Tyynen meren rannikolta: Pieniä kuvauksia

By Väinö Hämeen-Anttila

The Project Gutenberg eBook, Tyynen meren rannikolta, by Väinö
Hämeen-Anttila


This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions 
whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at 
www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.




Title: Tyynen meren rannikolta
       Pieniä kuvauksia


Author: Väinö Hämeen-Anttila



Release Date: May 16, 2020  [eBook #62145]

Language: Finnish


***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TYYNEN MEREN RANNIKOLTA***


E-text prepared by Tapio Riikonen



TYYNEN MEREN RANNIKOLTA

Pieniä kuvauksia

Kirj.

VÄINÖ ANDELIN [Väinö Hämeen-Anttila]





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1900.




    Toverit!

    Kuten näette, olen entisistä päivistämme kyhännyt muutamia
    muistelmia, yksinkertaisia ja vaatimattomia, muistoksi entisistä
    oloista, joita kohtalo sittemmin on hyvin suuresti mullistellut.
    Pyydän vaan teitä tyytymään Tuomas Silmun anteeksipyyntöön:
    "Hyvästi, pojat! Jos umpimähkään heitellessäni lakkiani olisin
    sattunut painamaan sen liian syvälle jonkun vanhan veikon päähän,
    pyydän täten mitä vilpittömimmin anteeksi."




Columbian kalastajat.


Valtavan suuremmoisena ja majesteetillisena soluu Columbia-virta
British Columbian kulta-alueilta Canadasta Tyynenmeren hyrskyilevään
helmaan. Alkumatkallaan se on rauhallinen joki, mutta saatuaan lisää
voimia Willamette-joesta, jonka varrella Portlandin suurkaupunki
sijaitsee lähellä Willametten ja Columbian yhtymäkohtaa 105 engl.
penikulman päässä merestä, se laajenee laajenemistaan yhä vuolaampana
virtana, kunnes se Astorian kohdalla jo on toistakymmentä ja vähän
alempana 30 engl. penikulmaa leveä. Se ei ole mikään tavallinen virta,
siinä merkityksessä kuin olemme tottuneet virtaa ajattelemaan, sillä se
ei ainoastaan juokse mereen, vaan myöskin ylös sisämaahan. Kuusi tuntia
se virtaa alas; vähitellen vauhti heikkenee, seisahtuu, ja kääntyy
takaisinpäin, kääntäen vedet kulkemaan kauvas ohi Portlandinkin. Aina
heti käänteen tapahduttua on virran voima rajuin.

Virran suussa on matalikko, johon aallot aina pauhaten ja hyrskyen
särkyvät. Ne ovat "brekersit", kalastajien varma tuho, ken onneton
sinne pyörteiden imemänä ajautuu.

Astoria on Columbian vasemmalla eli eteläisellä rannalla muutaman engl.
penikulman päässä rannikolta. Sen perusti kuuluisa "turkkikuningas"
Astor tämän vuosisadan alussa, saadakseen suuremmassa määrässä
harjoittaa kauppaliikettä, turkiksien ostoa, indiaanien keskuudessa.
Sen ensimäisten asukkaiden vimmatuista taisteluista verenhimoisten
villien kanssa on Washington Irwing kirjoittanut mestarillisen
romaaninsa "Astoria eli siirtomaa Kalliovuorten takana". Kaikki yhteys
idän kanssa tapahtui meritse Kap Hornin kautta; Yhdysvaltojen sisämaa
oli siihen aikaan tuntematon alue. Nyt on Astoriasta paisunut kaupunki,
jossa kesäkuukausina on lähemmä 8,000 asukasta ja tavattoman vilkas
kalastusliike. Columbian lohta myödään summittain yli koko maailman.

Kadut ovat kaikki puusta, kuten talotkin, postikonttoria
lukuunottamatta, joka on valkeaksi muurattu kivirakennus. Rantakatujen
alla loiskii meri aina nousuveden ja varsinkin tulvaveden aikana.
Suomalaisilla ja kiinalaisilla on kumpaisillakin oma kaupunginosansa,
jotapaitsi suomalaisia asuu kymmeniä perheitä kaupungin yläpäässä ja
satoja pitkin jokivartta, sen kummallakin puolella, Washingtonin ja
Oregonin valtioissa, joiden rajana Columbia on.

Astoriassa on suomalaisia kalastuskautena noin 2,000. Monella
kymmenellä perheellä on oma talo. Ensimäiset suomalaiset olivat
ulkomaisista laivoista karanneita merimiehiä, jotka edelleenkin ovat
suurena osana sikäläisestä suomalaisesta väestöstä. He hankkivat
paikkakunnalle tuttaviaan, kunnes se tuli tunnetuksi idässä oleville
suomalaisille siirtokunnille ja siirtyminen sinne kävi hyvin
vilkkaaksi. Suuret joukot, muuttivat maanviljelijöiksi, kalastaen
kesät.

Columbialla ei kalasteta muuta kuin lohta, vaikka esim. kampelat ja
sammit olisivat hyvää tavaraa -- halveksien viskataan muut kalalajit
verkoista takaisin veteen. Kalastuskausi alkaa huhtik. 10 p. ja kestää
elok. 10 p:ään, jotapaitsi, lohien laihoina palatessa kutemasijoiltaan
virran ylemmän juoksun varrelta, pienempi osa kalastajia harjoittaa
n.k. syyskalastusta syysk. 10 p:stä lokak. 10 p:ään. Syyskalan hinta on
hyvin halpa. Muina vuodenaikoina sallii laki kalastaa ainoastaan
"syömäkaloja", omaksi ruuaksi.

Saadut kalat viedään "känäreihin" (lohikeittimöihin), joita on
kymmenkunta. Keittimöissä, joissa kiinalaiset ovat työmiehinä, lohet
asetetaan tinalaatikkoihin, keitetään ja lähetetään maailman
markkinoille. Kukin kalastaja rupeaa vakinaisesti koko kalastuskaudeksi
pyytämään jollekin määrätylle keittimölle.

Monet ja veriset ovat olleet riidat ahnaiden keittimönomistajain ja
kalastajien välillä kalan hinnasta, jonka edelliset ovat väkisinkin
saaneet halpenemaan, niin että se nykyään on enää 3 l/2-4 1/2 sentin
(17-23 pennin) paikoilla naulalta. Entisinä aikoina kalastajat
ansaitsivat omaisuuksia, usein myöskin menettäen omaisuuksia
uhkapelillä; nykyään enää pieni osa onnistuu tekemään isompia säästöjä.
Entisvuosina kalastajat olivat arvonsa tuntevaa, vapaata väkeä; neljä
kuukautta vuodessa kalastivat ja kahdeksan herrastelivat, paitsi mitä
kului aikaa verkkojen kutomiseen ja veneiden tekoon, korjauksiin y.m.s.
Kymmenen dollarin kultaraha sai viikkokausia olla kadulla, ainoankaan
kalastajan alentautumatta sitä ottamaan, kertoo niiltä vuosilta
traditsiooni tarpeeksi kuvaavasti. Nykyään suurempi osa naimattomista
viettää syksyn ja enimmän osan talvea Washington-valtion
kivihiilikaivoksissa.

Suomalainen väestö Astoriassa on parasta mitä missään tapaa.
Miehet ovat uljasta, iloista joukkoa, jossa kyllä tapaa paljo
huikentelevaisuuttakin, mutta hyvin anteeksiannettavassa muodossa.
Vaarallinen työ ja reipas elämä, joka on paljasta urheaa taistelua
elementtien kanssa, ikäänkuin puhdistaa luonteet, tahi pitää
raukkamaiset ja turmeltuneet luonteet loitolla itsestään.
Yhteispyrinnöt ovat erittäin hyvällä kannalla.

Kalastus tapahtuu veneillä, jotka ovat noin 6 jalkaa läpimitaten
leveimmältä kohdaltaan ja 16-20 jalkaa pitkät. Nuotilla ja muilla
vehkeillä ei kelpo mies alennu kalastamaan. Kussakin veneessä on kaksi
miestä, kapteeni ja "pullari" (soutaja). Kapteeniksi rupeaa jokainen,
joka keittimöltä saa vuokratuksi tahi omilla varoillaan hankkii veneen
ja verkon. Hän saa 2/3 yhteisestä "tienestistä", ja soutaja kolmannen
osan. Kapteeni on peränpitäjä, ja laskee ja "pikkaa" (nostaa veneeseen)
verkon, soutajan hoitaessa purjeita, soutaessa ja huovatessa verkon
vesillelaskussa ja veneeseenotossa, ja pitäessä huolta siitä että matka
joutuu silloinkin kun ei ole tuulta purjeissa tahi kun on vastatuuli.
Veneessä, on pieni rautauuni, jolla lohirokkaa ja kahvia keitetään, kun
pistäytään johonkin lahden poukamaan ankkuroimaan.

Verkot ovat raskaat ja pitkät, kolmesataakin metriä mitaltaan ja 30-35
jalkaa korkeat. Silmät ovat 8 1/2-10 tuumaa laajat. Verkko lasketaan
poikittain ajelehtimaan virran mukana, pää kiinnitettynä veneen perään;
kun arvellaan saalista kertyneen, se nostetaan ylös, koukku isketään
jokaisen lohen niskaan, nuijalla annetaan lyönti päähän, ja kalat
heitetään veneessä oleviin puulaatikkoihin.

Joka vuosi hukkuu monta kalastajaa, milloin myrskyssä, milloin
brekerseissä tahi tapaturmien kautta. On sattunut että kymmeniä veneitä
on pirstautunut yhtenä päivänä. Työ on alkukeväästä hyvin raskasta,
ilmat kun ovat kylmät, sateiset ja myrskyiset; kesäkuusta alkaen se on
helpompaa, vaikka aina siinä saa vähäväliä tarpeekseen hikoilla.
Kalastusta harjoitetaan yötä päivää, useamman vuorokauden eväät mukana.
Nousuveden ja laskuveden, "taidin" ja "släkin", suuri vaihtelu tekee
sen jännittäväksi, vesi kun muuttelee 12 jalkaa, jokakesäisestä,
toisinaan tavattomasta tulvasta puhumattakaan.

Kalastajat ovat pääasiassa suomalaisia, ruotsalaisia ja italialaisia,
"teekuja". Sopu kansallisuuksien välillä on hyvä. Yksityisiä jupakoita
kyllä sattuu kenen kesken tahansa; ei ole aivan harvinaista, että
kapteeni tahi soutaja palaa kauniillakin ilmalla yksinään kotiin --
"toveri oli hukkunut".

Kalastajat asuvat enimmäkseen "komppanioissa", yhteisesti hankkien
ruokansa, valiten keskuudestaan isännän ja maksaen tasan, sen mukaan
kuin kunakin kuukautena ruokaan kuluu. On myös komppanioita, joissa
asukkaat suorittavat määrätyn kuukausimaksun, talonomistajan
"poortareina" eli ruokavieraina. Tunnetuimmat komppaniat Astoriassa
ovat Taivassalo, Jukola ja Kaukola.

Tällainen on näyttämö, jolla enimmät tässä pikku kokoelmassa löytyvät
yksinkertaiset kuvaukset tosielämästä tapahtuivat armon vuonna 1896.




Työlakko Astoriassa.


Pitkin talvea oli huhuiltu että keittimöiden omistajat aikoivat tehdä
keskenään liiton kalanhinnan alentamiseksi. Lohesta oli vielä muutama
vuosi takaperin maksettu dollari 25 senttiä kappaleelta, oli se sitte
ollut suuri tahi pieni. Sitte oli taksa saatu alenemaan 5 senttiin
naulalta, johon kalastajat olivat vielä jokseenkin tyytyväisiä. Tekihän
se sata dollaria tonnilta, ja vuoden saalis on 6-20 tonnia venettä
kohti. Mutta alle viiden sentin naulalta on mahdoton kalastaa, sanoi
jokainen kalamies; työ on raskasta ja hengenvaarallista, veneitä
menetetään usein ja verkkoja vielä useammin, helposti sattuu 500
dollarin vahinko yhtenä päivänä, ja kalansaalis on ollut meikein
vähenemään päin. Ei kuitenkaan iuultu työlakkoa tulevan. Kalamiesten
uniooni (liitto) oli varttunut mahtavaksi yhdistykseksi, joka kyllä oli
pelottava keittimöiden omistajat asettumasta niin yksimielistä ja
päättävää joukkoa vastaan. Ja kun kuultiin että Elmore, yksi isoimpien
keittimöiden omistajia, oli saanut kaikki toverinsa suuren sakon uhalla
lupautumaan alentamaan kalan hinnan ja pitämään sen halpana, kunnes
kaikki yhdessä joko voittaisivat tahi häviäisivät työlakon, kalamiehet
arvelivat että asia saataisiin lyhyessä ajassa sovituksi; keskenään
niin kateelliset keittimömiehet muka eivät voisi pysyä lujina ja
yksimielisinä.

Vähää ennen kalastuskauden alkua ilmoitettiinkin lohen hinnaksi 4
senttiä naulalta. Seurauksena oli että huhtikuun 10 p:nä 1896 ei
Columbialla ollut ainoatakaan venettä. Työlakko alkoi.

Päivät kuluivat, ja molemmin puolin alettiin tulla rauhattomiksi.
Kalamiesten yhdistys auttoi voimiensa mukaan köyhiä perheitä ruuan ja
vaatteiden suhteen; synkeää murinaa ja uhkauksia kuultiin jo
kalamiesten keskuudessa. Pienemmät keittimöt alkoivat joutua ahdinkoon;
kaloja ei tullut, liike seisahti; jos ei niin suurta uhkasakkoa olisi
ollut, pari pikku keittimöä olisi myöntynyt entiseen hintaan, viiteen
senttiin, ja toisten olisi ollut pakko tehdä samoin.

Vähitellen alkoi ilmestyä "skäppejä", lakkopettureita, jokunen
kalamiesten unioonin omista, huonoimmistä jäsenistä, suurin osa
kuitenkin sen ulkopuolelta. Kalaa oli alkanut nousta virtaan yhä
runsaammin, joten kiusaus jo senkin johdosta oli hyvin suuri,
puhumattakaan siitä että keittimömiehet maksoivat skäpeille 5 senttiä
naulalta, saadakseen vaan vähänkin kaloja työlakon kestäessä, jotta
keittimöt eivät olisi kokonaan joutuneet työttömiksi. Lakkolaiset
puolestaan alottivat ankaran sodan noita pettureita vastaan, jotka
tahtoivat itsekkäästi hyötyä perheellisten, vakavampien miesten
kustannuksella. Missä tahansa heitä tavattiin virralla, verkot
leikattiin poikki, merelle ajelehtimaan, miehet kolhittiin airoilla
pahanpäiväisiksi ja veneisiinkin hakattiin reikiä. Mutta mikään ei
auttanut: skäpit ansaitsivat parisataakin dollaria yössä, kun virta oli
täynnä kaloja, kenenkään muun niitä pyydystämättä; he yrittivät vaan
milloin missäkin osassa virtaa harjoittaa kalastusta. Siitä seurasi
että lakkolaiset päättivät ampua jokaisen sellaisen roiston, joka ei
ankarimmistakaan varoituksista eikä selkäsaunan pelosta ottanut
totellakseen.

Huonon ajan merkkejä alkoi näkyä yhä runsaammin, mitä kauvemmin lakkoa
jatkui. Kaksi kertaa tunkeusivat naamioidut rosvot pelipankkeihin,
puhdistaen ne tyhjiksi, ja katosivat revolveriensa suojassa; useampia
katuryöväyksiä tapahtui; kauppiaat alkoivat kieltäytyä myömästä
velaksi; keittimömiehet kiristivät heiltä lainatuilla langoilla
kudottuja verkkoja takavarikkoon; kaksi katutyttöä myrkytti itsensä;
kevytmielisemmät nuoret miehet alkoivat velkojaan maksamatta karata
majataloistaan -- mutta varsinaiset kalamiehet pysyivät maltillisena,
järjestettynä ja päättäväisenä joukkona, joka ei tahtonut lannistua.
Olihan alettu huhuilla että pari keittimöä, kuten esim. Kinneyn, oli jo
vararikon partaalla, kun skäppien tuomat kalat eivät voineet saada
suuria aikaan niin monen keittimön kesken.

Uniooni piti virtaa tarkasti vartioittuna koko sen alemman juoksun
varrella. Vuoronsa jälkeen siellä lakkolaiset kulkivat yötä päivää
vaanimassa, useampia miehiä kussakin veneessä. Omituisia olivat
varsinkin öiset retkeilyt; tuon tuostakin tuiskahti tuli rannan
pensaikoista ja luodit vihisivät veneiden yli, miesten kumartuessa
laitojen suojaan; monta tulista takaa-ajoa ja kahakkaa tapahtui
Columbialla niinä aikoina.

Viimeiseen asti koetettiin välttää verenvuodatusta, jotta keittimöt
eivät olisi saaneet syytä kutsua sotaväkeä paikalle. Yleisö olikin
myötätuntoinen kalastajille, ja siitä riippui paljon, sillä esim.
Astorian kaupunki oli liikkeen seisahduttua jo kärsinyt noin 600.000
dollarin vahingon ja puolueettomat asukkaat, varsinkin liikemiehet,
koettivat saada lakkoa loppumaan kalamiesten eduksi. Vasta toukokuun
puolivälissä sai ensimäinen skäppi surmansa. Hän oli irlantilainen,
nimeltään Shelby; jo edellisen työlakon aikana hänet oli tunnettu
skäpiksi. Hänen asuntonsa oli ylempänä virran varrella, ja kun hän
sitte muutti vävynsä luo "vesikontrille", lähelle suomalaisten
asutuksia, hänelle annettiin ankara varoitus. Siitä huolimatta hän
alkoi kalastella vävynsä kera.

Eräänä yönä kaksi venettä sulki Wallace salmen kumpaisenkin pään. Yksi
vene, täynnä synkeitä, päättäväisiä kasvoja, läksi salmen keskelle
hakemaan Shelbyä, jonka tiedettiin olevan kalastamassa. Hänet
huomattiin pian soutajineen, mutta nämä eivät odottaneetkaan tulevaa
tuomiota, vaan ampuivat ensiksi: kourallinen susihauleja iski
hyökkääjien keskelle, kaataen kolme miestä, joista yksi, suomalainen,
heti kuoli. Noin 60 laukausta kuulivat sitte rannallaolijat; niin
vimmatusti kostivat kalastajat röyhkeille skäpeille. Shelby kaatui
veneen pohjalle kuolleena, luoti otsassa ja sydämessä; soutajalta
luodit lävistivät hatun ja takinkauluksen, ja raapasivat korvalehteä,
mutta ikäänkuin ihmeen kautta pelastui hän murhaavasta tulisateesta ja
pyörtyi. Hänet otaksuttiin kuolleeksi, veneeseen hakattiin reikä ja se
työnnettiin ajelulle, mutta virta vei sen Wallace saareen, josta
soutaja pelastui mannermaalle, kuten melkein parasta olikin, sillä
hänen vaimonsa lahjoitti hänelle samana yönä perillisen.

Verityöntekijöiden kiinnisaannista luvattiin 1.000 dollarin palkinto.
Kunnan sheriffi tähysteli kiikarilla Wallace saarelta vesikontrille ja
huomasi että Jolman talon pihalla hommattiin hautajaisia. Hän teki sen
luonnollisen johtopäätöksen, että siellä haudattiin edellisenä yönä
kaatunutta lakkolaista, varsinkin kun eräällä hautajaisvieraalla oli
käsivarsi kääreessä. Hän pistäysikin Jolman taloon tiedustelemaan,
mutta isäntä neuvoi häntä heti poistumaan, jos tahtoi elävänä palata
vesikontrilta. Sheriffi, joka muuten oli kelpo mies, jättikin asian
sikseen. Jokaisen seuraavan verityön tapahduttua määrättiin aina sama
1.000 dollarin palkinto ilmiantajalle; mutta kukaan ei hiiskunut
mitään. Noiden miesten kunniantunto on heidän paraita ominaisuuksiaan,
he ovat uskollisia tovereilleen ja rehellisiä, joskin olosuhteet ovat
hieman "laajentaneet" heidän omaatuntoaan oman käden oikeuden
käyttämisessä silloin kun lain puustavi ei riitä heitä suojelemaan.

Muutamat sanomalehdet kääntyivät lakkolaisia vastaan, vääristellen
"verenhimoisten ryssäsuomalaisten raakoja julmuuksia" ja katkeroittaen
mieliä molemmin puolin. Miehiä ammuttiin sitte useampia, muistaakseni
yksitoista, jotapaitsi kaksi kevytmielistä naistakin sai surmansa,
mentyään kahden skäpin kera virralle soutelemaan; yön pimeydessä heitä
ei huomattu naisiksi, ennenkuin verityö oli alkanut, jolloin oli enää
mahdoton jättää heitä todistajiksi.

Yhä kiihkeämmäksi ja katkerammaksi kävi mieliala. Kala oli jo
viikkokausia noussut virtaan ja oli vähenemään päin. Paras aika oli
ohi, eikä lakosta kuulunut loppua. Eräänä iltana sytytettiin jo yksi
keittimö tuleen; komeasti paloi iso rakennus yön hiljaisuudessa
perustuksiaan myöten. Seuraavana aamuna Elmore sähkötti Portlandista
sotaväkeä keittimöiden ja kaupungin turvallisuutta suojelemaan.

