The Project Gutenberg EBook of Lyyra ja paimenhuilu, by Various
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org
Title: Lyyra ja paimenhuilu
Runosuomennoksia
Author: Various
Translator: V. A. Koskenniemi
Release Date: December 23, 2006 [EBook #20166]
Language: Finnish
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LYYRA JA PAIMENHUILU ***
Produced by Tapio Riikonen
LYYRA JA PAIMENHUILU
Runosuomennoksia
V. A. Koskenniemi
WSOY, Porvoo, 1917.
SISÄLLYS:
Kauneus (_Charles Baudelaire_)
Ihminen ja meri (_Charles Baudelaire_)
Haamu (_Charles Baudelaire_)
Kissa (_Charles Baudelaire_)
Pöllöt (_Charles Baudelaire_)
Sokeat (_Charles Baudelaire_)
Valo (_F. W. Bourdillon_)
Monte Mariolla (_Giosuè Carducci_)
Lumisade (_Giosuè Carducci_)
Kysymys (_Fredrik Cygnaeus_)
Yhdeksänvuotinen rauha (_Werner von Heidenstam_)
Lapsuusystävät (_Werner von Heidenstam_)
Ihme (_Werner von Heidenstam_)
Sodanjumala (_Werner von Heidenstam_)
He kaksi (_Hugo von Hofmannsthal_)
Ruusulle (_Friedrich Hölderlin_)
Vuorimies (_Henrik Ibsen_)
Rukous (_Johannes Jörgensen_)
Tanssiaisten jälkeen (_Detlev von Liliencron_)
Siinäkö kaikki? (_Detlev von Liliencron_)
Lapsuuden ajoilta (_Detlev von Liliencron_)
Syvä kaipaus (_Detlev von Liliencron_)
Illan tullen (_Alice Meynell_)
Rolla (_Alfred de Musset_)
Peikon kosto (_J. J. Wecksell_)
Kevään valveutuminen (_Émile Verhaeren_)
Kaksi kuninkaanlasta (_Émile Verhaeren_)
Kaksinpuhelu (_Paul Verlaine_)
Spleen (_Paul Verlaine_)
Suden kuolema (_Alfred de Vigny_)
Loppuballaadi (_Francois Villon_)
KAUNEUS
_Charles Baudelaire_
Olen kaunis ma kuin uni kivinen vain
ja mun rintaani vastaan on riutunut monta.
Mut lempeä mykkää ja loppumatonta
olen ruokkinut rinnassa runoilijain.
Kuin sfinksi oon ikuinen arvoitus,
mull' on jääsydän, joutsenen valkeus.
Vihaan liikettä, leikkiä linjojen
ja koskaan ma itkenyt, nauranut en.
Ja mun muotoain ylpeää runoilijat
öin päivin niin hartaina tutkivat
ja mun ongelmaani he tulkita halaa.
Sillä vastaan hiljaista rakastajaa
iki-ihmeitä silmäni kuvastaa,
minun silmäni, joiss' ikikirkkaus palaa.
IHMINEN JA MERI
_Charles Baudelaire_
Meri, vapaa mies, on parahin ystäväs.
Kun katsot aaltoin ikuista vyörinätä,
sa katsothan kuin itseäs, elämätä
ja omaa mittaamatonta syvyyttäs.
Niin mielelläs sa itsehes syvennyt
ja kuvaas käsin ja silmin tapailet sa
ja usein hurjaa huutoa kuuntelet sa,
jok' on sun poves pohjasta vyörynyt.
Niin ihmeelliset ootte te kumpikin.
Sa ihminen, sun syvyyttäs tunne emme.
Meri, turhaan rikkauttasi tapailemme.
Te salaatte omanne mielin kateisin.
Niin ootte käyneet vuodet tuhannet
te sotaa ilman sääliä, armontöitä.
Niin rakastatte kuoloa, kauhun öitä,
te veriviholliset, te veljekset!
HAAMU
_Charles Baudelaire_
Kuin enkeli kepein siivin
sun vuoteellesi hiivin,
yön tullen hämärän
sun uness' yllätän.
Sua suutelen, armahin, hienoin
ma suudelmin kuudan-vienoin
ja kuin käärme kostehin
ja kylmin, petollisin.
Taas koitteessa kalpean aamun
näät väistyvän valkean haamun
tulen illalla jällehen.
Saa toiset lemmellä koittaa
sun nuoren olentos voittaa,
minä valtaan kauhulla sen!
KISSA
_Charles Baudelaire_
Lepää, kaunis kissani, rinnallain
ja käpäliis kyntesi salaa.
Suo mun katsoa, silmiis sukeltain,
missä malmi ja agaatti palaa.
Kun sormeni päätäsi sivelee
ja selkääs pehmeätä
ja kun väristen käteni koskettelee
sinun ruumistas sähköisätä,
näen hengessä naiseni. Hänelläkin
sama katse on, peto suloinen,
syvä, kylmä kuin säilä viiltävin,
ja päästä aina jalkoihin
sama tuoksu niin hieno ja vaarallinen
ylt'ympäri ruskean ruumihin.
PÖLLÖT
_Charles Baudelaire_
Kuin kummat jumalankuvat
he istuvat rinnakkain
ali' oksien tuuheain
tulisilmin, he uneksuvat.
He istuvat paikoillaan,
kunis saapuu ilta ankee
ja vinosti säteet lankee
ja hämärä käy yli maan.
He viisaalle opettelee:
hyvä syrjään istahtaa,
miss' ei meluten hälyä kansa.
Ken varjoa tavoittelee,
hän kiinni tyhjän saa.
Paras pysyä paikoillansa.
SOKEAT
_Charles Baudelaire_
Oi sieluni, sa katso, hirveät
he ovat nähdä, melkein naurettavat,
he käy kuin unissansa-kävijät
ja silmin tyhjin ilmaan tuijottavat.
On heiltä viety valo korkeuden,
mut ylös kuitenkin he katsoo aina,
ei katuhun he katsettansa paina,
he tähyy korkeutehen taivaiden.
He taivaltaa kuin maassa kuoleman,
miss' ainainen on yö. Ja ympärillä
öin päivin laulut, kirot kaikuvat
ja iloihin on kiire ihmisillä.
Mut mielin järkkynein ma huudahdan:
Mit' etsii taivahasta sokeat?
VALO
_F. W. Bourdillon_
On yöllä silmiä tuhansin,
yksi päivällä ainoastaan.
Valo maailman sammuu kuitenkin,
kun on aurinko jättänyt maan.
Tuhat valoa tuntee ajatus,
sydän yhden, muuta ei.
Mutta koska on lähtenyt rakkaus,
koko elämän valon se vei.
MONTE MARIOLLA
_Giosuè Carducci_
Harjalla Marion, loistossa ylhäin ilmain
kypressit hartaina seisoo, katsoen laaksoon,
miss' ohi usvaisten rantain vaieten kulkee
mahtava Tiber,
nähden allansa Rooman äänetönnä
aamua vuottain ja niinkuin laumansa suuren
keskellä jättiläispaimenen, nousevan eessään
Pietarin kirkon.
Juokaatte harjalla aurinkoisen vuoren,
ystävät, viininne, jonneka säteet aamun
kirkkaina taittuu! Hymyilkää: me kaikki
kuolemme kohta.
Antaos minulle vaan, kun lauluni lentää,
kuohuva malja, Lalage, ja hento kukka,
antaos ruusu, min hehku ja tuoksu ja loisto
tuulehen haihtuu.
Huomenna kuolemme, niinkuin eilen kuoli
joita me lemmimme, ystävistä kauas,
lemmestä kauas kalpeina varjoina käymme
kuoleman maille.
Kuolemme, mut ikiaikojen taakse kiertää
auringon ympäri Maa, yhä helmastansa
uudet elämät nostain, uudet syttäin
kipunat yöhön,
elämät uusin lemmenliekkeinensä,
elämät uusin taisteluin ja haluin, --
uutten jumalten kunniaksi kaikaa
laulunsa uudet.
Syntymättömät, te käsihin joiden
soihtu se joutuu, jonka me hukkasimme,
teidänkin vuoro on, lastenne, lastennelasten
kadota kerta.
