San Luis Reyn silta

By Thornton Wilder

The Project Gutenberg eBook of San Luis Reyn silta
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: San Luis Reyn silta

Author: Thornton Wilder

Translator: Valfrid Hedman

Release date: May 10, 2024 [eBook #73592]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1958

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAN LUIS REYN SILTA ***





SAN LUIS REYN SILTA

Kirj.

Thornton Wilder


4. painoksesta (»The Bridge of San Luis Rey») suomentanut

Valfrid Hedman





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1928.




SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa
   Ehkä sattuma
Toinen osa
   Montemayorin markiisitar; Pepita
Kolmas osa
   Esteban
Neljäs osa
   Setä Pio; Don Jaime
Viides osa
   Ehkä tarkoitus




ENSIMMÄINEN OSA

EHKÄ SATTUMA


Perjantaina keskipäivällä heinäkuun 20:ntenä vuonna 1714 murtui Perun
valtion siroin silta, syösten viisi matkustajaa alhaalla ammottavaan
kuiluun. Tämä silta oli valtatiellä Liman ja Cuzcon välillä ja
sadoittain ihmisiä meni sen poikki joka päivä. Sen olivat toistasataa
vuotta sitten inkat punoneet pajuista, ja kaupunkiin saapuneet
vieraat vietiin aina sitä katsomaan. Se oli vain ohuista vitsoista
kyhätty jalkaporras rotkon yli, ja kaiteina oli kuivia köynnöksiä.
Hevosten, vaunujen ja kärryjen täytyi kulkea satoja jalkoja alemmaksi
päästäkseen lautoilla kapean, vuolaan joen yli; mutta ei kukaan, ei
edes varakuningas tai Liman arkkipiispa, olisi seurannut kuormastoaan,
vaan käytti mieluummin San Luis Reyn kuuluisaa siltaa. Itse Ranskan
Pyhä Ludvig suojeli sitä nimellään ja pienoisella mudasta rakennetulla
kirkolla, joka oli joen toisella puolella. Silta näkyi kuuluvan niihin
laitteisiin, jotka kestävät iäti, ja käsittämätöntä oli, että se
murtuisi. Heti kun joku kuuli tapahtumasta, teki hän ristinmerkin ja
laski mielessään milloin itse oli viimeksi mennyt sen poikki ja kuinka
pian oli aikonut taas sitä pitkin astua. Ihmiset liikkuivat ikäänkuin
huumaantuneina, mutisten itsekseen; he olivat näkevinään putoavansa
rotkoon.

Tuomiokirkossa pidettiin suuri surumessu. Uhrien jäännökset
yhdisteltiin ja eroteltiin osapuilleen, ja Liman kauniissa kaupungissa
vallitsi suuri sydänten tutkistelu. Palvelustytöt toivat takaisin
emänniltä varastamiaan rannerenkaita, ja koronkiskurit puhuivat
vihaisesti hentomielisille vaimoilleen ammattinsa puolustukseksi.
Kuitenkin oli melkein ihmeellistä, että tämä tapaus teki limalaisiin
niin syvän vaikutuksen, sillä tämäntapaiset onnettomuudet, joita
lakimiehet pöyristyttävästi nimittivät »Jumalan teoiksi», olivat
tässä maassa tavallista yleisempiä. Vuoksen hyökyaallot pyyhkäisivät
tavantakaa kokonaisia kaupunkeja mukaansa; maanjäristyksiä sattui joka
viikko, ja torneja kukistui alati kunnon miesten ja naisten päälle.
Kulkutauteja riehui kaikkialla maakunnissa, ja vanhuus niitti muutamia
enimmin ihailtavia kansalaisia. Siksi onkin niin hämmästyttävää, että
San Luis Reyn sillan sortuminen näin erikoisesti liikutti perulaisia.

Tapaus teki kaikkiin syvän vaikutuksen, mutta ainoastaan yksi henkilö
ryhtyi sen johdosta joihinkin toimenpiteisiin, ja se oli veli Juniper.

Niin merkillisten, perättäisten yhteensattumien seurauksena,
että niissä melkein täytyy aavistaa korkeampaa tarkoitusta, tämä
Pohjois-Italiasta saapunut pieni punatukkainen fransiskaanimunkki oli
silloin Perussa intiaaneja käännyttämässä ja joutui tapauksen näkijäksi.

Tuona turmion päivänä oli kovin helteinen ilma auringon ollessa
ylimmillään, ja kierrettyään erään mäen veli Juniper pysähtyi
kuivaamaan otsaansa ja katselemaan etäisten lumihuippujen sarjaa ja
sitten syvälle syöpynyttä, tummien puiden töyhtöjen ja vihreiden
lintujen täyttämää rotkoa, jonka yli Pajusilta riippui. Hänen
sydämensä riemuitsi; asiat olivat hyvällä tolalla. Hän oli avannut
useita hylättyjä pieniä kirkkoja, ja intiaaneja saapui aikaiseen
messuun ja huokaili ihmeen hetkellä kuin heidän sydämensä olisivat
pakahtumaisillaan. Kenties häneen vaikutti edessä olevien lumihuippujen
puhdas ilma, kenties hetkiseksi hivelevä muisto eräästä psalmista sai
hänet kohottamaan silmänsä kukkuloita kohti. Joka tapauksessa oli hänen
mielensä rauhallinen. Sitten osui hänen katseensa siltaan, ja sillä
hetkellä täytti ilman vihlaiseva ääni, ikäänkuin jonkin soittokoneen
kieli olisi napsahtanut poikki autiossa huoneessa, ja hän näki sillan
taittuvan kahtia ja sinkauttavan viisi sätkyttelevää muurahaisten
näköistä olentoa alas rotkoon.

Jokainen muu olisi salaa iloiten tuuminut itsekseen: »Vain kymmenen
minuutin matkan päässä minusta...!» Mutta veli Juniperin mielessä
välähti toisenlainen ajatus. »Miksi tämä tapahtui _noille_ viidelle?»
Jos maailmankaikkeudessa oli laisinkaan suunnitelmaa, jos ihmiselämässä
mitään kaavaa, olisi se epäilemättä havaittavissa salaperäisesti
uinuvana näissä, joiden elämänlanka niin äkkiä katkaistiin. Joko
me elämme sattumalta ja kuolemme sattumalta tai ohjaa elämäämme ja
kuolemaamme jokin suunnitelma. Ja sillä hetkellä veli Juniper teki
päätöksen tutkia noiden viiden henkilön salaista elämää, jotka nyt
putosivat halki ilman, ja etsiä syytä, miksi heidät siepattiin pois.

Veli Juniperista tuntui, että oli jo hyvinkin aika jumaluusopin
sijoittua varsinaisten tieteitten joukkoon, ja hän oli jo kauan
aikonutkin sen sinne sijoittaa. Mutta tähän asti häneltä oli puuttunut
laboratorio. Tosin ei ollut koskaan puuttunut esimerkkejä; epälukuinen
joukko hänen paimennettavistaan oli kokenut onnettomuuksia — hämähäkit
olivat heitä pistäneet, heidän keuhkonsa olivat saaneet vamman, heidän
talonsa olivat palaneet, ja heidän lapsilleen oli tapahtunut sellaista,
mistä mieluummin käännämme ajatuksemme pois. Mutta nämä inhimillisen
kurjuuden tilanteet eivät koskaan olleet täysin soveltuneet
tieteelliselle tutkimukselle.

Niistä oli puuttunut se, mitä kunnon oppineemme myöhemmin nimittivät
»puhtaaksi» tai »aidoksi». Niinpä tapaturma oli esimerkiksi johtunut
inhimillisestä erehdyksestä, tai siihen oli ollut todennäköisiä
aiheita. Mutta San Luis Reyn sillan sortuminen oli aito Jumalan työ.
Siitä saatiin täydellinen laboratorio. Ainakin tässä voitiin havaita
Hänen tarkoituksensa puhtaina ja tinkimättöminä.

Te ja minä käsitämme, että jos tämä suunnitelma olisi herännyt muiden
kuin veli Juniperin aivoissa, olisi se ollut täydellisen epäuskon
kukka. Se muistutti niiden korskeiden sielujen ponnistusta, jotka
tahtoivat kävellä taivaan permannolla ja rakentaa Babelin tornin
sinne päästäkseen. Mutta tällä munkilla ei ollut vähääkään epäilystä
siitä, että yritys oli oikea. Hän tiesi vastauksen. Hän vain tahtoi
todistaa sen historiallisesti, matemaattisesti niille, jotka hän oli
käännyttänyt — vaivaisille, itsepäisille kääntyneille, jotka niin
hitaasti käsittivät, että heidän kärsimyksensä olivat järjestetyt
heidän elämäänsä heidän omaksi hyväkseen. Ihmiset tiukkasivat aina
hyviä, terveitä todistuksia; epäilys versoo alati ihmissydämissä,
niissäkin maissa, joissa inkvisitio voi lukea silmistä ajatuksenkin.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun veli Juniper oli turvautunut
sellaisiin menettelytapoihin. Pitkillä retkillään pitäjästä toiseen,
joita hänen täytyi tehdä (viitta käärittynä polvien yläpuolelle, jotta
hän voisi nopeammin vaeltaa) hän oli useinkin johtunut uneksimaan
kokeista, jotka jokaisen silmissä oikeuttaisivat Jumalan menettelyn
ihmisiä kohtaan; esimerkiksi täydellisestä selostuksesta, kuinka
oli rukoiltu sadetta ja mitä tuloksia silloin oli saavutettu. Usein
hän oli seisonut jonkin pienen kirkkonsa ovella lauman ollessa
polvistuneena paahtuneella raitilla. Usein hän oli ojentanut kätensä
taivasta kohti ja julistanut loistavaa rituaalia. Ei usein, mutta
joskus sentään hän oli tuntenut voiman valtaavan sielunsa ja nähnyt
pienen pilven kasaantuvan taivaanrannalle. Monta kertaa kului kuitenkin
viikkokausia... mutta miksi niitä ajatella? Eihän hän yrittänyt
itselleen vakuutella, että sade ja kuivuus olivat viisaasti järjestetyt.

Näin heräsi päätös hänen sielussaan tämän onnettomuuden hetkellä. Se
pakotti hänet kuusivuotiseen aherrukseen, kolkuttelemaan kaikkia Liman
ovia, tekemään tuhansia kysymyksiä, täyttämään monia muistikirjoja
ponnistellessaan toteamaan sen, että jokainen noista viidestä
menetetystä hengestä oli täydellinen kokonaisuus. Jokainen tiesi, että
hän valmisteli jonkinlaista muistelmateosta tapaturmasta, ja jokainen
oli hyvin avulias ja harhaanjohtava. Jotkut tiesivät hänen toimintansa
päätarkoituksenkin, ja hänellä oli ylhäisiä suojelijoita.

Tämän aherruksen tuloksena oli valtava kirja, joka, kuten myöhemmin
saamme nähdä, julkisesti poltettiin kauniina kevätaamuna isolla
torilla. Mutta siitä oli olemassa salainen jäljennös, ja hyvin
monien vuosien kuluttua se suurta huomiota herättämättä joutui San
Martinin yliopiston kirjastoon. Siellä se virui isojen puukansiensa
välissä kaapissa tomua keräämässä. Se käsittelee tapaturman uhreja
toista toisensa jälkeen, selostaen tuhansia pikkuseikkoja, kaskuja ja
todistuksia ja päättyen mieltä ylentävään kohtaan, jossa kuvaillaan,
miksi Jumala oli viisautensa ilmaisemiseksi valinnut sen henkilön ja
sen päivän. Mutta kaikesta uutteruudestaan huolimatta veli Juniper ei
koskaan tiennyt doña Marian elämän keskeisintä intohimoa, ei myöskään
setä Pion eikä edes Estebanin. Ja eikö ole mahdollista, etten minäkään,
joka väitän tietäväni niin paljon enemmän, ole löytänyt ponnen sisintä
pontta?

Jotkut sanovat, ettemme koskaan saa tietää ja että me olemme jumalille
kuin kärpäset, joita pojat kesäpäivänä tappavat, ja jotkut sanovat
päinvastoin, etteivät edes varpuset menetä ainoatakaan sulkaa, jollei
Jumalan sormi ole sitä nykäissyt irti.




TOINEN OSA

MONTEMAYORIN MARKIISI; PEPITA


Jokaisen espanjalaisen koulupojan täytyy nykyisin tietää doña Mariasta,
Montemayorin markiisittaresta, enemmän kuin veli Juniper kykeni
saamaan selville monivuotisilla tutkimuksillaan. Vuosisadan kuluessa
hänen kuolemastaan ovat hänen kirjeensä tulleet erääksi espanjalaisen
kirjallisuuden muistomerkkejä, ja hänen elämäkertansa on siitä pitäen
aina ollut pitkällisten tutkimusten kohteena. Mutta hänen elämänsä
kuvailijat ovat yhdessä suhteessa erehtyneet yhtä suuresti kuin munkki
toisessa. He ovat koettaneet omistaa hänelle joukon suloja, siirtää
hänen elämäänsä ja persoonallisuuteensa jotakin siitä kauneudesta,
joka uhkuu hänen kirjeistään, kun taas kaiken todellisen tiedon tästä
ihmeellisestä naisesta täytyy lähteä siitä hänelle nöyryyttävästä
tosiasiasta, että häneltä on riisuttava kaikki sulot paitsi yksi.

Hän oli verkakauppiaan tytär, ja isä oli hankkinut itselleen
limalaisten rahat ja vihan kivenheiton päässä torilta. Tytön
lapsuus oli onneton; hän oli ruma ja änkytti; äiti ahdisteli häntä
pistosanoilla yrittäessään herättää hänessä jotakin seurapiireissä
tarvittavaa viehkeyttä ja pakotti hänet liikkumaan kaupungilla
todellisessa jalokivihaarniskassa. Hän eli yksinään ja mietiskeli
yksinään. Monta kosijaa ilmaantui, mutta niin kauan kuin hän
kykeni, hän taisteli aikansa sovinnaisuuskäsitteitä vastaan ja
päätti jäädä naimattomaksi. Kotona oli hermostuneita kohtauksia
äidin kanssa, syytöksiä, parkunaa ja ovien paiskelemista. Vihdoin
hänet kuusikolmattavuotiaana kytkettiin avioliittoon korskean ja
köyhtyneen aatelismiehen kanssa, ja Liman tuomiokirkko oikein suhisi
hänen vieraittensa naureskelusta. Hän eli yhä yksinään ja mietiskeli
yksinään, ja kun hänelle syntyi kaunis tytär, hän kiintyi tähän
epäjumaloivalla rakkaudella. Mutta pieni Clara tuli isäänsä, ollen
kylmä ja järkeilevä, korjaili kahdeksanvuotiaana tyynesti äitinsä
puhetta ja alkoi pian katsella häntä kummastuneena ja inhoten.
Säikähtynyt äiti kävi säyseäksi ja nöyräksi, mutta ei silti voinut
hillitä itseään ahdistelemasta doña Claraa huomaavaisuudella ja
väsyttävällä rakkaudella. Taaskin oli hysteerisiä syytöksiä, parkunaa
ja ovien paiskelemista.

Naimatarjouksista, jotka doña Claralle tehtiin, hän valitsi
harkitsevasti sen, joka vaati hänen siirtymistään Espanjaan. Ja
Espanjaan hän siis lähti — maahan, josta sai vastauksen kirjeeseen
vasta kuuden kuukauden päästä. Hyvästijättö näin pitkän matkan edellä
muodostui Perussa varsinaiseksi kirkkojuhlaksi. Laiva siunattiin,
ja alan laajentuessa aluksen ja rannikon välillä lauloivat molemmat
ryhmät virttä, joka täällä ulkoilmassa ei voinut olla kuulumatta
heikolta ja aralta. Doña Clara lähti purjehtimaan ihmeteltävän
tyynenä, jättäen äitinsä katselemaan kirkasvärisen laivan jälkeen
ja puristamaan kädellään milloin sydäntään, milloin suutansa. Hänen
sumentuneissa silmissään hämärtyi kirkas Tyynimeri viiruiseksi, samoin
kuin sen yläpuolella alati liikkumattomana riippuvat äärettömät
helmiäispilvetkin.

Yksikseen Limaan jääneen markiisittaren elämä kääntyi yhä enemmän
sisäänpäin. Hän kävi yhä huolimattomammaksi puvussaan ja, kuten
kaikki yksinäiset ihmiset, haasteli ääneensä itsekseen. Koko hänen
elämänsä kohdistui hänen sielunsa palavaan keskukseen. Tällä asteella
kehittyi loppumattomia vuoropuheluja hänen tyttärensä kanssa,
tehtiin mahdottomia sovintoja, sattui alati uusia katumuksen ja
anteeksiannon näytelmiä. Kadulla nähtiin vanha nainen, punainen
tekotukka hiukan kallellaan toisella korvalla, vasemmassa poskessa
vihaista spitaalimaista ihottumaa, oikeassa taas vastaavasti ihomaalin
punaa. Hänen leukansa ei ollut koskaan kuiva, hänen huulensa eivät
koskaan liikkumatta. Lima oli eriskummaisuuksien kaupunki, mutta
täälläkin hän tuli yleiseksi ivan aiheeksi ajellessaan sen kaduilla
taikka laahustaessaan ylös sen kirkkojen portaita. Hänen arveltiin
olevan alati humalassa. Pahempaakin hänestä puhuttiin, ja alituisesti
esitettiin anomuksia, että hänet pantaisiin telkien taakse. Kolme
kertaa hänet annettiin ilmi inkvisitiolle, eikä ole mahdotonta,
että hänet olisi poltettu, jos hänen vävyllään olisi ollut vähemmän
vaikutusvaltaa Espanjassa ja jollei hän tavalla tai toisella olisi
kerännyt joitakuita ystäviä varakuninkaan hovissa, jotka sietivät häntä
hänen eriskummaisuutensa ja laajan oppineisuutensa vuoksi.

Äidin ja tyttären katkerat välit pahenivat vielä väärinkäsityksistä
raha-asioissa. Kreivitär sai sievoisen vuosieläkkeen äidiltään
ja runsaasti lahjoja. Doña Clarasta tuli pian Espanjan hovin
älyllisesti huomattavin nainen. Kaikki Perun rikkaus ei olisi
riittänyt siihen suurenmoiseen tyyliin, jota hän tavoitteli. Omituista
kyllä, hänen tuhlaavaisuutensa johtui eräästä hänen luonteensa
parhaimmasta piirteestä: hän piti ystäviään, palkollisiaan ja
kaikkia pääkaupungin mielenkiintoisia ihmisiä ikäänkuin lapsinaan.
Maailmassa näkyi olevankin vain yksi henkilö, jonka hyväksi hän ei
ystävällisen avuliaasti uhrautunut. Hänen suojattiensa joukossa oli
kartan piirustaja De Blasiis (jonka teos _Uuden maailman kartasto_
omistettiin Montemayorin markiisittarelle Liman hoviherrojen nauraa
hohottaessa, kun he lukivat, että tämä oli »kotikaupunkinsa ihailun
esine ja lännestä nouseva aurinko»); toinen oli tiedemies Azuarius,
jonka käsikirjan nesteiden ominaisuuksista inkvisitio kielsi liian
kiihottavana. Vuosikymmenen ajan kreivitär kirjaimellisesti kannatti
kaikkia Espanjan taiteita ja tieteitä, eikä ollut hänen syynsä, ettei
sillä ajalla mitään ansiokasta valmistunut.

Nelisen vuotta doña Claran lähdön jälkeen sai doña Maria häneltä luvan
käydä Euroopassa. Molemmin puolin odotettiin vierailua itsemoitteen
höystämin hyvin päätöksin: toinen mieli olla kärsivällinen ja toinen
hillitty. Kumpikaan ei siihen kyennyt. Kumpikin kidutti toistaan ja
oli menettämäisillään järkensä itsemoitteen ja suuttumuksen purkausten
vuorottelevissa vaiheissa. Vihdoin doña Maria nousi eräänä aamuna ennen
päivänkoittoa, tohtien ainoastaan suudella ovea, jonka takana hänen
tyttärensä nukkui, astui laivaan ja palasi Amerikkaan. Tämän jälkeen
täytyi kirjeiden korvata kaikki hellyys, jota hän ei voinut elämässä
toteuttaa.

Hänen kyhäämiänsä ovat ne kirjeet, jotka hämmästyttävästi ovat tulleet
koululaisten lukukirjoiksi ja kieliopintutkijain muurahaispesäksi.
Doña Maria olisi keksinyt neronsa, jollei se olisi ollut hänelle
synnynnäinen: niin välttämätöntä oli hänen rakkaudelleen herättää
etäisen lapsensa huomiota, kenties ihailuakin. Hän pakotti itsensä
lähtemään seuraelämään poimiakseen talteen sen naurettavuuksia, totutti
silmänsä tekemään havaintoja, luki kielellisiä mestarituotteitaan
kokeakseen niiden vaikutuksen, ja hankki itselleen pääsyn niiden
seuraan, jotka olivat kuuluisat keskustelutaidostaan. Yön toisensa
perään hän kirjoitteli ja uudestaan kirjoitteli eriskummaisessa
palatsissaan noita uskomattomia sivuja, pusertaen epätoivoisesta
sielustaan esille älyn ja sulouden ihmeitä, hienoja kuvauksia
varakuninkaan hovin elämästä. Tiedämme nyt, että hänen tyttärensä vain
vilkaisi näihin kirjeisiin ja että niiden säilymisestä saamme kiittää
hänen vävyään.

Markiisitar olisi kummastunut, jos olisi saanut kuulla, että hänen
kirjeensä olivat kuolemattomia. Kuitenkin ovat monet arvostelijat
moittineet häntä siitä, että hän muka toisella silmällään vilkui
tulevaisuuteen, ja osoittelevat monia kirjeitä, joissa ilmeisesti
tavoitellaan loistavaa esiintymistä. Heistä näyttää mahdottomalta,
että doña Maria olisi tyttärensä huikaisemiseksi uhrannut niin paljon
vaivaa kuin useimmat taiteilijat uhraavat huikaistakseen yleisöä. Kuten
hänen vävynsäkin he ymmärsivät häntä väärin: kreivi luki mielihyvin
hänen kirjeitään, mutta luuli, että hän nautittuaan niiden tyylistä oli
poiminut niistä kaiken niiden rikkauden ja tarkoituksen, tajuamatta —
kuten useimmat ihmiset eivät sitä tajua — kirjallisuuden koko sisältöä
ja ydintä, mikä on sydämen erittelyä. Tyyli on sittenkin vain halpa
astia, jossa katkera neste maailmalle tarjotaan. Markiisitar olisi
myöskin hämmästynyt kuullessaan, että hänen kirjeensä olivat varsin
hyviä, sillä tällaiset kirjoittajat elävät aina oman henkensä ylevässä
ilmapiirissä, ja tuotteet, jotka meistä näyttävät ihmeellisiltä, ovat
heistä tuskin muuta kuin tavallista jokapäiväistä näpertelyä.

Tämä oli se vanha nainen, joka tuntikausia istuskeli parvekkeellaan,
vanhan kummallisen olkihatun luodessa sinipunervan varjon hänen
juovikkaille ja kellertäville kasvoilleen. Kuinka usein hän
käännellessään kirjoittamiaan sivuja jalokivin koristetuilla käsillään
kysyikään itseltään melkein huvittuneena, oliko hänen alituisella
sydämentuskallaan elimellinen pohja! Hän kummeksui, voisiko taitava
lääkäri viiltämällä haavan tuohon ahdistettuun valtaistuimeen asti
vihdoinkin keksiä merkin ja vilkaistessaan ympärilleen luentosalissa
huudahtaa oppilailleen: »Tämä nainen on kärsinyt, ja hänen
kärsimyksensä on painanut merkkinsä hänen sydämensä rakenteeseen!» Se
ajatus oli niin usein juolahtanut hänen mieleensä, että hän kerran
mainitsi siitä eräässä kirjeessään; ja hänen tyttärensä torui häntä
itseensä sulkeutumisesta ja surun palvonnan kohottamisesta uskonnoksi.

Tietoisuus siitä, ettei hän koskaan saisi vastarakkautta, vaikutti
hänen mielipiteisiinsä kuin vuoksi kallioihin. Hänen uskonnollisiin
vakaumuksensa se ensiksi koski, sillä kaikki, mitä hän voisi pyytää
joltakulta jumalalta tai toivoa sielun kuolemattomuudelta, oli
sellainen siunattu paikka, missä tyttäret rakastaisivat äitejään;
taivaan muista ihanuuksista hän ei piitannut vähääkään. Sitten hän
menetti uskonsa ympärillään häärivien ihmisten vilpittömyyteen.
Salatussa mielessään hän kieltäytyi uskomasta, että kukaan (häntä
itseään lukuunottamatta) rakasti ketään. Kaikki perheet elivät tapojen
sieluttomassa ilmapiirissä ja jakelivat välinpitämättöminä toisilleen
valheellisia suudelmia. Hän näki, että tämän maailman lapset hyörivät
itsekkyyden rautapaidassa, humaltuneina oman itsensä ihailusta, janoten
imartelevaa ylistystä, kuullen vähän siitä, mitä heille sanottiin,
järkkymättä lähimpiä ystäviään kohdanneista onnettomuuksista, peläten
kaikkia velvollisuuksia, jotka voisivat keskeyttää heidän pitkän
seuranpitonsa omien halujensa kanssa. Tällaisia olivat Aatamin
jälkeläiset, pojat ja tyttäret, Cathaystä Peruun asti. Ja kun hänen
ajatuksensa siellä parvekkeella kääntyivät tälle tolalle, vääntyi
hänen suunsa monestikin häpeästä, sillä hän tiesi, että hänkin teki
syntiä ja että vaikka hänen rakkautensa tytärtä kohtaan oli kyllin
laaja sisältääkseen kaikki rakkauden eri vivahdukset, ei se kuitenkaan
ollut ilman tyranniuden häivää: hän ei rakastanut tytärtänsä tyttärensä
tähden, vaan itsensä tähden. Hän halusi vapautua tästä epäjalosta
kahleesta; mutta intohimo oli liian voimakas taltutettavaksi. Ja sitten
värisytti tuolla viheriällä parvekkeella omituinen sota tätä inhottavan
rumaa, vanhaa naista, kummallisen turha kamppailu kiusausta vastaan,
johon lankeamiseen hän ei koskaan saisi tilaisuutta. Kuinka hän voisi
hallita tytärtään, kun tytär piti huolen siitä, että seitsemättätuhatta
kilometriä erotti heidät toisistaan? Kuitenkin doña Maria taisteli
kiusauksensa peikon kanssa ja koki joka kerta tappion. Hän halusi
saada tyttärensä oikein omakseen, toivoi kuulevansa sanat: »Sinä olet
äideistä ehdottomasti parhain»; hän ikävöi myös kuulevansa kuiskauksen:
»Anna minulle anteeksi!»

       *       *       *       *       *

Noin kaksi vuotta sen jälkeen, kun hän palasi Espanjasta, tapahtui
sarja vähän silmäänpistäviä seikkoja, joilla oli suuri merkitys
markiisittaren sisäisessä elämässä. Vain mitä heikoin vihjaus niihin
esiintyy hänen kirjeenvaihdossaan, mutta kun se tavataan kirjeessä
XXII, joka sisältää muitakin merkkejä, teen parhaani esittääkseni
kirjeen alkupuoliskosta käännöksen, liittäen selittäviä huomautuksia:

 »Eikö Espanjassa ole lääkäreitä? Missä ovat ne flanderilaiset kunnon
 miehet, jotka sinua ennen niin suuresti auttoivat? Oi, aarteeni,
 kuinka voimme kylliksi rangaista sinua siitä, että olet sallinut
 nuhasi pitkittyä näin monta viikkoa? Don Vicente, rukoilen sinua
 saattamaan lapseni järkiinsä. Taivaan enkelit, rukoilen teitä
 saattamaan lapseni järkiinsä. Nyt kun voit paremmin, pyydän sinulta,
 että ensimmäisen vilustumisoireen sattuessa otat hyvän höyrykylvyn
 ja menet vuoteeseen. Täällä Perussa minä olen avuton; en voi tehdä
 mitään. Älä ole itsepäinen, rakkaani. Jumala suojelkoon sinua! Minä
 liitän tämänpäiväiseen käärööni erään puun pihkaa, jota Santo Tomasin
 sisaret kaupustelevat ovelta ovelle. Onko siitä juuri apua, sitä en
 tiedä. Vahinkoa siitä ei voi olla. Sanotaan noiden hupsujen sisarten
 luostarissaan hengittävän sen käryä keuhkoihinsa niin ahkerasti,
 etteivät tunne suitsutuksen hajua messussa. Kelpaako se mihinkään, en
 tiedä; koetahan sitä.

 »Ole huoleti, sydänkäpyseni, minä lähetän Hänen Katolisimmalle
 Majesteetilleen täysikultaiset ketjut.» Hänen tyttärensä oli
 kirjoittanut hänelle: »Ketjut saapuivat hyvässä kunnossa, ja minä
 käytin niitä Infanten ristiäisissä. Hänen Katolisin Majesteettinsa
 oli kyllin armollinen niitä ihaillakseen, ja kun kerroin, että sinä
 olit ne minulle antanut, pyysi hän onnittelemaan sinua hyvästä
 maustasi. Älä laiminlyö lähettää hänelle mahdollisimman samanlaisia;
 lähetä ne heti kamariherran välityksellä.» »Hänen Majesteettinsa
 ei tarvitse koskaan saada tietää, että minun niiden hankkimiseksi
 täytyi mennä erään kuvan luo. Muistatko, että San Martinin
 sakaristossa on Velasquezin maalaama muotokuva varakuninkaasta,
 joka perusti luostarin, ynnä hänen vaimostaan ja kakarastaan ja
 että hänen vaimollaan on kultaketjut? Minusta ainoastaan ne ketjut
 kelpaisivat. Niinpä minä kerran keskiyöllä pujahdin sakaristoon,
 kiipesin vaatepöydän yli kuin kaksitoistavuotias tyttö ja astuin
 sisälle. Kangas kesti hetkisen, mutta sitten maalari itse astahti
 esille avustamaan minua väriaineen läpi. Sanoin hänelle, että Espanjan
 kaunein tyttö halusi lahjoittaa maailman hienoimmat kultaketjut
 maailman armollisimmalle kuninkaalle. Niin yksinkertaista se oli, ja
 siinä me neljä seisoimme haastelemassa hopeanharmaassa hämärässä,
 jollaisessa Velasquezin taulut niin edukseen esiintyvät. Nyt
 mietiskelen kullanhohteisempaa valoa, ajattelen mielessäni palatsia:
 minun pitää viettää iltani Tizianin galleriassa. Sallisikohan
 varakuningas sen minulle?

 »Mutta hänen ylhäisyytensä potee jälleen luuvaloaan. Sanon
 'jälleen', koska imarteleva hovi väittää, että hän ajoittain on
 siitä vapaanakin. Kun tänään on Pyhän Markuksen päivä, lähti hänen
 ylhäisyytensä yliopistoon, jossa leivottiin kaksikymmentäkaksi uutta
 tohtoria. Hänet oli tuskin kannettu leposohvaltaan vaunuihin, kun hän
 parkaisi ja kieltäysi menemästä kauemmaksi. Hänet kannettiin takaisin
 vuoteeseensa, jossa hän mursi mitä herkullisimman sikaarin ja lähetti
 noutamaan Pericholen. Ja meidän kuunnellessamme pitkiä oppineita
 puheita, jotka olivat enemmän tai vähemmän latinaa, hän kuuli meistä
 kaikki enemmän tai vähemmän espanjaksi kaupungin punaisimmalta ja
 häijyimmältä huuliparilta.» (Doña Maria rohkeni sittenkin lausua
 näin, vaikka hän juuri oli tyttärensä viime kirjeestä lukenut:
 »Kuinka monesti minun täytyykään sinulle sanoa, että pitäisi olla
 varovaisempi siinä, mitä kirjeissäsi kerrot? Niissä huomaa usein
 merkkejä siitä, että ne ovat matkalla avatut. Mikään ei voisi olla
 harkitsemattomampaa, kuin huomautuksesi siitä ja siitä henkilöstä
 Cuzcossa — tiedät kyllä, ketä tarkoitan. Sellaiset huomautukset
 eivät ole sukkelia, vaikka Vicente niiden johdosta imartelikin
 sinua jälkikirjoituksessaan, ja ne voisivat tuottaa meille paljon
 ikävyyksiä eräiden henkilöiden taholta täällä Espanjassa. En lakkaa
 ihmettelemästä, etteivät harkitsemattomuutesi jo kauan sitten ole
 johtaneet siihen, että sinut olisi määrätty siirtymään maatilallesi.»)

