Ylistetty etelä

By Sulo-Weikko Pekkola

The Project Gutenberg eBook of Ylistetty etelä
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Ylistetty etelä

Author: Sulo-Weikko Pekkola

Release date: June 25, 2025 [eBook #76380]

Language: Finnish

Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1929

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK YLISTETTY ETELÄ ***

language: Finnish




YLISTETTY ETELÄ

Kirj.

Sulo-Weikko Pekkola





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Oy,
1929.




SISÄLLYS:

Austraalialaisten aivoituksia.
Sydney.
Lampaita ja villoja.
Uudessa Caledoniassa.
Noumea, Uuden Caledonian kapitooli.
Kilpikonnia.
Antinous.
Melanesialta Polynesiaan.
Mitä muut sanovat Tahitista.
Tahiti ja tahitilainen.
Valkoiset Tahitilla.
Tahitin ihmeitä.
Papeeten tapoja.
Yli ulapan.
Panamalla.
Ranskalaisessa Länsi-Intiassa.
Ystävistä erotessa.




AUSTRAALIALAISTEN AIVOITUKSIA.


Austraalia on valkoinen — siinä mielessä, ettei siellä ole yhtään
värillisiä. Kaikkien poliittisten puolueiden yhteinen tunnuslause on:
yksi rotu, yksi kieli ja yksi kansallisuus. Sentakia on parlamentti
päättänyt, että siirtolaisiksi hyväksytään ainoastaan valkoisen rodun
edustajia eli kuten sitä on sovellettu "ainoastaan eurooppalaista
kansallisuutta olevia henkilöitä."

Kun tämä määräys virallisesti vahvistettiin, oli Queenslandin
sokerifarmeilla muutamia tuhansia kanakkeja Tyynenmeren saarilta joko
värvättyinä tai pakolla tuotuja, ja sokeriteollisuus kannatti hyvin,
sillä kanakit olivat halpaa työvoimaa. Nyt määrättiin kanakit viiden
vuoden sisällä lähetettäviksi takaisin saarilleen. Sokerin tuottajat
ilmoittivat tekevänsä vararikon, sillä sokerinviljelys ei valkoisella
työvoimalla kannattanut. Kanakkeja koskevaa määräystä ei peruutettu,
mutta sensijaan pantiin ulkoa tuodulle sokerille korkea tulli, jotta
sokerinviljelijät voisivat saada vastaavasti korkeamman hinnan
tuotteistaan, — ja niin saivat kuluttajat maksaa valkoisen työväestön
korkeammat palkat.

Ja niin on kaikilla austraalialaisen teollisuuden aloilla. Villaa
tuottaa Austraalia enemmän kuin mikään muu maa maailmassa, mutta miltei
koko tuotanto viedään raakana ulos. Austraalialainen kutomateollisuus
ei kykene tyydyttämään edes oman maan tarvetta, vaan ostetaan
Englannista valmiita kankaita villan moninkertaiseen hintaan, sillä
kotimainen teollisuus ei kannata, palkat ovat liian korkeat.

Austraalia voisi itse tuottaa kaiken, mitä se kuluttaa tarvitsematta
turvautua tuontitavaroihin, mutta jos Sydneyn kaupoissa kyseli
tavaroiden alkuperää, sai kuulla, että ne olivat ulkolaisia järjestään
kaikki — kahden pencen maissipiippua myöten. Kotimainen teollisuus ei
kannata, palkat ovat liian korkeat, ulkolainen tavara tulee halvemmaksi.

Halvemmaksi siinä suhteessa, että se maksaa vain kaksi kertaa enemmän
kuin Englannissa tai Amerikassa. Korkeat tullit, joilla kotimaista
teollisuutta on koetettu suojella, nostavat tavarain hintoja, ei
ainoastaan tuontitavarain, mutta myöskin sellaisten, joita ei ole
tarvis tuoda ulkoa.

Kun austraalialainen jotain valmistaa, tuntuu se hänestäkin ihmeeltä,
joten siitä täytyy oikein erikoisesti mainita. Austraaliassa painetussa
kirjassa esim. ei riitä kustantajan, kaupungin ja maanosan nimi, vaan
kirjan alussa on selitys: "Täydellisesti pantu kokoon ja painettu
Austraaliassa siinä ja siinä painossa, sillä ja sillä kadulla j.n.e."
Tämä selitys sentakia, että jokainen huomaisi, mitä Austraaliassakin
saadaan aikaan. — Sitten on kirjassa toinen selitys: "Pääpostimestarin
rekisteröimä, jotta tämä voidaan lähettää postissa kirjana." Jos
siis joku epäilisi, ettei se olisikaan kirja, on pääpostimestari sen
rekisteröinyt kirjana lähetettäväksi.

Mutta tällainen laitos maksaakin sitten. Edessäni on näin painettu
matkailukirja, 173 sivua (niistä 36 tyhjää) ja 36 puolen sivun
kuvaa, hinta Suomen rahaksi muutettuna 106 markkaa. Palkat ovat näet
korkeat. Sillä Austraalia on työmiesten luvattu maa, kukaan ei pääse
siellä sellaisille palkoille kuin se, joka viitsii tehdä työtä.
Teollisuudenharjoittajat kyllä tietävät, että he saisivat Aasiasta
määrättömästi työväkeä, jolle ei tarvitsisi maksaa puoltakaan nykyisin
vallitsevista palkoista, mutta laki kieltää, Austraalia on valkoinen.

Austraaliassa ei tehdä työtä tunti- tai päiväpalkalla, vaan
viikkopalkalla. Tämä saattaa monestakin tuntua aivan yhdentekevältä,
sillä samahan se on, mitenkä ajan laskee, viikkorätingillä pääsee
vielä vähemmällä laskemisella. Mutta se ei ole aivan sama, sillä
austraalialaisen työmiehen viikkoon kuuluu vain viisi päivää tai
oikeastaan neljä ja kaksi kolmasosaa. Viikon työt lopetetaan jo
perjantaina klo 14, ja lauantaipäivänä ei tehdä mitään, mutta se kuuluu
viikkoon kuitenkin, ja palkka on otettu huomioon myös sen päivän
osalle. Baarit ovat näet englantilaisen tavan mukaan sunnuntaina
suljettuja, ja lauantaipäivä on senvuoksi omistettu baareille ja
seurustelulle. Jokainen työnantaja voi tästä tehdä yksinkertaisia
laskelmia työn kannattavaisuudesta.

Matkailutoimistoista sain useita Austraalian oppaita, joissa selitetään
maan tuotantomahdollisuuksia ja jo nykyisin vallitsevaa, loistavaa
tuotantokykyä. Eräs niistä alkaa näin:

"Austraalia on johtavassa asemassa maailmassa kutakin asukasta kohti
tulevan tuotannon arvoon nähden", jonka jälkeen seuraa päätähuimaavia
numeroita tuotannosta nauloissa, sentnereissä ja punnissa.

En ollenkaan epäile, etteivätkö numerot pitäisi paikkaansa, mutta kun
katselen toista tilastoa, täytyy minun tulla siihen johtopäätökseen,
että Austraalia on johtavassa asemassa myöskin kutakin asukasta kohti
tulevan tuonnin arvoon nähden. Tilasto nimittäin sanoo, että vuoden
1926 (viimeinen tilastossa) vienti oli 148,470,000 puntaa ja saman
vuoden tuonti 151,445,000 puntaa. Ero ei ole tosin suuri, mutta se
osoittaa kuitenkin, että joskin austraalialaiset tuottavat asukasta
kohti enemmän kuin mikään muu maa, niin he myös tuovat enimmän, se on,
he ovat kulutuksessa kaikkien toisten edellä.

Prospekti sanoo, että Austraalia voi reilusti (in comfort) elättää
100 miljoonaa ihmistä. Viime vuonna oli siellä 6,230,000 asukasta,
siis kuudestoista osa mahdollisesta, ja tästä määrästä asuu 65 %
kaupungeissa. Paljon mahtuu vielä väkeä, ja paljon siellä tarvittaisiin
työvoimaa, mutta toistaiseksi ei vuotuinen lisäys ole niin suuri
kuin olisi toivottavaa. Kyllähän, jos raja avautuisi värillisille.
Muutamassa vuodessa he täyttäisivät maan ja viljelisivät sen,
mutta silloin siellä ei olisi enää valkoisilla mitään sanomista,
ja tilanne muuttuisi samanlaiseksi kuin se on nykyisin esimerkiksi
Javalla. Englanti on kuitenkin liika-asutettu, ja sieltä poistuvalle
väestölle täytyy olla varattuna paikka, joka kielen, tapojen ja
yhteiskunnallisten olojen suhteen on samanlainen kuin emämaa, joten
he sinne siirtyessään eivät tuntisi suurempaa eroavaisuutta "kuin jos
siirtyisivät Englannista Skotlantiin."

Austraalian väestöstä onkin 97 prosenttia englantilaisia, ei tietysti
siirtyneitä, mutta englantilaista syntyperää. Siitä kait johtui, että
Austraalia otti hanakasti osaa maailmansotaan. Ennenkuin Englanti
oli vielä julistanut sodan Saksalle, ilmoitti Austraalian hallitus
Englannin hallitukselle, että sekin tahtoo tapella mukana.

Ensimäiset austraalialaiset joukot lähetettiinkin rintamalle marraskuun
alussa 1914, ja samaan aikaan tuhosi austraalialainen risteilijä SYDNEY
Cocos-saarten luona Emdeniin. Joukko seurasi toistaan Eurooppaan,
kunnes austraalialaisten luku rintamalla nousi neljäänsataantuhanteen.
Palestiinassa, Egyptissä, Gallipolissa ja länsirintamalla he tappelivat
urhoollisesti. Austraalialla ei ollut sotatarveteollisuutta ollenkaan,
joten se osti sotatarpeensa Englannilta, joka auliisti myönsikin
velaksi sanoen, että kyllähän Germany maksaa, kunhan tässä voitetaan.

Sota loppui, ja austraalialaiset palasivat kotiinsa, mutta heitä ei
ollut enää kuin 100,000. Kolme neljännestä oli jäänyt kylminä eri
rintamille. Tappio oli raskas kantaa, mutta olihan sota voitettu.

Mitä hyötyi Austraalia maailmansodasta? Se sai Kansainliiton
valvonnan alla yliherruuden saksalaisessa Uudessa Guineassa, jossa
on satatuhatta villiä bushmannia, ja joka ei tule omillaan toimeen,
vaan pysyy jotenkuten pystyssä vain emämaasta tulevan miljooniin
nousevan valtakunnanavustuksen turvin. Pantiin hoitamaan tätä villiä
maakappaletta, vaikka Austraalialla itsellään oli maata enemmän kuin
kykeni asuttamaan. Ja siitä hyvästä oli se menettänyt satoja tuhansia
miehiä parasta työvoimaansa — ja kaiken lopuksi jäi velkaa Englannille
täsmälleen yhden miljaardin puntaa. Tykinammukset ovat nimittäin
kalliita paukuteltavia. — Minä kylläkään en ole tilejä tarkastanut
mutta näin minulle Sydneyssä vakuutettiin. Se tekee vähän yli 30,000
Suomen markkaa kutakin nykyisin elävää austraalialaista kohti. Sanon
nykyisin elävää, sillä velka on vielä maksamatta, ja ulkomaankaupan
numeroista päätellen on siihen ainakin toistaiseksi hyvin pieniä
toiveita, sillä usean vuoden korotkin ovat vielä rästissä.

Kaikesta huolimatta pyrkivät austraalialaiset sisukkaasti eteenpäin.
Kulkuneuvojen puute on siellä huutavin, jotta sisämaa voitaisiin
edullisesti saada tuotannon palvelukseen. Mutta kaikkialta
rannikolta tunkevat jo rautatiet yhä syvemmälle sisämaahan avaten
uusia mahdollisuuksia, ja nyttemmin on jo Itä- ja Länsiaustraalia
sidottu toisiinsa kiskoilla. Minä kun en kuitenkaan ole koskaan
palvellut kulkulaitoksissa, en omasta puolestani jaksa käsittää,
mitä taloudellista hyötyä tästä transcontinental-radasta voisi olla,
sillä Port Augustan ja Perthin välillä se halkaisee 450 mailia leveän
kalkkikivierämaan, joka ei tarjoa minkäänlaisia asutusmahdollisuuksia,
ja kaikki tavaraliikenne sanottujen paikkojen välillä tapahtuu
meriteitse, joka on halvempi.

Mutta kenties rata on tehty sentakia, että Austraaliallakin
olisi "trans-continental", kuten Amerikalla on pacific-radat.
Turistitarkoituksiin rata soveltuu hyvin, sillä jos joku esimerkiksi
on myöhästynyt Eurooppaan menevästä laivasta Sydneyssä, kerkiää hän
rautateitse Perthiin sitä vastaanottamaan. Ilmoituksessa sanotaankin,
että "mitään ponnistuksia ei ole säästetty tehdäkseen matkan
kiintoisaksi ja nautintorikkaaksi", ja tuskinpa on toista sellaista
junaa maailmassa. Jokaiselle matkustajalle kuuluu tietysti makuupaikka.
Sitten on juna järjestetty niin, että matkustajat vaivatta ja monia
ovia availematta voivat liikkua junan päästä päähän. Täten voi jokainen
helposti päästä erikoiseen oleskeluvaunuun, jossa on m.m. piano. Tämän
oleskeluvaunun voi pienellä vaivalla tyhjentää ja muodostaa siitä
tanssisalongin. Viimeiset radiotiedoitukset maailman tapahtumista
julkaistaan matkustajille j.n.e. Ei siis pitäisi olla mitään
toivomisen varaa vaativimmallakaan matkustajalla, vaikka maisemat
junan ulkopuolella olisivatkin vähän yksitoikkoisia. Toinen asia on
sitten, kykeneekö turistiliikenne peittämään kulut ja saattamaan radan
kannattavaksi, ja tilastosta päättäen tuottaa rata huikeasti tappiota
joka vuosi.