Oi sinä Maa, minun aatosteni äiti,
haihtuvan henkeni äiti! Kuinka paljon
tuskaa ja iloa lennätätkään vielä
ympäri päivän,
kunnes paeten pakkasta ja yötä
päiväntasaajan seutuvilla kerta
yksinäinen vaimo ja mies ypöyksin
elävät enää,
näkevät keskellä kuollehitten metsäin,
kuinka sa taakse jylhäin vuortenharjain
hiljallensa painuin, ihana päivä,
iäksi sammut!
LUMISADE
_Giosuè Carducci_
Ääriltä harmajan taivaan pehmeät hiutalet lentää.
Kaupunki ääneti on, tauonnut taisto ja työ.
Ulkoa kuulu nyt ei torisaksain kutsuvat huudot,
kaiut nyt laulujen ei kiirien katuja käy.
Tornista laskevat vaan tylyt lyönnit raukeat tunnit
kaukaa kuin ääriltä yön, missä ei eloa oo.
Linnut ikkunalautahan lyö: tutut rakkahat henget
kuolleiden ystäväin nyt luoksensa kutsuvat mun.
Kohta te ystävät armaat, oi kohta te lempivät syömet
luoksenne saapuva oon, rauhaanne varjojen luo.
KYSYMYS
_Fredrik Cygnaeus_
Sen kansan, joka ymmärtänyt oisi
mun tunteheni, osan omastaan,
sen kansan, joka kunnioittaa voisi
ei lainaa muukalaisen milloinkaan,
sen kansan, jonka laulajalle suotu
ois runon lento ylväs, vapahin,
sen kansan, jonka sydämehen luotu
on kautta aikain aarre rikkahin, --
sen kansan sydämestä eroittaa mun
se kieli, jolla laulan, kaiullaan
ja ykskään kuiskauksistani saa mun
ei synnyinmaani syömeen oikeaan.
Ah! niinkuin huulet sen ken näkee unta
vain liikkuu, sanoja ei kuule ken,
niin on mun tunteheni valtakunta,
mun, muukalaisen maalla isien.
Täst' eikö nousemusta horroksesta?
Tää eikö lumo lakkaa konsanaan?
Jo eikö koita päivä, katvehesta
kun lauluni saa poveen synnyinmaan,
kun tuntehesi tulkituksi näät sä,
mun oma kansani, sa kallehin?
Vai viimeisnäkö tiedottomaks jäät sä,
siit' että itseäs ma tulkitsin?
Se hetki vihdoin koittava on milloin,
kun, lauluni, sa yöstä ylenet?
Ois sulla, vaikeneva kansa, silloin,
mi vaietessas tuskin kuuntelet,
ois kerran korvaa kuulla laulajoita,
he kuinka eri äänin laulaakin.
Sa ymmärtäisit, kuunnellessa noita,
myös mitä sielustas ma tulkitsin.
YHDEKSÄN VUOTINEN RAUHA
_Verner von Heidenstam_
Vanha Damon jurotellen
pieness' asui majassansa,
peukaloaan kostutellen
kehräeli villojansa.
Kynnyksellä nukkui lapset,
vaimo, hajallansa hapset,
torkkui käsikiven luona.
Antoi luonto antimensa,
villan antoi lammas, vuona.
Dryaditkin oksillensa
nukahteli hiljallensa.
Niiden hiuksista ja suista
oksat, vesat versosivat.
Ammoin jo ne unohtivat
puistaa pähkinöitä puista.
Linnut tuskin näki vaivan
kohotella helttojansa.
Mettiäiset koloissansa
hunajassa virui aivan.
Vuonat iloansa lauhaa
piti kesken kesän rauhaa.
Virkkoi vaimo haukotellen,
venytellen unissansa:
»Damon, kuule! Karjahdellen
härkäs mylvii vimmoissansa.»
Vanhus sääskiä vain hääsi,
alkoi taasen askarrella.
Selkään valahtamaan pääsi
harmaa tukka vanhuksella:
»Kaadettuina sudet makaa,
mies ei aja miestä takaa,
viha, kosto, sota sammui.
Ikäväänsä härjät ammui.
Täys on rauha maailmalla!
Seppelpäin kun puiden alla
nuoret kokoontuvat illoin,
tarttuin jalon lyyran kieleen,
mitään heill' ei tule mieleen.
Nauraa taitaa vain he silloin.
Tyytyväisnä suunsa matkii,
kuinka toraan kieltä käyttää,
kuinka sianporsas latkii.
Sen he tietää, miltä näyttää:
miltä kaivo vinttoinensa,
kehruuäijät rukkinensa
kesken maalaisarjen lauhan;
nainen hän on kukan lainen,
kukka hän on niinkuin nainen.
Kirota ma tahdon rauhan,
joka kaupin pussiin kultaa
kasaa, mutta tuhkaa, multaa
kylvää miesten sydämihin.
Riemun unohdin ja vihan,
silmä, mieli kuivui ihan.
Pitkän rauhan ikävihin
unohdin ma aikain mennen
kuinka isä lempii lastaan,
rakkaat nimet, jotka ennen
kuiskin korvahasi illoin --
kirkas tapparani silloin
kiilsi katsettani vastaan.
Halvaks arvioin ma sylin,
jost' en maksa vaaran hintaa.
Vasten riistäjänsä rintaa
naisen rakkaus on ylin.
Nähdä toisten pälyilevän
naistani, mun mielein halaa,
nähdä, kuinka koti palaa!»
Näin hän puhui. Kalpenevan
näytti hällä poski, huuli,
kuin Hymettos syksyssänsä,
kun käy ensi pohjatuuli.
Pudotteli käsistänsä
vanhus maahan käämiänsä.
Kuule! Koko tanner kaikui,
torvet, huilut, käyrät raikui,
kutsuin miehet aseihinsa.
Miekat, kilvet välkehtivät.
Vaunut raskaat akselinsa
liittehissä kitisivät,
kantain kuormin kukkurisin
touveja ja puita laivan
pedonkidoin kuparisin.
Miehiä kuin metsää aivan
nousi, täyttäin asehillaan
koko seudun, loistehellaan.
Eellä valko-hevosillaan
ratsastivat urhot Hellaan.
Katsoi Damon ihmetyksin,
valui viitta vyötäillensä,
katsoi kotkan silmäyksin,
veti vaimon vierellensä,
hänen päätään sivelteli
kumartuin, ja tarkasteli
hiljaa hänen kasvojansa.
Ja hän kuiski: »Kyyhkyläinen!»
Heräsi taas muistissansa
lemmennimi väikkyväinen.
Sydämensä näkeväinen
oli taasen, vaimoansa
katsoi miehen silmin nyt hän,
koskaan ennen lapsiansa
niinkuin nyt ei lempinyt hän.
Nurmet vuorten kaltehilla,
karjalaumat laitumilla,
majat pienet paimenien,
kiilto meren lainehien --
kaiken yli nuoruutensa
päivä valoi hohtehensa.
Vanhus, joka liikutella
tuskin kättään jaksoi hyvin,
miekkaa, peistä kiilloitella
alkoi silmin kyyneltyvin.
Kaikki taasen kotoisaksi
kävi hälle, armahaksi,
vaimon sirppi, isän hauta,
kodin vanha kynnyslauta,
entistänsä rakkaammaksi.
Ja hän jätti tuvan loukot,
miehuus loisti katsannastaan.
Pauhu kasvoi, lauloi joukot:
»Hellaan miehet, Troiaa vastaan!»
LAPSUUSYSTÄVÄT
_Verner von Heidenstam_
Oli ilta ja talossa pelattiin,
oli kortteina haaltuneet albumikuvat
ja makeisissa maksettiin.
Kaikk' kartanon uunit kuumentuvat
ne hehkui, pellit raollaan.
Lumi pyörteissä lenteli ikkunaan,
ja kuulunut ykskään kulkunen
ei keskeltä syväin nietosten.
Kolme vanhaa sisarta perinyt
oli kartanon. Näin oli leikkinyt
isoäidin he aikaan jo harmajaan
ja naittaneet korteilla tuttaviaan.
Joka kuvalta, mikä käteen tuli,
he hiljaa toisiaan tuuppaeli,
nimen mainitsi, hymyyn huulet suli,
kädet myssynnauhoja hypisteli.
Oli Platen, luutnantti, voitollisin,
ruma neiti von Duben huvittavin.
