Henkivakuutusherroja : Romaani

By Veikko Korhonen

The Project Gutenberg eBook of Henkivakuutusherroja
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Henkivakuutusherroja
        Romaani


Author: Veikko Korhonen

Release date: October 21, 2023 [eBook #71925]

Language: Finnish

Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1916

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HENKIVAKUUTUSHERROJA ***




HENKIVAKUUTUSHERROJA

Romaani


Kirj.

VEIKKO KORHONEN





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1916.




I


Jeremias Kantele, entinen kansakoulun opettaja harppaa pitkin askelin
muuanna kevätiltana Aleksanterilla. Hänen kätensä ovat työnnettyinä
syvälle päällystakin taskuihin ja katse on suunnattu johonkin
epämääräiseen pisteeseen kaukana kadun päässä, joten hän yhtämittaa
törmää yhteen vastaan tulijoitten kanssa.

Jeremias Kantele on aamupäivällä saapunut pääkaupunkiin henkisesti
ja ruumiillisesti ylenmäärin kiusaantuneena. Hän on toiminut
täsmälleen vuoden henkivakuutusasiamiehenä Korvenhonka yhtiössä ja
siitä saanut juuri sen verran tuloja, että on hengissä pysynyt. Mutta
vakuutusagentilla täytyy olla moitteeton puku, kiiltonahkakengät ja
knalli, ja niihin ylellisyystavaroihin eivät Kanteleen tulot ole
riittäneet. Vatsakin on viimeaikoina pyrkinyt painumaan selkärankaa
vasten.

Nyt on hänen päähänsä iskenyt ajatus pyytää ylennystä virassaan, ja
siinä toivossa on hän haalinut kokoon rahat Helsingin matkaa varten.
Hikoiltuaan yhtiönsä toimitusjohtajan huoneessa puoli päivää on hän
saanutkin pyytämänsä ylennyksen, vieläpä paremmilla palkkaeduilla, kuin
olisi voinut toivoakaan. Uuden uutukainen viisisatanen taskussaan on
hän lähtenyt rakkaan yhtiönsä toimitusjohtajan huoneesta ja kiertelee
nyt suuren onnensa huumeissa pitkin katuja ilman erikoista päämäärää.

— Ai perhana!

Taaskin sattui yhteentörmäys ja Kantele katsahti tällä kertaa oikein
onnettomuustoveriaan, joka piteli leukaansa sadatellen.

— No, eikö se ole Varsala? Päivää!

— Ka, sinä lempoko siinä. Kun kulkee kuin lehmä kadulla, alkoi Varsala
purkaa sisuaan.

— Mihin sinä menet ja mistä tulet? kysyi hän kohta hieman lauhtuneemmin
Kanteleelta, joka oli pyörähtänyt kävelemään hänen rinnalleen.

— Tulen suoraan yhtiöni toimitusjohtajan luota, ilmoitti Kantele.

— Varmaankin saamasta nuhteita huonosta hankinnasta, arveli Varsala.

— Etpäs nyt arvannutkaan.

Kantele löi näppiä ja jatkoi.

— Sain virkaylennyksen. Minä olen nyt »herra tarkastaja» niin kuin
sinäkin.

— Älä.

— No niin. Ja eikö liene palkkakin yhtä suuri kuin sinulla? Viisisataa
kuussa ja tantiemiä. Kantele löi uudelleen näppiä, tällä kertaa aivan
Varsalan nenän edessä jatkaen riemastuneena.

— Loppui vihdoinkin se ainainen kituminen. Pitikin jo kulkea vatsa
hoikkana kuin kulkukoiralla, ja vaatteetkin alkoivat riippua
riekaleina. Vielä tänä aamuna olivat ajatukset synkeitä kuin yö, kun
näin, miten toiset tulivat tyytyväisinä ruokapaikoista, eikä itselläni
ollut taskussa kuin pari kuparikolikkaa. Mutta nyt... katsos...

Ja Kantele veti setelin povestaan ja näytti Varsalalle.

— Kas poikaa, kun ihan jo suuria rahoja näyttelee. Sinä sait ennakkoa?

— Sain, Toimitusjohtaja antoi hienoja huomautuksia minun ulkoasustani.
Ja eihän tämä loistava olekaan, vaikka päällystakilla itse asiassa
on toinen omistaja. Huomautin hänelle yhtä hienosti, että matti
on hiipinyt taskuuni. Ja niinpä tuo kultainen mies nosti minut
silmänräpäyksessä liejusta, johon olin painumassa. Mutta minun pitäisi
saada ruokaa. Näes, tänään en ole vielä syönyt muonaakaan. Mennäänpä
Cataniin.

— Taitaa olla parasta mennä viivyttelemättä johonkin minun
ruokapaikoistani: Ala-Kämppiin tahi Oopperakellariin, virkkoi Varsala
merkitsevästi, antaen toisen näin tietää, että hän ei ainakaan nähnyt
nälkää silloin, kun sattui pyörähtämään pääkaupungissa.

He menivät Oopperakellariin ja saivat haltuunsa pöydän. Varsala sytytti
sikaarinsa ja virkkoi, vedettyään muutamia perinpohjaisia savuja ja
hetken niistä nautittuaan.

— Vai pääsi poika ylenemään. No, nythän sinä saat tuntea, miten
ihanaa on olla henkivakuutusherrana. Useimmiten toiset tekevät työn,
ja me saamme niittää sadon, ainakin mitä tantiemiin tulee. Meidän on
tosin pidettävä huoli kilpailusta ja siitä, että asiamiehet, joille
varsinainen työnteko kuuluu, eivät pääse laiskottelemaan, mutta sehän
tehtävä onkin kaikkein helpoimpia. Ja ajatteles, ethän sinä enemmän
kuin minäkään, tullessani Leimausyhtiön palvelukseen ole suorittanut
mitään tutkintoja tällä alalla, ainoastaan ovelasti päättänyt muutamia
tukkikauppoja maalaisten kanssa. Niistä minut napattiin tähän toimeen.
Huomasivat kai, että minussa on liikeneroa ja että osaan olla ovela.
Ja hyvin minä olen menestynytkin, osaan herättää ihmisissä, varsinkin
maalaisissa luottamusta. Sen vaikuttaa ulkoasuni. Minä näes en komeile
vaatteilla. Olen sattunut usein toisten yhtiöitten samaan luokkaan
kuuluvien virkamiesten kanssa samaan aikaan hankinnalle ja tullut
huomaamaan, että kovin koreaa herrasmiestä katsellaan kansan seassa
hiukan sekavin tuntein. Minulla on siitä tuoreita esimerkkejä. Viime
viikolla yövyin erääseen taloon, jossa hieroin kymmenen tuhannen
vakuutusta, jota oli samana päivänä kärttänyt sinullekin hyvin
tunnettu Rientoyhtiön Keikaus. Kuulin miten isäntä arveli emännälleen:
— Tuo näyttää oikealta mieheltä! Se Keikaus oli niin hieno mies
ja isovatsainen. Taitaa syödä vakuutettaviensa varoja. Mitäs, jos
ottaisimmekin vakuutuksen Leimaus yhtiössä. Ja aamulla se vakuutus
päätettiin.

Kantele aukoili suutaan keskeyttääkseen puhetoverinsa sanatulvan, sillä
hänkin olisi tahtonut suuren riemunsa vallassa sanoa jonkun sanan, vaan
Varsala jatkoi.

— Kun sinäkin olet nyt ylennetty meidän joukkoomme, niin muista, ettet
kovin rupee koreilemaan, vaan pysyt alavana ja vertaisena isäntien
kanssa, ja saat nähdä, että sinua vetelee silloin kaikkein parhaiten.
Täytyyhän meidän itsemme kumminkin tehdä niitä suurempia vakuutuksia ja
muokata maata asiamiehille.

— Sinä olet viisas mies, virkkoi Kantele ahmien ruoka-annostaan.

— Jaa. Sinäpä sen sanoit. Sitä niinä juuri olen. Ja jonkunverran
täytyy meissä kaikissa viisautta olla, jos mieli jotain saada aikaan.
Vaikkapa se viisaus meissä ilmeneekin niin sanottuna oveluutena, niin
joka tapauksessa sitä täytyy meissä olla vieläpä niin, että se on
huomattavissa jo päältä päin, sillä muutoin emme tähän asemaan koskaan
pääse kohoamaankaan. — Mutta, veli hyvä, tarvitaan tässä toimessa
muutakin ei vain neroutta, jota minun mielestäni kaivataan kaikista
vähimmin. Vakuutusherrana onnistuu minun mielestäni parhaiten se, joka
on jo syntyessään jonkun verran säikähtänyt. Vai mitä?

— Jospa se lienee niin kuin sanot. Mutta mitä muuta sanoisit vielä
ihmisiä piinatessa tarvittavan?

— Tietysti häikäilemättömyyttä, oikein kouraan tuntuvaa. Täytyy
uskaltaa puhua asioista yhtä hyvin kerskalle valtiomiehelle kuin
vaikkapa villille ihmissyöjälle, eikä saa päästää uhria kynsistään,
ennen kuin on saanut hänet antautumaan.

— Et sinä ole hulluimpia vakuutusmiehiä, voit vielä tähtenä loistaa
joukossamme, virkkoi Varsala.

Virkaveljet laskeutuivat kadulle, jossa virtaili yleisöä soittoa
kuunnellen, Hetken kuluttua virkkoi Kantele Varsalalle.

— Tällä hetkellä minä voisin syleillä vaikka koko maailmaa. Eilen
illalla minulla oli taskussa kaksikymmentä penniä, ja nyt siellä on
seteli, jonka moista en ennen eläessäni ole omistanut Ja sitten se
suuri vapaus! Saa mennä mihin tahtoo, olla missä tahtoo. Saa syödä joka
päivä vatsansa täyteen ja vedellä makeita unia talojen parhaimmissa
kamareissa.

— Johan sinä innostut ennen iltaa, virkkoi Varsala. Jos tänään
juhlisimmekin sinun kunniaksesi, niin luulen ihmisen vasta puoliyön
tienoissa olevan valmiina syleilemään vaikka koko maailmaa. Mitä taas
tuohon elämän ylistykseesi tulee, niin onpa henkivakuutusmiehellä
vastuksiakin. Saa joskus varoa nahkaansa, ja selkäsauna on toisinaan
hyvin lähellä. Mutta yleensä on meidän työmme helpon puoleista.
Ja kukapa työn keveydestä voisi nauttiakaan, jos ei saisi joskus
olla kiipelissä. Tunnen tämän alan jokseenkin täydellisesti. Olen
kaksi vuotta rämpinyt Suomen sydänmaita, ja kokenut siellä joskus
karvastakin, vaikka tosin makeampi puoli on useimmiten ollut minun
osakseni suotu.

— Tästä puolin ne alkavat makean leivän päivät minullekin.

Varsala naurahti.

— Samoin kuin pahatkin päivät. Mutta kun selkäsaunan saadessasi
puret hammasta ja ajattelut, että tämä on ylenmääräisestä
tungettelevaisuudesta täysin ansaittua, niin hyvin se menee.

Ystävykset pyörähtivät Prinsess’iin. Siellä oli Kanteleen virkaylennys
saapa juhlallisen vahvistuksen illan kuluessa.




II


Toukokuun päivä paistoi lämpimästi Kuivalan väen tupaan. Isäntä
kellotti sängyssään selällään koettaen saada unen päästä kiinni, vaan
siinä puuhassa häiritsivät häntä kärpäset, joita tänä keväänä oli
ilmestynyt ihmeteltävän aikaiseen. Ja ihmeellistä kyllä, ahdistelivat
ne pääasiassa vain isäntää ja talon vanhaa luppakorvakoiraa. Ehkäpä
syynä siihen oli se, että isäntä ja koira olivat talon asukkaista
laiskimmat.

Tuvasta oli emäntä poistunut taloustoimiinsa, piiat ja rengit menneet
pelloille. Isäntä oli päättänyt paneutua nukkumaan, koskapa sattui hyvä
tilaisuus, ja sitä varten ajanut lapset luudan vartta heilutellen ulos
tuvasta ja vielä pihastakin kartanon taakse.

Juuri kun isäntä oli pääsemässä uneen, astui tupaan Kantele,
Honkayhtiön uusi tarkastaja yhtä uuden eli vasta leivotun asiamiehen
Alitalon Villen kanssa toivotellen hyvää päivää.

— Antakoon, murahti isäntä sängystä ja antoi silmäluomiensa painua
kiinni.

— Tuoko se on isäntä? kysyi Kantele Villeltä.

— Se.

— Taitaa olla hyväluontoinen mies?

— No ei se ole pahimpiakaan. Onpahan semmoinen laiska mies, totesi
Ville.

— Sitä on sitten sen mukaan lähestyttävä, neuvoi Kantele uutta
asiamiestä.

— Jaa, virkkoi Ville kunnioittavasti.

— No hyvinkö se nukuttaa, kysyi Kantele isännältä.

— Häh?

— Että hyvinkö se nukuttaa, uudisti kysyjä.

— Eihän tuo nyt oikein... On se välistä paremminkin...

— Onhan se ihanata, kun on ihmisellä hyvä unenlahja, virkkoi Kantele.

Isäntä käsitti tämän pilan teoksi hänen makailuistaan ja korjaten
asentoaan sanoi:

— Omaa aikaanipa tässä makailen. Ei sen luulisi ketään liikuttavan.

— Isäntä käsitti minut väärin, alkoi Kantele selitellä. Minä päin
vastoin tarkoitin, että unen lahja on hyvä olemassa ihmisellä.

— Jaa, virkkoi isäntä vähän leppyneemmin ja aikoi kohta kuorsahdella.

Kanteleen sisua alkoi kaivella moinen välinpitämättömyys isännän
puolelta, ja hän kysyi Villeltä otsa kurtussa.

— Enpä luule tässä talossa mitään tulevan. Eikähän tässä ole
ihmisiäkään muuta kuin tuo laiska isäntä.

— Kyllä tässä on väkirikas talo, mutta ovat ulkotöissä, selitti Ville.
Pitäisi tästä minun tietääkseni saada vakuutus. Leimauksen miehet
olivat käyneet joku päivä sitten ja olivat kehuneet tästä saavansa ison
vakuutuksen.

— Ahaa. Varsala se sitten on käynyt. Täällä onkin siis raudat kuumana.
Nyt taotaan pojat Mutta meidän pitäisi saada ruokaa. Missä lienee
emäntä?

— Näkyi se äsken liikkuvan tuolla ulkona...

Ville meni etsimään emäntää. Isäntä kuorsahteli jo niin että seinät
tärisivät, väliin muodostellen omituisia sihiseviä kurkkuääniä, jotka
kiusasivat ylen määrin Kanteletta.

— Perhanan ukko, kun ei välitä mitään vieraista. Se on sitä
talonpoikais-moukkamaisuutta, joka ei välitä, vaikka kuvernööri taloon
tulisi, vaan jatkaa inhoittavaa soitteluaan.

Emäntä löytyi sikolätistä ja tuli Villen kanssa tupaan, pyyhki kätensä
esiliinaan ja tervehti vierasta.

— Mitä sitä kuuluu? kysyi.

— Eipähän tuota erikoisempaa, murahti Kantele, jota kyllästytti
semmoinen kyseleminen.

— En minä tunne tätä vierasta, jos lienee vaikka oman pitäjän herroja,
arveli emäntä.

— Ei tämä tästä pitäjästä... Tämä on Honkayhtiön tarkastaja, selitti
Ville.

Emäntä vähän sävähti.

— Ja minä tässä vaan kaikenlaisia kyselen. Lähtekää vieraat tuonne
kamariin istumaan. Tuo ukkokin tuossa niin kuorsaa. Taitaisi se kamari
olla viileämpikin.

— Kyllä me täälläkin voidaan istua. Jos emäntä laittaisi sinne kamariin
meille ensin päivällistä.

— Eikö vieraat ole vielä sitäkään saaneet, hätääntyi emäntä ja meni
etsimään tyttäriään, jotka kohta ilmestyivätkin ruokapuuhiin, kun ensin
olivat saaneet pukeutuneiksi pyhävaatteisiinsa.

— Mitenkähän tuon isännän saisi ylös, virkkoi Kantele emännälle, joka
pistäytyi tupaan.

— Niinhän tuo raato äityi taas makaamaan.

Emäntä kävi tönimään aviotaan kylkeen.

— Nousetko siitä, retvana. No, kuuletko... kun on tullut vieraita ja
sinä syntinen vain makaat.

Ja vähän hiljemmin silmiään aukovan isännän korvaan:

— Mikä lienee tarkastaja... jos lienee kuin iso herra.

— Häh?

— Että nouse nyt

— Nousenhan minä.

Ja isäntä vääntyi vaivaloisesti istumaan. Kopeloi sängyn laidan alta
tupakkavehkeet esiin ja alkoi latailla piippuaan. — Kovinpa se nyt
painostaakin. Eikö tulle ukonjyry, arveli isäntä haukotellen.

Kantele siirtyi lähemmä istumaan ja koetti rakentaa keskustelua.

— Tuleeko se nyt minkälainen heinävuosi? kysyi.

— Mistäpä tuon nyt vielä tietää, jurahti hetken perästä isäntä.

— Tässä näyttää olevan iso talo ja hyvämainen, aloitteli Kantele — ja
rakennuksetkin on erittäin hyvässä kunnossa. Tekee oikein hyvää tulla
tämmöiseen taloon, jossa on kaikki paikat reilassa. Näkee heti, että
talossa on järjestystä.

— Mistä päin sitä liikutaan? kysyi isäntä jo virkistyneenä,

— Tämä on Honkayhtiön tarkastaja, kiirehti Ville selittämään. Tulemme
sieltä meiltä viimeksi.

— Millä asioilla sitä liikutaan? kysyi isäntä, joka ei nähtävästi
muistanut sen nimistä yhtiötä.

— Olemme henkivakuutuksia päättämässä, ilmoitti Kantele. Tämä naapurin
mies tuli nyt tänne teidän kylälle asiamieheksi, ja minä päätin lähteä
häntä vähän opastamaan. Joko se on isännällä henkivakuutus?

— Eipä sitä vielä...

— No nythän sopisi kuulla näitä meidän yhtiön ehtoja ja etuja, jotka
on jo nykyään tunnustettu parhaimmiksi, selitteli Kantele. Kuulin,
että täällä ovat käyneet Leimausyhtiön miehet tarjoamassa vakuutusta;
vaan eiköhän tuota nyt sentään näin ison talon isännälle päätettäisi
suuremmassa yhtiössä, ja kun ne ehdotkin ovat paremmat.

— Kävihän niitä Leimauksen herroja täällä kiusaamassa.

— Minkälaista vakuutusta ne isännälle tarjosivat?

— En tuota tullut tarkemmin kuunnelleeksi, jurahti isäntä.

Kantele kaivoi taskustaan taulukon ja kysyi.

— Joko isäntä on vanha?

Isäntä vilkaisi syrjäkatsein vieraisiin.

— Joko ne peijoonit taas sitä ikää tutkii, mietti, mutta ääneen virkkoi.

— Johan se viideskymmen lienee menossa.

— Jokohan tuo missä asti?

Emäntä joutui selittämään.

— Se täyttää neljäkymmentäkolme vuotta siinä Marjanpäivän aikana.

Sitäkö henkivakuutusta se tämäkin herra on tarjoomassa? Saisihan se
ukko siihen vakuuteen ruveta, vaan sepä onkin semmoinen pässinpää,
ettei uskalla. Pelkää rahojensa menevän sitä tietään.

— Älähän tuossa taas, kivahti isäntä. — Se on tuo meidän akka aina
suuna ja päänä.

— Emäntä ymmärtää vakuutuksen merkityksen, ja ymmärtää sen isäntäkin,
kun vaan tekee kerran ratkaisevan päätöksen. Meidän yhtiö antaa
suurimman varmuuden vakuutetuille.

— Ottaisihan sen vakuutuksen, mutta sattuisi vielä tässä kuolemaan, ja
leski pääsisi reuhaamaan niillä rahoilla. Menisi vielä uusiin naimisiin
ja naureksien nauttisivat mitä toinen on säästänyt, arveli isäntä.

— Tuosta sen kuulette vieraat, minkälainen vätys se on. Pelkää
perillistensä rikastuvan. Ottaisit vain sen vakuutuksen.

— Menehän tuosta, murahti isäntä ja kellahti uudelleen sänkyyn.

— Täällä olisi ruokaa vieraille, ilmoitti emäntä.

Kantele kumminkaan ei joutanut nyt ajattelemankaan ruokaa. Hänestä
näytti hyvin mahdolliselta vakuutuksen päättäminen, ja selitettyhän
yhtiönsä etuja kävi hän sängyn viereen, jossa isäntä silmät
puoliummessa veteli haikuja piipustaan, ja virkkoi:

— Mutta ajatelkaapas, jos kuolema tulee kuinka pian.

— Kun tulee, niin tulee. Mitäpä hänestä...

— Ette siis ajattele lastenne tulevaisuutta.

— Tottapahan eteensä katsovat. Ja jäähän tästä vähän tätäkin
taloriekaletta.

— Kyllä jää. Komia talo jääkin, vaan olisihan se kymmenen tuhatta
lisänä.

— Mitäpä ne niin suurilla rahoilla.

Isäntä alkoi kuorsahteiemaan.

— Miettikäähän asiata tarkemmin, kehoitteli Kantele.

— Joo... puh... huu...

Isäntä kuorsaili jo harvassa tempossa, ja Kantele meni Villen kanssa
kamariin.

— Tässä ei nyt ehditty laittamaan oikein herroiksi, selitteli
emäntä. Olisihan sitä osattu laittaa, kun meidän Hanna on käynyt
keittokoulunkin, Joko sitä herroilla on rouvaa?

— Ei ole.

— Vai ei. Ovatpahan malttaneet olla, ihmetteli emäntä ovessa mennessään.

— Koko pöljä sentään tuo isäntä, murisi Kantele. Luulin jo vakuutuksen
päättyvän, vaan ukolla ei ole nähtävästi mitään muuta harrastusta, kuin
että saa vahvasti kuorsata.

Ville oli käynyt talon palvelusväelle puhumassa Honkayhtiön suurista
eduista ja kuullut, että Pörjönen, Djefvulsund yhtiön tarkastaja oli
käynyt asiamiehineen naapuritalossa ja vakuuttanut siellä palvelijat
ja myöskin Kuivalan rengin. Kuulemansa uutisen kertoi hän Kanteleelle,
joka tästä vimmastui.

— Mikä pahuuksen Pörjönen se on, joka käy noin vain nenän edestä
nappaamassa vakuutukset, ja me saamme nuolla näppiämme. Nähtävästi
siitä yhtiöstä koituu meille vaarallinen kilpailija.

— Heillä on syöttinä se työkyvyttömyysvakuutus, tiesi Ville. Tässä
Honkayhtiössä ei taida sitä ollakkaan?

— Se on tarpeeton. Sen nojalla saavat vain kantaa korkeammat
vuosimaksut. Voihan se vastaisuudessa tulla meidänkin yhtiöömme, vaan
siihen mennessä täytyy nyt Villenkin muistaa leimata se kokonaan
keinotteluksi. Ymmärtääkö Ville?

— Kyllä.

— Ja aina pitää muistuttaa vakuutettaville, että Honkayhtiö on
vakavaraisin, neuvoi Kantele.

— Samaa ne kuuluu väittävän Riento yhtiönkin miehet, kertoi Ville.

— Jaa, mutta se pitää leimata heti valheeksi. Henkivakuutusasiamiehen
täytyy osata tarpeen tullen valehdella ja osata näyttää, että
kilpailevan yhtiön mies on pannut omiansa. Hyvän asian edesauttamiseksi
on lupa käyttää valhettakin. Ja kansa ei usko vakuutuksen hyviä etuja,
jollei niitä tuntuvassa määrässä lisäillä.

— Jaa, myönteli Ville hypistellen nenäliinaansa ja kolistellen
veitsiään. Hän ei ollut ennen syönyt samassa pöydässä vakuutusherrojen
kanssa, ja nyt kävi se siitä syystä hieman kömpelösti, Siitä huolimatta
tunsi hän olevansa onnellinen osoitetusta luottamuksesta ja päätti
mielessään tehdä kaiken voitavansa vakuutusaatteen levittämiseksi
synkälle saloseudulleen.

— Kyllä täältä Pörjönen lähtee miehineen, kunhan tässä päästään alkuun,
lupasi Ville innostuneena.

— Antakaa niille selkäsauna, jos ette muuten selviä, kehoitteli
Kantele. Teette siinä kansallisen työn, sillä suomalaisessa yhtiössä
pitää vakuuttaa suomalainen kansa, Ja sitten kun Ville tekee hyvästi
vakuutuksia, pääsee asiamieskokouksiin ja saa nähdä suuria kaupunkeja
ja siellä kaikenlaista lystiä, lupaili Kantele.

Villen kasvot hehkuivat, ja hän lupasi jo samana päivänä käydä
muutamassa talossa tekemässä valmistavaa työtä.

— Vieläköhän sitä koettaisi pehmittää tämän talon isäntää? kysyi hän
Kanteleelta.

— Antaa ruojan maata. Ville käy sitten muina päivinä sitä
kopistelemassa. Meidän pitää joutua toisiin taloihin. Ville saa nyt
ehdottaa mihin mennään.

Ville mietti hetkisen ja virkkoi:

— Hameahon talossa minä luulisin poikien ottavan vakuutuksia. Ne on
semmoisia hiljaisia ja siivoja miehiä.

— Onko tästä sinne pitkältä?

— Taitaa tulla vain neljä kilometriä,

— Täytyy pyytää talosta kyyti sinne. Minä menen sanomaan, että
valjastavat.

Hetken perästä palasi Kantele tukka pystyssä ja kasvoiltaan
turkinpunaisena.

— Ukko makaa kuin tukki, ja hiiteenkö lienee mennyt emäntäkin. Miehet
ovat lantakasaa ajamassa eivätkä lupaa lähteä kyytiin, jos ei isäntä
käske. Parhaaseen taloon me nyt satuimmekin.

— Päästäänhän tästä sinne jalkaisinkin. Minä kannan herran laukkua,
lupasi Ville.

Kantele tuhkasi sieraimiinsa, maksoi tyttärelle ruuan ja läksi
motkottaen astumaan kylätietä Villen jälessä.




III


Kuivalan kylälle oli samana päivänä sattunut muitakin
henkivakuutusherroja. Djefvulsundyhtiön miehet olivat jo viikkokauden
majailleet kylällä ja onnistuneet saamaan vakuutuksia yhdestä ja
toisesta talosta sekä päättäneet jo muuttaa toiselle paikkakunnalle,
vaan saatuaan tietää, että Leimauksen ja Honkayhtiön miehiä oli tulossa
Kuivalan kylälle, pyörsivät he takaisin peläten toisten peruuttavan
heidän vaivalla saamansa vakuutukset.

Seppä Kovalaisen eukko tuli Kana-ahon majataloon maitoa hakemaan,
ja hän tiesi kertoa, että Kuivalassa oli uusia herroja tulossa
kyläkunnalle.

— Ukko kävi päivällä viikatteita viemässä Kuivalaan, ja siellä olivat
olleet sekä Hameahoon lähteneet. Iso ja komea herra kuuluu olevankin
ja niitä vakuutuksia vain tahtomassa ihmisiltä. Sanoin ukolle, että
ihmeellistä se on nyt, kun herrat rupeavat niin hyvää huolta pitämään
tästä talonpoikaisesta väestä, että hengetkin pitää vakuuttaa. Pitäisi
niitä herroja minunkin nähdäkseni.

— Tässä nuo ovat meillä jo melkein viikon päivät rötkyilleet. Eikä
heistä näy eroon pääsevän. Ja jos siihen lappaa niitä vielä lisää, niin
hukka perii, pauhasi emäntä räiskytellen ovia vihansa vimmassa.

— Eikös ne herrat maksa hyvästi olostaan? kysyi Kovalaisen muija.
Kaksimarkkasen oli heittänyt ruuastaan se herra siellä Kuivalassakin.

— Nämä Jehvelsuntin herrat tuntuvatkin olevan semmoisia kitupiikkiä. On
ne piioille tarjoilleet juomarahoja, vaan ei nuo minulle... Ja väkeviä
niillä on laukussaan, koskapa ovat yhtämittaa nenä punaisena. Lähtivät
tästä jo pois, ja luulin rauhaan pääseväni, vaan pahuusko heidät lienee
takaisin lennättänyt. Jos vielä sieltäkin Hameahosta tulee yksi lisää,
niin pulassa tässä ollaan.

— Onhan se elämä majatalossa semmoista retuamista, kun on aina kaiken
maailman kulkijoita. On toki tässä sattunut kievari taloon, jossa
emännällä riittää sitä kärsivällisyyden lahjaa, totesi Kovalaisen eukko
odotellen emäntää maitoa mittaamaan.

— Kyllä se kärsivällisyys nyt jo loppuu minulta, paapatti emäntä.