 Oli suuri tungos sotilasharjoituksissa, — kaksi naista putosi
 parvekkeelta, mutta Jumala soi armossaan, että he putosivat doña
 Mercedin niskaan. Kaikki kolme ovat pahasti loukkaantuneet, mutta
 vuoden kuluttua he jo ajattelevat muuta. Presidentti puhui juuri
 onnettomuuden hetkellä, ja kun hän on likinäköinen, ei hän voinut
 aavistaa, mitä tuo hälinä, huudot ja putoilevat ihmisruumiit
 merkitsivät. Varsin hupaista oli nähdä hänen kumartelevan siinä
 luulossa, että hänelle osoiteltiin suosiota.

 »Pericholesta ja kättentaputuksista puhuessani minun on
 mainittava, että Pepita ja minä päätimme mennä Comediaan tänä
 iltana. Yleisö jumaloi vielä Pericholeaan, antaapa hänelle niin
 monet ikävuodetkin anteeksi. Kerrotaan, että hän pelastaa, mitä
 vielä on pelastettavissa, hankaamalla joka aamu poskiaan vuoroin
 jäällä ja tulikuumilla siveltimillä.» (Käännös ei läheskään
 kykene tulkitsemaan tätä letkausta, jossa espanjankieli leimahtaa
 kaikessa korskeudessaan. Se oli tarkoitettu matelevaksi imarteluksi
 kreivittärelle ja oli valhetta. Suuri näyttelijätär oli siihen aikaan
 kahdeksankolmattavuotias. Hänen poskillaan oli tummankeltaisen
 marmorin pehmeys ja kiilto, ja ne olisivat varmaan säilyttäneet tämän
 ominaisuuden vielä monta vuotta. Lukuunottamatta hänen, esitystensä
 vaatimia kaunistuskeinoja ei Camila Perichole kasvojensa hoidossa
 käyttänyt mitään muuta menetelmää kuin niiden valelemista kahdesti
 päivässä kylmällä vedellä, niinkuin talonpoikaisnainen heittää sitä
 kasvoilleen hevosten juomakaukalosta.)

 »Se omituinen mies, jota sanotaan setä Pioksi, on alati hänen
 luonaan. Don Rubio sanoo, ettei hän saa selville, onko setä Pio
 hänen isänsä, rakastajansa vai poikansa. Perichole suoritti osansa
 ihan ihmeellisesti. Soimaa minua moukkamaiseksi siirtomaan hölmöksi
 kuinka paljon vain haluat, mutta sellaisia näyttelijättäriä ei teillä
 Espanjassa ole.» Ja niin edespäin.

Tästä teatterikäynnistä johtui vielä muutakin. Hän päätti mennä
komediaan, jossa Perichole esitti doña Leonoria Moreton _Trampa
Adelantessa_; ehkä hän arveli sieltä saavansa jotakin aihetta
seuraavaan tyttärelle lähetettävään kirjeeseen. Hän otti mukaansa
Pepitan, nuoren tyttösen, josta myöhemmin saamme kuulla paljon. Doña
Maria oli lainannut hänet kumppanikseen orpokodista, jota pitää yllä
luostari nimeltä Santa Maria Rosa de las Rosas. Markiisitar istui
aitiossaan ja katseli laimenevan tarkkaavasti loistavalle näyttämölle
päin. Näytösten väliajoilla oli Pericholella tapana luopua ylväästä
osastaan ja tulla esiripun eteen laulamaan jokin paikkakunnallisia
päiväntapahtumia kosketteleva laulu. Häijy näyttelijätär oli nähnyt
markiisittaren saapuvan ja ryhtyi nyt tekaisemaan kupletteja, joissa
viittailtiin hänen ulkonäköönsä, itaruuteensa, juoppouteensa, vieläpä
tyttären pakoonkin äitinsä luota. Kuulijain huomio johdatettiin
ovelasti tuohon vanhaan naiseen, ja yhä paisuva ylenkatseen murina
säesti salissa kajahtelevaa naurua.

Mutta syvästi liikuttuneena huvinäytelmän kahdesta ensimmäisestä
näytöksestä markiisitar tuskin näki laulajatarta ja istui tuijottaen
eteensä ja ajatellen Espanjaa. Camila Perichole kävi rohkeammaksi,
ja ilmaa sähköisti väkijoukon viha ja riemu. Vihdoin Pepita nykäisi
markiisitarta hihasta, kuiskaten hänelle, että heidän tulisi
lähteä. Heidän poistuessaan aitiosta kuulijakunta nousi ja puhkesi
riemunrähäkkään. Perichole kiepahti vimmattuun tanssiin, sillä hän näki
teatterinjohtajan salin perällä ja tiesi, että hänen palkkaansa oli
ylennetty. Mutta markiisitar jäi tietämättömäksi tapahtumasta; olipa
hän varsin hyvilläänkin, sillä hän oli täällä sommitellut muutamia
onnistuneita lauseita — lauseita, jotka (kuka tietää?) viekoittelisivat
hymyä hänen tyttärensä kasvoille ja saisivat hänet kuiskaamaan:
»Tosiaankin, minun äitini on ihastuttava.»

Aikoinaan ehti varakuninkaan korviin huhu, että erästä hänen ylimystään
oli julkisesti herjattu teatterissa. Hän kutsui Pericholen palatsiin
ja määräsi hänet käymään markiisittaren luona pyytämässä anteeksi.
Matka oli tehtävä avojaloin ja mustassa puvussa. Camila selitteli ja
rimpuili, mutta ainoa, mitä hänelle myönnettiin, oli kenkäpari.

Varakuninkaalla oli kolme syytä tähän tiukkaan vaatimukseensa.
Ensiksikin laulajatar oli esiintynyt vallattomasti hänen hoviaan
kohtaan. Don Andrés oli yrittänyt tehdä maanpakolaisuutensa
siedettävämmäksi laatimalla niin monimutkaisen hovisäännön, että sen
kykeni muistamaan ainoastaan seurapiiri, jolla ei ollut mitään muuta
ajateltavaa. Hän helli pientä ylimystöään ja piti tarkoin kiinni
sen säätyarvoista, ja jokainen loukkaus esim. markiisitarta kohtaan
oli hänen oman persoonansa loukkaamista. Toiseksi oli doña Marian
vävy nousemassa yhä tärkeämmäksi henkilöksi Espanjassa, ja hänellä
oli mahdollisuuksia vahingoittaa varakuningasta, jopa astua hänen
tilalleenkin. Kreivi Vicente d'Abuirrea ei saanut suututtaa edes hänen
puolihullun anoppinsa kautta.

Lopuksi varakuningas tunsi riemua voidessaan nöyryyttää
näyttelijätärtä. Hän epäili, että Camila petti häntä erään
härkätaistelijan, ehkä näyttelijän kanssa; hovin imartelun ja
luuvalonsa tuottaman hervottomuuden vuoksi hän ei oikein päässyt
selville, kumpi se oli. Joka tapauksessa oli ilmeistä, että laulajatar
alkoi unohtaa hänen olevan maailman ensimmäisiä miehiä.

Paitsi että markiisitar ei ollut kuullut noita törkeän ilveileviä
lauluja, hän ei muutoinkaan ollut valmistunut laulajattaren vierailuun.
Meidän on mainittava, että doña Maria oli tyttärensä lähdön jälkeen
etsinyt eräänlaista lohdutusta; hän oli alkanut juoda. Jokainen
perulainen ryyppäsi _chichaa_, maissiviinaa, eikä pidetty erityisen
häpeällisenä, jos ihminen juhlapäivänä tavattiin tajuttomana. Doña
Maria oli vähitellen havainnut, että hänen kuumeiset yksinpuhelunsa
valvottivat häntä kaiken yötä. Kerran hän joi pienen suippolasillisen
chichaa mennessään nukkumaan. Unohdus oli niin suloista, että hän
pian alkoi naukkailla suurempia määriä ja yritti salata niiden
vaikutusta Pepitalta; hän vihjaili voivansa pahoin ja selitteli, että
hänen terveytensä oli heikontumassa. Vihdoin hän luopui kaikesta
teeskentelystä. Laivat, jotka veivät hänen kirjeensä Espanjaan,
lähtivät vain kerran kuussa. Viikolla ennen lähetyksen laatimista hän
kieltäytyi kaikesta juopottelusta ja liikkui ahkerasti kaupungilla
kerätäkseen aiheita. Vihdoin hän illalla ennen postin lähtemistä kyhäsi
kirjeensä, laati käärön päivän sarastaessa ja lähetti Pepitan viemään
sen asiamiehelle. Sitten hän auringon noustessa sulkeutui huoneeseensa
muutamien pullojen pariin ja laahautui seuraavien viikkojen läpi
ilman tietoisuuden taakkaa, kunnes hän taas havahtui onnestaan ja
valmistautui uuden kirjeen kirjoittamiseen.

Niinpä hän teatterissa tapahtuneen häväistyksen jälkeisenä yönä
kyhäsi XXII:n kirjeensä ja vetäytyi makuuhuoneeseensa karahvi
mukanaan. Koko seuraavan päivän Pepita liikuskeli huoneessa katsellen
levottomasti vuoteessa lepäävää hahmoa. Seuraavana iltapäivänä Pepita
toi ompelutyönsä huoneeseen. Markiisitar virui tuijottaen kattoon
silmät ammollaan ja puhellen itsekseen. Päivän hämärtyessä Pepita
kutsuttiin ovelle ja sai kuulla, että Perichole oli tullut tapaamaan
hänen emäntäänsä. Tyttö muisti teatterin varsin hyvin ja lähetti
vihaisesti vastauksen, että hänen emäntänsä kieltäytyi ottamasta
näyttelijätärtä vastaan. Miespalvelija toimitti sanan katujalle, mutta
palasi kauhuissaan, tuoden sen uutisen, että señora Pericholella oli
varakuninkaalta esittelykirje rouvalle. Pepita hiipi varpaillaan
vuoteen luo ja alkoi puhua markiisittarelle. Lasimaiset silmät
kääntyivät tytön kasvoja kohti. Pepita ravisti häntä hiljaa. Suurella
ponnistuksella doña Maria yritti keskittää ajatuksensa siihen, mitä
hänelle sanottiin. Kahdesti hän kellahti taaksepäin kykenemättä
tajuamaan tarkoitusta, mutta vihdoin — niinkuin kenraali öisessä
sateessa kutsuu kokoon armeijansa hajaantuneet osastot — hän sai
palautetuksi muistinsa, tarkkaavaisuutensa ja joitakin muita kykyjä ja
painaen tuskallisesti kädellään otsaansa pyysi maljallisen lunta. Kun
sitä hänelle tuotiin, paineli hän sitä kauan ja raukeasti käsillään
ohimoillensa ja poskilleen. Sitten hän nousi ja seisoi pitkän ajan
sänkyä vasten nojaten ja katsellen kenkiään. Vihdoin hän kohotti
päättävästi päänsä, pyysi tuomaan turkisreunaisen viittansa ja harson.
Hän pukeutui niihin ja hoiperteli komeimpaan vastaanottohuoneeseensa,
jossa näyttelijätär seisoi häntä odottamassa.

Camila oli aikonut olla häikäilemätön ja, jos mahdollista, hävytön,
mutta nyt hänet vanhan rouvan arvokkuus ensi kertaa ällistytti. Tämä
kauppiaan tytär saattoi ajoittain käyttäytyä ylväästi kuin Montemayorit
konsaan, ja humalassa hän esiintyi loistavasti kuin Hekabe. Camilan
mielestä nuo puoliksi suljetut silmät merkitsivät kiusaantunutta
arvovaltaa, ja hän aloitti melkein arasti:

»Minä tulen, señora, saadakseni varmuuden siitä, että te ette suinkaan
ole voinut käsittää väärin mitään sanoistani sinä iltana, kun teidän
armonne kunnioitti minua käymällä teatterissani.»

»Käsittänyt väärin? Käsittänytkö väärin?» toisteli markiisitar.

»Teidän armonne olisi saattanut ymmärtää väärin ja luulla, että sanani
olivat tarkoitetut loukkaukseksi teidän armoanne kohtaan.»

»Minuako kohtaan?»

»Eihän teidän armonne ole vihainen nöyrälle palvelijattarelleen?
Kyllähän teidän armonne tietää, että näyttelijäparka minun asemassani
voi joutua menemään pitemmälle kuin aikoo... että on perin vaikea...
että kaikki...»

»Kuinka minä voisin olla loukkaantunut, señora? En voi muistaa
muuta kuin että teidän esityksenne oli kaunista. Te olette suuri
taiteilijatar. Teidän tulisi tuntea itsenne onnelliseksi, onnelliseksi.
Nenäliinani, Pepita...»

Markiisitar lausui nämä sanat hyvin nopeasti ja heikosti, mutta
Perichole joutui ymmälle. Pistävä häpeäntunne täytti hänet. Hän karahti
tulipunaiseksi. Vihdoin hän kykeni höpisemään:

»Oli jotakin näytösten välisissä lauluissa, mistä pelkäsin teidän
armonne...»

»Niin, niin. Nyt minä muistan. Minä lähdin aikaisin pois. Pepita, mehän
lähdimme aikaisin? Mutta, señora, olettehan niin ystävällinen, että
suotte anteeksi varhaisen lähtöni, niin, lähtöni ihan keskellä teidän
ihmeellisen kaunista esitystänne. En muista, miksi lähdimme. Pepita...
oh, jokin pahoinvointi...»

Mahdotonta oli, että laulujen tarkoitus oli jäänyt keltään teatterissa
tajuamatta. Camila ei voinut muuta kuin otaksua, että markiisitar
eräänlaisesta kummallisesta jalomielisyydestä ilvehti hänen kanssaan
eikä muka ollut mitään huomannut. Neitosella oli melkein kyyneleet
silmissä. »Mutta olettehan te kyllin hyvä suomaan anteeksi, señora, —
tarkoitan teidän armonne. Minä en tiennyt. Minä en tiennyt, kuinka hyvä
te olette. Señora, sallikaa minun suudella kättänne.»

Doña Maria ojensi kummastuneena kätensä. Häntä ei ollut pitkään
aikaan puhuteltu näin kunnioittavasti. Eivät hänen naapurinsa, hänen
tavaranhankkijansa, hänen palkollisensa — sillä Pepitakin pelkäsi
häntä — eikä edes hänen tyttärensä ollut koskaan häntä tuolla tavalla
lähestynyt. Se herätti hänessä uuden mielentilan — sellaisen, jota
kaiketi täytyi nimittää liikatunteelliseksi. Hän kävi puheliaaksi:

»Närkästynyt, närkästynytkö teihin, kaunis... lahjakas lapseni? Kuka
minä olen... typerä vanha vaimo, jota ei rakasteta, jotta minun sopisi
teihin suuttua? Minusta tuntui, tyttäreni, että ikäänkuin — kuinka
runoilija sanookaan? — _olin pilven läpi salavihkaa kuuntelemassa
enkelien laulua_. Teidän äänenne keksi yhä uusia ihmeitä Moretossamme.
Kun te lausuitte:

     ¿Don Juan, si mi amor estimas,
     Y la fe segura es necia?
     Enojarte mis temores
     Es no querarme discreta.
     ¿Tan seguros...

    [Don Juan, jos pidät lempeäni arvossa,
    etkö voi siihen luottaa?
    Älä pane pelkoani pahaksesi,
    Älä vaadi minua käyttäytymään varomattomasti.
    Niin turvallisinako...?]

ja niin edespäin, oli se totta! Ja millaisen eleen te teittekään
Ensimmäisen Päivän lopussa. Teitte sen kädellänne, kas _noin_.
Sellaisen eleen kuin Neitsyt teki lausuessaan enkeli Gabrielille:
_Kuinka on mahdollista, että minä saisin lapsen?_ Ei, ei, te alatte
tuntea närkästystä minua kohtaan, sillä minä aion kertoa teille
eleestä, jota muistanette jonakin päivänä käyttää. Niin, se soveltuisi
hyvin siihen kohtaukseen, jossa te annatte anteeksi don Juanillenne,
don Juan de Laralle. Kenties minun pitäisi kertoa teille, että eräänä
päivänä näin tyttäreni tekevän sen. Minun tyttäreni on hyvin kaunis...
jokaisen mielestä. Tunsitte... tunsitteko minun doña Clarani, señora?»

»Hänen armonsa kunnioitti minua usein käymällä teatterissani. Minä
tunsin kreivittären ulkonäöltä hyvin.»

»Älkää olko tuolla lailla toisella polvellanne, lapseni. — Pepita,
käske Jenariton heti tuoda tälle neidille sokerileivoksia. —
Ajatelkaas, että me eräänä päivänä jouduimme riitaan, en muista
mistä. Oh, ei siinä ole mitään ihmeellistä; kaikki me äidit silloin
tällöin... Kah, ettekö voisi tulla vähän lähemmäksi? Teidän ei
tarvitse uskoa kaupungin juoruja, että hän oli minua kohtaan häijy.
Te olette suuri, kaunissieluinen nainen, ja kykenette näissä asioissa
näkemään kauemmaksi kuin ihmiset ylimalkaan. — Teidän kanssanne on
hauska jutella. Mikä komea tukka teillä on! Kuinka komea todella! —
Hänellä ei ollut lämmintä, herkkää luonnetta, sen tiedän. Mutta voi,
lapseni, hän on niin äärettömän älykäs ja tenhoava. Kaikki mahdolliset
väärinkäsitykset meidän välillämme ovat päivänselvästi minun syyni;
eikö ole ihmeellistä, että hän on niin nopea antamaan minulle anteeksi?
Sinä päivänä sattui muuan noita pikkutapauksia. Kumpikin pikaistuimme,
puhuimme vihaisesti ja menimme pois huoneisiimme. Sitten kumpikin
palasi saadakseen anteeksi. Lopuksi ainoastaan yksi ovi erotti meidät,
ja sitä me kiskoimme kumpikin puolellemme. Mutta vihdoin hän... otti
minun... kasvoni... näin, kahteen valkoiseen kätöseensä. Katsokaas,
näin!»

Markiisitar melkein putosi tuoliltaan, kun hän nojasi eteenpäin
riemunkyynelten valuessa kasvoilla ja teki tuon autuaan eleen —
oikeastaan myytillisen eleen, sillä tapaus oli vain palautuva muisto
unesta.

»Olen iloinen, että olette täällä», jatkoi hän, »sillä nyt olette
kuullut minun omilta huuliltani, ettei hän ole minulle häijy, niinkuin
jotkut ihmiset väittävät. Kuulkaahan, señora, syy oli minun! Katsokaa
minua, katsokaa minua. Jostakin erehdyksestä minä olen tullut niin
kauniin tytön äidiksi. Minä olen tukala. Minä koettelen toisten
kärsivällisyyttä. Te ja hän olette suuria naisia. Ei, älkää keskeyttäkö
minua: te olette harvinaisia naisia, ja minä olen ainoastaan
hermostunut... hupsu... tyhmä akka. Sallikaa minun suudella jalkojanne.
Minä olen mahdoton.»

Tässä vanha nainen todellakin putosi tuoliltaan, ja Pepita nosti
hänet ylös ja talutti takaisin sänkyyn. Perichole käveli kotiin kovin
hämillään ja istui pitkän aikaa katsellen silmiään peilistä, kämmenet
painettuina poskia vasten.

Mutta se henkilö, joka enimmiten oli markiisittaren vaikeiden hetkien
todistajana, oli hänen pieni kumppaninsa Pepita. Tyttönen oli orpo,
jonka oli kasvattanut Liman omituinen hengetär, abbedissa Maria
del Pilar. Ainoa tilaisuus, missä nämä kaksi Perun suurta naista
(jollaisiksi he historian näkökannalta myöhemmin ilmenivät) tapasivat
henkilökohtaisesti toisensa, sattui sinä päivänä, jona doña Maria
kävi Santa Maria Rosa de las Rosas-luostarin johtajattaren puheilla
kysymässä, voisiko hän sen orpokodista lainata jonkun viehkeän tytön
seuralaisekseen. Abbedissa tuijotti tiukasti tähän eriskummaiseen
vanhaan naiseen. Maailman viisaimmatkaan ihmiset eivät ole
täydellisesti viisaita, ja äiti Maria del Pilar, joka kykeni arvaamaan
ihmissydämen aivoitukset kaikkien turhuuden ja uhman naamioiden läpi,
oli aina kieltäytynyt antamasta ketään Montemayorin markiisittarelle.
Hän teki monia kysymyksiä ja pysähtyi sitten miettimään. Hän halusi
antaa Pepitalle palatsissa elämisen maailmallista kokemusta. Hän halusi
myöskin taivuttaa tuon vanhan naisen suopeaksi omille harrastuksilleen.
Ja hänet täytti synkkä suuttumus, sillä hän tiesi katselevansa erästä
Perun rikkainta ja sokeinta naista.

Abbedissa oli niitä henkilöitä, jotka ovat sallineet elämänsä riutua
pois, koska ovat innoittuneet johonkin aatteeseen joitakin vuosisatoja
aikaisemmin kuin se oli määrätty esiintymään sivistyshistoriassa. Hän
työntäysi aikansa itsepintaisuutta vastaan pyrkiessään kohottamaan
jonkin verran naisten arvoa. Puoliyön vaiheilla, kun hän oli laskenut
luostarin tilit, hän näki useinkin sairaalloisia näkyjä aikakaudesta,
jona naiset voisivat järjestäytyä suojelemaan naisia — turvaamaan
matkustelevia naisia, palvelevia naisia, vanhoja ja sairaita
naisia, niitä naisia, jotka hän oli tavannut Potosin kaivoksissa
tai verkakauppiaiden työhuoneissa, tyttöjä, joita hän oli sateisina
öinä keräillyt porttikäytävistä. Mutta aina oli hänen seuraavana
aamuna täytynyt todeta se tosiasia, että Perun naiset, jopa hänen
omat nunnansakin, kävivät elämänsä läpi kaksin miettein: ensiksikin,
että kaikki onnettomuudet, jotka saattoivat heitä kohdata, johtuivat
yksinomaan siitä, etteivät he olleet kyllin viehättäviä kiinnittääkseen
jotakuta miestä elättäjäkseen, ja toiseksi, että kaikki maailman
kurjuus otettiin vastaan, kunhan saatiin mieheltä hyväilyjä. Hän ei
ollut koskaan tuntenut muuta maata kuin Liman ympäristöt ja otaksui,
että sikäläinen turmelus oli yleinen koko ihmiskunnalle.

Vilkaistessamme taaksepäin omalta vuosisadallamme tajuamme, kuinka
ehdottoman mieletön hänen toivomuksensa oli. Kaksikymmentäkään
hänenlaistaan naista ei olisi kyennyt tekemään mitään vaikutusta siihen
aikakauteen. Kuitenkin hän jatkoi uutterasti urakkaansa. Hän muistutti
sadun pääskystä, joka kerran vuosituhannessa kuljetti vehnänjyvän
toivoen rakentavansa kuuhun kohoavan vuoren. Sellaisia henkilöitä
kasvaa joka aikakaudella; he raahaavat itsepintaisesti vehnänjyviään,
ja sivullisten iva ja irvistely heitä jossakin määrin ilahduttaakin.
»Kuinka eriskummaisesti he pukeutuvat!» huudahdamme. »Kuinka
eriskummaisesti he pukeutuvat!»

Hänen vaatimattoman näköiset punaiset kasvonsa kuvastivat suurta
ystävällisyyttä, sitäkin suurempaa ihanteellisuutta ja vieläkin enemmän
johtajantuntoa. Kaikki hänen työnsä, hänen monet sairaalansa, hänen
orpokotinsa, hänen luostarinsa ja hänen äkilliset pelastusmatkansa
vaativat rahaa. Kukaan ei vilpittömämmin ihaillut puhdasta hyvyyttä,
mutta hänen oli täytynyt kokea uhraavansa ihmisrakkauttaan, melkeinpä
ihanteellisuuttaan ovelalle taktikoinnille, sillä niin kamalat olivat
hänen ponnistuksensa saada avustusta kirkollisilta päämiehiltään. Liman
arkkipiispa, jonka myöhemmin joudumme tuntemaan miellyttävämmässä
yhteydessä, vihasi häntä, niinkuin hän itse sanoi, »vatinilaisella
vihalla» ja piti hänen vierailujensa loppumista ikäänkuin kuoleman
korvauksena.

Myöhemmin tämä nainen ei ollut tuntenut ainoastaan vanhuuden kylmäävää
henkäystä poskillaan, vaan vakavammankin varoituksen. Kauhun väristys
puistatti häntä, ei hänen itsensä, vaan hänen työnsä vuoksi. Kukapa
Perussa pitäisi arvossa asioita, joita hän oli pitänyt arvossa? Ja
nousten eräänä päivänä aamunsarastuksessa hän oli nopeasti käväissyt
sairaalassaan, luostarissaan ja orpokodissaan, etsiskellen sielua,
jonka voisi kasvattaa työnsä jatkajaksi. Hän riensi tyhjien kasvojen
luota toisten tyhjien kasvojen luo, silloin tällöin pysähtyen,
pikemminkin toivosta kuin vakaumuksesta. Pihassa hän sattui tapaamaan
joukon liinavaatteita peseviä tyttöjä, ja hänen silmänsä osuivat heti
erääseen kaksitoistavuotiaaseen, joka johti toisia altaan ääressä
ja samalla kertoili näille dramaattista intoa hehkuen vähemmän
uskottavia ihmeitä Liman pyhän Rosan elämästä. Niinpä päättyi etsintä
Pepitaan. Suuruuteen kasvattaminen on kyllin vaikeaa aina, mutta
luostarin herkässä ja kateellisessa ilmapiirissä se oli suoritettava
eriskummaisia kiertoteitä käyttäen. Pepita määrättiin talouden
epämieluisimpiin tehtäviin, mutta hän oppi ymmärtämään sen hallinnon
kaikki puolet. Hän seurasi abbedissaa tämän retkillä, vaikkapa vain
matkaeväiksi varattujen munien ja kasviksien vartijana. Ja kaikkialla
avautui yllättäen hetkiä, joina johtajatar äkkiä ilmestyi haastelemaan
hänelle laajalti, ei ainoastaan uskonnollisista kokemuksista, vaan
myöskin siitä, kuinka oli hallittava naisia, kuinka järjestettävä
osastoja tarttuvia tauteja poteville ja kuinka kerjättävä rahaa.
Askelmana tässä kasvatuksessa suuruuteen oli se, että Pepita eräänä
päivänä saapui täyttämään doña Marian seuranaisen eriskummaisia ja
järjettömiäkin velvollisuuksia.

Kahtena ensimmäisenä vuonna hän kävi vain silloin tällöin iltapäivin,
mutta lopuksi hän saapui taloon asumaan. Häntä ei ollut koskaan
opetettu tavoittamaan onnellisuutta, eivätkä tämän uuden aseman
epämukavuudet, ettemme sanoisi kauhut, näyttäneet nelitoistavuotiaasta
tytöstä ylenmääräisiltä. Hän ei aavistanut, että abbedissa täälläkin
ikäänkuin leijaili talon yllä, pitäen koettelemuksia arvossa, mutta
samalla tarkaten, ettei kuorma kävisi karkaisevan koulutuksen asemesta
vahingolliseksi.

Muutamat Pepitan koettelemuksista olivat ruumiillista laatua. Niinpä
talon palvelijat käyttivät hyväkseen doña Marian pahoinvointia:
he avasivat palatsin makuusuojat sukulaisilleen ja varastivat
julkeasti. Pepitan täytyi yksinään pitää puoliaan heitä vastaan, ja
häntä vainottiin pienillä kiusoilla ja räikeällä pilanteolla. Hänen
sielunsakin oli ahdingossa. Hänen seuratessaan doña Mariaa tämän
käydessä asioillaan kaupungilla valtasi vanhan naisen usein halu
poiketa johonkin kirkkoon, sillä mitä hän oli uskonnostaan uskona
menettänyt, sen hän oli korvannut taikuuden uskolla. »Jäähän tänne
päivänpaisteeseen, rakas lapseni; minä en viivy kauan», oli doña
Marialla tapana sanoa. Sitten hän unohtui haltioituneeseen tilaan
alttarin ääreen ja lähti pois toisesta ovesta. Äiti Maria del Pilar oli
kasvattanut Pepitan melkein sairaalloisen tottelevaiseksi, ja kun hän
monen tunnin kuluttua rohkeni astua kirkkoon ja totesi, ettei hänen
emäntänsä enää ollut siellä, palasi hän kadunkulmaan ja odotteli,
kunnes varjot vähitellen lankesivat aukeaman yli. Täten odotellessaan
julkisella paikalla hän kärsi kaikkia pienen tytön itsetunnon
tuskia. Hänellä oli vielä orpokodin erikoinen puku (jonka vähäinen
huomaavaisuus doña Marian taholta olisi voinut muuttaa), ja hän oli
näkevinään miesten tuijottavan ja kuiskailevan hänelle — mikä ei aina
ollutkaan pelkkää harhakuvittelua. Eikä hänen sydämensä kärsinyt
vähemmin, sillä joinakin päivinä doña Maria saattoi havaita hänet
ja jutella hänen kanssaan sydämellisesti ja leikillisesti, esiintyä
muutaman tunnin niin erinomaisen tunteellisena ja herkkänä kuin
kirjeissään konsaan, sitten seuraavana aamuna jälleen vetäytyäkseen
kuoreensa ja muuttuakseen, joskaan ei koskaan tylyksi, niin ainakin
sieluttomaksi ja paatuneeksi. Sarastava toivo ja hellyys, jota
Pepitalla oli niin suuri tarve ilmaista, haavoittuivat silloin. Hän
liikkui varpaillaan palatsissa, äänettömänä, hämillään, pitäen kiinni
vain velvollisuudestaan ja pysyen sydämessään uskollisena »äidilleen
Herrassa», abbedissa Maria del Pilarille, joka oli hänet sinne
lähettänyt.

       *       *       *       *       *

Vihdoin sattui tapaus, jolla oli melkoinen vaikutus sekä markiisittaren
että hänen seuratyttönsä elämään; »_Rakas äiti_», kirjoitti kreivitär,
»_ilma on ollut mitä rasittavin, ja kukkivat hedelmä- ja yrttitarhat
tekevät olon vain tukalammaksi. Minä voisin sietää kukkia, kunhan
ne olisivat tuoksuttomia. Sallihan minun siis kirjoittaa sinulle
tavallista lyhemmin. Jos Vicente palaa ennen postin lähtöä, täyttää hän
mielihyvin lehden ja kertoo sinulle niitä väsyttäviä yksityiskohtia
minusta, jotka näkyvät tuottavan sinulle niin paljon iloa. Minä en
matkastakaan Grignaniin Provenceen, niinkuin olin toivonut tänä syksynä
tekeväni, sillä lapseni syntyy lokakuun alussa_.»

