’ se
vissi on. Talonko vai torpan poikia sitä ollaan?

— Työmies minä...

— Vai työmies. No hankeaika se täällä kuluu. On se tämäkin, kun piti
saada sotaväki. Huono täällä taitaa ruoka olla.

— Eihän se niin... saisi olla puolta parempikin.

— Eipä ei, mitäs ne ruuista... kivääri se on ruokaa ja aresti lepoa.
Vaan pian se sosiaali-kommuni tämän lopettaa. Työväen valta ei tarvitse
sotaväkeä.

— Kyllä minun puolestani saisi loppua, sanoo vahti ja vilkaistuaan
ympärilleen, sytyttää savukkeen.

— Lepuutahan jalkojasi, minä vahtaan jos herroja tulee. Saa sitä nyt
sen verran huilata.

Vahti epäröi, mutta istuu sitten läheiseen varjopaikkaan. Mies istuu
hänen viereensä ja alentaen ääntään, supattaa melkein vahtisotilaan
korvaan.

— Siellä on monenmielistä pojissa, eikö olekin? Kyllä moni poika
tietäisi mihin aseensa ojentaisi, jos luvan saisi.

— Kyl-lä. Suututtamaan tämä on jo ruvennut. Joutaisivat herrat itse
asua näissä kasarmeissaan ja tehdä sotapalvelusta.

— Herrat komentaa. Vaan tuuri muuttuu, saat uskoa, eikä ole kauan.
Herroilta päät poikki!

Vahti sylkäisi pitkän syljen.

— Kyllä minulta joutavat.

— Pietarista päin se aloitetaan!

Mies iskee silmää pojalle ja tämä näyttää ymmärtävän. Jos olisi
muualla, niin osoittaisi jo täyttä ymmärtämystä. Tämä vahtipaikka
tässä, ja muutenkin kasarmiolo tekee vähän epävarmaksi.

— Ei teidän punaisten tarvitse täällä kauan kitua, eikä mitään pelätä,
vaikka toimisitte niin, että joukko lisääntyy. Se on nyt kasarmeissa
tuuri muuttunut. Vähän niissä on enää lahtarimielisiä. Kun sana
annetaan, niin silloin aseet heilumaan.

— Jokohan on niin?

— Mutta oletko sinä se, mikä näytät olevasi, p—le?

Mies katsoo tiukasti poikaa silmiin.

— No saat olla huoleti. En minä ole herrojen ystävä. Olin minä silloin
sotatalvena jo punakaartissakin.

— No sitten hyvä! Sanon tässä nyt sulle, ettei ole kauan kun aloitetaan
uudelleen.

— Jospa käy niinkuin viimekerrallakin.

— Ehei, nyt ovat toiset miehet remmissä. Eikä kestä nyt kauan se homma,
kun näistä kasarmeista tulee omat miehet mukaan.

— Kyllähän niitä on täälläkin paljon, josko sitten mukaan lähtevät.

— Voi p— le! Ei tarvihe epäillä, etteivät lähtisi. Kyllä ne on tiedot
siitä jo Pietarissa asti. Ja jotka eivät lähde, niin tuosta noin — mies
veti sormella kaulaansa — sillon kun asiat ovat selvät.

Mies kaivoi pari kirjasta poveltaan.

— Luehan tuosta ja anna toverisikin lukea, mutta semmoisille, jotka
tiedät varmoiksi. Ymmärräthän?

— Kyl-lä. Ei minua nenästä vedetä.

— Taitaisit maksua vastaan tehdä pieniä palveluksiakin yhteiselle
asialle.

Poika naurahti.

— Onko teillä oikein rahojakin.

— Kyll' sitä on, eikä lopukaan. Jos sinus’ on miestä, niin ei tule
taskurahojen puutetta.

Poika heristi korviaan. Taskurahoista olikin puute. Kortilla sai
joskus, mutta ne menivät melkein tupakassa, tytöille ei tahtonut
niistä riittää. Nythän saisi ehken runsaammin jos ottaisi. Ja mikä on
ottaissa. Hyvä niillä on tarkoitus. Kansanvaltaahan ne koettavat saada.

— Kyllä kai minuun luottaa saa ja osaan minä niin puuhata, ettei
tietoon tule.

— Vannotko?

— Vannon jos kerran siksi tulee. Ei tämä poika pelkää pirujakaan!

— Milloin olet tässä ensikerran?

— En osaa sanoa.

— No käy se muutenkin. Menet illalla Kantasen kahvilaan ja sanot
emännälle tunnukseksi: »Punaista kahvia». Mutta sano hiljaa, ettei
sivulliset kuule.

— Kyllä.

— Sitten saat mitä tarvitset.

Poika epäröi.

— Ellet sinä p—le ole vain urkkija ja salapoliisi?

Mies nauroi.

— Etkö sinä nyt tunne sen vertaa. Mutta oletko sinä varma? Jos p— le
ilmaiset, niin nirri pois! Punainen käsi on ankara!

— Saat olla huoleti minusta. Minä tulen sitten siinä kahdeksan korvilla.

— Tule puoli kahdeksan. Asiamies on varmasti silloin siellä. Tuosta
saat jo tupakkarahaksi.

Jätkä pisti kympin pojan kouraan ja poistui.

Vahti asettui paikoilleen. Nyt ei pyrkinyt enää raukasemaan. Uudet
ajatukset askarruttivat aivoja.

Vai ovat sellaiset puuhat käynnissä. Oli hän niistä kuullut toisiltakin
pojilta salaperäisenä kuiskeena, milloin missäkin. Eivät kai pitäneet
häntä oikein varmana, koskeivät hänen kanssaan puhuneet. Olivat
sanoneetkin, että »se on tuo Lassi semmoinen mikä lienee, ei se ole
asioista perillä». Kohta saavat tietää, mikä minä olen, kun tässä jo
toimimaan...

On se mukavaa saada niitä rahoja. Lainaksi olisikin jo pitänyt mankua
pojilta tänä iltana, Salli on käynyt kovin kalliiksi. Kymppi pitäisi
olla joka kerta ja vielä kahvit ja limonaadit. No nyt saa, jos tässä
kerran hankkeeseen...

Päivä painui jo illoilleen. Vielä olisi joku tunti vahtivuoroa
jäljellä. Olisi tehnyt mieli heittäytyä pitkin pituuttaan ja heittää
kivääri menemään. Mokomakin riippa! Tästäpuolin alkaisikin tässä
herraspäivät. Nythän saisi ehkä muuttaa tyttöä, kun olisi rahaa.

Saisi jonkun paremmista tytöistä joksikin illaksi. Herraspojat
ja talojen jussit niitä kuljettelevat. Kuuluu pitävän ostella
lahjoja ensin ja kävellytellä kahviloissa ja puistoissa ja aloittaa
kaikinpuolin hienommin kuin ammattilaisten kanssa.

Ei näkynyt liikkuvia. Yksi tyttö tulla heippasi verkkaisin askelin.
Mikähän lienee ollut.

Tuli lähemmäksi ja tuttavia olikin. Mandi-likka, poikien heila, lihava
tytön pullikka. Palveli apteekkarilla, ja oli semmoinen kaikkien
kuljeteltava.

— Päivää Lassi! Jätä se torrakkosi ja tule uimaan!

— Ei passaa, sattuu herroja tulemaan ja paikka on tyhjä.

— No mitä siitä... joutavat olla herrat sen aikaa sijassa.

Mandi nauraa virnisteli ja vinkkaili silmää pojalle.

— Milloinkas olet Sallia viimeksi laituutellut?

— Mitä sitten?

— Muuten vain. Sulle ei taida muut kelvatakaan kuin Salli. Eikö se jo
ala liiaksi hinkkautua, kun sitä jokainen...?

Olipa tytöllä suuta.

— Mitähän tehnee. Taitaisit sinäkin tulla vaikka tällaisen pojan kanssa?

— Mikäs sinulla on vikana. Tule vain uimaan, sielläpähän sitten näet.

— Ei tästä nyt uskalla... sitten iltasella.

— Missä ja minä aikana?

— Kantasen kahvilan nurkalla kahdeksan aikana.

Nainen virnotti.

— Mutta onko sulla rahaa?

— No on aina vähin sitäkin.

— Kyllä sitten tullaan.

Nainen meni ja vilkutteli vielä silmää pojalle. Oli saanut taas uuden
pyydystetyksi.




VIII.


Tornikello löi puoli kahdeksan, kun Lassi astui sisään kahvilaan.
Siellä oli kirjavaa väkeä. Sotilaita ja työmiehiä. Keski-ikäinen,
levottomasti pälyilevä nainen seisoi pöydän takana.

Miehet istuivat pöytien ääressä vilkkaasti keskustellen. Jokaista
sisään tulijaa tarkasteltiin uteliaasti ja jos tämä ei näyttänyt
epäilyttävältä, jatkui keskeytynyt keskustelu.

Lassi meni rohkeasti tarjoilupöydän luo ja lähensi suutaan naisen
korvaan, samalla nauruntapaista tavoitellen.

— Pitäisi saada »punaista kahvia».

Nainen katseli häntä tarkastellen. Lieneekö epäillyt.

— No mitä p—lettä! Onko täällä asiamies?

Nainen naurahti.

— On kyllä. Tulehan tänne.

Mentiin kahden huoneen läpi keittiön viereiseen kamariin. Siellä oli
kaksi miestä tupakansavun ympäröimänä, laskien rahoja pöydälle.

— Mitä sinä haet? kysyi toinen.

— Oli tällä tunnussana, sanoi nainen ja seisoi kädet ronkilla pöydän
vieressä. Toinen, uniselta näyttävä mies harasi häntä kädellään.

— Oleks' sitte meirän miehiä? Tuoss' on sikaari, sanoi pojalle.

Pojasta tuntui olo hieman epävarmalta. Jos tämä paljastuisi, niin mitä
siitä seuraisi?

Setelipinot pöydällä houkuttelivat. Siinä olisi hänenkin osuuttaan.
Rehevä, raharunsas elämä kangasteli, ja kun kuitenkin tässä hänkin
oli siihen luokkaan kuuluva, niin mitäpä pelkäämään. Kyllä ne asiansa
salassa hoitavat.

— No mitä helvettiä! Etkö sinä osaa puhua?

— Niin no... osaan kyllä. Ja teen mitä käsketään. Mies joka siitä
puhui, sanoi korvattavan.

— Rahan erestäks' sää sitten toimitkin. Tairat olla vain niitä
kepulimiehiä? Mutta saman tekevä. Jos sinussa on miestä, niin kyllä se
korvataan.

— Tiedätkö, kuinka paljon teidän pojissa on meidän miehiä? kysyi toinen
miehistä.

— En osaa sitä niin sanoa, mutta eiköhän puolet liene...

— Ei kai niitä niin paljoa... tuntui sama mies epäilevän.

Lassille työnnettiin lentokirjasia kouraan ja setelitukko toiseen ja
annettiin ohjeita.

— Ja jos p—le toisin teet, niin silloin seinää vasten. Kyl' me sut
tavataan. No morjes sitte!

Lassi tunki kirjaset ja setelit poveensa, ja kiirehti suoraa päätä
ulos. Kahvilan puolella oli tuttuja poikia, jotka huikkasivat hänen
jälkeensä ja pyysivät jäämään pöytäänsä, vaan Lassin oli ensin saatava
ilmaa keuhkoihinsa. Mikä lienee ollut, että ihan henkeä salpasi?

Lassi käveli katuviertä. Ei oikein uskaltanut katsoa vastaan tulijoita
silmiin. Tuntui niinkuin olisivat tietäneet jotain ja epäilleet. Sieltä
tuli komppanian päällikkö ja vaivoin sai hän itsensä asentoon.

Poika muisti, että Mandi oli luvannut tulla kulmaan kahdeksan ajoissa.
Mihin hän nämä rahansa ja kirjansa panisi? Ne olivat paidan ja ihon
välissä ja hän oli luvannut mennä uimaan. Mandi saattaisi varastaa
hänen rahansa. Mutta voihan hän ne siellä sulloa vaikka kiven alle.
Sanoo vain Mandille menevänsä metsässä käymään.

Turvallisuuden tunne alkoi vähitellen palata. Ei kai tässä käy
hullummin hänelle kuin muillekaan. Jakaa vain senlaatuisille pojille
kirjat ja osan rahoista. Niin paljoa ei olisi pakko antaa kuin
käskettiin. Olihan oma palkkio runsas, mutta sitä voisi lisätä toisten
osasta. Taisi olla ihan useita tuhansia hänen povessaan. Kympin pari
ottamalla jokaisen osasta olisi pitkäksi aikaa rahoja heitellä tytöille
ja mihin vain.

Tuli yhtäkkiä voimakas hyvän olon tunne. Joku kasarmiherroista tuli
vastaan ja nyt voi jo tehdä oikein ryhdikkäästi kunniaa.

Tuollapa Mandi tulikin. Kas kun oli valkoiset kengät ja sukat kuin
herrasneidillä.

— Hei, hei! Jokos mennään? Toiset pojat kyttäsivät, etten ennen
päässyt. Tule pian, ennenkuin huomaavat, visersi naikkonen.

— Ensin kaupungin paraaseen kahvilaan, rehenteli Lassi. Ei tämä poika
noin vain...

— Oho, onkos niin paksusti rahoja?

— No aina vähin.

Mentiin kahvilaan, jonka Mandi tiesi hienoimmaksi.

— Minä teen tilauksen, saanko?

— Pyydä vain mitä mielesi tekee, kyllä täällä maksetaan.

Pöydän ääressä muisti Lassi että rahat olivat povella. Miten niitä
sieltä kaivaisi? Päivällä mieheltä saatu kymppi ei kai riittäisi.
Taitaisi herättää huomiota, jos tässä rupeisi rahojaan kaivelemaan.

— Kuule, missä täällä on ulkohuone? supatti hän tytölle.

— Mitä, sinä aiot karata. Ei se peli vetele.

— Ole hurjailematta. Jäähän tähän minun lakkini.

       *       *       *       *       *

Palattuaan rannasta meni Lassi kasarmille. Pihamaalla oli oman
pataljoonan poikia. Yhden, jonka tunsi aivan mustanpunaiseksi, kutsui
hän syrjään ja kertoi tälle asiasta, jonka oli ottanut suorittaakseen.

— Auta sinä minua ja saat hyvän korvauksen. Ne antoivat rahojakin.

— Älä!

— No tuos on heti, jos et usko!

Kaveri sai setelin.

— Voi saameri! Tämähän oli jotain. Ja kyllä täällä niitä on paljon ja
kyllä kaikki salassa pysyy. Anna vain tänne niitä lehtisiä. Nukkumaan
mennessä annan pojille.

Isänmaan uskolliset vartijat lähtivät reilulla päällä nurkan takaa.

Valkoinen Ja musta.




IX.


Risto istui rantakivellä pää käsien varassa. Mietteet kulkivat kotona.