Vain vanhin soi vaipua korttiensa
ja kuunteli yössä hiljaksensa,
miten kylmästi sisaret kertoivat
ja menneitä aikoja muistelivat.
Sylikoira hänen polveltaan
alas hyppäs ja vainusi arastain,
ja tyhjään tuoliin tuijottain
se katsoi -- niinhän sanotaan
että eläin nähdä vainajan
voi tyhjällä tuolilla istuvan.
Hän mietteihin vaipui, kalveten.
Hänen mielensä liikkui muistojen mailla,
hän muisti ystävän petollisen.
He olivat leikkineet leivojen lailla.
Oli vuotta nuorempi poikanen
ja yhtä huimia kumpikin.
He juoksivat ketoja käsikkäin.
Mut hän huomasi pojan miettivän näin:
-- Kun aina noin hento sa olisitkin
ja arka ja pieni, sun kantaisin
yli ojien, aitojen käsilläin,
pakoon käärmeitä risuissa kanervatarhain.
Vuoskymmenen synnyit sa liian varhain! --
Näin mietti poikanen mielessään.
Ja nopeasti kuin liitetään
kivi kiveen suureksi palatsiksi,
tuli tunnit vuosiksi, kuukausiksi.
Sai suveensa hän, poika keväimeen.
Hän hoiteli kotoisen askareen,
pani puuroon pavun ja kanelin
hän survoi käsin toimellisin.
Mut poika syrjästä katsoi vaan:
-- Miten ruusut puhkeaa nopeaan!
Jos tyttönen pieni sa olisit vain,
sinä vieläkin istuisit polvellain
mit' oon lukenut, sulle ma kertoisin! --
He salassa kärsivät kumpikin,
ja he kulkivat rantaan kotoisen lahden
ja yhdessä siellä he itkivät kahden
ja sormuksensa he vaihtoivat,
sillä hyvin he tiesivät molemmat,
he ettei toiselle kenellekään
vois antaa sormusta ikänään.
Ja poika lähti maailmaan,
meni sotaan voittamaan kannuksiaan.
Kun hän joukkoansa tuleen johti,
hän ratsasti suorana, pystypäin,
mutta öisin, kun leirivalkeat hohti,
ja miehet maljoja tyhjentäin
ne painoi tyttöä rintaansa kohti,
hän syrjässä viipyi, allapäin,
kuin miettien ja murehtien,
ylös äkkiä ruohosta karaten
kuin ois saanut iskun, hurjimmin
joka hullua Circeä suudellen,
joka rypäleestä maistaen.
Miten tiimalasissa valuikin
ajan hiekka, yhä kuumemmaksi
kävi verensä vain, yhä nuoremmaksi,
ja vielä seitsemänkymmentään
hän ois vuottanut nuorena mieleltään
ja uhmannut vaaraa taistelujen.
Hänen päivänsä huviin ja meluun hukkui,
mut sydämensä luona sen ainoan nukkui.
Kapus kerran hän aikaan öisehen
alas huoneesta nuoren kreivittären --
sade ryöppynä katuja huuhtoeli,
kun hän seutua katsoi ja ajatteli:
-- Kun tytär äidille valehtelee,
niin rakkauden kiitetty huomen koittaa.
Kun hän vihitylleen valehtelee,
jo toinen rakkaus rinnassa soittaa.
Kuin tiirikalla varas julkein
valat murtaa rakkaus työssään kulkein.
Ei tunne se miestä kunnian.
Jos roskaväen pahimman
sa nähdä tahdot, sa löydät sen
rivin taajoin katuja kulkemassa
ja supattamassa ja parjaamassa
juur siellä, missä kaks rakastavaa
ne kahleitansa raahustaa.
Jo pelkkä näkemys rakkauden
saa eloon kaiken alhaisen.
Mutta viisas hän ikkunansa sulkee
ja hymyy, kun saattue katua kulkee.
Naistohtorin jälkeen ja viinurin
on rakastaja naurettavin.
Jos olet sa viisas aviomies,
veres jäähdytä, ota niskaas ies,
täys vapaus rakastajalle suo.
Hän salaa sinulle sarvet antaa,
mutta tuskin itse huomaa tuo,
että aasinkorvat hän itse kantaa,
kun haltioissaan hän maljastas juo,
jost' itsesi joit sa kylläiseksi.
Kuka koskaan rakkaudessa keksi
sitä suurta, josta runoillaan?
Lyö oveen vaan, ja rakastajat
ovest', ikkunoista pakenevat.
Jos koko rakkaus kaikkiaan
ois köyhän riimin arvoinen,
Don Juan ei ollut ois ainoinen,
jok' on seisonut kylmänä paikoillaan
ja katsonut ivaten kostajaan.
Mies juo, kun hän on janoissansa.
Vale suurin on lemmenlaulajain:
kun he saavat nuken laulamansa,
jo toiselle helistintään he puistaa.
Heitä innostanut ei rakkaus lain,
he omaa himoaan rakasti vain.
Hyvä rakkauden sisin olemus muistaa!
Se on pieni hiipivä rottanen,
joka yöllä juoksi sun tiesi poikki,
joka jokaisen portin alle loikki,
niin arkana, että jälkeen sen
kiven heittää joka poikanen.
Ei rakkaus kehdoista unta nää
ja hyveille se hymähtää.
Salajuomarin lailla se säikkyilee:
joku käytävän ovea liikuttelee,
lasi pohjahan ja nopeaan!
Eläinystävä parhain ken konsanaan
on onkimatoa suojellut
ja kanarialintua ruokkinut,
hän katsoo karsaasti haikaraan.
Syvät urkuäänet tunteiden
vain kuulla voit haudalla rakkauden.
Ens laps, jota äiti suutelee,
jo rakkauden ruumis on.
Jumal'-vuorella, missä hallitsee
Zeus, vanhuuttaan jo voimaton,
ja Bacchus harmaa vaikenee,
siell' istuu aina muuttumaton
Venus tyhmänä, maalaiskoreana
ja nauhalla tukkaansa koristavana.
Venus-rouvalle aatoksissani ain
ma annan tukan vaalean.
Hän ei koskaan hehku, hän hikoo vain.
Sulo kaunotarten vaaleain
on niinkuin leipä suolaton.
ja he sanovat tyhmyyden suurimman.
Taas mustahiuksisten tukkahan
miel' uskoton, kiihkeä kätketty on.
Hevon jouhista myrttikruunun alla
en uneksinut ole milloinkaan.
Mut tukalla pehmeän-ruskealla,
Correggion käden ikuistamalla,
on mieheen lumous väkevin.
Kuten sanottu: upeilla harteillaan
Venus-rouvall' on tukka vaalehin,
jot' on pihdeillä kierretty konsanaan.
Hän renkiä taputtaa ja kantaa
hajun tallista keisarin vuoteesen.
Hän ajatuksista vähät antaa!
Ota hansikas pois, ja Cyprolaista
lyö lanteille, polkaise varpaalle naista --
sen leikin tuo tuntee naikkonen.
Mut jos häijyys hänet yllättää,
hän aamorinnuolen myrkyttää.
Vain lapsensielut suitsuttelee
hänen kunniakseen ja kuvittelee,
että lemmen tuskaiset suudelmat
niin on kuin rypäleet vilpoisat.
Niin ei kasva tammea kuninkaallista,
jot' ei pirstota voisi rakeet sen.
Kuin minun, niin suista tuhansista
on soinut kirous rakkauden.
Suurtyön voi suorittaa se vaan,
joka lemmen ohi kylmänä kulkee.
Miten ehtyen lamppu sen palaakaan!
Työnriemus yksin syliinsä sulkee
käsivarsin tulisin taivaan ja maan.
Näin mietti hän sateessa samoten,
likomärkänä, vaatteet valuen.
Mutta päästyään telttansa oljille, hän
halun paeta tunsi väkevän
läpi yön, läpi metsän ja viidakon.
Mut niin synkkää ei metsää, niin syvää ei merta,
että suojella voisi ne häntä ken kerta
oman itsensä jo tuominnut on.
Kodin portaiden eessä vihdoinkin
nous reestä hän kannuksin helähtävin.
Täyskasvuisten sisarten keskellä hän
näki seisovan lapsuusystävän.
Ja hän huomasi ajan piirtäneen
omat uurteensa hänen kasvoilleen.
