Pihamaa ja takalisto : Eläinsatuja

By Veikko Korhonen

The Project Gutenberg eBook of Pihamaa ja takalisto
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Pihamaa ja takalisto
        Eläinsatuja

Author: Veikko Korhonen

Release date: May 29, 2024 [eBook #73725]

Language: Finnish

Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1922

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIHAMAA JA TAKALISTO ***





PIHAMAA JA TAKALISTO

Eläinsatuja


Kirj.

VEIKKO KORHONEN





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1922.




SISÄLLYS:

Pekka ja Puputti.
Uusilla olinpaikoilla.
Uusi toveri.
Vanhan Puputin jouluyö.
Vanhan Puputin kuolema.
Vappu ja Heikki.
Riekon rihmat.
Julie Jutustaisen viisaus.
Saunan haltija.
Repolaisen hernekeitto.
Mirriläisten käräjät.
Nalle vasikkahaassa.
Kiekujaisen pidot.
Hukka Hujulainen ja Tahvo Tasulainen.




PEKKA JA PUPUTTI.


Pekka laitteli jänislankaa ladon kupeelle ja päätteli itsekseen, että
kyllä se nyt siihen käy, ei sitä auta mikään. Sanoipa ääneensäkin:
»Kyllä käyt... aamulla tulen sitä siitä hakemaan».

Pekka ei tietänyt, että oli laittanut langan haltijajänikselle. Vanha
Puputti, salon haltijajänö, oli kyllästynyt entisillä olinpaikoillaan
ja lähtenyt muutamana talvipäivänä laukkailemaan lystikseen ja osunut
talon niitylle, jossa oli monta latoa ja paljon pajupensaita.

Ihastui siihen niittyyn, kun ympäristökin näytti rauhalliselta, ja
alkoi katsella olinpaikkaa itselleen.

Kaikista vanhimman ladon valitsi ja sen seinustalla olevaan tiheikköön
laittoi pesänsä, vanhan näreen juurelle.

Ladossa oli juuri semmoista heinää, jota hän halusi ja jota ei ollut
enää siellä entisillä olinpaikoilla. Oli käyty kerran jo ladolla,
ajettu hevosella, mutta mitäpä hän siitä. Talojen ajokithan olivat
hänelle vanhoja tuttuja.

Seuraavana yönä oli kirkas kuutamo, ja Puputti oikein nautti,
saadessaan laukkailla ristiin rastiin niityllä tutkimassa joka pensaan
ja aidan nurkkauksen.

Sinä yönä ja seuraavina tuli tallatuksi ladonkin kupeelle ihan kova
jälki. Hevosmies kävi ladolla ja katseli jälkiä. »Onpahan siinä
jussukka tepertänyt», kuului sanovan ja meni menojaan.

Seuraavana päivänä sitten ilmestyi lanka ladon kupeelle.

Se oli se Pekan lanka.

Puputti nauroi pyydykselle ja sen laittajalle. Kovinpa langan laittaja
oli luullut jänöjusseja typeriksi, kun pisti langan siihen semmoiseen
paikkaan, jossa ei laukata, vaan kuukitaan. Ja sitten lankakin haisi
ihan pitkän matkan päähän lampaanvillaiselta lapaselta.

Puputti otti kepin, jossa oli lanka, ja muutti sen toiseen paikkaan.
Heitti vielä kapulan silmukkaan ja nauroi: tuoss’ on saalis!

Aamulla tuli Pekka katsomaan lankaansa. Jo kauaksi niitylle näkyi, että
lanka oli muutettu toiseen paikkaan.

— Kuka minun lankaani on käynyt viskelemässä, sanoi Pekka ja oli kovin
harmissaan. Tallirenki ladolla käydessään oli varmaankin sen tehnyt.

Pekka laitteli langan uudestaan ja pyyhki sen nyt havuilla, niinkuin
oli neuvottu tekemään.

Kyllä se nyt jo siihen käy, päätteli lähtiessään ja hiihteli kotiin
aamua odottamaan.

Seuraavana päivänä hiihteli Pekka jo aamuhämärässä pyydystään kokemaan.

Mitä ihmettä? Jussi heittiö kepsakehteli vain ladon suulla, eikä
lähtenyt häntä pakoon. Vipelsi suuhunsa hienoa heinää ja näytti
katselevan Pekkaa kuin sanoakseen: jos minua varten lankasi viritit,
niin suottapa viritit! Siellä se on pyydyksesi.

Nyt näki Pekka jo, että pupu ihan selvään nauroi hänelle.

— Mitä sinä naurat, sitäkö, kun et lankaan käynyt? kysyi Pekka.

— Eikö siinä ole kylliksi nauramista. Laittaa lankansa ladon kupeelle,
eikä aidan rakoon. Kuka sinua neuvoi niin tekemään?

Puputti loikkasi askeleen lähemmäksi, istui etukäpälät torpallaan ja
katsoi Pekkaa silmiin.

— Kukahan lie neuvonut, virkkoi Pekka vähän hämillään. Olipas tämä aika
rohkea jussi, kun uskalsi tulla niin lähelle. Isokin oli ihan kuin
vasikka.

— Eikähän haltijajäniksille lankoja laiteta, eikä loukkuja viritetä,
sanoi Puputti ja kepsakehti ladon ovella.

— Mikä se on haltijajänis? kysyi Pekka.

— Etkö sinä vielä sitäkään tiedä. No, se on sellainen kuin minäkin,
tällainen vanha jänöjussi, joka on määrätyt vuodet osannut välttää
kaikki vaarat. On laukannut lankojen ohi, eikä ole pistänyt päätään
loukkuihin ja on syksyisellä salolla eksyttänyt koirat kintereiltään.
Nämä vaarat kun osaa varoa vuosia viisi, niin pääsee haltijajänöksi, ja
metsänväki pitää komeat kruunajaiset.

— Oletko sinä sitten haltijajänis? kysyi Pekka.

— Olenpa niinkin, ja siellä, mistä tulin, ei minulle enää kukaan
lankoja eikä koukkuja laitellut. Sain vapaasti laukkailla missä vain,
päivisinkin, kaura-aumoilla ja talojen pihoissa.

— Eikö teille haltijajänöille saisi sitten lankoja laittaa? uteli vielä
Pekka ihmeissään.

— No johan sen kuulit, ettei saa, eikä saisi muillekaan jussukoille...
emmehän mekään teitä ihmisiä vainoa.

— Mutta kun jänöpaisti maistuisi niin hyvältä, sanoi Pekka.

— Heh, vai hyvältä, nauroi Puputti. — Syökää heinän ja kauran helpeitä
niinkuin mekin. Emmehän mekään syö lihaa milloinkaan, ja selkä on noin
norja, katsohan.

Puputti heitti kuperkeikkoja ladon ovella, ja Pekkaa jo nauratti tämä
jussihupelo, joka osasi niin puoliaan pitää.

— Mutta jos isä nyt olisi tässä ja sillä olisi pyssy, niin se ampuisi
sinut, vaikka olisit kuinka haltijajänis, arveli Pekka.

— Ei ampuisi. Koiratkaan eivät aja minua, vaan ovat hyviä ystäviäni
kaikki.

— Etköhän sinä nyt... pääsi Pekalta. — Vai että koiratkin...

— No niin, ja ihan kaikki muutkin nelijalkaiset.

— Pitäisiköhän sinua uskoa, arveli Pekka.

— Kyllä pitää uskoa, vakuutti Puputti ja aikoi loikkia pesäänsä, mutta
Pekka ehätti sanomaan:

— Kuulehan, sinäkö se siellä tallin takana ja pihamaalla olet käynyt,
koskapa eräänä aamuna näkyi jälkiä?

— Jos lienen käynyt. Käyn minä väliin talojen pihoissa ja vanhojen
hevosien puheilla kuutamoöinä, kun niitä ei nukuta.

— Mitä sinä hevosien luona käyt, etkä käy nuorien, kuin vanhojen vain?
uteli Pekka.

— Mitä niistä varsahupeloista. Vanhat tammat ja ruunat osaavat
tarinoida ja kertoa elämästään. Tallissa on niin hupaisaa, kun kuu
paistaa ikkunasta parteen ja havut tuoksuavat ja torkkuvaa hepoa saa
nykäistä käpälällään lerpattavasta alahuulesta, että »jätkähän taas
sitä tarinaasi».

— Osaavatko sitten hevosetkin kertoa elämästään? kysyi Pekka ihmeissään.

— Osaavat ne, minulle ainakin. Eivät ne puhu, ne vain huokailevat.

— Mitä ne huokailevat? kysyi Pekka.

— Kun ihmiset ovat niille hyvin usein pahoja ja hoitavat huonosti.

Pekka oli niin ihmeissään, ettei vähään toviin osannut sanoa mitään.

— Mitenkä sinä pääset talliin? kysyi Puputilta.

— Kyllä haltijajänis aina pääsee. Siitäpä sen näet, ettei lankoja
tarvitse meitä varten virittää.

Puputti pujahti ladon taakse ja sieltä niitylle. Lumipilvenä näki Pekka
haltijajänön viilettävän korpeen. Lanka oli siinä kepissä sykkyrällä,
kuin ilkkuen Pekalle pyyntipuuhastaan.




UUSILLA OLINPAIKOILLA.


Ilta hämärtyi ja kiiluvaiset syttyivät taivaalle. Puputti laukkaili
niityllään illallisen haussa ja ihmetteli, miten kuiviksi hänen
ruokailupaikkansa olivat käyneet.

Ladossa oli vielä eilen ollut heinää, mutta nyt se oli tyhjä. Hevosmies
oli kai tänään vienyt viimeiset. Rippeitä vain oli jäänyt, hänelle kai
jätetty, mutta hänpä ei niistä, tähteistä, kun ei kerran kannattanut
kokonaista tukkoa heittää.

Laihohalmeelle oli tuiskuttanut niin vahvat kinokset, ettei
yrittämistäkään niitten alta illallista. Ka, eikös ollut jo
kaurapieleskin viety. Muutama jyvänen vain jäänyt.

Puputti silpasi ne siitä suuhunsa ja kuukki pesälleen. Pesän seutuvilla
oli käynyt eilen talon mies puita kaatamassa, ja se olikin kaikista
pahinta. Ainahan sitä ruokaa olisi löytänyt, mutta kun tultiin
pesärauhaa häiritsemään... Joku puu oli kaatunut melkein pesän suulle
ja hän silloin säikähtänyt ja pakoon pötkäissyt.

Nyt kävi, kun ne sakeimmat näreet kaasivat, kylmä viima pesän suulle ja
siellä tuntui olo muutenkin turvattomalta.

Kuu nousi metsän takaa ja taivas peittyi hienoihin untuvapilviin.
Tipahteli vitiä, vaikka pakkanen tuntui lauhtuvan.

Taisi tulla oikein sopiva hyppykeli, laukkailuilma, ja kuin häntä
varten laitettuna.

Metsäkin oli kauneimmassa puvussaan, oksan vesat vahvassa huurteessa.
Ihan vetämällä veti metsään.

Sipaistuaan käpälillään silmänsä puhtaiksi, lähti Puputti niityltään.
Jos sattuisi löytämään uuden olinpaikan itselleen, niin jäisikin tälle
tielleen.

Ja olihan aikaa etsiä tänä yönä, koskapa kuukin noin korkealle nousee
eikä matalittain kierrä metsän rantoja.

Hei, miten hauska oli hypätä, kun hankikaan ei upottanut! Sai pujahtaa
oksaholvien alle ja taas takaisin aukealle, mihin vain hauskin varjo
näytti vetävän. Saa se nyt repolainen ihmetellä hänen pitkiä hyppyjään.

Ka, oliko siinä niityn aita? Eikös ollutkin, ja niityn takana näytti
olevan talo pihamaineen ja aittoineen.

Puputti haki kolon ja pistäytyi niitylle. Kapsahti istumaan, paremmin
seutua nähdäkseen ja tunnustellakseen.

Jopa näytti mukavalta tämä niitty tässä ja talo tuolla. Heinälatojakin
oli useita ja kaurapieles niityn laidassa.

Puputti laukkaili niityn poikki ja pitkin. Ei näkynyt muita jälkiä kuin
kärpän ja metsähiiren... Jussukoita ei kai tienoolla ollutkaan. Muuten
olisivat kyllä jälkiä tepertäneet tällaisena yönä.