Siellä häärii työväki niityllä. Aamulla on jo auringon noustessa
otettu selkään eväät ja viikatteet ja kiemuroivaa, kasteista polkua
myöten on menty niitylle. Koneniittäjä tulee vastaan, taluttaen märkiä
väsyneitä hevosia. Itse hän ei väsymystä tunnekaan. Yön vilpoisa ilma
ja voimakkaat tuoksut ovat karkottaneet unen ja poistaneet väsymyksen.
Kyllä hän sen tiesi, oli itse ollut niin monta yötä konetta ajamassa.

Päivällä ovat jo naisetkin haravoineen mukana ja päivällislepo on
suloinen ladon kupeella.

Onkohan Elina Särkän niityllä? On se aina ennen ollut. Kun olisi kotona
ja kotiniityllä, voisi pistäytyä Särkän puolelle Elinan luokse.

— Mitä mies miettii?

Risto heräsi ja kääntyi katsomaan. Villehän se oli, tunsipa sen jo
äänestäkin.

— Kotipuolen asioita vain.

Ville katseli sopivan kiven istuimekseen.

— Sinnepä ne ajatukset kulkevat, myönsi Ville.

— Sinunkin, vaikka on miehellä tyttö täällä.

— Vain puoliksipa se poistaa koti-ikävän. Onhan, että on jonka luokse
menee, kun ikävä alkaa raastaa.

— Onkohan tämä koti-ikävä tosiaankin lapsellisuutta vai mitä, arveli
Risto. Siitä kärsivät täällä kaikki kunnon pojat. Polsevikit eivät näy
välittävän, hauskaa kehuvat olevan hutsujensa kanssa.

— Kun saisi edes heinä-ajan olla kotona.

Vaiettiin. Kaupungista kuului kirkonkellojen soitto ja rattaiden
räminä. Pojat puhuivat mielitietyistään. Se oli kuin kahden kylläisen
sydämen purkamista. Villekin sanoi rakastavansa tyttöään niinkuin vain
mies voi rakastaa. Kertoi hänestä kaikkea toverilleen.

— Kohta kihlaudumme, ja kun saan loman, niin vien hänet kotiani
katsomaan. Kirjoitin siitä jo siskolle ja äidille.

Pojat nousivat kävelemään rantatielle. Ei ollut vielä kiirettä
kasarmille ja kaupungilla hyppääminen ei huvittanut.

Joku sotapoika oli tullut sinne heilansa kanssa kuhertelemaan. Pojat
etenivät vielä vähän matkaa. Ei kuulunut muuta kuin laineiden hiljainen
lipatus rantakiville.

Muutaman pensaan varjossa oli rakastava pari istumassa. Eivät
huomanneet tulijoita.

— Katso, tuollakin on... sanoi Risto.

Ville seisahti ja väri vaihteli hänen kasvoillaan. Siellähän oli hänen
tyttönsä toisen sylissä!

— Perkele! sähähti poika hampaittensa lomasta. Tule pian ja ole hiljaa.

Pojat saivat hyvän piilopaikan, josta heitä ei huomattu. Ville
tähysteli oksien lomitse, kädet nyrkiksi pusertuen ja aukoillen,
silmissä outo kiilto.

Risto oli hämmentynyt niin, ettei saanut sanaa suustaan. Hän kuvitteli
olevansa Villen asemassa ja raju viha kuohahti hänessä. Että tyttö
saattoi olla noin kavala ja häpeämätön! Kaikkea kaunista oli hän
uskotellut Ville paralle ja teeskennellyt olevansa toinen kuin oli.

Olivatko kaikki tytöt samanlaisia? Mitä jos Elinakin?

Risto oli kuullut tuosta tytöstä vain hyvää ja nähnyt hänet monta
kertaa ja ollut valmis itsekin uskomaan hänet kunnon tytöksi.

Poika halaili ja puserteli tyttöä. Tyttö ei vastustellut, salli
tapahtua kaiken.

— Etkö mene lyömään luota roistoa? kähisi Risto.

— En. Rypeköön saatana vain kenen kanssa haluttaa. En koske mokomaan
elukkaan sormellanikaan enää! Voi helvetti!

Kuhertelijain lemmensyleily ei ollut vielä lopussa, kun Ville hyökkäsi
kuin eläin piilopaikastaan ja karjasi:

— Sinä saatana petit minut!

Kauhu kivetytti heidät paikoilleen. Poika, joka oli samasta
komppaniasta kuin Villekin, hävisi pakoon, mutta tyttö jäi paikoilleen,
punastuneena ja häveten.

— Tule Risto, mennään pois! Ei kannata enää ajatella oikeata rakkautta.
Kaikki ovat samanlaisia.

Risto ajatteli Elinaa.

— Eivät nyt sentään kaikki. On niitä vielä oikeitakin...

— Ei yhtään. Kun on vain semmoinen, joka osaa _sitä_ puolta pyydystää,
niin kyllä heltiää.

Ville pyyteli toveriaan istumaan. Näytti niinkuin ruumiin voimat
olisivat häneltä loppuneet.

— Että Kaarin saattoi olla todellakin tuollainen, sanoi Risto,
osaamatta muutakaan sanoa.

Villen pää oli painunut käsien varaan ja hänen hartiansa kuin
kumartuneet äskeisestä kokemuksesta.

— Kaarin tai muu, samantekevä. Samanlainen se voi olla sinun Elinasikin.

— Voi älä puhu...! hän nyt ei ainakaan...

— Kun sanon suoraan, olen kuullut jonkun sanovankin hänestä semmoista.

— Puhu tarkemmin!

— Se on pian sanottu. Muuan kuljeksiva mies sitä viime kesänä kertoi.
Oli töissä meillä ja oli ollut Särkässäkin ja sanoi, että komea se on
Särkänkin tytär oman kyläläisilleen, mutta kelpasi sille reisupojan
rakkaus. Ei ole parempi kuin muutkaan.

— Semmoisien sällien sanoihin ei osaa luottaa, virkahti Risto, mutta
tunsi siltä kuin kyyn pistävän povessaan. Olihan Kaarinkin ollut
olevinaan oikein vihainen sellaisesta ja kuitenkin kelpasi.

— Sellaiset ne ovatkin parhaita viettelijöitä. Kyllä minä ne tiedän.

Kasarmille mennessä virkkoi Ville:

— Nyt minä en enää ihmettele, että pojat ovat sellaisia, varsinkin
täällä kasarmilla... kun kerran ei ole naisissa vastustajaa...

— Sanoinhan kerran sinulle, että kaupunkitytöt ovat mitä sattuu. En
tosin Kaarinia epäillyt, sanoi Risto.

Ville naurahti kolkosti.

— Ovat muka maalla parempia. Samoja salasyntisiä. En luota minä
ainakaan kehenkään tämän jälkeen. Elän kuin toisetkin.

— Et nyt kuitenkaan niin tekisi, koetti Risto sanoa. Löytyyhän se vielä
kunnon tyttö sinullekin.

— Ei maksa vaivaa puhua.

Risto vaikeni. Omia epäilyksiä Elinan suhteen torjuessa oli kylliksi
työtä. Rakkaus kielsi uskomasta mitään pahaa ja epäilemästä, mutta
jokin outo rauhattomuus oli hänet kuitenkin vallannut äsken kuulemansa
ja näkemänsä jälkeen.

Miksi hänen pitikin sattua näkemään äskeistä ja miksi Ville kertoi
kuulemiaan puheita?

Vaikka niitä semmoisia ei kyllä kannattaisi ajatella. Kostopuheita, kun
ei saada mieleisekseen. Ei muuta.

Risto tunsi vähitellen rauhoittuvansa. Villen suru vain säälitti.
Kunnon poika. Aina koettanut elää oikein ja noin käy.




X.


Majamäen pellonpäässä, aukealla kentällä oli suojeluskunnalla
harjoitukset. Tähän suojeluskuntaan kuului monen ikäistä väkeä.
Ikämiesjoukkueessa oli talojen isäntiä ja torppien känsäkouraisia
miehiä. Kaikki suuren paikkakunnan miehet olivat mukana, paitsi ne,
jotka uskoivat suojeluskunnissa olevan luokkapuolueen leiman, sekä
työläiset läheiseltä valtion työmaalta.

Majamäki istui kivellä ja katseli miesten rivakoita liikkeitä ja
reipasta ryhtiä. Ajatukset liikkuivat nykyisessä ja menneessä
ajassa. Tuli mieleen suuren runoilijan Vänrikintarinat suomalaisista
sankareista. Oli olemassa nytkin sankareita. Isäin henki oli säilynyt,
vaikka luultiin, ettei se enää eläisi kuin tarinoissa.

Miehissä, jotka vapauttivat maan, oli sitä, ja tuossakin joukossa, joka
hartaana ja peltomiehen sitkeydellä teki temppuja, oli sankarihenkeä.
Se ei hevin luopuisi vapaudestaan.

Tuossa joukossa oli mukana myöskin se yhteiskunta-aines, joka työn
kautta koetti turvata yhteiskunnallistakin asemaansa.

Kaikki ne torpparit, jotka työllään ja uurastamisellaan olivat saaneet
riippumattoman aseman, olivat mukana. Heistäkin oli takavuosina
joutunut suurin osa harhailemaan yhteiskunnallisen asemansa parannusta
hakiessaan vieraille vesille, multa nyt oli heistä jo se osa palannut,
jolla oli varmat toiveet olojensa korjautumisesta.

Lähellä sijaitsevan valtion työlaitoksen miehistä oli osa tullut
katselemaan suojeluskunnan harjoituksia.

Kompa- ja pistosanoja sateli heidän joukostaan. Miehet olivatkin sitä
ainesta, joka odotti uutta vallankumousta ja rakenteli kommunististen
määritelmien varaan uutta yhteiskuntaa. Se osa ei liioin välittänyt
parannuksistakaan, vaan olisi tahtonut elää työtönnä toisten
kustannuksella ja harjoitti salaa ja julkisesti kapinakiihotusta.

Siinä olivat rakentajat ja alasrepijät vastakkain. Useammat
sivussaseisojista pilkistelivät aidan takana. Eivät kehdanneet edes
rehellisesti tulla katsomaan. Sieltä syrjästä oli parempi heitellä
herjaussanoja ja nauraa räkätellä.

Majamäki kuulosti mitä siellä sanottiin.

— On ne syötetyn näköistä väkeä.

— Kuulkaas miehet, eiväthän nämä mitä suojeluskuntia...
elintarvelautakuntiahan ne ovat. Annetaan kurjalistolle lyijyä, jos
rupeavat leipää ja oikeutta vaatimaan.

Majamäki naurahti. Miesparkojen viisastelut olivat kovin tyhmiä.

Torpan miehiä ja niitä talojen vuosipalkkalaisia, jotka olivat
riveissä, pilkattiin eniten.

— Eivätkö nuo saane tuosta verohelpotusta.

— Niin, ja isäntiähän heistä nyt tehdään.

— Kyllä nyt rengitkin saavat likisteliä talojen tyttäriä, kun ovat
suojelemassa porvarien henkeä ja omaisuutta.

Majamäki aikoi mennä ajamaan rähisijöitä peltonsa aidan takaa, vaan
jätti sikseen. Mitäpä se olisi hyödyttänyt. Ei heille kukaan mitään
voinut. Olisivat joutaneet parannuslaitoksiin, valtion pakkotyöhön
yhteiskuntaa mädättämästä.

Harjoitukset loppuivat ja muutamia isäntiä tuli Majamäen puheille.
Keskustelu kääntyi kohta sotalaitokseen.

— Kasarmit pitäisi olla maalla ja pojilla muutakin opetusta siinä
sivussa, ei vain aseen käyttöä, sanoi joku miehistä.

— Samaa olen minäkin ajatellut. Eivät ole kaupungit sopivia paikkoja
kasarmeille. Ei siellä kunnollista synny.

— Se on paikalleen sanottu, myönsi Majamäki. Näkyvät siinä muut olevan
samaa mieltä kuin minäkin. Minä luotan vain näihin suojeluskuntiin
maanpuolustuksessa ja muussa semmoisessa sisäisessä järjestyksessä,
jatkoi hän. Jos ei näitä olisi, niin hukassa oltaisiin.

— Ja kun kerran vakituista sotaväkeä tarvitaan, niin keskikesän aikana
pojat omille pelloilleen ja muu aika vuodesta sotapalvelukseen.
Muutamat aselajit vain joka-aikaisiksi ja rajojen vartijat.

— Niin, saahan tästä haastaa, mutta mitäpä ne meidän turpeenkääntäjien
mielistä. Herrat ovat viisaampia.

Puhe siirtyikin muihin asioihin, oman suojeluskunnan tarpeisiin.
Talvipuvut pitäisi saada miehille.

— Majamäen aitassa näkyy olevan valtainen pino sarkapakkoja. Niitä
eivät talonmiehet tarvitse puoliakaan. Sieltä saa suurkiitoskaupalla,
kun vaan käy hakemassa, lupasi Majamäki.

— Ja ostamalla saa lisää, minä annan rahaa, lupasi toinen ja kolmas.

Yhteisen asian eteen oli jokainen valmis jotain antamaan.




XI.


Vierähti muutamia päiviä. Ville oli syöksynyt surunsa ajamana kuin
uhalla poikien mukana hurjastelemaan. Risto koetti estellä, mutta
turhaan.

— Ei se, veli hyvä, maksa puhua... muutenkin tämä elämä täällä
öllöttää. Punaiset saavat aivan vapaasti akiteerailla ja kiihottaa
rauhallisiakin poikia. Kun täällä ollaan vielä ensi kevääseen, niin
eikö tuota tultane mekin punaisiksi.

Risto naurahteli toverinsa kiukulle, vaikka myönsi niin olevankin.

— Kyllä me saamme jo hävetä kaikinpuolin suojeluskuntalaisia. Ei ole
ryhtiä eikä mitään. Tällaiset joukot muka maanpuolustajia, joissa kohta
toinen puoli polsevikkeja.

— Mutta täytyyhän olla vakituinen armeija, sanoi Risto.

— Niin täytyy mutta miksi se on sitten tällaista... Kyllä pitäisi
suojeluskuntia vahventaa.

— Punaisetpa vaativat entisiäkin hajottamaan.

— Yhtähyvin kuin armeijaakin.

— Kyllä on sekaista.

— Niin on.

— Eikä taida selvää tullakaan.

— Kyllä totuus ja oikeus kerran vielä jää voitolle, sanoi Ville. Mutta
hänestäkin tuntui niinkuin yhteiskunta-oloissa olisi jotain epäselvää
ja sairasta olemassa.

Ei puhuttu enää siitä. Pojat lähtivät postiaan ottamaan.

Risto odotti Elinalta kirjettä, mutta saikin vain Aililta, sisareltaan.

