Viettelijän päiväkirja

By Søren Kierkegaard

The Project Gutenberg EBook of Viettelijän päiväkirja, by Sören Kierkegaard

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org/license


Title: Viettelijän päiväkirja

Author: Sören Kierkegaard

Translator: V. A. Koskenniemi

Release Date: May 19, 2016 [EBook #52109]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VIETTELIJÄN PÄIVÄKIRJA ***




Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen






VIETTELIJÄN PÄIVÄKIRJA

Kirj.

Sören Kierkegaard


Suomentanut V. A. Koskenniemi





WSOY, Porvoo, 1907.






Kun Sören Kierkegaardin Viettelijän päiväkirja 52 vuotta sitten
ilmestyi suomeksi, ei sen tekijä vielä ollut saavuttanut sitä
kansainvälistä kuuluisuutta, minkä eksistentialismin filosofinen
koulukunta on hänelle hankkinut tunnustaessaan hänet oppi-isäkseen
ja edelläkävijäkseen. Sen jälkeen kun tanskalaiset Georg Brandes ja
Harald Höffding olivat julkaisseet hänestä perustavaa laatua olevat
tutkimuksensa, on hänen persoonallisuuttaan ja hänen oppejaan monella
tavalla -- etenkin Saksassa ja Ranskassa -- kommentoitu ja valaistu,
ja myös meidän maassamme ovat hänen teoksensa saaneet osakseen
lukijakunnan ja tutkijain taholta kasvavaa huomiota. On siksi
paikallaan, että seuraavassa hiukan laajemmin kuin puoli vuosisataa
sitten kirjoittamassani esipuheessa yritän suomalaisille lukijoille
selvittää Viettelijän päiväkirjan asemaa Kierkegaardin laajassa,
monella tavoin oikullisessa tuotannossa, joka kauttaaltaan on hänen
äärimmäisen kärjistetyn subjektiivisuutensa leimaama.

Kierkegaardin nerouden subjektiiviset piirteet pakottavat hänen
aatemaailmaansa koskevan suppeankin selonteon yhteydessä palaamaan
hänen elämäkertaansa, johon mahtuu köyhälti ulkonaisia tapahtumia,
mutta runsaasti sisäisiä vaiheita ja järkytyksiä. Kierkegaard syntyi
Kööpenhaminassa 1813 varakkaan 57-vuotiaan isän ja 45-vuotiaan äidin
seitsemäntenä ja nuorimpana lapsena. Osaksi vanhempiensa korkeasta
iästä, osaksi isän synkkämielisestä luonteesta itse Kierkegaard
uskoo johtuvan sen raskasmielisyyden, josta hän monissa yhteyksissä
puhuu ja jota hän kuvaa mm. seuraavin sanoin: "Lapsuudesta lähtien
on minua painanut raskasmielisyys, jonka tavatonta syvyyttä vastaa
ainoastaan minulle suotu erinomainen kyky kätkeä se leikkivän ja
elämäniloisen pinnan alle; ainoa iloni niin pitkälle kuin jaksan
muistaa on ollut tietoisuus siitä, ettei kukaan ole voinut keksiä,
kuinka onnettomaksi olen itseni tuntenut". 24-vuotiaana hän vertaa
itseään kaksikasvoiseen Janukseen, jonka toiset kasvot itkivät
samanaikaisesti kun toiset nauroivat. Myös ruumiillinen sairaus
vieroitti Kierkegaardin ihmisistä ja maailmasta ja tuomitsi hänet
yksinäisyyteen ja varsinkin hänen lyhyen elämänsä viime vuosina
täydelliseen erakkoisuuteen. Se mieskohtainen kasvatus, minkä
ankaran uskonnollinen isä antoi nuorimmalle pojalleen, oli omiaan
jo ensimmäisinä elinvuosina tuhoamaan tässä lapsen. Isä siirsi
poikaansa oman ilottomuutensa, mutta kehitti hänessä myös didaktisen
kyvyn, joka usein sivuaa sofisteriaa. Isän ja pojan loppumattomissa
keskusteluissa liikuttiin kaikkialla taivaan ja maan välillä,
fantasian ja todellisuuden rajoilla, harjoitettiin ajatusleikkiä,
mistä Kierkegaard myöhemmin kehitti loistavan ironisen tyylinsä. Omaa
synnynnäistä melankoliaansa poika alkoi pitää milloin sairautena,
milloin syntinä. Voidakseen kantaa parantumattoman epätoivonsa taakan
hän turvautui uskontoon, johon hänet kotona oli kasvatettu.

Ylioppilaaksi tultuaan Kierkegaard kirjoittautui Kööpenhaminan
yliopiston teologiseen tiedekuntaan. Täällä hän sai voimakkaita
herätteitä Saksan romanttisesta filosofiasta, erikoisesti Hegelistä,
josta Johann Ludvig Heibergin ja Hans Mortensenin vaikutuksesta
oli tullut teologisen tiedekunnan muotifilosofi. Myös Schellingin
ja Schleiermacherin ajatusmaailma on hedelmöittänyt -- osaksi
vastustusmielessä -- Kierkegaardin spekulatiivista mielikuvitusta.
Paljon ennen kuin Kierkegaard kuitenkin sai päätökseen teologiset
opintonsa hän julkaisi (1838) kriitillis-esteettisen taistelukirjasen
_Af en redan aflidnes papierer udgivet mod hans vilje af S.
Kierkegaard_. Tekijälleen tyypillisen, salaperäisyyteen verhotun
otsikon taakse kätkeytyy itse asiassa murhaava polemiikki H. C.
Andersenin, suuren sadunkertojan omaelämäkerrallista romaania
_(Kun en Spillemand)_ vastaan, ainoan aikalaisen, joka neroudessa
-- joskin täysin erilaisessa! -- oli Kierkegaardin vertainen. Sen
Andersenin teoksessa esitetyn kieltämättä yksipuolisen teorian,
että nero kykenee kehittymään ja saavuttamaan kehityksensä huipun
vain edullisten ulkonaisten olosuhteiden vallitessa, ympäristönsä
suosion ja hellinnän kohteena, käsitti itsetietoinen, aina taistelun
ja vastustuksen innoittama Kierkegaard kuin taisteluhaasteeksi omaa
haarniskoitua nerouttaan kohtaan. Mahtavan kirjallisen elämäntyön
esikoisteoksena ei tämä 25-vuotiaan lentokirjanen ole mitenkään
merkillinen. Se paljastaa kuitenkin hänen kirjailijaluonteestaan
eräitä piirteitä, jotka ovat hänelle tunnusomaisia kautta hänen
koko tuotantonsa: suuren dialektis-poleemisen kyvyn ja tyylillisen
riippuvaisuuden Saksan romantikoista.

Tuskalla ja vaivalla Kierkegaard suoritti 27-vuotiaana teologian
kandidaattitutkinnon, mihin hänen isävainajalleen antamansa lupaus
näytti häntä velvoittavan. Peritty varallisuus vapautti hänet
kaikista viranhaun ja toimeentulon huolista ja teki hänelle myös
mahdolliseksi julkaista teoksia omalla kustannuksellaan. Väsymättä
hän paneutui kirjalliseen työhön julkaisten eri salanimillä kirjavan
sarjan teoksia, lentolehtisiä, novelleja, sanomalehtikirjoituksia
ja polemiikkeja sekä veljelle omistetun päiväkirjansa; viimeksi
mainittu on tärkeä lähde kaikelle Kierkegaard-tutkimukselle. Jo
seuraavana vuonna (1841) häneltä ilmestyi painosta tutkimus ironian
käsitteestä, jolla oli vain vähän yhteyttä hänen teologisiin
opintoihinsa, mutta sitä enemmän siihen ilmauksen estetiikkaan,
mitä kohtaan hän tunsi erikoista mielenkiintoa ja mikä myös vastasi
hänen omaa henkistä laatuaan. Tutkiessaan Sokrateen ironiaa hän
laati itselleen kreikkalaisen filosofin esikuvan mukaan sen
naamion, jota hän tuli kirjailijana käyttämään elämänsä loppuun
saakka. Vaikkakin Kierkegaardin barokissa hengessä oli vain vähän
sukulaisuutta antiikin suuren filosofin kanssa, hän tahtoi tehdä
itsestään aikansa opettajan samaan tapaan kuin Sokrates oli ollut
omassa ympäristössään. Tälle ohjelmalleen hän pysyi uskollisena ja
tälle perustalle hän suunnitteli myös sen teossarjan, jolle hän antoi
nimen _Enten -- eller_ ja jossa hän vertaa toisiinsa esteettisiä ja
eetillisiä elämänarvoja. Yhdeksi esimerkiksi esteettisen valinnan
ja elämäntyylin vaaroista on tarkoitettu se pieni rakkausromaani,
jonka Kierkegaard julkaisi Victor Emeritan salanimellä ja jota
hän kutsuu Viettelijän päiväkirjaksi. Tämä abstraktinen aivotuote
kummitusmaisine viettelijöineen on ainutlaatuisen nerokas tutkielma
rakkauspsykologian alalta, monipohjainen teos, jonka sivuilla
tekijä samalla kertaa paljastaa ja salaa itsensä. Sen psykologisena
taustatapahtumana oli eräs Kierkegaardin omakohtainen kokemus, jossa
hänen kaikki biografiansa ovat viipyneet, koska se antaa parhaan
kuvan Kierkegaardin omalaatuisesta henkis-ruumiillisesta rakenteesta.

Kesken kuumeista filosofista toimintaa tapahtuu Kierkegaardille
jotain odottamatonta: hän rakastuu ja menee kihloihin. Georg Brandes
on sattuvan humoristisesti maininnut tapausta yhtä yllättäväksi
kuin jos kuvittelisimme Simon Pylväspyhimyksen astuvan alas
pylväältään ja pyytävän ohikulkevaa naista jakamaan kanssaan hänen
ahtaan asuinsijansa. Rakkaustarinan todellisuuspohja on suunnilleen
seuraava. Kolmekymmentäseitsemänvuotias Kierkegaard tutustui
nuoreen, hauskannäköiseen ja ilmeisesti poikkeuksellisen älykkääseen
perhetyttöön, iältään vielä melkein lapseen, alkoi seurustella
tämän perheessä ja meni kihloihin tytön kanssa. Rakkaus synnytti
vastarakkautta huolimatta siitä, että kosijalta puuttuivat miltei
kaikki ne fyysilliset avut, joille nuoret tytöt tavallisesti antavat
arvoa. Tyttö vastasi filosofin tunteisiin, ja näytti siltä, että
Kierkegaard todella suunnitteli avioliittoa sopivan kihlausajan
jälkeen, joka silloisessa Kööpenhaminassa arvioitiin noin vuodeksi.
Huolimatta tunteittensa vilpittömyydestä ja voimasta alkoi
Kierkegaardissa kuitenkin herätä epäilyksiä, jotka vahvistuivat hänen
käännyttyään lääkärin puoleen. Hänen päiväkirjoistaan ilmenee, että
lääkärin antama lausunto kohdistui johonkin normaalista poikkeavaan
seksuaalielämän alalla. Niin vaikeata kuin perääntyminen ja tytölle
annetun lupauksen rikkominen olikin, ja vaikka kihlauksen purkaminen
oli maksaa tytön hengen, katsoi Kierkegaard velvollisuudekseen
noudattaa lääkärin neuvoa. Jätettyään morsiamensa Kierkegaard sai
tämän perheen ja Kööpenhaminan seurapiirien silmissä tunnottoman
viettelijän maineen. Tämän motiivin pohjalla Kierkegaardin
troopillisessa mielikuvituksessa syntyi rakkaustarina, jossa hän itse
esiintyy juuri sellaisena miksi maailma häntä syytti. Johanneksen
hahmossa tekijä tavallaan sekä puolustaa että syyttää itseään,
jossain määrin samaan tapaan kuin Goethe Clavigon näyttämöllisessä
henkilöhahmossa.

Psykologisen kertojan verrattomalla kuvausvoimalla Kierkegaard on
muuntanut mieskohtaisen elämyksensä orgaaniseksi taideluomaksi, jossa
vain ulkonaiset puitteet ovat lainatut todellisuudesta, mutta jonka
hän on täyttänyt uudella raffinoidulla sisällöllä. Se, millä tavoin
Johannes kohtelee rakastettuaan Cordeliaa, muistuttaa vivisektiota,
eikä voitane kieltää, että siihen sisältyy sairaalloisia piirteitä.
Mutta on muistettava, että romaani liittyy osana Kierkegaardin
näihin aikoihin konsipioimaan teossarjaan, jossa sen tuli esittää
nautinnolle perustuvan elämänmuodon moraalista tuomittavuutta.
Tekijä on työpajansa ansari-ilmassa kehittänyt viettelijän, jolta
lumous on jo silloin ohi, kun hänen uhrinsa on kypsä antautumaan
-- siihen tapaan on Kierkegaard itse luonnehtinut Don Juania
eräässä tutkielmassaan. Hänen Johanneksensa viettelytaktiikka on
kyynillistä, omasta tunteestaan itsekkäästi nautiskelevaa, sadistisen
julmaa leikkiä toisen tunteilla. Kierkegaard on luonut pelottavan
äärimmäistapauksen eroottisen intohimon kronikassa, mutta ei
suinkaan mitään naamioitua omaa kuvaa. Abstraktis-älyllisen aiheensa
hän on voinut ympäröidä aidolla rakkauslyriikalla ja sijoittaa
konkreettiseen ja ajalliseen ympäristöönsä. Monet eloisasti nähdyt
ja kuvatut yksityiskohdat liittävät juonen 1800-luvun keskivaiheen
Kööpenhaminaan, sen tyypillisiin tapoihin ja elämänmuotoihin.
Näytteenä Kierkegaardin henkevästä proosalyriikasta lainattakoon
tähän seuraava katkelma:

"Suora ja ylpeä hän oli, salaperäinen ja ajatuksista rikas kuin
kuusi, kuin nuori vesa, ajatus, joka syvältä maan uumenista työntyy
taivasta kohti, arvoituksellisena, itselleen selittämättömänä,
kokonaisuutena, jota ei voi osiin jakaa. Pyökillä on kruununsa,
sen lehvät tietävät kertoa mitä sen alla on tapahtunut, kuusella
ei ole kruunua, ei tarinaa, se on arvoitus itselleen -- sellainen
oli hänkin. Hän oli kokonaan vaipunut omaan itseensä, hän kohosi
ilmoille oman itsensä varassa, hänessä oli samaa levollista ylpeyttä
kuin kuusen rohkeassa nousussa, niin kiinnikytketty maahan kuin se
onkin. Hänen yllänsä lepäsi surumielisyys kuin metsäkyyhkyn kuherrus,
kaipaus, joka ei mitään ikävöinyt. Arvoitus hän oli, käsitettävissä
ainoastaan oman itsensä kautta, salaisuus -- ja mitä ovat kaikkien
valtiomiesten salaisuudet siihen verrattuna. Onko maailmassa mitään
niin ihanaa kuin se sana, joka sen selittää?"

Kuinka paljon tunnetta onkaan kerätty yhteen ainoaan
ilmaisuvoimaiseen kuvaan kuusesta, joka pyramidinmuotoiseen
kartioonsa kätkee salaperäisen, mielikuvitusta kiihottavan
esteettis-eroottisen arvoituksen!

Impressionistisen maalarin siveltimellä Kierkegaard on romaaninsa
vaiheissa elävöittänyt kertomustaan porvarillisen elämän
interiööreillä ja vaihtuvilla katukuvilla, jotka ovat antaneet
hänelle ja hänen sankarilleen tilaisuuden siirtyä filosofisten
abstraktioiden maailmasta reaaliseen ja arkiseen todellisuuteen.
Kierkegaard, joka itse oli Kööpenhaminan katuyleisölle tuttu
mietteliäästä vaelluksestaan ja joutui omalaatuisen ulkonäkönsä
ja asunsa ansiosta pilapiirtäjäin ahkeran huomion kohteeksi, on
tässä suhteessa lainannut viettelijälle piirteitä omista tavoistaan
ja tottumuksistaan. Ottamatta esikuvia maansa kirjallisuudesta,
vain Saksan romanttinen filosofia ajallisena aatteellisena
tukenaan, Kierkegaard on luonut kirjeromaanissaan kaunokirjallisen
proosatyylin, joka ilmaisuherkkyyteen ja kuvauksen intensiivisyyteen
nähden etsii vertaansa sekä pohjoismaiden että myös suurten
kulttuurikansojen kirjallisuudesta.

Viettelijän päiväkirja on vain katkelma suuresta kirjallisesta
elämäntyöstä, joka keskeytyksettä, monine intohimoisine vaiheineen,
jatkui Kierkegaardin kuolemaan eli vuoteen 1855 saakka. Sillä
on ollut erinomaisen suuri vaikutus nykyaikaiseen teologiseen
ja filosofiseen ajatteluun, eikä ole vielä näkyvissä mitään
merkkejä siitä, että sen merkitys olisi heikentymässä. Oltuaan
ensin valtiokirkon uskollinen kannattaja Kierkegaard loitontuu
siitä selittäen useissa papistoa vastaan tähdätyissä poleemisissa
kirjoituksissa, että kristinusko ilmeni väärentämättömänä vain
alkukristillisessä seurakunnassa -- sen jälkeen ovat kirkko ja sen
prelaatit esittäneet seurakunnalle vain oman kalpean muunnoksensa
siitä, mitä kristinuskon perustaja opetti. Kiihkeään poleemiseen
tapaansa Kierkegaard on kärjistänyt väitteensä äärimmilleen.
Syystä onkin Kierkegaardin persoonallisuuden ja filosofian
erinomainen tuntija Johannes Hohlenberg verrannut häntä ritariajan
turnausleikkien ratsuun, jolta oli peitetty toinen silmä, jotta se
voisi nähdä vain sille puolelle, missä vastustaja oli. Filosofiassa
hän loi -- opettamalla yksilön omakohtaista metafyysillistä vastuuta
elämästään -- sen totuuden subjektiivisuutta tehostavan koulukunnan,
eksistentialismin, jonka maailmanselityksen yhteisen kupolin alle
on kerääntynyt monia oppisuuntia ja niiden vivahteita edustavia
totuudenetsijöitä.

V. A. K.




En voi itseltäni salata, vaivoin edes hallita sitä tuskaa, joka
valtaa minut nyt, kun oman mielihaluni tähden päätän tehdä tarkan
jäljennöksen niistä hätäisesti kirjoitetuista otteista, jotka minun
suurella kiireellä ja vaivalla kerran onnistui hankkia. Tapaus
tulee yhtä kiusallisen soimaavana eteeni kuin tuolloin. Vastoin
tavallisuutta oli Johannes jättänyt kirjoituspöytänsä lukitsematta,
joten sen sisältö oli kokonaan minun käytettävänäni; mutta turhaan
koetan saattaa menettelyni parempaan valoon muistelemalla, etten
tehnyt itseäni syypääksi laatikon aukimurtamiseen. Yksi laatikoista
oli vedetty esiin. Siinä oli joukko irtonaisia papereita ja niiden
päällä sidottu kirja suurta nelitaitteista kokoa. Sille sivulle,
joka oli näkyvissä, oli kiinnitetty valkea paperilippu, jolle
hän omakätisesti oli kirjoittanut: Commentarius perpetuus n:o
4. Turhaan koettaisin itselleni uskotella, että jollei tuo sivu
olisi ollut näkyvissä ja jollei tuo omituinen nimikirjoitus olisi
minua houkutellut, en lainkaan olisi langennut kiusaukseen, tai
että ainakin olisin yrittänyt taistella sitä vastaan. Nimi oli
kylläkin merkillinen, ei kuitenkaan yhtä ihmeellinen kuin itse
lehtien sisällys. Hätäisesti silmäiltyäni irtonaisia papereita
huomasin nimittäin, että ne sisälsivät pakinaa eroottisista
tilanteista, hajanaisia muistiinpanoja jostakin suhteesta,
omituisia kirjeluonnoksia, joiden koko taiteellisesti harkitun
huolimattomuuden sittemmin opin tuntemaan. Kun nyt, päästyäni
selville tuon turmeltuneen olennon konnanjuonia hautovasta
mielestä, uudelleen palautan tapahtuman muistiini, kun nyt avoimin
silmin ikäänkuin uudelleen astun tuon avatun laatikon eteen,
valtaa minut sama tunto kuin poliisipalvelijan, kun hän astuu
rahanväärentäjän huoneeseen, aukaisee hänen kätkönsä ja jostakin
laatikosta löytää joukon papereita, väärennysharjoitelmia; yhdessä
hän näkee ornamentinpalasen, toisessa nimikirjoituksen jne. Hän
huomaa helposti olevansa oikeilla jäljillä ja, samalla kertaa kun
hän siitä iloitsee, ihmettelee sitä harrastusta ja ahkeruutta,
joka tuossa kaikessa ilmenee. Minulle olisi tietysti voinut käydä
hiukan toisin, minä kun en ole tottunut rikoksia paljastamaan enkä
ole -- poliisi. Minun täytyi tuntea kulkevani luvattomilla teillä.
Sillä kertaa en kuitenkaan jäänyt neuvottomaksi, kuten tavallisesti
käy. Jonkin esineen herättämä vaikutus kiusaa siksi kunnes ajatus
uudelleen vapautuu ja vaihtelevana ja nopeana liikkeissään lähestyy
ja tutkii outoa ilmiötä. Kuta kehittyneempi ajatus on, sitä pikemmin
se toipuu hämmästyksestä, se on kuin muukalaisten matkailijain
passinkirjoittaja, joka on niin tottunut mitä eriskummallisimpiin
olentoihin, ettei hän vähästä hämmästy. Mutta siitä huolimatta, että
minun huomiokykyni epäilemättä on pitkälle kehittynyt, hämmästyin
ensi hetkenä suuresti; muistan vallan hyvin, että kalpenin, että olin
kaatumaisillani, ja kuinka sitten pelkäsin, että niin todella olisi
tapahtunut. Jos hän olisi tullut kotiin ja tavannut minut pyörtyneenä
laatikko kädessä! -- kuinka huono omatunto voikin tehdä elämän
mieltäkiinnittäväksi.

Kirjan nimi ei itsessään tuntunut minusta kovin omituiselta; luulin
kirjan sisältävän kokoelman erinäisiä poimintoja, mikä oli minusta
aivan luonnollista, kun tiesin miehen aina innolla harrastaneen
lukujaan. Se sisälsi kuitenkin aivan muuta. Se ei ollut enempää
eikä vähempää kuin huolella kirjoitettu päiväkirja. Ja vaikka minä
entisen tuttavuuteni perusteella en luullutkaan hänen elämänsä
kaipaavan mitään kommentteja, en sen löydön jälkeen, jonka tein, enää
kiellä että nimi oli valittu varmalla aistilla ja arvostelukyvyllä,
todellisella esteettisen objektiivisella ylemmyydellä. Nimikirjoitus
on täydellisessä sopusoinnussa sisällön kanssa. Hänen elämänsä
on ollut yritys toteuttaa runoutta käytännössä. Koska hän oli
etevä keksimään mieltäkiinnittävää elämästä, on hän alituisesti,
puolittain runollisen vapaasti, merkinnyt paperille kaiken kokemansa.
Hänen päiväkirjansa ei sentähden ole historiallisesti tarkka eikä
yksinkertaisesti tapahtumia kertova, se ei ole indikatiivinen
vaan konjunktiivinen. Siitä huolimatta, että tapaukset tietysti
on merkitty muistiin sen jälkeen kun ne on koettu joskus ehkä
pitemmänkin ajan päästä, on ne kuitenkin usein esitetty niin kuin ne
tapahtuisivat juuri sinä hetkenä, niin draamallisen ilmielävinä kuin
lukija näkisi kaiken omin silmin. Ei ole lainkaan uskottavaa, että
hän olisi tehnyt näin sentähden, että hänellä olisi päiväkirjaansa
nähden ollut sivutarkoitus; kirjalla sanan ahtaimmassa merkityksessä
on ollut vain persoonallinen merkitys hänelle, se on silminnähtävää;
ja sen otaksuman, että se olisi runoteos, kenties painettavaksikin
aiottu, todistavat mahdottomaksi sekä päiväkirja kokonaisuudessaan
että useat sen yksityiskohdat. Omasta puolestaan ei hänen kuitenkaan
olisi tarvinnut mitään pelätä, jos hän olisikin kirjan julkaissut,
sillä useimmat nimet eivät mitenkään voi olla historiallisia;
kumminkin epäilen, että etunimet ovat historiallisesti oikeat, niin
että hänen itsensä on ollut helppo päiväkirjassa tuntea todellinen
henkilö, jota vastoin jokaisen asiaankuulumattoman sukunimet
tulisivat eksyttämään. Niin on asianlaita ainakin mitä siihen nuoreen
tyttöön, Cordeliaan, tulee, jonka itse tunsin ja johon päähuomio
kirjassa kiintyy; hänen nimensä oli todellisuudessakin Cordelia,
mutta sitä vastoin ei Wahl.

Kuinka on siitä huolimatta selitettävissä, että päiväkirja on saanut
runoteoksen luonteen? Siihen on helppo vastata, se johtuu siitä
runoilijaluonteesta, joka hänessä asuu ja joka, jos niin tahdotaan,
ei ole kyllin rikas, taikka jos niin tahdotaan, kyllin köyhä
erottaakseen runoutta ja todellisuutta toisistaan. Runollisuus oli se
lisä mikä tuli hänestä itsestään. Tämä lisä oli se kauneus, jota hän
nautti todellisuuden runollisessa tilanteessa; tämän hän otti jälleen
takaisin taiteellisena heijastumana. Siinä oli toinen nautinto,
ja nautinnolle oli koko hänen elämänsä perustettu. Edellisessä
tapauksessa hän nautti itse esteettisestä, jälkimmäisessä tapauksessa
hän nautti esteettisesti itsestään. Edellisessä tapauksessa oli
nautinnon sisällyksenä se, että hän itsekkään persoonallisesti
nautti osaksi siitä, mitä todellisuus hänelle antoi, osaksi siitä,
mitä hän itsestään lisäsi todellisuuteen; jälkimmäisessä tapauksessa
hänen persoonallisuutensa ikäänkuin hajosi ja hän nautti silloin
tilanteesta ja itsestään tilanteessa. Edellisessä tapauksessa hän
tarvitsi aina todellisuutta vaikutuksen synnyttäjänä; jälkimmäisessä
tapauksessa oli todellisuus hukkunut runouteen. Ensimmäisen asteen
hedelmänä on niin muodoin pidettävä sitä tunnelmaa, josta päiväkirja
on syntynyt toisen asteen hedelmänä -- käyttääksemme tuota sanaa
jälkimmäisessä tapauksessa hiukan toisessa merkityksessä kuin
edellisessä. Runollisuuden on hän siten alituisesti saavuttanut siinä
kaksinaisuudessa, joka oli hänen elämälleen ominaista.

Sen maailman takana, jossa me elämme, on kaukana taka-alalla toinen
maailma, joka on edelliseen suunnilleen samassa suhteessa kuin se
näyttämö, jonka joskus saa teatterissa nähdä varsinaisen näyttämön
takana, on jälkimmäiseen. Ohuen verhon läpi näkee ikäänkuin
harsomaailman, kevyemmän, eteerisemmän, kokonaan toisenlaatuisen
kuin todellinen maailma. Useat ihmiset, jotka ruumiillisesti ovat
läsnä todellisuuden maailmassa, eivät ole siinä kotonaan vaan sen
sijaan tuossa toisessa. Se seikka että ihminen noin katoaa, melkeinpä
tykkänään häviää todellisuudesta, voi johtua joko terveydestä
tai sairaudesta. Jälkimmäisestä johtui Johanneksen tila, tuon
henkilön, jonka kerran olin tuntenut häntä kumminkaan todella
tuntematta. Hän ei kuulunut todellisuuteen, ja kuitenkin hänellä oli
paljon sen kanssa askaroimista. Hän pysyi aina sen sisäpuolella,
mutta silloinkin kun hän täydellisimmin siihen antautui, hän oli
samalla sen ulkopuolella. Häntä ei houkutellut hyve todellisuuden
ulkopuolelle, eikä niin tehnyt pahekaan, sitä en ainakaan vielä
tällä hetkellä uskalla hänestä väittää. Hän on sairastanut jotain
exacerbatio cerebriaa, aivojen kiihottumista; todellisuus ei
tuottanut hänelle kyllin tyydytystä, ei ainakaan toisin ajoin.
Todellisuus ei häntä musertanut alleen, hän ei ollut liian heikko
sitä kantaakseen, hän oli päinvastoin liian voimakas, mutta tuo voima
oli sairautta. Niin pian kuin tosi elämä oli kadottanut merkityksensä
kiihokkeena, hän oli aseeton, siinä oli hänen puutteensa. Siitä hän
oli itse tietoinen kiihotuksen hetkelläkin -- ja tuo tietoisuus se
oli hänen sairautensa.

Sen tytön, jonka tarina muodostaa päiväkirjan pääsisällön, olen
persoonallisesti tuntenut. Onko Johannes vietellyt useampiakin,
en varmuudella tiedä, mutta hänen paperinsa viittaavat siihenkin
mahdollisuuteen. Hän näyttää opetelleen taidokkaan menettelytavan,
joka oli hänelle kaikin puolin luonteenomainen; hän oli henkisesti
liian lahjakas ollakseen viettelijä tavallisessa merkityksessä.
Päiväkirjasta ilmenee, että hän toisinaan himoitsi jotakin aivan
erikoista, kuten esim. tervehdystä, eikä silloin mistään hinnasta
tahtonut ottaa vastaan enempää, sen tähden, että se, mitä hän
kulloinkin ikävöi, oli muka aina kauneinta asianomaisessa. Henkisen
ylemmyytensä avulla on hän ymmärtänyt lumota tytön, kiinnittää
hänet itseensä välittämättä sanan ahtaimmassa merkityksessä hänen
omistamisestaan. Voin mielessäni kuvitella, miten hän on saanut tytön
siihen asemaan, että hän on voinut olla varma siitä, että tämä tulisi
panemaan kaikkensa alttiiksi. Kun asia oli kehittynyt niin pitkälle,
hän lopetti suhteen, vaikka hänen puoleltaan ei ollut tapahtunut
mitään lähentymistä, eikä hän ollut sanonut sanaakaan rakkaudesta,
puhumattakaan tunnustuksista tai lupauksista. Ja kuitenkin oli
vietteleminen tapahtunut, ja tyttöpoloinen sai kantaa tietoisuuden
siitä kaksinverroin raskaana, sen tähden että hänellä ei ollut mitään
johon vedota, sen tähden että hän joutui vaihtelevien tunnelmiensa
noitatanssin uhriksi, hänen kun täytyi vuoroin antautua itseään
nuhtelemaan ja antamaan anteeksi viettelijälleen, vuoroin taasen
soimata tätä, ja nyt, kun suhde oikeastaan vain kuvaannollisessa
merkityksessä on ollut olemassa, alituisesti taistella epäilystä
vastaan, joka kuiskaa hänelle kaiken olleen vain mielikuvitusta.
Kenellekään hän ei voinut uskoa salaisuuttaan, sillä hänellä ei ollut
mitä toiselle uskoa. Se, joka on nähnyt unta, voi kertoa unensa
toisille; mutta se, mitä hänen olisi pitänyt kertoa, ei ollut unta,
ja kuitenkin, kohta kun hän aikoi puhua siitä toiselle, keventää
raskautettua mieltään, ei se ollutkaan mitään. Tämän kaiken hän kyllä
itse hyvin tunsi. Kukaan ihminen ei voinut siihen käydä käsiksi,
tuskin hän itsekään, ja kuitenkin se lepäsi hänen yllään ahdistavana
painona. Sellaiset uhrit olivat sen tähden aivan erikoislaatuisia.
Ne eivät olleet tavallisia onnettomia tyttöjä, jotka yhteiskunnan
joko tositeossa tai ainoastaan luulotellusti hylkääminä surevat
terveesti ja voimakkaasti ja, kun sydän sitten on paisunut
tulvilleen, kääntävät kaiken joko vihaksi tai anteeksiannoksi.
Mitään silminnähtävää muutosta ei heissä ollut tapahtunut;
he elivät niinkuin ennenkin vanhoissa suhteissaan säilyttäen
kunniansa, ja kuitenkin he olivat muuttuneet, muuttuneet itselleen
selittämättömällä, huomaamattomalla tavalla. Heidän elämänsä ei ollut
kuten toisten vieteltyjen tyttöjen murtunut tai taittunut, se oli
kääntynyt sisäänpäin; toisille vieraina koettivat he turhaan löytää
omaa itseään. Samassa merkityksessä kuin saattoi sanoa viettelijästä,
että hänen tiensä läpi elämän oli jäljetön (sillä hänen jalkansa
olivat niin muodostuneet, että ne eivät jättäneet mitään jälkiä --
siten käsitän parhaiten hänen ainaisen sisäänpäin syventymisensä),
samassa merkityksessä ei hän myöskään jättänyt yhtään uhria
jälkeensä. Hän eli liian henkisesti ollaksensa tavallinen viettelijä.
Joskus hän pukeutui kuitenkin vieraaseen hahmoon ja oli silloin
pelkkää aistillisuutta. Hänen ja Cordelian tarina on siinä määrin
harvinainen, että hän vieläpä saattoi esiintyä petettynä, niin, itse
vietelty tyttöpoloinenkin voi epäillä asianlaidan olevan siten.
Myöskin tässä suhteessa ovat hänen jalanjälkensä niin epäselvät,
että on mahdotonta löytää varmoja todistuskappaleita. Yksilöitä on
hän pitänyt vain kiihottavana nautintonaan; hän heitti ne luotansa,
niinkuin puut pudistavat päältään kuivat lehdet -- hän itse tunsi
nuorentuvansa, lehdet lakastuivat.

Mutta kuinkahan on hänen oman järkensä laita? Samoin kuin hän on
eksyttänyt muita, samoin on hän kerran, niin ajattelen, eksyttävä
itsensä. Toisia hän on vienyt harhaan, ei ulkonaisessa vaan
sisäisessä merkityksessä. On mieltäliikuttavaa nähdä miten ihminen
ohjaa matkamiehen, joka ei tietä tunne, eksyksiin, mutta mitä
onkaan tämä verrattuna siihen, että ihminen saattaa toisen eksymään
itseensä. Eksyksissä kulkevalla matkalaisella on ainakin ilo nähdä
seudun alituisesti muuttuvan ympärillään, ja joka käänteessä elpyy
hänessä tien löytämisen toivo; sitä vastoin sillä, joka eksyy omaan
itseensä, ei ole niin suurta maa-alaa liikkuakseen; hän huomaa pian
kulkevansa kehää, josta hän ei milloinkaan ole pääsevä matkansa
päähän. Niin olen ajatellut viettelijälle itselleenkin käyvän,
mutta vielä kauheammassa määrässä. En voi mielessäni kuvitella
mitään tuskallisempaa kuin korkealle kehittynyt äly, joka kadottaa
johtolankansa ja kääntää kaiken järjenterävyytensä itseään vastaan,
pyrkien, kun omatunto vihdoinkin on valveutunut, ilmoille oman
sielunsa sokkeloista. Turhaan hän on varustanut ketunluolaansa
useita käytäviä; samassa hetkessä kun hänen kauhistunut sielunsa
jo luulee päivänvalon paistavan sisään, löytyykin vain uusi
käytävä sisäänpäin; ja kuten pelästynyt ja epätoivoinen metsäeläin
etsii hän tällä tavoin ulospääsyä ja löytää aina uuden käytävän
sisäänpäin, jota pitkin hän joutuu yhä sisemmäksi itseensä.
Sellainen ei aina ole tavallinen rikoksentekijä; ja vaikka hän
usein sortuu omien juoniensakin uhrina, tapaa hänet kuitenkin aina
rangaistus, joka on kauheampi kuin rikoksentekijän; sillä mitä on
katumuksenkaan tuska verrattuna tuohon itsetietoiseen hulluuteen.
Hänen rangaistuksellansa on puhtaasti esteettinen luonne; lausetapa
omantunnon heräämisestä on jo liian eetillinen soveltuakseen häneen;
hänessä on omatunto kehittynyt vain korkeammaksi tietoisuudeksi
ilmeten levottomuutena, joka ei edes sanan syvemmässä merkityksessä
syytä häntä, vaan pitää häntä vain hereillä eikä suo hänelle lepoa
hänen hedelmättömässä toimettomuudessaan. Mielipuoli hän ei myöskään
ole, sillä vaihtelevien tunteiden rikkaus ei hänessä ole kivettynyt
mielipuolisuuden iäisyydeksi.

Cordelia-paran, hänenkin, on vaikea löytää lepoa. Hän antaa
Johannekselle anteeksi täydestä sydämestään, mutta ei saa rauhaa,
sillä kohta heräävät epäilykset: eikö hän itse ollutkin se, joka
rikkoi kihlauksen, joka oli syypää onnettomuuteen. Hänen ylpeytensä
himosi sellaista mitä ei koskaan voi saavuttaa. Ja hän katuu, mutta
ei saa rauhaa, sillä nyt vapauttavat syyttävät ajatukset hänet:
päin vastoin, juuri miehinen viettelijä oli tunteettomuudessaan
laskelmoinut hänen sielunsa kustannuksella. Ja hän vihaa, hänen
sydämensä keventää itsensä kirouksiin, mutta hän ei löydä lepoa; hän
soimaa uudelleen itseään, soimaa siitä että hän on voinut vihata,
hän, joka itse on synnintekijä, soimaa siitä, että hän itse, kuinka
paha Johannes lieneekin ollut, yhtäkaikki on syyllinen. Raskasta
on hänelle se, että Johannes on hänet pettänyt, vielä raskaampaa,
tekisi mieli väittää, on hänelle se, että viettelijä on herättänyt
hänessä eloon monimutkaisen mietiskelyn, että hän on kehittänyt
hänet esteettisesti asteelle, jolla hän ei enää nöyrästi kuuntele
yhtä ainoata ääntä vaan kuulee kaikkien äänten moninaisuuden,
yhdellä kertaa. Toisinaan herää muisto hänen sielussaan, hän unohtaa
rikoksen, hän muistaa vain ne ihanat hetket, jolloin hän oli
vajonnut luonnottomasti kiihottuneeseen mielentilaan. Tuollaisina
hetkinä tyttö ei ainoastaan muistele viettelijäänsä, hän käsittää
hänet kirkkaalla kaukonäköisyydellä, joka sekin puolestaan osoittaa
kuinka pitkälle hän on kehittynyt. Tyttö ei näe pahantekijää
viettelijässään, ei myöskään jaloa miestä, hän tuntee hänet vain
esteettisesti. Hän on kerran kirjoittanut minulle kirjelipun,
jossa hän puhuu viettelijästään: "Aika ajoin hän oli niin kokonaan
henkeä, että tunsin naisena raukeavani tyhjiin, toisin ajoin taasen
niin hurja ja intohimoinen, että melkein vapisin hänen vieressään.
Toisinaan olin hänelle kuin vieras, toisinaan hän antautui minulle
kokonaan; kun silloin kiersin käsivarteni hänen ympärilleen oli
kaikki jo muuttunut ja tunsin syleileväni kuin pilveä. [Samoinkuin
Iksion, joka yrittäessään syleillä Heraa saikin syleillä pilveä.
Suom. muist.] Tuon lausetavan tunsin jo ennen kuin häneen tutustuin,
mutta vasta hän opetti minut sitä ymmärtämään; kun sitä käytän,
ajattelen aina häntä, niinkuin muutoinkin ajattelen jokaisen
ajatukseni hänen kauttansa. Olen aina rakastanut musiikkia. Hän oli
erinomainen soittokone, aina väreilevä, hänessä olivat yhdistyneet
kaikki tunteet ja mielialat, mikään ajatus ei ollut hänelle liian
korkea tai liian epätoivoinen; hän saattoi pauhata kuin syysmyrsky
ja kuiskata kuulumattomasti. Yksikään sanani ei kaikunut tyhjiin, ja
kuitenkaan en voi sanoa niiden tehonneen. Minun oli mahdoton sitä
itse tietää. Mutta sanoin kuvaamaton, salaperäinen, autuas tuska
täytti minut, kun kuulin tuota musiikkia, jonka itse loihdin esiin
sitä kuitenkaan esiin loihtimatta; aina vallitsi sopusointu, aina hän
hurmasi minut."

Tytön asema on kauhea, vielä kauheammaksi on kuitenkin viettelijän
tila käyvä siitä päätellen, että itse tuskin voin hillitä sitä
tuskaa, joka minut valtaa, kun tuota ajattelen. Minäkin olen tullut
temmatuksi tuohon sumumaailmaan, unien valtakuntaan, jossa joka
hetki säikähtää omaa varjoansa. Turhaan koetan siitä tempautua irti,
minä seuraan mukana pelottavana kohtalona, äänettömänä syyttäjänä.
Kuinka omituista! Hän on pitänyt kaiken syvimmässä salaisuudessa ja
kuitenkin on olemassa vielä syvempi salaisuus, se nimittäin, että
minä olen kaiken todistaja ja että olen luvattomalla tavalla siksi
tullut. Unohtaminen ei enää käy päinsä. Olen joskus ajatellut puhua
asiasta hänelle itselleen. Kuitenkin, mitä hyötyä siitä olisi? Hän
joko kieltäisi kaikki ja väittäisi päiväkirjaa runokokeeksi, tai
vaatisi minua asiasta vaikenemaan -- seikka, johon minun täytyisi
suostua katsoen siihen millä tavalla olen tullut asiasta osalliseksi.
Ei ole varmaankaan olemassa mitään, joka toisi mukanansa niin paljon
turmiota ja kirousta kuin salaisuus.

Cordelialta olen saanut kokoelman kirjeitä. Onko se täydellinen,
sitä en tiedä, mutta olin ymmärtävinäni, että hän oli itse
hävittänyt osan. Olen ottanut kaikista jäljennöksen liittääkseni ne
päiväkirjanotteiden oheen. Niissä ei tosin ole päivämäärää, mutta
sellainen ei olisikaan minua suuresti auttanut, kun päiväkirja
tapauksien kehittyessä käy aina yhä niukemmaksi jättääksensä
lopulta, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta, päivämäärät kokonaan
merkitsemättä, ikään kuin tarina olisi sillä asteella käynyt niin
sisällisesti merkitseväksi, lähestynyt niihin määrin ideaa, että
kaikki aikamäärät, vaikkakin tapaus itsessään oli historiallisesti
tosi, tulivat tarpeettomiksi. Sen sijaan on minulle ollut avuksi se,
että olen erinäisissä päiväkirjanotteissa tavannut sanoja, joiden
merkitystä en alussa ymmärtänyt. Vertaamalla niitä kirjeisiin olen
huomannut niiden olevan selitettävissä. On sen tähden helppoa asettaa
ne oikeille paikoillensa siten, että sovitan ne sen päiväkirjan
kohdan rinnalle, jonka kautta ne kulloinkin saavat selityksensä.
Ellen olisi keksinyt niissä noita valaisevia sanoja, olisin tehnyt
itseni syypääksi väärinymmärtämiseen, sillä tuskin olisi mieleeni
juolahtanut seikka, jonka päiväkirja kuitenkin osoittaa todeksi,
että nim. kirjeet ovat aika ajoin seuranneet toisiansa niin tiheässä
tahdissa, että Cordelia on joskus saanut useampiakin samana päivänä.
Jos olisin noudattanut omia mielijohteitani, olisin kaiketi jakanut
kirjeet tasaisemmin, aavistamatta, minkä vaikutuksen hän on
saavuttanut intohimoisella energiallaan, jota hän on käyttänyt samoin
kuin muitakin keinoja pitääkseen Cordelian intohimon huipulla.

Paitsi täydellistä kertomusta kirjoittajan suhteesta Cordeliaan
sisälsi päiväkirja joitakin sinne tänne sovitettuja pieniä kuvauksia.
Kaikkialla, minne niitä oli sijoitettu, oli laitaan merkitty N.
B. Nämä kuvaukset eivät ole missään suhteessa Cordelian tarinaan,
mutta ne ovat antaneet minulle elävän mielikuvan sen lausetavan
merkityksestä, jota Johannes usein käytti, joskin ennen käsitin
sen toisella tavalla: tulee aina pitää pieni köydenpää ulkona. Jos
aikaisempi nidos tätä päiväkirjaa olisi joutunut käsiini, olisin
varmaankin tavannut useampia tuollaisia, kuten hän itse eräässä
paikassa niitä kutsuu, actiones in distans [liikkeitä etäällä olevaa
päämäärää kohti. Suom. muist.] -- sillä hän sanoo itse, että Cordelia
oli liiaksi hänen ajatuksissaan, jotta hänellä olisi ollut aikaa
silmätä ympärilleen.

Heti sen jälkeen kun hän oli jättänyt Cordelian, hän sai tältä pari
kirjettä, jotka hän avaamatta lähetti takaisin. Niiden kirjeiden
joukossa, jotka Cordelia minulle jätti, olivat myöskin nämä. Hän
oli itse rikkonut sinetin, ja minä uskaltanen ottaa niistäkin
jäljennökset. Niiden sisällöstä ei Cordelia ole koskaan puhunut
kanssani, sen sijaan oli hänellä tapana, kun hän kosketteli
suhdettansa Johannekseen, lausua pieni säejakso -- mikäli tiedän,
Goethen kirjoittama -- jonka merkitys aina hänen vaihtelevan
mielialansa ja siitä johtuvan erilaisen lausumistavan mukaan tuntui
hiukan muuttuvan:

    Gehe,
    Verschmähe,
    Die Treue,
    Die Reue
    Kommt nach.

Kirjeiden sisältö on seuraava:


Johannes!

En kutsu sinua minun Johanneksekseni, sillä tiedän hyvin, ettet sitä
koskaan ole ollut; olen saanut osakseni ankaran rangaistuksen siitä,
että tuo ajatus kerran tuotti iloa sielulleni; ja kuitenkin nimitän
sinua omakseni: viettelijäkseni, pettäjäkseni, vihollisekseni,
murhaajakseni, onnettomuuteni syyksi, onneni haudaksi, kadotukseni
kuiluksi. Kutsun sinua omakseni ja itseäni omaksesi, ja samalla
tavalla kuin se kerran hiveli sinun korvaasi, joka ylevästi kumartui
minun ihailevia sanojani kohti, samalla tavalla kaikukoon se
nytkin, mutta kirouksena, ylitsesi, ikuisena kirouksena. Älä luule
tarkoitukseni olevan sinua vainota tai aseistaa itseäni tikarilla
lisätäkseni sinun pilkkaasi! Pakene minne hyvänsä, olen kuitenkin
sinun, lähde maailman kaukaisimpaan soppeen, olen yhäti sinun,
rakasta tuhansia muita, olen aina sinun, kuoleman hetkelläkin olen
sinun. Jo se kieli, jota käytän sinua vastaan, todistakoon sinulle,
että olen sinun. Olet pettänyt minut siten, että olet kaikkeni
minulle, että olisin iloinen, jos saisin olla orjattaresi, sinun minä
olen, sinun, sinun, sinun kirouksesi.

Sinun Cordeliasi.

-- -- --

Johannes!

Oli kerran rikas mies, jolla oli paljon karjaa, ja köyhä tyttönen,
jolla oli vain yksi karitsa. Se söi hänen kädestänsä ja joi hänen
maljastaan. Sinä olit se rikas mies, kaiken maallisen ihanuuden
omistaja, minä olin se köyhä, minä, jolla oli vain rakkauteni. Sinä
otit sen, sinä iloitsit siitä, silloin valtasi intohimo sinut ja
sinä uhrasit sen vähän minkä minä omistin, omastasi et voinut uhrata
mitään. Oli kerran rikas mies, jolla oli paljon karjaa, ja köyhä
tyttönen, jolla oli vain yksi karitsa.

Sinun Cordeliasi.

-- -- --

Johannes!

Eikö ole enää mitään toivoa? Eikö sinun rakkautesi ole koskaan
heräävä; sillä tiedän sinun rakastaneen minua, vaikka en tiedä,
mikä minulle sen vakuuttaa todeksi. Minä tahdon odottaa, joskin
aika käy minulle pitkäksi, odottaa, odottaa, kunnes olet väsynyt
rakkaudessasi toisiin, silloin on rakkautesi minuun uudelleen
nouseva ylös haudastansa, silloin tahdon sinua rakastaa kuten aina
ennen, kiittää sinua kuten aina ennen, kuten muinoin, Johannes,
kuten muinoin! Onko sinun kylmyytesi minua kohtaan, onko se sinun
todellinen olemuksesi, oliko sinun rakkautesi, sinun rikas sydämesi
valhetta ja epätodellisuutta, oletko nyt uudelleen oma itsesi. Ole
kärsivällinen minun rakkauttani kohtaan, suo anteeksi että edelleen
sinua rakastan, minä tiedän, että rakkauteni on sinulle taakka, mutta
aika on tuleva, jolloin palaat takaisin Cordeliasi luo. Cordeliasi!
Kuule tuo rukoileva sana! Cordeliasi, sinun Cordeliasi.

Sinun Cordeliasi.


Vaikkakaan Cordelialla ei ollut sitä henkistä laajuutta, jota hän
Johanneksessaan ihaili, näkee kuitenkin selvästi, ettei hänen
sielunelämänsä ollut vivahteetonta. Hänen mielialansa kuvastuu
selvästi kussakin kirjeessä, vaikkakin häneltä jossain määrin puuttui
esityksen kirkkautta. Se näkyy varsinkin toisesta kirjeestä, josta
enemmän aavistaa kuin varsinaisesti ymmärtää hänen tarkoituksensa.
Mutta tuo keskeneräisyys tekee juuri sen mielestäni niin
liikuttavaksi.

