Puhdasta jälkeä : Palasia erään kylän historiasta

By Väinö Kolkkala

The Project Gutenberg eBook of Puhdasta jälkeä
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Puhdasta jälkeä
        Palasia erään kylän historiasta

Author: Väinö Kolkkala


        
Release date: October 9, 2026 [eBook #79753]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1916

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/79753

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUHDASTA JÄLKEÄ ***
language: Finnish




PUHDASTA JÄLKEÄ

Palasia erään kylän historiasta


Kirj.

VÄINÖ KOLKKALA





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1916.






I


Töykkälä kaivoi talonkirjat suuresta, kukilla ja heloilla koristellusta
arkusta, josta lemahti vaatteiden ja yrttien hajua.

— Mäntylä merkitsee sitten taas kuten edellisinäkin vuosina näihin
kirjoihin, että kuitataan maksetuiksi sisarieni Leenan ja Liisan
perintöosuuksien viime vuoden korot sekä lisäksi kummallekin lyhennystä
viisisataa markkaa, sanoi hän Mäntylään kääntyen.

Leenan ja Liisan miehet katsahtivat toisiinsa, rykäisivätkin, mutta
eivät virkkaneet mitään.

Herrastuomari ja kylänvanhin Mäntylä asetti sankalasit nenälleen alkaen
kahistella papereita.

— Jaa-ah, puheli hän sitä tehdessään. — Viime vuonna sait suoritetuksi
vanhimman sisaresi Mantan osuuden ja nyt lyhennät ensi kertaa näiden
toisten... Tuohonpa se tuleekin. Mahtuukohan tälle sivulle vai täytyykö
jatkaa uudelta.

Hän rupesi piirtelemään hymisten itsekseen sanat, jotka sitten
putoilivat paperille suurina, raskaina koukeroina.

Heitä istuili täällä Töykkälän porstuaperäkamarissa, johon ulkoa
pihalta kuului palloa lyövien lasten huutoa ja mailojen läiskettä,
väkeä enemmänkin. Olivat näet eilen, lauvantaina, saapuneet isännän
sisaret perheineen vierailulle. He kävivät kerran vuodessa,
tavallisesti näin kesän alussa, sukuloimassa vanhassa kotitalossaan
Töykkälässä, jossa isännöi heidän ainoa veljensä Santeri. Tämä oli
lunastanut kotitalon — oli lunastanut, niin, mutta maksanut vasta
vanhimman sisaren osuuden.

Vihdoin Mäntylä nosti silmänsä kirjoista, työnsi sankalasit otsalleen
ja katseli huoneessa-olijoita, yskähdellen niinkuin tuomari päätöksen
kirjotettuaan. Kotvan kuluttua hän veti lasit jälleen nenälleen ja luki
harvakseen mitä oli pannut paperille.

— Pistäkääpä sitte nimenne alle, virkkoi hetkisen hiljaisuuden jälkeen
ja nousten seisoalleen osotteli sormellaan, mihin kukin piirtäisi:

— Tuohon noin. Käypä se vaikeasti kuin aura kuivaan tinasavipeltoon,
ähäh, menipä kuitenkin... Niin, siihen juuri, pentele kun tuli leveät
variksenvarpaat... Hm, vai puumerkki vain, miksei, kelpaahan se
suuremmissakin supliikeissa...

Kun kaikki olivat tehneet tehtävänsä, naurahteli Mäntylä:

— Eivätpä ole varsin notkeita piruja nämä puustavit.

— Sellaisia jäykkiä harasormia kuin maapirut itsekin, murahti Liisan
mies.

— Semmoisia vaan, ehee, myönsi Mäntylä. — Minä sitten todistan toisena.
Mistä saadaan toinen?

— Pistäydyn huutamassa vaikka tuon renki Jussin, vastasi Töykkälä.

Hetkensä huudeltuaan ja koluttuaan pihat, tallin yliset ja luhdit hän
palasi kiroillen hiljaa.

— On mennyt pahus vetelehtimään kylälle, koska ristitanhualta
kuuluu sen päiväinen mekastus ja kikatus. Mutta kelpaa kai siihen
vaimoihminenkin? Piika Olka vetelee hirsiä tuolla pirtin sängyssä.
Huudanko mä hänet vai?

— Huuda, huuda. Sehän teillä on piikana Olka Suonpää, Punkan talon
torpasta. Mallaahan se vaimoihminen näissä tällaisissa tapauksissa,
vaikka monissa muissa seurakunnan ja kihlakunnankin asioissa saa vaieta.

Olka tuli unenpöpperöisenä, kylkeään kyhnytellen, ja piirsi
puumerkkinsä.

— Mikä se on tuommoinen puumerkki? kysyi Mäntylä hetken tirkisteltyään
töhryistä pilkkua ja purskahti hiljaiseen nauruun. Olka tiuskaisi
pirttiin mennessään:

— Se on tavallinen oo-puustavi. Ja se on kelvannut suuremmankin herran
kuin herrastuomarin raaputuksissa.

— Sosoo, sanoi Mäntylä ja muisti: — Olkahan olikin vallesmannilla
palveluksessa, mutta joutui pois, kun sai lapsen. Tyttö parka.

Muisti sen Töykkäläkin, tietysti. He eivät voineet olla hymyilemättä,
sillä asialla oli huvittavakin puolensa. Nimismies, kertoi Mäntylä,
oli ollut kiero ja kopea, ajanut tytön muitta mutkitta luotaan, mutta
tyttöpä nosti semmoisen metakan, että miespoloisen korvat kuumenivat,
ja maksaa kuin maksaakin se nykyään säännöllisesti ruokkojaisensa.
Saadakseen vain, nähkääs, olla rauhassa.

Emännätkin, jotka istuivat jäykkinä pyhäpuvuissaan, hymähtelivät
vilkuillen toinen toisiinsa, mutta ääneti tupakoivat Leenan ja Liisan
miehet hypistellen kauan käsissään saamiansa rahoja, ennenkuin
varovasti asettivat ne kuluneisiin kukkaroihinsa.

— Höm, yskäisi naurunsa lopuksi vanhimman sisaren, Mantan, mies ja
käveli kelloonsa katsahtaen akkunaan. — Ehtoo rupeaa saapumaan. Emmekö
ala jo lähteä kotimatkalle?

— Mikäs kiire teillä, ettei edes tupakaksi ehdi pistää, tuumaili
Töykkälä täyttäen piippuaan.

— Ei ole kiire, naurahti Manta. — Mutta lapset voivat yön selkään
nukahtaa rattaille ja tipahtaa tien sivuun.

— Ei suinkaan niitä ole niin paljon, ettei katoomista huomaisi, tokaisi
Mäntylä.

— Koko kärryllinen, koko kärryllinen, vastasi Manta mennen pihalle,
missä äitimuori, joka eleli Töykkälässä, kuului moittivan riiteleviä
lapsia.

— Hm, hm, rykäisi vihdoin Leenan mies vilkaisten emäntäänsä. — Hetipä
lähdetään, mutta olisi sitä ennen puhuttava asiaakin.

Sylkäisi ja syventyi painelemaan peukalolla ritisevää piippuaan.

Töykkälä käännähti uteliaana päin.

— Vai oikein asiaa? kummasteli hän, vaikka hyvin aavisti, mihin toiset
pyrkivät.

— Niinkuin sanottu, jatkoi lankonsa puhetta Liisan mies. — Olisi sinun,
Santeri, jo vihdoinkin maksettava vaimojemme osuudet kokonaisuudessaan.

— Nepä juuri, täydensi toinen. — Olemme päättäneet, ettemme odota enää
kauankaan.

— Sillä et suinkaan voine vaatia, että me vuodesta vuoteen tyydymme
noihin korkoihin ja harvoin tipahteleviin lyhennyksiin. Rippeisiin.

Töykkälä olisi mielellään jo aikoja sitten suorittanut niin Leenan
kuin Liisankin osuudet, mutta mistä hänkään otti yhdellä nykäisyllä
tuollaisia summia: yhdeksäätuhatta. Näkihän hän hyvin, että he kipeästi
tarvitsivat rahansa — eivät suinkaan he, siskoraukat, muuten istuisi
noin allapäin ja arastellen, varsinkin nuorin, Liisa, joka ei ollut
päässyt erittäin hyville oloille: mies oli töykeä, anoppi häijy ja talo
kurjassa kunnossa.

— Vaatimuksenne ei ole suinkaan kohtuuton, vastasi hän pahoilla mielin
katkaisten ajatuksensa, joita oli hautonut usein ennenkin. — Olen
koettanut tehdä voitavani, mutta sitkeässä istuu maamiehen raha.

— Se on totta, puolusti Mantan mies.

— Kelpaa sinun sovitella, puuskahti Liisan mies. — Kun jo olet omasi
saanut.

— Älkäähän taas alkako vanhaa riitaanne! kokivat sisaret tyynnyttää
huomatessaan, minne päin keskustelu rupesi kallistumaan.

Pitkän vaitiolon ja murjotuksen jälkeen Töykkälä alotti:

— Se on sillä tavalla, että mistäs minäkään kiskon rahaa muualta kuin
pellosta.

Nuorempain sisarten miehet kohauttivat hartioitaan.

— Sait talon pilahinnoilla, jurautti toinen heistä.

— Vai pilahinnoilla! kuohahti Töykkälä. — Senkö tähden tässä sitten
pitää rähjätä väsyksiin asti, niin minun kuin emännänkin.

Emäntä oli kuullut keskustelun tupaan, josta nyt tuli kamariin
istuutuen miehensä viereen arkulle ja pyyhkien kämmenellä hikeä
kasvoiltaan lisäsi:

— Enempikin kuin väsyksiin asti.

Siihen ei ollut kellään mitään liitettävää. Olihan heillä kaikilla sama
kokemus elämästä. Vihdoin hoksasi Mantan mies:

— Mutta onhan Töykkälässä tietääkseni metsää. Eikö siitä passaisi
yrittää? Kuuluvat viime aikoina merenrannoilla-asujat tienanneen
hyvästikin metsillään.

Toiset kohottivat päitään. Niin, niin, olivat hekin kuulleet siitä
joitakin huhuja.

— Mene tiedä, vastasi Mäntylä. — Poikani Siltala möi tässä viime vuonna
kappaleen semmoiselle tukkiherralle. Kehui kylläkin saaneensa suuret
rahat, mutta yhtäkaikki on jo ehtinyt taas kimpsuilla minultakin,
tapansa mukaan.

Töykkälä oli itsekin ajatellut metsänsä myyntiä aina siitä asti, kun
oli kuullut alamaissa asuvien isäntien napanneen metsistään tuhansia.
Ja vallankin viime syksystä, kun Siltala, hänen naapurinsa, koppasi
metsäpalastaan kolmetuhatta markkaa kuin ilmasta ikään, oli tämä tuuma
jauhautunut hänen aivoissaan. Mutta ei oikein olisi raskinut kaadattaa
kookasta metsäänsä, kun ei ollut mitään hengenhätää. Lisäksi häntä
pelotti joutua jollain tavoin puijatuksi. Kuka ne sellaiset herrat
takaa? Ja mahtaisiko Töykkälän metsästä herua roskaa niin runsaasti
kuin yhdeksäntuhannen markan arvosta?

Emäntä puolestaan vaipui miettimään, että olisi aimo potkaus, jos
pääsisi yhdellä kertaa vapaaksi noista kärttävistä sukulaisista, mutta
ääneen hän tuumi:

— Ei liene myyjää tuossa meidän isännässä, ja tokkopa on metsäkään
minkään arvoinen.

— Kuka tietää, havahtui isäntä. — Olen kyllä tuuminut asiaa jo ennenkin.

— No, tuumi, tuumi edelleenkin, virkkoi Mantan mies. — Ja yritä, kun
ostaja saapuu, sillä kun se kerran löysi tien näille maille, niin se
tulee toistekin. Niinhän se on kauppiaiden tapa.

— Ja korppien, lisäsi Mäntylä. — Haaskapaikkansa ne löytävät kummatkin.

— Kuten sanottu emme odota enää kauan, lausui Liisan mies noustessaan
muiden mukana hyvästelemään. — Tee kuin parhaaksi näet.

— Koetetaan, vastasi Töykkälä ja meni vanhimman poikansa Kustaan kanssa
noutamaan vieraitten hevosia jokiahteelta.

Kun vieraat jo istuivat rattailla, virkkoi Liisan mies ohjia käteensä
keräillen Töykkälälle:

— Päätimme äsken, että varromme vielä ensi kevääseen.

— Mutta emme sen pitemmälle, täydensi Leenan mies.

Emäntä, joka piian kanssa nosteli lapsia rattaille, ei voinut olla
äyskähtämättä:

— Tukkikaa jo suunne! Siinä koko kylän kuullen änkäilette.

Samassa läjäytti Mantan mies ohjien perillä hevostaan lautasille, ja
peräkanaa läksivät Töykkälän pihasta jyrisemään kolmet rattaat, joiden
takaistuimet ja äitien sylit olivat täynnä nauravia, kirkuvia lapsia.

Äitimuori istui kuistin penkillä pyyhkiellen pääliinansa liepeellä
silmiään, mutta kartanolla viipyivät vielä isäntä, emäntä ja Mäntylä
ennustellen taivaan merkeistä ja rattaiden nostattamasta maantien
tomusta, minkälainen ilma tulisi huomiseksi, pouta vai sade vaiko
pilvipouta.

Aikansa kuunneltuaan miesten jaaritteluja poistui emäntä
ehtooaskareilleen.

— Tuntuu niillä lankomiehilläsi olevan tosi mielessä, virkkoi Mäntylä
tovin kuluttua.

— Eivät ne suotta rääkyisi, myönsi Töykkälä.

— Ja pitäisihän heille maksaa.

Mäntylä mietti hetken.

— Juohtui tuolla kamarissa mieleeni muuan asia, alotti hän sitten. —
Minulle kun talosta luovuttuani jäi vähän tätä maallista mammonaa, niin
voisit saada siitä lainaksi, jos haluat.

Kun Töykkälä ei vastannut, jatkoi Mäntylä:

— Antaisit minulle vain ensimäisen kiinnityksen taloosi. Sillä tavalla
pääsisit heistä eroon.

Töykkälä imi piippuaan.

— Tosin olisi parempi olla velassa vieraalle kuin omaiselle, tuumaili
hän harvakseen. — Olen itsekin joskus ajatellut ottaa lainan, mutta
tekemättä se on jäänyt. Laina kuin laina, olen tuuminut.

— En tyrkytä, vastasi Mäntylä. — Hyvän hyvyyttäni vain ehdotin.

Töykkälä kiiruhti selittämään:

— Käsitän kyllä tarkotuksenne, vaikka en tahdo käyttää sitä hyväkseni.
En ainakaan vielä. Olen nimittäin ruvennut ajattelemaan sitä metsän
myyntiä.

— Onhan se niinkin, että omillaan toimeentuleminen on hauskempaa kuin
vieraan avulla, myönsi Mäntylä.

— Niin juuri, ilahtui Töykkälä, kun toinen näkyi käsittävän hänet
oikein.

Mäntylä nousi kaivonkannelta, jolla he istuivat.

— Tee tahtosi, virkkoi hän hyvästellessään. — Ja jos toden sanon,
samoin olisin minä vastannut sinun sijassasi.

Töykkäläkin nousi ja lähti astelemaan rantaan. Hänellä oli joessa
muutamia rysiä, joita ei ollut ehtinyt kokea tänään.

Siinä kävellessä juolahtivat mieleen emännän äskeiset äkäiset sanat
lankomiehille, ja suupieliä hytkäytti pidätetty nauru.

Se on emäntä vielä, jos niikseen tulee, yhtä topakka ja tiuskea kuin
tyttönäkin, vaikka jo vuosikausia on puskenut töitä kuin ahkerin
urakkalainen. Se siitä vain yltyy. Näyttää kuin sen voimat kasvaisivat
siinä, missä niiden luulisi herpaantuvan... Annas olla, kuinka kauan
sitä jo onkaan yhteisestä puurokupista syöty. Ensin asuttiin ja
hoidettiin Töykkälää viisi vuotta isävanhan ollessa peräsimessä, mutta
kun isä kuoli, ostettiin talo omaksi, ja siitä on taas kulunut... mutta
tuossahan se onkin veistettynä isän kuolinvuosi, tuossa lautan tolpan
kyljessä.

Hän astui lautalle ja kumartui katsomaan.

... Niinpä niin. Siinä näkyy vieläkin harmaana vuosiluku 1880. Samana
päivänä kuin pirtissä höylättiin isälle ruumisarkkua, nakutteli
tanhualla tämän vuosiluvun hänen äsken valmistamaansa lauttaan
pelimanni-Antti sanoen, että tästä sinä, poika, muistat aina isäsi
kuoleman. Sanoi ja rupesi soittamaan viulullaan niin liikuttavaa
virren säveltä, ettei äitikään hennonut kieltää, kun äijä siinä
istui rankaläjällä ryysyisenä ja tutisevana soitellen, että sävelet
kantautuivat kammioon asti, missä isä tuskin kylmenneenä lepäsi
laudoillaan. Olivat vanhoja ystäviä ja viinaveikkoja, isävainaa ja
pelimanni-Antti, vainaja hänkin jo aikoja sitten. Mutta tahtoipa
tuolla tavoin, sanoi hän lopetettuaan soittonsa, saattaa isää hänen
viimeisellä matkallaan, kun ei hänenlaisensa risamekko ollut muka
sovelias kulkemaan saattoväen ja papin seurassa kirkkotarhan veräjältä
haudalle. Äiti, joka oli pysähtynyt kaivon kivelle istumaan, kuunteli
ääneti, kunnes nousi, haki kamarista pullon ja pikarin ja ojentaen
ne Antille virkkoi kyynel silmässä: »Siinä peijaisryypyt. Olen sinut
monasti ajanut talosta pellolle, kun mellastitte vuorokausmääriä, mutta
onhan sinulla sentään muutakin kuin janoinen suu ja tuo pelikoppasi.» —
»Suur' kiitosta, emäntä! Ei minulla muuta olekaan kuin mainitsemanne»,
vastasi Antti. »Mutta tämän pikarin saatte heti takaisin. En tarvitse
sitä.» Ja hän kallisti pullon suusta, kunnes kallistui lopulta itsekin,
pölkyltä nurmelle, mihin nukahti lämpimään auringonpaisteeseen. Siihen
ukko kellistyi...

Töykkälä lykkäsi lautan rannasta ja koki siinä lähellä olevat kaksi
rysää. Paljoa ei niistä herunut, pari pienehköä haukea ja muutamia
ahvenen vonkaleita.

Missähän ne lahnat piilottelevat? ajatteli isäntä, jonka kalastusinto
oli herännyt. Pitäisihän niiden kutuajan olla parhaillaan, näin
haavanlehtien puhkeemisaikana. Mutta hiukan ylempänä joessa, siinä
missä se teki äkkimutkan painuen metsän korpeen, oli pieni lampare,
melkein ruoviston peitossa. Siellä ne lahnat tavallisesti molskivat ja
kisailivat. Hänen kolme parasta rysäänsä, talvella kudottuja, lujia ja
pitkä-aitaisia, olikin siellä. Eiköpä niistä nouse?

Hän työnteli seipäällä lauttaa hiljalleen eteenpäin.

... Viisi vuotta ja melkein yhdeksän isäntänä. Joko tuosta on kulunut
noin pitkälti — kohta neljätoista vuotta. No, sittenpä täyttää Kustaa
piakkoin saman vuosimäärän, neljätoista, se kun syntyi noin, niinkuin
akat paasaavat, ennen aikojaan... Eipäs ollut kuin kaksi laihaa lahnaa,
mutta miten lie tuon keskimäisen pyydyksen laita? Näkyy vesi hieman
poreilevan sen päällä. Kappas vaan, eikös olekin siinä neljä tavallista
veitikkaa... Syntyi ennen aikojaan hehehee, juu. Ei olisi Helenan
isä, Punkan vanha rusthollari, antanut oikein mielellään tytärtään
pikkutalon pojalle. Ukkoa pidettiin rikkaana ja se se kai olikin, mutta
sinne jäivät rikkaudet ja saivatkin jäädä. Antoi pojalleen talon miltei
ilmaiseksi, ja Helena sai vain sen verran, että Mantan osuus voitiin
suorittaa... Niin, kun asia kerran oli näin juurtajaksain alustettu tai
kuinka Helena silloin tokaisi isänsä vänkäämisiin, niin täytyi ukon
myöntyä. Se on näet näissä rakkauden asioissa aina sillä lailla, että
jonkun siinä täytyy taipua... Mutta kas, kas, miten tuon kolmannen
rysän seipäät tutisevat. Siinä niitä on... yksi, kaksi, kuusi aika
mullikkaa. Potkii maar tässä isä poikineen, mutta turhaan potkivat,
niskat poikki vaan!... Turhaan se potki Punkankin ukonköriläs,
niskasuonet rempsahtivat siltäkin hervottomiksi, kun huomasi asian
tuiki selväksi. Eikä ole tarvinnut sitä katuakaan, toimeen kun on tultu
ilman heidän apuaan. Ainoa, mikä painaa mieltä, on se, ettei vielä ole
jaksettu maksaa Leenan ja Liisan perintöjä.

Hän löi lautan seipäällä kiinni pohjamutaan, sytytti suupielessään
sojottavan piipun ja kantaen saaliinsa kahden mättään väliin rannalle
alkoi läheisestä tiheästä pajupensaikosta oksia lujaa vitsasta, mihin
pujottelisi kalat.

— Teenpähän tuosta lisäksi kepinkin, jotta on komeampi kulkea, tuumaili
hän mielessään, kun näki siinä sileän, paksun oksan.

Hän katkaisi sen juuresta ja koetteli sen taipumattomuutta painamalla
sitä maata vasten. Tonki ja tonki mietteissään... että pitäisi saada
pelloksi tämäkin rantaniitty... jahka Kustaa miehistyy, silloin he
yhdessä... survaisipa jonkun kerran kepillään pajupensaikkoonkin.

— Kuka helvetti sieltä pistelee silmiini? kuului ärjäisy pensaikosta. —
Vai nokkivatko kärpäset katveessakin?

Oksat työnnettiin kiivaasti syrjään, ja näkyviin tuli Siltalan
partainen naama. Töykkälän suu vetäytyi leveään hymyyn, kun hän
näki Siltalan vieressä maassa melkein tyhjillään olevan pullon ja
korttipakan.

— Naapuri se vain kalastelee, virkkoi Siltala haukotellen, huomattuaan
kalakimpun Töykkälän kädessä.

Ja kohentuen laiskasti jaloilleen hän äkkäsi pullon.

— Janottaa, sanoi ja tähtäsi pohjan taivasta kohden. — Antaisin
sinullekin, mutta mitäs tyhjästä antaa.

Ja nakkasi pullon veteen.

— Saatu mikä luvattu, myhähti Töykkälä.

Siltala pisti kortit taskuunsa kertoen kylän poikain kanssa
lyhentäneensä sunnuntaita pelaamalla, mutta kun alkoi raukaista,
pistäytyi tuonne pensaikkoon. Siellä oli nukkunut ja nyt oli melkein
vesiselvä.

— Taidat olla harmissasi kuten entinen huittislainen renki, joka
ryyppäsi itsensä humalaan mennäkseen rähisemään kylälle, mutta
nukahtikin väsyneenä oman talon veräjän pieleen. Herättyään oli urho
vallan selvä, mutta kiukuissaan siitä hypähti tasajalkaa ilmaan ja
hihkaisi isännälle: »Voi p—kele, mitä varten annoitte mun nukkua! Nyt
meni köyhän miehen rahat hukkaan!»

— Eikä harmita, nauroi Siltala. — Vaikka olihan se reilusti ajateltu,
se huittislaisen meininki.

He läksivät yhdessä kävelemään kotiin. Erottaessa kysäisi Töykkälä:

— Tuleeko se metsäherra tänä suvena näille maille? On kai sinulla vihiä
siitä.

— Lupaili tulevansa, vastasi Siltala ja läksi haukotellen kujaa myöten
taloonsa.

Töykkälä asteli rantapolkua. Se kiersi saunan vieritse, jonka
nurkkauksista ja raoista tupsahteli harmaa, tasainen sauhu, niin
että matala, hieman jokeen kallistunut sauna näytti siinä tyynessä
ehtooilmassa hiljalleen kytevältä sysimiilulta. Siellä poltettiin
parhaillaan maltaita. Se työ kuului äitimuorille.

— Katsonpahan, miten pitkällä jo ovat, ajatteli isäntä sivu
kulkiessaan, — ja onko pesässä tarpeeksi halkoja.

Hän kurkisti varovasti kuumaan, savuiseen saunaan.

— Kuka siellä kolistelee ja laskee ulos jumalan lämmintä? ärähti
äitimuori liikutellessaan maltaita parvella.

— Minä vain. Vilkaisin ohi astuissani tännekin.

— Vilkaisit tännekin, matki muori. — Ikäänkuin vakoillaksesi, olenko
lyönyt toimeni laimin. Ee-en. Pidä sinä vain vaari omista töistäsi.
Meillä on tässä itsekullakin täysi homma ja kiire voidaksemme tehdä
velvollisuutemme. Niin minulla kuin sinulla ja emännälläkin.

Viimeisen sanan hän venytti hieman pilkallisesti.

— Mitä se äiti taas närisee. Eihän meillä ole hätäpäivääkään.

— Hätäpäivääkään! Sanotko niin, ettei hätäpäivääkään, vaikka sisaresi
saavat vuosia ja taas vuosia odottaa saataviaan. Ja lopuksi taitavat
jäädä niille teille kuin emäntäsikin ennakolta kehutut myötäjäiset.

— Äiti!

Isännän ääni vapisi, mutta muori turisi olkansa yli tosin
lauhtuneempana:

— Enhän minä muuten, tulee vain tyttäriäni sääli. —

Isäntä painoi kiusaantuneena oven kiinni. Häntä vaivasi tämä äidin ja
Helenan välinen kireä suhde. Helena oli ainakin ensi vuosinaan ollut
tyly ja komenteleva äitiä kohtaan, joka puolestaan ei voinut unohtaa,
että Helena, jota ei mielisuosiolla ollut annettu hänen pojalleen,
kaiken lisäksi toi pesään tuskin enempää kuin tavallinen pikkutalon
tytär.

Hän nouti kaivolta kiulun, jonka täytti puoleksi vedellä, pudotti
kalat siihen ja jäi istumaan kuistin penkille. Tuvassa näkyi emäntä
laittavan ehtoollista, piika tuli kaivolle pesemään lypsinastioita, ja
hiekkakasalla veräjän pielessä pelmuilivat nuoremmat lapset.

Hän silmäili ruisvainiotaan, joka navetan päädystä lähtien levisi
tasaisena ja suorasarkaisena. Se työnsi jo vahvaa, tiheätä olkea,
ehtootuulen sitä hiljaa häälytellessä. Siitä sitä taas kasaantuu
viljaa, mehevää ja runsassatoista. Heinää läjääntyy tuolta
luhtaniitulta tavallista enemmän, ja hyvä alku näyttää olevan
apilapellollakin, jota hänellä oli vasta pieni vainio kuin kokeeksi.

Joen toisella puolen, pari sataa askelta heiltä, sijaitsi Siltalan
talo. Harmaa ja rujan näköinen, vaikka samantapainenhan tuo oli
Töykkäläkin. Mistä ne rahat rakennuksiin ja koreiluihin? Siltalasta
eteenpäin kohosi maantien varrella kylän kauppapuoti punaiseksi
siveltynä, sen takaa puunsi Mäntylän siisti rakennus, jonka ukko oli
ostanut mylläriltä. Mylläri oli rakentanut uuden asunnon aivan kosken
rannalle, vesi miltei sen nurkkia nuoleskeli. Vaimonsa kuoltua oli
Mäntylä luovuttanut talon pojalleen ja eleli nyt herrastuomarina
mökissään, jossa oli vähän maata ja puutarhaakin. Hänen saunansa
sijaitsi jokirannassa kosken alapuolella kahden mahtavan männyn välissä
— niistä hän oli nimensäkin ottanut isännyydestä luovuttuaan. Mutta
muista erillään pienellä kumpareella peltojensa keskellä kohosi Punkan
rustholli uljaana ja avarana tuuliviireineen ja ruokakellokatoksineen.
Maantieltä erkani sinne leveä, sannotettu ajotie; pihaveräjän pylväinä
oli kaksi kivimöhkälettä, jotka eivät huojuneet pahimmissakaan
myrskyissä niinkuin ei itse talokaan. Asuinrakennuksen akkunain alla
sijaitsi puutarha, jossa kasvoi omenapuita ja karviaismarjapensaita.
Siitä poispäin aukenivat viljelykset molemmille sivuille.

— Siellä sitä on, rahaa, huoahti Töykkälä, ja katse siirtyi
vastahakoisesti omille maille, metsään, joka sinersi peltojen takana,
ikäänkuin sieltä sittenkin olisi vapahdus tuleva.

Ainakin oli lysti kuvitella niin. Eipä maistunut ruokakaan, kun emäntä
vihdoin tuli kutsumaan ehtoolliselle. Hän vain mietiskeli ja poltti
vielä sängyssäkin monta piipullista, ennenkuin uni tuntui lähenevän.
Emäntä hänen vierellään väänteli ja käänteli itseään hautoen nähtävästi
hänkin samoja ajatuksia.

Vihdoin putosi piippu kolahtaen lattiaan, ja kun isäntä unipäissään
kopeloi sitä laskeakseen sen sängyn tolppaa vasten, kysäisi emäntä:

— Mikset nuku? Häiritset toisiakin.

— Ei tahdo päästä alkuun, haukotteli isäntä, niin että leukaluut
ruskahtelivat.

Kului hetki.

— Kannattaisi sitä ainakin yrittää, alkoi emäntä yhtäkkiä.

— Niin, mitä?

— No tuota metsän myyntiä, hyvä ihminen! ihmetteli emäntä.

— Saa tuollaisia ajatella päivälläkin! murahti isäntä, haukotteli pari
kertaa syvään ja pitkään ja sai kuin saikin unen päästä kiinni.

Mutta emäntä valvoi vielä kauan ja nukahti vasta sitten, kun isännän
hengitys muuttui tasaiseksi ja tyyneksi.




II


Joulu oli ovella.

Aamun kylmä kajastus levisi idän taivaalle, punasi mäntyjen rungot ja
hypähti Töykkälän akkunaan ja siitä pirtin lattialle, jossa lapset
teuhasivat lastujen seassa.

Isäntä nousi reenteelmyksensä äärestä, iski kirveensä tukkiin ja
kierrettyään katossa palavan lampun sammuksiin istahti penkille.
Katseli syrjästä uunin edessä hääräävää emäntää, tuolloin tällöin
vilkaisten ulos, Siltalaa kohden.

— Suotta siinä kurkkailet, virkkoi emäntä. — Ei se metsänostaja taida
kuitenkaan tulla meille.

Isäntä ei viitsinyt vastata, imi vain piippuaan.

Emäntä kantoi perunat ja piimät pöytään, otti kaapista pari leipäkyrsää
ja kimpaleen sianlihaa alkaen mätkiä puuroa vatiin.

Lapset lattialla päästivät äkäisen äläkän, ja pikku siskon paapertaissa
isän turviin rupesivat lastut sinkoilemaan. Heikki poju oli tarrautunut
nuoremman vekaran jalkoihin ja vetää retuutti tätä pitkin lattiaa.

— Jes' siunatkoon noita kakaroita! Särkevät vallan korvat rääkynällään.
Siivolla, siivolla siinä! tuskitteli emäntä. — Voisit sinäkin, Santeri,
pitää heitä vähän lujemmissa aisoissa.

Isäntä vilkaisi uhkaavasti ovipieleen pistettyyn vitsakimppuun ja
sitten Heikkiin.

— Tekeekö mielesi koivunjuustoa, häh?

Heikki hellitti oitis veljestään, mutta mutisi ynseästi:

— Hän se ensin... Pisti terävällä tikulla minua pakaroihin. Tuommoinen
rääpänä!

— Voi voi tuota poikaa! Aina vain syyttää toista, päivitteli emäntä. —
Mikä riivattu siitä tuleekaan lopuksi?

Hän lennätti puurovadin pöytään istuutuen syömään pikku tyttö
sylissään. Ruuan kimppuun karkasivat kohta toisetkin lapset, Olka
tuiskahti navetasta ja Jussi tanhualta halkotukkinsa äärestä vetelästi
kävellen. Isäntä laski piippunsa akkunalle seuraten toisten esimerkkiä.
Ainoastaan Kustaa, joka palavan pesän edessä lueskeli jotain kirjaa,
ei vielä malttanut käydä pöytään. Äiti katsahti pari kertaa tuikeasti
häneen, mutta kun poika ei näyttänyt huomaavankaan, niin hän sanoi
lyhyesti:

— Mars muiden matkaan, Kustaa, äläkä anna jumalanviljan odottaa
tyhjänpäiväisten lorukirjain takia! Lukisit edes katkismustasi, kun
kohta ovat lukuvuorotkin edessä.

Kustaa laski vastahakoisesti kirjan omaan seinäkaappiinsa.

— Siitä Kustaasta taitaa tulla koko makisteri, nauraa virnotti
piika suu täynnä ruokaa. — Vai mitä ne hokevat kylällä? Istuu nenä
kirjoissa kiinni vielä aikamiehenä. Ja Siltalan Maijusta tehdään kai
makisterinna, yhdessä kun kuuluvat tuteeraavan, hi...

Jussiltakin pääsi leveä nauru, mutta emäntä, joka kyllä itse
puuskahteli omaisilleen, vaikkei sallinut sitä vieraiden tehdä,
katkaisi nopeasti:

— Kuuluvat, kuuluvat. Syö äläkä turise, vallesmanska!

Kääntyen isäntään hän jatkoi:

— Sinun pitäisi kohtapuoleen mennä kirkonkylän kauppiaalle. Joulu on
heti käsissä eikä meillä vielä ole likokalaa, ei ryynejä eikä mitään
muutakaan. Sietäisi lapsillekin ostaa jotain. Pojillahan ei ole
kunnollisia kintaita eikä karvalakkeja, ja tarvitsee jotain tämäkin.

Hän työnsi sormellaan hienoksi pureskelemansa ruokapalan pienokaisen
suuhun ja viitaten päällään piikaan lisäsi:

— Ja täytyy kai ostaa jotain tuollekin, vaikkei se mitään ansaitsisi.
Eikä passaa jättää ilman Jussiakaan.

— Ehei! pärskäytti Jussi piimätuoppiin.

— Öhöm! yskäisi piika, mutta kun puuro poltti kurkkua, ei saanutkaan
sanotuksi enempää, sillä isäntä ehti väliin.

— Mitäs, jos oltaisiin tänä jouluna ilman noita herkkuja ja lahjoja?

— Ilman?

Emäntä katsoi silmät selällään isäntään, ja piika hotkaisi hätäisesti
palansa.

Lapset kuuntelivat jännityksissään vanhempainsa puhelua. Olihan joulu
heille ainoa herkuttelun ja ilakoimisen aika.