Vaikka 97 prosenttia Austraalian asukkaista on syntyperältään
brittiläisiä, eivät he silti tunnusta itseään englantilaisiksi, vaan
he ovat austraalialaisia. Englannista tullut siirtolainen, oltuaan
muutaman vuoden uudessa maanosassa, ei myöskään salli itseään enää
kutsuttavan englantilaiseksi, vaan hänkin on austraalialainen. Nimitys
englantilainen merkitsee heille jotain kykenemätöntä. Mies, joka ei
pikkupojasta saakka ole istunut hevosen selässä, ei ratsasta samoin
kuin synnynnäinen austraalialainen, joka sanookin: "Hän ei osaa
ratsastaa, hän on englantilainen."

Englantilaiset siirtolaiset ovat itse syypäät tähän arvosteluun.
Kuuleman mukaan saapuu heistä hyvin suuri osa valmistautuneina joko
kokeiksi tai kyntömiehiksi, koska heille on Englannissa sanottu, että
kokkeja ja kyntömiehiä Austraaliassa tarvitaan, ja niille on tarjolla
hyviä työansioita.

Mutta austraalialaiselta kokilta vaaditaan enemmän kuin
englantilaiselta, — joskaan ei juuri keittotaidossa, niin
jossain muussa. Eräs farmari tarvitsi kokkia ja ilmoitti siitä
paikanvälittäjälle. Tämä tiedusteli, mitä kokin pitäisi osata tehdä.

"No, kunhan nyt osaa ottaa lampaan hengiltä ja pilkkoa puita ja
tietysti täytyy senverran lypsääkin kuin maitoa tarvitaan ja noutaa
vettä, ja hyvä olisi, jos hän olisi kätevä hevosten kanssa ja..."

Kun nyt englantilainen kokki tulee tällaiseen paikkaan ja pannaan
suorittamaan näin monipuolista ohjelmaa, joutuu hän alusta lähtien
ymmälle. Kyllä hän osaa tehdä lampaasta paistia, kotletteja, fileitä ja
tuuninkia, mutta hän ei tiedä, kuinka saisi sen ensin hengiltä; hänet
pannaan lypsämään lehmää, mutta hän ei tiedä, vetääkö hännästä vai
sarvista, jotta saisi maitoa, ja hevosen lähelle hän ei uskalla mennä
ollenkaan, koska se voisi potkaista.

Sama on kyntömiehen laita. Hän osaa kyntää, koska on sitä
opetellut, mutta ei Austraaliassakaan riitä alituiseen kyntämistä.
Väliajalla olisi tehtävä vaikka pientä nikkarintyötä tai vedettävä
piikkilanka-aitaa, mutta silloin on kyntömiehellä peukalo keskellä
kämmentä. Farmari on pettynyt ja vetää johtopäätöksensä: "Hän ei osaa,
hän on englantilainen."

Tällaisissa olosuhteissa luulisin suomalaisen ja yleensä
pohjoismaalaisen selviytyvän vaivatta, sillä jokainen maalla kasvanut
meikäläinen kykenee näihin tavallisiin farmitöihin, nehän esiintyvät
meillä jokapäiväisessä elämässä. Mutta ennenkuin voi ajatellakaan
minkäänlaista menestystä Austraaliassa, on opeteltava englanninkieltä,
sillä kielentaitamattomana joutuu piankin yhtä tukalaan asemaan kuin
englantilainen kokki tai kyntömies, ja silloin saattaa farmari sanoa:
"Hän ei osaa, hän on suomalainen."

Tällä puheellani en kuitenkaan millään tavoin tahdo kehoittaa ketään
lähtemään Austraaliaan, sillä monta on mutkaa matkassa, ennenkuin
siellä pääsee varallisuutta keräämään, ja moni on sieltä minkään
tekemättä palannut takaisin kotimaahan. Yleensä ollaan liian herkkiä
yliarvioimaan tuntemattomien maiden mahdollisuuksia ja samoin herkkiä
uskomaan kullaltahelähteleviä juttuja. Luullaan, että missä joku on
menestynyt, siellä menestyy jokainen.

Ensimäinen menestymisen ehto Austraaliassa on raha, pääoma. Ilman
sitä ei ole kovinkaan suuria rikastumisen mahdollisuuksia. On kyllä
totta, että muutamat suomalaiset ovat farmityöläisestä kohonneet
varakkaiksi farmareiksi, mutta se on ollut pitkäaikaisen, ankaran työn
takana. Enimmät ovat saaneet jäädä "kyntömiehiksi ja kokeiksi", vaikka
kielentaitoakin on ollut aivan tarpeeksi. Sillä heiltä on puuttunut
kapitaali.

Kuulkaammepas, kuinka englantilainen austraalianopas neuvoo
maanmiehiään. Tämä koskee vehnänviljelystä ja lampaanhoitoa.
Selostettuaan ensin viljelysalueet ja vuosituotannot sekä mainittuaan,
että Austraaliassa on vielä äärettömiä aloja, jotka helpolla työllä
voidaan saada viljelyskuntoon, sanotaan siinä: "Pääomaa vaaditaan."

Sitten seuraa lähempi selostus siitä, kuinka suurella pääomalla voisi
ryhtyä yrittelemään: "Noin 3000-4000 punnan suuruisella summalla voi
tehdä terveen alun suoraan ostamalla", sanoo opas. Austraalian punta
on 200 Suomen markkaa, siis tarvittaisiin 600-800,000 Smk käteistä,
ennenkuin voi tehdä "terveen alun" ja päästä työskentelemään toisista
riippumatta. Mutta jos minulla olisi 600-800,000 Smk käteistä, niin
luuleekos kukaan, että minä kiinnittäisin sen Austraalian vähäsateisiin
vehnäseutuihin, jossa vuosituontanto viimeisen 10-vuotistilaston
mukaan on 12 1/2 bushelia eekkeriltä eli hiukan päälle xi hehtolitraa
hehtaarilta. Eipä vainkaan, kyllä Austraalia minusta nähden saa silloin
jäädä rauhaan, sillä parempiin tuloksiin minä tuolla summalla pääsen
Suomessa.

Maan hinnat eivät Austraaliassa ole niinkään halvat kuin luulisi.
Vehnän viljelykselle soveltuva, mutta muokkaamaton — siis metsää tai
pensaikkoa kasvava — maa maksaa vähäsateisella seudulla 1,500-2,500
Smk hehtaarilta, muokattu maa 2,500-3,500 Smk. — Runsassateisilla
seuduilla kohoaa hinta aina 7,500 markkaan hehtaarilta.

Jos kuitenkin jollakulla ei olisi käytettävänään niin suurta pääomaa
kuin edellä mainittiin, voi siirtolainen saada lainankin, eikä käteistä
tarvitse olla kuin osa farmin hinnasta. Tarpeelliseen irtaimeen menee
kuitenkin jonkunverran rahaa, ja mainitsemani opas antaa siitäkin
lähempiä tietoja. Aurat, kultivaattorit, kylvökoneet ja muut pienemmät
tarvikkeet maksavat 50,000 Smk, hevosia täytyy olla 8 tai 10, ja
niihin menee 40,000 Smk, yhdistetty viljanleikkuu- ja -korjuukone
nielee 50,000 Smk, viljelysalueen aitaus ja raivaus toiset 50,000
ja niin poispäin. Lopputuloksena vähävaraisia varten lausuukin opas
sitten, että "1,500-2,000 punnan (300-400,000 Smk) suuruinen summa
viisaasti käytettynä takaa omistajalleen varmuuden helppoehtoisen
lainan saantiin."

Onko tämä kullan vuolemista puuveitsellä, kuten meillä hyvin usein
Austraalian mahdollisuuksia arvostellaan. Ei se minusta ainakaan siltä
tunnu. Sitäpaitsi sanotaan että olosuhteet Austraaliassa poikkeavat
niin suuresti eurooppalaisista, ettei vastatulleen kannata ruveta
yrittämäänkään vallan raa'altaan, vaan vaatii olla ensin vähintäin
vuoden jollain toisella farmilla oppimassa kalliitten koneiden
käyttöä sekä perehtymässä viljelystapoihin. Siis yhden vuoden saa
tuloslaskelmistaan jättää kokonaan pois.

Ja vaikka sitten onkin päässyt farmin omistajaksi, niin ei tarvitse
luullakaan, että joutaisi keppi kourassa kulkemaan työmaalla
katselemassa, että työt luistavat, kuten monet isäntämiehet meillä
tekevät. Opas antaa siitäkin ohjeita ja selvitettyään käytännössä
olevaa työpäivän pituutta sanoo, että farmarit itse tekevät työtä
pimeästä pimeään vaihtamalla hevosia kerran päivän kuluessa.

Melkeinpä luulen, että jos tuon summan kiinnittää Suomessa maahan ja
tekee työtä, kuten Austraalian oppaassa on neuvottu, niin saman verran
karttuu rahalle ja työlle prosentteja kuin Austraaliassakin.




SYDNEY


Useimmat uusien maanosien ja siirtomaiden kaupungeista ovat kasvaneet
hyvin nopeasti ennen aivan autiolle paikalle senjälkeen, kun niiden
perustaminen on määrätty. Ne eivät ole hiljalleen hivuttautuneet
kyläpahasesta kauppalaksi, siitä pikkukaupungiksi ja lopulta
suurkaupungiksi, vaan ne ovat repäisevällä otteella tempautuneet
lyhyessä ajassa maailmankaupunkien tasalle.

Niinpä ei Sydneylläkään ole ikää kuin kahden miespolven verran,
lähemmin sanottuna 140 vuotta, mutta siinä ajassa on se kasvanut
suuruudeltaan seitsemänneksi maailmankaupungiksi.

Sen alku oli vaatimaton. Kun Yhdysvallat erosivat Englannista ja
alkoivat elää omin päin, aiheutui siitä emämaalle kaikenlaisia
huolia. Englannilla oli muun muassa ollut tapana lähettää näihin
siirtomaihin pahantapaisia ihmisiä, joita kotimaassa täytyi pitää
vankiloissa. Nyt oli tämä tie tukossa ja englantilaiset vankilat
täyttyivät rikollisilla. Mietittiin keinoa tilanteen pelastamiseksi
ja se keksittiinkin. Kapteeni Cook oli 1770 pystyttänyt Englannin
lipun Austraalian kaakkoisrannikolle ja ristinyt paikan Uudeksi
Etelä-Walesiksi, mutta se oli vallan asumaton, eikä kenelläkään ollut
halua lähteä sitä asuttamaan. Nyt päätettiin lähettää liikoja vankeja
tähän uuteen siirtokuntaan, tulkoot siellä toimeen miten haluavat.

Niinpä lähti kapteeni Phillips 1787 yhdellätoista laivalla Austraaliaan
mukanaan 756 vankia ja 180 upseeria, matruusia ja muuta miehistöä
perustamaan uutta koloniaa, jonka ensimäiseksi kuvernööriksi hänet oli
määrätty. Seuraavana vuonna hän päätyi Port Jacksonin satamaan, jonka
hän huomasi tarkoitukselleen soveliaaksi, nousi siellä siirtolaisineen
maihin ja nimitti uuden siirtokunnan Englannin silloisen
siirtomaaministerin mukaan Sydneyksi.

Phillipsin tarkoituksena oli saada siirtokunta elättämään itsensä
maanviljelyksellä ja karjanhoidolla, mutta kävikin selville, ettei
yksikään koko joukosta ymmärtänyt mitään näistä tieteen ja elinkeinon
haaroista. Niinpä he päästivät lehmät karkuun, ja ne hävisivät
ainaiseksi bushiin. Useampaan kertaan näki siirtokunta nälkää ja oli
miltei perikadon partaalla, mutta jotenkuten aina selvittiin, kunnes
opittiin käyttämään hyväkseen maan luonnontuotteita.

Tämä oli vähäpätöinen alku tulevalle maan pääkaupungille, jossa nyt,
140 vuoden kuluttua on yli 1,200,000 asukasta. Pääkaupungin virka
on siltä nyttemmin otettu pois, sillä toiset valtiot eivät voineet
sallia, että koko Commonwealt'in pääkaupunki sijaitsi vain yhden
valtion alueella. Niinpä valittiin sellainen yhteinen maapala, Federal
Territory — joka tosin sekin on Uuden Etelä-Walesin rajojen sisällä
— ja sinne rakennettiin uusi pääkaupunki, Canberra. Näin saatiin
pääkaupunki saman tien pois rannikolta, jossa japanilaiset sen voisivat
pommittaa rikki, sillä japanilaispelko on Austraaliassa suuri.

Sydney on tyypillinen "business-kaupunki" jo rakennuksiinsakin nähden.
Minkäänlaista yhtenäistä tyyliä ei siellä ole joudettu noudattamaan,
jokainen on rakentanut, miten hänelle itselleen on ollut edullisinta.
Siksipä katuvieret ovatkin rakennuksiinsa nähden hyvin kirjavia, ja
useat kadut kulkevat miten sattuu, ilman erikoista suunnitelmaa.
Tämä olkoon nyt sanottu vain keskikaupungista ja sen lähimmästä
ympäristöstä, sillä kun kiertelee satamaa, löytää sen varrelta hyvinkin
silmäähiveleviä ja taiteellisia rakennusryhmityksiä ja puistoja.

Erikoisen leiman varsinkin keskikaupungille antavat baarit, joita on
silmiinpistävän tiheässä, sanottakoon yksi joka 50 metrillä. Niitten
kohtaloa ratkaistiin paraikaa, kun tulin Sydneyhin. Raittiusmiehet
olivat näet vaatineet toimitettavaksi kansanäänestyksen Uudessa
Etelä-Walesissa kieltolain aikaansaamiseksi. Äänestyspäivänä oli koko
Sydney jalkeilla, ja äänestykseen otti osaa miltei sata prosenttia
äänioikeutetuista. Kaikki baarit olivat silloin suljettuina, ja
baarikundit kulkivat murheellisina pitkin katuja. Yhden humalaisen
poliisi kuitenkin tapasi ja korjasi suojiinsa. Kun mieheltä tiukattiin,
mistä hän oli saanut viinaa, sanoi hän, että se on eilisen päivän
humalaa, sillä tänään ei saa mistään.

Äänestys toimitettiin lauantaina ja sunnuntaipäivä odotettiin
jännityksessä. Maanantaiaamuna tuli sitten tieto tuloksista, joka
kylläkään ei ollut vielä aivan lopullinen, mutta osoitti kuitenkin,
mitä mieltä kansa on asiasta. Kieltolain puolesta oli annettu
pyöreissä luvuin 331,000 ja sitä vastaan lähes 821,000 ääntä. Ero siis
vastustajien hyväksi 490,000. Myöhemmin saapuneet tiedot sitä sitten
vielä paransivat, joten lopullinen erotus oli muistaakseni 520,000.