-- -- --

4. pnä huhtikuuta

Varovaisuutta, tuntematon kaunottareni! Varovaisuutta! Vaunuista
astuminen ei aina ole niin vähäpätöinen asia, se on toisinaan
ratkaiseva askel. Voisin lainata teille Tieckin novellin, josta
saisitte nähdä, miten eräs nainen ajoneuvoista laskeutuessaan
siinä määrin hämääntyi, että tuo askel tuli määrääväksi koko hänen
elämälleen. Vaunujen astuimet ovatkin tavallisesti niin huonosti
varustetut, että täytyy melkein luopua kaikesta arvokkuudesta ja
uskaltaa tehdä epätoivoinen hyppy kuskin tai palvelijan syliin.
Niin, kuinka hyvä onkaan kuskin ja palvelijan; luulenpa todella
että haen itselleni paikan palvelijana talossa, jossa on nuoria
tyttöjä; palvelija pääsee pian osalliseksi tuollaisen pienen
neitosen salaisuuksista. -- Mutta älkää jumalan nimessä hypätkö,
minä pyydän teitä; nythän on jo pimeä. Minä en ole teitä häiritsevä,
asetun tuon kaasulyhdyn taakse, niin että teidän on mahdoton minua
nähdä, ja nuori tyttöhän on tavallisesti ujo ainoastaan silloin
kun hän huomaa itseään tarkastettavan -- niinpä siis, palvelijan
tähden, joka ei kenties ole varustautunut sellaisen hypyn varalta,
silkkihameenne tähden, pitsienne tähden, minun tähteni, antakaa tuon
sievän pienen jalan, jonka kapeutta jo olen saanut ihailla, antakaa
sen rohkeasti astua maailmaan, luottakaa siihen, se on löytävä
jalansijan, ja jos väristys käy hetkeksi lävitsenne, kun tuntuu
kuin se turhaan hakisi mihin nojautua, niin, jos teitä värisyttää
vielä sittenkin kun jalkanne on jo löytänyt tuen, niin vetäkää
urhoollisesti toinen jalkanne lisäksi. Kukapa olisi niin julma että
antaisi teidän kauan horjua tuossa asennossa. Vai pelkäättekö vielä
jotakin asiaankuulumatonta? Palvelija se ei voi olla, sen paremmin
kuin minäkään, sillä minähän olen jo nähnyt tuon pienen jalan, ja
koska olen luonnontutkija, olen Cuvier'lta oppinut siitä tekemään
johtopäätökseni. Niinpä siis, nopeasti toimeen! Kuinka tuo tuska
lisää teidän kauneuttanne. Tuska ei kuitenkaan ole itsessään kaunis,
se on kaunis vain silloin, kun samassa hetkessä näkee tarmon, joka
sen lannistaa. Aivan oikein. Kuinka lujassa onkaan nyt tuo pieni
jalka. Olen pannut merkille, että tytöt, joilla on pienet jalat,
yleensä seisovat varmemmin kuin ne, joilla on suuremmat. -- Kukapa
saattoi tuota ajatella? Se sotii kaikkea kokemusta vastaan; ei
ole läheskään niin suurta pelkoa hameen tarttumisesta silloin kun
astuu alas vaunuista kuin silloin kun hyppää niistä. Mutta niinpä
onkin aina vaaranalaista nuorten tyttöjen ajaa vaunuissa; lopulta
ne jäävät kiinni niihin. Pitsit ja hameenreunukset ovat mennyttä,
sillä saa asian kuitata. Kukaan ihminen ei ole nähnyt mitään; tuolla
näkyy tosin tumma olento silmiin saakka viittaansa verhoutuneena;
ei voi nähdä, mistä hän tuli, tuo lyhty kun vallan sokaisee silmät;
hän astuu teidän ohitsenne samalla hetkellä kun poikkeatte sisään
portista. Juuri ratkaisevassa silmänräpäyksessä lävistää syrjäsilmäys
uhrinsa. Te punastutte, povenne täyttyy liiaksi voidaksensa tyhjentyä
yhteen henkäykseen; teidän silmissänne on loukkaantunutta, ylpeää
ylenkatsetta; teidän silmissänne on rukous ja kyynel; molemmat ovat
yhtä ihania, otan vastaan samalla oikeudella kumpaisetkin; sillä
voin yhtä hyvin olla toisen kuin toisenkin esine. Mutta minä olen
pahanilkinen -- mikähän on tuon talon numero? Mitä näenkään, julkinen
korutavarain näyttely; kaunis tuntemattomani, se on kenties vähemmän
soveliasta, mutta minä seuraan valoisaa tietänne... Hän on jo
unohtanut mitä vastikään tapahtui, ah niin, kun on seitsemäntoista,
kun on tuolla onnellisella iällä ulkona ostoksilla, kun jokainen
esine, iso tai pieni, tuottaa kuvaamatonta iloa, silloin unohtaa
helposti. Hän ei ole vielä nähnyt minua; seison yksikseni etäällä
hänestä, tiskin toisella puolen. Vastakkaisella seinällä on peili,
hän ei sitä ajattele, mutta peili sen tekee. Kuinka uskollisesti se
onkaan heijastanut hänen kuvaansa, kuin nöyrä orja, joka osoittaa
uskollisuudellaan palvelevan mielensä, orja, joka ei hänelle mitään
merkitse, mutta joka kyllä uskaltaa häntä kuvata vaikkakaan ei häntä
koskettaa. Oi onnetonta kuvastinta, joka kyllä voi saavuttaa hänen
kuvansa, mutta ei häntä itseään, joka ei voi maailmalta kätkeä hänen
kuvaansa, mutta vain paljastaa sen toisille, niinkuin nyt minulle!
Mikä tuska ihmiselle, joka olisi sellaiseksi luotu! Ja kuitenkin
ovat monet ihmiset juuri sellaisia, he eivät omista mitään muulloin
kuin sinä silmänräpäyksenä, jolloin he näyttävät sen toisille, jotka
käsittävät vain pinnan, eivät olemusta itseään. Ja jollei ihmisellä
olisi kykyä omistaa muiston kuvaa itse läsnäolevalla hetkelläkin,
niin pitäisihän hänen aina toivoa olevansa kaukana kauneudesta
eikä niin lähellä, ettei maallinen silmä voi nähdä kuinka kaunista
se on, jota hän kantaa sisimmässään ja jonka maallinen silmä on
kadottanut näkyvistään. Sisäisen ihanuuden hän kyllä siirtämällä
sen etäämmälle itsestään voi voittaa takaisin, ulkonaisen silmän
tavoitettavaksi, mutta myöskin pidättää sielunsa silmien edessä
silloin, kun ei voi enää nähdä ihastuksensa esinettä, sen tähden
että se on häntä liian lähellä -- kun huuli painuu huulta vasten...
Kuinka kaunis hän onkaan! Peili parka, mikä tuska sinulle; hyvä
kuitenkin, ettet tunne kateutta. Hänen kasvonsa ovat täydellisen
soikeat, hän kumartuu hiukan, niin että otsa korkenee; se on puhdas
ja ylpeä. Hänen tumma tukkansa verhoo hellävaraisen pehmeänä ja
taipuisana otsaa. Hänen kasvonsa ovat kuin hedelmä: jokainen viiva
on niissä täydellisen luonteva. Hänen ihonsa on läpikuultava ja
koskettaessa hieno kuin untuva, sen voin silmilläni tuntea. Hänen
silmänsä, -- niitä en ole vielä nähnyt, ne ovat kätkössä silmäluomien
alla, jotka ovat silkkisillä ripsillä reunustetut, taipuvilla kuin
haat, vaaralliset sille, joka haluaa kohdata hänen katseensa. Hänen
päänsä on madonnanpää, jolle puhtaus ja viattomuus antavat leimansa;
hän kumartuu kuin madonna, mutta hän ei ole syventynyt tarkastamaan
mitään erikoista ja sen tähden vaihtuukin ilme hänen kasvoillaan.
Hän tarkastaa moninaisuutta, moninaisuutta, jonka ylitse maallinen
kauneus ja loisto heittävät heijastuksensa. Hän vetää hansikkaan
kädestään näyttääkseen peilille ja minulle oikean kätensä, valkean
ja muodoltaan ihanan kuin antiikkiesine; siinä ei ole koristuksia
eikä sileää kultasormusta nimettömässä -- bravo! -- Hän nostaa
silmänsä. Kuinka muuttuukaan kaikki pysyen kuitenkin samana, otsa
näyttää hiukan matalammalta, kasvot vähemmän säännöllisen soikeilta,
mutta eloisammilta. Hän puhuu puotipalvelijan kanssa, hän on reipas,
iloinen, puhelias. Hän on jo valinnut pari kolme esinettä, hän ottaa
neljännen ja pitää sitä kädessään, hänen silmänsä painuvat uudelleen
alas, hän kysyy sen hintaa, hän asettaa sen syrjään hansikkaan alle,
se lienee salaisuus, aiottu -- rakastetulle? -- mutta hänhän ei ole
kihloissa, -- mutta onhan olemassa useita, jotka eivät ole kihloissa
ja joilla kuitenkin on rakastettunsa, useita, jotka ovat kihloissa ja
kuitenkin ilman rakastettua... Jättäisinkö hänet rauhaan? Antaisinko
hänen häiritsemättä nauttia ilostaan?... Hän aikoo maksaa, mutta hän
on kadottanut kukkaronsa ... hän ilmoittaa kaiketikin osoitteensa.
En tahdo sitä kuulla, en tahdo riistää itseltäni yllätyksen iloa.
Kohtaan hänet kyllä kerran vielä elämässä, olen silloin varmaan
tunteva hänet ja hänkin ehkä minut; minun katsettani ei niin hevillä
unohda. Kun sitten äkkiä kohtaan hänet ympäristössä, jossa en luullut
häntä tapaavani, silloin on hänen vuoronsa. Jollei hän minua tunne,
jollen heti sitä huomaa hänen katseestaan, olen kaiketi saava pian
tilaisuuden katsoa häntä sivultapäin, ja silloin, sen lupaan, hän on
muistava tämän kohtauksen. Pois kärsimättömyys, pois ahneus, kaikki
on nautittava hitaasti; hän on valittu, hänet on pidettävä muistissa.

-- -- --

5. pnä.

Siitä minä nautin: yksinäisestä kävelystä iltaisin Itäisellä kadulla.
Niin, näen kyllä miespalvelijan, joka kulkee teidän jäljessänne,
älkää luulko minun uskovan teistä, että kulkisitte ypöyksin, älkää
luulko minua niin kokemattomaksi, etten arvioidessani tilannetta
heti olisi huomannut tuota yksivakaista mieshenkilöä. Mutta miksi
sellainen kiire? Olette joka tapauksessa hiukan rauhaton, tunnette
eräänlaista sydämentykytystä, johon ei ole syynä kärsimätön halu
päästä jälleen kotiin vaan levoton pelko, joka väristen virtaa
läpi koko ruumiin -- siitä jalkojen nopea tahti. On sentään ihanaa
kävellä noin omin päin -- palvelijan seuratessa taempana... Olette
kuusitoistavuotias, olette lukenut yhtä ja toista, ts. romaaneja,
olette joskus kulkiessanne veljienne huoneen läpi sattumalta
kuullut pari sanaa heidän keskustelustaan ystäviensä kanssa, pari
sanaa Itäisestä kadusta. Sittemmin olette useat kerrat kulkenut
veljienne huoneen läpi saadaksenne lähempiä tietoja. Turhaan. Suuren,
täysikasvuisen tytön täytynee jo hiukan tuntea maailmaa. Jospa
vain sopisi lähteä yksin ulos kävelemään, palvelijan seuratessa
perässä. Ei, se ei käy päinsä, isä ja äiti ihmettelisivät suuresti,
ja mitä silloin ilmoittaisi syyksi? Kun on matkalla vieraisiin, ei
silloinkaan sovi, se on liian varhaista, ja Augusthan puhui kello
yhdeksästä, kymmenestä; kun palaa kotiin, on taas liian myöhäistä ja
silloin saa tavallisesti jonkun herrasmiehen saattajana seuraansa.
Torstai-iltana, teatterista palatessa, olisi oikeastaan erinomainen
tilaisuus, mutta silloin täytyy aina ajaa vaunuissa rouva Thomsenin
ja hänen rakastettavien serkkujensa seurassa; jos saisi ajaa
yksikseen, voisi antaa ikkunan liukua alas ja katsoa hiukkasen
ympärilleen. Kuitenkin: unverhofft kommt oft. Tänäpäivänä sanoi äiti:
et varmaankaan saa valmiiksi tuota ompelustasi isän nimipäiväksi.
Saadaksesi olla aivan rauhassa voit mennä Jette-tädin luo ja viipyä
siellä iltaan saakka, jolloin Jens tulee sinua noutamaan. Se ei
itse asiassa ollut mikään iloinen sanoma, sillä Jette-tädin luona
on aina kauhean ikävää, mutta niinpä saa illalla palata yksin
kotiin palvelijan saattamana. Kun Jens nyt tulee, hän saa odottaa
neljännestä yli yhdeksään ja sitten lähdemme matkaan. Jos lisäksi
veli tai August-herra sattuisivat tulemaan vastaan -- mutta se ei
ehkä kuitenkaan olisi toivottavaa, sillä silloin he lähtisivät
saattamaan minua kotiin -- ei kiitos, vapaat kädet mieluummin,
vapaus -- mutta jos voisi heidän huomaamattaan tarkastaa heitä
syrjästä... Niinpä siis, neitiseni, mitä nyt näette ja mitä luulette
minun näkevän? Ensiksikin näen tuon pienen myssyn, joka teillä
on päässänne; se sopii teille erittäin hyvin ja on täydellisessä
sopusoinnussa muun häthätää suunnitellun pukunne kanssa. Se ei ole
hattu, ei lakkikaan, pikemmin eräänlainen lastenmyssy. Mutta sitä
teillä ei voinut olla aamulla kotoa lähtiessänne päässänne. Olisiko
ehkä palvelijalla ollut se mukanaan vai olisitteko lainannut sen
Jette-tädiltä? On kenties kysymyksessä incognito. -- Harsoa ei pidä
laskea aivan alas, kun haluaa tehdä havaintoja. Vai eikö se olekaan
harso vaan ainoastaan leveä myssynreunus. On mahdotonta pimeässä
varmasti päättää. Mikä se lieneekin, se verhoaa puolet kasvoista.
Leuka on kauniinlainen, vähän liian suippo; suu pieni ja hiukan
raollaan, mikä johtuu siitä että kävelette niin nopeasti. Hampaat
-- valkeat kuin lumi. Niin pitää olla. Hampaista riippuu paljon, ne
muodostavat henkivartijaston, joka on kätkössä viettelevien pehmeiden
huulien takana. Posket hohtavat terveyttä. -- Jos kääntäisi pään
vähän sivullepäin, olisi kai mahdollista kurkistaa tuon harson
tai reunuksen alle. Pitäkää varanne, sellainen katse sivultapäin
on vaarallisempi kuin katse, joka tulee gerade aus. Samoin on
laita miekkailussa -- ja mikäpä ase on niin vahva, niin läpäisevä,
niin säkenöivän nopsa ja sen tähden niin petollinen kuin silmä?
Miekkailija asettuu kvarttiasentoon, kuten hänen on tapana sanoa, ja
hyökkää sekondiasennosta. Mitä pikemmin hyökkäys seuraa asennonottoa,
sitä parempi. Tuossa asennonotossa on jotain ihmeellistä. On kuin
vastustaja tuntisi jo iskun, hän saakin sen, mutta aivan toisaanne
kuin hän odotti... Neiti jatkaa yhä edelleen käyntiään, pelkäämättä
ja arkailematta. Pitäkää varanne, tuolta tulee joku, laskekaa huntu
alas, älkää antako hänen julkean katseensa saastuttaa teitä; te ette
sitä voi käsittää, mutta teille voisi käydä mahdottomaksi pitkään
aikaan unohtaa sitä vastenmielisyyttä, jonka sen kosketus teille
tuottaisi. Te ette huomaa, mutta minä kyllä, että hän on oivaltanut
tilanteen. Palvelija on valittu lähimmäksi uhriksi. -- Niin, siinä
nyt näette mitä on kulkea yksin palvelijan seuraamana. Palvelija
on kaatunut. Pohjaltaan asia on naurettava, mutta mitä aiotte nyt
tehdä? Ei käy laatuun kääntyä takaisin ja auttaa häntä jaloilleen;
rypeneen palvelijan saattamana on varsin epämiellyttävää kulkea,
yksin arveluttavaa. Pitäkää varanne, neitiseni, hirviö lähestyy...
Te ette vastaa, katsokaahan vain minuun, onko ulkomuotoni pelkoa
herättävä? En tee teihin juuri mitään vaikutusta, näytänpähän
vain hyvänsävyiseltä mieheltä. Puheessani ei ole mitään, joka
tekisi teidät levottomaksi, mitään joka muistuttaisi teitä oudosta
tilanteesta, käytöksessäni ei ole mitään tunkeilevaa. Olette vielä
hiukan huolestunut, ette vielä voi unohtaa tuon kauhean olennon
julkeutta. Alatte tuntea myötätuntoa minua kohtaan; ujouteni, joka
estää minua kääntämästä katsettani teidän olentoonne, antaa teille
rohkeutta. Se ilahduttaakin teitä, tahtoisittepa melkein laskea
pientä leikkiä kanssani. Voin lyödä vetoa, että teillä nyt juuri
olisi kylliksi rohkeutta tarttua minun käsipuoleeni, jos se vain
pälkähtäisi päähänne... Asutte siis Myrskykadulla. Nyökäytätte
minulle kylmästi ja kuin ohimennen päätänne. Olenko minä, joka autoin
teidät tuosta ikävästä tilanteesta, ansainnut sen? Te kadutte,
tulette takaisin, kiitätte minua kohteliaisuudestani, ojennatte
minulle kätenne -- mutta minkätähden kalpenette? Eikö ääneni ole
muuttumaton, käytökseni yhtäläinen kuin ennenkin, katseeni tyyni ja
levollinen? Tuoko kädenpuristus? Voiko siis kädenpuristuskin jotain
merkitä? Kyllä, paljonkin, sanomattoman paljon, nuori neitiseni; olen
neljäntoista päivän kuluessa selittävä teille kaikki. Siihen saakka
on teille jäävä selittämättömäksi miten minä, hyväntahtoinen ihminen,
joka ritarillisesti tarjoan nuorelle tytölle palvelustani, yhtäkaikki
voin puristaa kättänne kaikkea muuta kuin hyvänsuovalla tavalla.

-- -- --

7. pnä huhtikuuta

"Siispä maanantaina kello yksi näyttelyssä." Hyvä, minulla on oleva
kunnia saapua neljännestä vailla yksi. Pieni rendezvous. Lauantaina
päätin yhtäkkiä käväistä ystäväni Adolf Bruunin luona. Lähden
seitsemän tienoissa jälkeen puolenpäivän Länsikadulle, jossa hänen
sanottiin asuvan. Hän ei kuitenkaan ollut tavattavissa, sain palata
tyhjin toimin kolmannesta kerroksesta, jonne vaivalla kapusin. Kun
olen laskeutumassa alas, sattuu korvaani soinnukas naisen ääni,
joka puoleksi kuiskaten sanoo: "siispä maanantaina kello yksi
näyttelyssä, siihen aikaan ovat toiset poissa kotoa, mutta kuten
tiedät en koskaan uskalla tavata sinua kotonani". Kutsu ei ollut
tarkoitettu minulle, vaan se koski erästä nuorta miestä, joka ykskaks
oli ulkona ja hävisi niin nopeasti, etteivät minun silmäni, vielä
vähemmän jalkani, ehtineet häntä tavoittaa. Miksi käytävässä ei ollut
kaasuvaloa, silloin olisin ehkä saanut nähdä, maksoiko vaivan olla
niin täsmällinen. Mutta jos kaasuvalo olisi ollut, en olisi ehkä
saanut kuulla mitään. Paras näin, minä olen ja jään optimistiksi...
Kuka noista nyt on hän? Näyttelyssähän kihisee tyttöjä, käyttääkseni
donna Annan sanoja. Kello on täsmälleen neljännestä vailla yksi.
Tuntematon kaunottareni, jospa teidän valittunne joka asiassa
olisi yhtä täsmällinen kuin minä, vai toivotteko ettei hän
koskaan tulisi neljännestuntia aikaisemmin? Kuinka tahdotte, olen
palveluksessanne... "Lumoava nainen, haltiatar tai noita, anna sumun
ympäriltäsi hajota", ilmesty sinä, joka luultavasti jo olet täällä
vaikka tuntemattomana. Olisiko täällä mahdollisesti useampia samassa
asemassa kuin hän? Hyvin mahdollista. Kuka tuntee ihmisen tiet, edes
silloin kun hän menee näyttelyyn. -- Tuoltahan tulee nuori tyttö
etuhuoneesta liikkuen vikkelämmin kuin huono omatunto syntisparan
kintereillä. Hän unohtaa jättää lippunsa, lipunmyyjä pidättää häntä.
Oi jumalani, kuinka kiire hänellä on! Se on varmaankin hän. Minkä
tähden tuo tarpeeton hoppu, kellohan ei ole vielä yksi, ajatelkaahan
toki, että kohtaatte pian rakastettunne. Onko asiain niin ollen
yhdentekevää miltä näytätte? Kun tuollainen nuori ja vilkasverinen
on menossa lemmenkohtaukseen käy hän asiaan käsiksi kuin riivattu.
Hänhän on vallan kadottanut konseptinsa. Minä sitä vastoin istun
mukavasti tuolillani ja tarkastelen erästä maisemaa... Kas tuota
tyttölasta, joka juoksee huoneiden läpi. Voisittehan joka tapauksessa
hiukan peitellä kiihkoanne, muistakaa mitä Jungfrau Lisbetille
sanottiin: sopiiko nuoren tytön noin himoita tapaamista. No niin,
sehän tietty, että teidän kohtauksenne on niitä viattomia -- -- --
Lemmenkohtausta pitävät rakastavat tavallisesti ihanimpana kaikesta.
Itse muistan vielä yhtä selvästi kuin jos se olisi eilen tapahtunut,
kuinka ensimmäisen kerran riensin tuollaiseen kohtaukseen sydän yhtä
täyteläisenä kuin tietämättömänä siitä riemusta, joka minua odotti,
kuinka ensimmäisen kerran löin käsiäni kolme kertaa vastakkain,
kuinka ikkuna avattiin ensimmäisen kerran, kuinka pieni portinovi
aukeni oven takana olevan näkymättömän tytönkäden työntämänä, kuinka
ensimmäisen kerran kätkin nuoren tytön viittani alle valoisassa
kesäyössä. Kaikessa tuollaisessa on kuitenkin paljon kuviteltua.
Puolueeton todistaja ei aina pidä rakastavaisia viehättävimpinä
tuolla hetkellä. Olen ollut näkemässä kohtauksia, joissa huolimatta
siitä, että tyttö oli suloinen ja mies kaunis, kokonaisvaikutus
oli melkein vastenmielinen ja kohtaus itse kaikkea muuta kuin
kaunis, vaikka se rakastavista varmaankin siltä tuntui. Kokemus on
tavallaan hyödyksi, sillä vaikka sen kautta kadottaakin kiihkeän
odotuksen tuottaman viehätyksen, voittaa sijaan itsetietoisen
kyvyn ja oppii tekemään hetken ihanaksi. Voin raivostua, kun näen
miehen sellaisessa tilanteessa olevan niin suunniltaan, että hän
saa pelkästä rakkaudesta delirium tremensin. Itse asiassa, mitäpä
maalainen ymmärtäisi kaviaarista! Sen sijaan että hänellä olisi
kyllin itsensähillitsemiskykyä nauttiakseen tytön levottomuudesta,
kunnes se saa hänen kauneutensa leimahtamaan ilmituleen, saa hän vain
tytössä aikaan epäkauniin hämmennyksen ja kuitenkin lähtee iloisena
kotimatkalle kuvitellen mielessään, että tuo oli jotain ihanaa. -- --
Mutta missä hiidessä mies viipyy, kellohan käy jo kahta. Niin, ne
ovat merkillisiä olentoja nuo rakastajat. Tuollainen miehenvintiö
antaa nuoren tytön odottaa. Ah, sittenpä voikin minuun ihan toisella
tavalla luottaa! On kai parasta puhutella häntä, kun hän viidennen
kerran menee ohitseni. "Suokaa anteeksi rohkeuteni, kaunis neitiseni,
te varmaan etsitte läheisiänne täältä, olette monta kertaa kulkenut
nopeasti ohitseni, ja kun seurasin teitä, olen aina huomannut teidän
pysähtyneen lähinnä viimeiseen huoneeseen, ehkä ette tiedä, että on
olemassa vielä yksi huone, ehkä siellä tapaatte ne, joita etsitte."
Hän nyökkää minulle päätään; se sopii hänelle hyvin. Tilaisuus on
suotuisa, olen iloinen, ettei miestä vielä kuulu; on aina edullista
kalastaa samentuneessa vedessä. Kun nuori tyttö on mielenliikutuksen
vallassa, voi saavuttaa paljon sellaista, joka muuten epäonnistuisi.
Olen kumartanut hänelle niin kohteliaasti ja vieraasti kuin
mahdollista, istun uudelleen tuolillani, katson maisemaani ja
pidän häntä silmällä. Olisi liian uskallettua seurata häntä heti,
näyttäisin ehkä tungettelevalta ja hän olisi heti varuillaan. Nyt
hän kuvittelee mielessään, että minä puhuttelin häntä osanotosta,
ja olen siis hänen suosiossaan. -- Viimeisessä huoneessa ei ole
ristinsielua, sen tiedän hyvin. Yksinäisyys on vaikuttava edullisesti
häneen; niin kauan kuin hän näkee paljon ihmisiä ympärillään hän on
levoton, kun hän jää yksikseen rauhoittuu hän kyllä. Aivan oikein,
hän jää sinne sisälle. Jonkin ajan kuluttua tulen kuin sattumalta
sinne; minulla on vielä oikeus muutamaan sanaan, onpa hän minulle
melkein velkaakin tervehdyksen. -- Hän on istuutunut. Tyttö raukka,
hän on niin surullisen näköinen; hän on luullakseni itkenyt tai
ainakin hänellä on ollut kyyneleitä silmissään. On surkeata tuottaa
kyyneleitä tuollaiselle tytölle. Mutta ole levollinen, sinä olet
tuleva kostetuksi, minä olen sinut kostava, hän on saava tietää,
mitä on odottaa. -- Kuinka kaunis hän onkaan nyt, kun vaihtelevat
tuulenpuuskat ovat vaimenneet ja hän lepää yhden ainoan tunnelman
vallassa. Hänen olentonsa henkii surunvoittoisuutta ja tuskan
sopusointua. Hän on todellakin viehättävä. Hän istuu tuossa
märkäpuvussaan, ja kuitenkaan ei hän aikonut matkustaa, hän puki
sen ylleen lähteäkseen onnea takaa-ajamaan, nyt on se symboli hänen
surustaan, sillä hän on kuin se, jonka luota ilo on lähtenyt matkaan.
Hän näyttää siltä kuin sanoisi iäiset jäähyväiset rakastetulleen.
Anna hänen mennä! -- Tilaisuus on edullinen, hetki houkuttelee.
Nyt minun on puhuttava hänelle siten, että näyttää siltä kuin
luulisin hänen hakevan läheisiään tai jotain seuruetta täältä ja
kuitenkin samalla niin lämpimästi, että jokainen sana soveltuu hänen
tunteisiinsa; sillä tavalla saan tilaisuuden pujottautua hänen
ajatuksiinsa. -- -- -- Vieköön lempo sen vintiön, eikös tuossa
astukin sisään mies, joka epäilemättä on hän. Sitä heittiötä, joka
tulee juuri kun tilanne on kehittynyt sellaiseksi kuin olen toivonut!
Niin, niin, jotain kai minäkin sentään saan. Minun tulee sivuta
heidän suhdettaan ja saada itsellenikin siinä sijani. Kun tyttö tapaa
minut, on hän ehdottomasti hymyilevä minulle, joka uskoin hänen
hakeneen omaisiaan täältä, kun hän haki jotain aivan toista. Tuo
hymyily tekee minut hänen uskotukseen ja se on aina jotain sekin. --
Tuhannet kiitokset lapseni, tuo hymyily on minulle paljon kalliimpi
kuin luuletkaan. Se on alku, ja alku on aina hankalin. Nyt olemme
tuttuja ja meidän tuttavuutemme perustana on hauska tilanne; minulle
on siinä toistaiseksi kyllin. Enempää kuin tunnin ajan ette täällä
enää viipyne, kahden tunnin kuluttua tiedän kuka olette -- miksi
muutoin luulette poliisin henkikirjoja pitävän.

-- -- --

9. pnä.

Olenko tullut sokeaksi? Onko sieluni silmä menettänyt näkökykynsä?
Olen nähnyt hänet, mutta kuin taivaallinen ilmestys on hänen kuvansa
minulta jälleen kadonnut. Turhaan ponnistan kaikki sielunvoimani
loihtiakseni uudelleen esiin tuon kuvan. Jos joskus saan hänet
nähdä, olen hänet tuhansien joukosta heti keksivä. Nyt hän on
hävinnyt, ja minun sieluni koettaa turhaan kaipuullaan saada häntä
palaamaan. -- Kuljin Pitkääkatua, kuten näytti, mitään huomaamatta
ja välinpitämättömänä, vaikka minun tarkkaava katseeni ei jättänyt
mitään huomaamatta; silloin sattuivat silmäni häneen. Ne tarttuivat
häneen pääsemättömästi, tottelematta enää herransa tahtoa; minun oli
mahdotonta niitä liikuttaa ja luoda yleissilmäystä tarkastettavaani.
Minä en katsonut, minä tuijotin. Kuin miekkailija, joka kaatuu
ja jää makaamaan, jäivät minun silmäni liikkumattomiksi pysyen
alkuperäisessä suunnassaan. En voinut luoda niitä alas, en kääntää
itseeni, en voinut nähdä sen tähden että näin liian paljon. Ainoa
seikka, jonka muistan, on se, että hänellä oli vihreä päällysnuttu
yllä -- sitä voi sanoa pilven tavoittelemiseksi Junon asemesta;
hän on livahtanut käsistäni kuin Joosef Potifarin vaimon käsistä
ja jättänyt ainoastaan viittansa jäljelle. Hän oli vanhemman
naishenkilön seurassa, joka nähtävästi oli hänen äitinsä. Hänet voin
kuvata kiireestä kantapäähän siitä huolimatta, etten oikeastaan edes
katsonut häneen vaan ainoastaan ohimennen huomasin hänen läsnäolonsa.
Sellainen on asianlaita. Tyttö teki minuun vaikutuksen, hänet
unohdin, toinen ei tehnyt minuun mitään vaikutusta, hänet muistan.

-- -- --

11. pnä.

Vielä on minun sieluni saman vastakkaisuuden pauloissa. Tiedän
nähneeni hänet, mutta tiedän myöskin unohtaneeni hänet siten, että
se muiston hitunen, joka minulle jäi, ei elvytä hänen kuvaansa.
Levottomasti ja kiivaasti kuin omaa autuuttaan vaatii sieluni tuota
kuvaa, eikä se kuitenkaan näyttäydy. Voisin repiä silmät päästäni
rangaistakseni niitä siitä, että ne ovat voineet unohtaa. Kun olen
kärsimättömyydessäni raivonnut raivottavani, kun kaikki jälleen
käy hiljaiseksi sisimmässäni, silloin on kuin aavistus ja muisto
yhdessä kutoisivat kuvan, jota en voi saada selkeänä eteeni, joka on
kuin kuvio hienossa korukudoksessa; kuvio on pohjaa vaaleampi, sitä
ei voi nähdä yksinään, se on liian vaalea. -- Elän merkillisessä
olotilassa, sillä on viehätyksensä sekä itsessään että sen takia,
että se vakuuttaa minun vielä olevan nuori. Sitä vakuuttaa myöskin
se havainto, että aina etsin uhrini nuorten tyttöjen enkä nuorten
rouvien joukosta. Naineessa naisessa on vähemmän luontoa, enemmän
keimailua, suhde häneen ei ole kaunis eikä mieltäkiinnittävä, se
on pikkusievä ja kaikki sellainen on vihoviimeistä. -- En luullut
enää saavani maistaa tätä rakastumisen ensi suloa. Olen rakastunut,
silmittömästi rakastunut, ei ihme siis, että pääni on hiukan
sekaisin. Sitä enemmän voin luvata itselleni tästä suhteesta.

-- -- --

14. pnä.

Tuskin tunnen itseäni. Mieleni kuohuu kuin meri intohimon myrskyssä.
Jos joku toinen voisi nähdä sieluni tässä tilassa, näyttäisi se
varmaankin hänestä purrelta, joka keula edellä syöksyy aaltoihin ja
jonka hirvittävässä vauhdissaan täytyy vajota meren syvyyteen. Hän ei
näe, että ylhäällä mastossa matruusi on tähystämässä. Raivotkaa, te
hurjat voimat, pankaa liikkeelle kaikki intohimonne mahti, niin että
laineiden kuohu lyö pilviä kohti, ette kumminkaan voi kohota minun
pääni yli; minä istun tyynenä kuin vuorenhaltia.

Tuskin löydän itselleni jalansijaa, kuin vesilintu koetan turhaan
laskeutua lepoon mieleni myrskyävään mereen. Ja kuitenkin on
tällainen rajuilma minun elementtini, minä rakennan sille samoin kuin
jäälintu rakentaa pesänsä mereen.

Kalkkunakukot syöksyvät päin nähdessään punaista väriä, samalla
tavalla käy minun joka kerta kun näen jotain vihreää, joka kerta kun
näen vihreän päällysnutun; ja koska silmäni usein pettävät, voin
esim. Frederik-Hospitaalin ovenvartijaa luulla odotukseni kohteeksi.

-- -- --

20. pnä.

On tärkeätä rajoittautua, se on kaiken nautinnon pääehto. Näyttää
siltä kuin en aivan pian saisi tietoja tytöstä, joka täyttää sieluni
ja ajatukseni, niin että kaipuuni saa aina yllykettä. Koetan pysyä
tyynenä; sillä tälläkin olotilalla, hämärällä ja epämääräisellä
voimakkaine liikutuksineen, on viehätyksensä. Olen aina halunnut
kuutamoisena yönä maata veneessä jollakin kauniilla sisäjärvellämme.
Käärin kokoon purjeet, nostan airot ja peräsimen vedestä ja
heittäydyn pitkälleni veneen pohjalle tähystäen kohti taivaan kaarta.
Kun aallot tuudittavat venettä rinnallaan, kun pilvet nopeasti
pakenevat tuulessa, niin että kuu hetkiseksi näyttäytyy ja katoaa
jälleen, silloin löydän tästä vaihtelusta levon; aaltojen keinunta
tuudittaa minua, niiden loiske venettä vasten on yksitoikkoinen
kehtolaulu, pilvien nopea pako, valon ja varjon vaihtelu huumaavat
minut, niin että uneksin hereilläni. Niin nytkin heittäydyn
pitkälleni, käärin purjeet, nostan peräsimen veneeseen, kaipuu ja
levoton odotus keinuttavat minua käsivarsillaan. Kaipuu ja odotus
käyvät yhä hiljaisemmiksi, yhä autuaallisemmiksi; ne hyväilevät
minua kuin lasta, ylitseni kaareutuu toivojen taivas, hänen kuvansa
liitää ohitseni kuin kuu, epämääräisenä, milloin häikäisten minua
valollaan, milloin varjollaan. Kuinka ihanaa onkaan tällä tavoin
keinua aaltoilevilla vesillä -- kuinka ihanaa onkaan ihmisen liikkua
itsessään.

-- -- --

21. pnä.

Päivät pakenevat pois, minä vain olen yhäti samassa tilassa.
Nuoret tytöt tuottavat minulle enemmän iloa kuin koskaan ennen,
ja kuitenkaan ei minulla ole halua nauttia. Häntä yksin etsin
kaikkialta. Käyn kohtuuttomaksi, katseeni himmentyy ja nautintoni
on pilalla. Pian tulee se ihana aika, jolloin julkisessa elämässä,
kaduilla ja toreilla, ostetaan pikkurihkamaa, josta talvella
seuraelämässä sitten otetaan kylläkin riittävä maksu; nuori tyttö
näet voi unohtaa paljon, mutta ei mieltäkiinnittävää tilannetta.
Seuraelämä tosin saattaa miehet kosketuksiin kauniin sukupuolen
kanssa, mutta siellä on vaikeata saada suhdetta alulle. Seuraelämässä
ovat kaikki tytöt aseistettuja, tilanne köyhä ja ainaisesti
sama; siellä ei tyttö saa tarvittavaa kiihoketta. Kadulla hän
on väljemmillä vesillä ja sen tähden vaikuttaa häneen kaikki
voimakkaammin ja salaperäisemmin. Lupaan sata markkaa nuoren tytön
hymyilystä katukohtauksessa, mutta en kymmentäkään kädenpuristuksesta
seurassa -- kummassakin tapauksessa on tavaran arvo peräti toinen.
Vasta kun suhde jo on alulla, etsitään ihastuksen esinettä
seuraelämästä. Salaperäinen, viekoitteleva sanomanvaihto -- se on
tehoisin kiihotus, jonka tunnen. Tyttö ei uskalla puhua siitä ja
kuitenkin hän ajattelee sitä; hän ei tiedä onko se jo toiselta puolen
unohdettu vai eikö; häntä voi helposti eksyttää milloin milläkin
tavalla. Tänä vuonna en taida hankkia itselleni suurta varastoa;
tuo tyttö on liiaksi ajatuksissani. Jään siten köyhäksi eräässä
merkityksessä, mutta sen sijaan minulla onkin mahdollisuuksia suureen
voittoon.

-- -- --

5. pnä.

Kirottu sattuma! Koskaan en ole sinua kironnut sen tähden, että olet
minulle näyttäytynyt, nyt kiroan sinut sen tähden, ettet laisinkaan
esiinny. Vai onko se ehkä uusi keksintösi, sinä käsittämätön olento,
kaiken hedelmätön äiti, ainoa jäännös, joka sinulle jäi niiltä
ajoilta, jolloin välttämättömyys synnytti vapauden, jolloin vapaus
antoi houkutella itsensä takaisin äidinkohtuun? Kirottu sattuma!
Sinä minun ainoa uskottuni, sinä ainoa olento, jota pidän kyllin
arvokkaana olemaan liittolaiseni ja vihamieheni, aina kaltaisesi
muuttuvaisuudessa, kärsimättömyydessä, ainainen arvoitus! Sinä, jota
rakastan sieluni koko kiintymyksellä, jonka mukaan kehitän itseäni,
miksi et näyttäydy? En sinulta polvillani pyydä, en nöyrästi rukoile,
että sellaisena tai semmoisina näyttäytyisit, sellainen rukous olisi
epäjumalanpalvelusta eikä se olisi sinulle otollinen. Minä manaan
sinut taisteluun, miksi et näyttäydy? Vai onko maailmankaikkeuden
rauhattomuus kadonnut, onko sinun arvoituksesi ratkaistu, niin että
sinäkin olet syöksynyt iäisyyden mereen? Kauhea ajatus, niin on
siis maailma ikäväänsä jähmettynyt! Kirottu sattuma, minä odotan
sinua. En tahdo sinua periaatteilla lannistaa tai, niinkuin narrit
sanovat, luonteenlujuudella, en, minä tahdon sinut runoilla. Tahdon
olla runoilija toisille; näytä itsesi, minä runoilen sinut, minä
syön oman runoni, ja se on oleva minun ravintoni. Vai enkö ole
sinun arvoisesi? Samoin kuin bajadeeri tanssii jumalan kunniaksi,
samoin olen minä vihkinyt itseni sinun palvelukseesi; nopsana,
kepeästi puettuna, notkeana, aseettomana kieltäydyn kaikesta;
minulla ei ole mitään, minä en mitään tahdo, minä en mitään rakasta,
minulla ei ole mitään mitä menettää, mutta enkö ole sen kautta
tullut sinulle otollisemmaksi, sinä, joka kaiketi jo kauan sitten
olet kyllästynyt ihmisiltä riistämään sitä, mitä he rakastavat,
kyllästynyt heidän pelokkaisiin huokauksiinsa. Yllätä minut, ole
valmis, otelkaamme keskenämme kunniasta. Suo minun nähdä hänet, suo
minulle mahdollisuus, joka näyttää mahdottomuudelta, suo minun nähdä
hänet manalan varjojen joukossa; minä noudan hänet sieltä, anna
hänen vihata, ylenkatsoa minua, olla kylmä minua kohtaan, rakastaa
jotain toista, minä en pelkää. Mutta liikuta näitä vesiä, lopeta tämä
hiljaisuus. Surkeasti menettelet tällä tavoin näännyttämällä minut
nälkään, sinä, joka kuitenkin luulet olevasi minua voimakkaampi.

-- -- --

6. pnä toukokuuta

Kevät tekee tuloaan; luonto puhkeaa ja nuoret tytöt näyttäytyvät
ulkosalla. Päällysviitat asetetaan syrjään, kaiketi siis myöskin
minun vihreäni. Se siitä seuraa, että tekee tuttavuutta tytön kanssa
kadulla eikä seuraelämässä, missä heti saa tietää hänen nimensä,
kotiväkensä ja asuntonsa sekä onko hän kihloissa. Viimeksi mainittu
tieto on sangen tärkeä kaikille varoville ja vakaville kosijoille,
joiden mieleen ei milloinkaan juolahda rakastua kihlattuun tyttöön.
Sellaisella passinkäyttäjällä olisi varmaan kuolettavan ikävä
minun asemassani; hän olisi tykkänään mennyttä miestä, jos hänen
ponnistuksensa tiedonhankinnassa onnistuisivat ja hän saisi tietää
tytön olevan kihloissa. Minua ei tuo kuitenkaan suuresti huoleta.
Kihlaus on vain koomillinen este. En pelkää koomillisia ehkä
traagillisia esteitä; ainoat, joita pelkään, ovat ikäviä. Vielä en
ole saanut mitään tietoja, vaikka en suinkaan ole jättänyt yhtään
keinoa koettamatta ja vaikka monta kertaa olen kokenut totuuden
runoilijan sanoissa:

    nox et hiems longaeque viae, saevique dolores
    mollibus his castris, et labor omnis inest.

[Yö ja talvi, pitkät tiet ja kaikenlaiset vastukset on kestettävä
tässä rauhallisessa sodassa. Suom. muist.]

Ehkä ei hän asukaan kaupungissa, ehkä hän onkin maalta, ehkä, ehkä,
voin tulla raivoihini kaikista noista mahdollisuuksista, ja kuta
enemmän raivoan, sitä useampia mahdollisuuksia. Pidän aina varalla
pienen rahamäärän voidakseni milloin hyvänsä lähteä matkalle.
Turhaan etsin häntä teatterista, konserteista, tanssiaisista,
kävelypaikoista. Se ilahduttaa minua tavallaan; nuori tyttö,
joka paljon ottaa osaa tuollaisiin huvituksiin, ei tavallisesti
ole tavoittelun arvoinen; hänessä ei tavallisesti ole sitä
alkuperäisyyttä, joka on minulle conditio sine qua non. On parempi
löytää Preciosa mustalaisten joukosta kuin niistä turhista huveista,
joissa nuoria tyttöjä kaupitellaan -- kaikessa viattomuudessa, jumala
paratkoon, kuka sanoo muuta.

-- -- --

12. pnä.

Niin lapseni, miksi ette jäänyt rauhallisesti seisomaan
porttikäytävään? Ei ole mitään moitittavaa siinä että nuori tyttö
menee portin suojaan pitämään sadetta. Niin teen minäkin, kun
ei minulla ole sateensuojaa, toisinaan silloinkin kun minulla
sellainen on, kuten esimerkiksi nyt. Sitä paitsi voisin luetella
monta kunnianarvoista naista, jotka eivät ole epäilleet niin tehdä.
Tulee pysytellä tyynenä, kääntää selkänsä katuun päin, silloin eivät
ohikulkijat edes voi tietää, seisooko paikoillaan vai kulkeeko ylös
rakennukseen. Sitä vastoin on varomatonta kätkeytyä portin taakse,
kun se on puoliavoinna, varsinkin seurauksien tähden; sillä kuta
paremmin on kätkössä, sitä vastenmielisempää on tulla yllätetyksi.
Jos sitä vastoin on jo kätkeytynyt, on paras pysyä hiljaa alallaan
uskoen itsensä hyvän haltiansa ja kaikkien enkelien suojelukseen;
varsinkin on tärkeätä, ettei kurkista ulos -- nähdäkseen onko sade
lakannut. Jos nimittäin tahtoo tulla siitä vakuuttuneeksi, on paras
astua varma askel ulos porttikäytävästä ja katsoa huolestuneesti
taivasta kohti. Jos sen sijaan hiukan uteliaana, hiukan pelokkaana,
hiukan epävarmana pistää päänsä esiin ja nopeasti vetää sen takaisin
-- niin ymmärtää jokainen lapsikin tuon liikkeen, sitä kutsutaan
piilosillaoloksi. Ja minä, joka aina olen mukana leikissä, minä
vetäytyisin takaisin, minä en vastaisi, jos minulta kysyttäisiin...
Älkää luulko minulla olevan mitään loukkaavaa ajatusta teistä, se
ei merkinnyt mitään, että pistitte päänne esiin, se oli viattomin
asia maailmassa. Vastalahjaksi älkää tekään ajatelko mitään pahaa
minusta, sitä ei hyvä nimeni ja maineeni sietäisi. Sitä paitsi
olitte te se, joka leikin alkoi. En neuvoisi teitä koskaan tästä
puhumaan kenellekään ihmiselle; teillä on vääryys puolellanne. Mitä
muuta aioin tehdä kuin kuka hyvänsä hieno herra minun asemassani
olisi tehnyt -- tarjota teille sateensuojani -- -- -- Minne hän
katosi? Mainiota, hän kätkeytyi ovenvartijan oven taakse. -- Miten
rakastettava nuori tyttö, niin iloinen, niin tyytyväinen. --
"Voitteko kenties antaa minulle tietoja siitä nuoresta naisesta,
joka juuri vastikään pisti esiin päänsä tästä porttikäytävästä
ja joka silminnähtävästi on sateensuojan puutteessa? Häntä minä
etsin, minä ja sateensuojani." -- Te hymyilette -- sallitteko ehkä,
että lähetän palvelijani sitä huomenna noutamaan tai käskettekö
minun hankkia vaunut? -- Ei mitään kiittämistä, tein ainoastaan
velvollisuuteni. -- Hän on iloisin tyttölapsi, minkä olen pitkään
aikaan nähnyt, hänen katseensa on niin lapsellinen ja kuitenkin niin
rohkea, hänen olentonsa on viehättävä, niin rehellinen ja samalla
utelias. -- Mene rauhaan lapseni, jollei olisi erästä vihreää
päällysnuttua teidän nuttuanne lukuunottamatta, olisin kaiketi
toivonut saavani tehdä lähempää tuttavuutta. -- Hän ohjaa kulkunsa
pitkin Suurta Kauppiaskatua. Kuinka hän olikin viaton, luottavainen,
ei teeskentelyn jälkeäkään. Katso kuinka kevyesti hän kulkee, kuinka
reippaasti hän heittelee niskojaan -- tuo vihreä päällysnuttu kysyy
todellakin itsensäkieltämistä.

-- -- --

15. pnä.

Kiitos, onnellinen sattuma, kiitos! Suora ja ylpeä hän oli,
salaperäinen ja ajatuksista rikas kuin kuusi, kuin nuori vesa,
ajatus, joka syvältä maan uumenista työntyy taivasta kohti,
arvoituksellisena, itselleen selittämättömänä, kokonaisuutena, jota
ei voi osiin jakaa. Pyökillä on kruununsa, sen lehvät tietävät kertoa
mitä sen alla on tapahtunut, kuusella ei ole kruunua, ei tarinaa,
se on arvoitus itselleen -- sellainen oli hänkin. Hän oli kokonaan
vaipunut omaan itseensä, hän kohosi ilmoille oman itsensä varassa,
hänessä oli samaa levollista ylpeyttä kuin kuusen rohkeassa nousussa,
niin kiinnikytketty maahan kuin se onkin. Hänen yllänsä lepäsi
surumielisyys kuin metsäkyyhkyn kuherrus, kaipaus, joka ei mitään
ikävöinyt. Arvoitus hän oli, käsitettävissä ainoastaan oman itsensä
kautta, salaisuus -- ja mitä ovat kaikkien valtiomiesten salaisuudet
siihen verrattuna. Onko maailmassa mitään niin ihanaa kuin se sana,
joka sen selittää? Kuinka merkitsevää ja täsmällistä onkaan kieli
tuossa sanassa: selittää; miten kaksinainen merkitys sillä onkaan,
kuinka ihanana ja voimakkaana tuo kaksinaisuus tuntuukaan kaikissa
niissä yhteyksissä, joissa tuota sanaa käytetään! Samoin kuin sielun
rikkaus on arvoitus ennen kuin kielen siteet ovat lauenneet, samoin
on nuori tyttö arvoitus. -- Kiitos, onnellinen sattuma, kiitos!
Jos olisin saanut hänet nähdä talvisaikaan, olisi hän kaiketi
silloin ollut pukeutuneena vihreään nuttuunsa, kenties pakkasessa
väristen, ja ankara luonto olisi hänessä turmellut omaa kauneuttaan.
Nyt sitä vastoin, mikä onni! Sain hänet nähdä ensi kerran vuoden
ihanimpaan aikaan, keväällä puolenpäivän jälkeisessä valaistuksessa.
Talvellahan on silläkin etunsa. Loistavasti valaistu tanssisali
kelpaa kyllä juhlapukuisen nuoren tytön ympäristöksi; mutta toiselta
puolen näyttäytyy hän siellä harvoin edukseen juuri sen tähden,
että kaikki häntä siihen velvoittaa, velvoitus, joka vaikuttaa
häiritsevästi, olipa sitten että hän sitä noudattaa tai tekee sille
vastarintaa, toiselta puolen muistuttaa kaikki katoavaisuudesta
ja turhuudesta ja saa aikaan levottomuuden, joka tekee nautinnon
vähemmän virkistäväksi. On aikoja, jolloin en tahtoisi olla poissa
tanssisaleista ja niiden kallisarvoisesta loistosta, kaukana
niiden nuoruuden ja kauneuden rikkaasta yltäkylläisyydestä, niiden
moninaisista leikeistä; mutta en silloin niinkään paljon nauti kuin
hekumoin kaikenlaisilla mielikuvilla. Minua ei silloin kiinnitä
mikään yksityinen kaunotar vaan kaikki yhdessä; ohitseni väikkyy
unikuva, jossa kaikki nuo naisolennot muodostavat yhden kokonaisuuden
ja kaikki heidän liikkeensä etsivät jotakin, etsivät lepoa kuvassa,
jota todellisuudessa ei ole olemassa.

Se tapahtui tiellä Pohjois- ja Itäportin välillä. Kello oli noin
puoli seitsemän. Päivä oli menettänyt loistonsa, ainoastaan muisto
siitä säilyi lempeässä valossa, joka lepäsi maiseman yllä. Luonto
hengitti vapaammin. Meri oli tyyni ja kirkas kuin kuvastin.
Sulkulaitoksen kauniit rakennukset kuvastuivat veteen, joka pitkin
matkaa rannassa oli tummaa kuin metalli. Heikontuneet päivänsäteet
valaisivat tietä ja rakennuksia toisella rannalla. Taivas oli kirkas
ja puhdas, ainoastaan jokunen pilvenhattara liukui huomaamatta
sen yli ja näkyi parhaiten kun katsoi alas veteen, jonka kirkasta
otsaa pitkin se hävisi näkymättömiin. Ei yksikään lehti liikkunut.
-- Se oli hän. Minun silmäni eivät ole minua pettäneet, vaikkakin
vihreä päällysnuttu on sen tehnyt. Huolimatta siitä että jo niin
pitkät ajat olin tähän valmistunut en voinut tukahduttaa itsessäni
eräänlaista levottomuutta, nousevaa ja laskevaa kuin leivon, joka
läheisten seutujen yllä laulaen nousi ja laskeutui. Hän oli yksin.
Kuinka hän oli puettu, sen olen taaskin unohtanut, ja kuitenkin on
minulla nyt kuva hänestä. Hän oli yksin, vajonneena nähtävästi omiin
ajatuksiinsa. Hän ei ajatellut, mutta ajatuksien hiljainen lepo kutoi
kaipuun kuvan yli hänen sielunsa, selittämättömänä kuin nuoren tytön
monet huokaukset. Hän oli ihanimmalla iällään. Nuori tyttö ei kehity
samassa merkityksessä kuin poika, hän ei kasva, hän syntyy. Poika
alkaa kehityksensä heti ja tarvitsee siihen paljon aikaa, nuori tyttö
syntyy kauan ja syntyy täysinkehittyneenä. Siinä hänen sanomaton
rikkautensa; samassa silmänräpäyksessä kun hän on syntynyt on hän
täysinkehittynyt, mutta tuo syntymishetki tulee myöhään. Minerva ei
ole ainoa, joka täysin valmiina syöksyy Juppiterin otsasta, Venus
ei ole ainoa, joka kauneutensa koko loistossa sukeltaa aalloista
esiin, sellainen on jokainen nuori tyttö, jonka naisellisuutta ei ns.
kehitys ole päässyt turmelemaan. Hän ei herää asteittain vaan yhdellä
kertaa, sen sijaan hän uneksii sitä kauemmin, jolleivät ihmiset ole
kyllin ajattelemattomia häntä liian varhain havahduttaakseen. Mutta
tuossa uneksimisessa on loppumaton rikkaus. -- Hänen ajatuksensa,
jotka askaroivat hänessä itsessään, suovat hänelle sanomattoman
rauhan ja levon ilmeen. Siten on nuori tyttö rikas; ja se, joka
tuon rikkauden käsittää, tulee itse rikkaaksi. Hän on rikas vaikkei
hän tiedä mitään omistavansa; hän on rikas, hän on rikkaus itse.
Hiljainen rauha lepäsi hänen yllänsä ja pieni surumielisyys. Hän
oli silmälle kepeä kuin Psykhe, jota hyvät henget kantavat, vielä
kepeämpi; sillä hän kantoi itse itseään. Kiistelkööt kirkon miehet
madonnan taivaaseenastumisesta, minusta se ei tunnu luonnottomalta,
sillä hän ei kuulunut enää maailmaan; mutta nuoren tytön keveys on
käsittämätöntä, se saattaa painolain häpeään. -- Hän ei huomannut
mitään eikä sen tähden luullut itseäänkään huomattavan. Pysyin
etäällä hänestä ja imin itseeni hänen kuvansa. Hän kulki hitaasti
häiritsemättä kiireellä omaa rauhaansa ja luonnon lepoa. Järven
rannalla istui poikanen ongella, tyttö pysähtyi katsomaan veden
kalvoa ja sen leikkiviä aaltoja. Vaikka hän ei ollut kulkenut
liian nopeasti, hän etsi kuitenkin viihdykettä; hän irrotti pienen
liinan, joka oli haljakan alitse sidottu kaulan ympärille; keveä
henkäys järveltä tuulahti povea vasten, joka oli valkea kuin
lumi ja kuitenkin lämmin ja täysi. Poika ei näyttänyt pitävän
siitä, että hänen pyydystänsä tarkastettiin, hän kääntyi ympäri
jotensakin flegmaattisesti ja katseli tyttöä. Hän oli todellakin
hullunkurisen näköinen enkä voi moittia tyttöä siitä, että hän
hymyili pojalle. Kuinka nuorekkaasti hän hymyilikään; jos hän olisi
ollut yksin poikasen seurassa, luulenpa ettei hän olisi pelännyt
tapella tämän kanssa. Hänen silmänsä olivat suuret ja säteilevät;
kun katsoi niihin, niissä oli himmeä loisto, joka antoi aavistaa
niiden pohjattoman syvyyden. Niiden pohjaan oli mahdoton tunkeutua.
Puhtaat ne olivat ja viattomat, lempeät ja levolliset, täynnä
veitikkamaisuutta hänen hymyillessään. Hänen nenänsä oli hienosti
kaareva; kun katsoin häntä sivulta, se näytti ikäänkuin vetäytyneen
sisään otsan kohdalta ja näytti sen takia hiukan lyhemmältä ja
pystymmältä. Hän kulki edelleen, minä seurasin mukana. Onneksi oli
tiellä paljon kävelijöitä; puhellen milloin minkin vastaantulijan
kanssa annoin hänen päästä hiukan edelleni saavuttaakseni hänet
sitten jälleen ja sillä tavoin vapauttaen itseni kulkemasta hänen
jäljessään yhtä hitaasti kuin hänkin. Hän kulki Itäistä porttia
kohti. Toivoin saavani tarkastella häntä lähemmin tulematta itse
huomatuksi. Kulmauksessa oli talo, jonka luona luulin sen onnistuvan.
Tunsin perheen, joka siellä asui, ja saatoin siis käväistä sen
luona. Riensin tytön ohitse reippaasti kuin en olisi vähimmässäkään
määrässä kiinnittänyt huomiotani häneen. Pääsin koko joukon hänestä
edelle, tervehdin perheen jäseniä oikealle ja vasemmalle sekä
valtasin kohta sen ikkunan, joka oli tielle päin. Hän tuli, pidin
häntä tarkasti silmällä samalla kun aloitin keskustelun teeseuran
kanssa sisällä huoneessa. Hänen käyntinsä sai minut vakuuttumaan
siitä, ettei hän ollut käynyt mitään varsinaista tanssikoulua, ja
kuitenkin siinä oli ylpeyttä, luonnollista ryhdikkyyttä, mutta
myöskin välinpitämättömyyttä itseään kohtaan. Sain nähdä hänet
paremmin kuin oikeastaan saatoin odottaakaan. Ikkunasta en voinut
nähdä pitkälle tietä pitkin; sen sijaan saatoin nähdä laiturille,
joka johtaa järvelle, ja ihmeekseni sain uudelleen nähdä hänet
siellä. Mieleeni juolahti, että hänellä kenties onkin koti maalla
tai että perheellä on kesähuvila. Aloin jo katua että olin lähtenyt
sisälle tuttavieni luo, sillä pelkäsin kadottavani hänet näkyvistäni,
niin, se seikka että hän näyttäytyi minulle laiturin äärimmäisellä
laidalla oli ikäänkuin merkki siitä että hän katoaisi minulta --
kun äkkiä näin hänet ihan talon vieressä. Hän oli kulkenut talon
ohi; nopeasti tempaan hattuni ja keppini, saadakseni jos mahdollista
vielä monta kertaa kulkea hänen ohitsensa siksi kunnes keksin hänen
asuntonsa -- kun kiireissäni töykkään käsivarteen erästä naista, joka
paraikaa tarjoilee teetä. Kuulen hirveän kirkaisun seisoessani siinä
hattu ja keppi kädessä miettien yksin sitä että pääsisin matkaan. Jos
mahdollista antaakseni asialle jonkin käänteen ja perustellakseni
pakoretkeäni puhkean lausumaan paatoksella: kuin Kain tahdon pysyä
poissa pakolaisena siltä paikalta, joka näki tämän teeveden vuotavan
maahan. Mutta ikäänkuin kaikki olisivat liittyneet minua vastaan
isäntä saa lystikkään päähänpiston; hän jatkaa minun pilaani ja
vakuuttaa pyhästi, ettei hän salli minun poistua ennen kuin olen
juonut kupillisen sekä tarjonnut naisille teetä sen asemesta, joka
oli mennyt hukkaan, ja siten tehnyt kaiken jälleen hyväksi. Koska
tunsin olevani vakuuttunut siitä, että isäntäni tulisi pitämään
kohteliaisuutena tätä väkivaltaa saadakseen tahtonsa täytetyksi, en
voinut muuta tehdä kuin jäädä. -- Hän oli kadonnut. -- -- --

16. pnä.