Lapsiko? Markiisitar nojautui seinää vasten. Doña Clara oli aavistanut,
mitä riuduttavaa huolehtimista tämä uutinen synnyttäisi hänen äitinsä
sydämessä ja oli senvuoksi tahtonut lieventää sitä mainitsemalla
asiasta näin ikäänkuin ohimennen. Juoni ei onnistunut. Kuuluisa kirje
XLII oli vastauksena.

Nyt oli markiisittarella vihdoin jotakin levottomuuden aihetta: hänen
tyttärensä oli tulemassa äidiksi. Tämä tapaus, joka vain kiusasi
doña Claraa, toi ilmi kokonaisen uuden asteikon hellyydentunteita
markiisittaressa. Hänestä tuli lääkinnöllisen tiedon ja neuvomisen
ahjo. Hän haravoi kaupungista käsiinsä viisaita akkoja ja valoi
kirjeisiinsä kaiken, mitä uuden maailman kansa omasta puolestaan
tiesi. Hän vaipui mitä inhottavimpaan taikauskoon. Hän harjoitti
alentavaa tabu-järjestelmää lapsensa suojelemiseksi. Hän ei sietänyt
talossaan minkäänlaista solmua. Hänen palvelijattariaan kiellettiin
sitomasta tukkaansa, ja hän kätki pukuunsa naurettavia onnellisen
lapsenpäästön vertauskuvia. Portaissa oli joka toinen askelma merkitty
punaliidulla, ja palvelustyttö, joka vahingossa astahti tuollaiselle
askelmalle, häädettiin talosta itkevänä ja parkuvana. Doña Clara oli
pahanilkisen luonnon käsissä, joka pitää oikeutenaan tehdä lapsilleen
mitä pelottavimpia kepposia. Oli olemassa lepytysmenetelmä, jonka monet
talonpoikaisnaisten sukupolvet olivat havainneet lohdulliseksi. Näin
laaja todistaja-armeija varmaan merkitsi, että asiassa oli jotakin
perää. Ainakaan se ei voinut vahingoittaa, ja ehkä siitä oli hyötyä.
Mutta markiisitar ei tyytynyt täyttämään ainoastaan pakanuuden menoja;
hän tutki myöskin kristinopin määräyksiä. Hän nousi aamun pimeässä
ja kompuroi katuja pitkin varhaisimpiin messuihin. Hän syleili
hysteerisesti alttarin pienoja, yrittäen riuhtaista räikeänvärisiltä
kuvapatsailta merkin, ainoastaan merkin, hymyn häivän, vahaisen pään
salavihkaisen nyökkäyksen. Kävisikö kaikki hyvin? Lempeä, lempeä
neitsyt-äiti, kävisikö kaikki hyvin?

Toisinaan tällaisten päiväkauden kestäneiden vimmattujen vetoamisten
ja loitsujen jälkeen suhahti hänen sielussaan kapinan viima.
Luonto on kuuro. Jumala on välinpitämätön. Ihmisen vallassa ei ole
muuttaa mitään lain säädöksistä. Sitten hän usein pysähtyi johonkin
kadunkulmaan epätoivon huumassa, nojaten seinää vasten ja ikävöiden
pois maailmasta, jossa ei ollut mitään kaiken läpäisevää suunnitelmaa.
Mutta pian tyrskähti hänen olemuksensa syvyydestä jälleen usko suureen
Ehkä-mahdollisuuteen, ja hän juoksemalla juoksi kotiin uudistaakseen
kynttilät tyttärensä vuoteen yläpuolella.

       *       *       *       *       *

Vihdoin tuli hetki, jolloin oli suoritettava tällaisia tapauksia
odottavien perulaisten perheiden suurin uskonnollinen juhlameno:
hän lähti toivioretkelle Santa Maria de Cluxambuquan pyhätölle. Jos
hartaus laisinkaan tehosi, niin ainakin piti tulla apua käynnistä
tällä suurella pyhätöllä. Paikka oli ollut pyhä kolmen eri uskonnon
aikoina: Jo ennen inkalaista sivistystä olivat mielipuolisuuteen asti
innoittuneet ihmisolennot syleilleet noita kallioita ja suomineet
itseään ruoskilla taivuttaakseen taivaat myötämielisiksi. Tänne
tuotiin markiisitar kantotuolissaan San Reyn sillan yli; tie kohosi
sieltä kukkuloille leveävöisten naisten kaupunkia kohti, sitä tyyntä,
hidasliikkeistä ja hitaasti hymyilevää kaupunkia, jossa ilma on
kristallinkirkasta ja viileää kuin sen monia suihkukaivoja juottavat
lähteet. Se oli kellojen kaupunki, joiden vienot ja heleät äänet
olivat soinnutetut mitä herttaisimmin riitelemään keskenään. Jos
Cluxambuquan kaupungissa sattui jotakin pettymystä, niin surun vaimensi
ja ikäänkuin sulatti itseensä Andes-vuorien välitön läheisyys ja sen
sivukatuja hivelevä ilma, jossa värähteli tyynen riemun tuntu. Tuskin
oli markiisitar etäältä nähnyt tämän kaupungin valkoiset muurit, jotka
kohosivat korkeimpien huippujen polvekkeilla, kun hänen sormensa
lakkasivat vierittelemästä rukousnauhan helmiä ja hänen säikähdyksen
sanelemat ahkerat rukouksensa tyrehtyivät hänen huulilleen.

Hän ei edes poikennut majataloon, vaan jättäen Pepitan järjestämään
heille asuntoa jatkoi matkaansa kirkkoon ja polvistui siellä pitkäksi
aikaa, lyöden hiljaa käsiään yhteen. Hän kuunteli uutta alistumisen
aaltoa, joka kohosi hänen sydämestään. Kenties hän ajan mittaan
oppisi niin, että sallisi sekä tyttärensä että jumaliensa hoitaa omia
asioitaan. Häntä ei kiusannut vanhojen vanutäytteisissä puvuissa
liikkuvien naisten kuiskailu, jotka myivät kynttilöitä ja juttelivat
rahasta aamusta iltaan. Hän ei sallinut itseään häiritä liehakoivan
lukkarinkaan, joka yritti kerätä veroa sitä tai tätä tarkoitusta varten
ja närkästyneenä pakotti hänet muuttamaan paikkaa, koska muka lattiassa
oli joku tiili korjattava. Sitten hän meni ulos päivänpaisteeseen,
istahtaen suihkukaivon askelmille. Hän katseli, kuinka invalidijono
verkalleen kierteli puutarhassa. Hän näki kolmen haukan lentää
suhahtelevan taivaalla. Lapset, jotka olivat leikkineet kaivolla,
tuijottivat häneen hetkisen ja lähtivät säikähtyneinä pois, mutta
muuan laama (pitkäkaulainen naaras, jolla oli lempeät, matalat silmät
ja liian raskas turkisviitta ja joka somasti tepsutti loppumattomia
portaita pitkin alas) tuli hänen luokseen, tarjoten halaistun
samettinenänsä silitettäväksi. Laama tuntee harrasta mielenkiintoa
sitä ympäröiviin ihmisolentoihin, on kernaasti kuuluvinaan heidän
joukkoonsa ja pistää päänsä esille heidän keskustellessaan ikäänkuin
juuri tahtoisi korottaa äänensä ja lausua jonkin pienen hyödyllisen
huomautuksen. Pian ympäröitsi doña Mariaa suuri joukko sen sisaria,
jotka näkyivät juuri olevan kysymäisillään, miksi hän niin oli
taputtanut käsiään ja mitä hänen harsonsa maksoi kyynärältä.

Doña Maria oli järjestänyt niin, että erityinen lähetti heti toisi
tänne kaikki Espanjasta saapuvat kirjeet. Hän oli matkustanut hitaasti
Limasta, ja juuri nyt, hänen istuessaan tässä nelikulmaisessa pihassa,
riensi eräs hänen maatilansa nuorukaisia paikalle ja toi hänen käteensä
ison pergamenttikäärön, jonka sidenauhassa riippui muutamia lakan
möhkäleitä. Verkalleen hän avasi käärön. Punnituin stoalaisin elein hän
luki ensiksi sydämellisen ja leikkisän kirjelapun vävyttään ja sitten
tyttärensä kirjeen. Se oli täynnä haavoittavia huomautuksia, jokseenkin
loistavasti sanottuina, ehkä vain tavoitellen taituruutta herättääkseen
tuskaa sirolla tavalla. Jokainen sen lauseista kulki markiisittaren
silmien läpi hänen sydämeensä, vaipuen sinne, sitten kun se ensin
oli kääritty ymmärtämyksen ja anteeksiannon puuvillaan. Vihdoin hän
nousi, karkotti lempeästi ystävälliset laamat ja palasi kasvot vakavina
pyhättöön.

       *       *       *       *       *

Doña Marian viettäessä myöhäistä iltapäivää kirkossa ja pihassa oli
Pepita jätetty järjestämään heille asuntoa. Hän näytti kantajille,
mihin oli laskettava isot pajuvasut, ja ryhtyi kaivamaan niistä
esille alttaria, hiilipannua, vuodeverhoja ja doña Claran muotokuvia.
Hän meni alas keittiöön antamaan kokille ohjeita eräänlaisen rokan
valmistamisessa, joka oli markiisittaren pääravintona. Sitten hän
palasi huoneisiin odottamaan. Hän päätti kyhätä kirjeen abbedissalle.
Hän piteli pitkän aikaa sulkakynää, tuijottaen etäisyyteen huulten
vapistessa. Hän näki madre Maria del Pilarin niin punaiset ja hangatut
kasvot ja ihmeelliset mustat silmät. Hän kuuli abbedissan äänen, kun
hän ilta-aterian lopussa (orpojen istuessa silmät alasluotuina ja
kädet ristissä) puhui päivän tapausten johdosta tai kynttilän valossa
seisoi potilaitten vuoteiden keskellä ja ilmoitti miettimisaiheen yötä
varten. Mutta kaikkein selvimmin Pepita muisti äkilliset odottamattomat
keskustelut abbedissan kanssa, joka — tohtimatta odottaa, kunnes
tyttö tulisi vanhemmaksi — oli haastellut hänelle hänen virkansa
velvollisuuksista. Hän oli puhunut Pepitalle kuin vertaiselleen.
Sellainen puhe on hämmentävää ja ihmeellistä älykkäälle lapselle,
ja madre Maria del Pilar oli siinä unohtanut kohtuuden rajat. Hän
oli laajentanut Pepitan näköalaa kauemmaksi kuin oli sopusoinnussa
hänen ikävuosiensa kanssa selitellessään, kuinka hänen tuli tuntea
ja toimia. Ja hän oli harkitsemattomasti kohdistanut Pepitaan koko
persoonallisuutensa tenhon, niinkuin Jupiter oli huumannut Semelen.
Pepitaa säikähdytti oman kykenemättömyyden tunto; hän salasi sen
ja itki. Ja sitten abbedissa oli heittänyt lapsen tämän pitkän
yksinäisyyden kuriin, jossa Pepita ponnisteli, yrittäen olla uskomatta,
että hänet oli hylätty. Ja nyt Pepita tästä kummallisten vuorien
ympäröimästä kummallisesta majatalosta, jossa maaston korkeus teki
pään keveäksi, ikävöi rakkaaseen seuraan, hänen elämänsä ainoaan
todellisuuteen.

Hän kirjoitti kirjeen, joka oli täynnä mustetahroja ja sisällöltään
katkonainen. Sitten hän meni alakertaan tiedustelemaan lisää puuhiiliä
ja maistamaan rokkaa.

Markiisitar tuli sisälle ja istahti pöydän ääreen. »Minä en voi tehdä
enempää. Mitä tapahtuu, se tapahtuu», kuiskaili hän. Hän irroitti
kaulaltaan taikauskonsa loitsukapineet ja pudotti ne hehkuvaan
hiilipannuun. Häntä vaivasi omituinen tunne, että hän oli kiusannut
Jumalaa liiallisilla rukouksilla ja että nyt piti puhutella Häntä
kiertoteitse. »Sittenkin se on kokonaan toisen käsissä. Minä en enää
vaadi pienintäkään vaikutusvaltaa. Mitä tapahtuu, se tapahtuu.»

Hän istui pitkän aikaa, kämmenet poskia vasten, koettaen karkottaa
sydämestään kaikki ajatukset. Hänen silmänsä osuivat Pepitan
kirjeeseen. Hän avasi sen koneellisesti ja alkoi lukea. Hän oli lukenut
sen jo puoliväliin, ennenkuin hänen ajatuksensa kiintyivät sanojen
merkitykseen: »— — _mutta kaikki tämä ei ole mitään, jos johtajatar
haluaa, että minä jään markiisittaren luo. Minun ei tulisi sitä Teille
kertoa, mutta tuon tuostakin häijyt kamarineidot sulkevat minut
huoneisiin ja varastelevat kaikenlaista, ja ehkä hänen armonsa luulee,
että minä varastelen. Toivoakseni ei sentään. Toivon, että Te voitte
hyvin ja ettei Teillä ole mitään ikävyyksiä sairaalassa tai muualla.
Vaikken minä koskaan Teitä näe, ajattelen Teitä alati ja muistelen,
mitä Te minulle olette sanonut, rakas äitini Jumalassa. Minä haluan
tehdä ainoastaan, mitä Te haluatte, mutta kunpa voisitte sallia minun
palata muutamiksi päiviksi luostariin, mutta ei sitten, ellette sitä
halua. Minä vain olen niin paljon yksinäni ilman puhetoveria, ja se
on niin kolkkoa. Joskus melkein pelkään, että olette minut unohtanut.
Kunpa Teillä olisi joku silmänräpäys vapaata aikaa kirjoittaaksenne
minulle pienen kirjeen tai jotakin, niin minä voisin sen säilyttää,
mutta tiedänhän minä, kuinka kiirettä Teillä on_...»

Doña Maria ei lukenut pitemmälle. Hän taittoi kirjeen kokoon ja
pani sen syrjään. Hetkiseksi kateus täytti hänen sydämensä: hän
toivoi voivansa hallita toisen sielua yhtä täydellisesti kuin tuo
nunna. Kaikkein enimmin hän toivoi palaavansa tähän yksinkertaiseen
rakkauteen, toivoi voivansa karistaa niskoiltaan sen ylpeyden ja
turhamaisuuden kuorman, joka hänen rakkauteensa oli aina liittynyt.
Tyynnyttääkseen sydämensä myrskyn hän otti hartauskirjan ja yritti
kiinnittää huomionsa sen sanoihin. Mutta hetkisen perästä hän tunsi
tarvetta lukea koko kirjeen, kaapaistakseen, jos mahdollista, näin
suuren onnen salaisuuden.

Pepita palasi tuoden illallista palvelustytön seuraamana. Doña Maria
tarkasteli häntä kirjansa yli ikäänkuin olisi tarkastellut taivaallista
vierasta. Pepita liikkui varpaillaan huoneessa, kattaen pöydän ja
kuiskaillen ohjeita apulaiselleen.

»Illallisenne on valmis, armollinen rouva», sanoi hän vihdoin.

»Mutta lapseni, sinähän aterioitset minun kanssani?» Limassa Pepita
tavallisesti istui emäntänsä pöydässä.

»Minä luulin, että armollinen rouva on väsynyt, ja siksi söin
illallisen! alhaalla.»

— Hän ei halua aterioida minun kanssani, — ajatteli markiisitar. — Hän
tuntee minut ja on minut hylännyt.

»Tahtoisitteko, että lukisin teille jotakin ääneen teidän
aterioidessanne, hyvä rouva?» kysyi Pepita, joka käsitti tehneensä
erehdyksen.

»En, sinä saat mennä nukkumaan, jos haluat.»

»Kiitos, hyvä rouva.»

Doña Maria oli noussut ja lähestynyt pöytää. Toinen käsi tuolin
selkänojalla hän virkkoi epäröiden: »Rakas lapsi, minä lähetän tänä
aamuna kirjeen Limaan. Jos sinullakin on kirje, niin saat panna sen
mukaan.»

»Ei, ei minulla ole», vastasi Pepita. Sitten hän lisäsi hätäisesti:
»Minä menen alakerrasta hakemaan teille uusia hiiliä.»

»Mutta, rakkaani, onhan sinulla kirje... madre Maria del Pilarille.
Etkö tahtoisi...?»

Pepita oli hääräävinään hiilipannun ääressä. »Ei, minä en lähetä sitä»,
sanoi hän. Hän oli tietoinen siitä, että markiisitar tätä seuraavan
pitkän äänettömyyden aikana tuijotti häneen hämmästyneenä. »Minä olen
muuttanut mieleni.»

»Minä tiedän, että kirje sinulta, Pepita, ilahduttaisi häntä. Se tekisi
hänet hyvin onnelliseksi. Minä tiedän sen.»

Pepita punastui. Hän virkkoi ääneen: »Majatalon isäntä sanoi, että
teille olisi uusia hiiliä valmiina hämärän tultua. Minä menen käskemään
heitä tuomaan ne nyt tänne.» Hän vilkaisi nopeasti vanhaan rouvaan
ja näki, ettei tämä ollut lakannut häneen tuijottamasta suurilla,
kysyvillä silmillään. Pepita käsitti, että nämä eivät olleet sopivia
puheenaiheita, mutta tuo omituinen nainen näkyi ottaneen asian niin
vakavalta kannalta, että tyttö tahtoi antaa vielä yhden vastauksen:
»Ei, se oli huono kirje. Se ei ollut mikään hyvä kirje.»

Doña Maria virkkoi melkein läähättäen: »Ah, rakas Pepitani, minusta
se oli hyvin kaunis. Usko minua, minä tiedän. Ei, ei; miksi se olisi
ollut huono kirje?» Pepita rypisti otsaansa, etsien sanaa, joka
päättäisi keskustelun. »Se ei ollut... se ei ollut reipas», virkkoi
hän, ja sitten hän ei enää halunnut sanoa enempää. Hän vei kirjeen
pois omaan huoneeseensa ja hänen kuultiin repivän sen. Sitten hän meni
vuoteeseensa ja tuijotti pimeään, yhä harmitellen, että oli haastellut
siihen tapaan. Ja doña Maria istui aterioimaan kummastunein mielin.

Häneltä oli aina puuttunut rohkeutta sekä elämässä että rakkaudessa.
Hän tutki sydäntänsä sielun silmillä. Hän ajatteli taikakalujaan ja
rukousnauhansa helmiä, juoppouttaan... ajatteli tytärtään. Hän muisteli
tätä pitkällistä suhdetta esille kaivettuine haaksirikkoutuneille
keskusteluineen, kuviteltuine ylenkatseineen, sopimattamme
luottamuksineen, syytöksineen laiminlyönnistä ja eristämisestä (mutta
hänen oli täytynyt sinä päivänä olla hullu; hän muisti lyöneensä
nyrkillään pöytään). »Mutta se ei ollut minun syyni», huudahti hän.
»Ei ole minun syyni, että minä olin semmoinen. Se johtui olosuhteista.
Minut oli sellaiseksi kasvatettu. Huomenna minä aloitan uuden elämän.
Odotahan, niin saat nähdä, lapseni.»

Vihdoin hän korjasi pöydän ja istahti kirjoittamaan ensimmäistä
kirjettään, niinkuin hän sitä nimitti, ensimmäistä kompastelevaa,
oikeinkirjoitukseltaan hataraa, rohkeaa kirjettään. Hän muisti
häpeissään, että hän edellisessä kirjeessään oli surkeasti tiedustellut
tyttäreltään, kuinka paljon hän häntä rakasti, ja ahnaasti toistellut
niitä harvoja epäröiviä hyväilysanoja, jotka doña Clara viimeksi oli
hänelle suonut. Doña Maria ei voinut peruuttaa noita sivuja, mutta
hän saattoi kyhätä uusia, reippaita ja jalomielisiä. Kukaan muu ei
ole niitä pitänyt kompastelevina. Tämä on kuuluisa kirje LVI, jonka
kirjallisuuden tutkijat tuntevat hänen »toisena korinttolaiskirjeenään»
siinä esiintyvän, rakkautta koskevan ihanan kohdan vuoksi: »Niistä
tuhansista ihmisistä, joita eläessämme kohtaamme, lapseni...» ja niin
edespäin. Päivä alkoi jo melkein koittaa, kun hän lopetti kirjeensä.
Hän avasi oven parvekkeelleen ja katseli suuria tähtirivejä, jotka
kimaltelivat Andein vuorten yläpuolella. Yön kaikkina hetkinä, vaikka
harvat olivat olleet kuulemassa, oli koko taivas kajahdellut näiden
tähtisikermien soitosta. Sitten hän otti kynttilän, astui viereiseen
huoneeseen, vilkaisi nukkuvaan Pepitaan ja siirsi kosteat hiukset tytön
kasvoilta. »Minäpä tahdon nyt elää», kuiskasi hän. »Nyt tahdon alkaa
uudestaan.»

Kahta päivää myöhemmin he lähtivät paluumatkalle Limaan, ja heidän
kulkiessaan rotkon yli San Luis Reyn siltaa pitkin kohtasi heitä
tapaturma, jonka tunnemme.




KOLMAS OSA

ESTEBAN


Eräänä aamuna tavattiin kaksospojat Santa Maria Rosa de las Rosas
nimisen luostarin ovelta löytölasten vasusta. Nimet keksittiin
heille, ennenkuin imettäjätär tuskin oli saapunutkaan, mutta heidän
nimensä eivät olleet heille yhtä hyödylliset kuin meidän nimemme
ovat useimmille meistä, sillä kukaan ei kyennyt erottamaan poikia
toisistaan. Ei ollut mitään mahdollisuutta saada tietää, ketkä heidän
vanhempansa olivat, mutta kun pojat varttuivat vanhemmiksi ja nähtiin,
kuinka ryhdikkäitä, hiljaisia ja synkkiä he olivat, julistivat
Liman juorut heidän olevan kastilialaista alkuperää ja sijoittivat
heidät vuoronsa perään milloin mihinkin aateliskilvellä somistettuun
ovikäytävään.

Se henkilö, joka joutui heidän lähimmäksi holhoojakseen, oli abbedissa.
Äiti Maria del Pilar oli oppinut vihaamaan kaikkia miehiä, mutta
hän heltyi Manuelille ja Estebanille. Myöhäisinä iltapäivinä hän
usein kutsui heidät toimistoonsa, lähetti heidät hakemaan keittiöstä
leivoksia ja kertoi heille Cidistä ja Judas Makkabista sekä ilveilijän
kolmestakymmenestäkuudesta kommelluksesta. Hän alkoi rakastaa
pienokaisia niin paljon, että monesti yllätti itsensä katselemasta
heidän mustiin, murjottaviin silmiinsä, etsien niitä piirteitä, jotka
heidän miehiksi vartuttuaan ilmenisivät, kaikkea sitä rumuutta,
kaikkea sitä sieluttomuutta, joka teki inhottavaksi tämän hänen
toimintapiiriinsä kuuluvan maailman.

Pojat kasvoivat luostarin turvissa, kunnes olivat hiukan ylittäneet
sen iän, jolloin heidän läsnäolonsa alkoi saattaa vihkiytyneet
sisaret hiukan hajamielisiksi. Sitten he tulivat epämääräisesti
kiinnitetyiksi kaikkiin kaupungin sakaristoihin: he leikkelivät
tasaisiksi kaikki luostarien pensasaidat, kiilloittivat jokaisen
mahdollisen ristiinnaulitunkuvan, pyyhkivät kerran vuodessa märällä
rätillä useimpien kirkollisten rakennusten sisäkatot. Kaikki Liman
asukkaat tunsivat heidät hyvin. Kun pappi riensi katuja pitkin, kantaen
kallista taakkaansa jonkun sairaan huoneeseen, nähtiin joko Estebanin
tai Manuelin harppaavan hänen takanaan suitsutusastiaa heiluttaen.

Mutta vanhemmiksi tultuaan he eivät kuitenkaan osoittaneet mitään
halua papilliseen elämään. He ryhtyivät vähitellen kirjurin ammattiin.
Uudessa maailmassa oli vähän kirjapainoja, ja nuorukaiset ansaitsivat
pian sievän toimeentulon kopioimalla huvinäytelmiä teattereille,
balladeja rahvaalle ja ilmoituksia kauppiaille. Ennen kaikkea he olivat
kuoronjohtajain kynäniekkoja ja jäljensivät lukemattomia kappaleita
Moralesin ja Vittorian hengellisistä lauluista.

Kun heillä ei ollut omaisia, kun he olivat kaksoset ja naisten
kasvattamat, olivat he vaiteliaita. Yhtäläisyyttään he kummallisella
tavalla häpesivät. Heidän oli elettävä maailmassa, jossa se oli
alituisena puheen- ja pilanaiheena. Se ei koskaan ollut heistä
hauskaa, ja he kärsivät tätä ikuista leikinlaskua juron sitkeästi.
Niistä vuosista alkaen, joina he ensiksi oppivat puhumaan, he
keksivät itselleen salaisen kielen, joka sanastoltaan tai edes
lauserakenteeltaan tuskin nojautui espanjankieleen. He turvautuivat
siihen vain kahdenkesken ollessaan tai pitkin väliajoin kuiskailivat
sitä hädän hetkinä muidenkin läsnäollessa.

Liman arkkipiispa oli hiukan kielitieteilijä; hän harrasteli
murretutkimuksia, olipa myös laatinut varsin oivallisen taulukon
vokaalien ja konsonanttien vaihteluista niiden siirtyessä latinasta
espanjaan ja espanjasta intiaaniespanjaan. Hän keräili ja pani
varastoon muistelmia omituisesta kansanrunoudesta hauskain vanhojen
päivien ratoksi, jotka hän aikoi itselleen suoda palattuaan
maatiloilleen Segovian ulkopuolelle. Kun hän siis eräänä päivänä kuuli
kaksosveljesten salakieltä, leikkasi hän valmiiksi muutamia sulkakyniä
ja lähetti noutamaan heidät. Nuorukaiset seisoivat noloina hänen
työhuoneensa upeilla matoilla hänen yrittäessään lypsää heiltä, kuinka
he nimittivät leipää ja kukkasta ja kuinka _minä näen_ ja _minä näin_
kuului heidän kielellään. He eivät käsittäneet, miksi tämä kokemus oli
heille niin kauhea. He vuotivat sielussaan verta. Pitkä, tyrmistynyt
vaitiolo seurasi jokaista arkkipiispan kysymystä, kunnes vihdoin toinen
tai toinen mutisi vastauksen. Pappi luuli hetkisen, että heitä vain
pelotti hänen korkea arvonsa ja hänen asuntonsa ylellisyys, mutta
vihdoin hän hyvin hämillään arvasi heidän vaiteliaisuutensa johtuvan
syvemmästä vastahakoisuudesta ja päästi haikein mielin heidät menemään.

Tämä kieli oli vertauskuva heidän syvällisestä samaisuudestaan
toistensa kanssa, sillä niinkuin _alistuminen_ oli riittämätön sana
kuvailemaan sitä henkistä muutosta, joka tapahtui Montemayorin
markiisittaressa tuona yönä Cluxambuquan majatalossa, samaten _rakkaus_
ei vastaa näiden veljesten mykkää, sanatonta samaisuutta, josta he
olivat melkein häpeissään. Mikä toveruussuhde se on, jossa vain
harvoja sanoja vaihdetaan ja nekin vain pikkuseikoista: ravinnosta,
vaatteista ja työhommista, jossa kaksi henkilöä tuntee omituista
vastahakoisuutta edes vilkaista toisiinsa ja mykästä sopimuksesta
välttävät esiintyä yhdessä kaupungilla tai menevät samalle asialle eri
katuja? Ja kuitenkin kaiken tämän ohella tarvitsi toinen niin kipeästi
toistaan, että se sai aikaan ihmeitä yhtä luonnollisesti kuin helteisen
päivän kiristetty ilma tuottaa salamoita. Veljekset itse olivat siitä
tuskin tietoiset, mutta telepatia oli kovin tavallinen ilmiö heidän
elämässään, ja kun toinen oli palaamassa kotiin, oli toinen siitä aina
varma, vaikka veli oli vielä usean kadunmitan päässä.

Äkkiä he havaitsivat väsyneensä kirjoitteluun. He menivät alas
rannikolle ja saivat työtä laivojen purkajina ja lastaajina,
häpeämättä ahertaa toistensa vieressä intiaanien parissa. He ajoivat
kuormavaljakoita maakunnissa. He poimivat hedelmiä. He toimivat
lauttureina. Ja aina he olivat ääneti. Heidän synkät kasvonsa saivat
näistä hommista miehekkään mustalaisleiman. Heidän tukkansa oli
harvoin leikattu, ja tämän tumman pensaikon alta he äkkiä vilkaisivat
hämmästynein ja hiukan turvonnein silmin. Koko maailma oli etäinen,
vieras ja vihamielinen, paitsi oma veli.

Mutta vihdoin lankesi tähän yhtenäisyyteen ensimmäinen varjo, ja sen
varjon heitti rakkaus naiseen.

He olivat palanneet kaupunkiin ja ryhtyneet jälleen kopioimaan
osia teatterihenkilöille. Eräänä iltana johtaja, joka aavisteli
yleisön käyvän vähälukuiseksi, myönsi heille vapaan sisäänpääsyn.
Nuorukaiset eivät pitäneet näkemästään ja kuulemastaan. Puhekin
oli heille eräänlainen tärvelty vaikenemisen muoto; kuinka paljon
joutavampaa sitten olikaan runous, joka on puheen pilaantunut muunnos!
Kaikki nuo vihjaukset kunniasta, maineesta, lemmenliekistä, kaikki
vertaukset linnuista, Akilleesta ja Ceylonin jalokivistä tuntuivat
väsyttäviltä. Kirjallisuuden alalla heillä oli senlaatuista hämärää
älyä, jota välähtää toisinaan koiran silmäkulmista, mutta he istuivat
yhä kärsivällisesti, tuijottaen kirkkaihin kynttilöihin ja uhkeihin
vaatteisiin. Huvinäytelmän väliajoilla Perichole jätti osansa, puki
ylleen kaksitoista alushametta ja tanssi esiripun edessä. Estebanilla
oli vielä jotakin kopioimistyötä, tai hänellä oli olevinaan, ja hän
meni varhain kotiin; mutta Manuel jäi vielä. Pericholen punaiset kengät
ja sukat olivat tehneet vaikutuksensa.

Veljekset olivat kuljetelleet käsikirjoituksiansa tomuisia
porraskäytäviä pitkin näyttämön taakse. Siellä he olivat nähneet
ärsyttävän tytön tahraisessa puserossa, parsimassa sukkiaan kuvastimen
edessä, sillä välin kun ohjaaja luki ääneen hänen muistettaviaan
säkeistöjä. Hän oli hetkiseksi laukaissut nuorukaisiin ihmeellisten
silmiensä salamat, vaikka niiden ilmeen heti karkotti se huvittava
huomio, että he olivat kaksoset. Heti hän oli raahannut heidät
huoneeseen ja asettanut heidät vieretysten. Huolellisesti, huvittuneena
ja säälittömän häikäilemättä hän oli tuijottanut jokaiseen neliötuumaan
heidän kasvoistaan, kunnes hän vihdoin oli huudahtanut: »Tämä on
nuorempi!» Se oli tapahtunut useita vuosia sitten, eikä kumpikaan veli
ollut asiaa sen koommin ajatellut.

