Taiteilijan lemmentarina

By V. M. Garshin

The Project Gutenberg eBook of Taiteilijan lemmentarina
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Taiteilijan lemmentarina

Author: V. M. Garshin

Translator: Martti Wuori


        
Release date: April 6, 2026 [eBook #78366]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1915

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78366

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TAITEILIJAN LEMMENTARINA ***




TAITEILIJAN LEMMENTARINA

Kirj.

Vsevolod Garshin


Venäjän kielestä ("Nadeshda Nikolajevna") suomentanut

Martti Wuori





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1915.






Vsevolod Mihailovitsh Garshin syntyi helmik. 2 p:nä v. 1855
Jekaterinoslavin kuvernementissa Venäjällä. Käytyään aluksi
vuoriopistoa meni hän vapaaehtoiseksi venäläis-turkkilaiseen sotaan,
ruveten jo tänä aikana kokeilemaan kirjailijana. Vuosi vuodelta kasvava
synkkämielisyys, joka päättyi mielipuolisuuteen, teki kuitenkin lopun
tästä tavallista suurempia toiveita antaneesta kirjailijasta jo hänen
kolmannellakymmenennellä neljännellä ikävuodellaan. Hän, näet, kuoli
maalisk. 24 p:nä v. 1888 sen johdosta, että oli heittäytynyt asuntonsa
porraslavalta alas portaiden väliseen aukkoon.

Tämän surullisen elämän puitteisiin sisältyy kirjallinen tuotanto,
joka tosin ei ole laaja, mutta jonka taiteellinen arvo sen sijaan on
korkealla. Sen tunnustivat aikoinaan jo Venäjän suuret kirjailijat
Turgenjew ja Leo Tolstoi. Garshin kirjoittikin, niinkuin hän itse on
lausunut, »onnettomilla hermoillaan, niin että jokainen kirjain maksoi
hänelle pisaran verta», ja pienimpiinkin kertomuksiinsa pani hän paljon
työtä. Sotakertomuksissaan Garshin kuuluu Leo Tolstoin »kouluun»,
hienoissa psykologisissa kuvauksissaan hän taas lähentelee Dostojevskia
ja kauniissa syvämietteisissä saduissaan hänellä on ollut tanskalainen
Andersen esikuvanaan. Muista ulkomaalaisista kirjailijoista on myöskin
Dickens, jota Garshin suuresti ihaili, vaikuttanut hänen tuotantoonsa.
Kuitenkin on Garshinin teoksilla hänen oma persoonallinen leimansa;
niistä kuvastaa aaterikas taiteilijasielu, tosin onnettoman elämän
synkistämä, mutta silti aina saavutuksissaan ihastuttava. Tyyliniekkana
pitävät venäläiset häntä erittäinkin arvossa.

Tässä tarjoamme suomalaiselle lukijakunnalle erään hänen pisimmistä
psykologisista kertomuksistaan, joka kokoonpanonsa eheydellä,
kirjallisen otteen kiinteydellä ja inhimillisesti liikuttavalla
aiheellaan epäilemättä lukijalle tuottaa mitä viehättävintä
taidenautintoa.




I.


Olen jo kauan aikonut ryhtyä muistelmiani kirjoittamaan. Omituinen syy
pakottaa minua tarttumaan kynään: toiset kirjoittavat muistelmiaan
sen vuoksi, että niissä on paljon historiallisesti mielenkiintoista;
toiset sentähden, että vielä kerran haluavat elää onnelliset nuoruuden
vuotensa; toiset senkintähden, että tekee mieli juonitella ja panetella
aikoja sitte kuolleita henkilöitä ja puhdistaa itseään ammoin jo
unhotetuista syytöksistä.

Minulla ei ole yhtään tämmöistä aihetta. Olen vielä nuori mies;
historiaa en ole ollut luomassa enkä ole nähnyt, kuinka sitä luodaan;
ihmisten panettelemiseen minulla ei ole syytä eikä liioin itseni
puhdistamiseenkaan. Vieläkö kerran sitten onnesta nauttiakseni? Se oli
kuitenkin niin lyhytaikainen ja sen loppu niin kamala, etteivät muistot
siitä, Jumala nähköön, minulle mitään iloa tuota.

Minkä tähden aivan kuin joku tuntematon ääni kuiskaa ne minulle
korvaan, minkä tähden, yöllä herätessäni, edessäni pimeässä kulkevat
tutut kuvat ja muodot ja minkä tähden, erään kalpean muodon
ilmestyessä, kasvoni hehkuvat ja käteni kouristuvat, kauhu ja raivo
sulkevat hengityksen, niinkuin sinä päivänä, jolloin seisoin kasvoista
kasvoihin veriviholliseni edessä?

En voi vapautua muistostani ja kummallinen ajatus on juolahtanut
päähäni. Ehkäpä, jos ne kirjoitan paperille, saan niistä lopputilin
suoritetuksi... Ehkäpä ne silloin jättävät minut rauhaan ja voin kuolla
levollisesti. Siinä se omituinen syy, joka pakottaa minut tarttumaan
kynään.

Joutuuko tämä vihko jonkun luettavaksi vai ei, se ei huoleta minua
paljoa. Sen vuoksi minun ei tarvitse anteeksikaan pyytää vastaisilta
lukijoiltani siitä aineesta, josta kirjoitan eikä myöskään siitä
muodosta, jossa sitä käsittelen. Tosin tahtoisin, että nämä rivit
lukisi muuan ihminen, vaan hän ei minua tuomitse. Hänelle on rakasta
kaikki, mikä minua koskee. Se ihminen on minun serkkuni.

Missä hän niin kauan tänään viipyy? Siitä on jo kolme kuukautta, kun
tulin tuntoihini sen päivän jälkeen. Ensimäinen henkilö, jonka näin,
oli Sonja. Ja siitä saakka hän on kanssani joka ilta. Siitä hänelle
on tullut kuin joku palvelustehtävä. Hän istuu vuoteeni ääressä tahi
nojatuolin vieressä, kun jaksan siinä olla, tarinoi kanssani, lukee
ääneen sanomalehtiä ja kirjoja. Hän on kovin pahoillaan siitä, että
minulle on yhdentekevää, mitä hän lukee, ja että annan hänen valita
luettavansa.

Hän lukee minulle eräästä aikakauslehdestä rouva Hay'n romaania nimeltä
»_Hän luuli, ettei se ole niin_». Minä katselen hänen alas painuneita
kasvojaan kuuntelematta tuota pitkää, opettavaista tarinaa. Ja toisin
paikoin, missä tekijättären mukaan pitäisi nauraa, kuristavat katkerat
kyyneleet minun kurkkuani. Hän laskee kirjan käsistään ja, katsottuaan
minuun läpitunkevalla ja aralla katseella, panee kätensä otsalleni.

— Rakas Andrei, taaskin... Älä nyt enää! Älä itke! Kaikki menee ohi ja
unhottuu, — puhelee hän äidin äänellä, joka lohduttelee lastaan, joka
on lyönyt otsansa kuhmulle. Ja vaikka minun kuhmuni katoo ainoastaan
sen elämän kanssa, joka, niinkuin tunnen, vähitellen jättää ruumiini,
niin rauhoitun kuitenkin.

Oi, rakkahin serkkuni, kuinka osaankin antaa arvoa naiselliselle
hellyydellesi! Siunatkoon sinua Jumala ja muuttukoot alkuelämäsi mustat
lehdet, joihin minun nimeni on kirjoitettu, iloiseksi kertomukseksi
onnesta! Vaan älköön siitä tulko sen tapaista väsyttävää tarinaa kuin
se, jota luet!

Kello soi. Vihdoinkin! Se on hän. Hän tulee tuoden mukanaan pimeään
ja tukehduttavaan huoneeseeni virkistävän tuoksun, katkaisten
äänettömyyden siellä hiljaisella, leppoisalla puheellaan ja valaisten
sen kauneudellaan.




II.


En muista äitiäni, vaan isäni kuoli ollessani 14 vuoden vanha.
Holhoojani, muuan etäinen sukulainen, pani minut erääseen Pietarin
lukioon, jonka päätin 4 vuoden kuluttua. Olin aivan vapaa. Holhoojani,
jolla oli suuret asiansa hoidettavina, huolehti minusta vain sikäli
kuin vaati rahain antaminen minulle siinä määrin, etten, hänen
mielestään, kärsisi puutetta. Tuloni eivät olleet suuret, mutta
kylliksi riittävät ollakseni vapaa leipähuolista ja voidakseni valita
elämänurani.

Sen olin valinnut aikoja sitte. Jo 4 vuoden vanhana olin mieltynyt
käyttämään piirustuskynää ja maaleja, ja lukiota lopettaessani
piirustelin jo melko hyvin, niin että ilman vaikeuksia pääsin
taideakatemiaan.

Oliko minulla kykyä? Nyt, kun en koskaan enää astu kankaan eteen,
voinen tasapuolisesti arvostella itseäni ja pitää itseäni taiteilijana.
Niin, kyllä minulla oli kykyä. Päättelen niin, en toverien ja
asiantuntijain lausuntojen mukaan enkä senkään mukaan, että niin pian
lopetin oppijakson akatemiassa, vaan sen minussa piilleen tunteen
mukaan, joka aina puhkesi ilmi, kun ryhdyin työhön. Se, joka ei ole
taiteilija, ei tunne sitä ahdistavaa ja suloista mielenliikutusta,
jolla ensi kerran asettuu kankaan eteen piirtämään siihen luomustansa.
Se, joka ei ole taiteilija, ei tunne ympäristön unhottamista, kun henki
on vaipunut muotojen näkemiseen... Niin, minulla oli kykyä ja minusta
olisi voinut tulla enemmän kuin tusinataiteilija.

Tuolla ne riippuvat seinillä, minun kankaani, harjoitelmani ja
luonnokseni, keskeneräiset, vasta alulla olevat tauluni. Tuossa on
hänkin... Täytyy pyytää serkkuani korjaamaan hänet toiseen huoneeseen.
Taikka ei, hänet pitää ripustaa ihan vuoteeni jalkapuoleen niin, että
hän aina katselisi minua alakuloisella, rangaistusta aavistavalla
katseellaan. Sinisessä puvussaan, päässä kaunis valkoinen hilkka, jossa
toisella syrjällä on iso kolmivärinen kokardi ja jonka valkoreunan
alta kiertyvät esille hänen tumman tukkansa tuuheat kiharat, katselee
hän minua ilmi elävänä. Oi Charlotte, Charlotte! Siunatako vai kirota
pitäisi sitä hetkeä, jolloin päähäni pälkähti maalata sinun kuvasi?

Bessonov oli aina sitä vastaan. Kun ensimäisen kerran puhuin hänelle
aiheestani, niin hän kohautti olkapäitään ja hymähti tyytymättömänä.

— Hupsuja te olette, venäläiset maalarit, sanoi hän. — Eikö meillä
ole kylliksi omaamme?! Charlotte Corday! Mitä meillä on tekemistä
Charlotten kanssa? Ettehän te voi ajatuksissanne siirtyä siihen aikaan,
niihin oloihin.

Kenties hän oli oikeassa... Mutta ranskalaisen sankarittaren kuva
valtasi minut niin, etten voinut olla ryhtymättä häntä maalaamaan.
Ajattelin maalata hänet kokokuvaksi seisovana suoraan katsojan edessä,
silmät eteenpäin suunnattuina; hän on jo päättänyt tehdä rikoksellisen
sankarityönsä ja se näkyy hänen kasvoistaan ainoastaan: käsi, jonka on
määrä lyödä kuolinisku, riippuu vielä voimattomana ja sen valkoinen
hipiä kuvastuu vienosti tummansinistä pukua vasten; karikkokauluri,
joka on ristiin sidottu, varjostaa hentoa kaulaa, johon huomenna
piirtyy verinen juova. Muistan, kuinka hänen kuvansa muodostui
sielussani... Luin hänen tarinansa eräästä hentomielisestä ja kenties
epätodenmukaisestakin Lamartinen kirjoittamasta kirjasta; monisanaisen,
kieltään ja tyyliään ihailevan ranskalaisen teennäisen pöyhkeilevästä
kirjoituksesta muodostui minulle selväksi ja kirkkaaksi intomielisen
tytön puhdas kuva. Luin hänestä kaikki, mitä vain käsiini sain,
katselin useita hänen kuviaan ja päätin maalata hänen muotokuvansa.

Ensimäinen taulu, samoin kuin ensi lempi, valtaa sielun täydellisesti.
Katselin mielessäni tätä näin syntynyttä kuvaa, mietiskelin sen
pienimpiäkin yksityiskohtia ja saavutin vihdoin sen, että silmät
ummessa selvästi voin kuvitella itselleni Charlotteni.

Mutta alettuani tauluni onnen vavistuksella ja iloisella
mielenliikutuksella kohtasin odottamattoman ja vaikeasti voitettavan
esteen: minulta puuttui elävä malli.

Oikeastaan kyllä oli niitäkin. Valitsin, niinkuin minusta näytti,
sopivimman niistä, jotka Pietarissa tähän ammattiin antautuivat ja
aloin ahkerasti tehdä työtä. Mutta, voi Jumala, kuinka vähän tuo Anna
Ivanovna oli sen olennon näköinen, jota sielussani ihantelin ja joka
kirkkaasti kuvastui sulettujen silmien eteen! Hänen asentonsa olivat
oivalliset, hän ei hievahtanut paikaltaan tuntikauteen ja hän ansaitsi
tunnollisesti ruplansa, tuntien mielihyvää siitä, että sai puvussa
seisoa mallina, tarvitsematta ruumistaan paljastaa.

— Niin on hyvä puvussa seisoa mallina! Vaan toiset katselevat ja
katselevat, kaikki silmin tarkastelevat, — sanoi hän huoahtaen ja
vienon punan lehahtaessa kasvoille, kun ensi kerran maalasin. Hän oli
ruvennut malliksi vasta pari kuukautta sitten eikä ollut voinut tottua
ammattiinsa. Venäläiset tytöt nähtävästi eivät siihen totu koskaan.

Maalasin hänen kätensä, hartiansa ja vartalonsa, mutta kun ryhdyin
kasvoja maalaamaan, niin valtasi minut epätoivo. Nuoret täyteläiset
kasvot, hieman pysty nenä, lempeät, harmaat silmät, jotka luottavasti
ja koko lailla säälittävästi katselivat aivan pyöreiden silmäkulmien
alta, himmensivät mielikuvani kokonaan. En osannut uudelleen luoda
näitä epämääräisiä ja pieniä piirteitä toisiksi kasvoiksi. Minä
kokeilin Anna Ivanovnani kanssa kolme neljä päivää ja jätin hänet
vihdoin rauhaan. Toista mallia ei ollut ja päätin tehdä, mitä missään
tapauksessa ei olisi pitänyt tehdä: maalata kasvot ilman mallia,
»omasta päästä», niinkuin taiteilijat sanovat. Päätin tehdä näin sen
vuoksi, että näin hänet edessäni ilmielävänä. Mutta kun alkoi työ,
niin siveltimet lensivät nurkkaan. Elävien kasvojen sijasta syntyi
jonkinlainen kaavamainen kuva. Aatteelta puuttui lihaa ja verta.

Otin kankaan telineeltä ja asetin sen nurkkaan kasvot seinään päin.
Minua kovin kummastutti epäonnistumiseni. Muistan, että tartuin
oikein hiuksiinikin. Minusta tuntui, ettei maksa vaivaa elääkään,
kun on suunnitellut niin ihanan taulun (kuinka kaunis se olikaan
mielikuvituksessani!) eikä pysty sitä maalaamaan. Heittäydyin
vuoteelleni ja surusta ja harmista koetin nukkua. Muistan, että kun
jo olin unen horroksissa, niin soitettiin: postimies toi kirjeen
serkultani, Sonjalta. Hän oli ihastunut siitä, että olin ryhtynyt
suureen ja vaativaan työhön ja valitti, että oli niin vaikea löytää
mallia. »Enkö minä kelpaa, kun päätän koulunkäyntini? Odota puoli
vuotta, Andrei, — kirjoitti hän, — niin tulen luoksesi Pietariin ja
sinä saat maalata minusta vaikka kymmenen Charlotte Corday'ta... jos
minussa vain on pikkasenkin yhdennäköisyyttä sen kanssa, joka, kuten
kirjoitat, nyt on sielusi vallannut.»

Sonja ei ole lainkaan Charlotten tapainen. Ei hän kykene haavoja
iskemään. Hän mieluummin niitä parantaa ja ihmeteltävällä tavalla.

Minutkin hän voisi parantaa, jos se vain olisi mahdollista.




III.


Iltasella minä menin Bessonovin luokse.

Astuin sisään hänen työskennellessään kirjoituspöytänsä ääressä, joka
oli täynnä kirjoja, käsikirjoituksia ja sanomalehtileikkeleitä. Hänen
kätensä kiiti nopeasti paperia pitkin. Hän vain vilkaisi minuun ja
kirjoitti edelleen, sillä nähtävästi joku ajatus askarrutti häntä
sillä hetkellä eikä hän tahtonut keskeyttää työtään ennenkuin oli
ajatuksensa paperille pannut. Minä istuuduin hänen matalalle, leveälle
ja kuluneelle sohvalleen, jota hän käytti vuoteenaankin, ja katselin
häntä varjosta noin viiden minuutin ajan. Hänen säännölliset, kylmät
kasvojensa piirteet olivat minulle kylliksi tutut; monesti olin ne
piirustusvihkooni piirtänyt, jopa kerran niistä väriharjoitelmankin
tehnyt. Mutta sinä iltana hänen kasvonsa herättivät huomiotani
tavallista enemmän. Katselin häntä ja tutkin yksityiskohdittain hänen
päätään, sen pienimpiäkin piirteitä, jotka siihen saakka olivat jääneet
minulta huomaamatta. Kieltämättä ilmaisi hänen päänsä, ellei juuri
erittäin kyvykästä, niin voimakasta ihmistä.

Hänen pääkallonsa oli nelikulmainen ja muodostui miltei ilman taivetta
leveäksi ja jykeväksi niskaksi; hänen otsansa oli jyrkkä ja kupera;
keskeltä alaspäin kääntyvät silmäkulmat puristivat nahkan pystysuoraksi
laskokseksi; leukapielet olivat voimakkaat ja huulet ohuet. Kaikki nuo
piirteet näyttivät minusta tänään ikäänkuin uusilta.

— Mitä te minua niin katselette? kysäsi hän yhtäkkiä, pannen pois
kynänsä ja ikääntyen minuun päin.

— Mistä sen tiesitte?

— Tunsin sen. Eikä se liene harhaluuloa. Olen samaa usein tuntenut.

— Katselin kasvojanne kuin mallia. Teillä on varsin omituinen pää,
Sergei Vasiljevitsh.

— Todellako? — sanoi hän hymyillen. — Vähätpä tuosta!

— Ei, todenperään. Ulkonäkönne muistuttaa jotakin... kuuluisaa
henkilöä...

— Pahantekijääkö vai murhaajaa? — kysyi hän, antamatta minun lopettaa.
— No? Silmistänne näen, ettei työnne ole onnistunut.