Ja sotaväkeä tuli kokonainen rykmentti, kolme kanuunaa mukanaan. He
olivat vapaaehtoisia, räätäleitä, konttoristeja, kauppapalvelijoita ja
osaksi parempaakin väkeä, jotka olivat kuin palokuntalaiset; toisinaan
harjoittelivat, mutta aina sentään toimivat rauhallisina siviilimiehinä
kukin ammatissaan. He asettuivat leiriin postikonttorin vieressä
olevalle aidatulle nurmelle. Keittimöiden ympärille pantiin vartijat ja
kaupunki asetettiin piiritystilaan.

Kalamiesten mielet olivat kuohuksissa. "_Five cents or nothing_!"
(Viisi senttiä tahi ei mitään!) oli lujana tunnuslauseena, joka oli
liidullakin kirjoitettuna joka taholla puisissa katukäytävissä ja
rakennusten seinissä. Oli nimittäin alettu kuulla ehdotuksia että riita
pantaisiin tasan ja lohesta maksettaisiin 4 1/2 senttiä naulalta. Mutta
siitä ei tahdottu kuulla puhuttavankaan.

Vihainen kalastajajoukko ympäröitsi leirin. Se taajeni taajenemistaan,
ja oli lopulta kahta vertaa lukuisampi kuin sotamiehet. Siinä
arvosteltiin ja tuumailtiin, olisiko toivoa tappelulla voittaa
paremmilla aseilla varustetut sotamiehet, jotka levottomin silmäyksin
kuuntelivat rotevien kalamiesten kylmäverisiä vakuutuksia. Kaikeksi
onneksi ei sattunut pienintäkään rettelöä, joka olisi vaikuttanut
niinkuin kipuna ruutisäiliössä.

Kolme päivää myöhemmin piti uniooni kokouksen, jossa ilmoitettiin
keittimöiden yksimielisesti tarjonneen 4 1/2 senttiä naulalta.
Tuskallinen kiista syntyi. Ruotsalaiset, jotka puolustivat sovintoa,
sattuivat olemaan enemmistönä; italialaiset ja suurempi osa suomalaisia
turhaan panivat vastaan. Päätettiin suostua 4 1/2 senttiin.

Niin päättyi kesäk. 17 p:nä se työlakko, samalla kun uniooni,
kalamiesten mahtava turva, varojen puutteessa hajosi. Muutama päivä
myöhemmin kuultiin että Kinney olisi juuri tehnyt vararikon ja
tuottanut kalamiehille voiton, jos olisi vielä maltettu pysyä lujina.

Siitä asti eivät Astorian kalamiehet ole olleet entisellään. Lohen
hintaa on yhä vielä alenneltu, eikä kaupungilla enää ole sitä entistä
onnellisen hyvinvoinnin mainetta.

Vielä lakon päätyttyä, pari kuukautta myöhemmin, kaatoivat
tuntemattomien luodit kaksi pahinta skäppiä, Whiskyskaun Petersonin ja
Meglerin "paasin", toisen veneeseensä, toisen juuri rantaäyräälle, kun
he yhdessä uskalsivat julkeasti pistäytyä vastapäätä olevaan Ilwacon
kaupunkiin, lakon jälkeiset viikot syrjäseuduilla piileiltyään.




Kovalle otti.


Tilanderin Jussilla oli se vikana, että hän otti kaiken liian
hartaalta kannalta -- jos luuli pienimmälläkään tavalla lyöneensä
velvollisuutensa laimin, niin siitä seurasi pitkälliset tunnonvaivat,
ja samoin, jos joku vastus tuli eteen, hän otti asian liian
huolestuneesti sydämelleen. Ensi silmäyksellä hänestä ei sitä olisi
luullut: tukeva mies kuin karhu, naama leveä ja pullea (enimmäkseen
tyytyväisen luonteen merkki), vankat hartiat ja varsi kuusi jalkaa
kolme tuumaa mitaltaan. Mutta kun tirkisti syvemmälle noihin harmaisiin
silmiin, niin aina niistä pilkisti esiin sellainen raskas, huolestunut
ja tuskitteleva ilme, että oikein pahaa teki.

Sanomattakin arvaa että Jussi oli mallikelpoinen mies työssään --
niinkuin kone. Ollen hyvin harvapuheinen, hän enimmäkseen oli erillään
meistä toisista, niin että yleisenä mielipiteenä oli että hän
juroudessaan ei voinut tuntea mitään todellista ystävyyden ja
toveruuden henkeä.

Mutta se oli väärä johtopäätös. Kun yli viisi kuukautta kestäneen
merimatkan perästä ankkuroitsimme keskelle Columbia-virtaa Astorian
edustalle ja ensimäiset miehet pääsivät kapteenin luvalla soutamaan
maihin, he palasivat sieltä vähää ennen puoliyötä hyvin kiihtyneessä
mielentilassa. Amerikassa muka ei se kuulunut olevan mies eikä mikään,
joka ei työllään ansainnut kolmea dollaria päivässä. Hyvää ruokaa
söivät maissa kalastajatkin, parempaa kuin Suomessa herrasperheet. Kuka
nyt enää jäisi laivaan 20-30 markan kuukausipalkalla kitumaan, mätää
puhvelinlihaa syömään, kun pääsee maihin ansiolle! Eräs kalastaja,
Iso-Kustu, oli aamupuolella yötä kello kahden tienoissa saapuva laivaan
isolla purjeveneellä; hän oli luvannut ottaa mukaansa kaikki, jotka
aikoivat karata laivasta.

Ilo vallitsi leirissä. Yhdeksän miestä päätti lähteä. Toiset epäröiden
arvelivat paraaksi odottaa vielä jonkun aikaa, ja noudattivat
esimerkkiä vasta viikkojen perästä. Yön hiljaisuudessa nuo yhdeksän
laittoivat matkatamineensa kuntoon. Jälelle jääneet saisivat keskenään
jakaa ne tavarat, mitä he eivät halunneet mukaansa viedä.

Kannella piti säännöllinen yövahti tarkkaavaisesti silmällä, etteivät
perämiehet heräisi unestaan ja lähtisi tarkastusretkelle. Kapteeni oli
matkustanut Portlandiin.

Iso-Kustu saapui, hiljaa viheltäen. Tavarat hinattiin köysillä alas
tilavaan alukseen ja hyvästijättö alkoi.

Tilanderin Jussi oli nukkunut, tahi ollut nukkuvinaan, koijassaan katon
rajassa. Nyt hän nousi istualleen ja kysyi liikutetulla äänellä:

"Te lährett' sitt'?"

Vastattiin myöntävästi. Päättäväinen ilme tuli Jussin tuskastuneille
kasvoille. Itkunsekaisella äänellä hän selitti, että hän ei halua
jäädä, kun paraat miehet lähtevät pois; hyvä oli laiva ja kaikki oli
kunnossa, mutta mikäs siinä auttoi. Kiireimmän kautta hän pukeutui,
sieppasi osan tavaroistaan mukaansa, joukko lähti ja vene katosi yön
pimeyteen.

Aikoinaan läksin laivasta minäkin, muuatta viikkoa myöhemmin. Kolmen
kuukauden kuluttua tapasin Jussin Astoriassa soutajana eräällä
venekapteenilla. "No kuinka hurisee?" kysyin häneltä. "Tuossapa tuo
meneskelee", vastasi Jussi alakuloisena. "Kovasti olen katunut, kun
laivasta läksin." Ja hän kertoi tovin aikaa huolistaan. Iso asia oli
laivasta karkaaminen. Kapteenikin oli luvannut 75 dollarin palkinnon
jokaisesta päästä, joka tuotaisiin laivaan takaisin. Palkinto hänen
päästään! se kuulosti kamalalta, arveli Jussi. Ja kuinka nyt saattoi
mennä vanhaan maahankaan enää koskaan... Hyvä oli laivassa olla, ja
tuli sentään rikotuksi kaikki lupaukset. Merille hän kovin kaipasi
takaisin. Ei ollut virralla samaa kuin merellä... laivassa se oli
vakavin oltava, mutta kun ei osannut englanninkieltä, niin mitenkäs
niihin uskalsi mennä...

Ja Jussi suri ja suri. Kaikki oli hänelle vastuksellista. Aina sitte
vielä pelkäsi, että jos ei osaa olla oikein sukkela käänteissä, niin
vielä menettää kapteenin verkon. Ja merelle teki mieli... ei saanut
rauhaa yöllä eikä päivällä; levottomuus ja tunnonvaivat eivät sallineet
viihtyä maissa.

Lopulta otti niin lujalle, että kun kalastuskausi elokuussa päättyi,
Jussi lähti kun lähtikin merelle, englantilaiseen parkkilaivaan,
huolimatta suuresta pelosta, joka hänen mieltänsä aina ahdisti
englanninkielen taitamattomuuden takia.

Tietäähän sen mielessään kuvailla kuinka Jussin matka onnistui. Hän oli
luonteeltaan liian juro ja hidas, voidakseen vähääkään oppia kieltä.
Komentosanoja hän ei ymmärtänyt ja toverit vihasivat tuota Sven Tuuvaa
sydämensä pohjasta.

Laiva kävi Port Piriessa, Australiassa, ja tuli kolmen ja puolen
kuukauden kuluttua takaisin länsirannikolle. Jussi parka! Kun hän
monien vaivaloisten harhailujen perästä taas saapui Columbian varrelle
ja tapasi entisiä tovereitaan, nämä huomasivat että hänen järkensä oli
sekaantunut. Hän oli laihtunut luurangoksi ja silmät kiiluivat synkeinä
syvällä päässä.

Sen verran hän sai selvitetyksi että ne olivat ajamassa häntä takaa,
kaikkialla, tappaakseen hänet, ne hänen toiskieliset toverinsa. Olivat
laivassa kiusanneet häntä viimeiseen asti... eikä ollut kapteenikaan
muuta kuin nauranut... ja ollessaan sitte etukannella tähystäjänä, hän
oli kuullut kuinka keskenään päättivät tappaa hänet. Se oli viikkoa
ennen kuin olivat saapuneet takaisin länsirannikolle. Sen koommin hän
ei mennyt heidän näkyviinsä... piiloutui ahtaaseen eturuumaan...
kivihiilien alle kaivautui... kyllä olivat hakeneet ja huhuilleet,
mutta olivat kai sitte luulleet hänen pudonneen mereen... Seitsemän
vuorokautta oli maannut syömättä ja juomatta... iltapimeällä karkasi
maihin, ja nyt ne taas olivat hänen jälillään, puukot kädessä... ei
siinä mikään auta, kyllä vielä hengen vievät...

Turhaa oli todistella hänelle että hän ei voinut tietää toveriensa
aikeista, koska ei ymmärtänyt rahtuakaan englanninkieltä. Järki oli
auttamattomasti pimitetty. Synkeänä hän kertoili, katkonaisella
tavallaan, kuinka mahdoton oli tehdä työt oikein, vaikka sydämestään
halusi, kun ei ymmärtänyt käskyjä. Kaikki oli vastustanut, ja sitte
päättivät tappaa, ja nyt olivat takaa-ajamassa.

Eräänä aamuna hän läksi pienellä veneellä virralle soutelemaan. Sille
tielleen hän jäikin. Tyhjä vene löydettiin ja lakki, ja matalaan veteen
se oli uponnut ruumiskin.

Niin vältti Tilanderin Jussi Luvialta takaa-ajajansa ja sai loppunsa
pienessä Columbian syrjäjoessa, kaukana rauhattoman valtameren
hyrskyistä, joulukuun 7 p:nä 1896, täsmälleen vuotta myöhemmin kuin oli
ensimäisen kerran eläissään tahallaan poikennut velvollisuudestaan.




Suomalainen pelaaja.


Astoriassa, kuten monessa muussakin Lännen kaupungissa, missä lakia
peliluolia vastaan ei vielä löydy, on monta pelihelvettiä nerokkaine
laitoksineen. Ne ovat komeita saleja, joissa yhtaikaa harjoitetaan
monenlaista uhkapeliä, kutakin pöytänsä ääressä. Yleisin on n.k.
grab-peli. Vehreällä sametilla verhotun pöydän takana, jonka pinta
loivenee "pankkiin" päin, istuvat pelipankin hoitajat, edessään isot
läjät kultaa ja hopeaa. Pöydälle on liidulla vedetty kaksi
puoli-ympyrää, joiden päällä pelataan. Noille viivoille kukin asettaa
panoksensa, kymmenestä sentistä isompiin summiin asti. Pelaajat
seisovat pitkin pöydän ulkoreunaa ja heittävät vuorotellen, kolme
kertaa kukin, kolme arpanoppaa pöydälle. Yhteenlasketut "pointit" eli
arpanoppien yläpintain pisteet ratkasevat voittavatko sisemmän vai
ulomman puoliympyrän panokset vai pelipankki vai jääkö raha pöydälle
seuraavaa heittoa odottamaan. Voittajat saavat pankilta saman summan
kuin ovat pöydällekin panneet, paitsi jos antavat rahansa pysyä
paikallaan, jolloin jokainen peräkkäin sattuva voitto lisää sitä
kaksinkertaisella summalla. Pelaajia on runsaasti; ihmis-elämä on
länsirannikolla oikeastaan uhkapeliä, vaarallisen ammatin ja
levottomien toverien vuoksi, joten pelikiihko siellä on harva se miehen
veressä. Iltasin nuo salit ovat täynnä mitä vilkkainta elämää; onnen
pyörät kierivät, suurilla luisilla pelimarkoilla koetetaan onnea
Monacon ruletin malliin, grab-pöydät ovat taajojen pelaajarivien
ympäröimät, ja oikea Baabelin kieltensekotus on vallalla, tullen
huomattavaksi varsinkin silloin kun jonkun suuren panoksen voittaminen
tahi häviäminen saa jokaisen innossaan käyttämään armaan äidinkielensä
mahtipontisimpia sananparsia tunteidensa tulkitsemiseksi.
Englanninkieli on nimittäin hämmästyttävän köyhä meheviin
mielenpurkauksiin kelpaavista sanoista.

       *       *       *       *       *

Istuin eräänä aamuna Taivassalon tuvan penkillä omissa aatoksissani,
mitä lienevätkään olleet, kun sisään astui hoikka, tummaverinen,
levottoman näköinen nuorehko mies, pikkusen humalassa. Hän silmäili
minua tutkivasti ja sanoi:

"Te kai olettekin se ylioppilas, joka oli Fennia-laivassa?"

"Olen kyllä", vastasin minä, paiskaten kättä, sillä mies oli sentään
tavallaan miellyttävän näköinen ja hymyili tuttavallisesti, joskin
hänen silmissään oli omituinen vilhuva ilme.

"Hauska tavata!" sanoi vieras. "Minä olen Sam T., Saarijärveltä. Auch
ich bin in Arcadien gewesen! Kuulin että tänne oli saapunut ylioppilas,
niin pistäysin juttelemaan. Harvoinhan täällä meikäläisiä tapaa."

Tuttaviksi tultiin pian, kuten saman hengen lapset ainakin, jotka ovat
erityisten sattumain kautta joutuneet ruumiillisiin koettelemuksiin
avaran maailman muokattavaksi. Pistäysin läheiseen kapakkaan uuden
ystäväni kehoituksesta olutlasin ääressä juttelemaan.

Sam T. oli eronnut Helsingin normaalilyseon, tahi silloisen
alkeiskoulun, kahdeksannelta luokalta. Reput oli saanut
kirjoituksissa... kuivalta alkoi maistua ikuinen istuminen ja
ahertaminen kirjojen ääressä... kuollutta tietoa ei hevonenkaan jaksa
ijät kaiket päähänsä päntätä... kippis! Merillä oli kulkenut ja
maailmaa katsellut puolelta ja toiselta. Nyt asui Fort Stevensissä,
lahden toisella puolella vastapäätä Astoriaa.

"Mitä sinä hommailet töiksesi?" kysyin minä. "Kalastatko?"

"En minä viime aikoina ole kalastellut... pariin vuoteen. Epävarmaa on
sekin toimi; tuhkatiheään menetetään verkkoja, ja miehiä hukkuu paljon.
Milloin ansaitset hyvin, jotta viikon työ elättää sinua vuoden, milloin
saat kiskoa kolme vuotta etkä leivässä tahdo pysyä. Se on pelaamista,
jossa tappaat helposti hengen tahi terveyden. Parempiakin pelilajeja
löytyy. Kaksi seideliä lisää!"

Lihava kyyppari täytti lasit kukkuralleen, ja toverini jatkoi
kiihtyneesti, kuitenkin supattaen niin matalalla äänellä, että kukaan
ei voinut kuulla mitä meidän nurkassamme tuumailtiin:

"Mutta kun mies osaa ottaa onnen haltuunsa, osaa käydä oikeasta päästä
kiinni, häntä ei koskaan hätä heiluttele. Niinpä Chicagon
maailmannäyttelyssäkin -- tunnethan sinä grab-pelin?" tutkasi hän
äkkiä.

"Kyllä", sanoin nyökäyttäen päätäni, jota tuin kyynäspäälläni pöytää
vasten. Ystäväni oli omituisesti puoleensavetävä olento, johon alusta
asti suuresti kiinnyin.

"No, minä pelasin grabia. Ehtoopäivällä alotin kello neljä, ja aamulla
kello kolme läksin pois, kolmetuhatta kaksisataa dollaria taskussani.
Puhdistin koko pelipankin!"

"Kuinka sinulle niin hyvä onni sattui?" kysäsin hämmästyneenä, sillä
Sam puhui niin vakuuttavalla tavalla, että oli mahdoton uskoa hänen
tyhjäntakia "jatkavan totuutta."

"Kun oppii, niin tulee toimeen", vastasi Sam kiertelevästi. "Puhdistin
viime helmikuussa Erikssonin [rikas suomalainen kapakoitsija
Portlandissa ja Astoriassa] pelipankin, 619 dollaria. Toiskielisen
pankin tyhjensin joulukuussa... siinä ei ollut kuin kolmatta sataa.
Helppo työ ja hyvä ansio, vai mitä?"

"On totisesti", sanoin minä, tietämättä mitä ajatella. "Sinä siis --"

"Minä elän sillä ammatilla", täydensi Sam. "Ja minut tunnetaan!
Pelkäävät aina peliluolissa, kun minut näkevät. Olen tähän kapakkaan
200 dollaria velkaa; isäntä tietää että maksan sen taas kun lähden
pelaamaan. Mutta lehmää ei sovi lypsää liiaksi, muutoin kuivuu koko
tulolähteet. Pelipankkien täytyy saada sievä osuutensa voitosta,
muutoin eivät uhallakaan päästäisi minua pelaamaan."

"Mistä sinulle semmoinen merkillinen onni on tullut? Entäs jos sattuu
että se luopuu sinusta, kuten jokaiselle pelaajalle aikanaan on
käynyt?"

"Ei voi. Minulla ei ole onni kysymyksessä; kaikki riippuu konstista,
jonka opin eräältä joka ei enää ole pelaajien joukossa. Se tyhmeliini
sekaantui toisen pojan rakkaus-asioihin ja sai palan lyijyä
nahkoihinsa..."

Sam vaikeni ja otti lujan whisky-ryypyn. Sittemmin hän otti tuon
tuostakin lisää, minun tyytyessäni pariin kolmeen olutlasilliseen. Olin
juuri tekemäisilläni hänelle kysymyksen, kun hän jatkoi itsestään
keskustelua, hänen ajatustensa vähitellen käydessä sekavammiksi.

"Niin se kävi. Sen konstin kun osaa, niin tulee vaikka miljoneeriksi,
jos pysyy paremmin erillään viinasta, kuin minä, ja kulkee kaikissa
maailman peliluolissa. Ei voi tehdä samaa temppua useampaa kertaa
samassa kaupungissa. On niin kiusallista joutua suuren huomion
alaiseksi... ja pelipankit hautovat kostoa... palkkaavat vielä jonkun
juutaksen tielle väijymään, ennenkuin kotiinsakaan pääsee... Levotonta
sekin sentään on... Isälle lähetin kymmenen tuhatta Suomen markkaa
viime keväänä. Onhan tallessa... velkakirjaa vastaan... jos sattuisin
vielä joskus vanhaan maahan pistäytymään... Skool, bruur! Gaudeamus
igitur, sanoi Cicero vainaja, vai liekö ollut Caesarissa... Hullu olit
sinäkin kun tänne läksit... herra olisit vanhassa maassa... Niin, se on
kumma konsti siinä pelissä. Olemmehan ystävät?"

"Olemme", vakuutin minä.

"Minä juttelen sinulle siitä. Aatteles, kun saa pelata vaikka milloin,
eikä koskaan häviä... Mutta samapa se on, vaikka sinä et sitä
tiedäkään... Yksi juttelee yhdelle, ja toinen toiselle, ja jos kaikki
sitä alkavat käyttää, niin kaikki pelipankit tekevät vararikon...
Kyllähän, jos et kertoisi --"

"Mitäpä minä tuosta", sanoin huolettomasti. "Osaan kai minä suuni
kiinni pitää. Ja kaikessa tapauksessa grab on onnenpeliä, uhkapeliä; ei
siinä auta onni eikä konstit, vaikka ensin luulee, ja pari kertaa
onnistuukin!"

"Mutta siinä auttaa!" intti Sam kiihtyneesti. "Oletko koskaan katsellut
kuinka monta kertaa perätysten esim. ulkoympyrän panokset häviävät
korkeintaan, ennenkuin taas voittavat kerran tahi useammin?"

"Joskus neljä, viisi kertaa", sanoin minä.