Tämän jälkeen näkyivät Manuelin tehtävät aina johdattavan hänet
teatterin ohi. Myöhään yöhön hän liikuskeli puiden välissä neitosen
pukuhuoneen ikkunan alla. Tämä ei ollut ensi kertaa, kun nainen oli
tenhonnut Manuelin — molemmat veljet olivat omistaneet naisia ja
usein, varsinkin lastaustöissä viettäminään vuosina, omistaneet niitä
mutkattomasti, lehtolemmen merkeissä — mutta tämä oli ensi kerta,
kun hänen mielikuvituksensa oli näin yllätetty. Hän oli menettänyt
yksinkertaisten luonteiden etuoikeuden kyetä pitämään rakkautta
ja nautintoa erillään. Huvitus ei enää ollut yhtä yksinkertaista
kuin syöminen; rakkaus alkoi tehdä sen monimutkaiseksi. Nyt oli
alkamassa tuo hullu oman itsensä menettäminen, välinpitämättömyys
kaikesta muusta, paitsi lemmityn ympärillä kieppuvista runollisista
ajatuksista; oli alkamassa kuumeinen sisäinen elämä, joka kokonaan
kohdistui Pericholeen ja joka olisi neitosta kovin kummastuttanut ja
närkästyttänyt, jos hänen olisi ollut mahdollista se arvata.

Tämä Manuel ei ollut rakastunut minkäänlaisena kirjallisuuden
matkijana. Häneen ainakaan ei sopinut Ranskan katkerimman kielen vain
viitisenkymmentä vuotta sitten lausuma huomautus, että useat ihmiset
eivät koskaan rakastuisi, jolleivät olisi lemmestä kuulleet. Manuel
luki vähän; hän oli vain kerran ollut teatterissa (jossa ennen kaikkea
pidetään yllä tarua, että lempi on harrasta kiintymystä), ja perulaiset
kapakkalaulut, joita hän lienee kuullut, kuvastivat, päinvastoin kuin
espanjalaiset, perin vähässä määrin ihannoidun naisen romanttista
palvontaa. Kun hän sanoi itselleen, että neitonen oli kaunis, rikas,
tuskastuttavan nokkela ja lisäksi varakuninkaan rakastajatar, eivät
mitkään näistä ominaisuuksista, jotka siirsivät tytön yhä kauemmaksi
hänen ulottuviltaan, voinut hillitä hänen kummallista ja hellää
kiihtymystään. Niinpä hän nojaili pimeässä puita vasten, pureskellen
rystyjään ja kuunnellen sydämensä äänekästä tykytystä.

Mutta se elämä, jota Esteban vietti, oli ollut hänelle kylliksi.
Hänen mielikuvituksessaan ei ollut tilaa uudelle kiintymykselle,
sillä vaikkei hänen sydämensä ollut vähemmän laaja kuin Manuelin, oli
se yksinkertaisempaa kudosta. Nyt hän älysi sen salaisuuden, jonka
vaikutuksista ei koskaan täysin toivuta, että täydellisimmässäkin
rakkaudessa toinen rakastaa vähemmän syvästi kuin toinen. Saattaa olla
olemassa kaksi yhtä hyvää, yhtä lahjakasta, yhtä kaunista, mutta tuskin
on koskaan kahta, jotka kumpikin rakastavat toistaan yhtä paljon.
Niinpä Esteban istui heidän huoneessaan kynttilän ääressä, pureskellen
rystyjään ja ihmetellen, miksi Manuel oli niin muuttunut ja miksi
heidän elämänsä oli käynyt tarkoituksettomaksi.

Eräänä iltana Manuelin pysähdytti kadulla pieni poika, joka
ilmoitti hänelle, että Perichole toivoi hänen heti käyvän luonaan.
Manuel kääntyi suunnastaan ja meni teatteriin. Suorana, synkkänä
ja persoonattomana hän astui näyttelijättären huoneeseen ja jäi
odottamaan. Camilalla oli pyydettävänä Manuelilta jokin palvelus, ja
vaikka hän piti joitakin alkumairitteluja tarpeellisina, niin hän
tuskin keskeytti edessään pöydällä olevan vaalean tekotukan kampaamista.

»Tehän kirjoittelette kirjeitä ihmisille? Minä haluan teillä
kirjoituttaa kirjeen. Tulkaahan sisälle.»

Nuorukainen astahti kaksi askelta lähemmäksi.

»Te ette koskaan käy minua pikimmältäänkään tervehtimässä, kumpikaan
teistä. Siinä ette menettele espanjalaisesti» — tarkoittaen
_kohteliaasti_. »Kumpi te olette — Manuel vai Esteban?»

»Manuel.»

»Ei sillä väliä. Molemmat olette epäystävällisiä. Kumpikaan ei koskaan
käy minua katsomassa. Täällä minä istuskelen opettelemassa typeriä
säkeitä, eikä kukaan tule minua katsomaan, paitsi kaupustelijat. Senkö
vuoksi, että olen näyttelijätär?»

Tuo ei ollut kovin taidokasta, mutta Manuelista se oli sanomattoman
monimutkaista. Hän vain tuijotti neitoseen pitkän tukkansa varjosta ja
salli hänen puhua, mitä kielelle kerkesi.

»Minä aion pyytää teitä kirjoittamaan kirjeen, perin salaisen
kirjeen. Mutta näenhän nyt, että te ette pidä minusta ja että kirjeen
kirjoituttaminen teillä olisi samaa kuin sen lukeminen ääneen kaikissa
viinituvissa. Mitä tuolla muljotuksella tarkoitatte, Manuel? Oletteko
ystäväni?»

»Kyllä, señora.»

»Menkäähän nyt. Lähettäkää luokseni Esteban. Te ette edes sano: _Kyllä,
señora_, niinkuin ystävä sen sanoisi.»

Pitkä vaitiolo. Sitten hän kohotti päätänsä.

»Oletteko vielä täällä? Joko olette ystävällinen?»

»Kyllä, señora... voitte luottaa siihen, että teen hyväksenne mitä
tahansa... voitte luottaa...»

»Jos pyydän teitä kirjoittamaan minulle kirjeen tai kaksi kirjettä,
lupaatteko olla ilmaisematta ainoallekaan ihmiselle, mitä ne sisältävät
tai että ne edes kirjoititte?»

»Kyllä, señora.»

»Minkä kautta lupaatte — neitsyt Marianko?»

»Niin, señora.»

»Ja Liman pyhän Rosan sydämen kautta?»

»Niin, señora.»

»Hyväinen aika, Manuel, jokainen luulisi, että olette tyhmä kuin härkä.
Manuel, minä olen teille kovin vihainen. Te ette ole typerä. Te ette
näytä typerältä. Älkäähän alati sanoko: '_Niin señora_.' Älkää olko
typerä, muutoin lähetän noutamaan Estebanin. Mikä teitä oikeastaan
vaivaa?»

Tässä Manuel päästi espanjankielen valtit valloilleen ja huudahti
tarpeettoman äänekkäästi:

»Minä vannon neitsyt Marian kautta ja Liman pyhän Rosan sydämen kautta,
että kaikki kirjeitänne koskeva pysyy salassa.»

»Estebaniltakin?» tiukkasi Perichole.

»Estebaniltakin.»

»No, tuo kuulostaa paremmalta.» Näyttelijätär viittasi hänet istumaan
pöydän ääreen, jolle jo oli pantu kirjoitustarpeet. Sanellessaan hän
käveli pitkin askelin huoneessa, rypistellen otsaansa ja keinutellen
lanteitaan. Kädet puuskassa hän puristi huiviaan uhmamielin
hartioilleen.

 »Camila Perichole suutelee Teidän Ylhäisyytenne käsiä ja sanoo —
 Ei, ottakaa toinen paperiarkki ja alkakaa uudestaan. Señora Micaela
 Villegas, taiteilijatar, suutelee Teidän Ylhäisyytenne käsiä ja sanoo,
 että ollessaan niiden kateellisten ja valehtelevien ystävien uhrina,
 joita T.Y. hyvyydessään sietää ympärillään, hän ei enää kauemmin voi
 kestää T.Y:nne epäluuloja ja mustasukkaisuutta. Teidän Ylhäisyytenne
 palvelijatar on aina pitänyt arvossa T.Y:nne ystävyyttä eikä ole
 koskaan sitä loukannut eikä edes ajatellut sitä loukata, mutta hän ei
 kauemmin voi kamppailla niitä panetteluja vastaan, joita T.Y. niin
 kerkeästi uskoo. Señora Micaela Villegas, taiteilijatar, siis täten
 palauttaa sellaiset T.Y:nne lahjoista, jotka sopii palauttaa, koska
 T.Y:nne palvelijatar ei ilman T.Y:nne luottamusta voi niistä iloita.»

Camila käveli vielä huoneessa muutamia minuutteja kiduttavien
ajatuksiensa vallassa. Sitten hän kirjuriinsa edes vilkaisematta
komensi: »Ottakaa toinen arkki. _Oletteko tullut hulluksi? Älkää
ajatelkokaan omistaa minulle toista härkää. Siitä on noussut aika sota.
Taivas varjelkoon sinua, varsaseni! Perjantai-iltana samassa paikassa
samaan aikaan. Minä saatan hiukan myöhästyä, sillä kettu valvoo silmät
auki_. Siinä kaikki.»

Manuel nousi.

»Vannotteko, ettette ole tehnyt mitään virheitä?»

»Kyllä minä sen vannon.»

»Tuossa on palkkionne.»

Manuel otti rahat.

»Minä haluan, että kirjoitatte minulle muitakin kirjeitä silloin
tällöin. Setä Pio tavallisesti kirjoittaa kirjeeni, mutta en tahdo,
että hän saisi vihiä näistä. Hyvää yötä! Menkää Jumalan haltuun!»

»Jumalan haltuun!»

Manuel astui portaita alas ja pysähtyi pitkäksi aikaa puiden keskelle,
seisoen mitään ajattelematta, edes liikahtamatta.

Esteban tiesi, että hänen veljensä alati haaveili Pericholesta, mutta
ei laisinkaan aavistanut Manuelin käyvän hänen luonaan. Seuraavien
kahden kuukauden aikana saapui pieni poika tuon tuostakin kiireesti
hänen luokseen, kysyen, oliko hän Manuel vai Esteban ja kuultuaan,
että hän oli vain Esteban, poika lisäsi, että Manuelia tarvittiin
teatterissa. Esteban otaksui, että oli puheena jokin kopioimistyö, ja
oli siis täysin valmistumaton vierailuun, jonka he eräänä iltana saivat
ottaa vastaan huoneessaan.

Oli melkein keskiyö. Esteban oli mennyt vuoteeseen ja tirkisteli
huopapeitteensä alta kynttilää, jonka ääressä hänen veljensä
työskenteli. Kuului heikko naputus ovelle, ja Manuel avasi sen
päästääkseen sisälle tiiviisti hunnutetun, hengästyneen ja hermostuneen
naisen. Tämä työnsi syrjään hunnun kasvoiltaan ja sanoi kiireisesti:

»Nopeasti mustetta ja paperia! Te olette Manuel, eikö niin? Teidän
täytyy heti kirjoittaa minulle kirje.»

Hetkiseksi hänen katseensa osui kahteen kirkkaaseen silmään, jotka
tirkistivät häneen vuoteen syrjästä. Hän jupisi: »Hm... teidän pitää
antaa minulle anteeksi. Minä tiedän, että on myöhäinen hetki. Mutta
tämä oli välttämätöntä... Minun täytyi tulla.» Sitten hän, kääntyen
Manueliin päin, kuiskasi hänen korvaansa: »Kirjoittakaa näin: _Minä,
Perichole, en ole tottunut kohtauspaikalla odottamaan_. Joko sen
kirjoititte? _Sinä olet vain moukka, mutta onpa parempia matadoreja
kuin sinä täällä Limassakin. Minä olen puoliksi kastilialainen, eikä
maailmassa ole ketään minua parempaa näyttelijätärtä. Sinä et saa
tilaisuutta_ — joko se on paperilla? — _minua odotuttaa, moukka, ja
minä nauran viimeiseksi, sillä näyttelijätärkään ei tule niin pian
vanhaksi kuin härkätaistelija_.»

Varjossa oli kuva veljenkäden yli kumartuneesta ja korvaan
kuiskailevasta Camilasta Estebanille täydellinen todistus siitä, että
näiden välillä oli syntynyt hellä sopusointu, jollaista hän ei koskaan
tuntisi. Hän itse tuntui kutistuvan kokoon, ikäänkuin haihtuvan ilmaan
äärettömän hentona, kenenkään ikinä kaipaamatta. Hän vilkaisi vielä
kerran lemmen tauluun, kaikkeen sen paratiisin ihanuuteen, josta hän
oli suljettu pois, ja käänsi kasvonsa seinään.

Camila sieppasi kirjelapun, heti kun se oli valmis, heitti kolikon
pöydälle, ja lähti huoneesta mustien röyhelöiden vielä kerran
hulmahtaessa, tulipunaisten helmien välähtäessä ja kiihtyneesti
kuiskaillen. Manuel palasi ovelta kynttilöineen. Hän istuutui kumaraan
kädet korvilla, kyynärpäät polvien varassa. Hän jumaloi tuota naista
ja jupisi itsekseen yhä uudestaan, että hän jumaloi Camilaa, kehittäen
sanoistaan eräänlaisen loitsun, joka hämmensi ajatukset.

Hän purki sydämensä täydellisesti ja alkoi hyräillä jotakin
renkutusta ja tämä sielullinen tyhjyys salli hänen havaita Estebanin
mielentilan. Hän oli kuulevinaan äänen varjosta, joka sanoi: »Lähde
häntä seuraamaan, Manuel! Älä jää tänne! Sinä tulet onnelliseksi.
Maailmassa on tilaa meille kaikille.» Sitten tämä tajunta tuli vielä
valtavammaksi, ja sielunsa silmillä hän oli näkevinään Estebanin
matkustavan kauaksi ja lähtiessään sanovan monet kerrat hyvästi. Hänen
mielensä valtasi pelko; tässä valossa hän näki, että kaikki muut
kiintymykset olivat varjoja tai kuumehoureita, yksinpä äiti Maria del
Pilar, jopa Pericholekin. Hän ei voinut käsittää, miksi Estebanin
kurjuus esiintyisi niin vaativaisena vaihtoehtona hänen ja Pericholen
välillä, mutta hän käsitti Estebanin kurjuuden sellaisenaan. Ja äkkiä
hän uhrasi sille kaikki, mikäli voidaan sanoa, että koskaan uhraamme
mitään paitsi sellaista, minkä tiedämme olevan saavuttamatonta tai
mistä jokin salainen vaisto meille kuiskaa, että sen omistaminen
tuottaisi ikävyyksiä tai murhetta.

Tosin ei ollut mitään, mihin Esteban saattoi perustaa valituksensa.
Se ei ollut mustasukkaisuutta, sillä heidän aikaisemmissa asioissaan
ei koskaan ollut tapahtunut kummallekaan heistä, että heidän harras
uskollisuutensa toisilleen olisi vähentynyt. Asian laita oli vain niin,
että toisen sydämessä oli tilaa hienosäikeiselle kiintymykselle, mutta
ei toisen. Manuel ei sitä voinut täysin ymmärtää, ja saamme nähdä, että
häntä vaivasi hämärä tunne aiheettomasta syytöksestä. Mutta hän käsitti
hyvin, että Esteban kärsi. Kiihtymyksessään hän hapuili jonkinlaista
keinoa pidättääkseen tämän veljen, joka näkyi luisuvan etäisyyteen.
Ja kerta kaikkiaan hän poisti Pericholen sydämestään yhdellä ainoalla
epäröimättömällä tahdonvoiman ponnistuksella.

Hän sammutti kynttilän ja laskeutui vuoteelleen. Hän lausui ääneen
kuin itsekseen vihotellen: »Niin, tuo oli viimeinen kirje, jonka sille
naiselle kirjoitan. Menköön hän etsimään itselleen parittajan jostakin
muualta. Jos hän joskus tulee tänne tai lähettää minua noutamaan, niin
sano se hänelle. Sano suoraan ja selvästi. Olkoon tämä viimeinen kerta,
kun olin hänen kanssaan tekemisissä», ja sitten hän alkoi lukea ääneen
iltarukoustaan. Mutta hän oli tuskin ehtinyt sanoihin »_a sagitta
volante in die_», kun hän huomasi Estebanin nousseen ja sytyttävän
kynttilää.

»Mitä nyt?» kysyi hän.

»Minä menen kävelylle», vastasi Esteban synkästi, kiinnittäessään
vyötään. Hetkistä myöhemmin hän puhkesi puhumaan ikäänkuin
vihastuneena: »Sinun ei tarvitse sanoa... minun tähteni, mitä vastikään
sanoit. Minä en välitä, kirjoitteletko hänelle kirjeitä vai et. Sinun
ei tarvitse minun tähteni muuttaa mieltäsi. Minulla ei sen asian kanssa
ole mitään tekemistä.»

»Mene nukkumaan, hupsu! Jumal'avita, sinähän olet hupsu, Esteban! Mistä
sait päähäsi, että minä sen sanoin sinun tähtesi? Etkö sinä usko minun
sitä tarkoittavan, kun sanon, että välini hänen kanssaan ovat lopussa?
Luuletko, että haluan edelleenkin töherrellä hänen likaisia kirjeitään
tuolla lailla maksua vastaan?»

»Kaikki on hyvin. Sinä rakastat häntä, eikä sinun tarvitse minun
tähteni muuttaa mieltäsi.»

»_Rakastan_ häntä? Sinä olet hullu, Esteban. Kuinka minä voisin häntä
rakastaa? Mitä mahdollisuuksia minulla olisi? Luuletko, että hän
kirjoituttaisi minulla noita kirjeitä, jos olisi mitään mahdollisuutta?
Luuletko, että hän tuolla tavoin heittäisi kolikon pöydälle joka
kerta?... Sinä olet hullu, Esteban, siinä kaikki.»

Seurasi pitkä vaitiolo. Esteban ei halunnut mennä vuoteeseen. Hän istui
kynttilän ääressä keskellä huonetta naputellen kädellään pöydän syrjään.

»Mene nukkumaan, sinä hupsu!» huusi Manuel, kohottautuen kyynärpäilleen
peitteen alla. Hän puhui heidän salakielellään, ja uusi tuska
hänen sydämessään antoi hänen raivonteeskentelylleen suuremman
todellisuuskaiun. »Ei minua mikään vaivaa.»

»Enkä mene. Minä lähden kävelylle», vastasi Esteban ottaen takkinsa.

»Sinä et voi lähteä kävelylle. Kello on kaksi. Ja siellä sataa. Sinä
et voi tuolla tavoin mennä tuntikausiksi kuljeskelemaan. Kuulehan,
Esteban, minä vannon sinulle, että kaikesta siitä ei ole mitään
jäljellä. Minä en rakasta häntä. Minä vain yhteen aikaan rakastin.»

Tällöin Esteban seisoi avoimen oven pimennossa. Puhuen luonnottomalla
äänellä, jollaisella teemme elämämme suurimmat tunnustukset, hän
jupisi: »Minä olen sinun tielläsi», ja kääntyi lähteäkseen.

Manuel hypähti vuoteestaan. Hänen päänsä tuntui olevan täynnä suurta
pauhua, jokin ääni huuteli, että Esteban lähtisi iäksi, jättäisi hänet
iäksi yksikseen. »Jumalan nimessä, Jumalan nimessä, Esteban, tule
takaisin tänne!»

Esteban tuli takaisin ja meni vuoteeseen, eikä asiasta enää mainittu
moneen viikkoon. Heti seuraavana iltana Manuel sai tilaisuuden
selvittää asemansa. Pericholelta saapui lähetti, ja tylysti käskettiin
hänen ilmoittaa näyttelijättärelle, ettei Manuel enää kirjoittaisi
hänelle mitään kirjeitä.

       *       *       *       *       *

Eräänä iltana Manuel kolhaisi polvensa verille metallinkappaleeseen.

Kumpikaan veljeksistä ei ollut ikänään ollut päivääkään sairaana, ja
nyt Manuel ymmällä katseli, kuinka hänen jalkansa turposi, ja tunsi
tuskien kiertävän ruumiissaan. Esteban istui vieressä tuijottaen
hänen kasvoihinsa ja koettaen kuvitella, millaista suuri tuska oli.
Kerran puoliyön aikaan Manuel vihdoin muisti erään tukanlaittajan
kyltissä kaupungissa kehuttavan sen omistajaa taitavaksi parturiksi ja
haavuriksi. Esteban juoksi katuja pitkin hänen luokseen ja kolkutti
ovelle. Pian kurottautui nainen ikkunasta, ilmoittaen, että hänen
miehensä palaisi aamulla. Niinä pelokkaina hetkinä, jotka seurasivat,
vakuuttelivat veljekset toisilleen, että kun tohtori vain näkisi
vamman, niin kaikki pian olisi kunnossa. Tohtori käsittelisi sitä
jollakin tavalla, ja Manuel voisi lähteä kaupungille parin päivän
päästä, yhdenkin päivän päästä ehkä, jopa pikemminkin.

Parturi saapui ja määräsi erinäisiä rohtoja ja voiteita. Estebania
neuvottiin panemaan kylmiä kääreitä veljensä polveen joka tunti.
Parturi lähti pois, ja veljekset istuivat odottamaan tuskan
lieventymistä. Mutta heidän yhä tuijottaessaan toistensa kasvoihin,
odottaen tieteen ihmettä, kipu vain paheni. Tunti tunnin jälkeen toi
Esteban vettä tippuvan pyyhinliinansa, ja he huomasivat, että hetkinen,
jona se pantiin kivistelevälle kohdalle, oli pahin kaikista. Mikään
urheus ei voinut pidättää Manuelia parkumasta ja heittelemästä itseään
vuoteellaan. Ilta saapui, ja Esteban yhä jurosti odotti, vaali ja
ahersi. Yhdeksän, kymmenen, yksitoista. Kun kääreen aika taas läheni
— se tunti, joka niin sointuvasti kajahteli kaikista kellotapuleista
— pyyteli Manuel Estebania luopumaan tästä hommasta. Hän tahtoi
turvautua viekkauteen ja selitti, että hän tuskin tunsi mitään kipua.
Mutta Esteban, jonka sydän oli pakahtua tuskasta, puristi huulensa
raudanlujaksi viivaksi ja käänsi kun käänsikin peitteen pois ja sitoi
pyyhinliinan tiukasti paikalleen. Vähitellen Manuel alkoi hourailla,
ja näiden toimitusten aikana kaikki ne ajatukset, joita hän täysin
tajuissaan ollen ei itselleen sallinut, purkautuivat suurentuneina
hänen suustansa.

Vihdoin hän kello kahdelta hulluna raivosta ja tuskasta heittäytyi
puolittain ulos vuoteestaan, kunnes kolhaisi päänsä lattiaan, ja huusi:
»Jumala tuomitkoon sinun sielusi kaikkein kylmimpään hornaan! Tuhat
pirua sinua iankaikkisesti kiduttakoot, Esteban! Jumala tuomitkoon
sinun sielusi — kuuletko?» Ensiksi Esteban läkähtymäisillään meni
eteiseen ja nojasi ovea vasten, suu ja silmät ammollaan. Yhä hän kuuli
sisältä: »Niin, Esteban, Jumala tuomitkoon sinun kirotun sielusi
iankaikkisesti — kuuletko? Siksi, että olet tullut minun ja sen
väliin, joka oikeuden mukaan oli minun. Hän oli minun — kuuletko? —
ja mitä oikeutta oli sinulla...?» Ja sitten hän ryhtyi kaunopuheisen
seikkaperäisesti kuvailemaan Pericholea.

Nämä purkaukset palasivat joka tunti. Kului jonkin aikaa, ennenkuin
Esteban kykeni tajuamaan, ettei veli nyt ollut täydessä järjessään.
Muutaman kauhunhetken jälkeen, joiden kaameutta hänen harras
uskonnollisuutensa lisäsi, hän palasi huoneeseen ja ryhtyi alakuloisena
jälleen hoitamaan tehtäviään.

Aamun sarastaessa hänen veljensä järki kävi selvemmäksi. (Millepä
inhimilliselle tuskalle ei aamunsarastus tunnu lievennykseltä?) Eräällä
tällaisella selkeällä väliajalla Manuel virkkoi tyynesti:

»Jumalan pojan nimessä! Minä tunnen voivani paremmin, Esteban. Noiden
kääreiden täytyy sittenkin olla hyviä. Saatpa nähdä, että huomenna olen
pystyssä ja liikkeellä. Sinä et ole nukkunut moneen vuorokauteen. Minä,
näetkös, en tahdo tuottaa sinulle enempää vaivaa, Esteban.»

»Ei siinä mitään vaivaa ole, sinä hupsu.»

»Sinun ei sovi ottaa vastusteluani vakavasti, kun yritän estää sinua
panemasta niitä riepuja, Esteban.» Pitkä vaitiolo. Vihdoin Esteban
virkkoi tuskin kuuluvasti:

»Minä luulen... etkö luule, että olisi oiva tuuma lähettää noutamaan
Perichole? Hän voisi tulla sinua katsomaan muutamaksi minuutiksi. Minä
tarkoitan...»

»Hänkö? Vieläkö sinä häntä ajattelet? Minä en haluaisi häntä tänne
millään ehdolla. En.»

Mutta Esteban ei ollut vieläkään tyytyväinen. Hän kaivoi esille
joitakuita muita lauseita olemuksensa syvyydestä:

»Manuel, sinusta tuntuu vieläkin, eikö totta, että minä tulin sinun ja
Pericholen väliin, etkä sinä muistane minun sanoneen sinulle, ettei
minua mikään vaivannut? Minä vannon sinulle, että olisin ollut iloinen,
jos olisit lähtenyt pois hänen kanssaan tai mitä vain.»

»Miksi sinä tuon otat esille, Esteban? Minä vannon sinulle Jumalan
omassa nimessä, etten sitä milloinkaan ajattele. Hän ei ole minulle
mitään. Milloin sinä sen asian unohdat, Esteban? Minä vakuutan sinulle
olevani iloinen, että asiat ovat niinkuin ne ovat. Kuulehan, minun
täytyy suuttua sinulle, kun sinä sitä yhä jankutat.»

»Manuel, en minä olisi siitä enää puhunut, mutta kun sinä suutut
minulle niistä kääreistä... niin, niin suutut minulle siitä muustakin.
Ja sinä juttelet siitä ja sinä...»

»No, enhän minä ole vastuussa sanoistani. Koipiparkaani pakottaa
silloin, näetkös.»

»Sinä et siis tuomitse minua helvettiin siksi... että näyttää siltä
kuin olisin tullut sinun ja Pericholen väliin?»

»Tuomitse sinua mihin...? Miksi sellaisia höpiset? Sinä alat käydä
höpsöksi, Esteban; sinä kuvittelet. Sinä et ole saanut nukkua, Esteban.
Minä olen ollut kirouksenasi, ja sinä tärvelet terveytesi minun
tähteni. Mutta enpä sinulle enää paljoa vaivaa tuota, saat nähdä.
Kuinka minä voisin tuomita sinut helvettiin, Esteban, joka olet kaikki,
mitä minä omistan, ymmärrähän toki! Niitä kylmiä riepuja asetettaessa
joudun pyörälle päästäni, näetkös. Käsitäthän sinä. Älä ajattele sitä
kahdesti. On aika taas panna ne koipeeni. Minä en hiisku sanaakaan.»

»Ei, Manuel, minä jätän sen tällä kertaa. Minä en tahdo tehdä sinulle
pahaa, minäpä vain jätän sen tällä kertaa sikseen.»

»Minun täytyy tulla terveeksi, Esteban. Minun pitää päästä jalkeille,
tiedäthän. Pane ne kääreet. Mutta odotahan hetkinen, anna minulle
ristiinnaulitunkuva. Minä vannon Kristuksen veren ja ruumiin kautta,
että jos sanon jotakin sinua vastaan, Esteban, niin en sitä tarkoita,
vaan se johtuu ainoastaan tyhmistä unenhoureista, kun säärtäni niin
pakottaa. Jumala tehköön minut pian terveeksi jälleen, aamen. Pane nyt
kääre. No, nyt minä olen valmis.»

»Kuulepa, Manuel, ei se ole haitaksi, jos jätän sen tämän kerran
tekemättä, näetkös. Epäilemättä on sinulle hyväksi, ettei kipua nyt
ärsytetä.»

»Ei, minun täytyy tulla terveeksi. Tohtori sanoi, että se oli tehtävä.
Minä en hiisku sanaakaan, Esteban.»

Ja sama näytelmä alkoi yhä uudestaan.

Toisena yönä muuan viereisessä huoneessa asuva ilotyttö alkoi tömistää
seinään suuttuneena moisesta rähinästä. Vastakkaisen seinän takana
asuva pappi tuli eteiseen ja kolkutti ovelle. Koko kerroksen väki
kerääntyi vimmastuneena huoneen eteen. Majatalon omistaja tuli portaita
ylös, äänekkäästi vakuuttaen vierailleen, että veljekset työnnettäisiin
kadulle heti seuraavana aamuna. Pitäen kynttilää kädessään Esteban
meni toisinaan eteiseen ja salli heidän raivota niin kauan kuin heitä
halutti; mutta senjälkeen hän alkoi lujasti painaa kädellään veljensä
suuta suurimman hädän hetkenä. Se lisäsi Manuelin henkilökohtaista
vimmaa, ja hän lörpötteli kaiken yötä.

Kolmantena iltana Esteban lähti noutamaan papin, ja synkkien varjojen
keskellä Manuel nautti sakramentin ja kuoli.

       *       *       *       *       *

Senjälkeen Esteban kieltäytyi tulemasta lähelle tätä rakennusta. Hän
lähti pitkille kävelyille, mutta samoili sitten takaisin ja seisoskeli
ohikulkeviin tuijottaen parin kadunmitan päässä talosta, jossa veli
makasi. Majatalon isäntä, kun hänen ei onnistunut tehdä nuorukaiseen
mitään vaikutusta, ja kun hän muisti, että pojat olivat kasvatetut
Santa Maria Rosa de las Rosasin luostarissa, lähetti noutamaan
abbedissan. Koruttomasti ja järkevästi abbedissa määräsi kaikki, mitä
oli tehtävä. Lopuksi hän meni kadunkulmaan Estebania puhuttelemaan.
Nuorukainen odotti hänen lähestymistään kaipauksen ja epätoivon
sekaisin katsein. Mutta kun abbedissa pysähtyi hänen luokseen, kääntyi
hän sivulle ja katsoi poispäin.

»Minä tahtoisin, että tulisit minua auttamaan. Etkö tule sisälle
veljeäsi katsomaan? Etkö tule sisälle minua auttamaan?»

»En.»

»Etkö tahdo minua auttaa!» Pitkä vaitiolo. Hänen seisoessaan siinä
kaikessa avuttomuudessaan välähti hänen mielessään tapaus monien
vuosien takaa: kaksosveljekset, silloin noin viisitoistavuotiaat,
istuivat hänen polviensa ääressä, ja hän kertoi heille
ristiinnaulitsemisen historiaa. Poikien suuret, vakavat silmät
tähystivät hänen huuliaan. Äkkiä oli Manuel huudahtanut: »Jos Esteban
ja minä olisimme olleet siellä, niin olisimme sen estäneet!»

»No, ellet tahdo minua auttaakaan, niin sanotko minulle, kumpi sinä
olet?»

»Manuel», vastasi Esteban.

»Manuel, etkö tahdo tulla minun kanssani sinne istumaan edes lyhyeksi
tuokioksi?»

Pitkän vaitiolon jälkeen kuului vastaukseksi: »En.»

»Mutta, Manuel, rakas Manuel, etkö muista, kuinka te lapsina teitte
niin paljon minun hyväkseni? Kävitte kernaasti pienillä asioilla
kaupungilla. Kun olin sairas, lähetitte keittäjättären tuomaan minulle
liemeni.» (Joku toinen nainen olisi sanonut: »Etkö muista, kuinka
paljon tein teidän hyväksenne?»)

»Kyllä.»

