Skandinavian metsäsuomalaisten vaiheet

By Väinö Salminen

The Project Gutenberg eBook of Skandinavian metsäsuomalaisten vaiheet
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Skandinavian metsäsuomalaisten vaiheet

Author: Väinö Salminen

Release date: February 8, 2025 [eBook #75319]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö KANSA, 1909

Credits: Scanned and digitized by Petteri Pitkänen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SKANDINAVIAN METSÄSUOMALAISTEN VAIHEET ***

SKANDINAVIAN METSÄSUOMALAISTEN VAIHEET

   Kansalaiskirjasto 7.

   Esittänyt Väinö Salminen

   HELSINGISSÄ
   Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö KANSA

   LAPPEENRANNASSA
   Osuuskunta Lappeenrannan i. l. kirjapaino 1909.






Ruotsalaiset ovat kansoittaneet Suomen edullisimpia alueita, Uudenmaan
ja Pohjanlahden rannikkoseutuja; suomalaiset sitävastoin ovat
Ruotsissa viljelykselle valloittaneet maan karuimpia ja metsäisimpiä
seutuja, Norrbottenissa sekä Värmlannin tienoilla. He ovat aivan
Skandinavian sydämessä suorittaneet työn, josta eräs ruotsalainen
sanoo: „Suomalaiset ovat suorittaneet kauniin kappaleen maamme
raivaamisesta, ruotsalaiset eivät olisi voineet tunkeutua näihin
metsiin, asustaa ja viljellä niitä muulla tavoin kuin vähitellen
leviten viljellyltä alueelta askel askeleelta metsiin. Suomalaiset
sitävastoin ovat aikaansaaneet tämän Herkuleen työn, vaikka heillä ei
ole ollut tukenansa mitään vanhaa asutusta.“

Uutisviljelijä ja tienraivaaja usein unohdetaan vanhoja vainioita
kynnettäessä. Niinpä on käynyt kohta jäljettömiin keski-Skandinavian
saloilta kadonneiden metsäsuomalaistenkin. On edes meidän heimolaisten
johdateltava mieliimme keskuudestamme häipyneiden esi-isien vaiheita,
vaikkakin ne Ruotsin laajimmissakin historioissa miltei vaitiololla
sivuutetaan.

----------

Jo varhain siirtelivät Ruotsin kuninkaat suomalaista sotaväkeä ja
työvoimaa emämaahan, ja siirtyi sinne tietenkin moni muutenkin
itselleen toimeentuloa etsimään. Kustaa Vaasan hallitusajan lopulla
oli Ruotsissa siksi yleisesti suomeapuhuvia seppinä, työläisinä y. m.,
että kuningas v. 1556 saattoi kirjoittaa Upsalan voudille, että
venäläisiä ja karjalaisia vankeja on tarkasti vartioitava, sillä
heidän on helppo paeta, kun osaavat suomea.[1]

Vuonna 1530 kerrotaan talonpojista, jotka myivät vuoriteollisuuden
harjoittajille harjanteilla kasvattamaansa ruista 12 äyriin
tynnyriltä.[2] On siis mahdollista, että jo keskiajan lopulla jokunen
suomalainen oli mennyt kaskia kaatelemaan Pohjanlahden tuolle puolen,
sillä näyttää siltä kuin tarkoitettaisiin noilla vuori-rukiilla
kaskessa kasvatettua viljaa. Ja jos taas tämä pitää paikkansa, niin
olivat kaskenkaatajat ehkä suomalaisia, sillä ruotsalaisilla ei tuo
viljelystapa ollut suuresti käytännössä. Mutta vasta 1500-luvun
loppupuoliskolla suuntautui maastamme keski-Skandinaviaan oikea
siirtolaistulva. Siirtolaiset olivat suurimmaksi osaksi kotoisin
Savosta ja pohjois-Hämeestä, jokunen osa myös Karjalasta sekä
Pohjanmaalta. Etenkin mainitaan useiden olleen Rautalammin tienoilta.
Eräiden kerrotaan tulleen „Suomen Turusta“ vieläpä aina Aunuksestakin
asti.

Syistä miksi suomalaiset jättivät kotimaansa ei ole varsin varmoja
tietoja. Arvattavasti ei Suomen sisämaissa ollut enää tarpeeksi tilaa
mielin määrin kaskia kaataa. Sillä etenkin savolaiset olivat 1550
vaiheilla tottuneet kuninkaan kehoituksesta siirtymään uusille aloille
keski-Suomeen erämaita kansoittamaan sekä helpolla saamaan omikseen
avaria metsämaita, kaskiviljelyksellä niissä elääksensä. Kun oli
kuultu että Ruotsin sydänmaillakin oli laajoja kuninkaan omistamia
korpia, teki mieli lähteä sinnekin yrittelemään onneaan.

Moni voimaa uhkuva uros ehkä tahtoi myös lähteä merten tuolle puolen
siksi, ettei kotinurkissa tuntunut parempaa elämää valkenevan. Meidän
päivinä on noiden samaisten luonteiden ihanne Amerikan kultamaa;
silloin eli mielikuvituksissa rauhaisat, koskemattomat salot, joiden
keskeen toivottiin saatavan raataa niin laajalti halmeita lainehtimaan
kuin vain hartian väellä kukin pystyi.

Sitäpaitsi oli maamme uuden ajan alussa alinomaisena sotatantereena.
Arveluttavaa oli yritteliästen kaskenkaadolla eläjäin tunkeutua
Rautalammin ja Viitasaaren tienoilta kauemmas koillista ja itää kohti,
sillä venäläiset tekivät ryöstöretkiä maamme keskiosiinkin saakka,
polttaen ja surmaten mitä eteen sattui. Kaiken lisäksi tuli vielä,
että suomalaisilla oli, kuten Kaarle herttua kirjoittaa kuninkaalle
1580, syytä valittaa „suurta vääryyttä ja väkivaltaa, jota sekä
kuninkaan voudit että heidän palvelijansa rahvaalle tekivät“. Niinpä
Malungan suomalaiset vielä viime vuosisadan alussa tiesivät kertoa,
että esi-isät „läksivät Suomesta sen eistä että niille oli niin paha
maaherra“.[3] Nuijasodan johdosta myöskin sadat perheet jättivät
kotimaansa.

Koko 1500-luvun loppupuoli oli hallituksella päiväjärjestyksessä
erämaiden asuttaminen. Kustaa Vaasa tuon liikkeen pani alulle ja hänen
poikansa Kaarle sitä jatkoi. Etenkin oli hänestä tärkeätä maan
puolustuksen vuoksi saada Norjan rajaseutu asutuksi. Arvellaan
Värmlannin metsien muinen olleen asuttuja, mutta että 1350 tienoilla
raivonnut musta surma olisi väestön hävittänyt miltei kokonaan, joten
suuri osa maata muuttui parissa vuosisadassa autioksi erämaaksi. Nyt
tahtoi Kaarle herttua saada nuo metsät kansoitetuiksi ja veroa
tuottaviksi. Vuonna 1579 julisti hän ensimäisen kirjelmänsä, jossa
lupaa seitsemän verovapaata vuotta kaikille, jotka perustavat
uutistaloja herttuakunnassa oleville asumattomille aloille, kuten
Värmlannin n. s. "kahdentoista" ja "kymmenen penikulman metsiin". Pari
vuotta myöhemmin kehoitteli Kaarle uudelleen kirjelmässä tilattomia
valtakunnan asukkaita siirtymään metsille, luvaten uutisasukkaille
antaa siemen-avustustakin.

Tuskin muut kuin suomalaiset sanottavasti seurasivat kehoituksia.
Heille tuli se mitä otollisimpaan aikaan ja joukottain alkoi
sydänmaalaisia samoilla Ruotsiin. Sen huomaa siitäkin, että jo 1583
oli tarpeen, niinkuin herttua Kaarlen aikuisista papereista näkyy,
laatia „Eräs kaavake suomalaisia varten, jotka ovat torppia itselleen
raivanneet ja alkaneet rakentaa“. Siinä sanotaan m. m.:

— — „Koska N. N. on alkanut raivata ja rakentaa torppaa — — niin
olemme suosiollisesti sallinneet, että hän saa sen pitää ja sitä
viljellä — — — verovapaana ja rasituksitta kuusi vuotta, jonka jälkeen
se lasketaan verolle — —. Samaten saavat hänen lapsensa ja
jälkeläisensä kukin vuorostaan omistaa saman torpan.“

Samanlaiset ehdot annettiin suomalaisille mihin Kaarlen herttuakunnan
osaan tahansa tahtoivat asettua. Ja niinpä tulvi hämäläisiä ja
savolaisia yli ja ympäri Pohjanlahden. Kaarlen (kuningas Kaarle IX)
aikana tapaamme heitä Värmlannin, Näriken, Södermanlannin, Medelpadin,
Ångermanlannin, Gestriklannin sekä Helsinglannin saloilla, siis
Ruotsin seitsemässä maakunnassa.

Kerran kansan keskuudessa vauhtiin päässyt liike ei niinkään nopeasti
lakkaa. Kun Suomen sydänmaille tuli suotuisia sanomia oloista meren
tuolla puolen, kiihdyttivät ne siirtolaisuutta. Niinpä muuttoa jatkui
yhä Kaarle IX:nen kuoltuakin Kustaa II Aadolfin ja kuningatar
Kristiinan aikana, etenkin Taalaihin ja Helsinglantiin, niin että
suomalaisia 1600-luvun lopulla oli levinnyt noin 150 pitäjään Ruotsiin
ja Norjaan. Värmlannissa tavataan suomalaisia 40 pitäjässä, Taalaissa
29, Helsinglannissa 16, Södermanlannissa 12 j. n. e. Norjan puolelle
heitä levisi 1600 tienoilla etenkin Värmlannista. Norjan suomalaisalue
alkoi Kristianian kohdalta rajalla ja jatkui pohjoiseen n. 15
penikulman pituisena kaistaleena. Eri aikoina muuttaneiden luvun
saattaa ehkä arvioida 4 000—5 000. Suomalaisia sukunimiä laskee
Gottlund kaikkiaan 280, mutta huomauttaa etteivät hänen luettelonsa
suinkaan ole täydelliset ja ettei monella ollut eri sukunimeä. Monella
suvulla myös oli samanlaisia nimiä, vaikkakin olivat aivan eri
perhekuntia.[4] Yksin Värmlannissa asuvien suomalaisten lukumäärää voi
pitää melkoisena, kun jo vuonna 1644 „muutamien satojen suomalaisten“
kerrotaan Värmlannin nostoväessä ottaneen osaa maakunnan
puolustamiseen tanskalaisia vastaan. Vasta kuusitoistasataluvun
puoliväliin mennessä siirtolaisuus miltei kokonaan lakkasi. Syynä on
kaiketi, että kotimaahan saapui sanomia, miten ruotsalaiset heitä
alkoivat vainota. Kerrotaanpa kumminkin parista vielä 1809 v:n sodan
aikana lystikkäästi tapahtuneesta Taalaihin muutosta: Pari suomalaista
sotamiestä joutui Ruotsin armeijan sirpaleiden mukana keväällä 1809
aina Gefleen saakka. He odottavat jäidenlähtöä päästäkseen kotimaahan.
Odottaessa tulee ikävä suomalaista saunaa. Joku ruotsalainen tietää
kertoa, että Taalain suomalaisilla sellaisia on. Miehet köpsivät mennä
Taalaihin, Svärdsyöniin kauan haluttuun saunaan, ja sinne he jäivätkin
Svartnäsiin suomalaisten keskuuteen asumaan ja kylpemään.[5]

Suomalaisten muutto tapahtui suurimmaksi osaksi talvella meren poikki,
mutta muutamat kiertelivät myös ympäri Pohjanlahden. Matkan pituudet
laskettiin päivämäärissä tai niinkuin tarinat tietävät
„virsupareissa“, nimittäin miten monta paria virsuja kului.

Gottlund on kirjoittanut muistiin monia muistitietoja näistä Ruotsiin
muuttaneista metsäsuomalaisista. Tarpeetonta lienee ennakolta
huomauttaa, että tarinoissa säilyi vain merkillisimpien miesten maine
halki kolmen vuosisadan ja että niihin aikojen kuluessa sekaantui
mielikuvituksia, joita ei pidä aivan täydeksi todeksi ottaa.

Senverran noissa kansan muistelmissa kumminkin on perää, että monet
tulokkaat todella olivat oikeita kesyttämättömiä aarniometsien
karhuja. Sanovathan heidän jälkeläisistään vielä 1880-luvulla monet
ruotsalaiset, että he ovat tavattoman karaistuja ja voivat haitatta
kestää sekä kuumat että kylmät ja ettei heitä kukaan kestävyydessä
voita.[6] Kerron muutaman tarinan:

Savolainen nimeltä Lasse Laitinen oli Suomesta yksin tullut
Manskogiin. Hän hakkasi „suuren summattoman“ kasken. Jyviä oli muassa
vain rukkasellinen, mutta ne istutti hän jyvä jyvältä. Veisti sitte
saunan ja aitan kasken keskelle ja läksi syyskesällä eukkoansa
noutamaan Suomesta. Laitinen ei virka eukolleen töistään mitään.
Tullaanpa yhdessä tuon suuren halmeen äärelle. „Olisipa tuollainen
meillä“, tuumii eukko. Lasse ottaa aitan avaimen puunkolosta. Se on
täynnänsä kaloja ja lintuja, jotka ukko oli paistanut ja orsille
särpimiksi ripustanut. Eukko pillahti ilosta itkuun.

Pekka Hakkaraisen sanotaan eläneen puolentoistasadan vanhaksi.
Viimeiset vuosikymmenensä kävi ukko hieman lapselliseksi ja hössötteli
paitasillansa kaiket kesät. Kerran näkee hän poikiensa kangella
vierittelevän myllynkiveä: „Otan kiven, muuten sen vielä särette“,
tuumi ukko, sieppasi silmästä kiinni ja pani aitan seinustalle.
Hakkaraisen tiedettiin kerran kiukuissaan lyöneen vaimonsa, joka oli
sukuaan Kukkoisia, kuoliaaksi. Vaimon veljet ja sukulaiset lähtivät
Pekkaa ahdistelemaan. Mutta tämä hosui ympärillensä ja raivasi
itselleen tietä huutaen: „Vaikka oliki niin paljo Kukkoisia kuin
kantoja kaskessa, niin heijän yliten hyppäisin.“

Tikkalan kylän perustajasta Tikkaisesta, jota myös haukuttiin
Veäräsuuksi, kerrotaan: Tikkainen oli matkalla ja nukkui makeasti
rekensä pohjalla. Bollnäsin tienoilla tuli vastaan maaherra. Tikkaisen
hevonen rekineen oli keskellä tietä. Silloin kuski hyppäsi alas
pukiltansa ja veteli piiskallansa nukkuvaa, käskien väistyä minne
hyvänsä. Tikkaisen veret joutuivat äkillisestä piiskan viuhkinasta
kuohuksiin, hän kiskaisi että kimahti maaherran rekinensä syrjään ja
jatkoi matkaansa. Kun käräjillä tavattiin, sieppasi maaherra Tikkaista
parrasta tiuskaisten: Kenen vallassa sinä olet mies? „Tällä kertaa
lähinnä Jumalaa Teidän vallassanne“, tokasi Tikkainen; ja sai hän,
niinkuin tarinoissa on tapana, reiman esiintymisensä vuoksi anteeksi.

Eräs Antti niminen mies samoili ensin Norjan puolelle renkineen ja
vaimoineen. Siellä ei tuntunut olo käyvän suotuisaksi. Hän jätti
silloin vaimonsa Norjaan ja lähti renkinsä kanssa Orsan metsille
saakka. Autiomäelle he kaatoivat kasken ja jäivät Karjanharjun mäelle
asumaan. Kolme vuotta oli kulunut akasta mitään kuulumatta. Mutta
eräänä päivänä kun Antti puuhailee kaskiaidan luona, kuuluu naisen
huhuilemista, joka ei juuri oudolta tuntunut. Huikkaus kun toistuu,
puhkee Antti sanomaan: „Kuin ma oisin muun paikan peällä, niin
tuntisin sen eänen, vaan ei häntä lie hiien perkele tännek kuhtunna!“
Mutta eukko se oli, joka metsästä ilmestyi, vaikkei ehkä Antin
mielihyviksi.

Heikki Häkkinen oli mahtava noita, joka oli tullut Hämeestä Tornion
kautta Östmarkin seuduille. Muu joukko käveli, itse hän ajoi hyvät
matkat edellä ratsain, kukko takana hevosen selässä. Missä kukko
kahdesti kiekahti, siihen pysähtyi hän (Rättsyöniin) kaskea kaatamaan.
Hän kävi kuninkaassa lupakirjoja hakemassa, vieden mennessään leivän,
johon oli mennyt neljännestynnyri rukiita. Nimismiehen lahjoi hän
niinikään antamalla kymmenen tynnyriä kaskirukiita. Vielä tänä päivänä
näytetään Häkkisen kaskia („Heckfall“) ruotsalaistuneillakin seuduilla
ja kerrotaan, miten hän niistä oli saanut satoja tynnyrejä rukiita.
Tuittupäinen hän oli. Kun kerran oltiin kolmenkymmenen miehen voimalla
suuren kasken kimpussa ja käytiin aterioimaan, huomattiinkin, että
puurossa ei ollut suolaa, ne oli unohdettu kotiin. Häkkinen äkämystyi
niin että heitti sekä puurot että keittovehkeet sitä siloista tietänsä
järveen. Häkkisellä oli tapana kehua ottaneensa hengiltä puoli
seitsemättä miestä — seitsemäs vihollinen näet oli päässyt vaivaisena
livistämään. Eräs näistä miestapoista:

Mangan mies oli yöllä hiipinyt rukiita varastamaan. Koirat nostivat
metakan, johon Häkkinen heräsi ja näki miten joku aitan luona iski
tuluksilla tulta. Hän ampui miehen siihen paikkaansa. Oikeuden lepytti
hän maksamalla satakunta taaleria tuon kuolleen miehen päästä. Mitä
hän oli miehiään, kuvaa tämäkin juttu: Häkkinen kantaa hämärissä
tanhualla suurta jyväsäkkiä. Poika näki ikkuna-aukosta tuon
kummallisen otuksen, sieppasi pyssyn ja paukautti isäänsä koipeen.
Häkkinen kun huomasi, että poika piti häntä ruotsalaisena, oli
hyvillään ja arveli: „Pojasta alkaa vääntyä mies, pitää jo laittaa
housut“.

„Poavo“-nimisestä pojasta tuli isänsä veroinen. Kerran lähti hän
ratsain ruotsalaisten häihin, kehuen sillillä ajavansa sellaiset urhot
käpälämäkeen. Hän ajoi hevosineen häätupaan ja heilutteli
teräksenkimaltelevaa silliä, niin että ruotsalaiset kauhusta
kaatuilivat pitkin tuvan loukkoja. Lopulta keksittiinkin, mikä ase
miehellä oli ja otettiin „Häkkis-Poavo“ hengiltä. Kun
kuolinvuoteellaan lepäävä vanha Häkkinen tuon sai kuulla virkkoi hän
vain tyynesti: „Kuin oisin elännä niin oisin vielä pojan veren
perinnä.“ Etteivät jutut mahtavasta Häkkisestä ole pelkkää tarua,
todistaa pari perunkirjoituksesta säilynyttä lehteä (v. 1669), joiden
mukaan hän jätti jälkeensä toistasataa tynnyriä viljaa, karjaa sekä 69
½ luodin painoisen hopeapikarin, hopealusikoita y. m.

Kinsyönin ensimäisestä suomalais-asukkaasta Antti Tenhuisesta
kerrotaan, että hän oli tullut Rautalammilta. Lähikylien suomalaiset
auttoivat häntä pirtin rakentamisessa. Tuvan nurkilla oli aina ladatut
pyssyt valmiina ruotsalaisten varalle, jotka koettivat estää Tenhuista
näille metsille koteutumasta.

Niinikään Rautalammilta tuli Risto Havuinen, jota oli tapana nimittää
pitkäksi Ristoksi. Tämä „äkäinen ja juro mies“ tuli ensin n. 1600
Rådan pitäjään omaisuutenaan vain pyssy ja kirves. Eräänä aamuna näki
hän 11 hirveä, joista täräytti kellelleen 5. Vielä vuosisata myöhemmin
näytettiin Sundsyönissä honkaa, jossa oli satakunta Riston ja poikien
ripustamaa karhunkalloa.

Saivatpa ruotsalaiset muuttajien yliluonnollisilta tuntuvien voimien
ja pontevuuden alkuperästä tarinan, että suomalais-äidit lapsen
synnyttyä itse joivat ja juottivat lapselle teräsvettä, josta lapsi
terästyi.

Eräs ruotsalainen väittää, että muuttajat olisivat olleet enimmäkseen
suomalaisia pahantekijöitä. Väitteessä ei ole rahtuistakaan perää,
sillä suomalaisissa emme huomaa mitään taipumuksia lähteä viikinki-
tai rosvousretkille Ruotsiin. Heidän ihanteensa oli elää rauhaisalla
korven viljelemisellä, jota työtä suorittamaan Kaarle herttua heitä
kehoittikin lähtemään syntymäseuduiltansa.

Voimme yhtyä Gottlundin sanoihin, hänen v. 1823 eräässä anomuksessa
puhuessaan tuhansien metsäsuomalaisten nimessä Ruotsin hallitukselle:

„Aiheet synnyinmaastamme lähtöön olivat samat kuin yleensä kansain
maastansa lähtöön. Ei kansan liikanainen paljous maatamme uhannut,
eikä meitä houkutellut saaliinhimo. Nälkä vain ja hävittävät sodat
olivat ne vieraat, jotka ajoivat meidät etsiskelemään rauhallisempia
ja äidillisempiä turpeita, ollaksemme varmemmat hengestämme ja
toimeentulostamme — — ja niinpä Ruotsin kuninkaiden kutsumina
esi-isämme tulivat näille asumattomille seuduille.“

Tulijoilla oli usein mukanaan vain kirves, jousi tai pyssy ja
tupellinen tai rukkasellinen rukiita sekä kontissa pikkusälyä. Jos hän
oli perheellinen mies, talutti lammasnahkoihin puettu vaimo lehmää ja
veti kelkassa perässään lapsilaumaa. Moni meni vasta sitte, kun oli
ehtinyt itselleen raataa halmeen ja salvaa pirtin, hakemaan vaimoansa
tai mielitiettyänsä kotipuolesta.

Asettumista metsille kuvaa Gottlund näin:[7] Tavallisesti kuljeskeli
suomalainen, jätettyänsä lähimpään ruotsalaiskylään vaimonsa ja
lapsensa, pyssy olalla ja kirves kainalossa ristiin rastiin
mittaamattomia metsiä, kunnes löysi mäensyrjänteen, joka näytti
soveltuvan kaskimaaksi. Ripustettuansa tuohikonttinsa kuusenoksalle,
laskettuansa pyssynsä juurelle ja tehtyänsä havuvuoteen ja nuotion
alkoi hän kirveineen kaataa honkia. Vihainen teräs teki pian korpeen
aukon ja aurinkokin pääsi jo alemmas pilkistelemään.

Pari kolme viikkoa puiden kimpussa heiluttuansa, yönsä nuotiolla
nukkuen, palasi hän kylille jätettyänsä jälkeensä korpeen ensimäiset
jäljet ihmisen olemassaolosta. Koko seuraavan talven asui hän
vaimoineen kylillä, koettaen työllä ansaita elatuksen kevääseen. Mutta
kun kevät tuli ja läheni aika, jolloin Savossakin alkoivat kaskien
savut nousta, silloin tunsi hän aikansa tulleen ja läksi kaihon
ajamana sytyttämään kypenen risukkoon murroksensa kulmalle. Mitä oli
viikkokausina kaadettua puuta, se muutamassa tunnissa taivahille
liekkinä kohosi ja työn tuloksena oli savu ja tuhka — esikuva siitä,
mitä hänen jälkeläisensäkin kerran saisivat kaiken vaivansa palkaksi.

Nyt oli pelto valmiina. Tuskin vielä kylmenneeseen tuhkaan kylvi hän
siemenet. Jollei pitkällisiä poutia tullut toteutuivat kylväjän
toiveet.

Oraan noustessa salvoi hän riihen, jossa oli vaimoinensa asuttava
talven yli, kylvöttävä ja vilja puitava. Eipä siihen monimutkaista
takkaa tarvittu: muutama pyöreä kivi vain kasattiin uuniksi, reikä
kattoon, toinen seinään ja oviaukko. Ja nyt oltiin valmiit siihen
talveksi asettumaan ja sanomaan ruotsalaisseudulle hyvästit. Ja niin
olivat aarniometsät saaneet asujan.

Moneen muuttajaan tuo kuvaus varmaan soveltuneekin. Mutta varmaankin
myös monet aluksi elivät metsästyksellä ja kalastamalla, asuen
metsämajoissa tai kuten muistelmat tietävät vuorten onkaloissakin.
Etenkin hirviä oli saloilla viljalti, ja kun ei leipää ollut
saatavissa tyydyttiin hirvenlihaan, jäniksiin ja lintuihin. Esim.
erään Värmlannin kolkan suomalaiset suorittivat 1581 veronsa
maksamalla 113 hirvennahkaa.[8] Talvella hiihdettiin hirvet, karhut,
ilvekset ja sudet, satoja satimia taas asetettiin linnuille ja
jäniksille, joita ei aina viitsinyt kunnon metsänkävijä lähteä varta
vasten vaanimaan. Taitavia he olivat otuksia kaatamaan ja ampumiseen
ylen tarkkoja. Moni uros kaatoi eläissään puolisataa karhua.

Kun metsästäjä oli päässyt mieluisilleen saloille, kaatoi hän pienen
kasken ja moni istutti siihen tuomansa rukiit jyvä jyvältä,
saadaksensa sitä enemmän siementä seuraavaksi vuodeksi. Kun oli saatu
tarpeeksi siemenviljaa kaadettiin syksyisin laajat kasket, jotka
seuraavana syyskesänä poltettiin. Usein ei puita hakattu kuin
parahiksi puoleen väliin; syysmyrskyt ne kyllä sitte ryskyen
kaatoivat. Huhtaa poltettaessa sytytettiin ensin reunat, joista tulen
vasta annettiin levitä keskelle. Jyvät sekoitettiin tuhkaan risuja
vetelemällä. Halme voi olla siksi suuri, että siitä saattoi korjata
parin kolmen jopa viidenkymmenen tynnyrin sadon. Kun suursuomalainen
väkineen meni tuollaiselle työmaalle, voitiin taluttaa, kuten eräästä
Kukkoisesta kerrotaan, härkää saattuessa että perillä saatiin
lihakeitto. Tällaisen suuren metsähalmeen laidalle kyhättiin
tilapäinen saunakin, jossa sopi kuivattaa ja puida vilja ja välillä
virkistykseksi kylpeä. Vilja kätkettiin tuohilla sisustettuihin
kuoppiin „ruispurnuihin“, joista ne tarpeen tullen vietiin
talvikelillä kotipirtille. Nauriita oli heillä myös tapana viljellä ja
useimmat toivat jo tullessaan nauriin siemeniä.

En saata olla tähän panematta vanhinta tiedonantoa Ångermanlannin
suomalaisten elintavoista 1500 luvulla. Johannes Bureus heistä ja
heidän rukiinviljelyksestänsä kertoo:[9]

„Suomalaisia asuu myös Ångermanlannissa. He asettuivat sinne Kaarle
herttuan käskystä paetessaan Flemingin murhia. He raivasivat metsää
pelloksi ja saavat kyllä ruista, tekevät korkeita _ruishaasioita_ ja
kääntävät kaikki tähät pohjoiseen päin ja tyvet aurinkoa kohden, ettei
auringon kuumuus sulattaisi jyviä. Haasia on suuri, leveä ja korkea.
Se on metsässä yleisen tien varrella. Heillä ei ole aitoja ollenkaan,
ei kaskessa eikä metsässä. Eivät he myös hakkaa suurimpia honkia
maahan, vaan hakkaavat kuoren pois pitkin pintaa että tulisi halkoja
_tervanpolttoon_; muun kuivan puun antavat he jäädä jäljelle ja kannot
sekä sänki, jonka he leikatessa jättävät, ovat korkeita, sillä toisena
vuonna polttaa hän saman oljen sängen ja (kun tuhkaan toistamiseen
kylvää?) saa hän enemmän ruista.“

Tämä kuvaus soveltunee ehkä osaksi eteläisempiinkin metsäsuomalaisiin
ja heidän kaskiviljelykseensä. Muuten saatiin samasta kaskesta jopa
viisikin satoa. Ensi vuonna poltettiin havut, toisena oksat,
kolmantena rungot.

Alaa oli metsillä Ångermanlannista Värmlantiin aluksi yllin kyllin
sekä kaski- että metsästysmaiksi. Jokunen tuhatkunta henkeä ei
sellaisilla saloilla suurin tuntunut. Mutta eipä läheistä naapuria
metsien yksinäisyyttä rakastava tulokas halunnutkaan. Niinpä eräs
suomalainen „Pitkä Risto“, valittelee, että luvatta on asettunut hänen
vasikkahakaansa ihmisiä, kun pari kulkijaa majaili penikulman päässä
hänen pirtistään.

Omituinen piirre tulokkailla oli, etteivät koskeneet mielellään
lähettyvillä oleviin metsiin, vaan etsivät kaskensa monien penikulmien
päästä kotipirtistänsä. Syynä oli ahneus. Tahdottiin ehtiä ottaa
viljaa kauempaa ennen muita, sillä kyllähän kotitienoot myöhemmin
ennätettäisiin koluta. Vieläpä niin myöhään kuin 1821 huomasi Gottlund
suomalaisten joskus etsivän kaskimaita 3—4 penikulman matkan päästä
asumuksiltansa.

Tuosta kateudesta on olemassa monia kaameita tarinoita. Kerron erään:
Vilhulan perusti Uolevi Vilhuinen, joka tuli Nya Kopparbergistä 1650.
Hänen veljensä Antti muutti sinne vähää myöhemmin. Muutaman penikulman
päässä Kinsyönissä oli Heikki niminen naapuri, joka muun muassa oli
seppä ja hyvä pyssymies. Antti pani poikansa Heikin luo oppimaan
pyssyä käsittelemään. Eräänä päivänä meni Antti katsomaan, miten pojat
ovat ampumataitoa oppineet. Kun parhaillaan ammuskellaan pilkkaan
sanoi Heikki toiselle pojalle: „Määpä jukkokaula minun piippuuni
valkiata hakemaan!“ Isä sutkautti sananparren: „Mies nimen kantaa,
koira nimen panoo“ (antaa?). Silloin Heikki käänsi pyssyn Antin rintaa
kohti sanoen: „Nyt minä tien sen kuin seihtemän aastaikoa olen
aatellunna“ ja läväytti kuulan ukon sydämeen. Oli näet kateellinen
siitä, että toinen oli asettunut samoille metsille asumaan.

Ensimäisen kaskensa reunalle rakensi metsäsuomalainen tavallisesti
savupirttinsä, saunansa ja aittansa, asuttuansa ensin kuten kerroimme
tilapäisessä vaatimattomassa riihessä. Mutta saatuaan muutaman hyvän
sadon laittoi hän laajemman asumuksen. Savupirtti saattoi sisältää
tuvan, joka oli kuusi syltä laaja kulmalleen. Ovi tavallisesti idän
puolella ja kiuas ovelta oikeaan käteen, siis pohjan puolella. Katon
keskellä oli aukko, lakeinen, josta savu pääsi ulos. Kun tuli oli
palanut loppuun suljettiin aukko lakeislaudalla, ettei lämpö päässyt
menemään ulos lakeistorvesta. Uunissa ei tavallisesti keitetty, se kun
on leivinuunin tapainen ja tarkoitettu huoneen lämpimänäpitoa ja
leipomista varten. Suuremmat keitot toimitettiin joko tuvassa, siten
että tuli sytytettiin uunin edustalle, jossa pata pysyi erikoisessa
katosta lattiaan ylettyvässä puussa, tai pihamaalla keittokodassa,
jossa pata riippui koukusta tulisijan yllä. Etelän- ja
lännenpuolisissa seinissä oli aukot, joista tarpeen tullen voi laskea
valoa tupaan. Kylminä ilmoina ja pimeän aikana pidettiin sivulta päin
lykättävät luukut akkuna-aukon peitteenä.

Permantona oli joko kovaksi laitettu maaperustus tai halaispuolisista
hirsistä tehty lattia.

Välikattoa ei tupaan tehty. Katto oli laudoista, niiden päällä oli
tuohia ja päällimmäisenä halaistuja kuusenrunkoja.

Huonekaluja ei käytetty moniakaan.

Etelän- ja lännenpuolisiin seiniin on kiinnitetty leveä penkki.
Peränurkassa, ovelta vasemmalle, on vankka pöytä. Siirrettävinä
istuimina on, paitsi paria lavitsaa pöydän ympärillä, tukinpäitä,
usein sellaisia, joiden jalkoina on kolme tai neljä pölkystä lähtevää
oksaa. Vanhat pitivät mielellään n. k. „pönttelstualeja“ istuiminaan.
Ne ovat suurista hirrenpätkistä ludoiksi koverretuita pyöreitä
pölkkyjä, joihin oli jätetty selusta. „Pönttelin“ sisällä saattoi
vanhus tallettaa kalleuksiansakin, sillä tuo luto pölkky oli kannella
varustettu.

Sänkyjä ei käytetty. Nuori väki makasi permannolla, kesällä tuoreet
oksat, ruohot tai lehvät aluisena, talvella oljilla tai taljoilla,
vaatteet yllä, ettei peitteitä ollut tarpeen. Ainoastaan saappaat
riisuttiin ja takki pantiin päänaluiseksi. Vanhalla väellä oli oljilla
vasikannahka ja päällyspeitteenä lammasnahkat.

