Metsä ja kartano : Eläinsatuja

By Veikko Korhonen

The Project Gutenberg eBook of Metsä ja kartano
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Metsä ja kartano
        Eläinsatuja

Author: Veikko Korhonen

Release date: May 27, 2024 [eBook #73713]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1921

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK METSÄ JA KARTANO ***





METSÄ JA KARTANO

Eläinsatuja


Kirj.

VEIKKO KORHONEN






Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1921.




SISÄLTÖ:

Puputti vasikkahaassa.
Tahvo Tasulainen ja Harakka Hajulainen.
Ristijäiset Mirrilässä.
Hukka Hujulainen ja Julle Jutustainen.
Mirriläiset vierailevat Naukuniemessä.
Repolaisen kalakeitto.
Pekka ja Polle.
Sammakkolaiset kalastaa.
Kukko Kiekujainen ja Mikko Repolainen.
Nallen juhannusyö.




PUPUTTI VASIKKAHAASSA.


Vanha Puputti oli ikävissään. Päivä paistoi ja niityn kukat loistivat,
mutta kaikki, yksinpä lintujen laulukin, haukotutti vain jänöparkaa.

Heinäkuun aurinko lämmitti vähän liiaksi. Pesä oli varjopaikassa, mutta
se oli käynyt kuumaksi, ja jos pesän suullakin makasi, niin hiki tahtoi
tulla sittenkin.

Olisi oikeastaan pitänyt laittaa uusi pesä johonkin kiven koloon,
synkän viidakon keskelle, mutta siinäkin olisi ollut niin kovin paljon
puuhaa, ettei kehdannut. Tottapahan päivät jaksoi, kun kerran öillä oli
viileää, että saattoi edes ruokapaikoilla käydä.

Jos koettaisi kuitenkin lähteä hieman jaloittelemaan.

Puputti loikkasi heinikkoon ja siitä ojaan, ilman vain huvikseen. Mutta
ojassa olikin vettä ja se räiskähti mukavasti niin että naurattamaan
rupesi.

Olisihan hänen pitänyt muistaa, että ojassa oli vettä, mutta ei se
mitään. Viileämmältä vain tuntui.

Ihan virkisti.

Puputti jännitti takasensa ja otti muutaman pitkän hypyn. Hei, miten
hauskaa sittenkin oli kesällä, kun niitty oli vielä niittämättä ja
heinä täydessä kukassa.

Kelpasi kupsehtia ja silpoa hienoimpia helpeitä suuhunsa.

Jos lähtisi vaikka järven rannalla käymään, koskapa nyt jaksoi paremmin
liikkuakin, kun ojassa sai sen kylvyn. Siellä saisi huuhtoa hieman
turkkiaankin, joka oli rypeytynyt mutaisessa vedessä.

Lepikkoahoa on sitten mukava viilettää, tuumaili Puputti ja kierteli
valoisampia paikkoja ja yht'äkkiä huomasi joutuneensa vasikkahaan
aitavarteen.

No, eipä hulluimpaa, vaikka pistäytyisi vasikkahupeloitten pakeilla,
kun kerran näin sattui.

Puputti kapsahti istumaan ja kuunteli. Sieltä kuului vasikan kello,
kaksikin, ja vesakko rapisi. Löytäisi nyt vain sopivan kolon, josta
pujahtaa...

— Ka, Puputti, mölähti iso vasikka, jolla oli iso kellokin kaulassa ja
luuli olevansa muutenkin viisain vasikkaparvessa. — Jopa olet näköinen,
jatkoi. — Varmaankin Repolainen on sinua ryvettänyt.

— Mitä sinä hupelo tiedät Repolaisesta, naurahti Puputti. — Hyppäsin
ojaan ja siitä se... Mitenkäs teillä aika kuluu?

— No, meneehän se, vaikka juotavaa saisivat tuoda vähän useammin, sanoi
vasikka. — Kärpäsetkin tahtovat ahdistaa.

— Minuun ne eivät uskalla koskea lainkaan, sanoi Puputti. — Teitä
näkyykin kiertävän kaikki metsän pörriäiset. Tietäähän sen, kun on vain
vasikka.

— Ja mikä sinä sitten luulet olevasi, mölähti mullikka, joka oli vasta
tullut paikalle.

— Minä olen haltijajänis, sanoi Puputti, eikä kukaan uskalla koskea,
minuun. Minä osaan kiertää kaikki ansat ja pyydykset, eikä koirat
välitä minusta mitään; käyvätpähän välistä pakinoilla luonani.

— Niin, mutta minä olen emännän nimikko ja nämä toiset tässä ovat
pikkutyttöjen... Minusta tulee oikein kaunis lehmä ja saan sitten syödä
kaikkein parhaimpia heiniä.

— Ja minua ruopottaa isäntä kaulasta, kun sattuu joskus täällä käymään,
mölähti mullikka.

— Hah, hah, nauroi Puputti. — Eihän teillä taida olla edes nimeäkään,
ja silti ollaan noin olevinaan. Kaikkea sitä...

— Vai ei ole, ynähti iso vasikka. — Minun nimeni on Lystikki, tuo
tuossa on Tiistikki ja tämä Heluna.

— Ja minun nimeni on Jussi, myrähti mullikka.

Puputtia nauratti yhä enemmän.

— Vai on teillä semmoiset nimet ja tämäkin sitten mukamas ihan kaima —
Puputti sipaisi käpälällään mullikan nenää — voi tätä jussipahaista.

Se suututti, semmoinen, mullikkata ja sieraimiaan tuhauttaen lähti se
vesakkoon.

— ... tuommoisten kanssa rupea seurustelemaan, möyryi mennessään.

Puputti laukkasi muutaman askelen ja kapsahti sitten istumaan. Kylläpä
oli näilläkin vasikkahupeloilla hyvät päivät, kun ruohoa oli polveen
asti ja rannalla sai käydä vettä lipaisemassa. Sitten tuotiin vielä
kahdesti päivässä eri juomiset, kuin hyvillekin...

— Vai pitäisi sinusta tulla oikein emännän nimikko, sanoi Puputti
Lystikille. — Entäs jos sattuu käymään niin, että nahkasi joutuu
syksyllä kepille. Isännästä se kai riippuu, pääsetkö talvelle, vain
mitä?

Vasikka huiskautti häntäänsä semmoisille puheille. Totta kai emäntä
tiesi niin paljon kuin isäntäkin, ja enemmänkin. Piti vähän Puputille
vielä selvittää.

— Kohta puoleen minä saan jo kulkea toisten mukana karjassa ja
maata lehmisavuilla niinkuin toisetkin ja iso härkä suojelee minua
laitumella, jos joku vieras lehmä meinaisi tulla puskemaan. Ja aina
minä jo vähän itsekin — vasikka nosti niskansa jäykäksi ja mullisti
silmiään — pidän puoliani.

— Eihän sinulla ole sarviakaan, nauroi Puputti.

— Ei niitä nykyisin käytetäkään oikeilla lehmillä, kun näes pitää pää
olla pyöreä ja semmoinen juova seljässä kuin minullakin.

— Ptrui juomaan, ptrui juomaan, kuului veräjältä.

— No nyt ne toivat juomista, sanoi iso vasikka ja tömisti ensimäisenä
paikalle.

— Pitäkää puolianne, sanoi Puputti toisille ja otti muutaman askelen,
nähdäkseen, miten kävisi.

Toiset vasikat pukkasivat Lystikkiä kylkeen ja mölähtäen kellahti tämä
nurin. Maitoa ei ollut enää kuin pisara sangon uurteessa, kun iso
vasikka painoi päänsä siihen.

— Voi pahus, minkä tekivät.

— Se oli parhaiksi sinulle kehujalle, sanoi Puputti.

— Kyllä minä sen vielä maksan, uhkasi Lystikki ja pukkiloi pienempiä
kylkeen.

Puputille johtui pieni hauska temppu mieleen.

— Lähde rantaan minun kanssani, niin minä opetan sinut uimaan, pyysi
hän vasikkaa. — Sehän on näin kuumalla mukavata, vai pelkäätkö?

— Minä en pelkää mitään, sanoi iso vasikka ja oli valmis lähtemään.

Rannalla oli iso kivi ja Puputti kapsahti sille.

— Nousehan sinäkin tänne niin yhdessä hypätään veteen.

Vasikka nousi ja koetti olla rohkea, vaikka hirveästi peloitti.

— Minun pitää katsoa, miten sinä hyppäät alas, että osaan neuvoa
sitten. Ala jo mennä, minä tulen jälessäsi.

Vasikka hyppäsi kiveltä ja upposi kaulaansa myöten veteen ja säikähti
kovin. Rannalle päästyään sanoi:

— Ethän sinä tullutkaan.

— Jopahan minä nyt... kun sinua vain juksasin, nauroi Puputti.

— Jopa teit huonon tempun, mölähti vasikka ja vihaisena lähti hakaan.

Pörriäinen lensi lepikossa ja vasikka sitä pakoon sen kuin jaloistaan
pääsi. Puputti loikki jälestä ja ilkkui:

— Sinähän pelkäät pientä pörriäistäkin, hupelo. Ei sinusta tule emännän
nimikkoa, ei ikinä.

Puputti lähti loikkimaan omille teilleen ja nauroi ylpeällä, tyhmällä
vasikalla mennessään.




TAHVO TASULAINEN JA HARAKKA HAJULAINEN.


Iso ja lihava possu makasi kyljellään talon karjapihan takana. Aurinko
paistaa rellitti niin että nahkaa kirveli, eikä silmiään kärsinyt
avata. Tietää sen, heinäkuisen auringon, mitä se tekee. Possunkin piti
jo kääntää toinen kylki auringolle ja sitten hieman lipaista mukavasti
kielellä kärsää ja huokaista tyytyväisyydestä.

— No, noh, paista nyt sitä toistakin kylkeä, ohoh, noh, no.

Sattuipa Harakka Hajulainen lentämään kartanolle ja tutkittuaan
possun ruoka-altaan ja huomattuaan sen nuoltuksi, lentää hupsautti
karjakartanon taakse ja meni possun pakinoille.

— Sinä vaan aina makaat, sanoi se possulle. — Eikö käy ruumiisi
kipeäksi alituisessa makaamisessa?

— No, noh, mitäpä tässä muutakaan, kun on niin kovin vari, sanoi possu.
— Makaisit sinäkin, niin kasvaisit niin suureksi kuin minäkin.

— Ja sitten en pääsisi yhtään lentämään, nauroi Harakka. — Mikä sinun
nimesi on?

— Noh, kah, Tahvohan se taitaa olla.