— Ei oikein kannattaisi panna rahaa sellaisiin tänä vuonna, kun satokin
kaikesta huolimatta tuli kovin niukka. Eikä ole paljoa kertynyt navetan
puoleltakaan.

Isäntä teki lusikallaan suuren loven puuron kylkeen ikäänkuin puheensa
pisteeksi.

— Mutta miltä joulu maistuu ilman likokalaa ja ryynipuuroa ja...

Niin, miltä tosiaankin se tuntuisi semmoinen joulu? näkyivät lapsetkin
aprikoivan, mutta isäntä täydensi leikillisesti:

— Jako ilman viinaa? En minä, muoriseni, ole sille niin kovin perso.

— Häts! Minä sinun viinoistasi!

— Ja lisäksi tiedät, että on siinä muukin mutka: Leena ja Liisa, puheli
isäntä ääntään alentaen. — Emmekö pane suuta säkkiä myöten, ainakin
toistaiseksi?

— No voi sinua ja meitä kaikkia! alkoi emäntä puuskua. — Kun muistelen,
miten Punkalla otettiin joulut vastaan, tekisi mieli itkeä. Siellä
lahjat ja herkut ja ruuat ja... ja tämmöiseen kitupiikkielämään pitikin
sieltä joutumani!

— Älä nyt tuossa ala vetää vanhaa virttäsi. Ainakaan lasten ja
vieraiden kuullen.

— Kuulkoot vaan! Kyllä se tekee hyvää heillekin. Tietää olevansa
velkaantuneen pikkutalon lapsia.

— Mutta yhdessäpä me ostettiin tämä Töykkälä näine päivineen, vastasi
isäntä jyrkästi. — Pidä se tarkoin mielessäsi.

— Yhdessäpä yhdessä! kivahti emäntä. — Mutta olihan minun pakko
suostua, sillä enhän voinut torppaan lähteä enkä maantielle sellaisesta
talosta kuin Punkan rusthollista.

Isäntä nousi pöydästä niin kiivaasti, että emäntä vaikeni siihen
paikkaan, ja komentaen Kustaan, rengin ja piian töihinsä, lapset
pihalle, aikoi ruveta nuhtelemaan emäntää tämän alinomaisesta nurinasta
ja napinasta, mutta huomatessaan äitimuorin kartanolla tulevan pirttiin
hillitsikin itsensä.

— Älä huolehdi, muoriseni, sanoi hän vain. — Vielä me kerran hyppäämme
tällaisen ojan yli. Myymme metsää.

Emäntä, joka oli vetäytynyt muurin eteen, heitti puita pesään virkkaen:

— Myymme metsää! Kuinka monta kertaa oletkaan jo tuota hokenut. Eikä
siitä kuitenkaan ole syntynyt mitään, ei munia eikä poikia.

— Mutta tulee kai siitä kerran tosikin. Kävihän täällä syyssuvella
tukkiherra metsiä katsastamassa ja ennen joulua lupaili tulevansa
kaupoille. Eikö mahda vain jo ollakin naapurissa — kuului illalla oudon
tumpelin ääni Siltalan kartanolta.

— No myy sitten, myy herran nimessä! virkahti emäntä ja paiskasi oven
kiinni painuen navettaan.

Heti köpitti äitimuori pirttiin.

— Taisi taas olla pieni pyykinpesu, puheli hän pöydän ääreen
kävellessään. — Vai miksi pesupunkka paukahteli ja hame tuiskuna
pyrähti pihalle?

Isäntä vaikeni käyden apein mielin reenteelmykseen käsiksi, mutta äiti
pakisi kuoriessaan kylmää perunaa:

— Toiset pyrkivät taloonsa kiinni, velkaisenakin, kuten sinä
joukkoinesi, toiset talostaan irti kuten tuo Siltala. Vai mitä se
oikein meinannee? Myy lystikseen metsää, kappaleen toisensa jälkeen.
Kun eilen ehtoolla olin siellä, saapui taloon se sama suottaherra, joka
suvellakin. Ryypätä alkoivat ja kauppaa hieroa. — »Mitä kauppaa ne taas
kihnuttavat?» utelin emännältä. — »Sitä yhtä samaa, metsäkauppaa»,
vastasi tämä. — »Mutta miksi se myy rapsuttelee metsäänsä noin
alinomaa, kun ei ole minkäänlaista rahanpuutetta, ei kynnen vertaa?»
koetin vielä onkia, mutta siihenpä vaikenikin emäntä, huokasi vain kuin
itsekseen, tällä lailla.

Muori huokasi pitkään, puraisi sitten puolen silakkaa ja perunaa
hörpäten piimää päälle.

— Sitä kai aavisti emäntä, mikä juolahti minunkin mieleeni, että
sellaisen elämän loppu ei ole hyvä. Kun antaa pirulle sormen, niin se
kohta vie koko käden. Kun repelee talostaan kappaleen toisensa jälkeen,
menee lopulta koko höskä. Vai mitä? Sanoitko sinä jotain, häh?

Isäntä veisteli ääneti. Mitä olisi kannattanut vastata äidin
puheisiin, yltynyt vain olisi. Ei äiti tosin tarkottanut pahaa noilla
kärtyisillä höpinöillään paremmin kuin emäntäkään hotakkuudellaan ja
äkkipikaisuudellaan. Mutta saisivat ne sentään pitää vähän soukempaa
suuta, kasaavat tuolla tavoin vain turhaa harmia ja kiusaa... Tulisipa
nyt se tukkiherra, niin saisi edes kuulla, mitä se aikoo tarjota.
Kenties sitä tietä syntyisi jonkinlainen selvyys tähän ikävään asemaan,
jossa aina tunsi olevansa kuin puristuksissa: yhdellä puolella seisoi
äiti iänikuisine vatkutuksineen ja ennustuksineen, toisella tuskaili
emäntä ja kolmannella kitsas, epävakainen luonto, johon ei työ tuntunut
tehoavan.

— Vai et mitään, ihmetteli äiti. — Omituista, kun korvani ovat viime
aikoina ruvenneet horisemaan tyhjää. Mitä se mahtaa tietää! Silloin kun
isäsi kallistui kuolintilalleen, paria viikkoa sitä ennen ne samalla
tavalla...

Äitimuoria alkaa jo vanhuus lapsettaa, hymähti isäntä itsekseen ja
ryhtyen iskemään molemmista päistä tervattua jutkolautaa paikoilleen
jatkoi ajatuksiaan: niin, puristuksissa kuin härkä ahtaassa
karsinassaan. Mutta karsinassapa on ainakin yksi veräjä. Kun vain
löytäisi sen! Ja löytäisi sen oikean! Riemusta hän silloin mylvähtäisi
niinkuin kevätlaitumelle laskettu sarvipää. Tuo metsäkauppa — jospa se
päästäisi hänet tästä pinteestä, sisaret omilleen ja vaimoväen suitaan
soittamasta.

— Sinä et edes kuuntele, kun kerron isäsi viimeisistä päivistä, jämäsi
äiti närkästyneellä äänellä. — Sinä olet kovakorvainen ja penseä,
Santeri. Niin, niin. Paria viikkoa ennen isäsi kuolemaa alkoivat
korvani soida ja valehdella tällä samalla lailla, ja minä sanoinkin
tuolle Suonpään akalle, joka sattui olemaan meillä, että... Voi pakana,
katso, Santeri, tuonne kartanolle, siinä se nyt on se tukkiherra
kyytimiehineen ja Siltaloineen.

Isäntä oli kuullut tumpelin äänen ulkoa ja vilkaissut sinne. Heitti
sitten kiireesti takin ylleen ja meni tulijoita vastaan.

Reestä nousi komeihin turkkeihin kääriytynyt mies, jonka isäntä tunsi
metsänostajaksi. Toinen, joka sitoi hevosta kiinni, oli sekin tuttu, se
kun oli jäänyt pariksi viikoksi paikkakunnalle vähän, niinkuin sanoi,
arvioimaan metsiä. Siltala, joka oli keikkunut reen kannaksilla, näkyi
olevan pienessä nousuhumalassa.

Isäntä ohjasi vieraat kamariin ja riensi hakemaan emäntää, pistäytyen
yksin tein viskaamassa heiniä hevoselle ja ihailemassa sen välkkyviä
valjaita.

Kun hän palasi kamariin, istui ostaja keinutuolissa, jonka oli
siirtänyt pöydän eteen, ja selaili papereitaan. Turkkinsa oli heittänyt
sänkyyn levälleen, ja suuri nahkainen salkku venyi pöydän kulmalla.
Isännän katse siirtyi tuosta rotevasta, punakasta miehestä kartanolle,
missä sen komea hevonen korskui tumpeliaan helistellen; sieltä se
kääntyi takaisin ja pysähtyi tuohon valtavaan nahkasalkkuun, joka
pullotti täysinäisenä ja lupaavana ihan hänen ylettyvillään.

— Siinä se varmaan säilyttää rahojaankin, ajatteli hän itsekseen ja
päätteli, että mahtaa se olla upporikas liike, jonka rengitkin noin
leventelevät.

— Möin taas pikkuisen, sanoi Siltala. — Sen Huhdin kappaleen.

— Naapuri taisi taas siepata suuret rahat.

— Juu, silmät ummessa maksoimme, havahtui ostaja, kääri paperinsa
kokoon ja nyökäyttäen tyytyväisesti toverilleen pisti ne avaraan
povitaskuunsa. — Siltala möi, ja kauppaa varten tulimme teillekin.
Mutta kuppi kuumaa ei taitaisi tehdä pahaa.

Emäntä toi parahiksi kahvin.

— Olemme nyt tarpeeksi selvillä metsästänne, jotta voimme ryhtyä
kaupantekoon, alotti ostaja. — Haluaisimme vain kuulla, minkälaista
hintaa isäntä pitää siitä.

Isäntä aprikoi. Ostaja kopeloi laukkuaan vetäen sieltä pöydälle
rommipullon.

— Saas nähdä, lyönevätkö summamme yhteen ollenkaan, puheli hän
kuppiinsa pulputtaessaan.

— En oikein tiedä, kun olen outo tällaisissa asioissa, tuumaili isäntä
verkkaan ikäänkuin maaperää tunnustellen, mutta päätti kuitenkin pyytää
neljäätoistatuhatta markkaa, vaikka aikaisemmin oli Siltalan kanssa
ajatellut vain kymmentätuhatta. Voisihan siitä sitten alentaa, jos
rupeaa tinkimään. — Mitäs te tarjoaisitte?

Ostaja naurahti.

— Myyjä määrää hinnan, josta sitten ostaja tinkii. Se on meillä
Suomessa kauppalaki semmoinen. Totta puhuen on metsänne laadultaan
keskinkertaista ja sijaitsee kovin kaukana liikepaikoista, uitto tulee
kalliiksi ja...

Isäntä, jota harmitti tämä tällainen alku, pölläytteli ostajan
tarjoamasta sikarista sakeita savuja tokaisten vihdoin närkästyneenä:

— Ei suinkaan minun metsäni ole sen kauempana kuin tämän Siltalankaan.
Ja hyvää, vartevaa se on.

— No, kuinka sen ottaa, mutta enimmäkseen on siellä kuusipuita, jotka
eivät vedä vertoja männyille.

Maistelivat ja puhuivat välillä yhtä ja toistakin.

— Kas kuinka reimasti Töykkälässä nyt naukkaillaan, ilveili Siltala. —
Missä on emäntä, talon ojennusnuora?

— Missä lie, vastasi isäntä toisten nauraessa ja ostajan
hyväntahtoisesti selittäessä, että se sellainen elämä, missä
naisellakin on sananvaltaa, se lieneekin sitä oikeata raamatun elämää.

— Jos esimerkiksi noilla vanhan testamentinkin kuninkailla ja niillä
muilla äijillä olisi ollut topakoita emäntiä, eivät he miltei
järjestään olisi olleet sellaisia juopporatteja, lopetti hän nauraen.

Emäntäkään, joka seisoi kuuntelemassa viereisessä kamarissa, ei voinut
olla hymähtämättä. Hänen täytyi, arveli hän, seurata asioiden menoa
täältä salaa, kun ei ilennyt koko aikaa istua ryypiskelevien miesten
parissa, ettei Santeri näet pääsisi tekemään mitään tyhmyyksiä. Mutta
mukava ja alhainen mies taitaa ostaja ollakin.

— Niin että isäntä on hyvä ja sanoo summan, jotta päästään siunattuun
alkuun, kehotti ostaja vihdoin, asiaan palaten.

— Siellä alamaissa kuulutte saaneen metsiä toisinaan ilmaiseksi, urahti
isäntä lopulta. — Mutta minun metsääni ette viekään hinnatta.

— Eipä suinkaan, lohdutteli ostaja. — Kuinkas me — emmehän me elä
pakanain ja ryövärien maassa.

Sehän puhuu kuin kristitty ihminen, ajatteli emäntä oven takana, vaikka
onkin herra. Mutta isäntä, jonka päähän jo oli kihahtanut hieman
rohkeutta, löi reiteensä ja laukaisi äkkiä:

— Neljätoistatuhatta markkaa.

Ostaja putosi ällistyneenä keinutuoliin, jolta juuri oli
nousemaisillaan.

— Neljätoistatuhatta!

Ei ollut uskoa korviaan, vilkaisipa salaa toveriinsakin, joka kumartui
toimekkaana varistamaan sikaristaan tuhkaa pieksunsa kärkeen.

— Ei penniäkään alle, vakuutti isäntä silmä kovana.

— Sillä lailla! nauroi Siltala. — Paina päälle vaan, naapuri.

Ostaja sai kohta kylmäverisyytensä takaisin ja vastasi:

— Ei olekaan, kuulen ma, kysymys mistään pikku summasta. Kokonaisen
talon hinta, piru vie.

Isäntä mulautti häneen epäluuloisesti.

— Ei se ole hinta eikä mikään verrattuna metsän hyvyyteen.

— Metsän hyvyyteen! Mutta siinä on matkassa monta mattia, kuten jo
äsken osotin. Pitkät uittoväylät, joissa moni tukki ehtii upota ja
mädätä perille asti saapumatta, kalliit ajat ja monet muut perhanat.
Huhhuh, otetaan välillä pieni tärskäys. Ehkä se ajaa järkeä miesten
päihin.

Mutta isäntä ei hellittänyt muuta kuin viisisataa, vaikka siinä kuinka
jankattiin ja kinasteltiin. Pitää jurnutti vain ryypänneen miehen
härkäpäisyydellä kiinni kolmestatoista ja puolesta tuhannesta.

— Pitänee siis suostua maksamaan isännän vaatima hinta, tuskastui
ostaja vihdoin. — Tahdomme tämän kerran maksaa ruhtinaallisesti,
hehehe, kenties yli voimiemmekin, kuka sen tietää niin tarkoin nyt
vielä.

— On siinä hintaa, jumal'avita! ihmetteli Siltala.

— Tämä pääasiassa sen tähden, että siitä mahdollisesti voi olla
jotain hyötyä liikkeemme täkäläiselle toiminnalle, tämä kun on
ensimäinen suurempi metsäkauppamme näillä mailla. Näkevät siitä
muutkin myyjät, että me kyllä pystymme, vaikkei isännän silti tarvitse
kehua sivullisille pennilleen saamaansa summaa. Alkaisivat vain
toisetkin kiskoa yhtä huikeita hintoja, ja silloin ei kaupoista tulisi
mitään, ei ainakaan meidän liikkeemme taholta. Sillä emmehän mekään,
luonnollisesti, voisi joka kaupassa maksaa itseämme kipeäksi.

— Mitä sitä sivullisille, vastasi isäntä.

— Mutta, jatkoi ostaja ääntään alentaen, — kun me nyt suostumme
tähän kauppaan, täytyy meidän liittää siihen muuan ehto, mitätön
ja merkityksetön itse asiassa, tarkotettu vain kaatamisen ja
kuljetuksen helpottamiseksi. Meidän tulee saada ottoaikaa, sanottakoon
esimerkiksi kymmenen vuotta. Se olisi meille ikäänkuin jonkinlaisena
ennakkohyvityksenä tässä kaupassa, joka meille varmasti tuottaa joko
tappiota tai varsin alhaisen rahankoron. Saisimme kaataa metsän milloin
meille parhaiten sopii tuon ajan kuluessa.

Emäntä ei malttanut enää pysyä poissa, vaan tuli kamariin.

Isäntä kynsäisi korvallistaan. Kymmenen vuoden kaatoaika. Olihan se
vähän harmillinen pykälä, mutta vielä harmillisempaa oli tämä elämä
ainaisine huolineen ja ahtaine karsinoineen, josta ei näyttänyt
vapautuvan minkään muun veräjän kautta. Nythän oli tämä veräjä auki, ja
tarjolla oli enempi kuin oli ajatellutkaan.

— Se on oikeastaan varsin kohtuullinen vaatimus, virkahti ostaja
välinpitämättömästi tutkien papereitaan.

— Niin, miksei siihen voisi suostua? kysyi emäntä. — Eivät suinkaan ne
tuosta ota jalkoja alleen, metsä ja maa.

Ostaja, joka oli noussut kävelemään, taputti nauraen emäntää olalle.

— Osasipas emäntä lykätä toden sutkauksen: eivät ota jalkoja alleen.
Kippis emännän kunniaksi!

Mikäs siinä enää.

Kaupat syntyivät, kirjat kirjotettiin, todistettiin ja harjakaisiksi
tehtiin vielä toinenkin kuuma.

Töykkälä myi metsänsä Vesterbergin liikkeelle neljäntoista jalan päästä
seitsemään tuumaan kaadettavaksi kymmenen vuoden kuluessa.

Kauppahinta: kolmetoistatuhatta viisisataa markkaa.

Liikkeen puolesta hyväksyi ja varmensi kaupan: Gustaf Hellman.

       *       *       *       *       *

Kun Hellman ehtoomyöhällä läksi ajelemaan tovereineen kirkonkylän
kestikievariin, oli hänen päänsä ja sydämensä kuuma.

Hän hyräili hiljaa.

Reen liukuessa tähtikirkkaan taivaan alla lepäävien metsien halki,
joiden hän aavisti ennen pitkää kaatuvan joen vieriteltäväksi,
tunkeutui hänen mieleensä omituinen hentomielisyys. Mutta hän tempautui
irti tällaisesta joutavasta.

Kaatukoot!

Tuottavat siten rahaa sekä ostajille että myyjille. On kunkin oma syy,
jos ei osaa pitää varaansa, vaan kaatuu yhdessä metsänsä kanssa.

Ja muistaen sukkeluuden, jota hänen päällikkönsä käytti hyvin kaupoissa
onnistuessaan, nauraa hörötti hän kysyen ajajanpukilla värjöttävältä
toveriltaan:

— Tiedätkös sinä, mitä merkitsee: oma suu proximus, oma maha maximus?

Kun toveri kääntyi hölmistyneenä päin, jatkoi hän:

— Mutta mistäs sinä tietäisit. Se on: oma suu lähinnä. Ja se oma maha
ei oikeastaan kuulukaan asiaan.

Hän alkoi jutella toverinsa kanssa.

— Taisi tulla hyvät kaupat? kysyi toveri muun puheen lomassa.

— Perhanan hyvät. Ei osannut raukka pyytää edes kohtuullista hintaa.
Olisin maksanut paljo, paljo enemmän.

— Kuinka paljon? uteli toinen tähyillen palttoonsa kauluksen sisältä
Hellmania.

— Mitä helvettiä se sinuun kuuluu! ärjäisi Hellman kiukuissaan,
että oli paljastamaisillaan liikkeen salaisuuksia sivistymättömälle
toverilleen. — Keikuta se pullo nopeammin tänne ja lyö hevosta selkään,
ettet kohmettuisi siinä könöttäessäsi.

Ajaja otti pitkän siemauksen, samoin Hellman vaipuen sitten katselemaan
kirkkoa, joka rupesi häämöttämään etäällä.

Talot tien varrella olivat jo pimeinä. Tumpeli soi hillitysti väsyneen
hevosen luokassa, ja väsyneinä nuokahtelivat miehetkin kuuran kasvaessa
heidän partoihinsa ja vaatteisiinsa.

Ainoastaan tähdet valvoivat tasangon yllä välkkyen kilpaa lumikiteiden
kanssa.

— Niin se on, havahtui Hellman hevosen pysähtyessä kestikievarin
kartanolle. — Oma suu lähinnä.

Hetken kuluttua hän jo kuorsasi rauhallisena majatalon parhaimmassa
vuoteessa.

Samoin nukuttiin levollisina ja onnellisina Töykkälässä, oltiin jo
kauan nukuttu ja kuorsattu.

Pääsihän talo painajaisestaan ja isäntä karsinastaan.

Ja joulu tuli Töykkälään lipeäkaloineen ja lahjoineen.




III


Alkulan kylän kinkerit olivat loppumaisillaan.

Rovasti teki kirkonkirjoihin viimeisiä merkintöjä katsahdellen
vaivihkaa kinkeriväkeä, joka jännityksestä ja pelosta lauennein kasvoin
seisoi vieri vieressä Punkan avarassa pirtissä. Silloin tällöin kuului
vain joku lyhyt naurahdus tai helpotuksen huokaus merkkinä siitä,
että vuoden raskain päivä oli mennyt. Kappalainen ryki, ja kanttori
naputteli sormellaan pöytään, niinkuin hänen tapansa oli tehdä
nälissään.

— Onko kylänvanhimmalla mitään huomautettavaa lukulahkon elämää tai
käytöstä vastaan? kysäisi vihdoin rovasti nostaen katseensa kirjoistaan.

Mäntylä tirkisteli kotvan ympärilleen ja koetti muistella. Väkijoukko
liikahteli hiljaa. Jokainen tiesi, että rovasti, joka vasta pari vuotta
oli ollut seurakunnan paimenena, oli tiukka ja jäntevä mies. Vaikkei
kylänvanhimmalla olisikaan mitään muistuttamista, olisi sitä kylläkin
rovastilla. Sen aavistivat kaikki entuudestaan.

— Ei minun käsittääkseni, vastasi Mäntylä hetken kuluttua. — Siivosti
on koetettu elää ja rehkiä päivästä niinkuin yöstäkin toiseen.

Rovasti rykäisi äkäisesti ja löi kumahtaen valtavat kirkonkirjat kiinni
ojentaen ne kanttorille, joka läksi tiheään sulloutuneen joukon lävitse
retuuttamaan niitä kamariin.

— Vai ei mitään, lausui rovasti ja katseli rypyssä kulmin laumaansa
ikäänkuin etsien vuohta, jota voisi ruoskia. Katse pysähtyi Mäntylään.

— Ee-ei, tokaisi tämä. — Kenties ei lukutaito ole kyllin kehuttava,
mutta...

— Tjaah, siinä ei ole mitään muttaa, keskeytti rovasti. — Sitä juuri
tavottelin. Koko lukulahkossa on tuskin kymmentä kunnon lukijaa.

Hän mainitsi heidät nimeltään.

— Surkeata, perin surkeata, jyrähti hän sitten ja piti pitkän,
jylisevän nuhdesaarnan tällaista kehnoutta ja laiskuutta vastaan.

Kinkeriväki kuunteli vaieten. Kylänvanhinkaan, jolla oli tapana
yskähdellä arvokkaasti tällaisissa juhlatiloissa, ei nyt uskaltanut
kakistella. Mutta kun rovasti vihdoin lopetti, oli hänen vihansakin
haihtunut. Hän piti heti yhteen menoon loppurukouksen, kanttori
luikautti kuivasta kurkustaan virren, johon kappalainen ja kinkeriväki
yhtyivät, ja niin oli Alkulan kylän lukukinkerien virallinen eli
henkinen puoli lopussa.

Ovi sysättiin kiireesti auki, ja tukahuttavan lämpimästä pirtistä alkoi
väkeä työntyä ulos tammikuun viiltävään pakkaseen.

— Kelpaa taas vuosi hengittää, tuumaili Töykkälän renki Jussi painaen
lakin pörröiseen päähänsä, jota vastikään oli vanuttanut rovastin luja
koura.

— Ja istua pöydän vieressä eikä sen alla, virnaili toinen, nuori pojan
naskali, joka oli ollut tekemisissä kanttorin kanssa.

— Noita jumalattomia! siunaili joku vanhempi vaimo.

— Niin, meitä, vatkutti Jussi. — Kyllähän mekin tahtoisimme olla
jumalisia, mutta yksi ainoa vuoden päivä pelottaa meitä astumasta
kapealle tielle, jolla kaikki päivät, arvelen ma, ovat täänkaltaisia.

Nuoret hajaantuivat naureskellen ja pilapuheita päästellen, vanhat
päitään puistellen.

Vähitellen hiljeni piha, johon ehtoopäivän talviaurinko valoi kylmiä
säteitään. Kujilta ja teiltä kuuluva tumpelien ja kulkusten ääni
lakkasi kokonaan. Heinänrippeiden ääressä, joita oli jäänyt pitkin
aitojen varsia ja vajojen seinämiä, tirskuttivat jälleen iloiset
varpusparvet.

Mutta sisältä huoneista kuului ääntä ja puheen porinaa, jota joskus
säesti kaikuva naurukin. Siellä istuivat pitovieraat, naapurit ja talon
sukulaiset odotellen päivällistä ja vilkuillen keittiöön päin, joka
oli täynnä hälyä ja ruokien käryä, kokin ärinää ja hänen apulaistensa
hikisiä, punottavia naamoja.

Vaimoväki istuskeli salissa puoliääneen puhellen ja supatellen, mutta
miehet olivat vallanneet molemmat kamarit täyttäen ne rupatuksellaan ja
tupakansavulla.

Olipa sentään väkeä vielä pirtissäkin. Rovasti viipyi yhä pöydän päässä
silmäillen papereitaan.

Hänen tapanaan oli näet kinkeritilaisuuksissa koota sellaisia
rästejään, joita ei syystä tai toisesta ollut vielä antanut nimismiehen
huostaan.

Pitkin penkkejä istuikin noita velvollisuutensa laiminlyöneitä
lampaita, mäkitupalaisia, köyhiä torppareita ja sensemmoisia hiljaa
horisten ja murjotellen.

Maksajat poistuivat sitä mukaa, kuin saivat asiansa suoritetuksi.

Lopulta ei siellä ollut enää muita kuin jokusia vieraita ja oman talon
alustalaiset, joille juhlan kunniaksi piti tarjottaman päivällinen
heillekin, mutta vasta sitten kun vieraat ensin olivat ravinneet
itsensä.

Kanttori ilmestyi kamarista pirtin puolelle, mutta huomatessaan
rovastin vielä paikoillaan ja päivällisen niin ollen viipyvän yhä
sytytti huoahtaen laatikosta muurin olalta sikarin ja seisahtui
hajasäärin kamarin kynnykselle. Yksi ja toinen seurasi kanttorin
esimerkkiä, kuka sytyttäen piipun, kuka sikarin tai paperossin, joita
oli runsaasti varannut niitäkin Punkan pyylevä rusthollari.

— Sitten on täällä vielä Suonpää, torppari, tämän talon alustalaisia,
puheli rovasti lasiensa takaa. — Hänellä on maksamatta kahden vuoden
rästit. Onko hän läsnä?

Suonpää, rokonarpinen, synkännäköinen mies, jonka ilmainen päivällinen,
vaikkapa vain jälkipöydässä, oli viekotellut jäämään, painoi
suonikkaalla sormellaan tupakkaa piippuunsa murahtaen:

— Kyl-lä.

Rovasti jäi odottamaan, mutta kun Suonpää ei tehnyt alotettakaan
noustakseen maksamaan, tiukkasi:

— Eikö Suonpää kuullut?

Puhuteltu nojasi hievahtamatta polviin tuettuihin käsiinsä, ritisevä
nysä hampaissa, ja tähyili suoraan eteensä, ikäänkuin olisi etsinyt
sieltä lattian raoista rovastin vaatimia pennejä.

Rovastin otsasuonet alkoivat pullistua. Mäntylä karisti sikaristaan
tuhkan permannolle, sylkäisi ja kääntyi rovastiin.

— Sillä on huono toimeentulo, virkkoi hän hiljaa. — Suuri perhe ja
pieni torppa.

Suonpää katsoa mulautti kulmainsa alta rovastiin, joka yskäisi
kiusaantuneesti.

— Viimeksi tänään risti pastori yhden, lisäsi Töykkälä, joka istui
pastorin rinnalla lähellä rovastia.

Pastori nyökäytti myöntävästi.

— Ja se on muistaakseni yhdeksäs siinä pesueessa, lausui Punkka
leveästi hymyillen.

— Vai niin, hm, jaa, puheli rovasti. — Ei siinä sitten ole suinkaan
ollut siunauksen puutetta.

— Tiedä häntä, irtaantui vihdoin Suonpään suusta katkerasti.

— Kyllä sen tietää, kiirehti rovasti selittämään, — että siunaus se
on ollut, juu, siunaus, joka itse asiassa on kylläkin hyvä, ainakin
muutamille, kun taas toisten olisi syytä ajatella joskus noita apostoli
Paavalinkin sanoja, että, hm, olkaat niinkuin ette olisikaan naimisissa.

Hymy kiertyi miesten suupieliin.

— On koetettu muistaa sitäkin, tokaisi Suonpää. — Mutta se meidän akka
on sellainen, että kun sille vaan housuja näyttää...

— Ei suinkaan Punkka olisi halukas suorittamaan tätä Suonpään rästiä,
ehätti rovasti katkaisemaan Suonpään selittelyt. — Ovat muutkin
isäntämiehet niin tehneet alustalaistensa puolesta.

Kaikki kääntyivät Punkkaan, joka vuorostaan silmäili Suonpäätä
ikäänkuin arvostellakseen tämän voimia. Jaksaisiko se suorittaa
takaisin? Muisti sitten, että se on hänelle entistäkin velkaa: mitä
lienee tynnyrin rukiita ja kymmenkunta markkaa rahaa. Aprikoi ja
pudisteli päätään, kun ei oikein olisi ilennyt kieltääkään rovastilta
vieraiden kuullen. Mutta piruko sen Suonpäänkin takasi.

— No niin, tuli rovasti vihdoin hänelle avuksi. — Annetaan sitte
Suonpään rästien olla siltisellään.

Hän veti paksun viivan Suonpään maksujen yli ja katsahti syrjästä
Punkan rusthollariin. Vieraat ja naapurit supattelivat hiljaa, mutta
Punkka selitti hämillään rovastille:

— Se on velassa taloon jo korviaan myöten. Kyllähän minä muuten.

— Niin, tietysti, hymähti rovasti ja asteli saliin isännän seuraamana.

Nälkä oli jo tullut rovastillekin, sillä raskas ja pitkä oli ollut
työpäivä.

Kun päivällinen vihdoinkin saatiin valmiiksi, siunasi rovasti sen
lyhyellä rukouksella.

Kamariin ruokittiin rovasti ja muut kirkonmiehet. Pääsipä joukkoon
muutamia arvokkaimpia isäntämiehiäkin ja läheisimpiä sukulaisia.

— Olisi täällä piirongin olalla palan sulatusainetta, jos niinkuin
passaisi rovastille ja muillekin, huomautti talon isäntä viitaten
pullealla kädellään piirongin lahviin, jolla törrötti viinapullo ja
muutamia pikareita.

Rovasti rypisti kulmiaan, mutta tyhjensi kuitenkin suutaan maiskauttaen
lasinsa.

— Onhan se jumalanviljaa sekin, virkkoi hän syömään ruvetessaan. —
Mutta vaarallista se voi olla joillekuille naapureille.

Kanttori, joka arveli rovastin sanoillaan tarkottavan häntä, ryyppäsi
ryyppynsä väärään kurkkuun. Kappalaisen elimistö taas ei sietänyt
väkeviä ollenkaan.

Puhe kiertyi päivän tapahtumiin. Mäntylä, jota kismitti rovastin hänen
mielestään aiheeton nuhdesaarna, alkoi pohtia:

— Se on sillä tavalla, että meillä täällä syrjäkulmalla ei ole aikaa
niin rutosti kuin siellä keskipitäjällä lukutaidon ja tietojen
hankkimiseen.

— Taidatte käyttää liiaksi tuota, arveli kappalainen osottaen Mäntylän
kädessä olevaa täysinäistä lasia.

— Joka sekin on Herran viinamäessä ahertamista, pisti kanttori, mutta
vaikeni, kun rovasti katsoi paheksuvasti häneen.

— Emme liikoja, emme ollenkaan liikoja, lohdutti Mäntylä. — Kenties
keskipitäjäläisistä näyttää siltä, me kun kallistelemme julkisesti ja
vain näin juhlatiloissa, mutta emme salaa, niinkuin jotkut kuuluvat
tekevän siellä pääkylässä.

Hän vilkaisi kurillisesti kanttoriin, jonka tiedettiin ryypiskelevän
sangen halukkaasti sekä kotona että kylällä, kun vain ei rovasti
sattunut olemaan lähettyvillä.

Rovasti myhähti kanttorin painuessa lautasensa yli.

— Mutta mihin täällä sitten kuluu aika? kysäisi kappalainen ihmeissään.

— Ka »otsasi hiessä pitää sinun syömän leipäsi», tokaisi Mäntylä. —
Niin se on — vaikka en luule silti olevamme keskipitäjäläisiä huonompia
lukijoita, jos pantaisiin kova kovaa vastaan.

— Ollaan täällä pitkien matkojen takana, yhtyi Töykkälä puheeseen. —
Emme saa tuotteistammekaan samaa hintaa kuin muualla.

— Onhan se hyvinkin totta, myönteli rovasti.

— Mutta meillä on ainakin yhtä lajia tavaraa, josta heltii rahaa kuin
roskaa, kehui Siltala. — Metsiä, metsiä, metsiä.

— Jaa, tosiaan, havahtui rovasti. — Siltala se kuuluu myyneen taas ja
saaneen sievoiset rahat.

— Tulihan niitä. Ja lisää tulee. Vasta se liike alkaakin tämän joen
varsilla, kun viime vuonna saivat koetuksi uittoväylän ja muut
mahdollisuudet. Viikon parin päästä ruvetaan kaatamaan meidän metsää ja
tämän naapurin, Töykkälän.

— Sehän on hyvä, että pitäjään virtailee rahaa, tuumaili rovasti. —
Mutta pitää sentään varoa, ettei tukkilainen vie metsiä ja kukkaroita.
Siellä alamaissa, missä ennen olin pappina, kuuluu moni manttaalimies
joutuneen puille paljaille tai oikeammin puuttomille paljaille, heh,
noiden ovelien kettujen peleissä.

— Mitenkä siinä keikahtaisi, nauroi Siltala. — Kun saa sen, minkä
pyytää. Ja myy vain määrättyyn tuumaan asti.

— Jos osaa pyytää vastaavaa hintaa, oikaisi rovasti. — Eivät ne
monessakaan paikassa enää myy vain summamutikassa määrättyyn tuumaan.
Kuuluvat jo luetuttavan itsekin metsänsä tai ainakin vaativan
kirjoihin, että niin ja niin monta runkoa saa tukkilainen viedä.