Suomalaisen suloisimpia olopaikkoja oli pankko uunin poskessa. Siinä
hän pitkät talvi-illat saattoi loikoa pää käsien varassa, polvet
ylöspäin koukussa ja tuijotella savun kiiltävän mustaksi nokeamia
katto-orsia. Siinä hän uneksi metsästysretkillä näkemistänsä saloista
ja suunnitteli, mihin sinne uuden kasken kaataisi. Pankolta alotti hän
myös usein lapsille jutella esi-isiltä opittuja tarinoita ja tietoja.

Pirtin astiavarasto oli köyhä: jokunen tiinu, pytty, puumaljakko,
sanko sekä lautanen.

Tuohesta valmistettiin jos jonkinlaisia tarvekaluja. Siitä saatiin
virsut, rasiat, kontit, vakat, tupet, y. m., ja tuohista voi käyttää
yksin patana ja kattilanakin.

Naisilla tietysti oli kutomavehkeensä seinään kiinnitettyinä,
värttinänsä sekä neulousvehkeensä.

Kotieläiminä metsäsuomalaisella oli joku lehmä ja lammas, vuohia, pari
virkkua metsästyskoiraa, kanoja sekä kissa.

Paimenet soittelivat niinkui ennen Savossakin tuohitorvilla ja ken oli
sävelille herkempi puhui pukinsarveen.

Rehua ei ollut niinkään helposti saatavissa karjan talvielatukseksi,
sillä luonnonniittyjä oli metsillä harvassa. Oli etsittävä soilta ja
vanhoilta kaskimailta heinätuppunen sieltä toinen täältä. Kenellä vain
oli muutamakin lehmä ja hevonen sai heinänteossa hääräillä harva se
päivä aina juhannuksesta syksyyn. Heinät pantiin kuivina suurille
haasioille, peitettiin puunkuorilla ja halaispuolisilla. Missä oli
runsaammin jäkälää kerättiin sitä kasoihin ja vietiin sitten samaten
kuin heinätkin talvikelillä eläinten syötäväksi. Lehtiä taas
taitettiin ja pantiin haasioille lampaiden ja vuohien varalle.

Tulokkailla ei ensi aikoina ollut varaa käyttää viljaa syötäväksi.
Syötiin vain lihaa, eikä raaskittu jyviä käsimyllyssä jauhaa tai
huhmarissa survoa. Mutta kun kasket alkoivat antaa hyviä satoja,
otettiin käytäntöön Suomessa tutut ruokalajit.

Ohrista valmistettiin rieskaa tai „kiskoa“ niinkuin sitä paikoittain
nimitettiin. Tärkein ruokalaji oli „mutti“, jota syötiin useimmiten
leivän asemesta työmailla. Muttia valmistettiin siten että
kalanliemeen tai ihralla sekoitettuun veteen hämmennettiin jauhoja,
kunnes saatiin tahdas, joka käsissä hieraistiin pyöreiksi pytkylöiksi.
„Pepo“ oli myös yleisesti käytetty leipäaines. Sitä valmistettiin
siten että keitettiin suolaista vettä ja lisättiin jauhoja kunnes
keitto tuli miltei aivan kuivaksi, jauhonnäköiseksi. „Hillua“ taas
tehtiin puolukoista siten että pantiin liskottujen tai keitettyjen
puolukkain sekaan ruisjauhoja. Herkkuna pidettiin „mämmiä“, joka oli
suunnilleen samanlaista kuin vielä nykyäänkin pääsiäisaikaina meillä
käytännössä oleva. „Viilhuttu“, jota saatiin siten, että kermassa
keitettiin hienoja ruisjauhoja, oli niinikään herkkuruokia. Voin sekä
juuston valmistamisessa olivat metsäsuomalaiset taitavia,
vuohenmaidosta ja herasta taas valmistettiin pehmeätä juustoa n. k.
„mössöä“. Olutta osattiin metsillä myös yleisesti maltaista
juoksuttaa.

Muuttaneisiin metsäsuomalaisiin ei länsimainen sivistys ja
hienostuminen ollut vielä kovinkaan pahoin juurtunut. Tyydyttiin
yksinkertaiseen ruokaan. Kun ei ollut leipää, syötiin kalaa ja lihaa.
Jokunen mies tiesi nautintoaineenaan käyttää tupakkaa. Muita
nautinnoksi kelpaavia ei ollut kuin kotitekoinen olut, johon oli
tapana sekoittaa viinaa, jos sitä vain ruotsalaisseuduilta saatiin. —
Naiset olivat tupakan sijaan keksineet pureskeltavakseen kuusenpihkan,
jota nimittivät _tukoksi_.

Tavoiltansa olivat he yksinkertaisia. Heidän luonnettaan kuvaa
ruotsalainen M. Axelson[10] 1845: „Suomalainen on vielä tänä päivänä
läpeensä rehellinen, kestävä, luotettava, hyvänsuopa ja ennen kaikkea
vieraanvarainen — viimeksimainittu ominaisuus menee usein yli
varojenkin.“ — „Sillä mihin suomalainen on kotinsa rakentanut, siellä
saat olla varma myös vieraanvaraisuutta tapaavasi.“

Puhtaus oli heillä aivan mallikelpoinen. Seinätkin pestiin vähintään
kerta viikossa hiekalla ja kuumalla vedellä aina savuviivaan asti —
parahiksi miehen korkeudelta näet olivat hirret savusta aivan
kiiltäviksi mustuneet, mutta alas permannolle ei savutuvissa savu
laskeudu.

Puhtaus- ja terveyssyistä kylvettiin kaikkialla metsillä vähintään
kahdesti viikossa, muutamat joka ilta kuin kotosalla olivat. Mies- ja
naisväki kylpi kainostelematta samalla kertaa, sillä ei alastomuutta
oltu keksitty häpeälliseksi.

Vaateparsi oli kokonaan kotitekoinen. Miehillä oli hirvennahkaiset
housut ja pitkähkö harmaa sarkatakki jokapäiväisenä vaatetuksena.
Takissa ei ollut nappia, se kiinnitettiin hakasilla tai vain vyöllä.
Alla oli karkea liinainen paita, talvella lampaannahkainen liivi.
Päähineenä käytettiin pyöreää patalakkia, jalkineina kesäisin virsuja,
talvella nahkaisia pieksuja, joiden sääryksiin oli sidottu
nahkahihnoja ettei lumi päässyt sisälle. Jalassa oli joko kankaasta
ommellut sukat tai vain riepuja ja heiniä. Naiset käyttivät villaisia,
harmaita tai punaraidallisia hameita, sarkaisessa röijyssä riippui
metallisia nappeja tai kulkusentapaisia helyjä.

Lapsien sanotaan monasti käyneen kahdenteentoista ikävuoteen koltissa.
Kerrotaanpa että Östmarkin Saunoilassa ensimäisen asukkaan Tenhuisen
vaimo, joka oli syntyisin Veteläisiä, antoi lapsensa kesät kulkea
aivan alasti. Kun joku naapuri kysyi syytä lasten alastomuuteen, oli
vaimo vastannut: Kun kerran rupeisin heille tekemään vaatteita, niin
sitten pitäisi tekemän aina.

----------

Omituiset _uskonnolliset_ käsitykset heillä kotimaalta mennessään oli.
Heidän uskontonsa oli esi-isien n. s. pakanuuden, sekä katolisuuden ja
luterilaisuuden sekoitusta. Luonnonvoimia ja tauteja voi hallita
tietämällä niiden „emuut“, syntysanat ja loitsut. Metsät vilisivät
haltioita, sahkoisia, manalaisia. Ja pirut sekä pahat henget vaanivat
ihmistä joka taholta. Mutta jos laittoi ristinkuvan kiviin neljälle
ilmansuunnalle halmeitten ja pirtin ympärille, niin takaisin niiden
täytyi ponnahtaa että vonkui.

Muutamilla oli muuttaessaan jokunen kirja, mutta lukutaito pian
unohtui. Mielikuvituksissa alkoi torppien sylissä yhä
selväpiirteisempänä elää pakanallis-kristillinen uskonto, johon ei
päässyt kirkko vuosikymmeniin lisävaikutuksia antamaan. Ei välitetty
kirjoihin painetuista rukouksista, „runot“ s. o. tietäjät lukivat
omiansa, jotka sitten kulkivat polvesta polveen ja ovat säilyneet aina
näihin päiviin saakka.[11]

Niinpä, jos mentiin linnunpyydyksiä virittämään luettiin:

   „Minä hiiän hipsuttelen
   Halla-aamuna varain.
   Kun ma hiihin hilpeästi,
   Tul suikku suksen alta,
   Savu sauan nenästä;
   Ennenku koukkuleuvat kohoa,
   Mäne vinttura vipuihin,
   Pyöräsilmä pyyöksihin,
   Muije pyyöste sivuite,
   Muije ansoje alate
   Ja mun omiin pyyöksiini!“

Kun karjaa laskettiin ensi kerran keväällä, piti se monenmoisin
tempuin saada suojelluksi metsähisiltä, rukoilemalla esim. kevään
emuuta „Marjateraa“. Jo kiirastuorstaina oli läävän ovipieliin
naulattu pihlajoita, jotka oli juurineen vedetty maasta. Ovesta
viskattiin ensin pieni karitsa susille uhriksi, ja sitten vasta
laskettiin muu karja lukien petojen varalle varauslukuja. Esim.
karhulle:

   Mustarinta Pohjan riis,
   Paa sie pihlainen panta
   Suupuolen ympärillen,
   Ku ei piä pihlainen,
   Ni vala vaskinen,
   Ku ei vaskinen, ni hopea,
   Ku ei hopea, ni teräs,
   Suvyöstä talvyöhön
   Leukais leviämätä,
   Hampais hajoamata,
   Kesken lihan liikkumata,
   Suvyöstä talvyöhön
   Lyö lukko luien eteen,
   Haitta hammasten taa.

Ympäröivä luonto oli täynnänsä eläviä olentoja, jotka ihmistä
tottelivat, kunhan vain syntysanat tiesi, mutta muuten ne saattoivat
käydä vallattomiksi. Jonakin yönä ryhtyi ehkä „hiien väki hevosia
ajamaan“ tai painajainen „kun imeinen makoa unessa tuloo ja istuitoo
rinnan piällen ja rupea puistelemaan.“[12]

Jos pakkanen pani, luettiin pakkasen luku, ettei tuo „kovan moan
kömppähuul, Pakkasen Puhurin poika,“ kylmäisi ihmisen kynsiä, vaan
„kylmäis kylmiä kiviä, kantoja ja vespajuja“. Rautainen ase jos
ihmislihaan koski, piti puhutella rautaa ja sanoa sille sen synty.
Kyyn jälki parani kun puhui sille:

   „Sinä synnyit pimiässä
   Ennenkuin kuu nousi
   Ja päivä valkeni,
   Kivissä kitisemähän,
   Kantoisissa kahisemahan.“

Vieläpä pienet poikasetkin puhuttelivat ongelle mennessään kaloja:
„Ahven ainoa kalainen, tulek onki ottamahan.“

Kirjallisuutta kun ei ollut, sai mielikuvitus liikkua satujen
maailmoissa. Pitkinä talvi-iltoina pantiin „arvuutusleikki“ vireille
„Hymölässä“-käyntineen tai tarinoitiin pirusta ja laiskasta Matista,
kuninkaista ja prinsseistä, viekkaasta ketusta joka „kouvoin“ (karhun)
aina petti. Ken taas tiesi kertoa Syöjättärestä, hirveän rumasta ja
pahasta akantapaisesta oliosta. Sillä oli ollut oma tytär ja piikana
oikea ihminen. Piian oli pakko kuusennaavasta kehrätä yhtä hyvää
lankaa kuin oman tytön hienosta pellavasta.

Lapsille mahtoi ilo syntyä, kun sanottiin totisen karhunkin kerran
petelleen itse viekasta kettua. Se näet tapahtui näin: Kontio syö
hevosta. Repo kysyy mistä niitä saa. Karhu vastasi: Kun hevonen
nukkuu, niin tartut häntään ja hevonen on sinun. No kettu ripui
makaavaa hevosta hännästä, mutta sepä lähtikin kettu selässä
laukkaamaan. Karhu kysyy: „Mikkeli, minne ratsastat?“ Kettu valitteli
hädissään: „Tiie jumala Jussi kultain minnekkä tässä menee, perä
puhkee, kaula katkee, leuat lohkee.“

Ja kun päre pihdissään oikein salaperäisesti halki savun lekotteli,
alkoi ehkä vanha ukko uuninpäältäkin tarinoida Sammosta tai laulaa
miten:

   „Läks lintu lentämähän,
   Kirjosiipi kiitämähän —
   Tul kokko Turjan moalta,
   Laski lintunen Lapista,
   Jonk yks siip vettä viist,
   Toinen taivasta jakas,
   Sill' ol silmät siiven alla,
   Näkimet kynän nenissä — —
   — — — — — — — —

Vanha vaaripa myös tiesi mistä salaperäisimmät tiedot oli saatavissa.
Suurimmat velhot ovat käyneet kuka kerran kuka kolmasti Lapissa apua
ja tietoja saamassa. Niinpä eräs velho, Kikkinen, viimeistä kertaa
ollessaan oppia ottamassa tuli sieltä takaisin sillä tavalla, että
lappi oli hänen iltasella toimittanut paneutumaan mahalleen havuvihkon
päälle. Aamulla mies olikin kotona. Kyytipalkaksi oli lappi tahtonut
läävästä mustan härän.

Toinen mies menetti viisi hevosta. Aina kun niitylle vei, tappoi ja
söi karhu. Hän lähti pohjoista kohti neuvoja saamaan. Lappalainen
sanoi: mitäs muutat kuolleen hevosen kaulasta kellon ilman että
tulessa sitä välillä käytät? Mies kummasteli mitenkä ne karhun jäljet
saattoivat yhtäkkiä ihmisen jäljiksi muuttua. Lappalainen sanoi
silloin: Etkös näe miten minä olen lihava? Muutan itseni väliin
karhuksi ja syön hevosia. Koetappas! sanoi suomalainen. Toinen muuttui
karhuksi, mutta samalla sieppasi metsäsuomalainen pyssynsä ja ampui
karhun. Ja sen koommin ei kouvo hevosia hätyytellyt.

Kun jutut kävivät oikein salaperäisiksi ja kaameiksi saattoi lasten
silmissä nokisten ortten välissä alkaa kummitella haamut ja he näkivät
painajaisia tirkistelevän pimeyksistä. Pienokaisten rauhoittamiseksi
oli vaarin otettava kantele nurkasta polvilleensa ja heläyteltävä:

   Minä laulan lammin lummen,
   Ketun virren keikuttelen — — —

Taikak hyräili „munna“ vanhan kehtolaulun:

   „Tirun lirun lintu pien,
   Kyllä tiiän pesäs paikan,
   Mään alla männiköllä,
   Kuivan kuusen kukkuralla.
   Tuulessa on tupais,
   Korvessa on kotiis,
   Kallioll on kartanois.

Olipa taikuudesta suoranaista hyötyäkin. Luulottelu vaikutti, että
pikkukivut paranivat. Ja sitäpaitsi eivät ruotsalaiset naapurit aluksi
uskaltaneet ryhtyä suomalaisten kanssa mihinkään tekemisiin, sillä
paitsi urhoollisuutta ja hyvää ampumataitoa peljättiin juuri heidän
noituuttaan. Lähettämällä noidannuolen luultiin suomalaisen
saavuttavan vaikka kuinka kaukaa vihollisensa. Heillä olikin aivan
omia temppujaan päästä vihamieheen käsiksi. Laitettiin _mieskuvia_
saloille. Se tapahtui siten että etsittiin synkkä salonkolkka ja
uudella kuulla k:lo 12 yöllä perjantaita vasten veistettiin puun
kylkeen pohjan puolelle ihmisenkuva. Se kastettiin vanhanpojan, pirun
nimeen, sen vihamiehen nimelliseksi, joka tahdottiin tuhota. Käytiin
yöllä yläkuulla perjantaita vasten lyömässä mieskuvan sydämeen kolme
naulaa. Mitä enemmän vihamiehen piti kitua sen syvemmälle naulat
lyötiin. Kun tahdottiin ottaa henki, silloin jysäytettiin naulat
kokonaan puuhun, ettei jäänyt kuin reijät näkyviin tai ammuttiin luoti
sydämeen. Tämän kirjoittaja näki vielä v. 1905 tällaisen mieskuvapuun,
jolla oli naulat sydämessä. Eikä ihme, jos tuollaiset puut, joihin
aina liittyi kaameita muistoja, säilyivätkin, sillä joka mieskuvapuun
kaatoi, ei se enää tervettä päivää sen jälkeen nähnyt.

Metsäsuomalaisilla oli omat pyhänä pitämänsä päivätkin. Oli rajoitettu
mitä töitä sai sellaisina päivinä tehdä.[13] Tällaisia
_„rajuutuspäiviä“_ jotka metsäsuomalaiset „rajuuttivat“ oli: _„Vanhan
uolen päivä“_ (Uolevin päivä). Sen aattokin oli pyhä. Silloin ei
saanut koskea heinään tai yleensä eläinten ruokaan, muuten pedot
kävivät karjan kimppuun. Ei edes olkivuodetta saanut kahteen
vuorokauteen köyhiä. Jotkut panivat silloin ruokaa penkin alle.

_Karen päivänä_ (Katrin p.) piti aattona teurastaa lampaanvuona;
pöydässä sitä syötäessä ei saanut sanaa virkata. Toiset taas silloin
söivät navetassa mämmiä.

_Laskiaistiistaina_ syötiin porsaansorkkia ja muita lihavia ruokia.
Kellä oli pellavaa, laski silloin mäkeä, että kylvö menestyisi.
Silloin ei sopinut puita hakata eikä kehrätä.

„Jyrynpäivänä“ ei saanut ovissa kolata, muuten ukkonen kesällä myös
jyrisi.

„Kiilatorstaina“ (helatorstaina) käytiin viikattein ja tulisoihduin
ympäri navettaa isämeitää lukien, ettei noidat voisi karjaa
vahingoittaa. Samaten tehtiin Mikkelinpäivänä, jolloin emäntä sanaa
virkkaamatta antoi voileivän paimenelle, joka niinikään ääntä
päästämättä laski lehmät ulos, myöhemmin ne kintaat kädessä
kytkeäksensä.

_„Köyrin aattoa“_ vietettiin vainajien muistoksi. Etenkin ne, joille
ei onni ollut myötäinen, eivät unohtaneet sitä tehdä. Silloin
valvottiin ja juotiin aivan samaten kuin ruumiin ääressä. Ruokana oli
muun muassa mämmi. Veitset oli tyystin pyyhittävä ja lehmien selät
siveltävä oluella.

_„Tuomaanpäivän, uuen joulun ja loppiaisen“_ välillä ei puita saanut
hakata, muuten tulivat lehmät kesällä ontuviksi. Ihmisenkin oli
vältettävä lastuille tallaamista.

Maanantai- ja torstai-iltoja myös rajuutettiin. Silloin ei saanut
puita hakata, kiskoa päreitä eikä kehrätä. „Muuten nous muhkaisia,
sauhkoisia tai muon pitäviä ja kehräis että rukki hyrräs.“[14]

----------

Muutamia vuosikymmeniä olivat suomalaiset ikäänkuin piiloutuneet
syvimpiin korpiin. Heistä tuskin muuta tiettiin kuin että joskus
tulivat markkinoille tai veron maksuun joukottain, hävitäkseen taas
teille tietymättömille. Kaarle kuningas oli heitä kehoittanut
ahkerasti, jopa rangaistuksen uhalla, kaskia kaatamaan ja sadoistansa
verona maksamaan kuninkaalle kolmannekset ja kirkolle kymmenykset.
Mikäli voutein tiedossa oli suomalaisia, kannettiinkin veroja, mutta
monista ei tietty mitään. Ruotsalaisille kävi usein kovinkin kateeksi
että tuolla synkimmillä saloilla asui kansaa, päällepäätteeksi
vierasta kieltä puhuvaa, joka tuntui tulevan hyvin toimeen
viljelemällä metsiä tavalla, jota he itse eivät tainneet. Etenkin
herätti kiukkua että heitä tuntui olevan miltei kaikkialla missä
synkkää korpea vain kasvoi. Kerrotaanpa ruotsalaisten tuosta
metsäsuomalaisten tavattomasta leviämisestä sepittäneen tarinan, että
perkele oli heitä Suomesta kaapannut ja sitonut suureen kimppuun ja
sitten kiitänyt yli meren ja sirotellut sinne tänne metsiin
ruotsalaisten kiusoiksi.[15] Kun tuli ruotsalaisseuduille kato, oli
yleisenä sananpartena: Mennään salosuomalaisilta kaskirukiita
ostamaan. Kateellisia olivat naapurit myös siitä, että suomalaiset
olivat taitavia metsänkäviöitä ja veivät saloilta komeita hirviä ja
karhuja, joita eivät ruotsalaiset talonpojat pystyneet kaatamaan.

Jo Kustaa II Aadolfin aikana monet ruotsalaiset menivät joko
maaherroille tai kuninkaille valittamaan, että metsillä oli
rosvoilevia suomalaisia, jotka hävittävät metsiä ja metsänriistaa.
Kustaa II Aadolf sanoo eräälle Helsinglannin kirjurille: „Mutta mitä
irtolaisiin suomalaisiin tulee, niin heidät kaikki on sinun otettava
kiinni ja pantava nihtein huostaan ja vihdoinkin meneteltävä niin
etteivät he pääse ilman ankarinta rangaistusta.“ Hallitus rupesikin
valituksiin kiinnittämään huomiota ja niinpä _alkoi vuodesta 1636
suomalaisvainojen aika_.

Värmlannin ja Näriken maaherra mainitsee kirjelmässään v. 1636
kutsuneensa Örebron kaupunkiin suomalaisia, heistä parhaat
valitaksensa uutisasukkaiksi, „muut irtolaiset määräten tekojensa
tähden kuukaudeksi omissa ruuissaan kaivostöihin ja sitten maasta
karkoitettaviksi“. Hallitus piti tätä toimenpidettä sopivana, antoipa
talonpojille oikeuden metsäläisiltä kiskoa veroja ja lausui lisäksi
samana vuonna maaherralle lähettämässään kirjelmässä: „Kun suomalaiset
eivät tahdo muuttaa kaupunkeihin, vaan jäävät maalle, niin voitte Te
antaa vanhuksien ja ainoastaan yhden jäädä talon omistajaksi ja
kaikkien muiden on muutettava kaupunkeihin käsityöläisiksi, ja ken ei
tahdo tai siihen kykene, hänet on otettava seuraavassa kutsunnassa
sotamieheksi.“ Kun maaherra vielä valitteli ja kyseli lähimpiä
ohjeita, antoi hallitus syyskuun 4 p:nä 1636 julistuksen:

„Patentti suomalaisia varten, jotka ovat Suuriruhtinaanmaasta
muuttaneet ja nyt metsillä asustavat“.

Tämä „patentti“ on annettu kuningatar Kristiinan nimessä ja sanotaan
siinä m. m.: „Suomalaisilla on tapana lähteä Suuriruhtinaanmaasta
Ruotsin kuningaskunnan metsille tekemään metsänhakkuulla ja eläinten
ampumisella kruunulle ja muille alamaisille vahinkoa. Kun he eivät
minkään muun vuoksi kuin sotamieheksi oton pelosta ole saaneet
tällaista muuttamistapaa, niin olemme katsoneet olevan kyllin syytä,
että heidät armotta vangittaisiin ja rangaistaisiin varoitukseksi
muillekin Suuriruhtinaanmaassa asuville.“ Erikoisesta armosta saisivat
he sentään „ennen seuraavaa vappua mennä kotiseuduilleen, mistä olivat
tulleetkin. Ja on heitä kaikkia kiellettävä kylvämästä nurmille tai
pelloille mitään siemenviljaa. Jos joku heistä rohkenee laittomasti
tai ilman pätevää syytä kauemmin täällä Ruotsissa oleskella tai
piileskellä, ja joko kruununmetsillä, rälseillä tai verotiloilla
lisäksi tehdä vahinkoa, niin annamme Me Maaherrallemme vallan ja
luvan, ja samalla ankarasti käskemme, heitä joka seudulla etsimään ja
ottamaan kiinni (ruots. iskemän päästä), panemaan kaularautoihin ja
meidän sekä kruunun töihin linnoihin ja taloihin tuomaan sekä antamaan
meidän edelleen määrättäviksemme ja käytettäviksemme.“ Edelleen
kiellettiin ketään pitämästä luonansa kuljeksivaa suomalaista.

Vuonna 1638 annettiin lisäasetuksia. Ja 1640, kun maaherra Karl Bonde
valitteli suomalaisten kaskiviljelyksen jatkuvan, antoi hallitus
käskyn „polttaa suomalaisten riihet ja rakennukset, joita he sinne
tänne metsiin ovat rakennelleet ja myös heidän viljansa, jos se on
tuleentunutta, on joko heiltä otettava tai poltettava, että he
elintarpeitten puutteessa lähtisivät metsistänsä“. Samansuuntaisia
käskyjä annettiin esim., v. 1641, 1642 ja 1643. Määrätään esim., että
suomalaisten pirtit ja viljat _ilman tutkintoa ja tuomiota on
poltettava!_ Ja matkustaessaan Värmlannissa sanoi drotsi Gabriel
Oxenstierna, että suomalaiset ovat henkipattoja, joita jokainen syyttä
saa ampua.[16]

Tällaiset asetukset tuntuivat metsäsuomalaisista kovin omituisilta. He
tiesivät kuninkaan kehoituksesta Ruotsiin muuttaneensa ja että heitä
muutama vuosikymmen sitte oli rangaistuksen uhalla käsketty
kaskiviljelystä harjoittamaan. Ja nyt tuota pidettiin rikoksena ja
heidät tahdottiin kuin pahantekijät konsanaan karkoittaa koko maasta
ja polttaa pirtit!

Yksi valokohta näinä aikoina on. Vuoden 1640 tienoilla maaherra Olof
Erikinpoika Stake hankki suomalaisille vero- ja kiinnityskirjoja,
joten he voivat olla varmat omistusoikeudestansa. Stake otti
ruotsalaisilta talonpojilta 2—5 penikulman päässä taloista olevia
takametsiä, joita nämät olivat tottuneet ominansa pitämään, vaikkei
niiden omistuksesta missään ollut lähempiä määräyksiä. „Häntä on
meidän talonkirjoistamme kiittäminen“, kirjoittaa Gottlund kuninkaalle
metsäsuomalaisten nimessä, „ja siunaamme hänen muistoansa, jota
kiitollisina säilytämme mielessämme“. Läntisillä metsillä asuvat
suomalaiset lukevat Staken ansioksi ettei heitä kokonaan tiloiltansa
karkoitettu.

Vuoriteollisuus edistyi 1600 tienoilla Ruotsin valtakunnassa ja
tehtaita perustettiin suomalaismetsiinkin. Jo Kaarle herttua lupasi v.
1581 jokaiselle, joka metalleja löytää, vapauden niitä käyttää, kunhan
vain kymmenykset maksaa, vieläpä myöhemmin takasi niille, jotka
metallikaivantoja perustavat, kuudeksi vuodeksi veroista vapauden ja
pääsisivät he myös sotapalveluksen suorittamisesta. Monet suomalaiset
etsiskelivät vuorista metalleja, toiset taas ottivat malmia järvien
pohjista. Niinpä sanotaan Västmanlannin Nya Kopparberegt nimistä
vaskikaivosta suomalaisen löytämäksi. Se oli miltei umpisuomalaisella
alueella. Ja kun siitä tehtiin eri käräjäkunta, valittiin lautakuntaan
puolet suomalaisia.

Suomalaisten ensimäiset kokemukset pienistä vuorikaivoksista olivat
mitä edullisimpia. Niille voi myydä hiiliä, kaskirukiita ja saada
rahatyötä. Mutta kun valtion mailla olevat kaivokset joutuivat
yksityisille henkilöille muuttuivat olosuhteet kokonaan. Hallitus
luovutti näille „patruunille“ jopa oikeuden kantaa valtion
kymmenyksetkin. Ja hiilten poltto, miiluaminen, kävi yhä huonommaksi
tulolähteeksi, kun tehtaiden omistajat määräsivät, ettei talonpoika
saanut hiiliä myydä kuin vain määrätyille tehtaille, jolloin tietysti
voitiin maksaa niistä mitä tahdottiin.

Tehtaille olivat metsät välttämättömiä ja tehtailijatkin ryhtyivät
kovasti ahdistelemaan suomalaisia. Niinpä annettiin jo 1647 erikoinen
metsäasetus jossa määrättiin, että _jos_ jonkun _suomalaisen viljelys
„havaitaan maalle ja vuoriteollisuudelle enemmän haitalliseksi kuin
hyödyksi, jota laamannein, tuomarein ja lautakuntain on tutkittava ja
siitä päätettävä, on hänen asuntonsa ja torppansa revittävä ja
poistettava, heidän kaskensa viljoineen heiltä otettava, ja jos joku
vielä luvatta siinä työtä tekee ja uudelleen rakentaa, niin hänet on
vangittava, rakennuksensa poltettava ja hän menettää työnsä tulokset
ja kaikki mitä hänen huostassaan on jaetaan kolmia, meille,
asianomaiselle seudulle tai kihlakunnalle sekä syyttäjälle“_. Tätä
metsäasetusta paikkailtiin vielä 1664, jolloin sanotaan: „jos joku
talonpoika tästälähin antaa jonkun suomalaisen tai jonkun muun asua
tai rakentaa metsässänsä, maksaa hän ensi kerralla sakkoa 40
hopeataaleria, jos hän uudelleen tulee esille kärsiköön
_hirsipuurangaistuksen, josta emme tahdo häntä armahtaa_“.

On itsestään selvää että asetukset, joissa määrätään, että ilmiantajat
saavat kolmannekset, panivat ennestäänkin kateelliset ja vihamieliset
ruotsalaiset naapurit vainumaan kaikkialta metsäsuomalaisia ja
ottamaan selkoa kellä oli tallella kuninkaan lupakirja. Ja ken
lupakirjansa oli hukannut joutui armotta kodistaan ja konnustaan
maailman selkään pakolaisena tai vankina hoveihin raatajaksi.

Monet suomalaiset luulivat, että hallitsija ei voinut myöntyä
tällaisiin julmuuksiin ja vääryyteen, vaan arvelivat ahneiden
ruotsalaisten talonpoikien ja virkamiehen tekevän kaiken omaksi
edukseen. Senpävuoksi he panivat lähetystöjä kuninkaassa käymään,
mutta huomasivat paikallisten viranomaisten ja talonpoikain häätöjänsä
tekevän juuri hallitsijan tahdon mukaisesti. Tämän jälkeen ei heillä
enää ollut muuta neuvoa kuin joko omin voimin puolustautua
ryöstelevien naapurien hyökkäyksiltä tai paeta sisimpiin metsiin,
joissa monasti elelivät vain metsämajoissa, mutta sittenkin usein
kaatoivat itselleen kasken saadakseen metsänotuksien antamaan
särpimeensä leipää. Ne, joilla taas oli talonkirjat, olivat siitä
huolimatta kaskenkaadossa tiukalla. Tehtaat tahtoivat viedä kaikki
metsät ja suomalaisten täytyi maksaa suuret sakot kaskimaistaan,
vaikka olivat varmat siitä, että ne oli omille alueille kaadettu.
Vaikuttaa kuin purevalta ivalta lukea erästäkin suomalaisten
kuningattarelle osoittamaa valituskirjaa. Valitettuaan, että tehdas
oli antanut luvan kaataa pienen kasken ja sittemmin sakottanut heitä,
lopetetaan kirjelmä sillä, että „köyhät metsäsuomalaiset“
toivottelevat Hänen Kuninkaalliselle Majesteetillensa kaikenlaista
sekä henkistä että ruumiillista hyvinvointia.

Surkean kuvan Taalain suomalaisten oikeudettomasta asemasta saamme
eräästä vuonna 1726 toimeenpannusta tutkimuksesta.[17] Vuorikollegio
oli näet saanut aikaan sen, että hallitus pani erään tuomarin
asianomaisten lautakuntien kera tutkimaan Taalain suomalaisten
suhdetta Jalun vaskikaivokseen. Tutkijoille eivät suomalaisten
kuninkailta saadut vahvistuskirjat näy vähääkään merkitsevän.
Huomataan kyllä, miten paljon uutismaita he ovat viljelleet,
„kivikkoja peranneet“, „miilunneet tehtaalle“, „suorittaneet
sotilasveroja ja muita veroja“, „viime sodan (1718) aikana vieneet
postia sotajoukolle Norjaan“, „eivät koskeneet kelpaavaan
miilumetsään“, ruokalisänään käyttäneet vain „pettua ja ruumenia“,
mutta kaikesta huolimatta päätellään vain, saako joku pitää maansa tai
ei, sen mukaan soveltuuko tuon tilan metsä tehtaalle. Muutamissa
pitäjissä sanoivat ruotsalaiset talonpojat suoraan, ettei kukaan
heistä tahdo ottaa niitä torppia ja saada „niskoillensa niiden veroja
ja sotamiehen ylläpitoa“. Kun suomalaiset tutkintolautakunnalta esim.
Malun metsillä anoivat saada jäädä pienille tiloillensa, „koska niihin
olivat paljon työtä panneet“, intti Jalun kaivoksen edustaja, että
kuninkaan sydämellä ovat enemmän vaskikaivokset, „joille suomalaisista
on enemmän vahinkoa kuin vero tuottaa, niin ettei olisi heitä
pidettävä raivaamillansa tiloilla, _ellei heidän torppansa ole
sellaisilla paikoilla, että metsänhakkuulla ja tukinuitolla voivat
jotenkin vuorikaivosta palvella_“. Ihmettelepä sitte, jos jokunen
metsäsuomalainen sanoi samaten kuin eräs Heikki Elfdalin käräjillä
1663: „Tuomitkoot mitä tuomitsevat, mutta minä kumminkin jään
paikoilleni.“

Paitsi vuoriteollisuuteen alkoivat läntiset metsät jo 1600-luvulla
kelvata vientitavaraksikin. Venerin vesistöjä pitkin uitettiin metsiä
merenrantamille. Göteborgin porvarit huomasivat metsät verrattomaksi
tulolähteeksi ja niinpä hankkivat he yksinomaisen oikeuden, niinkuin
ennen vuorikaivoksetkin olivat tehneet, ostaa Värmlannin ja Taalain
metsiä. Kellekään muulle ei tilanomistajilla 1729 alkaen ollut
oikeutta metsiänsä myydä. Vasta vuoden 1752 valtiopäivillä myönnettiin
oikeus myydä kelle tahansa Ruotsin valtakunnassa metsiä, mutta ei
norjalaisille tai Norjan kautta vietäviksi — 2 vuoden vankeuden tai
100 taalerin sakon uhalla. Mainitsen muutaman esimerkin: Dalbyn
suomalaisilta otettiin v. 1774 kokonaista 1 100 tusinaa tukkia, jotka
poltettiin, seuraavana vuonna otettiin takavarikkoon sekä pölkyt että
kymmenkunta hevoista, huutokaupalla myytäviksi. Kun huutokauppa oli
pidetty, veivätkin suomalaiset yöllä hevosensa. Vuonna 1777 poltettiin
niinikään 1 002 tolttia hirsiä, jotka oli aiottu myydä Norjan
puolelle.