Tahvo nousi istumaan takastensa varaan ja haukotteli.

— Mikähän aika lienee päivästä, tiedätkö sinä Hajulainen?

— Ei ole vielä päivällisen aika, koskapa talon väkikin on vielä
niityllä. Annatkos vähän sitten minullekin, kun tuovat ruokaa sinulle?
pyysi Harakka.

— No, miten tuon kanssa nyt tekisi. Kun tässä mietin.

— Enhän minä kun muutaman nokallisen vain, sanoi Harakka.

— No, jos et muuta kuin nokallisen, niin saat, lupasi Tahvo. — Sinä
kyllä saisit hankkia ruokasi muualta, kun sinulla on siivet ja pääset
nopeasti liikkumaan, mutta saathan nyt maistaa. Ja ollaanhan tässä
niinkuin tuttaviakin.

Tahvo laskeutui taas pitkäkseen ja huokasi. Taisi olla jyryä ilmassa
kun niin raukasi.

— Kerroppas minulle, minkälaista on siellä metsässä, pyysi Tahvo.

— Jos annat minun syödä altaastasi mahani täyteen, niin sama lienee,
lupasi Hajulainen. — Se ei vähennä kuin yhden sinun suullisesi
päivällisestäsi.

Tasulainen maiskutti suutaan. Ei tosin olisi hennonut antaa niin
paljoa, kun jo alkoi nälkäkin tulla, mutta olisi niin hauska kuulla,
mitä siellä metsässä oikein on.

— Noh, jos kerrot oikein mukavasti, niin saat syödä mahasi täyteen. Ja
ala nyt jo kertoa.

Tahvo laittoi itselleen oikein mukavan asennon ja sulki silmänsä. Olipa
siinä nyt mukava kuunnella.

— Siellä metsässä on vaikka mitä, aloitti Harakka. — Kun on niin
korkeita puitakin, ettei tahdo jaksaa yli lentää. Ja niin suuria
kiviäkin on kuin tämä navetta ja lato yhteensä. Mikko Repolainen sanoo
niitä haltijain saunoiksi, mutta minä en sitä oikein usko. Kivi kuin
kivi, eihän sen sisällä ketään asu. No, joko sinä nukut?

— Öö, öhhöh, en minä vielä...

— Ja sitten siellä on semmoisia lampia, joissa on niin suuria kaloja,
että ihan peloittaa. Ovat ihan yhtä suuria kuin sinäkin.

Tahvo raotti vähän silmiään.

-— Nyt taidat valehdella, sanoi. — Ei niitä toki missään semmoisia
kaloja...

Tahvo sulki jälleen silmänsä. Kylläpä se aurinko nyt hautoi kun ihan
hiki kohosi pinnalle. Pitäisikin tässä lähteä savihautaan uimaan, kun
kehtaisi.

— No, ethän sinä kerrokaan. Minä en anna yhtään nokallista muuten...

— Mitäs teit valheeksi, tirskahti Harakka..— Ja turha sinun on sillä
ruuallasi mahtailla, mokomallakin sotkulla.

— No, noh, älä nyt haasta riitaa, vaan kerro, kun kerran lupasit.

— Ja sitten siellä on niin suuria eläimiäkin, että yhdellä suupalalla
sinut hotkaseisivat, sanoi Harakka. — Jos nimet tahdot tietää, niin
yhden nimi on Nalle Karhunen, toisen Susi Hukkanen, ja kolmannen Hirvi
Herranen. Ne ovat semmoisia petoja, että ihan hirvittää. No, johan sinä
taas nukut?

Hajulainen löi nokallaan Tasulaista kärsään.

— Öh, kah, noh, mitä sinä nyt... että minkälaisia ne elukat olivatkaan?
Taisin todellakin vähän nukahtaa.

— Semmoisia, jotka syövät sinut heti suuhunsa kun vain näkevät, sanoi
Harakka ja nauraa tirskutti.

Tahvo kiljasi pelästyksestä ja nousi istumaan.

— Eihän ne vaan tänne kartanolle tullene? kysyi.

— Saattavat ne tulla tännekin, jos niiksi sattuu. Pitää varoa nyt
naapurin, ettei vaan joutuisi petojen ruuaksi.

Tahvo kellahti takaisin syrjälleen.

— Ähhäh, nnoh, kyllä sinä valehtelet nyt ihan kouraantuntuvasti. Ei
niitä ole semmoisia petoja. Ja jos olisikin, eivät ne uskalla tulla
tänne talon kartanolle. Isäntä kun ottaisi seipään, niin silloin tulisi
suloinen lähtö. Ajoi se yhden kerran jo minuakin seipäällä.

— No mistä syystä?

— Satuin menemään perunapeltoon ja siitäkös tämä hyväkäs suuttui
hirveästi. Karjui ja hotaisi seipäällä, että monta päivää jomotti
nivusia.

— Vai semmoinen tämä isäntä. Äkäinen sillä on poikakin. Menin
kerran pihamaalta jotain suuhuni hamuamaan, niin tämä hävytön ampua
roiskautti, mutta eipäs toki sattunut. Siinä oli jo henki vaarassa,
kertoi Harakka.

— Hyvä se isäntä on minulle sitten sen jälkeen ollut. Käy aina korvan
tauksia ruopottamassa ja hokee: »kosu, kosu». Toi yhden kerran
kaurojakin. Siitä hyvästä minä olen sille lahjoittanut kaksi kertaa
oikein kauniita porsaita.

— Mutta saat uskoa, että vielä se syö sinut suuhunsa, isäntä, sanoi
Hajulainen.

Tahvo nousi taas istumaan ja heristi kuuloaan.

— Että mitenkä?

— Niin, että syö sinut suuhunsa.

Tahvo mietti hieman ja sanoi sitten:

— Ohoh, mitenkä se sen tekisi?

Harakka naurahti. Tuo Tahvo on sitten aika ällikkä, kun luulee saavansa
aina elää.

— Roiskauttaa pyssyllä korvan juureen ja sitten nylkee nahkan päältäsi
ja keittää lihoistasi soppaa.

— Ohhoh, sitä valhetta. Kyllä sinulle ei passaisi antaa sitä ruokaa
yhtään, kun sinä puhelet noin paljon joutavia, sanoi Tasulainen. —
Mitä varten se sitten olisi minua näin isoksi kasvattanut, jos kerran
aikoisi korvan juureen roiskauttaa?

— Sitä varten, että saa sinusta enemmän lihaa, sanoi Harakka.

— Sitä minä en oikein ymmärrä, enkä uskokaan. Puhutaan muista asioista.

— Samahan tuo on, sanoi Harakka ja hypähti karjatarhan aidalle ja siitä
tarhaan.

— Mitä sinä siellä? kysyi Tahvo.

— Pitää katsella jotain suuhunsa, kun niin hiukasee. Eivät ne tuokaan
ruokaa sinulle tänään.

Tahvo alkoi miettiä sitä, että jos eivät toisi ruokaa, niin nälkä
tulisi, ja alkoi vinkua.

Harakka hyppäsi aidalle.

— No mikä sinulle tuli? kysyi.

— Pitää tässä aloitella sitä ruokavirttä. Sitä saa aina laulaa hyvän
aikaa, ennen kuin tuovat. Öäää, örni, örni, vorniinkorni.

— Elä veikkonen, kun ihan korvat halkeaa, sanoi Hajulainen. — Näkyivät
tulevan niityltä, pian ne ruokaa tuovat, kun maltat odottaa.

Talon ruokakello helähti soimaan ja Harakka lensi navetan katolle
odottamaan Tahvon ruoka-annosta, saadakseen siitä luvatun mahantäyden.




RISTIJÄISET MIRRILÄSSÄ.


Mirrilä on iso talo. Tietäähän sen, kun on niitä mirrejä,
nytkyttelijöitä, kokonaista kymmenen ja vielä poika ja tyttömirrit
lisäksi. Onhan siinä perhettä.

Ja nyt oli Mirrilän perhe vielä lisääntynyt viidellä pikkumirrillä,
jotka olivat kaikki poikia. Onnellinen mirriäiti makasi vakassa ja
hoiteli pienokaisiaan.

Tietää sen, että siinä nakatettiin ja maristiin. Kun nyt niin monta
poikaa saatiin yht'aikaa Mirrilään.

Eipä malttanut isäntämirrikään lähteä töihin vaan kähräili siinä
vakun ympärillä ja veteli pitkiä haikuja piipustaan. Siinä käpsehti
mirrivaarikin ja lateli juttuja, joita kukaan talonväestä ei uskonut.
Oli näes hänkin niin hyvällä päällä, että rupesi valehtelemaan. Ihan
piti nauraa mirrien sillä vaarilla, kun tekaisi niin pitkiä valeita.

No, eihän siinä muuta, kun ristijäisiä puuhaamaan, kun kerran
mirriläistenkin piti niitä tapoja noudattaa.

— Ja ne ristijäiset pitää puuhata ihan paikalla, sanoi isäntämirri ja
sylkäsi ja sähähti. Vai ei tässä mukamas ristijäisiä, kun kerran viisi
koreata kissanpoikaa tuli yht'aikaa perheen lisäksi.

Emäntämirrillä oli tosin ilon ohella huoliakin.

— Mistä heille ruokaa saanee riittämään, virkkoi. — Maitoa sitten vielä
pitäisi olla ja herkkuja. Eikö pitäne karjaa lisätä Mirrilään.

— Noo, kyllä Mirrilässä peltoja on ja leipä riittää ja ostetaan vielä
yksi lehmä. Sammakkolaiset kuuluvat kokeilleen lehmänhoitoa ja kun
siitä ei ole tullut mitään, myyvät koko kapineen. Pitääpä lähteä
ostamaan se huiskahäntä sieltä.

Isäntämirri pisti piippunsa housujensa taskuun ja sylkäsi päättävästi.
Samalla saa pyytää Mikko Repolaista toimittamaan pienten mirrien
kastamisen.

— Senkö kujeilijan sinä taas meinaat kuljettaa, ärähti muorimirri
isännälle, mutta tämäkin tokaisi:

— Eipä sitä metsänväessä ole muita niinkään pystyviä siihen tehtävään
kuin Repolainen. Eikä se nyt aina Mikkikään kujeile, varsinkaan niin
tärkeässä tehtävässä.

Mikäpä siinä, paistettiin ja puuhattiin. Pitäähän sitä toki
ristijäisissä olla tarjottavaa, varsinkin semmoisessa talossa, kuin
Mirrilässä. Hiki valui muorimirrinkin parrasta, kun keitti ja paistoi
ja mirrineidot tomuttivat ja siivosivat.

