The Project Gutenberg eBook of Talven tullessa
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Talven tullessa
Runoja
Author: Juhani Suur-Juhola
Release date: April 19, 2024 [eBook #73432]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Yrjö Weilin & Kumpp, 1911
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TALVEN TULLESSA ***
TALVEN TULLESSA
Runoja
Kirj.
Juhani Suur-Juhola [Topi Orpana]
Helsingissä,
Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö,
1911.
Laitan sillan laulelmista
maille suuren harhan,
jotta pääsen aatoksista
synkän kirkkotarhan.
Laitan sillan lauleloista
yli tuskan kuilun.
Kuolon esikartanoista
soitan ääntä huilun.
SISÄLLYS:
PAKANOITA
Kun ma täytin itseäni.
Kaksi tietä kulkijalla.
Pakanoita.
Titaanien laulu.
Simsonin uhka.
Pakana.
Riemun valtakunta.
LUOSTARISSA KÄYDESSÄ
1—8.
NEITO KAIVOLLA
Miksi katsot, kaunis impi?
Kuu hohti ylitse tienoon.
Neito kaivolla.
Oi, miksi pieniksi pirstasit.
Alppikukka.
Hämeenmaa.
Kellastunut lehti.
TALVEN TULLESSA
Talvi tulee.
Jumalan myrsky.
Viini, tanssi, naisten nauru.
Seison muistojen seassa.
Tikari.
Antakaa viinaa.
Punainen synti.
Näinpä lauloi murhe mulle.
Laula, laula, lapsonen.
Uunnavuonna.
Aleksanteri Suuri.
PAKANOITA
KUN MA TÄYTIN ITSEÄNI.
Kun ma täytin itseäni
joutunut en harhaan.
Kuunnellessa sydäntäni
lauloin laulun parhaan.
Kaksi kaunosisarusta
sielussani eli:
ilo loihti lohdutusta,
murhe kasvatteli.
KAKSI TIETÄ KULKIJALLA.
Kaksi tietä kulkijalla.
Toinen on se outo polku
hairahdusten, haavehien,
aina polttavan pyrinnön,
onnen-kaihon katkerimman.
Tehty sankarisuvulle,
urohille uljahille,
jotka kulkevat koditta
isätöinnä, äiditöinnä
oman voimansa varassa,
oman vaiston ohjatessa.
Tie se johtama jumalten
luokse luojan kaikkivallan
viepi, voittohon, valohon,
vaikkei kulje kukkamailla.
Toinen polku, turman polku,
kurjuuteen ja kuolemahan.
Ken voi hehkuvan halunsa,
pyrintönsä, pyytehensä
tyytyväisenä tuhota,
olla hetken onnellisna,
ei ole elämän herra,
vaan on matkalla manalle,
kuolon teitä kulkemassa.
Kasva, suuri rinnan kaiho!
Anna ainainen pyrintö,
jotten uupuisi unehen,
saisi onnelle sanoa:
nyt sun riistin rinnalleni.
Kasva, suuri sielun kaiho,
jotta joutuisin minäkin
elon tietä etsimähän.
PAKANOITA.
Pakanoina palvelemme
aurinkoa, illan kuuta.
Palvelemme tähtiyötä,
kimallusta aamun kuuran.
Kevään tulien ruusukenttää,
tuoksua myös nuoren nurmen.
Pakanoina palvelemme
syksyn synkkää ukkosyötä,
salamoita säihkyviä,
vihureita vinkuvia,
myllerrystä myrskytuulen,
kohinata korven jylhän.
Pakanoina palvelemme
luottehia suuren luonnon.
Maa on emo punamarjan,
meidän iki-onnelamme.
Ihanuutta ilmat välkkyy,
unohtuvi tarun taivas.
TITAANIEN LAULU.
Suuret jumalat,
ilmojen asujat!
Kauas kannelle taivaan kaaren
maasta pakenitte,
luodut hylkäsitte,
heititte keskelle aution saaren.
Tuska ja hätä
maata ei jätä,
raskas on ihmisten taakka.
Tyynnä katselette,
apuun tule ette,
luomanne kärsii kuolohon saakka!