Päivä paistoi lämpimästi talon pihamaalle, jossa Pörjönen makaili
selällään kädet pään alla ja katseli miten pääskyset pesäpuuhissaan
lentelivät sekä kuunteli toisella korvallaan emännän paapattelua, joka
hänen mielestään oli varsin lievää siihen verrattuna, mitä hän oli
muutamissa muissa taloissa saanut kuulla.

Emäntä tuli Kovalaisen muijan kanssa porstuan ovelle mennäkseen
maitohuoneeseen ja huomasi siinä vasta, että Pörjönen loikoi pihamaalla
ja kuunteli hänen torailuaan.

— Herra siunatkoon, kun se on tuossa... enkä yhtään huomannut.

— Jospa se ei kuullutkaan, lohdutteli Kovalaisen muija.

Samassa ajoi kyyti pihaan täyttä karkua, niin että rattaitten pyörät
hipoivat Pörjösen koipia, ja rattailta laskeutui hymyilevä herrasmies,
joka esitteli itsensä Varsalaksi emännälle ja pyysi huonetta kolmeksi
päiväksi.

— No nyt niitä tuli taas yksi lisää, mutisi emäntä mennessään
maitohuoneeseen. Mikähän lienee tuokin miehiään vai lieneekö samoja
vakuutusherroja kuin entisetkin.

Varsala laski käsilaukkunsa portaille ja huomattuaan Pörjösen virkahti:

— Kas, täällähän se tuokin Djefvulsund'in korpraali on.

— Niin näyttää, että missä haaska on, sinne korpit kokoontuvat, virkkoi
Pörjönen samaan äänilajiin.

Vaihdettiin kylmän puoleinen tervehdys.

— Myöhällä tuli nyt Leimauksen kenraali. Täällä on jo kaikki puhdasta.
Meillä on hyvin varustetut asemat ja minä olen kenttävartiona, kehui
Pörjönen.

— Kyllä teidän varustuksenne nyt muserretaan, ilkkui Varsala. Minulla
on ripeä kenttätykistö toiminnassa. Ja te saatte odottaa hyökkäystä
myöskin sivultapäin. Täällä kuuluu olevan Kantele, ja hän on uutuuttaan
hyvissä voimissa.

— Kyllä niitä saa olla semmoisia Kanteleita useampiakin, ennen kuin
meidän rivit horjuvat.

— Sepähän nähdään, ilkkui Varsala ja kiipesi laukkuineen
vierashuoneisiin, ja Pörjönen käveli kädet housujen taskussa pihamaalla
pitkään syljeksien ja murahdellen.

— Puoluepukari... joka nurkan nuuskija. Vai piti sinun tänne tulla.
Jokohan tuo pahuus lähtee heti hankintaan?

Emäntä kysyi kyytipojalta tuvassa.

— Minkä kutjakkeen sinä nyt meille toit?

— Eipä olekkaan kutjake. Se on iso herra. Kuului olevan Leimausyhtiön
herroja. Antoi markan juomarahaa, puolusteli poika.

— Millä asialla se liikkuu? Kysyi emäntä.

— Henkivakuutuksiapa tuo kuuluu tekevän ja kulkevan tarkastamassa,
tekeekö sen miehet mitään vai makaavatko.

— Arvasinhan sen jo, että niitä se on samoja kutjakkeita, joita tässä
on makaillut kokonaisen viikon, aloitteli emäntä.

Mutta poika korotti äänensä ja melkein huusi emännälle.

— Se on vale, että se on samoja kutjakkeita. Se on paljon isompi herra
kuin se tukkirenkaan kasööri. Ja tämä teki meillä vakuutuksen, vaikka
kaikki muut herrat ovat saaneet tyhjin nokin lähteä siitä talosta.
Antaa se teillekin juomarahaa, jos vain oikein palvelette. Meillä se
syötti lapsille karamellia ja antoi tytöille markan jokaiselle.

— Vai antoi. On se tämäkin Pörjönen meidän likoille tuhrutellut
rahojaan, vaan korvilleen se oli piika Iidalta saanut, kertoi emäntä.

Isäntä tuli tupaan, ja Pörjönen kohta hänen perässään. Tarjottuaan
hopeahelaisen sikaarin isännälle virkkoi hän:

— No mitenkä se on, isäntä, sen emännän vakuutuksen kanssa? Eiköhän me
nyt jo sitä päätetä. Tuommoiset lihavat emännät ne saattaa kaatua kuin
kanto, ja hauska olisi silloin vetää rahoja yhtiöltä.

— Älä hyvä mies puhu niin kovaa, että se kuulee, sohitti isäntä. Ajaa
vielä minutkin tästä ulos. On se semmoinen eukko.

— Vakuutetaan salaa, ehdotti Pörjönen.

— Ja sitten, kun se tulee sen tietämään, perii minut hukka. Minä olen
jo vanha mies sen kanssa käsirysyyn käymään, kuiskutteli isäntä, ja
virkkoi hetken perästä:

— Sinne taisi tulla vielä yksi lisää niitä henkiherroja.

— Tulihan sinne Leimauksen mies. Vaan kyllä se jo täällä saa nuolla
näppiään.

— Kyllä niitä nyt on herroja Kuivalan kylällä, kun kuuluu Hameahossakin
yksi olevan, ja kyllä ne nyt jo vakuuttavat väkipakolla, kun niitä näin
paljon yhteen laumaan kiertyy. Vaan eikö siinä tule riitaa, kuka saa
vakuuttaa, kun sattuu näin monta herraa yksiin paikkoihin, uteli isäntä.

— Tuleehan sitä joskus kahnausta, kun sattuu tiukka paikka.

— Taitavat välistä tapellakin noin vaan hissuksiin keskenään,
naurahteli isäntä.

— Onhan sitä joskus tapeltukin, virkkoi Pörjönen mietteissään.

— Näitä vakuutusherroja taitaa olla paljon, koskapa niitä näin
runsaasti siunautuu yhdelle paikkakunnalle? kyseli isäntä.

— Onhan niitä pahuuksia, murahti Pörjönen. Ja minun jälissäni ne ovat
aina pyörimässä.

Isäntä vetäysi sänkyyn lepäämään ja Pörjönen läksi sisähuoneisiin.
Kyytipoika käänsi pihasta hevosen maantielle ja läksi hoilaten ajamaan.
Tuvan avonaisesta ovesta hulmahteli sisään voimakas auenneiden
lehtisilmujen tuoksu.




IV


Kantele pyöränteli kiukkuisesti Hameahon pihamaalla käsilaukkuineen.

— Eikö sitten tästäkään talosta saa hevoskyytiä? Onko kaikki Kuivalan
kylän pahat henget liittoutuneet minua vastaan?

— Meidän hevosilla on jo ajettu liiaksi tänään, ja herra voi päästä
mukavammin Kana-ahon majataloon, kun ottaa venekyydin tästä tuon järven
poikki, selitti isäntä rauhallisesti.

— Ottaa, mistä sen ottaa? Vai pitäisikö minun lähteä vielä soutajaa
hakemaan pitkin kyläkuntaa? kivahteli Kantele.

— Nuo suutari Jortikaisen pojat saavat mennä viemään vierasta järven
yli, neuvoi emäntä. — Siitä räätäli Kinnusen rannasta ei ole kuin puoli
kilometriä Kana-ahoon.

Jortikaisen pojat hyppelivät pihamaalla valmiina lähtemään.

— Onko teillä ehjä venhe? kysyi Kantele.

— Vuotaa se vähän, mutta tuo Iska saa heittää vettä pois ja minä soudan.

— No mennään, virkkoi Kantele, ja läksi poikien perässä astumaan.

Rannassa oli Jortikaisten veneruho, äsken paikkailtu ja vahvasti
tervattu. Kantele ei joutanut katselemaan tarkemmin venettä vaan
heittäytyi perään istumaan, niin että läheiset laidat rusahtivat.

— Nyt herra taitaa tarttua tervaan. Olisi laitettu lehdeksiä siihen
tuhdolle hätäilivät pojat.

Kantele koetti nousta, vaan housun takapuolet olivat jo tarttuneet
tervaan ja takin helma takertunut perästä esiin pistävään naulaan. Ja,
kun Kantele nyt kovasti ponnistaen sai takapuolensa irti tuhdosta,
repesi samassa takin helma. Mies käytti kaiken karkean sanavarastonsa,
johon oli ennen hevospoikana oppinut, sisunsa purkamiseen uhkaillen
poikia käteensä kopaisemallaan seipään kappaleella, vaan pojat
katsoivatkin edullisemmaksi livistää tiehensä ja jättää herra
inspehtoorin itsenäisesti harkitsemaan järven yli pääsyä.

Kun Kantele oli aikansa turhaan huudellut poikia palaamaan takaisin
luvaten heille kaikenmoista hyvää, tarttui hän viimein venheeseen
ja sysäsi sen vesille. Airot olivat raskaat ja hankavitsat aivan
katkeamassa. Vuosikymmeniä vanha haaksi osottautui hyvin hauraaksi,
niin että Kantele sai ammentaa siitä vettä rikkonaisella tuohisella
ja vuoroin soutaa. Järvimatka ei ollut pitkä. Lähellä toista rantaa
katkesi kuitenkin hankavitsa, ja vaikean taipaleen vaeltajalla ei ollut
muuta neuvoa kuin köytellä hankavitsaksi housunkannattimensa. Mutta
tämä neuvokas keksintö vei siksi paljon aikaa, että venhe täyttyi
puolilleen vedestä. Kantele sitä tyhjentämään samalla katseellaan
mittaillen välimatkaa rantaan ja miettien, voisiko hän uimalla päästä
maihin, jos venherasa sattuisi uppoamaan. Matka näytti liian pitkältä,
ja hänen selkäpiitään karmi omituisesti ajatellessa pakollista
uimanäytöstä keväisessä, kylmässä vedessä. Siinä vettä ammentaessaan
huomasi hän kuitenkin, että järven pohja näkyi, ja niin häneltä pääsi
helpotuksen huokaus. Pääsisihän kahlaten rannalle, jos viimeinen hätä,
tulisi. Hän koetti vielä saada muutamilla epätoivoisen ankarilla
vedoilla venhettä likemmä rantaa, mutta vesi nousi istuinlaudalle
saakka, ja silloin Kanteleen hätäinen liike sai venheen kaatumaan.

— Uih uh... uuih huh, kuului kylmästä kylvystä. Ja riiputtaen toisessa
kädessään käsilaukkuaan, sekä toisessa päällystakkia ja hattua,
kahlaili Kantele onnellisesti rannalle. Vettä valuvin vaattein oli
hänen nyt ratkaistava, missä oli räätäli Kinnusen ranta, josta tie
löytyisi Kana-ahoon. Mutta mitään asutuksen merkkiä ei näkynyt
rannalla. Vihdoin huomasi hän jonkun matkan päässä naisihmisen
huuhtomassa vaatteita ja päätti lähteä häneltä neuvoa kysymään.

— Vieras menee vain tätä rantaa vielä yhden kilometrin eteenpäin.
Sieltä tulee kinttupolku, joka vie räätälin mökin ohi Kana-ahoon,
neuvoi eukko.

Kantele läksi astumaan kengät vettä pursuten ja sadatellen mielessään
Kuivalan kylän kulkuneuvoja, päätellen ettei koskaan tulisi moiselle
paikkakunnalle.

Kana-ahon emäntä puuhaili herroille illallista, kun Kantele saapui
tupaan ja istahti väsyneenä penkille pyytäen yövuodetta ja illallista
ja jos mahdollista kuumaa saunaa.

— Mistä se nyt tämä vieras tulee? kysyi emäntä

— Hameahosta, virkahti Kantele yksitoikkoisesti.

— Ei suinkaan tämä nyt ole se herra, joka siellä kuului päivällä olleen
aikeissa tulla tänne?

— Eikö liene sama, jurahti Kantele. Nuo suutari Jortikaisen pojat
saivat minut venheeseensä ja olin vähällä henkeni menettää.

— Missä pyykissä se herra sitten on ollut? kysyi emäntä tarkastellen
Kanteleen vettä valuvia vaatteita.

— Johan minä sanoin, että Jortikaisen pojat peijoonit saivat minut
vuotavalla venheellä lähtemään tuon järven yli, kun Hameahosta ei
annettu hevoskyytiä. Onko talossa sauna lämmitetty?

— Ei ole. Herra vain menee sinne vieraspuolelle. On siellä ruokaakin jo
pöydässä, toimitti emäntä.

Kantele meni vierashuoneisiin. Siellä istuivat Varsala sekä Pörjönen
ja Naukkunen ruokapöydässä ankarasti kiistellen, kumpi heidän
edustamistaan yhtiöistä tulisi ensin keskinäiseksi. Varsala kiehui
kasvoiltaan tulipunaisena. Hänen oli vaikea puolustautua kahta vastaan,
varsinkin näitä Djefvulsund'in miehiä, jotka olivat tunnettuja
suunsoittajia.

— Kantele ällistyi nähdessään kiistatoverit pöydän ääressä. Hän oli
luullut saavansa rauhassa viettää tulevan yönsä, mutta siinä istuivat
kilpailijat, jotka nähtävästi heti iskisivät hänen hieman oudolta
näyttävään persoonaansa.

— Pahuusko teidät on tänne tuonut? kysyi Kantele harkiten, istuisiko
märillä housuillaan vai jäisikö seisomaan.

— Eipä kuin hevoskyyti, totesi Varsala.

— Mistä se hevonen teille on tullut, ja minun on pitänyt kömpiä
jalkasin kaikki tämän kirotun kyläkunnan rapakoiset tiet ja vieläpä
järvetkin.

Varsala tarkasteli leveästi hymyillen Kanteletta.

— Johan se poika on käynnyt uimassa. Olet luultavasti jollekin
äijälle liiaksi tupannut vakuutusta ja hän on päättänyt sinua uittaa
päästäkseen pikemmin rauhaan, hämmästeli hän.

— Pidähän suutasi, kivahti Kantele ja kertoi voimasanoilla höystellen
suorittamansa seikkailun Jortikaisen poikain venheellä.

— Nyt se nähdään miten tarpeen on työkyvyttömyysvakuutus tavallisen
henkivakuutuksen yhteydessä, sanoi Pörjönen. Arvoisalle virkaveljelle
voi kylmästä kylvystä koitua vaikeakin sairaus, ja nyt hän ei saa
siitä mitään korvausta, kun ei ole meidän yhtiössä vakuutettu. Ja mikä
suunnaton tappio, jos hän kauniimman kilpailun aikana sairastuisi!

Kantele heitti kilpailijaansa murhaavan silmäyksen mennessään
sisähuoneisiin vaihtamaan kuivia vaatteita. Hänen palatessaan sieltä
virkkoi Varsala naureksien.

— Semmoisia kuuria niitä vakuutusmies saa useinkin suorittaa.
Pahimmasta, nimittäin selkäsaunasta, olet vielä varmaankin säilynyt,
mutta minä olen jo kerran senkin saanut kiitollisuuden osoitukseksi
kundeiltani.

— Toivon että olisit saanut vielä useammin semmoiset kiitokset, vieläpä
oikein lujasta kädestä, murahti Kantele istuen ruokapöytään.

— Hyvinkös virkaveljeä ovat asiat onnistaneet? kysyi Naukkunen, joka
sikaaria poltellen makaili ryntäillään toisella puolen pöytää.

— Minulla ei liene vielä kunnia tuntea virkaveljeä, virkkoi Kantele
ynseästi.

Naukkunen naurahti.

— Kyllähän me kerran heitimme pois liiat nimet Nakkilan kaupungin
seurahuoneella, vaan veli on taitanut käydä huonomuistiseksi päästyään
palvelemaan Honka-yhtiötä.

— Kyllä minä tuon tilaisuuden muistan, sanoi Pörjönen. Mutta Kantele
olikin jo silloin pöydän alla. Mainittu tilaisuus siis ei ole jaksanut
hänen muistiinsa syöpyä.

— Olkoon sitten niin, myönsi Kantele, suu täynnä ruokaa. Uinti oli
vaikuttanut parantavasti hänen ruokahaluunsa.

— Tästä nähtävästi tulee huomiseksi kuuma päivä Kuivalan kyläläisille,
kun me kaikki lähdemme liikkeelle, naurahti Varsala.

— Kuuma tulee, myönsi Pörjönen.

Kohta, kun Kantele oli korjannut kostean olemuksensa sisähuoneisiin
alkoi majatalon emäntä murista.

— Nyt niitä kutjakkeita on siellä jo kokonainen lauma. Se viimeinen oli
kuin takkuinen kulkukoira. On ne Jortikaisen pojat viisaita poikia;
narraappas nyt herran kehveli vuotavaan venheeseen. Saa nyt nähdä,
kuinka monta päivää siinä rötkyilevät. Mikä heille jaksanee ruokaa
kantaa, pahuuksille.




V


Petäjä, Honka-yhtiön toimitusjohtaja istui muutamassa Pörssin
ruokasalin rauhallisessa nurkkauksessa illallisella. Hän oli
suorittanut päivän kuluessa ankaroita aivoponnistuksia ja näytti
vieläkin tiukasti miettivän. Petäjä oli saanut parina päivänä yhtiönsä
kenttämiehiltä hätyyttäviä tietoja ankarasta kilpailusta, joka oli
alkanut maaseudulla eri yhtiöitten välillä. Varsinkin Djefvulsundyhtiö
oli tehnyt laajoja valloituksia, ja mainitun yhtiön hankinta oli
viime viikkoina noussut puolella. Sen lisäksi Leimaus oli lisännyt
tuntuvasti miehistöään, ja Riento oli yhä edelleen vakava kilpailija,
vaikka mainitun yhtiön hankinta ei näyttänytkään erikoisempata nousua.
Maaseudun, varsinkin synkkien sydänmaitten yleisöä voi hyvin vetää
nenästä, ja Djefulsundyhtiön miehet tekivät sen suurella taituruudella.
Hänen täytyisi keksiä tähän sekasortoon joku mojova keino yhtiönsä
edesauttamiseksi, mutta hänen vaikeitakin probleemeja ratkaisemaan
tottuneet aivonsa eivät tällä kertaa näyttäneet päästävän häntä
pulasta. Vielä yksi uneton yö oli hänen asian takia vietettävä. Sitä
varten oli hän tullut tavallista aikaisemmin illalliselle saadakseen
miettiä rauhassa.

Samassa tarkoituksessa nähtävästi tuli myöskin Riennon toimitusjohtaja
Kurkivuori ja teki hieman hajamielisenä tilauksensa. Raskaat mietteet
painoivat nähtävästi häntäkin, koskapa oli ilmestynyt syvät mieterypyt
hänen otsalleen ja silmät näyttivät punehtuneilta, joka seikka
oli ennen osoittanut hänen olevan ankaroissa aivoponnistuksissa.
Huomatessaan Petäjän nauttimassa verkkaan illallistaan, näytti
Kurkivuori melkein ilostuvan.

— Kas päivää, häiritsenkö?

— Et millään muotoa, virkkoi Petäjä, vaikka mielessään olikin hieman
nyrpeissään ajatustensa katkeamisesta. Vaikea probleemi oli alkanut
selvetä jo hänelle.

— Saanko ehkä tulla samaan pöytään? virkkoi Kurkivuori.

— Kyllä sopii, samalla saan kai kuulla, mihin toimenpiteisiin sinä
olet ryhtynyt tuon Djefvulsund-yhtiön suhteen, jonka sinäkin tietänet
aloittaneen ankaran kilpailun maaseudulla.

— Tiedän, tiedän ja sitä olen miettinyt kokonaisen vuorokauden
yhtämittaa, mitä olisi tehtävä. Mainitun yhtiön miehet ovat sangen
taitavia valheen tekijöitä, ja valhe käy kaupaksi tässä maassa paremmin
kuin totuus.

Kurkivuoren tilaus tuli, ja hän aloitti hieman hajamielisenä
illallisensa.

Hetken äänettömyyden perästä virkkoi hän.

— Nähtävästi tulee kärsimään koko vakuutusaate Djefvulsund'in herrojen
puuhista. Sen lisäksi että he keksivät toisista yhtiöistä loukkaavia
valheita, vakuuttavat he sairaita ja kuolevia. Olen sen saanut tietää
yksityisraporteista.

— Silloinpa pian sairastaa yhtiökin kuoleman tautia, arveli Petäjä.

— Mutta sanos, veli, miten tästä pyykistä selvitään kunnialla?
kiukkuili Kurkivuori. — Onko sinulla ehkä jo keino keksittynä?

Petäjä hymähti.

Hän tietysti ei tulisi keinojaan ilmaisemaan tuolle toiselle, vaikka
ne olisi jo keksittykin. Rientokin oli kilpailijoita, ja herroilla
oli yhtämittaa toisilleen jotain hapanta hampaan kolossa, vaikka
sivistyneinä miehinä eivät sitä ilmituoneet, varsinkaan samassa
ruokapöydässä istuessaan.

— En ole vielä päättänyt mitään erikoisempaa. Johonkin voimakeinoon
tässä on nähtävästi ryhdyttävä.

— Samaa mieltä olen minäkin, arveli Kurkivuori. Suurta ja iskevää sen
pitää olla, muutoin se ei mitään vaikuta. — Henkilökuntaa on lisättävä,
— mietti hän itsekseen ilmaisematta toiselle alkusuunnitelmiaan asian
ratkaisussa — ja palkattava maaseudulle uusia miehiä peruuttamaan
Djefvulsund'in vakuutuksia. Viimeksi mainittu ajatus kumminkin
teki jonkunverran kipeää. Peruutustyöstä hyötyisi myöskin osaltaan
Honkayhtiö ja Leimauskin, joka nuoruudestaan huolimatta tuntui entistä
elinvoimaisemmalta.

Petäjä ei ajatellut peruutustyötä lainkaan, Hän aikoi panna yhtiönsä
koneiston entistä ripeämpään käyntiin ja lisätä siihen uutta voimaa
kansan parhaista aineksista. Petäjän kasvot kirkastuivat Hän oli,
ainakin suurimmalta osalta asian ratkaissut. Se välähti yhtäkkiä
hänen aivoissaan. Maaseudulla oli vielä paljon kansakoulunopettajia,
kunnallislautakuntien esimiehiä ja muita kunnallisia virkailijoita,
jotka eivät olleet vielä Honkayhtiön juoksupoikina. Heidät oli saatava
kenttämiehiksi ja määrättävä heille päiväraha, joka sai heidät asiaan
innostumaan. Se oli nyt selvä siltä kohdalta.

Kurkivuori huomasi Petäjän kasvoista, että hänen aivonsa olivat tehneet
suuren palveluksen omistajalleen, ja lausui.

— Sinä taisit jo keksiä asialle ratkaisun?

— Sinäpä sen sanoit, iloitsi Petäjä jatkaen syöntihän parantuneella
ruokahalulla. Hänen oli vain käytävä konttorissa antamassa määräykset
kiertokirjeitten laatimisesta ja painatuksesta, että ne joutuisivat
lähtemään jo huomisessa postissa maaseudulle. Sitten sopisi vähän
itseään tuuletella pitkän aivoponnistuksen jälkeen.

Kurkivuori näytti hieman tyytymättömältä.

Siinä istui vastapäätä Petäjä loistaen kuin keväinen aurinko ja
heitteli häneen nähtävästi vahingoniloisia silmäyksiä, ja hänen
aivoissaan ei kysymys saanut ratkaisua, vaikka hän ponnisteli niin,
että hiki nousi kaljulle päälaelle.

— Mahdollisesti joku voimanäytös, joka vaatii johtajaltaan entistä
enemmän tunnettua kekseliäisyyttä, koetti Kurkivuori hieman
pisteliäästi arvaella kilpailijansa keksintöä.

— Ei erikoisempaa, virkahti Petäjiä rauhallisesti — Honkayhtiö ei
tarvitse enää erikoisempia voimanäytöksiä.

Pörssin sali alkoi täyttyä nälkäisistä vieraista, joiden mukana tuli
myöskin Leimausyhtiön toimitusjohtaja Sammalkontio, ja otti pöydän
aivan heidän läheltään.

— Herrojen ei tarvitse antaa itseään häiritä, virkkoi Sammalkontio
pöydästään, ja jatkoi myrkyllisesti; Ehkä saan sentään sivumennen
kertoa uutisen, joka kenties auttaa herrojen ruuansulatusta, varsinkin
näin kriitillisenä aikana. Me saamme pian uuden henkivakuutusyhtiön.
Osakkeita kuuluu olevan riittävästi merkittynä ja perustava kokous
pidetään täällä näinä päivinä.

Tämän sanottuaan kääntyi Sammalkontio rauhallisesti tekemään
tilaustaan. Hän oli jo uutisen johdosta, saatuaan sen kuulla,
suorittanut yksityiskonttorissaan intiaanitanssinsa ja höystellyt
sitä muutamin tilaisuuteen sopivin voimalausein. Nyt hän suhtautui jo
uutiseen täysin rauhallisesti.

Hänen virkaveljissään toisessa pöydässä vaikutti uutinen sensijaan
sähköttävästi. Kurkivuoren kädestä putosi veitsi kilahtaen permannolle
ja Petäjältä, joka oli rauhallisena kaivellut hampaitaan, katkesi tikku
hampaan koloon.

— Sepä nyt vielä puuttui, kivahti Kurkivuori unhottaen kokonaan
probleeminsa ratkaisun.

— Kuka tuon puuhan on pannut alkuun, kysyttiin Sammalkontiolta.

Tämä mainitsi erään tunnetun juristin ja muutamia muitakin nimiä.

— Herrat siis eivät ole asiasta kuulleet? virkkoi Sammalkontio käyttäen
äskeistä äänilajia.

— Emme.

— Olipa onni, että minä sain sen herroille ilmoittaa.

— Mitähän tuossa nyt noin, sanoi Kurkivuon Sammalkontiolle. Olisit
tullut samaan pöytään.

— Kiitos kunniasta.

Sammalkontio täytti Kurkivuoren ystävällisen pyynnön. Muulloin olisi
hetken mieliala tuntunut heistä jokaisesta hieman naurettavalta, mutta
nyt he olivat kaikin kuin yhteisiä onnettomuustovereita, joita painoi
Djefvulsundyhtiön raivokas hankinta ja uuden yhtiön perustaminen.

Sammalkontio jatkoi syöntiään, ja pöydässä jatkui painavana
äänettömyys, kun siihen sijaan muualla salissa äänten sorina
kohoamistaan kohosi.

Vihdoin nousi Petäjä pöydästä ja kumarsi pyytäen anteeksi
poistumistaan, samalla mennen jo ovessa.

— Nyt raudat ahjoon ja koko kenttäarmeija puhaltamaan, mutisi hän
laskeutuessaan kadulle.




VI


Johannes Ferdinand Böljengögel käveli keväisenä iltana
Aleksanterinkatua ja katseli katuyleisön liikehtimistä. Hän oli
Honkayhtiön palveluksessa ja tunsi olonsa kaikin puolin mukavaksi.
Vaatimattomasta kansakoulunopettajatoimesta oli hän kiivennyt nykyiseen
asemaansa ja vuoden siinä menestyksellä toiminut. Joskus, ja varsinkin
viime aikoina oli hän tosin saanut sapiskoita toimitusjohtajaltaan,
jonka kotkansiimat seurasivat jokaisen lähettinsä liikettä kentällä,
varsinkin tarkastajien ja matka-asiamiesten toimintaa. Hän kuului
viimeksimainittuihin ja tunsi sen johdosta jo olevansa tärkeäkin ratas
koneistossa. Tosin hän oli ihmetellyt onnenpotkausta, joka oli johtanut
hänet mainittuun toimeen, mutta viimein hän lakkasi sitä ihmettelemästä
ja uskoi omaavansa todella ominaisuuksia, jotka tuon potkun tekivät
oikeutetuksi.

Kuten sanottu oli hän saanut muistutuksia milloin mistäkin ja
viimeksi — mikä oli ihmeellisintä hänestä — nimensä muuttamisesta.
Johannes Ferdinand oli ennen orastanut tukevan nimen, joka oli hänen
kotipitäjänsä kirkonkirjoissa merkitty jo monessa polvessa Möttöseksi,
ja se tuntui, varsinkin uuteen toimeen päästyä, liiaksi paksulta ja
moukkamaiselta. Joku kunnioitettava kansalainen oli hänelle virnaillut,
ettei hän pääsisi lähempiin suhteisiin naisväen kanssa, jos ei
muuttaisi sukunimeään, Ja Johannes Ferdinand päätti ottaa uudeksi
nimekseen Böljengögelin — lausuttava köökelin — jonka arveli olevan
kylliksi hienon. Tosin hänen isänsä, joka oli ammatiltaan suutari,
kuultuaan pojaltaan nimenmuuttoasian kirosi karkeasti ja käski hänen
mennä hiiteen, mutta poika ajatteli, että kyllä se viha lauhtuu,
jahka hän ottaa rouvan, jolla on yhtä helähtävä nimi kuin hänelläkin.
Muutamilla paikkakunnilla kuitenkin lyhennettiin tuo nimi ja lausuttiin
se mukavuuden vuoksi vain köökeliksi. Eivätkä asianomaisen kiukkuiset
vastalauseet mitään auttaneet.