Ovat jättäneet tämän tienoon tästä hänelle, haltijajänikselleen.

Talo tuolla vähän ylempänä näytti kutsuvan luokseen. Olikohan talossa
talli ja siellä sellainen vanha, lerpattavahuulinen ruuna, niinkuin
oli ollut sielläkin, josta lähti? Sen kanssa oli mukava kuutamoöinä
haastella, kun pujahti sinne lämmittelemään. Pitääpä lähteä katsomaan.

Riihen luona seisahti Puputti ja oven raosta haisteli savuista ilmaa.
Siihen oli jäänyt kauralyhdekin, olipa kokonainen auma niitä riihen
nurkalla.

Varovasti puikki Puputti pihaan ja kaivon kupeella kapsahti istumaan.
Mikä se oli tuo tuolla, pyöreä kivikö? Ka, vesisammio, ja jäinen reki,
ei muuta — ja hän oli semmoista säikähtänyt. Mitä? Eikö ollutkin kolo
tallin ovessa ja siellä kuului hevonen purra rouskuttavan.

Ei näkynyt mitään peljättävää, ja Puputti pujahti talliin, ruunan
pakeille.

Kuu paistoi tallin ikkunasta sisään. Ruuna lopetteli ilta-apettaan.

— Ka, mistä sinä siihen...? kysyi Puputilta.

— Tulin katsomaan, onko täällä tuttavia.

— Lienee tuota joskus tavattu kesälaitumilla. Taidat olla se Puputti,
haltijajänis?

— Se minä olen, ja sinun nimesi taitaa olla Polle.

— Niinhän se... oho, kun raukasee. Sai taas koko päivän raskaita
kuormia vetää.

— Kuulehan, — Puputti kosketti käpälällään Pollen lerpattavaan
alahuuleen — meistä kai tulee hyvät ystävät! Minä näes muutan tähän
talon läheisyyteen.

— Tule vain. Onhan siinä niitty, jossa on hienohelpeistä heinää, ja
kaurapelto ja laihohalme on aina lähettyvilläsi.

Ruuna torkahti taas, eikä Puputti hennonut häiritä, kun kerran
Polle oli niin väsynyt. Aikoi pujahtaa ulos, mutta talon mirri tuli
ovikolosta talliin ja oli vähällä sattua Puputin kanssa vastakkain.

Säikähti ja sylkäsi.

Puputtia nauratti.

— Etkö ole ennen tällaista elävää nähnyt? kysyi mirriltä.

— En ole sattunut näkemään. Mikä peto sinä olet?

— Enhän minä toki peto, kun jänöjussi vain... kävin tämän Pollen,
tuttavani, luona vierailemassa.

— Ei tänne kartanolle saa tuommoiset pitkäkoipiset tulla, murisi mirri
ja hiipi pimeimpään nurkkaan.

— Kyllä meistä vielä tuttavat tulee, kun joutuu, sanoi Puputti ja
pujahti ulos. Olipa se mirri kovin vähän maailmaa nähnyt, kun ei
vemmelsäärtä tuntenut.

Puputti tepasteli pihamaalla. Löi leikiksi varjonsa kanssa ja lähti
etsimään sopivaa pesänpaikkaa itselleen. Niityn laidasta, tiheästä
näreiköstä se löytyi.

Vanhasta olinpaikasta oli vain muisto jälellä.




UUSI TOVERI.


Seuraavana iltana oli jo Puputti kotiutunut kokonaan uudelle
olinpaikalleen. Pilveen verhottu kuu valaisi yhtä hauskasti kuin
edellisenäkin iltana, ja illastettuaan talon laihohalmeessa jouti hyvin
taas käymään talon pihamaalla ja ehkäpä tallissakin.

Riihen raollaan olevasta ovesta pullahteli höyry ilmaan ja pihalla oli
purkamaton heinähäkki.

Tepastellessaan vesireen luona säikähti Puputti tuvan ovesta tulevaa
olentoa ja lähti kapaisemaan suorinta tietä niitylleen.

Riihen luona kuitenkin jo sopi katsoa jälelleen.

Mitä ihmettä? Sieltähän kuukki toinenkin jussukka ja huomattuaan hänet
kapsahti istumaan.

— Ka, Puputtihan se...

— No, eikö olekin Jussi! Taidat olla tämän talon pihajänis?

— En minä vielä, mutta sopisihan jäädä, jos ei sinulla ole mitään sitä
vastaan.

— Jää vain. Onhan tässä tilaa kahdellekin liikkua, eikä
ruokapaikoistakaan tule puutetta, sanoi Puputti.

— Minulla on lämmin pesä tuolia niityn laidassa. Tulehan katsomaan,
pyysi Jussi.

Lumipilvenä pölistivät toverukset niityn laitaan ja Jussi näytti
pesänsä.

— Pakkasöinä voit tulla tänne lämmittelemään.

— Katsohan Jussia, kun on vuorannut pesänsä oikein sammalilla ja
lumella. Sinä taidatkin olla viisas Jussi.

— Olenhan minä, sanoi Jussi ja heitti kuperkeikan. — Tulehan, niin
mennään katsomaan talon koiraa. Se on semmoinen pieni retus, ja väliin
minä sitä narrailen huvikseni, varsinkin näin valoisina öinä, kun ei
tahdo unikaan tulla.

Laukattiin talon pihaan. Jussi kuukki kuistin kupeelle.

— Tulehan Moppe tänne, minulla on vieras. Saat nähdä oikein
haltijajäniksen.

Moppe, pieni pihakoiran retus, tuli ulos kolostaan. Se värisi
viluisena, niin että hännänpää tutisi.

— Minkä haltijajäniksen? urahti Moppe. — Jussi kuin Jussi, vaikka
taitaa tuo sinun kaverisi olla jo vanha veitikka, koskapa pää on harmaa.

Puputtia nauratti.

— Ja kun tuo turpakin on noin paksu, lisäsi Moppe. — Ihan kuin hieho
vasikalla..

— Älä sinä Moppe puhele noin paksusti, sanoi Jussi. — Suuhan meillä on
ja nenä niinkuin sinullakin.

— Kuonopa se on vain meillä koirilla, ja varsinkin tällaisella rakilla.

— Voi, sinua poloista, kun palelet, sanoi Puputti. — Mene veikkonen
tupaan lämmittelemään!

— Hoo, ei se vetele. Minun pitää vahtia kartanoa öisin.

— Onpa tässä sitten kartanon vahti, nauroi Jussi niin, että hartiat
nytkivät.

— Tällaista Jussiakin sinä jo pelkäät.

— Häh, muka vemmelsäärtä, koipeliinia, murahti Moppe, selkä vilusta
koukussa.

— Lähde nyt lämpimiksesi laukkaamaan, muuten sinut hukka perii, kun
leukasi noin lotisevat, sanoi Jussi.

— Peitetään se lumeen, että tarkenee vahtia kartanoa.

Ja Jussi alkoi syytää lunta Mopen ympärille.

Moppe puisteli ja päristeli.

— Nyt minä jo taidan ruveta haukkumaan sinua, ärähti.

— Annahan kuulua, ilvehti Jussi.

Moppe haukahti ja Jussi tuppasi lunta hänen suuhunsa. Moppe kakisteli
ja puistelihe. Koko kiusankapine tämä Jussi, kun ei antanut rauhaa
yhtenäkään yönä.

— Ellette nyt lähde, niin haukun oikein kovasti ja haen isännän. Se kun
roiskauttaa pyssyllään, niin...

— Eihän sillä ole pyssyäkään, nauroi Jussi.

Kuutamossa kuppelehtiessa oli yö kulunut aamupuoleksi ja talon renki
tuli tuvasta, mennäkseen talliin, laittamaan aamuapetta ruunalle.

Jänöjussit oikasivat yhtenä pyrynä ulos pihasta ja Moppe nauroi.
Karkasi vielä jussukoiden perään ja haukahti.

Niityn laidassa erosivat toverukset kumpikin pesälleen. Seuraavana
iltana luvattiin tavata kaurapieleksellä.

Puputti oli saanut uuden toverin itselleen.




VANHAN PUPUTIN JOULUYÖ.


Puputti oli elänyt salollaan niin vanhaksi, että pääkin oli jo
harmaantunut. Haltijajäniksenäkin oli saanut olla jo niin monet vuodet,
ettei sitä enää muistanutkaan.

Oli nähnyt monenlaisia jouluja, hyviä ja hupaisia, jos väliin ikäviäkin.

Nytkin oli joulu tulossa, ihan ovella, ja Puputti mietti, viettäisikö
sen niinkuin ennenkin, vai keksisikö jotain uutta vaihteeksi.

Kömpi pesästään ulos ja jäi katselemaan taivaalta putoilevien
lumihiutaleitten leikkiä.

Taisi ollakin jo iltapäivä, koskapa nälkäkin alkoi jo tuntua, ja niitty
pensaineen ja taloineen näytti hämärtyvän.

Mitähän, jos kävisi talon ruunan puheilla tämän iltapalaa haukatessa?
Saisi kuulla, miten tämä aikoi joulunsa viettää ja kävikö jouluaamuna
kirkolla niinkuin aina ennenkin.

Puputti lähti loikkimaan niityn poikki laihohalmeelle, johon oli
edellisenä iltana laittanut ruokapaikan itselleen. Kaivanut kuopan
lumeen ja löytänyt sieltä mehevää laihoa.

Puputti silpoi laihoa suuhunsa ja katseli lumikuopastaan sinertävällä
taivaalla syttyviä tähtiä. Yöksi tuli taas pakkanen, taisi tulla
tavallista kovempi, koskapa metsässä oksat risahtelivat.

No nyt! Puputti loikkasi pitkällä hypyllä lumikuopasta ja pyyhkäsi
käpälällään partaansa. Nyt sopi lähteä talon talliin, ruunan luokse.

Lumisen tiheikön läpi kuukki Puputti talon kartanolle ja kapsahti
pihamaalla istumaan nähdäkseen ikkunasta, vieläkö valvoivat tuvassa.

Vielä valvoivat, mutta Pekka oli käynyt jo tallissa illastamassa
hevoset, koskapa tallin ovi oli linkussa.

Puputti työnsi käpälällään linkun syrjään ja raotti ovea.

— Kuka siellä? hörähti vanha ruuna, Polle.

— Minä täällä vain, virkkoi Puputti ja kuukki talliin..

Polle torkkui parressaan ja näki unta joulusta. Puputin täytyi nykäistä
käpälällään ruunaa lerpattavaan alahuuleen ja kysäistä:

— Mikä sinua niin raukasee?

— Ka, kun ihan torkahdin. Sepä se nukuttaa, kun saa päivän raskaita
kuormia vetää. Joko siellä salolla valmistutaan joulua vastaan ottamaan?

— Eiköhän vain, vastasi Puputti. — Tulin kysymään sinulta, menetkö taas
sinne joulukirkkoon?

— Enhän minä sinne kirkkoon asti ole vielä kertaakaan päässyt, sanoi
Polle. — Kirkon aidan luokse vain, ja niin sanoi Pekka äsken apetta
tehdessään, että »syöhän nyt, että jaksat huomenna heiniä vetää ja
jouluyönä kirkolle lähteä». Kai ne minulla taas lähtevät, kun niin
sanoi. Ja milläpäs muullakaan lähtevät, kun ei ole muita hevosia.

— Minunkin mieleni tekee joulukirkkoon, sanoi Puputti. — Etköhän
ottaisi minuakin mukaan?

— Kyllähän minä ottaisin mielelläni, mutta Pekka saattaisi nauraa, jos
sinä tulisit mukaan pyrkimään, sanoi Polle. — Pääsethän sinä sinne
itsekin yhtä nopeasti kuin minäkin. Niityn laidasta lähtee maantie, ja
sitä kun noudattelet, niin varmasti osaat.

— Hauskempi olisi yhdessä kulkea, virkkoi Puputti.

— Niin olisi.

Ruuna torkahti taas ja Puputin piti nykäistä hänet käpälällään hereille.

— Kuulehan. Kun kuulen tiukujesi helisevän, kapaisen minä jälkeesi ja
loikin tien vieressä mukanasi kirkolle asti, sanoi Puputti.

— Siitä tulee varmaankin hauska matka!