Saatiinpa muistakin kuin metsistä syitä valittaa suomalaisten olevan
maalle vahingollisia. Niinpä kaipasikin Västerdalin väestö v. 1622,
että suomalaiset sinä talvena kaatoivat joukottain hirviä, ilveksiä ja
kärppiä. Värmlannin talolliset lähettivät samansuuntaisia valituksia,
lisäten, että suomalaiset eivät edes antaneet kalojen olla rauhassa
järvissä, että he kuljeskelivat halki metsien, vieläpä että he
rikkoivat ruotsalaisten tavaroita ja varastelivat. — — Ainakin
viimeksimainittu syytös oli perätön ja niinkuin eräs viime vuosisadan
ruotsalainen kirjailija sanoo, oli varkaus Värmlannin ruotsalaisten
oma helmasynti.

Evättiinpä 1671 suomalaisia edes keräämästä vuohillensa ja
lampaillensa lehtiä ja havuja; kiellettiin lopulta vuorikaivosten
läheisyydestä asuvia suomalaisia kokonaan pitämästä vuohia.

----------

Kun kerran on puhe suomalais-vainoista, ei ole _kielellistä sortoa_
unohdettava. Ruotsalaiset eivät Värmlannin metsäsuomalaisten
henkiseksi kohottamiseksi tehneet mitään, ellemme sivistämisellä
tarkoita ruotsalaistuttamistyötä. Itsepintaisesti puhuivat suomalaiset
omaa kieltänsä, jota jokunen taisi lukeakin. He eivät edes huolineet
mennä naimisiin ruotsalaisten kera, joten oli tapana heitä ivaten
nimittää „finnadel“, suomalaisaateliksi. Ja mitään suomenkielisiä
jumalanpalveluksia tai saarnamiehiä ei Ruotsin valtio suostunut heille
antamaan. Se sivistystyö, jota ruotsalaiset soivat maassansa asuville
korpien perkaajille, selviää muutamista seuraavanlaisista
toimenpiteistä. Fryksdalin käräjillä huhtik. 18 p. v. 1646
julistettiin:

Jokainen suomalainen, _joka ei tahdo oppia ruotsia_, käydä kirkossa,
käräjillä ja kokouksissa ja kaikin tavoin olla esivallalle kuuliainen
ja tottelevainen pappisviranomaisille sekä _hurskas ja lempeä
ruotsalaisille_, samaten kuin maan ja valtakunnan muut asukkaat, _sen
koti on poltettava, talonkirja tehtävä mitättömäksi_ ja on hän
jokaisen ruotsalaisen edessä henkipatto.

Kaarle XI julisti Helsinglannin metsäsuomalaisille v. 1682, senvuoksi
että oli kuullut, etteivät nämä olleet halukkaita ruotsin oppimiseen,
asetuksen, jossa käskee heitä ankarasti nuhtelemalla tuon hitautensa
jättämään. „_Mutta jos he niskoittelevat, tahdomme me usein mainitut
suomalaiset siltä paikkakunnalta, jossa he sitäpaitsi ovat
tarpeettomia, karkoittaa, ja käskemme, että siinä tapauksessa menevät
tiehensä Suomeen, mistä tulleetkin ovat, siellä äidinkielellänsä
oppiaksensa kristinoppia._“ — Harvoin on kuultu monen muun hallituksen
tämäntapaisilla julistuksilla koettavan saada jotakin osaa
alamaisistansa hylkäämään äidinkielensä!

Suomalaiset suorastaan pakoitettiin sakkojen uhalla sunnuntaiksi
tulemaan ruotsalaiseen jumalanpalvelukseen. Jos metsäsuomalainen,
asuipa hän sitte vaikka kuinka kaukana saloilla, ilman laillista
estettä muutamaksi sunnuntaiksi jäi pois kirkosta, oli seurauksena
moneen kymmeneen taaleriin nouseva sakko.

Gottlund sanoo sattuvasti, metsäsuomalaisten puolesta puhuessaan
mainitunlaisista asetuksista: „Vaikkakin papeilla, samaten kuin
vuorikaivosten omistajilla kuninkaallisten asetusten nojalla oli
oikeus ajaa meidät maasta, eivät he sitä kumminkaan tehneet, siitä
luonnollisesta syystä, että olisivat menettäneet suuren osan
tuloistansa, joka ei suinkaan kuulunut suunnitelmiin. Ja ovat he
useammin kuin kerran osoittaneet ennemmin tahtovansa säilyttää meidät
suomalaisina, vaikka pakanoina, kuin sallia meidän lähtevän
kirkkoherrakunnastansa.“ Niinpä ei annettu Orsan suomalaisten rakentaa
uutta kirkkoa, vaikka he asuivat 10—15 penikulmaa kirkolta, siitä
syystä, että papisto olisi menettänyt tuntuvan osan tuloistansa —
hautausmaan vain he saivat lähemmäksi! Gottlundin mielestä
suomalaismetsien papisto hankki tällaisia asetuksia, voidakseen sitten
mielin määrin kurittaa suomalaisia ja halveksia heidän kieltänsä.

Mutta mitäpä pakollisissa jumalanpalveluksissa valtakunnan kieltä
opittiin! Eipä siis ihme että parisen kirkkoherraa v. 1693 kuninkaalle
valitteli että: „Vaikkakin mitä tiukemmin oli yritetty — niinkuin
taivaan Jumala tietää — saada suomalaisia oppimaan ruotsia, eivät
vanhanpuoleiset sittenkään ruotsalaisia saarnoja ymmärrä, ja
loitompana erämaissa asuvat nuoret _ovat niin kiukkuisia, että kun
heitä ruotsiksi puhuttelee_, sanovat, etteivät ruotsia ymmärrä, sillä
välttääkseen katkismuskuulusteluja ja sielunpaimenensa
puhuttelua.[18]“

Kaarle XI lähetti tuon mietinnön johdosta samana vuonna maaherralle
kirjelmän, jossa käsketään kaikkien viranomaisten sanoa Gästriklannin
ja Helsinglannin suomalaisille, että he sekä itse opettelevat paremmin
ruotsia „sekä kaikin mokomin siihen lapsiansa taivuttavat“.

Ryhdyttiinpä tehokkaampiinkin toimiin. Lähetettiin 1693 pari pappia,
jotka myöskin taisivat suomea — Schaefer ja Magnesius — opettamaan
suomalaisille kristinoppia ja tietysti samalla ymmärtämään ruotsia.
Schaeferistä tuli ikäänkuin metsäsuomalaisten ensimäinen
lähetyssaarnaaja ja rakastivat suomalaiset tätä muuten itsepäistä ja
riidanhaluista miestä, vaikkakin hän heille neuvoi, että äidinkieli on
unohdettava.

Mutta sekä ennen että jälkeen Schaeferin ajan saarnailivat
ruotsalaiset papit, että suomen puhuminen oli syntiä ja nuo harvat
suomenkieliset uskonnolliset kirjat, joita salosuomalaisilla oli,
olivat pakanallisia. Pyysivätpä usein saada niitä kotona tutkiaksensa
ja sitte ne hävittivät. Monasti merkittiin kirkonkirjaan sen nimen
kohdalle joka taisi lukea vain suomea „hedning“ (pakana).

Mutta kirkkoja oli vielä 1700-luvullakin suomalaismetsissä kovin
harvassa. Esim. Moran kirkolle oli Länsi-Taalain suomalaisilla
kymmenen penikulman matka. Usein ei sinne tehnyt mieli monen
penikulman takaisilta taipaleilta mennä. Kun sattui joku kuolemaan,
täytyi ruumis tietysti saada siunattuun multaan. Kerrotaan monasti
käyneen niin, että kun monet penikulmat hölskytettiin kirstua hevosen
selässä tai pitkillä maassa laahustavilla aisoilla, joihin oli pantu
poikkipienat, laudat lopuksi lähtivät irti. Niinpä sattui kerran, että
ruumis tipahti auenneesta kirstunpäästä tielle ja oli mentävä takaisin
metsiin etsimään haudattavaa.

Toinen tarina siitä, mitä kirkon etäisyys merkitsee: Mullinkiärnän
kylässä on eräs Ruopaisen harju niminen mäennyppylä. Siinä
lähettyvillä oli muinen talo, jossa mainitun niminen mies oli kuollut.
Kesäkuuman ja kiireiden töiden aika kun oli, ei lähdetty kuollutta
kirkolle kantelemaan, vaan lyötiin ukko siihen kotinsa alle
hiekkakumpuun, joka siitä syystä sai „Ruopaisen harjun“ nimen.

Pieniä lapsia oli myös hankala tuoda kastettavaksi ja jäikin toimitus
kunnes jonkun verran varttuivat. Niinpä kerrotaan että kun eräs
metsäsuomalainen toi Östermarkin pappilaan poikalastansa
kastettavaksi, jätti hän säkin, missä poika oli, portaille. Papin kera
pakinoidessa kului kotvanen. Kun mennään lasta noutamaan „pyhää
kasteen sakramenttia“ saamaan, huomattiinkin, että hän on parhaillaan
pappilan kanoja kaahaamassa.

Kertoopa kappalainen Brantzell vielä 1830 tienoilla olleen monta 30—40
ikäistä, joita ei oltu laskettu ripille, ja ihmettelee, kun
suomalainen renki tuli pappilaan tarjoten lahjaksi mukanaan olevaa
mustaa pässiä, jos hän vain pääsisi ripille.[19]

----------

Vainoihin kuuluvaksi ja suureksi osaksi niistä johtuneiksi voimme
lukea suomalaisten Amerikaan siirtymisenkin. Ruotsalaiset valtiomiehet
olivat saaneet päähänsä, että heidän piti niinkuin englantilaisten ja
hollantilaisten perustaa siirtomaita Amerikaan. Mitäs muuta kuin
suomalaisten kimppuun taas, sillä kolonia ei syntynyt ilman
siirtolaisia.

Huhtikuun 16 p:nä 1641 annettiin määräys, että viranomaisten oli
kehoitettava Ruotsin ja Norjan rajaseutujen suomalaisia siirtymään
perheinensä Amerikaan Delaware-joen tienoille. Mutta eivätpä
suomalaiset olleet halukkaita lähtemään meren taa tuiki
tuntemattomille intianein maille. Otettiin silloin muitta mutkitta
kiinni joukko suomalaisia ja pantiin heidät Karlsbadin vankilaan.
Hallitus arveli toimenpiteestä, että oli sille mieluista (oik.
„suloista“) että oli onnistuttu saada kynsiin („saatu päästä kiinni“)
sellaisia vahingollisia ja metsäähävittäviä suomalaisia ja
kuljeksijoita. Ja jolleivat he hyvällä lähtisi Uuteen Ruotsiin, oli
heidän saatava tilallisia takaukseen siitä, että ottaisivat autioiksi
jääneitä taloja tai torppia viljelläksensä. Jolleivat he siihen
pystyisi, ei heille ollut muuta neuvoa kuin Amerikaan matkustaminen,
tai oli heidät pantava rautoihin ja vietävä töihin kruunun linnoihin
ja kartanoihin.

Everstiluutnantti Juhana Printz määrättiin 1642 siirtokunnan
kuvernööriksi. Hän kulki Taalain suomalaisia värväämässä ja Värmlannin
sekä Taalain maaherrat myös hänen varalleen vangitsivat rauhattomiksi
julistettuja suomalaisia kaskenpolttajia, jotka pakkosiirtolaisina
Printzin mukana 1643 lähetettiin Amerikaan.

Vuonna 1653 vietiin niinikään kolmisensataa Värmlannin ja Taalain
suomalaista Amerikaan. Siellä heidän täytyi Kanarisaarten luona
taistella kolmea turkkilaista laivaa vastaan, jotka he ajoivat pakoon.
Tullessansa perille Delaware-joen suulle oli siirtolaisjoukko sulanut
miltei puoleen.

Suomalaisia muutti jokunen määrä vapaaehtoisestikin vuosisadan
keskivaiheilla Amerikaan, johon Suomesta tulleitten heimolaistensa
kera muodostivat Delaware-joen suulle pienen siirtolan, jolle antoivat
nimeksi „Suomi“. Intianein kanssa elelivät suomalaiset siellä sovussa
ja rauhassa. Kun kuultiin sielläkin tultavan toimeen, näyttää
siirtolaisuus jonkun verran vilkastuneenkin. Esim. 1664 oli yhdellä
kertaa kokonaista 140 Medelpadin suomalaista matkalla Amerikaan.
Tietysti ei Ruotsi suomalaisille amerikalaisessa siirtolassa
äidinkielellä suonut opetusta.

Mutta Amerikan suomalaisten vaiheet eivät lähemmin kuulu esitykseen,
joten ne jätämme!

Mainittiin jo, että suomalaisasutusta levisi Norjan puolellekin.
Vainojen aikana sinne siirtyminen sai vauhtia, etenkin kun
ensimäiseksi muuttaneet tuntuivat rikastuvan ja saavan hyviä satoja.
Ja hallitus joskus avustikin uutisasukkaita. Norjan hallitus lupasi
ilmaiseksi luovuttaa suomalaisille heidän viljelemänsä maat,
verovapautta 16—20 vuodeksi, vapautusta asevelvollisuudesta 20
vuodeksi. Muutamat saivat vielä raha-avustustakin. Antoipa Fredrik V
vielä 1754 asetuksen, jossa uhkaa sakolla ja vankeudella rangaista
kaikkia, jotka estelevät uutisasukkaita töissänsä. Mutta kun metsille
ruvettiin panemaan arvoa tiukkenivat olot sielläkin. Ja jo 1648 antoi
Fredrik III asetuksen, jossa käskettiin kuljeskelevia metsäsuomalaisia
lähtemään valtakunnasta tai laillisesti asettumaan metsille asumaan.
1670—80 heitä myös usein halveksien asetuksissa mainitaan — vaikkakin
toiselta puolen halutaan uutistilojen raivaajiksi. Pahinta oli
suomalaisille, että he ottivat lainaksi tavaroita Kristianian
kauppiailta. Kellä oli ostettu ja verolle laskettu talo voi silloin
yhtäkkiä aivan pienestä velasta sen menettää, hänen itsensäkään
tajuamatta, kuinka tuo kauppakirjoilla ja koroilla vehkeileminen oli
käynyt. Niinpä Ankerin ja Rosenkrantzin kauppahuoneet lopulta
omistivat viidenkymmenen suomalaisen talot. Vingerin, Brandvoldin,
Gruen ja Hosin pitäjissä olivat muutamat kauppiaat anastaneet 98
taloa. Niitä he eivät suinkaan viljelleet: Kaadettiin metsiä ja
kiskottiin torppareilta päivätöitä. Niinpä suorittivat suomalaiset
Kristianian lähettyvillä tuhansia päivätöitä suoviljelykseen, josta
lopulta ei tullut kumminkaan mitään. Ruotsin ja Norjan
maatalouspolitiikkaan metsillä sopinee ehkä Gottlundin muistiinpanemat
sanat: Ruotsin puolella koetetaan kaikki muuttaa suurteollisuudeksi ja
tehtaiksi, Norjassa toivottaisiin, että kansa voisi muuttua suuriksi
mastopuiksi, jotka kannattaisi myydä englantilaisille.

Suomeen, „josta tulleetkin ovat“, usein myös koetettiin Ruotsin
sydänmailla leviävää suomalaista kansaa saada takaisin muuttamaan.
Jotkut niin tekivätkin. Kun Värmlantiin 1741 tuli kova katovuosi,
koetettiin toteuttaa tuumaa. „Muutamia satoja perheitä lähetettiin
1742 Värmlannista Pohjanmaalle“, mutta osa kuoli nälkään, toiset
palasivat takaisin.

----------

Vaikka suomalaiset aina saivat kokea olevansa muukalaisia Ruotsissa,
ottivat he silti kernaasti osaa tämän uuden isänmaansa puolustamiseen.
Niinpä heitä 1664 jo mainitsemassamme n. s. Hannibalin raja-sodassa
tanskalaisia vastaan palveli „muutamia satoja“ Värmlannin nostoväessä.
1600-luvun lopulla he usein saivat olla ikäänkuin maan etuvarustuksena
Norjasta käsin tehtyjä hyökkäyksiä vastaan, ja monelta ryösti
vihollinen omaisuuden ja karjan sekä sytytti pirtin palamaan. Onneksi
asui suomalaisia molemmin puolin rajaa ja harvoin sattui että
suomalainen kummallakaan puolella rajaa olisi hyökännyt tai
johdatellut vihollista heimolaistensa kimppuun. Ainoastaan
sotajoukoissa täytyi heidän joskus taistella toinen toistansa vastaan
ja silloin täytyi heimolaistunteen väistyä velvollisuuden tunnosta
isänmaata ja kuningasta kohtaan.

Kukapa sissisotiin olisi ollut tottuneempi kuin suomalainen, joka
uudessa kotimaassaan sai aina varoa ruotsalaisten ja norjalaisten
hyökkäyksiä. Ruotsin ja Tanskan alituisten sotain aikana hiipivät
norjalaiset — silloin Tanskan valtakuntaan kuuluvina — tuon tuostakin
yli rajan Ruotsin puolelle ryöstämään ja päinvastoin taas ruotsalaiset
Norjan puolelle.

Suomalaisissa oli peljättyjä sissejä. Esim. Paavo Konkarista kerrotaan
miten hän oli norjalaisten ainaisena pelkona. Kerran saatiin hänet
toisen seuralaisen kera kiinni. Toinen lyötiin kuoliaaksi, mutta
Konkari vietiin norjalaisen päällikön luo saamaan oikein kelpo
rangaistuksen. Tuimana kysyi päällikkö, miksi Konkari oli niin paljon
vahinkoa tehnyt norjalaisille. Vastaus: Olen siten luullut olevani
uskollinen isänmaalleni. Hän pääsi vapaalle jalalle.

Toinen peljätty mies oli Keltti. Kerran olivat norjalaiset ryöstäneet
Ruotsin puolelta viljaa. Keltti oli väijyksissä ja ampui. Norjalaiset
pamauttivat yhteislaukauksen ja Keltti heittäytyi kuin kuollut
pitkäkseen harjanteelle. „Saitkos perkele!“ ilkkuivat norjalaiset
jatkaen matkaansa. Mutta pianpa oli Keltti kintereillä ammuskelemassa,
niin että norjalaisten oli heitettävä saaliinsa pitkin metsiä. Toisen
kerran ampui hän ludosta hongasta norjalaisjoukkuetta kahdella
pyssyllä, osaten heidän päällikköönsä.

Suomalainen nimeltä Haljainen oli usein ryöstöretkillä Norjasta,
tuoden mukanaan karjaa ja tavaraa. Lopulta alkoi hän pelätä kostoa ja
makasi aina pyssy vieressänsä riihenparsilla. Eräänä päivänä
norjalaiset ilmestyivätkin ja ampuivat veljen kuoliaaksi. Mutta kun
menivät riihelle hyppäsi Haljainen yhtäkkiä pyssy kädessä heidän
keskellensä. Ensi hämmästyksessä ei ehditty häneen kajota, mutta aidan
yli miehen livistäissä ammuttiin käsivarteen, josta Haljainen vähät
piittasi.

----------

1600-luvun lopulla ja koko seuraavalla vuosisadalla kävivät
suomalaisten olot vainojen tähden mitä kurjimmiksi. Ennen olivat he
kaskistansa saaneet jopa 40-kertaisen sadon. Nyt piti kaskiviljelystä
harjoittaa vain salassa. Ellei itse pystynyt puolustautumaan, veivät
ruotsalaiset ja norjalaiset talonpojat laillisuuden varjolla
metsäsuomalaiselta minkä vain käsiinsä saivat. Eipä henkikään suuria
merkinnyt. Ihmettelepä sitte, jos seuraavanlainen tarina suomalaisista
olisi tosi: Metsäsuomalainen poikineen kävelee saloilla luodikko
olalla. Näkee ruotsalaisen ja ampuu läpi kallon. Ammutulla oli vain 8
äyrityistä taskussa. „Olipa synti, kun ei hänellä enempätä ollut“,
tuumi poika. „No perkele, olihan hän toki hyvän pyyn veroinen“, tokasi
siihen isä.

Kuvaavaa ruotsalaisten julmuudelle ja samalla raukkamaisuudelle on
esim. Fryksdalin kihlakunnan käräjäpöytäkirjassa säilynyt tapaus
neljän suomalaisen metsästysretkestä. Pekka, Luukas, Paavo ja Mullikka
nimiset talonpojat olivat hirvenajon päätettyänsä tehneet metsään
nuotion. Koiran haukunnasta olivat ruotsalaiset saaneet vihiä, että
saloilla liikkui metsäsuomalaisia. Kahdeksan miestä lähti heitä
ahdistelemaan. Mutta nämä olivatkin varuillansa; ei uskallettu heidän
kimppuunsa käydä. Tekeydyttiin ystäviksi ja suomalaiset tarjosivat
vieraanvaraisesti hirvenpaistia sekä makuutiloja nuotion ääressä. Kun
luullaan suomalaisten nukkuvan, käydään heitä murhaamaan. Pekka sai
kirveeniskuja ja typertyi makuusijallensa, ennenkuin ehti siitä
nousta. Paavo sai myös surmansa. Luukas kätkeytyi, ruumiissaan 11
ammottavaa haavaa, suohon ja palellutti talvipakkasessa jalkansa,
mutta jäi silti henkiin. Mullikka pelastui vahingoittumatta ja samoili
muille suomalaisille sanomaa viemään. Kun suomalaiset tulivat
murhapaikalle, löysivät he Luukkaan purossa seisomasta ja loruamasta:
viekää saunaan kylyyn; hän näet luuli höperryksissä puron kohinan
saunankiukaan kihinäksi. Ruotsalaiset talonpojat tuomittiin murhasta
40 taalerin sakkoihin, kun oikeus arveli että kahdeksan miehen olisi
murhaamattakin pitänyt voida vangita suomalaiset, kun kerran olivat
päässeet heidän nuotiollensa.

Ruotsalainen Axelson kertoo Bogenin suomalaismetsiltä muistelman,
miten ruotsalaiset 1710 vaiheilla tulivat ja polttivat Akslan
suomalaisasutuksen. Kun rakennukset paloivat, pyysi äiti tytärtänsä
pelastamaan edes pyhävaatteet aitasta. „Kun niikseen on, niin palakoot
nekin“, oli tämä vainen vastannut.

Vielä muutama muistelma näistä vainoista:

Köytäjärven rantamille oli Purainen parin tuttavan kera mennyt
karhunammuntaan. Illalla laitettiin maja ja sen eteen sääksien
karkoittamiseksi nuotio. Ruotsalaisjoukkue hiiviskelee jäljessä. Kun
luultiin metsämiesten havumajassaan nukkuvan, pistetään pitkillä
keihäillä majaan. Nämä eivät olleetkaan majassa, vaan katselivat
puiden lomasta vihollisten puuhia. Purainen silloin tulistui ja ampui
yhden ruotsalaisen, mutta katsoi samalla parhaaksi muuttaa kokonaan
Norjan puolelle, „Saunannupille“ asumaan.

Puralassa, jossa vieläkin on jäljellä suomeapuhuvia, kerrotaan miten
ruotsalaiset olivat äkkirynnäköllä yllättäneet torpan asukkaat. Kuusi
oli tapettu, mutta seitsemäs pääsi pakoon ja toi penikulman päässä
Mongalla asuvia suomalaisia avukseen. Hyökättiin ruotsalaisten
kimppuun, eikä sorkkaakaan pelastunut. Kerrotaan etteivät muut
ruotsalaiset koskaan saaneet vihiä siitä, mihin ryöstöretkelle
lähteneet olivat kadonneet, ehkä luultiin suomalaisnoitien heidät
näkymättömiin tuhonneen ja rukoiltiin tuota tavalliseksi käynyttä
suojelusloitsua „pohjan tuulilta ja suomalaisnoitain nuolilta varjele
meitä Herra Jumala — — — —.“

Kun muutama Svändsyönin Pöntälän talonpoika oli Svarten järvellä
nuotanvedolla, hyökkäsi joukko Taalain ruotsalaisia heidän kimppuunsa.
He saivat yhden suomalaisen käsiinsä ja pistivät avantoon. Mies
otettiin hetken päästä ylös, ettei liian äkkiä kuolisi ja hetkisen
perästä uusittiin sama temppu. Kun uhri näytti hengettömältä
heitettiin hänet jäälle, että näyttäisi siltä kuin olisi itsestänsä
paleltunut.

Uolevi Matinpoika Utriaisen, joka asui „Tjärbackstranden“ nimisellä
paikalla, jonka isät olivat raivanneet viljelykselle, tappoivat
ruotsalaiset veneeseen, kun hän oli menossa yli joen.

Östmarkin Bovikille tuli ruotsalaisjoukko väen ollessa saunassa. Ovi
teljettiin ulkoapäin ja nurkkiin pantiin tuli. Äiti heitti nuorimman
lapsensa luukusta ulos, mutta ruotsalaiset nakkasivat senkin takaisin
liekkien uhriksi. Koko „kylä“ poltettiin perustuksia myöten.

Fryksändan Haikkolaan sovitettiin hyökkäys niinikään kylpemisaikana.
Isäntä hirtettiin orsille, muut livistivät alastomina metsään. Talo
poltettiin. Saman pitäjän „Myrgubben“ torpan asukkaat kuristettiin ja
heitettiin läheiseen suohon.

Tietysti suomalaiset monasti verisesti kostivat ruotsalaisten
julmuudet, heillä kun ei ollut mitään oikeutta saatavissa. Eipä siis
kumma, jos nimismieskin valitteli, kuten 1670 Mullinkearnan
suomalaisista, „ettei kukaan tohtine mennä ulosmittaukselle niin kauas
suomalaismetsille“.

Rauhattomuuksista ja vainoista oli seurauksena, että suomalaiset jo
1700-luvulla elivät mitä suurimmassa köyhyydessä. Pettua oli joka
talvi leipään sekoitettava. Ja vuosisadan lopulla eivät viranomaiset
edes enää valittele suomalaisten hitautta valtakunnan kielen
oppimiseen. Jollekulle käy sääliksikin se ääretön kurjuus, johon tuo
ennen tunnettu „suomalaisaateli“ oli vaipunut. Juroina oli heitä
sadottain vuorikaivoksissa työssä. Kun palkka saatiin mentiin taas
metsiin. Äidinkieltänsä eivät he ruotsalaisten kuullen puhuneet.
Heidän oli silloin joko kokonaan vaiettava tai puhuttava jonkunlaista
ruotsinmongerrusta. Vuosisadan lopulla lakataan suomalaisia edes
virallisesti mainitsemasta.

Mutta siitä huolimatta elää kitkuttivat ja lisääntyivät he
metsissänsä. Sattuvasti sanoo mainitsemani Axelson:[20]
„Suomalaisraukat saavat harvoin itse syödä leipäänsä puhtaana —
useimmiten on siihen lisätty suolakkeita, olkia, luita tai pettua.
Mutta niinkuin Israelin lapset huolimatta ikeestä Egyptin orjuudessa
yhä enemmän lisääntyivät, niinpä suomalaisetkin kurjuuden ikeen alla.“

----------

Mielenkiinnolla voimme monessa suhteessa seurata heimolaisiamme, jotka
olivat joutuneet oman onnensa nojaan kuin saarekkeiksi vieraan kansan
keskuuteen. Heidän ja kotimaan välillä olivat kaikki siteet
katkenneet. Ja mahdotontahan olisi 1700-luvulla ollutkin täältäkäsin
pitää vireillä yhteisiä kulturisiteitä, sillä koettihan Ruotsi
alinomaa Suomessakin syrjäyttää maan vakinaisen kielen; eihän täällä
ollut Ruotsin vallan aikana mitään korkeampaa suomenkielistä
oppilaitosta. Vuonna 1809 lopullisesti vielä kaikki mahdollisuudetkin
katosivat, kun Suomi tuli Ruotsista eroitetuksi.

Mutta silloin olivatkin jo itäiset suomalaismetsät sulautumaisillaan
ruotsalaiseen kansallisuuteen. Monista pitäjistä, joissa ennen oli
kymmeniä sikermiä metsänperukoita tuhansine umpisuomalaisine
asujamineen, oli nyt jäljellä jokunen kolkka, jossa salavihkaa
puhuttiin suomea, ellei ruotsalaisia ollut läsnä. Äidinkieltään
taitavia oli laajoilla itäisillä metsillä 1800 tienoilla ehkä vielä
kymmenkunta tuhatta, mutta keskenäinen yhteys noiden metsäläisten
välillä oli kadonnut ja ruotsalainen ajatus tunkeutui aivan
keskuuteen.

Läntisillä metsillä oli toki vielä yhtenäinen, vaikkakin kahden
valtakunnan kesken jaettu suomalaisalue. Heitä näet asui 13 penikulman
pituisella ja n. 5 penikulman levyisellä kaistaleella Glommen ja
Klarajoen välillä Vavalsyönistä etelässä Halsyöniin pohjoisessa.
Ruotsin puolella oli pitäjät: Eda, Gunnarskog, Gräsmark, Fryksända,
Östmark, Ny ja Dalby, Norjan puolella: Vinger, Brandvold, Grue, Hoss,
Aasnäs, Valor, Elfverum ja Tryssild. Nämät suomalaiset saattoivat
vielä 1820-luvulla sanoa: „Emme ole toisistamme eroitettuja, meillä on
siellä yksi kieli, yksi heimo, samat elämäntavat, luonne ja
ominaisuudet — ja mikä vieläkin tärkeämpää yhtenäisyydelle: läpeensä
samat vaiheet on meillä ollut kaikissa elämämme kohtaloissa.“[21]

Tarkastellessamme, miten tämä kymmeneen tuhanteen nouseva joukkue
alkoi ruotsalaistua, kiinnittää huomiotamme se sitkeys, millä nuo
suomalaiset pysyivät omaperäisissä tavoissansa ja isiltä perityssä
kielessänsä. Seuratessamme miten metsäsuomalaiset menettivät
äidinkielensä, on ensinnäkin otettava huomioon ulkonainen sorto ja
vainot. Mutta elleivät ne mieliä lannistaneet, oli jo toimeentulonkin
kannalta katsoen mitä epäedullisinta olla suomenkielinen
Skandinaviassa, niinkuin kuninkaallisista asetuksista olemme
huomanneet. Sen lisäksi halveksi se kansa, jonka keskuuteen
suomalaiset olivat tulleet maata raivaamaan, heitä, sillä eihän
suomenkielisenä ollut mahdollisuutta loistokkaasti millään alalla
esiintyä. Ja lopuksi, eihän pienellä kansalla, joka oli erämaihin
sulkeutunut, voinut olla kehitysmahdollisuuksia, ellei se ollut
yhteydessä muiden kanssa; sen täytyi eristettynä, jos se tahtoi
kansallisuutensa säilyttää, jäädä edelleen samalle kehityskannalle
kuin kotimaasta lähtiessänsä. Mutta sillähän ei Savon sydänmailta
muuttaessaan vielä ollut valtion puolesta muuta kuin kirkollista
kasvatusta ja kulturia. Nyt sekin tuli vieraskieliseksi. Tästä Ruotsin
kirkon hoivailemisesta voimme pitää jokseenkin oikeana Gottlundin
suomalaisten nimessä antamaa kuvausta:

Kyllähän papisto Ruotsin puolella luonamme käy kerran vuodessa
lukusilla ja ehkä maksujansa kantamassa — jos nimittäin luulevat
matkan lyövän leiville. Lukusilla emme saa muuta kuulla kuin
moitteita. Tapamme ovat sopimattomia, ruokamme mauttomia ja asuntomme
epämukavia. Vanhempia nuhdellaan, kun eivät ole lapsilleen opettaneet
ruotsia. Lapsia pidetään kovilla, kun eivät ymmärrä enempää kuin
vanhemmat, ja koko seurakuntaa vainoillaan ja pilkataan, kun eivät sen
jäsenet keksi sanoja käsitteillensä tuntemattomalla kielellä. Kysymme,
onko meille koskaan suotu opettajia, jotka eivät olisi antaneet meidän
tietää huutia siitä, ettemme osaa heidän kieltänsä, emmekä sitä ole
lapsillemme opettaneet? Kaikki on selitetty jäykkyydestämme
johtuneeksi. Ilvehtimisillä ovat kuulustelut sekä alkaneet että
loppuneet. Ja riemulla ovat lapset odotelleet hetkeä, jolloin pappi
joukkueineen kylän jättää, jolloin moni hymyilevä lapsukainen rohkenee
kömpiä kätköstänsä esille.