"Ja minä tiedän sanoa", sanoi Sam, hyväksyvästi nyökäyttäen päätään,
"että kukaan, joka säännöllisesti pitää panoksensa samalla ympyrällä,
ei voi hävitä yli kahdeksaa kertaa perätysten. Olen niin paljo
katsellut... Samalla tavalla on voittamisen laita. No, jotkut voittavat
sentään joskus paljonkin, ja se on onnea... Mutta siinä voi voittaa
aina. Jos minä panen ulkoympyrälle kymmenen senttiä, ja häviän sen, ja
heti panen kaksikymmentä senttiä samaan paikkaan, ja häviän senkin,
niin paljoko olen köyhempi?"

"Kolmekymmentä senttiä", sanoin minä.

"Jos sitte panen taas kaksinkertaisen määrän, neljäkymmentä senttiä, ja
häviän, niin paljoko olen kaikkiaan häviöllä?"

"Seitsemänkymmentä senttiä",

"Mutta jos voitan sillä panoksella, saaden neljäkymmentä senttiä
pankilta, niin paljoko olen voitolla?"

"Kymmenen senttiä."

"Tietysti. Siinä se on koko seikka. Aina kun häviät, niin panet
kaksinkertaisen määrän, ja taas kaksinkertaisen, kunnes sinun täytyy
kerran voittaa, jolloin heti olet kymmenen senttiä voitolla, jos se
nimittäin on pohjarahana. Hidasta se on, varsinkin toisinaan, mutta
aina varmaa."

Sam näki kasvoistani, että en ollut oikein selvillä.

"Katsos, se on tällä tavalla", selitteli hän uudestaan. "Jos nyt häviät
kahdeksankin kertaa perätysten, joka on korkein määrä mitä _minä_ olen
havainnut, ja senkin vaan kerran Prestonissa... kurja ilta se oli,
ampuivat... no, se ei kuulu tähän... ja aina panet kaksinkerroin
pöydälle mitä edellisellä kerralla olet tapannut, niin sinulla on
kahdeksannella kerralla 12 dollaria 80 senttiä pöydällä... Ensimäisellä
kerralla 10 senttiä, toisella 20, kolmannella 40, neljännellä 80,
viidennellä dollari 60 senttiä, kuudennella 3 dollaria 20 senttiä,
seitsemännellä kuusi ja neljäkymmentä, ja kahdeksannella kaksitoista ja
kahdeksankymmentä. No, jos sen voitat, niin olet kymmenen senttiä
voitolla, ja alat taas sillä pelaamaan. Väliin voitat monta kertaa
perätysten. Aina panet kymmenen senttiäsi taskuusi ja pelaat samalla
summalla, paitsi kun häviät, jolloin nostat kaksinkertaiseksi joka
kerta kuin häviät."

"Merkillistä", sanoin minä. Pääni alkoi olla pyörällä: tässähän oli
keino rikastua, keino sellainen, joka oli aivan verraton.

"Niin sitä pitää", virkkoi Sam, miettiväisesti tuijottaen
tupakansavuiseen ilmaan. "Kylmäverisenä siinä pitää pysyä, ettei
koskaan epähuomiossakaan jätä voittoaan pöydälle, vaan pelaa aina
pohjarahalla, paitsi kun häviää, jolloin se on nostettava
kaksinkertaiseksi... Ja niin se on elämässäkin... Jos häilyy sinne
tänne, koettelee sitä ja tätä, niin käy aina huonosti... Ja taas... kun
aina vaan pitkittää, pitää päälle, ja ponnistaa kaksinkerroin kun
häviää, niin voitto tulee... Kun tulisi elämässäkin oltua niin, ei
tulisi hätäpäiviä... mutta sitä ei malta..."

Sam filosofeeraili vielä paljonkin, sitä ja tätä, mutta minä kuuntelin
enää puolella korvalla. Ajattelin aikaa jolloin pääsisin itse
yrittämään puhdistaa pelipankkia. Kultaisia unelmia ne olivat.

Toverini nukahti nurkkaansa. Hän oli täydessä lastissa, kuten kyyppari
suopeasti hymyillen huomautti. Läksin ulos, ja erityiset asianhaarat,
jotka saivat minut lähtemään muille seuduille ansiota etsimään, estivät
minua enää milloinkaan näkemästä tuota omituista miestä. Kauvan aikaa
jälkeenpäin pohdin itsekseni Samin "konstia", ja tulin aina siihen
vakuutukseen että se oli yksinkertainen ja käytännöllinen. Mutta kesti
kahdeksan kuukautta ennenkuin sain säästetyksi kokoon kaksitoista
dollaria kahdeksankymmentä senttiä, ja silloin olin jo seuduilla,
joista oli satojen penikulmien matka pelipaikkoihin. En siis vielä ole
rikastunut, eikä Samin keinosta ollut minulle mitään hyötyä;
painajaisena se vaan ahdisti minua pitkät ajat -- olin kuin Tantalus.




Kobtaus sumussa.


"Omituista se on niiden yhteentörmäysten kanssa", sanoi Mäkelän vanha
isäntä miettivästi, kun Tauriaisen Matin pöyristyttävän kuvauksen
vaikuttama äänettömyys alkoi käydä painostavaksi; "minusta tuntuu että
valtamerillä on niin väljälti tilaa, ettei luulisi laivojen toisiaan
tapaavankaan, ja kuitenkin sattui viime vuonnakin Atlantilla kuusisataa
yhteentörmäystä, kuten sanomalehdistä luin! Näkyy siltä että noita
onnettomuuksia tapahtuu niin kauvan kuin vaan laivaliikettä maailmassa
on, vaikka oltaisiin kuinkakin varovaisia!"

"Niin se on", vahvisti Tauriaisen Matti, sylkäisten pitkän ruskean
syljen, joka peitti koko lattian likaisella juovalla, ja mullistaen
mallinsa etuhampaiden väliin. "Tulee niitä varomattomuudestakin, mutta
väliin ei auta yhtään mikään. Onhan se selvä sääntö että se, joka
seilaa styyrpuurin halssilla, kääntää oikeaan, mutta seisoppa siinä
pilkkopimeässä, keskellä sokasevaa lumipyryä, meren huuhtoessa sinut
huppuun joka toinen minuutti, niin siinä et näe laivaa ennenkuin sen
lamppu paistaa nokkasi alla, eikä siinä enää jouda huomaamaan mihin
suuntaan se kulkee ja missä sillä on paapuuri ja missä styyrpuuri! Ja
ihme se on, että laivat niin usein osuvat toisiinsa väljilläkin
vesillä; minunkin aikanani -- monta monituista esimerkkiä voisin
mainita!"

"Sattuipa minullekin alkukeväästä yhteentörmäys virralla", virkkoi
Mäkelän nuorempi poika Freeti. "Oikein puistatti, kun sitä jälkeenpäin
ajattelin..."

"No, eihän se veneiden kesken miltään tunnu", sanoi Lukkarin Oskari.

"Tietysti ei, tavallisesti", sanoi Freeti. "Mutta tässä tapahtui
ikävästi. Läksin Jani veikon kera... virta kävi rajusti alaspäin ja oli
niin sankka sumu, ettei vähääkään nähnyt eteensä. Kuljimme aika
vauhtia, ja yhtäkkiä pisti muutamasta niemenkärestä vene esille,
ihan eteemme. Kerran vaan kiljasin, toisessa veneessä eivät
hiiskahtaneetkaan, meidän pummimme osui heidän mastoaan vastaan, sujui
pitkin sitä poikittain, taipui hirveän tiukkaan kuin jousen kaari ja
kimmahti sitte kumeasti ryskähtäen veneen perässä istuvaa kapteenia
rintaan -- hyi, kun se oli ilkeä ryskähdys! Mies korahti kerran,
sinkosi muserretuin rinnoin virtaan monen sylen päähän, ja upposi.
Veneemme ajautui aika vauhtia eteenpäin.'Telephone' laiva saapui
lähelle, jottemme voineet kääntää takaisin, enkä ole sen koommin
kuullut kuka tuo onneton oli, yhtä vähän kuin olen saanut selkoa
soutajasta. Taisi laiva musertaa alleen soutajan veneineen, sillä mies
oli niin ällistynyt ettei kyllä olisi voinut äännähtääkään, vaikka
olisi nähnyt laivan tulevan päälleen. Se oli kaikki ohitse
silmänräpäyksessä, koko kohtaus, mutta sen salaperäisyys on minua usein
vaivannut."

"Paljohan niitä on Columbialla miehiä", sanoi joku hitaasti; "ei niissä
vähennys tunnu, ja monta on, joilta ei jää tänne ketään suremaan!"




Nuori herra.


Tapasin hänet ensi kerran Astoriassa, juuri kun hän oli saksalaisella
parkkilaivalla saapunut Australiasta. Eräänä ehtoopäivänä nimittäin
pistäysi luokseni punaposkinen, vilkas, noin 17-vuotias poika, ja
esitteli itsensä Suomesta merille lähteneenä lyseolaisena. Vuoden oli
vasta ollut poissa kotoaan, mutta seikkailuja oli saanut niin paljon
kuin halusikin.

Meistä tuli hyvät ystävät, jokseenkin yhdenikäisiä ja sekä sisällisesti
että ulkonaisesti samanlaisia kun olimme. Toverini oli puhelias; ei
kauvan kestänyt ennenkuin tunsin hänen koko historiansa. Lyseon
viidenneltä luokalta hän oli karannut T:n kaupungista Hankoniemeen ja
päässyt englantilaiseen laivaan kajuuttipojaksi. Lähtö merille oli
tapahtunut heti. Sunderlandissa lossattiin, ja otettiin lasti Port
Adelaideen Australiaan. Siellä oli ruvennut jungmanniksi saksalaiseen
parkkiin "Heinrich Lichtenberg" ja saapunut Astoriaan, jonne oli
päättänyt jäädä ansiolle.

Iloisena hän kertoili kuinka kotona ei luonnollisesti voitu
aavistaakaan minne hän oli joutunut, sillä iän ei ollut kertaakaan
kirjoittanut kotiin. Vasta monen vuoden päästä hän oli palaava
äkkiarvaamatta kotiinsa rikkaana miehenä -- saisivat nähdä kumpi oli
ollut oikeassa, isä vai hän. Muistin sanomalehdissä lukeneeni uutisen
samasta tapauksesta, ennenkuin jätin Suomen, ja kerroin hänelle että
hänen luultiin hukkuneen. Vakavasti koetin saada häneen järkevämpiä
mielipiteitä velvollisuuksistaan vanhempiaan kohtaan, mutta hän oli
kevytmielinen, iloinen velikulta, johon ei järki pystynyt. Hänestä tuli
kaikkien suosikki; kukaan ei voinut olla suopeasti kohtelematta tuota
ajattelematonta, hyväluontoista poikaviikaria, joka aina oli
tyytyväisellä ja iloisella tuulella, jos kuinkakin kohtalo piteli häntä
kovin kourin.

Ja varmaa on että hän oli lujemmalla kuin yksikään toverinsa siitä asti
kuin kotoaan läksi aina viime hetkiinsä saakka. Hän ei suoraan sanoen
pystynyt mihinkään työhön. Kotonaan hänestä oli kasvatettu niin hieno
herrasmiehen alku, että se oli haihtumattomasti juurtunut hänen
luonteeseensa. Eikä hänellä ollut mitään periaatetta, mitään
tarkoitusperää, jota varten olisi koettanut työskennellä. Ainainen
haluttomuus kaikkeen työhön teki mahdottomaksi hänen menestymisensä
maailmalla, sillä miehellä tarvitaan erityistä neroa ja sukkeluutta, ja
suurta tahdonvoimaa, ennenkuin hän voi tulla toimeen paljaana
seikkailijana.

Merellä hän oli ollut niin ahtaalla, varsinkin jungmannina ollessaan,
että olisi luullut sellaisessa leikissä jo hengenkin lähtevän. Suurella
ihastuksella hän siis jäi Astoriaan, jossa tapasi niin paljon
suomalaisia.

Pahaksi onneksi hän saapui aikana jolloin kalastajat olivat tehneet
työlakon. Eihän hänestä sentään olisi voinut kalastajaa tulla; se oli
liian kovaa työtä. Mutta olisihan voinut ilmestyä hänellekin joku sievä
toimi, jonkunlaisena kirjurina tahi kalojenpunnitsijana, jos kalastus
olisi ollut vauhdissaan. Nyt oli kaikki liike lamassa ja satoja miehiä
kuljeskeli työtönnä pitkin länsirannikkoa. Kuinka suuresti joutuikaan
hän alakynteen noiden tukevien työmiesten rinnalla! Missä pieninkin
mahdollisuus työnsaantiin ilmaantui, siellä ei ainakaan _hänestä_
huolittu.

Tie nousi hänelle pystöön, kuten sanotaan. Hän katosi pariksi
kuukaudeksi kansalaistensa näkyvistä, kierteli kerjäten ympäri Oregonin
ja Kalifornian valtioita, kunnes vihdoin Rocklinin kaupungissa, jossa
suomalaisia työskentelee kivimurtimoissa, eräs Astoriasta lähtenyt
kalastaja tapasi hänet kiertämässä pitkin katuja, elävänä kylttinä,
erään kenkätehtaan suuri ilmoitustaulu selässään.

Yhtä iloisena oli hän kuin ennenkin! Hauska oli nähdä maailmaa ja
ansaita oma leipänsä. Palkkaa hän ei nykyisessä toimessaan saanut juuri
nimeksikään, mutta eipä tarvinnut nälkääkään nähdä, kuten sitä ennen.

Lieneekö kenkätehdas pari päivää myöhemmin arvellut kylliksi
ilmoittaneensa, vai valtasiko sankarimme luonteensa ikuinen
levottomuus, on epätietoista, mutta vähä myöhemmin hän ilmaantui San
Franciscoon. Hänellä ei kuitenkaan ollut sitä suurta elämänkokemusta ja
olosuhteiden tuntemusta, joka tuotti kaupungin varsinaisille
katupojille leivän, ja seurauksena oli että riutumaan alkanut elon
liekki oli juuri sammumaisillaan kärsimysten ja puutteiden johdosta,
kun muuan pelipankki huomasi hänen miellyttävät, avomieliset kasvonsa,
otti hänet hoitoonsa, puki herrasmiehen vaatteisiin, ja antoi hänelle
aivan erityisen viran, joka oli helposti opittu.

Hänelle annettiin iltasin suuret summat kulta- ja hopeakolikoita,
joilla hän uhkamielisesti pelasi tavallisten pelaajien joukkoon
sekaantuneena pankin pelipöydän ääressä. Siten innostuivat muutkin
pelaajat yhä innokkaammin yrittämään, nähdessään kuinka huolettomasti
tuo sievä, nuori herra voitti tahi hävisi suuria panoksia. Pelin
loputtua, aamupuolella yötä, hän suoritti tilinsä pelipankin kanssa,
antaen rahat takaisin, ja saaden säännöllisen päiväpalkan.

Mutta kauvanko hän malttoi pitää salaisuutensa! Kolmantena iltana jo,
kun jotkut pilkallisesti virnistelivät hänen tuhmuudelleen, kun muka ei
osannut oikein viisaasti pelata, hän kiivastuneena julisti että rahat
eivät olleet hänen omiaan, vaan pelipankin, joten oli yhdentekevää millä
tavoin ne pankille takaisin joutuivat. Hän menetti virkansa.

Pitkäksi kävisi kertoa hänen vaiheitaan seuraavien kahden kuukauden
kuluessa. Hän työskenteli lehmien lypsäjänä, paimenena, puunhakkaajana
ja senkin semmoisena, mutta ei viihtynyt missään, eikä hänelle juuri
mitään maksettukaan, hänellä kun ei ollut taipumusta mihinkään. Vihdoin
hän ilmestyi suurelle suomalaiselle kivihiilikaivantopaikalle
Washingtonissa, laihana, nääntyneenä, rääsyisenä ja kerrankin
ilmeisesti toivottomana.

Säälien hänet otettiin yhteisesti hoidettavaksi.

Kukin avusti häntä paraan kykynsä mukaan; mikä toi paidan, mikä osti
kengät, ja asunto ja ruoka oli velaksi, kunnes hänelle saataisiin
sovelias työ.

Miesten keskuudessa tuumailtiin hänestä paljonkin. Yleisenä
mielipiteenä oli että hänestä saattoi vielä olla toivoa; olihan hänessä
jonkunlaista sitkeyttä, koska oli hengissä suoriutunut kokemuksistaan,
mutta vaikeaa oli saada häntä oikeaan alkuun. Työpaikkoja kyllä oli
kaivannossa, mutta paasi (työnjohtaja) hänet piankin erottaisi,
nähdessään kuinka kehnosti työ kävisi.

Onneksi, tahi onnettomuudeksi, sattui paikkakunnalle saapumaan
Takku-Erkki, vanha kaivantomies, joka vuosikausia oli ennenkin ollut
siellä työssä. Hän otti urakalla tehdäkseen työtä eräässä "pitissä"
(aukossa) neljännessä pilarissa, sillä tottuneet urakkamiehet aina
ansaitsevat paremmin kuin päiväpalkalla olevat, saaden 120:kin dollaria
kuussa. Hänelle ehdotettiin "nuorta herraa" työtoveriksi, sillä
kussakin pitissä täytyy olla vähintäinkin kaksi miestä, toistensa
apuna.

"Jospa nyt koetan hänet ottaa", tuumasi Erkki hyväluontoisesti.
"Pystyneehän toki poraa pitelemään ja kärryihin luomaan, ja kaiketi se
aikoinaan saattaa hakata kivihiiltäkin irti pikallaan (kuokallaan)."

Riemu valtasi nuoren herran; nyt oli taas kaikki hyvin. Mielissään
olivat kaikki muutkin; oli kuin olisi raskas taakka pudonnut jokaisen
hartioilta.

Erkin uusi toveri työskenteli mitä mallikelpoisimmalla innolla, hyvät,
vakavat päätökset mielessä. Nyt hän oli vaan koettava saada kokoon
matkarahat, jotta pääsisi takaisin kotiinsa, vaikka köyhänäkin. Ei hän
ollut luotu maailmaa vaeltamaan, tuumaili hän, ja sai siinä
mielipiteessä hyvänsävyistä tukea jokaiselta.

Tuolla maan alla kaivettaessa tehdään varovaista työtä. Eteenpäin tietä
louhittaessa mustaan kivihiiliseinään, asetetaan määrättyjen
välimatkojen päähän seipäitä lattian ja katon väliin, jotta koko
maakerros ei luhistuisi työmiesten niskaan. Noilla seipäillä on
uskomaton vastustusvoima, lukuisuutensa tähden; sitäpaitsi jätetään
paikka paikoin paksuja kivihiilipylväitä louhimatta, seipäiden tueksi.

Mutta Erkin tarkka silmä keksi että seipäät hänen pitissään olivat
alkaneet notkua ja taipua, ja toisinaan kuului heikkoa ritisemistä. Hän
kutsui paasinkin tutkimaan asiaa.

Tuumailtiin ja arveltiin, ja selväähän se oli, että pitti oli pian
sortuva kokoon. Mutta sääli oli heittää niin pian noin hyvää aukkoa
sikseen, arveli paasi, ja samaa mieltä oli Erkkikin; helppo oli siitä
murtaa kivihiiliä runsaissa määrin, ja mitä sanoisivat isännät, jos
katto ei sortuisikaan moneen päivään, vaan työt keskeytettäisiin...

Ainakin kaksi päivää sai vaaratta vielä tehdä työtä -- niin tukeva oli
vielä katto. Mutta onnettomuus tapahtui jo ensimäisellä vuorolla
toisena päivänä.

"Ei sitä voinut ihmisjärjellä niin äkilliseksi aavistaa", selitteli
Erkki ehtoopäivällä kyynelsilmin toisille. "Kovin se oli surkea tapaus.
Poika parka juuri pisteli pitin perältä kärryihin, ja minä siinä
sivulla, lähellä suuta, tasottelin pikallani vanhoja jälkiä. Ja niin se
räiskähti alas yhdellä kertaa... tomua ja soraa löi suun ja silmät
täyteen... pikankin sieppasi kädestäni muran joukkoon niin rajusti että
käsivarteni nyrjähti... hyppäsin tasanteelle, ja kun sain raotetuksi
silmiäni, musta seinä oli pittini kohdalla. Saaneeko poika rukkaa enää
kaivamallakaan ylös... se tuli alas maanpintaa myöten... täytti joka
paikan."

Synkkä alakuloisuus vallitsi jokaisen mielessä. Tuntui siltä, että
ennemmin olisi saanut mennä kuka tahansa muu kuin tuo hyväluontoinen
pikku hulivili, jota kaikki olivat paraansa mukaan hoidelleet.

Viikon kesti kaivaa häntä ylös. Aivan oli muodottomaksi mäskiksi
runneltunut. Hautajaisten perästä sepitettiin yhteinen kirje pojan
äidille -- Aatu, joka oli sihteerinä, nimenomaan huomautti että kirje
oli osoitettava äidille, eikä isälle, "sillä erilainen se aina on äidin
sydän" -- ja suurella vaivalla se saatiin seuraavaan muotoon:

    "Saamm surel surull nällä harvoil rateil tietä anta että teirän
    boika jäi keevin al numer neljäss bappi Seatlest oli siunamasa
    rumihin ko ylös saatii berintöö ei jättäny minkäälaist ja kelpo
    boika oli ja huolt olis bitett, mut paasi tahros työn tehtäväks
    siivo se ain oli ja meinas kotihi tulla jouluks ny on baremassaki
    koris nöyrimmälä kunnioituksel

                                                   paarnarit."

Lienevätkö siitä vanhemmat paljo selkoa saaneet.




Mendocinon Jussi.