Kuinka ihanaa olla rakastunut, kuinka hauskaa tietää olevansa
rakastunut. Asemani on nyt toinen. Voin raivostua ajatellessani, että
hän on toisen kerran minulta kadonnut, ja kuitenkin se ilahduttaa
minua tavallaan. Se kuva, joka minulla on hänestä, väikkyy hänen
varsinaisen olentonsa ja täydellisen ihannekuvan vaiheilla. Pidän
tätä kuvaa silmieni edessä; juuri sen tähden että se on joko
todellinen tai ainakin todellisuuden aiheuttama on sillä erikoinen
viehätyksensä. En tunne ollenkaan rauhattomuutta, sillä hänen
täytyy asua täällä kaupungissa, ja siinä on minulle toistaiseksi
kylliksi. Tämä rauhallisuus on ensimmäinen ehto, jotta hänen kuvansa
näyttäytyisi minulle täysin selkeänä. Kaikki on nautittava hitaasti.
Ja miksi en minä olisi levollinen, kun voin pitää itseäni jumalain
suosikkina, minä, jolle on suotu sanomaton onni vielä kerran
rakastua. Se on jotain, jota ei mikään taito tai ahkeroiminen voisi
saada aikaan, se on lahja. Mutta jos minun on onnistunut saada
rakkaus syttymään, niin tahdonpa katsoa kuinka kauan se palaa. Minä
hemmottelen tätä rakkautta enemmän kuin ensimmäistäni. Tilaisuus
tulee kovin harvoin, niin että kun sellainen sattuu, pitää sitä
todella käyttää hyväkseen; asian epätoivoisuus on juuri siinä, ettei
ole vaikeata vietellä nuoria tyttöjä, mutta harvinainen onni on
tavata sellainen, joka on viettelemisen arvoinen. -- Rakkaudella on
monta mysteeriä, ja ensimmäinen rakastuminen on myöskin mysteeri,
joskin pienimpiä. Useimmat ihmiset syöksyvät sokeasti eteenpäin,
menevät kihloihin tai tekevät muita tyhmyyksiä, ja kädenkäänteessä
on kaikki ohi eivätkä he tiedä mitä he ovat voittaneet tai mitä
menettäneet. Kaksi kertaa olen hänet nähnyt; se merkitsee että saan
hänet pian nähdä useammin. Kun Joosef on selittänyt Faaraon unen, hän
lisää: mutta se että näit saman unen kaksi kertaa, merkitsee että se
pian toteutuu.

Olisi todella mieltäkiinnittävää edeltäpäin tarkkailla niitä
voimia, jotka muodostavat elämän sisällön. Hän elää nyt hiljaisessa
rauhassa, hän ei edes aavista minun olemassaoloani, vielä vähemmän
mitä minun sisimmässäni tapahtuu, kaikkein vähimmän, miten varmasti
minä näen hänen tulevaisuutensa. Minun sieluni vaatii yhä enemmän
todellisuutta, se tulee kaipuussaan yhä voimakkaammaksi. Jollei
nuori tyttö ensi näkemältä tee niin syvää vaikutusta, että hän
herättää mielessä ihanteellisen kuvan, ei todellisuus yleensä ole
juuri tavoiteltavan arvoinen; jos hän taas sen tekee, on vaikutus
tavallisesti, kuinka paljon asianomainen liekin kokenut, häikäisevä.
Häntä, joka ei ole varma kädestään, silmistään ja voitostaan, häntä
neuvoisin aina uskaltautumaan hyökkäykseen tällä ensimmäisellä
asteella, jolloin hänellä juuri sen tähden, että hänet on häikäisty,
on yliluonnolliset voimat; sillä tuo olotila on omituinen sekoitus
lähimmäisenrakkautta ja itsekkyyttä. Sen sijaan hän menettää yhden
nautinnon; hän ei voi nauttia tilanteesta sen tähden että hänen
ajatuksensa alituisesti askaroivat toisaalla. On vaikea tietää mikä
menettelytapa on kaunein, mutta sen sijaan on helppo sanoa mikä
on mieltäkiinnittävin. Kuitenkin on aina hyvä tulla ratkaisevaa
askelta niin lähelle kuin suinkin. Siinä on minun mielestäni korkein
nautinto, ja mistä toiset nauttivat sitä en puolestani tiedä. Pelkkä
omistaminen on jotain vähäistä ja ne keinot, joita tavalliset
rakastajat käyttävät, ovat yleensä perin kehnot; he eivät halveksi
edes rahaa, vieraiden ihmisten vaikutusta, unijuomaa yms. Mutta mikä
nautinto onkaan rakkaudessa, kun siinä ei ole heti miehen puolelta
absoluuttista antautumista! Mutta siihen tarvitaan säännöllisesti
henkevyyttä, ja sitä noilta rakastajilta yhtä säännöllisesti puuttuu.

-- -- --

19. pnä.

Cordelia siis on hänen nimensä, Cordelia! Se on kaunis nimi -- tärkeä
seikka sekin, sillä usein voi vaikuttaa kovin häiritsevästi, jos mitä
hellimpien teonsanojen ohella täytyy mainita ruma nimi. Tunsin hänet
jo kaukaa, hänen vasemmalla puolellaan kulki kaksi muuta tyttöä.
Kävelytavastansa päättäen he olivat aikeissa pysähtyä. Seisoin
kadunkulmassa ja tarkastelin ilmoituksia pitäen alati tuntematonta
kaunotartani silmällä. Tytöt heittivät hyvästit toisilleen. Nuo kaksi
tuntematonta olivat varmaan kulkeneet poispäin matkansa varsinaisesta
määrästä, sillä he lähtivät kulkemaan päinvastaiseen suuntaan.
Tuntematon kaunottareni ohjasi kulkunsa minun kadunkulmaani kohti.
Kun hän oli kulkenut pari askelta, tuli toinen tytöistä juosten
hänen jäljessään ja huusi niin kovasti että minä saatoin hyvin
kuulla: Cordelia! Cordelia! Sen jälkeen tuli kolmaskin; he pistivät
päänsä yhteen neuvotellen keskenään jostakin, jota kuullakseni
turhaan koetin teroittaa korviani; sen jälkeen nauroivat he kaikki
kolme ja kiiruhtivat hiukan nopeampaan nyt kaikki siihen suuntaan,
johon nuo kaksi vastikään olivat kulkeneet. Minä seurasin heitä. He
poikkesivat taloon, joka oli rannalla. Odottelin kauan, koska pidin
todennäköisenä, että Cordelia pian tulisi yksinään takaisin. Niin ei
kuitenkaan tapahtunut.

Cordelia! Se on todellakin erinomainen nimi, sama kuin Learin
kolmannen tyttären, tuon kunnon immen, jonka sydän ei ollut hänen
kielellään, jonka huulet olivat äänettömät, mutta sydän avara.
Niin on myöskin minun Cordeliani laita. Hän on Learin tyttären
kaltainen, siitä olen varma. Mutta toisessa merkityksessä on hänen
sydämensä kuitenkin hänen huulillaan, ei sanojen muodossa, vaan
sydämellisemmällä tavalla, suuteloina. Kuinka terveen täyteläiset
olivatkaan hänen huulensa! Koskaan en ole nähnyt kauniimpia.

Että todella olen rakastunut, sen voin nähdä muun muassa siitä
salaperäisyydestä, johon tämän asian verhoan. Kaikki rakkaus on
salaperäistä, uskotonkin, jos sillä on tarpeellinen esteettinen
momenttinsa. En ole koskaan kaivannut uskottuja enkä halunnut tehdä
tunnetuiksi seikkailujani. Sen tähden minua melkein ilahduttaa, etten
saanut tietää hänen asuntoaan vaan ainoastaan paikan, jonne hän usein
menee. Ehkä olen siten tullut päämaaliani lähemmäs. Herättämättä
hänen huomiotaan voin tehdä havaintojani, ja tunnetun lähtökohtani
ansiosta voin varmaan helposti hankkia itselleni kutsun hänen
kotiinsa. Jos se sitä vastoin näyttäisi vaikealta -- eh bien! niin
otan sen vastuksen mielelläni voittaakseni; kaikki mitä teen, teen
com amore, ja sen tähden rakastankin con amore.

-- -- --

20 pnä.

Tänään olen hankkinut tietoja siitä talosta, johon hän katosi. Siellä
asuu eräs leskirouva kolmen kunnon tyttärensä kanssa. Tietoja voin
heiltä saada ylenmäärin, ts. mikäli heillä niitä on. Vaikeinta on
ymmärtää heidän kolmiäänistä puhettaan, sillä he puhuvat kaikki
yhtaikaa toistensa suuhun. Tyttöni nimi on Cordelia Wahl ja on hän
laivaston kapteenin tytär. Hänen isänsä on kuollut joitakin vuosia
sitten, niin myös hänen äitinsä. Isä oli kova ja ankara mies.
Cordelia asuu nyt tätinsä luona, jonka sanotaan tulevan veljeensä,
mutta muutoin olevan sangen kunnioitettava nainen. Hyvä niin, mutta
muutoin eivät sisarukset tiedä mitään Cordelian kodista; he eivät
käy siellä koskaan, mutta Cordelia on usein heidän luonansa. Hän
käy yhdessä kahden kadulla näkemäni tytön kanssa kuninkaallista
keittokoulua. Hän tulee sen tähden heidän luoksensa mieluimmiten
varhain jälkeen puolenpäivän, toisinaan myöskin aamupäivällä,
iltaisin ei milloinkaan. Hän oleskelee enimmäkseen kotona.

Tämän kaiken olen saanut tietää, mutta mitään siltaa en näe, jota
myöten voisin päästä Cordelian perheeseen.

Hänellä on siis käsitys kärsimyksistä, elämän varjopuolesta.
Kuka olisi sitä hänestä uskonut? Nuo katkerat muistot kuulunevat
kuitenkin kauan sitten menneeseen aikaan, hän on ne kokenut niitä
oikein tuntematta. Se on sangen hyvä, hänen naisellisuutensa on
siten pelastunut, hän ei ole päässyt turmeltumaan. Toiselta puolen
voi sillä olla merkityksensä hänen kasvattamisessaan, kun vain
osaa oikein loihtia esiin nuo katkerat muistot. Kaikki tuollainen
kasvattaa tavallisesti ylpeyttä, jollei se kokonaan muserra, ja
musertuneeksi ei häntä suinkaan voi sanoa.

-- -- --

21. pnä.

Hän asuu Voldenin varrella. Paikallissuhteet eivät ole parhaita; ei
yhtään naapuria, jonka kanssa voisi tehdä tuttavuutta, ei mitään
yleisiä paikkoja, joilta voisi rauhassa tehdä havaintoja. Volden itse
ei ole juuri mikään sopiva paikka, siellä on kaikkien nähtävänä. Jos
kulkee kadulla, ei voi kulkea aivan Voldenin laitaa, sillä siellä
ei kenenkään ole tapana kävellä, ja siellä herättäisi liian suurta
huomiota; jos taasen kulkee aivan talon läheltä, ei voi mitään nähdä.
Talo on kadunkulmauksessa. Pihalle antavat ikkunat voi myöskin nähdä
kadulta, koska talolla ei ole mitään naapurirakennusta. Sieltäpäin on
luultavasti hänen makuukammionsa löydettävissä.

-- -- --

22. pnä.

Tänään näin hänet ensi kerran rouva Jansenin luona. Minut esiteltiin
hänelle. Hän ei näyttänyt kiinnittävän siihen suurempaa huomiota eikä
panevan minua erikoisesti merkille. Koetin pysyä niin huomaamattomana
kuin mahdollista voidakseni paremmin tehdä havaintoja. Hän viipyi
siellä ainoastaan hetkisen, hän oli tullut noutamaan neitejä
kuninkaalliseen keittokouluun. Siksi aikaa kun Jansenin neidit
pukivat ylleen päällysvaatteensa, jäimme kahdenkesken huoneeseen,
ja kylmästi, melkein välinpitämättömän huolettomasti heitin hänelle
pari sanaa, joihin hän ansaitsemattoman kohteliaasti vastasi. He
poistuivat. Olisin voinut tarjoutua heitä saattamaan; se olisi
kuitenkin ollut liikanaista kohteliaisuutta, ja olen vakuuttunut
siitä, että se ei ole oikea tapa hänen valloittamisekseen. -- Sen
sijaan pidin parempana heti hänen lähdettyään myöskin poistua, mutta
paljon nopeammin kuin he ja toisia teitä, kuitenkin ohjaten kulkuni
kuninkaallista keittokoulua kohti siten, että juuri kun he olivat
kääntymässä Kuninkaankadulle, minä kuljin äkkiä heidän sivuitsensa
tervehtimättä ja lausumatta ainoatakaan sanaa heidän suureksi
ihmeekseen.

-- -- --

23. pnä.

Minun on välttämättä jotenkin päästävä Cordelian kotiin. Siinä
suhteessa olen, kuten sotilaskielessä sanotaan, valmis. Kuitenkin
näyttää siitä kehittyvän sekä lavea että vastuksellinen juttu. En ole
milloinkaan tavannut perhettä, joka olisi elänyt niin eristettynä.
Heitä on ainoastaan kaksi henkeä, Cordelia ja hänen tätinsä. Ei
yhtään veljeä, ei ainoatakaan serkkua, ei mitään köydenpäätä
mihin tarttua, ei edes kaukaisinta sukulaista, joka voisi tarjota
minulle käsivartensa. Kuljen aina toinen käsivarsi vapaana; en
tahtoisi mistään hinnasta näinä aikoina kulkea ystävä kummassakin
käsivarressa, minun käsivarteni on iskuhaka, joka minulla aina
täytyy olla käytettävänä kaikkien mahdollisuuksien varalta. Jospa
jostakin kaukaisuudesta ilmestyisi eteeni sukulainen tai ystävä,
joka tahtoisi hiukan avustaa suunnitelmani toimeenpanossa. Muutoin
on väärin, että perhe elää noin eristettynä; tyttöparalta riistetään
siten tilaisuus oppia tuntemaan maailmaa, puhumattakaan kaikista
muista vahingollisista seurauksista, joita tuollaisella eristymisellä
voi olla. Se kostaa aina itsensä. Kuten esim. tyttöä kosittaessa.
Tuollainen yksikseenolo suojaa tosin tyttöä pikkuvarkailta.
Perheessä, jossa paljon seurustellaan, tilaisuus tekee varkaan. Se ei
kuitenkaan suuria merkitse, sillä tuollaisilla tytöillä ei ole paljon
varastamista; kun he ovat täyttäneet kuusitoista vuotta, on heidän
sydämensä jo täyteen tuhrittu nimiä; enkä minä milloinkaan halua
kirjoittaa nimeäni sinne, jonne monet muut jo ovat piirtäneet omansa,
ei milloinkaan juolahda mieleeni kirjoittaa nimeäni ikkunalasiin,
kapakkaan, Frederiksbergin puistopuuhun tai penkkiin.

-- -- --

27. pnä.

Kuta enemmän häntä katselen, sitä varmemmaksi tulen siitä, että
hän on hyvin yksinäinen. Sellainen ei miehen pidä olla, ei edes
nuorukaisen; hänen kehityksensä perustuu oleellisessa määrässä
huomiontekoihin ja sen tähden hänen pitää elää suhteissa muihin
ihmisiin. Nuori tyttö taas ei saa olla intresantti, sillä se
sisältää huolenpitoa omasta itsestään samalla tavalla kuin
kaikki mikä taiteessa on intresanttia antaa meille taiteilijan
itsensä. Nuori tyttö, joka haluaa miellyttää olemalla intresantti,
miellyttää enimmän itseään. Näin voi esteettisesti ajatellen sanoa
kaikenlaisesta keimailusta. Toisin on laita sen, oleellisesti
kaikesta teeskentelystä eroavan keimailun, joka on luonnon omien
lakien alainen, kuten naisellinen kainous; se on ihaninta keimailua.
Intresantin tytön onnistuu ehkä usein miellyttää miestä; mutta
samoin kuin hän itse on luopunut naisellisuudestaan, samoin
ovat tavallisesti ne miehet, jotka häneen mieltyvät, sangen
epämiehekkäitä. Mieltäkiinnittäväksi tulee nuori tyttö oikeastaan
vasta suhteessaan miehiin. Nainen on heikompaa sukupuolta, ja
kuitenkin hänen on paljon suuremmassa määrin kuin miehen seistävä
yksin nuoruudessa; hän voi olla itselleen kyllin, vaikkakin
se, minkä perusteella hän sitä on, on illuusio; siinä ovat ne
myötäjäiset, joilla luonto on varustanut jokaisen nuoren tytön kuin
kuninkaantyttären. Mutta juuri tuo lepo illuusiossa tekee hänet
yksinäiseksi. Olen usein mietiskellyt, mistä voi johtua, ettei
mikään ole nuorelle tytölle niin turmiollista kuin liika seurustelu
toisten nuorten tyttöjen kanssa. Se johtuu varmaankin siitä, että
tuollainen seurustelu ei ole oikeastaan sitä eikä tätä; se hävittää
illuusion mutta ei selvitä sitä. Naisen syvällisin elämäntarkoitus
on olla seuraksi miehelle, mutta seurustelemalla oman sukupuolensa
kanssa hän voi helposti alkaa mietiskellä tätä seikkaa ja silloin
hänestä tulee pikemminkin seuranainen kuin seura. Itse kieli on
tässä suhteessa hyvin merkitsevä; miestä kutsutaan herraksi, mutta
naista ei sanota palvelijaksi, häntä sanotaan yksinkertaisesti miehen
iloksi. Jos kuvittelen nuoren tytön ihannetta, kuvittelen häntä aina
yksinäiseksi ja ennen kaikkea sellaiseksi, jolla ei ole ystävättäriä.
Totta on kyllä, että sulottaria oli kolme; mutta siitä huolimatta
ei varmaankaan kenenkään päähän ole juolahtanut esittää heitä
keskenään keskustelemassa: heidän äänetön kolminaisuutensa muodostaa
kauniin naisellisen yhteyden. Tässä suhteessa melkein pitäisin
neitsytkammioita suositeltavina, jollei sellainen pakko tuntuisi
liian raskaalta. Joka tapauksessa on hyvä, että nuorelle tytölle
jätetään hänen vapautensa, mutta myöskin, ettei tilaisuutta tämän
vapauden väärinkäyttämiseen erikoisesti osoiteta. Siten hän tulee
kauniiksi tulematta intresantiksi. Nuorelle tytölle, joka seurustelee
paljon toisten nuorten tyttöjen kanssa, annetaan turhaan neitsythuntu
tai morsiushuntu; ja kuitenkin haluaa jokainen nuori mies, jolla on
kyllin esteettistä tajua, että sanan syvällisemmässä ja varsinaisessa
merkityksessä viaton tyttö astuu hunnutettuna hänen rinnalleen, olipa
sitten ettei ole tapana käyttää varsinaista morsiushuntua.

Hänet on ankarasti kasvatettu; kunnioitan siitä hänen vanhempiaan,
jotka jo makaavat haudoissaan. Hän ei ole oppinut tuntemaan maailman
iloja, eikä hänessä ole sen tähden niiden tuottamaa kyllästystä. Hän
elää hyvin eristettynä, voisin langeta tädin kaulaan häntä siitä
kiittäen. Hän on ylpeä, hän halveksii sitä, josta toiset nuoret
tytöt iloitsevat -- niin pitääkin olla. Kaikenkaltaiset korut eivät
miellytä häntä samassa määrässä kuin toisia nuoria tyttöjä; hän on
hiukan väittelynhaluinen, mutta se on välttämätöntä nuorelle tytölle,
joka on niin haaveellinen kuin hän. Jos hän joutuisi vääriin käsiin,
voisi hänestä tulla jotain hyvin epänaisellista, juuri sen tähden
että hänessä on niin paljon naisellisuutta.

-- -- --

30. pnä.

Kaikkialla käyvät tiemme ristiin. Tänään olen tavannut hänet kolme
kertaa. Tunnen hänen vähäisimmätkin retkensä, tiedän milloin ja missä
hänet voin kohdata, mutta en aina käytä tätä tietoani tavatakseni
hänet; päinvastoin annan monen hyvän tilaisuuden mennä ohitseni.
Kohtaus, joka usein on maksanut minulle monen tunnin odotuksen,
tuhlataan hukkaan kuin olisi se vähäpätöisin asia maailmassa, minä
en häntä kohtaa, minä vain kaukaa sivuan hänen kiertorataansa. Jos
tiedän hänen aikovan rouva Jansenin luo, en mielelläni kohtaa häntä,
jollei se ole välttämätöntä jotakin erityistä havainnontekoa varten;
käyn mieluummin rouva Jansenin luona hiukan varhemmin, niin että
jos mahdollista kohtaan hänet lähtiessäni ovessa tai käytävässä,
jolloin välinpitämättömänä astun hänen ohitsensa. Siinä ensimmäinen
verkkoni, johon hänet kiedon. Kadulla en häntä pysähdytä, ja jos
häntä tervehdin, en astu häntä lähemmäs vaan esitän tervehdykseni
kauempaa. Hän huomaa kyllä, että uusi taivaankappale on ilmestynyt
hänen näköpiiriinsä ihmeellisesti kulullaan häiriten hänen
vaellustaan; mutta sitä lakia, joka säätää tämän taivaankappaleen
liikkeen, hän ei aavista, vaan katsoo pikemmin oikealle ja vasemmalle
keksiäkseen sen pisteen, johon tuo liike tähtää. Että se on juuri
hän itse, siitä hän tietää yhtä vähän kuin omasta antipodistaan
toisella puolen maapalloa. Hänen käy kuten yleensä kaikkien, joiden
kanssa joudun tekemisiin; he luulevat minulla olevan tavattomasti
tehtäviä, minä kun olen alinomaa liikkeessä ja voin sen tähden sanoa
kuin Figaro: yks, kaks, kolme, neljä juonta yhtaikaa, se on minun
mieleistäni. Ensin minun täytyy tuntea hänet ja koko hänen henkinen
olemuksensa, sitten vasta voin käydä hyökkäykseen. Useimmat nauttivat
nuoresta tytöstä kuin samppanjasta, yhdessä kuohuvassa hetkessä;
ah niin, onhan se kaunista ja moneen nuoreen tyttöön nähden se on
korkeinta, mihin naisen voi saada. Mutta tässä on tarjolla enemmän.
Jos ihastuksen esine on liian hauras kestääkseen peittelemätöntä
kirkkautta, no hyvä, silloin nauttii hänestä sellaisenaan; mutta
Cordelia sen kyllä kestää. Mitä enemmän hellyyttä saa liittymään
rakkauteen, sitä mieltäkiinnittävämpää. Silmänräpäyksen hekkuma on,
jollei ulkonaisessa niin sisäisessä merkityksessä, väkivaltaisuutta,
ja sen nautinto on vain kuvittelua samoinkuin varastetun suutelon,
jossa ei ole mitään sielunarvoa. Ei, kun nuoren tytön voi saada
siihen, että hänen ainoa pyrkimyksensä on antautua, että hän siinä
tuntee olevan ainoan onnensa, että hän melkein polvillaan pyytää
saada antaa kaikkensa altiiksi ja kuitenkin on vapaa -- silloin
vasta on todellinen nautinto tarjolla. Mutta sitä varten täytyy aina
vaikuttaa henkisesti.

Cordelia! Se on ihana nimi. Istun kotosalla ja opettelen puhumaan
kuin papukaija, hokien: Cordelia, Cordelia, Cordeliani, minun
Cordeliani. En voi olla hymyilemättä ajatellessani millä tavalla
kerran ratkaisevana hetkenä olen lausuva nuo sanat. On aina
hyvä tehdä esitutkimuksia ja valmistua kaikkeen edeltäpäin. Ei
ole ihme, että runoilijoilla aina on tapana kuvata ensimmäistä
sinuksikutsumisen silmänräpäystä, tuota ihanaa hetkeä, jolloin
rakastavat eivät ylenmääräisellä liekkumalla (vaikkakin on monta,
jotka eivät koskaan pääse sen pitemmälle) vaan astumalla alas
rakkauden mereen luopuvat entisestä ihmisestään ja noustuaan tästä
kasteesta ensikerran kohtelevat toisiaan kuin vanhat tuttavat, vaikka
heidän tuttavuutensa on vasta hetken ikäinen. Nuorelle tytölle on
tämä silmänräpäys aina kaikista ihanin, ja sen miehen joka haluaa
tilanteesta oikein nauttia, tulee aina olla korkeammalla asteella
niin ettei hän ole ainoastaan uudestikastaja vaan myöskin todellinen
pappi. Vähäinen määrä ironiaa tekee tätä silmänräpäystä seuraavan
hetken mitä mieltäkiinnittävimmäksi, se on henkistä alastomaksi
riisuutumista. Tulee olla kyllin runollinen, ettei vain turmele
tapahtumaa, ja kuitenkin on veitikan aina oltava lymyssä.

-- -- --

2. pnä kesäkuuta

Hän on ylpeä, sen olen nähnyt aikoja sitten. Kun hän istuu Jansenin
neitien seurassa, hän puhuu hyvin vähän, heidän pakinansa häntä
nähtävästi kiusaa -- hänen erityinen hymyilytapansa viittaa siihen.
Tuolle hymyilylle minä rakennan. -- Toisinaan voi hän taasen
heittäytyä poikamaisen hurjapäiseksi, Jansenilaisten suureksi
hämmästykseksi. Selittämätöntä ei tuo ole minulle, joka tunnen hänen
lapsuutensa. Hänellä oli vain yksi veli, joka oli häntä vuotta
vanhempi. Hän tuntee ainoastaan isänsä ja veljensä, hän on ollut
todistajana vakavissa kohtauksissa -- kaikki tuollainen vieroittaa
tavanmukaisesta lörpöttelystä. Hänen isänsä ja äitinsä yhdyselämä
ei ole ollut onnellinen; se mikä tavoiteltavana kangastaa muille
nuorille tytöille, ei houkuttele häntä. Voi olla mahdollista, ettei
hän tarkoin tiedä mitä nuori tyttö oikeastaan on. Kenties hän
toisinaan toivoo, ettei hän olisikaan tyttö vaan mies.

Hänellä on mielikuvitusta, sielua, intohimoa, lyhyesti sanoen,
kaikki tarvittavat alkuosat, vaikkakaan eivät subjektiivisesti
reflektoituina. Tänään eräs sattuma sai minut siitä vakuuttuneeksi.
Jansenin neideiltä olen kuullut, ettei hänen ole tapana soittaa, se
kun sotii tädin periaatteita vastaan. Olen sitä aina valittanut,
sillä musiikki on aina hyvä keskustelukieli nuoren tytön kanssa, kun
toinen on vain kyllin varovainen ollakseen esiintymättä tuntijana.
Tänään tulin rouva Jansenin luo, koputtamatta, olin jo puoleksi
avannut oven -- röyhkeys, joka usein on ollut minulle suureksi
hyödyksi ja jota, kun se näyttää tarpeelliselta, koetan peittää sillä
järjettömyydellä, että koputan avoimeen oveen -- kun näin hänen
istuvan yksin huoneessa fortepianon ääressä. Näytti siltä kuin hän
olisi soittanut varkain -- se oli pieni ruotsalainen laulu -- hän ei
soittanut hyvin, hän tuli kärsimättömäksi, mutta sitten puhkesivat
taas lempeämmät sävelet esiin. Suljin oven ja jäin ulkopuolelle
seuraamaan hänen mielialojensa vaihtelua. Hänen soitossaan oli
paikoin intohimoa, joka toi mieleen sadun neitsyt Mettelilen, joka
soitti kultaharppua niin että maito suihkusi hänen rinnastaan. --
Hänen esityksensä oli samalla kertaa surunvoittoinen ja intohimoinen.
-- Olisin voinut syöksyä sisään tavoittelemaan tätä hetkeä, mutta se
olisi ollut hulluutta. -- Muisto ei ole ainoastaan säilytyskeino,
se on myöskin kartuttamiskeino; se mikä säilyy muistossa kasvaa
kaksinkertaiseksi. -- Usein tapaa kirjojen välistä, varsinkin
virsikirjojen, pienen kukan -- joku ihana hetki on antanut aiheen
sen kätkemiseen, muisto siitä on kuitenkin vielä ihanampi. -- Hän
ei nähtävästi tahdo muitten tietävän, että hän soittaa, taikka
soittaneeko hän ehkä vain tuon pienen ruotsalaisen laulun -- kenties
sillä on häneen nähden aivan erikoinen viehätyksensä? Tuota en tiedä,
ja sen tähden tämä sattuma on minulle erittäin tärkeä. Kun kerran
olen puhuva tuttavallisemmin hänen kanssaan, johdan hänet salaa tähän
asiaan ja annan hänen syöksyä tähän salaloukkuun.

-- -- --

3. pnä kesäkuuta.

Vielä en voi sopia itseni kanssa, kuinka hänet on käsitettävä; pysyn
sen tähden hiljaa ja huomaamattomana kuin sotilas etulinjassa,
laskeutuneena maahan ja kuunnellen lähestyvän vihollisen kaukaista
ääntä. En ole oikeastaan hänen silmissään olemassa, en sen tähden,
että suhde olisi negatiivinen vaan sen tähden, ettei mitään suhdetta
vielä ole meidän välillämme. Vielä en ole uskaltanut tehdä mitään
koetta. -- Nähdä tyttö ja rakastua häneen, se käy samanaikaisesti,
selittävät romaanit -- niin, se olisi kyllä totta, jollei rakkaudella
olisi mitään dialektiikkaa; mutta mitä muutoin saakaan rakkaudesta
tietää romaaneista? Pelkkiä valheita, sivun täytteiksi keksittyjä.

Kun nyt niiden tiedustelujen jälkeen, joita olen suorittanut,
muistelen sitä vaikutusta, jonka hänen ensimmäinen näkemisensä
minuun teki, niin huomaan alkuperäisen käsitykseni hänestä kylläkin
muuttuneen, mutta sekä hänelle että minulle edulliseen suuntaan.
Eihän nuori tyttö, joka noin kuljeskelee ypöyksin ja joka tuolla
tavoin vajoaa omaan itseensä, ole aivan jokapäiväinen ilmiö. Olen
arvostellut häntä ankaran kritiikkini mukaan ja huomannut hänet
viehättäväksi. Mutta viehättävyys on vain hetken asia, hetken,
joka katoaa kuin eilinen päivä. En ollut kuvitellut häntä siihen
ympäristöön kuuluvana, jossa hän todella elää, kaikkein vähimmin niin
perehtyneeksi elämän myrskyihin.

Mielelläni tahtoisin tietää kuinka on hänen tunne-elämänsä laita.
Rakastunut ei hän varmaankaan koskaan ole ollut, sillä hänen sielunsa
on kovin vapaasti liikehtivä, kaikkein vähimmin hän kuuluu noihin
teoreettisesti kokeneisiin neitosiin, jotka jo ennakolta kuvittelevat
itsensä rakastetun miehen käsivarsille. Hänen elämänkokemuksensa
eivät juuri ole olleet omiaan saattamaan häntä epätietoisuuteen
unen ja todellisuuden keskenäisestä suhteesta. Ihanteen jumalainen
ambrosia ravitsee vielä hänen sieluansa. Mutta se ihanne, joka
hänelle kangastaa, on tuskin paimenetar, romaanisankaritar,
rakastajatar, se on Jeanne d'Arc tai jokin sellainen.

Kysymyksenalaiseksi jää yhä, onko hänen naisellisuutensa niin
voimakasta, että sen voi antaa tulla tietoiseksi itsestään, vai
onko se nautittava vain kauneutena ja naisellisena sulona; kysymys
on, uskaltaako jännittää jousta kireämmälle. On jo suuri asia
löytää puhdasta, välitöntä naisellisuutta, mutta jos uskaltaa
tehdä kokeen, on mahdollisuus vielä mieltäkiinnittävämpään
nautintoon tarjolla. Siinä tapauksessa on parasta hankkia tytölle
jokapäiväinen kosiskelija. On vain luulottelua, että sellainen
muka voisi vahingoittaa nuorta tyttöä. -- Niin, jos tyttö on hyvin
hieno ja hellätuntoinen vesa, jonka elämässä on ainoastaan yksi
loistokohta, viehättävyys, silloin on parasta, ettei hän koskaan ole
kuullut rakkautta mainittavan, mutta jollei niin ole laita, niin
sitä parempi, enkä siinä tapauksessa koskaan arkailisi toimittaa
kosiskelijaa hänen kimppuunsa, jollei hänellä sellaista ole. Tämä
kosija älköön muuten olko mikään irvikuva, sillä siten ei mitään
voiteta; hänen täytyy olla varsin kunnioitettava nuori mies, jos
mahdollista myöskin rakastettava, mutta kuitenkin liian vähäpätöinen
tytön intohimolle. Hän halveksii tuollaista miestä, hän ikävystyy
rakkauteen, hän epäilee oman tunteensa olemassaoloa tuntiessaan
oman kutsumuksensa ja nähdessään mitä todellisuus tarjoaa; kun
rakkaus kerran on niin mitätöntä ei siitä ole paljon väliä. Hän
tulee ylpeäksi rakkaudessaan; tuo ylpeys tekee hänet intresantiksi,
se kirkastaa hänen olentonsa korkeammalla loistolla; samalla hän on
myöskin lähempänä lankeemustaan. Kaikki tuollainen on omiaan tekemään
hänet aina yhä mielenkiintoisemmaksi. Toistaiseksi on varminta
tutkia hänen ympäristöään, löytyisikö sieltä tuollainen kosija.
Hänen kotonaan ei sellaisella voisi olla sopivaa tilaisuutta, mutta
tyttöhän käy vieraissakin ja siellähän sellaisen aina voisi tavata.
On aina arveluttavaa hankkia itse tuollainen nuori mies, ennen kuin
on ottanut asiasta selvän; kaksi vähäpätöistä kosiskelijaa voisi
vaikuttaa vertailun tähden vahingollisesti tyttöön. Sen tähden minun
on nyt katsottava, eikö joku kosiskelija ehkä istuskele lymyssä
uskaltamatta hyökätä perheeseen, kananvaras, joka ei näe mitään
tilaisuutta hiipiä sisään noin luostarimaiseen taloon.

Strategiseksi periaatteeksi, laiksi tällä sotaretkellä, jää se,
että joutuu tytön kanssa aina tekemisiin mielenkiintoisissa
tilanteissa. Mieltäkiinnittävät kohtaukset muodostavat siten sen
alueen, jolla sotaa käydään, ja kaikki mahdollisuudet sellaisiin
on siis tarkoin käytettävä. Jollen pahoin erehdy, onkin koko hänen
henkinen rakenteensa sellainen, että se mitä minä vaadin on samaa
kuin se mitä hän antaa, niin, vieläpä samaa mitä hän itse ikävöi.
Tärkeätä on juuri saada keinotelluksi itselleen tieto siitä,
mitä tyttö voi antaa ja mitä hän itse puolestaan vaatii. Minun
rakkausseikkailuillani on aina sen tähden suuri merkitys minulle
itselleni, ne muodostavat tärkeän elämänarvon, kehitysjakson,
jonka laadun tarkoin tunnen, vieläpä saan monesta oppimastani
taidosta niitä kiittää. Opin tanssimaan ensimmäisen tytön takia,
jota rakastin, ja ranskaa opettelin puhumaan pienen tanssijattaren
vuoksi. Silloin menettelin kuin hölmöt ja tulin petetyksi. Nyt
menettelen kavalammin. Ehkä Cordelia on jo ammentanut tyhjiin yhden
puolen olentonsa mielenkiinnosta, hänen eristetty elämänsä tuntuu
sitä osoittavan. On sen tähden löydettävä toinen puoli, joka ensi
katsannolta ei tunnu hänestä kiinnostavalta, mutta joka tulee hänelle
siksi juuri sen tähden, että hän ensin sitä kammoaa. Tarkoitustani
varten en valitse runollista tietä vaan proosallisen. Siten on päästy
alkuun. Ensin neutralisoidaan hänen naisellisuutensa proosallisella
järkeilyllä ja ivalla, ei suoraan vaan välillisesti, absoluuttisen
suvuttomuuden avulla: hengen avulla. Hän melkein kadottaa tuossa
tilassa kaiken naisellisuutensa, mutta kauan ei hän kestä yksin,
hän heittäytyy minun syliini, ei kuin rakastajan syliin, ei, vielä
aivan neutraalisesti -- mutta silloin herää hänen naisellisuutensa,
sen voi kiihottaa korkeimpaan kimmoisuuteensa, hän voittaa kaikki
esteet, jotka hänen eteensä asetetaan, hänen naisellisuutensa
saavuttaa melkein yliluonnollisen korkeuden, hän kuuluu minulle
kaikkinielevällä intohimolla.

-- -- --

5. pnä.

Kauas ei minun tarvitse mennä. Hänellä on tapana käydä tukkukauppias
Baxterin talossa. Siellä en ole tavannut ainoastaan häntä vaan
myöskin erään miehen, joka on varsin sovelias tarkoituksiini. Edvard,
tukkukauppiaan poika, on korviaan myöten rakastunut Cordeliaan,
sen huomaa jo puolella silmällä katsoessaan. Isänsä liikkeessä,
konttorissa, on hän mukava nuori mies, varsin miellyttävä, jonkun
verran ujo tosin, mutta viimeksi mainitun ominaisuuden en luule
vahingoittavan häntä tytön silmissä.

Edvard parka! Hän ei vain tiedä kuinka hänen on meneteltävä
rakkaudessaan. Kun hän tietää tytön tulevan illalla heille, hän
pukeutuu yksinomaan tämän tähden, ottaa uuden mustan puvun yllensä,
pistää uudet kalvosimet käteensä yksinomaan tytön tähden ja tekee
siten melkein naurettavan vaikutuksen arkipukuisten vieraiden
keskellä. Hänen ujoutensa on melkein uskomaton. Jos se olisi
vain naamio, olisi Edvard minulle vaarallinen kilpailija. Kuinka
usein olenkaan käyttänyt ujoutta aseenani vietellessäni jotain
pientä neitosta. Yleensä puhuvat nuoret tytöt ylenkatseellisesti
ujoista miehistä ja kuitenkin pitävät salaa heistä. Vähäinen ujous
mairittelee tyttöjen turhamaisuutta. Tyttö tuntee ylemmyytensä --
siinä pienet käsirahat. Mutta kun siten on tuudittanut tyttösen
uneen, sopii näyttää hänelle jolloinkin, kun hän luulee miehen
menehtyvän ujoudesta, että on siitä kyllin kaukana voidakseen
varsin hyvin seistä omin jaloin. Ujoutensa takia mies kadottaa
miehisen merkityksensä, ja se on sen tähden suhteellisen hyvä keino
sukupuolisen eroavaisuuden tyhjäksi tekemiseen. Tytöt tulevat,
huomatessaan ujouden olleen vain naamion, noloiksi, ja sydämessään
punastuen he tuntevat varsin hyvin, että tavallaan ovat astuneet
heille määrätyn rajan yli. Heidät valtaa sama tuntemus kuin silloin
kun he liian kauan ovat kohdelleet nuorta poikaa kuin lasta.

-- -- --

7. pnä.

Niin olemme ystäviä, Edvard ja minä; todellinen ystävyys, ihana
suhde on meidän välillämme, sellainen kuin muinaisen Kreikan
kauneimpina päivinä. Tulimme kohta toistemme uskotuiksi, kun minä,
tehtyäni hänelle monenmoisia huomautuksia Cordeliasta, sain hänet
tunnustamaan salaisuutensa. Se on niin hyvin ymmärrettävissä, pienten
salaisuuksien ohella voi suurikin päästä pujahtamaan. Poika poloinen,
hän on jo kauan huokaillut. Hän pukeutuu juhlatamineisiin joka kerta
kun tyttö tulee heille, saattaa hänet iltasella kotiin ja hänen
sydämensä jyskyttää tytön käsivarren nojatessa hänen omaansa. He
kävelevät kotiin tähtiä tähystellen, hän soittaa ovikelloa, tyttö
katoaa, Edvard jää epätoivoonsa -- mutta toivoo parempaa seuraavalta
kerralta. Hänellä ei ole ollut vielä rohkeutta astua tytön kotioven
kynnyksen yli, hänellä, jolla siihen on niin mainio tilaisuus. Vaikka
on vaikeata olla kaikessa hiljaisuudessa nauramatta Edvardille,
tuossa lapsellisuudessa on mielestäni kuitenkin jotain kaunista.
Siitä huolimatta että muutoin kuvittelen tuntevani kaikki eroottisen
elämän muodot, en ole kuitenkaan koskaan itsessäni huomannut
tuota tilaa, tuota rakastumisen pelkoa ja vavistusta, en tuossa
määrässä, että se olisi riistänyt minulta järkevän toimintakyvyn --
muutoin tunnen sen kyllä, mutta minussa se on senlaatuista, että se
pikemminkin tekee minut voimakkaammaksi. Ehkä joku tähän sanoo, etten
koskaan ole ollut oikein rakastunut. Hyvin mahdollista. Olen antanut
Edvardille rohkeutta, olen pyytänyt häntä luottamaan ystävyyteeni.
Huomenna on hän ottava ratkaisevan askeleen, hän on päättänyt
lähteä persoonallisesti tytön luo pyytääkseen tätä jonnekin. Olen
taivuttanut hänet sellaiseen epätoivoiseen ajatukseen, että hän
pyytää minut mukaan; olen luvannut hänelle tulevani. Hän pitää sitä
erinomaisena ystävyyden osoituksena. Tilaisuus on juuri sellainen,
jollaista olen toivonut, se on samaa kuin syöksyä oven mukana
sisälle taloon. Jos tytöllä olisi hämärinkin aavistus menettelyni
merkityksestä, menisivät kaikki suunnitelmani hukkaan.

Ennen ei minun ole ollut tapana valmistua keskustelua ylläpitämään,
nyt se on tädin tähden käynyt välttämättömäksi. Olen nim. ottanut
kunniakkaaksi tehtäväkseni aina keskustella hänen kanssaan ja
siten peitellä Edvardin rakastajaneleitä, mikäli ne tarkoittavat
Cordeliaa. Täti on oleskellut aikaisemmin maalla, ja sekä omista
tarkoista maataloudellisten lähdekirjojen tutkimuksistani että tädin
kokemukseen perustuvista tiedonannoista olen saanut tuntuvaa ohjausta
tiedoissani ja taidoissani.

Tätiin nähden on menestykseni täydellinen, hän pitää minua vakavana
ja luotettavana miehenä, jonka kanssa on erittäin mieluista
seurustella ja joka ei ole tavallisten muotijunkkarien kaltainen.
Cordelia taasen ei tunnu minusta oikein pitävän. Tosin hänessä on
liian paljon puhdasta ja viatonta naisellisuutta jotta hän voisi
vaatia, että jokaisen miehen pitäisi häntä mielistellä, mutta
kuitenkin hän tuntee liian hyvin kapinahengen esiintymisessäni.

Kun sitten istun tuossa siistissä arkihuoneessa, missä hän hyvän
enkelin tavoin levittää suloaan kaikkialle, kaikille, jotka joutuvat
kosketuksiin hänen kanssaan, hyville ja pahoille, silloin tulen
toisinaan kärsimättömäksi sydämessäni ja tunnen halua syöksyä esiin
piilopaikastani; sillä vaikkakin istun kaikkien nähtävänä huoneessa,
istun kuitenkin varkain lymyssä; tunnen halua tarttua hänen käteensä,
syleillä tuota nuorta tyttöä, kätkeä hänet itselleni peläten, että
joku hänet minulta ryöstäisi. Tai kun Edvard ja minä jätämme hänet
iltaisin, kun hän hyvästiksi ojentaa minulle kätensä, kun pidän
sitä omassani, silloin tuntuu minusta toisinaan järjettömältä antaa
tuon lintusen lainkaan lentää kädestäni. Kärsivällisyyttä -- quod
antea fuit impetus nunc ratio est [Mikä ennen oli vaistoa, on nyt
harkintaa. Suom. muist.] -- tahdon kietoa hänet perinpohjaisemmin
verkkooni, ja sitten äkkiarvaamatta annan rakkauden koko voiman
puhjeta esiin. Emme ole silloin itseltämme turmelleet tuota hetkeä
ennenaikaisilla hellyydenosoituksilla, ennakko-otoilla, siitä
voit minua kiittää, Cordeliani. Teen parastani kehittääkseni
vastakkaisuuksia, kiristän rakkauden jousta voidakseni haavoittaa
sitä syvemmin. Kuin jousimies löyhennän jännettä, kiristän sitä
uudelleen, kuuntelen sen laulua, sotasoittoani, mutta en tähtää
vielä, en aseta vielä nuolta jänteelle.

Kun pieni seura usein kokoontuu samassa huoneessa, kehittyy helposti
traditio siitä, missä kullakin on oma omituinen paikkansa, syntyy
taulu, jonka mielessään milloin hyvänsä voi levittää eteensä
kuin kartan määrätystä maa-alueesta. Siten muodostamme mekin
Wahlin perheessä yhdessä määrätyn taulun. Iltaisin juomme teetä.
Tavallisesti siirtyy silloin täti, joka siihen saakka on istunut
sohvassa, pienen ompelupöydän ääreen, jonka Cordelia puolestaan
jättää vallatakseen itselleen paikan teepöydän luona sohvassa. Edvard
seuraa häntä, minä tätiä. Edvard tavoittelee salaperäisyyttä, hän
tahtoo kuiskata ja tekeekin sen tavallisesti niin hyvin että vaikenee
kokonaan. Minä taasen en lainkaan salaa tädin kanssa ylläpitämääni
mielipiteenvaihtoa torihinnoista ja siitä kuinka paljon maitoa
vaaditaan leiviskään voita -- molemmat keskustelunaiheita, joita kuka
hyvänsä nuori tyttö voi sekä vapaasti kuulla että jotka myöskin, mikä
vielä harvinaisempaa, jalostavat yhtä paljon päätä kuin sydäntä.
Yleensä käännän selkäni teepöytää kohti, minä haaveilen tädin kanssa.
Kuinka suuri ja viisas onkaan luonto töissään, mikä erinomainen
jumalanlahja onkaan voi, mikä ihana luonnon ja ihmistaidon
yhteistuote! Täti ei saa kuulla mitä Edvard ja Cordelia puhuvat, jos
he yleensä jotain puhuvat, sen olen Edvardille luvannut ja minä pysyn
aina sanassani. Sen sijaan voin itse mainiosti kuulla jokaisen sanan,
jonka he vaihtavat, kuulla pienimmänkin risahduksen. Se on varsin
tärkeätä, sillä ei voi koskaan tietää, mitä ihminen epätoivossaan
uskaltaa. Varovaisimmat ja ujoimmat ihmiset uskaltautuvat toisinaan
mitä hurjimpiin tekoihin. Vaikka minulla siis ei ole vähintäkään
tekemistä kenenkään kanssa erikseen, voin kuitenkin hyvin huomata
Cordeliasta, että näkymättömänäkin olen alituisesti hänen ja Edvardin
välillä.

Omituinen on tosiaan se kuva, jonka me neljä yhdessä muodostamme.
Jos ajattelen tunnettuja kuvia, voisin ehkä löytää vertauskohtia
kuvitellessani itseäni Mefistofeleeksi; vaikeutena on kuitenkin se,
ettei Edvard ole mikään Faust. Jos taasen teen itsestäni Faustin,
on vaikeutena se, ettei Edvard suinkaan ole mikään Mefistofeles.
Minä en myöskään ole Mefistofeles, kaikkein vähimmin Edvardin
silmissä. Hän pitää minua rakkautensa hyvänä henkenä, ja siinä hän
tekee oikein, sillä hän saa ainakin olla varma siitä, ettei kukaan
voisi valppaammin vartioida hänen rakkauttaan kuin minä. Olen
luvannut ylläpitää keskustelua tädin kanssa, ja tämän kunniakkaan
tehtäväni hoidan huolella. Täti melkein katoaa meidän silmistämme
pelkkään maatalouteen; me käyskelemme yhdessä kyökissä, kellarissa
ja luhdissa, me katselemme kanoja, sorsia, hanhia jne. Kaikki
tämä harmittaa Cordeliaa. Mitä minä oikeastaan tahdon, sitä ei
hän luonnollisesti voi käsittää. Hänelle olen yhäti arvoitus,
arvoitus, joka ei edes houkuttele häntä arveluihin, vaan joka
katkeroittaa, närkästyttää. Hän tuntee hyvin, että täti tulee melkein
naurettavaksi, ja kuitenkin on täti siksi kunnianarvoinen nainen,
ettei hän suinkaan ole sitä ansainnut. Muutoin hoidan asiani niin
hyvin, että hän turhaan koettaisi minua estää. Toisinaan menen niin
pitkälle, että saan Cordelian kaikessa hiljaisuudessa hymyilemään
tädille. Nämä ovat tarpeellisia esitutkimuksia. Ei niin, että tekisin
niitä liitossa Cordelian kanssa; siten en olisi saanut häntä koskaan
vetämään suutansa hymyyn tädille. Minä pysyn yhä edelleen arvokkaan
vakavana; mutta hän ei voi olla hymyilemättä. Ensimmäinen petollinen
opetus on: saada hänet hymyilemään ironisesti. Nyt kohdistuu hänen
hymynsä yhtä paljon minuun kuin tätiin, sillä hän ei tiedä, mitä
hänen pitää minusta ajatella. Ehkä olen tuollainen nuori mies,
joka on liian varhain vanhentunut, niin, se on hyvin mahdollista;
mutta toinenkin mahdollisuus on olemassa ja kolmas jne. Kun hän on
hymyillyt tädille, suuttuu hän itselleen, minä käännyn silloin ympäri
ja yhä jatkaen keskusteluani tädin kanssa, katson hyvin vakavasti
häneen; silloin hän hymyilee minulle ja tilanteelle kokonaisuudessaan.

Meidän suhteemme ei ole keskeneräisen ymmärtämisen hellää
ja uskollista syleilyä, ei ymmärtämisen attraktiota, vaan
väärinymmärtämisen repulsiota. Minun suhteeni häneen ei ole itse
asiassa lainkaan mikään suhde; se on puhtaasti henkinen, mikä
tietysti ei merkitse mitään nuoren tytön ollessa kyseessä. Sillä
menettelytavalla, jota nyt seuraan, on ihan erikoiset etunsa. Mies,
joka esiintyy keikarina, herättää aina epäluuloa ja tekee itse siten
itselleen haittaa. Tuosta epäluulosta olen minä kokonaan vapaa. Minua
ei vartioida, päinvastoin minua pidetään pikemminkin luotettavana
miehenä, joka puolestaan soveltuisi vartioimaan nuorta tyttöä.
Menettelytavallani on vain yksi vika, se on hidas, ja sen tähden sitä
voi käyttää menestyksellä ainoastaan sellaisia henkilöitä kohtaan,
joilta on kiinnostavaa nautintoa odotettavissa.

Miten nuorentava voima onkaan nuoressa tytössä! Ei aamuilman
kuulakkuudella, ei tuulen suhinalla, ei meren raikkaudella, ei viinin
tuoksulla ja tulella -- ei millään maailmassa ole sitä nuorentavaa
voimaa.

Kohta toivon saaneeni asiat sille kannalle, että hän vihaa
minua. Olen kokonaan ottanut ylleni vanhan poikamiehen hahmon.
En puhu muusta kuin mukavasta istumisesta ja makaamisesta,
luotettavasta palvelijasta ja vakavasta ystävästä, jonka käteen
voi empimättä nojautua kulkiessaan. Kun nyt vain saan tädin
jättämään maataloudelliset esitelmänsä, johdan hänet kokonaan näihin
keskustelunaiheisiin. Siten saan suoranaisemman aiheen ironiaan.
Piintyneelle vanhallepojalle voi hymyillä, vieläpä voi häntä
surkutellakin, mutta nuori mies, ja lisäksi älykäs, saa mokomalla
menettelyllä tytön kuohuksiin, koko hänen sukupuolensa merkitys,
kauneus ja runollisuus tehdään niin tyhjäksi.