Tulen me toimme,
valkeuden loimme.
Kauas karkkosi öiden valta.
Aukesi aamu,
kuoleman haamu
sijalta syöstiin korkeimmalta.
Helvetin ota,
hiisien sota
nyt ei hirvitä, turhaan se pauhaa.
Ihmisen henki
taivaisienki
vihaa ei säiky, nauttii rauhaa.
Tulen me toimme,
valkeuden loimme,
syntyi ihmisen sielun kaipuu.
Edistys herää,
aatteita kerää
ihmisen henki. Usvat haipuu.
Pimeyden veimme.
Sillä me teimme
syntiä vastaan mieltänne pyhää.
Vihotimme teidät,
Kirositte meidät,
kostoa meille haudotte yhä.
Pelkää me emme!
Taistelujemme
liekkiin juoksemme rohkein mielin.
Palvelijanne
ja profeettanne
turhaan loihtivat leimuvin kielin.
Suuret jumalat,
ilmojen asujat!
Olkaa levossa niinkuin ennen!
Ihmisen henki
jumalienki
vallasta pyrkii valohon mennen.
SIMSONIN UHKA.
Yö kaartaa ympärillä synkkä, musta,
ja ilmaa viiltää vihan salamat.
Maan ääret huutaa hurjaa kirousta
ja säilät koston hengen valamat
jo rintaan lyövät. Ahdistus niin ankee
kuin kuolon kauhu sieluhuni lankee.
Oi, Jehova, sun vihas murtaa mun!
Sen alla armotta ma ruhjoudun.
On surman yö, ja raivotarien ilveen
ma kuulen pimeässä ilkkuvan.
On onnen otsa peittynyt jo pilveen,
ei tähteä näy yhtään vilkkuvan.
Mun sieluani kalman varjot kaartaa,
yön mustat joukot piirittää ja saartaa.
Ei kukaan kuule ääntä poljetun,
kun vihoitin, oi Jehova, ma sun!
Ah, kallista se oli onnen hinta,
ja kallis oli katsees armahin,
kun kesken kesäpäivää suloisinta
tää talviyö on tullut harmahin.
Ah, Delilani, paljon veit sa multa,
kun sua lemmin. Kutriesi kulta
sai minut unhottamaan Jehovan
ja synnyinmaan ja vallat taivahan.
Mut polta, liekki, polta katkerasti,
ja helvetti, lyö tulta hurjasti
maan uumenista taivaan ääriin asti,
en sittenkään ma itke kurjasti.
En kadu, että naisen suuteloihin
ma kunnon vaihdoin, hullun unelmoihin
myin taivaanlahjan, petin isänmaan
ja ijäks' itse joudun Gehennaan.
Oi, Delila, sun valhevalais turman
sain kerran kuulla, siihen hukkua.
Näin kultaisien kutriesi hurman,
sain suudelmies suloon nukkua.
Jos aamu aukeni tai lankes ilta,
toit aina viestin kaukorantamilta.
Kun lemmestäsi, armas, laulelit,
sa mulle onnen ovet aukaisit.
Niin, polta liekki, lemmin Delilala,
en sitä koskaan voi ma katua.
Kun hänen kanssaan kuljin maailmata,
niin kaikki oli suurta satua.
Ja vaikka kaikki synnit anteeks' saisin,
jos häntä yhden kerran kiroaisin,
niin huudan houkutuksiin: tullos, yö,
en armahinta muistoani myö.
Mun kutreissani piili sankarvoima.
ja joukkoja ma kätkin kädessäin.
Nyt olen vihollisen kammitsoima,
nyt pyövelini ilkkuu edessäin.
Sen teit sa, armas. Olit heikko kerran.
Mut sua syyttäisinkö eessä Herran!
Ei! Lemmelleni, sulle uhraisin
nasiirivoiman kerran vieläkin.
Nyt iäksi on mennyt armas aamu,
ei päivän kehrä kulje ratojaan.
Nyt mailla hiipii kuolon hirmuhaamu
ja korjaa Gehennahan satojaan.
Nyt kohta koittava on koston hetki,
ja ikuinen on eessä piinanretki.