Lämmiteltyään vielä hetkisen, lähti Puputti tallista ja lyhyessä
laukassa puikki pesälleen.

Jouluaaton iltana puhdisti Puputti turkkinsa moneen kertaan ja asettui
aikaseen levolle, että jaksaisi lähteä kirkkomatkalle. Pian kuluikin yö
aamupuolelle ja Puputti laukkasi niityn laitaan odottamaan.

Sieltäpä ruuna jo tulikin ja helisteli tiukujaan. Pekka istui kuskilla
suuressa turkissaan ja Pollelle oli pantu uudet valjaat joulun
kunniaksi.

Puputti loikki maantien vierustaa ja ihmetteli hevosten paljoutta ja
tiukujen moniäänistä soittoa. Kirkonkylään tultaessa erosi Puputti
tiestä ja loikki metsän läpi ja joutui tapulin luokse.

Vanha suntio oli tapulin portailla menossa joulukelloja soittamaan ja
huomasi Puputin.

— Ka, eikö ole jänöjussikin lähtenyt liikkeelle. No mitä sinä nyt
siinä...?

— Tulin joulukirkkoon, sanoi Puputti ja loikkasi muutaman askeleen
lähemmäksi.

— Vai joulukirkkoon! nauroi vanha suntio. No, odota siinä, kun minä
käyn ensin soittamassa joulukelloja, niin näytän sitten kirkon sinulle.

Puputti säikähti kellojen ääntä, mutta rauhoittui, kun näki, ettei
siinä mitään pelättävää ollut. Pian tuli suntiokin alas ja sanoi
Puputille:

— No, tulehan nyt, vanha hupelo, niin näytän sinulle joulukirkon.

— Minäpä en olekaan mikään hupelo, vaan oikea haitijajänis. Mitä ne nuo
tuommoiset ovat? kysyi Puputti ja osoitti käpälällään hautausmaalle.

— Ne ovat hautaristejä, mutta tulehan nyt pian, ennen kuin ihmisiä
tulee, kiirehti suntio.

Mentiin kirkkoon ja suntio sytytti pitkällä puutikulla kynttilät.

Puputti katseli ihmetellen kaikkea näkemäänsä komeutta.

— No miltäs näyttää? kysyi suntio. — Onko siellä salolla tällaista?

— Kyllähän sielläkin kaunista on, mutta ei ole muita valoja kuin kuu ja
tähdet, sanoi Puputti.

— Nyt sinun pitää tulla tänne lukkarin muorin penkin alle ja olla
siellä hiljaa, niin kauan kuin ihmisiä on kirkossa, sanoi suntio ja vei
Puputin piilopaikkaan.

Kohta tulikin ihmisiä kirkko täyteen ja urut alkoivat soida.

Puputista ne äänet olivat kovin ihmeellisiä ja hänen teki mieli
katsomaan, mistä ne tulivat. Kaunista oli salolla tuulen soitto, mutta
tämä taisi olla vieläkin kauniimpaa.

Puputti nukahti siihen soittoon ja heräsi vasta, kun suntio kopaisi
häntä kepillään kylkeen.

— No, jussukka, tulehan, niin lasken sinut ulos, että pääset salolle,
ennenkuin päivä valkenee.

— Etköhän, haltija, ensin näyttäisi sitä kujetta, josta lähti niin
mahtavia ääniä, pyysi Puputti.

— Niin urkujako? Saatanpa näyttää, mutta sitten sinun on mentävä.

Puputti kapusi suntion perässä urkuparvelle ja suntio käski Puputin
istumaan urkujen ääreen.

— Minä menen polkemaan ensin ilmaa ja näytän sitten mistä äänet
lähtevät, sanoi suntio Puputille.

— Jopa ovat ihmeelliset! Eiköhän noita valkoisia palukoita saisi vähän
koetella käpälällään?

Puputti painoi näppäimiä ja säikähti ääntä, joka niistä lähti, ja se
vanha, hyvä haltija nauroi hänelle.

— No, mene nyt kertomaan näkemiäsi toisillekin jussukoille, sanoi
suntio ja vei Puputin ulos.

Keränä vieri Puputti kirkon portaita alas ja lumipilvenä painalsi
hautausmaan poikki metsätielle, yöllisille jäljilleen. Päivä jo hämärsi
ja pilvistä putoili pehmeitä lumihiutaleita. Maantiellä ei näkynyt enää
kuin jokunen ajava ja sekin pian hävisi kuulumattomiin. Pollekin lienee
mennyt jo kotiin Pekkoineen.




VANHAN PUPUTIN KUOLEMA.


Tuuli lennätteli kellastuneita lehtiä niityn laidassa, näreikön
kupeessa, jossa Puputilla, vanhalla haltijajäniksellä, oli pesänsä.
Syksyinen tuuli kohisi kolkosti yli aukean niityn ja varisteli puista
yhä lisää kellastuneita lehtiä. Niitä olikin joka polulla ja tien
käänteissä. Ne kahisivat jaloissa ilkeästi, kun niille astui.

Ennen hän oli nauttinut siitä, kun lehdet putoilivat puista. Leikkinyt
niillä aikansa kuluksi ja kerännyt niitä pehmeäksi katteeksi pesänsä
pohjalle.

Nyt ne suhisivat surullisesti hänen korvissaan, yhtä alakuloisesti kuin
syksyinen tuulikin.

Tästä käsitti Puputti, että hän oli tullut jo vanhaksi, ja kuolema,
joka oli niin monet vuodet väijynyt erämiehen ansoissa ja pyssyn
tulessa, tuli nyt kuitenkin hänelle.

Syyskesällä hän oli jo sen tulon tuntenut. Koettaessaan kuperkeikkaa
oli koskenut selkään, ettei paikaltaan päässyt heilahtamaan, ja takaset
olivat jo silloin jäykät ja nyt vielä sitäkin jäykemmät.

Ruokakaan ei enää maistunut. Eilen oli hän käynyt maistelemassa
laihohalmeessa ja silpaissut ladon suullakin muutaman kukkaisen korren,
mutta siinäpä se olikin ateria, jos lie ollut jo hänen viimeisensä...
Tänään ei hän ollut vielä maistanut mitään. Sipaissut vain vähän vettä
ojasta kielelleen.

Ilta hämärtyi ja tuuli kohisi yhä rajummin ja kolkommin. Puut huojuivat
ja valittivat ja vilu puisti hänen vanhaa ruumistaan.

Ei voinut ottaa laukasta lämmintä, niinkuin oli ennen tehnyt. Jäykisty
vain tähän kylmään ja viluun!

Tuuli lennätti muutamia valkoisia hiutaleita siihen pesän suulle, jossa
hän kyyrötti, pää käpäliin laskettuna.

Ehkäpä nuo valkoiset hiutaleet olivat ensi lunta, josta hän aina ennen
oli niin kovin iloinnut. Aamulla saattaisi olla maa valkoisena ja
sitten olisi hauska tehdä jälkiä ja teperrellä hohtavassa lumessa.

Nyt ei kuitenkaan jaksaisi.

Ja sitten tulisi sitä lunta yhä enemmän, hiude hiuteelta, ja maa ja
metsät saisivat sen jokatalvisen kauniin puvun, josta vain hän, seudun
haltijajänis, osasi oikein iloita.

Nyt ei siitä enää olisi hänelle iloa.

Pakkasesta, vitilumesta ja kuutamoöistä, keväisistä kantavista hangista.

Miksei hän jo kuollutkin nuorena erämiehen lankaan, pistänyt päätään
houkuttelevaan loukkuun? Miksi hänestä tuli haltijajänis, jonka pitää
elää näin vanhaksi ja avuttomaksi?

Tuuli tyyntyi, ja lunta tipahteli yhä tiukemmin, sakenevammin.
Metsänväet, nallet, hirvet, puputit ja muut lähtivät liikkeelle,
ensilumesta iloitsemaan, omiaan ja toisten jälkiä tarkastelemaan.

Löysivät Puputin, hyvän haltijansa, kuolemaa odottelemassa pesänsä
suulla.

Nalle tulla löntysteli ensiksi ja kuultuaan Puputin kohtalon sanoi
tälle:

— Elähän vielä, kuoma, kuole! Tekee mielelleni niin kovin pahaa,
kun sellaisia haastat. Eletään yksissä kevääseen ja kuollaan sitten
kevät-iltana, kun käki kukahtelee ja lehti on hiirenkorvalla.

— Sitäpä minä en enää näe, kevään iloa. Parasta se on nyt, kun lunta
lauhasti liipottelee peitteeksi, sanoi Puputti.

Tulivat siihen toisetkin metsänasukkaat hirvestä pikku hiireen asti ja
valittelivat ystävän kohtaloa.

— Jää vielä meille, sanoi isä-Hirvi. — Jos jalkasi puutuvat hankia
hypätessä, kannan sinua selässäni.

— Ja minä kyllä tuon sinulle pesäsi eteen ruokaa, sanoi Mikko
Repolainen.

— Ja minun majassani saat lämmitellä, lupasi Hukka Hujulainen.

— Minä tuon sinulle urpuja niin paljon kuin vain haluat, esitteli
emo-teeri; ja koppelo lupasi kantaa haavoista hienoimmat varret
Puputille, jos tämä vielä jäisi metsolan iloksi ja haltijaksi.

— Vik, vi—iii, piipitti pieni metsähiiri, joka asusti Puputin
läheisimpänä naapurina ladon alla. — Minä valikoin ladosta hienoimmat
ja tuoksuvimmat heinät ja kannan sinulle.

Puputti pyyhkäsi käpälällä silmiään, jotka olivat kostuneet. Kovin
pahalta tuntui jättää metsänväet, mutta eihän hän sille mitään voinut.
Se, josta hän ei mitään ymmärtänyt, ei muuta kuin aavisti vain, teki
tuloaan yhdessä ensilumen kanssa.

— Mielelläni jäisin, mutta minkäpä minä sille voin, että vanhuus tuli
ja sen mukana kuolema. Tulehan tänne, Jussukka, vanhin jänöläisten
joukosta. Jätän sinulle nyt pesäni ja tämän seutuni ja saat olla minun
jälkeeni haltijajäniksenä.

Jussukka kuukki silmät hämärinä Puputin luokse ja syleili vanhaa
ystäväänsä.

— Nyt en enää näe talon vanhaa ruunaa, enkä saa käydä hänen luonaan
tallissa lämmittelemässä. Vie sinä, Jussukka, ruunalle terveiseni ja
käy häntä puhuttelemassa kuutamoöinä, niinkuin tein aina minäkin.

Lumihiuteet putoilivat verkalleen. Niitä oli jo kerääntynyt hienoiseksi
vaipaksi mättäille ja poluille, puiden oksille ja Puputin turkille ja
käpäläin päälle.

— Suostuvatko metsänväet siihen, että Jussukka jää haltijajänikseksi?
kysyi Puputti.

— Suostumme kyllä. Jussukka saa pitää haltijapolkunsa mistä vain
tahtoo, sanoivat Hukka ja Nalle yhteen ääneen.

Puputti heitti hyvästinsä, koskettaen käpälällään, jonka vaivoin sai
enää nousemaan, jokaista vuoronperään. Sitten poistuivat metsänväet ja
Puputti sai jäädä yksin pesänsä suulle.

Aamuhämärässä, kun metsähiiri hiipi katsomaan, nukkui Puputti pää
käpälien päällä, peittona talven puhtoinen ensi lumi.

Vanhasta Puputista oli enää vain muisto jälellä.




VAPPU JA HEIKKI.


Kuu paistoi sisään tallin ikkunasta. Vanha tamma, Vappu, oli lopettanut
illallisappeensa ja aikonut laskeutua pitkäkseen tuoksuville havuille,
mutta takasia kun pakotti päivällinen kuorman veto, jäikin siihen
seisomaan ja torkkumaan.

Vappu oli seisonut ja torkkunut, maannutkin välillä, jo monet talvet
siinä parressaan. Varsana oli tuotu taloon, tämä torpan Matti kuljetti,
ja kun sai mieleisensä, ei hennonut muille antaa. Kesällä kynnettiin ja
karhittiin Matin kanssa ja talvella ajettiin mitä milloinkin, puita,
heiniä ja lantakuormia. Käytiin joskus hankeajossakin, rahtia ja
tukkeja vetämässä.