Viinamiehet olivat tyytyväisiä, baarit kuhisivat taas kansaa ja olut
teki kauppansa, sillä sydneyläinen olut on mainiota. Puhetta asian
johdosta riitti sekä baareissa että sanomalehdissä loputtomiin.

Sydneyn katuelämä on vilkasta kuten arvatakin sopii, ja kadut
eivät suinkaan ole liian leveät tälle liikenteelle, varsinkin kun
katuvierillä seisoskelee loputon jono autoja. Ne ovat pääasiassa
yksityisten omistamia odottamassa siinä konttoriajan päättymistä.
Austraaliassa on laskettu joka 12:nnen ihmisen omistavan auton. Niin
tarkoin olivat nämä yksityisten autoille varatut katuvieret käytetyt,
että usein löysi vapaan paikan vasta pitkän etsiskelyn jälkeen ja
kaukana sieltä, minne oli matkalla. — Tulin tätäkin kokemaan, kun
konsulimme autollaan kuljetti minua kaupungin nähtävyyksiä katselemassa.

Oli tarkkaan määrätty, että auton käytävänpuoleiset pyörät eivät
saaneet olla käytävän reunasta kuutta tuumaa ulompana. Jos jätit
autosi etemmäs, tuli poliisi heti tuumastukin kanssa mittaamaan ja —
5 puntaa sakkoa. Tämä oli raskaanpuoleinen rikos ja siksi sakkokin
näin korkea. Muista pienemmistä rikoksista pääsi vähemmällä, — siellä
on näet jokaisen ilmoituksen tai kiellon alla mainittu rikkomuksesta
aiheutuvan sakon määrä, jotta jokainen voi varojensa mukaan edeltäkäsin
arvostella, kannattaako tehdä rikkomus vai ei. Niinpä näki esimerkiksi
raitiovaunussa: "Jalkalaudalla ajaminen kielletty, — Sakko 2 puntaa",
tai jossain muualla: "Tupakanpoltto kielletty, — Sakko 2 puntaa", tai:
"Läpikulku kielletty, — Sakko 2 puntaa". — 2 puntaa oli tavallisin
sakkomäärä. Mutta sitten oli mukavuuslaitoksessa: "Älä kuhnustele, —
Sakko enintäin 10 puntaa". —

Muuten tahtoo sydneyläinen olla amerikkalaismallinen siinä, että
minkä hän tekee, sen pitää olla suhteiltaan suurempaa kuin muualla.
Satamalahden yli rakennetaan paraikaa siltaa, jonka jännitysväli on
ennenkuulumaton. Mitään numeroita en uskalla mainita, kun en niitä
tarkkaan muista, mutta niin korkeaksi se tulee, että suurimmatkin
valtamerihöyryt mahtuvat kyykistämättä kulkemaan sen alitse.
Kustannusarvio nousi 5 miljoonaan puntaan, mutta nyt on siihen jo
käytetty 10 miljoonaa, ja koko keskiosa — se komeus — puuttuu vielä
tykkänään. Ennenkuin se on saatu paikoilleen, ovat toiset 10 miljoonaa
huvenneet rakennukseen.

Kuulin, että eräässä elokuvienteatterissa olisi aivan erikoislaatuinen
musiikki, siellä näet kymmeniä ellei satoja miljoonia markkoja maksavat
urut. Menimme joukolla kuulemaan ja myös katsomaan. Kuvat olivat
pelkkää roskaa — mielikuvituksellinen aihe Venäjän vallankumouksen
ajoilta, — mutta urkuja sieti tosiaan kuulla. Niillä sai nimittäin yksi
soittaja aikaan kaikkien instrumenttien äänet, mitä voi maailmassa
ajatella. Siellä oli jouhisoittimet, torvet, rummut ja kaikenlaiset
muut kilistimet. Äänikerrat oli järjestetty eri osiin huonetta,
joten niitä kuului milloin yhdestä, milloin toisesta nurkasta.
Soittopöytä sijaitsi näyttämön edessä orkesterin tavallisessa paikassa
syvennyksessä ja nousi sieltä automaattisesti aika ajoin yleisön
nähtäväksi painuen taas hetken kuluttua takaisin, tämän liikkeen
silti häiritsemättä soittajaa tai soittoa, joka jatkui esteettömästi.
Satumainen oli summa, joka näihin urkuihin on kiinnitetty, mutta
mikäpäs ei kannattaisi elokuvien teatterille — ja varsinkin Sydneyssä,
sillä piletit maksoivat Suomen rahaksi muutettuna jo sen, minkä meillä
oopperaliput.

Muutenkin on Sydney kallis, tavattoman kallis kaupunki, — siellä käy
miltei shillinki markasta — mutta tämä on seikka, josta ja jonka syistä
puhun myöhemmin. Tässä musiikin yhteydessä mainitsen vielä, että
gramofooni on joka talossa, se on tärkeämpi kuin pata, se on perheen
jäsen paremmin kuin kissa tai koira meillä.

Sydneyläiset naiset ovat kauniita. Luulin arviotani harhaluuloksi,
kun olin useita kuukausia viettänyt värillisten ja murjaanien maassa.
Sen takia kysyin konsulaattimme sihteerin mielipidettä asiasta, sillä
arvasin hänen olevan pätevämmän heitä arvostelemaan. Mutta kun hänkin
vakuutti, että kyllä ne ovat kauniita, täytyi minun uskoa.

En ole mikään naisten pukujen erikoistuntija, ainakin kotona minua
moititaan siitä, että kiinnitän niihin liian vähän huomiota, mutta sen
panin kuitenkin Sydneyssä merkille, että naiset käyttävät erinomaisen
lyhyviä hameita. Ne eivät ulottuneet läheskään polviin saakka, ja ilmiö
on aivan yleinen, ilman poikkeusta. Tämä saattaa johtua useastakin
eri syystä, joita en rupea tässä arvailemaan. Yhtenä voisi ajatella
kankaitten kalleutta, tekstiiliteollisuus kun Austraaliassa on perin
huonolla kannalla.

       *       *       *       *       *

Olin saapunut Sydneyhin suurien juhlallisuuksien aikana. Siellä
vietettiin silloin koko maailman käsittävää katolilaisten kokousta,
Eucharistic Congressia, kuten sen virallinen nimi kuului. Paavin
edustaja kunnioitti olemuksellaan kongressia, arkkipiispoja,
piispoja ja prelaatteja kaikista maanääristä oli sinne kokoontunut
samoinkuin maallikkoja, joten kongressiin lienee ottanut osaa joukon
toistasataatuhatta henkeä. Minä en henkilökohtaisesti puuttunut
juhlallisuuksiin, - konsuli sitävastoin oli kutsuttu sekä avajaisiin
että loppupäivällisille — katselin vain syrjästä ja totesin, että
suuri on vielä paavillisen vallan voima ihmiskunnassa. Missä vain
paavin edustaja liikkui, siellä putosivat ihmiset heti polvilleen kuin
halvauksen saaneina ja taivuttivat päänsä odottaen, että kaikkivoivan
paavillisen siunaava silmäys liukuisi heidän ylitseen.

Myös oli paavin edustajalla mukanaan jonkun verran pyhiä jätteitä
eli pyhäinjäännöksiä, joita piti näytellä kansalle. Tarkoitusta
varten vuokrattiin matkustajalaiva, ja sälytettiin pyhäinjäännökset
siihen. Laiva oli kuitenkin mustaksi maalattu, ja se oli sopimatonta.
Se maalattiinkin siis paavillisilla väreillä valkoisen ja
kullanhohtoiseksi, kannelle pystytettiin suuri, valkoinen risti,
ja niin lähdettiin kiertämään ympäri satamaa. Päivä siinä hävisi,
sillä Sydneyn satama on laaja, sitten kannettiin pyhäinjäännökset
katedraaliin, laiva maalattiin taas mustaksi ja luovutettiin takaisin
matkustajaliikenteelle.

       *       *       *       *       *

Sydneyn satama on laaja, se on laatuaan ensimäisiä maailmassa. Kuin
satakerta kiertelee se monina lahtina ja poukamina Port Jacksonista
syvälle mantereeseen, ja käyttökelpoista rantaa on siinä yli 300
kilometrin pituudelta. Näitten vuonojen ja poukamien rannoille on
kaupunki rakennettu, ja kun ulkopuolella varsinaisen cityn valtainen
osa taloista on yhden perheen asuntoja, on kaupunki levinnyt tavattoman
laajalle. Tiheä raitiotieverkosto ja kymmenet höyrylautat välittävät
kuitenkin liikennettä kaupungin eri osien välillä vähentäen välimatkat.
Satama on kaikkialta niin syvä, että suurimmatkin valtamerilaivat
voivat siellä liikehtiä.

Kaupunki on siis hyvin suojattu kaikkia mereltäpäin suuntautuvia
vihamielisiä aikomuksia vastaan, sillä sataman suu, Port Jackson ei ole
kuin mailin levyinen. Varmemmaksi vakuudeksi on vielä sitä vastapäätä
olevalle kalliolle, avoimelle ja hyvin näkyvälle paikalle asetettu
kaksi tykkiä, jotta jokainen kaupunkiin tulija heti näkee, ettei täällä
leikitellä.

Ulkopuolella sataman leviävät Tyynenmeren hiekkaiset rannat
silmänkantamattomiin sekä pohjoiseen että etelään tarjoten erinomaisen
uimarannan, mikäli hait eivät hätyytä. Surfing s.o. rantatyrskyissä
uiminen tai paremminkin rypeminen onkin sydneyläisten parhaimpia
kesähuvituksia, ja tuhansittain heitä silloin näkee näillä verrattoman
ihanilla rannoilla.

Vaikka oli vasta kevät eikä vielä "surfingin" aika, houkuttelin eräänä
sunnuntaiaamuna konsulaatin sihteerin sekä erään toisen tuttavan
kanssani Sydneyn pohjoispuolella olevalle rannikolle, kun en ollut
siellä vielä käynyt. Laskuveden aikana on siellä mielenkiintoista
tutkia, mitä meri on jättänyt jälkeensä, — kauniskuorisia simpukoita ja
monenlaisia äyriäisiä.

Laiva vei meidät ensin kahdeksan mailin päässä olevaan Manly'yn,
joka on osa Sydneytä, mutta sinänsä kuitenkin muodostaa aivan oman
kaupungin luonnonihanalla kannaksella avoimen meren äärellä. Manlystä
ajoimme raitiovaunulla toiset kahdeksan mailia harvaan asutun seudun
läpi Narrabeeniin, josta alkaa asumaton rannikko. En käsitä, kuinka
tällainenkin raitiotielinja kannattaa, sillä vaikka oli sunnuntaipäivä,
kulkivat vaunut miltei tyhjinä ja kuitenkin säännöllisesti puolen
tunnin väliajoin. Kesäaikana siellä kylläkin saattaa olla vilkas
liikenne, mutta nyt ainakin olivat hiekkaiset rannat autioina.
Golfinpelaajia näkyi kyllä moniaita eräällä kentällä, mutta se on
minusta niin lapsellista peliä, kun aikamiehet leikkivät pienellä
pallolla, ettei sitä viitsi katsellakaan.

Paljon hauskemman näyn tarjosivat korkeat kuohupäät, joita navakka
itätuuli vyörytteli rannalle. Ulapalla ei aaltojen voimaa niin
havainnut, sillä syvä vesi on joustavaa, mutta kun aallot lähestyivät
rantaa, silloin ne ikäänkuin saivat uutta voimaa pohjasta ja äityivät
valkoharjaisiksi. Ensin näkyi aallonharjalla vain kapea valkoinen viiru
kuin pitsireunus, mutta pian se levisi ja paisui. Aalto sai terävämmän
muodon, se kohosi yhä korkeammaksi, ja kohiseva valkoinen harja kiertyi
ikäänkuin rullalle tuulen tempoessa siitä pilvenään hienoa usvaa
ilmaan. Hirvittävällä voimalla eteni tämä pauhaava vesimassa, kunnes
kohtasi rannan ja sortui siihen, jotta maa tärähti. Siinä näky, jonka
katselemiseen ei silmä väsynyt.

Vesi laski paljastaen laajalti matalaa rannikkoa. Se oli mustan
ja kuolleen näköistä etäämpää katsoen, mutta kun rupesi sitä
lähemmin tarkastelemaan, huomasi siinä vilkasta elämää. Pieniä
äyriäisiä rasahteli joka kolossa ja kiven kupeessa, kun ne nopeasti
etsivät itselleen piilopaikkaa. Lyhytruumiinen, suuren kämmenen
kokoinen merirapu oli mies puolestaan. Kun sitä lähestyi, nousi se
takajaloilleen ja kohotti suuret saksensa uhkaavasti tulijaa kohti.
Se oli varsin julman näköinen, ja tiesi tämän nähtävästi itsekin,
sillä vasta kun ojensi kätensä sitä ottaakseen, muuttui käytös.
Toistakymmentä senttiä pitkillä jaloillaan se juoksi uskomattoman
nopeasti vettä kohti, ei eteenpäin, vaan syrjittäin, ruumis ja
sakset hirveästi vaappuen. Päästyään mielestään turvallisen matkan
päähän, asettui se litteäksi maahan jääden odottamaan. Jos sitä
lähestyi uudelleen, toistui äskeinen uhkaava asento ja senjälkeen
nopea sivuttainjuoksu. — Hummeri ja jokiäyriäinen ovat etanoita tämän
pitkäkoipisen rinnalla. Tavallisissa oloissaan ei tämäkään käytä kuin
jalkojensa puolta pituutta ja liikkuu verrattain hitaasti, mutta
milloin tarvitaan, nousee se kaikille nivelilleen, ja silloin saa mies
miltei juoksujalassa seurata pysyäkseen sen rinnalla. Se saattaa tehdä
matkoja kauas omasta elementistään. Kerran Uudessa Caledoniassa tapasin
erään sellaisen kokospalmumetsässä noin 50 metriä ranta-aukeasta ja
ainakin 200 metriä vesirajasta. Eikä se suinkaan kulkenut eksyksissä,
sillä kun rupesin ahdistamaan sitä, otatti se heti täyttä ravia
suorinta tietä merenrantaan.