Mut muisto armas mulle kirkastaa
myös tuonen maita, lientää Gehennaa.
Vaikk' kuolon mua vartioisi vahti,
kuin jalopeura eessäin kulkisi,
vaikk' kahlehtisi mua manan mahti
ja suuni rautakourin sulkisi,
vaikk' yltyis tuskan tuli tuhatverran,
kun nimeäsi huudan, joka kerran
ma huudan lakkaamatta: armahain,
ma sua lemmin, kallis Delilain.
PAKANA.
Milloin synnyin minä pakana?
Silloin kun saunan oven takana
tohisi syysyö hyytävin tuulin.
Sen minä elossa ensiksi kuulin.
Silloin ensi kerran vavahdin,
elämän hyvyytehen havahdin.
Näinkö se laupias lahjoja tuhlaa,
lapselle laittavi syntymäjuhlaa?
Syysyö ulkona tohisi,
korpi saunan vierellä kohisi.
Äitini itki ja peikkoja säikkyi.
Eessäni ensi kerran elämä väikkyi.
Elo, mikset antanut salamaa,
myrkkyä neitosien valamaa,
uhkaakin vielä hiukkasen tuonut,
niin oisit kaikki jo antimet suonut!
RIEMUN VALTAKUNTA.
Ah, kuinka riemun valtakunta
on halpa monen mielestä.
He eivät näe kevätunia,
eivätkä päivän hymyä,
vaan huomisesta huolissaan
pois unhottavat pyhän maan.
On pidot suuret laitettuina,
mut vieraita ei vielä näy.
He pelloillansa itkusuina
maan mustan multaan katsoin käy.
He arkiryysyin ahertaa,
vaikk' auki oisi onnen maa.
Häähuoneen kirkas valosarja
on kauan turhaan loistanut!
Kell' esteenä on nautakarja,
ken emännän on ottanut,
ja huolta pitää lapsistaan,
ei jouda häihin tulemaan.
Me riemuitsemme, karkeloimme,
me lapset nuoren nautinnon,
ja kultakuvin unelmoimme
pois iskut kovan kohtalon.
Ja viini, nainen armainen
vie meidät juhliin jumalten.
Ken suuremman lie saanut onnen?
se, joka uskoi maailmaan,
vai se ken toiveittensa ponnen
on pannut uuteen, tulevaan?
Mut mitä tänään tehdä voi,
sen houkko huomiseen vaan soi!
LUOSTARISSA KÄYDESSÄ
1.
Me käymme tietä luostarin,
kun kevätaamu koittaa,
ja nuorta rintaa uhkuvin
elämä aateloittaa.
Me käymme tietä luostarin.
Sen synkät kellot soivat.
Mut aamu ompi armahin,
ja ruusut purppuroivat.
2.
Käymme kirkkoon, pyhäinkuvat
meihin katsoo suruissansa,
munkit maahan kumartuvat,
itkee syntejänsä kansa,
itkee alla kirkon kuvun,
kohoovaisen taivahalle,
kirousta ihmissuvun,
joka nääntyy tuskan alle.
Matalana laulu harras
kaikuu kuoripoikain suusta.
Aukee kadotuksen parras
meille, jotka söimme puusta
hyvän sekä pahan tiedon,
puusta syntiinlankeemusten,
kun me parhaan ajanvieton
saimme alla hairahdusten.
Istuimeltaan ylähältä
puhuu apostoli Paulus:
"Nuoruutesi himot vältä,
tukahuta kevätlaulus!
Olkaa niinkuin minä olin
nuhteeton ja horjumaton,
tieni saastatonna polin,
ylähällä niitin sadon.
Naista vältä, varsin solein
vie se varmaan turmelukseen."
Kivikuvat apostolein
nyökkää tähän vakuutukseen.
3.
Hirvittävä hiiden valta
täällä henkii kaikkialla.
Mieli nuori täällä vaipuu,
viihtyy yksin kuolon kaipuu.
Harmaat haudat vainen täällä,
peittyy rinta kalman jäällä.
Kuolon huuhkaimet vain huhuu,
valhekielin pyhät puhuu.
Vievät viime karitsamme.
Tuovat maksun kuoltuamme.