Viime talvenakin käytiin, ja silloin tuntui ensi kerran jäykkyys
nivelissä, josta arvasi, että oli tullut vanhaksi.

Ihan huomaamattaan.

Mistäpä sitä olisi ennen huomannut, kun työ oli helppoa ja kuormat
keveitä.

Vastamäkeä vetäessä oli kompastunut ja Matti ohjasperillä röpännyt
lautaselle, ikäänkuin leikillään. Mutta kun kompastui uudelleen,
niin otti tiepuolesta vatvakan ja vetäisi kupeeseen: »Mitä se siinä
kompuroi, vanha koni»!

Siitä oli Vappu hätääntynyt, koettanut ottaa laukan, mutta länget
olivat olkapäitä kipeästi riipaisseet, että oli takasilleen suistua.

Kotiin ajellessaan oli Matti vielä sanonut: »Ei sinusta enää
mihinkään... markkinoille on vietävä».

Oli kuitenkin silloin jäänyt viemättä, mutta nyt varmasti viedään.
Tänään oli hän sen saanut tietää. Naapurin Mikko oli tullut häntä
katsomaan, ostaakseen. Nostellut jalkoja ja katsonut hampaita ja Matti
läjäyttänyt kämmenellään lautaselle: »osta pois Vappu. Vielä se sinun
töissäsi kestää useita vuosia». —

— Vie vain koni markkinoille, en minä hänestä...» oli Mikko sanonut ja
Matti siihen jatkanut: »Markkinoille se on vietävä, ei se jaksa tukkeja
vetää».

Heikki, Matin poika, oli hänen hyvä ystävänsä. Jo pienestä pojasta
alkaen oli ollut. Toi suoloja ja leipää kourassaan ja silitteli kaulaa
ja sanoi omaksi Vapukseen. Viime kesänä kuljetti hakaan ja haki
sieltä, ja hän laski päänsä alhaalle, että sai suitset suuhun. Olisi
kulkenut ilman suitsiakin, jos olisi arvannut. Kun selkään nousi, niin
kärsivällisesti kuunteli kylkeen törmimiset ja tasaisesti kuljetti,
ettei vain putoisi. Tänä talvena oli Heikki ensi kertaa joulukirkossa
ja hän kuljetti sitä sinne ja sieltä pois parhainta raviaan. Joulun
aattona oli Heikki käynyt hänen kanssaan heinillä ja haloilla ja
antanut talliin pantuaan valkoista leipää ja lisännyt isältään salaa
joulukauroja soimeen.

Niitä ei usein annettukaan, kauroja. Karkeata apetta vain, johon Matti
hennoi panna kovin vähän suurusta, ja sitten niitä pahanmakuisia
suoniityn heiniä, joita Matin eukko ei syötä lehmilläänkään.

Vappu huokasee raskaasti parressaan.

Milloinkahan se sitten vie sinne markkinoille ja minkähänlaiseen
paikkaan sitä joutuu?

Joutuisi vanhalle mökinmiehelle, joka vain omia ajojaan ajaisi, eikä
raskaita rahtikuormia vedättäisi.

Ei tiedä mihin kuljettavat.

Ilma ulkona on leutoa ja jää tallin ikkunasta on sulanut. Sieltä näkyy
sileä pelto, järven ranta, josta lähtee viittatie lahden yli. Näkyy
sauna ja lato pellon laidasta. Siitä ladosta haettiin Heikin kanssa
heiniä. Sauna on illalla lämminnyt ja ovesta nousee vielä huurua ilmaan.

Tallin ovi avataan hiljaa ja Vappu vähän vavahtaa. Kuka se sieltä näin
myöhällä?

Ka, Heikkihän se.

Vappu nostaa päätään ja koettaa hörähtää, mutta ääni on painunut ja
sieraimet vain liikkuvat.

Heikki antaa suolaista leipää kädestään ja kavahtaa sitten Vapun
kaulaan.

— Nyt ne sinut vievät pois minulta, sanoo Heikki.

— Vai nyt ne vievät... varmaankin sinne markkinoille?

— Niin, isä sanoi, ja minä pyysin, ettei Vappua vietäisi, mutta se
nauroi ja sanoi tuovansa paremman ja nuoremman...

— Niin, nuoremman se kyllä saattaa tuoda, mutta saaneeko parempaa.
Olisin minä vielä monet vuodet jaksanut kyntää ja kotikuormia vetää,
mutta kun se niitä tukkejaan...

— Minä kun kasvan vielä vähän isommaksi, niin en aja tukkeja
milloinkaan. Haen sinut takaisin markkinoilta ja sitten minä en sinua
annakaan vieraille.

Vapun silmät kostuvat ja hän asettaa päänsä hellävaroen Heikin
olkapäälle.

— Et sinä sitten enää minua löydä markkinoilta. Olen ehkä jo silloin
kuollut ja kuopattu.

— Niin, mutta minä tulenkin oikein pian isoksi ja haen sinut sitten
heti, etteivät ehdi kuopata, sanoo Heikki.

— Ei sitä tiedä... ja saatat sinä hyvästyä siihen uuteenkin, jonka
isäsi tuo. Sattuisi hyväluontoinen, ettei potkaseisi sinua.

— Kuulehan, Vappu!

— No?

— Kun tulee kesä, niin tule käymään täällä minun luonani. Sinä paremmin
osaat tänne, kuin minä sinun luoksesi. Mennään sitten yhdessä hakaan ja
sinne hiekkarannalle, jossa minä olen sinua uittanut.

— Ei tiedä... jos sattuu niin lähelle.

— Pääsethän sinä aitojen yli?

— En minä korkeista... ja ne ehkä ottaisivat kiinni välillä ja veisivät
takaisin, huokaa Vappu.

— Sanot niille, että käyt vain Heikin luona ja tulet sitten takaisin.

— Ei ne sitä ymmärrä, vaikka sanoisinkin. Joko ne aamulla lähtevät?

— Mihin?

—- Sinnepä markkinoille. Kuului isäsi illalla laitarekeä kolisuttavan
kartanolla ja laittoi tämän loimen selkääni. Korjaappas sitä, ettei
putoa.

— Kyllä kai ne lähtevät, koska isä sanoi.

Heikin kurkkua kouristi itku ja uudelleen tarttui hän Vapun kaulaan ja
puristi sitä.

— Kun saisin edes tulla sinne asti mukaasi, sanoi Heikki.

— Ei se isäsi ota... tulet sitten peltoveräjälle asti saattamaan, jos
vain et satu nukkumaan silloin kun lähtevät.

— Minä en nuku koko yönä. Toisin kokonaisen leivän erojaisiksi, kun
saisin.

— Kyllähän minä sen tiedän, että toisit, hörähtää suullisesti Vappu,
jota ystävän suru säälittää.

Kuun valojuova on kääntynyt vinoon tallin lattialla ja Vappu torkahtaa
taas parressaan. Heikki silittää vielä kerran Vapun kaulaa ja pujahtaa
sitten ulos. Vappu jää sinne yksin omine mietteineen. Jää aamuun asti,
jolloin Matti lähtee vanhaa ajokastaan markkinoille viemään.

Aamulla, kun Heikki heräsi, oli Vappu jo valjaissa, valmiina lähtemään.
Hörähti Heikille, joka toi nyt viimeistä kertaa leipää hänelle. Heikki
ei osannut sanoa mitään. Siveli vain kädellään Vapun päätä. Vappu
hyväili vuorostaan Heikin niskaa huulillaan.

— Kun tulet suureksi, Heikki, niin ethän vie ajokastasi markkinoille?

— En vie, minä pidän sen aina ja...

Heikin ääni katkesi. Isä hyppäsi Vapun rekeen ja lähti ajamaan.
Näkisikö hän vielä joskus Vapun vai eikö enää milloinkaan?




RIEKON RIHMAT.


Alakuloisena Pekka palasi niityltä, jonka ladon edestä oli
haltijajänistä langoillaan pyydystänyt. Mitä hän nyt oikein tekisi, kun
Puputti oli kieltänyt lankoja pitämästä.

Jos se oikein tosissaan kielsikään. Taisi vaan pitää narrinaan.

Pekka koetti kuvitella, miltä hänestä itsestään tuntuisi, jos
pantaisiin semmoinen lanka kaulaan ja vedettäisiin oikein kireälle.

Ei, ei tuntunut hyvältä.

Pekan latu kulki vielä toisenkin niityn poikki ja muutaman pajupensaan
vierestä pyrähti metsäkanoja lentoon.

Kiersivät kaaressa niityn ja laskeutuivat toisen pensaan taakse. Niillä
oli aamiaistunti parhaillaan.

Kopeok, kopeok, väk, väk, väk, vä—ää!

Se oli riekkojen varoitus Pekalle: älä vain laitakaan rihmojasi meidän
ruokailupaikoille!

Rihmoja! Riekon rihmoja! Nyt Pekka muisti, että sellaisia laitettiin,
ja riekot kävivät niihin ollenkaan vaaraa aavistamatta.

Hänpä laittaakin rihmoja metsäkanoille ja ihan paikalla.

Pekka painalsi suksensa oikein kovaan vauhtiin ja oli pian kotona.
Suurella touhulla tuli hän tupaan ja alkoi etsiä jouhia, punoakseen
niistä riekon rihmoja.

— Mitä sinä nyt niin suurella kiireellä laitat? kysyi vanha vaari
Pekalta.

— Riekon rihmoja. Eiköhän vaari vähän auttaisi.

Vaari teki silmukat rihmoihin. Pekka niitä ei olisi osannutkaan. Neuvoi
vielä muutenkin, miten rihmat on laitettava pajupensaiden juureen.

Pekka laittoi pyydyksensä ja illan hämärtyessä palasi kotiin. Olisi
vain pian joutunut aamu, että pääsisi rihmoja kokemaan.

Aamulla ei Pekka malttanut nukkua päiväntuloon asti. Ikkunassa piti
vartoilla, milloin päivä alkaisi sarastaa.

Jopahan viimeinkin pääsi lähtemään! Pekka hiihti niin, että hikipisara
vierähti nenänpäähän.

Yöllä oli satanut vitiä ja peittänyt riekkojen eiliset jäljet. Jokohan
lähtivät rihmoja pakoon, mietti Pekka varovasti hiihdellessään
pajukossa.

Eipäs! Tuossa oli jo jälkiä ja tuolla oli rihman haarukkakeppi vinossa
ja riekko siinä vieressä, rihmaan käyneenä, toinen siipi levällään,
kaula kaksin kerroin kääntyneenä.

Jopahan kävi! ihasteli Pekka ja päästi riekon rihmasta. Rihma oli
kiertynyt kaulan ympärille niin lujaan, että nahka oli irtautunut.

Säälittikin vähän se valkoinen linturukka. Menee siihen silmuja syömään
ja tarttuukin kaulastaan kiinni.

Kotiin palattuaan näytteli Pekka iloisena saalistaan.

— No, jopahan tuo nyt... antaisit niiden olla rauhassa, sanoi äiti.

— Niin, mutta se on niin kovin hauskaa, sanoi Pekka.

— Kun saa kuristaa lintuja kuoliaaksi, jatkoi vielä äiti.

Seuraavana aamuna hiihteli taas Pekka rihmoilleen. Riekot olivat tällä
kertaa niityn toisessa laidassa ja huutelivat sieltä uhkaavasti:

— Pekka, Pekka, väkkä—räk—rää!

Pitää muuttaa joku rihmoista sinnekin, päätti Pekka ja laittoi haarukan
suurimman pensaan juurelle. Siinä olikin teperrelty ja tallattu, niin
että hanki oli kovettunut.

Seuraavana aamuna oli elävä riekko rihmassa. Se oli vasta käynyt ja
pyristeli lentoon yritellen.

Pekka hiihti lähemmäksi ja lintu katseli surullisesti Pekkaa mustilla,
pienillä silmillään. Veripisara oli pirahtanut kaulasta valkeille
höyhenille.

Riekko yritti lentoon ja Pekka mutaisi sitä suksisauvallaan. Nyt se
oikein pyristeli ja puisteli lumessa.

— Voi linturaukkaa, pääsi Pekalta.

Riekko uupui kuolinkamppailussaan ja liikautti vain enää muutaman
kerran siipeään. Pekka päästi sen rihmasta ja katseli lintua kauan,
ennen kuin pani sen laukkuunsa.