Palasin eräänä ehtoopäivänä kello viiden tienoissa virralta. Työ
raittiissa ilmassa oli herättänyt suuren ruokahalun, ja minä kävin ensi
työkseni suuren pöydän ääreen, jolla kaikenlaisia ruokia aina oli
valmiina ympäri vuorokautta, sillä talon 42 asukasta, jotka siten
olivat Taivassalon komppanian nimellä perustaneet yhteisen talouden
kuten muinoin Jukolan veljekset, olivat työssä kuka kulloinkin ja
aterioitsivat milloin aikaa oli. Ensi nälkäni asetuttua minä vasta
ennätin vilkasemaan pitkän pöydän toiseen päähän, ja siellä huomasin
jonkun uuden tulokkaan istumassa.

"Pistele menemään vaan, nuori mies!" kehoitti vieras isällisellä
äänellä, nähdessään että pysäytin syöntini häntä silmäilläkseni. "Kyllä
Taivassalon pöydällä tavaraa on niinkuin ennenkin!"

Arvasin että tulija oli joku komppaniamme vanha jäsen edellisiltä
vuosilta. Varsinainen kalastuskausi oli alkava vasta muutaman päivän
päästä, ja tulijalla siis täytyi olla valmis verkko viime vuoden
jäliltä, koska ei ollut ennemmin saapunut sitä kutomaan Taivassalon
suuressa tuvassa, jossa parikymmentä käpyä oli jo kaksi kuukautta
ahkerasti heilunut yhdeksäntuumaisia silmuja pistelemässä.

Jatkoin syöntiäni, ja vieras alotti hetken päästä:

"En malttanut enää jäädä punapuumetsään, kun alkoi kevät tulemaan. Ei
ole ansiot sielläkään entisellään, ja luonto se aina vie vesille.
Kaksikymmentäkolme vuotta kun kiertelee pitkän veden reisuilla, niin se
tulee miehen toiseksi luonnoksi, vai mitäs arvelet, nuori mies?"

"Kyllähän se jo siinä ajassa tulee", vastasin minä.

"Niin sitä minäkin. Kahdeksatta vuotta olen jo koitellut Astorian
brekersejä (hyökyjä), ja sen minä sanon että niissä sitä vasta oikeaa
merimiestä tarvitaan. Erittäin se on isossa rautalaivassa ja erittäin
purjeveneessä... Mutta harva se brekersien lähelle uskaltaa
mennäkään... virralla vaan pysyvät."

"En ainakaan minä ole vielä suussa asti käynyt", arvelin minä. "Onhan
virrallakin tilaa."

"Mutta suussa on kalat ensimäiseksi, ennenkuin ylemmä nousevat, ja
ensimäinen mies saa paraan saaliin, jos osaa niin olla, että brekersit
eivät häntä mukaansa vie. Tässäkin viime vuonna kun heitimme yht'aikaa
teekun (italialaisen) kanssa kilpaa, niin eipäs teeku äkännytkään
ruveta nostamaan kellopoijun kohdalta, ennenkuin minulla oli verkko jo
puoleksi veneessä... Rupesi sekin sitte, mutta virta vei sen jo niin
likelle brekersejä, että se alkoi arvella: katkasenko ma verkon vai
yritänkö saada kaiken sisään? Minulla oli verkko veneessä ja käänsin
aikanaan, mut teeku ei ennättänyt katkaista eikä nostaa ylös, ennenkuin
meni brekersiin. Kolmasti kierähti vene ympäri ja sitte räiskähti
hietakariin kappaleiksi."

"Ja sinne jäi teeku ja teekun soutaja", sanoin luonnolliseksi lopuksi,
sillä brekersit olivat minulle maineeltaan jo hyvin tutut.

"Niin jäivät; kylkiluut vaan törröttivät hietasärkkään kaivautuneina
pystössä. Ja sinne jäät sinäkin, nuori mies, jos et syö kahta vankemmin
kuin ennen, sillä ei noilla käsivarsilla venettä brekersien luona
käännetä."

"Missä päin Kaliforniassa te punapuumetsissä olitte?" kysyin minä,
saadakseni puheenaineen siirtymään pois persoonallisuuksista.

"Mendocino kauntissa. Siellä niitä on honkia vähän erilaisia kuin
muualla maailmassa."

"Onhan ne tavattomia jättiläisiä. Kuinka niitä voi sahatakaan, kun ovat
kaksikymmentäkin jalkaa, ja enemmänkin, paksut?"

"Sahata?" kummasteli vieras, remahtaen isoon nauruun. "Ei niitä
suurempia voi sahata. Poralla lävistetään joka puolelta reikiä täyteen
siltä kohdalta, jolta kaatumaan tahdotaan. Dynamiittia reikiin ja
laukaistaan."

"On kai se aika rymäys, kun sellainen kaatuu?"

"On, mutta ei se helposti kaadukaan. Dynamiitilla kun se katkaistaan
poikki, se vasta putoaa kannolleen. Kiiloilla sitte toiselta puolen
väännetään se nurin, ja niin pitkiäkin ovat, että kun latva aamulla
alkaa kallistua, niin ehtoopäivällä vasta maahan asti pääsee. Se siitä
on hyvä ettei mies voi koskaan joutua alle, kun on aikaa varoa."

Katsahdin vieraan totisiin ja vilpittömiin kasvoihin. Tuo leveä,
parrakas naama ilmaisi mitä juhlallisinta vakavuutta.

"Hei, johan se Seilari-Jussikin on täällä! Terve mieheen!" hoilasi
Porin Oskari, joka usean muun kera astui sisään.

"Terveiks vaan!" sanoi Jussi. "Terveisiä punapuumetsästä."

"No joko sinne on rautatie saatu valmiiksi, jota viime syksynä
mitattiin, juuri kun sieltä läksin?" kysyi Purran Jukka.

"Valmis on; jo sinne junalla pääsee, ei tarvitse jalkasin tallustaa.
Mutta en minä enää toisten sellaista kyytiä haluaisi, kuin tänne
tullessani sain."

"No mikäs siinä oli?" kysyivät toiset, iskien silmää keskenään. He
tunsivat Mendocinon Jussin, miehen, joka useammin "ajoi isolla
hevosella" kuin kukaan jonka missään maailman ääressä olen tavannut
tahi edes kuulopuheelta tullut tuntemaan.

"No, minä päätin 'jumpata' Mendocinosta Portlandiin, kun tapanani ei
ole koskaan maksaa kyytirahaa rikkaille rautatie-yhtiöille. Pistäysin
sen vuoksi tavarajunaan veturin takapäähän kivihiilisäiliöön. Junassa
oli 40 ruutivaunua, jotka oli lastattu Nelsonvillen tehtaalla. Tultiin
Mendocinon ensimäiseen kolmen mailin pituiseen tunneliin, ja siellä
kävi kummallisesti. Veturista lähtenyt kipuna osui jostakin raosta
yhteen ruutivaunuun sisälle, ja koko juna räjähti niinkuin ainakin
ruuti pyssynpiipussa, sillä tunnelihan oli aivan kuin jättiläiskanuunan
piippu, jossa ruutijuna oli latinkina. Voi totta tosiaan sitä vauhtia
millä me lensimme ulos tunnelista! Juna meni tuhansiksi säpäleiksi ja
veturista pyörät pois alta, ja sittekös mentiin eteenpäin niin että
asemilla ihmiset kaatuivat nurin vauhtimme synnyttämästä tuulesta,
mutta eivät nähneet veturiamme lainkaan, kun se suhkasi ohitse.
Kahdessa minuutissa tulimme viisisataa kolmetoista mailia, ennenkuin
vauhti herkesi! Pääni oli niin pyörällä, että en puoleen päivään
tiennyt mistään mitään, ja lämmittäjä ja koneenkäyttäjä vietiin suoraa
päätä hulluinhuoneeseen. Järki haihtui! Veturin piippu oli singonnut
taivaaseen asti."

"Tokkopa sentään niin korkealle!" sanoi vanha Alekki, joka oli
pessimisti, eikä koskaan tahtonut olla osoittamatta jyrkkää
halveksimistaan Jussin juttuja kohtaan.

"Tottapa se nousi, koska sitte viikolla putosi alas ja oli raapassut
itseensä sinistä väriä taivaan laesta!" ärjäsi Jussi kiivaasti.

"Hurraa!" hoilasivat toiset. Jussi oli ilmeisesti voitolla. Hän
pyyhkäsi tyytyväisesti viiksiään ja mutisi:

"Kyllä minä sen tiedän, kun itse olin paikalla. Tämän naarmun otsaani
sain juuri silloin. Mutta kun ei missään kulje, muuta kuin vanhoja
verkonrisoja paikkaa niin --"

Loppuletkaus Alekille jäi minulta kuulematta, sillä miehiä alkoi
runsaasti palata töistään, suurella hälinällä rynnäten kyynärän
korkuisen kahvipannun ja pöydällä olevien paistien kimppuun.

Paljo puheli vielä Jussi illan kuluessa. Ei kestänyt kauvan ennenkuin
omien johtopäätösteni ja toverieni kertomusten nojalla tulin
perinpohjin tuntemaan tuon omituisen tyypin. Jussi ei nimittäin
milloinkaan puhunut muuta kuin valetta. Oli puhe mistä tahansa, hänellä
oli aina ollut joku merkillinen kokemus samanlaisessa asiassa. Mutta
omituisinta oli se, että häntä ei oikeastaan niin sanoakseni
moraalisesti voinut pitää valehtelijana. Kaikki, mitä hän kertoi,
tapahtui niin totisella ja vakuuttavalla tavalla, että vihdoin täytyi
ehdottomasti päättää, että hän ei itse tiennyt valehtelevansa. Hänellä
vaan oli niin vilkas, monipuolinen ja elävä mielikuvitus, että hänen
aivoissaan itsestään syntyi kaikenlaisia tapahtumia, jotka hetkisen
hautounnuttuaan muuttuivat hänen mielessään selväksi todellisuudeksi,
jonka hän olisi sielunsa autuuden kautta voinut valallansa vahvistaa.
Sentähden katkeroitti Jussia suuresti, milloin tahansa hän huomasi
kuuntelijain kasvoilla salaisen hymyilyn tahi silmäniskun. Silloin hän
joutui haltioihinsa, takoi nyrkkiä pöytään, kirosi karkeasti
loukkaantuneessa tunnossaan ja oli synkällä tuulella, kunnes puhe
kääntyi toiselle tolalle, jolloin häneltä heti taas saatiin kuulla uusi
"kokemus". Olipa hän kerran vähällä kuristaa Pakkalan Janin, nähdessään
tämän hapuilevan sormillaan tyhjää ilmaa, merkiksi "kouraantuntuvasta"
valeesta. Muuten hän oli kerrassaan kelpo toveri, jonka tunnustuksen
toivon lauhduttavan hänen mieltään, jos nämä rivit hänen silmäinsä
eteen joutuvat.

Mendocinon Jussin juttuja kuuntelin aina hyvin mielelläni, pitäen niitä
hauskana ajankuluna niinä päivinä alkaneen pitkällisen työlakon aikana,
ja oivallisena tilaisuutena päästä perinpohjin tutustumaan kaikkiin
aloihin, joilla vanhan, rotevan merikarhun aatokset työskentelivät ja
rakentelivat tuulentupia.

Naisista hän puheli usein. "Kerrankin Bostonissa", haastoi hän, "kun
otin ulosmaksun norviskuusista (Nova Scotiasta kotoisin olevasta
laivasta), minä menin siihen samaan puotiin, josta presidenttikin tilaa
juhlavaatteensa -- kaksikymmentäkertainen rakennus, alakerrassa silkit,
sitte sametit ja niin aina ylöspäin kissansilmäripsiturkkeihin asti,
jotka ovat ylimmässä kerrassa -- menin sinne ja ostin oikean
herraspuvun. Sivuhuoneessa vaihdoin ne ylleni, heitin sinne vanhat
rääsyt, ajatin partani, uudet kengät oli jo lähteissäni kainalossa, ja
pian olin kuin täydessä muntierinkissa oleva kreivi ainakin. Vuokrasin
uhkeat vaunut, kaksi palkinnonsaanutta oritta edessä -- toisella oli
otsatukassa iso kultaraha, kun oli maailman paras juoksija -- ja läksin
puistoon ajelemaan. Eipä aikaakaan, tuli vastaan mitä ihanin ylhäinen
neiti, ja miten sattuivatkaan vaunujen pyörät osumaan toisiinsa. Neidon
vaunut särkyivät ja minä tarjouduin vaunuillani ajamaan hänet kotiin.
Niin tehtiin, ja meistä tuli niin rakkaat ystävät ettei eroakaan
tahtonut tulla. Kaksi viikkoa asuin hänen kotonaan; kovasti tahtoivat
minua vävykseen tytön vanhemmat -- isä oli ylioikeuden tuomari -- ja
tyttö lankesi pyörtyneenä lattialle, kun läksin pois. Mutta miehen
luonto vetää merille; ei sille mitään voi... Monesti olen jälkeenpäin
aatellut..."

Hyvin koomilliselta tuntui silloin katsella kertojan supisuomalaisia
kasvoja, jotka olivat mitä karkeinta ja leveäpiirteisintä mallia, noita
sierottuneita karhunkäpäliä ja vankkoja jättiläishartioita. Päähenkilöt
hänen lemmenseikkailuissaan olivat aina mitä soreavartaloisimpia
simasuita keijukaisia, jotka hulluuteen asti rakastivat häntä.

Jussi oli enimmän osan ikäänsä palvellut vieraskielisillä, varsinkin
englantilaisilla laivoilla. Niillä usein joutuu muukalainen ahtaalle,
jos hänellä ei ole useampia samaan kansallisuuteen kuuluvia tovereita.
Aina häntä sorretaan ja ahdistellaan kaikilla mahdollisilla tavoilla.
Sitä oli Jussikin saanut kokea, ja hänen kertomuksensa meriltä antoivat
hyvin elävän kuvauksen siitä, mitä hän monena katkeran yksinäisyyden
hetkenä, ruorissa tahi tähystäjänä ollessaan, oli nyrkit puristettuina
mielessään _ajatellut_ tehdä, ja mikä sitte luonnollisesti oli
muuttunut eläväksi todellisuudeksi.

"Kapteeni Hoil oli sentään mies paikallaan", kertoili hän. "Ei sitä
ensin olisi uskonut, mutta sitte minä vasta miehen opinkin tuntemaan,
kun olin jo kaksi kuukautta ollut laivalla. Me seilattiin Bristolista
rautalastilla Honoluulaan. Minä otin hyyryn ensimäisenä matruusina,
mutta kun myrsky repi Piskajassa kaikki seilit mersua myöten, minä
rupesin puosmannin apuna seiliä neulomaan. Ja niin ihastui kapteeni
neulomiseeni, että pisti minut pysyväisesti sikavahtiin: seiliä vaan
sain neuloa päiväkaudet ja nukkua yöni rauhassa. Ja itse aina piirustin
seilit; kapteeni antoi sen kaiken haltuuni, kun ei itse osannut
lähimainkaan piirtää niinkuin minä. Sekös vasta sapetti puosmannia ja
miehiä, kun minulle niin helpot päivät tuli; miehet vaan saivat aina
mastoissa rehkiä, kun oli moniviikkoinen myrsky. Puosmanni oli niin
h--tin iso punapartainen tanskalainen, etten ikipäivinä ole niin isoa
miestä nähnyt. Se keitti kokoon jos jonkinlaisia juonia yksissä tuumin
miesten kanssa minua vastaan: milloin kaasivat pytsyllisen kylmää vettä
koijaani, kun nukuin, milloin neuloivat housunlahkeeni umpeen, kun
tultiin ylös purraamaan, ja sen semmoista. Ruuan jaossa sain aina
laihimman palan, paitsi kun itse olin vuoroni jälkeen jakajana. Niitä
oli kaksikymmentäkahdeksan yhtä vastaan; en niiltä sen kallittavilta
saanut vähääkään rauhaa. Kapteeni ja styyrmanni eivät ottaneet
kuuleviin korviinsakaan, jos kuinka selittelin. Kyllä kiehui vereni,
mutta ei auttanut mikään vastustus -- olisivat ihan tappaneet. Ja niin
olikin vähällä käydä. Olimme puosmannin kera kahden kesken aivan
äänettöminä neuloskelleet välikannella päivät päästään nelisen viikkoa;
kerran sitte ehtoopäivällä haettiin puosmannikin kannelle seiliä
kiinnitekemään hirveässä myrskyssä. Kun sitte minä nousin iltahämärissä
ylös, koijaani aikoen mennä, nousi juuri hirmuinen aalto, ja samassa
hyökkäsi puosmanni niskaani ja heitti minut nurin kannelle. Aalto
tietysti paiskasi minut mereen, kun ei ollut mistä kiinni pitää. Mutta
hukkaan meni puosmannin yritys: toinen vielä tavattomampi aalto löi
koko laivan ylitseni, jotta pääsin luuvarttiin (tuulen yläpuolelle), ja
kolmas aalto heitti minut takaisin laivaan. Vantteihin kävin kiinni ja
sieltä hyppäsin isolle luukulle. Menin koijaani likomärkänä nukkumaan
ja tuumasin: nyt ei enää auta armot; tulkoon mitä tuli, mutta kyllä nyt
hänet muokkaan!

"Aamulla taas menin välikannelle. Puosmanni oli jo saapunut sinne
hytistään, ja kalpeni nenän nippua myöten, kun näki minut hengissä.
Ärjäsin kuin jalopeura, tartuin miestä kaulukseen ja paiskasin hänet
vastustamattomalla vimmalla pitkin pituuttaan makaamaan isonseilin
päälle, jota olimme paikkailleet, niin että se oli välikannella
levällään. Niinkuin salama kietasin ison seilin hänen ympärilleen monin
kerroin, ja vetelin reunat seililangalla kiinni, niin että hän makasi
säkissään liikahtamattomana kuin hiiri. Pistin sitte tupakaksi ja kävin
keularuumasta ison hirrenpätkän, jolla taoin puosmannin litteäksi kuin
tupakkapurun. Ei jäänyt pienintäkään luuta eheäksi. Sieppasin säkin ja
heitin kajuutin ovesta sisälle. 'Siinä on puosmanni!' kiljasin
kapteenille. 'Saamarin poika!' sanoi kapteeni; 'saat kymmenen
shillinkiä kuussa lisää, kun tapoit sen miehen; se aina minua
suututti!' Ja miehet pelkäsivät minua kuin paholaista; hyvä rauha tuli
laivaan. Kelpo kapteeni se oli, ja meistä tuli ystävykset; viisi vuotta
olin hänellä sitte puosmannina..."

Iso kirja tulisi Mendocinon Jussin elämänvaiheista, jos niistä vaan
pienenkin osan yrittäisi kertoa. Hän oli muuten taitava kalastaja, ja
täynnä merkillisiä keksintöjä, joiden käytännöllisyys hänelle aina oli
täysi totuus. Hän rakenteli ikiliikkujaa, uppoamatonta venettä,
vedenalaista alusta y.m.s., jotka kuuluvat johonkin toiseen
kertomukseen. Tämä monipuolinen mies on vieläkin joka vuosi Taivassalon
komppaniassa kalastamassa.




Kallisen Oskarin vaimo.


"Se on totinen sana", virkkoi vanha Karvonen, saappaansa kärellä
työntäen syrjään pirskahtaneita risuja nuotioon, "että minä vielä sen
Kallisen oikein miehen kädestä pehmitän."

"Osta rauhantuomarilta viiden dollarin laisinki (lupakirja), niin saat
kolmasti läjäyttää miestä korvalle ilman mitään jälkirettelöitä",
neuvoi Lehti-Jussi.

"Onkos sellaista asetusta?" kysäsi Karvonen epäilevästi.

"Onpa tietenkin. Viisi dollaria maksat paperista, niin sinulla on
laki ja oikeus takanasi: saat iskeä ketä tahansa ilman mitään
edesvastausta."

En ollut kuullut Karvosen, ja Lehti-Jussin puhelun alkua, ollen
keskustelussa Ruuskan Matin kera siilainien (merileijonain)
elämäntavoista. Viimeiset lauseet sattuivat olemaan siksi äänekkäitä,
että kohotin pääni sammaleisen lahopuun pinnalle, jonka kaatuneen
rungon juurella makasin, ja aloin seurata heidän tuumailujaan.

"Sellainen kelvoton nahjus ei ansaitsisi muuta kuin hirsipuun,
ennenkuin ennättää vielä lisää ihmisiä saada onnettomuuteen", virkkoi
Karvonen suurella mielenkarvaudella. "Onkin oikein ihme ja kumma,
kuinka se aina tuntuu sellaiselta hyvänsävyiseltä mieheltä jokaisen
mielestä, ettei siihen kukaan viitsisi kajota, vaikka tietääkin kuinka
paljo sillä miehellä on omallatunnollaan ikuisen saamattomuutensa
takia. Ei se vielä koskaan ole elänyt muuten kuin toisten niskoilla,
tuottaen kaikenlaista vahinkoa auttajilleen. Kuinka monta kertaa se
mies onkaan autettu jaloilleen, ja aina se kaiken menettää! Vanhassa
maassa se köyhdytti koko kototalonsa, ja täällä se on jo monesti ollut
ihan nälkään kuolemassa, eikä vaan ole pystynyt minkäänlaista
toimeentuloa keksimään. Kolmasti on hänelle jo miehissä hankittu
verkko, ja aina se osaa sen virralla hävittää. Osaa sekin oikealla
ajalla... viime kerrallakin oli paraan osan kalastuskautta verkotta, ja
kun menimme känärin (keittimön) isännälle hänen puolestaan takuuseen,
niin heti ensimäisenä yönä tuli semmoinen orkaani, että Oskari menetti
sekä verkon että Kuivalan Heikin veneen, jonka oli sattumalta saanut
itselleen lainaksi rukoilluksi, kun Heikki Nälkälahdessa peukalonsa
ankkuriköyden rakoon musersi! Mutta itse se pysyy veden päällä niinkuin
korkki... mikä pentele sen aina ehjin nahoin maalle noutaneekin!"

