Majurin holhokit

By Vasilii Ivanovich Nemirovich-Danchenko

The Project Gutenberg eBook, Majurin holhokit, by Vasilii Ivanovich
Nemirovich-Danchenko, Translated by Emil Mannstén


This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions 
whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at 
www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.




Title: Majurin holhokit


Author: Vasilii Ivanovich Nemirovich-Danchenko



Release Date: February 24, 2020  [eBook #61503]

Language: Finnish


***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAJURIN HOLHOKIT***


E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen



MAJURIN HOLHOKIT

Kirj.

VASILI NEMIROVITSH-DANTSHENKO

Alkukielestä suomentanut

Emil Mannstén





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1902.




I.


Oletteko joskus talvella ollut kuulemassa aamumessua Iisakin
tuomiokirkossa? Ulkona yltympäri templin vallitsee vielä pimeys
ja hiljaisuus. Päiväntuloon on vielä pitkältä, niin pitkältä,
ettei sitä edes ajattelekaan. Raskaita pilviä riippuu yli maan
synkästi ummistettujen silmäluomien tavoin, ja turhaa olisi sieltä
odottaa ystävällistä katsetta, nähdä vilaukseltakaan tähtikirkasta
taivasta. On kylmää ja kolkkoa. Tuo suunnaton kivirakennus näyttää
vielä mahtavammalta ja majesteetillisemmalta kuin muulloin.
Lumi kivirappusilla narisee heikosti jalkainne alla. Uhkeiden
graniittipylväiden luona häämöttää aavemaisia olentoja. Tuossa
astuu esiin muudan, lähenee teitä, ja pimeässä arvaatte sen olevan
kerjäläisen. Mutta eiköhän se ollut harhanäköä vain? Seuraavana
hetkenä näyttää hän ikäänkuin hajautuvan ilmaan. Astutte sisään
pienemmästä sivuovesta. Vielä muutamia askelia, ja teistä on kuin
olisitte joutuneet tyhjään paikkaan, jolla ei ole rajoja. Todellakin
äärettömään tyhjyyteen! Te näette mustia nunnain varjoja, jotka kirjat
kädessä seisovat pitkässä rivissä, mikä häipyy jonnekin kuni viiva
äärettömyyteen. Seinät ovat kadonneet hämyyn, haihtuneet ja rauenneet
tyhjään. Pilareiden mahtavat profiilit katoavat korkeuteen, ja itse
tuo korkeuskin tuntuu niin salaperäiseltä ja käsittämättömältä.
Siellä tuskin huomattavasti kuvautuu hämäriä viivoja, jotka saattavat
teidät aavistamaan, että päänne yläpuolella kaareutuu toinen tyhjyys
-- kupuholvi. Etäältä kajahtaa vienosti, niin että korva tuskin
erottaa, rukousveisuun raskasmielinen sävelmä. Mistä kuuluvat nuo
sävelet, äärettömyyden sylistäkö ehkä? Ette voi sitä hetipaikalla
sanoa. Tarkemmin katsoessanne näette himmeän valon kuorissa, joka
loitolta näyttää niin pieneltä. Ne ovat sytytettyjen vahakynttiläin
pienet liekit, jotka siellä sulautuvat valoisaksi usmaksi. Jos
pysähdytte keskelle templiä, näyttää edessänne ja takananne kaikki
kadonneen. Teistä tuntuu kuin liitelisitte salakätköisessä avaruudessa.
Vielä hetkinen, ja teistä tuntuu kuin nämä kivilaatatkin jalkainne
alla luisuisivat jonnekin alas. On samalla niin suloista ja niin
tuskallista. Sielu avartuu kuin tahtoisi se täyttää koko tuon
tyhjyyden. Ei kuulu askeltakaan lähellänne. Muutamia kyyryselkäisiä
ämmiä, yhtä mustia kuin tämä hämäryyskin, sukeltaa siellä esiin, kulkee
vilahtaen ohitse ja katoaa jälleen. Väliin luulisitte kaikkea tätä
mielikuvituksen luomiksi. Aika ajoin sytytetään yhtäkkiä, meteoorin
tavoin, kynttilä palamaan jonkin syrjässä seisovan pyhimyskuvan eteen,
ja kynttilänliekin valossa leviää pimeyteen kimelteleviä säteitä kuvan
kallisarvoisesta kultakehyksestä ja jalokivistä sen säteikössä, ja
noiden säteiden loisteessa erotatte te madonnan lempeät, ystävälliset
kasvot. Ja kun kynttilänliekki kehkeytyy täyteen kirkkauteensa, on
teistä kuin kimaltelevia kyyneliä hiljaa valuisi hänen lempeistä,
hyvänsävyisistä silmistään. Kenenkä tähden vuodatetaan nämä kyynelet,
ja miksi? Ehkä niiden kärsimysten tähden, jotka näkymättömällä
tavalla täyttävät tämän sankan, läpitunkemattoman, kaikki käsittävän
pimeyden?... Tahi ehkä sen surun tähden, joka tavan takaa hienona
kielenä värähtää rinnassanne teidän itsenne huomaamatta?... Mutta
sivukuorin häämöttävässä sumussa ovat silmänne jo keksineet vanhan
messupuvun, johon puettuna pappi toimittaa messua; ja hänen matala,
ikäänkuin sammuva äänensä yltää töin tuskin kuuluviinne kolkuttaakseen
vielä kerran sydämenne ovea ja ikäänkuin kehottaakseen: "avaudu
vihdoinkin äläkä pysy kauemmin suljettuna..."




II.


Olin erään ystäväni luona käymässä ja viivyin siellä pitempään.
Paluumatkalle kun läksin, oli jo myöhäinen, ja kulki tieni Iisakin
kirkon ohi. Astuin sisään. Kuoriin, jossa aamumessu toimitetaan, en
tavallisesti mene. Siellä vallitsee jo maailma, todellisuus. Joka
rukouksen sana kajahtaa siellä tarkkamääräisenä, punnittuna. Ihmiset
rukoilevat ja tietävät mitä rukoilevat. Tuo salakähmäinen, mystillinen
"jokin" tai "kaikki" alennetaan siellä meidän pieniä, joutavia
tarpeitamme vastaavaksi. Minä pysähdyin keskellä kirkkoa ja annoin
ajatukseni kokonaan vaipua iäisyyden salaperäiseen helmaan. Minusta
oli kuin jos pimeässä pääni päällä olisi auennut kaksi ääretöntä
silmää ja että katse, jota ei edes koko maailma kyennyt rajoittamaan,
olisi tunkenut sieluuni. Olin kuulevinani siipien salamielistä
suhinaa. Syvin hiljaisuus vallitsi, mutta tuossa hiljaisuudessa
liikkui ellei ääniä, niin äänten henkiä, ja samassa tuntui synkkä
pimeys olevan henkiolentoja täynnä. Silmin ei niitä huomannut, mutta
sydän aavisti niiden läsnäolon. Ajatukseni kiiti kauas, kauas taapäin
ajassa, vaeltaen kuni yksinäinen muukalainen kuljettua tietä. Minusta
oli kuin jos vanhat haudat olisivat auenneet ja kalliit, rakkaat
henkilöt, semmoiset, joita en saata toivoa kohtaavani enää, nousseet
noista haudoista ja puhelleet kanssani hiljaisella äänellä. Unheeseen
joutuneita kuvia elämästä kohosi menneisyyden kätköistä, esiintyen
entisen muotoisina ja värisinä, entisekseen elävinä ja liikkuvina... Ne
astuivat esiin peittäen hetken todellisuuden, aivan kuin tuo "hetki"
olisi ollut vain satua, varjokuva, mutta todellisesti oleva sisältynyt
noihin muistoihin. Kuinka ystävällisesti soivatkaan menneisyydestä
ammoin sitten vaienneet äänet, kuinka lempeästi hymyilivätkään minulle
sieltä valoisat katseet rakastettujen ystävien silmistä!... Tuntui
siltä kuin kärsimyksiä ja kuolemaa ei ensinkään olisi, vaan että koko
tämä kolkko yksinäisyys olisi ollut vain unta, pitkää kiusallista
unta. Ikäänkuin aallon sylissä lepäävänä kiinnyt tuohon haaveeseen,
ja se vie sinut hiljaa, uinuttavasti keinutellen kauas pois, johonkin
lumottuun maahan, ihmeitten maailmaan, missä ei tunneta suruja, ei
eron katkeruutta... Yhtäkkiä ilmestyi silloin jokin todellisesti
elävä, jonka esiintyminen muistutti minulle suuressa määrin epäsointua
hiljaisessa melodiassa. Kuulin jotakin lausuttavan ja huomasin
vierelläni ihmishaahmon.

-- Hyvä herra!...

-- Mitä tahdotte?

-- Vanhalle majurille... olisiko pikkusen apua?... Kuinka?...
Jumaliste... Ainahan sitä jotakin raskii...

Silmäilin tarkemmin miestä.

Hän oli lyhytkasvuinen, jopa aivan pienikokoinenkin, eron saanut
upseeri. Mikäli pimeässä voin huomata, oli viitta hänen hartioillaan
jokseenkin siisti. Tukka oli huolellisesti kammattu ylös kaljulle
päälaelle, aivankuin olisi se kasvanut niskasta ylöspäin ja levinnyt
siellä viuhkanmuotoisesti niinkuin mikähän latania. Tuommoinen siivo
miehennappula ja sittenkin, kumma kyllä, toisti hän yhtäkkiä uudestaan:

-- Kristuksen tähden, pyydän!... Ettekö antaisi pikkusen apua, --
ainahan sitä jotakin raskii antaa!...

Moisissa tilaisuuksissa joutuu niin oudosti hämille. Ojensin hänelle
mitä satuin löytämään taskustani.

-- Kas niin, suuri kiitos... Jumala palkitkoon teitä!

Totta puhuen en hänestä sillä kertaa mitään hyvää ajatellut.

"Niin se on, -- ajattelin -- hän saa kyllä eläkkeen ja käy sittenkin
kerjäämässä. Hän saattoi vain mielialani hämmennyksiin, veti minut alas
maan päälle, tiesi Herra mimmoisista korkeuksista, ja nyt on mahdotonta
kohota sinne jälleen!" Mutta samassa lähti kansa ulos kirkosta, ja
majuri tepasteli toimekkaasti milloin yhden, milloin toisen luo.
Erehdyksestä oli hän toistamiseen käydä minun kimppuuni, mutta tunsi
sitten minut ja virkkoi, vieläpä naurahtaenkin:

-- Teiltä olen jo... niin sanoakseni... ottanut ulos vero-osuuden.
Ajattelette kaiketi: millainen hävytön mies tuo majuri... Enkö arvannut
oikein? Kuinka? Taisipa se vain olla niin.

Eikä hän väärässä ollutkaan. Minä olin vähällä sanoakin hänelle suoraan
totuuden, mutta sitten ilmestyi viereeni mies, arvatenkin kauppias,
supinnahkainen turkinkaulus kuomin tavoin pystyssä. Hitaasti kuin
mitkäkin kyytivaunut tallusti hän kirkon läpi.

-- Jefrem Samoilovitsh kaikessa kunniassaan! huudahti majuri läheten
nopeasti miestä.

-- Hoo, intendentuuri-rotta! Holhokeille varmaankin?

-- Niin juuri, teidän arvoisuutenne!

-- "Toinen toistaan pienempiä, isä leski, lapset turvattomia!" Eikös
niin?... No, Jumalan haltuun -- ota tämä seteli ja pistäy sitten
maitopuotiin... kuuletko? Tänään minä olen hyvä.

Vanhan majurin käytös suututti minua niin kovin, että koetin välttää
häntä sen enemmän kohtaamasta ja riensin kiireimmiten pois. Luulin
hänessä keksineeni yhden noita tavallisia kauppahallityyppejä: "Vaimoni
on leski, lapset orpoja!" -- Tietenkin esiintyy hän vapaaehtoisesti
ilvehtijänä kaikissa noissa maitopuodeissa, muutenhan ei tuommoinen
möhömahainen kauppias suinkaan kutsuisi häntä luokseen ja ojentaisi
paperirahoja hänelle.




III.


Minä pidin "majuria" häpeämättömänä tyhjäntoimittajana; ja kun me
muutaman päivän perästä sattumalta tapasimme toisemme Nikolain
rautatien asemahuoneella, niin kohtelinkin tätä "intendentuurirottaa"
jotensakin tylysti. Samaten kuin tuomiokirkossa ilmestyi hän nytkin
aivan äkkiarvaamatta vierelleni. Nähtävästi oli hän varustettu
häikäilemättömällä rohkeudella. Hän tunsi minut, nosti vanhaa lakkiaan
ja lausui:

-- Kohtaamme eri paikoissa toisiamme... Hyvä herra! Olisiko ehkä
mahdollista... Pyytäminenhän ei ole syntiä, vai mitenkä?...

En antanut hänen lopettaa.

-- Ettekö häpeä ollenkaan? Upseeri vielä olette... Tottahan te olette
palvellut niin kauan että saatte eläkkeen?

Hän vetäytyi omituisella tavalla köyryyn, joutui intoihinsa ja lateli
hyvin sukkelasti:

-- Kuinkas, kuinkas. Aivan oikein, en saata valittaa, täyden, täyden
eläkkeen... Vääryyttä en suinkaan ole kärsinyt... Kuten kaikki muutkin,
laissa säädetyn eläkkeen...

Ja hän vilhui neuvotonna sivuille, ollen nähtävästi hämillään.

-- Jollei noita "isättömiä ja äidittömiä lapsia" olisi...

Tämä suotta-kerjäävien klassillinen fraasi saattoi minut täyden
suuttumuksen valtaan.

-- Tehkää niin hyvin ja jättäkää minut rauhaan! Pyydystelkää edelleen
turkkikuomeissa tallustavia kauppiaita jos lystäätte. Mutta minä en
pidä ollenkaan ilveilystänne. Hyvästi!

Asemahuoneen ovella katsahdin ympärilleni. Majuri seisoi hatutta
päin, niin säälittävän kurjan ja nöyryytetyn näköisenä, silmät maahan
luotuina, liikuttaen hullunkurisesti käsiään ja sormiaan. Minun tuli
yhtäkkiä jotakin häpeä. Olin vähällä kääntyä takasin pyytääkseni
häneltä anteeksi, mutta pidätin itseni ja menin pois.

Nyt ei hän ainakaan ole ahdistava minua, ajattelin. Mikä julkeus
todellakin! Kuinka monta todella kurjaa onkaan, jotka tarvitsevat
toisten apua, ja hän vie leivän heidän suustaan. Moisella ajatuksella
koetin puolustaa menettelyäni oikein virallisesti.

Ja minä saavutin sen minkä halusin saavuttaa.

Muutamia päiviä sen jälkeen kohtasin jälleen majurin. Hän kohotti
jo kättään tarttuakseen lakkiinsa, mutta antoi sen hetikohta vaipua
jälleen ja kulki arvokkuudella ohitseni. "Se tepsi, ajattelin
mielissäni. On hän tosiaankin miettinyt itselleen elinkeinon!" Mutta
siinä oli kumminkin yksi seikka, joka tuotti minulle päänvaivaa:
sellaisiahan kuin hän ovat tavallisesti kaikki piintyneet juopot,
mutta niihin ei tämä salaperäinen tuntematon majuri kumminkaan
näyttänyt kuuluvan. Päinvastoin ilmaisi koko hänen pieni, siisti,
puhtoinen olentonsa tavatonta säädyllisyyttä, silminnähtävää tottumusta
järjestykseen. Napit olivat täysilukuisina paikoillaan, saappaat oli
kiillotettu ja ratkeamat viitassa yhteenparsittu. Eläkkeenmaksu-päivinä
läänin-ränttereissä näkee koko joukon tuollaisia ukkorahjuksia, jotka
kaikki ovat huomattavassa määrässä omanarvontuntonsa läpitunkemia,
jopa käyttäytyvätkin ylvästelevästi, ja heidän kuulee ikäänkuin
sanovan: "me olemme, se tietäkää, palvelleet isänmaata uskollisesti
ja kunniallisesti ja nyt nautimme lepoa..." Myöskin olivat majurin
viikset asianmukaisesti kerityt, päät ylöskierrettyinä, eikä partakaan
leuassa rehottanut ruokkoamattomana harjasmetsänä, vaan oli se
ohjesäännön mukaisesti puhtaaksi ajeltu, niin että tummanharmaat posket
juhlallisesti paistoivat. Minun saamani mielivaikute oli nähtävästi
vallan oikea, sillä muudan huonoille jälille joutunut tyttö katsahti
ohikulkiessaan majuriin ja virkahti nauraen:

-- "Ka, mimmoinen siivon näköinen vanha eronsaanut pappa-ukko siinä
käyskentelee..."

Ilmeisesti oli majuri-vanhus rykmentissä ollessaankin ollut
mallikelpoinen upseeri ja ihan varmaan oli hän kaiken aikaa palvellut
kruunua säntillisestä; luultavasti oli hän tullut toimeen lainaamatta
juutalaisilta sekä ottamatta palkkaansa etukäteen ja kaiketi oli hän
osannut pitää palvelijankin tarpeenmukaisessa kurissa.




IV.


Saatoimme hautaan erästä kirjailijaa. Alallaan hän oli vähemmin
huomattu. Päivää ennemmin menin vainajan kotiin polvistuakseni hänen
tomunsa ääressä. Suruharso-ruusukkeilla ympäröidyt vahakynttilät
paloivat valjusti pienessä huoneessa, jossa vainajan ruumis lepäsi
kultakirjo-vaatteella verhotussa kirstussa. Laihtuneissa kasvoissa oli
toinen silmä puoleksi avoin, toinen sitä vastoin luonnottoman tiiviisti
kiinni puristettu, juurikuin kuollut olisi iskenyt silmää meille ja
hyvillään jostakin, hymyillyt verettömin huulin.

-- Te saatte vielä huolehtia ja kärsiä, vaan minä olen valmis. Minä
olen päässyt lepoon. Täällä puhtaudessa on minun niin hyvä, helppo...
Sain palvelluksi loppuun, Jumalan kiitos!...

Leski, syvään surupukuun puettuna, astui päänalasen luo ja katseli
miestään niin kummallisesti, juuri kuin olisi ihmetellyt jotakin.
Ja kun hän siirti katseensa ylös vahakynttiläin pitkiin, utuisiin,
suihkuaviin liekkeihin, ei hän oikein näkynyt ymmärtävän miksi noiden
kynttiläin juuri piti seista tuossa. Hän risti nopeasti itseään,
teki ristinmerkin miehensäkin yli ja pyyhkäsi pois hiustupsun,
joka itsepintaisesti pyrki vainajan otsalle. Joku läsnäolijoista
astui vihdoin hänen luokseen, tarjosi kätensä ja talutti hänet
toiseen huoneeseen, jossa leski sitten hieman hämillään alkoi kertoa
miehestään, aivankuin olisi ollut puhe jostakin vieraasta henkilöstä:
"Kun hän jo makasi henkiheitollaan, kosketti hän vähän väliä tätä
kohtaa nenänsä juuressa ja alkoi sitten yhtäkkiä kysellä: miksikä katto
painuu noin alas? kuka siellä nyt jyskää yläkerrassa? Ja sitten, juuri
ennenkuin hän antoi henkensä, kääntyi hän yhtäkkiä minun puoleeni ja
lausui: 'mainion turkin on itselleen hankkinut reportteri Dolgunow,
vaikka ei saa kuin kolme kopekkaa riviltä. Masha kuule, anna minulle
päällystakki, minä lähden toimitukseen...' Ei, kyyhkyläiseni, minä
sanoin, et sinä mene enää minnekään, et minnekään..."

Ja hän ratkesi itkuun.

Sielumessua toimitettiin parhaillaan. Väkeä ei ollut kokoontunut paljo.
Sanomalehti-kolportööri, muutamia konttori-apulaisia ja pari kolme
ammattiveljeä. Äkkiä huomasin heidän joukossaan vanhan majurin. Mitä
hänellä lie ollut täällä asioitavaa? Hän käänsi katseensa minuun, ja
hänen muotonsa kävi hieman synkäksi. Hän asettui seinäviereen ja näytti
vaipuvan rukoukseen.

"No, ajattelin hieman ilkullisesti, et suinkaan sinä täällä tule
kauppojasi kehumaan!" Hän näytti rukoilevan hartaasti ja tunsi
varmaankin itsensä väsyneeksi tänään, sillä hänen nähtiin myötänsä
pyyhkivän hikeä otsaltaan punaruutuisella nenäliinalla, johon Saksan
valtakunnan kartta oli kuvattu. Kun rukousvirttä alettiin laulaa,
laskeutui hän polvilleen. Sitten astui hän kirstun luo, silmäili
tarkasti kuollutta, pyyhkäsi niinikään hiustupsun pois hänen otsaltaan,
teki ristinmerkin hänen ylitsensä ja astui sitten ovea kohden.
Sivumennessään kääntyi hän minuun ja lausui:

-- Eläessään en nähnyt häntä koskaan. Nyt tulin saadakseni ainakin
kumartua hänen tomunsa ääressä. Hän, vainaja kirjoitti niin kauniisti
lapsista; saakoon hän periä taivaanvaltakunnan! Hyvästi!

-- Oliko tuo vainajan sukulaisia? kysyi minulta utelias
uutistenkerääjä, joka kirjoitti muistiin läsnäolijain nimet.

-- En luule... mutta en kumminkaan tiedä.

-- Entä hänen nimensä?

-- Minä vain kohotin olkapäitäni.

-- Samantekevä, minä merkitsen "kenraali".

-- Kuten tahdotte, sehän ei kuulu minuun.

-- Se merkitsee kaikissa tapauksissa enemmän, ja onhan se leskellekin
suurempi kunnia... kenraaleja!... Toimittaja on niinikään oleva
mielissään, kun näkee millaiset miehet ovat pitäneet arvossa hänen
avustajiaan.

Referaatissa sielumessusta luettiin todellakin seuraavana päivänä:
"Vainajan tomun ääreen rukoilemaan oli niinikään saapunut muutamia
sotilashenkilöitä. Nähtiinpä joukossa kenraalejakin. Osotaiksen siis,
että vaineeseen vaipuneen ammattiveljemme näennäisesti vähän huomattu
toiminta oli tunnettu laajemmissa piireissä, kuin mitä olisi saattanut
uskoa..."




V.


Minä matkustin pois ja unhotin majurin ihan kokonaan. Vuoden
kuluttua palasin jälleen. Muistan vieläkin sen kolean syyspäivän.
Näytti siltä kuin kaikki ympärillä olisi vuodattanut kyyneleitä --
taivas, kadut, kartanojen seinät, ikkunaruudut, vieläpä lehdettömät
puutkin bulevaardien laitamilla. Kylmän läpitunkemat muistopatsaat
näyttivät kutistuneen kokoon kylmän kosteilla aluksillaan, ja ainoa
Pietarissa, joka ei yskinyt, lienee ollut Falconet'in Pietari suuri
pronssihevosensa seljässä. Ei ole maailmassa mitään sen kiusallisempaa
kuin pohjoinen ilman-alamme tähän vuoden-aikaan. Suvi on ikävä sekin;
mutta syksy on kerrassaan sietämätön. Se on kuin pitkä ja tuskallinen
kuolinkamppaus, jolloin kaikki ympärilläsi, verkkaan ja raskaasti,
vaipuu kuolemaan.

Juuri tämmöisenä päivänä käyskelin Fontankan rantakatua, kun yhtäkkiä
loitolla äkkäsin majurin. Halkopihan portilla istui omassa korkeassa
persoonassaan ja kaikessa loistavuudessaan muudan tylppänenäinen
kauppias, poskipäät ulkonevat ja ulkomuoto niin luonnottoman villin
näköinen, että hän missä toisessa maassa tahansa heti olisi herättänyt
kaikkien katseluhaluisten ihmisten huomion, olisipa voinut löytää
impressaarionkin, joka olisi ottanut koko maailmalle esittääkseen
tätä Jumalan luomusta. Majuri, joka kahdenkymmenen askelen päässä oli
huomannut tämän kummallisen ihmisen tiukan katseen, teki kunniaa ja
asettui "asentoon" hänen edessään. Kauppias viittasi häntä luokseen.
Samassa ehdätin minäkin heidät.

-- No, mitenkä ne sinun pienet jaksavat? Vetäyvät kai kuuruun, luulemma?

-- Kuinkas!... Täytyyhän niiden, Merkul Savitsh, tämmöisessä kylmässä
-- pieniä ovat vielä... Kissallakin on paremmat päivät kuin heillä; se
saattaa ainakin kätkeä turpansa käpälänsä alle ja olla lämpimissään...

-- Käskenkö antaa sinulle vähän, vai mitä sanot?

-- Olen valmis heittäymään jalkojesi juureen siitä.

-- Sekapuita. Olkoon menneeksi. Haapoja ja petäjiä puoliksi. Lienee
vähän tähteenä. Hieman tuoreita tietysti -- pinon pohjalta.

-- Meistä ykskaikki!

-- Käskee olla! Ka kun et vielä rupeaisi lahjahevosen suuhun katsomaan!
"Ykskaikki" sanot; haluaisinpa tietää, mitä sen muuta pitäisi olla.
Mutta kuule, pidä huoli siitä, että lapsinulikkasi rukouksiin
mennessään heti rukoilevat edesmenneitten Eufimian, Vasilisan ja
Glycerian puolesta. Lasten rukous on otollinen Jumalalle. Lapset ovat
parhaimpia asianajajia mitä vainajilla saattaa olla.

Ja tuntematta minua katosi majuri yhdessä isännän kanssa portista
halkopihaan.

Tämä ei enää saattanut olla vain paljasta kerjuuta. Minun on mahdotonta
saada sanotuksi, miten suuresti nyt olin huvitettu tästä vanhasta
majurista. Mikä eriskummainen olento! Minä en päässyt asiasta sen
selvemmälle kun otin ajatellakseni, että morrinkaiset sellaiset kuin
tuo portissa istuva kauppias, kohtelevat kerjäläisiä vallan toisella
tavalla. Ja jos antavatkin niin eivät anna puita, vaan ennemmin
kolikon, ja siitäkin saavat ihmisparat kyllikseen kumarrella. Olisin
mielelläni odottanut majurin takasintuloa, mutta kylmä viilteli
luita niin yltiösti ja hengittäminen raakeassa ilmassa oli niin
vaikeata, että kiireesti nostin kauluksen pystyyn ja läksin kotiin.
Huomasin selvästi ettei majuri viime kuluneena vuotena ollut yhtään
muuttunut. Samaan tapaan kuin ennen levisi hänen tukkansa latanialehden
muotoisesti niskasta ylöspäin yli koko kaljun päälaen; sama vanha,
vaan siisti viitta ja sama sateenvarjon muotoinen lippa virkalakissa.
Nenäliinakin oli sama kuin minkä olin nähnyt tuolla säntillisellä
upseerilla viimeksi sielumessussa ammattiveljeni luona -- suuri,
punainen, Saksan valtakunnan kartalla varustettu. Viikset vain olivat
entisestään valjenneet, mutta olivat silti hyvin hoidetut kuten
ennenkin -- kerityt harjan tapaan, samoin olivat harmahtavat posket
sileiksi ajetut.

Ei, tämä oli jotain muuta kuin vain paljasta kerjuuta.

Siitä päivästä alkaen tulin oikein uteliaaksi. Kukahan oli tuo mies ja
millaista elämää vietti hän?




VI.


Eipä kulunut kauan ennenkuin aivan äkkiarvaamatta jouduimme hänen
kanssaan silmitysten.

Minä olin puodissa ostoksilla. Ovela kauppa-apulainen koetti tyrkyttää
minulle kaikenmoista tarpeetonta tavaraa, mutta ei ollut kiireissään
näyttämään minulle mitä olin pyytänyt. Minä olin jo vähällä suuttua,
kun kiusanhenkeni yhtäkkiä suisti ovelle ja huusi ulos kadulle:

-- Teidän korkea vapaasukuisuutenne... Herra... Olkaa niin hyvä ja
tulkaa... meillä on juuri semmoista mitä teillä on tarvis.

Sitten palasi hän jälleen luokseni. Kohta hänen jäljestään tuli puotiin
eron saanut majurini.

-- Isäntä on käskenyt, että teille huomiseksi juhlapäiväksi
annettaisiin naula teetä ja kolme naulaa sokuria... Ja lisäksi on tässä
vähän mitä on jäänyt pussien pohjalta. Ei ne pilaantuneita ole, vaan
enimmäkseen särkyneitä. Maku niissä on sama, mutta ostajat eivät huoli
niistä. Säädyttömyyttä, sanovat.

-- Kiitos, kiitos! Kyllä nyt possuni tulevat iloisiksi!... Kunhan
tapaan Semjon Vasiljevitshiä, niin kiitän itse häntä hänen hyvästä
teostaan. Mutta mitäpä minun kiitokseni siksi toiseksi merkitsee?
Jumala maksaa kyllä säntilleen laskut meidän kaikkien puolesta.
Niinpä niin, veli, sanoi hän osottaen ylös kattoon, -- siellä ei
mikään hyväteko jää palkitsematta... Siellä tehdään samoin kuin
lääninränttereissä: puolikopekatkin merkitään erityisiin sarekkeihin
niin että ne aina ovat nähtävissä. No niin, kosta Jumala Semjon
Vasiljevitshille!

-- Mutta kuulkaa, jos te pistäysitte teurastaja Jegorovin puotiin
tässä kulmassa.

-- Miksi niin?

-- Tänään on ummelleen vuosi siitä kun hänen vaimonsa kuoli
sydämenvikaan. Siellä pidettiin sielumessun yhteydessä
puolipäivä-jumalanpalvelus vainajan muistoksi, ja Jegorov vaan itki
itkemistään. Hän rakasti vaimovainajaansa enemmän kuin kauppasäädyssä
on tavallista. Aivan kuten ranskankielestä käännetyissä romaaneissa
näkee. Rakastipa häntä niin, että kun vaimo kuoli, tahtoi hän, samainen
Jegorov, mennä luostariin.

-- No, kiitos, kiitos!... Minä menen heti sinne.

-- Eikö teidän tule raskaaksi kantaa?

-- Ei tee mitään. Oma taakka ei paina hartioita. Vielä kerran,
kiittäkää Semjon Vasiljevitshiä.

Majurin viitassa näkyi olevan joitakin pohjattomia kaivoja. Kaikki
nuo kääryt katosivat niihin tuossa tuokiossa, ja hän seisoi tyhjin
käsin. Sitten meni hän ulos. Minä pyysin että ostokseni lähetettäisiin
kotiin ja läksin seuraamaan outoa tuttavaani. Minä en heti mennyt
teurastajapuotiin, ja kun sitten vähä viivyttyäni lähennyin tiskiä,
istui majuri jo viereisessä huoneessa Jegorovin seurassa, jota hän
koetti lohdutella:

-- Älä sinä sure. Meidän surumme on Hänen edessään syntiä. Sanoithan
itse, että hän oli niin hyvä. Tarvitsethan sinäkin suojelusenkelin.

-- Mutta hän oli niin nuori, vasta kuudenkolmatta vuotias.

-- Älä riitele Herran kanssa, Hän kyllä itse tietää mitä varten Hän
koettelee. Meidän sydämemme kovenisivat muuten niinkuin siannahka ja
ottaisivat harjaksia, ellei juuri suru pakottaisi meitä pyytämään tulla
Hänen kaltaisikseen, tulla Hänen kuvakseen. Jos vaimosi oli hyvä,
niin sitä parempi hänelle itselleen siellä ylhäällä. Sinun ei ole
tarvis rukoilla hänen puolestaan, hänen se on tehtävä sinun edestäsi.
Hän on jo tehtävänsä maailmassa päättänyt, mutta sinä seisot vielä
kiusauksille alttiina... Me olemme täällä vielä ikäänkuin eläimen
muodossa. Jos hänellä olikin joitakin syntejä, niin Jumalan silmissä
ne ylhäältä katsoen näyttävät tuollaisilta pieniltä, eikä Hän suuressa
laupeudessaan tahdo niitäkään huomata. Jo on vuosi aikaa sanot?

-- Niin. Ummelleen.

-- Saatkin sitten olla iloinen.

-- Kuinka niin?

-- Sinua kohtasi suru -- sinä olet tämän vuoden elänyt siveästi ja
olet pysynyt rukouksissa. Ja Hänen valtaistuimensa tykönä on sinulla
nyttemmin huolehtija. Emmehän tule ikuisesti täällä elämään, kaikki
saamme jälleen yhtyä. Mutta sinä käytä itseäsi niin, että olisit
mahdollinen tulemaan hänen rinnalleen, jottei teitä erotettaisi
toisistanne, vaan että saisitte jatkaa elämäänne yhdessä tulevassa
maailmassa.

-- Minä lähetän joukollesi neljänneksen vasikkaa... Mutta sinun pitää
useammin käydä täällä haastelemassa. Sinä majuri olet saanut korkeamman
viisauden. Niitä ei ole monta korkeihinkaan virka-arvoihin kohonneissa,
jotka niin taitaisivat hyvän puoleen...

-- Olkoon niin. Kyllä ne meillä nyt tulevat iloisiksi. Ja iloiseksi
tulee vaimosikin. Murhe, veliseni on kuin kaste. Sydän avautuu sille
kuten kukka. Ja tuoksuaa... Surutta se pian kuivettuu. Huolitta me,
veliseni, pian kaikki kivettyisimme, tulisimme kuin kuvapatsaat. Onni
paaduttaa...

Kauvemmin minun ei ollut sopivaa viipyä. Läksin pois käsittämättä
mitään siitä, mitä silmäini edessä tapahtui.




VII.


Mutta pian kaikki minulle selvisi. Läksin eräänä iltana muutaman
ystäväni luo. Sinä päivänä oli hänellä vastaanotto, joten tiesin
varmasti tapaavani hänet. Niin kävikin. Lähes vuosikauteen eivät olleet
minua nähneet ja sentähden oli vastaanotto sitä sydämellisempi.

-- Peto hyökkää pyytäjää kohti! naurahti isäntä.

-- Jos minä olisin vaikka pyytäjä, mutta missä peto on?

-- Tänään tutustutan sinut sellaiseen tyyppiin... vallan harvinaiseen.
Saat hänestä hyvän aiheen.

Minä kupristin ehdottomasti kulmiani. Heti kun olet tullut
kirjailijaksi, ovat tuttavasi valmiit tyrkyttämään sinulle tyyppejä.
Ja tavallisesti ovat nuo tyypit sangen epäintressantteja henkilöitä.
Miksi ne toisista ovat mieltäkiinnittäviä, sitä en mitenkään pysty
arvaamaan. Vielä pahemmassa pelissä olet naisten kanssa. He pyrkivät
itse "tyypeiksi". Jokin arvoisa rouva, joka aikanaan on voitollisesti
taivuttanut miehensä valtikkansa alle, ilmoittaa heti kohdatessaan
teidät: "Ah, minun elämäni on koko romaani!" Niin vastenmielistä kuin
entisten erhetysten tunnustaminen lieneekin, latelee hän teille tuon
romaanin pienimpiä yksityisseikkoja myöten, ollen muka itse kolmantena
henkilönä siinä, mutta silmien vilkunnasta ja kerronnan sävystä
saatatte huomata, että hän se juuri päähenkilö onkin. Ystäväni tajusi
millaisen vaikutuksen hänen sanansa olivat minuun tehneet, ja hän
naurahti.

-- Saat kohta nähdä. Ja olet vielä kiitollinenkin tuttavuudesta.
Bobkovin kaltaisia et joka askelella kohtaa. Minä en ainakaan tunne
useampia kuin yhden sellaisen.

-- Mikähän eksemplaari se on?

-- Harvinainen. Ensiksikin ihmeteltävän rehellinen; rehellisyytensä
tähden hänet päällikkö ajoi virastakin pois.

-- Sinä puhut tänään vain arvoituksissa.

-- Kuuntelehan ensin: tämä Bobkov antautui palvelemaan
intendenttiosastossa. Siitä on nyt jo kauan aikaa. Hänelle annettiin
toimeksi jokin erinäinen tehtävä. Hän teki työtä viiden edestä,
sai tehtävänsä valmiiksi ja esitti säästöä suunnattoman summan.
Tiedäthän tuommoisen astronoomillisen luvun, jossa nollat katoavat
äärettömyyteen. Kaikki huudahtivat ihmeissään. Toverit alkoivat omaan
tapaansa selitellä: "virassa kohoaminen on muka hänellä ainoana
tarkoitusperänä. Yksinäinen kun on eikä tarvitse rahoja, niin hän vain
virkaylennyksiä ajaa takaa." Ja ylenihän se virkakin, tosiaankin. Hänet
kutsui luokseen "itse", pyysi nojatuoliin istumaan, puristi kättä,
vaikka kapteeni Bobkov sitä ennen oli saanut seista asennossa hänen
edessään, kädet sivuilla eikä uskaltanut ovensuusta tulla askeltakaan
etemmäksi.

-- Kiitän teitä, lausuu hänen ylhäisyytensä, -- vihdoinkin olen
tavannut virastossani todellakin rehellisen miehen.

Kenraali itse oli oikein persoonoittu rehellisyys.

-- Ajattelin, jatkoi hän, että kuolen näkemättä kunnollista upseeria
intendentin puvussa... Kiitän teitä... Mutta nyt täytyy minun sanoa
teille suoraan, ystävä hyvä, että teidän on välttämättömästi jätettävä
erohakemus sisään.

-- Kuinka, herra? ja Bobkov kavahti ylös.

-- Tahi siirryttävä minne tahdotte tai hyväksi katsotte. Sillä minä
pyydän sanoa teille, että semmoisille epä-itsekkäille kuin te,
ei meillä Venäjällä ole sijaa muualla kuin kenties luostarissa,
eikä teitä sielläkään valita rahastonhoitajaksi, vaan asetetaan
teidät ehkä taikinapurtilon ääreen. Ilomielin tahdon aina jatkaa
tuttavuutta kanssanne ja minä pyydän teitä tästä lähin ilman muuta
käymään vieraissa luonani. Olen kernas kaikkialla suosittelemaan
teitä mitä lämpimämmin, mutta olkaa te hyvä ja siirtykää pois minun
läheisyydestäni.

-- Mutta mistä syystä, olkaa hyvä ja sanokaa!

-- Ei mistään syystä, vaan tunnustukseksi erinomaisista ansioistanne.
Minulla ei ole tilaa semmoisille kuin te, ja paitsi sitä tulee
ottaa lukuun vielä yksi puoli asiassa, n.k. virallinen... Tullaan
ajattelemaan; kaikki toiset minulla ovat siis konnia. Sillä eihän
kukaan, paitsi te, ole esiintuonut säästöä... Te olette ikäänkuin
tikkuna kaikkien silmissä. Seuraavaisesti... mikä nimi on heille
annettava? Itsekin oivallatte mimmoiset nimi- ja laatusanat siinä
pyrkivät kielelle. Tahi täytyy minun antaa potku heille kaikille ja
sallia teidän yksin jäädä paikallenne. Mutta ettehän te yksin saata
hoitaa koko virastoa? Siis, ystävä hyvä, minä olen iloinen siitä että
saan lukea teidät tuttavakseni, mutta kaikissa tapauksissa on minun
pyytäminen, että erkanette meistä kauemmaksi. Minulla on sydän täynnä
ilman teidän säästösuunnitelmiannekin.

Tämän isällisen neuvon saatuaan Bobkov lähti pois. Hänen käsiinsä ei
ollut kruunun kopekkaakaan tarttunut. Rohkeasti voi hän katsoa jokaista
silmiin. Hänen paikallaan ihmiset, jopa kaikkein yksinkertaisimmatkin,
olivat helposti koonneet satoja tuhansia ja jälkeenpäin saavuttaneet
ihmiskunnan hyväntekijäin maineen, jota vastoin hän oli köyhä
kuin kirkkorotta... Vai olisiko ehkä rikkaudeksi katsottava se
kahdenkymmenenseitsemän ruplan eläke, jonka hän saa?

-- Oliko hänen sitten mahdotonta saada mitään paikkaa?

-- Kyllä kai hän olisi saanut! Kenraali tosiaankin suositteli häntä
mitä "lämpimämmin." Mutta hän osottautui sopimattomaksi virkaan.
Rintamapalvelukseen ei hänestä ollut, taloudellisella alalla sellaisia
peljätään, ja sivilivirkaan, niin näes, miehellä oli kunniantuntoa
siihen aikaan. Omituinen! Minä, arveli hän, olen keisarini majuri,
enkä saata myöntyä siihen, että kuka hyvänsä kauppias, pullovartiset
saappaat jalassa, tulee minua mielin määrin komentelemaan. Siitä asti
on hänellä jo ääni paljon alentunut, niinkuin laulajilla ääni alenee,
kuten tiedät. Sen jälkeen otti hän eron virasta, sai majurin arvonimen
ja Stanislain ritarimerkin lohdukkeeksi kaulaansa. Mutta katsohan
kummaa, siinä susi kussa mainitaan. Sallikaa minun esittää teidät:
majuri Bobkov...




VIII.


Minä jouduin kokonaan ymmälle tästä äkkiarvaamattomasta yhtymisestä, ja
nähtävästi oli majurinkin yhtä tukala ollaksensa. Minä häpesin jotakin
siihen määrään, että ilman muuta kysyä pöläytin:

-- Kuinka on teidän terveytenne laita? Johon hän yhtä sattuvasti
vastasi:

-- Mainio ilma, lunta sataa ja kaduilla on likaista.

Isäntä aluksi ihmetteli, sitten ratkesi kovaan nauruun ja, ottaen minua
kainalosta, huomautti:

-- Arvatenkin olet jo tutustunut Bobkoviin hieman eriskummaisissa
oloissa, ja sinä, hyväntekijä, kääntyi hän tämän puoleen, -- olet kai
tältäkin koettanut kiskoa veroa pienten mierolaisparkojesi hyväksi!

Majuri siihen vain hymyili, ja hänen hymynsä oli niin herttaista ja
hyvänlaatuista, että se paikalla mursi sydämeni kylmyyden.

-- Tunnustan että niin oli laita. Mutta kyllä sainkin heiltä
jalomielisen ojennuksen! Kaikkien sääntöjen mukaan!

-- Kukas sitä voi arvata mitä varten sinä hulluttelet? Eihän asia ole
jokaiselle tunnettu.

-- Suokaa anteeksi, lausuin vihdoin toinnuttuani. -- Minä ihan
todellakin luulin teitä silloin...