Tuntui kovin pahalta, että oli lyönyt lintua. Isä oli eilen vielä
sanonut hänelle: »käytäisiin yhdessä ampumassa niitä metsäkanoja,
kituvat vaan niissä rihmoissasi.»

Ihan kokonaan meni innostus Pekalta. Verkkaan lykki hän suksiaan
toisille pyydyksille niityn toiseen laitaan. Sielläkin oli riekko
käynyt ja pyristeli rihma kaulassa.

Minä vienkin sen elävänä kotiin, päätti Pekka ja lähestyi maanitellen
ja rauhoitellen lintua:

— Älä pelkää, vien sinut kotiin elävänä.

Pekka otti varovasti linnun syliinsä ja päästeli rihmaa pois sen
kaulasta. Pekka ei osannut pitää varaansa ja lintu pyrähti lentoon. Suu
auki jäi Pekka katsomaan sen jälkeen.

Vapautunut riekko ei pysähtynyt niitylle. Yli metsän lensi, varmastikin
toiselle niitylle.

Pekka hiihteli mietiskellen kotiinsa, eikä näyttänyt koko päivänä
oikein iloiselta.

Sekin ilo, riekkojen pyynti rihmoilla, taisi nyt mennä häneltä.

Mutta kun hän kasvaa isoksi, ampuukin hän sitten pyssyllä ja silloin
eivät jää kitumaan. Jänöjussejakin ampuu, mutta jättää kaikki
haltijajänikset rauhaan.

Päivällä alkoi tuiskuttaa lunta ja sitä tuli vahvasti koko seuraavan
yön.

Nyt ovat riekon rihmat varmasti lumen peitossa, mietti Pekka, mutta ei
lähtenyt niitä uudelleen laittamaan.

Jonkun ajan perästä hiihteli Pekka niityllä. Haarukkakeppejä ja varpuja
näkyi vain enää vähäsen lumesta.




JULLE JUTUSTAISEN VIISAUS.


Julie makasi tuvan lattialla, silmät vähän raollaan. Oli tullut siihen
ruokaa odottamaan, koskapa päivällisaika hänen mielestään alkoi jo olla
käsissä.

Kuuma oli tässäkin ja kärpäset ahdistivat. Aitanseinustalla, pihlajan
varjossa ei ollut kärpäsiä, mutta siellä oli taas toinen paha,
ampiaispesä aitan nurkassa, ja niitä piti vähän pelätä. Kerran oli yksi
käynyt nenään kiinni, tarttunut niin, että käpälällä piti raapaista se
irti ja sitten oli nenää jomottanut kaiken päivää. Heikki oli vielä
nauranut ja sanonut: katsokaapas Jullen kuononpäätä, kun on turvoksissa.

Julle muuttihe oven suuhun ja hotaisi kärpäsiä, jotka kovin
tungeskelivat siinä. Kyökistä kuului astiain kolinaa ja nenään tuli
ruuan hajua. Sinne ei kuitenkaan uskaltanut mennä, kun Iida oli äkäinen
ja ajoi pois.

Olisi saanut vähän ruokaa, niin katseleisi oikein mukavan makuupaikan
itselleen.

Julle loksautti suutaan nälissään, ja laski kuononsa käpäläinsä päälle.

On se tämäkin kesäinen aika jokseenkin joutavaa, kun ei muuta puuhaa
mitään kuin tätä alituista makaamista. Laiskottelusta vielä sitten
syytettiin, vaikka hyvin tiedettiin, ettei saanut mennä metsään
vemmelsääriä ajamaan.

Heikki tuli tupaan ja astui hännän päälle. Julle murahti:

— Älä sinä Heikki aina astu hännälle, vaan ole siivolla.

— Vau, vau, vau, sanoi Heikki ja pyöräytti Jullea mennessään.

On se tuo Heikki kuitenkin mukavin kaikista, mietti Julle. Kun vaan
vielä vähän kasvaisi, että kykeneisi metsään. Kerran se jo yritti,
mutta isäntä otti pyssyn pois ja taisi toruakin.

Julle meni kyökin ovelle ja vinkaisi Iidalle, joka ammensi keittoa
suuresta padasta vateihin. Kun ei siitä kuulunut apua, raapaisi Iidaa
käpälällään.

— Menehän siitä...

— Hau!

Julle sai kuitenkin täyden lautasen ja vönkki tupaan oven suuhun
makaamaan.

Isäntä nousi pöydästä ja ulos mennessään oli kompastua, kun Julle oli
siinä jaloissa; potkaisi vähän tätä ja murahti:

— ... tiellä aina siinä...

Julle pahastui ja lähti tuvasta. Meni kartanon taakse ja istui
miettimään.

Että todellakin isäntä oli häntä potkaissut, häntä, jalorotuista Julle
Jutustaista.

Jos ottaisi ja lähtisi tästä metsään, muihin taloihin. Siellä toisissa
kylissä kai pitäisivätkin parempana, puheleisivat ja silittäisivät
niinkuin tekivät tässäkin silloin kun tuotiin.

Nyt ei kukaan puhuttele ja silittele, muut kuin Heikki. Niillä on
kaikilla ne kiireensä.

Julle vönkki kartanolla ja odotteli iltaa. Saisi nähdä, tokko ne
saunasta palattuaankaan joutavat hyvittelemään ja sanomaan mitään.

Näkisi, antavatko illallistakaan. Iidakin usein ärähteli ja antoi aina
niin vähän ruokaa. Käski aina piloillaan syömään rottia ja hiiriä
ja sai sillä hänet irvistämään ja murahtamaan. Hyi! Kuka niitä nyt
semmoisia...

Illalliseksi oli kalakeittoa, Jullen mieliruokaa, mutta Julle sai vain
ruotia eikä kajonnut niihin. Pää alhaalla jurppi nurkan taakse ja oli
kovin suruissaan.

Kyllä kai se on parasta, kun lähtee katselemaan uutta olinpaikkaa
itselleen.

Ja lähtee ihan heti!

Julle loikkasi metsään, ja kun pääsi kartanon lähettyviltä, otti oikein
ajolaukan. Tuntuikin pitkästä aikaa kovin mukavalta, kun sai oikein
laukata.

Kun tuntui liiaksi lämmittävän, istahti lepäämään.

Vanha Repolainen vikitteli pyyntiretkillään ja tupsahti ihan Jullen
eteen.

— Hau!

— Mrrr — oletko sinä ystävä vai vihamies? kysyi Repolainen.

— Ystävä olen, älä yhtään epäile. Lähdin vähän huvikseni laukkailemaan.

— Oletko nähnyt vemmelsäärtä? kysyi setä Repolainen. — Nälkä on ja
illallista ei ole tiedossakaan.

— Nälkä minullakin on, eikä tekisi pahaa, jos saisi jotain
paistintapaista haukata, sanoi Julle. — Kun oikein sanon asiani, niin
lähdin uutta olinpaikkaa katselemaan. Mitä sanot, setä Repolainen, ja
tässä laittaisi mökin itselleen?

- Häh, vai mökin. No, mitä ne sinulle tekivät kun olet niin myrtynyt?
kysyi Repolainen.

— Isäntä potkaisi ja pelkkiä ruotia tarjottiin illalliseksi, murahti
Julle.

— Häh, vai siten... no sitten on parasta, että laitat mökin itsellesi.
Saat asua mökissäni niin kauan kun omaasi rakennat.

— Sehän mainiota. Saisi nyt vain palan suoliinsa, että pääsisi alkuun.

— No, älähän siitä hätäile, sanoi Repolainen.

— Tulehan mökilleni, niin laitan sinulle oikein komean kestityksen.

Vikitettiin Repolaisen mökille, joka ei ollutkaan kaukana. Setä-Mikin
tupa oli maahan kaivettu ahdas luola, jossa ei ollut edes akkunoitakaan.

— Onpa vähän liian pieni tämä tupasi, sanoi Julle.

— Noo, kyllä tässä sovitaan, Odotahan hetkinen, niin illastetaan.

Repolainen pujahti metsään ja Julle jäi odottamaan luolan suulle.
Sisään ei kehdannut jäädä, mokomaan ahtaaseen asuntoon.

Julle mietti, miten nyt elämänsä järjestäisi. Täällä metsässä
olisi vapaus ja riistaa mielin määrin. Sitäkään ei olisi kehdannut
näin kesäiseen aikaan mennä ottamaan. Talossa olisi ollut kaikista
mukavimpaa, mutta se viimeaikainen tylyys siellä painoi mieltä.
Saisihan tuota kerran koettaa elää omin neuvoinkin.

Jos ottaislkin ja katseleisi tässä odotellessa tuvan tuvan paikkaa
itselleen. Voisihan asua Repolaisen naapurina. Aina siitä setä Mikosta
jotain apua olisi.

Julle löysi mielestään sopivan paikan ihan Mikon tuvan läheltä.
Kaatuneen näreen, jonka alle saattoi hyvin tehdä tupansa. Mitäpä muuta
kuin ryhtyi vain rakennuspuuhiin.

Julle kantoi puita ja sammalia, ja tupa oli jo hyvällä alulla, kun
Repolainen palasi, kantaen niskasta jänöjussia, jonka oli kopannut
niityn laidasta.

— Tulehan, kuoma, aterialle, haukahti Repolainen. — Ei tarjotakaan
meillä ruotia Julle-serkulle.

Julle kertoi jo aloittaneensa tupansa rakennuksen ja Repolainen lupasi
tulla auttamaan. Ennen auringon nousua saatiin Jullen tupa valmiiksi.

— No, nyt ei muuta kuin kopsit jänöjusseja ruuiksesi, sanoi Mikko.

— Ei se vetele luvaton metsästys, sanoi Julle.

— No mene sitten taloon, siellä saat ruotia, ilvehti Repolainen.

— Sielläkään ei pidä hyvänä muut kuin Heikki.

— Hoo, mitä joutavia. Sinulla, kuoma, ei ole koiran luontoa ollenkaan,
ei vähääkään. Jää tänne ja saalista, tahi mene taloon ja tyydy siihen,
ei siinä muu auta, sanoi Repolainen ja loikkasi metsään.

Julle alkoi jo tuntea koti-ikävää. Nytkin oli päivällisen aika mennyt,
eikä saanut ruotiakaan suuhunsa.

Metsässä kuului joku huutavan karjaa kotiin. Jullen kurkkua kuivasi
ikävä vain kovemmin.

Nyt siellä kohta saisi maitoakin, kun olisi kotona, ja Heikki on
saattanut käydä salakoita onkimassa ja ihmetellyt, kun häntä ei ole
näkynyt osaansa ottamassa.

Julle aikoi jo lähteä takaisin taloon, mutta ei sentään lähtenyt.

Ei vielä seuraavanakaan päivänä, vaikka nälkä kaiveli sisälmyksiä.
Repolainen oli lähtenyt useamman päivän pyyntimatkalle, pyytänyt
Jullenkin matkaansa, ja kun tämä ei voinut lähteä, heilauttanut
halveksien häntäänsä ja mennyt menojaan.

Olikohan tämä nyt oikein viisasta, että hän näin lähti talosta ja eleli
nälkäisenä metsässä? mietti Julle ja jurppi läheiselle karjapolulle ja
jäi mietteissään istumaan.

Heikki oli etsinyt koiraansa ja lähtenyt metsästäkin sitä huhuilemaan.

— Julle—e—e, hiuuu!

Se on Heikki! Julle kapaisi vastaan ja ulahti ilosta.

— Vai metsään sinä lurjus, ja sinua sitten saa hakea joka paikasta.

Jullen silmät rukoilivat: anna minulle anteeksi, annathan.

Heikki silitti ja Julle haukahti:

— Sinä kultainen Heikki, kun tulit minua hakemaan.

— No, lähdetään kotiin, karkuri.

Julle tahtoi kuitenkin ensin näyttää Heikille tupansa ja kutsuvasti
lähti menemään edellä.

Heikki tuli ja huomasi sammalröykkiön näreen alla. Nauroi ja löi
käsillään polviinsa.

— Vai on tämä karkuri oikein pesänkin laittanut! Nyt sinulle nauraa
koko talon väki!

— Hau, hau, mitäs annettiin vain ruotia, eikä kokonaista kalaa, ja
sitten isäntä potkaisi, eikä kukaan hyvittele, et enää sinäkään, Heikki.