— Minun ei tullut tehdyksi kumpaakaan, huomautti Töykkälä
ajatuksissaan, jotka rovastin sanat olivat herättäneet hänen mielessään.

Entäpä jos tukkilainen on jymäyttänyt häntä. Onko hän sittenkään
osannut pyytää tarpeeksi suurta hintaa?

— No suittaa olla, että Töykkälä on yhtäkaikki saanut kohtuulliset
rahat, tyynnytteli rovasti. — Sanokaamme esimerkiksi kolme markkaa
rungolta, mikä lienee kohtalainen hinta näin matkojen takana. Siellä
alhaalla saanevat jo viisi, kuusikin markkaa kannolta.

— Kyllä minä puolestani olen tyytyväinen enkä luule Töykkälänkään
katuvan kauppojaan, sanoi Siltala.

Mutta Töykkälän mielessä alkoi herätä epäluulo. Entäpä, entäpä?
Jumalauta!

— Pyytää sitte niin että rotisee sekä metsä että lompakko, äsähti
Mäntylä. — Silloin ei ainakaan talo keikahda nurin, vaikka metsä
keikahtaisikin ja toisinaan mieskin voiton ilossaan.

Kaikki remahtivat nauramaan paitsi Siltala, joka aavisti isän
pistelevän häntä.

— Yleensä ei pitäisi myydä metsiä ollenkaan, ellei hätä pakota, lopetti
Mäntylä.

Näin puheltiin kamarissa. Ja pirtissä, jossa kahta seinää kiersivät
jykevät, valtaisilla liinoilla peitetyt honkapöydät, kävi yhtäläinen
äänten porina kahvelien ja veitsien kilinän ohella.

— Olipas rovasti äreä tänään, huomautti Siltalan kalpea Loviisa emäntä
vierustoverilleen Töykkälän emännälle.

— Äreä ja tuima on rovasti tavallisestikin, vastasi tämä. — Mutta aina
oikeamielinen ja tarkka. Osasipas tänäänkin erottaa jyvät akanoista.

— Sinä se hoksaat, naurahti hiljainen Loviisa. — Jyvät akanoista: hyvät
lukijat huonoista.

— Niin, kuten tuon teidän Maijunkin.

— Älä viitsi. Lapsi tulee vain itserakkaaksi. Mutta katsohan Kustaata.

Molemmat äidit vilkaisivat onnellisina kumpikin omaansa, jotka rovasti
oli maininnut paraiden lukijoiden joukossa.

Maiju istui äitinsä rinnalla syöden ääneti ja joskus salaa katsahtaen
pöydän yli Kustaaseen.

Kun vihdoin päästiin päivällisen loppuun, astuivat kamarista pirtin
puolelle rovasti, kappalainen ja kanttori. Kappalainen siunasi
ruuan, kanttori alotti tyytyväisenä ruokavirren, ja sen loputtua,
jotta muistaisivat Herraakin, jolta kaikkinainen hyvä tulee, ehdotti
kappalainen kerättäväksi Hänen kunniakseen kolehtia pakanalähetykselle.
Lautanen pantiin kiertämään, ja siihen putoilikin kuparia ja jokunen
pieni hopeakolikko, lukuunottamatta sitä kaksimarkkasta, jonka rovastin
rinnalla seisova isäntä, Punkan rusthollari, helähytti päällimmäiseksi
ikäänkuin äskeisen saituutensa korvaamiseksi.

— Se on jalo asia, se pakanalähetys, arveli hän rovastiin kääntyen.

— Ei sovi kieltää, myönsi rovasti heikosti hymyillen ja vetäytyi
kamariin tupakoimaan.

Saliin ja kamareihin työntyivät nyt muutkin vieraat; vain jokunen
ahneempi, jota alkoi raukaista, kallistui pirtin sänkyihin. Ja nyt
marssivat ruokien kimppuun jälkipöytäläiset, jotka aamusta tähän asti
olivat saaneet kiristää suolivöitään.

Mutta nytpä ne höllennettiin.

Pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin leukojen jauhamisesta ja
astioiden kalinasta syntyvää ääntä, kunnes vähitellen alkoi sieltä
täältä pöydän äärestä erottaa tyytyväistä huoahtelemista, joka
muistutti saaliinsa edessä makailevan kylläisen pedon hiljaista murinaa.

Lopulta rupesi kuulumaan muutamia sanojakin, irrallisia ja epäselviä,
kunnes hetken kuluttua jo syntyi kokonaisia lauseitakin.

       *       *       *       *       *

Mutta jonkun aikaa puheltuaan kamarissa emäntien kanssa rovasti
vilkaisi kelloonsa, nousi ja astui kanttorin luo viereiseen kamariin.

— Kanttori voisi jo lähteä vähitellen seuraavaan kinkeritaloon. Pastori
ja minä yövymme tänne Punkalle.

Tätä oli kanttori odottanutkin. Hän jo tunsi kielellään rommin makua,
jota ehtoon kuluksi tulisi tarjoilemaan Jokelan isäntä, jonka talossa
huomenna olivat lukuset.

Hän kantoi kirkonkirjat ja muut kapistukset rekeen ja hyvästellessään
isäntäväkeä muisti:

— Kiitoksia myöskin haloista, jotka isäntä toimitti minulle.

— Niin tosiaankin, hoksasi pastori, joka seisoi vieressä. —
Muistaissani kiitän minäkin.

Rovasti liitti hieman väkinäisesti:

— Samat sanat, vaikkakin lampaasta.

Punkan rusthollari koetti estellä hieman nolona:

— Ei kestä. Mitä? Tuommoisista joutavista.

Vieraat hymähtelivät. He tiesivät, että Punkan tapana oli joka vuosi
näin lukuvuorojen edellä lähettää kirkonmiehille kelle halkoja, kelle
lammas tai jotain muuta. Ettei näet sitten kinkeritilaisuudessa
pantaisi kovin ahtaalle.

Rovastia oli jo pitkän aikaa tuskastuttanut tällainen tapa. Eikä
hän mennessään takaisin vaimoväen puolelle voinutkaan enää olla
huomauttamatta leikillisesti:

— Tuollainen meininki on hylättävä. Saammehan me määrätyn palkkamme.
Annoinkin sen Punkan lampaan pappilan voudille, jolla ei ollut
ennestään.

Vai sille se joutui, ajatteli Punkka mennessään saattamaan kanttoria.
Sitäpä vähän aavistinkin, että jotain oli hullusti, kun pani rovasti,
pahus soikoon, korvani kuumenemaan päivällä palvelusväkeni kuullen
morkaten minua huonosta lukutaidosta. Mutta ensi vuonna koetankin
pujottautua tämän kanttorin luetettavaksi.

Kohta alkoivat hajaantua toisetkin koteihinsa.

Ulkona paukkui ja räsähteli ankara pakkanen. Joskus vongahteli kumeasti
jokijää, jonka alta vesi oli paennut pohjaa kohden, painuili ja
halkeili.

Metsät saarsivat kylää joka taholta; ne kohosivat tummina ja jäykkinä
harjanteillaan kuin vartiosotilaat paikoillaan, suojellen myrskyiltä
jokilaaksoa taloineen ja torppineen.

Töykkälä kulki miettiväisenä emäntänsä rinnalla. Oli alkanut hautoa
mielessään niitä rovastin varottavia sanoja ja epäillä tulleensa
petkutetuksi.

Viipyi kartanolla hetkisen emännän mentyä sisälle lasten kanssa ja
katseli maisemaa.

Näki kujassa metsästä päin juoksevan varovasti vikkeläliikkeisen,
tuuheahäntäisen olennon.

— Kettu!

Rauhottui kohta muistaessaan kanojen olevan navetassa tiiviiden ovien
takana ja unohtui tarkkailemaan kuistin pimennosta revon metkuja ja
kiertoja. Se hiipi ääneti kuin varjo navetan seinustalle, nuuski ja
tunnusteli joka haaralle koetellen ovia ja rakoja, mutta ei päässyt sen
pitemmälle.

— Haistaa, että siellä on sisällä haluamaansa, eikä vain pääse käsiksi,
tuumaili Töykkälä itsekseen. — Niin se on meillä ihmisilläkin laita.

Yskäisi hiljaa.

Kettu jäykistyi suoraksi viivaksi, pälyillen ympärilleen
silmänräpäyksen, kunnes hypähti yhdellä loikkauksella aidan yli lähtien
vilistämään hankea pitkin metsää kohden.

— Noin. Minkä sille teet, kun seinä tulee vastaasi, mietiksi Töykkälä
sisälle astuessaan. — Joko on väistyttävä tai yritettävä. Ja jos
yrität, niin joko voitat tai juokset pääsi puhki.




IV


Uusi, outo aika teki tuloansa kylään.

Olihan siitä tosin jo viime vuonna saatu jonkinlaista esimakua, kun
Siltalan metsälohkoa kaadettiin, mutta se oli sentään pientä puuhaa,
lapsen askartelua, sen touhun ja mäikinän rinnalla, mikä kylässä alkoi
helmikuun alussa, jolloin käytiin käsiksi äsken myytyihin metsiin.

Mistä ne kaikki lienevätkin saaneet viestin, miehet ja hevoset, jotka
kuin näkymättömän käden ohjaamina ilmestyivät kylään? Siinä oli nuorta
ja vanhaa miestä, reippaita, suurisuisia jätkiä, joiden parissa harvat
hiljaiset miehet tunsivat olonsa tukalaksi. Hevosta heillä oli jos
jonkinlaista, pilalle ajetusta luuskasta kiiltäviin syöttiläihin asti.
Ja oli monella sällillä mukana harmonikka ja korttipakka.

Joukon jatkona hääräili sentään omankin kylän miehiä, torppareita
hevosineen, mäkitupalaisia ja torpanpoikia kirveineen ja sahoineen.

Päivät kolusivat metsiä rallatellen ja kiroillen, puhteet ja yöt
makailivat pirteissä ja saunoissa pelaten ja naisia nauratellen.

Vanhat kylässä seurasivat epäilevin silmin tätä menoa.

— Ei ole hyvän merkki, tuumivat päitään pudistellen. — Parempi entinen
hiljainen elämä vaikkakin niukempi.

Mutta nuoret menivät virran mukana, ja ne oman kylän miehet, jotka
työskentelivät tukkimetsissä, kehuivat rahaa kertyvän kourakaupalla,
samoin vaimot, jotka tukkilaisille myyskentelivät ruoka- ja muita
tarvetavaroita.

— Nyt sitä tienaa työmieskin kunnollisia päiväpalkkoja, ylvästeli
Suonpää. — Ei tarvitse muijankaan kakaroiden kanssa nuoleskella
rasvattomia patojen pohjia.

— Saa voitakin leipänsä päälle, milloin haluttaa, naureskeli Koivunen,
Töykkälän torppari.

— Vaikka molemmille puolille, lisäsi lähellä aterioiva
vieraspaikkakuntalainen, levittäen vehnäsensä päälle ja alle voita ja
haukaten silavaa väliin aimo pytkyn.

— On tämä toista kuin talonjussin huonossa muassa ja palkassa
rehkiminen, sanoi Suonpää röyhtäisten.

— Mistä mikin tykkää, arveli varovasti muuan vanhempi mies, joka
säälien katseli moista mässäämistä.

— Mistäkö mikin tykkää? tiukkasi heti usea ääni.

Ja siitä sitten virisi päivällispärinä junnien kesken, päättyen lopulta
kuten tavallisesti siihen, että on se tämä tukkilaisen elämä sentään
reilumpaa ja tykättävämpää kuin maan myllääminen ja möyriminen.

Samaan suuntaan ajatteli ja eli Siltalakin. Joi ja hummaili muiden
mukana, elämöiden varsinkin työnjohtajien ja kasöörin — Hellmanin —
parissa, milloin tämä vain pistäytyi kylässä.

Loviisa emäntä tuli yhä hiljaisemmaksi ja kalpeammaksi. Maiju seurasi
suurin silmin talon elämää.

— Ei laula, luulen ma, kunnian kukko Siltalan harjalla, valitti emäntä
usein. — Kun pääsisin näkemästä lopullista kurjuutta.

Maijunkin mieli painui silloin niin apeaksi, että oli hyrähtää itkuun.

— Ette te saa kuolla, äiti, vaikeroi hän pelokkaasti vilkuillen
kamariin, jossa isä vielä nukkui. — Jäisin aivan yksin.

— Kuolema on Jumalan kädessä, lohdutti äiti. — Mutta tunnen väsyväni
päivä päivältä ja ikävöiväni pois täältä. Sinua vain käy säälikseni.

— Mitä te siellä tuvassa rukoilette ja turisette? pauhasi isäntä
potkaisten makuulta kamarin oven selälleen. — Laittakaa suurus pian
valmiiksi. Hellmanni saapuu kohta taloon.

Äiti ja tytär ryhtyivät ääneti töihinsä. Mutta Maijun katse livahti
usein kesken askareita Töykkälää kohden ikäänkuin hakien sieltä iloa,
jota ei löytynyt kotoa.

Mutta ei ollut elämä Töykkälässäkään aivan entisen kaltaista, ei
ainakaan isäntään nähden. Outo levottomuus piti häntä vallassaan. Hän
saattoi pitkät hetket tuijotella ulos jokirantaan, johon metsästä käsin
virtaili alituinen hevosjono, tai vilkua pellon yli metsään, josta
kuului yhtämittainen huuto, ryskinä ja melu.

Siellä liikkuivat kirves ja saha. Säälimättömän ihmisvoiman pakottamina
ne pureutuivat puiden ytimiin, kunnes jäykimmätkin metsän jättiläiset
raskaasti ähkäisten kaatuivat lumiseen tantereeseen. Puulta puulle,
metsän laidasta toiseen ne siirtyivät hiljalleen, ihminen ja hänen
työkalunsa, ja kintereillä laahusti monikymmenpäinen hevosjono.

— Mitä sinä siinä töllistelet? ihmetteli emäntä toisinaan. — Hukkailet
hyviä päiviä. Menisit töihisi jo, sinäkin.

— On tainnut rusthollarimaisuus mennä päähän, pisteli äitimuori
rukkinsa takaa. — Kun tuli rahaa taloon, passaa kai jo vähän
volnaillakin ja korjailla ja koristella yhtä jos toistakin.

Äitimuori ei pitänyt siitä, että talon rakennuksia ja viljelyksiä
alettiin parannella, niinkuin isäntä ja emäntä olivat aikoneet.

Emäntä kääntyi kohona päin, mutta isäntä lausui vaivaantuneesti ulos
mennessään:

— Suu kiinni, akat! Viitsittekin aina motkottaa tuota yhtä ja samaa.
Ikäänkuin ei tässä olisi tärkeämpääkin.

Ja hän ajatteli katkeruudella, mikä elämä nousisi talossa, kun saisivat
tietää — ja kerranhan ne saavat —, että asiat ovat hullusti, mikäli hän
aavisti.

Emäntä katsoi pitkään hänen jälkeensä, ja äitimuori höpisi jotain
itsekseen.

— Mikä pirulainen siihen on oikein mennyt? puheli emäntä katsoen
syrjäsilmällä muoria päästäkseen selville tämänkin ajatuksista. —
Jöröttää kankeana ja umpimielisenä, kuin olisi tukin nielaissut.

— Kenties onkin. Eikä saa sitä sulamaan, virkkoi muori lyhyesti.

Emäntä hätkähti.

— Arveletteko tekin, että kauppa olisi tullut huono? sai hän vihdoin
sanotuksi.

Mutta muori ei vastannut, kehräsi vain, itsepintaisesti seuraten
pellavan sujumista sormiensa välissä.

— Sellainen aavistus lennähti yhtäkkiä mieleeni, jutteli emäntä
edelleen. — Mitäs te luulette siitä?

Katsoi jälleen kysyvästi muoriin, joka nousi ottamaan kopasta uusia
pellavia.

— En luule mitään, sanoi muori vihdoin kuivasti. — En muuta kuin mitä
hän itse virkkoi äsken töihin lähtiessään.

Emäntä näki selvästi, että muorillakin oli omat aavistuksensa.

Vähitellen hän alkoi kysellä isännältäkin, mutta tämä ei voinut antaa
mitään selvää vastausta. Sen vain tiesi kertoa, että Hellmanni oli
uhkaillut yhdeksän vuoden perästä tulevansa uudestaan Töykkälän metsään
ja ottavansa loput seitsemään tuumaan asti.

— Mutta eikö tänä talvena jo kaadeta kautta metsän kaikki leimatut
puut? kummasteli emäntä.

— Niin tehdään. Mutta Hellmanni väittää, että heillä on nautinto-oikeus
metsään kymmenen vuoden aikana.

— En minä käsittänyt kauppaa sillä tavalla, puuskahti emäntä.

— En minäkään. Ymmärsin sen niin, että heillä on oikeus vain kerran
hakkauttaa metsä läpikotaisin.

— Siihen tapaan haihatteli minunkin ajatukseni.

Pitkän tuokion kuluttua lausui isäntä:

— Mutta Hellmanni väittää toisin. Ja kirjat ovat, se täytyy myöntää,
tehdyt hänen hyväkseen.

Emäntä tuiskahti:

— Kirjat! Hyvänen aika mun päiviäni! Ettet sinäkään, joka sentään olet
mies, osannut tuon paremmin pitää varaasi.

— No no, älähän ala hyppiä minun nenälleni, koetti isäntä tyynnytellä.
— Muistapas omaakin osuuttasi tuossa kaupassa.

Mutta emäntä, kun kerran oli päässyt vauhtiin, ei hellittänyt aivan
hevillä.

Puuskui ja äkeili, milloin vain sattui tilaisuuksia, muorin heittäessä
sekaan silloin tällöin jonkun purevan sanan.

Ja niin päästiin maaliskuuhun.

Tukkitöiden oli määrä loppua päivän parin päästä.

Oli jälleen pidetty pientä suukopua Töykkälässä, vaikka oli sunnuntai
ja aurinko helotti kirkkaana ja sovittavana pitkän pimeän jälkeen.

Isäntä oli tuskastuneena paennut pirtistä.

— Rähiskööt keskenään! tuumi hän itsekseen ja käveli verkalleen
rannalle, jossa näki Mäntylän seisoskelevan.

Mäntylä katseli huolestuneen näköisenä hirsikasoja, joita virui siinä
kylki kyljessä.

Töykkälä istuutui hänen lähellensä tukille ja pani tupakan.

— Taitavatkin jo vähitellen olla kaikki rannassa, arveli Mäntylä.

— Melkein. Ja onhan niitä jo siinäkin — ensi aluksi.

Mäntylä vilkaisi säälien häneen.

— Onpa kyllä. Ja yhdeksän vuoden päästä toinen mokoma, kuten olen
kuullut puhuttavan.

— Niinhän ne väittävät, vastasi Töykkälä katkerasti.

— Ja viimeinen villitys on aina ensimäistä pahempi. Kuinka käynee
lopulta Siltalankin? Olen huolissani hänen tähtensä.

Katseli taas tukkeja ja metsää, joka jo näkyi arveluttavasti
harventuneen, istahti siitä Töykkälän rinnalle hirren tyvelle ja lausui:

— Pelkään sinunkin puolestasi. Taisivat viedä ilmaiseksi koko metsäsi.

Vaikenivat pitkäksi aikaa. Leuto tuuli kantoi jostain harmonikan
räikeitä ääniä pitkin valkoisia hankia.

— Aivan kuin pirun räkätystä, virkkoi Mäntylä, kun toinen ei vastannut.

— Sitä pelkään itsekin, tuli vihdoin Töykkälän suusta.

Tähän ei Mäntylällä ollut mitään sanottavaa. Sen sijaan muisti hän
toisen asian.

— Olisi sittenkin ollut parempi ottaa laina, kuten silloin ehdotin.

Töykkälä mietti kotvan.

— Kenties, sanoi hän sitten. — Vaikka yleensä kammoankin lainoja. Nyt
se on myöhäistä.

Vaipuivat uudestaan ajatuksiinsa. Lopulta heräsi Mäntylän
lakimiesvaisto. Hän löi toista olalle reipastuttaakseen hänen
masentunutta mieltään.

— Myöhäistä on enkä tahdo kuten loimaalainen puhua perästäpäin neuvon
sanoja. Mutta etkö mitenkään voisi estää tuota toista kaatoa?

Mennäänpäs katsomaan kauppakirjoja, joita olisi hauska silmäillä.

Menivät ja sulkeutuivat Töykkälän kamariin, jossa Mäntylä alkoi tutkia
papereita.

— Selvät näkyvät olevan, tuumi hän vihdoin. — Osaavat ne peijakkaat, en
paremmin sano, laatia kauppakirjoja.

Töykkälä nyökkäsi kankeasti, sillä olihan hän jo senkin seitsemät
kerrat päntännyt päähänsä paperin sisällyksen.

— Siltala on hieman onnellisemmassa asemassa kuin sinä, jatkoi Mäntylä.
— Hän kun ei myynyt kautta metsän.

— Mutta menee se vähitellen häneltäkin, jos tuota kyytiä puskee, arveli
Töykkälä.

— Sitäpä juuri pelkäänkin, myönsi Mäntylä, jota suretti poikansa elämä.
— Pahuksen hunsvotti näkyy panevan lopullisen turvansa minuun. Että
jos elääkin tuhlaten, saa muka periä minut. Mutta on liian aikaista
nuolaista, kun ei vielä ole tipahtanutkaan.

Töykkälä katsoi kysyvästi häneen.

— Onhan Siltala ainoa perillisenne, nyt kun toiset lapset ovat kuolleet?

Mäntylä hymyili viekkaasti.

— Nykyään kyllä ainoa, mutta pystyyhän sitä vanhakin mies johonkin
— vallankin jos sattuisi vihastumaan poikaan ja mieltymään johonkin
vaimoihmiseen.

Töykkälä yskähti ymmärtävästi. Olihan hänkin kuullut hoettavan, että
Mäntylällä ja Marilla, joka siinä hoiteli taloutta, oli joitakin
yhteisiä tuumia. Varsinkin horisi siitä Siltala, epäillen pahoja.

— Jassoo. Miksei. Sitä Maria te kai meinailette?

— No sitä. Ei tuota minun iälläni enää välitetä, sattuuko se sopiva
olemaan talontytär vai mikä, muhoili Mäntylä. — Tämä Mari on vain
torpantyttö, mutta pääasia on saada hoitaja vanhoille päivilleen, ja
siihen se kyllä on sopiva.

Äkkäsi sitten yhtäkkiä puhuvansa liikoja ja syventyen uudestaan
aprikoimaan kauppakirjan sisällystä tuumaili:

— Ainoa koukku, johon mahdollisesti saattaisit tarttua, on siinä, jos
vieraatmiehet, Siltala ja se toinen, muistavat samoin kuin sinä. Mutta
sekin on kuten sanottu epävarma.

— Olen kyllä ajatellut itsekin tuota, vastasi Töykkälä. — Ja tänään,
kun Hellmanni tovereineen tulee Siltalaan, olen aikonut mennä tarkemmin
peräämään asiaa.

— Sillä tavalla! kehotteli Mäntylä. — Mutta pistäydytäänpäs sitä ennen
katsomassa sitä hävityksen kauhistusta, joka on pantu toimeen metsässä.

He kävelivät verkalleen ja vaiteliaina milloin tätä tietä, milloin
tuota, joita metsässä kulkikin ristiin rastiin.

Maaliskuun hanget hohtivat valkoisina, ja ylhäällä puhalteli iloinen
tuuli.

Mutta metsä tuntui vaipuneen tylsään alakuloisuuteen. Jos joskus kävi
tohahdus sen sydämessä, kuulosti se kuin voihkaukselta tai sairaan
huokaisulta.

Sikin sokin virui siellä ryteikköjä ja kokonaisia röykkiöitä
puiden jätteitä, oksia ja latvuksia kuin katkottuja jäseniä, jotka
pistäytyivät esiin lumen ja toinen toistensa alta. Oli kuin siellä
olisi myllertänyt äkillinen hirmumyrsky silpovana, musertavana. Siellä
oli äänetöntä ja alastonta, mikä painosti kulkijankin mieltä ja pusersi
rintakehää. Hämärä kammo, jonka vallassa seudulta olivat karkonneet
metsän elolliset olennot, alkoi kaivaa molempain miesten mieliä.

— Hävityksen kauhistus, todellakin, virkkoi Töykkälä heidän erotessaan
metsänrannassa.

Mäntylä asteli hiljaisena kotiinsa.

— Mitä jos Siltala jatkaa alottamaansa suuntaan, aprikoi hän itsekseen.
— Turmioonsa menee, poika houkkio. Ei tule minulle hänestä vanhuuden
iloa eikä turvaa. Paras on katsoa eteeni jo aikanaan, ettei pääse
tuhlaamaan vielä minunkin varojani.

Mari tuli eteisessä vastaan.

— Päivällinen on valmis, ilmotti hän iloisesti.

— Aioin juuri lähteä huhuilemaan teitä.

— Vai oikein huhuilemaan, sanoi Mäntylä, mielissään silmäillen syrjästä
Marin meheviä kasvoja.

Ripusti hitaasti takkinsa naulaan ja istuutui paitahihasillaan pöytään,
johon aurinko paistoi lämpimästi.

— Kuulehan, Mari! huusi hän hetken mietittyänsä keittiöön, jossa Mari
puuhaili uunin ääressä. — Otappas ja käy sinäkin syömään tänne yhteen
menoon.

Marilta pääsi helakka nauru, joka yhä enemmän lämmitti Mäntylän sydäntä.

— Mitä se herrastuomari nyt taas hulluttelee? Kyllä minä syön sitten
perästäpäinkin hyvällä ruokahalulla.

Mutta Mäntylä ei hellittänyt, ennenkuin Mari istui pöydän toisessa
päässä.

— Taitaisit mielelläsi syödä vastakin yhdessä? Pitemmänkin ajan
kuluessa? tuumaili hän leikillisesti.

— Joko se taas alkaa velmuilla? sanoi Mari. — Ei pitäisi pilkata köyhää.

— Mitä sinä tuommoisia! Pilkata! vastasi Mäntylä tekeytyen vakavaksi. —
Olenpa jo liian vanha järjetöntä leikkiä ja pilkkaa laskeakseni, etkä
ole eilisen teeren lapsia sinäkään.

— En. Kohta puolivälissä neljänkymmenen, huoahti Mari.

— Ei sinun huokailla tarvitse, lohdutti Mäntylä. — Ikä parahultainen.
Annetaan ajan vähän kulua ja muovailla meiningeitämme.

Näin jaaritellen he nauttivat päivällisestään ja elämästään, sillä
välin kuin Töykkälä Siltalassa selvitteli asioitaan Hellmanin kanssa.

Hellmanin talvellinen toveri, joka sattui olemaan läsnä, selitti asian
olevan niin kuin kirjoihin oli merkitty. Siltala taas sanoi olleensa
silloin niin humalassa, ettei oikein muistanut, mitä oli puhuttu. Oli
kuitenkin muistavinaan tuon kaatopykälän suhteen samalla tavalla kuin
Töykkäläkin.

— Mutta jos kirjoihin on tullut merkityksi tällä Hellmannin väittämällä
tavalla, niin en uskalla ottaa valalleni muuta kuin sen, minkä niissä
olen todistanut nimikirjotuksellani, lopetti hän arkaillen.

— Siis et voi todistaa kauppakirjaa vastaan? kysyi Töykkälä.

— Ka kun en muista.

— Ja suotta Töykkälä yrittää tästä tekaista käräjäjuttua. Häviätte
kuitenkin, virkkoi Hellman mahtipontisesti. — Ja kuka voi sanoa, että
Töykkälä on menettänyt tässä kaupassa ja me voittaneet?

Töykkälä painoi lakin päähänsä.

— Siitä aion ottaa selon ennen pitkää. Kohta kesän tultua.

Hellman pullisteli rintaansa ja sipaisten käsin pitkiä viiksiään
pärskäytti:

— Sopii koettaa vaan. Mutta kirjat ovat selvät joka tapauksessa.

— Koetetaankin. Eikä kysytäkään lupaa tuommoisilta retkuherroilta!
kimmastui Töykkälä paiskaten oven kiinni.

Hellman rähähti nauramaan.

— Sinä vielä kysyt meiltä yhtä ja toista, huusi hän Töykkälän jälkeen.
— Mutta me emme kysele sinulta mitään, tulemme kuin kotiimme vaan sinun
metsääsi uudestaan yhdeksän vuoden perästä.

Siltala, jota säälitti naapurinsa kova onni, ei voinut olla
ärjäisemättä:

— Älä hirnu siinä, Hellmanni saatana! Taikka paukautan vasten turpaasi
ja viskaan sinut tunkiolle.

— Sen sinä taidat jättää tekemättä vai mitä? sanoi toinen uhkaavasti. —
Moukka!

Siltala ponnahti ryskinällä tuoliltaan, mutta ennenkuin hän ehti iskeä
kiinni, oli Hellmanin toveri tarrautunut hänen käsiinsä pidellen niitä,
kunnes miehen viha ehti lauhtua.

— Oletpa kiero mies, puuskui Siltala. — Juotit minut humalaan silloin,
kun Töykkälän metsäkauppaa hierottiin, etten voisi todistaa hänen
puolestaan.

— Etkä voikaan, irvisteli toinen.

— En, sitä en voi, kun en kuolemaksenikaan muista, mitä ennen
kirjantekoa puhuttiin, sanoi Siltala synkästi. — Mutta siitä olen
varma, että Töykkälä on oikeassa.

— Olkoon! Mitä se meihin kuuluu! kivahti Hellman.

— Kuuluu, vänkäsi Siltala. — Niinkuin sekin, että juotit minut silloin.
Tiedätkö, voin toimittaa sinut siitä linnaan, jaa, voipa kauppakin sen
perustalla mennä rikki että paukahtaa.

Hellman purskahti hörönauruun.

— Sinä olet lapsellinen, Siltala. Millä sinä todistutat syytöksesi?
Ajattele sitä.

Siltala huomasi itsekin puhuneensa mahdottomia.

— Voi piru, piru sinua!

— Älä siinä siunaile, vaan ota ryyppy kuivaan kurkkuusi, joka on syypää
muistamattomuuteesi, kehotti Hellman.

— Äsh! Äh-häh.

Ja taas palasi sopu ja ilo miesten pariin.




V


— Voi p—kele!

Töykkälä paiskasi nyrkkinsä pöytään, niin että pirtti tärähti.

Emäntä, joka ei moniin aikoihin ollut kuullut miehensä puhelevan näin
voimakkaasti, katsoi kysyvästi häneen.

Isäntä istui pöydän päässä tirkistellen hiki otsalla rihvelitaulua,
jolle äsken oli piirrellyt jos jonkinlaisia, suuria ja pieniä
numeronmuotoisia koukeroita.

Siinä pöydällä hänen edessään oli nyt tulos siitä kantojen
luetuttamisesta, jonka hän heti keväällä oli pannut toimeen. Se
oli päättynyt eilen, ja tänään oli hän koko aamupäivän laskenut ja
vertaillut, murissut ja noitunut itsekseen. Ja mitä pitemmälle hän
pääsi, sitä kolkommaksi muuttui katse.

— Ei se hyvää tiedä, kun vanha mies riipustelee koruja kuin pikku
lapset, toraili äitimuori.

— Ei tiedäkään, jurautti isäntä kiukkuisesti.

Rupesi uudestaan kankeasti kuljettamaan rihveliä taululla jupisten
hiljaa:

— Tuossa on yksituhatta kantoa, tuossa taas, noh, kun on sotkeentunut...

— Ole varuillasi, ettei sotkeennu järkesi, neuvoi emäntä pistellessään
leipiä uuniin.

— Hiljaa, hiljaa, älkää häiritkö, akat! varotteli isäntä. — ...
Kaksituhatta ja kymmenentuhatta, siihen lisää kolme ja taas kymmenen,
voi juutas, yhteensä kaksikymmentäviisi tuhatta kantoa. Jos nyt puu
maksaisi, rovastin arvelun mukaan, kolme markkaa, tulisi siitä...
kaksi kertaa kaksikymmentäviisi on viisikymmentä, siihen lisäksi
kaksikymmentäviisi ja perään kolme nollaa... Kolmeko niitä tulisi?...
täytyy tulla. Mutta siitä paisuukin sitten seitsemänkymmentäviisi
tuhatta markkaa.

— Häh?

Emäntä lensi isännän viereen penkille. Molemmat tähyilivät numeroita,
aivan kuin epäillen niiden valehtelevan. Mutta mitäpäs ne. Totisina
ja yksivakaisina ne näkyivät taululla, nuo paksut, puisevat merkit,
ikäänkuin auran koukerot kivisellä maalla.

— Noinko paljon? virkahti hiljaa emäntä käsien pudotessa velttoina
helmaan.

Isäntä oli jo varma asiasta, mutta ehdotti kuitenkin näön vuoksi:

— Annetaanpas Kustaankin tarkastaa. Nuorella on äkkäävämpi järki.

Kävi huutamassa Kustaan toukopellolta.

Tämä tuli ja alkoi naurusuin silmäillä noita jäykkiä numeroita. Mutta
niitä lähemmin tarkastellessaan ja vertaillessaan hän pääsi perille
niiden tarkotuksesta ja säpsähti. Pyyhkipä pois isän laskelmat,
merkitsi ja laski kaiken uudelleen päätyen kuitenkin samaan tulokseen.

— Seitsemänkymmentäviisi tuhatta, sanoi hän sitten hiljaisella äänellä.
— Kyllä se on oikein.

— Ja yhdeksän vuoden kuluttua muutamia tuhansia lisää, katkaisi emäntä
syntyneen äänettömyyden.

Isännän katse synkistyi. Uusi hiljaisuus. Muori vain kartata rapsutteli.

— Käräjiinkö aiot, Santeri?

— Sinne kai tästä on mentävä, vastasi isäntä vihdoin. — Ensimäisen
kerran joutuu siten niillekin teille.

— Ja kun menee kerran, menee kohta toisenkin, mutisi äitimuori.

Hetken mietittyään esitti emäntä:

— Mutta eikö olisi viisainta lähteä ensin itse sen Vesterperin
puheille. Kenties se peruuttaisi, jos asian kauniisti selittäisi ja
pyytäisi.

— Siitä ei tule mitään, sanoi isäntä jyrkästi. — Vaikka alistunkin
käräjöimään, en sentään nöyrry kerjäilemään.

— Mutta kuka sen Hellmanninkin takaa. On voinut lykätä paljasta
lökeriä, josta se pääherra ei tiedä tämän taivaallista.

Isäntä naurahti katkerasti.

— Sinun luulojasi! Kyllä niillä on yhteiset meiningit. Ja sitäpaitsi
saadaanhan tuosta selko muullakin tavalla. Pyydän Mäntylän kirjottamaan
ja tiedustelemaan puolestani.

       *       *       *       *       *

Mäntylä kirjotti.

Vastaus oli selvä ja tinkimätön.