-- Anteeksipyynnöt ovat tarpeettomia. Minä sen siksi ymmärsinkin enkä
ollenkaan suuttunut teihin. Semmoista sattuu minulle usein. Kerran
passitettiin minut jo kerjäläiskomiteaankin.

-- Vaikka minäkin olen tietämätön asian todellisesta laidasta,
nimittäin siitä, mikä teidät, herra majuri, pakottaa antaumaan niin...
kuinka häntä sanoisin?... niin...

-- Alentavaan toimeen? Onko siinä mitään alentavaa? Minähän pyydän
Kristuksen tähden... Kuka tahtoo, hän antaa, kuka ei tahdo -- on
antamatta. Ja paitsi sitä on minun laitani todella, kuten Semjon
Pavlovitsh äsken mainitsi, erinäinen. Jos asia koskisi vain
itseäni, olisi se, aivan oikein, alentavaa. Mutta minähän teen sitä
"turvattomien" hyväksi.

-- Lapset isättömiä ja äidittömiä, lipsahti suustani.

-- Aivan niin, turvattomia lapsia.

-- Eivätkö ne ole teidän?

-- Nyt ne kyllä ovat minun, sittenkun minä olon heidät korjannut
kadulta kuten hyljätyt koiranpenikat.

-- Anteeksi, mutta eikö teillä ole omia lapsia?

-- Ei niitä toki ole koskaan ollutkaan... minä olen poikamies.

Nyt selvisi asia yhtäkkiä minulle täydessä valossaan. Ja samalla tunsin
itseni niin syylliseksi ja kurjaksi tuon vanhan majurin edessä, että
pääni vaipui rintaan.

-- Te oikein kärvensitte minut silloin. Olisin kyllä halunnut selittää
teille asian, mutta se ei ollut mitenkään mahdollista. Te ruhjoitte
minut niin kokonaan, etten paikalla löytänyt sopivia sanojakaan;
kaikissa tapauksissa oli menettelynne minua kohtaan jaloa ja jossakin
toisessa tilaisuudessa se olisi ollut ihan paikallaan. Minä olen
aina poikavuosistani asti, nähkääs, kovasti pitänyt tuollaisista
pikku palleroista. Jo kadettikoulussa ollessa minä aina autoin uusia
tulokkaita. Kun välistä kävin tervehtimässä ala-ikäisten komppaniaa --
olkaimetonta komennuskuntaa, kuten nimitys kuului -- niin kyllä minä
olin kuin yksi sydän ja yksi sielu noiden myyriäisten kera. Jos joku
teki heille pahaa (totta on että heitä ensi aikoina kohdeltiin meillä
sangen tuimasti), niin olin minä heti heitä puolustamassa. Senpä tähden
minä sainkin kokea yhtä ja toista: tappeluja, nuhteita päälliköiltä,
jopa selkäsaunojakin; karsserissa istumisia en huoli ottaa lukuunkaan.
Minä olin kyllä varma kadetti, varsinkin mitä aseharjoituksiin
tulee: marssin niinkuin ei mitään täysinäinen vesilasi päälaella
läikäyttämättä tippaakaan. Meidän aikaan semmoiset temput olivat
tavallisia. Kivääriharjoituksissa niinikään suoriusin mestarillisesti.
Kun huudettiin "tehkää kunniaa", niin lämäytin sillä tavalla, että
ikkunanruudut järisivät... Meillä tahdottiin että sen piti rämähtää,
ja sentähden höllitimme tahallamme kiväärin ruuveja kovemman räminän
aikaansaamiseksi. Kohta minut sentähden ylennettiin korpraaliksi, minä
sain nauhan oluksiin ja tulin siirretyksi ala-ikäisten komppaniaan. Ja
kas, silloin minusta vasta oikein tuli uusien tulokasten puolustaja.
Mutta kyllä minä olinkin suosittu heidän keskellään. -- Tieteissä
minä sen sijaan olin jotensakin jäykkä. Luoja ei ollut lahjoittanut
minulle terävää ymmärrystä. Matematiikassa en milloinkaan päässyt
Pythagoraan sääntöä pitemmälle ja historiassa takerruin puunilaisiin
sotiin. Kaikista pahin viholliseni oli kronolooginen luettelo. Vielä
äskettäinkin näin pahusta unissa. Oli kuin minut olisi kutsuttu
esiin ja sanottu: "no, toinen puunilainen, annas kuulua!" Heräsin
sitten hikeä valuen. Viidennen luokan menin mitenkuten läpi, mutta
ensimäisessä erikoisluokassa tuli reput. Aineena oli jotkin trajectoriat
ja allegoriat, ja ne ne tekivät pystyn... Sen jälkeen päästettiin
minut linnoitusväkipataljoonaan. Siihen aikaan määrättiin vähemmän
kyvykkäät paraastaan linnaväkeen. Mutta siinä minä en ollut kauan.
Sopivaisuuteni vuoksi taloudellisissa toimissa valittiin minut ensin
kivalteriksi ja siirrettiin sitten intendenttiosastoon, jossa palvelin
viisikolmatta vuotta uskollisesti ja rehellisesti. Ei yhtään syntiä
omallatunnolla enemmän keisarin kuin Herrammekaan edessä. Puhdas, niin
ettei höytyvääkään ollut tarttunut kärsään.

-- Siitä olen jo kuullut kerrottavan.

-- Vai niin; no kai te sitten tiedätte senkin, miten minä rehellisyyden
tähden sain potkun virasta?

-- Tiedän.

-- Vai niin. Siten se kävi.

-- Miksi ette ole mennyt naimisiin, te joka niin rakastatte lapsia?

-- Siksi että nuoret neitosemme ovat liiaksi sointuvia.

-- Mitä tarkoitatte? minä kysyin, kun en oitis käsittänyt häntä.

-- Selitän kohta paikalla... Sallikaa minun ensin tervehtiä emäntäämme
ja suudella hänen kättään.




IX.


-- Voitteko arvata monastiko minä olen kosinut? kysyi hän tuokion
perästä palattuaan. -- Säntilleen kolmetoista!... Pirun tusina sanovat
ihmiset. Ulkomuodoltani en ollut erittäin viehättävä. Ja semmoinen
kuin olin, olen vieläkin. Hiukan pienehkö kasvultanikin; Vjatkan
rotua, kuten amerikkalais-ruotsalaiset hevoset, jotka pietarilaisten
vuokra-ajuriemme keskuudessa ovat niin hyvässä maineessa. Eikä
myöskään sovi sanoa, että univormumme linnaväessä olisi ollut ylen
huikaiseva. Mutta mielitekoni olivat hienon hienoja, eivät ollenkaan
virka-arvoni mukaiset. Sillä minä nähkääs olen aina pitänyt paljon
lukemisesta; herra Senkowskin "kirjaston" olen ahmimalla lukenut
läpi; osasinpa ulkoakin useita sivuja, jotka käsittivät hellempiä
tunteita. Siihen aikaan oli tavallista, että romaaneissa kaikki rouvat
ja neidot välttämättömästi kuvattiin kaunottariksi. Ei ollut niinkuin
nyt -- rokonarpiset ja pystynenäiset eivät tulleet kysymykseenkään.
Yksinkertaisuudessani ja kokemattomuudessani uskoin kaikkea tuota
todeksi, luulin elämässäkin kaikki niin olevan. Kuinka monta jo
yksin Benediktowkin saattoi harhaan: kukapa ei runoilijaa uskoisi?
No niin, olihan meillä siellä maaseudulla ihania kaunottariakin.
Ja minä olin koko lailla mielistynyt niihin. Vieläpä kirjoitin
värsyjäkin heille... moisiin pikkumaisuuksiin sitä mentiin! Se oli
silloin muotina... Ja otin minä osaa tansseihinkin! Kadettikoulussa
minä mielemmin pysyttelin uunin läheisyydessä kun toiset tanssivat.
Mutta nyt ei auttanut muu kuin lähteä mukaan. Kun sitten hetkinen oli
aikailtu ja minä olin töllöttänyt tarpeekseni, niin rohkaisin viimein
mieleni. Virkatakki yllä ja valkoiset hansikkaat, ja niin oikaisin
suorinta tietä tytön luo, joka oli hetken juhlallisuuden esineenä:
niin ja niin, minulla on jalot ja rehelliset aikeet. Mutta kuten jo
mainitsin, meidän naiset olivat niin kauhean sointuvia, ja siksi
asia päättyi vihdoin siihen, että minun oli hiivatin nimeni vuoksi
mahdotonta mennä avioliittoon tytön kanssa, joka olisi ollut minulle
sopiva. Sain niin monasti kuulla: ajatelkaa toki herra luutnantti
(aina siihen arvoon saakka kohosin naimatuumissani), johan kaikki
ystävättäreni minulle nauraisivat. Sanoisivat minua "bobkov-voiteeksi"
[laakerivoide]. Meillä oli eräs vänrikki Rosanov, ulkomuodoltaan
oikea ukonoinas, mutta hänkin tuli ja sieppasi tytön pois aivan
nenäni edestä. Tyttö oli jo tullut kahden vaiheelle, niin silloin
piti hänen tuppautua siihen. Hienohelma arveli kai, että oli parempi
sittenkin olla rouva Rosanov kuin "bobkov-voide". -- Kerran sattui
oikein hullunkurisesti: asemapaikkanamme oli silloin Serpuhov niminen
kaupunki. Erään sikäläisen kauppiaan luo saapui silloin vieraisille
hänen naimaton sisarensa Perejaslav'ista. Hänen nimensä oli Gumosov.
Armenialainen nimi, sillä he olivat armenialaista sukuperää. Tyttö oli
kuin kukkanen, omiansa vaikka bukettiin pantavaksi. Pienet kätöset
-- "peaux de soie"!... Minä olin tietysti heti tulena ja liekkinä,
ja korvissani kaikui jo vihkimälaulu: "Esaija riemuitse!" Annoin
palvelijan huuhtaista parin valkoisia hansikkaita, pirskoitin vaatteeni
Alfons Ralle'n resedalla ja läksin hänen luokseen. No, kyllähän minut
hyvin otettiin vastaan. Veli toi heti pullon madeiraa, marmelaadeja,
pastilleja -- kaikki niinkuin olla pitää. Sitten aloin huovata asiaani,
ja minä jo huomasin että minulla oli hyvät menestymisen toiveet.
Kauppias piti minua suuressa arvossa raittiuteni tähden. Mutta sitten
juolahtaa veljelle jotakin hullunkurista päähän ja hän sanoa tokaisee:

-- Mitähän siitä oikein tulee kun gumosalaastari [kummilaastari] menee
bobkov-voiteelle naimisiin?

Tulipunainen neitonen päästi kimakan huudon ja syöksi ovesta ulos.
Vielä nytkin kaikuu tuo ulina korvissani.

Ja sen koommin en häntä nähnyt.

Silloin käännyin veljen puoleen:

-- Etkö häpeä? minä sanoin.

-- Niin no, semmoinen on sinun onnesi! Sinä et ole sointuva. Kyllä
sinulla on hyvä käytös ja säästeliäs olet luonnostasi, mutta nimesi ei
ole sointuva.

Ja niin meni sekin toive myttyyn.

Huonommista tytöistä minä en välittänyt, ja paremmat karttoivat minua
kuin paholainen pyhää savua. Kun sitten luovuin virasta niin olin ihan
yksin. Mutta mitäpä siitä naimiskaupastakaan olisi ollut: toiset minun
asemassani ovat ruvenneet avioliittoon, Jumala tiesi kenenkä kanssa, ja
alkaneet sitten ryypiskellä niin että kaikki on mennyt nurinniskoin.

-- Mutta sanokaa, miten olette saaneet nuo lapset?

-- Siihen oli syynä paha ilma.

-- Anteeksi, minä en ymmärrä teitä.

-- Pahan ilman johdosta. Jos ilma olisi ollut kaunis, ei sitä silloin
kenties olisi tapahtunut.




X.


-- Niin, juuri pahan ilman johdosta. Huono sää on aina tehnyt
minut hyvin alakuloiseksi. Siinä istut kotosalla, ja sade pieksee
ikkunanruutuja. Ei koskaan yksinäisyys tunnu niin raskaalta kuin
silloin. Olet kaikkien hylkäämä, ei kukaan sinua tarvitse! -- Niin
sattui kerran, minä muistan sen vielä, että istuin tuolla tavalla
ison aikaa, kunnes en jaksanut kauemmin kestää sitä. Läksin silloin
ulos. Väliäpä tuolla, ajattelin, jos kastunkin läpimäräksi; on se
ainakin parempi kuin istua kotona happanemassa. Nostin kaulukseni
ylös ja läksin matkaan reippaasti polskien lätäköissä. Tuli heitä
vastaan kenraaleja kuinka paljon tahansa, kaikki olisivat he saaneet
likaräiskeitä kasvoilleen, sillä kalossini olivat siihen varsin omiaan;
veneiksi olisin voinut niitä nimittää. Ystävilläni oli tapana sanoa,
että ne oli kuutta airoparia varten tehty. Niillä olisi voinut vaikka
valtameren poikki matkustaa. Ei ketään näkynyt tällä syrjäkadulla.
Se oli "Pensioonikatu", jonka varrella luuvaloiset lesket ja minun
vertaiseni asuvat. -- Sitä katua kun kuljin, tuulen vinkuessa ja sateen
ropistessa, oli minusta kuin joku olisi itkenyt. Ihmettä ja kummaa,
kukahan se olisi? Ja niin omituista sitten: itkeä älähtää kerran,
säikähtää ja on taas kotvan aikaa vaiti... Kuljen etemmäksi sitä
suuntaa, mistä päin ääni kuuluu. Ja mitä näenkään, laupias Jumala!
Kadun kulmassa seisoo polven korkuinen pieni olento, matelijainen, joka
vapisemistaan vapisee. Minä riennän sinne. Pieni, pieni pojan napero!
Olisi hyvin sopinut hatun alle piiloon tai pöydän alla pystysuorana
esteettömästi marssimaan.

-- Mikä sinun on, pieni tyhmyri? minä kysyin. Hän vastasi:

-- Minä pelkään!

-- Mitä sinä pelkäät?

-- Minä pelkään, setä kulta!

-- Mutta kuinka sinä, tuommoinen pieni kirppu, olet tänne joutunut?

-- Äiti jätti minut.

-- Kuka äiti?

-- Minun... Malanja on hänen nimensä... Toissilmäinen... Muudan
sotamies löi häneltä silmän pois kauluurullalla.

-- Mistä te tänne tulitte?

-- Kylästä... Minä pelkään...

-- Mistä kylästä?

-- Meidän kylästä.

-- Mikä sen kylän nimi on?

-- Ei meillä ole muuta kuin se yksi kylä...

-- No, kuinkas se äitisi sinut jätti?

-- Hän sanoi, seiso tässä ja odota, porsas. Minä tulen kohta. Ja niin
hän lähti.

-- Joko siitä on kauan?

-- Hän lähti jo aamulla... Minä pelkään, setä...

-- Ketä sinä pelkäät?

Hän vaikeni. Minä otin häntä kädestä, ja hän takertui kiinni
pikkusormeeni niin lujasti, kuin jos se olisi ollut hänen ainoa tukensa
ja turvansa suuressa, avarassa maailmassa. Hän piti siitä kovasti
kiinni, sillä välin yhä toistaen: "minä pelkään, minä pelkään!"

-- Mutta sanohan, ketä sinä oikein pelkäät?

-- Minä pelkään kaikkia...

-- Pelkäätkö minuakin?

Hän vilkasi minuun salavihkaa, niinkuin säikähtynyt pieni metsä-elävä.
Sitten kääntyi hän pois.

-- No, kuulehan, pelkäätkö sinä minuakin?

-- En, jupisi hän nyt, -- en minä pelkää sinua... Älä sinä vain lyö
minua.

Ahaa, hän jo "sinuttelee" minua; siitä näkyy, että hän todella luottaa
minuun, minä ajattelin.

-- Tahdotko sinä jotakin? minä kysyin. Ja hän vastaa:

-- Minä tahdon syödä.

Osotaiksen että poika parka ei ollut maistanut ruuan murua sitten
aamusen. Minä pojan kanssa kohta ruokapuotiin, ostin sieltä makkaraa,
leipää, munia -- ja sitä kyytiä kotiin. Siellä konttasi hän kohta
nurkkaan ja katsoa piirutteli sieltä kuin peltorotta kolostaan. Seurasi
minua alati katseillaan. Minä käskin tuoda teekeittimen sisään. Ja
minun täytyy tunnustaa: kun näin, miten ahnaasti hän syöksyi ruuan
kimppuun, niin kyynel kiertyi silmistäni. Hän vaan söi ja söi.

-- Tahdotko vielä? minä kysyin.

-- Vielä!

Minä annan hänelle lisää, ja hän hotmasee suuhunsa kaikki, ahnaasti
kuin koira. Kuului vain miten hän maiskutti huuliaan, tuo pieni porsas.

-- Tahdotko vielä? kysyn uudestaan. Ajattelevan näköisenä painaa hän
sormellaan mahaa ja vastaa:

-- Jo nyt piisaa.

Sitten antoi hän ruuan jäädä ja hänen silmäluomensa alkoivat vähitellen
painua kiinni.

No, ajattelin, tiedustelut jääkööt huomiseksi, nyt pitää sinun nukkua.
Sitten riisuin pojan ja panin turkin hänen peitteekseen. Hän oli jo
uneen vaipumaisillaan, kun hän yhtäkkiä kavahti ylös:

-- Kuuletko... Jos Orefi setä tulee humalassa kapakasta, niin laita
minut piiloon. Sillä hän on repinyt niin paljon hiuksia minulta tästä,
päästäni.

-- Veikkonen, tänne ei Orefi setäsi pääse.

-- Oho, ei hän kysy lupaa. Kun hän on päissään, niin...

Mutta nyt hän ei voinut kauemmin vastustaa unta, suu aukeni yhä enemmän
ja pian kuultiin hänen kuorsaavan.

Varmuuden vuoksi lukitsin oven ja kätkin avaimen. Kuka tietää,
ajattelin, hän voi havahtua ja mennä matkoihinsa. Kun minä aamulla
nousin ylös, niin poikanen vielä nukkui. Minä satuin jollakin
jysähyttämään, ja hän repäisi silmänsä auki.

-- Eikö äiti ole käynyt täällä? hän kysyi.

-- Ei.

-- Eikä Orefi setäkään?

-- Ei ole häntäkään näkynyt.

-- Merkillistä!... Ehkä hän on mennyt naapuriin... Mutta vartuhan kyllä
hän vielä tulee ja antaa sinulle kyytiä!

Koko viikon johdin tiedusteluja ja tuloksena oli, että kaikille
tuntematon Malanja oli tuonut Grishkan Pietariin ja jättänyt hänet
kadulle siinä toivossa, että löytyisi joku hyvä ihminen, joka ottaisi
pojan huomaansa.

-- Eikähän ne eukon tuumat pettäneetkään!

-- Kuinka niin?

-- Löytyihän se semmoinen ihminen.

-- Ahaa, te tarkoitatte minua! Minä en sitä tehnyt hyvyydestä, vaan
ennemmin oman yksinäisyyteni vuoksi. Ja hupainenpa nallikka se poikanen
olikin. Kolmantena päivänä kysyi hän:

-- Kuulehan setä kulta, milloinkas rupeat minua ruoskimaan?

-- Miksikä minä sinua ruoskisin?

-- Mutta jos tulet juovuksissa kotia?

-- Minä en tapaa olla juovuksissa.

Poika miettimään. Ensin näkyi hänen olevan mahdoton uskoa sellaista
ihmettä.

-- Meillä Orefi setä lupasi jättää juomisen pois, kirjoittipa hän
Johannes kastajan kuvalle oikean kuitinkin siitä. Mutta ei hän
kumminkaan voinut olla juomatta. Ja niin pieksivät he häntä sitten
kyläkuntahallituksessa niin julmasti...

Jonkun ajan perästä saapui luokseni konstaapeli poliisikonttorista.

-- Asuuko tässä majuri Bobkov, hän kysyi, -- joka on haltuunsa ottanut
eksyksiin joutuneen pojan?

-- Tässä asuu.

-- Komissaarius on toimittanut lapselle sijan orpokodissa, teidän
korkea vapaasukuisuutenne.

No, minä tuumin ja tuumin, katselin ympärilleni... ja äkkiä tuntui
minusta, että jos lapsi otetaan minulta pois, niin minulle ei jää enää
mitään, enemmän kuin madolle tyhjässä pähkinänkuoressa. Oikein rupesi
pelottamaan. Olin jo ehtinyt tottua Grishkaan.

-- Minä olenkin päättänyt, että pidän hänet itse.

-- Siinä tapauksessa olkaa hyvä ja antakaa minulle kirjallinen
sitoumus, vastasi konstaapeli.

Minä kirjoitin sitoumuksen. Ja niin alkoi meillä, Grishkalla ja
minulla, hauska yhdyselämä.

-- Mutta miten nuo toiset lapset ovat teille joutuneet?

-- Eri tapauksien kautta. Toisen lapsen ottamiseen oli Ferghanan
kaanikunta syynä.

-- Te, majuri, puhutte pelkästään arvoituksien kautta... Mitä
kaanikunnalla on sen asian kanssa tekemistä?

-- Saattepa kuulla mitä kaikkea tässä maailmassa saattaa tapahtua.




XI.


Oli eräs luutnantti Krutojar-Sladetski. Hän oli rakkaudesta mennyt
naimisiin ja asui silloin täällä Pietarissa. Mutta ennen pitkää
huomasi hän että oli mahdotonta tulla toimeen kolmenkymmenenviiden
ruplan kuukausipalkalla täällä. Hänen nuori rouvansa halusi sitäpaitsi
joskus vähän herkutella, ja syntihän olisi ollut sitä kieltää.
Luutnantti tuumaili sinne tänne ja vihdoin sai luvattu kaksinkertainen
palkka hänet houkutelluksi hakemaan siirtoa Turkestaniin. Niin sanoi
hän vaimolleen -- tämä oli sivistynyt nainen, osasi ulkoa joukon
ranskalaisia värsyjä ja pianolla soittaa kaikellaisia helppoja tansseja
ja oli lukenut erään kenraalin rouvan johdolla -- niin hän sanoi
vaimolleen: "jää sinä tänne niin kauaksi, kuin minä saan järjestetyksi
meille asunnon siellä; ja sitten, kun kaikki on valmiina, niin minä
kirjoitan ja sinä tulet perästä." Luutnantti vuokrasi hänelle huoneen
seinätysten minun asuntoni kanssa. Siinä hän usein istui ja tuumaili,
millaiset huonekalut miehensä ostaa ja mimmoisen pienen talon hän
vuokraa heille asunnoksi. Rouva tahtoi että siinä välttämättömästi
tuli olla vähäinen pihamaa sekä puutarha -- plataaneja, kirsikka- ja
persikkapuita, aurinkoa ja sen semmoista. Keväällä kaikki seisoisi
täydessä kukassa, niin ettei paratiisissa olisi parempi olla. No
niin, hänen naapuruutensa oli minulle erittäin hyvään tarpeeseen.
Ulos mennessäni pyysin usein että hän pitäisi silmällä Grishkaa, ja
hän oli aina siihen suostuvainen ja ylimalkain hyvin avulias. Hänellä
oli tapana pestä pojan kasvot hienolla saippualla ja paikata hänen
housujaan. Tahi luki hän jotakin satua pojalle. Hänen luutnanttinsa
oli jättänyt hänet... te tiedätte, kuten perhe-elämässä on tavallista
-- perillisen toivoon. Ja tämä teki, että hän silloin erityisellä
rakkaudella oli kiintynyt lapsiin. Matkalle lähtemistä ei hänen
siihen aikaan ollut ajatteleminenkaan. Kunpa kotonaankin olisi
onnellisesti voinut täyttää luonnonlain. Kerran kun hän oli saanut
kirjeen mieheltään, tuli hän luokseni ja kertoi: mieheni kirjoittaa,
että pihamaassamme kasvaa viikunapuu -- "indshir", joksi sitä siellä
nimitetään -- sekä silkkiäispuita. Ja hän vain toivoi ja uneksi päästä
sinne, noiden "indshirien" luo niin pian kuin mahdollista. Mutta
silloin juuri sattui, kuin jos itse paholainen olisi veivannut, että
Skobelev saapui sinne kukistamaan Ferghanan. Hän kokosi heti luokseen
joukkoja Turkestanista ja niiden muassa -- luutnantti Krutojarin.
Vaimon ja kirsikkapensasten sijasta suoraa tietä tappotanterelle.
Jos hän olisi kaatunut edes taistelussa, olisi leski ainakin saanut
lahjapalkinnon tahi korotetun eläkkeen miehen urhoollisuuden tähden,
mutta hän kuoli aivan yksinkertaisesti punatautiin eräässä lasaretissa.
Vaimo oli juuri tähän aikaan synnyttänyt lapsensa. Kaksi kuukautta
pidimme kuolintapauksen häneltä salassa. Maito olisi muuten helposti
saattanut nousta hänelle päähän. Jonkun ajan perästä meni hän itse
meidän tietämättämme esikuntaan. Niin ja niin, haluaisin saada tietoa
luutnantti Kjutojar-Sladetskista, sukulaiset ovat huolissaan, kahteen
kuukauteen ei ole mitään kuulunut. Virkamies otti selvän asiasta ja
lausui sitte aivan levollisesti: hän on kuollut, jo kolmatta kuukautta
takaperin. Romaus, ja siinä makasi onneton lattialla. Hän tuotiin
sitten meille kotiin, jossa hän virkosi jälleen, mutta siitä päivin
oli hänen terveytensä ainaiseksi murrettu. Usein istui hän katsellen
ikkunasta ulos, mutta hänen silmänsä eivät nähneet mitään. Aamuin
sekä illoin makasi hän sängyssään itkien. Talouskapineistaan täytyi
hänen myydä yhtä ja toista hankkiakseen itselleen elatusta. Tilapäinen
raha-apu hänelle myönnettiin, mutta muutamien kuukausien kuluttua oli
sekin lopussa. Silloin kääntyi hän sukulaisten ja sen kenraalinrouvan
puoleen, jonka johdolla hän ennen oli lukenut. Mutta viimeksimainittu,
joka jo oli ottanut toisen kasvatustyttären itselleen, sanoi: sinä olet
jo lentänyt ulos pesästä, katso nyt itse eteesi. Sen jälkeen pantiin
hänen hyväkseen pikkanen rahankeräys toimeen. Parisen vuotta hän sillä
tavoin elää kitkutti, mutta kuoli sitten kolmantena. Hautajaisten
jälkeen kysyi Grishka minulta:

-- Mitä me nyt teemme Senjkan kanssa, setä?

-- Minkä Senjkan?

-- Sen, joka nyt on jäänyt yksin.

-- Mitä me voimme tehdä? Kyllä kai Jumala auttaa häntä löytämään
majapaikan jostakin.

-- Jumala kyllä auttaa... Mutta minun mielestäni sinun pitäisi ottaa
hänet.

-- Miksikä niin?

-- Otithan sinä minutkin... Miksikä hänet sitten hyljätä?

Minä hämmästyin tätä lapsen logiikkia. Niin tosiaankin, kuinka olisi
käynyt laatuun hyljätä Senjkan? Olkoonpa niin, että hän olisi voinut
päästä johonkin lapsenkotiin ja että hänen siellä olisi ollut kylläkin
hyvä. Mutta kun muistin, miten äitinsä oli rakastanut ja hyväillyt
häntä, niin ajattelin: ruokaa hän kyllä saa lastenkodissa, mutta
hellyyttä ei siellä sanottavasti tulle kysymykseen. Ja nähkääs, eihän
sitä niin tarkoin tiedä mitä lapsi enemmän kaipaa -- hellyyttä vaiko
makeita ruokapaloja. Ja hänen äitinsä kuva seisoi ilmielävänä edessäni.
Kun hän makasi kuolinvuoteellaan, kutsui hän minut luokseen. Hän tahtoi
silloin sanoa minulle jotakin, mutta ei enää voinut, ja hänen katseensa
ilmaisi niin syvää surua. Syvälle painuneet silmät olivat ikäänkuin
mustan kehystän ympäröimät. Ei, ajattelin minä, hyvä oli, majuri, että
pysyit naimatonna: sinä olisit kenties samalla tavalla jättänyt vaimosi
kärsimään ja kuolemaan. Ei ole meidän köyhien raukkojen soveliasta
tavotella voita leivälle. Niin pyysin sitten Jumalalta siunausta ja
otin huostaani Senjkan... Sen jälkeen jatkui samaan tapaan. Kaksi
pienokaista sain testamentin kautta eräältä pesijältä.

-- Testamentin kautta, mitä tarkoitatte?

-- Juuri niin. Minä en tuntenut häntä ollenkaan. Hän asui viereisessä
talossa. Kun hän kuoli, niin tuli pappi luokseni ja sanoi: "ripillä
ollessaan hän ilmoitti haluavansa jättää lapset teille. Oli kuullut,
että löytyy semmoinen majuri, joka rakastaa vieraita lapsia ja pitää
huolta heidän kasvatuksestaan. Niin ottakoon hän minunkin, sanoi hän,
ja minä olen toisessa maailmassa rukoileva, että Jumala auttaisi häntä
elämässä." Kuolevan pyyntö on tietysti varteen otettava.

Jonkun ajan perästä taas Grishka kunnosti itsensä. Hän lähti kerran
ulos kävelemään ja palasi takasin tuoden kaksi muassaan. Takkuisia
ja näöltään oikeita villejä. Ensin ei saanut halaistua sanaa heidän
suustaan, mutta sitten he vähitellen sentään mukaantuivat.

-- Mistä hän heidät sai käsiinsä?

-- Proomusta, joka oli jäätynyt kiinni rantaan. Vallaton kun on,
kapusi hän proomuun ja löysi sieltä nuo kaksi tenavaa. Ne olivat
istuneet kokoonkyyristyneinä ja olivat vähältä paleltua. No, niin hän
otti heidät paikallapa kuljetti reippaasti kotiin. Kartanonmiehen oli
kutsunut ja sen avulla tuonut. Kartanonmies oli tahtonut viedä heidät
poliisivartiokonttoriin, niin oli Grishka tuumannut; "vielä heitä
poliisikonttoriin! Minä tiedän paikan, missä tämmöisiä otetaan vastaan.
Viedään majurin luo, majuri elättää."

Ja sillä tavoin, hyvä herra, on minulla nyt tasan kolmekymmentäkaksi
sielua, ei alle eikä päälle siitä. Mitä eläkkeeseen tulee, niin kyllä
te sillä kertaa arvasitte täysin oikein. Mutta nähkääs, minun eläkkeeni
ei riitä edes asunnon vuokraamiseksi heille. Kyllä minä silloin
tahdoin selittää teille kaikki, mutta sanat eivät sujuneet kielelleni.
Ajattelin, minäkö kykenisin esittämään teille koko totuuden! Vähän
itkasinkin sitten.

-- Miksi ette maininnut mitään siellä sielumessussa, muistattehan?

-- Hautajaisissa? Miten se olisi käynyt päinsä? Jotakin niin korkeata
ja tärkeätä merkitykseensä nähden kuin kuolema, ja siinä tilaisuudessa
minä olisin tuonut itseni nähtäville suruineni, huolineni! Ajateltakoon
vain: ihminen makaa kuolleena, ja ruumiin päällä, päänalusten kohdalla,
liitelee hänen henkensä, oivaltaen meidän salatut ajatuksemme ja
kuullen kaikki, mitä emme uskalla edes sanoin lausua. Mutta pimeyden
vallat yltympärillä koettavat villitä mieltä. Ei meidän silloin sovellu
tuoda esille omia asioitamme! Semmoisissa tiloissa meidän on ainoastaan
pysähtyminen vainajan tomun ääreen ja rukoileminen: "Herra Jeesus
Kristus, Jumalan poika, kuule oman synnittömän äitisi, meidän pyhien
ja Jumalalle otollisten isien ja kaikkien pyhimysten esirukoukset ja
armahda manalle muuttaneen sielua." Niin meidän silloin on tehtävä.

-- Sallitteko minun käydä lapsenkotianne katsomassa?

-- Minä olen aina oleva mielissäni siitä.

-- Tuntoni soimaa minua. Minä käyttäysin sillä kertaa oikein
häpeämättömästi.

-- Ette suinkaan. Te käyttäydyitte sivistyneen miehen arvon mukaisesti
-- hyvin hienotunteisesti. Mutta jos te vielä joskus yhtyisitte
tuollaiseen, joka pyytää Jeesuksen nimessä, niin älkää antako sen
kuohuttaa mieltänne. Eihän saata ensi näkemältä päättää, millainen
ihminen on. Yksi esimerkki. Minut kutsuttiin kerran kenraali Gresserin
luo. No, hän tietysti pujotti heti kolme sormea takin laskoksen alle
toisen napin kohdalla. "Te, majuri -- hän sanoi -- olette lyöttäynyt
kerjäämään!" Ja sitten polki hän molemmin jaloin lattiaan. Uhkea hän
oli kuin kuvapatsas! Minä annoin hänen mielin määrin polkea ja pyysin
sitten saada selittää asian. Hän oli myöntyväinen siihen. Ja niin
latelin hänelle kaikki järjestään, en mitään asiaa salannut. Hän nousi
ja rupesi kiivaasti astumaan edestakasin huoneessa. "Miksi -- sanoi hän
-- ette heti maininnut sitä?" Sitten pani hän kätensä hartioilleni,
vei minut kabinettiinsa, otti laatikosta kaksi sadan ruplan seteliä
ja pisti ne taskuuni. "Ottakaa ne, majuri -- sanoi hän -- ja älkää
panko pahaksenne... ja milloin vain jotakin tarvitsette, niin tulkaa
suoraan minun luokseni." Juuri sillä tavalla, taattoseni, minä heitä
nyt elätän... Kristuksen nimessä... Sirunen täältä, toinen sieltä --
ja niin on heillä ruokaa ja katto päänsä päällä. Minua se ei hävetä
yhtään, sillä minähän en pyydä itseni hyväksi... Kerran koetin kääntyä
hyväntekeväisten naisten puoleen, toivossa, että suuria ja runsaita
apuvaroja tulvaisi pienokaisteni osaksi. Mutta sitten olin iloinen kun
vaan pääsin heistä.

-- Minkälaisten naisten puoleen te sitten käännyitte?

-- Niitä on sellaisia patruunan rouvia.

-- Patruunittaria?

-- Niin juuri. No, ja kyllä minä sain heistä ikävikseni asti; minä vain
pyysin heitä sitten: Jumalan tähden, unhottakaa minut ihan kokonaan!

-- Miksikä niin?

-- Ellette jo ole kyllästynyt minua kuulemaan, niin kerron kohtsillään
teille kaikki. He ovat niin hirveän tarkkoja, niin tarkkoja ja
turhamaisia, että elävän ihmisen on vaikea tulla heidän kanssaan
toimeen...




XII.


Saatuaan asiastani tiedon, pitivät he heti kokouksen... Kokouksessa
on heillä sihteeri -- tuommoinen nykyajan keikari, te tiedätte, tukka
kammattu sivuille, joten näyttää ihan siltä, kuin jos kallonsa olisi
haljennut kahtia, silmännurkassa lasipalanen; puhuu niin äitelästi ja
suutelee vähä väliä heidän käsiään, ihan ehtimiseen moiskauttaa. --
Yhtäkkiä räsähtää hän minulle:

-- Millä oikeudella?

-- Mistä on kysymys?

-- Millä oikeudella -- ärjyy hän -- te otatte suojaanne lapsia?

-- Miksi te sitä kysytte?

-- Te ette saa ilman lupatodistusta ottaa suojaanne lapsia! Lapset on
pidettävä yleisissä lastenkodeissa.

-- Ennen kuin he pääsevät teidän lastenkoteihinne, kuolevat he jo
nälkään.

Ja nytkös mies vasta pääsi purkamaan sisuaan, kaikki vain ranskaksi,
vain ranskaksi. Mutta eipä liene ollut turhaa se, kun minut
kadettikoulussa vietiin harva se lauantai asehuoneeseen suomittavaksi
ranskankielen tähden: "Imbecile" -- sen ymmärsin vallan hyvin. Meillä
oli ranskankielen opettajana muudan "Rochere", laiha miehenroikale.
Hänellä oli tapana, kun hän suuttui, kutsua jonkun oppilaista luokseen,
jolloin hän sormellaan koputti sen otsaa ja myöskin huusi: "Imbecile"!
--

Kauemmin en minäkään enää kärsinyt, vaan tulistuin. "Tepä, hyvä herra
-- sanoin sihteerille -- ette itsekään ole mikään ulkomaalainen
imbecile, vaan suoraan sanoen venäläinen narri!" Saattaako moista edes
ajatella! Ikään kuin minä sitä varten olisin palvellut viisikolmatta
vuotta uskollisesti ja rehellisesti!... Minä olen tsaarini majuri --
ja yhtäkkiä tulee tuollainen syöttöporsas ja kutsuu minua imbecileksi!
Mutta kun olin sinkauttanut hänelle tuon vastauksen, niin hän nolostui.
Lasipalanen kirposi heti silmästä ja huulilla näkyi kuolaa. Pirskuttaen
sitä ympärilleen puheli hän, mutta hänen sanojaan oli mahdoton
ymmärtää. Viimein rauhoittui hän.

-- Minä en tarkoittanut teitä.

-- Enkä minäkään tarkoittanut teitä, minä vastasin, ja niin oli siis
välimme suora. Kumpikin oli saanut mikä hänelle kuului, ja Jumalalle
kiitos siitä.

Mutta sitten kääntyi minuun tuo patruunanrouva, jonka kättä hän
alinomaa suuteli, pani lornetin nenälleen ja virkkoi:

-- Te, majuri, menkää nyt rauhassa kotiin ja olkaa vakuutettu siitä,
että me emme jätä asiaanne varteen ottamatta. Me ryhdymme toimiin ja
annamme hankkeistamme aikanaan teille tiedon. Nyt tulee teidän vain
toivoa ja rukoilla. Jumala auttakoon teitä. Ennen kaikkea tulee teidän
turvata Häneen.

Juuri kuin minä ilman hänettä en olisi tuntenut Jumalaa!

Sitten minä raapaisin jalkaa ja läksin kotiin.

Ja ihan oikein -- eivät he minua hyljänneet. Sittemmin vieri jok'ikinen
päivä vaunuja pienen talomme eteen. Vaunuissa -- daami. Palvelija
hyökkää sisään: "Ruhtinatar se ja se, tehkää hyvin ja ottakaa vastaan.
Miksikä täällä ei ole suitsutuspuikkoja poltettu?"

Sitten astuu hän sisään -- uh, niin turkasen ylhäinen!... Nyrpistää
heti nenäänsä.

-- Mimmoinen haju täällä on!

-- Millainenkas se muuten olisi? Lapsenhajua, se on tietty!

-- Lapset ovat enkeleitä, ei ne haise tällä tavalla.

Palvelija pistää hajuvesipullon nenän alle hänelle. Sitten seisoo hän
ja tarkastelee lapsia.

-- Miksi heillä ei ole univormut?

-- Millaiset univormut?

-- Heillä tulee kaikilla olla samallaiset puvut. Pienet
univormutakit... Kuulkaas, lapset, eikö teille tehdä pahaa täällä?

Ja tuota hän kysyy minun läsnäollessani! Mitä arvelette?

-- Teistä täällä ei tiedetä mitään. Muistakaa -- tämä tarkoitti jo
minua -- muistakaa että jos jotakin tapahtuu, niin seuraa ankara
tutkimus. Nyt jääkää hyvästi; rukoilkaa Jumalaa ja turvatkaa Häneen;
yhdistyksemme ei ole hylkäävä teitä.

Trrr -- ja vaunut vierivät pihalta kadulle. Seuraavana päivänä --
taaskin daami, numero kaksi, vielä hirmuisempi palvelija seurassaan.
Kun olisi rapsauttanut langan poikki, niin olisi hän paikalla
lennähtänyt ilmaan, niin pöyhkeätä oli mokoma. Ja taas samalla tavalla:

-- Turvatkaa Jumalaan ja rukoilkaa, me emme hylkää teitä.

Kolmantena päivänä samaten. Ja taas yhtä myrkyllinen palvelija. Daami
edeltäjäänsä vielä ylhäisempi.

Kuukauden päivät kesti tätä rettelöimistä. Ja aina oli heillä mukanaan
hajuvesipullo, mutta ettäpäs olisivat lapsille tuoneet kuinka
vähäpätöisenkään lahjan -- kyllä kanss'! Kului sitten melkoisen pitkä
aika.

Yhtäkkiä ilmestyy sihteeri lasipalasineen, tulla lennähtäen hienoissa
vuokravaunuissa.

-- Me olemme päättäneet -- sokelsi hän -- sijoittaa lapsenne meidän
orpokotiin. Oletteko hyvä ja luovutatte meille kaikki hallussanne
olevat varat.

-- Mitkä varat? Olipa kuin olisi hän korventanut minut. -- Mitkä varat?

Pääoman, jolla pidätte heitä kaikkia yllä.

-- Minähän teen sen Kristuksen nimessä; mitä onnistun saamaan, sillä
minä pidän heidät kylläisinä.

Hän oikein hypähti kohoksi.

-- Kristuksen nimessä, kuinka? Luuletteko sellaista saavan tapahtua
hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa?

Ja sitten ulos ovesta kuin nuoli.

Lähes kolme kuukautta kului. Olimme jo miltei unhottaneet heidät, kun
äkkiarvaamatta yhdistyksen lähetti saapui meille, kirja muassaan.

-- Mitä on asiaa?

-- Teille on komitealtamme tullut raha-avuke; kuitatkaa saaduksi se:
rupla seitsemänkymmentäviisi kopekkaa...

-- Noh niin, kiitos siitäkin. Antakaa tänne rahat. Saahan sillä puoli
syltä puita, tahi pääsevät lapset ainakin saunaan.

-- Ei, ensin on teidän kuitattava, rahat saatte jäljestä päin. Teidän
on tultava sinne niitä nostamaan. Meillä on järjestys, kaikki käy
määrättyjen sääntöjen mukaan.

Oli minulla puuhaa enemmänkin tuon ruplan tähden, sen saatte uskoa.

Sen koommin en ole kuullut enää mitään noista avuliaista naisista.

-- Milloinka saan tulla teidän luoksenne? kysyin majurilta.

-- Milloin vain haluatte.

-- Miten saatatte jättää lapset, kun lähdette ulos? Nehän jäävät yksin.

-- Ei ne ole yksin.

-- Kukas heidän luonaan on, Grishka kaiketi?

