The Project Gutenberg eBook of Tiilikivimies
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Tiilikivimies
ynnä muita pikkupaloja
Author: Tatu Pekkarinen
Release date: July 12, 2026 [eBook #79082]
Language: Finnish
Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1926
Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/79082
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TIILIKIVIMIES ***
language: Finnish
TIILIKIVIMIES
ynnä muita pikkupaloja
Kirj.
TATU PEKKARINEN
»Huviohjelmien avuksi» 56
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1926.
SISÄLLYS:
Herrasväki Kaikkosen kesävierailu
Ihmeellisiä taikoja
Tiilikivimies
Grammofoni
Huijarit junassa
Hän sukeltausi syvälle
HERRASVÄKI KAIKKOSEN KESÄVIERAILU
Se isäntä Tuhniainen, hra Kaikkosen etäinen sukulainen, oli talvella
Helsingissä käydessään vieraillut pari päivää herrasväki Kaikkosen
luona. Lähtiessään ja hyvästelyssään hän oli Kaikkosia vannottanut
kaikin mokomin pistäytymään kesällä talossaan maalla. — Vaikka eihän
siellä niin suurellisia rahteerinkeja ole tarjolla, oli hän leikkisään
tapaansa sanonut, — mutta ainapahan siellä vieraankin suuhun säästetään
joku leivänmurunen ja puoli tuopillista piimävettä sekä koivuhalkoja
päänaluseksi pirtin penkille köllähtäessä.
No mitäs, kun tuli kesä ja mustat miehet asfalttipatoineen ja muine
kompeineen valloittivat Helsingin kadut ja mullistivat ne niin
sekasortoisiksi röykkiöiksi ja juoksuhaudoiksi, että kadullakulkija
saattoi luulla liikkuvansa länsirintaman tulilinjoilla, niin silloin
rouva Kaikkonen alkoi ruveta miehelleen puhumaan siitä maallemenosta.
— Voisihan tästä mennä viikonpäiviksi vaikka sinne Tuhniaisen taloon, —
sanoi hän. — Söihän se ukkokin meillä talvella näitä kalliita Helsingin
eväitä, eikä maksusta ollut mitään puhetta.
— Miks'ei mentäisi? Onhan se niin virkistävää päästä luonnon helmaan
potkimaan kaupungin tomuja jaloistaan, — vastasi hra Kaikkonen, jolla
muuten oli harvinainen kyky keksiä mitä tuoreimpia ja sattuvimpia
sanontatapoja.
Herrasväki Kaikkoselle ei lähtö tuottanut mitään vaikeuksia, koska
heillä ei ollut lapsia eikä palkollisia. He matkustivat ensin
junalla, sitten laivalla »kansan keskuuteen, nauttimaan maalaiselämän
rauhallista sopusointua ja maahengen tuoretta tuoksua», kuten hra
Kaikkonen runollisella tavallaan lausui.
Tuhniaisen talossa otettiin vieraat vastaan ylen ystävällisesti.
Teurastettiin juotettu vasikka ja laitettiin pöytään mitä parasta.
Kyllä siihen pöytään olisi kehdannut käskeä vaikka maaherran, mutta
isäntä Tuhniainen sanoi vain vaatimattomasti, että »maistellaanpa
tässä näitä murusia illalliseksi, että jaksetaan sitten nousta syömään
aamiaista».
Kaikkoset saivat sievän kamarin asuakseen ja kotiutuivat pian
»maalaiselämän sopusointuun ja tuoreisiin tuoksuihin». Ja mikäpä siinä
oli viihtyessä. Hyvänä pidettiin, niin hoidettiin kuin porsasta joulun
edellä, syötettiin ja juotettiin niin, ettei hra Kaikkonen päiväkausiin
paljon ehtinyt muuta kuin vähäväliä henkseleitään hellittämään. Jos
Kaikkosen herrasväki olisi ollut Afrikassa jonkun neekeriperheen
vieraina, olisi tuollainen syöttäminen ja apattaminen herättänyt pahoja
aavistuksia, mutta Tuhniaiset olivat kristittyjä ihmisiä, jotka eivät
katsoneet lähimmäiseensä himollisesti miltään puolelta. Ainoastaan
renki-Rietu joissakin ajatuksissa mittaili silmillään iltasin
pihamaalla keikistelevää pulskeaa rouva Kaikkosta, mutta hänkin painui
sitten rauhallisesti kaipaus sydämenalassaan piika-Miinan juttusille.
Isäntäväen pakotuksesta tulivat Kaikkoset jääneeksi taloon pitemmäksi
aikaa kuin alkuaan olivat tarkoittaneet. Ja mieleistä siellä oli
ollakin, hyvässä talossa. Meni melkein koko kuukausi kuin huomaamatta,
mutta silloinpa heidän jo pitikin valmistautua lähtemään, sillä hra
Kaikkosen loma-aika läheni loppuaan.
Lähtöpäivänä he kiittelivät talon vieraanvaraisuutta; rouva Kaikkonen
ylisteli emännän ruokataloutta ja kehui tällä ajalla lihonneensa viisi
kiloa.
Mutta hra Kaikkonen ajatteli, että näin maalaiskohteliaisuuteen ehkä
kuuluisi noin vain hienostaan kysäistä siitä maksustakin, vaikka
todennäköisesti sitä ei otettaisikaan. Kakisteltuaan kurkkuaan hän
epämääräisin sanoin viittaili isännälle, että mitenkäs tätä voitaisiin
korvata, kun on tässä oltu toisille vaivana ja vastuksina melkein
kuukausi ja kulutettu taloa ja — tuota — että eihän sitä missään
ilmaiseksi — —
— Jassoo, — sanoi isäntä Tuhniainen kääntäen mälliä poskessaan ja
räpytellen silmiään. — Että tuota sitä maksua. Noh, nehän kuuluvat
niissä hotelleissa ottavan viisinkymmenin markoin hengeltä yksin
asunnostakin ja toisen mokoman niistä joutavista rimplauruuistaan
vuorokaudelta.
— Niin, niin, — myönteli hra Kaikkonen hiukan levottomana, — ne
hotellit nylkevät niin hävyttömästi.
— Jos me nyt sitten laskettaisiin vaikka vain viisikymmentä markkaa
hengeltä vuorokaudessa ruokineen ja asuntoineen, — jatkoi isäntä
Tuhniainen, yhä räpytellen silmiään. — Siitä tulisi sitten niinkuin
kolmisentuhatta markkaa kaikkiaan.
— No voi mun päiviäni! — kiljaisi rouva Kaikkonen lyöden kämmeniään
yhteen. Ja ennenkuin kukaan ehti virkkaa sanaakaan jatkoi hän
yhteen menoon: — Vai kolmisentuhatta! Siitäkö hyvästä, että on
houkuteltu tänne korpeen ja saanut hyysätä muutaman päivän vanhassa
variksenpesässä, jossa on luteitakin niin, ettei ihmiset tahdo sisään
mahtua, ja saanut syödä kaikenlaista moskaa, jota ei ole voinut
nieleskellä muuten kuin ummessa silmin, ja kylässä on saanut käydä
syömässä lisää, ettei aivan olisi nälkään kuollut ja minäkin olen
täällä laihtunut niin, etteivät hameet pysy päällä, ja nyt meinataan
nylkeä vielä putipuhtaaksi ja — ja — —
Se rouva Kaikkonen oli tuommoinen »äkkiotteinen» ja kiivasluontoinen
ja hyvä suustaan, kun sille tuulelle sattui. Mutta nyt hänen täytyi
pysähtyä välillä vetäisemään henkeä, jolloin emäntä Tuhniainen sai
suunvuoron ja sanoi:
— Hyväillen aika! Eihän se ukko tosissa sitä maksua vaadi.
Leikilläänhän se siinä turisee, se kun aina on ollut semmoinen joutava
irvileuka. Eihän me ole meinattu ottaa penniäkään, ei missään nimessä.
— Niin tuota, eihän me mitä maksuja, — todisti ukko Tuhniainenkin.
— Minä vain leikillä ilman aikojani — kun sitä on tämmöinen
talonpoikainen —
Rouva Kaikkonen häpesi niin, että juoksi suinpäin kamariin, jossa
nautti puoli kahvikupillista sydämenvahvistustippoja ja ajatteli, että
kunpa ihmisellä olisi vähemmän kieltä ja enemmän mieltä.
Hra Kaikkonen oli kasvoiltaan tiilikivenpunainen ja toivoi pahimman
vihamiehensä tällä kertaa olevan hänen housuissaan, niin että hän itse
saisi olla jonkun muun miehen housuissa jossakin kaukana, ennemmin
vaikka Kakolan kivimäessä kuin Tuhniaisen tuvassa.
Mutta Tuhniaiset olivat vanhan kansan hermostumattomia ihmisiä eivätkä
olleet jutusta milläänkään. Ajattelivatpahan vain, että ovat ne nuo
Helsingin herrasväet semmoisia mitähän lienevätkään, jonninjoutavia
höpäkköjä.
Eihän sille mitä mahtanut, että Kaikkoset hyvästiä heitellessään
katselivat enemmän muodikkaita, suippokärkisiä kenkiään kuin isäntäväen
vilpittömiä silmiä. Varsinkin kun vielä Helsinkiin viemisiksi annettiin
komea kalakukko ja pytyllinen voita ja kovisteltiin tulemaan ensi
kesänä uudestaan.