Hän katsoi synkkänä vaieten,
kuten katsoo, ken aamuna lokakuun
näkee ikkunaa vastaan harvenneen
jo lehtiverkon syreenipuun,
vaikka päivä paistaa edelleen.
He tuskassa syleili toisiaan
kuin laivankannella hukkuvat,
sillä toisilleen oli he ainoat.
Kuin kuilun partaalla seisoessaan
he muinoin lapsina kuulivat
maanalaisten vesien vyörynän,
niin nyt tunsivat äänin uhkaavin
he kohtalonsa lähenevän.
Hääpäivä pyhäinen vihdoinkin
nyt likeni askarein kiireisin.
Jo olut kannuissa kuohueli
ja kunniavahtina odotteli
jo koivut edessä rappujen.
Kanat lihavimmat kirvehen
ja pölkyn välissä henkensä heitti,
Jo lehvät permantoja peitti
ja ruusunlehdet, sisaret
he kirkkomatkalle pukenehet
oli rattaat harsoilla, joita ennen
oli käyttäneet kartanon morsiamet
aina puolen vuosisadan mennen.
Mutta morsian yksinään istuen
vain antoi toimia sisarten.
Hän laski pitkiä tuntejaan,
hääpukunsa musta polvellaan,
sillä valkea kuului nuorille vain.
Omaan kohtaloonsa tuijottain
hän katsoi, myrsky rinnassaan:
hän oli kuin syksy varhainen,
kun jäljellä kaikk' on kukkaset,
mutta panemina pakkasen.
Vaan kun astui ovelle sulhanen,
hänen kätensä otti hän kuumeiset
ja kertoi kaikki, mit' yksinään
vuoskaudet hän salaa kärsien kantoi.
Yli kaiken kävi kuin henkäys jään.
Ja morsian käsin vapisevin
hän sormuksensa takaisin antoi
ja niin puhui äänin hiljaisin,
että ikkunalaudalla varpunenkin
se rauhassa nokki siipiään:
-- Mun lempeni elää, se on maailma mulle,
mut vain kotiliettä se tietää sulle,
joka jäähtyy, sun viluun jättäen.
Jos oisinkin kukassa keväimen!
Emme kahleissa käydä saa rinnakkain,
emme kituen, toistamme kammottain.
Minut unohda, sulta ma sylini suljen,
vain rauhaa kaipaan, kuoleman yötä.
Sen tiedän ma kuitenkin: kussa ma kuljen,
mun lähelläni sa kuljet myötä,
sillä muistot sun minuun yhdistää,
kevätmuistot, jotka kimmeltää
jalokivinä, kirkkaammin loistaen
kuin helvetinkivi rakkauden.
Jos toiselle sormusta yrität antaa,
jonka kuumana riistin ma sormestain,
sinä kätesi pidätät vavahtain --
et voi, sitä täytyy sun itsesi kantaa.
Kaks yhtyi iäisyyttä, kun
me kohtasimme -- nyt menetän sun?
Se on harhaa vain, se on unta vain.
Täss' istuu kulkuri rinnallain
ja mittaa ja kiertää mietteitänsä
kuin sudet kiertää häkkiänsä,
ja päivänsuuruuksia itää,
jotka katujen kulmissa puheita pitää,
lyö uudet ystävät sydämen oveen
ja vieraat portaissa tömistää --
ei syövy se silmään, ei painu se poveen,
vain varjojen saattueeks se jää.
Yhä ihmisten kesken me kahden oomme,
me olemme sidotut kohtaloomme.
Se ainoa, joka yksinään
sinun koko sydämes omistaa,
hän on vanha, et häntä sa ikänään
voi, kuin rakkaus vaatii, rakastaa.
Saat kotia vailla sa vaeltaa,
mut minne sun tiesi johtakoot,
sinä aina kaipuun tunteva oot
vain häntä, vain häntä rakastaa
kuin lintuset, jotka lentäissänsä
suvi-ilmaa leikkaa siivillänsä,
ja sun kaipuusi sydämes riuduttaa.
Näin oli hän silloin puhunut
ja pyörtyen maahan vaipunut,
kun vaunut lähti. Nyt paikaltaan
hän nousi ja joulu-torttujaan
hän kaapista haki, ne jakaakseen
talon väille, jotka ihmeekseen
sisään tullen pöydällä löysivät
niin monet herkut ja kynttilät.
Sanat kuiskatut kuuli sisaret vaan:
-- On suurin muistoni vieraanani,
ja maiden ja merten takaa nyt
ma tunnen, että viipynyt
kaks kättä on siunaten hiuksillani.
Koko kartano yössä nukkuvainen
jo pimeni, yksin valvoen
vain edessä ongelman ikuisen
yhä istui kuihtunut, vanha nainen.
IHME
_Verner von Heidenstam_
Ihme ihmehistä suurin,
tutkimattomin ja korkein!
Suden luola ei sun kodiksesi
tullut eikä meren syvyys.
Synnyit ihmiskarkelossa
kultaisessa kulkemahan.
Veli, sisar, joka vielä
maamme tähtösellä taivallat,
lyhyt elon tie on, ilta joutuu,
leppeä ja kiitollinen sentään oo.
Taistele, kun taisto käy, kun lepo on, niin leiki.
Etsi taiten rauhas hyväin luota,
huima nuorna ole, viisas vanhuudessa.
ja kun pääsi kallistuupi,
ylistele ihmettä, mi loi sun
ihmishahmoon jumalaiseen.
Ihme ihmehistä suurin!
SODANJUMALA
_Verner von Heidenstam_
Tuli peikon tyttären tyköä Tjalve,
palas loikaten kotiin ja laumaansa etsi,
mutta säikkyi ja putosi polvillensa.
Tor itse, hänen herransa,
leveänä rinnaltaan, istui kalliolla
ja vuoli paimensauvaa
ja hymyili punaiseen partaansa.
»Orja», sanoi hän, »älä pelkää!
Unohdettu on vasarani,
sillä kevättä kukkivat kankaat.
Jotta kaikki kävis vihreän maan päällä
kuin tulee, ja kukin sais osansa
ja nuoret sydämet lyödä vastakkain,
me, ankarat urhot, mielellämme
joskus paimennamme vuohia.»
HE KAKSI
_Hugo von Hofmannsthal_
Hän, tyttö, kantoi maljaa kädessään
-- kuin puna viinin, hohde poskipään --,
niin oli tyynen kevyt kulkeissaan:
ei vuoda maljakosta pisarkaan.
Myös poika oli varma voimastansa,
hän saapui orhillansa ratsastain
ja kädenliikkein tyynen arvokkain
hän seisomahan sai sen paikoillansa.
Mut tytön kädestä kun tavoittaa
hän tahtoi maljaa, siitä juodakseen,
se oli heille liian vaikeaa:
niin kohta kumpikin he vapisivat,
ett' turhaan kädet toistaan tapailivat
ja viini vuosi hiekkaan hiljalleen.
RUUSULLE
_Friedrich Hölderlin_
Iki-ajat meitä kantoi
luontoäiti helmassaan,
kaiken elämämme antoi,
kuningatar kukkamaan.
Ruusu! joskin elämämme
sortuu syksyn tuulihin,
iki-itu elämämme
uusin kukkii keväimin.
VUORIMIES
_Henrik Ibsen_
Vuorenseinäin, kallioin
halki tieni vasaroin.
Siihen asti iskut raikuu,
kunnes malmi vastaan kaikuu.
Syvyydestä kutsuvat
kaikki aarteet ihanat,
jotka yöhön vuori sulkee.
Siellä kultasuonet kulkee.
Syvyydessä loputon
ikuisuuden rauha on.
Vasarani, maaliin suureen,
salaisuuden sydänjuureen!
Poikasena miettien
istuin alla tähtien,
kuljin kevät-teitä illoin.
Lapsenmieli mulla silloin.
Auringon ma unhoitin
sydänöiden pimeihin,
unhoitin ma keväimeni
ulkopuolle kaivokseni.
Syyttömässä mielessäni
ajattelin kerran näin:
syvyyksien henget selon
antaa ongelmasta elon.
Kului vuodet vuottaen,
vastausta saanut en.
Tummat ääret ainoastaan
katsoi vuoren yöstä vastaan.