Sieltäpä se jo Repolainenkin tuli kummien kanssa. Yhdeksi kummiksi oli
saatu salon haltijajänis, Puputti ja muina oli naapurin Moppe ja Kippi,
pieniä pihakoiran retuksia. Hukka Hujulainen oli lupautunut tulemaan
laulajaksi juhlaan.

Arvokkaana istui Repolainen pöydän päässä ja haasteli ilmoista, ja
muista Mirrilän vanhemman väen, setien ja tätien kanssa. Viimein jo
kyllästyi siihen hökötykseen.

— No tuleeko siitä mirripoikien kastamisesta mitään. En minä tässä
jouda koko päivää semmoisen asian takia... pitää joutua lakia lukemaan
Harakka Hajulaisten käräjiin, kun kuuluvat taas riitelevän ja räiskävän
keskenään.

Siinä tuli jo kiire, kun Mikko semmoisia haastoi. Pojat tuotiin
kummeille ja Repolainen aloitti toimituksen.

— Mitä näille nimiksi pannaan? kysyi.

— Voi hyvänen aika, kun tässä ei ole muistettu sitä lainkaan, sanoi
emäntämirri ja muorimirrikin murisi:

— Enkö sitä jo sanonut. Minijä ei muista mitään, kun nyt ei sen
vertaa, että nimet lapsille. Minä teen ehdotuksen. Yhden nimeksi
pannaan Mirumaru, toisen Lirularu, kolmannen Niuniu, neljännelle jos
pistettäisiin Mimumamu ja viidennelle Lorunloppu.

— Mutta lorunloppua ei pistetä nimeksi, ärähti emäntämirri. — Vai
pitäisi tässä nyt nimellä pilata yksi Mirriläisten suuresta parvesta,
kun kerran minullakin on sananvaltaa. Olen ajatellut, että tästä
punaisen kirjavasta tehtäisiin Nikunaku, kun se on niin kaunis nimi.

Jopa nyt nauratti Mikko Repolaista.

— Sehän on sian nimi, hohotti. — Eikö passaisi paremmin Höpsy eli
Kepsu. Nehän ovat semmoisia herrasnimiä.

Isäntämirri jurotteli. Koko mirriläisten perheessä ei ollut yhtään
Jussia, hänen kaimaansa, ja se oli paha asia. Eipä kehdannut siitä
huomauttaa nytkään, tehkööt pojista vaikka sammakon kaimoja.

Minijä huomasi toki tämän ajoissa ja yksi nakattajista päätettiin
kastaa isännän kaimaksi.

No tietäähän sen, että se oli löksöttävähousuisesta isäntämirristä
kovin mieluista ja eikös kehveli pistänyt kesken koko toimitusta
piippuunsa. Mällinkin latasi vielä poskeensa ja sylkeä roiskutteli
sitten toisten mirrien varpaille.

Tuotiin vesisaavi pöydän viereen ja Mikki piti mieltä ylentävän
puheen mirriläisten viisaudesta ja nauroi välillä kouraansa sillä
kompailullaan. Eivät mokomat nakattajat käsittäneet hänen puhettaan
pilkaksi, vaan sivelivät ylen liikutettuna partojaan. Isäntämirri oli
niin mielissään, että mälli putosi suusta.

Mikki alkoi mätkiä poikasia vesisaaviin.

— Siin'on Mirumaru, siinä Lirularu, nyt meni Mirnumarnu ja... mitenkäs
se nyt olikaan, ne toiset nimet unohtuivat.

Sanottiin nimet Mikille, mutta kuuli väärin.

— Tässä Huihai ja tuos' on sitten se Lassi.

Repolainen punttasi viimeisen pojan veteen.

Syntyi hätä ja hämminki.

— Jussihan sen piti olla.

— Nyt pojat hukkuvat veteen.

— Eikä se toinenkaan ollut huihai. Nyt yksi jo veti veden henkeensä.
Voi hyvä isä.

— Antakaa Mikille lähtimet.

— Pistäkää tuli häntään mokomalle.

Saatiinhan siitä pojat kuiville ja Mikki naureksi rauhallisena. Jopahan
nyt olisi pakoon lähtenyt, kun kerran kesteihin käskettiin. Palkkojaan
tahtoi vaivoistaan ja sanoi tyytyvänsä kolmeen kalakeittoon, kun tässä
oltiin näin naapureita.

Tietää sen, että kyllä nauvuttiin ja nakatettiin, syljettiin ja
sihistiin.

Kun ihan juhlan pani piloille tämä Mikon kehveli.

Mirriläiset tekivät päätöksen, etteivät kutsuisi Mikkoa koskaan
avukseen, mutta Mikki vain naureksi sillä päätöksellä, kun tiesi, ettei
menisi kauankaan kun mirriläiset taas tarvitseisivat hänen apuaan.




HUKKA HUJULAINEN JA JULLE JUTUSTAINEN.


Julle, iso jänökoiran vöntti lötkötti pirtin lattialla ja koetti
nukkua. Eihän siitä mitä, nukkumisesta, kun oli jo kärpäsiä tuvassa.
Oli kärpäsiä tosiaankin, vaikka oli vasta huhtikuu. Mutta ulkona olikin
niin kovin lämmin että kärpäset saattoivat lentää navetasta tupaan.
Julle oli nähnyt niitä navetassa ja uskoi varmasti, että sieltä niitä
tuli, rauhan häiritsijöitä.

Julle nousi laiskasti istumaan. Pää kallellaan siinä mietti, että
saattaa sitä olla vielä aikaa syksyyn, jolloin pääsee salolle
jussukoiten jälille. Saattaapa olla siihen monen piskin ikä, monta
sadetta jos paistettakin. Ensin tämä kevät ja sitten se kuuma kesä,
sitten vielä hyvän aikaa semmoista, joka ei ole kesää eikä syksyä.
Kylläpä se tiedetään, milloin sitä päästään jahtaamaan, kun on omat
merkit; semmoiset, että kun näkee metsäpolulla ensimäiset keltaiset
lehdet niin silloin saa olla valmiina.

Niinpä niin, se on sitä aikaa ja tämä on tätä.

Julle haukotteli. Onpa ne nyt ihmiset raivautuneet tupasalta, kun
ei ketään... lastenkin ääni kuuluu kartanolta. Ne äsken pyysivät
leikkiinsä, mutta eihän tässä nyt enää lasten kenkiin, kun on ikää
jo ja viisautta. Äooh, kylläpä se nyt kovin haukotuttaa, taitaa olla
vesisateet tulossa.

Joko taas.

Julle tavoitti suuhunsa kärpästä, joka oli tunkeutunut niskaan ja
puraisi pahasti. Toiseen paikkaan, siitä ikkunan paikalta paisteesta,
piti muutaita. Olisi saattanut lähteä vähän uloskin, kun olisi päässyt
metsään.

Sinne ei laskettu. Sanottiin, että mitäpä tuonne... antaa puputtien
rauhassa pesiä ja poikasia puuhata.

Isäntähän se aina niin...

Niinkuin hän milloinkaan olisi heidän, puputtien, rauhaa näin keväisin
häirinnyt. Kyllähän luonto veti, mutta pitihän sitä olla sen verran
malttia, että antoi niitten olla... Heh, vähän sitä luotetaan, vaikka
kuinka vakuuttaisi.

Jos kuitenkin lähtisi vähän ulos, kun niin raukaseekin. Taitaa tämä
keväinen ilma...

Julle istahti portaille ja veti nenäänsä tuoksuvaa ilmaa. Kesän se
siitä tekee, ei siinä auta mikään. Lumia ei näy enää muualla kuin
metsissä.

Niin, metsissä. Siellä olisi nyt mukavaa, hyppiä mättäältä mättäälle
ja tavata vanhoja tuttavia, Hukka Hujulaista ja Mikko Repolaista.
Voisipa pistää ihan rauhallisena juttua Puputinkin kanssa, senpä
haltijajäniksen, jota ei ole kehdannut enää moneen vuoteen ajaa.

Jos kävisi kävelyllä riihen luona ja pellon veräjällä.

Siitä ei nyt ainakaan moitittane. No ei nyt luulisi ainakaan.

Ka, ka, kun päälle tullaan.

Piiat siitä kulkivat vesikorvon kanssa ja olivat vähällä kaataa Jullen.

Sieltä tuli Jussi kirves kainalossa, laski kirveensä tikapuulle ja tuli
hyväilemään.

— No mitäs se Julle... voi Julle poikaa... onko ikävä metsään?

Julle haukahti ja vikisi.

Vielä sitten kysyy, että onko ikävä. Kun ei käy enää syöntikään. Kyllä
kai sinä antaisitkin juosta metsässä, mutta isäntä ei anna. Jos minä
olisin sinun koirasi, Jussi, niin antaisitko?

Jussi ei ymmärrä Jullen ulahtavaa kysymystä, menee tupaan ja kohta
sieltä ulos, talliin mihin mennenee.

Julle jurpottelee sitä ainaista samaa latuaan riihen luokse ja siitä
peltoveräjälle, mutta ei uskalla metsään asti.

Nyt kuitenkin tuntuu tulevan ihan eri luonto, kuin muina päivinä.
Ilmassa on niin soma kevään tuoksu ja yöllä, kun kylmää, kantaa hanki
varmasti, se mitä on enää hankia ja lunta metsässä.

Mitäs jos lähtisi salaa, kun kaikki hukkuvat, yöllä, kuun paisteessa,
pitkin rapisevia hankia?

Aamupuolella saisi tulla takaisin, eikä kukaan tietäisi mitään. Jopa
hän on ollut koko vätys, kun ei ole jo ennemmin lähtenyt yölliselle
retkelle.

Nyt sitä pitää lähteä, ja ihan varmasti.

Kun talossa nukuttiin, lähti Julle Jutustainen hipottelemaan pitkin
kantavia hankia.

Jopa oli mukavaa. Katseltavaa oli ihan joka puolella ja metsä tuoksui
pihkalle ja mahlajille.

Pitää mennä suoraan Hukka Hujulaisen mökille, kuulemaan metsän uutisia.
Hujulainen oli hänen hyvä ystävänsä sen jälkeen, kun hän oli kerran
pelastanut Hukan varmasta kuolemasta, päästämällä Hujulaisen jalan
kiven kolosta, johon oli tarttunut.

Ka, eikös mennytkin tuolla jänöjussi, olipa toinenkin. Olkoon. Saapa
heitä sitten syksyllä hätistellä makuuksistaan.

Julle koputti Hujulaisen ovelle.

— Kuka siellä? kysyi Hukka.