IHMEELLISIÄ TAIKOJA
Kun johtajat Perimmäinen ja Hyntty ynnä varatuomari Niljakas lähtivät
onkimaan, oli heidän eväskorinsa ladattu runsaasti ja monipuolisesti
kuin paremmanpuoleinen siirtomaatavarakauppa. Ettei lukija tulisi
kateelliseksi, luettelen korin sisällöstä ainoastaan suolatut silakat
ja litranvetoisen astian sitä, minkä tehokkuus merkitään 96 %.
Kun oli päästy onkimapaikalle ja heitetty riipat, ehdotti johtaja
Perimmäinen, että eikös tehdä, pojat, semmoinen päätös, jotta jokainen
saa sekoittaa itselleen ryypyn aina kalan saatuaan eikä kukaan ota
yhtään ryyppyä ennen ensimmäistä kalaansa.
Toiset myönsivät, että mikäpäs siinä, tehdään vain niin. Mutta johtaja
Perimmäinen kaivoi tällä ehdotuksellaan toisille katalasti kuoppaa,
sillä hän tiesi olevansa paras kalamies koko seurueesta.
Sitten sylkäistiin matoihin, hujautettiin siimat veteen ja ruvettiin
hartaasti odottamaan sitä ensimmäistä kalaa, joka toisi tullessaan
ryyppyluvan.
Puolen tunnin kuluttua sanoi Niljakas, että tämä on nähtävästi
kalojen pyhä paikka, johon ne saapuvat ainoastaan omina sunnuntai- ja
juhlapäivinään, mutta ei silloinkaan mässäämään ja syömään, varsinkaan
matoja, joissa on kavala koukku sisässä, vaan harjoittaakseen jotakin
muuta, mitä niiden tapoihin ja menoihin kuuluu. Mutta nyt hän,
Niljakas, aikoi koettaa muuatta taikaa, jolla tavallisissa pateissa
pitäisi tulla kaloja sen kun kerkiää veneeseen noukkia, sillä niin
taiottuina kalat suorastaan tappelisivat siitä, kenen vuoro kulloinkin
olisi päästä koukkuun.
Sitten Niljakas kävi eväskorin ääressä laittamassa voileivän ja istui
jälleen paikalleen perätuhdolle. Mutisi siinä outoja sanoja, joita
tuskin lienee itsekään ymmärtänyt, ripotteli leivänmuruja veteen,
pyöritti silmiään kuin sotajalalla oleva kafferineekeri ja sanoi sitten
toisille, että katsokaapas nyt hattujenne pohjiin ja huutakaa sinne,
että »pii!»
Toiset panivat hattunsa silmilleen ja huusivat: »pii!»
— Tarkatkaa nyt visusti onkianne, — neuvoi loitsija. Itse hän riipaisi
minuutin kuluttua kalan niin, että vapa voihkaisi ja siima sanoi hiuh,
riisui sen nopeasti koukusta, paiskasi sen veneen sameaan pohjaveteen
ja ryntäsi nuolena ottamaan naukun.
Johtajat Perimmäinen ja Hyntty tuijottivat onkiinsa järkähtämättöminä
kuin Helsingin aseman kivijättiläiset City-pasaasin käytävään. Mutta
se ensimmäinen kala viivytteli kuin kiusalla: missä lieneekään kutale
kuhnustellut.
Niljakas nappasi pian toisen kalan veneeseen ja siitä luvatun palkinnon
suuhunsa. Ja heti perästä kolmannen. Tulipa hyvälle tuulelle ja pisti
jo iloissaan lauluksikin:
»Männyn lehdellä vihreällä
visersi kalkkuna kaunoinen;
siitä se riemu mun rintaani nousi,
siksi on mieleni murheinen.»
— Ole tuossa mylvimättä! — ärähti Perimmäinen, jonka teki äkkiä mieli
katkoa onkivapansa matonpiiskauskepeiksi ja sanoa jotakin, mikä ei sovi
koulusivistystä saaneelle ihmiselle.
Ikäänkuin vastaukseksi sieppasi Niljakas jälleen kalan,
jonka heitettyään veneen pohjalle säntäsi taas sekoittamaan
napsua »niljakkaaseen suuhunsa», kuten Perimmäinen kateudesta
pakahtumaisillaan ajatteli.
Mutta sillä aikaa, kun Niljakas pyöritteli teelusikkaa juomalasissaan,
kopeloi johtaja Hyntty veneen pohjalta kalan käsiinsä, vihelsi pitkään,
hymähti »yhyy», heitti sen takaisin ja sanoi:
— Nyt ei tule kalansaivartakaan, vaikka onkisi hopeakoukulla ja
silkkiäisperhosella. Ja ryypyn puutteessa on kielenikin niin kuivunut,
etten tiedä enää, onko suussani puukapula vaiko palanen anturanahkaa.
Minun täytyy myöskin yrittää noituutta.
Hyntty alkoi vuorostaan taikoa. Kävi eväskorin ääressä tekemässä
voileivän ja kumarsi kolme kertaa joka ilmansuuntaan, kiekaisten
samalla kuin kukko. Sitten istui tuhdolleen ja mumistuaan salaperäisiä
lukuja kiskaisi kohta kalan niin, että vapa voihkaisi ja siima sanoi
hiuh, ja sai vihdoinkin kauan odotetun ryyppynsä. Saipa pian toisen ja
kohta kolmannenkin.
Niljakas ja Hyntty vetelivät nyt kilvan kaloja. Ja sitä mukaa
»pieniä» suihinsa. Ennen pitkää he istuivat keskituhdolla kaulakkain,
vannoen toisilleen ikuista ystävyyttä ja veriveljeyttä ja lupasivat
jakaa omaisuutensa tasan ja muuttaa perheineen asumaan yhteen.
Lopuksi rupesivat laulamaan sitä »surullista veisua siitä höyrylaiva
Esterpurkista, joka lähti Pyöneporin satamasta merta kyntämään».
Johtaja Perimmäinen yritti toisten laulaessa sekoittaa itselleen
salavihkaa napsun, mutta joutui häpeällisesti kiinni, ja toiset
sanoivat, että pysyppä puheissasi ja ongi ensin kala ja sitten vasta
ryyppy, koska itse ehdotitkin sellaista lakia.
Perimmäinen nyhjähti tuhdolleen katkeroittuneena koko maailmalle ja
erityisesti kalamaailmalle, joka kohteli häntä kuin osatonta orpoa.
Jos hänen toivomuksensa olisi täyttynyt, olisivat kaikki meren
kalat joutuneet mäskiksi survottuina »hiiden kaukaloon». Tätä samaa
kai toivoi itse Hiisi-parkakin kaikesta mustasta ja paatuneesta
sydämestään, kutjottaessaan nälkäisenä jossakin vuorenonkalossa ja
koukkiessaan tyhjää kaukaloaan kolmihaarukallaan.
Mutta lopultakin tapahtui ihme.
Perimmäisen onkeen eksyi kala, jonka hän riemuiten pelasti aaltojen
kylmästä sylistä veneeseen. Sitten hän riensi kuin janoinen peura
lähteelle, s.o. kanisterin luo, saadakseen kaivatun naukkunsa.
Mutta kanisteri oli jo tyhjä.
Perimmäinen ei ensi hätään osannut sanoa kuin yhden sanan, mutta
se tulikin niin harvinaisen sisältörikkaasti korostettuna, että se
toi kerralla hänen tunteensa julki. Sitten hän hakkasi kanisterin
kuhmuiseksi omaan päähänsä. Sillä siitä päästähän se alussa mainittu
ehdotus oli lähtenyt.
Niljakas ja Hyntty olivat jo nukahtaneet veneen pohjalle. Onkivavat
olivat kirvonneet heidän käsistään ja olivat joutua meren vietäviksi,
jonka vuoksi Perimmäinen otti ja nosti siimat pois vedestä.
Sitten hän sanoi uudemman kerran sen sanan, jolla niin verrattomasti
sai tunteensa julki.
Kummassakin koukussa näes riippui silakka, suolattu silakka.
Likinäköisenä miehenä ei Perimmäinen ollut aikaisemmin huomannut
loitsijoiden salaperäisiä taikatemppuja.
TUPAKKALAKOSSA
Vielä viikko takaperin olin säälittävä tupakan orja.
Poltin tavallisesti parikymmentä sikaaria päivässä. Eivätkä ne
vielä tuntuneet paljoltakaan. Minun huoneessani joka vasta-alkava
palosotilaskin olisi pökertynyt tajuttomaksi kuin kana saunassa. Ja jos
olisin tuonut pöydälleni tuoreita silakoita, niin parin tunnin kuluttua
olisi niitä voinut syödä savustettuina. Sillä minä tupruttelin aina
huoneeni niin täyteen savua, että oli kummallista, kuinka sinne enää
itse mahduin.
Eräänä aamuna minulla oli satunnaista päänsärkyä. Sellaista vain
»eilisiltaista», josta en viitsi sen enempää kertoa. Eikä se ole
tarpeellistakaan, sillä vaikka päänsärky pääasiallisesti onkin pääasia,
niin sitä se ei kuitenkaan ole tässä tarinassa. Se oli vain tilapäisenä
syynä siihen, ettei tuona aamuna minulle maittanut sikaankaan.
Tulinpahan siinä muun joutavan mukana ajatelleeksi, että minkähän
äjäkän tuo antaisi, jos piruuttaan lakkaisi tuostakin tupakoimisesta.