"Sillä rahjulla on huono onnikin", tuumasi Lehti-Jussi, miettivästi
tirkistäen nuotioon. "Ei sen kaikki vastoinkäymiset saamattomuudesta
tule."

"Saamattomuudesta, eikä mistään muusta!" kiivaili Karvonen. "Jos se
olisi toimeliaampi, ja yrittäisi niinkuin mies, niin sillä olisikin
toisinaan varaa menettää milloin verkko, milloin mitäkin, heti
joutumatta puille paljaille. Saamattomuus on sen miehen luonto.
Kyllähän minä uskon, että se rakasti vaimoaankin, mutta kurjuuteenpa
vaan saattoi senkin, eikä voinut saada itseään miehen lailla työhön,
vaikka toinen riutui ja kuihtui kuolemaansa asti. Ja kyllä se oli
kerrassaan surkea loppu tyttö paralle! Voi raukkaa, kuinka oli kaunis
ja iloinen Clatskaniessa ollessaan! Herttaisempaa tyttöä harvoin tapaa,
ja senkin vaan sai semmoinen roikale mielistellyksi! Kyllä minä annan
hänelle kuumat terveiset, kun ensi kerran tapaan!"

"Kuka tyttö se Clatskaniesta oli?" kysäsin minä säpsähtäen, sillä olin
muutama kuukausi takaperin käynyt tuossa lähellä olevassa pikku
kaupungissa ja tiesin siellä olevan vaan pari suomalaista perhettä.

"Se oli norjalainen", vastasi Lehti-Jussi. "En minä sen nimeäkään
muista. Tytöllä oli vaan äiti elossa, ja se kyllä oli kovasti vastaan,
kun Oskari kosi."

"Eihän se vaan ollut se sama Rontti-Oskari, joka asui skaussa
(lautalla) tuolla niemen käressä?" kysyin hämmästyneenä.

"Niin, Rontti-Oskariksihan ne sitä myös kutsuivat."

"Vai on vaimo kuollut! Millä tavalla se kävi?"

"Se kävi vaan sillä tavalla", sanoi ukko Karvonen synkeästi, "että se
kitui yhä enemmän, ja juuri kun me saimme toimitetuksi Oskarille vähän
työansiota virralla, vaimon äidin piti yöllä pistäytyä kylään apua
hakemaan, kun tuli äkillinen tarvis, eikä päästykään lähtemään
ennenkuin aamulla, sillä kova orkaani nosti tulvaveden niin korkealle,
eikä ollut saatavana muita kuin pikku ruuhia. Sill'aikaa se kuoli
kylmään huoneeseensa ja lapsi samoin! Yksinään oli raukka saanut
taistella tuskineen."

Mieleni kävi kovin rauhattomaksi. Olin usein ajatellut tuota vaimoa,
joka nyt oli saanut niin surkean lopun äidiksi tullessaan. Nousin
seisaalleni ja astuin saniaispensaikon läpi majesteetillisen Columbian
rantaan, jonka hiljaisesti läikkyville laineille kuu loi hopeaisen
hohteensa. Mietiskellen katselin pitkin veden pintaa ja ajattelin
Kallisen Oskaria, joka ei ollut pystynyt hankkimaan elantoaan noista
kalarikkaista vesistä, vaan oli syössyt nuoren, iloisen muukalaistytön
mitä suurimpaan kurjuuteen ja surkeimpaan loppuun. Kuinkahan ankara
isku tämä olikaan vaimon äidille? Olin maaliskuussa käynyt Mäkelän
neitoparin kera Oskarin mökissä, joka oli rakennettu lautalle virran
rantaan erääseen niemenkärkeen. Vaimo makasi vuoteessa sairaana jo
neljättä kuukautta. Hän oli kalpea ja laihtunut, ja vielä hyvin
miellyttävän näköinen. Vuoteen ääressä istui hänen äitinsä,
kärsivällisen näköinen, hiljainen rouvas-ihminen, joka varmaankin oli
nähnyt hyviäkin päiviä -- sen ilmaisi hänen vaatepartensa, ryhtinsä ja
käytöksensä. Nuorta vaimoa vaivasi joku sisällinen tauti, eikä
ollut varoja hakea lääkäriä kymmenien penikulmien takaa tänne
"vesikontrille", joksi tuota omituista deltaa Columbian varrella
nimitettiin. Avuliaat naapurit antoivat kaikenlaisia kotilääkkeitä ja
ruuan apua, ja sellaisella asialla olivat nyt Mäkelän neitosetkin.
Oskari ei ollut kotosalla.

Puhuttelin sairasta norjaksi, hänen suureksi ilokseen, sillä hänen
miehensä ei osannut sanaakaan norjaa, eikä paljon englanninkieltäkään.
Sitä eriskummallisemmalta oli minusta jo silloin tuntunut tuo
avioliitto. Tuo laiska vetelys, jonka ulkomuoto ei ollut erittäin komea
jos ei huonokaan, oli ollut niin köyhäkin, että piti kylästä hakea
rahat lainaksi vihkimäkirjan lunastamiseksi. Heti alusta asti oli
avioelämä ollut onnetonta. Vaimon äiti oli täytynyt kutsua hoitamaan
tytärtään, jonka oli loukatussa ylpeydessään hyljännyt; sairasvuoteen
luo hänet oli kutsuttu, ja äidinrakkaus sai hänet alentumaan vihaamansa
vävyn mökissä asujaksi. Yksinään he enimmäkseen istuivat, äiti ja
tytär, itsekseen kuiskaillen ja itkeskellen, muistellen aikoja Norjassa
ja entisiä onnen päiviä, Oskarin kuljeskellessa milloin missäkin,
antaen kotiväkensä tulla toimeen ihmisten armoilla miten paraiten
taisivat. Oli miehissä koetettu auttaa Kallista jaloilleen, mutta aina
hän vaan lankesi, vetäen auttajat mukanaan. Jos tarjottiin jotakin
rauhallista työtä maissa, renkinä, puunhakkaajana tahi muuna
sellaisena, hän ei ollut mitenkään saanut itseään viihtymään työssä
joka oli "aivan vasten hänen luontoaan". Turhaa oli ollut vedota hänen
kunniantuntoonsa; hän myönsi vikansa, teki hyviä päätöksiä, mutta ei
voinut pysyä niissä.

Kotonaan hänellä kyllä sentään ei ollut riitoja; anoppi kohteli häntä
jyrkällä, mutta äänettömällä vihalla ja halveksumisella, ja vaimo oli
mitä anteeksiantavaisin kummastuttavassa rakkaudessaan miestään
kohtaan. Mutta kuitenkin oli Oskari vaimonsa katseessa aina
huomaavinaan niin haikean ja kaihomielisen ilmeen että se ehdottomasti
ajoi hänet ulos.

Juuri tehdessämme lähtöä mökistä, Oskari saapui kotiin. Hän oli pitkä,
hoikanpuoleinen, vaaleaviiksinen mies, jolla oli levottomat silmät ja
raskas, veltto käynti. Arasti hän kysäsi vaimoltaan kuinka tämä jaksoi,
ja sanoi arvelevansa paraaksi lähteä toiselle puolelle virtaa työn
etsintään jo samana iltana. Ja hän läksi samalla kertaa kuin mekin.

Ajattelin vaimo paran tunteita, kun hän yksinään taisteli tuskissaan
pauhaavan tulvaveden piirittämässä mökissä, turhaan odottaen apua, jota
hänen äitinsä oli henkensä uhalla lähtenyt etsimään ja jota ei
parhaimmallakaan tahdolla sitte kyennyt kuoleman kielissä olevalle
tyttärelleen tuomaan. Kova lie ollut kamppailu, ennenkuin hänet aamulla
löydettiin valkeana vainajana vuoteeltaan, orpona syntyneen lapsen
kylmettynyt ruumis vieressään...




Hukkaan mennyt elämä.


Aurinko alkoi suurena tulipunaisena pallona lähestyä taivaanrantaa,
venyttäen varjoni kauvas taakseni aavikolle. Astelin väsyneenä pitkin
Northern Pacific rautatietä suoraan länttä kohti. Lähin rautatieasema,
Centralia, häämötti jo edessäni, mutta olin jo sen verran tottunut
silmilläni mittailemaan etäisyyksiä aavikolla, että tiesin vielä
saavani marssia vähintäinkin puolitoista tuntia, ennenkuin olisin
määräpaikassani, jossa olin päättänyt olla yötä.

Ja saapuessani asemalle olikin jo jokseenkin hämärä. Asemasillan
reunalla istui rääsyinen vanhus, vaappuen ja heiluen, nähtävästi
päissään, jalat roikkuen alas sillalta radalle päin. Hän oli ainoa
elollinen olento näkyvissä.

"_Have you got a match, please_?" kysäsin, sillä tulitikkuni olivat
loppuneet, eikä aavikolla ole hauska viettää yötä tulitikuitta,
tupakannälästä puhumattakaan. Nuotion ääressä sitävastoin on huoleton
oleskella, sillä sudet, pantterit ja muut naapurit eivät silloin tule
nukkujaa häiritsemään. Jos sitte aamulla herätessään huomaakin
takinliepeensä tai kenkänsä palaneen ja löytää pari kolme tarantulaa ja
skorpioonia vaatteistaan, niin se kuuluu noihin välttämättömiin pikku
epämukavuuksiin, jotka luovat aavikkoelämälle omituisen jännityksensä.
Ne, omituista kyllä, harvoin purevat, vaikka toisinaan kuuleekin
miehistä, joita tarantulat ovat pureskelleet täyteen paiseita kuin
Latsarus.

Mies ei tuntunut kuulevan. Astuessani vielä lähemmä, huomasin hänen
hyvin syvissä, humalaisissa aatoksissa hyräilevän tuskin kuuluvalla
hyminällä, huulet yhteen puristettuina, jotakin laulunpätkää, katse
tylsästi kiintyneenä radan vieressä olevaan kivihiilituhkakekoon.
Tartuin häntä käsivarteen ja uudistin kysymykseni.

"_I pelieve so_", oli vastaus, ja katsahtamattakaan minuun hän alkoi
kömpelösti kopeloida takkinsa rikkinäisen vuorin repaleiden joukkoon
hautautunutta povitaskua.

Vastauksen ehdottomasti suomalainen, virheellinen sointu sai minun heti
kysymään suomeksi:

"Oletko suomalainen?"

"_Oh yes_", myönsi vanhus ja kömpi heti jaloilleen. "Minä on Finnish
seilor."

"Mistä päin matka?" jatkoin minä.

"Portlandista. Karkasin Isabellasta; huono ruoka. Tulimme Sta
Monicasta, mutta se oli minun viimeinen matkani pitkän veden laivoissa.
Nyt menen kustin (rannikon) laivoihin."

Mies puhui mitä sotkuisinta suomen ja englanninkielen mongerrusta,
jonka jäljittelemisellä en kuitenkaan tahdo lukijaa vaivata.

"Vai Portlandista!" huudahdin minä, mielissäni siitä että taas kerran
pitkästä aikaa tapasin maanmiehen ja vielä merimiehen. "Siellä minäkin
karkasin. Seattleenko aijot?"

"Sinne. Lieneekö siellä nykyään tshanssia (tilaisuutta työhön
pääsyyn)?"

"Läksin sieltä juuri toissapäivänä, ja silloin ainakin näkyi siellä
olevan kosolti kustareita (rannikkolaivoja)."

"Minun täytyy heittää pitkät vedet; alkaa olla ruumis niin raihnaana.
Kustareissa sitä vielä tulee toimeen."

Säälien katselin äijän kumaraa vartaloa; hän oli jo aivan elähtänyt ja
vaivainen; kummastelin että hän oli vielä kelvannut laivoihin. Hän oli
sill'aikaa saanut taskunsa pohjalta kaivetuksi pari irtonaista
tulitikkua ja ojensi ne minulle.

"Etkö lähde yksissä tuumin nuotiolle?" kysyin minä.

"Samapa tuo. Tässä se on yö vietettävä, eikä ole heinälatoakaan
lähettyvillä."

Oli jo tullut niin pimeä, ettei voinut erottaa lähimpiäkään esineitä;
hämärän aika lännessä on kovin lyhyt. Aseman luona olevasta kevättulvan
synnyttämästä lammikosta nousi paksua myrkyllistä huurua, ja suuret
vehreät sammakot kirkuivat niin vimmatusti että korvia huumasi.
Haparoitsimme pitkin aroa, etsien kaikenlaisia puunkalikoita, mutta
suuri kulkurien paljous oli niin tyystin ne korjannut nuotioikseen,
että saaliimme oli hyvin niukka. Pari tuntia ryvettyämme rapakoissa,
viileän ja kostean ilta-ilman vähitellen selvittäessä toverini päätä,
me päätimme kiivetä aikaisemmin huomaamalleni jyrkälle kukkulalle,
jonka laella kasvoi ryhmä seeteripuita. Se oli parin kilometrin matka
mustassa pimeydessä, epäilyttävien kurapälvekkeiden ja kuoppien lomitse
ja ylitse, mutta saavuttiin sinnekin vihdoin pikku lastutaakkoinemme.
Hurjilla ponnistuksilla kiipesimme kukkulan laelle, kiskoen itsemme
ylös sitkeiden heinämättäiden avulla. Pian loimusi meillä iloinen
nuotio, ja taitettuamme allemme pehmeitä seeterihavuja, me loikoilimme
tyytyväisinä vuoteellamme kumpikin omalla puolellaan nuotiota.

"Tulin niin hitosti ryypänneeksi tuolla farmissa", alkoi toverini
selitellä, epämääräisesti heilauttaen käsivarttaan arolle päin. "Menin
leipäpalan pyyntiin... isäntä oli juomatuulella... kutsui minut
paarnarikseen (kumppanikseen)... ja me kallistelimme minkä taisimme,
akkaväen julmistuneena rupattaessa puuta heinää."

"Kauvanko olet ollut poissa Suomesta?" kysyin uteliaana, sillä mies oli
mitä suurimmassa määrässä unohtanut äidinkielensä.

"Neljäkymmentä viisi vuotta, tahi niille paikoin", vastasi hän
englanniksi, käyttäen sitä kieltä sitte enimmäkseen, mutta puhuen
sitäkin kehnosti. "Olin viidentoista vanha lähtiessäni, ja nyt minun
pitäisi olla jo kuudenkymmenen seuduilla, vaikka en ole tullut sitä
asiaa oikein tarkanneeksi."

"Mikä sinun nimesi on?"

"Kalle."

"Kalle mikä?"

"En edes muista liikanimeäni", vastasi äijä, hieman surunvoittoisesti
hymähtäen. "Turusta minä kotoisin olen. Kuljin aina sillä nimellä, mikä
toverien kesken osui. Jakiksi minua nyt on sanottu viimeiset kymmenen
vuotta; liikanimeä minulla ei ole ollut sitte kuin nuorempina
päivinäni, ja sekin muutteli joka laivalla."

"Eikö tekisi mieli lähteä vanhaan maahan?" kysyin minä, surkutellen
tuota vanhan merikarhun haamua, joka oli joutunut maalle ajelehtimaan
kuin kappale särkynyttä laivaa, joka lojuu rannikon hietasärkillä.

"Mitäs sitä sinnekään... kukas siellä enää olisi minua
muistamassakaan... kyllä minä..."

Äijä vaikeni, haluten jättää vastenmielisen puheenaineen sikseen. En
saanut häntä puhelutuulelle pitkään aikaan, ennenkuin olin kertonut
oman historiani ja saanut hänen ajatuksensa kääntymään merielämään.
Silloin hän taas alkoi kertoella; siinä ja siinä laivassa oli ollut
suuria torakoita kahvissa; se ja se kapteeni (nimeä hän ei sentään
milloinkaan muistanut) oli syöttänyt miehille mätää puhvelinlihaa joka
ateriaksi; yksi oli määrännyt miehille syötäväksi itsestään kuolleen
sian, joka oli tuotu laivaan miehen vaatteisiin käärittynä ja
mynsträtty kapteenille sikahumalaisena matruusina yöllä ennen
merillelähtöä j.n.e. Hän oli yksi noita luuvalon ja monta kertaa
uudistuneen keripukin runtelemia vanhoja merimiehiä, jotka eivät puhu
mistään muusta kuin huonosta ruuasta; ollessaan ruorissa, he
vimmastuneina ärisevät itsekseen madonsyömistä laivakorpuista;
ollessaan mastossa, he kostonhimosta hehkuvin silmin koettavat
"epähuomiossa" räiskäyttää suuria mehuisen mällin synnyttämiä sylkiä
kannella marssivan perämiehen niskaan, muristen sitä kovasydämisyyttä,
joka ei salli perämiesten antaa heidän varastaa edes silliä ja sipulia
kapteenin varastohuoneesta; ollessaan maissa, he puhuvat jokaisen muun
laivan miehelle oman laivansa savella sekotetusta teestä, ja karkaavat
melkein joka satamassa. Ja myöntää täytyy, että merimies, joka saa vain
yhden aterian päivässä, täydellä syyllä panee mitä suurimman painon
ruokajärjestykselle, varsinkin vanhempina, kärtyisinä päivinään.

Koetin saada häneltä urkituksi sellaisia jännittäviä ja opettavia
kokemuksia, joita jokaisella vanhemmalla merimiehellä on ollut, mutta
huonolla menestyksellä. Hänen sivumennen mainitessaan jotakin
harvinaisempaa paikkaa, kuten Singaporea, Aucklandia tahi muuta, yritin
turhaan saada häntä kuvailemaan olojaan ja seikkailujaan niissä; hän ei
tiennyt sanoa muuta kuin: "mäen takana oli sievä kapakka, jossa kävimme
iltasin... Singaporessa juotiin hyvää Jamaican rommia..." Kapakat
olivat hänen ainoat muistonsa 45 vuotta kestäneiltä matkoilta, ja juuri
ne olivatkin nielleet hänen koko elämänsä työn, niin että hänellä nyt
ei ollut muuta kuin hajoilevat ryysyt ja heikkoudesta tutiseva ruumis,
jossa henki vaivoin koetti pysytteleidä niinkuin hukkuva lentohiekan
imevässä nielussa. Vaivaishuone on ehdoton loppu hänen kaltaisilleen,
mutta sitä hän nähtävästi ei suurin surminkaan tahtonut ajatella;
merimiehen vapaa luonne varmaankin oli saava aikaan, että hän,
nähdessään joutuneensa auttamattomaksi hylyksi, josta ei kukaan
kapteeni enää huolisi, oli varmaankin ajelehtiva rannikolla, kunnes
kellahtaisi johonkin pensaan juureen Washingtonin laajoilla aroilla,
ajattelin synkeästi itsekseni.

Loppupuolen yötä me nukuimme. Aamulla heräsin vasta auringon paahtaessa
kasvojani puiden lomasta. Nuotion tuhka savusi vielä hieman. Vanhus
istui selkä puunrunkoa vasten ja veteli kokoon kenkiensä jäännöksiä
vanhalla purjeneulalla, johon oli pujottanut heinistä kierretyn langan.
Hetkisen kuluttua astuimme alas kunnaalta, ja erosimme: toinen itään,
toinen länteen. Katselin kauvan hänen jälkeensä; väärät sääret
notkuivat vanhojen merimiesten tapaan, köyryinen selkä vavahteli ja
katse tähtäili tarkoin ratapölkkyjen syrjiä, jottei niihin kengänkärjet
kolahtaisi...




Kiinalaisten kalastus.


"Kumma ettei Kalle Kankkonen näy sen innokkaammin ryhtyneen sotaan
skäppejä (lakkopettureita) vastaan", sanoi Kaustisen Erkki, jakaessaan
kortteja ja näppärästi vilkastessaan pakan pohjaan, ennakolta
nähdäkseen oliko siellä mitään hyvää. "Onhan hän paras kalamies koko
kaupungissa ja muuten innokas yhteisissä asioissa."

"Älä sano mitään pahaa Kankkosesta", kiivaili vanha Alekki, jonka
kouraan muutenkin oli sattunut huonot "lehdet", "kyllä se mies
velvollisuutensa tuntee ja tietää tehdä omantuntonsa mukaan, vaikka ei
julistakaan toimiaan koko maailmalle. Ja vaikka hän ei koko straikin
(työlakon) aikana panisikaan rikkaa ristiin, niin häntä ei silti sovi
moittia. Hän on jo ennen tehnyt velvollisuutensa; jos nyt kaikki nuoret
tekevät samoin, niin ei enempää tarvitakaan. Hän on perheellinen mies,
ja sai kuulan kylkeensä jo viime straikin aikana; kukaties osuisi nyt
sydämmeen! Minä annan seitsemän paljaalla loo'lla (kakkosella)!"

"Kahdeksan!" korotti Tolpin Pekka, Erkin pelitoveri.

"Yhdeksän!" lisäsi Alekin toveri, pieni Purran Jukka, kauvan
epäröittyään ja vihdoin yltyen Alekin tuimista silmäyksistä, jotka
ilmeisesti sanoivat: "Korota, että edes saamme koittaa!"