Hänen toiminta-alueensa oli Savossa. Väsyttyään yhtämittaiseen
suunsoittoon tuhmansekaisten sydänmaan asukkaitten kanssa, oli hän
päättänyt lähteä vahan tuulettamaan itseään pääkaupunkiin ja käveli nyt
kevätiltana väkirikkaimmilla kaduilla miettien nautinnolla asemaansa,
joka salli hänen joskus tehdä tämmöisen huvimatkan sivistyskeskukseen.

— Kas, iltaa, poika. Täälläkös sinäkin olet.

Kantele oli myöskin lähtenyt samanlaiselle matkalle suoraan Kuivalan
kylältä ja tapasi nyt sattumalta Aleksanterilla työtoverinsa.

— Sepä onnellinen sattuma, iloitsi Böljengögel. Minä olenkin tässä
ollut seuraa vailla ja aivan yksin mittaillut katuja, Nythän meidän
sopii tämä ilta olla yhdessä.

— Saman tekevä, virkkoi Kantele, vaikka hänestä tuntuikin tuo yhtyminen
vähän vastenmieliseltä. Böljengögel oli kyllä jokseenkin hyvä
hankintamies mutta hänessä oli jotakin perin naivia, joka kiukutti
Kanteletta. Hän oli ollut äsken toimitusjohtajansa luona saamassa
ohjeita uutta suunnitelmaa varten. Siellä oli ollut puhetta miehestä ja
häntä oli käsketty pitämään Böljengögeliä silmällä.

— Mihin nyt sitten mennään? kysyi Kantele.

— Ajattelin mennä automaattiin syömään. Onko sinulla mitään sitä
vastaan?

— Emmehän sentään automaattiin mene. On täällä pääkaupungissa hienoja
ravintoloitakin. Jos veisin sinut vaikkapa Ala-Kämppiin illalliselle,
arveli Kantele.

— Älä helkkarissa. Se on liian hieno paikka. Mennään johonkin toiseen,
vaikkapa Osmolaan.

— Siin'on mies, joka ei uskalla mennä sinne, jonne muutkin hienot
herrat menevät. Miehellä on niin helähtävän hieno sukunimi ja pelkää
Helsingin ruokapaikkoja.

— No älähän nyt, tyynnytteli Böljengögel. Mennään sitten.

— Mitä pahusta sinun oikeastaan tarvitsi mennä sitä nimeäsi muuttamaan,
kiukutteli Kantele, joka aavisteli, että mies tulisi osittain tämän
nimenmuuttonsa takia saamaan vielä potkut yhtiöstä, ja hän menettäisi
piiristään keskinkertaista paremman hankintamiehen.

— No se vanha nimi oli niin kovin paksu, puolusteli asianomainen.

— Oletko sinä itse sitten kovin hieno, jatkoi Kantele ulottamassaan
äänilajissa. Sinä kävisit muuten miehestä, vaan tuo nimiasia tuottaa
sinulle vielä ikävyyksiä.

— Sitä se on jo minulle tuottanutkin, varsinkin kotiseudulla.
Köökeliksi pakanat haukkuvat.

He tilasivat illallisen Ala-Kämpissä ja kun he parhaiksi olivat
päässeet ruokaan käsiksi, ilmestyi Aapeli Keikaus, Riennon tarkastaja
heidän pöytänsä ääreen kumarrellen hyvätuulisena.

— Iltaa. Herroilla on, nään mä, makea illallinen. Tulin tänne erästä
tuttavaa tapaamaan, mutta kun en häntä tavannut, ei minulla olisi
mitään vastaan, jos sallitte minun istua samaan pöytään.

— Mikä kehno sinut tänne lennätti? ihmetteli Kantele.

— Sama juna joka herrojakin. Olin vilaukselta niinkuin näkevinäni
matkalla, mutta minä olin niin kiireissä liikeasioissa, etten joutanut
kunnioittamaan läsnäolollani herroja. Ja sitäpaitsi minä matkustan aina
kolmannessa luokassa, jota vastoin herrat käyttävät aina toista luokkaa.

Keikaus hymyili leveästi, tilasi illallisen ja istui pöytään. Setä,
kuten häntä virkatoverinsa nimittivät, oli mainiolla tuulella.

— Mitenkäs on herroja lykästänyt nykyään? Kuulin vähän jo siellä
Kuivalan kylällä kulkiessa. Siellähän oli istutettu vakuutusaatetta
oikein miehissä. Ikävä, etten minä joutunut samaan aikaan. Olisin
minäkin tämän vaatimattoman Riennon siemeniä siroitellut. Tein siellä
tosin pari vakuutusta, mutta mitäpä se on siihen nähden mitä herrat...

— Ei kai setä vain peruuttanut meidän vakuutuksiamme? kysyi Kantele.

— Eihän toki semmoista, kun on näin vanha ja vakiintunut mies
kysymyksessä. Poikaklopithan sitä semmoista tekevät.

— Kuuluiko siellä mitään Pörjösestä? kysyi Kantele.

— Kuului olevan Kuivalan kirkonkylässä, kertoi Keikaus. Lähetin sille
sinne toveriksi Tuhkasen. Saavat nyt koetella voimiaan. Tuhkanen on
ainakin sukkelampi suultaan jos jaloiltaankin.

Setä nauroi niin, että vedet tulivat silmiin.

— Se Tuhkanen riiviö onkin jokapaikassa yhtaikaa. Minulle siitä
kehvelistä on ollut haittaa aika tavalla, sanoi Kantele.

— Hyvä hankintamies. Meidän aluemiehistämme parhaita, huomautti Keikaus.

— Meidän olisikin se tuulihattu saatava, virkkoi Kantele.

— Äläpäs, poika. Ei se vain niin ole otettavissa.

— Nostetaan palkkaa, kiusotteli Kantele?

— On sitä rahaa meilläkin, kyllä se poika ei tule teidän armeijaanne.
Mutta mitäs tuosta. Tämä Kökel, anteeksi, Böljengögel taitaa olla
myöskin hyvä hankintamies. Eiköhän heitettäisi pois liikoja nimiä?
Minun nimeni on Aapeli, kolmen a:n kanssa.

— Ehkä minä saan sanoa sedäksi, niinkuin toisetkin. Tämä on suuri
kunnia minulle, virkkoi Böljengögel.

— Niinhän se on, naureksi setä mutta minä en kehtaisi kuunnella
sukunimeäni mainittavan. Se on minusta jotenkuten vastenmielinen.
Sinähän Johannes kuuluit muuttaneen sukunimesi. Valintasi on onnistunut
erinomaisesti, naureksi setä. Keksikääpäs pojat minullekin uusi nimi,
lisäsi hän vilauttaen silmää Kanteleelle.

— Setä varmaankin pilailee nyt, mutta kuitataan kiitollisuudella,
mutisi Böljengögel.

— Vähätpä siitä. Nyt mennään sinulle morsianta katselemaan, sanoi
Keikaus Johannes Ferdinandille. Sanoivat sinun eukkopuuhissa olevan ja
siksi pyydän saada kunnian olla puhemiehenä.

Herrat nousivat ja setä ilakoi edelleen heidän laskeutuessaan kadulle.




VII


Varsala istui mukavasti Sammalkontion yksityisasunnossa ja kuunteli
esimiehensä ohjeita. Leimauksen miehet olivat saaneet kutsun
toimitusjohtajaltaan ja miehissä saapuneet neuvottelemaan. Varsala oli
jotenkuten myöhästynyt ja sai nyt yksityisesti ohjeita miten menetellä
ankarassa kilpailussa.

— Tässä on kunnia kysymyksessä, puhui Sammalkontio. Ja kaikkein
enimmän juuri meidän yhtiömme kunnia, sillä kun meillä oi ole mitään
voimakeinoja käytettävänä, on turvauduttava toisiin keinoihin.
Ymmärrätkö?

— Kyllä, kyllä. Mitäpä minä en ymmärtäisi, virkkoi Varsala.

— Tuo DjefulsundyhtiÖ kyllä aikanaan romahtaa, mutta sitä ennen se
ehtii tehdä pahuksenmoista tuhoa hankintatavoillaan. Meillä on yksi
hyvä ase kilpailussa käytettävänä, ja sen sinä ymmärrät.

— Kyllä ymmärrän.

— Sinun on nyt koottava alueesi asiamiehet ja selitettävä heille vielä
entistä tarkemmin tämä puoli asiassa.

Varsala kuunteli kuivin suin ja hymähteli myöntävästi. Hänestä tuntui
ilta kovin kuivalta, kun ei saanut mitään suun avausta, mutta nämä
yhtiöitten toimitusjohtajat eivät mitään tarjonneet, eivätkä tainneet
monetkaan liioin itse mitään miestä väkevämpää nauttia. Varsalaa jo
kyllästytti ohjeitten paljous. Hänen teki mieli päästä iltaa istumaan
jonkun tuttavan kanssa ja maistamaan lasi uuden alkavan ottelun
kunniaksi. Eipä hänkään toki muistiaan menettänyt iltaistunnoissa,
joku lasi vaan sai vanhat muistot entisiltä ajoilta niin ihanasti
palautumaan.

Vihdoin nousi Sammalkontio, ja Varsala pääsi lähtemään.

— Koettakaa nyt pitää puolianne, virkkoi Sammalkontio hyvästellessään.

— Kyllä, jollei muu auta niin tapella hatistetaan.

— Lyökää vain, kun ette luita riko, nauroi Sammalkontio ovella,

Palatessaan illan istujaisista asuntoonsa hyräili Varsala
voitonriemuisena:

    »Jos vaara uhkaa maatamme
    on eessä työ
    ‒ ‒ ‒
    me vihollisen kaadamme
    ja riemuellen laulamme

ja sovittaessaan avainta lukkoon hieman huonolla menestyksellä

    »Se hetken on työ,
    kun leimaus lyö.»

Loppu katkesi lyhyeen kiroukseen, kun avaimet putosivat kilahtaen
portaille ja niitä täytyi haparoida hämärässä. Alhaalla kadulla
kuului hänen toverinsa, joka oli ollut saattamassa, laulavan järeällä
bassollaan »Koska meillä on joulu, juhla armas lapsien.»

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä istui Varsala junavaunussa paluumatkalla kentälleen
ja kuunteli vaunun unettavaa hytinää. Ulkona lämmitteli toukokuun
aurinko eloon herännyttä luontoa.

Auenneet lehtiummut tuoksuivat ja laululintujen kuoro helisi
kirkkaana kuin hopeakellojen soitto. Matkustajat hyökkäsivät asemilla
hengittämään raikasta ilmaa ja Varsalakin meni muiden mukana.

Palatessaan eräällä asemalla paikalleen tapasi hän hyvinvoivan ja
hyvätuulisen näköisen herrasmiehen, jonka tunnemme Keikauksen hymyä
herättäväksi persoonaksi. Mutta Varsalalla ei ollut aavistustakaan,
että hänen vastapäätään istui kilpailevan yhtiön kunnioitusta herättävä
tarkastaja. Yhtä vähän oli Keikauksella aavistusta matkatoverinsa
ammatista, arvelipahan vain Varsalaa jonkun rusthollin isännäksi.

Kun oli kuljettu jonkun matkaa, kysyi Keikaus matkatoveriltaan.

— Mistä herra on ja minne on matka?

— Savoon on matka, ja siellä on toimikin. Koti on joka talossa.

— Olette siis ehkä jonkun tukkiyhtiön miehiä?

— Olen Leimauksen palveluksessa. Nimeni on Varsala.

— Ahäs, mietti Keikaus. Siinä se nyt on Leimauksen kenraali, josta olen
kuullut puhuttavan, vaan en ikäväkseni ole sattunut ennemmin tapaamaan.
Hän kuuluu hankintamiehilleen sanoneen, että minä olen kehveli, mutta
nytpä minä häntä jutkautan.

— Keikaus, esitteli hän, mutta Varsala ei nähtävästi vaunun jyrinässä
kuullut nimeä oikein.

— Minne on matka? kysyi vuorostaan Varsala.

— Sinne Savoon tästä minäkin. Meillä onkin nähtävästi sama matka.

— Ehkä joku tilanomistaja sieltä? kyseli Varsala.

— Niin, virkkoi Keikaus.

Päästiin puheen alkuun ja huimasti jutut luistivatkin. Kumpainenkin
heistä oli tunnettu juttumestari, ja matka kului hyvin hupaisesti.

Kun jutun aiheet loppuivat alkoi Varsala puhua matkatoverilleen
henkivakuutuksen siunauksesta ottaen elämästä hyvin vaikuttavia
esimerkkejä tueksi väitteilleen.

— Missä yhtiössä olette vakuutettu? kysyi Varsala ohimennen.

— Riennossa, vastasi Keikaus.

— Mitäs jos nyt ottaisitte lisävakuutuksen Leimausyhtiössä. Se tulisi
varmasti edullisemmaksi teille kuin Riennon vakuutus, esitteli Varsala.

— Voisihan olla niinkin, myönnytteli Keikaus, ja Varsala innostui
selittämään perin pohjin yhtiönsä etuja. Ja esityksensä lomassa hän
kosketteli Rientoa tilaisuuteen sopivilla sanoilla.

Hetken vaitiolon perästä kysyi Keikaus.

— Kuka siellä teidän seuduillanne on Riennon tarkastaja?

— Keikaus kuuluu nimensä olevan. Miestä en ole nähnyt, mutta sanovat
hänen olevan erittäin hyvässä ruumiillisessa kunnossa.

— Minkälaisen miehekseen sanovat olevan?

— Melkein tyhjänpäiväisen. Syö ja makaa ja paisuu yhä pyöreämmäksi.
Niin nuo ovat kertoneet. Siellä on muuan Tuhkanen, joka tekee Rientoon
niiden kaikkien edestä vakuutuksia. Mikä lienee hurjapää?

— Kyllä tunnen miehen, sanoi Keikaus.

— No eikö hän olekin aika tuulihattu?

— Paras asiamies koko Riennossa.

       *       *       *       *       *

Muutamalla kotiseudun asemalla laskeutui Keikaus junasta sanoen ensin
lämpimästi hyvästit matkatoverilleen. Hänen poistuttuaan kysyi Varsala
muutamalta mieheltä vaunussa.

— Tunsitteko hänet? Minkä talon isäntä hän oli?

— Eihän se mikä isäntä, virkkoi mies. Keikaus tuo näkyi olevan, Riennon
tarkastaja.

— Mitä? Oliko tuo Riennon tarkastaja?

— Olipa tietenkin. Eikö herra sitä nyt usko.

— Uskon, murahti Varsala, mutta salaisesti hän lähetti parhaimman
voimasanavarastonsa menijän jälkeen.




VIII


Varsala astuksii helteisenä kesäkuun päivänä asiamiehensä, Pekkarisen
Eenokin kanssa Mutkan talon pihaan, jossa talon kolme poikavekaraa
on parhaillaan suorittamassa tappelunäytelmää. Vanhimmalla, joka
nähtävästi on sivuuttanut kahdeksannen ikävuoteissa on jo miehuuden
merkkinä housut, vaan toisilla, häntä nuoremmilla on verhona vain
paidat, jotka ovat taistelun pyörteissä pahasti repeytyneet Nuorin,
viisivuotias Anselmi pitää puoliaan kahta vastaan ja suoriutuu aina
voittajana. Riemuiten pysähtyy Varsala katselemaan poikien nujastusta,
joka hänen mielestään niin verrattomasti kuvaa eri vakuutusyhtiöitten
kilpailua. Varsalan mielestä edustaa Anselmi hänen yhtiötään, ja hän
käy heti tämän puolelle. Eenokki koettaa suhdittaa mukuloita:

— Oletteko siivommalla, kun tuossa nyt vielä ihan herran nenän edessä
tapellaan. Menkää kartanon taakse.

— Anna sinä niiden tapella, virkkoi Varsala, huomautellen Anselmille,
mistä hänen olisi milloinkin tartuttava kiinni kavereihinsa.

— Pure nyt... ka... jo kuristaa... puraise kädestä Ansu... potkaise nyt
takapuoleen... ka... ka... jo höyhentävät... tule pois, tule pois.

Ansu juoksi mahtavan puolustajansa taakse, ja toiset silmäilivät
läähättäen ja kasvoiltaan kiehuvan punaisina, miltä puolelta olisi
paras kaapata Ansu uudelleen kynittäväksi. Ansu röyhisti rintaansa ja
uhkasi.

— Minä kun otan seipään!

— Niin, me otamme seipään, riemuitsi Varsala.

Pojat töllistelivät ihmetellen vierasta, joka kävi niin uhkaavasti
Ansua puoltamaan. Samassa tuli isäntäkin pihaan, ja riitapuolet
hajosivat. Isäntä oli ollut venhettä tervaamassa ja ojensi tervaisen
kätensä vieraille, ensiksi Varsalalle.

— Joko herran käsi tervaantui hätäili Eenokki nähtyään Varsalan
kasvoilla tuskallisen ilmeen hänen irroittaessaan kättään isännän
kädestä.

— Minä haen pesuvettä, ja Eenokki kumarsi herralle mennessään. Isäntä
koetti pyyhkiä kättään housujensa takapuoliin ja kyseli kuulumisia.

— Eipä kuulu muuta kuin, että Pekkarisen ukko kuoli kuukausi sitten
ja minä toin nyt sinne Pekkariseen isännän henkivakuutussumman,
tuhat markkaa. Ukko otti vastahakoisesti vakuutuksen kolme kuukautta
takaperin, ja nyt kävi niin, että rahat tulivat heti yhtiöstä, kun ukko
kuoli.

— Vai niin. Vai tuli siitä Pekkarisen ukosta tuhannen markan nahka,
jurahti isäntä. Sanoivatkin sitä akkansa peitonneen viimeiseltä,
pikemmin nuo rahat saadakseen.

— Se on turhaa puhetta, arveli Varsala. Sattui vain muuten niin hyvään
aikaan se vakuutuksen teko. Sitä kun ei tiedä, milloin se kuolema tulee.

— Eihän sitä tiedä, milloin keikahtaa, arveli isäntä.

Eenokki toi vettä, ja Varsala hankasi tervaa kädestään ja puheli
isännälle.

— Kaippa se isäntäkin nyt tekee vakuutuksen ja samalla kertaa vähän
isomman kuin Pekkarisen isäntä. Tässä kun on isompi talokin ja
varakkaampi.

Mentiin tupaan ja Varsala jatkoi esitystään.

— Ajatelkaahan isäntä lastenne tulevaisuutta ja tehkää nyt heti tuo
vakuutus.

— Eipä se isävainajakaan ajatellut lastensa tulevaisuutta, marisi
isäntä. Se isäukko oli suutarimies, ja paljon oli lapsia. Kun
poikaparvesta vanhin suoritti hyvin ensimäisen tappelunujakan
kyläkunnan poikien kanssa, potkaisi ukko ulos ovesta ja arveli:

— Kyllä jaksat jo henkeäsi elättää, kun jaksat kerran jo tapellakin.
Vuoron perään sitä sitten siirryttiin ukon anturan jälki takapuolissa
maailman hartioille. Minulla tuo on talopahanen, vaan tiukalle se ottaa
eteenpäinmeno.

— Isäntä vain nyt muuten... kyllähän isännällä varoja on vakuutusta
maksaakseen, arveli Varsala.

Emäntä paistoi leipiä ja kysyi;

— Mitä vakuutusta?

Varsala läheni emäntää makeasti hymyillen ja virkkoi:

— Henkivakuutusta tässä on tarjottu isännälle. Kyllähän emäntä sen
asian tärkeyden ymmärtää.

— Eipä se henki pysynyt Pekkarisenkaan ukossa, vaikka olivat
vakuuttaneet, sanoi emäntä.

— Ei se vakuutus olekaan sitä varten, että henki paremmin pysyisi.
Yhtiö vaan korvaa määrätyllä summalla sen vahingon, mikä syntyy
menetetystä hengestä.

— Mikä vahinko siitä tulee, jos vanha kuolee. Kyllä se jo jouti
Pekkarisen ukkokin, arveli emäntä.

Varsala kaiveli nenäänsä ja katseli avuttomana eteensä.

— Ainahan siinä sentään tulee vahinko, kun perheen jäsen kuolee. Ja
sen vahingon ottaa yhtiö korvatakseen, koetti hän selittää. — Tämäkin
Eenokki nyt sai isänsä vakuutussumman, tuhat markkaa.

— Mitä sai? kysyi emäntä heristäen korviaan.

— Saatiin tuhat markkaa henkivakuutusyhtiöltä, kun isä kuoli, sanoi
Eenokki.

— Ettäkö tuhat markkaa niin vaivaisesta ukosta, kiljahti emäntä. Kun se
vainaja ei kuullutkaan enää viimeiseltä ja joka viikko piti hierojan
sitä muokata.

— Niin tuli, vakuutti Eenokki.

— Ja siitä sinä olet hyvilläsi, kun sait isäsi henkirahat, virkkoi
isäntä.

Eenokki puolustautui ja sanoi lopuksi

— Kyllä se nyt on isännän otettava se vakuutus.

— Niinpä ne sanoivat, että vielä se olisi Pekkarisen ukko elänyt, jos
ei ruvennut siihen vakuutukseen, arveli isäntä.

Varsala kaivoi taulukon taskustaan, teki kustannusarvion ukon
vakuutuksesta ja vetosi emännän parempiin tunteisiin tietäen tältä
taholta saavansa kannatusta asialleen.

Emäntä seisoi keskipermannolla, kädet ronkilla, ja näytti miettivän.

— Jaa, kyllä se on tuon ukkorähjän henki vakuutettava. Mutta ei sitä
noin vanhaa miestä kannata vakuuttaa korkeammasta kuin tuhannesta
markasta. Tulisi vain suotta sille yhtiölle suuret maksut, kun se
kuolla kumahtaa, päätti emäntä. Isäntä mulkoili hätäisesti vuoroin
Varsalaa ja emäntäänsä. Tupakkipuru mukkelehti poskesta toiseen.

— Mutta minäpä en anna vakuuttaa itseäni, kivahti ukko.

— Kun minä sanon, että sinut vakuutetaan, niin se on jemtti, eikä
sinulla ole siinä enää suun aukaisemista.

— Minä en pane puumerkkiäni niihin kirjoihin, se nyt on varma, päätti
isäntä ja nousi lähteäkseen, nähtävästi livistääkseen pakoon.

Emäntä huomasi miehensä pakosuunnitelmat ja väistyi uhkaavasti hänen
eteensä — Sinä et astu nyt askelta ennen, kuin ne kirjat on tehty.

Isäntä painui penkille ja näytti miettivän kovaa kohtaloaan ja sitä
minkä aseen saisi käteensä, jos asia kävisi hänelle vielä ahtaammaksi.

Varsala maanitteli isäntää ja kaivoi taskustaan paperit ja, samalla
neuvoen uutta asiamiestä, kirjoitti hakemuksen tehden asiaa koskevat
kysymykset emännälle.

Isäntä istui pökertyneenä penkillä, harkiten kaikkia mahdollisia
keinoja pelastuakseen, ja samalla sitäkin, kuinka kauan saisi istua
putkassa, jos ottaisi uunin nurkasta halon ja sillä pehmitteleisi
aviopuoliskonsa ja vakuutusherrojen päitä.

— Nyt se paperi on valmis, ilmoitti Varsala. Isäntä on nyt niin hyvä ja
panee nimensä alle.

— En kuuna päivänä minä niin hyväksi tule. Juoksen ennemmin vaikka
järveen. Menen vaikka Siperiaan, tenäsi ukko.

— Juokse vain järveen, sitten kun ensin puumerkkisi piirrät, ilakoi
emäntä. Sitä välemmin minä saan rahat nostaa tuosta vakuutuksesta.

— Enpäs juoksekaan, kivahti isäntä?

Pekkarisen Eenokki hiipi isännän viereen istumaan ja koetti isäntää
sohittaa parhaimmalla taidollaan.

— Älä tule, perhana, niin lähelle, taikka isken kalloosi, niin että...
uhkasi isäntä, ja Eenokki katsoi sopivammaksi muuttaa heti olemuksensa
isännän lähettyviltä.

Emäntäkin näytti hieman neuvottomalta. Mutta tuhat markkaa oli
niin viekoittavan suuri summa. Ja hän saisi sen, kun ukon ketarat
keikahtaa, joka tapaus tuntui hänen mielestään olevan jo aivan
varma asia, jo lähimmässä tulevaisuudessa uskoi hän sen tapahtuvan.
Hän päätti koettaa ystävällisen puheen vaikutusta, ja istuen
järkähtämättömältä näyttävän miehensä viereen, virkkoi hän.

— Älä nyt kinaa turhaa tuommoisessa pikkuasiassa. Ennenhän tästä minä
kuolen kuitenkin kuin sinä. Lapsille ne rahat jäävät.

— Etpä sinä pahuus kuole, se on varma. On sinussa henki toki paljon
lujemmassa kuin minussa, päätteli isäntä. Äläkä tule sinäkään niin
lähelle, lisäsi hän silmät vihasta leimuten.

— Kyllä sinä olet koko nauta, pauhaili emäntä. Kun pitääkin ihmisen
olla noin järjettömän, ettei omaa etuaan ymmärrä. Mutta niin kauan
minä sinua piinaan, että panet puumerkkisi paperiin, uhkasi emäntä
ja neuvotteli hiljaa Varsalan kanssa, mihin toimenpiteisiin olisi
ryhdyttävä ukon kanssa. Päätettiin, että Varsala jää Pekkarisen Eenokin
kanssa taloon yöksi ja yhteisvoimin koetetaan taivuttaa ukkoa.

— Ja jos et sinä, ukko, piirrä tuohon paperiin harakan varpaita
tänä iltana, niin saat tuntea, miltä pamppu maistaa, uhkasi emäntä,
ohjatessaan vieraita kamariin.

Mutta isäntä luikki pellolle ja uhkasi hänkin, että kauan saavat häntä
odotella, kun kerran onnistui ehjin nahoin heidän kynsistään pääsemään.




IX


Seuraavana päivänä, joka sattui olemaan sunnuntai, odotteli Mikkolan
emäntä herrojen Pörjösen ja Naukkusen heräämistä öisestä unesta.
Emäntä lämmitteli kahvipannua, joka oli herroja odottamassa keittiön
hellalla. Talon miehet olivat syöneet aamiaisensa ja nukahtaneet
helteiselle pihamaalle ja aittoihin kuluttamaan makealla unella pitkää
sunnuntaipäivää.

Emäntä pui sormea hymy suupielessä karjakko Marille, joka oli keksinyt
vaikuttavan kepposen naisväkeä liiaksi lähenteleville herroille ja
pannut sen renki Kallen kanssa täytäntöön. Asia, joka oli herättänyt
aamulla erittäin hyvän tuulen koko talon perheessä, oli kaikessa
yksinkertaisuudessa seuraava.

Pörjönen oli pyytänyt tytöiltä, että hän kavereineen pääsisi
iltamyöhällä heidän luttiinsa ja saatuaan myöntävän vastauksen samalla
ottanut tarkat tiedot, missä lutissa karjakko Mari nukkui ja missä
talon vanhin tytär Iida, sillä he olivat saaneet herrojen jakamattoman
huomion osaksensa. Mari neuvoi ja herrat lähtivät liikkeelle, kun talon
perhe nukkui iltasaunan jälkeen parhainta untansa. Mari oli neuvonut
Naukkusen Ruota-Rietun, vanhan päiväläisukon luttiin ja Pörjöselle
esitellyt Kiukku-Miinan, vanhan kupparimuorin lutin, jota paitsi hän
oli neuvoteltuaan Kallen kanssa asiasta kulottanut täyden vesikorvon
Ruota-Rietun lutin parveen avonaisen aukon ääreen, josta se oli
tyhjennettävä Pörjösen niskaan silloin, kuin tämä rupeisi herättelemään
Ruota-Rietua.

Herrat avasivat luttien ovet kumpainenkin omalla tahollaan aikoen ensin
laulaa lemmityilleen jonkun kuutamoaarian, vaan jättivät sen tekemättä
peläten ankaran isännän heräämistä.

Pörjönen hiipi sykkivin sydämin istumaan Ruota-Rietun sängyn laidalle
samalla tehden hänelle hartaan tunnustuksen lämpimistä tunteistaan.
Ruota-Rietu nosti partaisen naamansa peitteistä ja päästyään
asiasta selville, harasi takkuista päätään ja päästeli tilaisuuteen
hänen mielestään sopivia voimasanoja. Pörjönen seisoi sanatonna
hämmästyksestä, mutta kun hän oli saanut yläkerrasta täyden vesikorvon
niskaansa, selvisi hänelle tilanne, ja Ruota-Rietun saattamana kimmahti
hän pihalle ja sieltä samaa tietä huoneeseensa.