Erehdyinkö? Eikö vie
totuutehen tämä tie?
Tiedän, silmät sokaistuvat,
ylhäälle jos suuntautuvat.
Ei, mun täytyy syvyyteen,
rauhan yöhön ikuiseen!
Vasarani, maaliin suureen,
salaisuuden sydänjuureen!
Vasarani, iske, lyö,
kunnes koittaa pitkä yö.
Aurinko ei nouse mikään,
koita toivon aamu ikään.
RUKOUS
_Johannes Jörgensen_
Sun luoksesi käyn ikiäiti, mun sieluni on väsynyt,
mun unteni pursi on pirstoina rannalla nyt
ja haahden hylyllä mainingit leikkivät vielä.
Ilon turhain juhlain ma tunnen sammunehen,
sun kirkkos holvien alle ma nöyränä käyn, anoen --
on urkuina tuulien kuoro ja kattona taivas on siellä.
Mun aatokseni yli aavain eksyen käy.
Ne turhaan merkkiä etsivät, mitään ei näy,
ei majakan välkettä mistään pimeytehen.
Mun laskinluotini pohjaa tapailee.
Mihin käy se? Ylt'ympäri ulapat vaikenee.
On vastaus haudattu mykkään syvyytehen.
En jaksa ma enää katsoa itseäin,
en kuulla kaipuun vuota mun sisässäin,
joka lakkaamatta mun sieluni yössä pauhaa.
Ma toivon, mun kaipuuni lähteet kuivuis pois,
ja sieluni unille kuuroksi käydä vois
ja kaiken ylle syksyn sadetta, rauhaa.
Pois tahdon ma, vapaaks tahdon kahleistain
ja kuulla tummain kuusten soittoa vain,
pois, kauemmas kuin väijyvät silmät kantaa,
ja painaa pääni lehvien kosteuteen
ja tuntea kaiken valheen rauenneen
ja kesän ja talven ylläni humista antaa.
TANSSIAISTEN JÄLKEEN
_Detlev von Liliencron_
Käy, atlaskenkä, luottaen
sa vaunun hämärään!
Jo vaahtoo suista hevosten --
hei, Johann, lähdetään!
Mun olkapäätäin vastahan
hän nojaa päänsä raukean
nyt pieni kreivitär.
Yö katoo korpiin, rämeihin
jo verkkaan valkenee.
Suoss' untuvistaan hyyppäkin
yön härmän puistelee.
Kuin uness' eespäin matka saa.
kun sinisilmät avajaa
taas pieni kreivitär.
Soi korviin sirpin kalkutus
ja ääntää kyyhkynen,
ja kylän koirain raksutus
jo kuuluu aamuinen.
Loi päivä kankaat kultihin,
ma Gretna Greeniin matkasin
ja pieni kreivitär.
SIINÄKÖ KAIKKI?
_Detlev von Liliencron_
Yks kevään päivä paisteinen
ja toinen tähkäseppelen.
Kuin uni katos vuodet pois
kuin myrskyn siivin menneet ois,
kuin myrskyn siivin. Kamartuu
jo ihmishauta, unhottuu.
Kaikk', kaikki vetää verkkoonsa
tuo vanha lukki, kuolema
LAPSUUDEN AJOILTA
_Detlev von Liliencron_
Ma tänään kirjeitäni selaelin,
kun äkkiä sain yhden käteeni,
min vuosiluku säikähdytti aivan --
niin kauan siitä oli, kauan jo.
Siin' oli horjuvaiset kirjaimet
ja suuret musteläikät pitkin matkaa:
»Fritz hyvä, puut jo ovat paljaina,
me emme enää leiki ryöväriä,
Türck katkaissut on toisen etujalan
ja Hännchen-tädillä on hammastauti
ja isä lähtenyt on lintujahtiin.
Ei muuta nyt. Ma hyvin voin.
Sa pian kirjoita ja voios hyvin.
Sun ystäväs ja serkkus Siegesmund.»
»Puut ovat paljaina» -- nuo karut sanat
mun saivat kirjeen kokoon taittamaan,
ne antoi mulle hatun, takin, kepin
ja ajoivat mun ulos nummelleni.
SYVÄ KAIPAUS
_Detlev von Liliencron_
Kevätvuokko, ensi kukka,
nyt taitan sun ja pistän sun
mun vanhaan hattuhun.
Kevätvuokko, ensi kukka,
sun kerran taitoin, pistin sun,
ah, armaan hattuhun.
ILLAN TULLEN
_Alice Meynell_
Ne lentäen kotia kiiruhtaa,
tulee parvin siivekkäin:
kaikki päivän muistot palajaa
unen kyyhkylakkaa päin.
Ken teistä, te linnut, suorimman
vanan kyntää kotihin,
läpi illan ruskon kirkkaimman?
Sun sanasi, armahin!
ROLLA
_Alfred de Musset_
Oli kaupungissa, jok' ylitse muiden
on tunnettu kaupungiks elosteluiden,
missä pahe on halvin ja hedelmällisin,
millä synnin tiellä on kokemus pisin,
se on Pariisissa -- hurjin mies
oli Jacques Rolla. Joka paikan ties
hän missä juotiin ja pelattiin
ja lamppujen valossa valvottiin.
Ei itse hän ohjannut kulkuaan,
vaan himot; kuin paimen, jok' unissaan
näkee veen ohi rantojen vierivän,
näin näki hän päivien kierivän.
Oli ruumiinsa himojen asunto vain
ne hänessä raastoi, repivät
kuin pedot tai miekkain mittelijät,
taas joskus ne laulahti riehahtain
kuin lintuset, lempeä tulvillansa.
Rollan isä kasvatti aikoinansa
pojan suureksi herraks ja perijäks,
mut ennenkuin itse hän täältä läks,
oli kuluttanut hän varansa niin,
että poika sai tyytyä rippeisiin.
Niin yhdeksäntoista täytettyään
ja omaksi herraksi tultuansa
ei tiennyt, ei tainnut hän mitäkään.
Ja kaiken lisäksi, korskeuttansa
ylenkatsoi hän toimia käskettävän.
Niin oleili päivästä päivään hän.
Hymy korskea karehti huulillaan
ja hän herraks jäi kaikilta tavoiltaan.
Tiehaarassa Herkules seisoen
hän muinoin retkensä suuntaa pohti.
Pahe ojensi kätensä häntäkin kohti.
Hyveen kauniimmaks keksi ja valitsi sen.
Mut aikamme ehdi ei arkailemahan,
sille kaunis ei hyve, ei pahekaan.
On vuossadat valtavat kulkeissaan
tiet johtanut yhteen hyvän ja pahan.
Rolla teki samoin kuin isänsäkin.
Jos tulet sa suureen kaupunkihin,
lokaviemärit, muurit ja hautuumaan
näet ensin. Ken seuraan astunut on,
hän tehdä saa saman havainnon,
Siellä neitsyys kulkee hunnussaan,
mutta rappio loistaa kaikkia vastaan
ja synti on siellä julkinen.
Mies mieheks sen arvaa ainoastaan
ken puhtaan miekkansa teräksen,
min sai hän jaloon taistohon,
lokavirroissa ryvettänyt on.
Jacques Rolla oli henkevä, loistava, vapaa
ja hän halveksi syvästi joukon tapaa,
joka kaikki lyö samalla leimallaan.
Oli onnekas hän tai onneton,
hän ylpeyttä palveli jumalanaan.
Pani rahansa kolmeen hän kukkarohon
ja kolme vuotta vaiheikasta
kuin ei kukaan Aadamin perillinen
kävi tietoisna tietään hän kulkien,
ylenkatsoen kansaa ja kuningasta.
Niin naamiohuveissa elämän
ypöyksin ja ylväänä vaelsi hän.
Ja kuin Alkibiades mantteliaan,
niin laahasi velttoa korskeuttaan
hän linnasta katu-ojihin.
Pian tiesivät sen jo kaikkikin:
oli mentyä vuoden kolmannen
myös mennyt kolikko viimeinen.
Ja sen jälkeen, niin kuultiin sanottavan,
oli kypsä hän toiseen maailmahan.
Rolla oli vilpitön mieleltään
ja hyvä kuin hymyily onnetarten.
Hän ei tahtonut uskoa köyhyyttään,
ei ollut hän luotu arkea varten.