 » — Isä on hyvissä voimissa ja kulkee työmailla. Heinänkorjuu onkin jo
 lopussa ja suojeluskunnan juhlat sattuivat aivan kuin loppiaisiksi.
 Paljon oli väkeä ja suuremmeistä oli. Torvisoiton mukaan saatiin
 tanssiakin. Elinasi oli näytelmäkappaleessa ja hyvin se pelaaminen
 heiltä sujui Kivimäen Kallen kanssa. Olisi mielestäni vähempikin
 riittänyt, kun kerran on toisen omaksi lupautunut, kuten Elinakin.
 Eihän tästä pitäisi puhua sinulle, mutta Elinasta on kerrottu, että
 hän olisi ollut Kallen kanssa lähemmissäkin suhteissa sen jälkeen
 kun sinä läksit lomaltasi. Meidän uusi isäntärenki kertoi jotain
 sellaista nähneensä hevosia hakiessaan Särkän laitumelta, kun olivat
 sinne menneet. Tuli puheeksi, tietysti leikillä vain, kun lavaa eilen
 purettiin, se Elinan ja Kallen näytteleminen. Jaakko sanoi siihen että
 »mikä ihme se... kovin rotevasti ne halailivatkin tuolla Suvimäen
 rinteessä». Ei Jaakko tiedä mitään sinun ja Elinan suhteesta ja sillä
 kai sanoikin. Koetin tutkia, että »miten ne halasivat», mutta Jaakko
 nauroi vain. Kerron tämän siksi, että kirjoittaisit Elinalle ja
 vaatisit selvyyttä. Olen sinusta siksi ylpeä, etten soisi sinun olevan
 kaikkien yhteisellä ja kun tiedät, että meidän suvussa ovat olleet
 ankaria siinä suhteessa itselleen niin on sitä silloin toiseltakin
 vaadittava. En tämän perusteella mene väittämään onko asiassa perää,
 ja saattaahan sen näyttelemisenkin ymmärtää muutenkin, mutta joka
 tapauksessa voit kirjoittaa Elinalle.

 En minä hänestä päällepäin uskoisi mitään huonoa. Äläkä tämän takia
 häntä jätä. Ja ehkäpä hänet itse tunnetkin paremmin kuin muut. Siksi
 kerroin, että olen välitön ja suora sisko sinulle.»

Kirjeessä oli vielä muutamia sanoja, mutta ne häipyivät Ristolta
hämärään.

Odottamaton isku oli kohdannut häntä, jos kerran asia niin oli kuin
sisko kertoi.

Oliko siis Elinakin kaksinaamainen niinkuin Villen mielitietty oli
ollut? Eikö maailmassa enää voinut luottaa mihinkään?

Kauan istui Risto vuoteensa laidalla ja luki kirjeen aina uudelleen ja
uudelleen.

Miksi Elinalta ei tullut edes kirjettä?

Olihan hän tosin muutamia päiviä sitten kirjoittanut.

Ville tuli Riston luokse kyselemään syytä toverinsa synkältä näyttävään
mielialaan.

Eihän Risto voinut olla puhumatta. Täytyihän edes mieltään keventää.

— Semmoisia ne ovat, vakuutti Ville, ja lisää kaikenlaista puhumalla
sai Riston herkän mielen yhä enemmän katkeroitumaan.

— Sanopa Ville, mikä nainen oikeastaan on? sanoi Risto.

— Petturi ja saatana! Jos en olisi minäkään rakastanut niinkuin
rakastin... ja jos joku olisi semmoista kertonut Kaarinista, en olisi
uskonut. Parasta kun en olisi sitä kohtausta nähnytkään. Rakastan häntä
vieläkin ja...

Villen ääni takertui kurkkuun.

Päät kumarassa istuivat miehet vuoteensa laidalla.

— Helvetti! Mitäs tässä suremaan... Tule, mennään tanssiin
pyörittelemään näitä kukkasia.

Risto epäröi.

— Tule pois. Ollaan me niinkuin muutkin.

— Sama kai se on. Kai sitä mekin osataan halata, kun se kerran näin
menee.

       *       *       *       *       *

Valssin sävel soi valittavana ja kaipaavana. Risto tanssi hurjasti.
Melkein kohona piti hän tyttöä. Tytöllä oli pehmeä povi ja taipuisa
vyötäinen. Paljas käsivarsi oli täyteläinen ja iho kuin samettia. Tyttö
hymyili hänelle punaisella, viekoittelevalla suullaan ja Risto puristi
silloin tyttöä lujemmin.

Tanssin väliajalla vei Risto tytön kursailematta hämärään sivuaulaan
ja mitään sanomatta suuteli häntä; ja sinä hetkenä tunsi hän itsessään
jotain menevän alaspäin huimaavaa vauhtia.

63

— Mikähän sinäkin olet, mietti Risto tanssin väliajalla katsellessaan
tyttöä. Olet kai luvannut olla jonkun oma kokonaan ja jakamattomasti
ja äsken annoit suudella itseäsi ja hymyilet- ja makeilet nyt kaikin
tavoin minulle. Et ole työläistyttö, etkä konttorineiti, joita enimmän
syytetään kevytmielisyydestä, vaan oikea porvarisneito, ehken hyvinkin
vakavien vanhempien lapsi ja hyvin kasvatettu. Mutta näen, että olet
valmis kaikkeen ja minä otankin sinut tänä yönä.

       *       *       *       *       *

Risto palasi tytön luota raskaissa mietteissä. Itsesyytös painoi häntä
malmin tavoin. Hän oli näkevinään edessään vanhan Majamäen kasvot,
joissa oli surullinen ilme.

Ja vielä toisetkin kasvot surullisemmat ja kyyneleiset tulivat hänen
katseltavikseen ja hiljaisella äänellä tuntui tyttö kysyvän:

— Tiesitkö varmasti todeksi mitä kuulit? Miksi et tahtonut kysyä ensin
minulta? Eikö rakkaus olekaan luottamusta?

Se sattui kipeästi, mutta poika koetti väittää omaksi edukseen:

Sisko ei valehtele, hän tietää ja kun sitä jo toinenkin sanoi. Kyllä ne
osaavat sitten kaunistella itseään, kun asiasta kysymys tulee.

Kyyneleiset kasvot hävisivät, mutta toiset vakavat ja syyttävät jäivät
häntä katselemaan.

— Taisit hukata tänä yönä parhaasi, poika, ja siinä sivussa se meni
koko suvun kunnia. Mitä siitä, jos muut eivät sitä tiedä, itse sen
tietää kuitenkin. Helppo sinun on nyt ensimäisen kerran jälestä luisua.

Ehkä niin onkin, myönsi Risto. Himo kipenöi jo kuin myrkky suonissa.
Vaikea sitä olisi nyt jo tappaa, ja täällä olivat kuin niljaiset kädet
vetämässä syvyyteen.

Päätä pakotti ja kylmä hiki kohosi otsalle. Jos olisi ollut kotona,
olisi voinut mennä tytön puheille ja saada selvyyden ja tällaista
häpeää ei olisi tullut.




XII.


Risto kirjoitti Elinalle. Hän tunsi tarvetta olla rehellinen. Jos hän
nyt ei puhuisi suoraan, ei hän voisi enää sen perästä kunnioittaa
itseään. Isä oli kerran sanonut: »Majamäet ovat olleet aina kunnian
miehiä, ja koettaneet olla muille sitä mitä itselleenkin.» Hän oli
kasvattanut lapsiinsa rehellisyyden tuntoa, ja saanut olla työhönsä
tähän asti tyytyväinen. Lapset puhuivat kaikki asiansa isälle, vielä
ennemmin isälle kuin äidille.

Sitä ajatellessaan huomasi Risto, että hänen on kirjoitettava myöskin
isälle.

Se olisi raskas tehtävä. Tieto olisi Majamäenlaiselle isälle liian
masentava. Mutta ei auttanut. Pitäisi hävetä vielä enemmän, jos isä
saisi sen muualta tietää.

Ensin kirjoitti Risto Elinalle:

 »— — — Minun on kovin vaikea sinulle puhua siitä, josta nyt aion.
 Mutta ollakseni rehellinen sinulle ja itselleni täytyy minun.

 Sain kotoa kirjeen, jossa sanottiin, että sinä seurustelisit Kivimäen
 pojan kanssa ja vieläpä hyvin vapaasti ja että tämä olisi aivan
 varmasti nähtykin. Jos olisi tätä kerrottu muualta kuin kotoa, —
 vaikka ei ole sielläkään sitä tahdottu vakuuttaa aivan todeksi —
 niin en olisi siihen tietysti kiinnittänyt mitään huomiota. Samoihin
 aikoihin, kun sain kirjeesi, tapahtui täällä jotain, josta kerron
 myöhemmin ja olin kuin mieletön. Menin tanssiaisiin ja myöhemmin tytön
 luokse ja arvaat mitä tapahtui.

 Mutta mitä tapahtui, se tapahtui suurimmassa epätoivossa ja voit
 arvata, että päiväni ovat nyt raskaat.

 Että ymmärtäisit minua ja johdatinta rikokseeni, kerron tässä mitä
 äsken lupasin.

 Ville, hyvä ystäväni »löysi» täällä tytön ja rakastui häneen,
 tietysti, ja tyttökin sanoi rakastavansa ja ehkäpä rakastikin häntä.
 Tyttö on täällä nauttinut kaikkien luottamusta ja kunnioitusta, eikä
 kukaan ole hänestä puhunut muuta kuin pelkkää hyvää. Olen nähnyt tytön
 ja keskustellutkin hänen kanssaan ja jos joku olisi puhunut hänestä
 pahaa, en olisi uskonut.

 Olimme sitten Villen kanssa rannikolla eräänä päivänä ja — tyttö on
 siellä toisen hyväiltävänä ja poika saa tehdä hänelle mitä haluaa.

 Ville kauhistui niinkuin minäkin. Siitä tytöstä ei olisi mitenkään
 voinut sellaista uskoa. Ja nyt täytyi kuitenkin. Ville on nyt
 heittäytynyt aivan kokonaan tällaisten tyttöjen kanssa elämään. Ei
 sano uskovansa, että oikeata rakkautta on olemassakaan ja sellaisia
 naisia, joihin voi luottaa. Äsken hän kertoi, että hänelle kävi näin
 jo toisen kerran.

 Sain juuri silloin kirjeen, jossa seurustelustasi puhuttiin ja en
 voinut harkita asioita enää järjellisesti.

 Minä en tahtoisi uskoa sinusta semmoista ja nyt pyydän anteeksi
 rikostani, jos anteeksi voit minulle antaa. Jos olisin ollut kotona,
 ei näin olisi käynyt. Kuultuani sinusta pahaa, olisin tullut luoksesi
 ja sinä olisit selvittänyt asian ja kaikki olisi taas ollut niin kuin
 ennenkin.

 Tähän en ehken olisi joutunut, jos ei sukuni olisi ollut niin varmaa
 ja samalla ankaraa näissä asioissa. Odotan nyt anteeksiantoa ja
 selvitystä sinulta. Mitä minä nyt sanon isälleni? Hänenkin surulliset
 ja syyttävät kasvonsa minä näen edessäni. Voi minua! Jos vielä kaikki
 se kaunis, joka oli meidän välillämme, särkyy, niin mitä minusta
 tulee? Silloin Majamäen suku menettää viimeisen, ainoan oksan, se
 taittuu. Pelastun, jos poistat epäilykseni ja annat minulle anteeksi.
 Odotan sitä. Risto.»

Isälleen kirjoitti Risto suorin sanoin asiasta, selittäen syyt ja
toivoen kaiken tulevan hyväksi jälleen.

Isältään toivoi Risto anteeksi saavansa, vaikka tiesikin, että häneen
koski tällainen heikkous suvun jatkajassa.

Voisiko Elina antaa hänelle anteeksi?




XIII.


Oli maan suojeluskuntien paraadi kaupungissa ja sotapojat saivat lomaa
siksi päiväksi.

Risto odotti joukkojen saapumista kaupungin ulkopuolelta kaupunkiin.

Siellä ne tulivat.

Niinkuin raskaat malmiaallot olisivat vyörähdelleet. Maa kumisi heidän
jalkojensa alla ja kasvot olivat kuin vaskeen valetut. Sitä katsellessa
suoristui selkä ja käsi olisi tahtonut nousta kunniaa tekemään.

Sieltä he tulivat pelloiltansa ja vainioiltansa, metsien raikkaasta
huminasta ja terveen luonnon keskeltä. Jokainen liike oli kuin
teräsjousen heilahdus.

Nämä samat miehet olivat kerran jättäneet kotinsa ja peltonsa, kun
vapaus oli hiuskarvan varassa. Olivat lähteneet ainoina aseinaan miehen
kunto ja usko oikeuden voittoon.

Nämä miehet eivät tahtoneet alistua orjuuteen.

Eivätkä tahtoisi vastakaan. Vapaana humisi heidän metsänsä ja järvensä,
vapaana tahtoivat he itsekin astua aurojensa jälessä. Ei mikään mahti
tulisi tätä voimaa kaatamaan.

       *       *       *       *       *

Joukkoja tuli yhä. Jokaisella sama ryhti ja jalanpoljenta. Risto tunsi
poskensa kostuvan. Tuossa joukossa hänkin olisi saanut nyt olla, jos ei
olisi täällä ollut. Nyt hän ei ollut mitään. Särkynyt epätoivoinen olio.

Toistenkin samanmielisten kasvoilla näkyi liikutus. Hekin olisivat
varmaan tahtoneet olla samassa joukossa, eikä kasarmin kuolettavassa
ikävässä, katunaisien vieteltävänä.

Ville seisoi hammasta purren, hilliten liikutustaan. Hänen kasvonsa
olivat tuskasta vääntyneet.

Punaiset seisoivat velttoina, allapäin. Se voima, joka vaelsi siinä
kuin malmiaaltoilu heidän ohitseen, olisi heille voittamaton.
Heidän täytyisi sen ase joukon turvin oppia ymmärtämään, että uutta
yhteiskuntaa rakennetaan vain rauhallisin keinoin, ilman veren
vuodatusta. Ne kapinoitsijat, jotka luulivat saavansa tulevaisuudessa
elää työttöminä ja tehdä yhteiseksi rehellisen työmiehenkin työn
tulokset, pyyhkäseisi tuo joukko kuin akanat tuuleen.

Ristoa ei haluttanut palata kasarmille. Heti tämän jälkeen olisi siellä
tukehtunut.

— Mennään, Ville, kävelemään, pyysi hän toveriaan. — Nyt pitää saada
raitista ilmaa keuhkoihin ja liikuntoa ruumiille.

He olivat jo päässeet kaupungin ulkopuolelle, kun Ville virkkoi:

— Teki hyvää nähdä heitä. Sai taas luottamusta tulevaisuuteen.

— Niin, ja tämä elämä täällä häipyi hetkeksi olemattomiin. Olin
astuvinani koko ajan heidän riveissään. Siellä oli mukana tuttuja
torpan miehiäkin.

— Ja niitä tulee sinne enemmän, kun jokaisella vähäväkisellä on
riittävät toimeentulon mahdollisuudet maasta. Vai mitä sinä luulet?