— Vau, vau, onko sulla nälkä. Siellä on salakoitakin sinulle
rantakivellä ja Iida on säästänyt lihaisia luitakin.

— Mrr—vuh, niistä minä pidänkin. Juostaanko kilpaa, Heikki?

— Isä varmasti antaa sinulle keppiä, kun karkasit.

— Hrr—hau! Sitten minä en lähdekään.

Julle istui tielle ja katseli maahan.

— No, lähdetään, ei se anna, kun minä oikein kauniisti pyydän.

Julle lähtee, eikä tiedä itsekään, iloisenako vai alakuloisena.
Ei kuitenkaan aio enää milloinkaan lähteä metsään itselleen tupaa
rakentamaan.




SAUNAN HALTIJA.


Pekka oli ollut verkkoja kokemassa ja häntä paleli kovin. Pitää mennä
saunaan lämmittelemään, päätteli ja kapusi lauteille. Kuu paistoi
ulkona ja kurkisti sisään saunan pienestä ikkunasta. Sirkka siritti
kiukaan takana unettavaa lauluaan.

— Mitä sinä siellä sirität, menetkös! sanoi Pekka ja heitti kivellä
kiukaan solaan.

Silloinpa Pekka sai nähdä ihmeen. Sirkka kapusi kiukaalle ja
silmänräpäyksessä kasvoi Pekan kokoiseksi.

— Älä heitä minua kivillä. Minä olen saunan haltija, sanoi sirkka.

— Mikä haltija? kysyi Pekka, jota sirkan suuruus vähän peloitti.

— Sepä, joka syntyy jokaiseen saunaan, kun sauna on rakennettu. Ilman
minua ei sauna olisi mitään. Minä valvon, ettei saunassa pääse tuli
irti ja että löyly on makeaa, eikä kitka pistä kurkkuun. Kun kyntömies
tulee sinne lauteille lepäämään, laulan minä sille univirren ja eipä
missään muualla sano olevan niin makeata unta kuin saunassa. Kalamies
rientää ensiksi saunaan vesiltä palattuaan ja käy siellä ennen sinne
lähtöään.

— Kalastamasta minäkin tulin, sanoi Pekka.

— Eikös olekin mukavaa, kun saat lämmitellä? Isäsikin sanoo, ettei ole
mikään paikka maailmassa saunan veroinen. Lauantai-iltakaan ei olisi
mitään ilman saunaa, ja matkamieskin kotiin palattuaan tulee ensiksi
tänne saunan suloiseen lämpimään.

Sirkka hyppäsi ikkunalle istumaan ja katseli kuuta iltataivaalla.

— Tuokin kuu käy täällä joskus pakkasöinä lämmittelemässä, sanoi
Pekalle.

— Älä nyt! Jo sinä nyt puhut pötyä, sanoi Pekka.

— En puhu. Jos tulet saunaan sunnuntaiyönä kello kahdentoista aikaan
ovea avaamatta, saat nähdä kuun täällä lämmittelemässä.

— Pitääpä kysyä isältä, onko se totta, sanoi Pekka

— Ei isäsi sitä sano, naurahtaa vain, sanoi saunan haltija.

— Eikö sitä sitten näe, jos tulee tänne oven avaamalla? kysyi Pekka.

— Ei. Kun ovea avaa, livahtaa kuu silloin ikkunasta taivaalle ja
valojuova jää vain lattialle.

Pekasta oli se kovin ihmeellistä ja hän jäi miettimään, nouseeko kuukin
lauteille, kun tulee lämmittelemään.

—- Nukkuisitkohan sinä, jos minä laulaisin sinulle parhaimman lauluni?
kysyi sirkka Pekalta.

— Johan minä taisin nukkuakin, sanoi Pekka ja heräsi.

Sirkka lauloi uunin takana ja kuun juova väreili lattialla.

Seuraavana iltana mietti Pekka, miten pääsisi saunaan, ettei
tarvitseisi ovea avata. Jos kuu on tullut lämmittelemään, pujahtaa se
seinän raosta ulos, kun hän ovea aukasee.

Jos koettaisi mennä laipion kautta?

Pekka tutki laipion ja huomasi pääsyn mahdottomaksi sitä tietä. Parasta
kun salaa menee saunan nurkkaan vahtimaan, ettei sirkka eikä kuu tiedä
mitään.

Pekka pujahti varovasti ovesta ja hiipi nurkkaan ja peittelihe
vaatekasaan.

Sauna hämärtyi ja sirkka aloitti laulunsa.

Kohta kuu tulee, ajatteli Pekka ja nukahti odotellessaan.

Ja eikös kuu kohta kömpinyt ikkunasta sisään ja kierinyt lauteille.

— Huu, miten pakkanen, kuulee Pekka hänen sanovan. — Syntyypä sinun,
sirkkaseni, täällä lämpimässä laulella.

Joku liikkui ulkona ja raotti saunan ovea. Kuu livahti ikkunasta
taivaalle ja valoläikkä vain väreili permannolla.

Pekka heräsi ja uskoi mitä saunan haltija oli kertonut.




REPOLAISEN HERNEKEITTO.


Mirriläiset olivat kylväneet keväällä peltoonsa hernettä ja syksyllä
kutsuivat Repolaisen keittämään hernesoppaa, joka oli näitten
mirriläisten, nytkyttelijöitten, mieliruoka.

Isäntämirri lähti Repolaista hakemaan. Tuli touhuten Mikin mökille ja
kopisteli piipullaan saapasvarteensa.

— Tuota... jos lähtisit sinne Mirrilään herneitä keittämään. Tuli
keväällä kylvetyksi ja hyvin ovat kasvaneet. Ei osaa ne meidän emännät
laittaa hernesoppaa.

Repolainen tästä hyvilleen. Nytpä hän saakin talvekseen herneitä.
Keksisi vain keinon, että saa siepatuksi herneet pussiinsa. Kantaa ne
sitten iltapimeällä mökilleen.

— No, jos tuota lähtisi, lupasi Repolainen. — On sinun kuitenkin
annettava joku kappa niitä herneitä sitten palkakseni, kun se on niin
kovaa työtä, se herneiden keittäminen.

— Vai kappa! suhahti isäntämirri ja sylkäsi Repolaisen varpaille. —
Tokihan tuo semmoisesta työstä vähempikin riittää.

— Samahan tuo, jos vähemmänkin... lähtään touhuun, että saadaan keitto
joutumaan puolisiksi.

Vikiteltiin Mirrilään.

Repolainen sanoi keittävänsä herneet kodassa, jossa oli jo joskus
ennenkin näyttänyt mirriläisille keittotaitoaan.

Isäntämirri kantoi kotaan herneitä ja kaasi pataan. Repolainen laitteli
tulta alle ja neuvoi isäntämirriä menemään töilleen. Hän kyllä saisi
tämän keittämisen toimeen yksinkin.

Isäntämirri jätti Repolaisen pataa hoitelemaan, ja kun ei näkynyt siinä
muitakaan nakattajoita seutuvilla, haki Mikko pussinsa ja mätti herneet
padasta siihen ja vei ladon alle piiloon.

Toi sitten pieniä kiviä ja romautti ne pataan.

Pitää sanoa niille maukujille, että herneet saivat liian lämpimän ja
muuttuivat semmoisiksi.

Kohta tulikin emäntämirri keitosta suolaa maistamaan ja otti niitä
Repolaisen tuomia kiviä padasta suuhunsa.

— Mitä kummaa, nämähän ovat ihan kuin kiviä, ihmetteli. Mikkokin
päivittelemään:

— Voi kuitenkin, mikä tuli, kun paloi herneet ihan piloille. Ei tästä
nyt syömään päästä, ennen kuin uudet herneet on keitetty.

Mirrimuori motkotti, mutta toi herneitä pataan ja varoitteli Mikkiä
niitä polttamasta.

— Kyllä minä koetan katsoa, etteivät kovetu semmoisiksi kuin nämä
ensimmäiset, lupasi Mikko.

— On siinä kokonainen kappa herneitä, virkkoi Repolainen itsekseen
katsellessaan pataan ja odottaessaan tilaisuutta pistääkseen ne
pussiinsa. Ei sattunut tällä kertaa mirriläisiä kartanolle, ja kohta
hiipi Mikko taas kodasta hernepussineen, tällä kertaa varovaisuuden
vuoksi metsään.

Mirrivaari köntti nälkäisenä kotaan vähäistä myöhemmin, kun Mikko oli
ehtinyt kantaa uudet kivet, tällä kertaa edellistä vähän suuremmat,
pataan.

Hikisenä oli Repolainen puuhaavinaan ja kehui mirrivaarille varmasti
keiton syntyvän.

— Eikö sitä jo pääsisi syömään, kun tässä nälkä ahdistaa, sanoi
mirrivaari ja pitkä sylki valui suupielistä.

— Kyllä kai sitä pian päästään.

Mikki hämmensi pataa ja hääräsi.

— Mitenkä ne herneet niin kolisevat siellä padassa? kysyi mirrivaari ja
veti kauhalla herneitä esille.

— No, voi mikä tuli, alkoi Mikko taas valittaa. — Kun herneet
turposivat ensin noin suuriksi ja nyt ne paloivat liian kovalla tulella.

— Etköhän sinä taas jutkuta meitä mirriläisiä, murisi vaari ja
mätkäytti kiven pataan.

— En jutkuta, se on ihan varma. Ei puhuta muille mitään koko asiasta,
vaan pannaan uudet herneet pataan, niin varmasti hyvä tulee.

Mikäpähän siinä auttoi muukaan, kuin tuo vain uudet herneet
Repolaiselle. Ne pantiin pataan ja mirrivaari istui kodan kynnykselle
vahtimaan.

Nyt kun saisi tuon vaarivätyksen tuosta lähtemään, niin kapan tästä
vielä saisi herneitä pussiinsa, mietti Repolainen.

— Tuota... tähän keittoon pitäisi laittaa nyt suola, mutta sitä ei näy
täällä olevan, sanoi Mikko. — Mutta haekin salaa, etteivät toiset näe
ja siitä arvaa täällä olevan uuden keiton tekeillä.

Vaari lähti suoloja hakemaan ja Mikko mättämään herneitä padasta
vakkaan, jonka siinä kiireessä sattui saamaan käsiinsä. Vei siitä
vakan, läpätti, ladon alle ja kaatoi nyt jo suurustejauhot pataan,
ettei herneiden häviötä huomattaisi.

Vaari toi suolat, ja kohta oli puuro valmis.

Mirriläiset hotkimaan ja maistelemaan.

— Mikä ihme siinä on, kun ei näy puurossa yhtään hernettä, sanoi
emäntämirri ja sylkäsi äkeissään vatiinsa.

Isäntämirri hämmenteli ja tarkasteli pataa, ja kun ei sieltäkään
löytänyt yhtään hernettä, alkoi sähistä ja syljeksiä ja katsella asetta
Repolaista kylvettääkseen.

— Tuota... vähänpä teillä on järkeä, kun ette käsitä, että herneet aina
leviävät suuruksen sekaan, kun keitto oikein onnistuu, sanoi Mikko.

— Älä viisastele!

— Annetaan sille keppiä!

— Pistetään tuli häntään semmoiselle keittäjälle!

Repolainen katsoi olevan sopivan ajan lähteä, ja kun mirriläiset
katselivat aseita, peitotakseen Mikin, oli tämä jo kaukana metsätiellä
menossa hernepusseineen.




MIRRILÄISTEN KÄRÄJÄT.


Naukuniemeläisten ja mirriläisten välit olivat käyneet huonoiksi
viimeaikoina. Riideltiin ja rähistiin, missä vain satuttiin vastakkain,
ja satuttiinhan sitä, kun pyyntimaatkin olivat yhteiset, ja muutenkin
kyläreisuilla ja semmoisilla.

Syntyi aina kahnausta ja kinaa. Ensi kerran välit huononivat
naapureilta niin vähäpätöisestä asiasta, kun Mirrilän miniämirri
laittoi koreammat vaatteet lapsilleen kuin Naukuniemen nuorille
nakattajille oli ollut tapana laittaa. Naukuniemen emäntämirri näki
tämän ylellisyyden ja suhisi:

— Kaikkea se tämä Mirrilän miniä kuvattelee, kun laittaa semmoisia
hepeleitä tyttärilleen. Kun vielä ovat niin köyhiäkin, ettei muuta kuin
pelkkä hiirenliha syötävänä.