Siten kuluvat päivät, näen hänet, mutta en puhu hänen kanssaan,
puhun tädin kanssa tytön läsnäollessa. Jonakin yönä voi päähäni
pistää päästää rakkauteni valloilleen. Silloin käyskelen viittaani
kääriytyneenä ja hattu painettuna silmien yli hänen ikkunansa alla.
Hänen makuuhuoneensa on pihalle päin, mutta näkyy koska talo on
risteyksessä, myöskin kadulle. Joskus hän seisoo hetken ikkunan
ääressä tai aukaisee sen ja katsoo tähtiä kohti, kenenkään näkemättä,
lukuunottamatta erästä, jonka hän kaiketi vähimmin kaikista luulee
itseään tarkkailevan. Näinä öisinä hetkinä harhailen kuin henki ja
henkenä asustan siellä missä hänkin. Silloin unohdan kaikki, minulla
ei ole mitään suunnitelmia, mitään laskelmia, minä heitän järjen yli
olkani, avarran ja vahvistan rintaani syvin huokauksin -- liike,
joka on minulle tarpeen keventääkseni nykyisestä systemaattisesta
elämäntavastani johtuvia kärsimyksiä. Toiset ovat hyveellisiä päivin
ja tekevä syntiä öin, minä olen kuvittelua päivin, öin olen pelkkää
lemmenkaipuuta. Jos hän näkisi minut, jos hän voisi kurkistaa
sieluuni -- jos...

Jos tuo tyttö ymmärtäisi omaa parastaan, hän pitäisi minua kuin
itselleen luotuna. Hän on liian kuumaverinen ja tunteellinen
tullakseen onnelliseksi avioliitossa; liian halpamaista taas olisi
jättää hänet tavallisen viettelijän käsiin; kun hän joutuu minun
valtoihini, hän pelastaa kaiken olentonsa mielenkiintoisuuden
haaksirikosta. Suhteessaan minuun hänen täytyy tehdä mitä filosofit
tarkoittavat käyttäessään sanaleikkiä: zu Grunde gehn.

Hän on oikeastaan väsynyt jo kuuntelemaan Edvardia. Se, joka
asettaa liian ahtaat rajat mieltäkiinnittävälle, keksii pian
niiden ulkopuolelta paljon intresanttia. Hän kuuntelee toisinaan
minun pakinaani tädin kanssa. Kun sen huomaan, annan ikään kuin
valoisan kajastuksen kokonaan toisesta maailmasta kuultaa esiin,
suureksi kummastukseksi sekä tädille että Cordelialle. Täti näkee
valon, mutta ei kuule mitään, Cordelia kuulee äänen, mutta ei näe
mitään. Kohta on kuitenkin kaikki taas levollista, minun ja tädin
välinen keskustelu käy yksitoikkoista latuaan kuin postihevoset
yön hiljaisuudessa; teekeittiön surina säestää sitä. Sellaisina
hetkinä voi tilanne käydä sietämättömäksi, varsinkin Cordelialle.
Hänellä ei ole ketään, jonka kanssa hän voisi puhua tai jota
kuunnella. Jos hän kääntyy Edvardin puoleen, on vaara tarjolla,
että tämä ujoudessaan tekee jonkun tyhmyyden; jos hän taas kääntyy
toisaalle, tädin tai minun puoleen, vaikuttavat meidän varmuutemme
ja meidän tasaisen keskustelumme yksikantaiset vasaraniskut mitä
epämiellyttävimpänä kontrastina Edvardin epävarmuuden rinnalla. Voin
hyvin käsittää, että Cordeliasta tuntuu kuin täti olisi lumottu;
siinä määrin tämä seuraa minun tahtiani. Myöskään ei hän voi ottaa
osaa meidän pakinaamme, sillä yksi minun menettelytavoistani,
joita olen käyttänyt häntä kasvattaakseni, on se, että kohtelen
häntä aivan kuin lasta. Ei niin, että ottaisin itselleni joitakin
vapauksia häneen nähden, kaukana siitä; tiedän hyvin, kuinka
vahingollisesti sellainen voisi vaikuttaa, ja erittäin tärkeätä
minulle on, että hänen naisellisuutensa kerran on nouseva puhtaana
ja kauniina. Läheinen suhteeni tätiin tekee minulle mahdolliseksi
kohdella häntä kuin lasta, joka ei ymmärrä maailmaa. Siten en
loukkaa hänen naisellisuuttansa, teen sen ainoastaan tyhjäksi; hänen
naisellisuuttaan ei suinkaan loukkaa se, ettei hän tunne torihintoja,
mutta häntä voi kyllä harmittaa, että tuollaista pidetään
tärkeimpänä maailmassa. Täti voittaa itsensä minun voimakkaalla
myötävaikutuksellani. Hän on tullut melkein fanaattiseksi -- seikka,
josta hän voi olla minulle kiitollinen. Ainoa, johon hän minussa ei
voi suostua, on se, etten ole mitään. Nyt olen ottanut tavakseni
sanoa joka kerta kun tulee puhe jostain avoimesta virasta: se on kuin
minua varten, ja sitten aloitan vakavan keskustelun tädin kanssa
tuosta virasta. Cordelia huomaa aina ironian, ja juuri se onkin
tarkoitukseni.

Edvard-parka! Vahinko, ettei hänen nimensä ole Fritz. Joka kerta
kun itsekseni ajattelen suhdettani häneen, tulen aina muistaneeksi
Fritziä "Morsiamessa". ["Morsian" on eräs Scriben kirjoittama
näytelmä, jonka päähenkilö Fritz menettää morsiamensa. Suom. muist.]
Edvard on sitä paitsi, samoin kuin tämä hänen esikuvansa, korpraali
porvarikaartissa. Ollakseni rehellinen minun täytyy myöntää, että
myöskin Edvard on varsin ikävystyttävä. Hän ei käy asiaan kunnolla
käsiksi, hän keikaroi vain kankeana ja hienona. Ystävyydestä häntä
kohtaan -- unter uns gesagt -- esiinnyn minä niin välinpitämättömänä
kuin suinkin. Edvard-parka! Ainoa seikka, joka minua hänessä melkein
liikuttaa, on hänen ääretön kiintymyksensä minuun; hän ei edes tiedä
miten minua kiittää. Mutta kiittäminen on jo todellakin liikaa.

-- -- --

Miksi ette voi pysyä rauhassa? Mitä olette koko aamun tehneet muuta
kuin nykineet ikkunankaihtimiani, riuhtoneet katupeiliäni ja siihen
kuuluvaa nuoraa, leikkineet kolmannen kerroksen kellonvetimellä,
hyökänneet ikkunaruutuja vastaan, lyhyesti sanoen, kaikin tavoin
ilmoittaneet tulostanne, ikään kuin tahtoisitte houkutella minut ulos
luoksenne? Niin, sää on kylläkin kaunis, mutta minulla ei ole halua,
antakaa minun jäädä kotiin... Te reippaat, vallattomat sefyyrit,
te iloiset pojat, voittehan lähteä retkellenne yksin, käykää kuten
tavallista nuorten tyttöjen kimppuun. Tiedänhän, ettei kukaan osaa
niin viettelevästi syleillä nuorta tyttöä kuin te; turhaan koettaa
hän vääntäytyä teidän syleilystänne, hän ei voi päästä irti teidän
kietovista käsivarsistanne. Eikä hän sitä tahdokaan, sillä te,
viileät ilman lapset, ette kiihota hänen intohimojaan... Menkää
matkaanne ja jättäkää minut rauhaan!... Silloin, arvelette, ei
teillä ole siitä mitään hupia, ette muka tee tuota kaikkea itsenne
tähden... No hyvä, minä lähden kanssanne; mutta kahdella ehdolla.
Ensiksi. Uudella Kuninkaantorilla asuu nuori, hyvin kaunis tyttö,
joka ei ainoastaan ole kyllin rohkea ollakseen minua rakastamatta
vaan joka lisäksi rakastaa toista, vieläpä kävelee hänen kanssansa
käsikoukkua. Kello 1 tiedän tuon toisen noutavan tytön kävelemään.
Nyt pitää teidän luvata, että rajuimmat teistä piiloutuvat jonnekin
läheisyyteen siksi kunnes he tulevat ulos portista. Juuri kun
he ovat aikeissa kääntyä Suurelle Kuninkaankadulle, hyökkää tuo
rajuimpien osasto esiin, ottaa nuorelta mieheltä mitä kohteliaimmalla
tavalla hatun päästä ja vie sen tasaisella vauhdilla täsmälleen
kyynärän välimatkan päähän hänen eteensä; ei sen kauemmas, sillä
silloin voisi sattua, että hän kääntyisi takaisin. Hän luulee
aina seuraavassa hetkessä saavansa sen käsiinsä, hän ei edes
laske tytön kättä käsivarreltaan. Sillä tavalla viette heidät
molemmat Suurta Kuninkaankatua ja Voldenia pitkin Pohjoisportille,
Höibrotorille... Kuinka paljon aikaa tuohon tarvitsette? Arvelen
sen käyvän noin puolessa tunnissa. Kello kaksi täsmälleen tulen
minä Itäiseltä kadulta. Kun teidän erikoisosastonne nyt on vienyt
rakastavaiset keskelle toria, silloin teette äkillisen ryntäyksen
heidän kimppuunsa ja sieppaatte tytönkin hatun, saatatte hänen
kiharansa epäjärjestykseen ja viette hänen saalinsa sillä aikaa
kun nuoren miehen hattu lentää yhä korkeammalle; lyhyesti sanoen,
saatte aikaan sellaisen sekaannuksen, etten ainoastaan minä vaan
koko kunnianarvoisa seurakunta laukeaa nauramaan, koirat rupeavat
hyppelemään ja torninvartija soittamaan kellojaan. Nyt järjestätte
niin, että tytön hattu lentää suoraan minua kohti, joten minusta
tulee se onnellinen, joka saa ojentaa sen hänelle takaisin. --
Toiseksi. Sen osaston, joka seuraa minua, pitää totella jokaista
viittaustani, pysyä säädyllisyyden rajoissa, olla lähentelemättä
kauniita tyttöjä ja sallia itselleen ainoastaan sellaista huvia,
jonka kestäessä tytön lapsellinen sielu voi koko ajan säilyttää
iloisuutensa, huulet hymynsä, silmät levollisuutensa ja sydän
suruttomuutensa. Jos joku teidän joukostanne uskaltaa toisin
menetellä, niin olkoon kirottu teidän nimenne. -- Ja nyt, elämää ja
iloa, nuoruutta ja kauneutta kohti! Näyttäkää minulle mitä jo usein
ennen olen nähnyt, mutta mitä en koskaan väsy katselemaan, kaunis
nuori tyttö, paljastakaa minulle hänen kauneutensa, mutta siten,
että hän itse käy vielä kauniimmaksi; tutkiskelkaa häntä niin, että
hänellä on itselläänkin siitä iloa. -- -- -- Valitsen leveysasteen
missä kohtaan teidät, sillä en voi, kuten tiedätte, vallita aikaani
pitemmälle kuin puoli kahteen. -- -- --

Tuolla tulee nuori tyttö hienona ja kauniina, niin, nythän on lisäksi
sunnuntaikin tänään... Vilvoittakaa häntä hiukan, hengittäkää
viileyttä hänen ylitsensä, syleilkää häntä viattomin syleilyin! Olen
näkevinäni poskien hienosti punastuvan, huulten saavan voimakkaamman
värin, poven aaltoilevan... Eikö totta, tyttöseni, on sanomaton,
autuaallinen nautinto hengittää tätä vilpoisaa ilmaa? Pieni kaulus
soutaa edestakaisin kuin puunlehvä. Kuinka terveesti ja täyteläisesti
hän hengittää. Hänen käyntinsä hiljenee, kepeä tuulenhenkäys
melkein kannattaa häntä kuin pilveä, kuin unta... Puhaltakaa hiukan
voimakkaammin, pitemmin vedoin!... Hän kokoaa voimia; käsivarret
ojentuvat povea vasten, jota hän suojelee huolellisemmin siltä
varalta että joku tuulenhenkäys olisi kyllin uhkarohkea yrittääkseen
pujahtaa keveän vaatetuksen alle... Hän hengittää voimakkaammin,
posket käyvät täyteläisemmiksi, silmät läpikuultavammiksi ja käynti
varmemmaksi. Kaikkinainen taistelu kaunistaa ihmistä. Jokaisen
nuoren tytön pitäisi rakastua sefyyriin, sillä yksikään mies ei
taida samassa määrässä kuin se taistellessaan tytön kanssa lisätä
hänen kauneuttaan... Hänen vartalonsa kumartuu hiukan eteenpäin,
pää ojentuu kurkottaen jalkaterää kohti... Hillitkää itseänne
hetkeksi! Hänen kuvansa käy leveäksi, kadottaa kauniin kapeutensa...
Vilvoittakaa häntä vähän!... Eikö totta, tyttöseni, on virkistävää
kuumissaan tuntea kasvoillaan viileät henkäykset; tahtoisi melkein
avata sylinsä pelkästä kiitollisuudesta, olemisen ilosta... Hän
kääntyy sivuittain... Nyt nopeasti voimakas henkäys, joka antaa
minun aavistaa muotojen kauneuden!... Vähän voimakkaammin, niin että
vaatteet laskeutuvat kiinteämmin ruumiin ympärille!... Se on liikaa!
Asento käy epäkauniiksi, kepeä käynti häiriintyy... Hän kääntyy
uudelleen... Puhaltakaa, antakaa hänen ponnistella!... Se on kyllin,
se on liikaa; yksi kiharoista on pudonnut alas... Pysyttekö rauhassa!
-- -- Tuolta ilmestyy marssien koko rykmentti:

    Die eine ist verliebt gar sehr,
    Die andre wäre es gerne.

On kieltämättä vaikeimpia tehtäviä elämässä kulkea tulevan lankonsa
käsikoukussa. Nuorelle tytölle on se samaa kuin miehelle olla
ylimääräisenä kirjanpitäjänä... Mutta ylimääräinen kirjanpitäjä voi
yletä virassa, hänellä on paikkansa konttorissa ja hän saa ottaa osaa
moneen harvinaiseen tilaisuuteen. Niin ei ole kälyn laita, mutta
sen sijaan ei hänen ylenemisensä ole niin hidasta -- hänkin ylenee
virassa ja hänet siirretään toiseen konttoriin... Puhaltakaa nyt
pontevasti! Kun ihmisellä on jokin varma piste, johon turvautua, voi
hän kyllä kestää vastuksia... Keskusta hyökkää voimalla esiin, siivet
eivät voi sitä seurata... Mies seisoo kyllin lujassa, häntä ei tuuli
voi työntää edellään, hän on myöskin liian raskas, jotta sivustat
voisivat korottaa hänet maasta. Hän hyökkää eteenpäin näyttääkseen
miten raskas kappale hän on. Mutta mitä parempi hänen ryhtinsä on,
sitä enemmän kärsivät vastaantulevat nuoret tytöt parin nähdessään...
Suvaitkaa, kaunottareni, minun antaa teille pieni neuvo: jättäkää
te tulevat miehenne ja lankonne rauhaan, kulkekaa yksiksenne ja te
olette huomaava sen paljon hauskemmaksi... Puhaltakaa nyt vähän
heikommin!... Kuinka he pulikoivat tuulen laineissa! Kohta he
karkeloivat sivuittain toisiaan vastaan pitkin katua. Voiko mikään
tanssimusiikki saada aikaan iloisempaa tunnelmaa? Eikä tuuli väsytä,
se päinvastoin vahvistaa... Nyt he kiitävät täysin purjein toistensa
rinnalla katua pitkin. Voiko mikään valssi viettelevämmin temmata
nuoren tytön mukaansa? Ja kuitenkaan ei tuuli tuota väsymystä,
se päinvastoin kannattaa... Nyt käyvät sefyyrit nuoren miehen ja
langon kimppuun... Eikö totta, vähäinen vastustus ei ole vahingoksi,
ihminen taistelee mielellään sen puolesta, jota hän rakastaa. Ja
jokainen saavuttaa kyllä sen, jonka puolesta hän taistelee, on
olemassa korkeampi kaitselmus, joka tulee aina rakkaudelle avuksi.
Sen tähden onkin miekkosella myötätuuli... Enkö ole ajatellut
oikein: Jos rakastavaisella on myötätuuli, hän voi helposti ajautua
armaansa ohi, mutta kun hänellä on vastatuuli, se panee hänen verensä
miellyttävään liikkeeseen, ja kun hän sitten astuu armaansa luo,
tekevät tuulenpuuskat hänet reippaamman ja viettelevämmän näköiseksi
ja tuulen kosketus tekee viileäksi hänen huultensa hedelmän, joka
mieluimmiten on nautittava kylmänä sen tähden, että se on niin palava
-- samalla tavalla kuin samppanjakin, joka jääkylmänäkin nautittuna
lämmittää... Kuinka he nauravat ja pakisevat -- tuulen viedessä
heidän sanansa -- mitä tärkeää kerrottavaa heillä on toisilleen? --
ja hymyilevät ja kumartuvat eteenpäin ja pitävät kiinni hatuistaan
ja katselevat jalkoihinsa... Heittäkää nyt hetkeksi vähemmälle,
jotteivät tytöt kävisi kärsimättömiksi tai suuttuisi meille tai
alkaisi meitä pelätä!... Aivan oikein, uskalluksella vain eteenpäin,
oikea jalka ensin, sitten vasen... Kuinka luottavaisesti ja rohkeasti
tuo tyttö silmäilee ympärilleen... Näinkö oikein, hän on jonkun
mieshenkilön käsikoukussa, siis kihloissa. Kas vain lapseni, minkä
joululahjan elämä on sinulle antanut... Tuo kihloissa olohan näyttää
todellakin varsin onnelliselta. Tyttö on rakastumisen ensi asteella,
hän rakastaa sulhastaan -- hyvin mahdollista, mutta kuitenkin hänen
rakkautensa liitelee avarana ja epämääräisenä yltympäri; hänellä on
vielä se rakkaudenviitta, jonka alle mahtuu useampia... Puhaltakaa
hiukan kovemmin!... Niin, kun kävelee noin reimasti, ei ole ihme,
että hatunnauhat täyttyvät tuulessa, niin että näyttää siltä kuin
kantaisivat ne, siipien tavoin, tuota keveätä olentoa -- ja hänen
rakkauttaan -- sekin nim. seuraa mukana kuin keijukaisen harso, jolla
tuuli leikkii. Niin, kun tuolla tavoin käsittää rakkauden, silloin
se tuntuu niin avaralta; mutta kun sitä joka päivä kantaa, kun harso
muutetaan arkipuvuksi -- silloin ei jää paljon sijaa kaikenlaisille
koruille... Oh, jumala paratkoon! Se, jolla on ollut rohkeutta ottaa
ratkaiseva askel koko elämän ajaksi, rohkenee kyllä käydä suinpäin
tuulta vastaan. Kukapa sitä epäilisi? En ainakaan minä; mutta joka
tapauksessa, ei niin kiivaasti, neitiseni, ei niin kiivaasti. Aika
on ankara kurissapitäjä eikä tuulikaan ole huonompi... Pitäkää
nyt pikkuisen iloa hänen kanssaan!... Mihin katosi nenäliina? Ah,
saitte sen toki takaisin... Nyt irtaantui yksi hatunnauha ... ah,
tämähän saattaa tyttöparan ihan hämilleen lähellä olevan sulhasen
tähden... Tuolla tulee ystävätär, jota täytyy tervehtiä. Hän näkee
nyt ensikerran neidin kihlattuna; muutenhan olettekin täällä Leveällä
kadulla näyttääksenne olevanne kihloissa ja samassa tarkoituksessa
aiotte Pitkälle linjallekin. Mikäli minä tiedän on tapa sellainen,
että avioparit ensimmäisenä sunnuntaina vihkimisen jälkeen käyvät
kirkossa, kihloissa olevat sitävastoin Pitkällä linjalla. Niin,
kihlauksella onkin yleensä paljon yhteistä Pitkän linjan kanssa...
Olkaa nyt varuillanne, tuuli tarttuu hattuun, pitäkää siitä kiinni
kädellänne, taivuttakaa päänne hiukan eteenpäin... Oi kohtalon
kovuutta, ette saanutkaan tilaisuutta tavata ystävätä, ette koota
arvokkuuttanne tervehtiäksenne sillä itsetietoisella tavalla, jolla
kihloissa olevat tytöt kohtelevat kihlaamattomia... Puhaltakaa hiukan
hiljemmin!... Nyt tulee onnellinen hetki... Kas vain kuinka tyttö
riippuu kiinni rakastetussaan, hän kulkee hänestä niin paljon edellä,
että voi kääntää päänsä taapäin ja katsoa häneen ylös, ja iloita
hänestä, rikkaudestaan, onnestaan, toivostaan, tulevaisuudestaan...
Oi, tyttöseni, olet häneen liiaksi ihastunut... Tai eikö hänen ole
kiittäminen minua ja tuulta siitä että hän on nyt niin voimakkaan
näköinen? Ja eikö sinun itse, tyttöseni, ole kiittäminen minua ja
noita hiljaisia tuulenpuuskia, jotka nyt sinua vilvoittavat ja
saattavat tuskasi unohduksiin, kiittäminen siitä, että näytät niin
elämäniloiselta, niin toiveikkaalta ja odottavalta?

    Ylioppilaasta, jok' öinkin on
    yhä kimpussa kirjain, en piittaa,
    minä tahdon uljaan upseerin,
    jonka hatussa sulka viittaa.

Sen voi nähdä sinusta, heti, tyttöseni, sinun katseessasi on
jotain... Ei, ylioppilas ei voisi sinua tyydyttää... Mutta miksi
hänen pitää olla juuri upseeri? Eikö kandidaatti, joka jo on
päättänyt lukunsa, voisi käydä upseerista?... Tällä hetkellä en,
sen pahempi, voi sinua palvella upseerilla enkä kandidaatilla. Sen
sijaan voin virkistää sinua muutamilla vilpoisilla tuulenpuuskilla...
Puhaltakaa paremmin!... Aivan oikein, heittäkää saali hartioille!
Kävelkää nyt hyvin hitaasti niin poskenne kalpenevat kyllä hiukkasen
ja silmien loisto käy vähemmän kiihkeäksi... Kas niin. Hiukkasen
liikettä vain ulkoilmassa, varsinkin sellaisina kauniina päivinä kuin
tänään, ja vähän kärsivällisyyttä, niin saatte kyllä upseerinne -- --
Tuolta tulee pariskunta, molemmat ovat kuin luodut toisilleen.
Mikä tahdikkuus käynnissä, mikä molemminpuoliselle luottamukselle
perustuva varmuus koko esiintymisessä, mikä harmonia praestabilita
kaikissa liikkeissä, mikä sopusuhtainen yhdenmukaisuus. Heidän
asentonsa eivät ole keveitä ja sulavia, he eivät kulje keskenään
karkeloiden, ei, heissä on jotain vakavaa ja perusteellista, jotain,
joka herättää varmoja toiveita ja lisää keskinäistä luottamusta. Lyön
vetoa, että heidän elämänkatsomuksensa on tällainen: elämä on tie.
Ja kulkemaan käsi kädessä elämän iloissa ja suruissa näyttävätkin
he olevan kuin luodut. He ovat saavuttaneet sellaisen keskenäisen
ymmärryksen, että nainen on vieläpä luopunut vaatimuksesta saada
kävellä tasaisilla reunakivillä... Mutta, rakkaat sefyyrit, miksi
näette niin paljon vaivaa tuon parin tähden? Minusta se ei ansaitse
teidän mielenkiintoanne? Mitäpä heissä olisi huomattavaa?... Mutta
kello on puoli kaksi, nyt nopeasti Höibrotorille.

-- -- --

Voisi pitää mahdottomana, että ihmisen henkisen kehityskulun voi
edeltäkäsin niin tarkkaan määrätä. Laskujeni täsmällisyys osoittaakin
vaan, kuinka terve Cordelia on. Hän on todellakin erinomainen tyttö.
Hän on kyllä hiljainen, kaino ja vaatimaton, mutta tiedottomana uinuu
hänessä tavaton tahdonlujuus. -- Sen sain nähdä, kun hän tänään
tuli ovesta sisään. Sellainen vähäinen vastustus kuin tuulenpuuska
herättää hänessä kaikki salatut voimat, eikä taistelua silti synny.
Hän ei ole tuollainen pieni vähäpätöinen tyttönen, joka katoaa
sormien väliin ja joka on niin hauras, että melkein täytyy pelätä
hänen menevän kahtia, kun häntä katselee; mutta hän ei myöskään
ole mikään vaativainen loistokasvi. Kuin lääkäri voin sen tähden
tyydytyksellä keksiä kaikki terveyden merkit tässä kehityskulussa.

Vähitellen tulen häntä lähemmäksi ja käyn suoranaiseen hyökkäykseen.
Jos koetan merkitä tätä muutosta sotakartalla, voin tehdä sen
seuraavasti: olen kääntänyt tuolini siten että istun nyt sivuittain
Cordeliaan. Käännyn nyt useammin hänen puoleensa, puhun hänelle
ja koetan saada häntä vastaamaan. Hänen sielussaan on intohimoa
ja kiivautta, ja vaikkakaan se ei narrimaisten ja turhanaikaisten
mietiskelyjen kautta ole päässyt viehättymään mihin hyvänsä, on
sillä kuitenkin halu tutustua tavallisuudesta poikkeavaan. Häntä
viehättää minun ironinen ja pilkallinen puheeni ihmisten huonoudesta,
pelkuruudesta ja vetisestä laimeudesta. Häntä miellyttää kyllä ohjata
Faethonin lailla auringon vaunuja pitkin taivaan lakea, tulla liian
lähelle maata ja kärventää ihmisiä pikkuisen. Mitään luottamusta
minuun ei hänellä kuitenkaan ole; tähän saakka olen tehnyt
mahdottomaksi kaiken lähestymisen, myös henkisessä merkityksessä.
Hänen sielunsa pitää kasvaa voimakkaaksi ennen kuin sallin hänen
nojautua minuun. Välähdyksittäin voi kyllä näyttää siltä kuin minä
tahtoisin istuttaa häneen vapaamuurarin aatteeni, mutta ainoastaan
välähdyksittäin. Hänen täytyy kasvaa voimakkaaksi oman itsensä
varassa, hänen täytyy tuntea sielunsa jäntevyys ja nostaa maailma
hartioilleen. Hänen edistyksensä huomaa hänen repliikeistään ja hänen
silmistään; kerran olen niissä nähnyt tyhjäksitehdyn olennon vihan.
Minua ei hänen ole mistään kiittäminen, olkoon hän vapaa, sillä
vapaudessa yksin on rakkaus, vapaudessa yksin ilo ja iäinen nautinto.
Huolimatta siitä että koetan saattaa asiat sille kannalle, että hän
ikään kuin luonnon pakosta vaipuu syliini, pyrkien siihen, että hän
painovoiman ajamana tulee luokseni, on kuitenkin tärkeätä, ettei hän
putoa alas kuolleena kappaleena, vaan että hän henkisenä olentona
tuntee vastustamatonta ikävää toista olentoa kohtaan. Sillä vaikkakin
hän joka tapauksessa on kuuluva minulle, haluan hänet omistaa
kauniilla tavalla enkä siten, että hän kuin taakka lepää ylläni.
Hän ei saa tuottaa minulle ruumiillista rasitusta eikä siveellistä
velvoitusta. Meidän välillämme vallitkoon vain vapauden oma leikki.
Hänen pitää olla niin kevyt, että voin ottaa hänet käsivarrelleni.

Ajatukseni askaroivat melkein liiaksi Cordeliassa. Alan taaskin
menettää tasapainoani, en hänen ollessaan läsnä, vaan silloin, kun
sanan syvällisemmässä merkityksessä olen yksin hänen seurassaan.
Ikävöin häntä usein, en saadakseni keskustella hänen kanssaan, vaan
antaakseni vain hänen kuvansa leijua ohitseni; hiivin usein hänen
jälkeensä, kun tiedän hänen lähteneen ulos, en tullakseni nähdyksi,
vaan itse nähdäkseni. Eilen illalla tulin hänen ja Edvardin seurassa
Baxterilta. Minä erosin heistä kiireessä rientäen toiselle kadulle,
jossa palvelijani minua odotti. Tuossa tuokiossa puin toisen puvun
ylleni ja kohtasin hänet vielä kerran niin ettei hänellä ollut
siitä aavistusta. Edvard oli silloin mykkä kuten aina. Rakastanut
olen kyllä, vaikkakaan en varsin tavallisessa merkityksessä, ja
kaiken sellaisen suhteen on oltava hyvin varovainen, sillä kun
voi olla vaarallisia seurauksia, ja lisäksihän on kukin vain
kerran rakastunut. Mutta rakkauden jumala on sokea, ja se joka on
viisas, voi häntä pettää. Täytyy vain osata olla vaikutuksille niin
altis kuin mahdollista, jotta voi tietää minkä vaikutuksen tekee
itse ja saa kustakin tytöstä. Sillä tavalla voi olla rakastunut
moneen yhtaikaa, siten että kutakin yksityistä rakastaa eri
tavalla. Rakastaa yhtä ainoata on liian vähän, rakastaa kaikkia
on pintapuolista; tuntea itsensä ja rakastaa niin monta kuin
mahdollista, antaa sielunsa tuntea kaikki rakkauden voimat itsessään
siten, että kukin niistä saa tarpeellisen tyydytyksensä samalla kun
tietoisuus käsittää kaikki kokonaisuutena -- se on nautintoa, se on
elämää.

-- -- --

3. pnä kesäkuuta

Edvardilla ei oikeastaan ole syytä valittaa. Totta on, että
tarkoitukseni on antaa Cordelian hänen kauttansa tympeytyä
tavalliseen lemmensuhteeseen ja siten mennä pitemmälle kuin hän
muutoin voisi päästä. Edvard ei olekaan mikään rakastajan irvikuva,
sillä siten ei asia olisikaan ollut autettu. Edvard ei ainoastaan ole
porvarillisessa merkityksessä kunnollinen aviomieskokelas -- sillä ei
ole tytön silmissä mitään merkitystä, seitsentoistavuotias tyttö ei
sellaisesta välitä -- vaan hänellä on myöskin useita rakastettavia
mieskohtaisia ominaisuuksia, joita minäkin koetan parhaani mukaan
tuoda esille mitä edullisimmassa valossa. Kuin kamarineitsyt
emäntäänsä koristelen minä häntä kaikin tavoin, toisinaan puen hänet
lainatavaraankin. Kun sitten yhdessä astumme Cordelian luo, tuntuu
minusta varsin merkilliseltä kulkea hänen rinnallaan. Minun on kuin
olisi hän veljeni, poikani, ja kuitenkin on hän vain ystäväni,
ikäiseni, kilpailijani. Vaaralliseksi ei hän koskaan voi minulle
käydä. Mitä korkeammalle siis voin hänet nostaa, hänet, jonka
kerran kuitenkin täytyy langeta, sitä parempi, sitä selvemmäksi käy
Cordelialle se, mitä hänen on halveksittava, sitä voimakkaammaksi
aavistus siitä, mitä hän itse ikävöi. Minä johdatan Edvardia oikealle
tolalle, minä puhun hänen puolestaan, lyhyesti sanoen, teen kaiken,
minkä ystävä voi ystävälleen tehdä. Muodostan hänestä oivallisen
taustan kylmälle välinpitämättömyydelleni. Kerron hänen olevan
haaveilijan. Koska hän ei kerran itse kykene itseään auttamaan, on
minun asiani vetää hänet esille. Cordelia vihaa ja pelkää minua. Mitä
nuori tyttö yleensä pelkää? Henkisyyttä. Miksi? Sen tähden, että
se tekee tyhjäksi koko hänen naisellisen olemassaolonsa. Miehinen
kauneus, miellyttävä esiintyminen jne. ovat hyviä välikappaleita.
Niiden avulla voi kyllä tehdä valloituksia, mutta ei milloinkaan
saada täydellistä voittoa. Minkä tähden? Sen tähden että silloin
tapaa nuoren tytön hänen omalla alueellaan, ja omalla alueellaan
on hän aina voimakkaampi. Sellaisilla keinoilla voi saada tytön
punastumaan, luomaan alas silmänsä, mutta ei milloinkaan herättää
sitä kuvaamatonta, ahdistavaa tuskaa, joka tekee tytön kauneuden
kiinnostavaksi.

    Non formosus erat, sed erat facundus Ulixes,
    et tamen aequoreas torsit amore Deas.

[Odysseus ei ollut kaunis, vaikkakin kaunopuheinen, mutta sai
kuitenkin meren jumalattaret vääntelehtimään rakkaudesta.
Suom. muist.]

Jokaisen pitää tuntea omat voimansa. Seikka, joka usein on minua
suututtanut, on se, että nekin, joilla olisi edellytyksiä parempaan,
esiintyvät niin houkkamaisesti. Oikeastaan pitäisi olla helppo
jokaisesta nuoresta tytöstä, joka on langennut jonkun taikka
oikeammin oman rakkautensa uhrina, nähdä millä tavalla hän on tullut
petetyksi. Tottuneella murhaajalla on oma erikoinen pistonsa ja
taitava poliisimies tuntee heti murhaajan haavan nähtyään. Mutta
missä tapaa moisia järjestelmällisiä viettelijöitä, missä sellaisia
psykologeja? Tytön vietteleminen merkitsee useimmille vain tytön
viettelemistä ja sillä hyvä, ja kuitenkin, kuinka paljon tuohon
käsitteeseen sisältyykään.

Hän vihaa minua -- naisena; hän pelkää minua -- lahjakkaana naisena;
hän rakastaa minua -- henkevänä olentona. Tämän ristiriitaisuuden
olen aluksi saanut syntymään hänen sielussaan. Minun ylpeyteni,
uhkani, kylmä pilkkani, sydämetön ironiani vetää häntä puoleeni,
ei siten että hän tahtoisi minua rakastaa, ei, sellaisista
tunteista ei hänessä ole jälkeäkään, kaikkein vähimmin minua
kohtaan. Hän tahtoo vain kilpailla kanssani. Häntä houkuttelee tuo
ylpeä riippumattomuus suhteessa ihmisiin, vapaus, joka on kuin
arabialaisten heidän erämaissaan. Minun ivani ja omituisuuteni
tekevät mahdottomaksi kaikki eroottiset tunteenpurkaukset. Hän
on jotenkin vapaa käytöksessään minua kohtaan, ja mikäli siinä
ilmenee ujoutta, on se luonteeltaan enemmän intellektuaalista kuin
naisellista. Hän ei lainkaan näe minussa rakastajaa, me suhtaudumme
toisiimme kuin kaksi lahjakasta toveria. Hän tarttuu käteeni,
puristaa sitä, hymyilee ja osoittaa minua kohtaan huomaavaisuutta,
joka on olemukseltaan puhtaasti kreikkalaista. Kun sitten ivailija
ja pilkkaaja kyllin kauan on häntä kiusannut, seuraan vanhan laulun
neuvoa: punaviittansa ritari levittää ja neitsyen istumaan pyytää.
Minä en kuitenkaan levitä viittaani istuakseni tytön keralla jollekin
maalliselle nurmikolle, vaan kadotakseni hänen kanssaan korkealle
ilmoihin ajatusten siivin. Taikka voi sattua, etten otakaan häntä
mukaani, vaan asetun itse jonkun ajatuksen selkään, viittaan hänelle
kädelläni, suutelen sormenpäätä ja katoan hänen näkyvistään. Hän
tuntee läsnäoloni ainoastaan siivekkäiden sanojeni suhinasta, minä
en tule kuin Jehova äänen kautta yhä näkyvämmäksi, vaan katoan
katoamistani, sillä mitä enemmän puhun sitä korkeammalle kohoan.
Silloin haluaa hänkin mukaan, ajatusten rohkeaan lentoon. Tätä kestää
kuitenkin vain silmänräpäyksen ajan, seuraavassa hetkessä olen taasen
kylmä ja kankea.

On olemassa monenlaista naisellista punastumista. Ensiksikin tuo
karkea punamullan tapainen punastus. Siihen eivät romaanikirjailijat
koskaan kyllästy sankarittaria kuvatessaan. Sitten tuo hieno
punastus, hengen aamuruskotus. Nuoressa tytössä se on korvaamaton.
Se nopeasti häipyvä punastus taasen, joka seuraa jokaista onnellista
ajatusta, on miehessä kaunis, nuorukaisessa vielä kauniimpi,
naisessa viehättävä. Se on valon välähdys, hengen kalevantuli. Se
on nuorukaisessa kaunein, tytössä viehättävin sen tähden, että
se silloin on neitseellisin ja sen tähden, että siinä silloin on
alkuperäisyyden suloinen kainous. Kuta vanhemmaksi ihminen tulee,
sitä harvinaisemmaksi se käy.

Toisinaan luen jotain ääneen Cordelialle, tavallisesti mitä
vähäpätöisimpiä asioita. Edvardin täytyy kuten tavallista tässäkin
"pitää kynttilänjalkaa"; olen nim. saanut hänet vakuuttuneeksi siitä,
että parhain keino päästä ajatustenvaihtoon nuoren tytön kanssa
on lainata hänelle kirjoja. Hän onkin saavuttanut sillä paljon,
sillä tyttö on hänelle siitä sangen kiitollinen. Se joka voittaa
enimmän olen minä, sillä minä määrään kirjojen valinnan, vaikkakin
ulkopuolisena. Saan siten avaran vaikutusalan. Voin antaa Edvardille
mitä kirjoja tahansa, sillä hän ei ymmärrä kirjallisuutta, voinpa
uskaltaa melkein mitä hyvänsä. Kun sitten illalla istun tytön luona,
otan kuin sattumalta kirjan käsiini, kääntelen sen lehtiä, luen
puoliääneen jotain ja kiittelen Edvardia hänen huomaavaisuudestaan.
Eilen illalla koetin erään kokeen avulla päästä selville Cordelian
sielun jäntevyydestä. Olin kahden vaiheilla, antaisinko Edvardin
lainata hänelle Schillerin runot, jotta sitten sattumalta saisin
lukea ääneen Theklan laulun, vaiko Bürgerin runot. Valitsin
jälkimmäisen sen tähden, että hänen "Lenorensa" joka tapauksessa
on jännityksessään hiukan yliluonnollinen, kuinka ihana se muuten
liekin. Aukaisin Lenoren ja lausuin tuon runon kaikella sillä
paatoksella, joka minulle oli mahdollinen. Cordelia oli liikuttunut,
hän neuloi niin kuumeisella kiireellä kuin olisi itse ollut tuo
tyttö, jonka Wilhelm oli tuleva noutamaan. Minä lopetin. Täti oli
kuunnellut melko viileänä, hän ei puolestaan pelkää eläviä eikä
kuolleita Wilhelmejä. Sitä paitsi ei hän täysin ymmärrä saksaa.
Sain hänet kuitenkin taasen hyvälle mielelle näyttäessäni hänelle
kirjan korukantisen niteen ja aloittaessani keskustelun kirjansitojan
työstä. Tarkoitukseni oli täten tehdä tyhjäksi Cordeliassa runon
herättämä tunne samassa hetkessä kun se oli syntynyt. Hän tuskastui
hiukan, mutta näin selvästi, että hän kaikin tavoin koetti
tuskastumistaan salata.

Silmäni ovat tänään ensi kerran levänneet hänessä. Sanotaan unen
tekevän silmäluomet niin raskaiksi että ne sulkeutuvat, minun
katseeni nähtävästi vaikuttaa Cordeliaan jotenkin samalla tavalla.
Hänen silmänsä sulkeutuvat, mutta salaperäiset voimat liikkuvat
hänessä. Hän ei näe, että katselen häntä, hän tuntee sen, tuntee koko
ruumiissaan. Silmät sulkeutuvat, yö on hänen ympärillään; mutta hänen
sisimmässään on kirkas päivä.

Edvardin täytyy väistyä. Hän on viimeisellä asteella; joka hetki
odotan hänen tekevän rakkaudentunnustuksen. Ei ole ketään, joka
tämän tietäisi paremmin kuin minä, hänen uskottunsa, joka tahallani
pidän häntä tuossa jännityksen tilassa, jotta hän vaikuttaisi sitä
voimakkaammin Cordeliaan. On liian uskallettua sallia hänen tunnustaa
rakkautensa. Tiedän kyllä hänen saavan rukkaset, mutta sillä ei
juttu ole lopussa. Asia tulisi koskemaan häneen mitä kipeimmin. Se
taasen ehkä liikuttaisi ja hellyttäisi Cordeliaa. Ja vaikkakaan minun
siinä tapauksessakaan ei tarvitsisi pelätä pahinta, että hän ottaisi
sanansa takaisin, voisi kuitenkin hänen sielunsa ylpeys kärsiä
vilpittömästä säälistä. Jos se tapahtuu, on minun suunnitelmani
Edvardiin nähden kokonaan rauennut tyhjiin.

Suhteeni Cordeliaan alkaa saada dramaattisen käänteen. Jotain täytyy
tapahtua, mitä se sitten liekin, pelkästään huomiontekijänä en enää
saa pysyä ja antaa hetkeni livahtaa ohi. Hänet täytyy yllättää. Mutta
hänen, joka sen tekee, on oltava varuillaan. Se mikä tavallisissa
oloissa vaikuttaisi yllätykseltä, ei ehkä olisi sitä Cordelian
mielestä. Hänet pitää oikeastaan yllättää siten, että se mikä ensi
hetkessä on syynä hänen hämmästykseensä, on jotain aivan tavallista.
Asteittain käyköön sitten selville, että asiassa oli kuitenkin
jotain merkillistä. Se on kaiken mieltäkiinnittävän laki sekä laki
kaikille minun toimenpiteilleni Cordeliaan nähden. Se, joka oikein
osaa yllättää, on aina voittanut pelin; hän lyö hetkeksi lamaan
vastapelaajansa tarmon tehden tämän toimintakyvyttömäksi, ja sen
hän voi tehdä käyttämällä joko harvinaisia tai tavallisia keinoja.
Muistelen vielä eräänlaisella tyydytyksellä uhkarohkeaa yritystäni
hienosta perheestä kotoisin olevaa naista kohtaan. Turhaan olin
jonkun aikaa salaa hiiviskellyt hänen ympärillään keksiäkseni jonkun
kiinnostavan tilanteen; silloin tapasin hänet kerran puolenpäivän
aikaan kadulla. Tiesin varmaan, ettei hän minua tuntenut eikä
tiennyt minun olevan tästä kaupungista. Hän kulki yksin. Hiivin
hänen ohitsensa niin, että kasvoni tulivat hänen kasvojensa
rinnalle. Väistyin syrjään, hän kulki edelleen tasaisia reunakiviä
pitkin. Silloin heitin kaihomielisen katseen häntä kohti, luulenpa
melkein että minulla oli kyynel silmässäni. Kohotin hattuani. Hän
pysähtyi. Väsyneellä äänellä ja uneksien eteeni katsoen lausuin:
älkää suuttuko, armollinen neiti, yhdennäköisyys teidän kasvojenne
piirteiden ja sen olennon välillä, jota koko sielustani rakastan,
mutta joka on kaukana minusta, on niin silmäänpistävä, että teidän
tulee suoda minulle anteeksi kummallinen käytökseni. Hän luuli minun
olevan haaveilijan, ja vähäinen haaveellisuus ei koskaan loukkaa
nuorta tyttöä, varsinkin koska tyttö silloin tuntee ylemmyytensä ja
saa hymyillä alentuvaisen armollisesti. Aivan oikein, hänkin hymyili,
mikä muuten sopi hänelle sanomattoman hyvin. Ylhäisen alentuvaisesti
hän naurahtaen nyökäytti minulle päätään. Hän jatkoi kulkuaan,
pari askelta seurasin häntä. Joitakin päiviä myöhemmin tapasin
hänet. Rohkenin tervehtiä häntä. Hän hymyili minulle taaskin...
Kärsivällisyys on sentään erinomainen hyve, sillä se joka nauraa
viimeksi nauraa makeimmin.

Cordelian ollessa kyseessä voisi ajatella useitakin
yllättämistapoja. Yksi keino olisi eroottisen myrskyn herättäminen,
joka kiskoisi puun juurineen maasta. Sen avulla voisi yrittää saada
hänet luopumaan asemastaan, saada hänet luopumaan historiallisesta
asiain yhteydestä ja salaisin keinoin herättää hänen intohimonsa.
Mahdollista on, että se onnistuisi. Tytön, jolla on Cordelian
intohimo, voi saada melkein mihin hyvänsä. Kuitenkin olisi se
esteettisesti väärä menettelytapa. En rakasta huijausta, ja tuota
menettelytapaa voi oikeastaan suositella ainoastaan sellaisiin
tyttöihin nähden, jotka vain tällä tavoin voivat saada runollisen
hohteen. Cordeliaan nähden ei se ole lainkaan tarkoituksenmukainen.
Parissa tuokiossa kokisin kenties sen, josta minulla olisi voinut
olla iloa pitkäksi ajaksi, niin -- mikä vielä pahempi -- josta olisin
voinut toisin menetellen nauttia paljon täydellisemmin ja rikkaammin.
Cordeliasta ei sovi nauttia huumaustilassa. Yllätetyksi hän ensi
hetkessä varmaan tulisi, jos tuolla tavoin menettelisin, mutta hän
kyllästyisi pian, juuri sen tähden, että tuo yllätys olisi liian
tuttua hänen omalle uhkarohkealle sielulleen.

Jokapäiväinen kihlaus on kuitenkin kaikista keinoista paras,
tarkoituksenmukaisin. Vielä vähemmän uskoo hän ehkä korviaan,
kun kuulee minun tekevän proosallisen rakkaudentunnustuksen ja
pyytävän hänen kättään, vielä vähemmän kuin jos hän kuulisi lämmintä
kaunopuheisuuttani, imisi itseensä myrkyllisen huumaavan juomani,
kuulisi sydämensä lyövän ajatellessaan, että ryöstäisin hänet mukaani.

Harmillista kihlauksessa on asian eetillinen puoli. Kaikki
eetillisyys on yhtä ikävää elämässä kuin tieteessä. Kuinka toisin
onkaan estetiikan taivaan alla: siellä on kaikki kevyttä, kaunista,
katoavaa. Siellä, jonne siveellisyys pääsee mukaan, käy kaikki
kovaksi, kulmikkaaksi, rajattoman ikävystyttäväksi. Kihlauksella
ei ole eetillistä arvoa sanan ahtaammassa merkityksessä, kuten
avioliitolla, sillä on pätevyytensä vain ex consensu gentium. Tämä
asianlaita voi olla minulle suureksi hyödyksi. Eetillinen puoli
asiassa on kyllin huomattava tehdäkseen Cordeliaan sen vaikutuksen,
että hän astuu tavallisuuden rajojen ulkopuolelle, mutta samalla
kertaa ei asian eetillisyys ole niin vakavaa laatua, että minun
tarvitsisi pelätä arveluttavampaa mielenliikutusta. Minulla on
aina ollut eräänlainen kunnioitus kaikkea eetillistä kohtaan. En
ole milloinkaan antanut kenellekään tytölle avioliittolupausta,
en edes leikilläni; jos nyt tuleekin näyttämään siltä, että sen
teen, on se vain teeskennelty ele. Olen kyllä järjestävä asiat
siten, että hän itse tulee lopettamaan suhteen. Lupausten antamista
halveksii minun ritarillinen ylpeyteni. Minä halveksin tuomaria, joka
vapauden lupauksella viekoittelee syntisen tunnustuksiin. Sellainen
tuomari kieltää oman voimansa ja kykynsä. Minun käytännössäni
vaikuttaa lisäksi se asianlaita, etten toivo mitään, joka ei sanan
ahtaimmassa merkityksessä ole vapaasta tahdosta annettu lahja.
Käyttäkööt tavalliset viettelijät väkivaltaisia keinoja. Mitä he
siten saavuttavat? Se joka ei taida hurmata nuorta tyttöä niin,
että tyttö kadottaa näkyvistään kaiken, mitä mies ei tahdo hänen
näkevän, se joka ei siinä määrin ymmärrä runoilla itseään nuoren
tytön sieluun, että näyttää siltä kuin kaikki langat lähtisivät siitä
keskuksesta sen tähden että hän niin tahtoo, jää hutilukseksi, enkä
minä aio kadehtia häneltä hänen nautintoaan. Sellainen mies on ja jää
tavalliseksi viettelijäksi, joksi minua ei suinkaan voi kutsua. Minä
olen esteetikko, erootikko, joka on käsittänyt rakkauden olemuksen ja
ytimen, joka uskoo rakkauteen ja tuntee sen perusteita myöten ja joka
pitää vain omana yksityisenä tietonaan, että jokainen lemmensuhde
kestää korkeintaan puoli vuotta ja että juttu on lopussa niin pian
kuin on nautittu mitä nautittavissa on. Kaiken tämän tiedän, sen
lisäksi tiedän vielä, että korkein nautinto on tulla rakastetuksi,
rakastetuksi yli kaiken maailmassa. On vaikea runoilla itsensä nuoren
tytön sieluun, mutta täytyy olla todellinen mestari runoillakseen
itsensä sieltä pois. Kuitenkin riippuu jälkimmäinen oleellisesti
edellisestä.

Toinenkin menettelytapa olisi mahdollinen. Voisin panna liikkeelle
kaikki mahtini saadakseni hänet kihloihin Edvardin kanssa. Tulisin
siinä tapauksessa pariskunnan uskotuksi. Edvard luottaisi minuun
tinkimättä. Hänenhän olisi kiittäminen tykkänään minua onnestaan.
Siten jäisin enemmän varjoon. Se ei käy päinsä. Cordelia ei voi
mennä kihloihin Edvardin kanssa ilman että hänen arvonsa alentuisi.
Lisäksi minun suhteeni tyttöön kävisi siten enemmän pikantiksi kuin
intresantiksi. Kihlauksen ääretön proosallisuus muodostaa juuri
oikean kaikupohjan kaikelle mieltäkiinnittävälle.

Kaikki käy Wahlin perheessä yhä merkitsevämmäksi. Voi selvästi
huomata, että jokapäiväisten ulkonaisten muotojen alla liikkuu
salainen elämä ja että se pian on puhkeava johonkin yllätykseen.
Wahlin perhe varustautuu kihlausta varten. Pintapuolinen
syrjästäkatsoja arvelisi kai tädistä ja minusta tulevan parin.
Mitä sellaisessa avioliitossa voisikaan tehdä maataloustieteen
levittämiseksi kasvavan polven keskuuteen! Siten tulisi minusta
Cordelian setä. Olen ajatuksenvapauden ystävä eikä mikään ajatus ole
niin mahdoton, ettei minulla ole rohkeutta sitä lähemmin tarkastaa.
Cordelia pelkää rakkaudentunnustusta Edvardin puolelta, Edvard
toivoo, että se pian on ratkaiseva kaiken. Siitä hän voikin olla
varma. Säästääkseni kuitenkin häneltä siitä johtuvat ikävyydet, olen
ehtivä ennen häntä. Toivon pian voivani lähettää hänet matkaan, hän
on jo tositeolla minun tielläni. Sen tunsin selvästi tänään. Hän
näyttää todellakin niin haaveelliselta ja rakkaudesta juopuneelta,
että täytyy joka hetki pelätä hänen karkaavan ylös kuin unissakävijä
ja julistavan koko ihmiskunnalle rakkautensa niin objektiivisesti,
ettei hän sitä tehdessään edes lähesty Cordeliaa. Iskin häneen
silmäni tänään. Samalla tavalla kuin norsu ottaa jonkun esineen
kärsällään, otin minä hänet katseeni esineeksi, koko miehen, ja
heitin olkani yli. Vaikka hän jäikin istumaan paikalleen, luulen
kuitenkin hänen tunteneen tuon heiton koko ruumiissaan.

Cordelia ei enää ole niin varma käytöksessään minua kohtaan kuin hän
on ollut. Ennen hän lähestyi aina minua naisellisella varmuudella,
nyt hän epäröi hiukan. Se ei kuitenkaan paljoa merkitse, ja minun
olisi helppo saattaa kaikki entiselleen. Sitä en kuitenkaan halua
tehdä. Vielä yksi yllätys ja sitten kihlaus. Se ei varmaankaan
tuota vaikeuksia. Cordelia vastaa myöntävästi pelkästä yllätyksestä
ja täti sanoo amenensa. Täti on oleva haltioissaan saadessaan
sellaisen maataloudellisen vävyn. Vävyn! Kuinka kaikki riippuukaan
herneenvarresta, kun vain uskaltautuu tuolle alalle. Enhän oikeastaan
rupeakaan hänen vävykseen vaan nepaakseen, tai oikeammin, volento
deo, en kummaksikaan.

-- -- --

23. pnä.