»Meidän puoleltamme», kirjotti Vesterberg, »ei tässä ole tapahtunut
minkäänlaista erehdystä, vielä vähemmin tahallista puijausta —
sellaiset eivät yleensä kuulu meidän liikkeemme tapoihin. Eikä minulla
ole syyn hiventäkään epäillä Hellmanin menettelyä. Hän on suora ja
rehellinen mies. Mitä tulee siihen väitteeseenne, että me muka jo nyt
olemme saaneet kohtuullisen voiton tästä kaupasta, niin se on asia,
josta sivulliset eivät saata sanoa mitään varmaa, eikä se heille
kuulukaan. Olette pistänyt lusikkanne vieraan velliin. Mutta sitä emme
tee me, kun vielä kerran tulemme kaadattamaan metsänne, sillä meillä on
oikeus ja kauppakirjat puolellamme.»

— Nepä kirjottavat komeasti! ärähti Mäntylä kirjeen luettuaan.

— Siinä on Hellmannin sormi ollut mukana, epäili Töykkälä. — Tuo
pilkallinen sävy ja varmuus.

— Pelkään pahoin, että asiasi on hullulla kannalla, sanoi Mäntylä. —
Tuollaiset rahaherrat pitävät aina puolensa ja varsinkin tällaisessa
jutussa, jossa heillä on turvana vielä selvät kirjat. Mutta voithan
koettaa.

Ja Töykkälä, vaikka itsekin epäili asiansa onnistumista, ajoi
nimismiehen, pitäjäläisten yhteisen asianajajan puheille.

Levitti paperin tämän pöydälle ja selitti juurta jaksain koko jutun,
josta nimismies oli kyllä jo kuullut huhuiltavan.

Tutkittuaan kauppakirjan ja kuultuaan Töykkälän kertomuksen ojensi
nimismies paperin takaisin.

— Ei kannata, sanoi lyhyesti. — Häviö siitä tulisi.

Mutta kun näki Töykkälän onnettoman muodon, alkoi hän lähemmin
selvitellä:

— Nämä kirjat ovat niin selvät, ettei niihin pysty itse pirukaan.
Jos olisi todistajia, niin juttu olisi toinen. Silloin voisi syyttää
heitä petoksesta ja väärien kirjojen tekemisestä. Mutta kun niitä ei
ole, kuten isäntä äsken sanoi, — Siltalan »muistaminen» ei oikeudessa
painaisi yhtään mitään —, niin peli voisi kääntyä vaaralliseksi
kantajalle.

Töykkälä pisti kauppakirjan taskuunsa.

— Kyllä minä omasta puolestani uskon, että asia on niin kuin Töykkälä
sanoo, virkkoi nimismies Töykkälän poistuessa. — Mutta usko ei auta
pitkällekään tällaisessa tapauksessa. Ja kun aavistan isännän lähtevän
kaupungista etsimään itselleen asianajajaa, tahdon vielä kerran
varottaa nostamasta syytettä petoksesta.

— Peijakkaan pässinpäät! kirosi hän yksin jäätyään. — Antavat hyvässä
uskossa nylkeä vaikka nahan päältään.

       *       *       *       *       *

Käräjissä asia päättyi lyhyeen.

Töykkälä hävisi.

Vastaajan asiamies ei kuitenkaan tahtonut vaatia kantajalle
rangaistusta törkeästä syytöksestä. Hänen päämiehensä näet, selitti
asiamies tyytyväisesti hymyillen, oli jo ennakolta luopunut nostamasta
tällaista syytettä kantajaa vastaan, jonka arveli toimineen vastoin
parempaa tietoaan ja ahneuden viekottelemana. Hänen päämiehensä, joka
ei halua muuta kuin omaa rauhaa ja naapurin hyvää, jätti siis asian
tälleen.

Varsinkin tämä isällinen iva, mikä huokui asiamiehen lausunnosta,
kiukutti Töykkälää miltei yhtä paljon kuin häviönsä.

— Tulee surkuni, sanoi Siltala jutun päätyttyä Töykkälälle. — Mutta
minkäs siinä tein, kun vala velvotti. Puhuppas muuta kuin minkä
varmasti tiedät.

— Ryyppäisit vähemmän, sanoi Töykkälä yrmeästi. — Hyötyisivät siitä
omatkin toimesi.

Nimismies kehotti Töykkälää heittämään jutun hiiteen.

— Rahan menoja, ei muuta, siitä tulee, sanoi hän. — Nurkkasihteerinne
ei välitä siitä, miten asia menee. Hänelle on pääasia saada palkkionsa.

Töykkälä oli itsekin alkanut tajuta asemansa toivottomuuden.

Mieli karvaana hän poistui käräjäpaikalta.




VI


Toisen vahinko, toisen hyöty.

Töykkälän metsäkaupasta koitui voitto ensi kädessä tietysti
Vesterbergin liikkeelle, mutta hyötyivätpä siitä vähin erin muutkin,
likiseutujen manttaalimiehet, jotka eivät enää myyskennelleet metsiään
ummessa silmin.

He tulivat varovaisemmiksi kaupoissaan. Kirjoihin alettiin vähitellen
vaatia tarkkoja määräyksiä kaadettavien puiden luvusta, suuruudesta ja
hinnasta.

Eikä ollut pelkoa, ettei kauppoja olisi tehty. Oli ilmestynyt
tanterelle pari kolme ostajaa entisen yhden lisäksi. Jos ei ostanut
tämä, osti tuo.

Nousipa pientä kilpailuakin.

Töykkälä seurasi syrjästä tätä menoa apeilla mielin.

Olisipa hänelläkin myydä, kyllä osaisi pitää puolensa!

Mutta mitäpä hänellä.

Kuluu vielä vuosia, ennenkuin hänellä on asiata metsäänsä.

— Omaan metsääni! naurahti hän synkästi.

Saa vain kasvattaa puita vieraalle. Munia toisen pesään.

Ja odottaa, odottaa.

Mutta etenkin keväisin, kun joki oli tulvillaan vieriviä tukkeja,
joita joka vuosi kuljetettiin milloin oman kylän mailta, milloin joen
yläjuoksun varsilta, kalvoivat vihan mietteet miehen rintaa.

Niitä yllytti tavallaan emäntäkin, joka ei voinut olla valittelematta:

— Voi voi, että kävi näin hullusti! Toiset kasaavat nyt rahoja, me
saamme vain katsella. Ettäs annoitkin metsän mennä ihan ilmaiseksi.

— Itsehän sinä olit mukana kaupanteossa, puolusteli isäntä.

— Mitäs minä, vaimoihminen, ymmärsin sellaisia.

Äitimuori, jonka mieltä lähenevä vanhuus ja taloa kohdannut onnettomuus
olivat alkaneet sulatella, rupesi sovittelemaan:

— Tulihan siitä sentään raha, mikä tarvittiinkin. Saivat lapset osansa.
Ja tehtyä ei saa tekemättömäksi.

— Ei saa, lohduttautui isäntäkin.

Nousi sitten siitä akkunapielestä penkiltä, jossa usein istuskeli
tuijotellen joelle, ja läksi rantaan.

Siellä hän leppien piilosta katseli tukkeja, jotka hiljalleen soluivat
virtaa alas maailman markkinoille kankeina ja keltaisina kuin ainakin
vainajat.

Ja alinomaa asui mielessä muisto omasta metsästä. Mitä sanoisivat
lapsetkin tästä tultuaan täysikäisiksi? Alkanevatko yrmiä häntä? Kustaa
jo rupeaakin olemaan asioista selvillä.

Näin hän hautoi ja hautoi, niin että oli toisinaan melkein sekapäinen.

Kirottua!

Eikö hän jaksa vapautua tästä mielen karvaudesta ja masennuksesta.

Hän loi harhailevan katseen ympärilleen ja hätkähti huomatessaan, mihin
oli ajatuksissaan päätynyt: metsään kuten tavallisesti.

Maassa mätänivät yhä edelleen katkotut latvat ja oksat, joita ei hänen
ollut tullut korjatuksi pinoihin, vääntelehtivät tuulessa kaadosta
silpoutuneet pienemmät puut.

Ehtoohämärässä ne ojentelivat häntä kohden oksiaan moittien, tuomiten.

Hänen sekava katseensa pysähtyi lopulta läheisen kuusen oksaan, joka
näytti kyllin tukevalta. Hän jäi kuin noiduttuna tirkistämään sitä;
näytti siltä, että se viittoili hänelle kutsuvana, velvottavana.

— Taitaisi ollakin paras tehdä loppu tästä yhdellä nykäisyllä, ajatteli
hän puoliääneen.

Tuuli tohisi pimenevässä metsässä. Oli kuin jossain lähellä olisi
nyyhkytetty.

Hän huojutteli kankeasti päätään, ja käsi tapaili jo vyöhihnaa auki.

— Herra, ole minulle armollinen! pusertui hänen jäykiltä huuliltaan.

Silloin kuului joelta tukkilaisten hoilaus, johon sillalta vastasi
kylän nuorison naurunremahdus.

Hän heräsi lumouksestaan.

— Saatana! kirahti hampaitten raosta.

Ja hän pakeni metsästä kuin vainottuna, astuen vinhasti ja
taakseen katsomatta. Otsalla helmeili kylmä hiki, ja kourat olivat
suonenvedontapaisesti puristuneet nyrkkiin.

       *       *       *       *       *

Varsinkin oli hänen vaikea tavata Hellmania. Kiukku pakkasi
purkautumaan raivoksi ja suuntautumaan tuohon mieheen, jota hän piti
pääsyyllisenä.

Teki mieli iskeä se mäsäksi. Saada edes jonkinlainen korvaus
vahingostaan ja katkeruudestaan.

Tyynellä mielellä punnitessaan asemaansa hän kuitenkin älysi, että
sellainen omankäden oikeus olisi lopullinen tuho. Kaiken häviö.

Mutta kovin vaikea oli hillitäkin itseään. Etenkin kun joutui näkemään
sen ryökäleen, Hellmannin, tämän tästä, sen käydessä kauppamatkoilla ja
aina ollessa kortteeria tuossa naapurissa, Siltalassa.

Ja se vielä päälle päätteeksi oli niin perhanan olevinaan ja ivallisen
näköinen.

»Mitenkäs se meidän metsä kasvaa?» kyseli toisinaan.

Leikkiä tuo mahtoi olla, mutta kipeästi se viilsi.

Ja kerran ollessaan rannassa venettään tervaamassa Töykkälä oli vähällä
tehdä suuren tyhmyyden.

Ajoivat siitä näet ohitse Punkka ja Hellman.

Pysäyttivät, kun huomasivat hänet.

— Nyt sitä möin minäkin metsää, kehaisi Punkka.

Töykkälä vilkaisi heihin. Olivat pienessä humalassa.

— Siltä näyttää, vastasi hän katkerasti.

— Vai näyttää? virnaili Hellman. — Oikeinko se Töykkälä näkee sen
päältäpäin?

— Sen haistaa, sanoi Töykkälä ivallisesti. — Kuten haistaa sian
läsnäolon.

Punkan suu vetäytyi leveään hymyyn.

— Siitä saitte, virkkoi hän Hellmanille. — Osaapas se lankomies olla
toisinaan teräväkin.

— Mutta vain nokastaan ja muiden asioissa, pisti Hellman väliin.

Töykkälän silmät pienenivät. Tervasuti liikkui vihaisin vedoin.

— Mitä Hellmanni sillä tarkottaa?

— Kysy itseltäsi, vastasi tämä. — Kai se älyää tuon verran.

Punkka, joka oli ohjissa, tyynnytteli levotonta hevosta puhellen:

— Sinunkin olisi pitänyt myydä samalla tavalla kuin minä myin.

— Miten sitte? kysyi Töykkälä välinpitämättömästi.

— No, tulin saamaan viidettä markkaa kannolta, tokaisi Punkka taputtaen
povitaskuaan. — Nyt ne viedään kaupungin pankkiin. Mitä siinä tönitte,
Hellmanni?

Hellman oli koettanut saada Punkkaa vaikenemaan, mutta kun asia nyt oli
alustettu, antoi mennä edelleen:

— Totta puhuu Punkka. Mutta ne ovatkin eri miehet, joille maksetaan
semmoisia summia.

Töykkälän rinnassa myllersi ja pisteli. Rikas mies saa tavarastaan
paremman hinnan kuin köyhä, sitten kun tämä köyhä ensin on pakotettu
käymään varottavana esimerkkinä edellä. Niinhän se on.

— Kyllä me jaksamme maksaa, jos vain osaa pyytää ja myyjä on minkään
arvoinen, jatkoi Hellman.

— Hehee! naureskeli Punkka mielissään. — Mutta mitäpäs me tässä
viivytellään lankomiestä turhanpäiten. Noh, orhi, alappas mennä.

Mutta ennenkuin he ehtivät juoksuun, lohdutti Hellman vielä:

— Se, jolla paljon on, saa yhä enemmän, mutta jolla vähän on, menettää
senkin — muistaahan Töykkälä tämän viisauden?

Suti, joka jo kauan oli tutissut Töykkälän kädessä, lensi läiskähtäen
tervapyttyyn. Hän kimmahti pystyyn kumaraisesta asennostaan karaten
hirmustuneena halkopinon viereen.

— Kyllä minä sinut suomin, irvileuka! karjaisi hän läähättäen.

Mutta he ajoivat jo, loitolla, Hellmanin punakan naaman kääntyessä
kerran pari katsomaan.

Ja hänet valtasi yhtäkkiä sellainen väsymys, että piti istua siihen
jokiahteelle.

Hän pelästyi itsekin omaa raivoaan. Ei osannut sanoa, mitä olisi
saattanut tapahtua, jos olisi ollut toisenmoinen tilaisuus ja
toisenlainen ase kädessä.

Ja mitä hän olisi voittanut teollaan?

Ei mitään, päinvastoin.

Häntä alkoi hävettää. Että hän, vanha mies, voikin menettää noin
tyystin malttinsa ja tehdä itsensä melkein naurettavaksi.

Mutta ihminen ei koskaan saata olla varma itsestään.

Parempi on siis hillitä itsensä kuin katua, parempi väistyä kuin iskeä.

Ja kantaa synnit omissa nahoissaan raivoamatta.

Mutta raskaalta se tuntui.




VII


Siltala oli rakennuttanut uuden asuinrakennuksen. Vanha olikin jo
käynyt kovin rujaksi ja hataraksi.

Mutta samoihin aikoihin, kun he muuttivat tuohon uuteen rakennukseen,
loppuivat emännän voimat. Hänen heikko sydämensä tuntui olevan
uupumaisillaan.

Maiju hänet lopultakin oli saanut suostumaan makuulle. Hän oli silloin
jo lopen väsynyt, vaikka alussa vähän vastustenkin sänkysairaaksi
rupeamista.

Itse hän kyllä tunsi, ettei loppunsa enää ollut kaukana.

— Koetahan sydäntäni, sanoi hän kerrankin Maijulle. — Se läpättää kovin
epätasaisesti.

He sattuivat olemaan kamarissa kahden. Tällöin äiti, joka tavallisesti
oli umpimielinen, avasi Maijulle sydämensä puhellen hiljaa ja lempeästi.

Maiju painoi kätensä hänen rinnalleen.

— Läähättää kuin linnunpoikanen.

Äidin pää lepäsi raukeana tyynyllä.

— Kuin linnunpoikanen, kertasi hän hiljaa. — Sepä oli kauniisti
sanottu, Maiju. Samoin läähättää ja värisee sielunikin, se ikäänkuin
tahtoisi hypähtää pois rinnasta.

— Älkää puhuko noin! esteli Maiju, ja silmiin kiertyi kyyneleitä.

Mutta äiti jatkoi hymyillen:

— Tunnen, että se pian lähteekin matkalle. Mutta mitä sinä pelkäät,
Maiju? Hän, jonka tahtomatta ei sammu viheliäisinkään elämä, tietää
kyllä, mikä on meille parhaaksi.

Maiju kuunteli sumein silmin. Isäntä tuli ulkoa kamariin istuutuen
vaiteliaana sairaan jalkopäähän.

— Ja koska se paras on ollut, niin se tuska ja vaiva on ollut, puheli
emäntä katsoen mieheensä.

Tämä painoi päänsä alas. Emäntä, joka huomasi isännän liikutuksen,
lohdutti:

— Ihminen ei saa syyttää toista eikä itseään. Elämä kerta kaikkiaan on
nyt sellaista, pettymistä ja kärsimistä.

Isäntä liikahteli levottomana. Maiju silitteli äidin laihaa kättä.

— Minulla on vain yksi toivomus teille: että sinä ja Maiju olisitte
hiukan onnellisempia kuin minä olen ollut eläissäni. Ja että teillä
olisi, kuten on aina ollut minulla, usko parempaan tulevaisuuteen.

Isännän leuka järähti hänen kysyessään:

— Haluaisitko kenties pappia?

Emännän katse muuttui iloiseksi. Näytti siltä, että isännän sanat,
joita hän ei ollut odottanut, virkistivät häntä.

— Suhteeni elämään ja jumalaan on kyllä selvä, vaivaisen
ihmiskäsityksen mukaan, vastasi emäntä vakavasti. — Mutta milloinpa
syntinen ei kaipaisi lohdutusta ja vahvistusta. Kun nyt rovasti tulee
meille, haluaisin hänen vaivaantuvan muidenkin, ei vain itseni takia.

Isäntä katsoi kummastuneena häneen.

— Niin, sanoi emäntä. — Pyytäisin sinulta, että hän saisi pitää meillä
pienen hartaushetken. Se olisi samalla ikäänkuin jonkinlainen siunaus
tälle uudelle rakennukselle, että tulisi asumaan onni ja rauha tämän
katon alla. Eikä siitä suinkaan olisi vahinkoa kyläläisillekään.

Isäntä pelkäsi heltyvänsä liikoja, lupasi käydä noutamassa rovastin ja
poistui kiireisesti lähteäkseen heti matkalle.

Olikin vasta aamupäivä.

— Sinä saat mennä ilmoitelemaan kyläläisille, kehotti äiti Maijua. —
Tulisivat siinä kuuden ajoissa ehtoolla. Siksi arvelen rovastin ehtivän.

Maiju toimitteli sanoja taloihin ja torppiin.

Ja väkeä täynnä oli Siltalan uusi pirtti jo paljoa ennen kuutta.

Ihmiset puhuivat hiljaisella äänellä. Tiedettiinhän, että kuolema teki
talossa työtään. Jos jonkun ääni karahti vähän kovemmin tai jalka
kolahti lattiaan, katsoivat toiset kohta nuhtelevasti häneen.

Töykkälän Kustaa istui sairaan viereisessä kamarissa muutamien muiden
vieraiden keralla. Hän seurasi surullisin katsein Maijua, joka
levottomana kulki paikasta toiseen. Tiesihän hän, kuinka kovasti
koskisi tyttöön äidin kuolema.

Kunpa hän kykenisi lohduttamaan.

Aivan kuin aavistaen Kustaan ajatukset tuli Maiju istumaan tuolille
hänen viereensä, tuli kuin turvaa etsivä lintu.

Kustaan teki mieli sanoa, että tämä koskee häneenkin ja että kyllä hän
suojelisi, jos vain osaisi.

Mutta sanomatta se jäi. Ääneti he vain kuuntelivat, kun toiset kehuivat
uutta rakennusta. Hyvin tehty ja tilava.

— Totta kyllä, virkkoi Mäntylä. — Olisihan hän voinut panna rahansa
hullumpiinkin reikiin.

— Mahtaa sinunkin olla hauska asua uudessa, siistissä talossa?
kysyi Kustaa Maijulta. — Meidän isä on myöskin aikonut ruveta
rakennuttamispuuhiin, mutta ei vaan ole päässyt alkuun. Painaa mieltä
yhäti se metsäkauppa ja vie työhalun.

— Tuskinpa on tästä iloa minullekaan, vastasi Maiju. — Äiti kun ei
kuitenkaan enää nousse tautivuoteeltaan.

Kustaa aikoi lausua jonkun lohdullisen sanan, mutta samassa tuli
rovasti sairaan luota mennen suoraa päätä pirttiin. Maiju vetäytyi
kiiruusti äitinsä luo, eikä Kustaa saanut toista tilaisuutta puhumiseen.

Rovasti oli tavallista hiljaisemman ja miettivämmän näköinen
alkajaisvirttä veisattaessa. Puhelu sairaan kanssa kamarissa,
keskustelu isännän parissa matkalla ja metsät, joiden läpi oli
ajettu, olivat antaneet hänelle päänvaivaa. Hän tunsi, että tätä
kuolemaakin, joka näkyi olevan tulossa, joudutti jollain tavoin metsien
myynnistä aiheutunut epäjärjestykseen mennyt elämä. Eivät osaa myydä
järjellisesti eivätkä säästää.

Eikö olisi pappien velvollisuus valistaa kansaa sekä henkisesti että
maallisesti? Oikeampi järjestys olisi kenties: ensin maallisesti,
sitten vasta henkisesti. Ensin opettaa heidät elämään niin, etteivät
sortuisi tietämättömyyden ja puijauksen ansoihin, vaan ymmärtäisivät
maailman menoa.

Virsi oli jo hetki sitten loppunut, ja väki katseli rovastia odottavin
silmin.

Mitä hän puhuisi noille?

Hän tiesi heidän kaipaavan lohdutusta, tunsi tilaisuudenkin siihen
velvottavan, mutta hän ei voinut.

Siitä tuli merkillinen saarna.

Se oli enemmän ruoskimista kuin lääkitsemistä, enemmän talouden kuin
sielun asioita koskevaa, ja rakkauden tuoksua ei siinä tuntunut
vähintäkään.

Ihmiset kuuntelivat alaspainunein päin ja vilkuilivat salaa toisiinsa
nähdäkseen, minkä vaikutuksen sanat tekivät näihin. Kyllä he tiesivät
rovastinsa ankaraksi järjestyksen valvojaksi, mutta mitä se nyt hosuu
noin olan takaa? Luulisi kostuvan vähemmästäkin, syntisen ihmisen.

— Se oli kuumaa löylyä, virkkoi Koivunen Suonpäälle pihalla.

— Oli, vastasi tämä. — Mutta me torpanväet saimme sen syhymättä. Ilman
aikojaan. Manttaalimiehille se kuului.

— Ei siitä ainakaan sielu sulanut, yhtyi Suonpään vaimo.

Suonpää purskahti raakaan nauruun.

— Sielu? Ei köyhällä ole varaa pitää semmoisia kuin tuotakin sielua.

— Hillitse kielesi! varotteli Koivunen vakavasti. — Eihän saarna tosin
ollut hunajainen, mutta sietää sitä ihminen toisinaan tuollaistakin.

— Ei ainakaan pitäisi pilkkailla näitä korkeita asioita, vahvisti
Koivusta Töykkälän muori.

Mutta ei kukaan ollut ihan tyytyväinen saarnaan.

Eikä ollut itse rovastikaan. Asia kyllä oli oikea, mietti hän
paluumatkallaan, mutta olisi pitänyt esittää se hieman toisella tavalla
ja toisessa tilaisuudessa.

Kustaa, joka oli kyydissä Siltalan puolesta, pohti samaa seikkaa.
Hänenkin mielestään oli rovasti ollut liian tuikea. Hän oli monasti
ajatellut, että tuontapaiset onnettomuudet, kuin heitäkin kohdannut,
eivät tulisi mahdottomiksi ennen kuin ihmiset saavat oppia. Oppia
myymään ja ostamaan, sanalla sanoen elämään järjellisesti.

— Saarna oli oikein ajateltu, kääntyi hän yhtäkkiä rovastiin.

Tämä katsahti kysyvästi nuoreen kyytimieheensä. Kustaa joutui tästä ja
omasta rohkeudestaan niin hämilleen, ettei osannut jatkaa.

— No? kysyi rovasti vihdoin kehottavasti. — Sinulla näkyy olleen halu
lisätä jotain.

Kustaa selitti verkalleen ajatuksiaan. Rovasti kuunteli ja myönteli.

— Se on paikallaan, mitä puhut. Sitä tahdoin itsekin esittää, virkkoi
hän mietteissään. — Mutta meiltä papeilta tuskin riittäisi aikaa tuohon
kaikkeen. Eikä taitaisi olla sitä lajia oppiakaan jokaisella.

He ajoivat juuri kirkonkylän kansakoulun ohi, joka oli perustettu pari
vuotta sitten. Rovasti viittasi kädellään siihen sanoen:

— Mutta ehkä tuontapaiset laitokset pystyvät täyttämään tehtävänsä
siinäkin suhteessa.

Ja hyvästellessään Kustaata hän vielä mainitsi koulusta:

— Kirkko keskelle kylää — niin ajattelimme, kun puuhasimme sen tuohon.
Ensin ikäänkuin koetteeksi, ettei se vain ala järkyttää tuota vanhaa
kirkkoamme. Ja jos se kelpaa johonkin, niin sitten pitäjän joka
kulmalle noita pieniä, uudenaikaisia kirkkoja.

Iloisin mielin lähti Kustaa kotimatkalle, mutta perille päästyä odotti
häntä surullinen viesti: Siltalan emäntä oli kuollut.

— Nukahti hiljaa, huomaamatta, kertoi Maiju hänelle itkien.

Kustaan mieli muuttui totiseksi.

— Ei ehtinyt paljoa puhumaan, ennenkuin vaikeni tajuttomaksi, vaikka
näkyi hänellä olleen sydämellä jotain muutakin sanottavaa kuin se,
minkä jaksoi puhaltaa heikosta rinnastaan.

Kustaa olisi halunnut kysyä, mitä emäntä sanoi, mutta katsoi sen
sopimattomaksi. Maiju kuitenkin jatkoi rauhallisella äänellä:

— Sanoi näinikään isälle: »ala karttaa huonoa seuraa, varsinkin sen
Hellmannin, sillä...» Enempää hän ei jaksanut.

Kustaa puristi Maijun kättä. Tyttö ymmärsi hänen ajatuksensa ja kohotti
itkettyneistä silmistään kiitollisen katseen häneen.

Hetken kuluttua Maiju huoahti:

— Kyllä nyt alkaa koti tuntua tyhjältä.

Mutta Kustaa, joka pelkäsi heltyvänsä uudelleen, koetti lohdutella:

— Saat nyt ryhtyä yksin emännöimään. Onhan siinä oma hauskuutensa.

— Jo äidin eläessä sain tottua siihen, vastasi Maiju. — Äiti kun oli
pitkät ajat perin heikkona. Ja enempi lienee siitä vaivaa kuin hupia,
varsinkin meidäntapaisessa talossa.

Kustaa aavisti mitä toinen tarkotti.

— Isä kun on sellainen. Vaikka eihän pitäisi pahentaa omaa isäänsä.
Mutta tiedäthän sen sinäkin. Ja sitä kai tarkotti äitikin viimeisillä
sanoillaan, neuvoa isää.

Kustaa nyökkäsi.

— Muuten kyllä menisi elämä hiljalleen, lopetti Maiju. — Vaikka vaikea
onkin tottua äidin poissaoloon.

Kustaa muisti nyt rovastin sanat ja aikomukset kertoen ne Maijulle,
jotta voisi sytyttää edes yhdenkin iloisen pilkahduksen hänen
sydämessään.

— Kunpa se olisi tapahtunut jo vuosia ennen, virkahti Maiju, kun Kustaa
oli lopettanut. — Olisi ehkä kaikki nyt toisin.

Töykkälän väki saapui katsomaan vainajaa.

Äitimuori laahusti viimeisenä toisten perässä mutisten:

— Paremmille oloille pääsi Loviisa emäntä. Milloinka tulee kutsu
minulle?

— Me olemme sentään onnellisemmat kuin isoäiti, joka jo on melkein
haudan partaalla, virkkoi Kustaa. — Me saatamme toivoa näkevämme tuon
uuden ajan.

— Niin, havahtui Maiju. — Olet oikeassa. Koetetaan odottaa ja toivoa.
Ehkä kaikki kääntyykin parhain päin.




VIII


Siltala oli pistäytynyt tapaamaan isäänsä.

Puheli yhtä ja toista, josta kaikesta Mäntylä alkoi uumoilla, että
rahaa se junkkari on taas kärkkymässä. Mutta odottakoonpas!

Lopulta Siltala johtuikin pääasiaan.

— Pitäisi rakennuttaa uusi navetta entisen lahon tilalle, sanoi hän. —
Ei kehtaisi enää katsella tuommoista röttelöä taloisessa paikassa.

— No rakenna, rakenna! kehotti Mäntylä.

— Mutta siihen tarvitaan rahaa, vastasi Siltala epäröiden. —
Ja metsärahat ovat menneet muihin tarpeisiin, kuten siihenkin
asuinrakennukseen.

Mäntylä rypisti kulmiaan.

— Kun eivät olisi menneet oman ruumiillisen rakennuksesi paikkailuihin,
ärähti hän. — Kuulut — tai olenhan sen nähnyt itsekin — ratkenneen
jälleen.

Siltala yritti nauraa.

— Mitä se isä niistä joutavista. Kerrankos mies erehtyy.

Mutta Mäntylä sanoi tulistuneena:

— Vai kerrankos! Häpeä, että aikamies, jolla jo on kohta täysi-ikäinen
tytär, kehtaakin aina kerjäillä rahaa. Olisit säästänyt tai pannut
maahan, niin nyt olisi mistä ottaa.

Siltala mietti hetken, ennenkuin uskalsi lausua:

— Onhan minulla nytkin mistä ottaa. Ja jos ei vielä, niin ainakin
joskus.

Mäntylä hätkähti. Noin julkeaksi ei hän sentään ollut poikaansa uskonut.

— Älä ole siitä niin varma, sanoi hän jäykästi. — Saattaa käydä
niinkin, että jäät pennittömäksi.

Siltala älysi lausuneensa tyhmyyden ja koetti väkinäisesti naurahdellen
korjata erehdystään.

Mutta Mäntylä virkkoi kuivasti:

— Suotta siinä kieräilet. Käsitin kyllä vihjauksesi.

— Isä ei siis anna? kysyi Siltala.

— En, kuulithan sen. Olet saanut yllin kyllin. Ja sitäpaitsi ei uuden
navetan laittaminen ole tarpeellinen. Taloudessasi on monta muuta
välttämättömämpääkin korjattavaa, jos mielit menestyä.

— Mutta se laitetaan, ylvästeli Siltala. — Ja komea sittenkin.

— Kenties, virkkoi Mäntylä yksikantaan. — Mutta ei minun rahoillani.

Olisihan hän voinut antaa, jos uusi navetta olisi ollut välttämätön.
Mutta sitäpä se ei ollut, sen hän tiesi. Ja tiesi hän senkin, että
Siltala vain rakenteli enemmän komeuden kuin tarpeen vuoksi. Olihan
mukavampaa ja helpompaa komennella rakennusmiehiä ja itsekin näperrellä
siinä mukana kuin tonkia pelloilla ja niityillä.

Tästä hän johtui ajattelemaan omiakin kotiasioitaan. Ne olivat yhä
entisellään. Mari puuhaili taloudessa, hän itse tuumi ja tuumi. Käsi
käski, toinen kielsi. Arvelutti vähän ikäkin, jota jo oli pari vuotta
yli kuudenkymmenen. Mutta elleivät asiat valkene muulla tavoin, niin
sitten, sittenpä.

Näitä miettiessään hän pani saunankin lämpiämään.

Jospa tuota sekin auttaisi jotain. Ainakin ajaisi pakosalle pikku
hirtehiset, jos niillä oli sormensa tässä pelissä mukana.

— Että puhdistuisi ja nuortuisi vanhakin mies, oli hän sanonut Marille,
jonka lähetti kutsumaan Suonpään akkaa, Tiinaa, hieromaan häntä. —
Onhan tänään Viattomain lasten päivä.

Sattuikin juuri olemaan mainittu päivä.

Mari läksi naurellen.

Mäntylän hoitaessa saunaa tuli Maiju jostain kylältä ja pysähtyi, kun
vaari alkoi jutella.

— Vieläkö on äitiäsi ikävä? kysäisi Mäntylä tutkivasti. — Vai miksi
olet alakuloinen?

Maiju olikin tavallista hiljaisempi ja vastaili jos mahdollista entistä
harvasanaisemmin.

— Vielähän sekin kalvaa, puhkesi hän vaarin tiukkaamana puhumaan. —
Mutta on siinä muutakin.

— Arvaan mitä aiot sanoa, virkkoi Mäntylä. — Se se painostaa minuakin.

— En tahdo jaksaa kärsiä jokapäiväistä rähjäämistä siellä kotona.
Väsyn, vaari, liian nuorena.

— Mutta onhan sinulla piika apulaisena. Mitä hän tekee?

Maiju hypisteli esiliinaansa.

— Työtä hänkin. Mutta kun illat ja yöt viipyy kylässä, niin mitä se
jaksaa muuta kuin välttämättömän. Suurin taakka on minulla. Jos ei asia
muutu, lähden vaikka kotoa pois.

Mäntylä katsoi kummissaan häneen.

— Mitä sinä hassuttelet, lapsi. Poisko kotoa?

Maiju ei voinut olla hymyilemättä vaarin hämmästykselle. Mäntylä
huomasi sen ja jatkoi leikillisesti:

— Jos oikein kova paikka tulee eteesi, niin asetu tänne meille.

— Suur' kiitos, vastasi Maiju. — Mutta kuka on sanonut, että haluaisin
teille enkä jonnekin muualle.

— Ymmärrän sinut, sanoi Mäntylä silmää vilkuttaen. — Eikä minulla
puolestani ole mitään sitä vastaan. Reilu ja suora mieshän se on Kustaa.

Maiju punehtui ja purskahti nauramaan.

— Voi voi tuota vaaria! Kun vain ei olisi itsellä purjeet sinnepäin,
että on hankkeissa teille joku toinen.

— Mene matkaasi! torui Mäntylä painuen saunaan, joka jo oli hiiloksella.

Mutta Tiinan vanuttaessa ja vatkatessa, sivellessä ja puristellessa
Mäntylän ajatukset pyörivät yhä samassa asiassa.

Että jos sittenkin tekisi asiasta toden. Olisi ainakin vaalija
vanhoilla päivillä, kun ei pojasta kuitenkaan näy olevan siksi. Mitä
hän välittäisi Siltalan vihastumisesta. Eihän tuollainen kunnioitus ja
hoivaaminen, jota Siltala ehkä rahojen toivossa tulisi osottamaan häntä
kohtaan, ollut tyhjää lämpimämpi. Ja tuskinpa se viitsisi vaivautua
senkään vertaa. Nytkin jo melkein uhkailee.

Ja ihmisten ihmettely ja mahdollinen nauru se taas katoaa ennen pitkää.
Kyllä ilmaan ääntä mahtuu. Eikä murru terve oksa, vaikka vanhakin,
tuollaisista pikku puuskista.

Niin, se terveys olikin hänellä luja. Siitä kai johtuivatkin nämä
nuoren ilot ja mietteet.

— Mutta ei sitä enää jaksa niinkuin takavuosina, sanoi hän ääneen
Tiinalle. — Pakkaa jo hieman väsyttämään tällainen pikku voitelu.
Annas, kun vähän henkäisen välillä.