Naukkunen sai Kiukku-Miinalta yhtä kylmän vastaanoton. Hänen
tehdessään hämärässä lutissa selvää mieltymyksen tunteistaan, ponnahti
Kiukku-Miina vuoteestaan, sivalsi nurkasta silityslaudan ja mittaili
sillä pakenevan Naukkusen selkää, antaen itsestään nimeään vastaavan
kuvan vieraalle. Haukkunen harppaili pitkin askelin pihamaata,
melkein Pörjösen jäljissä, pidellen toisella kädellään päätään,
Ruota-Rietun selvitellessä Kallen kanssa vesikorvon kaatamisasiata,
sillä Ruota-Rietukin oli saanut siitä osansa mitään pahaa aavistamatta
Talon koira heräsi ja haukkui vimmatusti pihamaalla. Isäntä ilmestyi
piharakennuksen rapuille kuulostamaan metelin aihetta. Pirtin
ikkunoihinkin oli ilmestynyt unisia päitä.

Nähtävästi kostoksi yöllisestä kommelluksesta nukkuivat herrat vielä
vaikka kello osoitteli jo yhtätoista ja emännän täytyi lämmitellä heitä
varten kahvipannua.

Varsala oli herännyt aikaisemmin saman päivän aamuna Mutkan talossa
ja tehtyään vielä epätoivoisen yrityksen emännän kanssa isännän
vakuutusasiassa ja saatuaan onnellisen voiton, kiiruhti Pekkarisen
Eenokin kanssa Mikkolaan ja ilmestyi tupaan, jossa isäntä oli lukemassa
postiltaansa.

Varsala oli käynyt jo ennemmin Mikkolassa ja pannut ahtaalle isännän,
joka nyt vilkaisi alta kulmainsa tulijaa ja jatkoi lukemistaan
vastaamatta Varsalan tervehdykseen. Varsala katsoi edullisemmaksi
siirtyä emäntäväen puolelle, jossa hän oli ennestään hyvä tuttava.
Edellisillä käynneillään oli hän osannut voittaa emännän luottamuksen,
ja ilomielin otettiin hänet nytkin vastaan naisten puolella. Kertoipa
emäntä hänelle vieraittensa yöllisen seikkailunkin.

Kohta ilmestyivät talon uniset vieraat keittiöön, jossa vielä Varsala
jutteli hartaasti emännän kanssa. Naukkunen tuli hieman arkaillen
sisään. Hänen korvallisensa oli pöhöttynyt yöllisestä Kiukku-Miinan
iskusta. Karjakko Mari poistui toisesta ovesta, kun herrat astuivat
toisesta sisään. He olivat odottaneet tapaavansa keittiössä ainoastaan
emännän, vaan nähdessään siellä Varsalan hyvätuulisen persoonan,
venähti heiltä naama pitkäksi.

— Hauskaa tavata herroja, joilla lienee mieluisassa muistissa edellinen
yhdessä olo Kuivalan kylällä, aloitteli Varsala kiusoitteluaan.

Djefvulsund'in herrat murahtelivat pahatuulisesti.

— Veli Naukkusta on, näen mä, isketty kalloon. Aivan tuommoisia
mustelmia saatiin ennen, kun käytiin yökulussa, virnaili Varsala. Missä
lienee tämä kohlu saatu?

Emäntä koetti salata nauruaan, mutta Pörjönen huomasi sen ja murahti
kiukkuisena.

— Kas, kun emäntä höröttää kuin vanha ruuna.

— Herrat ovat huonolta tuulelta nähtävästi, naureksi Varsala. Onko
kenttäarmeijassa tehty huonoja liikkeitä?

Pörjönen murahteli vain ja maksoi emännälle, sanoen lähtevänsä.

Kohta, kun Djefvulsund'in herrat olivat lähteneet ja Varsala siirtynyt
tupaan muistuttelemaan isännälle, että kauniista Mikkolan talosta
oli isännän kerran erottava ja siltä varalta pitäisi hänen vakuuttaa
henkensä, ilmestyi Keikauksen leveä olemus tuvan ovelle, ja hänen
olkansa yli kurkoitteli Tuhkasen partainen naama. Riennon miehet olivat
saaneet tietää, että Mikkolassa oli isännälle syntymässä vakuutus,
jonka Varsala aikoi kiepata yhtiöönsä; ja Keikaus päätti Tuhkasen
kanssa lähteä uudistamaan junavaunussa syntynyttä tuttavuuttaan
Varsalan kanssa.

— Hyvää päivää. Täällähän tapaa vanhoja tuttavia. Me olemme nähtävästi
jo ennemmin tavanneet, hymyili Keikaus Varsalalle.

Isäntä jatkoi aamupäivällä aloittamaansa postillan lukemista, tällä
kertaa hiljaa, aina väliin heittäen vieraisiin murhaavan katseen.
Varsala näytti ensin hämmästyvän nähtyään Keikauksen, vaan palauttaen
ryhtinsä virkkoi hän.

— Hauska tavata, »herra tilanomistajaa.» Mitä kuuluu matkoille?

Keikauksen ivan kärki oli taitettu ja huomio kääntyi nyt Tuhkaseen,
joka ryntäsi tupaan kuin tuulispää ja suoraan isännän eteen.

— Nyt isäntä panee pois postillan ja puhutaan vakuutuksista. Meillä on
pääomavakuutuksia, yhteisvakuutuksia, lastenvakuutuksia. Montako lasta
isännällä on? Joko isäntä on vanha? Ei suinkaan tässä talossa ole tehty
vielä yhtään vakuutusta? Missä emäntä on?

Isäntä sulki kirjansa ja nosti sen huolellisesti nurkkalaudalle.
Silmäiltyään herroja hetkisen virkkoi hän ukkosta ennustavalla äänellä.

— Se on nyt herroilla paras aika lähteä tästä talosta. Ja minun tapani
ei ole kahdesti huomauttaa yhdestä asiasta, niin että nyt heti osaatte
korjata luunne täältä.

— Mutta kuulkaahan isäntä, meillä on niin hirmuinen nälkä, koetti
Keikaus rauhoittaa isäntää; mutta nähtyään tämän mustenevan muodon
katsoi hän parhaaksi väistyä ovelle. Varsala oli jo pötkinyt pihamaalle
ja kuunteli siellä myrskyn nousua. Tuhkanen yritteli vielä masentaa
isännän mielenkuohua, vaan löysi kohta olemuksensa tuvan eteisestä.
Hattu oli häneltä tipahtanut tupaan, mutta isäntä pani oven hakaan
ja poistui tuvan kautta toisiin huoneisiin, ja Tuhkanen sai hetken
ruikuteltuaan hattuaan kanan varkaana lähteä astumaan toisten herrojen
jälkeen.




X


Nakkilan kaupungin seurahuoneelle on järjestetty Djefvulsund'in
asiamiesjuhlat. Koko huoneisto on varattu niitä varten, ja kaupungin
arkkitehti Hinkkinen on kaunistellut huoneet makunsa mukaisesti. Kautta
maan on lähetetty herroille tarkastajille, matkatarkastajille ja
asiamiehille ystävällinen pyyntö saapua läsnäolollaan kunnioittamaan
juhlaa. Ja suurin osa heistä on saapunut, vapaata matkaa ja ylöspitoa
vastaan.

Juhla on alkanut, ja seurahuoneen joka sopukka on ahdinkoon
asti täynnä juhlavieraita. Aluksi kaupungin soittokunta esittää
tervetuliaismarssin, ja sen jälkeen käydään tutkimaan kyökkimestarin
keittotaidon salaisuuksia. Piiripäälliköt kehoittelevat ottamaan vankan
pohjan siltä varalta, että maljojen maisteleminen sattuisi jatkumaan
tavallista myöhempään seuraavaan päivään.

Yhtiön toimitusjohtaja Hösting istuu suuren salin keskipalkoilla, erään
pöydän päässä kukitettuna. Hänelle satelee tervehdyksiä ja onnitteluja
yhtämittaa, ja hän vastaa imelästi hymyillen ja kohottaen viinimaljaa.

— Kippis, mina bästa herrat.

Aloitetaan juhlapuheitten sarja, ja ensimäisenä puhuvat piiripäälliköt
huomauttaen jokainen siitä kunniasta ja onnesta, että saavat palvella
Djefvulsundyhtiötä, joka on vallannut yhdellä iskulla kansan kaikki
kerrokset. Samaa toteavat matkatarkastajat kertoillen onnistuneista
kilpataisteluistaan kentällä ja kuvaillen, miten he ovat kylvettäneet
toisten yhtiöitten hankintamiehiä.

Ohimennen on huomattava, että juhlavieraiden joukossa ovat myöskin
Nakkilan kaupungin virkailijat ja muut huomattavimmat henkilöt
poliisi Pirjoseen asti, jotka heille osoitetun huomaavaisuuden
johdosta päättävät nyt yhteisesti kaikesta voimastaan kannattaa
Djefvulsundyhtiötä.

Juhla oli saanut äänekkään ja suurpiirteisen luonteen seuraavan päivän
alkutunneilla.

Suuressa salissa istuu Hösting entisellä paikallaan kädessään
viinimalja, johon käyvät kilistämässä kaikki ne, joitten alaraajat
vielä jonkun verran pitävät yllä omistajansa painoa. Toisella kädellään
haparoi Hösting ympärilleen ja tavottaessaan jonkun sattumalta
ohi kulkevan juhlavieraan vaatii hän tämän kumoamaan kanssaan
punaviinimaljan, sopertaen.

— Ännu en skål, mina herrar.

Yksityishuoneista kuuluu tilapaisköörien luja tahti, jota voimakkaasti
säestää kengänanturain ja tuolinjalkojen sääntöperäinen isku
permantoon. Hätääntynyt vahtimestari juoksee huoneesta toiseen
rauhoitellen tappelunhaluisia vieraita ja sulkien ikkunoita, joita
juhlijat aukovat nauttiakseen raittiista yöilmasta vähääkään
ajattelematta Nakkilan kaupungin asukkaiden häiriytyvää yörauhaa.
Oli annettu nimenomainen määräys, että ketään ei saanut heittää
ulos, vaikkapa asianomaisen olemus olisikin joutunut juhlahumussa
epäjärjestykseen. Ja tämän määräyksen turvissa nukkui kaikkialla
käytävissä ja portaissa sekaisin »resinspektooreja», ja tavallisia
kenttämiehiä. Olipa joukossa joku Djefvulsundin korkeampikin virkamies.
Vahtimestari puristeli nyrkkejään, joilla nähtävästi olisi voinut
taittaa niskat vaikka härältä, ja aikoi käydä käsiksi nukahtaneisiin,
vaan muistaen Höstingin ankaran määräyksen ja hänen lupaamansa
kunnialliset juomarahat, jätti hän heidät rauhaan.

Tuhkanen oli sattunut Nakkilaan samoihin aikoihin ja kuultuaan
suurenmoisesta juhlasta, päätti hänkin vaikkapa olikin toisen yhtiön
asiamies, saada osansa kestityksestä. Varovaisesti pujottelihe hän ylös
seurahuoneen rappuja, ettei herättäisi niillä pitkin ja poikki nukkuvia
juhlavieraita, ja esitteli itsensä vahtimestarille Djefvulsund'in
asiamiesehdokkaana. Vahtimestari viittasi hänet jonkun pöydän ääressä
torkkuvan tarkastajan luokse, jolle hän esitti asiansa. Tämä viittasi
vuorostaan Tuhkaselle pöytää, jossa oli koskemattomia boolimaljoja ja
sampanjapuolikkaita ja Tuhkasen sydän löi muutamia kertoja liikaa hänen
istuessaan pöydän ääreen.

Nakkilan varhain heräävät asukkaat olivat saaneet tietää, että juhlat
jatkuivat asianomaisten nukkuessa seiniä ja pöytiä vasten, ja päättivät
hekin käyttää harvinaista tilaisuutta hyväkseen pistäytymällä ottamassa
aamu tuikun Djefvulsundin kustannuksella, samalla tehden kunnioittavia
kumarruksia vahtimestarille, joka ei välittänyt enää juhlavieraitten
laadusta. Ensimäisen tuikun kävi ottamassa ajuri Illikainen, Nakkilan
uskaliain mies, ja hän levitti viestin kaupungille ilmaisesta
kestityksestä, jota Nakkilaiset päättivät kiitollisuudella käyttää
hyväkseen.

Nakkilan viskaali oli myöskin nukahtanut seurahuoneen portaille, ja
kun hänen sekä kaupunkilaisten välit olivat alituiseen hyvin kireät,
sai hän siinä nukkuessaan potkun Nakkilan sisukkaimmilta miehiltä,
jotka kävivät ilmaisessa aamukestityksessä. Vihdon hänet pelasti
kaupunkilaisten jatkuvista mielenosoituksista hänen vaimonsa. Aamulla
herätessään oli tämä huomannut miehensä olevan poissa ja arvaten hänen
viipyvän vielä Djefvulsund'in kesteissä oli hän päättänyt mennä, kuten
monasti ennenkin noutamaan hänet kotiin. Viskaali kuorsasi portailla,
ja vaimon viha leimahti korkeimpaan asteeseen. Ottaen aviotaan tukasta
veti hän hänet kolisten portaita alas, ja ajuri Illikaisen avulla
nostettiin nyt arvoisan viskaalin väsynyt olemus rattaille. Siihen
hänet kyllästynyt vaimo saalillansa peitti jättäen loppusuorituksen
ajuri Illikaisen tehtäväksi.

Viskaalin aviopuolisoa kohtasi kauhistava näky yläkerran saleissa,
mistä hän meni hakemaan miehensä hattua ja päällystakkia. Pitkin seiniä
nukkui juhlavieraita seisoaltaan ja pitkin sekä poikin permannolla.
Hösting oli nukkunut pöytää vasten puristaen lujasti toisella kädellään
punaviinimaljaa. Yöllinen kuorolaulu, joka oli niin mahtavasti kaikunut
yli kaupungin, oli muuttunut yhtä äänekkääksi kuorsaukseksi.

Tuhkanen, saatuaan osansa kestityksestä, kiitteli vahtimestaria ja
kysyi.

— Mitä luulette tämän juhlan tulevan maksamaan?

— On vähän vaikeaa sanoa. Luultavasti hyvän joukon yli kaksikymmentä
tuhatta.

Tuhkanen kiitti tiedosta ja laskeutui kadulle, johon vielä kuului
voimakkaat kuorsaukset yläkerrasta.




XI


Honka yhtiön miehet eivät joutaneet huvittelemaan enää pääkaupungissa.
Päivä sen jälkeen, kun tapahtui Varsalan ja Keikauksen tutustuminen
junavaunussa, lähtivät Kantele ja Böljengögel vaeltamaan suoraan
Kuivalan kylälle, aikoen panna hankintakoneistonsa siellä entistä
tuimempaan käyntiin. Kana-ahon majatalonkin emäntä oli saanut
olla vakuutusherroilta rauhassa kokonaisen viikon ja juuri, kun
hän ihmetteli, että mihin ne kaikki ovat hävinneet, hurahti kyyti
pihaan ja rattailta laskeutui Kantele mukanaan kaksi asiamiestä,
joista toinen oli vasta leivottu harjoittelija ja toinen kyläkunnan
kansakoulunopettaja. Isäntä huomasi tulijat pellolla ja oikaisi suoraa
päätä metsään riemuiten pelastumisestaan, mutta emäntä, joka katseli
tuvan ikkunasta tulijoita, murahteli.

— Nyt niitä taas tuli kokonainen lauma. Ja nyt ne ovat saaneet jo tuon
opettaja Römppäsenkin mukaansa. Kahviako nuo nyt ensin tahtonevat vai
ruokaa.

Saatuaan tietää, että isäntä ei ole kotona, pyörsivät herrat kohta
Hameahoon, johon sanan herrojen tulosta oli ehtinyt viedä räätäli
Kinnusen eukko.

— Vai jo taas tulevat, virkkoi Hameahon emäntä. Mene sinä ukko vaikka
tuonne puuvajaan piiloon, minä nousen uunille.

Ja emäntä neuvoi kuusivuotiasta Jesperiä.

— Jos herrat kysyvät, missä on emäntä, niin älä sano tietäväsi. Jos
taas isääsi tiedustelevat, niin sano, että meni kylään.

— Kyllä minä sanon, lupasi Jesper.

Emäntä kapusi uunin päälle ja jäi odottamaan vieraitten saapumista.
Herrat tulivatkin ja jotain jutellen istuksivat tuvan penkillä.

— Missähän tämän talon asukkaat lienevät, kun ei näy ketään, arveli
Kantele.

— Kyllähän tulevat, kunhan odotellaan. Saattavat olla ulkona, arveli
asiamieskokelas Jesperi teippuroi tuvan permannolla ja katseli
uteliaana vieraita.

— Kuulehan Jesper, missä äitisi on, kysyi opettaja Römppänen.

— En minä sano, virkkoi poika.

— Ka, miks'et? Sano vain, niin saat makeisia, kehoitteli Kantele.

— Se nousi uunin päälle ja kielsi sanomasta, ilmoitti poika nähtyään
makeispussin Kanteleella.

— No missä isäsi on? kyseli opettaja.

— Äiti käski sen menemään puuliiteriin, tiesi poika ja sai makeispussin.

— Menehän nyt sanomaan äidillesi, että vieraat tahtoisivat kahvia,
kehoitteli Kantele.

Poika kapusi uunin päälle ja kuului siellä tönivän äitiään, joka
ankaralla mutinalla teki vastalauseen poikansa puuhille.

Opettaja Römppänen meni puuliiteriin, josta löysi isännän halkopinojen
välistä.

— Päivää isäntä, nyt minäkin olen jo vakuutusasiamies. Ja nyt me teemme
teille vakuutuksen Honkayhtiössä. Se nyt on sentään maailman paras
yhtiö. Onhan siitä takeena isännälle sekin, että minä olen suostunut
rupeamaan asiamieheksi.

— Eihän niitä vakuutuksia kannata tehdä näin huonona aikana, arveli
isäntä kömpiessään ulos halkovajasta.

— Vai huono aika. Isännällä on ruis kuin seinä tuossa pellossa ja
viitsii puhua huonosta ajasta. Jos me vakuuttaisimmekin tuon emännän.
Sen kun kuuluu olevan suvussa keuhkotautia, niin jos vielä iskee
häneenkin. Silloin saa isäntä nostaa isot rahat, laulella ja syljeksiä
kattoon. Mitenkäs vanha se emäntä nyt onkaan?

— Johan se puolivälissä viidettäkymmentä.

— Nuorihan se vielä onkin. Halvaksi se tulee isännälle. Ja vielä
veroäyriäkin teiltä alentavat tulevana talvena, kun nyt tehdään se
vakuutus, puheli Römppänen.

— Elähän... eikö ne silloin paremmin liene nostamassa veroja, arveli
isäntä raappien niskaansa.

— Tuomaalankin isännältä alensivat kunnallisveroja heti, kun
emännälleen otti viidentuhannen vakuutuksen, tiesi opettaja.

— Ottiko Tuomaalainen vakuutuksen eukolleen? heristyi ukko. Hameahon ja
Tuomaalan isäntien välit olivat kerran katkenneet, kun Tuomaalainen sai
syysnuotalla enemmän kaloja kuin Hameaholainen, ja siitä lähtien oli
heidän välillään kahnausta riittänyt. Kun toinen hankki jonkun uuden
maanviljelyskoneen, koetti toinen saada heti kahta vertaa paremman.
Hameahossa oli äsken rakennettu uudenaikainen rakennus. Tuomaalainen
repi heti rikki kartanonsa ja teetti uutta varten kaupungissa
piirustukset. Kuultuaan, että Tuomaalainen on vakuuttanut eukkonsa
viidestä tuhannesta, päätti hän heti vakuuttaa emäntänsä kymmenestä.

Kuultuaan isännän aikomuksen loikkasi Römppänen tupaan ja kiljasi
Kanteleelle.

— Tänne ne paperisi. Minulla on kymmenentuhannen vakuutus.

Römppänen loikkasi paperineen isännän jälkeen ja hakemus kirjoitettiin
kamarissa.

— Minä näin jo tähän taloon tullessani, että tässä on isäntä semmoinen,
jonka askeleista talo kostuu. Ja onhan tämä muutenkin maan kuulu talo,
ylisteli Kantele.

Isäntä kyhnytteli yhä korvallistaan.

— Kyllä siitä nyt menee paljon rahaa, mutta eipä ole Tuomaalan ukolla
kymmenen tuhannen vakuutusta.

— Ei ole koko Kuivalan kylällä, todisti Kantele.

— Mutta sota tästä voi nousta, kun eukko saa tietää. Lienee parasta,
että emme nyt hänelle puhu mitään. Se on semmoinen eukko, että repii
silmät päästä, kun niikseen sattuu, arveli isäntä.

— Jospa me miehissä kuitenkin paremmin suoriutuisimme kohtauksesta,
arveli Römppänen.

— Kyllä minä sille yksinkin...

Polteltiin ja suunniteltiin uusia vakuutuksia. Isäntä tiesi kertoa,
että Mäkäräisessä olivat Djefvulsund yhtiön miehet vakuuttaneet melkein
koko talon perheen.

Kanteleen muoto musteni,

— Heidän on nähtävästi mentävä sinne ja peruutettava ne vakuutukset
Ihmisiä täytyy pelastaa tuon kirotun yhtiön kynsistä. Täällä on taas
varmaankin liikkunut se Pörjönen?

— Oli kulkenut viime viikolla ja kehunut saavansa joka päivä
vakuutuksia, kertoi isäntä.

Herroille tuli kiire lähtö. Kantele oli jättänyt pyöränsä edellisellä
käynnillään Kana-ahoon ja päätettiin, että Römppänen ja Suhonen, uusi
asiamieskokelas, hankkisivat omat pyöränsä ja kolmisin pyörittäisiin
Mäkäräiseen, jonne oli Kana-ahosta kymmenen kilometriä.

       *       *       *       *       *

Riento yhtiön herrat, Keikaus ja Tuhkanen olivat myöskin kuulleet
Kuivalan laitakulmalla Mäkäräisen vakuutuksista ja päättivät hekin
lähteä pelastamaan Mäkäräisen perhettä Rientoyhtiöön hetkistä ennen
kuin Kantele miehineen puuhaili lähtöä Kana-ahon pihamaalla. Keikaus
oli lähtenyt tälle matkalle pyörällään ja Tuhkanen, jonka ratsu oli
sattumalta jäänyt toiselle paikkakunnalle, päätti seurata herraansa
juoksemalla.

Pyörittyään puolimatkaa istui Keikaus maantien varteen lepäämään.
Tuhkanen oli kävellessään tehnyt vain joskus kolmiloikkauksia ja
pysynyt sillä neuvoin Keikauksen kintereillä. Ilma oli hiostavan
lämmin ja taivaalle näytti keräytyvän ukkospilviä. Jossakin kaukana jo
jymähtelikin ja hiljainen tuulen henki alkoi huojuttaa puiden latvoja.

— Tulee sade, virkkoi Keikaus huohottaen.

— Tulee ukonjyry, todisti Tuhkanen.

— Kun tästä pääsisi Mäkäräiseen, ennen kuin rupeaa satamaan, huokasi
Keikaus.

— Jokohan tuo kovin minua juoksuttaa? arveli Tuhkanen.

Samassa tuli tien mutkasta näkyviin kolme pyöräilijää, jotka hatut
taskuun painettuina polkivat kuin vihan vimmassa eteenpäin, jättäen
jälkeensä Keikauksen kavereineen.

— Tunsitko, keitä olivat? kysyi Keikaus.

— Kantele aseenkantajineen, virkkoi Tuhkanen lähtien loikkimaan heidän
jälkeensä, ja virkkaen mennessään.

— Menevät varmaankin Mäkäräiseen peruuttamaan.

Keikaukselle tuli hätä käteen, ja hän kapusi pyöränsä selkään lähtien
painamaan menijöitten jälkeen. Ukkospilvi oli noussut. Jyrähteli ja
satoi. Keikaus pani kaiken tarmonsa liikkeelle ja tavoitti Kanteleen
joukkueineen. Tuhkanen oli muuttanut loikkauksensa juoksuksi ja
pysytteli nyt verrattain helposti pyöräilijöitten jälessä.

Mäkäräisen piika oli lähtenyt lehmiä hakemaan. Huomatessaan
rajuilman nousevan meni hän latoon, joka oli maantien vieressä. Kun
herrat ajoivat ohi avopäin ja vettä valuvin vaattein, säikähti hän
pahanpäiväisesti ja sylkäisi.

— Pthyi... taisi olla ihan vihtahousun joukkoa.

Mäkäräisen pihaan päästessään huohottivat pyöräilijät ja katselivat
toistensa vettä valuvia vaatteita.

— Helkkuna, kun tuli kuuma, ähki Keikaus.

— Lempoako te meitä jälestä ajoitte, kivahti Kantele.

— Tepä meitä jälestä ajoitte, virkkoi siihen Tuhkanen, joka vähän
myöhästyneenä hölkkäsi nyt pihaan.

— Setä taitaa kiertääkin meidän jälkiä, lausui Kantele pahatuulisesti.

Keikaus hymyili leveästi.

— Mikä pahuus se tosiaankin satuttaa meidät samoille kylille!
Kuulin, että Djefvulsund'in miehet ovat täällä liikkuneet, ja läksin
haistelemaan heidän jälkiään, ja nyt taisi herrat olla jo ennemmin
täällä samoilla asioilla.

Mentiin tupaan, jossa isäntä vuoleksi haravan varsia. Tuhkanen työntyi
eellimmäisenä ovesta ja kävi heti käsiksi asiaan.

— Pääomavakuutuksia, opintovakuutuksia, korkovakuutuksia. Riento
tarjoaa parhaimmat ehdot ja halvimmat vakuutusmaksut, ja vahingon
korvaukset suoritetaan heti. Mutta isäntähän kuuluu vakuuttaneen jo
perheensä Djefvulsund'issa, maailman huonoimmassa yhtiössä, ja me
tulimme teitä pelastamaan sen yhtiön kynsistä. Tässä on nyt Riennon
ja Honkayhtiön miehiä. Vakuuttakaa toisessa tai toisessa perheenne ja
jättäkää hiiteen nuo Djefvulsund'in vakuutukset.

Isäntä istui kuin ukkosen lyömänä. Miehiä tulee tupa täyteen, yksi
heistä alkaa saarnata ja tehdä kiivaita kädenliikkeitä aivan hänen
nenänsä alla. Kotvan kuluttua hän vasta kykeni avaamaan partaisen
suunsa.

— Niinpä nuo tulivat vakuutetuiksi... suotta aikojaan rupesin heidän
narrikseen.

Kantelekin käy nyt todistamaan, että nenästä on vedetty isäntä parkaa
ja parasta on muuttaa vakuutukset toiseen yhtiöön.

— Enpä minä heistä... kun se kerran niin on, arveli isäntä, koettaen
salata kiukkuaan.

Tahkottiin siinä miehissä isäntää muutama tunti, vaan tuloksetta.
Tuhkanen teki viimeisen yrityksen.

— Ottakaa hyvä isäntä nyt edes pikku vakuutus. Me näimme semmoisen
kauhean vaivankin tänne tullessa. Ikävä olisi tyhjin käsin lähteä.

Isännän sisu kuohahti. Silmät kävivät punaisiksi ja leuka väpätti.

— En ota, en ota, en, en, en, en. Menkää tuhannen tervoihin
vakuutuksinenne. Vieköön teidät hiisi siitä aivan siinä
silmänräpäyksessä.

Tuli hiljaisuus.

Herrat vain sipisivät hiljakseen. Ensimäisenä nousi Kantele
lähteäkseen. Hetkisen perästä jo seurasivat toisetkin hänen perässään.




XII


Uuden henkivakuutusyhtiön osakkaat on kutsuttu yhtiökokoukseen Fennian
yksityishuoneeseen. Erik Julius Ristalli, puuhan alkuunpanija, on
puhunut vastikään selvittäen osakkaille uuden yhtiön periaatteita
ja mallisääntöjä. Hän on puhunut pitkälti ja vakuuttavasti ja
asiantuntijana vakuutusalalla on kyennyt tuomaan esiin ne puutteet
toisissa vakuutusyhtiöissä, joita poistamaan uusi yhtiö on aiottu.

Tupakansavun seasta näkyy kiihtyneitä naamoja ja kädenliikkeitä. Asia
on vakava rahakysymys ja epäilyksiä uuden yhtiön pystyssä pysymisestä
yhä ilmenee. Jatketaan kokousta, ja puheenvuoron saa rusthollari
Kekäle, jolla on suurin määrä osakkeita koemerkinnässä.

— Ennen kuin me päätämme yhtiön perustettavaksi, täytyy meidän
suunnilleen tietää, kuinka paljon osakepääomasta menee yhtiön
perustamiskustannuksiin ja alkuhankintaan, kuinka paljon hankinta
tulee maksamaan sekä kuinka paljon mahdollisesti saadaan vakuutuksia
ensimäisenä vuosineljänneksenä. Tähän antanee varman vastauksen herra
Ristalli, jota yleisesti pidettänee varmana asiantuntijana ja johon
luottaen minäkin olen tähän liikeyritykseen ryhtynyt, ehken liiankin
suurella panoksella.