Tänään korjasin hedelmän huhusta, jonka olin kylvänyt, että nim. muka
olin rakastunut johonkin nuoreen tyttöön. Edvardin välityksellä se
on saapunut Cordeliankin korviin. Hän on utelias, hän tarkastelee
minua, mutta hän ei uskalla kysyä; ja kuitenkin on hänelle varsin
tärkeätä saada varma tieto asiasta, osaksi sen tähden, että asia
tuntuu hänestä uskomattomalta, osaksi sen tähden, että hän siinä on
näkevinään ikään kuin ennustuksen omasta kohtalostaan; sillä jos
sellainen kylmä ivailija kuin minä voi rakastua, niin voi siten
kaiketi häpeämättä tehdä hänkin. Tänä päivänä otin asian käsittelyn
alaiseksi. Luulen osaavani kertoa jutun siten, ettei sen kärki
mene hukkaan eikä myöskään tule kovin varhain esille. Ilonani on
pitää ne, jotka kuulevat juttuani, jännityksessä, saada pienten
episodien kautta selville minkä päätöksen kuulijani tarinalle
haluavat, viekoitella heidät kertomuksen kulkua seuraamaan;
osaan käyttää kaksimielistä lausetapaa, niin että kuulijat ensin
käsittävät sanani yhdellä tavalla, mutta pian huomaavat, että
ne voi ymmärtää toisinkin. Sen joka tahtoo valmistaa itselleen
tilaisuuden havaintojen tekoon, on pidettävä puhe. Tavallisessa
keskustelussa toinen voi helpommin välttää paljastamasta itseään, hän
voi kysymysten ja vastausten taakse kätkeä sen vaikutuksen, jonka
sanat häneen tekevät. Juhlallisen totisesti aloitin tätiin kääntyen
puheeni: "Onko minun laskettava se ystävieni hyväntahtoisuuden vai
vihamiesteni ilkeyden tilille, ja kenenpä osalle ei yleensä tule
kumpaakin?" Tässä teki täti erään huomautuksen, jonka vaikutuksen
koetin kaikin tavoin tehdä tyhjäksi pitääkseni Cordelian, joka
kuunteli tarkkaavasti, jännittyneenä; jännitystä tietysti suuresti
kiihotti se, että puhuin tädin kanssa niin juhlallisella tavalla.
Minä jatkoin: "vai täytyykö minun pitää sitä sattumana, huhun
generatio aequivoca-tapauksena (tuota sanaa ei Cordelia nähtävästi
ymmärtänyt, se vei hänen ajatuksensa harhaan, sitä enemmän kun
minä annoin sille väärän korostuksen ja lausuin sen merkitsevällä
äänensävyllä ikäänkuin puheeni kärki olisi ollut siinä), että
minä, joka olen tottunut elämään salassa maailmalta, olen joutunut
puheenaiheeksi, minusta kun väitetään, että olen kihloissa."
Cordelia kaipasi ilmeisesti vieläkin minun selitystäni asiasta,
mutta minä vain jatkoin: "Epäilen ystäviäni tuon huhun levittäjiksi
sen tähden, että rakastumista kuitenkin aina täytyy pitää suurena
onnena (Cordelia säpsähti), vihamiehiäni sen tähden, että yhtäkaikki
olisi kovin naurettavaa, jos tuo onni olisi tullut minun osalleni
(päinvastainen vaikutus), ja sattumaa sen tähden, ettei tuohon huhuun
ole vähintäkään syytä, ja huhun generatio aequivoca-tapausta sen
tähden, että koko huhu kaiketikin on syntynyt jonkun tyhjän kallon
ajatuksettomassa kanssakäymisessä oman itsensä kanssa." Täti kiiruhti
naisellisen uteliaasti tiedustelemaan kuka se nainen on, jonka kanssa
minut on tahdottu kihlata. Kaikki sensuuntaiset kysymykset torjuin
kuitenkin. Cordeliaan luulen koko jutun vaikuttaneen niin, että
Edvardin osakkeet hiukan nousivat.

Ratkaisun hetki lähestyy. Voisin kääntyä tädin puoleen ja pyytää
häneltä kirjallisesti Cordelian kättä. Sehän olisikin tavallisin
ja menestyksellisin tapa tämänlaisissa sydämenasioissa. On kuin
yleensä pidettäisiin sydämelle luonnollisempana kirjoittamista kuin
puhumista. Se mikä siinä kuitenkin saisi minut sen valitsemaan, on
tuon menettelytavan poroporvarillisuus. Jos sen kuitenkin valitsisin,
menettäisin sen nautinnon, jonka yllätys minulle tuottaisi, ja
siitä en ehdoin tahdoin halua luopua. -- Jos minulla olisi ystävä,
sanoisi hän ehkä minulle: Oletko tarkoin miettinyt, että nyt otat
vakavan askelen, joka on ratkaiseva koko tulevan elämäsi ja toisen
ihmisen onnen. Se etu on ystävästä. Minulla ei ole ystävää; onko se
etu, sen jätän ratkaisematta, sen sijaan pidän ehdottomana etuna
sitä että saan olla ilman hänen neuvojaan. Muutoin olen tarkoin ja
perusteellisesti punninnut asiaa.

Minun puoleltani ei ole enää mitään estettä kihlaukselle. Kuljeskelen
siis kosintahankkeissa -- kuka voisi sen minusta nähdä? Pian
tarkastetaan minun vähäistä persoonaani korkeamman näkökannan
mukaan. Lakkaan olemasta yksilö ja muutun -- aviomieskokelaaksi;
niin, vieläpä varsin kunnolliseksi, on täti varmaankin sanova. Se,
joka minua kohta eniten säälittää, on täti, sillä hän rakastaa minua
niin puhtaalla ja vilpittömällä maataloudellisella rakkaudella, hän
melkein kunnioittaa minua ihanteenaan.

Monta rakkaudentunnustusta olen eläissäni tehnyt ja kuitenkaan
ei minun kokemukseni tässä mitään auta; sillä tämä tunnustus on
tehtävä aivan erikoisella tavalla. Ennen kaikkea minun täytyy pitää
mielessäni, että kaikki on vain teeskenneltyä taktikointia. Olen
tehnyt useita luonnoksia nähdäkseni millä tavalla olisi edullisinta
esiintyä. Ratkaisevan hetken tekeminen eroottiseksi voisi olla
arveluttavaa, koska silloin saattaisi jo tapahtua sellaista, jonka
oikeastaan myöhemmin vasta pitäisi asteittain kehittyä. Toimituksen
liiallinen juhlallisuus on vaarallista; sellainen hetki merkitsee
tytölle niin paljon, että koko hänen sielunsa voi kiintyä siihen
samalla tavalla kuin kuolevan hänen viimeiseen tahtoonsa. Asian
tekeminen leikilliseksi ja ironiseksi olisi liian uskaliasta. Jos
minun harrastukseni olisivat samat kuin tavallisesti ihmisten tässä
asemassa, jos pääasia olisi minullekin viekoitella vain esiin tuo
pieni "kyllä", niin kaikki kävisi kuin rasvattu. Minullekin se
tosin on tärkeätä, mutta ei ehdottoman tärkeätä; sillä vaikkakin
jo kerran olen tämän tytön itselleni valinnut, vaikkakin olen
kiinnittänyt niin paljon huomiota, jopa kaiken mielenkiintonikin
häneen, on kuitenkin olemassa ehtoja, joiden vallitessa en lainkaan
haluaisi hänen myöntymistään. Minä en pyri ulkonaisessa merkityksessä
omistamaan tyttöä vaan taiteellisesti hänestä nauttimaan. Sen tähden
pitää alunkin olla niin taiteellinen kuin mahdollista. Alun täytyy
olla niin epämääräinen kuin suinkin, sen pitää sisältää kaikki
mahdollisuudet. Jos hän heti näkee minussa petturin, hän käsittää
minut väärin, sillä en ole petturi tavallisessa merkityksessä; jos
hän näkee minussa uskollisen rakastajan, ymmärtää hän niinikään
minut väärin. Minun on toimittava siten, että hänen sielunsa tuossa
kohtauksessa jää niin epätietoiseksi kuin suinkin. Tytön sielu on
tuollaisena hetkenä profeetallinen kuin kuolevan. Se on estettävä.
Rakkahin Cordeliani! petän sinua kauneuden nimessä enkä voi toisin
tehdä, mutta olen antava sinulle kaiken sen korvauksen minkä antaa
voin. Koko kohtaus on tehtävä niin huomaamattomaksi kuin mahdollista,
niin ettei hän annettuaan myöntävän vastauksensa voi tehdä itselleen
selväksi, mitä tähän uuteen suhteeseen oikeastaan sisältyy. Tuo
mahdollisuuksien ääretön paljous on juuri mieltäkiinnittävää. Jos
hän voi jotain jo ennakolta nähdä, olen tehnyt erehdyksen ja koko
suhde kadottaa jotain merkityksestään. Ei ole ajateltavissa, että
hän antaisi myöntävän vastauksensa sen tähden että rakastaisi minua;
sillä hän ei rakasta minua lainkaan. Parasta olisi, jos voisin
muuttaa kihlauksen toiminnasta tapahtumaksi, muuttaa hänet siitä mitä
hän tekee siksi mitä hänelle tapahtuu ja josta hänen täytyy vain
sanoa: Jumala tietää, kuinka se oikeastaan kävi.

-- -- --

31. pnä.

Tänään olen kirjoittanut rakkauskirjeen toisen puolesta. Se on aina
minulle suuri ilo. Ensiksikin on sangen mielenkiintoista päästä
noin läheltä tarkastelemaan tilannetta ja kuitenkin säilyttää oma
mukavuutensa. Täyttelen piippuani, saan tietää suhteen laadun ja
asianomaisen kirjeet vedetään esiin. Olen aina innolla tutkinut miten
nuori tyttö kirjoittaa. Miespoloinen istuu nyt tuossa rakastuneena
kuin rotta, lukee ääneen tytön kirjeitä ja minä keskeytän hänet
lakonisine huomautuksineni: hän kirjoittaa hyvin, hänellä on
tunnetta, makua, varovaisuutta, hän on varmaan rakastunut ennenkin
jne. Toiseksi saan tilaisuuden tehdä hyväntyön. Autan kahta nuorta
ihmislasta tulemaan yhteen. Nyt minä sen kuittaan. Jokaista
onnellista paria vastaan valitsen itselleni yhden uhrin; teen aina
kaksi ihmistä onnelliseksi ja korkeintaan yhden onnettomaksi. Olen
rehellinen ja luotettava enkä milloinkaan ole pettänyt ketään,
joka minuun on luottanut. Pienen pilan voin tietysti itselleni
suoda, mutta sehän on luvallista sivuansiota. Ja miksi nautin tätä
luottamusta? Sen tähden että osaan latinaa ja hoidan lukujani sekä
sen tähden, että pidän omat pikku seikkailuni omana tietonani. Enkö
sitten ansaitse tätä luottamusta? Minähän en koskaan käytä sitä
väärin.

-- -- --

2. pnä elokuuta.

Hetki oli tullut. Näin vilahdukselta tädin kadulla, joten tiesin
hänen olevan poissa kotoa. Edvard oli tullitoimistossa. Oli sen
tähden todennäköistä, että Cordelia oli yksin kotona. Niin olikin
asianlaita. Hän istui ompelupöydän ääressä neuloen. Olen perin
harvoin käynyt talossa ennen puoltapäivää ja hän hämmästyikin
hiukan minut nähdessään. Kohtauksesta oli vähällä sukeutua liiankin
liikuttava. Siihen ei Cordelia kuitenkaan olisi ollut syypää,
sillä hän suoriutui pian hämmennyksestään, vaan minä itse -- sillä
huolimatta siitä panssarista, johon olin pukeutunut, tyttö teki
minuun tavattoman voimakkaan vaikutuksen. Kuinka suloinen hän
olikin sinijuovikkaassa, yksinkertaisen kodikkaassa puvussaan tuore
ruusu rinnallaan -- tuore ruusunkukka, tyttö oli itse kuin tuore
vastapoimittu kukka, niin koskematon ja niin aamuntuore, ja kuka
tietääkään missä nuori tyttö viettää yönsä! Minä luulen hänen olevan
öisin illuusioitten maassa, josta hän joka aamu palaa takaisin. Siitä
hänen nuorekas tuoreutensa. Hän oli niin nuoren ja kuitenkin niin
täysinkehittyneen näköinen kuin olisi luonto hellän ja rikkaan äidin
tavoin vasta sillä hetkellä laskenut hänet lopullisesti käsistään.
Minun oli kuin olisin tullut jäähyväiskohtaukseen todistajaksi,
minä näin, kuinka tuo lempeä äiti häntä vielä kerran jäähyväisiksi
syleili, minä kuulin hänen sanovan: "Mene nyt ulos maailmaan,
lapseni, olen tehnyt kaikki tähtesi, ota tämä suutelo kuin sinetti
huulillesi, sinetti, joka vartioi pyhättöä, niin ettei kukaan voi
sitä murtaa, ellet itse tahdo, mutta kun oikea on tuleva, olet sinä
ymmärtävä häntä." Ja äiti painoi tyttärensä huulille suudelman,
suudelman joka ei kuin ihmissuudelma ota mitään, jumalallisen
suudelman, joka antaa kaikki, joka antaa tytölle itselleen
suudelman mahdin. Ihmeellinen luonto, kuinka oletkin syvämielinen
ja salaperäinen: miehelle annat sanan, tytölle suudelman voiman!
Tämä äidin suutelo oli hänellä huulillaan, hyvästijätön loisto
otsallaan ja iloinen tervehdys silmissään, sen tähden oli hän samalla
kertaa niin kotoisen herttaisen näköinen, sillä olihan hän täällä
kotonaan, ja niin vieraan näköinen, sillä hän ei vielä tuntenut
maailmaa, vaan ainoastaan äitinsä, joka näkymättömänä valvoi hänen
luonansa. Hän oli todellakin viehättävä, nuori kuin lapsi ja samalla
arvokkaan naisellinen. -- Pian olin kuitenkin taasen intohimoton
ja tyhmän juhlallinen, kuten sopii silloin kun tahtoo toimittaa
jotain tärkeätä niin, ettei se näytä mitään merkitsevän. Joidenkin
yleisten huomautuksien jälkeen menin häntä hiukan lähemmäksi ja
esitin asiani. Ihmistä, joka puhuu kuin kirja, on perin ikävä kuulla;
toisinaan on kuitenkin hyvin tarkoituksenmukaista puhua siten.
Kirjalla on nimittäin se merkillinen ominaisuus, että sitä voi
tulkita miten tahtoo. Pysyin hyvin varovasti jokapäiväisissä tavaksi
tulleissa lausetavoissa. Hän hämmästyi kuten olin odottanutkin, se
on kieltämätöntä. Mutta on turhaa koettaa tehdä itselleen selväksi
minkä näköinen hän oli. Hän oli paljonmerkitsevän näköinen, melkein
kuin vielä valmistumaton, mutta odotettavissa oleva selitysliite
kirjaani, selitysliite, joka voi sisältää minkä tulkinnan tahansa.
Yksi ainoa sanakin liikaa, ja hän olisi nauranut minulle, yksi ainoa
sana, ja hän olisi käynyt tunteelliseksi, yksi ainoa sana, ja hän
olisi päässyt livahtamaan käsistäni; mutta yksikään liikanainen sana
ei tullut huulilleni, minä pysyin tyhmän juhlallisena määrätyissä
kaavoissa. -- "Hän oli tuntenut minut niin vähän aikaa", hyvä Jumala,
sellaisia vastuksia tapaa vain kihloihinmenon kapealla tiellä, ei
rakkauden kukkapoluilla.

Ihmeellistä kylläkin. Kun edellisenä päivänä punnitsin asiaa,
olin kohta varma, että hän yllätyksen hetkenä antaisi myöntävän
vastauksensa. Siitä näkee, mitä kaikki valmistukset auttavat, asia
ei tullut ratkaistuksi niin kuin olin ajatellut, sillä hän ei
myöntänyt eikä kieltänyt; hän vetosi tätiin. Minun olisi pitänyt se
jo edeltäpäin tietää. Minulla on todellakin onni mukanani, sillä tämä
oli vielä parempi tulos.

Täti antaa suostumuksensa, siitä ei minulla koskaan ole ollut
pienintäkään epäilystä. Cordelia seuraa hänen neuvoaan. Mitä
minun kihloihinmenooni tulee, niin en lainkaan tahdo kehua
sitä runolliseksi, se on päinvastoin mitä jokapäiväisin ja
poroporvarillisin. Tyttö ei tiedä, pitääkö hänen myöntää vai kieltää;
täti myöntää, tyttö perässä, minä otan tytön, hän minut -- ja nyt
tarina alkaa.

-- -- --

3. pnä.

Niin olen nyt kihloissa; samoin on Cordeliakin, ja se on kaikki
mitä hän asiasta tietää. Jos hänellä olisi ystävätär, jolle hän
voisi peittelemättä puhua, sanoisi hän kaiketi: "Mitä tämä kaikki
merkitsee, sitä en todellakaan ymmärrä. Hänessä on jotain, joka
vetää minua puoleensa, mutta mitä se on, en voi käsittää; hänellä
on kummallinen valta minuun, mutta minä en häntä rakasta enkä
kenties koskaan tule sitä tekemään; sen sijaan luulen hyvin voivani
elää hänen kanssaan yhdessä ja sen tähden myöskin tulla varsin
onnelliseksi, sillä hän ei varmaankaan vaadi paljon kun vain
henkisessä merkityksessä pysyy hänen rinnallaan." Rakas Cordeliani!
ehkä hän vaatiikin enemmän ja sen sijaan vähemmän kestävyyttä.
-- Kaikista hullunkurisista asioista on kihlaus järjettömin.
Avioliitolla on kuitenkin oikeutuksensa, joskin se on minulle
epämukava. Kihlaus on puhtaasti inhimillinen keksintö eikä suinkaan
keksijälleen kunniaksi. Se ei ole sitä eikä tätä, ja se muistuttaa
rakkauttani yhtä vähän kuin se hetale, joka pedellillä on selässään,
professorin frakkia. Nyt olen siis tuon kunnianarvoisan joukon jäsen.
Silläkin on merkityksensä, sillä totta on mitä Trop sanoo, että vasta
kun on itse taiteilija saa oikeuden tuomita toisia taiteilijoita. Ja
eikö juuri kihloissa oleva mies ole tavallansa taiteilija?

Edvardin katkeruus on rajaton. Hän antaa partansa kasvaa ja on
ripustanut mustan pukunsa naulaan, mikä on jo paljon. Hän tahtoo
puhua Cordelian kanssa, tahtoo paljastaa hänelle ilkeän mieleni.
Siitä on tuleva tärisyttävä kohtaus. Edvard parta ajamattomana ja
huolimattomasti pukeutuneena puhumassa kovalla äänellä Cordelian
kanssa. Kunpa hän vain ei säikäyttäisi minua pitkine partoineen.
Turhaan koetan saada hänet järkiinsä, selitän, että täti on saanut
aikaan kihlauksen, että Cordelialla kenties vielä on tunteita häntä
kohtaan, että olen valmis väistymään takaisin, jos hän vain voi
valloittaa itselleen tytön. Silmänräpäyksen ajan hän jo epäröi, eikö
hänen pitäisi antaa leikata partansa uudella tavalla, ostaa uusi
musta puku, seuraavassa hetkessä hän taasen suun täydeltä soimaa
minua. Teen kaikkeni pysyäkseni hyvissä väleissä hänen kanssaan.
Kuinka vihoissaan hän minulle lieneekin, tiedän kuitenkin, ettei hän
ota askeltakaan kysymättä minulta neuvoa, hän ei ole unohtanut mitä
hyötyä hänellä on ollut minusta puolestapuhujana. Ja miksi riistäisin
häneltä viimeisen toivon, miksi rikkoisin välini hänen kanssaan? Hän
on hyvä ihminen -- ja kuka tietää mitä aika vielä kantaa kohdussaan.

Nyt on minun toiselta puolen toimittava niin, että kihlaukseni
purkautuu, siten solmiakseni ihanamman ja merkitsevämmän suhteen
Cordeliaan, ja toiselta puolen käytettävä aikani parhaani mukaan
iloitakseni kaikesta siitä viehätyksestä, kaikesta siitä ihanuudesta,
jolla luonto ylenmäärin on hänet varustanut, iloitakseni siitä,
kuitenkin sillä rajoituksella, etten ota mitään etukäteen. Kun
sitten olen saanut hänet oppimaan, mitä merkitsee rakastaa ja
erikoisesti mitä merkitsee rakastaa minua, raukeaa kihlaus tyhjiin
epätäydellisenä muodollisuutena ja hän kuuluu täydellisesti minulle.
Muut kihlatut sivuuttavat tämän vaiheen, ja heillä on silloin
tiedossa ikävä avioliitto ajassa ja iankaikkisuudessa. Kullakin on
makunsa.

Kaikki on vielä ennallaan; mutta tuskin voi kukaan kihloissa oleva
olla minua onnellisempi tai kukaan rahanahnas mies, joka on löytänyt
kultapalan, minua autuaampi. Olen haltioissani ajatellessani että
hän on minun vallassani. Puhdas, viaton naisellisuus, läpikuultava
kuin meri ja syvä kuin se, ilman aavistusta rakkaudesta! Nyt on hänen
oppiminen mikä mahti rakkaus kuitenkin on. Kuin kuninkaantytär,
joka tomusta nostetaan isiensä valtaistuimelle, siten on hänetkin
saatettava siihen kuningaskuntaan, johon hän kuuluu. Ja se on
tapahtuva minun kauttani; oppiessaan rakastamaan hän oppii
rakastamaan minua; kehiteltäessä sääntöä kehittyy asteittain
taivutuskaava, ja se olen minä. Tuntiessaan rakkaudessa olevan kaiken
merkityksensä hän rakastaa minua, ja kun hän aavistaa oppineensa sen
minulta, hän rakastaa minua kaksinverroin. Ajatus ilostani valtaa
minut niin, että menetän melkein mieleni tasapainon.

Hänen sielunsa ei ole kuihtunut eikä heikontunut hapuilevan rakkauden
epämääräisissä liikutuksissa, seikka joka saa aikaan sen, etteivät
monet nuoret tytöt enää koskaan voi rakastaa varmasti, voimakkaasti,
kokonaisesti. Heillä on tietoisuudessaan epämääräinen sumukuva,
joka on olevinaan ihanne, minkä mukaan todellisuutta mitataan.
Sellaisista puolinaisuuksista syntyy vain jotain jonka seurassa
voi kristillisesti vaeltaa läpi elämän. -- Nyt kun rakkaus hänessä
herää, minä saan nähdä hänen sielunsa läpikuultavana ja kuunnella
kaikkia hänessä soivia rakkauden kieliä. Minä tarkkailen kuinka
hänen rakkautensa on muodostunut ja käyttäydyn sen mukaan; ja samoin
kuin jo välittömästi olen mukana siinä sadussa, jonka rakkaus antaa
tulvia hänen sydämensä kautta, samoin tulen uudelleen ulkoapäin häntä
vastaan niin viettelevänä kuin suinkin. Tyttö rakastaa kuitenkin vain
yhden ainoan kerran.

Nyt on minulla siis laillinen oikeus Cordeliaan, minulla on tädin
suostumus ja siunaus, ystävien ja sukulaisten onnittelut; sen
luulisi jo riittävän. Nyt ovat siis sodan vastukset ohi, nyt alkavat
rauhan siunaukset. Kuinka naurettavaa! Ikäänkuin tädin siunaus
ja ystävien onnittelut voisivat taata minulle sanan syvemmässä
merkityksessä omistusoikeuden Cordeliaan; ikäänkuin rakkaudessa
olisi olemassa tuollainen sodan ja rauhan vastakkaisuus ja ikäänkuin
se ei, niin kauan kuin se on olemassa, ilmenisi taisteluna, joskin
aselaji vaihtelee. Ero on oikeastaan siinä taistellaanko cominus
[läheltä] vai eminus [kaukaa]. Mitä täydellisemmin rakkaussuhteessa
on kaihdettu lähitaistelua, sitä surullisempaa, sillä sitä
mitättömämmäksi käy käsikähmä. Käsikähmään kuuluvat kädenpuristus,
kosketus jalalla -- jota Ovidius, kuten tunnettua, sekä suosittelee
että syvällisellä leikillisyydellä vastustaa -- puhumattakaan
suudelmasta ja syleilystä. Se joka taistelee eminus voi luottaa
ainoastaan silmäänsä; ja kuitenkin hän voi, jos hän on taiteilija,
käyttää tätä asettaan taidokkaasti. Hän voi antaa silmänsä viivähtää
tytössä sellaisella hellyydellä, joka vaikuttaa tyttöön kuten häneen
sattumalta koskettaisiin; hän voi silmällänsä tarttua tyttöön yhtä
lujasti kuin pitäisi häntä käsivarsillaan. Yksi virhe tai onnettomuus
on kuitenkin tarjolla jos kovin kauan taistelee pitemmän välimatkan
päästä, se nimittäin, että sellainen taistelu aina on vain nautinnon
symboli, ei nautinto itse. Vasta sille, joka taistelee cominus, saa
kaikki täyden merkityksensä. Kun rakkaudessa ei enää ole taistelua,
on se sammunut. Minä en ole oikeastaan ensinkään taistellut eminus,
matkan päästä, enkä sen tähden nyt ole lopussa vaan vasta alussa,
vasta nyt otan aseet esiin. Että hänet omistan, on totta juridisessa
ja poroporvarillisessa merkityksessä; mutta siitä ei vielä seuraa
mitään. Minulla on paljon puhtaammat käsitykset asiasta. Hän on
kihloissa kanssani, se on totta, mutta jos siitä päättelisin, että
hän rakastaa minua, se olisi erehdys, sillä hän ei ylipäänsä lainkaan
rakasta. Minulla on laillinen omistusoikeus häneen, ja kuitenkaan en
häntä omista, samoin kuin toiselta puolen voin hyvin omistaa tytön
vaikkei minulla olisi laillista omistusoikeutta häneen.

-- -- --

Hän istuu sohvassa teepöydän ääressä, minä tuolilla hänen vieressään.
Meidän asentomme on kahden rakastavaisen ja kuitenkin siinä on
eräänlaista hienotunteisuutta, joka estää liiallisen lähentelemisen.
Asento merkitsee tavattoman paljon sille, jolla on silmää sitä
tarkkailla. Rakkaudella on monta asemaa, tämä on ensimmäinen.
Kuinka kuninkaallisesti luonto on varustanut tämän nuoren
tytön; hänen puhtaat, pehmeät muotonsa, hänen syvä, naisellinen
viattomuutensa, hänen kirkkaat silmänsä -- kaikki hurmaa minut.
-- Olen tervehtinyt häntä. Hän tuli iloisesti minua vastaan kuten
tavallisesti, kuitenkin vähän ujona, vähän epävarmana; kihlauksenhan
pitäisi hiukan muuttaa meidän suhdettamme, mutta miten, sitä hän
ei tiedä; hän tarttui käteeni, mutta ei kuten ennen hymyillen.
Vastasin hänen tervehdykseensä keveällä, melkein huomaamattomalla
kädenpuristuksella; olin lempeä ja ystävällinen olematta kuitenkaan
eroottinen. -- Hän istuu sohvassa teepöydän ääressä, minä tuolilla
hänen rinnallaan. Juhlallisuus kirkasti tilannetta, hiljainen
aamuvalaistus. Hän on ääneti, mikään ei riko hiljaisuutta. Silmäni
liukuvat verkalleen hänen vartalonsa yli, ei himoiten, sillä siihen
vaadittaisiin todella julkeutta. Hieno, katoava punastus, nousten
ja laskien kuin pilvi seudun yllä, kuvastuu hänen kasvoillaan. Mitä
merkitsee tuo punastus? Onko se rakkautta, onko se kaipuuta, toivoa,
pelkoa -- sillä sydämen väri on punainen? Ei se ole mitään niistä.
Hän katsoo ihmetellen, ei minua eikä itseään vaan sisintä sieluaan,
hän ikään kuin muuttuu sisällisesti. Tämä hetki vaatii hiljaisuutta,
sen tähden ei mikään huomionteko saa sitä häiritä, mikään intohimon
purkaus sitä keskeyttää. On kuin en edes olisi läsnä ja kuitenkin on
juuri minun läsnäoloni hänen kontemplatiivisen ihmettelynsä ehto.
Minun olentoni on sopusoinnussa hänen kanssaan. Sellaisessa tilassa
kunnioittaa ja palvelee parhaiten nuorta tyttöä, samoin kuin eräitä
jumalia, vaitiololla.

On onni, että minulla on setäni talo. Jos tahtoisin saada nuoren
ihmisen inhoamaan tupakkaa, veisin hänet johonkin Regentsenin
tupakkahuoneista; kun haluan saada nuoren tytön inhoamaan
kihloissaoloa, tarvitsee minun vain tuoda hänet tänne. Samoin
kuin ainoastaan räätäleitä tulee räätälien kokoussaliin, tulee
tänne pelkkiä kihlautuneita pareja. On kauheata joutua sellaiseen
seuraan, enkä voi ihmetellä, että Cordelia käy rauhattomaksi. Kun
olemme kokoontuneet en masse, luulen meitä olevan kymmenen paria
lukuunottamatta niitä tuttavapiiriimme kuuluvia laumoja, jotka
suurten juhlien aikana tulevat pääkaupunkiin. Me kihloissaolevat
voimme täällä täysin määrin nauttia kihloissaolemisen iloja. Tuon
Cordelian tänne saadakseni hänet inhoamaan noita rakastuneita
käsiksikäyntejä, noita lemmensairaiden käsityöläisten mauttomuuksia.
Täällä kuulee alinomaa, pitkin iltaa äänen, joka muistuttaa
kärpäsläpsän ääntä -- ne ovat rakastavaisten suudelmia. Tässä
talossa ollaan mitä rakastettavimmalla tavalla ujostelemattomia,
ei edes piilouduta nurkkiin, vaan istutaan suuren pyöreän pöydän
ympärillä. Minäkin olen kohtelevinani Cordeliaa samalla tavalla.
Siinä suhteessa täytyy minun tehdä itselleni väkivaltaa. Olisi
todellakin liikuttavaa, jos tuolla tavoin loukkaisin hänen syvää
naisellisuuttaan. Sellaisesta syyttäisin itseäni enemmän kuin siitä
että petän häntä. Ylipäänsä voin luvata jokaiselle tytölle, joka
uskoo itsensä minun huostaani, täydellisesti esteettisen kohtelun,
huomioonottaen vain sen, että kerran jätän hänet, mutta sekin kuuluu
estetiikkaani, sillä joko pettää tyttö miehen tahi mies tytön. Olisi
kylläkin mieltäkiinnittävää, jos voisi saada käsiinsä kirjallisen
tilaston, joka satujen, kansanlaulujen ja mytologisten kertomusten
perustalla antaisi tietoja siitä, tyttökö useammin on uskoton vaiko
mies.

Sitä ajanhukkaa, jonka Cordelia minulle tuottaa, en lainkaan kadu,
vaikkei se suinkaan ole pieni. Jokainen kohtaus vaatii toisinaan
pitkiä valmisteluja. Koen hänen kanssaan rakkauden synnyn. Itse
olen melkein kuin näkymättömänä läsnä istuessani näkyväisenä hänen
rinnallaan. Suhteeni Cordeliaan on kuin tanssi, joka oikeastaan
on tanssittava kahden, mutta jonka hän tanssii yksin. Minä olen
nimittäin se toinen tanssija, vaikkakin näkymättömänä. Hän liikkuu
kuin unessa ja kuitenkin hän tanssii toisen kanssa; tuo toinen
olen minä; mikäli olen näkyvänä läsnä, olen tuossa tanssissa
näkymättömänä, ja mikäli olen näkymättömissä, olen näkyvänä hänen
karkelossaan. Liike vaatii vastatanssijan; tyttö kumartuu tuon toisen
puoleen, tempaa hänen kätensä, pakenee ja lähestyy taasen. Minä
tartun hänen käteensä, minä täydennän hänen ajatuksensa, joka jo on
täydennetty itsessään. Hän liikkuu oman sielunsa sävelten tahdissa;
minä olen vain alkusyy hänen liikkeeseensä. Minä en ole eroottinen,
koska se vain herättäisi hänet hänen unestaan, olen taipuvainen,
pehmeä, persoonaton, melkein kuin mieliala.

Mistä kihlatut tavallisesti puhuvat? Mikäli minä tiedän, he
kiiruhtavat sijoittamaan toisensa omien perheenjäsentensä ikävään
jonoon. Mikä ihme niin ollen jos eroottisuus katoaa. Se, joka ei
ymmärrä tehdä rakkautta ehdottomaksi, sellaiseksi, jonka rinnalla
kaikki muu häviää mitättömiin, älköön koskaan alentuko rakastumaan,
menköönpä naimisiin vaikka kymmenen kertaa. Että minulla on täti,
jonka nimi on Mariane, eno, jonka nimi on Christopher, isä, joka on
majuri jne., jne. -- kaikella tuollaisella ei ole mitään tekemistä
rakkauden mysteerin kanssa. Niin, vieläpä asianomaisen mennyt
elämäkään ei merkitse mitään. Nuorella tytöllä ei tässä suhteessa
tavallisesti olekaan paljon kerrottavaa; jos hänellä jotain on, voi
ehkä maksaa vaivan häntä kuunnella, mutta ei rakastaakseen häntä
enemmän sen tähden. Minä puolestani en etsi tarinoita, niitä on
minulla todellakin kyllin; minä etsin välittömyyttä. Se juuri on
iäistä rakkaudessa, että yksilöt vasta sen syttymisestä lähtien ovat
toisilleen olemassa.

Vähän luottamusta täytyy minun hänessä herättää, tai oikeammin,
poistaa pieni epäilys. Enpä suinkaan kuulu niiden rakastavaisten
joukkoon, jotka kunnioituksesta rakastavat toisiaan, kunnioituksesta
menevät naimisiin ja kunnioituksesta saavat lapsia keskenään,
mutta kuitenkin tiedän hyvin, että rakkaus, varsinkin ennen kuin
siinä on intohimoa, vaatii siltä, joka on tullut sen esineeksi,
ettei hän törkeästi riko moraalia. Tässä suhteessa on rakkaudella
oma dialektiikkansa. Vaikkakin minun menettelyni Edvardia kohtaan
on moraalin kannalta paljon moitittavampaa kuin entinen suhteeni
tätiin, on minun kuitenkin paljon helpompi selittää Cordelialle
edellistä kuin jälkimmäistä. Hän ei tosin ole puhunut asiasta
mitään, mutta kuitenkin pidän parhaana selittää hänelle menettelyni
välttämättömyyden. Se varovaisuus, jota olen esiintymisessäni
noudattanut, mairittelee hänen ylpeyttään, se salaperäisyys, johon
verhoudun, tekee minut mieltäkiinnittäväksi. Tässä suhteessa
Cordeliasta voi kyllä näyttää kuin paljastaisin hänelle itsessäni
paljon eroottista, kuin tulisin puhumaan ristiin, kun minä myöhemmin
aion väittää, etten ole koskaan ennen rakastanut; tämä seikka ei
kuitenkaan merkitse mitään. En pelkää ristiriitaista menettelyä,
kunhan hän vain ei sitä huomaa ja minä saavutan mitä tahdon. Pitäkööt
oppineet väittelijät kunnianaan välttää kaikkia ristiriitaisuuksia;
nuoren tytön elämä on liian rikas, siinä on aina ristiriitaisuuksia
ja niin muodoin se tekee ristiriitaisuudet välttämättömiksi.

Hän on ylpeä eikä hänellä ole mitään varsinaista käsitystä
rakkaudesta. Vaikka hän nyt kyllä jossakin määrin pitää minua
henkisesti kypsyneempänä, voi helposti sattua, että hän, kun rakkaus
alkaa hänessä vaikuttaa, voisi kääntää ylpeytensä minua kohtaan.
Mikäli minä voin havaita, hän on epätietoinen naisen varsinaisesta
merkityksestä. Sen tähden oli helppo saada hänen ylpeytensä
kohdistumaan Edvardiin. Tuo ylpeys oli kuitenkin yltiöpäistä,
hänellä kun ei ollut mitään käsitystä rakkaudesta. Mutta kun hän
sen saa, hänen todellinen ylpeytensä syntyy samalla kertaa, mutta
jäännös entistä yltiöpäisyyttä voi helposti liittyä siihen lisäksi.
Voisi niin muodoin ajatella, että hän kääntäisi sen minua vastaan.
Vaikka häntä kaiketikaan ei kaduta, että hän antoi suostumuksensa
kihlaukseen, tulee hän kuitenkin helposti käsittämään, että sain sen
verrattain helposti; hän on näkevä, ettei alku hänen puoleltansa
ollut oikea. Jos hän tuon käsittää, hän on kääntävä peitsensä minua
vastaan. Niin pitääkin olla. Sillä tavalla pääsen selvyyteen siitä,
kuinka syvälti hänen tunteensa ovat järkkyneet.

-- -- --

Aivan oikein. Jo kauas kadulle näen tuon sievän pienen kiharaisen
pään, joka kurkottautuu niin pitkälle kuin suinkin ulos ikkunasta.
Olen jo kolmena päivänä peräkkäin saanut nähdä sen...Nuori tyttö
ei turhan tähden seiso ikkunassa, hänellä täytyy varmaankin olla
siihen hyvät syynsä... Mutta minä pyydän taivaan nimessä, älkää
kurkottautuko noin kauas ikkunasta; lyönpä vetoa, että seisotte
tuolin reunalla, sen voin päättää asennostanne. Ajatelkaa kauhua,
jos putoaisitte --, ette minun päälleni, sillä minä pysyttelen
toistaiseksi asian ulkopuolella -- vaan hänen, sillä joku hän kai
tässä on kysymyksessä... Mutta mitä näenkään, tuolla kaukanahan
tulee ystäväni lisensiaatti Hansen keskikatua kävellen. Hänen
esiintymisessään on jotain tavatonta, hän käyttää omituista
kulkuneuvoa; jos näen oikein, hän saapuu kaipuun siivin. Olisiko
hänellä tapana käydä tuossa talossa minun tietämättäni?... Te
katositte, kaunis neitiseni, arvelen, että menitte aukaisemaan ovea
hänelle... Tulkaa vain takaisin, hän ei lainkaan aio taloon...
Kuinka, te tunnette asian paremmin? Mutta minä voin vakuuttaa
teille... Hän sanoi sen juuri minulle itse. Jolleivät vaunut, jotka
vastikään ajoivat ohi, olisi pitäneet niin kovaa melua, olisitte
sen itse kuullut. Minä sanoin hänelle noin vain ohimennen: Sinä
aiot tänne sisälle? Johon hän vastasi selvästi: en... Nyt voitte
heittää hänelle hyvästit; nyt lähden hänen kanssaan kävelemään.
Hän on hämillään, ja hämillään olevat ihmiset pakisevat kernaasti.
Nyt aion puhua hänen kanssaan siitä papinvirasta, jota hän on
päättänyt hakea... Hyvästi nyt, kaunis neitini, me aiomme kävellä
alas tullille. Kun sitten olemme tulleet sen ulkopuolelle, sanon
hänelle: tuhat tulimmaista, sinähän olet johdattanut minut kokonaan
harhaan, minunhan piti mennä Itäiselle kadulle. -- Katso, nyt
olemme, neitiseni, täällä taasen... Miten uskollinen, hän seisoo
vielä ikkunassa. Sellainen tyttö voi tehdä miehen onnelliseksi...
Ja miksi sitten teen kaiken tämän, kysytte. Sen tähden että olen
alhainen ihminen, jolle on mieleistä tuottaa harmia toisille? En
suinkaan. Teen kaiken tämän teidän itsenne tähden, rakastettava
neiti. Ensiksikin! Olette odottanut lisensiaattia, kaivannut häntä,
ja nyt hän on teidän luoksenne tullessaan kaksinverroin kaunis.
Toiseksi! Kun lisensiaatti nyt astuu sisään ovesta, sanoo hän: "Nyt
olimme vähällä tulla yllätetyiksi, sillä tuo kirottu mies seisoi
oven edessä, kun olin tulossa luoksesi. Mutta minä olin viisas, minä
johdatin hänet pitkään keskusteluun siitä virasta, jota haen, ja
kuinka olikaan, niin sain hänet lähtemään kanssani tullille päin;
voin vakuuttaa, ettei hän huomannut mitään." Ja vielä lisäksi,
tehän pidätte nyt lisensiaatista vielä enemmän kuin ennen; sillä te
olette aina arvellut hänellä olevan erinomaiset mielipiteet, mutta
että hän olisi viisaskin ... niin, nythän itse näette. Ja siitä on
teidän kiittäminen minua. -- -- Mutta eräs asia johtuu mieleeni.
Teidän kihlauksennehan ei voi vielä olla julkinen, sillä silloinhan
minä olisin siitä kuullut. Tyttö on kaunis ja ihana katsoa; mutta
hän on nuori. Ehkä ei hänen älynsä ole vielä kehittynyt. Eikö ole
ajateltavissa, että hän kevytmielisesti menisi ja ottaisi perin
vakavan askelen. Se on estettävä; minä tahdon puhua tytön kanssa.
Sen olen hänelle velkaa, sillä hän on varmaankin hyvin rakastettava
tyttö. Sen olen velkaa lisensiaatille, sillä hän on ystäväni; siten
olen sen velkaa tytöllekin, sillä hän on ystäväni tuleva puoliso.
Sen olen velkaa tytön perheelle, sillä se on varmaankin hyvin
kunnioitettava perhe. Sen olen velkaa koko yhteiskunnalle, sillä
kysymyksessä on hyvätyö. Koko ihmiskunnalle! Miten suuri ajatus,
miten valtava yritys toimia koko ihmiskunnan nimessä, omistaa
sellainen kenraalinvaltakirja! -- Mutta riennänpä Cordelian luo.
Osaan aina käyttää mielialaa hyväkseni, ja tuon tytön ihana kaiho on
todella minua liikuttanut.

-- -- --

Nyt alkaa ensimmäinen taistelu Cordelian kanssa, taistelu, jossa
minä pakenen ja siten opetan hänet, minua takaa-ajaen, voittamaan.
Minä vetäydyn alituisesti taaksepäin, ja tällä liikkeelläni opetan
häntä kauttani tuntemaan kaikki rakkauden mahdit, sen levottomat
ajatukset, sen intohimon, sen kaipuun ja toivon ja rauhattoman
odotuksen. Liikkuessani tällä tavoin hänen edessään kehittyy
kaikki tämä vastaavalla tavalla hänessä itsessään. Kuljetan häntä
triumfikulkueessa, ja minä itse olen yhtä suuressa määrin se, joka
laulaa hänen voittonsa kunniaksi, kuin se, joka näyttää hänelle
tien. Hän on saava rohkeutta uskoa rakkauteen, uskoa, että se on
iäinen voima, nähdessään sen vallan, nähdessään mieleni liikutukset.
Hän on uskova minua, osaksi sen tähden että luotan taitooni, osaksi
sen tähden, että totuutta on itse asiassa kaiken sen pohjalla mitä
teen. Jollei niin olisi asianlaita, ei hän uskoisi minua. Jokaiselta
liikkeeltäni hän käy yhä voimakkaammaksi; rakkaus herää hänen
sielussaan, hän on saavuttanut merkityksensä naisena. -- En ole
tähän saakka poroporvarillisesti puhuen kosiskellut häntä, sen teen
nyt, minä vapautan hänet, ainoastaan siten tahdon häntä rakastaa.
Että hänen on minua kaikesta kiittäminen, sitä hän ei saa aavistaa,
sillä siten hän kadottaisi luottamuksensa itseensä. Kun hän nyt
tuntee olevansa vapaa, niin vapaa, että häntä melkein haluttaisi
rikkoa välinsä minun kanssani, silloin alkaa toinen taistelu. Nyt
on hänessä voimaa ja intohimoa ja nyt merkitsee taistelu minulle
jotain; hetkelliset seuraukset olkoot sitten mitkä hyvänsä. Entä
jos hän ylpeydessään pettää minut, entä jos hän rikkoo välinsä
minuun? Niinpä on hänellä siihen täysi vapaus; mutta minulle hän
on kuitenkin kuuluva. On turhaa puhetta, että kihlaus sitoisi
häntä minuun, tahdon omistaa hänet vain vapaana. Jättäköön hän
minut, toinen taistelu alkaa joka tapauksessa, ja tuossa toisessa
taistelussa olen minä voittava niin varmasti kuin se oli pelkkää
harhanäköä, että hän voitti ensimmäisessä. Mitä enemmän voimaa
hänessä on, sitä mieltäkiinnittävämpää minulle. Ensimmäinen taistelu
on vapautustaistelu ja se on vain leikkiä, toinen on valloitussota ja
se käydään elämästä ja kuolemasta.

Rakastanko Cordeliaa? Kyllä. Vilpittömästi? Kyllä. Uskollisesti?
Kyllä -- esteettisessä merkityksessä ja sillähän lienee arvonsa
silläkin. Mitä olisi tätä tyttöä auttanut, jos hän olisi joutunut
uskollisen aviomies-kuhnurin käsiin? Mikä hänestä olisi tullut?
Ei mitään. On tapana sanoa, että tarvitaan hitunen muutakin kuin
rehellisyyttä tullakseen toimeen maailmassa; minä puolestani
sanoisin, että tarvitaan hiukan muutakin kuin uskollisuutta
rakastaakseen sellaista tyttöä. Ja minulla on muutakin -- minulla on
kavaluutta. Ja kuitenkin rakastan häntä uskollisesti. Ankarasti ja
huolellisesti valvon itseäni, jotta kaikki se, mikä tuossa tytössä
on, koko hänen jumalallisen rikas luontonsa, kehittyisi kukkaansa.
Minä olen niitä harvoja, jotka sen voivat tehdä, hän on niitä
harvoja, jotka siihen sopivat; emmekö siis sovellu toisillemme?

Teenkö väärin, kun sen sijaan että katsoisin pappiin tarkastelen
tuota kaunista kirjailtua nenäliinaa, joka teillä on kädessänne?
Teettekö te väärin pitäessänne sitä noin esillä?... Nurkassa on
nimi... Charlotte Hahn on siis teidän nimenne? On niin viehättävää
näin sattumalta saada tietää naisen nimi. On kuin joku palveleva
henki salaperäisellä tavalla tekisi minut tutuksi teidän kanssanne...
Vai eikö ole sattuma, että nenäliinanpoimut laskeutuvat siten että
minä voin nähdä nimen?... Te olette liikuttunut, te pyyhitte kyynelen
silmästänne... Nenäliina riippuu taasen vapaana... Teitä ihmetyttää
että katselen teitä enkä pappia. Te tarkastelette nenäliinaa, te
huomaatte sen ilmiantaneen nimenne... Sehän on tuiki viaton juttu, on
niin helppo saada tietää tytön nimi... Miksi julmistua nenäliinalle,
miksi rutistaa se noin kokoon? Miksi suuttua sille? Miksi suuttua
minulle? Kuulkaa mitä pappi sanoo: "Älköön kukaan saattako ihmistä
kiusaukseen; hänkin, joka sen tietämättään tekee, on vastuunalainen,
on syyllinen toisen edessä, jolle hän voi vikansa korvata vain
entistä suuremmalla hyvyydellä"... Nyt hän sanoi aamenensa,
kirkonoven ulkopuolella uskallatte kyllä antaa nenäliinanne vapaasti
liehua tuulessa... Vai oletteko alkanut pelätä minua? Mitä olen
sitten tehnyt?... Olenko tehnyt sellaista, jota ette voi antaa
anteeksi, ette voi mieleenne palauttaa -- antaaksenne anteeksi?

-- -- --

Kaksinainen menettelytapa käy välttämättömäksi suhteessani
Cordeliaan. Jos yhtenään pakenisin hänen edeltään, voisi tapahtua,
että eroottinen elementti hänessä kävisi kovin hataraksi ja löyhäksi,
niin ettei syvempi naisellisuus hänessä voisikaan herätä. Hän ei
ehkä siinä tapauksessa kykenisi toisen taistelun alettua tekemään
vastarintaa. Tosin hän nukkuu voiton päivään saakka, ja niin hänen
pitääkin tehdä; mutta toiselta puolen hänet on alinomaa herätettävä.
Kun hänestä sitten hetken ajan näyttää kuin hänen voittonsa
tahdottaisiin häneltä riistää, on hän havahtuva puolustamaan sitä.
Tässä kamppailussa kypsyy hänen naisellisuutensa. Voin käyttää
joko sanoja tai kirjeitä häntä kiihottaakseni ja jäähdyttääkseni.
Jälkimmäinen keino on kaikin puolin edullisempi. Siten nautin hänen
syvimmästä järkytyksestään. Kun hän on saanut kirjeeni, kun sen
suloinen myrkky on mennyt vereen, silloin on yksikin sana kylliksi,
jos tahtoo saada rakkauden puhkeamaan ilmi. Seuraavassa hetkessä
kylmä ironia saa hänet taasen epäilemään, ei kuitenkaan enempää
kuin sen verran, että hän yhä vielä tuntee voittaneensa ja tuntee
niin vielä suuremmassa määrin saadessaan seuraavan kirjeen. Ironiaa
ei olekaan helppo esittää kirjeessä, sillä se mahdollisuus on
lähellä, ettei Cordelia sitä siinä ymmärtäisi. Haaveilua voi taasen
vain välähdyksittäin ilmentää keskustelussa. Minun persoonallinen
läsnäoloni on tekevä mahdottomaksi tunnekiihkon. Kun olen vain
kirjeitse läsnä, hän voi helposti kestää läsnäoloni, hän vaihtaa
minut eräässä merkityksessä yleisempään olentoon, joka elää hänen
rakkaudessaan. Kirjeessä voi niinikään ottaa itselleen suuremman
vapauden, kirjeessä voin hyvin heittäytyä hänen jalkoihinsa
jne., seikka, joka näyttäisi varsin hullunkuriselta, jos sen
todellisuudessa tekisin ja joka saisi illuusion särkymään. Tämän
minun kaksinaisen menettelyni vastakkaisuus on synnyttävä ja
kehittävä, vahvistava ja vakauttava rakkautta hänessä, sanalla sanoen
koetteleva sitä. --

Liian varhain eivät nämä kirjeet kuitenkaan saa muodostua sävyltään
vahvasti eroottisiksi. Alussa on parasta, että niillä on yleisempi
luonne, että ne sisältävät vain jonkun yksityisen viittauksen,
poistavat jonkun yksityisen epäilyksen. Tilaisuuden sattuessa sopii
huomauttaa mikä etu kihlauksella on siinä suhteessa, ettei ilkeillä
huhuilla ole mitään mahdollisuutta käydä juttuun käsiksi. Mitä
varjopuolia sillä muutoin on, sitä en lakkaa hänelle huomauttamasta.
Setäni talosta saan aiheita irvikuvaan, jonka voin aina antaa kulkea
rinnallani. Sydämellisintä, antautuvinta rakkautta ei hänessä voi
syntyä minun avuttani. Kun sen häneltä kiellän ja tuolla irvikuvalla
häntä kiusaan, on hän kyllä väsyvä olemaan kihloissa, voimatta
oikeastaan sanoa, että minä olisin saanut hänet siihen kyllästymään.

Pieni kirje on tänään antava hänelle vihjauksen siitä millainen on
hänen oma tilansa, minä kun siinä selitän oman sieluntilani. Minun
menettelyni on oikea. Siitä on minun kiittäminen teitä, te rakkaat
tyttölapset, joita ennen olen rakastanut. Teitä on minun kiittäminen,
että minun sieluni nyt on niin viritetty, että voin olla suhteessani
Cordeliaan juuri sellainen kuin haluankin olla. Kiitollisuudella
muistelen teitä, kunnia on teidän; olen aina myöntävä, että nuori
tyttö on kuin syntynyt opettajaksi; häneltä voi aina oppia, jollei
muuta niin pettämään häntä -- sillä sen tempun oppii parhaiten itse
tytöiltä; kuinka vanhaksi tullenkin, en ole koskaan unohtava, että
vasta se on mennyttä miestä, joka on tullut niin vanhaksi, ettei hän
voi oppia mitään nuorelta tytöltä.

-- -- --

Minun Cordeliani!

Sinä sanot, ettet ollut kuvitellut minua sellaiseksi, mutta enhän
minäkään ollut kuvitellut sellaiseksi tulevani. Onkohan syytä
muutokseen etsittävä sinusta? Sillä voisihan ajatella, että minä
en oikeastaan olisikaan muuttunut, vaan että ne silmät, joilla
sinä minua katsot, olisivat muuttuneet. Vai onko syytä etsittävä
minusta? Syy on minussa, sillä minä rakastan sinua; syy on sinussa,
sillä sinä olet se jota rakastan. Järjen kylmässä, tyynessä valossa
katselin kaikkea, ylpeänä ja koskemattomana, mikään ei minua
kauhistuttanut; jos aavekin olisi oveeni kolkuttanut, olisin sen
kynttiläjalkaani tarttuen tyynesti avannut. Mutta katso, minä en
avannut oveani aaveille, en verettömille ja voimattomille haamuille,
vaan sinulle, Cordeliani, sinun kanssasi tulivat elämä ja nuoruus
ja ilo ja kauneus luokseni. Minun käteni vapisee, en voi pidellä
kynttilääni rauhallisena, pakenen edestäsi, ja kuitenkaan en voi olla
kiinnittämättä silmiäni sinuun, en toivomatta, että voisin pidellä
kynttilää vakavasti kädessäni. Muuttunut olen; mutta missä määrin,
missä muodossa ilmenee tuo muutos? En tiedä sitä, en voi siitä mitään
lähempää määrittelyä antaa. Voin vain sanoa: minä muutuin.

Sinun Johanneksesi.

-- -- --

Minun Cordeliani!

Lempi rakastaa salaisuutta -- kihlaus on yleinen; se rakastaa
hiljaisuutta -- kihlaus on julistus; se rakastaa kuiskailua --
kihlaus on suuriääninen tiedoksianto; ja kuitenkin on kihlauksemme,
kiitos olkoon Cordelian taidon, oleva verraton keino pettää
vihollisiamme. Pimeänä yönä ei mikään ole toisille laivoille
vaarallisempaa kuin lyhdyn ripustaminen johonkin alukseen, sillä se
on petollisempi kuin pimeys itse.

Sinun Johanneksesi.

-- -- --

Hän istuu sohvassa teepöydän ääressä, minä istun hänen vieressään;
hän nojaa minun käsivarteeni ja hänen päänsä lepää monen aatoksen
painamana minun olkaani vasten. Hän on minua niin lähellä ja
kuitenkin vielä kaukana, hän antautuu ja kuitenkaan hän ei kuulu
minulle. Vielä hänessä on vastustusta, mutta se ei ole tietoisesti
harkittua, se on naisellisuuden tavallista vastustusta; sillä naisen
olemus on antautumista vastustuksen muodossa. -- Hän istuu sohvassa
teepöydän ääressä, minä istun hänen vieressään. Hänen sydämensä
jyskyttää intohimosta, hänen povensa aaltoilee, ei kuitenkaan
rauhattomuudesta; toisinaan vaihtelee väri hänen kasvoillaan,
kuitenkin keveinä vivahduksina. Onko se rakkautta? Ei suinkaan.
Hän kuuntelee, hän ymmärtää. Hän kuuntelee siivitettyjä sanojani,
hän käsittää ne, hän kuulee toisen puhetta ja ymmärtää sitä kuin
omaansa; hän kuuntelee vaieten toisen ääntä, joka soi kaikuna hänen
sisimmässään, hän ymmärtää tuon kaiun kuin olisi se hänen oma
äänensä, joka puhuu hänelle ja eräälle toiselle.