-- Eikös!... Grishka on jo toimessa. Ei, sitä tarkoitusta varten meillä
on eräs nainen. Hän ja minä -- me kannamme yhdessä ikeen.

-- Mistä olette onnistunut saamaan hänet?

Semmoisen hoitajan löytäminen ei ole mikään helppo asia.

-- Hänet sain avannosta.

-- Hohoo, minun täytyy tunnustaa, että niin rikas yllätyksineen kuin
tämä päivä onkin ollut, en olisi kumminkaan odottanut kuulevani mitään
niin käsittämätöntä. Avannosta, sanotte?

-- Juuri niin. Ihan oikeasta avannosta Nevan virralla. Minä kerron
kohta tuosta merkillisestä tapauksesta.




XIII.


-- Minä kuljen myöhään eräänä iltana kotiin, ja tieni jäällä käy
avannon ohi. Niin näen juuri kuin joku liikkuisi siellä, ihan lähellä
jään reunaa. Kelläpäs siellä olisi asiata näin myöhällä, minä
ajattelin. Riensin paikalle. Ja kun parahiksi pääsin perille, niin
molskahti jokin avantoon, niin että vesi läiskähti ylös minunkin
päälleni. Mutta minä kerkisin kuitenkin käydä kiinni tuon "jonkin"
helmoihin ja vedin esineen jäälle. Näin silloin, että se oli ilotyttö!
Hän kirkuu: "päästäkää minut, tirannit, ilkiöt!" Mutta minä muistutan:
"entä Jumala?" Ja mitä luulette hänen vastaavan? Epätoivossaan huutaa
hän: "Ei Jumalata olekaan!" No, minä huomaan, että nainen on ihan
kauhuissaan ja ettei hänellä ole rahtuakaan järkeä enää. Minä pidän
kovasti kiinni hänestä ja alan sillä välin lukea rukousta: "Hän on
nouseva ylös." Ja juuri kun pääsen sanoihin: "ja on voittanut perkeleen
vallan", niin tyrskähtää hän äänekkääseen itkuun. Uskonette tahi ette,
semmoista itkua ja semmoisia kyyneliä en ole koskaan, ei ennen eikä
jälkeen, kuullut taikka nähnyt. Hän oikein repeli sieluani. Ja totta
puhuen, en voinut itsekään pidättää kyyneliä. Niin itkimme sitten
yhdessä. Ajateltakoon vain, miten paljon murheita tämän maan päällä
ihmisille annetaan! Niitä ei lueta, ei mitata. Mitä onnettomuuksia
niitä sattuukaan! Ja kuka on lyhytnäköinen, sen on vielä pahempi. Näkee
kyllä pienen kiven jalkainsa alla, mutta ei erota leveätä tietä, joka
kulkee kauempana... Ei ole suunnasta tietoa, ei rantaa lähimailla --
mitäs muuta silloin, kuin naru kaulaan, tai tuliluikusta luoti otsaan,
tahi päistikkaa veteen... Mutta ken malttaa mielensä, ottaa tarkasti
harkitakseen, sille jo pelastuskin soreana siintää... Sillä välin kuin
itkin, vedin häntä yhä kauemmas avannolta. Ja kun se oli tehty, niin
puhuttelin häntä mitä suurimmalla ankaruudella...

"Mitä suurimmalla ankaruudella", katsahdinpa silloin juuri majuria
silmiin; sitä sydämellistä herttaisuutta, mikä hänen katseessaan
päilyi!... Kirkkaan hehkuvana loisti se silmiä ympäröiväin ryppyjen
keskeltä.

-- Silloin puhuttelin häntä mitä suurimmalla ankaruudella tähän tapaan:
kuinka saatoit sinä, tuhma tyttö, antautua sellaiseen työhön? Eikö
sinulle ole opetettu uskontoa?

Ja hän vastaa:

-- Minä sain koulusta päästessäni kunniamerkin.

-- Vai niin, kunniamerkin, mutta ymmärrystä ei suinkaan saanut. Jos
muistaisit mitä uskonto opettaa, niin sinä tietäisit, miten sellaisia
itsemurhaajia kuin sinä, vastaanotetaan siellä, minne meidän kaikkien
kerran on tultava. Henkipatoille ei luvata mitään armoa. Heidän
puolestaan ei uskalla kirkkokaan rukoilla; se on kielletty. Ainoastaan
siinä tapauksessa, että tekisit sen mielenhäiriössä, ei rangaistus
olisi niin kova.

-- Mitäs minä voin muutakaan tehdä -- hän vastaa -- kun olen
hyljätty ja yksin koko maailmassa? Ovat pusertaneet minut tyhjäksi
kuin sitruunan ja heittäneet sairaana kadulle, kun eivät enää minua
tarvinneet!

-- Yksin et suinkaan ole! Olenhan minä, lisäksi toinen, kolmas. Käyhän
kaduittakin ihmisiä, jotka hyljätyn hoimiinsa ottavat, siitä saat olla
varma. Kerrotaan, että ulkomailla pääkaupungeissa nykyään korjataan
sikarinpätkätkin, miksikä ei siis ihmistä?

-- On kyllä totta, että meidänkin, miesten joukossa tavataan paatuneita
roistoja. En sano sitä tuomitakseni ketään, se ei kuulu minuun,
mutta niin se vaan on, että he eivät tunne millaistakaan sääliä
naissukupuolta kohtaan. Pidetäänpä sitä joskus oikeana urotekonakin,
kuka voi pettää tuollaisen yksinäisen tytön ja sitten jättää hänet
tuuliajolle. Olen minä, hyvä herra, tuntenut sellaisia päärosvoja,
jotka sitä ovat tehneet, niin että saattaa ainoastaan ihmetellä,
että maa heitä kantaa. Oikein läpiliipattuja konnia olen sillä
alalla tavannut. Esimerkiksi: meillä intendentuurissa oli muudan
alikapteeni Smij-Samotsvetov. Hän soitti kitaraa niin kauniisti
ja lauloi tenori-äänellään hyvin tunteellisia romansseja. Tenorit
ovat tavallisesti typeräpäisiä, eikä Smijkään saattanut liiaksi
ymmärryksellään kehua, mutta tytöstäjänä oli hän oikea Aleksanteri
Makedonialainen. Eikä hän tuntenut mitään sääliä heitä kohtaan. Minun
luullakseni asia riippuukin kokonaan siitä, onko meillä sääliä vai
puuttuuko sitä. Jos sääliväisyyttä puuttuu, niin on helppo voittaa mikä
nainen tahansa. -- Heti kun hän keksi arvoisensa esineen, alkoi hän
leijailla sen ympärillä niinkuin haukka kiertää kyyhkyslakkaa... Ja
ellei pieni kyyhkyläinen silloin ajoissa pitänyt varaansa -- niin heti
oli haukka hänen kimpussaan: käsivarret koukussa kuin vempeleet, katse
jaloutta osottavana ja sitten pikkuinen romanssi... "Sä olet sieluni,
sä kaikki olet mulle", j.n.e. Viikko kuluu, niin leijailee hän jo
toisen kyyhkyslakkaan luona. Hiisikonnia se täytyy sanoa. Kuinka paljon
kyyneliä heillä onkaan omallatunnollaan!...

Sitä samaa tietä päätyi tämäkin nainen avantoon... oli samaten joutunut
tuommoisen kiusaajan kyniin. Ei hänellä ollut sukulaisia eikä tuttavia,
ei tyyssijaa minkäänlaista... Minä otin hänet majaani ja sanoin:

-- Älkää, armollinen neiti, yhtään sanoko, ettei teitä kukaan tarvitse.
Jumala, jota teidän mielestänne ei ole olemassa, on johdattanut teidät
suoraa tietä minun luokseni.

Silloin tuli hän katumapäälle ja lausui:

-- Minä sen tein surusta.

-- Minun luonani -- pitkitin -- on teille varattuna tehtävä, pyhä
tehtävä. Näettekö nämä hyljätyt lapset? Ruvetkaa äidiksi heille. Te
olette saanut opetusta, opettakaa te siis heitä, etteivät he sitten
lähde kelvottomina maailmalle. Ja teidän tulee itsennekin hyvä olla --
te unhotatte surunne. Elämässä sattuu tosin monenlaisia selkkauksia,
mutta kenties tekin vielä joskus tulette saamaan palkkanne.

Ja niinpä saatan sanoa, että siitä lähtien kuin lian tuli taloon,
koitti pienoisilleni valoisampi aika. Nyt he ovat aina puhtaina,
vaatteet pestyinä ja parsittuina. Hän on totuttanut heitä lukemaan ja
puuhailee heidän kanssaan päivät päästään. Moni sitä ei kykenisi sillä
tavalla tekemään. Semmoista se on, taattoseni, ihminen ei todellakaan
tiedä, mistä hän onnen saavuttaa. Välistä voi sen löytää avannostakin.

-- Kas vaan, hänhän sopisi hyvin teille vaimoksi.

-- Kuka? Olga Stepanovna?

Majurin kasvot sävähtivät tulipunaisiksi. Puna levisi siitä hänen
päälaelleenkin.

-- Mitä ajattelettekaan! Minä kuudenkymmenen korvissa ja hän
vasta kaksikymmentäkaksi täyttänyt. Varjelkoon Jumala semmoisista
ajatuksista! Kylläpä tekin keksitte. Vaimo! Mielemmin menisin itse
avantoon, kuin antaisin sellaisten ajatusten saada sijaa kaljussa
päässäni. Mutta se on kyllä totinen tosi, että hän lapsille on kuin
oikea äiti. Ja niin hyvä äiti kun onkin! Hän on paljo saava anteeksi
sen tähden. Mutta toisakseen, mitäpä hänellä niin olisi anteeksi
pyydettävääkään? Hänen syntikuormansa ei ollut suuri. Eikä hänelle
syntinsä tuottanut vähintäkään iloa. Pahempiakin saattavat synnit
olla... Syy on kokonaan _miehen, -- nainen_ sitävastoin on kuin lammas.
Ken vaan haluaa, tarttuu villoihin ja taluttaa pois lampaan -- se
seuraa taluttajaa. Ja kyllä niitä tulee susia jos paimeniakin... Ja
siten hoitaa hän nyt, itse orpona, minun orpojani, niinkuin kana hoitaa
poikiaan.

-- Ihmeellisiä asioita te vaan minulle kerrotte!

-- Kuinka niin?

-- No mitenkäs! Te, ihan yksinänne, itse rutiköyhä, ja kumminkin
-- kuinka monelle köyhälle olette valmistanut tilaisuuden nauttia
kodinsuojaa ja kasvatusta!

-- Mitäs ihmeellistä siinä on?

-- Jopa siinä rikaskin tuumisi sinne tänne, ennenkuin uskaltaisi
ryhtyä...

-- Niin, sehän se juuri onkin, että ei pidä ensinkään tuumia. Jos ensin
tuumittaisiin, niin jäisi moni hyväteko tekemättä. Ei, toimi ensin ja
sitten vasta tuumi, mitä vielä olisi tehtävä... Tee niinkuin sovistuu
-- -- suoraan niinkuin sydämesi käskee... Siinä se on koko asian ydin.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Sitä, että asiaan on aina käytävä käsiksi ihan yksinkertaisesti,
sydämen ääntä noudattaen. Niin tein minä esimerkiksi käydessäni
kauppias Jegorovin luona, jolta vaimo oli kuollut vuosi sitä ennen.
Oikein oli sääli miesparkaa! Itse hän tosin istui ja haasteli minun
kanssani; mutta sittenkin minä huomasin, että vaimonsa oli kuin
ilmi-elävänä hänen mielessään... Mitä silloin sattui kielelleni
herahtamaan, sitä minä hänelle puhuin. Ja aina siitä pitäen käy
hän joka viikko luonani ja liehaa pienokaisteni kanssa. Joka aamu
lähettää hän milloin neljänneksen vasikkaa, milloin kymmenisen naulaa
naudanlihaa. Eilen suvaitsi hän lahjoittaa meille koko sianpuolikkaan.
Ja semmoinen kaunis sika kuin se oli! Jos sen olisi käärinyt levättiin
ja pannut vaunuihin istumaan, ei sen suinkaan olisi tarvinnut hävetä
puolestaan. Niinkuin hyväkin porvarinrouva! Kuten sanoin, ennen kaikkea
-- yksinkertaisesti. Jos kysytte järjeltänne neuvoa, kun ryhdytte
johonkin asiaan ja lähestytte sitä niinkuin kulkisitte saartokaivannon
halki, silloin ette saa mitään hyvää aikaan. Ei, vaan siunatkaa itsenne
ja sitten -- suoraan eteenpäin, sydämestä sydämeen. Ja ennen kaikkea,
älkää peljätkö vaikeuksia. Jumala kyllä auttaa vaikeuksista. Jos
ihmiset aina tuumisivat, niin ei mitään tosihyvää tässä maailmassa
olisikaan. Ei, jos vain omatuntonne sanoo minkä hyväksi, niin käykää
rynnäten päälle. Vaikea ainoastaan näyttää vaikealta.




XIV.


Muutamain päiväin perästä läksin Bobkovin luo.

Minä en tahtonut ennakolta ilmoittaa tulostani, ja sen tähden kävi
niin, että kun vihdoin saavuin majurin "luostariin", en tavannut häntä
kotosalla. Niin varhainen kuin vielä olikin, oli hän jo lähtenyt
veronkanto-matkalleen lasten hyväksi. Oven avasi minulle pirteä
poikaressu, niin kirkassilmäinen ja punaposkinen, että vaivoin saatoin
pidättäytyä nipistämästä häntä poskesta.

-- Tiedättekö, me saamme tänään puuroa ja voita! ilmoitti hän minulle
yhtäkkiä, ja odottamatta minun iloista huudahdustani tämän hauskan
toiveen johdosta, juoksi hän takasin sisään huutaen:

-- Veikot, vieras setä tuli!

Päällystakkia riisuessani tuli erään toisen oven luona useampia
lapsenpäitä näkyviin, ilman vähintäkään pelon tahi hämmästyksen
merkkiä. Kyllä näkyi ettei heitä oltu liioin peloteltu. Päin vastoin
katselivat he minua mitä suurimmalla uteliaisuudella.

-- Hänellä on tuuttia mukanaan! huusivat toiset heistä elokkaasti.

-- Ai, namusia!

-- Lapset, lapset... kuului jostakin kauempaa miellyttävä naisen ääni.

On todellakin naisia, joilla on niin omituinen ääni, että se valtaa
ihmisen kerrassaan. Kuulet tuon äänen kauempana -- ja sydäntäsi
vetää vastustamattomasti sinne päin. Semmoinen ääni tavataan hyvin
hyväsydämisillä Venäjän naisilla. Jossakin elämän käännekohdassa on se
rikkoutunut, ja tuon pienen repeämän kautta, joka tällöin on syntynyt,
astuu hänen sielunsa selvästi ilmi.

-- Pyydän anteeksi! Majuri on eräissä iltakemuissa ----n luona pyytänyt
minua tulla katsomaan lastenkotia. Ajasta emme kuitenkaan sen tarkemmin
sopineet.

-- Se on yhdentekevää; tehkää hyvin, käykää peremmälle. Sila
Sampsonovitsh on minulle jo puhunut siitä.

Kuinka hän oli laiha ja hinterä! Se oli juuri hänen äänensä, jonka
äsken olin kuullut. Eikä hänen äänensä saattanut muunlainen ollakaan.
Näytti siltä kuin sielulla olisi ollut vain töin tuskin tilaa
ruumiissa. "Ruoko, joka häälyy tuulessa", oli eräällä tuttavallani
papilla tapana sanoa nähdessään sellaisia. Myrsky kaataa tammenkin,
mutta ruoko vaan taipuu, lyykistyy maata vasten, ikään kuin anoen
siltä suojaa, ja nousee jälleen, pyrkien aurinkoon päin. Sellainen oli
hänkin. Merkillistä mistä tuollaiset Venäjän naiset saavat sen voiman,
mikä heillä on! Oikein sitkeähenkisiä, saattaisi sanoa. Minä katselin
häntä tarkemmin: pienoiset kasvot olivat niin kalpeat ja riutuneet.
Verta ei tippaakaan. Huulet aivan valkoiset, tukka harva ja sileäksi
kammattu, ohimot suunnattomasti lontollaan, mutta otsakulmat sen sijaan
liiaksi ulkonevat. Kulmakarvat -- mutta vaikea on sanoa oliko hänellä
niitä ollenkaan. Mutta sen sijaan -- kuinka ihmeen ihanat silmät!
Mikä syvällinen katse! Ja tuossa katseessa juuri esiintyi koko hänen
kauneutensa. Joka kerrankin vain oli nähnyt nuo silmät, ei unhottanut
niitä milloinkaan. Suuret, harmaat! Ruumis vaikka kituukin, on niissä
eloa kaksin, kolmin verroin. Niissä asui niin paljon tunteellisuutta,
sydämellisyyttä ja suoruutta, että mikä hyvänsä "première beauté"
varmaan olisi kadehtinut niitä. Mutta puhdasta onnea ei niissä koskaan
nähty päilyvän. Ne olivat melkein aina suruiset ja niistä puhui ikään
kuin runollista synkkämielisyyttä. Näytti niinkuin olisivat ne etsineet
jotakin kaukana olevaa, suloista, jotakin ihannetta tai yöllisen
taivaan syvyyteen häipynyttä tähteä. Vain harvoin niitä kirkasti
hetkisen väikkyvä hymyily. Minä tarkkasin hänen katsettaan, kun hän
silmäili lapsia, ja panin huomiolle miten hän puhutteli heitä: sanat
olivat yksinkertaiset ja vaatimattomat, mutta sittenkin niin sielukkaat
ja uhkuivat mitä sydämellisintä hellyyttä. Vastatessaan kysymyksiini
tai puhuessaan minulle jotakin, solahti hänen voimaton, hento kätensä
tuon tuostakin alas, ja hänen pitkät sormensa silittivät jonkin pienen
putuksen pörröistä tukkaa.

-- Minä taidan viivyttää teitä?

-- Ette suinkaan, työmme ei ala aivan vielä.

-- Onpa teillä lapsia täällä koko joukko!

-- Niin.

Ja nyt ei se ollut hymyily, mikä valahti hänen kasvoilleen, vaan jokin
sisältä päin leimahtava valo, joka tuokiossa kirkasti ne.

-- Kyllä on. Sila Sampsonovitsh... hänhän niitä aina... Eilen taas
tapasi yhden, tuon tuossa. Serjosha, tulepas tänne!

Teutaroiden kuve edeltäpäin, kuni pentu, joka vielä ei ole
hemmottelulla pilattu tahi tottunut hyväilyihin, läheni meitä
punaverinen pojannaskali, jolla oli teirenpilkkuiset kasvot ja tukka
niin jäykkä ja monimetkuinen, että näytti olevan mahdoton saada sitä
millään kurin taipumaan tai tottelemaan kampaa ja harjaa.

-- Mistä sinä olet?

Hän käänsi teirenpilkkuiset kasvonsa Olga Stepanovnaan päin.

-- Serjosha, vastaapas nyt mistä sinä olet tullut.

-- Tuoltapa vaan!

Ja hän teki epämääräisen liikkeen kädellään.

-- Taivaastako, vai?

-- E--en...

-- Mistäs sitten? Hän mietti hetkisen.

-- Maalta.

-- Mitäs varten sinä tulit kaupunkiin?

-- Tulinpahan vaan.

-- Mutta miksi?

-- Otinpahan vaan ja tulin... Rantu-Senjka sanoi: et sinä lähde, mutta
minä läksin sittenkin.

Se ei ollut niinkuin hän olisi puhunut, vaan niinkuin sanottavansa
olisi luiskahtamalla luiskahtanut hänen kieleltään; ja siten
puhuessaan hän kaiken aikaa tuijotti syrjään ja viittoi mielettömästi
käsillään, aivan kuin ne olisivat olleet vieraat ja hänen olisi ollut
aivan helppoa pyörittää niitä ilmassa. Minä luulin jo että hän oli
lopettanut, mutta yhtäkkiä kävi hän jälleen juron näköiseksi, ruopi
mahaansa ja sanoa pupersi kiireesti:

-- Mutta minä sanoin hänelle: älä lyö, minä olen pieni, koskee... Minua
näes mukittiin vain halolla, vain halolla. Juuri tähän paikkaan ja
tänne kanssa.

Niin lausuessaan osotti hän hartioitansa ja rintaansa.

-- No, ja sitten minä läksin pois. Sonja on tuhma, -- hän jäi sinne...

-- Puhutko sinä äidistäsi, vai kenestä?

-- E--en... äiti oli hyvä... ei hän tapellut. Hän oli niin kipeä. Hän
pantiin laatikkoon ja peitettiin multaan.

-- Ruumisarkkuun? Kuoliko hän?

-- Ruumisarkkuun juuri... ruumisarkkuun... Hän kuoli, mutta en minä
kuollut. Minä kun tahdoin ruokaa, niin eivät antaneet. Huusivat vain:
"pyydä Shutshka-koiralta, ehkä se antaa sinulle palasen". Ja pyysinhän
minä siltä... Mutta se vain murisi minulle -- mrrr -- ja puri minua.

Pojan kasvoissa näkyi todellakin jälkiä koiran hampaista.

-- Hän se nämäkin repi päästä, sanoi hän tarttuen otsahiuksiinsa.

-- Kuka? Shutshkako?

-- E--ei... Sotamiehen-vaimo. Shutshka oli sotamiehen-vaimon koira, ja
minut jätti kyläkunta tuon vaimon hoitoon. Eräs setä sanoi: voipihan
käydä niin, että Serjosha kuolee sotamiehen-vaimon luona; silloin tämän
on helpompi ja poikakin joutuu korjuuseen. Mutta en minä tahtonut
kuolla. Miksikä minä kuolisin?... Sitten minä läksin pois. Täällä on
hyvä, täällä annetaan puuroa; eilen saimme lihaakin. Täällä saapi syödä
kyllälteen. Luulin minä, että hänkin rupeisi tappelemaan, sanoi hän
katsahtaen syrjäsilmällä Olga Stepanovnaan, -- mutta ei hän lyö... Ehkä
sitten, jälestä puuron...

-- Ei, veliseni, täällä ei tapella! puuttui puheeseen pieni poikanen,
pörheä kuin villakoira, ja työkkäsi häntä nyrkillään kylkeen.

-- No, eipähän ilmankaan!... Kuinka sitä muuten tulisi toimeen? Jos ei
meitä lyötäisi, niin...

-- Mutta eihän äitisikään sinua lyönyt?

-- Ei hän lyönyt niin että koski. Mutta ankara hän oli kaikissa
tapauksissa. Mitäs hänestä, hän oli kivuloinen. Mutta talonpojat, ne
löivät.

-- Oi, sinä pikku, pikku raukka! keskeytti hänet Olga Stepanovna,
silitellen hänen päätään.

Poika oikein sipristi silmiään. Nähtävästi hän ei ollut tottunut
sellaiseen kohteluun.

Jätimme hänet rauhaan. Kauan seisoi hän siinä, tuijottaen jäykästi
eteensä, jolla aikaa hänen lapsenajunsa nähtävästi oli kiihkeässä
toiminnassa. Nenä vetihen kurttuihin ja otsa ryppyihin. Ja yhtäkkiä,
kun ei enää kukaan odottanutkaan, huudahti hän suurella äänellä:
"Täällä on puuro niin makeata!"




XV.


-- Kas niin, tässä olen minäkin! kuului ääni ovensuusta.

Solakka, mutta ruumiiltaan jo jotensakin vaurastunut poika, jolla
oli tuuhea, lyhyeksi leikattu tukka, juoksi iloisesti sisään, mutta
pysähtyi äkisti huomattuaan minut.

-- Grishka, mitä sinä säikähdit? kysyi nuori nainen, kutsuen hänet
luokseen. -- Tules tänne!... Sila Sampsonovitsh on kyllä oikeassa
sanoessaan, että tämä poika se on meidän joukkomme etevin.

-- Minä olen vanhin... Minut löysi setä katupylvään luota.

-- Pylväsniekka! kuului joku ilvehtivän hänen takanaan.

-- Ja sinä Solamatti, -- häsähti Grishka katsahtaen taakseen. -- Sinut
löydettiin solakosta -- sinä olet Solamatti.

-- Etkö häpeä! torui häntä Olga Stepanovna. -- Eihän voi tietää, mistä
Herra sallii kenenkin löytyä. Ei pidä soimata ketään.

-- En minä ilkeydestä sitä sanonut. Vasjka se aina tekee minulle kiusaa.

-- Niin, Grishka on nyt meidän mestarina, Nyt tuli hän pikimältään
kotiin syömään ja menee sitten kouluun takasin.

-- Ettekö te juuri opetakin heitä?

-- En; täällä on lähellä käsityökoulu. Hän opettelee puusepän ammattia,
oman toivomuksensa mukaan, ja toinen käy sepänopissa.

-- Nikolka, niin. Kyllä hänkin pian tulee. Hän sai tänään aika lailla
työnjohtajalta.

-- Mitä hän sai?

-- Työnjohtaja veti häntä hiuksista ja korvista.

-- Mistä syystä?

-- Hän katkaisi viilan. Ansiostapa hän saikin; ei meillä joutavista
anneta kyytiä.

-- Onko sitä sattunut sinullekin? minä kysyin. Grishka katsoi minuun,
nyykähytti päätään ja naurahti.

-- Kuinkas muuten? On toki kovastikin! Nyt ei enää anneta... Minä
olen sen koulun jo käynyt läpi... Minä teen tuoleja, jakkaroita.
Katsokaas tuonne! sanoi hän osottaen sisähuoneen ovelle päin, missä
suuri, valkoinen pöytä oli nähtävänä. -- Se on minun työtäni. Semmoista
minä teen vapaapäivinä. Mestari ei ole auttanut vähääkään, minä olen
itse tehnyt kaikki. Ja vielä minä aikaa myöten laitan parempiakin
kaluja. Sinulle, sanoi hän kääntyen Olga Stepanovnan puoleen, -- minä
laitan piirongin sekä kaapin lehti- ja silmikkokoristuksien kanssa,
ja vielä sängyn, jonka päätyä pienet kyyhkyset kaunistavat. Kunhan
käyn puuhun-piirtäjän luona opissa. Meillä ei pääsekään kuka hyvänsä
puuhun-piirtäjän oppiin. Ainoastaan ne, joilla on selvemmin sujuva
käsi. Herran on tietäminen, että meidän ammattimme on puhdasta.
Me käsittelemme puuta. Siitä ei tartu likaa eikä hajua. Paljaita
käherälastuja vain, jotka tuoksuvat niinkuin metsässä, ja ovat niin
valkoisia ja puhtaita. Minä panin tuonne korillisen puupöliköitä,
selitti hän toimekkaasti Olga Stepanovnalle. -- Mestari sanoi, että vie
kotiin takkapuiksi, siihen ne kyllä kelpaavat.

Grishkan muoto osotti tavatonta reippautta ja varmuutta. Hän tunsi
itsessään, että hän jo oli oikealla tiellä, ja näki tulevaisuuden
kuvastavan selvänä ja kirkkaana.

-- Kun minä tulen suureksi, niin rupean mestariksi ja avaan oman
liikkeen, ja oppiin otan poikia Sila Sampsonovitshin lastenkodista...
He saavat sitten avata oman työpajan.

Oli niin omituista nähdä kaikkea tuota ympärilläni, semminkin kun
tiesin, että majuri Bobkov parasta aikaa kuljeskeli ympäri puodeissa,
kauppahalleissa, kirkoissa, esplanaadeilla sekä filantroopisten
kauppiasten luona, pyytäen ja kerjäten elatusapua tälle oivasti ja
onnellisesti varttuvalle lapsijoukolle. Juuri semmoisilla "Kristuksen
nimeen" kootuilla varoilla kasvatti hän todellakin kaikkia näitä
pieniä, näitä "harhaan joutuneita" lapsia, eikä hän milloinkaan koko
näinä vuosina unhottanut evankeliumin sanoja: "älkää surko huomisesta
päivästä"...

-- Miten raskaita olot toisinaan ovatkin olleet -- kertoi Olga
Stepanovna, ikään kuin arvaten minun ajatukseni -- ei Sila
Sampsonovitsh koskaan ole horjunut uskossaan. "Kyllä me tulemme
toimeen, ei Jumala hylkää meitä!" siinä kaikki mitä sellaisissa
tiloissa olen kuullut hänen lausuvan. Välistä tulee hän kotiin
iltasilla väsyneenä ja rasittuneena; hänhän on liikkeessä pitkät
päivät. "Mikähän meille tulee huomenna eteen, mitä ihmettä me teemme?"
kysyn minä. -- "Me teemme mitä Jumala käskee. Eihän meillä ole mitään
syytä olla levottomia. Katsopas näitä, sanoo hän osottaen lapsia, --
mitäs luulet heidän olevan? He ovat Jumalan taimia, taivaan lintusia,
kukapa siis pitäisi heistä huolta, ellei taivaallinen Isä?" Semmoinen
on meidän majuri.

-- Poikiako teillä siis vain onkin?

-- Ei, on meillä kaksi tyttöäkin. Mutta heidän sijansa on kyökissä,
missä saavat laittaa ruokaa näille. Minä olen pannut sen heille
määräksi. Jonkunhan siinäkin puuhassa on oltava. Ja onpa hyvä heihin
itseensäkin nähden, että saavat jo lapsuudesta tottua järjestykseen ja
taloudentoimiin.

Samassa tuli juuri kuin kutsuttuna ovessa näkyviin pieni tyttö, jolla
oli suuret, hämmästystä osottavat silmät.

-- Mitä tahdot, Lupotshka?

-- Jeroshkan pitäisi tulla kuorimaan potattia.

Jeroshka, pieni valkotukkainen poika, jolla oli hopeanhohtoiset
silmäripset ja punaiset kulmakarvat, astui käskemättä esiin loukostaan,
jossa oli kyhäillyt jotakin käytetyistä tulitikuista ja säleistä.

-- Mitä sinä teit siellä?

-- Puutarhan ja kylän... vastasi hän hämillään ja juoksi kyökkiin.

-- Ja Fedjkan pitäisi tuoda vettä, pitkitti Lupotshka yhä yhtä tyynesti.

Osotaiksen että puun- ja vedenkantaminen oli Fedjkan asiana, hän
kun oli kaikkia muita vahvempi. Hän oli leveähartiainen, poskipäät
ulkonevat, ja oli pyytänyt saada tuon tehtävän suorittaakseen. Hänen
unelmainsa päämääränä oli tulla sepäksi.

-- Päivää, Lupotshka! tervehti Grishka, mennen tytön luo.

Tyttö kohosi varpaisilleen ja kurotti suunsa häntä kohden,

"Vanhin" suuteli häntä.

-- Ah, kuulkaapas, juolahti minulle mieleen, -- täällähän pitäisi olla
eräs poika, jonka isä oli upseeri ja kuoli sotaretkellä Ferghanan
kaanikunnassa.

-- Hän on ollut täällä. Nyt käy hän välistä luonamme, mutta harvoin.
Tarkoitatte varmaan Senjkaa?

-- Missä hän nyt on?

-- Sila Sampsonovitsh sai hänet toimitetuksi kadettikouluun.

-- Kuinka se saattoi hänelle onnistua?

-- Suokaa anteeksi, odottakaa vähän... Lupotshka, mitä sinä vielä
tahdot?

-- Voita ja pippuria olisi tarvis.

Oli mukavaa nähdä tuota pientä tytöntynkää oikean kyökkipiian touhussa;
kuinka totinen olikaan hänen katsantonsa! Olga Stepanovnakaan ei voinut
pitäytyä nauramasta, seuratessaan tyttöä ulos.




XVI.


-- Te kysytte, miten hänen onnistui saada Senjkan kadettikouluun. Se
onnistui hänelle niinkuin kaikki muukin. Hän luottaa onneen -- siinä
kaikki. Hän ryhtyy asiaan aina arvelematta. Se vain näyttää siltä,
kuin olisi hän ujo, mutta kun asiaksi tulee, niin hän on valmis vaikka
mihin. Senjkan paperit olivat hänellä luonaan täydessä kunnossa.
Sitten kirjoitti hän hakemuksen, jonka jätti, sisään. Vastaus tuli
epäävä tahi melkein sama kuin epäävä; sanottiin nimittäin, että asia
riippui tutkinnoista: etevimmät hyväksytään muka, toiset saavat odottaa
seuraavaan vuoteen tai siksi kunnes täyttävät säädetyn iän... No niin,
silloin otti Sila Sampsonovitsh pojan mukaansa ja lähti -- enpä totta
tosiansa tiedä minne, arvattavasti jonkun hyvin ylhäisen henkilön luo,
koskapa hän matkalla sinne toimitutti rukouksen kirkossa, jotta kaikki
onnistuisi hyvin. Joku kenraali se oli, jonka luo heidän oli mentävä.
Tämä otti heidät vastaan ja kuunteli hänen asiansa.

-- Miksikä -- kysyi hän -- vaivaatte viranomaisia vähäpätöisillä
asioilla? Tiedättehän te järjestyksen, jota kadettikouluun pyrkijöiden
on noudattaminen.

Mutta Sila Sampsonovitsh vastasi:

-- Teidän ylhäisyytenne mielestä asia tosin näyttänee vähäpätöiseltä,
mutta meistä nähden asia on tärkeä. Kyllähän minä järjestyksen tiedän,
mutta se soveltuu ainoastaan rikkaille, niille, joiden on mahdollista
valmistaa lapsiaan kilpailuun. Mutta Senjka on aivan yksin maailmassa.
Minä olen ottanut hänet elättääkseni, mutta paitsi häntä on minulla
vielä kolmekymmentä suuta, jotka odottavat ruokapalaa. Ja minä elätän
heitä sillä, mitä itse onnistun kokoomaan.

-- Kokoomaan, mitä se merkitsee?

-- Se merkitsee, että minä käyn kerjäämässä, ihmiset minulle antavat,
minä elätän lapset.

-- Kerjäämässä? Te, joka olette majuri -- käytte kerjäämässä? Ettekö te
sitten käsitä, että se on häpeä, synti?

-- Siinä kohden en tunne mitään häpeätä, sillä, teidän ylhäisyytenne,
minä en tee sitä omaksi, vaan hyljättyjen lapsiparkain hyväksi.
Ja mitä siihen tulee, että se olisi synti, niin kyllä minä sitten
siellä toisessa maailmassa vastaan Jumalan tuomio-istuimen edessä
siinä asiassa. Hänenhän nimessään minä juuri pyydän. Kyllä hän sitten
ratkaisee mitä on tehtävä: onko minua rankaistava vai säästettävä.

Kenraalin sisu kuohahti.

-- Mitä? Oletteko tullut tänne minua neuvomaan?

Mutta Sila Sampsonovitsh rohkeni vastata:

-- En neuvomaan; mutta, teidän ylhäisyytenne, ehkäpä Jumala minun
kauttani kehottaa teitä tekemään hyvää. Jokaisella meistä on ei
niinkään vähän syntejä omallatunnollamme ja sen tähden, auttakaa te nyt
lasta, niin...

Kenraali polki jalkaa.

-- Minulle ei vielä kukaan ole rohjennut tuolla tavalla puhua!

Mutta kas majuri hän ei vaan hellittänyt.

-- Jos minä esiintyisin omaksi hyväkseni, niin en minäkään puhuisi
täten. Mutta minä puhun "pienten" puolesta. Oletteko te unhottanut
Raamatun sanan?

Ja sitten oli aivan kuin siunattu mielijohde olisi välähtänyt hänen
päähänsä.

-- Sinä, Senjka, jäät tänne... Hänen ylhäisyytensä tehköön sinun
kanssasi mitä tahtoo, lähettäköön sinut minne haluaa. Minä en voi
muuta. Lähden pois.

Ja niin hän kääntyi ja lähti ulos. Päästyään kadulle, ehdätti hänet
muudan upseeri, kenraalin ajutantti.

-- Olkaa niin hyvä, kenraali pyytää teitä tulemaan takasin.

Majurin palatessa ei Senjkaa enää näkynyt. Kenraali astui sisään.

-- Kuulkaa, majuri. Minä olen palvellut jo 45 vuotta, mutta tämmöistä
ei minulle vielä ole tapahtunut.

Sehän on luonnollista: kaikki pelkäävät häntä, kukaan ei rohkene
hiiskua hänelle sanaakaan. Sila Sampsonovitsh suoristi vartalonsa ja
seisoo, kädet sivuilla, niinkuin se heikäläisillä on tapana.

-- Minä olen pannut Senjkan yhteen lastenlapsieni kanssa. Leikkiköön
hän nyt siellä ja syököön aamiaista heidän kanssaan. Toistaiseksi olen
vain huomannut, että poika on ujo ja hiljainen. Mutta tuumikaammepa
nyt, mihin toimiin meidän on ryhtyminen pojan suhteen. Mistä te olette
saanut hänet? Ei hän ole voinut taivaasta pudota alas. Lapset eivät
tavallisesti romahda sieltä katon läpi sisään.

-- Minulla oli jo kunnia esittää teidän ylhäisyydellenne, että hänen
isänsä, muudan upseeri, kuoli Turkestanissa sotaretkellä ollessaan.
Äiti, joka oli minun naapurini, seurasi kohta saman tien perään surun
ja puutteen murtamana. Lasta ei sopinut panna orpokotiin; Jumala tietää
mitä hänestä siellä olisi voinut tulla.

-- Ja teillä on useita sellaisia? Sanokaapa, miten te onnistutte
tulemaan toimeen heidän kanssaan, miten te ylläpidätte heitä? Onko
tosiaankin mahdollista, että te käytte pyytämässä? Te olette toden
totta merkillinen ihminen! Suokaa anteeksi, että minä äsken pikastuin.
Se on todellakin uroteko... Harvalla on siihen kykyä.

-- En minäkään kerrallaan sitä alkanut, vastaa ukko. -- Aluksi otin
yhden, sitten toisen. Toivoin tulevani toimeen eläkkeelläni ja
puhtaaksi kirjoittamisella. Mutta sitten niitä pesumuijan alotteesta
keräytyi koko liuta. Eihän heitä voinut kadullekaan heittää.

-- Miksi te niin aikaisin luovuitte virastanne?

-- Minut pakotettiin.

-- Minkä tähden?

-- Rehellisyyden tähden.

-- Kuinka?

Nyt kertoi hän kaikki kenraalille, joka siitä sai aihetta makeaan
nauruun.

-- Niin no, siihen aikaan te taisitte olla mahdoton palvelemaan siinä
virastossa... Minä tunnen entisen päällikkönne, olenpa ystävällisissä
väleissäkin hänen kanssaan. Minä otan asiasta selon, ja saatte olla
varma siitä, että jos kertomuksenne havaitaan todeksi, niin tulee
Senjka otettavaksi kadettikouluun. Mutta jättäkää hänet kaikissa
tapauksissa nyt tänne. On hyvä että hän tottuu toisellaiseen seuraan.

Ja sillä tavoin pääsi Senjka sitten kadettikouluun. Hän on hyvä poika.
Käy välisti tervehtimässä meitä ja leikkii toisten lapsiemme kanssa
pitämättä itseään liian hyvänä siihen. Hän rakastaa majuria kuni isää.
Mutta tiedättekö, mitä tuo kenraali sitten teki? Ei sillä hyvä, että,
hän valmisti pojalle pääsyn sotakouluun, hän hankki myös majurille
kolmensadan ruplan vuotuisen apurahan ja keräsi sitä paitsi tuttaviensa
joukossa tuhannen ruplaa. Me saatoimme silloin hankkia uudet puvut
kaikille lapsille järjestään. Mutta ensinnä oli hän kokonaan
säikähyttää. Kaikki ihmisethän ovat hyviä... Tulee vain tietää, miten
sydämen ovea on kolkutettava, jotta se aukeaisi. Sellaista on elämämme
nyt.

Taasen tuli tyttö, jolla oli nuo hämmästystä osottavat silmät.

-- Mitä tahdot, Lupotshka?

-- Jeroshka syöpi raakoja potatteja.

-- Joko taas? Ah, sinä pahankurinen poika!

-- En minä potatteja syö, puolustelihen Jeroshka. -- Minä syön vaan
kuoria.

-- Vielähän se on pahempi. Ei silti, etten soisi sinulle tuota herkkua,
mutta sinä tulet kipeäksi siitä.

-- Ne maistuvat niin hyvälle.

-- Jos sinun on nälkä, niin ota leipää...

-- Ei leipä ole mitään! vastasi Jeroshka tyytymättömänä. -- Ja sinä...
kielikello!...

Mutta Lupotshka palasi arvostaan tietoisena sanaakaan vastaamatta
kyökkiin.




XVII.


Kauan en sillä kertaa viipynyt Bobkovin luona. Sittemmin kävin useasti
hänen luonaan ja opin niin vähitellen tuntemaan kaikki sekä surut että
ilot tämän omituisen pienen maailman keskuudessa. Ja totta puhuen eivät
olot siellä aina niin perin ilahuttavalla kannalla olleet; jos oli
valoisiakin päiviä -- mikä ei aina riipu runsaammista tahi niukemmista
varoista -- niin tapasipa synkkiäkin päiviä näitten taivaan lintusten
osaksi. Niin pääsi esimerkiksi tuhkarokko vallalle lapsissa, jolloin
melkein kaikki sairastuivat siihen. Olga Stepanovna puuhasi silloin
niin, ettei hän viimein ollut enää itsensä kaltainen. Ehkäpä olisi
hän menettänyt henkensäkin ainaisesta yövalvonnasta, jollei aivan
odottamatta apua olisi saatu. Omasta ehdostaan tuli näet silloin
muutamia eukkoja naapuritaloista.

-- Lepäähän sinä vähän, he sanoivat. -- Näethän, ihmisparka, miten sinä
olet työstä rasittunut! Kyllä me valvomme sairasten luona.

Muudan pesijänainenkin riistäysi työstään irti ja jouduttautui sinne.

-- Salli minunkin auttaa heitä, niin palvelen samalla Jumalaa, sanoi
hän.

Ja sitten piti hän kokonaisuudessaan huolta heidän pesustaan.