Kun siitä ei näyttänyt olevan muuta hyötyä kuin »ettäpähän vain
öyhkyyttää».
Tämä aate saavutti sisälläni yhden äänen kannatuksen. Koska vastustavia
ääniä ei ilmennyt, lyödä napautin yks kaks piipunkopalla pöytään
ja sanoin, että se on päätetty. Ja minä, ollen nopean toiminnan
ja rautaisen tahdonlujuuden mies, paninkin päätökseni viipymättä
täytäntöön. Kaikki kotona olevat tupakkavarastoni ja piipun
nakkasin iloisesti vihellellen uuniin ja merkitsin sitten lyhyesti
muistikirjaani, että olin ikuisiksi ajoiksi lakannut tupakoimasta. Ja
niin oli asia selvä kuin pilvinen päivä.
Tupakasta luopumiseni kävi niin helposti ja vaivattomasti, että itsekin
sitä ihmettelin. En edes huomannut tehneeni mitään erikoisempaa.
Ajattelinpahan vain, että näin sitä nyt ollaan tupakkalakossa.
Sitten ajattelin, ettei vähäpätöinen tekoni ansainnut sen enempää
ajattelemista. Tehty mikä tehty, ja sillä hyvä.
Käytyäni syömässä aamiaista, johtui sivumennen mieleeni, että nytpä
sitä ei pistetäkään sikaarin hampaisiin. Ei tänään, ei huomenna, ei
milloinkaan eikä silloinkaan.
Mistä lieneekään johtunut, että mieleeni pyrki väkisinkin tunkeutumaan
jotakin kaihoisaa alakuloisuutta. Vähän niinkuin sellaista
maailmantuskaa, joka on kaikille suurille sieluille niin ominaista.
Ajattelin, kuinka mitätöntä onkaan ihmisen olemus pyrkimyksilleen,
päätöksilleen ja päämäärilleen verrattuna äärettömään avaruuteen ja
loppumattomaan iankaikkisuuteen. Ja kuinka vähän kärpäsen käveleminen
heilautteleekaan maapalloa, niin vielä vähemmän vaikuttavat ihmisneron
ja tarmon suurimmatkaan aikaansaannokset tässä äärettömyyden
laveudessa. Sillä eikö valtamereen heitetyn hietajyväsen tavoin
koko maapallokin kerran häivy ikuisuuden kuiluun pyramiideineen ja
pilvenpiirtäjineen? Katoa kuin kultapaperilla vyötetty sikaari, joka
tupakoitsijan ahnaisiin hampaisiin jouduttuaan sauhuna ja tuhkana
haihtuu kaiken maailman tuuliin?
Näin filosofoidessani korkeampia asioita alkoi tupakkalakkohommanikin
tuntua naurettavan pikkumaiselta. Sillä mitäpä se tätä
maailmankaikkeutta keikauttelisi sinne taikka tänne, jos minä, pieni
maan matonen, luihauttelisin tupakansavuja tai en.
Tällä hetkellä olisin voinut vetää pitkän viivan koko asian yli. Mutta
minä olen niin kiusallisen turhantarkka pysymään päätöksissäni, olkoot
ne sitten kuinka hassuja tahansa.
Päästäkseni ajatustoiminnassani jälleen konkreettiselle maankamaralle,
rupesin huvin vuoksi laskemaan, kuinka paljon tupakkarahoja säästäisin
ensimmäisten kymmenen paastovuoden aikana. Mutta vaikka tulos
osoittautui yllättävän miellyttäväksi, ei se tuntunut minua erikoisesti
innostavan.
Hetken kuluttua kävelin rauhattomin askelin edestakaisin lattialla.
Sivumennen kohentelin uuniakin, jossa paloi iloinen lieska. Sinne
heittämäni tupakatkin olivat jo hiiltyneet muistuttaen minulle
uudestaan kaiken katoavaisuutta.
Jostakin syystä alkoi minua äkkiä tavattomasti hermostuttaa.
Nostattaakseni mielialaani tekaisin nopeasti pienen sukkeluuden,
jonka avulla koetin päästää raikkaan ja vapauttavan naurun. Mutta se
väkinäinen hohotus, joka kurkustani pinnistäytyi, kuulosti kuivalta ja
mauttomalta, ikäänkuin olisin hörähtänyt lahoon puutorveen.
Lopulta ihan suutuin itseeni, vaikka en tiennyt miksi. Painoin hatun
päähäni ja ryntäsin synkin mielin ulos kävelemään.
Harhaillessani miltei sekopäisenä sinne tänne johtui mieleeni, että
pieni annos nikotiinia kenties rauhoittaisi hermostoani. Mutta minähän
olin kerta kaikkiaan tehnyt päätöksen. Enkä minä olekaan semmoinen
mies, jonka housut liehuvat jokaisen tuulenhumahduksen mukana.
Mutta — eikö raittiusintoilijoidenkin täydy joskus sairaustapauksissa
käyttää lääkkeenä alkoholia?
Taisteltuani oman pikkumaisen persoonani kanssa voitin lopulta itseni.
Päätin vielä kerran ostaa yhden sikaarin — ainoastaan lääkkeeksi.
Vetäistyäni pari mojovaa sauhua huomasin ilokseni, että lääke olikin
todella tehokasta. Poltettuani sikaarin puoliväliin, heitin sen
ylimielisesti katuojaan, sillä tunsin olevani jälleen terve, enkä
tahtonut mitenkään rikkoa päätöstäni. Enkä muuten tuntenutkaan
erikoisempaa halua tupakoimiseen.
Illalla minua alkoi uudelleen hermostuttaa.
Koetin panna nukkumaan, mutta unen päästä en tahtonut mitenkään saada
kiinni. Kauan aikaa kieriskeltyäni vaivuin jonkinlaiseen horrostilaan,
jossa näin kummallisia näkyjä. Näin kadulla vanhan, rääsyisen miehen,
joka sanoi olevansa entinen tupakkatehtailija Borgström. Hänellä
oli käsissään tyhjä sikaarilaatikko, johon keräili ohikulkevilta
almuja. Kun lähenin ukkoa antaakseni hänelle kaksikymmentäviisi
penniä avustusta, alkoikin hän haukkua minua lakkoilijaksi ja
rettelöitsijäksi, jonka takia hänkin muka oli joutunut mieron tielle.
Sitten ilmestyi uhkaavan näköisiä tupakkatehtaan työmiehiä, jotka
seurasivat perässäni ja syyttivät minua siitä, että he olivat joutuneet
työttömiksi. Miehet aikoivat ilmeisesti ryhtyä kurittamaan minua, ja
minä ravasin pakosalle kuin hätääntynyt hevonen.
Heräsin levottomasta unestani ja pyyhkäisin kylmää hikeä miehekkäältä
otsaltani. Tunsin sisälläni outoa, kalvavaa kaipuuta, joka ei ollut
nälkää eikä janoa, vaan jotakin selittämätöntä. Kun en saanut enää
unta, nousin jalkeille ja kävelin lattialla edestakaisin. Etsin
kaikista taskuistani jotakin, vaikka en itsekään tiennyt mitä. Sitten
puin nopeasti päälleni ja lensin ulos ovesta kuin potkun saanut
jalkapallo.
Oli jo niin myöhä, että kaikki kaupat, kioskit ja kahvilatkin olivat
suljetut. Miltei menehtyneenä ryskytin erään ravintolan ovea, kunnes
poliisi tuli sanomaan, että herra ottaa nyt kiireesti vosikan ja ajaa
kotia ja nukkuu päänsä selväksi ja herää sitten aamulla nättinä poikana.
Laukkasin epätoivoisena katua ylös, toista alas. Tilani tuntui ihan
sietämättömältä.
Erään kadun keskikäytävällä, passissa seisovan poliisin lähellä
huomasin maassa esineen, joka ilmeisesti oli koko pitkä sikaarinpätkä.
Hyökkäsin sitä tavoittamaan kiihkoisasti kuin juutalainen kultarahaa.
Mutta poliisikin oli nähnyt aarteen ja sieppasi sen nokkelasti ennen
minua.
Olin vähällä vaipua maahan kuin säkki, jossa ei ole mitään sisällä.
Kohensin kuitenkin itseäni ja astuin notkuvin polvin poliisin luo ja
pyysin häntä kaiken ihmisyyden nimessä luovuttamaan löytönsä minulle.
Väitin, että olin itse äskettäin sen sikaarinpätkän vahingossa
heittänyt kadulle ja että kaikin mokomin tahdoin etsiä sen takaisin,
koska minussa muka oli spitaali, kurkkumätä ja monta muuta pahaa
tautia, jotka voisivat tarttua muihin sen kautta.
Lopuksi kun tarjosin järjestyksenvalvojalle kaksikymmentä markkaa
löytöpaikkaa, sain sikaarinpätkän haltuuni. Sytytin sen vapisevin
sormin kuin se olisi ollut dynamiittinani. Saatuani sisälleni muutamia
haikuja palasin uudistunein voimin kotia ja nukuin lopun yötä
rauhallisesti, kuten ainakin ne, jotka ovat päivänsä hyvin käyttäneet.
Tätä kirjoittaessani olen edelleenkin tupakkalakossa. Sitä on jo
kestänyt kokonaisen viikon, eikä se ole tuntunut ensinkään vaikealta,
vaikka monet niin luulevat. Joistakin syistä on hermostoni ollut
epäkunnossa, jonka vuoksi minun on ollut pakko käyttää lääkkeenä
hiukan nikotiinia. Toissapäivänä ostettu sikaarilaatikko on jo
loppumaisillaan. Jos hermostoni paranee, en osta uutta laatikkoa,
sillä lakkopäätöstäni en mitenkään aio rikkoa. Enkä sitäpaitsi ole
tuntenutkaan mitään tupakantuskaa.