— Julle täällä vain on, laskehan sisään, että jututaan.

Avasihan Hujulainen oven parhaalle ystävälleen ja hauskaa oli
kumpaisestakin, kun tavattiin.

— No mitä sinulle kuuluu? kyseli Hujulainen Jullelta.

— Mitäpä sitä... päiväkaudet saa maata ja pyöriä yksissä jalkainsa
teissä, hätäjälin pellon veräjälle päästetään.

— Vai on kuoman asiat niin hullusti, sanoi Hujulainen. — Minulla se on
elämä vapaata, kun ei ole ketään kieltämässä eikä käskemässä. Saa olla
niinkuin haluttaa.

— Onhan se muutamilla mukavaa, tämä elämä Lähtisihän sitä koettamaan
ominpäinkin, mutta kun on niin tottunut niihin ihmisiin.

— Eikös ja vähän... kyllä sitä tottuu pian tähän metsäläiselämään,
kun vaan tahtoo. Olisihan tässä tilaa meille molemmille, jos niinkuin
muuten passaantuisi sinulle, esitteli Hukka. — Yhdessä syötäisiin, mitä
saataisiin.

Julle tuli ihan liikutetuksi Hujulaisen ystävällisyydestä. Lupasi
miettiä asiaa ja muutamana yönä käydä sanomassa Hukalle päätöksestään.

Hujulainen tarjosi Jullelle vähän haukattavaakin, tuoretta metsoa,
jonka edellisenä aamuna oli ropannut kankaalta, mihin se tuli
kevätilojaan pitämään.

— Nyt minun pitää jo lähteä kotiin, sanoi Julle.

— Minä tulen vähäksi matkaa saattamaan, lupasi Hujulainen.

Kahtena varjona viilettivät Hukka ja Julle karehtivaa hankea. Vähän
matkan päässä pysähtyi Hujulainen ja nykäisi toveriaan pysähtymään.
Haavikon laidassa, pienen metsälammen rannalla kuukki kaksi jänöjussia,
jyrsien tuulen kaataman haavan kuorta ja väliin heittäen kuperkeikan
kantavalla hangella.

— Paisti mieheen, kuiskasi Hukka, ei muuta kuin otetaan kiinni.

— Ei se käy nyt päinsä, sanoi Julle. — Jänisten metsästys näin keväällä
on huono asia. Antaa niiden pesiä rauhassa, niin saadaan syksyllä
enemmän.

— Eikö mitä, nauroi Hukka. — Us kiini vain vemmelsääreen.

— Jätä nyt kuoma tuo saalistamishalusi, kun kerran pyydän. Minä en
ainakaan jalorotuisena ota osaa semmoiseen metsästykseen.

— No ei sinusta sitten ole toveriksi minulle, sanoi Hujulainen. —
Minä otan mistä saan ja ketä tahansa. Ottaisin sinutkin, jos et olisi
ystäväni.

— Niin, no, kun sinulla on susimaisempi luonto, ei siinä muuta. Ota nuo
jussit, jos haluat, minä lähden loikkimaan kotiin, etteivät tiedä minun
metsässä olleen. Käynpähän sitten juttuamassa jonakin yönä.

Julle lähti sen kun käpälistä pääsi. Ei kehdannut katsoa, miten
Hujulainen hiipi varovasti vaaraa aavistamattomien puputtien lähelle ja
kun olivat vierekkäin silpomassa kuorta samasta oksasta, iski heihin
kumpaiseenkin kyntensä. Julle kuuli vain heikon parkaisun, seisahti ja
kuunteli ja lähti sitten viivana eteenpäin.

Ei hän semmoisen kanssa asumaan, joka ei anna milloinkaan rauhaa metsän
väelle.

Eikä muutenkaan. Onhan sitä vähän ihmistä lähempänä, kun on heidän
asunnoissaan ja hyväiltävänään.

Vähää ennen, kun isäntä meni aamuapetta hevosille tekemään, ehti Julle
kotiin ja paneutui tuvan lattialle pitkäkseen.

Vielä seuraavinakin päivinä näki unta metsästä ja Hujulaisesta.




MIRRILÄISET VIERAILEVAT NAUKUNIEMESSÄ.


Mirriläisiä vaivasi kovin usein kyläilyn halu. Eivät malttaneet pysyä
kauan kotonaan ja tehdä töitään, vaan piti lähteä kyliä votkimaan.

Nyt olisi pitänyt lähteä Naukuniemeen, mutta sinne oli venematka ja
Mirrilän väki oli kovin laiskaa soutamaan. Mikäpä sitä kehtasi venhettä
kiskoa, varsinkaan tuulella. Siinä kävi selkäkin niin kipeäksi,
soutaessa, eikähän se muutenkaan oikein sopinut mirriläisväen arvolle.

No mikäpä siinä. Olihan Mikko Repolainen niin kovin mukava mies,
vaikka joskus kepposiakin teki, että hän souteli mirrejä mielellään
kylämatkoilla ja muulloinkin, milloin tehtiin huvikäyntejä saarissa.

Ei muuta kuin sana taaskin Mikolle, että tulla vain soutamaan.

Mirriläisten ja Naukuniemeläisten välit olivat olleet joku aika
takaperin huononpuoleiset. Riita oli tullut hiirestysmaista ja kun oli
tapella natistettu, olivat Naukuniemeläiset jääneet tappiolle.

Vähitellen olivat välit tulleet entiselleen ja olipa jo muutaman kerran
vierailtukin toisissaan.

Nyt piti lähteä Naukuniemeläisille näyttämään mirrineitojen uusia
pukuja, joita oli teetetty vartavasten koulunkäyneellä ompelijalla,
Liisa Kurnaulla.

Tietää sen, että mirrineidot olivat innoissaan, ärrivaari ei jaksanut
kuunnella enää sitä nakausta ja mankumista, vaan tokasi:

— Pitikin niille laittaa niitä hepeneitä, hepsakkeille. Nyt semmoista
elämää pidetään, ettei korvat tässä enää kestä. Menkää siitä jo
kylään, jos menette, minä jään kotiin ja lämmitän saunan ja kylven
kyläkustistani.

Ja kun ei tullut sanasta apua, otti vaari jo patukan ja koveni:

— Jos nyt ei jo lakata siinä peilailemasta ja räkättämästä, niin tästä
saatte.

Ja äitimirrille kivahti:

— Aina sinäkin niille annat perään joka asiassa. Näihinkin hepeniin
pistettiin markat kalliina aikana ja nyt ei muuta kuin pitää hypätä
näitä hepeneitä näyttelemässä. Johan tuolla ihmisetkin nauravat.

Mirrimuori sähähti:

— Älä sinä vaari aina toraa jauha. Pitihän jo Lirularun ja Mirumarun
muutenkin saada uudet puvut, ja kun nyt ollaan kerran talollisia, niin
laitettiin tämän kerran vähän hienompaa.

Jopa mirrineidot olivat valmiina ja äitimirri myös. Mirrityttärien
hännän päässäkin oli nauharuusuke ja kaulassa semmoiset röyhelöt, ettei
näkynyt kuin nenän päätä ja vähän silmiä.

— Kun nyt Mikki vaan pian tulisi, että päästäisiin lähtemään, sanoi
Lirularu ja käveli hieman kankeasti kahisevissa koltuissaan.

— Katsohan, onko nauhasolmu oikein minun päässäni, pyysi Mirumaru. —
Kyllä kai me nyt ollaan hirveän sieviä.

— Jo toki ollaankin. Kateeksi se käy Naukuniemeläisten, kun Pullilla ja
Pallilla, heidän tyttärillään, ei ole tällaista.

— Sitä kun ollaan niin kateellisia, sanoi Lirularu pää kallellaan. —
Kyllähän Naukuniemeläisetkin laittaisivat, mutta kun ei ole varoja.

Mirrimuori murahti:

— No ei saa puhua pahaa toisistaan. Nykyään pitää meidän mirrienkin
pyrkiä sivistykseen ja mielen jalouteen.

Sieltäpä se jo Repolainen tulikin palavissaan ja tupaan tultuaan,
pyyhki käpälällään hikeä otsaltaan.

— Unohtui siinä kiireessä nenäliina kotiin, virkkoi ja sitten alkoi
puhua, kehveli, palkoistaan ennenkuin oli työnkään tehnyt.

— Se on nyt hyvät naapurit niin, että minun mieleni on ruvennut
tekemään sarkahousuja. Aion tässä pyydystää jo syksystä talven eväät,
ja sitten makailla pesässäni, niin sarkahousut pitää saada, ettei
jalkoja jomota. Teillähän niitä on villoja. Vienpähän Revotar Heikin
lesken kehrättäväksi.

Mirrimuori pyöritteli peukaloitaan. Kovinpa se Mikki olikin käynyt
vaativaiseksi, kun nyt ihan villoja palkastaan.

— No jos nyt lupaat olla kyläreisulla kujeilematta, niin saat, lupasi
hän.

— No milloinka minä olen ennen kujeillut, sanoi Mikki. — Jos
vahingoita sattuu tulemaan, niin sitten minua syytetään kujeista.

Päästiin siitä lähtemään.

Mirriläiset asettuivat taas oikein mukavasti venheeseen ja Mikko alkoi
kiskoa mirrilastia Naukuniemeen.

Kun oli kaunis ilma, niin oltiin mainiolla tuulella ja keskusteltiin.

— Se taitaa olla jo syyspuoli käsissä, sanoi emäntämirri isännälle. —
Pian tulee taas se talvi.

— Ja se on niin hirveän ikävä, marisi Mirumaru.

— Laittaisi äiti joskus tanssiaiset, että mekin oppisimme tanssimaan,
nakatti Lirularu.

Äitimirriä nauratti lasten tietämättömyys.

— Ensinhän sitä pitää oppia tanssimaan ja sitten vasta laittaa tanssit.

Jopa Mikki veteli, kun venhe oli jo Naukuniemen rannassa.

Noustiin pihaan ja katseltiin Naukuniemeläisten kukkamaita. Samalla
saatiin odotella, että tulisivat sisään pyytämään.

Tulihan sieltä emäntä, vanha Mirnau-Maija ja pyysi vieraita istumaan.
Katseli vähän pitkään Mirrilän lasten vaatteita ja kun oli ensin
kuulumisista haasteltu, huomautti hieman pistävästi:

— Kovinpas sitä naapuria lapsettaa, kun tuommoisia hersumia laittaa
lapsilleen.

Emäntämirrin parta alkoi täristä ja isäntämirrikin katseli saappaansa
kärkeä.