Niin auttoivat he kaikki toinen toistaan. Näissä
yhteiskunta-kerroksissa ihmiset osaavat omin neuvoin suoriutua
vastuksistaan ja ymmärtävät auttaa toisiaan erityisettä pyynnöttä,
korupuheitta, korskeilutta ja teeskentelyttä? Kaikki käy
yksinkertaisesti ja luontevasti, aivan kuin itsestään. Tänään autat
sinä minua, huomenna kohtaa sinua vaurio, ja silloin minä autan
sinua. Näin tulevat kaikki autetuiksi. Olga Stepanovna sai täten
tilaisuutta nauttia neljä viisi tuntia lepoa yöllä, ja vieläpä hänellä
oli aikaa päivälläkin huoahtaa, ja sekin jo oli hyvä asia. Lopulta
kostui hän jälleen täydellisesti, tulipa entistään ravakammaksikin.
Juuri sellaisia luonteita esiytyy Venäjän naisten joukossa. Kuka
hyvänsä toinen sortuisi tuossa ylivoimaisessa taistelussa, mutta
nämä yhteiskunnan äidilliset vaalijat saavat aivan kuin uusia voimia
aina loppumattomiin itse tuosta väsymyksestä, lakkaamattomasta
työstä ja ainaisesta ahertamisesta. Samaten kuin ruoho, joka kasvaa
seinänvierustalla. Sitä kyökistä käsin värillä vedellä valellaan, ja
poljeksitaan, ja nyhdetään juurineen, ja puita sen päälle ladotaan,
ja koirat sitä runtelevat, mutta se vaan työntää latvaansa auringon
suudeltavaksi, ja elää omaa salattua elämäänsä; eikä sillä hyvä, että
se elää, vaan se vielä työntää hyvälle tuoksuvan kukankin ja laskee
siemenen samaan karuun maaperään...

Mutta eipä Bobkovkaan tänä surkeana aikana istunut ristissä käsin.
Melkein väkipakolla hankki hän lääkärejä sairasten luo, juoksi kaikissa
apteekeissa pyytämässä lääkkeitä. Hän nousi aina lääkäri-olympin
kukkuloille ja sai sieltä jumalat tulemaan alas hänen köyhään
asuntoonsa.

-- Eräänkin luona, kertoi majuri, -- astuin suoraan hänen luoksensa
ruokasaliin. Hän istui päivällistä syömässä. Sama se, minähän olin
varustautunut kohtaamaan mitä hyvänsä. Enempää ajattelematta kiljasi
hän: "Eipä pidä saada enää hetkenkään rauhaa". Mutta kun silloin tulin
ajatelleeksi Jeroshkaa, joka makasi täydessä houreessa, puhkesin itkuun
ja lankesin polvilleni. Lääkärin edessä, ajatelkaas! Mutta silloin
alentui häneltäkin ääni. "Mitä ajattelettekaan? Rauhoittukaa!" sanoi
hän. "Kas tässä, juokaa hiukan viiniä." Sitten käski hän valjastaa
hevoset vaunujen eteen. "Lähdetään kohta paikalla. Teidän omatko lapset
ne ovat sairaana?" Minä selitin hänelle kaikki juurta jaksain.

Sillä välin pani hänen rouvansa korin täyteen kaikellaisia hyviä
tavaroita minua varten... Ruokatarpeita, liinavaatetta ja jonkinlaista
makeata viiniä. Niin tuli sitten lääkäri kotiin luoksemme, ja Jumala
palkitkoon häntä siitä! Hän tarkasti kaikki sairaat ja viipyi luonamme
lähes kolme tuntia. Poislähtiessään sanoi hän minulle:

-- Älkää nyt olko huolissanne; iltasin minulla on enemmän aikaa, minä
tulen silloin kutsumatta luoksenne. Älkää rasittako itseänne liiaksi.
Kas tässä, ottakaa tämä lääkkeitä ja muita tarpeita varten.

Hän pistää jotakin käteeni, ja mitä näenkään? Sateenkaaren värinen
sadanruplan seteli! Mutta jos _silloin_ olisin säikähtynyt hänen
uhkaansa ja lähtenyt pois, niin lapset olisivat jääneet avutta. Ja
mitähän luulette hänen sitten tehneen? Niinpä niin, kahden viikon
kuluessa kävi hän joka päivä luonamme! Sittemmin, kun pojat rupesivat
paranemaan, tuli hän joka toinen päivä ja myöhemmin ainakin kerran
viikossa, jolloin hän aina tarkasti kaikki lapset ja jakeli heille
lahjoja. Jeroshkalle, joka oli kovasti sairaana, hän toi jotakin
erityisen lajista viiniä. "Tietämätöntä on -- hän sanoi -- Jaksaako
tämä poika voittaa taudin." Vähitellen tulivat kaikki sentään jälleen
jaloilleen. Ja Olga Stepanovna on varmistunut niin, ettette häntä
enää tunnekaan; hänen poskensa oikein punoittavat, ja hän on lihonut.
Ajatelkaapas, semmoisten puuhien ja ponnistusten perästä!...

Ja minäkin iloitsin tästä. Mutta kohtapa osottautui, että iloni oli
liian aikaista. Joitakuita kertoja pistäysin heidän luonaan sen jälkeen
ja näin, että kaikki oli muuten hyvin paitsi että Jeroshka, vaikka
olikin jo noussut tautivuoteelta, kumminkin oli niin eriskummaisen
näköinen.




XVIII.


Päiväkaudet istui hän tuolilla jossakin nurkassa, tähystäen suurilla
silmillään, kuka tiesikään, minne. Ei vähintäkään punaa näkynyt hänen
kasvoillaan; liidunvalkeat huulet olivat puoleksi avatut ja kaula oli
käynyt niin hoikaksi kuin kuihtuvan kukan varsi. Ja näytti siltä, kuin
se pian taipuisi, menisi poikki, ja pieni pää itsestään putoisi pois
kuten kukkanen syksyllä. Silmät olivat sen sijaan eloisat ja kirkkaat,
ja toisinaan näkyi niissä selittämätön ilme. Kerran tohtori minun
nähteni lahjoitti hänelle karhun, joka, kun viritti erään vieterin,
itsestään liikkui lattialla ja käänteli päätään. Sittemmin tuo kelpo
mies toi vielä pojalle kauniin, valkoisen vuohen, jolla oli kullatut
sarvet ja joka määkyi, kun sitä vedettiin hännästä. Jeroshkan silmät
suurenivat vieläkin enemmän, kun hän kummastunein katsein yhtämittaa
seurasi karhun liikkeitä, mutta sitten siiristyivät jälleen hänen
silmänsä ja hän alkoi nyyhkiä. Hänelle annettiin silloin viiniä, ja hän
joi sitä nöyrästi, mutta ei tullut yhtään iloisemmaksi, vaikka viini
olikin makeaa. Myöskin annettiin hänen nautittavakseen lihamehustetta.
Kaiken tämän hän kunnolleen täytti, mutta näöstään päättäen ei ollut
juuri toivomista, että hän paranisi. Ja tohtori sanoi, kääntyen Olga
Stepanovnaan:

-- Huono on Jeroshka, hyvin huono ja tykkänään voimaton,

Näkyi selvästi, miten tuo pieni ruumis vähitellen suli kokoon ja
muuttui ikään kuin läpikuultavaksi. Kohta lakkasi hän käymästä ulkona.
Silloin vietiin hänet kantamalla ulos, milloin ilma oli lämmin. Hänen
silmänsä tähystelivät silloin lakkaamatta pohjoisen taivaan kirkkaaseen
sineen.

-- Minä kuolen kohta! sanoi hän yhtäkkiä kerran Olga Stepanovnalle.

-- Miksi niin sanot, kiltti poikani?

-- Muuten vaan... minä tiedän sen... Katsokaas tätä!

Ja voimiaan ponnistaen oikasi hän käsivartensa, joka muistutti
kuivanutta kukanvartta jossakin herbaarissa.

Sen jälkeen täytyi hänen pysyä vuoteessa. Hän hengitti työläästi ja
tuijotti lakkaamatta kattoon. Toiset lapset alkoivat jo ahdistella
häntä kysymyksillä.

-- Mitä sinä näet siellä, Jeroshka?

Hän käänsi vitkaisesti heihin päin katseensa, joka lapsenkatseeksi oli
liian vakava.

-- En... mitään... Minä näen... Siellä... on niin puhdasta...

-- Mikä on puhdasta?

-- Lintuja... lentää... Mutta meillä... ei ole siipiä... Ei ole...
karhullakaan... siipiä.

Jonkun ajan perästä lakkasi hän vastaamasta kysymyksiin.

-- Ajatelkaas, hän on öisinkin samallainen! kertoi minulle Olga
Stepanovna. -- Hän vain katsomistaan katsoo ja välistä hourii, luulen
ma. Eilen kello kolmen tienoissa, ennen kuin vielä oli alkanut
sarastaakaan, sanoi hän yhtäkkiä, juuri kuin itsekseen: "Ja kaikki niin
valkoisia, niin valkoisia ja niin puhtaita, niin puhtaita!"

-- Mitä sinä näet? minä kysyn ja tartun hänen käteensä, joka tuntuu
niin kuumalle.

"Minä näen valkoisia, vastaa hän, ja siivetkin ovat valkoiset... Minä
olen nyt niin kevyt... Jos minulla vain olisi sellaiset siivet, niin
minäkin lentäisin." Ja totta olikin: hän oli tullut kevyeksi.

Toisena yönä taas hän kävi rauhattomaksi ja näytti pyrkivän ylös
sängystä.

-- Mihin sinä tahdot mennä, Jeroshka?

-- Kuorimaan potattia.

-- Mitä sinä puhut?

-- Lupotshka ei ehdi yksin... Antakaa minun mennä. En minä syö raakoja
potattia.

-- Ole Jumalan nimessä! Makaa pieni kyyhky; huomenna, kun tulee päivä,
niin saat kuoria potattia...

-- Kun tulee päivä... mietti hän. -- Entä vuohi?

-- Mitä sinä siitä?

-- Missä vuohi on?

-- Tuolla ikkunalla...

-- Katso ettei se saa puskea...

-- Ketä se puskee?

-- Jeroshkaa.

-- Sinuako? Sinähän olet Jeroshka?

-- Minäkö? virkkoi hän ikään kuin kummissaan ja kävi miettiväiseksi.

Sitten vaikeni hän yhtä mittaa kaksi päivää.

-- Katsos karhua... liekuttelee päätään.

-- No, miksi se niin tekee?

-- Hakee... metsämarjoja... Tahtoo syödä... Anna karhulle vähän
potatteja...

Muutamien päivien kuluttua kävin taas heidän luonaan. Jeroshka makasi
kääntyneenä seinään päin, ja laskevan auringon kultaiset säteet
leikittelivät parhaillaan hänen kasvoillaan. Yhtäkkiä värähti hänen
huulillaan hymy -- ensi kertaa koko tuona aikana -- kummallinen hymy...
Leukapieli, ohuen, läpikuultavan nahan peittämänä, vain hymyili.

-- Se on vettä, kuiskasi hän, -- vettä... Keinuu niin hiljaa, hiljaa
kuin kätkyt...

Ja hänen silmänsä sulkeutuivat. Kasvot olivat niin kirkkaat.

-- Mitenkä sinun laitasi on, Jeroshka?

-- Minä uin! ymmärsin vaivalla hänen vastauksensa hänen huuliensa
liikkeistä. -- Minä uin...

Ja hän ui todellakin pois.

Hän ui täältä kauas pois, jättäen jälkeensä tilalle pienen, kurjan,
käpristyneen ruumiin. Tosiaankin kuni syysmyrskyjen runtelema kukka.

Tulin taas seuraavana aamuna.

Ruumis oli jo pesty, puettu puhtaaseen paitaan ja asetettu pöydälle.
Kasvot olivat kokonaan kuin yhteen taimettuneet; valkoiset, terävät
hampaat vain näkyivät puoleksi avatussa suussa, kuin jos hän olisi
irvistänyt jollekin.

Sitten tuli pappi, toimitti sielumessun ja lausui sen jälkeen Olga
Stepanovnalle:

-- Meidänkö olisi hänen puolestansa rukoileminen? Hän se nyt rukoilee
meidän puolestamme!




XIX.


Tavaton hiljaisuus vallitsi nyt lastenkodissa.

Siellä oltiin niin hiljaa, että kuuli heikon räiskinän pyhimyslampusta
ja hiljaisen sihinän ruumiin ääressä palavista vahakynttilöistä.
Lupotshka seisoi Jeroshkan päänalusten luona ja tähysteli tarkasti
häntä kasvoihin.

-- No, mitä ajattelet, Lupotshka? minä kysyin häneltä.

Hän nosti suuret silmänsä ylös, mutta käänsi katseensa heti taas
Jeroshkaan. Äkkiä näytti hän hymyilevän.

-- Hyvä Jumala... on antanut hänen kuolla. Antaako hän meidänkin kuolla?

Keittiönsäkin oli Lupotshka unhottanut.

-- Onko sinun ikävä Jeroshkaa?

-- Hänen on nyt niin hyvä.

-- Mistä sinä sen tiedät?

-- Olga Stepanovna on niin sanonut. Jeroshkahan on tuolla -- lisäsi hän
osottaen hoikalla sormellaan kattoon. -- Hän leikkii siellä enkelien
parissa. Ja Jumalan äiti katsoo lapsia siellä... etteivät saa olla
vallattomia... eikä meluta...

Toiset pienokaiset, jotka seisoivat pitkin seinävieriä, katsoivat niin
ikään topakasti Jeroshkaan.

Punaposkinen Serjosha, jolla oli tuo jäärävä otsatukka, selitti hiljaa
toisille:

-- Nyt se on loppu, veikot. Nyt kaivavat Jeroshkan maahan kuin nauriin
ja sitten pystyttävät ristin hänen kohdalleen.

Grishka teki itse ruumisarkun ja toi sen. Kun ruumis sitten nostettiin
arkkuun pantavaksi, niin ei se ollut kuin ihmisen, vaan pikemmin kuin
kananpoikasen ruumis, niin köykäiseksi se oli tullut.

-- Kirstu näkyy olevan liian suuri, arveli Grishka tuntijan tavoin...
-- Mutta, ei tee mitään... Enemmän on hänellä tilaa.

Yöllä heräsi Olga Stepanovna. Hänen ei tullut uni silmään. Silloin meni
hän alas Jeroshkan luo ja hämmästyi aika lailla, kun näki Lupotshkan
seisovan paitasillaan ruumiin päänaluksen kohdalla ja katselevan
silmiänsä nostamatta kuollutta toveriaan.

-- Lupotshka, mitä sinä täällä teet? Ja vielä olet noussut tuolille
seisomaan.;

-- Minä tulin... tulin...

-- Kyllä näen, että sinä olet tullut... mutta mitä varten sinä olet
tullut?

-- Ilman vaan, -- hän vilkuttaa.

-- Vilkuttaa?

-- Niin, hän vilkuttaa... Kas, kas nyt... taaskin hän vilkutti.

Pyhimyslampun lieto liekki loimahti aika-ajoin kirkkaammin, mutta
laimeni seuraavana hetkenä jälleen. Ja joka kerran kuin se tuolla
tavoin alenemistaan aleni, näytti siltä kuin Jeroshka olisi iskenyt
silmää Lupotshkalle. Vain suurella vaivalla sai Olga Stepanovna hänet
lähtemään makuulle.

-- Meidän Jeroshka on vilkuttaja! selitti tyttö seuraavana päivänä
toisille lapsille.

Ja heidän muistissaan säilyi sitten kertomus Jeroshkasta --
vilkuttajasta, joka lakkaamatta oli iskenyt silmää Lupotshkalle,
kun tämä oli käynyt yöllä häntä katsomassa. Mutta vasta sitten, kun
lapset kirkossa viimeisen kerran sanoivat hyvästi Jeroshkalle, ratkesi
Lupotshka ääneen itkemään ja vääntelihe vaikeroiden Olga Stepanovnan
sylissä.

-- Mikä sinua vaivaa, pieni tuhma tyttö?

-- Minä en tahdo, että hänet pannaan multaan... minä en tahdo...

-- Ei sille nyt mahda mitään.

-- Vai ei, mahtaa kyllä. Annettakoon hänen maata kirkossa. Täällä on
niin hyvä. Täällä palaa kynttilöitä ja täällä katselee hyvä Jumala
häntä.

Sila Sampsonovitsh oli kovasti murheissaan.

Saman päivän iltana kävi majuri sattumalta eräitten tuttavainsa luona.
Siellä naukkasi hän kolme ryyppyä perätysten, mikä hänelle muuten
aniharvoin tapahtui; sen jälkeen katsahti hän vertyneillä silmillään
kaikkiin läsnäolijoihin ja huudahti: "minulta kuoli Jeroshka", ja
ratkesi itkuun.

Turvakodissa punaverinen Serjosha kuvaili seuraavana päivänä, miten
"vilkuttajan" hautajaiset olivat tapahtuneet, ja Lupotshka vakuutti
pyhästi, että Jeroshka viimeisen kerran oli iskenyt hänelle silmää
juuri ennen, kuin kansi naulattiin kiinni arkkuun.

Kohta tämän jälkeen muisti Olga Stepanovna karhun ja vuohen, jotka
Jeroshka oli saanut tohtorilta. Hän ei löytänyt niitä.

Kysyttiin lapsilta, eivätkö he olleet näitä leikkikaluja nähneet.

-- Minä annoin ne pois, vastasi Lupotshka astuen esiin.

-- Miten? Kelle?

-- Jeroshkalle. Kun hän yöllä makasi arkussa, niin minä annoin hänelle
ne.

-- Kuinka se tapahtui?

-- Nehän eivät olleet meidän, vaan hänen. Minä pistin ne hänen
päänpohjiinsa...

Niin oli siis Jeroshka saanut vuohen ja karhun mukaansa hautaan.




XX.


Elämässä vaihtelevat ilo ja murhe samaten kuin valo ja varjo luonnossa.
Kyynelet ja hymyilyt katoavat jättämättä mitään jälkeensä. Tänään
riehahtaa myrsky saattaen meren ankarasti kuohumaan, huomenna keijuu
jo tuo ääretön ulappa hiljaisina maininkeina, jotka leikkien lyövät
rantaan. Vihuri kiskoo vaahtoa pauhaavan aallon harjalta, mutta aallon
pohjalla kimmeltää kuun kuvahinen hiljaa ja miettiväisenä, kuin
tahtoisi se sanoa: "älä usko aaltojen vihaa". --

Jeroshka haudattiin ja joutui unhotuksiin; ainoastaan suurisilmäinen
Lupotshka, jonka oikea nimi oli Olympiada, muisti häntä vielä, ja joka
kerran kun hän luki iltarukouksensa yhdessä Olga Stepanovnan kanssa,
lisäsi hän kuiskaten: "hyvä, hyvä Jumala, ota Jeroshka luoksesi, että
hänen olisi hauskempi!" --

Hyväksi onneksi sattui juuri tuohon aikaan kaksi iloista tapahtumaa,
jotka saivat suurta hälinää aikaan Bobkovin rauhaisan, pienen
maailman keskuudessa. Ensimäinen oli se, että Senjka kadettikoulussa
nimitettiin aliupseeriksi, ja hän tuli kaikessa loistossaan, kaksi
uutta palkkanauhaa epoleteissa, tuoden lahjoja, jotka hyvämuistinen
kenraalinperhe oli lähettänyt kaikille turvakodin asukkaille; ja
toiseksi juoksi Grishka hengästyneenä ja ilosta hehkuvana kotiin
ja huusi jo kaukaa: "pienet veikot, kuulkaa, Smukin ottaa minut
kisällikseen!"

Mutta hetken päästä, tultuaan nähtävästi huomaamaan, että hänen uudessa
korkeassa asemassaan sellaiset ihastuksen ilmaisut olivat sopimattomia,
lisäsi hän hiljaa ja arvokkaasti:

-- Viisitoista hopearuplaa kuussa ja ylöspito vapaa.

Turvakodin hoidokkaat eivät käsittäneet mitä tuo "viisitoista
hopearuplaa" oikeastaan oli, mutta aavistivat tai arvasivat sentään,
että se oli jotakin perin merkillistä, jotakin suurenmoista, niin että
Grishka pienokaisten silmissä yhtäkkiä näytti kohoavan korkeammaksi
kuin amiraliteetin torninhuippu. He piirittivät tuon onnellisen
ja katsoa noljottivat häneen suut seljällään, odottaen tuota
pikaa, seuraavassa silmänräpäyksessä saavansa nähdä jotakin vielä
kummallisempaa, vielä uskomattomampaa. Hänen tuleva isäntänsä oli
lahjoittanut hänelle tompakkikellon villalanka-perukkeineen, ja Grishka
näytteli hyvin ylpeänä kelloa "pienille veikoille". Nämä olivat ylen
kärkkäitä näkemään mikä se siellä kellon sisässä tikitteli, ja Grishka
pani kellon heidän korvalleen, mutta kantta hän ei kumminkaan avannut.

-- Kallis kappale, saattaa helposti tärveltyä -- hän sanoi.

Poika osottautui kiltiksi ja kiitolliseksi. Kun Sila Sampsonovitsh
palasi kotiin, lausui Grishka hänelle teeskentelemättömän
yksinkertaisesti:

-- Setä kulta, kolme hopearuplaa kuussa riittää minulle ja jäljellä
olevat kaksitoista pyydän jättää talouteemme käytettäväksi.

-- Hyvä! vastasi majuri yhtä luontevasti, lisäämättä siihen edes
"kiitostakaan". Ja siinä hän tekikin oikein, sillä mitenkäpä kiitos
tässä olisi voinut tulla kysymykseenkään? Muunlaista menettelyä, ei hän
ollut Grishkalta odottanutkaan. Mutta Bobkov ukon silmäpielissä loisti
kumminkin jotakin niin lempeätä ja herttaista.

Senjkakin kadehti Grishkaa:

-- Sinä, veli Grishka, olet onnellisempi minua.

-- Kuinka niin?

-- Sinä kykenet jo ansaitsemaan ja kaikilla meillä, koko meidän
talollamme, on sinusta apua.

-- Sen sijaan tulee sinusta upseeri... sapeli kupeella... Sinulle
tekevät poliisitkin kunniaa... Kaikki pelkäävät sinua, sinä et ketään.

-- Sinne on vielä pitkä aika. Päästäkseni tykkiväkeen pitää minun lukea
vielä viisi vuotta.

-- Sinä tulet ampumaan kanuunalla. Mahtaa se sentään olla hirveätä
sotatappelussa! Miten teitä opetetaan, ettette pelkää mitään koko
maailmassa?

-- Mikäs upseeri se olisi, joka pelkää!

-- No mutta, jos esimerkiksi saisit rautapollikalla nenääsi.

-- Rautapollikalla?

-- Niin, pommin.

-- Sitä nyt kaikista vähimmin maksaisi säikähtyä.

-- Sinut ammuttaisiin kuoliaaksi... Ei veli Senjka, paljon parempi on
veistellä puuta, olla nikkarina. Kaikilla on siitä hyötyä, ei kelläkään
vahinkoa. Nikkari Smukin sanoo, että meidän ammattimme on pyhää,
Joosefkin oli puuseppä.

Jotkut pojista pantiin vielä sen jälkeen käsityökouluun.

Muutaman päivän perästä katosi punaposkinen Serjosha ilman että kukaan
tiesi, mihin hän oli joutunut, ja palasi vasta myöhään illalla, jolloin
otsatukkansa sojotti ilmassa niin omituisen juhlallisesti, ja hänen
kasvoillaan oli ilme, jota ei kenkään ennen ollut niissä huomannut.

-- Missä olet ollut, Sergei?

-- Mikäs tämä on! sanoi hän leväyttäen auki sormensa ja pani pöydälle
kaksi viiden kopekan rahaa, jotka oikein höyrysivät -- niin kovasti oli
hän puristanut niitä pienen, hikisen nyrkkinsä sisässä.

-- Mistä olet ne saanut? kysyi Olga Stepanovna levottomasti.

-- Mistä? Huomenna saan taas saman verran. Käskettiin vain tulla
aikaisemmin.

-- Mutta puhuhan sinä niin että voi ymmärtää, missä olet ollut, mitä
olet tehnyt ja kuka sinulle on antanut nuo rahat?

-- Eräs kasvitarhan omistaja. Täällä on kasvitarhoja. Minä tein työtä
maalla ja tiedän kyllä, mitä kasvitarhoissa on tehtävä. Minä pyysin
häneltä luvan tehdä työtä, ja hän sanoi: "miksei, koeta vaan; palkkaa
saat sen minkä työsi ansaitsee".

-- Mutta rakas poika, tokkos olet saanut mitään syödäksesi?

-- Kuinkas! Minä sain heillä puuroa ja voita sekä kaalikeittoa
suolakalan kanssa. Lähteköön Vanjka huomenna mukaan, on siellä työtä
hänellekin. Miksi syödä leipää ilmaiseksi? On se jo aika meidänkin
koettaa...

Pieni lapsijoukko kasvoi ja varttui terveenä. Näistä "kadulle
heitetyistä", jotka Sila Sampsonovitsh aikanaan oli korjannut, sukeutui
reimoja poikia.

-- Juuri niin, juuri niin, pojat -- riemuitsi vanha majuri. -- Olkaa
te järkähtämättä toinen toisenne puolesta, niin on Jumala meidän
kaikkiemme puolella!

-- Sinäpä olet tosiaankin Sila, ja Sampsonovitsh [sitä merkitsee
_voima_, Sampsonovitsh = Simsonin-poika] nimi on sinulla myöskin miestä
myöten! kehasi kauppias Jegorov häntä. -- Millaisen suurtyön olet
suorittanut!... Koettakoonpas toinen tehdä mitä sinä olet tehnyt --
siitä ei taitaisi tulla mitään!




XXI.


Myöskin Olga Stepanovnalle oli kohtalo varannut jotakin odottamatonta.
Melkein puolitoista vuotta oli kulunut minun pannessani tähdelle
tapauksia tämän erikoisen pienen maailman keskuudessa, ja minun nähteni
oli tuo armas neitonen voimistunut ja muuttunut, niin ettei häntä enää
voinut samaksi tuntea. Hän näytti kasvaneen ja hänen ruumiin-muotonsa
pyöristyneen. Hänen äänessään ilmeni niin terveitä säveliä, että se
oikein ilahutti minua. Hänen hiljainen hymyilynsä, johon jo oltiin
totuttu, suli nyttemmin joskus raikkaaseen, sydämelliseen nauruun,
josta puhui niin totinen, silminnähtävä iloisuus, että se saattoi koko
hänen ympäristönsä keveämmälle mielelle.

Sila Sampsonovitsh tunsi olevansa kuin taivaassa.

-- Meidän Olga Stepanovnasta on tullut oikea valtti! oli hänellä tapana
sanoa.

-- Tehän voisitte naida hänet, huomautettiin.

-- Vanha ukonrähjä naisi sellaisen ruhtinattaren! huudahti majuri
vallan säikähtyneenä. -- Minun morsiameni itkee minua maanpovessa. Ei
minun nyt enää kelpaa ajatella naimista. Ilman sitäkin on minulla jo
perhe semmoinen, joka hakee vertojaan.

Kerran, kun taas kävin heidän luonaan, havaitsin hämmästyksekseni,
ettei Olga Stepanovna ollut aivan tavallisessa mielialassaan. Hän oli
vallan murtuneen näköinen.

-- Mikä teitä vaivaa, kyyhkyseni? Onko joku lapsista sairaana?

-- Ei, Jumalan kiitos, kaikki ovat terveenä.

-- Entä te itse?

-- Ei minullakaan ole mitään valittamista; tuossa tuo menee entisekseen.

Samassa hän kääntyi ja loittoni minusta. Hän astui muutamia askelia,
pysähtyi sitten yhtäkkiä ja vaipui ajatuksiinsa. Mutta kohta sen
jälkeen hän päätään pudistamalla koetti näköjään karkoittaa jotakin
kiusallista ajatusta, pakottipa itsensä hymyilemäänkin. Mutta sepä ei
ottanut luonnistuakseen, tuo hymyily, joka sisälsi jotakin haikeata,
alakuloista, jopa miltei kuin syyllisyydentuntoa. Minä olin jo aikeessa
lähteä pois, mutta hän pidätti minut ovella.

-- Olen äskettäin lukenut teidän muistelmanne sodasta.

-- No, niin mitä?

-- Te mainitsette siinä tuon Gortalovin, joka yksin jäi
umpivarustukseen kuolemaan. Minun mielestäni pitäisi kaikkien tehdä
niin.

-- Mitenkä olette saanut tuon päähänne.

-- No niin, olenpa johtunut vaan sitä ajattelemaan. -- Eihän sitä heti
tule oivaltaneeksi, että ihmisen todellinen onni on siinä, että tietää
täyttäneensä velvollisuutensa.

-- Hyi toki, Olga Stepanovna! Tuohan kuulostaa juuri siltä, kuin
jos lukisitte sen jostakin ohjekäskystä. Ja niin vieraalta kuin se
kalskahtaa teidän suussanne.

-- Siltäkö tuntuu? Kumminkin on asianlaita niin, kuin minä sanoin. --
Ja persoonallisen onnensa tähden ei pidä koskaan luopua tehtävästään.

-- Johan taas! Puhukaahan toki selvää ja tolkullista kieltä ja älkää
ladelko noita perussääntöjänne tai miksi niitä nimittäisin. Joku koulun
entisistä luokkaopettajattaristako se nyt on muistunut teille mieleen,
vai kuinka?

-- Ei, koulussa ei näitä asioita meille opetettu. Elämä se vasta
saattaa ne selväksi...

Ja taaskin suuntautui hänen katseensa ulos ikkunasta, mutta varmaankaan
eivät hänen silmänsä siellä nähneet autiota katua lauta-aitoineen
oikealla, ei myöskään aidan yli riippuvia viheriöitä puunoksia eikä
kyyhkystä, joka siinä istui nyppien nokallaan siipiään.

-- Varmaankin on teille jotakin tapahtunut?

-- Minä kerron teille sitten jäljestä päin. Minulle on todellakin
tapahtunut jotakin... odottamatonta... Minä en tiennyt mitenkä minä...

-- Teidän olisi pitänyt neuvotella jonkun kanssa.

-- Ei... Sellaisia asioita täytyy jokaisen itsensä ratkaista,
ymmärryksensä ja omantuntonsa mukaan. Tahi tuleeko aina ja
loppumattomiin vain seurata toisten neuvoja?...

-- Teidän on oleva helpompi, jos lausutte ajatuksenne julki.

-- Eivätpä ne minua erittäin vaivaakaan. Minä seison vain niinkuin
tienhaarassa, en tiedä mennäkö oikealle vai vasemmalle. Kummallakin
taholla on jotakin houkuttelevaa.

-- Tänäänpä on ihan mahdotonta käsittää teitä!

-- Odottakaa, perästä päin.

Muutamien päivien kuluttua satuimme taaskin yhteen.

Hän oli jälleen tyyni ja tasainen kuin tavallisesti.

-- Oletteko nyt jo päättänyt vasemman tahi oikean puolen hyväksi?

-- Olen, vastasi hän naurahtaen, -- olen päättänyt kerran kaikkiaan.

-- Voitteko nyt kertoa tapauksen?

-- En tänään.

-- Onko teillä kiire?

-- Ei, vaan haava tuntuu vielä kipeältä. Myöhemmin saatte kuulla.

Tuo "myöhemmin" tuli vihdoin sekin.

Mutta ennen sitä tapahtui vielä kaikellaista. Minä tutustuin toisiin
henkilöihin, jotka tavalla tahi toisella olivat vaikuttaneet Olga
Stepanovnan kohtalon juoksuun, ja tahdon nyt omin sanoin kertoa mitä
heidän puheittensa mukaan oli hänelle tapahtunut.




XXII.


Kuten kaikki tyttökoulun päättäneet nuoret neitosemme, tiesi Olga
Stepanovnakin koulusta lähtiessään hyvin kaikki Nebukadnezarit,
Mstislav rohkeat, Pietari erakot ja suuren joukon Ludvikeja ja taisi
erehtymättä luetella kaikki Ranskan kaupungit, vieläpä erityisesti
mainita ne, jotka köysitehtaittensa puolesta ovat muita merkittävämmät;
samoin ikään oli hänelle tuttu sääntö, että kateettien neliöitten
summa on yhtä suuri kuin hypotenuusan neliö, puhui ranskaa erittäin
hyvin, osasi pianolla soittaa kaikellaisia "reveries", jopa auttavasti
laulaakin. Mutta todellinen elämä oli hänelle kuin ekvatsiooni...
no, sanokaammepa vaikka kolmen tuntemattoman kanssa. Tuon yksinäisen
tyttöparan oli, päästessään koulusta, aivan mahdotonta sovittaa yhteen
vastaista asemaansa ja Nekoa tai Fredrik Barbarossaa tai "Linnun
rukousta", jonka hän niin vaikuttavasti oli lausunut päästötutkinnossa.
Onneksi ei hän kumminkaan jäänyt aivan yksinomaan oikullisen kohtalon
ohjattavaksi. Hänelle hankittiin kotiopettajattaren paikka erään
ylhäisen miehen perheessä, jossa hänen asemansa kuitenkin sukeutui
hieman kummalliseksi. Tosin häntä teititeltiin ja kutsuttiin
"mademoiselleksi", mutta ensimäiselle kamarineitsyelle Athanasialle
osotettiin epäilemättä suurempaa huomaavaisuutta ja arvonantoa kuin
tuolle kunniamerkillä palkitulle naiskasvatuslaitoksen vangille. Alussa
hän ei tätä suhdetta huomannut. Se mikä häntä ympäröi oli vielä liiaksi
uutta, ja siitä päivästä saakka kuin hän oli lopettanut koulunkäyntinsä
ei hänen hämmästyksestä auennut suunsa ollut vielä ehtinyt sulkeutua.
Perheessä seurusteli muudan serkku, jolla oli loistava univormu ja
komeasti kierretyt viikset. Omassa piirissään pidettiin häntä erittäin
järkevänä miehenä, koska hän ratkaisevina hetkinä osasi silmillensä
antaa erinomaisen "syvällisen" ilmeen ja pysyä merkitsevästi
ääneti. Sitäpaitsi oli hänen hymyilyssään jotakin demoonillista, ja
kuunnellessaan muita tiesi hän osottaa suurta yksilöllistä etevyyttä,
mikä myöskin vaikutti, että perheellä oli hänestä mitä suurimmat
toiveet. Hän oli nyt ensimäinen, joka teki Olga Stepanovnalle selväksi
hänen eriskummaisen asemansa. Hän ei ainoastaan selittänyt hänelle
hänen tilaansa, vaan puhui siitä niin ylevällä suuttumuksella ja piti
eräässä tilaisuudessa niin innokkaasti hänen puoltansa, että Olga
Stepanovna ennen pitkää oppi näkemään hänessä tiesipä minkä ritarin,
ehkäpä Ivanhoen tahi Rikard Leijonanmielen tahi ehkäpä molemmat
samalla kertaa. Hänestä näytti, että kaikki, hän itsekin siihen
luettuna, seisoivat jossakin hyvin alhaalla, ja että tämä kaikkien
paladiini (vaeltava ritari) liiteli saavuttamattomassa korkeudessa,
että jokainen katse, minkä hän muille tavallisille ihmisille soi, oli
jo suosionosotus. Hänen sanansa tulivat Olga Stepanovnalle laiksi,
ja vähinkin hänen osottamansa kohteliaisuus saattoi Olga Stepanovnan
nostamaan päänsä korkealle ja tuntemaan itsensä ylpeäksi. Kesäisin,
varsinkin huvilassa maalla, sattuivat he usein olemaan yhdessä.
Olga Stepanovnan hoitoon uskotut lapset pääsivät toisinaan käymään
sukulaisissa, ja silloin hänellä oli päiväkaudet joutoa. Tähän aikaan
vaivasi Rikard Leijonanmieltä sietämätön ikävä. Hän oli menettänyt,
tahi niinkuin hän toveripiirissä lausui -- "lenssannut" korttipelissä
ja sen tähden oli hänen pakko lyöttäytyä sukulaisten luo asumaan
huvilaan. Hän olisi varmaan kokonaan menehtynyt synkkämielisyytensä ja
"ma tante'n" varotusten johdosta, ellei hän olisi tiennyt nauttivansa
Olga Stepanovnan sokeata ihailua. Luonnollisesti ei hän tälle
maininnut mitään korttipelistä. Hänen puheistaan Olga Stepanovna tuli
siihen uskoon, että hänen ritarillaan oli mielessään jokin erittäin
syvämielinen suunnitelma, jonka toteuttamista varten hän juuri oli
paennut huvilan yksinäisyyteen. Rikard Leijonanmieli tapasi käydä hänen
kanssaan kävelemässä siellä "Hirvisaarella" ja kuuli Olga Stepanovnan
niin usein ylistelevän häntä joksikin suur'ihmiseksi, valituksi
luonteeksi, että hän lopulta ei ollut ainoastaan huomaavinaan, vaan
myös mielestänsä todella näki ylhäällä päänsä päällä juuri kuin
salaperäisen "kohtalon sormen", joka viittasi suoraan häneen. Ja hän
lausui siis Olga Stepanovnalle itsestään:

-- Minä olen "kohtalon kantamoinen".

Tuollaisten ajatusten valtaamana ja tuon "sormen" vaikutuksen
alaisena osotti hän siveälle kotiopettajattarelle aina mitä suurinta
huomaavaisuutta.

-- Te olette ainoa, joka olette minussa havainnut ennaltamääräyksen,
sanoi hän ja antoi "sallimuksesta kertovan" katseensa liitää loitos
etäisyyteen.

Asia päättyi sitten niin, kuten sellaisissa tiloissa on tavallista.
Olga Stepanovnan täytyi luopua toimestaan perheessä ja hän asettui
asumaan Kotikovin "kalustettuihin huoneihin", missä hänelle oli asunnon
hankkinut tietysti juuri tuo mainittu ritarinsa. Onneton teki nyt
kaikki mitä voi, hankkiakseen itselleen tointa. Hän merkitytti nimensä
kaikkiin osotekonttoreihin ja kävi samassa tarkoituksessa kaikkien
tuttaviensa luona. Hänen vaeltava ritarinsa -- heidän keskinäinen
suhteensa oli yhä vielä puhdas -- kävi tuhka tiheään hänen luonaan ja
tuli joka kerralta yhä enemmän vakuutetuksi, että Olga Stepanovnakin
oli ihmeteltävä luonne, jonka sallimus varta vasten oli määrännyt hänen
"ylpeän" yksinäisyytensä sulostuttajaksi. Mutta päivä toisensa jälkeen
kului ilman että Olga Stepanovna onnistui saamaan työtä. Sillä välin
ritari hänen silmissään saavutti yhä valtavamman suuruuden, ja kun hän
yhtäkkiä puhkesi sanomaan: "teidän on tultava Jeanne d'Arc'ekseni",
tunsi Olga Stepanovna itsensä täydellisesti voitetuksi. Ja kun talvi
sitten tuli -- asuivat he jo yhdessä.




XXIII.


Olga Stepanovnan onni ei ollut pitkä-ikäinen.

Kuten tiedämme löytyy perhosia, jotka elävät vain yhden päivän.
Semmoinen perhonen mataa koterostaan, lekottelee päivänpaisteessa
ja lämpimässä, lentää tuoksuvasta kukasta toiseen, ja kun iltarusko
sammuu, sammuu hänkin saamatta edes nähdä tai tuntea pimeätä yötä,
sen kosteutta, sen kylmyyttä. Olga Stepanovnan onni muistutti tämän
perhosen päivää; perho saa toki kuolla, mutta Olga Stepanovna ei
saanut, vaan yö kietoi hänet pimeään, kylmään vaippaansa. Alussa hän ei
käsittänyt niin mitään. Ritari alkoi näristä kuin vanha akka, muuttui
oikulliseksi, tuli nurpeissaan kotiin, vakasi miekkansa nurkkaan ja
sätti kaikkea ympäristössään kurjaksi ja inhottavaksi. Sen sijaan että
olisi pakissut Olga Stepanovnan kanssa mieltä ylentävistä aineista,
ryhtyi hän sievistelemään kynsiään -- mikä tehtävä vaati parisen
tuntia kerrakseen ja sillä aikaa ei kukaan eikä mikään saanut häiritä
hiljaisuutta hänen ympärillään. Jos Olga Stepanovnalla oli hiukset
kammattu ylös, huomautti hän miksi noin sileäksi nuoltu? Jos hiukset
olivat höllemmällä, ärähti hän: "sinulla näyttää olevan halu tekeytyä
noita-akaksi". Jos Olga Stepanovnan kädet tuntuivat kylmiltä, sanoi
hän: "ihan niinkuin ottaisi sammakon käteensä". Jos ne olivat lämpimät,
silloin kuuluivat sanat: "mikä sinua vaivaa? Oikein on vastenmielistä
ottaa sinua kädestä ihanhan se polttaa; ja niin kuiva sitten - kuin...
kuin käärmeennahka." Jos Olga Stepanovna oli hyväilynhaluinen, huudahti
hän: "anna minun olla, minä olen kyllästynyt moisiin poroporvarillisiin
hellyydenosotuksiin... Mene pois luotani! Tuo saattaa käydä laatuun
jossakin tupakkakaupassa." Jos taas Olga Stepanovna jätti hänet rauhaan
ja koetti pidättää itseänsä, sanoi hän: "Venäjän naisista ei ole min
mihinkään; heidän läheisyydessään on vilustumisen vaara tarjona,
saa helposti nuhan; toista ovat Ranskan naiset" j.n.e. Sattuipa
Rikard Leijonanmieli sitten käymään eräässä huvipaikassa, jossa oli
tarjona tanssia ja laulua. Huvipaikan isäntä, muudan sivistyneeseen
luokkaan kuuluva nykyajan mies, oli kilpaillessaan Poljakovien ja
Aumon'ien kanssa pyrkinyt voitolle näistä järjestämällä yrityksensä
"tieteen viimeisen kehitysasteen" mukaan. Hän tilasi ranskalaisen
kuplettilaulajan -- iljettävän kuotuksen. Sinä iltana, jona "kohtalon
kantamoinen" kävi huvipaikassa, oli tuo laulaja esiin huudettaessa
astunut yleisön eteen varustettuna kasvoja rumentavalla tekonenällä,
joka oli tehnyt hänet varsin naurettavan näköiseksi. Ja Rikard
Leijonanmielen pisti yhtäkkiä silmiin se hämmästyttävä yhdennäköisyys,
minkä hän luuli huomaavansa tämän narrin ja Olga Stepanovnan välillä.
Tuommoiset vertailuthan ovat mahdollisia. Ei mitään yhteisiä piirteitä
ja kumminkin -- mikä merkillinen yhtäläisyys! Olga Stepanovnalla ei
ollut sellaista nenää eikä sellaisia huuliakaan kuin ranskalaisella,
mutta siitä huolimatta näytti hänen ulkomuodossaan olevan jotakin, mikä
itsepintaisesti muistutti tästä vintiöstä, jopa siinä määrässä, että
vaeltava ritari, kun hän sitten palasi kotiin, ei voinut nauramatta
katsoa Jeanne d'Arc'iinsa. Hän oli Olga Stepanovnassa näkevinään
maalatun, iljettävän kujeilijan, eikä sen tähden voinut enää ilman
ilmeistä vastenmielisyyttä ottaa häntä kädestä.