TIILIKIVIMIES
Chicagon kaupungissa oli mies, jolla ei ollut rahaa, ei työtä eikä
asuntoa. Mutta nälkä ja vilu hänellä kyllä oli.
Sen miehen nimi oli Johnson — hyvin harvinainen nimi Amerikassa —
ja hän mittaili Chicagon katuja kuin kulkukoira, etsiskellen mistä
saisi palasen suuhunsa. Katsellessaan nälästä hämärtävin silmin
miljoonamiesten loistoautoja ja mahtavia pilvenpiirtäjiä hän ajatteli
harmistuneena, että mikähän se on tämäkin kaupunkiröttelö mukamas
olevinaan, kun täällä ei kunnon kansalainen löydä edes sopivaa
ja helppoa tointa henkensä elatukseksi. — Eipä tämmöisen miehen
hattua paljon haittaisi, vaikka sanoisi piu pau koko viheliäiselle
kylärähjälle ja jättäisi sen olemaan omin nokkinsa. Se olisikin sille
ihan parahiksi.
Näin mietiskellessään Johnson osui erään kapakan eteen, jossa
hyvinvoivan näköinen, punapartainen omistaja seisoi ovella. Johnson
kohotti lakkiaan ja kysyi nöyrästi, eikö tirehtöörillä olisi antaa
köyhälle miehelle joitakin ruuanjätteitä päivälliseksi.
Mutta kapakoitsija ärähti tylysti, että senkös apurahoja hänelle on
jaettu jaksaakseen syöttää ja apattaa tyhjäntoimittajia ilmaiseksi,
mutta hänen puolestaan saa tuosta kadulta repiä kiviä niin paljon
kuin tahtoo ja pureksia minkä hampaat kestävät. Tämän sanottuaan hän
naurahti ilkeästi punaiseen partaansa ja vetäytyi liikehuoneistoonsa.
Johnson istahti alakuloisena kapakan rappusille. Sattui siihen tulemaan
kapakoitsijan poika, hyvin ystävällisen näköinen nuori mies. Kuultuaan
kuinka Johnsonin oli käynyt hän sanoi säälivästi:
— Kylläpä kehtasi isäukko olla kovasydäminen. Käskeä nyt nälkäistä
miesparkaa syömään kovia katukiviä! Tulkaa mukaani, niin etsin teille
jotakin parempaa.
Johnson seurasi hyväntekijäänsä kiitollisena talon pihamaalle, missä
nuori mies sanoi:
— Katsokaapa tuota tiilikivipinkkaa tuolla seinävierellä! Ne ovat
ihan tuoreita ja pehmeämpiä purtaviksi ja myös paremmin sulavia kuin
katukivet. Saatte ottaa niitä viitisen kappaletta, mutta älkää vain
syökö itseänne kipeäksi, vaan säästäkää huomiseksikin.
Sitten ystävällinen nuori mies poistui miellyttävästi hymyillen.
Amerikassa osataan olla sekä jalomielisiä että leikkisiä.
Johnson otti kun ottikin piukasta viisi tiiltä, ei tosin syödäkseen,
mutta arvellen voivansa ansaita muutaman centin myymällä ne jonnekin.
Kadulle päästyään hän laski kantamuksensa maahan ja pysähtyi
miettimään, minne päin lähtisi. Siinä ajatuksissaan hän lateli viittä
tiiltä kerta toisensa jälkeen päällekkäin ja potkaisi sitten aina
piukan kumoon. Hän ei sillä tarkoittanut mitään erityisesti, lateli ja
kaateli vain aikansa kuluksi, muun huvituksen puutteessa.
Seisahtuipa siihen joku ohikulkija ihmettelemään, että mitähän se mies
siinä vehkeilee noiden tiiliensä kanssa. Onkohan se hullu vai lieneekö
sillä mielessä jokin konnankoukku?
Seisahtui siihen toinen, kolmas, ja pian oli Johnsonin ympärillä
kymmenkunta tuijottajaa.
Johnson, huomatessaan joutavan kujeilunsa herättävän ihmisten
uteliaisuutta, ajatteli, että jos niillä ei nyt parempaa katsomista
ole, niin kyllähän tätä temppua raahtii näytellä, eihän tästä
sakoteta. Hän heittäytyi vielä pilanpäiten erittäin tärkeän ja
salaperäisen näköiseksi, pinosi tiilet huolellisesti ja tarkasteltuaan
näin aikaansaamaansa »rakennusta» puolelta ja toiselta kaatoi sen
kumoon ja aloitti taas alusta. Kaikkiin kysymyksiin hän vain vastasi
merkitsevästi silmiään räpytellen, että »pianhan se nähdään, mikä tästä
tulee».
Uteliaitten lauma Johnsonin ympärillä lisääntyi vähän kerrassaan.
Puolen tunnin kuluttua kihisi koko katuosa mustanaan jännittyneitä
katsojia, jotka tunkeilivat ja tappelivat, päästäkseen kukin
mahdollisimman läheltä seuraamaan Johnsonin omituista puuhaa. Jotkut
nauroivat ylimielisesti ja sanoivat että »se on humpuukia», mutta
toiset väittivät, ettei sitä Amerikassa mitään tehdä turhan vuoksi;
kyllä siinä hommassa on varmasti koira haudattuna, ellei kaksikin.
Tällä aikaa oli punapartaisen isännän ravintolassa ankara tungos ja
liike. Se oli nimittäin lähinnä näytäntöpaikkaa, jonka vuoksi yksi ja
toinen väkijoukosta pistäytyi siellä hotkimassa jotakin suuhunsa ja
kiirehti jälleen kadulle pitämään silmällä salaperäistä tiilikivimiestä.
Kapakoitsija nokkelana amerikkalaisena hoksasi pian mistä tällainen
siunaus johtui ja mikä vetonumero äskeisestä kerjäläisestä oli
tullut hänen ravintolalleen. Kun hän kääri tukuttain dollareita
housuntaskuunsa, lämpeni hänen kova sydämensä. Hän kutsutti Johnsonin
sisälle ja sanoi liikutettuna:
— Istukaa aterioimaan, miesparka! Te näytätte tarvitsevan jotakin
ravitsevaa voimistuaksenne.
Ja isäntä toi Johnsonille palasen leipää ja muutamia sillinhäntiä
teevadilla ja pestasi hänet harjoittamaan tiilikivikonstiaan
ravintolan sisäpuolella. Palkaksi hän sai kymmenen centiä päivässä ja
vitamiinipitoisen ravinnon ynnä yösijan hiilikellarissa.
Seuraavana päivänä oli ravintolassa niin tavaton tungos, että isännän
piti lisätä palveluskuntaansa kolminkertaiseksi ja palkata ovelle kaksi
neekerinyrkkeilijää pitämään järjestystä sisäänpyrkivien tappelevassa
jonossa. Sillä huhu ihmeellisestä tiilikivimiehestä kiersi ympäri
suuren kaupungin, ja ihmiset ihan hytisivät uteliaisuudesta saada nähdä
hänet omin silmin.
Mutta sittenpä tuli kapakkaan muuan entinen sirkustirehtööri, joka
ilman muuta löi Johnsonia olalle sanoen, ettei tämä paikka ole kyllin
arvokas niin kuuluisan taiteilijan esiintymiselle, ja vei hänet ynnä ne
viisi tiiltä ulkona odottavaan Fordiin, joka hyristen ajoi tiehensä,
ravintolan isännän jäädessä mutisemaan rumasointuisia sanoja punaiseen
partaansa.
Parin päivän perästä ilmestyi sanomalehtiin kuvia, jotka esittivät
ryysyistä miestä, viisi tiilikiveä sylissään. Ja kuvien alla oli lyhyt
selitys: »Mr. Johnson, omituinen taiteilija, joka yksinkertaisilta
näyttävillä, mutta käsittämättömillä tiilikivitempuillaan on viime
päivinä herättänyt tavatonta huomiota.»
Jonkun ajan kuluttua kuulutettiin ilmoituksissa, että se mainehikas
tiilikivimies antaa näytännön kaupungin suurimmassa teatterisalissa.
Korkeista pääsymaksuista huolimatta myytiin liput ennakolta loppuun.
Ja kun Johnson sitten näytäntöiltana ilmestyi arenalle tiilikivineen,
otti yleisö hänet vastaan repäisevin suosionosoituksin, jotka
jatkuivat ohjelman suorituksen, tiilien pinkkaan latomisen ja pinkan
kaatamisen aikana. Vaadittuaan ja saatuaan useita ylimääräisiä
poistui yleisö tyytyväisenä. Olihan se saanut nähdä tiilikivimiehen
ja hänen kuuluisaksi tulleen esityksensä, joka koruttomassa
yksinkertaisuudessaan oli vaikuttanut syvemmin kuin kaikenkarvaisten
humpuukimestarien mauttomiksi kuluneet ilveet.
Johnsonin täytyi antaa »yleisön pyynnöstä» vielä näytäntö toisensa
jälkeen ja huone oli aina täynnä kuin nuijalla lyötynä. Näytäntöjen
päätyttyä toi impressariona toiminut sirkustirehtööri hänelle
voitto-osinkona niin paljon dollareita, ettei hän pystynyt niitä
laskemaankaan, ennenkuin oli ottanut pikaisen ja helppotajuisen kurssin
matematiikassa.