Vielä nyt pitäjän papinlukuisista kuvaus! Kun oli kirkossa kuulutettu
lukusien metsillä alkavan, oli lähetettävä monia hevosia vastaan
penikulmien päähän noutamaan pappia, lukkaria, unilukkaria,
kellonsoittajaa. Heitä seurasi tavallisesti nimismies,
kuudennusmiehiä, lautamiehiä, vieläpä kisällejäkin. Tämä tapa, että
koko ruotsalaiskomppania meni suomalaismetsille, johtui niiltä
ajoilta, jolloin ei veronkiskojan ja sielunpaimenen ollut hyvä
yksinänsä mennä metsäläisiä komentelemaan. Tämä 30—40 miehinen
ruotsalaislauma tunkeutui kaikkialle suomalaiskylään ja käytti
häikäilemättä hyväksensä vanhastaan tunnettua suomalaista
vieraanvaraisuutta, ahmien kaikkialla, missä hengenmiehetkin,
säästelemättä köyhien asukkaiden ruokavaroja. Ja kun pappi tuvassa
saarnaili, pitivät nämä viinakauppaa, vaihtokauppaa, kantoivat veroja.
Oli tavallista, että tuo joukkue jäi kolmeksi, neljäksi päiväksi
juopottelemaan, joten äsken rauhaisa metsäkylä oli muuttunut kuin
ruotsalaiseksi kapakkakauppalaksi. Väestö tietysti tuollaisten
vieraiden kautta tavoiltaan rappeutui.

Eivätpä papitkaan aina olleet kovin mallikelpoisia. Otan vain yhden
esimerkin: Kun Moran komministeri Carl Johan Ljungberg kierteli Orsan
metsillä, oli hänellä mukanaan sekä viinaa että ehtoollisviiniä.
Kirkkoviiniä vaan ei tahtonut montakaan päivää riittää, ja sen
jakelija oli ainaisessa pyhässä humalassa. Kun eräänä päivänä 30
suomalaisvanhukselle piti annettaman „pyhää ehtoollista“
huomattiinkin, ettei „Kristuksen verta“ riittänyt kuin muutamille.
Pastori oli itse siksi iloisena, että istualtansa kiljui evankeliumia,
mutta nukkui isämeidässä pöydän päähän. Hänet vietiin metsiltä siksi
hyvässä tilassa, että pysyi kahden miehen pitelemänä hevosen selässä.
Tämän papin saarna-ura loppui siihen, että hän v. 1817 juovuksissa
kiipesi Moran saarnastuoliin, alkaen sieltäkin karjua kuten metsillä
oli tapana. Lukkari ja unilukkari menivät raahaamaan „sielunpaimenta“
alas; tämä tappeli vastaan, mutta saatiin kumminkin vedetyksi alas,
eikä hän sen koommin saanut liperejä kantaa.

Kristinopin hengestä eivät suomalaiset saaneet suurtakaan käsitystä.
Pääasiana oli, että joka sunnuntai kokoonnuttiin johonkin taloon,
jossa sitten ruotsia parhaiten taitava luki postillasta saarnan.
Suomen kielellä hartaushetken pitämistä katsottiin synniksi. Kuinka
pintapuolista tuo käsitys uskosta ja autuuden saavuttamisesta oli,
todistaa sekin, että Orsan metsillä Losin pitäjässä monet autuaaksi
tulemiseen katsoivat kuuluvan ruumiin kidutuksen. Kiduttaminen
tapahtui siten, että koetettiin pujotella mitä ahtaimmista aukoista
läpi. Kaiketi kaikuivat korvissa sanat: „Menkäät ahtaasta portista
sisälle“, kun he tuolin reijistä ruumistansa kiskoivat lävitse.[22]

Ruotsalaistuttajat koettivat saada jo 1700-luvulla juurrutetuksi
suomalaisiin sen käsityksen, että nämä puhuivat sellaista kieltä, jota
ei kukaan muu ihminen ymmärtänyt kuin metsäsuomalaiset. Niinpä
sanotaan 1774 että „suomalaiset puhuvat kieltä, joka suuresti eroaa
suomesta“. Arvaamme, kuinka päteviä Ruotsin viralliset lausunnot
metsäsuomalaisten kielestä ovat, kun tiedämme, etteivät niiden antajat
ollenkaan osanneet suomea.

Metsäsuomalaisethan olivat enimmäkseen Savosta, ja vain osaksi
Karjalasta ja Hämeestä kotoisin. Tässä ei tietysti voi tulla
kysymykseen heidän kielensä omituisuuksien esittäminen ja miten eri
äänteet ovat edustettuina. Mainitsen vain, että se muodostui miltei
puhtaaksi pohjois-Savon murteeksi, jossa tapaat hieman hämäläisyyksiä
ja ehkä jonkun kajastuksen Karjalasta käsinkin. Onhan kyllä selvää,
että sen äänneasuun jo vuosisadan parin kuluessa tuli, sitä kun puhui
muista suomalaisista eristetty heimo, eroavia vivahduksia, ja että se
säilyi vanhemmassa asussa; mutta eroavaisuudet ovat niin vähäpätöisiä,
ettei mitenkään saata sanoa, että Värmlannin suomi oli kieltä, jota
vain metsillä ymmärretään. Paremmalla syyllä voisi silloin esim.
sanoa, että Uudenmaan ruotsinkielinen väestö puhuu ruotsia, jota vain
se itse ymmärtää. Ettei metsäsuomalaisten puhuma kieli vielä 19:llä
vuosisadallakaan, jolloin siihen jo pahemmin oli ruotsi vaikuttanut,
ollut kovin vaikeatajuista, huomaat myöhemmin esitykseen
metsäsuomalaisten kirjeistä kutomistani kappaleista. Ja kirjeissähän
tuo kieli on sentään puettu vanhaan, jopa väliin hieman omituiseenkin
asuun, kun niiden kirjoittajat eivät olleet koskaan saaneet oppia
suomalaisessa kirjoitustaidossa.

En lukijaa vaivaa esittämällä pääpiirteissään Värmlannin murretta,
siitä kun jo on olemassa tutkimus ja uusi parhaillaan on
valmistumassa. En saata kumminkaan olla viittailematta siihen, miten
tuo kieli alkoi rappeutua.

Omaa kieltänsähän suomalainen voi käyttää vain metsillä kotoisessa
olossa. Mutta niin pian kuin tahtoi päästä virkailijain, kirkon,
kauppiaiden kanssa tekemisiin, vaikkapa vain tutustua hengelliseen
kirjallisuuteen, oli opittava ruotsia, muuta kieltä kun valtakunnassa
ei sallittu. Kun tultiin yhä enemmän ruotsalaisten ja norjalaisten
kanssa tekemisiin oli tarpeen tutustua ruotsin- ja norjankielisiin
nimityksiin, jopa aivan uusiin käsitteihin ja nimityksiin, joita ei
kotimaalta lähteissä vielä tunnettukaan. Kävi näin ollen
välttämättömäksi lainata sanoja uskonnon, oikeudenkäynnin, talouden y.
m. aloilta. Näille käsitteille tietysti metsäsuomalaisten keskuuteen
jäi ainoastaan ruotsalainen nimitys. Pari vuosisataa voitiin noita
lainoja ottaa, niiden rikkaan kielen omaperäisyyttä suuresti
järkyttämättä. Niin kauan kuin yksinomaisena puhekielenä metsillä oli
vielä suomi, sulivat nuo lainasanatkin aivan tutunomaisiin kotoisiin
muotoihin ja saivat suomalaisen soinnun. Otan esimerkkejä noilta
mainitsemiltani eri aloilta, pannen ruotsalaisen vastineen
lainausmerkkien väliin:

_Töyti_ = suntia, joka kirkossa nukkuvia töytäilee, ruots. „stöt“;
_vetinä_ = todistaja, „vittne“; _tämmeän_ = haastan oikeuteen,
„stämma“; _suokunnan täminä_ = pitäjäkokous, „sockenstämma“; _heärä_ =
kihlakunta, „härad“; _pyörteä_ = „börda“, esim. „Tämä Juhoi Sikainen
tahtois multa pyörtätä sitä tiloa jälleen“; _ruohi, ruotoa_, „råd,
råda“, esim. „ei o mulla ruohia“ = varaa; _porvaan_ = takaan, „borga“;
_pökslökirja, pökslörättä_ = vuokrakirja, norjan „böxelbrej“;
_vurtti_, norjan raha „ort“; _puonti_ = talonpoika, „bonde“; _putiisi,
putinen_ = peruna, „potatis“; _veärinki_ = nelikko, „fjärding“;
_merkkäil_, „timmermärkare“; _lenkari_ = lurjus, „slängare“.

Tässä ehkä saaneekin olla, muille kuin kielimiehille, niinkuin
metsäsuomalainen sanoisi „nukka“ (nog) = kylliksi.

Mutta lopulta ruvettiin oikein laumoittain lainailemaan vieraita
nimityksiä, vaikka omat sanavarat olisivat riittäneetkin jonkun
käsitteen ilmaisemiseen. Ja silloin ei äänneasukaan monasti enää tunnu
kotoiselta.

Puhutaan _sakan syäräämisestä_ = asian ajosta; _hantu_ (kauppa, ruots.
„handel“); _kirkkopakka_ = kirkkomäki; _krunni_ = perustus, „grund“;
_gub_ = ukko, ruots. „gubbe“, vaikka tunnettiin nimitykset äijä ja
ukko — sana on lainattu vasta 19:lla vuosisadalla; _piuvoan_ =
tarjoon, „bjuda“; _reenti_ = aivan l. puhtaasti „rent“; _riktua
uulykkeli takkair_ = oikein onneton raukka, „riktigt olycklig
stackare“; _riioaa seekeristi ummiin kirkkopakalle_ = ratsastaa
varmasti takaisin kirkkomäelle, „rider säkert om till kyrkobacken“.
Voimme silloin puhua kielen rappiotilasta, kun suomalainen sanoo:
„mitenkä sakat nyt seisoo teliin“ = „huru star det till med sakerna“.
Ja vielä enemmän „skarpisti misnöijättyjä“, kuten nykyinen Värmlannin
suomalainen sanoisi, saatamme olla silloin kun keskellä vanhan
„runoipolvenkin“ puhdasta puhetta „just kun nudjuurit trenkeät“
kokonaiset ruotsalaiset lauseet. Varmaa on, ettei suomea silloin enää
pidetä tarpeeksi hiottuna ajatusten aseena.

Tällainen täydellinen rappeutumistila ei kumminkaan näytä koskaan
ilmaantuvan ennenkuin jonkun kylän viimeisellä asteellaan
ruotsalaistuessa. Mutta missä vain suomi on edes jokapäiväisenä
kotikielenä, siellä ei se vielä kokonaan luonnettaan menetä, vaan
säilyttää jopa vanhojakin piirteitä ja tyytyy omiinkin sanavaroihin.
Yhtähyvin kuin entisen miehen kehumisen, ettei missään „puhuta niin
seleviä suomia, jota ei kiännetä eikä vieännetä“ saatamme hyväksyä
Paavo Räisäisen kirjeessä Gottlundille lausuman arvelun: „Ja minäki
uskon sen, että meillä on se vanha suomen puhenparsi, sillä ettei
teällä o ollu yhtää suomen kielen kirjuttajoa, joka on kieltämme
keännelly tahi veännelly, mutt kuhii on aina vanhemmiltan oppinna
puhuman. Vaan kyllä se on tosi, että teällä löytyy monta Ruohtalaista
ja Norlaista sanoa meijän puheenparrestamme: vaan onpa nuoita neänmä
suomessaki veitty Ruohtalaisia ja Venäläisiä sanoja puhesesa.“

----------

Ruotsi olisi ehkä ainaiseksi käskenyt nuo suomalaiset sisämaihinsa ja
omaan kansallisuuteensa kaikessa hiljaisuudessa vähitellen sulattanut,
heidän sen koommin joutumattansa yleisemmän huomion esineeksi, ellei
olisi ilmestynyt nuorukainen, joka mitä suurimmalla itsepintaisuudella
otti heidän asioitansa ajaaksensa.

Tuo nuorukainen oli Upsalassa opiskeleva suomalainen
kahdenkymmenvuotias _Kaarle Akseli Gottlund_.

Hän oli arvostellessaan saksalaisen prof. Rühsin teosta: „Finland und
seine Bevohner“ (Suomi ja sen asukkaat), huomannut, että Ruotsissa oli
suomalaisseutuja. „Ja samassa nousi minussa se ajatus“, puhuakseni
Gottlundin omin sanoin, „että tarkemmin tiiustella heitäkin. Minä hain
ja luin kaikki ne paikat, kusta Rühsi oli ottanut tietonsa; mutta minä
en kyllästynyt heihin, vaan tulin vielä halukkaammaksi tarkemmin
näistä kuulustella.“ Yleisesti arveltiin, että he jo aikoja sitte
olivat ruotsalaistuneet, jotkut taas tiesivät erämaissa olevan
umpi-suomalaisiakin. Gottlund päätti ottaa asiasta selon ja lähti
kesäk. 27 p:nä 1817 matkalle Helsinglannin ja Taalain suomalaisseutuja
kohti. Matkan aiheuttajana olivat heimolaistunne, halu herättää
huomiota ja 21 vuotisen romanttinen seikkailu- sekä tutkimishalu.

Svartnäsin tehtaalla tapasi hän heinäkuun 6 p:nä ensimäiset
suomalaiset. Tehtaan herrat ja seurakunnan rovasti olivat
vakuuttaneet, etteivät työmiehet enää suomea osaa, vaikkakin ovat
sukuperältään suomalaisia. Gottlund ei ottanut uskoakseen. Kertokoon
hän itse tästä ensimäisestä tuttavuudestansa:

„Olin nähnyt jo neljä- ja viisitoista, enimmiten vanhaa miestä menevän
tehtaan konttoriin, ennenkuin menin sinne, ja kerrottuani tuloni
tarkoituksesta kysyin olivatko he niinkutsuttuja Suomalaisia. „No
niinpä meitä nimitetään“, sanoi muuan ukoista ja toinen: „Me olemme
kyllä — tiedämmä — vanhaa suomalaista sukua“. Kysyttyäni eivätkö puhu
suomea, sanoivat he suomen taidon jo kokonaan unohtuneen. Tämäpä
tuntui minusta kummalta, mutta ajattelin, minäpä koettelen, ettekö
sanaakaan ymmärrä. Käännyin vanhan suomalaiselta näyttävän ukon
puoleen, jonka mongerrusta pidin suomalaisuuden todisteena. Kysäsin
suomeksi, eikö hän minua ymmärrä. En saanut vastausta. Ainoastaan
puoli avoimeksi jäänyt suu ilmaisi hänen äänetöntä kummasteluaan.
Puhuttelin uudelleen. Yleinen äänettömyys. He katselivat ihmetellen
toisiinsa, ikäänkuin eivät olisi tahtoneet korviaan uskoa, ja
vihdoinkin katkesi kielen side, ja vanhus jutteli minulle omalla
kielellään, joka kaunopuheliaasti virtaili kuuluviin. Hän ei voinut
kylliksi kummastella ja ihmetellä kuullessaan vieraan —
päällepäätteeksi herrasmiehen — suusta äidinkieltään. Alussa oli hän
ollut epävarma, luullen kaiken vain olevan harhaluuloa, kunnes enemmän
kuuli. Hän pani silloin kätensä ristiin ja kysyi kuka olin, mistä olin
tullut ja mikä minut oli saanut näille maille. Lyhyesti vastattuani
kysymyksiin, alkoivat ympärilläni seisovat talonpojat toinen toisensa
jälkeen minua puhutella. Ja huomasin pian, että seisoin pelkkien
suomalaisten ympäröimänä, suomalaisten, jotka kaikki puhuivat kieltä,
joka puhtaudessa ja virheettömyydessä oli parempaakin kuin omani.
Ensimäisen hämmästykseni ja iloni hieman asetuttua, en voinut olla
nuhtelematta sitä valheellisuutta, joka sisältyi heidän ensimäisiin
tiedonantoihinsa ja kysyin sen syytä ja pitivätkö he suomen puhumista
häpeällisenä. „Jumala varjelkoon!“ vastasivat he, „eipä niinkään!“ ja
selittivät, että he ja heidän esi-isänsä jo olivat saaneet niin paljon
kärsiä tämän kielensä tähden ja siksi, että he olivat vierasta heimoa,
etteivät he enää mitenkään tahtoneet tulla ruotsalaisten vainon
alaisiksi. Kysyttyäni minkälaisia nämä vainot ja kärsimykset olivat
olleet, vastasivat he, että etupäässä papisto ja ruotsalainen rahvas
olivat olleet heidän kiukkuisimmat vihollisensa ja häätäneet heidät
paikasta toiseen sekä vanhain kertomusten mukaan usein polttaneetkin
heidän kylänsä, ryöstäneet tavarat ja ajaneet heidät taloistaan ja
tehneet tämän, kuten he luulivat, etupäässä heidän kielensä tähden,
jota ruotsalaiset eivät ymmärtäneet ja jota he vielä viimeaikoinakin
uhkauksilla ja kirouksilla olivat pyytäneet ja pakottaneet
pakanallisena ja jumalattomana heittämään. Nämät olivat sanoneet, ja
suomalaiset itsekin alkoivat uskoa, ettei heidän kielensä enää ollut
suomea vaan mongerrusta, jota ei Suomessa ymmärretä. Aivan tällaisella
kannalla ei asia enää nykyään ollut, mutta he valittivat, että heille
vieläkin annetaan monenmoisia haukkumanimiä, että heitä matkitaan ja
pilkataan siitä etteivät kyllin hyvin osaa tätä ruotsia, jota heille
on tyrkytetty ja jos he ruotsalaisen läsnäollessa puhuivat suomea,
tämä kohta luuli itseään paneteltavan ja rupesi kiroilemaan. Tämä oli
syynä siihen, etteivät he enää ruotsalaisten seurassa milloinkaan puhu
suomea, jota vain vanhat keskuudessaan käyttävät; kasvava nuoriso oli
siitä jo niin vieraantunut, ettei se enää säälle ymmärtänyt sitä.
Senpätähden ruotsalaiset jo kauan olivat olleet siinä uskossa, että
suomen kieli oli aikoja sitte hävinnyt.

Tästäpä minulle selvisi, mitenkä ei seurakunnan vanha rovasti eikä
edes tehtaan isäntä siitä mitään tiennyt. Molemman läsnäolevat
kirjanpitäjät olivat ensin noloina, rupesivat sitte ilveilemään
suomalaisia, mutta kun me yhä jatkoimme keskustelua suomeksi, alkoi
heidän ilonsa loppua. Minä sulkeuduin suomalaisten suosioon, luvaten
seuraavina päivinä tervehtiä heitä, käydessäni heidän kylissään, ja
pyysin heitä sillä aikaa muistelemaan vanhoja lauluja ja tarinoita,
joita he ehkä olivat esi-isiltään kuulleet, heidän Ruotsiin tulostaan
y. m. sekä etsimään käsille vanhoja asiapapereja, joista ehkä saisi
selvitystä. Kaikki vakuuttivat kättä iskien olevansa ystäviä, sanoivat
olevani tervetullut heidän majoihinsa ja erosivat, kuten minusta
näytti liikutettuina osanotosta, jota olin osoittanut.“

Kun Gottlund alkoi kuljeskella suomalaiskylästä toiseen, yllään komea
puku, vyöllään sapeli, pyssy selässä ja usein huilu kainalossa,
herätti se saloilla suurta huomiota. Arveltiin, että hän oli joku
kapteeni, jonka kuningas oli lähettänyt suomalaisten oloja tutkimaan.
Toiset taas pitivät häntä suomalaisena prinssinä. Kaikkialla otettiin
ylioppilas mitä sydämellisimmin vastaan, kerrottiin sukutarinoita ja
luettiin loitsuja, jotka Gottlund kirjoitteli muistiin. Otan
kohtelusta näytteeksi Gottlundin ehkä hieman värittämän kuvauksen
lähdöstänsä Lehtomäeltä, jossa oli viikon verran viipynyt:

„Jo varhain aamulla oli väkeä kokoontunut saadakseen olla
jäähyväisillä. Nämät hyvänsuovat ihmiset, joiden kasvoista voi lukea
sydämen tunteita“, sanoo Gottlund matkakertomuksessaan, „täyttivät
pihan ja porstuan“. — — „Vihdoinkin oli lähtö edessä ja minne vain
käännyin, näin kyyneleitä ja itkua. Olin itsekin liikutettu, sillä
tiesin, etten tämän kansan hyväksi ollut tehnyt mitään, jolla olisin
ansainnut sen rakkauden, sitä enemmän se minuun koski. Isäntäni, joka
liikutuksesta ei saanut suustaan sanaa, puristi lujasti kättäni ja
hänen vaimonsa ja lapsensa syleilivät polviani ja rukoilivat minua
pitämään heitä muistossa. Minä lupasin, koettaessani turhaan
nenäliinallani estää kyyneleitäni. Sitte menin paikkakunnan tavan
mukaan miehestä mieheen ja ojensin käteni, kuten pitkälle matkalle
aikova ainakin. Kaikki pyysivät minua palaamaan heidän kyläänsä ja he
pitäisivät sitä päivää, jona he minut uudelleen näkisivät,
juhlapäivänään.“

Ja Gottlund lisää: „Kansa rukka, joka luuli minut hyväntekijäksi,
jonka ääni tultuaan hallituksen kuuluviin lieventäisi sen kohtalon!“

Kuvaava esimerkki vastaanotosta: Gottlund tuli Moran metsillä
Torniomäelle, missä kodantapaisessa asui Erkki Pulkkinen. Kun tälle
oli selvinnyt ylioppilaan matkan tarkoitus, talutti hän pienen
poikansa vieraan luo ja varoitti liikutettuna muistamaan kaiken
elinaikansa harvinaista vierasta, joka oli istunut heidän matalassa
majassaan — — — heimolaista, joka vieraalta maalta oli tullut tänne
heidän olojaan tutkimaan.

Ensimäinen matka kesti kolme kuukautta. Sen vaiheista on tarkat
muistiinpanot Gottlundin päiväkirjoissa ja hänen vanhana miehenä
kirjoittamansa julkaisematon laaja ja hauska matkakuvaus. Yksin niistä
voisi viehättyä laajan kirjan julkaisemaan, mutta kun matkaseikkailut
eivät kuulu tämän esityksen puitteisiin on ne jätettävä sikseen.
Selvittääkseni miten laajalti hän metsiä vuonna 1817 kulki, panen
hänen _Otavassa_ antamansa luettelon. Siitähän samalla selviää, missä
pitäjissä vielä silloin suomalaisia oli. Hän sanoo: „Minä samoisin
silloin jalkaisin, ja iho-yksinäin, läviten niitä synkiä mehtiä, kussa
nämät Suomalaiset asustelevat. Sillä tavalla tiiustelin minä sinä
kesenä niitä Suomalaisia, jotka asuuvat Svärdsjöin, Rättvikin, Oren,
Orsan ja Moran pitäjässä, Öster-Dalin maakunnassa; ja niitä, jotka
asuuvat Malungin, Äppelboin, Jernan, Näsin, Flódan, Grangärdin ja
Gässin pitäjässä Vester-Dalin maakunnassa. Gestrikinmoan
Suomalaisista, kuulustin minä heitä, jotka löytyi Boldnäsin,
Osvansjöin, ja Ockelboin pitäjistä, Helsinginmoan Suomalaisista
tiiustelin minä ainoasti niitä eteläisempiä; nimittäin niitä; jotka
asuuvat Altan, Osvanäkerin, Jerlan, ja Ytter-Hógdalin pitäjissä, kuin
myös heitäkin jotka asuivat Svégin ja Lill-Herrdalin pitäjässä,
Herjeådalin maakunnassa. Mutta kaikki Helsinginmoan
pohjoispuolimmaiset, Medelpadin, ja Ångermanninmoan Suomalaiset,
jäivät silloin multa käymätäk. Takaisin-tullessain kävin minä
pohjois-puolimmaisia Vermlanninmoan suomalaisia kahtomassa; nimittäin
heitä, jotka asuuvat Gustavan, Gåsbornin, ja Remmin pitäjissä; kuin
myös niitäkin, jotka löytyi Hellsorsin, Ljusnarsbergin,
Skinskattebergin ja Nya-Kopparbergin pitäjissä, Vestmanlannin
moakunnassa.“

Kerran metsäsuomalaisiin tutustuttuansa ja metsillä kuultuansa, että
Värmlannissa Norjan rajalla on aivan umpisuomalaisia seutuja, ei
Gottlund voinut olla lähtemättä uudelle löytöretkelle. Heinäk. 13 p:nä
1821 alotti hän tämän toisen matkansa, jolla viipyi aina seuraavan
vuoden tammikuuhun saakka. Matkan kulun esittää hän lyhyesti
_Otavassa_ seuraavasti:

„Minä matkustin silloin niinikkään ilman toveritak, ja paljasta
jalka-tietä, Vermlannin ja Norin syvämmaita; kussa minä puhuttelin
ensin ne Suomalaiset, jotka asuuvat Stásnäsin, Gilbergan, Långserúdin
ja Glávan pitäjissä (Gilbergan kihlakunnassa) ynnä ne, jotka asui
Sillerudin, Silbodalin, Karlandan ja Järnskógin pitäjissä, Nórdmarkin
kihlakunnassa. Sitten kävin minä myös kuulustamassa niitäkin
Suomalaisia, jotka asuuvat varsin rajan-varrella; nimittäin Kölan,
Edan, Gunnarskógin ja Mangskógin pitäjässä, Jössin Kihlakunnassa;
Gräsmarkin, Fryksin ja Östmarkin pitäjässä, Fryxdálin kihlakunnassa,
ja Exhäradin, Nyin ja Dálbyin pitäjässä, Elfdálin kihlakunnassa.
Sitten läksin minä näistä Vermlannin Suomen-mehistä Noriin tahi
Norjaan, kuulustamaan heitäkin, jotka sielä löytyi; jossa tapaisin
paljon näitä Suomalaisia, erinomattain Meskóin, Vingerin, Brandvaalan,
Gruin, Hovin ja Aasnäsin pitäjissä Sollöerin ja Oudálin
Vouti-kunnassa; ja Vaalan Elverumin ja Tryssildin pitäjissä
Öster-Dálin Voutikunnassa, Hédemarkin Amtista, Aggerhusin
Moakunnasta.“

Norjan puolen huomasi hän paikoittain aivan umpisuomalaiseksi. Niinpä
on hän Vingeristä kirjoittanut muistiinpanoihinsa: „Täällä näin ensi
kerran viiden- kuudenvanhoja lapsia, jotka eivät osanneet muuta kuin
suomea. — Norjan suomalaismetsät eivät tosin ylety kauas rajalta,
korkeintaan pari penikulmaa, mutta suomalaiset ovat täällä puhtaampia
ja sekoittumattomampia kuin Ruotsin puolella.“

Sundin pitäjän Ombergin markkinoista kertoo Gottlund: „Suomalaisia
tapasi kaikkialla, miltei joka nurkassa haastettiin selvää savoa. He
ilahtuivat havaitessaan, että minäkin sitä taisin. Kun tulin
huoneeseen, joka oli täpö täynnä suomalaisia, kerääntyivät he
ympärilleni, kumminkaan tungettelematta. He nousivat penkeille ja
tuoleille paremmin nähdäksensä vieraan, joka puhui heidän
äidinkieltänsä; toiset kurottelivat loimuavia päreitä, minut paremmin
nähdäksensä. Kaikki tarjoilivat viinaa ja olivat pahoillaan, että
hylkäsin hyväntahtoiset tarjoukset. Mennessäni talosta taloon
seurasivat suomalaiset minua ja joka talossa uudistui sama
vastaanotto.“

Öijärissä tutustui Gottlund erääseen talonpoikaan, Paavo Räisäiseen,
joka oli tunnettu hyväksi suomen lukijaksi ja kirjoittajaksi,
vaikkakin hän sitä kirjoitti sikäläisen murteen mukaisesti. Tämä mies
oli aluksi Gottlundin tavatessansa siksi juro, ettei hänestä olisi
luullut tulevan parasta liittolaista ja suomalaisuusasian innokasta
ajajaa. Seurusteleminen sellaisten suomalaisten kuin Räisäisen ja
Naim-ahon Antti Porkan, joka oli „pitkä musta jättiläinen“, ja
Östmarkin Kähkölän lautamiehen Juho Kähköisen parissa, „joka
välttämättömästi tahtoi tilata Turun Sanomat ja valitteli kyyneleet
silmissä ruotsalaisten halveksivan ja vainoovan suomalaisia“, kypsytti
Gottlundissa ajatuksen kutsua suomalaisia koolle asioitansa
keskustelemaan. Hän voi toivoa, ettei suomalaisuus metsillä vielä
ollut mennyttä, jos tartuttaisiin pikaisiin toimenpiteisiin ja
herätystyöhön.

Marraskuun 20 p:nä lähetti hän „arpakapulan tai käskykirjan“
kiertämään pariinkymmeneen Norjanpuoleiseen kylään ja kutsui siten
koolle „talonpojat ja torpparit, jotka toivovat saavansa talonsa
kruunulle veroa maksaviksi ja tahtovat neuvotella metsille aijotusta
kirkon rakentamisesta“.

Tuosta ensimäisestä marraskuun 23 p:nä Räshultin kylässä pidetystä
suomalaiskokouksesta on Gottlund merkinnyt päiväkirjaansa m. m.: Kuin
olin aamulla parahiksi noussut ylös, tuli jo pari talonpoikaa
etäisimmiltä metsiltä. He sanoivat kotoa lähteneensä keskellä yötä ja
olivat kulkeneet, pimeä yö kun oli, soihtujen avulla polkuja
tunnustellen. He olivat kaikkialla metsillä, kylillä ja poluilla
nähneet tänne rientävän kansan tulisoihtujen välkettä. — K:lo 10
olivatkin kaikki jo koolla. He olivat miehissä tulleet kaikista
taloista, joihin vain viesti oli ennättänyt. Ja missä ei miehiä ollut,
sieltä tulivat lesket ja vaimot aina Öijeriltä, Oralasta, Viikerosta,
Lehtomäeltä, Liukolasta ja Svennilästä saakka.

Kun väkeä oli kokoontunut tuvan täydeltä, pidin lyhyen puheen, miten
minä, heidän heimolaisensa, olin tullut oppiakseni tuntemaan heidät ja
heidän olonsa, että olin kauan liikuskellut heidän keskuudessansa, ja
ettei minulla heistä ollut muuta kuin hyvää sanottavaa. Olin sekä
nähnyt että kuullut monia kärsimyksiä, joita heidän oli kestettävä ja
että olin heitä päättänyt jotenkin auttaa. Etenkin kahdesta asiasta
sanoin tahtovani neuvotella: Ensiksi: Isännät olivat suomalaisia aina
kovuudella kohdelleet. Eipä siinä kyllin että heiltä metsien käyttö
kiellettiin ja heitä nälkiinnytettiin! Nyt heidät suorastansa
tahdottiin myydä — sillä olihan heidät metsineen tiloineen arvioitu
enemmän tarjoovan oston varalle. Ja uusi ostaja tahtoo taas rahoistaan
maksun kansan hiessä ja vaivoissa. Heillä ei ollut mitään toivomisen
varaa, etenkin kun oli jouduttu sille kannalle, että heidät voitiin
häätää isiensä työmailta. Toinen asia koski suomalaisten yhteistä
kirkkoa.

Valituksia olisi ollut vaikka kuinka paljon: Ei tiedetty miten talot
oli kauppiaille huutokaupalla myytäviksi menetetty. Eräs översti
Christian Knoss oli toimittamissaan maanmittauksissa antanut
talonkirjoja ja puolustanut heitä kauppiaitten laittomilta
vaatimuksilta, mutta hänetkin olivat, kuten luultiin, herrat
Kristianiassa murhanneet ja nyt voivat kauppiaat häätää tiloilta koska
vain tahtoivat. Kristianian lähettyville komennettiin täältä saakka
raatamaan ja omat vainiot oli jätettävä. Ja papista valitettiin, ettei
hänestä juuri muuta tietty kuin että hän oli mies, jolle palkkoja oli
maksettava ja jonka luona täytyi penikulmain päästä käydä rippikoulua,
jossa pari kertaa viikossa päntättiin päähän vieraskielistä
katkismusta.

Voudin, nimismiehen ja puidenleimaajien sanottiin lähinnä kauppiaita
olevan pahimpia sortajia. Lahjoitta ei näiden herrain luo rohjettu
mennä ja mistäpä lahjat otti, kun pettua itsekin purtiin.

Päätettiin kääntyä hallituksen puoleen taloudellisten olojen
parantamisehdoituksilla ja anoa, että saataisiin muodostaa pari omaa
seurakuntaa, joissa olisi suomeakin taitavia virkamiehiä.
Suomenkielisiä kirjoja tahdottiin tuottaa Suomesta.

Kokoukseen saapuneet päättivät antaa Gottlundille asiassa täyden
toimintavallan ja kehoittivat häntä läsnäolevain nimessä kirjoittamaan
itselleen avoimen valtakirjan. Sikäläiseen tapaan pitivät miehet
sormensa paperilla Gottlundin nimiä kirjoittaessa, sillä
kirjoitustaitoisia ei metsäläisten keskuudessa monia ollut.

Kirjojen myynti päätettiin antaa Räisäiselle ja menivät talonpojat
Erik Oinoinen Salmelta ja Erik Oinoinen Viikerosta kirjalliseen
takaukseen rahojen suorituksesta.