Ja elämänpäivänsä mitatuinkin
niin lyhyeksi kuin yö kesäisin.
Aron villi juoksija janoinen
se jälkeen päivien kuivuuden
sadevettä vuottaa, juodakseen
sitä lehviltä paahteen polttamilta.
Mutta kaikki silmänkantamilta
on kuihtunut, nääntynyt hiljalleen.
Vain luolassansa karjahtaa
joku uninen leijona. Vavahtaa
aron hevonen, hiekkaan painuvat
sen sieraimet verta vuotavat
ja erämaan santa janoinen
sen vaalenneen juo hurmehen.
Se suistuu, sen silmät raukeaa,
ja erämaan lapsen erämaa
se hautaa hiekkaan pehmeähän.
Aron villi juoksija tiennyt ei,
että missä karavaanitiet ne vei,
aron halki, niin niitä seuraten hän
olis päässyt Bagdadin talleihin,
missä heinää on kasoin tuoksuvin
ja kaivoja syviä, missä
ei pohjaa näkyvissä.
Jos Jumala meidät luodessaan
teki kaikki samasta savesta maan:
niin toisille jotain antanehet
lie lisäks auringon sätehet,
lie niille, joill' ainoa omistus,
sana ainoa on vain: vapaus!
Tuo luntako on vai marmoria,
johon säteitä sinen hohtavia
yölamppu himmeä heittelee?
Lumi valkeamp' on, kivi tummempaa.
Se on nukkuva lapsi. Hän hymyilee,
hänen rintansa hiljaa huo'ahtaa
niin lempeästi kuin huokailee
veden kalvo, kun leyhkäissä läntisen,
se paljailla käsivarsillaan
vesikukkia tuutii helmassaan
ja vastaa suuteloon kukkien.
Se on nukkuva lapsi vuoteessaan,
nelitoistavuotias, melkein nainen.
Häness' on vielä kaikki umpussaan.
Pien' enkeli, lähellä valvovainen,
ei tiedä, veljekskö tytön hän luotu
vai lemmityn osako hänelle suotu.
Tytön pitkät hiukset on valtoinansa
ja ristiä kaulanauhassansa
hän puristaa kuin todistaen,
hän että on nukkunut rukoillen.
Hän nukkuu. Oi nähkää! Mi puhtaus
hänen otsallansa, mi kauneus!
Hänen viattomuutensa alaston
sekin taivahisen kainoa on.
Hänen suloaan yö vain korottaa.
Niin on kuin vavahtais pimeyskin,
kun nukkujan ruumista koskettaa
se mustan viittansa liepehin.
Niin pyhäks ei kirkon hartaus,
oi neitsyt, mieltä voi virittää
kuin huulies pienin huokaus.
Ylt'ympäri huonetta silmäilkää:
kuvaa ristiinnaulitun, kirjoja, kukkia,
ja pyhätössä neitsyen
te puoleen ja toiseen katsoen
vain etsitte Margareetan rukkia.
Ei mitään niin puhdasta päällä maan
kuin viaton lapsi on nukkuissaan.
Ja rakkaus nuoren tyttösen
niin on kuin hartaus taivainen.
Hänen vierellänsä varmaankin
voit kuulla sa siipiä seraafin.
Ken on nainen, oi tyttö, jos äitis ei hän,
jonka näämme sun vierelläs viipyvän?
Hän kellon kulkua seurailee.
Ketä keskellä yön hän vuottelee?
Jos hän äitis on, varmaan hän isälles
avaa oves ja uutimet vuotehes.
Mut isäs jo ammoin kuolema vei,
ketä siis nuo pullot tarkoittavat
ja kynttilät pöydällä palavat?
Ken tuleekin, rakastajas hän ei.
Se uni, jok' kulmillas värehtii
kuin päivä on puhtaan hohtavainen.
Mut tuo viitta vettä valuvainen
kenen on se? Ah, varmaan sun, Marie.
Ovat kosteat hiukses, merkkejä on
sun kasvoillas tuulen polttelon.
Yön myrskyssä miss, olet ollutkaan?
Tuo nainen ei äitisi, varmaankaan.
Mut hiljaa! Ovea raotetaan.
Ne on naisia, hiukset hajallaan.
On toiset vain puoleks pukimissa,
he kuumina hiipivät käytävissä.
Joku kantaa lamppua -- näkyy vain
oven raosta jäljet orgiain.
Joku kaatunut pullo valossa kiiltää.
Yön halki karkea nauru viiltää.
Lie harhanäky tuo hirmuinen,
lie hullua petosta silmien.
Kaikk' on hiljaa, on vaipunut lepohon.
Tuo nainen hän sentään äitisi on,
sinä neitsytvuoteessa uinailet
ja tän' yönä kadulla ollut et.
Mut ken siellä? Ken lyö ovehen?
Kenen askeleet yöss' ovat kajahtaneet?
Joku tulee kynttilää kantaen.
Sinä, laiha Rolla? Mitä täällä sa teet?
-- -- -- -- -- -- -- -- --
Jacques katseli tyttöä nukkuvata,
joka lepäsi suuressa vuoteessaan.
Jotain pelottavaa, kauheata
hän tunsi vasten tahtoaan.
Marie oli kallis. Maksanut
oli hänestä viime kolikkonsa,
sen tiesivät ystävät. Langennut
jo oli arpa kohtalonsa:
oli luvannut, että huominen
hänt' ei näkisi joukossa elävien.
Niin olivat vuotensa kierineet,
oli kolme vuotta nautinnoissa.
Kuin uni ne olivat vierineet,
kuin lentävät linnut ne poiss' oli, pois'.
Ja kuoleman-yönsä, yön viimeisen,
jonka rikoksentekijä katumuksessa
mykin huulin, hartaassa rukouksessa
liki Jumalaansa viettää -- sen
Rolla oli tullut viettämään
tytön luo, joka myönyt häpeään
oli itsensä, ja nukkuissaan
häntä vuotti kuin ruumis arkussaan.
Oi ikuinen Kaos tunnoton!
Voi häntä ken lapsuuden häpäissyt on!
Tuhatkerroin eikö parempaa
ois kuoleman kourin kuristaa
tuo valkea kaula ja kaunoiset
nuo runnella kasvojen piirtehet,
jotka kantaa kauneutta pinnallaan
ja helvetin myrkkyä pohjassaan?
Hänet taivaan ihme luoda taisi!
Tuo kukka min hedelmän kantaiskaan,
jos kypsyä saisi se suvessaan!
Mikä liekki taivaalle loimuaisi,
tuo tuli jos puhtaana säilyä saisi!
Oi köyhyys, sull' osa on parittajan.
Olet häpeähän heittänyt
sinä lapsen, jonka vihkinyt
ois Kreikka templihin Dianan.
Oi katso häntä, hän lukenut
on ennen untaan rukouksen.
Sinä köyhyys, sinä kuiskannut
olet äidille tämän lapsosen:
»Sinun lapsesi kauneuttaan tuhlaa,
sinä ansaita voit hänen viehkeydestään.»
Hänet pesit sa varten synnin juhlaa
kuin hautaa varten vainaja pestään.
Kun synnin hän tiellä on kulkenut,
hänen vierellään olet vaeltanut.
Ken tietää miks olis ollut hän luotu,
jos leipää hälle ois kylliksi suotu?
Tuo otsa on jalo syntymästä,
tuo iho ei tiedä häpeästä.
Hänen vaistonsa viel' ovat unessaan,
hän on pieni kaima Neitsyen,
himo kullan ei tielle kurjuuden
ole häntä vietellyt, puute vaan.
Rahan kaiken, min häpeä antoi,
sen äidillensä hän kantoi.
Te maailmannaiset, te sääli ette
tätä lasta, te leikitte, iloitsette,
te näette vain oman maailmanne
ja tyttäriänne vartioitte
ja kätkette oman rakastajanne.
Te lemmitte kauniisti, unelmoitte.
Niin ainakin sanotte. Milloinkaan
hätä teille ei valjuja kasvojaan
ole näyttänyt, hän, joka suudelman
voi vaihtaa leipäpalahan.
Oi vuossata! tottako lienee tuo,
ajat entiset ettei parempia.
Meren aavaa kohti vain aikojen vuo
siis on kantanut ruumiita lahoavia.
Ne on liukuneet syliin iäisyyden.