»Minäkin, Manuel, olen menettänyt. Minäkin... kerran. Me tiedämme, että
Jumala on ottanut heidät omaan huomaansa...» Mutta se ei ollenkaan
tehonnut. Esteban kääntyi hämillään ja käveli pois hänen luotaan.
Päästyään parinkymmenen askeleen päähän nuorukainen pysähtyi ja
tuijotti eräälle sivukadulle kuin koira, joka haluaa juosta tiehensä,
mutta ei tahtoisi suututtaa isäntäänsä, joka huutelee sitä takaisin.

Muuta ei häntä saatu puhumaan. Kun kaamea saattue kulki kaupungin
läpi mustine päähineineen ja naamioineen, kynttilöineen kirkkaassa
päivänvalossa, kalloineen ja pelottavine psalmeineen, seurasi Esteban
sitä samansuuntaisia katuja pitkin, vilkuillen siihen etäältä kuin
villi.

Kaikissa Liman asukkaissa herätti veljesten ero huomiota. Talonemännät
kuiskailivat toisilleen myötätuntoisesti levittäessään mattojaan
parvekkeilta. Miehet vihjaisivat viinituvissa tapahtumaan, pudistivat
päätänsä ja polttelivat hetkisen äänettöminä. Sisämaasta saapuneet
matkustajat kertoivat nähneensä Estebanin harhailemassa hiilinä
hehkuvin silmin jokien kuivuneissa uomissa tai vanhan rodun
suurien raunioiden välissä. Muuan laamapaimen kertoi tavanneensa
hänet kukkulalla nukuksissa tai huumaantuneena, kasteesta märkänä
tähtitaivaan alla. Jotkut kalastajat yllättivät hänet uimassa etäällä
rannasta.

Ajoittain hän hankki itselleen työtä paimenena tai kuorma-ajurina,
mutta muutaman kuukauden perästä hän taas katosi ja samoili
maakunnasta toiseen. Aina hän kuitenkin palasi Limaan. Eräänä päivänä
hän ilmestyi Pericholen pukuhuoneen ovelle; näytti siltä kuin hän
olisi aikonut puhua, hän tuijotti vakavasti näyttelijättäreen
ja meni tiehensä. Kerran taas muuan sisarista tuli juosten äiti
Maria del Pilarin toimistoon, kertoen, että Esteban (jota maailma
nimitti Manueliksi) seisoskeli luostarin ovella. Abbedissa riensi
kadulle. Hän oli kuukausimääriä aprikoinut, millä keinoin voitaisiin
suostutella tämä puoliksi järjiltään järkkynyt poika jälleen elämään
heidän keskuudessaan. Hän otti niin vakavan ja tyynen sävyn kuin
voi ja ilmestyi katuovelle kuiskaten: »Ystäväni», ja katsoi häneen.
Nuorukainen katsoi takaisin samanlaisin kaipauksen ja epäluulon ilmein
kuin kerran aikaisemmin ja seisoi vavisten. Taaskin kuiskasi abbedissa:
»Ystäväni», ja astahti lähemmäksi. Äkkiä Esteban kääntyi, lähti
juoksemaan ja hävisi.

Äiti Maria del Pilar ryntäsi kompastellen takaisin työpöytänsä
ääreen, lankesi polvilleen ja huudahti vihaisesti: »Minä olen
rukoillut viisautta, mutta Sinä et ole sitä minulle antanut. Sinä et
ole suvainnut osoittaa minulle pienintäkään armoa. Minä olen pelkkä
lattioiden kahnaaja...» Mutta sen sovitusrangaistuksen aikana, jonka
hän itselleen määräsi tästä julkeudesta, juolahti hänen mieleensä
lähettää kutsumaan kapteeni Alvarado. Kolmea viikkoa myöhemmin
hänellä oli tämän kanssa kymmenen minuutin keskustelu. Ja seuraavana
päivänä kapteeni lähti matkalle Cuzcoon, jossa Estebanin sanottiin
jäljentelevän joitakin käsikirjoituksia yliopistolle.

Näinä vuosina eleli Perussa tämä omituinen ja ylevä mies, kapteeni
Alvarado, maailmanmatkaaja. Kaikki maailman säät olivat hänet
tummentaneet ja ahavoittaneet. Hän seisoi torilla hajasäärin kuin
keinuvalla laivankannella. Hänen silmänsä olivat kummalliset; oudosti
ne tähystivät lyhyelle matkalle, ollen liian tottuneet erottamaan
tähtisikermän kahden pilven välistä ja niemekkeen ääriviivat
sadeilmalla. Hänen vaiteliaisuuteensa olivat hänen matkansa riittävä
selitys muiden mielestä, mutta Montemayorin markiisittarella oli
asiasta muuta vihiä: »_Kapteeni Alvarado tuo mieskohtaisesti sinulle
tämän kirjeen_», kirjoitti hän tyttärelleen. »_Esittele hänet
joillekuille maantieteilijöistänne, aarteeni, vaikka se voikin saattaa
heidät hiukan hämille, sillä hän on vilpittömyyden timantti. He
eivät koskaan saa tavata ketään niin laajalti matkustanutta. Eilen
illalla hän kuvaili minulle muutamia matkojaan. Ajatteles, että
hän on tunkenut laivansa keulan vesiruohojen sulkeman meren läpi,
säikähdyttänyt liikkeelle parven lentokaloja kuin heinäsirkkoja
kesäkuussa ja purjehtinut jääsaarien välitse. Oh, hän on ollut Kiinassa
ja noussut Afrikan virtoja pitkin sisämaahan. Mutta hän ei ole pelkkä
seikkailija eikä näy ylpeilevän uusien seutujen löytämisestä; eikä
hän ole pelkkä kauppiaskaan. Eräänä päivänä utelin häneltä tiukasti,
miksi hän vietti tuollaista elämää, mutta hän vältti kysymykseni.
Kuulin pesijättäreltäni tarinan, jonka luulen olevan oikean syyn
hänen vaelluksiinsa: Lapseni, hänellä oli lapsi; tyttäreni, hänellä
oli tytär. Tyttö oli juuri kyllin vanha keittääkseen pyhäaterian ja
ommellakseen hänelle hiukan. Niinä päivinä hän purjehti vain Meksikon
ja Perun välillä, ja satoja kertoja tyttönen huiskutti hänelle hyvästit
tai tulotervehdyksen. Emme voi mitenkään tietää, oliko tyttö kauniimpi
tai älykkäämpi kuin tuhannet muut tytöt, jotka hänen lähellään elivät.
Mutta hän oli kapteenin oma. Otaksun sinusta näyttävän arvottomalta,
että vahva tammi miehekseen harhailee maailmassa kuin sokea mies
tyhjässä talossa, vain siksi, että tyttötyllerö on sieltä riistetty
pois. Ei, ei, sinä et voi tätä ymmärtää, jumaloitu sydänkäpyseni, mutta
minä ymmärrän ja kalpenen. Eilen illalla hän istui luonani ja haasteli
siitä tytöstä. Hän nojasi poskensa kättään vasten, katseli tuleen ja
sanoi: 'Joskus minusta tuntuu kuin hän olisi kaukana matkalla ja että
saan nähdä hänet jälleen. Minusta tuntuu kuin hän olisi Englannissa.'
Sinä ehkä naurat minulle, mutta luulen, että hän kiertelee
pallonpuoliskoja kuluttaakseen aikansa hamaan vanhuudenikäänsä asti_.»

Veljekset olivat aina tunteneet suurta kunnioitusta kapteeni Alvaradoa
kohtaan. He olivat lyhyen ajan olleet hänellä työssä, ja näiden kolmen
vaiteliaisuus oli kutoutunut vähäiseksi järjenjyväseksi kerskuvassa
itsepuolustelun ja kaunopuheisen lörpöttelyn maailmassa. Kun tämä
suuri matkustaja siis saapui hämärään kansankeittiöön, jossa Esteban
aterioitsi, veti nuorukainen tuolinsa kauemmaksi varjoon, mutta etäältä
hän oli iloinen. Kapteeni ei ollut tuntevinaan tai edes näkevinään
häntä, ennen kuin oli lopettanut ateriansa. Esteban oli jo kauan sitten
lopettanut syöntinsä, mutta kun hän ei tahtonut itseään puhuteltavan,
odotteli hän, että kapteeni lähtisi tiehensä. Vihdoin tämä astui hänen
luokseen ja sanoi:

»Sinä olet Esteban tai Manuel. Te autoitte minua kerran jossakin
lastinpurkamisessa. Minä olen kapteeni Alvarado.»

»Niin», virkkoi Esteban.

»Kuinka sinä voit?»

Esteban jupisi jotakin.

»Minä etsin joitakuita tukevia miehiä mukaani ensi matkalleni.»
Vaitiolo. »Tahtoisitko sinä tulla?» Pitempi vaitiolo. »Englantiin... ja
Venäjälle... Kovaa työtä. Hyvä palkka... Pitkä matka Perusta. No?»

Esteban ei kaiketikaan ollut kuunnellut. Hän istui tuijottaen pöytään.
Vihdoin kapteeni korotti äänensä kuin kuuroa puhuteltaessa:

»Minä sanoin: Tahtoisitko lähteä mukaani ensi matkalleni...?»

»Kyllä minä tulen», vastasi Esteban äkkiä.

»Hyvä. Oikein hyvä. Haluan tietysti veljesikin.»

»Ei tule.»

»No, mitä nyt? Eikö hän haluaisi tulla?»

Esteban mutisi jotakin, katsoen poispäin. Sitten hän puolittain nousten
sanoi: »Minun täytyy nyt lähteä. Minun on puhuteltava jotakuta jostakin
asiasta.»

»Salli minun itseni tavata veljesi. Missä hän on?»

»Kuollut», sanoi Esteban.

»Oh, minä en tiennyt. Minä en tiennyt. Valitan surua.»

»Niin», sanoi Esteban. »Minun täytyy lähteä.»

»Hm. Kumpi sinä olet? Mikä on nimesi?»

»Esteban.»

»Milloin Manuel kuoli?»

»Oh, vasta... vasta muutama viikko sitten. Hän satutti polvensa
johonkin ja... vasta muutama viikko sitten.»

Molemmat tuijottivat lattiaan.

»Kuinka vanha sinä olet, Esteban?»

»Kahdenkolmatta.»

»No, asia on siis sovittu, ja sinä lähdet mukaani?»

»Kyllä.»

»Et taida olla tottunut kylmään?»

»Olen kyllä, olen siihen tottunut... Minun täytyy nyt lähteä. Minun on
mentävä kaupungille tapaamaan jotakuta erään asian vuoksi.»

»No, Esteban. Palaa tänne illalliselle, niin juttelemme retkestä.
Tulehan takaisin maistelemaan viiniä minun kanssani. Tahdotko?»

»Kyllä tulen.»

»Jumalan haltuun!»

»Jumalan haltuun!»

       *       *       *       *       *

He söivät yhdessä illallista ja sovittiin, että he seuraavana aamuna
lähtisivät Limaan. Kapteeni juotti hänet hyvin humalaan. Ensinnä he
kaatoivat ja ryyppäsivät, kaatoivat ja ryyppäsivät ääneti. Sitten alkoi
kapteeni puhua laivoista ja niiden reiteistä. Hän kyseli Estebanilta
taklauksesta ja johtotähdistä. Sitten Esteban alkoi haastella muista
asioista, jopa puhui kovin äänekkäästi:

»Laivassa teidän täytyy antaa minulle alati jotakin tehtävää. Minä
teen mitä tahansa, mitä tahansa. Minä kiipeän korkealle mastoihin ja
kiinnitän köysiä; ja minä vartioin kaiken yötä — koska minä, nähkääs,
en kuitenkaan nuku hyvin. Ja, kapteeni Alvarado, laivassa te ette saa
olla minua tuntevinanne. Olkaa vihaavinanne minua kaikkein enimmin,
niin että järjestätte minulle aina tehtävää. Minä en enää voi istua
hiljaa pöydän ääressä kirjoittelemassa. Älkää kertoko muille miehille
minusta... nimittäin siitä...»

»Kuulin sinun menneen palavaan taloon, Esteban, ja kantaneen sieltä
jonkun ulos.»

»Niin. Minä en palanut, en kärventynytkään. Tiedättehän», huudahti
Esteban, nojaten pöydän yli, »ettei ihminen saa tappaa itseään;
sitähän ei saa tehdä. Jokainen sen tietää. Mutta jos hyppää palavaan
rakennukseen jotakuta pelastamaan, niin se ei ole itsemurha. Ja jos
rupee matadoriksi ja härkä saa miehen sarviinsa, ei sekään ole itsensä
tappamista. Mutta ei saa tahallaan mennä härän eteen. Oletteko koskaan
pannut merkille, etteivät eläimet milloinkaan tapa itseään, vaikka
niiden tappiolle joutuminen olisi kuinka varmaa? Ne eivät milloinkaan
hyppää jokeen tai tee muuta sellaista, vaikka joutuisivatkin varmasti
tappiolle. Jotkut väittävät hevosten syöksyvän nuotioihin. Onko se
totta?»

»Ei, en luule, että se on totta.»

»En minäkään luule, että se on totta. Meillä oli kerran koira. Hm,
minun ei sovi sitä ajatella. Kapteeni Alvarado, tunnetteko abbedissa
Maria del Pilarin?»

»Tunnen.»

»Minä haluan antaa hänelle lahjan ennenkuin lähden. Kuulkaahan,
kapteeni, minä haluan saada teiltä kaikki palkkani ennen lähtöäni — en
minä matkalla rahoja missään tarvitse — ja minä haluan ostaa hänelle
lahjan. Lahja ei ole ainoastaan minulta. Abbedissa oli... oli...» Tässä
Esteban tahtoi mainita veljensä nimen, mutta ei voinut. Sensijaan hän
jatkoi matalammalla äänellä: »Abbedissalla oli joku... hän kärsi kerran
vakavan menetyksen. Hän sanoi niin. Minä en tiedä, kuka se oli, ja minä
haluan antaa hänelle lahjan. Naiset eivät voi kestää sellaista yhtä
helposti kuin me.»

Kapteeni lupasi hänelle, että he aamulla valitsisivat jotakin sopivaa.
Esteban jutteli asiasta pitkin ja poikin. Vihdoin kapteeni näki hänen
kuukertuvan pöydän alle, ja hän itse nousi ja meni ulos aukeamalle
majatalon eteen. Hän katseli Andienvuorten juovaa ja taivaalle alati
kerääntyviä tähtisarjoja. Ja siellä maan ja taivaan välillä riippui
tuttu haamu hymyillen hänelle — haamu, joka hopeanheleällä äänellä
lausui hänelle tuhannetta kertaa: »Älä viivy kauan poissa. Kuule,
minusta on tullut iso tyttö, kun sinä palaat.» Sitten hän meni sisälle,
kantoi Estebanin huoneeseensa ja istui katsellen häntä pitkän aikaa.

Seuraavana aamuna hän odotteli portaiden alapäässä, kun Esteban
ilmestyi.

»Me lähdemme heti, kun sinä olet valmis», sanoi kapteeni.

Kumma kiilto oli palannut nuorukaisen silmiin. Hän sopersi: »Ei, minä
en tule. Minä en sentään tulekaan.»

»Häh, Esteban! Mutta sinähän lupasit minulle, että tulet.»

»Se on mahdotonta. Minä en voi tulla mukaanne», ja hän kääntyi
nousemaan portaita ylös.

»Tulehan tänne hetkiseksi, Esteban, vain hetkiseksi.»

»Minä en voi lähteä mukaanne. Minä en voi jättää Perua.»

»Minulla olisi sinulle jotakin sanottavaa.»

Esteban tuli alas portaiden juurelle.

»Entä se lahja abbedissa Maria del Pilarille?» kysyi kapteeni
hiljaa. Esteban oli ääneti, katsellen pois vuoristoon. »Ethän sinä
aikone peruuttaa hänen lahjaansa? Se voisi merkitä hänelle paljon...
käsitäthän?»

»Aivan oikein», jupisi Esteban, ikäänkuin syvästi liikuttuneena.

»Niin. Sitäpaitsi on valtameri parempi kuin Peru. Sinä tunnet Liman,
Cuzcon ja maantien. Ne eivät enää tarjoa sinulle mitään uutta
opittavaa. Ulappaa sinä kaipaat. Ja laivassa sinulla on työtä joka
hetki. Minä pidän huolen siitä. Mene nyt panemaan kapineesi kuntoon, ja
sitten lähdetään.»

Esteban yritti tehdä päätöstä. Manuel oli aina ollut se, joka oli
tehnyt päätökset, eikä Manuelinkaan ollut koskaan tarvinnut tehdä
näin suurta päätöstä. Esteban nousi verkalleen portaita. Kapteeni
odotti häntä ja odotti niin kauan, että hän jo tuli nousseeksi niiden
puoliväliin ja kuunteli. Ensiksi oli äänettömyyttä; sitten kuului
sarja rasahduksia, jotka hänen mielikuvituksensa heti tulkitsi.
Esteban oli raappinut laastin pois kattoparrusta ja sitoi siihen
köyttä. Kapteeni seisoi portailla vavisten. »Kenties se on parasta»,
tuumi hän itsekseen. »Kenties minun tulisi jättää hänet rauhaan. Ehkä
se on hänelle ainoa mahdollinen ratkaisu.» Sitten hän kuullessaan
taas rasahduksen työntyi ovea vasten, syöksyi huoneeseen ja tarttui
nuorukaiseen. »Menkää pois», huusi Esteban. »Jättäkää minut rauhaan!
Älkää tulko sisälle nyt!» Esteban mätkähti suinpäin lattialle.
»Minä olen yksin, yksin, yksin», huusi hän. Kapteeni seisoi hänen
yläpuolellaan, vahvat sileät kasvot rypistyneinä ja harmaina tuskasta;
hän eli uudestaan omat entiset hetkensä. Hän oli maailman kömpelöin
puhuja, paitsi merijuttuja tarinoidessaan, mutta on aikoja, jolloin
vaaditaan suurta rohkeutta jokapäiväisyyksien lausumiseen. Hän ei
voinut olla varma, kuunteliko lattialla viruva olento, mutta hän sanoi:
»Me teemme mitä voimme. Me pyrimme eteenpäin, Esteban, parhaamme
mukaan. Eihän meidän tovimme ole pitkä. Aika kuluu yhä. Saat ihmeeksesi
havaita, kuinka nopeasti se kiitää.»

He lähtivät matkalle Limaan. Heidän päästyään San Luis Reyn sillalle
meni kapteeni alas joelle huolehtimaan joidenkuiden kappaletavarat
kuljetuksesta, mutta Esteban käveli siltaa pitkin ja putosi sen mukana
kuiluun.




NELJÄS OSA

SETÄ PIO; DON JAIME


Eräässä kirjeistään (XXIX:ssä) yrittää Montemayorin markiisitar
kuvailla vaikutusta, jonka setä Pio, »_iäkäs ilveilijämme_», häneen
teki: »_Olen istunut kaiken aamua vihreällä parvekkeella valmistamassa
sinulle tohveliparia, sydänkäpyseni_», kirjoittaa hän tyttärelleen.

»_Kun kultalanka ei kiinnittänyt koko huomiotani, ehdin tarkata
muurahaisjoukon hommia seinällä vieressäni. Jossakin väliseinän takana
ne uurastivat uupumatta taloni hävittämisessä. Kolmen minuutin perästä
ilmestyi aina pieni työmuurahainen kahden laudan väliin, pudottaen
puunmurusen alhaalle lattialle. Sitten se heilutteli tuntosarviaan
minua kohti ja palasi kiireisesti salaperäiseen käytäväänsä.
Sillä välin tepsutteli sen veljiä ja sisaria edestakaisin eräällä
pääkäytävällä, pysähtyen hieromaan toistensa päitä tai, jos niiden
tuomat sanomat olivat ensiluokkaisen tärkeitä, vihaisesti kieltäytyen
hieromasta tai hierottaviksi antautumasta. Ja heti juolahti mieleeni
setä Pio. Miksi? Missä muualla olin nähnyt juuri tuon eleen, jolla
hän pysähdyttää vastaantulevan apotin tai hovimiehen palvelijan ja
kuiskailee hänelle, huulet uhrinsa korvaa vasten? Ja ennen puoltapäivää
jo näinkin hänen rientävän ohi jollakin salaperäisistä asioistaan.
Koska olen naisista veltoin ja typerin, lähetin Pepitan noutamaan
palasen öljykakkua, jonka panin muurahaisten valtatielle. Samaten
lähetin sanan Pizarron kahvilaan, pyytäen lähettämään setä Pion
luokseni, jos hän sattuisi pistäytymään siellä ennen auringonlaskua.
Minä annan hänelle vanhan, käyristyneen, turkoosilla koristetun
salaattihaarukan, ja hän tuo minulle kappaleen uudesta ballaadista
d—q—a, jonka Ol—v—s on sepittänyt ja jota jokainen täällä laulaa.
Lapseni, sinun tulee saada paras kaikista ja saada se ensimmäiseksi_.»

Ja seuraavassa kirjeessä: »_Rakkahimpani, setä Pio on maailman
ihastuttavin mies, sinun puolisoasi lukuunottamatta. Hän on toiseksi
ihastuttavin mies maailmassa. Hänen haastelunsa on lumoavaa. Ellei
hän olisi niin huonomaineinen, niin ottaisin hänet kirjurikseni. Hän
saisi kirjoittaa kaikki kirjeeni, ja sukupolvet nousisivat ylistämään
minua älykkääksi. Ah, mutta hän on niin toukansyömä, taudin ja huonon
seuran tärvelemä, että minun täytyy jättää hänet manalaansa. Hän ei
ole ainoastaan kuin muurahainen, hän on kuin likainen korttipakka.
Ja epäilen, voisiko koko Tyynimeri pestä hänet puhtaaksi ja
hyväntuoksuiseksi jälleen. Mutta mitä jumalaista espanjankieltä hän
puhuukaan ja mitä siroja ja oivallisia ajatuksia hän sillä lausuu.
Sellaiseksi sitä ihminen tulee liikkumalla teatteripiirissä ja
kuulemalla ainoastaan Calderónin keskustelua. Ah, kuinka tämän maailman
laita onkaan, sydänkäpyseni, kun se moista henkilöä niin pahoin
pitelee? Hänen silmänsä ovat surulliset kuin lehmän, joka on erotettu
kymmenennestä vasikastaan_.»

Teidän on ensiksikin tiedettävä, että tämä setä Pio oli Camila
Pericholen »kamarineito». Hän oli myös Camilan laulunopettaja,
hänen kampaajansa, hänen hierojansa, hänen esilukijansa, hänen
juoksupoikansa, hänen pankkiirinsa; huhu lisäsi — hänen isänsä.
Niinpä hän opetti tytölle esitettäviä teatteriosiakin. Kaupungilla
kuiskailtiin, että Camila osasi lukea ja kirjoittaa. Tämä kohteliaisuus
oli perusteeton; hänen puolestaan luki ja kirjoitti setä Pio.
Teatterikauden ollessa parhaimmillaan otti seurue ohjelmaansa pari
kolme uutta näytelmää viikossa, ja kun jokaisessa oli pitkä ja
kukkakielinen osa Pericholelle, ei niiden ulkoa oppiminen ollut mikään
helppo tehtävä.

Peru oli viidessäkymmenessä vuodessa muuttunut rajamaakunnasta
elpyväksi valtioksi. Harrastus musiikkiin ja teatteriin oli siellä
tavattoman suuri. Lima vietti juhlapäiviään kuulemalla Tomas Luis
da Vittorian messuja aamuisin ja Calderónin helskyvää runoutta
iltaisin. Totta kyllä, että limalaisilla oli taipumusta pistää
jokapäiväisiä renkutuksia mitä oivallisimpiin huvinäytelmiin ja
joitakuita itkuisia aiheita mitä vakavimpaan musiikkiin; mutta he
eivät ainakaan vaivautuneet joutavaa kunnioitusta teeskentelemään.
Jos limalaiset eivät olisi pitäneet sankarinäytelmistä, olisivat
he epäröimättä jääneet kotiin, ja jos he olisivat olleet kuuroja
moniääniselle soitolle, ei mikään olisi ehkäissyt heitä menemästä
aikaisempaan jumalanpalvelukseen. Kun arkkipiispa palasi lyhyeltä
matkalta Espanjasta, kyseli koko Lima: »Mitä hän on tuonut?» Vihdoin
levisi uutinen kaupungilla, että hän oli palannut mukanaan nidoksittain
messuja ja hengellisiä laulukappaleita Palestrinalta, Moralesilta ja
Vittorialta sekä kolmekymmentäviisi Tirso de Molinan, Ruiz de Alarçonin
ja Moreton näytelmää. Pidettiin kansallisjuhla hänen kunniakseen.
Kuoripoikain koulu ja teatterin vihreä sali sullottiin täyteen lahjoja:
vihanneksia ja viljaa. Kaikki olivat halukkaat ruokkimaan moisen
kauneusmäärän tulkitsijoita.

Tämä oli se teatteri, jossa Camila Perichole vähitellen saavutti
maineensa. Niin rikas oli ohjelmisto ja niin luotettava
kuiskaajankoppi, että harvoja näytelmiä esitettiin useammin kuin
neljä kertaa teatterikaudella. Ohjaajalla oli koko seitsemännen
toista vuosisadan espanjalaisen näytelmäkirjallisuuden rehevä
kukkatarha käytettävissään, joukossa monta kappaletta, jotka nyt
ovat meiltä hävinneet. Perichole oli esiintynyt sadassa kappaleessa,
jotka yksinomaan Lope de Vega oli kirjoittanut. Näinä vuosina oli
Limassa monta ihastuttavaa näyttelijätärtä, mutta ei ketään häntä
parempaa. Paikkakuntalaiset olivat liian etäällä Espanjan teattereista
todetakseen, että hän oli paras koko espanjankielisessä maailmassa. He
kaipailivat vilahdusta Madridin tähdistä, joita eivät olleet koskaan
nähneet ja joilla otaksuivat olevan joitakin epämääräisiä uusia
loistopuolia. Ainoastaan yksi henkilö tiesi varmasti, että Perichole
oli suuri taiteilijatar, ja se oli hänen holhoojansa, setä Pio.

Setä Pio oli syntyisin hyvästä kastilialaisesta suvusta, mutta
äpärä. Kymmenvuotiaana hän karkasi Madridiin isänsä maatilalta, eikä
häntä kovin uutterasti etsittykään. Senjälkeen hän eli yksinomaan
älykkyytensä varassa. Hänellä oli seikkailijan kuusi ominaisuutta: hän
muisti hyvin nimet ja kasvot, osaten helposti muuttaa omansa, hän oli
kielitaitoinen; ehtymättömän neuvokas; salaperäinen; hän osasi antautua
keskusteluun outojen kanssa; ja hänellä oli se omantunnon väljyys, joka
johtui halveksimisesta uneliaita rikkaita, hänen uhrejaan kohtaan.
Kymmenennestä viidenteentoista ikävuoteensa hän jakeli kauppiaiden
ilmoituslippuja, piteli hevosia ja kävi luottamusta vaativilla
asioilla. Viidennestätoista kahdenteenkymmenenteen vuoteen hän
kesytteli karhuja ja käärmeitä kierteleville sirkuksille; hän keitti ja
sekoitti punsseja; hän hiiviskeli kalleimpien kapakoiden eteisissä ja
kuiskaili tietoja matkustajien korviin — usein ei mitään epäiltävämpää
kuin että jonkun ylhäisen perheen oli pakko myydä hopeansa ja ettei
se siis tarvinnut hopeasepän palveluksia. Hän oli suhteissa kaikkiin
kaupungin teattereihin ja osasi paukuttaa käsiään kuin kymmenen
miestä. Hän levitti juoruja niin ja niin paljosta jutulta. Hän möi
huhuja vuodentulosta ja maanarvosta. Hänen ollessaan kahdenkymmenen
ja kolmenkymmenen ikävuoden välillä tulivat hänen palveluksensa
tunnustetuiksi varsin korkeissa piireissä, — hallitus lähetti hänet
yllyttämään joitakuita arastelevia kapinallisia vuoristossa, jotta
hallitus sitten voisi saapua heidät arastelematta nujertamaan. Hänen
varovaisuutensa oli niin suuri, että ranskalainen puolue käytti häntä,
vaikka tiesi itävaltalaisenkin puolueen häntä käyttävän. Hänellä oli
pitkiä haastatteluja prinsessa des Ursinsin kanssa, mutta hän tuli ja
meni takaportaita. Tässä vaiheessa hänen ei enää tarvinnut järjestää
herrasmiehille huveja tai kylvää pieniä parjauksen toukoja niistä satoa
korjatakseen.

Hän ei koskaan puuhaillut samaa enempää kuin kaksi viikkoa
kerrallaan, silloinkaan, kun siitä oli tavatonta voittoa tulossa.
Hänestä olisi voinut tulla sirkusjohtaja, teatteritirehtööri,
muinaisesineiden kauppias, italialaisten silkkien maahantuottaja,
armeijan tavaranhankkija, talojen ja maatilojen välittäjä tai
huvitusten ja ilojen myyjä. Mutta hänen persoonallisuutensa näkyi
saaneen piirteekseen jonkin sattuman tai ehkä lapsuuden ihannoitujen
muistojen vaikutuksesta vastenmielisyyden omistaa mitään, sitoutua
mihinkään, tehdä mitään pitkäaikaisia sopimuksia. Tämäpä esti hänet
varastamastakin. Hän oli varastanut muutaman kerran, mutta voitto
ei ollut osoittautunut riittäväksi karkottamaan hänen pelkoaan
joutua lukkojen taakse. Hän oli kyllin ovela itse tapahtumapaikalla
livistämään kaikilta maailman poliiseilta, mutta mikään ei voinut
suojella häntä vihollisten panettelulta. Samaten hänen oli täytynyt
joksikin aikaa ryhtyä inkvisition urkkijaksi, mutta nähtyään joitakuita
uhrejaan kuljetettavan pois huppupäin hän tunsi, että hän saattaisi
kietoutua laitoksen verkkoihin, jonka liikkeet eivät olleet ennakolta
laskettavissa.

Lähennellessään kahdennettakymmenettä ikävuottaan setä Pio joutui
selvästi huomaamaan, että hänen elämällään oli kolme päämäärää.
Ensiksikin oli tämä omituisin muodoin ilmenevä riippumattomuuden tarve,
nimittäin halu olla vaihteleva, salaperäinen ja kaikkitietävä. Hän
oli valmis uhraamaan julkisen elämän arvoasteet, jos vain salaisesti
saattoi tuntea voivansa katsella alas ihmisiin pitkän välimatkan
päästä, tietäen heistä enemmän kuin mitä he itse tiesivät ja tietäen
sellaista, mikä sopivassa tilaisuudessa saattoi johtaa toimintaan ja
tehdä hänet välittäjäksi valtioiden ja yksityisten asioissa.