Turun Viikkosanomien suhteen huomautti Gottlund, kuinka tärkeätä olisi
että tänne pimeisiin metsän-lokeroihin leviäisi tietoja tuolla puolen
meren asuvista sukulaisista. Päätettiin yhteisesti tilata
Viikkosanomat.

Gottlund kertoo edelleen kokouksesta: „Pidin lopuksi puheen
kokoontuneille. Toivotin heille onnea, sanoin että minä, vaikkakin
olen matkustava, aina tulisin pitämään heidän menestystään itselleni
kalliina, kehoitin heitä elämään yksimielisinä ja ystävyydessä, sitä
suuremmalla syyllä kun he olivat vierasta heimoa ja kaikki pitivät
heitä silmällä. Puhuin mitä juoruja heistä oli liikkeillä muissa
pitäjissä, mutta ettei sentään voitu varsin muuta kuin kiittää heitä
ja että heidän vieraanvaraisuutensa, uskollisuutensa ja
luonteenlujuutensa olivat yleisesti tunnettuja ja kunnioitettuja. Että
he olivat niinikään puhtaudestaan tunnettuja, josta erikoisesti
tahdoin kiittää heidän naisiaan, jotka olivat paljon ruotsalaisia
edellä. Oli aika erota, vielä kerran toivotin heille onnea ja rauhaa
täällä kaukaisessa maansydämessä — että he veisivät tämän tervehdyksen
kotona oleville sukulaisilleen — ja sanoin, että he tulevaisuudessa
Paavo Räisäisen kautta saisivat kuulla minusta.

He kuuntelivat minua juhlallisen hiljaisuuden vallitessa, ei kopinaa,
ei muminaa kuulunut puheeni aikana.“

Kokous oli väliajatta kestänyt iltapuoleen saakka. Puheen päätyttyä
ottivat miehet eväskonttinsa esille. Nyt huomattiin joukossa myöskin
olleen norjalaisia urkkijoita, jotka eivät kumminkaan olleet saaneet
käsittelyistä mitään tolkkua, kun kaikki oli käynyt suomeksi.
Kyyneleet silmissä ottivat talonpojat hellät hyvästit Gottlundista.

Marraskuun 26 päivänä meni Gottlund Hovaan (tai kuten sitä tahtoi
nimitettäväksi Juvanniemelle) kirkon paikkaa tarkastamaan. Suureen
kiintonaiseen kiveen hakkuutti hän muistoksi: JUVANNIEMI 18 25/11 21.

Östmarkin Puttelassa piti Gottlund marraskuun 28 p:nä ja Aasnäsissä
joulukuun 16 p:nä, Dalbyn Hjerplidenissä jouluk. 20 päivänä kokouksia.
Toiseksi kirkon paikaksi katsottiin sopivan joko Vermundin järveen
pistävän Koivuniemen tai Medskogin Kirveskankaan.

Norjan puolella olevien puolesta kirjoitti Gottlund Rosenkrantzin
tiluksien perillisille, että he lykkäisivät torppien huutokaupalla
myynnin, kunnes talonpojat ehtisivät kuninkaalta tiedustella, olisiko
mahdollista saada valtiolta laina, jolla entiset itsenäiset talonpojat
voisivat huutaa tilansa takaisin kauppahuoneilta.

Tiettävästi viimeisen suomalaiskokouksen piti Gottlund Fryksändan ja
Vingerin metsäsuomalaisia varten tammikuun 6 p:nä 1822 ja palasi saman
kuun lopulla Upsalaan.

Matka oli siis kestänyt seitsemättä kuukautta. Kuten olemme nähneet,
toteutuivat Gottlundin tieteelliset suunnitelmat matkoihin nähden. Hän
oli kerännyt runoja ja tarinoita suomalaisten esi-isistä, kirjoittanut
muistiin tapauksia, kielellisiä ominaisuuksia, etsinyt
kirkonarkistoista ja yksityisten kätköistä vanhat asiapaperit ja ennen
kaikkea oli hän tutustunut nykyään eläviin Skandinavian suomalaisiin.
Samalla kun hän oppi tuntemaan heidän sorretun asemansa, selvisi
hänelle myöskin, että pikainen muutos oli tarpeen heidän oloissaan, ja
hän päätti itse ruveta uudistusten ajajaksi. Marraskuusta 1821 alkaen
näemme hänen eniten huolehtivan kokouksista ja neuvotteluista, kaikki
muu jää sivuasiaksi. Ennenkuin ryhdymme viimemainittujen hommien
kehitystä selvittämään on paikallaan vielä luoda silmäys Gottlundin
matkustamistapaan.

Metsissä kävi matka jalan ja oli usein hyvinkin vaivaloinen.
Matkatamineistaan kertoo hän: „Minä olin minun jahtivaatteissa,
nimittäin se Ruuhunpäinen jahtijakku tahi nukka, jossa oli vasemmalla
puolla hopeissa vitjoissa ruutinääri, pyypilli ja kiurupilli kaik
hopeata. Toisella, oikealla puolla oli jäkäri tahi slanqueurs pilli
hopeasta. Yhessä taskussa oli kax piippuinen pistoli, toisessa minun
huilu. Oikealla olkapäällä oli minun jahtiväsky hylännahasta, ja jahti
sarvi, vasemmalla olkapäällä oli haulin kukkaroissa merkit ilman sitä,
pyssy olalla ja sapeli vyöllä. Minun Rensselissä oli ilman
ampumamerkit, kompassi, veisi, tuluxet, paperit ja kirjotusmerkit,
kartat ja päiväkirjat. Viinaputeli, joka minä majjoxe tarvisin etc. ja
kolme koiroo keralla.“

Lapsellisilta tällaiset vehkeet näyttävät, mutta oli niissä se etu,
että ylioppilasta monasti luultiin joksikin ylhäiseksi henkilöksi ja
herättivät hänen sanansa senvuoksi suurempaa huomiota. Paavo Räisäinen
vastasi Gottlundin kysymykseen jälestäpäin kulkevista huhuista (Kirje
päivätty Öijäri 28/3 1822):

„Sitä mitä sinusta ovat arvelleet, en maha taitoa Sanoa: Meijän
Pitimissä, ovat muutamat sanoneet, se oil Gustav Atolsin poika,
monjaat sanoivat, se oil Kuninkaan oma poika. Ja toais sanoit monjaat,
se oil yx Generaal Lähetetty Kuninkaalta. Vaan muaa kunnissa nuojen
(tarkoittaa ruotsalaisia ja norjalaisia) Sanovat sanoneen, Se oil
Skoijari, ja yx ihmisten vieteliä, hänen pitäis kini ottamaan kuin hän
vielä tänne tulisi, ja mitä vielä en kehtoa kirjutella.“

Suurin toivein hyvästelivät suomalaiset Gottlundia hänen metsiltä
lähtiessänsä. Paavo Räisäinen kirjoittaa:

„Jumala pitäkö sinua tervennä ja lainatko sulle ikeä, ettäs näkisit
meijät paremmalla tilalla. Eikös herraki tuota toivois, tokkos heän
ilman niin suurta vaivoa ois meijän tautta ruenna tekemään kuin ej hän
meitä Rakastais, sen myö kyllä ymmärrämme.“

Turhia eivät toiveet olleetkaan, sillä nyt, kun johto oli tarmokkaissa
käsissä, koitti aika, jolloin metsäsuomalaiset alkoivat tulla aivan
yleisen huomion esineeksi.

Palattuaan matkaltansa alkoi näet Gottlund vilkkaasti toimia
metsäsuomalaisten olojen parantamiseksi. Hänen enin aikansa kului
monena seuraavana vuonna näissä puuhissa. Ja metsäsuomalaisten vaiheet
liittyvät erottamattomasti näinä vuosina häneen. Käytänkin tämän
aikakauden kuvaamisessa lähteenä etupäässä Gottlundin ja
metsäsuomalaisten kirjeenvaihtoa.

Gottlund tahtoi ensin ja ennen kaikkea saada suomen kielen säilymään
heimolaistensa keskuudessa, sillä jos he kerran äidinkielensä
unhottivat, eivät he tietysti enää olleet suomalaisia. Puhekielenä
vielä kyllin käytettiin suomea, mutta suomalaisen kirjallisuuden
hankkimista eivät ruotsalaiset ja norjalaiset olleet sallineet.
Gottlundin ensimäinen toimenpide oli suomenkielisten kirjain hankinta.
Vielä samana vuonna (1822) lähetettiin Suomesta sadottain suomalaisia
kirjoja. Lokakuussa 1822 painatti hän vihkosen „Niille Norin rajoilla
asuville Suomalaisille“, jossa hän sanoo: „Tällä viimeisellä vuuella
on jo 2074 Suomalaista kirjaa tullut Teillen jaetux, 1425 ilman rahata
ja mitään maxutta, ja 649 kohtuullisella hinnalla“. Jo matkoillaan
jakoi hän 1 000 kappaletta „Pieniä Runoja“, kuten hän itse sanoo:
„kansalle, jolla ei ollut minkäänlaista käsitystä suomalaisista
kirjoista“. Uskonnollista kirjallisuutta sai hän Suomen
Evankeliumi-yhdistykseltä ja Suomen Piplia-seuralta. Suomen
Talousseura taas antoi pieniä käytännöllisiä kirjoja ilmaiseksi
jaettavaksi.

Paavo Räisäisen luo Norjan Brandvoldin pitäjään tuli oikea suomalainen
kirjakauppa perustetuksi. Jotta jokaisen tietoon tulisi mitä kirjoja
sieltä oli saatavissa, painatettiin 1822 luettelo: „Suomalaisia
kirjoja, jotka kaupaksi löytyy Talonmiehen Paavo Räisäisen luona
Öijerin kylässä Bergon Suomalaisissa, Norissa“.

Luulisi, ettei kansa, jolle ei kukaan ollut opettanut suomalaista
kirjaa lukemaan, olisi niistä paljoakaan välittänyt, etenkin kun papit
kumminkin vaativat heitä ruotsia lukemaan. Eihän sopinut odottaa, että
taloudellisessa ahdingossa elävät suomalaiset saattaisivat
vaikeuksitta oppia lukemaan ja ymmärtämään suomea, ruotsia ja norjaa.
Mutta harvoin on suomalaisia kirjoja jaeltu lukuhaluisemmille, kuin
metsäsuomalaiset.

Kymmenissä kirjeissä tuovat he niistä esille monta tuhatta
„kostjumaloa“ Gottlundille sanoen: „Jumala sinullen maxakoon sata ja
Tuhat kertaisesti kaikki kiriat, jotka sinä tänne lähettännä olet“.

Mainittakoon vain pari esimerkkiä. Räisäinen kirjoittaa joulukuun 23
p:nä 1822 erään vaimon syksyllä käyneen 3 penikulman päästä pyytämässä
lähettämään kiitoskirjeen Gottlundille. Käyttäkäämme Räisäisen kirjeen
sanoja: „Minä oon unhottanna hänen asiansa, jota hän pyysi juuri
itkusuulla minua tekemään, että teille kirjuttaman kostjumalat
Bibliasta (raamatusta) jonka hän sai. Hän sanoi puhutellesa miehiä
Talpuassa ja niitä jotka Pipellöitä oil suaanna, että ois suaanna
niihen kanssa kiitoksen Lähetteä. Vaan ne oil vastanna ej hyö taija.
Niin tästä tämä köyhä vaimo oil suruissaan ja käyv tämän pitkän tien.
— — — Niin ole siis kiitetty moniin kerroin hänen etestä. Kylläpä sinä
hänen sytämens ymmärrät.“

Syyskuun 20 p:nä 1823 kirjoittaa Räisäinen: „Se vaimo Kirsti
Matintytär Sikainen antin-aholta, häneltä paloi sauna keväillä, ja
kaikki ne vähät rihkamat, jotka saunan sisällä lie ollu, vaan
kuitenkin sanottiin hänen sanoneen: enmä muuta niin paljon huoli kuin
sitä suomalaista Bibeliä, joka multa paloi, jonkama Suomen-Herralta
sain.“

Lukuhalu tuli muutamassa kuukaudessa yleiseksi suomalaismetsissä.
Ainakin neljä Turun Viikkosanomaa kierteli metsiä, mutta niilläpä
olikin lukijakuntaa. Huhtikuussa 1822 kertoo Räisäinen, että yhdet
Viikkosanomat kiertelivät 40 taloa. „Ja myö tykkeämme heistä hyvin, ja
joka mies sanovat heitä oppivansa Lukemaan.“

Samalla kohosi myös suomalaisten itsetietoisuus. Saatiin tietää että
vielä puhuttiin samaa kieltä Pohjanlahden tuolla puolen. Luultiin
vielä tämän heimon olevan yhtä hyvin omina määrääjinänsä kuin
ruotsalaiset. Heille selvisi, ettei pappi enää ole oikeutettu kuten
ennen ruotsia taitamattomista merkitsemään kirkonkirjoihin „hedning“
(pakana).

Gottlund oli tiedustellut sukutarinoita suomalaisista, nyt ruvettiin
tahtomaan yksin niistäkin tarkempia selvityksiä. Räisäinen kirjoittaa
kesäkuun 22 p:nä 1822:

„Teällä on niin monta, jotka tahtois kirjuttamaan asioitan. Ja ne on
niin Joutavia että minua naurattaa heijän asioilla, niitä on yli 100
ajastajan vanhoja asioita eikä mitään Kirjutoxia heijän piäälle.“

Melkein lapselliselta tuntuu väliin halu näyttää herroille, että on
tuota suomeksikin painettu jotakin hyvää. Räisäinen, joka aina on
kuten suuna säkissä ja johon ruotsalaisten ja norjalaisten iva
kohdistui eniten, tuumailee joulukuun 23 p:nä lähetetyssä kirjeessä:

„Työ tietten kaikki sen hyvyen kuin työ taijatto mulle, vaan vielä
nytkin minä pyyän yhtä kirjoa teiltä maxun etest, _maxakoon mitä
tahaan_, kuin poara (vain) Löytys. Sen pitäis olla Jumalaisen kirjan,
yhen ratin Suomea, toisen ratin Ruohtia vastuxin kirjan Lehellä.

   Ei kirkko niin täys ettei   Kyrkan er altrik so sull att
   pappi suaa sioan.           icki prästen har sit rum.

Minä näyttäisin sitä kirjoa Meidän Herroille ja muille, jotka pitävät
Suomalaista oppia turhana.“

Äidinkielen rakkaus ilmeni vieläkin tuntuvammalla tavalla. Muutamat,
jotka jo olivat miltei unohtaneet suomen puhumisen tahtoivat uudelleen
oppia sitä puhumaan ja lukemaan. Edellämainitussa kirjeessään sanoo
Räisäinen: „Josei Hendrichson Hakkarainen Långflonäs, Se pyys mun
teiltä tinkoamaan saman Laista kirjoa maxun etest. Hän tahtois
opetteleita Suomenkielen se ei tainna suomea puhua. Hän kävi teällä
syxyllä kuullostelemassa asiaa vain silloin ej vielä ollu tullu
vastausta hänen kirjan päälle.“

Kaikista kirjeistä huomaa miten kernaasti tahdottiin saada oma kieli
jälleen käytäntöön. Pekka Karvainen kirjoittaa jouluk. 20 p:nä 1822:
„Vaan nyt minä luulen, kuin hyöö oppiivat lukemaan oman kieleensä
jälkeen jotta hyö tuleevat kymmenen kertoa paremmixii. Tällä löytyy
vanhoja Miehiä ja vaimoja jotka Eivät Norjalaiseen lukuun ymmärrä
paljon Enemmän kuiu sika hopea lyiskaan, jonka sinä herra tiiät
paremminkiin kuin minä — — — Jumalallen ja hyvällen ystävällen kiitos
olkoon sen etestä kuin myö Suomalaiset Oman puhemmon jälkeen Opimmon
lukemaan — Kyllä minä tämän lukemisen ymmärrän kyllä hyvin mitenkä se
oni kuin ei tällä Suomea taiieta lukea — tällä Eivät Lapset taiia
Norlaista Sanoa puhua ja kuitenkiin on heiiän täytynnä opetteleitemaan
Norlaista lukemaan — —.“

----------

Gottlund oli luvannut Tukholmassa valvoa suomalaisten asioita.
Maaliskuun 14 p:nä 1822 kävi hän perintöprinssin, piispa Bjurbäckin ja
Värmlannin maaherran, Wingårdin luona metsäläisten asemaa
selvittämässä. Aluksi hän epäili, ulkomaalainen kun oli, omassa
nimessään ruveta heimolaistensa puolesta esiintymään, mutta prinssi
lupasi suojelustaan. Ja niin asettui ylioppilas koko itsepäisyydellään
suomalaisen vapautusliikkeen etunenään. Tähän saakka ei hänellä ollut
kuin satakunta valtakirjaa, mutta pianpa niitä koitui puolelta
tuhannelta perheeltä. Öijärin talonpojasta Paavo Räisäisestä tuli mitä
innokkain toimimies. Hän ei ollut yksistään kirjallisuuden levittäjä,
vaan voi hyvällä syyllä itsestään sanoa: „teällä makaa kaikki
Suomalaiset minun piälläin ahistoxineen“. Hän piti useita
suomalaiskokouksia, joissa yhteisistä asioista keskusteltiin ja
annettiin valtakirjoja, että Gottlund saisi heidän nimessään ajaa
asiat parhain päin. Niinpä hän kirjeessään maaliskuun 22 p:nä
ilmoittaa: „Ja tein kaxi kokousta, yhen tein Trakuunin kankahaalla
Vinterin Suomalaisissa — — Ja myö kaikki, jotka tänä päivänä olimma
yhessä, Sanoimme et ej myö ikään taija unheottaa ejkä täytelisest
maxoa häntä, kuin hän vielä Herroista ojs hyvä pois auttamaan, Sillä
myö olemme aivan Suures Vaivassa. Ja Jumala kaikki valtias hän ies
lainoais jkeä, ja Terveyttä teille, kuinnikka se tapahtuis, se on
meiltä kaikilta Kuukuiltu Juuri Sytämmest.“

Näyttää siltä kuin olisi jo vuonna 1822 tullut jätetyksi virastoihin
jonkunmoinen anomuskirja. Gottlund näet itse puhuu ensimäisestä
anomuksesta ja kirjeissä mainitaan siitä myöskin. Varmaa ainakin on,
että Gottlund lähetti pitkähkön anomusehdoituksen suomalaisille
luettavaksi. Räisäisen kirjeessä (22/5 22) sanotaan:

„Minä oon tässä tänä pänä ylös Lukenna kopiota Pohjois-Suomalaisille,
jota hyö ovat mielellään kuunnelleet. Ja käskivät minuun Lähättämään
monta tuhatta kostjumaloa, ja kiittävät sinua kaiken hyvyen ejstä, ja
Liatenkin Sen eistä ettäs niin suuren vaivan oot piäälleis ottanna,
että niin paljon olet Kirjuttana, ja sanoivat: Sitä miestä ej myö
jkään taija täytenlisest kiitteä ja maxoa, jonka hän meijän eistä on
tehnyt.“

Mutta eivätpä saaneet suomalaiset kauan rauhassa pitää kokouksiaan.
„Minun pitää jlmi Antamaan“, ilmoittaa Räisäinen 4/4 1822, „Että
teällä on nousut niin ankara Ryörä ja Kuhina Norjalaisten seassa,
siitä kuin minä otin niitä Niimiä, jotka tahtovat piäästä Ruunun ala“.
Samassa kirjeessä kertoo hän miten norjalaiset menivät voudin luo „Ja
sitten vielä valehtelivat Voutia, Että sinun olevan Venksbergissä, ja
välistä Reholtassa ja toisinaans Öijärillä, ja villihtevän Suomalaisia
joutavi oppiloihin, ja annixo niille joutava Kirjoja, ja kirkon tiettä
Suomalaisille Röyvänrantaan ja kirkollen on jo Raivuttanna paikan. Ja
Niimeensä Hakkuttanna Suureen Kiveen“. Vouti oli sitten lähettänyt
nimismiehelle vangitsemiskäskyn. Tämä kävikin kolmen miehen kera
Reholtassa ja Vengsbergissä „sitä Ruohin Personia Gottlundia ottamaan
kiini ja eroittamaan häntä pois jhmisistä hetsillään“, mutta koko
hommasta ei tietysti tullut mitään, kun ylioppilas jo oli aikoja ollut
Upsalassa. Toisen velvollisuutensa viranomaiset täyttivät: „Niin piti
kiini ottajaien, epustella Suomalaisia ett-ej heijän eneä suinkaan Sen
jhmisen kanssa pie yhtäpitämään ejkä uskomaan häntä“. Uhattiinpa vielä
niitä suomalaisia, jotka olivat tekemisissä Gottlundin kanssa, että
heidän „piti pahoin käymään kuin hyö hänen etestä enemmän
kirjottelevat“.

Metsäläiset eivät ottaneet hätääntyäkseen, vaikka vielä sotamiesten
lähettämiselläkin tuon tuostakin tukkein leimaajat, tilojen haltiat,
kauppiaat y. m. uhkailivat. Suomalaisten johtomiehet olivatkin
epävarmassa asemassa. Varoituskirjelmän lähetti vouti Räisäiselle ja
Lehmoiselle. Huhtikuun 25 p. 1822 tuumailee Räisäinen:

„Ejkö nuo viimein suaane Esivaltoa vietellyx, että nuo minut kiini
otattaa ja arestiin panettaa.

Vaan minä Luulen kieskiitetty, Että myö Suomalaiset _olemme niin
yhtäpitäväiset_, että _jos nuo minut kiinni ottaa, niin tulevat kaikki
yxmielisesti minua Irti-ottamaan_. Sen ovat sanoneet sekä Norjan ja
Ruohin Suomalaiset: Ja jos siellä meijän pitäis kuolla, niin kerran
meijän pitä kuolta, ejpä meillä teälläkään ole yhtään hyveä elämeä
tällä tavoin, kuin ej paremp tulek: Sais hyö siiten muua-Vaki kaikki
sisäänsä, niin kuin tahtonoovatkin. Näitä myö suomalaiset olemme
Lausunna Välilläämme.“

Sietämätön näiden talonpojista päivätyöläisiksi muuttaneiden
suomalaisten asema mahtoi ollakin. Julkeimpina Kristianian kauppiasten
kätyreinä esiintyivät puiden leimaajat. Eräässä kirjeessään sanoo
Räisäinen heistä: „Ejkös ne nyt meinanne tukki merkkalit viimesix
töixeen mejstä ytimet ulos kaivaa, jos ennen ovat Lihan vieneet“.

Ettei kirjeissä ole turhia vaikeroimisia, näkyy hyvin siitä, että moni
perhe pyysi Gottlundia hankkimaan kuninkaalta lupaa, että he saisivat
saunan suojakseen rakentaa. Ei edes annettu uutismaata raivata. Niinpä
valittavat suomalaiset tammik. 1823:

„Nyt näinä viimeisinä vuosina on norjalaiset ruenna kovax niitä
suomalaisia vasten etteivät anna heijän mitään tarvistaansa ottoa
mehistä. Ei puitakaan muusta kuin kuivista. Eikä peltoa taittoa, ej
niittua raivata ulkopuolta aijan, ja jos jokuu sen tekee niin
sakoitetaan. Vaikka monen piti kuninkaalle veroa veteä 3 ja 4 nahkoa.“

Taidolla ajoi Gottlund herätystyötään, yhdistäen sekä taloudelliset
että kansalliset asiat. Jo pitämissään kokouksissa puhui hän aina
yksimielisyydestä sekä yhteenliittymisestä ja siihen hän
kirjeissäänkin suomalaisia kehoitti. Viisaasti keksitty oli
kirjeenvaihtajien valinta eri osista suomalaismetsiä. Gottlund tuli
täten todelliseksi johtajaksi, jonka hankkeet pian uskottujen miesten
kautta levisivät koko suomalaisväestön keskuuteen. Eri pitäjissä
asuvat eivät ennen olleet säälle tienneet toistensa olemassaolosta,
mutta nyt tuli heistä kuin yhden pitäjän väkeä, joka uskoi asiansa
Gottlundin haltuun. Hänen luottomiehillään oli, kirjeistä päättäen,
tiedot toistensa hommista. Niinpä lähetti hän kerran Taalain
suomalaisten kirjeen Norjan suomalaisten luettavaksi. Räisäinen näet
sanoo:

„Monta kostjumaloa siitä Talan-Suomalaisten kirjasta, jonkama käsitin
Elo kuussa sinä 26 päiv. — Olipa se lysti suahain sitä lukea, onpa ne
vaivaiset ollunna niin suures vaivassa kuin mekin ja vielä
suuremmassai.“

Helmikuussa 1823 oli Gottlundilla n. 600 veroa maksavan talonpojan
valtakirjat, joiden hän arveli edustavan 8 000 suomalaista. Koko
läntisten suomalaismetsäin suomalaisten luvun arvioi hän tällöin 10
000 — 14 000, ja lieneekin hän siinä osannut aivan oikeaan.
Tarkoituksena oli jättää näiden puolesta kuninkaalle anomuskirja ja
seikkaperäinen ehdoitus olojen parantamiseksi. Senvuoksi ryhtyi hän
hankkimaan kaikki saatavissa olevat sekä varhaisemmat että myöhemmät
tiedot suomalaisista. Näistä piti hänen sitte laatia tarkka kuvaus
heidän asemastaan aina siitä saakka kuin Skandinaaviaan saapuivat. Kun
ei hän itse ollut ehtinyt käydä kaikkia suomalaismetsiä, lähetti hän
kysymyskirjeitä ja kaavoja ainakin 33 seurakunnan papille. 12
seurakunnasta saapuikin vastaukset.

Mutta Gottlund ei tyytynyt vain tähän. Helmikuun 26 p:nä antoi hän
entiselle maamiehelleen, tunnetulle F. M. Franzénille 12 suomalaisen
edustajan allekirjoittaman anomuksen, joka piti esitettämän
kokoontuville säädyille.

Maaliskuun 3 p:nä Franzén sen esittikin pappissäädyn käsiteltäväksi.

Kirjelmä sisältää huomautuksia Värmlannin rajaseuduilla asuvien
suomalaisten tilasta ja anomuksen että he saisivat perustaa pari
seurakuntaa, joihin palkkaisivat suomea taitavat papit. Anomuksen
loppusanat kuuluvat:

„Vain sillä ehdolla, että meille luvataan pappeja, jotka
äidinkielellämme voivat neuvoa meille uskonnon totuuksia tahdomme
liittyä yhteen ja yhteisesti ottaa osaa heidän palkkaamiseensa, muussa
tapauksessa tahdomme mieluummin kuten tähänkin asti, asua
erämaissamme, ja hautautuneina sen metsiin ja kolkkiin elellä Isiemme
tavoin. Ja pysymme me tälle päätöksellemme uskollisina ja vakuutamme
me Norjan Suomalaiset juhlallisesti, ettemme koskaan suostu Ruotsin
kieltä ottamaan jumalanpalvelukseemme, koska tähänkin asti olemme
Norjaa käyttäneet. Yhtä vähän me Ruotsin Suomalaiset milloinkaan
voimme ottaa käytäntöön Norjan kieltä, kun olemme tähän asti
käyttäneet Ruotsia. Vain oma Suomalainen kielemme voi aikaansaada
keskenämme todellisen yhtenäisyyden.“

Allekirjoittajina oli Norjan puolelta edustajat: Räisäinen, Lehmoinen,
Haikoinen, Suhoinen, Rymöinen ja Vauhkoinen, Ruotsin puolelta: Porkka,
Orainen, Ronkainen, Vaisinen ja Hyytiäinen.

Franzén puolestaan yhtyi anomuksessa tehtyyn ehdoitukseen, että
asiantuntijat tutkisivat lähemmin kyseessäolevan väestön tilaa ja
nopeasti ryhtyisivät toimenpiteisiin.

Hän viittasi m. m. Suomessa oleviin ruotsalaisiin seurakuntiin, joilla
on mitä opintiellä tahtovat äidinkielellänsä. — „Suomen ruotsalaiset
seurakunnat“ — niin kuuluvat sanat — „pitäisivät epäilemättä mitä
julmimpana sortona, mitä raakalaismielisin hirmuvalta voi keksiä, jos
heitä pakoitettaisiin oppimaan vierasta kieltä, suomea tai venättä,
opetusta, kristinoppia, jumalanpalvelustansa tai hartauttansa varten“.

„Jokainen tuntoo sitä papin-paipatosta, joka ens-alussa nousi
Papis-seävyssä tätä asiata vasten, ne monet juonet ja keveet, jotka
tehtiin“, kertoo Gottlund _Otavassa_ tuosta esityksestä. Ja hälinä
siitä todella syntyikin. Värmlantilaiset papit väittivät, ettei niillä
seuduin tavattane ainoatakaan suomalaista, joka ei osaisi ruotsia.
Rovasti Frykstedt sanoi, että ehkä noin 70 vuotta takaperin oli
tavattu jokunen ikäloppu, jolle papin oli tulkkia käytettävä — mutta
sellaisetkin jutut olivat epävarmoja. Kysymys lykättiin kumminkin
valiokuntaan. Se antoi seuraavassa kuussa mietinnön, jossa
ehdoitetaan, että säädyt anoisivat kuninkaalta jäävittömän suomeakin
taitavan tutkijakunnan asettamista, joka paikkakunnalla ottaisi selon
niistä oloista, joista anomuksessa puhutaan. Ja, jos tiedot olisivat
tosia, olisi suomalaisille saatava „uskonopetusta ja sielunhoitoa“,
joko siten että he muodostaisivat omat seurakuntansa tai hankkimalla
heille suomea taitavia pappeja.

Kun valiokunnan mietintö esitettiin, niin värmlantilaiset
tehtaanomistajat taas yhtenä miehenä ryhtyivät vastustelemaan
tutkimusten toimeenpanoa. Puhuttiin ylevämielisiä sanoja
onnettomuuksista ja vaaroista — käyttääkseni ruotsalaisen tutkijan
sanoja[23] — jotka kyseessäolevien toimenpiteiden kautta
tulevaisuudessa voisivat käydä vahingollisiksi valtion olemassaololle.

Tietysti ei unohdettu, että koko ehdoitus oli lähtenyt „Venäjän
alamaisen“ aloitteesta. Täydessä karvassaan esiintyy ruotsalaisten
kiitollisuus salojen raivaajille tällaisissa lausunnoissa: „_Jos
Värmlannissa tarvitaan väkeä maan viljelemiseen, niin minusta on
parempi käyttää siihen pahantekijöitä, jotka muuten teljetään n. s.
työlaitoksiin, kuin että edistetään suomalaisten kirkon
rakentamista_“.[24] Valtiopäivät päättivät, että oli muutaman henkilön
mentävä suomalaisten keskuuteen tarkalleen heidän olojansa tutkimaan.

Koko yritykset olisivat ehkä näyttäneet olevan Gottlundin yksityisiä
mielipiteitä, jollei hän olisi ryhtynyt suomalaisen lähetystön
hommaamiseen. Luultavasti on alote Gottlundin, vaikka Räisäisen
kirjeessä siitä ensiksi puhutaan. Uudenvuoden päivänä 1823 kirjoittaa
hän:

„Se meille ois tarpeenlinen, Jos myö peääsisime Herraien päiville,
ryösteöis pä tuo kuninkas autoa meitä sinun kautais, että saisimme
jonkulaisen oikeuen kauppa miesten ja merkkällöien yliten.“

Kauan ei kähnitty. Vielä samassa kuussa sovittiin edustajista, joita
piti tulla 6 Norjan puolelta ja 6 Ruotsin metsistä. — Mentiin papilta
todistuksia pyytämään, mutta siinä tulikin jo tenä. Tammik. 18 p:nä
lähetti Räisäinen kirjeessään norjankielisen paperiliuskan, jossa on
tiedonanto, että pappi todistuksen pyyntöön oli ivallisesti vastannut:
„hör den finne fanten Som kan giöre folkene gal og mig, næj ikke Saa
min mand“, (kuuleppas tuota suomalaista maankiertäjää, joka voi kansan
tehdä hulluksi, ja minut, eipäs niinkään poikaseni!) ja papin
„atestia“ ei vain tullut ainakaan kahdelle Aasnäsin ja Hossin
edusmiehelle.

Sikäläisiltä viranomaisilta ei saatu passia niillekään, joilla oli
papintodistukset. Heidän oli käännyttävä Gottlundin puoleen. Tämä taas
lähti helmik. 10 p:nä varta vasten Tukholmaan passia toimittamaan.
Käytyään maaherrat, ministerit y. m. sai hän lupakirjat. Helmik. 17
p:nä näet lähetti ministeri L. v. Engeström nimismiehelle tiedonannon,
että annettaisiin suomalaisen lähetystön rauhassa kulkea. Olipa kerran
jo uhkamielinen tuuma nakata pyssyt olalle ja mennä Tukholmaan
passitta.

Maaliskuun alussa varustautuivat miehet matkalle. — Edustajina oli
Ruotsin puolelta: Niilo Orainen, Juho Soikkainen, Antti Porkka, Lars
Moijainen, Matti Hämäläinen ja Matti Riekinen; Norjan puolelta: Paavo
Räisäinen, Taneli Lehmoinen, Erkki Orainen, Tuomas Karhinen, Erkki
Oinoinen ja Erkki Veteläinen. Gottlund oli neuvonut valitsemaan
pisimpiä ja rotevimpia miehiä — kaiketi ikäänkuin näytteeksi
minkälaista väkeä metsillä on. — Sarkatakissa, virsuissa, tuohikontit
selässä, kirves kainalossa urohot Tukholmaan ilmestyivätkin ja
herättivät tietysti siten tavatonta huomiota.

Maaliskuun 7 p:nä piti heidän kokoontua neuvottelemaan. Päiväkirjaansa
on Gottlund 7/3 1823 näet merkinnyt: „Tänä pänä Norin suomalaiset piti
kokoamaan Räisäisen luona ja Ruohin Suomalaiset Porkan luona, ne
nimittäin, jotka piti tulemaan tänne Tukholmiin“.

