Vanhaa viinaa uudessa leilissä : Pakinoita

By Tatu Valkonen

The Project Gutenberg eBook of Vanhaa viinaa uudessa leilissä
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Vanhaa viinaa uudessa leilissä
        Pakinoita

Author: Tatu Valkonen

Release date: February 22, 2026 [eBook #78007]

Language: Finnish

Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1929

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VANHAA VIINAA UUDESSA LEILISSÄ ***
language: Finnish




VANHAA VIINAA UUDESSA LEILISSÄ

Pakinoita


Kirj.

TATU VALKONEN [Ilmo Lassila]





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1929.




SISÄLLYS:

 Taiteilija, maanviljelysneuvos, hevonen, patruuna, patrunessa y.m.
 Kotiapulaiskoulu.
 Kouluretkeilyt.
 Nykyajan nuoriso.
 Päärynä.
 Opettavainen kertomus.
 Tiedemiehen kohtalo.
 Amerikkalaista.
 Palvelijatarkysymyksestä.
 Tarina suuresta lännestä.
 Onnen avain.
 Naurishuhdan isännän konekauppa.
 Ihmiskone.
 Tuloilmoitusaikoina.
 Vähäisen lukkarin seikkailu.
 Aikamme nuori nainen.
 Rautatiematka kieltolakimaassa.
 Puhuva filmi.
 Salatieteiden tutkijat huom.!
 Maisteri Köyhänen ja hänen torakkansa.
 Ne autot, ne autot!
 Keksijät hoi!
 Nykyaikaista rakennustoimintaa.
 Rouvien parissa.
 Ainoastaan miehille.
 Terveiset maalta.
 Ulkomaanpasseista.
 Juttu kesäleskestä.
 Mitä Venäjän nainen voi opettaa maailmalle.




TAITEILIJA, MAANVILJELYSNEUVOS, HEVONEN, PATRUUNA, PATRUNESSA Y.M.


Mekin olemme nähneet parempia päiviä. Aikoinamme olimme nim. nuorempana
opettajana maankuulussa maanviljelyskoulussa, jonka johtajana oli
oikein maankuulu maanviljelysneuvos. Tästä riippuu, että me osaamme
puhua maanviljelyksestä yhtä hyvin kuin moni maanviljelyshallituksen
virkamies ja ehkä paremminkin.

Mutta meidän aikomuksemmehan ei ollut ruveta puhumaan itsestämme, vaan
kerromme siitä, kuinka Lippo saapui tähän maanviljelyskouluun ja antoi
aihetta tähän pakinaan.

Maanviljelysneuvos oli lähtenyt erääseen komiteaan, jollaisia
maanviljelysneuvoksilla aina on, ja kun hän saapui tältä matkalta
kotiinsa, niin oli reen edessä uusi ja komea hevonen. Se oli hieman
vaahdossa, mutta ilmoitettiin apulaiselle, nim. allekirjoittaneelle,
että kyllä Lippo osaa juosta ja kunnolla rekensä kuljettaa, mutta tällä
kertaa on Lippo sattunut juoksemaan liiaksi, niin että siitä tämä Lipon
vaahtoaminen johtuu.

Ja mentiin sitten tätä ihmekappaletta katsomaan. Taiteilija, joka
oli maanviljelysneuvoksen sukulainen ja joka asui talossa, vaikka
oli saapunut läheisen tehtaan patruunan kuvaa maalaamaan, otti
heti paikalla esille kangaskappaleen ja pensselinsä ja värinsä ja
ikuistutti Lipon. Ja maanviljelysneuvos esitti sekä taiteilijalle että
allekirjoittaneelle Lipon sukutaulun. Siitä selvisi, että Lippo oli
mitä korkeinta ja hienointa sukua ja että ainoastaan yksi rengas oli
hieman epäselvä, mutta siitäkin piti tulla selvyys ensi tilassa. Ja
sitten sanottiin apulaiselle, että tällä hevosella ei aja kukaan muu
kuin maanviljelysneuvos itse ja taiteilija ja Renki-Aapo.

Sen jälkeen syötiin Lipon harjakaiset ja maistettiinpa siinä vähän
miestä väkevämpääkin joukkoon.

Ja nyt vasta alkaa oikeastaan meidän pakinamme. Illalla tuossa kello
10 aikaan, jolloin talossa, jossa painuttiin aikaisin yöpuulle, jo
kaikki nukkuivat, naputti taiteilija meidän akkunallemme ja ilmoitti,
että nyt on sinullakin kunnia päästä Lipon kanssa kyytiin. Hyvin pian
huomasimme, mistä tämä kohteliaisuus johtui, sillä se johtui siitä,
että meillä sattui olemaan rekiliiterin avain ja myöskin avain siihen
pieneen kulmikkoon, jossa talon parhaat valjaat olivat. Mutta siitä
emme sillä kertaa mitään puhuneet, sillä olimme hyvin mielissämme,
kun pääsimme tällä paraatihevosella ajelulle. Hevosen valjastaminen
reen eteen ja yleensä muidenkaan ajopelien eteen ei ole meidän
vahvimpia puoliamme. Ojentelimme taiteilijalle valjasvehkeitä ja näytti
meistä siltä, että hän teki työnsä hyvin kunnollisesti. Hän oli nim.
innostunut hevosmies.

Lopuksi annettiin Lipolle puolikas leipää, jonka jälkeen meidät
istutettiin karhuntaljalle reen takaistuimelle, jotavastoin taiteilija
istahti kuskille, ja niin lähdettiin matkaan. Meistä tuntui koko ajan,
että reki vähä väliä tahtoi asettua tielle poikittain ja huomautimmekin
tästä parikin kertaa taiteilijalle, mutta saimme kuulla sen vastauksen,
että minä olen ensimäinen mies hevosen hännästä ja tiedän, mitä täällä
tapahtuu.

Mutta sitten tuli eteemme eräs rautatien ylikäytävä ja tuskin olimme
radalle päässeet, kun kuului junan vihlaiseva vihellys. Emme tiedä,
miten reestä linkosimme, mutta yht'äkkiä näimme Lipon riistäytyvän
valjaistaan sekä taiteilijan ja itsemme vyöryvän alas ratavallia, ja
olisimme ehkä vyöryneet hyvinkin pitkälle, ellemme olisi tärähtäneet
erääseen kantoon. Mutta reki rusahti hienoksi junan alla.

Kinoksessa syntyi sitten seuraava keskustelu: Taiteilija sanoi meille,
että miks'et sinä sittenkin katsonut, että toinen aisa oli irti. Nyt on
mennyt rikki tämä kartanon kaikkein paras paraatireki, ja sitäpaitsi,
missä on Lippo? Kyllä olisi minun pitänyt tietää, ettei ajomatkalle
pidä koskaan lähteä sellaisen kanssa, joka ei hevosten päälle ymmärrä.

Murheellinen näköala oli tosiaankin edessämme, sillä reki oli
murskaantunut niin pieniksi säpäleiksi, ettei siitä kirvesvarren
kokoista kappaletta olisi mistään saanut. Reen jalaksetkin olivat aivan
pieninä sirpaleina. Ei siinä voinut allekirjoittanutkaan muuta kuin
purskahtaa itkuun ja sanoa, että millä minä tämän kaiken maksan?

Mutta silloin rupesi taiteilija yht'äkkiä elämään. Hän kysyi, että onko
sinulla, Tatu, tupakkaa? Ja löytyihän takin taskusta muutama paperossi
ja taiteilijan taskusta tulitikkulaatikko. Pantiin aluksi tupakaksi,
jonka jälkeen taiteilija sanoi, että nyt on otettava Lippo kiinni.

Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Lippo päästi meidät sangen
lähelle, mutta juuri silloinkuin se oli käden ulottuvilla, pisti se
mahtavaksi neliksi ja turhaan houkuttelimme sitä luoksemme. Mutta,
missä on hätä suurin, siellä on myöskin apu lähin, ja niinpä huomasimme
valon pilkoittavan eräästä tien varrella olevasta torpasta.

Tänne astui taiteilija ja pyysi ostaa yhden reikäleivän. Kun kauppa
oli tehty, niin halkaistiin tämä reikäleipä, ja sen jälkeen molemmat
lähentelimme kavalanviekkaasti Lippoa, ja tarttuipa se lopulta meidän
leivänpuolikkaaseemme. Ja nopeammin kuin tämä on ajateltu, heittäytyi
taiteilija kahareisin hevosen selkään ja sanoi, että juokseppa sinä,
Tatu, perästä. Juostavahan siinä oli, eikä matkakaan ollut pitempi kuin
3 km, mutta susiturkissa ja karhuntaljaa kantaen tuntui tämäkin matka
ikuisuudelta, kunnes saavuttiin perille, nim. sen patruunan kartanoon,
jonka muotokuvaa taiteilija oli maalaamassa.

Ja niin talutettiin Lippo talliin ja astuttiin patruunan luokse
vierailulle ja hauska vierailu siitä tulikin. Mutta, kun vierailu oli
loppunut, niin silloinpa valjastettiinkin Lippo patruunan kuomureen
eteen ja tällä reellä ajettiin maanviljelysneuvoksen kotiin. Kun
Alpo-renki kysyi meiltä, että minkävuoksi herroilla on toinen reki,
niin vastasi taiteilija siihen, että te olette hankkineet taloon uuden
hevosen, mutta me taas olemme hankkineet uuden ja paremman reen, sillä
eihän näin hyvää hevosta kannata valjastaa niin huonon reen eteen kuin
se entinen reki oli.

Seuraavana päivänä rupesi tuo kirottu kappale, jota kutsutaan
puhelimeksi, soimaan ja sattui, kaikeksi onneksi, allekirjoittanut
olemaan langan päässä. Puhelimessa patruuna vaati jyrkästi rekeänsä
takaisin ja sanoi tietävänsä meidän onnettoman seikkailumme
rataylikäytävällä. Vavahti siinä allekirjoittaneen sydän ja eihän siinä
muuta voinut kuin pyytää setä-patruunaa odottamaan, kunnes taiteilija
tulisi puhelimeen. Hän sattui olemaan lähellä ja ilmoitti, ettei rekeä
tosiaankaan voida luovuttaa, mutta sitävastoin hän mielellään maalaisi
myöskin patruunan rouvan muotokuvan, jos kuva voitaisiin asettaa
reen vastineeksi. Sopimus siitä lopulta tuli, sillä kun puhelu oli
päättynyt, niin ilmoitti taiteilija meille, että nyt on tämä rekiasia
kaikiksi ajoiksi kuitattu.

Kertoa täytyy myöskin, kuinka tämä patrunessan muotokuva maalattiin.
Taiteilija pistäytyi useamman kerran patruunan luona piirtämässä
skitsejä ja syömässä hyviä päivällisiä, kunnes patruuna lopulta
sanoi, että tuleeko tästä valmista tai otanko minä rekeni pois.
Silloin taiteilija huomasi, että nyt on tosi kysymyksessä ja eräänä
iltapäivänä hän kauheasti kiroillen ryhtyi työhön. Kangas pingoitettiin
kehyksellensä. Sitten maalattiin tauluun musta tausta, joka tapahtui
hämmästyttävän nopeasti, kestäen tämä taustan maalaaminen noin
20 minuuttia. Tämän jälkeen tälle mustalle taustalle asetettiin
valkoinen naisen juhlapuku. Itse muotokuvan maalaus alkoi ranteista.
Ensin maalattiin 2 rannerengasta, sen jälkeen ranne, sitten sormet
ja briljanttisormukset asianomaiseen nimettömään ja muihin sormiin.
Kasvoja ei siis toistaiseksi tässä taulussa ollut ensinkään. Tämän
jälkeen ryhtyi taiteilija suunnittelemaan kaulakoristetta ja muisteli
monta kertaa, että olikohan siinä neljä tai viisi briljanttia, mutta,
kun hän ei tästä asiasta päässyt täyteen varmuuteen, niin päätti hän
asettaa siihen kuusi. Sen jälkeen maalattiin korvarenkaat ja yhä
edelleen ei kasvoista ollut tietoakaan. Ja niin pysähtyi taiteilija
äkkiä työssänsä. Hänet valtasi hermostus ja ryhtyi hän kävelemään
edestakaisin lattialla ja lopulta hän pysähtyi, katsoi meitä hyvin
kriitillisesti silmiin ja kysyi, että muistatko sinä, minkä värinen
tukka tällä patrunessalla on? Tähän me vastasimme, että meidän on
sitä aivan mahdoton muistaa, sillä me emme ole asianomaista ihmistä
ensinkään nähneet, sillä niinkuin hyvä veli muistaa, niin patrunessa ei
ollut ensinkään läsnä silloin kuin me olimme vierailulla.

Jaa, se on totta, sanoi taiteilija. Eihän tästä työstä taida tulla
mitään. Harmillinen paikka. Koko taulu olisi valmis, eikä siitä puutu
muuta kuin kasvot.

Mutta eikös veli ole käynyt tekemässä useampia skitsejä?

Eihän niitä ole tullut tehdyksi. Joka kerta kuin olen talossa ollut,
olemme joko syöneet aamiaista tai päivällistä ja niinkuin näet tästä
skitsikirjasta, niin en ole tullut piirtäneeksi siihen patruunaa enkä
patrunessaa, vaan heidän koiransa, joka on muuten hyvin viisas elukka
ja jolla on tosiaankin aivan ihmisen silmät.

Me ehdotimme, että ainakin koira, joka oli muuten erittäin hyvin
piirretty, olisi liitettävä tauluun ja parilla pyhkäisyllä tämä koira
ilmestyikin kankaalle ja silloin taiteilija sai uuden ajatuksen.

Hän tarttui puhelimeen ja soitti patrunessalle itselleen ja
kysyi häneltä, mikä on oikeastaan patrunessan tukan väri ja noin
parinkymmenen minuutin ristikuulustelun jälkeen oli hän kysellyt
patrunessalta, onko hänellä suora tai väärä nenä, minkäväriset
silmät hänellä oikeastaan on ja hänen heitettyään puhelintorven
paikalleen, ilmestyivät pian kasvotkin tauluun. Kun ne olivat
ilmestyneet paikalleen, niin veti taiteilija vielä hieman harmaata
väriä niiden päälle, ilmoittaen samalla, että varmuuden vuoksi ovat
kasvot asetettavan hieman varjoon, sillä hän ei ole aivan varma
yhdennäköisyydestä.

Ja tämän jälkeen taiteilija vihelteli ja oli mielissään ja sanoi,
että nyt on vaikein osa työstä tehty, sillä patruuna itse on hyvin
pian maalattu. Tämä patruunan muotokuvan maalaus alkoi siten, että
ensin maalattiin hänen musta kravattinsa ja sen jälkeen hyvin
rohkeilla pensselivedoilla musta miehen puku, jonka jälkeen taiteilija
väripaletistaan otti punaista, sinistä, keltaista ja viheriäistä ja
asetti paikoilleen patruunan nenän. Tässä työssä ei pensseli oikein
riittänyt, vaan käytettiin siinä myös apuna sormia ja niin pian kuin
nenä oli valmis, ilmestyivät muut kasvojen osat paikoilleen, ehkä
nopeammin kuin tämä on lausuttu. Toisin sanoen, myöskin patruuna oli
valmis ja taiteilijan suurtyö, jonka alkuvalmisteluihin oli mennyt pari
kuukautta, oli tehty. Saatuaan työnsä valmiiksi, tarttui hän meidän
vyötäröihimme ja sanoi, että nyt, Tatu, pannaan valssiksi ja muutamia
valssin askelia siinä otettiin, mutta sillä surkealla seurauksella,
että patruuna putosi telineiltään suin päin lattialle, ja kun hänet
siitä nostettiin ylös, niin oli hänen naamataulunsa verrattain oudon
näköinen. Mutta eipä siinä paljon työtä tarvittu, ennenkuin taiteilija
oli asettanut patruunan naamataulun entiseen kuntoonsa. Ainoa surkeus
oli vain se, että patruunan ensimäisessä maalauksessa sangen kiiltävä
ja iloisen näköinen naama oli muodostunut hieman synkähkön ja
rokonarpisen näköiseksi.

Mutta työ oli, niinkuin sanottu, tehty ja hyvin tyytyväisiä itse
asiassa olivat asianomaiset muotokuviinsa. Komeat paljastajaiset
siinä vietettiin. Patruuna tosin väitti, että hänen naamansa on
hieman rokonarpisen näköinen ja patrunessa huomautti, että hänen
kasvonpiirteissään on jotain outoa, mutta tämän asian kuittasi
taiteilija sanomalla, ettei hän suinkaan ole mikään värivalokuvaaja, ja
että jos herrasväki tahtoo itsestään värivalokuvia, niin olkaa hyvä ja
kääntykää valokuvaajan eikä taiteilijan puoleen. Taiteilijan taulu nim.
esittää asianomaisen luonnepiirteet ja siitä näkyy, "hur en konstnär
ser en människa". ["Minkälaiselta ihminen taiteilijasta näyttää".]

Tähän tämä maalaushomma päättyi tyydytykseksi kaikille asianomaisille.
Ja monet taidenäyttelyt kiersivät nämä taulut, tuottaen lopulta
patruunan kuva Wienin taideakatemian kultamitaliin tekijälleen.

Mutta Liposta ja kartanon reestä ja rautatiejunasta ei ole kukaan muu
puhunut kuin allekirjoittanut, ja vasta senjälkeen kuin 20 talvea
on satanut lumensa tapahtuman päälle ja Lippo, maanviljelysneuvos,
patrunessa ja patruuna ovat siirtyneet paremmille laitumille.




KOTIAPULAISKOULU.


Kotiapulaiskoulun perustamisen aate on jo jonkun aikaa ollut ilmassa.
Olemme viime vuosina tavanneet useita rouvia ja keskustelleet heidän
kanssaan kotitalousapulaisista, sillä se on kysymys, josta aina
rouvasväen kanssa saa kiitollisen puheenaiheen.

Yleinen mielipide rouvien keskuudessa näyttää olevan se, että
kunnollinen kotitalousapulainen tätä nykyä kuuluu harvinaisuuksiin.
Tavallisin tämän ammattikunnan vika on, että asianomainen on
tavattavissa ainoastaan silloin kuin häntä ei tarvittaisi. Silloin
hän laiskasti venytteleiksen kaikilla niillä paikoilla, joissa
häntä ei kaivata ja kyllästyttää emäntänsä sydämen joko tylsällä
vaiteliaisuudellaan tai liiallisella suunsoitollaan. Mutta silloin kuin
häntä tarvittaisiin, häviää hän olemattomiin. Ei silti, että hänestä
itse asiassa olisi mitään sanottavaa apua, vaan joka tapauksessa olisi
hänen läsnäolonsa toivottava jo senkin vuoksi, että hänelle palkka
maksetaan. Tottakai hänen palkkansa edestä edes täytyisi näyttää
naamansa.

Kun kotiapulainen sitten lopulta pitkien etsiskelyjen jälkeen
löydetään, niin on häntä melkein mahdoton saada työhön. On
kärsivällisyyttä koettelevaa nähdä hänen suunnatonta hitauttaan ja sitä
vastenmielisyyttä, jolla hän tarttuu tehtäviinsä. Talon vieraat saavat
odotella tuntimäärin kahvi- tai teekuppostansa, ja kun se lopulta
saapuu perille, niin maistuu se tiskivedelle eikä suinkaan sille
ihanalle ja virkistävälle juomalle, joksi se on aiottu.

Mutta kaikkein kauheimpia ovat sentään vaatimattomat päivällis- tai
illalliskutsut. Vaikka rouva antaisi kuinka selvät ja yksityiskohtaiset
ohjeet tahansa, niin ruuan laitosta kuin sen tarjoilusta, niin menee
kaikki aina päinvastoin kuin on ollut tarkoitus. Ja kaiken lisäksi se
suurenmoinen saamattomuus ja hitaus. Ellei rouva itse oikeastaan tekisi
kaikkea, niin kuivin suin siinä saisivat vieraat talosta lähteä.

Mutta, vaikka tämä kaikki jo on hermoja rasittavaa ja vieläpä
heikkosydämiselle ihmiselle suorastaan terveyden tilaa järkyttävää,
niin kauhein on sittenkin vielä jälellä. Tiskit ovat tehtävät ja kun
kotiapulainen pääsee tiskipaljun ääreen, niin vasta silloin hänessä
paljastuu hänen oikea hävittävä luonnonlaatunsa. Mitä hienommasta
ja hauraammasta astiasta on kysymys, sitä kovakouraisemmin sitä
käsitellään. Hienoja kristalleja ja hienoja lasiastioita suorastaan
paiskellaan toisiaan vastaan ja samassa rytäkässä pyöritellään parhaat
porsliinit. Kaikki ulkonemat, niinkuin kädensijat, kahvikuppien korvat
y.m. hangataan tässä myllyssä pois ja sen jälkeen tapahtuu huolimaton
kuivaus, jossa lasien reunat lohkeilevat, kantalasien jalustat
katkeavat j.n.e j.n.e.

Tämän jälkeen latoo petollinen kotiapulainen astiat kaappiin siten,
että ne näyttävät aivan ehjiltä ja vasta viikkojen, jopa vasta
kuukausien jälkeen paljastuu lopullinen hävityksen kauhistus. Silloin
ei kotiapulainen ole niitä miehiäkään, vaan väittää röyhkeästi, että
hän ei suinkaan tiedä, kuka on astiat särkenyt, jotavastoin sen rouva
parhaiten tietänee.

Olemme m.m. tavanneet erään murtuneen keski-ikäisen rouvasihmisen.
Taivas ei ollut hänelle siunannut lapsia, joten perheessä oli
ainoastaan 2 jäsentä, hänen miehensä ja hän. Olemme tämän rouvan luona
juoneet kahvia kokonaisen iltapäivän ja ottaneet osaa hänen suruihinsa.
Hänellä on nim. 3 palvelijaa ja niinkuin jo talouden pääluku osoittaa,
pitäisi 3-henkisen palveluskunnan, vaikkakin herrasväellä on vain 6
huonetta kaikkine nykyaikaisille mukavuuksineen, kyetä pitämään tämä
talous mallikelpoisessa kunnossa. Mutta, hyvä lukija, luuletko, että
näin on asian laita? Nämä 3 kotitalousapulaista ovat liittoutuneet
keskenään mitä pirullisimpiin salajuoniin ja helposti ymmärrettävää on,
että yhden ihmisen on mahdotonta pitää silmällä kolmea viekkauteensa
nähden ensiluokkaista kotiapulaista. Ja kun sen lisäksi Rietrikki,
se on talon herran nimi, suhtautuu aivan jäätävän kylmäkiskoisesti
tämän onnettoman rouvan taloushuoliin, niin että usein näyttää
siltä kuin olisi hän melkein liittynyt kotiapulaisten kanssa yhteen
katkeroittaakseen tämän jo muutenkin kovasti koetellun perheenemännän
elämän, niin voi helposti käsittää, että tämäkin perheenemäntä syvästi
kaipaa ensiluokkaisia, koulutettuja kotiapulaisia.