— Vai pikku voitelu? morisi Tiina istuutuen penkille ja vääntäen
vettä hameensa helmoista. — Mies voittaa vielä monen nuoremmankin
kestämisessä.

— Mitä maar! tenäsi Mäntylä. — Toista oli ennen. Mahtanet muistaakin.

— Muistan kyllä itsekin vähän ja lisää olen kuullut muilta. Mutta eipä
tunnu tyvi vieläkään laholta, koska noin kestää kämmeköimistäni.

Tiina kuivaili hikeä otsaltaan. Mäntylä ähisi ja puhisi tyytyväisenä.

— Olenkin monasti tuumaillut, jatkoi Tiina äskeistä ajatustaan, — että
miksei se herrastuomari mene naimisiin, kun on tuommoinen terveys ja
muutakin oltavaa.

Mäntylä naurahti.

— Vai on se Tiinakin ajatellut sitä. Kaikissa senkin ajatukset
askartelevat.

— Mitäs kummaa siinä, puolusteli Tiina. — Se asiahan on ihmiselle
miltei sama kuin jokapäiväinen leipä.

— Niinhän se taitaa olla, myönteli Mäntylä hytkyen. — No, kenen kanssa
sitä sitten menisi?

Tiina nousi, ryyppäsi kaljakannusta pitkän siemauksen ja alkoi
uudestaan hieroa.

— Hä, ettäkö kenen kanssa? puheli. — Kaikkea se kyseleekin. Onhan se
tässä käden ulottuvilla.

— Niin, Mariko?

— Sepä justiin. Mitäs sitä merta edemmä kalaan. Onhan siinä
vaimoihmistä, hommaava ja näköisäkin.

— Ei sovi kieltää, tuumi Mäntylä. — Mutta Tiina ojentaa minullekin tuon
kaljakannun; janottaa niin vietävästi.

— Niin se on, jatkoi Tiina Mäntylän juodessa. — Jano ei sammu ilman
kaljaa eikä tuontapainen meininki ilman naimista.

— Saattaa olla Tiina oikeassa, pärskäytti Mäntylä ojentaen kannun
takaisin. — Mutta jätetäänpäs se asia jo hautumaan tähän... Taitaa
ruveta väsyttämään Tiinaakin tämä hankaaminen. Mutta kohtapa lähestyy
loppuansa toimitus. Niin että jos Tiina vielä vähäisen venyttäisi
ja puristelisi noita sivuja, vallankin noita ristiluita, niissä kun
toisinaan puree ja pistelee kuin peijakas... Kas niin, sillä lailla,
äh-häh, hyvää tekee, vaikka koskeekin — hui-ui. On sillä Tiinalla
lujat hyppyset yhtäkaikki. No niin, no niin, Tiina saa nyt lopettaa
ja mennä sisälle. Käskee siellä Marin kiehauttaa kahvit. Kohtapuoleen
ehdin minäkin täältä. Otanpa vain päälle pienen löylyn, jotta varisevat
ruumiista nuo synnin roskat ja lusteet.

Tiina nakkasi kiukaalle pari kolme kiulullista vettä. Kivet sihisivät
ja sähisivät, paukahtipa muutama halkikin, mutta lauteilla pärskyi ja
ähisi Mäntylä voidellen vihdalla maallista majaansa.

Tiina pusersi alhaalla hameensa kuivaksi, veti päällyshameen ylleen ja
kietoen saalin ruumiinsa ympäri aina päätä myöten asteli rantapolkua ja
pihan poikki sisään.

Mutta kului tunti, toistakin jo puolille, ja Tiina ehti Marin kanssa
hörppiä yhden pannullisen, ennenkuin saunan ovi aukeni ja Mäntylä astui
talviseen ehtoo-ilmaan kookkaana ja punottavin naamoin.

Pysähtyi hetkeksi siihen keskelle pihaa höyryämään ja hengittämään,
kunnes puhkuen käveli kamariinsa.

Mari vei hänelle kahvin sinne. Mäntylä käski hänen tarjota vielä
Tiinalle ja ottaa itsekin.

— Niinkuin sanoin, supatti Tiina Marille. — Pidä sinä vain puolesi.
Kyllä siitä jotain syntyy.

— Jotain?

Mari katsahti epäluuloisesti Tiinaan.

— Niin, jotain, niin, vastasi Tiina merkitsevästi ja pää kekassa
silmäillen Maria.

— Mitä Tiina tarkottaa tuolla? kysäisi Mari punan noustessa poskipäihin.

— Sitä vain, että vaimoihminen saa miehen tekemään mitä hyvänsä,
vallankin vanhan miehen.

Marin sydämessä kuohahti. Että Tiina, ikäihminen, ilkeääkin vihjailla
tällä tavalla!

— Ei näy saavan. Eipä voinut sekään naapuripitäjän tyttö, joka tässä
tuonaan kävi Hellmannia kyselemässä, pitää hänestä kiinni, vastasi Mari
tuikeasti. — Vaikka oli raukka viimeisillään.

— Mitäs hänestä ja muista letukoista, jotka eivät älyä ajallaan käyttää
järkeään. Mutta ethän sinä enää ole noin lapsellinen, tuumaili Tiina. —
Ja se Hellmanni onkin oikea otus sillä alalla!

Mari ei voinut pidättäytyä kauempaa. Pitäisikö hänen tunkeutua
Mäntylälle, josta oli tottunut pitämään ja joka aina oli kohdellut
häntä ystävällisesti? Siihen ei hänen luontonsa taipuisi ikänä.

— Eikä paremmin käynyt teidän Olkankaan, sanoi hän katkerasti. —
Pääsipäs sekin kettu livistämään.

Tiina purskahti itkuun. Säälittihän häntä Olkan kohtalo, jonka lapsi
oli heillä, vaikka omistakin oli tarpeeksi ristiä.

— Sinäkin veisaat samaa virttä, sanoi hän moittien Marille. — Sinun
parastasi minä tarkotin neuvoillani. Olisihan sinun tässä hyvä olla.

Mari katui kohta pahoja sanojaan ja koetti sovitella:

— Juuri sentakia en voikaan menetellä toisin. Meidän alhaisten ihmisten
on viisainta hillitä itseämme tullessamme tekemisiin näissä asioissa
ylempiemme kanssa.

— Niinhän se on, myönsi Tiina huoahtaen. — Mutta sitä on vaikea aina
muistaa, vaikka raamattukin siitä varottelee, vallankin jos mieluinen
mies hyppäilee hännillä, kuten tapahtui Olkan kohdalla.

Mari vaikeni. Mitäpä olisi hänellä ollut tuohon huomautettavaa.

Olihan se oikein puhuttu.

Vaikealta tuntui hillitseminen, kun vielä lisäksi hyvät päivät
houkuttelivat.

       *       *       *       *       *

Mutta kun siinä sitten oli tarpeeksi tuumailtu ja punnittu, myhähdelty
ja velhoiltu, naksahti asia lukkoon.

Parhaalla rekikelillä palasivat Mäntylä ja Mari kuulutustaan kuulemasta
ja vihiltä yksin tein.

Mari istui hiljaisena ja arkailevana vällyjen alla, joihin Mäntylä oli
hänet hellävaroen peitellyt hymyilevän kirkkoväen töllistellessä.

— Että olisi emännyytesi ensi päivänä lämmin ollaksesi, oli virkkanut.
— Niinkuin toivon olevan pitkien vuosienkin kuluessa.

Kulkuset kilisivät hauskasti, reki keinahteli hiljalleen, ja hohtavan
valkoisena loisteli luminen maa.

Kumpikin oli omissa mietteissään, jotka sentään kulkivat samoja teitä:
kiertäen tätä päivää ja pitkiä taipaleita ajassa eteenpäinkin.

Mari vilkaisi silloin tällöin syrjäsilmällä Mäntylään, jonka posket
pakkanen oli pannut punertamaan. Se istui siinä ohjissa niin toimeliaan
ja onnellisen näköisenä, että Mari ei voinut olla hymyilemättä.

Kun he ajoivat Siltalan ohi, seisoi siellä pihalla isäntä ja Hellman,
joka jälleen oli ostanut Siltalalta metsää.

Siltala rähähti nauramaan tuntiessaan ajajat ja huusi pilkallisesti:

— Onnea nuorelle parille!

Mutta Mäntylä ei edes vilkaissutkaan sinne, vaan nosti päänsä
pystympään ja viuhauttaen ruoskaa pani hevosen juoksemaan tulista ravia.

— Olipas se ylpeä pari, nauroi Hellman.

— Uljaasti pihaan, vaikka tiellä kontattaisiin, tuumi Siltala hieman
nolona.

— Sinulle se voi tehdä hallaa, sanoi Hellman heidän sisälle mentyään. —
Ei olisi uskonut ukon enää uskaltavan ottaa tätä askelta.

— Se uskaltaakin enemmän kuin sinä, murahti Siltala. — Ethän sinä,
raukka, tohdi koskaan mennä matkan perille asti. Narrailet vain naisia
ja sitten pujahdat pellolle.

— Tykkään enemmän sellaisesta, vastasi Hellman kiusottavasti.

— Sen kyllä arvaan, ärähti Siltala.

Meni sitten tupaan ja komensi piian keittämään kahvia.

— Missä lienee Maijukin? kiukutteli palatessaan. — Saisi ruveta
laittamaan ehtoollista.

Hellman seisoi akkunassa puhellen selin isäntään:

— Tuolla näkyy kävelevän naapuriin, sen Kustaan kanssa.

— Vai sinne se taas livahti, sanoi Siltala.

Mutta huomattuaan toisen itsepintaisesti seuraavan katseillaan
menijöitä kimmahti:

— Antaa hänen mennä. Vai mitä pirua se sinua liikuttaa?

Hellman kääntyi nauraen päin.

— Lakkaa tuossa irvistelemästä? kehotti isäntä. — Minä en kärsi sitä.

— Sinäpä olet tänään huonolla tuulella, vastasi Hellman heittäytyessään
sänkyyn pitkälleen.

— Enkä ainoastaan tänään. Olen ollut sellainen jo monet viikot, sanoi
Siltala. — Sitä kai sinäkin tarkotit.

— Vaikkapa sitä, haukotteli Hellman. — Ja tiedän syynkin siihen.

— Mitäs sinä et tietäisi ja mistä et välittäisi, äkeili Siltala.

Jätti Hellmanin lojuilemaan sänkyyn ja meni kahvia odotellessa
viskaamaan heiniä vieraan hevoselle, nakkasipa sylellisen omillekin,
jotka nälkäisinä hamuilivat niitä suuhunsa.




IX


Oli jälleen tullut kevät.

Sen laskettiin tulevan näille maille heti, kun jäät joesta olivat
lähteneet, ei ennemmin eikä myöhemmin.

Kauan olikin keikkunut sillä välillä, ettei oikein tiennyt, kumpi
kulloinkin oli voitolla, talvi vaiko kahleitaan helistävä kevät.
Päivisin tosin oli aurinko sulatellut sen, minkä yöllä pakkanen
jäädytti, mutta kun tätä kamppailua oli kestänyt kotvan ja jäät
pysyivät itsepintaisesti liikkumattomina nostaen vain vitkaan selkäänsä
keskiuomassa, kyllästyivät ihmiset ja puuhailivat töitään murjottaen,
harvasanaisina.

Nyt vihdoinkin oli kevät tullut: eilen illalla olivat jäät rymisten
lähteneet.

Myöskin taloihin ja torppiin oli tullut iloisempi, vapaampi tuulahdus
talvellisen kankeuden ja jurnuttamisen sijaan. Ihmiset tervehtivät
poluilla vastaantullessaan ystävällisemmin toisiaan, ja se virkeys ja
onnen odotus, minkä kevät oli herättänyt heidän rinnoissaan, liekehti
silmissä tai puhkesi iloiseksi, vapauttavaksi sanaksi.

       *       *       *       *       *

Päivä kallistui ehtooseen.

Vaikka oli sunnuntai, olivat tukkilaiset kohta aamusta alkaen ruvenneet
vierittämään tukkeja jokeen suurista, rannantäyttävistä kasoista.

Jokiahteet kuhisivat miestä mustanaan. Heitä olikin siihen ilmestynyt
yhtäkkiä kuin kärpäsiä ensimäisen kevätlämmön vaikutuksesta, heti
aamulla, ennenkuin joki edes ehti täysin puhdistautua likaisenharmaista
jäämöhkäleistä.

Keksit ja kanget heilahtelivat, huudot kajahtivat ja vesi pärskyi
somasti, joka kerta kun valtava tukki vierien pitkin teloja vauhdilla
molskahti jokeen.

Siltalan tanhualta katselivat tukkimiesten hommia Maiju ja Kustaa
hiljaa jutellen.

Kun Maiju pistäytyi navettaan katsomaan Mansikkia, jonka odotettiin
poikivan, seurasi Kustaakin sinne.

— Niin se on, virkahti hän lujasti. — Tänä suvena sen pitää tapahtua,
vielä keväällä. En jaksa odottaa enää kauemmin.

— Enkä minä, yhtyi Maiju, jääden seisomaan Kustaan rinnalle. —
Mennään vaan piakkoin kuulutuksille ja sitten samaa kyytiä vihille.
Ei se näy odottamisesta paranevan. Saa tässä vain raataa ilottomana,
isän piikana. Nytkin olen niin väsynyt, että jalkojani kolottaa
kuin jäsentautisella. Isä ei raski ottaa tähän apuihmistä, ja piika
juoksentelee kylällä, minkä ennättää, varsinkin nyt tukkimiesten
jäljissä, joten minun täytyy rehkiä ylenmäärin, valvoa öitäkin tuon
Mansikin ja Hertan takia, tiedäthän.

— Tiedän. Ja jo senkin, työn paljouden takia on meidän kiirehdittävä.
Mieluummin sitä huhtoo ja väsyy, kun tietää sen tapahtuvan oman kodin
hyväksi.

Hän kiersi kätensä Maijun uumille ja taivutti häntä taaksepäin, mutta
Maiju irrottautui lempeästi vastustellen hänen käsistään.

— Ei, ei, Kustaa. Odotetaan vielä siihen asti, kunnes päästään yhteen —
jaksammehan me kyllä tämän ajan, kun kerran tähänkin saakka.

He läksivät ulos, ja kun Maiju kutsui Kustaata pirttiin vielä hetkeksi
tarinoimaan, ei tämä voinut kieltäytyä.

Pirtin sivulla olevasta kamarista kuului äänekästä laulunrenkutusta,
ja kotvan kuluttua työntyi ovesta pirtin puolelle isännän partainen,
punottava naama.

— Tuoppas, Mai-juu, ka-kahvia lisää! änkytti isäntä.

Isännän olan takaa hehkuivat Hellmanin viinasta verestävät silmät.

— Luulenpa, piru vieköön, että siellä pirtissä kuherrellaan, kuului se
sanovan selvällä, hieman pilkallisella äänellä.

Kustaa ei ollut älyävinään toisen ivaa, tähyili vain äänetönnä joelle,
ja kun Maiju ryhtyi lämmittämään kahvia, veti isäntä oven kiinni
selittäen Hellmanille:

— He ovat ku-kuin kihloissa, na-naimista vailla vain.

— Vai sillä lailla, hörähti Hellman. — No, heitetäänpäs pohjaan sitte
heidän onnekseen.

— Koko päivän ovat ryypiskelleet, isä ja tuo toinen juopporatti,
tuskitteli Maiju. — Isä on jo täynnä kuin mäkäräinen, mutta lisää sitä
vain pitää saada. Ja tuo toinen hyväkäs, joka tyrkyttää — ilkeääkin
ikämiehelle, joka ei itse tiedä määräänsä. Lisää kahvia, lisää
viinaa! Ei huoli kiellostanikaan Hellmanni, nauraa ja lepertelee vain
jonkinjoutavia. Kumma kyllä se ei itse tunnu humaltuvan nimeksikään.

Kustaa naurahti.

— Se on niin tottunut.

— Sitä se kai lienee.

He vaikenivat. Kamarista kuului epäselvää puheensorinaa.

Kun Maiju oli saanut kahvin valmiiksi, nousi Kustaa lähteäkseen.

— Joisit nyt vielä kupin kuumaa, koetti Maiju estellä.

— En minä enää. Pitää rientää kotiin valmistamaan hevosille
ehtooruokaa, isä kun ei aina muista tehdä sitä minun poissaollessani.
Isän näyttää olevan kovin vaikea päästä entiselleen. Ja kyllä tuo
pannullinen menee heillekin — Kustaa vilkaisi hymähtäen kamariin, josta
kuului korkin paukahdus —, jos riittääkään.

Maiju saattoi hänet pihaveräjälle, kävi sitte noutamassa kamarista
tyhjät kupit ja täyttäen ne puolilleen vei takaisin pöydälle miesten
eteen. Kantoi yksin tein sinne koko pannun.

— Taitaa olla parasta näin, arveli hän asettaessaan sitä kamarin
uuniin. — Ettei tarvitse joka hetki juosta kuppejanne täyttämässä.

Hellman nipisti häntä käsivarresta ja lausui jonkun sukkeluuden, jolle
isä tylsästi nauraa hohotti.

Maiju paiskasi kamarin oven kiinni ja istahti väsyneenä penkille.

Ei, tästä ei tule tämän parempaa. On viisainta, kuten äsken olivat
päättäneet Kustaan kanssa, ryhtyä muuttopuuhiin. Eikä tästä pitkälle
tarvitsekaan muuttaa. Tuonne vain naapuriin, nyt ensi aluksi. Työtä
kyllä saa tehdä sielläkin, mutta onhan aina rakas rinnalla. Tulkoon isä
toimeen parhaansa mukaan.

— Hiton sievä tytär onkin tuosta Maijusta paisunut, kuuli hän Hellmanin
sanovan isälle.

— Mitä se sinua liikuttaa, varotteli isä. — Pysytä sinä, He-hellmanni,
vaan nä-näppisi siitä loitolla.

— Kippis vaan! vastasi Hellman kankeasti nauraen.

Maiju ei kuullut enempää, sillä miehet alkoivat pärpättää hiljaisemmin,
vain silloin tällöin rähähtäen katkeilevaan naurunhohotukseen, joka
omituisen vastenmielisesti hytkäytti Maijun sydäntä.

Hän nousi väsyneesti ja meni lypsylle. Palattuaan hän laittoi
ehtoollisen, ja molemmat miehet söivät lujaan ja kauan vetäytyen
jälleen kamariin kuppiensa ääreen.

Hän ei uskaltanut vaipua sikeään uneen, sillä hänen täytyi tavantakaa
käydä katsomassa Mansikin tilaa.

Hän jätti lampun hiljalleen palamaan ja oikaisihe vaatteissaan
vuoteeseen. Hän oli torkkunut ehkä tunnin tai kaksi, se ei ollut
oikeata unta, vaan jonkinmoista horrostilaa, kun hän äkkiä alkoi tuntea
olonsa piinalliseksi.

Koetti arvailla, mistä se johtui, sai vihdoin silmänsä auki ja näki
Hellmanin istuvan sängyn laidalla ja katselevan häntä verestävin silmin.

Hän kavahti kiivaasti istualleen ja yhtä tietä lattialle asti.

Kello löi yksitoista.

Lampun himmeässä valossa hän näki muutamien tukkilaisten makaavan
oljilla permannolla, kuorsasipa eräs höyläpenkilläkin lämpimän muurin
kupeessa. Uunin reunalla ja koukuissa riippui heidän märkiä, likaisia
jalkariepujaan kuivamassa, ja lattialla muuria vasten seisoi rivi
vettävaluvia pitkävartisia saappaita.

Kamarin ovi oli auki, ja sen toisessa sängyssä maata retkotti isä
raskaasti kuorsaten.

Hellman naurahteli.

— Isäntä väsyi miltei kesken, ja minä nostin hänet tuohon lepäämään.
Ukkeli nukkuukin sikeästi.

— Oli hyvä, että nostitte, vastasi Maiju lyhyesti, haki
tulitikkulaatikon muurin olalta kintaiden joukosta ja sytytti lyhdyn.

— Isäntä nukkuu kuin tukki — tukkilaisen kanssapa on hummannutkin,
haukotteli Hellman, vaikkei vielä näyttänyt uninen olevan, vihelteli
vain hiljaa ja tähyili terävin katsein Maijun liikkeitä.

Maijun jo ollessa ovella kysäisi hän vihdoin:

— Tuonne kai minäkin kamarin sänkyyn? Rupeaa jo raukaisemaan.

— Sinne, siihen toiseen.

Maijua vaivasi yhä sama vastenmielinen tunne kuin äsken. Sulkiessaan
pirtin oven hän näki miehen hievahtamatta istuvan sängyn laidalla ja
tunsi hänen imevien katseittensa riippuvan kiinni ruumiissaan.

— Aivan kuin saalistaan kyräävä kissa! juolahti äkkiä Maijun mieleen,
ja epämääräinen pelko valtasi hänen sydämensä.

Hän ehti parhaaseen aikaan Mansikin avuksi. Laitettuaan kaiken kuntoon
ja vasikan emineen pehmeille, puhtaille oljille hän tunsi itsensä niin
raukeaksi, että päätä rupesi pyörryttämään.

Häntä puistatti.

Kävi varmaankin veto. Kenties hän oli unohtanut sulkea oven. Aivan
varmaan, koska se oli raollaan.

Äkkiä hän säpsähti.

Hän oli kuulevinaan raskaan ihmishengityksen lähellään. Ymmällä mielin
hän vilkuili ympärilleen ja nosti lyhtyä ylemmäksi paremmin nähdäkseen.

Silloin hän huomasi oven äänettömästi sulkeutuvan, ja oven pielessä
seisoi mies hehkuvin, viinasta verestävin silmin.

Kauhuissaan hän aikoi huutaa, mutta ennenkuin hän ehti tehdä sen, oli
mies yhdellä hyppäyksellä hänen vierellään, voimakkaat kädet tempasivat
lyhdyn häneltä, se sammui, ja hän tunsi puristuneensa lujaan, henkeä ja
ruumista ahdistavaan syleilyyn.

He kaatuivat pimeässä nurkassa olevalle heinäkasalle, ja hänen
sieraimiinsa lehahti ilettävä viinan lemu huumaten, pyörryttäen.
Äkkiä korahti hänen kurkustaan pari lyhyttä, katkonaista avunhuutoa,
mutta mies tukki nopeasti kädellään hänen suunsa, niin että hän oli
tukehtumaisillaan.

Hän kiemuroi, kynsi, repi, mutta nuo väkevät kädet eivät hellittäneet
otettaan.

— Älä... älä...! kuuli hän käheän äänen huohottavan suoraan korvaansa.

Oli kuin olisi tuossa supatuksessa huudettu hänen korvaansa maailman
kaikki riettaudet ja solvaukset.

Hän teki viimeisen epätoivoisen ponnistuksen. Mutta väsymys, joka
oli seuraus liiallisesta työstä ja valvonnasta, tuli hänelle
ylivoimaiseksi. Hän ei tajunnut enää muuta kuin sydämensä ja
ohimoittensa raskaan, huumaavan jyskytyksen.

Hän tunsi kuin putoavansa jonnekin alas, hyvin pimeään ja likaiseen...

       *       *       *       *       *

Mies oli mennyt.

Maiju nousi vaivalloisesti pystyyn ja hoiperteli ovelle, sysäsi sen
auki ja jäi pihtipieleen nojaten haukkomaan raikasta yöilmaa. Hänen
sydämensä hakkasi vieläkin pakahtuakseen.

— Näinkö, näinkö, näinkö sen pitikin käymän? Kustaa parka, minä parka!

Yö oli tyyni ja hiiskumaton.

Joki kohisi hiljaa, ja sen vastaisella rannalla hieman viistoon
tuikutti puominvahdin vaivainen nuotio. Vahti itse lojui sen ääressä
ja hyräili ajatuksissaan jotain, jota säesti virrassa vastakkain
hankautuvien tukkien surullinen, yksitoikkoinen kitinä.

Maiju havahti, kun vasikka hiljaa rupesi yrisemään, haparoi lyhdyn
lattialta ja astui veltoin, horjuvin askelin pirttiin, jossa rentonaan
heittäytyi vuoteeseen nukkuen vihdoin itkuunsa ja väsymykseensä.

       *       *       *       *       *

Aamu valkeni niinkuin monet muutkin aamut sitä ennen.

Rannat kuhisivat miestä mustanaan, huudot kajahtelivat raikkaaseen
ilmaan, ja keksit ja kanget heiluivat.

Kamarissa pirtin sivulla tekivät isä ja se toinen puolkuppisia
parannellen kohmeloaan.

Maiju palasi aamulypsyltä.

Aivan kuin eilen.

Ja isä pisti taasen päänsä kamarin ovesta pirtin puolelle virkkaen:

— Tuoppas, Maiju, kahvia lisää, kun Hellmanni tahtoo vielä tarjota näin
uiton alkajaisiksi.

— Höyli mies olet yhtäkaikki, kuului isä jatkavan Hellmanille. —
Äh-häh! Hyvää tekee ravistuneeseen ruhoon.

— Kippis vaan! vastasi toinen hieman väkinäisesti nauraa hörötellen.

— Se on poikaa ihmisen ruumiille, koetti isä edelleen kehittää
ajatustaan. — Sillä kun voitelee sisuksiaan, ei ole pelkoa ruumiin
ruostumisesta eikä sielun sairastumisesta.

— Että mitenkä... sielunko sairastumisesta?

— Niin, vastasi isä innostuneena toisen tyhmistymisestä. — Sielu
saa humalassa siivet alleen, kohmelossa se tosin menettää ne, mutta
päästyään siitä se on taas paljon vireämpi entistään.

— Jassoo, vai sillä lailla. Eipä hullummin, myönsi Hellman haukotellen.

— Niin...

Maiju, joka pani kahvia tulelle, kohautti ylenkatseellisesti
olkapäitään miesten lörpöttelylle.

Käski sitten suurusta syövän piian hoitaa pannua ja viedä sen kamariin.

Itse hän vetäytyi saliin raskaine ajatuksineen. ... Niin, aivan kuin
eilen.

Ja kuitenkin.

Mutta hän oli tehnyt päätöksensä aamun hiljaisuudessa.

Heidän aikomuksestaan, Kustaan ja hänen, ei nyt tietysti voinut tulla
mitään.

Hänellä oli ollut kova taistelu, ennenkuin hän jaksoi alistua tähän.

Olihan hän ollut melkein varma onnestaan. Ja niin likellä kuin se jo
tuntui olleen eilen!

Ja tiesi hän senkin, ettei hänessä olisi voitu huomata mitään
erikoista, ellei ottanut lukuun tuskin näkyvää, hieman kovaa ja
katkeraa piirrettä, joka yön ja aamun kuluessa oli syöpynyt hänen
suupieliinsä.

Olkoonpa, että se kenties jäisi siihen ainiaaksi, mutta sitä ei
huomaisi kukaan, ei ainakaan aavistaisi, mistä ja minkä tähden se oli
tullut siihen.

Ei edes Kustaa.

Näin hän oli taistellut.

Mutta oli voittanut kiusauksensa, vaikka se tuntuikin ylivoimaiselta.

Yhtä hän ei sentään jaksaisi: jäädä paikoilleen kotiinsa, missä joka
päivä joutuisi näkemään Kustaan ja muistelemaan entisiä.

Hänen täytyi lähteä muualle. Eikä hän epäröinyt lähteä, sillä hän tiesi
voivansa elää kättensä työllä vieraissakin.

Hänellä ei mielestään ollut muuta tietä, ei muuta toivoa kuin tämä:

Pois kotoa!




X


Siltala ei ollut uskoa korviaan.

Mitä hän, Maiju?

Kaupunkiin ja vaikkapa piiaksi?

— Niin, vastasi Maiju. — Onhan minulla tottumusta siihen toimeen. Sillä
mikäpä muu olen ollut kotonakaan kuin piika.

Isä kirosi ja ihmetteli.

— Ja siksi toiseksi: pääsen rauhaan — näkemästä tätä kotoista
surkeutta, jonka loppu ei mahda olla hyvä.

— Mene sitten, tulistui isä, — vaikka hornan tuuttiin, jos kehtaat.
Piiaksi talontytär! Mutta äläpäs koetakaan enää sen jälkeen avata
meidän talon ovea.

Kun Maiju ei vastannut, lisäsi isä:

— Mitä sanoo Kustaa tästä päähänpistostasi?

Niin, helppohan Maijun oli eritä isästä. Toista oli Kustaan suhteen.

Teki kipeätä selittää asia hänelle. Eikä Kustaa ottanutkaan uskoakseen
sitä yhtä kevyesti.

— Lasket leikkiä, sanoi hän kuultuaan Maijun aikomuksen. — Kohtahan
meidän piti mennä kuulutuksille.

— Mutta siitä ei nyt tulekaan mitään, yritti Maiju hellästi estellä.
— Ja minnekäs me perustaisimme kodin. Ei sovi meille eikä teillekään,
jossa isäsi ja äitisi isännöivät vielä monta herran pitkää vuotta.

Kustaa ei käsittänyt, mistä tämä äkillinen mielenmuutos johtui.

— Kaksi nuorta ihmistä, rohkaisi hän Maijua. — Kyllä me tulemme toimeen
missä hyvänsä. Asetumme ensi aluksi vaikka johonkin Töykkälän torppaan,
jos et halua äidin ja isän lähettyville. Siitä sitten ponnistamme
paremmille oloille.

Maijun oli vaikea horjumatta kuunnella Kustaan suunnitteluja. Olihan
se niin, ettei heille tulisi hätäpäivää, asuisivatpa sitten taloa tai
tölliä. Mutta toiselta puolen oli hänen mahdoton selittää Kustaalle
juurta jaksain kieltäytymisensä syitä ja vaikuttimia.

— Ei, ei, sanoikin hän siis vain yksikantaan. — Olen luopunut noista
tuumista. Tee sinä samaten!

Kustaa katseli ymmällä mielin häntä. Hän ei ymmärtänyt tästä kaikesta
rahtuakaan. Ainoastaan sen, että Maiju oli vakavasti päättänyt mitä
sanoi ja aikoi, hän näki selvästi.

Mutta minkä tähden?

— Kyllä sinäkin vielä kerran myönnät, että näin on paras, virkkoi Maiju
lohdutellen, huomatessaan hänen tuskansa. — Erota, ainakin toistaiseksi.

Hän oli aikonut sanoa: iäksi, mutta ei jaksanut, sillä hänenkin oli
vielä raskas tottua tuohon ajatukseen, että he todella eroaisivat
ikipäiviksi.

Kustaa istui ääneti.

Maiju, joka pelkäsi omaa heikkouttaan, tahtoi tehdä kohtauksen niin
lyhyeksi kuin mahdollista.

— Älä ole vihainen minulle, sanoi hän puristaen Kustaan kättä. — En
voi toisin. Ja ajattele, että aika parantaa sen, minkä väliltämme nyt
täytyy särkyä.

Kustaa nosti katseensa häneen.

— Täytyy? virkkoi hän synkästi. — Mutta miksi? Sanohan edes, minäkö se
olen vikapää?

Tämä nyt vielä puuttui, että hänen syynsä! Maiju painautui hänen
käsiinsä, joiden suojeluksessa olisi tietänyt olevansa varmassa
turvassa, ja suuri, lämmin kyynel putosi tuolle leveälle, voimakkaalle
kämmenelle.

Kustaa tunsi sen ja veti hänet hiljaa syliinsä, mutta Maiju riistäytyi
väkivaltaisesti irti, sillä hän tunsi menettävänsä rohkeutensa, jos
viipyisi hetkeäkään kauemmin.

— Sinun syytäsi ei tässä ole, sanoi hän hätäisesti. — Et saa edes
ajatellakaan sellaista.

Ja nähdessään Kustaan silmissä toivottoman tuikahduksen hän jatkoi
vavahtavin äänin:

— Eikä minunkaan syytäni.

       *       *       *       *       *

Maijun pannessa vähiä kapistuksiaan kokoon tuli Mäntylä Siltalaan.

— En ottanut todeksi taannoista uhkaustasi lähteä kotoasi, sanoi hän. —
Mutta matkaan lähtevältä näytät nyt.

— En minä itsekään sanonut sitä ihan vakavissani silloin, vastasi Maiju
surullisesti hymyillen. — Mutta leikistä tulikin tosi.

Mäntyläkin koetti estellä. Puhui kiusauksista ja vastuksista, jotka
maailmalla väijyvät ihmistä ja varsinkin tyttölasta. Sanoi, että
koti on sentään aina koti, vaikkei se olisi mieleinenkään, ja että
kärsivällisyydellä ja pitkämielisyydellä päästään pisimmälle tässä
vaivan alhossa.

Mutta huomattuaan yrityksensä tehottomaksi hän luopui kieltelyistään ja
kaiveli hetkisen liivintaskuaan aprikoiden ja arvostellen.

— Isäsi näkyy olevan vihapäissään, puheli hän sitten. — Antaneeko
sinulle edes pennin pyöryläistä, jos liikeneekään häneltä.

— Eipä tuosta ole väliäkään, tuumi Maiju. — On itselläni hiukan säästöä.

— Vähätpä ne lienevät tyttörievun säästöt, myhähti Mäntylä. — Ja kaiken
varalta sitä pitäisi sentään olla hieman runsaanlaisesti. Otapas tästä
matka-avuksi.

Hän ojensi setelitukun Maijulle.

— Olisi hyvä olemassa, jos et heti sattuisi saamaan ansiotakaan,
selitti ukko.

— Kiitoksia, vaari! vastasi Maiju heltyneenä.

— Teitä minun tulee ikävä, se on varma.

Ukko kohotti silmiään katsoen tiukasti Maijuun.

— Minuako vain? Eikö ketään muuta — nuorempaa?

Maiju punehtui, ja syvä huokaus nousi rinnasta, mutta vastausta ei
häneltä tullut.

— Niin no. Mitäpä minä niistä, tuumi Mäntylä kulmiaan rypistellen. —
Omat ovat asianne.

Isä kuului kolistelevan eteisessä, tulossa sisään.

— Mutta jos ei luonnista maailmalla, niin tule sitten vaikka meille,
virkkoi Mäntylä lähtiessään. — Jos nimittäin et mieluummin asetu
jonnekin muualle meidän kylässä. Meillä on tilaa kyllä kahdellekin
Maijulle.

       *       *       *       *       *

Ja varsinkin kyläläisissä herätti Maijun lähtö huomiota ja arveluita
puoleen jos toiseenkin.

Talon tytär ja pakenee maailmalle!

Mutta ihmiset uskoivat löytäneensä oikean syyn: ei ollut tyttöparalla
hyvä olo kotona.

Ainoa pulma, joka kauemmin askarrutti heidän aivojaan, oli: mutta
Maijuhan oli miltei kihloissa sen Töykkälän pojan kanssa!

Miten ne välit nyt katkesivat noin yhtäkkiä? — Sanokaas muuta.

— Sellaisia ne ovat nykyajan nuoret, äkkäsi muuan akka. — Kuherrellaan
ja erotaan.

— Hyvässä sovussa kumpaakin, päivitteli toinen.