Mitä minä teen? Hurmaanko hänet? En suinkaan; siitä ei olisi minulle
mitään hyötyä. Varastanko hänen sydämensä? En suinkaan, näen
päinvastoin mieluimmin, että se tyttö, jota rakastan, pitää itse
sydämensä. Mitä sitten teen? Minä muovailen itselleni sydämen hänen
sydämensä mukaan. Taiteilija maalaa rakastettunsa kuvan, se on hänen
ilonsa, kuvanveistäjä ikuistaa hänen muotonsa. Niin teen minäkin,
mutta henkisessä merkityksessä. Hän ei tiedä minun omistavan tuota
kuvaa, ja siinä juuri on petokseni. Salaperäisellä tavalla olen sen
itselleni hankkinut ja siinä merkityksessä varastanut hänen sydämensä
samoinkuin Rebekasta sanotaan, että hän varasti Laabanin sydämen, kun
hän viekkaasti ryösti häneltä hänen kotijumalansa.

Ympäristöllä ja puitteilla on sentään suuri vaikutus ihmiseen, ne
painuvat nopeimmin ja syvimmin muistiin tai oikeammin koko sieluun
eivätkä sen tähden joudu unohduksiin. Kuinka vanhaksi sitten
tullenkin, en milloinkaan ole kuitenkaan voiva kuvitella Cordeliaa
muussa ympäristössä kuin tässä pienessä huoneessa. Kun tulen hänen
luoksensa ja tavallisesti ohjaan kulkuni salin oven kautta, hän
kiiruhtaa samassa vastaani omasta huoneestaan, ja kun avaan salin
oven astuakseni arkihuoneeseen, avaa hän samaan aikaan toisen
oven, niin että meidän katseemme heti ovella tapaavat toisensa.
Arkihuone on pieni ja siisti, melkein työhuoneen tapainen. Vaikka
olen tarkastellut sitä monesta kulmasta, on minusta kuitenkin aina
hauskinta katsella sitä sohvasta. Hän istuu tuossa minun vieressäni,
edessämme on pyöreä teepöytä, jolle pöytäliina on levitetty, niin
että se riippuu monina laskoksina. Pöydällä on lamppu, kukan
muotoinen, joka voimakkaana ja täyteläisenä kohoaa kannattaen kukan
terää, jonka yllä taasen riippuu hieno koristettu paperiharso niin
keveänä ettei se voi pysyä liikkumattomana. Lampun muoto muistuttaa
minua itämaan luonnosta, harson liikunta noiden seutujen lempeistä
henkäyksistä. Lattiaa peittää matto, jonka omituisesti punottu
kudos todistaa sen olevan muukalaista alkuperää. Toisin hetkin
annan lampun loihtia eteeni eteläisen maiseman; minä istun silloin
Cordelian kanssa maassa lampun kukkakruunun alla. Toisin hetkin annan
punotun maton herättää mielikuvan laivasta, upseerinkajuutasta -- me
purjehdimme silloin keskellä aavaa valtamerta. Kun istumme kaukana
ikkunasta, tähystämme suoraan taivaan rajattomiin ääriin. Myöskin
tämä voimistaa illuusiota. Kun sitten istun hänen vierellään, annan
kaiken tuon kulkea silmieni editse kuvana, joka kiitää todellisuuden
yli kuin kuolema haudan yli. -- Ympäristö merkitsee aina paljon,
varsinkin muistolle. Jokainen eroottinen suhde on elettävä niin,
että asianomaisten on helppo loihtia eteensä kuva, jossa suhteen
koko ihanuus kuvastuu. Jotta se voisi onnistua, on ympäristöä
pidettävä huolellisesti silmällä. Jollei se vastaa toiveita, on se
sellaiseksi muodostettava. Cordelialle ja hänen rakkaudelleen sopii
ympäristö hyvin. Kuinka toisenlainen kuva mieleeni nouseekaan,
kun ajattelen pientä Emelietäni, ja kuitenkin, kuinka hyvin sopi
siinäkin tapauksessa ympäristö lemmensuhteen puitteiksi! Häntä
en voi ajatella muualla kuin istumassa pienessä puutarhatuvassa.
Ovet olivat auki, pieni tuvan edessä oleva puutarha rajoitti
näköalan, pakotti silmän hetkeksi pysähtymään ennenkuin se rohkeasti
lähti seuraamaan maantietä, joka katosi etäisyyteen. Emelie oli
ihastuttava, mutta vähäpätöisempi kuin Cordelia. Ympäristö oli sen
mukainen. Silmä pysytteli maanpinnalla, se ei hyökännyt rohkeana
ja levottomana eteenpäin; ja vaikkakin maantie itse romanttisesti
katosi kaukaisuuksiin, vaikutti se kuitenkin pääasiassa siten, että
silmä liukui sen matkan, mikä sillä oli edessään, ja kääntyi takaisin
kulkeakseen uudelleen saman matkan. Huone oli maan rajassa. Cordelian
ympäristöllä ei saa olla mitään etualaa, ainoastaan taivaanrannan
rohkea äärettömyys. Hän ei saa asustaa maan rajassa, hänen täytyy
leijua, ei kävellä, lentää, ei edestakaisin, vaan iäisesti eteenpäin.

Se, joka itse on kihloissa, pääsee pian selville toisten kihlattujen
narrimaisuuksista. Jokunen päivä sitten sukelsi lisensiaatti Hansen
esiin käsipuolessaan tuo rakastettava nuori tyttö, jonka kanssa
hän on kihloissa. Hän uskoi minulle, että tyttö on hyvin nuori,
minkä tiesinkin jo ennestään, lisäksi uskoi hän minulle, että hän
oli valinnut tytön nimenomaisena tarkoituksenaan kehittää hänestä
se ihanne, joka aina oli väikkynyt hänen mielessään. Jumalani,
tuollainen lisensiaattinahjus -- ja toiselta puolen terve,
kukoistava, elämänhaluinen tyttö. Vaikka minulla on pitkäaikainen
kokemus, en milloinkaan ole lähestynyt tyttöä muutoin kuin syvästi
kunnioittaen ja oppien aina ensin itse häneltä. Jos minulla
mahdollisesti on jotain kasvatuksellista merkitystä tytölle, on se
siinä, että yhä uudelleen hänelle opetan mitä itse olen häneltä
oppinut.

Cordelian sielu on saatettava liikkeeseen, ei kuitenkaan tuulispäiden
viskeltäväksi eikä osittain, vaan kokonaisena. Hänen on keksittävä
äärettömyys, opittava tuntemaan, että se on kaikkia ihmisiä lähinnä.
Tämä ei ole tapahtuva ajatuksen tietä, joka on hänelle kiertotie,
vaan mielikuvituksen, joka on varsinainen liikeyhteys hänen ja
minun välilläni, sillä se mikä on osa miehessä, on kokonaisuus
naisessa. Hänen ei tarvitse kulkea ajatuksen vaivalloista tietä
eteenpäin pyrkiessään käsittämään asioiden ääretöntä moninaisuutta;
sillä nainen ei ole syntynyt tekemään työtä, hänen on päästävä
päämaaliinsa mielikuvituksen ja sydämen keveäkulkuista tietä.
Äärettömyys on nuorelle tytölle yhtä luonnollinen käsite kuin se,
että kaikki rakkaus on onnellista. Nuorella tytöllä on kaikkialla,
mihin hän sitten kääntyneekin, äärettömyys ympärillään, ja ylimeno
on vain hyppäys, mutta, se tarkoin huomattakoon, naisellinen
hyppäys, ei miehinen. Kuinka kömpelöitä ovatkaan miehet yleensä!
Kun heidän pitää hypätä, heidän täytyy ottaa vauhtia, tehdä pitkiä
valmistuksia, mitata välimatka silmällä, juosta monta kertaa
kääntyäkseen taas säikähtyneinä takaisin. Viimein he hyppäävät ja
putoavat väliin. Nuori tyttö hyppää toisella tavalla. Vuoriseuduissa
tapaa usein kaksi toisiaan vastaan kurkottavaa kalliokielekettä.
Niiden välillä on kammottava kuilu. Yksikään mies ei uskalla
hyppäystä. Nuori tyttö sitä vastoin, niin kertovat seudun asukkaat,
on sen uskaltanut, ja sitä kutsutaankin sen tähden neitsythypyksi.
Minä uskon tuon kertomuksen mielelläni, samoin kuin uskon paljon
erinomaista nuoresta tytöstä yleensä, ja minulle tuottaa suurta iloa
kuulla yksinkertaisten vuoristolaisten siitä puhuvan. Minä uskon
kaikkea, uskon luonnotontakin, ja hämmästyn sen edessä ainoastaan
uskoakseni sen; ensimmäinen ja viimeinen asia, joka minua on
hämmästyttänyt, on nuori tyttö. Ja kuitenkin on sellainen hyppäys
nuorelle tytölle kuin leikin asia, kun miehen hyppäys sen sijaan
on aina naurettava, sen tähden että kuinka voimakkaan vauhdin hän
ottaakin, hänen ponnistuksensa jää suhteettoman vähäiseksi verrattuna
kallionkielekkeiden etäisyyteen toisistaan, ja kumminkin pitäisi
niiden olla järkevässä suhteessa toisiinsa. Mutta kuka on niin tyhmä,
että luulee nuoren tytön ottavan vauhtia? Hänen voi kyllä ajatella
juoksevan, mutta silloin on tuo juoksu vain leikkiä, nautintoa,
viehkeyden esille loihtimista, jota vastoin kuvittelu vauhdin otosta
särkee naisellisen kokonaisuuden. Vauhdinotossa on nimittäin jotain,
joka on naisen luonteen vastaista. Ja hänen hyppäyksensä -- kuka ei
käsittäisi sen oikeata luonnetta! Hänen hyppäyksensä on liitelemistä.
Ja kun hän sitten on päässyt toiselle puolelle, seisoo hän siellä
taasen, ei ponnistuksesta väsyneenä, vaan kauniimpana kuin muutoin ja
sielukkaampana; hän heittää suutelon meille, jotka seisomme toisella
puolella. Nuorekkaana, vastasyntyneenä kuin kukka, joka on työntynyt
esiin vuoren juurelta, keikkuu hän syvyyden yli, niin että meidän
silmissämme melkein mustenee. -- -- -- Hänen pitää oppia kaikki
äärettömyyttä kajastavat liikkeet, keinutella itseään, tuudittaa
itsensä unelmiin, muuttaa runo todellisuudeksi, satu todellisesti
olevaiseksi, tuntea sydämessään kaikki mahdolliset tunteet. Kun hän
on tottunut tuohon tunnelmien kirjavaan rikkauteen, lasken minä
eroottisen aineksen lisäksi hänen sieluunsa. Silloin hän on sitä mitä
tahdon ja haluan. Silloin on minun tehtäväni suoritettu, minun työni,
silloin käärin kokoon kaikki purjeeni, silloin istun hänen vieressään
ja me laskettelemme eteenpäin hänen purjeillaan. Ja totta tosiaan,
kun tuo tyttö on eroottisesti hurmaantunut, silloin on minulla kyllin
työtä istuessani perässä ja säädellessäni vauhtia, niin ettei mikään
tapahdu liian aikaisin tai epäkauniilla tavalla. Silloin tällöin
tulee purjeesemme pieni reikä, ja seuraavassa hetkessä syöksymme taas
pikaista vauhtia eteenpäin.

Setäni talossa käy Cordelia yhä kärsimättömämmäksi. Hän on monta
kertaa ehdottanut, ettemme enää sinne menisi; se ei kuitenkaan
ole auttanut, olen aina keksinyt verukkeita. Kun eilen illalla
läksimme sieltä, hän puristi kättäni aivan erikoisen intohimoisesti.
Luultavasti oli hän kärsinyt suuresti siellä, eikä se olekaan ihme.
Jollei minua niin huvittaisi tarkastella räikeitä luonnottomuuden
ilmaisuja, en itsekään mitenkään kestäisi. Aamulla sain Cordelialta
kirjeen, jossa hän, sukkelammin kuin olisin häneltä odottanut, teki
pilaa kihlauksista. Olen suudellut kirjettä, se on rakkain kirje,
jonka häneltä olen saanut. Aivan niin, Cordeliani! Sellainen on minun
toivomukseni.

-- -- --

Ihmeellistä kyllä on Itäisellä kadulla kaksi kahvilaa vastakkain.
Toisessa kerroksessa vasemmalla kädellä asuu muuan pieni mamselli.
Hän on tavallisesti kätkössä puoliuutimien takana. Puoliuutimet
ovat hyvin ohutta kangasta, ja se joka tuntee tytön tai on useammin
hänet nähnyt, voi, jos hänellä on hyvät silmät, helposti tuntea
tämän kasvonpiirteet, kun hän sitä vastoin muista näyttää vain
tummalta epämääräiseltä kuviolta. Jälkimmäinen pitää paikkansa minuun
nähden, edellinen sitä vastoin sopii siihen nuoreen upseeriin, joka
säännöllisesti joka päivä kello kaksitoista ilmestyy näille seuduille
ja suuntaa katseensa ylös puoliuutimia kohti. Oikeastaan huomasin
tuon kauniin sähkösanomasuhteen puoliuutimista. Sellaisia ei ole
muissa ikkunoissa, ja tuollainen yksinäinen verho, joka peittää
vain yhden ikkunan, on merkki siitä, että ikkunan takana alinomaa
istuu joku. Eräänä päivänä istuin vastapäätä olevan kahvilan ikkunan
luona. Kello oli juuri kaksitoista. Panematta merkille ikkunan ohitse
kulkevia pidin vain silmällä tuota verhoa, kun äkkiä tumma kuvio sen
takana alkoi liikkua. Naisen kasvot tulivat sivultapäin sen takaa
näkyviin. Sen jälkeen nyökkäsi asianomainen hyvin ystävällisesti
kätkeytyen taas uutimien taa. Tästä päättelin ensinnäkin että se
henkilö, jota hän tervehti, oli mies, sillä tytön eleet olivat liian
intohimoiset kohdistuakseen johonkin ystävättäreen; toiseksi tein sen
johtopäätöksen, että se henkilö, jolle tervehdys oli tarkoitettu,
tavallisesti tuli toiselta puolen katua. Tyttö oli niin asettunut,
että hän jo kaukaa saattoi tämän huomata, vieläpä tervehtiä häntä
puoliuutimien suojassa. -- -- -- Aivan oikein, lyönnilleen kello
kaksitoista ilmestyy taasen tämän pienen rakkausepisodin sankari,
meidän rakas luutnanttimme. Istun tällä kertaa siinä kahvilassa,
joka on sen talon ensi kerroksessa, jonka toisessa kerroksessa
neitini asuu. Luutnantti on jo hänet huomannut. Pidä nyt hyvin
varasi, rakas ystäväni, ei ole helppo asia tervehtiä kauniisti
toista kerrosta kohti. Meidän luutnanttimme ei lisäksi ole hullumman
näköinen, hän on sorjavartaloinen, suora ja solakka, hänellä on
kauniit kasvot, kaareva nenä ja musta tukka, ja hänen kolmikulmainen
hattunsa sopii hänelle hyvin. Nyt on toimimisen hetki; luutnantin
jalat alkavatkin horjahdella, sääret käydä ikäänkuin liian pitkiksi.
Kun tahtoo koota kaiken voimansa silmiin ja suunnata ne toista
kerrosta kohti, jalat käyvät usein hervottomiksi. Suokaa anteeksi,
herra luutnantti, että keskeytän tuon katseen taivaaseennousun. Se
on nenäkästä, sen tiedän kyllä. Paljonsanovaksi ei tuota katsetta
voi kutsua, pikemmin tyhjäksi ja kuitenkin hyvin lupaavaksi. Mutta
nuo monet lupaukset ovat nousseet liiaksi luutnantin päähän; hän
horjui, käyttääkseni runoilijan sanoja Agnetasta, kompastui ja
kaatui. Se oli katkeraa, ja jos minä olisin saanut neuvoa, ei se
lainkaan olisi tapahtunut. Hän oli, meidän luutnanttimme, liian hyvä
siihen. Kuinka kohtalokasta; jos tahtoo naisten silmissä esiintyä
keikarina, ei saa koskaan langeta. Jos haluaa sellaisesta käydä, on
tarkoin varottava. Mutta jos tahtoo esiintyä vain älyniekkana, on
kaikki tuollainen yhdentekevää; silloin saa vajota itseensä, langeta
loveen, ja jos silloin todellisuudessakin kompastelisi, ei siihen
kiinnitettäisi ensinkään huomiota. -- -- -- Minkähän vaikutuksen
tämä episodi on tehnyt pieneen neitoseeni? Vahinko, etten samalla
kertaa voi olla kummallakin puolen katua. Voisinhan kyllä saada
jonkun tuttavistani vartioimaan toista puolta, mutta osaksi haluan
aina itse tehdä havaintoni, osaksi en voi edeltäpäin tietää mitä
tästä jutusta voi kehittyä, ja siinä suhteessa ei uskottu ole
koskaan tarpeen, sillä hänen tähtensä hukkaisin vaan tyhjiin aikaa
koettaessani saada häneltä keinotelluksi pois sen minkä hän jutusta
tietää ja tehdä hänet muutoinkin epätietoiseksi asian oikeasta
laadusta. -- -- -- Alan totta tosiaan väsyä kunnon luutnanttiini.
Päivät pääksytysten hän kulkee ohi täydessä univormussa. Sehän on
ennen kuulumatonta kestävyyttä. Sopiiko sellainen sotilaalle? Ettekö
ole aseissa, herraseni? Ettekö halua vallata taloa rynnäköllä ja
tyttöä väkivallalla? Niin, jos olisitte ylioppilas, lisensiaatti,
kappalainen, joka elää pelkästä toivosta, olisi asianlaita toinen.
Mutta annan teille anteeksi, sillä tyttö miellyttää minua enemmän
kuta useammin hänet näen. Hän on kaunis, hänen ruskeat silmänsä
ovat täynnänsä veitikkamaisuutta. Kun hän odottaa teitä tulevaksi,
kirkastaa hänen katsantonsa korkeampi kauneus, joka sopii hänelle
selittämättömän hyvin. Siitä päättelen että hänellä on rikas
mielikuvitus, ja mielikuvitus on kauniin sukupuolen luonnollinen
kaunistuskeino.

-- -- --

Minun Cordeliani!

Mitä on kaipuu? Runoilijat puhuvat usein vangitun kaipuusta. Kuinka
järjetöntä! Aivan kuin ainoastaan se, joka istuu vangittuna, voisi
kaivata! Aivan kuin se, joka on vapaana, ei voisikaan! Otaksukaamme,
että minä olisin vapaa, kuinka silloin kaipaisinkaan. Ja vapaahan
olenkin, vapaa kuin lintu, ja kuitenkin, kuinka kiihkeästi kaipaan!
Minä kaipaan lähtiessäni sinun luoksesi, minä kaipaan sinut
jätettyäni, sinun vieressäsikin istuessani sinua kaipaan. Voiko
ihminen kaihota sitä mitä hänellä jo on? Kyllä, ajatellessaan,
että hän voi sen seuraavassa hetkessä menettää. Minun kaipuuni
on iäistä rauhattomuutta. Vaikka olisin elänyt iankaikkisuudesta
iankaikkisuuteen ja tullut vakuuttuneeksi, että sinä joka hetki
kuulut minulle, kääntyisin kuitenkin aina takaisin luoksesi elääkseni
sinun kanssasi uudelleen iankaikkiset ajat ja voimatta hetkeäkään
olla poissa luotasi sinua kaipaamatta.

Sinun Johanneksesi.

-- -- --

Minun Cordeliani!

Portin edessä odottavat pienet vaunut, minusta kuitenkin suuremmat
kuin koko maailma, ne kun ovat kyllin tilavat kahdelle; niiden eteen
on valjastettu kaksi hevosta, hurjaa ja ohjatonta kuin luonnonvoimat,
kärsimätöntä kuin minun intohimoni, rohkeata kuin minun ajatukseni.
Jos tahdot, vien sinut kauas pois -- Cordeliani, käsketkö minun
niin tehdä? Sinun käskysi irrottaa ohjakset. Minä vien sinut pois,
en toisten ihmisten luota toisten luo, vaan ulos maailmasta --
hevoset kavahtavat pystyyn, vaunut kohoavat, hevoset karkaavat
päittemme päällä, me ajamme pilvenhattaroiden halki taivaaseen,
ympärillämme humisee; istummeko me yhdessä kohden ja koko maailmako
liikkuu, vai syöksymmekö me tulista vauhtia eteenpäin? Jos sinua
pyörryttää, Cordeliani, niin pidä kiinni minusta, minua ei pyörrytä
koskaan. Henkisessä merkityksessä ei se koskaan menetä tajuaan, joka
ajattelee vain yhtä ainoata asiaa, ja minä ajattelen ainoastaan
sinua -- ruumiillisessa merkityksessä ei taasen se koskaan menetä
tajuaan, joka kiinnittää katseensa yhteen ainoaan esineeseen, ja
minä näen vain sinut. Pidä kiinni, jos koko maailma hukkuisi, jos
kevyet vaunumme katoaisivat meidän altamme, istuisimme me kuitenkin
toisiamme syleillen ihanassa sopusoinnussa.

Sinun Johanneksesi.

-- -- --

Tämä on melkein liikaa. Palvelijani on odottanut kuusi tuntia, minä
itse kaksi tuulessa ja sateessa sitä rakasta lasta, Charlotte Hahnia,
josta tunnen huolta. Joka keskiviikko kahden ja viiden välissä on
hänellä tapana käydä tervehtimässä erästä vanhaa tätiään. Juuri
tänään hän siis jätti tulematta, juuri tänään kun niin hartaasti
toivoin hänet tapaavani. Minkä tähden häntä odottelen? Sen tähden
että hän saattaa minut aivan erikoiseen mielentilaan. Minä tervehdin
häntä, hän vastaa tervehdykseeni samalla kertaa taivaallisella ja
omituisen maallisella tavalla; hän jää melkein seisomaan, on kuin
olisi hän vajoamaisillaan maan sisään, ja kuitenkin loistaa hänen
katseensa kuin hän kohoaisi taivasta kohti. Kun hänet näen, tulee
mieleni samalla kertaa juhlalliseksi ja kaipaavaksi. Muutoin en
tyttöä sen koommin ajattele, himoitsen vain hänen tervehdystänsä, en
mitään muuta, en vaikka hän itsekin haluaisi enemmän antaa. Hänen
tervehdyksensä herättää minussa tunnelman, ja tunnelman tuhlaan
puolestani Cordelialle. -- Lyönpä vetoa, että hän on jollakin
tavalla päässyt livahtamaan sivuitsemme. Ei ainoastaan komedioissa
vaan myöskin todellisuudessa on tuiki vaikeata vartioida nuorta
tyttöä; vartijalla pitäisi olla silmä jokaisen sormen päässä. Oli
kerran nymfi Cardea, joka otti asiakseen pettää miehiä. Hän oleskeli
vuoriseuduissa, houkutteli rakastajansa pimeimpiin viidakkoihin
ja katosi. Ianusta hän halusi myöskin pettää, mutta tämä pettikin
puolestaan nymfin; Ianuksella oli silmä niskassa.

-- -- --

Kirjeeni tekevät tehtävänsä. Ne kehittävät häntä sielullisesti,
joskaan eivät eroottisesti. Siihen eivät varsinaiset kirjeet
kelpaakaan, siihen pitää käyttää kirjelippuja. Mitä enemmän
eroottinen aines pistäiksen esiin, sitä lyhyemmiksi ne käyvät, mutta
sitä varmemmin ne samalla osuvat sielunelämän eroottiseen puoleen.
Jottei hän kuitenkaan tulisi sentimentaaliseksi tai hentomieliseksi,
annan ivani aina tuon tuostakin jäähdyttää tunteitani. Silloin
hän taas uudelleen himoitsee entistä tulisemmin sitä ravintoa,
joka on hänelle rakkain. Kirjelippuni antavat korkeimman päämäärän
epämääräisenä kangastaa esiin kaukaisuudesta. Sinä hetkenä kun tuo
aavistus alkaa itää hänen sielussaan, särkyy meidän suhteemme. Minun
vaikutuksestani saa tuo aavistus muodon hänen sielussaan, ikään kuin
se olisi hänen oma ajatuksensa, hänen oman sydämensä vietti. Sitä
juuri tahdon.

-- -- --

Minun Cordeliani!

Jossakin tässä kaupungissa asuu pieni perhe, leski kolmen tyttärensä
kanssa. Kaksi viimeksi mainituista käy kuninkaallista keittokoulua
oppiakseen valmistamaan ruokaa. Tapahtui kerran alkukesästä eräänä
iltapäivänä noin viiden tienoissa, että ovi erääseen mainitun
perheen huoneeseen hiljaa aukenee ja tutkisteleva katse tarkastelee
huonetta. Huoneessa ei ole muita kuin nuori tyttö, joka istuu pianon
ääressä. Ovi jää raolleen, niin että sen takana oleva voi salaa
kuulla huoneessa istujan soittoa. Hän ei ole mikään taiteilijatar,
siinä tapauksessa olisikin ovi kohta sulkeutunut. Hän soittaa erästä
ruotsalaista sävelmää, se kertoo nuoruuden ja kauneuden katoamisesta.
Tytön nuoruus ja kauneus muodostavat jyrkän vastakohdan laulun
sanoille. Kummalla on totuus puolellaan: tytölläkö vai laululla?
Sävelet soivat niin hiljaisina, niin melankolisina, kuin olisi
surumielisyys se sovintotuomari, joka ratkaisee riidan. -- Mutta
se on väärässä! Mitä yhteyttä on nuoruudella ja noilla mietteillä?
Mitä yhteyttä on aamulla ja illalla? Koskettimet väräjävät ja
vapisevat; kaikupohjan henget karkaavat tiedottomina ylös eivätkä
ymmärrä toisiaan -- Cordeliani, miksi niin kiivaasti, miksi niin
intohimoisesti!

Kuinka kaukana ajassa pitää jonkun tapahtuman olla, jotta sitä
muistelisimme, kuinka kaukana, ettei muiston kaipuu sitä enää voisi
saavuttaa? Useimmilla ihmisillä on tässä suhteessa määrätty raja;
sitä, mikä on heitä ajassa liian lähellä, he eivät voi muistella,
sitä, mikä on liian kaukana, eivät myöskään. Minä en tunne mitään
rajoja. Sen, minkä olen eilen kokenut, sijoitan tuhansien vuosien
päähän menneisyyteen, ja muistelen sitä kuin se olisi eilen
tapahtunut.

Sinun Johanneksesi.

-- -- --

Minulla on salaisuus, jonka haluan sinulle uskoa, minun uskottuni.
Kenelle sen kertoisinkaan? Kaiulle? Se juttelisi sen muille.
Tähdille? Ne ovat kylmiä. Ihmisille? Ne eivät sitä ymmärrä. Vain
sinulle voin sen uskoa, sillä sinä osaat pitää sen salassa. On
olemassa tyttö, kauniimpi kuin sieluni unelma, puhtaampi kuin
auringon valo, syvempi kuin meren lähteet, ylpeämpi kuin kotkan
lento -- on olemassa tyttö, kallista pääsi minun korvaani vasten
ja minun puheeni puoleen, jotta minun salaisuuteni voisi hiipiä
sinun sieluusi -- tuota tyttöä rakastan enemmän kuin omaa elämääni,
sillä hän on minun elämäni, enemmän kuin kaikkia toiveitani, sillä
hän on minun ainoani, enemmän kuin kaikkia ajatuksiani, sillä hän
on ainoani, lämpimämmin kuin päivä rakastaa kukkia, kaihoisammin
kuin aron kuuma hiekka rakastaa sadetta -- häneen olen kiintynyt
hellemmin kuin äidin silmä lapseen, luottavammin kuin rukoilevan
sielu Jumalaan, läheisemmin kuin kasvi juureensa. -- Sinun pääsi
käy ajatuksista raskaaksi, se painuu rintaa vasten, povi kohoaa
-- Cordeliani! Sinä olet ymmärtänyt, sinä olet ymmärtänyt minut
täydellisesti, kirjaimellisesti, sanaakaan ei ole mennyt sinulta
hukkaan! Onko minun viritettävä korvani ja annettava sinun äänesi
sitä itselleni vakuuttaa? Voisinko epäillä? Voinko luottaa siihen,
että haluat kätkeä tämän salaisuuden? Puhutaan ihmisistä, jotka
kauheiden rikosten salaamiseksi lupaavat toisilleen molemminpuolista
vaitioloa. Sinulle olen uskonut salaisuuden, joka on minun elämäni ja
minun elämäni sisällys -- eikö sinulla ole uskottavana minulle mitään
niin pyhää, ihanaa ja puhdasta, että ylimaalliset voimat lähtisivät
liikkeelle, jos se salaisuus paljastuisi?

Sinun Johanneksesi.

-- -- --

Minun Cordeliani!

Taivas on peitossa -- pimeät sadepilvet vetäytyvät kokoon kuin
mustat silmäkulmat intohimoisilla kasvoilla, metsän puut keinuvat
levottomien unien ahdistamina. Sinä olet minulta kadonnut metsään.
Jokaisen puun takana näen naisellisen olennon, joka on sinun
näköisesi, mutta kun tulen sitä lähemmäksi, se kätkeytyykin seuraavan
puun taakse. Etkö halua minulle näyttäytyä? Kaikki menee sekaisin
päässäni; metsän osat menettävät eristävät ääriviivansa, näen kaiken
sumumerenä, jossa sinun näköisesi naiselliset olennot näyttäytyvät
ja taas katoavat. Sinua en näe, sinä liu'ut aaltoina ohitseni, ja
kuitenkin olen onnellinen nähdessäni edes epämääräisen kajastuksen
sinusta. Missä on syy tähän -- onko se sinun olentosi rikasta
yhteyttä vai minun olentoni köyhää moninaisuutta? -- Rakastaa sinua,
eikö se ole sama kuin rakastaa kokonaista maailmaa?

Sinun Johanneksesi.

-- -- --

Olisi erittäin mieltäkiinnittävää voida tarkalleen kertoa kaikki
keskusteluni Cordelian kanssa. Pidän sitä kuitenkin mahdottomuutena,
sillä jos minun onnistuisikin palauttaa muistiini kaikki sanat, jotka
me keskenämme jutellessamme lausumme, on kuitenkin mahdoton kuvata,
mitä puheen ohella tapahtuu -- kaikkea tuota, joka itse asiassa on
keskustelun elinhermo, sanonnan välittömyyttä ja intohimoisuutta,
kaiken vuoropuhelun elämän ehtoa. Yleensä en tietystikään ole
valmistanut edeltäpäin keskustelujani, joka sotisikin keskustelun,
varsinkin eroottisen keskustelun, luonnetta vastaan. Vain kirjeitteni
sisällys on alati mielessäni, samalla kun minulla on niiden hänessä
mahdollisesti herättämä tunnelma silmieni edessä. Tietenkään ei
milloinkaan mieleeni voisi juolahtaa kysyä häneltä onko hän lukenut
viimeistä kirjettäni. Saan helposti selville, onko hän sen lukenut.
Suoranaisesti en myöskään milloinkaan hänen kanssaan niistä puhu,
mutta pidän aina keskusteluissani yllä salaperäistä yhteyttä
niiden kanssa, osaksi painaakseni jonkin seikan syvemmin hänen
sieluunsa, osaksi hävittääkseni jonkun vaikutuksen ja tehdäkseni
hänet epätietoiseksi tarkoituksestani. Siten saan hänet uudelleen
lukemaan kysymyksessä olevan kirjeen, josta hän taas saa jonkun uuden
vaikutuksen, ja niin edespäin.

Hänessä on tapahtunut muutos ja vieläkin tapahtuu. Jos koettaisin
tulkita hänen sieluntilaansa tällä hetkellä, sanoisin siinä olevan
panteististä rohkeutta. Hänen katseestaan voin sen kohta päättää.
Se on rohkea, melkein tyhmänrohkea odotuksessaan, ikään kuin se
joka hetki vaatisi ja olisi valmis näkemään jotain yliluonnollista.
Samoin kuin tarkkanäköinen silmä voi nähdä varsinaisen näköpiirinsä
ulkopuolelle, näkee hänen katseensa sellaista, jota eivät muut näe.
Se on rohkea odotuksessaan, mutta ei itse luottamuksessaan; sen
tähden on siinä jotain uneksivaa ja pyytävää, eikä se tunnu ylpeältä
eikä käskevältä. Hän etsii ennen saavuttamatonta oman itsensä
ulkopuolelta, hän pyytää että hänelle suotaisiin se onni, ikään
kuin hän ei tietäisi, että hänen omassa vallassansa on loihtia se
esiin. Se on estettävä, muutoin saan liian varhain ylivallan häneen
nähden. Hän sanoi eilen minulle, että minun olennossani on jotain
kuninkaallista. Ehkä hän haluaa alistua, se ei käy laatuun. Totta
kyllä, rakas Cordelia, minun olennossani on jotain kuninkaallista,
mutta sinä et aavista, mikä valtakunta se on, jota minä hallitsen.
Minä hallitsen tunteiden myrskyjä. Kuin Aiolos tuulia pidän niitä
vankina persoonallisuuteni vuoressa ja annan milloin toisen, milloin
toisen niistä päästä irti. Mairittelu on antava hänelle itsetuntoa,
se on kohottava häntä hänen suhteessaan minuun. Mairitteluun
tarvitaan suurta varovaisuutta. Toisinaan pitää imartelijan asettaa
itsensä hyvin korkealle, kuitenkin niin, että ylempänä on vielä
yksi sija, toisinaan hänen pitää asettaa itsensä hyvin matalalle.
Edellinen menettelytapa on oikeampi, jos haluaa vaikuttaa henkisesti,
jälkimmäinen, jos haluaa vaikuttaa eroottisesti. -- Onko hän minulle
jotain velkaa? Ei suinkaan. Toivoisinko asianlaidan olevan niin? En
suinkaan. Olen liian hyvä asiantuntija, minulla on liiaksi vaistoa
eroottisissa asioissa toivoakseni jotain niin mieletöntä. Jos niin
todella olisi laita, koettaisin kaikin voimin saada hänet sen
unohtamaan ja tuudittaisin omat ajatukseni uneen. Jokainen nuori
tyttö on suhteessaan sydämensä labyrinttiin Ariadne; hänellä on
lanka, jonka avulla hän voi löytää tien sen sokkeloiden läpi, mutta
hän ei ymmärrä sitä itse käyttää.

-- -- --

Minun Cordeliani!

Puhu -- minä tottelen, sinun toivomuksesi on minulle käsky, sinun
rukouksesi on kaikkivaltiaan vaatimus, jokainen pieninkin toiveesi on
hyvätyö minua kohtaan; sillä en tottele sinua kuin palveleva henki,
en siten kuin olisin sinun ulkopuolellasi. Samassa hetkessä kuin
pyydät toteutuu sinun tahtosi; sillä minä olen sielun hämmennys, joka
vain odottaa sanaa sinulta.

Sinun Johanneksesi.

-- -- --

Minun Cordeliani!

Sinä tiedät, että rakastan usein puhua itsekseni. Olen itsestäni
löytänyt mieltäkiinnittävimmän henkilön, minkä tunnen. Toisinaan
olen pelännyt, että minulta tulisi puuttumaan puheenaihetta noissa
keskusteluissa itseni kanssa, mutta nyt ei minulla ole siitä pelkoa,
nyt minulla on sinut. Puhun nyt ja iäisesti sinusta itseni kanssa,
mieltäkiinnittävimmästä aiheesta mieltäkiinnittävimmän olennon kanssa
-- ah niin, mitä olenkaan muuta kuin mieltäkiinnittävä ihminen, sinä
muuta kuin mieltäkiinnittävin puheenaihe.

Sinun Johanneksesi.

-- -- --

Minun Cordeliani!

Sinun mielestäsi olen vasta niin lyhyen ajan rakastanut sinua,
sinä näytät melkein pelkäävän, että olen rakastanut ennen. On
olemassa käsikirjoituksia, joista tarkka silmä heti aavistaa toisen
kirjoituksen, joka aikojen kuluessa on peitetty mitättömällä
pakinalla. Sopivin keinoin voi hävittää myöhemmän kirjoituksen, niin
että vanhempi tulee selvänä ja kirkkaana näkyviin. Samalla tavalla on
sinun silmäsi opettanut minut löytämään itseni, minä annan unohduksen
hävittää kaiken, joka ei ole lähtöisin sinusta, ja silloin keksin
ikivanhan, jumalallisen nuoren alkukirjoituksen; silloin keksin, että
minun rakkauteni sinuun on yhtä vanha kuin minä itsekin.

Sinun Johanneksesi.

-- -- --

Minun Cordeliani!

Kuinka valtakunta, joka taistelee itseään vastaan, voi pysyä
pystyssä, kuinka minä voin pysyä pystyssä, joka taistelen itseäni
vastaan? Mistä? Sinusta, löytääkseni levon siinä ajatuksessa, että
olen sinuun rakastunut. Mutta kuinka saavutan tuon levon? Toinen
keskenään taistelevista voimista tahtoo aina vakuuttaa toiselle
olevansa joka tapauksessa se, joka on syvimmin ja antautuvimmin
rakastunut. En huolehtisi suuresti, jos taistelu tapahtuisi minun
ulkopuolellani, jos olisi olemassa ovella joku, joka uskaltaisi
olla sinuun rakastunut, tai ei uskaltaisi sitä olla -- rikos olisi
kummassakin tapauksessa yhtä suuri --, mutta tämä taistelu minun
sisimmässäni hivuttaa minua, tämä omituisen kaksinainen intohimoni.

Sinun Johanneksesi.

-- -- --

Pakene pois, pieni kalastajatyttöni, piiloudu puiden taakse, ota
maasta taakkasi, kumartuminen sopii sinulle hyvin, niin, tällä
hetkellä kumarrut kauniisti, synnynnäisen arvokkaasti tuon taakan
alla, jonka olet kerännyt. Surkeata, että tuollainen vartalo saa
kantaa tuollaista kuormaa. Sinä olet kaunis kuin tanssijatar -- sinä
olet kapea vyötäisiltä, sinulla on korkea povi ja kauniin solakka
vartalo, sen on kuka hyvänsä myöntävä. Sinä luulet ehkä että kaikki
tuo on vähäpätöistä, sinä arvelet kai, että hienot maailmannaiset
ovat paljon kauniimpia. Oi, sinä lapseni! Sinä et tiedä, kuinka
paljon petollisuutta on maailmassa. Lähde nyt matkaan taakkoinesi
tuonne äärettömään metsään, joka arvatenkin ulottuu monta, monta
peninkulmaa sisämaahan päin sinertävien vuorten äärille saakka. Ehkä
et olekaan oikea kalastajatyttö, vaan lumottu kuninkaantytär; sinä
palvelet jotakin haltiaa; hän on kyllin julma antaakseen sinun kerätä
polttopuita metsästä. Niinhän tapahtuu aina taruissa. Miksi muuten
menisitkään sisemmäksi metsään; jos olisit todellinen kalastajatyttö,
sinun pitäisi kulkea taakkoinesi kalastajakylää kohden, joten tulisit
astuneeksi minun ohitseni, joka olen täällä tien toisella puolen. --
Seuraa sinä vain polkua, joka leikkien pujottelee puiden lomassa,
minun silmäni keksii sinut kyllä; käännyhän vain tännepäin, niin olet
näkevä, että katseeni seuraa sinua; et kumminkaan voi saada minua
liikkumaan, kaipuu ei aja minua sijoiltani, minä istun levollisesti
aidalla ja polttelen sikariani. -- Joskus toiste -- kenties. -- Niin,
sinun katseesi on veitikkamainen, kun noin käännät pääsi puoleksi
taaksepäin; sinun keveä käyntisi on houkutteleva -- niin, minä
tiedän, minä ymmärrän, minne tuo tie vie -- metsän yksinäisyyteen,
puiden kuiskeeseen, hiljaisuuden rikkaihin tunnelmiin. Katso, itse
taivaskin suosii sinua, se peittyy pilviin, se pimittää metsän
taustan, on kuin se vetäisi uutimet alas meidän ympärillemme. -- Jää
hyvästi, kaunis kalastajatyttöni, voi hyvin, kiitos suosiostasi,
ihanasta hetkestä, tunnelmasta, joka ei ollut kyllin voimakas
saadakseen minut astumaan alas aidalta, mutta joka antoi paljon
sisäistä, ihanaa liikutusta.

-- -- --

Kun Jaakob oli keskustellut Laabanin kanssa työnsä palkasta ja kun
he olivat sopineet, että Jaakob vartioisi valkeita lampaita ja saisi
palkkanaan kaikki ne kirjavat, jotka syntyivät hänen laumassaan,
silloin hän asetti pystyyn seipäitä vesipaikkoihin ja antoi
lampaittensa katsella niitä -- siten asetan itseni aina Cordelian
eteen, niin että hänen silmänsä näkevät minut alituisesti. Hänestä
se tuntuu pelkältä huomaavaisuudelta; omasta puolestani tiedän, että
hänen sielunsa sen ansiosta menettää halun kaikkeen muuhun, että
hänessä kehittyy sellainen henkinen tila, että hän näkee vain minut
kaikkialla.

-- -- --

Minun Cordeliani!

Voisinko sinut unohtaa! Onko minun rakkauteni siis muistin asia?
Jos aika hävittäisikin kaikki tauluistaan, jos se hävittäisi itse
muistinkin, kuitenkin jäisi minun suhteeni sinuun yhtä eläväksi, sinä
et voisi unohtua. Voisinko sinut unohtaa! Mitä sitten muistaisin?
Itsenihän olen jo unohtanut sinua muistellakseni; jos siis sinut
unohtaisin, tulisin muistaneeksi itseäni, mutta samassa hetkessä kuin
muistaisin itseni, muistaisin taasen sinut. Voisinko sinut unohtaa!
Mitä silloin tapahtuisi? On olemassa eräs vanha kuva. Se esittää
Ariadnea. Hän karkaa ylös vuoteeltaan ja tähystelee tuskallisesti
laivaa, joka täysin purjein kiitää rannasta. Hänen vierellään seisoo
Amor pitäen kädessänsä kieletöntä jousta ja silmiään kuivaten.
Ariadnen takana seisoo siivekäs naisellinen olento, kypärä päässä.
Tavallisesti arvellaan, että tuo olento on Nemesis. Ajattele tuota
kuvaa, ajattele sitä hiukan muunnettuna. Amor ei itke eikä hänen
jousensa ole jänteetön, tai oletko sinä ehkä käynyt vähemmän
kauniiksi, vähemmän voitokkaaksi sen tähden että minä olen menettänyt
järkeni? Amor hymyilee ja jännittää jousensa. Nemesis ei seiso
toimetonna sinun vierelläsi, hänkin jännittää jousensa. Varsinaisessa
kuvassa näkee laivassa miehisen olennon, joka on työssä ja touhussa.
Luullaan, että se on Theseus. Niin ei minun kuvassani. Hän seisoo
laivan perässä, hän katsoo kaihoten maata kohden, hän levittää
käsivartensa, hän katuu mitä on tehnyt, tai oikeammin hän on toipunut
mielettömyydestään, mutta laiva vie hänet pois, Amor ja Nemesis
tähtäävät kumpikin, nuoli lentää kummastakin jousesta, ne tapaavat
maalinsa, sen näkee hyvin, näkee että ne osuvat molemmat samaan
kohtaan miehen sydämessä merkiksi siitä, että rakkaus oli se Nemesis,
joka kosti.

Sinun Johanneksesi.

-- -- --

Minun Cordeliani!

Sanotaan minun rakastuneen itseeni. Se ei minua ihmetytä; sillä
kuinka kukaan voi huomata minun rakastavan muita, kun rakastan
ainoastaan sinua, ja kuinka kukaan voisi sitä aavistaa. Olen
rakastunut itseeni. Minkä tähden? Sen tähden, että olen rakastunut
sinuun. Sillä sinua rakastan, sinua ainoastaan ja kaikkea, mikä
todella sinuun kuuluu, ja sen tähden rakastan itseäni, sitä minää,
joka sekin kuuluu sinulle. Jos lakkaisin sinua rakastamasta,
lakkaisin myöskin rakastamasta itseäni. Niinpä on se, mikä maailman
profaaneissa silmissä on suurimman itsekkyyden ilmaus, sinun
salaisuuteen vihitylle katseellesi puhtaimman sympatian todistus,
se mikä maailman profaaneissa silmissä näyttää proosallisimmalta
itsensäjumaloimiselta, on sinun pyhitetylle katseellesi oman minän
ankarinta tyhjäksitekemistä.

Sinun Johanneksesi.

-- -- --

Ennen pelkäsin suuresti, että Cordelian kehitys veisi kovin pitkän
ajan. Nyt näen kuitenkin, että hän edistyy nopeasti, niin, vieläpä
käy välttämättömäksi panna kaikki voimat liikkeelle, jotta hän
pysyisi edelleen vireessä. Väsyä hän ei saa mistään hinnasta ennen
aikaansa, toisin sanoen, ennen kuin hänen aikansa on ohi.

-- -- --

Se joka rakastaa ei seuraa maantietä. Ainoastaan avioliitto on
tavattavissa valtatiellä. Rakkaus raivaa mieluimmin itse tiensä.
Sen tie käy syvälle metsän poveen. Kun rakastavaiset sitten
kävelevät käsi kädessä, he ymmärtävät hyvin toisensa; silloin käy
selväksi se mikä ennen epämääräisenä tuotti iloa ja surua. Eivätkä
he aavista kenenkään olevan läsnä. -- Tuo kaunis pyökki on siis
tullut rakkautenne todistajaksi; sen lehvien alla tunnustitte
sen toisillenne ensi kerran. Kaiken muistatte vielä selvästi,
ensimmäisen kerran kun toisenne näitte, ensimmäisen kerran kun
tanssissa ojensitte toisillenne kätenne, kun aamupuoleen erositte,
kun ette tahtoneet mitään itsellenne tunnustaa, vielä vähemmän
toisillenne. -- On sentään ihanaa olla tuollaisten rakkauskohtausten
todistajana. -- He ovat langenneet polvilleen puun alle, he ovat
vannoneet toisillensa iäistä rakkautta, he ovat pyhittäneet
liittonsa ensimmäisellä suutelolla. -- Minä saan hedelmällisiä
mielialoja Cordeliaa varten. -- Tuo puu sai siis olla rakkautenne
todistaja. Niinpä niin, puu on varsin sopiva todistajaksi; mutta se
ei sentään yksin riitä. Tietysti tarkoitatte, että taivaskin oli
todistajana, mutta taivas sellaisenaan on kovin ylimaallinen käsite.
Sentähden, nähkääs, oli olemassa toinenkin todistaja. -- Nousisinko
piilopaikastani ja antaisinko heidän tietää että olin läsnä? En,
he ehkä tuntevat minut ja silloin olisi peli menetetty. Nousisinko
heidän tehdessään lähtöä piilostani ja antaisinko heidän siten
tietää jonkun olleen saapuvilla? Se ei olisi tarkoituksenmukaista.
Levätköön hiljaisuus heidän salaisuutensa yllä -- niin kauan kuin
minä niin tahdon. He ovat minun vallassani, minä voin erottaa
heidät toisistaan, jos tahdon. Minä tunnen heidän salaisuutensa;
joko asianomaiselta nuorelta mieheltä tai naiselta olen sen saanut
tietää -- naiselta, se olisi muka mahdotonta -- mieheltä siis -- se
on inhottavaa -- bravo! Tämähän on jo melkein ilkeyttä. No niin,
saammepahan nähdä. Jos voin saada tuolta tytöltä jonkun vaikutelman,
jota muualta en saisi niin kuin tahdon, silloin ei asia ole
autettavissa.

-- -- --

Minun Cordeliani!

Minä olen köyhä -- sinä olet rikkauteni; synkeä -- sinä olet valoni;
minulla ei mitään ole, minä en mitään tarvitse. Ja kuinka minulla
saattaisikaan mitään olla, kuinka voisi se mitään omistaa, joka ei
omista edes omaa itseään. Minä olen onnellinen kuin lapsi, joka ei
taida mitään ja jolla ei mitään ole. Minulla ei ole mitään, sillä
olen itse sinun; minä olen lakannut olemasta ollakseni yksinomaan
sinun.

Sinun Johanneksesi.

-- -- --

Minun Cordeliani!

Minun Cordeliani! Minun -- mitä tarkoitetaan tuolla sanalla? Ei
sitä, mikä on minun omaani, vaan sitä minkä oma minä olen, sitä
mikä on koko olentoni sisällys. Se on minun siinä merkityksessä,
että minä kuulun sille. Minun jumalanihan ei ole se jumala, joka
kuuluu minulle, vaan se, jolle minä kuulun, ja samalla tavalla on
asianlaita, kun puhun isänmaastani, kodistani, kutsumuksestani,
kaipuustani, toivostani. Jollei iäisyyttä olisi ennen ollut olemassa,
olisi ajatus, että minä olen sinun, rikkonut luonnon lainmukaista
järjestystä.

Sinun Johanneksesi.

-- -- --

Minun Cordeliani!

Mikä minä olen? Vaatimaton sepustelija, joka seuraa sinun voittojasi;
tanssijatoveri, joka taivuttaa vartaloaan, jotta voisit viehättävän
keveästi kohoutua maasta; oksa, jolla hetkisen levähdät, väsyttyäsi
lentämään; bassoääni, joka sekaantuu sopraanon haaveiluihin
kohottaakseen ne entistä korkeampaan lentoon. Mikä minä olen? Minä
olen se maallinen paino, joka kiinnittää sinut maanpintaan. Mikä siis
olen? Kuollutta ainetta, multaa, tuhkaa ja tomua -- sinä, Cordeliani,
sinä olet sielu ja henki.

Sinun Johanneksesi.

-- -- --

Minun Cordeliani!

Rakkaus on kaikki kaikessa, sen tähden ei sille joka rakastaa,
mikään merkitse mitään vaan kaikella on merkityksensä ainoastaan sen
tulkinnan perustalla, minkä rakkaus sille antaa. Jos joku kihloissa
oleva nuori mies huomaisi huolehtivansa jostakin toisesta tytöstä,
tuntisi hän varmaankin itsensä rikoksentekijäksi ja kihlattu tyttö
puolestaan olisi kauhistunut. Sinä sitä vastoin, sen tiedän, näkisit
tuossa tapauksessa vain todistuksen rajattomasta kiintymyksestä
sinuun; sillä sinä tiedät, että minä en voi rakastaa ketään toista,
minun rakkauteni sinuun heijastaa hohdettaan yli koko elämän. Kun
siis huomaan kiinnittäväni huomiota johonkin toiseen, silloin en ota
asiakseni todistaa itselleni, etten rakasta häntä, vaan ainoastaan
sinua -- se olisi todellakin halpamaista --; mutta kun koko minun
sieluni on täynnänsä sinua, saa elämä silmissäni kokonaan uuden
merkityksen, se muuttuu myytiksi sinusta.

Johanneksesi.

-- -- --

Minun Cordeliani!

Rakkauteni hivuttaa minua, ainoastaan ääneni jää jäljelle, ääni,
joka on rakastunut sinuun ja kaikkialla kuiskaa, että minä rakastan
sinua. Väsyttääkö sinua kuulla tuota ääntä? Kaikkialla se on sinun
ympärilläsi; moninaisena, epätasaisena kudoksena ympäröi minun
tutkisteleva sieluni sinun puhdasta, syvää olemustasi.

Sinun Johanneksesi.

-- -- --

Minun Cordeliani!

Vanhoista saduista saa lukea, kuinka virta rakastui tyttöön. Minun
sieluni on kuin virta, joka rakastaa sinua. Milloin se on tyyni
antaakseen kuvasi syvänä ja liikkumattomana kuvastua kalvoonsa,
milloin kuvittelee se vanginneensa kuvasi, ja silloin kuohuvat sen
aallot estääkseen sinua uudelleen pääsemästä pois; milloin väreilee
se hiljalleen ja leikkii kuvallasi, toisinaan on se taas sen
kadottanut, ja silloin käy sen aalto tummaksi ja toivottomaksi. --
Näin on minun sieluni: kuin virta, joka on sinuun rakastunut.

Sinun Johanneksesi.