Ja juuri tämän rouvan pyynnöstä mekin lämpimästi kannatamme
kotiapulaiskoulun perustamista. Siihen nähden, että kotiapulaisten
palkat tätä nykyä ovat suunnilleen samat kuin sairaanhoitajattarien,
ehdottaisimme, että sisäänpääsyvaatimukseksi kotiapulaiskouluun
asetettaisiin esim. keskikoulukurssi. Luonnollisesti vaadittaisiin myös
todistus terveestä ruumiinrakennuksesta y.m. Oppiaineista mainittakoon
erikoisesti siivoamismekaniikka, tiskauskemia, mekaaninen teknologia
(veitsien hiomiset, perehtymys tarpeellisiin työkalujen korjaustöihin)
j.n.e., pyykkäystekniikka kursseineen orgaanisessa ja epäorgaanisessa
kemiassa, termodynamiikassa ja polttoaineiden tuntemisopissa, jonkun
verran farmakognosiaa, kasvitiedettä, eläintiedettä, mittausoppia,
varsinkin stereometriaa, fysiikan pääpiirteet, ensimmäisen asteen
yhtälöt yhdellä tuntemattomalla y.m. y.m. Luonnollisesti olisi
tämän ohessa myös annettava hieman yleissivistystä, esim. lyhyt
kurssi kansantaloustieteessä, talousmaantieteessä, valtiotieteessä
ja yleisessä historiassa, jotapaitsi opintoihin olisi liitettävä
terveysoppikurssi, sairaanhoitokurssi y.m. Selvää on, että edellä
esitetty vaatimaton luettelo ei voi olla täydellinen eikä se ole
sellaiseksi tarkoitettukaan, siinähän on vain esitetty muutamia yleisiä
suuntaviivoja.

Siihen nähden, että kotitalous sittenkin on maamme eittämätön
pääelinkeino, niin että ei löydy ainoatakaan maamme suurmiestä eikä
naista, jotka eivät joka hetki olisi kosketuksissa tämän tärkeän
taloudenhaaran kanssa, niin ovat tässä suhteessa tehdyt laiminlyönnit
kiireimmiten korjattavat. On perustettava tarpeellinen määrä 3-vuotisia
kotitalousapulaiskouluja ja kotitalousapulaisiksi olkoot jo muutaman
vuoden päästä oikeutettuja ainoastaan täyden kurssin suorittaneet
kotitalousteknikot.




KOULURETKEILYT.


Uusimpien nykyajan keksintöjen joukossa on n.s. kouluretkeilyillä
huomattava asema. Jo maaliskuun alkupäivinä ilmoitetaan oppilaille,
että heillä on tilaisuus ottaa osaa Tukholmaan, Osloon ja Köpenhaminaan
tehtävään retkeilyyn, jommoinen maksaa ainoastaan Smk. 1,250:-
hengeltä, jossa summassa kaikki mahdolliset alennukset on otettu
huomioon, jotapaitsi laivassa voidaan saada ravitseva aamiainen Smk:lla
5:-.

Kun siis herrasväki Tuppuran kaksoistyttäret ja näitä vuotta nuorempi
poika eräänä aurinkoisena maaliskuun päivänä saapuivat koulusta kotiin,
niin ei heidän isänsä, kamreeri Tuppura, voinut aavistaa, että tästä
päivästä olisi tuleva kohtalokas merkkipäivä herrasväki Tuppuran
elämässä.

Ensimmäisenä saapui kotiin lyseolainen Kaaleb Tuppura, joka piti
isälleen ensin lyhyen esityksen niistä loistavista matematiikan,
saksan, englannin y.m. kokeista, jotka hän viime aikoina oli
suorittanut, jonka jälkeen hän suoraan ja avomielisesti esitti kaikki
kouluretkeilyä koskevat seikat sekä kysyi senjälkeen:

— Kiltti isä! Voinko minä saada 1,250 markkaa sitä retkeilyä varten?

Johon kamreeri Tuppura vastasi seuraavasti:

— Et.

Tämän jälkeen saapuivat paikalle herrasväki Tuppuran molemmat
tyttäret Saara ja Deboora, lankesivat isänsä kaulaan ja selittivät,
että he aivan hyvin tänä kesänä voivat käydä entisissä, vanhoissa
kesäkapoissaan, jotapaitsi hattujen muodit tällä kertaa ovat siksi
mitättömässä määrässä muuttuneet, että he aivan hyvin voivat käyttää
viimekeväisiä hattujaan, jotapaitsi ne kengät, jotka viime keväänä
ostettiin, olivat lujuutensa puolesta ihmeteokset, joten he vielä tänä
kesänä aivan hyvin voivat niitä käyttää.

Heidän vielä näin puhuessansa oli myös rouva Tuppura saapunut
huoneeseen, jonka jälkeen herra Tuppura kolmen naisen käsien
hyväilemänä tunsi kokoavansa maasta kuni höyhen, ja hänelle
selitettiin, että Saaralla ja Debooralla oli harvinainen tilaisuus
lähetä sivistyksen huippuja ottamalla osaa Tukholmaan, Köpenhaminaan
ja Osloon tehtävään kouluretkeilyyn, joka maksaa tuon mitättömän
summan Smk. 1,250:- hengeltä, joka ja enemmänkin säästyy siinä, että
Saara ja Deboora eivät tarvitse mitään uusia kesä- eikä syys- eikä
talvitamineita. Jonka jälkeen kolme ääntä asetti kamreeri Tuppuran
vastattavaksi kysymyksen:

— Rakas, pieni, kiltti isäkulta! Pääsevätkö Saara- ja Deboora-tytöt
kesäretkeilylle?

Johon kamreeri Tuppura, kooten viimeiset voimansa, vastasi seuraavasti:

— Eivät!

       *       *       *       *       *

Hienotunteisuutemme ei salli meidän ryhtyä kuvaamaan niitä synkkiä
ristiriitoja, jotka tämän jälkeen alkoivat raastaa kamreeri Tuppuran
ennen niin sopusointuista perhettä. Kun perheenisä saapui kotiin, oli
hän kuulevinaan joka nurkasta huokauksia ja tukahutettuja nyyhkytyksiä.
Rouva Tappuran sydän, joka jo usein ennenkin oli kangerrellut, alkoi
käydä epäsäännölliseksi. Kamfertin ja valeriaanan lemu täytti huoneet.
Tyttäret olivat menettäneet ruokahalunsa ja lausuivat hiljaa kalvavia
epäilyksiä tulevaisuudestaan, koska heidän oli aivan mahdotonta
pystyä kilpailemaan sellaisten toverien rinnalla, jotka suorastaan
sivistyskeskuksissa olivat saaneet nauttia tiedonpuun hedelmiä. Nuori
herra Tuppura oli käynyt apaattiseksi. Hän ilmoitti, että hänet on
kokonaan syrjäytetty toverien seurasta, jotka paraikaa suunnittelevat
tulevan kouluretkeilyn yksityiskohtia, joten hän näkee edessään
yksinäisen miehen synkän ja ilottoman tulevaisuuden, ilman seuraa,
ilman kehittymismahdollisuuksia ja ilman elämäniloa.

       *       *       *       *       *

Kun määräpäivä retkeilyn osanottomaksujen suorittamiseen tuli, oli
kamreeri Tuppura nostanut pankista viimeiset säästönsä, Smk. 3,750:-,
jotka hän oli koonnut tulevan vuoden veronmaksuja varten. Herrasväki
Tuppuran perheessä vallitsee taas elämänilo.

       *       *       *       *       *

Mutta pian vuotavat kyyneleet. Taas jäytävää epätoivoa. On käynyt
selville, että herättäisi yleistä pahennusta, jos Saara ja Deboora
muiden niin hyvin puettujen tovereidensa joukossa esiintyisivät
vanhoissa, kuluneissa ja uloskasvaneissa puvuissaan. He eivät
ainoastaan häpäisisi itseään ja Tuppuran perhettä, vaan myös koko sitä
maata, jota he matkallaan huomattavissa sivistyskeskuksissa aikovat
edustaa. Pyrkiihän Suomi juuri nyt tasa-arvoiseksi Skandinavian maiden
kanssa. Nuorukaisen Kaaleb Tuppuran vaatteet ovat sitäpaitsi suorastaan
terveydelle vaaralliset. Itämeren keväiset viimat läpäisevät ne kuin
seulan ja sellaista palttoonluuskaa kuin se, jota Kaaleb aivan viime
aikoihin on käyttänyt, ei Skandinavian maissa liene kellään.

       *       *       *       *       *

Kamreeri Tuppura on vanhentunut. Hänen kaljunsa on laajentunut, hopeaa
on entistä enemmän ilmestynyt hänen ohimoilleen, hänen vartensa on
kumara ja hänen vaatteensa tuntuvat oudon väljiltä. Huhuillaan, että
hänen asiansa olisivat vähän niin ja näin. Mutta se on parjausta.
Hän tekee työtä, työtä. Hän suorittaa kaikkea, mistä vain maksetaan.
Aamuisin hän purkaa laivanlasteja satamassa, iltaisin hän naputtelee
kirjoituskonetta ja öisin hän mitättömästä maksusta korjailee eräiden
tuttujen pedagogien oppilaiden laskuvihkoja.

       *       *       *       *       *

Satamasta lähtee uljas valtamerihöyry. Sen kannella on kouluretkeilylle
lähtevää kultaista nuorisoa. Siellä nähdään m.m. Saara ja Deboora
uudenaikaisissa puvuissaan ja muotihatuissaan, siellä nähdään Kaaleb
Tuppura hienossa urheilupuvussaan tennisrakettikoteloinen. Ja rannalla
nähdään rouvineen kamreeri Tuppura hyvästelemässä lapsukaisiaan ja
antamassa heille viimeisiä neuvojaan. Ja kun laiva irtautuu laiturista,
kajautetaan laulu:

— Nyt riennämme pois me Suomesta j.n.e.




NYKYAJAN NUORISO.


Olemme pistäytyneet täti Eulalian puheilla ja pyysi hän meitä
kirjoittamaan muutaman sanan nykyajan nuorisosta. Me huomautimme,
että olemme oikeastaan jäävi tästä asiasta puhumaan, sillä olemmehan
itsekin vielä sangen nuori ja vaikka meille on siunattu vakava luonto,
niin sattuu meille aina silloin tällöin joku lankeemuskin, niin että
riehahdamme lyömään iloksi, niinkuin kuka nuorukainen tahansa.

"Niin", sanoi täti Eulalia, "paljon surua olet sinä, Tatu, sekä
vanhemmillesi että minullekin tuottanut, mutta kun sinä katselet minuun
noine viisaine sinisen harmaine silminesi ja pyydät niin kauniisti
anteeksi, niin täytyyhän siinä vanhat synnit unohtaa.

"Mutta oikeastaan pyytäisin kysyä sinulta, eikö nykyaikainen nuoriso
ole aivan sairaalloinen jazzeilleen, polvihameineen, polkkatukkineen,
charlestoneineen ja kattilankansimusiikkeineen?"

"No, mutta, onko täti Eulalia sitten oikeastaan, joskus kuullut tai
nähnyt jazzattavan?"

"En", vastasi täti Eulalia, "en ole sitä tosin kuullut enkä nähnyt,
mutta olen siitä paljon lukenut ja sitäpaitsi olen tästä asiasta
kuullut monta sangen mielenkiintoista esitelmää."

Siihen nähden, että me itse olemme sangen nuori ja vilkas, niin me
tietysti puolustimme nuorisoa. Kysyimme täti Eulalialta, eivätkö hänen
aikanaan esim. tädit puhuneet maailman turmeluksesta ja selittäneet,
kuinka esimerkillistä ja puhdasta heidän nuoruutensa oli.

Tätä ei täti Eulalia oikein täydellisesti myöntänyt, mutta sanoi
kuitenkin, että kyllähän sitä heidänkin aikanaan syntiä tehtiin ja
moraalia saarnattiin.

Ja kun näin olimme päässeet luottamuksellisen puheen alkuun ja
tyhjentäneet muutaman kupin kahvia, niin rohkaisimme me mielemme ja
kysyimme täti Eulalialta, että eikö meidän sallittaisi näyttää hieman
näitä nykyaikaisia tansseja, sillä ainakaan tällaista näytöstä ei
pitäisi voitaman synniksi katsoa.

Saimme täti Eulalian suostumuksen ja aloimme siis viheltää jazzia ja
ottaa sulavia tanssiaskeleita, mutta koska esityksemme ei muodostunut
tarpeeksi kuvaannolliseksi, pyysimme täti Eulaliaa naiseksemme ja
niin pyörimme pian täydessä jazzin tahdissa täti Eulalian huoneen
parkettilattialla.

Emme tiedä, kuinka kauan tätä tanssia olisi kestänyt, sillä aloimme
siihen innostua, se kun on mielestämme verrattain yksinkertaista ja
terveellistä ruumiinliikuntoa, ellei täti Eulalia äkkiä olisi päästänyt
kimakkaa kirkaisua ja vaipunut satoinekaksinekymmenine kiloineen meidän
käsivarsiemme varaan, jolloin mekin menetimme tasapainon.

Tämä täräys oli siksi ankara, että täti Eulalian japanilainen maljakko
syöksyi jalustaltaan ja pirstaantui tuhansiksi palasiksi.

Kun me kohotimme katseemme, niin kiintyivät silmämme täti Eulalian
palvelijattareen, vanhaan Klaaraan, joka seisoi oven suussa
suolapatsaaksi muuttuneena.

Kun olimme saaneet täti Eulalian sohvalle ja palauttaneet vanhaan
Klaaraan hänen puhekykynsä, niin jouduimme kuulemaan kaksiäänisen
esitelmän nykyaikaisesta nuorisosta.

Sillä sen sijaan, että täti Eulalia olisi asettunut meitä puolustamaan
Klaaran tuomiota vastaan, yhtyi hän Klaaraan ja nykyajan nuoriso meidän
kanssamme sätittiin pahanpäiväiseksi.

Klaara ja täti Eulalia olivat sitä mieltä, ettei nykyajan nuorisoa enää
mikään voi pelastaa turmeluksen tieltä. Nykyajan nuorisossa ei ole enää
mitään ihanteellisuutta, ei mitään korkeiden arvojen tunnustamista eikä
mitään jaloja pyrkimyksiä. Se ei ajattele mitään muuta kuin tanssia,
musiikkia ja koreata pukeutumista. Onneton on koko Europa ja koko
maailma ja varsinkin köyhä Suomi, kun täältä vanhat siirtyvät ikuiseen
lepoon ja isänmaan kohtalot joutuvat tämän nuorison käsiin.

Ja loppui saarna sanoihin: "Mitä sinuun, Tatu, tulee, niin juuri
sinun kaltaistesi kautta on tämä turmelus maailmaan tullut, sillä sen
sijaan, että sinä koettaisit sitä estää, niin sinä vielä kehtaat tulla
temppuilemaan tänne vanhojen ja vakavien ihmisten joukkoon. Koeta
sinäkin palata elämän vakavuuteen ja kun olet parantanut itsesi, niin
kirjoita nuorisolle, että sekin tapansa parantaisi."

Kun nyt täti Eulalia tällä tavalla on määrännyt meille tämänpäiväisen
kirjoituksemme aiheen, niin kehoitamme täten nuorisoa luopumaan
jazzista ja charlestonista ja kaikesta nykyaikaisesta hullutuksesta ja
rupeamaan sellaisiksi esimerkillisiksi olennoiksi kuin heidän isänsä ja
äitinsä nuorina olivat.

Tämän teemme sitä suuremmalla syyllä, kun me itse kovasti kärsimme täti
Eulalian kanssa tanssimamme jazzin seurauksista, sillä toinen jalkamme
nyrjähti kompastuksessamme ja molempia ranteitamme, jotka kaatuessamme
joutuivat täti Eulalian alle, pakoittaa niin vietävästi, ettemme tahdo
voida näitä rivejä kirjoittaa.

Välttäkää joka tapauksessa jazzaamista ja charlestoonaamista henkilön
kanssa, joka painaa yli 100 kiloa!




PÄÄRYNÄ.


Tämä kertomus on sangen murheellinen, sillä he eivät saaneet toisiaan.

Herra Piipari oli monta vuotta viettänyt vanhanpojan lohdutonta elämää.
Mutta kylmän pinnan alla kyti hänessäkin sammumaton hehku, jonka kerran
piti ilmiliekkiin puhkeaman.

Herra Piipari oli onnistunut kaikessa muussa paitsi naisten
keskuudessa. Nämä havaitsivat hänet köykäiseksi, vaikka hän painoikin
10 metristä leiviskää ja vaikka hänellä oli pankkikirja, kaupungintalo,
maatila ja auto eli siis kaikki, mitä nykyajan nainen vaatii.

Lukijattaremme varmaankin ihmettelee, minkävuoksi herra Piiparilla ei
ollut menestystä kauniimman sukupuolen keskuudessa, mutta ehkä oli
tähän syynä se, että, vaikka meidän herramme oli häntä valmistellessaan
käyttänyt runsaasti ainetta, niin hän oli silloin, kuin oli päästy
päärustinkiin, väsynyt työhönsä. Kasvojen alaosa kyllä oli vielä
mukiinmenevä, mutta nenä esim. oli suurempi kuin aatelismiehen,
ja muodoltaan muistutti se muovailematonta savimöhkälettä, ja oli
siihen sitäpaitsi tullut aivan liiaksi väriä, joten se säteili
kaikissa taivaankaaren vivahduksissa, jotapaitsi sen päässä nähtiin
kasvannainen, jota ei nykyisillä kirurgian keinoilla voitu poistaa.
Tukka-ainetta sitävastoin ei hänelle ollut riittänyt, sillä ne punaiset
haivenet, joita hänellä vielä oli jälellä, ympäröivät ainoastaan niskaa
ja korvien seutuja. Muu päälaki oli täysikuuta ja oli ollut sitä jo 20
ikävuodesta alkaen.

Näin oli siis herra Piipari joutunut osaksi aivan tahtomattaan pysymään
erossa kauniimmasta sukupuolesta, ollen hänen miltei ainoana seurana
konttoristinsa Hätänen ja yksinomaisena huvinansa silloin tällöin
jalkapallopeli, jossa varsinkin Hätänen oli mestari.

Mutta hänenkin vuoronsa oli tuleva. Hänen taloonsa oli muuttanut
rouva Svensson täysi-ikäisen tyttärensä Svean ynnä koiransa Kaaron
kanssa. Rouva Svensson oli pian huomannut, että talon isäntä ehkä
sopisi hänen Sveallensa, ja päätti kerran kutsua talon isännän
luokseen vaatimattomille päivällisille. Ja ettemme väsyttäisi lukijaa,
tyydymme toteamaan, että kaikki meni suunnittelujen mukaan. Kolmannen
punssilasin ääressä jäivät molemmat nuoret yksin ja vaipui neiti Svea
herra Piiparin kaulaan sanoen: "Minä olen sinua aina rakastanut, rakas
Kaarloni".

"Mistä sinä tiedät, että minun nimeni on Kaarlo?"

"Sehän seisoo sinun nimikilvessäsi", vastasi Svea.

Näin oli nuori pari salakihloissa. Mutta kihlaustahan ei sopinut
julkaista, ennenkuin nuori pariskunta oli esiintynyt julkisesti yhdessä
jossain huomattavammassa tilaisuudessa.

Asia järjestettiin siten, että eräs rouva Svenssonin tuttavista piti
suuret tanssiaiset, joihin tuleva sulhanen kutsuttiin. Myös hänen
konttoristilleen Hätäselle annettiin kutsut, sillä kenties kelpaisi
hänkin jonkun mammantytön omaksi.

Kellonlyönnilleen saapuikin siis Piipari konttoristinsa Hätäsen kera.

Ja oli herra Piiparille ja Hätäselle opetettu kaikki hienot
seurustelutavat ja olivat he moitteettomassa puvussa shapoklakkeineen
ja muine hienouksineen.

Ja aluksi kaikki meni sääntöjen mukaan.

Tuli sitten väliaika, jolloin nautittiin virvokkeita. Herra Piipari
ojensi kohteliaalla kumarruksella neiti Svenssonille viinirypäleitä ja
komean ranskalaisen päärynän. Mutta tämä päärynä oli niin suuri, ettei
se oikein pysynyt lautasella, ja kun neiti Svensson tarttui lautaseen,
niin päärynä vierähti lattialle.

Herra Piipari yritti heti tarttua päärynään, mutta syviin kumarruksiin
tottumattomana hän menetti tasapainonsa, hänen frakkinsa repesi selästä
ja nopeammin kuin tämä on kerrottu, hän makasi avuttomana lattialla.

Nähdessään esimiehelleen sattuneen tapaturman syöksyi herra Hätänen
paikalle, mutta samalla kertaa riensi sinne monta muutakin, ja niinpä
ei kukaan saanut käsiinsä päärynää, vaan vieri se erään kaapin alle.

Herra Piipari oli tällä välin noussut ja poistunut erääseen
sivuhuoneeseen, jossa hänen tuleva anoppimuorinsa, jolla aina oli
kaikki vehkeet mukanaan oli vetänyt frakin selkäsauman kiinni.

Luulisi siis, että koko asia olisi kuitattu, mutta niinpä ei ollutkaan.

Neiti Svensson piti päärynöistä.

Varsinkin oli hän ihastunut ranskalaisiin päärynöihin.

Kun hän huomasi, että päärynämalja oli tyhjä, kiintyivät hänen
katseensa vaistomaisesti kaapin alla olevaan päärynään.

Se jäi hänen mieleensä, eikä hän voinut sitä unhoittaa.

Erään tanssin jälkeen joutui hän sattumalta hetkeksi yksikseen eräälle
tuolille aivan lähelle kaappia ja silloin hän potkaisi sitä päärynää
saadakseen sen pois kaapin alta ja saadakseen sen käsiinsä.

Mutta tämän edesottamisen olivat herrat Piipari ja Hätänen huomanneet.
— Rouva Svensson oli heille kummallekin opettanut, että naisen ei saa
antaa nostaa mitään lattialta, vaan on kohteliaan kavaljeerin aina
kiiruhdettava apuun.

Kun siis neiti Svensson kurottautui ottamaan päärynää käsiinsä, syöksyi
herra Hätänen toisesta nurkasta häntä auttamaan.

Päärynän oli ensiksi saamaisillaan käsiinsä herra Hätänen, sillä hän
oli nuorempi ja notkeampi.

Mutta eihän tuleva sulhasmies voinut tätä sallia, joten hän potkaisi
päärynän etemmälle lattialla niinkuin jalkapallon ikään, ja kiiruhti
tarttumaan siihen kiinni.

Mutta herra Hätänen oli mestarillinen jalkapalloilija, ja hänessä
heräsivät hänen urheiluvaistonsa, joten hänkin vuorostaan potkaisi
päärynää ja lähti juoksemaan sen perästä.

Mutta silloinpa olivat muidenkin kavaljeerien jalkapalloiluvaistot
heränneet — eihän mies nykyään edes ole sivistynyt, ellei hän kykene
potkimaan jalkapalloa — ja pian pyörivät kaikki juhlan kavaljeerit
tämän päärynän kimpussa lennättäen sitä nurkasta nurkkaan ja yrittäen
tarttua siihen kiinni.

Kaikkein epätoivoisimmin pyöri joukossa herra Piipari, joka ei
ensimmäisen kerran perästä ollut onnistunut saamaan ainoatakaan
kunnollista potkausta.

Mutta kerran onnistui hänkin kaikella valtavalla voimallansa
potkaisemaan ja silloin lensivät päärynäntähteet ynnä herra Hätänen
suoraan neiti Svenssonin päälle.

Potkaus oli niin valtava, että neiti Svensson ja herra Hätänen kuolivat
— niin väitetään, liekkö totta. Päärynästä ei jäänyt jäljelle muuta
kuin jätteitä herra Piiparin kengän kärkeen.

Näin päättyi siis tämä romaani onnettomasti. He eivät saaneet toisiaan.




OPETTAVAINEN KERTOMUS.


Leopardi nimeltä "Rex" oli kauan aikaa ollut Lontoon eläintieteellisen
puutarhan ylpeys. Se oli komein kaikkien eläintieteellisten tarhojen
leopardeista. Kuninkaallisin liikkein näytteli se yleisölle mahtavaa
vartaloaan ja miehekkäitä kasvojaan. Se olisi kelvannut maalattavaksi
minkä korkean suvun aateliskilpeen tahansa.