4.
Ei tänne kirkon hämärään,
ei synkeään sen ikävään,
ei itkuun, valituksiin,
vaan tuonne ilmaan ihanaan
keväisen tuomen tuoksumaan,
ja käen kukahduksiin,
kas, sinne mieli halajaa,
on siellä meille kotimaa,
pois kätkee raskaat siteet,
ja kevään tuntu tuoksuinen
vie kauas kuolon sävelen
ja synkät mielipiteet.
5.
Tiellä sirkka sirittää,
rantaan laine lirittää,
virttä lintu virittää,
kevät kukkii, tuoksuu tuomi.
Päivä hohtaa, silmäluomi
painuu hiljallensa kiinni.
Niinkuin helmeilevä viini
kulkee huuma keväimen,
valuu rintaan ihmisen,
tuopi sieluun sävelen.
Terve, kevät suloinen,
päivä päärlyvaloinen!
Sydän syksykuloinen
sua pyytää, sua anoo,
sulta lohdutusta janoo!
Paista, päivä kirkas, loista,
rinnoistamme routa poista,
kimalla myös luostarin
ikkunoissa, armahin,
säteinesi kultaisin!
6.
Valoisissa unelmissa
naisten kanssa käsikäissä,
huumattuina, juovuksissa
karkeloimme keväthäissä.
Viini päilyy, nauru kaikaa,
elon kovuus katoaapi,
kevätkukoistuksen aikaa
mieli, sielu kuvastaapi.
Nuori, naurusuinen henki
katoovalle kaiken antaa,
ilkkuu itse kuolollenki,
joka viikatettaan kantaa,
tuntee hetken, johon piirtyy
vuosisatain toive, haave.
Kauas kyynelöiden siirtyy
kärsimyksen musta aave.
Kullan vyötä käsi kiertää,
huuli palaa huulta vasten,
aatos armaisena viertää
niinkuin uni aamunlasten.
Mutta tornikamaristaan
nuori munkki katsoo meitä.
Kauan katsoo katsomistaan,
valuu silmä kyyneleitä.
Muistaneeko ajan vielä,
jolloin vapaana hän kulki,
tunsi tuoksut elon tiellä,
unikuvat rintaan sulki?
Ikävöikö lasejamme,
naisten suuteloita halaa,
keskeen kevätriemuamme
kaipaavako mieli palaa?
Tunteeko hän, kuinka harhaan
eksynyt on ihmiskunta,
kesken keväimensä parhaan,
kun ei näe nuorta unta.
Vai jo unhottanut oisi
kauniit synnit nuoruutensa,
kyynelissä unelmoisi
taivastarut sielullensa.
7.
Hyvästi jää, luostarpiha,
harmahine muureinesi!
Kalma, katkeruus ja viha
ovat synkkä osuutesi.
Nuori henki, nuori liha
eivät mahdu majoillesi.
Hyvästi jää, unteloinen
kansa, keskeen tumman talon!
Osa sulle sopii moinen,
itse estit päivänvalon.
Nyt ei pääse aurinkoinen
rantaan sydämesi salon.
Tuonne, missä ihmismeri
levotonna kuohahtaapi,
kutsuu meitä nuori veri,
aatos sinne samoaapi.
Siellä toivon touko terii,
tunne suuren tuoksun saapi.
8.
Taas laiva vettä viiltää, taakse jää
kauaksi kupooleineen monasteri.
On päivä kirkas, päilyy tyyni meri
ja autereista ilma kimmeltää.
Oi, kaunis näky, tornit luostarin
kun päivä kimalluttaa loistokkaana!
Se hohtaa romantiikan kultamaana
ja mielen ammoisiin vie aikoihin.
Mut katso kaukaa! Unta vain se on
kuin itse romantiikka, kaunis haave.
Jos luokse käyt, kuin kaihisilmä aave
se sieluusi luo kylmän ahdingon.
NEITO KAIVOLLA
MIKSI KATSOT, KAUNIS IMPI?
Miksi katsot, kaunis impi?
Katsot kauniilla hymyllä,
pehmehillä piirtehillä,
silmies sinellä katsot,
kutriasi kultavyöllä
pohjahan polon sydämen,
synkän sielun sokkeloihin.