-- -- --

Suoraan sanoen, joku voisi totta tosiaan keksiä mukavamman,
soveliaamman ja ennen kaikkea arvokkaamman kulkuvälineen;
maalaiskuorman matkassa ajaminen on liiaksi huomiotaherättävää.
-- Kuitenkaan ei auta muu kuin pitää hyvänään. Astelee ensin
jonkun matkaa maantietä; nousee sitten kärryihin, ajaa peninkulman
ketään kohtaamatta; kaksi peninkulmaa, kaikki käy hyvin; asema käy
jo turvalliseksi; seutu näyttää todellakin kauniimmalta tuolta
ylhäältä kuorman päältä katsottuna kuin muutoin; kun on ajanut
noin jo kolme peninkulmaa -- kuka olisi voinut odottaa, että
kaukana maantiellä tulee muuan kööpenhaminalainen vastaan? Ja
että hän on kööpenhaminalainen, sen näette kyllä, hän ei voi olla
maaseutulainen; hänellä on omituinen tapansa katsoa, niin varmasti,
niin tarkkaavasti, niin arvostelevasti ja samalla kertaa hiukan
ivallisesti. Niin, rakas tyttöseni, sinun asentosi ei todellakaan ole
mukava, sinähän istut kuin tarjottimella, kärryt ovat niin matalat,
ettei siinä ole mitään syvennystä jalkoja varten. -- Mutta asia on
autettavissa, minun vaununi ovat kokonaan teidän palveluksessanne,
uskallan tarjota teille paljon soveliaamman paikan, jollette vain
kainostele istua minun vieressäni. Siinä tapauksessa luovutan teille
koko vaunut ja istuudun itse kuskinistuimelle iloiten siitä, että
voin saattaa teidät määräpaikkaanne. -- Teidän olkihattunne ei suojaa
teitä kyllin katseelta, joka tulee sivultapäin; turhaan painatte
päänne alas, saan joka tapauksessa tilaisuuden ihailla teidän
kaunista profiilianne. Kuinka harmillista, talonpoika tervehtii
minua; mutta sehän on niin kuin tuleekin olla, talonpojan asia on
tervehtiä hienoa herraa. -- Niin helpolla ette pääse käsistäni,
tässähän on kapakka, levähdyspaikka, ja kuorma-ajuri on aina
siksi harras viininjumalan palvelija, ettei hän jätä käyttämättä
tilaisuutta hyväkseen. Nyt ryhdyn pakinoihin hänen kanssaan. Minulla
on harvinainen kyky voittaa puolelleni kuorma-ajureita. Voi, jospa
onnistuisin voittamaan teidänkin suosionne! Hän ei voi torjua
minun tarjoustani, ja kun hän on siihen suostunut, hän ei voi sen
seurauksia vastustaa. Jollen minä voi hänen mieltään taivuttaa, voi
minun palvelijani. -- Kuorma-ajuri astuu kapakkaan, ja te jäätte
yksin kärryihin. -- Herra ties kuka tuokin tyttölapsi on! Olisiko
hän ehkä joku porvaristyttönen, kenties lukkarin tytär? Jos niin
on laita, hän on harvinaisen kauniisti ja harvinaisen aistikkaasti
pukeutunut. Sillä lukkarilla, jolla on tuollainen tytär, pitäisi olla
melkoinen omaisuus. Mutta mieleeni juolahtaa ajatus: olisiko hän ehkä
täysverisen hienoston nainen, joka on väsynyt ajamaan vaunuissa, joka
on tehnyt pienen kävelyretken maatilalle ja nyt tahtoo hiukkasen
seikkailla. Mahdollista kyllä, sattuuhan sellaista. -- Talonpoika ei
älyä mitään, hän pitää vain huolen juomisesta. Niin, niin, juokoon
hän vain, se olkoon hänelle kernaasti suotu. -- Mutta mitä näenkään,
tyttöhän ei ole kukaan muu kuin neiti Jespersen, Hansine Jespersen,
kööpenhaminalaisen tukkukauppiaan tytär. Hyvä Jumala, mehän tunnemme
toisemme. Tapasin hänet kerran Leveälläkadulla, hän istui vaunuissa
selin ja koetti turhaan kiskoa auki vaunujen ikkunaa; minä otin
silmälasini esiin ja saatoin seurata häntä katseellani. Hänen
asemansa oli hyvin ujostuttava, vaunuissa oli niin monta henkeä, että
hän tuskin saattoi liikkua, ja huutaa hän ei nähtävästi uskaltanut.
Hänen nykyinen asemansa on ainakin yhtä ujostuttava. Me kaksi olemme
määrätyt toisillemme, se on selvä. Hän on tietääkseni romanttisuuteen
taipuva pieni tyttönen; nyt hän on nähtävästi liikkeellä omin päin.
-- Tuolla tulee palvelijani kuorma-ajurin kanssa. Talonpoika on
täydessä humalassa. Kuinka inhottavaa! Miten turmeltunutta väkeä
ovatkaan kuorma-ajurit. Ja kuitenkin on olemassa vielä kehnompaa
väkeä kuin nuo kuorma-ajurit! -- Kas niin, mitä tulee nyt ajosta?
Nyt teidän on kyllä, neitiseni, pakko itse pitää huolta ohjaksista.
Siitähän sukeutuu varsin romanttinen juttu. -- Te hylkäätte
tarjoukseni, te väitätte, että ajatte itse hyvin mielellänne. Te ette
minua petä; huomaan kyllä, kuinka kavala olette. Kun olette ajanut
kappaleen tietä, hyppäätte alas kärryiltä ja juoksette metsään;
kyllä sitten jonkun keinon keksitte. -- Hevoseni on satuloitava;
minä seuraan ratsastaen perässä. -- Kas niin, nyt olen valmis,
nyt voitte olla turvassa kaikilta vaaroilta. -- Älkää nyt toki
pelästykö näin kauheasti, minä palaan kyllä kohta takaisin. Tahdoin
vain tehdä teidät hiukan levottomaksi ja siten tehostaa teidän
luonnollista kauneuttanne. Ettehän tiedä, että minä olen palvelijani
avulla juottanut talonpojan juovuksiin, ja minähän en ole lausunut
ainoatakaan loukkaavaa sanaa. Vielä on asia autettavissa; minä annan
kyllä sille sellaisen käänteen, että voitte nauraa koko jutulle.
Haluan vain pientä suhdetta kanssanne; älkää luulko minun milloinkaan
käyttävän hyväkseni tytön turvatonta asemaa. Olen vapauden ystävä, ja
siitä, mitä minulle ei vapaaehtoisesti anneta, en lainkaan välitä. --
Te kai myönnätte itse, ettei käy laatuun jatkaa matkaa tällä tavalla.
Aion itse metsästysretkelle, sen tähden olen ratsain. Minun vaununi
odottavat tienristeyksessä. Jos käskette, ovat ne silmänräpäyksessä
täällä ja vievät teidät mihin tahdotte. Minulle sitä vastoin ei ole
suotu iloa saattaa teitä, olen antanut sanani metsästystoverilleni,
ja sellaiset sanat pidetään pyhinä. -- Te suostutte -- kaikki on
tuossa tuokiossa selvitetty. -- Kas niin, nyt ei teidän tarvitse
olla lainkaan hämillänne kun minut kohtaatte, tai joka tapauksessa
ainoastaan sen verran että se teitä kaunistaa. Te voitte nauraa koko
jutulle, hymyillä ja ajatella hiukkasen minuakin. Enempää en pyydä.
Se näyttää ehkä vähältä, minulle on siinä kyllin. Alku on tehty, ja
minun vahvoja puoliani ovat juuri alut.

-- -- --

Eilen illalla oli pieni seura kokoontunut tädin luo. Minä tiesin,
että Cordelia ottaisi illan kuluessa esille kutimensa. Olin
kätkenyt siihen pienen kirjelipun. Hän pudotti sen, nosti sen
lattialta, joutui hämilleen ja kävi kaihomieliseksi. Siten on aina
otettava tilanne avuksi. On uskomatonta, mitä etuja tilaisuus voi
tarjota. Itsessään vähäpätöinen kirjelippu käy tytölle, sellaisessa
tilaisuudessa luettuna, äärettömän merkitseväksi. Minun kanssani
hän ei päässyt puheisiin; olin järjestänyt asiat niin, että minun
täytyi saattaa eräs vieraana olleista naisista kotiin. Hänen oli siis
pakko odottaa tähän päivään. Sillä tavalla syöpyy kirjeen vaikutus
syvemmälti hänen sieluunsa. Aina näyttää siltä kuin käyttäisin
jokaista tilaisuutta osoittaakseni hänelle huomaavaisuuttani; siitä
on se etu, että alituisesti olen hänen ajatuksissaan, alituisesti
yllätän hänet.

Rakkaudella on sentään omituinen dialektiikkansa. Olin kerran
rakastunut nuoreen tyttöön. Dresdenin teatterissa näin viime kesänä
näyttelijättären, joka eksyttävässä määrässä oli tuon tytön näköinen.
Sen johdosta toivoin pääseväni ja pääsinkin hänen tuttavuuteensa,
ja silloin tulin vakuuttuneeksi siitä, että eroavaisuus oli
sentään suuri. Tänään tapaan kadulla naisen, joka muistuttaa tuota
näyttelijätärtä. Tätä tarinaa voi jatkaa loppumattomiin.

Kaikkialla ympäröivät ajatukseni Cordeliaa, lähetän ne enkelien
tavoin häntä vaalimaan. Samoin kuin Venus istuu kyyhkysten vetämissä
vaunuissa, istuu hänkin voittovaunuissaan, ja minä valjastan
ajatukseni kuin siivekkäät olennot niiden eteen. Itse hän istuu
iloisena, rikkaana kuin lapsi, kaikkivaltiaana kuin jumalatar; minä
kävelen hänen vaunujensa vieressä. Totta totisesti, nuoren tytön
olemus on elämän ja koko olemassaolon ihanaa jumalanpalvelusta!
Kukaan ei tiedä sitä paremmin kuin minä. Vahinko vain, että tuo
ihanuus kestää niin lyhyen ajan. Hän hymyilee minulle, hän viittaa
minulle kädellään, ikäänkuin hän olisi sisareni. Minun katseeni
muistuttaa hänelle, että hän on minun rakastettuni.

Rakkaudessa on monta vaihetta. Cordelia edistyy hyvin. Hän istuu
polvellani, hänen käsivartensa kietoutuu pehmeästi ja lämpimästi
kaulani ympärille; itse lepää hän minun rintaani vasten, keveänä,
kuin painottomana; hänen pehmeä vartalonsa tuskin koskettaa minua;
kuin hento kasvi kietoutuu hänen viehättävä vartalonsa ympärilleni
vapaasti kuin huntu. Hänen katseensa kätkeytyy silmäluomen alle,
hänen povensa on häikäisevän valkea kuin lumi ja niin kiinteä ettei
minun katseeni voisi sillä levätä liukumatta alas, jollei hänen
povensa kohoilisi. Mitä merkitsee tuo liike? Onko se rakkautta?
Kenties. Se on rakkauden aavistelua, rakkauden unta. Vielä siltä
puuttuu tarmoa. Hän syleilee minua kepeästi kuin tuulenhenki yrttiä;
hän suutelee minua epämääräisesti niinkuin taivas suutelee merta,
lempeästi ja hiljaisesti kuin sade suutelee kukkaa, juhlallisesti
kuin meri suutelee kuun kuvaa.

Hänen intohimoaan tällä asteella kutsuisin naiiviksi intohimoksi.
Kun nyt käänne on tapahtunut ja minä todenteolla alan vetäytyä
takaisin, on hän ponnistava kaikki voimansa pitääkseen minut luonaan.
Hänellä ei ole käytettävänään muita keinoja kuin rakkautensa,
sillä erotuksella, että se tästälähin on kasvava entistään
voimakkaammaksi. Se on ase hänen kädessään ja sitä hän käyttää
minua vastaan. Minulla on sen sijaan älyllisesti harkittu ja
hallittu intohimoni. Hän taistelee oman itsensä edestä, sillä hän
tietää eroottisen suhteemme riippuvan minusta; hän taistelee oman
itsensä edestä valloittaaksensa minut. Siten hänen on itsensä pakko
kehittyä syvempää eroottista elämää kohti. Mitä kiihottamalla opetin
hänet aavistamaan, sitä opetan hänet kylmyydelläni käsittämään,
kuitenkin niin, että hän luulee itse kaiken keksineensä. Hän
luulee uhkarohkeudessa kehittyneensä minua pitemmälle ja sen
kautta sitoneensa minut itseensä. Hänen intohimonsa käy silloin
varmaksi, voimakkaaksi, kekseliääksi; hänen suutelonsa vaativaksi,
hänen syleilynsä kiihkeäksi. -- Minussa etsii hän vapautustaan ja
löytää sen sitä paremmin kuta täydellisemmin saan hänet valtoihini.
Kihlaus purkautuu. Kun se on tapahtunut, hän tarvitsee hiukan lepoa,
jottei tässä hurjassa eroottisessa taistelussa tapahtuisi mitään
epäkaunista. Hänen intohimonsa keskittyy vielä kerran, ja hän on
minun.

Samoin kuin ennen kunnon Edvardin aikoihin välillisesti pidin
huolta Cordelian kirjoista, pidän nyt niistä suoranaisesti huolta.
Tarjoan hänelle sitä mitä pidän parhaana ravintona: mytologiaa ja
satuseikkailuja. Kuitenkin on hänellä tässä samoin kuin kaikessa
muussakin vapautensa, minä saan häneltä itseltään aiheen valintaani.
Jollen saa, herätän hänessä henkiin vastaavan halun.

-- -- --

Palvelustyttöjen kesäiset retket Dyrehaveniin ovat yleensä
huononpuoleista huvia. He pääsevät sinne vain kerran kesässä ja sen
tähden koettavat käyttää perusteellisesti hyväkseen tuota ainoata
tilaisuutta. Heillä pitää olla hattu ja kaulahuivi, ja muutoinkin
he koristelevat kaikin tavoin itseään. Heidän iloisuutensa käy
hurjaksi, epäkauniiksi. Ei, sitten menen mieluummin Frederiksbergin
puistikkoon. Sunnuntai-iltapäivisin on heillä tapana tulla sinne ja
minulla myöskin. Siellä käy kaikki säädyllisen hiljaisesti, iloisuus
itse on siellä vaiteliaampaa ja jalompaa. Ylipäänsä menettää se
mies, joka ei ole huvittunut palvelustytöistä, enemmän kuin nämä.
Palvelustyttöjen kirjava parvi on kaunein armeija mitä meillä on
Tanskassa. Jos olisin kuningas -- tietäisin tottakin mitä tekisin
-- enpä silloin huolisi tarkastella sotaväen rivejä. Jos olisin
yksi kaupungin kolmestakymmenestä kahdesta porvarisedustajasta,
ehdottaisin kohta, että asetettaisiin valiokunta, joka tiedonantojen,
neuvojen ja sopivien palkintojen avulla kaikin tavoin koettaisi
kehottaa palvelustyttöjä pitämään huolta siitä, että heidän
pukunsa on huolellinen ja aistikas. Miksikä tuhlata kauneutta,
miksi antaa sen mennä huomaamattomana läpi elämän, suotakoon sen
edes kerran viikossa esiintyä sellaisessa valaistuksessa, missä
se pääsee täysiin oikeuksiinsa! Mutta aistikkuutta, tahdikkuutta
ennen kaikkea! Palvelustytön ei sovi pukeutumisessaan lähennellä
maailmannaista, siinä suhteessa on Politivennen-lehdellä oikeus
puolellaan, vaikkakin ne perusteet, joita tuo arvon lehti mainitsee,
ovat aivan kierot. Kun näin saataisiin aikaan toivottava kukoistus
palvelustyttöjen luokassa, eikö olisi luultavaa, että se vaikuttaisi
terveellisesti myöskin perhetyttöihimme? Vai onko liian rohkeata,
että tällä ennenkuulumattomalla tavalla luulen edistettävän Tanskan
tulevaisuutta. Jospa minun vain suotaisiin elää niin kauan että
näkisin tuon kultaisen ajan! Silloin voisi ken hyvänsä hyvällä
omallatunnolla käyskennellä katuja ja iloita hauskasta näystä.
Kuinka ajatukseni lentääkään rohkeasti, vapaasti ja isänmaallisesti!
Mutta minähän olenkin täällä Frederiksbergissä, jonne palvelustytöt
tulevat sunnuntai-iltapäivisin ja minä niiden mukana. -- -- --
Ensimmäisinä tulevat maalaistytöt käsi kädessä sulhastensa kanssa,
taikka siten, että kaikki tytöt ensin kulkevat käsikkäin edellä,
kaikki miehet jäljessä, taikka sitten kaksi tyttöä yhden miehen
kanssa. Tämä parvi muodostaa puitteet, he istuvat tai seisovat
mielellään paviljongin edessä olevalla puutarha-alueella. He ovat
reippaita ja terveitä, ihon ja vaatetuksen värivastakohdat ovat
vain liian räikeät. Heidän jäljessään seuraavat Juutinmaan ja
Fyenin tytöt. He ovat suurikasvuisia ja voimakkaita, mutta hiukan
kömpelörakenteisia, ja heidän pukunsa on vähän levoton. Heihin nähden
olisi minun komiteallani paljon työtä. Eikä puutu kokonaan edustajia
bornholmilaisestakaan divisioonasta: reippaita tyttöjä, joita ei ole
hyvä tulla lähelle keittiössä eikä Frederiksbergilläkään; heidän
olennossaan on jotain vastenmielistä. Mutta toisten vastakohtana he
ovat hauskat olemassa, ja näen heitä mielelläni täällä, vaikkakaan en
usein ryhdy puheisiin heidän kanssaan. -- Nyt seuraavat sydänjoukot.
Nyboderin tyttäret. He ovat pienempiä kasvultaan, täyteläisiä,
hienoihoisia, rattoisia, iloisia, vilkkaita, puheliaita, hiukan
keikailevia sekä paljaspäisiä. Heidän pukunsa lähentelee kernaasti
vallasnaisten pukua eroten siitä ainoastaan parissa kohden, heillä
ei nim. ole shaalia, mutta sen sijaan kaulahuivi, eikä heillä ole
hattua, vaan korkeintaan jonkinlainen myssy, mieluimmin he kulkevat
kuitenkin kokonaan ilman päähinettä. -- -- -- Kas, hyvää päivää,
Maria, että kohtaankin teidät täällä! Siitä on aikaa kun teidät
viimeksi tapasin. Olette kai vielä palveluksessa konferenssineuvoksen
luona? -- "Kyllä." -- Se lieneekin hyvä palveluspaikka? -- Kyllä.
-- Mutta kuinka olette noin yksinäinen, teillä ei ole seuraa ...
eikö sulhasenne ole mukana, eikö hänellä ehkä ole ollut aikaa
tänään vai odotatteko häntä? -- Kuinka, ette ole kihloissa? Sehän
on mahdotonta. Kööpenhaminan kaunein tyttö, tyttö, joka palvelee
konferenssineuvoksen luona, tyttö, joka on kaikkien palvelustyttöjen
kaunistus ja esikuva, tyttö, joka osaa pukeutua niin hyvin -- ja
niin hienosti. Miten ihastuttavan kaunis nenäliina teillä onkaan
kädessänne, hienointa kangasta ... mitä näenkään, pitsireunuksinen.
Lyön vetoa, että se on maksanut kymmenen markkaa. On monta hienoa
maailmannaista, jolla ei ole sellaista. Ja vielä ranskalaiset
hansikkaat ja silkkinen sateensuoja... Ja tuollainen tyttö ei muka
olisi kihloissa... Sehän on sula mahdottomuus. Jollen muista väärin,
ei Jens ollut kylmä teitä kohtaan, tehän tiedätte, tukkukauppiaan
Jens sieltä kolmannesta kerroksesta... Sepä taisi sattuakin...
Mutta miksi ette mennyt sitten kihloihin hänen kanssaan. Jenshän
oli kaunis mies, hänellä oli hyvä paikka, ehkäpä hän olisi vielä
tukkukauppiaan avulla päässyt poliisikonstaapeliksi tai -- -- --,
siitähän olisi sukeutunut sopiva liitto... Syy on tietysti teidän,
olette ollut liian kovasydäminen häntä kohtaan... "Niin, kas minä
sain tietää Jensin olleen kerran ennen kihloissa tytön kanssa, jota
hän ei ollut kohdellut lainkaan hyvin"... Mitä sanottekaan, kuka
olisi uskonut Jensin olleen sellaisen ilkimyksen... Ne kaartilaiset,
ne kaartilaiset, niihin ei ole luottamista... Te menettelitte aivan
oikein, sellaiselle tytölle kuin te ei kuka tahansa kelpaa...
Muuten tulette kyllä vielä tekemään paljon paremmat naimakaupat,
sen takaan. -- -- -- Kuinka voi neiti Juliane? En ole nähnyt häntä
pitkään aikaan. Minun kaunis Mariani voisi ehkä antaa joitakin
tietoja ... jos onkin itse ollut onnettomissa lemmensuhteissa,
ei silti saa menettää myötätuntoaan toisia kohtaan... Täällä on
niin paljon väkeä ... en uskalla puhua tuosta asiasta teidän
kanssanne, pelkään, että joku ehkä kuuntelee... Kuuntele hetkinen,
kaunis Mariani... Tässä on meillä sopiva paikka, tässä varjoisalla
puistokujalla, missä puut kietoutuvat toisiinsa kätkeäkseen meidät
muilta, täällä missä emme näe ainoatakaan ihmistä emmekä kuule
ihmisääniä, vaan ainoastaan musiikin kaukaisen, heikon kaiun ...
täällä uskallan puhua salaisuudestani... Eikö totta, jollei Jens
olisi ollut huono ihminen, kävelisit nyt käsi kädessä täällä hänen
kanssaan kuunnellen musiikkia ja itse tuntien iloa... Mutta miksi
liikutut... Unohda Jens... Tahdotko olla kohtuuttoman ankara minua
kohtaan... Sinut tavatakseni tulin tänne ... sinut nähdäkseni kävin
konferenssineuvoksen luona... Olethan sen itsekin huomannut ... niin
usein kuin mahdollista oli minulla tapana tulla keittiön ovelle...
Sinä olet oleva minun ... se on julistettava saarnatuolista...
Huomisiltana olen selittävä sinulle kaikki ... keittiönpuoleinen
porraskäytävä, ovi vasemmalle, vastapäätä keittiön ovea, muistan
kyllä!... Hyvästi, kaunis Mariani!... Älä anna kenenkään huomata,
että olet täällä kohdannut minut tai että olet puhunut kanssani, sinä
vain tunnet salaisuuteni... -- -- Hän on totta tosiaan ihastuttava,
hänestä voisi tehdä jotain. -- Kun ensin kotiudun hänen kamariinsa,
olen kyllä itse pitävä huolen saarnatuolin julistuksista. Olen aina
koettanut noudattaa kaunista kreikkalaista itsekylläisyyskäsitettä --
_autapkeia_, ja etenkin tehdä papit tarpeettomiksi.

-- -- --

Minua huvittaisi suuresti, jos voisin seisoa Cordelian takana hänen
ottaessaan vastaan minun kirjeeni. Voisin silloin helposti päästä
selville missä määrin hän ne eroottisesti itselleen omistaa. Itse
asiassa ovat ja jäävät kirjeet aina verrattomaksi keinoksi vaikuttaa
nuoreen tyttöön; kuolleella kirjaimella on usein paljon suurempi
mahti kuin elävällä sanalla. Kirje muodostaa salaperäisen yhteyden;
kirjoittaja hallitsee tilannetta, ei tunne mitään painostusta
kenenkään läsnäolevan taholta, ja toiselta puolen luulen tytönkin
mieluimmin olevan aivan yksin ihanteensa kanssa, varsinkin juuri
sellaisina hetkinä, jolloin se vaikuttaa voimakkaimmin hänen
sieluunsa. Vaikkakin hänen ihanteensa on saanut täydellisen muodon
varmassa rakkaassa esineessä, kirjeessä, on hänellä kuitenkin hetkiä,
jolloin hän tuntee että hänen ihanteensa ei vastaa todellisuutta.
Hänelle on suotava tilaisuus tuollaisiin suuriin sovintojuhliin. On
vain pidettävä huolta, että hän käyttää ne hyvin, niin ettei hän
väsy vaan astuu voimistuneena taasen todellisuuteen. Siinä suhteessa
ovat kirjeet hyvänä apuna, ne kun antavat kirjeen kirjoittajan
näkymättömänä olla läsnä noina salaisen tunteen hetkinä.

Voisinko käydä mustasukkaiseksi Cordelian tähden? Kuolema ja
helvetti, voisin! En kuitenkaan sen sanan kaikissa merkityksissä.
Jos nimittäin näkisin, että siitä huolimatta, että voittaisin
taistelussani kilpailijaani vastaan, tytön sielu kuitenkin sumentuisi
eikä jäisi siksi kuin minä toivon -- silloin jättäisin tytön.

Eräs entisajan filosofi on sanonut, että se, joka tarkkaan merkitsee
paperille kaikki kuulemansa ja kokemansa, on filosofi. Olen jo
pitemmän ajan elänyt suhteissa kaikenkaltaisten kihloissa olevien
parien kanssa. Jotain hedelmää pitänee tuollaisenkin suhteen kantaa.
Olen sen tähden päättänyt kerätä aineksia kirjaseen, jolle tulee
nimeksi: Lisiä suutelon teoriaan, omistettu kaikille hellästi
rakastaville. On muutoin ihmeellistä, ettei tuosta asiasta ole
olemassa mitään kirjaa. Jos siis saisin kirjoitukseni valmiiksi,
tulisin täyttämään samalla kauan tunnetun tarpeen. Olisiko tämän
kirjallisen puutteen syynä se, etteivät filosofit sellaisia asioita
ajattele, vai se, etteivät he sellaisia ymmärrä? -- Joitakin
viittauksia voin nyt jo antaa. Täydelliseen suuteloon vaaditaan
tyttö ja mies. Miesten keskeinen suutelo on mauton tai sillä on,
mikä vielä pahempi, huono maku. -- Edelleen uskon, että suutelo on
luonnollisempi, jos mies suutelee tyttöä kuin jos tyttö suutelee
miestä. Siellä missä vuodet ovat tuoneet mukanaan indifferenssiä
tässä suhteessa, siellä suutelo on kadottanut merkityksensä. Niin on
esim. aviollisen perhesuutelon laita, jolla aviopuolisot ruokaliinan
puutteessa pyyhkivät toistensa suun puhtaaksi ajatellen: menesty
hyvin maailmassa! -- Jos ikäero asianosaisten kesken on hyvin suuri,
ei varsinaisesta ihannesuudelmasta voida puhua. Muistan kuulleeni,
että jossakin maakunnan tyttökoulussa oli ylimmän luokan oppilailla
käytännössä omituinen lausetapa: "suudella oikeusneuvosta", millä
he tarkoittivat jotain vähemmän mieluista. Tämä lausetapa oli
syntynyt seuraavasti. Opettajattarella oli lanko, joka oli ollut
oikeusneuvoksena ja nyttemmin eli opettajattaren talossa; hän oli
vanhanpuoleinen mies ja oli ottanut sen perusteella itsellensä
oikeuden suudella nuoria koulutyttöjä. -- Suutelon pitää olla
varman, määrätyn intohimon ilmaus. Kun veli ja sisar, jotka ovat
kaksosia, suutelevat toisiaan, ei se ole mikään oikea suutelo.
Suutelo on symbolinen toimitus, jolla ei ole mitään merkitystä, kun
sitä tunnetta, jota se tarkoittaa, ei ole olemassa, ja tuo tunne on
olemassa ainoastaan tiettyjen olosuhteiden vallitessa. -- Jos haluaa
jaotella suutelot eri ryhmiin, voi keksiä useita jakoperusteita.
Jaotuksen voi toimittaa huomioonottaen äänen laadun. Sen pahempi, ei
kieli kuitenkaan riitä kuvaamaan minun havaintojani. En luule missään
maailman kielessä olevan tarpeeksi luonnonääniä matkivia sanoja
kuvailemaan vain niitä eri vivahduksia, jotka olen oppinut tuntemaan
setäni talossa. Suutelo voi milloin paukkua, milloin viheltää,
milloin mäiskyttää, milloin jyristä, se voi olla täyteläinen, ontto
jne. -- Suutelon voi jaotella, huomioon ottaen kosketuksen laadun,
kepeään en passant-suuteloon ja kiinni-riippuvaan suuteloon. --
Sen voi jakaa ajan mukaan pitkään tai lyhyeen. Aikaan nähden on
olemassa toinenkin jaotusperuste, ja se on oikeastaan ainoa, joka on
minua miellyttänyt. Silloin erottaa ensi suudelman kaikista niistä
muista. Se mihin ajatus tässä jaottelussa kiintyy, on olennaisesti
kokonaan toista kuin se, johon kaikki muut mainitsemamme jaotukset
perustuvat, sillä ei ole mitään tekemistä äänen, kosketuksen ja
ajan kanssa tavallisessa merkityksessä. Ensimmäinen suutelo eroaa
kvalitatiivisesti kaikista muista. Vain harvat ihmiset tulevat sitä
ajatelleeksi; olisi sen tähden todella vahinko, ellei edes yksi
ihminen merkitsisi sitä muistiin.

-- -- --

Minun Cordeliani!

Hyvä vastaus on kuin suloinen suutelo, sanoo Salomo. Sinä tiedät
että minä olen vietävän kova kyselemään, saanpa melkein kuulla
moitteitakin siitä. Se johtuu siitä, ettei ymmärretä, mitä milloinkin
kyselen; sinä, yksin sinä ymmärrät mitä haluan tietää, ja sinä, yksin
sinä, osaat vastata; ja hyvä vastaus on kuin suloinen suutelo, sanoo
Salomo.

Sinun Johanneksesi.

-- -- --

On olemassa ero henkisen ja maallisen erotiikan välillä. Tähän saakka
olen pääasiassa koettanut kehittää edellistä Cordeliassa. Minun
persoonallisen läsnäoloni pitää muuttua toisenlaiseksi, se ei saa
olla pelkkää säestävää tunnelmaa, sen tulee olla viettelevääkin.
Olen näinä päivinä valmistanut itseäni alinomaan lukemalla tunnettua
rakkautta käsittelevää kohtaa Platonin Faidroksesta. Se sähköistää
koko minun olentoni ja on mainio alkuharjoitus. Platon ymmärsi
sentään todella rakkautta.

-- -- --

Minun Cordeliani!

Roomalaiset sanoivat tarkkaavasta oppilaasta, että hän "riippuu
opettajan suusta". Rakkaudelle on kaikki kuvaa, korvaukseksi on
taasen kuva todellisuutta. Enkö ole ahkera ja tarkkaavainen oppilas?
Mutta sinähän et sano sanaakaan.

Sinun Johanneksesi.

-- -- --

Jos joku toinen olisi Cordelian kehityskulkua ohjaamassa, olisi hän
varmaankin liian rikkiviisas kysyäkseen muiden neuvoa. Kun minä
sen sijaan keskustelen jonkun kihlatun kanssa asiasta, sanoo hän
tavallisesti eroottisella paatoksella: etsin turhaan eroottisista
tilanteista sitä loistokohtaa, missä rakastavaiset puhuvat
rakkaudestaan. Silloin minä vastaan: Minua ilahduttaa, että sitä
turhaan etsit, sillä se kohta ei lainkaan kuulu oikean erotiikan
alaan, ei edes silloin kun lukee siihen kaiken mikä voi lisäksi
kiinnostaa. Rakkaus on liian olennaista voidakseen puheessa päästä
oikeuksiinsa, eroottiset tilanteet liian arvokkaita voidakseen
saada sisältönsä pelkästä pakinasta. Ne ovat tyyniä, hiljaisia,
varmoin ääriviivoin piirrettyjä ja kuitenkin kaunopuheisia kuin
Memnon-patsaan musiikki. Eros elehtii, mutta ei puhu; tai mikäli
hän niin tekee, lausuu hän vain arvoituksellisia sanoja, jotka
ovat kuin kuvallista musiikkia. Eroottiset tilanteet ovat joko
plastillisia tai maalauksellisia; mutta kahden ihmisen puhelu
rakkaudesta ei ole plastillista eikä maalauksellista. Tavalliset
kihlatut alkavat kuitenkin aina mokomalla pakinalla, joka sittemmin
tulee koossapitäväksi langaksi heidän puheliaassa avioliitossaan.
Tuo juttelu muutoin takaa, ettei heidän avioliitostaan ole puuttuva
niitä myötäjäisiä, joista Ovidius puhuu: dos est uxoria lites.[Naisen
myötäjäiset ovat torat.] -- Ja jos välttämättä jonkun pitää puhua,
on kyllin siinä, että yksi puhuu: Miehen on puhuminen, ja sen
tähden on hyvä hallita joitakin niistä voimista, jotka olivat siinä
vyössä, millä Venus hurmasi: kaunopuheisuuden ja suloisen imartelun
lahja. -- Tästä ei tietysti seuraa, että Eros olisi mykkä, tai että
eroottisessa suhteessa olisi väärin keskustella, pääasia on vain,
että keskustelu itse on eroottista eikä eksy kasvattaviin mietelmiin
elinehdoista tms. ja että keskustelu oikeastaan on katsottava
levoksi eroottisen teon jälkeen, ajanvietteeksi eikä suinkaan
kaiken lemmenelämän huipuksi. Sellainen keskustelutapa, sellainen
konfabulaatio on itse asiassa sangen jumalainen, ja minä puolestani
en voi koskaan väsyä keskustelemaan nuoren tytön kanssa. Toisin
sanoen, voin kyllä väsyä tyttöön, mutta en milloinkaan ylläpitämään
keskustelua nuorten tyttöjen kanssa yleensä. Se on minulle yhtä
mahdotonta kuin lakata hengittämästä. Se, mikä oikeastaan on
ihmeellistä tuollaisessa keskustelussa, on vuoropuhelun rehevä
rikkaus. Keskustelu pysyttelee maan pinnalla, sillä ei ole mitään
varsinaista kohdetta, sattuma on sen liikkeiden laki -- mutta ihmeen
ihana on keskustelu itse ja sen seuraukset.

-- -- --

Minun Cordeliani!

"Minun -- sinun", nuo sanat sulkevat väliinsä kuin sulkumerkit
kirjeitteni köyhän sisällön. Oletko pannut merkille, että välimatka
noiden käsivarsien välillä käy yhä lyhemmäksi? Oi, minun Cordeliani!
Se on ihanaa, sillä kuta vähemmän sisältäväksi sulkulause käy, sitä
merkitsevämpi se on.

Sinun Johanneksesi.

-- -- --

Minun Cordeliani!

Onko syleily samaa kuin taistelu?

Sinun Johanneksesi.

-- -- --

Tavallisesti Cordelia pysyttelee ääneti. Se on minua aina
miellyttänyt. Hän on liian syvällisen naisellinen luonne kiusatakseen
ketään joutavalla jutustelulla, mikä muutoin on naisille ominaista
ja mikä käy välttämättömäksikin, kun mies, jonka tulee kaikin
puolin naista täydentää, on yhtä naisellinen. Toisinaan paljastaa
jokainen lyhyt lausunto, kuinka paljon hänellä on sisimmässään.
Avustan silloin häntä. Asia on silloin sama kuin jos jonkun henkilön
takana, joka epävarmalla kädellä yrittelee piirtää hajanaisia viivoja
johonkin luonnokseen, seisoisi toinen henkilö, joka aina lisäilisi
luonnosta rohkealla ja taiteellisella kädellä. Hän hämmästyy, ja
kuitenkin on kaikki ikään kuin hänestä itsestään lähtenyttä. Sen
tähden valvon jokaista hänen satunnaistakin lausuntoaan, jokaista
hänen sanaansa, ja antaessani ne takaisin ovat ne aina tulleet
merkitsevämmiksi, minkä hän samalla kertaa sekä tuntee että on
tuntematta.

Tänään olimme kahden vieraissa. Juuri kun noustiin pöydästä tuli
palvelija sisään ja ilmoitti Cordelialle, että eräs sanantuoja
halusi puhua hänen kanssaan. Sanantuoja oli minun lähettämäni ja toi
Cordelialle kirjeen, jossa oli viittauksia erääseen ajatukseen, jonka
olin päivällispöydässä lausunut. Olin punonut sen niin taidokkaasti
yhteiseen pöytäkeskusteluun, että Cordelian, vaikkakin hän istui
kaukana minusta, täytyi se kuulla ja myöskin ymmärtää väärin
ajatukseni. Siihen olin perustanut kirjeeni vaikutuksen. Jollei minun
olisi onnistunut antaa pöytäkeskustelulle tarkoittamaani suuntaa,
olisin itse sovittuna aikana ollut läsnä sanantuojan tullessa ja
hävittänyt kirjeen. Cordelia tuli kirjeen saatuaan uudelleen sisään.
Hänen täytyi hiukan valehdella. Sellainen täydentää eroottista
salaperäisyyttä, jota ilman hän ei voi kulkea sitä tietä, joka on
hänelle määrätty.

-- -- --

Minun Cordeliani!

Luuletko, että se, joka nojaa päätään keijun mätästä vastaan, myöskin
unessa näkee keijun? Minä en sitä tiedä, mutta sen tiedän, että
kun painan pääni rintaasi vasten enkä sulje silmiäni vaan katson
kaukaiseen etäisyyteen, niin näen enkelin. Luuletko, ettei se, joka
nojaa päätään keijun mätästä vastaan, voi olla levollinen? Minä en
sitä usko, mutta tiedän, että kun pääni nojaa poveasi vasten, se
kohoilee liian voimakkaasti, jotta uni voisi sulkea silmäni.

Sinun Johanneksesi.

-- -- --

Jacta est alea, arpa on heitetty. Nyt on käänne tapahtuva. Olin
tänään hänen luonaan mielessäni koko ajan aprikoiden erästä ajatusta,
joka nykyään antaa minulle paljon työtä. Minulla ei ollut silmää eikä
korvaa Cordelialle. Ajatukseni oli mieltäkiinnittävä ja huvitti häntä
suuresti. Olisi ollut väärin, jos olisin alkanut uuden liikkeeni
olemalla kylmä hänen läsnäollessaan. Kun nyt olen lähtenyt hänen
luotaan eikä ajatukseni enää kiinnitä hänen mieltään, hän huomaa
helposti, että olin toisenlainen kuin tavallisesti. Se seikka, että
hän yksinäisyydessä keksii tuon muutoksen, tekee havainnon hänelle
paljoa tuskallisemmaksi ja sen vaikutuksen hitaammaksi, mutta sitä
syvällisemmäksi. Hän ei heti saa tilaisuutta purkaa tunnettaan,
ja kun hän sen saa, on hän jo ehtinyt ajatella niin paljon, ettei
hän yhdellä kertaa voi sitä sanoin tulkita, vaan häneen jää aina
hiukan epäluuloa. Levottomuus kasvaa, kirjeet lakkaavat tulemasta,
eroottinen ravinto vähenee, rakkaus joutuu pilkan esineeksi. Ehkä hän
voi hetken seurata mukana, mutta ajanpitkää ei hän voi kestää. Hän
koettaa silloin vangita minut samoilla keinoilla, joita minä olen
käyttänyt häntä vastaan, eroottisilla.

Kihlauksen purkamisessa on jokainen pieni tyttönen suuri
asiantuntija; ja vaikka kouluissa ei anneta mitään ohjausta tässä
aineessa, tietää kuitenkin jokainen tyttölapsi erittäin hyvin,
kun tuo asia tulee puheenalaiseksi, missä tapauksissa kihlaus on
purettava. Tämän kysymyksen pitäisi oikeastaan olla jatkuvasti
aiheena tyttökoulujen viimeisen luokan ainekirjoituksissa; ja
vaikka tiedän, että tyttöjen kirjoituskokeet tavallisesti ovat
hyvin yksipuolisia, olen kuitenkin varma, ettei tätä aihetta
käsittelevistä kirjoituksista tulisi puuttumaan vaihtelua, kysymys
kun on omiaan avaamaan tytön arvostelukyvylle laajat näköalat. Ja
miksi emme antaisi nuorelle tytölle tilaisuutta mitä loistavimmalla
tavalla osoittaa terävänäköisyyttään? Sillä juuri täten hän saisi
tilaisuuden näyttää olevansa kypsynyt -- menemään kihloihin. Olen
kerran ollut todistajana eräässä tapauksessa, joka suuresti kiinnitti
mieltäni. Perheessä, jossa minun toisinaan oli tapana seurustella,
olivat eräänä päivänä kaikki vanhemmat perheen jäsenet poissa
kotoa, sitä vastoin oli kaksi nuorinta tytärtä kutsunut joukon
ystävättäriä aamupäiväkahville. Kaikkiaan heitä oli kahdeksan,
kaikki iältään kuudestatoista kahteenkymmeneen vuoteen. Luultavasti
he eivät, jouduttuaan kerran juttusille keskenään, olleet toivoneet
kenenkään vieraan saapuvan, palvelijattaren oli kenties käsketty
sanoa, ettei kukaan ollut kotona. Kuitenkin tulin sisälle heidän
luokseen ja huomasin, että he hämmästyivät hiukan. Herra ties,
mitä kahdeksan tuollaista tyttöä oikeastaan pohtii juhlallisissa
kahvikekkereissään. Naineet naisetkin kerääntyvät toisinaan yhteisiin
kokouksiin. He luennoivat silloin pastoraaliteologiaa; varsinkin
pohditaan seuraavia tärkeitä kysymyksiä: missä tapauksessa on oikein
sallia nuoren tytön yksin mennä ostoksille torille; onko parempi
pitää vastakirjaa teurastajan kanssa vaiko maksaa käteisellä; onko
suotavaa, että kyökkipiialla on sulhanen ja kuinka on tehtävä loppu
siitä lemmenkuhertelusta, joka hidastaa ruoanlaittoa. -- -- Istuuduin
tämän kauniin parven keskelle. Oltiin alkukeväässä. Aurinko lähetti
huoneeseen joitakin yksityisiä säteitään kuin tulonsa pikaisina
sanantuojina. Huoneessa oli kaikki vielä talvisessa kunnossa, ja
sen tähden juuri olivat nuo yksinäiset päivänsäteet niin lupaavia.
Kahvi tuoksui pöydällä -- ja sen ympärillä istuivat nuoret tytöt
iloisina, terveinä, kukoistavina, sillä heidän pelkonsa oli taas
asettunut, ja mitäpä heillä olikaan pelättävää, olivathan he joka
tapauksessa ylivoimaisia. -- Minun onnistui johtaa keskustelu
kysymykseen, missä tapauksissa kihlaus on purettava. Sillä aikaa kun
silmäni huvittelihe liitelemällä kukasta toiseen tässä tyttöparvessa,
huvittelihe lepäämällä milloin missäkin kaunottaressa, hekumoitsi
ulkonainen korvani äänten musiikissa; sisäinen korvani taasen
kuunteli tarkkaavasti mitä seurassa sanottiin. Yksi ainoa sana riitti
usein avaamaan minulle syvän näköalan asianomaisen tytön sydämeen ja
sen tarinaan. Kuinka viehättäviä ovatkaan rakkauden tiet, ja kuinka
mieltäkiinnittävää onkaan tutkia, kuinka pitkälle kukin on päässyt.
Minä puhaltelin tavantakaa keskusteluun elävää henkeä samalla kun
henkevyys, sukkeluus ja asian esteettinen objektiivisuus olivat
omiaan tekemään suhteemme vapaammaksi; mutta siitä huolimatta ei
keskustelussa kertaakaan astuttu sopivaisuuden rajojen yli. Kun näin
pidimme yllä kevyttä keskustelua, oli se mahdollisuus aina tarjolla,
että lausuttaisiin yksi ainoakin sana, joka saattaisi tytöt tukalaan
tilanteeseen. Tuon mahdollisuuden käyttäminen oli minun vallassani.
Tytöt eivät sitä käsittäneet, tuskin osasivat sitä edes aavistaa.
Vuoropuhelun keveällä leikillä pidätimme tuon mahdollisuuden kaukana
luotamme, samalla tavalla kuin Sheherazade Tuhannen ja yhden yön
tarinoissa viivyttää kuolemantuomion julistamista kertomalla satuja.
-- Milloin johdin keskustelun surunvoittoisiin mietelmiin, milloin
annoin iloisuuden puhjeta ilmoille, milloin houkuttelin tytöt
pieneen väittelyotteluun. Ja mikä aihe tarjoaakaan, tarkemmin asiaa
ajatellen, enemmän vaihtelua. Toin alituisesti yhä uusia esimerkkejä
esille. -- Kerroin tytöstä, jonka hänen vanhempiensa julmuus oli
pakottanut purkamaan kihlauksen. Tämä onneton tapaus nostatti melkein
kyynelet tyttöjen silmiin. -- Juttelin miehestä, joka oli eronnut
kihlatustaan ja perustellut tätä menettelyään ensiksikin sillä,
että tyttö oli liian suuri, ja toiseksi sillä, ettei hän, sulhanen,
kosiessaan ollut langennut polvilleen tytön eteen. Kun hänelle
huomautin, ettei hänen perusteitaan mitenkään voinut pitää pätevinä,
hän vastasi: ne riittävät täydellisesti siihen mihin pyrin, sillä
yksikään ihminen ei voi keksiä mitään järkevää vastaväitettä. --
Sen jälkeen tarjosin seurakunnan pohdittavaksi hyvin harvinaisen
tapauksen. Eräs nuori tyttö purki kihlauksensa, koska tunsi olevansa
vakuuttunut siitä, etteivät hän ja hänen sulhasensa sopineet
toisilleen. Sulhanen koetti puhua hänelle järkeä vakuuttamalla,
kuinka suuresti hän tyttöä rakasti, mutta tyttö vain vastasi: me joko
sovimme toisillemme ja meidän kesken vallitsee todellinen sympatia,
jolloin sinun täytyy tunnustaa, ettemme sovellu toisillemme; taikka
me emme sovi toisillemme, ja silloinhan sinun on tunnustaminen,
ettemme sovellu toisillemme. Oli hauskaa nähdä, kuinka nuoret tytöt
vaivasivat päätään käsittääkseen tuollaista salaperäistä puhetta, ja
huomasinpa kohta, että pari heistä jo erittäin hyvin ymmärsi sanani;
sillä tässä asiassa on jokainen nuori tyttö asiantuntija. -- Niin,
luulenpa totta tosiaan, että minun olisi helpompi väitellä itse pirun
kanssa kihlauksen purkamisesta kuin nuoren tyttölapsen kanssa. --

Tänään olin Cordelian luona. Päätäpahkaa, ajatuksen nopeudella,
johdin puheen samaan asiaan, joka eilen oli keskustelumme aiheena,
koettaen saada hänet kiintymään siihen. "Minulla on mielessäni eräs
asia, jonka jo eilen olisin halunnut saada lausutuksi; kun olin
lähtenyt luotasi, se juolahti mieleeni." Pyrkimykseni onnistui. Niin
kauan kuin olen hänen luonaan, hän nauttii puheeni kuulemisesta,
mutta kun olen lähtenyt, hän huomaa helposti olevansa petetty ja
minun entisestäni muuttuneen. Sillä tavalla lunastan takaisin
osakkeeni. Tämä menettelytapa on kavala mutta tarkoituksenmukainen
kuten kaikki epäsuorat menettelytavat. Hän voi hyvin käsittää, että
aihe sellainen kuin se, josta puhun, voi kiinnittää mieltäni, niin,
se saattaa häntä itseäänkin hetkisen huvittaa, mutta kuitenkin hän
tuntee että esiintymisestäni puuttuu eroottinen aines.

Tunnettu sananparsi sanoo "oderint dum metuant", vihatkoot kunhan
vain pelkäävät, ikään kuin ainoastaan pelko ja viha kuuluisivat
yhteen, aivan kuin muka pelolla ja rakkaudella ei olisi mitään
tekemistä toistensa kanssa, ikään kuin ei käsitettäisi, että juuri
pelko tekee rakkauden mieltäkiinnittäväksi. Millaista on se rakkaus,
jota tunnemme luontoa kohtaan, eikö siinä ole salaperäistä vavistusta
ja pelkoa sen tähden, että sen ihana harmonia kehittyy laittomuudesta
ja hurjasta sekasorrosta, sen turvallisuus on epävakaisuutta. Mutta
tämä pelko juuri enimmin kiinnittää mieltä. Niin on myöskin rakkauden
laita silloin, kun se on mielenkiintoista. Sen takana lymytköön
syvä, kaamea yö, josta rakkauden kukka puhkeaa ilmoille. Samalla
tavalla lepää valkea lumpeenkukka maljansa veden kalvoon, kun ajatus
pelkää syöksyä siihen syvään pimeyteen, missä sillä on juurensa.
-- Olen pannut merkille, että Cordelia aina käyttää muotoa "minun"
kirjoittaessaan minulle, mutta ettei hänellä ole rohkeutta käyttää
sitä puhuessaan kanssani. Tänään pyysin sitä häneltä niin innokkaasti
ja lämpimästi kuin suinkin. Hän aikoi jo noudattaa pyyntöäni, kun
ironinen katseeni, nopeampi ja äkillisempi kuin sanoin voi kuvata,
teki sen hänelle mahdottomaksi, siitä huolimatta, että huuleni
kaikin tavoin häntä siihen kehottivat. Tämä mieliala on nykyhetkellä
vallitsevin.

Hän on omani. En usko sitä tähdille, kuten tapa on, en voi
käsittää, että tuo tiedonanto voisi huvittaa noita kaukaisia
taivaankappaleita. En myöskään usko sitä kenellekään ihmiselle, en
edes Cordelialle. Pidän salaisuuteni omana tietonani, kuiskaan sen
ikään kuin syvälle sieluuni salaisissa keskusteluissa itseni kanssa.
Odotettu vastustus Cordelian puolelta ei muodostunut suureksi, sen
sijaan hänen eroottiset mahdollisuutensa ovat ihmeteltävät. Kuinka
mieltäkiinnittävä hän onkin syvällisine intohimoineen, kuinka suuri,
melkein yliluonnollinen! Kuinka nopsa hän onkaan vaaroja välttämään,
kuinka taitava keksimään aina sen kohdan, joka on hyökkäyksiä
vastaan varustamaton! Kaikki on pantu liikkeelle; mutta tässä
luonnonvoimien pauhussa tunnen juuri olevani oikeassa elementissäni.
Ja vaikka hän on liikuttunut, hän on kuitenkin kaunis, hän ei ole
tunnelmien moninaisuuden pirstoma. Hän on aina yhä Anadyomene, sillä
erotuksella, ettei hän nouse suloisen tiedottomana tai levollisena,
vaan rakkauden voimakkaiden valtimonlyöntien herättämänä, mutta
samalla hän on kuitenkin säilyttänyt kokonaisuuden ja tasapainon.
Hän on eroottisesti täysin valmis taisteluun, hän käyttää aseenaan
silmänsä nuolta, silmäkulmiensa käskyä, otsansa salaperäisyyttä,
povensa kaunopuheisuutta, sylinsä vaarallista viettelystä, huultensa
pyyntöä, koko olentonsa suloista kaipuuta. Hänellä on sisäistä
voimaa, energiaa, kuin valkyyrialla, mutta tuota eroottista
voimakkuutta hillitsee eräänlainen suloinen raukeus, joka ympäröi
häntä kuin ilma. -- Kovin kauan en saa pitää häntä tässä vaiheessa,
missä ainoastaan pelko ja levottomuus voivat pitää häntä pystyssä ja
estää häntä lankeamasta. Hän on kohta huomaava, että verrattuna hänen
tunteisiinsa on kihlaus liian ahdas, liian kiusallinen. Hänestä tulee
viettelijä, joka houkuttelee minut astumaan tavallisuuden rajojen
ulkopuolelle; sillä tavalla hän tulee siitä itse tietoiseksi, ja se
on pääasia.

Monet hänen lausunnoistaan jo osoittavat, että hän on väsynyt
kihlaukseen. Ne eivät mene huomaamatta korvani ohi, ne ovat
sotasuunnitelmani vakoilijoita hänen sielussaan, jotka antavat
minulle monta valaisevaa vihjausta, ne ovat niitä langanpäitä, joiden
avulla kiedon hänet nuottaani.

-- -- --

Minun Cordeliani!

Sinä moitit kihlausta, sinä arvelet, ettei rakkautemme tarvitse
ulkonaista sidettä, se kun on mielestäsi vain esteeksi. Tuosta
tunnen heti mainion Cordeliani! Totta tosiaan, ihailen sinua! Meidän
ulkonainen yhdyssiteemme on itse asiassa vain välimuuri. Vielä on
välillämme seinä, joka erottaa meidät toisistamme kuin Pyramoksen ja
Thisben. Vielä häiritsee meitä se, että ihmiset tuntevat suhteemme.
Vasta silloin kun ei kukaan vieras aavista meidän rakkauttamme,
vasta silloin se jotain merkitsee; kun jokainen asiaankuulumaton
uskoo, että rakastavat vihaavat toisiaan, vasta silloin on rakkaus
onnellinen.

Sinun Johanneksesi.

-- -- --

Kohta aukenevat rakkauden siteet. Hän itse on se, joka ne aukaisee
kiinnittääkseen siten jos mahdollista minut voimakkaammin itseensä,
samoin kuin vapaasti liehuvat kutrit kiehtovat enemmän kuin
solmitut. Jos itse purkaisin kihlauksen, jäisi minulta näkemättä
tuo eroottinen salto mortale, joka on niin hurmaava nähdä ja
joka on varma merkki hänen sielunsa rohkeudesta. Se on minulle
pääasia. Lisäksi menettelyni hankkisi minulle ikävyyksiä toisten
ihmisten taholta. Minua ei enää kärsittäisi, minua vihattaisiin ja
ylenkatsottaisiin, vaikkakin syyttä; sillä kuinka edullinen olisikaan
suhteeni sentään ollut monelle? On olemassa monta pientä neitoa,
jotka mielellään olisivat olleet kerran edes lähellä kihlausta. Onhan
sekin jotain, joskin, ollakseni rehellinen, sangen vähän, sillä
juuri kun asianomaisen on onnistunut raivautua esiin päästäkseen
ehdokaslistalle, hän onkin yhtäkkiä ilman ehdokkuutta. Rakkauden
maailmassa ei virkavuosijärjestelmä ole voimassa paikansaantiin ja
ylenemiseen nähden. Lisäksi tuollainen neitonen on väsynyt istumaan
jakamattomassa pesässä, hän toivoo jotain tapausta elämäänsä. Mutta
mikä voi hänelle silloin olla edullisempi onnetonta rakkaustarinaa,
varsinkin jos hän voi suhtautua asiaan keveästi. Hän uskottelee
itselleen ja muille, että hän kuuluu petettyjen joukkoon, ja jos
hän ei ole sovelias mihinkään Magdalenakotiin, hän heittäytyy joka
tapauksessa itkijäin laumaan. Minua, viettelijää, hän vihaisi
velvollisuudentunnosta. Tällaisten tapausten lisäksi tulevat vielä
sellaiset, joissa tyttö todella on joko kokonaan tai puoleksi tai
kahdella kolmasosalta petetty. Tässä ryhmässä voi huomata monta eri
astetta alkaen niistä, jotka voivat vedota sormukseen, aina niihin,
jotka pitävät jotain salaista kädenpuristusta tanssin pyörteessä
rakkautensa panttina. Heidän vihansa voin miehuullisesti kestää.
Mutta kaikki nuo viholliseni ovat tietenkin samalla sydänpoloiseni
salaisia rakastajia. Kuningas, jolla ei ole valtakuntaa, on
naurettava ilmiö; mutta useamman kruununtavoittelijan kilpailu
kuningaskunnasta, jolla ei ole maata, on enemmän kuin naurettava.
Oikeastaan pitäisi kauniin sukupuolen rakastaa minua ja pitää minusta
huolta kuin jostakin pelastuslaitoksesta konsanaan. Todellisesti
kihloissa oleva nuori mies voi pelastaa vain yhden ainoan neitosen,
mutta tuollainen suurisuuntainen laitos voi pelastaa, toisin sanoen
kutakuinkin pelastaa, kuinka monta hyvänsä. Kaikesta tuollaisesta
pääsen nyt vapaaksi ja minulla on siitä vielä sekin etu, että
tästä lähtien voi esiintyä kokonaan toisenlaisessa osassa. Nuoret
tytöt tulevat minua säälimään, surkuttelemaan, minä yhdyn samaan
äänilajiin; sillä keinoin voi myöskin kietoa tyttöjä pauloihinsa.