Ristalli kiittää luottamuksesta ja tekee selkoa suunnitelmistaan, jotka
näyttävät erittäin hyvin ja varmasti harkituilta. Jos suunnitelma
toteutuu hänen laskujensa mukaan kaikessa laajuudessaan, niin
ainoastaan muutama vuosi, ja perustamiskustannukset ovat poistetut
Sitten kun tarpeelliset poistot on tehty, alkaa voittoa tulla, niin
että hurisee.

Ristalli on keksinyt oivallisen hankintasuunnitelman, Otetaan
ainoastaan muutamia miehiä kiinteällä palkalla järjestämään hankintaa
ja matka-asiamiehille, jotka saavat kantaa päivän kuorman ja helteen,
luvataan korkea provisiooni ja maksetaan se sitten kun hankittu
vakuutus on lunastettu. Mitään vakituista palkkaa ei maksata. Se olisi
turhaa varojen tuhlausta ja edistäisi vain laiskuutta asiamiehissä.
Maksetaan matka-asiamiehille vain hyvät provisioonit, ja minä olen
varma, että miehiä on valmiina tuhansittain palvelukseemme Suomen
saloille. Jos he tekevät huonoa työtä, rangaistaan heitä siitä
vetämällä osa peruutettujen vakuutusten provisioonista takaisin heidän
vastaisesta hankintasaannostaan. Näin ollen ei meille tule hankinta
maksamaan paljon mitään. Eikö tämä ole oivallinen suunnitelma. Vai mitä
sanotte, hyvät herrat?

— Tämmöisiä hankintatapaa eivät ole vielä toiset yhtiöt osanneet keksiä
— jatkoi puhuja — vaan minäpä sen keksin, ja jos tämä keksintö olisi
toisen laatuinen, hakisin varmasti sille patentin.

Puhuja lopetti ja painui istumaan. Oli hetkisen hiljaisuus. Vihdoin
nousi rusthollari Kekäle ja virkkoi.

— Kun asia on kerran niin, että siitä yhtiöstä semmoinen kultamylly
tulee, niin se perustetaan. Herra Ristalli on mainio keksijä alallaan.

— Ovatko siis kaikki herrat samaa mieltä kuin edellinen puhuja, kysyi
puheenjohtaja.

— Olemme, olemme, kuului kuin yhdestä suusta.

— Perustetaan yhtiö ja näytetään niille... Hallintoneuvosto uudelle
yhtiölle valittiin ja alettiin keskustella sen nimestä.

— Mikähän olisi iskevin? lausui eräs.

— Minulla olisi sopiva nimi tiedossa, virkkoi Kekäle.

— Mikä se on? kysyttiin uteliaana.

— Tähti. Meillä on Honkayhtiö, Riento ja Leimaus. Mutta kaikkien niiden
ylitse tämä tähtenä loistaisi. Ajatus ei ole hullumpi, vai mitä hyvät
herrat?

Katseltiin maahan. Yhtiön suurin osakas oli tehnyt hieman
yksinkertaisen nimiehdotuksen.

Ristalli pyysi puheenvuoroa.

Hyvät herrat. Kun tuo meidän uusi yhtiömme tulee heti kiivaan kilpailun
tuleen, pitäisi yhtiön nimenkin jo olla jonkunmoinen kestävyyden
symbooli. Ehdotan nimeksi Närettä, sillä se on suonien puulajeista
sitkein. Se taipuu, mutta ei taitu.

Nimiehdotus hyväksyttiin ja päätettiin hankintakoneisto panna
käyntiin heti, kun asiat saadaan vähän valmiimmiksi. Herrat hieroivat
tyytyväisinä käsiään. Uusi sampo oli keksitty, ja se tulisi jauhamaan
kultaa perustajiensa taskuihin.




XIII


Nakkilan kaupunkiin on järjestetty Riennon asiamieskokous, ja
kenttämiehet ovat mieslukuisina saapuneet tekemään selkoa työstään
sekä samalla saamaan uusia ohjeita entisten kilpailijoiden ja vasta
perustetun Näreen varalta. Yhtiön tarkastaja Kaljanheimo on pitänyt
pitkän puheen joka loppuu seuraaviin ponsiin:

 1) Riennon herrat matka-asiamiehet älkööt kolmen kuukauden aikana
 nukkuko muuta kuin neljä tuntia vuorokaudessa. Lopusta ajasta on
 käytettävä kymmenen tuntia hartiavoimaiseen hankintatyöhön, kolme
 tuntia syömiseen ja juomiseen, kaksi tuntia tarvittaessa nyrkkeilyyn
 toisten yhtiöitten miesten, varsinkin Djefvulsund'in herrojen kanssa,
 ja loppuaika sydänmailla kinttupolkujen tavaamiseen.

 2) Näreen, uuden yhtiön matka-asiamiehiä ja tarkastajia on kohdeltava
 kovakouraisesti.

 3) Paikallisasiamiehet täytyy saada, jos ei muuten niin patukan avulla
 liikkeelle.

Puheessa oli totta toinen puoli, vaikka ponsien tekijä koettikin hieman
hermostuneesti hymyillä.

Kokouksessa vaihdetut mielipiteet olivat ylimalkaan hyvin kiihkoisia.
Näre oli jo aloittanut hankintansa ja, kun kaikki uusi aina ihmisiä
viehättää, päässyt myös hyvään alkuun. Tämän lisäksi oli Djefvulsund
kenttäarmeijaansa yhä vain laajentanut, niin että miehiä oli yksi joka
kyläkunnassa. Honkayhtiöllä ja Leimauksella oli omat salaiset keinonsa,
jotka näyttivät hyvin tehoavan. Ei siis ihme, jos Riennon herrat
pyyhkivät hikeä otsaltaan ja katselivat permantoon miettien, mikä
auttaisi.

       *       *       *       *       *

Nakkilaan oli sattunut samaan aikaan Leimauksen tarkastajien ja
matka-asiamiesten kokous. Siellä pohdittiin väliajoilla, miten
saataisiin Riennon kokouksessa tehdyistä suunnitelmista urkituksi
tietoja. Riennon miehet olivat joskus onnistuneet saamaan tietoja
Leimauksen kokouksista, ja nyt sopisi maksaa samalla mitalla. Varsala
neuvotteli Tuhkasen kanssa joka oli muuttanut Leimaukseen, ja kaikkien
riemuksi lupasi Tuhkanen lähteä vakoilemaan.

— Jos kukaan, niin sinä onnistut, virkkoi Varsala ja taputteli miestä
olalle.

Tuhkanen oli päättänyt uhrata tuuhean leuka- ja poskipartansa
asian hyväksi. Hän meni parturiin, ja sieltä aivan tuntemattomaksi
muuttuneena Nakkilan seurahuoneelle, jossa Riennon kokousta pidettiin.
Täällä hän pyysi saada puhutella Keikausta.

— Mitä teillä olisi asiaa, kysyi Keikaus Tuhkaselta, jota hän ei voinut
aavistaakaan entiseksi hankintatoveriksi.

— Otetaanko Rientoon uusia asiamiehiä? kysyi Tuhkanen koettaen tekeytyä
hieman typerän näköiseksi.

— Mistä te olette?

— Kuivalan kylästä. Olen siellä nähnyt joskus herran ja olen aikonut
pyrkiä jo ennemmin asiamieheksi, minä kun siihen toimeen voisin olla
sopiva.

— Mikä teidän nimenne on? kyseli yhä Keikaus.

Tuhkasen nenä kävi punaiseksi.

— Jokohan tuo ottaa kohta rokinmitat minusta, ajatteli hän, mutta
selviytyi kumminkin pian pulasta.

— Romppanen, Aapeli Romppanen on minun nimeni, virkkoi Tuhkanen
tekeytyen juhlallisen näköiseksi.

— Vai Aapeli... minunkin nimeni on Aapeli. Me olemmekin kaimakset,
Kyllä me otamme teidät asiamieheksi. Käykää sisään.

Tuhkanen tunsi hieman tukalaksi olonsa, vaikka selviytyikin hyvästi
Keikauksesta. Voisiko ehkä joku toinen tuntea hänen alkuperäisen
persoonansa. Silloin olisi hän auttamattomasti kiipelissä. Uutta
asiamiestä kestittiin ja hänelle toivoteltiin hyvää menestystä, eikä
kukaan entisistä tuttavista aavistanut, että Romppasen housuissa kävi
vanha Tuhkanen. Keikaus tuli uudelleen hänen kanssaan juttelemaan.

— Saatte nyt vain heti aloittaa hankintatyön siellä kotikylässänne.
Siellä on muuan Tuhkanen, joka oli meillä ennen matka-asiamiehenä,
vaan joka oli niin kavala, että lyöttäytyi Leimauksen mieheksi. Hän on
semmoinen mies, joka nuuskii joka nurkan ja on aina siellä, missä häntä
vähimmän tarvittaisiin. Mies teki meille aikoinaan paljon vakuutuksia,
ja nyt hän kuuluu niitä peruuttelevan ja vakuuttavan uudelleen
Leimauksessa.

— Kyllä tunnen miehen, virkkoi Tuhkanen.

— Eikö olekin hävytön mies, kun kehtaa semmoista peliä harjoittaa.

— On kylläkin, myönsi Tuhkanen ja mietti. — Mitähän tuo sanoisi, jos
tietäisi tämän kepposen. Voisi tästä pian löytää itsensä pahasti
rusikoituna kadulta. Kutti parahiksi! Muille matka-asiamiehille
nostivat palkkaa ja luulivat minun muka juoksevan entisestä. Tuo mies
tuossa on aina kehunut, ettei kukaan uskalla tehdä hänelle mitään
kolttosia, vaan tässä on nyt poika, joka uskaltaa. Kun tämä tulee
tiedoksi, on selkäsauna hyvin mahdollinen, vaan sen kuurin hän on
tottunut vakuutusmiehenä hymyillen läpäisemään.

Riennon kokousta jatkettiin ja Tuhkanen tunsi jo olevansa kuin
kotonaan. Kuivalan kulmakunnan asiamiehet esittelivät ystävyyttä ja
lupasivat auttaa miestä pääsemään hyvään alkuun hankinnassa.

Kokouksen loputtua palasi Tuhkanen omiensa joukkoon, jotka eivät häntä
kuitenkaan tunteneet.

— Kukas te olette? kyseli Varsala ja mittaili miestä kiukkuisilla
katseillaan kiireestä kantapäähän.

— Olenpahan vain maankiertäjä, joka haluaisin tulla Leimauksen
asiamieheksi, virkkoi Tuhkanen naureksien.

— Meillä ei oteta maankiertäjiä asiamiehiksi, sanoi Varsala jyrkästi. —
Menkää matkoihinne.

— Enpä minä, pahuus vie, niin lähdekään, virkkoi Tuhkanen ja kävi
istumaan sytytellen savuketta. Vai niin te vakoojianne kohtelette.

— Mitä? sehän on totta tosiaan Tuhkanen, ja minä en tuntenut, ällistyi
Varsala.

— Sinä olet ajanut partasi, virkkoi yksi.

— No voi tuhannen tervat, ihmetteli toinen.

— Täytyyhän hyvän asian eteen uhrata vaikka ainoat housunsa. Tällä
kertaa minä uhrasin partani, ja eipä itse Keikaus tuntenut minua.

— Sinä jutkautit sitä?

— Jutkautin aika tavalla. Voihan siitä olla vielä jälkiseurauksia,
mutta mitäpä siitä.

— Ähä kutti, iloitsi Varsala. Häntä riemastutti, että Keikausta oli
kerrankin saatu jutkauttaa. Saanpa sitä hieman nolata, kun ensi kerran
tavataan.

— Miten pääsit kokoukseen?

— Pyysin asiamieheksi.

— Lupasivat ottaa?

— Ottivat.

— Et kai nimeäsi mihinkään kirjoittanut?

— Silloinhan minä olisinkin jo ollut vialla päästäni.

— Hyvä juttu.

Ja Tuhkanen sai kiertää miesten hartioilla riemukulussa ympäri
kokoushuonetta.




XIV


Seppälän talonväki oli mennyt aamiaisten jälkeen niitylle, ja kotiin
olivat jääneet vain emäntä ja talon tytär Maija. Oli helteisin
keskipäivän hetki Emäntä oli nukahtanut tupaan kuivamaan kannetuille
heinille ja Maija oli mennyt ompeluksineen puutarhaan, syreenipensaan
varjoon, jossa oli vähän viileämpää. Kohta heitti Maija kuitenkin
ompeluksensa nurmelle ja otti »Laulun tulipunaisesta kukasta esille.
Ompelu väsytti mutta »Laulua» saattoi lukea väsymättä polttavimmalla
helteelläkin.

Kauempaa niityltä kuului viikatteen lippausta ja niittokoneen surinaa.
Pihamaalla lenteli visertelevä pääsky.

Hugo Verner Ansgarius Kerä, Näreen tarkastaja, pyöräili hikisenä ja
pölyisenä kylän läpi luikertavaa maantietä, ja päästyään Seppälän
pihaan nosti hän ratsunsa seinää vasten varjoon ja istahti väsyneenä
tuvan portaille.

Tämä nuori mies oli vasta muutamia kuukausia vaeltanut
henkivakuutusmiehen okaista polkua ja huomannut olonsa muuten
mukavaksi, kun ei vain olisi tarvinnut paksupäisten kansanmiesten
ja naisten kanssa olla missään tekemisissä. Ne olivat jo kohta
häneltä hänen uudelle uralle antautuessaan myrkyttäneet elämän.
Mutta siitä huolimatta oli parempi kantaa tarkastajan titteliä kuin
hoikkakoipisen konttoristin, jona hän oli ollut Nakkilan kaupungissa.
Virka toi mukanaan hyviäkin puolia hänen elämäänsä. Nakkilassa oli
tuuli häntä heilutellut, pitkä ja hoikka kun hän oli. Mutta nyt
oli hänen painonsa noussut kuukaudessa neljä kiloa, ja ankarinkaan
myrsky ei saanut häntä enää kaatumaan. Kerän ulkomuoto oli huomiota
herättävä. Hoikassa ruumiissa oli pää, jossa sangen tuuheat hiukset,
jotka olivat herättäneet ansaittua huomiota Nakkilan naismaailmassa,
ja teerenpilkkuiset kasvot sekä ohut, luiseva nenä, jota muutamat
väittivät hirvittävän pitkäksi, vaan josta omistajallaan oli
päinvastainen mielipide. Mutta kasvoille antoivat jonkun verran
miellyttäväisyyttä harmaat, eloisat silmät, jotka vilkuivat yhtämittaa,
milloin mitäkin.

Kerä istui portailla ja kopisteli pölyttyneitä housujaan ja virkahti
itsekseen.

— Tokkohan lienee yhtä elävätä sielua koko talossa.

Kukko pistäytyi nurkan takaa pihamaalle, kurotti kaulaansa ja parkaisi
huikean sävelen.

— Jopahan yksi esitteli itsensä, mutisi Kerä ja läksi kävelemään
kartanolle.

Maija oli puutarhassa vähäistä ennen laskenut kirjan kädestään ja
jäänyt kaukaista poutapilveä katsellen haaveilemaan. Rinnasta nousi
huokaus — Oi, milloin tulisi minun Olavini! Vai eikö tule koskaan.

Samassa oli Keräkin piharakennuksen nurkalla ja huomasi tytön, joka
kauneudellaan sai hänen sydämensä hetkeksi seisahtamaan. Hän aukaisi
suunsa, sanoakseen päivää, mutta sulki sen jälleen ja jäi katselemaan
tyttöä joka ei huomannut hänen tuloaan. Vihdoin tyttö siirsi silmänsä
poutapilvistä ja huomasi vieraan puutarhan nurkalla, ja puna lehahti
hänen pyöreille poskilleen. Heidän katseensa yhtyivät hetkiseksi, ja
Kerä sanoi ääni värähtäen.

— Päivää.

— Päivää, kuului kuiskaus Maijan punaisilta huulilta; hän nousi
suoristaen vaatteitaan ja tuli tervehtimään vierasta.

— Kerä, esitteli vieras

— Heiskanen, kuului taas kuiskaus Maijan punaisesta suusta.

— Minä kun luulin, että talo on aivan autio, sai Kerä sanoneeksi
katsellen tyttöä, joka hämillään seisoi siinä rakennuksen nurkalla.

— Meidän muu väki on niityllä. Minä olen vain äidin kanssa kotona
selitti Maija.

— Niitylläkö isäntäkin on? kysyi Kerä.

— Se meni kirkonkylään ja viipyy siellä huomiseen,

— Saisinkohan minä talosta päivällistä, pyysi Kerä, koettaen saada
ääneensä herttaisimman sävyn.

Maija vei vieraan istumaan ja meni laittamaan päivällistä.

Kerä käveli pihanpääkamarissa, löi näppiä ja vihelteli ja väliin puheli
itsekseen.

— Satuinpas kerrankin kylään, jossa on tyttö kuin enkeli. Ja sen minä
kierrän itselleni, vaikkapa minun pitäisi vuoret repiä kappaleiksi.
Nakkilassa ei toki ollutkaan yhtään noin nättiä tyttöä, vaikka kyllä
osasivat olla ylpeitä. Mutta nyt minä näytän niille.

Maija tunsi olevansa hieman pökerönä laittaessaan ruokaa vieraalle,
— Mikähän se on tuo herra? Olisiko joku tukkiyhtiön mies tai joku
kauppamatkustaja. Hieno ja kaunis poika se vaan on, ja se katsoi niin
kummasti silmiin, että veri karahti poskiin. Jos se nyt olisi tullut,
jota olen niin kauan odottanut. Jos se ottaisi ensin kädestä... Laskisi
sitten kätensä vyötäisille ja sitten... Sitä ajatellessa tunsi Maija
uudelleen punastuvansa ja tuntui niin somalta.

Kerä meni tupaan, sillä heräävät lemmen tunteet eivät antaneet hänelle
hetkeksikään rauhaa. Tuvassa liikehti emäntä hiljaisin askelin,
ja Maija puuhaili ruuanlaittohommissa posket palavina. Kerä kävi
juttuamaan emännän kanssa, joka pian kävi hyvälle tuulelle ja virkkoi.

— Tokko lienee vieras saanut kahviakaan, kun tässä minäkin nukahdin.

— Ehdimmehän vielä kahvitkin juoda, jos minä saan talossa vähän
viivähtää.

— Kyllähän sitä nyt toki saa, lupasi emäntä ja istui penkille
kyselemään yhtä ja toista vieraan matkoista ja persoonasta. Saatuaan
tiedot meni emäntä sanomaan Maijalle.

Se kuuluu olevan tarkastaja. Sille pitäisi laittaa nyt vähän paremmin
se ruoka.

— Mutta jos sillä on miten nälkä, arveli Maija.

— No laita sitten illallinen.

— Kyllä minä.

       *       *       *       *       *

Päivällisen syötyään ehdotti Kerä, että mentäisiin puutarhaan istumaan,
johon Maija suostui ilolla. Kerä otti mukavan asennon ja Maija istui
häntä vastapäätä, tarpeellisen välimatkan päähän ja kutoi sukkaa. Äsken
oli hän pukeutunut pyhähameeseensa ja ripustanut eteensä koreimman
esiliinansa. Ja niin oli Maija nyt siinä kuin kypsynyt mansikka
vieraansa ihailtavana.

Tuntui vähän kankealta keskustelun alkuun pääsy. Kerä nyppi puutarhan
nurmea ja Maija punasteli, kun ei ollut muistanut vaihtaa rumia
kenkiään kauniimpiin, äsken kaupungista tuotuihin. Kerä koetti miettiä
mistä alottaisi keskustelun, vaan kiusallinen äänettömyys jatkui hänen
harmikseen.

Vihdoin hän kysyi.

— Joko neitillä on henkivakuutusta?

— Ei ole.

— Nythän me sen teemmekin, kunhan isäntä tulee kotiin, lupasi Kerä,
ilostuen keksimästään keskustelun aiheesta.

— Ei se isä ota vakuutuksia. Se on semmoinen häränaisa, puheli Maija.

— Vai on se semmoinen. Mutta jospa me saamme hänen mielipiteensä
muuttumaan, kun yhdessä yritämme.

— Ei se muuta. Se on semmoinen tervaskanto, arveli tyttö koettaen saada
äänensä niin vienoksi kuin mahdollista.

Kerä kertoi muutamia hankintakaskuja ja molemmat nauroivat niillä,
jolloin Maijan valkoinen hammasrivi esiintyi erittäin edullisesti
omistajalleen.

— Voi pahuus miten herttaisesti tuo tyttö nauraa, ajatteli Kerä. Kun
saisi sen tuosta kopata noin vain omakseen muitta mutkitta.

— Eikö täällä ole vähän yksinäistä näin nuorella ja kauniilla tytöllä,
varsikin talvella? kysyi Kerä.

— Onhan se. Mutta minä en väiltäkään muusta kuin lehmistä ja lampaista,
virkkoi tyttö ja punastui samalla sanojaan. Välittihän hän toki
tuommoisista nätistä pojista kuin tuokin tuossa. Mitähän tuo nyt
ajattelee minusta?

— Kyllähän sitä vähän sentään kaipaisi muutoksia, korjasi hän edellistä
lausettaan.

— Kyllä sitä kaipaa, virkkoi Kerä pureksien lastun kappaletta, jonka
oli nurmelta löytänyt. Minäkin kaipaan niin kovin semmoista... mitenkä
tuon nyt sanoisin...

— Ystävää? opasti Maija.

— Niin juuri, ystävää. Vaan enpä ole mieleistäni tähän saakka löytänyt,
mutta nyt...

Lopettaen sopivalle kohdalle lauseensa katsahti hän Maijaan ja sai
tältä mitä viehkeimmän vastasilmäyksen.

— Voi herran pojat. Tuo tyttö on minun aivan tuossa paikassa, ajatteli
Kerä.

— Kyllä kai niitä toki on montakin, sanoi Maija koettaen suutaan
supistaa makeaan hymyyn.

— Mitä niin? kysyi toinen

— Niitäpä ystäviä.

— Jokohan olisivat kertoneet niistä Nakkilan puotitytöistä, ajatteli
Kerä.

— Ei ole toki yhtään. Ei ole ollutkaan, virkkoi. Mutta teillä lienee
ehkä?

— Mistä niitä nyt minulla, nyrpisti Maija pientä nenäänsä. Kukapa
tämmöisestä välittäisi.

Ja uuden, entistä viehkeämmän silmäyksen sai Kerä Maijalta.

— Voi herran pieksut, mitä te nyt sanottekaan. Kuka ei enkelistä
välittäisi.

— Nyt te pilkkaatte minua, ja minä lähden paikalla pois, virkkoi Maija
tekeytyen koppavaksi ja aikoen nousta.

— Älkää menkö, minä pyydän.

— Jos ette enää sano niin.

— Minä sanoinkin sen aivan sydämestäni, vakuutti Kerä.

Maija jäi istumaan ja hänen sydämensä pamppaili niin, että hän pelkäsi
vieraan kuulevan sen hätäiset lyönnit.

Maijalta vierähti lankakerä ja Kerä ojensi sen, jolloin heidän kätensä
koskettivat toisiaan. Valtava tärähdys kävi Kerän ruumiin läpi, ja hän
jäi tuijottamaan onnensa huumeissa Maijan kengän kärkeen. Maija huomasi
sen ja veti punastuen kenkänsä piiloon.

— Minä tulenkin täällä päin usein liikkumaan, ilmoitti Kerä ja silloin
saanen teilläkin pistäytyä.

— Niinkö? ilostui Maija.

Samassa huomasi Kerä maassa kovakuoriaisen ja pyysi Maijaa sitä
katsomaan. Maija kurottautui ja hänen kiharansa koskettivat Kerän
poskea.

— Missä?

— Tuossa.

— Sittiäinenhän tuo on, totesi Maija.

— Niinpä taisi olla, virkkoi Kerä hyvin nolona ja jäi tuijottamaan
uuden sähköiskun vaikutuksesta nurmeen.

— Sitä sittisistäkö te niin katsotte, ilakoi Maija.

— En minä, kun... muuta tässä vain ajattelin.

— Mutta minun täytyykin lähteä lehmiä hakemaan, virkkoi Maija ja heitti
sukankutimensa pensaaseen.

— Eihän nyt vielä.

— Kyllä minun nyt on mentävä.

— Enkö minä saa tulla mukaan? pyysi Kerä.

— Eihän nyt toki lehmien hakuun.

— Kyllä minä hyvin mielelläni.

Mutta Maija juoksi jo pois, ilakoiden mennessään. Keräkin meni kamariin
ja teki suurenmoisia liikkeitä käsillään ja jaloillaan. Haukkoi väliin
ilmaa keuhkoihinsa ja mutisi.

— Tyttö on minun. Ja tässä on rikas talo. Jo potkaisi onni taaskin
miestä. Ja minä nain tuon tytön ihan paikalla.

       *       *       *       *       *

Sulo Armas Kevättoivo, Näreen matkatarkastaja, ponnisteli myöskin
pyöräillen Seppälään, jonne oli Kuivalan kylällä kerrottu Kerän
matkanneen. Kun Kerä asettui kamarissa mukavaan asentoon miettiäkseen
suurta onneaan, melusi kohta Kevättoivo kamarin ovella emännän
saattamana.

— Jopahan minä sinut löysin, virkkoi hän virkatoverilleen.

Kerän muoto musteni. Tulipahan nyt häiritsemään parhaiksi.

— Mutta sinähän näytät kuin sinappia syöneeltä. Onko sattunut
yhteenotto Honkayhtiön miesten kanssa? Kuuluivat täällä päin olevan.

— Vieläkö nekin, murahti Kerä.

— Sinä olet nähtävästi huonolla tuulella. Mikä sinua oikein vaivaa?
uteli Kevättoivo.

— Ei minua mikään vaivaa. Minua vain kohtasi suuri onni.

— Nyt minä ymmärrän. Sinä poloinen olet rakastunut, nauroi Kevättoivo.
Ja varmasti tämän talon tyttäreen.

— Mistä helkkarista sinä sen tiedät, ihmetteli toinen.

— Näin hänet tuossa karjasalolla tullessani ja arvasin nyt, että tyttö
on pannut sinun pääsi kuumaksi.

— Niin on, veli hyvä, asiat, huokasi Kerä.

— Mutta voin nyt salaisuutena uskoa sinulle, että tyttö on minun.

— Ja kun minäkin sitä jo katselin sillä silmällä, naljaili Kevättoivo.

— Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa, kivahti Kerä.

       *       *       *       *       *

Mutta illallisen jälkeen tuli kinaa Näreen herroille Seppälän
tyttärestä. Kevättoivokin tunsi Maijaan rakastuvansa auttamattomasti.

— Mitäpäs, jos minä sen tytön kieppaankin itselleni, virkkoi hän
toverilleen.

— Älä puhu joutavia, koetti Kerä heti kumota kilpailijaansa.

— Onko siihen tyttöön sinulla sen parempi oikeus kuin minullakaan,
kivahti Kevättoivo.

— Onpa tietenkin. Minä tulin ensimäisenä taloon. Ja tyttö on jo
pihkassa minuun.

— Mutta jospa hän mieltyykin minuun, arveli toinen. Et tässä nyt sinä
ole Pekkaa parempi.

— Koetahan nyt ruveta konstailemaan, tenäsi Kerä. Sinä olet
yhtiössä minun alaiseni mies, ja kun minä lähetän raportin sinusta
pääkonttoriin, niin olet heti tästä yhtiöstä erilläsi.

Se auttoi.

Kevättoivo painui pää käsien varassa miettimään, mutta Kerä käveli
pitkin askelin ja syljeskeli. Hänellä oli voiman oikeus.

Myöhään, ohi puolen yön huokailivat herrat vuoteissaan. Kerä koetti
tehdä sovintoa, vaan Kevättoivo käänsi hänelle selkänsä.




XV


Seuraavana päivänä oli Kerä jo aikaisin liikkeellä. Maijakin oli
lähdössä niitylle ruokaa viemään heinämiehille.

— Lähtekää niitylle, pyysi Maija,

— Kovin mielelläni, lupasi Kerä.

Kevättoivo ei aavistanut mitään niittyretkestä ja jäi nukkumaan.
Herättyään kysyi hän emännältä.

— Mihin Kerä on mennyt?

— Taisivat mennä Maijan kanssa niitylle.

Emännän mentyä kamarista, hari Kevättoivo kaksin käsin päätään ja teki
indiaanitanssia muistuttavia liikkeitä.

— Minä menen myöskin niitylle ja revin Ansgariukselta silmät päästä,
mietti hän ja meni tupaan kysymään emännältä, mistä tie menee niitylle.

Mutta Kerä vaelteli Maijan kanssa metsätietä. Maija oli pukeutunut
uuteen musliinimekkoonsa ja laittanut kaupungista ostetut kengät
jalkaansa. Hän oli entistä ihastuttavampi. Silmätkin säteilivät vielä
kirkkaammin kuin eilisiltana.

Kerä ehdotti, että istuttaisi lepäämään, kun sattui tien vieressä
olemaan mukava sammalpeitteinen kivi.