Paljon muuta oli meri paljastanut nähtäväksi. Pieniä, monenmuotoisia
simpukoita oli niin tiheässä, ettei voinut astua askeltakaan
tallaamatta niitä murskaksi. Vaikkei Austraalian rannikko olekaan
niin lajirikas kuin Tyynenmeren korallisaaret, löysi täältäkin sangen
runsaan valikoiman. Omituinen oli muuan suuri simpukka. Se oli
tummanharmaa, hyljätyn simpukankuoren tai rosoisen kiven näköinen,
mutta kun astui sen päälle, roiskautti se ilmaan korkean vesisuihkun.
Tämä oli sen puolustusase.

Muutaman niemen takana tapasimme kalamiehen. Hänellä oli pitkä
siima, sen päässä painolla varustettu syötti, jonka hän nakkasi
kauas tyrskyihin. Näin myrskyllä ajaantuu pieni kala matalikolle, ja
petokalat seuraavat niiden jälessä. Kun miehellä oli kaksi siimaa,
pyysimme saada lainata toisen luvaten saaliin hänelle. Hän laittoi
syötiksi nyrkinkokoisen lihapalan ja sanoi, että siihen ainakin pitäisi
napata, ja kun nappaa, niin se on suuri.

Menimme niemenkärkeen, jossa oli syvempi vesi ja aloimme "slanttailla".
Olimme heittäneet tuskin puolenkymmentä kertaa, kun jo tarttui niinkuin
kiveen. Kala siellä oli, lujasti tempoili, ja päättelimme, ettei se voi
olla muu kuin hai, sillä niitä oli tällä rannikolla runsaasti.

Se oli otettava väsyttämällä, ettei siima katkeaisi, sillä emme
tienneet sen suuruutta. Itsepäisesti se painoikin ulapalle päin, että
kohta olimme luovuttaneet koko siiman ja seisoimme aivan vesirajassa,
jonne hyrskyt löivät. Silloin tuli se yhdeksäs aalto, joka aina on
suurin, tuli kuin lumivyöry korkeana kohisten. Toiset kerkisivät
pakoon, mutta minä pitelin siimaa, jonka toisessa päässä tempoili kala,
ja tyrsky hautasi minut alleen. En minä siitä kastumisesta niinkään
perustanut, mutta se tuppasi sapettamaan, kun toiset jäivät kuiviksi ja
sitten ilkesivät nauraa minulle.

Mutta nyt ei ollut aikaa harmitella, sillä kala oli saatava maalle.
Sen tempaukset olivat jo herpaantuneet, ja niin vedimme sen yhtä
päätä kuivalle. Hain poikanen se oli, pieni, metrin mittainen, mutta
sisukkaastipa oli tapellut. Hampaita sillä oli enemmän kuin tarpeeksi,
ja muistoksi leikkasin leukaperät itselleni, kun taas muun osan veimme
kalastajalle.

Näistä leukaperistä sain vielä jälestäpäin monta harmia. En tullut
puhdistaneeksi niistä lihoja oikein tarkoin, kiersin vain paperiin
ja illalla asetin paketin kauniisti hyllylle konsulaatin sihteerin
asunnossa, jonne se unohtui. Asunnon toinen omistaja tulee sitten
eräänä iltana kotiin ja alkaa haistella, että jotain asiaankuulumatonta
on ilmassa. Leukaperät olivat lämpöisessä ruvenneet "happanemaan",
kuten suojärveläinen sanoo puiden tekevän, ja levittivät tuoksuaan
huoneeseen. Etsittyään puoliyöhön saakka löysi huoneenhaltija vikapään
paketin ja nakkasi sen pihalla olevaan paperikoriin. Kun me myöhemmin
yöllä kotiuduimme, en löytänyt arvokasta muistoesinettäni mistään,
kunnes sihteeri huomasi mennä katsomaan paperikorista, josta se löytyi.

Seuraavana päivänä päätin tallettaa pakettini varmempaan paikkaan
ja vein sen konsulaatin etuhuoneeseen, jonka korkeareunaiselle
sanomalehtihyllylle sen asetin piiloon. Vankan paperin kiersin vielä
ympärille, jotta ei mikään haju pääsisi leviämään huoneeseen.

Näin sai paketti olla rauhassa taas pari päivää, mutta sitten eräänä
yönä ihmisten nukkuessa tuli katala rotta ja alkoi tutkia pakettia. Se
repi käärepaperit aivan silpuksi, söi sitten, minkä irti sai luista ja
poistui. Kun sihteeri aamulla tuli avaamaan konsulaattia, oli hänen
pakko kääntyä ovelta takaisin, sillä ilma oli huoneessa ylen raskas.
Saatuaan akkunat auki, alkoi hän etsiä leukapieliä, koska tiesi
minun tuoneen ne sinne. Mutta vaikka hän tyhjensi merimiessäkkini
sisällön konsulaatin lattialle, ei mitään löytynyt, vaan haju pysyi
muuttumattomana. Vihdoin viimein äkkäsi hän kiivetä sanomalehtihyllylle
ja näki siellä tämän kauhistuksen. Tikkujen avulla leukaperät sitten
siirrettiin talon kellariin.

Seuraavien viikkojen aikana minä niitä sitten joka pysähdyspaikassa
puhdistelin, ja aiheuttivat ne monta turhanpäiväistä kysymystä
kulloinkin aina asianomaisen isäntäväen puolelta, kunnes Uudessa
Caledoniassa kaivoin ne hiekkaan, jossa termiitit tekivät lopullisen
puhdistustyön. Nyt ne ovat siistit ja hajuttomat.

       *       *       *       *       *

Sydneyssä ei suomalaisten keskuudessa — heitä on siellä muutamia satoja
— ole minkäänlaista seuraa, joka vetäisi heidät yhteistoimintaan.
Konsulaatti sai täyttää tämän puutteen, ja se olikin ikäänkuin
suomalaisten klubi. Heitä näki siellä aamusta iltaan joko sanomalehtiä
lukemassa tai kirjoittamassa kirjeitä taikka muuten jutustamassa,
— ja tietysti konsulaattiasioissa. Siellä tapasin yhden Australian
vanhimmista suomalaisista, Matti Halosen, joka jo 44 vuotta on asunut
Australiassa.

Matti on nyt jo elämänsä ehtoopuolella — kuudeskahdeksatta vuosi on
kulumassa — ja elelee valtioneläkkeellä, mutta vielä nousee Matin jalka
keveästi, ja kieli luistaa nokkelasti muinaisia muistellen, kun sille
päälle sattuu.

Oulun puolesta on Matti kotoisin, tuli nuorella ijällä leikitellyksi
tyttöjen kanssa, ja kunta määräsi Matille seitsemän markkaa veroa
perillisistä. Tämä oli Matista liikanainen rasitus, joten hän sanoi
hyvästit kotimaan kamaralle ja lähti merille. Seilasi sitten seitsemän
vuotta kaikilla vesillä, kunnes 1884 päätyi Austraaliaan. Silloin
olivat olot vielä epävarmat Sydneyssä kuten muuallakin, ryöstöjä
sattui tiheään, ja jokainen sai luottaa omiin keinoihinsa. Niinpä
oli Mattiakin yritetty kerran iltapimeällä ryövätä Sydneyn kadulla.
Kaksi oli rosvoja ollut, "mutta" — kertoo Matti — "kun minä kierasin
nyrkinkokoisen pluumentaalin (kiven) nestuliinaani ja kumautin sillä
toista ohimoon, ja sanoin, että tuoss' on sinulle matchista, niin
siihen paikkaan istui, ja toinen lähti lipettiin."

"Miten sille kävi, kuoliko se?" kysyimme.

"En minä häntä tiiä, siihen jätin ja juoksin harpuriin (satamaan)
laivaan", vastasi Matti.

Eräänä päivänä kuului eteishuoneesta taas kovaäänistä keskustelua,
josta saattoi erottaa sanat "Suomen Tiikeri". Siinä oli toinen
Austraalian veteraaneja, rotevakasvuinen pohjalainen, ryhdikäs
vielä vanhanakin. Hän selvitteli, eteishuoneessa oleville nuorille
miehille elämänsä historiaa, ja ainakin kymmeneen kertaan kuulin hänen
aloittavan: "Kerjäläispoika minä olin, kun Kristiinasta läksin, mutta
minusta tuli Suomen Tiikeri —". Kulkupuhe tiesi tosiaan kertoa, että
hän nuorempana oli ollut Chicagossa jonkunlaisen atleettiklubin tai
voimisteluseuran johtomiehiä, ja häntä silloin mahdottomien voimiensa
takia oli kutsuttu "Suomen Tiikeriksi." — Ennenkuin kerkisin miehen
kanssa tehdä lähempää tuttavuutta, oli hän taas hävinnyt konsulaatista,
enkä häntä sen jälkeen nähnyt, nimenkin olen unohtanut.

Minun matkaani olisi sieltä liittynyt parikin nuorukaista, kun
luulivat, että kulkuni on kukkaisten päällä tanssimista, mutta minä
varoittelin heitä seuraamasta polkujani, ne eivät ole kaikkia varten.

Brisbanesta saapui myös nuori mies, joka vasta pari kuukautta sitten
oli tullut Suomesta aikomuksella hankkia itselleen farmi. Hermot olivat
kuitenkin pettäneet, mies istui päiväkaudet vaan mietiskellen ja
selitti, että hän tulee hulluksi. Queenslandin suomalaiset keräsivät
hänelle matka-avustusta, ja nyt oli miehelle hankittu jo laivalippu
Suomeen samana päivänä lähtevässä laivassa. Kun hän kuuli, että minä
aion myös matkustaa sinne Etelämeren saarien ja Panaman kautta, päätti
hän lähteä minun matkaani ja jättää koko Suezin reitin, koska hän yksin
matkustaen voisi hermostua liiaksi. Monista vastaväitteistä huolimatta
pysyi hän itsepäisesti mielipiteessään, ja vasta kun olin selittänyt,
että jos hän lähtee minun matkaani, tulee hän perin hulluksi, suostui
hän sihteerin saattamana lähtemään laivaan, joka kohta höyrysi ulapalle.

Ennenkuin jätän Sydneyn, en malta olla mainitsematta paria
luonnonnähtävyyttä sen lähistöllä. Austraaliassahan on lukemattomia
ihmeellisiä luonnonmuodostumia, joita ei missään muualla näe, mutta
nämä kaksi sijaitsevat niin lähellä Sydneytä, että ne oleellisesti
kuuluvat siihen.

Toinen on Hawkesbury-joki, jonka rantaa pohjoisesta tuleva rautatie
kiertelee. Joen rannat ovat metsäiset vesirajaan saakka ja verrattain
jyrkät, niemiä, lahtia ja salmekkeita kohtaa silmä kaikkialla, ja
luulisi pikemminkin kulkevansa itä-karjalaisen järven rantoja kuin
austraalialaista jokivartta. 35 mailia Sydneystä kulkee rautatie joen
poikki ja siinä on Austraalian pisin rautatiesilta.

Amerikkalaiset matkailijat ovat olleet sangen innostuneita joen
tarjoamista näköaloista, kirjoittaneet siitä pitkiä juttuja ja
verranneet jokea Missisippiin ja Rheiniin.

Toinen nähtävyys on Bulli Pass, saman verran Sydneyn eteläpuolella.
Se on omituinen vuorenmuodostuma, joka toiselta sivultaan nousee
loivasti ja merenpuoliselta sivultaan putoo äkkijyrkästi 1300 jalkaa
alempana olevalle tasangolle. Näköala tältä korkeimmalta huipulta on
suurenmoinen: Tyynenmeren ääretön, kimalteleva ulappa, sen loiva,
taivaanrannan autereeseen häipyvä hiekkaranta, ja lähempänä alla
kaupunkeja, kyliä ja farmeja silmänkantamiin.




LAMPAITA JA VILLOJA


Jos Austraalian kartalla vetää piirin, joka kulkee noin 600 kilometriä
rantaviivasta, jää tämän piirin sisäpuolelle laaja alue, joka pitkän
aikaa oli austraalialaisille arvoitus. Sitä lähti tutkimaan useita
retkikuntia, mutta useimmat niistä sortuivat taipaleelle. Ne, jotka
palasivat, kertoivat siitä aivan toisistaan poikkeavia juttuja. Toiset
sanoivat seudun olevan aution kuin Sahara, toiset taas kertoivat
tavanneensa siellä mitä rehevimpiä ruohokenttiä. Molemmat olivat
oikeassa, sillä kuivana aikana seutu muuttui Saharaksi, ja kun taivas
taas valeli maalle sadetta, nousi hiekassa säilyneestä siemenestä
sankka ruoho, joka ulottui miehen vyötäröihin asti. Se oli kyllä jo
koettu, että vehnää tämä alue ei kykene kasvattamaan, siihen se oli
liian kuivaa, ja sen perusteella sitä pidettiinkin aivan arvottomana,
sillä mitäpäs muitakaan mahdollisuuksia siellä olisi.

Mutta sitten keksittiin, että tämä erämaa voi ainakin kasvattaa villaa,
ja kun hyvin sattuu, soveltuu se siihen erinomaisesti. Lampaita
tuotettiin maahan, ne menestyivät hyvin, ja Austraalian talouselämä sai
aivan uuden suunnan.

Englantilaiset lammaslaadut, kuten Leicesterit, Lincolnit, Shropshiret
y.m. olivat kuitenkin karkeavillaisia ja paljon vähemmänarvoisia kuin
Espanjan hienovillainen merino, mutta tätä oli perin vaikea saada,
koska Espanjassa oli ankara maastavientikielto. Pienellä kieroudella
ja vaihtokaupalla englantilaisten kuitenkin onnistui hankkia muutamia,
ja ne lähetettiin heti Austraaliaan lisäämään sukuaan. Tästä
vaihtokaupasta elää vielä kertomus Austraaliassa:

"Yrjö III oli innokas kokeiluja harrastava farmari ja hän halusi
mielellään muutamia merino-lampaita, Mutta espanjalaiset tekivät
niin hyviä kauppoja merinovillalla, että oli rikos viedä maasta
espanjalaista rotua. Kysyttiin Espanjan lähettiläältä, mutta hän ei
uskaltanut luvata niitä. Sitten käännyttiin rouva lähettilään puoleen.
Häntä pidettiin tarkoin silmällä ja lopulta havaittiin — kuninkaan
ajaessa parlamentin avajaisiin — että hän oli kovasti mieltynyt
kuninkaan juhlavaunuja vetäviin kermanvärisiin hevosiin.