Huomaan ihmeekseni ja surukseni, että alan saada sen tuntomerkin,
jota Horatius toivotti kaikille uskottomille tytöille -- mustan
hampaan, lisäksi vielä etuhampaan. Kuinka taikauskoinen ihminen
voikaan olla! Tuo hammas tekee toden teolla minut levottomaksi, en
kärsi pienintäkään viittausta siihen, se on nyt minun heikko puoleni.
Kun muutoin olen kaikin puolin hyvin varustettu, voi pahinkin
pölkkypää mainitessaan vain tuon hampaan antaa minulle syvemmän iskun
kuin saattaa luullakaan. Teen kaikkeni saadakseni sen valkenemaan,
mutta turhaan; minä sanon kuin Palnatoke:

    Minä hieron päivin ja hieron öin,
    mut varjoa mustaa en poistaa voi.

Elämä on sentään täynnänsä arvoituksellisuutta. Tuollainen pieni
onnettomuus voi kiusata minua pahemmin kuin suurin vastoinkäyminen.
Annan kiskoa sen pois, joskin sen poistaminen tulee häiritsevästi
vaikuttamaan äänenkäyttööni. Kuitenkin otatan sen pois ja panetan
irtohampaan sijaan; uusi hammas tulee pettämään maailman, vanha petti
minut.

On erittäin hyvä, että kihlaus alkaa tuntua vastenmieliseltä
Cordeliasta. Avioliitto on kuitenkin ja tulee aina olemaan
kunnioitettava laitos, joskin sillä on se ikävä puoli, että se
alkaessaan, nuoruudessaan, nauttii kunnioitusta myöhemmän ikänsä
kustannuksella. Kihlaus sitä vastoin on kokonaan inhimillinen
keksintö ja sellaisena samalla kertaa niin vakava ja niin
hullunkurinen, että toiselta puolen on aivan paikallaan, että nuori
tyttö intohimonsa pyörteissä alkaa sitä halveksia, ja toiselta
puolen, että hän tuntee sen merkityksen, tuntee sen sielussaan
kuin henkisen verenkierron. Nyt on ohjattava hänen kehityskulkuaan
siten, että hän sielunsa rohkeassa lennossa kadottaa avioliiton ja
yleensä todellisuuden manteren näkyvistään, että hänen sielunsa sekä
ylpeydestä että pelosta menettää minut, tekee tyhjäksi epätäydellisen
inhimillisen muodon kiitääkseen sitä kohti, mikä on korkeampaa kuin
tavallinen inhimillinen sovinnaisuus. Tässä suhteessa ei minulla ole
mitään pelättävää, sillä hänen kulkunsa läpi elämän on nyt jo niin
liitelevän keveää, että todellisuus jo suurelta osalta on kadonnut
hänen silmistään. Lisäksihän olen itse aina mukana purressa, joten
voin pitää huolta siitä, että purjeissa on tuulta.

Nainen on sentään minulle loppumaton mietelmien ja havaintojen
lähde. Se mies, joka ei tunne halua tähän tutkimiseen, voi minun
puolestani olla mikä muu hyvänsä, ainakaan hän ei ole esteetikko.
Se on juuri ihanaa ja jumalaista estetiikassa, että se tarttuu
ainoastaan kaikkeen mikä on kaunista; se askaroi oikeastaan vain
kaunokirjallisuudella ja kauniilla sukupuolella. Minä iloitsen,
minä riemuitsen sydämessäni ajatellessani kuinka naisellisuuden
aurinko lähettää ympärilleen säteidensä äärettömän moninaisuuden,
kirjavan rikkauden, jossa kullakin naisella on pieni osansa,
kuitenkin niin, että koko hänen muu olentonsa harmonisesti liittyy
tähän kohtaan. Tässä merkityksessä on naisellinen kauneus jaollinen
äärettömiin asti. Kuitenkin tulee jokaisen kauneuden osasen olla
harmonisesti hillitty, sillä muutoin käy vaikutus häiritseväksi ja
tulee ajatelleeksi, että luonnolla on tähän tyttöön nähden ollut
joku tarkoitus, joka ei ole lopullisesti toteutunut. Minun silmäni
ei voi ikinä väsyä liukumaan yli tuon perifeerisen moninaisuuden,
naisellisen kauneuden sinne tänne siroteltujen ilmaisujen.
Jokainen nuori tyttö on sellainen ilmaus, mutta vaikkakin hän
on osa kokonaisuudesta, hän on kuitenkin itsessään täydellinen,
onnellinen, iloinen ja ihana. Kullakin on oma erikoisuutensa:
iloinen hymy, veitikkamainen katse, ikävöivät silmät, alas painunut
pää, hyljätty mieli, hiljainen kaiho, syvällinen aavistus,
ennustava raskasmielisyys, maallinen koti-ikävä, odottamattomat
mielenliikutukset, kutsuva ilme silmäkulmissa, kysyvät huulet,
salaperäinen otsa, kiehtovat kutrit, silmiä peittävät ripset,
taivainen ylhäisyys, maallinen kainous, enkelimäinen puhtaus,
salainen punastus, keveä käynti, suloinen liikunta, viehkeä vartalo,
kaihoisa unelma, selittämättömät huokaukset, solakka varsi,
pehmeät piirteet, paisuva povi, täyteläiset lanteet, pienet jalat,
ihastuttavat kädet.

Kullakin on omansa eikä toisella ole sitä mitä toisella. Kun
sitten olen yhä uudelleen katsellut, yhä uudelleen tarkastellut
tuon maailman moninaisuutta, kun olen hymyillyt, huokaillut,
imarrellut, uhannut, ikävöinyt, houkutellut, nauranut, itkenyt,
toivonut, pelännyt, voittanut, menettänyt -- silloin suljen viuhkani,
silloin kerääntyy tuo moninaisuus yhteen kohtaan, osista muodostuu
kokonaisuus. Silloin iloitsee sieluni, silloin sykkii sydämeni,
silloin syttyy intohimo. Tämä tyttö, ainokainen koko maailmassa,
olkoon kokonaan, yksinomaan minun. Pitäköön Jumala taivaansa kunhan
minä saan pitää hänet. Tiedän varsin hyvin, minkä osan valitsen,
se on niin suuri, ettei taivaalle jää mitään, kun minä kerran
tämän tytön olen itselleni omistanut. Uskovat muhamettilaiset
pettyvät toivossaan, kun he paratiisissaan saavat syleillä vain
kalpeita, voimattomia varjoja; he eivät voi siellä tavata palavia
sydämiä, sillä kaikki sydämen lämpö on kerääntynyt tämän tytön
rintaan; he valittavat toivottomina tavatessaan vain kalvenneita
huulia, väsyneitä silmiä, kylmiä povia, köyhiä kädenpuristuksia,
sillä huulten purppura ja silmän tuli ja poven rauhaton nousu ja
kädenpuristuksen lupaukset ja huokauksen aavistus ja suutelon
sinetinpano ja kosketuksen aavistus ja sylinannon intohimo --
kaikki -- kaikki on yhtynyt hänessä, joka on tuhlannut minulle niin
paljon, että se olisi riittänyt kokonaiselle maailmalle. Näin olen
usein tätä asiaa aprikoinut; mutta joka kerta kun näin ajattelen,
lämpenen, sillä ajattelen aina häntä lämpimästi. Vaikkakin yleensä
lämpöä pidetään hyvänä merkkinä, ei siitä kuitenkaan seuraa, että
ajattelutapani myönnettäisiin arvokkaaksi. Vaihtelun vuoksi tahdon
siis itse kylmänä pysyen ajatella häntä kylmästi. Koetan käsitellä
naista kategorisesti. Miten on hänen olemuksensa käsitettävä? Hän on
olemassa muita varten. Tätä ei kuitenkaan saa käsittää niin, että
se nainen, joka on minua varten, samalla olisi muitakin varten.
Tässä samoin kuin kaikessa abstraktisessa ajattelussa on tarkkaan
vältettävä kokemuksen viittauksia, sillä muutoin voisin kysymyksessä
olevassa tapauksessa käyttää kokemusta sekä puolesta että vastaan.
Kokemus on tässä samoin kuin kaikessa muussakin ihmeellinen asia,
se kun samalla kertaa voi jotakin otaksumaa puolustaa ja vastustaa.
Nainen on siis olemassa muita varten. Tässäkään suhteessa ei saa
antaa kokemuksen häiritä ajatuksenkulkua, kokemuksen, joka opettaa,
että harvoin tapaa naisen, jonka koko elämä tarkoittaisi jotakin
toista henkilöä, kun taas suurella joukolla ei yleensä ole mitään
tarkoitusta itseensä eikä muihin nähden. Naisella on sama tarkoitus
kuin koko luomakunnalla, kaikella mikä on naisellista luonnossa.
Koko luomakunnalla on tuossa merkityksessä tarkoituksensa itsensä
ulkopuolella, ei teleologisessa merkityksessä, siten että osa
luonnosta olisi olemassa toista osaa varten, mutta koko luonnolla on
tarkoituksensa oman itsensä ulkopuolella -- se on olemassa henkistä
elämää varten. Samoin on asianlaita yksityiseen osaan nähden.
Kasvikunta esim. kehittää esiin salatun viehätyksensä ja on olemassa
kokonaan muita varten. Samalla tavalla on arvoitus, salaisuus, äänne
jne. olemassa tykkänään muita varten. Tässä on selitys siihen, miksi
Jumala luodessaan Eevan uuvutti Aatamin syvään uneen; sillä nainen
on miehen unelma. Myöskin toisella tavalla oppii luomistarusta, että
nainen on olemassa toisen tähden. Sanotaan nim., että Jehova otti
yhden miehen kylkiluista. Jos hän olisi ottanut esim. miehen aivot,
olisi naisen tarkoitus silloinkin ollut hänen itsensä ulkopuolella,
mutta ei ollut aiottu, että hänestä tulisi aivokummitus, vaan
kokonaan toisenlainen. Hän tuli lihaksi ja vereksi, mutta juuri
sen kautta hän sisältyy yleisnimitykseen luonto, jonka tarkoitus
olennaisesti on sen itsensä ulkopuolella. Vasta rakkauden
kosketuksesta hän herää, siihen saakka hän on unelma. Kuitenkin
voi tässä uniolotilassa erottaa kaksi astetta; ensimmäinen on se,
jolloin rakkaus uneksii hänestä, toinen on se, jolloin hän uneksii
rakkaudesta.

Olennoksi, jonka tarkoitus on etsittävä sen itsensä ulkopuolelta,
on nainen merkitty neitseellisyytensä takia. Neitseellisyys on nim.
ominaisuus, joka itsessään, yksinään esiintyen on abstraktio ja joka
vasta suhteissaan johonkin toiseen muuttuu lihaksi ja vereksi. Samoin
on naisellisen viattomuuden laita. Voi sen tähden sanoa, että nainen
tuossa tilassa on näkymätön. Kuten tunnettu, ei olekaan olemassa
mitään kuvaa Vestasta, siitä jumalattaresta, joka oikeastaan lähinnä
edustaa varsinaista naisellisuutta. Hän on ikään kuin esteettisessä
merkityksessä mustasukkainen itsestään, samoin kuin Jehova on sitä
eetillisessä merkityksessä, eikä salli, että hänestä on olemassa
mitään kuvaa tai edes mitään varmaa käsitystä. Siinä on huomattavissa
tuo vastaavaisuus, että nim. se, joka on olemassa toisen vuoksi, ei
oikeastaan vielä ole olemassa, vaan tulee näkyväksi vasta toisen
välityksellä. Loogillisesti ajatellen on tuo kaikki aivan paikallaan,
ja se joka ymmärtää ajatella loogillisesti, ei siitä häiriinny,
vaan se on tuottava hänelle iloa. Sitä vastoin se, joka ajattelee
epäloogillisesti, kuvitelkoon kernaasti, että se, joka on olemassa
jotakin toista varten, on jo sinänsä olemassa.

Tätä puolta naisen olennosta sanotaan oikeutetusti suloksi, sana,
joka muistuttaa vegetatiivisesta elämästä; nainen on kuin kukka,
kuten runoilijat rakastavat sanoa, ja itse henkinenkin elämä
hänessä ilmenee vegetatiivisella tavalla. Hän on vain esteettisessä
merkityksessä vapaa. Syvällisemmässä merkityksessä hän tulee
vapaaksi vasta miehen kautta. -- Miehen ja naisen suhteessa on syvää
ironiaa. Se, jonka tarkoitus on oman itsensä ulkopuolella, näyttää
määräävältä: mies tekee tarjouksensa, nainen valitsee. Nainen on
määritelmänsä mukaan voitetun asemassa, mies voittajan, ja kuitenkin
taipuu voittaja voitetun tahtoon; tämä suhde on kuitenkin aivan
luonnollinen ja paksupäisyyttä, typeryyttä ja eroottisen käsityskyvyn
puutetta osoittaa se, joka koettaa asettua tätä luonnollista suhdetta
vastustamaan. Sillä on syvempi perustuksensa. Nainen on substanssi,
mies refleksi. Nainen ei sen tähden valitsekaan omasta aloitteestaan,
vaan mies kosii ensin ja nainen tekee sitten valintansa. Mutta miehen
kosinta on kysymys ja naisen valinta oikeastaan vastaus kysymykseen.
Tässä merkityksessä on mies enemmän kuin nainen, toisessa
merkityksessä äärettömän paljon vähemmän.

Tällainen olotila, jonka tarkoitus on etsittävä toisesta olennosta,
on puhdasta neitseellisyyttä. Jos se pyrkii itsenäiseen asemaan,
erilleen siitä olennosta, jota varten se on olemassa, ilmenee
se vastenmielisenä röyhkeytenä, ja juuri se osoittaa, että
naisen varsinainen tarkoitus on olla olemassa toista olentoa
varten. Suoranainen vastakohta absoluuttiselle antautumiselle on
absoluuttinen röyhkeys. Mies ei milloinkaan voi olla niin julma
kuin nainen. Jumalaistarut ja kansansadutkin sen todistavat. Jos
niissä tahdotaan esittää joku luonnonvoima, jonka julmuudella ei
ole rajoja, esitetään se aina naisellisen olennon muodossa. Usein
saa myöskin kauhukseen lukea tytöstä, joka vähintäkään sääliä
tuntematta antaa kosijansa uhrata henkensä, kuten kansantaruissa
usein tapahtuu. Ritari Siniparta surmaa hääyönä kaikki tytöt, joita
hän on kerran rakastanut, mutta hän ei tunne mitään iloa heidän
surmaamisestaan, ilo on ollut hänellä sitä ennen, siinä on ero, se
ei enää ole julmuutta julmuuden tähden. Don Juan viettelee tyttönsä
ja jättää ne sitten, mutta hänelle ei tuota mitään iloa heidän
jättämisensä, vaikka kyllä heidän viettelemisensä; tässä ei myöskään
ole absoluuttista julmuutta.

Kuta enemmän tätä asiaa ajattelen, sitä selvemmin huomaan, että
käytäntöni on täydellisessä sopusoinnussa teoriani kanssa. Olen
käytännössäkin aina ollut syvästi vakuuttunut siitä, että nainen
on olemassa toista olentoa varten. Sen tähden on silmänräpäyksellä
niin suuri merkitys; sillä ainoastaan oleminen toisen tähden ja
toisen kautta on aina silmänräpäyksen asia. Voi kulua aikaa, kunnes
tuo hetki tulee, mutta kun se on tullut, saa se, joka alkuaan
oli olemassa toisen tähden, oman relatiivisen olemassaolonsa, ja
silloin on hetki jo lopussa. Tiedän kyllä, että naimissa olevat
miehet sanovat, että nainen muka toisessakin merkityksessä on
toista olentoa varten, hän on heille kaikki kaikessa läpi koko
elämän. Tuosta vastatkoon naimisissa olevat miehet itse. Puolestani
luulen, että tuo kaikki on sellaista, jota he toinen toiselleen
uskottelevat. Jokaisella ihmisryhmällä, kuten esim. aviosäädyllä, on
sovinnaiset tapansa ja etenkin sovinnaiset valheensa. Niihin lienee
ylläolevakin kipparitarina luettava. Ei ole mikään helppo asia ottaa
vaarin tuosta silmänräpäyksestä, ja se, joka ymmärtää sen väärin,
saa kärsiä siitä koko elämänsä. Silmänräpäys on kaikki kaikessa ja
silmänräpäyksen ajan on nainen kaikkensa. Seurauksia en minä käsitä.
Seurauksiin kuuluu myöskin lapsien saaminen. Nyt kuvittelen tosin
olevani kutakunkin johdonmukainen ajattelija, mutta vaikkapa tulisin
hulluksi, en kykene ajatuksissani johtamaan tuota seurausta, en sitä
lainkaan ymmärrä, sellaisen käsittämiseen täytynee itse olla aviomies.

Eilen olimme Cordelia ja minä yhdessä erään perheen luona sen
kesähuvilalla. Seura pysytteli pääasiassa puutarhassa, missä
kulutettiin aikaa erilaisilla leikeillä. Muun muassa leikittiin
sormuksenheittoa. Minä käytin tilaisuutta hyväkseni astuakseni erään
herrasmiehen sijalle, joka oli ollut Cordelian vastapelaajana.
Miten moninainen viehätys uhkuikaan hänestä, ja leikin ponnistus
teki hänet nyt entistä ihanammaksi! Miten harmonisia kaikki hänen
vaihtelevat liikkeensä olivatkaan. Kuinka kevyt hän olikaan -- hän
kulki kuin tanssien yli kedon! Kuinka täynnänsä voimaa, vaikkei
mikään vastustus häntä siihen kiihottanut, kuinka innostunutta
hänen esiintymisensä, kuinka uhkamielinen hänen katseensa! Leikki
itse huvitti minua tietysti erikoisesti. Cordelia ei näyttänyt sitä
huomaavan. Pieni huomautus, jonka eräälle läsnäolevista tein tästä
kauniista sormustenvaihtotavasta, iski kuin salama hänen sieluunsa.
Tästä hetkestä oli koko tilanteen yllä juhlavampi valaistus, se sai
ikään kuin syvemmän merkityksen samalla kun Cordelian sielunvoimat
kohosivat korkeimmilleen. Minä pidin molempia renkaita keppini
päässä ja viivyin siinä asennossa hetken ajan vaihtaen joitakin
sanoja ympärillä seisovien kanssa. Hän ymmärsi viivytykseni. Heitin
renkaat hänelle takaisin. Seuraavassa hetkessä hän sai ne molemmat
keppiinsä. Hän heitti molemmat samalla kertaa kuin vahingossa
kohtisuoraan ylöspäin, niin että minun oli mahdotonta niitä saada
keppiini. Tätä heittoa seurasi hänen puoleltaan katse, joka oli
täynnänsä sanomatonta uhkarohkeutta. Kerrotaan eräästä ranskalaisesta
sotamiehestä, joka oli ollut mukana Venäjän-retkellä, että hänen
toinen jalkansa haavakuumeen tähden sahattiin poikki. Samassa
hetkessä kun tuo tuskallinen leikkaus oli suoritettu, tarttui sotilas
poikkisahatun säärensä jalkaterään ja heitti sen ilmaan huutaen: vive
l'empereur! Sellaisen katseen saattamana heitti Cordelia molemmat
renkaat ilmaan, kauniimpana kuin konsanaan ennen, ajatellen: eläköön
rakkaus! Kuitenkaan en pitänyt viisaana antaa hänen liidellä tuossa
tunnelmassa tai jättää häntä yksin peläten sitä raukeutta, mikä
usein seuraa tuollaisia kohtauksia. Pysyin sen tähden varsin tyynenä
ja pakotin hänen läsnäolevien avulla jatkamaan leikkiä ikään kuin
en olisi huomannut mitään. Tällainen menettely antaa vain hänen
tunteelleen enemmän voimaa.

Jos yleensä meidän päivinämme voi odottaa sellaisen kysymyksen
herättävän mielenkiintoa, julkaisisin kirjallisen kilpailun aiheesta:
Kumpi on, esteettisesti katsoen, kunniallisempi, nuori tyttö vaiko
nuori aviovaimo, kokematon vaiko kokenut, kummalle uskaltaa antaa
suuremman vapauden! Mutta tuo ei huvita meidän vakavaa aikaamme.
Muinaisessa Kreikassa olisi tuollainen riitakysymys herättänyt
yleistä mielenkiintoa, koko valtio olisi ottanut osaa sen ratkaisuun,
varsinkin kaikki nuoret tytöt ja aviovaimot. Tuollaisen kysymyksen
tärkeyteen ei meidän aikamme usko, samoin kuin sen on vaikea uskoa
sitä tunnettua tarua, jossa kerrotaan kahden kreikkalaisen tytön
kilpailusta ja siitä mitä perusteellisimmasta tutkimuksesta,
mihin se antoi aihetta -- sillä Kreikassa ei sellaisia kysymyksiä
käsitelty pintapuolisesti ja kevytmielisesti --, ja kuitenkin tietää
jokainen, että Venuksella on tämän kilpailun muistona lisänimi
ja että kaikki ihailevat sitä kuvapatsasta, joka on tunnettu
juuri tuolla lisänimellä. Naineella naisella on kaksi ajanjaksoa
elämässään, jolloin hän on mieltäkiinnittävä, varhaisin nuoruutensa
ja myöhemmin toinen ajanjakso monta, monta vuotta myöhemmin. Mutta
hänellä on myöskin, se on jokaisen myönnettävä, hetkensä, jolloin
hän on viehättävämpi kuin nuori tyttö ja enemmän kunnioitusta
herättävä; mutta se on hetki, joka harvoin esiintyy elämässä, se
on mielikuva, jonka vastinetta ei ehkä milloinkaan todellisuudessa
tapaa. Kuvittelen häntä silloin mielessäni terveeksi, kukoistavaksi,
täyteläisen kehittyneeksi, hänellä on käsivarrellaan lapsi, johon
koko hänen huomionsa on kääntynyt ja jonka katselemiseen hän
on kokonaan unohtunut. Siinä kuva, jota voi kutsua ihanimmaksi
ihmiselämässä, se on luonnonmyytti, jota on katsottava taiteen eikä
todellisuuden kannalta. Kuvassa ei myöskään saa olla muita olentoja
eikä mitään ympäristöä, sillä se vaikuttaisi vain häiritsevästi. Jos
esim. käy meidän kirkoissamme, on aina tilaisuus nähdä äidin astuvan
kirkkoon kantaen lasta käsivarrellaan. Jos jättää huomioonottamatta
lapsen häiritsevän kirkunan sekä sen kiusallisen ajatuksen,
mitä vanhemmat tuon kirkunan perustalla lapsen tulevaisuudesta
kuvittelevat, on kuitenkin ympäristö jo siinä määrin häiritsevä, että
vaikka kuva itse olisikin täydellinen, kokonaisvaikutus kuitenkin
on pilalla. Äidin rinnalla näkee isän, mikä on suuri vika, se kun
karkottaa kuvasta kaiken mikä siinä on salaperäistä, lumoavaa;
vielä näkee -- horrenda refero -- kummien yksivakaisen lauman.
Mutta mielikuvituksen maalaamana on tuo kuva ihaninta mitä ajatella
voi. Minulta ei puutu sukkeluutta, rohkeutta eikä hurjapäisyyttä
kaikenkaltaisiin vastaväitteisiin -- mutta jos todellisuudessa
näkisin sen kuvan, joka on mielikuvituksessani, jäisin aseettomaksi.

Kuinka Cordelia täyttääkään kokonaan ajatukseni! Ja kuitenkin on
hänen aikansa kohta ohi, minun sieluni vaatii uutta nuoruutta.
On kuin jo kaukaa kuulisin kukon kiekuvan. Cordeliakin sen ehkä
kuulee, mutta hän luulee sen vain ennustavan aamua. -- Miksi
ovatkaan nuoret tytöt niin kauniita ja miksi tuo kauneus kestää niin
lyhyen ajan? Voin käydä sangen surulliseksi tuota ajatellessani
ja kuitenkaan ei asia minuun koske. Nauti, äläkä turhia puhele!
Ne henkilöt, jotka tuosta pitävät suurta ääntä, eivät yleensä
osaa nauttia. Kuitenkaan ei ole vahingoksi, että tuokin ajatus
joskus tulee tajuntaan; sillä surumielisyys toisen olennon tähden
tekee ihmisen yleensä miehekkäämmäksi ja kauniimmaksi, se kuuluu
miehen eroottiseen elämään. Naisessa sitä vastaa eräänlainen
raskasmielisyys. -- Kun tyttö kerran on kokonaan antautunut, silloin
on kaikki lopussa. Yhä vielä lähestyn nuorta tyttöä eräänlaisella
pelolla, sydämeni jyskyttää kovasti, sillä minä tunnen sen ikuisen
mahdin, joka on naisen olennossa. Naineeseen naiseen nähden en
milloinkaan ole tuollaista tuntenut. Sen tähden onkin Diana ollut
ihanteeni. Tuo puhdas neitseellisyys, tuo rajaton välinpitämättömyys
miesväkeä kohtaan on aina suuresti kiinnittänyt mieltäni. Mutta
vaikkakin hän aina on ollut huomioni esineenä, olen toiselta puolen
alituisesti tuntenut epäluuloa häntä kohtaan. Otaksun nimittäin,
ettei hän lainkaan ole ansainnut kaikkea sitä ylistystä, mikä hänen
naisellisuutensa kunniaksi viritetään ja on viritetty. Hän nähtävästi
tiesi, että hänen osansa maailmassa on hänen neitseellisyydessään,
sen tähden hän sen niin visusti säilytti. Lisäksi olen kuullut
eräiden kielimiesten juttelevan, että hänellä oli käsitys niistä
kauheista synnytystuskista, joita hänen äidillään oli ollut
kestettävänään. Se on Dianaa pelottanut, enkä voi häntä siitä
moittia, minä sanon kuin Euripides: mieluummin lähden kolme kertaa
sotaan kuin synnytän kerran lapsen. Dianaan en oikeastaan voisi
rakastua, mutta en kiellä, että antaisin paljon, jos saisin kerran
kunnollisesti puhua hänen kanssaan. Miehiä pettämään hän lienee
verraton. Dianan on varmaankin jotenkin onnistunut hankkia itselleen
taito, joka asettaa hänet itsensä Venuksenkin edelle. En haluaisi
yllättää häntä kylpemässä, en lainkaan, mutta haluaisinpa yllättää
hänet kysymyksilläni. Jos minun olisi varustauduttava johonkin
lemmenkohtaukseen, jossa pelkäisin voivani joutua häviölle, silloin
haluaisin keskustelemalla Dianan kanssa valmistaa ja aseistaa itseni.

Usein olen mietiskellyt mitä tilannetta, mitä hetkeä on pidettävä
lumoavimpana. Vastaus riippuu tietysti siitä, mitä asianomainen
mies naisessa ikävöi ja millä tavalla hän sitä ikävöi. Minä
puolestani pidän hääpäivää tuollaisena hetkenä ja etenkin erästä
silmänräpäystä. Kun tyttö seisoo morsiameksi puettuna ja kaikki
hänen loistonsa kuitenkin kalpenee hänen oman kauneutensa rinnalla
ja hän itse puolestaan kalpenee, kun veri patoutuu, kun povi lepää,
kun silmät hapuilevat, kun jalka horjuu, kun impi itse vapisee, kun
hedelmä kypsyy; kun taivas kohottaa hänet korkealle, kun hetken
juhlallisuus tekee hänet vahvaksi, kun lupaus kannattaa häntä, kun
rukous siunaa hänet, kun myrtti seppelöi hänet; kun sydän vavahtaa,
kun silmät kiintyvät maahan, kun hän kätkeytyy itseensä, kun hän
samalla kertaa kuuluu kokonaan maailmalle ja on siitä kaukana;
kun povi aaltoilee, kun koko vartalo huokaa, kun ääni pettää, kun
kyynel kiiltää silmänurkassa ennen kuin arvoitus selvitetään,
kun soihdut sytytetään, kun sulho odottaa -- silloin on oikea
hetki. Kohta on liian myöhäistä. Jäljellä on vain yksi askel,
mutta siitä voi tulla harha-askel. Tuo hetki tekee vähäpätöisenkin
tytön merkitseväksi. Kaiken tulee olla valmiina, vastakkaistenkin
vaikutusten kerättyinä tuohon hetkeen; jos jotain puuttuu, etenkin
jokin päävastakohdasta, kadottaa tilanne heti osan lumoustaan. On
olemassa tunnettu kuparipainos, joka esittää rippilasta. Tyttö
näyttää niin nuorelta ja viattomalta, että katsoja jää ihmettelemään
mitä hänellä oikeastaan voi olla rippi-isälle ripitettävänä. Hän
on kohottanut hiukan harsoaan ja katsoo ulos maailmaan ikäänkuin
etsien jotain, jota voisi käyttää ensi kerran ripillä käydessään --
sehän on jo hänen velvollisuutensa rippi-isäänsä kohtaan. Tilanne
on hyvin lumoava, ja koska tyttö on ainoa kuvio kuparipainoksessa,
ei mikään estä kuvittelemasta kirkkoa, missä tyttö seisoo, niin
avaraksi, että useampia mitä erilaatuisimpia pappeja mahtuisi siihen
yhtaikaa saarnaamaan. Tilanne on varsin viehättävä, eikä minua estä
mikään kuvittelemasta itseäni taulun taka-alalle, varsinkaan jos
tyttölapsella ei ole mitään sitä vastaan. Kuitenkaan ei tilanteesta
voisi kehittyä mitään merkitsevämpää, sillä tyttö näyttää vielä
kaikin puolin olevan täydellinen lapsi, ja sen tähden kestää kauan
ennen kuin hänen hetkensä on tullut.

Olenko suhteessani Cordeliaan koko ajan ollut liitolleni uskollinen?
Toisin sanoen esteettiselle suhteelleni, sillä juuri se tekee minut
vahvaksi, että minulla on idea puolellani. Se on minun mahtini
salaisuus samoin kuin Simsonin hiukset, eikä mikään Delila ole sitä
minulta riistävä. Tavalliseen viettelemiseen ei minulla varmaankaan
olisi kestävyyttä; mutta se seikka, että minun ponnistuksellani
on joku korkeampi päämäärä, jonka hyväksi toimin, antaa minulle
itsekuria ja pidättyväisyyttä kiellettyihin nautintoihin nähden.
Olenko aina säilyttänyt suhteeni mielenkiintoisena? Kyllä, sen voin
sanoa vapaasti ja rehellisesti tässä salaisessa keskustelussa itseni
kanssa. Itse kihlaus oli mieltäkiinnittävä juuri sen takia, ettei se
tarjonnut sitä mitä tavallisesti mieltäkiinnittävällä ymmärretään,
ulkonainen muoto ei laisinkaan vastannut sisäistä elämää. Jos olisin
ollut salaisessa suhteessa Cordeliaan, olisi se ollut intresanttia
ensimmäisessä potenssissa. Nykyinen suhteemme sitä vastoin on
mieltäkiinnittävä sen käsitteen toisessa potenssissa, ja sen tähden
Cordeliastakin erikoisesti jännittävä. Kihlaus puretaan, mutta siten,
että hän itse sen purkaa kohotakseen korkeampiin ilmapiireihin. Niin
on asian järjestettävä; tämä on nim. se mieltäkiinnittävän suhteen
muoto, joka parhaiten voi häntä tyydyttää.

-- -- --

16. pnä syyskuuta.

Kahleet katkesivat; täynnänsä ikävää, voimakkaana, rohkeana,
jumalallisena, hän lentää kuin lintu, joka nyt vasta saa ensi
kerran levittää siipensä. Lennä lintu, lennä! Totta tosiaan, jos
tuo kuninkaallinen lento veisi linnun kauas minusta, se surettaisi
minua sanomattoman syvästi. Minua surettaisi se kuin Pygmalionia,
jos hänen rakastettunsa uudelleen olisi muuttunut kiveksi. Keveäksi
olen hänet tehnyt, keveäksi kuin aatos, ja nytkö ei hän enää, minun
oma ajatukseni, kuuluisikaan minulle! Se saattaisi minut synkkään
epätoivoon. Jokunen hetki sitten se ei olisi liikuttanut minua,
jokunen hetki tämän jälkeen en asiasta enää huolisi; mutta nyt
-- nyt --, tämä nykyhetki on minulle iäisyys. Mutta hän ei lennä
luotani. Lennä siis, lintuni, lennä, kohoa ylpeästi siivillesi, kiidä
läpi ilman viileän valtakunnan, pian olen luonasi, pian piiloudun
kerallasi syvään yksinäisyyteen!

Täti hämmästyi hiukan saatuaan tiedon kihlauksemme purkautumisesta.
Hän on kuitenkin liian vapaamielinen pakottaakseen Cordeliaa
mihinkään, vaikkakin minä osaksi tuudittaakseni hänet vieläkin
syvempään uneen, osaksi hiukan ilveilläkseni Cordelian kanssa olen
koettanut saada häntä kiinnostumaan asiasta. Hän osoittaa muuten
sydämellistä myötätuntoa minua kohtaan, hän ei aavista, kuinka vähän
olen osanoton tarpeessa.

Täti on antanut Cordelialle luvan oleskella maalla erään tutun
perheen luona. Se sattui sopivaan aikaan, sillä nyt ei hänellä ole
tilaisuutta antautua kokonaan ylimielisen tunnelmansa valtaan. Eri
tahoilta tulevan osanoton ansiosta hän pysyy vielä jännityksessä.
Minä pidän yllä heikkoa yhteyttä hänen kanssaan kirjeiden avulla,
siten kukoistaa suhteemme uudelleen. Hänet on kaikin tavoin tehtävä
vahvaksi, etenkin on hyvä antaa hänen hetkeksi ylimielisesti
halveksien katsoa alas ihmisiin ja kaikkeen arkipäiväiseen. Kun hänen
lähtönsä päivä tulee, on hän saava luotettavan kuskin. Minun uskottu
lakeijani lähtee matkaan ajoneuvojen mukana. Hän seuraa Cordeliaa
hänen määräpaikkaansa ja jää sinne häntä tarvittaessa palvelemaan.
Itseäni lukuunottamatta en tunne ainoatakaan ihmistä, joka soveltuisi
tähän paremmin kuin palvelijani Johan. Itse olen valmistanut hänelle
kaikki niin mukavasti kuin suinkin. Mitään ei puutu, joka jollain
tavoin voisi viehättää hänen sieluaan ja tuudittaa hänet suloiseen
hyvänolontunteeseen.

-- -- --

Minun Cordeliani!

Vielä eivät yksityisten perheiden hätähuudot ole yhtyneet yleiseksi
Capitoliumin hanhenkaakotukseksi. Useamman kuin yhden soolon
olet kaiketikin jo saanut kestää. Ajatteles poroporvarillisten
nuortenmiesten ja kahvimatamien kirjavaa laumaa; kuvittele
puhetta johtamassa jotakin naikkosta, joka muodostaisi vastineen
kuolemattomalle presidentti Larsille Claudiuksessa, niin sinulla on
jonkinlainen kuva ja mittapuu, jonka avulla voit päättää, mitä olet
ihmisten silmissä menettänyt.

Mukana seuraa kuva, joka esittää presidentti Larsia. Yksin sitä
en ole onnistunut hankkimaan, vaan olen ostanut koko Claudiuksen,
repinyt sen siitä irti ja heittänyt muun pois, sillä kuinka
uskaltaisin vaivata sinua lahjalla, joka ei merkitsisi sinulle tällä
hetkellä mitään. Kun kerran olen päättänyt tehdä kaiken voitavani
hankkiakseni sinulle hetkenkin ilon, kuinka silloin voisin sallia,
että johonkin tilanteeseen tulisi jotain lisäksi, joka ei siihen
oikeastaan kuuluisi. Sellaista tapahtuu kyllä elämässä satunnaisiin
suhteisiin kahlehdituille ihmisille; sinä Cordelia, sinä vihaisit
sitä rajattomassa vapaudessasi.

Sinun Johanneksesi.

-- -- --

Ihaninta on rakastua keväällä ja saapua loppukesästä toiveittensa
maaliin. Kesän viime päivissä on ihmeellistä ikävää, joka
täydellisesti vastaa sitä sielunliikutusta, joka valtaa ihmisen
hänen ajatellessaan toiveittensa täyttymistä. Tänään olen itse
ollut sillä maatilalla, josta Cordelia jonkun päivän päästä on
löytävä ympäristön, joka on täydellisessä sopusoinnussa hänen
sieluntilansa kanssa. Kun hän silloin jää yksin itsensä kanssa, on
hän siellä vaipuva unelmiin, ja kaikkialla hän on huomaavinaan jonkun
viittauksen, salaisen tarkoituksen, lumotun maailman; mutta kaikki
tuo menettäisi merkityksensä, jos minä seisoisin hänen rinnallaan, se
saisi hänet unohtamaan, että se ajankohta, jolloin tuollainen yhdessä
nautittuna tuotti iloa, on meiltä iäksi poissa. Tuo uusi ympäristö
ei saa narkoottisesti uuvuttaa hänen sieluaan, vaan alituisesti
kohottaa korkeutta kohti, niin että hän pitää kaikkea kuin leikkinä
verrattuna siihen, mitä tuleman pitää. Itse aion jäljellä olevina
päivinä käväistä tuolla paikalla useasti pysyäkseni asianmukaisessa
mielentilassa.

-- -- --

Minun Cordeliani!

Nyt kutsun sinua toden teolla minun Cordeliakseni, nyt kun mikään
ulkonainen merkki ei minua enää muistuta siitä. -- Kohta olen itse
suullisesti kutsuva sinua minun Cordeliakseni. Ja kun silloin
pidän sinua voimakkailla käsivarsillani, kun sinä puristat minut
syleilyysi, silloin emme kaipaa sormusta muistuttamaan, että me
kuulumme toisillemme, sillä eikö tuo syleily ole enemmän kuin sormus,
enemmän kuin symboli? Kuta kiinteämmin suljen sinut syleilyyni, sitä
suurempi on vapautemme, sillä sinun vapautesi on siinä, että olet
minun, samoinkuin minun on siinä, että olen sinun.

Sinun Johanneksesi.

-- -- --

Minun Cordeliani!

Alfeios rakastui metsästysretkellään Arethusanymfiin. Arethusa ei
kuullut Alfeioksen rukouksia vaan pakeni alituisesti hänen edestään,
kunnes hän Ortygiasaarella muuttui lähteeksi. Tätä Alfeios suri niin
syvästi, että hän muuttui joeksi Peloponnesokselle. Rakkauttaan ei
hän kuitenkaan unohtanut vaan sekaantui meressä Ortygian lähteeseen.
Onko ihmeiden aika jo ohi? Vastaus: onko rakkauden aika jo ohi? Mihin
muuhun kuin lähteeseen vertaisin sinun puhdasta, syvää sieluasi,
jolla ei ole mitään yhteyttä maailmaan. Ja enkö jo ole sinulle
sanonut, että minä olen kuin joki, joka on sinuun rakastunut? Ja
enkö nyt, sen jälkeen kun erosimme, syöksy meren helmaan yhtyäkseni
sinuun? Meren sylissä, siellä tapaamme jälleen toisemme, sillä vasta
siellä kuulumme todella toisillemme.

Sinun Johanneksesi.

-- -- --

Cordeliani!

Kohta, kohta olet minun. Kun silloin aurinko sulkee vakoilevat
silmänsä, kun todellisuus loppuu ja satu alkaa, silloin en heitä
ainoastaan viittaani ylleni, vaan heitän yön kuin kepeän vaipan
ylleni ja riennän luoksesi ja kuuntelen henkeä pidättäen keksiäkseni
sinut, kuuntelen, en askelten kaikua, vaan sydämen sykintää.

Sinun Johanneksesi.

-- -- --

Näinä päivinä, kun minulla ei ole tilaisuutta milloin hyvänsä
persoonallisesti olla hänen luonaan, on se ajatus tehnyt minut
levottomaksi, että hänelle ehkä joskus voisi juolahtaa mieleen
ajatella tulevaisuuttaan. Tähän saakka ei hän koskaan ole tullut sitä
tehneeksi, sillä olen osannut pitää hänet alituisessa esteettisessä
huumaustilassa. Ei voi ajatella mitään epäesteettisempää kuin nuo
joutavat jutut tulevaisuudesta, joihin ihmiset turvautuvat silloin
kun ei heillä ole mitään millä täyttää nykyhetkeä. Kun vain olen
itse saapuvilla hänen luonaan, saan hänet unohtamaan ajan ja
iankaikkisuuden. Se jolla ei ole kykyä tuolla tavoin pitää yllä
yhteyttä nuoren tytön sieluun, älköön myöskään yrittäkö tyttöjä
vietellä, sillä hänen on mahdotonta välttää kahta karia: kysymyksiä
tulevaisuudesta ja kuulusteluja uskosta. Sen tähden onkin paikallaan,
että Margareeta alkaa hieman kuulustella Faustia, kun tämä on ollut
kyllin varomaton ajaakseen ritarin ulos; sellaisia hyökkäyksiä
vastaan on jokainen tyttö aseistettu.

Nyt luulen kaiken olevan kunnossa ottaakseni hänet vastaan;
hänellä on syytä ihailla minun hyvää muistiani, tai oikeammin, hän
ei ole saava siihen kyllin aikaa. Mitään ei ole unohdettu, joka
voisi hänelle jotain merkitä, eikä mitään valmistusta ole tehty,
joka suoranaisesti muistuttaisi häntä minusta, vaikkakin olen
kaikkialla näkymättömänä läsnä. Vaikutus riippuu kuitenkin suureksi
osaksi siitä, minkälaisena hän on ensi kerran näkevä kaiken. Tätä
tarkoitusta varten on palvelijani saanut tarkat määräykset, ja hän
onkin tavallaan täydellinen taituri. Hän ymmärtää ohimennen ja kuin
sattumalta heittää jonkun huomautuksen, kun hän saa siihen luvan, hän
osaa myöskin olla tietämätön, lyhyesti, hän on korvaamaton mies.

Paikka vastaa hänen toiveitaan. Jos istuu keskellä huonetta, näkee
rajattoman maiseman molemmin puolin; joka taholla näkyy ääretön
taivaanranta; tässä huoneessa on kuin keskellä ilman loppumatonta
merta. Jos astuu lähemmäksi, näkee kaukana taivaanrannalla metsän
kuin seppeleen reunustavan ja rajoittavan näköalaa. Niin pitää olla.
Mitä rakkaus rakastaa? Rajoitettua alaa; eikö paratiisikin ollut
rajoitettu alue, itäänpäin viettävä puutarha. -- Mutta tuo kehä on
liian ahdas -- jos astuu lähemmäksi ikkunaa, näkee pienen lammikon,
joka on nöyrästi kätkössä korkeampien maiseman kohtien välissä;
rannassa on vene. Yksi ainoa täyteläinen sydämen huokaus, yksi ainoa
rauhattoman ajatuksen henkäys -- ja se irtautuu kahleistaan, liukuu
yli vedenpinnan, kuvaamattoman kaipuun lempeästi keinuttamana.
Katse katoaa metsän salaperäiseen yksinäisyyteen, missä metsälampi
uneksii salon syvästä pimeydestä. -- Jos kääntyy toisaalle, näkee
meren aukenevan eteen, meren, joka tarjoaa ajatuksille rajattoman
liikkuma-alan. -- Mitä rakastaa rakkaus? Rajattomuutta. -- Mitä se
kammoaa? Rajoja. -- -- Tämän suuren salin takana on pienempi huone,
joka suunnilleen vastaa Wahlin perheen arkihuonetta. Yhtäläisyys on
eksyttävä. Letitetty matto peittää lattian, sohvan edessä on pieni
teepöytä, ja sillä lamppu, samankaltainen kuin Cordelian kotona.
Kaikki on samanlaista, ainoastaan loisteliaampaa. Sen muutoksen
olen uskaltanut tehdä. Salissa on fortepiano, hyvin yksinkertainen,
mutta se muistuttaa sitä fortepianoa, joka oli Jansenilla. Se on
jätetty auki. Nuottitelineellä on tuo Cordelian kerran soittama
ruotsalainen aaria. Ovi eteiseen on raollaan. Hän astuu sisään siitä
ovesta, siinä suhteessa on Johan saanut varmat määräykset. Silloin
sattuvat hänen silmänsä yhtaikaa fortepianoon ja pienemmän huoneen
oveen, ja muisto elpyy hänen sielussaan. Samassa hetkessä avaa Johan
oven. -- Illuusio on täydellinen. Cordelia on oleva tyytyväinen,
siitä olen vakuuttunut. Kun hänen katseensa osuu pöydälle, näkee hän
sillä kirjani; samassa silmänräpäyksessä tempaa Johan sen ikään kuin
korjatakseen sen talteen ja sanoo samalla: sen on herra varmaankin
unohtanut ollessaan täällä aamulla. Tuosta hän saa ensinnäkin tietää,
että jo aamulla olen ollut täällä, ja toiseksi hän tahtoo nähdä
kirjan. Se on saksalainen käännös Apuleiuksen tunnetusta sadusta
"Amor ja Psykhe". Se ei ole mikään runoteos, mutta se ei saakaan
olla; sillä on loukkaavaa tarjota nuorelle tytölle tuollaisena
hetkenä todellinen runoteos, ikään kuin ei hän itse olisi kyllin
runollinen keksiäkseen sen runouden, joka välittömästi kätkeytyy
läsnäolevaan hetkeen. Tuota ei tavallisesti ajatella, ja kuitenkin
se pitää paikkansa. -- Hän on lukeva tuon kirjan; tarkoitus on
saavutettu. -- Kun hän aukaisee sen siltä kohdalta, josta sitä
on viimeksi luettu, on hän siitä löytävä pienen myrtinoksan ja
samalla ymmärtävä, että sillä on syvempi merkitys kuin tavallisella
kirjanmerkillä.

-- -- --

Minun Cordeliani!

Miksi pelätä?! Yhdessä me olemme voimakkaat, voimakkaammat kuin
maailma, voimakkaat kuin itse jumalat. Sinä tiedät, että maailmassa
eli kerran suku, jonka jäsenet, vaikkakin olivat ihmisiä, kuitenkin
olivat itse itselleen kyllin ja jotka eivät tunteneet rakkauden
läheistä yhdyssidettä. Kuitenkin he olivat väkeviä, niin väkeviä,
että he tahtoivat rynnätä ylös taivaaseen. Juppiter pelkäsi heitä
ja jakoi heidät siten, että yhdestä olennosta tuli kaksi olentoa,
mies ja nainen. Jos joskus tapahtuu, että se mikä ennen on kuulunut
yhteen, uudelleen rakkauden kautta tulee yhdeksi, silloin on
sellainen yhteys voimakkaampi kuin Juppiter; he eivät silloin ole
ainoastaan yhtä voimakkaita kuin tuollainen yksityinen olento muinoin
oli, vaan vielä voimakkaampia, sillä rakkauden yhteys on vielä
korkeampi.

Sinun Johanneksesi.

-- -- --

24. pnä syyskuuta

Yö on hiljainen -- kello on neljännestä vailla kaksitoista -- sotilas
puhaltaa portin luona siunauksensa yli maailman, kaiku kantaa äänen
Blegdammen luota -- hän astuu sisään portista -- hän puhaltaa
uudelleen, kaiku tuo äänen kaukaisuudesta korviini. -- Kaikki
nukkuu rauhassa, vain rakkaus valvoo. Niinpä, te rakkauden salaiset
mahdit, kerääntykää tähän rintaan! Yö on hiljainen -- yksinäinen
lintu keskeyttää tuon hiljaisuuden huudollaan ja siivenlyönnillään
kiitäessään yli kasteisen kentän; sekin kiiruhtanee johonkin
lemmenkohtaukseen -- minkälainen enne! -- Kuinka täynnänsä onkaan
luonto ennustavaa tarkoitusta. Minä otan tarkkaan vaarin lintujen
lennosta ja huudosta, kalojen iloisesta karkelosta vedenpinnalla,
vaunujen kaukaisesta kuminasta, askelista, jotka kaikuvat etäältä. En
näe aaveita tänä yön hetkenä, en näe sitä, mikä kerran on ollut, vaan
sen mikä on tuleva, meren povessa, kasteen suutelossa, sumussa, joka
levittäytyy yli maan ja sulkee sen hedelmälliseen syleilyyn. Kaikki
on kuvaa, itse olen myytti itsestäni, sillä eikö ole kuin tarua, että
nyt kiiruhdan tähän kohtaukseen? Kuka minä olen, ei merkitse mitään;
kaikki mikä on rajoitettua ja ajallista on unohdettu, vain iäisyys on
jäljellä, rakkauden mahti, sen ikävä, sen autuus. -- Minun sieluni on
kuin jännitetty jousi, ajatukseni ovat valmiina kuin nuolet viinessä,
myrkyttöminä mutta kuitenkin vereen tehoavina. Minun sieluni on
voimakas, terve, iloinen, hetkessä läsnäoleva kuin Jumala. -- --
Hän oli luonnostaan kaunis. Kiitän sinua, ihmeellinen luonto! Kuin
äiti olet häntä vaalinut. Kiitos huolenpidostasi! Turmeltumaton hän
oli myöskin. Siitä kiitän teitä, te ihmiset. Hänen kehityksensä oli
minun työtäni -- kohta nautin palkkani. -- Kuinka paljon onkaan tähän
hetkeen kerääntynyt, joka nyt on edessäni. Kuolema ja helvetti, jos
se menisi minulta hukkaan!

Vielä en näe vaunujani. -- Kuulen kuskin piiskanlyönnin. -- Aja kuin
olisi kysymys elämästä ja kuolemasta, vaikkapa hevoset läkähtyisivät,
mitään pysähdystä en salli ennen kuin olemme perillä.

-- -- --

25. pnä syyskuuta

Miksi sellainen yö ei kestä kauemmin? Kun kerran Alektryon [Areksen
ystävä, jonka oli määrä vartioida Aresta ja Afroditea heidän
lemmenkohtauksessaan. Suom. muist.] saattoi unohtaa velvollisuutensa,
miksi ei aurinko voi olla kyllin sääliväinen tehdäkseen samoin?
Nyt on kuitenkin kaikki ohi, enkä milloinkaan toivo häntä enää
näkeväni. Kun tyttö kerran on pannut kaikkensa alttiiksi, silloin
hän on heikko, silloin hän on hukassa; sillä viattomuus on miehessä
negatiivinen momentti, mutta naisessa se on koko hänen olentonsa
sisällys. Nyt on kaikki vastustus hänessä loppunut, ja ainoastaan
niin kauan kuin sitä on olemassa, on ihanaa rakastaa; kun se on
loppunut, käy rakkaus heikkoudeksi ja tottumukseksi. En toivo, että
minua muistutetaan suhteestani häneen; hän on menettänyt tuoksunsa,
ja ne ajat ovat ohi, jolloin tyttö, joka suri rakastettunsa
uskottomuutta, muuttui heliotroopiksi. [Kuten kerrotaan käyneen
Klytian, kun päivänjumala hänet jätti. Suom. muist.] Jäähyväisiä en
tahdo hänelle sanoa; mikään ei ole minusta niin vastenmielistä kuin
naisen itku ja naisen kyyneleet, jotka voivat kaiken muuttaa, mutta
kuitenkaan eivät mitään merkitse. Olen häntä rakastanut; mutta tämän
hetken mentyä hän ei voi sieluani kiinnostaa. Jos olisin jumala,
tekisin hänelle kuten Neptunus teki eräälle nymfille, muuttaisin
hänet mieheksi.

Seikka, joka todella olisi tutkimisen arvoinen, on se, olisiko ehkä
viettelijän mahdollista sillä tavalla runoilla itsensä ulos tytön
sielusta, että tyttö tulisi niin ylpeäksi, että hän uskottelisi
itselleen, että se on hän eikä mies, joka on väsynyt suhteeseen.
Tuon seikan tutkimisesta voisi syntyä huvittava jälkinäytös, jolla
sinänsä olisi psykologinen mielenkiintonsa samalla kun se tarjoaisi
tilaisuuden useihin eroottisiin huomiontekoihin.








End of Project Gutenberg's Viettelijän päiväkirja, by Sören Kierkegaard

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VIETTELIJÄN PÄIVÄKIRJA ***

***** This file should be named 52109-8.txt or 52109-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/5/2/1/0/52109/

Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org/license

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
[email protected].  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     [email protected]


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations.
To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.