Turhaan oli tarhan johtokunta etsinyt sille kyllin arvokasta puolisoa.
Mutta vihdoin löytyi kaukaisista neekerimaista leopardikaunotar, joka
katsottiin "Rexille" kyllin arvokkaaksi. Sille annettiin nimeksi
"Regina", s.o. kuningatar, ja se tuotiin eräänä kauniina kevätpäivänä
tulevan aviopuolisonsa asuntoon. Suuri uteliaiden joukko oli
kerääntynyt katsomaan, mitenkä kuninkaallinen pariskunta suhtautuisi
toisiinsa.

Kun nuori rouva oli astunut uuteen asuntoonsa, niin nousi sulhasmies
komeimpaan asentoonsa, väänteli mahtavia viiksiänsä ja loi siihen
yhden lumoavimmista silmäyksistänsä, niinkuin monokkelisilmäinen
salonkileijona ainakin.

Mutta sen sijaan, että nuori aviopuoliso olisi kainosti punastuen
alkanut tehdä naisellisen viehkeitä suloliikkeitä, se päästi ilmoille
hirvittävän karjunnan, niin että häkin kalterit ryskivät ja utelias
yleisö hätkähti kauhusta sydänjuuriaan myöten. Sitten se paiskasi
voimakkaalla käpälällä kuninkaallista aviopuolisoansa korvalle, niin
että tämä keränä kieri pitkin häkin lattiaa.

Ja tästä hetkestä alkaen sai "Rex" jättää entiset keikailevat
nuorenmiehen tapansa. Ei siinä päässyt enään paraatikävelylle itseään
näyttelemään ja silmää iskemään. Kun ruoka-aika tuli, niin ajettiin
hänen majesteettinsa kuningas ruokavadin äärestä kaukaisimpaan
nurkkaan, jossa se sai odotella siksi kuin hänen majesteettinsa
kuningatar oli syönyt parhaat palat ja jättänyt luut "Rexin"
kaluiltaviksi.

Hämmästyttävän pian tyytyi "Rex" kovaan kohtaloonsa. Alussa se oli
vähin murissut ja näytellyt hampaitansa, josta oli vain seurauksena
uudistettu selkäsauna, mutta vähitellen se alkoi alistuvasti tehdä
tuttavuutta katselijoiden kanssa. Se pisteli kielensä kalterien raosta
ja otti nöyrästi vastaan sen pienen ruuanavun, mitä sieltä voitiin
tarjota. Sitäpaitsi oli se hyvin tyytyväinen, kun pikku pojat ja tytöt
sitä silittivät ja hyväilivät, ja erittäin mielellään juoksi se heidän
pallojensa perästä, kun niitä heitettiin häkkiin. "Rex"-parasta oli
tullut kohtaloonsa tyytyväinen tohvelisankari.

Mutta kovasti näytti tämä uusi elintapa siihen koskeneen, sillä
vähitellen muuttui "Rex" hiljaiseksi ja miettiväiseksi. Lopulta se
vetäytyi häkin äärimmäiseen nurkkaan, jossa se teki mitä merkillisimpiä
voimisteluliikkeitä, varsinkin usein seisoen etukäpälillään tai niillä
piesten rautaristikkoa niin, että veri kynsien alta tuiskui. Sitäpaitsi
se aukoili suutansa, päästeli jonkunlaista heikkoa ärinää ja mulkoili
silmiään.

Kaikki luulivat, että "Rex"-parka oli nöyryytyksen vuoksi menettänyt
järkensä.

Mutta eräänä helteisenä aamupäivänä selvisi arvoitus. Sillä yht'äkkiä
"Rex" nousi. Päästi hirmuisen karjunnan ja otti arvokkaimman ilmeensä
ja paiskasi hänen majesteettiansa kuningatarta kaikin voimin korvalle
niin, että tämä vuorostaan kieri pitkin häkin lattiaa. Ja kun se siitä
yritti nousta ylös, sai se uudestaan ympäri korviaan niin, että maailma
sen silmissä musteni. Ja niin ajettiin "Regina" vuorostaan nurkkaan
ja sai syödä ne luupalaset, mitä "Rex" itse sille suvaitsi säästää.
Sillä "Rex" oli harjoitellut viime ajat sekä äänenmuodostusta että
korvapuustin antoa ja oppinut taas luottamaan itseensä.

Tätä tilannetta kesti vain pari päivää, sillä sen jälkeen alkoi "Rex"
mitä ritarillisimmin kohdella parempaa puoliskoansa. Se alkoi sitä
hyväillä kaiken yleisön nähden ja kantoi aina parhaat palaset sen
eteen. Eikä aikaakaan, niin avioparin onni lisääntyi vielä silläkin,
että heidän elämäänsä ilmestyi sulostuttamaan nuori ja kaunis
perintöruhtinas. Kaunein leopardi maailmassa.

Tällainen on tämä kertomus. Ja se eroaa monesta opettavaisesta sadusta
siinä, että se on sanasta sanaan tosi.

Ottakoon siis siitä oppia se, joka haluaa.




TIEDEMIEHEN KOHTALO.


Tiede pyrkii kaikilla aloilla totuuteen. Kun se on jonkun syvän synnyn
saanut selville, niin se ei pane kynttiläänsä vakan alle, vaan antaa
rikkaudestansa kaikille, jotka köyhät ja raadolliset ovat.

Jo ammoisista ajoista ovat erinäiset tiedemiehet ja varsinkin teosoofit
huomanneet, että eläimellisen ruumiin kudos ruuaksi käytettynä
säilyttää ominaisuuksia siitä eläimestä, johon se kuuluu. Kun ihminen
siis tällaista eläimellistä kudosta esim. pihvien, lihapullien,
kotlettien y.m. muodossa syö, niin siirtyy häneen fysiologisesti
ominaisuuksia kyseenalaiselta eläimeltä. Toisin sanoen häränlihan
syöjään siirtyy härkämäisiä ominaisuuksia, vasikanlihan syöjään
vasikkamaisia j.n.e., jotavastoin esim. linnunlihan syönti on vain
omiansa kohottamaan asianomaista korkealle jokapäiväisyyden yläpuolelle
ja kohti sinitaivasta, niinkuin esim. pyypaistin vaikutuksesta hyvin
tiedämme.

Mutta useimmassa tapauksessa ei siis lihan syönnin vaikutus ole
ihmiselle hyödyllinen, vaan päinvastoin pilaa ihminen syömällä lihaa
terveytensä, raaistuttaa luontonsa ja tyhjentää kukkaronsa.

Tästä syystä on tohtori Hindhede jo vuosikymmeniä kokeillut
kasvisruuilla ja pyrkinyt pääsemään selville terveellisimmästä ja
sopivimmasta ja helppohintaisimmasta ravintojärjestyksestä. Niinkuin
kaikki tiedemiehet, niin hänkin käytti kokeisiinsa aluksi kaniineja,
mutta sitten kun hän oli päässyt suunnasta selville, alkoi hän kokeilla
oikein ihmisten kanssa. Hän palkkasi siis itsellensä useampia tällaisia
"koekaniineja", joista tällä kertaa herättää erikoisesti huomiotamme
herra Madsen. Luonnollisesti nämä kaksijalkaiset koekaniinit voivat
erittäin hyvin, vahvistuivat viisaudessa ja hengessä, voimistuivat
ruumiillisesti ja säteilivät henkevyyttä, mutta Madsen oli sentään
tohtori Hindheden mieleisin ja onnistunein "koekaniini". Hän ei
tarvinnut koko päivänä muuta ruokaa kuin yhden sipulinkuoren täytettynä
höyryytetyillä kauraryyneillä, retikka viipaleen, porkkanapalasen,
punajuuripalasen, ja teelusikallisen perunajauhoja. Jotka kaikki
ruoka-aineet hän huuhteli alas lasillisella Köpenhaminan ruskahtavaa
vesijohtovettä.

Siihen nähden, että herra Madsen ei polttanut tupakkaa, eikä syönyt
makeisia, eikä juonut kahvia, eikä maitoa, eikä muita kalliita,
juoksevia aineita, kävi hänen elämänsä hyvin halvaksi, sillä hänen
ruokansa maksoi ainoastaan 7 äyriä (70 penniä) päivässä. Sitäpaitsi
puski herra Madsen tohtori Hindheden puutarhassa ankarasti töitä,
lihoi, voi hyvin ja oli aina hyvällä tuulella.

Kun nyt Hindhedellä oli tämäntapaisia uskollisia palvelijoita,
joiden ruokakaan ei paljon maksanut, ja kun hänellä sitäpaitsi oli
runsaanlaisesti potilaitakin, niin on selvää, että kruunu kruunun
jälkeen kilahteli Hindheden vasemmanpuoleiseen pöytälaatikkoon, jossa
talon rahat säilytettiin. Mutta kerran tarvitsi tohtori Hindhede
rahoja, sillä hän oli saanut postissa suuren lähetyksen vegetarista
eli kaalikirjallisuutta. Ja senvuoksi aukaisi hän lippaansa, jossa
piti olla 400 kruunua, mutta sieltä ei löytynytkään muuta kuin 4
ruostunutta, luteenväristä äyrinpahaista.

Ja kaikkien tutkimusten tulokseksi tuli, että rahat oli pimittänyt
herra Madsen. Ja arvatkaa mihin hän oli ne käyttänyt. Joo, hänen
taskustaan löytyi maksettuja ravintolalaskuja, joissa vilisi pihvejä
ja kotletteja, jotapaitsi selvisi, että palanpainikkeeksi oli käytetty
erästä ainetta nimeltä "snaps", jota sanaa emme kykene suomeksi
kääntämään, mutta joka lienee alkoholipitoista juomaa, jossa on
rosentteja enemmän kuin 2, ja sana "pilsner", jolla tuskin tarkoitetaan
Sinnepryykohvin 2 prosentin pilsneriä. Lähemmät tutkimukset osottivat
myös, että herra Madsen oli myynyt huomattavan määrän tohtori Hindheden
korukantisinta kaalikirjallisuutta ja kun tohtorimme silmä kovana herra
Madsenia hänen rötöstensä johdosta kuulusteli, niin sanoi tämä paatunut
lurjus, ettei hän milloinkaan ole tullut ajatelleeksikaan, että tohtori
itsekään tosissaan uskoisi, että sellaisella kananruualla kukaan
ihminen voisi elää, ja että, jos herra tohtori haastaa hänet oikeuteen
varkaudesta, niin hän puolestaan antaa herra tohtorille vastahaasteen
eläinrääkkäyksestä.

Ikävä kyllä, päättyi tämä asia suloiseen sovintoon, joten Köpenhaminan
tuomioistuimet eivät ole tulleet tilaisuuteen tarkemmin perehtyä herra
Hindheden kokeiluihin.




AMERIKKALAISTA.


Kaikilla meillä on se käsitys, että amerikalainen se vasta on haka.
Eihän suomalainen työmies missään kestä järkiperäisesti kasvatetun
amerikalaisen työläisen rinnalla ja otti millä alalla työskentelevän
amerikalaisen tahansa, niin tietää jo koulupoika, ettei täältä
Europasta yleensä löydy hänen vertaistansa. Mutta on sitä sentään
dollarinkin maassa miehenvetelyksiä, joiden vertaisia vanhasta
Europasta saa hakea, ja sellainen on seuraavan tosikertomuksen sankari.

Kaunis miss Evelyn kasvoi vanhempiensa kodissa Broadwayn varrella "kuin
kukka kaunis, ihana, vihreellä nurmella". Kunnes mr. Bromton ilmestyi
paikalle ja alkoi kuiskailla hänen korviinsa ihania sanoja ja lähettää
hänelle kukkavihkoja, timanttisormuksia, autoja ja huvialuksia y.m.
hyvää. Ja niin tapahtui, että miss Evelynistä kirkollisen vihkimisen
voimalla eräänä kauniina perjantaipäivänä tuli mrs Bromton.

Ja niinkuin yleinen tapa on, niin päätti tämäkin pariskunta
lähteä häämatkalle. Tilattiin siis loistohytit Cunardlinjan
"Scythia"-nimiselle laivalle ja tätien, setien, serkkujen ja ystävien
saatellessa ja kukkia ja riisiryynejä heitellessä astui nuori pari
laivaan. Nuori rouva painui pukeutumishuoneeseensa, sillä hän oli
saanut tai ainakin luuli saaneensa nokihiutaleen nenänsä päähän.

Mutta mr Bromton jäi kannelle ja alkoi silmäillä vilkasta elämää
satamassa. Tuttavat olivat jo lähteneet, mutta äkkiä hän huomasi
laiturilla erään hyvin tunnetun henkilön. Tämän henkilön havaitessaan
muisti mr. Bromton, ettei hänellä ollut laivassa mukanaan ensinkään
"Moonshinea". Hän kiiruhti siis alas laivalta ja antautui
keskusteluihin, jonka jälkeen molemmat asiakkaat poistuivat erääseen
lähellä satamaa olevaan rakennukseen.

Nuori rouva oli suorittanut pukeutumisensa ja siirtynyt laivan
kannelle, jossa hän katseli mielenkiinnolla, kuinka laivaa irroitettiin
laiturista ja kuinka kääpiömäiset hinaajat vetivät tuota valtameren
jättiläistä sataman suulle, jossa sen valtavat koneet alkoivat iskeä ja
alus omin voimin halkoa aaltoja. Mutta vähitellen olisi hän halunnut
myöskin mr. Bromtonin seuraa ja painui siis tupakkahyttiin, jossa
luuli miehensä olevan. Mutta miestä ei ollut tupakkahytissä eikä koko
laivassa.

Hän oli maistanut "Moonshineansa", tietääkseen, mitä lajia hän ottaisi
matkaevääkseen ja niin hän oli jäänyt laivasta.

Kun tämä asia selvisi nuorelle rouvalle, niin pantiin langaton lennätin
käyntiin ja pian päästiin asiasta selville. "Scythian" tuli pysähtyä
Bostonissa ennenkuin se kääntäisi keulansa Atlannille ja nuori aviomies
ennättäisi sinne kyllä, kun kiiruhtaisi ensimmäiseen pikajunaan.

Bostonissa astui nuori rouva laivankannelle ja etsi miestänsä. Paljon
ja hyvännäköisiä miehiä siellä Bostonin laiturilla kävelikin, mutta
"noita armaan kasvoja ei ollut kellään heistä."

Niin sai siis nuori rouva lähteä Bostonista ilman miestään. Selvä on,
että langaton pantiin uudestaan lyömään ja tällöin todettiin, että
mies oli myöhästynyt junasta. Hän oli kuitenkin sähköttänyt Bostoniin
huvipurtensa ja aikoi kiidättää sillä 40 solmun nopeudella "Scythian"
perästä. Nuori rouva lohdutti itseänsä niin hyvin kuin taisi ja päivän
päästä näkyivät upean huvipurren savut tyynellä taivaan rannalla ja
pian oli Bromtonin huvipursi "Scythian" rinnalla.

Mutta kun asiaa tarkemmin tutkittiin, niin selvisi pian, että mr.
Bromtonia ei huvipurressa ollut. Hänen oli täytynyt vähän ennen lähtöä
pujahtaa maihin ostamaan erinäisiä pikkuesineitä ja oli hän täten
muiden huomaamatta jäänyt laivasta.

Samalla saapui myös langaton sähkösanoma, jossa mr Bromton ilmoitti
vuokranneensa höyrylaivan ja kiitävänsä jälestä. Hän luuli ennättävänsä
Englantiin suunnilleen samoihin aikoihin kuin rouvansa.

Tämän jännittävän seikkailun viimeinen näytös tapahtui Savoy-hotellissa
Lontoossa. Mr Bromton on saapunut Englantiin pari päivää myöhemmin
kuin hänen rouvansa ja naputtaa rouvansa hotellihuoneuston ovea. Hänet
käsketään astumaan sisään.

Turkkilaisella sohvalla istuu rouva selkä päin tulijaa mutta rouvan
vyötäröiden ympäri oli kierretty erään toisen misterin, lähemmin
tarkastaessa mr Rivertonin käsivarsi.

Nuori rouva käänsi katseensa mr Bromtoniin ja ilmoitti, että hän
viimeisenä kahtena viikkona on oppinut tuntemaan miehensä paremmin kuin
edellisinä kahtena vuotena. Mutta kaikkein paras tuttavuus, mikä häntä
maailmassa oli kohdannut, oli kuitenkin mr Riverton, jonka kanssa hän
nyttemmin oli päättänyt mennä naimisiin. Erojutun oli hän jättänyt
asianajaja Jonesin haltuun New Yorkissa.

"Se on tarpeetonta", sanoi mr Bromton, "en aio riidellä tästä asiasta.
Suostun puolestani sovinnolla eroon."

Niinkuin näkyy, niin ovat Amerikassa sekä miehet että naiset hieman
erilaisia kuin Europassa. He ovat nim. amerikalaisia.




PALVELIJATARKYSYMYKSESTÄ.


Herrasväki Heiskanen oli onnistunut saamaan palvelijattaren.

Talvella he tulevat toimeen ilman talousapulaista, mutta kesällä,
kun vesi on kannettava, noin 1/2 km päästä ja maito haettava noin
1 km päästä, pyykit pestävä itse j.n.e., on toimeentuleminen
ollut vaikeampaa. Tästä syystä oli herrasväki Heiskanen päättänyt
täksi kesäksi ottaa palvelijattaren ja kääntyi tässä luvallisessa
tarkoituksessa Paikanvälitystoimiston puoleen. Täältä ilmoitettiin,
että palvelijattaria on yleensä saatavissa, mutta että maalle ei
heistä kukaan halua lähteä. Siinä tapauksessa, että maalle lähteviä
vastoin luuloa ilmaantuisi, pyydettiin kuitenkin päivittäin soittamaan
toimistoon.

Kolmen päivän päästä saatiin se riemukas tieto, että löytyi eräs, joka
oli otollinen toimeen. Hän saapui herrasväki Heiskasen luokse, istuutui
ja alkoi seuraavan kuulustelun, johon pääasiallisesti rouva H. vastaili:

Onko talossa lapsia? Onko talossa koiraa? Onko talossa kissaa? Kuka
kantaa halot? Kuka siivoo huoneet? Kuka kantaa veden? Kuka kantaa
maidon? Kuka pesee pyykin?

Kysymyksiä tuli siis satamalla, ja kun mainittiin, että m.m. oli
tarkoitus, että palvelijatar kantaisi vedet, kantaisi maidon, siivoisi
huoneet, ja vieläpä laittaisi ruuankin, niin ilmoitti asianomainen
paikanhakija, ettei hän suinkaan tällaiseen voi suostua. Hän oli
nim. äskettäin toipunut vaarallisesta sairaudesta ja oli hänen
tarkoituksensa etupäässä päästä maalle virkistymään, jonka ohessa hän
esim. voisi jonkun verran auttaa keittiössä ja erinäisissä tapauksissa
myös muissakin huoneissa. Mutta mihinkään rasittaviin tehtäviin hän ei
mitenkään voinut ruveta. Sen nojalla, mitä keskustelusta oli selvinnyt,
ei hän siis katsonut voivansa ottaa tarjottua paikkaa vastaan.

Tämän jälkeen kävi vielä kolme muuta, mutta hekin olivat yleensä
tyytymättömiä tarjottuun paikkaan. Mikä piti herrasväki Heiskasen
kesäasuntoa liian syrjäisenä, koska sieltä ei esim. voinut päästä
huveihin eikä iltamiin, mikä taas ei katsonut olevan takeita siitä,
että kesäasunto muutoinkaan tyydyttäisi heidän vaatimuksiaan niin hyvin
sisustukseen kuin luonnonkauneuteen nähden, ja mikä taas ei ollut
vakuutettu siitä, että paikka olisi kyllin terveellinen. Kukaan ei
luonnollisesti katsonut voivansa kantaa halkoja, vettä tai maitoa tai
pestä pyykkiä.

Mutta lopulta, niinkuin sanottu, ilmoitti rouva H. minulle
voitonriemuisena, että hän oli onnistunut saamaan kesäpalvelijattaren.

Tämä herttainen olento oli sitäpaitsi luvannut tulla auttamaan
suursiivouksessa, joka oli tehtävä, niinkuin tiedämme, ennen maalle
lähtöä.

Tämän jälkeen annamme puheenvuoron rouva Heiskaselle:

Kun ikkuna oli pestävä, niin se Josefiina oli niin kankea, ettei
se millään kuontunut siihen asentoon, että se olisi voinut sitä
pyyhkäistäkään, ja kun sen piti lattiaa kuurata, niin se ähki ja
puhki, mutta ei saanut itseänsä sillä tavalla taivutetuksi, että
työstä olisi mitään tullut. Ja kun minä panin sen hellaa pyyhkimään,
niin se holautti koko vadillisen vettä hellalle ja minä riensin sinne
auttamaan, sillä vesi alkoi tippua puhtaalle lattialle. Ja kun kattoja
ripsuttiin, niin se kolautti harjalla niin kovasti, että rapningit
tippuivat.

Mutta, kun ruokapöytään astuttiin, niin silloin siihen tuli eloa. Sen
se heti sanoi, että puuroa minä en syö, mutta voi ja juusto sille
kelpasi, ja mitä purkkiruokia sattui olemaan, niistä se kyllä huolehti
ja joka sorttia se otti ensiksi.

Kun minun mieheni tuli kotiin, niin minä sanoin, että tuo syö enemmän
kuin me molemmat yhteensä. Mutta silloin soi myös puhelin ja sieltä
sanottiin, että tämä on sen teillä palvelevan Josefinan täti. Te olette
sitä tyttöä, joka on heikko ja joka tarvitsee paljon ja voimakasta
ruokaa, pitäneet puutteellisella ruoalla ja vielä maksaneet sille
vallan mitättömän palkan. Ei sellainen herrasväki, joka ei syö muuta
kuin silliä ja perunoita, ansaitse kaupunkilaispalvelijatarta, vaan
ottakoon se palvelijattarensa jostakin metsänkorvesta.

Tähän se päättyi muuten herrasväki Heiskasen palvelijattaren otto,
sillä siivouspäivistä maksettiin mielihyvällä runsas lisämaksu ja
nähtiin senjälkeen, kuinka tämä 17-vuotias satakiloinen sulotar vaivoin
kaapersi lähimmälle raitiotiepysäkille astuakseen raitiotievaunuun.

Jos hän olisi joutunut maalla hakemaan maitoa 1 km päästä, niin siitä
olisi tainnut tulla hänelle koko päivän matka.




TARINA SUURESTA LÄNNESTÄ.


Kun kaikki meilläkin kehittyy yhä enemmän amerikalaiseen malliin, niin
tahdomme kertoa tämän tarinan, sillä aikaa myöten ehkä joku meistäkin
voi joutua samaan asemaan kuin tarinan sankaritar ja sankari.

Kun herrasväki Hosford vihittiin, niin näyttivät kaikki onnen
haltiattaret jakelevan lahjojaan nuorelle parille. Nuori rouva
oli nähkääs lupaava kirjailijatar ja nuori herra oli onnistunut
erittäin hyvin valitsemaan vanhempansa niin, että hänellä oli sekä
pilvenpiirtäjä että huvilaiva.

Mutta 2 vuoden perästä huomautti nuori rouva kirjallisesti, ilmankos
hän oli kirjailijatar, aviopuolisolleen, että hän tosin yli kaiken
rakasti aviomiestänsä, Williamia, mutta että hänellä kirjallisen
toimintansa vuoksi täytyi olla enemmän aiheita ja enemmän romantiikkaa,
kuin mitä hän yksitoikkoisissa kotioloissa voi hankkia. Tästä syystä
hän ehdotti miehelleen, että tämä sallisi hellän ja rakastavan vaimonsa
etsiä kirjallisten harrastustensa vuoksi pieniä seikkailuja kotiolojen
ulkopuolella.