— Uskon sen hyvinkin. Maattomat kääntävät kyllä syystäkin selkänsä
sille liikkeelle ja monet heistä pitävät sitä puoluelaitoksena,
varsinkin ne, jotka kulkevat silmät ummessa kommunistien kantapäillä.
Mutta kun päästään siihen, että jokaisella, joka sitä haluaa, on omaa
maata, pitää heistä jokainen kunnia-asianaan ja velvollisuutenaan
kuulua maan vapaaehtoiseen järjestys- ja puolustuslaitokseen, arveli
Risto.

Toverukset harppoivat pitkin askelin tasaista metsätietä.

— Ja minä menen kuvitelmissani vielä niinkin pitkälle, että silloin,
kun asiat ovat sillä kannalla, ja syvien rivien taloudellinen elämä
korjautuu, on meillä suojeluskunnissa sellainen voima, että se kaikkein
parhaiten takaa maalle itsenäisyyden ja sisäisen rauhan, jatkoi Risto.

— Niin, eihän silloin ole ainakaan maaseudun väestössä kapinoitsijoita,
kun maata saa jokainen halullinen viljellä, virkkoi Ville.

— Pahaa ei tosin voi maailmasta hävittää eikä laiskureita ja
tyytymättömiä yhteiskunnasta, oikasi Risto.

— En sitä tarkoitakaan. Ja siksi me tarvitsemme järjestyslaitoksen,
joka samalla on puolueeton.

— Valitettavasti sitä eivät kaikki suojeluskunnat ole vielä olleet,
mutta toivottavasti ovat. Opitaan vähitellen ymmärtämään sitä, jota
ei vielä tähän asti ole ymmärretty. Kaikki vanha unhoon ja uutta
rakentamaan ja se käy mahdolliseksi vain maan avulla. Olen minäkin niin
monta kertaa surukseni huomannut, että pidetään puolelta ja toiselta
suojeluskuntia vanhan yhteiskuntarakennuksen pönkkänä. Äärimmäiset
sosialistit uskovat, että se liike on vain tarkoitettu pystyssä
pitämään raha- ja suurmaanomistajaluokan etuja ja nämä uskovat sitä
samaa. Mutta ei pistimien avulla voi estää joutomaita joutumasta
halullisten viljelijäin käsiin. Suurin syy on vain ajan vaatimuksia
käsittämättömissä maanomistajissa.

Toverukset palasivat reipastuneina kasarmille ja saivat siellä tavata
kotipuolensa miehiä. Varmoina ja vakavina ne haastelivat kotoisista
asioista. Joku pyrki leikkiäkin laskemaan:

— Täällä ne pojat vain karsinassa pyörivät. Tulleeko teistä sotamiehiä.

— Tuskinpa näistä tulee. Kävelevät allapäin ja selkä koukussa.

Pojat vain hymähtelivät alakuloisesti.

— Onhan teillä siihen sijaan selkä kuin seiväs.

Se oli punainen, joka siten osoitti mieltään.




XIV.


Tuli elokuu ja kaupungin ympäristössä ilmestyi kuhilaita pelloille.
Siellä kokosivat kesän satoa onnelliset ihmiset, jotka saivat
keskeytymättä aherrella maan kanssa.

Niin sielläkin kaukana maalla, josta olivat kasarmin asukkaat.

Hämärtyvinä iltoina saattoi poikaryhmä seisten ja katsellen etäisille
viljapelloille pukea sanoiksi ikävänsä.

— Siellä kotonakin on jo kuhilaita pelloilla ja uusia nousee joka päivä.

— Saattavatpa muutamissa paikoissa jo riihetkin lämmitä.

— Ja talkoita on joka päivä ja illalla tanssitaan. On niillä
miekkosilla siellä...

— Kun pääsisi edes muutamaksi päiväksi lomalle.

— Sanos muuta! Saisi muutamiakaan tunteja olla kotinurkilla.

— Ja elotalkoissa pyörittää oman kylän tyttöjä. On ne siellä sentään
toista kuin nämä kaupunkilutkat.

— Parasta se on kun ei ajattele mitään, pyörittää vain näitä lutkia.

— Ja pehmittää.

— Ennen sinä niiden kynsissä pehmiät.

       *       *       *       *       *

Risto istui yksin rannikolla. Hänkin katseli järven yli näkyviä
viljapeltoja. Hän oli odottanut näinä päivinä kirjettä Elinalta, vaan
sitä ei kuulunut. Kohta oli viikko siitä kun hän kirjeen lähetti, eikä
vieläkään tullut vastausta.

Hän oli jo toistamiseen kirjoittanut tytölle ja pyytänyt edes jotain
sanomaan. Ehkä huomispäivä toisi kaivatun kirjeen. Siitä kirjeestä
tulisi riippumaan koko hänen elämänsä.

Sen viipyminen toi monenlaisia ajatuksia.

Oliko Elina syyllinen ja sen vuoksi viivytti vastausta? Vaikealta
tuntui sitäkin uskoa, vaikka joskus panikin epäilemään.

Miksi hän ei heti kirjoittanut, mikä oli syynä siihen?

Mistä saisi tähän selvyyden? Ja milloin? Oli vaikea kestää enää tätä
kiduttavaa mielentilaa.

Kotoakaan ei kuulunut mitään. Ei ollut Alli siellä edes kirjoittamassa.
Oli mennyt jonnekin kursseille ja sieltä ei tullut häneltä
kirjoitetuksi. Isä tarttui harvoin kynään kirjettä kyhätäkseen, samoin
kuin äitikin.

Saattoivat siellä surra hänen tähtensä. Talossa oli ehken hyvinkin
hiljaista, kun Alli oli poissa. Työväki häärii töissään ja isä käy
synkkäotsaisena heidän joukossaan. Äiti ahertaa palvelijain kanssa, ja
puhuu ehken iltaisin isän kanssa hänestä.

Luulivatkohan näin hänen ehkä iäksi rappeutuneen?

Ehkä koettavat ottaa selvää Elinastakin. Isä on voinut jonakuna iltana
kutsua isäntärengin kamariin ja kysyä häneltä, minkälainen oli Elinan
ja Kallen kohtaus ja oliko sitä ollut ollenkaan.

Ja jos niin on, että Elina on syyllinen, pudistaa isä harmaata päätään:
»Ei, ei se käy. Majamäet ovat olleet aina kunnian miehiä ja vaativat
sitä muilta ja itseltään. Tyttö toisi vain sukuun huonoja taipumuksia.»

Mutta nyt, kun hän, suvun jäsen oli syyllinen. Voisiko isä tuomita
toista?

Mutta vaikka hänellä oli syntinsä, ei hän suostuisi Elinata ottamaan,
jos tämä oli syyllinen.

Minkä vuoksi?

Siksipä juuri, että tyttö oli tehnyt ensiksi rikoksen. Hän voi ehken
sovittaa rikoksensa, kun on tehnyt sen epätoivoisena.

Oliko tytöllä ollut syytä ryhtyä sellaiseen, jos kerran oli ryhtynyt,
kun kerran mies rakasti häntä ja luotti häneen?

Mutta oliko hänellä silti oikeutta käydä tyttöä tuomitsemaan, jos tämä
olisi syyllinenkin? Hänhän oli mies, ja olisi pitänyt voida sinä pysyä
kaikesta huolimatta.

Oliko hän mies lainkaan?

Risto tunsi perinpohjin masentuvansa.

Sitä enemmän vielä, kun tuntui toisaalta aivan mahdottomalta, että
Elina olisi syypää sellaiseen.

Kovinpa tuskalliseksi kävivätkin hänen päivänsä.




XV.


Jo seuraavana päivänä tuli kirje Elinalta. Se oli lyhyt ja särmikäs.


 »— — — Niinkuin haukka olisi iskenyt saaliiseensa, koski kirjeesi
 minuun. En odottanut sinulta sellaista. Luulin, että rakkaus olisi
 myöskin luottamusta ja että pahat kielet eivät pääse väliin, missä
 kaksi toden teolla toisiaan rakastaa.

 Sinun sukusi kunniaa minä on tahdo olla häpäisemässä. Isäsikin pyysi
 sitä ja minä lupasin. Anteeksi voin antaa, jos minulla on mitään
 sulle anteeksi annettavaa, ja sinulla pyydettävää — minulta, joka
 olen mielestäsi samaan syypää kuin itsekin olet. Mitä sinä minulta
 anteeksi pyydät, kun kerran epäilit minua. Ja itseäsi vastaanhan olet
 rikkonutkin.

 Muistelen kaikkea sitä kaunista, mitä meillä oli ja toivon kaikkea
 hyvää sinulle.

                                               Elina.»

Kylmä hiki kohosi Riston otsalle ja hartiat värisivät kuin vilussa.

Näinkö särkyi kaikki?

Elina on sittenkin syytön ja minä en luottanut häneen.

Mutta miksi Elina ei selittänyt kaikkea lähemmin kirjeessään? Eikö hän
voinut torjua syytöksiä jos kerran syytön oli?

»— olen luvannut isällesi». Siis isä on pyytänyt ja _sen_ vuoksi ei
hän ole voinut.

Ja vielä senkin vuoksi, että hän, juuri hän, oli epäillyt ja uskonut
puheisiin, jotka eivät olleet edes hänen kotoisilleenkaan silmänäköjä.

»— joka olen mielestäsi samaan syypää kuin itsekin olet», kirjoitti
Elina.

Eikö hän siinä sano kyllin selvästi syyttömyyttään?

Ja sitten isän osuus asiassa.

Hän on siis käynyt pyytämässä Elinalta, että tämä jättäisi hänen
poikansa. Vedonnut suvun kunniaan pyytäessään.

Eiköhän suvun kunnia ollutkin vain kaikesta tärkein isälle. Se voi
näytellä tässäkin liian suurta osaa.

Mutta olisiko isä voinut mennä tytölle mitään puhumaan, jos ei hän
olisi ollut aivan varma asiasta? Sekin tuntui merkilliseltä.

Pitikö hänen uskoa, ettei isänsä tehnyt harkitsemattomia päätöksiä.
Saattoihan hän yhtähyvin erhettyä kuin muutkin ihmiset, vaikka pitikin
itseään muita parempana.

Ja minkälainen mies mahtaa olla uusi isäntärenki ja voiko hänen
puheisiinsa luottaa?

Yhä oudompaan umpikujaan tunsi Risto joutuvansa.

Hän oli aikonut heti kirjoittaa Elinalle, mutta päätti jättää sen
seuraavaan päivään.

Risto, ei jaksanut kauan järkeillä. Ajatukset olivat kuin tiheän sumu
verkon saartamana. Ikäväkin ja katkeruus kilvan raastoivat niin, että
olisi tehnyt mieli ääneen valittamaan, vaikka oli mies.

Villekin tuli taas pyytämään tanssiaisiin. Risto huomasi hänessä jotain
outoa. Mieshän tuoksahteli viinoilta.

— Mitä? Sinähän olet juonut. Mistä sinä...

Risto ei voinut olla ihmettelemättä näkemäänsä. Hän kyllä tiesi, että
kasarmilla juopoteltiin, upseeritkin, vaan Villen ei hän ollut uskonut
näille poluille joutuvan.

— Hoo, kyllä sitä pojilta saa... kuusen kyyneleitä. Kohta on joka
miehen taskussa pullo. Mitäs kun kerran upseerit juopottelevat, niin
pojat eivät tahdo jäädä miestä alle. Tosin se on kurjaa...

Ville keskeytti. Jotain oli välähtänyt hänen muistiinsa.

Tätä puolta ei Risto ollut aiemmin tullut tarkoin ajatelleeksi. Se
oli häpeä ja se karsi kuin vilun siira selkäpiitä. Ja Ville suruaan
unohtaakseen mukana.

— Kai sinä nyt kuitenkin lupaat, että tämä on viimeinen kerta sinulle,
sanoi Risto.

En sillä, ettet itse tietäisi mitä teet, mutta onhan se miehuutta
alentavaa.

— Niin onkin. Enkä minä aio »mattia» taskussani kantaakaan. Vääpeli
tarjosi, enkä kehdannut kieltäytyä... Mutta mies, nyt tanssiaisiin,
heti, heti! Tulethan sinä hulluksi jos täällä yksin nökötät!

Risto esteli ensin, mutta suostui lähtemään kaupungille. Saateltuaan
toverinsa tanssipaikalle, jatkoi hän kävelyään.

Ville oli kivenkovaan vaatinut toveriaan tanssisaliin ja suuttunut, kun
Risto aikoi pysyä päätöksessään.

— Sinulla taitaa olla sama usko kuin isälläsikin, että Majamäet ovat
erikoisempia ja vahvempia ihmisiä kuin muut, ja koetat nyt sitä
näytellä. Tulet sinä vielä tanssiaisiinkin, uskohan minua. Eivät ne
Majamäetkään ole mitään pyhimyksiä, oli hän sanonut.

Risto käveli katuviertä moneen kertaan ja tuli näin sivuuttaneeksi
tanssipaikan. Sisältä kuului hivelevät valssin sävelet ja Risto tiesi,
että tyttö, joka oli hänellä ollut kerran, olisi nytkin siellä.

Ei, ei se vetele tällainen ryhdittömyys, päätti Risto, mutta tunsi
hyvin, miten häntä veti toisten mukaan.

Tytönkin olennosta oli jäänyt häneen kuin hivelevää myrkkyä. Se hiukasi
ja kiihdytti.

Mitä hän tässä? Siellä sisällä oli nuoruutta ja iloa, eikä siellä
kukaan ajatellut, mikä on oikein ja mikä väärin.

Niinkuin joku olisi estänyt häntä menemästä.

»Tiedät heikkoutesi, ja silti menet. Se nainen saa taas sinut
unohtamaan surulliset silmät Särkän pihakamarissa ja isäsi vakavat
kasvot.»

»Jos voisitkin mennä miehenä ja tulla pois, vaan olet selkärangaton
raukka. Uhkamielellä teet sen, mutta mitä sillä voitat?»

— Mutta mitä minä silläkään voitan, jos rupean suremaan, enkä mene? Kun
kerran on elämä tällaista...

»Itsensä voittamalla saa paljon enemmän kuin hetkellisellä nautinnolla.»

Mutta tätä omantuntonsa pyyntöä ei Risto enää kuullut. Sisältä kuuluva
valssin sävel veti häntä, ja mitään enää ajattelematta meni hän sisään.

Tyttö, joka oli ollut hänellä edelliselläkin kerralla, oli nytkin
siellä ja Risto vei hänet ensiksi tanssiin.

Tytössä oli kaikki sellaista, joka veti häntä puoleensa kuin maneetti
rautaa. Ja kaipasihan hän, Risto, rakkauttakin kaiken kurjuuden ohella.
Minkä hän sille kaipuulleen voi. Oli eri asia, saiko sitten oikeata
vaiko ala-arvoista rakkautta.

Jos oikeata rakkautta oli olemassakaan.

Risto huumautui taaskin. Hän ei tahtonutkaan enää harkita mitään. Ja
niinkuin itseään pilkaten sanoi hän tytölle pois lähdettäessä:

— Nyt minä olenkin sinun luonasi koko yön.