Erkki ei uskaltanut lisätä. Jukka, hikoillen ja epäröiden, oli
ilmoittamaisillaan pelaavansa "tiilillä" (ruudulla), mutta Alekki
ennätti juuri yhdennellätoista hetkellä hyvin hajamielisen näköisenä
silmänräpäykseksi sujauttamaan etusormensa poikittain nenänsä yli, ja
Jukka huusi: "Risti pelaa!"

"Jaa, niin", sanoi Erkki huolettomasti, "sitähän oli ammuttu viime
työlakossa. Mitenkä se kävi?"

"No, ne olivat pikkusen uhkarohkeitakin", selitti Alekki, pelin
käydessä täyttä vauhtia, kuten tottuneilta ainakin. "Niitä oli monta
teekua (italialaista) skaussa (rantaan kiinnitetylle lautalle
rakennetussa mökissä) pätsäämässä (omissa ruuissaan) skäppeinä tuolla
Valesluun (Vallace salmen) alapuolella; kalastelivat kaiket yöt ja
ansaitsivat hyvästi, sillä känärit (keittimöt) maksoivat niille
kaksinkertaisen hinnan, jotteivät olisi joutuneet seisauksiin
sill'aikaa kuin straikkia kesti. Sekös vasta harmitti kalastajia:
känärit runnasivat (olivat käynnissä) rauhallisesti, ja viheliäiset
skäpit rikastuivat. Ne piti saada lakkaamaan työstään, ennenkuin
straikista oli toivoa saada hyvä loppu. Siihen aikaan oli paljo
vähemmän kalamiehiä kuin nykyään, niin ettei voinut pitää koko virtaa
vartioittuna; aina ne kalastivat eri paikassa joka yö ja asettivat
vakoojia pitkille matkoille -- ne sitte antoivat tiedon, kun vaara oli
tulossa, ja miehet pujahtivat pakoon. Se kävi kalamiesten sisulle!
Vihdoin läksi muutamia urhoollisia miehiä -- siinä oli Kalle Kankkonen,
Olsson ja pari muuta suomalaista -- veneellä skaun luo keskellä päivää,
selittelemään asioita teekuille. Mutta nämä olivatkin paremmin
varustetut kuin luultiin -- ampuivat yhteisen laukauksen ennenkuin
toiset ehtivät tehdä äkkirynnäkön. Olsson kuoli heti paikalla, ja
Kankkonen ja eräs toinen haavoittuivat. Sitte selittivät kotiin
tultuaan, että he eivät luulleet teekujen uskaltavan noin julkeasti
ampua, ennenkuin he olisivat päässeet sellaiseen asemaan, että teekut
eivät olisi päässeet nostamaankaan pyssyjään, uhkaavan kuoleman uhalla.
Sen takia kai ne niin harvalukuisinakin menivät, jotta teekut olisivat
ottaneet asian leikin kannalta. Sitte olisivat leikanneet heiltä verkot
virtaan ja hakanneet veneisiin reijät, samalla tähdäten teekuihin, niin
että heillä kyllä olisivat sormet pysyneet pyssystä irti. No voi sinua
sen sanomapitsiä (koiran pentua), kun menit lupaamaan, vaikka
kourassasi oli vaan kaksi kehnoa ristiä!"

Jukka koetti puolustautua sillä, että Alekki antoi merkin ristillä,
mutta Alekki keskeytti hänet pauhaavalla sanatulvalla, harmitellen
suuresti, kun siten joutui Jukan kera yhdeksän pointia taaksepäin,
sillä Alekin ristit olivat myös olleet "laihoja."

"No kai siitä teekut sentään lopuksi lannistettiin?" kysäsi Erkki,
Alekin keräillessä huiskin haiskin heitettyjä kortteja pöydältä, sillä
nyt oli hänen vuoronsa "sakata" ja "tiilata" (jakaa).

"Tietysti, tietysti", murahti Alekki, mutta alkoi sitte seurata omia
mietteitään. "Kyllä se on aina sillä tavalla, että pitää jo ennakolta
varustaa itsensä niin hyvin, ettei ole pelkoakaan huonosta
onnistumisesta. Niinpä silloinkin, kun kiinalaiset kalastivat --"

"Sehän se olikin, josta olen aikonut kysyä, kun olen usein kuullut
mainittavan!" huudahti Erkki, eikä huomannut että Alekki oli käsissään
järjestänyt kortit mitä merkillisimmällä tavalla ja taivuttanut
yläpuolen pakkaa hieman kuperaksi.

"Nosta!" sanoi Alekki välinpitämättömän näköisenä, ja Erkki
luonnollisesti tuli nostaneeksi tuon kuperan osan, joka joutui pakan
pohjaksi, jaon loputtua ja veikkojen lyötyä jääden jakajan
lisäkorteiksi. Seurauksena oli, että Alekki teki korkeimman veikan ja
pääsi pelaamaan padalla.

"Kun ei Valkosista enää kukaan uskaltanut ruveta skäpiksi, känärit
tuottivat San Franciscosta kiinalaisia", alotti Alekki. "Ei auttanut,
vaikka kalamiehet pontevasti selittivät, että siitä seuraisi pahaa. No,
mitäs siitä sen enempää -- kiinalaiset tulivat, ja kun ne olivat ihan
griiniä (tottumattomia) kalastukseen, niitä pantiin vähän viljemmälti
joka veneeseen opettelemaan. Mutta ei niitä sentään virralla käynyt
muuta kuin yhtenä iltana -- nämä tikit pysyvät nyt kaikki minun
pakassani, Erkki poikani! Niitä läksi muutama veneellinen kauniina
toukokuun iltana Elmoren verkkorekkain (kuivaustelineiden) kohdalta.
Puoli tuntia myöhemmin läksi kymmenkunta meidän miestä -- kaikki kelpo
kalastajia myös virralle, vaan lystikseen soutelemaan. Sieltä ne
palasivat ennen puoltayötä -- parilla oli käsivarsi katkennut
tapaturmassa -- lieneekö joku toveri pimeässä loukannut airollaan --
mutta kiinalaisia ei milloinkaan kuulunut takaisin."

"Mihinkähän ne joutuivat?" kysyi Jukka viattomasti.

"Koti-ikävä sen teki! Ikävystyivät tietysti oloihinsa ja seilasivat
takaisin Taivaan valtakuntaan, joksi kuuluvat kotimaataan nimittävän!
Friscon laiva löysi sitte pari viikkoa myöhemmin Eurekan rannikolla
kumoon kaatuneen veneen, jossa oli kirveellä hakattu reikä pohjassa,
mutta mahdotonta oli aavistaa kuka sillä oli kulkenut -- tuskinpa
ainakaan kiinalaiset, sillä eihän heillä ollut aihetta itsemurhaa
tehdä. -- Kas se, neljätoista pointia!"

"Neljätoista kyllä", sanoi Erkki tutkailevasti, "mutta kyllä katson
tarkemmin ensi kerralla ollessasi tiilaamassa. Sinulla penteleellä oli
ässä, kunu, rouva, pamppu, kymppi ja loo samaa maata!"




Kallis taakka.


Klondike-kuume riehui paraassa vauhdissaan. Yhä uusia tietoja saapui
noilta rikkailta kultakentiltä; köyhät onnenetsijät palasivat
miljoonamiehinä kertomaan satumaisista löydöistä, ja jokainen
länsirannikkolainen, joka vaan lähtemään kykeni, riensi tahi hommasi
lähtöä Alaskaan, suurten laumojen tulvatessa sinne idän valtioistakin.
Ei puhuttu mistään muusta kuin Klondikesta ja kullasta; järjetön,
hermostunut kiihko vallitsi kaikkialla.

Lähtijöissä oli paljon sellaisia, joiden ei olisi ikinä luullut
rupeavan seikkailijoiksi niin epävarmoihin ja vaivaloisiin oloihin,
joita muutamat varovaiset äänet olivat jo alkaneet maltillisemmin
selitellä. Miltei ihmeellisintä oli se, että Tiehaarakin innostui sinne
menemään.

Tiehaara oli pieni, kuivettunut äijä, joka kalasteli kesäkaudet ja
eleskeli hiljaisesti, pistellen arkun pohjalle säästöä pienistäkin
raha-ansioistaan. Järki oli äijältä aikoinaan hieman luiskahtanut
vinoon; hän oli yleisesti tunnettu lystillisestä hassahtavaisuudestaan.
Hän oli tavattoman puhelias ja hyvin kiivas väittelemään, jolloin oli
hauska kuunnella hänen puheitaan ja todistelujaan, joissa oli mahdoton
huomata mitään yhteyttä toisiaan seuraavien lauseiden välillä
tahi mitään perusteita hänen tekemilleen "justiinsa selville"
johtopäätöksille.

Hauska ukko hän oli; hänet tapasi hurjasti viuhtomassa käsillään ja
pauhaamassa milloin missäkin talossa, joihin hän tulla tupsahti
hetkellä millä tahansa maailman kulkua ja elämän ongelmoita
selvittämään. Tietonsa hän onki suuresta nahkakantisesta raamatustaan,
jota pänttäsi päähänsä totuudenetsijän kaikella halulla ja hartaudella.
Kaiken hän ymmärsi väärin; ei kukaan ole voinut tulkita sanaa hullummin
kuin hän; mutta tarkoitus ja into oli kiitettävä, joten ukko, kuten
Seilari-Aatu herran huomautti, saanee hyvän tilinpäästön ja "klaarit
lokikirjat Pääkonttorissa", jahka hänen tuhansia tutkailuja hautova
päänsä ja ikuisesti liikkuva elohopeankaltainen sielunsa pääsee lepoon.

Kun Klondike-kuume levisi rannikolle, Tiehaara katosi koko kaupungin
näkyvistä; muutaman kerran vaan joku sattui hänet vilahdukselta
huomaamaan, kun hän selkä köyryssä allapäin, vakavissa aatoksissa
puikahti jollekin asialleen. Hän oli paennut raamattunsa turviin,
etsimään oikeaa ohjausta tässä pulmassa. Oliko se mammonan ääni joka
oli kajahtelemassa hänen sielussaan, vai oliko Herran sanassa tukea
sille uskolle, jota hän koetti hokea itselleen, nimittäin, että tässä
oli oikea tilaisuus saada yhdellä kerralla kaikkien vanhojen päivien
turva? Hän oli saanut sisällisen, horjumattoman vakaumuksen, että jos
_hän_ vaan lähtisi, niin varmasti onnistuisi. Ei tarvitsisi enää
henkensä uhalla ponnistella pimeällä ja myrskyisellä virralla; saisi
hauskan kodin, johon voisi vaikka emännänkin ottaa...

Mutta -- mitä sanoo raamattu tavarasta jonka koi syö ja ruoste raiskaa?
Tahi tämän maailman pyyteistä?

Parin viikon kuluttua ilmestyi Tiehaara taas kaupungille, huitoi ja
pauhasi joka talossa, pyöri ja hääri joka taholla, ladattuna täyteen
raamatunlauseita, esitellen mitä mahtavimpia todistelmia. Hänelle
tuotti suurta huojennusta kun sai tulkituksi tunteitaan katkonaisella,
ilmassa lentävällä tavallaan, josta ei saanut selville muuta kuin sen
loppuponnen, että ihmisen on mahdoton tulla autuaaksikaan, ennenkuin
lähtee Klondikeen.

Ja seuraavassa laivassa hän läksi suurella touhulla, kadoten ihan
tietämättömiin, sillä sinä päivänä sattui lähtemään vaan muutamia
suomalaisia, nekin toisilla laivoilla, joten Tiehaaran matka heti
alusta alkaen peittyi hämärään. Onni hänellä ainakin alussa oli; nuo
toiset näet saivat heti matkalla surmansa -- kaksi "City of
Nevada" laivan palossa, josta ei yksikään pelastunut kertomaan
yksityisseikkoja, ja kolme pienessä kuunarissa, joka itsekseen upposi
väkineen, hylkynä maattuaan maissa, kymmenen vuotta ja kultakuumeen
aikana tultuaan työnnetyksi vesille ihmishengistä piittaamattoman
omistajansa keinottelujen tähden.

Kuten sanottu, Tiehaara katosi, ja on sillä tiellään vieläkin. Mutta
omituinen sattuma on sentään tuonut hänestä tietoja, joista voi päättää
yhtä ja toista hänen elossaolonsa mahdollisuudesta. Luin viime kesänä
"Siirtolaisessa" kirjeen Alaskasta, jossa mainittiin seuraavaa: Kaksi
suomalaista kullanetsijää oli ollut vaeltamassa pitkin tietöntä korpea
Alaskan autioissa erämaissa, joista töin tuskin selvisivät. Matkallaan
he tapasivat paksun hongan, jonka kyljessä ammotti iso reikä.
Sattumalta onteloa tutkiessaan he löysivät sieltä ison, nahkakantisen
suomalaisen kuvaraamatun, jonka sisäkannessa oli nimi Matti Tiehaara.
Omistajasta eivät olleet jälkeenpäinkään kuulleet mitään.

Tässä on psykolooginen arvoitus. Oliko raamatun tallelle panemiseen
syynä vaan ruumiillinen väsymys, vai halu pelastaa edes Jumalan sana
lähestyvästä tuhosta, vai tuskastunut vakaumus, että se ei kelpaa
matkamiehen oppaaksi, sen neuvot kun ovat niin kahtaalle päin
ymmärrettäviä, ettei tiedä miten olla, kuin eleä?




Alaspäin.


"Sokerista ei kauppias voinut paljo hyötyä. Kilpailu oli alkanut käydä
niin kovaksi, ettei lähtenyt voittoa juuri nimeksikään sellaisista
tavallisista tavaroista, joita jokaisella oli myötävänä", jatkoi
Ruotsala, kallistaen pikariinsa viimeiset tähteet olutpullosta ja
laskien tyhjän pullon pöydän alle, jonne niitä oli kertynyt jo puoli
tusinaa. "Mutta siihenkin minä keksin keinon. Olin taas asioillani
Hampurissa -- siellä oli heikkarin komea tyttökin, jota olin monella
Hampurin reisulla rakastellut ja josta en koskaan tahtonut eroonkaan
päästä, niin että siitä oli pikku haittaa toimillenikin -- ja siellä
pisti päähäni että nytpä pitääkin lähteä Stettiniin, sokeritehtaaseen
ottamaan selkoa eikö sieltä millään kurin annettaisi halvemmallakin.
Tuumasta toimeen. Sain Stettinissä hyvän tulkin ja kävin tehtaaseen.
'Eikö sovi mitenkään puottaa?' utelin isännältä, kun pääsin hänen
pateilleen. -- 'Ei sovi; se on meidän varma ja viimeinen hintamme.' --
'Mutta jos ottaisin oikein tukulta?' -- 'Ei voi niin paljoa ottaa.' --
'Kuinka paljoa?' -- 'No jos kymmenen tuhatta toppia luulette voivanne
ottaa kerralla, niin puotan viisikolmatta penniä topilta.' -- 'Sen minä
otan; se on kohtumäärä', ja minä sähkötin Yhdyspankilta krediitin.
Tavarat lähti, ja vaikka se näytti paljolta, niin kaupaksi vaan meni,
minulla kun oli niin paljo maakauppiaita vakinaisina kundeina. Niiden
tautta minä sitte keikahdinkin aikoinani."

Me istuimme kahden kesken, Ruotsala ja minä, Petes Place kapakan
takahuoneessa eräänä kuumana, kesäisenä sunnuntai-ehtoopäivänä.
Kärpäset surisivat tiheänä parvena ympärillämme, ummehtunut, paahteinen
ilma sai hyvän Hamm'in oluen maistumaan entistä paremmalta, ja me
maistelimme. Tilasin muutaman pullon lisää, ja ontuva Frank, isäntä,
toi ne etuhuoneesta varpasillaan hiipien, jotta sattumalta kenties
ohikulkeva poliisi ei olisi huomannut kapakan valkeiksi maalattujen
ikkunaruutujen takana mitään epäilyttäviä merkkejä siitä, että Frank
anniskeli sunnuntaisinkin, jollainen on sakon uhalla kiellettyä.

"Möittekö sitte sokeria halvemmalla kuin muut?" kysäsin minä, Ruotsalan
keräillessä taskujensa pohjilta piipun täytettä.

"Enpä tietenkään. Alentaneet olisivat nekin ihan uhallakin omaksi
tappiokseen. Mutta sain vaan varastoni ajoissa kaupaksi, vaikka se
olikin niin iso, ja hyödyin puolen kolmatta tuhatta markkaa enemmän
kuin ennen. Rasanen oli taas ähmissään; se arvasi että olin saanut
tavallista halvemmalla, koska olin ottanut niin ison määrän, mutta ei
itse uskaltanut panna niin paljo rahoja yhteen tavaraan kiinni. Pelkäsi
kenties itselleen taas käyvän samoin kuin voikaupassa Lappeenrannassa,
jolloin joutui myömään ostamansa kaksikymmentätuhatta leiviskää
tappiolla minulle, kun joutui kireisiin asioihin ja oli niin
sopimattomat ajat, ettei löytänyt soveliasta myömäpaikkaa. Minä ne
Pietarissa möin -- kiersin hyvät rahat, siellä kun oli hyviä välittäjiä
minulla. Pietarissa oli aina aika lystit. Siellä oli monasti
Sortavalasta Sihvonen, puolihullu nuori mies, joka oli perinyt
miljoonan. Se osasi pitää peliä. Kerrankin meitä oli kahteenkymmeneen
eräässä hienossa hotellissa; kustansimme puolestamme kukin, mutta
Sihvonen enin -- samppanjaa vaan ja sellaista. Aamupuolella jo moni
kellahti pöydän alle. Monta hullunkurista temppua siinä tehtiin, mutta
poismennessä otettiin Sampanen ja Kasloff mukaan -- ihan tajuttomina --
kannettiin pieneen riikalaiseen jaalaan, joka juuri oli lähdössä, ja
maksettiin matka Stettiniin. Julmistuneina ne sieltä palasivat
Joensuuhun -- varsinkin Sampanen, joka sillä tavalla myöhästyi
parinkymmenen tuhannen markan afääristä, joka hänellä oli ollut
tekeillä. Paljo sitä aina hupsuteltiin matkoilla ollessa, mutta kotona
taas olin minäkin vaimoni tähden aivan siivo. Nuorena miehenä minua ei
lainkaan haluttanut juonti; olin juuri yhdenkolmatta vanha, kun kerran,
ollessani vielä kauppapalvelijana Pastisella, uudenvuoden-aattona
paiskasin lasin muurin kylkeen ja sanoin: 'viiteen vuoteen en maista!'
Nauroivat toiset, mutta tippaakaan en maistanut viiteen vuoteen. Vasta
vähää ennen naimistani, juuri taas uudenvuodenaattona, minä otin
viinilasillisen. Sitte on kyllä tullut aina yhä enemmälti otettua --
montakohan tuhatta tynnöriä minun ryypyistäni jo kerääntyisikään --
mutta taas kerran täällä Ameriikassa olin vuoden ilman, ja voisin
nytkin heittää milloin tahansa."

Ruotsala nähtävästi väkisinkin koetti saada itselleen vakuutetuksi
tuota seikkaa, että hän vielä voisi heittää juomisen. En luule hänen
kuitenkaan onnistuneen saamaan itselleen sitä lohdullista vakaumusta,
ja minä puolestani tunsin hänet jo siksi hyvin että tiesin
jokapäiväiset whiskyryypyt hänelle välttämättömämmiksi kuin leivän.

"Oli onni, että tulin perustaneeksi kauppani sopivalla ajalla", jatkoi
hän hetkisen kuluttua, "vaikka silloin näytti sopivammalta alottaa se
vasta pari vuotta myöhemmin, jolloin minulla olisi ollut paremmin
varojakin alkaakseni. Moni siitä pahaa penkoi, kun muka alotin niin
hankalina aikoina; mutta myöhemmin olisin joutunut heti alottaessani
pahojen vastustajien kera kilpailemaan. Vaimovainajani oli silloin
palveluksessa, ja niin turkasen pahansisuisella rouvalla, että se oli
minulle ainainen mieliharmi, kun näin kuinka ahtaalla hän oli. Kerran
sitte eräänä sunnuntaina ehtoopäivällä olin häntä odottelemassa ulos,
mutta rouvapa ei päästänytkään -- sattui olemaan pahalla tuulella ja
teetti hänellä jos jotakin koko päivän. Katkerasti itki taas
vaimovainajani, kun viikolla tavattiin, mutta minä hänelle ilmoitin
tehneeni päätökseni: ei muu auta kuin heti pistää jalat oman pöydän
alle! Paljo siinä oli pulaa ja vaivaa -- mutta häät vietettiin
tammikuussa ja kaikki alkoi hiljalleen luistaa hyvin. Merkillinen oli
minulla onni -- jos mitä tahansa yritin, niin hyvin meni. Sain oman
taloni -- ihan ensimäisiä Iisalmella -- haarakauppoja syntyi ja liike
laajeni niin että minulla lopulta oli puoli miljoonaa. Mutta mikä
perhana lieneekin mennyt mertaan, kaikki se vaan hajosi yht'äkkiä --"

Ruotsala ryyppäsi, otsa rypyssä. Kenties viina vaikutti häviöön,
ennätin arvella, ennenkuin hän taas pitkitti:

"Janhunen oli minulle tullut liiketoveriksi sitte lopulta. Kyllä me
hyvin tulimme toimeen keskenämme. Olin sitte taas Kööpenhaminassa
asioilla -- minun tietämättäni hän ostaa pätkäsi tavattoman määrän
väriaineita -- Janhunen oli värjäri -- oli muka niin erinomaisen hyvä
tilaisuus tarjoutunut. Tulin kotiin -- rahat olisi tarvittu moneen
parempaan yritykseen -- meillä tuli suusota, väriaineet olivat hitaita
menemään kaupaksi -- ja tuli kuin tulikin meille ero. Annoin hänelle
osuutensa oikein Porvoon mitalla -- enemmän kuin lain kannalta olisi
tarvinnut -- puhtaassa rahassa, ja vielä väriaineet velaksi, sillä minä
en sitä tavaraa tarvinnut. Maksamatta jäi häneltä sekin saanti minulle.
No, mitäs ollakkaan, teki usea maakauppias ihan yksiin aikoihin
konkurssin, vetäen monen muun mukanaan. Siinä tuli minulle 40,000
markan vahinko, joka kyllä tuntui, kun olin Janhusen maksanut eroon.
Vekseleitä alkoi sitte langeta ja velkojat hätääntyä, mutta vielä
olisin pysynyt jaloillani, en olisi keikahtanut, jos ei olisi palanut
talo kaikkine päivineen, asuinrakennus nimittäin. Silloin ei auttanut
muu kuin luovuttaa tavaravarastoni velkojilleni."