Mr William Hosford ilmoitti niinikään kirjallisesti, mutta vielä
suuremmassa määrin suullisesti, että hän kaikessa suhteessa käsittää
vaimonsa kirjalliset harrastukset ja on erittäin huolissaan siitä,
ettei hänen Mabelinsa kirjallinen toiminta parina viime vuotena ole
kylliksi kantanut hedelmiä. Jonka vuoksi hän, William, kernaasti
ilmoitti suostuvansa vaimonsa ehdotukseen, kuitenkin sillä ehdolla,
että hänen aina sallittaisiin olla näkymättömänä osanottajana näissä
asianomaisissa seikkailuissa sekä tarjota vaimollensa kaikkea sitä
mahdollista tukea, jota hän ehkä näillä seikkailumatkoillansa joutuisi
tarvitsemaan.

Tähän huomautti mrs Mabel, tällä kertaa suullisesti, hyvin paljon, m.m.
sitä, että hänen miehensä ei ymmärrä hänen jaloja aikomuksiansa eikä
nykyajan naista eikä naista yleensä eikä kirjailijan jaloa kutsumusta,
ja että William näin ollen alkaa yhä enemmän tehdä hänelle, Mabelille,
elämän sietämättömäksi, sillä hän, Mabel, ei ilman muuta voi sallia
sitä, että hänen syvällinen sielunelämänsä näivettyy — — —

Ja vastasi tähän William, myöskin suullisesti, että hän aivan samalla
tavalla kuin kuka muu aviomies tahansa rakastaa aviovaimoansa ja vaikka
hän antaisi vaimonsa kirjallisille harrastuksille mitä suurimman arvon,
niin ei hän missään tapauksessa voi ottaa vastuulleen sitä, että hänen
vaimonsa syventyy kirjallisiin harrastuksiinsa siinä määrin, että
hän niiden vuoksi unohtaa oman Williaminsa ja kokonaan ilman hänen
turvaansa antautuu kaikennäköisiin seikkailuihin, jotka mahdollisesti
ennakkoluuloisissa naapureissa voisivat herättää väärinkäsityksiä.

Emme tahdo pitemmältä referoida tätä keskustelua, mutta ilmoitamme
vain, että se päättyi kyyneleihin ja sovintoon. Ja sen jälkeen alkoi
Mabel täysin Williamin hyväksymällä tavalla etsiä aiheita teoksiinsa.
Hän päätti nim. ruveta urheilukirjailijaksi eli lähemmin selostamaan
autourheilua ja senvuoksi hankittiinkin taloon 20,000 dollarin
loistoauto. Ja hyvin pian huomasi onnellinen William, että hänen
nuori kirjailijatarvaimonsa taas aivan täydellisesti voi antautua
kutsumukselleen.

Aineistoa koottiin siis oikein moottorin ja bentsiinin voimalla ja
lopulta sitä oli kerääntynyt niin paljon, että Mabel katsoi voivansa
ruveta kirjoittamaan uutta teostaan. Ja koska oli tullut kaunis kesä,
hän vetäytyi hienoon kylpylaitokseen kirjallisiin töihin ja sinne piti
Williaminkin pian saapua. Tämän jälkeen seurasi noin viikon päivät
kestävä vaitiolo, jonka jälkeen William sai vastaanottaa ensimmäisen
tuloksen rouvansa kirjallisesta toiminnasta.

Se ei tosin ollut mikään kirja, vaan kirje, ja sangen sujuvasti
kirjoitettu. Siinä ilmoitti Mabel, että hän viimeisenä viikkona
oli elämästään oppinut enemmän kuin ennen koko iässään ja että hän
nyttemmin oli päättänyt erota Williamista ja liittyä mr. Wels'iin,
joka tänä yhtenä viikkona oli osoittanut enemmän ymmärtämystä
Mabelin kirjallisille y.m. harrastuksille, kuin William koko
heidän avioliittonsa aikana. Samalla hän ilmoitti, että hänen
asianajajansa, mr. Pickering, kohdakkoin saapuisi neuvottelemaan asian
yksityiskohdista, ja että hän ei avioerossa vaadi muuta kuin auton,
huvipurren, koiran ja papukaijan. Kaikesta muusta Williamin hänelle
tarjoamasta hyvyydestä samoin kuin Williamista itsestään hän ilmoitti
luopuvansa vapaaehtoisesti.

Voisi luulla, että tällainen kirje olisi saattanut Williamin
äärimmäiseen epätoivoon. Näin ei suinkaan käynyt, sillä William oli
taitava liikemies, jolla oli myös taitava asianajaja, herra Davis.
William sähkötti siis Mabelille, että Davis saapuisi hänen luoksensa
kaikilla valtuuksilla varustettuna ensi tilassa neuvottelemaan.

Neuvottelujen tulos oli yllättävä, sillä niiden perusteella Mabel
suostui palaamaan miehensä luokse ehdolla, että hänelle, Mabelille,
kustannetaan asianajaja Davis'in seurassa kaksi vuotta kestävä Euroopan
matka, jonka aikana Davis ja Mabel saavat käyttää Williamin huvipurtta,
matkarahoiksi annetaan 150,000 dollaria vuodessa sekä William suostuu
siihen, että matkasta saadaan kirjoittaa matkakuvaus..

Tätä nykyä kuuluvat William ja Davis käräjöivän keskenään.




ONNEN AVAIN.


Vaikka vihkipallilla onkin annettava niin tiukkoja lupauksia, että
kerrotaan erään lontoolaisen ylkämiehen kolme kertaa perätysten
pyörtyneen vihkiäisissään, mistä ei kuitenkaan ollut apua, sillä
toimitus suoritettiin siitä huolimatta loppuun, niin tällaisista
sitovista lupauksista huolimatta löytyy kuitenkin sekä meillä että
muualla onnettomia avioliittoja.

Huomaamme siis selvästi, että vihkipallilla annetut lupaukset eivät
riitä, vaan on niitä tehostettava aivan kuin meillä kieltolakia,
ja Amerikassa onkin tullut tavaksi, että ennen vihkimistä tehdään
laillisesti pätevä sopimus, joka m.m. sisältää seuraavat kohdat:

1) Kumpikin aviopuolisoista sitoutuu tulemaan kotiin viimeistään klo
11 illalla. Myöhempään poissaoloon on saatava toisen asianosaisen
suostumus.

2) Mies sitoutuu esittelemään vaimolleen kaikki naiset, joiden kanssa
hän joutuu tekemisiin.

3) Mies sitoutuu aina pitämään sormukset sormessaan.

4) Kaikki valheet, myös hätävalheet, ovat ankarasti kielletyt.

5) Kumpikaan ei saa nauttia väkijuomia ilman toisen suostumusta.

6) Aviopuolisot sitoutuvat joka vuosi olemaan erossa toisistaan yhden
kuukauden.

Olemme julkaisseet ylläolevan sopimuksen, joka on, niin kuin jo
mainittiin, laadittava ennen vihkimistä ollakseen laillisesti pätevä.
Siitä saamme mallia mekin, vaikkei sitä sanasta sanaan tarvitse
noudattaa.

Mitä esim. kohtaan 5) tulee, niin on meillä voimassa monin
kerroin tehostettu kieltolaki, joten se on aiheeton. Aivan yhtä
hyvin voitaisiin vaatia, että aviopuolisot sitoutuisivat olemaan
varastamatta, olemaan sytyttämättä murhapolttoja ja siis yleensä
pidättymään kaikenlaisista törkeistä rikoksista. Tämän 5) kohdan sijaan
ehdottaisimme siis ainoastaan sen, että kumpikin aviopuoliso sitoutuu
noudattamaan Suomen lakeja ja kaikessa tottelemaan kansaneduskuntaa.

Kohtaan 2) tahtoisimme lisätä, että myöskin vaimo velvoitettaisiin
erinäisissä tapauksissa, ja jos hän suvaitsee, esittelemään miehelleen
miespuoliset tuttavansa. Mutta älköön tätä tehtäkö siinä tapauksessa,
että mies ei syystä tai toisesta halua tulla näille esitellyksi.
Erinäisissä tapauksissa voi tällainen esittely olla aviomiehen
ruumiilliselle hyvinvoinnille vaarallinen.

Myönnämme, että sormuksen pitäminen liivintaskussa on erittäin ruma
tapa. Tosin naiset harvemmin ottavat sormuksensa sormesta kuin miehet,
m.m. siitä syystä, että heillä ei ole liivintaskua, mutta mielellämme
kuitenkin tasapuolisesti velvottaisimme myös naisen pitämään
kihlakahleensa sormessaan.

Kohdan 4) suhteen olemme hieman epäilevällä kannalla varsinkin mitä
n.s. hätävalheisiin tulee. Oikein asetettu hätävalhe voi saada
aikaan paljon hyvää, ja rohkenemme väittää, että monta kertaa
paikalleen heitetyllä hätävalheella on pelastettu lukemattomien
ihmisten aviollinen onni. Toiselta puolen on kohta 4) moraalisesti
siksi täysipainoinen, että sitä vastaan on vaikea tehdä päteviä
muistutuksia. Tästä syystä ehdottaisimme, siihen nähden, että kohta 4)
samoin kuin kohta 5) sisältävät aivan selvän moraalisen vaatimuksen,
jonka noudattaminen on itsestään selvä, että kohta 4) tarpeettomana
poispyyhittäisiin. Myönnämme, että teemme tämän ehdotuksen suurella
epäilyksellä.

Mitä kohtaan 6) tulee, niin sen johdosta tahtoisimme myös asettua
hieman epäilevälle kannalle. Sellaisenaan voimme kyllä hyväksyä siinä
esiintyvän periaatteen, nim. kummankin aviopuolison persoonallisen
yksilöllisyyden säilyttämisen, mutta meidän on huomattava, että aikaa
myöten on avioliitossa otettava myös huomioon lapset. Jos esim.
perheenisä täksi yhdeksi kuukaudeksi vetäytyy johonkin rauhalliseen
lepokotiin ja jättää perheenemännän hoitamaan parkuvaa lapsilaumaa,
niin tuntuu meistä siltä, että tämä kuukauden yksinäisyys ei ole
tasapuolisesti jaettu. Sama on tietysti asian laita, jos perheenemäntä
esim. matkustaa Parisiin kehittämään soitannollisia lahjojansa ja
jättää miehensä kotiin lasten valvojaksi. Ehdottaisimme siis tähän
kohtaan lisättäväksi, että kumpikin olkoon tänä erokuukautena
velvollinen vuorolleen jäämään kotiin, sillä ylimalkaan otaksumme
perheen asioiden menevän rempalleen, jos molemmat aviopuolisot
yht'aikaa jättävät kodin.

Niinkuin näkyy, voidaan ylläolevaa sopimusmallia vastaan tehdä sangen
painavia muistutuksia, mutta mielestämme se sittenkin oikein käytettynä
on onnen avain, ja senvuoksi lausumme toivomuksen, että tämäntapaisten
sopimusten laatiminen käytäntöön meilläkin.




NAURISHUHDAN ISÄNNÄN KONEKAUPPA.


Maalla oleskellessamme on meillä tapana seurata korvenraatajan elämää.
Meidän ei tarvitse kävellä asunnostamme kuin 2 km, ja silloin löydämme
nykyaikaisen Saarijärven Paavon. Hänen nimensä sattuukin muuten
olemaan Paavo, vaikkei hänen torpallaan ole sen parempaa nimeä kuin
Naurishuhta. Hän aloitti nim. maanviljelyksensä tekemällä kotimäkeensä
oikein ensiluokkaisen naurishuhdan, josta korjasi 10 hevoskuormaa
nauriita. Sen jälkeen hän on raivannut kymmenisen tynnyrinalaa peltoa
ja parikymmentä tynnyrinalaa suoniittyä sekä rakentanut itselleen
asuinrakennukset, navetat, saunat, riihet y.m. ulkohuonerakennukset.
Viime syksynä ja tänä keväänä hän sitäpaitsi teki pari km hyvää
ajotietä, niin että hänen torppaansa pääsee kylätietä kaikilla
nykyaikaisilla ajopeleillä.

Ja kun tie oli tullut valmiiksi, niin ei pitkää aikaa kestänyt,
ennenkuin Naurishuhdan pihalle ajaa karahutti hyrysysy, josta astui
tupaan 2 hienon hienoa herrasmiestä.

Mutta vaikka nämä herrasmiehet olivat ylen hienoja ja vaikka heidän
naamaansa komistivat oikein kilpikonnanluiset kakkulat, niin he olivat
kumpikin oikeita kansanmiehiä. He huomasivat nim. heti, että talosta
puuttuu separaattori, Rex-kirnu, rivikylvökone ja niittokone. Ja sen
jälkeen he ottivat kynän ja paperia ja todistivat päivänselvillä
laskelmilla, että Naurishuhdan isäntä tähän asti oli vuodessa kärsinyt
näiden hyödyllisten vehkeiden puutteessa noin 6000 markan tappion.
Tämän jälkeen he tarjosivat isännälle oikein mahavyöllä varustetun
sikaarin ja sanoivat, että tällaisia sikaareja sen isännän kannattaa
polttaa niin pian kuin taloon on hankittu separaattori ja Rex-kirnu
ja rivikylvökone ja niittokone. Mutta emännän hartioille he laskivat
pehmeän villaisen vaatteen ja sanoivat, että naisväki nykyään käyttää
aivan liian vähän villaista päänsä ja kaulansa ja hartioidensa
ympärillä, sillä villainen on aina hyvä olemassa, se kun on melkein
paras lääke hampaansärkyä ja leiniä vastaan.

Ja sitten nämä ihastuttavat vieraat ottivat selville, kuinka
Naurishuhdan isäntä oli onnistunut järjestämään taloutensa. He saivat
tietää, että talo oli tullut itsenäiseksi 2 vuotta sitten ja että
lunastussumma oli kokonaan maksettu. Metsässä oli sitäpaitsi pystyssä
tuhatkunta tukkipuuta ja navetassa 6 lehmän hännän huiske.

Ja molemmat miehet tulivat liikutetuiksi ja sanoivat, että he
mielihyvällä näkevät, kuinka Naurishuhdan isännän edesottamiset ovat
näin siunatut, ja huomauttivat, että oikeastaan myös polkupyörä ja
ompelukone olisivat talossa tarpeelliset. Ainakin ompelukone tarvitaan
tällaisessa talossa välttämättä.

Ja sen jälkeen he ottivat esille papereita ja selittivät, että
he edustavat Kansainvälistä Koneliikettä, joka reklaamin vuoksi
on päättänyt alle omien hintojensa sijoittaa kaikkialle Suomeen
hyödyllisiä ja ensiluokkaisia koneita. Rahaa ei tarvitse ensinkään
näyttää, ennenkuin koneet ovat saapuneet ja silloinkin on kuukausittain
maksettava vain mitätön osamaksu, joten koneet aivan huomaamatta
siirtyvät liikkeeltä ostajalle. Ja sitten tuotiin nähtäville valokuvia
ja hintaluettelolta, heitätettiin emännällä kahvit ja ajelutettiin
Naurishuhdan perhettä autolla aina kirkonkylälle asti.

Lopuksi sovittiin kaupoista. Polkupyörää ei isäntä ostanut, mutta
separaattorin, Rex-kirnun, rivikylvökoneen, niittokoneen ja
ompelukoneen hän katsoi tarvitsevansa.

Kun sitten tarpeelliset paperit olivat allekirjoitetut poistuivat
vieraat kehoittaen isäntää ja emäntää Helsingissä käydessään
pistäytymään heidän luonaan, jolloin heille näytettäisiin koko
Helsingin kaupungin komeus.

Vieraat olivat puhuneet totta. Viikon päästä saapui ilmoitus,
että asemalta voitiin noutaa 1 tonnia koneita. Vähän ajan perästä
saapui myös kohtelias kirje, jossa ilmoitettiin, että ensimmäinen
kuukausimaksu 2,200 mk, oli heti suoritettava, ja ellei sitä
määräaikana suoriteta, niin muistutetaan kauppakirjan ehdoista, että
loppuerä lankeaa yhdellä kertaa maksettavaksi, jotapaitsi tavarat
menetetään myyjälle.

Kun siis Naurishuhdan isäntä saapui luoksemme tämän kirjeen ja
paperiensa kanssa, niin hän oli kaikkea muuta kuin hyvällä tuulella.
Totesimme, että hän oli itse kirjoittanut nimensä sitoumukseen, ja
neuvoimme häntä parhaansa mukaan sen täyttämään. Huomautimme muuten,
että kun hän maksut on maksanut, vaikka ne joutuisivat laiminlyönnin
vuoksi yhdellä kertaa maksettaviksi, niin kyllä hän varmasti saa
tavarat pitää, mutta ihmettelimme samalla, mitä hän tällä koneiden
paljoudella aikoi tehdä.

Hyvin pian osottautui sitäpaitsi, että koneiden hinta ei suinkaan
ollut halpa, vaikkei niiden laatuun nähden ollut mitään erikoista
muistuttamista. Mutta mistä rahat koneiden maksamiseen? Ei ollut muuta
keinoa kuin lähteä hieromaan metsäkauppaa, ja sitä tietä nämä rahat
saatiinkin, mutta laskettiin miten tahansa, niin huomattiin, että
Naurishuhdan isäntä oli hävinnyt kaupassaan noin 3,000 mk.

Mutta ei siinä kyllin. Rivikylvökonetta hänen ei oikeastaan
kannattanut pitää niin pienien siemenerien kylvöä varten, Rex-kirnu
oli myös melkein tarpeeton kapine ja myöskin separaattorin tuottama
hyöty jäi hyvin arvoitukselliseksi. Ompelukone oli myös aivan liian
kallishintainen. Ainoa kone, josta voi olla tosihyötyä, oli niittokone.

Naurishuhdan isäntä pääsi sentään koko vähällä nykyaikaisista
vähittäismaksukaupoista ja konehullutuksista. Hänen onnensa oli, että
hänellä sattui olemaan metsää. Mutta ajateltakoon, että joku toinen
huonommassa asemassa oleva olisi joutunut samaan nuottaan. Silloin
häneltä olisi voinut mennä samalla kertaa sekä talopahanen että nuo
kiiltävät koneet.

Ei niitä koneitakaan kaikissa oloissa kannata pitää, ja meidän
mielestämme ei pienviljelijä tarvitse toistaiseksi muita koneita
kuin niittokoneen. Muut koneet ovat hankittavat yhtiössä toisten
tarvitsevien kanssa. Erikoisesti huomautamme, että ompelukone on
kaikkein sopivimpia osuuskoneita, sillä se saa maata suurimman osan
vuotta käyttämättä. Samoin on rivikylvökoneen laita, jota tarvitaan
ainoastaan muutamina päivinä keväisin ja syksyisin. Separaattoria ja
Rex-kirnua ei pienviljelijä mielestämme tarvitse.

Naurishuhdan isäntä muuten on uhannut myydä kaikki nämä koneet, jos
vaan pääsee kaupoissa vähänkin omilleen. Hän toivoo löytävänsä toisen
kaltaisensa jostain naapuripitäjästä, jolle hän voi nämä masiinat
syöttää.




IHMISKONE.


Hyvin pitkälle aletaan nykyaikana kaikkinaisessa kehityksessä
päästä. Mutta kaiken huippuna voidaan mielestämme pitää robottia eli
ihmiskonetta, jonka eräs insinööri, luonnollisesti amerikalainen, on
keksinyt. Olemme nähneet tämän koneen kuvankin eikä koneessa juuri
paljon ihmisen hahmoa ole. Korkeintaan voidaan sanoa, että sillä on
pää, kädet ja jalat, mutta muu ruumis sijaitsee jonkun matkan päässä
koneesta, josta itse robottiin johtaa suuret kimput johtolankoja.
Mutta eihän ulkonäkö olekaan pääasia, vaan pääasia on se, mihin
tämä laitos kykenee. Ja se kykenee m.m. mainiosti hoitamaan esim.
vesijohtolaitoksen vesisäiliön. Se soittaa puhelimella sovittuun
numeroon. Ilmoittaa, että puhelimessa on robotti N:o 17 ja että
pyydetään puhelimeen sitä ja sitä henkilöä, jonka jälkeen se tämän
henkilön puhelimeen saavuttua ilmoittaa, että nyt on vesi säiliössä
kohonnut niin ja niin korkealle. Ja jos insinööri sanoo, että kyllä
siinä jo vettä riittää, ja että säiliön hanat saa panna kiinni, niin
sanoo robotti: kiitos, ja pistää puhelimen torven paikoilleen ja menee
vääntämään säiliön hanat kiinni.

Mutta ei siinä kyllin, robotti hoitelee muitakin koneita, lueskelee
veden lämpötiloja, tirkistelee vesimittareihin, ja vastaa myöskin
näistä asioista tiedusteluihin, kun niitä puhelimessa tehdään. Ja
tuntee robotti, kuulemma, tarkkaan isäntänsä äänen, niin että se ei
muiden ihmisten määräyksistä ole millänsäkään. Ei sitä Köpenickin
kapteeni vetäisi huulesta.

Ja sen jälkeen kerrottakoon eräs todennäköinen tulevaisuuden kuvitelma:

Herrasväki Tiukkanen eli lähemmin sanoen rouva ja herra Tiukkanen
olivat melkein aina aluksi eri mieltä asioista. Mutta ei kestänyt
milloinkaan enempää kuin korkeintaan 10 minuuttia, kun jo herra
Tiukkanen oli täydellisesti yhtä mieltä rouvansa kanssa, sillä rouva
Tiukkanen painoi 125 kiloa, jotavastoin hänen aviomiehensä painoi
ainoastaan 52. Kun rouva Tiukkasessa ei sitä paitsi ollut löyhää lihaa,
niin on ymmärrettävissä, että hän oli oikeassa väittäessään, ettei hän
ollut milloinkaan tavannut ihmistä, joka olisi kumonnut hänen tahtonsa.

Eräänä päivänä istui herra Tiukkanen salin sohvalla ja veteli haikuja
noin 1/2 m pituisesta sikaarista. Kun rouva Tiukkanen oli aukaissut
eteisen oven, kuului sieltä mahtava ääni: Kuka rohkenee polttaa tässä
talossa sikaaria?

Aivan samassa silmänräpäyksessä kuului salin sohvalta herra Tiukkasen
tyyni vastaus: Minä pidän sikaareista ja siis minä myös poltan niitä.

Muutamaksi silmänräpäykseksi rouva Tiukkanen mykistyi, sillä
tällaista hän ei ollut ennen kuullut, mutta ainoastaan muutamaksi
silmänräpäykseksi tämä tapahtui, sillä hyvin äkkiä hän oli astunut
saliin niin painokkaasti, että lattiapalkit keinuivat, riistänyt
miehensä suusta sikaarin, heittänyt sen tulipesään, oikaissut miehensä
polvelleen ja kohottanut uhkaavasti kätensä, jonka jälkeen oli seuraava
tällaisissa tapauksissa tavallinen voitelu.

Mutta sen sijaan, että herra Tiukkanen olisi armoa rukoillut, huudahti
hän käskevästi:

Robotti hoi, vapautapas minut, ja vie tuo akka sänkykamariin.

Tämän jälkeen tapahtui jotain ennenkuulumatonta. Kiiltävä
nikkeliteräksinen hirviö astui esille viereisestä huoneesta ja sanoi
uhkaavalla äänellä: Kyllä minä opetan teidät, rouva Tiukkanen,
miestänne pieksämään! Ja tämän jälkeen tarttuivat teräksiset nivelet
rouva Tiukkaseen, jonka jälkeen hän sankarillisesta vastarinnasta
ja kautta koko talon kuuluvista avunhuudoista huolimatta siirtyi
sänkykamariin, jonka oven robotti veti kiinni.