Mut vanha maa, joka pinnallaan
on nähnyt häpeän ihmisyyden
on tyynnä jatkanut kulkuaan
ylt'ympäri isämme, auringon,
jota kiertämään se luotu on. --
Siis herää jo kaunis tyttönen
ja viini lasissa kuohukoon!
On aika jo väistyä uudinten!
Tämän kauniin yön ma ostanut oon.
Ei koskaan kärsimys Kristuksen
ole ollut tään iloni vertainen.
Niin eläköön liekkuma rakastavain
ja polttelo kuumain suudelmain,
ilon enkeli olkoon seuranamme,
kun yössä me maljamme kohotamme.
Me juomme viinille, liekkumalle
ja elämälle ja kuolemalle,
me juomme, me laulamme vapautta
ja yötä ja viiniä, kauneutta!
Kun Rolla näki päivän nousevan
takaa kattojen, luokse ikkunan
hän astui ja katsoi miettien
yli katujen aamuun herääväin.
Työvankkurit kulkivat rämistäin.
Mutta takana pilvien uudinten
nous aamu niin hehkuvan punainen.
Ohi kulki joukko laulavia,
he lauloivat vanhaa romanssia.
Miten koskea laulu lapsuuden
surun aikana voikaan sydämehen!
Saa mielen se kummasti kaipaamaan,
pään riutuen rinnalle painumaan.
Sinä tyhjyyden henki, huokasitko?
Sinä muiston enkeli, valititko?
Oi vanha laulu, kuin nostatkaan
kevätlempemme päivät haudastaan!
Kukat entismuistojen tekevät terää,
koko lapsuutemme sinussa herää.
Rolla loi Mariehin katsellen,
oli nukahtanut jo tyttönen.
Niin pakeni kumpikin kohtaloaan,
unen helmaan laps, mies kuolemaan.
* * *
Te lentävät pääskyset ylhäällä tuolla,
miks täytyy, ah miksi mun täytyy kuolla:
Maan murheista nousisin kauas pois,
jos lintujen siivet minulla ois.
Maan, taivaan mahdit, sanokaa,
mitä uusi päivä tarkoittaa.
Kedot vihreät, ulapat merien,
mitä tunnette, aamujen nousevan
kun näette aina uusien?
Oi maa, sinä auringon morsian,
mitä tuolla sun lintusi laulavat,
miks rakkaudesta ne kertovat,
ah, mulle, joll' eessä on kuolema vain!
Oi, rakkaus tuo sana kohtalokkain
Rollan tuli alati mielehen.
Mikä mahti hänelle kuiskasi sen,
kun kuolema vuotti jo vierellänsä?
Mikä kuiskas sen hälle, ken päiviänsä
oli tuhlannut halvimpahan hintaan,
niin hälle, ken uhmaten kunniansa
oli pannut rakkauden halveksimaan,
ja kuin soturi vanhoja arpiansa,
oli uhalla näyttänyt sydäntään,
jost' ei versonut kukkanen yksikään?
Mikä kuiskas sen hälle, ken vieraan lailla
oli kotia, rakastettua vailla
ja kuin tuulessa kuivien lehtien
soi lentää päivien, vuosien?
* * *
Oi Rolla, olet omilla raunioillasi
ja verille jalkasi haavoitat
ja viime hekkuman juodessasi
sinä tyhjyyttä syliisi puristat.
Yö mustan siipensä levittää
ja peittää hehkut auringon,
ja kun iäisyys sinut yllättää,
on rakkaus sulle tuntematon.
* * *
Jacques katseli tyttöä nukkuvata.
Jotain ihmeen tuttua, suruisata
tytön piirteistä vavisten luki hän.
Tuo nainen leimaama häpeän,
niin oli kuin sisar läheinen
samaan suruun luotu ja kuolemaan.
Hän eikö huokaissut nukkuissaan
saman painon alla yhteisen?
* * *
Ja aivan hiljaa vuoteeseen
hän vaipui tyttösen vierehen.
Niin liki he toistaan lepäsivät
että hengityksensä yhtyivät.
Marie avas silmänsä sävähtäin:
»Miten kummallista ma unta näin!
Kuin hautuumaa oli huoneheni
ja kolme miestä ohitseni
kuin ruumisarkkua kantaen
kävi lumessa keskellä hautojen.
Ja kun arkku äkkiä avautui,
niin teidän ma arkusta nousevan näin,
mua kohti kätenne ojentui
ja te lausuitte, kääntyen minuun päin:
'Mitä teet sinä siinä, mun paikallain?'
Ja ma näin että olinkin haudassain.»
»Ah», vastas Rolla, »unes, rakkahin,
jos kaunis ei, tosi kuitenkin.
Tämä päivä ei viel' ole laskenut,
kun itseni olen ma surmannut.»
Loi tyttö katseen peilihin,
Rollan näki kalpean takanaan.
Lumivalkeaks kävi hän itsekin:
»Mitä tänään te mielessä kannattekaan?»
»Mikä on mun? Sitten eilisen
minä kolikkoakaan omista en.
Tulin sinulle hyvästit sanomaan
ja nyt olen valmis ma kuolohon.»
»Te pelannut ootte?» »En, varani vaan
on lopussa.» -- Niinkuin liikkumaton
kivipatsas tyttö jäi makaamaan.
»Kaikk' on mennyt? Teill' eikö vanhempia
ja ystäviä ja tuttavia?
Miks kuolla, miks kuolla te aiottekin?»
Ja suruisna vuoteen laitaa kohti
hän kääntyi, ja lausua jotakin
hän tahtoi ja tahtoi, mut vaivoin tohti.
Pojan päähän tarttui hän suudellen:
»Jotain pyytäisin sulta ma mielelläin.
Minä rahaa itse omista en,
sen äitini vie. Mut itselläin
tämä kaulakoru on kultainen.
Ota se, myö, lähde pelaamaan.»
Rolla hän vastasi hymyllä vaan.
Ja hän tyhjensi pienen pullosen.
Tytön kaulakorun hän suudelmin peitti.
Ja kun havahtui tyttö jällehen,
Rollan oli elämä jättänyt.
Pyhäss' suudelmassa hän henkensä heitti.
Oli kumpikin hetkisen lempinyt.
PEIKON KOSTO
_J. J. Wecksell_
Hän vuoren kätkössä kalkuttaa.
Hän kultaharkkoja valmistaa.
Ne ahjossa hehkuu, valkenee.
Ja hän äänin vihlovin laulelee:
Suku ylpeä valosta auringon
alas vuoriin meidät syössyt on.
Vihat peikkoin se kauheat kantaa saa:
sen myrkyin me tahdomme kukistaa.
Me kätkemme kullan kallioon.
Se ihmiset vievä on turmioon!
Se kätkössä vuorten valtavain
lepää, pohjassa kuilujen kuumottain.
Sen annamme kiehtoen kimmeltää.
Sen orjaks suku inehmon jää.
Sitä tavoitellen saaliikseen,
se valosta syöksyy pimeyteen.
Lyö kalvan se kädestä sankarin
ja töitä se suosii petturin,
se valaa lempehen myrkkyään,
ja sen vuoksi alttari häväistään.
Se viattomuuden viedä voi
ja uskon, joka suuria loi,
se mielen uljaan murtaen
veret hyytää nuoren sydämen.
Siis säihky sa kiiluvin kipunoin!
Lyö vasara kaikuissa kallioin!
Käy surmaan suku inehmon
ja meidän, oi, maa taas kerran on!
KEVÄÄN VALVEUTUMINEN
_Émile Verhaeren_
Jo kiekuu kukko kaula ojonaan
ja häärii kanatarha herääväinen,
ja auringossa harhaa mettiäinen
ja etsii, ennen aikaa, kukkiaan.
Pois maille Pohjan korppi hankkien
nyt huutaa jäähyväiset käheästi.
Mut Flander toukotöihin kiihkeästi,
käy kylväin alla ilmain sinisten.
Ja apila ja heinä vakoihin,
kuin kultahiekka, vierii verkallensa,
ja kiuru, toivon lintu, lauluinensa
se vastaa toukoväen toiveihin.
Ens kerran jälkeen kolkon talvisään
taas karjat laitumille samoilevat.
Kuin hullut vasikat ne kisailevat
päin kenttiä ja puita töytäissään.