— Niin, ei se oikein luonnistunut. Jätin kesken, kokonaan... vastasin
minä epätoivoisella äänellä.

— Oikeinpa arvasin. Varmaankaan teillä sitte ei ole elävää mallia?

— Ei, ei ja ei. Tiedättehän, Sergei Vasiljevitsh, kuinka olen etsinyt.
Mutta kaikki ovat olleet siinä määrin muuta kuin olla pitäisi, että
joudun aivan epätoivoon. Varsinkin tuo Anna Ivanovna; hän on saanut
minut ihan tuskastumaan. Lattealla naamallaan hän on pilannut kaikki.
Jopa ihan tuntuu siltä, kuin ei päässänikään enää kuva olisi niin selvä.

— Oliko se sitte selvä?

— Kyllä, ihan. Jospa voisi maalata ummessa silmin, niin ei parempaa
tarvitsisikaan. Täällä se on, kun pidän silmäni suljettuina. — Ja
varmaankin puristin hyvin naurettavalla tavalla silmäni kiinni, koska
Bessonov purskahti nauruun.

— Älkää naurako; olen kovin pahoillani, — sanoin minä.

Hän taukosi äkkiä.

— Niinkö? No, en sitte naura. Mutta todellakin, teidän kanssanne
naurattaa ja surettaa. Enkö minä teille sanonut: antakaa olla sen
aiheen!

— Minähän annankin sen olla.

— Mutta kuinka paljon työtä, hermojen kulutusta ja turhaa harmia
nyt jo! Minä tiesin, että niin tulisi käymään. Ei sen vuoksi, että
aavistin, ettette mallia löytäisi, vaan siksi, ettei aihe ole sopiva.
Sen pitää olla veressänne. Pitää olla niiden jälkeläinen, jotka
elivät Marat'n ja Charlotte Corday'n elämää niinä aikoina. Vaan mitä
te olette? Pehmeäluontoinen venäläisen sivistyneistön jäsen, veltto
ja heikko! Semmoiseen tekoon pitää kyetä itse. Te? Voisitteko, jos
niin tarvittaisiin, viskata pois siveltimen ja tarttua tikariin?
Eiköhän se teille olisi jotakuinkin kuin matka johonkin toiseen
taivaankappaleeseen...?

— Olen monesti siitä kanssanne väitellyt, Sergei Vasiljevitsh, ja
nähtävästi en saa teitä ettekä te minua vakuutetuksi. Siksi taiteilija
onkin taiteilija, että hän pystyy muuttamaan oman itsensä toiseksi.
Eihän Rafaelin tarvinnut olla Neitsyt Maria maalatakseen Madonnansa.
Tuohan on järjetöntä, Sergei Vasiljevitsh. Muuten, puhun tässä jo
itseäni vastaan: en tahdo väitellä kanssanne, vaan alan itse.

Hän aikoi vastata minulle jotakin, mutta viittasikin ainoastaan
kädellään.

— No, Herran nimeen! sanoi hän, nousi ja alkoi kävellä pehmeissä
huopatohveleissaan edestakaisin nurkasta nurkkaan. — Olkaamme sitte
väittelemättä. Mutta ehkä lohdutukseksi käsken valmistaa teekeittiön?
Johan on aika.

Hän meni ovelle ja antoi käskyn kuin sotaharjoituksessa. Minua ei
miellyttänyt tuo hänen tapansa kohdella palvelusväkeä. Olimme kauan
vaiti. Vihdoin hän pysähtyi eteeni ja kysyi kylmästi:

— Mutta jos teillä olisi malli, niin koettaisitteko vielä kerran?

— Tietysti, vastasin alakuloisesti — vaan mistäpä sen ottaa?

Hän käveli taas vähän aikaa.

— Kuulkaas, Andrei Nikolajevitsh... Täällä on muuan henkilö...

— Jos hän on ylhäinen, niin ei hän suostu malliksi...

— Eikä ole. Ylhäinen hän ei ole lainkaan. Mutta... siinä on hyvin suuri
»mutta».

— Mikä se sitte semmoinen »mutta» on? Ehkäpä vain laskette leikkiä.

— Leikkiä lasken, mitenkäs muuten.

— Sergei Vasiljevitsh... sanoin minä rukoilevalla äänellä.

— Kuulkaahan, mitä sanon. Te tiedätte, että kunnioitan teitä? alkoi
hän, pysähtyen eteeni. — Olemme melkein samanikäisiä; olen vain kahta
vuotta teitä vanhempi. Mutta olen aikani elänyt ja kokenut jo niin
paljon, kuin teillä luultavasti vielä kymmenessä vuodessa on edessänne.
Minä en ole puhdas mies, olen ilkeä... ja irstas. (Hän lausui tuon
sanan hyvin räikeästi.) On paljon irstaampia kuin minä, mutta minä
pidän itseäni rikoksellisempana. Vihaan itseäni sentähden, etten voi
olla niin puhdas, jommoinen tahtoisin olla... kuin te, esimerkiksi.

— Minkälaisesta irstaudesta ja puhtaudesta te puhutte? kysyin.

— Mainitsen aina asiat niiden oikealta nimeltään. Usein kadehdin teitä,
teidän levollisuuttanne ja puhdasta omaatuntoanne; kadehdin sitä, mitä
teillä on... No, samantekevää! Kun ei voi, niin ei voi, — keskeytti hän
itsensä vihaisella äänellä. — Ei puhuta sitte siitä.

— Selittäkäähän edes, mitä minussa tahi mikä minulla on? kysyin minä.

— Ei mitään... Ei ketään... vaan sanonpahan: serkkunne Sofia
Mihailovna. Hänhän ei ole kovin läheinen omainen teille, vai?

— Pikkuserkku, — vastasin minä.

— Niin, pikkuserkku. Hänhän on morsiamenne, — lisäsi hän vakuuttavalla
äänellä.

— Mistä sen tiedätte? huudahdin minä.

— Tiedän. Ensin niin otaksuin, vaan nyt sen tiedän. Kuulin äidiltäni,
— hän kirjoitti minulle äskettäin, — hän on siellä jossakin...
Pikkukaupungissa kyllä kaikki tiedetään? Eikö totta? Hänhän on
morsiamenne?

— Olkoonpa niinkin.

— Ja jo lapsuudesta pitäen? Vanhemmat ovat niin päättäneet?

— Niin ovat. Alussa se minusta tuntui leikiltä, mutta nyt näyttää
niinkuin siitä tulisi tosi. En ole tahtonut, että se tulisi tunnetuksi,
vaan en kovin pahoittele, että te sen tiedätte.

— Minä kadehdin sitä, että teillä on morsian, — sanoi hän hiljaa,
suunnaten katseensa jonnekin etäisyyteen, ja huoahti syvään.

— Enpä odottanut teiltä, Sergei Vasiljevitsh, tuommoista
hentomielisyyttä.

— Niin, kadehdin sitä, että teillä on morsian, — jatkoi hän, minua
kuuntelematta. — Kadehdin teidän puhtauttanne, toiveitanne, tulevaa
onneanne, säilynyttä helläsydämisyyttänne ja lapsuudesta asti
kasvanutta rakkauttanne.

Hän otti minua kädestä, pakotti nousemaan sohvalta ja vei minut peilin
eteen.

— Katselkaa minua ja itseänne, — sanoi hän. Mikä ero?! Minä olen
vahvempi teitä: luusto vankempi ja terveys luonnosta lujempi. Mutta
verratkaahan! (Hän kosketti kevyesti sormillaan otsan kohdalta
ohenneita hiuksiaan.) Niin, hyvä mies, kaikki tämä johtuu tyhjään
tuhlatusta sielun tulesta! Ja mitä turhanpäiväistä sielun tulta!
Pelkkää sopimattomuutta...

— Eiköhän, Sergei Vasiljevitsh, palattaisi entiseen aineeseemme? Miksi
ette tahdo tutustuttaa minua tuohon malliinne?

— Siksi, että hän tähän tuhlaamiseen juuri on ottanut osaa. Sanoin
teille, ettei hän ole ylhäinen henkilö. Päinvastoin, hän on ihmiskunnan
alhaisimmalla asteella. Alempana vain on kuilu, johon hän, varmaankin,
pian vajoaa. Se on lopullisen turmion kuilu. Muutenkin hän jo on
lopullisesti mennyt.

— Alan nyt ymmärtää teitä, Sergei Vasiljevitsh.

— Siinäpä se on, se »mutta».

— Voitte sen jättää itsellenne. Miksi pidätte velvollisuutenanne hoitaa
ja varjella minua?

— Sanoinhan, miksi teitä rakastan. Siksi, että olette puhdas. Ettekä
te yksin, vaan te molemmat. Te olette aivan erikoinen ilmiö: teistä
tuulahtaa jotakin tuoretta ja tuoksuavaa. Minä kadehdin teitä, mutta
annan arvoa sille, että ainakin syrjästä saan katsella. Ja nyt
tahdotte, että tuon kaiken pilaisin. Sitäpä saatte odottaa.

— Mitä tämä nyt sitte lopulta merkitsee, Sergei Vasiljevitsh? Kovin
vähän luotatte minussa keksimäänne puhtauteen, jos pelkäätte niin
kauheita asioita yksistään tuttavuudesta tuon naisen kanssa.

— Kuulkaahan: minun vallassani on hänet teille joko antaa tahi olla
antamatta. Teen niinkuin haluan. En tahdo häntä teille antaa. Enkä
anna. Sen olen sanonut.

Nyt hän istui ja minä kävelin mielenliikutuksen vallassa mattoa pitkin.

— Luuletteko, että hän sopisi?

— Hyvin. Tahi ei, ei oikein, — keskeytti hän räikeästi. — Eikä
ollenkaan sovi. Ei puhuta hänestä enää.

Pyysin häneltä, vihastuin ja selitin, kuinka typerää oli hänen
puoleltaan koettaa suojella minun siveyttäni, mutta en onnistunut. Hän
kielsi jyrkästi ja sanoi lopuksi:

— En ole koskaan kahdesti sanonut: »sen olen sanonut».

— Olkoon sitte onneksenne, vastasin suutuksissani.

Teetä juodessamme puhelimme kaikellaista jonkin joutavaa ja sitte
erosimme.




IV.


Kahteen viikkoon en tehnyt mitään. Kävin vain akatemiassa maalaamassa
minulle annettua työtä.

Elämä kului hitaasti. Sain kirjeen Sonjalta, joka kertoili
kouluoloistaan. Liitin hänen kirjeensä entisien joukkoon, jotka olivat
yhteen sidotut ruusunpunaisella nauhalla. Mitähän Bessonov sanoisi, jos
näkisi tämän todisteen hentomielisyydestäni? Nauraisi varmaan.

Mutta minut hän todenperään suututti. Mitä on tehtävä? Jättääkö taulu
vai taas etsiä mallia?

Odottamaton tapaus tuli minulle avuksi. Kerran sohvalla loikoessani ja
lukiessani ranskalaista tusinaromaania avautui ovi ja huoneeseeni astui
Helfreich.

Kuvitelkaa mielessänne hoikat, väärät sääret, suunnaton ruho
kahden kyttyrän painon alla, pitkät, laihat käsivarret, korkealle
kohotetut olkapäät ja nuoret, kalpeat, hiukan sisään vajonneet, mutta
miellyttävän näköiset kasvot taaksepäin kumarassa päässä. Hän oli
taiteilija. Taiteen harrastajat tuntevat hyvin hänen taulunsa, jotka
kuvaavat enimmäkseen samaa, hieman muunneltua aihetta. Hänen sankarinsa
ovat — kissat: milloin nukkuvat, milloin lintuineen, milloin selkä
koukussa; jopa hän kerran on maalannut juopuneenkin kissan, joka
seisoo viinilasin ääressä, ja taiteessaan hän on saavuttanut melkoisen
täydellisyyden. Mutta jos kissojen lisäksi tarvittiin muita esineitä,
niin silloin kääntyi hän aina minun puoleeni. Nytkin hän tuli luokseni
samallaiselle asialle, sininen paperikääry kädessään. Ojennettuaan
minulle valkoisen, luisen kätensä, laski hän kääryn pöydälle ja alkoi
aukoa sitä.

— Joko taaskin kissa? kysyin minä.

— Jo... Tähän tarvittaisiin vähän mattoa, tuohon taas sohvan nurkkaa.

Hän levitti auki käärynsä: kissat olivat valmiit, mutta valkoisen
kankaan pohjalla.

— Ellei nyt juuri sohvaa, niin jotakin muuta... Tee sinä. En minä
viitsi.

— Etkö jo kohta jätä kissojesi maalaamista, Semjon Ivanitsh?

— Pitäisipä kyllä. Kiusaa niistä jo on ja koko lailla. Mutta minkä
sille tekee? Rahaa tarvitsen. Tuostakin roskasta lähtee kaksisataa
ruplaa.

Kissoistaan hän oli ollut kuuluisa jo kahden vuoden ajan. En ennen enkä
jälkeen, milt'ei poikkeuksetta, ole nähnyt semmoista mestaruutta kaiken
ikäisten ja kaiken karvaisten kissojen kuvaamisessa. Mutta keskittäen
niihin kaiken huomionsa, Helfreich jätti syrjään muun.

— Rahaa, rahaa... toisti hän miettiväisenä.

— Mitä hittoa minä, kyttyräselkäinen, niin paljolla rahalla teen?
Tunnen kuitenkin, että säännölliseen työhön ryhtyminen käy minulle
yhä vaikeammaksi. Kadehdin sinua, Andrei. Kahteen vuoteen en ole
muita olentoja maalannut... Tietysti niitä kovin rakastan, varsinkin
eläviä. Mutta minä tunnen, kuinka uppoan yhä syvemmälle... Ja olenhan
kyvykkäämpi sinua, Andrei, vai kuinka luulet? kysyi hän minulta
hyvänsävyisellä ja hienotunteisella äänellä.

— Minä en vain luule, — vastasin hänelle hymyillen, — vaan olen
_vakuutettu_ siitä.

— Entäs sinun Charlottesi?

Viittasin vain kädelläni.

— Huonostiko? kysyi hän. — Näytähän...

Ja nähtyään, että minä, paikaltani hievahtamatta, tein kieltävän
liikkeen päälläni, meni hän itse kaivelemaan nurkkaan asetettuja
vanhoja kankaita. Sitte hän pani lampulle heijastimen, pystytti tauluni
telineelle ja valaisi sitä. Hän oli kauan vaiti.

— Ymmärrän sinua, — sanoi hän. — Siitä voi tulla hyväkin. Mutta Anna
Ivanovna tuo on sittekin. Tiedätkö, miksi tulin luoksesi? Lähdehän
kanssani!

— Minne?

— Jonnekin. Kadulle. On ikävä, Andrei. Pelkään, että jälleen lankean
syntiin.

— Mitä joutavia!

— Eikä ole joutavia. Tunnen, että minua jo ikäänkuin kaivaa tuosta.
(Hän osoitti sydänalaansa.) Tulinkin luoksesi, etten olisi yksin, ja
jos taas alan juoda, niin kestää sitä kaksi viikkoa. Sitte seuraa
sairaus. Ja lopuksi se on vaarallistakin tämmöiselle ruholle.

Hän pyörähti kantapäillään kahdesti ympäri näyttääkseen kyttyräänsä.

— Tiedätkös mitä? esitin minä. — Muuta minun luokseni. Pidän sinua
aisoissa.

— Olisi se hyvä. Sopii miettiä. Vaan tulehan nyt kuitenkin kanssani!

Pukeuduin ja me läksimme.

Harhailimme kauan Pietarin kosteassa ilmassa. Oli syksy. Mereltä
puhalteli kova tuuli, joka sai veden nousemaan. Kävelimme Talvipalatsin
rantakatua. Neva kuohui vihaisesti ja pieksi laineillaan kivistä
rantasuojusta. Mustasta pimennosta toiselta puolen jokea välähteli
silloin tällöin salama ja neljännesminuutin kuluttua jyrähti kumea
pamaus: linnasta laukaistiin tykki. Vesi oli nousemassa.

— Saisi se vieläkin nousta. En ole nähnyt tulvaa ja se on hauskaa, —
sanoi Helfreich.

Istuimme kauan rantakadulla ääneti, katsellen kohisevaa pimeyttä.

— Ei se enää nouse, — sanoi Helfreich vihdoin. — Tuuli näkyy tyyntyvän.
Se on vahinko: En ole nähnyt tulvaa... Mennään sitte!

— Minne?

— Vaikka minne... Tule mukaan! Vien sinut erääseen paikkaan. Minua
pelottaa luonto tyhjänpäiväisyyksineen. Katsellaan ennemmin ihmisten
joutavuuksia.

— Missä sitte?

— Kyllä tiedän... Ajuri! — huusi hän.

Lähdimme. Fontankan varrella Helfreich pysäytti ajurin erään portin
kohdalle, joka oli puuveistoksilla ja maalauksilla koristeltu.
Astuimme likaisen pihan poikki, joka oli kahden kaksikerroksisen
ja vanhanaikaisen rakennuksen välissä. Silmiimme paistoi kaksi
valonheijastajaa kahden puolen portaita, joiden oven suussa myöskin
koreili koko joukko venäläiseen tyyliin tehtyjä puuveistoksia.
Mukanamme sinne tulvi kaikenlaista ja kaiken pukuista kansaa:
miehiä ja naisia. Naisten riisuutuessa eteisessä paljastui heidän
koko helppohintainen komeutensa sekä heidän kasvojensa ja silmäinsä
teennäinen kauneus ja loisto.

Ostettuamme kassasta liput astuimme pitkään huoneriviin, joka oli
täynnä pieniä pöytiä. Ilma siellä oli tukehduttavaa, omituisten
höyryjen raskauttamaa, joihin sekaantui tupakan savu ja oluen ja
voiteitten haju. Kansa hälisi. Toiset kävelivät, toiset istuivat
pullojensa ääressä, miehet ja naiset omituinen ilme kasvoillaan.
Kaikki tekeytyivät iloisiksi ja keskustelivat tiesi mistä. Istuuduimme
erääseen pöytään. Helfreich tilasi teetä. Siinä istuessamme
kuulin, miten läheisyydessäni pieni, lihavanläntä, tummaverinen,
mustalaismuotoinen nainen verkalleen ja arvokkaasti, saksalaisella
murteella ja hieman kopealla äänenpainolla vastasi miestoverinsa
kysymykseen, kävikö hän siellä usein:

— Käyn täällä kerran viikossa. Usein en voi käydä, sillä on oltava
muuallakin. Niinpä toissa päivänä olin Saksalaisessa klubissa, eilen
Orfeumissa, tänään olen täällä, huomenna Suuressa teatterissa,
ylihuomenna Kauppapalvelijain klubissa, sitte operetissa... Niin,
olen joka päivä jossakin ja niin kuluu koko viikko. Ja hän katsahti
ylpeästi miestoveriinsa, joka aivan kutistui kokoon kuultuaan niin
rikkaan huvitusohjelman. Se oli muuan vaaleaverinen herra, noin 25
vuoden vanha, jonka otsa oli kapea ja hiustöyhdön peitossa. Hän
huoahti arasti katsellessaan komeata naistaan. Kuinka hän, vaatimaton
kauppa-apulainen, päivästä päivään jaksaisi sitä naista seurata
kaikenmaailman huvituspaikkoihin!