TULOILMOITUSAIKOINA.


Kerran vuodessa hikoilee Suomen kansa tuloilmoitusten kimpussa.
Se, jolla on vakinainen palkka, tietää hyvin tulonsa ja tietää
ne myös verotuslautakunta, joka saa niistä useamman laatuisia
"kontrolli-ilmoituksia". Jos siis esim. on verotettava toimittaja
Kynänen, niin otetaan esille hänen viime vuonna antamansa tuloilmoitus
ja huomataan, että hänen tulonsa ovat nousseet tuohon satumaiseen
summaan 41,000 mk. 50 p, josta vakinaista palkkaa 36,000 mk. ja loput
5,000 mk. 50 p. sivutuloja. Tänä vuonna annettu tuloilmoitus osottaa
vakinaista palkkaa ainoastaan 34,500 mk. ja sivutuloja 3,000 mk. eli
yhteensä 37,500 mk.

Kiinnittämättömiä velkoja osottaa edellisen vuoden tuloilmoitus 12,000
mk. ja tämän vuoden tuloilmoitus 9,000 mk.

Haa, tuumaa Verotuslautakunta. Kuinka on mahdollista, että toimittaja
Kynäsen tulot tältä vuodelta ovat vähentyneet, ja siitä huolimatta ovat
myös hänen velkansa vähentyneet? Tässä täytyy olla joku ilmeinen koira
haudattuna, sillä onko kuultu sellaista, että sanomalehdentoimittaja
yleensä olisi vähentänyt velkojaan. Ja kuinka on mahdollista, ettei
hänen esimiehensä ole, huomattuaan hänen säästäväisyytensä, korottanut
hänen palkkaansa, vaan päinvastoin alentanut sitä, sillä hänellähän oli
vakinaisia tuloja tänä vuonna 1,500 mk. vähemmän kuin viime vuonna.

Ja tämän jälkeen ottaa verotuslautakunta esille kynän ja paperia ja
vaatii tulojen ilmoittamisvelvollisuudesta huhtikuun 9 p:nä 1919
annetun lain 6 §:ssä olevan säännöksen perusteella toimittaja Kynäseltä
selvitystä asiasta.

Ja ilmoittaa toimittaja Kynänen, että hän on mainitun vuoden kuluessa
ollut yhden kuukauden ajan sairaana, jolloin hänen oli pakko
viransijaiselleen luovuttaa puolet palkastaan. Sairaana ollessaan ei
hän myöskään voinut hankkia sivutuloja, joten hänen sivutulonsa jo
tästäkin syystä ovat pienentyneet.

Sitäpaitsi on hänellä ollut onni saada 10,000 mk. suuruinen
matka-apuraha, joka on verovapaa, mutta lankesi hänelle juuri samoihin
aikoihin eräs 3,000 mk. suuruinen vekseli, johon asettaja, eräs
upporikas liikemies, saatuaan kuulla matka-apurahasta, kieltäytyi
merkitsemästä nimeään, joten hänen, toimittaja Kynäsen, täytyi lähteä
opintomatkalleen ainoastaan 7,000 mk. taskussaan ja lunastaa ennen
lähtöään mainittu vekseli. Osaltaan on myös opintomatka syynä siihen,
että hänen sivutulonsa ovat pienentyneet. Hän ei myöskään tahdo salata
sitä seikkaa, että hänet kruununkyydillä toimitettiin opintomatkalta
takaisin, syystä, että häneltä rahat loppuivat kesken, mutta saapui
hän matkaltaan vasta toissa päivänä, joten hän ei ole katsonut
tarpeelliseksi merkitä tätä kruununkyytiä verotusilmoitukseen, ja
pitää tätä menettelyään varsin oikeana jo senkin vuoksi, että tämä
kruununkyyti häneltä kuluvan vuoden aikana ulosmittausteitse perittänee
takaisin.

Mutta siirtykäämme senjälkeen liikemies Tuppuran huoneeseen ja
katsokaamme, miten hän laati verotusilmoitustaan.

Verotuslautakunnalle osottamassaan kirjelmässä liikemies Tuppura
huomauttaa, ettei hänen kirjanpitovelvollisena oikeastaan tarvitsisi
jättää tuloilmoitustaan ennenkuin maaliskuun kuluessa, mutta katsoi
hän samalla kuin hän lähettää tiedot niiden henkilöiden tuloista,
jotka ovat häneltä nauttineet vakinaista palkkaa, myös voivansa
tehdä oman tuloilmoituksensa. Ja ilmoittaa hän seuraavaa: Jo viime
joulukuun alkupäivinä selvisi minulle, että asiani ponnistuksistani
huolimatta olivat joutuneet siihen vaiheeseen, että minun ehdoton
velvollisuuteni oli täkäläiselle Raastuvanoikeudelle jättää
konkurssihakemus. Rehellisenä velallisena käännyin kuitenkin velkojieni
puoleen ja ehdotin heille 30 %:n akordia. Kaikesta huolimatta ja
vaikka konkurssipesäni loppuunmyynti ei mitenkään tule tuottamaan
tätä määrää, eivät velkojani suostuneet akordiin, joten minun täytyi
viime kuluneen joulukuun 30 p:nä täkäläiselle Raastuvanoikeudelle
jättää konkurssianomukseni. Myötäliittäen tarpeelliset jäljennökset
kirjanpidostani, jonka mukaan liikkeeni on viime vuonna tuottanut
tappiota 556,000 mk. 50 p. ja Raastuvanoikeuden diariotodistuksen
siitä, että olen konkurssitilassa, saan täten kunnioittavimmin anoa,
ettei minua otettaisi huomioon ensi vuoden verotuksessa.

Ja tuskin oli kirjelmä allekirjoitettu, kun rouva Tuppura astui sisään
ja vaipui epätoivoisena tuolille.

"Mutta, rakas Selma, mikä sinua vaivaa?" kysyi liikemies Tuppura.

"No, kun kaikki ihmiset katsovat niin kieroon ja heittelevät niskojansa
ja mielestäni kuulen jokaisen kuiskaavan, että tuo Tuppurakin on tehnyt
konkurssin."

"Niin, sellaista se on meidän liikemiesten elämä", sanoi Tuppura.
"Täytyy sitä kärsiä ihmisten ylenkatsettakin. Luuletko sinä, ettei
minulle sitten heitettäisi niskoja? Matkustaisin tässä mielelläni
ulkomaille, mutta eihän tästä nyt pääse pariin vuoteen ennenkuin
tästä konkurssista on tullut selvä. Mutta sinähän Selma rakas, näytät
tosiaankin niin surkean näköiseltä, että sinä voit pieneksi ajaksi
matkustaa Nauheimiin. Ja tässä on sinulle aluksi 30,000 mk. matkarahaa."

Sanoi ja aukaisi salaluukun seinästä ja luki setelit Selma-rouvan
kouraan.

Mutta verotuslautakunta löi eteensä herra Tuppuran paperit ja hymyili
ja sanoi, että kerrankin taas saatiin yksi verotus selväksi ilman, että
täytyi ruveta kirjeenvaihtoon, sillä tältä vuodelta ei herra Tuppura
ole edes voinut saada konkurssipesältä sellaista avustusta, että se
olisi jotain verotuksessa merkinnyt.

Mutta toimittaja Kynänen sai vielä kirjotella 3 kertaa ennenkuin
hänelle paiskattiin samat veroäyrit kuin edellisenä vuonna.




VÄHÄISEN LUKKARIN SEIKKAILU.


Ja tapahtui, että Suuren Perintölän isäntä, jota myöskin Paksuksi
Perintöläksi kutsuttiin, istui autonsa takaistuimelle ja sanoi
autonkuljettajalleen, että ajappas nyt ja äkkiä W:n kaupunkiin. Ja
autonkuljettaja pani hyrysysyn liikkeelle ja kilometripatsaat ja
puhelinpylväät alkoivat juosta sivuitse, niinkuin ne juoksevat silloin
kun 100 km nopeudella ajetaan.

Mutta ajoipahan siinä eräästä tienhaarasta esille pahainen lukkari
laihalla hevoskaakillaan, joka viimemainittu säikähti vielä enemmän
kuin lukkari itse, ja niin lensivät hevonen ja rattaat tiepuoleen ja
lukkari 5 sylen päähän päällensä kannikkoon. Mutta Perintölän isäntä
oli kunnon mies ja hän pysäytti autonsa ja huoahti helpotuksesta
ja sanoi, että kah, meijän lukkarihan se vain olikin, ja antoi
autonkuljettajan taluttaa hevosen rattaineen tielle ja nostaa lukkarin
rattaille ja kysyi, että kuinka se lukkari noin päättömästi ajaa?

Ja vastasi se lukkari siihen, että pyydän kaikin mokomin anteeksi,
mutta tässä halkesivat minun uudet housuni ja repesi minun uusi
takkini, ja ne ovat tosin kotikutoisia neliniitistä, mutta otti se
räätälikin 100 mk. tekopaikkaa. Ja sanoi tähän se suuren Perintölän
isäntä, että mitäs me noista mokomista, sinun vikasihan se tämä oli,
mutta köyhälle minä en milloinkaan tahdo tehdä mitään vahinkoa, ja
tässä on sinulle 250 mk.

Ja tämän jälkeen lähti Perintölän isäntä taas 100 km nopeudella
eteenpäin, mutta lukkari pistäytyi kirkonkylän räätälissä, sillä se
oli tienvarressa, ja tutkittiin täällä sekä hänen että hänen pukunsa
terveydentila. Ja tällöin huomattiin, että puvussa ei ollut mitään
vikaa, sillä se oli ratkennut saumoja myöten, jotavastoin lukkarin ei
ollut käynyt yhtä onnellisesti, vaan räätäli noukki hänen suustaan
3 irtonaista hammasta ja sitoi hänen käsivartensa, jonka molemmat
kyynärluut olivat katkenneet.

Ja kun lukkari kysyi, että mitä tämä lysti maksaa niin arveli räätäli,
että koska kerran puku oli ratkennut saumoista, joten siis saumat,
jotka muuten hänen oppipoikansa oli neulonut, olivat osottautuneet
kestämättömiksi, niin katsoi räätäli, ettei hän vaatteiden
paikkauksesta voi periä mitään, mutta sitävastoin hän katsoi voivansa
lukkarin paikkauksesta ottaa 5 mk. ynnä siteiden hinnan, jonka räätäli
arvioitsi 2 mk. 50 p:ksi, ollen siis kokonaiskustannus Smk. 7:50.

Mutta lukkari antoi täyteen 10 mk, sillä hän huomasi, että hän näinkin
oli hyötynyt kaupassa kokonaista 240 mk, joka summa suunnilleen vastaa
lukkarin palkankorotusta 5 vuoden nuhteettomasta palveluksesta.
Sitäpaitsi oli hän juuri ollut matkalla hammaslääkäriin ja huomasi,
että juuri nämä koloisimmat hampaat olivat lentäneet hänen suustaan,
joten hän edelleen havaitsi säästäneensä hammaslääkärin palkkion. Ei
ole siis ihme, että lukkarimme, vaikka hänen kättään jomottikin, aika
hyvällä tuulella ajeli kaupunkia kohti. Ja kun hän oli päässyt perille,
niin vei hän hevosensa vanhaan kortteeripaikkaan ja toimitti ostoksensa
ja ostipa vielä uhkeat tuomiset eukolleen. Mutta sen jälkeen meni
häneen — voi aikoja! — rellestämisen paholainen. Ja astui hän kaupungin
parhaaseen ruokapaikkaan, astui sinne kuin rusthollari ikään ja huusi
jo ovelta, että ruokaa kahdelle ja äkkiä. Ja söi hän yhtä paljon kuin
viimeksi Perintölän hopeahäissä ja ryyppäsi vielä melkein kokonaisen
litran kermaa päälle.

Mutta kussa on tekijä, siellä on myös näkijä, ja kun tämä lukkarimme
mahtava elosteleminen nähtiin, niin ilmestyi hänen pöytäänsä
2 kaupunkilaista herrasmiestä, jotka tulivat tätä äveriästä
maalaisisäntää puhuttelemaan ja sanoivat, että eikös näin ruuan päälle
maistuisi kahvi hyvälle.

Ja sen jälkeen mentiin sivuhuoneeseen ja tilattiin sinne vehnäskahvit
kolmen sorttisen vehnäsen kanssa ja kaadettiin kahvia kuppiin
ainoastaan puolilleen, mutta sen jälkeen toinen puoli täytettiin
kirkkaalla nesteellä, joka pian pani lukkarimme kielenkannan
heltiämään. Ja koska lukkarillamme oli hyvä lauluääni, niin korotti hän
äänensä ja messusi saman tien.

Mutta mitä sitten seurasi, ei lukkari parhaallakaan tahdollaan voinut
muistaa, kun hän seuraavana päivänä kaupungin poliisilaitoksella
selitti edesottamisiaan. Ja annettiin hänelle haaste lainmukaisessa
järjestyksessä ja määräajan kuluttua paukautti W-kaupungin
raastuvanoikeus hänelle 5 päiväsakkoa à 30 mk.

Näin surkeasti päättyi siis lukkarimme niin onnellisin entein
alkanut kaupunkimatka. Mutta pahempaa oli tuleva perästä, sillä kun
lukkari sitten useiden vuosien perästä anoi palkankorotusta 5 vuoden
nuhteettomasta palveluksesta à 250 mk vuodessa, niin oli se vähän
niin ja näin, että hän sen sai. Varsinkin pani Suuren Perintölän
isäntä kovasti vastaan, ja kirjoittipa vielä oikein kysymyksen lehtiin
siitä, että voidaanko sellaiselle kirkonmiehelle antaa palkankorotusta
nuhteettomasta palveluksesta, joka ei ole noudattanut siveää ja
nuhteetonta käytöstä.

Allapäin ja pahoilla mielin lähti kanttori Perintölän isännän
puheille, joka juuri oli sattunut tulemaan lauantaisaunasta. Ja jo
alussa näytti kaikki suopealta, sillä tuvan pöydän takana istui itse
isäntä ja hänen silmänsä säteilivät ja hänen kielensä leiskui kuin
pukin pää kaalimaassa. Ja kun kanttori astui sisälle, niin lausuttiin
hänet tervetulleeksi ja sanottiin, että laula veikko, niin saat
puolikuppisen. Ja lauloi se kanttori koko "repertoaarinsa" ja vähän
päällekin, kunnes hän ja muu seurue vaipuivat rauhalliseen uneen.

Ja seuraavana päivänä soitti se Suuren Perintölän isäntä kirkkoherralle
ja sanoi, että kanttori on käynyt hänen puheillaan ja että heillä on
ollut pitkä keskustelu ja että kanttori on esittänyt siksi paljon
lieventäviä asianhaaroja, että hänestä kanttorille sittenkin voidaan
antaa anteeksi hänen hairahduksensa. Ja niin sai lukkarimme tuon 250
mk. palkankorotuksen ja siunasi hyvää ja rehtiä Suuren Perintölän
isäntää.




AIKAMME NUORI NAINEN.


Kun nuorten naistemme hameet alkoivat kohota yli polvien ja samalla
kertaa kaula-aukeama laskeutua yhä alemmas ja komea palmikko heidän
päästänsä hävisi muistoksi jonkun vanhan tädin kaappiin, niin nousivat
kynämiehet kaikkialla sotaan näitä uuden ajan ilmauksia vastaan. Ja
perheen isät pudistelivat päitänsä, paavi sinkautteli pannakirjeitään
ja amerikalaiset pormestarit ja kuvernöörit ja Kreikan diktaattori
Pangalos lähettivät liikkeelle poliiseja mittanauhalla mittailemaan,
jotteivät kenenkään naisen hameet saisi kohota liika korkealle
kadunpinnasta.

Mutta kaikki vastarinta oli turha, yksinkertaisesti siitä syystä, että
mitä nainen tahtoo, sitä tahtoo jumalakin, ja varsinkin on nuori ja
kaunis nainen kaikkina aikoina kyennyt pyöräyttämään sormiensa ympäri
muinaisaikojen jumalat ja sankarit, kun hän vain sitä halusi.

Näin on siis ilmestynyt näyttämölle kahdennenkymmenennen vuosisadan
nainen. Hän ei ilmestynyt heti vuosisadan alussa, vaan noin
parikymmentä vuotta sen jälkeen kuin vuosisatamme kirjaimellisesti oli
alkanut. Joka tapauksessa alkaa jo nyt olla mahdollista hahmoitella,
minkälainen on kahdennenkymmenennen vuosisadan nuori nainen, siis
nainen, joka on syntynyt tällä vuosisadalla.

Hänen pukeutumisensa ja niin sanoaksemme ulkomuodolliset tuntomerkkinsä
olemme jo edellä lyhyesti esittäneet. Hänen luonteeseensa kuuluu, että
hän yleensä kapinoitsee kaikkia sovinnaistapoja vastaan. Kun nainen
ennen tahtoi ennenkaikkea olla naisellinen, niin tämän vuosisadan
nainen rakastaa kaikkea miehekästä naisessa ja naisellista miehessä.
Tämän vuosisadan nainen on tarmokas, hän kilpailee elämän markkinoilla
miehen kanssa ja tahtoo ennenkaikkea valloittaa itsenäisen aseman
yhteiskunnassa. Kun hän sen on saavuttanut, niin voi hän ottaa
rinnalleen miehen, sillä ei voida sanoa, että kahdennenkymmenennen
vuosisadan nainen hyljeksyisi avioliittoa, vaikkei hän sallikaan
itseään mieheen sidottavan niinkuin nainen ennen salli.

Päinvastoin hän siis saavutettuaan itsenäisen aseman esim.
piirilääkärinä, lääninsihteerinä, poliisimestarina, metsänhoitajana,
piispana j.n.e. alkaa katsella itselleen sopivaa elämänkumppalia.

Kaikkein suosituimpia ovat akkamaiset miehet ja kaiken maailman
tyhjäntoimittajat, esim. koroillaan eläjät, pukutaiteilijat,
naisräätälit, kauneuslääkärit, laihduttamisspesialistit j.n.e.

Tämän jälkeen seuraavat järjestyksessä taiteilijat: filminäyttelijät,
tavalliset näyttelijät, tenorit, barytonit, lahkolaispapit,
salatieteilijät, henkien manaajat j.n.e. Kolmanteen ryhmään voimme
lukea kaikki urheilijat, sotilashenkilöt ja liikennepoliisit y.m.
heihin verrattavat henkilöt. Tämä ryhmä on hyvin laaja ja pysähtyvät
useimpien naisten toiveet jo tähän ryhmään, sillä edellisiin ryhmiin
kuuluvia on ainoastaan aniharvojen saavutettavissa. Sangen korkeaan
luokkaan kuuluvat vielä autonkuljettajat.

Näiden jälkeen seuraavat n.k. huonommat ihmiset, esim. kauppiaat,
maanviljelijät, virkamiehet, sanomalehdentoimittajat, tiedemiehet,
lääkärit y.m. n.k. "epäintressantit ihmiset", joihin turvaudutaan
vasta sen jälkeen kuin tuossa 30 vaiheissa on havaittu, ettei näitä
edellisten ryhmien korkeampia olentoja ole saavutettavissa.

Niinkuin ylläolevasta selviää, on nykyaikaisella nuorella naisella
omat ominaisuutensa. Hän on toimelias, tarmokas, hyökkääväinen ja
aikaansaapa. Mutta kaikesta sätkimisestään huolimatta ei hän useinkaan
moninaisilla nykyaikaisilla keinoillaan vaikuta nykyaikaiseen
miehenroikaleeseen sen enempää kuin kaino pappilan neiti 100 vuotta
sitten vaikutti kavaljeeriinsa parilla kaikkien muiden huomaamatta
annetulla silmäyksellä ja kainolla punastumisellaan.




RAUTATIEMATKA KIELTOLAKIMAASSA.


Ystävämme James Tompson, joka suureksi osaksi on saanut aikaan
puolinaisen täyskiellon Paraguayn tasavallassa, pistäytyi täällä
Suomessa meitä tervehtimässä. Hänen tarkoituksensa on taistella siksi,
kunnes Paraguayn tasavallassa saadaan kielletyksi kaikki väkijuomat,
hiivaleipä, tupakka, kahvi, liha ja sokeri eli siis siihen asti,
että siellä saada aikaan täyskielto. Itse hän ei nauti mitään näistä
aineista, vaan syö pääasiallisesti banaaneja ja taateleita ja hörppii
niiden päälle keitettyä vettä. Kun hän oikein haluaa herkutella,
syö hän 1/4 kg. purkin kaakaojauhetta, ja onkin hänellä sitä aina
juhlallisempien tilaisuuksien varalta pari purkkia taskussaan.

Tänne hän saapui lentokoneella ja ilmoitti meille haluavansa perehtyä
siihen, kuinka n.s. "täyskielto" täällä Suomessa on menestynyt. Hän
nim. huomautti, että miksikään täyskielloksi ei meikäläistä väkijuomain
kieltoa voida sanoa, sillä täällähän sallitaan paljon sellaisia
juovuttavia aineita, joita hän ei voi hyväksyä, mutta joka tapauksessa
otaksui hän voivansa täällä paljon oppia.

Herra Tompson ilmoitti haluavansa hieman matkustella maassamme vähän
perehtyäkseen oloihimme, jotta hän ei olisi täällä aivan outo, kun hän
aloittaa lopulliset tutkimuksensa tuonnempana.

Ja niin päätimme matkustaa Helsingistä Tornioon ja sieltä takaisin
poiketen kuitenkin tulomatkalla Haapamäen, Pieksämäen, Kuopion,
Mikkelin, Viipurin ja Kouvolan ja Riihimäen kautta menosuunnastamme,
jottei meidän tarvitsisi tulla aivan samaa tietä takaisin.

Selvää on, että matkustimme III luokassa, sillä sitenhän oli
vieraallamme paras mahdollisuus perehtyä kansaan. Vein hänet III luokan
vaunuun tupakoitsemattomien puolelle, sillä tiesin, että hän kovin
kärsii tupakansavusta.

Vaunun puolikas oli ahtaen täynnä ja vaivoin onnistuimme saamaan paikan
eräällä kolmen henkilön penkillä. Kun olimme päässeet Keravalle asti,
niin alkoi mister Tompson, joka muutenkin oli käynyt yhä iloisemmalle
ja iloisemmalle tuulelle, laulaa rallattaa jotakin paraguaylaisten
alkuasukasten kansanlaulua. Ja hänen laulutahtinsa vain taajeni ja
hänen äänensä kävi yhä kimakammaksi ja kimakammaksi, hänen silmänsä
kävivät killilleen ja hänen naamansa paleltuneen nauriin näköiseksi.

Mutta myös eräästä toisesta penkistä alkoi kohota kansanlauluja,
jotka tosin eivät olleet yhtä tuntehikkaita kuin herra Tompsonin
esittämät, mutta jotka lukijamme tuntevat jo sanoista: "Ei ollut
mulla ulsteria yllä, niinkuin vanhemmilla sälleillä." Kun oltiin
sivuutettu Hämeenlinna, niin lauloi Tompson jo kuorossa näiden sällien
kanssa ja vasta Tampereen tienoilla käsittivät pehmeät aivomme syyn
tähän mister Tompsonin omituiseen muutokseen. Suomalaisen III luokan
rautatievaunun ilmassa on aina vähintäin noin 1 1/2 % etyylialkoholia
ja oli tämä noussut perusteellisesti täyskieltoisen Tompsonin päähän.
Tampereella talutimme siis herra Tompsonin pois junasta ja veimme
hänet erääseen matkailijakotiin selviytymään, jatkaaksemme matkaa
vasta seuraavana päivänä. Mutta täällä hän vain villiintyi. Sillä
täällä oli ilman alkoholipitoisuus suurempi kuin rautatievaunussa. Hän
alkoi tanssia paraguaylaisten azteeki-intiaanien sotatanssia, tempasi
sotakirveeksensä hiilihangon, löi sillä rikki ovet ja ikkunat ja meidän
täytyy rehellisyyden nimessä mainita, että mister Tompson sai viettää
yönsä Tampereen polisiiputkan pahnoilla.