— Niin, kun meidän kannattaa, niin me laitetaan, eikä siinä luulisi
olevan kellään mitään sanomista, sanoi Mirrilän emäntä ja silloin se
riita alkoi.

Naukuniemen emäntä sylkäsi ja suhahti:

— Kyllä kai sitä meidänkin kannattaisi, mutta ollaan vähän viisaampia,
eikä matkita herrasryökinöitä, eikä mampseleja.

Siihen vielä Naukuniemen isäntä lisäsi ilkeästi virnistellen:

— Nämä Mirriläiset kun ovat vähän hassahtavia.

Siinäkös sanasota syntyi ja viimein aikamoinen käsirysy.

Siepattiin aseiksi mitä saatiin ja sitten mukiloitiin toisiaan.

Isännät alkoivat ensiksi tappelun. Mirrilän isäntä oli ottanut mukaan
pitkävartisen piippunsa ja mötki sillä Naukuniemen isäntää päähän. Tämä
sai aseekseen hierimen ja pääsi voitolle. Eihän sitä miten hierimen
iskuja kestänyt.

Mirrilän isäntä piteli päätään ja huusi emäntäänsä auttamaan. Mutta
emännät kieriskelivät nurkassa ilman aseita ja sylkivät toistensa
silmille.

Mirrineidot vääntelivät käsiään ja hokivat:

— Tämä on jo kauheata!

Naukuniemen tyttäret olivat varanneet sangollisen vettä ja mätkäyttivät
sen sisällön mirrineitojen päälle.

— Siin' on mampseleille. Ja alkakaa laputtaa kotiinne.

Sieltäpä jo pötkähtivät toisetkin Mirriläiset ulos ja hännät koipien
välissä paineltiin pakosalle, Lirularu ja Mirumaru jälessä.

Venheelle päästyä käärittiin isämirrin pää ja nakutettiin:

— Ei sitten kuuna päivänä menhä Naukuniemeen, ei niin kuumaa tule.
Kehtaavatkin olla niin hävyttömiä.

Äitimirri nyyhkytti.

— Olisihan se minun pitänyt tietää, eikä lähteä.

Mikkiä nauratti. Hän oli päättänyt toimittaa vielä Mirriläisille kylmän
kylvyn paluumatkalla.

Ja sen hän tekikin. Lähellä Mirrilän rantaa otti tapin auki ja kun
vettä alkoi tulla vene puolilleen, loikautti sitä niin, että se upposi
ja mirrin mötkäleet uimaan.

— Uh, huh, ui! hui! tämä piti nyt vielä tulla. Miksi sinä Mikki
kallistit sitä venhettä?

— No minä kun aioin kaataa pois veden venheestä, sanoi Repolainen ja
päristeli vettä turkistaan rantakivillä.

Kylläpä kelpasi katsella mirrineitojen uusia vaatteita ja koko
mirriläisperhettä, kun viluisena köpitti pihaan, mauruten ja motkottaen.

Mutta Mikki nauroi salaa ja tupaan päästyä virkkoi:

— Jos minä nyt saisin ne sarkahousuvillat.

Pitihän sille heittiölle antaa, mitä oli tullut luvatuksi ja villamytty
olalla lähti Mikki mökilleen.




REPOLAISEN KALAKEITTO.


Tietäähän sen, että Repolainen on mainio kalakeiton keittäjä, kun aina
rantoja hyppää ja kalojen kanssa puuhaa. Tosin Mikki syö halukkaasti
semmoista kalaa, jonka aurinko on keittänyt kovin suuressa padassa,
järvessä, kun sattuu kalamiehen koukusta karkaamaan ja kuolemaan,
mutta joskus saa Mikki vastustamattoman halun keittää oikeata keittoa,
rannalla, kallion kyljessä, veden hengessä, roihuavilla tervatulilla.

Niinpä nytkin Mikko istui rantakivellä ja mietti sitä keittoa. Oli koko
yön etsinyt rannalta sitä auringon keittämää ja paistamaa suuhunsa,
saamatta mitään.

Nälkä väänsi ilkeästi sydänalaa, ihan niin, että pitkä sylki putosi
suusta. Voi kuitenkin sitä nälkää, miten pani pahasti sisuksissa.
Ei mitenkään voinut nauttia kauniista kesäaamustakaan. Veti niin
alakuloiseksi, että häntäpöyrykin putosi kiveltä veteen ja Mikki
säikähtäen veti sen takaisin ja laski siihen kivelle vierelleen,
samalla vähän naurahtaen.

Jopahan nyt kalat lopetti rannoilta, nepä mädänneet ja makeat. Kun
saisi oikeata kalakeittoa, lahnaa eli muuta suurta kalaa. Kelpaisi
tässä tuskassa vaikka ahvenkin. Tulisi se siitäkin välttävä, jos olisi
voita panna pataan, niinkuin aina ne mirriläiset mötkäyttävät silloin
kun kalaa keittävät.

Mikin häntä nytkähti ja suu visahti nauruun. Johtui taas mieleen ne
mirriläiset, nakattajat.

Jos lähtisikin Mirrilään ja pyytäisi maukujia ongelle. Saisihan sitä
onkia itsekin, mutta lystipä olisi taas tehdä niille vähän kiusaa,
ongittaa ensin kalat ja kun saa keiton kypsäksi, pistellä se yksin
partaansa.

Lähtisi tämä hiuka ja hiveltäjäinen mahasta.

Parasta se on kun lähtee.

Mikki vikitteli rantakiviä myöten Mirrilän rantaan.

Siinäpä oli niiden nakattajien kalavehkeet, onget ja siimat. Siltä
näyttää ettei ole ongella käyty eikä kalaa keitetty. Johan ne laiskat
viitsisivät edes kalastaa.

Mikko siitä sitten vähitellen pihaan ja tupaan.

Tiesihän sen, että Mirrilässä vain maattiin. Mirrivaarista vanhimpaan
muoriin asti.

Mikko esitteli, että jos sitä nyt kuitenkin lähdettäisi ongelle ja
kalaa keittämään, kun on näin kaunis päivä ja kalat hyppii aivan
rantakiville.

Isäntämirri haukotteli ja köyristeli selkäänsä.

— Mitenkä tuo olisi... tuon ongelle lähtemisen kanssa, kun niin
painostaa. Taitaa tulla siitä vesisateet.

Repolaista yhä tuimasi ja nälätti. Lähteä pitää nyt mirrien, ei siinä
auta haukotus eikä selän köyristely, ajatteli hän ja heilautteli
häntäpöyryään.

— Mikä siinä on, että aina maataan, hihkasi mirrien korvaan. — Jos minä
nyt otan ja hujauttelen...

— Millä? kiivastui isäntämirri Mikin röyhkeydestä. — Tuolla
hännälläsikö?

Repolainen huomasi, että pitää panna asia nauruksi, muuten ei tule
kalaan lähdöstä mitään.

Kun siinä sitten haukoteltiin, nakateltiin ja kuonnuteltiin
makaamisesta jäykistyneitä selkiä, niin jopa lähdettiin.

Eipä tarvinnut edes lähteä Mikin soutamaankaan näitäpä naukujia,
niinkuin välistä piti tehdä onkimatkoilla. Mirrilän rannassa hyppi
ahvenet niin että ruohikko heilui. Ei muuta kun heitti siiman veteen,
niin paikalla lätkähti köriläs rannalle.

— Minä käyn perkaamaan, sanoi Mikki, näitäpä kaloja, ahvenen
pörriäisiä. Vedelkää te muut niitä vain maalle.

Ei auttanut, piti jo peratessa pistää partaansa muutama kala, kun se
nälkä niin väänsi mahaa.

Repolainen liikkui ketterästi. Laittoi kivenkoloon padan ja hyvän
tervastulen alle. Kauankos siinä kalat kiehuivat.

Maisteli ja haisteli sitä keittoa ja nauroi kouraansa näilläpä
mirreillä, jotka eivät taas arvanneet mitään hänen metkuistaan.

Kun kala tuntui olevan makeimmillaan, sanoi mirreille:

— Menkää nyt hakemaan leipää ja piimää, minä tässä jään vahtimaan
keittopataa, ettei kukaan pääse sitä varastamaan eikä kaatamaan.

No, lähtiväthän mirrit pihaan, mutta jättivät minijämirrin varalta
rantaan, jos Mikko sattuisi taas mitä ilkeyksiään tekemään.

Mikkoa nälätti jo ihan kovasti. Kun suolaa maisteli keitosta, tipahteli
makeat vedet suupielistä. Ihmetteli, että minijämirri jätettiin häntä
vahtimaan, mokomakin mötys. Kyyrötti nyt siinä rantakivellä ja piti
varalla hänen kaikkia liikkeitään.

— Kuulehan hyvä emäntä, kun sanon.

— No mitä? naukasi mirri.

— Että mene veikkonen nyt hakemaan metsästä mustikoita jälkiruuaksi,
niin tulee tästä oikein juhla-ateria. Mutta varo kovin kauan
viipymästä, ettei keitto ehdi jäähtyä. Pian sieltä pihasta toisetkin
palaavat.

— Jos sinä latkit keiton yksin mahaasi, sanoi minijämirri.

— No johan sinä nyt puhut ihan päättömiä, naurahti Mikko. — Pienin
osahan tässä minulla on. Mene nyt pian ennenkuin toiset palaavat.

Tietäähän tämän vätyksen, että lähti.

Eipä siinä Mikkokaan joutanut siekailemaan, eikä leipää ja piimää
odottelemaan. Nosti padan tulelta ja puhalteli, jäähdytteli. Ja alkoi
pistellä poskeensa kaloja, hörppäsipä väliin lientäkin. Suu siinä
kiireessä tahtoi palaa, mutta ei auttanut.

Loppu täytyi kaataa maahan ja napsia sitten parhaimmat kalat siitä
kiviltä suuhunsa.

Jopa mirritkin palasivat pihasta ja minijän mötkäle mustikasta.

Mikko kiireesti selittämään:

— Voi hyvä ihme, mikä piti tulla. Kun Hukka Hujulainen kulki tästä ohi
ja minä... satun olemaan... vähän poskessa, niin silloin lotkimaan
kaloja padasta ja minä kun ajamaan sitä heittiötä, niin kaataa padan
tuohon ja loikkii matkaansa. Siihen se nyt meni vakainen vaivan näkö.
Ihan sydäntä pakottaa tämä vahinko.

Mikko piteli mahaansa käpälillään, kun söi sen niin täyteen, että
pakotti tosiaankin.

Tietää sen, mikä elämä siitä nousi. Syytettiin minijääkin
huolimattomaksi, kun niin lähtee Mikon narrattavaksi.