Olga Stepanovna tuli tällä välin kituvaiseksi ja alkoi sairastella,
mikä seikka yhä enemmän pahensi hänen tilaansa.

"Niinkuin nyljetty kissa!" ajatteli ritari itsekseen, kun hänen
katseensa osui Olga Stepanovnan kalpeihin, pienoisiin kasvoihin ja
kulmikkaihin olkapäihin.

"Enhän minä ole mikään sairaanhoitajatar!" ajatteli hän kuten toisetkin
senkaltaiset herrat.

Viimein hän haki ja sai virkatointa toisella paikkakunnalla ja matkusti
pois, mutta unhotti kokonaan ennalta ilmoittaa lähdöstään Olgalle.

Vasta Moskovasta lähetti hän hänelle sähkösanoman, luvaten ilmoittaa
"lähemmin kirjeessä". Mutta noita lähempiä tietoja sai kärsivä
naisrukka kauan odottaa. Kuukausi kului, mutta mitään ei kuulunut.
Viimein kun virkatoiminnalle määrätty aika läheni loppuaan, tuli
tietoja, tosin lyhyitä, mutta sitä enemmän sisältäviä. Kirjeessä,
joka ei ollut vapaa oikeinkirjoitus-virheistä, ilmoitti Rikard
Leijonanmieli, että heidän liittonsa oli muka molemmanpuolinen
hairahdus, että _hän_ jo kauan oli tuntenut Olgan kylmyyden jopa
inhonkin _häntä_ kohtaan ja sen tähden, tottuneena kaikessa uhrautumaan
ja menettelemään jalosti, nyt antoi hänelle vapauden jälleen; että
hän "aatelismiehenä ja upseerina" tietystikään ei jättäisi häntä
apua vaille, vaan auttaisi häntä tilansa ja varojensa mukaan; että
Olgalla vielä oli elämä kokonaan edessään; että hän toivotti Olgalle
onnea sekä pyysi, että Olga unhottaisi hänet ihan kokonaan eikä
antaisi hänen varjonsa saattaa hänen omaatuntoaan rauhattomaksi;
että hän antoi Olgalle anteeksi _kaikki, kaikki, kaikki_ (mitkä
kaikki -- jätti hän viisaasti kyllä sanomatta, kenties ranskalaisen
kuplettilaulajan valenenän?)... "Olkaa huoleti, minä en ole häiritsevä
teitä soimauksillani. Maailma on avara, meillä on kylliksi tilaa
eritä toisistamme, tarvitsematta enää milloinkaan kohdata toinen
toistamme... Minä olen ylpeä ja voin kyllä vaikenemisen hunnulla
peittää sydämenhaavani" j.n.e. Asunnon ja huonekalut jätti hän
Olgalle ja pyysi ainoastaan, että Olga panisi kokoon mitä hänellä oli
yksityisiä kapineita siellä, jotta hän voisi lähettää palvelijan niitä
noutamaan... Kirjeen luettuaan Olga Stepanovna jäi pitkäksi aikaa
sohvannurkkaan istumaan. Hänen oli aivan mahdotonta tajuta mitä oli
tapahtunut. Oli kuin jonkinlaisia tulikierukkoja olisi väippynyt hänen
silmäinsä edessä; hänen korvissaan suhisi, ohimoita pakotti, päälaki
painoi lyijynraskaana aivoja... Hänen jalkojaan tuntui kylmävän, hän
nosti ne allensa ja kääri ympärilleen vaipaksen. Jääkylmät väreet
puistuttivat hänen ruumistaan, ja sydän tykytti niin rajusti, jotta
hän luuli kylkiluiden katkeavan tai sen itsensä pakahtuvan niitä
vasten. Tulevaisuus, koko hänen elämänsä kutistui kokoon, niin ettei
pääsy eteen päin eikä sivuille päin näyttänyt mitenkään mahdolliselta.
Ja pimeys, sankka pimeys verhosi painostavana häntä. Ei pienintäkään
tähteä pilkottanut siellä. Kaikki mitä tämän naisparan sielussa lie
ollut voimia -- kaikki oli hän pannut rakkauteensa, kaikki oli hän
uhrannut rakastetulleen. Ja hänestä tuntui nyt, kuin jos hänellä ei
olisi enää mitään mille elää ja mistä elää -- ei siinä mielessä,
että hänellä ei ollut varoja, vaan että hänellä ei ollut aivoja, ei
verta, ei hermoja, ei voimia, sanalla sanoen ei mitään, sillä hän, tuo
kunnoton, oli riistänyt häneltä kaikki, heittänyt ne likaan ja polkenut
ne siihen, ja nyt liiteli onneton nainen avaruudessa kuni tyhjä
pallo, ilman tarkoitusta, ilman päämäärää. -- Seuraavana yönä valtasi
hänet hulluutta lähentelevä epätoivo. Mitäpä olikaan hänen nyt enää
tehtävänä? "Kuoltava" -- oli hänestä kuin joku olisi kuiskannut, joku
salaperäinen, taipumaton, joka piili pimeässä ja jonka läsnäolon hän
selvästi tunsi. Oli kuin tämä joku olisi työkkäilemistään työkkäillyt
häntä, tarttunut häntä olkapäihin, pukenut jonkin vaatekappaleen
hänen ylleen ja heittänyt hänet ulos, tuonne jäätyneelle Nevalle
hukuttautumaan, välttämättömästä hukuttautumaan... Ja yhä kylmemmäksi
kävi hänen sisällään sekä hänen ympärillään.

Juuri siinä tilaisuudessa Sila Sampsonovitsh sattui tapaamaan hänet.

Olga Stepanovnan sairaus ei kestänyt kauan, ja taudista kostuttuaan
tuli hän huomaamaan, että elämä ei sentään yksinomaan keskittynyt
hänen rakkauteensa, että ulkopuolella tämän rakkauden rajojen levisi
äärettömiä avaruuksia, täynnä valoa ja lämpöä, että tuossa, aivan
hänen vuoteensa vieressä puuhaili pieniä hyljättyjä olentoja, jotka
olivat kukkanuppujen tavoin auenneet, odottaen saavansa nauttia hänen
rakkaudestaan, hellyydestään, hyväilyistään, kuni virvottavasta
kasteesta ikään.

Olga Stepanovna virkosi jälleen.

Palkinnon saanut kasvatuskouluneiti kuoli hänessä ainaiseksi ja sen
sijaan nousi todellinen nainen, josta uhkui ehtymättä voimia hyviin
tekoihin. Nyt oli hänen elämänsä saanut sisällön ja hän oli täysin
tyytyväinen oloonsa. -- Mutta juuri silloin piti sattuman, että
menneisyys yhtäkkiä ja odottamatta taas veti hänet puoleensa...




XXIV.


Useimmissa tapauksissa on katala ihminen ainoastaan jossakussa
suhteessa katala; tarkastettakoon häntä toiselta puolelta, niin varmaan
hänessäkin huomaa Jumalan kuvan. Mineraalit kiteytyvät kokonaisina ja
samanmuotoisina, mutta ihmisten laita on toinen. Usein kyllä on ihminen
yhtä valmis tekemään urosteon kuin minkä konnuuden tahansa. Hän on
aallokon kuljetettavana. Hyvään päin sattuu kyllä poikkeuksia, mutta
pahanne päin en ole niitä huomannut. Tavallisesti on se niin, että
minne hän alussa sattuu kulkeutumaan, ennen kuin hänen luonteensa vielä
on vakaantunut, siihen jää hän kuin naulattuna olemaan. Mutta täysin
kehittyneissäkin luonteissa saattaa toisinaan havaita hämmästyttäviä
vastakohtia tässä suhteessa. Sama osottautui nyt olevan laita Rikard
Leijonanmielen.

Joitakuita vuosia oli kulunut. Luultavasti oli hän tällä välin
yhtynyt useampiinkin naisiin, ollut rakastunut ja saavuttanut
vastarakkautta. Mutta mitä enemmän mielivaikutteita hänellä karttui ja
mitä useampia "kullan kuvia" painui hänen mieleensä, sitä selvempinä,
tarkkapiirteisempinä ja viehättävämpinä tulivat kaiken tuon takaa
näkyviin Olga Stepanovnan lempeän rakastettavat, vaikkei läheskään
kauniit kasvot. Ja mitä pitemmälle aika kului, sitä kirkkaampana
helotti tuo kuva, kunnes se viimein loistollaan himmensi kaikki muut.
Hänestä näytti kuin jos Olga Stepanovna ainoastaan olisi tahtonut
hänelle todellista onnea lahjoittaa. Olgan persoona saattoi niin
vähitellen varjoon koko maailman sekä hänen edessään että takanaan.
Varsinkin kävi asema tällaiseksi eräänä iltana, kun hän vastoin
tavallisuutta oli jäänyt kotiin aivan yksin. Oli sateinen ilma ja
Leo Aleksandrovitsh tunsi itsensä liian laiskaksi lähteäksensä
minnekään. Hän puki sen vuoksi väljän takin yllensä, viritti tulen
rautauuniin, asettui mukavasti istumaan nojatuoliin ystävällisesti
leiskuvan takkavalkean eteen ja istua nuukkui siinä myöhään yöhön.
Jollakin ikäkaudella tulevat tämmöiset situatsioonit ikäänkuin tarpeen
vaatimiksi. Menneisyyden muistot tulevat yhä rakkaammiksi ja niiden
kanssa viipyy niin mielellään muutaman hetkisen kahdenkesken. Sillä
aivan yksinhän ihminen ei ole koskaan. Lukemattomista haudoista
tuolla takanasi nousee henkilöitä, jotka ovat sydämellesi kalliita,
ja niin vietät tuntikausia seurapiirissä, jossa tunnet olevasi
paljoa tutumpi kuin niitten uusien ystävien ja tuttavien parissa,
jotka todellisuudessa ympäröivät sinua. Suloisia ääniä tarjoutuu
kuultavaksesi, ääniä, jotka kerran joskus ovat saaneet sydämesi
sykkimään sekä ilosta että levottomuudesta. Ja sinä annat mielelläsi
aallon kuljettaa itseäsi kauas, kauas menneisyyteen, jolloin kaikki
oli niin toisennäköistä, jolloin aurinko näytti kirkkaammin paistavan,
jolloin esineitten värit tuntuivat mehevämmiltä ja lämpöisemmiltä ja
kukkien lemu ihanammalta, ja jolloin olit hengittävinäsi niin huokeasti
ja vapaasti, jolloin ihmisten sydämetkin huokuivat kohtahasi enemmän
luottavaisuutta ja ystävyyttä. -- Leo Aleksandrovitsh, niin, hänkin
jäi nyt istumaan siten, kahdenkesken noitten sanattomain todistajain
kera, ja tietysti astui silloin elävänä kohta hänen eteensä Olga
Stepanovnan armahainen kuva. Vaikka erilläänkin ja matkan päässä ollen,
tunsi hairahtunut paladiini mielestänsä taaskin tuon viattoman tytön
perin hellät hyväilyt, kuuli hänen kuohuvien tunteittensa värähyttämän
äänen, joka nyt tunki hänen sydämeensä semmoisella voimalla, että hänet
yht'äkkiä valtasi joku käsittämätön tuska. Ja Olga Stepanovnan katsekin
osui jälleen häneen, ei tuo neuvoton ja hämmästynyt katse, jolla hän
oli tähystänyt häntä viimeksi, tultuansa käsittämään heidän turhaan
rauenneen rakkautensa koko katkeruuden ja pettäväisyyden, -- ei, vaan
luottavainen ja altis katse, jossa koko hänen teeskentelemätön, puhdas
sielunsa kuvastui.

Leo Aleksandrovitsh nousi sijaltaan ja otti esiin hänen kirjeensä.

Nämä kirjeet olivat hänellä vielä tallella, vaikka hän kaualla ei ollut
silmäillyt niitä. Ja Jumala sen tietää miten iloiseksi hän nyt tuli,
ettei ollut hävittänyt niitä yhdessä muitten kirjeitten keralla...

Hän ryhtyi niitä uudelleen lukemaan.

Mikä suloinen tunne huokuikaan häntä vastaan näistä hienolla käsialalla
täyteen kirjoitetuista lehdistä! Oli niinkuin kevättuulonen olisi
tuonut muassaan etäisiltä mailta hiljan puhjenneitten orvokkien hienoa
tuoksua. Ja mikä hartaus! -- hartaus, joka teki nämä kirjeet ikään
kuin eläviksi. Hän oli jokaisessa näistä kellastuneista sanoista
tuntevinaan ikään kuin hiljaista suonentykytystä. Kuinka toisellainen
Olga Stepanovna oli kuin ne naiset, joita hän sittemmin niin lukuisasti
oli elämässään kohdannut, nuo keimailevat, loistavat, mutta kylmät
naiset, jotka eivät muusta välittäneet kuin huolettomasta elosta ja
nautinnoista!... Häntäkin he olivat pitäneet sellaisena nautinnon
lähteenä, ei yhtään sen parempana... Hänen tunteistaan he viisi
välittivät! Eivät he mitään olleet hänelle antaneet, mutta kaikki he
olivat vieneet, rahat, ajan, tulevaisuuden. Mutta _tämä_ nainen, kuinka
yksinkertainen hän oli kaikessa! Sanatkin, joita hän käytti, olivat
kaikkein tavallisimpia. Niissä ei näkynyt sitä intohimojen ilotulta,
mikä noitten toisten naisten kirjeissä oli vallannut hänet; ei, hänen
sanansa olivat kaikkein tavallisimpia, mutta kuitenkin paloi niissä
sellainen hehku, että se sai hänetkin lämpenemään... Hän tunsi sulosti
hurmaavan sumun pimentävän hänen silmänsä ja hänestä oli kuin Olga
Stepanovna olisi seisonut siinä hänen vierellään -- hän kuuli hänen
hameensa hiljaisen kahinan. Hän ummisti silmänsä ja hänen mielestänsä
ei muuta tarvittu kuin että hän ne jälleen avaisi, niin näkisi hän
Olga Stepanovnan, hänen tarvitsi vain kurottaa kättään koskettaaksensa
Olga Stepanovnan vapisevaan, kylmään ja kalvakkaan käteen. Ja tämän
käden yhdestä ainoasta puristuksesta olisi hän nyt ollut kernas
uhraamaan kaikki myöhemmät voittonsa ja ihastumisensa, kaikki nuo
naiset, jotka olivat vannoneet hänelle rakkautta, kuten hänkin oli
heitä kohtaan tehnyt. -- Hän otti esille Olga Stepanovnan valokuvan ja
rupesi tarkastelemaan sitä. Kuinka tyhmä hän oli ollut silloin, kun
ei ollut ymmärtänyt pitää arvossa tuota sisäistä kauneutta, minkä hän
nyt niin hyvin tajusi, tuota sielua, joka loisti hänen kaikki anteeksi
antavasta katseestaan ja hänen surumielisestä hymyilystään! Noita
huulia hän oli suudellut. Nehän olivat kuuluneet hänelle, kuten koko
Olga Stepanovnan olentokin -- täydellisinä ja kokonaan. Leohan oli
ottanut häneltä kaikki mitä oli tahtonut ja milloin tahtonut, kysymättä
lupaa, välittämättä hänen mielihaluistaan, ja kaikki Olga Stepanovnan
pyrinnöt ja harrastukset olivat tarkoittaneet vain sitä, että hänen
Leonsa tuntisi itsensä onnelliseksi ja tyytyväiseksi... Ja kaikki oli
Leo Aleksandrovitsh, omin käsin, rikki ruhtonut, sekä hänen että tuon
hiljaisen, hennon elämän!... Heidän liittonsa, tuon vapaan, uskollisen
ja ihanan oli hän heittänyt likaan, kuin minkäkin epäjumalankuvan ja
polkenut sen siihen...

Hänestä tuntui yhtäkkiä niin hirvittävältä ja tukehduttavalta.

Hän pukeutui kiireesti ja riensi ulos sateeseen ja kylmään. Nuo
muistelmansa olivat ikäänkuin tukehuttaa hänet siellä kotona, hänen
ollessaan niiden kanssa kahdenkesken...




XXV.


Ulkona oli kauhea ilma.

Vettä ei tullut ainoastaan kaatamalla, vaan sade oikein pieksämällä
pieksi kaikkea ja kaikkia, jotka kova onni oli pakottanut olemaan
ulkona. Jalkakäytävillä vesi juoksi virtoina ja torilla siinti
vesilätäkköjä, jotka muistuttivat lampia. Oli mahdotonta erottaa
mistä päin tuuli puhalsi -- se puski piammiten kaikilta tahoilta ja
pyyhkäsi äkäisesti vinkuen ja valittaen etemmäs, palatakseen heti kohta
takasin, jolloin se äkisti hyökkäsi tuivertaen kulkijamen kimppuun,
heitti viitankauluksen hänen päänsä yli ja tempasi sen jälleen alas,
valeli hänen kasvonsa kylmillä, kipenöitsevillä vesisuihkuilla, survasi
hänet katukäytävän vieressä kohisevaan ojaan ja jätti hänet vihdoin
voipuneena ja soaistuneena siihen paikkaansa. Sekasortoinen vedenryöppy
himmensi katulyhtyjen valon. Kaasuliekki lyhdyissä hulmusi sinne tänne
ikään kuin ahdistettuna joka puolelta. Kovaa kokivat sekä ihmiset että
hevoset tässä jumalattomassa ilmassa. Vuokra-ajurien tuimat kiroukset
hukkuivat tuulen pauhinaan. Avuttomina ravistelivat rasittuneet vetäjät
väsyneitä ja märkiä päitään raskaasti ponnistaessaan eteenpäin. --
Sivuutettuaan muutamia katuja Leo Aleksandrovitsh soitti muutaman
tuttavansa luona, mutta siellä ei ollut ketään kotona. Toisaalla
taas oli ehditty käydä jo levolle. Ensimäisessä paikassa kuului oven
sisäpuolelta lasten iloista naurua ja sipsutusta, ja ehdottomasti
hänen nyt kävi kateeksi se, mitä hän tähän asti oli pitänyt vain pilan
arvoisena. Ennen oli hän kutsunut jokaista perhettä kyyhkyslakaksi
ja salaa halveksinut niitä, jotka näitä lakkoja olivat saaneet
aikaan. Mutta nyt -- kuinka mielellään hän olisi istunut tuommoisen
kyyhkyslakan keskellä, hyväillyt noita sottasia pikku pallerolta ja
kuunnellut heidän iloisia, raikkaita ääniään, joita eivät mitkään surut
vielä ole saaneet särjetyksi. Oi, kuinka herttaiselta hänestä nyt olisi
tuntunut heidän seurassaan!

Mutta tarkkaan katsoen on syy sittenkin Olga Stepanovnan, hänen on
syy kokonaan, -- aprikoitsi Leo Aleksandrovitsh syventyneenä jälleen
menneisyyteen, jonka pikkutapauksia hän nyt järjestään tutkisteli. --
Olga Stepanovna oli parempi kuin hän, miksikäs hän sitten oli lähtenyt
pois ja hyljännyt hänet, miksikä hän oli totellut Leo Aleksandrovitshin
kirjeessään lausumaa kehotusta? Että sellaisia kirjeitä kirjoitetaan
saattaa kyllä tapahtua, mutta sittenhän jäljestä päin tulee katumus
ja kaikki palautetaan jälleen entiselleen. Ja tuo hänen kyyhkysmäinen
lempeytensä -- että matkusti heti pois eikä tullut enää näkyviinkään!
Tai oliko se ehkä itsetuntoa? Mutta itsetunto ei ole paikallaan
sellaisissa asioissa. Hänen olisi pitänyt kestää kaikki ja pakottaa
Leon malttamaan mieltänsä. Hänen olisi pitänyt seistä järkähtämättä
paikallaan eikä sallia kenenkään muun naisen päästä Leon sydämen ja
ajatusten valtijattareksi. Siihen hänellä oli tarmoa kyllin. Sitä on
kaikilla naisilla. Kärsivällisyys on heidän aseensa, jolla he voittavat
koko maailman. He odottavat ja he osaavat odottaa. Miksi hän sitten
ei odottanut? Mitä rakkautta se on, kun luovuttaa sydämensä valitun
sille, ken ensinnä vastaan sattuu! Ja itse vetäytyi hän heti syrjään.
Sellaisen kuin Pilatus sopi kenties pestä kätensä... Oliko Olga
Stepanovna sitten todellakin oikeassa? Oliko hän koskaan sanallakaan
puolustanut itseään tai etujansa? Milloinkaan hän ei ollut pannut
toimeen vähintäkään kohtausta, vaikka kyllä oli sattunut, että Leo
Aleksandrovitsh oli tullut kotia vasta aamupuolella yötä. Sellaisissa
tiloissa oli Olga Stepanovna kuten tavallisesti ollut hyväileväinen,
ilman että oli edes kysynytkään missä hän niin kauan oli viipynyt.
Illat umpeen saattoi Olga Stepanovna istua aivan yksin valittamatta
milloinkaan ikävää... Luonnollisesti olisi hänen pitänyt menetellä
toisin...

Mutta samassa Leo taas muisti, miten hän itse oli käyttäytynyt tuona
aikana, ja painossa päin harkitessaan asiaa hän ymmärsi, ettei Olga
Stepanovnalla ollut oikeutta siihen, ellei hän tahtonut ainaiseksi
menettää arvoaan. Eihän saata väkisten tunkeutua kenenkään suosioon.
-- Ja tietämättänsä pasikoitteli hän yhä edelleen kuraisia katuja eikä
huomannut, että oli jo tullut, kuka tiesikään minne. Hän palasi kotiin
myöhään yöllä, pää raskaana, tunteet revittyinä. Kaualla hän ei saanut
unta silmiinsä. Peite tuntui niin raskaalta, tyyny liiaksi pehmeältä ja
lämpöiseltä, jonka johdosta veri yhä kiivaammin nousi päähän; matrassi
tuntui kovalta ja sänky oli liiaksi lyhyt... Ja hetki toisensa jälkeen
kului hänen yhä uudestaan hellittämättä ja väsymättä tutkistellessaan
mennyttä elämäänsä. Kuinka nuo Olga Stepanovnan hyväilyt nyt olisivat
rauhoittaneet häntä! Kuinka taitavasti Olga oli osannut aivan vähässä
ajassa ja huomaamatta viihdyttää hänen mielensä tasapainoon! Hän oli
silloin painautunut aivan lähelle Leoa, kuiskannut hänen korvaansa
muutamia hellän suloisia sanoja ja laskenut kätensä hänen olkapäälleen
niin keveästi, kuin olisi se ollut pieni kukka... Kun Leo vihdoin oli
nukkunut, näki hän unessa jotakin käärmeitä muistuttavaa, -- jokin
musta ja karvainen olento näytti aivan kuin kerän sisästä sinkoavan
häijyjä katseita punaisista silmistään, asettuvan hänen rinnalleen ja
painavan sitä. Ponnistaen kaikki voimansa Leo koetti huutaa, mutta ei
voinut, ja samassa oli hänestä kuin Olga Stepanovnan kasvot jostakin
läheltä olisivat katselleet häntä niin sanomattoman surullisina. Hän
oli kuulevinaan Olgan hiljaisella äänellä kuiskaavan:

-- Niinkö pitkälle jo olet saattanut itsesi, poloinen raukka?

Ja unissaan Leo oli valmis itkemään omaa surkeuttaan.

Aamulla herättyään lähetti hän palvelijan osotekonttoriin ottamaan
selvää, missä Olga Stepanovna asui.

Sen jälkeen käski hän kutsua lähetin.

-- Hanki selko siitä, mitä tämä nainen toimii, millaisissa oloissa hän
elää ja millaisissa varoissa hän on. Kuulustele sieltä. Mutta kavahda,
ettei hän saa itse tästä mitään tietää. Ja Jumala varjelkoon sinua
yhtymästä häneen itseensä.

-- Käskettekö mennä ilman kukkavihkoa? kysyi sananviejä aivan
tietämättömänä.

-- Ilman kukkavihkoako? Mitä se on?

-- No nähkääs, herrathan pitävät hienona tapana lähettää sellaisissa
tiloissa kukkavihon tai konvehteja...

Leo Aleksandrovitsh sätti nyt miestä ja onnistui vaivoin saamaan hänet
lähemmin tolkulle asiasta.

Sananviejä lähti matkaan issikalla, mutta viipyi sillä tiellä kumminkin
kolme tuntia.

Sillä aikaa oleksi Leo Aleksandrovitsh kotona kuin horkkakuumeessa. Hän
kulki edestakasin huoneissa, torui palvelijaansa, mylläsi kirjojaan ja
paiskiloi niitä lattialle. Vihdoin palasi lähetti.

-- No?

-- Kaikki niinkuin pitääkin.

-- Nimittäin?

-- Ihan paikallaan. Ensiksikin asuu hän erään majuri Bobkovin luona.

-- Mitä sinä nyt valehtelet, pölvänä?

-- Oikein totta, -- naimatonna... Mutta täysin nuhteettomana, niinkuin
"bonnat" herrasperheissä. Me emme saa valheita laatia. Sekin seisoo
johtosäännöissämme...

-- Maltas, maltas, koetti nyt Leo Aleksandrovitsh rauhoittua. --
Majurilla on siis lapsia?

-- On, kolmekymmentäkaksi pientä nassua siellä pyllekehtää.

-- Kuinka, kolmekymmentäkaksi?

-- Ihan niin, se luku pitää varmasti paikkaansa. Sillä nähkääs, tuo
majuri kerää lapsia kaikkialta, missä niitä vain ei tarvita. Hänellä
on niinkuin kasvatuslaitos semmoinen. Ja neiti Krohotova -- Olga
Stepanovna -- hoitaa noita lapsia. Kyllä minä otin tarkan selon
kaikesta, niinkuin käskittekin. Hänen käytöksensä on kiitettävä,
kartanonmies ei sanonut tietävänsä mitään pahaa hänestä, ja hyvissä
kirjoissa hän on poliisillakin, jolle ei ole mitään kannetta
häntä vastaan tehty. Minä olen aikoinani itse ollut kirjurina
poliisikonttorissa ja tunnen siis nämä asiat: Raitis hän on aina ja
tehtävistään vaarin pitävä. Epäiltäviä miesvieraita ei hänen luonaan
milloinkaan, käy, ja itseään hän pitää tarkasti kurissa.

-- Hän palvelee siis palkan edestä? Paljonko hänelle maksetaan?

-- Palkka ei tule kysymykseen! Tuo majuri on tavallaan eriskummainen
ihminen, hän elättää lapset armopaloilla!

Tällä kertaa ei Leo Aleksandrovitsh ymmärtänyt suoraan sanoen mitään.
Hänen täytyi itsensä koettaa saada selvä asiasta. Siksi sotkuiselta
tuntui koko lähetin kertomus.




XXVI.


Tosin oli Leo Aleksandrovitsh niin päättänyt, mutta ei kumminkaan heti
suoriunut matkaan.

Se mitä hän eninten pelkäsi oli, että hänen täytyisi kohdata tuon
nuoren naisen lempeän, kaikki anteeksi antavan katseen. Jos hän vain
olisi tietänyt, että Olga Stepanovnalla oli häntä varten varalla mitä
julmimmat soimaukset, vieläpä solvauksetkin, niin olisi hänen ollut
verrattomasti helpompi ollakseen. Mutta hän tunsi Olga Stepanovnan
liiaksi hyvin. Jo ennakolta kuvaili hän mielessään, miten hänen rakas
Oljansa ensin leimahtaisi punaiseksi, sitten heti taas kalpenisi ja
viljavia kyyneliä vuodattaen ojentaisi hänelle kätensä. Ja ulkomuotonsa
näyttäisi niin riutuneelta ja hämmästyneeltä ja katse niin tavattoman
aralta, jopa surkealtakin. Sopiminen hänen kanssansa ei tulisi olemaan
mitenkään vaikeata. Tiettävästi ei Olga Stepanovna myisi itseään,
mutta mahtoi hän sentään jo olla kyllästynyt siihen elämään, jota hän
vietti. Kai oli hänen jo pistänyt vihaksi tuo puolinainen isäntävalta,
jota hänen suhteensa harjoitti joku Bobkov -- majuri ja tietenkin
n.k. "bourboni". [Bourboneiksi kutsutaan Venäjällä alhaista sukuperää
olevia upseereja, jotka alunpitäen ovat palvelleet sotamiehinä.] Ja
kyllähän sen tiesi miltä tuntui istua päivät päästään puolella muonalla
jossakin laitakaupungilla, jonne muun maailman meno ei paljon kuulu.
Asiain näin ollen Olga Stepanovna varmaankin, kuinka vaikeata hänen
Leo Aleksandrovitshin luona lieneekin ollut, pitäisi mennyttä elämää
paratiisin veroisena. Leon tarvitseisi vain ilmestyä hänen luokseen,
niin olisi hän heti valmis seuraamaan häntä vaikka maailman ääreen,
olletikin kun Leo Aleksandrovitsh ilmaisisi hänelle "jalot aikeensa".
Mennyttä ei tosin voinut enää palauttaa, mutta kaikkihan voitaisiin
sovittaa morsiustuolilla! Vieläpä Olga Stepanovna ilostuisikin siitä!
Naisethan ovat muka kaikki samaan kaavaan valettuja. Kun vain kuulevat
vihkimälaulun "Jesaija, riemuitse", niin sillä hyvä. Mutta pahinta
olivat kohtaamisen ensi hetket, jolloin muisto koetuista kärsimyksistä
ja heidän yhteisestä entisyydestään jälleen heräisi Olgassa. Sitä Leo
Aleksandrovitsh sekä häpesi että pelkäsi ja sen tähden viivytti hän
käyntiään päivästä päivään, vaikka tunsikin vastustamattoman voiman
vetävän häntä Olga Stepanovnan puoleen. Hän ajatteli Olgaa päivät
päästään, kuvitteli hänen olevan lähellään, nukkui ja heräsi Olga
Stepanovna mielessään eikä kaualla tahtonut luoda silmiään auki, ollen
muka tuntevinaan hänen läsnäolonsa ja hänen silmäinsä sanattoman
loisteen, hänen kätösensä kainon hellän kosketuksen, tuon hermostuneen
värinän hänen liikuttavassa äänessään, näkevinään tuon hentorakenteisen
rinnan, nuo lapsenolkapäät, jotka niin empiväisesti hakivat suojaa ja
hellyydenosotusta hänen sylistään, silloin kun nuo hellyydenilmaukset
vielä olivat lämpimät ja totiset! Kun Leo Aleksandrovitsh vihdoin teki
tuumastaan totta ja matkusti ulos "istutusmaille", värisi hän kuin
vilutaudissa.

-- Asuneeko hän todellakin tässä?

Ja sydämensä ankarasti tykyttäessä silmäili hän tyystin ulkopuolelta
tuota halvannäköistä pientä taloa, joka näytti kasvaneen puoliksi maan
sisään.

-- Enpä olisi ikinä luullut, että Pietarissa vielä on tuollaisia taloja!

Kaksinkertaisten ikkunain läpi ei iloisten lasten hälinä kuulunut ulos
kadulle, vaikka kyllä nähtiin pienten huulien likistäytyvän himmeitä,
miltei udunvärisiä ruutuja vasten, jolloin latistuneet nenännipukat
muodostivat suuria vaskirahan muotoisia ympyröitä.

-- Kai se on tuo ovi tuossa. Uh, miten resuinen ja likainen se on!
Vahavaate-päällys riippuu retkuina ja niinitäyte töröttää ulkona,
kuin pumpuli vanhassa risaisessa yönutussa... Täällä kuuluu jo ääniä.
Melu ja mylläkkä vallitsee nähtävästi sisällä. Soittokelloa ei näy
olevan. Koputtaisinko ehkä? Mutta kenties olisi parasta tulla tänne
toiste, tyynemmällä mielellä ollessani... Kai siellä löyhkääkin, ja
paha siivo vallinnee joka paikassa, arvaan mä. Hän tunsi itseään
tympeyttävän ja kääntyi inholla takasin ovelta. Kuten tavallisesti
pelkurit, oli hänkin sitä mieltä, että hän huomenna toimittaisi
asiansa verrattomasti helpommin, paremmin ja järkevämmin, vieläpä että
olisi asialle eduksikin, jos hän jättäisi käyntinsä toiseen kertaan.
Todellakin, hänellä olisi silloin aikaa miettiä kaikkia, olletikin kun
hän tällä hetkellä ei tiennyt edes mitä sanoisikaan. Nyt oli hän muka
niin kiihtynyt, ettei hän kyennyt mitään aikaan saamaan. Asia saattaisi
vain selkkautua. Hän halusi sanoa yhtä, mutta kielensä lausuisi
vastoin hänen tahtoaan toista. Kaikkihan riippui muka siitä, millaisen
vaikutuksen hän ensi hetkessä tekee Olga Stepanovnaan. Saattoihan olla,
että hänen ensi sanansa jo vaikuttaisi ratkaisevasti tuohon tahi tähän
suuntaan. -- Hän oli jo kerinnyt unhottaa sen, mitä hän eilen piti
ihan varmana, että Olga Stepanovna suuresti ihastuisi kohdatessaan
hänet. Nyt ei hän kumminkaan enää uskonut, että Olga Stepanovna heti
nousisi ja seuraisi häntä. Seistessään jo määränsä päässä, tuntui
asia hänestä vaikealta, jopa niinkin vaikealta, että käsi, jonka hän
jo oli kohottanut naputtaakseen oveen, äkkiä kävi lyijynraskaaksi ja
vaipui alas. Hän oli jo kääntynyt ja astunut jalallaan ensimäiselle
porrasaskelmalle aikeessa lähteä pois, kun ovi samassa lennähti
jyrinällä auki ja kynnykselle ilmautui pörhöpäinen poika, armottomat
saappaat jalassa, silmät kierot ja suu niin suuri, että se paremmin
olisi sopinut paljoa isompiin kasvoihin kuin hänen. Vaikka poika oli
aikonut ulos, pysähtyi hän nyt kynnyksellä kuin naulattuna ja katsoa
töllötti vieraaseen. Pitäen sormeaan suussa ja nuhisuttaen nenäänsä
keikutteli hän ruumistaan puoleen sekä toiseen. Näkyi että hänen
aivonsa olivat toimessa: mitähän tahtonee tuo vieras setä, joka ei käy
sisään eikä mene pois? Tuon viikarin takana näkyi nyt toinen poika,
joka tiettävästi oli vähän vanhempi, sillä muitta mutkitta kysyi hän:

-- Tuletko sinä meille? Onko sulla namusia?

Ei ehtinyt Leo Aleksandrovitsh vastata vielä kysymykseen, kun Olga
Stepanovnan hieno, siromuotoinen ja solakka vartalo tuli sisältä
näkyviin. Vyötärysten kohdalta näkyi se notkuvan vielä kuten ennenkin
-- "muurahaisen miehusta", joksi Leo Aleksandrovitsh leikillään oli
nimittänyt sitä.

Hän olisi nyt halunnut rientää portaita alas, paeta Olga Stepanovnan
luota, kadulle ja niin etemmäksi, kunnes tämä talo ja nämä istutusmaat
olisivat kadonneet hänen näkyvistään. Mutta se oli jo myöhäistä.

Olga, joka aina oli ollut likinäköinen, tähysteli häntä hetken aikaa
ja tunsi sitten jälleen hänet. Aivan varmaan hän tunsi, sillä hän
meni yhtäkkiä kalpeaksi ja pysähtyi. Vasta jälkeen päin muisti Leo
Aleksandrovitsh hänen horjuneen niin, että hänen oli täytynyt nojata
kädellään ovenpieleen; toisen kätensä oli hän ojentanut Leoa vastaan
ikään kuin puolustaakseen itseään.

-- Tekö se olette... tekö?

Leo seisoi ääneti. Kaikki oli haihtunut hänen päästään, hän ei tiennyt
mitä sanoa Olgalle. Minne olivat nyt kaikki kauniit sanat ja ajatukset
joutuneet? Ne olivat hajonneet kuin varpusparvi, joka äkkiä on
karkoitettu vaarainpensaasta.

-- Te... täällä!

Kohta tointui hän hämmästyksestään ja hänen kasvoihinsa tuli tyyni
ilme. Niissä ei näkynyt mitään vihaa, ainoastaan jonkinlaista
välinpitämättömyyttä. Leo oli odottanut näkevänsä hänet hämmentyneenä
ja pelokkaana, mutta siitä ei näkynyt merkkiäkään. Hänen kulmakarvansa
olivat tiukasti rypistettyinä ja niiden välistä nousi otsalle päin
hieno poimu, jota siinä ennen ei ollut. Ainoastaan povi, joka
valtavasti kohoili, ilmaisi hänen sieluntilaansa.

-- Miksi, miksi te olette täällä?

Ja hänen äänensä kuului nyt välinpitämättömältä, se ei tunkenut
sydämeen kuten ennen aikaan.

-- Te... te olette paljo muuttunut, Olga Stepanovna.

-- Minäkö? vastasi tämä kummeksien. -- Toivoakseni ette ole tullut
tänne kertoaksenne minulle sitä uutista.

-- Tarkoitan, että olette muuttunut eduksenne. Hän oivalsi itse miten
tyhmästi se oli sanottu, vieläpä siihen määrään tyhmästi, että hän
punastui harmissaan siitä.

Olga Stepanovna naurahti, ja tuo hymyily oli sama kuin ennen, aivan
sama. Kuopatkin poskissa olivat samat. Leo Aleksandrovitshiä oli aina
miellyttänyt tuo hymyily.

Olga Stepanovna huomasi hänen hämillisyytensä ja hänen tuli yhtäkkiä
sääli Leoa. Hän ei ollut tottunut näkemään Leoa sellaisena. Myöskin
oli nyt kuin jos jotakin lämmittävää olisi liikkunut Olgan sydämessä,
"aivan niinkuin kipuna olisi leimahtanut tuhkassa", niinkuin hän itse
sittemmin kertoi.

-- Ettekä tekään, Leo Aleksandrovitsh, näytä aivan samalta kuin olitte
silloin.

Tunne, joka äsken oli herännyt hänen sydämessään, vaikutti häneen yhä
valtavammin, ja hän ojensi Leolle kätensä.

Tämä tarttui siihen ja pidätti sen.

Käsi lepäsi rauhallisesti Leon kädessä, -- se ei vavissut kuin ennen.

-- Niin, minäkin... minäkin... lausui Leo äkisti ja hätäillen, juuri
kuin hänellä nyt ei olisi ollut enää aikaa sanoa sitä. -- Niin, niin,
minäkin... Minäkin olen paljon... jopa ihan kokonaan... Minä voin
vakuuttaa teille... Minä en ole enää sama, en Jumaliste sama.

"Mikä minun käski mainita Jumalaa? ajatteli hän tyytymättömänä
itseensä. -- Herranen aika! mitä hän on ajatteleva minusta?" Ja kovalla
tahdon ponnistuksella sai hän nyt hillityksi mielensä.

Tuon kaiken käsitti Olga Stepanovna täydellisesti ja hänen huulillaan
vilahti hymyily. Leo Aleksandrovitsh huomasi sen ja ymmärsi, ettei
tuossa kirkkaassa sielussa enää asunut mitään nurjamielisyyttä häntä
kohtaan, että Olga Stepanovna oli antanut hänelle anteeksi, että hän
oli leppynyt menneisyyteensä, siis myös häneenkin.

-- Olen tullut tänne saadakseni keskustella kanssanne puoli tuntia. On
paljo, jota minun välttämättömästi tulee saada teille sanotuksi... Vain
puoli tuntia minä pyydän. Sehän ei merkitse teille mitään.

Olga Stepanovna erotti kärsiväisen väreen hänen äänessään, ja hänen
tuli yhä kovemmin sääli Leoa.

"Niin ylpeä kuin hän oli ennen!" ajatteli hän.

-- Minä olen todellakin miettinyt... niin paljo, paljo... koko näinä
aikoina.

-- Mutta hyvänen aika, puhkesi Olga Stepanovna sanomaan, nyt jo täysin
tointuneena, -- mehän seisomme rappusilla tässä puhellen... Käykää
sisään... Lapset, lapset, älkää tulko jalkoihin, ei tämä nyt ole teihin
kuuluvaa.

Mikä joukko telmiskeleviä pienokaisia nyt ympäröi heidät! Leo
Aleksandrovitsh silmäili noita lapsia, ja hänestä ne olivat kaikki
toinen toisensa näköiset, niin ettei mitään eroa saattanut huomata
heissä -- aivan kuin samalla lestillä tehdyt kengät.

-- Onko teillä oma erityinen huone?

-- Lapset, oletteko hiljaa? Ette saa pauhata niin kauan kuin vieras
setä on täällä.

Hän astui sivuovesta erääseen huoneeseen ja osotti Leo
Aleksandrovitshille kapeita puuportaita, jotka veivät ylempään
kerrokseen.

-- Minä asun tuolla...

Leo Aleksandrovitsh joutui jälleen mielenkuohuun. Hän tunsi ikään kuin
painoa jaloissaan. Oli kuin hänen kengänpohjansa olisivat tarttuneet
kiinni porraslautoihin, niin vaikeata oli hänen kiivetä ylös. "Niin,
Olja ei ole enää sama kuin ennen, ei ensinkään sama, ajatteli hän. --
Hän on muuttunut ihan tuntemattomaksi. Semmoisena kuin hän nyt on, ei
ole niinkään helppoa suoriutua hänen kanssaan. Kuka tietää, ehkei se
ensinkään onnistu! Turhaa oli että minä ollenkaan tulin tänne... Mutta
mikä minut perii ilman häntä?..."

Ja äkkiä tunsi hän itsessään, ettei hän voisi elää ilman Olga
Stepanovnaa, että tuo hintelä nainen, joka jo seisoi portaitten
ylipäässä ja ihmetellen katseli hänen horjuvaisuuttaan, oli ikään
kuin yht'äkkiä kasvanut kiinni hänen sydämeensä. Nyt ei häntä voitu
verinkään temmata siitä irti.

-- Miksi ette tule, Leo Aleksandrovitsh?

Ja hymykin näkyi karkeloivan Olgan suupielissä. Leoa hävetti.

"Juuri niinkuin kadetti, joka viedään piestäväksi", sävähti ajatus
hänen päässään.