Tyttö hymyili ja varjoon päästyä suuteli poikaa.




XVI.


Majamäki ei saanut rauhaa, ennenkuin teki päätöksen lähteä poikaansa
tapaamaan.

Tätä oli hän aavistanut, kun poika läksi, ja pelännyt kaiken aikaa.
Kun poika kertoi suhteestaan Elinaan, oli se hänen pelkonsa poistanut,
mutta nyt piti kuitenkin käydä näin. Hänen pojastaanko tulisi suku
muuttumaan?

Jos poika ei olisi joutunut kaupunkiin, ei hän olisi menettänyt sitä,
jonka nyt siellä menetti.

Mutta miksi hän ei sielläkin olisi voinut seisoa miehenä kiusauksia
vastaan? Hänen pojastaanko Majamäen suku näin heikkoni?

Oliko Elina syyllinen? Hän oli koettanut ottaa tarkkaa selkoa siitä,
oliko tyttö tehnyt sellaista kuin sanottiin. Isäntärenki vakuutti
näkemänsä todeksi.

Majamäki ei ollut kysynyt, oliko hän läheltä nähnyt tapahtuman.
Jälestäpäin oli hän kyllä ajatellut, oliko Jaakon näkeminen täysin
riittävä todistus Elinan syyllisyydestä. Olisihan hän voinut erehtyä
henkilöstä ja olihan kaikki voinut olla sellaista, että poika koetti
tehdä tytölle väkivaltaa ja sillä silmänräpäyksellä sattui Jaakko
näkemään.

Majamäki tunsi itsensä epävarmaksi. Eikö hän ollut hätiköinyt tässä
asiassa? Miksei hän pyytänyt tytöltä selitystä, kysynyt ensin, oliko
asiassa mitään perää?

       *       *       *       *       *

Silloin kun Riston kirje tuli, istui Majamäki sen päivän masentuneena
kamarissaan. Myöhemmin alkoi jo suuttumus hänessä kuohahdella.

— Miksi poika oli heti ensimäisen vastoinkäymisen sattuessa valmis
heittäytymään rapakkoon? Eikö hänessä ollut kipenen vertaa miehuutta?

Se on sen tytönkin syy, jyrisi hän ja kutsui isäntärengin puheilleen.

Ja kohta nähtiin hänen menevän Särkkään.

Sieltä palattuaan kutsui Majamäki vaimonsa kamariin. Kauan vaiettuaan
virkkoi hän murtuneella äänellä.

— Kaikki ei näy menevän niinkuin ihminen ajattelee. Minä olen aina
luottanut siihen että Majamäet tekevät aina oikein ja ovat vahvempaa
juurta kuin muut. Nyt näen, että ovat samanlaisia heikkoja ihmisiä kuin
muutkin. Olen koettanut lohduttaa sillä itseäni, ettei Risto olisi
tehnyt sitä täällä kotonaan, terveen luonnon keskellä.

— Niin, kaipa tämä on anneltu vitsaukseksi meille siitä että olemme
aina kuvitelleet olevamme yläpuolella kaikkia muita ja parempia kuin
muut ihmiset, sanoi Saara.

— Niin on ollutkin, kyllä sinä, sen tiedät, mutta silti ei olisi
pitänyt kerskailla. Juuri siitä on tämä masennus meille. Vahvoissakin
saattaa olla heikkoutta, mutta sitä minä en ole tullut ajatelleeksi.

Majamäki unohtui taas mietteisiinsä. Kartanossa ei ollut muita kuin he
kahden. Ovet olivat auki kamarista tupaan asti ja sieltä kuului vanhan
kellon iltapäivälyönnit. Talossa oli kaikki niinkuin ennenkin, mutta
sen hengessä oli jotain särkynyttä. Tämä ulkonainen kauneus, vanhat
ryijyt ja kauniit arkut ja huonekalut tuntuivat kuin painavan talon
haltijoita. Oli ehken komeiltu kaikella, kunniallakin, ja nyt oli
käynyt näin.

— Minusta tuntuu mahdottomalta, että Elina olisi tehnyt mitään
sopimatonta, sanoi Saara.

— Niin, en tiedä. Tuntuu minustakin hieman pahalta, etten ottanut
parempaa selkoa asiasta, ennenkuin kävin tytön luona, sanoi Majamäki.

— Olisin kieltänyt sinua käymästä, jos tiesin aikeesi. Sinä siis pyysit
tyttöä jättämään Riston? kysyi Saara.

Majamäestä näytti olevan vaikeata vastata.

— Sanoin vain, että jos niin asiat ovat, ei Majamäkeen tulosta tule
mitään.

— Ja mitä Elina sanoi?

Saaran kasvoilla oli tuskallinen ilme.

— Lupasi olla tulematta, sanoi Majamäki ykskantaan.

— Sinä siis et tahtonutkaan kysyä tytöltä mitään ja pyytää hänen
selitystään? sanoi Saara.

Hän oli usein tullut huomaamaan, että hänen miehellään suvun kunnia
määräsi kaikessa. Tämä oli pitänyt itseään ylempänä muita ja olikin nyt
astunut askelta alemmaksi.

— Olisihan tyttö saattanut puhua asiat omaksi edukseen, sanoi Majamäki.

Tämä vahvisti vielä enemmän Saaran käsitystä, jonka oli saanut hänestä.
Kylmästi katsahti hän mieheensä ja nousi poistuakseen.

Se katse koski Majamäkeen. Hän näytti kuin kutistuvan siinä pöydän
ääressä istuessaan.

— Mitä nyt aiot? kysyi emäntä.

— Koetan saada Riston sieltä kotiin. Minulle on sanottu, että
ensimäisinä suojeluskuntiin lähteneet pääsevät sotapalveluksesta, kun
hakevat vain vapautusta. Aion tästä lähteä huomenna kaupunkiin, Riston
luokse. Sitä ennen hommaan tarpeelliset paperit. Pojan on päästävä
parantelemaan itseään.

— Jos kaikki olisi perätöntä Elinasta, niinkuin uskon, luulisitko hänen
vielä haluavan tulla Majamäkeen? kysyi emäntä.

— Miksei, jos hän kerran rakastaa Ristoa. Jos kerran tytön rakkaus on
ensimäisessä myrskyssä taittunut, ei siitä kannata puhua.

— Mutta onhan tyttöä näin loukattu syvästi, sanoi emäntä. — Sitä et
varmaankaan ota huomioosi.

— Sen hän saa antaa anteeksi, sanoi Majamäki arvelematta.

Syvä harmi kuvastui emännän kasvoilla.

— Nyt minä olen täysin selvillä sinun ahtaista tarkoitusperistäsi ja
mielenlaadustasi, sanoi hän. — Sinä olet vieläkin seisovinasi yläpuolia
muita, vaikka huomaat että Majamäet ovat vain tavallisia ihmisiä.

— Niin, mutta vaikkapa näinkin on käynyt, niin kyllä poika vielä siitä
nousee ja on oikeutettu vaatimaan kunnollista vaimoa itselleen, olkoon
se sitten Elina, tahi joku muu, kuohahti Majamäki.

— Mutta sinä et vaadi pojalta mitään, niinkö? kysyi Saara.

— Vaadin, että hänen on tultava ihmiseksi tahi poistuttava talosta,
jyrähti Majamäki.

— Hänen on tultava jälleen mieheksi ja sinun on annettava hänelle
anteeksi, sanoi Saara painokkaasti, poistuen kamarista.

Majamäki jäi mietteisiinsä.

Saarakin syytti häntä siitä että hän oli harkitsematta tehnyt Elinalle
vaatimuksensa ja syyttänyt Riston lankeemusta osaksi olosuhteitten
syyksi. Vaimo ei käsittänyt, mikä oli kaupunki viettelyksineen ja että
poika oli ehken epätoivoisena ryhtynyt sellaiseen.

Hän itsekin oli nyt valmis myöntämään, mitä myönnettävä oli, että tytön
syyllisyydestä olisi pitänyt olla varmemmin selvillä, ennenkuin meni
hänelle mitään puhumaan. Hän ei ollut kiivastellessaan harkinnut asiaa.
Se ei ollut Majamäen arvon mukaista.

Ja se painoi.

Mutta voihan asia siitä selvetä kaikin puolin. Tyttö antaa anteeksi ja
kaikki tulee hyväksi jälleen. Jos kerran hänessä ei mitään syytä ollut,
päätteli Majamäki.

Poika tulisi kotiin ja aloittaisi uutta elämää. Ehkäpä Majamäen suvun
miehissä oli miestä nousemaan, jos lankesivatkin.

Majamäki lähti kirkonkylään, hankkimaan Ristolle vapautuspapereita.
Saada poika kotiin, niin pian kuin mahdollista, oli hänen ainoa
päämääränsä. Poika oli masentunut, hän tiesi sen, ja vajoaisi yhä
syvemmälle, jos ei koti ja terve luonto häntä pelastaisi.




XVII.


Lämmin, hämärä elokuun ilta. Kaupungissa ja huviloissa järven ympärillä
syttyivät tulet tuikkimaan.

Joku hiljainen laine huuhtoi rantakiviä silloin tällöin, etäämpänä oli
järvenpinta siloinen ja kirkas.

Ville oli suostunut tulemaan Riston kanssa rannalle.

Olivat kävelleet jo kauan vaieten ja miettineet omia asioitaan, mutta
kumpaisellekin oli hyvä tuntea, että toveri oli läheisyydessä.

Koti-ikävä painoi hellittämättömänä, masentavana. Pojat eivät sitä
valittaneet, mutta sen tunsi heidän puheistaan ja äänestäänkin.

Ville oli suruaan unohtaakseen heittäytynyt nautinnon helmoihin, mutta
nyt se jo häntä väsytti ja vistotti. Mikään muu kuin kotikamara ei enää
huvittaisi.

Pääsisi oikeaan työhön käsiksi, oli Ville äsken sanonut. Siinä
haihtuisi katkeruus ja ikävä. Hartiavoimaiseen työhön olisi hänkin jo
halunnut päästä. Maan kanssa askartelu tuottaisi viihdytystä ja rauhaa.

— Vieläkö rakastat tyttöä? kysyi Risto vaitiolon jälkeen Villeltä.

— En tiedä... ei se rakkautta ole... en sitä osaa selittää. Semmoista
pohjatonta ikävää.

Risto ymmärsi sen hyvinkin. Hänen mielialansa kulkivat kylläkin eri
suuntia, mutta hän oli kokenut sellaistakin kuin Ville tuossa sanoi.

Hänellä oli nyt vain suru siitä, että oli rikkonut niin paljon Elinaa
vastaan, ettei tämä voinut sitä anteeksi antaa, vaan teki nähtävästi
lopun kaikesta.

       *       *       *       *       *

Joku oli tietänyt kasarmilla kertoa, että ne pojat, jotka ovat olleet
ensimäisinä suojeluskunnissa ja vapaustaistelussa, pääsevät pois, kun
vain tekevät anomuksen.

Ville oli jo kirjoittanut kotiin ja pyytänyt lähettämään todistuksen.

Ristokin oli aikonut kirjoittaa samasta asiasta, vaan se oli jäänyt
vielä tekemättä... Eihän tietänyt, mitä kotona ajattelivat hänestä.
Ehkä isäkin oli vihainen, koskei mitään kirjoittanut.

Hänellä oli se ainainen suvun kunnia. Sitä hänkin kyllä piti arvossa,
vaan se taisi isällä olla kaiken määrääjänä. Piti mennä siitä
Elinallekin puhumaan.

Täältä olisi kyllä mielellään lähtenyt. Punaistenkin takia kävi olo
vastenmieliseksi.

Tästäpä sopikin puhua Villen kanssa.

— Kun täällä useampi pojista koti-ikävän kanssa taistelee, niin pohjaa
vailla olevat saa helposti kääntymään kapinallisiksi. Kyllä sen tuntee.

— Niin on, ei sitä voi kieltää. Vähän täällä on sotilaallista mieltä.
Pääsisi tästä taas oman suojeluskunnan riveihin. Siellä saisi kaiken
muun ohella tuntea kohottavaa yhteistunnetta.

Toverukset vaikenivat. Turhaapa taisi ollakin puhuminen näistä
asioista. Tekivät kai kaikessa niinkuin parhaaksi näkivät.




XVIII.


Majamäki oli käynyt Riston luona ja pitkiin puheisiin puuttumatta
pyytänyt vain hakemaan vapautusta. »Puhutaanpahan siellä kotona», oli
sanonut.

Isä oli siinäkin omalaatuisensa. Kotona saisi puhua rauhassa. Omien
seinien sisällä ymmärtäisivät he paremmin toisiaan.

Nyt oli Risto saanut ilmoituksen vapautuksesta ja oli valmis lähtemään
heti kasarmista.

Kauan ei hän viivytellytkään. Tuntui mukavalta taas pukeutua omiin
vaatteisiinsa...

Villekin joutui samaan matkaan ja vihelteli tyytyväisenä kasarmin
pihalla.

— Pitkiin aikoihin ei kai olla näissä, vai mitä?

— Ettäköhän ei ikävä tulisi, naurahti Risto.

— Tytöthän täällä jäävät suremaan, mutta lohdutelkoot ja hakkailkoot
punikit natkujaan.

Ja Ville sylkäsi inhoa osoittavasti.

Ennen lähtöään saivat pojat tietää, että Notkon Lassi oli vangittu ja
ehkä vangittaisi vielä muitakin.

— Kuuluvat kiihoituskirjoja levitelleen ja mitä kaikkea lienevät
aikoneetkaan, tiesi Ville.

— Arvasihan sen. No meitä ei ainakaan vangita, naureksi Risto. Hän
tunsikin pitkästä aikaa vapautumista raskaista ajatuksistaan.

— No ei. Tällaiset pojat ovatkin kasarmin kermaa, rehenteli Ville
leikillään.

Olisi tehnyt mieli melkein hihkaista, kun pääsi lähtemään ja kasarmin
portti sulkeutui heidän jälkeensä.

       *       *       *       *       *

Poikia oli tultu hakemaan asemalta omilla hevosilla. Ville oli jo
kääntynyt kotitielleen ja Risto ajeli yksin pojan kanssa.

Ilta hämärtyi. Ei olisi enää pitkältä Särkän peltojen portille. Tie
kulki Särkän pihan läpi ja Risto mietti, näkisikö Elinaa pihamaalla tai
ikkunassa.

Olisi parempi, kun ei nyt vielä näkisi häntä. Syyllisyyden tunto painoi
raskaampana kuin koskaan ennen. — Minun on vaikea tällaisena silmiäni
näyttää hänelle, mietti Risto. Miten minä saatoinkin epäillä häntä ja
selkärangatonna alentua sellaiseen?

Juhannusyö tuli mieleen pienimpiä piirteitä myöten. Ensin kokoilla ja
sitten Särkän pihakamarissa.

Mitähän Elina on ajatellut ja kuinka hän on saanutkaan kärsiä.