Istuttiin. Maija kaiveli kenkänsä kärellä sammalta.

— Minä näin koko yön unta teistä, virkkoi Kerä.

— Ja minä teistä. Olimme soutelemassa ja venhe rupesi uppoamaan,
mutta... jaa en minä kerrokaan.

— Kertokaa nyt!

— ... te otitte minut syliinne ja kannoitte rannalle, kertoi Maija ja
tunsi hieman punastuvansa.

— Ja kun minä näin aivan samanlaista unta sanoi Kerä.

— Niinkö?

— Niin.

Tuli hetkisen äänettömyys. Kerä siirsihe lyhemmäksi Maijaa ja laski
hiljaa kätensä Maijan kädelle. Juovuttavana aalto kulki hänen
ruumiissaan. Tyttö oli siinä hänen vierellään, valmiina syliin
siepattavaksi. Ja Kerä päätti tehdä heti valloituksen.

Seurasi sisältörikkaita lauseita ja helliä nimityksiä, paljon puhuvia
lauseita, Maija istua kekotti Kerän polvella, ja niittymiehet odottivat
eväitä niityllä.

— Oletko sinä sitten ihan aina minun? kysyi Kerä.

— No ihan aina!

— Silloin ei minua mikään murhe paina!

— Ei minuakaan. Sinä olet minun tumma ritarini!

— Ja sinä minun satuimpeni!

— Mutta herranen aika, kun niittymiehet odottavat ruokaa, virkkoi
satutyttö ja ponnahti korineen juoksuun. Tumma ritari lähti koikkimaan
perästä, hokien.

— Älä jätä, älä jätä, kultaseni.

Maija pysähtyi ja käveltiin rinnan kapeata metsätietä. Kerä kantoi
piimähinkkiä kepissä olallaan.

— Me olemme nyt niin kuin ukko ja akka menossa metsään, sanoi hän.

— Hyi sinua! Minusta ei tule akkaa milloinkaan.

— Tulee rouva, virkkoi piimähinkin kantaja.

— Maija käänsi häneen kiitollisen katseensa. Hetkisen perästä virkkoi
Maija nauraen.

— Mutta minähän en tiedä sinun nimeäsikään, poika parka.

— Todellakin. Hugo Verner Ansgarius, ilmoitti asianomainen.

— Niin monta nimeä ja kaikki niin kauniita Minulla ei ole muuta nimeä
kuin Maija. Äiti kertoi aikovansa panna lisää Kustaavan, vaan isä oli
julmistunut, ja tuli vain paljas Maija.

— Se on kaunis nimi.

— Sinullahan on sievä sukunimikin, virkkoi Maija. Se on oikein hieno.

— Minä muutin sukunimeni, kertoi asianomainen. Entinen oli niin kömpelö.

— Mikä se oli?

— Törrönen.

Maija nauroi, niin että hampaat välähtelivät.

Mutta entisen Törrösen saappaan kärki oli tarttunut puun runkoon, ja
hän lensi suulleen kivikkoon ja piimä hinkin sisällys valahti hänen
niskaansa.

— Auta armahainen, siunaili tyttö.

— Nyt tuli perhanat, mutisi synkästi äsken niin reipas hinkin kantaja,

— Mene sinä viemään niitylle eväät. Minä jään tähän siivoomaan itseäni.

Maija nauroi ja meni.

Isäntä oli palannut kirkonkylästä ja murahteli tyytymättömänä, kun
kuuli, että on ollut kaksi henkivakuutusherraa yötä talossa.

— Niitä herran koipeliinia kuhiseekin Kuivalan kyläkunta täynnä.

— Nämä ovat hyvin siistiä herroja, kehui emäntä. Sillä, joka Maijan
kanssa meni niitylle, kuuluu olevan neljän tuhannen vuosipalkka,
kertoi emäntä merkitsevästi. Hän oli jo huomannut Kerän mieltymyksen
tyttäreensä.

Isäntä meni murahdellen pihamaalle ja painui pitkäkseen
päiväpaisteeseen.

Keräkin palaili niityltä Maijan kanssa käsi kädessä. Huomattuaan isänsä
pihamaalla säikähti Maija ja juoksi kamariin, kuiskaten mennessään
mielitietylleen.

— Älä välitä siitä ukosta mitään. Se on semmoinen pökkelö. Ole vain
kärsivällinen, niin hyvä tulee.

Kerä meni puhuttelemaan isäntää.

— Päivää, virkkoi.

Ei äännähdystä, ei liikahdusta isännän puolelta.

— Nyt on mainio heinäilma, jatkoi vävypojan kokelas.

— On, murahti isäntä, mutta ei nostanut päätään.

— Siellä olivatkin niittymiehet ahkerassa puuhassa, koetti Kerä
verrytellä ukkoa.

— Vai olivat

— Teillä on tässä näköjään iso talo,

— Taitaa olla, kuului hetken perästä murahdus.

Maija oli tullut tuvan portaille ja antoi merkkiä sulhaselleen.

Tämä tuli lähemmäksi.

— En muistanut sanoa, että sille ei saa puhua vakuutuksista, kuiskasi
Maija. Se suuttuu mielettömäksi.

Kerä meni takaisin ja istui pihamaalle. Hän päätti vähän jutkauttaa
isäntää. Tehden äänensä tavalliseksi virkkoi hän.

— No aikooko se isäntä myydä tukkimetsää?

Mutta ukko luuli, että kysyjä tahtoi jo sekaantua hänen
puukauppoihinsa, koskapa kuului tytärtä katselevan, ja murahti.

— Mitäs sinä sillä tiedolla teet.

— Olisin tehnyt hintatarjouksen, jatkoi Kerä levollisesti.

Ukko nosti päätänsä ja katsoi pitkään vieraaseen ja kysyi.

— Mitäs miehiä sitä sitten ollaan?

— Rengas yhtiön kasöörinä minä olen ollut, ilmoitti Kerä.

Ukko nousi istumaan, tervehti vierasta ja naurahti.

— No kun eukko horasi, että molemmat ovat henkivakuutusmiehiä. Sen
verran se akkaväki tietää.

Ja ukko nauraa hörähteli mielissään.

— Mennään tuonne kamariin istumaan on siellä vähän viileämpikin,
toimitti ukko Kerälle, jonka sydäntä hiveli appensa muuttuneet tunteet
häntä kohtaan. Täytyi vaan kiirehtiä Maijalle selittämään, joka sai
taas vuorostaan valmistaa emännän.

— Hyvinkö niitä metsiä ostetaan? kyseli ukko silmäillen kunnioittavasti
Kerän persoonaa.

— Onhan niitä vähin. — Päätin minäkin lähteä huvikseni katselemaan.

— Taidatte sitten ollakin yhtiön päämiehiä? kysyi ukko kunnioittavasti.

— Niinhän minä olen.

— Ja minä tässä satuin vähän olemaan huonolla tuulella. Saahan niitä
katsella metsiä ja olla talossa niin kuin kotonaan. Maija hoi. Mihinkä
se Maija meni? Tule viemään vierasta istumaan. Minun täytyy tästä
niitylle, puheli ukko mennessään.

Kevättoivokin vetäysi pihamaalle eikä ollut Kerää näkevinäänkään. Veti
savukettaan, niin että pihisi.

— Kuulehan veli, virkkoi Kerä siirtyen lähemmäksi. Minä vähän jutkautin
ukkoa. Hän kuului olevan hirmuinen vakuutusmiehille. Minuunkin hän jo
iski murhaavia silmäyksiä, vaan kun sanoin olevani tukkiyhtiön mies,
tuli ukosta kuin voissa paistettu.

— Mutta minäpä sanonkin, että vedit häntä nenästä, uhkasi Kevättoivo.

‒ Silloin sinut siinä paikassa perii hiisi. Sinä et nähtävästi muista,
että minä olen sinun esimiehesi.

Kevättoivo vaikeni hammasta purren ja mietti, mikä keino häntä
parhaiten auttaisi.




XVI


Ystävämme Böljengögel on Kanteleen ja Keikauksen kanssa Ala-Kämpissä
viettämiensä illallisten jälkeen saanut olla monessa seikkailussa,
joista hän kuitenkin yleensä on selviytynyt hyvin käyttäen apunaan
tunnettua kylmäverisyyttään. Yksi tapaus on vain hänen persoonaansa
jättänyt näkyviä jälkiä, ja niiden takia hän on saanut makailla
Kuivalan sairashuoneella kokonaista kaksi viikkoa.

Hänen virkaveljensä olivat aikoneet häntä varoittaa lähestymästä
Mikkolan isäntää vakuutusmiehenä, mutta se oli heiltä jäänyt tekemättä,
ja niinpä Böljengögel meni kuin menikin muutamana sunnuntaipäivänä
mitään pahaa aavistamatta Mikkolaan, jossa isäntä oli tapansa mukaan
sanaa tutkimassa. Böljengögel selitteli vakuutuksen erinomaisia
etuja ja sai ensimäisen, hillityn varoituksen isännältä, mutta tästä
huolimatta jatkoi hän kuvailuaan niistä onnettomista, jotka olivat
jättäytyneet pois vakuutettujen joukosta. Isännällä sattui olemaan
tällä kertaa lukukirjana teräskantinen raamattu, ja kiivastuneena
ylenmääräisestä kiusaamisesta tempasi hän kirjan käteensä ja iski sillä
Böljengögeliä päähän.

Asianomainen kykeni tuskin omin voimin poistumaan naapuritaloon, jossa
pää pantiin kääreisiin ja mies vietiin sairashuoneelle.

Mikkolan isäntä oli nyt saanut haasteen tuleviin Kuivalan käräjiin
pahoinpitelystä, ja mies jatkoi, sairashuoneelta päästyään toimintaansa
entistä innostuneemmin.

Tällä kertaa oli hän sattunut Möttösen taloon, jossa asukkaat olivat
hieman takapajulla Kuivalan edistysmielisestä väestöstä... Niinpä
isäntäkään ei vielä tietänyt, mitä on henkivakuutus. Böljengögel koetti
sitä hänelle hiki päässä selittää toivoen tämmöisessä alkuperäisessä
asukkaassa saavansa heräämään tavallista suuremman harrastuksen
vakuutusaatteeseen.

— No miten siinä kävisi, jos nuo vakuutetut sattuisivat kuolemaan
kaikki yht'aikaa? tiedusteli ukko tutkaillen asiaa siltäkin puolelta.

— Ne eivät voi mitenkään kuolla kaikki yht’aikaa, selitti Böljengögel.
Toisia kuolee vakuutetuista mutta toisia tulee sijaan.

— Mutta jos sattuisi kuolemaan, tikasi ukko. Silloin siinä tulisi hätä
käteen herroille.

Böljengögel pyyhki hikeä otsaltaan ja selitti.

Ukko mietti hetken ja kysyi taas katsellen kenkäinsä kärkiä.

— Mutta jospa ne yhtiöt yhden kerran tekevät konkurssin. Mitenkäs
silloin?

— Ne eivät uskalla,

— Kyllä ne herrat semmoista uskaltavat, väitti ukko. Kun saavat kokoon
mieleisensä summan, niin silloin kintaat pöytään.

Ja isäntä näytti havainnollisesti kädellään, miten se tapahtuu.

— No jo on ihme, kun mies ei usko, vaikka kuinka selittäisi, vaikeroi
Böljengögel harmistuen.

— En usko enkä vakuuta, vaikk'olis rahaa kuin roskaa, päätti ukko ja
sylkäsi asialle pisteeksi vahvan tupakkisyljen, joka sattui vieraan
saappaan kärjelle.

Emäntäkin oli istunut penkille kuuntelemaan keskustelua ja tiesi
kertoa, että Tiehaaran talossa olivat palvelijat vakuuttaneet itsensä
ja nyt kuuluvat jättävän koko puuhan sikseen.

— Niin kävi, että rahat jäi sinne. Eivät kuulu saavan takaisin
itkemälläkään. Semmoisia ne on ne vakuutukset, päätteli emäntä ja kysyi
hetken perästä.

— Mikä se tämä herra on sukujaan.

Asianomainen mainitsi niinensä.

— Vai kökel, no sekö Pöljänkökel, joka kuuluu täällä Kuivalan puolella
liikkuneen?

— En minä mikään pöljä ole enkä kökel, teki vastalauseen emännälle
harmistunut vieras. Te moukat, ette osaa lausua edes ihmisten nimeä.
Tämä Moukkalan kyläkunta onkin niitä maan mainittavia, jossa ihmiset on
kuin alkuasukkaita.

— Mitäs tänne tulette, moukkien sekaan kökelit ja pökelit, kiivastui
emäntä. Ei me teitä täällä tarvita. Täällä ei jaetakaan rahoja herrojen
taskuihin. Ja eikä tänne tarvitse tulla vakuuttamaan, ja eikä täällä
passata semmoisia herroja niinkuin Kuivalan kylällä, ja eikä...

Rajuilma oli nähtävästi nousemassa ja Böljengögel katsoi parhaaksi
korjata olemuksensa rauhallisemmille seuduille. Kysyttyään tietä
isännältä Tiehaaran taloon sanoi vieras hyvästit ja kiitteli
kohteliasta talonväkeä. Isäntäkin tunsi tarvetta tehdä tunnetuksi
mielialansa vieraalle ja huusi pihamaalla vieraan jälkeen.

— Niin... ei täällä semmoisia herroja tarvita. Menkää vain hiiteen.

       *       *       *       *       *

Djefvulsundyhtiö oli alkanut horjua, ja huhu kertoi jo Kuivalankin
kylässä, että yhtiö tekee tuossa tuokiossa vararikon. Herrat Pörjönen
ja Haukkunen olivat jo sattuneet asian aiheuttamaan myrskyyn
ja henkisesti ja osaksi ruumiillisesti runneltuina väistyneet
rauhaisemmille laitumille. Puheenaolevat henkilöt, olivat sattuneet
menemään Möttösen taloon, jossa he vuosi takaperin olivat vakuuttaneet
talon miehet ja palvelijat. Nyt parhaiksi oli täällä saatu tieto
Djefvulsund'in häviön oireista, kun asianomaiset herrat tulivat
taloon. Herroille tehtiin heti tuima välikysymys ja, kun siihen ei
saatu kylliksi pian tyydyttävää vastausta, tarttuivat miehet herrojen
housunkauluksiin ja päättivät antaa hieman ilmaista hierontaa
Djefvulsund'in kenraaleille. Ja kun talossa ei sattunut olemaan
vierasta väkeä tapahtuman todistajana, saivat nämä pitää kestityksen
hyvänään ja hivellen kipeiltä tuntuvia paikkoja lähteä hammasta purren
toisille paikkakunnille.

       *       *       *       *       *

Tiehaaran talossa oltiin päivällisellä kun Böljengögel meni tupaan.
Tervehdykseen vastattiin ystävällisesti, ja isäntä tuli syöntinsä
lopetettuaan puhuttelemaan vierasta. Tuli siinä vähitellen tiedoksi
isännälle ja talonväelle, että vieras oli vakuutusmiehiä. Isäntä
lopetti heti keskustelun ja kiipesi uunin päälle vetelemään ruokaunia,
siellä kun eivät hänen lepoaan kärpäset häirinneet. Tiehaaran pojat
Jussi ja Aatami kyyräilivät kulmiensa alta vierasta pahaenteisesti.
Böljengögel aavisti pahaa poikien synkistä katseista. — Jokohan nuo
riiviöt ovat samallaista väkeä kuin Möttösessäkin, ajatteli hän.

Oli tuhoa ennustava hiljaisuus. Pojat kaivelivat vain hampaitaan ja
kopistelivat piippujaan kuin uhitellen.

— No se Djefvulsund kuuluu menevän nurin ja sinne ne nyt menee
meidänkin vakuutuksista maksetut rahat.

— Niin menee. Saivat minultakin jo viisikymmentä markkaa, virkkaa
renki-Jooseppi pahasti mulkoillen vieraaseen.

— Saisitte nyt pulittaa meille ne rahat, jotka saitte sinne
keinotelleeksi, sanoo Aatami, hyvin villin näköinen mies,
Böljengögelille.

— Kyllä ne olisi takaisin maksettava, säestää Jussi.

— Mitä hemmettiä ne minuun kuuluu. Ottakaa rahanne sieltä mihin olette
antaneet. Olenko minä teitä vakuuttanut Djefvulsund'issa? kivahti
Böljengögel.

— Vai semmoinen se nyt onkin ääni kellossa, alkoivat pojat meluta.

— Pulittakaa vain joka ainoa penni takaisin uhkaili Jooseppi.

— Niinpä sitä silloin sanottiin, kun vakuutusta tehtiin, että rahat saa
takaisin silloin, kun vaan tahtoo. Nyt ne tuntuukin olevan jo lujassa.

— Mutta enhän minä ole teille vakuutuksia tehnyt, ettekö ymmärrä senkin
aasit Minä olen Honkayhtiön mies ja teiltä on vakuutukset tehnyt
tietysti Pörjönen tahi Naukkunen Djefvulsundyhtiössä. Ymmärrättekö, sen
vietävät.

— Se haukkuu jo.

— Minkä Honkayhtiön. Ei sitä semmoista yhtiötä olekkaan. Se valehtelee,
tenäsi Aatami. Annetaan sille pampusta, että tietää Tiehaarassa
käyneensä.

Böljengögel nousi lähteäkseen, koska huomasi tilansa erittäin
vaaralliseksi, mutta pojatkin nousivat uhkaavan näköisinä.

Annetaanko sille selän pehmitystä, virkkoi Jooseppi.

— Kyllä sille pitäisi antaa, murahti Jussi.

Böljengögel koetti lähennellä ovea, vaan hänen ahdistajansa lähenivät
myöskin häntä ja jankutus jatkui, kunnes Böljengögel vihdoin
potkaistiin ovesta ulos kolmella hyvin tähdätyllä anturan iskulla
asianomaisen takapuoleen.

Böljengögel lasketteli pihalle päästyään kaiken voimasanavarastansa
ilmoille mielialansa ilmaisuksi ja tunnusteli takapuolaan jatkaessaan
matkaansa. Samalla hän päätti jättää ikuiset hyvästit Moukkalan kylälle.

Lähellä Kana-ahon majataloa tuli Böljengögeliä vastaan Tuhkanen
taluttaen pyöräänsä.

Virkaveljet laskivat heponsa puhelinpylvästä vasten ja istuivat tien
viereen lepäämään.

— Mistä sinä tulet? kysyi Tuhkanen alakuloisesti.

— Sanoisinpa melkein, että helvetistä, murahti Böljengögel.

Asia alkoi valjeta Tuhkaselle lähemmittä selvityksittä hänen
tarkatessaan Böljengögelin vääristynyttä naamaa.

— Arvaan, hyvä veli, että sinulle on käynyt samoin kuin minullekin,
sanoi Tuhkanen.

Sinun persoonasi on varmaankin ollut samanlaisessa muokissa kuin
minunkin. Menin tänä aamuna Mutkan taloon, ja heti kävivät kimppuuni
Djefvulsundin vakuutuksista, joita heillä poloisilla kuului olevan.
Koetin heidän visaisiin kalloihinsa iskeä, etten ole tuon kuuluisuuden
miehiä enkä siis syyllinen heidän onnettomuuteensa. Vaan tästäkös ne
välittivät. Ne raakalaiset tarttuivat minuun kiinni, ja nyt on selänpää
hyvin kipeä. Koetin ajaa pyörälläkin, mutta eihän se luonnistanut.

— Kuuluu kyllä, että silläkin kulmakunnalla ovat asukkaat ihmissyöjien
sukua, virkkoi Böljengögel. Ja kun minäkin aijoin mennä Mutkan taloon.

— Älä hyvä ihminen mene, jos et aio lisätä ruumiillisia kipujasi.
Olipa hyvä, että ehdin varoittamaan sinua. Miten käynee muille
vakuutusmiehille, jos tuohon kirottuun pesään sattuvat.




XVII


Olipa taaskin helteinen heinäkuun päivä, ja Kerä oli matkalla
Seppälään, armaansa luokse. Hän oli päättänyt pariksi päiväksi jättää
hartiavoimaisan hankintatyön, — johon oli käynyt käsiksi uusin voimin,
saatuaan omakseen Seppälän pyöreäposkisen tyttären — ja viettää
muutamia unohtumattomia hetkiä morsiamensa kanssa Seppälän pihan
pääkamarissa ja pellonpientareilla.

Sankka pöly nousi maantiestä hänen ajaessaan, niin että hampaat
karskuivat hiekasta, ja vaatteilla oli vahva pölykerros, vaan siitä
ei ystävämme välittänyt. Ajatteli vain, että pöly haihtuu ruumiista
Seppälän lahden laineisiin ja suusta sen taas huuhtelee alas Maijan
makeat ruuat.

Kerä seisotti ratsunsa Seppälän pihassa ja hypähti alas. Maija sattui
olemaan pihamaalla, menossa maitohuoneeseen kantaen viilipyttyä.
Huomatessaan tulijan punehtui Maija, ja viilipytty putosi hänen
käsistään pihamaalle.

— Mistä ihmeestä sinä...?

— Sieltä vain maailman kyliltä. Oliko tuo viili minulle aiottu?

— Oli, mutta mitäpä siitä... Kun en osannut odottaakaan... Tule nyt
levähtämään. Sinä olet varmaankin väsynyt? lipatteli Maija, ohjatessaan
vierastaan kamariin.

Kerä oli pelkkänä päivänpaisteena.

— Onko isäsi kotona? kysyi hän kumminkin varovaisuuden vuoksi.

— Ei ole. Tulee ehken vasta huomenna kotiin, ilmoitti Maija.

— No voi herran pieksut. Silloinhan meidän sopii, iloitsi Kerä, hän kun
pelkäsi joten kuten tulevan ilmi kepposestaan. — Mutta minä olen niin
likainen, etten kehtaa sinuunkaan kajota. Minä menen nyt heti paikalla
järveen.

Maija säikähti pahanpäiväisesti. Hän luuli sulhasensa suuressa
onnessaan kadottaneen järkensä.

— Mitä sinä oikein puhut?

— Niin, niin, uimaan... Antaisit vain pyyhkeen.

— Kun minä luulin, että sinä... minä haen heti paikalla.

Kerä oli saanut maallisen olemuksensa mielestään tyydyttävään kuntoon
ja palasi pihaan, jossa Maija odotti jo häntä.

— Tule nyt syömään hyvä... rakas... minä en oikein tiedä miten minä
sanoisin. Sinulla on varmaan kauhea nälkä.

— Sinäpä sen sanoit. Olen melkein vuorokauden ollut syömättä. Olin
Heinäjärven kylällä ja siellä sain maata erään talon aitassa melkein
vuorokauden.

— Voi sinua poloista... Miten se niin kävi?

— Isäntä oli ottanut avaimen ovelta muistamatta, että siellä nukkui
vieras, ja pistänyt avaimen taskuunsa kylälle lähtiessään ja lukkoa oli
mahdoton sisältä päin avata. Emäntä hätäili ulkopuolella ja minä potkin
ovea sisäpuolelta, mutta se pysyi itsepintaisesti kiinni, kunnes isäntä
palasi kotiin. Mutta mitäpä siitä. Tässä on poikasi taas yhtä reippaana
ja iloisena kuin ennenkin. Yksi seikka minua vain peloittaa.

— Ja mikä se on? kysyi Maija.

— Tietysti se, että isäsi voi minä hetkenä tahansa tulla tietämään,
että minä olen kuin olenkin vakuutusmies. Ja silloin voi nousta
ukonilma.

— No mitä siitä. Täytyyhän sen tervaskannon vihdoinkin suostua, sanoi
Maija ja lähetteli sulholleen lämpimiä silmäyksiä.

       *       *       *       *       *

Seppälän isäntä ei viipynytkään huomiseen, vaan palasi jo iltapäivällä
kotiin mukanaan Naukkunen, joka kirkonkylässä oli pyrkinyt hänen
rattailleen. Naukkunen oli vanha tuttava isännälle niiltä ajoilta,
jolloin hän oli ollut Metsäyhtiön miehiä, ja mielihyvällä toikin
Seppälän isäntä hänet rattaillaan kotiinsa pyydellen jäämään yöksi
taloon. Tähän isännän hyväntahtoiseen tarjoukseen suostuikin Naukkunen
ilolla ja asteli reippaasti tupaan, jossa Kerä loikoi penkillä ja
katseli Maijan ketterätä liikuntaa talouspuuhissa.

— Täällähän sinäkin makailet, ilostui Naukkunen. Olipa se nyt mukava
sattuma.

Kerä murti suuta ja väänsi päätä nähdessään Naukkusen rehevän persoonan
rauhaansa häiritsemässä. Hänestä ei toisen ylistämä sattuma ollut
lainkaan toivottava siihen nähden, että isäntä saattaisi Naukkusen
kautta tulla tietämään hänen oikean toimensa ennen aikojaan.

Isäntäkin tuli tupaan ja ilostui nähdessään Rengasyhtiön kasöörin
talossa.

— Päivää. Mistä päin nyt on matka? Onpas ne puulaakin herrat nyt
ahkeraan liikkeellä, puheli hän nähtävästi reipastuen. Hänkin oli
tullut samaan mielipiteeseen kuin emäntä, että Maija oli tehnyt
valintansa erittäin onnistuneesti.

Kerä koetti hymyillä isännälle, samalla tuntien kovin tukalaksi olonsa.
Hän viittasi Naukkusta seuraamaan mukanaan ulos ja pihamaalle päästyään
selitti tälle vaikean asemansa, pyytäen veljellistä vaiteliaisuutta
Naukkuselta.

— Ukko on sitten nähtävästi minunkin suhteeni erehtynyt. Tein hänen
kanssaan kerran metsäkauppoja, ja hän luulee minun vielä liikkuvan
samoilla asioilla. Olkoon menneeksi. Ollaan sitten tukkiherroja.
Paremman kestityksen laittaa ukko meille.

Herrat menivät tupaan ja jatkoivat isännän kanssa keskeytynyttä
keskustelua.

Kerä oli luullut saavansa ainakin vähän aikaa rauhassa nauttia
Seppälän vierasvaraisuutta, mutta siinä hän auttamattomasti erehtyi.
Kuivalan kylälle oli Kerä leiponut kokonaista kolme kappaletta Näreen
asiamiehiä, aavistamatta, että nämä kerran tulisivat aiheuttamaan
hänelle hyvin vakavia selkkauksia. Yksi asiamies oli räätäli Kinnunen,
toinen suutari Horttanainen ja kolmas Rämekorvan nuori isäntä Huttunen.
Kuultuaan, että Kerä oli saapunut Seppälään, päättivät nämä asiamiehet
lähteä miehissä tervehtimään päällikköään. Heissä oli herännyt
tyytymättömyys Näreyhtiöön monistakin syistä ja varsinkin siitä, että
heille luvattiin suuria palkkioita, vaan niiden suorittaminen viipyi
ihmeteltävästi.

Kun herrat juttelivat tuvassa isännän kanssa astuivat Kinnunen,
Horttanainen ja Huttunen tupaan. Kerän hiukset nousivat pystyyn ja hän
istui kuin ukkosen lyömänä. Hänen onneton hetkensä oli nyt varmasti
ja peruuttamattomasti tullut. Vaikka tilanne näyttikin toivottomalta,
koetti hän siitä suoriutua mahdollisimman vähällä aikoen mennä ulos ja
suoriutumalla tielle välttää ainakin kohtauksen tulevan appensa kanssa.
Räätäli Kinnunen huomasi ensiksi tämän päällikkönsä pakosuunnitelman.

— Meillä olisi vähän tarkastajalle asiaa. Istukaahan paikoillanne,
virkkoi hän. Kun te saitte minut ja nämä toisetkin miehet asiamieheksi
Näreeseen, niin lupasitte yhdeksät hyvät, kahdeksat kauniit. Mutta
nyt olemme hetken työtä tehneet, emmekä mitään saaneet. Ja sen
lisäksi tulee meille pääkonttorista alituiseen muistutuksia huonosta
hankinnasta ja kehoituksia reippaampaan työhön. Mutta minä annan
perhanat koko Näreyhtiölle, enkä pane tikkua ristiin tästä päivästä
lähtien sen yhtiön edesauttamiseksi.

Suutari Horttanaisen piikkiparta oli liikahdellut vihaisesti räätäli
Kinnusen puheen tahdissa ja nyt avasi hänkin suunsa ja sanoi.

— Niin en myös minäkään juokse Näreen pikanttina tästä lähtien. Nyt
sanotaan jo vasten naamaa, jos menee tarjoamaan Näreen vakuutusta, että
kuka kurja siinä semmoisessa yhtiössä vakuuttaa, joka varmasti tekee
kuperkeikan. Nyt näkyy jo Jehvelsunt oikovan koipiaan ja saman se tekee
vielä Närekin.

Tuli Huttusen vuoro.

— Tässä olisi herralle nämä paperit itselleen, virkkoi hän tarjoten
asioimistopaperinsa Kerälle. Ja ehkenpä herra maksaa nyt meidän
vaivamme lupauksensa mukaan.