Kun Johnson sitten raahasi puolta vehnäjauhosäkillistä hopearahoja
ja kukkuraista pyykkivasullista pieniä seteleitä pankkiin, ajatteli
hän, että eihän tämä Chicago olekaan mikään kylärähjä, vaan oikein
miellyttävä kaupunki, jossa tarmokkaalla ja kyvykkäällä miehellä on
aina menestymisen mahdollisuuksia.
Sillä välin kiersi eriskummaisen tiilikivimiehen maine sanomalehtien
ja suupuheitten kautta ympäri Amerikan. Kun Johnson impressarionsa
seuraamana lähti laajalle kiertueelle muihin kaupunkeihin, tuli siitä
mitä kaunein aineellinen ja taiteellinen saavutus. Hänen esityksensä
teeskentelemätön, mutta kuitenkin salaperäinen suoraviivaisuus
tenhosi yleisöön kaikkialla. Koko mantereella tuli hänen nimensä
niin tunnetuksi ja suosituksi, että kouluissakin, kun oli puhe maan
kuuluisimmista suurmiehistä, lapset tahtoivat panna ensimmäiselle
sijalle tiilikivimiehen.
Tietysti ilmestyi ennen pitkää keinottelijoita, jotka törkeästi
yrittivät jäljitellä Johnsonia tai esiintyä suorastaan hänenä, s.o.
alkuperäisenä tiilikivimiehenä. Mutta kun Johnsonin ulkomuoto jo
sanomalehtien julkaisemista kuvistakin oli kaikkialla tunnettu,
paljastettiin vale-tiilikivimiehet useimmiten, ja monikin heistä
joutui kokemaan tervaa ja höyheniä, ennenkuin päästettiin siirtymään
helpommille aloille. Ainoastaan syrjäisillä maaseuduilla saattoi
liikuskella joku sälli, joka hanuri selässä ja pari varastettua
tiiltä kainalossa ilmestyi kylään, vuokraten juhlasalin ja mätkien
seiniin kenkämusteella töhertämiään ilmoituksia: _Huom. ainua oikija
TIILIS-kivi-MIES esiytyy autella humööri Ohjelmalla — Kartakaa
ala-Arvoisija jäljennöksiä — Lopuksi On Tansia?? FRISKON-HUMU
soitua romanttisella viisirivisellä. Huom. totellista taitetta ja
sensasituoonia. Huom???_
Kykenemättömien kilpailijoiden mainittavammin haittaamatta Johnson
jatkoi kunniakasta uraansa ja rikastui ihan vängällä. Eihän siinä mikä
auttanut, vaikka olisi rimpuillut vastaankin. Hän oli kuin magneetti,
joka veti dollareita puoleensa yhtenä ryöppynä. Laskiessaan välistä
paperille, paljonko hänen pitäisi maksaa veroja, jos tuloistaan tekisi
rehellisen ilmoituksen, sai Johnson tulokseksi niin ylettömiä summia,
että purskahti harmista suorastaan itkuun.
Vihdoin kuitenkin alkoi kansa osoittaa hiukan kyllästymistä
tiilikivimieheen. Johnson huomasi, että on parasta hyvän sään aikana
veisata viimeinen värssy siitä laulusta ja paiskata sitten kirja kiinni.
Hän lähti vielä jäähyväiskiertueelle kautta Amerikan ja julisti
ilmoituksissaan, että tähän viimeiseen tilaisuuteen on kullakin
yleisöstä oikeus tuoda mukanaan tiili tahi parikin ja että ohjelmasta
sitten selviää, mitä niistä tulee.
Tietysti hän sai joka paikassa tupaten täydet huoneet äärimmilleen
jännittynyttä väkeä. Kun jokainen oli kantanut mukanaan tuomansa
tiilet näyttämölle kasvavaan pyramiidiin, veti Johnson yleisön
näkyville pilvenpiirtäjän piirustukset ja sanoi vaatimattomasti, että
»tällainenhan niistä tulee».
Suosikkinsa sukkeluudesta ihastuneena ratkesi yleisö kaikkialla
ilmiriemuun eikä suosionosoituksista ollut tulla loppua.
Tällä tavoin keräämistään tiilistä Johnson rakennutti sitten
pilvenpiirtäjän, jonka peruskiviksi omin käsin laski alkuperäiset onnea
tuottaneet viisi tiiltään, ja tyytyen kauniisti osaansa alkoi eleskellä
miljooniensa koroilla.
HIEKOITETTU KATUKÄYTÄVÄ
_Talvinen tarina Helsingin kainaloista_
Oli keskitalvipäivä. Pakkanen paukkui puhelinpylväissä ja näppäili
langoissa kalseita säveliään.
Liikkeellä olevat ihmiset hytisivät vilusta ja kyyristelivät niskojaan
syvälle hartiain väliin, kuin olisivat pelänneet jonkun takanatulijan
aikovan läimäyttää kalikalla päähän.
Hassu-Hartikainen kulki kadulla omituisesti luistellen. Sen
liikkkumistavan hän oli vartavasten harjoitellut, koska kaupungin
jalkakäytävät olivat talvisin mitä liukkaimpia luistinratoja.
Hassu-Hartikaisen yrittäessä lasketella luikujaan eräällä katuosalla
takertuivatkin hänen kengänpohjansa äkkiä johonkin kiinni. Silloin hän
heitti niin mainion kuperkeikan, että sen nähdessään muuan katupoika
huusi tovereilleen: »Tulkaas kattoon; tääll'on sirkuksesta karannut
pelle!»
— Tämäpä on kummallinen jalkakäytävä, — ihmetteli Hassu-Hartikainen
koottuaan jäsenensä ennalleen. — Mitä näenkään! _Sehän on hiekoitettu!_
Kuka on uskaltanut tehdä moista ilvettä!? Tämähän on törkeä poikkeus
yleisistä kadunhoitotavoista tässä kaupungissa! Varmaankin tämän talon
isäntä viettää epäsäännöllistä elämää tai on muuten epänormaalinen
henkilö, joka ei pysy aikansa katutasolla.
Hassu-Hartikainen päätti korjata havaitsemansa epäkohdan.
Hän haki ämpärillä vettä, jolla huuhteli käytävän hiekasta puhtaaksi.
Pakkasessa nopeasti jäätyvän pinnan hän voiteli saksansuovalla.
Varmuudeksi hän vielä toi lähiravintolan rikkalaatikosta sylillisen
banaaninkuoria, jotka huolellisesti levitteli käytävälle.
— Kas niin, — sanoi Hassu-Hartikainen silmäillen suopean arvostelevasti
aikaansaannostaan. — Nyt se on hyvä ja melkein parempikin. Nyt tämä
katukäytävä on vähintäin yhtä hyvässä kunnossa kuin muutkin.
Paikalle ilmestyi poliisi, joka ulompaa oli tarkannut omitusta
kadunhoitoa.
— Mitä tämä merkitsee?— karjaisi esivalta, mutta astui vahingossa
banaaninkuorelle ja luiskahti istualleen niin, että tanner tärähti ja
puhelinlangat päästivät huikean parahduksen.
— Lähimmäisen rakkautta, — vastasi Hassu-Hartikainen, auttaen poliisia
jalkeille. — Minä olen auttanut tämän talon isäntää pitämään katuosansa
ajanmukaisessa kunnossa.
— Te olette juovuksissa, mies!
— Esiintymisestänne päättäen olette itse päissänne. Ettehän pysy edes
jalkeilla.
— Teidän pitää seurata minua kamarille, — sanoi poliisi ja kytki
Hassu-Hartikaisen kovasti käsikoukkuunsa.
Poliisikamarilla kysyi päivystävä komisario:
— Oletteko käyttänyt väkijuomia?
— En. Ainoastaan vettä, saksansuopaa ja banaaninkuoria.
— Kuinka olette kuitenkin ruvennut hulluttelemaan ja poistamaan
hiekoitusta katukäytävältä ja laittamaan sitä hengenvaarallisen
liukkaaksi?
— Se ei ole hulluttelua, — vastasi Hassu-Hartikainen punastuen
oikeutetusta harmista. — Minä en ole tottunut tässä kaupungissa
näkemään hiekoitettuja jalkakäytäviä. Päinvastoin ne ovat aina talvella
iljanteisia kuin Monte Rosan jäätiköt. Olen pitkäaikaisen harjoituksen
avulla oppinut liikkumaan niillä samoin kuin luistinradalla. Kun nyt
odottamatta osuin kadulle, johon joku sääntöjä ja tapoja halveksiva
ilkiö oli ripotellut hiekkaa, olin vähällä joutua tapaturman uhriksi.
Kuvitelkaa, että joku heittelisi hiekkaa Töölönlahden luistinradalle.
Minä tein siis hyvän työn laittaessani kadun yhdenmukaiseen kuntoon
muitten katujen kanssa. Tekoni ansaitsisi oikeastaan tulla palkituksi.
—Riittää, — sanoi komisaario tutkien rangaistusmääräyksiä. — Saatte
mennä. Mutta tämä juttu joutuu raastuvanoikeuteen ja siellä voitte
saada tekosestanne kolme — neljäsataa markkaa.