»Äiti saa nyt luovuttaa paikkansa sinulle», oli tyttö sanonut. Sitä
muistaessa tuli vain pahempi olo. Sellaista rakkautta oli hän epäillyt.
Miten se oli saattanut tapahtua? Siellä vieraassa paikassa se tapahtui,
täällä ei olisi koskaan.

Olisi kumminkin saatava tavata heti Elinaa, mutta miten ilkesi mennä
hänen luokseen?

Siinä tulikin jo Särkän portti ja poika nousi avaamaan.

— Sinä saat viedä hevosen, minä tulen jalkaisin kun joudun, sanoi Risto
pojalle.

Poika ajeli edelleen ja Risto astui talon pihaan. Ei näkynyt Elinaa
kamarin ikkunassa. Pihamaakin oli hiljainen.

Kuistin ovella tuli vastaan renkipoika ja Risto kysyi, oliko Elina
kotona.

— Ei ole, sanoivat kylään menneen.

— Viipyneekö kauan?

— Eiköhän viipyne. Taitaa olla siellä ompeluseurat.

Risto jatkoi matkaa ja mietti, että parasta oli, kun ei tavannut
tyttöä. Elina olisi ehken osoittanut kylmyyttä, jonka näkeminen ei
olisi tehnyt hyvää.

Niinkuin maanpaosta olisi astunut kodin kynnyksen yli. Äiti syleili
kyynelisenä ja isä istui kumaraisena sänkynsä laidalla. Näytti niinkuin
olisi tahtonut puhua, mutta sanoja ei löytänyt.

Talon perhe oli asettunut levolle ja huoneissa oli hiljaista. Tuvasta
kuului vain vanhan kellon ehtoo tuntien särähtelevät lyönnit.

       *       *       *       *       *

Kolmisin istuivat he kamarissa ja tunnit vierähtelivät huomaamatta.

— Elina ei siis silloin ole ollut kotonakaan, kun sen piti tapahtua,
kuuli Risto äänensä kolkosti sanovan.

Hänen sisällään myllersi. Isä tuossa kertoi rauhallisesti, että
Elina ei ole mihinkään syyllinen, ja kehoitti häntä ottamaan Elinan
vaimokseen, niinkuin se olisi yksin hänen päätettävänään.

— Ei ole ollut, virkkoi Majamäki. — Olisihan se sopinut tytönkin sanoa
heti, ettei olisi niin pitkälle mennyt ja kirjoittaa siitä sinullekin,
jatkoi hän.

— Pyysitkö sinä isä häntä selittämään? kysyi Risto.

Hän oli jo saanut tietää, että isä esitti mitään kysymättä tytölle
pyyntönsä.

— E-en. Olin sitä mieltä, että tyttö voisi, kyllä kieltää, jos olisi
ollut syyllinenkin.

— Ja sittenkin sinä voit niin tehdä, isä! sanoi Risto. — Miten tyttö on
kärsinytkään meidän tähtemme!

Majamäki istui synkkänä pöydän ääressä.

Poika varmaankin alkaisi nyt syyttää häntä, ajattelematta, että oli
itse suurin syyllinen.

— Minun täytyy mennä heti tyttöä tapaamaan, sanoi Risto ja meni
pirttiin katsomaan kelloa. Se oli yhdeksän. Särkässä valvottiin myöhään
ja hän voisi vielä tavata Elinan jos pitäisi kiirettä.

Majamäki esteli.

— Kyllä sinä siellä vielä ehdit käymään, jos nyt lepäät rauhassa.

Risto vaivoin hillitsi kiukkuaan.

Saisiko hän minuutinkaan rauhaa ennenkuin tietäisi mitä Elina ajatteli.
Isä paljastikin näin kokonaan itsekkyytensä. Hän oli kai varma
siitäkin, että tyttö kaikesta tapahtuneesta huolimatta lentäisi ilman
mitään hänen syliinsä.

Risto näki Särkän veräjällä, että Elinan kamarin ikkunassa oli valoa.
Sydän takoen kiirehti hän koputtamaan tytön ovelle.

Huoneesta ei kuulunut vastausta. Risto koputti uudelleen ja ilmaisi
kyllin selvästi, kuka oli oven takana. Ei vain eteisestä kuulunut
mitään. Risto meni ulos ja huomasi, että valo oli Elinan huoneesta
sammutettu.

Elina ei siis tahtonut tavata häntä. Eihän ollut ihmekään, kun koko
perhe oli häntä verisesti loukannut.

Risto poistui synkkänä.

Hän rakasti Elinaa ja olisi tahtonut anteeksi anoen turvautua häneen,
kuin hukkuva, mutta oli ehken iäksi menettänyt hänet.

Ristolle välähti, että hänen olisikin parasta lähteä jälleen pois
kotoa. Jonnekin kauas, vaikkapa sinne, jossa parhaillaan vapaudesta
taisteltiin. Siellä voisi ehken sovittaa mitä oli rikkonut.

Tämä ajatus sai ihmeen pian vankan pohjan hänessä. Siihen liittyi surua
ja uhkaa siitä; että heidän välinsä Elinan kanssa oli näin särkynyt,
mutta se ei yhtään heikontanut päätöstä.

Ja seuraavana aamuna päätti hän kertoa päätöksestään vanhuksille.




XIX.


Risto oli ilmaissut päätöksensä lähteä vapaaehtoiseksi. Äiti vastusti
jyrkästi, mutta isä ei kieltänyt eikä käskenyt.

— Tee niinkuin haluat. Kun miehenä sieltä palaat, niin tuleehan
suvunkin kunnia siten sovitetuksi, sanoi hän.

— Sitä sovittamaan minä en lähde, sanoi Risto jyrkästi. — Omat asiani
minua vaativat lähtemään, eikä mikään muu.

Majamäki ei puhunut mitään siihen. Synkkänä käveli kartanolla eikä
puuttunut puheisiin.

Äiti oli ottanut hänet erikseen vierashuoneeseen ja siellä koettanut
puhua hänelle.

— Jäisit kuitenkin kotiin, edes vähäksi aikaa. Olisihan siten aikaa
sovitella Elinankin kanssa...

— Jos se sovittelu vaatii aikaa, ei siitä koskaan tule mitään. Tyttö
antaa anteeksi, jos rakastaa. Ellei, niin turhaa silloin on siitä puhua
enää.

— Mutta ethän ole nähnyt vielä Elinaa, etkä kuullut, mitä hän sanoo.
Kävisit ensin hänen luonaan.

Äiti näytti murtuneelta.

— Kävinhän illalla, mutta hän ei suvainnut laskea sisään.

— Olitko sitten niin varma, että se oli Elina? kysyi äiti.

— Kukapa muukaan se olisi voinut olla.

Äiti pyyhkäsi käden selällä silmäkulmaansa. Tämä oli liian raskasta
hänelle.

— Etkö sittenkään suostu jäämään, jos Elina sitä pyytää? kysyi hän.

Risto näytti miettivän.

Niin, mitä hän siinä tapauksessa tulisi tekemään? Hän oli tosin
ajatellut, että ei jäisi siinäkään tapauksessa, vaikka Elina antaisi
anteeksi ja pyytäisi jäämään. Hän oli ajatellut, että sovitus ei tullut
hänelle sillä neuvoin kokonaan. Hän olisi saanut anteeksi vain sen
vuoksi, että tyttö rakasti häntä.

Oliko se oikein?

Eikö hänelle riittäisi ilman mitään tytön anteeksianto. Hän vain
pahoittaisi tytön mieltä yhä edelleen, jos ei hänen pyynnöstään jäisi.

Äiti odotti vastausta.

— Niin, jos Elina pyytää jäämään...

— Hän pyytää, minä olen varma siitä, sanoi äiti. Minä ymmärrän
sellaisia asioita paremmin kuin sinä. Menet nyt vain uudelleen Särkkään.

— Sitä en tee, sanoi Risto jyrkästi. — Voin luvata sinulle äiti, että
käyn mennessäni siellä ja sittenpähän näkee... niin, jos se niin on
menevä, että minä jään, niin silloinhan ei ole sinulla valittamista.

Äiti kävi jälleen murheelliseksi, mutta lohdutti itseään sillä, että
poika kyllä jää. Elina saa hänet jäämään, kun saa tietää mihin Risto on
matkalla.

Äiti meni askareilleen ja Risto jäi yksin mietteineen. Hän ei aikonut
sanoa Elinalle, mihin aikoi mennä. Näyttäisi tytön mielestä siltä kuin
aneleisi hän sen avulla anteeksiantoa ja koettaisi hellyttää häntä.
Ei mitään matkasta. Tehköön tyttö vapaasti ratkaisun. Jos hän näyttää
kylmältä ja ylpeältä, niin: hyvästi. Siinä ei saa olla mitään sen
enempää.

       *       *       *       *       *

Majamäen elämä oli ollut tasaista nousua tähän asti. Nyt hän tunsi
tulleensa kuin raja-aitaan, joka esti häneltä pääsyn puolelle ja
toiselle. Oli tuntunut vaikealta silloin kun ainut poika lähti
sotapalvelukseen, nyt tuntui vielä vaikeammalta, kun hän lähti sotaan
ja vielä omasta vapaasta tahdostaan.

Olisi pitänyt kieltää, mutta ei voinut. Poikahan tunsi niin raskaana
syyllisyytensä, että sen painamana lähti. Olisihan hän voinut
syyllisyytensä sovittaa kotonakin, mutta oli jotain, joka esti häntä
pojalle sitä suorin ja vaativin sanoin sanomasta. Oliko se suvun
kunnia, jota poika oli verisesti loukannut, ja joka sai kielen
kankeaksi, ettei voinut pojalle edes puhua?

Se valmisteli siinä nähtävästi reippaana lähtöään ja puheli äidin
kanssa, joka hiljaa valitteli ja näytti huolestuneelta. Miksi hän
ei voinut Ristoa jyrkästi kieltää? Sepä se oli. Poika ei sanonut
suvun kunnian takia edes lähtevänsä. Omista mielijohteistaan ja
uhkapäisyydestään vain. Niin, painoihan häntä syyllisyytensä, mutta
olisi hänelle ollut kuitenkin helpompaa, jos olisi poika ottanut
suvunkin kunnian huomioonsa.

Miten oli? Eikö se hänelle pyrkinyt vieläkin vain kaikessa etualalle?

Kovinpa sekavaan ympyrään hän oli joutunutkin.

Eiköhän poika ollut muutenkin siellä kasarmilla saanut sotaintoa?
Tosinhan tuo läksi vapaustaisteluunkin, vaikka ei ollut silloin
kasarmeja eikä muita... Jos koettaisi sille vielä sanoa siitä lähdöstä.

— Talokin tarvitseisi miestä. Majamäen pellot ja vainiot ovat laajat,
enkä minäkään enää jaksa.

— Eikö isä ymmärrä, että pellot ja muut eivät silloin merkitse
mitään, kun jonkun ihmisen kohtalo kiertyy... niinkuin nyt minunkin.
Väistyivätkö entiset Majamäet velvollisuuksistaan?

Tämän sanoi Risto kuin uhalla isälleen. Jos kerran entiset Majamäet
olivat kaikessa tunnon tarkkoja, niin miksei hänkin. Saisi nyt nähdä
sen isäkin, joka aina siitä suvun kunniasta ja muusta puhui.

Majamäki käveli kartanolle. Väistyivätkö velvollisuuksistaan...?
Mitä varten poika niin sanoi? Sen äänessä oli katkeruuteen vivahtava
värähdys.

Hm, niin, pellot ja niityt olivat pojalle toinen asia. Suku, ja
viimeksi hän, oli taloa laajentanut ja nostanut paikkakunnan
suurimmaksi. Nyt se oli pojalle samantekevä, oliko se iso tahi pieni
tahi oliko olemassa ollenkaan. Ja tämä näin sen lankeemuksen takia,
tytön takia, jota poika ajatteli omakseen. Ei, ei tytön takia. Hänhän
oli syytön.

Mistä olisi helpointa löytää syy?

Varmasti siitä, että poika oli pakoitettu kotoaan maailmalle,
kasarmiin, outoihin oloihin ja ikävään.

Oli niin hyvä silloin, kun sai olla siltäkin laitokselta rauhassa,
välähti Majamäelle. Kun ei ollut enää sotalaitosta. Mutta kaipa sekin
välttämätön oli, kun se laitettiin. Niin, eihän se siinäkään... Pojan
itsensä olisi pitänyt seista miehenä. Nyt ei käynyt enää Majamäkien
kunniasta puhuminen, ainakaan siten kuin ennen.

Mitä entiset Majamäet olisivat tässä asiassa tehneet? Mitä hän itse?

Siihen oli vaikea löytää varmaa vastausta.

Majamäki koetti miettiä.

Hän nyt ei ainakaan olisi katsonut tarpeelliseksi tämän asian vuoksi
lähteä vieraalle maalle pahojaan pakoon, muka sovittamaan. Jos hän
olisi tehnyt sen _kotona_, olisi toinen asia. Nyt hän koettaisi tulla
mieheksi jälleen, selvittäisi asiat tytön kanssa ja sanoisi hänellekin,
ettei olisi sitä tapahtunut toisissa olosuhteissa.

Ja paljastaisi niin oman heikkoutensa, huomasi Majamäki. Kyllä tyttökin
sen huomaisi, ehkäpä sanoisi, että miks'et odottanut selvitystä ja
ollut mies.

Mutta parasta olisikin tunnustaa heikkoutensa, miehuuttomuutensa,
ja aloittaa uudestaan. Hän sanoisi Ristona tytölle: »Tulen varmasti
mieheksi ja jos silloin voit tulla Majamäkeen, niin kaikki on hyvin.
Mutta jos ei, niin ei, ja sillä hyvä.»

Näillä nykyajan ihmisillä on niin erilaiset tunteet kuin meidän
aikaisilla. Sepä se. Poika lähti, ei sanonut muuta voivansa.

Ja ehkäpä onkin oikein, että menee miehistymään. Sovittamaan suvun
kunnian samalla kun omankin häpeänsä, vaikka ei sitä omassa mielessään
tahtoisikaan. Sillä sitäkään ei käynyt jättäminen toisarvoiseksi
asiaksi, vaikka oli näin käynytkin.

Majamäki meni kamariin ja sieltä tupaan. Se oli tyhjä. Kello vain
näytti tunteja niinkuin ennenkin.

Äidin kamarissa täytteli Risto reppuaan ja hänkin meni sinne ja istui
äänetönnä sängyn laidalle.

Äiti näytti masentuneelta.

— Pian minä sieltä takaisin tulen. Käynpähän miehistymässä ja
karistamassa pois niitä kaupungin likoja, koetti Risto puhua
rauhoittavasti.

— Kyllä ne olisivat karisseet täälläkin. Jospa Elina nyt edes saisi
sinut jäämään, sanoi äiti.

— Pian se Elinakin minut saa sieltä takaisin, jos tahtoo, eikä tiedä,
kauanko siellä tarvitseekaan... Saattaa tulla rintamilla kaikki
selväksi jo siihen kun perille pääsen.