Toiseksi hän tahtoi aina olla kauniiden naisten lähellä, joita hän
palvoi sanan parhaimmassa ja huonoimmassa merkityksessä. Heidän
läheisyytensä oli hänelle yhtä välttämätön kuin hengittäminen. Hänen
kunnioituksensa kauneutta ja suloja kohtaan oli jokaisen nähtävissä ja
naurettavissa, ja niin hyvin teatterin ja hovin kuin ilopaikkojenkin
naiset rakastivat hänen asiantuntemustaan. He kiduttivat ja herjasivat
häntä, kysyivät häneltä neuvoa ja tunsivat erikoista mielihyvää hänen
järjettömästä kiintymyksestään. Hän kärsi urheasti heidän raivoaan ja
häijyyttään ja oli aina valmis kuivaamaan heidän luottamukselliset
kyyneleensä; hän ei muuta pyytänyt kuin, että hänet satunnaisesti
otettiin vastaan, että hänelle osoitettiin luottamusta ja että hänen
sallittiin säyseän ja hiukan hupakon koiran lailla liikuskella heidän
huoneissaan ja kirjoittaa heidän kirjeitään. Hänellä oli ehtymätön
uteliaisuus tietää, mitä heidän mielessään ja sydämessään liikkui. Hän
ei milloinkaan odottanut heiltä rakkautta (lainataksemme hetkiseksi
sanan toisen merkityksen); siinä tarkoituksessa hän tuhlaili rahojaan
kaupungin hämärämmissä kortteleissa ja esiintyi aina epätoivoisen
vähäpätöisenä viiksen- ja parranhuiskuineen ja suurine, naurettavan
surumielisine silmineen. Nämä olivat hänen seurakuntansa; heiltä hän
sai nimen »setä Pio», ja heidän joutuessaan pulaan hän enimmin paljasti
itsensä; kun he menettivät muiden suosion, lainasi hän heille rahoja;
kun he olivat sairaina, korvasi hän heidän rakastajiensa viilenevän
kiintymyksen ja heidän palvelustyttöjensä ärtyisyyden; kun aika tai
tauti riisti heiltä heidän kauneutensa, palveli hän heitä vielä heidän
kauneutensa muiston vuoksi; ja kun he kuolivat, oli hänen surunsa sitä
rehellistä surua, joka seurasi heitä mahdollisimman kauaksi heidän
viimeisellä matkallaan.

Kolmanneksi hän tahtoi olla niiden läheisyydessä, jotka rakastivat
espanjalaista kirjallisuutta ja sen mestariteoksia, varsinkin
teatterissa. Hän oli ammentanut kaikki nuo aarteet itselleen
lainaamalla tai varastamalla suojelijoittensa kirjastoista, raviten
itseään salassa — ikäänkuin hurjan elämänsä kulissien takana. Hän
halveksi niitä mahtavia henkilöitä, jotka kaikesta kasvatuksestaan
ja tottumuksestaan huolimatta eivät näkyneet moisesta välittävän
eivätkä kummeksuen ihailleet Calderónin ja Cervantesin ihmeellisesti
sommiteltuja lauseita. Hän halusi itsekin rustailla runoja. Hän ei
koskaan saanut havaita, että monet niistä ivallisista lauluista,
joita hän oli kirjoitellut laulunäytelmäteattereille, ovat siirtyneet
kansanmusiikkiin ja kajahdelleet kaikkialla pitkin valtateitä.

Seurauksena eräästä sellaisesta rettelöstä, jollaisia porttoloissa
niin luontevasti sattuu, kävi hänen elämänsä liian tukalaksi, ja hän
muutti Peruun. Täällä setä Pio oli vielä häilyväisempi kuin Euroopassa.
Jälleen hän puuhasi maatilojen kaupoissa, sirkuksissa, ilopaikoissa,
kapinoissa ja muinaisesineiden ostossa ja myynnissä. Muuan
kaksimastoinen kiinalainen laiva oli ajelehtinut Kantonista Amerikkaan;
hän raahasi maihin tummanpunaista porsliinia sisältävät tavarakääröt
ja möi maljakot harvinaisuuksien kerääjille. Hän otti selvän inkojen
tehokkaimmista rohdoista ja aloitti tuottavan pilleriliikkeen. Neljän
kuukauden kuluttua hän tunsi jokseenkin jokaisen limalaisen. Sitten
hän lisäksi tutustui monen kymmenen rantakaupungin, kaivosleirin
ja sisämaan siirtokunnan asujamistoon. Hänen oikeutuksensa olla
kaikkitietävä perustui yhä suurempaan todennäköisyyteen.

Varakuningas keksi setä Pion, havaitsi hänen moninaiset tietonsa ja
käytti hänen palveluksiaan monissa asioissa. Arvostelukykynsä riutuessa
oli don Andrés säilyttänyt yhden lahjan: hänellä oli mestarillinen
taito käsitellä uskottuja palvelijoitaan. Hän kohteli setä Pioa perin
tahdikkaasti ja jotenkuten kunnioittavastikin; hän käsitti, mihin
toimiin tätä ei sopinut pyytää, ja ymmärsi myöskin hänen tarpeensa
saada vaihtelua ja hengähdysaikaa. Setä Pio puolestaan alati kummeksi,
että ruhtinas käytti niin vähän hyväkseen asemaansa hankkiakseen
valtaa, tyydyttääkseen mielijohteitaan tai vaikkapa vain nauttiakseen
toisten ihmisten kohtaloiden määräilystä; mutta palvelija rakasti
herraansa, koska jälkimmäinen kykeni esittämään lauseita kaikistakin
Cervantesin teosten johdannoista ja koska hänen kielessään oli vielä
hiukan kastilialaista vivahdusta. Monena aamuna setä Pio tuli palatsiin
käytävien kautta, joissa ei osunut vastaan kuin joku rippi-isä tai
uskottu öykkäri, ja istui varakuninkaan seurassa tämän juodessa
aamusuklaatansa.

Mutta kaikesta hommailustaan huolimatta ei setä Pio tullut rikkaaksi.
Olisi voinut sanoa, että hän luopui yrityksestä, milloin se uhkasi
käydä tuottavaksi. Vaikkei kukaan sitä tiennyt, omisti hän talon. Se
oli täynnä koiria, jotka saivat rauhassa lisääntyä, ja ylimmäinen
kerros oli varattu linnuille. Mutta tässäkin kuningaskunnassaan hän
tunsi itsensä yksinäiseksi ja oli yksinäisyydestään ylpeä, ikäänkuin
siihen sisältyisi jotakin ylemmyyttä. Vihdoin hänelle sattui seikkailu,
joka tuli kuin taivaanlahjana ja yhdisti hänen elämänsä kolme suurta
päämäärää: hänen intohimoisen halunsa tarkastella muiden elämää,
kauniiden naisten palvomisen ja espanjalaisen kirjallisuuden aarteiden
ihailun. Hän keksi Camila Pericholen.

Tytön oikea nimi oli Micaela Villegas. Hän lauleli kahviloissa
kaksitoistavuotiaana, ja setä Pio oli aina ollut kahvilaelämän sielu.
Nyt hän istuessaan kitaransoittajien keskellä ja katsellessaan tätä
ballaadeja laulavaa kömpelöä tyttöä, joka yritti matkia jokaista
kokeneemman, ennen häntä esiintyneen laulajan äänenvärähdystä, sai
päähänsä näytellä Pygmalionin osaa. Hän osti tytön. Sensijaan että
Camila oli ennen nukkunut viinisäiliöön suljettuna hän sai nyt
makuupaikan setä Pion talossa, ja jälkimmäinen kirjoitti hänelle
lauluja, opetti hänet kuuntelemaan oman äänensä sointuja ja osti
hänelle uuden puvun. Aluksi tyttö ei osannut muuta kuin ihmetellä,
ettei häntä enää piiskattu, että hänelle tarjottiin lämpimiä liemiä
ja että hänelle opetettiin jotakin. Mutta setä Pio itse hämmästyi
todella. Hänen äkillisestä päähänpistosta johtunut kokeensa oli
menestynyt aavistamattoman hyvin. Pieni kaksitoistavuotias, hiljainen
ja aina hiukan nyrpeä lapsi ahersi minkä ennätti. Setä Pio järjesti
hänelle loppumattomia harjoituksia näyttelemisessä ja mimiikassa,
antoi hänelle tehtäviä laulun ilmapiirin tajuamisessa, vei hänet
teattereihin ja opetti huomaamaan kaikki esityksen yksityiskohdat.
Mutta naisena Camila tuotti hänelle suurimman ihmeen. Pitkät
käsivarret ja sääret muovautuivat vihdoin sopusuhtaisiksi mitä
siroimman ruumiin kanssa. Melkein karkeat ja nälkäiset kasvot tulivat
kauniiksi. Tytön koko luonne muuttui lempeäksi ja salaperäiseksi,
ja hän kehittyi eriskummaisen viisaaksi, mikä kaikki oli setä Pion
ansiota. Camila ei huomannut hänessä mitään vikaa ja oli häntä kohtaan
järkkymättömän uskollinen. He rakastivat toisiaan syvästi, mutta
intohimottomasti. Setä Pio kavahti pientä hermostunutta varjoa, joka
häilähti tytön kasvoille, jos hän tuli liian lähelle. Mutta juuri
tästä kieltäymyksestä puhkesikin se hellyyden tuoksu, se intohimon
henki, joka mitä odottamattomimmissa suhteissa voi saada kokonaisen
tuskastuttavalle velvollisuudelle uhratun elämänkin kulumaan ihanana
unelmana.

He matkustelivat paljon, etsiskellen uusia kapakoita, sillä
kahvilalaulajattaren suurimpana vetovoimana on aina hänen uutuutensa.
He samosivat Meksikkoon, ylimääräiset vaatteensa kiedottuina samaan
huiviin. He nukkuivat rannoilla; heitä piestiin Panamassa, ja he
joutuivat haaksirikkoisina joillekin pienoisille, linnunlannan
peittämille Tyynenmeren saarille. He tallustivat viidakoiden läpi,
varovaisesti pujotellen käärmeiden ja kuoriaisten keskellä. Hätätilassa
he pestautuivat elonkorjaajiksi. Mikään ei ollut heille kovin
hämmästyttävää.

Nyt alkoi tytölle vielä vaikeampi harjoitusjakso, sellainen
työskentely, joka pikemminkin muistutti nuorallatanssijaksi
valmistumista. Opetusta häiritsi jonkin verran se, että tyttö kohosi
hyvin nopeasti yleisön suosioon, ja silloin uhkasi se vaara, että
hänen saamansa tunnustus tekisi hänet liian pian tyytyväiseksi
saavutuksiinsa. Setä Pio ei häntä oikeastaan koskaan lyönyt, mutta hän
käytti ivaa, joka oli omalla tavallaan pelottavaa.

Esityksen loputtua oli Camilalla tapana palata pukuhuoneeseensa,
tavaten setä Pion jossakin sen nurkassa huolettomasti viheltelemässä.
Hän arvasi heti suojelijansa mielentilan ja huudahti vihaisesti:

»No, mitä nyt? Jumalan äiti, Jumalan äiti, mitä nyt taas?»

»Ei mitään, pikku helmeni. Pikku Camilani, paras Camila, ei mitään.»

»Siinä oli jotakin, mistä ette pitänyt, senkin häijy, vikoja etsivä
ryökäle. No, antaapa kuulua, mitä se oli? No, minä olen valmis.»

»Ei, kultakalaseni, ihastuttava aamutähti, kyllä kai sinä koetit
parastasi.»

Vihjaus, että hänen lahjansa taiteilijana olivat rajoitetut ja että
eräät voitonseppeleet jäisivät iäti saavuttamatta, vimmastutti Camilaa
joka kerta. Silloin häneltä herahti itku. »Kunpa en olisi koskaan
teihin tutustunut! Te myrkytätte koko minun elämäni. Ajattelettehan te,
että minä suoriuduin huonosti. Teitä huvittaa väittää, että se meni
huonosti. Hyvä sitten, pitäkää suunne kiinni.»

Setä Pio vihelteli edelleen.

»Tiedän kyllä, että esitin osani heikosti tänä iltana, eikä teidän ole
tarvis sitä minulle sanoa. Kas niin, menkää nyt tiehenne. Minä en halua
nähdä teitä lähelläni. Sen osan esittäminen oli vaikeata muutoinkin —
ja sitten tapaan teidät tuollaisena.»

Äkkiä setä Pio kumartui eteenpäin ja kysyi kiukkuisen pontevasti:
»Miksi sinä lausuit sen puheen vangille niin nopeasti?»

Enemmän kyyneleitä Pericholelta. »Hyvä Jumala, sallikaa minun kuolla
rauhassa! Tänään te käskette minun puhua nopeammin ja huomenna
hitaammin. Joka tapauksessa minä tulen parin vuoden päästä hulluksi,
eikä silloin ole väliä.»

Viheltelyä jatkui.

»Sitäpaitsi taputti yleisö käsiään niinkuin ei koskaan ennen.
Kuuletteko, mitä sanon? _Niinkuin ei koskaan ennen_. Kas siinä! Liian
nopeasti tai liian hitaasti, se ei sille merkitse mitään. Kuulijat
itkivät. Minä olin jumalainen. Enkä minä muusta välitä. No, olkaa
hiljaa nyt, olkaa hiljaa.»

Setä Pio oli ihan hiljaa.

»Saatte kammata tukkani; mutta jos sanotte sanankin vielä, niin en
näyttele kertaakaan enää. Etsikää joku toinen tyttö, siinä kaikki.»

Senjälkeen setä Pio kampasi hänen tukkaansa lepyttävästi kymmenisen
minuuttia, olematta kuulevinaan nyyhkytyksiä, jotka vapisuttivat
Camilan uupunutta ruumista. Vihdoin tyttö kääntyi äkkiä ja tarttuen
setä Pion toiseen käteen suuteli sitä rajusti: »Setä Pio, menikö se
niin huonosti? Tuotinko minä teille häpeää? Esitinkö minä osani niin
kamalasti, _että te sen vuoksi lähditte teatterista_?»

Pitkän vaitiolon jälkeen setä Pio myönsi arvostelevasti: »Kohtaus
laivalla meni sinulta hyvin.»

»Mutta minä olen esittänyt paremminkin, setä Pio. Muistatteko sitä
iltaa, jona palasitte Cuzcosta...?»

»Sinä olit varsin hyvä lopussa.»

»Olinko?»

»Mutta, kukkaseni, helmeni, _mikä sinua vaivasi puhuessasi vangille_?»

Tällöin Pericholen tapana oli heittäytyä kasvoilleen, käsivarret
pöydällä, hiusvoiteiden joukkoon, purskahtaen haikeaan itkuun. Vain
täydellisyys kelpaisi, vain täydellisyys. Mutta sitä hän ei ollut
koskaan saavuttanut.

Sitten setä Pio, aloittaen hiljaisella äänellä, saattoi jutella
tuntikauden, eritellen näytelmää, syventyen kaiken maailman hienoihin
vivahduksiin äänessä, eleissä ja tempossa; ja monesti he jäivät sinne
aamunkoittoon asti esittäen toisilleen Calderónin ylväitä lauseita.

Keitä nämä kaksi pyrkivät miellyttämään? Ei Liman yleisöä. Se oli jo
kauan sitten tyydytetty. Mutta me tulemme maailmasta, jossa olemme
tutustuneet uskomattomiin etevyyden mittakaavoihin, muistelemme
hämärästi ihanuuksia, joita emme sittemmin ole tavoittaneet, ja
palaamme siihen maailmaan. Setä Pio ja Camila Perichole kiusasivat
itseään ponnistelemalla luomaan Perussa teattereita jonkin taivaan
malliin, johon Calderón oli heidän edellään mennyt. Sitä yleisöä, jolle
mestariteokset ovat aiotut, ei ole tämän maan päällä.

Ajan mittaan Camila menetti jotakin tästä hartaasta kiintymyksestään
taiteeseen. Silloin tällöin teki jokin ylenkatseen puuska näyttelijän
ammattia kohtaan hänet huolimattomaksi. Se johtui siitä vähäpätöisestä
merkityksestä, joka espanjalaisessa klassillisessa draamassa yleensä
suotiin naisosille. Siihen aikaan, jolloin Englannin, Ranskan ja vähän
myöhemmin Venetsian hovien ympärille kerääntyneet näytelmäkirjoittajat
rikastuttivat naisten osia harkitulla älykkyydellä, suloudella,
intohimolla ja hysteerisillä kohtauksilla, tuijottivat Espanjan
dramaturgit sankareihinsa ja kunniakysymysten ristiriidoissa riutuviin
herrasmiehiin, jotka sitten ehkä viime hetkellä palasivat vaivaisina
syntisinä ristin juurelle. Monet vuodet setä Pio teki voitavansa
keksiäkseen keinoja innostuttaa Pericholea osiin, jotka tulivat hänen
esitettävikseen. Kerran hän sai tilaisuuden ilmoittaa Camilalle, että
eräs Vico de Barreran pojantytär oli saapunut Peruun. Setä Pio oli
kauan sitten puhunut Camilalle kunnioituksestaan suuria runoilijoita
kohtaan, eikä näyttelijätär koskaan yrittänytkään kieltää, että nämä
olivat kuninkaitten yläpuolella eivätkä pyhimyksiäkään alemmalla
tasolla. Niinpä he molemmat hyvin innostuneina valitsivatkin erään
tämän mestarin kappaleista esitettäväkseen pojantyttären edessä. He
harjoittelivat runoelmaa satakunta kertaa, milloin tuntien suurta
keksinnön riemua, milloin alakuloisina.

Näytäntöiltoina Camilan tirkistäessä esiripun poimujen lomitse sai
setä Pio osoittaa hänelle pienen, keski-ikäisen, aineellisten huolien
ja ison perheen riuduttaman naisen; mutta Camilasta tuntui, että
hän nyt katseli maailman ehointa kauneutta ja suurinta arvokkuutta.
Odotellessaan säkeitä, jotka laulettiin ennen hänen astumistaan
näyttämölle, hän pysytteli setä Pion likellä kunnioittavan ääneti,
sydämen jyskyessä rajusti. Näytäntöjen väliajoilla hän vetäytyi
varastohuoneen tomuiseen kolkkaan, josta kukaan ei häntä löytäisi, ja
istui tuijottaen sen nurkkiin.

Esityksen päätyttyä setä Pio saattoi Vico de Barreran pojantyttären
Camilan huoneeseen. Tämä seisoi seinällä riippuvien vaatteiden seassa,
itkien onnesta ja häveliäisyydestä. Vihdoin hän heittäytyi polvilleen,
suudellen vanhan naisen käsiä, ja tämä puolestaan suuteli hänen
käsiään, ja kuulijakunnan palattua koteihinsa nukkumaan jäi vieras
kertoilemaan Camilalle pieniä perheessä säilyneitä tietoja Vicon työstä
ja elintavoista.

Setä Pio oli riemuissaan, kun seurueeseen liittyi uusi näyttelijätär,
sillä uuden kyvyn näkeminen vieressään ei koskaan ollut kannustamatta
Pericholea. Setä Piosta, joka seisoi kuulijakunnan takana hytkähdellen
riemusta ja veitikkamaisuudesta, näytti Pericholen ruumis muuttuneen
alabasterilampuksi, johon oli sytytetty voimakas valo. Turvautumatta
minkäänlaisiin juoniin tai valepontevuuteen hän ryhtyi syrjäyttämään
uutta tulokasta. Jos oli esitettävänä huvinäytelmä, kävi hän mitä
sukkelimman älykkääksi, ja jos (kuten oli useimmiten laita) näyteltiin
draamaa, jossa loihdittiin esille loukattuja naisia ja leppymättömän
vihan tunteita, niin näyttämö ihan hehkui hänen liikutuksestaan. Hänen
persoonallisuutensa kävi niin sähköiseksi, että hänen vain laskiessaan
kätensä näyttelijätoverin kädelle myötätunnon väristys kiiti
kuulijakunnan läpi. Mutta tällaiset etevyyden näytteet tulivat yhä
harvinaisemmiksi. Hänen tekniikkansa varmistuessa aitous kävi vähemmän
tarpeelliseksi. Silloinkin, kun hän oli hajamielinen, eivät kuulijat
huomanneet eroa, ja ainoastaan setä Pio oli murheissaan.

Camilalla oli hyvin kauniit kasvot tai pikemmin kauniit vain
silloin, kun ne eivät olleet lepotilassa. Tässä tapauksessa huomasi
hämmästyksekseen, että nenä oli pitkä ja kapea, suu väsynyt ja hiukan
lapsekas, silmät levottomat — jokseenkin pinnistetty maalaistyttö,
tuotu laulukahviloista ja kykenemätön luomaan sopusointua taiteensa
vaatimusten, mielitekojensa, unelmiensa ja jokapäiväisen kiireellisen
työnsä välille. Kaikki nämä olivat kukin oma maailmansa, ja niiden
välinen kamppailu olisi pian vienyt ruumiiltaan vähemmän sitkeän
tylsämielisyyteen tai vähäpätöisyyteen. Olemme nähneet, että
Perichole osiinsa tyytymättömänäkin varsin hyvin tiesi, mitä riemua
sisältyi näyttelemiseen, ja lämmitteli tuon tuostakin siinä liekissä.
Mutta lemmenliekki viehätti häntä useimmin, vaikkei suuremmalla
onnenvarmuudella, kunnes itse Jupiter lähetti hänelle muutamia helmiä.

       *       *       *       *       *

Don Andrés de Ribera, Perun varakuningas, oli jäännös iloisesta
miehestä, jonka olivat murtaneet mässäily, rakastelu, ylhäisyys
ja kymmenvuotinen »maanpako». Nuorukaisena hän oli seurannut
lähetystöjä Versaillesiin ja Roomaan; hän oli taistellut Itävallan
sodissa ja käynyt Jerusalemissa. Hän oli tavattoman isokokoisen ja
varakkaan naisen lapseton leski; hän oli hiukan keräillyt erilaisia
rahoja, pannut varastoon viinejä, suosinut näyttelijättäriä, saanut
ritarimerkkejä ja koonnut karttoja. Pöydän riemut olivat hänelle
tuottaneet luuvalon, vuodekomeron nautinnot taipumuksen kouristuksiin,
ja grande-arvo oli tehnyt hänet niin äärettömän ja lapsellisen
ylpeäksi, että hän harvoin kuunteli, mitä hänelle sanottiin, ja
haasteli alati itsekseen, katsellen kattoon. »Maanpakolaisuus» oli
tuottanut hänelle ääretöntä ikävää, niin ääretöntä, että se tuntui
tuskalta — siinä ikävässä hän aamulla heräsi, siinä hän vietti
päivänsä, ja öisin se väijyi vuoteen ääressä hänen nukkuessaankin.

Camila vietti vuosiaan teatterielämän alituisessa kovassa työssä, jota
höystivät jotkin epäsiistit lemmenseikkailut, kunnes tämä olympolainen
henkilö (sillä kasvoiltaan ja ryhdiltään varakuningas olisi kelvannut
esittämään jumalien ja sankarien osia näyttämöllä) äkkiä vei hänet
mitä herkullisimmille keskiyön illallisille palatsiin. Vastoin
kaikkia näyttämön ja valtion perinnäistapoja Camila rakasti vanhahkoa
ihailijaansa ja arveli saavuttavansa pysyvän onnen. Don Andrés opetti
monia asioita Pericholen hilpeälle, kiihkeälle sielulle. Niinpä
Camila oppi häneltä hiukan ranskaa ja sai hyviä neuvoja siisteydessä
ja sirossa esiintymistavassa. Setä Pio oli hänelle opettanut, kuinka
ylhäiset naiset käyttäytyivät suurissa tilaisuuksissa; don Andrés
opetti, kuinka he osaavat kauniisti levätä. Setä Pio ja Calderón olivat
opettaneet hänelle kaunista espanjankieltä; don Andrés rikastutti hänen
puhettaan herttaisen jaarittelun sutkauksilla.

Setä Pio kävi levottomaksi, kun Camila sai kutsun palatsiin. Hän
olisi paljoa mieluummin suonut holhokkinsa jatkavan pieniä koruttomia
lemmensuhteitaan teatterin sivuhuoneissa. Mutta kun hän havaitsi
Camilan taiteen siitä hyötyvän, oli hän varsin tyytyväinen. Hänen
tapansa oli istua katsomon perällä, pyörien istuimellaan pelkästä
riemusta ja mielihyvästä katsellessaan Pericholea, kun tämä vihjaili
yleisölle, että hän seurusteli siinä suuressa maailmassa, josta
näytelmänkirjoittajat puhuivat. Camila osasi nyt pidellä viinilasia
tai lausua jäähyväiset uudella tavalla ja astua ovesta sisälle toisin
kuin ennen. Kaikki muu oli setä Piosta yhdentekevää. Mikä saattoi
olla, kysyi hän mielessään, ihastuttavampaa kuin nähdä kauniin naisen
oikealla tavalla tulkitsevan espanjalaista mestariteosta — tarjoavan
katselijoille sellaista esitystä, jossa kaikki oli tarkasti havaittu ja
sanojen pelkät välitkin toivat ilmi elämän ja tekstin selityksiä, kun
lisänä oli ihana äänensointu, moitteeton ryhti, melkoinen ulkonainen
sulo ja vastustamaton tenho? »Olemme melkein valmiit viemään tämän
ihmeolennon Espanjaan», mutisi hän usein itsekseen. Esitysten jälkeen
oli hänen tapanaan mennä Camilan pukuhuoneeseen ja sanoa: »Oikein
hyvin!» Mutta ennenkuin hän jätti hyvästi, ehti hän myös kysyä, mistä
ihmeestä Camila oli oppinut tuon teeskennellyn tavan lausua sanan
_Excelencia_ (teidän ylhäisyytenne).

Jonkin ajan perästä varakuningas kysyi Pericholelta, huvittaisiko
häntä, että kutsuttaisiin joitakuita hienoja ja arvokkaita vieraita
heidän keskiöisiin illallisiinsa, ja haluaisiko hän tavata
arkkipiispan. Camila riemastui. Arkkipiispa riemastui myös. Heidän
ensimmäisen tapaamisensa edellä hän lähetti näyttelijättärelle
pelikortin kokoisen smaragdikellukan.

Limassa oli jotakin laajaan sinipunervaan satiiniviittaan käärittyä,
mistä pisti esille iso vesitautinen pää ja kaksi lihavaa heleänväristä
kättä; se oli kaupungin arkkipiispa. Paksujen lihakääröjen välistä
pisti esille kaksi mustaa silmää, jotka kuvastivat epämukavuutta,
ystävällisyyttä ja älykkyyttä. Valpas ja kiihkeä sielu oli vangittuna
tähän ihramöhkäleeseen. Mutta kun hän ei koskaan kieltänyt itseltään
fasaania tai hanhea tai jokapäiväistä pulloriviään roomalaisia viinejä,
oli hän oma katkera vanginvartijansa. Hän rakasti tuomiokirkkoaan,
rakasti velvollisuuksiaan ja oli hyvin hurskas. Joinakin päivinä
hän katseli surumielin laajaa ruhoaan, mutta katumuksen kivistys
oli vähemmän vihlova kuin paastoamisen tuska, ja pian hän jälleen
mietiskeli, mitä salaisia sanomia eräänlainen pihvi lähettikään
jollekin sitä seuraavalle salaatille. Ja rangaistakseen itseään hän
vietti mallikelpoista elämää jokaisessa muussa suhteessa.

Hän oli lukenut muinaisuuden koko kirjallisuuden ja unohtanut sen
kokonaan, paitsi yleistä tenhon ja pettymyksen tuoksua. Hän oli
tuntenut kirkkoisät ja kirkolliskokoukset ja unohtanut kaiken
lukemansa, paitsi eräänlaista häilyvää vaikutelmaa uskonriidoista,
jotka eivät olleet mitenkään Perun oloihin sovellettavia. Hän oli
lukenut kaikki Italian ja Ranskan kevytmieliset mestariteokset ja luki
niitä joka vuosi uudestaan. Kivitaudinkaan kidutuksessa — joka onneksi
lieveni, kun hän joi vettä Cluxambuquan pyhän Marian lähteestä — hän
ei voinut löytää mitään virkistävämpää kuin Brantomen ja jumalaisen
Aretinon kaskut.

Hän tiesi, että melkein kaikki Perun papit olivat lurjuksia. Vain
hänen herkullisen epikurolainen kasvatuksensa esti hänet siinä
suhteessa ryhtymästä mihinkään toimiin. Hänen oli toisteltava
itselleen mielilauseitaan: että vääryys ja onnettomuus ovat maailmassa
vakinaisia; että edistysoppi on harhaluulo; että köyhät, jotka
eivät ole koskaan maistaneet onnea, eivät kykenekään tuntemaan
kurjuutta. Yhtä vähän kuin yleensä varakkaat hän osasi uskoa, että
köyhät (katsokaa niiden asuntoja, katsokaa niiden vaatteita!)
saattoivat todella kärsiä. Kaikkien sivistyneiden tavalla hän
uskoi, että ainoastaan laajalti lukeneiden voitiin sanoa olevan
_tietoisesti_ onnettomia. Eräässä tapauksessa, kun hänelle oli mainittu
hiippakunnassa vallitsevista väärinkäytöksistä, hän oli vähällä ryhtyä
asian johdosta joihinkin toimenpiteisiin. Hän oli juuri kuullut Perussa
olevan tulemassa säännöksi, että papit vaativat kaksi mittaa jauhoja
melko hyvästä synninpäästöstä ja viisi mittaa oikein tehokkaasta.
Hän vapisi suuttumuksesta, karjui kirjurilleen ja käski hänen tuoda
kirjoitustarpeet, selittäen aikovansa sanella oikein jyrisevän
nuhdesaarnan hiippakuntansa paimenille. Mutta tolposta oli muste
loppunut, mustetta ei ollut viereisessäkään huoneessa, mitään mustetta
ei löydetty koko palatsista. Tällainen asiaintila hänen taloudessaan
järkytti kunnon miestä niin, että hän sairastui tästä kaksinkertaisesta
kiukusta ja ymmärsi vast'edes varoa suuttumista.

Arkkipiispan liittäminen illallisseurueeseen osoittautui niin
onnelliseksi ajatukseksi, että don Andrés alkoi miettiä uusia nimiä.
Hän oli tullut yhä enemmän riippuvaiseksi setä Piosta, mutta odotti,
kunnes Camila omasta aloitteestaan ehdotti, että myös hänen holhoojansa
kutsuttaisiin mukaan. Ja aikoinaan setä Pio toi sinne vanhan
merenkyntäjän, kapteeni Alvaradon.

Tavallisesti oli yhdessäoloa kestänyt jo useita tunteja, ennenkuin
Camila teatteriesitystensä jälkeen ehti liittyä seuraan. Hän saapui
kellon käydessä yhtä, säteilevänä, jalokivillä koristettuna ja
kovin väsyneenä. Nuo neljä miestä ottivat hänet vastaan kuin suuren
kuningattaren. Tunnin ajan hän johti keskustelua, mutta nojautui
sitten vähitellen yhä enemmän don Andrésin olkapäätä vasten ja seurasi
puhelua, joka liiteli humorististen miesten välillä. Kaiken yötä he
juttelivat, salaa lohdutellen alati Espanjaan kaipaavia sydämiään
ja vakuutellen itselleen, että tällainen seuranpito oli ylvään
espanjalaisen sielun mukaista. He puhuivat hengistä ja aaveiden
näkemisestä, maapallosta, ennenkuin ihminen ilmestyi sen pinnalle,
siitä mahdollisuudesta, että kiertotähdet törmäisivät toisiaan
vastaan; he pohtivat kysymystä, voitiinko nähdä sielun leijailevan
kyyhkysen muodossa pois kuoleman hetkellä; he aprikoivat, kuluisiko
pitkäkin aika, ennenkuin uutinen Kristuksen toisesta tulemisesta
Jerusalemiin ehtisi Peruun. He puhuivat auringonnousuun asti sodista ja
kuninkaista, runoilijoista ja oppineista ja oudoista maista. Jokainen
vuodatti keskusteluun oman varastonsa viisaita, surullisia kaskuja
ja kuivan valittelunsa ihmissuvun kohtalosta. Kultainen valonhohde
leimahti Andien yli ja tulvi isosta ikkunasta hedelmäröykkiöille,
pöydän viinitahraiselle, kullalla kirjaillulle silkkiliinalle ja
Pericholen suloiselle, miettivälle otsalle, kun hän uinui suojelijansa
hihaa vasten. Sitten seurasi pitkä vaitiolo, kun kukaan ei halunnut
ensimmäisenä nousta lähteäkseen, ja heidän katseensa lepäsivät tässä
kummallisessa, kauniissa, heidän keskellään elävässä laululintusessa.
Mutta setä Pion katse oli vartioinut häntä kaiken yötä, nopea katse
mustista silmistä, täynnä hellyyttä ja levottomuutta, jonka pohjalla
oli hänen elämänsä suuri salaisuus ja perustus.