Tämän sattui kuulemaan Mirrilän miniä, ja arvaa sen, että siinä
syljettiin ja suhistiin. Ja kun sitten vielä sattui niin, että
naapurien mirrivaaritkin suuttuivat keskenään onkipaikoista, niin välit
olivat ihan kokonaan piloilla.

Keksittiin jo molemmin puolin kaikenlaisia konnankojeita toisilleen.
Naukuniemen isäntämirri laittoi rotanraudat polulle, jota tiesi
Mirrilän vaarin kulkevan, peitti ne lehdillä, ja vaariparka pisti
käpälänsä rautoihin ja sairasti siitä monta päivää. Päästyään
jaloilleen, vahti vaari tilaisuutta kostaakseen naapurin
isäntämirrille. Tapasikin tämän kerran ongella. Näki naapurin
köyttäneen itsensä ongen vapaan siltä varalta, että jos sattuisi iso
kala tarttumaan onkeen, ja hän sattuisi nukkumaan, niin ei kala veisi
onkea mukanaan. Naapurin mirri nukkuikin ja Mirrilän vaari sitoi nuoran
ongen vapaan ja kiskaisi isäntämirrin veteen.

Tietää sen, mikä mökä tästä syntyi, ja arvaa senkin, että entisestään
huonot välit vain huononivat.

Satuttiin kerran yhteiselle kalapaikalle samalla kertaa. Mirriläiset
aikoivat onkia, mutta naukuniemeläiset virittivät verkkonsa ihan
naapurien nenän eteen. Mirriläiset heittivät onkensa verkkoihin ja
vetivät ne maalle. Siitäkös tappelu syntyi.

— Kyllä me tässä teidät opetamme kiusaa tekemään, sähisivät Naukuniemen
mirrit ja katselivat aseikseen seipäitä.

— Ja me teidät toisten pyyntipaikoille tulemaan, murisi Mirrilän vaari
ja kopisteli uhittelevasti piippuaan. — Ottakaapas, pojat, vähän
näreistä käteen, niin näytetään noille. Naisväki ottakoon aseikseen
kiviä.

Kohtapa hosuttiin vastakkain ja päitä puhkeili ja häntiä katkeili
mirrilöiltä molemmin puolin ja ökä kävi semmoinen, että kuului
kylille asti. Katkottiin siinä nujakassa mirriläisten onget ja
naukuniemeläisten verkot menivät kappaleiksi.

Eikä muuta kuin toinen toisensa haastattivat käräjiin. Hukka Hujulainen
toi haasteet molemmin puolin ja Mikko Repolainen määrättiin tuomariksi.

Käräjät pidettiin Hujulaisen mökillä ja Repolainen tulla veistätteli
käräjäpaikalle miettien, miten juksauttaisi taas mirrejä, jotka olivat
hänen mielestään niin joutavanpäiväisiä.

Käpälät ja hännät kääreissä istuivat mirrit Hujulaisen tuvassa, kun
Mikki astui sisään.

Repolainen istui pöydän päähän ja rykäisi arvonsa mukaisesti muutamaan
kertaan, ennen kuin virkkoi mitään.

Niistäpä palkoista sitä taas piti ensiksi kovistella mirrejä.
Teetättivät hänellä aina näitä virkatöitä, mutta olivat kovin huonoja
palkan maksajia.

— Tuota... sitä pitäisi saada tämmöisestä puuhasta kappa ohria jokaista
mirriä osaksi, sanoi. — Tässä pitää minun sihteerikin itselleni palkata
ja muutenkin... on niin kovaa työtä tämä oikeuden istuminen... tässä
päätään tyhjästä vaivaamaan.

Mirrilän vaari kynsi korvallistaan ja paljoksui Mikin vaatimuksia.

— Menee ihan koko vuositulot näistä tuomarin palkoista. Ja se on kaikki
naukulaisten syytä. Mutta kuulehan, herra tuomari Repolainen, eikös se
olekin niin, että se joka jutussa häviää, saa maksaa oikeuskulut?

— Niin tietysti, myönsi Repolainen. — Joka tässä havaitaan syylliseksi,
saa maksaa ohrat minulle. No, kutsukaapa todistajat sisään,
kuulustellaan niitä ensin.

Mirriläisillä oli todistajina sammakkolaisia ja nämä kömpivät sisään.

— Nämä sammakkolaiset ovat suuria valehtelijoita, murisi Naukulan
isäntä. — Ei näistä ole todistajiksi. Tulkaapa meidän todistajat, niin
saadaan kuulla totuutta.

Naukulaisten todistajina oli muutamia vasikoita, jotka olivat sattuneet
paikalle ja tyhmän näköisinä kolisivat sisään.

— No mitä nämä vasikat tietävät tähän mirrien tappelujuttuun? kysyi
Mikki.

No eihän nämä mitä, ynisivät vain ja tuuppivat toisiaan. Joku astui
Mirrilän muorin varpaille ja tämä veti kynnellään tyhmyriä silmään.

— Nämä mirriläiset näkyivät aloittavan tappelun, mölähti viimein yksi.

— Pidä sinä turpasi kiinni, kivahti mirrivaari. — Kuullaanpa, mitä
sammakkovaari sanoo.

Niin siinä jauhettiin ja jutustettiin kokonainen päivä, eikä valmista
tahtonut tulla jutusta mitenkään. Mikko pyyhki hikeä otsaltaan, mutta
jopa vihdoinkin teki tuomion.

Kun kerran kävi selville, että mirriläiset olivat ensiksi heittäneet
onkensa verkkoihin, saivat he maksaa kaksikymmentä kappaa ohria
tuomarille. Oli näet näitä nakattajoita kokonaista kaksikymmentä
kappaletta. Naukulaiset olivat kuitenkin jääneet tappelussa vähemmille
kuhmuille eikä heidän mirreiltään ollut häntiäkään katkeillut kuin
yhdeltä, jota vastoin mirriläisiltä oli mennyt kuusi häntää poikki,
niin Mikko katsoi olevan syytä tuomita lisäselkäsauna naukulaisille ja
se oli pantava toimeksi viipymättä.

Jopa. Naukulan vaari murisi uhkaavasti tämän tuomion kuullessaan ja
Mirrilän muori ihan huutamalla nakatti:

— Vai kaksikymmentä kappaa ohria! Nyt ei saa enää rieskan palaa tänä
vuonna Mirrilässä. Semmoinen siinä olikin tuomari!

— No, maksetaan ohrat, mutta annetaan myöskin kukakäskiä naukulaisille,
sanoi Mirrilän isäntä.

Repolainen hieroi käpäliään tyytyväisyydestä ja myhähteli. Vetelipä se
taaskin, kun sai talvekseen ohria ja vielä nauttia kaupan päällisiksi
mirrien tappelunäytelmästä.

Repolainen määräsi aseiksi hierimiä, kauhoja, sateenvarjoja ja muita
sellaisia, ja suhisten ja syljeksien varustautuivat naukulaiset
tappeluun. Selkiään siinä köyristelivät mirriläisetkin ja joku oli
ottanut salaa aseekseen Hujulaisen puntarin, jolla aikoi puhkoa päitä
naukulaisilta.

Jopa kohta kävi huiske, kun mirriläiset suuremmalla miesvoimalla
pehmittivät naapurejaan. Mikko nauroi ja piteli mahaansa, eikä
Hujulainenkaan malttanut pysyä totisena. Kukko Kiekujainen oli ollut
sihteerinä Repolaisella, ja hän ei tahtonut työstään muuta palkkaa, kun
sai kerran katsoa näin huvittavaa näytelmää.

Tietää sen, että naukulaisten vuoro oli nyt jäädä häviölle. Naukulan
isännältä revittiin ihan uudet sarkahousut ja emännältä puhkesi silmä
ja kahdelta pojalta katkesi häntä.

Mutta nytpä päätettiinkin, että oltaisiin aina sulassa sovinnossa, eikä
riideltäisi kalapaikkojen ja hiirestysmaitten takia, kun kävi näin
riitainen elämä kovin huvaksi ohrille ja muutenkin tuli ruumiinvammoja
ja vahingoita.

Saa sitten nähdä, pitävätkö nakattajat lupauksensa.




NALLE VASIKKAHAASSA.


Päivä paistoi ja paarmat surisivat vasikkakaan tiheikössä. Vasikkalauma
ynisi tyytymättömänä veräjällä. Tyttö oli tuonut kovin vähän juomista
tänä aamuna ja mullivasikka oli siitäkin hotaissut suurimman osan
suuhunsa.

Heluna, emännän nimikkovasikka, töni kylkeen mullivasikkaa, Rietua, ja
sanoi tälle:

— Kun minä tulen suureksi, kostan sinulle varmasti, kun aina juot
suurimman osan maidosta.

— Enhän minä aina suurinta osaa... mölisi Rietu mullikka. — Ja sinäkö
muka pystyisit minulle emäksi tultuasi kostamaan. Katsohan, minkälainen
niska minulla nyt jo on.

Rietu kyömisteli niskaansa ja mulisteli silmiään.

— Jopa olet olevinasi, vaikka et ole edes isännän nimikko, niinkuin
minä olen emännän, mölisi Heluna. — Kyllä minullekin niska kasvaa, kun
emäntä ensi talvena antaa minulle kaurajauhoja ja muutakin hyvää.

— Mutta isäntä raaputtaa minua niskasta ja puhuttelee Rietupojaksi ja
se antaa sisua, sanoi mullikka.

Pienin joukosta, tyttären lemmikki, nuoleksi maitosangon pohjaa ja
inisi:

— Aion tästä minäkin kasvaa, ja nähdäänpä sitten kuka minulle riittää
maidonannissa. Ei se suuruus ole pääasia.

— Mutta kyllä minä vain olen paras joukosta, tuhahti Heluna ja lähti
vesaikkoon.

Jänöjussikin sattui luikkimaan vasikkahakaan ja kuuli vasikoiden
kiistelyn.

Jussia nauratti niin, että suu oli revetä. Kaikki tässä ovat olevinaan,
kuin vasikatkin. Eivätpä näy arvaavan, että Nalle Karhunen on
liikkeellä. Kyllä se varmasti tänne osaa ja vasikkain suuruushaaveet
lopettaa. Pitääpä sanoa niille, minkälainen vieras on tulossa.

Jussukka loikkasi vasikoiden joukkoon ja nämä pelästyneenä, hännät
pystyssä, vesaikkoon.

— Höh, höh, nauroi Jussi. — Siitä sen näkee, nämä kerskailijat! Yksi
tämmöinen jussipahanen saa koko joukon hajalle. Tulkaahan kuulemaan,
kun sanon, minkälainen vieras on tulossa vasikkahakaan.

— No minkälainen? kysyi Rietumullikka, joka tuli ensiksi esille.

— Onpahan semmoinen, joka syö teidät kaikki suuhunsa, sanoi Jussukka ja
nauroi niin että suu oli revetä.

—- Elähän... ei niitä toki semmoisia eläviä olekaan, jotka uskaltavat
tällaisen mullikan kimppuun, kehaisi Rietu.

— Minua ei syö ainakaan, ölähti Heluna ja keikutteli mahtavana päätään.
— Emäntä kun tulee hätään ja antaa semmoisille seipäästä... Elä sinä
Jussikka koetakaan peloitella minua.

— Sepähän nähdään, miten käy, ennen kun on ilta käsissä, sanoi Jussi ja
lähti kuukkimaan.

Nalle löntysteli viidakossa palavissaan, kovinpa kuuma päivä olikin.
Ihan kostealle tuntui turkki ja vähän väliä piti istahtaa lepäämään.
Jostain läheltä tuli nenään vasikoitten haju ja se veti suuhun makeat
vedet. Ei näkynyt kaksijalkaisiakaan, ja niinpä uskalsi ahomaille
ryteikkökorvesta.

Nalle istahti mättäälle lepäämään. Se vasikan haju oli nyt jo
lähempänä, mutta ensin oli levättävä. Huh, huh, miten se tuo pallo
tuolla taivaalla paahtoikin ankarasti ja paarmat ja muut köriläiset
surisivat siinä ihan nenän alla.

Rietumullikka ja emännän nimikko jatkoivat kinasteluaan, kun Nalle
kömpi vesaikosta esille.