Mutta luuletteko, että hän siellä selvisi? Siellä oli ilma yhä
enemmän alkoholin kyllästämää — tamperelaisten laskelmien mukaan
vähintäin 8 % — ja seuraavana päivänä täytyi kutsua lääkäri mister
Tompsonia virvoittelemaan. Hänelle juotettiin väkevää kahvia, häntä
hierottiin lumella ja lopuksi nostettiin hänet Pyynikin korkeimpaan
puuhun tuuleutumaan, ja niin voimme jatkaa matkaa kolmen vuorokauden
viivytyksen jälkeen. Tällä kertaa emme onnistuneet saamaan tilaa
tupakoitsemattomien osastossa, vaan jouduimme tupakoitsijoiden vaunuun.
Täällä oli hengitettävä arviolta 12 % alkoholia sisältävää ilmaa ja
herra Tompson päihtyi niin, että oli nostettava junasta jo Lempäälän
asemalla.

Tänne tilatulla lentokoneella poistui Tompson maasta ja sähkötti
minulle Parisiin saavuttuaan, ettei hän missään maassa ole tuntenut
rautatiematkoja niin kauheiksi kuin Suomessa, sillä rautatiematkat
Tukholmasta Parisiin olivat sujuneet aivan onnellisesti, ja on hän
nyt astunut erääseen ranskalaiseen viinilaivaan, joka kuljettaa hänet
Etelä-Amerikan mantereelle asti.

Mr Tompson toivoi voivansa saapua maahamme jatkamaan tutkimuksiamme
ensi kesän helteisimpänä aikana, jolloin hän toivoi ilman olevan
vähemmän raakaa.




PUHUVA FILMI.


Tämä uusi keksintö on jo monet ajat kummitellut, mutta toteutettuna
meillä ei ole ollut tilaisuutta sitä nähdä. Tosin jo noin vuosikymmenen
sitten näyteltiin Helsingissäkin n.k. puhuvaa filmiä, jossa filmiin
oli yhdistetty gramofooni, mutta siinä kulki filmi omia teitänsä ja
gramofooni omia teitänsä, niin että esim. tavalliset alkukeskustelut
jossain lemmenkohtauksessa suoritettiin vasta sen jälkeen kuin itse
kohtaus jo oli tapahtunut, tai kuulimme rattaiden jyrinän kadulla jo
aikoja ennen kuin rattaat tulivat kadun kulmasta esille.

Ja kovaksi pähkinäksi on puhuva elokuva osoittautunut itse
Edisonillekin, sillä vuosikymmenet on hän sen kanssa kokeillut. Kuka
tämän laitoksen lopulta on keksinyt, emme tiedä, mutta keksitty se on,
ja äskettäin on otettu puhuva elokuva itse Edisonin haastattelusta.

Mainitaan, että filmi otettiin Edisonin omassa laboratoriossa, jolloin
valokuvauksen aikana välitettiin Edisonin vastaukset haastattelijan
kysymyksiin puhelinkoneella, joka oli sähköjohdon avulla yhdistetty
valokuvauskoneeseen. Ja lopulta siirrettiin sekä puhekuva että
tavallinen elokuva yhdelle ja samalle filmirullalle. Ja elokuvaa
esitettäessä piti kovaääninen huolen puheesta ja filmauskone elokuvasta.

Näin yksinkertainen se on tämä laitos, jota itse Edison on niin
kauan yrittänyt keksiä, ja toivomme, että se tulisi pian käytäntöön
meidän maassamme. Siitä olisi m.m. suunnatonta etua kotimaiselle
elokuvateollisuudelle. Otaksumme nim., että jokainen käy mieluummin
kuuntelemassa ja näkemässä sellaista elokuvaa, joka esitetään hänen
omalla kielellään ja josta hän ymmärtää pienimmänkin kuiskauksen,
kuin elokuvaa, jossa saa kuulla kaikkia europalaisia kieliä sekaisin
tai elokuvaa, joka esim. esitetään osaksi ovambokielellä tai osaksi
mohikaanienkielellä, koirankuonolaisten kielellä j.n.e.

Mutta myös elokuvat shakaalin ulvomineen, leijonan karjumisineen,
norsun korskumisineen, kolibrin viserryksineen y.m. y.m. tulevat
herättämään varsinkin nuoren polven huomiota. Kukapa ei istuisi
mukavalla elokuvateatterin penkillä nauttimassa esim. Niagaran pauhusta
tai myrskyn mahtavasta kohinasta valtamerellä.

Perheiden piirissä on puhuva elokuva korvaamaton. Jokaisessa perheessä
on olemassa ainakin yksi tyttölapsi, jolla on mielestään suuret
laulutaipumukset. Tähän asti on ainoastaan gramofoonilevyn avulla
voinut lähettää ääninäytteen jollekin maestrolle Milanoon, mutta eihän
tämä ole voinut nähdä suun eikä kurkun eikä rinnan asentoa, joten hänen
on ollut jo aivan mahdotonta arvostella edes itse äänen laatua ja niitä
salattuja mahdollisuuksia, joita asianomaisessa kurkunpäässä asustaa.
Mutta nyt otetaan puhuva elokuva tulevasta tähdestä ja lähetetään
maestrolle, joka puhuvan elokuvan avulla tekee tarpeelliset korjaukset.
Saadaan aikaan laulunopetus kirjeenvaihtoteitse, ja sen kautta varmasti
tervetullut lisä monen isän ja vieläpä kokonaisen suvun kukkaroon.

Tämä vain esimerkkinä. Myös soittotaiteilijat, maalaustaiteilijat, jopa
kuvanveistäjätkin voivat hyötyä tästä keksinnöstä, sillä tällä tavalla
voi: köyhinkin nero verrattain pienillä kustannuksilla saada lahjansa
esille ja niitä kehittää.

Kouluopetuksessa tuottaa puhuva elokuva aivan ennen kuulumattoman
käänteen. Tosin oppikirjoista julkaistaan joka vuosi uusia painoksia,
joissa esim. säännöt muutetaan poikkeuksiksi tai poikkeukset
säännöiksi tai annetaan lauseen jäsenille eri nimet, tai tehdään esim.
mittausopissa selviöt väitteiksi ja väitteet selviöiksi, mutta joka
tapauksessa on samana vuonna valtion koulujen vastaavilla luokilla
opetettava jokseenkin samaan malliin. Ja silloin voidaan ainakin
muutamissa tapauksissa korvata opettaja elokuvalla. Esim. n.k. läksyn
valmistus käy sen avulla aivan hyvin päinsä. Kaikki tarpeelliset
nuhteet, lukukauden avajaispuheet, rangaistusten esipuheet, puhe
abiturienteille, j.n.e. voidaan melkoisella menestyksellä täten
korvata. Tätä mieltä oli muuten Edisonkin, joka sanoi, että hänen
mielestään se saattaa kouluissa tulla kaikkein merkitsevimmäksi.

Perheessä korvaa puhuva elokuva erinomaisesti esim. anoppimuorin.
Ajatellaan, että anoppimuori jo on siirtynyt manan majoille ja että
perheen isä sattuu olemaan perinpohjaisemman nuhteen tarpeessa. Silloin
otetaan esille anoppimuorin puhuva elokuva ja pian alkaa valkoisella
kankaalla räiskyä nuhdesaarna, jonka vertaista ei anoppimuori itsekään
ole kyennyt pitämään, sillä filmirullaa voidaan pyörittää kuinka
nopeasti tahansa ja samoin voidaan myös kovaäänisen ääntä lisätä. Ja
tällä välillä voi perheen äiti harkita tilannetta ja antaa filmirullan
päätyttyä tarpeelliset täydennykset. Ainoa puolustusmahdollisuus, joka
on perheen isällä, on raapaista tulitikulla tuli ja sytyttää koko
anoppimuori puheineen palamaan.

Oikeuden pöytäkirjoissa tulee puhuva elokuva ylivoimaisesti käytäntöön.
Se toistaa tuomarin ahdisteleman roiston pienimmätkin kasvonilmeet ja
äänenvärähdykset ja perästäpäin voidaan ne uudelleen mitä tarkimmin
tutkia. Eikä siinä myöskään paljon hyödytä lähteä pöytäkirjaa
oikaisemaan.

Jännityksellä siis odotamme milloin meillä ensi kerran saamme nähdä ja
kuulla tätä uutta keksintöä.




SALATIETEIDEN TUTKIJAT HUOM.!


Eräästä paikasta Ruotsinmaalta, paikan nimi ei tässä paljon merkitse,
kuului hiljakkoin kummia. Muudan leipuri-parka oli menettämässä
järkensä sen vuoksi, että kummitukset ryllistelivät hänen talossaan.
Ensiksi ei kummittelu ollut niin kovin vaarallista, sillä talossa
esiintyi naputteleva henki, s.o. ryskytyksiä ja naputuksia alkoi
kuulua milloin mistäkin. Mutta hyvin pian alkoi ilmiö saada vakavamman
luonteen, sillä henki alkoi käydä rahanhimoiseksi. Tärkeiden
laatikoiden avaimia alkoi aina silloin tällöin hävitä, ja kun avaimet
ilmestyivät paikalleen ja laatikot tutkittiin, niin huomattiin, että
niistä oli hävinnyt rahaa. Milloin pienempiä ja milloin suurempia
summia. Ja kun arvoisa leipurimme lopulta totesi, että kaikkiaan oli
kadonnut noin 200 kr. eli 2,000 mk. Suomen rahassa, niin päätti hän
hakea naapureita avuksi.

Pari urhoollista naapuria saapuikin noiduttuun taloon, ja heti voitiin
todeta, kuinka henget alkoivat ryskiä ja rytyyttää, ja hiljaa istuivat
kaikki saadakseen selville, mistä päin kolina tuli. Ja lopulta
päätettiin kuiskaillen ja päätä nyökytellen, että talon salista päin
tuo henkien kummittelu kuului.

Ja niin nousi leipurimme ynnä ystävät ja kylänmiehet hänen kanssansa
hiljaa hiipiäkseen saliin, siellä äkkiä sytyttäen valot ottaakseen
selville, mikä oli tämän kummittelun syy.

Mutta nyt tapahtui jotain aivan käsittämätöntä. Huomattiin,
että huoneen ovi oli ulkoapäin lukittu. Silloin säikähtyivät
urhollisimmatkin ja alkoivat huutaa apua. Mutta ketään ei tullut. Ei
auttanut muu kuin hilautua ulos akkunasta ja yrittää ulko-oven kautta
takaisin taloon. Mutta tämäkin oli kiinni. Suurilla ponnistuksilla
saatiin ovi auki ja aivan yli-inhimillisiä keinoja käyttäen päästiin
tupaan, jossa leipuriperheen muut jäsenet olivat suljettujen ovien
takana.

Jo nyt kauhistuivat urholliset naapuritkin ja lähtivät tukka suorana
tiehensä. Mutta koko ajan pitivät henget kaameata ryskinää ja kolinaa.

Ei siinä enään leipuria naurattanut, mutta joka tapauksessa
hän päätti kääntyä kylän Sherlock Holmesin puoleen. Ja saapui
paikkakunnan Sherlock Holmes leipurin asuntoon ynnä hänen seurassaan
arvokkaannäköinen, sudenkokoinen ja -värinen schäfer-poliisikoira.
Mutta koko ajan ryskyttivät henget vimmatusti ja yks' kaks' huomasivat
sekä poliisi että poliisikoira ynnä leipuri itsensä teljetyiksi
erääseen huoneeseen. Ja kun irti päästiin ja muu talonväki oli
saapunut paikalle, niin oikaisi poliisikoira häntänsä viivasuoraksi
ja syöksyi ulvoen talosta. Mutta hänen jälkiään seurasi hieman
hitaammassa tahdissa paikkakunnan Sherlock Holmes tuikeasti kiroillen
ja huomauttaen, että juuri tämä poliisikoira oli pilannut koko asian,
sillä se oli jo heti taloon tullessa alkanut vimmatusti haukkua ja
jatkanut tätä hälinäänsä sisälläkin, niin että kaikkien huomio oli
kiintynyt tähän eläimeen, joten ei kukaan ollut huomannut, mitä talossa
tapahtui.

Mutta kummittelu jatkui. Leipurin leipään alkoi ilmestyä rautanauloja,
housunnappeja, pieniä kiviä y.m. vähemmän miellyttävää tavaraa. Ja
lopuksi huomattiin leivissä usein selviä hampaan jälkiä.

Mutta paikkakunnan Sherlock Holmes eli niinkuin häntä Ruotsissa
kutsutaan, komisarius, oli päättänyt ottaa selvän asiasta. Ja kun siis
leipurimme taas uudestaan kävi hänelle valittamassa kohtaloaan, kysyi
hän ilman muuta asianomaisen taloudellista asemaa. Ja pian huomattiin,
että leipurimme ei kovin köyhä ollutkaan. Hänellä oli parikymmentä
tuhatta kruunua pankissa ja oli kohtalo sitäpaitsi siunannut hänelle
pari lapsukaistakin, nim. pojan, jonka hän kuitenkin oli häätänyt
talosta tuhlaavaisuuden vuoksi, ja tyttären, jonka hän oli hylännyt
senvuoksi, että tämä oli antautunut muhinoihin erään arvottoman
kisälli-roikaleen kanssa, vaikka olisi voinut saada itselleen oikein
isäntämiehen.

Talossa ei ollut tätä nykyä muuta väkeä kuin vaimo ja piikalikka, joka
samalla kertaa työskenteli puotineitinä, sekä kisälli, joka avusti
isäntää leipurin ammatissa.

Tämän jälkeen tiedusteli Sherlock Holmesimme, missä tytär ja poika
mahtoivat oleskella, ja sai kuulla, että poika oli Eskilstunassa ja
tytär Örebrossa.

Nämä seikat kuultuaan ilmoitti Sherlock Holmes saapuvansa naapuritaloon
seuraavaksi päiväksi ja pyysi leipuria tuomaan sinne koko väkensä.

Seuraavana päivänä työajan loputtua saapui komisarius tuikean näköisenä
paikalle. Hän ilmoitti, että hän kuulustelee kutakin perheen jäsentä
erikseen peräkamarissa, joten muut kuulustelun aikana saavat istua
tuvassa.

Tämän jälkeen kutsuttiin perheen emäntä peräkamariin. Ja voimme
ilmoittaa, että komisarius näytteli hänelle erinäisiä Örebrohon ja
Eskilstunaan lähetettyjen vakuutettujen kirjeiden ja postiosoitusten
kuittijäljennöksiä, joiden loppusumma oli Suomen rahassa suunnilleen
noin 2,000 mk, sekä kysyi, oliko isäntä mahdollisesti antanut hänelle
nämä rahat vai oliko hän pannut nämä omista säästöistään. Ja lysähti
tämä leipurinemäntä silloin kokoon, ja sanoi, että hänen poikansa ja
tyttärensä ovat suuressa hädässä ja olivat salaa hänelle kirjoitelleet,
ja kun hän on tietänyt isännän kovan sydämen, täytyi hänen järjestää
asiaa vähän erikoisella tavalla. Samalla selvisi myös, että kisälli
ja piikalikka olivat samassa juonessa ja että naputtavana henkenä oli
halko, joka oli sopivalla tavalla kiinnitetty köydenpäähän vinttiin ja
jota nykäistiin pellinnyöriin yhdistetyn köyden avulla. Ryskyttävänä
henkenä oli erittäin suurella innostuksella toiminut eräs naapurin
poika 25 äyristä kerralta. Poliisikoiran häntään oli taas kisälli
sopivassa tilaisuudessa puristanut pari piirustusnastaa.

Tämän jälkeen seurasivat kuulusteluun vuorollaan kisälli ja piikalikka.

Lopulta astui komisarius tupaan ja kääntyi kaikkien kuullen itse talon
isännän puoleen, jolle hän tuikean näköisenä huomautti, että tämä asia
ei kuulu hänen tehtäviinsä, vaan n.k. salatieteiden piiriin. Ja katsoi
hän koko tämän kummittelun rangaistukseksi siitä, että leipuri hänen
mielestään oli sydämettömän saita mies, joka oli väärin ja julmasti
kohdellut lapsiaan. Komisariuksen mielestä oli paras keino päästä
tästä kummittelusta joko kääntymällä jonkun hengenmiehen puoleen tai
tekemällä täydellinen ja vilpitön parannus.

Ja sen jälkeen kuin nämä sanat oli leipurille kaikkein kuullen
sanottu, poistui komisarius paikalta jättäen leipurin ja hänen väkensä
miettimään, mitä tehtämän piti.

Ja hirmuisesti alkoivat kummitukset tämän jälkeen talossa riehua.
Milloin repeilivät jauhosäkit itsestään ja jauhot tuiskusivat
ympäri huonetta. Milloin telkeentyivät leivinuunin pellit niin
tiukkaan kiinni, ettei niitä saatu auki ennenkuin leivät olivat
palaneet karstaksi, ja milloin taas rahat hävisivät ihan leipurin
housuntaskusta. Toisin sanoen leipurimme elämä oli muodostunut
maanpäälliseksi helvetiksi ja lopulta hän kirjoitti kirjeen pojalleen
ja tyttärelleen pyytäen, että nämä tulisivat kotiin sovintoa tekemään.

Ja heidän saavuttuaan taloon hävisi lumous. Naputukset ja ryskytykset
loppuivat, taikinat alkoivat kohota, rautanaulat katosivat leivistä
j.n.e.

Tällaista sitä on tapahtunut Ruotsinmaalla pääsiäisen tienoissa v. 1928.




MAISTERI KÖYHÄNEN JA HÄNEN TORAKKANSA.


Maisteri Köyhänen kapusi tapansa mukaan pieneen vinttikomeroonsa. Hän
veti esille illallisensa, jonka hän oli hallista ostanut, ja valmistui
nauttimaan oppineen köyhälistön ateriaa. Hänen huoneessaan oli 2
huonekalua, nim. pöytä ja sohva, joka viimemainittu samalla kertaa teki
sängyn ja osaksi kirjakaapin virkaa.

Hän aukaisi siis ruokapakettinsa, josta tuli esille ranskanleipä ja
6 savustettua silakkaa sekä veti esille taskustaan maitopullon. Sen
jälkeen hän kattoi pöydän, levittäen pöytäliinaksi kaikki käärepaperit
ja asetti tälle aamiais-illallis-päivällisensä mahdollisimman
esteettiseen järjestykseen.

Maisteri Köyhänen oli nähkääs esteetikko ja hänen erikoisalansa
oli Italian renessanssi-ajan linnat, joista hän oli kirjoittanut
gradu-kirjoituksen ja joista hän valmisteli väitöskirjaa.

Tällöin hän huomasi valkealla paperilla erään kiiltävän, ruskean
eläimen, joka kodikkaasti tepasteli hänen edessään.

Eläin oli torakka. Se oli nähtävästi kyllästynyt talon köyhiin oloihin
ja päättänyt muuttaa majaa. Mutta nähdessään pöydällä ranskanleivän
murusia, ei se voinutkaan lähteä, vaan rupesi herkuttelemaan niillä.

Maisteri Köyhästä liikutti se, että hänet ehkä nyt jättää hänen
viimeinen ystävänsä. Varovaisesti hän kastoi tulitikun maitopulloon ja
siirsi maitopisaran torakan läheisyyteen.

Torakka joi ahneesti ja haukkasi tämän jälkeen leuvoillaan, joita
torakalla on ainakin 50, ranskanleipää päälle.

Maisteri Köyhäsen seuraava onnistunut yritys oli syöttää torakalle
savustettua silakkaa.

       *       *       *       *       *

Maisteri Köyhäsen elämä oli tullut rikkaammaksi kuin ennen. Hän oli
saanut kodin. Hän tiesi, että häntä aina odotti hänen rakas torakkansa,
ja kun hän saapui yksinäiseen vinttikomeroonsa, oli hänellä aina mukana
torakalle jotain hyvää: milloin sokeripalanen, jonka hän oli pistänyt
taskuunsa kahvilasta, milloin palanen leivosta, jonka hän oli samalla
tavalla anastanut, milloin joku makeispalanen j.n.e. Kaikki nämä
aarteensa kuljetti maisteri Köyhänen muistikirjansa välissä, ja suuri
oli yhteinen ilo, kun toverukset illalla alkoivat ateriansa.

       *       *       *       *       *

Mutta Köyhäsenkään ei pitänyt aina jäädä köyhäksi. Eräät
vaikutusvaltaiset henkilöt löysivät hänet, ja hänet korotettiin
vaikutusvaltaiseen virkaan. Ja hän joutui valtiollisille päivällisille,
joissa tuhansia herkkuja tarjottiin. Ja näillä päivällisillä juotiin
myös erään suurvallan malja. Ja koska tämä tapahtui maassa, jossa oli
kieltolaki, juotiin se "karpalomehussa".

Mutta vaikka herra Köyhänen oli kohonnut suureen arvoon ja kunniaan,
niin luuletteko te, että hän unohti rakasta torakkaansa. Hänen
liivintaskussaan oli kultainen kotelo, johon hän oli koonnut sopivat
jätteet juhlapäivällisestä. Ja kun hän saapui kotiinsa, jossa hänen
rakas torakkansa odotti häntä kultahäkissä, niin hänellä oli taas
tuomiset tuotavana.

Ja hienon hienolle pergamenttipaperille levitti hän murusen toisensa
jälkeen.

Ja torakka söi ja oli tyytyväisen näköinen ja lopuksi kulautti se myös
"karpalomehun" naamaansa.

Mutta tämän jälkeen näytti se voivan pahoin, ja lyhyt oli sen
kuolinkamppaus. Se ehti ainoastaan sätkyttämään viidettä jalkaansa ja
kastamaan sen "karpalomehuun" sekä laskemaan jalkansa sydämelleen.

       *       *       *       *       *

Kului pitkät ajat, ennenkuin rikas herra Köyhänen pääsi ennalleen. Hän
mietti, miksi torakka oli kastanut jalkansa tähän "karpalomehuun".
Mutta lopuksi hänelle asia selvisi. Torakka tahtoi sanoa, että
"karpalomehu" oli sen kuoleman syy.

       *       *       *       *       *

Herra Köyhänen oli hankkinut kaiken sen varaston, mikä tätä
"karpalomehua" oli olemassa, ja myynyt sen torakanmyrkkynä.
Hän on ansainnut satoja miljoonia markkoja. Ja lopuksi oli hän
lähtenyt viinimaihin nauttiakseen elämästä, sillä "keinotekoisesta
karpalomehusta" puhuttaessa valtasi hänet aina kuoleman pelko.

Hän muisti rakkaan torakkansa.




NE AUTOT, NE AUTOT!