"Rouva lähettiläältä tiedusteltiin heti, haluaisiko hän omistaa parin
sellaisia hevosia. — Juuri niitä hän halusikin! Niin tilattiin
Hannoverista kaksi kermanväristä hevosta ja tuotiin hänelle Englantiin.
Ne maksoivat kyllä lähes 8000 puntaa, mutta ne olivat sen arvoisetkin,
sillä nyt oli rouva lähettiläällä jotakin, mistä ei kukaan muu lordi
tai lady voinut kerskua.

"Rouva lähettilään olisi ollut turhaa kääntyä Espanjan hallituksen
puoleen ja pyytää lampaita. Niinpä hän ottikin espanjalaisia
salakuljettajia avukseen valitsemaan niitä. Salakuljettajat
'valitsivat' oman tunnetun tapansa mukaan muutamia eri laumoista,
kuljettivat ne rajan yli Ranskaan ja sieltä Hampuriin, jossa ne
laivattiin Englantiin vietäviksi."

Tämä on tarina siitä, kuinka Englannin kuningas vuonna 1797 hankki
itselleen espanjalaisen merinolampaan alkujuuren, josta nykyinen
Austraalian merinolammas polveutuu.

Myöhemmin, 1884 lähetettiin Austraaliaan 30 Saxon merinoa, jotka
oli ostettu Saksasta. Niitä viemään määrättiin Cumberland-niminen
laiva kapteeni Cairnes'in johdolla. Paluumatkalla joutui laiva
merirosvojen käsiin Atlannilla. Kapteeni Cairnesilla oli mukanaan
poikansa ja tyttärensä. Merirosvot työnsivät lankun laivan laidan
yli ja määräsivät kapteenin nousemaan sille. Tämä tarttui tytärtään
vyötäisistä ja hyppäsi hänen kanssaan mereen, ja poikansa seurasi
jälestä. — Austraalian merinolampaan historia ei siis ole vailla
traagillisuuttakaan.

Austraalialaiset ovat risteyttäneet merinoa omien englantilaisten
laatujensa kanssa ja päässeet erinomaisiin tuloksiin. Vuonna 1808 antoi
lammas yhdellä keritsemisellä 5 naulaa villoja, nyt on keritsimisen
keskimääräinen paino noussut 11-12 naulaan, mutta on sellaisia laatuja,
jotka antavat kerrallaan 40 naulaa.

Kesällä 1928 toimitetun henkikirjoituksen mukaan oli Austraaliassa 92
miljoonaa lammasta eli 15 lammasta kutakin Austraalian asukasta kohti.
Sydneyläiset sanoivat kuitenkin, että tämä luku on liian pieni, sillä
nämä laskelmat ovat hyvin extensiivisiä, ja niissä sattuu virheitä.
Tätä ennen toimitetussa laskemisessa oli niinikään sattunut pieni
virhe, lampaita saatiin 20 miljoonaa todellista määrää vähemmin, mutta
eiväthän tuollaiset virheet niin suurissa asioissa paljoakaan merkitse.

Sitäpaitsi lampaiden luku vaihtelee suuresti sademäärän mukaan.
Vuosina, jolloin sataa niin paljon, että ruoho pääsee vihannoimaan,
menestyvät ja lisääntyvät lampaat erinomaisesti. Mutta sitten sattuu
kuiva vuosi, ei sada pisaraakaan, lampaat vaeltavat äärettömiä matkoja
vettä etsien, kunnes sortuvat. Eräälläkin farmilla kerittiin sadevuonna
1894 276,300 lammasta ja merkittiin 112,000 karitsaa. Seuraava vuosi
oli kuiva, ja silloin kerittiin ainoastaan 234,000 lammasta, kuivuuteen
kuoli 90,000 ja karitsoita merkittiin vajaa 2000. Tällaiset vuodet ne
ovat ajaneet monta farmaria maantielle.

Tuntunee uskalletulta ryhtyä ollenkaan lampaanhoitoon tuollaisissa
olosuhteissa, ja sitä se epäilemättä onkin. Mutta tullessaan näille
paikoille eivät farmarit tienneet, miksi olosuhteet muuttuisivat.
Vuonna 1880 kasvoi Uuden Etelä-Walesin länsiosa miehenkorkuista
heinää ja pensaikkoa, maa oli kuohkeata, ja vaikkei sademäärä ollut
kuin tuuman tai pari vuodessa, kykeni se säilyttämään ruohonkasvulle
tarpeellisen kosteuden.

Sitten tulivat lampaat ja vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa
oli seutu muuttunut erämaaksi. Lampaat tallasivat maan kovaksi,
söivät ruohon juurta myöten, tuulet ja sateet huuhtelivat löysän
hiekkakerroksen pois, ja jälelle jäi kivenkova pinta. Vaikka myöhempinä
vuosina tuli runsaasti sadetta, ei maa siellä enää viheriöinyt.
Niillä paikoin sitävastoin, minne hiekka oli kerääntynyt, säilytti
ruohonsiemen itäväisyytensä lähes kymmenen vuotta, ja kun sitten taas
tuli vuosi, jolloin satoi 7 tuumaa, nousi hiekkakerroksesta sankka
heinä. Mutta maa ei ollut enää sama kuin ennen, ja kun aikaisemmin
puolitoista hehtaaria kykeni elättämään yhden lampaan, tarvitaan siihen
nyt 7 ja 8 hehtaaria.

Lampaat eivät yksin tehneet tätä tuhoa, vaan mikä niiltä jäi jälkeen,
sen söivät kaniinit, kaivoivat ruohon juuret maasta ja nakersivat
kuoren pensaista niin korkealta kuin ylettivät.

Kaniinit ovat Austraaliassa maanvaivana. Kokeilutarkoituksissa toi
Thomas Austin vuonna 1884 Lightning-nimisellä laivalla sinne ensimäiset
kaniinit. Niitä lastattiin 24 paria, mutta kun laiva tuli perille,
oli elossa vain 13 kappaletta, jotka laskettiin bushiin. Viisi vuotta
senjälkeen ammuttiin 20,000 kaniinia näitten 13 jälkeläisiä, ja nyt
niistä maksetaan jo tapporaha, — ainakin muutamat farmarit maksavat.
Kuivina aikoina myrkytetään vesipaikat ja kerrotaan, että eräänä
kuivana kesänä yhden ainoan vesipaikan luona tapettiin täten yhdessä
viikossa kolme miljoonaa kaniinia. Joskus niihin tulee rutto, ja illoin
ne häviävät siltä paikkakunnalta kokonaan, mutta parin suotuisan vuoden
jälkeen on niitä taas miljoonia.

Austraaliassa on villejä koiria, dingoja, jotka ahdistavat lampaita,
ja kun saavat tilaisuuden, tappavat niitä kymmenittäin, ei syödäkseen,
vaan pahuuttaan, yksinomaan tappaakseen. Kenties, ja hyvin luultavasti
kaniinit importeerattiin sen takia, että dingoilla olisi tarpeeksi
ruokaa ja jättäisivät lampaat rauhaan. Mutta sitä ne eivät tehneet,
sillä lampaanliha on niistä parempaa. Yhä vielä täytyy pitää vakituisia
"doggereita", koirantappajia, jotka ovat alituiseen liikkeellä
ahdistamassa dingoja. Niistä maksetaan tapporahaa punta päänahasta, ja
päänahkaan kuului ennen molemmat korvat ja kappale otsanahkaa.

Kun dingot näin laiminlöivät heille uskotun tehtävän, heräsi muutamien
yritteliäiden farmarien päässä ajatus importeerata Austraaliaan joku
kissansukuinen eläin, esimerkiksi tiikeri tai pantteri; se kenties
tekisi lopun kaniineista. Siellä elää kyllä suurikokoinen villikissa,
mutta se asustaa samoissa luolissa kaniinien kanssa, eivätkä nämä
näytä pelkäävän sitä ollenkaan. Se on nimittäin vähäruokainen eikä
tapa enempää kuin mitä jaksaa syödä, ja kaniinit taas muutaman yksilön
vähenemistä eivät huomaakaan. Siksi päätettiin tuoda sinne joku
suuriruokaisempi kissaeläin.

Mutta kokemus on osoittanut, että tulipa Austraaliaan eläin mikä
tahansa, niin se menestyy siellä erinomaisesti kasvaen toista
vertaa suuremmaksi kuin kantarotu. Nyt toiset farmarit panivat
jyrkän vastalauseen tiikerin maahantuonnille ja sanoivat, että jos
tiikerikin menestyy yhtä hyvin kuin muut eläimet, kasvaa se kaksi
kertaa pitemmäksi kuin Intian tiikeri, ja silloin on ihmisillä lähtö
Austraaliasta. Jonka johdosta tiikerin tuonti jätettiin ainakin
toistaiseksi ja yhä edelleen käytetään doggereita hävittämään dingoja,
lampaitten vihollisia.

Eräs kiinalainen rupesi myös doggeriksi. Jonkun ajan kuluttua hän
toi päänahan, seuraavalla viikolla toisen, ja sitten niitä tuli
hyvin tiheästi. Kukaan ei tiennyt sillä seudulla olevan niin paljon
dingoja, sillä kukaan muu ei niitä nähnyt, mutta kiinalainen yhä
kantoi päänahkoja. Lopulta ruvettiin asiaa tutkimaan ja keksittiin,
että kiinalainen oli itse valmistanut päänahat. Kun hän sai käsiinsä
— joko tappamalla tai ostamalla — yhden dingonnahan, valmisti hän
siitä kaksikymmentä paria korvia niin taitavasti, että niitä oli
vaikea eroittaa oikeista korvista. Sen jälkeen ei päänahka enää riitä
tapporahan saamista varten, vaan vaaditaan siihen nahan kaistale, joka
on leikattu nenänkärjestä hännänjuureen saakka.

Viime vuosisadalla saivat lammaspaimenet hoitaa doggerin tehtävät,
he kun seurasivat lauman mukana kaikkialle. Nyt ei lammaspaimenia
enää ole, sillä koko laiduntamisalue on piikkilanka-aidoilla jaettu
pienempiin osiin, kunkin laitumen vuokraajan osuus aina erikseen.
Aitauksen sisäpuolella kulkevat lampaat ilman paimenta, ja ainoastaan
rajaratsastajat kiertelevät alituiseen pitkin aitausta tarkastamassa,
ettei siihen ole tullut aukkoja.

Nämä ovat kaikki vuokra-alueita, ja rajaratsastajat, joita tavallisesti
on kaksi yhdessä, hoitavat joko yhden tai useampia alueita, riippuen
niiden koosta. Pienin tällainen vuokra-alue, jonka valtio antaa, on
määrätty noin 1250 hehtaariksi, mutta näin pieniä alueita ei yleensä
käytetä. Tavallisin käytännössä oleva pienin alue on 5000 hehtaaria.
10,000 hehtaarin suuruista vuokra-aluetta kutsutaan vielä pieneksi.
Sadan- ja kahdensadantuhannen hehtaarin laidunmaat ovat varsin yleisiä,
mutta on siellä sellaisiakin, jotka käsittävät aina 500,000 ha. Erään
tällaisen vuokramaan raja-aita juoksee linjasuorana samaan suuntaan 140
kilometriä.

Kun tällaiset mahdottomat läänit on käytettävänä ja kymmenet ja
sadattuhannet lampaat kerittävänä, luulisi, että keritsemistä
riittäisi alituiseen, vuoden ympäri. Mutta olosuhteet ovat kehittäneet
keritsimisestä — sanoisinko teollisuuden, jolla on oma ammattitaitoinen
väestönsä, ja kun missä keritsiminen aloitetaan, viedään se kuumeisella
kiireellä, tehdasmaisesti läpi muutamassa päivässä tai viikossa,
riippuen tietysti lampaiden lukumäärästä.

Keritsijät ovat liikkuvaa väkeä. Tuskin on työ loppunut yhdellä
alueella, kun jo toiselta saapuu viesti, että siellä aloitetaan
keritseminen seuraavalla viikolla, ja koko keritsijäin armeija on
matkalla sinne. Farmilla on mobilisoitu suuri joukko apuväkeä, sillä on
tarkoin laskettava ja katsottava, että päivittäinen annos, 5000-6000
lammasta saapuu täsmälleen takamailta keritsemispaikalle, ettei tule
keskeytystä työssä ja ettei taas yhtäaikaa tule liian paljon, sillä
niille ei riitä keritsemispaikalla ruokaa. Lauma toisensa jälkeen
kulkee keritsemishuoneen läpi, ja ajetaan takaisin laidunmailleen,
toisia saapuu yhä tilalle, kunnes viimeinenkin lammas on jättänyt
villansa lajittelijalle. Keritsijät saavat shekkinsä, — rahaa ei
farmeilla käytetä — katoavat yhtä nopeasti kuin olivat saapuneetkin, ja
farmi jää taas vuodeksi eteenpäin hiljaiseen yksinäisyyteensä.

Keritseminen toimitetaan nykyisin yksinomaan koneilla, käsin
käytettävät keritsimet kuuluvat jo museoesineihin. Nyt ei keritsijän
tarvitse muuta kuin johdattaa konetta, se tekee leikkuutyön itsekseen.
Yhden lampaan keritseminen ottaa keskimärin viisi minuuttia ja
kohtalainen mies selvittää päivässä 90-100 lammasta. Korkein saavutus 9
tuntisena päivänä on puheitten mukaan 327 lammasta.

Mutta hutiloiden tehden tulee myös vahinkoja ja usein sattuu, että kone
leikkaa nahkaan, joten jää punainen jälki. Pienet nahkahaavat katsotaan
vahingoiksi, ja ne parannetaan tervan ja paloöljyn sekoituksella,
mutta voi käydä niinkin, että jalkajänne tai kaulasuoni katkeaa. Tämä
katsotaan keritsijän huolimattomuudeksi, ja säännön mukaan on hänen
ostettava näin vahingoittunut lammas, sillä siitä ei ole enää eläjäksi.
Keritsijöillä on kuitenkin oma kokkinsa ja ruokalansa, ja tavallisesti
tämä yhteinen keittiö lunastaakin sellaiset lampaat.