On nousseet kyyhkylinnut lentohon.
Kuin ovat niiden siivet välkkyväiset!
Maan pinta, ilma elon-täyteläiset
on sateesta ja armost' auringon.
KAKSI KUNINKAANLASTA
_Émile Verhaeren_
Oli kaksi lasta kuninkaan.
Vesi eroitti heidät toisistaan,
vesi syvä, ja silta ainoinen
niin oli hämärän kaukainen.
He lempivät. Miksi? Siksi vaan,
vesi ett' oli syvänä uomassaan
ja että he sillan ainoan
ties olevan äärillä maailman.
KAKSINPUHELU
_Paul Verlaine_
Syyskylmässä vanhan puistikon
kaks varjoa esiin astunut on.
On kuollut ja sammunut katsehensa.
He hiljaa kuiskivat toisillensa.
Syyskylmässä tuuli suhisee,
kaks varjoa menneitä muistelee.
-- Viel' lempemme vanhan muistatkos, sa?
-- Mitä hyvää entisen muistelossa?
-- Sinä lausuit nimeni punastuen!
Mun vieläkin unessa näätkö? -- En.
-- Ah aikaa ihanaa, onnellista,
kun yhtyi huulemme! -- Mahdollista.
-- Oli seesteinen taivas ja toivova syön.
-- On toivo jo sammunut helmaan yön!
He kulkevat vanhan puiston teitä
ja yö vain on kuunnellut heitä.
SPLEEN
_Paul Verlaine_
Niin hehkuen ruusut palaa
ja muratti on tumma kuin yö.
Suru vanha mun valtaa salaa
ja sydän kaivaten lyö.
Oli liian kirkasta silloin
yli maan, meren aaltoilun.
Minä peljäten odotan, milloin
olet julmasti jättävä mun.
Olen väsynyt loisteesehen
ma metsäin, merien
ja tyhjään lakeutehen
ja kaikkeen -- vain sinuun, ah en!
SUDEN KUOLEMA
_Alfred de Vigny_
I.
Kuun palavaisen ohi hattarat
kuin tulipalon sauhu kulkivat,
mut metsäin ääret peittyi pimeyteen.
Me samosimme yössä hiljalleen
päin kankaita, jotk' kasvoi kanervaa
ja nuorta kuusta kasteen-kosteaa,
kun vihdoin näimme kätköss' sammalten
me jäljet saarrettujen susien.
Ja hengitystämmekin pidättäin
me kuuntelimme, hiipein eteenpäin.
Kaikk' oli hiljaa, metsät, lakeus,
vain viiritangon kuului vingahdus,
kun tuuli korkealla yli maan
se torneihin vain koski jaloillaan.
Mut laaksoss' yksin vanhat tammetkin
ne tuntui kietoutuneen unihin.
Kaikk' kulki sanatonna, metsämies
kun joukostamme vanhin meille ties
sen kertoa -- hän tarkoin seurannut
kun oli jälkiä ja tutkinut --
ett' äsken susiparin poikineen
hän siitä saattoi nähdä kulkeneen.
Ja käsin puukonkahvaa tapaillen
ja pyssyt liian kirkkaat kätkien
me samosimme yössä eteenpäin,
kun toisien jo seisahtuvan näin,
ja heidän katsettansa seuraten
näin yössä silmäparin tulisen
ja kuutamossa kesken kanervan
näin niinkuin haamujen ma tanssivan.
Kuin kotiin palatessa isännän,
voi nähdä vinttikoiran leikkivän,
niin leikitteli pennut susien,
sen hyvin leikissäänkin muistaen,
ett' oli vihamiehen kylihin
vain lyhyt matka. Uros seisoikin
kuin vartioiden, naaras, leväten,
toi suden marmorisen mielehen,
jok' oli kerran Rooman kaunistus
ja jota imi Remus, Romulus.
Jo uros havahtui, ja pitkänään
se painoi syvään hiekkaan kynsiään,
ja toivottomaks paon huomaten
se pihtiin rautaisien leukojen
vaan kurkust' otti koiran rohkeimman
ja kesken kuuliemme viuhinan
ja puukon iskuin yhteen leukojaan
se puristeli, koira hampaissaan,
sen vasta päästäen, kun verissään
se maksoi rohkeutensa hengellään
ja vieri kuollehena nurmehen.
Loi susi sitten meihin katsehen.
Sen turkki vuosi verta kauttaaltaan,
kun veitsenterät kamarahan maan
sen seivästivät, pyssyt loistivat
yöss' ympärillä sen kuin salamat.
Se katsoi taas ja maahan painuen
se puhtaaks nuoli kuonon verisen,
ja silmät, kuin jos kylliks nähnyt ois,
se sulki, äänetönnä kuollen pois.
II.
Mut pääni pyssyhyni painaen
jäin miettimään ma toisten jälkehen.
En enää lähtenyt ma seuraamaan
kuin toiset emää, joka varmaankaan
ei uroksestaan luopunut ois pois
jos ilman pentuja se ollut ois.
Sen tehtävä ne oli pelastaa
ja nälkää kärsimähän opettaa
ja välttelemään teitä kylien,
miss' asuu koirinensa ihminen,
jok' ajaa häntä orja-eläimin
ken metsäin herraks kerran luotihin.
III.
Ah, ajattelin, kuinka häveten
sun eessäs lausun nimen Ihminen.
Kuin jättää elo ja sen kurjuudet,
te tiedätte sen, jalot eläimet.
On sille joka tuntee kohtalon,
suur hiljaisuus -- muu heikkoutta on.
Sa villi kulkija, sun ymmärsin,
jäi sieluuni sun katsees viimeisin.
Se sanoi: jos sen voinet, sydämes
tee kovaks voimalla sa aatokses,
se ylpeyteen nosta, minne vain
oon noussut minä, metsäin asujain.
On halpaa itku, pyyntö, nyyhkytys,
tee tehtäväs, tee mik' on täytymys,
ja kärsi, kun oot luotu kärsimään
ja kuole päästämättä ääntäkään.
LOPPUBALLAADI
_Francois Villon_
Nyt piste testamenttihin
ja Villon maille manan!
Te tulkaa hautajaisihin,
kun tuovat kellot sanan,
mut tulkaa viitoin punaisin:
hän lemmen tähden kuopataan.
Tää sanans' oli viimeisin,
kun jätti tämän maan.
Kuin metsäriistaa, lempi niin
hänt' ajoi lännest' itään.
Maan rajoilt' aina Pariisiin
ei viidakkoa mitään,
ei pensasta, min okaisiin
ei repeytynyt viitastaan
ois riekaletta riipuksiin,
kun jätti tämän maan.
Näin riistettiin, näin raastettiin
jo loppuansa ennen.
Mut vielä lemmen tutkaimiin
hän kuolemaansa mennen,
kuin olkahihnan neulasiin
vuos verensä -- ol' lopussaan
hän kaiken tuskan tuttu niin,
kun jätti tämän maan.
Omistus:
Sa Prinssi, maine vielä toi
tään tiedon lopustaan:
hän sakkaan saakka sarkan joi
ja jätti tämän maan.
End of the Project Gutenberg EBook of Lyyra ja paimenhuilu, by Various
*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LYYRA JA PAIMENHUILU ***
***** This file should be named 20166-8.txt or 20166-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
http://www.gutenberg.org/2/0/1/6/20166/
Produced by Tapio Riikonen
Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.
Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties. Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research. They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.
*** START: FULL LICENSE ***
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.org/license).
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States. If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed. Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work. You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in
a constant state of change. If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org
1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges. If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form. However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that
- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is
owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
has agreed to donate royalties under this paragraph to the
Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments
must be paid within 60 days following each date on which you
prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
returns. Royalty payments should be clearly marked as such and
sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
address specified in Section 4, "Information about donations to
the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
License. You must require such a user to return or
destroy all copies of the works possessed in a physical medium
and discontinue all use of and all access to other copies of
Project Gutenberg-tm works.
- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days
of receipt of the work.
- You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg-tm works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation. The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund. If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations. Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
[email protected]. Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org
For additional contact information:
Dr. Gregory B. Newby
Chief Executive and Director
[email protected]
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations.
To donate, please visit: http://pglaf.org/donate
Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.
Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
http://www.gutenberg.org
This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