Siinäkös pelästyttiin niin, ettei osattu paikalta heilahtaa! Silmät
killissä katseltiin sitä peloittavaa hirviötä.

Nalle maiskautteli suutaan. Olipa siinä makeita suupaloja viljalti. Ei
muuta kuin kopaisee kämmenellään niskaan, niin paistit ovat valmiina.

— Tulehan tänne, mullikka, örisi Nalle. — Mikä sinun nimesi on?

— Rietu, mökelsi mullikka niska pelosta jäykkänä.

—- Entä tämän toisen lehmävasikan?

— Heluna minä olen ja emännän oma nimikko.

—- Sittenpä minä syönkin sinut ensiksi, koskapa olet koreampikin kuin
tuo Rietu.

Nalle iski kämmenellään Helunaa ja Rietua niskaan ja aloitti ateriansa.
Toiset vasikat laukkasivat hännät pystyssä pitkin hakaa ja osuivat
rannalle, jossa äskeinen jänöjussi oli käpäliään pesemässä.

— No mitenkäs kävi? kysyi Jussi vasikoilta.

— Mörkö söi ne kerskailijat suuhunsa, inahti pienin joukosta.

— Niin se aina käy kerskureille, nauroi Jussukka. — Juoskaa te muut
tätä rantaa myöten taloon, että säästytte Nallen kynsistä. Minä tästä
käyn sitä peloittelemaan kaksijalkaisilla.




KIEKUJAISEN PIDOT.


Kana Kiekujainen on komea emäntä ja kerran pujahti hänen päähänsä
ajatus oikein ylevistä vieraspidoista.

Päätti kuitenkin keskustella asiasta talon mirrin kanssa.

— Mitä sanot mirri, jos minä tässä laittaisin oikein komeat kutsut?

— No, mikäpä siinä... laita vain, mutta älä jätä mirriläisiä kutsumatta.

— Kyllä minä kutsun, mutta tulisitko sinä minua auttamaan, keittämään
ja paistamaan, kun minä olen tokelo semmoisissa asioissa.

Mirri-Maija köyristi selkäänsä.

— Parasta lienee sinun hakea Repolainen keittäjäksi, se kun on niitä
pitojen laittajia. Saisinhan minä auttaa, missä osaisin.

— Se Repolainen tekee taas niitä kujeitaan. Saattaa panna koko puuhan
piloille, mutta eihän tässä muukaan auttane, kuin kutsua se Repolainen.

Tietää sen, että Repolainen oli mielissään, kun Kiekujainen juoksi
hänen mökilleen ja jo ovella kotkotti:

— Nyt sinun pitää tulla laittamaan pitojani, mutta muistakin olla
siivolla ja tekemättä kujeitasi.

— Tuota... hernekeittoako sitä laitetaan? kysyi Mikki ja mietti miten
monta kapallista saisi otetuksi Kiekujaisen pussista.

— Nyt laitetaankin oikein hienoa, kurahti Kiekujainen. — Kalan
pulauksista ja jäniksen jäljistä laitetaan soppa ja hiiren kisauksista
tehdään jälkiruoka. Porsaan jäljistä keitetään kahvia, ja se on oikein
hyvää.

Jopa Repolaisen silmät repesivät. Nyt oli Kiekujaismuori tullut
varmaankin päästään vialle, kun esitteli ihan päättömiä pitoruokia.

— Kyllä sinä muoriparka saat itse laittaa semmoisista ruuat. Toista
olisi, jos laitetaan tyhjästä ja vedestä soppaa ja lumella se
suurustetaan. Se on jo hienoa.

— Entäpä jälkiruoka? kysyi Kiekujainen.

Mikki pisti käpälän nenälleen ja mietti.

— Tuota... jätä vain minun huolekseni, kyllä minä osaan. Mutta mitä
sinä annat palkakseni?

— Saat kymmenen parhainta kananmunaa; sen pitäisi mielestäni riittää.

— Ohoo, vai semmoista... Mutta kun minä olen tottunut nykyisin
kahvinjuontiin, niin sinun pitää antaa kilo kahvia ja toinen sokeria,
muuten saat laittaa itse pitosi.

Kanamuori koetti laskea kuinka paljon siihen menisi. Varmaankin kaikki
hänen säästörahansa.

— Pitänee antaa, vaikka puoletkin siitä hyvin riittäisi. Ja nyt
lähdetään. Mene sinä edeltä, minä käyn kutsumassa Hujulaisia ja muita
metsänväkiä pitoihin.

Repolainen lähti ja nauroi mennessään. Kelpasipa laittaa kanamuorille
pitoja, kun sai nopsia hänen poikasiaan suuhunsa, eikä työ muutenkaan
ollut vaikeaa. Pistää vettä pataan ja antaa kiehua. Semmoista herkkua
ei ole ennen vielä tarjottukaan.

Repolainen oli puuhaavinaan hikipäässä. Oli jo yhden kananpojan
pistänyt poskeensa ja toista jo mieli teki.

Illansuussa jo kanamuori kotkotteli äkeissään:

— Semmoinen pitojen laittaja, että syö talon tyttäret suuhunsa!

Vieraat tulivat ja Repolainen tarjosi lientään.

Maisteltiin. Hukka poltti suunsa ja ärähti:

— Mikko on syönyt sopan suurukset ja jättänyt paljaan veden.

Nallekin murisi:

— Tätä nyt ei syö sikakaan! Suottapa läksin näihin pitoihin.

Repolainen toi jälkiruuan oikein hienolla lautasella.

— Se on laitettu iltapimeästä ja pyyn vihellyksistä, hohotti.

Tarjottimella ei ollut tietysti mitään ja Mirrilän muorin piti laittaa
lasit nokalleen ja sitten tirkistää, jopa koplaista käpälällään.

— Mutta jopa on hienoa, kun ei minun silmilläni eroita, sanoi Puputti
ja nauroi suunsa vielä enemmän ristiin.

— Tämä on jo hävytöntä, örisi Hujulainen. — Jos minä otan tuota
kanamuoria purstohöyhenistä ja hiijautan?

Koko pitoväki mutisi ja Hujulainen hioi kynsiään ja hoki:

— Joko minä hujautan Kiekujaista?

— Annahan herjan olla... virkkoi Nalle ja lähti kömpimään kotiinsa.

Noloina lähtivät toisetkin pitovieraat ja harakka nauroi puun oksalla:

— Tirs—käk, tirs—käk. Voi näitä kanamuorin pitoja! Jos minä laitan
kestit, niin siellä tarjotaan suolia niin pitkiä, että sata kertaa
ylettyy koko pitoväen ympärille.

Repolainen tahtoi palkkojaan, mutta kanamuori karjasi:

— Vai palkkoja, kun söit melkein kaikki talon tyttäret!

Repolainen sieppasi vielä yhden kananpojan suuhunsa ja lähti
livistämään.

Ei sanonut tulevansa toista kertaa Kiekujaisen pitoja laittamaan.




HUKKA HUJULAINEN JA TAHVO TASULAINEN.


Talon lihava possu makasi navetan seinustalla ja paistatteli päivää,
röhkäisten väliin tyytyväisyydestä. Harakka, kiusan tekijä, oli
lentänyt tiehensä, eikä kartanolla kuulunut kaksijalkaistenkaan
liikettä.

— Nnoh, kah, olisivat vain tuoneet ruokaa, koskapa maha tässä hauteessa
tuntuu kovin huoppenevan.

Kovinpa se päivä nyt hellittikin. Ihan piti kylkeä kääntää.

Possu istui ja mietti, mitä harakka, se valehtelija, oli äsken hänelle
haastanut. Että muka metsässä niin suuria petoja, jotka tämmöisenkin
kuin hänet jaksavat syödä yhdellä kertaa.

Kaikkea se harakka kehtaa keksiä. Ja vielä hänelle, Tahvo Tasulaiselle,
joka on moninverroin viisaampi kuin harakka ja ne muut semmoiset.

Ja sitten vielä sitäkin, että syksyllä isäntä ampua roiskauttaa korvan
juureen, nylkee nahkan, tekee siitä rahkeita ruunalle ja syö lihat
suuhunsa. On se harakka koko valehtelija.

Tasulainen laskeutuu toiselle kyljelleen, maiskauttaa suutaan ja näkee
kohta unta suuresta jauhosäkistä. Talon poika, Jussi, sitä vierittää ja
se putoaa hänen päähänsä.

Tahvo kiljasee ja herää siihen, kun Jussi heittää häntä saappaalla
päähän.

Tasulainen katsoo ja vingahtelee: minkä takia sinä Jussi heitit sillä
saappaalla?

Hukka Hujulainen ei ole löytänyt moneen päivään saalista ja on
nälissään. Suuren, aukean suon laidassa istuu ja ulvahtelee. Kun
uskaltaisi kaksijalkaisten maille, niin siellä olisi ruokaa. Jos ihan
heidän pesälleen uskaltaisi, niin sieltä saisi herkkujakin, niinkuin
Repolainen on kertonut.

Hujulainen tiesi, että kaksijalkaiset näin keskikesällä olivat
metsässä, ja heidän pesällään oli sillä aikaa isäntänä Kukko
Kiekujainen ja emäntänä Tahvo Tasulainen. Niin oli Repolainen kertonut.

Jos lähtisi yrittämään heidän pesälleen.

Hujulainen hiipi varovasti talon kartanolle. Tahvo Tasulainen vinkui
tarhassa ja harakka tarhan aidan seipäässä varoitti:

— Älä sinä vingu, Tasulainen, kun iso peto metsässä kuuntelee!

Tasulainen ei välittänyt, vaan alkoi jo parkua:

— Öää, örhi, örni, miks’ei ne tuo sitä ruokaa!

Harakka nauroi Tahvon tuhmuudelle ja lensi tiehensä.

Hujulainen uskalsi tarhan aidan taakse ja sanoi Tahvolle:

— Hyvää päivää Tasulainen, mitä kuuluu kartanolle?

Tahvo säikähti niin, että oli kärsälleen suistua.

— Hy—yvää kuu—u—luu, no, noh, kuka sinä olet?

— Olenpahan Hujulainen, sinun vanha setäsi. Tulin kerran tervehtimään
sinuakin.

— Vai Hujulainen, kiljasi Tahvo. — Sekö hirveä peto, josta harakka
haastoi?

— Enhän minä toki mikään peto, kun sinun setäsi...

Kaikkeapa se harakkakin haastaa.

— Noh, johan minä sanoin, että valetta se on, röhkäisi Tasulainen.

— Etköhän lähtisi käymään mökilläni, pyyteli Hukka. — Siellä laitan
minä sinulle oikein komeat kestitykset.

Tahvo istui ja mietti.

— Noh, kah, joutaisi kai tästä lähtemään. Olisi kuitenkin ensin saatava
sitä ruokaa.

— Älä huoli välittää niistä ruuistasi. Lähde vain heti, niin saat
kerrankin mahasi herkkuja täyteen.

— Noh, noh, mitä sinä tarjoat siellä mökilläsi? kysyi Tahvo.

— Saat oikein hyvää puuroa, hunajaan kastettua ja voilla voideltua.
Eikö vetele?

Makea sylki valahti Tahvon suusta ja hän lupasi lähteä.

Metsämaita mentiin ja kaksijalkaisten liikkuma-alueita kierrettiin.

— Noh, ohoh, eikö se sinun mökkisi jo ala näkyä? kysyi Tasulainen.

— Kyllä se kohta, odotahan, naurahti Hukka ja juoksi edellä. Tasulainen
koetti röhkien pysytellä perässä.

Hujulainen pääsi luolalleen suon laidassa ja sanoi Tasulaiselle:

— Tässä on mökkini, ja kiitos vaan, että olit niin hassu ja lähdit
matkaani. Syön nyt sinut suuhuni ja kelpaakin popsia noin lihavaa
possua.

— Öäää, öäää, älä veikkonen, syö minua suuhusi, vaan anna minun mennä
takaisin taloon.

Tasulainen kiljui hädissään ja aikoi lähteä pakoon, mutta silloinpa
Hukka hyökkäsi hänen kimppuunsa ja kellisti hengettömäksi Tasulaisen.

Niin kävi tuhman Tasulaisen, kun ei uskonut harakkaa.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIHAMAA JA TAKALISTO ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.