Sitämukaa kuin villa erkanee lampaasta, joutuu se lajiteltavaksi.
Jo keritsijä toimittaa ensimäisen lajittelun. Kun hän alottaa työn,
leikkaa hän ensimäiseksi vatsavillan, joka on likaisinta ja täynnä
siemeniä. Senjälkeen tulee jalkojen vuoro, ja jalkavillat pannaan eri
kasaan. Viimeksi otetaan selkä ja kyljet yhtenä levynä. Apulaispoika
käärii levyn rullalle ja vie sen villalajittelijan pöydälle, jonka
tehtävänä on luokitella eri laadut, pitkävillaiset, lyhyt villaiset,
karkeat ja hienot.

Villalajittelijan työ kysyy taitoa ja pitkäaikaista kokemusta, hänen
täytyy olla expertti alallaan, sillä hänestä riippuu, minkälaisia
hintoja omistaja saa tavarastaan. Austraalialainen villa luokitellaan
nimittäin niin tarkoin, että ostaja voi kunkin laadun käyttää
juuri siihen tarkoitukseen kuin on aikonut, tarvitsematta siitä
enää eroitella pois mitään, ja silloin hän voi myös maksaa siitä
korkeimman hinnan. Teoreettisesti katsoen voi Austraaliasta saada
842 eri villalaatua; Sydneyn polyteknikumin villaosaston professorin
Hoogsworth'yn kokoelmissa on näin suuri lajitelma. Käytännössä näin
monen laadun eroittaminen on kuitenkin mahdotonta, ja myyntiä varten
erottavatkin lajittelijat keritsemispaikoilla vain 20-22 eri laatua.
Mutta joka nämäkin laadut tuntee ja osaa nopeasti eroittaa toisistaan
leikkuupaikan kiireessä, jossa villakääryjä toisensa jälkeen työnnetään
eteen pöydälle, saa olla ylpeä taidostaan. Lajittelijat ovatkin suuria
herroja leikkuupaikalla, eikä heidän työhönsä kykene siellä puuttumaan
kukaan.

Villa on keritty, lajiteltu, usein myös pesty, paalutettu ja alkaa
matkansa sisämaasta merenrantaan Brisbanen, Sydneyn, Melbournen,
Geelongin ja Adelaiden varastoihin. Talven lopulla, elokuussa, saapuvat
ostajat kaikilta maailman ääriltä tekemään ostoksensa näitten paikkojen
villapörsseissä, jossa myynti tapahtuu huutokaupalla. Painetun
luettelon mukaan kulkevat he varastoissa tarkastamassa tavaran ja
valikoimassa tarvitsemansa laadut ja erät.

Karkeimmat laadut ostaa Englanti, joka niistä valmistaa miesten
pukukankaita ja muuta sentapaista, hienommat laadut menevät Ranskaan ja
Saksaan, ja niistä valmistetaan keinotekoista silkkiä, mutta kaikkein
hienoimman villan ostaa Ameriikka, joka maksaa siitä minkälaisia
hintoja tahansa. Minulle näytettiin malleja tällaisista hienoista
laaduista, ja jos minulle olisi sanottu, että se on silkkikuituja, niin
olisin uskonut. Se oli pitkää, äärettömän ohutta, kimaltelevaa, ja sitä
kun pingotti sormien välissä, se soi kuin viulun jänne.

Mutta kaikkein hienovillaisimmatkaan rodut eivät joka vuosi anna aivan
samanlaista tavaraa. Runsassateisina vuosina kasvaa hienokin villa
karkeaksi; mitä kuivempi vuosi, sen hienompi villa. Tässä on samoin
kuin kaikkialla muuallakin luonnossa; ravintoköyhä maa kasvattaa
lujimman ja parhaimman puulaadun, Intian rehevässä maaperässä kasvanut
sormenpään kokoinen mustikka ei maistu miltään pohjoismaiden mustikan
rinnalla, ja sellaista aroomia kuin kuivien kivikkomäkiemme mansikalla,
en ole tavannut missään kuuman Etelän marjalla.

Mutta villapörssissä jatkuu kuumeinen huutokauppa, sillä uusia ostajia
on ilmestynyt. Ennen sotaa oli Japani pienimpiä huutajia, ostaen
Sydneyn pörssissä 18,000 paalua, viisi vuotta sodan jälkeen oli se
järjestyksessä toinen 120,000 paalulla, ja joka vuosi sen kysyntä
nousee. Saksa ei kylläkään ole päässyt vielä entiselleen, sillä ennen
sotaa osti se vuosittain yli neljännesmiljoonaa paalua, mutta silloin,
kun se taas pääsee tähän määrään, on Japani villateollisuuden alalla jo
arveluttava kilpailija, vaikkakin sen tuotanto vielä toistaiseksi on
suuntautunut pääasiassa vain kudottujen tavarain valmistamiseen.




UUDESSA CALEDONIASSA


Kierrellessään Etelämerta uusia maita etsimässä tapasi kapteeni Cook
matkoillaan saaren, jonka vuorinen ulkomuoto siinä määrin muistutti
Skotlantia eli Caledoniaa, että hän tälle saarelle antoi nimeksi Uusi
Caledonia. Se näkyy meidän kartoissamme vain kapeana viiruna keskellä
ääretöntä sinistä merialuetta, mutta sen pituus on noin 550 km. ja
leveys keskimäärin 40 km. — ei siis niinkään pieni viiru.

Caledonialaiset itse — ja ehkä jotkut toisetkin — kehuvat saarta
maailman kauneimmaksi. Väitteessä on kyllä paljon tinkimisen varaa,
kuten myöhemmin huomasin, mutta ainakin nyt, ensimäisellä kerralla
lähestyin sitä melkoisella uteliaisuudella ja ennakkoihailulla,
sillä ennen auringonlaskua olimme siitä ehtineet saada jonkunlaisen
silhuettikuvan. Lähemmäs tultuamme peitti jo pimeys maisemat, ja
kaakkoismyrsky muutti koralliriutat valkoisen kiehuvaksi vyöhykkeeksi.

Saarta ympäröi renkaan tavoin koralliriutta, vaarallinen
merenkulkijalle, mutta siinä on portteja, joista suurimmatkin laivat
voivat haitatta purjehtia sisäväylään ja rannikolle. Tällaisen ahtaan
portin kautta mekin lähestyimme Noumeaa, ainoata saaren kaupunkia,
johon pitkämatkaiset valtamerihöyryt poikkeavat. Oli vuoksen aika, ja
riutta veden peitossa, mutta sen paikan osoitti korkealle myllertävä
vesivuori, joka näytti aivan kuin aiheetta kohoavan merestä. Näin
myrskyllä riutta ilmaisee itsensä, mutta tyynellä säällä on vaikeampi
löytää viitoittamatonta porttia, sillä silloin ei siellä hyrsky käy, ja
riutta vaanii parin jalan syvyydessä.

Noumean sisämeren suulla tuikkaa kuitenkin "Amedeen" majakka jo kauas
merelle, ja majakan luona on luotsivene vastassa. Sitten kohoavat
korkeat vuoret väylän kahden puolen, ja Noumean satamalahti on edessä.

Kaupunki jo nukkui, laituri oli täynnä laivoja ja jäimme yöksi
ankkuriin. Poliisiviranomaiset vain kävivät veneellä noutamassa
passimme, ettei joku passit on yöllä läksisi uiden rantaan. Käskivät
aamulla tulla noutamaan paperit poliisilaitokselta.

Mereltä käsin katsoen ei Noumea juuri kaupungiksi luulisikaan, vaan
on se mieluummin kuin yhtenäistä puistoa. Paria julkista rakennusta
lukuunottamatta ovat miltei kaikki talot yksikerroksisia, joka taloon
kuuluu puutarha korkeine puineen, ja rakennukset hukkuvat tämän
lehväkatoksen alle. Vasta maihin päästyään huomaa, että kaupunki on
katujen avulla jaettu säännöllisiin neliöihin, kuutioihin, kolmioihin
ja muihin kulmioihin, sikäli kuin tila kulloinkin on sallinut, sillä
vuoret alkavat verrattain läheltä rantaa. Laivassa jaettiin meille
saaren opas ja Noumean kaupungin kartta, mutta niihin ei aivan
hiuskarvalleen tarvitse luottaa. Oppaassa sanottiin näet, että saarella
ei ole ollenkaan moskiittoja, mutta jo ensimäisenä iltana söivät ne
nilkkani ja ranteeni piloille. Ja etten minä yksin niistä kärsinyt, sen
osoittivat jokaista vuodetta verhoavat moskiittoverkot. Kaupungilla
kävellessäni huomasin taas, että kartta oli tehty sen mukaan, kuinka
piirtäjä haluaisi sen rakennettavaksi. Kulkiessani erästä bulevardia
näytti kartta sitä vielä riittävän viisi kadunnurkkaa eli siis puoli
kilometriä, mutta katu loppuikin ja vastaani tuli merenlahti, jolla oli
ankkuroituna kalastajalaivoja. Ymmärsin tästä, ettei bulevardi ollut
vielä täysin valmis.

Läheltä katsoen ei Noumeaa voi juuri kauniiksi sanoa, sillä rakennukset
ovat perin yksitoikkoisen näköisiä, parakkimaisia, ja kadut
kiveämättömät, pölyiset. Kauppoja lukuunottamatta ei lasiakkunoita
useimmissa yksityisissä taloissa ole ollenkaan, vaan ainoastaan
puiset, limittäiset säleverhot, joiden kautta pöly vapaasti tunkeutuu
huoneisiin.

Mutta yleiskuva kaupungista satamalahtineen ja ympäröivine vuorineen on
viehättävä, ja ne, jotka eivät aikaisemmin ole nähneet auringonlaskua
vuorimaisemassa, kehuvat sitä verrattomaksi.

Ei Noumea mikään metropooli tahdo ollakaan, siellä on vain 10,000
asukasta, mutta se on kuitenkin Uuden Caledonian kaupan keskus, ja
sinne saapuvat matkustajalaivat aina Euroopasta ja Ameriikasta saakka.

Maaseutu sensijaan tarjoaa paljon näkemisen arvoista, sillä onhan Uuden
Caledonian luontoa ja maisemia verrattu sweitsiläisiin. Ja tosiaankin
saa saarta kulkiessaan kaiken aikaa ihailla jylhiä vuoristomaisemia,
syviä rotkoja ja viidakossa luikertelevia kirkasvetisiä puroja.
Vuoret eivät täällä tosin kohoa kuin 1000-1600 metriin, mutta niitten
rinteillä kasvaa tiheä metsä, joka etäämpää katsoen muistuttaa milloin
nukkaa, milloin samettia.

Kaikki vuoret eivät sentään ole tällaisia, sillä siellä on runsaasti
"punaisia vuoria", ravintoköyhiä, ja niillä ei kasvullisuus jaksa
nousta huippujen puoliväliinkään, — yläosa on autiota, kuin
keltamultakalliota.

Mutta siellä, missä maapohja on mustaa, työntää se povestaan mitä
rehevimmän ja moninaisimman kasvullisuuden. Jos se on eucalyptusmetsää,
kasvaa alla miehenkorkuinen heinä, jos taas pensaikkoa, on se niin
tiheää, että on turha yrittääkään sen läpi ilman kirvestä. Pensaat ovat
takertuneet toisiinsa niinkuin verkon silmät, ja joukossa runsaasti
piikkipensaita sekä kaktuksia, jotka tekevät pensaikkoon tunkeutumisen
mahdottomaksi.

Muita vaaroja ei siellä liikkuminen tuotakaan, sillä käärmeitä ei
koko saarella ole yhtään lajia enempää kuin petoeläimiäkään. Eräs
hirvilaji on sangen runsaasti edustettuna, ja se aiheuttaa suurta
vahinkoa nuorille kokospalmuistutuksille. Siksi sen ampumista ei ole
mitenkään rajoitettu, vaan saa sen kuka hyvänsä ja milloin tahansa
tappaa. Jokainen farmari pitääkin senvuoksi joitain ajokoiria, jotka
karkoittavat hirvet kokosviljelmiltä, ja esimerkiksi Plum-farmilla,
jossa asuin jonkun aikaa, oli niitä kokonaista kuusi. Ne kävivät
jahdilla etupäässä omin päinsä, lähtivät jo aamuyöstä joukolla vuorille
ja palasivat vasta myöhään aamupäivällä selkä ja kyljet punaisina
vuorten hiekasta.

Eräänä aamuna kuulin niitten ajon taas läheiseltä vuorenrinteeltä,
enkä suinkaan päästänyt tilaisuutta käsistäni saada ottaa osaa
hirvenjahtiin. Lainasin isännän kiväärin ja kiiruhdin ajoa vastaan.
Se tuli ensin farmille päin, mutta kääntyi sitten kohti merenrantaa
pensaikkoon. Siellä hirven oli nähtävästi vaikea liikkua, joten koirat
pääsivät aivan kintereille. Juoksin ranta-aukeamalle ehtiäkseni
vastaan, mutta sinne päästyäni porhalsi jo koko joukko yhtenä rykelmänä
pensaikosta esille. Matkaa oli sinne vähän toistasataa metriä, ja olisi
voinut hyvin ampua, mutta en kerinnyt vielä ampumista ajatellakaan, kun
hirvi syöksyi suoraan mereen koirat kintereillä. Luode ei ollut vielä
alkanut, ja hirvi sai matalassa rantavedessä jonkunverran etumatkaa,
kun koirien jalat eivät ylettäneet joka paikassa pohjaan. Mutta
lieneekö se sitten kompastunut riutalla, sillä näin sen äkkiä kaatuvan
turpa edellä veteen. Pari yritystä teki se noustakseen, mutta silloin
olivat koiratkin paikalla, ja kun ehdin sinne, oli se jo henkäissyt
keuhkonsa täyteen suolavettä, eikä minulla ollut muuta tehtävää kuin
puukollani avata kurkku, jottei veri hyytyisi lihaan.