Ja kun he näkivät Kustaan raskasmielisyyden, arvelivat tytön vain
lystikseen huvitelleen pojan kanssa.

— Tuommoistakin, joka jättää toisen suruun ja ikävään! siunaili kolmas
kämäleuka. — Kuka olisi uskonut sellaista Maijusta.

— Niin oli olevinaan vakavamielinen... — ja niin luotettavan ja
uskollisen näköinenkin, että...

— Mutta eipäs vaan!

— Ei, ei viihtynyt kotona eikä jaksanut kiintyä yhteen mieheen.

— Pois piti maailmalle ja oikein kai valikoimaan niitä miesten parhaita.

— Vaikka olisi tuossa Kustaassa ollut enemmänkin kuin tarpeeksi hänen
laiselleen.

— Olisipa, mutta mitä se hänestä. Maailmalla on vapaampaa.

— Muka ansiollaan elämään.

— Äläpäs.

— Hihihii...

Mutta renki Jussi, joka yhä palveli Töykkälässä, äsähti lujasti,
kuultuaan akkojen panettelua:

— Ei se tyttö lähtenyt ilkisten ilojaan kotoaan. Mahtoi hänellä olla
syynsä, joiden perille ette te, pirun aisankantajat, pääse koskaan.

Monen mieli tosin kääntyi Maijua vastaan, vaikka kukaan ei osannut
sanoa mitään varmaa.

       *       *       *       *       *

Mäntylän ja Töykkälän väet eivät tienneet mitä ajatella.

Ihmisten juorut koskivat kipeästi heihin. Eihän ollut heilläkään
selvillä, mistä tämä kaikki oli alkuisin.

Piti tyytyä Maijun omiin sanoihin, joilla hän oli perustellut
poistumistaan.

Olihan, se täytyi myöntää, tytöllä ollut kotona liian kova komento ja
iloton olo.

Toiselta puolen ihmetytti heitä tosin se, ettei Maiju turvautunut
siihen tiehen, joka jo oli valmiiksi suunniteltu nuorten kesken: lyönyt
hynttyitään yhteen Kustaan kanssa.

Siinä oli aita, jonka eteen heidänkin täytyi arveluineen pysähtyä.

Kustaalta ei kannattanut kysellä. Se vain vaikeni ja murjotteli
yksikseen. Samoin Siltala.

Heillä kummallakin oli omat ajatuksensa ja aavistuksensa, jotka eivät
kuitenkaan tuntuneet johtavan mihinkään selvään tulokseen.

Siltala alkoi vainuilla Maijun lähdön syitä, jos sellaisia ylimalkaan
saattoi löytyä, toisaalta kuin Maiju oli sanonut.

Kenties Kustaa tietää.

Tämän tavattuaan hän alkoi kautta rantain udella, olisiko heidän
välillään tapahtunut jotain. Eripuraisuutta, eroa tai muuta sen
tapaista?

— Sattuuhan sitä sellaista.

Mutta kun sai selville, ettei ainakaan Kustaan tieten ollut tapahtunut
mitään tuommoista, niin siihen töksähti kuin seinään.

Jäi samoille jäljille, mistä oli lähtenytkin, aprikoimaan, vainuamaan.
Olisiko tyttö sittenkin paennut vain ilotonta kotiaan?

Mutta vieläkin epäselvemmissä, pimeämmissä aavistuksissa ja arveluissa
kuin Siltala hamuili Kustaa.

Hän ei saanut edes pienintäkään valoa tähän ongelmaan.

Että siinä piili jotain, sen hän aavisti. Jotain muuta kuin se, minkä
Maiju oli selittänyt päätöksensä syyksi.

Hän muisti kaiken tuiki selvästi: Maijun hädän, joka tuntui nousseen
sielun pohjalta asti, kovan äänen, jolla hän lähtiessään puhui, mutta
jota hän ei kuitenkaan ollut jaksanut tyystin estää särähtämästä
itkunsekaiseen värinään, ja tuon levottomuuden, joka vivahti
jonkinlaiseen pelkoon. Hänestä oli heti silloin tuntunut, että Maiju
ikäänkuin pakeni jotain. Eikä vain toistaiseksi, kuten sanoi häntä
lohduttaakseen, vaan iäksi — sen hän tunsi vaistomaisesti kaikesta
siitä, mikä hänen sieluunsa oli syöpynyt Maijusta tuona erohetkenä.

Maiju pelkäsi jotain, jota tahtoi paeta.

Mutta mitä?

Siinä oli ongelma.

Ja toinen tässä:

Mikä tai kuka oli aiheuttanut sen?

Ettei se ollut hän, siitä hän oli vakuutettu. Eihän hän ollut tehnyt
mitään, joka olisi järkyttänyt Maijua sydänjuuria myöten, niinkuin
Maiju tuntui olleen. Ja olihan Maiju sanonut, ettei hän ollut vikapää
eikä ollut sitä Maiju itsekään.

Sen täytyi siis olla joku toinen. Vieras.

Mutta kuka?

Ensin hän ajatteli Siltalaa.

Mutta kohta hän luopui tästä luulosta huomattuaan Siltalan olevan
asiasta yhtä ymmällä.

Ja toiseksi:

Olisihan Maiju milloin hyvänsä voinut vapautua isästään ja kotoisesta
ikävästään tavalla, josta he jo olivat sopineetkin, Maiju ja hän:
menemällä naimisiin.

Maijun oli siis turha lähteä sen takia, paeta kauas kotoaan ilotonta
elämää.

Hän oli paennut jotain muuta.

Siitä oli Kustaa varma.

Mutta ketä hän olisi paennut?

Kustaa ei voinut ymmärtää muuta, kuin että Maiju oli lähtenyt hänen
tähtensä.

Oli paennut häntä.

Häntä? Häntäkö?

Päästyään näin pitkälle Kustaa oli sekaantunut vieläkin
monimutkaisempaan verkkoon kuin alussa.

Tämähän oli sulaa järjettömyyttä: Maiju pelännyt häntä!

— Mutta, jatkoi hän ajatuksissaan aina uudestaan ja uudestaan
päädyttyään tähän asti, — jos kerran Maiju on lähtenyt minun vuokseni,
niin täytyy totisesti olla olemassa joku syy, painava ja pakottava,
joka on minulle vieras.

Mikä se mahtoi olla?

Sitä hän pohti ja punnitsi.

Äiti koetti lohduttaa häntä. Mutta Kustaa vastasi:

— Antakaa olla, antakaa olla. En tarvitse surkuttelujanne.

Vanhemmat vaikenivat pahoilla mielin, kun eivät osanneet paremmin.

Vihdoin ei äiti kestänyt kauemmin poikansa äänetöntä kärsimistä.

— Ei kannata surra itseään hourupäiseksi, sanoi hän kerran Kustaalle. —
Ei ole Maiju sen arvoinen. Että raskitsikin niin tehdä!

Mutta silloin Kustaa melkein huusi äidille:

— Älkää! Alatteko tekin puhua pahaa hänestä.

Äiti pillahti itkemään. Juuri kun oli alettu toipua onnettomuudesta,
jonka metsäkauppa aiheutti, tuli taloon toinen ja kahta vaikeampi,
tämä Kustaata kohdannut. Raisumpikin luonto pehmenee tällaisissa
koettelemuksissa.

— Sinun parastasi minä vain, sanoi äiti hiljaa.

Kustaa katui heti töykeyttään.

— Mutta te ette kuitenkaan käsitä tätä, kun en minäkään. Antaisitte
minun olla rauhassa.

Äitimuori mutisi kääntyessään vuoteessaan seinään päin:

— Ahneus, ahneus. Siitä on tullut tähän taloon kaikkinainen paha ja
onnettomuus. Poikani sen toi meille Punkalta.

Emäntä poistui hartiat kyyryssä navettaan. Olihan turha ruveta
riitelemään lapseksi tulleen vanhuksen kanssa.

Mutta äitimuori, joka ei enää jaksanut olla jalkeilla, vaan makaili
päivät yöt, jatkoi sängystään, josta seuraili talon elämää:

— Kun kerran on olemista omiksi tarpeiksi, ei pitäisi enempää ahnehtia,
vaan anteeksiantaen tyytyä siihen, mitä ei ole, vaikka voisikin olla.

Hän kuunteli hetken odottaen jonkun vastailevan, mutta kun pirtissä ei
enää ollut ketään, höpisi hän edelleen:

— Maailma tulee päivä päivältä kummallisemmaksi. Niinkuin siinäkin,
että nuoret eivät mene naimisiin kuten minun aikanani oli tapana.
Maijukin jätti tuon Kustaan siihen paikkaan haikailemaan ja
töllistelemään. Eikä tainnut ansaitakaan sen parempaa kohtaloa
poika parka, kun ei ymmärtänyt pitää lujemmin kiinni. Mutta senpä
ymmärsi tehdä Mäntylän vaari, hehee, meni kankeilla säärillään papin
puheille. Nurin narin on nykyään järjestys, kun vanhat naivat, nuoret
haikailevat. Mutta sääli tulee Kustaata.

       *       *       *       *       *

— Äiti raukka! ajatteli isäntä jouduttuaan toisinaan kuuntelemaan hänen
puheluitaan. — Hän ei eläne enää pitkiä aikoja.

Koskipa häneenkin Kustaan kohtalo, kun hän näki pojan liikkuvan
toimissaan umpimielisenä ja harvasanaisena.

Usein hän keskellä kiireisintä niittämistään salaa vilkaisi poikaansa,
joka toisinaan liikutti viikatettaan hitaasti ja veltosti, toisinaan
taas heilutti sitä niin, että mättäät ilmassa tuoksahtelivat.




XI


Maijua onnisti kaupungissa paremmin, kuin hän oli rohjennut toivoakaan.

Hän pääsi heti palvelijaksi vanhalle, varakkaalle leskirouvalle, joka
ollen lapseton asui yhdessä sisarensa kanssa.

Työteliäisyydellään ja hiljaisella olennollaan hän voitti alusta alkaen
heidän suosionsa.

He elivät rauhallista, eristettyä elämää. Eivät käyneet vieraisilla,
eikä heidänkään luonaan monesti näkynyt vieraita.

Ensi päivinä he kyllä olivat udelleet, miksi Maiju, talon tytär,
viitsi ruveta palvelukseen, mutta kun huomasivat hänen karttavan puhua
tästä ja arastelevan sanoa syitänsä, jättivät hänet rauhaan. Pitäköön
salaisuutensa. Mitä he tekisivätkään sillä tiedolla.

— Hyvä ihminen hän on joka tapauksessa, sanoi rouva sisarelleen. — Mikä
sitten lieneekin syynsä ja surunsa, sillä sellainenkin hänellä on.

— Oletko sinäkin huomannut sen? kysyi toinen.

— Jo toki. Ja mieleni on paha, kun en osaa lohduttaa.

— Niin, kun ei tiedä surun syytä. Mutta kysytäänpäs vielä kerta,
varovasti, ettei tyttö pelästy.

Molemmat vanhat koettivat parhaansa saadakseen selville, mikä Maijua
painoi.

— Sillä jokin murhe sinua kalvaa, sanoivat he. — Se helpottaa, kun
useampi on sitä jakamassa.

Maiju katsoi säikähtynein silmin heihin. Hänen mieleensä muistui
äitinsä. Olisiko hän paljastanut itseään edes hänelle? Ei, sitä hän ei
olisi tehnyt. Miksi siis kertoa vieraille, olkoonpa, että he ovatkin
ystävällisiä, ymmärtäviä ihmisiä. Tätä he eivät kuitenkaan käsittäisi.

— Olen jo maininnut, että kotona ei ollut hyvä ollakseni, virkkoi hän
viimein hidastellen, sillä mielellään hän ei puhunut pahaa isästään,
varsinkaan kun tämä ei ollut pohjimmaisena syynä hänen lähtöönsä.

Ja hän kertoi kotioloistaan sen, minkä katsoi välttämättömäksi.

— On sitä siinäkin kylliksi surua, myönsi rouva kahdenkesken
sisarelleen. — Isä näkyy kaikesta päättäen olevan kelvoton mies.

— En minäkään enää ihmettele tytön menettelyä, vastasi toinen. — Mutta
kuten sinä jo sanoit, on tyttö tullut hyvään äitiinsä, josta hän kertoi
niin kauniisti.

— Niin, sillä ei hän muuten voisi olla noin ahkera ja ymmärtää
tehtäviänsä jo pelkästä viittauksestamme, täydensi rouva sisarensa
ajatuksen.

Ja tämän jälkeen he eivät enää vaivanneet Maijua kyselyillään, vaan
alkoivat lohduttaa häntä.

— Kyllä aika pyyhkäisee tuommoisen surun, sanoivat he. — Ja kenties
isässäsikin tapahtuu muutos parempaan päin. Sulaapas kirsikin, vaikka
talvi olisi kuinka pitkä ja raskas.

Mutta tämä tällainen kiusasi Maijua melkein yhtä paljon kuin heidän
utelemisensa ensi aikoina, kiusasipa toisinaan enemmänkin, kun
todellinen syy ja suru asuivat koskemattomina, muilta salassa hänen
rinnassaan.

Vaikka olisi kuinka koettanut unohtaa kohtalonsa, palasivat ajatukset
kuitenkin alituisesti siihen, tai oikeammin sitähän ne hautoivat aina.

Etenkin ehtoisin, kun hän yksin istui keittiön pöydän ääressä poski
käden varassa katsellen ulos, painoi ja kirveli mieltä. Kauas
kotikylään, minne oli jäänyt rakkain, lensivät silloin ajatukset.

Hän muisteli kaikkea, mitä hänen osalleen oli tullut siellä, aina
lapsuudesta lähtien, mutta kun ehti tuohon yhteen yöhön, havahtui hän
äkkiä, ikäänkuin eteensä olisi pimeästä kohonnut jokin musta, kauhea
kummitus.

Ja sehän se olikin murskannut hänen kaikkensa.

Viha, jota hän vaistomaisesti oli alusta alkaen tuntenut tuota miestä
kohtaan, oli sen yön jälkeen kasvanut päivä päivältä ja kohosi nyt
hänen kurkkuunsa raskaana ja tukahuttavana.

Mutta mitä hän voi tehdä?

Oli kyllä aikonut kertoa kaiken Kustaalle tai isälle, mutta ei ollut
jaksanut.

Ja mitä hyötyä siitä saattaisi olla enää?

Lisäksi oli hän heikkona hetkenään ajatellut niinkin, että antaisi
asian mennä menojaan, tekisi niinkuin jo oli päätetty: kävisi vihillä
Kustaan kanssa, tuli sitten mikä tuli.

Kenties kaikki päättyisikin hyvin, suloiseen rauhaan ja perheonneen.

Mutta hän tunsi kuitenkin kohta, että vaikka mitään ei pääsisikään
päivän valoon, tuo salaisuus painaisi häntä kuolemaan asti.

Hän ei tahtonut uhrata rauhaansa onnen takia, joka ei tulisi olemaan
todellinen.

Ja eiköpä se olisi väärin Kustaatakin kohtaan.

Näin hän ajatteli ja taisteli itsensä kanssa.

Kello saattoi osottaa jo puolta yötä, ennenkuin hän raukeana laskeutui
vuoteeseensa.

Mutta uni ei tahtonut tulla vielä sittenkään.

Levoton mieli ei suostunut antamaan lepoa väsyneelle ruumiille.

       *       *       *       *       *

Maijun palatessa kerran torilta tuli Hellman häntä vastaan kadulla.

Maiju koetti sivuuttaa hänet huomaamatta, mutta Hellman ryhtyi
puhelemaan.

— Vai täällä sinä hommailet? sanoi hän äänessä jonkinlainen
anteeksipyytelevä sävy. — Mikä kumma sinut lennätti kaupungin
ryökkinäksi?

Maiju nosti maahan käännetyt silmänsä häneen. Niissä oli uhmaa ja
ihmettelyä.

— Mikäkö?

Hellman tuli hieman noloksi kadottaen tavanmukaisen röyhkeytensä.

Perhanan naiset, kirosi hän itsekseen, ne ovat hulluja kaikki tyynni.

— Ei suinkaan sinun olisi tarvinnut lähteä sen takia, yritti hän
väkinäisesti hymyillen puolustautua. — Olisit vain mennyt Töykkälän
Kustaalle ja sillä hyvä. Eihän tästä tiedä kukaan, ja seurauksista on
liian ennenaikaista puhua ja valitella.

Maijun valtasi sellainen viha ja inho tuota miestä kohtaan, ettei hän
saanut sanaa suustaan. Käsi, joka kantoi koria, tärisi, ja sydänalaa
kouristi. Että kehtaakin noin julkeasti!

— Mutta miten vain tahdot, jatkoi Hellman. — Siellä kotikylässäsi
kuuluu Kustaa olevan ikävissään, pelkäävätpä hänen laitansa olevan
hullusti. Muutaman viikon päästä joudun matkustamaan sinne Punkalle.
Saan kai viedä terveisiä, vaikka kai sitä kirjotellaankin sinne tuolloin
tällöin.

Mutta nyt ei Maiju enää jaksanut kestää kauempaa.

— Menkää, huusi hän. — Menkää!

Ja vedet silmissä hän vaikeroi hiljaa:

— Miksette anna minun olla rauhassa? Mitä te siinä jaarittelette ja
neuvoilette mukamas?

Joku ohikulkija pysähtyi lähelle ihmettelemään itkevää liinapäistä
tyttöä ja herrasmieheltä näyttävää henkilöä.

— Tapahtukoon tahtosi, sanoi Hellman kiireisesti. — Hyvästi sitte vaan!

Häntä hermostutti koko kohtaus. Mikä hänet panikaan puhelemaan tytön
kanssa? Itsehän se tuntui karttaneen kohtaamasta häntä. Mutta ikävä
juttu joka tapauksessa se keväällinen. Tuollainen vakava, hiljainen
tyttö kuin Maiju lienee sitä sorttia, joka leikistä suuttuu ja koettaa
tehdä oikein sekä itselleen että muille. Kuuluu niitä olevan sellaisia
hassuja. Eipä hän olisi uskonut, jollei olisi itse kokenut sitä Maijun
kohdalta.

— Saat kyllä olla rauhassa minulta, puheli Hellman itsekseen. — Se
sopii hyvin minunkin aiheisiini.

Mutta Maijun mieleen, sitten kun se oli tyyntynyt äskeisestä
järkytyksestä, jäi kytemään vain se, että Kustaa ikävöi häntä.

Kyllä hän oli aavistanut sen koko tämän kaksikuukautisen ajan,
minkä oli ollut poissa kotoa, mutta ettei olonsa kävisi vieläkin
raskaammaksi, oli hän koettanut kitkeä sellaisen ajatuksen pois.

Nyt se valtasi hänet tykkänään.

Ja ihmeekseen hän tunsi tuosta tiedosta, jota hänen ei ollut syytä
epäillä, se kun kävi yhteen hänen oman ikävöintinsä kanssa, virtaavan
sieluunsa voimaa ja riemua, joskin tuskallista.

Kustaa ikävöi häntä!

Hän tahtoi kirjottaa hänelle kirjeen, sanoa hänelle oman ikävänsä ja
omat toiveensa.

Mutta sitten jysähti aivoihin tuo synkkä kummitus kuin raskas
kivilohkare.

Teki kipeätä päässä ja sydämessä.

— Se olisi turhaa kuitenkin, valitti hän hiljaa.

Ja niin tulikin siitä kirjeestä hyvin tavallinen ja lyhyt.

— Mutta sekin sentään hieman helpotti mieltä.

Saahan Kustaa edes tiedon siitä, missä hän on ja mitä puuhailee.




XII


Kustaa ei kostunut paljoakaan Maijun kirjeestä.

Siinä ei mainittu sanallakaan asiasta, joka oli hänelle tärkein; ei
ollut siinä viittaustakaan siihen, minkä tähden Maiju lähti jättäen
hänet yksin.

Kustaa oli johtunut ajattelemaan sitä keväällistä ehtoota, jonka
jälkeen Maiju oli kuin muuttunut toiseksi ihmiseksi ja alkanut puuhata
lähtöä.

Olisiko syy etsittävissä juuri tuosta hetkestä? Ja mitä oli voinut
tapahtua tuolloin?

Hän muisti, että Siltala ja Hellman olivat ryypiskelleet koko päivän
ja, kuten myöhemmin Maijulta kuuli, pitkälti yötäkin.

Mutta mitä tekemistä tällä seikalla oli Maijun äkillisen päätöksen
kanssa? Olihan tuontapainen elämä sangen jokapäiväistä Siltalassa,
etenkin Hellmanin käydessä talossa.

Eihän Siltala tiennyt mitään erikoista tapahtuneen silloin, vaikka
Kustaa oli koettanut kysellä häneltä.

— Ryypättiin ja väsyttiin, murisi Siltala. — Ja kun aamulla herättiin,
alettiin sama peli.

Siinä sitä oltiin.

Tätä edemmäksi hän ei voinut tunkeutua.

Oleili vain itsekseen ja hautoi hedelmättömiä aavistuksiaan.

       *       *       *       *       *

Kerran syyskesällä, kun kylän nuori väki tanssi ja leikki sillalla,
käveli hänkin lähemmä pysähtyen sillan päähän ja nojaillen kaidepuuta
vasten seurasi välinpitämättömänä toisten iloja.

— Tule mukaan! kehotti Jussi palaten ehtoolliselta. — Pieni polkan
kiemura karistaa sydämen ja ruumiin pahoinvoinnin.

Kustaa hymähti katkerasti, mutta nähdessään Hellmanin astelevan
metsästä käsin, missä tämä oli käynyt tarkastelemassa Punkan myytävänä
olevaa lohkoa, jäikin paikalleen umpimielisenä.

Hellman pysähtyi juttelemaan hänen luokseen, kun hän siinä nojaili
sillankaiteeseen vähän matkaa toisista. Suonpää, joka oli ollut
oppaana, poikkesi Töykkälään.

— Sitä rupesi janottamaan, sanoi Hellman Kustaalle. — Koko päivän
rämmimmekin metsiä.

Kun Kustaa ei vastannut, vaikeni Hellman vedellen tyytyväisenä savuja
paperossistaan.

— Sillä Punkalla on metsää runsaasti, alotti hän tovin kuluttua. —
Ja hyvin on näkynyt kasvaneen se teidänkin metsä. Ensi talvena se on
kaadettava. Vuoden päästähän menee sen hakkuuaika umpeen.

Kustaa liikahti kiukkuisesti.

Hellman huomasi sen ja kiintyi katselemaan nuorten kisailua.

Harmonikka kimisi ja rämisi, siltapalkit tömähtelivät ja joskus kaikui
sekaan kimakka naurun remahdus ja villi hihkaisu.

— Komeapa se on yhä vieläkin tuo Suonpään tyttö, ihasteli Hellman, kun
muuan poika tanssinsa kruunuksi keikautti Olkan käsillään ilmaan, niin
että hameet heilahtivat.

Kustaa näki, millä nautinnolla Hellman katseli tyttöjä, kuuli hänen
hohottavan naurunsa, ja hänen vastenmielisyytensä Hellmania kohtaan
kasvoi. Siihen liittyi jonkinlaista epämääräistä vihaa, jonka syytä
hän ei tajunnut. Mutta korvalle hänen teki mieli sivaltaa sitä, kun se
siinä huuteli tytöille ruokottomuuksia ja nauraa hörötteli.

Mutta hän pysyi alallaan. Ei tullut lähdetyksi poiskaan, vaikka
halutti. Oli kuin olisi odottanut jotain, joka jänne pingotettuna.

Kun Hellman kääntyi häneen aikoen sanoa nähtävästi jotain sukkelaa,
hymyili hän halveksuvasti.

Hellman huomasi sen ja virkkoi pirullisesti:

— Mutta missäs se on tämän Töykkälän nuoren isännän henttu?

Silloin oli nuorukaisen maltti mennyt ja mitta täysi.

Läjähti kaikuva korvapuusti, ja Hellman kierähti pitkin pituuttaan
sillalle kaiteelta, jolla oli istuskellut jalkojaan heilutellen.

Jotkut tanssijoista näkivät tapauksen, mutta eivät kiinnittäneet siihen
sen suurempaa huomiota. Peli rämisi edelleen ja palkit tomahtelivat.

Hellman kömpi kalpeana jaloilleen kirahtaen hiljaa hampaittensa raosta,
niin että vain Kustaa kuuli sen:

— Minäpä tiedän, miksi kyyhkysi lensi muille maille.

Kustaan silmissä iski kipinöitä. Kamala aavistus lennähti hänen
mieleensä. Yhtäkkiä, salaman nopeasti, hän tajusi miehen koko olennosta
jotain hirveää tapahtuneen.

Pyrynä karkasi hän Hellmanin kaulukseen ja vyötäisiin paiskaten hänet
ilmasta siltapalkeille.

Kuului kauhunhuudahduksia, jotka kantautuivat Töykkälään asti. Sieltä
riensi juosten paikalle Suonpää.

— Älä kurista! vikisi Hellman.

Mutta Kustaa painoi kätensä yhä lujemmin hänen kurkkuunsa kähisten:

— Vastaa, vastaa, miksi?

— Maiju... korisi Hellman hiljaa. — En tiennyt mitä tein...
juovuksissa...

Kustaan rinnasta pääsi karjaisu, joka lopultakin sai lähellä-olijat
toimimaan nopeammin. He vapautuivat jähmetyksestä, johon tapaus oli
heidät voivuttanut, juoksivat taistelevien luo ja saivat väkivalloin
Hellmanin irrotetuksi Kustaan suonenvedontapaisesta syleilystä.

— Voi sinua perhanan poikaa! kiroili Suonpää paikalle ehdittyään ja
rupesi virvottamaan Hellmania, joka näkyi menneen tainnoksiin.

Saapuivat sillalle Töykkälän isäntä ja emäntäkin, säikähdyksissä,
neuvottomina tästä rajusta kohtauksesta.

Kohta kuitenkin tuli Hellman tajuihinsa ja katseli silmät harrillaan
ympärilleen.

— Olisi saattanut syntyä vaikka miesmurha, sanoi Suonpää, — jollemme
olisi ajoissa ehtineet apuun.

Hellman nousi hitaasti pystyyn ja sähisi Kustaalle:

— Tämän saat vielä kalliisti maksaa!

Hänen lähdettyään Suonpään seuraamana vitkalleen astelemaan Punkalle
vallitsi sillalla tuskallinen hiljaisuus.

Kustaa seisoi kalpeana ja läähättäen paikallaan tuijottaen synkästi
eteensä. Hän ei tuntunut edes kuulleenkaan Hellmanin uhkausta eikä
näyttänyt huomaavan ympärillä-olijoita.

Äiti nyyhkytti hiljaa. Nuoret, jotka olivat vetäytyneet yhteen
joukkoon, supattelivat ja loivat ihmetteleviä katseita Kustaaseen.

Mutta Kustaa seisoi liikkumatta; ainoastaan silmät räpyttivät,
ikäänkuin hän olisi kärsinyt katsoa eteensä näin äkkiä avautuneeseen
maailmaan.

Isä kosketti kädellään Kustaata olkapäähän.

— Tule! sanoi hän hiljaisella, lujalla äänellä. — Mennään kotiin.

Kustaa totteli astellen pää alaspainuneena isänsä rinnalla. Heidän
jäljessään käveli äiti pyyhkien esiliinalla silmiään.

— Voi poikani, miksis teit tämän? valitteli hän. — Mikä se sokaisikaan
järkesi niin, että iskit tuohon mieheen noin armottomalla kouralla?

Sitä ihmetteli itsekseen isäkin. Kustaa, hiljainen, rauhallinen mies,
menettää malttinsa ja riehuu kuin villitty. Totisesti on siinä täytynyt
tapahtua jotain vakavaa sitä ennen hänen ja Hellmanin välillä.

— Älä tuossa siunaile ja vaikeroi! sanoikin hän senvuoksi emännälle. —
Tottapa pojalla oli syynsä.

Kustaa oikaisi vartaloaan.

— Niin olikin, vastasi hän synkästi. — Surettaa vain, etten heittänyt
sitä mäsäksi.

Äiti hyrähti uudestaan itkuun sanoen sen lomasta:

— Sinä puhut kauheita, Kustaa. En ole tuntea sinua enää omakseni.

— Kiitä onneasi, virkkoi isäkin värähtäen, — ettei käynyt sanojesi
mukaan. Sillä kauniistipa joutuisit silloin linnaan, vaikka kukaties jo
tästäkin saat marssia sinne joksikuksi viikoksi.

Samaa asiaa pohdittiin sillallakin.

Mistä oikeastaan oli syntynyt riita miesten kesken?

Lausuiltiin monenlaisia arveluita.

— Mutta miehen heitto se oli, siitä ei päästä mihinkään, kehui Jussi
renki. — En ihmettelisi tuota niin kovin, jos Kustaa olisi ollut
viinapäissään, mutta kun ei ollut. Eihän se juoda osaakaan.

— Oli se kyllä roima tempaus, vaikka taitaa tulla kalliiksi poika
paralle, tuumaili joku joukosta.

— Mikä parka se on! puuskahti Olka. — Hyökkää keskellä tietä
rauhallisen ihmisen kimppuun kuin mikäkin metsänpeto.

— Taitaa tuo Olka toivoa vielä pääsevänsä Hellmannin armoihin, pisti
muuan pojista ilkeästi.

— Koska alkaa puolustella kuin ainakin omaansa, lisäsi toinen.

Muutamat nauroivat näille pistoksille, jotka osuivat maaliinsa. Olka
nakkasi kiukuissaan niskojaan tehden samassa ruumiillaan rivon liikkeen
noille irvileuoille.

— Mutta ei suinkaan se karannut syyttä suotta Hellmannin kimppuun,
arvaili Jussi. — Hellmanni mahtoi ensin loukata sitä. Mitä se lienee
sanonut Kustaalle, kun tämä sitä kuristeli. Olin kuulevinani sen
valittavan jotain, ikäänkuin puolustaakseen itseään, mutta se puhui
niin heikosti, ettei korvani erottanut mitään selvää.

— Niin tosiaan, muisti joku muukin nuorista.

— Jotain sentapaista minäkin olin kuulevinani.

— Ja Kustaan käheä huuto: »vastaa, miksi!» Kuulittekos sitä?

— Kyllä se kuultiin, vastattiin useasta suusta.

Mutta sitten vaiettiin taas pitkäksi aikaa.

— Mitä se mahtoi tarkottaa? arveli vihdoin joku. — Ja mitä vihoja lie
ollut heillä keskenään?

Kun ei kukaan osannut vastata, tuumi Jussi viimein hitaasti:

— Vihoja niillä oli ja on, se on varma. Ja ohrasestipa olisi tainnut
Hellmannia lykästää, jollei olisi sattunut olemaan ihmisiä lähellä.

Suonpää tuli samassa sillalle palaten Punkalta.

— Haasteen saa poika, että paukahtaa, virkkoi hän toimeliaana. —
Vähemmästäkin sitä istutaan käräjissä ja linnassa. Painakaa mieleenne,
jos sattuisitte joutumaan todistajiksi.

— Kaikilla teillä tekin liikutte. Vai todistajiksi? En tiedä kertoa
mitään, kieltäytyi Jussi.

Moni muu kannatti häntä.

— On tässä ollut näkijöitä tarpeeksi, vastasi Suonpää. — Minä ainakin.
Satuin juuri katsomaan tuolta Töykkälän pihalta, kun Kustaa iski
kaiteella rauhallisesti istuskelevaa kasööria korvalle ja ennenkuin
tämä ehti kunnolleen kohota jaloilleen, karkasi uudestaan hänen
kimppuunsa kuin äkäinen marjaskarhu.

— Te tietysti, pisteli Jussi. — Taidatte päästä päällysmieheksi ensi
talven tukkitöihin?

— Joko vihdoinkin? yhtyi muuan toinen poika kiusantekoon.

— Sepä nähdään sitte, kivahti Suonpää. — Perhanan näsäviisaat
renginvetelykset.

Ja pää pystyssä läksi Suonpää astelemaan kotiinsa mielessä hykähdyttävä
tunne siitä, että ensi talvena, kuten Hellmanni oli luvannut, hän
pääsee valvomaan metsätöiden suoritusta.

Vähitellen läksivät nuoretkin sillalta hajaantuen hiljaisina eri
tahoille mietiskellen äskeistä kohtausta.

Olihan tapahtunut jotain, jota he eivät ymmärtäneet: tappelu ilman
syytä, niinkuin näytti, ja ihan vesiselvien miesten kesken.

Niin. Mutta ilmanko syytä?

Sitä kysymystä pohti Siltalakin, joka oli kuullut melun sillalta ja sen
houkuttelemana tullut paikalle joutuen siten kuulemaan nuorten puhelua
ja arveluita.

Hän istui rannalla sillan varjossa ja päästyään selville siitä, mitä
oli tapahtunut, vaipui raskaisiin, sekaviin ajatuksiin.

— Mikä mahtanee piillä tämän takana? koetti hän selvitellä itsekseen. —
Jotain pirullista siinä täytyy olla.

Ja vitkalleen alkoi ajatus askarrella eteenpäin, saaden kiinni säikeen
sieltä, toisen täältä, kutoutuen vähitellen yhtenäiseksi rihmaksi.

Mikä pahus sitä Hellmannia oikein vaivannee? Ei ole käynyt heilläkään
pitkään aikaan, vaikka kyllä on kylässä liikuskellut. Punkalla pitää
kortteeria, vaikka ennen aina makaili heillä vuorokausikaupalla.
Sinnepä on mennyt nytkin. Ja hän juuri oli lähettänyt sille
nimenomaisen sanan, että tulisi heille. Tehtäisiin taas kauppoja,
oli selittänyt, hän möisi heille koko höskän, Siltalan talon maineen
metsineen. Kuuluvat näet ostelevan kokonaisia talojakin.

Mutta eipäs vaan mahtunut asettumaan Siltalaan, Punkalle pujahti.
Siellä ne nyt maistelevat parastaikaa.

Ja maistelkoot hänen puolestaan!

Mutta mikä siinä on, että se ikäänkuin karttelee häntä. On kuin
sillä olisi paha omatunto. No, se sillä onkin, tietäähän sen, kun on
koiran virka: petkuttaa ja puijata yksinkertaisia. Mutta se sillä on
ollut aina, se huono tunto, eikä se kuitenkaan ennen hävennyt yöpyä
Siltalassa.

— Ja mitäpä olisikaan hävennyt? hymähti Siltala. — Enhän ole pappi,
että olisi tarvis pelätä minun alkavan kolkutella toisen syntiaitan
ovea.

Mutta hymy kuoleutui huulille, kun hän muisti Kustaan ja Hellmanin
tämänpäiväisen yhteenoton.

Hän aavisti, että oli vain yksi asia, mikä voi saattaa Kustaan
tuommoiseen raivoon.

Ja se yksi oli: joko oli loukattu hänen kunniaansa tai sitten jonkun
muun, hänelle läheisen.

Ja Kustaalla taas ei ollut muuta niin läheistä kuin Maiju.

Maiju. Ja Maijun kunnia!