Autojen lukumäärä pääkaupungissamme lisääntyy, ja yhä vaarallisemmaksi
käy täällä jalankulkijan olo. Ei edes katukäytävällä enään saa olla
rauhassa, vaan voivat autolla ajavat hurjimukset syöksyä katukäytävällä
rauhallisesti kävelevän seurueen kimppuun, ja kun yliajo on suoritettu
niin, että neljä henkeä on saanut vammoja ja yksi on ajettu kuoliaaksi,
niin jatkaa auto matkaansa välittämättä onnettomien avunhuudoista. Kun
sitten autonkuljettaja onnistutaan pidättämään, niin tavataan hänet
vahvasti päihdyksissä. Näin tapahtuu kieltolakimaassa, jotavastoin
sellaisessa paikassa kuin esim. Parisissa, jossa väkijuomia saa joka
talosta, ja jossa m.m. on erikoisia autonkuljettajaravintoloita, joissa
autonkuljettajat ja autoilijat joutoaikoinaan istuvat viinisarkkojensa
ääressä, ei humalaista miestä autoa ohjaamassa nähdä. Mutta tunnettu
asiahan on, että pirtua ei paljon tarvitse veteen sekottaa ja raakana
nauttia, ennenkuin ihminen on käkenä niin, että näkee kaksi tietä
edessään, minne vain katseensa kääntää. Jos mainittu autonkuljettaja
olisi elänyt jossain märässä maassa, olisi hän paiskannut naamaansa
pari olutpuolikasta ja voileivän, ja onnettomuus olisi jäänyt
tapahtumatta. Märissä maissa nautitaan nim. sellaisia väkijuomia,
jotka ovat nimenomaan juotaviksi valmistettuja eivätkä ole tehdyt
lattioiden puunaamista tai maalilakan valmistamista varten. Sitäpaitsi
nautitaan ne vähitellen, sillä julkisessa trahtöörissä istuessa ei
niiden tyhjentämiseen ole sellaista kiirettä kuin kieltolakimaassa,
jossa asianomainen saa juomansa hotkaista jossain porttikäytävässä.
Sitäpaitsi voidaan myös saada ruokaa ja ruuan yhteydessä nautittuna
ovat nämä juomat paljon vähemmän päihdyttäviä kuin jos ne tulevat
tyhjään vatsaan.

Kun olimme tämän kirjoittaneet ja aukaisimme tämänpäiväisen lehden,
niin huomasimme toisen auto-onnettomuuden. Kulosaarella ajetaan
leveällä tiellä yksinäisen jalankulkijan yli. Autoa ohjaa eräs
nainen. Kenties on tämä urheilijatarkin livistänyt tiehensä, koska
ei ole mainittu, että hänet olisi saatu kiinni. Hyvin lähellä on
vielä, että on kysymyksessä omaa autoa ajava ja siis hienostoon ja
varakkaisiin piireihin kuuluva arvotar, sillä kansannaisten keskuudessa
on autonohjaamistaito sangen harvinainen. Muistamme erään toisen
tapauksen, jossa samantapainen hieno arvotar ajoi raajarikoksi erään
köyhän pikkupojan Söörnäisissä ja luonnollisesti livisti tiehensä.

Ei ole tarkoituksemme ruveta tässä luettelemaan esimerkkejä hurjasta
autonajosta, mutta ennätyksen tällä alalla voimme kuitenkin kertoa.
Helsingin ulkopuolella työskenteli kaukana tienvarresta pari vanhahkoa
naisihmistä perunanotossa. Tällöin lennätti auto huimaavaa vauhtia
heidän päälleen ja onnistui ajamaan toisen kuoliaaksi. Sanoimme
onnistui, sillä perunamaa oli sangen laaja, monta tynnyrinalaa, joten
mahdollisuudet ajaa syrjään olivat sangen suuret.

On tosiaankin niin, että jalankulkijan täytyy pitää jokaista autoa
ja jokaista moottoriajoneuvoa vihollisenaan, joka aina vaanii hänen
henkeänsä. Kun siis leveällä tielläkin näette kaukaa näköpiirissänne
auton ilmaantuvan, niin paetkaa. Jos tienvarressa sattuu olemaan
jotain rakennuksia, tai joku suuri kivi tai kuoppa, niin vetäytykää
näiden taakse. Paras on samalla kertaa heittäytyä vatsalleen maata,
sillä esim. moottorin räjähtäessä sinkoilevat auton murskaantuneet
osat ilmaan aivan samalla tavalla kuin granaatin sirpaleet, joten
niitä ei pyöri pitkin maata. Turvallisinta on kuitenkin pysyä
hautausmaan kiviaidan tai suomalaisen kivinavetan graniittiseinän
takana. Maaseudulla on siis aina mahdollisuutta paeta näitä nykyajan
hirviöitä. Mutta kaupungissa on asianlaita toinen, siellä on vaikea
välttää kohtaloaan. Hyvä olisi, jos jalankulkijoille sijoitettaisiin
kävelykäytävät talojen katoille ja yli katujen johdettaisiin sillat.
Täältä olisi sitten hauska katsella korkeudestaan, kuinka maanpintaa
matelevat autoilijat luovat epätoivoisia katseita tuonne yläilmoihin.
Mutta sinne he eivät voi päästä, elleivät varusta autojaan siivillä.




KEKSIJÄT HOI!


Paljon keksitään joka hetki, mutta paljon on vielä keksimättä.
Emme puhu tällä kertaa housunnapista, joka ei irtaannu, emmekä
kauluksennapista, joka ei huku, sillä nämä molemmat ovat
saavuttamattomia, vaan esitämme keksijöittemme mietittäväksi erään
asian, jonka ratkaiseminen tekee hänestä heti miljoonien omistajan.

Joka syksy uudistuu ikkunoiden irroittamis-, puhdistamis-, ja
liimaamisprosessi.

Entisaikoina, jolloin esim. Helsingissä ikkunat olivat lähempänä
maanpintaa kuin nykyään ja jolloin ikkunan kehyksiin käytettiin
parempaa puuta, ei ulkoikkunoiden peseminen ollut niin
hengenvaarallinen toimitus kuin se tätä nykyä on. Puhumattakaan siitä,
että keikkuminen taivaan ja maan välillä ei ole erittäin miellyttävää
eikä edes esteettistä tai terveellistä. Voi se näet olla suorastaan
hengenvaarallistakin, sillä nykyiset ikkunanpuitteet voivat aivan hyvin
kaikkineen irtaantua. Ihmetellä täytyy, ettei ikkunan pesussa ole
tapahtunut useampia tapaturmia.

Eräs kokolailla yksinkertainen keino olisi järjestää ikkunat sisäänpäin
aukeneviksi, mutta tälläkin on hankaluutensa, sillä ikkunaa ei tällöin
saataisi aivan täysin auki ja sitäpaitsi kävisi pulman ratkaisu
täten aivan liian yksinkertaiseksi. Ei tarvittaisi mitään erikoista
ikkunainpesijäammattikuntaa, jollainen Helsinkiin jo on syntynyt ja
joka pitkien tikapuiden ja köysitikkaiden avulla, ellei roikkumalla
onnistu, huikeasta maksusta ottaa pyyhkiäkseen ulkoikkunat. Sitäpaitsi
ei tälläkään tavalla päästäisi ikkunoiden tukkimisesta, liimaamisesta
ja entisten ikkunapaperien irroittamisesta.

Ehkä olisi ajateltavissa mahdollisuus, että ikkunassa olisi
kaksinkertainen ruutu, niinkuin rautateillä, ja että koko ikkuna
kerrallaan voitaisiin ottaa pois. Tällä tavalla päästäisiin ainakin
osasta monitöistä liimaus- ja ikkunantukkimis- ja pesemistehtävää.

Parisissa on useissa taloissa joka kerroksella oma parvekkeensa,
joka jatkuvasti kiertää koko kerroksen. Ikkunan pesijä kävelee
yksinkertaisesti ikkunalta ikkunalle ja pesee sen kerta kaikkiaan
puhtaaksi. Ikkuna, joka on talveksi suljettu, pysyy suljettuna, ja
toista taas, jota ei esim. tuulettamisen vuoksi tarvitse avata,
ei avata milloinkaan, ellei se satu särkymään ja korjaus käy
tarpeelliseksi.

Myös tällaisten parvekkeiden rakentamisella on se vika, että
ikkunoiden peseminen käy liian yksinkertaiseksi ja toimitus menettää
mielenkiintonsa.

Voitaisiin myös ajatella sitä menettelytapaa, että ruutuja ei
tavalliseen tapaan kitattaisi kehyksiinsä, vaan jokainen ruutu
asetettaisiin irroitettavaksi. Tällä tavalla voitaisiin siis
jokainen ruutu nyppiä erikseen irti, pestä, panna paikalleen ja
erilaisilla keinoilla, esim. sulatetun lyijyn tai naulojen ja
erinäisten kumilistojen avulla uudestaan kiinnittää paikalleen.
Tällä tavalla tehtävä mielestämme saavuttaisi toivottavan laajuuden.
Jos ruudut tehdään tarpeeksi pieniksi, esim. 600 ruutua kuhunkin
ikkunaan, niin alkaa tehtävä jo käydä sangen mielenkiintoiseksi. Se
rupeaa muistuttamaan ristisana-arvoitusta, varsinkin, jos ruudut
ovat epäsäännöllisesti erikokoisia ja vielä erikokoiset sisä- ja
ulkoakkunassa. Tällä tavalla voidaan helposti saada kulumaan pari
päivää ja ehkä enemmänkin, ennenkuin kullekin ruudulle on löydetty
paikkansa. Huoneustossa, jossa on kolmekin ikkunaa, voidaan ikkunoiden
paikalleen asettamista suorittaa jatkuvasti läpi vuoden, sillä niin
pian kuin viimeinen ikkuna on saatu paikoilleen, ovat muut ikkunat jo
käyneet siksi pölyisiksi, että toimitus voidaan alkaa toisesta päästä.

Niinkuin jo alussa sanoimme, emme väitä ratkaisseemme tätä ongelmaa.
Olemme vain tahtoneet keksijöillemme antaa jonkunlaisen alustuksen,
sillä olemme sangen paljon viime päivinä ajatelleet tätä asiaa ja
toivomme, että heillä olisi jotain hyötyä siitä, mitä edellä olemme
sanoneet.




NYKYAIKAISTA RAKENNUSTOIMINTAA.


Valtion virkamies Zefanias Köyhänen oli vuosi sitten onnistunut
hankkimaan itselleen 2 huoneen ja keittiön huoneuston kaikkine
nykyaikaisine mukavuuksineen Helsingin nykyaikaisimmassa
kaupunginosassa Etu-Töölössä. Emme tahdo tässä lähemmin syventyä
niihin rahoittamisvaikeuksiin, jotka hänen tämän asunnon hankkimisen
yhteydessä täytyi voittaa, vaan toteamme ainoastaan, että herrasväki
Zefanias Köyhänen on jo kypsyneemmässä keski-iässä ja säästi Zefanias
rauhan aikana kolmanneksen palkastaan aikoen hankkia itselleen maatilan
ja ruveta vanhoilla päivillään harrastamaan kanojen, kaniinien y.m.
siipikarjan hoitoa. Se maatila, jota hän oli havitellut, maksoi 50,000
mk, mutta kun Zefaniaksen kokoamat suurmarkat muuttuivat lakien ja
asetuksien perusteella pikkumarkoiksi, kohosi tämän maatilan hinta
700,000 mk:ksi, joten kertomuksemme sankarin täytyi jättää maatilan
osto sikseen ja ostaa, niinkuin jo edellä mainittiin, asunto-osake
Etu-Töölöstä.

Ja niin eli valtion virkamies Zefanias Köyhänen onnellisena asunnossaan
90 päivää ja 90 yötä. Sillä tällöin tapahtui, että hänen täytyi
vetää päälleen frakkipukunsa, mutta hajosi tämä puku siekaleiksi,
sillä talossa oli koita. Niiden parveiluaika ei ollut vielä tullut,
mutta vähän tämän jälkeen ne alkoivat tanssia iloista karkeloaan
sähkölamppujen ympärillä. Herrasväki Zefaniaksen unelma oli toteutunut.
Talossa oli siipikarjaa.

Hyvin pian huomattiin, että huoneustossa oli muitakin jänistä pienempiä
eläviä. Kun herrasväki Zefanias kerran istui 6 mk. paikalla oopperassa,
niin herra Zefanias huomasi rouvansa kaulalla oudon syntymämerkin. Ja
pian osoittautui, että tämä syntymämerkki liikkui, sillä erään pontevan
sankariaarian kohdalla se alkoi painua alaspäin, siirtyä tuntemattomiin
syvyyksiin.

Siinä kotitarkastuksessa, joka tämän jälkeen herrasväki Köyhäsen
asunnossa pidettiin, havaittiin, että huoneustossa asusti melkoisen
monipuolinen pikkueläimistö. Herra Köyhänen saapuikin senvuoksi
seuraavana päivänä kotiin Flitruiskun ja valtavan Flitkanisterin
kera. Jokainen vaatekappale ruiskutettiin, seinät, katot, lattiat,
venttiilit, matot, uutimet j.n.e. ruiskutettiin. Tämän jälkeen vietti
herrasväki muutamia onnellisia päiviä. Mutta pian alkoi huoneisiin
tunkeutua outoa hajua. Rouva Köyhänen väitti, että lattiatäytteessä
on kuolleita rottia, ja herra Köyhänen puhui jotakin kaupungin
puhtaanapitolaitoksen veltosta hoidosta. Mutta pian tämä haju muuttui
sipulin hajuksi. Ja lopuksi huomattiin, että viereiseen huoneustoon
oli muuttanut emigrantti Jakubovitsh. Noin kuukausi J:n saapumisen
jälkeen ilmestyivät huoneustoon myös ensimäiset torakat. Samoihin
aikoihin astuivat myös entiset kotieläimet esille piilopaikoistaan.
Ne nauroivat Flitruiskulle vasten silmiä, ne antoivat huumata itsensä
tällä hyvätuoksuisella aineella, mutta virkosivat sen jälkeen entistä
voimakkaampina elämisen riemuisaan karkeloon.

Mutta herra Köyhänen on energinen mies. Hän ilmestyi kotiinsa 1/2
metrin pituisen timpermanninkairan kanssa ja alkoi kaivaa reikiä
lattioihin ja kattoihin. Tällöin hän huomasi, että sekä Jakubovitshin
että hänen huoneustonsa ilmajohtotorvet olivat suorassa yhteydessä
keskenään. Sitäpaitsi hän huomasi, että huoneustojen väliseinät, jotka
olivat rakennusmestari Kepulisen keksimää massaa, ulottuivat ainoastaan
lattiapintaan asti, joten Jakubovitshin ja hänen huoneustonsa olivat
lattian alapuolelta ihan välittömässä yhteydessä. Siihen nähden, että
lattialankuiksi oli käytetty täysin tuoretta puutavaraa, oli lattiassa
melkoiset raot, ja tästä syystä levisivät J:n itämaiset tuoksut ja
kotieläimet herrasväki Köyhäsen huoneustoon.

Tämän jälkeen nähtiin sanomalehdissä seuraava ilmoitus:

 "Myytävänä

 2 huon. ja keitt. asuinh. kaik. nykyaj. mukav. Etu-Töölössä. Huom.!
 Varma yhtiö. Edull. maksuehdot. Vast. t.l. kontt. nim. 'Hyvä kauppa'."

Pari kuukautta tämän jälkeen näemme herrasväki Köyhäsen tavarat
kuorma-auton korissa, sillä herrasväki on onnistunut myymään
huoneustonsa ja siirtyy onnesta säteillen vanhaan paksuseinäiseen
taloon Kruunuhakaan.




ROUVIEN PARISSA.


Kukapa ei pitäisi hyvästä kahvista. Kun sitten vielä kahvin
lisäksi annetaan monet sortit hienoa leipää, ja vieräytetään suuri
kakkupalanen kristallilautaselle, niin kyllä siinä kielenkanta heltiää
molemmilta sukupuolilta, ja niin ollaan painuttu keskustelemaan
palvelijatarkysymyksestä, joka on nykyhetken polttava kysymys. Istuimme
tässä tuonnoin kolmen rouvan kanssa, jotka hyvästä kahvista huolimatta
olivat murheellisella tuulella, sillä heidän palvelijattarensa olivat
ensin esittäneet kohtuuttomia palkankorotusvaatimuksia ja sen jälkeen
jättäneet talon. Kun sitten uudet palvelijattaret oli saatu ja näiden
oli pitänyt ryhtyä tehtäviinsä, niin olivat he kukin huomauttaneet,
että he tarvitsisivat apulaisen, sillä he eivät olleet tottuneet
suorittamaan tehtäviään ilman apua. Ja koska tällaista apulaista
ei ollut saatavissa, niin nämä kaikki kolme sanoivat itsensä irti
ja poistuivat asianomaisista taloista. Tämän jälkeen kääntyivät
nämä kolme rouvaa yksimielisesti meidän puoleemme ja sanoivat, että
te, herra Tatu, joka olette niin auttavainen ja käytännöllinen ja
kirkasajatuksinen mies, antaisitte meille neuvoa tässä asiassa.

Ja huomautti eräs rouvista, että kaada nyt Tatulle lisää kahvia ja
tarjoa sitä kakkua, sillä Tatuhan ei ole vielä juonut kuin kolme kuppia.

Ja sanoi toinen rouvista, että ensi kesänä näkisimme herra Tatun niin
mielellämme huvilallamme, ja että pieni moottori- tai automatka ehkä
tekisi Tatun hermoille hyvää.

Ja me heitimme suuren kakkupalasen naamaamme ja kaasimme kuohukermaa
kahvikuppiimme ja sanoimme, että tämä palvelijatarkysymys alkaa käydä
jokaisessa maassa polttavaksi. Mutta että me olemme keksineet keinon
sen ratkaisemiseksi.

Ooh! sanoivat kaikki rouvat yhteen suuhun, Tatu on hyvä ja ottaa näitä
mantelileivoksia ja tätä ihanaa vehnäleipää! Mikä on tämä keino?

Ja me sanoimme seuraavaa: On perustettava talousapulaisyliopisto.
Sisäänpääsyvaatimukset: suoritettu keskikoulukurssi, ja takuu siitä,
että asianomainen ylöspidostaan kykenee suorittamaan vähintäin
1,000 mk kuukaudessa. Ennen opistoon pääsyä vähintäin 3 vuoden
palkaton harjoittelu opiston rehtorin hyväksymissä perheissä. Tämä
3 vuoden harjoittelu voidaan alkaa heti. 5 vuoden opintojen jälkeen
kotitaloustieteen tohtorin arvonimi.

Tohtoritittelin toivossa rupeaa kultaista nuorisoa kilpaillen pyrkimään
harjoittelupaikoille ja rouvat saavat palvelijattaria ilmaiseksi
niin paljon kuin haluavat. Kurssin suoritettuaan ja arvonimen
saatuaan ovat asianomaiset velkaantuneet, joten heidän on pakko ottaa
vastaan toimia millä palkalla tahansa. Saadaan syntymään sivistynyt
palvelijatar- eli n.k. kotitaloustirehtöörien proletariaatti. Niin
pian kuin sivistynyt proletariaatti jollain alalla saadaan luoduksi,
ei ole pelkoa siitä, ettei alalle antautujoita löytyisi. Jokaiseen
auki julistettuun kotitaloustirehtöörin paikkaan ilmestyy puolisataa
hakijaa. Ja velkainen, sivistynyt proletaari on mieleltänsä yhtä nöyrä
kuin pienipalkkainen valtion virkamies, joka ei jätä paikkaansa, vaikka
hänen palkkansa alennettaisiin puolella. Sitäpaitsi saadaan julkisesti
ja vaikka kansankokouksissa parjata uutta sivistynyttä proletaariaattia
huonosta työtehosta ja laatia esim. ohjelmia siitä, että yhden
tirehtöörin pitäisi hoitaa esim. 3 perhettä, jolloin hänen palkkansa
voitaisiin korottaa vaikka kaksinkertaiseksi, ja yhä nöyremmäksi vain
tirehtööriemme mielet käyvät.

Jaa'ah, sanoivat rouvat. Kyllä tämä Tatu sentään on viisas mies.
Saisiko olla vähän jäätelömarenkia? Minun mieheni serkku on
valtiopäivillä ja minun lankoni on ministeri, niin että minä panen heti
paikalla tämän kotitalousharjoittelun alkuun.

Niinkuin ylläolevasta nähdään, niin voi neuvokas harkitseva ja
tulevaisuuteen tähtäävä, kokenut henkilö suoriutua ja auttaa toisia
suoriutumaan millaisissa tilanteissa tahansa.

Oppikaa, hyvät lukijat, tästä ainakin se, että jos joltakin alalta
työvoima alkaa puuttua, niin on sille kiireimmän kaupalla luotava
sivistynyt proletariaatti.




AINOASTAAN MIEHILLE.


Olemme kirjoittaneet tämän otsikon koska otaksumme, että naisetkin
tämän juttumme lukevat. Ja se, mitä tässä on kirjoitettu, ei suinkaan
ole sellaista, etteivät myöskin naiset voisi, jos heitä haluttaa,
tähän perehtyä. Mutta niinkuin sanottu, niin ainoastaan miehille tämä
kirjoitus on aiottu.

Sen jälkeen täytyy meidän siirtyä erääseen juhlapuheeseen, jonka meidän
ystävämme maisteri Viinatsalo piti naisille v. 1868. Siihen aikaan
puhuttiin akateemisissa piireissä vielä ruotsinkieltä ja alkoi hän
puheensa sanoilla: kvinnan har funnits från äldsta tider eli suomeksi
sanottuna: nainen on ollut olemassa aina Aatamin ajoista asti.

Viinatsalo alkoi puheensa aivan oikein, sillä aina kun johonkin asiaan
ryhdytään, on otettava esille asian historiallinen puoli. Ja olemme
siis aivan samaa mieltä maisteri Viinatsalon kanssa, että saamme
siirtyä hyvin kauaksi harmaaseen muinaisuuteen ja siitä huolimatta emme
tapaa sellaista historiallista hetkeä, jolloin ei naista olisi ollut
olemassa.

Mutta miksi oikeastaan nainen on saanut päähänsä pukeutua hameisiin,
on asia, jota ei kukaan kykene selvittämään aivan yhtä vähän kuin
kukaan lienee yrittänyt selvittää sitä, minkävuoksi miehet pukeutuvat
vastaavasti housuihin. Mutta sitävastoin olemme voineet aivan viime
vuosina todeta, että hameet ovat melkein jo voitettu kanta. Ne ovat
alkaneet jo kohota miltei aavistamattomiin korkeuksiin ja yhteen aikaan
tuntui siltä kuin ne kokonaan häviäisivät käytännöstä.

Me olemme ennustaneet pitkien hameiden aikaa, mutta sitä ei ole
ikävä kyllä tullut, vaan sitävastoin olemme huomanneet vähitellen jo
siirryttävän siihen, että ne näyttävät kehittyvän siihen muotoon,
ettei niistä voida sanoa, ovatko ne pitkiä vai lyhyitä, sillä
takaapäin katsoen voi näyttää, että asianomainen on puettu hyvinkin
pitkään hameeseen, mutta edestä katsoen on sangen vaikea tietää onko
asianomaisella hametta nimeksikään vaiko vain silkkinauharusetti.

Mutta joka tapauksessa ne ruumiinosat, joilla asianomainen Evan tytär
kävelee, ovat yhä edelleen sangen vaatimattomasti, lämpötilamme
huomioon ottaen, puettavat. Olemme nim. tiedustelleet silkkisukkien
hintoja ja niillä melkein jo saisi aivan kunnolliset lappalaiset
säpikkäät. Me olemme aikoinamme seikkailleet myöskin Pohjoisen
napapiirin pohjoispuolella ja sattui meillä olemaan matkassamme
silkkinenäliina, jota muudan Lapin emäntä siveli ja kysyi, että mihinkä
tarkoitukseen oikeastaan tällaista vehjettä käytetään. Me ilmoitimme,
että tämä on oikeastaan koristekapine, jolla joskus olemme niistäneet
nenäämme, mutta samalla ilmoitimme, että meidän kotimaassamme eli n.s.
Etelässä naiset pukeutuvat tällaisesta kankaasta tehtyihin vaatteisiin.