Pian alkava laskuvesi jättäisi hirven aivan kuivalle riutalle, jossa
heti kaikenlaiset nilviäiset olisivat sitä jäytämässä. Kiiruhdin
senvuoksi farmille noutamaan miehiä ja härkäparin, jolla hirvi sitten
tuotiin kotiin. Se oli vielä nuori, kauniskarvainen, kaksisakarainen.
Sarvet otin itselleni muistoksi, lihat syötiin, isäntä suolasi nahan ja
vei Noumeaan lehmännahkojen mukana.

Uuden Caledonian eläinkuntaan kuuluu vielä varsin hauska
strutsintapainen lintu, cagon. Se kuuluu tietääkseni samaan sukuun
kuin emu Austraaliassa ja kivi Uudessa Seelannissa, joita se
suuresti muistuttaa, mutta ne ovat kaikki eri lajeja. Tämäkin on
terävänokkainen, lyhytsiipinen ja lentokyvytön, ja niin kesy, että
tulee syömään ihmisen kädestä. Senvuoksi se onkin rintamailta hävinnyt,
koirat ovat tehneet lisää tuhoa metsässä, eikä sitä enää tapaakaan kuin
vuorilla "bushissa".

Uuden Caledonian ilmasto on maailman ihanimpia. Lämpömäärä vaihtelee
+15:sta -25:een Celciusta läpi vuoden, ja malaria on tuntematon.
Väittävät, ettei siellä ole kukaan milloinkaan sairaana. Ihmiset ovat
aina iloisia ja hymyileviä, enkä minä ainakaan nähnyt murheellisia
naamoja.

Minkälaisia mahdollisuuksia siis tarjoo tällainen luonto ja ilmasto
elämiselle? — Koetan antaa niistä muutamia tietoja, jotka perustuvat
paikkakuntalaisten kokemuksiin.

Hedelmälaatuja on monenlaisia, kuten banaani, papaya, appelsiini,
sitruuna y.m., joita alkuasukkaat viljelevät elääkseen. Ne eivät vaadi
mitään työtä, kunhan vain viitsii korjata sadon. Mutta joka aikoo
Caledoniassa tehdä rahaa, hän viljelee kokosta, kahvia ja kakaota
myyntiä varten ja muita hedelmälaatuja sitten vielä tarpeensa mukaan.

Kokospalmu vaatii mustaa maata, jossa on runsaasti koralleja ja
simpukankuoria sekä suolainen pohjavesi lähellä. Sellaisia maita on
Caledoniassa vielä suuria aloja bushin vallassa.

Palmun viljelys on varsin yksinkertaista hommaa. Metsä eli
tavallisimmin pensaikko, jota sellaisella maalla kasvaa, raivataan
pois, maanpintaa hiukan möyhennetään ja palmuntaimet istutetaan
siihen, keskimäärin 120 puuta hehtaarille. Kuusivuotiaina tekevät puut
ensimäiset hedelmät, 8-vuotiaina alkavat ne tuottaa, ja 10-vuotisina
antavat ne täyden sadon, joka on 10-15 kiloa kopraa vuotta kohti.
Kopran hinta on Uudessa Caledoniassa 2 frangia kilolta, ja vuotuinen
tulo siis puuta kohti keskimäärin 25 frangia.

Mitään hoitoa ei palmunviljelys kaipaa, kun se kerran on istutettu.
Pähkinät putoilevat valmistuttuaan itsekseen maahan, josta ne kerran
kuukaudessa kerätään, halkaistaan kirveellä, sisus kaivetaan pois
ja levitetään kentälle kuivamaan. Tämän työn tekevät alkuasukkaat,
kanakit, joiden palkka on 100 frangia kuussa, talon housut ja muona.

Kahvinviljelys tuottaa nopeammin ja runsaammin. Kolme vuotta istutuksen
jälkeen antaa se jo täyden sadon, joka Caledoniassa tekee 2500—3000
frangia hehtaaria kohti vuodessa, eikä tämäkään kasvi vaadi mitään
hoitotoimenpiteitä istutuksen jälkeen.

Banaaninviljelys on kuitenkin yksinkertaisinta ja tuottavinta, kuten
väitti eräs farmari, joka ei tilallaan juuri muuta viljellytkään.
Oikein suuria satoja antaakseen vaatii se kyllä lihavahkon maan, mutta
menestyy myös melkein missä tahansa, kunhan vain on kosteutta; — ja
sadon saa korjata jo samana vuonna.

Minulle on aina uskoteltu, että banaani olisi yksivuotinen ruohokasvi,
ja niin lieneekin laita siellä, missä on sadeaika ja kuiva-aika
erittäin. Mutta Uudessa Caledoniassa on ilma aina samanlaista,
kosteuden puutetta ei siellä tule koskaan ja lämpöä on aina riittämiin.
Niinpä näin tämän mainitsemani farmarin kentällä banaanirunkoja, joita
hän väitti kolmevuotisiksi ja vielä olivat antaneet sadon. Näitä
vanhoja kasvatti hän pääasiallisesti kuitenkin saadakseen uusia taimia.
Sillä kun banaani huomaa, että sen aika on edes, työntää se juureltaan
lukuisasti pieniä vesoja. Nyt ei tarvitse muuta kuin leikata nämä
pienet vesat juurenmuhkurasta irti ja pistää kasvamaan avarammalle
kasvupaikalle; samana vuonna saa niistä jo korjata sadon.

Mainitsemani farmari kertoi lähettävänsä kaikki banaaninsa Austraaliaan
Sydneyhin, jossa hän saa niistä 10 ja 11 frangia kilolta. En voi sanoa
tarkalleen, montako kiloa yhdestä varresta tulee, mutta jokainenhan
on nähnyt banaaniterttuja ja voi siis suunnilleen arvioida, paljonko
tuollainen vesa vuodessa tuottaa. Mikäli eri paikoissa katselin,
olivat banaanirungot istutetut toisistaan 2-5 metrin välimatkoille,
aivan miten sattui, sillä banaani kykenee kyllä puolustautumaan elämän
taistelussa yhden hehtaarin alalle mahtuu niitä siis melkoinen määrä,
ja nettotulo banaanista pintayksikköä kohti nousee huiman korkealle.

Myös karjanhoitoa harjoittavat caledonialaiset farmarit huomattavassa
määrässä, ja kuuluu se kannattavan hyvinkin, missä on ennestään
laidunmaita. Uuden laidunmaan raivaaminen bushiin on kuitenkin
verrattain kallista hommaa, ja samalla vaivalla siihen sitten
istuttaakin jotain tuottavampaa.

Mutta kun olosuhteet ovat näin suotuisat, niin silloinhan kaikkien
uuscaledonialaisten luulisi olevan rikkaita, sanoo joku. Niin luulisi
ja niin pitäisi, ja kyllä siellä rikkaita onkin, mutta asianlaita on
kerta kaikkiaan niin, että missä liian helpolla saisi rahaa, siellä ei
sitä viitsitä ottaa. Ja Uuden Caledonian ilmasto, — se on niin mukavan
leppoisan lämpöinen, ettei siinä turhia viitsi rehkiä.

Monet ranskalaiset ovat siellä koonneet itselleen kauniin omaisuuden,
mutta on monia, joitten viljelyspinta-ala ei vuoden mittaan kasva juuri
ollenkaan.

Ja alkuasukas — mitä hän rahalla tekee? Hänellä kasvaa muutamia
hedelmäpuita, jotka minkään tekemättä antavat, mitä hän syödäkseen ja
tupakkaan tarvitsee. Vaatteita hän ei tarvitse, viinaa ei hänelle myydä
ja rakkautta hän saa rahattakin. Turha siis nähdä vaivaa työnteolla ja
rasittaa itseään, kun ei verojakaan tarvitse maksaa, sillä kaikki Uuden
Caledonian asujamet, niin valkoiset kuin mustat, ovat verovapaita. —
Täydellinen paratiisi siis.

Maa on tuottomahdollisuuksiin katsoen suhteellisen halpaa. Noumean
lähiseuduilla maksaa hehtaari viljelyskelpoista bushia 1000
frangia, mutta kauempana pohjoisessa on se halvempaa, suunnilleen
puolentuhatta frangia ha:lta. Ostettavakseni tarjottiin muuan farmi,
240 kilometriä Noumeasta, pinta-ala yli 200 ha, jonkun verran kokos-
ja kahvinviljelystä, karjan arvo 100,000 frangia, laivalaituri omalla
maalla, hinta 200,000 frangia. Omistaja halusi päästä takaisin Ranskaan.

Tuntunee omituiselta, että maan ja tilojen hinnat tällaisten
tuottomahdollisuuksien maassa ovat näin halvat, mutta täytyy ottaa
huomioon, ettei koko Caledoniassa ole kuin 15,000 valkoista ja
55,000 alkuasukasta. Valkoihoisilla joko jo on maatila tai mikäli ei
sellaista ole, ovat he ilman rahaa; alkuasukkaat taas eivät samoin
rahanpuutteessa kykene ostamaan ja jos kykenisivätkin, eivät viitsi.

Vertauksen vuoksi mainittakoon tässä yhteydessä, että Hawajilla maksaa
eekkeri eli 0.40 ha samanlaista maata 1000 dollaria, eli noin 24,000
frangia, — mutta siellä ovatkin luonnontuotteet ainakin 10 kertaa
kalliimpia kuin Caledoniassa.

       *       *       *       *       *

Olen jo parikin kertaa maininnut alkuasukkaista, kanakeista, että
he ovat sellaista laiskanpulskeaa väkeä. He ovat muuten ruumiiltaan
— vaikkei naamaltaan — kauniita, rinta roimasti rakennettu, samoin
hartiat, väri suklaanruskea. Naama leveä, huulet paksut, hampaat
vankat, eivätkä he pidä tapanaan sairastella. Tukka kihara, pikimusta,
mutta miesten muotiin kuuluu, että hiusten latvat värjätään ruskeiksi
Jotta se on kuin apinankarvaa, ja tämä ruskea osa törröttää pystyssä
jussintukkana. He ovat aina iloisia, ja heidän nauruaan kuulee Noumean
kaduilla tämän tästä. Sen eroittaa muitten ihmisten naurusta helposti,
sillä siinä on sellainen pitkä kimakka loppuhihkaisu tai -kiekaisu,
joka kuuluu pyssynkantaman päähän.

Yleensä eivät kanakit käytä muuta kuin lannevaatetta, mutta Noumeassa
kulkevat he sentään jotenkuten puettuina. Lannevaatteen lisäksi on
nimittäin hihaton ihokas, tai sitten myös housut ja ihokas. Ne ovat
aina eri väriä, sinistä, punasta tai keltasta, mutta väri on kaikkein
kirkkainta, mitä kauppiaan varastosta voi löytää.

Kerran näin kaksi kanakkineitosta, jotka olivat pukeutuneet
eurooppalaisittain. Silkkipuvut olivat nähtävästi viimeisintä Pariisin
viimevuoden muotia, korkeakorkoiset roteerikengät pysyivät tanakasti
jalassa, ja parasolli pyörähteli niin tottuneesti olkapäällä.
Kävelin hetkisen heidän jälessään tarkastelemassa, sitten kiiruhdin
ohitseen saamaan vaikutuksen etupuolestakin. Ja miksei, — kyllä
vaaleanpunainen creppi näkyy pukevan suklaapintaistakin, sillä heillä
oli "suhteellinen" ruumiinrakenne. Mutta hyvät kanakkineitoset! — ei
nauraessa suuta vallan korviin saakka, eikä sitä loppukiekausta aivan
niin kovasti, että se kuuluu aina kolmanteen kadunnurkkaan.




NOUMEA, UUDEN CALEDONIAN KAPITOOLI


Vieraaseen paikkaan tullessa on viisasta jo matkalla ottaa selkoa
asunnoista, hotelleista, paikan tavoista ynnä muusta sellaisesta,
sillä jos perille tullessa ei tiedä tarkkaan sanoa jonkun hotellin
nimeä, jonne haluaa mennä, jää aivan avuttomana agenttien ja oppaiden
revittäväksi.

Noumeaan tullessani olin kutakuinkin perillä sikäläisistä hotelleista
ja paljosta muusta, sillä minua oli erittäin avuliaasti valaissut
näissä asioissa eräs 120-kiloinen rouvasihminen, joka tyttärensä kanssa
matkusti samassa luokassa. Hän oli muuten ainoa ihminen koko laivassa,
jonka kanssa saattoi keskustella, ja jos minä väsyin puhumaan, puhui
hän itsekseen. Joka päivä tarjosi hän minulle omenoita, suklaata tai
muita konfityyrejä ja piti kuin omaa poikaansa. En tiedä, olisiko hän
hiljaisesti ajatellut minua tyttärelleen, vaikkei mitään siitä kyllä
puhunut. Tytär oli kuitenkin kivuloisen näköinen varsinkin silloin, kun
oli merenkäynti, enkä häneen kiinnittänyt suurempaa huomiota.

Rouva kertoi jo pikkutyttönä lähteneensä Ranskasta. Vuoroon Uudessa
Caledoniassa vuoroon Austraaliassa olivat vuodet kuluneet, ja nyt
hän aikoo taas asettua Noumeaan. Saaren pohjoisosassa on hänellä
farmi, vaikkei sitä rahojen puutteessa ole tullut vielä kokonaan
viljellyksi, eikä hän siellä voi asuakaan moskiittojen takia, jotka
ovat aivan maanvaivana. Hän kertoi maksaneensa siitä toistakymmentä
vuotta sitten 13,000 frangia ja nyt hän myy sen 80.000:lla frangilla.
Kysyi minulta, eikö se ole mielestäni hyvä voitto, ja minä myönsinkin
sen erinomaiseksi, mutta kysyin kuitenkin, onko ostaja jo tiedossa.
Sellaista ei kuulunut vielä olevan, mutta pääasiahan on, että hinta on
selvillä, jos ostaja sattuisi tulemaan.

Matkaopas suositteli useata hotellia, ja tiedustelin rouvalta, mikä
niistä olisi sovelias. Rouva sanoi, että ne ovat kaikki ylen kalliita,
jotavastoin oppaassa mainitsematon Hotel National on erittäin siisti
ja huokea paikka. Omistaja on sitäpaitsi hänen kaukainen sukulaisensa,
joten hänen terveisillään voin saada hyvän kohtelunkin. Sinne päätin
mennä.