— Riittää, — sanoi Hassu-Hartikainen poistuessaan. — Siitä palkkiosta
otan urakalla hoitaakseni kaikki katuosat tässä kaupungissa.
GRAMMOFONI
Taiteilijat Aimo Huippaus ja Ville Vätökäs istuivat murheellisina
ateljeessaan. He istuivat sohvalla, joksi nimitettäköön rikkinäisellä
matonkappaleella päällystettyä pakkalaatikkoa.
Ville Vätökäs haaveili jotakin ihan mahdotonta.
— Ollappa ja tullappa tänne joku mies, — sanoi hän. — Oikein mukava
ja näppärä mies, joka vippaisi meille sata markkaa siksi kunnes
maksaisimme sen takaisin. Ensin hävisimme aamiaisella, ja sitten
ostaisimme värejä ja kangasta, joita meiltä puuttuu, voidaksemme
valmistaa ne kauppias Nyhjetyisen tilaamat kuvat huvilastaan ja jalosta
naamataulustaan. Niistä tulisi kokonaista seitsemänsataa, joka olisi
poikaa, se.
— Satujen aika on jo ohi, — huokasi Aimo Huippaus. — Helpommin voit
löytää kukkivia tulppaaneja pohjoisnavalta kuin tästä kaupungista
miehen, joka uskaltaisi lainata meille satasen. Ja jos menemme kauppias
Nyhjetyisen luokse pyytämään jotakin etukäteen, näppäisi hän heti
kassakaappinsa lukkoon ja heittäisi avaimet uunin päälle ja peruuttaisi
tilauksensa. Ja aamiaisesta puhuminen tällä kertaa on suoranaista
tunteitten rääkkäämistä. Koeta nyt etsiä taskuistasi edes sen verran,
että saisimme jossakin aamukahvit.
Toverukset kaivelivat taskujaan ja onnistuivat saamaan kokoon neljä
markkaa. Hiukan ilostuneempina he lähtivät erääseen pikku kahvilaan,
jossa olivat hiukan tuttaviakin ja jossa tarjoilu oli halpaa eikä
tarvinnut jaella juomarahoja.
— Kaksi kahvia wienerleipien kanssa, — tilasi Ville Vätökäs reilusti
tarjoilijattarelta.
— Ei, ei, minä otan vain alastoman kahvin ilman koristuksia, — oikaisi
Aimo Huippaus. — Olemme juuri olleet aamiaisella, eikä ainakaan minulle
maista kahvileipä millään ehdolla.
Tämän hän sanoi ainoastaan respektin vuoksi, sillä todellisuudessa
olisivat toverukset syöneet viisikin annosta wienerleipiä, jos joku
olisi tarjonnut.
Kahvilassa oli koko hyvä grammofoni. Taiteilijoiden mässätessä
aamuravintonsa kimpussa laittoi neiti sen soittamaan jotakin
laulukappaletta tummista tunteista.
— Eikö tämä ole niin sööttiä ja tunteellista, — kysyi neiti suloisesti
hymyillen, sillä hän ei ollut vielä kihloissa ja taiteilijat olivat
kahvilan tavallisiin istukkaihin verraten melko siistejä poikia.
Aimo Huippauksen housujen takalistossa ammotti tosin tunteettoman
suuri repeämä, mutta takinhelmat sen onneksi peittivät pilkalliselta
maailmalta.
− Ihanaa tosiaankin, — tunnusti Aimo Huippaus ja vaipui syviin
mietteisiin. Hänen katseensa näytti tuijottavan jonnekin kaukaisiin
maailmoihin. Äkkiä hän ponnahti seiskalleen ja sanoi:
— Minä tiedän erään kauniin kappaleen, joka poistaa mielistä huomenen
huolet ja arkielämän murheet. Jos se levy on täällä, niin panen sen
heti soimaan.
Se kappale löytyikin levypinkasta| jossa se oli ihan päällimmäisenä.
Sen nimi oli »Kupparimuorin laulu».
Ville Vätökkään kuherrellessa tarjoilijattaren kanssa sovitteli Aimo
Huippaus levyä koneeseen. Mutta juuri, kun Ville oli neitoselle kädestä
povaamassa sirkeäsilmäistä ja ristiveristä sulhasta — tuntomerkit
sopivat muuten häneen itseensä — keskeytti toimituksen Aimo Huippauksen
huolestunut ääni:
— Onkohan tähän masiinaan tullut joku vika? Kampea ei saa pyörimään
minnekään päin.
Tarjoilijatar tuli veivaamaan, mutta kampi pysyi sittenkin liikkumatta.
— Ai, ai, nyt herra on tainnut rikkoa grammofuunin!
— Jos niin on käynyt, niin minun täytynee maksaa se heti, sanoi Aimo
Huippaus pistäen kätensä huolettoman rehevästi povitaskuunsa, jossa ei
kuitenkaan ollut muuta kuin muistikirja.
— Mutta eikö tätä voisi viedä repareerattavaksi grammofuunisepän tykö?
— arveli neitonen.
— Jaa, tosiaankin. Erään ystäväni, nimittäin kauppaneuvos Snabberbomin,
talossa asuukin muuan kelloseppä, joka korjailee tällaisia vehkeitä.
Jos neiti tuo vähän paperia tämän ympärille, niin viemme sen sinne ja
tuomme kohta parannettuna takaisin.
Neiti toi sanomalehtiä, joihin Aimo Huippaus kääri grammofonin, painuen
sitten kiireesti Ville Vätökkään seuraamana ulos ovesta.
— Milläs sinä nyt tämänkin roiviosi maksat? — tiuskasi Ville Vätökäs
tulipunaisena heti kadulle päästyä.
— Ole höpsimättä! Ihaile paremminkin tätä poikaa, joka teki hienon
keikan. Tässä pelitoosassa ei ole mitään vikaa. Veivi pyörii heti, kun
otan sen akselin välistä neulan, jonka sinne kahvilassa salavihkaa
pistin. Ja panttilainakonttori on sen remonttipaja, jonne tämä nyt
kiikutetaan, ja luulen, että sieltä irtoaa pennosia niin paljon
kuin tällä kertaa tarvitsemme päästäksemme tekemään tilatut työmme
valmiiksi. Viikon perästä jo voimme periä tämän koneen ja viedä sen
takaisin kahvilaan, eikä kukaan tiedä mitään koko jutusta. Kai sinä nyt
ymmärrät, vaikka oletkin tyhmä kuin täytetty Apollo!
Ville Vätökkäälle vaikeni asia kirkkaana kuin vilkkumajakan valo
merihätään joutuneille.
Kanista lähtikin puolitoistasataa markkaa. Tämä summa auttoi pojat
saamaan työtarpeita ja ruoka-aineita, niin että voivat ryhtyä suoritta
maan töitään. Sama summa oli syynä siihen, että kauppias Nyhjetyinen
viikon perästä joutui seitsemääsataa markkaa köyhemmäksi, mutta sen
sijaan — ainakin Aimo Huippauksen ja Ville Vätökkään väitteen mukaan
— kahta hienoa taideteosta rikkaammaksi. Kauppias Nyhjetyinen tosin
väitti rahojensa menneen kuin Kankkulan kaivoon, sillä varsinkin
nykyaikaisesti maalattua muotokuvaansa katsellessaan hän ei sanonut
enää voivansa pitää itseään luomakunnan kruununa, vaan sen suoranaisena
irvikuvana.
Mutta Ville Vätökäs ja Aimo Huippaus käärivät tyynesti rahat
taskuihinsa ja riensivät kiireimmän kaupalla pelastamaan grammofonia
panttivankeudestaan.
Kuu grammofoni oli asetettu entiselle paikalleen kahvilan pöydälle,
laittoi tarjoilijatar sen taas soittamaan tummista tunteista, ja niitä
kuunnellessaan hän lausui ihastuneena:
— Kyllä tämä grammofuuni on paljon parantunut sen sepän tykönä.
Äänetkin tässä ovat tulleet entistä kauniimmiksi ja tunteellisemmiksi.
MONINAAMAINEN MIES
Jotkut pahansuovat tuttavani väittävät, etten minä ulkomuotoni puolesta
ole juuri minkään näköinen.
Jokapäiväisen kokemukseni nojalla voin väittää, ettei se ole totta.
Olenhan minä toki jonkin näköinen, vieläpä hyvinkin monen ihmisen
näköinen. Mistä muuten johtuisi, että minua niin usein erehdyksessä
luullaan kokonaan toiseksi henkilöksi kuin olen. Milloin minut ollaan
tuntevinaan Limperiksi, milloin Lamperiksi.
Minä esimerkiksi kävelen vaikkapa Espiksellä. Äkkiä tunnen jonkun
lyövän takaapäin Olalleni ja kuulen reippaan äänen sanovan:
— Tjenare, Johansson! Kas sinua, vanha kettu, kun et ollut huomaavinasi
minua, vaikka luistelit ihan ohitse. Ethän vain sen pikkuasian takia
— muistathan — sen kaksikymppisen, jonka vippasit ja jonka minä nyt
tarvitsisin takaisin.
Minä en ole koskaan missään esittänyt itseäni Johanssoniksi enkä väärän
nimen laskuun lainannut kahta kymppiä. Harhaan iskeneelle karhulle
kirkastuu nopeasti, että hän on erehtynyt, ja hän luikkii nolona
tiehensä.
Sattuu myös hiukan toisenlainen tapaus.