Hän säpsähti, kun ajatuksensa pysähtyivät tähän.

Siitä hänen oli vaikea päästä eteenpäin, mutta kun oikein ponnisteli ja
muisteli, rupesi selviämään.

Sen jälkeen kuin Hellmanni oli viimeksi heillä, oli Maijukin lähtenyt
maailmalle päätäpahkaa. Eikä ole Hellmanni käynyt heillä sen koommin,
sivuuttaa talon kuin häpeissään tai peloissaan.

Se lurjus on mahtanut tehdä konnantyön, josta Kustaa sai selvän
jollakin ihmeen tavalla ja siitä kimmastuneena olisi vaikka tappanut
hänet.

Ja tuo konnantyö on voinut Hellmannin tapaiselta mieheltä kohdistua
tässä tapauksessa vain yhteen:

Maijuun.

Hän nousi kiivaasti seisoalleen, ja kourat puristuivat nyrkkiin, niin
että nivelet naksahtelivat.

— Jumaliste! Olisiko se roisto uskaltanut? Silloin hänet perii piru.

Hän läksi nopeasti astelemaan kotiin, ja jalkojen alla narskahteli
vihaisesti karkea hiekka.

Pimeässä jokitöyräällä kitisi hiljaa tuulimyllyn siipi, jonka ympäri
kierteli suhisten pari yökköä.

       *       *       *       *       *

Surullisena kului ehtoo Töykkälässäkin.

Istuttiin enimmäkseen vaiti. Jokaisella oli rinnassa sellainen raskas,
pusertava tunne, joka usein valtaa mielen lähenevän onnettomuuden
edellä.

Emäntä koetti saada puhelua aikaan, mutta hänkin vain siksi, ettei
hiljaisuus olisi tuntunut niin ahdistavalta.

— Menisit puhelemaan sille kauniisti, sanoi emäntä muun muassa. — Ehkä
sopisi vielä. Ei ole hauska joutua käräjiinkään.

Isäntä katsahti kysyvästi Kustaaseen, ja äitimuori yhtyi sängystään
emännän mielipiteeseen.

Mutta Kustaa vastasi lujasti ja ylpeästi:

— Ei sitä kehtaa ruveta hieromaan sovintoa rengin kanssa, vaikka
herrankin rengin. Ja toisekseen: parempi selvä riita kuin laiha sovinto.

Isännän katse välähti, eikä hän voinut olla lisäämättä:

— Se on talonpojan luonto sellainen.

Emäntä pysyi ääneti, mutta äitimuori vaikeroi:

— Sanoinhan jo, että kun talosta mennään käräjiin yksi kerta, mennään
sinne kohta toinenkin. Ensin isä, sitten poika.

Kustaa mietti hetkisen.

— Tuli mitä tuli, en väistä, sanoi hän lopuksi. — Ja minkä tein, sen
tekisin uudestaankin, vaikka, pelkään mä, perusteellisemmin.

Vanhemmat kuuntelivat liikutettuina, mutta yhtä hämäräksi jäi heille
asian ydin.




XIII


Seuraavana päivänä, kun Punkka ja Hellman jo olivat päättäneet
kauppansa, viipyivät he vielä moniaita tunteja höyryävien lasien
ääressä.

— Kuten puhe oli, saan talosta sitte kyydin asemalle, sanoi vihdoin
Hellman punottavin naamoin.

— Sitä vartenhan istuskelee Suonpää tuolla pirtissä, vastasi Punkka. —
Sen mieli teki kovin lähteä kasööria kyytiin. Mutta ei ole kiirettä.

Hellman kierteli viiksiään.

— Onkin mukava mies, se Suonpää. Olen tuuminut tehdä hänestä
päällysmiehen kylän ensitalvellisia tukkitöitä varten.

— Mukava, mukava, myönsi Punkka käsiään hykerrellen. — Meidän torppari.
Hyvää tekee hänelle, kun pääsee vähän rahottumaan.

— Mutta poikkeaa kai kasööri Siltalaan, muisti hän sitten. — Se kun
odottelee.

Hellman mietti hetkisen kulmat rypyssä.

— Mitäs minä siellä? Ei sillä ole enää metsääkään muuta kuin omiksi
tarpeiksi. Eikä sitä viitsisi poikkeilla suotta aikojaan.

— Ähää. Vai on se jo kaluttu niin tyystin.

— On, sanoi Hellman. — Ja sinne on vähän vaarallistakin pistäytyä.

Punkka katsoi kysyvästi häneen.

— Niin, melkein vaarallista. Siellä nähkääs tulee pakostakin juoduksi
puolikuoliaaksi. Ja minä kun en enää pidä oikein sikahumalastakaan.

— Kuulutte takavuosina mekastaneenkin siellä hiivatinmoisesti,
virkkoi Punkka silmiään siristellen. — Mutta taitaa jo ruveta vanhuus
pitelemään kasööriakin.

— Se ja yleinen haluttomuus, mikä sitten lieneekin syynä, vastasi
Hellman vältellen. — Niin että, kuten sanottu, en mielelläni mene
sinne. Enkä Töykkäläänkään. Molemmissa taloissa murjotellaan ja
kyräillään kuin mitäkin pahantekijää, joten niissä liikkuu henkensä
kaupalla minunlaiseni mies.

— Onhan tuossa perää, arveli Punkka.

Ja saadakseen jotain valaistusta eiliseen tapaukseen, jonka illalla oli
jäänyt hänelle käsittämättömäksi, koetti hän urkkia:

— Oli se merkillinen, se Kustaan silmitön raivostuminen, sen sanon
minäkin, vaikka olen sen sukumanni. Mistä se mahtoi johtua?

Hellman pudisteli päätään, ikäänkuin ei itsekään olisi tiennyt sitä.

— Hitto ne käsittää tuommoiset mulkoilevat jukuripäät. Mutta taitaa
olla myrtynyt siitä isänsä metsäkaupasta, josta tulin huomauttaneeksi
hänelle, että ensi talvenapa kaadetaan sekin.

Punkka aikoi kysyä jotain enempää, mutta Hellman sanoi, ettei häntä
huvittanut jauhaa tätä asiaa pitemmälti. Sen saa tehdä oikeus, johon
hän sanoi vetävänsä jutun.

Punkka katsoi epäillen häneen, mutta unohti kohta koko asian, kun
Hellman rupesi kertomaan, että piakkoin on heidän liikkeellä suuri
juhlapäivä. Silloin näet täyttää konsuli Vesterberg 60 vuotta. Hänenkin
pitää joutua sinne, joten ei senkään takia ehdi tässä aikailemaan eikä
poikkeilemaan.

— Olenkin jo palvellut konsulia pian viisitoista vuotta, lausui hän. —
Ja se merkitsee jotain konsulin tapaiselle rehdille miehelle.

— Saatte varmaankin suuria lahjoja, arveli Punkka. — Sellainenhan
kuuluu olevan tapa herrojen kesken.

— Vaikka sen itse sanon, olisi se oikeus ja kohtuus, sanoi Hellman, kun
huomasi toisen älyävän hänen tärkeytensä.

— Tietysti, tietysti, kiiruhti Punkka. — Onhan kasööri epäilemättä
tehnyt puhdasta jälkeä konsulin hyväksi.

— Niin no, leikki sikseen! vastasi Hellman. — Mutta oikeaksi kädekseen
tuo on toisinaan maininnut minua.

— Vai ihan oikeaksi. Ja siellä juhlassa virtailee sitten konjakki ja
samppanja, kuvitteli Punkka kieltään lipaisten.

— Eiköhän, vaikka konsuli itse onkin ollut jo monet vuodet sangen
kohtuullinen, nauroi Hellman.

Heidän näin puhellessaan astui kamariin Siltala.

— Päivää pitkästä aikaa! tervehti hän lyhyesti Hellmania.

— Miten niin: pitkästä? kummasteli tämä. — Keväällähän viimeksi
hummattiin.

— Mutta et ole tullut meille, vaikka kyllä olet kylässä juoksennellut,
virkkoi Siltala luihusti. — Ennen aina olit monipäiväinenkin vieras.

— Kas kun ei ole ollut asiaa, selitti Hellman vilkaisten epäluuloisesti
Siltalaan. — Eikä sitä oikein ehdi poikkeilla vartavasten
ryypiskelemään.

— Poikkeilitpa ennen, virkkoi Siltala.

Syntyi kiusallinen äänettömyys.

Punkka rummutteli sormin keinutuolin kaidetta, ja Hellman heitti
lasinsa tähteet suuhunsa.

— Täällä sitä vaan koolaillaan, huomautti Siltala katsoen karsaasti
pöytää.

— Naapuri käy istumaan tähän lähemmäksi, kehotti Punkka. — Minä käyn
tuvasta vettä ja lasin.

Siltala istahti raskaasti.

— Teehän nyt sinäkin pikkunen, sanoi Punkka palattuaan.

— Kiitoksia! murahti Siltala, valmisti lasinsa ja horaisi sen yhdellä
imaisulla. — Vaikka en minä tullut tätä varten.

— Eipä se siltä näytäkään, huomautti Hellman kuivasti.

Siltala käännähti kiivaasti päin.

— Häh! Mitä sinä tuossa pyrstöilet?

— Otetaanpas mekin pohjaan, että pysyisimme mukana, sovitteli Punkka. —
Ja laitetaan uusi.

— Kuten ma jo sanoin, en tullut tätä varten, jatkoi Siltala. — Tulin
tuon Hellmannin vuoksi.

— Oikeinko minun? ihmetteli tämä.

— Niin, sinun. Kun sinä et enää mahdu meille, täytyi minun pistäytyä
hakemaan sinua, kun minulla on asiaakin, vaikkei sitä olisikaan sinulla.

Hellman naurahti hämillään.

— Mitäs se sitten lienee? kysyi hän epävarmana.

— Arvatenkin jotain kauppaa koskevaa, josta äsken puhuimme, virkkoi
Punkka.

— Niin juuri, vahvisti Siltala kylmästi. — Kauppaa se koskee.

Hellman hengähti helpotuksesta.

— Vai kauppaa. Mutta mitä se Siltala sitten möisi?

— Oletpa sinä nyt olevinasi tietämätön, puuskahti Siltala äkämystyneenä
toisen ivallisesta äänenpainosta. — Mitäkö möisin? Vaikka koko talon
metsineen ja muine höskineen, jos vain hinnoista sovitaan. Osta pois!

Hellman rähähti nauramaan. Siltala heitti häneen kiukkuisen katseen.
Punkka puolestaan töllisteli Siltalaa epäillen tämän laskeneen leikkiä.
Myydä talonsa, saakuri!

— Mitä nauramista siinä on? tiukkasi vihdoin Siltala.

Tiesihän hän, ettei hänen metsänsä enää ollut niitä parhaimpia, mutta
olihan siellä sentään yhä vieläkin puuta runsaasti ja kaadetut lohkot
koko lailla hyötyisiä.

— Pirujakos me tekisimme sinun talollasi, vastasi Hellman
pilkallisesti. — Hyvät rakennukset kyllä, navettakin, mutta vain joku
laiha lehmä kykkimässä siellä täällä. Vaan kuinka lienee itse pääasian,
metsän laita?

— Onhan sitäkin. Ja olettehan ostelleet taloja ettekä ainoastaan
metsiä, kuten olen kuullut.

— Kyllä, kyllä, myönsi Hellman. — Mutta ne ovatkin olleet erilaisia
kuin tämä Siltala. Paljasta metsää, vartevaa, tiheää, että niihin kun
mies maanantaina eksyy, saa kiittää onneaan, jos lauvantaina osaa
ihmisten ilmoille.

— Heh! Vai sellaisia aarnioita! ihmetteli Punkka. — Maistetaan, ettei
eksyttäisi oikealta tieltä.

Siltala ryyppi ahkeraan, ei puhunut enää paljoa, kuunteli vain toisten
pärinää ja hautoi samalla omia ajatuksiaan. Rinnassa karvasteli.
Tähän asti hän siis oli joutunut. Selvää pilkkaa työnsi Hellmanni
hänelle vasten silmiä, kun hän vakavissaan tarjosi taloaan. Jumalauta,
Hellmanni!

Hänen päässään kiehui ja kuohui, mutta hän tajusi kaiken ihmeen
selvästi. ... Hellmanni, Hellmanni, jyskyttivät hänen aivonsa, —
paljonpa sinä uskallatkin. Ensin sinä puijaat ja sitten sinä ivailet.
Ja etkö ole mahtanut kehdata vieläkin enemmän. Kunniaton roisto
taidat olla. Kuinkahan lienet palkinnut vierasvaraisuuteni. Melkein
pääsemättömissä olin sinusta ennen, nyt livahdat kuin koira talon sivu
häntä koipien välissä ja silmät pälyillen. Varo itseäsi...

Hellman nousi lähteäkseen. Punkka meni pirttiin sanomaan Suonpäälle,
että valjastaisi hevosen. Kasööri lähtee.

— Hittojakos siinä suret! sanoi Hellman lyöden olalle Siltalaa, joka
istui tuolilla nojaten ääneti polviinsa.

Siltala mulautti häneen kohoten verkkaan seisoalleen.

— Kaupoistamme ei siis tule mitään? kysyi hän.

— Ei, hyvä mies, vastasi Hellman. — Monta kertaa sinulle näkyykin
tarvitsevan selittää noin yksinkertaista seikkaa.

— Olisit kuitenkin voinut tulla meille sanomaan sen, kun kerran panin
sanan, tivasi Siltala. — Vai häpeätkö käydä talossa, jonka olen
hävittänyt sinun avullasi?

Hellman naurahti.

— Sinäpä otat nokkaasi joutavasta, niinkuin tuosta, etten ole ehtinyt
teille. Ja olenko minä hävittänyt taloasi? Rahaa olet saanut jokaisesta
tikusta, joka metsästäsi on viety. Eikä talosi suinkaan ole häviöllä,
vaikkemme me, kuten käsität, haluakaan ostaa sitä. Ja muuten: on
järjetöntä myydä taloaan, sen sanon sinun etuasi silmällä pitäen.

— Joko sinä kauankin olet harjottanut tuota isällistä neuvojatointasi?
kysyi Siltala karmivasti. — Vai vasta viime keväästäkö saakka, josta
alkaen olet ruvennut karttamaan minua kuin pahantekijää?

Hellman kalpeni hiukan, mikä ei jäänyt Siltalalta huomaamatta.

— Muistaakseni et sinä ennen juuri välittänyt pitää silmällä toisten
parasta, jatkoi Siltala. — Minusta tuntuu, että joko minä olen tehnyt
jonkin rikoksen tai sitten olet johonkin konnantyöhön syypää — sinä.

Hän katsoi suoraan Hellmania silmiin. Tämä peräytyi pari askelta
tuijottaen kauhuissaan Siltalaa, jonka tuhkanharmailla kasvoilla asui
hirvittävä tyyneys.

— Sinä olet humalassa, sopersi Hellman. — Tai sitte näet näkyjä
keskellä päivää.

Mutta Siltala, joka huomasi Hellmanin hämin ja pelon, astui uhkaavana
pari askelta lähemmäksi. Kiukkuun, joka kiehui hänen rinnassaan,
sekottui mustana, polttavana laavana kostonvimma. Vaikkei hän tiennyt
mitään varmaa, ainoastaan aavisti ja päätteli omista johtopäätöksistään
ja Hellmanin esiintymisestä, niin hän tunsi kumminkin olevansa oikeassa
tuon miehen suhteen.

— Näkyjä, sanot sinä, puheli hän nopealla, matalalla äänellä. — Mutta
ne näyt ovatkin todellisia ja sinä näet itsekin ne, jos tahdot olla
rehellinen.

Ulkoa kuului Punkan askeleita, jotka lähenivät kamaria, kuuluipa hänen
äänensäkin, kun hän määräili miehet päivällistunnilta töihin.

Hellman heräsi äkkiä lumouksestaan ja puhkesi rajuun nauruun.

— Retku! karjaisi hän tarttuen tuoliin ja heiluttaen sitä päänsä
päällä. — Itse hävität taloasi ja syyn panisit toisten niskoille.

Siltala ponnahti kuin vietereiltä Hellmanin eteen, ja puukko välähti
hänen kädessään.

Samassa astui Punkka kynnykselle, mutta pysähtyi siihen suu ammollaan.

— Auttakaa! huusi Hellman.

Hän yritti iskeä tuolilla, potkaistakin, mutta Siltala viskautui koko
painollaan hänen kimppuunsa. Tuoli lensi kappaleiksi permannolle, ja
molemmat miehet kaatuivat vimmatusti painiskellen.

Vasta nyt tajusi Punkka, mitä oli tekeillä, ja riensi notkuvin polvin
huutamaan renkejä pihalta.

Mutta Siltala pureutui kuin iilimato Hellmaniin ja upotti raivokkaalla
iskulla puukon hänen rintaansa, josta raskaan ähkäisyn mukana tunkeutui
punainen, paksu verisuihku.

Sitten hän yhtäkkiä kavahti pystyyn, hieroi silmiään syvään hengähtäen
kuin pahasta unesta heräten ja jäi hievahtamatta seisomaan paikoilleen.

Siinä hän seisoi yhä, kun Punkka palasi renkeineen, seisoi synkkänä ja
täysin selvinneenä.

Emäntä, joka muiden mukana oli tullut sisään, koetteli Hellmanin
sydäntä, jonka kohdalla puukko yhä törrötti. Lyödyn suupielistä pursui
veristä vaahtoa, ja jalat potkivat suonenvedontapaisesti lattiata.
Kädet kouristuivat ja ojentuivat vähä väliä. Kohta kuitenkin jäykistyi
kaikki, matala köhinä päättyi pitkään, tärisyttävään korahdukseen, ja
emäntä nousi säikähtyneenä jaloilleen virkkaen itkien:

— Kuollut.

Näkiväthän sen toisetkin huoneessa-olijat. Naiset itkeä nyyhkyttivät
kalpeina, ja miehet katsoivat totisina vainajaa seuraten samalla
syrjäsilmin Siltalaa, joka liikkumatta, ääneti tähyili ulos taivaalle,
missä syyssuven aurinko liekehti kuparinvärisenä.

— Sinua kurjaa! sanoi Punkka hätääntyneenä katkaisten painostavan
äänettömyyden. — Tapoit miehen.

— Ja hyvän miehen, liitti Suonpää, joka mykkänä oli seurannut Hellmanin
kuolinkamppailua. — Ja minkä tähden? Hyviä ystäviähän olitte.

Sitä toisetkin ihmettelivät ja siitä supattelivat keskenään. Vaimot
huokailivat ja miehet pälyilivät kierosti Siltalaa, ikäänkuin odottaen
häneltä vastausta. Mutta hän sanoikin karskisti:

— Mitä siinä vetistelette ja ruikutatte? Menkää noutamaan vallesmannia.

— Se on totta, havahtui Punkka. — Sinä, Suonpää, saat sillä hevosellasi
lähteä tuomaan sitä paikalle.

Suonpää läksi, mutta palasi kotvan kuluttua takaisin kädessä luja köysi.

— Jos kumminkin pantaisiin ensinnä näihin, varmuuden vuoksi, arveli hän
lähestyessään varovasti toisten miesten etunenässä Siltalaa.

— Tyhjää pelkoa, vastasi tämä ojentuen täyteen pituuteensa. — En minä
liiku tästä mihinkään.

Mutta he sitoivat hänet kuitenkin, ja hän alistui siihen
välinpitämättömän näköisenä.

       *       *       *       *       *

Murha!

Se sana lennähti tuossa tuokiossa kylän joka asuntoon leviten ennen
pitkää laveammallekin, oman kylän ja pitäjän ulkopuolelle.

Ihmiset painoivat päänsä alas vaiteliaina, umpimielisinä.

Ei tiedetty mitä ajatella.

Myrkyllisinkin, kärkkäin kieli ikäänkuin jäykistyi kantimiinsa,
lamaantui jo ensimäiseen liikkeeseensä.

Olikin jo kulunut vuosia siitä, kun kylässä viimeksi oli mies murhattu:
nitistetty muutamalta reppuryssältä pää mäsäksi kylän takaisella
kankaalla, missä vieläkin kohosi puolilaho risti. Murhaajaa ei saatu
kiinni, vaikka kohistiinkin yhtä ja toista eräästä vissistä henkilöstä.
Mutta kun tämä jyrkästi kielsi eikä ollut todistajia, niin voimatonhan
siinä oli laki ja oikeus. Vapaalla jalalla kulkee mies edelleen, vaikka
kerrotaankin sen öisin heittelehtivän tuskissa ja aina, milloin vain
osuu näille maille, jo kaukaa kiertävän murhapaikan, jossa tuo harmaa
risti ojentelee kankeita käsivarsiaan ikäänkuin avuton ihminen huutaen
sovitusta ja armahdusta.

Mutta tämä murhaaja, tämä Siltala, ei kiellä eikä kierrä.

Ja kuinka se voisikaan tehdä sitä, kun oli näkijä, tuo Punkan
rusthollari. Mutta oli sekin näkijä: seisoo toljottaa vain ja antaa
toisen rauhassa painaa kylmää terästä toisen rintaan, niinkuin minkäkin
härän.

— Taisivat olla juovuksissa kaikin, suhahti muuan akka salaa, kun
ensimäinen hämmästys oli mennyt ohi.

— Eihän muulla tavoin voisi käsittääkään koko murhaa, sihisi toinen
varovasti vilkuillen ympärilleen. — Parhaita viinaveikkoja olivat
Siltala ja murhattu.

Mutta pelästyneinä vaikenivat hekin kohta, kun saivat osakseen vihaisia
katseita ja sanoja.

Järkyttihän tapaus jo sinänsäkin mieliä siinä määrin, ettei uskallettu
eikä kehdattukaan ruveta erikoisemmin panettelemaan ketään yksityistä.

Kullakin oli omat arvelunsa ja aavistuksensa murhan syistä, mutta niitä
ei sentään päästetty muiden kuuluville.

— Mahtoi hänellä olla syynsä, murahdeltiin vain itsekseen.

Kustaa oli parastaikaa kaurapellolla, kun sai tiedon murhasta.

Hän ja isä härvelöivät Heikki veljen ja piian sidellessä.

Näkivät silloin äidin juosta lönkyttelevän peltotiellä heitä kohden.

— Mikäs hätä sillä äidillä on? tuumaili isä rauhallisena nojautuen
härvelinsä varteen. — Lieneekö kotona sattunut joku vahinko? Vai
olisiko äitimuori ruvennut tekemään loppuaan?

Kustaa näki äidin väsyneenä juoksevan ja vähä väliä painelevan käsin
rintaansa, aivan kuin olisi henkeä ahdistanut, mutta kun muisti, ettei
ainakaan hänen osalleen ole voinut enää sattua entistä pahempaa, jatkoi
hän ääneti työtään.

Perille päästyään äiti oli niin hengästynyt, ettei kotvan aikaan saanut
sanaa suustaan. Huohotti vain ja katseli älyttömästi miestään. Tämä
odotti levollisena.

— No, puhallapas jo esiin joku sanakin! virkkoi isä vihdoin, kun äiti
hiljaa oli vaipunut pyörtänölle istumaan.

— Se Hellmanni on mu-murhattu, tuli lopulta äidin suusta vavahtelevalla
äänellä.

Kustaa pysähtyi kuin lyötynä paikalleen.

— Murhattu? Hellmanniko? kysyi isä venyttäen.

— Nii-in, vakuutti äiti, joka jo oli ehtinyt hieman tyyntyä. — Siltala
sen äsken murhasi Punkalla.

— Siltalako? sanoi Kustaa säpsähtäen ja astui äidin luo istuutuen
hänkin pyörtänölle.

Äiti kertoi mitä tiesi, lopettaen:

— Ja Suonpää on parhaillaan noutamassa vallesmannia.

Pitkän aikaa he istuivat äänettöminä. Lopulta isä sanoi katkerasti:

— Veihän se vainaja meiltäkin, mutta vielä enemmän se riisti
Siltalasta: isännän talostaan ja järjestään. Minä puolestani olen jo
jaksanut antaa sille anteeksi sen vähän, minkä minua vahingoittikin,
mutta kuinka lienee Siltalan laita. Hänelle varmaan se on vaikeampaa,
sillä ilman vakavia syitä ei tehdä tällaisia töitä, jotka vievät
miehensä linnaan.

He jättivät työnsä siltä päivältä ja läksivät hiljaisina kotiin.

Jumalan sormi, ajatteli Kustaa kävellessään Punkalle kuulemaan
poliisitutkinnon pitoa.

Kuulustelu, johon Kustaa pääsi nimismiehen suostumuksella, ei kestänyt
kauaa.

Siltala tunnusti rehellisesti työnsä, vaikkei sanonut syitänsä.

— Teitte sen luultavasti humalapäissänne? koetti nimismies autella.

Siltala mietti hetken vastaten sitten vakavasti:

— Olin kyllä humalassa, mutta muistan kaiken selvästi ja toimin
tajussani. Se olkoon jo sanottu vastaista oikeudenkäyntiäkin varten.
Mutta syytä tekoon, sitä en katso tarvitsevani mainita. Voitte merkitä
kirjoihinne tämän kaiken.

Nimismies katseli hämillään Siltalaa.

— Vai niin. Siis selvin päin ja täydellä järjellä, puheli hän
hiljaisella äänellä. — Sitten todistajia?

Kun Punkka alkoi arkaillen kertoa mitä tiesi, kehotti Siltala tyynesti:

— Puhu pelkäämättä vaan, naapuri, niinkuin tiedät ja näit.

Tutkinnossa ei ilmennyt mitään varsinaista, pakottavaa syytä murhaan.
Nimismies pureskeli ymmällä mielin kynänsä vartta ja sanoi vihdoin
melkein kuin anteeksi pyydellen:

— Pannaanpas sitte nämä koristukset käsiin, koska Siltala on itse
tunnustautunut syypääksi ja todistajainkin puheista asia on päivänselvä.

Hän napsautti käsiraudat Siltalan ranteisiin.

Siltala vavahti hieman, mutta katse, jonka hän samalla loi Kustaaseen,
ilmaisi tälle yhtäkkiä sen, mitä hän oli koko ajan aavistanutkin: syyn
ja aiheen tuohon tekoon, sen, joka oli tiedossa vain heillä, Siltalalla
ja hänellä.

Mäntylä, joka istui Kustaan vieressä sohvalla, mutisi tolkuttomana:

— Selvä murha. En olisi osannut uskoa, että poika paran huonon elämän
loppu olisi sentään ollut näin kurja. Elinkautinen vankeus siitä tullee.

Kustaakin värähti johduttuaan äkkiä ajattelemaan, että hän, jollei
sattuma olisi tullut eilen väliin, olisi nyt tuossa asemassa kuin
Siltala: kahleisiin lyötynä lähdössä synkkien muurien taakse Kakolan
kalliomäelle.

Kun nimismies poistui kamarista Siltalan astuessa edellä, virkkoi
Siltala oven suussa seisovalle Kustaalle matalalla äänellä:

— Kun tapaat Maijun, sano terveisiä — jos ne kelpaavat hänelle.

Kustaa puristi mieli järkyksissä hänen kättään.

— Niin no, kiirehti nimismies hyväntahtoisesti. — Alkakaahan jo mennä
siitä, että pääsemme taipaleelle, ennenkuin pimeä yllättää.

— Hyvästi, isä, virkkoi Siltala ja ojensi raudotetut kätensä
Mäntylälle. — Ette te kuitenkaan jaksa saapua näille käräjille.

— En luule, vastasi Mäntylä särähtävin äänin.

— Hyvästi vaan.

Hän tarttui vapisevalla kädellä Siltalan kouraan pyyhkäisten vasemman
kätensä selkäpuolella silmänurkkaansa.

Nimismies sytytti yskähdellen paperossin.

— Hoitelette sitte mielenne mukaan taloani, sanoi Siltala vielä
isälleen. — Puhun sen valmiiksi jo nyt, ettei tarvitse käydä siellä
luonani sitä varten.

Mäntylä kohotti päätään.

— Älä huolehdi sellaisista, virkkoi hän hiljaa. — On sinulla nyt
muutakin ajateltavaa. Mitä pyyntöösi tulee, koetetaan tehdä parhaamme.
Ehkä tämä Kustaakin ottaa avustaakseen siinä nuorempana ja taitavampana
miehenä.

Siltala katsahti kysyvästi Kustaaseen.

— Kunpa hän ottaisikin, lausui hän verkkaan ja epäröiden.

Kustaa älysi, mitä toinen näkyi tarkottavan, mutta hän oli jo tänä
lyhyenä aikana valinnut osansa. Hän tiesi vain kaipaavansa Maijua ja
Maijun aavisti hän tekevän samoin. Lisäksi oli hän oppinut tuntemaan
ihmisen mitättömyyden kohtalojen ohjaajan kourissa. Tämä tunne ei
aiheutunut mistään säälistä Maijua kohtaan, siitä hän oli varma, vaan
se pohjasi johonkin syvempään ja kestävämpään hänen sielussaan. Se
oli, niin hänestä tuntui, oikeastaan sama tunne, joka häntä aina oli
vetänyt ja liittänyt Maijuun, mutta se oli nyt ikäänkuin kirkastunut ja
voimistunut kärsimyksissä. Eikä siihen vaikuttanut sääli Siltalaakaan
kohtaan, sillä näkihän hän, ettei tämä ollut sellaisen tarpeessa, vaan
tahtoi yksin, omin voimin, sovittaa sen, minkä oli rikkonut, ja kärsiä
kohtalonsa itse napisematta ja suomatta muidenkaan tehdä sitä.

— Kyllä minä yritän parhaani, sanoi hän vakavasti. — Ja uskonpa, että
Maijukin palaa kotiinsa vuorostaan auttamaan minua.

Siltalan synkkä katse vaikeni hieman.

— Sitte ei ole hätää, virkkoi hän. — Tiedän talon joutuvan parempiin
käsiin kuin entisen isännän.

Ja kohtaloonsa alistuvan miehen tyyneydellä hän seurasi nimismiestä,
joka oli mennyt eteiseen odottelemaan.

Kohta lähtikin kartanolta murheellinen kuorma ajaa jyryyttelemään
kirkonkylää kohden.

Mutta Punkan kuistilla istuksivat vielä Mäntylä ja Kustaa muutamien
muiden miesten kanssa mykkinä kuunnellen rattaiden yhä loittonevaa
jyrinää.




XIV


Kustaa oli matkalla kaupunkiin.

Hän tahtoi ehtiä Maijun luo, ennenkuin tieto tapauksesta joutuisi hänen
korviinsa vieraita teitä myöten.

Hän oli ensin aikonut kirjottaa, mutta tunsi kohta mahdottomaksi saada
paperille kaikkea, mikä liikkui mielessä ja sydämessä.

— On kaikin tavoin parempi, että lähden itse kertomaan hänelle,
päätteli hän mielessään. — Helpompi sekä Maijulle että minulle.

Ja niin istui hän junassa, joka kohisten kiidätti häntä päämääräänsä,
jonne vieläkin nopeammin lensivät hänen ajatuksensa. Hän muisteli sitä,
mikä oli mennyt, ja mietiskeli sitä, mikä oli tuleva. Eikä hänestä
tuntunut enää lainkaan yhtä helpolta kuin kotoa lähtiessään selittää
kaikkea Maijulle juuri niin, kuin sydän oli jo valmiiksi sommitellut.
Siinä oli monta pulmaa, joista oli vaikea suoriutua niin, ettei Maiju
käsittäisi häntä väärin.

Ensiksikin: miten saada Maiju katselemaan elämää valoisin silmin, kun
omakin mieli pyrki toisinaan masentumaan?

Toiseksi: tulisihan taloa ja sen asukkaiden sydämiä painamaan isännän
onneton kohtalo. Jaksaisikohan Maiju astua tuollaiseen tulevaisuuteen
hänen rinnallaan, ja jos jaksaisi, kestäisivätkö hänen voimansa ja
uskonsa lannistumatta kuolemaan asti?

Kolmanneksi — ja tämä tuntui hänestä kaikista arkaluontoisimmalta ja
samalla vaikeimmalta —: millä tavoin voisi Maijua loukkaamatta ja
tuottamatta hänelle lisää kärsimyksiä ja sieluntuskia, joita hänellä
on mahtanut olla liiaksikin, saada hänet ymmärtämään, että hän tietää
hänen salaisuutensa? Sillä Kustaa aavisti, ettei Maiju suostuisi hänen
vaimokseen, ennenkuin heidän välinsä olisivat täysin selvät, ja ettei
Maiju puolestaan alistuisi antamaan minkäänlaisia selityksiä, siitä hän
oli varma. Tämän takiapa juuri Maiju olikin paennut kotoaan.

Mutta Maiju oli jo lehdestä lukenut isänsä teosta.

Molemmat vanhat naiset olivat neuvottomina.

He istuivat salissa keskustellen hiljaisella äänellä, ettei Maiju, joka
itki keittiössä, kuulisi.

— Tämä nyt vielä puuttui!

— Että isästä tuli murhaaja.

Voisivatko he enää pitää Maijua? Mitä sanoisivat naapurit ja muut
kaupunkilaiset kuultuaan, että heillä oli murhaajan tytär palvelijana?

— Ss! sanoi toinen ja tassutteli tohveleissaan keittiön ovelle, jossa
olevasta pienestä ympyriäisestä lasiruudusta tirkisti sisään.

— Ei se enää itke niin rajusti kuin alussa, virkkoi hän puoliääneen,
istahtaessaan sisarensa viereen sohvalle. — Tyttö parka.

— Koko aamupäivän onkin raukka ollut niin surunsa vallassa, että on
ollut vaikea katsella, jatkoi toinen.

Vihdoin nousi vanhempi sisar päättävästi.

— Emme me henno panna kiveä kuorman päälle, virkkoi hän. — Jos Maiju ei
itse halua lähteä luotamme, niin pidämme hänet kernaasti.

— Niin, sen me teemme, yhtyi nuorempi. — Pidämme hänet, vaikka ihmiset
puhuisivat mitä hyvänsä.

— Vaikka, vahvisti toinen. — Mitä me välitämme ihmisten juoruista.

He astuivat hiljaisina keittiöön, selittivät päätöksensä Maijulle ja
vetäytyivät tyytyväisinä takaisin saliin.

Mutta Maiju tuijotti yhä jäykästi eteensä pöydälle, missä oli levällään
sanomalehti. Hän oli moneen kertaan lukenut siitä murhaa koskevan
uutisen, ajatellut ja itkenyt.

Uutisessa mainittiin, että murha, joka törkeydessä ja raakuudessa haki
vertojaan, oli tehty luultavasti äkillisen, juopumuksen aiheuttaman
raivonpuuskan vallassa.

Voihan se olla niinkin, mietti Maiju kyynelettömin silmin.

Itse asiassa hän sentään aavisti syyn olleen toisen, paljoa syvemmän.

— Kunpa saisi puhella Kustaan kanssa! juolahti silloin hänen mieleensä.

Näin orvoksi ja tuskalliseksi hän ei ollut ennen tuntenut oloaan.