Ennakolta kävi Gottlund jo perintöprinssille lähetystön tulosta
ilmoittamassa, siten välttääksensä arkojen viranomaisten epäluuloja.
Kaiken aikaa hän viimeisteli tulisella kiireellä tuota 500 sivun
laajuiseksi paisunutta mietintöä, jossa tehtiin selkoa suomalaisten
vaiheista ja ehdoitettiin monia parannuksia.

Prinssille oli Gottlundista tehty ilkeämielisiä ilmiantoja, väitettiin
m. m. hänen edustajille kuninkaan nimessä laatineen matkapassit.
Seurauksena oli, että polisit huhtik. 11 p:nä veivät kaikki hänen
paperinsa, vieläpä yksityiset kirjeetkin ja velvoittivat edustajineen
tulemaan poliisikuulusteluun. 15 p:nä pidettiin uusi kuulustelu. Niin
jäykkäluontoiseen mieheen kuin Gottlundiin eivät rettelöimiset suuria
muuta vaikuttaneet kuin terästivät. Mutta metsäsuomalaisten edustajat
kohtelua enemmän kummastelivat.

Kuninkaallinen huomio huhtik. 29 p:nä kuului, että „Venäjän alamaisen“
Gottlundin on mentävä takaisin Upsalaan, ja sinne opintojaan jatkamaan
jäätävä, jos tahtoo saada jäädä valtakuntaan ja jos hän antaa aihetta
jonkunlaisiin valituksiin, karkoitetaan hänet muitta mutkitta
valtakunnasta.

Tämä ruotsalaisten temppu oli hyvin keksitty, sillä nyt olivat
oppimattomat metsäsuomalaisten edustajat kuin lampaat paimenetta.
Toukokuun 5 p:nä kyhättiin Gottlundin varalle, hän kun ei
karkoituskäskystä tuntunut aluksi suuria piittaavan, vaan uskalsi
ilmestyä Tukholmaan, uusi kirjelmä, jossa sanotaan, että „kun on
alamaisesti ilmoitettu erään Upsalassa opiskelevan nuorukaisen,
nimeltä Carl Axel Gottlund, joka on saapunut kaupunkiin, antaneen
syytä arveluttaviin ja levottomuutta herättäviin huhuihin,
kuljeskellessansa Norjan ja Värmlannin välisillä seuduilla, niin on
kunink. Majesteetti suvainnut armossa määrätä, että Gottlund, joka on
Venäjän alamainen j. n. e. — — — hetimiten palaa Upsalaan jääden sinne
opintojansa harjoittamaan, jos tahtoo valtakuntaan saada jäädä“.
Lopussa huomautetaan vielä että Gottlundia on pidettävä silmällä.

Värmlannin maaherra, af Wingård, tahtoi saada Gottlundilta
metsäsuomalaisten valtakirjat ja anomukset, päästäksensä siten
sotkemaan koko yrityksen. Kun ei itsepintainen ylioppilas siihen
suostunut, oli seurauksena mainittu karkoitus. Ja nyt olivat
metsäsuomalaisten edustajat Wingårdin käsissä, sillä kaikkiin pulmiin
ei ehditty Upsalasta saada Gottlundilta neuvoja. Gottlundin anomus
kyllä ehdittiin antaa prinssille, mutta Wingård pakoitti edustajat
antamaan asiansa omaan huostaansa. Räisäinen kertoo maaherran
sanoneen, „kun ei työ sitä tie, niin minä suaatan teitä pulisiin“.

Prinssille jätetty anomus tuli kumminkin hallituksen tietoon ja
jätettiin lopulta maaherralle lausunnon antamista varten. Räisäinen
kertoo siitä: „Lansherrallen prinssi antoi sen suuren inlakin Lukeax,
sitten myö puhottelimme Lansherroa toisena pänä kuin hän sen kirjan
oil suaanut. Vaan muristapa se sitä tahtoi, ja sanoi että siihen on
liian paljon sisään veitty! työ tulette vielä enemp kansan seassa
haisemaan; ja minä vaivanen, jonka piti minun suurten syntien tähteen
sen suuren kirjan lävite lukeman.“

On syytä hieman tutustua tähän laajaan anomukseen, jota silloisen
Värmlannin maaherrankin oli „suurten synteinsä tähden“ silmäiltävä.
Alkuperäisen asiakirjan Wingård luultavasti hävitti, koskei sitä ole
tavattu, mutta jonkinlainen konsepti on tallella Gottlundin
papereissa. Se on siksi laaja, että siitä painettuna tulisi pari kolme
tällaista kirjaa kuin parhaillaan käsilläoleva. Se ei suinkaan ole
mikään kuiva asiapaperi; paikoittain on esityksessä koko runollista
lentoakin. Gottlund puhuu siinä „vuosisatoja sortoa kärsineen“
metsäläisen kansan nimessä, heimon, joka „etäisiltä vaaroiltansa,
Norjan ja Ruotsin erämaista“ rohkenee kerrankin „kuninkaallisen
majesteetin jalkojen juureen laskea toiveensa“.

„Jo vuosisatoja“ — sanotaan anomuksessa — „olemme asuneet näillä
seuduilla, joilta alkuaan vain petoja ja nälkää tapasimme, mutta jotka
kirvein ja auroin raivasimme, vuodattamatta kanssaihmisten verta tai
kyyneleitä. Korpien omistamisessa pyydämme Sinulta suojelusta ja sinne
rakentamillemme pirteille suojaa. Ja kun kerran valtakuntaa varjelet
ja valtaistuimia tuet, niin älä turvattomalta tukea kiellä. — — — — —
—

Siis _tukea_ ja _apua_, _laillisuutta_ ja _oikeutta_ olemme tulleet
Sinulta anomaan — ja tuo rukous on jo vuosisatoja huulillamme
säilynyt, mutta ei ole niiltä esille puhjennut, vaan on häipynyt
tyhjiin toivomuksiin ja toiveisiin.“

Seikkaperäisesti tehdään selkoa niistä vainoista, joita suomalaiset
ovat kansallisuutensa tähden saaneet kärsiä, vaikka ovat kuninkaitten
luvalla Ruotsiin ensin siirtyneet. Vieläpä sukutarinoita ja
asutushistoriaa on siihen otettu — niinkuin ennen jo monasti on
kerrottu. Lopuksi on ehdoituksia seurakuntien perustamisesta,
papeista, virkamiehistä y. m. Suomalaisten piti muodostaa oma
kihlakunta ja koetettiin todistella, ettei oikea isänmaallisuus ole
siinä, että jokaisen skandinavilaisen pitäisi kantaa sinistä takkia ja
hyljäten äidinkielensä oppia lukemaan ruotsia ja norjaa. Gottlundista
voisivat suomalaiset kansallisuudeltaan säilyneinäkin, eri
kihlakuntana ollessaan, yhtä hyvin hyödyttää isänmaataan.

Toukokuun 4:ntenä p:nä suotiin edustajille pääsy kuninkaan puheille,
jolloin jätettiin lyhyt Wingårdin edustajien esityksen mukaan
kirjoittama anomus, — hänen kun oli onnistunut työntää Gottlund
syrjään. Se sisälsi 10 kohdassa suunnilleen samat pyynnöt kuin
Gottlundin laatima, paitsi viimeinen kohta, jossa Wingård ehkä
saattaakseen edustajat huonoon valoon panee heidät tietämättänsä
matkarahoja kerjäämään.

Samalla annettiin kuningas Kaarle Juhanalle Gottlundin laatima
kirjelmä, jonka tarkoituksena oli, että kuninkaan ja hallituksen
huomio kiintyisi tuohon laajaan anomukseen. Alkulause oli osaksi sama
kuin siinäkin. Sanotaan, että kun kerran kuninkaitten kehoituksista on
erämaasta asuttuja seutuja saatu, taistelemalla karua luontoa vastaan,
kärsimällä vaivoja ja vainoja, niin rohjetaan lopultakin pyytää
suojelusta ja rauhaa sekä yhteiskunnan puolelta oikeutta. Huomautetaan
vielä, että ne kirjoitukset esi-isien vaiheista ja metsäsuomalaisten
nykyisestä asemasta, jotka hallitukselle jätetään, ovat tosia,
„vaikkakin suora esitystapa on sydämen kieltä — — ja ehkä joskus myös
raskaan mielen.“

„Suvaitse, Armollinen Kuningas, taitavien, puolueettomien ja kieleemme
perehtyneiden miesten tarkastaa anomuksiamme. He epäilemättä
vakuuttanevat niiden pyyntöjen, jotka valtaistuimelle olemme
esittäneet, olevan kohtuullisia. — — — Saavutettuamme mitä anomme ja
ollessamme varmoja siitä, mitä ihmiselle on rakkainta, peritystä
kielestämme ja esi-isiemme yksinkertaisista tavoista, olemme tulevina
aikoina kuten ennenkin, valmiit osoittamaan, ettei mikään kansa
maailmassa voita suomalaisia uskollisuudessa kuninkaitansa kohtaan ja
rakkaudessa isänmaahansa.“

Kuninkaassa käynnistä kirjoittaa Antti Porkka toukok. 7 p:nä
Gottlundille:

„Sunnuntaina kello 3 jälkeen puoli päivän me kaiki olime kuninkan
tykönä, ja printsi tolkaisi hänen puhensa. Kuningas lupais Comite ja
kirkot ja skoulut, niin myös papit, jotka meiän kieltä taita. Ja kun
Komiteesä kaikki totexi löyetän, niin kaiki meijän anomuxet suostutan.
Maanantaina Me toais prinssiä pyysimme meitän sakaa valvomaan, jonka
hän lupais, van sanoi, Että sen piti maherran kauta kulkemaan, joka ei
meilen hyväxi kuuluna.“

Räisäinen taas kertoo „audienssista“:

„Kyllä kuninkaski lupais auttoaxen kaikis anumuxissa kuin poara ootte
hyvä toteen näyttämän kaikki sen kuin otten sisään pannu, sekä kauppa
miehistä vapax peästeä, ja kirkkot suaahaxemme, ja eri _heärän_,
(kihlakunnan) ja omat Herrat niin kuin nimismiehet, vouvit ja
tuomarit, ja suomalaisen papin ensmältä, vaan kuninkas sanoi
tahtoivansa panna skoulut että oppisitte Ruohtia lukeman ja puhuman.
Minä ymmärrän, sanoi hän, työ ootte tullu vihatux sen vieraan kielen
kautta, vaan kuin teille tulis _yxi kieli_, niin kansat paremmin teitä
rakastais, ja minä tahtoisin ettei kansoilla pitäis mitään vainoa
oleman välillään, näin kuuinkas meijän kanssa jutteli.“

Kuninkaan lausunto ei tarvitse selityksiä; se on kuvaava sikäläisille
vallanpitäjille. Lyhyesti sanottuna on sen sisältö: Saatte mitä
anotte, omankieliset sielunpaimenetkin, kunhan sitte kielestänne ja
kansallisuudestanne luovutte, ja silloin ette taas tarvitsekaan sitä
mitä anotte.

Suomalaiset, Räisäinenkin, käsittivät kuninkaan sanojen sisältävän
pelkkää hyvää ja kehuvat ystävällisyyttä, sillä rehelliseen
talonpoikaan ei voinut pystyä ajatus, että hallitsijan suussa oli
kaksi kieltä. Ei tule kysymykseenkään, että Räisäinen olisi
vääristellyt kuninkaan lausunnon, sillä siitä hän puhuu kuten
iloisesta toivoja herättävästä enteestä.

Prinssi Oskar puolestaan lupasi tuohon valtiopäivien päättämään
tutkijakomiteaan „tellätäxeen semmoisia herroja, jotka taitaa Suomea“.

Lähemmin asioita tutkimatta tuntuu siltä kuin kaikki olisi nyt
joutunut oikealle tolalle. Wingård — Värmlannin maaherra — oli päässyt
tuon kuninkaalle jätetyn anomuksen lopulliseksi laatijaksi ja samalla
saanut kaikki valtuutukset. Jo se millä tavoin hän löi Gottlundin
laudalta, kuvaa mitä hän oli miehiään. Hän vaikutti ensin osaltaan
Gottlundin karkoittamiseen Tukholmasta. Ja sitte oli hän valmis
uhkailemaan, jopa suoranaisesti pettämään suomalaisia edustajia. Annan
Räisäisen koruttomalla kielellään kertoa. Kesäk. 23 p:nä selosteli hän
Gottlundille, mitenkä edustajat oli kutsuttu Wingårdin luo. Tämä pyysi
suomalaisilta valtuutuksia heidän asiansa ajamiseen. Nämä vastasivat,
että se on tarpeetonta, kyllä Gottlund ne kirjoittaa.

„Vaan silloin maanherra nous sen värremmin villiin ja oil niin
villissä, että hän vapisi ja sanoi: enköön minä oo Herra teijän yltö
ja minun kauttain teijän asjat pitä tulla selitetyxi.

Hjerplian mies Olli Hämäläinen rupeis jo niin pelkeämään että hänni jo
vapisi, ja sanoi suomen kielen: „Jumala armaan, minnekkä myö jouvumme
koska maanherra on noin villissä, se on vähä enemp ahattava kuin
Gottlunni?“

Sitten kuin maaherra rupeis kyselemään niin vastoa Hämäläinen
ensimäissä: „Jag har icke något att klaga på vår ösrighet eller på vår
präst, på min del, uttan de ero ganska bra i alla delar“. (Minulla ei
ole puolestani mitään valittamista esivaltamme eli pappien suhteen,
vaan ovat ne joka suhteessa hyviä.)

Niin sitten kirjuttaa maanherra kirjansa näin. — — — Sitten rupea
maanherra meiltä kyselemään. Vaan myö kaikki muut vastailimme sen
jälkein kuin myö tiesimme sisään annetux ja kirjutetux. Että se tuil
sitä samoa kuin sinäki olit kirjuttanna. Vaan se rahan anumus, ja ne
Hämäläisen sanat, ne tuil pahoin kuin ne tuil pannux maaherran
inlaakiin. Rahan anumuxesta myö ei tiennä mitä. Vaan Hämäläiselle minä
jo sanoin, että sun ois pitännä olla vait ennen kuin oisit mitään
virkkanna, sinä turmelit puheellas koko meijän asjan. Niin siihen hän
vastais: „Mitä nyt muuta tajtaa puhua; niin korkealle Herralle mulla
ei oo mitään kantelemista.“ Siihen sanoo Orainen: „Niin sitten oisit
perkele joutanna olla kotonais, eikä tänne tulla meijän asjoa
turmelemaan“.

Wingård jätti toukok. 23:ntena päivätyn mietinnön, jossa omasta
puolestaan selvittelee suomalaisten anomusta. Tätä maaherran lausuntoa
(_Betänkande angående Vermländska Finn-Allmogens Angelägenheter_,
Mietintö värmlantilaisen suomalais-rahvaan asioista) pidettiin siksi
tärkeänä, että se seuraavana vuonna julkaistiin painostakin.

Eräs Suomen ruotsalainen — Nordmann — väittää, että Wingårdin mietintö
„huokuu myötätuntoa“ suomalaisia kohtaan.

Myönnettävä on, että mietinnössä esitetään muutamia päältäpäin katsoen
hyvää tarkoittavia lausuntoja, mutta sittenkin voi tuota
hyväntahtoisuutta verrata entiseen akkaan, joka oikealla kädellään oli
valmis antimia ojentamaan vieraillensa, luullen ne vasemmalla kädellä
saavansa nokan edestä nykäistä takaisin, kun ensin oli kohteliaisuuden
säännöt täyttänyt. Toisin sanoen Wingård tarkoittaa samaa kuin
kuningaskin: oppikaa ruotsia. Muun muassa rohkenee Wingård väittää,
että Gottlund on taroittanut kaikkea muuta kuin suomalaisten parasta.
Lievästi sanoen omituista on se „myötätunto“, joka huokuu mietinnön
seuraavistakin sanoista (siv. 10):

„On katkaistava tuo näkyväinen tai näkymätön side ystävien välillä
meren tuolla puolen. Muuten on hukka perivä jommankumman heistä!“

Wingårdin mietinnössä on ilmeisiä vääristelyjäkin. Niinpä siv. 7
sanotaan:

„Kysyin (lähetystöltä) haluaisiko se, että jollain tavoin
tutkittaisiin joitakuita luultuja väärinkäytöksiä ja vääryyksiä,
joista heidän kirjoituksensa näkyvät kertoilevan. — — Eräs heistä,
Olof Matsson Jerplidenistä, Dalbyn pitäjästä selitti silloin, ettei
hänellä _paikkakuntansa puolesta ollut mitään valitettavaa, he
tahtoivat vain kirkkoja, johon kaikki muutkin yhtyivät_.“

Jos tähän vertaamme edustajain omaa kertomusta siitä, miten maaherra
„heilui villissä“ heitä pelotellaksensa, joten Olli Hämäläinen lopulta
hätääntyikin, mutt'eivät muut, koska Orainen juuri Hämäläiselle
tokaisi hätiköimisen johdosta, „oisit perkele joutanna olla kotonais“,
niin tämäkö muka on sama kuin Wingårdin oikein harvennettuna esittämä
„johon kaikki muut yhtyivät“.

Lähetystön toiminta päättyi siis siihen, että Wingårdin käsiin jäi
asioiden ajo.

Edustajain lähettämisen ainoana tuloksena oli, että hallitus lupasi
Värmlantiin lähettää komitean, joka oloja tutkisi ja sitte ehdottaisi
parannuksia.

Metsille levisi lähetystön palattua tieto, että pikimiten saapuu
komitea, joka oloja lähemmin tutkii. Kaikki toiveet kiintyivät nyt
komiteaan, sillä sillehän nyt sopisi epäkohdista jokaisen valittaa.

Räisäinen kirjoitti Gottlundille heinäkuun 4 p:nä 1823: „Comite
Herroja Tukhulmista Suomalaiset ototta kuin lintu päiveä ja ovat
sanonna kuin hyö tulis että joni piäätös tulis.“

Kauan kesti odotusta, sillä vasta heinäkuussa 1824 läksi komitea
matkalle. Siinä oli kolme jäsentä, maaherra Wingård, eräs översti ja
pappi. Näistä ei yksikään ymmärtänyt suomea. Metsäsuomalaiset olivat
lausuneet hartaana toiveenaan, että komiteaa seuraisi joku mies, johon
he voisivat luottaa ja joka osaisi suomea, kuten oikeusneuvos G.
Poppius, Franzén, Fabritius, Gottlund tai Stolpe, mutta he pettyivät
surkeasti. Siihen tuli mitä sopimattomimmat miehet, esim. Wingård oli
tehtailijain sukulainen, eikä komitea muussa kuin suomalaisten
ruotsalaistuttamista tarkoittavissa ehdoituksissa näyttänyt kuntoaan.

Laatimassaan pöytäkirjassa sanovat komitean miehet, että komitea
„matkusti halki suurimman osan Värmlannin suomalaismetsiä“.

Gottlundille lähetetyistä kirjeistä käy selville, että he ainoastaan
Fryksänden Lekvattenilla ja Östmarkin kirkolla ottivat talonpoikia
puhutellakseen, ja sielläkin pidettiin vain kuulustelut, jotta
saataisiin Gottlund valehtelijaksi. Papit pitivät myöskin hyvät
rippisaarnat siitä, että heitä oli moitittu. Suoranaisena tuloksena
oli, että kehoitettiin suomalaisia siirtymään Jämtlantiin, kaksi uutta
kirkkoa, joissa piti ruotsia saarnattaman, ehdoitettiin
rakennettavaksi, kiertokoulussa piti suomalaisia opettaman lukemaan
ruotsia ja Ruotsin pipliaseuralta piti anottaman ruotsinkielisiä
kirjoja. Siinä kaikki suuret uudistukset, joita oli odotettu kuin
lintu päivää.

Pettymys oli suuri ja kuvastuu se elävästi metsäsuomalaisten
kirjeissä.

Papit y. m. viranomaiset olivat lähetystön miehiä kaikella tavalla
pilkanneet, etenkin suomen kieltä koskeva anomus sapetti heitä.
Heinäk. 4 p. kertoo Räisäinen Gottlundille puhelussaan Östmarkin papin
kanssa suomalaisista kirkoista papin sanoneen: „Ja tais jos kirkot
saisitte, niin ei suomen oppi teille kelpoa nyt pitäis teijän uuesta
opetteleman ihteänne suomen lukeman, se tuloo teille vaikea. Siihen
minä toais vastasin ejpä äitin kieli oo vaikeata oppia ja suomen opin
myö tahoimme, sillä emän kieli on paras joka kansalle.

„Niin mänkeä sitten Suomeen, siellä on emänne kieli, vaan ei teällä
suomea tarvihte ruukata sanoi toais pappi“, ja siinä Räisäiselle sitte
irvistelivät sekä rouvat, „mamssellit“ että „vanhat äijät“.

Tilojen omistajat tulivat lähetystön Tukholman matkan tähden kahta
ankarammiksi ja talonpoikia pakoitettiin kirjoittamaan nimensä uusiin
sitoumuksiin. Räisäisen kuvaus oloista syksyllä 1823 saakoon sijansa:
Öijärin tilojen haltia kutsui alaisensa n. 60 talonpoikaa luoksensa ja
piti hyvän nuhdesaarnan siitä, että nämä olivat Gottlundia uskoneet.
„Sitte kiäännäitiin meihen kaikkiin päin, ja kax veteneä (todistajaa)
otti peälle kuunteleman ja sanoi, nyt ensmäisex minä sanon teijät joka
puonnin ulos torpiltaane, ennen Joulua, sen tähe kuin työ keväillä
kielsitte multa tukin hakkuun, ja nyt toisex, minä panen teijän
piäälle, että teijän pitää ajoa 15:ta tolttoa tukkia joka hevoiselle.
Ja nyt pitää alottoanne Mikkelin jälkeissä pänä kokoon lunnoamaan,
kuin etten sillon alota, niin kyllä minä teijät löyvän, minä opetan
teitä oleman jääkeät ja uskomaan joutavia puheita. Sitten vielä sanoo
mulle: Sinä Paul, oot rikkoinna pöxlö Rättäis, sillä kuius mänit
Tukhulmiin ilman isäntiens luvata.

Niin sitten täytyi meijän männä meärättynä pänä tukkia ajaman, vaikka
meillä seisoi kuivoa luvoa pihalla ei sitä kysytty perän, sen
kaltaista myö ei ennen oo havainna, vaikka hän on ollu pahoin ja
strenkiste ennenki. Sitten kuin tämä työ oil hyvin tehty, niin orteil
tuloo että hakatamme 300 tolttia tukkia uuesta, kuin se oil tehty,
niin toais tuloo orteil että kokoon luunuta veki, kuin tuo tehtiin
niin tuloo toas sana että ruetamme pitkälle tielle ajaman, ja tämä ajo
voaroa meille kaiken talvea. Niin että meillä on niin kiire, että se
käy työlääst jos myö suaamme kotiin puita polttoaxemme, ja ryskätyx
irti jyviä syyäxemme.

Tämä nyt käy meijän kanssa niinkuin silloin kuin Moses Israelin kansoa
rupeis johdattaman ulos Ekyptistä, että Herrat sanoo meille, niinkuin
toisessa Mosexen kirjassa 5 Luk. 9 v. seisoo, rasitettakon kansa
työllä, kuin Mosexen ja Aaronin kävi, että kansa sanoo minulle, ja
myös sinusta, niinkuin 21 v. samassa lukussa seisoo. Te olette tehnet
meijät haisevaisexi Herraien etesä, ja heijän palveliainsa etessä. —
Tämän on mulle moni meijän mehtäläisistä sanonna, ettei tämä jkään ois
näin käynä, jlman sinuta ja suomenherrata. — — —

Vaan kuin Jumala meitä autais niinkuin Mosesta ja Aaronia, niin kyllä
meijän asjat vielä hyvin taitais käyvä. Vaan taitoa niin olla, että
tämä kansa on Jumalattomia, ettei Jumala kuule heijän rukoustan, ja
toas taitaa olla monta, jotka ei paljon rukoile. Vaan oon ma tuota
kuullu monen köyhän rukoilevan, kuin Jumala auttais että Gottlunnin
asjat kävis toteen, ja että Jumala keäntäis Kuninkaan sytämmen meijän
puoleen, että paremmus tulis tällen elämälle. Niin eikös tuo oo
uskottava että Jumala kuulo köyhän rukouosen kuin se on poara (vain)
hurskas.“

Oikeutta ei auttanut hakea. Gottlund, joka tällöin tilapäisesti oli
Suomessa, siihen kehoitti, mutta sai vastauksen:

„Sinä sanot että Räisälän miesten männä lakiin valittaman asjoian
tiäällä. Niin, se on se sama kuin männä Kuninkan kanssa riitaan, sitä
tuo Syrakkikin kieltä. Teällä Norissa ne on ite Kuninkaita.“

Toinen mies olisi heittänyt kaikki toiveet, mutta ei äkäinen Gottlund.
Toteuttaaksensa tuumansa saada omakielisiä virkailijoita
metsäsuomalaisille, otti hän kouluttaaksensa kaksi Räisäisen poikaa.
Itse hän heitä opetti ja korvesta tulleet suomalaispojat pystyivät
parin vuoden kuluessa ylioppilastutkinnon suorittamaan. Mutta silloin
olivatkin Gottlundin varat siksi lopussa, että täytyi laskea pojat
takaisin metsille. Turhaan hakivat he yliopistollisia stipendejä ja
kuninkaalta pientä opinto-apurahaa. Toinen heistä rupesi
kiertokoulunopettajaksi suomalaisten keskuuteen.

Kotiseudultansa toimitti Gottlund 1825 omalla kustannuksellansa heille
talonpojan, Tahvo Immoisen, opettamaan savolaissahroilla kyntämään,
sillä maaperä metsillä oli siksi kivistä ja epätasaista, ettei
nurmikkoa ruotsalaisella auralla voinut kääntää. Immoinen oleskeli
metsillä pari vuotta ja jonkunmoisella menestyksellä, sillä
„Gottlundin oatroja“ näet noilla tienoin joskus vieläkin.

Heidän puolestansa anoi hän toukok. 1825, että niiden suomalaisten
veroja alennettaisiin, joilla oli hallanarat tilat. Pyyntö otettiin
huomioon, päättäen siitä, että kirjeissä seuraavana vuonna kerrotaan:

„Nyxin pappi oil istunna maan herran siassa, kuin Väkrahan kirjoitus
oil syksyllä. Hän oil sanonna suomalaisille, nyt tulee teijän
armoillista maanherroa kiitteä siitä kuin hän on toimittanna, että
peäsette vähemmällä väkrahalla, vaan tähän oil suomalaiset vastanna:
Ej sitä ois ikään tullu jlman Gottlunnita. Häntä meijän siitä tulee
kiittää.“

Toimittipa hän noille heimolaisillensa Värmlannin talousseuran
kehoituspalkkioitakin siitä, että olivat kunnostautuneet uutismaan
raivaajina. Vieläpä karhunampujienkin palkinnoista hän huolehti.
Niinpä Pekka Huuskoinen sai vanhanpäivän eläkkeen siitä, että oli
kaatanut lähemmäs sata kontiota.

Säännöllisen postinkuljetuksenkin hän hommasi. Kirjeet ja Suomesta
tulevat lehdet kuljetettiin kerta viikossa Östmarkista aina
Trysildiin.

Gottlund oli niin varma suunnitelmiensa onnistumisesta, että oli jo
katsonut suomalaisten kirkkojen paikat ja antanut Räisäisen laskea,
montako suomalaista kuhunkin seurakuntaan tulisi. Räisäisen vuonna
1823 tekemän laskun mukaan olisi näihin seurakuntiin tullut
suomalaisia asukkaita: Juvanniemelle 215 taloa 1 659 henkeä,
Lautasalmelle 322 taloa 1 777, Kirveskankaalle 143 taloa, joissa oli 1
164 eläjää. Siis yhteensä 679 taloa ja 4 600 henkeä, alueilla, jotka
eivät olleet kahta penikulmaa kauempana kirkoilta. Koko läntisten
suomalaismetsäin suomeapuhuvan väestön arvioi hän samana vuonna, kuten
jo on huomautettu, 14 000. Koko keski-Skandinavian suomalaissyntyisen,
suomea jonkun verran osaavan kansan 40 000. Edellinen luku tuskin on
liioiteltu.

Noiden kolmen emäseurakunnan piti muodostaa erikoinen suomalainen
kihlakunta suomeapuhuvine pappeineen ja nimismiehineen. Kaikki oli
niin selvänä, että tuon kihlakunnan karttakin oli 1824 valmis ja
niinikään leimasin-luonnos. Mainitsen huvin vuoksi minkänäköiseksi
sinetti oli aijottu: Siihen on kuvattu, miten käsi tarttuu kätehen,
sormet sormien lomahan. Ympyrässä on sanat: „Suomen Liittomerkki
Finskogens Härads Sigill“, keskellä: „Rauha ja Rakkaus Sopu ja
Sovinto.“ — Kihlakunnan voutina piti toimia Räisäisen ja pappeina
hänen poikainsa. Järjestysmiehet oli niinikään valittu metsäläisten
omasta keskuudesta. Jokaisen metsien virkamiehen piti taitaa suomea.

Mutta unelmat karsi säälimätön todellisuus. — — Skandinavia ei
metsäsuomalaisille suostunut palkkaamaan edes ainoata suomenkielistä
kiertokoulunopettajaa!

Väitetäänpä, että Gottlund ruotsalaistuttamista suorastansa edistikin,
siten, että kansalliskiihkoisten huomio heihin kiintyi ja perustettiin
ruotsalaisia seurakuntia ja alettiin tehokkaammin vaatia
ruotsinkielistä opetusta. Sanotaan myös, että metsäsuomalaisten
edustajia häikäisi Tukholman loisto niin, että huomasivat
suomalaisuuden toivottaman aseman köyhissä korpien sokkeloissa. — 1834
muutti Gottlund takaisin Suomeen ja kuoli v. 1875. Hänen
metsäsuomalais-harrastuksensa eivät vielä harmaahapsisena
vanhuksenakaan lakanneet. Hän oli edelleenkin Helsingin yliopiston
suomen kielen lehtorina ollessansa heidän kanssansa kirjeenvaihdossa.
Tulipa häntä 1873 Pekka Karvainen Helsinkiin tervehtimäänkin ja
katsomaan omin silmin muinaista kotimaata.

Vanhuksena kokosi Gottlund keräämänsä ainekset, aikoen julaista laajan
kahdeksanosaisen teoksen metsäsuomalaisista. Mies, joka ylioppilaana
uhrasi varansa metsäsuomalaisten tutkimiseen ja auttamiseen, riiteli
seitsemänkymmenvuotiaana Yliopiston konsistorin kanssa varoista,
joilla julkaisisi edes muistelmansa. Niitä ei hänelle myönnetty, kun
pidettiin hänen esitystapaansa liian realistisena ja kun tuossa
tutkimuksessa Ruotsin hallitus tuli muka liian räikeään, vaikkakin
jokseenkin oikeaan valoon.

Gottlundin sitkeä, itsepäisyydessä ja uhrautuvaisuudessa vertojaan
etsivä työ ei tosin suuria tuloksia tuottanut. Se oli hänen ja
Skandinavian korpien raivaajain yhteinen, muutaman vuoden kestänyt
unelma. Mutta johan siinä on ylioppilaan elämäntyöksi kyllin, että on
saanut kotimaaltaan vieraille saloille eksyneet raatajat kerran,
ainoisen elämässänsä toivomaan! Ja toivomaan aikoina, jolloin
_suomalaiset kotimaassaankaan tuskin_ uskalsivat ruotsalaisten
rinnalla _tasa-arvoisuudesta puhua_.

Oikeassa olivat suomalaiset arvellessansa, että Gottlund heitä
rakasti. Tuota tunnetta piti hänessä vireillä metsäsuomalaisten
vilpitön luottamus ja kiitollisuus, jonka hyvyyden voi arvata jo
siitäkin, että se on pysynyt noiden heimolaisten mielissä halki
vuosisadan. Norjan suomalaisista kertoo C. Sundt v. 1850:

„Vielä tänä päivänä ei ole ainoatakaan suomalaismetsillä, joka ei
pitäisi C. A. Gottlundia suomalaisten ystävänä ja hyväntekijänä.
Vanhat muistelevat häntä kiitollisuutta tuntien, nuoret puhuvat
hänestä kunnioituksella.“

Ja ruotsalainen Axelson sanoo neljää vuotta myöhemmin, että Värmlannin
suomalaiset pitävät kaikkea hyvää, mitä heille on tullut Gottlunnin
käynnin jälkeen, hänen ansionansa: „Suomalaista ylioppilasta pitävät
siis nämä metsän lapset yhtä suuressa kunniassa kuin taalalaiset
Kustaa Vaasaa.“

Havaitsin 1905, että missä ikinä metsillä suomea puhutaan, siellä
hartaudella Gottlundista kerrotaan, vieläpä ruotsalaistuneidenkin
kesken. Olivatpa hänestä laatineet senkin legendan, että ellei olisi
nuorena kuollut tuo suomalainen kenraali, niin kaikkialla metsillä
vielä suomea puhuttaisiin.[25]

Sydämen kieltä on siis ukko Räisäinen puhunut kirjoittaessaan:

„Se ois meiltä niin suuri synti, ettei myö herin jkään taitais anteix
suaaha, kuin myö teijät uneuttaisimme. — — — Ei myö tahoi sinua
uneuttoa niin kauan kuin henki meijän rinnoissa liikkuu.“

----------

On selvitettävä mitenkä Gottlundin ajan jälkeen „ruotsalaisen
sivistyksen siunausta tuottava virta“ metsille levisi.