Nousimme ja läksimme kävelemään huoneissa. Ihan perällä oli tanssisali:
ikkunoissa oli silkkiverhot, katto oli maalauksilla koristeltu ja
pitkin seiniä tuolit sekä salin nurkassa komero viisitoistahenkistä
orkesteria varten. Naiset kävelivät pitkin salia parittain ja
enimmäkseen käsikkäin; miehet istuivat seinustalla heitä tarkastellen.
Soittajat virittivät soittokoneitaan. Ensiviulun soittaja näytti
minusta hiukan tutulta.

— Tekö se olette, Feodor Karlovitsh? kysäsin häneltä, olkapäähän
koskettaen.

Hän kääntyi minua kohti. Jumala, kuinka hän oli turvonnut ja käynyt
harmaaksi!

— Niin kyllä, olen. Mitä te haluatte?

— Muistattehan, kuinka kävitte lukiossa tanssitunnilla viulua
soittamassa?

— Kyllä. Istun siellä vieläkin jakkarallani salin nurkassa. Muistan
teitä... Te tanssitte valssia aika nokkelasti...

— Joko täällä olette kauan ollut?

— Kolmatta vuotta jo.

— Muistatteko, kun kerran tulitte aikaiseen ja tyhjässä salissa
soititte Ernstin elegian? Minä kuulin sen.

Soittotaiteilijan vetistyneet silmät välähtivät.

— Kuulitteko, kuuntelitteko te? Luulin ettei kukaan minua kuullut.
Niin, minä soittelin toisinaan... Nyt en enää voi... Nyt olen täällä;
laskiaisena ja pääsiäisenä soitan päivällä markkinakojuissa, iltasin
olen täällä... (Hän vaikeni.)

— Minulla on neljä poikaa ja yksi tytär, lausui hän sitte hiljaa. —
Yksi poika pääsee tänä vuonna yliopistoon... En osaa enää Ernstin
elegiaa soittaa...

Kapellimestari huitaisi jousellaan muutaman kerran ja laiha,
kovaääninen orkesteri alkoi korvia huumaavasti vetää jotakin polkkaa.
Kolme, neljä tahtia huitaistuaan kapellimestari itse liitti vinkuvan
viulunsa orkesterin soittoon. Parit alkoivat pyöriä soiton jyristessä.

— Mennään, Senja [Senja, Senitshka, on hyväilymuoto nimestä Semjon,
niinkuin Sonja nimestä Sofia], — sanoin minä. Täällä on ikävä. Mennään
kotiin, juodaan teetä ja tarinoidaan jostakin hyvästä.

— Hyvästä? kysyi hän hymyillen. — No, lähdetään sitte.

Tunkeuduimme ovelle päin, kun Helfreich yhtäkkiä pysähtyi.

— Katsos, — sanoi hän: Bessonov... Käännyin ja näin Bessonovin. Hän
istui pienen marmoripöydän ääressä, edessään pullo viiniä, ryyppylasi
ja vielä jotakin. Matalalle kumartuneena hän kuiskasi jotakin saman
pöydän ääressä istuvalle, mustaan silkkipukuun puetulle naiselle, jonka
kasvoja emme voineet nähdä. Huomasin vain naisen solakan vartalon,
hoikat käsivarret ja kaulan sekä mustat hiukset, jotka olivat sileiksi
suitut niskasta ylöspäin.

— Kiitä sallimaa, — sanoi minulle Helfreich. — Tiedätkö, kuka tuo
nainen on? Iloitse, se on hän, Charlotte Corday'si!

— Hän? Täällä?




V.


Bessonov, jolla oli viinilasi kädessään, loi minuun vilkkaiksi ja
punaisiksi käyneet silmänsä, ja hänen kasvoillensa kuvastui selvästi
tyytymätön ilme.

Hän nousi paikaltaan ja astui luokseni.

— Kuinka te olette täällä?

— Tulimme vain teitä katselemaan, — vastasin hymyillen. — Enkä ole
siitä pahoillani, sillä...

Hän huomasi katseeni, joka sattui hänen naistoveriinsa, ja keskeytti
pikaisesti puheeni:

— Turhia toivotte... Tuo Helfreich on jo ilmaissut teille,... vaan
siitä ei tule mitään. Minä en salli. Vien hänet pois...

Ja astuen nopeasti naisensa luo sanoi hän kovasti:

— Nadeshda Nikolajevna, lähdetään pois täältä.

Tämä käänsi päätään ja silloin näin ensi kerran hänen hämmästyneet
kasvonsa.

Niin, näin hänet ensi kerran tässä paheenpesässä. Hän istui täällä tuon
miehen kanssa, joka itsekkäästä ja kopeasta työelämästään heittäytyi
toisinaan humuun; hän istui tyhjennetyn viinipullon ääressä ja hänen
silmänsä olivat hieman punottavat, kalpeat kasvonsa väsähtyneet,
pukunsa huolimaton ja silmiinpistävä. Ympärillämme tungeskeli joukko
tyhjäntoimittajia, kauppiaita, jotka olivat epätoivoisia siitä, että
saattoi elää juomatta, onnettomia kauppa-apulaisia, jotka viettivät
elämänsä tiskin takana ja kävivät virkistelemässä tämmöisissä
pesissä, langenneita naisia ja tyttöjä, jotka vasta olivat huulillaan
koskettaneet tuohon inhottavaan maljaan, kaikellaisia ompelu- ja
puotityttöjä... Näin, että hän jo oli vajoamaisillaan siihen kuiluun,
josta Bessonov oli puhunut, ellei jo ollut sinne vajonnutkin.

— Lähdetään, lähdetään jo, Nadeshda Nikolajevna, kiirehti Bessonov.

Hän nousi ja, katsahdettuaan ihmetellen Bessonoviin, kysyi:

— Minkätähden? Minne?

— En tahdo jäädä tänne...

— Lähtekää... Tuo kai on tuttavanne ja Helfreich?

— Kuule, Nadja [Nadja on hyväilymuoto nimestä Nadeshda], sanoi Bessonov
tylysti.

Tämä rypisti silmäkulmiaan ja loi häneen vihaisen katseen.

— Millä oikeudella kohtelette minua tällä lailla? Senitshka, hyvää
päivää!

Semjon tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lujasti.

— Kuule, Bessonov, sanoi hän, — mitä sinä joutavia hulluttelet?
Mene kotia, jos tahdot, tahi jää, mutta Nadeshda Nikolajevna on
täällä meidän kanssamme. Meillä on hänelle tärkeätä asiaa. Nadeshda
Nikolajevna, saanko esittää teille: Lopatin, minun ja myöskin hänen
(hän osoitti pahastuneeseen Bessonoviin) ystävä, taiteilija.

— Hän rakastaa kovin tauluja, Andrei, sanoi hän minulle yhtäkkiä.
— Viime vuonna kuljetin häntä näyttelyissä. Sinunkin harjoitelmasi
nähtiin. Muistatteko?

— Muistan, vastasi Nadeshda Nikolajevna.

— Nadeshda Nikolajevna! sanoi Bessonov vielä kerran.

— Jättäkää minut rauhaan... Menkää, minne tahdotte. Minä jään tänne
Senjan ja... herra Lopatinin kanssa. Tahdon huojentaa sydäntäni...
vapaana teistä! huudahti hän äkkiä, huomattuaan, että Bessonov vielä
aikoi sanoa jotakin. — Inhoan teitä. Jättäkää minut, menkää...

Bessonov kääntyi tylysti ja meni ulos hyvästelemättä.

— Näin on parempi... ilman häntä... sanoi Nadeshda Nikolajevna ja
huoahti syvään.

— Miksi huoahditte, Nadeshda Nikolajevna, kysyi Senitshka.

— Miksikö? Siksi, että se, mikä on sallittu kaikille näille
raajarikkoisille (hän osoitti pään liikkeellä meidän ympärillämme
tungeskelevaa joukkoa), sitä ei hän saa sallia itselleen. No, kaikki
on yhdentekevää. On niin ikävää, kaikki tuo jo kyllästyttää. Eikä
vain kyllästytä, vaan vieläkin pahemmin. Sanaa en löydä. Senitshka,
juodaanko?

Semjon katsahti minuun surumielin.

— Nähkääs, Nadeshda Nikolajevna, mieleni kyllä tekisi, vaan en saa, hän
tässä...

— Mitäs hän? Hän juo kanssamme.

— Ei hän juo.

— No, juotte sitte te.

— Ei hän salli.

— Se on paha... Kuka teitä voi kieltää?

— Olen luvannut totella häntä.

Nadeshda Nikolajevna katsoi tarkasti minuun.

— Vai sillä lailla! sanoi hän. No, jokainen saa tehdä niinkuin haluaa.
Ellette tahdo, niin olkaa ilman. Juon sitte yksin.

— Nadeshda Nikolajevna, aloin minä, — suokaa anteeksi, että heti
tutustuttuamme... Minä tunsin, että veri valahti kasvoihini. Hän katsoi
minuun hymyillen.

— No, mitä tahdotte?

— Että heti tutustuttuamme pyydän teitä... olemaan sitä tekemättä,
käyttäytymään toisin. Minä tahdoin vielä pyytää teiltä yhtä palvelusta.

Hänen kasvonsa saivat surullisen ilmeen.

— Käyttäytymään toisin? sanoi hän. — Pelkään, etten voi käyttäytyä
toisin; en osaa enää. No, hyvä on; ollakseni teille mieliksi, tahdon
koettaa. Se yksi palvelus sitte?

Änkyttäen, takertuen sanoihini ja hämmentyen selitin hänelle asiani.
Hän kuunteli tarkkaan, katsellen minua suoraan kasvoihin harmailla
silmillään. Joko hänen jännitetty huomaavaisuutensa, jolla hän sanojani
punnitsi, tahi joku muu seikka antoi hänen muodolleen tylyn ja hieman
jäyhän ilmeen.

— Hyvä, — sanoi hän lopuksi. — Ymmärrän, mitä tarvitsette. Minä teen
kasvonikin sen näköisiksi..

— Ilman sitäkin tulemme toimeen, Nadeshda Nikolajevna, kunhan vain
kasvonne...

— Hyvä, hyvä. Milloinka minun pitää tulla luoksenne?

— Huomenna kello 11, jos sopii.

— Niinkö varhain? No, sitte täytyy lähteä kotiin ja panna maata.
Senitshka, saatatteko minua?

— Nadeshda Nikolajevna, sanoin minä, — emme vielä ole sopineet yhdestä
asiasta; ilmaiseksi sitä ei tehdä.

— Kuinka, tahdotteko minulle maksaa, vai? sanoi hän ja minä tunsin,
että hänen äänestään soi jotakin ylpeätä ja loukattua.

— Niin, maksaa; muuten en tahdo, sanoin minä päättävästi.

Hän mittasi minua korskalla, jopa röyhkeälläkin silmäilyllä, mutta
miltei heti saivat hänen kasvonsa miettiväisen ilmeen. Olimme ääneti.
Minun oli tukala olla. Vieno puna lehahti hänen poskilleen ja hänen
silmänsä välähtivät.

— Hyvä, sanoi hän, — maksakaa! Yhtä paljon kuin muille eläville
malleille, niin minullekin. Kuinka paljon voin saada koko Charlottesta,
Senitshka?

— Likipitäen 60 ruplaa, vastasi hän.

— Kuinka kauan tulette sitä maalaamaan?

— Kuukauden.

— Hyvä, hyvä on! sanoi Nadeshda Nikolajevna vilkkaasti. — Koetan ottaa
vastaan teiltä maksun. Kiitos teille!

Hän ojensi minulle hoikan kätensä ja puristi lujasti minun kättäni.

— Onko Senja yötä teillä? kysyi hän, kääntyen puoleeni.

— On, on.

— Minä lasken hänet heti. Hän vain saattaa minut kotia.

Puolen tunnin kuluttua olin kotona ja viisi minuuttia sen jälkeen
palasi Helfreich. Me riisuuduimme ja sammutimme valon. Aloin jo nukkua.

— Nukutko, Lopatin? kajahti äkkiä pimennosta Senitshkan ääni.

— En, kuinka niin?

— Minä antaisin vaikka paikalla hakata poikki vasemman käteni, jos vain
tuo nainen voisi elää hyvin ja siististi, sanoi hän mielenliikutuksesta
väräjävällä äänellä.

— Miks'ei oikeata kättä? kysyin minä unen horroksista.

— Hölmö! Millä minä sitte maalaisin? lausui Senitshka vakavasti.




VI.


Herätessäni seuraavana päivänä kumotti ikkunasta jo harmaja aamu.

Katsahdettuani sohvalla nukkuvan Helfreichin heikosti valaistuihin,
kalpeihin, somiin kasvoihin, muistettuani eilisen illan ja sen, että
olin saanut elävän mallin tauluani varten, käännyin toiselle kyljelleni
ja nukahdin jälleen herkkään aamu-uneen.

— Lopatin! kajahti ääni, jonka kuulin unissani. Se sattui yhteen
näkemäni unen kanssa enkä herännyt, ennenkuin joku kosketti minua
olkapäähän.

— Lopatin, herätkää, — sanoi ääni.

Hypähdin jaloilleni ja huomasin edessäni Bessonovin.

— Tekö, Sergei Vasiljevitsh?

— Minä... Ette odottanut näin varhain? sanoi hän hiljaa. — Puhukaa
hiljemmin: en tahtoisi herättää tuota kyttyräselkäistä.

— Mitä tahdotte?

— Pukeutukaa ja peseytykää, niin sanon teille. Mennään toiseen
huoneesen. Nukkukoon hän!

Sieppasin kainalooni vaatteeni ja saappaani ja läksin pukeutumaan
työpajaani. Bessonov oli kovin kalpea.

— Varmaankaan ette ole nukkunut viime yönä? kysyin minä.

— En, en ole. Nousin hyvin varhain ja tein työtä. Käskekää tuoda teetä
ja jutelkaamme! Samalla, näyttäkääpä taulunne.

— Ei nyt maksa vaivaa, Sergei Vasiljevitsh. Odottakaa, kunnes
saan sen oikeaan kuntoon. Teitä kentiesi ei miellytä, että tein
vasten tahtoanne, mutta ette usko, kuinka olen iloinen, että saan
sen lopetetuksi, että näin kävi. Parempaa mallia, kuin Nadeshda
Nikolajevna, en ole voinut toivoakaan itselleni.

— En salli, että maalaatte hänen mukaan, — sanoi hän kolkosti.

— Sergei Vasiljevitsh, varmaankin olette tullut tekemään riitaa
kanssani?

— En salli hänen käydä luonanne joka päivä, olla kanssanne tuntikausia.
En sitä salli.

— Onko teillä siihen valtaa? Millä oikeudella ette sitä salli? Millä
oikeudella ette minulle sitä salli? kysyin minä ja tunsin, että aloin
kiihtyä.

— Valta... valta on... Muutama sana riittää. Muistutan hänelle mikä
hän on. Sanon hänelle, mikä te olette. Puhun hänelle serkustanne Sofia
Mihailovnasta...

— En salli teidän hiiskahtaakaan serkustani. Jos teillä on oikeus
tuohon naiseen, — olkoon vain totta, mitä hänestä olette puhunut,
olkoon vain hän langennut nainen, olkoon vaikka kymmenellä miehellä
häneen sama oikeus kuin teillä, — niin teillä on oikeus häneen, mutta
serkkuni suhteen teillä ei ole oikeutta. Minä kiellän teitä puhumasta
hänelle mitään serkustani! Kuuletteko?

Tunsin, että äänestäni kaikui uhka. Hän alkoi saada minut suunniltani.

— Vai sillä lailla! Kynsiänne näytätte! Enpä tietänyt niitä teillä
olevankaan. Hyvä, te olette oikeassa: Sofia Mihailovnan suhteen minulla
ei ole mitään oikeuksia. Minä en uskalla lausua hänen nimeänsä turhaan.
Mutta tämä... tämä...

Hän käveli mielenliikutuksen vallassa muutaman tovin nurkasta nurkkaan.
Huomasin, että hän todenperään oli kiihdyksissä. En käsittänyt, mikä
hänellä oli. Edellisen puhelumme aikana hän sekä sanoin että äänin oli
ilmaissut peittelemätöntä halveksimista tuota naista kohtaan, mutta
nyt... Joko todenperään?

— Sergei Vasiljevitsh, — sanoin minä, — te rakastatte häntä!

Hän pysähtyi, loi minuun omituisen katseen ja lausahti jyrkästi:

— En.

— Mikä teitä sitte kiusaa? Minkä tähden koko tämä myrsky? Enhän toki
voi uskoa, että huolehditte minun sieluni pelastuksesta tuon kuvitellun
paholaisen kynsistä?

— Se on minun asiani, — sanoi hän. — Mutta muistakaa: vaikka millä
keinoin minä teitä estän... Minä en salli! Kuuletteko? huudahti hän
äreästi.

Tunsin veren syöksyvän päähäni. Siinä nurkassa, jossa silloin seisoin,
oli kasa kaikellaista romua: kangasta, siveltimiä, rikkinäinen teline.
Siinä oli myöskin rautakärkinen sauva, johon kesätöitten aikaan
kiinnitetään iso varjostin. Itsestäni olin ottanut käteeni tuon keihään
ja kun Bessonov sanoi minulle sanansa: »en salli», niin iskin minä
täydellä voimalla sen kärjen lattiaan, johon se upposi tuuman verran.

Minä en sanonut sanaakaan, mutta Bessonov katsoi minuun hämmästynein,
jopa, niinkuin minusta näytti, peljästynein silmin.

— Hyvästi, — sanoi hän. — Minä menen. Olette liiaksi kiihtynyt.

Ehdin jo rauhoittua.

— Odottakaa, — sanoin minä. — Jääkää!

— Ei, minun täytyy mennä. Näkemiin!

Hän meni. Vaivoin vedin keihään lattiasta ja muistan, että sormellani
kosketin sen hieman kuumentuneeseen rautaan. Ensi kerran pälkähti
päähäni, että se oli kamala ase, jolla saattoi iskeä ihmisen kuoliaaksi
siihen paikkaan.

Helfreich meni akatemiaan ja minä odotin malliani hiukan levottomana.
Panin uuden kankaan salakehyksiin ja valmistin kaikki, mitä tarvitsin.

En voi sanoa, että silloin olisin vain tauluani ajatellut. Muistin
edellisen illan tuossa oudossa, minulle ennen tuntemattomassa
ympäristössä, — tuon odottamattoman ja onnellisen kohtauksen, tuon
omituisen naisen, langenneen naisen, joka oitis kiinnitti puoleensa
myötätuntoni, ja Bessonovin kummallisen käytöksen... Mitä hän minusta
tahtoi? Eiköhän hän todenperään tuota naista rakasta? Mistä syystä
sitte tuo halveksiva kohtelu? Eikö hän voisi häntä pelastaa?