— Saisi puhella hänen kanssaan. Tai edes nähdä häntä. Sekin jo
lohduttaisi ja virkistäisi.

Ja hän syventyi niin tähän ajatukseen, joka kuljetti hänet kotikylään
ja Kustaan luokse, ettei hän kuullut, kun ovi avautui ja Kustaa astui
hiljaa sisälle.

Hän oli unohtanut isänsä ja tämän sielussa mahdollisesti parhaillaan
käyvät taistelut; hän oli unohtanut omankin viheliäisyytensä ja nautti
vain näystään.

Kustaa seisoi pitkän aikaa ovensuussa silmät hellittämättä luotuina
Maijuun, joka tähyili kauas yli kaupungin ja metsien. Hän näki
lehden pöydällä ja arvasi, mihin tytön katse kantoi, aavisti hänen
hartioittensa ajoittaisista värähtelemisistä, mitä hän näki ja tunsi
sielussaan.

Syvä hartaus valtasi nuorukaisen. Tyttö huokasi hiljaa muutaman
kerran, ikäänkuin tuo näky, mikä kajasti hänen silmiinsä, olisi ollut
haihtumaisillaan tai muuttumaisillaan toiseksi, rumaksi ja musertavaksi.

Nuorukainen ei hennonut hievahtaakaan peläten häiritsevänsä tyttöä.
Vihdoin tämä liikahti hiljaa ja kääntyi hitaasti ovensuuhun päin. Mutta
hän oli vielä niin näkynsä vallassa, ettei ollut uskoa tuota todeksi.

Kotvan he katselivat toisiaan suoraan silmiin ääneti ja hievahtamatta,
nuorukainen vakavana, liikutettuna, tyttö epäilen, ihmetellen. Kohta
kuitenkin levisi nuorukaisen kasvoille lämmin hymy, joka saattoi tytön
ilosta punehtumaan.

— Kustaa! puhkesi silloin Maijun huulilta niin välittömästi, että tuo
yksi sana ilmaisi nuorukaiselle kaiken, minkä hän halusikin tietää.

Hän ojensi kätensä Maijulle ja istuutui tuolille hänen viereensä.
Kumpikaan ei puhunut pitkään aikaan.

Lopulta osuivat Kustaan silmät pöydällä olevaan sanomalehteen, ja hän
katsahti kysyvästi Maijuun.

— Tiedän jo kaiken, vastasi tämä.

Kustaa epäröi hetken, mutta kysyi sitten vakavasti:

— Kaikenko?

Maiju säikähti ja ujostui yhtäkkiä. Niin, hän oli unohtanut, että
heidän välillään oli vielä selvittämättä se, mistä varmasti oli
aiheutunut tämä isän epätoivoinen tekokin, mutta katsahdettuaan Kustaan
avomielisiin silmiin, joista ei voinut erehtyä, hän tiesikin tietävänsä
kaiken.

Hän nyökkäsi myöntävästi, sillä hän ei olisi jaksanut sanoa sitä. Riemu
siitä, että Kustaa, vaikka tiesi hänen salaisuutensa, yhtäkaikki istui
tässä hänen rinnallaan, herpaisi hänen voimansa.

Kustaa kertoi sitten matalalla äänellä tapauksen sellaisena kuin sen
tiesi ja tunsi.

— Isä parka! havahtui Maiju ajatuksistaan, joihin Kustaan kertomus oli
vaivuttanut hänet.

Hän painautui Kustaan leveätä rintaa vasten ja purskahti hiljaiseen,
vapauttavaan itkuun.

Näin he istuivat kauan ja tunsivat uskaltavansa rinnan astua elämään,
vaikkei se ensi alussa olisikaan heille suopea.

Kustaankin äskeiset epäilykset, jotka junassa olivat piinanneet häntä,
hälvenivät. Olihan ollut tyhjää sekin, mitä hän oli pelännyt Maijun
uskon ja voimien suhteen.

Ja hän uskoi käsittävänsä nyt vasta oikein Siltalankin ajatuskannan
ja kohtaloonsa alistumisen: Siltala oli rikkonut Jumalaa, elämää
ja itseänsä vastaan ei ainoastaan tällä tihutyöllään, vaan koko
elämällään. Mutta hän ei tahtonut väistää rikkomuksensa rangaistusta,
ei maallisen oikeudenkaan tuomitsemaa, kaiken sen sisäisen tuomion ja
kärsimyksen lisäksi, jotka raatelivat hänen sieluaan.

Niin sen täytyi olla, ainakin jotenkin tähän suuntaan, ajatteli Kustaa.
Ja hänen huomautettuaan tästä Maijulle — hän ei osannut, sanoi hän,
lohduttaa häntä sen paremmin — arveli tyttö hänen olevan oikeassa.

— Sillä minä, virkkoi Maiju, — olen itsekseni selvitellyt sitä samalla
tavalla vaikka hämärämmin.

Tietystikään ei heidän elämänsä tulisi kevyeksi, mutta sitä lujemminhan
he olisivat pakotetut liittymään toisiinsa, samalla kun heidän
sieluissaan alati vahvistuisi tietoisuus elämän vääjäämättömistä
voimista, jotka eivät salli ihmisen tinkiä velvollisuuden ja
kunniantunnon vaatimuksista.

       *       *       *       *       *

He päättivät lähteä kotiin vielä samana päivänä iltajunassa.

Vanha rouva ja hänen sisarensa, jotka olivat ihmeekseen kuulleet
keittiöstä miehen ääntä, ilmestyivät uteliaina kynnykselle.

Mutta kuultuaan Maijun aikomuksen ja nähtyään Kustaan, joka
seisoi siinä vakavana ja uskollisena, autellen Maijua tavaroiden
kuntoonpanemisessa, he älysivät kaiken ja toivottivat nuorille
parhainta menestystä elämässä.

— Sillä jos kukaan tarvitsee lähimmäistensä hyviä toivotuksia matkalle
lähtiessä, sanoivat he rohkaisevasti, — niin ainakin te, joita näin
kovasti koetellaan.

Junassa Kustaa virkkoi Maijulle:

— Sinä muutatkin meille siksi, kunnes saamme asiamme niin pitkälle,
että voimme yhdessä siirtyä Siltalaan?

— Niin, vastasi Maiju kiitollisena tapaillen hänen kättään. — En
mielelläni asettuisi yksin kotiin, missä ei ole isäntää.

Hetken kuluttua hän kysyi hiljaa:

— Milloin ovat käräjät, joissa isä tuomitaan? Kustaa silitteli suurella
kämmenellään hänen vavahtelevaa kättään vastatessaan:

— Vallesmanni sanoi niiden olevan jo ensi viikolla.

He istuivat hiljaisina koko matkan ja astuttuaan Syrjäjoen asemalla
junasta läksivät ajamaan yhtä äänettöminä kohden kotikylää, joka
kuutamoyössä uneksi rauhattomia uniaan monen peninkulman päässä
asemalta, kaukana keskipitäjän vainioiden ja metsien takana.




XV


Konsuli Vesterberg täytti 60 vuotta.

Pitkin päivää tulvi juhlijalle onnitteluja ja kunnianosotuksia
lähetystöjen, sähkösanomien, kukkien ja kirjeiden muodossa niin koti-
kuin ulkomailta. Siinä esiintyi, paitsi kauppatuttavia sekä ystäviä
ja muita kylänmiehiä, erilaisia sivistyslaitoksia, yleishyödyllisiä
yhdistyksiä ja tiede- ja taideseuroja, joiden toimintaa konsuli aina
oli suosinut ja tukenut lahjotuksillaan.

Illalla vietettiin konsulin tilavassa, komeassa yksityispalatsissa
torin varrella juhlat, jommoisia ei siinä kaupungissa oltu nähty
miesmuistiin.

Puhumattakaan maan jokapäiväisistä ihmisistä kuten liikemiehistä,
tehtailijoista, kaupungin johtohenkilöistä ja muista senkaltaisista,
jotka sankoin joukoin olivat saapuneet juhlimaan, oli siellä läsnä
taiteilijoita ja pari professoriakin, jotka sitäpaitsi kuuluivat
konsulin persoonalliseen tuttavapiiriin.

Kahisi silkki, tuoksuivat hajuvedet, ja herrat liikkuivat arvokkaina
hännystakeissaan. Konsulin omassa rintapielessä kiersi ritarinauha, kun
hän kohteliaana isäntänä kulki ryhmästä toiseen, huoneesta huoneeseen,
koettaen tehdä voitavansa saadakseen vieraansa viihtyisälle mielialalle.

Ja hyvinpä ne tuntuivat viihtyvänkin.

Olihan talo pannut parhaansa nautittaviin ja näkyviin. Ja millainen
talo päälle päätteeksi!

Seinillä upeili loistavia sekä koti- että ulkomaisten mestarien
taideteoksia, joilla kaikilla oli ainakin yksi yhteinen arvokas
ominaisuus: olivat maksaneet paljon mynttiä. Lattioita peittivät
pehmeät, kallisarvoiset matot, joihin jalka tomahti hiljaa kuin
villavasuun. Kultaa, hopeaa ja veistokuvia oli kaikkialla, minne vain
katse sattui, kukkia monenlaisia, tuoksuvia ja silmää hiveleviä. Ja
pöydät herkkujen painosta notkuvina ja anteliaat kellarit täynnä
kuohuvia, jaloja viinejä.

Loistava päivällinen syötiin yleisen riemun vallitessa. Juhlijalle ja
hänen perheelleen pidettiin useita puheita, joihin konsuli vastaili
lyhyeen, vaatimattomaan tapaansa. Päivällisten huippukohdaksi muodostui
kuitenkin se hetki, kun luettiin julki konsulin tekemät uudet
lahjotukset. Osansa saivat jälleen suomalainen yhteiskunta, sivistys,
tiede ja taide, eikä ollut unohtunut varsinainen kansanvalistuskaan:
Syrjäjoen kaukainen pitäjä oli saanut 5,000 markkaa, jonka koroilla
avustettaisiin pitäjästä kotoisin olevia kansakoulun opettajiksi
pyrkiviä nuorukaisia ja neitoja, jotta »pitäjässä vallitseva ilmeinen
raakuus», kuten sanat kuuluivat, »vähitellen alkaisi hälvetä tätäkin
tietä».

Vieraat olivat haltioissaan.

— Mikä ihmeellinen mies! kuiskailivat naiset katsellen ihaillen
konsulia, joka tyynenä otti vastaan ihastuksen huudot ja
onnentoivotukset. — Mikä jalo, lämmin sydän ja laaja katse!

Ihmeissään olivat herratkin. Tämä tällainen anteliaisuus meni jo yli
heidänkin ymmärryksensä. Vaikka he olivat aavistaneet konsulin vuosi
vuodelta menestyneen ja rikastuneen, eivät he sentään olisi osanneet
edes kuvitellakaan, että hän olisi sellainen Kroisos kuin mitä nämä
lahjotukset edellyttivät.

Kun ensimäinen hämmästyksen ja hurmion puuska oli mennyt ohi,
nousi toinen professoreista ja piti juhlijalle puheen, jonka olisi
luullut tekevän hänet itserakkaaksi ja pöyhkeäksi. Puhuja kuvasi
hänen ansioitaan ja jaloa mielenlaatuaan maan kaikenpuolisen elämän
kehittämisessä ja kohottamisessa niin loistavin, liikuttavin värein,
että usean naisen silmäripsillä kiilsi kyynel. Mainitsipa hän
siitäkin, että konsuli omalla nerollaan, saamatta mitään varsinaista
koulusivistystä, oli niukoista oloista noussut maan mahtavien
eturiviin, muutamissa suhteissa seisoen heidän yläpuolellaankin.

— Vain tosi sydämen sivistys, lausui puhuja, — kaukonäköisyys ja
itsekkyydestä vapaa luonne tekevät miehen siksi, mikä hän on osottanut
olevansa: yhdeksi maamme suurmiehistä.

Hän vaikeni hetkeksi. Herrat yskähtelivät ja naiset vilkaisivat
konsuliin, mutta tämän kasvoilla ei näkynyt erikoisempaa
mielenliikutuksen ilmettä, jollei ottanut lukuun voimakkaan leuan
hiljaista järähtelyä.

— Jos meillä yliopistossa, lopetti puhuja leikillisesti, — olisi tapana
ja oikeutena vihkiä liikemies kunniatohtoriksi, niin ole vakuutettu,
hyvä veli, että ensimäinen sellainen tohtorinhattu tulisi kaunistamaan
sinun ylevää päätäsi, joka yhdessä sinun hyvän, avaran sielusi kanssa
on edistänyt sivistystämme varmaankin enemmän kuin moni tuollaista
hattua kantava miekkonen.

Mutta konsuli vastasi tähän niinkuin muihinkin hänelle kohdistettuihin
puheisiin, että hän katsoi vain tehneensä velvollisuutensa ja että ne
ylistykset, joita täällä oli suitsutettu, olivat aiheettomia muussa
suhteessa paitsi siinä, että ne ilmaisivat hänelle hänen osuneen
oikeaan näillä lahjotuksillaan.

— Ja tässä tietoisuudessa on minulle kiitosta enemmän kuin tarpeeksi,
vakuutti hän. — Se se yksin tekee mieleni tyytyväiseksi, hyvät naiset
ja herrat.

Hän kohotti lasinsa ja joi Suomen, sen kansan ja elämän onneksi, johon
maljaan vieraat yhtyivät täysin mielin ja lasein.

Päivällisen jälkeen istuskeltiin eri ryhmissä ja keskusteltiin
jalomielisestä lahjottajasta.

Eikä suinkaan säästetty kiitos- ja ylistyssanoja.

Vilkkain puhelu virisi heti salissa, jossa istuskeli naisia ja
nuorempia herroja.

— Mikä kunnia meidän kaupungillemme, ihasteli pormestarin rouva. —
Omistaa tuollainen mies.

— Todellakin, jatkoi lyseonrehtorin rouva. — Hän on harvinaisuus koko
maassa, saati meidän kaupungissa.

— Mutta rakkaat ystävät, koetti konsulinna torjua. — Tehän saatatte
aivan pyörälle sekä konsulin että minun pääni aiheettomilla
ylistyksillänne.

— Emme ollenkaan puhu aiheettomia, kiistelivät toiset. — Konsuli
on todella poikkeus liikemiehistämme, kuten hänen tämänpäiväinen
menettelynsä selvimmin osottaa.

Konsulinna kääntyi nauraen vävypoikansa, ruotsalaisen luutnantin,
paroni von Stubbenfeltin puoleen.

— Mutta tässä ainakin on yksi, joka on eri mieltä. Vai kuinka, rakkaani?

Paroni Stubbenfelt, joka yhdessä taiteilija Möttösen kanssa oli
kierrellyt katselemassa talon taideteoksia, pysähtyi tovereineen.
Kumpikin heistä oli hieman happamella mielellä. Möttönen, muuan
paikkakunnan merkkihenkilöistä, siksi, että oli ollut huomaavinaan
konsulin taideteosten valikoinnissa porvarillista makua, jonka laskuun
hän pani myöskin konsulin ilmeisen tyytymättömyyden häneltä viimeksi
tilaamaansa tauluun, ja paroni Stubbenfelt taas oli huonossa vireessä
omien yksityisasioittensa takia. Niitä eivät olleet suinkaan omiaan
avittamaan konsulin äskeiset lahjotukset, jotka hänen mielestään olivat
harvinaista hulluutta, vaikka toiselta puolen ne antoivat jonkinlaisen
aavistuksen konsulin rajattomasta rikkaudesta. Mutta sittenkin, hitto
soi!

Naiset odottivat uteliaina, ja konsulinna taputti hymyillen häntä
olalle.

— No? kysyi hän vihdoin kehottavasti.

Paroni kumarsi.

— Konsuli on itse harvinaisuus, virkkoi hän hieman pilkallisesti. —
Mikä mamman mieliksi olkoon minunkin suustani lausuttu.

Taiteilija Möttönen, joka älysi toisen tarkotuksen, poistui hymähtäen
jatkamaan taiteellista arvioimistyötään ja päätyi lopulta konsulin
omaan, jykevillä, antiikkisilla huonekaluilla sisustettuun kamariin,
jonka seiniä kiersivät valtavat hyllyt ja kirjapinot.

Siellä oli koolla muutamia vanhempia herroja; keskustelivat, tupakoivat.

— Suvaitkaapa, herra konsuli, virkkoi lyseon rehtori ja kaupungin
valtuuston puheenjohtaja poltellen havannaa pehmeässä, veistoksin
ja upotuksin koristellussa nahkanojatuolissa vastapäätään istuvalle
isännälle, — suvaitkaa sanoa minulle ja näille herroille, mikä on se
taikasana, joka on luonut teidän ihmeteltävän menestyksenne ja onnenne.

Konsuli sulki toisen silmänsä, kuten hänen tapansa oli miettiessään, ja
nojasi veltosti mahtavan päänsä tuolin selustaan.

— Taikasananne tai tunnuslauseenne, korjasi rehtori kysymystään. — Jos
nimittäin en ole liian utelias.

Konsuli naurahti lyhyeen, hyväntahtoiseen tapaansa.

— Päinvastoin, virkkoi hän. — Kysymys on aivan luonnollinen. Minun
tunnuslauseeni: tjaah, onko minulla ollutkaan sellaista? Malttakaahan,
hyvät herrat, kun kokoan ajatukseni.

Siihen kerääntyi lisää herroja, ja äskeinen professori sanoi
pisteliäästi rehtorille:

— Veli varmaankin tahtoisi saada siitä jonkinlaista ohjetta koulunsa ja
kaupungin talouksien hoidossa.

Muutamassa sekunnissa, joiden kuluessa konsuli etsi vastausta tuohon
kysymykseen, ehti hänen sielunsa silmien editse vilahtaa koko hänen
tähänastinen elämänsä:... Pieni kotitalo, jonka sai puijatuksi
melkein ilmaiseksi herkkäuskoisilta sisaruksiltaan, myyden sen heti
kymmenkertaisella voitolla... Ei maistunut ruumiillinen työ eikä
tavallinen maalaiselämä. Veressä heräsivät kauppavaistot. Perusti
sahalaitoksen, ostellen ensin naapureilta metsiä, vähitellen ulottaen
toimintansa laajemmallekin.

... Useampia sahoja. Luikertaen kuin mato pitäjästä pitäjään, joiden
metsät kaatuilivat.

... Muutto kaupunkiin. Oma konttori ja oma kivitalo. Ei enää itse
kiertele maita mantereita, apulaiset ovat työssä, ja mistä lähtevät,
sinne jää paljaat, hakatut mäet, ryteikköiset notkot, synkät ihmiset.

... Laajenee, laajenee. Konttorissa kymmeniä ihmisiä, maita
kiertelemässä, metsiä väijymässä monia miehiä viekkaita kuin kettu,
säälimättömiä kuin susi, satamassa tuhansia tapuleita ja merillä
komeita laivoja.

... Kaikki hänen ja hänen palveluksessaan.

... Hän itse hiljaisessa toimitushuoneessaan. Sinne suuntautuvat
kaikki nyörit, sieltä lähtevät miehet kaappausmatkoilleen ja palaavat
repuissaan yksinkertaisten metsänomistajain hyväksymät kirjat, joiden
voimalla tukit virtaavat sahoihin, sahoista jalostettuina omaan maahan
ja ympäri maailmaa kaukaisten merien taakse jättäen kuitenkin tuossa
huimassa, alinomaisessa menossaan sadan, jopa tuhannenkin prosentin
voitot hänen lujaan, tilavaan kassaholviinsa.

... Rahaa, rahaa, säännöllisesti, joka päivä, tunti, minuutti.

... Mutta jäljet, tämän huimaavan, armottoman menon jäljet? Minkälaisia
ne ovat?

... Raiskattuja metsiä, epätoivoisia perheitä. Toiset murjotellen
mykkinä pirteissään, toiset jo sortuneina taloistaan maantielle häviten
vähitellen irtolaisten tuntemattomiin laumoihin. Mutta mitä niistä!
Raha se on, joka pyörii. Ja pyöriköön, äh!...

Hän sipaisi kevyesti kädellään otsaansa ikäänkuin karkottaakseen noita
näkyjä, jotka eivät suinkaan olleet outoja hänelle, hymähti kylmästi
herrojen uteliaisuudelle ja omalle heikkoudelleen.

— Minun tunnuslauseeni, vastasi hän verkalleen, kun hälinä ja nauru,
jonka professorin sanat olivat herättäneet, vaikeni, — jos sellaisesta
voin puhua, lienee yksinkertaisesti tämä: rehellisyys, nopeatoimisuus
ja uskallus. Maljanne, hyvät herrat!

Hän tarttui hymyillen samppanjalasiinsa ja kumartaen herroille siirtyi
saliin täyttämään isännän velvollisuuksiaan.

Herrat katselivat hieman pettyneinä toisiinsa.

— Tuostapa et sinä, veli hopea, viisastunut paljoakaan, nauroi
professori rehtorille.

Tämä kohenteli hämillään silmälasejaan.

— Se oli yksinkertainen ohje, myönsi rehtori vihdoin. — Tavallisen
talonpojan oppi.

— Mihin sitä kukaan pääsee omista nahoistaan, tokaisi taiteilija
Möttönen välinpitämättömästi.

Monet katsoivat paheksuvasti häneen, ja rehtori alkoi selitellä:

— Merkillinen mies joka tapauksessa. Kasaa kultaa kuin amerikkalainen.
Puhutaan paristakymmenestä miljoonasta.

— Olkootpa sitten keinonsa minkälaiset tahansa, huomautti taiteilija.

— Keinonsa? sanoi professori kulmiaan rypistäen. — Pyydän, hyvä herra,
hillitkää kielenne.

Mutta taiteilija räpytteli hermostuneena silmiään vastatessaan:

— Niin juuri, keinot, sillä eihän tarkotus saa pyhittää niitä. Ja että
niissä voi olla yhtä ja toista muistutettavaa samoin kuin yleensä
erehtyväisten ihmisten keinoissa, lienee jokaiselle päivänselvä.

— Mutta pitääkö sitä nyt huudella noin julki, vastattiin usealta
taholta huoneesta. — Se vivahtaa panetteluun. Ja mihin te oikeastaan
pyritte tuolla näsäviisaudellanne, sana suotakoon anteeksi.

— En mihinkään, vastasi taiteilija lyhyesti, mutta jatkoi hetken
mietittyään:

— Kun kuulin äsken tuolla salissa naisten aivan haltioissaan hokevan:
mikä ihmeellinen mies, kerrassaan harvinaisuus! niin lennähti mieleeni
muuan tapaus, josta luin hiljattain lehdistä ja joka nyt muistiini
palanneena aiheutti äskeiset äkkinäiset sanani, joita, mikäli käsititte
niitä parjaukseksi, pyydän anteeksi.

Herrat katsoivat kysyvästi häneen.

— Lienette lukeneet tekin saman uutisen, sanoi taiteilija hymyillen.
— Se koski murhaa, jonka uhriksi joutui muuan konsulin etevimmistä
miehistä. Murhaaja on talollinen, huomatkaa se, ja mikäli
poliisikuulustelussa ilmeni, ei tekoa tehty yksinomaan juopumuksen
vallassa, joskin silläkin lienee siinä osansa, vaan pääasiallisesti
äkillisestä raivostumisesta. Mitä sanotte siihen? Eihän tuollainen
silmitön vimmastuminen, joka purkautuu noin väkivaltaisella, tuhoisalla
tavalla, saata olla mahdollinen ilman vakavaa syytä.

Herrat kohauttelivat olkapäitään.

— Luin kyllä minäkin mainitun uutisen, virkkoi rehtori. — Mutta
ette suinkaan te olettane, että konsuli olisi vastuussa alaistensa
menettelystä ja keinoista, jos niissä muuten lienee mitään aihetta
tuontapaiseen villitykseen. Eiköpä se ole syntyisin vain kansan
yleisestä raakuudesta ja matalasta luonteesta.

— Ja toisekseen, muisti muuan läsnäolijoista, kaupungin pormestari. —
Konsuli on joka tapauksessa suhtautunut liikuttavan kauniisti tähän
ikävään juttuun. Se pitäjä näet, kunnioitettavat herrat, Syrjäjoen
pitäjä, jossa tuo murha tehtiin, sai tänään osansa herra konsulin
anteliaasta kädestä: viisituhatta Suomen pyöreätä markkaa.

— Ahaa, vai se se oli, havahtui professori mietteistään. — Ajattelinkin
jo, miksi konsuli oli muistanut juuri tuota pitäjää. Eihän se ole hänen
synnyinseutuaan eikä hänellä luullakseni ole muitakaan sinne liittäviä
siteitä. Mutta nytpä ymmärrän.

Hän nousi arvokkaasti ja nähdessään konsulin kävelevän salista kamaria
kohden kääntyi selin taiteilijaan.

— Jättäkäämme tämä asia omaan arvoonsa, virkkoi hän sitten hillityllä
äänellä.

Taiteilija sytytti ivallisesti suutaan muikistaen sikarin, ja toiset
olivat hiukan hämillään, ikäänkuin pahasta teosta tavatut pojat, kun
konsuli hymyillen astui sisään.

— Herrat eivät anna häiritä itseään, puheli hän. — Jatkakaa vain. Olin
tuonne saliin kuulevinani täällä käyneen vilkkaan keskustelun.

Syntyi nolo, kiusallinen äänettömyys. Rehtori katsahti vihaisesti
taiteilijaan, joka istui sohvalla mukavassa asennossa, ja professori
koetti saada puheen kääntymään kevyemmille aloille kuin mistä he äsken,
sanoi hän, olivat puhelleet herra konsulin kanssa.

— Ei, mutta kyllä minä tiedänkin, mistä herrat luultavasti puhelivat,
sanoi konsuli hiljaa naurahtaen ja vilkaisten kysyvästi heihin. — Eikö
totta, murhasta, joka viime viikolla tehtiin Syrjäjoen pitäjässä?
Siitähän oli meillä juuri äsken tuolla salissa keskustelu naisten
kanssa.

Herrat hengähtivät helpotuksesta huomattuaan, millä hienoudella ja
keveydellä konsuli puheli tästä surullisesta tapahtumasta. Häntä
säälitti tuommoinen raakuus, sanoi hän, vielä enemmän sen vuoksi, että
hän itse oli syntyisin kansan syvistä riveistä.

— Mutta onneksi ei meillä enää ole noin pimeitä pitäjiä monta, lopetti
hän. — Niin ainakin toivon.

Hän puhui tyynesti, koruttomasti. Ei yksikään lihas hänen kasvoissaan
värähdellyt, ne olivat avomieliset ja antiikkisen levolliset.
Taiteilija katseli ihmetellen häntä.

Tosiaankin merkillinen mies, täytyi hänenkin myöntää itsekseen.

Niin oli lopultakin kaikilla sama mielipide.

Ja juhlat kuluivat iloisesti edelleen. Luisti juttu, hehkuivat kilpaa
kalliit viinit kattokruunujen keralla, ja sivuhuoneisiin, jotka olivat
täydellisiä kukkatarhoja, levisi salista, jossa musiikki soi ja karkelo
kävi, iloinen äänten hälinä pehmeänä ja hillittynä.

       *       *       *       *       *

Seuraavan päivän sanomalehdet toitottivat ympäri maata suuren,
lämminsydämisen lahjottajan kunniaa ja mainetta. Hänen nimensä,
pauhasivat ne pääkaupungin lehdistä pikkukaupungin vaivaiseen
paperilappuun asti, hänen nimensä on säilyvä maan sivistyshistoriassa
kautta aikojen, kertoen tuleville sukupolville miehestä, joka omalla
työllään ja nerollaan ponnistautui Suomen suurmiesten joukkoon.

Ja paikkakunnan sanomalehti, joka yksityiskohtaisesti kirjotti
juhlapäivän tapauksista ja vietosta, painosti eritoten sitä
lahjotuskirjelmän kohtaa, jossa määrättiin tuo jo mainittu summa
Syrjäjoen pitäjälle.

»Siis juuri siihen samaan pitäjään, — niin jatkoi lehti varsinaisessa
pääkirjotuksessaan pyhän innostuksen valtaamana — missä viime viikolla
tapahtui, kuten jo varemmin olemme selostaneet, tuo tärisyttävä ja
inhimilliselle järjelle käsittämätön murha: pistettiin kylmäverisesti
puukko sydämeen yhdelle konsuli Vesterbergin luotetuimmista ja
taitavimmista miehistä. Mainittu lahjotussumma ei tosin ole suuren
suuri verrattuna niihin muihin eriin, jotka ovat lueteltuina toisessa
paikassa lehteämme, mutta se todistaa kuitenkin epäämättömästi
lahjottajan ylevää sielua: hän on varmaankin täten tahtonut osottaa,
kuinka lähellä hän on varsinaista kansaa ja kuinka altis hänen
sydämensä on tämän kansan niin aineelliselle kuin henkisellekin
hyvinvoinnille. Mutta tämän lisäksi todistaa lahjotus mielestämme
vielä muutakin. Konsuli Vesterberg on näin tehden vääjäämättömästi
näyttänyt, kuinka suuresti hän kunnioittaa jumalaista, ihmisen sielussa
vallitsevaa lakia, joka kieltää pahaa pahalla kostamasta, vaikka
arvatenkin ja aivan varmaan tällainen kansassa ilmenevä raakuus ja
törkeys koskevat kipeästi hänen sydämeensä. Mutta me, joilla on onni
tuntea tämä suurmies ja kunnia lukea hänet kaupunkimme jäseneksi, emme
ollenkaan ihmettele, me vain ihailemme häntä, sillä me olemme konsuli
Vesterbergistä aina saaneet sen käsityksen, että tuon karulta ja jonkun
verran umpinaiseltakin näyttävän kuoren alla sykkii jalo, miehekäs
sydän, jolla on ihmiselle kalleimmat, vaikeimmin saavutettavissa olevat
ominaisuudet: epäitsekkyys, anteeksiantavaisuus ja lähimmäisten hyväksi
uhrautuvaisuus.»

Puhuttuaan vielä siitä, mitä hän on koko maalle ja erittäinkin
kotikaupungilleen, tämä lämmin, suuri sielu, huudahti kirjottaja
lopuksi:

»Kunniaa hänelle, sivistynyt sääty! Mutta kaksin verroin kunniaa,
kansa, jonka luuta, lihaa ja sielua hän pohjaltaan yhä edelleen on!»




XVI


Raskas, syksyinen ehtoo.

Hiljalleen vaimenevan sateen pisarat lyövät vielä harvakseen
akkunaruutuihin, mutta kohta lakkaavat nekin ja paksu hiljaisuus kietoo
vaippaansa kylän ja vainiot ja metsät.

Töykkälän kartanolle, jossa ruoho jo on kulottunut ja kellertynyt, on
muodostunut suuria, liikkumattomia vesilätäköitä, jotka tuijottavat
pimeälle taivaalle kuin ilmeettömät, kauhun kangistamat silmät.

Pirtissä istuvat talon väki ja Mäntylä, joka on tullut sinne
kuullakseen tarkemmin käräjistä, vaikka jo ennestään on tiennyt, miten
siellä asia tuli päättymään. Selvä juttuhan se. Kustaa, joka on ollut
käräjillä, on juuri kertonut tuomiosta.

Kaikki ovat vaipuneet mykkään äänettömyyteen. Emäntä huokaisee vähä
väliä, ja äitimuori liikahtelee sängyssään. Renki Jussi vetäisee
piipustaan pari vankkaa savua, mutta kun tupakka alkaa ritistä,
pelästyy hän tätä häiritsevää ääntä ja painaa jurosti peukalonsa
piipunpesään.

— Sen saattoi uskoakin, virkkaa Mäntylä lopulta palatakseen jälleen
poikansa kohtaloon. — Elinkautinen kuritushuonevankeus.

Kun kukaan ei löydä siihen mitään lieventävää lisäystä, jatkuu entinen
hiljaisuus.

Mutta Kustaa muistaa vielä jotain unohtaneensa. Hän nousee ja
haparoituaan kotvan seinään ripustamansa palttoon taskuja vetää sieltä
esiin sanomalehden ja laskee sen pöydälle.

— Toin tullessani postin, sanoo hän katkerasti, — ja siinä on vielä
hieman jatkoakin tähän surkeuteen.

Maiju levittää lehden ja hämärässäkin löytää siitä tarkotetun
kirjotuksen. Toisten tarkkaavaisina kuunnellessa hän sitten rupeaa
lukemaan mitä siinä on. Välillä keskeyttää aina lukemisen ja kuivaa
silmiään liinansa kulmaan. Tuntuu vaikealta niin lukijasta kuin
kuulijoistakin. Monasti katkeaa värähtäen Maijun ääni, ja loppuun
päästyä se särkyy kokonaan.

Istutaan edelleen äänettöminä, katseet maahan luotuina ja hartiat
kumarassa ikäänkuin uutta, odottamatonta iskua odotellen, mutta kun ei
kuulu mitään, jurauttaa Jussi vihdoin karmeasti:

— Vai sellaisia ihmeellisiä juupeleita ne ovatkin. Se
Hellmanni-vainaakin.

— Kovalta tuntuu, huoahti emäntä hetken kuluttua. — Ei sitä pitäisi
sentään tuomita niin jyrkästi ja yksipuolisesti kuin tuossa lehdessä
oli.

Hän aikoo sanoa vielä jotain, mutta ääni tyrehtyy kurkkuun ja hän jää
neuvottomana katselemaan toisesta toiseen.

— Ei pitäisi, jupisee muori sängystään koettaen tulla miniälleen
avuksi, — varsinkaan kun ei koskaan voi tietää, kuka kulloinkin on
eniten rikkonut. Mutta malttavatko ihmiset hillitä kieliään.

Sitä samaa he miettivät kaikki:

Kuka näistä kolmesta, jotka teoillaan ovat vaikuttaneet heidänkin
vaiheisiinsa, on tehnyt suurimman synnin?

Hänkö, tuo suurmies, jota äsken juhlittiin ja ylistettiin, vai hän,
joka herransa renkinä oli pannut täytäntöön tämän käskyt ja määräykset,
vaiko hän, joka nyt istuu ristikkojen takana?

Ehtoo hämärtyy, ulkona on virinnyt tuuli, joka repii piilipuun oksia
pirtin päätyakkunan takana ja vinguttaa kaivonvinttiä.

Mutta Maiju on hiivittäytynyt Kustaan viereen penkille ja tavottaa
hänen kättään omaansa.

— Eiköpä sitä tiedetä ja punnita tuolla ylhäällä, lausuu Mäntylä
vihdoin jotain sanoakseen.

— Niin, siellä, virkkaa Töykkälä. — Se sama taivashan on nähnyt ja
näkee kaiken.

Siihen pysähtyy heidän jokaisen ajatus, tarrautuu kuin viimeiseen
pelastavaan korteen. Se se onkin heidän ainoa, ensimäinen ja viimeinen,
lohdutuksensa ja turvansa.

He tähyilevät vaiti pimenevään syysiltaan, jonka taivaalla tuikkii
ensimäinen arka tähti.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUHDASTA JÄLKEÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.