Joku tuntematon mies juoksee kiivaasti perässäni. Rinnalleni ehdittyään
hän tarttuu käteeni ja pudistaa sitä sydämellisesti ja lausuu
hengästyneenä:
— Terve, terve! Olipa hyvä, että tapasin sinut, Huttunen. Nyt voin
maksaa sen satasen, jonka lainasin sinulta vappuna, j.n.e.
Huttunen on kyllä kaunis nimi. Ikävä vain, etten voi sitä omistaa
itselleni, yhtä vähän kuin kouraani sullottua satamarkkastakaan. Haluan
kuitenkin käyttää tarjolla olevaa eikä kalliiksi tulevaa tilaisuutta
harjoittaakseni Huttusen nimessä hyväntekeväisyyttä. Ojennan satasen
antajalleen takaisin ja sanon lempeästi:
— Pidä se vain, poikaseni. En ole enää pikkurahan tarpeessa. Olen
saanut Amerikasta kymmenen miljoonan perinnön ja olen juuri menossa
ostamaan automopiiliä. Kun olet joskus puutteessa, niin pistäydy
huoletta luonani ja sano muillekin tuttaville, että kyllä minä autan,
jos kellä sattuu liivit ahdistamaan. Morjens nyt vain!
En tiedä, kuka on Huttunen, mutta otaksun hänen asuntonsa kynnyksen
olevan piakkoin korjauksen tarpeessa.
Minulla oli rakkaussuhde erään Amalia-nimisen neitosen kanssa.
Tutustuin häneen raitiotievaunussa siten, että hän erehdyksessä luuli
minua joksikin tanssiaistuttavakseen ja aloitti kanssani syvähenkisen
keskustelun ilmoista. Erehdys tuli pian ilmi, mutta päästyämme
keskustelussa vauhtiin hän salli minun pyytää luvan saattaa häntä
kotiin.
Sitten tapasimme toisiamme usein, ja mikä siitä seurasi, arvaa jokainen
romaaneja lukenut. Muutaman päivän seurusteltumme teimme havainnon,
että rakkauden tulipunaiset kukat olivat putkahtaneet esille sydämiemme
yrttitarhoista.
Ja parin viikon perästä olimme kihloissa.
Mutta onneamme häiritsi pahoin se seikka, että maailmassa on paljon
näöltään minua muistuttavia ihmisiä.
Eräänä päivänä tavatessamme oli Amalia hyvin huolestunut. Hän kysyi
minulta vakavasti, olinko ollut hänelle rehellinen. Sillä hänen
ystävättärensä Liisi oli nähtyään meidät yhdessä ihmetellyt suuresti,
kuinka hän, Amalia, viitsii seurustella julkisissa paikoissa minun
kanssani. Minä muka olin Liisin tuntemuksen mukaan oikealta nimeltäni
Andersson ja ammatiltani rappeutunut räätälinsälli, joka joistakin
kolttosista oli ollut vankilassakin.
Tämä asia kuitenkin valkeni onnellisesti. Menimme Liisin luo, ja hän,
tunnusteltuaan minua tarkemmin sisällisesti ja ulkonaisesti, peruutti
väitteensä ja myönsi Anderssonin ja minun välilläni olevan pieniä
eroavaisuuksia.
Kerran olimme Amalian kanssa »ulkona», kuten rakastavaisien tapa on.
Päätimme pistäytyä johonkin ravintolaan syömään illallista, koska
minulla oli rahaakin taskussani.
Eräässä kadunkulmassa tarrasi muuan pikku poika takinliepeeseeni ja
sanoi:
— Pappa, tule kotiin! Mamma lähetti minut hakemaan sinua.
Minä olin tietysti viaton poikaan ja hänen mammaansa nähden. Hyvän
omantuntoni nojalla saatoin siis taputtaa pilttiä poskelle ja
pilanpäiten vastata:
— Laputa nyt kiireesti kotia. Sano mammalle, että pappa tulee hyvissä
ajoin aamulla. Papan pitää mennä ensin Seurahuoneelle asioille.
Ennenkuin Amalia ehti pyörtyä, sain hänet entisiä tapauksia muistuttaen
tajuamaan, että tässä ei ollut muuta kuin pilanteko minun ja
väärintuntemus poikasen puolelta.
Naureskellen kepposelle, jonka olin tehnyt tuntemattomalle ja
nähtävästi kevytmieliselle »papalle», menimme Seurahuoneen ravintolaan.
Siellä himmeästi valaistussa ruokasalissa nautimme hyvästä illallisesta
ja soitosta. Kaiken tämän vaikutuksesta tulimme tunteellisiksi, ja minä
sanelin Amalian korvaan ruusunpunaisia lauseita, joita Amalia kuunteli
silmät soikeina onnesta.
Mutta mitä onkaan maallinen onni?
Se on kuin sota-ajan valmisteisiin kuuluva tulitikku, joka hetkeksi
leimahtaa (jos leimahtaa) ja sitten heti sammuu, tuottaen pettymyksen
sille, joka aikoi siitä nauttia, tai niinkuin trokarilta ostettu
virolainen neste, joka pullossa hohtaa, täyttäen omistajansa sydämen
sanomattomalla ilolla, mutta tämän ruvetessa siitä maistamaan
osoittautuukin lipeäkivellä maustetuksi vedeksi. Toisaalta voi
pimeydessä väijyvä poliisi hyökätä esiin ja julmasti riistää
lähimmäiseltään hänen sydämensä ilon.
Onni on siis useimmiten lyhytikäinen kuin juutalaiselta ostettu
kesäpuku, Minun suhteeni se ei suinkaan tehnyt poikkeusta.
Pidin juuri Amalian kättä omassani ja koetin aivoistani haalia ennen
käyttämättömiä lemmensanoja hetken ihanuuden lisäämiseksi, kun äkkiä
läjähti takaani annettu, voimakas korvatillikka poskelleni.
Samalla kuulin naisäänen rämähtävän:
— Johan minä sinut yhytin, liero!
Käännyin puolitiedottomana ympäri. Edessäni seisoi harvinaisen
tanakkatekoinen vennonvieras rouvasihminen tuijottaen minuun julmasti
kuin pyöveli.
— Mi-mi-mitä tämä tarkoittaa? — sopersin minä..
— Häh! Mitäkö tarkoittaa? Pidä vain suusi kiinni äläkä rupea
keksimään mitään satuja puolustukseksesi. Kolmatta viikkoa sinä olet
yhteen menoon juoda kimittänyt kuin rotuvasikka ja rähjännyt teillä
tietymättömillä jättäen minut ja viisi lastasi oman onnemme nojaan —
ja — ja mikäs se on olevinaan tämä naikkonen, joka tuossa teeskentelee
pyörtymistä? Vastaa — mormooni!
— Mutta tämähän on hirveä erehdys. Tämä on minun morsiameni, ja minä
olen — —
— Morsiamesi! Paatunut konna, minä nielaisen sinut elävältä!
* * * * *
Ensin luulin, että syöjätär oli pannut uhkauksensa täytäntöön. Mutta
sitten huomasin olleeni vain tajuttomana. Olin tuntemattomalla tavalla
joutunut eteiseen, jossa ympärilläni parveili joukko ravintolayleisöä.
Tunsin selvästi, että kaikki halveksivat minua ikäänkuin minut olisi
tavattu yrittämästä taskuvarkaatta.
Vahtimestari auttoi päällystakin ylleni ja sanoi:
— Herra on nyt niin juovuksissa, että on parasta lähteä rouvanne mukana
kotiin.
»Rouvani» piti kyllä lähtemisestä huolta. Enkä minä kyennyt tekemään
vastarintaa, sillä jäsenistäni oli voima poissa kuin ammutusta
patruunasta. Kerkesin vain ohimennen ruokasalin ovelta näkemään, kuinka
eräs ritarillinen upseeri kaatoi pyörtyneen Amalian suuhun lasillisen
sitruunasuudaa, ja sitten olin ulkona kadulla.
Mutta sillä välin, kun »rouvani» rupesi viheltämään joko ajuria
tai poliisia, sain hiukan tarmoani takaisin ja livahdin äkkiä kuin
kastemato hänen kynsistään ja juoksin henkeni edestä karkuun.
Ravintolaan en enää uskaltanut yrittää.
Tämän jälkeen piileskelin asunnossani henkipattona kolmisen päivää.
Ja Amalialta sain kirjeen, jossa hän lyhyin sanoin selitti suhteemme
jatkamisen mahdottomaksi.
Minä olen muuten päättänyt värjäyttää hiukseni vihreiksi ja ruveta
käyttämään tummia silmälaseja, välttääkseni uusia ikäviä yllätyksiä.
HUIJARIT JUNASSA
Juna julmasti jyrisi, voimakone vongahteli, hepo rautainen ravasi.
Hujelsivat huimapyörät, rautakammitsat kalisi, kiskot alla kirahteli.
Tämä alku on kuin runoa, mutta jatko on kuivinta proosaa. Oikeastaan
tästä tuleekin jännittävä salapoliisijuttu.
Vaunussa istui minua vastapäätä lampaansilmäinen, viattoman
avokatseinen ja typerän näköinen nuorukainen, puettuna kotikutoiseen.
Polvillaan hänellä oli pyyheliinasta solmittu eväsnyytti, jollaisia
maalaiset usein käyttävät.
— Onko nyt ensimmäinen asema Tampere? — kysyi nuorukainen ujosti, juuri
kun junamme lähti Riihimäeltä.
— Ei vielä toinenkaan. Onko matka Tampereelle?