Mietin tuota kaikkea ja käsi kuljetti hiiltä kangasta pitkin, tein
asennonluonnoksia, miten kuvaisin Nadeshda Nikolajevnan, vaan pyyhin ne
taas pois toisen toisensa perästä.

Täsmälleen kello 11 soitettiin. Hetkisen kuluttua Nadeshda Nikolajevna
ensi kerran ilmestyi huoneeni kynnykselle. Oi, kuinka hyvin muistan
hänen kalpeat kasvonsa, kun hän liikutettuna ja ujostellen (niin,
ujous oli tullut hänen eilisen ilmeensä sijaan) ääneti seisoi ovessa.
Hän ikäänkuin pelkäsi astua siihen huoneeseen, josta sittemmin löysi
onnensa, elämänsä ainoan valoisan ajanjakson ja... turmionsa. Ei sitä
turmiota, josta Bessonov puhui... Nyt en voi siitä kirjoittaa. Täytyy
odottaa ja rauhoittua.




VII.


Sonja ei tiedä minun kirjoittavan näitä katkeria muistelmia. Kuin ennen
hän istuu joka päivä vuoteeni tahi nojatuolini ääressä. Usein käy
luonani myöskin ystäväni, tuo kyttyräselkäinen raukka. Hän on kovin
laihtunut ja surkastunut ja enimmäkseen on hän vaiti. Sonja sanoo hänen
tekevän innokkaasti työtä... Suokoon Jumala hänelle onnea ja menestystä!

Nadeshda Nikolajevna tuli, kuten oli luvannut, säntilleen kello 11.
Hän astui huoneeseen arkaillen, vastattuaan ujosti tervehdykseeni, ja
istuutui ääneti nojatuoliin, joka oli työpajani nurkassa.

— Olette hyvin säntillinen, Nadeshda Nikolajevna, sanoin minä,
pannessani värejä maalilautaselle.

Hän vain vilkaisi minuun mitään vastaamatta.

— En tiedä, miten kiittäisin teitä suostumuksestanne... jatkoin,
tuntien punastuvani. Tahdoin sanoa hänelle jotakin aivan toista. —
Minun ei ole onnistunut löytää mallia, niin että olin jo jättää koko
tauluni.

— Eikö teillä niitä ole akatemiassa? — kysyi hän.

— Kyllä, mutta eivät ne minulle kelvanneet. Katsokaas näitä kasvoja!

Minä otin pöydällä vetelehtivästä romuläjästä esille Anna Ivanovnan
valokuvan ja annoin sen hänelle. Hän vilkaisi siihen ja hymähti.

— Niin, ei tämä teille kelpaa, — sanoi hän. Ei se ole Charlotte Corday.

— Tunnetteko Charlotte Corday'n tarinan ? — kysyin minä.

Hän loi minuun omituisen ihmettelevän katseen, johon oli sekaantunut
jotakin katkerata tunnetta.

— Miksi en sitä tuntisi? — kysyi hän. — Olenhan jotakin oppinut. Olen
paljon unhottanut tätä elämää viettäessäni, mutta kuitenkin jotakin
muistan. Ja _semmoisia_ asioita ei saa unohtaa...

— Missä olette opiskellut, Nadeshda Nikolajevna?

— Mitä te sillä tiedolla teette? Jos voi, niin ryhdytään työhön.

Hänen äänensä muuttui yhtäkkiä: hän lausui nämä sanat katkonaisesti ja
kolkosti, samoin kuin eilen puhui Bessonoville.

Vaikenin. Otettuani kaapista aikoja sitte teettämäni sinisen puvun,
hilkan ja kaikki Charlotten puvun tarpeet, pyysin häntä menemään
toiseen huoneesen pukeutumaan. Olin tuskin ehtinyt saada kuntoon
kaikki, mitä työhön tarvitsin, kun hän jo palasi.

Edessäni seisoi tauluni.

— Oi, Jumala, Jumala! — puhelin ihastuneena. — Kuinka hyvin, kuinka
hyvin! Sanokaa, Nadeshda Nikolajevna, emmekö ole tavanneet toisiamme
ennen? Muuten tätä ei voi selittää. Olen kuvitellut tauluni juuri
tuollaiseksi. Luulen, että olen nähnyt teidät jossakin. Kasvonne ehkä
tietämättäni ovat painuneet muistiini... Sanokaa, missä olen teidät
nähnyt?

— Missä olisitte voinut minut nähdä? — kysyi hän. — En tiedä. En ole
tavannut teitä ennenkuin eilen illalla. Alkakaa, olkaa niin hyvä.
Asettakaa minut, niinkuin pitää, ja maalatkaa!

Minä pyysin häntä asettumaan paikoilleen, korjasin hameen poimuja,
kosketin keveästi hänen käsivarsiinsa antaen niille sen avuttoman
asennon, jota olin aina mielessäni kuvitellut, ja väistyin telineeni
luo.

Hän seisoi edessäni... Hän seisoo edessäni vieläkin, tuossa,
kankaalla... Hän katselee minua ilmi elävänä. Hänellä on sama
alakuloinen ja miettiväinen ilme, sama kuoleman piirre kalpeilla
kasvoillaan, kuin sinä aamuna.

Minä pyyhin pois kaikki, mitä olin hiilellä kankaalle piirustanut
ja tein nopeasti luonnoksen Nadeshda Nikolajevnasta. Sitte ryhdyin
maalaamaan. Ei koskaan, ei ennen eikä myöhemmin, minun ole onnistunut
työskennellä niin nopeasti ja menestyksellisesti. Aika kiiti
huomaamatta ja vasta tunnin kuluttua katsahdettuani mallini kasvoihin
näin, että hän tuossa paikassa uhkasi kaatua väsyneenä maahan.

— Anteeksi, anteeksi, — sanoin minä, auttaen häntä alas korokkeelta,
jossa hän seisoi, ja viedessäni häntä nojatuoliin istumaan. — Olen
lopen kiusannut teitä.

— Ei se tee mitään, — vastasi hän kalpeana, mutta hymyillen. — Jos
kerran tahtoo leipänsä ansaita, niin on hiukkasen kärsittäväkin. Olen
iloinen, että niin innostuitte. Saako katsoa? — kysyi hän, nyökäyttäen
päällään tauluun päin, jonka etupuolta hän ei nähnyt.

— Tietysti, tietysti!

— Hyi, mitä töherrystä! — huudahti hän. — En ole koskaan vielä
nähnyt taiteilijan esityötä. Vaan kuinka mielenkiintoista se on!...
Tiedättekö, tuosta töherryksestä näen jo, mitä siitä on tuleva...
Olette ajatellut hyvää taulua, Andrei Nikolajevitsh... Koetan
parastani, että se luonnistuisi... mikäli se minusta riippuu.

— Mitä te voitte tehdä?

— Sanoinhan eilen... Annan teille ilmeen. Siten teidän on helpompi
työskennellä.

Hän asettui nopeasti paikalleen, nosti päätään, laski riipuksiin
valkoiset kätensä ja hänen kasvoilleen kuvastui kaikki, mitä olin
ajatellut tauluani varten. Siinä oli päättäväisyyttä ja tuskaa,
ylpeyttä ja pelkoa, rakkautta ja vihaa...

— Näin? — kysyi hän. — Jos näin, niin jään seisomaan, kuinka kauaksi
tahansa.

— Parempaa en kaipaa mitään, Nadeshda Nikolajevna. Mutta teidänhän on
vaikea kauan pitää tuollaista ilmettä. Kiitän teitä. Katsotaan. Siihen
on vielä pitkä aika.

— Saanko pyytää teitä syömään aamiaista kanssani...

Hän esteli kauan, mutta suostui lopulta. Emännöitsijäni Agafja
Aleksejevna toi aamiaiseni; ensi kertaa istuuduimme yhdessä pöytään.
Kuinka usein se tapahtuikin sittemmin...! Nadeshda Nikolajevna söi
vähän ja ääneti; nähtävästi hän ujosteli. Kaadoin hänen lasiinsa
viiniä, jonka hän joi melkein yhdellä haavaa. Puna alkoi heloittaa
hänen kalpeilla poskillaan.

— Sanokaahan, — kysyi hän äkkiä, — oletteko jo kauankin tuntenut
Bessonovin?

En odottanut tuota kysymystä. Muistettuani kaikki, mitä minun ja
Bessonovin välillä oli tapahtunut, jouduin hämille.

— Miksi punastutte? Mutta saman tekevä, vastatkaahan kysymykseeni.

— Kyllä, kauan. Lapsuudesta asti.

— Onko hän kunnon mies?

— Kyllä, minun mielestäni hän on kunnon mies. Hän on rehellinen, tekee
ahkerasti työtä. Hän on hyvin kyvykäs mies. Hän käyttäytyy hyvin
äitiään kohtaan.

— Onko hänellä äiti elossa? Missä hän on?

— ***:ssa. Siellä hänellä on pikku talo. Bessonov lähettää hänelle
rahaa ja käy itsekin välistä siellä. En ole koskaan nähnyt äitiä, joka
olisi niin rakastunut poikaansa.

— Miks'ei hän ota äitiään tänne?

— Äitinsä ei taida itse tahtoa, vaan en oikein sitä väliä tiedä...
Hänellä kun on siellä talonsa, niin on tottunut olemaan.

— Se ei ole totta, sanoi Nadeshda Nikolajevna miettiväisenä. — Hän
ei ota äitiään tänne sen vuoksi, että arvelee äitinsä olevan hänelle
tiellä. En tiedä, mutta luulen niin... Hänen äitinsä on maalainen,
jonkun pikkuvirkamiehen leski. Hän _häpäisisi_ poikaansa.

Hän lausui tuon sanan purevasti ja tahallisen selvästi.

— Minä en tuota miestä rakasta, Andrei Nikolajevitsh, — sanoi hän
sitten.

— Miksi niin? Hän on kuitenkin hyvä ihminen.

— En rakasta häntä... ja pelkään häntä... No, olkoon jo! Mennään työhön!

Hän nousi paikaltaan. Lyhyt syyspäivä läheni loppuaan.

Minä tein työtä hämärään asti, antaen Nadeshda Nikolajevnan välistä
levähtää, ja vasta kun värit alkoivat kadottaa tuntuansa ja edessäni
korokkeella seisova mallini häipyi hämärään, panin siveltimet pois...
Nadeshda Nikolajevna muutti pukunsa ja läksi.




VIII.


Saman päivän iltana hain Semjon Ivanovitshin luokseni asumaan. Hän
asui Sadovaja-kadun varrella eräässä matkailijakodissa, jossa majaili
paljon varattomia ylioppilaita ja taiteilijoita. Nousin portaita ja
astuin välikköön. Ensimäisen oven takaa kuului viulun soittoa, hiukan
etempää vonkui sello ja jostakin välikön perältä rämisi piano. Koputin
Helfreichin ovelle.

— Sisään, — huusi hän ohuella äänellä. Hän istui lattialla ja mätti
tavaroitaan suureen laatikkoon ilman mitään järjestystä hujan hajan.
Vieressä oli jo valmiiksi sidottu laukku ja toisella puolella iso
punakarvainen kissa, joka katseli isäntäänsä silmiin. Tämä kissa oli,
Helfreichin sanojen mukaan, hänellä vakinaisessa palveluksessa.

— Olen valmis, Andrei, — sanoi hän. Olen kovin iloinen, että otat minut
luoksesi. No, sanos, joko oli tänään istunto? Tuliko hän?

— Tuli, tuli, Senja... vastasin minä ihastuneena. — Muistatko, kuinka
yöllä sanoit muutaman lauseen... että antaisit vaikka vasemman kätesi?

— No? kysyi hän, istuutuen laatikolle ja hymähtäen.

— Minä hiukkasen ymmärrän sinua, Senja...

— Näetsen! Voi, Andrei, Andrei, vedä hänet ylös loasta! Minä en sitä
voi. Olen tuhma, kyttyräselkäinen paholainen. Itsehän varsin hyvin
käsität, etten pitkän elämän läpi pysty omaakaan kuormaani kantamaan
ilman syrjäisen apua, ilman sinun apuasi, esimerkiksi, saatikka
sitte toista ylläpitämään! Itselleni jo on välttämätöntä, että minut
pelastetaan juomasta, että joku ottaa minut luokseen, pakottaa työtä
tekemään, säilyttää rahani ja tavarani. Voi, Andrei, mitä voin minä
ilman sinua?

Ja yhtäkkiä heltyen Senitshka hypähti laatikoltaan, juoksi luokseni,
syleili minua ja painoi pääni rintaansa vasten. Hänen lienteät, kuin
silkkiset hiuksensa koskettivat huuliani. Sitten, aivan yhtä nopeasti,
hän jätti minut, juoksi huoneen nurkkaan (pahasti epäilen, että hän
sillä matkalla kuivasi kyyneleen silmistään) ja istuutui nojatuoliin,
joka oli siellä pimennossa.

— Näethän mihin minä pystyn! Vaan sinä... sinä — olet aivan toista.
Vedä hänet pois loasta, Andrei!

Olin ääneti.

— Oli vielä muuan, joka olisi voinut, — jatkoi Semjon Ivanovitsh, —
vaan hän ei tahtonut.

— Bessonov? kysyi minä.

— Niin, Bessonov.

— Joko hän on tuntenut hänet kauankin, Senitshka?

— Jo, ennen minua. Sillä miehellä on päässään vain laatikoita ja
lokeroita, joista hän milloin minkin aukaisee, ottaa siitä esille
lipun, lukee mitä siihen on kirjoitettu ja sen mukaan toimii. Kun
näkee, että siinä on langennut nainen, niin paikalla päästään lukee
(siellä on kaikki hänellä aakkosjärjestyksessä): _he eivät palaa
koskaan_.

Semjon Ivanovitsh ei puhunut enempää. Hän painoi leukansa käden varaan
ja miettiväisenä katsoi minua suoraan silmiin.

— Kerrohan minulle, kuinka he tutustuivat. Miten kummalliset heidän
välinsä ovat?!

— Toiste, Andrei; nyt en viitsi. Ja ehkäpä Nadeshda Nikolajevna itsekin
sinulle kertoo. Vaan turhaan sanoin: »ehkäpä», sillä varmaankin hän sen
kertoo. Sinä, näet sen, olet semmoinen... sanoi Senitshka hymyillen. —
Lähdetään. Täytyy suorittaa tili isännän kanssa.

— Onko sinulla rahaa?

— On, on. Kissat auttavat pulasta.

Hän meni välikköön, huusi jotakin palvelijalle ja hetkisen kuluttua
saapui isäntä. Semjon Ivanovitsh suoritti laskunsa, otti kissansa
kainaloonsa, tavarat kannettiin ulos ja me läksimme.




IX.


Oli vielä kolme tahi neljä istuntoa. Nadeshda Nikolajevna saapui
luokseni kello 10 tahi 11 ja viipyi hämärään asti. Monesti pyysin häntä
syömään päivällistä kanssamme, mutta aina, niin pian kuin istunto
päättyi, hän nopeasti poistui toiseen huoneesen, muutti vaatteensa ja
meni heti.

Hänen muotonsa oli viime päivien kuluessa kovin muuttunut. Omituinen
synkkä ja tuskallinen ilme oli hänen huultensa ympärillä ja harmaiden
silmien syvennyksissä. Hän puhui harvoin kanssani ja vilkastui hiukan
vain silloin, kun työpajassani telineensä ääressä istui Helfreich, joka
huolimatta kehoituksistani ryhtyä maalaamaan jotakin vakavaa, yhä vain
kissojaan maalasi. Niitä oli emännöitsijäni hankkinut hänelle malleiksi
jo useampiakin.

Elävästi muistan vielä nuo pitkät hiljaiset istunnot. Tauluni
lähestyi loppuaan ja raskas epämääräinen tunne hiipi vähitellen
rintaani. Tunsin, että kun Nadeshda Nikolajevnaa en enää tulisi
tarvitsemaan, niin eroaisimme. Muistin puheeni Helfreichin kanssa hänen
muuttopäivänään ja usein, katsellessani Nadeshda Nikolajevnan kalpeita,
synkkiä kasvoja, kaikuivat korvissani sanat: »Voi, Andrei, Andrei, vedä
hänet ylös loasta!»

Vetää hänet ylös! En tietänyt hänestä juuri mitään. En tietänyt
edes, missä hän asui. Hän oli muuttanut entisestä asunnostaan, jonne
Helfreich häntä saattoi kohtauksemme jälkeen, toiseen paikkaan ja Senja
ei saanut häneltä selkoa, minne. Ei hän enkä minä hänen sukunimeänsä
tietäneet.

Muistan, kuinka kerran istunnon aikaan sitä häneltä tiedustelin
Helfreichin poissa ollessa. Tämä oli silloin mennyt akatemiaan ja me
olimme koko päivän kahden kesken. Nadeshda Nikolajevna oli hieman
hilpeämmällä tuulella kuin tavallisesti, ja puheliaampi. Tästä
rohkaistuna uskalsin sanoa:

— Nadeshda Nikolajevna, tähän saakka en vielä ole tiennyt sukunimeänne.

Hän ei ollut huomaavinaan kysymystäni. Vieno varjo kulki hänen
kasvojensa yli ja, silmänräpäykseksi sulkien huulensa aivan kuin jokin
olisi hämmästyttänyt häntä, jatkoi hän puhelua. Hän puhui silloin
Helfreich'istä ja minä näin, että hän etsi sanoakseen jotakin, joka
olisi saattanut puheemme toiselle tolalle. Vihdoin hän vaikeni.

— Nadeshda Nikolajevna, — sanoin minä, — sanokaa, miksi ette luota
minuun? Olenko jollakin lailla koskaan...

— Olkaahan, — vastasi hän surullisesti. — Minäkö en luottaisi teihin?
Johan nyt! Miksi en luottaisi? Mitä pahaa voisitte te minulle tehdä?

— Miks'ette...

— Siksi, ettei minun tarvitse... Maalatkaa, maalatkaa, pian tulee
pimeä... sanoi hän, koettaen puhua iloisemmin. — Semjon Ivanovitshkin
kohta tulee; mitä silloin hänelle näytätte? Tänään ette ole saanut
tehdyksi juuri mitään. Meiltä koko aika menee vain puheisiin.

— Kyllä vielä ehdimme... ja minä olen väsynyt. Jos tahdotte, tulkaa
alas. Levätään vähän.

Hän laskeutui paikaltaan ja istui tuolille, joka oli nurkassa. Minä
istuin toiseen päähän huonetta. Minun teki hirveästi mieli jutella
hänen kanssaan, kysellä häneltä kaikkia, mutta tunsin, että se
joka kerralta kävi yhä vaikeammaksi. Katselin, kuinka hän istui
kyykistyneenä, polvet käsien väliin puristettuina ja tuijottaen
johonkin kohtaan lattiaa. Yksi Senitshkan kissoista kahnasi hänen
hamettaan vastaan ja katseli ystävällisesti häntä silmiin, kehräten
leppoisasti hiljaista hyrinätään. Nadeshda Nikolajevna oli aivan kuin
kivettynyt asentoonsa... Mitä liikkui hänen ylpeässä ja onnettomassa
sielussaan?