"Eikö talo ollut vakuutuksessa?" kysyin minä.

"Ei ollut; kaksi viikkoa ennemmin oli vakuutus mennyt umpeen, eikä
tullut siinä rahapulan aikana uudistetuksi. Kummallisella tavalla minua
silloin onnettomuus vainosi: vintille olin kerännyt makasiineista
kaikki verkkoni, kalastusvehkeeni, vaatteet, kaiken, kun makasiineja
järjestettiin. Sinne paloivat kaikki. Makuuhuoneeseeni paloi
kuudentuhannen markan arvosta valtion obligatsiooneja -- niiden numerot
kyllä oli muistikirjassani, mutta mitäs, muistikirja paloi myös -- oli
pöydälleni jäänyt, kuten kimppu setelirahojakin. Obligatsiooneista en
siis voinut saada penniäkään. Olin juuri ryntäämässä niitä pelastamaan,
mutta samassa alkoivat huutaa: 'Juho on jäänyt sisälle!' Juho oli
vanhin poikani -- hän olisi nyt 25 vuoden vanha, jos ei olisi kuollut
heti Amerikaan tultuani. Minä paksussa savussa hamuilin lastenkamariin,
mutta se oli turhaa vaivaa, hän oli muiden mukana ulkona, vaikkei häntä
oltu huomattu. Sitte oli jo mahdoton päästä makuukamariin. Hirveää
sekamelskaa se oli sinä yönä."

Ruotsala vaikeni. Silmäilin syrjittäin häneen. Hän oli lyhyenläntä
äijä, ijältään likemmä 60 vuotta, vaikka hän aina koetti salata ikäänsä
ja esiintyä nuorena, sillä ukko oli viime aikoina alkanut miettiä uutta
naimista. Pirteä äijä hän oikeastaan olikin; hallavasta pujoparrastaan
hän oli huolellisesti nykinyt pois jokaisen valkean karvan, joka siihen
kulloinkin ilmaantui; tumma tukka oli kauniisti kammattu pystöön, ja
pukuaan hän hoiti mahdollisimman siististi. Hänellä oli kaksi
kutakuinkin kalustettua huonetta, joissa eleli kymmenvuotiaan nuorimman
poikansa kera, ollakseen vielä edes jossakin määrin omassa kodissaan.
Vanhempi poika oli renkinä eräällä maanviljelijällä ja tytär
Tyynenmeren rannikolla palveluksessa. Ruotsala olisi Amerikassa päässyt
hyväänkin alkuun, mutta hänet oli vähitellen vallannut sellainen
juomahimo, että jokainen sentti, mitä vaan yksinkertaisen ruuan yli
jäi, meni aina whiskyyn. Sentähden oli hän menettänyt hyvän paikan
Milwaukee-radan maksumestarina, joksi Suomesta tultuaan ensin pääsi.
Monien vaivojen perästä perhe oli asettunut maata viljelemään sille
paikkakunnalle, missä nyt keskustelimme. Ruotsala oli silloin juonut
niin hillittömästi että maatila joutui ihan rappiolle ja lopulta
velkojain kynsiin. Vaimo, joka paikkakuntalaisten kertomusten mukaan
oli saapunut silkkihameisena rouvana, alkoi sairastella, mutta elätti
perhettään ompelutyöllä vielä kuolinvuoteellaankin. Nälkä ja
kärsimykset jouduttivat loppua. Sitte oli Ruotsala ollut
kauppapalvelijana parissa liikkeessä.

Me istuimme, polttelimme ja maistelimme. Vihdoin virkkoi Ruotsala taas:

"Kovin meitä tahdottiin jäämään Suomeen. Krediittiä luvattiin minulle
joka taholta vaikka kuinka paljo. Mutta en voinut jäädä -- niin
alkoivat maistua puulle kaikki ne olot. Vielä jälkeenkinpäin, kun jo
olin ollut täällä usean vuoden -- johan siitä tulee parikymmentä
vuotta, kun Suomesta läksin -- kirjoittivat minua erään uuden liikkeen
johtajaksi Kuopioon, jossa juuri olinkin pääasiallisesti liikettä
harjoittanut, mutta en vaan lähtenyt. Monta kertaa ne kirjoittivat."

"Miksi ette?"

"En vaan --" eikä Ruotsala sen enempää selitellyt.

Hänellä siis oli vielä paljo ylpeyttä ja oman arvonsa tuntoa jälellä.
Ja pari viikkoa myöhemmin hän yht'äkkiä erosi työpaikastaan, kun hänen
palkkaansa hieman alennettiin. Silloin hän joutui tykkänään rappiolle,
työtä kun ei ollut missään saatavissa sellaiselle parantumattomaksi
tunnetulle juopolle.

Eleli hän sentään jollakin merkillisellä tavalla jonkun aikaa.
Milloin milläkin tavalla hän osasi hankkia rahoja viinahimonsa
tyydyttämiseksi ja poikansa elättämiseksi. Itse hän ei syönnistä paljo
välittänyt, mutta hän rakasti todella poikaansa, ollen ainaisissa
sieluntaisteluissa viinahimon ja isänrakkauden ristiriitaisuuksien
tähden. Paljo sai poika nälkääkin nähdä, mutta hän kesti sen kuin mies,
ollen ennen aikojaan henkisesti kehittynyt ja vanhentunut.

Usein kustansin Ruotsalan ryypyt, kun hän ei missään tapauksessa
kuitenkaan voinut olla niitä vailla. Silloin sitä taas juteltiin
entisistä loiston ja ylellisyyden päivistä. Vihdoin rupesin raittiiksi,
menin naimisiin ja ostin Ruotsalan talouskapineet ja huonekalut.
Yksinään hän joutui eleskelemään, menettäen viimeisetkin kodin tähteet;
rahat kuluivat nopeasti loppuun ja vihdoin hänet saatiin toimitetuksi
Astoriaan, jossa rupesi kalastajaksi. Pikku poika joutui vierasten
hoitoon.

En luule Ruotsalan enää elävän, vaikka hän vielä viime syksynä kuuluu
kalastelleen; säännötön elämä oli jo riuduttanut ruumiin, eikä hänestä
paljo muualle ollut kuin vaivaishuoneeseen. Askel askeleelta hän oli
luisunut yhä enemmän ja enemmän alaspäin, menettäen kaiken mitä hänellä
oli, hukaten kaiken maallisen onnensa -- omaisuuden, vaimon, perheen,
kansalaisten kunnioituksen ja toimeentulonsa. Ja kuitenkin oli hän
tavallaan kelpo mies, hyvä ja avulias toveri, joka lainasi muille
silloin kun hänellä vähänkin oli varaa ja teki taas itse tarpeen
tullessa velkaa, kaikissa kohtalon kouristuksissa ilomielinen ja
hilpeä, ketään häiritsemätön hiljainen ukko...




Maailmanmaalari.


Tavaton hälinä ja sekasorto vallitsi Buttessa, Montanan valtion
suurimmassa kaivantokaupungissa, jossa ei milloinkaan ollut tunkeillut
niin paljon väkeä kuin nyt. Koko kaupunki oli liikkeellä, ja
jännityksellä odotettiin mitä oli tuleva. Oli nimittäin syytä otaksua,
että tänään tapahtuisi tappelu joka vetäisi vertoja verisimmillekin
Montanan kaivantoalueiden kuuluisista kahakoista.

Ne olivat Coxeyn armeijan päiviä. Näyttääkseen demokraattipuolueen
sisäisen politiikan seuraukset ja antaakseen maailmalle mitä
valtavimman todistuksen alemman kansaluokan tilasta, "kenraali" Coxey
oli nostanut maan kaikki työttömät kulkurit, irtolaiset, rosvot,
varkaat ja muut seikkailijat suureksi armeijaksi, jonka tuli marssia
pääkaupunkiin Washingtoniin näyttämään lainlaatijoille millaisia
epäkohtia löytyi. Noin 400,000 työtöntä kuljeskeli sinä vuonna
Yhdysvalloissa, ja kun armeijaan yhtyi huvin vuoksi töissäkin olleita
miehiä, niin voi käsittää kuinka suuremmoiseksi tämä liike muodostui.
Armeijan eri osastot kerääntyivät joka taholla, matkan varrella paisuen
kuin lumivyöryt ja vähitellen yhtyen toisiinsa.

Sellainen osasto, tuhatlukuinen joukko, oli nyt koolla Buttessa.
Aikomuksena oli anastaa juna ja lyhentää sillä matka Washingtoniin.
Sellaisia temppuja tehtiin niinä aikoina usein. Tällä kertaa
armeijalaiset kuitenkin kohtasivat kovan vastarinnan. Rautatieyhtiö oli
päättänyt hinnasta mistä tahansa estää heidät matkustamasta ilmaiseksi
pahana esimerkkinä vastaisien vuosien varalle; jälkeenpäin on todella
toisinaan tapahtunut, että kun työttömiä kulkureita on isompi joukko
osunut yhteen, he ovat anastaneet varsinkin tyhjiä tavarajunia
matkustuksilleen. Sentähden oli rykmentti sotaväkeä kutsuttu paikalle.

Armeija oli päättäväinen joukko, jossa melkein jokaisella oli revolveri
mukanaan. He kerääntyivät rautatieaseman, tahi oikeammin pitkän
matkustajajunan ympärille, joka oli pari tuntia odotellut asemalla,
alkaakseen säännöllisen kulkuvuoronsa. Oikeat matkustajat olivat
sentään pysyneet poissa junasta, jonka armeijalaiset sensijaan olivat
väkisinkin vähitellen täyttäneet niin tarkoin, että koko juna kuhisi
kuin muurahaispesä; katoillakin oli heitä niin paljon kuin suinkin
mahtui. Joitakuita oli kiivennyt kivihiilisäiliönkin päälle veturin
taakse. Koneenkäyttäjä ja lämmittäjä olivat korjanneet nahkansa
turvallisempaan paikkaan. Sotaväki vartioitsi veturia ja koko junaa,
pyssyt valmiina laukeamaan.

Jännitys oli hyvin kiihkeä, ja korvia huumaava melu vallitsi. Yht'äkkiä
syntyi lähellä junaa tavaton meteli; muutamia revolverin laukauksia
kuului, ja jokaisen huomio kiintyi parinkymmenen miehen suuruiseen
parveen, joka riuhtoi ja kimpuili muutamien sotamiesten kanssa. Samassa
silmänräpäyksessä hyppäsi kivihiilisäiliön päältä muuan notkea, laiha
mies kuin pantteri veturiin, väänsi täyden höyryn koneeseen, ja juna
kiiti kuin nuoli ällistyneiden sotamiesten välitse, ollen pian
näkymättömissä. Ainoastaan muutama hukkaan ammuttu laukaus kajahti
junan lähtiessä, pari varomatonta menetti jalkateränsä ja armeija oli
matkalla aavikoiden poikki Dakotaa kohti.

Se oli "maailmanmaalari", joka siten oli ratkaissut aseman. Hän osasi
vaikka mitä; koneenkäyttäjänä hän oli yhtä tottunut kuin maalarinakin.
Toinen mies hyppäsi lämmittäjäksi, ja niin sitä kiidettiin huimaavaa
vauhtia eteenpäin, pitämättä lukua siitä, tippuiko joitakuita alas
vaunujen katoilta. Vasta neljänkymmenen engl. peninkulman päässä
pysähdyttiin ottamaan vettä; puolikymmentä hämmästynyttä
lammaspaimenta, jotka olivat asemansa telegrafistilta saaneet kuulla
asiasta sähköteitse, tuijotti avosuin tuohon kirjavaan parveen, joka
taas heti läksi eteenpäin.

He pääsivät lähelle Dakotan rajaa. Miles Cityssä oli vastassa
rautatieyhtiön avuksi sähkötetty indiaanireservatsioonin rykmentti.
Kiivas luotisade sai junan antautumaan, ja johtajat vangittiin, mutta
maailmanmaalari oli pujahtanut tipotiehensä, kenenkään ymmärtämättä
kuinka se oli ollut mahdollista.

Ja hänen maineensa kasvoi taas ja sai aikaan paljo puhetta, sillä
Lännessä ei ketään suosita niin paljo kuin "smaartia" (ovelaa) ja
reipasta miestä.

Kuulin puhuttavan maailmanmaalarista, jota toisinaan vaihteen vuoksi
nimitettiin "juoppomaalariksi", heti kun länsirannikolle saavuin, mutta
kukaan ei tiennyt tuon kaikkialla tunnetun miehen oikeaa nimeä. Vasta
Montanassa, hänen varsinaisessa kotivaltiossaan, huomasin hänet
vanhaksi lapsuudentoverikseni Janne Rautelliksi, Lahden kauppalan
viskaalin pojaksi.

"_Go west, young man_!" (Mene länteen, nuori mies!) oli Horace Greeleyn
kehoitus, jota varsinkin kaikki n.k. originaalit ovat tarkoin
noudattaneet. Kaikki seikkailuhaluiset ja levottomat luonteet ajautuvat
lopulta Länteen, sopivimmille toimialoilleen. "Vakka kantensa hakee."

Maailmanmaalari oli tullut Calumetista, Michiganista. Maalaaminen oli
hänen varsinainen ammattinsa, jota hän hädän tullen harjotti, silloin
kun ei muutoin saanut ryyppyjä; mutta oikeastaan hän oli niin
monipuolinen mies, että olisi vaikea määritellä hänen oikeaa alaansa.
Kun miljoonamies Davis, "Anacondan kuningas", tahtoi saada pääkaupungin
oikeudet lakkautetuksi Helenalta ja pääkaupungin muutettavaksi
Anacondaan, jonka hän melkein omisti, maailmanmaalarilla oli tärkeä
osuus riitakysymyksen ratkaisussa. Kaksi kiihkeää puoluetta oli
vastakkain. Maailmanmaalari, joka kuului Helenan puolustajiin, kulki
ympäri valtiota, pitäen improviseerattuja puheita, joiden
vaikuttavimpana osana olivat sattuvat ja mestarilliset irvikuvat
vastapuolueesta ja Anacondasta, joita hän puheidensa selitykseksi
nopealla kädellä piirteli liidulla vieressään olevalle suurelle,
mustalle taululle. Niin naurettavaksi sai hän maalanneeksi
vastapuolueen ja niin itsekkääksi ja perusteettomaksi heidän
vaatimuksensa, että Davisin homma suureksi osaksi siitäkin syystä
raukesi.

Hänestä olisi helposti tullut etevä valtiomies, jos hänellä vaan olisi
ollut vakaantuneempi luonne. Mutta hänen mielensä hyöri aina niin
monissa asioissa, ettei hänestä ollut miksikään muuksi kuin
kuljeskelevaksi rentuksi, siinä lievässä merkityksessä, joka tällä
ammatilla on Lännessä, missä itsekukin on viettänyt ison osan
elämästään kulkurina ja seikkailijana. Sitäpaitsi oli hän mitä
auttamattomin patajuoppo.

Hänen vakinaisimpana asuinpaikkanaan oli Beltin ja Sand Couleen
kivihiilialue. Siellä hän m.m. sai paljon aikaan kansalaistensa
hyväksi heidän puhemiehenään työlakoissa ja muissa sellaisissa
tilaisuuksissa; työnjohtajat näet pelkäsivät hänen sujuvaa kieltään ja
piirustustaitoaan. Valtiollisissa vaaleissa oli hän erinomainen
"agitaattori".

Suomalaiset pitivät hänen kätevyyttään yhtä suuressa kunniassa kuin
sielunsa ominaisuuksia. Yhä vieläkin kertoellaan kuinka hän kirjotti
yht'aikaa molemmilla käsillään ihan sujuvasti. Varpaillaan hän piirusti
melkein yhtä hyvin kuin sormillaan. Kuuluisuutta saavutti hän myös
hullunkurisilla kujeillaan, joita oli mestari keksimään. "Vahinko ettei
hänestä tullut suurta miestä, vaikka oli lahjat", sanoi jokainen, kun
tuli sanoma hänen kuolemastaan Helenan mielisairaalassa syksyllä v.
1896.




Sodassa.


Kädet taskussa käveli Antti Huusko joutilaana pitkin Portlandin katuja.
Kaksi viikkoa takaperin oli hän saapunut Montanan kultakaivoksilta,
taskut täynnä helisevää kultaa, mutta nyt hänen ei tarvinnut edes
koperoida niiden pohjia, sillä jo edellisenä päivänä tehty
perinpohjainen tarkastus oli ilmaissut, että kaikki oli mennyt sitä
tavallista tietä. Antti ei sentään millään muotoa ollut erityisen
alakuloisella tuulella; kävelihän vaan katua ylös toista alas,
viitsimättä vaivata aivojaan edes seuraavan työpaikan miettimisellä.
Tuon tuostakin hän koneellisesti pysähtyi katselemaan kauppiaiden
jättiläismäisissä ikkunoissa loistelevia korutavaroita, vaikka ne eivät
tehneetkään hänen uneliaaseen mieleensä mitään erityistä vaikutusta.

Sattuipa Antin silmään iso valkea taulu erään kivirakennuksen seinässä.
Moneen kertaan hän luki nuo korkeilla mustilla kirjaimilla maalatut
sanat, jotka ilmoittivat rakennuksessa värvättävän vapaaehtoisia
23:teen, Oregonin valtion rykmenttiin. Ehdot: kolmen vuoden pesti,
palkka ensi alussa 14 dollaria kuussa. Jo monta viikkoa oli Antti
kuullut kuinka miehiä kilvan riensi vapaaehtoisina palvelemaan
Yhdysvaltain julistamassa sodassa Espanjaa vastaan, minkään sotaisen
innostuksen heräämättä hänessä. Mutta nyt hänen mieleensä, noin vaan
sattumalta ja koetteeksi, juolahti aatos, että voisipa tuota yrittää
soturiksikin. Ensin se syntyi vaan siten, että hän huomaamattaan alkoi
arvostella ruumiillisia ominaisuuksiaan; terve oli hänellä
ruumiinrakennus, mittaa miltei liiaksikin, ja paino 80 kilon paikoille,
joten ei ainakaan häntä hyljättäisi taulun alakulmassa mainittujen
kelpoisuusehtojen nojalla.

Antin ei koskaan tarvinnut peljätä, ettei saisi työtä ja vähintäänkin
60 dollarin kuukausipalkkaa, eikä hän ajatellutkaan sotaisen kunnian
hankintaa. Välinpitämättömänä alkoi hän juuri kääntyä pois, mutta
säpsähti katsahtamaan ylös, kun värväyskonttorin kapteeni, joka
paitahihasillaan oli pistäytynyt avonaisen akkunan luo ryntäilleen
tupakoimaan ja raitista ilmaa hengittämään, huusi iloisesti:

"No veikkoseni, lähdeppä Cubaan! Tuommoisten miesten ei sovi kotosalla
voimiaan tuhlata! Käy tänne vaan!"

Vaistomaisesti totteli Antti, astui koneellisesti ylös portaita, avasi
oven ja seisahtui vastahakoisena pitkän pöydän peräpäähän.

"Jaha", virkahti kapteeni, laskien sikarinsa ikkunalaudalle, "sinulle
siis kelpaa Setä Samuli isännäksi. Billy, otappas kynäsi."

Toisella puolella pöytää istuva luutnantti avasi kirjansa ja tarttui
kynään.

Nopeasti auttoi kapteeni Antin riisuutumaan ja asetti hänet mittapuun
alle. Tarjokas oli silminnähtävästi mitä parasta laatua, ja
tyytyväisenä saneli kapteeni apulaiselleen hänen mittansa ja muut
ominaisuutensa. Pelon vapistuksella ajatteli Antti, että nyt hänestä
tehtiin sotamies, ja tunsi ettei hän suurin surminkaan enää rohkenisi
panna vastaan.

"Entäs hampaat?"

Antti ei ennättänyt vastata, ennenkuin kapteeni tottuneesti väänsi auki
hänen leukaperänsä ja katsahti sisälle.

"Vahinko!" sanoi hän. "Huonot hampaat; jää kotiin vaan, poikani; on
omassa maassakin työtä!"

Kun Antti jälleen hitaasti astuskeli kadun yli, luutnantti vilkasi
hänen jälkeensä ja huomautti: "Siinä olisi ollut roteva mies kuin
jättiläinen."