— Ei — Tornioon asti pitäs päästä ja sieltä Vojakkalaan, mutta en
saanunna lippua kun Tampereelle, kun ei piisanna rahat, — vastasi nuori
mies, ottaen nyytistään kappaleen maalaisjuustoa, jota alkoi mutustella
tyhmän näköisenä kuin lammas.
— No, millä asioilla sitä on liikuttu?
Nuorukainen kertoi seikkaperäisesti käyneensä Helsingissä, josta oli
hakenut Amerikassa kuolleen veljensä jäämistöä »komsuliherroilta».
Perintöä oli tullutkin vain yksi kello, joka hänellä oli taskussaan.
Mukanaan olleet rahansa hän oli »vähäksi aikaa» lainannut jollekin
tuntemattomalle miehelle, jota ei sitten enää löytänyt mistään.
Hät’hätää oli saanut ostetuksi piletin Tampereelle, josta arveli kyllä
kotiansa Vojakkalaan selviävänsä, koska siitä »on enää vain lyhyt
matka». Vanhemmat olivat varakkaita, talollisia, joilla oli kylliksi
rahaa, leipää ja lehmiä, ja hän itse oli nimeltään Juhannes Vättö.
Kaiken tämän hän kertoi yksinkertaisesti ja lapsellisen tuottavasti.
Huomasi selvästi hänen olevan vielä niitä turmeltumattomia
luonnonlapsia, joita nykyaikana näkee enää harvassa ja joita niin
helposti vedetään nenästä heidän joutuessaan kodin ulkopuolelle. Hän
näytti kovin ihastuneelta vetäessään taskustaan kullanhohtoisen kellon
ja kuunnellessaan sen tikitystä.
Vieressäni nuokkui mies, jolla oli tummat silmälasit. Hän pyysi ja sai
kellon katseltavakseen. Raapaistuaan sen kuorta linkkuveitsellä mies
sanoi ihailevasti:
— Kultaa on peijakas. Selvää kultaa. Kai on maksanut jonkun pari
tuhatta.
— Ei se niin paljon maksa, — tunnusti Juhannes Vättö rehellisesti. — Ne
herrat sanoivat, että sen hinta on sata kollaria.
Dollaria tietystikin, — oikaisin minä. — Onhan se sitten arvokas kello.
-— Siis liki neljätuhatta markkaa, — sanoi tummalasisilmäinen mies.
— Tokkopa lienee? Taijatta narrata, kun oon maalta, — epäili Juhannes
Vättö ja otti uuden kappaleen juustoa nyytistään.
— Älä usko noit äijii, ne skoijaa sinua, — puuttui puheeseen
viereisellä penkillä vetelehtivä sälli. — Saat kaksi sataa tuosta
kellorämästäs. Sehän on selvää kahrenkymmenen karaatin kattilavaskea.
— Niin taitaa olla, — myönsi nuorukainen lampaanäänellään. — Mutta ei
tiijä, jos passaa myyvä, kun on veljen muisto.
Vaunun toisesta päästä tuli punatukkainen mies, tarkasteli myös kelloa
sisältä ja ulkoa, tyrkkäsi sen halveksivasti takaisin ja sanoi,
että rämä mikä rämä. Sitten puukkasi kylkeen sälliä, ja nämä kaksi
vaihtoivat keskenään merkitseviä silmäyksiä ja painautuivat toiselle
penkille salaperäisiin kuiskutuksiin.
Tummasilmäinen mies kuiskasi korvaani:
— Uskokaa pois, että nuo aikovat jymäyttää pojan ihan seisaalleen.
Katsotaanpa vain, eivätkö houkuttele häntä myymään kellonsa
polkuhintaan.
Ahaa! Nämä olivat siis varmaankin niitä tamperelaisia junahuijareita,
jollaisista lehdet usein kirjoittavat.
Minun Sherlock Holmes-vaistoni heräsi heti; Päätin pitää asioita
silmällä ja sitten ratkaisevalla hetkellä paljastaa huijauksen.
Valpas katseeni havaitsi, että miehet istuivat viereisellä penkillä
ja toisilleen silmää nikkaillen vilkuilivat Juhannesta, joka pahaa
aavistamatta vain natusteli juustopalastaan. Teroitettuani kuuloani
äärimmilleen kuulin, kuinka huijarit puoliääneen juttelivat, että
»siitä tulee hyvä afääri» ja että »kyllä se sen myy viirellä saralla
ainakin, sehän on täysi kollo», ja »kaksi ja puoli siitä maksaisi kuka
tahansa, joka kultakellon tuntee».
Tehtyäni teräviä johtopäätöksiä tulin siihen tulokseen, että huijarien
lausuma »kaksi ja puoli» tarkoitti kahta ja puolta tuhatta.
Pian rupesikin punatukkainen mies hieromaan kauppaa Juhannes Vätön
kanssa. Hän tarjosi kellosta kolmesataa markkaa, sanoen ostavansa
sen vain piruuttaan, koska se oli niin hassun näköinen rakkine,
jolla ei muuten muka ollut mitään virkaa. Hän muka oli varakas mies,
joka huvikseen keräili kaikenlaisia romuja, koska ei tiennyt mihin
muuhunkaan panisi liiat rahansa.
Koska mies kaiken aikaa iski silmää sällitoverilleen, huomasin, että
hän valehteli selkeästi.
Kun punatukkainen huijari oli korottanut tarjouksen seitsemään sataan,
höristi Juhannes Vättö korviaan ja suu täynnä juustoa määkäisi:
— En tiijä, jos passaa myyvä, kun on veljen muisto.
Nyt yltyi huijari sällin avustamana moittimaan kelloa niin kurjaksi
kapineeksi, ettei sitä kunnon mies kehtaisi kantaa taskussaan,
vaikka saisi kuukausipalkan ja kalliinajan lisän. Lopuksi hän iski
setelipinkan penkkiin, niin että läjähti, ja hoihkasi, että: »ota
rahaa, jos olet mies!»
Juhannes Vättö näytti ihan sekaantuvan ajatustoiminnassaan. Hän
irroitti kellon liivintaskustaan, kiikutti sitä kämmenellään ilmeisesti
kahdenvaiheilla ja epäröiden arveli:
— En tiijä, jos pitää myyvä, kun saa rahaa.
Silloin mies, jolla oli tummat silmälasit sanoi, minulle puoliääneen:
— Enkö sitä sanonut? Nyt ne vievät pojalta kalliin kellon melkein
ilmaiseksi.
Nyt oli minun aikani tullut. Nousin seisomaan jäykkänä kuin rautakanki.
— Seis! — sanoin minä tyynesti, mutta teräksisellä äänellä. — Te aiotte
huiputtaa tätä yksinkertaista nuorukaista. Minä olen saanut selville
juonenne, joita punoitte äsken. Nyt teidät on paljastettu.
Katseessani oli ehkä jotakin peloittavaa voimaa, joka sai rikolliset
kaikkoamaan uhrinsa luota. He siirtyivät sadatuksia mutisten toiseen
päähän vaunua, jossa rupesivat häpeissään heittämään kolmea korttia.
— Ja te, — sanoin Juhannes Vätölle, joka mitään ymmärtämättä yhä
märehti juustopalastaan, — te olette helposti petettävä. Tästä Tornioon
mennessä teiltä viedään tuo kello viiteenkin kertaan. Antakaapa se
ensinnäkin minun talletettavakseni.
— Hei, nyt se äijänkäppyrä varastaa itte sen kellon! — kuului sällin
riemuitseva ääni vaunun toisesta päästä.
Ja Juhannes Vättö määki juustonsa lomassa:
— En tiijä, jos passaa antaa, kun ootta vieras —
— Minä olen rehellinen mies, — sanoin minä, — ja jätän tästä kellosta
todistajien nähden vakuudeksi tuhannen markkaa, sillä te olisitte jo
äsken myynyt sen seitsemästäsadasta noille veijareille. Nyt saatte
ostetuksi lipunkin ja pidätte loput rahat vaikka liivinvuorin välissä.
Jätän teille osoitteeni, jonne isänne voi kirjoittaa ja maksamalla
summan saa kellon takaisin. Sanokaa hänelle, että se on useamman
tuhannen arvoinen ja että jätitte sen säilytettäväkseni, kun piti
lainata matkarahoja.
— En tiijä, jos pitää antaa, kun saa tuhat, — sanoi Juhannes Vättö
myöntyen antamaan kellon ja sai rahat.
Tampereella laskeutuivat junasta alas tummasilmäinen ja punatukkainen
mies sekä sälli. Juhannes Vättö nyytteineen lähti ostamaan lippua
virkahtaen vaunun ovella:
— En tiijä, jos pitää juuva kahvit, kun tuli rahaa.
Kun juna lähti jälleen liikkeelle, ei Juhannes Vättö joutunutkaan
mukaan, Arvelin hänen sittenkin joutuneen huijarien uhriksi rahoineen
ja niin myöhästyneen junasta.
* * * * *
Sen kellon myin sittemmin kolmestakymmenestä markasta eräälle
sekalaisten tavarain kauppiaalle. Se oli kirkasta vaskea. Johannes
Vätön olin kerran jälkeenpäin näkevinäni epäilyttävän näköisessä
sakissa puettuna hyvinkin suurkaupunkilaisasuun. Eikä hänen ilmeensä
näyttänyt ensinkään typerältä.
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TIILIKIVIMIES ***
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