Muutenkaan setä Pio ei lakannut pitämästä Camilaa silmällä. Hän
jakoi tämän maailman asukkaat kahteen ryhmään: niihin, jotka olivat
rakastaneet, ja niihin, jotka eivät olleet. Se oli ilmeisesti hirveän
ylimyksellistä, sillä niistä, jotka eivät kyenneet rakastamaan — tai
pikemminkin rakkaudesta kärsimään, — ei voitu sanoa, että he elivät,
eivätkä he varmaankaan heräisi uudestaan eloon kuolemansa jälkeen. He
olivat jonkinlaista rikkaruohoa, joka täytti maailman järjettömällä
naurullaan, aiheettomilla kyynelillään ja joutavalla rupattelullaan,
haihtuen yhä herttaisena ja turhamaisena ohueen ilmaan. Tätä
erotusta varten hänellä oli rakkaudesta määritelmänsä, joka ei ollut
minkään muun kaltainen ja joka oli ammentanut kaiken katkeruutensa
ja ylpeytensä hänen kummallisesta elämästään. Hän piti rakkautta
eräänlaisena julmana tautina, joka valittujen on kestettävä myöhäisessä
nuoruudessaan ja josta he toipuvat kalpeina ja järkkyneinä, mutta
valmiina elämän toimiin. Hän uskoi, että suuri sarja erehdyksiä oli
kaikeksi onneksi mahdoton henkilöille, jotka olivat tästä sairaudesta
parantuneet. Valitettavasti oli heillekin vielä varattuna joukko
hairahduksia, mutta monien esimerkkien nojalla oli havaittavissa,
etteivät he koskaan erehtyneet luulemaan jatkuvaa ystävällisyyttä
koko elämää käsittäväksi suhteeksi, eivät milloinkaan käsitelleet
ihmisolentoa ruhtinaasta palvelijaan asti minään mekaanisena esineenä.

Setä Pio ei lakannut koskaan vartioimasta Camilaa, koska hänestä
näytti, ettei Camila ollut saanut tätä tärkeätä opetusta.
Niinä kuukausina, jotka seurasivat näyttelijättären kutsumista
varakuninkaalliseen seuraan, hän odotti henkeään pidätellen. Ja sitten
hän oli varuillaan vuosikausia. Camila synnytti varakuninkaalle
kolme lasta, mutta pysyi silti samana. Setä Pio tiesi, että
ensimmäinen merkki siitä, että hän oli todella astunut elämään ja
sen ymmärtänyt, olisi eräiden vaikutelmien hallitseminen hänen
näyttelemisessään. Kappaleissa oli eräitä kohtia, jotka hän kerran
esittäisi ymmärtäväisesti, koruttomasti, helposti ja salaa riemuiten,
koska ne viiltäisivät hänen sydämensä uuteen rikkaaseen viisauteen;
mutta sellaisten kohtien käsittely kävi yhä pintapuolisemmaksi,
ettemme sanoisi hämilliseksi. Setä Pio huomasi sittemmin, että Camila
oli väsynyt don Andrésiin ja aloittanut uuden sarjan salavihkaisia
lemmenseikkailuja näyttelijäin, härkätaistelijain ja kaupungin
kauppiasten kanssa.

Näytteleminen alkoi tuskastuttaa häntä yhä enemmän, ja uusi halu sai
tilaa hänen sielussaan. Hän tahtoi olla hieno nainen. Vähitellen
hän alkoi himoita arvokkuutta ja huomautella harjoittavansa
näytelmätaidettaan vain ajankuluksi. Hän hankki itselleen seuranaisen
ja muutamia palvelijoita ja kävi kirkossa muodinmukaisilla tunneilla.
Hän oli palkintopäivinä saapuvilla yliopistossa ja esiintyi suurien
hyväntekeväisyyslaitosten lahjoittajien joukossa. Opettelipa
hän hiukan lukemaan ja kirjoittamaankin. Pienimmänkin syytöksen
boheemielämästä hän torjui vimmatusti. Hän teki varakuninkaan elämän
kamalaksi himoitsemalla myönnytyksiä ja asteettaisella etuoikeuksien
anastamisella. Uusi pahe syrjäytti vanhan, ja hän piti suurta
melua hyveellisyydestään. Hän keksi itselleen vanhempia, serkkuja
ja sukulaisia. Hän hankki epävirallisen laillistuksen lapsilleen.
Seurapiireissä hän näytteli herkän ja raukean Magdalenan osaa, kuin
ylhäinen nainen konsaan, ja hän kantoi kynttilää katuvaisten kulkueessa
rinnan naisten kanssa, joilla ei ollut muuta omallatunnollaan kuin
joku vihanpuuska tai salavihkainen vilkaisu Descartesin teoksiin.
Hänen syntinsähän oli ollut näytteleminen, ja jokainen tiesi, että
pyhimyksiäkin oli ollut näyttelijöinä — pyhä Gelasius, pyhä Genesius,
Antiokian pyhä Margareta ja pyhä Pelagia.

Vuoristossa oli muodikas terveyslähde lähellä Cluxambuquan Santa Marian
luostaria. Don Andres oli matkustellut Ranskassa ja halunnut rakentaa
itselleen pienen jäljittelyn Vichystä; siellä oli pagoda, muutamia
vierashuoneita, teatteri, pieni härkätaistelukenttä ja ranskalaisia
puutarhoja. Camilan terveys oli aina ollut ehdottoman hyvä, mutta hän
rakennutti itselleen huvilan sen läheisyyteen ja hörppi inhoittavia
vesiä kello yhdeltätoista. Montemayorin markiisitar on antanut
oivallisen kuvauksen tästä _opérabouff_-paratiisista; hallitseva
jumalatar näytteli siellä hurjaa tunteellisuuttaan kävellessään
näkinkenkien jauheella peitetyillä käytävillä ja ottaessaan vastaan
kunnianosoituksia niiltä, jotka eivät rohjenneet varakuningasta loukata.

Doña Maria piirtää kuvan tästä hallitsijasta, komeasta ja väsyneestä,
pelaamassa kaiken yötä summista, joilla olisi voinut rakentaa
uuden Eskorialin. Ja hänen viereensä markiisitar sijoittaa kuvan
hänen pojastaan, Camilan pienestä don Jaimesta. Seitsenvuotias
don Jaime oli hento riisitautinen poika, joka ei näkynyt perineen
ainoastaan äitinsä otsaa ja silmiä, vaan myöskin isänsä taipumuksen
kouristuksiin. Hän kärsi tuskansa hiljaa ja hämillään kuin eläin,
ja eläimen tavoin häntä kipeästi hävetti, jos siitä sattui joitakin
merkkejä näkymään julkisuudessa. Hän oli niin kaunis, että säälin
arkisemmat ilmaisut vaikenivat hänen läsnäollessaan, ja pitkäaikainen
vaikeuksien mietiskely oli antanut hänen kasvoilleen kärsivällisen ja
silmäänpistävän arvokkuuden. Hänen äitinsä puki hänet tummanpunaiseen
samettiin, ja voimissaan ollen seurasi poika häntä ulkona muutaman
metrin päässä, vakavasti vältellen vallasnaisia, jotka yrittivät
pysähdyttää hänet juttelemaan. Camila ei ollut koskaan äreä don
Jaimelle, vaan kohteli häntä aina hillitysti. Auringon paistaessa
voitiin nähdä nämä kaksi ääneti kävelemässä keinotekoisilla
pengermillä, Camilan mietiskellessä, milloin alkaisi se onni, jonka
hän aina oli uskonut riippuvan yhteiskunnallisesta asemasta, ja don
Jaimen vain riemuitessa päivänpaisteesta ja levottomasti väijyessä
pilven lähestymistä. He näyttivät olennoilta, jotka olivat sinne
eksyneet jostakin etäisestä maasta tai jonkin vanhan ballaadin
ruumiillistuneilta henkilöiltä, jotka eivät vielä olleet oppineet uutta
kieltä eivätkä löytäneet ystäviä.

Camila oli kolmikymmenvuotias jättäessään näyttämön, ja hän
tarvitsi viiden vuoden ajan luodakseen itselleen tunnustetun aseman
seuraelämässä. Hän tuli vähitellen melkein lihavaksi, vaikka hänen
päänsä näkyi vuosi vuodelta saavan siromman muodon. Hän alkoi
pukeutua ylellisesti, ja hänen vierashuoneittensa lattiat kuvastivat
todellisia jalokivi-, vyöhikkö- ja sulkavuoria. Hänen kasvonsa ja
kätensä olivat peitetyt sinervällä jauheella, jotavastoin ärtyisä suu
oli heleänpunainen ja oranssinkeltainen. Hänen luonteensa melkein
mielipuoliselle rajuudelle antoi vaihtelua hänen luonnottoman mairea
esiintymisensä säätyläisleskien parissa. Menestyksensä aikaisemmilla
asteilla hän oli vihjaissut setä Piolle, että tämä ei saisi
julkisuudessa näyttäytyä hänen seurassaan, mutta lopulta hermostuttivat
häntä »sedän» yksityiselämätkin vierailut. Hänen keskustelunsa oli
muodollista ja välttelevää. Hän ei koskaan katsonut setä Pioa silmiin
ja keksi verukkeita riitaan. Kuitenkin setä Pio rohkeni kerran
kuukaudessa tulla koettelemaan hänen kärsivällisyyttään. Ja kun
seurustelu oli käynyt mahdottomaksi, meni hän portaita ylös viettämään
loppuosan vierailustaan lasten parissa.

Eräänä päivänä setä Pio saapui hänen vuoristohuvilaansa ja pyysi
hänen palvelijattarensa välityksellä tilaisuutta puhutella emäntää.
Hänelle ilmoitettiin, että Camila ottaisi hänet vastaan ranskalaisessa
puutarhassa hiukan ennen auringonlaskua. Setä Pio oli saapunut Limasta
omituisen tunteenpuuskan innoittamana. Kuten kaikki yksinäiset oli
hänkin pannut ystävyyteen jotakin jumalaista hohtoa. Hän kuvitteli,
että ihmiset, joiden ohi hän kadulla meni ja jotka nauroivat
keskenään ja erotessaan syleilivät toisiaan, että nuo ihmiset, jotka
herttaisesti hymyillen aterioitsivat keskenään — tuskin voitte minua
uskoa, mutta hän kuvitteli, että he kaikesta tuosta myötätunnosta
ammensivat melkoisen määrän tyydytystä. Niinpä hänet äkkiä valtasi
kiihkeä halu nähdä Camila jälleen, kuulla itseään nimitettävän »setä
Pioksi» ja hetkiseksi luottavasti ja rattoisasti elvyttää heidän pitkän
kiertolaiselämänsä muistoja.

Ranskalaiset puutarhat olivat kaupungin eteläisessä päässä. Niiden
takana kohosivat Andes-vuorten korkeammat harjanteet; edessä oli
rintanojainen lava ja siitä näköala syvään laaksoon ja aaltomaisille
kukkuloille, joita jatkui Tyyntämerta kohti. Oli hetki, jolloin lepakot
lentelevät matalalla ja pikku itikat leikkivät vallattomasti alhaalla
maan pinnalla. Muutamia yksinäisiä ihmisiä viipyi puutarhassa katsellen
uinailevasti taivaalle, joka vähitellen menetti värihohtonsa, tai
nojasi rintasuojaa vasten, katsellen alas laaksoon ja kuunnellen, missä
kylässä koira kulloinkin haukkui. Oli se hetki, jolloin isä palaa
kotiin vainioiltaan ja leikkii tuokion pihassa koiran kanssa. Nuoret
tytöt etsivät silloin silmillään ensimmäistä tähteä kiinnittääkseen
siihen toivomuksen, ja pojat odottavat levottomina illallista.
Uutterinkin äiti seisoo hetkisen toimetonna, hymyillen rakkaalle,
kärsivällisyyttä koettelevalle perheelleen.

Setä Pio seisoi kolhittua marmoripenkkiä vasten ja näki vihdoin Camilan
tulevan.

»Minä tulen myöhään», virkkoi Camila. »Olen pahoillani. Mitä te
haluatte minulle sanoa?»

»Camila...» aloitti toinen.

»Nimeni on doña Micaela.»

»En halua loukata teitä, doña Micaela, mutta kun olette sallinut minun
nimittää itseänne Camilaksi kaksikymmentä vuotta, luulisin...»

»Oh, tehkää niinkuin tahdotte, tehkää niinkuin tahdotte.»

»Camila, lupaa minulle, että tahdot minua kuunnella, lupaa minulle,
ettet juokse pois heti ensimmäisen lauseen jälkeen.»

Silloin Camila puhkesi puhumaan odottamattoman kiivaasti: »Setä
Pio, kuunnelkaa minua. Te olette hullu, jos luulottelette voivanne
taivuttaa minut palaamaan teatteriin. Minua kauhistuttaa, kun muistelen
teatteria. Ymmärtäkää se. Teatteri! Teatteri tosiaan! Herjaukset ovat
jokapäiväisenä ruokana mokomassa likaisessa paikassa. Ymmärtäkää, että
tuhlaatte aikaanne turhaan.»

Setä Pio vastasi lempeästi: »Minä en haluaisi kehottaa sinua palaamaan,
jos olet onnellinen näiden uusien ystävien parissa.»

»Ette siis pidä uusista ystävistäni?» vastasi näyttelijätär terävästi.
»Keitä tarjoatte minulle heidän tilalleen?»

»Camila, minä vain muistelen...»

»Minä en halua arvostelua, minä en halua neuvoja. Minä vilustun
tuotapikaa, minun täytyy palata kotiini. Jättäkää minut, siinä kaikki.
Unohtakaa minut.»

»Rakas Camila, älähän suutu. Salli minun puhua sinulle. Siedä minua
vielä kymmenisen minuuttia.»

Setä Pio ei ymmärtänyt, miksi Camila itki. Hän ei tiennyt mitä sanoa.
Hän puheli umpimähkään: »Sinä et koskaan edes käy teatterissa, ja
kaikki panevat sen merkille. Yleisökin nykyisin hupenee. Näytellään
vanhaa komediaa ainoastaan kahdesti viikossa; kaikkina muina iltoina
esitetään uusia, suorasanaisia ilveilyjä. Kaikki on typerää,
lapsellista ja rivoa. Kukaan ei enää osaa puhua espanjaa. Kukaan ei
enää osaa edes säädyllisesti kävellä. Kristuksen ruumiin päivänä ne
esittivät _Belsazarin pidot_, jossa sinä olit niin ihmeellinen. Nyt se
oli ihan hävettävää.»

Seurasi vaitiolo. Kaunis pilvisarja, ikäänkuin lammaslauma, leijaili
mereltä, lipuen kukkuloiden välitse laaksoja ylöspäin. Camila kosketti
äkkiä setä Pion polvea, ja hänen kasvonsa olivat kuin kaksikymmentä
vuotta sitten. »Suokaa minulle anteeksi, setä Pio, että olen näin
häijy. Don Jaime sairastui tänään iltapäivällä. Siinä ei voi tehdä
mitään. Hän viruu siellä niin vaaleana ja... niin kummastuneena.
Täytyyhän ajatella jotakin muuta. Setä Pio, ei olisi mitään hyötyä
siitä, että minä palaisin teatteriin. Yleisö tulee katselemaan
suorasanaisia ilveilyjä. Olisimme hupsuja jos yrittäisimme pitää yllä
vanhaa komediaa. Lukekoot ihmiset vanhoja näytelmiä kirjoista, jos
heitä haluttaa. Ei maksa vaivaa taistella joukkoa vastaan.»

»Ihmeellinen Camila, minä en ollut sinua kohtaan rehellinen ollessasi
teatterissa. Minussa oli jotakin turhamaista ylpeyttä. Minä olin
sinulle nyrpeissäni siitä ylistyksestä, jonka sinä ansaitsit. Suo
minulle anteeksi. Sinä olet aina ollut hyvin suuri taiteilijatar. Jos
joudut havaitsemaan, ettet ole onnellinen näiden ihmisten parissa,
voisit ajatella Madridiin siirtymistä. Siellä sinä niittäisit voiton
laakereita. Myöhemminkin ehdit vielä kantaa doña Micaelan nimeä. Me
tulemme jo pian vanhoiksi. Me kuolemme jo pian.»

»Ei, minä en koskaan näe Espanjaa. Koko maailma on samanlainen, Madrid
tai Lima.»

»Oh, kunpa voisimme matkustaa pois jollekin saarelle, missä ihmiset
tuntisivat sinut itsesi vuoksi. Ja rakastaisivat sinua.»

»Te olette viisikymmenvuotias ja yhä haaveilette moisista saarista,
setä Pio.»

Setä Pio kumarsi ja jupisi: »Tietysti minä rakastan sinua, Camila,
niinkuin minun aina täytyy ja enemmän kuin voin sanoakaan. Sinuun
tutustumiseni on minulle kylliksi koko elämäni ajaksi. Sinä olet nyt
suuressa arvossa. Ja sinä olet rikas. Enää en voi sinua millään auttaa.
Mutta minä olen aina valmis.»

»Kuinka järjetön te olette», virkkoi Camila hymyillen. »Te sanoitte
tuon niinkuin nuoret pojat. Te ette näy vanhetessannekaan mitään
oppivan, setä Pio. Ei ole mitään sellaista rakkautta eikä saarta.
Teatterissa sitä vain tapaa.»

Setä Pio näytti nolostuneelta, mutta ei nähtävästi ollut samaa mieltä.

Camila nousi vihdoin ja sanoi surumielisesti: »Mitä me haastelemmekaan?
Ilma käy viileäksi. Minun täytyy mennä sisälle. Teidän pitää alistua
kohtaloon. Minä en halua teatteriin.» Vaitiolo. »Ja sitten?... Oh, en
minä ymmärrä. Olosuhteiden pakko. Minun täytyy olla, mitä minun täytyy.
Älkää tekään yrittäkö ymmärtää. Älkää ajatelko minua, setä Pio. Antakaa
vain anteeksi, siinä kaikki. Koettakaa antaa anteeksi.»

Camila seisoi hetkisen hiljaa, etsien jotakin syvästi tuntemaansa,
minkä sanoisi holhoojalleen. Ensimmäinen pilvi ehti pengermän kohdalle;
tuli pimeä; viimeiset kävelijät lähtivät puutarhasta. Hän ajatteli don
Jaimea, don Andrésia ja setä Pioakin. Hän ei voinut löytää sopivia
sanoja. Äkkiä hän kumartui suutelemaan setä Pion sormia ja lähti
nopeasti pois. Mutta setä Pio istui pitkän aikaa kerääntyvien pilvien
uhallakin, väristen onnesta ja yrittäen selvittää itselleen näiden
asioiden tarkoitusta.

Äkkiä levisi uutinen koko Liman läpi. doña Micaela Villegas, se
nainen, jota ennen nimitettiin Camila Pericholeksi, oli sairastunut
isoonrokkoon. Useita satoja muitakin oli kohdannut tartunta, mutta
yleinen huomio ja pahanilkisyys keskittyivät näyttelijättäreen.
Hurja toivo liikkui kaupungilla, että se kauneus turmeltuisi, jonka
avulla hän oli kyennyt kohoamaan alkuperäisestä säädystään. Camilan
sairaskammiosta pujahti se sanoma, että hän oli tullut naurettavan
rumaksi; ja kateellisten riemumalja täyttyi reunoja myöten. Heti kun
kävi päinsä, kuljetutti hän itsensä kaupungista vuoristohuvilaansa.
Hän oli järjestänyt siron, pienen palatsinsa myytäväksi; hän
palautti jalokivensä niiden lahjoittajille ja möi komeat vaatteensa.
Varakuningas, arkkipiispa ja muutamat hoviherrat, jotka olivat
olleet hänen vilpittömimpiä ihailijoitaan, piirittivät yhä hänen
oveaan kyselyillä ja lahjoilla. Edellisiä ei otettu huomioon, ja
lahjat palautettiin sanattomasti. Ei kenenkään muun kuin hänen
sairaanhoitajattarensa ja palvelijattariensa ollut sallittu häntä
tavata hänen sairautensa alusta asti. Vastaukseksi yhä toisteltuihin
yrityksiinsä don Andrés sai häneltä suuren rahasumman ynnä kirjeen,
joka oli kyhätty mahdollisimman katkeraan ja ylpeään sävyyn.

Kaikkien kauniiden naisten tavalla, jotka ovat eläessään nähneet
alituisesti suitsutettavan kauneudelleen, hän otaksui ilman
kyynillisyyttä, että sen täytyi välttämättä olla perustuksena
ihmisten kiintymykselle. Tästä lähin täytyi siis jokaisen hänelle
osoitetun huomion johtua alentuvasta säälistä, joka heikosti tuoksahti
tyydytykseltä näin täydellisen muutoksen vuoksi. Otaksuma, ettei hänen
enää sopinut odottaa mitään kiintymystä, kun hänen kauneutensa oli
mennyt, oli seuraus siitä tosiasiasta, ettei hän koskaan ollut tuntenut
eikä tajunnut muuta rakkautta kuin rakkautta intohimona. Sellainen
rakkaus, vaikka se purkautuukin jalomielisyydessä ja huomaavaisuudessa,
vaikka se synnyttääkin näkyjä ja suurta runoutta, pysyy aina yhtenä
itsekkyyden terävimmistä ilmaisumuodoista. Vasta sitten, kun se on
kokenut pitkän orjuuden, itsevihaa, pilkkaa ja suuria epäilyjä, se voi
kohota hartaan uskollisuuden piiriin. Moni, joka on kuluttanut koko
elinikänsä siihen, voi kertoa meille vähemmän kuin lapsi, joka eilen
menetti koiran. Kun hänen ystävänsä jatkoivat ponnistuksiaan vetää
hänet jälleen seuraelämään, tuli hän yhä vihaisemmaksi ja lähetteli
herjaavia sanomia kaupunkiin.

Yhteen aikaan huhuttiin, että hän aikoi mennä luostariin. Mutta uudet
huhut, jotka totesivat, että hän riehui raivokkaana ja epätoivoisena
pienellä maatilallaan, kumosivat entiset. Hänen läheisilleen oli hänen
epätoivonsa kamala näky. Hän oli varma siitä, että hänen elämänsä
oli lopussa, niin hyvin hänen omansa kuin lastensakin. Hysteerisessä
ylpeydessään hän oli antanut takaisin enemmän kuin hänellä oli,
ja köyhyyden uhka yhtyi hänen tulevaisuutensa yksinäisyyteen ja
synkkyyteen. Hänellä ei enää ollut muuta tehtävää kuin kuluttaa
päivänsä ärtyneenä yksinäisyydessään pienellä rappeutuvalla maatilalla.
Hän mietiskeli tuntikausia vihollistensa riemua, ja hänen kuultiin
kävelevän huoneessaan kummallisesti kiljahdellen.

Setä Pio ei sittenkään menettänyt rohkeuttaan. Tekemällä itsensä
hyödylliseksi lapsille, puuhaamalla maatilan hoidossa ja
hienotunteisella tavalla antaen lainaksi rahoja hän hankki itsellensä
pääsyn taloon, vieläpä hunnutetun emännänkin luo. Mutta tällöinkin
Camila, ylpeydessään varmana siitä, että tuo mies _sääli_ häntä, ruoski
häntä kielellään ja tunsi omituista mielihyvää ilkkuessaan hänelle
parhaansa mukaan. Setä Pio rakasti häntä sitä enemmän, ymmärtäen
paremmin kuin hän itse kaikki hänen nöyryytetyn henkensä toipumisen
asteet. Mutta eräänä päivänä sattui jotakin, minkä vuoksi hän menetti
osallisuutensa Camilan sielulliseen parantamiseen.

Hän työnsi auki erään oven. Camila luuli sen lukinneensa. Hetkiseksi
oli hänet vallannut hupsu salainen toivo: hän oli päättänyt tehdä
tahnaa liidusta ja kermasta sivelläkseen sitä kasvoilleen. Hän,
joka niin usein oli virnistellyt hovin jauhotetuille isoäideille,
pysähtyi muutamaksi tuokioksi miettimään, eikö hän näyttämöllä
ollut oppinut mitään, mistä hänelle nyt olisi hyötyä. Hän luuli
lukinneensa oven, ja kiireisin käsin, mieli jännittyneenä hän
siveli tahnakerroksen kasvoilleen, mikä teki hänet hullunkurisen
vaaleaksi, ja hänen katsellessaan peiliin ja huomatessaan yrityksensä
hyödyttömyyden osuivat hänen silmänsä ovella ihmeissään seisovan setä
Pion heijastuskuvaan. Hän nousi parahtaen tuoliltaan ja kätki kasvot
käsiinsä.

»Menkää pois! Menkää iäksi pois talostani!» huusi hän. »Minä en enää
koskaan tahdo teitä nähdä.» Häpeissään hän ajoi miehen pois solvauksin
ja vihaisin sanoin, seurasi häntä alas käytävään ja heitteli esineitä
portaita alas hänen peräänsä. Hän antoi tilanhoitajalleen käskyn, jonka
mukaan setä Piolta oli kielletty talossa käynti. Mutta tämä jatkoi
viikon ajan yrityksiään tavata Camilaa jälleen. Vihdoin hän palasi
Limaan, kulutti aikaansa, miten parhaiten osasi, mutta ikävöi Camilan
luo kuin kahdeksantoistavuotias poika. Lopuksi hän keksi sotajuonen ja
palasi vuoristoon pannakseen sen täytäntöön.

Eräänä aamuna hän nousi ennen päivänkoittoa ja paneutui pitkälleen
maahan Camilan ikkunan alle. Hän matki pimeässä itkun ääntä ja
mahdollisimman tarkasti nuoren tytön itkemistä. Tätä hän jatkoi
kokonaisen neljännestunnin. Hän ei sallinut äänensä paisua
kuuluvammaksi kuin mitä italialaiset soittotaiteilijat sanoisivat
_pianoksi_, mutta hän keskeytti sen usein toivoen, että jos Camila
nukkui, se syöpyisi hänen tajuntaansa yhtä paljon jatkuvaisuudellaan
kuin asteellaankin. Ilma oli viileä ja herttainen. Ensimmäinen heikko
valojuova ilmestyi vuorenhuippujen takaa, ja idässä värähteli aamutähti
yhä vienommin ja hellemmin. Syvä hiljaisuus verhosi kaikki talon
rakennukset; vain tilapäinen tuulenhenkäys pani ruohon huoahtelemaan.
Äkkiä sytytettiin lamppu Camilan huoneessa, ikkunaluukku työnnettiin
auki, ja hunnutettu pää kurottautui ulos.

»Kuka siellä on?» kysyi kaunis ääni.

Setä Pio pysyi vaiti.

Camila kysäisi uudestaan äänensävyllä, jossa oli kärsimätön vivahdus:
»Kuka siellä on? Kuka siellä itkee?»

»Doña Micaela, armollinen rouva, minä pyydän teitä tulemaan tänne
luokseni.»

»Kuka siellä on ja mitä minulta tahdotaan?»

»Minä olen tyttöraukka. Minä olen Estrella. Minä pyydän teitä tulemaan
avuksi. Älkää kutsuko palvelijatartanne. Minä pyydän, doña Micaela,
tulkaa itse.»

Camila oli hetkisen ääneti ja sanoi sitten: »No, minä tulen», ja sulki
luukun. Sitten hän ilmestyi rakennuksen nurkan takaa. Hänellä oli paksu
viitta, joka laahasi kasteessa. Hän pysähtyi jonkin matkan päähän ja
virkkoi: »Tule tänne, missä minä seison. Kuka sinä olet?»

Setä Pio nousi: »Camila, se olen minä... setä Pio. Suo minulle
anteeksi, mutta minun täytyy sinua puhutella.»

»Jumalan äiti, milloin minä pääsen tuosta kauheasta ihmisestä?
Ymmärtäkää: minä en halua tavata ketään. Minä en halua puhutella
ainoatakaan ihmistä. Minun elämäni on loppunut. Siinä kaikki.»

»Camila, pitkän yhdessä viettämämme elämän nimessä minä pyydän sinua
myöntämään minulle yhden asian. Sitten minä lähden pois enkä koskaan
kiusaa sinua enää.»

»Minä en myönnä teille mitään, en mitään. Pysykää minusta erossa.»

»Minä lupaan sinulle, etten sinua enää koskaan kiusaa, jos minua tämän
kerran kuuntelet.» Camila riensi nurkan ympäri ovelle rakennuksen
toiselle sivulle, ja setä Pion täytyi juosta hänen rinnallaan ollakseen
varma, että toinen kuuli hänen sanansa. Camila pysähtyi.

»Mitä se sitten on? Sanokaa nopeasti. On kylmä. Minä en ole terve.
Minun täytyy palata huoneeseeni.»

»Camila, salli minun ottaa don Jaime vuodeksi asumaan kanssani Limassa.
Salli minun olla hänen opettajanaan. Salli minun opettaa hänelle
kastiliankieltä. [Kastilian murretta (lengua castellana) pidetään
Espanjassa mallikielenä, johon kirjakieli perustuu. Suom.] Täällä hänet
on jätetty palkollisten huostaan. Hän ei opi mitään.»

»En.»

»Camila, mitä hänestä tulee? Hänellä on hyvä pää, ja hän tahtoo oppia.»

»Hän on sairas. Hän on hento. Teidän kotinne on sikolätti. Ainoastaan
maalla asuminen on hänelle terveellistä.»

»Mutta hän on paljon vahvistunut muutamina viime kuukausina. Minä
lupaan siistitä asumukseni. Minä pyydän äiti Maria del Pilarilta
taloudenhoitajattaren. Täällä hän oleskelee sinun talleissasi kaiken
päivää. Minä opetan hänelle kaikkea, mitä herrasmiehen tulee tietää.
Miekkailua, latinaa ja musiikkia. Me luemme kaikki...»

»Äitiä ei voida sillä tavalla erottaa lapsestaan. Se on mahdotonta.
Olette hupsu, kun olette sellaista ajatellutkaan. Lakatkaa
ajattelemasta minua ja kaikkea, mikä minua koskee. Minua ei ole
enää olemassa. Minä ja lapseni tulemme toimeen parhaamme mukaan.
Älkää yrittäkö minua toiste häiritä. Minä en tahdo tavata ketään
ihmisolentoa.»

Nyt setä Pio tunsi, että hänen oli turvauduttava ankariin keinoihin.
»Maksa sitten minulle rahat, jotka olet minulle velkaa», sanoi hän.

Camila seisoi hiljaa, hämillään. Itsekseen hän tuumi: — Elämä on liian
kamalaa kestettäväksi. Milloinkahan minä kuolen? — Hetkisen perästä hän
vastasi setä Piolle käheällä äänellä: »Minulla on varsin vähän rahaa.
Minä maksan teille, mitä voin.

»Minä tahdon maksaa teille nyt. Minulla on täällä joitakin jalokiviä.
Sitten ei meidän enää koskaan tarvitse tavata toisiamme.» Hän häpesi
köyhyyttään. Hän astui muutaman askeleen, kääntyi ja sanoi: »Nyt näen,
että te olette varsin kovasydäminen mies, mutta onhan oikein, että
maksan teille, mitä olen velkaa.»

»Ei, Camila, minä sanoin sen vain antaakseni pontta pyynnölleni. Minä
en ota sinulta mitään rahoja. Mutta lainaa minulle don Jaime vuodeksi.
Minä rakastaisin häntä ja pitäisin hänestä kaikin tavoin huolta.
Vahingoitinko minä sinua? Olinko minä sinulle huono opettaja menneinä
vuosina?»