Eikä vähemmin Repolaista.

— Kyllä sinä taisit itse kaataa keittopadan, sanoi isäntämirri. — Jos
me nyt sinua tässä mötkimään, kuvatus.

— Eihän se vahinko siitä parane, sanoi Mikki. — Ei muuta kun onget
likoon ja uusia kaloja pataan. Mutta kun kerran aina minua syytätte
kaikesta, niin keittäkää itse keittonne. Enpä halua olla mokomien
syyteltävänä.

Ja Mikko lähti vilistämään. Päästyään suojaisaan paikkaan, kellistyi
rantakalliolle hautomaan täysinäistä vatsaansa ja naureksi partaansa.

Mutta mirreiltä jäi uusi keitto keittämättä. Kun näes kukaan heistä ei
osannut sitä keittämisen taitoa.

Kalat täytyi popsia keittämättä.

Eikähän niitä enää saatukaan.




PEKKA JA POLLE.


Polle soitteli kelloaan hakaveräjällä ja odotti Pekkaa, hyvää
ystäväänsä, tuomaan suolapalaa hänelle.

Eipä vaan kuulunut, vaikka jo oli varmasti aamiaisen aika, koskapa
talossa ruokakellolla soitettiin. Se Pekka välistä nukkuikin ohi
aamiaisajan, unikeko, ja unohti veräjällä käynnin. Silloin ei ollut
oikein mukavaa koko päivänä.

Polle puisti päätään vähän harmistuneena ja lähti vönkkimään vesakkoon.
Ruohossa oli vielä yön jälkeen kastetta ja se oli mieluista pureksia.
Paarma surisi lehtiverkossa, mutta eksyi eikä osannut puremaan. Saattoi
hyvin seista siinä varjossa ja odottaa Pekkaa.

Sieltäpä Pekka jo tulikin. Kas, kun tuli, ettei kolistellut
veräjäpuita, eikä virkkanut mitään.

— Missä sinä taas niin kauan viivyit, hirnasi Polle Pekalle ja tuli
ottamaan palansa.

— Lähtään Polle uimaan tuonne rannalle, sanoi Pekka ja taputteli Pollen
kaulaa.

Melkein joka aamu, silloin kun Pollella ei ajettu, vei Pekka Pollen
rantaan, kapusi selkään ja varovasti lähti Polle veteen, ilman suitsia.
Kiersi syväyksen reunaa ja kun pääsi niin matalalle, että varoi Pekan
jalkojen ylettyvän pohjaan, karisti pojan veteen ja kahlasi rannalle.
Pekka kirkui ilosta ja Pollella oli hyvin hauskaa.

— No, odotas, kun pääsen selkääsi, sanoi nyt Pekka ja kapusi ja tyrkki
polvillaan Pollen arkoja kylkiä.

— Elä sinä aina potki kylkiin, sanoi Polle. — Vie minut kiven viereen
ja hyppää sitten siitä... No, pitele nyt harjasta, ettet putoa.

Uimasta palattua oli se hauska tarinatunti, josta Polle piti yhtä
paljon kuin Pekkakin. Polle huiskautteli kärpäsiä hännällään ja pää
alhaalla, pojan sylissä melkein, kuunteli mitä poika hänelle puheli.

— Kun minä tulen suureksi, niin minä kynnän maata nurin sinulla, sanoi
Pekka.

— Ja minä kierrän sitten kauniisti kaikki kivet ja seisotan pahoissa
paikoissa, että saat levätä. Ethän sinä sitten kiroile, niinkuin muut
miehet tekevät kyntäessään?

— En minä puhu rumasti milloinkaan. Ja sitten kun tehdään yhdessä
viljapelto oikein kauniiksi, minä kylvän siihen ruista ja seuraavana
kesänä ajetaan sitten yhdessä taas lyhteet riiheen. Voi miten hauskaa
se on.

— Niin, ja sitten kun tulee talvi, mennään yhdessä myllyyn, sanoi
Polle. — Minä juoksen kauniisti, kauniimmin kuin kenellekään muille
ja varon pahoissa tien käänteissä kaatamasta kuormaa. Kun palataan,
paistaa kuu ja tähdet vilkuttavat lumisen metsän läpi.

Pekka taputti käsiään.

— Se on hauskaa. Kun päästään kotiin, riisun minä sinulta valjaat ja
teen hyvän appeen eteesi. Jos on kova pakkanen, laitan loimen selkääsi,
että on lämpimämpi.

— Etkös laitakin hyvästi jauhoja appeeseen, kun kerran on yhdessä
niitä kasvatettu ja laitettu, sanoi Polle ja hyväili sametinpehmeällä
huulellaan pojan päätä.

— Annanhan minä toki omalle Pollelle... leipääkin tuon joskus sinulle
talliin, niinkuin nyt aina tänne hakaankin.

— Sitten minä lihon ja jaksan vaikka kuinka raskaita kuormia vetää. Ja
juosta. Minä juoksen niin ettei kukaan pääse ajamaan edelle.

Mutta nyt oli kesä ja paarmat ahdistivat Pollea. Pekka teki
lepänoksista vastan ja ajeli niitä pois.

— Eikö sinulla ole ikävä täällä kun saat olla yksin? kysyi Pekka.

— Kylläpä joskus, mutta sitten kun sinä käyt, on mukava olo koko
päivän. Ja ajetaanhan minulla väliin, ja työssä ei tule ikävä
milloinkaan.

— Onko sinusta työnteko hauskaa? kysyi Pekka.

— On toki; laiskottelu on ikävää aina. Kun oppii oikein tekemään työtä,
ei ole ikävä milloinkaan.

— Kun tulen isoksi, teen oikein kovasti työtä, sanoi Pekka.

— Ja sitten tullaan yhdessä vanhaksi, minä tulen ennemmin. Mitäs sinä
silloin minulle teet?

Pekka mietti ja punoi Pollen harjaa.

— Hoidan sinua hyvin.

— Etkä vie markkinoille ja siellä myy?

— Enhän toki.

— Etkö myy muillekaan? uteli Polle. — Kun minä sinun hyväksesi teen
kaikki minkä voin, niin...

— En myy, älä veikkonen puhukaan siitä semmoisesta. Enhän minä niin
paha ole.

— Sitten kun minä kuolen, niin laitat länkeni pään alle ja kaivat
haudan johonkin minulle, eikö niin?

— Niin, niin, ja minä nyljen sitten nahkan päältäsi ja saan siitä
oikein lämpimiä kenkiä, sanoi Pekka.

— Vai nyljet sinä nahkani, virkkoi Polle ja näytti olevan vähän
hämillään. Että nyt Pekkakin tekisi sen minkä muutkin, tuntui vähän
pahalta.

— Kyllähän se on vähän ilkeätä työtä, mutta isä sanoo, että kaikkea
pitää oppia tekemään ja sitten kun sinä kuolet, opettelen minä sitäkin.

Polle huokasi. Mihin ne sitten hänen nahkansa vienevät. Kun hän oli
varsa ja isäntä ajoi hänellä ensi kertaa, oli vanhan ruunan nahka —
niin isäntä sanoi — reessä ja sitä piti pelätä niin ettei tahtonut
aisoissa pysyä. Ikävä juttu, että nahka sillä lailla kuljetellaan.

Polle muisti jotain.

— Kuulehan Pekka, luuletko että meillä hevosilla on sielu? Kuulin
kerran isäsi sanovan, ettei eläimillä ole sielua. Eiköhän olisi
meilläkään.

— Mikä se semmoinen kapine on?

— En minäkään tiedä. Kaipa se on jotain, joka on vain ihmisillä,
sinullakin, Pekka.

— Nyt minä muistan. Se on sitä, että pääsee taivaaseen. Pääsetköhän
sinä Polle taivaaseen?

— Mitä luulet?

— En tiedä. Tuskinpa, kun kerran nahkanikin nyljetään, huokasi Polle.

— Kyllä minä mielelläni jätän nahkan päällesi, jos vain sitten pääset
taivaaseen. Pitääpä kysyä isältä tätä asiata.

— Sano sitten minulle, kun kuulet, pyysi Polle. — Kysy, miten sinne
mennään. Minusta se tuntuu mahdottomalta, kun sinne ei kerran pääse
eläessään. Minuthan, samoin kuin ihmisetkin pannaan maakuoppaan. Eihän
sieltä mihin pääse. Taitaa olla leikkipuheita ne semmoiset, naurahti
Polle.

— Miten lienee sinun kanssasi, mutta kyllä ihmiset pääsevät jos ovat
oikein hyviä, sanoo äiti. Mutta jos se onkin siinä, kun ihmisiä ei
nyljetä, arveli Pekka. Tästä minä kysyn ihan paikalla, kun menen kotiin.

— Mutta sitten sinulle taitaa tulla ikävä, kun minä kuolen, sanoi
Polle. Onhan sinulla sitten toisia hevosia, osannevatko sitten olla
sinun mieliksesi niinkuin minä.

— Kyllä minulle taitaa tulla ikävä, arveli Pekka pää alhaalla.

Polle hyväili huulillaan Pekan niskaa ja sanoi:

— No, älähän nyt sure, vielä minä elän monta vuotta. Sinä tulet
mieheksi ja kasvatat varsoista uusia... kyllä ne oppivat, niinkuin
minäkin.

— Kyl-lä. Minusta tuleekin hevosmies.

Pekka käveli veräjälle ja Polle saatteli häntä.

Kun poika pujahti veräjän toiselle puolelle, laski Polle vielä päänsä
hänen kainaloonsa.

— Tulehan taas aamulla.

— Tulen minä, ja ne taitavatkin sinulla ajaa tänä päivänä heiniä
haasioille.

— Hyvä on, päästään heinäntekoon, hirnahti Polle iloisesti. — Tule
sinä hakemaan minua.

— Minä en taida saada suitsia sinun päähäsi, sanoi Pekka.

— Kyllä minä tulen sinun jälessäsi muutenkin.

Pekka lupasi tulla noutamaan Pollen, joka jäi siihen veräjälle
katselemaan hänen jälkeensä.




SAMMAKKOLAISET KALASTAA.


Sammakkolaiset olivat lähteneet huvikseen kalastamaan ja isä Kumu
neuvoi poikiaan:

— Noin pitää panna syötti onkeen ja sitten hujauttaa siima oikein
kauas. Ja kun kala nykäisee niin silloin se potkaisee ja kun se potkii
niin kauan ongessa kun luet yks' kaks' kol', niin silloin passaa vetää
se ylös.

Kumu korjasi silmälasejaan ja pojat tekivät työtä neuvottua.