Äidin hellä huoli säälitti, mutta ei voinut sille mitään.

Puolen päivän jälkeen joutui Risto lähtemään. Vanhukset tulivat
saattelemaan, isä Särkän veräjälle asti.

Särkän pihaan tultuaan tunsi Risto melkein polvensa horjahtelevan.
Miten käy? Saisiko hän nytkään tavata tyttöä?

Piharakennuksen ikkunassa näkyivätkin Elinan kasvot, mutta katosivat
pian.

Risto aikoi mennä viivyttelemättä Elinan luokse, mutta pistäytyi
kumminkin näön vuoksi kysymään, oliko Elina kotona.

Kuistilla tuli isäntä vastaan.

— No mihin sitä nyt? Kun vasta joku päivä sitten kotiunnuit, kysyi. —
Ja oikein evään kanssa.

Risto ei tahtonut jäädä matkojaan selittelemään.

— Pitäisi vain vähän ulompana pistäytyä. Onko Elina kotona?

— Kotona on. Eikö liene kamarissaan, kun käyt katsomaan.

Risto jätti reppunsa pihamaalle ja meni.

Elinan kamari oli tyhjä, mutta sisään astuessaan näki hän Elinan
menevän viereiseen kamariin.

Risto seisahti kynnykselle. Huoneessa oli syyskesän kukkien ja puhtaan
vaatteen tuoksua.

Juhannusyö välähti tuokioittain ohitse.

Risto laski lakkinsa tuolille ja seisahti keskelle huonetta. Täällä on
tyttö sitten asustanut juhannusyön jälkeen, ja ennenkin. Valvonut ja
nukkunut, istunut ja miettinyt.

Risto koputti hiljaa ovelle. Ei ääntä eikä vastausta.

— Oletko siellä, Elina? Minä tiedän, että olet ja olisin tahtonut sanoa
pari sanaa.

Huoneesta ei kuulunut mitään. Risto tunsi miten kylmä hiki kohosi hänen
otsalleen, mutta ulkonaisesti koetti hän pysyä rauhallisena.

Elina ei siis tahtonut antaa hänelle anteeksi. Hän ei siis rakastanut
enää.

Kerran vielä koputti Risto ovelle, mutta kun vastausta ei kuulunut,
poistui hän hiljaa.

Saatuaan reppunsa kiirehti Risto matkaan kuin takaa-ajettuna. Sydän
tuntui kuin kokoon puristuvan ja yksi ajatus vain takoi kuin vasaralla:
Elina ei rakasta enää, ei tahtonut antaa anteeksi.




XX.


Taistelusta taisteluun on Risto käynyt ja päivä päivältä on tuntenut
mielenrauhansa lisääntyvän ja samalla saanut tuntea sisäistä
tyydytystä, jonka syytä ei ole voinut itselleen selittää.

Täällä näki tovereissa sellaista miehuutta, jota ei kotioloissa
hakemalla löytänyt.

Hän oli kyllä saanut tietää, että tännekin oli päässyt pujahtamaan
huonoa ainesta, pelkän seikkailun halun ja etujen tavottelijoita. Mutta
ne eivät kestäneetkään tulessa.

Vain siveellisesti vahvat luonteet siellä kestivät. Täällä hänkin
tunsi, miten huonot ajatukset pakenivat pois, jos yrittivätkin
lähennellä. Täällä sai kuin rautaa jäseniinsä.

       *       *       *       *       *

Syttyviä tähtiä katsellen istui Risto joen rantakivellä ja mietteet
kulkivat kotona. Taistelu on riehunut koko päivän ja vasta illan
-hämärtyessä on päästy lepäämään. Joen rannalla oleva talo on miehiä
täynnä lepoon asettuneena. Vahtisotilas lähenee ja huomaa hänet.

— Tunnussana! vaatii hän terävällä äänellä.

Risto sanoo sen. On tuntenut äänestä Villen, sotatoverinsa, joka lähti
tänne hänen kanssaan ja hymähtää hyvänsuopeasti.

— Risto! Mitä sinä täällä?

— Tulin vain muuten... saadakseni rauhassa miettiä.

— Niinpä kai... ja kaunis on yö.

— Niin on. Ei siellä nytkään taitanut olla kirjettä? Vai etkö
nähnytkään postia?

— Kyllä näin, mutta ei ollut. Siltä Elinaltako sinä vain...?

Risto ei vastannut ja Ville lähti kävelemään.

Hän oli todellakin odottanut vielä Elinalta kirjettä, vaikka jo
kuukausi oli kulunut hänen kotoa lähdöstään.

Nyt hän jo uskoi, että Elina ei todellakaan välittänyt hänestä. Ainoa,
joka piti joskus heikkoa toivoa yllä, oli se, että kaivattu kirje olisi
voinut jäädä seisomaan välille. Sellaista oli tapahtunut. Allinkaan
kirjeitä hän ei ollut saanut kuin yhden ainoan, jonka hän oli heti
kotiin tultuaan kirjoittanut.

Miten voinee kotiväki siellä, miten isä ja äiti? Odottivat kai pian
palaavaksi kotiin. Olivatko edes hänen kirjeensä menneet perille
täältä? Äiti voisi muuten luulla, ettei hän enää olo elävien joukossa.

Tähdet kiiluivat korkeudessa. Jostain kuului vahtisotilaan laukauksia
hiljaisessa yössä. Hänen olisi pitänyt mennä lepäämään, mutta ei
tuntunut olevan vieläkään levon tarpeessa.

Risto olisi jo tahtonut lähteä kotiin, mutta katkeruus esti lähtemästä.
Elina ei välittänyt hänestä. Oli ehkä sittenkin niin, että uhrautuvaa,
epäitsekästä rakkautta oli vaikea löytää. Eikö Elina olisi nyt, kun
asia selvisi, voinut heltyä vähitellen ja antaa anteeksi kaikki, edes
hänelle, jos ei kotijoukoille.

Mutta kenties ei Elina langennutta miestä rakastanutkaan?

Tämä rakkauden ikävä ja katkeruus siitä, että Elina näin jätti hänet,
oli pidättänyt häntä vielä täällä. Taistelujen tuoksinassa sitä ei
muistanut. Ja oli niinkuin lohduttavaa olla tulilinjoilla, kun sydän
oli ikävästä sairas.




XXI.


Valkoisten joukosta on osa jäänyt punaisten ja ryssien saarrokseen.
Päällikkö kävelee synkkänä ja lähetit odottavat määräyksiä. Ilta
pimenee ja tuuli ulvoo kolkosti autioksi jääneen tuvan nurkissa.

Risto pyrkii päällikön puheille.

— Ei hän nyt ota ketään vastaan, on tärkeämpää mietittävää, sanotaan.

— Jospa hän nyt kumminkin ottaisi. Tärkeä olisi minullakin asia,
pyyteli Risto.

Risto pääsee sisään ja päällikkö lyö kättä hänelle, niinkuin hyvälle
toverille. On tullut tietämään; että Risto on parhaimpia joukossa.
Eilenkin olivat hänen ja miestensä kuulat tehneet puhdasta. Kuumimpaan
paikkaan oli Risto jäänyt pienen joukkueensa kanssa ja miehistä oli
puolet jäänyt, mutta tärkeän paikan he puhdistivatkin. Mutta nyt olivat
punaryssät päässeet tekemään kiertoliikkeen ja miehiä tulisi kaatumaan
tulevan yön taisteluissa.

— No mitä Majamäki tahtoisi?

— Ajattelin vain, että kun minun joukkoni on varmaa, karaistua väkeä,
niin ehkä minä saisin lähteä aukomaan tietä toisille.

Päällikkö katseli ihmetellen Ristoa. Olisipa puoletkaan hänen
miehistään sellaisia kuin Majamäki tuossa. Silloin tulisi pian selvää.

— Mutta eihän sinulla ole kuin kourallinen miehiä. Puolethan meni
eilen... Teitä on liian pieni joukko ja miten se tänä yönä muutenkaan...

— Mutta jos nyt kumminkin... Voin varmasti luvata, että me teemme tien
selväksi, jos toiset sitten jälessä tulevat.

— Majamäen on saatava miehiä lisää, sanoi päällikkö.

— Kyllä no riittävät. Jos saan luvan, niin menen valmistamaan miehiä.

Päällikkö löi Ristoa olalle. — Kun minulla on yksikin tuollainen mies,
niin yritetään. Oletteko valmiina puolen tunnin kuluttua?

— Kyllä, odotan määräyksiänne, herra luutnantti.

       *       *       *       *       *

Miehet häärivät täytellen reppujaan, joihin tuli suurimmalta osalta
ampumatarpeita. Pieni joukko paloi taisteluinnosta. Ville katseli
Ristoa, jonka kasvoilla oli ihmeellinen kajastus.

— Onko varma, ettei teistä yksikään jää jälelle, vaan seuraa minua?
kysyi Risto miehiltä.

— Viimeiseen mieheen! kuului vastaus kuin yhdestä suusta.

Ja jos minä kaadun, niin... tehkää työ täysin valmiiksi, niinkuin
eilenkin!

— Niinkuin eilenkin!

— Jos minä jään, niin Ville Honkamaa astuu minun tilalleni.

— Hyvä on!

Se oli kuin valan tekoa.

Miehet olivat valmiit lähtemään. Päällikkö tuli antamaan määräyksensä.
Toinen ja kolmas miesjoukko tulisi ketjussa heidän jäljessään ja sitten
muodostuisi oikea ja vasen siipi ajamaan punaryssiä vastakkain, jolloin
he voisivat vastaisella puolella avata tulen omia miehiään vastaan.

— Kiväärit olalle! Eteenpäin mars!

Risto miehineen lähti eellimäisenä, toiset seurasivat jonkun matkaa
päässä perästä.

       *       *       *       *       *

Tunnit vierähtelivät. Kalpea kuun sirppi valaisi taistelukenttää, jossa
hirvittävä tuli raivosi.

Riston joukkueelta alkoivat jo patruunat loppua. Eteneminen oli
tapahtunut pienin välimatkoin ja punaryssät olivat peräytyneet.

Miesten kasvoilta putoilivat hikihelmet.

— Syöksyyn! — Ylös, mars, mars!

Riston äänessä oli kuin malmin kaikua. Kuulat vinkuivat, mutta yksikään
ei sattunut syvemmälle. Oli niinkuin kuolema olisi pelännyt tätä
urheata joukkoa, joka mistään välittämättä syöksyi eteenpäin.

Ristolta olivat kuulat repineet vaatteet riekaleiksi, niin että paljas
iho paistoi muutamin paikoin. Kyynärpäästä, jossa riippui revennyt
hiha, kihosi verta ja korvalehdeltä se juoksi pienenä juovana kaulalle.

Miehet makasivat taas ampuen. Punaryssät olivat avanneet sivustoilta
tulen tuhotakseen tämän pienen joukon, joka pelottavasti harvensi
heidän rivejään.

— Miksi helvetissä ne eivät tuo meille lisäpatruunia! On tämäkin
järjestystä, kiroili Ville. Patruunat olivat loppumassa. Mikä sitten
auttaisi, jos heidän tulensa hetkiseksikin heikkenisi?

Tätä hän kysyi Ristoltakin.

— Onhan meillä pistimet. Kuulehan Ville, jatkoi hän hetken perästä,
jos minä kaadun ja sinä jäät niin... viethän terveisiä Elinalle... ja
kotiin... ja tämän tästä...

Risto pisti Villen käteen pienen käärön. Siinä oli rintasolki, joka oli
jäänyt Elinalle antamatta, kun ei ollut tilaisuutta siihen.

— Mutta... jos minä...

— Katso, minä olen pahemmin vaarassa, kun olen etumaisena, sanoi Risto.

Veri punasi jo hänen poskeaan, josta kuula oli vienyt pienen palan.

Patruunat loppuivat ja vastaisella puolella kiihtyi tuli. Uusia ei
kuulunut. Kukaan ei kai uskaltanut lähteä niitä aukean kentän yli
tuomaan.

Risto komensi ottamaan pistimet esille. Oli tehtävä viimeinen rynnäkkö.
Joukko, jonka vaatteet kuulat olivat kyntäneet repaleiksi, oli valmiina.

— Syöksyyn, — ylös pojat!

Matka oli jo puolessa, kun miehistä pari horjahti ja jäi jälkeen.
Näkyi jo läheltä kiivaasti ampuvat ryssät. Miehet nostivat huudon
ja tuli vaikeni. Ryssät pakenivat, jättäen jälkeensä kiväärinsä ja
ampumavaransa.

Risto tunsi kyljessään kipua. Siihen oli kai sattunut, koskapa paita ja
takki olivat veressä.

Tuntui niin omituiselta, niinkuin olisi ollut lauantai-ilta ja hän
siellä kaukana kotona.

Risto laski kiväärinsä puuta vasten ja laskeutui sammaleisen kiven
nojaan lepäämään.

Jälkijoukkoja saapui ja lisää ampumatarpeita. Niitä ei enää tarvittu.
Jälkijoukot saivat edetä ja kaartua kahdeksi siiveksi sivustoille.

Heikossa kuun valossa sitoivat miehet vähäisiä haavojaan. Äsken
haavoittuneetkin olivat itse sitoneet haavansa ja tulleet paikalle.
Risto oli pahimmin haavoittunut ja nojasi väsyneenä kiveen. Toverit
eivät nähtävästi tietäneet, miten hänen asiansa olivat.

Hän ei ehkä näkisikään kotia ja Elinaa. Nyt varmasti Elina antaisi
hänelle anteeksi.

Ville polvistui kiven viereen ja tutki hänen haavaansa.

— Vie terveiset ja sano, että rakastin... että en ollut niin huono kuin
ehkä luuli... sano isälle...

Voimat loppuivat Ristolta. Miehet seisoivat vakavina ja neuvottomina
hänen ympärillään.

Päällikkö oli jo saanut tiedon Riston haavoittumisesta ja tuli ratsain
paikalle.

— Miten Majamäki voi? kysyi hän.

— Huonosti.

— Taisi mennä siinä taas yksi...

— Parhain meistä kaikista.

Miesten äänet värähtelivät.

Hellin käsin nostettiin mies paareille, jotka oli tuokiossa kokoon
kyhätty. Hiljainen joukko lähti astumaan kohti lähellä olevaa
sairasmajaa.




XXII.


Risto lepää vuoteella hiljaisessa huoneessa ja koettaa arvailla, missä
on ja kuinka kauan on jo tässä maannut.

Äsken on hän selvinnyt kuin unesta ja muistanut vähitellen kaikki.

Olikohan haava ollut vaarallinenkin?

Sairaanhoitaja raotti ovea ja huomatessaan Riston olevan valveilla,
tuli vuoteen viereen.

— No nythän te pian paranette, sanoi hän hymyillen. Toverinne on usein
käynytkin kysymässä vointianne.

— Ville Honkamaa?

— Niin.

— Olenko ollut täällä jo kauankin? kysyi Risto.