Etelä- ja Pohjois-Finnskogan kappelit määrättiin perustettaviksi 1826,
Bogenin seurakunta 1841, Lekvattnet 1846, Nyskoga 1873. Norjan
puolelle rakennettiin Raevholtiin ensimäiseksi kirkko ja niinpä niitä
vähitellen kohosi kaikkialle. Mutta suomea ei niissä ole koskaan
saarnattu.

Millä tavoin suomenkielisiä noissa Gottlundin seurakunnissa
kohdeltiin, todistaa parhaiten Finnskogan ensimäisen kappalaisen
Branzellin kertomus.[26] Hän on täysin tietoinen siitä, miten
metsäläisiä muinen on vainottu ja kertoo, miten Ekshäradin kirkossa
tallennetaan kuningatar Kristinan nimellä ja kuninkaallisella
sinetillä varustettu pergamentti, jossa sanotaan: „Ajakaa pois
hulttiot“ (kör bort packet). Hän puhuu siitä, miten ruotsalaiset heitä
halveksivat, ovatpa tekaisseet sananlaskunkin „Suomalaisetkin ovat
ihmisiä“. Suomalaisten tavat ja elämä ovat hänestä läpeensä
yksinkertaisia ja halpoja („simpel“).

Onnena piti Branzell, etteivät kuljeskelevan suomalaisen ylioppilaan
hommat, että suomeksikin saisi saarnata, päässeet toteutumaan, sillä
„piilee paljon pahaa suomen kielen verhon turvissa“. Mainitseepa
täytyneensä kumminkin pari eri kertaa „vanhain ämmäin“ luona käyttää
tulkkia heidän sairasvuoteensa ääressä. (Huomauttaisin länsimaisen
sivistyksen saaneen „sielunpaimenen“ tavasta nimittää kuolevaa
vanhusta, jonka lähtöä on tullut valmistamaan, halveksivasti ämmäksi
„färing“, ellen tietäisi, ettei meillä koskaan vielä ole
ruotsalaiselle laskettu suomalaisten halveksimista ja sortamista
muuksi kuin mitä oikeutetummaksi ilmiöksi.) Branzell sanoo edelleen:
„Yleensä on huomattava, että missä vain suomi kuolee, siellä myös on
tavattavissa kotoista viihtymistä, jopa hyvinvointia ja onnea“. — —
„Heitä on pidettävä harhaan joutuneena lapsena, joka on joutunut
vieraalle maalle ja siellä _säälistä on otettu kasvatettavaksi_, mutta
_ei ole vielä ehtinyt oppia sen äidinkieltä ja tapoja_“.

Toinen kuvaava esimerkki „sielunpaimenista“: Vuonna 1824 pyysi 70
suomalaista takuuta vastaan saada lainata siemenrukiita valtion
varastosta, koska oli edellisenä vuonna kohdannut kato, eikä ollut
siis mitä maahan kylväisi. Kirkkoherra Jerdin silloin liittää
anomukseen kirjelmän, ettei kato muka ollut kohdannut aivan koko
pitäjää ja etteivät suomalaiset kuin harvoin ymmärrä parastansa,
eivätkä tiedä mitä tahtovat! Siksipä pyyntö jäikin huomioon ottamatta.

Mentiin aivan koomillisuuteen saakka, kun tahdottiin juuria väestöstä
perinnäiset elintavat. Saunoja pidettiin kauhun kappaleina, joissa
ruumista vitsoilla ruoskittiin ja miehet sekä naiset alastomina
seurustelivat. Kielsipä maaherra af Wingård „mutinkin“ syömisen —
suomalaiset ahmivat muka muttina liiaksi jauhoja!

Terhakoita koettivat Norjan suomalaiset olla viimeiseen saakka, vaikka
heitä yhä torpistaan ja koloistaan häädettiin. He odottelivat, että
heidänkin asioitansa tutkisi jonkunlainen komitea, niinkuin
ruotsinpuolisiakin sellainen oli tutkivinansa. Tammikuussa 1825
kirjoittaa Räisäinen, ettei komiteaa vielä kuulu — ja eihän sellaista
koskaan asetettukaan heitä varten. Amtmanni vain kyseli montako
kappelikirkkoa suomalaisille muka piti entisten lisäksi. „Niin
tuohon“, kuuluvat kirjeen sanat, „myö kaikki Norin suomalaiset
vastasimme yxmielisesti, ellei myö suaa niinkuin ensimäinen ansodrink
(anomus) oil Kuninkaan Luoxe, että suaamme rakentoa kolmet kirkkoa
Rajalle, ja peästä yksiin Seurakuntiin Ruohin suomalaisten keralla,
jos (ei), suaanemme käyvä samoin kirkkoin, ja olla nautoina ja
narriloina niinkuin ennenki.“

19:llä vuosisadalla tapahtui aivan samalla tavoin häätöjä kuin
ennenkin. Niinpä Norjan Trysildissä ja Vålerissa syysmyöhällä
häädettiin torppareja ja kiellettiin ketään naapuria luoksensa heitä
laskemasta. Esimerkiksi Martti Olanpojan Madsbergista oli kylmässä
mentävä vaimoineen lapsineen kuusenjuurelle korpimaille, vaikka
vaimolla oli kahden kuukauden vanha lapsi.

Kerrotaanpa että Uddeholman osakeyhtiö sai Sundsyönin viimeiset
suomalaiset häädetyiksi siten, että varastettiin Jönsin — hän oli
Pitkän Riston jälkeläisiä Havuisia — äidin Kustaa III:lta hankkima
talonkirja ja Jöns sai lopulta kärsiä katulyöppiä kaiken päälliseksi.

Bogenista on samanlaisia tietoja siitä, että ensin kavalasti
hävitettiin talonkirjat ja sitte ajettiin suomalainen tilaltansa. Eräs
neljännesmies kertoo itse, miten hän v. 1844 nimismiehen kera oli
mukana hajoittamassa suomalaista torppaa sekä lisää „ja oli se kamalin
näky mitä minulla on eläissäni ollut“.[27]

Usein täytyi komentaa sotamiehiäkin avuksi noihin häätöihin, sillä
itsepäiset eivät omaisuuttaan tahtoneet hevillä jättää. Entisistä
talollisista tuli tuossa tuokiossa köyhiä työmiehiä, joilla ei ollut
minkäänlaista omaisuutta.

Eräs pikku juttu: Patruuna Keder kävelee tiluksillaan, joita äsken on
laajentanut talollisia häätämällä. Pieni paljasjalkainen Maria
leikittelee hietakasalla. Ohi menevä patruuna ei saata olla iloisesti
kysäsemättä: „Kenen tytöntypykkä olet?“

Viaton vastaus: „Sen suomalaisen, jolta patruuna vei talon“.

Jo vuosisadan puolivälissä tulivat vielä vieraskieliset koulut
kiusaksi. Lapsilla oli kotona nälkä ainaisena vieraana. — Tuskin oli
niihin aikoihin Östmarkin ja Finnskogan tienoilla montakaan
suomalaista, joka selvän leivän söi, 1850—5 oli näet metsillä kova
kato. Eräs Rytillä 1882, 92-vuotiaana kuollut nainen muisteli
nuoruudenaikoinaan vain kahdella Etelä-Finnskogan talonpojalla olleen
Dalbyn kirkolla käydessä edes Mikkelin pyhinä puhdasta leipää. Axelson
mainitsee matkustellessaan 1849 metsillä vain harvassa savupirtissä
olleen puhdasta viljaa. Käytettiin kolmeatoista lajia hätäleipää,
vaikkei ollutkaan katovuosi. Tavallisimpina jauhonlisinä olivat
ruumenet, oljet, sammaleet, raidan lehdet, pettu, luujauhot, ruoho,
kanerva y. m. Hän kertoo, että kaikella tyyneydellä puhuttiin lasten
nälkään kuolemisesta, kuin luonnollisimmasta asiasta ikään.
Kivikkomaata ei jaksettu raivata siinä määrin kuin perhettä lisääntyi,
siitä etupäässä johtui leivän puute. Vuorikollegion 1741 tekemän
päätöksen mukaan sai kuudennusmiesten valvonnan alaisena heidän
antamansa arvioimisen mukaan jonkun verran kaskea polttaa, etupäässä
kumminkin vain oksia ja latvoja. Kasken suuruudesta saivat
viranomaiset päättää. Suuruus riippui talon laajuudesta ja tehtaitten
läheisyydestä eikä perheen leiväntarpeesta. Sattui senvuoksi, että
moni saadakseen omaisilleen tarpeeksi leipää, poltti hieman
laajemmalta alalta havuja ja oksia kuin oli lupa. Ellei silloin ollut
sakkorahoja maksaa, maksoi perheenisä lastensa leivän selkänahkallaan.

1825—50 tienoilla etenkin moni Värmlannin suomalainen menetti
torppansa. Jolla vain ei ollut täysin päteviä talonkirjoja, sai
ostamistaankin tiluksista luopua ilman korvausta. Kellä oli vähänkin
syytä epäillä paperiensa pätevyyttä, myi jo ajoissa vaikka
polkuhinnasta talonsa ja muutti muualle. Ja kun metsät tarkalleen
jaettiin sekä tukkikauppa pääsi valtaan, loppui vähitellen myös
kaskenpoltto.

Metsät kun oli hävitetty, ryhdyttiin sitkeämmin maata pelloiksi
muokkaamaan. Mutta useammin tahtoi niistä, etenkin suomaista tulla
kato kuin ennen huhtamaista, joten puutteesta ei loppua näkynyt
tulevan. Ja kun ei vielä muutenkaan saatu elää rauhassa, vaan häätöjä
jatkui, oli seurauksena Amerikaan muutto.

Axelson kertoo, että ensimäisiä maasta muuttoja suunniteltiin 1849; ja
lieneekin niitä seuraavana vuonna pantu toimeen. Kesäkuulla 1853 lähti
muutama sata suomalainen Värmlannista Minnesotaan, Wisconsiniin,
Illinoisiin ja Iovaan. Nälkävuonna 1868 kirjoitti Pekka Karvainen
Gottlundille: „Teältä muutaa Amerkan Suomen sukukuntoa tuhansittain,
ja kaikki tervet ja köyhä työväk kehuuvat siellä mänövänsä renti hyvin
ja vähitellen rikastunet. Ei meijän oo muuta toivoin teällä jos
santuus (kulkurielämä) ja vaivaisuus niin kauvan kuin teällä svevataan
(harhaillaan) ja ikeä kokotetaan.“

Ja niinkuin ennen Savon sydänmailta oli ahdingossa päässyt
vuosikymmeniä jatkuva muutto leviämään, niinpä ei se nytkään
läntisiltä metsiltä lakannut. Esim. Nyskogan n. 800 suomalaisesta
muutti 1880-luvulla neljäsosa Amerikaan. 1880 30 henkeä, 1881 38, 1882
30 j. n. e. Vieläpä vuosisadan vaihteessa jatkui siirtolaisuutta
verrattain vahvasti. Puuliikkeet ostivat talot, saatakseen niistä
metsät, ja jättivät sitte pellot nurmettumaan ja savupirtit autioina
lahoamaan, asukkaiden siirryttyä kaukaiseen länteen. Kulkiessani
metsillä, näin moniaita autioita „kyliä“. (Katso kuvaa.) Tuntui
omituiselta nähdä niiden ympäröimät pellot kukkivina nurmina tai
näreikköinä, joista kohosi korkeita kiviröykkiöitä, todistamassa miten
paljon oli saatu hartian väellä raataa ennenkuin sahroja voi multaan
upottaa. Ruotsalaiset valittelevat: Amerikaan he muuttavat, mutta
eivät synnyinmetsiään missään nimessä vaihtaisi ruotsalaisiin
seutuihin — mutta syytä siihen eivät nuo tutkijat ota oivaltaakseen!

Muutot edistivät ruotsalaistumista. Koulut ehkä sentään eniten
vaikuttivat. Oli näet opettajien tapana suomalaisia lapsia ensi
työkseen koulussa varoittaa tuon kauhean suomen kielen puhumisesta.
„Fyi, skall du finska?“ (hyi, suomeako supatat) oli tavallinen
halveksiva huomautus, jos lasten koulussa kuultiin äidinkieltänsä
käyttävän.[28] Tapasin 1905 Värmlannin vanhimman edusmiehen. Hän
kertoi nuorena olleensa metsillä kiertokoulunopettajana. Pappi oli
hänelle, virkaan astuessa 1850-luvulla, antanut ohjeen: anna lapsia
selkään, elleivät lakkaa keskenänsä puhumasta suomea!

Teitä rakennettiin ristiin rastiin metsille: 1857 tie Ruotsin ja
Norjan metsien välille Oosnäsistä Finnskogaan, 1870—71 Gruen metsiltä
Östmarkiin.

Hämmästyttävällä vauhdilla onkin suomi koulujen ja maanteiden
rakentamisen jälkeen kadonnut metsiltä. Läntisillä saloilla puhui
suomea v. 1800 n. 15 000, 1880 n. 3 000 — 4 000, v. 1905 n. 800 — 1
000. Niinpian kuin kieli unohdetaan sulavat he siksi täydellisesti
ruotsalaisiin ja norjalaisiin, että muutaman vuosikymmenen kuluttua
tuskin tiedetään, että koko kylissä on ollutkaan koskaan Suomen
heimoa. Tavatkin samalla muuttuvat. — — Kaikki suomalaista
muistuttava, vieläpä savupirtitkin samalla hävitetään. Harvoin tänä
päivänäkään on olemassa asuttua savupirttiä, jossa ei vanhemmat suomea
puhuisi. Mutta noiden pirttien lukumäärä vähenee vuosi vuodelta, eikä
uusia enää rakenneta. 1850 oli esim. Huitin pitäjässä monia kymmeniä
savupirttejä, 1887 ei ainoatakaan. Etelä-Finnskoganissa oli 1868
rakennuksia 74, niistä savutupia 71. 1876 olivat vastaavat luvut
80—65, 1888 83-53. Nykyään on kaikkiaan jälellä muutama kymmen asuttu
savupirtti, joihin väliin jatkoksi on liittynyt ruotsalaistupa nuorta
väkeä varten.

Vasta miesmuistiin on monissa paikoin suomi itäisiltä metsiltä
ainaiseksi vaiennut. Segerstedtin kokoelmista — kerätyt 1885—88 —
saamme useista kohden tietoja milloin viimeksi suomeapuhuvia jollakin
paikkakunnalla eli. Malungan Tyngsyönissä eräässä perheessä sitä vielä
silloin osasivat vanhemmat. Torpin viimeinen äidinkieltään puhuva
metsäsuomalainen kuoli noin 30 vuotta sitten, Svartnäsissä vaikeni
suomalainen puhe Olli nimisen miehen kera 1884. Hän oli syntynyt 1810,
eivätkä vanhemmat edes tainneet ruotsia. Hamrassa ja Orsan metsillä
1880-luvulla parin ukon mukana lakkasi isien kieli. Ja ihmekös, jos ei
kielentaitoa opetettu perillisille; Ovansyönin viimeinen suomalainen
esim. piti isämeidän suomeksi lukemista niin suurena syntinä, ettei
sitä mistään hinnasta olisi lukenut. Kielestä ei ole monissa sadoissa
kylissä jäljellä muuta kuin suomenvoittoinen sointu tai niinkuin
ruotsalaiset sitä nimittävät „den finska accenten“. Paikoittain
sotketaan vielä, vaikkei entistä äidinkieltä taidetakkaan, b ja p, g
ja k ja kun koetetaan oikein sievistellen puhua tulee landtmätarista
plantmätari, rasande on trasande, porsliinista sborsliin, kalosseista
skaloseher j. n. e.

Aivan ruotsalaistuneilla seuduilla katoovat paikannimetkin; ne
yksinkertaisesti muutetaan skandinavialaisiksi tai sitte väännetään
miltei tuntemattomiksi. Otan muutaman esimerkin, miten niitä
ruotsalaiset kirjoittavat. Ockelbosta: „Pokonite“ (= Puukkoniitty?),
„Likaso“ (= Likasuo), „Sojienso“, „Porro bäck“ (= Puro), „Megso“ (=
Mäk(i)suo); Orsasta: „Isosovande“ (= Isosuvanto), „Romasovande“ (=
Rumasuvanto), „Roskiavor“ (= Ruskiavuori).

Nykyään puhutaan suomea, lukuunottamatta siellä täällä asuvia
yksityisiä henkilöitä, yhtenäisellä alueella, joka ulottuu
pohjois-Östmarkista Hollannin kylästä etelässä Etelä-Finnskogan
Skrockebergiin saakka. Itään ulettuu alue Rattsjöbergiin ja
Pohjois-Ladosaan (N. Flatasen), länteen Norjan puolelle Grueen
Helgebergin Vaalbraaten kylien tienoille. Eteläisen ja pohjoisen
Köytäjärven välillä on pääasiallisesti nykyinen Norjanpuolinen
suomalaisalue. E. Köytä (T. Kykin) järven eteläpuolella on kumminkin
vielä muutama suomalaiskylä säilynyt. Norjan Solörin metsien puhtaasti
suomalaisperäisten asukkaiden luvun arvioi Ole Matson vain noin 2 000,
sillä useimmat ovat viime vuosikymmeninä solmineet avioliittoja
norjalaisten kera.[29] Virallisessa väkilukutilastossa v. 1900 on
heistä suomalaisiksi luettu vain pari sataa. Ylimalkaan ovat
Skandinavian viralliset tilastot kansallisuus- ja kielioloista
epäluotettavia. Ken vain on jonkun verran kyennyt maan kieltä
solkkaamaan on laskettu ruotsalaiseksi tai norjalaiseksi. Niinpä
virallinen tilasto tiesi vuonna 1870 Ruotsissa olevan suomalaisia:
Värmlannissa vain 780 suomalaista — niistä Nyyn pitäjässä 776,
Gäsleborgin läänissä 29, Norlannissa 14 120. Ei mainita ollenkaan että
heitä on eniten Ickliiassa, Östmarkissa, Huitissa ja Leikvattinalla
vähintään 2 000 henkeä. Norjassa oli v. 1865 virallisen tilaston
mukaan suomalaisia Gruen pitäjässä 1 154, Hosissa 150, Brandvaalan
pitäjässä 404. Vertailun vuoksi mainittakoon, että 1835 toimitetun
väenlaskun mukaan oli Vaalerissa 250 suomalaissyntyistä, 1880
tienoilla vain noin 100. Gruessa heitä 1835 oli 1697, Hosissa 41. Siis
miten milloinkin sattuu!

Jos samanlaisten periaatteiden mukaan laadittaisiin Suomessa nykyään
virallinen tilasto kielioloista kuin Skandinaviassa — nimittäin kun
vain jonkun verran taitaa maan pääkieltä, lasketaan se äidinkieleksi —
ei olisi syytä pitää suurta melua täkäläisistä ruotsalaisista; heitä
olisi vain muutama kymmentuhat.

Aminoff antaa antaa muutamia tietoja kielioloista Nyyn pitäjästä[30]:
„Isäntä kortteeritalossani kertoi, että hänen nuoruutensa ijällä (n.
50 vuotta takaperin) vaimoihmiset Karvalassa ja Vaissilassa olivat
enimmäksi osaksi ummikkosuomalaisia. Vanha sukupolvi näissä kylissä
puhuu pahasti murrettua Ruotsia, jota hekin kuitenkin koettavat
opettaa lapsilleen, muistain niitä vastuksia, jotka heitä itsiään ovat
kohdanneet Ruotsin kielen puuttuvasta taidosta. Vaissilassa tapasin
minäkin vielä vaimo-ihmisen, joka ei ollenkaan tainnut Ruotsin kieltä
puhua.“

Jekliian (E. Finnskoga) Neuvolassa kertoi hänelle 72-vuotinen Heikki
Neuvonen, „että hänen nuorra ollessaan harvat taisivat Ruotsia ja
ettei tiennä miteä se ol' kun pit' Ruohtalaista lukea“.

Metsäsuomalaisia ja heidän olojaan ei ole tieteellisesti tutkittu
ennenkuin vasta aivan viime aikoina, eikä vieläkään kaikin puolin,
esim. antropologisesti ja kansatieteellisesti. Nykyään alkaakin
tutkiminen jo olla hieman myöhäistä, sillä kun kansallisuuden
tuntomerkki, kieli, on vaiennut jo kokonaan itäisiltä metsiltä,
luetaan suomalaiset nopsasti ruotsalaisiin ja häviävät kolmen neljän
miespolven aikana melkein jäljettömiin.[31]

Savolainen tyyppi on tavallisin metsillä: he ovat keskikokoisia,
lujarakenteisia, tukka ja iho tummanvärisiä, päälaki on korkea, jopa
usein kuin terävä katonharja, nenä on suora.

Halki vuosisatojen on savolaistyypin rinnalla säilynyt puhtaita
hämäläisiäkin. Niinpä eri tahoilta metsiä on tiedonantoja, että toiset
suomalaisista ovat lyhyitä, tavattoman tanakoita, vaaleatukkaisia,
toiset ovat vielä panneet merkille, että näillä vaaleatukkaisilla on
useimmiten sinertävät tai harmaat silmät, paksu ja lyhyt kaula ja
lyhyt nykerö nenä. Tunnettu Schröder on nähnyt kaksi tällaista eri
tyyppiä: „toiset ovat pitkiä, heillä on musta tukka ja tummat silmät,
toiset lyhyitä ja tukevia, miltei neliskulmaisia ja paksukaulaisia,
heillä on vaalea tukka ja pienet vaaleat silmät. Kuin tapaa heitä
koolla, luulisi näkevänsä eri kansallisuuksia.“ Sven Lönborgista on
täten „erinomaisesti sanottu karjalaisen ja hämäläisen heimon
eroavaisuudet“.

Vaikea on enää nykyään erottaa karjalaisia. Borgsyönin suomalaisia
pitää äskenmainittu tutkija karjalaisina, kun heitä kuvaillaan
kookkaiksi, laihoiksi, pitkäkasvoisiksi ja pitkänenäisiksi ja otsan
sanotaan kaareilevan taaksepäin.

Hitaasti on suomalainen kansanaines sekoittumalla sulautunut
Skandinaveihin. Seka-avioliitot olivat ensi aikoina muuton jälkeen
kovin harvinaisia, miltei olemattomia. Vasta 1700-luvulla sattui
seka-avioliittoja joskus.

Mutta vasta aivan myöhäisinä aikoina, kun on muututtu aivan
ummikkoruotsalaisiksi, on kansallisuusraja suuremmassa määrin alkanut
höltyä siten, että ulkomuotokin muistuttaa maan asukkaita.

Näistä sekarotuisista on ruotsalainen Johan Magnusson saanut tällaisen
käsityksen[32]:

Sekaantumalla ruotsalaisiin ovat suomalaiset tulleet sekä paremmiksi
että huonommiksi. He ovat tulleet paremmiksi siten, että muuttuvat
vähemmän eripuraisiksi, vähemmän vanhoillaan olijoiksi, veltoiksi ja
välinpitämättömiksi; he tulevat harkitsevammiksi, ripeämmiksi ja
toimeliaammiksi, eivätkä välitä vain hyödystä, mutta myöskin siitä,
mikä on hauskaa ja kaunista; he ovat vähemmän juoppouteen taipuvaisia
ja hurjia, jos heitä suututetaan, vaarattomampia vihollisia, mutta
myöskin samalla huonompia ystäviä. Heidän intohimonsa lauhtuvat ja he
ovat kainompia, tervehtivät ihmisiä ja ovat sirompia käytöksessänsä,
parempia maanviljelijöitä ja käsitöihin kykeneviä sekä hoitavat
hevosiansa paremmin. He ovat tiedonhaluisempia, ja
vastaanottavaisempia mitä tietoihin, sievistelyyn ja sivistykseen
tulee ja harrastavat yhteiskunnallisia asioitamme, ovat lainkuuliaisia
alamaisia, vähemmän sulkeutuneita j. n. e.

Mutta he ovat myöskin huonontuneet siten, etteivät tahdo elää niin
köyhissä oloissa ja yksinkertaisesti kuin ennen, ovat
tyytymättömämpiä, epäluotettavampia ja kateellisia; joskus muuttuvat
he käteviksi petkuttelijoiksi, eivätkä enää ole niin rehellisiä kuin
ennen töissään ja toimissaan. Yritteliäämpiä he ovat, mutta eivät enää
kestäviä. Sekoituksen kautta ovat tavat ja luonne lauhtuneet, mutta
useinkin yksinkertaisen, hyväntahtoisuuden, hyväluuloisen
rehellisyyden kustannuksella.

Lienee syytä antaa ruotsalaisten ja norjalaisten kuvailla
metsäsuomalaisia sellaisina kuin he näitä 1850—80 tienoilla näkivät —
vieraan silmäänhän sanotaan eri kansojen merkillisyyden paraiten
pistävän, etenkin huonojen puolien. Segerstedtin kokoelmissa on näitä
havaintoja koko viljalti. Kuvaavimpia huomioita en saata jättää
kertomatta, sillä ne valaisevat metsien kansaa monin verroin paremmin
kuin ylimalkainen kertojan hahmottelu, olkoon se vaikka kuinkakin
puolueeton ja muka hyvin esitetty.

Eräs tiedonantaja kertoo Oomotista: Vain ani harvoissa huomaa
suomalaisen syntyperän: he ovat lyhytkasvuisia, uskomattoman terveitä,
vähemmän siistejä, äkkipikaisia sekä taipuvaisia taikuuteen.

Etelä-Finnskogan kuvailija puhkee sanomaan: Tuskinpa lienee toista
kansaa, joka voi kärsiä nälkää ja hätää siinä määrin kuin suomalaiset,
mutta ei myöskään kansaa, joka niin kohtuuttomasti voi syödä, ei ole
kansaa, joka voi kestää pakkasta paljas paita vatsan peitteenä, mutta
samalla voi heillä savupirteissään olla kuumuus, jossa muut tuskissaan
ähkyisivät. Ei mikään kansa toisina vuodenaikoina, jolloin ei ole
juuri kaikkein välttämättömimpiä töitä, ole niin laiskottelevaa, mutta
ei myöskään kansaa, joka olisi niin ahertelevaa ja sitkeätä, kun
niikseen tulee.

Eri tahoilla valittavat ruotsalaiset, että suomalaiset vielä
äidinkielensä unohdettuansa pitävät metsiänsä pikku-Suomena ja
itseänsä eri kansana. Malungasta esimerkiksi sanotaan:

Ei kukaan tahdo kavaltaa toistansa. Mitä on tehty, sitä ei levitetä
muuanne, etenkin jos siitä koituisi ikävyyksiä. Mitä toisella harjulla
tapahtuu, tiedetään kyllä toisella, mutta kauemmas ei se pääse. He
pitävät itseänsä eri kansana ja siksipä on heidän mielestänsä
vedettävä yhtä köyttä. Vieraalle he ovat avuliaita ja vieraanvaraisia,
mutta ellei hän kuulu heihin, kohdellaan häntä aina jonkunlaisella
salaperäisyydellä.

Toinen kertoo heistä: Vastaantulijaa eivät he tervehdi, eivätkä ota
lakkia päästänsä astuessansa sisälle. Pirttiin tulija istuu kauan
vaiti ellei häntä puhutella. He ajattelevat kauan ennenkuin mitään
puhuvat ja ovat surumielisempiä ja sulkeutuneempia kuin ruotsalaiset,
mutta eivät koskaan epärehellisiä, ellei metsäkaupoissa.

Samaan suuntaan kertoilee Ole Matson Solörin suomalaisten luonteesta:
He ovat vaiteliaita ja hiljaisia, eivätkä pyri alkamaan keskustelua
vieraan kanssa. Mutta kun hiljainen odotusaika alkaa olla ohi voipi
seurata pitkähkö ja tuttavallinen pakinoiminen ja kestitseminen, joten
äänettömyys ei johdu vastenmielisyydestä ja nurjuudesta, vaan on se
isiltä peritty tapa.

Kohtelias ja iloinen norjalainen, joka muutti metsille, valitteli:
„Kun tapaan naapurejani, näyttää siltä kuin olisivat he äkämyksissään,
enkä tiedä koskaan, tahtovatko he minua puhutella vai puskea“.[33]

Eivätpä siis olleet kolmessa sadassa vuodessa paljon luonteeltaan
siinä suhteessa muuttuneet. Aminoff näet juttuaa seuraavan tarinan:
Kerrotaan muun muassa, että kaksi veljestä „Rautalammin pitämästä“ oli
muuttanut Vermlantiin, jossa he asettuivat toinen Nykiin, toinen
Kinsyöniin, mitään toisistaan tietämättä, ennenkuin he rookasivat (=
tapasivat) toisiaan Yttör-järvellä, jossa he molemmat olivat
kalastamassa. Ensi päivänä eivät he puhutelleet ensinkään toisiaan.
Kinsyönillä asuva veljes kun tuli kotiinsa, niin hän toimitti
akalleen, että hän oli nähnyt Tahvoin. Akka kysyi: olitko sinä sen
puheilla. Mies vastasi: eipä se virkanna mulle mitään, enkä minäkään
sitä puhutellunna.

Lukiessani tiedonantoja, miten metsäsuomalainen väliin talvella istuu
puodissa puoli, jopa kokonaisenkin päivän, kun on joutunut
pikkuostoksille, muistan miten Myrskylän miehet hevosenkenkänaulojen
ostolla koipiaan roikuttelivat puolisen päivää kauppiaan jauholaatikon
syrjällä ja lopulta mutisivat: „Pitää yrittää vähitellen täst' kotia
päinkii vänkimää“.

Keskustelutavassakin esiintyy aito hämäläisyys. Eräs ruotsalainen
tyhjänrupattaja virkailija ihmettelee, kun hän kysymykseensä: „Mitä
pidätte uudesta papista?“ saa vastauksen:

„Eipä tuo nokkaa poikki pure.“

Hän kyselee toiselta suomalaiselta. Vastaus:

„Tunteepa tuo eron mustan ja valkean välillä.“

Gästriklannista kerrotaan seuraava hämäläistä hätiköimätöntä luonnetta
kuvaava juttu:

Ajetaan karhua pesästään. Se hyökkää suomalaisukon kimppuun lyöden
hänet allensa. Toinen kysäsee:

„Mitenkäs sinun siellä käy?“

„No ei hätää, kunhan vain alatte autella.“

Muuan ruotsalaisen sanoo heidän puhetavastaan:

„Suomalaisten huomaa tavallaan olevan ujostelemattomia ja vapaita
puheissaan ja vastauksissaan silloin kun he vento vieraan kanssa
juttuihin antautuvat.“

Muuten kuvataan nykyajankin metsäsuomalaisia vapautta rakastaviksi.
Valitetaan etteivät edes rengit kunnioita isäntäänsä (Ockelbosta), ja
että suomalaiset mieluummin näkevät nälkää kuin tahtovat alistua
kenenkään komennettaviksi. Niinpä usein oli „järjestysvallan
hajoitettava suomalaisilta pirtit, kun Mitanderosorsin tehdas
perustettiin, ennenkuin he alistuivat päivätöitä tekemään“.[34]

Tämä yksilöllisyys, jolloin ei ketään tahdota, niinkuin
skandinavialainen sanoisi, kilvelle kohottaa, olemaan suuna ja päänä,
on saanut aikaan sen, että metsillä ei ole sanottavasti mitään
luokkarajoja. Kaikki pitivät toisiansa samanarvoisina ja sinuttelevat,
olipa vieras ken tahansa. Ja jos joku kovan kohtalon vuoksi joutuisi
puille paljaille, kohdellaan häntä metsillä, jos missään,
ystävällisesti. Ani harva poikkeus vain tästä on, nimittäin Gruen
metsillä, jossa muutama suomalainen — vaikkeivät tahdo enään
suomalaista syntyperäänsä tunnustaa — on norjalaisia alkanut
apinoimaan siten, että ovat hankkineet itselleen oikein suurtilat,
ehkä keinottelulla, ja sitte röyhkeilevät komeudellaan ja
norjalaisuudellaan, pitäen itseään parempina ihmisinä. Kuljeksijana
teininä kun heidän mailleen matkasin, huomasin olevani tekemisissä
röyhkeiden, kerskaavien tilanomistajien kanssa; eivätpä edes
kärsineet, että huomautin heidän olevan suomalaista sukujuurta — ja
mahtavatkin he kuulua johonkin jaloon, yleismaailmalliseen rotuun,
josta kaikki luontaiset hyveet on tyystin kitketty ja he prameilevat
germanilaisen kulttuurin valevaipassa.

Suomalaiset ottivat muinen raskaimmat työt tehdäkseen ja niin tekevät
he vielä tänään päivänä. Niinpä kerrotaan Leikvattnan pitäjästä, että
suomalaiset menevät ansiotöihin aina Smålantiin ja Östergötlantiin
saakka „missä elävät raskaassa työssä, hämmästyttäen paikkakuntalaisia
yksinkertaisilla ja kestävyyttä kysyvillä elintavoillaan
metsämajoissa. Heillä oli sellainen kyky ajaa suuria hirsikuormia,
ettei muiden kannata yritellä kilpailemaan“.

Norjan Solörin metsiltä kerrotaan katovuosina suurien joukkojen
menevän tukinuittoon Österdaleniin, Tröndalageniin, Gudbrandsdaleniin,
jopa aina Jämtlantiin asti. Uittoajan päätyttyä suomalainen
tallustelee kolmisenkymmenen penikulman matkan kotipuoleensa,
tuohikontti selässä ja 50—150 kruunun säästöt omaisten varalle.

Norjalaiset antavat niinikään nykyisistä metsäsuomalaisista
arvostelun, ettei „ketterämpää väkeä metsän kaatoon, tukinajoon ja
uittoon ole“. Tukkitöitä riittääkin, paitsi kesäsydäntä, vuodet
umpeen. Meikäläisille lienee tarpetonta kuvailla niitä vaivoja, joita
tukinuittajat korpimailla etäällä ihmisasunnoistansa saavat kokea
nuotioittensa ääressä, paukkuvissa pakkasissa, tuulissa ja sateissa,
kevätjäissä kahlatessaan vyötäisiään myöten.