Kamari oli pikkanen ja matala, niin että hänen päänsä tapasi lakeen.

-- Anteeksi, etten tullut varoittaneeksi teitä. Minulle se on tarpeeksi
korkea, minä kun en ole pitkä... Minä olen pieni!

Oi, kuinka mielellään Leo nyt olisi nostanut tuon pienoisen, hymyilevän
naisen käsivarsilleen ja puristanut häntä rintaansa vasten!...
Millaisella ilolla hän olisi kantanut hänet pois täältä, omaan
kotiinsa!...

-- Sonja!...

Laiha ja kalpea pikku tyttö, joka istui ikkunassa ompelemassa, nousi
ylös ja pani työnsä pöydälle, painoi sen kokoon pienellä, hennolla
kädellään ja kääntyi, silmäkulmat ankarasti rypistettyinä ja huulet
tiiviisti suljettuina Olga Stepanovnaan päin.

-- Sonja hyvä, mene Lupotshkan luo kyökkiin ja auta häntä.

Lapsi silmähti vieraaseen "setään" ja lähti, kulmat vielä enemmän
kupristettuina ja kasvoilla sama toimekas ilme, ulos huoneesta.

Leo Aleksandrovitsh sulki oven hänen jälkeensä.

-- Istukaa, minulla ei ole kuin yksi tuoli... Leo istahti ikkunan luo.

Olga seisoi vieraansa edessä ja katseli häntä jonkinlaisella
uteliaisuudella, ikään kuin saadakseen selville missä määrin hän oli
entisestään muuttunut. Leo Aleksandrovitsh käänsi päänsä ikkunaan päin.
Sen alapuolella lähti katosta ulkonema, huone sijaitsi siis jossakin
ylisillä. Katolla tepasteli sulkasatoinen varis, tokkien, kovalla
mustalla nokallaan lahonnutta puuta. Harmaja kissa näkyi kömpivän
eteenpäin ulointa katonrajaa myöten. Varis säikähti ja oli vähällä
lähteä lentoon -- räpsäyttipä se kerran siipiäänkin; mutta kissa ei
ollut sitä huomaavinaankaan, vaan katosi savupiipun taa.

Leo Aleksandrovitsh huomasi sopimattomaksi kauemmin vaieta. Olga
puolestaan odotti, että hän jotakin kysyisi. Mutta kaikki pyöri niin
kumman sekaisin Leon päässä. Hän antoi katseensa harhata ympäri
huonetta. Kaikki oli siinä niin puutteenalaista ja köyhää. Laiha vuode,
ohkanen tyyny, vanha kulunut boijipeite... Hänen palvelijallaan oli
paremmat olot... Nurkassa kehyksetön pyhimyksen kuva. Lampussa sen
edessä lekkui punaisen lasin sisässä raukea liekki, vuoroin aleten
vuoroin nousten, niinkuin olisi sekin varonut tämän häviölle joutuneen
miehen puolesta. Alaston lattia oli la'aistu ja puhdas.

-- Itsekö te pesette sen? kysyi Leo Aleksandrovitsh enemmittä
valmistuksitta.

-- En, kuinka niin?

-- Muuten vaan.

Ja seinätkin olivat alastomat. Revityt tapetit oli paikattu
sanomalehtipaperilla. Ei ainoatakaan kirjaa näkynyt, ei kukkaa, ei
mitään mikä olisi voinut tätä koppia hiukan somistaa. Yksin luostarikin
oli sisältäpäin hauskemman ja miellyttävämmän näköinen, kuin tämän
yksinäisen naisen asunto.

-- Ja tässäkö te asutte?

Olga ei vastannut mitään, kysymyshän olikin niin tavattoman typerä.

-- Teidän tulee suoda minulle anteeksi, Leo Aleksandrovitsh, minä en
koskaan jätä lapsia kauemmaksi aikaa yksin. Jos mielitte kertoa minulle
jotakin, niin tulee teidän kiirehtää.

-- Kylläpä teistä on tullut tyyni!

-- Tyynikö? -- Hän naurahti tuskin huomattavasti. Silmät vain
hymyilivät.

-- Niin, ja päättävä!

-- Johan on aikakin, -- kaikki entinen on jo aikaa sitten haihtunut
sielusta.

Hän ei sittenkään voinut pidättäytyä viittauksista! Eikä siinä
kyllin, Leo Aleksandrovitsh oli tuossa viittauksessa kuulevinaan
kaikua eletyistä tuskista. Nuo muutamat sanat sattuivat häneen kuin
piiskan sivallus, mutta hän ei tuntenut sen koskevan, vaan vieläpä
iloitsikin siitä, sillä ensiksikin nuo sanat johtivat hänet hyvälle
tielle, ja toiseksi -- miksikä tuo värähdys Olga Stepanovnan äänessä
hänen lausuessaan ne? Ei, niinmuodoin ei vielä kaikki ollut haihtunut
hänen sielustaan, ei vielä kaikki. Siis saattoi Leo vielä toivoa. Ihan
varmaan...

Ja hän kavahti ylös, valmiina syöksemään Olga Stepanovnan luo.




XXVII.


Kaikki entinen oli jo haihtunut sielusta! Ei, vielä kyti kipuna
tuhkassa, muuten ei Olga olisi katsonut häneen tuolla tavalla hänen
kääntyessään ikkunaan päin. Tuota entistä hellyyttä se ei arvatenkaan
ollut, vaan jotakin muuta, mikä sentään tuntui tavallista osanottoa
lämpimämmältä. -- Tiettävästi oli hänkin saanut kärsiä, ajatteli Olga
Stepanovna, -- näkyihän hänellä valkeita hiuskarvoja ohimoissa... Rypyt
uurtivat otsaa. Kovakouraisesti oli häntäkin elämä pidellyt. Eikähän
kasvojen ilmekään hänellä ollut sama. Entisestä itseluottamuksesta
ei näkynyt enää merkkiäkään. Jopa saattoi Olga Stepanovna huomata
hänessä jonkinlaista nöyryyttäkin. Ja yht'äkkiä tuli Olga Stepanovnan
häntä niin sanomattomasti surku, että hän ikään kuin vieraan, hänen
ulkopuolellaan vaikuttavan voiman pakosta läheni Leo Aleksandrovitshiä.
Hän astui Leon luo eikä saattanut olla panematta kättään hänen
olkapäälleen. Leo säpsähti. Kuinka hyvin hän muisti tuon Olgan
liikkeen! Niin oli hän aina tehnyt, milloin oli nähnyt Leon olevan alla
päin, pahoilla mielin. Tuo lämmittävä tunne valtasi Leon ihan kokonaan,
eikä hän eikä liioin Olgakaan sittemmin kyennyt tekemään itselleen
selväksi, kuinka ja miten Leo oli tullut heittäyneeksi hänen jalkainsa
juureen; hänen koko ruumiinsa vapisi ankaroista nyyhkytyksistä,
jotka odottamatta olivat kohonneet hänen kurkkuunsa. Olga taasen
seisoi, silmät hämärtyvinä menneitten päivien kalliista vaikutteista,
liikkumatta paikallaan, kuiskaten hiljaisin äänin hänelle jotakin,
mistä Leo otti korvaansa muutamia ystävällisiä sanoja, joista hän jo
aikaa sitten oli vieraantunut... Mutta yhtä äkillisesti kuin kohtaus
oli alkanut, yhtä pikaisen lopunkin se sai. Ensin malttoi mielensä Olga
Stepanovna. Hänen oli ikään kuin häpeä jotakin. Vaivalla kiskoutui hän
irti, lähti huoneesta ja viipyi hetkisen oven ulkopuolella, silmäillen
leikkiviä lapsia alhaalla, jolloin hän varoitellen heille huusikin:

-- Hiljaa, hiljaa, lapset! Mitä kauheaa elämää te siellä pidätte? Eikö
teitä käy hetkeksikään jättäminen yksin?

Ja saatuaan vihdoinkin hillityksi mielensä, palasi hän levollisena
takasin.

Leo Aleksandrovitsh seisoi ja katseli tylsästi ulos ikkunasta, nojaten
polttavaa otsaansa ruutua vasten.

-- Leo Aleksandrovitsh, tämä ei saa enää uudistua! Kuuletteko?

-- Kohta, minä hetipaikalla...

Hänen olkapäänsä värähtelivät vieläkin. Hänen oli paljon vaikeampi
hillitä mieltään kuin Olgan.

-- Hetipaikalla, minä vain silmänräpäyksen vielä...

Kun hän sitten kääntyi Olga Stepanovnaan päin, olivat hänen kasvonsa
täynnä joitakin punaisia pilkkuja. Hänen turvonneet silmäluomensa
olivat silloin jostakin syystä erittäin painuneet Olga Stepanovnan
mieleen. Kun tämä jäljestä päin kertoi mitä oli tapahtunut, puhui hän
aina tuosta seikasta tavalla semmoisella, että kaikki huomasivat miten
se hänen sydäntänsä kirvelsi. Muuten tunnusti hän itsekin, että hänen
rintaansa vihloi joka kerran, kun hän Leoa muisteli noin surkeana ja
masennettuna.

-- No, Leo Aleksandrovitsh, sanokaa nyt mikä se oli, joka saattoi
teidät tänne. Minä en uskonut, että me enää kohtaisimme toisiamme
elämässä. Tiet ovat monet... Me erkanimme eri suuntiin. Tuskin olisimme
enää voineet nähdä toisiamme.

-- Minä... minä olen nyt vasta... eikä edes nytkään, vaan jo muutamia
kuukausia takaperin... tullut huomaamaan että te... että minä...
Odottakaa hiukan, näin se ei mene... vielä hetkinen...

Olga Stepanovna kaatoi hänelle lasin vettä, ja Leon vastaanottaessa
lasin vapisi hänen kätensä niin, että vesi läiskyi yli reunojen.
Vaivalla joi hän siitä muutamia siemauksia.

-- Minä olen huomannut mikä te minulle olette. Teissä asuu koko
elämäni, koko onneni. Ilman teitä on kaikki pimeää, minä en voi elää
ilman teitä. Minä kadotan järkeni. Joko tulen hulluksi, tai lopetan
päiväni. Minä en voi kestää kauemmin tätä. Minä olen saanut kärsiä
paljo enkä jaksa... ei, minä en jaksa enempää!... Miksikä jätitte minut
silloin?

Mitenkä uskalsi hän muistuttaa tätä!... Oli kuin jokin olisi nostanut
Olga Stepanovnan ja tyrehtynyt hänelle kurkkuun, niin että hän oli
vähällä tukehtua, tahtoessaan vastata Leolle. Eikä hän mitään saanut
sanotuksi -- käheä äännähdys vain pääsi häneltä, mutta sitäkään ei Leo
kuullut.

-- Miksikä tottelitte minua silloin ja matkustitte pois? Kuinka
saatoitte niin tehdä? Minä olin mielipuoli, heittiö, kummin vain
tahdotte, mutta teidän olisi kumminkin pitänyt... niin, olisi _pitänyt_
jäädä paikallenne! Ja me olisimme nyt olleet onnelliset. Oih niin, minä
olin joko heittiö tahi narri... En tiedä itsekään.

-- Tahi samalla kumpikin! lisäsi Olga kovasti. -- Älkää koettako
puolustaa itseänne, Leo Aleksandrovitsh, minulla on teidän kirjeenne
tallella.

-- Minä en tahdokaan puolustautua. Tälläkö tavalla koetetaan itseään
puolustaa? Minä en edes ajattelekaan sitä. Olisin valmis antamaan
henkeni. Käskekää minun kuolla -- ja minä kuolen! Ymmärsinkö minä
silloin mitään? Olkoonpa että minä olin heittiö, kunnoton ihminen,
teidän ei kuitenkaan olisi pitänyt lähteä luotani. Te olette
ymmärtäväisempi, rehellisempi, parempi kuin minä... Niin... Teidän
olisi pitänyt ymmärtää, että kaikki tuo on ohimenevää... Mitä tämä
elämäni nyt kumminkaan on ilman teitä... kun minä rakastan... käsitähän
toki minua... rakastan yksin sinua ja olen tullut tietämään, että tämä
tunne on ainoa harras ja voimallinen, minkä milloinkaan olen kokenut...
Uskotko kun sanon, etten ole tiennyt unesta enkä rauhasta. Koko
päivän on ajatukseni teidän luonanne... sinun luonasi... ja koko yön
samaten... Jos ummistan silmäni, olet _sinä_ minun edessäni, jos luon
ne auki, olet taaskin siinä. Jokainen ajatukseni... Rakas, kallis!...

Oli kuin jokin olisi työntänyt häntä Olgan luo; tämä ei tiennyt
aavistaakaan, ennen kuin Leo väkevillä käsivarsillaan puristi hänet
rintaansa vasten. Töin tuskin onnistui Olgan riistää itsensä irti.

-- Rakas, rakas!...

-- Sitä älkää tehkö, tahi menen minä pois!... Ulkonaisesti oli Olga
Stepanovna täydellisesti tyyntynyt, mutta sydän poukutti edelleen hänen
rinnassaan, niinkuin säikähtynyt lintu räpisteleiksen häkissään.

-- Leo Aleksandrovitsh, minä pyydän, älkööt tämmöiset purkaukset enää
uudistuko! Kuuletteko?

-- Niin, niin, minä kuulen... mutta suokaa anteeksi, minä en voi...

-- Menneisyys on takanamme, sinne emme koskaan enää tule.

-- Päinvastoin, päinvastoin... Unhottakaa kaikki, unhottakaa
ikipäiviksi... Naiset osaavat antaa anteeksi ja unhottaa -- unhottakaa
tekin. Älkää ajatelko menneisyyttä. Saatammehan me vieläkin ehkä
tulla onnellisiksi. Koko elämä on edessämme. Määrätkää minulle minkä
koetuksen tahdotte, minä olen valmis kaikkeen. Lähtekäämme vain pois
täältä... lähtekäämme yhdessä... Rientäkäämme pois tästä likaisesta,
kurjasta pesästä. Kuinka kummalla te, _te_ ette käsitä tätä tilanne
kauhistavaisuutta. Tulkaa, Olja, lähtekäämme täältä. Luonnollisesti ei
niinkuin ennen, ei, vaan vaimona, ymmärrättehän -- vaimona ja sillä
ehdolla, ettemme koskaan, koskaan enää...

Hänen äänensä tyrehtyi uudelleen. Olga Stepanovna taas ei ainoastaan
näyttänyt toisellaiselta kuin ennen, vaan nyt hän sitä todellisuudessa
olikin. Aivan kalpeana istahti hän hiljaa tuolille. Leo odotti häneltä
vastausta. Nähtävästi ei Olga Stepanovna tahtonut ilmaista niitä
ajatuksia, jotka tällä hetkellä täyttivät hänen mielensä, mutta ne
kasvoivat lopulta liian voimakkaiksi. Hän alkoi yhtäkkiä puhua nopeasti
ja hämmentyneesti ja viehättyi yhä enemmän siitä mielenliikutuksesta,
joka oli vallannut hänet. Alussa puhui hän hiljaa, mutta sitten yhä
kovemmin, voimakkaammin ja jyrkemmin. Veri tulvahti hänen kasvoihinsa,
silmissä leimahti outo liekki, puoliksi vihaa uhkuen. Sääli, jota hän
äsken oli tuntenut, oli nyt haihtunut. Tänä silmänräpäyksenä vihasi
hän Leoa. Tämän surkea, masentunut ulkomuoto häntä vain kiukustutti ja
enensi hänen nurjamielisyyttään Leoa kohtaan. --




XXVIII.


-- Te kysyitte, minkä tähden minä jätin teidät?... Onko mokomaa
kuultu!... Sepä kysymys, jota en totta tosiaan ollut odottanut. Ja te
rohkenitte kysyä semmoista!... Ei, Herra tietäköön mitä tämä on oikein!
Kuinka siveellisesti soaistu te olette!... Johdattakaapa mieleenne,
-- te otitte minut aikana, jolloin minä jumaloitsin teitä. Te olitte
minulle sama kuin Jumala. Te yksin olitte koko minun maailmani.
Minä en ole unhottanut enkä voi unhottaa sitä, miten mielelläni
tahtoisinkin. Teidän toivomuksenne, teidän tahtonne oli minun ainoa
lakini. Muistutelkaapa: halusinko minä mitään, vaadinko minä mitään?
Minä en ainoastaan uskonut teihin -- te olitte minun elämäni, minä
ajattelin teidän ajatuksillanne, tunsin teidän sydämellänne. Miksi
minä jätin teidät? Te kysyitte miksi? Ja sitä te vielä uskalsitte
kysyä, te!... Hän hengästyi ja alkoi yskiä. -- Miksi minä jätin teidät?
toisti hän pontevasti. -- Jos silloin olisitte sanonut minulle: Olja,
heittäydy tuleen, niin olisin arvelematta tehnyt sen. Mikä minä
olin silloin? En edes orjattarennekaan, vaan koiranne! Koira, sekin
käy hampain kiinni hätyyttäjäänsä, minä en tehnyt sitä... Teillä on
huono muisti, Leo Aleksandrovitsh, kerrassaan mitätön muisti... Te
muistatte että minä läksin pois. Ei, te ette muistanut sitä, te vasta
jäljestä päin johdatitte mieleenne sen, kun elämänne kävi raskaaksi
ja tukalaksi, kun yksinäisyys kauhistutti teitä... Minä en ole enää
sama kuin ennen; nyt minä ymmärrän ihmisiä ja olen tutkinut teidätkin
läpikotasin. Oletteko unhottanut mitä tapahtui hiukan ennen, kuin minä
läksin teidän luotanne, oletteko unhottanut sen? Oi, Jumala, mitä
minä silloin sain kärsiä! Minullahan ei ollut silloin muuta elämää
kuin elämä teidän kanssanne, minä olin hyljännyt kaikki, kaikki...
Te pyydätte minua antamaan teille anteeksi; sen olen jo aikaa sitten
tehnyt, ja toivoni on, että te tulisitte onnelliseksi... Mutta unhottaa
en voi koskaan. Minä sanon vilpittömimmällä sydämellä, että minä en
voi, minä en voi. Ellen olisi rakastanut teitä niin suuresti, niin
saattaisin kenties unhottaa. Mutta... mutta... älkää vaatiko sitä,
älkää pyytäkö sitä... Minä olen kuoleva, mutta muisto ei ole katoova
eikä sammuva. Toivoa pahaa teille, sitä en tee koskaan; päinvastoin.
Mutta unhottaa, unhottaa -- en ikänä! Onko se syntiä? Minä en tiedä.
Mutta mitenkä saattaisi ollakaan toisin? Olisiko mahdollista pyyhkiä
pois kaiken tuon? Te kysytte _minkä tähden_ minä silloin poistuin
luotanne? Tässäkin astuu itsekkyytenne näkyviin; te ajattelette yhä
vain itseänne. Miksi te ette silloin kysynyt, _mihin_ minä teidän
luotanne läksin? Niin juuri _mihinkä_... Teidän ei tietysti juolahtanut
mieleenne! Kuinkasta! Muuten arvelen, ettette juuri pitänyt lukuakaan
siitä... "Menköön hän minne tahansa -- kunhan vaan menee, kunhan ei
ole minun läheisyydessäni. Jumalan kiitos muka, pääsinhän rauhaan
tuosta ikävästä tyttöpahasesta." Eikä mitään muuta. Sillä välin, Leo
Aleksandrovitsh, juoksin minä jäälle syöksyäkseni avantoon... Miksi
teitä pöyristää, sanokaapa? _Silloin_ teitä ei huvittanut edes kysyä:
"kuinkahan hänen nyt lienee käynyt?" Niin, Leo Aleksandrovitsh, ei
paljoa puuttunut, etten saattanut sieluanikin turmioon -- sitäkin...
Hukuttautumaan... Ellei silloin olisi sattunut tulemaan tämä jalo,
harvinaisen ylevämielinen mies, parempi kuin te kaikki yhteensä, mies
-- korulauseita vihaava, suora ja vilpitön, -- niin ei minua aikoja
sitten olisi ollut enää maailmassa... Miksi minä jätin teidät! Sanokaas
muuta! Kaiketi paremmille paloille mennäkseni! Kuinka se muuten olisi
ymmärrettävä? Kuolemakin oli helpompi, kuin eläminen teidän kanssanne.
Paljoa helpompi. Sanokaa mitä sanotte. Nyt siis tiedätte, mihin minä
pakenin teidän luotanne, miksi jätin teidän, paratiisinne... Mutta
te, muistitteko te minua kertaakaan niinä päivinä? Heltyikö sydämenne
säälistä minua kohtaan? Kysyittekö itseltänne missä minä olin, mitä
minusta oli tullut? Näittekö unissanne minua edes kertaakaan?... Ah,
miten vastenmieliseltä, miten inhottavalta tuntuu, kun muistelen
silloista elämää! Herra Jumala, että pitääkin voida niin pettää,
niin pilkata herkkäuskoista lasta! Ja mikäs minä silloin olin muu
kuin lapsi? Mikä kunnia teille! Ja kuinka ylpeä te mahdoitte olla
semmoisesta voitosta. Tyttö suutapahkaa juoksee teidän syliinne...
Oikein hyymistyttää moinen iljettäväisyys... Ja kunhan se olisikin
ollut vaan petosta. Joskus tapaa ihmisiä, jotka pettävät säälistä --
kun sielu on tyhjä hellyydestä, niin he teeskentelevät. Eikä sitä
vielä voida sanoa, kumpi on voimallisempi: rakkaus vaiko sääli. Mutta
tepä ette lopulta viitsinyt enää teeskennelläkään. Silloin minä en
käsittänyt mitään, mutta nyt tiedän kaikki. Te osotitte minua kohtaan
ilmeistä inhoa. Miksi? Miksikä olette herättänyt kaiken tuon eloon?
Minä en enää edes ajatellut sitä... Menkää, menkää pois luotani!...

Hänen päänsä vaipui alas käsien varaan ja hän ratkesi itkuun.

Leo Aleksandrovits seisoi ääneti hänen vieressään. Nyt vasta sai hän
tietää mitä Olgalle oli tapahtunut, ja kylmät väreet pudistivat hänen
ruumistaan.

-- Minulla ei ole ollut aavistusta siitä enkä ole koskaan voinut
kuvitella mielessäni semmoista...

-- Mitä te ette ole voinut kuvitella? kysyi Olga Stepanovna
kyyneltyneet silmänsä luotuina häneen. -- Sanokaa, mitä? Oletteko te
hakenut minua? Kysyittekö te Sila Sampsonovitshilta, kun hän kävi
teiltä noutamassa papereitani, kysyittekö te silloin häneltä, missä
minä oleksin, miten minun laitani oli? Te lähetitte palvelijaa myöten
ulos paperit sekä samalla rahoja, jotka majuri -- Jumalan kiitos,
hän oli käsittänyt asian minun sijassani -- polki rikki jaloillaan
eteisessänne. Ja kuitenkin oli hän silloin ulkona kerjäämässä apua
meille. Niin, ette te ollut utelias tietämään mihin minä olin joutunut.
Olisinpa joutunut vaikka vielä pahemmalle tielle kuin avantoon, mitä se
teihin koski?... Ensi aikoina tahtoi majuri säästää minua, mutta sitten
kyselin häneltä tarkoin kaikki. Silloin teillä jo oli toinen nainen
luonanne. Kaiketi seisoi hän oven takana ja nauroi, nauroi ehkä minulle.

-- Ei, hän oli luonani vain käymässä eikä tiennyt mitään teistä...

-- Sehän oli minusta aivan yhdentekevää. Mitä se enää koski minuun
kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Ja nytkin on minusta
yhtäkaikki, aivan yhtäkaikki. Ja vaikkapa hän olisi nauranutkin, kun te
minut esititte hänelle naurettavassa muodossa... Mitä sitten? Se elämä
on minusta jo kaukana... Malttakaas... mitä minä vielä aioin sanoa...
niin, te kutsutte tätä kurjaksi pesäksi ja kaikkea, mitä täällä on,
kauhistavaksi. Mutta tietäkää te myös, että minä vasta täällä olen
tullut tuntemaan onnen, olen tottunut olemaan ylpeä itsestäni ja
pitämään elämääni tarpeellisena ja kallisarvoisena näille hyljätyille
lapsi paroille. Jos maailmassa missään tehdään suuria, niin juuri
tässä... Mutta mitä hyötyä siitä on, että puhun tällä tavalla! Ettehän
te sitä kumminkaan käsitä!... Ja semmoinenhan minä olin itsekin...
rakastin teitä; rakastin vielä kauan. Hän vaikeni tuokion ajaksi.
Sitten tahtoi hän vielä sanoa jotakin, mutta ei voinut. Näytti kuin hän
olisi kainostellut. Mutta kohta hän taas puhkesi puhumaan:

-- Ja silloinkin, vielä silloinkin, oi Jumala, kuinka suuresti rakastin
teitä! Jos te, vaikka senkin jälkeen kuin minä olin heittäytyä
avantoon, olisitte tullut ja sanonut: "tule, Olja", -- ja te tuolla
äänellänne, joka milloin te vain tahdoitte, saattoi olla niin korvia
hivelevä, olisitte antanut soinnun noille sanoille -- niin olisin
minä kuin lyöty koira, kuin teidän Djalmanne seurannut teitä, joskin
hyvin tietäen, että jo seuraavana päivänä tulisi uudestaan heittäytyä
avantoon. Oi, kuinka minä rakastin teitä! Mutta miten Djalma nyt voi?
kysyi hän sitten yhtäkkiä.

-- Sitä ei ole enää... sai vesikauhun...

-- Se rakasti teitä... sekin... Te löitte sitä usein ratsuruoskalla. Se
oli kumminkin parempi kuin lyödä sanoilla, kuten teitte minulle. Sana
koskee kipeämmin. Haava joskus paranee, mutta loukkausta ei paranna
millään. Kuinka minä rakastin teitä! Vuosia kului minun voimatta
karkoittaa teitä ajatuksistani ja sydämestäni. Kun vaiti jäin yksin,
olitte heti edessäni. Minä en pitänyt teille vihaa, en halunnut kostoa.
Rukouksissani pyysin, että te saisitte olla onnellinen, että teillä
kaikki hyvin menestyisi... Vieläpä rukoilin _hänenkin_ puolestaan, että
hän tuottaisi teille enemmän iloa, kuin mitä minä olin tuottanut...
Tarvittiin pitkä aika, ennenkuin tulin käsittämään kuka te olette. Ja
minä opin sen, mutta kuitenkin...

-- Kuitenkin? mitä tarkoitatte? kysyi Leo hätäilevästi.

-- Niinkuin en nytkin, jatkoi Olga kiihkoisesti, -- nytkin, tänä
hetkenä, eilen, toissapäivänä, tänään aamulla ennen teidän tuloanne
olisi rakastanut ja rakastaisi teitä! Ja kun nyt lähdette täältä,
enkö rakastaisi teitä vielä sittenkin, huomenna, ylihuomenna, vuoden
päästä, kautta koko elämän? Voiko semmoista tukahuttaa? Miten hyvänsä
sitä koettikin, se ei onnistu. Saattaisiko tuo enää koskaan elämässäni
uudistua?... Minä olisin nyt täysin onnellinen, jos vain voisin
karkoittaa teidät muistostani... Mitä minun pitää tehdä, huudahti
hän käsiänsä väännellen, -- mitä pitää minun tehdä, kun minä en voi,
minä... olen niin raukkamainen, vailla itsetuntoa, vailla ylpeyttä?...
Rakastaa teitä vielä senkin jälkeen mitä on tapahtunut!... Niin, minä
rakastan, rakastan sittenkin... Minä en voi muuta, sitä riittää koko
elämäni iäksi...

Hän lankesi horrosmaiseen tilaan eikä tointunut vielä sittenkään,
kun Leo tarttui hänen käsiinsä, veti hänet luoksensa ja alkoi
suudella hänen itkeentyneitä kasvojaan ja kosteita silmiään. Oli
kuin jonkinlainen sumu olisi ympäröinyt hänet. Hän oli yhtäkkiä
hervastunut ja hänen käsivartensa olivat rampeutuneet... Mutta vaikka
hän olisi voinutkin riistäytyä irti, ei hän olisi sitä tehnyt. Hän
oli nyt kokonaan antautunut Leon suudeltavaksi. Ne olivat, nuo
suutelot, synnyttäneet hänen ruumiissaan lämmön ja liekkuman virran...
Tietämättänsä rupesi hänkin suutelemaan Leoa... Ja monta autuasta
hetkeä kului siten, ennenkuin hänen tajuntansa palasi, ennenkuin hän,
kädet ojennettuina Leon rintaa vasten ja voimin, joita ei Leo ollut
aavistanutkaan, kykeni singahuttamaan hänet luotaan... Mieletön ilme
kasvoillaan astui hän sitten ovea kohden.

-- Olja, rakkaani, sydämyiseni! huusi Leo hänen jälkeensä.

-- Malta... Olga Stepanovna sai kiinni sängystä. Muuten olisi hän
kaatunut lattialle, sillä koko hänen ruumiinsa horjui. -- Malta... Mitä
nyt on tapahtunut? Olisiko se todellakin jälleen -- --? Ei...

-- Olja, rakas vaimoni... Jätä nämä kaikki... lähtekäämme pois täältä.
Miten paljon onnea odottaakaan meitä... Onko mahdollista, että saattaa
jäädä tänne koko elämän iäksi... tänne!...

-- Ei noin, Levä...

Niin paljon hellyyttä loi hän tuohon hyväilynimeen, että Leon päätä
huimasi.

Leo ei kuullut enää tahi kuuli ikään kuin sumun läpi, kun Olga,
itsestään, toisti:

-- Ei noin, Levä, niin se ei saa olla... Käsitähän toki, että minulla
on täällä tehtävä, suuri tehtävä... Hyljätyt lapsiparat... Ei noin,
meidän tulee malttaa mieltämme. Näethän sinä, etten minä tällä hetkellä
kykene mihinkään, että olen voimaton... Minä olen kuin sokea... Olen
täydellisesti sinun vallassasi. Sinä saatat tehdä minun kanssani mitä
tahdot. Odota, anna minun malttaa mieleni. Pyydän sinua, rakas, -- mene
pois... Mene paikalla. Älä viivy kauemmin...

Mutta Leo ei enää kuunnellut mitä hän sanoi... Olgan vastustuskyky
alkoi laimeta.

Ja yhtäkkiä tuntui kuin joku olisi nostanut hänet ylös ja heittänyt
pois. Ovea koputettiin.

-- Kuka se on?

Oliko se todellakin Olga Stepanovnan ääni? Niin käheältä ja
kummalliselta se kuului.

-- Minä se olen... Sonja...

Tukien päätään kädellään astui Olga Stepanovna ovea kohden.

-- Mitä sinä tahdot?

-- Lupotshka pyysi, että tulisitte antamaan voita ja potatteja...

-- Mitä? Mitä voita?

-- Voita... päivälliseksi...

-- Koht'sillään.

Ovensuussa seisoi tuoli. Olga vaipui alas sille, puristi taas molemmin
käsin päätään ja jäi siten istumaan muutamaksi hetkeksi.

-- Olja, unhota nämä kaikki... Tule, lähdetään pois täältä...

-- Odotas, näin se ei käy laatuun... Vielä silmänräpäys, ja me olisimme
tehneet... me olisimme käyttäytyneet pahasti. Ei, niin se ei saa olla,
meidän tulee hillitä mieltämme... Minä pyydän, rakas... matkusta heti
pois, jos rahtuakaan kunnioitat minua... Älä näyttäydy enää täällä.
Päätäni pyörryttää... Tule jälleen huomenna, ei, ei huomenna -- viikon
perästä... Ei, minä tulen itse tahi kirjoitan sinulle... Sehän, mitä
nyt teemme, kestää koko elämän iän. Anna minun säilyttää edes hiukan
luottamusta itseeni. Levä, mene pois... nyt heti kohta!... Sinähän
näet, että täällä on erikoinen elämä itsessään. Minua tarvitaan täällä
joka hetki...

Oli kuin Olga Stepanovna tämän kohtauksen jälkeen olisi kylmennyt.

Leo astui hänen luoksensa, otti häntä päästä ja suuteli häntä, tähän
vastasi Olga Stepanovna painamalla hänkin suutelon Leon huulille.
Vieläpä hän sekaantuneesti ja hämillään naurahtikin. Sen jälkeen
järjesti hän tukkansa, joka oli joutunut epäkuntoon.

-- Lähde matkaan, Levä! Minä kirjoitan sinulle sitten, kun... Jos se
olisi saanut tapahtua, emme perästä päin itsekään olisi voineet antaa
sitä itsellemme anteeksi.

Leo Aleksandrovitsh oli nyt täynnä toivoa. Iloisena ja hyvillään lähti
hän pois. Maaperä poltti nyt hänen jalkojansa.

-- Onkohan mahdollista, että uusi elämä, uusi onni nyt alkaa? ajatteli
hän.

Pitipä sattua, että tuo tyttö heilakka tuli ovea koputtamaan!... Olja
olisi nyt muuten ollut hänen orjattarensa, hänen kappaleensa... Hän
olisi vienyt Oljan mukanaan kotiin... Ilkeä lapsinulikka! Ja kaikki
nuo Oljan hoidokkaat ovat ilkeitä huutajia, joihin tuskastuu ihan
täydellisesti. Kuinka hän on voinut tähän saakka olla tyytyväinen
tuollaiseen elämään?

Olga Stepanovna oli sillä välin vaipunut vuoteelleen ja makasi nyt
liikkumatta, kasvot kätkettyinä tyynyyn.

Uudestaan koputti joku hänen oveaan. Vaivalla kohotti Olga päätään.

-- Käy sisään!

Suurisilmäinen Lupotshka tuli nyt itse kyökistä.

-- Mitä sinä tahdot?

Olga Stepanovna oli jo unhottanut, että häntä aikaisemmin oli käyty
hakemassa.

-- Lihaa myöskin... Olisi jo aika ruveta paistamaan.

-- Niin, tosiaankin!

Hän nousi ylös. Harmaja päivä valosti ikkunasta huoneeseen. Lapsenääniä
kuului alhaalta. Tänä hetkenä tuntuivat ne hänestä vastenmielisiltä.
Hän oli kyllästynyt niihin. Ne kajahtivat kuin vasaran iskut hänen
kipeässä päässään. Jokapäiväinen elämä alkoi taasen.

-- Minä panin puuron hellauuniin.

-- Minkä puuron, Lupotshka?

-- Hirssiryynipuuron. Tänäänhän on hirssipuuroa. -- "Hirssi, mitä
lajia se on? mietti Olga Stepanovna ikään kuin puoleksi tajutonna. --
Ja miksi he kaikki tulevat minun luokseni? Eikö edes tänäkään päivänä
voida tulla minutta toimeen?"

-- Tiistaisin on meillä aina hirssipuuroa, selitti täysin oikein
toimenpitävä Lupotshka, -- ja keskiviikkoina tattaria...

-- Niin, oikein.

"Eihän hän ole rikkonut mitään", ajatteli Olga Stepanovna katsellen
Lupotshkan aina niin hämmästyneihin silmiin.

-- Niin on kuin sanot... Kiitos, Lupotshka! Minulla kivistää vähän
päätä.

Alhaalla oli taas uusi puuha edessä.

Senjka oli alkanut tappelun Osjkan kanssa ja iskenyt kyntensä niin
lujalle tämän vanukkeiseen tukkaan, että tuskin olisi saanut heidät
eroamaan roikkaamalla sangollisen vettä heidän niskaansa.

-- Herra Jumala, mitä te teette minulle! huudahti Olga Stepanovna
itkien. Minä lähden pois luotanne, minä en kestä kauemmin tätä.

Lapset vaikenivat kerrassa, vetäytyivät kuka mihinkin nurkkaan ja
pälysivät sieltä arasti häneen, kuten hätyytetyt metsäeläimen pojat.

Ei häntä koskaan oltu tuollaisena nähty, vaikka paljon pahempiakin
tappeluja oli sattunut heidän kesken.

Hiljaisuus vallitsi yltympärillä, kuten sinä päivänä, jolloin Jeroshka
vilkuttaja kuoli.

Olga Stepanovna huomasi sen ja se koski häneen vielä kipeämmin.

-- Mikä teidät nyt teki niin hiljaisiksi? Välisti tappelette, välisti
taas istua jörötätte kuin pölkyt... Leikkikää, rakkaat lapset!...

Mutta lapset katselivat häneen vielä epäluuloisemmin.

-- Kuulkaas veikot, kuiskasi Osjka tovereilleen, -- tänään me ihan
varmaan saamme vitsaa.

-- Oho, eipäs, vastasi Senjka, joka vastikään oli ollut hänen
vihamiehenään, -- ei täällä vitsaa anneta.

-- Mutta annetaan, sen saat nähdä... Kun majuri tulee kotiin, niin hän
kyllä taittaa koivuvitsat.

-- Ei täällä ole mistä niitä taittaakaan.

-- Kyllä hän löytää... Helppoa on aina saada vitsan hankituksi.




XXIX.


Olga Stepanovna parka ei moneen päivään ollut entisensä kaltainen.
Ollen niitä syväluonteisia naisia, joiden sydämissä tunne, mikä
kerran on päässyt juurtumaan siihen, pysyy muuttumatonna kautta
koko elämän, käsitti hän vasta nyt, että hän, huolimatta kaikesta
mitä oli tapahtunut, ei koskaan ollut lakannut rakastamasta Leo
Aleksandrovitshiä ja rakasti häntä vieläkin yhtä kiihkeästi. Vuodet
olivat vain hienolti hiiputtaneet tuhkaansa liekin yli. Tämä ainoa
yhtyminen hajoitti jo tuulen viuhkan tavoin tuon tuhkan ja saattoi
hiljaisen liekin uudestaan leimahtamaan ilmituleen. Yhtäkkiä kadotti
hän kaiken mieltymyksensä noihin kadulta kerättyihin kodittomiin
lapsiin. Myöskin kiintyi hänen huomionsa nyt semmoiseen, mitä hän
ennen ei ollut huomannut: köyhyyteen, joka ympäröi häntä, tavattomaan
rumuuteen, mikä ilmeni muutamissa noissa pienissä kasvoissa, jotka
vielä eilen siinä määrin olivat miellyttäneet häntä luontevuutensa
ja lapsellisen viattomuutensa kautta. Tiettävästi ensi kertaa hän
koko tuona aikana tunsi väsyneensä heidän kysymyksiinsä; ja mitä hän
ennen oli tehnyt niin hartaalla kiintymyksellä koko tähän kovaosaiseen
pienien maailmaan, sen teki hän tosin edelleenkin, mutta hänen
sydämensä, joka nyt oli muussa kiinni, pysyi mykkänä, ikäänkuin
poissaolevana. Hän tunsi olevansa ikäänkuin hämillään siitä, hänen
täytyi pakottaa itseään, tukahuttaa tunteitaan. Monasti yllätti hän
itsensä ajattelemasta: "voi, kuinka kaikki tämä on ikävää!"

Ennen hän ei koskaan ollut hajamielinen, mutta nyt oli hän tullut
siksi. Ennen tuntui hänestä tämä lastenäänten sorina huvittavalta.
Nyt se ärrytti häntä, ja hänen päänsä tuli siitä kipeäksi. Sydämestä
ei mitä puhuakaan: se näkyi lakkaamatta vuotavan verta, juuri kuin
jokin vanha haava siinä olisi auennut ja yhä laajentunut. Ensimäisinä
kahtena päivänä ei Olga Stepanovna tahtonut edes ajatellakaan, kuinka
hänen oli meneteltävä. Ensinnä tuli hänen rauhoittua ja miettiä
kaikkia joutohetkinään, mutta juuri rauhaa hänen nyt oli mahdoton
saavuttaa. Rauhaa hänen olisi ollut odottaminen, jos hän ei niin
hyvin olisi tuntenut itseänsä, sieluansa. Häntä rupesi nyt yhtäkkiä
vaivaamaan unettomuus, ja hän koetti illoin rasittaa itseänsä niin
paljon kuin suinkin, että olisi voinut nukkua yhtä mittaa aamuun asti.
Se onnistuikin ensimäisinä kahtena vuorokautena, mutta kolmantena
yönä oli kuin joku olisi survinut häntä kylkeen. Yhtäkkiä kohosi hän
kyynäspäänsä varaan ja suuntasi katseensa ympäröivään pimeyteen.
Hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään. Ainoastaan Lupotshka kuului
hengittävän hiljaa vuoteellaan, joka oli huoneen nurkassa. Tämä
vaikutti tyynnyttävästi Olga Stepanovnaan ja hän kävi jälleen
pitkäkseen. Nyt tuli ajatus toisensa jälkeen, muisto seurasi muistoa,
epäilys epäilystä, saattaen hänet niin huumauksiin, että hänen oli
pakko ehtimiseen tarttua ohimoihinsa ja päähänsä. Ah, miksi oli Leo
hakenut hänet ilmi ja tullut tänne? Miksi pirstasi Leo jälleen tämän
hänen uudenkin olemuksensa, rikkoi tyynen rauhan hänen elämässään,
joka kumpusi niin hiljaa ja huomaamattomasti, kuten puronen keväällä
solisten noruu laakson pohjassa pajupensasten välitse? Mutta samalla
valtasi hänet aika-ajoin toinenkin, niin ihmeellisen hurmaava
onnellisuuden tunne. Yhtä äkisti kuin se hänet yllätti, yhtä äkisti se
katosikin. Ja kun hänen silmänsä tämän lumouksen kestäessä vähitellen
sulkeutuivat, hoki hän itsekseen: "kyllä hän sentään teki hyvin...
Näkyy siis, että hänkin rakastaa, ja nyt ei minun tarvitse muuta kuin
päättää, ainoastaan päättää, niin kaikki tulee jälleen hyväksi, niin
hyväksi. Entiset ovat kaikki menneet eivätkä milloinkaan palaja.
Monellaisiin luuloteltuihin vaivoihinhan sitä saattaa tässä maailmassa
joutua. Hän on itse saanut kärsiä niin paljo; hän katuu nyt, ja
katumushan sovittaa kaikki, kaikki. Ei minun sovi häntä tuomita ja
rangaista." Ja Olga Stepanovna ojensi kätensä pimeässä, ikäänkuin olisi
hän hapuroinut sieltä ketä. Mitä piti hänen tehdä? Totellako sydämen
ääntä ja seurata tuota miestä?... Olihan hän tarpeen Leollekin. Hän oli
kuulunut Leolle ennemmin kuin näille lapsille. Leolla oli oikeus hänen
rakkauteensa ja uskollisuuteensa. Ja vaikka Leo silloin oli vähällä
syöstä hänet turmioon, niin mitäs siitä? Sekö se olisi vapauttanut
hänet Leon vallasta? Oliko Leo sen kautta menettänyt oikeutensa
häneen? Helppoa oli Olgan tuolla tavoin päätellä, mutta missä silloin
ilmeni hänen rakkautensa, alttiiksiantaumuksensa?... Ja huomaamatta,
että kaikki nämä mietteet johtuivat hurskastelevasta itsekkyydestä,
loihti hän eteensä kuvan toisensa jälkeen: miten hän palajaisi Leon
luo, miten Leo ottaisi hänet vastaan, mitenkä valoisaksi, hiljaiseksi
ja riemuisaksi hänen elämänsä muodostuisi tässä uudessa... ei, tässä
vanhassa kodissa. Olga Stepanovna oli liiaksi nainen voidakseen
taistelutta ja arveluitta tehdä ratkaisevan päätöksen. Ja hänen
onnenkaipuunsa oli niin kiihkeä, niin hillitsemätön, että jos Leo
Aleksandrovitsh tuommoisena hetkenä olisi tullut hänen tykönsä,
olisi asia siinä tuokiossa ollut päätetty ja hän olisi vienyt tuon
rakastettavan tytön muassaan täältä. Mutta ajatus seurasi toistaan,
ihania haavekuvia häiritsivät rauhattomat epäilykset, heräävän
omantunnon nuhtelut tukahuttivat tyydyttämättömien aistien hurmaavan
tulen, ja riemullinen jälleennäkeminen, odotetut suloiset onnen
päivät hänen kahdenkeskisessä seurassaan -- nuo pilvettömät, lämpimät
päivät, rakkauden auringon ja ihanaisen taivaan valaisemina -- saivat
yhtäkkiä väistyä alastoman, karkean todellisuuden tieltä, joka vaati
hänet kokonaan, täydellisesti omakseen, vaati koko hänen kiihkeän
alttiutensa, koko hänen tarmonsa ja tahtonsa palvelukseensa. Hän
antautui jälleen nykyhetken valtaan ja ajatteli levotonna Osjkaa, joka
jo eilisestä asti oli valittanut selkäänsä ja Sonjaa, jonka kivisti
päätä. Hyljätä nämä pienokaiset! Hän oli jo näkevinään Bobkovin pesän
hävitettynä ja nuo pienet lapset jätettyinä yksikseen, likaisina ja
villiytyneinä. Bobkovillahan ei ollut itsellään aikaa hoitaa heitä.
He jäisivät tietysti omiin hoteisiinsa ja seurauksena olisi torat ja
tappelut. Kulkuri-elämän hedelmät, huonot taipumukset, jotka täällä
hänen vaikutuksestaan vähitellen olivat häipyneet, alkaisivat jälleen
ilmetä näissä naiiveissa luonteissa, jotka eivät vielä olleet ehtineet
vakaantua, ja tuo rauhainen, hauska turvakoti holhokkeineen, jotka
hänestä niin paljon pitivät, muuttuisi pianaikaa rosvoin pesäksi.
Mitä heistä sitten oli tuleva? Tietysti samaa kuin mitä olisi
tapahtunut, jos Sila Sampsonovitsh ei olisi ottanut heidät hoiviinsa
ja Olga Stepanovna pitänyt huolta heidän kasvatuksestaan: varkaita,
kerjäläisiä, irtolaisia. Ja mitenkä kävisi Bobkovin, joka tuon kaiken
kyllä tajuaa? Olga Stepanovnan sydämessä tuntui niin kylmältä ja
tuskalliselta.