Kerä toivoi tällä kertaa, että maa olisi auennut ja niellyt Näreen
asiamiehet. Mutta nämä istuivat penkillä nauliten hänet katseillaan,
joista ei voinut sanoa erikoisesti lempeyden loistavan. Suutari
Horttanaisen piikkiparta liikkui hiljaa. Räätäli Kinnunen siirtyi
lähemmäksi Kerää, saadakseen hänet paremmin naulita katseillaan.

Isäntä katseli vuoroin herroja ja vuoroin asiamiehiä. Vähitellen näytti
asia hänellekin selviävän huomatessaan Kerän vääristyneen naaman.

— No henkivakuutusherrako se tämä sitten onkin? kuului uhkaavasti, ja
hänen muotonsa musteni.

— Pitäisikö tämän vielä muutakin olla virkkoi Horttanainen.

— No Rengasyhtiön miehenä tämä on tässä meillä oleksinut.

Ja isäntä naulasi nyt vuorostaan katseellaan Kerän, joka ei näyttänyt
kykenevän hänelle selitystä antamaan.

— Vai on tämä puulaakin mieskin, naurahti Kinnunen. Taitaa olla miestä
joka lähtöön.

Naukkunen katsoi parhaaksi jo ennakolta lähteä kävelemään, ja ovessa
mennessään hän virkkoi ilkamoiden Kerälle.

— Tulehan sitten kun selviät.

Kerä oli hieman tointunut ja naurahteli hermostuneesti, koettaen
selitellä asemaansa, mutta isäntä oli noussut jo seisomaan ja hänen
partaisesta naamastaan kuului karjahdus.

— Korjaa nyt heti luusi siitä, jos aiot ne viedä ehjinä tästä talosta.

Kerä nousi, mutisten mennessään.

— Vielä minä kerran tulen, ja silloin meistä tuleen oikein hyvät
ystävät.




XVIII


Valiojoukko Djefvulsundin herroja on pitämässä yhtiökokousta Fennian
yksityishuoneessa. Vaihdetut mielipiteet ovat nähtävästi olleet
vastakkaisia ja keskustelukysymys tärkeä, koskapa herrat pyyhkivät
hikeä otsaltaan ja näyttävät katselevan permantoon. Yhtiökokouksella
on ollut asiana Djefvulsund'in liikkeen lopettaminen ja ankaran
keskustelun jälkeen on päätetty nyt ainakin ensialuksi hankintatyö
lopettaa, ja se on nähtävästi herrojen mielestä yhtiön historiassa
ensimäinen askel kohti hautaa. Toimitusjohtaja Hösting istuu mukavasti
nojatuolissa tuijotellen välkehtivään punaviinimaljaan edessään
pöydällä. Hänen mielestään saa yhtiö vielä seistä tai haukkoa henkeään,
vaikkapa kuolla kokonaan millä hetkellä tahansa. Hän ei siitä ole enää
huvitettu. Suomen kansaan on yhtiö osaltaan levittänyt vakuutusaatetta
ja palkakseen saanut siitä kasan kansan kokoamaa kultaa. Hänkin on
tuosta kultakasasta saanut osansa ja voi nyt jo seurata tapahtumain
kulkua rauhallisesti. Hän on jo aikaisemmin ajatellut, että tulkoon
myrsky, jos tulee. Hän vetää sormensa pois pelistä ja sillä hyvä. Nyt
hän tietää varmasti, että mikään keino ei pelasta enää yhtiötä surman
suusta, niin että seuraavassa yhtiökokouksessa voivat herrat jo laulaa
Integer vitæn väsyneelle.

Hiljaisuutta jatkuu. Joku herroista vain raapaisee tulen sikariinsa ja
kumoaa sampanja- tai punaviinimaljan. Herroja on harmittanut Höstingin
rauhallisuus. Se kehveli ei puhu eikä pukahda. Istuu vain ja miettii,
mitä miettineekään. Mahdollisesti ehkä Djefvulsund'in kulta-aikoja
ja ehken sitäkin, kumpiko olisi tästä lähtien sopivampi terveydelle,
punaviinikö vai parhaan merkin konjakki.

Piiripäällikkö Härvelin miettii myöskin. Hänellä on ollut tähän asti
kolmenkymmenenviiden tuhannen vuositulot, ja nyt kultasuoni katkesi
yhtäkkiä, melkein odottamatta. Niinkuin juhlahumussa olivat päivät
menneet tähän asti. Hän oli Nakkilan kaupungin ja maaseutupiirin
päällikkö ja matkatarkastajat lukuisine asiamiehineen hoitivat
hankintatyön, ja hän sai vain köllehtiä huomisesta huolehtimatta.
Muutamia allekirjoituksia päivässä, pari tuntia konttorityötä joka
toinen päivä ja loppuaika Nakkilan seurahuoneella. Joskus automatka
lähikaupunkeihin, ja siellä pikku juhlat kaupungin isien kanssa.

Mutta nyt katkesi kaikki niinkuin Tiihosen piipunvarsi, ja Härvelin jäi
kuten lukuisat mutkin Djefvulsund'in herrat tuuliajolle. Ja varsinkaan
Härvelinillä ei näkynyt minkäänmoista majakkaa, johon olisi voinut
särkyneen purtensa ohjata ja ankkuriin laskea.

Käytettiin vielä puheenvuoroja

— Minun mielestäni, puhui yksi, olisi meidän pitänyt jatkaa vielä
yhtiön toimintaa. Yhtiöhän olisi suunnattomasti vielä voinut hyötyä
peruutuksista. Olisimme vielä hätiköimättä odottaneet jonkun aikaa, ja
minä olen valmis uskomaan, että kaikki yhtiömme vakuutetut olisivat
peruuttaneet tai jättäneet vakuutuksensa kokonaan yhtiön hyväksi, ja
mikä voitto se olisikaan ollut osakkeenomistajille. Kerrankin olisimme
päässeet saamaan osakkeista tyydyttävän voiton.

Eräs osakkeenomistaja kannatti edellistä puhujaa. Vaiettiin hetkeksi ja
tilattiin uutta sampanjaa ja savukkeita.

— Kyllähän siitä voisi tulla osakkaille kannattava yhtiö, jos
voitaisiin vielä jatkaa, puhui joku osakkeiden omistaja. Onhan
luonnollista, ettei kukaan uskaltaisi jatkaa vakuutusmaksujen
suoritusta, ja miten mainio silloin olisi yhtiölle jo ensimäinen
tilinpäätös. Ajatelkaahan hyvät herrat, miten mainio afääri.

Herrat ajattelivat kyllä asioita puhujan mainitsemaan suuntaan, vaan
heistä tuntui, kuin Suomen kansa olisi katsonut heitä kiinteästi
silmiin ja pudistellut uhkaavasti nyrkkiään.

Puheenvuorojen käyttö alkoi vilkastua ja kohta täyttyi huone
sinkoilevista sekaisin puhutuista lauseista ja puheenjohtajan
täytyi tarttua nuijaansa, jona hän käytti puoleksi tyhjennettyä
konjakkikarahvia.

       *       *       *       *       *

Näreyhtiön toimitusjohtaja Ristalli oli kokouksessa muiden
kutsuvieraiden mukana ja myöskin asiallisesti oikeutettuna kokoukseen.
Hän oli jo hetken istunut syrjässä mietteisiin vaipuneena. Hän tunsi
vaistomaisesti, että sama kohtalo lähenteli hänen omaa yhtiötänsä kuin
Djefvulsund'ia, vaikka hän oli varmasti uskonut, että Näre kaataisi
kaikki muut yhtiöt vastaisessa hankinnassa. Näreen hankinta pieneni, ja
herrat asiamiehet lähettelivät suorasanaisia kirjeitä pääkonttoriin,
ja useimmat heistä olivat kyllästyneet kokonaan toimintaan kentällä.
Ristallia pisteli se, että Suomen kansa oli niin typerää, ettei
osannut eroittaa kultaa kuonasta, ja vakuuttaa itseään Näreessä, josta
oli karistettu kaikki kuona, jota löytyi muissa yhtiöissä. Ja sekin
häntä harmitti, että matka-asiamiehet vaativat ehtimiseen palkkojaan.
Olisihan heidän pitänyt tietää, että sitten vasta palkat maksetaan, kun
työ on kokonaan tehty: saatettu yhtiö varmalle pohjalle.

Herrat nousivat mennäkseen illallispöytään. Ristalli karisti synkät
mietteensä ja meni muiden mukana.

— Menköön nurin, jos menee. Mitäpä se Suomen kansa siitä, ajatteli hän
kokonaan rauhoittuen.




XIX


Oli kaunis sunnuntaiaamu, ja Kana-ahon pihamaalla veteli kukko
ensimmäisiä aamuvirsiään. Kana-ahon kukko oli isäntäväen mieleinen
kotieläin syystä, että heidän ei tarvinnut herätellä aamuisin renkejä
ja piikoja aitastaan, vaan kukko suoritti tämän tehtävän joka aamu
täsmälleen kello neljän aikana. Arkiaamuna suostuivat asianomaiset
nousemaan kukon herätyshuutoon, vaan sunnuntaiaamuna sai kukko
herätystyöstään vastalauseen, milloin missäkin muodossa. Tällä kertaa
aukeni työmiesten lutin ovi, ja joku miehistä heitti saappaan, joka
sattui virsienvetäjään, juuri kun tämä aloitti neljännen parkaisunsa.
Mutta kukko päti isäntäväen luottamusta kunnia-asiana ja meni aivan
lutin oven alle, jossa jatkoi kiihtyvässä tempossa lauluaan. Ovi aukeni
ja huoneesta kuului unisesti.

— Etkö sinä perhana... ja sen jälkeen alkoi uusi sota saappailla ja
pärekopilla kukko parkaa vastaan.

Emäntä seisoi tuvan rapuilla ja nauraen katseli näytelmää, kunnes
pihaan tulivat kolisten kyytirattaat ja hänen huomionsa kiintyi
tulijoihin, jotka näkyivät olevan emännän hyviä tuttavia: Keikaus ja
Kantele, matkalla Nakkilan kaupungista Kuivalan kylälle.

Emäntä vetäytyi ovelta tupaan ja virkkoi sängyssä haukottelevalle
isännälle.

— Nyt niitä kutjakkeita taas tuli. Eivät malta enää yölläkään maata,
hunsvotit. Kahviakohan nuo nyt naukasevat vai ruokaa.

— Ketä ne olivat?

— Niitä näkyivät olevan vakuutusherroja. Pistä housut jalkaasi ja mene
kysymään, pitäisikö niille rötkäkkeille olla kahvia.

— Mene itse, minua nukuttaa, murahti isäntä,

— Vai nukuttaa. Jo minä kuulen... Nousun aika se jo on, koskapa
kukkokin jo renkejä siellä herätteli. Nous ylös. Noustava sun kumminkin
on. Sitä on taas puodissakin käytävä, ennenkuin saa ne kutjakkeet
aamiaiselle.

— Tahtooko ne hevosta? kysyi isäntä väliin kuorsaten.

— Mitä sinä nyt horajat. Ei kai ne nyt kahvitta ja ruuatta lähde. Hyvä
jos sittenkään lähtevät.

Eivätkä herrat lähteneetkään. Saatuaan kahvit ja nukuttuaan vähän
aikaa tulivat tupaan, kun talon perhe oli aamiaisella. Muutamia
Kuivalan kylän miehiäkin oli tullut Kana-ahoon ja siinä ne istuivat
tuvan penkillä käryytellen piippujaan. Herrat eivät näyttäneet tänään
olevan hankintatoimella. Joku asia näytti heitä painavan, mikä sitten
lie ollut. Olivatko ehkä poikenneet erehdyksestä Moukkalan kylälle ja
saaneet siellä samanlaisen vastaanoton kuin Tuhkanen ja Böljengögel,
vai oliko ehken hankinta huonontunut Djefvulsund'in rettelöistä.

Tuhkanen oli myöskin sattumalta matkannut, erottuaan tuona
kohtalokkaana päivänä Böljengögelistä, Kuivalan kylälle ja pistäytyi
tupaan juuri samalla hetkellä, kun edellämainitut herrat tuijottelivat
sillanrakoihin.

— Päivää, erittäin edullisia lasten vakuutuksia, opintovakuutuksia
ja... alotti hän heti tunnettuun tapaansa, vaan huomattuaan herrat,
keskeytti hän sanatulvansa tälläkertaa. Tuhkanen ei varmaankaan
aavistanut, että Kana-ahossa tulisi tapaamaan Keikauksen, jota oli
Riennon asiamieskokouksessa jutkauttanut.

— Jaa — ah. Sieltä tuleekin nyt Aapeli Romppanen, näen mä, virkkoi
Keikaus ja mittaili permannolla seisovaa Tuhkasta katseillaan, jotka
eivät näyttäneet tällä kertaa erittäin valoisilta. Joko herra on monta
vakuutusta tehnyt tällä ajalla Rientoon?

— Ka, Keikaushan siinä, en ollut tunteakaan, ilvehti Tuhkanen.
Jaa, niitäkö vakuutuksia? Olenhan minä niitä jo eläissäni tehnyt
Rientoonkin. Setä kai muistaa ne hankintalistat. Siellä oli aina minun
nimeni ensimmäisenä. Mutta kun herrat eivät osanneet kohdella tämmöistä
miestä, niin kuin olisi pitänyt, niin minä käänsin tämän kapean selkäni
herroille.

— Oli se sentään ruma teko, vetää toista niin nenästä, murisi yhä
Keikaus.

— Maksoin omasta puolestani ja myöskin Varsalan puolesta, joka kertoi
kerran joutuneensa sedän uhriksi junamatkalla. Oikeastaan saisitte
maksaa minun partani, joka täytyi menettää tuon asian onnistumiseksi.

— Eikö Leimauksen herrat sitä maksaneet?

— En ole pyytänytkään heiltä mitään palkkiota parrastani, jonka olisin
voinut yhtä hyvin uhrata teidän asianne hyväksi, jos olisitte tahtonut
pitää minut palveluksessanne.

Miehetkin saivat kuulla asian seikkaperäisemmin ja naurahtelivat
hyväntahtoisesti. Kana-ahon isäntäkin virkkoi.

— Vai jutkautti tämä Tuhkanen herroja. Vaikk'on tuommoinen ruipelo
miehekseen. Hame-ahon isäntä tuli nyt tupaan, ja Kantele kävi
ihastuneena häntä tervehtimään ja taputtelemaan.

— Tässä se on isäntä, joka ymmärtää henkivakuutuksen tärkeyden.
Vakuutti emäntänsä jo kymmenestä tuhannesta ja kohta vakuuttaa
itsensäkin samasta summasta.

Hame-ahon isäntä näytti olevan hyvillään, kun kehuttiin, ja virkkoi.

— Saisihan se herra käydä tuumimassa siellä meillä, jos sattuisin
vaikka jo tänään ottamaan sen vakuutuksen.

— Minä voin lähteä vaikka heti, lupasi Kantele.

Tuhkanen, kuultuaan Hameahon isännän joutuvan pian vakuutusmiesten
uhriksi, hiipi istumaan isännän kupeelle ja alkoi hiljaa supatella
isännän korvaan, kuvaten Leimauksen ehtoja paremmiksi.

Keikaus siirtyi isännän toiselle puolelle hänkin aikoen edustaa
yhtiötään alkavassa taistelussa.

— Se tuo Tuhkanen puhuu hyvin paljon valetta, virkkoi. Ei sen puheista
ole uskomista puolissakaan. Vakuuttakaapas isäntä Riennossa, niin
silloin ei ole jälestäpäin katumista, sen takaan.

— Se vakuutus kuuluu minulle, kivahti Kantele. Laputtakaa siitä
tuhannen tervoihin. Kukaan hullu ei vakuuta Riennossa eikä
Leimauksessa, silloin kun on tarjolla Honkayhtiön vakuutus.

— Keikauskin kiivastui ja nousi seisoalleen.

— Tarkoittaako veli, että Riennossa eivät vakuuttaisi itseään yhtä
viisaat ihmiset kuin Honkayhtiössäkin?

— Miten sattuu, härnäili Kantele. Nyt on kysymys tällä kertaa
Honkayhtiöstä eikä mistään muusta.

— Nyt on kysymys Riennosta ja Hameahon isäntä vakuuttaa siinä.

Tuhkanen oli myöskin noussut seisomaan ja viittoi sormet harallaan,

— Leimauksessa on erinäisiä ehtoja, jotka tekevät sen vakuutukset
edullisemmiksi. Kuulkaahan... älkäähän... esimerkiksi takaisin osto ja
vapaakirja... tuota...

— Pidätkö suusi... nyt ei puhuta takaisin ostosta... nyt...

— Suu poikki. Minä olen valmistanut vakuutuksen ja pidän sen tietysti,
kivahteli Kantele hieman punaisena.

Herrat seisoivat vastakkain hosaten jokainen yhteen ääneen. Kuivalan
kylän miehet naurahtelivat ja livauttelivat silmää toisilleen.

Emäntä seisoi takan nurkalla siunaillen.

— Katsohan kutjakkeita, minkä elämän nostivat... kohta ne iskevät
yhteen... voi hyvä isä siunaa.

Sattuikin tuo Hameahon isäntä tulemaan. Kohta ne repivät senkin. Auta
armahinen.

Kuivalan kylälle oli levinnyt huhu, että vakuutusherroja oli
Kana-ahossa ja Djefvulsinidin vakuutetut tulivat oikeuttaan valvomaan.
Suutari Horttanainen, Näreen kyllästynyt asiamies, oli pitänyt
Djefvulsund'in vakuutusta voimassa, saadakseen sen vapaakirja-arvoon.
Nyt hän oli kuullut yhtiön kohtalosta ja tuli ensimäiseksi luullen
Kana-ahossa olevan Djefvulsund'in herroja.

Horttanaista seurasi suutari Jortikainen, jonka pojat olivat keväällä
saaneet Kanteleelta perhanaiset pakinat tervaisesta venheestään.

Suutarit istuivat penkille ja silmäilivät nähtävästi osanotolla
riidelleitä ja nyt vielä huohottavia herroja.

— Mitenkä se on niiden Jehvelsuntin vakuutusten kanssa? Alotti
Jortikainen, ja hänen luiseva leukansa tärisi sisäisestä mielen
liikutuksesta. Herrat kehuivat sen yhtiön parhaimmaksi yhtiöksi, ja nyt
se oikaisi jo koipensa.

— Ehkäpä nämä herrat maksavat meille markkamme takaisin, virkkoi
Horttanainen ja käänsi piikkipartansa kysyvästi Kanteletta kohti.

— Menkää sieltä vaatimaan markkojanne takaisin, jossa pippuria
kasvatetaan, karjaisi Kantele.

— Voi täytehinen! Vai meiltä te vaaditte Djefvulsund'iin heitettyjä
rahojanne takaisin, ärähti Keikaus.

— Kuulehan sitä kaveri, virkkoi Horttanainen ja käänsi merkitsevän
katseensa Jortikaiseen. — Nyt sen kuulet mitä sanovat. Eivät lupaa
maksaa markkoja takaisin.

— Olisi nyt parasta, jos lakkaisitte leukojanne lakuttamasta, virkkoi
Kantele vielä äskeisen sanasodan synnyttämää kiukkua kuohuen. Meitä on
tässä monta miestä, ja minä en vastaa mahdollisista seurauksista.

— Ne uhkailevat, sanoi nyt vuorostaan Jortikainen. Mutta sakotetaan
niitä. Kyllä ne markat löytyy vielä.

Suutarit nousivat, lähentelivät varovaisesti ovea.

— Sakotettava niitä on tulevissa käräjissä. On siinä mukamas herroja...

Ja oven raosta sanoi vielä Jortikainen.

— On ne kauniita herroja, kun vievät ihmisten rahat.




XX


Nakkilan kaupunki oli herännyt aamu-unestaan. Käpysen matami laitteli
torin kulmassa kahvikojuaan kuntoon ja ukko Hakkarainen, läntisen
kaupunginosan kadunlakaisija, korjaili torilta eilispäiväisiä
hevosmiesten jätteitä. Ajuriasemalle saapui ajuri Tossavainen,
seisatti hevosensa ja istui pukille torkkumaan. Kyyhkyset laskeutuivat
päivänpaisteisille kaduille ja uniselta näyttävä poliisi käveli
seurahuoneen edustalla.

Hakkarainen laski luutansa puiston aitaa vasten ja kävi juttuamaan
Käpysen matamin kanssa.

— Hyvää huoment'.

— Huoment'. Ei se vain tuotakaan Hakkaraista nukuta.

— Pahuusko häntä joutaa nukkumaan, kun se on tämä katujen ja jätteiden
kaiveleminen unissakin vastuksina, virkkoi Hakkarainen ja katsellen
korkeita, kokoonlakaisemiaan likakasoja torin laidassa, jatkoi:

— On siinä taas hevoskuorma törkyä. Nämä Nakkilan hevoset pitävät niin
vietävän pahaa siivoa.

— On, on siinä taas Hakkaraiselle työtä, todisti matamikin ja tarjosi
kahvia Hakkaraiselle.

— No mitäs... eihän sitä nyt aina... kielteli Hakkarainen käsi jo
kiinni kupin laidassa.

— En saanut unta viime yönä noilta kaupungin koirilta, kun pitivät
semmoista elämää koko yön, kertoi Käpysen matami. Olivat tässä torilla
pitäneet serenaatia iltayöstä, mutta poliisi Pekkarinen oli niitä
kyydinnyt siitä, ja siellä Eeron kadulla nuo sitten elämöivät koko yön.

— Niitä koiria onkin niin jumalattomasti tässä kaupungissa, virkkoi
Hakkarainen kahvit juotuaan. Niitä on kohta enemmän kuin ihmisiä, jo
niistä on suurin osa omissa kirjoissaan olevia. On matalajalkaisia
ja pitkäkoipisia, on luppakorvaa ja pystykorvaa ja kaikenkarvaisia
pitkähäntäisiä rutkaleita. Oli siitä kerran esitys valtuustossa, että
vähentää koirien lukumäärää kaupungissa, vaan viskaali oli pannut
vastaan. Kuuluvat muka rottia hävittävän.

— Vai puolsi viskaali hurttia, ihmetteli Käpysen matami. Kyllähän se
semmoinen viskaali... tänäkin yönä oli Liisankadulla rötköttänyt,
ja rouvansa oli käynyt siitä hakemassa. Semmoinen se on viskaali...
iltayöt on seurahuoneella ja aamuyöt katuojassa pötköttää, ja sitten
vielä niitä koiria puolustaa.

— Oli siellä taas viimeyönä seurahuoneella laulettu ja kurnutettu
kaiken yötä, tiesi Hakkarainen kertoa. Ne Jehvelsuntin herrat olivat
erojaisiaan pitäneet, ja hirmuinen mekastus oli käynyt. Tuo poliisi
Pekkarinen kertoi Härvelininkin varhain tänä aamuna istuneen polvet
pystyssä hatuttomin päin tuossa katuojassa, seurahuoneen edustalla.

— Voi noita syntisiä, päivitteli matami.

Hakkarainen tarttui taas luutaansa ja jatkoi työtään. Tornikello löi
seitsemän ja ajuri Tossavainen kävellä köhnysteli piiska kainalossa
matamin kahvikojulle jatkamaan keskeytynyttä keskustelua.

       *       *       *       *       *

Böljengögel istui puiston penkillä ja hieroksi päätään, jossa tuntui
tuhannet sepät takovan tänä aamuna. Eilen hän oli tullut kaupunkiin
ja saanut mitään aavistamatta ankaran iskun, joka musersi kokonaan
hänen taloudelliset suunnitelmansa. Hänet oli sanottu irti toimestaan,
joka oli alkanut hänelle käydä kaikista koettelemuksista huolimatta
rakkaaksi. Kuten sanottu isku tuli odottamatta, ja hän oli mieltään
keventääkseen pistäytynyt iltamyöhällä seurahuoneelle, jossa sattui
olemaan muutamien Djefvulsund'in herrojen kekkerit. Mainitut herrat
olivat nyt jääneet toimettomiksi ja pitivät kunnia-asianaan vielä
kerran yhdessä koukistua kättään ja sanoa samalla liikuttavat hyvästit
toisilleen. Böljengögel oli otettu avosylin vastaan, kun asianomainen
oli ensin kertonut häntä kohdanneesta onnettomuudesta. Ja seurauksena
siitä oli, että sepät takoivat nyt hänen päässään hirvittävällä
raivolla.

Kantele oli myöskin Nakkilassa ja kulki sattumalta puiston halki,
menossa tapaamaan lehtori Linnasta, jota eilen oli valmistanut
vakuutettavaksi. Böljengögel huomasi entisen virkaveljensä ripeästä
käynnistä, että tämä oli vielä yhtiönsä palveluksessa ja varmasti
menossa häiritsemään jonkun kaupunkilaisen aamurauhaa.

— Hei.

— Heipä hei. Kas, Johanneshan siinä.

Kantele istui hänen viereensä ja katseli osanotolla Johannes
Ferdinandin tänään niin pitkältä näyttävää naamaa. Hän tiesi syyn
siihen mutta teeskennellen tietämättömyyttä virkkoi:

— Sinähän näytät kovin happamalta, veli hyvä. Oletko kipeä?

— Olenhan minä hieman kipeäkin, murahti asianomainen.

— Meritautia, vai...?

— Niin.

— No siitäkö sinä sitten olet niin alakuloinen?

— Etkö tuota tienne sinäkin jo, että minut on sanottu irti yhtiöstä.

— Vai niin on asiat. Ikävä juttu. Ja sinä hautelit surusi tuolla.
Kantele viittasi seurahuoneelle päin.

— Satuin sinne Pörjösen ja Naukkusen kasteihin. Ja oli siellä muitakin
Djefvulsund'in herroja.

— No nythän sinä pääset taas entiseen toimeesi.

— Niin. Kaipa sitä on taas yritettävä uudelleen. On sekin mukuloiden
kanssa reistaaminen vähän vaikeata. Paremmin olisin pitänyt tästä
toimesta, vaikka sainkin joskus kiitollisuuden osoitteena tuntea
ruumiillistakin kipua. Sinä sitävastoin saat jatkaa eteenpäin, nostaa
korkeata palkkaa ja pyöristyä vähitellen niin kuin Varsala ja setä
Keikauskin.

— Mahdollisesti, virkkoi toinen hajamielisesti.

— No niin. Terve nyt sitte ja kiitos toveruudesta. Minun on mentävä
lehtori Linnaselle.

— Muistahan joskus minuakin, virkkoi Böljengögel kostein silmin. Ja käy
Kolkkalan sydänmaallakin joskus.

— Kyllä, kyliä. Kiitos vain.

— Kuulehan!

— No?

— Tästä meni äsken ohi Kerä ja Kevättoivo. Pidä varasi.

— Jaa, jaa,

Böljengögel painui uudelleen penkille ja jäi miettimään. Yhtäkkiä
hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän tunsi olemuksensa huomattavasti
reipastuvan. Iloisen, punaposkisen tanakkatekoisen tytön kuva sukelsi
yhtäkkiä hänen mieleensä ja sai hänen kulmiltaan syvät ajatusrypyt
siliämään. Tyttö oli Mäkäräisen Iida, ja, kuten sanottu, iloinen tyttö
ja sangen hyvässä kunnossa. Böljengögel oli kerran talkootansseissa
saanut puristella Iidan pulleita, hieman karheita käsiä, eikä voinut
tyttöä sen jälestä unhottaa. Tämä Iida tulisi kerran jakamaan hänen
kanssaan tämän rähmäisen elämän ilot ja surut.




XXI


Seuraava päivä vaikeni Nakkilassa kuten edellinenkin, päivänpaisteisena
ja lämpimänä. Lehtori Linnanen käveli kiirehtien asunnostaan
Torkelinkadun varrelta ja kääntyi Kaisankadulle. Hänen jälessään
tarpeellisen välimatkan päässä astui Kerä pyyhkien hikeä otsaltaan
ja koettaen tavottaa pakenevaa lehtoria ennen kuin tämä ennättäisi
hävitä kokonaan hänen näköpiiristään. Välimatka näytti pienenevän ja
kadun kulmissa otti Kerä muutaman juoksuaskelen tavottaakseen paremmin
takaa-ajettavansa.

Kerä oli käynyt edellisenä päivänä lehtori Linnasen asunnossa,
tarjonnut hänelle vakuutusta Näreessä, valaisten yhtiönsä kaikista
parhaimmaksi kotimaisista yhtiöistä. Lehtori Linnanen oli asiasta
toista mieltä ja päästäkseen rauhaan kiusaajasta, sanoi joutuvansa
asiasta puhumaan ja neuvottelemaan vasta seuraavan päivän aamuna,
jolloin hän itse asiassa oli päättänyt Lainetar-laivassa lähteä
metsästysretkelle päästäkseen rauhaan vakuutusherroista, joita
sattumalta kiehui kuin muurahaisia Nakkilan kaupungissa.