»Julmaa on, että yhä tiukkaatte kiitollisuutta, kiitollisuutta,
kiitollisuutta. Minä _olin_ kiitollinen — sillä hyvä! Mutta nyt kun en
enää ole sama nainen, ei ole jäljellä mitään kiitollisuuden syytä.»
Seurasi äänettömyys. Hänen silmänsä katselivat tähteä, joka näkyi
johtavan koko taivasta ihmeineen. Suuri tuska oli hänen sydämessään,
tarkoituksettoman maailman tuska. Sitten hän sanoi: »Jos Jaime haluaa
lähteä mukaanne, niin hyvä on. Minä puhun hänelle aamulla. Jos hän
haluaa lähteä kanssanne, niin tapaatte hänet majatalossa puolenpäivän
aikaan. Hyvää yötä. Jääkää Jumalan haltuun!»

»Jumalan haltuun!»

Camila palasi sisälle. Seuraavana päivänä ilmestyi vakava, pieni
poika majataloon. Hänen hienot vaatteensa olivat nyt rikkinäiset
ja tahraiset, ja hänellä oli kainalossaan pieni mytty ylimääräisiä
alusvaatteita. Hänen äitinsä oli antanut hänelle kultakolikon
taskurahoiksi ja pienen, pimeässä välkkyvän kiven unettomina öinä
katseltavaksi. He lähtivät yhdessä rattailla, mutta setä Pio huomasi
pian, että tärinä ei tehnyt pojalle hyvää. Niinpä hän kantoi poikaa
olallaan. Kun he lähestyivät San Luis Reyn siltaa, koetti Jaime salata
häpeänsä, sillä hän tiesi, että yksi niitä hetkiä oli tulossa, jotka
erottivat hänet muista ihmisistä. Hän oli erikoisesti häpeissään
siksi, että setä Pio oli juuri saavuttanut erään tuttavansa,
merikapteenin. Ja juuri kun he tulivat sillalle, puhui hän vanhalle
naiselle, joka matkusti nuoren tytön kanssa. Setä Pio sanoi, että he
sillan yli päästyään istahtaisivat levähtämään — mutta se osoittautui
tarpeettomaksi.




VIIDES OSA

EHKÄ TARKOITUS


Uusi kivisiltä on rakennettu vanhan tilalle, mutta tapaus ei ole
unohtunut. Sen muisto elää sananparsissakin. »Voin tavata sinut
tiistaina, ellei silta sorru», sanoo limalainen. »Serkkuni elää
San Luis Reyn sillan ääressä», selittää toinen, ja hymy värähtää
seurueen kasvoilla, sillä tuokin merkitsee, että Damokleen miekka
riippuu mainitun henkilön pään päällä. Tästä tapaturmasta on joitakin
runoja, joita tavataan klassillisten joukossa jokaisessa perulaisessa
lukemistossa, mutta varsinaisena kirjallisena muistomerkkinä on veli
Juniperin teos.

Sadoin eri tavoin voi miettiä asianhaaroja. Veli Juniper ei koskaan
olisi tullut käyttäneeksi menetelmäänsä, jollei hän olisi ollut
ystävyyssuhteissa erääseen San Martinin yliopiston opettajaan, jonka
puoliso oli eräänä aamuna karannut laivalla jonkun sotilaan seurassa
Espanjaan ja jättänyt miehensä huollettaviksi kaksi kehtolasta,
molemmat tyttöjä. Tämä mies omisti kaiken sen katkeruuden, joka veli
Juniperilta puuttui, ja hänelle tuotti eräänlaista riemua se vakaumus,
että maailmassa oli kaikki hullusti. Hän kuiskaili fransiskaanin
korvaan sellaisia ajatuksia ja kaskuja, jotka kielsivät uskon, että
maailmaa oli mikään johtamassa. Hetkiseksi tuli silloin veljen silmiin
tuskan, melkein epätoivon ilme; sitten hän alkoi kärsivällisesti
selittää, miksi moiset tarinat eivät tuottaneet mitään vaikeuksia
uskovaisille. »Oli kerran Neapelin ja Sisilian kuningatar», puhui
tiedemies, »joka huomasi, että hänellä oli kyljessään äkäinen
ajos. Hädissään hän käski kaikkien alamaistensa langeta rukouksiin
ja määräsi, että kaikkiin vaatteisiin Sisiliassa ja Neapelissa
ommeltaisiin toivon ristejä. Hänen kansansa rakasti häntä suuresti, ja
kaikki rukoukset ja kirjailut olivat vilpittömiä, mutta tehottomia. Nyt
hän lepää Monrealen loistossa, ja jonkin tuuman päässä hänen sydämensä
yläpuolella saa lukea sanat: _Minä en pelkää mitään turmaa_.»

Kuulemalla paljon tällaista uskon ilkkumista veli Juniper sai sen
varman käsityksen, että oli tullut aika antaa maailmalle todistus,
taulukkoihin perustuva todistus vakaumuksesta, joka hänellä oli
niin kirkkaana ja kiihkeänä. Kun rutto vieraili hänen rakkaassa
kylässään Puertossa ja vei hautaan suuren joukon talonpoikia,
hän laati salaa selostuksen viidentoista uhrin ja yhtä monen
jälkeenjääneen ominaisuuksista, tilaston heidän arvostaan _sub specie
aeternitatis_ [iäisyyden kasvojen edessä]. Jokainen sielu arvioitiin
kymmenjärjestelmän mukaan hyvyytensä, uskonnollisen hartautensa ja
taloudellisen merkityksensä puolesta. Tässä on näytepalanen tuota
pitkälle tähtäävää karttaa:

               Hyvyys  Hurskaus  Hyödyllisyys

  Alfonso G      4        4          10
  Nina           2        5          10
  Manuel B      10       10           0
  Alfonso V.    -8      -10          10
  Vera N         0       10          10

Asia oli vaikeampi kuin hän oli odottanut. Melkein jokainen
henkilö tukalassa rajayhteiskunnassa osoittautui taloudellisesti
korvaamattomaksi, joten kolmas sareke oli miltei tarpeeton.
Tutkijain täytyi turvautua minus-numeroihin verratessaan Alfonso
V:n luonteenpiirteitä muihin, koska tämä ei ainoastaan ollut paha,
kuten Vera N., vaan pahuuden levittäjä eikä ainoastaan karttanut
kirkkoa, vaan pyrki muitakin siitä vieroittamaan. Vera N. oli
tosiaan paha, mutta hän oli mallikelpoinen hartaudenharjoittaja ja
täyden rukoushuoneen päätuki. Näistä surullisista seikoista veli
Juniper kyhäsi jokaiselle maalaiselle arvonumeron. Hän laski yhteen
uhrien arvosanain kokonaismäärän verraten sitä jälkeenjääneiden
ansioluetteloon ja havaitsi, että kuolleet olisivat viisi kertaa
paremmin ansainneet tulla säästetyiksi. Näytti melkein siltä, että
ruton raivo oli kohdistettu Puerton kylän todella kunnollisia asukkaita
vastaan. Ja sinä iltapäivänä veli Juniper lähti kävelylle Tyynenmeren
rannikolle. Hän repi muistiinpanonsa ja heitti ne aaltoihin; hän
katseli tuntikauden suuria helmenvärisiä pilviä, jotka riippuivat
taivaanrannalla meren yläpuolella, ja tuo kauneus synnytti hänessä
alistumisen tunteen, jota hän ei sallinut järkensä eritellä. Epäsuhde
uskon ja tosiasiain välillä on suurempi kuin yleensä otaksutaan.

Mutta San Martinin opettajalla oli toinen tarina, joka ei ollut yhtä
kumoava, ja se luultavasti antoi veli Juniperille aiheen menettelyynsä
San Luis Reyn sillan sortumisen jälkeen.

Tämä opettaja käveli kerran Liman tuomiokirkon läpi ja pysähtyi
lukemaan erään naisen hautakirjoitusta. Hän luki, alaleuan yhä enemmän
työntyessä ulospäin, että vainaja oli kahdenkymmenen vuoden aikana
ollut kotinsa keskus ja ilo, että hän oli ollut ystäviensä riemu,
että kaikki, jotka hänet tapasivat, ihmettelivät hänen hyvyyttään
ja kauneuttaan ja että hän nyt lepäsi siinä odottamassa Herransa
paluuta. Ja sinä päivänä, jolloin San Martinin opettaja luki nuo sanat,
hänellä oli ollut paljon tuskittelun aihetta, ja kohottaen silmänsä
hautakirjoituksesta hän puhui raivokkaasti ääneensä: »Mikä häpeä, että
moista jatketaan! Jokainen tietää, ettemme tässä maailmassa tee muuta
kuin tyydytämme omia oikkujamme. Miksi pitkitetään tuota epäitsekkyyden
satua? Miksi pidetään elossa tuo huhu uhrautuvasta alttiudesta?»

Ja näin sanoen hän päätti paljastaa tämän kivenhakkaajien salaliiton.
Nainen oli ollut vainajana vasta kaksitoista vuotta. Hän etsi käsiinsä
hänen palkollisensa, hänen lapsensa ja ystävänsä. Ja kaikkialla, mihin
hän tuli, olivat tuon naisen luonteenpiirteet suloisen tuoksun lailla
eläneet hänen jälkeensä, kaikkialla, missä häntä mainittiin, kohosi
huulille kärsivä hymy, ja vakuutettiin, ettei hänen herttaisuuttaan
voinut sanoin kuvailla. Hänen lastenlastensakin kiihkeää nuoruutta,
vaikkeivät he olleet häntä koskaan nähneet, painoi vaikeana esikuvana
se tieto, että oli mahdollista elää niin hyvin. Ja mies seisoi
hämmästyneenä; mutta vihdoin hän jupisi: »Se, mitä sanoin, on kuitenkin
totta. Tuo nainen oli poikkeus — ehkä poikkeus.»

Laatiessaan kirjaansa näistä henkilöistä veli Juniper näkyi pahasti
pelänneen, että hän jättämällä pois vähäisimmänkään yksityiskohdan
saattaisi menettää jonkin opastavan vihjauksen. Mitä kauemmin hän
työskenteli, sitä enemmän hän aavisteli kompastelevansa suuressa
pelottavassa hämärässä, ja sitä enemmän hän arasteli. Hänelle ilkkuivat
aina yksityiskohdat, jotka näyttivät olevan perin tärkeitä, kunhan hän
vain löytäisi niille kehyksen. Hän pani kaikki sen käsityksen varaan,
että kun hän — tai joku viisaampi pää — lukisi kirjan kahteenkymmeneen
kertaan, lukemattomat tosiasiat alkaisivat äkkiä liikkua, kertyä
kokonaisuudeksi ja paljastaa salaisuutensa. Montemayorin markiisittaren
kokki kertoi hänelle, että hänen emäntänsä eli melkein yksinomaan
riisillä, kalalla ja muutamilla hedelmillä, ja veli Juniper merkitsi
sen muistiin siltä varalta, että se jonakin päivänä paljastaisi
henkisen piirteen. Don Rubio sanoi markiisittaresta, että tällä oli
tapana kutsumatta saapua hänen pitoihinsa varastellakseen lusikoita.
Muuan kaupungin laidalla asuva kätyri selitti, että doña Maria kävi
hänen luonaan esittämässä sairaalloisia kysymyksiä, kunnes hänen oli
täytynyt karkoittaa koko nainen oveltaan kuin kerjäläinen. Kaupungin
kirjakauppias ilmoitti, että markiisitar oli yksi Liman kolmesta
valistuneimmasta henkilöstä. Hänen isännöitsijänsä vaimosta hän oli
hajamielinen, mutta täynnä hyvyyttä. Elämäkerran kirjoittaminen on
vaikeampaa kuin yleensä otaksutaan.

Veli Juniper totesi, että vähimmin oli saatavissa tietoja niiltä, jotka
olivat enimmin tulleet kosketuksiin hänen tutkimuksensa kohteiden
kanssa.

Äiti Maria del Pilar jutteli hänelle laajalti Pepitasta, mutta jätti
mainitsematta omat tätä tyttöä koskevat suuret suunnitelmansa. Alussa
oli vaikea päästä Pericholen puheille, mutta sittemmin hän oppi
pitämäänkin fransiskaanista. Hänen kuvauksensa setä Piosta oli jyrkässä
ristiriidassa niiden monien selväävien todistusten kanssa, joita hän
oli muualta kuullut. Camilan viittaukset poikaansa olivat harvat ja
tuskallisesti myönnetyt. Silloin päättyi keskustelu äkkiä. Kapteeni
Alvarado kertoi Estebanista ja setä Piosta mitä voi. Ne, jotka tässä
maailmassa enimmin tietävät, ovat pidättyväisimmät.

Säästän lukijani niistä liioitteluista, joihin veli Juniper joutui
yleistäessään ilmiöitä. Ne takertuvat meihin alinomaa. Hän luuli
samassa tapaturmassa näkevänsä jumalattomien rangaistuksen ja
hyville varhaisen kutsun taivaaseen. Hän luuli näkevänsä ylpeyden ja
varallisuuden joutuvan häpeään havainnollisena opetuksena maailmalle ja
nöyryyden tulevan kruunatuksi ja palkituksi kaupungin valistamiseksi.
Mutta veli Juniper ei tyytynyt näihin syihin. Olihan mahdollista, ettei
Montemayorin markiisitar ollut mikään ahneuden hirviö enempää kuin setä
Piokaan pelkkä oman nautinnon ja mukavuuden tavoittelija.

Kun kirja oli valmis, sattui se joutumaan eräiden tuomarien silmiin ja
julistettiin pian harhaoppiseksi. Se määrättiin poltettavaksi torilla
tekijänsä kerällä. Veli Juniper alistui päätökseen, että paholainen oli
käyttänyt häntä aseena pannakseen toimeen mahtavan sotaretken Perussa.
Hän istui vankikopissaan tuon viimeisen yön yrittäen löytää omasta
elämästään sitä mallia, jota oli turhaan etsinyt viiden muun henkilön
elämäntarinasta. Hän ei ollut kapinallinen. Hän oli halukas uhraamaan
henkensä kirkon puhtauden puolesta. Mutta hän toivoi jonkin äänen
jostakin todistavan hänelle, että hän sentään oli tarkoittanut uskonnon
parasta. Hän luuli, ettei maailmassa ollut ketään, joka häntä uskoi.
Mutta seuraavana päivänpaisteisena aamuna oli isossa väkijoukossa
montakin, jotka häntä uskoivat, sillä häntä rakastettiin paljon.

Saapui pieni lähetystö Puerton kylästä, ja Nina (hyvyys 2, hurskaus 5,
hyödyllisyys 10) ja muut seisoivat nolostuneina, jopa hämmästyneinä,
kun heidän pieni munkkinsa uhrattiin ahneille liekeille. Silloinkin,
vielä silloinkin värähti hänen sydämessään itsepintainen hermo
tiukaten, ettei ainakaan pyhä Fransiskus olisi häntä kokonaan
tuominnut, ja — tohtimatta vedota suurempaan nimeen, koska hän näkyi
niin helposti erehtyvän näissä asioissa — hän huusi kahdesti pyhää
Fransiskusta, heittäytyi liekkiä vasten ja kuoli hymyhuulin.

Surumessun päivä oli kirkas ja lämmin. Mustat silmät ammollaan
pelonsekaisesta kunnioituksesta tulvivat limalaiset katuja pitkin
tuomiokirkkoonsa ja seisoivat töllistellen mustaan sametti- ja
hopearöykkiöön. Ihmeellisten ja melkein puisevien vaatteittensa
kehyksessä hikoili arkkipiispa korokkeellaan, silloin tällöin tuntijan
korvalla tarkaten Viktorian kontrapunktien hiveleviä sointuja. Kuoro
oli uudestaan opiskellut ne sivut, jotka Tomas Luis oli hyvästinään
musiikille säveltänyt ystävälleen ja suojelijalleen Itävallan
keisarinnalle, ja kaikki tuo suru ja sulous, kaikki espanjalainen
realismi, joka tihkui italialaisen tyylin läpi, kohosi ja laski
mantiljain meren yli. Virkaväreissään ja höyhenkoristuksissaan
polvistui don Andrés sairaana ja tuskastuneena. Hän tiesi, että
väkijoukko vilkui häneen salavihkaa, odottaen hänen näyttelevän
ainoan poikansa menettäneen isän osaa. Hän mietti, oliko Perichole
ehkä saapuvilla. Hänen ei ollut koskaan tarvinnut olla näin kauan
tupakoimatta. Kapteeni Alvarado tunkeutui hetkiseksi sisälle
päiväpaisteiselta torilta. Hän vilkaisi mustien hiuksien ja pitsien
pensaston yli kynttiläkulkueeseen ja suitsutusten savurihmoihin. —
Kuinka valheellista, kuinka epätodellista! — jupisi hän ja livahti
jälleen ulos. Hän käveli alas meren rannalle ja istahti aluksensa
reunalle, tuijottaen kirkkaaseen veteen. — Onnellisia ovat hukkuneet,
Esteban, — virkkoi hän.

Uutimien takana istui abbedissa tyttöineen. Edellisenä iltana hän oli
riuhtaissut erään epäjumalan sydämestään, ja se kokemus oli tehnyt
hänet kalpeaksi, mutta lujaksi. Hän oli tottelevaisesti alistunut
tunnustamaan, ettei ollut väliä, edistyikö hänen työnsä vai ei; riitti,
että hän työskenteli. Hän oli parantumattomia potilaita vaaliva
sairaanhoitajatar; hän oli pappi, joka alati palaa virkatoimeensa
alttarin ääreen, vaikkei sen luo saavu kuulijoita. Ei olisi mitään
Pepitaa hänen työtään laajentamassa; se joutuisi hänen velttojen ja
välinpitämättömien virkatoveriensa käsiin. Taivaalle näkyi riittävän
se, että Perussa oli hetkiseksi kukkinut ja kuihtunut epäitsekäs
rakkaus. Hän painoi otsaansa kättään vasten, kuunnellen pitkää,
hellää säveltä, jonka sopraano kohottaa Herran kiitoksessa. — Minun
hellyydessäni olisi pitänyt olla enemmän tuota väriä, Pepita. Minun
elämässäni olisi pitänyt olla enemmän tuota sävyä. Minä olen puuhannut
liian ahkerasti, — lisäsi hän katuvasti, ja hänen sielunsa vaipui
vähitellen rukoukseen.

Camila oli lähtenyt maatilaltaan saapuakseen surumessuun. Hänen
sydämensä oli täynnä tyrmistystä ja ihmettelyä. Tässä oli taaskin
huomautus taivaasta; nyt puhuttiin hänelle kolmatta kertaa. Hänen
isorokkonsa, Jaimen sairaus ja nyt sillan luhistuminen — oh, ne eivät
olleet sattumia. Hän oli niin häpeissään kuin kirjoitusta olisi
ilmestynyt hänen otsalleen. Palatsista saapunut määräys tiedotti, että
varakuningas aikoi lähettää hänen molemmat tyttärensä luostarikouluun
Espanjaan. Se oli oikein. Hän oli yksin. Hän keräsi konemaisesti
muutamia kapineita ja lähti matkalle kaupunkiin ollakseen läsnä
surumessussa. Mutta hänen mieleensä juolahti, kuinka väkijoukko
tuijottaisi hänen Pionsa ja hänen poikansa ruumiisiin; hän muisti
pitkät kirkonmenot ikäänkuin kuilun, johon rakkaat putoavat, ja hänen
mieleensä tuli _dies irae_ ja sen vihainen myrsky, johon yksilö häviää
miljoonien vainajien joukkoon, muotojen hämärtyessä ja piirteiden
kuihtuessa.

Vähän edempänä kuin matkansa puolivälissä hän livahti San Luis
Reyn kirkkoon ja polvistui pilaria vasten levähtääkseen. Hän etsi
muististaan, koettaen elävöittää itselleen noiden kahden kasvot.
Hän odotti jonkin liikutuksen ilmenemistä. — Mutta en tunne mitään,
— kuiskasi hän itsekseen. — Minulla ei ole sydäntä. Olen tolkuton
naispoloinen, siinä kaikki. Minut on suljettu ulkopuolelle. Minulla ei
ole sydäntä. No, en yritäkään mitään ajatella; lepäänhän vain tässä. —
Ja tuskin hän oli vaiennut, kun tuo kauhea tulkitsematon tuska jälleen
valtasi hänet, se tuska, ettei hän enää kertaakaan saisi puhutella setä
Pioa ja kertoa hänelle rakkaudestaan ja edes kerran rohkaista Jaimea
kärsimyksissä. Hän hypähti rajusti pystyyn. — Minä tuotan jokaiselle
pettymyksen, — huudahti hän. — He rakastavat minua, ja minä tuotan
heille pettymyksen.

Hän palasi maatilalle ja vietti vuoden ajan epätoivossa itseään
syytellen. Eräänä päivänä hän kuuli sattumalta, että ihmeellinen
abbedissa oli samassa tapaturmassa menettänyt kaksi henkilöä, joita hän
rakasti. Hänen ompelunsa putosi hänen kädestään: _hän_ siis tietäisi,
hän selittäisi. — Mutta ei, mitäpä hän minulle sanoisi? Hän ei edes
uskoisi, että minunlaiseni ihminen voisi rakastaa tai menettää.

Camila päätti sittenkin mennä Limaan ja katsella abbedissaa etäältä.
— Jos hänen kasvonsa osoittavat, ettei hän hylkisi minua, niin menen
häntä puhuttelemaan, — tuumi hän.

Sitten hän hiiviskeli luostarikirkon lähellä ja ihastui nöyrästi noihin
vaatimattomiin, vanhoihin kasvoihin, vaikka ne häntä hiukan pelottivat.
Vihdoin hän kävi abbedissan luona.

»Äiti», virkkoi hän, »minä... minä...»

»Tunnenko minä teidät, tyttäreni?»

»Minä olin näyttelijätär, minä olin Perichole.»

»Ah niin. Olenkin jo pitkän aikaa halunnut tutustua teihin, mutta
minulle sanottiin, että te ette halunnut näyttäytyä. Tekin,
tietääkseni, menetitte San Luis Reyn sillan sortumisessa...»

Camila nousi ja horjui. Siinä taaskin tuo tuskan ota, kuolleiden kädet,
joita hän ei voinut tavoittaa. Hänen huulensa olivat kalpeat. Hänen
tukkansa harjasi abbedissan povea: »Äiti, mitä minun on tehtävä? Minä
olen ihan yksin. Minulla ei ole mitään maailmassa. Minä rakastan heitä.
Mitä minun on tehtävä?»

Abbedissa katsoi häneen tarkasti. »Tyttäreni, täällä on kuuma.
Menkäämme puutarhaan. Siellä voitte levähtää.» Hän viittasi erästä
luostarin tyttöä tuomaan vettä. Hän jatkoi puhuen konemaisesti
Camilalle: »Minä olen jo pitkän aikaa halunnut teihin tutustua, señora.
Jo ennen sitä tapaturmaa halusin hartaasti teidät tuntea. Minulle
kerrottiin, että kun esitettiin _autos sacramentales_, te olitte hyvin
suuri ja kaunis näyttelijätär _Belsazarin pidoissa_.»

»Oi, äiti, ette saa noin sanoa. Minä olen syntinen. Te ette saa noin
sanoa!»

»Kas tässä, juokaa tämä, lapseni. Meillä on kaunis puutarha, eikö
teidänkin mielestänne?» Te tulette usein meitä katsomaan ja jonakin
päivänä tapaatte sisar Juanan, joka on ylipuutarhurimme. Ennenkuin hän
astui luostariin, hän oli tuskin koskaan nähnyt puutarhaa, sillä hän
työskenteli kaivoksissa ylhäällä vuoristossa. Nyt kaikki kasvaa hänen
hoidossaan. On kulunut vuosi onnettomuudestamme, señora. Minä menetin
kaksi, jotka olivat lapsina olleet orpokodissani, mutta tehän menetitte
oman lapsenne?»

»Niin, äiti.»

»Ja hyvän ystävän?»

»Niin, äiti.»

»Kertokaa minulle...»

Ja sitten Camilan pitkäaikaisen epätoivon, hänen varhaisista
tyttövuosista jatkuneen yksinäisen, itsepintaisen epätoivonsa tyrsky
purkautui ja hän sai levon tässä tomuisessa, ystävällisessä helmassa
sisar Juanan suihkulähteiden ja ruusujen keskellä.

       *       *       *       *       *

Mutta missä olisi kylliksi kirjoja sisältääkseen nämä tapaukset, jotka
eivät olisi olleet samat ilman sillan sortumista? Sellaisten joukosta
valitsen vielä yhden.

»Abuirren kreivitär haluaa teitä tavata», virkkoi maallikkosisar
abbedissan toimiston ovelta.

»No», kysyi abbedissa laskien kynän kädestään, »kuka hän on?»

»Hän on juuri saapunut Espanjasta. En muuta tiedä.»

»Oh, rahoja, Inez, rahoja sokeainkotiani varten. Nopeasti, pyydä hänet
sisälle.»

Pitkä, jokseenkin raukea kaunotar astui huoneeseen. doña Clara,
joka tavallisesti oli niin tyyni ja asiallinen, näytti kerran
hämmentyneeltä. »Onko teillä kiirettä, rakas äiti? Saanko hetkisen
puhutella teitä?»

»Minä olen vapaa, tyttäreni. Suokaa anteeksi vanhan naisen
muistamattomuus; olenko tuntenut teidät jo ennemmin?»

»Äitini oli Montemayorin markiisitar...» doña Clara arveli, ettei
abbedissa ollut ihaillut hänen äitiään, eikä halunnut sallia vanhemman
naisen puhua ennenkuin hän itse oli pitkässä intohimoisessa esityksessä
puolustanut doña Mariaa. Raukeus hävisi hänen itsesoimaukseensa.

Vihdoin abbedissa kertoi hänelle Pepitasta, Estebanista ja Camilan
vierailusta. »Kaikki olemme hairahtuneet. Ihminen tahtoo tulla
rangaistuksi. Ihminen on halukas kaikenlaisiin sovitustöihin,
mutta tiedättekö, tyttäreni, että rakkaudessa — tuskin sen tohdin
sanoa, — mutta rakkaudessa eivät edes erehdyksemme näy voivan käydä
pitkäaikaisiksi?»

Kreivitär näytti abbedissalle doña Marian viimeisen kirjeen. Äiti
Maria ei tohtinut lausua ääneensä, kuinka suuresti hän ihmetteli,
että tuollaisia sanoja — sanoja, joita sittemmin koko maailma on
riemuiten toistellut — voisi pulputa esille Pepitan emännän sydämestä.
— Opi nyt, — kehotti hän itseään, — opi vihdoinkin tajuamaan, että
kaikkialta voi odottaa jotakin kaunista ja jaloa. — Ja hän tunsi
itsensä ylen iloiseksi kuin nuori tyttö tästä uudesta todistuksesta,
että ne luonteenpiirteet, joita hän elämässä etsi, olivat kaikkialla,
että maailma oli valmis. »Tahdotteko osoittaa minulle ystävällisyyttä,
tyttäreni? Sallittuko minun näyttää teille työni?»

Aurinko oli mennyt mailleen, mutta abbedissa opasti lyhty kädessä
vierastaan käytävästä toiseen. Doña Clara näki vanhat ja nuoret,
sairaat ja sokeat, mutta kaikkein enimmin hän katseli tuota väsynyttä,
kirkashenkistä vanhaa naista, joka häntä saatteli. Abbedissa seisahtui
joskus ovikäytävään ja sanoi äkkiä: »En voi karkoittaa mielestäni sitä
ajatusta, että jotakin voitaisiin tehdä kuuromykille. Minusta tuntuu,
että joku kärsivällinen ihminen voisi... voisi keksiä heille kielen.
Tiedättehän, että niitä on Perussa sadoittain. Muistatteko, olisiko
kukaan Espanjassa heitä varten keksinyt mitään keinoa? No, kerran
vielä keksitään.» Tai hetkistä myöhemmin: »Kuulkaahan, minä ajattelen
yhä, että jotakin voitaisiin tehdä mielisairaiden hyväksi. Minä,
nähkääs, olen vanha enkä voi matkustaa sinne, missä tällaisia asioita
pohditaan, mutta minä tarkkaan heitä toisinaan, ja minusta näyttää...
Espanjassahan kai nykyisin ollaan heitä kohtaan suopeita? Minusta
näyttää, että tässä on jotakin salaista, meiltä kätkettyä, melkein
käsivartemme ulottuvissa. Jos joskus Espanjassa kuulette jotakin, mistä
olisi meille apua, ettekö kirjoittaisi minulle kirjettä... jollei
teillä ole liian kiirettä?»

Vihdoin, sitten kun doña Clara oli nähnyt keittiötkin, abbedissa sanoi:
»Nyt suonette minulle anteeksi, sillä minun pitää mennä heikoimpien
sairaiden suojaan lausuakseni heille muutamia sanoja, joita he
ajattelisivat, kun eivät voi nukkua. Minä en pyydä teitä tulemaan
sinne kanssani, sillä te ette ole tottunut sellaiseen — sellaiseen
voihkinaan ja muuhun. Muutoin puhunkin heille vain niinkuin puhutaan
lapsille.» Hän vilkaisi vieraaseensa, kaino, kaihoisa hymy huulillaan.
Äkkiä hän katosi hetkiseksi ja palasi erään avustajattarensa kanssa,
johon sillalla sattunut tapaturma oli myöskin koskenut ja joka oli
aikaisemmin ollut näyttelijätär. »Hän jättää minut», sanoi abbedissa,
»ryhtyäkseen johonkin työhön kaupungilla, ja puhuttuani täällä minunkin
pitää jättää teidät molemmat, sillä jauhokauppias ei odota minua
kauemmin, ja haastelumme vie pitkän ajan.»

Mutta doña Clara seisoi ovella, abbedissan puhutellessa heitä lamppu
laskettuna lattialle viereensä. Äiti Maria seisoi selin ovenpieltä
vasten; potilaat lepäsivät riveissä, katsellen kattoon ja koettaen
pidätellä henkeään. Hän haasteli sinä iltana kaikista, jotka olivat
ulkona pimeydessä (hän ajatteli vain Estebania, ajatteli vain Pepitaa),
joilla ei ollut ketään, kenen puoleen kääntyä ja joita maailma ehkä
murjoi vielä enemmän, ilman tarkoitusta. Ja ne, jotka lepäsivät täällä
vuoteillaan, tunsivat olevansa turvassa, jonka abbedissa oli heille
valmistanut. Täällä oli valoa ja lämpöä, ja ulkona oli pimeys, jonne he
eivät haluaisi, vaikka pääsisivät vapaiksi tuskasta ja kuolemastakin.
Mutta hänen puhuessaankin liikkui hänen sielunsa pohjalla toisia
mietteitä. — Nytkään — ajatteli hän, — tuskin kukaan muu muistaa
Estebania ja Pepitaa kuin minä itse. Camila muistelee ainoastaan
poikaansa ja setä Pioa, tämä rouva ainoastaan äitiään. Mutta pian
me kuolemme, ja kaikki muisto noista viidestä häipyy maan päältä;
ja meitä itseämme rakastetaan hetkinen ja sitten meidät unohdetaan.
Mutta rakkaus on ollut kylliksi; kaikki rakkauden sykähdykset
palaavat rakkauteen, joka ne synnytti. Muistokaan ei ole rakkaudelle
välttämätön. On olemassa elävien maa ja kuolleiden maa, ja siltana
niiden välillä on rakkaus, ainoa, mikä jää jäljelle, ainoa, millä on
tarkoitusta.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAN LUIS REYN SILTA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.