Aikoisitko auringoksi
miehelle murehiseile,
päivän maille päästäjäksi,
tulen tuojaksi tupahan?
Vaiko viedä viimeisenkin
tahdot multa tarmon, järjen?
Miksi katsot, kaunis impi?
KUU HOHTI YLITSE TIENOON.
Kuu hohti ylitse tienoon
ja kukkaset tuoksua loi.
Yön suvisen henkehen vienoon
se laulujen tenhoa toi.
Kylä nukkui, raatajaväki
yönunesta voimia joi.
Myös sielumme unia näki
ja kauniita kuvia loi.
Tuli aamu. Virkeänä työhön
kylä nousi, nurkunut ei.
Minä aamulla heräsin yöhön.
Uni pois minun riemuni vei.
NEITO KAIVOLLA.
Olin matkan vaivoista väsynyt
ja kaipasin kirkasta vettä,
oli hiki otsalla helmeillyt,
ei maantiellä lieviketlä.
Sinä vettä lähteestä ammensit
ja toit mulle janooni juoda.
Vaan, armas, kuinka sa kaunihit
voit sieluuni silmäs luoda.
Sinä neito kaivolla kaunoinen
loit lumoihin kulkijan rinnan,
toit elämän vettä. Mut vilveestä sen
sain maksaa ma kalliin hinnan.
En naisten lempeä janoa, en,
ei houkuta kiharahapsi.
Käyn alla suurien surujen.
Sua itken, unieni lapsi.
OI, MIKSI PIENIKSI PIRSTASIT.
Oi, miksi pieniksi pirstasit
sa unieni kauniit kuvat,
ja miksi kylmänä runtelit
mun syämeni tuulentuvat!
Jos oisit voinut sa aavistaa,
mitä mulle ne olleet ovat,
niin itkisit sinä laulajaa,
jota kohtasi tuskat kovat!
ALPPIKUKKA.
1.
Alppikukka jyrkänteellä,
ahmaa alla rotko muste.
Urho, joka uskaltaa
nousta vuorta korkeaa,
poimia sen kukkasen,
saapi onnen, autuuden.
Huumetta se kukka henkii,
niinpä kertoo vanha taru.
Nuoret juoksee, vanhakin
vielä raskain askelin
vaappuu, tahtoo tavoittaa
vuoren-kukkaa kuuluisaa.
Sinne siintää kaukomaita,
toteutuvi unten usko,
sielun valtaa vavistus,
usvat haipuu, kirkkaus
tulvii syämen syvyyksiin,
johtaa suuriin unelmiin.
Mutta alla vuoren peikko
nauraa hiiden nauruaan.
Ampuu nuolen, rotkohon
vaipuu miesi onneton,
rinta rikki, öiden yö
mustaksi se silmät lyö.
2.
Sinä alpin harjanteella
olit vuorenkukka,
sua tahdoin tavoittaa
ma polo poikarukka.
Luulin lemmen löytäväni,
tuoksun tuntehelle,
auvon, riemun rintahan
ja lohdun sydämelle.
Mutta musta epätoivo
juoksi mua vastaan,
peittyi päivä kultainen,
ei valaise se lasiaan.
HÄMEENMAA.
Lapsuuden ei leikkitanner
ollut mulle Hämeenmaa,
mutta oli unten manner,
sinne muisto viittoaa.
Saaret, niemet, salmet siellä
nuoren lemmen tarinan
ovat kuulleet, nähneet vielä
kaiken onnen kaatuvan.
Tunnon tuskat, sielun vaivat
tunsin siellä suurimmat,
siellä onnen kultalatvat
kevätmyrskyyn hukkuivat.
Sirkut silmät, silkkitukka,
varsi norja, valkoinen,
sellaisena, poika rukka,
muistan Hämeen impyen.
Teillä kuljin kultaisilla
kerran Hämeenmaahan päin.
Itkin teillä harmahilla
kotiin tullen impeäin.
KELLASTUNUT LEHTI.
Kellastuttu! lehti lensi
ikkunasta huoneeseni.
Kirje kuolon kirjoittama