Mutta olihan Leo Aleksandrovitshkin sanonut, että elämä ilman Olgaa
on hänelle sama kuin horna. Ja siksi toiseksi olihan jokaisella --
siis Olgallakin -- oikeus saada osansa onnesta. Mistä hän olikaan tuon
ajatuksen siepannut? Kaiketi oli hän lukenut sen jostakin kirjasta.
Mutta mitä hänen sitten piti tehdä? Hän koetti pakottaa pimeyttä
antamaan vastauksen tuohon kysymykseen, mutta juhlallisen rauhaisa
yö pysyi mykkänä, sitä eivät liikuttaneet ihmissielussa temmeltävät
kärsimykset ja epäilykset. Ainoastaan lasten tasainen hengitys kuului
alhaalta ja Lupotshkan hiljainen puhelu unissaan.

Mitä piti hänen tehdä? Tunti kului toisensa jälkeen ja valju aamunvalo
tuossa hänen ikkunainsa takana ei tuonut hänen toivomaansa rauhaa
muassaan. Mitä oli tehtävä?

Hän kertoi Sila Sampsonovitshille Leo Aleksandrovitshin käynnistä ja
tämän käynnin tarkoituksesta.

-- Mitäs siitä tuumaatte? kysyi Olga Stepanovna.

-- Minäkö... minä?

Bobkov ihan ällistyi. "Oli ihan kuin hän olisi kamahuttanut minua
vasaralla päähän", kertoi hän sittemmin.

-- Minä... mitäs minä... Minun tuumani...

Ja yhtäkkiä pillahti hän itkemään kuin vanha ämmä, viittasi epäävästi
kädellään, niistihen nenäliinassaan olevaan Saksan valtakuntaan, heitti
viitan hartioilleen ja lähtihen ovesta ulos.

Hän tuli kotiin myöhään illalla ja koki nähtävästi ponnistella itseään
tyyneksi. Hän meni Olga... Stepanovnan luo ja otti asian puheeksi:

-- Mitä minä tuumaan?... Sitä mitä tekin... Teillähän on itsellänne
tunto... Miten teistä itsestänne näyttää, niin se hyvä tulee... Teillä
on sekä järkeä että sydäntä... Tehkää niinkuin tiedätte... Mitäpä
toisten asiat muuten teihin koskevat? Minulla ei ole mitään sanomista
tähän. Jokaisella tulee olla omansa. Minusta, joka olen vanha, saattaa
olla näin, mutta teistä, joka olette nuori, saattaa olla tykkänään
toisin. Teillä on oma erityinen elämänne, eikä kellään ole lupa puuttua
siihen. Minä käsitän -- teidän on surku lapsia... Mutta mitäs se
merkitsee. Eiväthän ne kumminkaan ole teidän omianne. Eiväthän? lausui
hän katkerasti.

-- Kuinka? Enkö sitten ole pitänyt heitä ominani?

-- Niin, Olga Stepanovna, _pitänyt_... Mutta mitenkä tulette pitämään,
sitähän emme tiedä. Kaikki käy niinkuin Jumala tahtoo... Mutta jos
jotakin tapahtuisi, niin muistakaa -- minä en koskaan ole sanova pahaa
sanaa teistä. Minä olen itse ollut nuori ja olen haaveksinut omaa
perhettä. Kuinka uskaltaisin väittää mitään vastaan tässä asiassa.
Eihän voi tunkeutua toisen sieluun ja nähdä miten siellä on laita.
Miten Herra sydämellenne sanoo, niin tehkää. Menkää nyt ja rukoilkaa
Jumalaa ja päättäkää sitten itse. Tämähän koskee teidän elämäänne eikä
kenenkään muun, ja siitä on teidän itsenne vastaaminen. Ei suinkaan
teillä ole halua viettää nälkäisen elämää!

Majuri parka ei itsekään huomannut, miten hän ehtimiseen puhui ristiin.

Mutta sattuipa juuri siihen aikaan, että Senjka poika sairastui.

Illan suussa kävi hänen päänsä polttavan kuumaksi ja hän houri koko
yön. Olga Stepanovna valvoi hänen luonaan aamuun asti. Houreissa
ollessaan tarttui Senjka vähän väliä pienellä kädellään hänen
sormeensa ja piti sitä lujasti kiinni, juurikuin olisi peljännyt, että
se karkaisi hänen luotaan ja jättäisi hänet yksin. Aamupuoleen hän
kumminkin rauhoittui, eikä koko sairaudesta sen enempää ollut. Mutta
tämän yön perästä Olga Stepanovna oli muuttunut niin hiljaiseksi,
ikäänkuin olisi "jähmettynyt", kuten majuri minulle sanoi.

Jähmeä hän oli, mutta siltikin minä näin, että hänen sisällään liikkui.
Ei hänellä ollut rauhaa päässä eikä sydämessä. Hän vain lakkaamatta
ajatteli.

-- Kyllä teidän käy vaikeaksi ilman häntä, minä huomautin.

Majuri tarttui käsin päähänsä.

-- Kamalaa on ajatella sitä!... Mitä arvelette? Luuletteko hänen
menevän pois?

-- Kuinkas, jos hän rakastaa tuota miestä.

-- Kyllä hän rakastaa. Näen sen itse.

-- No niin, mitäs siinä enää on arvelemista.

-- Kyllä se tosiaan on niin... Mahdotonta hänen on jäädä. Oma
elämäntarkoitus houkuttelee häntä. Hän halajaa omia lapsia. Minä tunnen
hänet niin tarkoin, hän on syntynyt äidiksi.

-- No niin, siitäpä sen näette.

-- Mutta missä Jumala sitten on? huudahti hän äkkiä käsivarret
kohotettuina.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Missä Jumala sitten on? minä kysyn... Minkäs kautta lapset ovat
siihen syypäät, sanokaa?... Mutta minähän napisen nyt, niin, minä
napisen! Milloinkaan en ole vielä napissut, mutta nyt napisen!

Hän sieppasi hattunsa ja riensi ulos hyvästiä sanomatta.




XXX.


Minä seurasin jo niin elävällä osanotolla Bobkovin pesän kaikkia pieniä
suruja ja murheita, niin että minun kävi oikein kovasti huolekseni,
mitä Olga Stepanovna nyt aikoi tehdä ja millainen hänen päätöksensä
tulisi olemaan. Minä kävin muutamia kertoja hänen luonaan ja tulin
vähitellen siihen vakaumukseen, että asia kumminkin päättyisi mitä
parhaimmiten ja että lapset eivät tulisi kärsimään siitä. Koko sen
viikon oli hän hyvin hermostunut ja epätasainen käytöstavassaan
pienokaisia kohtaan. Välistä hyväilee miltei itku silmissä, väliin
taas jäykistyy, jopa väliin tiuskaakin heille, mitä ennen ei ollut
tapahtunut; ja lapset, jotka aikaisemmin kodissaan olivat tottuneet
siihen, että heitä lyötiin ja kolhittiin millä sattui, kauluukartuilla,
silitysraudoilla ja sen semmoisilla, tulivat nyt, kaiketi juuri tuon
Olga Stepanovnan tavattoman kohtelun johdosta, aika lailla pelkoihinsa,
piiloutuivat nurkkiin, kokoontuivat joukkoihin sinne ja supattelivat
keskenään, jolla välin he urkkivasti ja salavihkaa katselivat
häneen, kuten metsäeläimen pennut. Olga Stepanovna huomasi tämän,
ja tuskallinen häpeäntunne täytti hänen sydämensä. Näissä tiloissa
oli hänellä tapana mennä huoneeseensa ja itkeä siellä. Myöhemmin
kertoi hän itse, että hän siihen aikaan pelkäsi kadottavansa lasten
luottamuksen ja rakkauden. Kaikista enimmin häntä liikutti katse, jonka
Lupotshka suurista silmistään häneen loi. Niissä näkyi nyt entistä
enemmän hämmästynyt ilme. Kun hän joskus jäi istumaan Olga Stepanovnan
huoneeseen, ei hän kääntänyt pois katsettaan hänestä, ja kun Olga
Stepanovna asteli edestakasin huoneessa, seuraili Lupotshka herkeämättä
häntä silmillään. "Tuntui siltä kuin hän olisi ollut minun omatuntoni",
sanoi Olga Stepanovna.

Muuten käsitti Lupotshka Olga Stepanovnan tilan omalla tavallaan. Kun
lapset nostivat melun, nuhteli tyttö heitä ankarasti, luoden samalla
silmänsä tavallista enemmän auki.

-- Mitä te ajattelette! Näettehän te, että tädin rinta on kipeä.

-- Mistä sinä sen tiedät, veitikka? ahdistelivat pienokaiset häntä.

-- Ettekö te näe miten hän pitelee kädellään rintaansa? Minä tiedän
kyllä, että käsi tavallisesti pannaan sille paikalle, mikä on kipeä. Se
on vissi se!

"Veitikaksi" olivat lapset ruvenneet kutsumaan Lupotshkaa sen tähden,
etteivät he olleet päässeet käsiksi herkkupaloihin kyökissä ennen
määrättyä kellonlyöntiä.

-- Syötpäs sinä itse! tapasivat he sanoa hänelle.

-- Oletko nähnyt minun syövän? Itse en syö tuonkaan vertaa enkä anna
muillekaan.

Siinä suhteessa hän olikin liiaksi tunnollinen, mutta pienokaisista se
oli käsittämätöntä, miten hän saattoi kiusausta vastustaa. He pitivät
häntä silmällä, mutta turhaan.

-- Hän tekee sen tahallaan! päättivät he keskenään.

Ennen tapasi Olga Stepanovna lukea lapsille iltasilla ja aamusilla
antaa heille opetusta, mutta nyt saivat kirjat virua koskemattomina
kaapissa ja lukeminen oli kokonaan tauonnut. Tuntikausia käveli
hän edestakasin, nurkasta nurkkaan ja vain mietti miettimistään.
-- Kun sitten sovittu aika oli kulunut umpeen, kirjoitti hän Leo
Aleksandrovitshille ja pyysi häntä odottamaan vielä muutamia päiviä,
koska hän ei ollut tehnyt vielä mitään päätöstä. Ja kummallista, siitä
hetkestä käsin tuli Olga Stepanovna yhtäkkiä ihan tyyneksi! Hymy
näkyi nyt jälleen karkeloivan hänen kasvoillaan, vaikka kyyneletkin
usein kostuttivat hänen silmiään. Kun hän puheli lasten kanssa, oli
hänen äänessään jälleen huomattavana lempeä sävel, jopa toisinaan
vivahdusta leikillisyyteenkin. Illan tullen otti hän kirjan ja rupesi
siitä lukemaan lapsille. Sila Sampsonovitsh, joka sattumalta juuri
silloin tuli huoneeseen, joutui iloisesti hämille, mutta varoen liian
selvään ilmaisevänsä ilonsa, vetäytyi hän kohta taas, sanoen väsymystä
syyksi, sivuittain ulos omaan nurkkaansa. Lukemisen lopetettuaan pani
Olga Stepanovna lapset makuulle, otti mukaansa huoneeseensa lasten
rikkinäiset vaatteet ja rupesi paikkailemaan niitä, istuen koko ajan
silmäkulmat rypyssä, jolloin hänen päässään nähtävästi kirmaili
ajatuksia, joilla oli hyvin vähän yhteyttä noitten kuluneitten
lapsenvaatteitten kanssa.

Lupotshka, joka jo makasi sängyssä, nosti päänsä tyynyltä.

-- Mitä tahdot tyttöseni? kysyi Olga Stepanovna häneltä.

-- En mitään... Minä vain ajattelin, mitä varten pikku Grishka kantaa
puut suoraan pihalta kyökkiin.

-- Minä en käsitä mitä sinä tarkoitat, Lupotshka.

-- Niin nähkääs, te seisotte kuumassa kyökissä, ja hän avaa oven selko
seljälleen.

-- No niin, mitä sitten? virkkoi Olga Stepanovna luoden ylös katseensa.

-- Niin, sen tähden teillä juuri onkin rinta kipeä... Kaapissa on vielä
niitä vattuja, joista te keititte teetä Osjkalle.

Vihdoinkin ymmärsi Olga Stepanovna mikä se Lupotshkan huolen aiheena
oli; hän naurahti, mutta kohta sen jälkeen rupesi häntä itkettämään,
hän meni tytön luo ja suuteli häntä.

-- Ei Grishka ole siihen syypää, sanoi Olga Stepanovna hiljaa,
ikäänkuin itsekseen. -- Ei Grishkalla ole mitään osaa siihen.

-- Minä luulin, että se oli hän... Minä hänelle jo sanoin siitä tänä
päivänä.

-- Tykkänään toinen Grishka se on! Lupotshka tuli ymmälle.

-- Kai se sitten oli suuri Grishka, puuseppä? Tämä oli tytön erityinen
lemmikki.

Olga Stepanovna, joka nyt oli syventynyt ajatuksiinsa, ei vastannut
kysymykseen.

Lupotshka makasi kauan miettien, mitenkä Grishka, puuseppä, saattoi
olla syynä "tädin" vilustumiseen. Jo puoliksi unenvienoon mentyään
päätti hän, että tauti johtui uudesta sängystä, jonka Grishka, saaden
kauan kyteneen mielihalunsa täytetyksi, vihdoin oli laittanut Olga
Stepanovnalle.

-- Olisikohan se todellakin noista linnuista? ajatteli Lupotshka,
luoden auki uniset silmänsä.

Grishka, puuseppä, oli ylinnä sängyn päädylle sovittanut kaksi puuhun
leikattua kyyhkystä, ympäröiden ne lehdillä.

-- Jos se on noista linnuista, niin miten se on voinut tapahtua?

Lupotshka makasi rauhattomasti. Hän heräsi kohta jälleen, nousi
istualleen ja näki Olga Stepanovnan istuvan vuoteella. Vieressä paloi
kynttilä -- näkyi selvään, että hän oli jo kauan istunut valveilla.
Lupotshkakin nousi nyt ylös. Hän huomasi, että Olga Stepanovnan katse
oli suunnattu niin kummallisesti jonnekin kauas pois.

-- Miksi sinä et makaa?

Lupotshka ei heti kohta vastannut.

-- Oletko sairas?

-- En, kyllä minä voin hyvin.

Hän oikein koetteli molemmin käsin otsaansa.

-- Kuules, Lupotshka! Mikä teille tulisi eteen ilman minua?

-- Ilman teitä, mitä se on?

-- No, esimerkiksi, jos minä matkustaisin pois.

-- Tuon vieraan sedänkö luo?

-- Minkä sedän? Olga Stepanovna sävähti tulipunaiseksi.

-- Hänen, joka kävi täällä... Silloin, kun te sitten itkitte...

-- Ei... Vaan jos muuten matkustaisin pois.

-- Tykkänäänkö pois?

-- Niin tietysti... Onpas sinun nyt vaikeata käsittää!

Lupotshka painoi päänsä alas ja istui kauan vaieten.

-- Mitä te tekisitte ilman minua? kysyi Olga Stepanovna uudestaan,
äänessä epäilyttävän iloinen sointu.

-- Tiedän minä.

-- No, niin sanopas!

-- Tietäähän tuon... Jumala antaisi meidän kaikkien kuolla...

Ja Lupotshka painoi pienen päänsä tyynyyn ja alkoi itkeä.

Olga Stepanovna ei yrittänytkään tyttöä lohduttaa, vaan istui kuin
jäykistyneenä tilallaan.

Lupotshka vaipui uneen itkien. Ja unissaan oli hän sitten näkevinään,
kuinka Olga Stepanovna nousi sängystä, astui pienen tyttösen luo, teki
ristinmerkin hänen ylitsensä, istui sitten pöydän ääreen ja jäi siihen
istumaan kauaksi, kauaksi, kirjoittaen jotakin kirjettä.




XXXI.


Jonkun aikaa sen jälkeen satuimme me, minä ja Leo Aleksandrovitsh,
tapaamaan toisemme.

Hän antoi luettavakseni Olga Stepanovnan kirjeen.

Mikä surullinen kirje! Mitä hellyyttä huokuikaan sen jokaisesta
sanasta! Hänen itsensäkieltämystä uhkuva sielunsa näyttäytyi noissa
yksinkertaisissa riveissä aivan täydellisenään, ja vasta nämä luettuaan
saattoi todellakin ymmärtää, miten katkeralta mahtoi tuntua tämmöisen
naisen menettäminen ja kuinka hirmuisen tuskallisessa tilassa oli
se ihminen, joka tämän naisen rakastamana kumminkin oli tuomittu
yksinäisyyteen.

-- Mitenkäs te ette jo ihan alusta asti ymmärtänyt pitää häntä arvossa?
luiskahti minulta kysymys.

-- Voimmeko me kerrallaan käsittää mitään? Vähäpätöiset asiat vievät
katseemme harhaan. Vasta sitten kun olemme haudanneet tahi muulla
tavalla hävittäneet sellaisen aarteen, älyämme mitä olemme menettäneet.
Ja paitsi sitä olemme kaikki herkkusuita rakkauden suhteen.

Se oli pitkä kirje.

Nähtävästi oli Olga Stepanovnan ollut erittäin vaikeata ryhtyä tähän
loppuselvitykseen. Hän puhui tässä kirjeessä ensin entisyydestä, mutta
ei ainoatakaan soimauksen sanaa hän siltä päästänyt huuliltaan. Koko
hänen vihansa -- petetyn, solvaistun ja hyljätyn naisen viha -- oli
purkautunut heidän mieskohtaisesti kohdatessaan toisensa. Nyt ei ollut
enää mitään katkeruutta sielussa jäljellä hänen muistellessaan mitä hän
oli saanut kokea elämässään. Muistot tuoksuttivat surua hänen sielunsa
ympärille, mutta eivät synnyttäneet kärsityn loukkauksen tunnelmaakaan.
Nyt koki hän jo puhdistaa rakastajaansa ja haki puolustuksia hänelle --
puolustuksia, jommoisia tämä ei edes itse olisi voinut löytää, niin
venyvä kuin hänen omatuntonsa muuten olikin.

"Minä olin teille liiaksi väritön. Te olette mielenvaikutuksille altis
ja myös suoravainen, ettekä te luonnollisesti voinut eikä teidän
olisi pitänytkään teeskennellä. Minä en voinut tuntua teistä muulta
kuin umpimieliseltä, nureksivalta, jopa kylmältäkin. On sentähden
ymmärrettävää, että toiset vaikutelmat -- sanoisinpa _tenhovoimat_,
ellei sana olisi niin tavallinen -- anastaisivat teissä sijan. Minä
kaipaan syvästi mennyttä elämääni. Jumala näkee, että minä olisin
valmis antamaan mitä hyvänsä, jos voisin palauttaa sen, mutta en
siltä ole huolissani tulevaisuuteni suhteen. Minä tiedän nyt, että
te rakastatte minua ja että rakkautenne on vilpitön, mutta nyttemmin
en voi sille asialle enää mitään, en mitään. Käsittäkää minua: en
sano, että minä en _tahdo_, vaan että minä en _voi_. Minä en ole
itseni, vaan kokonaan toisten oma. Tämä pieni lapsimaailma liittää
minut itseensä lujilla siteillä. Luostareissa tehdään lupauksia,
mutta täällä olen kaikitta lupauksitta joka ainoalla hermollani
sidottu, jopa kiinnikasvanutkin näihin valkotukkaisiin pienokaisiin,
näihin toisten hylkäämiin, suojeluttomiin olentoihin, joiden elämä
on kokonaan minun ja sieluni varassa. Minä en voisi tuntea itseäni
onnelliseksi enkä tehdä teitä onnelliseksi, jos tietäisin, että tuo
pienoinen armas pesue joutuisi häviölle minun poistumiseni kautta, että
nämä lapsiparat, saatuaan muutamia vuosia nauttia ystävällisyyttä ja
iloa, taasen heitettäisiin avaraan, kylmään ja armottomaan maailmaan
oikullisen kohtalon valtaan. Olen juuri ikään tarkastellut noiden
nukkuvien pikku lasten rauhallisia kasvoja. Minullako, _minullako_
olisi sydäntä tuomita heitä niin surulliseen elämään! Jos sen tekisin,
niin jo tämä ajatuskin myrkyttäisi jokaisen yhdyselämämme hetken, ja
minä olisin teille taakaksi. Mutta tekin tarvitsette hellyyttä ja
rauhaa... Teille tarjoo tulevaisuus vielä niin paljo. Te olette vielä
nuori ja kaunis sekä rikaskin. Koettakaa oppia rakastamaan toista...
Ja te olette saavuttava vastarakkautta. Se ajatus on tosin minusta
katkera -- sillä olenhan kaikissa tapauksissa nainen enkä läheskään
sellainen kristitty, jommoinen tahtoisin olla... Minäkin olen altis
mustasukkaisuuden tuskille ja loukkauksia en hevillä unohda... Mutta
täytyyhän katsoa elämätä suoraan silmiin. Ettehän te saata minun
tähteni kieltäytyä kaikista sen iloista... Korkein varjelkoon minua
vaatimasta jotakin sellaista! Säilyttäkää sydämessänne minusta muisto
sisarena, ystävänä -- enempää en osaa edes toivoa. Ajatelkaa minua
joskus hellyydellä, niinkuin minäkin aina olen ajatteleva teitä. Mutta
älkää suoko minulle liian väljää tilaa sydämessänne, jotta ei tämä
muisto estäisi teitä näkemästä jonkin toisen naisen kuvaa, joka nainen,
sittenkun on oppinut teitä rakastamaan, on koettava tehdä teidät
onnelliseksi... Teidän on muistaminen, että naiselle ei ole mikään niin
vaikeata kuin tietäminen, että kun rakastettunsa hyväilee häntä, hän
ajatuksissaan hyväilee toista naista. Kukaan ei kuuna päivänä saata
myöntyä siihen! Semmoinen menettely valaa myrkkyä kaikkeen, joka päivä
ja joka hetki. Jos sydämelle joskus on tapahtunut sellainen loukkaus,
ei se koskaan, ei koskaan saata vastata tunteeseenne hiljaisella,
avoimella luottamuksella, joka yksin tuottaa meille todellista onnea...
Ennemmin sitten unhottakaa minut ihan kokonaan! Minä tulen ajattelemaan
teitä usein ja paljo. -- Silloin, kun viimeksi tapasimme toisemme,
huuhtoivat kyynelenne pois kaiken, mikä oli katkeraa, solvaisevaa.
Miehenä te kenties häpeätte noita kyyneliä. Päin vastoin, ylpeilkää
niistä! Ainoastaan rehelliset ja hyvät ihmiset saattavat itkeä. Näitten
kyynelten jälkeen jäi muistooni yksinomaan pilvettömiä poutapäiviä --
päiviä, jolloin minusta näytti kuin rakkautenne minuun olisi ollut
jakamaton... Vuosia vierii yksitoikkoista, hiljaista menoaan, mutta
minä olen aina katsova taakseni, tähän niin kohta -- välähdyksen
tavoin sammuneeseen onneeni. Niinkuin etäinen tulen vilke yöllä on
se kuitenkin auttava minua löytämään tien pimeydessänikin. -- Jospa
tietäisitte kuinka hartaasti toivon, että elämänne tästä lähin kuluisi
tyynesti, että te saavuttaisitte sielunrauhan!... Jospa tietäisitte,
kuinka kallis te olette minulle, kuinka lähellä te olette sydäntäni!...
Mutta voi! Minä en ole enää se orja, joka olisi valmis kaikkeen,
kunhan saisi seurata teitä. On mahdollista, että minä persoonallisesti
olisin tuntenut itseni onnellisemmaksi, jos olisin pysynyt semmoisena,
kuin _silloin_ olin. Vielä viimekin kerralla yhtyessämme, kun tunsin
lepääväni teidän sylissänne, kun huulenne koskettivat minun kasvojani,
palautui entisyys tuokion ajaksi. Minä kiitän Jumalaa, joka antoi
minulle voimaa lykätä teidät luotani. Jos silloin olisitte tarttunut
minuun ja vienyt minut pois, niin kaikki olisi ollut lopussa ja
minä olisin ehkä sokeasti seurannut teitä kautta koko elämän. Mutta
sanokaapa, minkäs tähden näiden pienokaisten olisi pitänyt kärsiä?
Olisimmeko me kahden saattaneet olla onnelliset tietäessämme, että
meidän tähtemme kymmenien viattomien elämälle koituu onnettomuutta?
Emme, emme, emme! Mutta kaitselmus tietää minne ja mitä varten se meitä
johtaa. Muistattehan miten te aina nauroitte naiiville nuoruuteni
uskolle. Tämän uskon, tämän yksinkertaisen uskon olen säilyttänyt tähän
asti ja minä olisin sanomattoman onnellinen, jos saisin teidänkin sen
omistamaan, jos minun Jumalani tulisi teidänkin Jumalaksenne! Oli aika,
jolloin te leikillänne kutsuitte minua nunnaksi. Ah, sitä minä en
läheskään ole! Minä rakastan liiaksi elämää ja sen äidiniloja! Mutta
uskossani kaitselmukseen löydän minä rauhani, se on minut vapahtava
syyllisyydestäni, se antaa minulle voimia puuttumatta...

"Ajatelkaa minua vain kuni sisarta... Mutta minä... minä olen ja
pysyn kumminkin _naisena_, ja minä vakuutan teille, että minä teistä
erotettunakin olen rakastava teitä entisekseen, ettei kuuna päivänä
kukaan ole anastava paikkaanne sydämessäni. Kuka tietää -- saattaahan
tapahtua, että me kerran, ellei täällä niin tuolla ylhäällä, tulemme
onnellisiksi toistemme parissa. Nämä kärsimykset ovat meille tarpeen.
Muuten varon, että te ehdottomasti olette hymyilevä tuolle, jota aina
nimititte 'unelmikseni' ja 'haaveikseni'. Nyt täytyy minun lopettaa
kirjeeni, mutta miten vaikeata, miten tuskallista minun onkaan
riistäytyä siitä irti! Aivan kuin se olisi kirje teiltä... Hyvästi,
kallis, rakas! Uskokaa minua -- meidän ei tule enää nähdä toisiamme.
Se ei olisi hyvä, se ei saa tapahtua... Ja paitsi sitä ei uusi yhtymys
mitenkään voisi vaikuttaa päätökseeni. Rukouksissani tahdon pyytää,
että te saavuttaisitte toisen naisen rakkauden, naisen joka olisi minua
parempi ja voisi saattaa teidät unhottamaan poloisen, mitättömän Oljan,
jossa ei muuta hyvää ole, kuin että hän on toivottomasti kiintynyt
teihin... Hyvästi, sinä, joka kerran olit minun Leväni!... Käsitä siis,
kuinka kallis olet minulle!... Mutta se ei käy laatuun, ei mitenkään,
älä kiusaa minua enää... Minä itken nyt, mutta huomenna olen tyyni, ja
mikä on mennyttä, se on ja on oleva mennyttä. Hyvästi, iloni, onneni,
_kaikkeni!_..."




XXXII.


-- Tottahan te heti, saatuanne tuon kirjeen, matkustitte hänen
luokseen? kysyin Leo Aleksandrovitshilta.

-- Kuinka niin?

-- Mitenkäs muuten? Onhan itsestään selvää, ettei hän koskaan ollut
rakastanut teitä niin paljo, kuin juuri silloin.

-- Jos suoraan tunnustan, niin kyllähän minä läksinkin hänen luokseen.
Mutta... tiedättekö, naiset ovat meitä paljoa vahvemmat.

-- Mitä mietelmiä tuo taas on?

-- Asettakaa kuka hyvänsä tuttavistanne, itsenne tai kenen tahdotte
hänen sijaansa.

-- Hyvä, minä olen sen tehnyt, vaikkei se ollut mitenkään helppoa.

-- Älkää panko leikiksi. Luuletteko olevan ainoatakaan, joka olisi
halukas luopumaan onnestaan?

-- Ainakaan ei niitä olisi monta, luulen ma.

-- Siinäpäs se! Sangen, sangen vahvoja luonteita tavataan naisten
joukossa. Kuta heikompi hän ruumiillisessa suhteessa on, sitä suurempi
on hänen itsensähillitsemiskykynsä. Tehän olette kirjoittanut
laupeudensisarista. Jos katsellaan niitä, niin onhan heidän joukossaan
sellaisia, joissa henki tuskin riippuu kiinni ruumiissa ja kumminkin
-- miten suuria he saavat aikaan! Semmoiseen herooisuuteen me tuskin
pystyisimme ollenkaan. Vielä mitä! Me etenemme kuurottain -- ryntäämme
yhteen linnoitukseen, valtaamme yhden kanuunan... Mutta koetettakoonpa
menetellä noin, aivan tyynesti, huomaamatta, tehdä sitä päivästä
päivään, valittamatta, lannistumatta. Ei, luonnollisesti ovat naiset
kykenevämmät semmoiseen kuin me, he ovat kaikin puolin vahvempia,
kestävämpiä!

-- Mitä hän teille sitte sanoi?

-- Hänkö?... Hän oli kumminkin peloissaan itsensä tähden. Nähtyään
minut tuli hän liidunvalkoiseksi kasvoiltaan.

-- Miksi olette tullut tänne? kysyi hän.

-- Minä pyydän armonosotuksena teiltä saada viimeisen kerran puhua
kanssanne.

Ja silloin tarttui hän päähänsä, ja nuo sietämättömät lapsinulikat
kokoontuivat ympärillemme katsellen ja kuiskehtien.

-- Hyvä, sanoi hän -- mutta ainoastaan yhden ehdon nojalla: minä en
salli, että me jäämme kahdenkesken.

Koetin saada häntä taipumaan, mutta hän huusi luoksensa Lupotshkan...
ehkä tiedättekin -- pieni tytön tyllerö, tuommoinen polvenkorkuinen,
mutta silmät suuret kuin lusikanlavat...

Ja sitten lähti hän huoneeseensa.

Pyysin silloin häntä: käskekää tyttö pois, minähän en saata hänen
kuullen puhua.

Mutta Olga Stepanovna vastasi:

-- Voimmehan puhua ranskaksi... sitä hän ei ymmärrä.

Leo Aleksandrovitsh työnsi minulle tuolin, istui itse pöydän toiselle
puolelle ja, painaen pään käsiensä varaan, jatkoi: -- Tuntikauden
puhuin hänelle siihen tapaan. Sydämeni oli pakahtua -- niin raskas oli
minun ollakseni. Hän kuunteli minua tarkkaavasti loppuun asti. Joskus
vaan katsahtaa vilkaisi hän minuun ja painoi jälleen alas silmänsä.
Vihdoin viimein lausui hän aivan hiljaa:

-- Minä olen jo kirjoittanut teille, Leo Aleksandrovitsh, eikä minulla
ole enää mitään sanottavaa. Olen tehnyt päätökseni ja se pitää
paikkansa. Miksi te kiusaatte itseänne sekä minua? Siinä kirjeessä olen
sanonut teille kaikki, kaikki, enkä huoli nyt toistaa mitään.

Sitten nousi hän paikaltaan, liikkui hermostuneesti hetken aikaa
huoneessa, seisahtui sitten eteeni ja lisäsi:

-- Nyt on kylliksi, kaikki on selvillä. Tulkaa onnelliseksi.
Puristakaamme viimeisen kerran toistemme käsiä ja Jumala estäköön
meitä enää koskaan kohtaamasta toisiamme. Me alotimme vaelluksemme
yhdessä, mutta nyt ovat tiemme käyneet erilleen. Ja kuta pitemmälle
me menemme, sitä enemmän ne erkanevat. Saattaa olla, että kokonaan
katoamme toistemme näkyvistä, tyytykäämme silloin siihen. Teidän tulee
vielä elää, mutta minun... antakaa minun olla... Minä pyysin teitä
unhottamaan minut kaikkineen. Tehkää se. Kuolevan rukous on aina
pidettävä pyhänä -- ja huomispäivästä alkaen olen minä teidän suhteenne
kuollut. Ja nyt -- suokaa anteeksi, minä en voi kauemmin viipyä teidän
seurassanne... Täytyy lähteä.

Vaivalla sain pidätetyksi häntä vielä muutamia tuokioita.

-- Yksi asia täytyy teidän tehdä minun hyväkseni, sanoin silloin.
-- Tehkää minulle mahdolliseksi sovittaa mitä olen rikkonut teitä
vastaan... Antakaamme vihkiä itsemme pariksi -- ja tehkää sitten mitä
tahdotte. Te palajatte tänne, minä omaan kotiini ja minä vannon, etten
koskaan tule esittämään minkäänmoisia vaatimuksia teihin nähden...
Mutta minä en tahdo, että... ymmärrättehän?... Teidän tulee kantaa
minun nimeäni.

Hänen poskensa lensivät punaisiksi ja hän loi minuun kiitollisen
katseen. Sitten astui hän muutamia kertoja eestaas huoneessa. Vihdoin
sai hän mielensä hillityksi ja vastasi:

-- Kiitoksia, Leo Aleksandrovitsh, tästä toivomuksestanne. Mutta
minä en voi enkä tahdo ottaa vastaan tarjoustanne. Jumalaa ei voida
pettää... ja ihmisten pettäminen ei maksa vaivaa... Tahi omaksiko
hyväksemme tekisimme sitä kenties? Mitäpä se toimittaisi!... Silloin
elimme yhdessä vihkimättä, ja nyt, kun olemme päättäneet erjetä
ainaiseksi, antaisimme yhtäkkiä vihkiä itsemme! Suokaa anteeksi, mutta
se olisi minun puoleltani epärehellistäkin... Syntiä -- josko tuo nyt
oli _syntiä_, sillä minä rakastin teitä ja olin teille ruumiineni
sieluineni uskollinen -- syntiä ei voida peittää. Ja paitsi sitä
-- te tulette vielä rakastumaan ja saamaan rakkautta. Miksikä siis
sitoisin teitä? Siitä olisi sekä hänelle että teille iänikuista kiusaa.
Kunhan tämä haikea tuska talttuu, niin on kaikki jälleen tuleva
hyväksi. Muistakaa, Leo Aleksandrovitsh, teille se ei merkitse mitään,
mutta meidät naiset viepi sellainen väärä asema hautaan. Ei, Herra
teidän kanssanne, olkaamme vapaita, ja ennen kaikkea -- karkoittakaa
minut muistostanne, etten estäisi teitä näkemästä muita, jotka ovat
rakkautenne arvoiset.

-- No? pääsi minulta kysymys.

-- Mitä "no?" Sillä oli asia päätetty... enkä minä häntä nähnyt sen
koommin. Tahi oikeastaan, jos tahdotte, minä kyllä käväsin siellä pari
kertaa, mutta hän tuli vastaani koko lapsilauma ympärillään, niin ettei
puhetta ollut ajatteleminenkaan, ja sitten minä matkustin pois.

Olga Stepanovna oli sen jälkeen vähitellen rauhoittunut ja tyyntynyt
aivan entiselleen. Jokapäiväiset tehtävät ne nyt taas vaativat häneltä
kaiken ajan. Ennen pitkää oli hänestä taas tullut tuo entinen "Olja
täti". Myrsky oli laantunut. Hän oli varmistunut ja taistelussa vihuria
vastaan, joka niin äkkiarvaamatta oli puhjennut hänen päänsä päällä,
saavuttanut yhä suuremman, varmemman luottamuksen omaan itseensä.
Ja nytpä oli kuin turvakoti olisi puhjennut kukoistukseensa. Sila
Sampsonovitsh käyskeli siellä niin iloisena kuin olisi hän viettänyt
nimipäiväänsä. Mutta Olga Stepanovnalla olivat hiukset ohimojen
kohdalta käyneet harmaiksi.

-- Mitä kummia! huudahdin, kun ensi kerran huomasin nuo harmaat hapset.

-- Jumalalle kiitos siitä! Kohta tulee minusta koko vanha mummo...
Sitten ei hassutuksilla ole enää sijaa päässäni.

Joskus sentään huomasin, että hänen katseensa liiti jonnekin kauas,
kauas. Läpi seinän se tunkihen ja häipyi kuka tiesikään minne. Ja hänen
kasvonsa kävivät silloin surullisiksi. Mitä hän näki tuolla kaukana?
Ehkäpä onnensa, joka oli ollut hänelle tarjona, mutta jonka hän itse
oli hyljännyt? Vai rakastettunsako? Sillä Leo oli ja pysyi aina hänen
rakkaimpanansa. Olga oli oikeassa sanoessaan hänelle: "mikä kerran
pääsee sydämeeni tunkeumaan, se pysyy siellä ainian"... Mutta hän
tointui kumminkin pian ja kohteli lapsia vielä lempeämmin, hellemmin ja
rakkaammin. Koetut murheet kuvautuivat surullisina hänen hyväilyissään.
Hänen sydämensä uhkui nyt sääliä sekä häntä itseään että noita pieniä
olentoja kohtaan. Useasti, kun hänen kätensä laskeutui heidän päittensä
päälle, luulin voivani tämän käden väristyksestä ja hänen silmiensä
surullisesta katseesta päättää, etteivät hänen hyväilynsä tarkoittaneet
näitä lapsia... Korvani erotti hänen hiljaisen huokauksensa, ja minä
näin, että tämä hänen sankarillisuutensa oli kalliilla hinnalla ostettu.




XXXIII.


Joitakuita vuosia kului.

Minä matkustin pois, kauas pois lämpimäin sinimerten luo tuolla
eteläisen kuuman taivaan alla, joka on puhdas ja kirkas kuin
persialainen jalokivi. Kotiseudun harmaja arkielämä siirtyi taka-alalle
ja sijaan astui vieraan elämän ja vieraan luonnon aikaansaama valoisa
ja riemuisan juhlallinen mieliala. Hyvin pian unhotin sekä majuri
Bobkovin että Olga Stepanovnan. Ei ollut nyt aikaa ajatella häntä.
Tosin sain kerran eräältä ystävältäni kirjeen kautta tietoja hänestä,
mutta uusien mielivaikutteiden keskellä en mielikuvituksessanikaan
onnistunut loihtimaan eteeni hänen kalpeita pikku kasvojaan. Ne olivat
ikäänkuin sulaneet Venäjän usvien kanssa yhteen, eikä niiden piirteitä
enää käynyt erottaminen. Useammin muistui mieleeni Sila Sampsonovitsh,
ja minä iloitsin sydämestäni, että hänen työnsä nyt oli huojentunut,
sittenkun hyvät ihmiset olivat alkaneet omistaa entistä hellempää
huolenpitoa hänen pienokaisilleen. Harvoin tarvitsikaan hänen enää
turvautua kerjuusauvaan näitten ylläpitämiseksi. Mutta loppujen lopulta
hänkin katosi jonnekin hämärään etäisyyteen, josta ei silmä erota
mitään, miten tarkkaan sinne katsookin.