Sairaanhoitaja mainitsi ajan ja Risto ihmetteli, että oli niinkin pian
selvinnyt. Muutaman viikon perästä hän kai saisi lähteä jo liikkeeseen
ja vähitellen kotiin. Syvä kiitollisuus valtasi hänet, että oli vielä
pelastunut elämälle. Jos tyttö, jota hän rakasti, oli menetetty, niin
olihan koti, jonka vuoksi ansaitsi elää.

Seuraavana päivänä sai Ville tulla hänen luokseen.

— No sinusta taitaa tulla jo hiljankin mies, vaikka luulin, että siihen
paikkaan menisit.

— Pian kai minä tästä selviän.

— Ja täällä taitaa olla nyt se odotettu kirjekin.

Ville veti poveltaan kirjeen, jota oli siellä jo useita päiviä
säilyttänyt.

Se oli Elinalta.

Risto repi kuoren ja vapisevin käsin käänteli sitä. Se oli lähtenyt
kohta hänen jälkeensä ja nyt vasta tuli perille.

Elina selitti siinä, ettei tietänyt silloin, kun Risto kävi häntä
tapaamassa, että tämä oli sellaiselle matkalle menossa. Oli aikonut
vain vielä kiusoitella Ristoa ja katunutkin sitten, kun oli antanut
tämän näin lähteä.

 »— — — Odotin sinua seuraavina päivinä, vaan kun ei kuulunut, tulin
 jo levottomaksi, kirjoitti Elina. Minulle tuli asiaa Majamäkeen, vaan
 ennenkuin kerkesin lähteä, tuli isäsi ja kertoi, mihin olit mennyt.

 Voit arvata, mitä silloin tunsin. Olisin lähtenyt jälkeesi, jos olisin
 voinut. Ja kun sain kirjeesi, en voinut sinä päivänä muuta kuin itkeä.
 Että olinkin saattanut tehdä niin, mutta enhän tietänyt aikeistasi. En
 olisi päästänyt sinua lähtemään, jos olisin vain voinut sinua pidättää.

 Tiedä nyt siis, että rakastan sinua ja olin antanut anteeksi sinulle
 jo moninkerroin ennenkuin kotiin palasitkaan. Nyt en voi sitä
 itselleni anteeksi antaa, etten kirjoittanut sittenkin sinulle, vaikka
 isällesi antamani lupaus oli minua estämässä.

 Voi, miksi hän ei tullut ennemmin antamaani lupausta peruuttamaan? Ja
 miksi et sanonut lähdöstäsi mitään silloin kun tulit minua tapaamaan?
 Kun katselin ikkunasta jälkeesi, luulin sinun menevän kylään asialle
 ja olin varma, että seuraavana päivänä tulisit uudelleen. Ja jos
 olisit tullut, olisin koettanut vakuuttaa sinulle perättömäksi sitä,
 joka oli kaiken tämän aiheuttajana. Enhän tietänyt vielä, että se oli
 selvinnyt — kuulin vasta, kun isäsi kävi täällä.

 Jos minua rakastat, niin tule heti pois. Nyt en enää mene sinua
 piiloon, enkä kujeile. Tytöstäsi — jos sitä saanen olla — on tullut
 siksi vakava.

 Tulethan pian sieltä. Minulla oli jo muutenkin sinua liiaksi ikävä ja
 nyt en jaksa enää, jos kauan viivyt.

 Sinulle uskollinen

                                           Elina.»

Risto laski kirjeen vuodepeitteelle. Hänen kasvonsa olivat
kirkastuneet. Ojentaen kirjeen toverilleen, sanoi:

— Luehan tuo, niin uskot, että on oikeata rakkautta olemassa.

— Täällä on vielä toinenkin... Siinä on sisaresi käsialaa, tunnen sen.

Alli kertoi tulleen häneltä vasta viimeisiä kirjeitä ja vaati tiukasti
tulemaan kotiin.

 »Isä katuu nyt jo, että päästi sinut menemään. — Mikä tässä tulee
 talon turvaksi, jos poika vielä sinne jää, sanoo. Hänen syytään
 kaikki, että sinne menit. Oli sanonut äidille, että nyt häntä
 rangaistaan kovin siitä, että on pitänyt itseään parempana muita ja
 suvun kunniata kannattaakseen meni Elinaltakin sellaista lupausta
 vaatimaan.

 Olihan tuossa minunkin syytäni, kun kirjoitin siitä sinulle, ottamatta
 parempaa selkoa asiasta. Ei pidä luottaa kaikkiin näköihin. Kun _sen_
 piti tapahtua, onkin Elina ollut aivan toisessa pitäjässä. Semmoista
 se sitten on. Opiksihan tuo oli minullekin, etten vasta kaikkia
 juoruja kuuntele.

 Kai sinä tämän minulle anteeksi annat, koskapa on Elinakin antanut.

 Tule heti kotiin. Elinakin odottaa sinua joka päivä ja ihmettelee, kun
 et mitään hänelle kirjoita. Hullu mies olet, jos et heti jätä sitä
 taisteluintoasi ja tule kotiin.»

Alareunaan oli Elina kirjoittanut terveisensä ja lisännyt yhden ainoan
lauseen: »Et taida enää minusta välittääkään, kun et edes kirjoita.»

Risto yritti nousta istualleen, mutta Ville painoi häntä vuoteeseen.

— Pysyhän nyt vielä siinä, kyllä tässä kerkiää. Ensin on sinun tultava
terveeksi.

— Kyllä minä jo olenkin melkein terve. Jos pääsisin hevosen selkään ja
sitten venheeseen, niin enköhän jo voisi lähteä?

Ville naurahti ystävänsä yhtäkkiselle matkakiireelle. Tosin täältä
kaikin puolin joutikin, mutta ensin olisi toverin tuossa oltava vielä
muutamia päiviä. Sitten voisi lähteä.

Risto mietti kirjeiden sisältöä. Allin kirje huvitti kaikessa
suoruudessaan. Se oli siskon tapaista..

Vai piti isä itseään rangaistuna. Hyvää kai se teki joskus hänellekin
nähdä, että erehtyi.

Katuiko hän tänne tuloaan?

Ei vähääkään. Mitä hän sitä kysyikään itseltään. Olihan täällä niin
moni mukana heimokansan vapaustaistelussa. Ja hän oli kumminkin saanut
täällä takaisin miehuutensa, jonka kaupunki- ja kasarmielämä oli
yrittänyt viedä kokonaan. Tyytyväinen hän nyt sai olla elämään.




XXIII.


Vanha Majamäki käveli kotinsa pihamaalla, jossa tuuli lennätteli
kellastuneita lehtiä. Kartanolla ei ollut liikkuvia ketään, kun työväki
oli ulkoviljelyksillä.

Tuntuikin niinkuin olisi jäänyt yksin koko taloon, vaikka olihan siellä
pirtin puolella Saara, taisi olla Allikin. Kolkko syysilta lisäsi sitä
yksinäisyyden tunnetta.

Majamäen hiukset olivat tulleet entistä harmaimmiksi ja rypyt kasvoissa
olivat syvenneet ja lisääntyneet. Niitä oli jo korkealla otsalla ja
yksi jo uursi nenän vierustoja. Silmiin oli tullut arka ilme ja ääni ei
kuulunut yhtä varmalta kuin ennen.

Majamäki käveli kädet selän takana, tarkastellen taivasta ja milloin
mitäkin. Silmä viivähti silloin tällöin tiellä, josta olisi kaivatun
pojan pitänyt tulla.

Tuuli lennätteli puolimätiä lehtiä. — Noin se on minunkin elämäni,
mietti Majamäki alakuloisuutensa painamana. Irtautua kerran elämästä
ja maatua mullaksi. Joku vain sanoo, että oli siinäkin talossa mies
semmoinen, mikäpähän lienee ollut. Sukunsa kunniasta oli arka ja poika
kuitenkin lankesi. Lähti sitten sotaan, pahojaan pakoon ja sille
tielleen jäi.

Jäiköhän? Eikö poika enää tulisikaan? Sitä ei hän ollut vielä ennen
pelännyt, mutta nyt jo pelotti. Ei kuulunut kirjettä eikä mitään.

Ettäköhän sammuisi näin Majamäen suku? Tytär oli, mutta mitäs siitä. Ei
se suvun nimeä kantaisi. Olisi sekin ollut poika.

Miksei Jumala antanut hänelle edes kahta poikaa? Olisi toinen jäänyt,
jos toinen meni. Antoi sairauden hänelle ja siten kielsi. —

Eihän hän ollut Ristoa vaatinut sinne menemään, mutta ei kieltänytkään.

Siinäpä se, ettei kieltänyt. Se ajatus oli tullut mieleen satoja
kertoja, että olisi pitänyt kieltää.

Olisiko se ollut oikein, kun poika kerran tahtoi mennä?

Sittenkin oli hän turhaan vatkannut tätä asiata mielessään. Poika teki
oikein, kun meni. Jos sinne jää, niin se on ollut siten sallittu. Ja
voiko tässä joku Majamäki tai muu sallimusta vastaan mitään.

Selväähän tämä olikin, kun pääsi käsittämään. Pitäisipä puhua
Saarallekin.

Majamäki meni ketterästi sisään niinkuin olisi todellakin löytänyt
varman ja oikean ratkaisun asialle. Seuraavana päivänä voisi taas tulla
kiusaavat ajatukset, mutta ne pitäisi työntää pois luotaan.

       *       *       *       *       *

Risto on Villen kanssa taivaltanut jo pari päivää ja koti on jo
lähellä. Asemalla ei ollutkaan nyt omaa hevosta vastassa, kun kotiväet
eivät tietäneet mitään tulosta.

Kevein mielin ovat pojat matkanneet kotikamaraa kohti. Villekin oli jo
unohtanut surunsa. Oli äsken puoliksi leikkiä laskien sanonut Ristolle:

— Mitäs, jos alankin lähennellä Allia, siskoasi?

— Mitäpä se lähentelyistä paranee, otat vain eukoksesi; ei siinä muuta.
Mielelläni minä siskoni annan parhaimmalle ystävälle. Ja Alli on
ainakin kunnon tyttö, tiedän sen.

Tiesihän sen Villekin ja oli joskus ajatukset Allissa viivähtäneetkin.
Miten vain lienee riipaissut siellä kaupungissa siihen hetukkaan. Kun
oli ikävä ja muutenkin kaipasi ystävää. Nyt ei se enää surettanut.
Syljetti, kun muisti.

Alli oli toista, eikä olisi vesiä välillä. Jos pistäytyisikin heti
kotiin päästyä tyttöä tervehtimässä? Ei taitaisi Alli siitä pahastua.
Menisi vain kuin Ristoa saattelemaan.

Ville puhui asiasta Ristolle.

— Levähtäisit meillä ja tulisin sitten sinua saattamaan, sanoi.

— Käyhän se niinkin. Tuntuu vähän väsyttävän... haavoissa taitaa olla
vielä heikot arvet.

       *       *       *       *       *

Suoraan oikopolkua taivaltavat miehet Majamäkeen. Syksyistä polkua,
jota varisseet lehdet peittävät, on mukava kulkea ja matka sujuu
huomaamatta. Ollaan jo pian Majamäen veräjällä.

— Eivät osaa odottaa, arvelee Risto. Eivätkö liene jo luulleet minun
sille tielle jääneen.

       *       *       *       *       *

Villen tulosta oli kotiväkensä melkein sanattomaksi ihastunut...
Myöhemmin oli Villen äiti tullut Riston viereen puhelemaan ja
kiittelemään, kun muka Villen kotiin toi.

— Hänpä se paremminkin minut toi. Saivat siellä vähän pahoin
pidellyksi, naurahti Risto.

Emäntä huomasi nyt vasta Riston arvet ja päivitteli.

— No kelpaa sinua nyt katsella, kun on arpia joka puolla! Ville ei
taitanutkaan saada edes yhtään?

— On niitä minussakin!

Ville näytteli kuulan jäljet äidilleen, joka tuli hyvilleen ne nähtyään.

— No olette te miehiä. Saa ylpeillä melkein.

— Emmehän me taida enää tytöille kelvata, naurahti Risto, kun tuli
pintaan näitä rosoja.

Villen äiti hymähti.

— Kyllä niihin kunnon tyttö ensiksi ihastuu ja niinpä kai Elinakin...

       *       *       *       *       *

Pihamaalla oli Alli tulijoita vastassa. Oli nähnyt ikkunasta poikien
tulevan ja kapsahti veljensä kaulaan.

— Äiti ilostui niin, että itkee kamarissa. Ja kuorma se isältäkin
putosi.

— Mutta ethän taida toveriani huomatakaan, huomautti Risto.

— Tervetuloa!

Tytön tervehdys oli välitön ja lämmin.

— Ja nyt ette saa enää mennäkään, vaan pysykääkin kiltisti kotona,
sanoi tyttö.

— Enkö minäkään? naurahti Ville ja mielihyvin huomasi tytön punastuvan.
Ei sanonut mitään, multa silmissä välähti jotain lämmintä.

— Minä tässä taidankin lähteä Särkkään, sanoi Risto. Käyn vain
vanhusten luona ensin.

Elinahan odotti siellä ja syksyinen ilta hämärtyi.

— Ei sinun tarvitse, Elina on täällä, riemuitsi sisko. Sepä nyt sattui
hänellekin... Mutta menehän nyt ensin tuonne, sanoi Alli ja työnsi
veljensä isänsä kamariin. Ja sinä Ville tule minun kanssani ja —
tervetuloa vieläkin!

       *       *       *       *       *

Elina seisoi värisevänä Allin kamarissa ja odotti. Nyt kuuluvat ne
varmat ja tutut askeleet.

Risto seisoi ovella ja katseli hetkisen kyynelten läpi hymyilevää
tyttöä.

— Elina!

Tyttö nyyhkytti pojan sylissä.

— Minä sain sinut sittenkin takaisin.

— Ja minä sinut. Luulin jo iäksi menettäneeni.

Hetkistä myöhemmin katseli tyttö luodin jälkiä Riston kasvoissa ja
suuteli niitä.

— Sinä... sankari... tulitpa sittenkin!

— Ja olenko minä nyt sinunkin mielestäsi rikokseni sovittanut? kysyi
Risto.

— Sitä sinun ei olisi tarvinnut kysyä. En minä sitä koskaan ajattele.
Ja sehän oli minun syyni, että sinulle niin kirjoitin.

       *       *       *       *       *

Majamäki käveli tyytyväisenä valaistuissa huoneissa. Meni tupaankin ja
puheli keventyneenä miehille:

— Tulipas poika, vaikka viipyi. Pääsenkin tästä minä lepäämään. Ja
kuulehan Jaakko, sanoi hän isäntärengille. Kun nyt poika tuli, niin
se ottaa komennon talossa ja neuvoo työt tästä lähtien ja sinä saat
katsoa, että tulevat tehdyiksi. Poika saa ohjakset, ja kyllä ne nyt sen
käsissä pysyvät. On tullut mies siellä Ristosta.







        
            *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKOINEN JA MUSTA ***
        

    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.