Ylpeässä! Ei se ollut tyhjä sana, joka pääsi kynästäni. Silloin jo
ajattelin, että hänen turmionsa johtui siitä, ettei hän ollut taipunut.
Kentiesi, jos hän olisi ollut hiukan myöntäväisempi, hän olisi voinut
elää kuin kaikki muut, olisi voinut olla mielenkiintoinen neiti,
jolla on »salaperäiset silmät», olisi sitte voinut joutua naimisiin,
ja sitte vaipua päämäärättömään olemiseen miehensä rinnalla, jolla
olisi ollut tavattoman paljon tärkeitä tehtäviä virassaan. Hän
olisi komeasti pukeutunut, pitänyt vastaanottopäiviä, kasvattanut
lapsiaan, harjoittanut hieman hyväntekeväisyyttä ja päättänyt päivänsä
hiljaisesti »rakastettuna ja kaivattuna». Mutta hän oli joutunut
pois ladulta. Mikä oli saanut hänet suistumaan »kunnollisen naisen»
tasaiselta elämän uralta? Minä en sitä tietänyt ja tuskallisesti
koetin saada siitä selkoa hänen kasvoistaan. Mutta ne pysyivät
liikkumattomina, yhtä surumielisinä ja synkkinä, ja silmät tuijottivat
vain yhteen kohtaan lattiata.

— Olen jo levähtänyt, Andrei Nikolajevitsh, — sanoi hän äkkiä,
kohottaen päätään.

Nousin, katsahdin häneen, sitte kankaaseen ja vastasin:

— Tänään en voi enää jatkaa, Nadeshda Nikolajevna.

Hän katsahti minuun, aikoi sanoa jotakin, vaan vaikeni ja meni ääneti
huoneesta pukeutuakseen. Muistan, että heittäydyin nojatuoliin ja
peitin kasvoni käsiini. Tuskallinen, itselleni käsittämätön tunne
valtasi minut: intohimoinen halu saada tehdä jotakin hänen hyväkseen,
hellyys tuota onnetonta olentoa kohtaan ja samalla omituinen pelko,
jonka hänen läsnäolonsa minussa herätti; ja kaikki tuo sekaantui
yhdeksi ainoaksi painostavaksi vaikutelmaksi, enkä muista kuinka kauan
siinä olin melkein horrostilaan vajonneena.

Toinnuttuani hän seisoi edessäni jo puettuna omaan pukuunsa.

— Näkemiin!

Nousin ja ojensin hänelle kättä.

— Odottakaahan hiukan... Haluaisin sanoa teille jotakin.

Mitä niin? kysyi hän huolissaan.

— Paljon, paljon, Nadeshda Nikolajevna... Istukanhan edes kerta
olematta malli!

— Olematta malli! Mitäpä minä muuta voin teille olla? Varjelkoon Jumala
minua olemasta teille muuta ja sitä, mitä olen ollut... mitä olen,...
oikaisi hän nopeasti. Hyvästi! Joko kohta lopetatte taulunne, Andrei
Nikolajevitsh? kysyi hän ovelta.

— En tiedä. Luulen tulevani pyytämään teitä vielä pari, kolme viikkoa
käymään luonani.

Hän oli vaiti, aivan kuin ei olisi uskaltanut sanoa, mitä tahtoi.

— Tarvitsetteko jotakin, Nadeshda Nikolajevna?

— Eikös vielä joku tarvitsisi... teidän tovereistanne... sanoi hän
kangertaen.

— Elävääkö mallia? keskeytin minä. — Minä koetan järjestää, välttämättä
koetan, Nadeshda Nikolajevna.

— Kiitoksia. Hyvästi!

En ehtinyt hänelle kättä ojentaa, kun kello soi. Hän kalpeni ja vaipui
istumaan tuolille. Bessonov tuli.




X.


Hän astui sisään iloisena ja teeskentelemättömän näköisenä. Minusta
ensin näytti, että hän oli hieman laihtunut näinä päivinä, joina emme
olleet toisiamme nähneet, mutta hetkisen kuluttua huomasin erehtyneeni.
Hän tervehti minua iloisesti, kumarsi Nadeshda Nikolajevnalle, joka
edelleen istui tuolillaan, ja alkoi hyvin vilkkaasti puhella:

— Tulin katsomaan. Minua kovin huvittaa työnne. Tahtoisin tietää,
saatteko todellakin jotakin syntymään, vieläpä nyt, kun teillä on malli
parempi kuin mitä varmaan kaipaattekaan.

Hän vilkaisi Nadeshda Nikolajevnaan, joka istui samassa asennossaan.
Minä luulin, että tämä menee pois ja toivoinkin sitä, mutta hän vain
istui kuin naulattuna tuoliinsa, ääneti ja siirtämättä silmiään
Bessonovista.

— Se on totta, — vastasin minä. — Mitään parempaa en kaipaakaan. Olen
kovin kiitollinen Nadeshda Nikolajevnalle hänen suostumuksestaan.

Tämän sanoessani siirsin telineen pois seinästä ja asetin sen
paikalleen.

— Katsokaa, — sanoin minä.

Hän imeytyi katseellaan tauluun. Näin, että se hämmästytti häntä ja
itserakkauteni, sen luoja kun olin, tunsi suloista tyydytystä.

Nadeshda Nikolajevna nousi äkkiä.

— Näkemiin, sanoi hän kumealla äänellä.

Bessonov kääntyi jyrkästi ja astui muutaman askeleen häntä kohti.

— Minnekä te, Nadeshda Nikolajevna? En ole nähnyt teitä niin pitkään
aikaan ja nyt kun tapasin teidät täällä milt'ei sattumalta, niin
aivan kuin pakenette minua. Odottakaahan vähäsen edes, vaikka viisi
minuuttia, niin mennään yhdessä ja minä saatan teitä. En ole mitenkään
saanut teitä tavatuksi. Entisessä asunnossanne sanottiin minulle teidän
lähteneen pois kaupungista; tiesin, ettei se ollut totta. Tiedustelin
sitte osoitevirastosta, vaan siellä ei vielä ollut uutta osoitettanne.
Aioin käydä siellä vielä huomenna toivossa, että sen silloin sieltä
saisin, vaan nythän ei tarvitse: sanottehan itse, missä asutte; minä
saatan teitä.

Hän puhui nopeaan ja uudella, minulle tähän saakka oudolla, hänen
puheekseen hellällä äänensävyllä. Kuinka erilainen olikin tuo nykyinen
äänensävy verrattuna siihen, miten hän puhutteli Nadeshda Nikolajevnaa
sinä iltana, jolloin Helfreichin kanssa satuimme yhteen heidän kanssaan!

— Ei ole tarvis, Sergei Vasiljevitsh, kiitän teitä, — vastasi Nadeshda
Nikolajevna, — menen kyllä yksin. Saattajia en kaipaa, ja teidän
kanssanne, — lisäsi hän hiljaa, — minulla ei ole mitään puhuttavaa.

Bessonov teki kädellään liikkeen, tahtoi sanoa jotakin, mutta joku
omituinen ääni vain tuli hänen rinnastaan. Minä näin, että hän hillitsi
itseään. Hän astui muutaman askeleen huoneessa ja sanoi sitte, kääntyen
Nadeshda Nikolajevnaan päin:

— Menkää... Ellette minua tarvitse, niin sitä parempi meille
molemmille... ehkäpä kaikille kolmelle...

Nadeshda Nikolajevna meni, heikosti puristaen kättäni, ja me jäimme
Bessonovin kanssa kahden kesken. Kohta saapui Helfreich ja pyysin
Bessonovia jäämään päivälliselle. Hän ei vastannut heti, vaan mietti
jotakin, mutta hoksasi sitte yhtäkkiä ja sanoi:

— Päivälliselle? Miksi ei... En ole pitkään aikaan teillä ollut. Tänään
tekisi mieleni tarinoida.

Ja hän rupesi todellakin tarinoimaan. Alkupäästä päivällistä hän
enimmäkseen oli vaiti ja vastasi vain katkonaisesti Senitshkalle,
joka taukoamatta jutteli kissoistaan, mitkä muka oli päättänyt jättää
ryhtyäkseen vakavaan työhön, mutta sitte, kentiesi kahden viinilasin
vaikutuksesta, tarttui Helfreichin vilkkaus häneenkin ja minun
täytyy sanoa, etten koskaan ollut nähnyt häntä niin vilkkaana ja
kaunopuheliaana, kuin sen päivällisen aikana ja sinä iltana. Lopuksi
hän kokonaan piti keskustelun vallassaan, jopa piti kokonaisia luentoja
sisä- ja ulkopolitiikasta, hän kun kahden vuoden kuluessa oli vain
kirjoitellut pääkirjoituksia lehtiin kaikellaisista kysymyksistä,
joista meillä Helfreichin kanssa harjoitelmiimme vajonneina oli hyvin
hämärä käsitys.

— Semjon Ivanovitsh, — sanoin minä Bessonovin mentyä, — tunteehan
Bessonov Nadeshda Nikolajevnan sukunimen?

— Mistä sinä sen tiedät? kysyi Helfreich.

Minä kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut ennen hänen tuloaan.

— Miks'et häneltä kysynyt? Vaikka kyllä ymmärrän; minä otan siitä itse
selon.

Miks'en todenperään kysynyt Bessonovilta? Siihen kysymykseen en
vieläkään voi vastata. Silloin en vielä mitään ymmärtänyt hänen
suhteestaan Nadeshda Nikolajevnaan. Vaan jokin salaperäinen aavistus
siitä, mitä oli heidän välillään tapahtuva, valtasi minut jo silloin.
Ja minä puhuin siitä Helfreichille. Sanoin näin:

— En tiedä itse, mikä minua estää puhumasta tuosta naisesta kuin
tavallisesti. Heidän välillään on jotakin. En tiedä mitä...

Senitshka, joka käveli huoneessa, oli vaiti, meni ikkunan luo ja,
katsoen jonnekin mustaan kaukaisuuteen, vastasi:

— Minäpä tiedän. Bessonov halveksi häntä ennen, mutta alkaa nyt
rakastaa, sillä hän näkee... Voi, mikä kuiva, itsekäs sydän, ja mikä
kateellinen sydän sillä miehellä on, Andrei! — huudahti hän, kääntyen
minuun päin ja pudistellen molempia käsiään. — Ole varoillasi, Andrei!

Kateellinen sydän? Kateellinenko?... Mitäpä se voisi kadehtia?




XI.


Bessonovin päiväkirjasta. Eilen Lopatin ja Helfreich tapasivat minut ja
Nadjan. Vastoin tahtoani he tutustuivat. Tänä aamuna kävin Lopatinin
luona ja tahdoin estää tuota lähenemistä, mutta en onnistunut. He
tulevat tapaamaan toisensa, istumaan joka päivä muutamia tunteja
yhdessä ja minä tiedän, mihin se päättyy.

Turhaan koetan ratkaista kysymystä siitä, miksi niin intohimoisesti
suhtauduin tähän asiaan. Eikö se ole samantekevää? Olkoonpa, että
tunnen Lopatinin jo vanhastaan ja nähtävästi olen myötätuntoinenkin
tätä kyvykästä nuorukaista kohtaan. En soisi hänelle pahaa, vaan
tuttavuus langenneen naisen kanssa, joka jo on kaikki kovat kokenut, se
on paha — varsinkin semmoiselle koskemattomalle nuorukaiselle, kuin hän
on. Olen tuntenut tuon naisen jo verrattain kauan. Tutustuin häneen,
kun hän jo oli se, mikä on. Minun täytyy itseni edessä tunnustaa, että
oli aika, jolloin heikkous sai vallan minusta ja minä, hurmaantuneena
hänen tavallisuudesta poikkeavasta ulkonäöstään ja, niinkuin minusta
näytti, erikoisista sisällisistä ominaisuuksistaan, ajattelin hänestä
enemmän kuin piti. Vaan kohta voitin itseni. Ammoin jo tietäen, että
»helpompi on kamelin käydä neulansilmän lävitse», kuin naisen, joka
kerran on tuota myrkkyä juonut, palata säännölliseen ja rehelliseen
elämään, sekä tarkastellessani häntä itseään, tulin vakuutetuksi, ettei
hänessä ole minkäänlaisia edellytyksiä ollakseen poikkeus yleisestä
säännöstä, ja raskain mielin päätin jättää hänet oman onnensa nojaan.
Yhtäkaikki olen yhä edelleen ollut hänen seurassaan.

En koskaan anna itselleni anteeksi erehdystä, jonka tein sinä iltana,
jolloin Lopatin tuli valittamaan minulle epäonnistumistaan. Vahingossa
tulin sanoneeksi hänelle, että minulla oli tiedossani henkilö, joka
kelpasi hänelle malliksi. En käsitä, kuinka ei Helfreich ollut
maininnut hänelle siitä aikaisemmin, hänhän on tuntenut hänet yhtä
kauan kuin minä, ellei kauemmin.

Varomattomuuteni ja kiivauteni pilasivat tänään koko asian. Olisi
pitänyt olla tyynempi, mutta minä sain tuon lempeäluonteisen miehen
ihan suunniltaan. Hän sieppasi käteensä jonkun keihään ja iski sen
lattiaan niin, että lasit helähtelivät ja nähtyäni, että hän oli
äärimmäisyyteen asti kiihtynyt, täytyi minun lähteä pois.

       *       *       *       *       *

Muutamaan päivään en ole Lopatinia nähnyt. Eilen tapasin kadulla
Helfreichin ja varovasti aloin puhua hänen toveristaan.

Nadja käy hänen luonaan joka päivä; taulu edistyy nopeasti. Kuinkahan
hän käyttäytyy? Vaatimattomasti, arvokkaasti. On aina vaiti. Puettu
mustiin, köyhästi. Ottaa maksun istunnoista. Entäs Lopatin? Hän on
kovin tyytyväinen, että löysi semmoisen mallin, ensin ihastui kovin ja
nyt jo on käynyt hiukan miettiväiseksi.

— En tiedä, Bessonov, miksi teitä niin huvittaa tämä kaikki, — sanoi
minulle lopuksi tuo kyttyräselkäinen. — Koskaan ette ole ilmaissut
myötätuntoa tuota naista kohtaan. Ja kuitenkin on ollut aika, jolloin
olisitte voinut pelastaa hänet... Nyt on, tietystikin, myöhäistä...
niin, teille...

Myöhäistä teille!... Myöhäistä teille!... Mitä hän sillä tarkoitti?
Eiköhän sitä, että jos on myöhäistä minulle, niin ei ole myöhäistä
hänen toverilleen? Senkin hölmöt!

Ja tuokin Helfreich, joka pitää itseään hänen ystävänään ja joka
tuntee paremmin kuin minä hänen suhteensa serkkuunsa ja morsiameensa,
eikö hänkään käsitä, mitä pahaa he tekevät? Eivät he sitä naista saa
pelastetuksi; Lopatin särkee vain rakastetun tyttösen sydämen ja
omansa...

Minä tunnen, että minun täytyy, että olen velvollinen jotakin tekemään.
Menen huomenna päivällä Lopatinin luo ja koetan itse ottaa selkoa,
kuinka pitkälle asia on edistynyt. Vaan tänään menen Nadjan luo.

       *       *       *       *       *

Olin Nadjan luona, vaan en tavannut: hän on muuttanut eikä tiedetä
minne. Minulle sanottiin, että hän oli myynyt vaatteensa. Koetin saada
häntä käsiini, vaan en osoiteviraston enkä talonmiehen kautta päässyt
hänen jäljillensäkään. Huomenna menen Lopatinin luo.

Ehdottomasti on entinen menettelytapa hyljättävä. Olen erehtynyt
Lopatinista: luulin, että hänen lauhkeasta luonteestaan päättäen
hänen kanssaan voisi puhua käskevällä äänellä ja semmoiseen luuloon
ovat antaneet jossakin määrin aihetta entiset välimme. Mutta nyt
täytyy, häneen kajoamatta, vaikuttaa tuohon naiseen. Oli aika, jolloin
tuntui kuin hän olisi ollut minuun vähän kiintynyt. Luulen, että jos
hiukkasenkin koetan parastani, saan heidät erotetuiksi. Ehkäpä saan
Nadjassa hereille entisen tunteen ja hän seuraa minua.

Liehitellä Nadeshda Nikolajevnaa! Se ajatus minua itseäni kammottaa,
mutta pysyn kiinni hänessä sittenkin. Tunnen, ettei minulla ole
oikeutta sallia Lopatinin langeta ja koko hänen elämänsä mennä hukkaan.

       *       *       *       *       *

Tuo nainen tekee pilkkaa minusta! Käännyin hänen puoleensa kaikella
hellyydellä, mikä minulla on; kentiesi puhuttelin häntä minua itseäni
jo alentavalla äänellä, mutta hän meni pois, sanottuaan minulle muutamia
loukkaavia ja halveksivia sanoja.

Hän on ihmeellisesti muuttunut. Nuo kalpeat kasvot ovat saaneet
omituisen arvokkuuden leiman, joka ei ollenkaan sovellu hänen
yhteiskunnalliseen asemaansa. Hän on vaatimaton ja samalla kuitenkin
ikäänkuin ylpeä. Mistäpä hän voisi ylpeillä?! Tarkkaan katsellessani
Lopatinin kasvoja luulin voivani niistä päästä selville heidän
väleistään. Mutta ei mitään erikoista. Hän oli hieman kiihdyksissä,
vaikka nähtävästi vain taulunsa tähden. Siitä tulee erinomainen.
Nadeshda Nikolajevna on siinä kankaalla ilmielävänä.

Voitin vihani ja näyttämättä, että tunsin itseni loukatuksi, jäin
Lopatinin ja Helfreichin seuraan. Me tarinoimme ja he kuuntelivat
tarkkaan opetuksiani, jotka koskivat eri aineita, joita tätä nykyä
käsittelen.

Vaan mitäs tehdä? Jättääkö asia sille tolalle? Lupasin kerran
Lopatinille, etten sekoittaisi tähän juttuun hänen serkkuaan Sofia
Mihailovnaa. Minun täytyy tietysti pitää lupaukseni. Mutta enkö voisi
kirjoittaa äidilleni? Vaikkakin harvoin, tapaa hän kuitenkin Sofia
Mihailovnan ja voi kertoa hänelle. Siten en syö sanaani ja samalla...

Niin, sitä asiaa ei saa jättää oman onnensa nojaan; siihen minulla
ei ole minkäänlaista oikeutta. Mutta tuon naisen minä pakotan millä
keinoin hyvänsä heittämään saaliinsa. On otettava vain selko, missä hän
asuu. Sitte puhun hänen kanssaan... Vaan nyt jätän kaikki ja ryhdyn
työhöni. Siinä tyhjänpäiväisessä ja tarkoituksettomassa survinmyllyssä,
jota me nimitämme elämäksi, on vain yksi ainoa oikea ja tarkoin
määritelty onni: tyydytys työstä; kun siihen vajonneena unhottaa elämän
kaikki vähäpätöisyydet, niin voi sitte, sen päätettyään, ylpeänä sanoa
itselleen: niin, tänään olen luonut jotakin hyvää.