Käyskelin kerran huvikseni terasseilla Monte Carlossa. Oikealla näkyi
ikäänkuin pohjattomassa sinessä Monacon mahtava, pitkälle mereen
ulkoneva kallio kirkkaan puolipäivätaivaan kaartamana ja auringon
sekä kukkivien appelsiini- ja sitruunalehtojen sulotuoksuja henkivän
tuulosen hyväilemänä. Kuohuvat tyrskyt, joita silmin tuskin huomasi,
heittivät hienon, valkoisen pitsiharsonsa karien yli Condaminen
lähellä. Vasemmalla, Herra tiesi kuinka kaukana etäisyydessä, saattoi
silmä erottaa Bordigheran valoisassa kajastuksessa, joka muodosti
niin taiteellisen lopun tälle idylliselle, verrattoman ihanalle
rantaseudulle. Ja tuolla tuon runollisen pikku sopukan toisella
puolella näkyi kuni vahtisotureina alastomia keltaisia kallioita,
joiden halkeilleita huippuja auringon tulikuumat säteet armotta
paahtoivat. Eräällä noitten kallioitten ulkonemuksella riippui kuni
kotkanpesä keskiaikainen Roquebrune ja toisella kohosi uhkaavan
näköisenä keisari Augustuksen torni. Keskellä tätä heleäin emaljivärien
suunnatonta paljoutta täytyi sittenkin leppyisesti katsella tuota
tylkeän kirjavaa, rakennustaiteellisia koristuksia täyteen ahdettua
ja sentähden vähemmin miellyttävän näköistä pelihuonetta. Pysähdyin
rintakaiteiden luo ja nojausin niihin. Ja yhtäkkiä kuulin ihan läheltä
tutun äänen sekä venäjänkielistä puhelua.

-- Sinä soimaat minua ilman syyttä. Menetinhän kaikkiaan vain
kaksituhatta frangia.

-- Tänään kaksituhatta, eilen kaksituhatta, huomenna kaksituhatta...
Kaikki omat rahasi olet menettänyt pelissä ja nyt käyt jo minun
rahoihini käsiksi... Vierasta tietysti ei ole sääli...

Silmäsin tarkemmin puhelevia.

Epäilemättä oli se Leo Aleksandrovitsh, orvokkeja napinlävessä,
kiiltävänä, loistavana -- etten sanoisi lakeerattuna. Huolimatta äsken
saamistaan peittelemättömistä nuhteista, näkyi hänen kasvoillaan
autuas hymy, ja hän puristi ylenpalttisella hellyydellä seuralaisensa
käsivartta. Tämä nainen, joka oli häntä silminnähtävästi vanhempi, oli
inhottavan nyrpeä näöltään, jommoisia ainoastaan venakot tapaavat olla
siinä iässä, jolloin he rupeavat maalaamaan kasvojaan. Muistin nyt
että olin nähnyt häntä edellisenä päivänä "Promenade des Anglaisella"
Nizzassa ja että jo silloin olin otaksunut häntä maalaisekseni, sillä
hänessä oli heti pistänyt silmääni tuo "rauhattomasti ystävällinen
katse" joka ulkomailla oleskeleville venäläisille on niin kuvaava, sekä
pöyhkeilemisensä teeskennellyllä kielellä, jossa vilisi hienouksia,
jommoisia eivät pariisilaisetkaan edes käytä. Mutta sillä kertaa
oli hänen seuranansa muutamia noita selittämättömiä kansainvälisiä
"chenapans"... Puolisonsa varalle oli hänellä ilmeisesti tähteenä vain
elähtäneiden kasvojen happamuus ja tyytymätön, kähisevä närinä.

-- Tekisi mieleni sanoa Georgelle, että hän panee tavaramme kokoon,
jotta saisin viedä sinut pois täältä.

Leo Aleksandrovitsh tähysteli tarkkaavasti keltaisia patinoitaan ja
haukotti.

-- Minähän olen täällä vain sinun terveytesi vuoksi. Minusta sama
vaikka heti matkustamme Pariisiin.

-- Ei, kotiin, kotiin... Minä tiedän kyllä mikä ja kuka se on, joka
vetää sinua Pariisiin. Sietäisi sinun hävetä. Meidän on jo aika
palata Pietariin ja sinun aika ryhtyä työhön. Ja sitä paitsi salli
minun huomauttaa, että sinun Jeannesi on kerrassaan mitätön olento.
Silloinkin puuttui sinulta aistia. Hyi!... Paksu, kierojalkainen,
äitelä! Hän oikein haisee bulevardille jo kilometrin päässä!

-- Mikä Jeanne se on, josta sinä nyt pauhaat? kysyi Leo Aleksandrovitsh
kiihkoisasti.

-- Hän joka asuu Avenue Mac-Mahonin varrella, talossa N:o 11...

-- Mistä sinä sen tiedät? kysäsi Leo kylläkin varomattomasti.

-- Näethän nyt, sinä ilmaisit itsesi, kunnoton heittiö!...

-- Kauniita sanoja! tokaisi siihen Leo vääristäen suutaan.

Ja yhtäkkiä muistui nyt mieleeni Olga Stepanovna.

Nainen raukka, olisipa hän nyt nähnyt ja kuullut tuon! Kuinka
äärettömästi se olisi koskenut häneen. Hän olisi päättänyt, ettei hänen
Leonsa ollut mikään heittiö, vaan että hänet oli Olga Stepanovna itse
epuutuksellaan saattanut tähän häpeään... Kuinka kaunis ja rakastettava
hän olikaan tämän sievistelevän ravintolanaisen rinnalla!... Minä
päätin silloin heti, etten Pietariin tultuani kerro hänelle mitään
Leo Aleksandrovitshistä. Pysyköön hän siinä uskossa, että Leo
Aleksandrovitsh oli kunnon mies ja että Olga Stepanovna epäävän
vastauksensa kautta oli tehnyt hänet onnelliseksi.

Viivyin siinä niin kauan, kunnes Leo Aleksandrovitshin vaimo aivan
hyväntuulisena hypähti paikaltaan ja luultenkin viihdyttääkseen
kuohuvia tunteitaan itse lähti aika kyytiä casinoon ottaakseen
osaa peliin... Ja niinkuin ei mitään olisi tapahtunut vetäisi Leo
Aleksandrovitsh esiin hienon nenäliinansa, huiskasi tomun keltaisista
patinoistaan, kiertasi viiksiään, loi veitikkamaisen katseen
ohikulkevaan nuoreen, kansainväliseen naiseen ja lähti puolisonsa
jäljestä, hyräillen väärällä nuotilla jotakin melodiaa.

Parin päivän kuluttua kohtasin hänet äkkiarvaamatta rautatienvaunussa.

Tällä kertaa katsoi hän minuun tarkemmin ja tunsi minut.

-- Te olette vanhentunut! lausui hän.

-- Ettepä tekään ole nuorentunut... Mutta mitäs tuo merkitsee kun
viiksenne auringonvalossa lahtaavat punasinervälle?

Hän tuli hämilleen ja vetäytyi taapäin varjoon.

-- Hajuvedestä kaiketi! Satuin saamaan huonoa hajuvettä... Eau
d'Espagnea.

-- Ja "hanhenkoipia". silmien luona... Ai-aiai! Kyllä te olette
elostellut!

-- Mutta tiedättekö, sanoi hän, aivankuin se juuri sillä hetkellä olisi
muistunut hänen mieleensä, -- kaikki tuo päättyi sentään oivallisesti!
_Hän_ teki hyvin ajaessaan minut pihalle.

-- Kuka _hän_?

-- Olga... Olga Stepanovna. Minä olin silloin hempeällä mielellä, niin
että olisin ollut valmis tekemään paljonkin tyhmyyksiä. Ei, se päättyi
mainiosti, mainiosti!...

-- Miksikä niin? huudahdin minä hämmästyneenä, palauttaen samalla
mieleeni entisen, katuvaisen Leo Aleksandrovitshin.

-- Siksi että... Katsokaas, minä kunnioitan häntä suuresti... suuresti.
Hän on tavallaan sankaritar... Mutta, kuten ymmärrätte... meikäläisen
seurapiirissä liikkuva ja minun yhteiskunnallisessa asemassani oleva
mies ei kaipaa sankarittaria. Miksikä häntä oikeastaan olisi voinut
sanoa. --

En antanut hänen jatkaa, vaan lausuin kesken hänen puheensa:

-- Oletteko vielä poikamies?

Oli kuin hänelle olisi mennyt jotakin väärään kurkkuun.

-- En... Minä, minä nain sen jälkeen... Oletteko kuullut
Moskovassa, nimen ----?

Ja hän mainitsi hyvin huomattavan nimen.

-- Kyllä, olen minä kuullut sen.

-- No niin, minä nain hänen tyttärensä... ja olen nyt hyvin onnellinen.

Täytyy miehelle tehdä oikeutta -- hän loi maahan silmänsä lausuessaan
tuon.

-- Onnittelen teitä sydämestäni! Nykyään ovat onnelliset avioliitot
hyvin harvinaisia.

"Oi, Jumalani, Jumalani!" ajattelin minä. Tuo herttainen, vilpitön,
helläsydäminen Olga ei kelpaa hänen 'seurapiiriinsä', jota vastoin
tämä rumakas, vihaisine silmineen ja ohuen ohuine huulineen sopii
hänelle kuin nuoltu ja vuoltu! Kuinka kärsii hän kuulla tämän
jylseätä, ärtyisätä ääntä sen jälkeen kuin Olga Stepanovnan hiljainen,
ystävällinen ääni on soinnut hänen korviinsa!... Missä ovat tämän
ihmisen silmät ja korvat? Puhumattakaan sydämestä? Sehän harvoin
näytäiksen tämänlaatuisilla ihmisillä. Ja jos sitä joskus tapahtuukin,
häpeävät he perästä päin muistellessaan tuota naurettavaa "hempeätä
mielialaa" muka. -- Ja tätä "Rikard Leijonanmieltä", jota hän tuo
ihmeen suloinen neito tuolla kaukana ihailee melkein kuin jumalaa --
häntä tämä inhottava maalitölkki kutsuu "kunnottomaksi heittiöksi!"

"Annapas olla, juolahti aivoihini sukkela ajatus, -- kyllä minä pidän
huolta, että tulet saamaan palkkion tästä."

-- Hän on tietenkin hyvin kaunis? minä kysyin.

-- Kuka?

-- Rouvanne.

-- Jaa... Ei... se nyt on niin, tehän tiedätte... sehän on aivan
tarpeetonta. Hän on ihastuttava... hyvin ihastuttava! Ymmärrättehän
-- kasvatus... très distinguée... Hän on kasvanut semmoisessa
seurapiirissä...

-- No niin, tietysti on hän kauniskin... Miehet ovat aina huonoja
arvostelijoita semmoisissa asioissa Ja hän on tietysti vielä nuoren
nuori... erinomaisen hyväluontoinen ja jumaloitsee teitä, eikö totta?
Ja te saatte kai tehdä kaikki mitä lystäätte, kuten mikähän sulttaani?
Totta tosiansa, sopii teitä kadehtia! lisäsin musertavan humorillisesti
ja taputin häntä polvelle.

Hän katsahti minuun epäluuloisesti.

-- Tietysti... tietysti... Mutta hyvin käsitätte, että kun henkilön
näkee joka päivä, niin ei hyvälle osaa antaa täyttä arvoa... Pelaatteko
Monte Carlossa?

-- Kukapa ei olisi hairahtunut siihen syntiin tässä _pays des
enchantements'issä_.

-- Vetääkö enemmän voitoksi vaiko tappioksi? jatkoi hän kääntääkseen
puheen muille aloille, mutta minä en päästänyt häntä kynsistäni.

-- Niin, ymmärrän... Miehet ovat luonnollisesti aina piittaamattomia
vaimoistaan... Olen vakuutettu, että teidän rouvanne on kaunotar ja
tietysti parempi, säyseämpi ja sympaatisempi kuin Olga Stepanovna.
Muutenhan te ette olisi mennyt naimisiin. Kun tuntee sellaisen kelpo
naisen, niin tekee mieli verrata kaikkia muita häneen. Eikö niin? Aivan
varmaan on rouvanne viehättävä nainen... Kadehdin onneanne! Ja varmaan
on hän itse ruumistunut yksinkertaisuus! Ja entäs kun tähän vielä yhtyy
hieno käytöstapa!... Minä olen tavannut täällä niin paljon tuollaisia
maalattuja heittiöitä, kulmakarvat mustatut ja posket punatut, että se
olisi minulle oikein kuin toivottua lepoa, jos saisin yhtyä todella
kunnon venäläiseen naiseen. Toivoakseni teette minulle sen kunnian,
että esitätte minut puolisollenne, vai kuinka?

Hänelle tuli yhtäkkiä tavaton kiire, ja hän sieppasi nenäliinansa ja
niisti nenänsä siihen.

-- Kyllä, kyllä, välttämättömästi... Minä olen varsin mielissäni.
Hänkin on oleva iloinen. Mutta asia on se, että me matkustamme huomenna
pois.

-- Mihinkä?

-- Pietariin. Hän olisi kyllä tahtonut vielä viipyä täällä, mutta minä
vaadin lähdettäväksi matkalle. Ei jouda enää mitenkään jäämään, niin
monet tehtävät odottavat kotona!... Minä olen jo antanut palvelijalle
käskyn sääliä kokoon tavaramme. Alkaa jo maistua puulle tämä joutilaana
vetelehtiminen ulkomaalla.

Juna läheni Beaulieutä.

Hän kiiruhti ulos vaunusta pyyhkien hikeä otsaltaan, eipä muistanut
kättänikään puristaa jäähyvästiksi.

Hänen rouvansa tuli häntä vastaan hyvin vihaisena näöltään.

Minä nojausin ikkunasta ulos ja huusin hänelle:

-- Leo Aleksandrovitsh, ette saa unhottaa, että olette luvannut esittää
minulle rouvanne!... Ellei ennen niin Pietarissa... Olkaa huoleti,
en minä kerro hänelle mitään... Miekkonen, kai te taas vedätte häntä
nenästä, hiljainen ja hyväluontoinen kun hän on!

Lintupari hänen rouvansa hatussa sattui menemään vinoon.

Hän iski mieheensä uhkaavan silmäyksen. Junamme lähti liikkeelle ja
vieri juhlallisesti heidän ohitsensa.

Rouvan vihan-vääristämät kasvot ja herran ilmeinen neuvottomuus
ja hämillisyys tekivät minulle ymmärrettäväksi, että yksi noita
tavanmukaisia perheonnen näytelmiä nyt heidän välillään alkaisi.
Junan edettyä hyvän matkaa nyökkäsin vielä viimeisen kerran hänelle
jäähyvästiksi päätäni ja lähetin hänelle lentomuiskun.

Voi, sinua Olga Stepanovna parka! Ja tuo on sinun jumalasi, johon sinä
koko elämäsi aikana olet uskonut. Ja tälle raukkamaiselle statistille
"meikäläisen seurapiirin" tavanomaisessa seuranäytelmässä annoit sinä
kaiken rakkautesi, kaiken hellyytesi, sielusi sekä ruumiisi, -- kaikki
mitä sinulla oli omaa! Voi, sinua Olga Stepanovna parkaa!




XXXIV.


Kohta sen jälkeen täytyi minunkin palata Pietariin.

Olen jo maininnut, että Sila Sampsonovitshin aineellinen tila oli
parantunut. Myöskin onnistui Olga Stepanovna saamaan auttajakseen
vanhan naimattoman naisen, joka, kun ei enää saattanut toivoa omia
lapsia, oli kiintynyt vieraihin. Olga Stepanovna Krohotovin ei enää
tarvinnut raataa niin paljon ja hän sai nyt olla joutilaana ja vapaana
muutamia tunteja päivässä. Minä olin jo sattunut tapaamaan häntä
muutamia kertoja. Hän oli kostunut, tullut varmemmaksi ja juurikuin
kasvanut. Ainoastaan silloin, kun hän vaipui mietteisiinsä tai istui
yksin jossakin sopessa, luullen ettei häntä kukaan näe, tuli hänen
silmiinsä melkein surullinen ilme. Eräässä tilaisuudessa mainitsin
hänelle, että olin kohdannut Leo Aleksandrovitshin ulkomailla, mutta en
tietysti tehnyt sen tarkemmin selkoa yhtymyksemme erityiskohdista.

-- Mitenkä hänen laitansa oli? kysyi hän ja hänen äänessään oli
huomattavana hermostunut väre. -- Näyttikö hän alakuloiselta?

-- E-eä... pikemmin lakeeratulta.

-- Kuinka?

-- Hänen kasvonsa loistivat ja hän näytti tyytyväiseltä.

-- Hän oli siis onnellinen?

-- Niin ainakin luulen. Kullakin on oma käsityksensä onnesta.

-- No, Jumalan kiitos!

Ja tämä hänen huudahduksensa soi niin riemuisasti, vilpittömästi ja
puhtaasti, että minä vaivoin saatoin pitäytyä suutelemasta tuota
viehättävää naista.

"Armahainen, miten oletkaan suloinen!" toistelin ajatuksissani
katsellessani lakkaamatta häneen.

-- Miten hyvin minä tein, että annoin silloin hänelle rukkaset!

-- Niin, tietysti se oli mainio asia, että niin teitte.

Tällä kertaa lausuin todenperäisesti sen, mitä ajattelin.

-- Hän on siis onnellinen?... Onko hän naimisissa?

-- Sitä en tiedä.

Jos nyt olisin antanut totuuden tulla kuuluviin, niin hänellä olisi
ollut kyselemistä paljonkin, ja silloin minä helposti olisin saattanut
puhua itseni pussiin.

-- Oi, kuinka iloinen, kuinka iloinen olen! Nähkääs, minua on usein
vaivannut pelko ja minä olen ajatellut: tuo raukka, nyt saa hän kärsiä,
koko hänen elämänsä on minun kauttani mennyt hukkaan! -- Mutta miksi
nimititte häntä lakeeratuksi? Sitä ei hänestä käy sanominen. Hänhän on
aina ollut viisas ja jalo. Te ette tunne häntä. Minä en ole koskaan
huomannut hänessä mitään halpamaista. Oi, kuinka hän on järkevä!...
Oikein ritarillinen luonne!

Hän oli jo unhottanut kaikki, mitä oli saanut kärsiä tämän hänen
nuoruutensa sankarin tähden. Turhaan oli hän uhrannut itsensä. Mutta
juuri tämmöinen hukkaan mennyt uhri on samalla uhreista ihanin. Ellei
se tuota hedelmää sille miehelle, jolle se on tarkoitettu, ellei se
tule hänelle tueksi, pelastukseksi, niin on se ainakin pelastava
ja pitävä voimassa hyvän ja kauniin alkuperusteet mädäntyneessä
yhteiskunnassa. Ilman niitä, ilman näitä hukkaan menneitä uhreja,
niin usko tulevaisuuteen sammuisi, Jumalaa ei olisi sydämessä, ja
kaikki ympärillä raaistuisi. -- Mutta samalla ilmeni Olga Stepanovnan
menettelyssä nainen täydellisesti semmoisena kuin hän on. Onhan se
niin, että jos nainen joskus oikein todella rakastaa, esiintyvät
omituisen harhanäön johdosta hänelle kaikki hänen rakastetussaan
tavattavat puutteet ja viat suurimpina ansioina, vieläpä kuin sädekehän
ympäröiminä. Otaksukaamme esimerkiksi, että hänen toinen silmänsä
on kiero. -- Niin on, mutta onko monellakaan semmoista silmää? Ja
millaisen luonteenomaisen ilmauksen se antaa _hänen_ kasvoilleen!
Tai jos hän on vaivainen jaloiltaan... Mutta ettekö te huomaa siinä
mitään demoonillista, ette? Sitten mahdatte olla sokeita. -- --
Ja hän, nainen, on itse niin vakuutettu näkökohtansa oikeudesta,
että hän saa ehkä uskotetuksi toisiakin. Paras asianajaja olisi
juuri nainen. Hänen valheensa on aina totista. Sen puolesta on hän
valmis astumaan polttolavallekin, sillä hänen uskonsa käsityksensä
oikeuteen on järkähtymätön. Hänen kiero katsantokantansa on sydämen
esiinkutsuma, ei järjen. Mutta joskus vie siitä voiton ylpeys. Nainen
luulee näet, ettei hän voi rakastaa _tavallista_ ihmistä, ettei hän
saata lahjoittaa sydäntään numero sille tai sille lukuisasta joukosta.
Minun yksityinen ajatukseni on, että kyökkipiika Agrafena palosotamies
Jefimissään näkee ensisijassa sankarin. Ylpeys on naisen pantsari.
Ylpeys varjelee häntä usein alennuksilta. Joskus saattaa voittaa
naisen puolelleen tarvitsematta olla varma hänen rakkaudestaan, kunhan
ensin on onnistunut voittamaan hänen ylpeytensä. Muuten on nainen
mielestään aina oikeassa, sillä olipa mies kuinka mitätön tahansa, on
hän naisen silmissä aina näyttävä suurelta, yli muitten voimalliselta.
Typerälle antaa nainen omasta ymmärryksestään, sydämettömälle antaa hän
hyvyydestään, lempeydestään, sävyisyydestään, ja rumamuotoinen sukeutuu
hänen mielikuvituksessaan ainoalaatuiseksi komeaksi mieheksi. Hän etsii
ilmi tuon kauneuden vaikka mistä, tekee sen muillekin havaittavaksi, ja
koettakaa sitten inttää häntä vastaan, niin näette mitä seuraa. Siinä
suhteessa oli Olga Stepanovna muitten naisten kaltainen eikä suinkaan
mikään poikkeus.

Kerran satuin kävelemään hänen kanssaan Nevan rantakadulla.

Oli ihana kevätpäivä. Pietarissakin saattaa joskus tulla tuollaisia
kauniita toukokuunpäiviä, jolloin ilma on tavattoman puhdasta ja värit
kirkkaita ja eloisia, joskaan eivät varsin heleitä. Keuhkotautinen
pohjoinen luonto näyttää silloin juurikuin viriävän eloon ja
ponnistamalla viimeisetkin voimansa ottavan kaikki mitä se suinkin saa
olevalta päivältä, sillä seuraavana päivänä saattaa jo Laatokan hyinen
viima jälleen puhaltaa sen ylitse tuoden mukanaan nuhaa, keuhkopussin-
ja henkitorven-tulehdusta ynnä muita hempeän ilmanalamme maireuksia.

Minä kohtasin Olga Stepanovnan ihan sattumalta ja hän näytti olevan
iloissaan tavatessaan jälleen minut.

-- Kas teitä, nykyään sitä käyskellään vaan Nevan rantamilla!

-- Niin, sanokaas muuta! Pitäähän meidänkin kerran olla ylpeitä
puolestamme! vastasi hän iloisesti nauraen. Minä en ollut kuullut
häneltä kaualla niin heleätä naurua. -- Vielä kai se menee niinkin
pitkälle, että panen "ruusunnuppu-hatun" päähäni, kuten Sila
Sampsonovitsh sanoo.

-- Mitäs, sehän on mainiota!

-- Mikä kaunis päivä tänään! Eikö totta? Katsokaas tuota taivasta:
ihanhan sen läpi näkee paratiisin.

-- Ah, näyttäkää minulle paratiisia!

-- Ei, teille sitä ei näytetä.

-- Miksi ei?

-- Te olette syntinen. Pyytäkää ensin ansaita se.

-- Tahdon koettaa mitä suurimmalla mielihyvällä.

Olimme tulleet jo vähän matkaa sivu Kesäpuiston, joka upeili kevään
ensi vihannuudessa, kun Olga Stepanovna yhtäkkiä säpsähti, tarttui
käsivarteeni ja kalpeni.

Edessämme, mutta toisella puolen katua näkyi Leo Aleksandrovitsh
astelevan jonkun matkan päässä meistä.

Onneksi ei hän meitä huomannut. Hän näytti nyt vielä lakeeratummalta.

Matka meidän välillämme lyheni lyhenemistään. Olga Stepanovna
tähysteli häntä tarkkaan, melkein läpitunkevin katsein. Yhtäkkiä Leo
Aleksandrovitsh pysähtyi erään talon sisäänkäytävän eteen ja näytti
aikovan mennä sisään, kun ovi samassa avattiin ja kaksi lasta -- poika
ja tyttö -- tuli siitä ulos hoitajansa saattamana. Leo Aleksandrovitsh
näkyi sanovan jotakin hoitajalle, jonka jälkeen hän näpisti poikaa
korvalehdestä ja tyttöä poskesta -- täyttäen siis ylimalkain sen,
mitä pietarilaiset papat pitävät velvollisuutenaan moisissa tiloissa
tehdä. Ei hellyyttä eikä rakkautta siinä tullut näkyviin. Sama kuin
jos kruunun karttamerkki olisi ollut liimattava paperiin. Ja kun se
oli tehty astui hän sisään ovesta, jonka suurellinen ovenvartija oli
avannut seposeljälleen.

-- Kuulkaa, virkkoi Olga Stepanovna innokkaasti, -- nehän ovat hänen...
ymmärrättehän?... _hänen_ lapsensa!

-- Mistä sen päätätte?

-- Sydämeni aavistaa sen.

Hän kiiruhti kulkuaan, ennätti kiinni lapset ja huudahti vilkkaasti:

-- Miten suloisia lapsia!

Hoitaja oli nähtävästi "paremmasta kodista" lähteneitä, kuten sanotaan.
Hän vain nykisti nenäänsä ja loi Olga Stepanovnaan kieron, halveksivan
katseen.

-- Kenenkä lapsia nämä ovat? jatkoi Olga Stepanovna itsepintaisesti.

-- Kenraalin lapsia... oli pöyhkeä vastaus. -- Koskahan Leo
Aleksandrovitshista on tullut kenraali! huudahdin minä nauraen.

-- Papalla on valkoiset, kultareunuksiset housut! ennätti poika
sanomaan ja osotti puhuessaan niin suurta itsevarmuutta, että meille
paikalla kävi selväksi: jollei papalla olisi ollut kultareunuksisia
housuja, ei tämä pieni peukalomies olisi ollut niin mahtavata hänen
puolestaan.

-- Ja risti tässä! sanoi tyttö, koskettaen sormella kaulaansa.

Ja arvoisa kolmikunta vaarui hiljoilleen etemmäksi, jolloin vielä
kuulimme seuraavat hoitajan nuhdesanat lapsille:

-- Kenraalinlapsina teidän ei sovi puhua kaikellaisten ihmisten kanssa,
joita kadulla tulee vastaan. Kun tulemme kotiin, niin kerron mammalle...

-- Miten viehättäviä! Eikö totta? kysyi minulta Olga Stepanovna.

-- Mitkä niin? minä melkein kiljasin hämmästyksestä.

-- Nuo lapset... _hänen_ lapsensa...

-- Lapset?... Ylipäätään... hieman kalpeita... ja hintelöitä, lausuin
minä, huolimatta vastata suoraan hänen kysymykseensä.

-- Ja kummallakin heillä on _hänen_ silmänsä... Olga Stepanovna
vaipui mietteisiinsä ja hänen kasvonsa synkistyivät. Hän kääntyi
minusta pois, mutta minä olin jo huomannut, että hän vaivoin saattoi
pidättää kyyneliään. Minä en ollut huomaavinani mitään, vaan
astelin rauhallisena edelleen. Sanattomina kuljimme sitten aina
Liteininsillalle asti. Matkalla näin hänen tavan takaa koskettavan
nenäliinalla kasvojaan. Sillankorvalla pysähtyi hän.

-- Ei se kumminkaan ole... niin helppoa kuin olin luullut.

-- Mikä niin?

-- No, yleensä kaikki tuo... Sekä nuo lapset... että hän...

Astuimme nyt sillalle.

-- Se on tosiaankin raskasta... hyvin raskasta kantaa! selitti hän. --
Kun aattelen, että minulla, tarkoitan hänellä ja minulla, olisi voinut
olla tuollaisia lapsia!... Ja minä olisin saanut hyväillä niitä... ne
olisivat olleet minun omani... omani!...

Muutamien päivien perästä tuli Sila Sampsonovitsh luokseni kotiin. Jo
ovensuusta, ennen kuin oli sanonut hyvänpäivän, kertoi hän minulle,
kädet levitettyinä:

-- Nyt on tuskanahdistus vallannut hänet jälleen!

-- Olga Stepanovnanko?

-- Niin, kenenkäs muuten. Ihan on kuin kova kohtalo seuraisi meitä. Ja
minä en saa selvää, mikä häntä vaivaa. Itkee öisin, ja päivisin on hän
ihan järkinään masentunut... Varmaan on jotain tapahtunut, mutta hänen
suustaan ei saa halaistua sanaakaan.

Minä kerroin hänelle yhtymisestämme Leo Aleksandrovitshin kanssa Nevan
rantakadulla.

-- Jaha, vai niin se on!... Siksipä hän eilen sanoikin: "miksikä
kohtalo toisille ihmisille antaa niin paljo ja toisille ei anna mitään?
Missä on oikeus?" Johon minä vastasin: oikeutta ei löydy täällä, se
tulee vasta tuolla ylhäällä!




XXXV.


Mutta eivät ne olot Bobkovin pesässä aina sentään niin surullisella
kannalla olleet. Sattui siellä ilopäiviä ja juhlahetkiäkin. Minä
osauduin sinne kerran juuri tuommoiseen tilaisuuteen. Serjosha oli
päästetty kadettikoulusta ja nimitetty upseeriksi. Luonnollisesti tuli
hän silloin heti tänne, sievänä, keikailevana ja loistavan iloisena
uudessa univormussaan.

-- Tämä on vähän toista kuin mitä minä olin! sanoi Sila Sampsonovitsh
ihastunein silmin tähystäen nuorta miestä. -- Mutta hän ei joutunutkaan
linnaväkeen, hän. Eikä niistä joukoista nyt enää ole takinlievettäkään
jäljellä. No, kasva ja kukoista, nuori tykistönvänrikki!...

Lapset ympäröivät Serjoshan, katsoa noljottivat häneen, koskettivat
kunnioittavasti hänen virkatakkiaan sekä samoin hänen sapeliaan
ja kysyivät: "tämäkö se justiin on mikä ampuu?" Hänen epolettinsa
synnyttivät heissä suurta ihastusta. Lupotshka, nyt jo neljäntoista
vuoden vanha, pysähtyi hämmästyneenä ovensuuhun, nähdessään
lapsuudenystävänsä niin loistoisana. Serjosha taas seisoi siinä, kasvot
tulipunaisina, onnellisena ja hämillään ja kääntyili joka tahoille,
jotta kaikki näkisivät hänet. Viimein saapui Grishkakin. Nyttemmin
kutsuttiin häntä jo Grigori Silitshiksi (Bobkovin mukaan) ja oli hän jo
"oma miehensä". Hän oli avannut pienen puusepänliikkeen, joka kannatti
erinomaisesti. Hänellä oli yllään musta lievetakki, mutta kaulassaan
kantoi hän punaista villahuivia, vaikka huoneessa olikin lämmin. Hän
suuteli Serjoshaa juhlallisesti.

-- Jumala on auttanut meitä kumpaakin! lausui hän hiljaisella äänellä
ja teki ristinmerkin. -- Kavahda vaan ettet unhota meitä!

-- Mitenkä minä voisin teitä unhottaa? vastasi nuori upseeri vielä
enemmän hämillään.

-- Tietäähän tuon, miten se voi tapahtua. No, halailkaammepa toisiamme
vielä kerran!

He antoivat toisilleen taas suuta.

-- Kuules, virkkoi hän sitten ja veti Serjoshan syrjään. -- Sinä
olet nyt siis herrassäätyyn kuuluva -- vapaasukuisuudeksi kai sinua
kutsuttanee?...

Onnellinen hymy väikkyi Grishkan huulilla hänen tätä lausuessaan.

-- Hyvä! Mutta upseerina tarvitset sinä ennen kaikkea rahaa. Ilman
rahatta ei, veijoseni, päästä minnekään. Ja sentähden niin... tässä
olisi nyt sinua varten.

Ja toisten huomaamatta pisti hän jotakin ystävänsä taskuun.

-- Herranen aika, Grishka, mitä sinä ajattelet?

-- Älä ole milläsikään... Kyllä ne ovat kunnialla saatuja rahoja.
Viisikymmentä, rakas ystävä? Jos milloin voit, niin maksat takasin; jos
et, niin emme kai me hunningolle joudu siltä, luulen ma. Mehän olemme
melkein kuin veljiä ja saatamme siis puhua asiat suoraan.

-- Emme ainoastaan "melkein kuin", vaan todellakin veljiä.

-- No, sen parempi. Ja kun sinä sitten ylenet arvoasteissa, tulet
kenraaliksi, niin pidä hellää huolta miehistöstä -- alhaisista
sotilaista, äläkä anna kellekään heistä vääryyttä tapahtua... Eikä
sitten muuta kuin -- Jumala suokoon sinulle kaikkea hyvää! Mutta kuule,
onko sinulla matka-arkkua?

-- Aion huomisaamuna ostaa itselleni matka-arkun.

-- Miksi juuri ostaa? Valitse minulta millaisen tahdot! Tule
huomisaamuna verstaaseen, niin juomme yhdessä teetä, ja sinä otat
itsellesi arkun oman mielesi jälkeen. Luuletko, että minun on sääli
niitä?

Parin viikon perästä oli Serjosha lähtökunnossa.

Rautatienasemalla olivat häntä saattamassa Sila Sampsonovitsh, Olga
Stepanovna, Grishka ja minä. Mikä lämmin, järkähtymätön yhteistunne
osottautui tässä tilaisuudessa vallitsevan tuon _perheen_ keskuudessa!
Ei ollut siinä niinkuin monessa muussa todellisessa perheessä, jossa
ainoastaan papintodistus yhdistää jäsenet toisiinsa. Erotessa Serjosha
itki kuin lapsi eikä voinut kaualla hellittää Olga Stepanovnan kättä
omastaan.

-- Siunatkaa minua, isä! pyysi hän niellen kyynelensä ja kääntyi Sila
Sampsonovitshin puoleen.

Ukko paljasti päänsä, teki ristinmerkin ja siunasi nuorukaista.

Ainoastaan Grigori Silitsh, upea punainen villahuivi kaulassaan, jaksoi
vielä pitää puoliaan; mutta kun Serjosha läheni häntä sanoen: "hyvästi,
veljeni, sinun hyvyyttäsi en koskaan unhota" -- ei hänkään enää voinut
hillitä kuohuvia tunteitaan, vaan karahti tulipunaiseksi, pyyhkieli
silmiään kaulahuivin nipukkoihin, teki torjuvan liikkeen kädellään ja
vetäytyi syrjään.

Samassa junassa oli muutamien Serjoshan toverienkin määrä lähteä
matkaan. Minusta oli niin mieltäylentävää nähdä, ettei tuon tavallisen
käsityöläisen läsnäolo vähimmälläkään tavalla näyttänyt häiritsevän
lähtöä tekevän jalon nuorukaisen mielialaa. Ei, vaan vieläpä hän
jonkinlaisella ylpeydelläkin esitti hänet tovereilleen, ja näkyi kyllä,
että nämä jo ennalta tunsivat hänet Serjoshan kertomuksien kautta,
sillä paitsi uteliaisuutta heidän kasvonpiirteensä ilmaisivat vielä
jotakin lämmintä ja herttaista, jotakin mikä niin suloisesti kuvastuu
nuorukaisen silmissä, niinkauan kuin hän ei ole oppinut teeskentelemään
ja kylmällä välinpitämättömyydellä torjumaan esille tunkevia parempia
tunteitaan.

-- Ja tässä on minun toinen isäni, ensimäistä en ole koskaan tuntenut!
lausui Serjosha kääntyen Sila Sampsonovitshiin.

Silloin astui yksi tovereista esiin ja lausui Bobkoville:

-- Kyllä me teidät tunnemme, Sila Sampsonovitsh. Minäkin olen yksin
maailmassa, ilman ainoatakaan omaista. Antakaa minullekin isällinen
siunauksenne.

Sitten suuteli hän Olga Stepanovnaa kädelle, ja muut toverit seurasivat
hänen esimerkkiään.

Tämä kohtaus saattoi minut niin kummallisen iloiseen mielenliikutukseen
ja sydämeni tuntui niin keveälle. Minä varmistuin siinä uskossa, että
vielä nuo muutkin vesat tässä eriskummaisessa pesässä kerran päätyvät
hyvälle tielle ja sitä rehellisesti pitkittäen saavuttavat työn kautta
onnen, siunaten niitten ihmisten muistoa, jotka olivat hellyydellä
hoivineet heitä ja tehneet heidän lapsuutensa iän suloiseksi.

-- Kunnon poikia, kunnon poikia minulla siellä ylenee! lausui Bobkov.
-- Mutta muistatteko, mitenkä silloin sanoitte minulle kadulla, että
upseerin sietäisi hävetä käydä kerjäämässä? kysyi hän naurahtaen.

Vaikka oli vuosia vierinyt siitä saakka, punastuin nyt ehdottomasti.

Niin, kenpä voi tietää syyn, miksi tuo tai tämä ojentaa kätensä almun
saantiin! Tuomitsemme hänet silloin, tehdäksemme ehkä jonkun ajan
perästä kaikki, jotta hän vaan unhottaisi sen loukkauksen, minkä
olemme hänelle saattaneet. Ei, antaos ennemmin niin paljon kuin voit
jok'ainoalle pyytäjälle. Joskin antimesi vain joka kymmenennessä
tapauksessa joutuisi todella tarvitsevan käteen, eivät armolahjasi
sentään ole aivan hukkaan menneet. Nuo toiset yhdeksän saattavat
kukaties rientää ropoinensa kapakkaan. Minkäpä sille taidat! Heitä
ei päästetä konsertteihin, teattereihin eikä muihin "kirjallisuuden
ystävien yhdistyksiin". Pitäähän ihmissydämen jossakin saada
lämmitelleidä.




XXXVI.


Sila Sampsonovitsh kääntyi vanhoilla päivillään huonokuuloiseksi, mutta
ei tahtonut näyttää sitä ja oli olevinaan hajamielinen, milloin hän ei
kuullut jotakin. Olga Stepanovnan pää oli kokonaan harmaantunut, mutta
valkoiset hiukset soveltuivat mainiosti hänen nuorekkaille kasvoilleen.
Hän rakasti Leo Aleksandrovitshiä yhä edelleen, tahi oikeimmiten --
hän rakasti Leossa entisyyttään, murheista nuoruudenaikaansa. Grigori
Silitsh oli kehittänyt ja laajentanut liikettään ja oli ottanut
verstaaseensa oppiin koko tusinan pieniä vekaroita, joita hän isän
tavoin kohteli. Hän ei kiusannut heitä eikä vaatinut heiltä enempää
kuin he jaksoivat tehdä, mutta piti heitä kumminkin tyystin silmällä.
He saivat hänen luonaan riittävässä määrin ravitsevaa ruokaa ja olivat
terveen ja tyytyväisen näköisiä. Serjosha oli aikaa sitten suorittanut
velkansa hänelle ja ilahutti häntä usein kirjeillään. Kun sitten vielä
oli kaksi vuotta kulunut, ilmestyi yhtäkkiä Serjosha itse Pietariin.
Hän oli jo silloin alikapteeni arvoltaan ja muutenkin oli hän hyvin
menestynyt virassaan. Hänellä oli mukanaan morsian -- muudan orvoksi
jäänyt upseerin tytär -- ja hän tahtoi kaikin mokomin viettää häänsä
omaistensa piirissä. Isänä ja äitinä toimivat vihkiäisissä Sila
Sampsonovitsh ja Olga Stepanovna. Yhtenä sulhaspoikana oli Grigori,
joka ei nytkään ollut luopunut punaisesta villahuivistaan. Astuessamme
kirkosta ulos, pistihen hän Serjoshan luo ja lausui meidän kaikkien
ihmeeksi.

-- Älä matkusta pois ennen sunnuntaita!

-- Miksi niin?

-- Minulla olisi silloin asiaa.

-- Mitä asiaa?

-- No, jos tuon virkkaakin... Asia koskee minua... Minäkin aion
naimisiin.

-- Mitä kaikkia? Kenenkä kanssa?! kuului nyt huudahduksia joka taholta.

Grishka näytti hämmästelevän ja olevan kahdella päällä. Hän ei puhunut
mitään. Olga Stepanovna hymyili. Näytäiksen, että salaisuus oli jo
kauan ollut hänen tiedossaan.

-- Lupotshkanko? kysyi joku.

-- Niin mitä sitten! vastasi Grishka innokkaasti, aivan kuin olisi
tahtonut puolustaa itseään. -- Hänestä tulee hyvä perheen-emäntä. Ja
esimerkiksi vaimona on hän sellainen kuin vaimon juuri tulee olla,
eikä mikään tuommoinen... Hänestä tulee oikea puoliso, s.t.s. koko
elämän iäksi... Saitsevilta tuli tosin eräs kielilippari ja esitti
minulle kauppiaantytärtä, joka taisi soittaa pianoa ja oli lisäksi
rahakaskin, viisituhatta ruplaa takanaan. Mutta minä ajattelin, että
tuo fortepiano saattaisi jonakin päivänä ruveta poukuttamaan minua
tänne niskaan. Myöskin voisivat nuo monet ruplat tehdä elämän kodissa
vähemmän hauskaksi. -- Mutta Lupotshkan kanssa tulee meidän hyvä olla.
Me tunnemme toisemme vanhastaan... Ja jos oikein tahdon sanoa, niin on
tämä punainen huivi juuri hänen neulomansa...

Minä katsahdin Sila Sampsonovitshiin -- hänen kasvonsa paistoivat
ilosta. Ne olivat jo täynnä ryppyjä ja uurteita, jotka silmien luona
hajautuivat hienoina säteinä, tehden tuon herttaisen ilmeen hänen
kasvoissaan yhä paremmin huomattavaksi. "Siinä ei elämä ole kulunut
hukkaan", ajattelin minä. Tavallisia ihmisiä, hän ja Olga Stepanovna,
vieläpä kaikkein tavallisimpia, ja sittenkin -- mimmoisen suurtyön ovat
saaneet aikaan! Vuosi vuodelta oli heidän elämänsä sirissyt, hiljaa ja
huomaamattomasti, kuten lähteensilmä salon helmassa, mutta kuinka monta
nuorta puuta se olikaan nostanut ja ravinnut! Lähde on ennen pitkää
kuivuva ja katoova jäljettömiin. Mutta nuori metsä on seisova pystyssä,
saaden voimia auringolta ja sateelta. Ja terveistä juurista on uusia
sukupolvia nouseva ylös.

Todella elähyttävä lähde!



***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAJURIN HOLHOKIT***


******* This file should be named 61503-8.txt or 61503-8.zip *******


This and all associated files of various formats will be found in:
http://www.gutenberg.org/dirs/6/1/5/0/61503


Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you'll have to check the laws of the country where you
  are located before using this ebook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
  works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org 

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary 
Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:

    Dr. Gregory B. Newby
    Chief Executive and Director
    [email protected]

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.