Eipä kauan, kun ensimäinen kala tarttui onkeen ja veti siiman kireälle.

— Isä, nyt se jo potkasi, sanoi poikasammakko.

— No lue kolmeen ja kisko maalle.

No eihän se mitä pysynyt ongessa niin kauan. Meni menojaan. Siitä poika
valittamaan:

— Et sinä isä ymmärrä kalastuksesta mitään. Ilmankos mirriläiset
sanovatkin, ettei sammakkolaiset osaa kalastaa.

Ei syönyt enää onkea.

Koetettiin haavilla salakoita, jotka välkyttelivät suomujaan
kirkkaassa vedessä.

Eihän ne salakat haaviin mene, pitäisihän se tietää sammakkolaistenkin.
Tehtiin siinä työtä, että hiki valui isä Kumun otsasta.

— Minä menen ajamaan niitä, sanoi Kumu ja loikkasi veteen. Siitä
säikähti salakkaparvi, eikä näkynyt sen perästä.

— No nyt on ihme, kurnutti isäsammakko. — Pian tässä joutuu ihan naurun
alaiseksi. Mitäs tässä nyt kävisi koettamaan.

— Laitetaan rysä järveen, innostui poika rääpylä ja teki kuperkeikan
heinikossa ja sotkeutui sääristään lillukan varsiin.

Harakka Hajulainen oli tullut katsomaan ja nauraa tirskautti sammakon
pojan sotkeutuneilla säärillä ja koko kalastuksella.

— Mitä sinä siinä... räkätät, kivahti Kumu. — Ala lähteä, eli mätkäytän
kivellä mahaasi.

— Saan minä katsoa, sanoi harakka ja tirskautti taas pitkän naurun.

Siihen tuli jo toisiakin sammakkolaisia, muka kalastamaan hekin.
Sammakkovaari pitkä piippu hampaissa ja hänen arvoisa muorinsa,
suvultaan Korpirupelo, kirjavassa hameessaan. Näkö oli muorilla jo niin
heikko, että piti kaksia silmälaseja päässään.

— Mitenkä se kalastus nyt luonnistuu? kysyi.

— Hyvin, ilkkui Hajulainen. — Kokonainen kasa on jo kaloja tuolla
ojassa.

Muorisammakko paarusti katsomaan ja kurkisti niin innokkaasti, että
putosi ojaan. Vaarin piti mennä vetämään ylös, kun tarttui sääristään
pohjamutaan.

Harakkata nauratti yhä enemmän.

Mirriläisiäkin tuli jo paikalle ja alkoivat räkättää sammakkolaisilla.

Vaari suuttui. Hotaisi pitkällä piipullaan Hajulaista päähän, mutta kun
ei saanut sattumaan, rutasi sillä mirrivaaria.

No, eihän siinä muuta kuin tappelu, ja kovemman puoleinen. Mirrivaari
veti viimelopussa kynnellään sammakkovaarin mahaan niin pahasti, että
piti lähteä vaaria viemään kotiin.

Sammakkolaiset lähtivät etukynnessä hynttäämään, mirriläiset perässä,
nauraa räkätellen sammakkolaisten kalastuksella.

Harakka Hajulainen hyppi, ja hirnui mukana, mokomakin sammakkolaisten
kiusanhenki.

Tietää sen, että kostoa uhattiin. Kumu oli ihan vihaansa haljeta.
Oikeastaan kaikki olikin Hajulaisen syytä. Mitä tarvitsi tulla
tirskumaan toisilla, kun ei kerran itse kyennyt mihinkään, Houkutteli
rannalle vielä mirriläisetkin.

Mutta annahan olla...

Housun taskussa puitiin nyrkkejä.




KUKKO KIEKUJAINEN JA MIKKO REPOLAINEN.


Mikko Repolainen loikoi pesänsä suulla ja mietti, mihin olisi pitänyt
lähteä. Ei oikeastaan olisi kehdannut lähteä mihinkään, mutta kovin
pitkäksi kävi kesäinen päivä yksin loikoessa.

Oli niin lämmin, että hiki kihosi otsaan ja sitä piti käpälällä
pyyhkäistä siitä, kun ihan nenävartta pitkin juosta lorotti. Pesäkin
oli käynyt kovin kuumaksi, vaikka sen keväällä vartavasten rakensi
päivättömälle puolelle kallion koloon.

Ohoo, jos lähtisi vaikka Kukko Kiekujaisen pakinoille tästä, kun kerran
ei ollut muutakaan. Eilen oli Hukka Hujulaisen kanssa vierailtu Puputin
mökillä ja huomenna pitäisi lähteä Nalle Karhusen luona käymään.

Mikki haukotteli ja siristäen silmiään tirkisti aurinkoon. Kylläpä
siinä oli lämmin pallo, mitähän sitten lieneekin ainetta ja missä asti.
Talvella se kuitenkin teki huikeita matkoja, koskapa sitä ei näkynyt
kuin vähän keskipäivällä.

Olisi joutanut pysyä loitommalla, kun kerran niin kuumensi.

Mikko käännähti varjoon ja heilautti tuuheata häntäänsä.

Vaikka olihan tämä mukavaakin, lämpö ja muu, kesäinen aika. Sai
lötköttää miten halusi, eikä käpälän jälkiä jäänyt mihinkään. Ei
rantahiekkaankaan. Jos jäi, niin laine huuhtasi ne pois ja eipä ollut
ne metsämiehen haisteltavina.

Ja sitten sekin toinen asia, kun ei ollut missään ilkeitä myrkkypaloja.
Laine toi rannalle kuolleita kaloja ja ne olivat parasta herkkua, ja
kaikinpuolin puhdasta, veden moneen kertaan huuhtomaa.

Jaa, mutta sitähän piti lähteä sen Kukko Kiekujaisen pubeille. Vieläkö
muistanee, kun keväällä kanan siltä sieppasin. Saa sitä narrata
huvikseen, ei se muista vanhoja.

Repolainen lähti laiskasti juosta lötköttämään, kierrellen varjoisampia
paikkoja ahovieruksilla. Istui vähän lepäämään ja mietiskelemään.

Sillä ei ole hänellä, Mikko Repolaisella kiirettä kesällä, jos ei
liioin talvellakaan. Vielä vähemmin kesällä, kun ei tarvitse elämisestä
huolehtia eikä pelätä pyyntimiestä. Sitä kun on oma herransa, eikä
huolta perheestä. Ei muuta kuin valikoi mukavia olopaikkoja silloin kun
ei kehtaa eikä jaksa olla pesässään. Katselee huojuvia puita ja monia
muita ihmeitä metsässä.

Mikki tirkistää taas aurinkoa, vertaa sen suuntaa varjoihin ja lähtee
luhnustamaan taloon, jossa on se tuhma Kukko Kiekujainen. Täytyy pitää
kiirettä, koskapa päivällisaikakin näkyy joutuvan. Silloin ei ole hyvä
mennä kartanoon, mutta nyt on, kun väki on niityllä.

Eipä kuulunut mitään peloittavaa kartanon lähellä. Kuului vain Tahvo
Tasulaisen vinkuminen karjakujasta ja Kiekujainen vetäisi hartaasti:

— Kakka, kaa, kaa.

Mikki hiipotteli lähemmäksi ja kuulosteli. Loikkasi sitten navetan
taakse ja huhusi sieltä hiljaa Kukko Kiekujaiselle:

— Hyvää päivää, herra Kiekujainen, tulehan juttusille.

— Kot, kot, koot, kuului kujasta Kiekujaisen varoitus perheelleen.
Mikolle parkaisi:

— Mitä sinä tänne tulit, viekas Repolainen. Varmaankin kanojani
vaanimaan?

— En toki sinun kanoistasi välitä niin vähääkään, sanoi Repolainen.
— Tulin muuten aikani kuluksi juttuamaan, kun ei sattunut muutakaan
toveria olemaan. Luulin sinun haluavan kuulla metsän uutisia.

— Kyllä sinä tulit pahoissa aikeissa, minä arvaan, kotkotti Kukko. —
Mene veikkonen matkaasi, ennen kuin Moppe tulee metsästä.

Mikko nauroi salaa. Aika hölmö tuo Kiekujainen. Jos olisin hänen
housuissaan, sanoisin, että Moppe on täällä minun takanani ja antaa
heti kyytiä jollet mene matkaasi.

— Vai on Moppe metsässä ja muut miehet myöskin. Siksipä minäkin tänne
uskalsin tervehtimään sinua. Ala jo tulla sieltä näkyviin.

— Vähätpä minä välitän sinun tervehtimistavoistasi, sanoi Kiekujainen.
— Nappaat taas yhden kanoistani suuhusi, jos tässä en pidä varaani.

— Voi minkä tähden sinä aina epäilet minua, sanoi Repolainen surkealla
äänellä. — Enhän minä aina kanojasi vie, se nyt on ihan vissi.

Jopa uskalsi Kukko Kiekujainen tulla näkyviin. Varovasti kurkisti
navetan nurkalta ja varoitti kanojaan pysymään visusti hänen selkänsä
takana.

— Täällä kartanolla taitaa olla mukava sinulla perheesi kanssa. Montako
sinulla onkaan niitä kanoja?

— Onhan niitä kymmenen ja poikia sama määrä, sanoi Kiekujainen.

Repolainen laski, kuinka kauan hänellä riittäisi paistit Kiekujaisen
kanoista.

— Onhan sillä niitä... kanoja, kun saisi vaan ne napsituksi. Kun
emäkanat loppuvat, on poikia, herkkupaloja. Juhlaruuiksi niitä pitää
käydä koppiloimassa.

— Missä sinä nukut perheinesi? kysyi Repolainen ja heilautti tuuheata
häntäänsä. Saa nähdä, sanooko tuo nyt tuon asian ihan paikalleen.

— Enpä sanokaan, kotkotti Kukko. — Arvasinhan, että sinulla on paha
mielessä, kun niin utelet. Parasta olisi kun lähtisit hyvän sään
ajoissa. Sattuu Moppekin tulemaan kotiin ja silloin sinun käypi
hullusti.

— Kyllä olet epäluuloinen. Saat uskoa, että olen ystäväsi ihan elämäni
loppuun. Joko ne poikakanat ovat isojakin? Näyttäisit nyt minullekin.

— Jos sinä satut pistämään niistä jonkun poskeesi, arveli Kiekujainen.

Käänteleikse siinä ja jopa kutsuu poikia näkyviin. Onhan niitä ilo
näyttää vieraallekin.

Emokanatkin tulivat näkyviin.