"Olisi", vastasi kapteeni, äreästi imeskellen sikaariaan. "Saamari
sentään, tarvitsemme enää kourallisen miehiä, ja soisin valmistuvani.
Mutta jos miehellä on huonot hampaat, hänestä ei ole sotaväen kovan
leivän jyrsijäksi, ja se herättää hänessä vähitellen kapinallista
henkeä ja hyödytöntä murinaa Setä Samulin komentoa vastaan..."

Antin veri liikkui vähän vilkkaammin hänen lähtiessään uudelleen
marssimaan pitkin kaupungin katuja. Hänet oli kaseerattu! Kuka olisi
luullut sellaista? Tyytymättömäksi tunsi itsensä Antti, vaikka ei toden
teolla tuntenut minkäänlaista halua lähteä sotaan. Omituista se oli.

Hän päätti lähteä Carbonadon kivihiilikaivannolle työn hakuun. Tätä
katua hän seuraisi päähän asti, päästäkseen suorinta tietä maaseudulle,
joltakin pikku asemalta pujahtaakseen tavarajunaan. Ja entistä
vinhemmin hän harppasi eteenpäin; eivät enää kädetkään joutaneet
taskussa olemaan, vaan hieman hermostuneesti nytkähdellen heiluivat
sivulla.

Mutta sattuman oikut tekevät suuria äkkikäänteitä ihmisen elämään. Kun
hallitus julisti ensimäisen vapaaehtoisten kutsunnan, se viisaasti
kyllä arvasi millainen tarjokastulva oli syntyvä, ja jakoi kullekin
valtiolle määrätyn osuuden, rykmentin tahi kaksi, minkä ne saisivat
varustaa. Ja Oregon oli niitä onnellisia joille armossa suotiin kaksi
rykmenttiä. Seurauksena oli se, että kaupungin laidassa oli toinen
värväystoimisto. Jyrkän pysähdyksen teki Antti nähdessään taas tuon
taulun edessään. Mitä kummaa! Mutta toinen paikkahan tämä olikin,
vaikka hän ensin luuli hämmennyksessään kiertäneensä ympäri takaisin
lähtökohtaansa. Minkähänlainen komento tuolla oli?

Tuskin tietäen mitä teki, astui Antti sisälle.

"Kas se oli oikein -- yhtä miestä enää olen vailla", oli iloinen
tervehdys.

"Niin, en minä kelpaakaan", hymähti Antti.

"Sepä kumma! Heti paikalla pistän sinut kirjoihini." Ja ennenkuin
tiesikään Antti seisoi jälleen tarkastettavana. Tällä kertaa hän
suoriutui hyvin kiirastulesta, ja kun 22:sen Oregonin rykmentin 1.
komppanian miehet saman päivän iltana vastasivat iltahuutoon,
huudettiin myöskin: _Andrew Husk_, johon Antti kumeasti vastasi:
"_Here_!"

Jos 23:nen rykmentin värvääjä olisi ollut vähemmän tarkka ja hyväksynyt
Antin, tämä ei olisi lainkaan joutunut sotaan, sillä tuo rykmentti
joutuikin reserviin viettämään yksitoikkoista leirielämää Georgian
valtiossa. Mutta 22:nen joutui tuleen, ei Cubaan, jota alussa luultiin
ainoaksi tappelutantereeksi, vaan Manilaan, Filippisaarille, missä
Deweyn laivasto oli tehnyt espanjalaisista laivoista yhtä loistavan
lopun kuin Samson seuraavan heinäkuun 4 p:nä Santiagon edustalla.
Lähtökäsky saapui jo seuraavana päivänä, jolloin pitkä sotilasjuna
alkoi kiidättämään rykmenttiä San Franciscoon. Siellä heidät sullottiin
transporttilaivaan monien muiden rykmenttien kera, ja sellainen hälinä
vallitsi matkalla valtameren yli, että Antti oli koko ajan päästään
pyörällä. Päivän vietettyään leirielämää, yhden ainoan kerran oltuaan
harjoituksissa, hän sai maistaa miltä Tyynenmeren tuulahdukset
tuntuivat "maakravulle." Merikipeänä, muukalaisten joukossa,
tottumattomana kaikkeen, alituisissa harjoituksissa, hän oli
jotakuinkin alla päin, mutta ei tuossa hälinässä kerinnyt kertaakaan
todenperäisesti ajattelemaan sotaa.

Honolulussa poikettiin maihin. Anttikin pääsi illalla jalottelemaan;
hänet nimittäin komennettiin tavarain kantoon. Oli oikea hawaiilainen
kesäilta, sellainen kuin ainoastaan tuolla ikuisen kesän saarella olla
voi. Kaduilla oli koko väestö liikkeellä, ja Antti syventyi koko
sielustaan katselemaan uuden maailman outoja näkyjä...

"Varovasti, varsin varovasti nostatellaan, Heikki! Jos me tämä
särettäisiin, niin totta hengen veisi tuo juupelin Etulieri!"

Antti ihan kivettyi. Hän seisoi kuin naulittu, tuijottaen nelimiehiseen
ryhmään, joka silkkaa suomea haastaen hellävaroen kanteli paareja,
joille kokonainen hevoskuorma virvokkeita oli säilytetty.

"No perkele!" puhkesivat hänen tunteensa vihdoin sanoiksi.

"Ka, meidän miehiähän täällä on muuallakin", vastasi edellinen puhuja,
"koskapa niin koreasti tervehtii. Missä sinä maleksit?"

"Oregonin 1. komppaniassa."

"Vai siellä vai. Me olemme siitä Idahon komppaniasta, jossa on
kuusikolmatta Suomen junnua..."

Ja miehet katosivat yleiseen vilinään.

Antin mieltä hieman huojensi tuo kohtaus. Oli jotakin lohduttavaa
siinä, että oli muitakin kansalaisia mukana. Tuo Idahon valtion
komppania oli muuten huomattavimpia koko joukossa; siinä oli 26
reipasta suomalaista kaivantomiestä, koko osaston rotevimmat ja
kookkaimmat, johtajana kuusi jalkaa viisi tuumaa pitkä Keskelä,
muistaakseni Kaustisista.

Matkan loppupuolella tapasi Antti oman kansalaisensa omasta
komppaniastaankin, vaikka he eivät sattuneet keskenään montakaan sanaa
vaihtamaan.

Caviten luona käytiin leiriin, vastapäätä Manilaa, lahden
toisella puolella; yö vietettiin nuotioiden ääressä, tohisevassa
Mangopuumetsässä. Kumeat kanuunanlaukaukset, joita kajahteli etäällä,
ilmaisivat mistä päin Dewey pommitteli vihollisten rannikkopattereita.
Antti ei paljon ummistanut silmiään sinä yönä. Toisten kuorsatessa
vedenpitävien vaippojensa alla, jotka suojelivat tihkuilevalta
sateelta, Antti ajatteli ja ajatteli. Sota oli sentään hirveä.
Kuvitellessaan mielessään noita kiiluvasilmäisiä, mustapartaisia
espanjalaisia, jotka epätoivon hurjistamina hyökkäsivät hänen
kimppuunsa, hän tunsi sydäntään ahdistavan. Miksi olikaan hän lähtenyt?
Antti tunsi kuinka voimia heikontava, jäytävä, salaisesti hiipivä pelko
alkoi vallata hänet...

Aamulla aikaisin alkoi väsyttävä kulku pitkin savivelliksi muuttuneita
teitä. Suuri meteli ja häiriö vallitsi. Lieju oli ehkäisemässä kaikkia
liikkeitä. Aamupäivän kuluessa vielä naureskelivat ja laskivat leikkiä
iloisimmat, mutta sitte kulki jokainen tylsistyneenä ja haluttomana
eteenpäin. Matka oli parikymmentä engl. penikulmaa, ja kun vihdoin
saatiin asettua leiriin, miehet vaipuivat nopeasti uneen toinen
toisensa perästä, tuskin ennättäen edes kahvit kiehauttaa
läkkirasioissaan nuotiolla.

Sinä yönä Antti ei lainkaan ummistanut silmiään. Hän makaili
kyynäspäidensä nojassa nuotion ääressä ja mietiskeli oloaan, hitaasti
syljeskellen liekkeihin. Niin, mikä pakotti hänet lähtemään? Eihän
hänestä, viheliäisestä pelkurista, ollut mitään hyötyä sodassa,
ajatteli hän. Suuresti pelkäsi hän taistelun tuoksinassa joutuvansa
niin suunniltaan pois, että lähtisi jänistämään pakoon, tuonne
aarniometsään, erämaahan, nälkäkuolemaan. Ihmisten silmissä ei
mitenkään voisi näyttäytyä, ja karkaaminen sodan aikana -- se oli
sotaoikeuden mielestä paha asia. Varmasti tunsi hän, että surma hänet
kohtaisi taistelussa. Suo siellä, vetelä täällä. Turhaan koetti Antti
rohkaista mieltään; pahat aavistukset jäivät uhallakin varmuudeksi
hänen sielussaan. Ja huomenna jo, aamun koittaessa, muutaman tunnin
päästä oli alkava tuo verinen taistelun melske. Silloin oli tapahtuva
ryntäys Manilan ulkovarustuksia vastaan...

Anttia ahdisti niin tuskallinen ja tempova rauhattomuus, että
hän nousi ylös ja alkoi kävellä nuotioiden välillä, nähdäkseen saisiko
joltakulta edes vähänkään rohkaistusta. Mutta kaikki nukkuivat
rauhallisina, vähääkään välittämättä tulevaisuudestaan. Kutkahan noista
huomen-illalla pääsevät nuotioiden ääreen tarinoitsemaan päivän
kokemuksista? ajatteli Antti, ja hänen kurkkuaan kouristi.

Lopulta hän ei voinut olla nykäisemättä Matti Paunaa, kansalaistaan,
iloista reimaa merimiestä. Matti kuorsasi sikeästi, eikä ollut
millänsäkään; käänsi vaan murahtaen kylkeään, kun Antti häntä lujemmin
uskalsi pudistella.

Antti istahti synkeänä hänen viereensä. Hänelle johtui mieleen Katri
rukka siellä kaukana valtameren takana -- Merijärven takamailla.
Siitäkin oli tullut Amerikan leski... Ihmetellä täytyi Antin, kuinka
oli niin hennonut jättää Katrin ja pikku Jaskan. Eikä sitä
matkapilettiäkään vaan ollut tullut lähetetyksi Katrille, vaikka jo oli
neljä vuotta kulunut. Varmaa, varmaa oli, ettei hän ollut milloinkaan
pääsevä takaisin tältä onnettomalta saarelta, eikä Katri ollut saava
tietää hänen kohtalostaan -- odottelisi vaan vuoden toisensa perästä.
Eihän "Andrew Husk", joka oli hänen nimenään "rullissa", voinut
ilmaista, että "se nyt oli se Huuskon Antti." Jospa edes Matti jäisi
henkiin ja veisi sanan. Antin mieli sai niin ahdistuneeksi, että hän
uudelleen kävi Paunan kimppuun, ja lopuksi nosti hänet ihan istualleen.

"Häh?" ärähti Matti, koettaen vääntää auki raskaita silmäluomiaan.

"Tuota -- kyllä, -- kovinpa sinä nukut levollisesti", tavotteli Antti.

Mutta Matti ei ollut mielissään häiritsemisestä.

"Mitä lempoa se sinua vaivaa?"

"Ei -- ei yhtikäs. Minä vaan en saa unta silmiini."

"Eihän sua vaan jänistä? Älä nyt rupea hassuttelemaan. Pelkurit se
kuolema ensin korjaa. Nuku rauhassa?"

Ja tällä kehoituksella, josta Antille ei ollut suurtakaan lohdutusta,
Matti retkahti takaisin pitkälleen, veti jalkansa koukkuun ja alkoi
vedellä makeita unia.

Yksinäisenä haamuna kyyrötteli Antti parka nuotionsa ääressä läpi yön,
kuunnellen sammakkojen kirkumista ja tuulenhengen huountaa sameassa,
myrkyllisessä aamun huurussa. Turhaan koetti hän tyytyä asemaansa.
Olihan sodassa kuolema jalon vapauden puolesta taistellessa ihanaa ja
ylevää sen renttuilevan elämän rinnalla, jota hän kuitenkin muutoin
vietti ja josta ei kenellekään ollut hyötyä...

Kaatuisipa tuo Matti tahi kuka tahansa muu!

Sydän hypähti Antille kurkkuun, kun lähtösignaali päivän sarastaessa
kajahti. Koneellisesti teki hän niinkuin muutkin, uskaltamatta katsoa
tovereihinsa, peljäten heidän hänen katseistaan lukevan mitä sielussa
liikkui. Hän seurasi muita, koetti tylsästi olla ajattelematta mitään,
ja ihmetteli kuinka nuo toiset niin iloisesti melusivat ja rähisivät.
Nyt se oli tullut se kamala hetki.

Edestäpäin alkoi jo kuulua kiivasta ampumista. Antin sydän hytkähteli.
Hän heittäytyi toveriensa esimerkkiä seuraten maahan. Kaukana
häämöittivät vihollisten rivit pensaiden lomasta, ja rykmentti alkoi
ampua. Pyssy tutisi Antin kädessä, vaappuen sinne tänne; hän ampui ja
ampui tähtäämättä, ja huomasi toverien nyhkivän toisiaan ja iskevän
silmää, häneen viitaten, koska hänen luotinsa uhkailivat omia rivejä.
Heidän irvistyksensä saivat veren kiehumaan Antin suonissa. Annettiin
käsky ryntäämään. Eteenpäin samosivat urheat rivit pitkin pensaiden
verhoamaa mäen rinnettä tuimassa tulisateessa. Antti oli eturinnassa.
Hän ei enää nähnyt kuinka miehiä kaatui molemmin puolin, ei kuullut
huutoja ja parkauksia, ei huomannut oliko ketään muita mukana.
Vilaukselta hän vaan näki nuo parrakkaat naamat ja välähtelevät
hammasrivit edessään: sitte kaikki musteni. Hän iski oikeaan ja
vasempaan, välittämättä oliko hänen tiellään ystäviä vai vihollisia;
hän riehui kuin vimmattu, unohtaen kaiken, mielessään vaan hämärä
itsensä puolustamisen vaisto. Hän kuuli äänekästä hurrausta, joka
tuntui kajahtavan tuhansista kurkuista, ja sitte oli ihan hiljaista.

Antti saavutti vihdoin jonkinlaisen puolitietoisen tajunnan asteen.
Kalvava jano vaivasi häntä. Kädet ja jalat olivat lyijynraskaat;
kurkkua tukehutti tahmainen aine, niinkuin takeltunut veri. Työläästi
sai hän raotetuksi silmiään ja näki yläpuolellaan tumman taivaan, jolla
tuhannet tähdet kirkkaasti tuikkivat. Sitte hänen silmäluomensa jälleen
painuivat kiinni.

Lähellä kuului ääniä. Antti koetti huutaa, mutta tunsi niin ääretöntä
väsymystä, ettei voinut hiiskahtaakaan. Ikäänkuin pohjattomasta
syvyydestä kuuli hän puhelun.

"Kahdeksantoista jo yhdessä haudassa, Ned", sanoi vastusteleva ääni,
tällä kertaa yhä lähempänä. "Luodaan jo umpeen."

"Ei", vastasi toinen ääni; "pannaan vielä nuo kolme, niin on tämä
nurkka puhdas. Annas lyhtyäsi. Kas, tässäpä on tuo suomalainen
paholainen, joka tappeli kuin vimmattu. Vahinko miehestä; hänestä olisi
varmaan tullut korpraali. Se oli aika poika!"

Antti ihmetteli hämärästi kenestä oli puhe.

"Käy koipiin sitte, Ned, niin heitämme hänet päällimmäiseksi. Kas noin.
Raskaskin se on kuin isäni velkakuorma. Yksi, kaksi!"

Antti tunsi itseään heilutettavan ilmassa.

"Kolme!"




Kevään esikoiset.


"Vielä riuska veto, Freeti poikani! Älä hellitä, kyllä jo heittää
fallaamasta... nousee... nousee..."

Ärjyvä vihuri esti sanat kuulumasta, puhalsipa niin tuimasti että ne
tuskin pääsivät huuliltakaan, hengityksenkin ihan läkähdytti. Mutta
Matti kehoitteli vaistomaisesti, ikäänkuin omaksi rohkaistuksekseen.
Tanakasti painaen saappaansa laitoja vasten hän kaikella voimallaan oli
heittäytynyt kiinni peräsimeen, silmät ummessa, sillä olihan pilkko
pimeä, sokaiseva ryöppy, ja ilman salaman väläyksiäkin hän tiesi missä
oltiin ja tunsi minne ajauduttiin.

Vene heittelehti kuin lastu, ja vettä roiski laitojen yli joka hetki,
niin että Matilla oli täysi työ vasemmalle kädelleen äyskärin
toimeliaassa pitelemisessä.

Freeti souti kuin vimmattu. Jokainen jänne ruskasi, veri syöksähti
päähän jokaisella äärettömällä ponnistuksella, suolainen hyrsky pieksi
hänen kasvojaan, kohmettuneet sormet vetasi kurimuksen käännältämä airo
usein hankaimen rakoon, mutta ruhjevammat eivät nyt tuntuneet; hän vaan
toimi niinkuin kone, mitään ajattelematta, mistään tietämättä.

Taas leimahti salama, niin huikaiseva ja pitkällinen, että Matti raotti
silmiään. Kellopoiju kaukana oikealla... vasemmalla brekersit... ja
taas oli kaikki pimeää.

Matti tiesi nyt kaiken toivon turhaksi. Vene ajautui sivuttain tuulen
ja virran mukana; niitä kahta voimaa ei enää voinut vastustaa. Suotta
oli kaksi tuntia viivytelty loppua; suotta oli Freeti kiskonut henkensä
edestä, saadakseen aluksen nousemaan tuuleen; suotta olivat he
koettaneet pelastaa verkkoa, ainoaa viime vuoden säästöä, nousevalta
myrskyltä, ja sitä virralta pelastaessaan uhranneet sekä verkon että
hengen; suotta odotteli Loviisa kotona, sydän kurkussa, kuunnellen
myrskyn myllertämistä ja vuolasta sadetta, joka lohkasi suuria
maanvieremiä mökin alapuolelta alas Uniontownin tielle, Taivassalon
Antin ihmeeksi, kun ikkunat aamulla eivät valjenneetkaan...

Eihän se kuolema sinällään pelottavalta tuntunut Matille; tässäkös sitä
jouti niin syvälliseltä kannalta ottamaan. Mutta paraansa mukaan oli
hän pannut vastaan, niinkuin muitakin vastoinkäymisiä torjuessaan. Ja
kun se morkettikin (kiinnityslaina) oli toissapäivänä jäänyt
uudistamatta! Runni (kalan tulo virtaan) oli ollut niin vilkas, ettei
malttanut lähteä loijerin (asianajajan luo) St. Helenaan sitä
selvittämään. Se se oli ikävä juttu Loviisalle.

Olisipa edes tupakan saanut! Se olisi totta tosiaan maistunut
tällaisella ilmalla, ajatteli Matti synkeästi, sentään yrittämättäkään
kaivaa piippunysää taskustaan, sillä sytyttäminen olisi ollut
mahdotonta.

Kumea pauhina, joka erosi myrskyn muusta riehunasta, alkoi kuulua yhä
selvemmin -- nuo kamalat kuolinkellot, hyökyaallokon pirstoutuminen
matalikkoon, valtavien vesivuorien piekseminen särkkää vastaan.

Salamat leimahtelivat tiheään. Kun Matti alta kulmainsa vielä kerran
vilkasi keulapäähän, hän tunsi vihlovaa tuskaa: Freeti oli menettänyt
airon ja horjahtanut laidalle ikäänkuin sitä kurkotellen, nääntyneenä
ponnistuksiin, suuren vesivuoren juuri kumahtaessa veneeseen. Matti
tunsi Freetin syöstyneen syvyyteen, tiesi että nyt hänellä ei enää
ollut poikaa, ja samassapa hän itsekin kierähti mereen, kun vene
pyörähti ympäri ja pilkkoutui lastuiksi matalikkoon.

Se morketti! mutisi Matti, vaistomaisesti koettaen vapautua verkon
silmukoista, jotka olivat kietoutuneet hänen jalkoihinsa.

Voi sen vietävää minkä teki, kun tuohon verkkoon sotkeuin!

       *       *       *       *       *

"Kova oli kamppailu!" sanoi pitkä Dick totisena. Majakkamiehet olivat
vaaleina katselleet kamalaa näytelmää brekersien luona, jota kirkkaat
salamat tuon tuostakin valaisivat. Tornin ikkunasta oli näköala kauas
merelle.

"He olivat ensimäiset tänä keväänä", murahti päällysmies, käyden
katetun illallispöydän ääreen. "Monta olen omin silmin nähnyt Columbian
nielevän, mutta kolkolta tuntui varsinkin vanhan miehen kohtalo:
brekersien ohi jo paiskasi hänet sivuaalto, mutta oli verkkoonsa
sekautunut, eikä voinut pelastua. Mutta enhän voi ketään tässä
tuiverruksessa syöstä hyödytöntä apua viemään..."

Hänen kasvoillaan oli väsynyt, raskasmielinen ilme; hän näytti kymmenen
vuotta vanhemmalta.



***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TYYNEN MEREN RANNIKOLTA***


******* This file should be named 62145-8.txt or 62145-8.zip *******


This and all associated files of various formats will be found in:
http://www.gutenberg.org/dirs/6/2/1/4/62145


Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you'll have to check the laws of the country where you
  are located before using this ebook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
  works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org 

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary 
Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:

    Dr. Gregory B. Newby
    Chief Executive and Director
    [email protected]

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.