Itsepintaisia ja itseensä luottavia he ovat äärimmäisyyteen asti. Pari
suomalaista joutuu yösydämenä väittelemään, kumpi on tarkempi
luodikolla ampumaan. Silloin toinen sieppaa luodikkonsa, ja akka hoi,
suoraan vuoteesta katolle seisomaan palava kynttilä kädessä, ja mies
pamauttaa sen pihamaalta sammuksiin.

Eri tahoilta on Segerstedtin kokoelmissa tietoja, etteivät suomalaiset
vielä nykyäänkään mielellään solmi avioliittoa ruotsalaisten kera.
Äplebon suomalaisista sanotaan etteivät he mielellään taalalaista
aviokumppaniksi ota, vaan hakevat sellaisen mieluummin vaikka
Värmlannista saakka, kunhan vain saavat suomalaisen.

Kun matkoillani kysäsin muutamilta varakkailta, jo neljänkymmenen
korvissa olevilta, miksi eivät olleet menneet avioliittoon —
eräässäkin rikkaassa talossa oli haltiana kolme naimatonta veljestä ja
yhtä monta sisarusta — vastattiin, että kun ei ole suomalaista ollut
tarjolla, niin eipä tuota ruotsalaistakaan viitsi ottaa.

Usein solmitaan monta polvea peräkanaan avioliittoja niin läheisten
sukulaisten kesken, että siitä on ollut seurauksena suvun turmio, joka
enimmäkseen näyttäytyy siten, että alkaa ilmaantua pelottavan paljon
mielenvikaisia.

Suomalaisten huonona puolena mainitaan ylenpalttinen tupakan ja viinan
nauttiminen. Huutokauppatilaisuudessa esim. on koolla — niin
Leikvattnalta kerrotaan — sankka väkijoukko. Miehet huutavat esineitä,
lahjoittaaksensa ne sitte takaisin vararikon tehneelle, jolta
vastalahjaksi saavat viinoja. He juovat kunnes väsymys valtaa ja
urohot vetelevät unia lattioilla ja seinustalla. Vaikka
humallutaankin, ei tappella, vaan pakistaan kaikessa sovussa.

Kaikkialla ovat metsäsuomalaiset hyvin hitaita johonkin uuteen;
epäillään näinkö se mihinkään kelpaa. Kirkon lämmitysjuttu voi kestää
vuosikausia, ennenkuin saadaan metsäläiset siihen vakaumukseen, ettei
tuossa kamiinassa ole mitään jumalatonta. Tuo hämäläinen pitkäveteinen
harkitseminen ja tyytyväisyys omaansa on niin silmiinpistävä, että sen
huomaa kaikkialla. Norjan puolella asuvista huomauttaa Ole Matson:
„Harvoin näkee suomalainen pirttiä tai sahroja, jotka olisivat hänen
omiansa paremmat, ja vaikkapa olisivatkin, niin hän niitä epäilyksellä
katselee. Arveleepa vain: Vieraat paikat, vieraat kojeet.“

Vasta sitte, kun kieli on unohtunut, sulaa tuo omintakeisuus ja
luonteenominaisuus toisessa ja kolmannessa polvessa jonkun verran,
mutta ei näy häviävän ennenkuin seka-avioliitossa syntyneissä.

Kansatieteellisiä omituisuuksia säilyy vielä monet vuosikymmenet sen
jälkeenkin, kun muuten ollaan täysin skandinaveja. Joku koivikko,
josta ei muuten näytä olevan hyötyä, poltetaan kaskena ja riihitetään
sekä puidaan kuin Suomessa ikään, varstoin, seinäänlyöjien ja
pärevalkeanpitäjäin avulla. Ollaan käteviä tuohista valmistamaan
vanhaan hyvään tyyliin jos jotakin tarvekalua. Vanhat ruokalajitkaan
eivät ole unohtuneet. Etäisistä korpisoista tehdään heinää vanhaan
totuttuun tapaan. Suon, josta aiotaan korjata heinää, annetaan olla
joka toinen vuosi kesantona, lehmänlaitumena, joka toinen vuosi sitä
vartioidaan, kun aiotaan niittää. Heinänteossa väistyy ylen hitaasti
mikään tarvekalu, tapa tai merkillepano uuden tieltä. Ei tahdota
käyttää kuormituksessa heinähankoa haravan sijassa ja kantovitsa ei
väisty parempien kuljetusvehkeiden tieltä. Haasiatkin törröttävät
jättiläiskokoisina ja lehdentaitto tapahtuu samaan malliin kuin
parisensataa vuotta sitten. Vuosisatoja vanha kulttuuri ja tavat ovat
syvemmin syöpyneet veriin kuin kieli.

On väitetty, etteivät suomalaiset enää viime vuosisadan puolivälistä
alkaen olisi vähääkään välittäneet äidinkielestänsä ja ettei heillä
olisi kansallistuntoa. Niinpä K. B. Wiklund — nykyään Upsalan
yliopiston suomalais-ugrilaisten kielten professori — joka teki 1894
turistiretken Värmlantiin, arvelee[35], etteivät suomalaiset edes
ajatelleet sellaista vähäpätöistä asiaa, kuin äidinkielensä kuolemaa
ja ettei heillä tapaa kansallistuntoa. Sen asian suhteen on parasta
yhtyä hänen mielipiteeseensä, „ettei siitä asiasta pääse niin helpolla
selville“ ainakaan muukalainen. Huolimatta siitä, että tuo
ruotsalainen tutkija pitää metsäsuomalaisia äidinkielestään aivan
välittämättöminä, kertoo hän itse, että nopeasti heihin tutustui ja
että hänet otettiin mitä ystävällisimmin vastaan etenkin sen vuoksi,
kun ilmeni, että hän puhui suomea!

Suomalainen Torsten Aminoff kertoo matkoiltaan 1871, että hänen
luonaan kävi „joukoittain suomalaisia, jotka olivat kuulleet minun
siellä olostani ja joidenka teki mieli rookata Suomen herroa“.

Pari helsinkiläistä neitiä kävi samana vuonna kuin Wiklund metsillä ja
pitivät he hartaushetkiä suomeksi. Useassa talossa kyseltiin tämän
kirjoittajalta, tunsinko heitä ja puhuttiin heistä mitä suurimmalla
kiitollisuudella ja lämmöllä.

Kun 1905 kiertelin metsillä, ei useassa pirtissä millään ehdolla
otettu maksua, kun olin vanhaa „släktoa“ (sukua) ja heistä oli niin
erinomaisen hupaista tavata joku vanhasta kotimaasta. Asuin
Mullinkeärnän Juholassa viikkokauden, mutta oltiin oikein pahoilla
mielin, että tarjosin maksua. Maisteri Lauri Kettunen, joka sittemmin
on parikin kertaa ollut Värmlannissa metsäsuomalaisten kieltä
tutkimassa, asui niinikään Juholassa kuukauden päivät, ilman että
siitä huolittiin minkäänlaista maksua. Koko ajan kestitettiin häntä,
samaten kuin minuakin, niinkuin kaikkein rakkainta sukulaista.
Rusalassa, jonka kuvan olen liittänyt kirjaseeni, suuttui tuo „vanha
gub“, kun maksua tarjosin. Hän saatteli minua pitkät matka metsillä, —
uhkailipa, vaikka oli 77 vuotta hartioilla, tulla vanhaa kotimaata
vilkaisemaan.

Lehtori Segerstedt kertoo, että hän parahiten sai tietoja ja esineitä,
joista ei muuten olisi luovuttu, kun sanoi niiden tulevan Suomeen.

Ehkeivät tuollaiset piirteet muista ole kansallistunnon ilmaisuja,
mutta ainakin minusta tuntuisi oudolta, jos jäykkä metsäsuomalainen
rupeaisi pitämään pöydässä, lasia kohottaen, mairittelevaa puhetta —
silloin ei tuntisi olevansa enää kotona heimolaisten parissa, missä ei
jaarituksia tarvita. — Olisi hupaisaa tietää, ottaako meikäläinen
ruotsia puhuva rannikkorahvas vento vieraan meren tuolta puolen
sukulaisena vastaan, ellei häntä kansanopistossa, nuorisoseuroissa j.
n. e. juuri siihen ole opetettu, ja tokkopa sittenkään, ellei ole
kyseessä virallinen käynti juhlapuheineen.

----------

Huvittavaa olisi arvioida, onko suomalaisasutus ollut Skandinavialle
hyödyksi vai vahingoksi ja ovatko metsäläiset ansainneet sellaisen
kohtelun, kuin heidän osaksensa Skandinavissa tuli.

Katsahdahan kirjaseen liitettyä karttaa ja vertaa noita alueita
johonkin Skandinavian karttaan, johon on merkitty, minkälaisella
maaperällä nuo suomalaisasutukset ovat. Ne ovat keskimäärin n. 200
metriä merenpinnan yläpuolella olevia havumetsiä kasvavia ylänköjä.
Maaperä on täynnänsä viertokivi- ja sorakenttiä, joita ei niin vähällä
vaivalla pelloiksi muuteta, mutta ne kumminkin työntävät rinteiltänsä
uhkeaa havumetsää. Keskiajalla eivät ruotsalaiset noille ylängöille
yletyttäneet viljelystänsä. He muokkasivat uutismaiksi vain
jokilaaksoja, sillä niistä ei ollut paljo muuta vaivaa kuin
metsänkaato ja juurien poistaminen. Sitäpaitsi oli jokia pitkin helppo
olla yhteydessä muun asutun seudun kanssa.

Kivikkoharjun pelloksi muokkaaminen on mitä vaivalloisin työ. Useat
pellot ovat olleet, käyttääkseni Sven Lönborgin sanoja,
huononpuoleisesti kivitetyn kadun kaltaisia. Kerrotaan eräälläkin
peltotilkulla olleen yhtä monta kiviröykkiötä kuin vuodessa päivää. Ja
maaherra Wingård tietää näistä pelloista viisivuotiskertomuksessaan
1828: „Nuo pienet pellot ovat täpötäynnä 6—7 kyynärän korkuisia
kivikasoja, jotka ottavat miltei yhtä suuren tilan kuin kivistä
perattu maakin“.

Äskenmainitsemani Lönborg huomauttaa, Värmlannin läänin viljelystä
osoittavien karttojen perusteella, miten ruotsalainen asutus
hämmästyttävällä tiukkuudella seuraa vain jokilaaksoja ja alavia savi-
sekä multamaita. Esim. Dal-joen partaalla tuskin pienikään
ruotsalainen pellontilkku „uskaltaa ulettua jokilaakson ulkopuolelle“.
Suomalainen asutus sitävastoin, jatkaa hän, „pysyttelee miltei yhtä
säännöllisesti ylängöillä ja välttelee vesistöjä sekä laaksoja“. Syynä
tietysti on erilainen viljelystapa.

Tuskin on ajateltavissakaan, että siihen aikaan kun suomalaiset
metsille siirtyivät, olisi ollut mahdollista muulla tavoin kuin
kaskeamalla viljellä noita kivikkoharjuja. Siihen ei silloisella
Ruotsilla olisi ollut varaa eikä väkeä. Ainoa mahdollinen keino
silloisissa oloissa oli alottaa tuo valloitus viljelykselle
kaskeamalla. Uutisasukas tarvitsi, elääksensä ja edistäkseensä
viljelystä, välttämättömästi karjaa. Mutta kivisissä aarniometsissä ei
ole laidunta, eikä kasva ruoho, vaikka metsän kaataakin. Kuivempi
maaperä voi lykätä vain kanervaa ja sammalta. Mutta kun metsään oli
kaadettu kaski ja siitä saatu neljä viisi laihoa, alkoi kivien välistä
rehottaa koivujen ja näreiden kera pitkää rehevää ruohoa. Vielä viime
vuosisadan alussa olikin tavallista, että Oolin, Sunen, Lysvikin ja
Emtvikin ruotsalaiset panivat härkiä ja lampaita kesäruokolle
metsäsuomalaisten maille, maksaen näille 12 killinkiä kappaleelta.

Etenkin metsän kehitykseen nähden on, uusimpien tutkimusten mukaan,
aika ajoittainen kaskeaminen vaikuttanut edullisesti. Jos näet
mäntykankaat vuosisatoja saavat koskemattomina kasvaa, leviää juurille
sammalpeite, josta pilkistelee esille vain puolukan- ja
mustikanvarsia. Vähitellen alkaa petäjikkö muuttua kuusikoksi. Lopulta
käy se kokonaan sammaltuneeksi, synkäksi kuusimetsäksi, joka sekin
lopulta alkaa ummehtua sammaliin. Mutta jos metsä joskus poltetaan,
katoo kuusikko ja tilalle ilmestyy aluksi koivuja ja mäntyjä. Koivu on
ensin vallalla, mutta lopuksi muuttuu viidakko uudelleen petäjiköksi.

Metsäsuomalaisia on syytetty Skandinavian metsäin haaskaamisesta ja
siitä vainottu. Mutta heitä ei asunut siksi tiheästi, että olisivat
olleet pakotetut metsät hävittämään, saadaksensa leipää — sillä liian
tiuha kaskeaminen tietysti olisi ollut vahingollinen. — Kun ottaa
huomioon, että yhdestä kaskimaasta saatiin useana vuonna vilja
leikata, ja ensi vuonna keskimäärin 15—20-kertainen sato, niin
oivaltaa, ettei ylenpalttinen metsänkaato ollut edes tarpeen. Sven
Lönborg sanoo: „Varmaa on joka tapauksessa, että kaskeamisen
vahingollisia seurauksia on suuresti liioiteltu. Ja kasvaahan
suomalaisten muinaisilla kaskimailla Glommenin ja Pohjanlahden välillä
meidän päivinämme Skandinavian upeimmat hirsimetsät“. Esimerkkinä
mainitaan, että Klarjoen itäpuolisilla harjanteilla
pohjois-Värmlannissa on paljon huonommat metsät kuin länsipuolella,
vaikka niistä ei olekaan koskaan kohonnut suomalaisten kaskisavut.

On kyllä totta, että paljon metsiä muutettiin tuhkaksi ja savuksi
leivän ja laitumen tähden, mutta eivätpä nuo ikihongat kuitenkaan
siellä huojuisi, sillä myöhempinä metsänhaaskausaikoina hirret saivat
jokia pitkin solua vieraille maille, monastikin vain punssin ja kahvin
vuoksi.

Suomalaiset perkasivat kivikkoihin vähitellen peltoja, eivätkä
suinkaan eläneet edes avarimmilla saloilla vain ryöstöviljelyksellä.
Niinpä maanmittarikartoista käy selville, että Viksyönin metsillä jo
vuonna 1639 neljä suomalaista oli ehtinyt perata pelloksi 23
tynnyrinalaa, Fjällsyönissä oli samana vuonna seitsemällä talolla 20
tynnyrinalaa peltoa. Kun tuollaisiin uutispeltoihin vielä lisää kolme
neljä kertaa sen verran raivattuja niittymaita, huomaa, että jo
silloin oli jotakin pysyväistäkin saatu aikaan. Samoilla suomalaisilla
oli jo silloin taloa kohti karjaa keskimäärin pari hevosta, 14
nautaeläintä ja 19 lammasta.

Helsinglannista on samana vuonna tietoja noin 40 suomalaistorpasta.
Peltoa olivat ne saaneet silloin muokatuksi n. 130 tynnyrinalaa.
Näillä torppareilla oli 80 hevosta, 700 nautaa, 800 lammasta ja 70
vuohta — siis koko sievonen omaisuus, kun siihen lisäksi lasket muun
irtaimiston. Jo vuonna 1776 kirjoittaakin joku lehdessä „Carlstads
Veckoblad“:

„Tämä kansa, joka lähes 200 vuotta sitte tuli Suomesta ja asettui
metsille, perkasi maata ja rakensi itselleen asumukset, leviten
laajoille metsille, ansaitsee suurta kunnioitusta, uutterasta
raivaamisestansa, ilman hallituksen apua ja avustusta. On nykyään
ilahuttavaa metsillä matkustavan nähdä, miten miltei kokonaan
kelvotonkin maaperä voi muokkaajalleen palkita vaivat runsaasti
ihanalla sadolla.“

Vasta viime vuosisadalla pääsi suomalaisten uutisviljelys oikein
vauhtiinsa ja moninkertaistuivat silloin useimpien talojen ja torppien
pellot. Syynä oli osaksi metsäkaupoilla lisääntynyt varallisuus,
osaksi se, ettei kaskeksi enää kannattanut kalliita metsiä kaataa.

Kaikkiaan ovat metsäläiset keski-Skandinavian kivikkoharjuista saaneet
viljeltäviä peltoja kymmeniä tuhansia tynnyrinaloja. On huomattu,
ettei noille perille perata peltoa vähemmällä kuin 300 kruunulla
tynnyrinala. Jos laskisimme noiden vainioiden rahallisen arvon,
huomaisimme, että nuo halveksitut, „vahinkoa tuottavat eläimet“, jotka
pyrittiin kokonaan karkoittamaan, ovat tuottaneet uudelle kotimaalleen
usean miljoonan arvoisen ja niin pysyväisen kansallisomaisuuden, kuin
peltomaan.

Tunnustusta ovat he työstään julkisuudessa saaneet vasta sitte, kun
ovat suomalaisina hävinneet — mutta niinhän aina lienee, että
kuollutta kiitetään, etenkin jos on perut nähtävissä. Ennen
mainitsemani Magnusson puhkee sanomaan:

„Ja minkä työn he ovatkaan suorittaneet! Asuttaneet ja raivanneet
viljelykselle laajat, korkealla sijaitsevat metsämaat kylmässä
ilmastossa, missä lunta sataa varhain syksyllä ja kevät myöhään saapuu
ja oraat usein paleltuvat. Teitä ei heillä ole ollut ja ympärillä
vihamielisiä, tai ainakin kateellisia naapureita. Ja maaperä on
sellaista, ettei neliökyynärän alaan voi sahroin kajota, ilman että
kangella ja kuokalla ensin on perattu kivien paljous, eikä tuo maa
sittekään satoja anna ilman tavatonta lannoitusta.

Tällainen työ voi luonnistua vain kansalle, joka saattoi niittää
viljan muokkaamattomilta mailta, joka voi elää vedellä ja jauhoilla ja
siihenkin vielä sekoittamalla marjoja, suolakkeita ja pettua,
kansalle, jolla oli vain pienet tarpeet, oli tyytyväinen vähään ja
myös voi nähdä nälkää, jos niikseen tuli. Tämän kansan
kolmesatavuotinen työ Värmlannissa ei ole vähäpätöinen. He ovat
kansoittaneet ja viljelleet kokonaisia pitäjiä, niinkuin kokonaan
Pohjoisen Finnskogan, Eteläisen Finnskogan, Nyskogan, suurimman osan
Huitin pitäjää, puolet Östmarkista, koko Bogenin ja suuren osan
Gunnarskogia. Amerikaan he voivat matkustaa, mutta ruotsalaisseutuun
he eivät tahdo kotipaikkaansa vaihtaa. Ruotsalaisia muuttaa heidän
mailleen, mutta ei päinvastoin. Myöskin Norjan puolella ovat he
saaneet suuria aikaan ja niinmuodoin ovat he molempia valtakuntia
eroittavista metsistä tehneet yhdyssiteen veljeskansojen välille,
liiton välittäjänä on siis vieras kansallisuus.“

Vuorikaivoksien suhteen on suomalaisilla myös koko suuret ansiot. He
löysivät joukon kaivoksia ja joko itse niistä nostivat metalleja tai
ilmoittivat hallitukselle löydöistään. 1600-luvulla ovat heidän
käsivartensa nostaneet koko tuntuvan osan Ruotsista saaduista
metalleista ja muistammehan, että jo Kustaa Vaasa heitä tuotti sepiksi
meren tuolle puolelle.

Mutta mitäpä töistä, jos Skandinavia sittenkin sai huonon
kansanaineksen — alemman rodun — keskuuteensa? On totta, että
metsäsuomalaiset naapuriensa kera kävivät monta veristä partioretkeä
ja että jokunen ruotsalaistalo kostoksi tuleen tuprautettiin. Mutta
itsehän he ensiksi alkoivat metsäläisiä vainota ja ahdistella, vaikka
nämä mielestänsä laillisesti olivat asumattomille erämaille
asettuneet. Riitoihin ovat ruotsalaiset talonpojat ainakin yhtä paljon
syypäitä kuin uutisasukkaat. Ja niinhän muuten aina on käynyt, että
maan vanhat asukkaat katsovat oikeuksiansa loukattavan, jos joku
asettuu vaikka kuinka kaukaisille takamaille, joita tiettävästi ei
kukaan omista: Uusi tulokas muka haaskaa metsänriistaa, turmelee
kalavedet — on rosvo. Kun joku häädettiin asumuksiltaan, tuli hänestä
tietysti irtolainen työntekijä ja niitä ei Ruotsin valtakunta kärsinyt
maalaisväestön keskuudessa. Viranomaisten silmissä näyttivät
vähitellen kaikki suomalaiset irtolaisilta „lösfinnar, drevfinnar“,
joilta ei odotettu muuta kuin konnantöitä ja jotka oli kaikki
häädettävä muutamien harvojen pahantekijöiden takia.

Eräs ruotsalainen kertoo siitä, miten suomalaiset joutuivat huonoon
huutoon:

Rauhattomina aikoina ja niiden jälkeenkin monasti sotilasparvet
samoilivat pohjoisessa Värmlannissa ja muuallakin. Nämä rosvosivat
taloja ja karjamajoja Ruotsissa ja Norjassa, olivat ne sitten
ruotsalaisten tai suomalaisten. Mutta aina nimitettiin rosvoja
suomalaisiksi, vaikka näidenkin yhtä hyvin oli oltava aseissa ja
taisteltava noita otuksia vastaan.

Samaten sattui usein, että pahantekijät Norjasta tulivat Ruotsin
metsille ja päinvastoin ja asettuivat suomalaisten keskuuteen, ilman
että nämä tiesivät mitä aineksia olivat korpimaille saaneet. Kun rosvo
joskus suomalaismetsiltä tavattiin, saatiin uutta aihetta metsäläisten
moittimiseen.

Onpa myöhäisiltäkin ajoilta kuvaavia esimerkkejä siitä, miten he
joutuivat pahaan maineeseen:

Säätyhenkilöt kävivät tullirajoista huolimatta Norjan kera kauppaa.
Sinne vietiin ruutia, viljaa, rautaa ja tuotiin kahvia y. m.
Kuljettajina käytettiin suomalaisia, jotka joko eivät
yksinkertaisuudessaan vääryyttä käsittäneet oikein, tai olivat
tehtaiden torppareina — niinkuin esim. Letoforsissa — pakotetut
kuljettamaan mitä vaadittiin. Isännät ottivat rahat, mutta suomalaiset
saivat syyn. Jos joskus herra oli joutua ahtaalle, lähetettiin
torppari, joka olisi ollut pakotettu häntä vastaan todistamaan,
yksinkertaisesti tiehensä.

Ainoa ala, jolla suomalaisten rehellisyys koko yleisesti näytti olevan
höllällä, oli metsillä ansaitseminen. Kaskettiin, kielloista
huolimatta salavihkaa missä vain luultiin sopivan, ja
metsäkaupoissakin kehkeennyttiin myöhemmin koko oveliksi. Ei heihin
kaikkiin pystynyt vielä viime aikoinakaan, ettei metsä ollut yhteistä
omaisuutta, josta ainakin sai tarveaineksia mielin määrin ottaa. Kun
eräältä Gräsmarkin ukolta kerran kysyttiin, mistä hän saa myömänsä
tuohet, vispiläkset, vasupäreet y. m., vastasi ukko pahastuneena:
„Eipä se sinuun kuulu, en saanut metsää silloin kun jaettiin, siksipä
otan niistä kaikista ja otan mitä tahdon.“

Ruumiillisesti ja henkisesti ei ole kukaan väittänyt näiden metsien
uutisasukkaiden olevan huonompaa rotua kuin ympärillä olevat naapurit.
Yksimielisesti tunnustavat naapurit heidän olevan voimakasta, sitkeätä
ja uskomattoman tervettä väkeä.

Muuttaessan Skandinaviaan he olivat samalla sivistystasolla kuin maan
muukin maalaisväestö, mutta jäivät tietysti metsiin eristettyinä
muusta maailmasta takapajulle. Mutta kun pääsivät tiedoista
osallisiksi, näyttäytyi ettei oltu minkään lahjattoman kansanaineksen
kanssa tekemisissä. „Opettajat ylistelevät metsäsuomalaisten lapsien
helppoa käsittämiskykyä“, kerrotaan yksimielisesti eri tahoilta; useat
antavat empimättä etusijan suomalaislapsille. Etenkin muistia sanotaan
hyvin kehittyneeksi. Ehkä johtuu se siitä, että ken tahtoo olla
„runoi“, hänen täytyy kehittää muistiansa, sillä muuten ei hän voi
loitsuja muistaa. Useiden näet on täytynyt oppia luvut ja laulut vain
kerran kahdesti kuulemalla. Ja niinhän jo varain ruotsalaiset
tarinoivat metsäsuomalaisista, että heillä on omituinen tapa lukea
kolmeen kertaan minkä lukevat ja sitte täytyy sen painua mieleen.
Runoudella ei suinkaan ole ollut niinkään pieni sija muistin ja älyn
kehittämisessä. Tuodaanpa esimerkkinä suomalaisten lahjakkuudesta,
miten eräs Granjärden kyytipoika suoraa päätä rattailta pääsi Falun
koulun neljännelle luokalle ja sitte yhdessä lukukaudessa suoritti
kahden luokan kurssin. Muistanemmehan myös, miten Gottlund parissa
vuodessa valmisti Räisäisen pojat Upsalan yliopistoon. Onpa
metsäläisistä jokunen joutunut tieteen työmaillekin, vaikkakin sitte —
niinkuin esim. Keyland = Kailanen — aina käyvät ruotsalaissyntyisistä,
kun kerran saadaan opinteillä myös uusi nimi.

Käsittämättömäksi siis jää, miksi noita metsäläisiä koetettiin häätää,
halveksittiin, vainottiin ja tahdottiin leimata halvempaan ihmisrotuun
kuuluviksi. Ehkä on siihen syynä vain ruotsalaisten itsekylläisyys ja
traditsionit. — Se, joka vain kerskuu isien töistä, ei voi koskaan
antaa arvoa toiselle ja vielä vähemmän itse mitään tehdä.

----------

Omituisesti lekahtelee mielessäni silmäillessäni tätä kirjasta varten
piirtämääni karttaa suomalaisten viljelemistä alueista: Että sellaisen
raatajajoukon, joka on niin paljon saanut aikaan, täytyi siirtyä pois
syntymämaastaan siihen maahan, jonka turhienkin sodankäyntien takia
Suomi oli joutua autioksi! Ja että tuo siirtyminen tapahtui sellaisena
aikana, jolloin Axel Oxenstierna vanhimmista viljelysseuduistamme
sanoo: „Siellä ei ole mitään viljelystä, siellä asustaa vain metsän
petoja“! Siinä uhrasi Suomi liian paljon.

Kuljeskellessani metsillä, en voinut olla muistelematta tarumaisilta
tuntuvia taisteluja ja työn sekä kärsimyksien palkaksi tullutta vainoa
ja halveksimista. Näin kaikkialla kiviröykkiöiden ympäröimien peltojen
keskessä asustelevan juroja ruotsia puhuvia suomalaisia, jotka
naapureista sittekin tuntuvat salaperäisiltä ja sulkeutuneilta.
Huomasin myös, että usea vainio, jonka reunalla on savupirtin ja
saunan jäännökset, jo oli saanut uuden, aito ruotsalaisen omistajan,
joka ehkä ensi tilassa myyksentelee maita toiselle, ellei omistajana
jo ole tukkiliike, joka monasti jättää pellot uudelleen metsittymään.

Noita näkyjäni muistellessani, en saata olla ajattelematta, miten
Linnankoski „Pakolaisissa“ kuvaa „pyhää, suurella vaivalla ja hiellä
lunastettua maata“; kuinka raivaajien vaivat, äänettömät surut on
noihin peltoihin haudattu, vaikka sitä kukaan ei ajattele. „Vilja
lainehtii, ihmiset astuvat huolettomina, sarkoja pitkin, myyvät ja
vaihtavat niitä kuin markkinakoneja, vaikka maa vapisee esi-isien
tuskien runsautta, kun se nyt lapsille leipää kasvattaa.“ — Niin,
vieläpä vieraan kansan lapsille.







Viitteet:

[1] Katso Kustavi Grotenfeltin: _Suomen historia uskonpuhdistuksen
aikakaudelta_ siv. 254.

[2] Erik Fernow; _Beskrifning öfver Wärmeland_, v. 1773, s. 407. N.
Keyland pitää (eräässä esitelmässään, julkaistu Ruotsin lehdissä)
mahdollisena, että suomalaisia jo 1530 tienoilla oli Ruotsin metsissä
kaskiviljelyksen harjoittajina.

[3] Gottlundin päiväkirjasta. Näissä laajoissa muistiinpanoissa on
enemmän tarinoita muutoista kuin missään muualla.

[4] Jos laskemme muuttaneiden luvun uutisviljelysten mukaan, joita oli
1650 mennessä n. 600—800, ja viljelystä kohti noin 5—6 henkeä sekä
tuohon lisäämme vielä tuhatkunta kalastuksella ja metsästyksellä
eläjää, saamme muuttajain luvun niinikään suunnilleen 5 000 — 6 000.
Sven Lönborg arvioi kirjoituksessaan _Finnmarkerna i mellersta
Skandinavien_ suomalaiset 1600-luvun lopulla 12 000 — 13 000. (Ymer
1902 s. 487.)

[5] Gottlundin kuvauksesta matkaltaan 1817 — käsikirjoituksena.

[6] Lehtori Segerstedtin laajoissa kokoelmissa Yliopiston kirjastossa
on monia kymmeniä metsäläisten kestävyyttä ja voimia kuvaavia juttuja
viime vuosisadalta.

[7] 500 sivua käsittävässä anomuksessa, joka 1823 metsäsuomalaisten
nimessä jätettiin hallitukselle. Konsepti tallella Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuralla.

[8] P. Nordmann, _Finnarne i mellersta Sverige_, s. 69

[9] _Nyare Bidrag till kännedom om de svenska landsmålen och sv.
folklif_ I Bih. 1. 2, suomeksi Virittäjässä 1907, s. 19—20.

[10] M. Axelson, _Vandring i Vermlands elfdal och finnskogar_ s. 86,
111.

[11] Loitsuja kirjoitti Gottlund 1817 ja 1821 muistiin 84; A. Aminoff,
11; K. Krohn muutaman; Lauri Kettunen 12 ja tämän kirjan kirjoittaja
82 kpl. Näytteet ovat tekijän muistiinpanemia.

[12] Ks. Virittäjä 1908 s. 72—3 (Kettunen).

[13] Gottlundin päiväkirjassa on seikkaperäinen esitys
rajuutospäivistä, vihko 46.

[14] Vrt. Virittäjä 1908, s. 76.

[15] Gottlundin päiväkirja.

[16] Ymer, 1902, s. 469.

[17] Julkaissut P. Nordmann, ennenmainitussa tutk., liite III.

[18] Nordmann, s. 129.

[19] Sama, liite 5.

[20] Axelsonin ennenmainittu kirjanen, siv. 75.

[21] Gottlundin kirjoittamasta suuresta anomuksesta.

[22] Segerstedtin kokoelmat.

[23] Sven Lönborg. Ymer 1902, s. 500—1.

[24] Ymer, 1902, s. 501.

[25] Katso tekijän kirjoitusta _Gottlundin muisto Vermlannin
suomalaismetsissä_. Liitto IV 1905, siv. 117—129.

[26] Nordmann, s. XX ja seur.

[27] Segerstedtin kokoelmista, s. 626.

[28] Segerstedtin kokoelmat.

[29] Norvegia 1902, s. 118. K. B. Wiklund on Ymeriin 1902 siv 15—18
kirjoittanut _Finska språkets nuvarande utbredning i Värmland och Grue
finnskog_ (Myös Maantieteellisen yhdistyksen aikakauskirjassa 1902.)

[30] Torsten G. Aminoff, _Tietoja Värmlannin suomalaisista_ (Suomi II,
11), s. 26.

[31] Paitsi ennenmainittuja kirjoituksia huomattakoon uudemmista
metsäsuomal. käsittelevistä: C. V. Bromander _Höslåtter och löfskörd
på Finnskogen_, Svenska Turistföreningens Årsskrift 1901 — suomennettu
Maantiet. yhdist. aikakauskirjaan 1902. C. V. Bromander _Svedjebruket
på Finnskogen_, Svenska Turistföreningens Årsskrift 1902; K. B.
Wiklundin ja Sven Lönborgin havaintoja turistimatkoiltansa saman
julkaisun v. 1895 ja 1901; Väinö Wallin: _Metsäsuomalaiset Ruotsissa_,
nuorisolle kerrottuna, sisältää etenkin tarinoita heidän vaiheistaan,
enimmäkseen Gottlundin muistiinpanoista ja Segerstedtin kokoelmista;
G. Åkerhielm, _En antropologisk resa genom Värmlands finnskogar_, Ymer
1907; ilmestymässä on parhaillaan Lauri Kettusen tutkimus Värmlannin
suomalaisten kielestä (Suomi-kirjassa).

[32] Land och Folk v. 1877.

[33] Norvegia 1902, s. 118.

[34] Pikkujutut ja tiedonannot ovat Segerstedtin kokoelmista.

[35] Svenska Turistföreningens Årsskrift 1895, s. 54—58.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SKANDINAVIAN METSÄSUOMALAISTEN VAIHEET ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.