— Hs, hs, ei saa tulla... olkaa varuillanne, tämä on nyt se Mikko
Repolainen.

— Vai se se nyt on, sanoi nuori kana, joka ei ollut ennen vielä nähnyt
Repolaista.

Oli raukka niin utelias, että pisti päänsä ihan Mikon nenän eteen.

No tietäähän tämän Mikon. Kun kerran siihen toi sen kaulansa, niin
koppasi siitä kiinni ja juoksi metsään.

Ihan niinkuin viivana.

Ei ehtinyt Kukko Kiekujainen muuta kuin parkaista ja kanalauma pyrähtää
hajalleen.

Tietää sen, että kyllä Kiekujainen huusi ja löi siipeä. Semmoisia
vätyksiä nämä hänen kanansa, ettei osata pysyä syrjässä.

Kiekujainen ihan ärjyi toisille kanoille.

Mikki kiiti kuin nuoli saaliineen. Vasta mäen harjalla pysähtyi ja
laski kanan suustaan maahan. Kana pyrähti lentoon ja Mikko jäi suu
auki katsomaan sen jälkeen. Oli pitänyt kanan kaulaa suussaan niin
varovasti, että henki säilyi pienessä kanapahasessa.

— Kah, oliko se vielä elävä? No, ei nyt ihmeempätä, että kun suusta
meni saalis.

Makea vesi tipahti Mikin suusta. Istui pää alhaalla siinä mäellä ja
suututteli varomattomuuttaan. Nyt hänellä nauraisi harakatkin, jos
tietäisivät. Miten hän saattoikin olla semmoinen höhlä.

Alakuloisena lähti Mikki käpsimään pesälleen. Kuumuuskin ahdisti yhä
edelleen. Hiki tipahteli Mikin nenän päästä polulle, jossa havun
neulaset käpristyivät kuumuudesta.

No mitäpä siinä, jos meni niin meni, tuumaili Mikki päästyä pesälleen.
Kyllä se sieltä löytyy ja otetaan sitten niin suuhun, ettei putoa.
Ei se tuhma Kiekujainen osaa varoa, kun sille oikein kauniisti puhua
lirputtelee.

Mikäpä oli siinä kalliolla, pesän suulla kellistellessä. Eipä ollut
vielä nälkäkään, kun yöllä oli pistellyt maarunsa täyteen kuollutta
kalaa siellä rannalla.

Muuten olisi herkuikseen sen kanan napsinut.




NALLEN JUHANNUSYÖ.


Nalle istui mättäällä ja mietiskeli. Metsä humisi hiljaa ja päivä
paistoi lehtiverkon lomitse. Varjot häilähtelivät sammalmättäillä ja
ruohossa, josta pisti esiin lauma kurjenpolvia ja metsätähtiä.

Taitaa tulla keskikesä, murahti Nalle itsekseen siinä sammalmättäällä
ja kallisteli raskasta ruhoaan. Se tahtoi puutua alituisesta
makaamisesta ja istumisesta.

Kun ei jaksanut kesäkuumalla olla aina juoksussakaan. Väsytti vanhaa
miestä vähäkin liikkuminen. Mielellään olisi nukkunut vaikka syksyyn ja
herännyt vasta keltalehtien lentoon, lumisateeseen ja muuhun hauskaan.

No olihan se tämä kesäkin... Metsä oli niin mukava ja varsinkin
haapojen lipatus ja suhina soi korvaan somasti. Aurinkoisina päivinä
kun istui näin mättäällä ja nojasi selkäänsä vankkaan petäjään, niin
saattoi siihen nukahtaa. Kun heräsi, niin oli ilta ja ruskot paloivat
puitten latvoissa.

Oli somaa seurata metsän elämää. Syvällä korven keskellä oli lampi,
jossa hyppi mustapintaisia otuksia, joita Hukka Hujulainen sanoi
kaloiksi. Se lampi oli niin soma katsella, kun tuuli, kai se sama, joka
haavan lehtiä soitteli, veti viivoja sen siloiseen pintaan. Rauhaa ei
sen lammen rannalla häirinnyt kukaan.

Nalle veti ilmaa keuhkoihinsa. Siinä oli ihmeellinen tuoksu. Varmaankin
ne pienet valkoiset kukat olivat metsässä auenneet viime yönä. Sitä,
sitä se oli, keskikesän tuoksua. Taitaa olla kohta juhannus enkä ole
sitä muistanutkaan. Jos lienee jo vaikka miten lähellä. Pitäisi lähteä
Hujulaiselta kysymään.

Hukka Hujulaisen pesä oli lähellä. Oltiin ihan naapuruksia. Hukka kävi
väliin hänen luonaan ja joskus pistäytyi hän Hukan tuvalla.

Nyt olisi pitänyt lähteä tietämään sitä asiata, kun saisi ensin
takasensa vertymään.

Nalle nousi mättäältään ja oikoi ruumistaan.

Kyllä se siitä vertyy, kun lähtee tassuttelemaan.

Risut alkoivat paukkaa Nallen kantapäitten alla. Väliin sai raapaista,
sinnepä Hukan tuvalle mennessään, muurahaisia ja kuusen pihkaa suuhunsa.

Olisi pitänyt saada oikeata kuningasten ruokaa, paistia, mutta ei
ihmeeksikään eksynyt huiskahäntiä korpeen hänen asuinpaikoilleen.

Ikävä juttu.

Nalle istahti lepäämään. Maha tuntui kovin tyhjälle. Olisi saanut ajaa
sinne vaikka kaikki metsän muurahaispesät eikä se olisi sittenkään
täyttynyt.

Mitä se semmoisista kuin muurahaisista ja pihkasta.

Jos saisi edes juhannuksena maistella huiskahännän lihaa.

Nalle maiskutteli suutaan, ärjäsi, ja lähti köntystämään edelleen.
Saisivat metsän väet laittaa ruuat valmiiksi, kun heidän kuninkaanaan
pitää olla. Huonoja alamaisia nämä Mikot, Hukat, Puputit ja muut.

Ihan suututti.

Sattui kanto siihen tienviereen, tikan naputtelema, jo päältä sammalta
kasvava, ja Nalle nosti sen ja heitti ärjähtäen menemään.

Jos olisi nyt saanut käpälänsä iskeä lehmän kylkeen, olisipa kaatunut.

Mistäpä tuli lehmät ja muut. Hujulaisen kanssa oli tehty liitot, että
lähtään rintamaille saaliin hakuun, mutta kun olisi pitänyt lähteä,
pettikin Hukkaparan luonto ja niin se jäi.

Ei semmoisesta miehestä toveriksi. Ei ole Repolaisestakaan, retuksesta.

Olisi pitänyt lähteä yksin.

Ja kyllä hän tässä vielä lähteekin, kun tulee syksy ja ilma viilenee.
Ei jaksa nyt mitenkään.

Hukan tuvalle päästyään näki Nalle naapurinsa ahkerassa puuhassa.
Käsikivillä jauhoi ohria ja sanoi tekevänsä juhannusleipiä itselleen.

— Juhannus... tuota milloinka se on? Sitähän läksin kysymäänkin, sanoi
Nalle.

Jopa Hukka Hujulaista nauratti.

— On tämä muka kuningas, kun ei tiedä ajan kulusta mitään. Pitäisihän
tuo tuntea nokastaankin. Juhannusaattoa vasten yöllähän aukeavat
ensimäiset kämmekän kukat korvessa. Vedäppäs vähän ilmaa nenääsi.


Hujulainen nauroi naapurillaan.

Nalle mörisi. Mitä se mokoma nälkäjussi siinä nauroi. Minkä sille, jos
nukutti ja ajassa sattui vähän sekoittumaan.

— Onko se sitten jo huomenna? kysyi.

— On kuomaseni. Tänään on aatto ja minun pitäisi ennen iltaa vielä
leipäni paistaa. Tulehan auttamaan.

Nalle tarttui käsikiven puuhun ja jopa alkoi tulla jauhoja. Ihan
tuiskuna tupsusi ja Hukalla oli täysi työ kerätessään niitä astiaan.

Kun jyvät alkoivat olla jo lopussa, pyöräytti Nalle kiviä niin
hurjasti, että ne kimposivat metsään ja loput jyvät roiskahti Hukan
silmille.

— No nyt sinä tekosen teit, kun särit myllyni, sanoi Hukka. — Tiedäkin
tulla juhlan jälestä korjaamaan.

— Pitää käydä, lupasi Nalle ja odotteli niin kauan kun Hukka leipoi ja
sai lähtiessään kakun kainaloonsa.

— Illalla tavataan lammen rannalla, sanoi Nalle.

— Kyllä tullaan, lupasi Hukka.

Illansuussa löntysti Nalle metsässä huvikseen. Pitihän katsoa, miten
metsän asukkaat juhlivat valkean yön juhlaa.

Olipa liikettä. Oravat kurahtelivat puissa ja jänöjusseja oli
kerääntynyt kokonainen lauma ja siinäkös naurettiin ja räkätettiin.
Mikko Repolainen oli kutsunut mökilleen sukulaisensa ja tuttavansa
ja lähtenyt iltakävelylle heidän kanssaan. Käsikynkässä siinä sitten
nämä Mikot ja Revottaret hyöräävät, kuin hyvätkin. Metsovaarit
istuivat hongan oksalla laskevan auringon valossa lammen rannalla, ja
keskustelivat. Teeriparvi piti iloa koivikossa, ahon laidassa.

Sieltäpä tuli jo Hukka Hujulainenkin ja yhdessä mentiin lammen rannalle
kokkoa rakentamaan.

Nalle kiskoi kantoja, kuivia niin että pölisi, ja Hukka laittoi niistä
kokon. Tuli kierteli kuusen latvoihin, kun se sytytettiin.

Rantamättäällä, kielojen tuoksussa, istuivat naapurukset ja hiljaa
haastelivat kesäyön ihmeistä. Haavan lehdet liputtivat ja lammesta
alkoi nousta sumu.

Sen mukana tulivat ututyttäret ja aloittivat juhannusyön tanssin.
Unohtui Nallelta ja Hujulaiselta tarinat sitä katsellessa. Hiljainen
tuulen henkäys soitteli metsän harppua ja hienot helmat häilähtelivät,
hiukset huiskivat, Nallen sydän heltyi ja hän tavoitteli syliinsä
jonkun läheltä liitävää hattaraa, mutta tämä väisti ilakoiden ja
viimein Nalle nukkui, pää puuta vasten.

Niinpä kävi Hujulaisellekin. Kirkkaat värit vaihtuivat metsässä ja
lammella ja kämmekät tuoksuivat.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK METSÄ JA KARTANO ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.