Jonka jälkeen tämä lappalaisakka sanoi meille, että mahtaa niitä
raukkoja paleltaa, mutta viluisen näköinenhän te olette itsekin, ja
mitä tuohon kangaskappaleeseen tulee, joka teillä on mukana, niin
pienet ja huononlaiset kädethän teillä on, mutta kyllä niillä sentään
pitäisi voida nenää niistää, ilman että siinä tarvitaan tuollaista
kangaskappaletta.

No niin, niinkuin tavallisesti, niin olemme joutuneet asiasta sivuun
näistä naisten muodeista puhuessamme, joutuneet kertomaan itsestämme,
niinkuin on tavallista näissä pakinoissamme, mutta sittenkin olemme
samaa mieltä kuin tämä lappalaiseukko, että naisillamme ei ole mitään
syytä palelluttaa itseänsä, varsinkin kun heillä oli tilaisuus vetää
villasukat jalkaansa, johon minun käsittääkseni Suomen nainen pystyy
aivan yhtä hyvin pienillä käsillään kuin me ottamaan kiinni nenästämme,
jonka liikkeen tämä lappalaiseukko piti niin luonnollisena.




TERVEISET MAALTA.


Oppikoulut ovat päästäneet oppilaansa ja opettajansa kesälaitumelle.
Kesäleskien aika ei ole vielä aivan täysin alkanut, vaikka tätäkin
ammattikuntaa jo näkee kaupungin kahviloissa ja ruokapaikoissa.
Heidän aviopuolisonsa ovat poistuneet mukavista kaupunkiasunnoista,
joissa on vesijohtonsa, kaasunsa ja sähkövalonsa, johonkin
hataraan maalaismökkiin, ja kesäleski itse odottelee koko viikon
lauantai-iltapäivää, jolloin hän pääsee pölyisestä kaupungista
viettämään sunnuntaita kesäisen luonnon vehreydessä. Sitäkin väitetään,
että aviomiehet suuresti nauttivat kesäleskeydestä, mutta tämä tuskin
pitää paikkaansa. On tietysti niitäkin, jotka etsivät itsellensä
liiankin iloista seuraa, mutta huonosti näille miekkosille tavallisesti
käy, sillä heidän edesottamisiaan seuraavat paitsi omaatuntoa, monet
argus-silmät.

Mutta jätämme tällä kertaa kesälesket ja seuraamme niitä onnellisia,
jotka ovat päässeet maalle Suomen luontoon kesäänsä viettämään. Kun
kaikki tavaranassakat on koottu kesäasunnon suurimpaan huoneeseen,
todetaan ensin, mitä on unohtunut. Tavallisesti unohtuu jotain tuiki
tärkeätä, esim. välttämättömiä talouskaluja, vaatekappaleita j.n.e. Sen
jälkeen todetaan, mitä matkalla on särkynyt tai hävinnyt. Osa lasi- ja
porsliinitavaroita kaivetaan pakkauksestaan sirpaleina ja sitäpaitsi
todetaan, että bentsiinipullo on vuotanut sokeriin ja tenttupullo
sekahedelmiin, että leipäkori on matkalla kastunut, ollen siihen
jollain ihmeellisellä tavalla vuotanut ties mitä nestemäistä ainetta.
Osa liinavaatteista on liinavaatelaatikon hajaantuessa hankaantunut
kärrynpyörään j.n.e.

Sitten kuin syylliset ja syyttömät ovat saaneet tuomionsa, aletaan
asettua. Esineet asetetaan kaappeihinsa, jolloin vielä huomataan,
että se ja se kauppaliike, jolta jotain tavaraa jo aikoja sitten oli
tilattu, on jättänyt tavarat lähettämättä, ja juuri sellaiset tavarat,
joita olisi tarvittu heti ensi päivinä. Havaitaan myös, että tilattujen
esineiden ja tavaroiden sijalle on osaksi saatu jotain aivan toista,
mutta mieli on jo siksi turtunut, etteivät tällaiset pettymykset enää
mitään merkitse.

Pian alkaa myös tuntua, että maalla on kylmempi kuin Helsingissä.
Pienokaiset alkavat valitella vilua ja itse äitikin huomaa kylmän
oudosti puistattavan. Teevehkeet on kuitenkin saatu esille, ja niin
päätetään keittää lämmittävä tropiikin juoma. Palvelijatar lähtee
noutamaan halkovajasta halkoja ja teetä keittämään, ja tällä aikaa
purkaa perheen emäntä yhä edelleen tavaroita lasten auttaessa.

Aika kuluu ja odotettua teekupposta ei kuulu. Lopulta pistäytyy
emäntä keittiöön, ja siellä kohtaa häntä surkea näky. Takan ääressä
nähdään talon uusi palvelijatar naama noesta mustana ja silmät tulen
puhaltamisesta päässä killillään. Saadaan kuulla, että puut ovat aivan
märkiä, ja että hellaan on mahdoton saada tulta.

Talon emäntä päättää itse ryhtyä toimeen. Hän asettaa halot uudelleen
pesään, panee joukkoon sytyttämänsä tuohipalan, ja hetken perästä
leimahtaa ilmoille iloinen tuli.

Eihän näitä halkoja mikään vaivaa, sanoo rouva, mutta Fiina ei vain
näytä osaavan sytyttää tulta hellaan.

Mutta ilo on ennenaikainen. Sillä pian sihisevät ja puhisevat taas
puut, ja tuli takassa on sammunut.

Ei auta muu kuin työntää pesään pakkilaatikon kansia, lastuvilloja,
sanomalehtipaperia y.m., ja lopulta saadaan teevesi kuumaksi ja
kiehautetaanpa vielä kananmuniakin.

Sen jälkeen kootaan perhe ensimäiselle kesäaterialle.

Mutta missä on Pikku-Matias?

Juostaan rantaan toteamaan, että Pikku-Matiasta ei näy vedessä,
kurkistetaan kaikki ulkohuoneet, vilkaistaan torpan vinnille, ja
lopuksi huutaa viisiääninen kuoro sen kuin keuhkoista lähtee: Matiaas,
Matiias, Maatias!!!

Lopulta kuuluu joltain suunnalta heikkoa ääntä.

Kaikki syöksyvät ja löydetään kuin löydetäänkin Matias aidan raosta.

Hän oli päättänyt lähteä jaloittelemaan, nähnyt naapurin vasikan ja
yrittänyt paeta aidan läpi, mutta osaksi rako oli liika pieni ja osaksi
oli vankka oksa sekaantunut Matiaksen vaatteisiin. Hän oli joutunut
ansaan ja huutanut äänensä käheäksi. Ja kaikki luontokappaleet olivat
ryhtyneet häntä pilkkaamaan, muurahaiset kontanneet pitkin hänen
selkäänsä ja harakka aidan seipäästä nauranut hänelle vasten naamaa.
Pakomatkallaan oli Matias sitäpaitsi aikalailla ryvettänyt hienot
kesätamineensa. Baskilaislakkia ei löytynyt mistään.

Riemukulussa saatetaan Matias kotia. Enkelin kärsivällisyydellä alkaa
äiti poimia muurahaisia ja muita hyönteisiä hänen punehtuneelta
iholtaan.

Lopuksi nautitaan jäähtynyt tee ja jäähtyneet kananmunat, ja valoisan
kesäyön alkaessa näemme maalle muuttaneen perheen hytisevän hallaisen
kesäyön kourissa kylmällä, olkisella vuoteellaan.

Kesän ilot ovat alkaneet.




ULKOMAANPASSEISTA.


Kansainväliset suhteet alkavat taas olla ennallaan, ja yhä enemmän
koetetaan helpottaa mahdollisuuksia matkustaa maasta toiseen. Jokainen,
joka on joutunut matkustamaan ulkomaille, tietää, kuinka monen mutkan
takana matkalle lähtö on. Kun vihdoin on saanut mielestään kunnolliset
paperit, niin voi sattua, että matkalla havaitaankin niistä jonkun
sinetin puuttuvan, ja silloin on tie pystyssä ehkä viikkomääriksi.

Oli ehdotettu, että ruvettaisiin antamaan kansainvälisiä passeja,
joilla saisi vapaasti matkustaa, missä vain haluaa. Joka tapauksessa
on passikysymys kaikkialla päiväjärjestyksessä, ja senvuoksi on
mielenkiintoista kuulla, mitä siitä asiantuntijat sanovat. Muudan
englannin parlamentin jäsen on käsitellyt tätä asiaa laajassa
haastattelussa ja tulee seuraaviin loppuponsiin: 1) passi ei saa maksaa
enempää kuin 2 sh. ja 6 penceä (noin 25 mk.), 2) passin tulee olla
voimassa vähintäin 5 vuotta, 3) passin antakoon poliisi tai joku muu
paikallinen viranomainen, ja 4) viisumeja ei ole vaadittava muilta kuin
vihollisvaltojen alamaisilta.

Nythän on matkailun aika ovella, ja senvuoksi moni par'aikaa
hikoilee passien ja viisumien kanssa. Ulkomaanpassin hankkiminen
useampia valtioita käsittävää matkaa varten on tosiaankin käynyt
siksi monimutkaiseksi, ettei siihen pysty muut kuin toimistojen
ammattimiehet. Ja ei sillä hyvä, että täytyy hankkia passi
ulkomaanmatkaa varten, kotimaassakaan ei joka paikkaan ilman passia
pääse.

Viisumipaikkoja on jo paljon poistettu, ja toivottavaa tosiaankin
olisi, että ne saataisiin kokonaan häviämään. Tällä olisi jo hyvin
paljon voitettu, sillä unelma kansainvälisestä passista tuskin lienee
toteutettavissa. Tosin voidaan tavallisessa kirjeessä minkä maan
postimerkillä tahansa siirtää ulkomaille kuinka vallankumouksellisia
ajatuksia hyvänsä, mutta passeista ei vielä ole tullut yhtä mahtavaa
tekijää kuin postimerkistä, niin että sen avulla voisi siirtää itsensä
mihin haluaa. Hyvin hullunkurisia ovat läpikulkuviisumit. Kun passit
kuitenkin rajalla tarkastetaan, ja voidaan siis kontrolloida, että
asianomainen tosiaankin jatkaa matkaansa, niin eipä luulisi erikoista
viisumia tarvittavan sitä varten, että joku siirtyy toisen maan yli
toiseen maahan.

Eivät ne passit myöskään mitään helppohintaisia papereita ole. Passi
voi maksaa suunnilleen saman kuin parin kolmen päivän oleskelu siinä
maassa, jonne aikoo matkustaa, ja enemmänkin. Hyvä olisi siis, jos
passien hinnat jollain tavalla kansainvälisesti rajoitettaisiin, niin
että tosiaankin olisi olemassa niille kohtuullinen yleishinta.

Kun joku vuosikymmen on vierähtänyt, niin voidaan toivottavasti
ulkomaan passi hankkia seuraavalla yksinkertaisella tavalla. Isontalon
isäntä on päättänyt pistäytyä Berliinissä, Roomassa, Pariisissa,
Madridissa j.n.e. Hän astelee siis maapoliisi Komulaisen luo ja
sanoo, että minä aion tehdä ulkomaanmatkan, kirjoitappas Komulainen
minulle passi. Komulainen ottaa esille lomakkeen, johon kirjoitetaan
pari kolme riviä, sen jälkeen "Jussi Komulainen" ja lopuksi siihen
lyödään sinetti. Tämän jälkeen kirjoittaa Antti Isotalo kahteen
paikkaan nimensä, painaa peukalonsa värityynyyn ja lyö kahteen paikkaan
peukalollaan sinettinsä. Lopuksi ottaa Isotalo taskustaan 25 mk. ja saa
passinsa.

Hänelle on koko maailma avoinna. Jos hänen päähänsä pälkähtää Madridin
sijasta matkustaa Lissaboniin ja Pariisin sijasta Bukarestiin, niin
hänen ei tarvitse aukaista ainoankaan konsulaatin tai lähetystön ovea.
Hän ostaa vain tiketin ja astuu junaan. Ja juna vie.

Sanotaan, että nykyaika on hyvin edistynyt, mutta huomatkaa,
minkälaisia ihmeitä tulevaisuus voi meille näyttää ehkä jo 10 vuoden
päästä.




JUTTU KESÄLESKESTÄ.


Kauppaneuvos Kukkaro lähetti äskettäin perheensä aurinkoiseen etelään.
Se tapahtui vähän ennen kuningasvierailuja. Mutta niissä täytyi
kauppaneuvoksen olla mukana niinkuin yhteiskunnan huippujen ainakin.
Kaivohuoneen tanssiaisissa kauppaneuvos nautti illallista, mutta
sen jälkeen hän tunsi olonsa yksinäiseksi tuossa ilakoivien nuorten
parvessa ja päätti senvuoksi lähteä konsuli Rahasen kanssa kotiinsa
keskustelemaan tärkeistä liikeasioista.

Ystävykset saapuivat siis kauppaneuvoksen loistohuoneustoon, joka
oli aivan tyhjä, sillä palvelija oli jo siirtynyt kauppaneuvoksen
huvilaan kaupungin ulkopuolelle, jonne kauppaneuvoksenkin piti ensi
tilassa muuttaa. Mutta mitään hätää ei ystävyksillä ollut. Sillä
vichyvesipullot saatiin pöydälle ja niiden yhteyteen ilmestyi erästä
melkein samannimistä ruskahtavaa nestettä, jonka kauppaneuvos oli,
luonnollisesti laillisella tavalla, hankkinut. Ja niin alkoivat
liikeasiat huristaa. Ja ne luistivat sitä paremmin, mitä alemmaksi
ruskahtavan nesteen pintapullossa laskeutui. Ja kun aamuauringon
ensimmäiset säteet alkoivat väreillä taivaanrannalla, niin olivat
kauppaneuvos ja konsuli yhdessä päättäneet siirtyä kauppaneuvoksen
huvilalle, jossa seuraavana päivänä keskustelua piti jatkettaman.

Auto saatiin, ja niin kiidätettiin perille. Mutta koska kauppaneuvos
on siivo mies, niin ei hän hennonut herättää talonväkeä, vaan päätti
hiljaa hiipiä huoneisiinsa. Kaikki onnistui hyvin ja pian vaipuivat
ystävykset sikeään uneen. Mutta jonkun ajan perästä kauppaneuvos
heräsi. Hän tunsi kurkkuansa kuivaavan ja päätti lähteä noutamaan
jotain kaulan kastiketta. Hän oli täysin selvillä tilanteesta. Oli
vain astuttava saliin ja sieltä ruokasalin kaapille, jonka avaimen
kätköpaikan kauppaneuvos aivan hyvin tiesi.

Ja niin hän lähti liikkeelle. Hiljaa hän hiipi sukkasillaan ruokasaliin
ja samoihin aikoihin veti konsuli pitkiä hirsiä, päristen kuin
lentokonemoottori.

Mutta yhtäkkiä hän heräsi kauheaan hätähuutoon. Se oli selvästi miehen
ääni, ja hyvin pian alkoi myös kuulua naisen kirkuna.

Konsuli Rahanen oli urhoollinen mies. Hän syöksyi ääntä kohti, mutta
ehti vain havaitsemaan kevyissä pukimissa olevan keittäjättären, joka
huuti avuksensa sekä maanpäällisiä että maanalaisia voimia ja joka
lopuksi lysähti pyörtyneenä maahan.

Mutta puutarhasta kuului etenevä bulldoggin haukunta, jota säestivät
varkaan epäinhimilliset hätähuudot. Mutta konsuli kaappasi koltin ja
syöksyi varkaan perässä. Eikä ollutkaan vaikea kulkea ääntä kohti,
ja hyvin pian hän saattoi karjaista: kädet ylös taikka minä ammun!
Mutta silloin tapahtui ihmeitä. Sillä bulldoggi jättikin varkaan ja
syöksyi suoraa päätä konsulin kimppuun. Se iski suoraan hyvin hoidetut
hampaansa konsulin pohkeeseen ja ei auttanut muu kuin ampua sitä.

Aivan oikein, hyvin keveästi puettuna ja surkean näköisenä astui
kauppaneuvos pensaikosta puristamaan ystävänsä kättä. Myös hän oli
saanut tehdä tuttavuutta bulldoggin hampaiden kanssa.

Käsi kädessä hiipivät ystävykset takaisin huvilaan. Kauppaneuvos itse
herätti palvelijattaren, joka yhä vielä makasi pyörryksissä ruokasalin
lattialla, ja sen jälkeen pestiin haavoja ja tehtiin siteitä.

Bulldoggi sai hiljaiset hautajaiset ja Liisa-keittäjätär kultaisen
rintaneulan.




MITÄ VENÄJÄN NAINEN VOI OPETTAA MAAILMALLE.


Maxim Gorki, kuuluisa venäläinen kirjailija, joka on puhdistanut
Neuvostolan tomut jaloistaan, on sepittänyt kiitoslaulun sille Venäjän
naiselle, jonka vallankumous on luonut.

Tämä nykyinen Venäjän nainen eroaa entisestä, mikäli Maxim Gorkin
selityksistä voi päättää, m.m. seuraavissa kohdin: 1) hän on täysin
yhdenarvoinen miehen kanssa, 2) hänestä on tullut poliittinen tekijä,
3) hän on tullut tietämään, kuinka työskennellään liikemaailmassa.

Kaikkien näiden ominaisuuksiensa perusteella on Venäjän naisella paljon
tehtäviä sekä omassa maassaan että koko sivistyneessä maailmassa.
Nämä määrittelee Gorki seuraaviksi: 1) omassa maassaan hän pyrkii
irti jokapäiväisyydestä, hän ei tahdo olla ainoastaan vaimo, vaan
myös aktiivisesti ottaa osaa poliittiseen elämään; 2) Venäjän nainen
voi kertoa eurooppalaisille kanssasisarilleen, kuinka jokapäiväiset
huolet, asuntopula j.n.e. ovat katkeroittaneet hänen elämänsä, mutta
kuinka useimmilla naisilla Venäjällä nykyään on paremmat olot kuin
tsaarinaikaan; 3) Venäjän naisen suurin tehtävä on korottaa, äänensä
rauhanaatteen hyväksi. Maailmansota on temmannut mukaansa 30 milj.
ihmistä, mutta tästä huolimatta puhutaan ulkomailla yhä edelleenkin
sodasta. Europan naisen on ymmärrettävä, että sota Neuvosto-Venäjää
vastaan olisi Venäjän naisen mielestä sota hänen miestään ja hänen
veljiään vastaan ja merkitsisi uutta taloudellista orjuuttamista.

Tahdomme heti paikalla mainita, ettei suuri kirjailija Maxim Gorki
tätä sanomaansa ole näin punkteihin jaettuna esittänyt, vaan olemme
me, sitten kuin olemme hänen esityksensä moneen kertaan läpilukeneet,
saaneet siitä sen käsityksen, jonka yllä olemme lausuneet. Niinkin
suuri sanankäyttäjä kuin Maxim Gorki ei suinkaan ajatuksiaan näinkään
selvästi lausuillut ja venäläinen kirjailija osaa kyllä kirjoittaa
paljon muustakin kuin asiasta. Olimme kerran suuressa lukemisen
puutteessa, emmekä onnistuneet saamaan käsiimme muuta kuin erään
venäläisen kaunokirjallisen teoksen, jossa tekijä 15:llä ensimäisellä
sivulla kertoili kaikkia niitä tunteita, jotka liikkuivat kirjan
sankarittaren mielessä, kun hän vuoteelta noustuaan aukaisi akkunan
ja katseli raittiiseen ulkoilmaan. Mitä hän akkunasta näki, ei
oltu koko teoksessa mainittu, eikä myöskään myöhemmin selvinnyt,
mitä noilla tunteilla oli tekemistä kertomuksen myöhemmän juonen
kehittymisen kanssa, mutta joka tapauksessa ne oli teokseen otettu ja
vaikutuksensa ne tekivätkin, sillä näiden 15 sivun jälkeen vaivuimme
sikeään uneen. Mutta se ryssähän on sellainen tunneihminen, joka
yleensä antaa kaikelle muulle palttua paitsi tunteillensa. Vasta sitten
kuin hapankaali on ollut vuosikausia lopussa, eikä hliebasta ole
näkynyt haikuakaan, niin voi ryssä ottaa itseensä, ja on se joku aika
sitten tehnyt vallankumouksenkin, mutta nykyään se tyytyy kääntymään
paikallisen sovjetin puoleen ja sanoo, että "hlieba nietu". Ihmekös
sitten on, jos Maxim Gorki sanoo, että varsinkin näin vallankumouksen
jälkeen, niin venäläinen tahtoo päästä irti jokapäiväisyydestä, ja että
hän voi kertoa europalaisille kanssasisarilleen, mitä jokapäiväiset
leipä- ja asuntohuolet merkitsevät. Ja kun hän sitäpaitsi nyt on
yhdenarvoinen miehen kanssa, sillä ennen aikaan oli hän miehensä
orjatar, joka teki talossa työt, kun taas musikka soitteli balalaikkaa
tai latki votkaansa, jos sitä sattui olemaan, tai syljeskeli kattoon,
niin on hänestä nyt tullut poliittinen tekijä ja on hän vähin oppinut
kirjoittamaan ja lukemaan, joten Iivanan arvo on hänen silmissään
yhä edelleen laskenut. Hän tuntee lait ja parakrahvit ja osaa astua
sovjetin eteen ja sanoa, että minä annan palttua Iivanalle ja otan
miehekseni tämän Aaljein, niin että pismatkaapa vain erokirjat. Ja
pyöräyttää sovjetti ne 100:ssa minuutissa ja sen jälkeen lähdetään
Aaljein kanssa kotiin ja heitetään Iivana ulos ovesta. Sillä nähkääs
Aaljeilla on taskut täynnä ruplia ja on punainen silkkihuivi taskussa
ja muuta hyvää, sillä hän kuuluu naapuripitäjän sovjettiin. Mutta
Iivana puolestaan pannaan tekemään töitä ja kun hän siihen on oppinut,
voi hän ehkä jonakin päivänä saada kokoon uudet naimarahat ja lähteä
hakemaan itselleen uuden akan, sillä tämä toimitus, niinkuin sanottu,
ei kestä Venäjällä enempää kuin 10 minuuttia.

Niin, että kyllä sitä Venäjän naisella on paljon opettamista
europalaiselle kanssasisarelleen. Mutta mitä siihen rauhanpropagandaan
tulee, niin olisi tämä oppi ensin annettava paikkakunnan sovjetille
ja niille juutalaisille, jotka Venäjää nykyään hallitsevat. Ja
tapahtuu tämä parhaiten siten, että kaikki Venäjän akat, niin
pitkälti kuin heitä riittää, lähtevät räyhäämään sovjettiin ja
vääntävät sovjettiloilta aseet pois käsistä ja sanovat, että ei enään
kopeekkaakaan sotaväen ylläpitämiseen ja ilmalaivojen rakentamiseen
ja juutalaisten ruokkimiseen, vaan kaikki kansan hyväksi. Ja sitten
kuin Venäjän nainen on tämän kotimaassaan tehnyt, niin saa hän kääntyä
Europan ja Amerikan naisen puoleen ja sanoa, että me tulemme toimeen
ilman aseita ja olemme riisuneet aseet miehiemme käsistä ja vieläpä
sovjettiloiden käsistä ja kommunistien käsistä, niin että tehkääpä te
siellä Europassa ja Amerikassa sama temppu.

Vasta silloin me täällä Europassa tulemme ymmärtämään, kuinka paljon
Venäjän nainen voi opettaa maailmalle.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VANHAA VIINAA UUDESSA LEILISSÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.