Lehtori Linnanen kääntyi satamakadulle ja katsahti taaksensa, oliko
Kerä jo miten lähellä hänen kintereillään. Välimatka oli tosin lyhyt,
mutta Lainetar-laivaankaan ei ollut kuin jokunen sata askelta. Pelastus
näytti mahdolliselta. Lehtori Linnanen hiljaisena, sivistyneenä miehenä
ei ryhtynyt mihinkään voimakeinoihin vakuutusherroja karkottaakseen
kintereiltään. Hän mieluummin piilottautui tai pakeni. Toiset kaupungin
herrat antoivat potkun hankintamiehille silloin, kun eivät heitä
tarvinneet.

Lehtori Linnanen hyppäsi laivaan, joka antoi samalla lähtömerkin.
Kerä oli jo ehtinyt satamaan ja kirosi myöhästymistään. Kevättoivokin
oli suorittanut samanlaisen takaa-ajon satamaan, vieläpä samalle
Lainetar-laivalle ja virkaveljet neuvottelivat nyt mihin olisi mentävä.

— Minä tiedän, virkkoi Kevättoivo.

— No?

— Kauppias Kovake. Hän tekee kohta vakuutuksen, vaan ei tiedä missä
yhtiössä. Voisikohan tuon saada Näreeseen?

— Kyllä tiedän. Olen käynyt jo Kovaketta muokkaamassa ja parasta
lienee, että menen vieläkin. Haistele sinä Riennon miesten jälkiä.
Niillä kuuluu olevan useita vakuutuksia tekeillä.

Kerä istui kauppias Kovakkeen konttorissa.

— No milloinka niitä Näreen hautajaisia pidetään? kysyi Kovake
pulpettinsa takaa ja katsahti naurahtaen sinne päin missä Kerä istui.

— Sitten vasta kun maailma loppuu, vastasi Kerä.

— Elähän, poika. Pian se nukkuu niinkuin Djefvulsund. Niin ne sitä
ennustavat.

— Ne ovat valeita semmoiset puheet. Mutta niinpähän onkin, että hyvästä
aina paljon puhutaan ja useimmiten pahaa. Minä olen jo vakuuttanut
monta Nakkilan herraa Näreessä ja uskallanpa toivoa, että tämän talon
isäntä ei jää pois heidän joukostaan.

— Minä toivon päinvastoin, sanoi Kovake, ja annan sinulle illalliset
seurahuoneella, jos jätät minut rauhaan.

— Mutta enpä jätäkään sinua, ennenkuin olet Näreessä vakuutettu. Ja kun
sinä et näy itse ymmärtävän omaa etuasi, niin minun täytyy ottaa sitä
valvoakseni.

— Niinpä istu siinä sitten vaikka hamaan maailman loppuun asti. Mutta
muista, ettet häiritse minua työssäni.

Kovake painui tilikirjoihinsa, ja Kerä otti sanomalehden hakien
itselleen mukavan asennon.

Niin vierähti muutamia tunteja päivästä, ja Kovake näytti käyvän
rauhattomaksi. Hän meni myymälään ja neuvotteli hetkisen apulaisensa
kanssa, miten päästä eroon kiusanhengestä.

— Jos vapautat minut hänestä, saat kympin vaivoistasi, lupasi Kovake.

— Se käy helposti, jos vain te sanotte sille, että minä olen aikonut
ottaa vakuutuksen.

— Kyllä minä sanon. Mutta ei saa keksiä mitään hengenvaarallista.

— Ymmärrän.

Jussi Minkkisellä. Kuvakkeen kauppa-apulaisella oli Kerälle vanhaa
kaunaa ajoilta, jolloin Kerä oli ollut Nakkilassa konttoristina. Kauna
oli syntynyt siitä, että Kerä oli anastanut Minkkiseltä mielitietyn,
lihakauppias Mutikaisen tyttären, Annan, jonka Minkkinen oli saanut
suurella vaivalla ensin omakseen. Nyt oli hänellä sopiva tilaisuus
kostoon, ja samalla saisi hän tilaisuuden vapauttaa isäntänsä
painajaisesta ja itse tienata kympin. Mieluisempaa tehtävää ei hänelle
ollut koskaan uskottu.

Kohta tulikin Kerä myymälään, jossa tällä kertaa ei sattunut olemaan
ostajia, ja kysyi Minkkiseltä:

— Sinäkö kuuluit ottavan vakuutuksen Näreessä?

— Kunhan ensin kuulen ehdot, myönsi Minkkinen.

Kerä luki prospektinsa kannesta kanteen ja kysyi

— Otatko sinä isonkin vakuutuksen?

— Enhän minä aivan pientäkään... Minulla on työtä tuolla makasiinissa.
Lähtisit sinne, niin puhuttaisiin siitä lähemmin.

Kerä lupasi kernaasti lähteä ja asianomaiset menivät makasiiniin.
Minkkinen kiipesi yläkertaan ja käski Kerän seuraamaan itseään.
Yläkerrassa oli vierekkäin isoja alapermantoon asti ulottuvia
hinkaloita, joissa useimmiten säilytettiin viljaa, vaan nyt oli yksi
hinkaloista kalkin säilytyspaikkana. Kerä tarkasteli hinkaloita
käytävän laidalla toista toisensa jälestä. Silloin juuri kun hän oli
päässyt kalkkihinkalon laidalle, teki Minkkinen varomattoman liikkeen
tullen sysänneeksi Kerän hinkaloon.

Alhaalta kuului karkeata murinaa, joka äkkiä kiihtyi, kun asianomainen
tuli huomaamaan, ettei kyseessä ollut vahinko, vaan kostotoimenpide
Minkkisen puolelta.

— Kun minä täältä ylös pääsen niin korvennan sinut hirtehinen, niin
ettet luitasi liikuttele sen perästä, uhkasi Kerä.

— Sinäpä et sieltä pääsekään ilman minun avuttani, ja sinun on pyhästi
luvattava, ettet ryöstä koskaan toisen morsianta ja jätät kauppias
Kovakkeen rauhaan.

— Minä lupaan vaikka mitä, kun vain autat minut ylös, vannoi Kerä.

— Saat kaksi tuntia varmentaaksesi lupaustasi. Sen jälkeen minä autan
sinut sieltä pois, lausui Minkkinen.

— Minussa ei ole kahden tunnin perästä enää henkeä. Minä tukehdun
täällä.

— Seinässä on pieni aukko, kun siirrät sitä lautaa. Voit hengittää
aukosta raitista ilmaa, neuvoi Minkkinen ja poistui jymäyttäen
makasiinin oven lukkoon.

       *       *       *       *       *

Keikaus oli myöskin sattunut samana päivänä Nakkilaan ja saanut
tähtäimeensä kauppias Laurilan ja sitä jälestä ajaessaan joutunut
jotenkuten kauppias Kovakkeen makasiinirakennusten taakse. Sinne kuului
Kerän avunhuudot Keikaus päätti ottaa tarkemman selon asiasta ja meni
lähemmä. Seinäaukkoon ilmestyi Kerän punainen naama, ja hän virkkoi:

— Auta hyvä setä, minä olen nyt kiipelissä.

— Kuka se on? kysyi Keikaus.

— Etkö sinä enää tunne minua, vaikeroi Kerä. Tuo Minkkisen roisto
heitti minut tänne kalkkilaariin, ja minä kuolen tänne kohta, jollet
auta minua.

— Lempojako se sinne sinut telkesi? nauroi Keikaus. Sinä olet
varmaankin hakkaillut Minkkisen morsianta.

— Minä tunnustan sen kerran tehneeni. Ja siitä lienee seurauksena tämä
ruma temppu, vaan autahan sinä nyt minun.

— Mitenkä minä sinua autan?

— Väännät ensin niskat nurin siltä Minkkiseltä ja haet Kovakkeen
päästämään minut täältä. Saat illalliset seurahuoneella korvaukseksi.

— Pitänee sinua auttaa, lupaili Keikaus ja meni pihanpuolelle, jossa
makasiinimies oli purkamassa tavarakuormaansa.

— Tuolla teidän makasiinissa taitaa olla varkaita, sanoi Keikaus
makasiinimiehelie.

— Mistä niitä sinne olisi päässyt, virkkoi makasiinimies.

— Kyllä sieltä vain liikettä kuuluu.

Ajuri Illikaisen akka sattui olemaan Kovakkeen pihassa ja hän siunaili.

— Kun nyt jo keskellä päivää varastavat. Pitää mennä hakemaan poliisia.

Ja Illikaisen akka juoksi seurahuoneen edustalle, jossa poliisi
Pirhonen astuksi toimetonna.

— Kovakkeen makasiinissa on varkaita.

Joutuin sinne.

Pirhonen lähti juoksemaan, jälessään Illikaisen akka ja liuta
katupoikia. Huhu Kovakkeen varkaista oli ehtinyt jo levitä, ja joka
haaralta juoksi väkeä Kovakkeen pihaan.

Makasiinin ovi oli jo aukaistu, kun Pirhonen saapui paikalle.

— Vankimmat miehet tähän ovelle, etteivät pääse karkuun, komensi hän.
Ja liika väki vähän etemmäksi siitä. Ei saa tulla makasiiniin asiaan
kuulumattomat.

Kauppias Kovake, joka tiesi jo kuka hänen makasiinissaan oli, varusti
nuoraportaat ja kiipesi Pirhosen kanssa yläkertaan.

— Ähä... se onkin pudonnut tuonne laariin, virkkoi Pirhonen. Yksihän
niitä vain onkin. Antakaa tänne portaat!

Kerä kipusi ylös ja Pirhonen, jolla ei ollut kunnia tuntea häntä,
virkkoi:

— Kyllä nyt tarttis antaa miestä vähän selänpäähän, kun menee keskellä
päivää voroilemaan.

— Ka, Johanneshan se on, oli Kovake ällistyvinään. Mikä pahuus sinut
sinne vei ja melkein vastikään istuit tuolla konttorissa.

— Mars poliisikamarille, komensi Pirhonen.

— Elähän nyt vielä, sanoi Kovake Pirhoselle koettaen pysytellä vakavana.

— Mistä sinä sinne jouduit? kysyi hän Kerältä, joka koetti kopistella
valkoisiksi muuttuneita vaatteitaan.

— Tuo Minkkinen kirottu minut sinne sysäsi. Houkutteli minut
makasiiniin ja... mutta tämä juttu kyllä selviää raastuvanoikeudessa.
Missä se kanalja nyt on, että saisin vääntää siltä niskat nurin?

— Eikö se oikea varas ollutkaan? kysyi Illikaisen akka.

— Eikö se ole se entinen konttoristi Törrönen, joka oli Rönnruudilla?
arveli Kirvosen matami.

— Eikö liene sama mies, sanoi toinen.

Kovakkeen piha kiehui melkein täytenään väkeä, parhaastaan katupoikia
ja vanhoja ämmiä.

— Kuka tämä mies sitten on? kysyi Pirhonen nähtävästi pettyneenä, kun
leikki näytti loppuvan kovin lyhyeen.

— Tämä on vaan minun tuttaviani, naurahti Kovake. Ei tätä sinne
poliisikamarille...

— Vai ei... no tästä joutaakin sitten jo pois. Tuo Illikaisen akka
pakana vielä juoksutti.

Pirhonen ajoi väkijoukon kadulle ja Kerä hävisi myöskin, vannoen
hirveätä kostoa Minkkiselle.




XXII


Kuivalan kyläkunta oli saanut olla rauhassa henkivakuutusherroista
useita viikkoja. Mahdollisesti olivat asianomaiset liikkumassa muilla
paikkakunnilla ja huhu tiesi kertoa, että Nakkilan kaupungissa oli
syntynyt hankintaottelu jommoista ei siellä oltu ennen nähty. Omaa
hyötyänsä vastaan haraavat henkilöt vakuutettiin lehtori Linnasesta
aina rajasuutarimestari Muikkuseen asti. Mutta rynnäkön jälkeen
lienevät asianomaiset olleet tyytyväisiä tuntiessaan, että nuo
monen seikkailun lipaisemat ja heidän osaksi vihaamansa herrat
tarkoittivat joka tapauksessa heidän parastaan. Tästä huolimatta
heidän mielipiteensä lienee ollut kumminkin se, että vakuutusherroja
oli siunaantunut liiaksi ainakin Nakkilan seutuville. Nakkilaisten
maallisen olemuksen olisi voinut puoletkin heistä johdattaa
vakuutusaatteen siunauksesta osalliseksi.

Kuten sanottu Kuivalan kyläkunta oli saanut muutamien viikkojen rauhan
asianomaisista vieraistaan. Mutta nyt tiesi suutari Jortikaisen akka,
joka oli tullut Vieremäkeen, että vakuutusherroja oli tulossa Vieremäen
taloon, joka oli lähinnä Seppälän taloa, jossa tulisi seuraavana
päivänä, joka oli sunnuntai, vietettäväksi Kerän ja Seppälän Maijan
kuulutusjuhlaa. Herrat aikovat jäädä yöksi Vieremäkeen ja seuraavana
päivänä mennä Seppälään.

Vieremäen emäntä hätääntyi,

— Voi hyvä isä. Mitenkä tämmöisessä kananpesässä herroja hoivataan.
Kun tuossakin kamaripöksässä ei ole kuin yksi sänky ja sekin vaivainen
liitoksistaan natiseva risa. No voi pahuus. Kun nyt eivät muihin
taloihin... Ihan tästä täytyy ottaa jalan nousu. Mistä sinä kuulit
niiden herrojen tulon? kysyy emäntä Jortikaisen akalta.

— Ukko oli käymässä kauppias Lurpiinin puodissa ja siellä olivat
herrat ihan ukolle itselleen niin sanoneet. Ja olivat puhuneet niinkin,
että sen Jehvelsuntin vakuutukset ottaa joku toinen yhtiö hoivatakseen,
niin ettei mene ihmisten rahat hukkaan. Niin olivat sen asian
tietäneet. Ja se Varsala oli tarjonnut ukolle semmoisen sikarinkin,
joss' on panta ympärillä.

— Mitä sinä sanoit että Jehvelsuntin vakuutukset...? kysyi emäntä.

— Niin, että niistä huolehtii toinen yhtiö, että ei muuta kuin maksaa
vain niinkuin ennenkin.

— No nythän minun pitää tuo asia sanoa heti ukolle, virkkoi emäntä.
Silläkin on sen Pörjäsen tekemä vakuutus, ja se on siitä pitänyt
kauheata elämää. Tuossahan tuo onkin.

Isäntä, vanhanpuoleinen partaniekka ukko, tuli tupaan mahdottoman iso
piippu hampaissa.

— Että mitä, murahti hän.

— Se sinun vakuutuksesi ei kuulukaan menevän hukkaan. Kuuluvat toiset
yhtiöt pitävän niistä Jehvelsuntin vakuutuksista huolta.

— Eivätkö liene kaikki yksiä jehveliä ja kehveliä, murahti ukko.

— Ja kuuluu herroja tulevan meille yöksi, mennäkseen aamulla Seppälään,
Maijan kuuliaisiin. Laita sinä ukko hyviä puita saunaan. Ne tietysti
tahtovat saunaan, kun tulevat tähän. Sauna se on aina lämmitettävä
laukkuri-Iivanallekin, kun se tähän tulee.

— Mitä herroja? kysyi ukko epäluuloisesti katsella muljautellen
avioonsa.

— Niitäpä vakuutusherroja.

— Per... Menkööt vain muihin taloihin.

— Älä murise. Kun kerran tulevat, niin tulevat, ei siinä sinun murinasi
auta. Eikä noita herroja usein käykään Vieremäissä.

— Mutta minäpä en heille lämmitä saunaa, se on vissi, uhkasi ukko.

— Sinä lämmität saunan ilman turisematta. Se nyt on ihan ihme, että
sinä aina joka asiassa haraat vastaan, senkin vastarannan kiiski.

— Itse olet kiiski, jurisi ukko ovessa mennessään.

Jortikaisen akka ei valehdellut. Herrat tulivat iltapäivällä
Vieremäkeen. Ensimäisinä tulivat Keikaus, Kantele ja Varsala. Kohta
heidän jälestään tuli Tuhkanenkin. Kurkoitteli ensin ovenraosta
tupaan ja pötkähti viimein kokonaan huomattuaan jo toisten saapuneen.
Kotvan kuluttua tuli Kevättoivo mukanaan kaksi uutta Honkayhtiön
matka-asiamiestä, joista toinen oli Vornanen, entinen valtiopäivämies
ja Kukkarovuori, Nakkilan kaupungin entinen poliisi.

Seura oli täysilukuinen, ja harkittiin miehissä, miten saataisiin ilta
kulumaan loppuun. Odottamattomalta taholta saatiin siihen ratkaisu.
Emäntä tuli tupaan ja niiattuaan herrojen edessä virkkoi:

— Herrat ei saa tykätä pahaa, kun minä olen herroja varten
lämmityttänyt saunankin. Ajattelin, että se saattaisi olla tarpeen
herroille, kun saa rämpiä näitä Kuivalan sydänmaita.

Herrat ottivat mielihyvällä saunasanoman vastaan, ja emäntä sai
perinpohjaisen ylistyksen toimenpiteestään.

       *       *       *       *       *

Vieremäen ukko oli pahasti paapattaen suostunut vihdoinkin lämmittämään
saunan ja puuhaili nyt siellä savun seassa ähkien.

— Kun nuo puut tuosta palavat, niin pitäisi täällä sitten herrojen
nahkat lämmitä. Kun saisin tuota itse tulla saunottajaksi, niin
tietäisivät kerran Vieremäessä saunoneensa.

Herrojen aiheuttama jää ukon sydämestä ei näyttänyt vieläkään sulaneen,
vaikka hän oli saanut sikaritkin heiltä, joka toimenpide oli ennen
näyttänyt saavan sulamaan pahasisuisimmankin maanukon sydämen herroja
kohtaan.

Ukko kyyrötti saunan uunin edessä ja suunnitteli jotain kepposta. —
Saisi niitä lempoja vähän jutkauttaa, mietti hän.

Yht'äkkiä keksivät hänen aivonsa omistajansa mielestä sopivan
jutkauksen. Herroja oli seitsemän miestä ja saunan lavat hieman
epävarmat kevyemmällekin lastille. Jos ottaisi tuosta pois vielä yhden
pönkän, niin eiköhän nuo tuolta romahaisi alas, ja se olisi niille
niinkuin parhaiksi. Saisi niistä silloin Kuivalan kyläkunta rauhan
pitkiksi ajoiksi.

Niin ajatteli paatunut ukko ja irroitti pönkän lavoista ja
jännityksellä jäi odottamaan pakanallisen toimenpiteensä tuloksia.

       *       *       *       *       *

Herroista oli jo suurin osa lavoilla. Keikaus kohosi viimeisenä
hämärään korkeuteen. Lavat rusahtelivat jo pahaa ennustavasti. Kantele,
joka oli musikaalinen mies, alkoi loilottaa muuatta äsken kuulemaansa
operettivalssia ja polki jaloillaan tahtia.

— Tuntuu niinkuin nämä lavat painuisivat, virkkoi Tuhkanen. Olkaa
veljet varovaisia.

— Minustakin tuntuu niinkuin jokin paikka pettäisi, sanoi Kukkarovuori.

— Setä Keikaus ja Toivonen olivat myöskin ottaneet osaa Kanteleen
valssiesitykseen, ja asiaan innostuneina jymisyttelivät hekin jo
jaloillaan.

— Ei saa niin vietävästi polkea jalkaa, komensi Kukkarovuori uudelleen.
Mutta samassa silmänräpäyksessä sortui lava miehineen saunan pimeään
ja nokiseen nurkkaan. Musiikkiesitys katkesi ja hetken aikaa kuului
nurkasta vain ähkimistä ja tilaisuuteen sopivia voimasanoja.

— Minä täällä olen alimaisena, ilmoitti Tuhkanen.

— Minun nenäni sattui johonkin rautanaulaan ja varmaankin halkesi
kahtia, virkkoi Kantele.

— Hullusti taisi käydä minullekin, valitteli Keikaus.

— Johan minä sanoin, että pitäisi noudattaa suurinta varovaisuutta,
kivahteli Kukkarovuori, entinen järjestyksen valvoja.

— Minun liikavarpaisiini koskee niin kehnosti, valitteli Varsala.

— Nouskaa hemmetissä ylös ja poistukaa. En minä jaksa olla enää teidän
allanne, kiivastui Tuhkanen, joka oli alimmainen.

       *       *       *       *       *

Herrat jäivät edelleen selvittelemään olemuksiaan Vieremäen saunan
nokiseen nurkkaan ja Vieremäen ukko saunan oven takana hillittömästi
nauraa hihitteli julmalle kepposelleen.




XXIII


Kerän ja Seppälän Maijan kuulutusjuhlaa vietetään Seppälän talossa.
Tämä ei ole aivan odottamatonta siihen nähden, että kumpaisellakin
asianomaisella oli jo pitkän aikaa ollut perinpohjainen harrastus
purjehtia avioliiton satamaan Seppälän ukon vastaväitteistä huolimatta.

Nämä vastaväitteet ukon puolelta olivat näyttäneet käyvän yhä
tiukemmiksi sen jälkeen, kun Kuivalan kylän suutarimestarit olivat
saattaneet ukon tietoon vävypojaksi aikovan oikean toimialan.
Asianomaisten tulevaisuuden taivas oli näyttänyt yhä pimenevän, kunnes
Maija kerran oli tehnyt tiukan päätöksen isälleen.

— Minä en olekaan lapsi enää ja saan mennä naimisiin kenen kanssa
tahdon. Ja jos ei isä lakkaa minun Johannestani vainoamasta, niin
minä menen tästä vaikka tuonne järveen. Ja minä sanon sen nyt tämän
ainoan kerran, että niin minä teen, jollei isä lakkaa Johannes-raukkaa
rusikoimasta ja potkimasta.

Ukko oli murahdellut mutta nähtävästi säikähtänyt tyttärensä uhkausta.

Kerä on myöskin osoittanut olevansa mies, joka ei säiky vastuksia, vaan
ajaa tahtonsa läpi vaikka vastaan haraisi kymmenenkin Seppälän ukkoa.

Kuten sanottu on asianomaisena päivänä julistettu Kuivalan
seurakunnalle, että Näreen tarkastaja Johan Ferdinand Kerä ja nuori
neito talon tytär Maija Heiskanen aikovat avioliittoon, ja seurakunta
on heristänyt korviaan ja saanut uutta puheenaihetta.

Silloin kun Seppälässä vietetään jotain perhejuhlaa, on kaikki
suurenmoista. Kun morsiusparin kuulutuskirja on tehty, virkkaa ukko
isäntärengilleen:

— Se iso jukuripää sonni on teurastettava. Täytyyhän niille riivatuille
laittaa kuuliaiset. Ja menköön tuo Iska hakemaan kirkonkylästä
paistajaa ja keittäjää.

Juhlaan on kutsuttu kaikki ystävät ja kylänmiehet ja kaksi parhainta
Kuivalan viuluniekkaa pitämään juhlailoa vireillä. Sen lisäksi on
pengattu Kuivalan kylältä esiin kaikki vanhat kanteleet ja harmonikat,
joista on järjestetty suurenmoinen orkesteri, joka kolistelee nuoren
väen polkiessa tahtia permantoon.

Kerä istuu pöydän päässä appiukkonsa rinnalla ja katselee iloista
karkeloa. Ukko näyttää vieläkin vähän happamalta mutta sulhasen
naamasta loistaa ylenmääräinen tyytyväisyys.

       *       *       *       *       *

Vieremäestä päättävät herrat lähteä juhlamarssissa Seppälään.

Keikaus ehdottaa, että vietäisiin morsiusparille kukkasia, vaan kun
Vieremäessä ei ole muita kuin Palava rakkaus ja Vanhapoika, menee hän
talon kasvitarhaan mukanaan Tuhkanen, ja siellä käy valtainen hävitys.
Punajuurista ja porkkanoista riistettiin naatit ja sekaan pistettiin
vasta kukkaan puhjenneita rediisin ja palsternakan kukkia.

— Tästä tulee kovin sievä, ihasteli Keikaus.

— Jollei tule vain kovin suuri, arveli Tuhkanen.

— Mitä siitä tyhjästä. Sehän on koko meidän armeijan puolesta, ja
meitähän on yks', kaks'... seitsemän miestä.

Herrat odottivat portailla seppeleensitojia valmiina lähtemään.

— Mistä hiidestä te tuon saitte? kysyi Varsala osoittaen kukkavihkoa.

— Tämä setä sen keksi, sanoi Tuhkanen.

— Onpa se yhtä tukeva kuin keksijänsäkin, virkkoi Kantele.

— Mitäs jos minä menen tuonne perunamaahan ja sidon sieltä seppeleeni,
arveli Varsala. Nyrpistäisiköhän tuo arvoisa morsiuspari nenäänsä?

— Jos vielä loukkaantuvat, arveli Kukkarovuori.

— Pahus... kun toinen hyvästä sydämestään antaa, sanoi Varsala ja meni
perunamaalle.

Kevättoivo näytti miettivän, millä osoittaisi morsiusparille katkerata
mieltään. Ja hänelle näytti asia selvenevän.

— Onko täällä missään kuivia katajoita? kysyi hän Vieremäen pojalta.

— On tuolla tallin takana vaikka kuinka paljon. Pellonpientareilta
niitä kesällä hakattiin ja kannettiin ne sinne läjään, tiesi poika.

— Saisitko sinä minulle lujaa sidelankaa ja myöskin vanhat rukkaset?

— Kyllä, lupasi poika ja meni hakemaan.

Saatuaan tarpeelliset välineet meni Kevättoivo sitomaan seppelettään
tallin taakse.

Herrat järjestäytyivät riviin, lähteäkseen juhlataloon. Varsala tuli
perunamaalta olallaan seppele, jossa heloitti lehtien lomasta vasta
puhjenneet perunan kukkaset.

— Missä Kevättoivo on? kysyttiin.

— Se meni tallin taakse, sanoi poika.

— Mitä se siellä?

— Sanoi seppelettä sitovansa.

Kun Kevättoivo ilmestyi seppeleineen, letkautti Varsala, joka tiesi
asianomaisen syvimmät tunteet.

— Kaikkea se hyljätty rakkaus teetättää.

       *       *       *       *       *

Herrat marssivat Seppälän tupaan, jossa hetkiseksi oli karkelo tauonnut
Kerä seisoi karsinapuolella morsiamensa rinnalla ja katseli tämän
hehkuvia poskia ja herttaista hymyä.

Kevättoivo tuli ensimäisenä onnittelemaan, lausuen

— Toivon, ettei mitkään myrskyt särkisi onneanne. Kestäköön rakkautenne
haaksi, vaikka se joskus hauraaltakin näyttäisi, purjehtia teidän
vanhuuden kauniiseen satamaan. Vertauskuvana kestävästä rakkaudesta
pyydän Teitä säilyttämään tämän seppeleen.

Ja Kevättoivo laski kiehkuransa morsiusparin kaulaan.

— Aih... pistää... pistää, kiljahti Maija.

Sulhasen muoto musteni. Hän luuli virkaveljensä tekevän karkeata
pilaa heistä, vaan kun toisetkin herrat esittivät valituin lausein
onnittelunsa ja ojensivat kukkalaitteensa, sai kohtaus iloisen
käänteen. Ukkokin hymyili pöydän päässä, ja musikantit aloittivat
seiniä tärisyttävän »Iloisen lesken» valssin, johon Kuivalan kylän
nuoriso kehoittelematta yhtyi.

Böljengögel oli löytänyt tuvan nurkasta Mäkäräisen Iidan ja
supateltuaan tämän kanssa hetkisen, vei hänet valssiin. Kuivalan kylän
emännät seisoivat uunin kupeella suu vehnäsellään katsellen nuorten
kiivasta karkeloa. Herrat istuivat hyvässä järjestyksessä peräpenkillä.
Karkelon humu sai Varsalan ja Keikauksen muistelemaan poikamiesaikojaan
ja Keikaus virkkoi Varsalalle:

— Eiköhän meidänkin sopisi vielä kerran koettaa jalan joustavuutta.
Minusta tuntuu niinkuin nuo emännät odottaisivat meitä tuolla
uuninkupeella.

— Miksei. Ota sinä tuo Kana-ahon emäntä. Minä koetan hilata Hameahon
emäntää. Tulevatko herrat mukaan? kysyi hän vieruskumppaneiltaan.

— Miks'ei, lupasi Pörjönen.

— Oivallinen keksintö, tunnusti Tuhkanen.

— Minä otan Mäkäräisen emännän, lupasi Kevättoivo.

Herrat menivät ja tekivät kohteliaan kumarruksen asianomaisille.
Kana-ahon emäntä hieman vastusteli, mutta toiset lähtivät empimättä.

Lattiapalkit alkoivat notkahdella parien lisäyksestä. Musikantit,
huomattuaan Kuivalan emäntien ottavan osaa valssiin, loihtivat
koneistaan esiin kaiken mahdollisilla keinoilla saatavan äänen.

Pöydän päässä nauroi Seppälän isäntä jo aivan ääneensä.







        
            *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HENKIVAKUUTUSHERROJA ***
        

    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.