XII.


Lopatinin muistelmat. Kuusi päivää on kulunut siitä, kun näin
Bessonovin, ja Nadeshda Nikolajevna ei ole käynyt luonani. Hän lähetti
vain kirjeen, jossa pyrysi anteeksi, syyttäen joitakin asioita.

Näytin tuon kirjeen Helfreichille ja yhdessä päättelimme, että hän
on sairas. Pitäisi vaikka miten saada häntä tavata. Jos tietäisimme
hänen sukunimensä, niin saisimme hänen osoitteensa osoitevirastosta,
mutta kumpikaan sitä emme tienneet. Turha oli sitä Bessonovilta kysyä.
Jouduin epätoivoon, mutta Semjon Ivanovitsh lupasi etsiä hänet vaikka
»meren pohjalta».

Noustuaan seuraavana päivänä varhain hän pukeutui huolellisesti ja
vakavana aivan kuin olisi jollekin vaaralliselle retkelle lähtenyt, ja
katosi koko päiväksi.

Jäätyäni yksin koetin työskennellä, vaan ei sujunut työ. Otin hyllyltä
kirjan ja aloin lukea. Sanat ja ajatukset kulkivat pääni läpi
jättämättä jälkiä. Jännitin kaiken huomioni ja sittenkään en jaksanut
montakaan sivua lukea.

Panin kirjan kiinni ja läksin harhailemaan kaupungille. Hämärä toivo
kohdata, ellei Nadeshda Nikolajevnaa, niin joku, joka olisi voinut
jotakin tietoa hänestä antaa, kiinnitti mieltäni ja minä tarkastelin
koko ajan ohikulkevia, väliin siirryin toisellekin puolen katua,
huomattuani naisen, joka hiukkasenkin muistutti minulle tuosta tutusta
olennosta. Mutta en kohdannut ketään muuta kuin sen matkailijakodin
isännän, missä Senitshka oli asunut. Minut nähtyään hän kohteliaasti
hymähti ja tuli ystävällisesti puhuttelemaan. Hän kertoi säännöllisesti
joka päivä kävelevänsä Nevskillä ja minä läksin hänen matkaansa.

— Tänään on jo toinen miellyttävä kohtaus, — sanoi hän. Tapasin juuri
herra Bessonovin ja kuulin, että hänkin on ystävänne.

— Kuinka, tunnetteko Bessonovinkin?

— Kysykää pikemmin, ketä minä en tunne, — vastasi hän. — Herra Bessonov
asui myöskin ylioppilaana ollessaan minun talossani. Olimme hyviä
ystäviä. Vähäkös meillä on väkeä asunut, herra Lepatin! Monet nyt jo
kuuluisat insinöörit, lakimiehet ja kirjailijat!

— Ja Bessonov? kysyin minä.

— Bessonov on myöskin mainio mies. Hän on vain hiukan altis kauniin
sukupuolen kauniille silmille... lisäsi kävelytoverini korvaani
kuiskuttaen.

Tunsin, että sydämeni alkoi kovemmin sykkiä. Päättelin, että hän
varmaankin tiesi jotakin Nadeshda Nikolajevnastakin. Mutta äkkiä tuntui
minusta kysyminen hirveän tukalalta. Kieleni aivan kuin turtui, kun
tahdoin lausua Nadeshda Nikolajevnan nimen. Sain vain sanotuksi:

— Ehkä tunnette sitte myöskin... vaan luultavasti ette... Anteeksi, —
sanoin minä, hämilleni joutuen.

Hän katsahti minuun kummastellen ja me jatkoimme kävelyämme. Ollen
entinen kapteeni hän kertoi minulle yhtä ja toista sotapalveluksestaan,
jopa asian, joka hänen mielestään oli suuri salaisuus. Kiitin häntä
luottamuksestaan ja tultuamme Poliisisillalle me erosimme.

Olin kovin tyytymätön itseeni, sillä olin vähällä lausua Nadeshda
Nikolajevnan nimen miehelle, johon minulla puolestani ei ollut
vähääkään luottamusta.

Kotiin palattuani emännöitsijäni ilmoitti minulle, ettei Senitshka
vielä ollut palannut. Hän toi päivällisen pöytään ja seisoen oven
suussa pahoitteli kovin, että minulla oli niin huono ruokahalu.

— Miksi ei se teidän naisenne tule, Andrei Nikolajevitsh? kysyi hän.

— Varmaan on sairas.

Hän pyöritti päätään ja raskaasti huoahtaen meni keittiöön noutaakseen
minulle teetä. Pitkään aikaan en ollut syönyt päivällistä muuten kuin
Helfreichin seurassa ja minun oli kovin ikävä.




XIII.


Päivällisen jälkeen tuotiin minulle kirje Sonjalta. En ole koskaan
häneltä mitään salannut. Kun kuolen — se tapahtuu kohta: kuolema ei
enää hiivi luokseni, vaan lähenee lujin askelin, joiden äänen kuulen
selvästi korvissani unettomina öinä, kun olen huonompi ja minua enemmän
vaivaa sekä tauti että mieleeni heräävä menneisyys, — kun kuolen ja
hän saa lukea nämä muistelmat, niin tietäköön, etten koskaan, koskaan
ole hänelle valehdellut. Olen kirjoittanut hänelle kaikesta, mitä
olen ajatellut ja tuntenut, ja mahdollisesti vain se, mistä itselläni
sielussani ei ole ollut aavistusta tahi itse en ole ollut tietoinen,
vaikka sen olen hämärästi tuntenutkin, on jäänyt panematta pitkiin
kirjeisiini.

Mutta hän on tuntenut minut. Vaikka onkin vain 19 vuoden vanha, on
hän herkällä, rakastavalla sielullaan käsittänyt kaikki, mitä en
ole uskaltanut tunnustaa hänelle, mikä ei kertaakaan päässäni ole
pukeutunut määrättyjen sanojen muotoon.

»Sinä häntä rakastat, Andrei. Jumala suokoon sinulle onnea...»

Enempää en voinut lukea. Ikäänkuin jokin suuri aalto valahti ylitseni,
tunki sieluuni ja vei minut tunnottomaksi. Hervahdin nojatuolin
selustaa vasten ja, pidellen kädessäni kirjettä, istuin kauan silmät
ummessa, liikkumattomana, tuntien vain, kuinka tuo aalto kuohui ja
kohisi sielussani.

Totta oli: minä rakastin häntä. En ollut siihen saakka sitä tunnetta
tuntenut. Nimitän rakkaudeksi kiintymystäni serkkuuni; olin valmis
muutaman vuoden perästä olemaan hänen miehensä ja kentiesi tulemaan
onnelliseksikin hänen kanssaan: en olisi uskonut, jos minulle olisi
sanottu, että voin rakastua toiseen naiseen. Minusta tuntui, että
kohtaloni oli ratkaistu: »tuossa on vaimosi, — sanoi minulle Herra,
— eikä muuta sinulla tule olla», ja siihen luuloon olin vakaantunut
rauhallisena tulevaisuudestani sekä varmana vaalistani. Rakastaa toista
naista tuntui minusta joutavalta ja arvottomalta oikulta.

Ja nyt tuli tuo omituinen ja onneton olento, jonka elämä oli särkynyt
ja jonka silmistä loisti kärsimys; sääli minut ensin valtasi; harmi
miestä kohtaan, joka osoitti halveksumista hänelle, pakotti minut
lujasti häntä puolustamaan, ja sitte... Sitte en tiedä, kuinka se
tapahtui... Mutta Sonja oli oikeassa; minä rakastin tuota naista
tuskaisella ja intohimoisella ensilemmellä kuin 25 vuoden vanhaksi
elänyt mies, joka ei ole rakkautta tuntenut. Minä olisin tahtonut
vetää hänet pois siitä hirmun tilasta, jossa hän kiusaantui, käsilläni
kantaa hänet jonnekin kauas, sylkytellä häntä sydämelläni unheeseen ja
nostattaa onnen hymyn hänen elämän riuduttamille kasvoilleen... Ja sen
sanoi Sonja minulle yhdellä ainoalla rivillä kirjeessään...

»Älä minusta välitä. En tahdo sanoa: 'unhota minut kokonaan', mutta
vain sen, ettet ajattelisi minun kärsimyksiäni. En tahdo valittaa
särjetystä sydämestäni, — ja tiedätkö miksi? Siksi, ettei se ole
ollenkaan särjetty. Olen tottunut pitämään sinua serkkunani ja
sulhasenani: ensimäinen on oikein, toinen — ihmisten keksimä ja
minulle tyrkyttämä. Rakastan sinua ylitse kaikkea maailmassa; voisin
sen olla sinulle sanomattakin, sillä sinä sen tiedät itsekin, mutta
luettuani sinun viime kirjeesi ja tehtyäni itselleni selkoa sinusta ja
Nadeshda Nikolajevnasta, niin, usko minua, rakkahin, ei pisaraakaan
katkeraa tunnetta sekaantunut siihen. Minä käsitin, että olen sinulle
serkku, enkä vaimo; käsitin sen siitä, että ilostuin sinun onnestasi,
— ilostuin, vaikka myös pelkäsin sen puolesta. En salaa tätä pelkoa;
mutta suokoon Jumala sinun pelastaa hänet ja olla onnellinen ja tehdä
hänet onnelliseksi.

»Siitä, mitä olet kirjoittanut minulle Nadeshda Nikolajevnasta,
päättelen, että hän on rakkautesi arvoinen...»

Luin nämä rivit ja uusi ilon tunne valtasi minut vähitellen. Minä en
Sonjan pelkoa tuntenut: mitä minulla olisi ollut peljättävää? Kuinka
ja miten se oli tapahtunut, en tiedä, mutta minä uskoin Nadeshda
Nikolajevnaan. Koko hänen entinen elämänsä, jota en tuntenut, ja
hänen lankeemuksensa, — ainoa, minkä hänen elämästään tunsin, —
näytti minusta joltakin satunnaiselta, ei-oikealta, joltakin kohtalon
erehdykseltä, johon Nadeshda Nikolajevna ei ollut syypää. Jotakin oli
hänen päällensä lentänyt, vetänyt hänet pyörteeseen, kaatanut hänet
kumoon, lokaan, vaan minä nostan hänet ylös loasta, painan sydäntäni
vasten ja tyynnytän siinä tuon kärsimysten murtaman olennon.

Kova, äkkinäinen kellonsoitto sai minut vavahtamaan. En tiedä itse,
miksi en odottanut, että emännöitsijäni olisi tulla laahustanut
tohvelit jalassa ovea avaamaan, vaan syöksyin itse ovelle ja avasin
salvan. Ovi aukeni ja Semjon Ivanovitsh, tarttuen minuun molemmin
käsin, hyppi paikallaan ja huusi iloisella, kimeällä äänellä:

— Andrei, toin hänet, toin, toin!...

Hänen takanaan seisoi hämärä olento. Minä syöksyin sen luo, tartuin
sen vapiseviin käsiin ja aloin niitä suudella, kuuntelematta, mitä hän
minulle puhui väräjävällä, itkua pidättävällä äänellä.




XIV.


Me istuimme kauan kolmen kesken tuona minulle muistorikkaana iltana.
Tarinoimme, laskimme leikkiä ja nauroimme; Nadeshda Nikolajevna oli
levollinen, jopa hiukan iloinenkin. En tiedustellut Helfreichiltä,
mistä ja miten hän hänet löysi eikä hän itsekään siitä hiiskunut
ainoatakaan sanaa. Minun ja Nadeshda Nikolajevnan välillä ei tullut
sanotuksi mitään, joka olisi viitannut siihen, mitä olin mietiskellyt
ja tuntenut ennen hänen tuloaan. En voi sanoa, että häveliäisyys tahi
päättämättömyys olisivat pidättäneet minua siitä: minä pelkästään pidin
sen tarpeettomana ja joutavana; pelkäsin rasittaa hänen ahdistettua
sieluansa. Olin tavallista puheliaampi ja iloinen; Helfreich taas
ilmaisi kovin äänekästä ihastusta, loisti, jutteli taukoamatta ja
väliin sai mielenpurkauksillaan Nadeshda Nikolajevnankin hymyilemään.
Emännöitsijäni kattoi pöydän ja toi teekeittiön. Laitettuaan kaikki
kuntoon, hän asettui ovensuuhun ja, pidellen toista poskeaan kädellään,
seisoi muutaman minuutin ja katseli meitä kaikkia sekä sitä, miten
Nadeshda Nikolajevna valmisti teen emäntänä.

— Tahdotteko jotakin, Aleksejevna? — kysyin minä.

— En mitään, hyväseni, tahdo, muutoin vain tässä teitä katselen...
Jokos pahastui! sanoi hän. — Eikös vanhan enää seisoakaan sallita.
Katselen vain, miten rouva teille emännöitsee. Oikein hyvin!

Nadeshda Nikolajevna painoi päänsä alas.

— Näetsen, miten mainiosti. Toista kuin aina vain miehet talossa ovat:
teekin kaataa pitää ja kaikki. Minunkin ilman emäntää on jo ikäväksi
käynyt, Andrei Nikolajevitsh, toden sanoakseni, vaan ei pidä pahaksi
panna...

Hän kääntyi ja mennä sipsutteli pois välikköä pitkin. Iloisuutemme oli
mennyttä. Nadeshda Nikolajevna nousi ja alkoi kävellä huoneessa.

Tauluni oli nurkassa. Näinä päivinä en ollut sitä käsillekään ottanut
ja värit olivat ehtineet kuivaa. Nadeshda Nikolajevna katseli kauan
kuvaansa ja sanoi sitte hymyillen puoleeni kääntyen:

— No, nyt sen kohta lopetamme. En aiheuta teille enää näin pitkiä
lomia. Se valmistuu jo paljon ennen näyttelyä.

— Kuinka se on näköisenne! lisäsi Senitshka.

Nadeshda Nikolajevna pysähtyi äkkiä, aivan kuin joku odottamaton ajatus
olisi estänyt häntä puhumasta, ja synkistynein kasvoin poistui hän
taulun luota.

— Mikä teidän on? Joko taaskin mielenne synkistyi? sanoin minä.

— Ei mitään erikoisempaa, Andrei Nikolajevitsh. Olen todellakin hyvin
näköiseni tuossa taulussa. Päähäni juolahti, että minut monet tuntevat,
liian monet... Kuvittelen mielessäni, mitenkä käy...

Hän hengitti raskaasti ja kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä.

— Ajattelen, kuinka paljon saatte kuulla puheita ja kyselyjä... jatkoi
hän. — Kuka tuo on? Mistä sen olette saanut? Ja sitä kyselevät ihmiset,
jotka tietävät, kuka olen ja mistä olen ollut saatavissa.

— Nadeshda Nikolajevna...

— Te ette halveksineet minua, Andrei Nikolajevitsh, ette te eikä
Senitshka, te piditte minua ihmisenä. Kolmeen vuoteen se tapahtui ensi
kerran. En uskonut itseäni... Tiedättekö, miksi läksin luotanne? Minä
luulin (antakaa se anteeksi minulle!), — minä luulin, että olette kuin
kaikki muut. Minä ajattelin: minähän, kasvoni ja ruumiini, kelpaavat
johonkin tarpeesen ja siksi tulin luoksenne. Taulu läheni loppuaan, te
olitte minua kohtaan kohtelias ja hienotunteinen; olen jo vieraantunut
semmoisesta suhteesta ja siksi en uskonut itseäni. En tahtonut kokea
yhtä iskua, sillä siitä minä kärsin kovin, kovin...

Hän istuutui matalaan nojatuoliin ja peitti nenäliinalla silmänsä.

— Antakaa anteeksi minulle, — jatkoi hän. — Minä en uskonut teitä.
Kauhulla odotin sitä hetkeä, jolloin vihdoin katsotte minuun sillä
katseella, johon jo olen liiaksi tottunut näiden kolmen vuoden aikana,
sillä ei kukaan näinä kolmena vuotena ole katsonut minua silmiin
toisella lailla...

Hän lakkasi puhumasta; hänen kasvonsa muuttuivat kuin suonenvedosta ja
hänen huulensa värähtelivät. Hän tuijotti huoneen peränurkkaan niinkuin
olisi sieltä jotakin nähnyt.

— Yksi oli, vain yksi, joka katsoi minuun toisin, kuin kaikki muut...
toisin, niinkuin te. Vaan minä...

Me Helfreichin kanssa kuuntelimme häntä henkeä pidätellen.

— Mutta minä tapoin hänet, lausui hän tuskin kuuluvasti.

Ja hirveä epätoivon puuska valtasi hänet: valitus pääsi hänen
ahdistetusta rinnastaan ja surkea lapsimainen itku täytti huoneen.




XV.


Bessonovin päiväkirjasta. Odotan, mitä on tuleva. Olin äskettäin
siellä ja näin heidät yhdessä. Ei riittänyt se tahdon voima, mikä
minulla on, voidakseni vielä kantaa ottamaani välinpitämättömyyden
ja kohteliaisuuden naamiota ja minä tunsin, että jos viivyn vielä
neljännestunnin, niin viskaan naamion pois ja näytän oman itseni.

Tuota naista ei tunne enää samaksi. Muistan hänet kolmen vuoden ajalta
ja olen tottunut pitämään häntä semmoisena, minä hän on ollut näinä
vuosina. Nyt huomaan, mikä muutos hänessä on tapahtunut enkä käsitä
häntä, en tiedä, todenperäinenkö tuo muutos on vai näytteleekö hän
vain, niinkuin itseään ja muita pettämään tottunut inhottava ihminen
taitavasti osaa näytellä...

En käsittänyt mitään heidän väleistään. En edes tiedä, onko hän hänen
rakastajattarensa. Jostakin syystä luulen, ettei ole. Ja jos se on
totta, niin on hän sukkelampi kuin olen luullutkaan. Mihinkähän hän
pyrkii? Päästäkseenkö hänen vaimokseen?

Luin uudelleen nämä rivit ja huomaan, että kaikki mitä olen tässä
sanonut, ei ole totta, paitsi se, että hän on muuttunut. Kolme vuotta
sitten näin itse hänessä jotakin tavatonta, jota harvoin näkee hänen
asemassaan olevissa naisissa. Olin itse vähällä ruveta pelastajaksi,
joksi nyt Lopatin jalomielisesti pyrkii. Mutta olin kokeneempi silloin
kuin Nadja nyt on: minä tiesin, ettei siitä tule mitään ja luovuin
yrityksestä. Hänen luonnossaan on, paitsi yleisiä esteitä siinä
suhteessa, muuan erikoinen: hirveä itsepintaisuus ja julkeus. Minä
näin, että hän välittää vähät kaikesta ja tekee vastarintaa jo ensi
yrityksessä. Siksi luovuin yrityksestäkin.

Lieneeköhän Lopatin siihen ryhtynyt? En tiedä. Näen vain, ettei tuota
naista tunne samaksi enää. Että hän on entisen elämänsä jättänyt,
sen tiedän varmasti. Hän on muuttanut johonkin huonepahaseen, jonne
ei laske Helfreichiä eikä pelastajaansa, käy tämän luona mallina ja
lisäksi ompelee. Hän elää kovin köyhästi. Hän on nyt juomarin tapainen,
joka on päättänyt olla juomatta. Jaksaakohan hän kestää? Auttaakohan
häntä siinä tuo hentomielinen taiteilija, joka ei elämää tunne eikä
siitä ymmärrä yhtään mitään.

Eilen kirjoitin äidille pitkän kirjeen. Hän tekee varmaan niinkuin
otaksun, — naiset sekaantuvat mielellään tämmöisiin asioihin, — ja
kertoo kaikki Sofia Mihailovnalle. Kenties se pelastaa Lopatinin.

Pelastaa hänet! Mitä minä hänen pelastamistaan ajattelen? Ensi kertaa
eläessäni olen näin syvästi toisen asioihin kiintynyt. Eikös ole
samantekevä minulle, joutuuko hän yhteen tuon naisen kanssa taikka
ei, vetääkö hänet pois loasta taikka itse vaipuu hänen vertaisekseen
ja tuloksettomissa yrityksissään särkee oman elämänsä, kaivaa maahan
ja jättää leiviskänsä? En ole tottunut mietiskelemään ja tutkimaan
sieluani; nyt ensi kerran eläessäni katson siihen syvään ja erittelen
tarkkaan tunteeni. En käsitä, mitä sielussani nyt on tekeillä ja mikä
näin saa minut suunniltani. Olen luullut (ja luulen vieläkin), että
ainoastaan epäitsekäs halu suojella suurelta onnettomuudelta ihmistä,
jota kohtaan olen myötätuntoinen... Mutta, tarkkaan tutkiessani
ajatuksiani, huomaan, ettei niin ole laita. Miksikä minä, koettaessani
pelastaa hänet, ajattelen enemmän tuota naista; miksikä sen kasvot,
ennen niin rajut ja uhmaavat, mutta nyt alistuvat ja lempeät, joka
hetki juolahtavat mieleeni; miksikä se nainen, eikä hän, täyttää
sieluni omituisella tunteella, josta en millään lailla pääse selville
ja joiden joukossa huonot tunteet ovat ylimpinä? Niin, voi olla totta:
en tahdo niin paljon _hänelle_ tehdä hyvää, kuin tuolle naiselle...

Mitä? Pahaako? Ei, pahaa en tahdo hänelle tehdä. Ja kuitenkin
tahtoisin saada hänet pois Lopatinin käsistä, vapauttaa hänet siitä
suojeluksesta, johon hän ehkä täydellisesti uskoo... Joko todenperään
tekee mieleni asettua Lopatinin sijalle!

Minun täytyy tänään saada nähdä Nadja. Koko tämä juttu ei anna minun
rauhassa elää ja rauhassa työskennellä. Työni käy hitaasti ja näinä
kahtena viikkona en ole saanut tehdyksi niinkään paljoa kun ennen
kahteen päivään. Täytyy jotenkuten saada tämä kysymys päätökseen:
selittäytyä, selittää kaikki itselleen... vaan entä sitte?

Peräytyäkö? Ei koskaan! Koko ylpeyteni kuohahtaa jo pelkästä
ajatuksesta. Minä hänet löysin. Minä olisin voinut hänet pelastaa, vaan
en tahtonut. Nyt tahdon.




XVI.


Lopatinin muistelmat. Helfreich juoksi noutamaan lääkäriä, joka asuu
samoilla portailla kuin me, minä toin vettä ja kohta meni hysteerinen
kohtaus ohi. Nadeshda Nikolajevna istui sohvan nurkassa, johon minä ja
Helfreich hänet kannoimme, ja väliin vain hiljaa nyyhkytti. Pelkäsin
häiritä häntä ja menin toiseen huoneeseen.

Semjon Ivanovitsh ei tavannut lääkäriä ja kun hän palasi, oli Nadeshda
Nikolajevna jo rauhoittunut. Tämä hankkiutui lähtemään kotia ja
Senitshka sanoi tahtovansa saattaa häntä. Nadeshda Nikolajevna puristi
kättäni katsoen minuun kyyneleitä täynnä olevilla silmillään, ja minä
huomasin hänen kasvoillaan jotakin arkaa kiitollisuutta.

Kului viikko, kaksi, kuukausi. Meidän istuntomme jatkuivat edelleen.
Totta puhuen koetin niitä pitkittääkin; en tiedä, ymmärsikö hän, että
tein sen tahallani, mutta usein hän kiirehti minua. Hän oli käynyt
tyynemmäksi ja toisinaan, tosin harvoin, oli iloinenkin.

Hän kertoi minulle koko elämäntarinansa. Olen kauan ajatellut,
pitäisikö minun sekin liittää muistelmiini vai ei? Olen päättänyt olla
sitä tekemättä. Kuka tietää, kenen käsiin tämä vihko voi joutua? Jos
varmaan tietäisin, että sitä tulevat lukemaan vain Sonja ja Helfreich,
niin en silloinkaan puhuisi tässä Nadeshda Nikolajevnan menneisyydestä:
he tuntevat molemmat sen hyvin. Kuin ennen, en serkultani mitään
salannut ja kirjeissäni kerroin hänelle silloin Nadeshda Nikolajevnan
pitkän ja surullisen tarinan täydellisesti. Helfreich oli kuullut
sen häneltä itseltään. Näin ollen ei se muistelmissani heitä varten
ole välttämätön. Enkä tahdo, että toiset häntä arvostelisivat. Sain
tietää hänen elämänsä, olen ollut hänen tuomarinsa ja antanut hänelle
anteeksi kaikki, mikä ihmisten mielestä anteeksi antoa kaipaa. Kuulin
hänen raskaan tunnustuksensa ja kertomuksen hänen onnettomuuksistaan,
hirvittävimmistä onnettomuuksista, mitä suinkin nainen kärsiä saattaa,
eikä sydämessäni herännyt syytöstä, vaan häpeä ja masentava tunne,
kuin sillä ihmisellä, joka pitää itseään syyllisenä siihen rikokseen,
josta hänelle kerrotaan. Hänen tarinansa viimeinen jakso täytti sieluni
kauhulla ja säälillä: hänen sanansa sinä iltana, jolloin Helfreich
toi hänet luokseni ja hän sai tuon kohtauksen, eivät olleet tyhjää
puhetta. Hän oli todellakin tappanut miehen tietämättään. Tuo mies oli
tahtonut pelastaa hänet, vaan ei voinut. Hänen heikot käsivartensa
eivät jaksaneet pitää Nadeshda Nikolajevnaa kuilun partaalla ja kun
hän ei jaksanut häntä auttaa, niin hän syöksyi kuiluun itse. Hän ampui
itsensä. Ilman kyyneleitä, omituisella jähmettyneellä lujuudella kertoi
Nadeshda Nikolajevna minulle tämän kauhean tarinan ja minä olen sitä
kauan ajatellut. Voikohan hänen särkynyt sydämensä vielä virota eloon,
voivatkohan semmoiset julmat haavat kasvaa umpeen?

Haavat näyttivät kasvavan umpeen. Hän muuttui yhä levollisemmaksi ja
hymy ilmestyi useammin hänen huulilleen. Hän kävi luonani joka päivä
ja jäi meille päivällisellekin. Päivällisen jälkeen me istuimme usein
kolmen kesken ja mitä kaikkia siinä puheltiinkaan Helfreichin kanssa
noina hiljaisina hetkinä!

Nadeshda Nikolajevna puuttui vain harvoin meidän keskusteluumme.

Muistan hyvin erään noista keskusteluista. Semjon Ivanovitsh kertoi
pitkän tarinan kansanrunoudestamme, jota hän joskus vielä aikoi
käyttää aiheena suureen tauluun. Siitä syntyi vilkas väittely taiteen
tarkoituksesta ja Senitshka kehitti innolla aaterikasta aihettaan
huomauttaen, että jokaisen taulun on herätettävä katsojassa jokin
sisäinen kysymys.

— Eikö ole laita sama sinunkin taulusi? Ethän sinä tiedä, tekikö tuo
nainen oikein. Sinä vain saat ihmiset ajattelemaan ja siinä kylliksi!
Paitsi esteetillistä tunnetta, minkä jokainen taulu herättää ja joka
yksin semmoisenaan ei ole suurenkaan arvoinen, eikö juuri tuossa ole se
tarkoitus, johon työssämme pyrimme?

— Semjon Ivanovitsh, Senitshka hyvä, sanoi yhtäkkiä Nadeshda
Nikolajevna, — en ole koskaan nähnyt teitä tuommoisena. Olen aina
tietänyt, että teillä on kelpo sydän, mutta...

— Mutta olette luullut, että olen tyhmä kyttyräselkäinen? Muistatteko,
että kerran minua siksi sanoitte?

Hän katsahti Nadeshda Nikolajevnaan ja, huomattuaan varmaan mielipahan
kuvastuvan hänen kasvoistaan, lisäsi:

— Anteeksi, että siitä muistutin. Nuo vuodet ovat pois pyyhittävät
muististamme. Kaikki tulee käymään hyvin. Eikö totta, Andrei, kaikki
tulee käymään hyvin?

Minä nyökäytin hänelle päätäni. Olin silloin kovin onnellinen: näin,
että Nadeshda Nikolajevna vähitellen rauhoittui ja, — kuka sen tietää,
— ehkä hänen elämänsä näiden kolmen viime vuoden ajalta muuttuu hänelle
kaukaiseksi muistoksi vain, joksikin hämäräksi, raskaaksi uneksi,
jonka jälkeen hän, avattuaan silmänsä ja nähdessään, että on hiljainen
yö, että huoneessa on kaikki ennallaan, ihastuu, että se olikin vain
pelkkää unta.




XVII.


Kului talvi! Aurinko kohosi yhä korkeammalle ja lämmitti yhä
voimakkaammin Pietarin katuja ja kattoja; kaikkialla virtasi kouruista
vesi ja nuoskea lumi pudota romahteli sen mukana katoilta. Kaduille
ilmestyivät rattaat ja pyörivät paljastuneilla kivillä korville jälleen
oudolla räminällä.

Olin lopettamaisillani tauluani. Jäljellä oli vielä muutama istunto.
Sitte voin viedä sen akatemiaan näyttelyn juryn arvosteltavaksi.
Helfreich onnitteli minua jo edeltäkäsin menestyksestä. Nadeshda
Nikolajevna iloitsi taulua katsellessaan ja hänen kasvoillaan huomasin
minulle siihen saakka tuntemattoman levollisen tyytyväisyyden ilmeen.
Jopa hän toisinaan oli iloinenkin ja laski leikkiä, enimmäkseen
Senitshkasta. Senitshka taas oli täydellisesti vajonnut monien kirjojen
lukemiseen, mikä hänelle, hänen sanojensa mukaan, oli välttämätöntä
hänen tauluaan varten. Kissat olivat juosseet tiehensä, niin että
oli jäljellä vain se punakarvainen ja siitäkään sen isäntä ei enää
välittänyt malliksi. Muuten hän ihmeekseni ei ollenkaan ollut
huolissaan pitkä-aikaisesta olostaan minun asunnossani, missä hänen
elämänsä ei maksanut hänelle mitään.

Me vietimme kolmen kesken melkein koko vapaan ajan. Helfreich hankki
jostakin Nadeshda Nikolajevnalle puhtaaksi kirjoitettavaksi erään
käsikirjoituksen, niin ettei hänkään puutetta kärsinyt, kun lisäksi
sai maksun istunnoistaan minun luonani. Hän asui samassa pienessä
huoneessa, jonne oli muuttanut minulta piiloittuakseen. Se oli matala
ja kapea huone, jossa oli vain yksi ikkuna, ja pimeänpuoleinen;
kalustoa siinä oli vain vuode, säilikkö, kaksi tuolia ja pelipöytä,
jota käytettiin sekä kirjoittamista että teen juontia ja syöntiä
varten. Kun me Senitshkan kanssa kävimme siellä, niin kävi tämä emännän
keittiöstä noutamassa itselleen jakkaran. Muutoin tapahtuivat käyntimme
siellä harvoin. Enimmäkseen kokoonnuttiin minun luonani, jossa oli
tilavaa ja valoisaa.

En kertaakaan puhunut hänelle siitä, mitä sielussani liikkui.
Olin rauhallinen ja tyytyväinen tilaani; käsitin, että varomaton
koskettaminen hänen vielä ehkä avoimiin sielunsa haavoihin saattoi
hänestä tuntua kipeältä. Saatoin kadottaa hänet ainiaaksi, jos nyt
olisin yrittänyt vaatia salaisimman ajatukseni, haluni ja toivoni
toteuttamista. Kentiesi en olisi voinut käyttäytyä niin levollisesti
ja hillitä itseäni niin kauan, ellei tämä toivo olisi ollut niin
voimakas. Uskoin varmasti, että oli vielä kuluva puoli vuotta, vuosi,
jopa kaksikin (ajasta en välittänyt), kunnes hän rauhoittuneena ja
toipuneena saa nähdä rinnallaan lujan turvan ja tuen, johon voi
luottaa, ja tulee omakseni elinajakseni. Minä en ainoastaan toivonut,
vaan varmasti tiesin, että hän oli tuleva vaimokseni.

En tiedä, huomasiko sen Bessonov... Hän kävi välistä luonamme, häiriten
rauhaamme ja aikaansaaden tukalan tunnelman. Hän näytti levolliselta
ja suhtautui kylmästi Nadeshda Nikolajevnaan. Tämä ei ryhtynyt pitkiin
puheisiin hänen kanssaan, vaan vastasi hänen kysymyksiinsä ja kuunteli
hänen juttujaan mitä erilaisimmista aineista. Bessonov oli paljon
lukenut ja puhui hyvin. Jostakin syystä minusta tuntui, että hän oli
näin puhelias ja opettavainen ainoastaan salatakseen meiltä jotakin,
joka piili hänen siloisen puheensa alla eikä antanut hänelle rauhaa.
Perästäpäin sain tietää, että niin olikin asia, että hän ulkonaisella
levollisuudellaan vain salasi kuolettavaa haavaa rinnassaan. Vaan kun
sen sain tietää, oli jo liian myöhäistä.

Bessonov oli muuttanut siihen matkailijakotiin, jossa Senitshka
ennen asui. Kävin kerran hänen luonaan. Siellä hän käyttäytyi toisin
kuin meillä Nadeshda Nikolajevnan läsnä ollessa: hän puhui vähän ja
astuskeli vain nurkasta nurkkaan paperossia poltellen. Tunsin, että
olin siellä liikaa ja päätin olla sinne enää menemättä. Kaksi tapausta
selvitti minulle piankin hänen käytöksensä.

Ensiksikin Sonja lähetti minulle kirjeen, jossa kertoi keskustelustaan
Bessonovin äidin kanssa, joka usein kävi häntä tervehtimässä.
Sillä kertaa, kirjoitti Sonja, oli hän tullut hyvin huolestuneen
ja salaperäisen näköisenä ja pian ilmaissut käyntinsä syyn. Sergei
Vasiljevitsh oli hänelle tarkkaan kirjoittanut kaikesta, mitä meillä
oli tapahtunut, eikä hän ollut osannut kuvata asian tilaa kylliksi
synkin värein. Ei hän ollut pyytänyt äitiään kertomaan Sonjalle kirjeen
sisällystä, mutta äiti oli itse katsonut velvollisuudekseen mennä ja
kertoa kaikki, jotta hän ryhtyisi toimenpiteisiin niinkauan kuin minua
vielä saattoi pelastaa. Vanhuksen oli muka ollut vaikea puhua nuorelle
tytölle semmoisista asioista, mutta muu ei auttanut. Andrei raukka oli
pelastettava mistä hinnasta tahansa. Sonjan sijassa hän olisi itse muka
paikalla matkustanut Pietariin asiaa selvittämään.

»Sergei Vasiljevitsh», — kirjoitti Sonja, — »näyttelee tässä jutussa
omituista osaa. En usko, että hän olisi kaikesta kirjoittanut äidilleen
tietämättä, että tämä varmaan kertoo kaikki minulle, jopa, niin kuin
luulen, toivomatta, että hän sen tekisikin. Pietariin tulen kyllä,
mutta vasta tutkinnon jälkeen. Jos haluat, voimme asua kesän jossakin
huvilassa. Siellä minä voin hiukan valmistautua helpottaakseni
opintojani jatko-opistossa».

Tämä kirje sai minut huonolle tuulelle, mutta sen jälkeen saamani
toinen pitkä nimetön epistola täytti kärsimysteni maljan kokonaan.
Siinä tuntematon kirjoittaja korkealentoisin, konstikkain lausein,
varoitti minua joutumasta kovan kohtalon uhriksi, onnettoman
»avioliiton kahleihin, jotka alussa näyttävät keveiltä, mutta sitte
muuttuvat raskaaksi taakaksi, jonka vertaista vain kurjat pakkotyöhön
tuomitut vangit saavat kantaa». Niin lausui tuntematon kirjeen
kirjoittaja, jatkaen: »Uskokaa, herra Lopatin, kokeneen vanhuksen
vakavaa sanaa, että kahden ihmisen aseman erilaisuus on avioliitossa
sangen hirvittävä asia. Se on riistänyt maailmalta monta suurta kykyä;
pyydän teitä muistamaan sen, herra Lopatin». Sitte seurasi kokonainen
syytöskirja »Nadeshdaa» vastaan, jonka sielu sanottiin »tulisen
järven omaksi» (siitä jo varmasti tunsin matkailijakodin isännän
puhetavan). Häntä syytettiin pitkästä irstaasta elämästä, josta olisi
voinut vapautua, jos olisi tahtonut, vaan sen sijaan hän, luonteensa
mukaisesti, mieluummin tahtoi vajota lokaan, josta häntä nyt turhaan
koetettiin vetää ylös. Häntä syytettiin siitä, että oli tappanut
miehen, joka myöskin oli kunnon mies ja joka, vaikka pienipalkkainen
virkamies olikin, silti olisi kyennyt heitä molempia elättämään, ja
että hän hänet hyljäten piti parempana jatkaa inhottavaa elämäänsä.

Tämä kirje oli kovin pitkä, ja lukematta sitä loppuun heitin sen
uuniin. Ei ollut epäilemistäkään, että Bessonovilla oli osansa sen
laatimisessa. Mistä syystä matkailijakodin isäntä olisi huolehtinut
minun sieluni pelastuksesta? Veri syöksähti päähäni ja ensi aikeeni
oli rientää Bessonovin luokse. En tiedä, mitä olisin hänelle tehnyt.
Sieppasin hattuni ja olin jo ovella, kun muutin mieleni. Parempi oli
ensin rauhoittua ja sitte päättää, mitä oli tehtävä.

Vakaannuin tässä päätöksessäni ja odotellessani Nadeshda Nikolajevnaa
koetin maalata joitakin tauluni sivuesineitä, toivoen siten työn
kuluessa rauhoittuvani, vaan sivellin hypähteli pitkin kangasta
ja silmäni eivät erottaneet värejä. Pukeuduin mennäkseni ulos ja
hengittääkseni raitista ilmaa; avattuani oven näin, että edessäni
seisoi Nadeshda Nikolajevna kalpeana, hengästyneenä, kauhun ilme
suuriksi auenneissa silmissään.




XIII.


Bessonovin päiväkirjasta. Ikävä! Tämä ikävä seuraa minua kaikkialla,
teinpä mitä tahansa unhottaakseni, haihduttaakseni sen jollakin
lailla. Silmäni ovat vihdoinkin auenneet; siitä saakka kuin olen ollut
mitään kirjoittamatta tähän päiväkirjaan, on kulunut kuukausi ja
tämän kuukauden kuluessa on kaikki ratkaistu. Missä on se ylistetty
järkimiehen levollisuus! Missä työn ääressä valvomani yöt? Minä,
se samainen minä, joka ylpeilin siitä, että tänä luonteettomain
ihmisten aikana omistin luonteen, olen nyt äkkinäisen myrskyn tyysti
turmelema... Minkä myrskyn? Onko se myrsky? Halveksin itseäni ja
halveksin entisen ylpeyteni tähden, joka ei voinut estää minua
taipumasta tyhjänpäiväisen intohimon edessä; halveksin sen tähden, että
sallin tuon paholaisen naisen haahmossa saada vallan sydämestäni. Niin,
jospa minussa olisi usko yliluonnolliseen, niin en voisi muuten kuin
saatanan juoneksi selittää sitä, mikä on tapahtunut.

Luin uudelleen kirjoittamani... Mitä häpeällisiä, viheliäisiä
valituksia! Oi, missä olet ylpeyteni, missä tahdonvoimani, joka olet
auttanut minua itseäni voittamaan ja elämään ei niin, kuin eletään,
vaan niin, kuin olen tahtonut elää? Olen alentunut pikkumaista
juonittelua johtamaan: olen kirjoittanut kirjeen äidille ja hän on
epäilemättä kertonut kaikki, mitä tahdoin, hänen serkulleen, ja siitä
ei ole johtunut mitään; kärsimättömyydessäni sain tuon vanhan hölmön
kirjoittamaan virheellisen kirjeen Lopatinille, eikä siitäkään johdu
mitään, sen tiedän. Hän viskaa kirjeen tuleen tahi, mikä on vielä
pahempi, näyttää sen naiselleen, rakastajattarelleen, ja yhdessä he sen
sitte lukevat, nauravat koko tuolle jaarittelulle ja minulle, sillä sen
he kyllä oivaltavat, ettei kukaan muu kuin minä ole voinut sitä heille
toimittaa.

Rakastajattarelleenko? Niinkö? Tuo sana luiskahti kynästäni, vaan
vieläkään en tiedä, onko se niin? Mutta ellei niin ole? Ehkä minulla
vieläkin on toivoa? Mikä minut saa luulemaan, että Lopatin häntä
rakastaa, mikä muu, kuin salainen hurjan mustasukkaisuuden synnyttämä
epäluulo.

Kolme vuotta sitte kaikki oli mahdollista ja helppoa. Minä valehtelin
tässä päiväkirjassani kirjoittaessani, että jätin Nadjan sen vuoksi,
että olin huomannut mahdottomaksi pelastaa hänet. Ellen valehdellut,
niin petin itseäni. Hänet olisi ollut helppo pelastaa; ei olisi
tarvinnut muuta kuin kumartua ja ottaa ylös. Vaan minä en tahtonut
kumartua. Sen olen ymmärtänyt vasta nyt, kun sydämeni kärsii
rakkaudesta häneen. Rakkaudesta! Ei, rakkautta se ei ole, vaan
hurjaa intohimoa, tulipaloa, jossa minä hehkun ja palan. Millä sen
sammuttaisin?

Menen Nadjan luo ja puhun hänen kanssaan. Kokoan kaiken voimani
ja koetan puhua levollisesti. Valitkoon hän minut tahi Lopatinin.
Sanon vain totuuden, sanon, ettei hänen ole luottamista tuohon
tuntehikkaaseen mieheen, joka tänään häntä ajattelee, vaan jonka
huomenna on jo saanut valtaansa jokin toinen yritys ja hän näin on
unhotettu. Minä menen! Tavalla tahi toisella tästä on tehtävä loppu.
Olen liiaksi tuskaantunut enkä jaksa enää...

_Samana päivänä_.

Olin Nadjan luona. Nyt menen Lopatinin luo. Nämä ovat viimeiset rivit,
jotka kirjoitan tähän päiväkirjaan. Ei mikään enää voi hillitä minua.
En voi hallita itseäni.




XXIX.


Lopatinin muistelmat. Mitäpä jatkan enää? Eikö ole parasta lopettaa
näitä muistelmia tähän?

Ei, kirjoitanpahan loppuun. Samantekevä: jos jätän kynän ja tämän
vihkon, niin tulen kuitenkin tuhat kertaa uudelleen muistamaan tuon
kauhean päivän; tuhat kertaa tulen kokemaan samat kauhun ja omantunnon
vaivat ja häviön tuskat, tuhat kertaa tulee se tapaus, josta oitis
aion kirjoittaa, kulkemaan silmieni editse pienimpiä seikkojaan myöten
ja jokainen niistä tulee koskettamaan sydäntäni uudella hirvittävällä
iskulla. Jatkan siis ja kirjoitan loppuun asti.

Minä toin Nadeshda Nikolajevnan sisään huoneeseeni; hän pysyi tuskin
jaloillaan ja vapisi kuin vilutautinen. Hän katseli minua yhä samalla
pelästyneellä katseellaan ja ensi hetkenä ei saanut sanotuksi
sanaakaan. Saatoin hänet istumaan ja annoin hänelle vettä juoda.

— Andrei Nikolajevitsh, olkaa varoillanne! Pankaa ovi lukkoon! Älkää
laskeko ketään sisään! Hän tulee paikalla.

— Kuka? Bessonov?

— Pankaa ovi lukkoon! — kuiskasi hän.

Minut valtasi viha. Eivätkö nimettömät kirjeetkään ole kylliksi,
koskapa hän aikoo väkivaltaa käyttää.

— Mitä hän on teille tehnyt? Missä hänet näitte? Juokaahan vielä vettä
ja kertokaa! Missä hänet näitte?

— Hän kävi luonani.

— Ensimäistä kertaa?

— Ei, ei ensimäistä. Hän on jo käynyt kahdesti. En ole tahtonut sanoa
teille, etten pahastuttaisi teitä. Pyysin, että hän lakkaisi käymästä
luonani; sanoin, että minun oli kiusallista nähdä häntä. Hän meni
ääneti ulos ja pysyi poissa kolmen viikon ajan. Tänään hän tuli varhain
ja odotti, kunnes olin pukeutunut...

Hän vaikeni; hänen oli vaikea jatkaa.

— Entä sitte?

— En ole koskaan nähnyt häntä semmoisena. Hän puhui ensin
rauhallisesti. Hän puheli teistä. Ei hän puhunut mitään pahaa teistä;
sanoi vain, että olette tunteellinen ja viehätytte pian ja etten voi
teihin luottaa. Hän sanoi suoraan, että hylkäätte minut, koska pian
saatte kylliksenne minusta...

Hän vaikeni ja yltyi itkemään. Oi, ei koskaan semmoinen rakkaus ja
sääli ole saanut valtaa minusta! Tartuin hänen kylmiin käsiinsä ja
aloin suudella niitä. Olin hurjan onnellinen; sanat tulivat tulvimalla
suustani. Sanoin, että rakastan häntä koko ikäni, että hänen täytyy
tulla vaimokseni, että hän näkee ja tietää, että Bessonov on väärässä.
Minä sanoin hänelle tuhat mieletöntä sanaa, onnellista sanaa, joissa
enimmäkseen ei ollut mitään sisällystä, mutta hän ymmärsi ne kuitenkin.
Minä näin hänen sieväin kasvojensa, jotka olivat onnen kirkastamat,
lepäävän povellani ja ne näyttivät minusta aivan uusilta, hiukan
vierailta, toisenlaisilta kuin ne, joiden piirteissä olin tottunut
näkemään salaisen surun ilmeen.

Hän hymyili ja itki ja suuteli käsiäni ja painautui minua vasten. Ja
sillä hetkellä ei koko maailmassa ollut mitään, kuin me kaksi. Hän
puheli jotakin onnestaan ja siitä, että oli alkanut rakastaa minua jo
tuttavuutemme ensi päivistä saakka ja että karkasi luotani, koska oli
peljästynyt tuosta rakkaudesta; ettei hän rakkauttani ansaitse, että
hän pelkää sitoa minun kohtalooni omaansa ja taaskin hän syleili minua
ja taas itki onnen kyyneleitä. Vihdoin hän tyyntyi.

— Mutta Bessonov! sanoi hän yhtäkkiä.

— Tulkoon vain Bessonov, — vastasin minä — Mitä meitä liikuttaa
Bessonov?

— Odottakaahan, minä kerron loppuun, mitä aloin hänestä puhua.
Niin, hän puhui teistä. Sitte itsestään. Hän sanoi olevansa paljon
luotettavampi tuki kuin te. Hän muistutti minulle, että kolme
vuotta sitte rakastin häntä ja olisin mennyt hänelle vaimoksi. Ja
kun minä sanoin, että hän hairahtui, niin koko hänen ylpeytensä
puhkesi ilmituleen ja hän joutui niin suunniltaan, että syöksyi minun
kimppuuni... Odottakaahan, — sanoi Nadeshda Nikolajevna, tarttuen
käteeni, nähtyään minun hypähtävän jaloilleni; — ei hän kajonnut
minuun... Minun on sääli häntä, Andrei Nikolajevitsh... hän mateli
jalkojeni juuressa, hän, tuo itserakas mies! Jospa olisitte nähnyt!

— Mitä te hänelle sanoitte?

— Mitäpä siinä oli sanomista? Olin vaiti. Sanoin vain, etten rakasta
häntä. Ja kun hän kysyi: siksikö, että rakastan teitä, niin sanoin
hänelle, miten asia on... Silloin hänelle tapahtui jotakin hirveätä,
jota en käsitä. Hän kävi kimppuuni, syleili minua, kuiskasi minulle:
»hyvästi, hyvästi!» ja astui ovelle. En koskaan ole nähnyt niin
hirveitä kasvoja. Vaivuin tuolille milt'ei voimattomana. Ovessa hän
kääntyi, naurahti kummallisesti ja sanoi: »kyllä minä vielä tapaan
sinut ja hänet». Ja hänen kasvonsa olivat niin kauheat...

Hän lakkasi äkkiä puhumasta ja kalpeni hirveästi, tuijottaen työpajani
ovelle päin. Minä käännyin. Kynnyksellä seisoi Bessonov.

— Ette kai odottaneet? sanoi hän änkyttäen. — En tahtonut häiritä teitä
ja tulin keittiön portaiden kautta.

Minä hypähdin pystyyn ja asetuin hänen eteensä. Ja me seisoimme siinä
kauan silmäillen toinen toisiamme. Hän oli todellakin kauhistuttavan
näköinen. Kalpeana, tuijottaen vihaisesti minuun punaiseksi
tulehtuneilla silmillään, hän ei puhunut sanaakaan; hänen ohuet
huulensa sopersivat vain jotakin väristen. Minun tuli yhtäkkiä sääli
häntä.

— Sergei Vasiljevitsh, mitä varten tulitte? Jos tahdotte puhua
kanssani, niin menkää ensin rauhoittumaan.

— Olen kyllä rauhallinen, Lopatin... Olen sairas, mutta rauhallinen.
Olen jo kaikki päättänyt eikä minulla ole syytä olla levoton.

— Mitä varten tulitte tänne?

— Sanoakseni teille muutaman sanan. Te luulette tulevanne onnelliseksi
hänen kanssaan? — hän viittasi kädellään Nadeshda Nikolajevnaan. — Vaan
onnelliseksi ette tule! Minä en sitä salli.

— Menkää pois täältä, — sanoin minä, kaikin tavoin ponnistellen
voimiani voidakseni puhua rauhallisesti. — Menkää levähtämään. Itsehän
sanoitte olevanne sairas.

— Se ei kuulu teihin. Kuulkaa, mitä teille sanon. Olen erehtynyt...
Minä olen syypää. Minä rakastan häntä. Antakaa hänet minulle takaisin.

»Hän on tullut hulluksi,» vilahti ajatus päässäni.

— Minä en voi elää ilman häntä, — jatkoi hän kumealla ja käheällä
äänellä. — Minä en laske teitä, ennenkuin annatte minulle myöntävän
vastauksen.

— Sergei Vasiljevitsh!

— Te myönnytte tahi...

Tartuin häntä olkapäähän ja käänsin hänet ovea kohti; hän meni
tottelevasti. Mutta tultuaan ovelle hän, sen sijaan että olisi
tarttunut kädenripaan, kiersi avainta, survaisi minua voimakkaalla
liikkeellä ja asettui uhkaavaan asentoon. Nadeshda Nikolajevna huudahti.

Minä näin, kuinka hän siirsi avaimen vasempaan käteensä ja pisti oikean
kätensä taskuun. Kun hän sen sieltä veti esille, loisti siinä jokin
esine, jolle silloin en ehtinyt nimeä antaa. Mutta nähdessäni sen
esineen minua kauhistutti. Mielettömänä tartuin minä nurkassa olevaan
keihääseen ja kun hän ojensi revolverin Nadeshda Nikolajevnaa vastaan,
niin syöksyin minä hurjalla huudolla hänen kimppuunsa... Kaikki katosi
jonnekin kauhealla ryskeellä...

Silloin alkoi rangaistus. En tiedä, kuinka kauan makasin tunnottomana.
Kun toivuin, en käsittänyt mitään. Se, että makasin lattialla, se, että
näin omituisen sinisen usvan läpi katon, se että tunsin rinnassani
olevan jotakin, joka esti minua liikkumasta ja sanomasta mitään, —
se ei minua kummastuttanut. Näytti kuin niin ollakin pitäisi jotakin
varten, joka oli tehtävä ja jota en mitenkään voinut muistaa.

Taulu! Niin. Charlotte Corday... Tuossa toinen lukee, toinen kääntelee
lehteä ja nauraa hullusti... Joutavia!... Ei se ole sitä; ei Helfreich
siitä puhunut.

Minä liikahdan ja tunnen, että koskee kipeästi. Tietysti niin ollakin
pitää eikä toisin.

Kaikki on hiljaa. Eloon vironnut kärpänen surisee ilmassa ja sitte
ampua töksähtelee lasia vastaan. Ikkunat eivät ole vielä avatut, mutta
ulkoa kuuluu iloinen rattaiden rätinä. Usva hälvenee silmistäni, tuo
omituinen sininen usva, ja minä näen katossa selvään koukun ympärillä
olevan kipsikoristeen. Minusta se näyttää hyvin omituiselta enkä ole
sitä koskaan ennen huomannut. Ja joku koskettaa käteeni; minä käännän
päätäni ja näen jonkun pienen, hennon valkean käden lattialla. En ylety
siihen ja se minuun kovin koskee, sillä se on Nadeshda Nikolajevnan
käsi, hänen, jota rakastan ylitse kaikkea maailmassa...

Ja äkkiä kirkas säde valaisee tietoisuuteni ja minä käsitän yhdellä
kertaa kaikki, mitä on tapahtunut... Hän tappoi hänet.

Se ei ole mahdollista! Se ei ole mahdollista! Hän elää. Hän on vain
haavoitettu. Auttakaa! Auttakaa! Minä huudan, vaan ääntä ei kuulu.
Omituinen korina ahdistaa vain rintaani ja heleän punainen vaahto
pursuaa huulilleni. Hän tappoi minutkin.

Ponnistellen voimiani kohottauduin ja näin Nadeshda Nikolajevnan
kasvot. Hänen silmänsä olivat suljetut ja hän ei liikahtanut
paikaltaan. Tunsin kuinka hiukset nousivat pystyyn päässäni.
Tahdoin vaipua tunnottomaksi. Lankesin hänen rinnalleen ja suutelin
suutelemistani noita kasvoja, jotka vielä puoli tuntia sitte uhkuivat
elämää ja onnea ja luottavaisesti painautuivat poveani vastaan. Nyt
ne olivat liikkumattomat ja ankaran näköiset; pieni haava silmän
yläpuolella ei enää vuotanut verta. Hän oli kuollut.

       *       *       *       *       *

Kun ovi murrettiin auki ja Semjon Ivanovitsh juoksi luokseni, tunsin
kadottavani viimeiset voimani. Minut nostettiin lattialta ja pantiin
sohvalle. Näin, kuinka Nadeshda Nikolajevna otettiin ja kannettiin
ulos; minä tahdoin huutaa, pyytää, rukoilla, etteivät sitä tekisi
ja että jättäisivät hänet tänne, viereeni. Mutta en voinut huutaa;
äänettömästi vain kuiskasin sillä aikaa, kuin lääkäri tarkasti läpi
ammuttua rintaani.

Bessonovkin kannettiin pois. Hän makasi kasvot tuiman ja julman
näköisinä ja veren peittäminä, joka pulppusi hänen päässään olevasta
kuolettavasta haavasta.

       *       *       *       *       *

Minä lopetan. Mitäpä enää olisi lisättävää!

Sonja, jonka Semjon Ivanovitsh sähköteitse kutsui luokseni, saapui
heti. Minua hoidettiin kauan ja hoidetaan vieläkin. Sonja ja Helfreich
ovat vakuutetut, että jään elämään. He tahtovat viedä minut ulkomaille
ja luottavat siihen matkaan täydellisesti.

Mutta minä tunnen, ettei minulla ole pitkää aikaa elettävänä. Haavani
on kasvanut umpeen, mutta rintani on toisen taudin riuduttama; tiedän,
että minussa on keuhkotauti. Ja kolmas, vielä kauheampi on siinä
lisänä. En hetkeksikään unhota Nadeshda Nikolajevnaa ja Bessonovia;
tuon viime päivän hirvittävät yksityiskohdat ovat alati sieluni silmien
edessä ja jokin salainen ääni lakkaamatta kuiskaa minulle, että olen
tappanut ihmisen.

Minua ei tuomittu. »Juttu» raukesi. Päätös kuului, että tapoin itseäni
puolustaessani!

Mutta ihmisen omaatuntoa varten ei ole olemassa kirjoitettuja lakeja
eikä oppia syyntakeettomuudesta, ja rikoksestani kannan sielussani
rangaistuksen. Kauan sitä minun kuitenkaan ei tarvitse kantaa. Kohta
Herra antaa minulle anteeksi ja kaikki kolme tapaamme toisemme siellä,
missä intohimomme ja kärsimyksemme näyttävät meistä mitättömiltä ja
hukkuvat ikuisen rakkauden valoon.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TAITEILIJAN LEMMENTARINA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.