Noumeassa on yksi hevosajuri, ja minä onneton satuin saamaan sen.
Viivähdin tullissa pitkään, kun jätin osan tavaroistani sinne
säilytettäväksi, kaikki autot ehtivät jo poistua, ja tämä hevosluuska
värjötti yksinään päivänpaahteessa. Käskin ajamaan National-hotelliin,
ajuri nyökkäsi, enkä sen enemmälti tarkastanut kulkusuuntaamme, vaan
katselin kaupunkia muuten. Sillä menolla kerkisikin katsella katuvieret
hyvin tarkkaan, olisipa kerinnyt tehdä pieniä ostoksiakin, sillä
hevonen näytti olevan tottumaton kulkemaan. Ajoimme äärettömän kauan,
vaikka rouva oli sanonut, että hotelli on aivan laiturin lähellä.
Vihdoin kuitenkin pysähdyimme, ajuri näytti vieressä olevaa taloa ja
sanoi "ici". Hotelli siinä tosiaan oli, mutta seinässä luki Hotel
Cosmopolite. Kysyin ajurilta, miksei hän vienyt minua Nationaleen,
kuten käskin, ja hän sanoi, että sinne oli niin lyhyt matka, ettei hän
viitsinyt sellaista pätkää ajaa, — hän nähtävästi luuli minun lähteneen
huviajelulle kapsäkkini kanssa.

Hotellin isäntä ja edeskäypä, jotka olivat tulleet kadulle ja kuulleet
keskustelumme, sanoivat, että National on siivoton paikka, heillä
on paljon siistimpää eikä yhtään kalliimpaa. Sanoin, että minulle
on yhdentekevää, missä asun ja seurasin isäntää jättäen kuitenkin
kapsäkkini ajuriin. Kuljimme talon molemmat kerrokset ja havaitsimme,
ettei olekaan yhtään vapaata huonetta. Istuin taas ajuriin, ja tällä
kertaa pääsimme Nationaleen, sinne oli laivalaiturilta yksi lyhyt
kadunkulma.

Huomasin, että rouva-ystäväni laivassa oli puhunut sukulaistensa
puolesta, mitä tulee siivollisuuteen ja hintaan, sillä niitten suhteen
eivät puheensa pitäneet paikkaansa. Huoneeni lattiaa ei varmastikaan
ollut pesty milloinkaan, sänkyä suojaavan moskiittoverkon katto vallan
notkui pölyn painosta, ja lattia oli täynnä mustia rotanreikiä, jotta
oli vaarallista liikkua siellä pimeässä. Ne olivat näet niin suuria,
että jalka hyvin sopi joka koloon, mutta niistä oli hyötyäkin, sillä
niihin lakaistiin rikat lattialta, niihin sai kaataa pesuvedet ja muut
jätteet.

Isäntäväki sitävastoin kohteli minua ystävällisesti samoinkuin
barytooniääninen kanakkiakka, joka siivosi huonettani. Häntä kutsuttiin
madame'ksi, ja kun aamuisin tervehdin häntä tavallisesti suomeksi
sanoen "morjens akka", kysyi hän heti, mitä se on ranskaksi. Sanoin sen
olevan samaa kuin "bonjour madame", ja sitten hän opetteli sen itsekin
suomenkielellä. Hän oli muuten ainoa koko hotellissa, joka puhui
englantia, ja siksipä pidimmekin pitkiä keskustelutunteja siivouksen
lomassa. Tupakkaa hän viljeli ahkerasti, mutta ainoastaan parempia
savukelaatuja, sätkää hän moitti liian voimakkaaksi.

Hotelliin kuului myös seisomabaari sekä kolme pöydillä varustettua
tarjoiluhuonetta. Kaksi niistä oli oikeastaan vain ruokailua varten
ja kolmas juomista varten. Tässä kolmannessa oli korttipinkka joka
pöydällä, — muuten yleinen tapa kaikissa tämän puolen hotelleissa,
kahviloissa ja baareissa.

Ensi työkseni läksin etsimään poliisilaitosta saadakseni takaisin
passini, joka oli edellisenä iltana laivassa otettu pois. Olin saanut
siitä koneella kirjoitetun kuitin, ja siinä oli sivuhuomautuksena
mainittu, että jos joku viipyy saarella kauemmin kuin 8 päivää, tulee
hänen suorittaa poliisilaitokselle 50 frangia. Riitaisen luonteeni
takia sain tästä rähisemisen aihetta, enkä suinkaan lyönyt tilaisuutta
laimin. Minulta kysyttiin, kauanko aion viipyä Uudessa Caledoniassa,
ja vastasin, että kenties kaksi viikkoa, kenties kuukauden, riippuen
siitä, milloin laiva lähtee Tahitiin. Sitten vaadittiin 50 frangia,
mutta sanoin, etten maksa, koska olen Ranskan kenraalikonsulille
Sydneyssä jo suorittanut kahdeksan ja puoli shillingiä viisumista, ja
se oikeuttaa minut olemaan Noumeassa vaikka lopun ikäni. He sanoivat,
ettei Sydneyn kenraalikonsulilla ole oikeutta ottaa viisumista mitään,
mutta pitensivät kuitenkin ilmaista oleskeluaikaa kahteen viikkoon.
Todistin heidän väitteensä vääräksi, enkä luvannut maksaa. Sitten he
pitensivät aikaa kolmeen viikkoon, mutta sanoin, etten maksa ollenkaan.

Summahan oli itse asiassa vähäpätöinen, mutta kun katsoin olevani
oikeassa, en maksanut, vaan jätin passini poliisilaitokselle.

Oli kulunut jo lähes kuukausi tästä tapauksesta, laiva teki
lähtöä, ja minä mietin, miten saisin passini pois. Menin sitten
kuvernöörinviraston passitoimistoon, sanoin, että minulta otettiin
passi laivassa ja tulin sitä nyt perimään takaisin. Etsittiin,
mutta ei löytynyt. Virkailija arveli, että se on kenties vielä
poliisilaitoksella, mutta hän lähettää heti noutamaan. — Kun tunnin
kuluttua tulin uudelleen, sain passini, eikä 50:stä frangista
puhuttu mitään. Se oli siis sittenkin vain poliisilaitoksen keksimä
ylimääräinen matkustajien verotustapa, kuten jo alunperin olin
haistanut.

Caledonian oppaasta olin lukenut erään Plum-farmin ilmoituksen, jossa
farmia suositeltiin matkailijoille. Se sijaitsi ihanan merenlahden
rannalla 30 km. päässä Noumeasta, siellä sai maitoa, voita, munia,
hedelmiä y.m. farmin tuotteita, siellä oli tilaisuutta uimiseen,
kalastukseen, kilpikonnanpyyntiin ja metsästykseen ja niin poispäin.
Kaipasinkin kunnon maalaisruokaa sekä muitakin mainittuja huvituksia ja
tiedustelin puhelimitse, milloin voisin saapua, mutta sillä kertaa ei
kuulunut olevan tilaa, lupasivat myöhemmin ilmoittaa.

Odotellessani teimme hotellin isännän kanssa automatkoja toisille
farmeille, sillä hänellä oli paljon tuttavia ympäristössä eikä
työtä mitään — paitsi iltaisin pitää seuraa baarivieraille. Noumean
lähiseudulla on paljon kauniita paikkoja, ja niille tein kävelymatkoja
yksinäni. Pitkin merenrantaa kiertelee hyvä autotie, jota noumealaiset
käyttävät huviajeluihinsa, viettäen päivät valkoisilla hiekkarannoilla
kaukana kaupungista.

Eräänä päivänä kävelin taas siellä ja etsin paikkaa uidakseni, mutta
joka poukamassa ja joka pensaikossa oli auto ja auton vieressä
leiriytyneenä naisväkeä. Miltei yksinomaan naisia ja lapsia siellä
näki, miehiä ei juuri malliksikaan. Kavahdin itseni ja kuljin yhä
pitemmälle, kunnes löysin rauhallisen niemennoukan, jota maantiellä
kulkijain katseilta suojasi kallionjärkäle. Siinä oli mukava pulikoida
kuin hylje maininkien keinuteltavana, mutta vain hetken sain olla
yksinäni. Heti tulla puhahti auto aivan kohdalleni, purki lastinsa,
viisi naikkosta, jotka siekailematta riisuutuivat ja tulivat siihen
minun uimapaikkaani. Tavallisissa oloissa en kylläkään paheksu
tällaista tungettelevaisuutta, mutta nyt jonkunverran hätäännyin,
sillä päälläni ei ollut minkäänlaisia uimahousuja, ja merivesi on niin
hirvittävän kirkasta, että pienimmänkin esineen näkee pitkän matkan
päähän. Kun he loittonivat pitemmälle rannasta, pujahdin kiiruusti
kallionkoloon, jossa vedin jalkaani lyhyet alushousut. Sitten saatoin
taas vapaasti jatkaa uimistani sekä seurustella huolettomasti.

Uinnin jälkeen läksin rantatietä yhä edelleen luullen sen kiertävän
takaisin kaupunkiin. Mutta se nousikin korkealle vuorelle, josta oli
laaja näköala yli niemien ja lahtien kauas merenselälle, ja päättyi
vuorenhuipulla. Aurinko teki jo laskuaan, ja minun täytyi kiiruhtaa
takaisin kaupunkiin. Sinne tuli tietä pitkin lähes 8 kilometriä, mutta
suoraan poikki viidakon ei Noumean semafoorille näyttänyt olevan
puoltakaan siitä, joten päätin mennä sitä tietä.

Noumean lähistöllä on bushi varsin harvaa, ja kulku siellä helppoa;
mutta sitten tuli vastaani alava maa, joka upotti nilkkaa myöten.
Puitten ilmajuuret muodostivat miehenkorkuisen tiheän verkoston,
niin tiheän, ettei mies mahtunut pujottelemallakaan sen läpi. Juuret
olivat tuuman ja parin paksuisia, vahvoja kuin pingotetut köydet, ja
niitä pitkin saattoi kyllä kulkea, vaikka hitaasti, sillä oli tarkkaan
katsottava, minne jalkansa asetti ja saatava rungoista tukea.

Olin jo mielestäni kiipeillyt pitkän matkaa, mutta mangrovemetsä ei
loppunut. Aurinko oli laskenut, tuli nopeasti pimeä, enkä nähnyt enää,
minne astuin, vaan putoilin yhtämittaa juurien väliin. Kohta en tiennyt
minne suuntaankaan oli mentävä, sillä lehtikatoksen alle ei näkynyt
minkäänlaisia taivaanmerkkejä. Olin hiestä aivan märkänä, kiersin
savukkeen ja istuin lepäämään. Arvelin jo, että pitäneekö jäädä yöksi
sinne puunjuurelle istumaan, sillä kulku näytti perin toivottomalta.

Lehtikatoksen alla oli painostava, suonhajuinen helle, lentokoirat
kahahtelivat ympärilläni kuin mahdottoman suuret lepakot, ja puitten
juuret paukahtelivat omituisesti. Sen tiesin, ettei käärmeitä tarvinnut
siellä pelätä, mutta sitten tulivat moskiitot. Niitä ei nähnyt,
eikä niitä voinut ajaa pois ennenkuin olivat jo pistäneet, ja ne
tunkeutuivat joka paikkaan. Taas oli lähdettävä liikkeelle, ei enää
kävellen, vaan kontaten kuten apina ilmajuurelta toiselle.

Äärettömän kauan ryömin siellä verkostossa, ja minusta tuntui, että
sitä ainakin kaksi kilometriä. Tokihan se viimein loppui, ja pääsin
taas kovalle maalle, mutta kun kerkisin hotelliini, oli kello jo 9. —
Seuraavana päivänä otin selville tämän mangrovemetsän leveyden, sitä
oli vajaa 400 metriä, mutta sen läpikulkemiseen olin tarvinnut ainakin
kaksi tuntia.

Sain sitten sanan, että Plum-farmilla olisi nyt tilaa, joten voisin
saapua. Isäntä itse tuli noutamaan saman tien kun toi lehmänlihoja
kaupunkiin. Kun en tiennyt, minkälaisia turisteja siellä asui, pesetin
ja prässäytin valkoisen pukuni, ja panin kauluksen sekä kirjavan
kravatin kaulaani, jotten häpäisisi seuraa.

Perille tultuani huomasin ihmeekseni, että farmin kaikki kymmenen
vierashuonetta olivat tyhjillään, eikä siellä pitkiin aikoihin
ollut ketään asunutkaan. Eräs ameriikkalainen oli ainoa muukalainen
farmilla, mutta hän asui teltassa, jonka oli pystyttänyt pandanuksen
alle merenrantaan; sanoi siellä olevan vähemmän kirppuja, Kysyin
isännältä miksi en voinut aikaisemmin saapua, ja hän sanoi halunneensa
itse noutaa minut Noumeasta. — Lasku selvitti sitten lähemmin tämän
ystävyydenosoituksen.

Plum-farmiin kuulu 200 hehtaaria parasta merenrantamaata viiden
kilometrin pituudelta, ja se on armoitettu paikka kokospalmun, kahvin
ja banaanin viljelykselle. Maa on mustaa kuin sysimiilun pohja
sisältäen runsaasti koralleja ja simpukankuoria, eikä siellä kasva
suurta metsää ollenkaan, vaan ainoastaan bushia, jonka helposti saattaa
raivata vesurilla ja saman tien istuttaa palmuntaimet pensaikon
tilalle. Isäntä kehasikin, että tämä on parhaita farmeja Uudella
Caledonialla, oikea paikka, jossa voi tehdä rahaa.

Aikaisempi omistaja oli istuttanut sinne lähes 500 kokospalmua, ja
ne tuottivat nyt noin 10,000 frangia vuosittain. Nykyisen omistajan
hallussa oli farmi ollut seitsemän vuotta, ja sinä aikana oli hän
istuttanut sinne kokonaista kaksi palmua. Kahvipensaita ei ollut edes
kotitarpeiksi.

Kysyin isännältä, eikö hän omastakin mielestään ole hoitanut huonosti
leiviskäänsä jättäessään näin hyvän maan minkään tuottamattomalle
pensaikolle. Hän myönsi asian kyllä niin olevan, mutta sanoi
puolustuksekseen, että politiikka ottaa kaiken hänen aikansa, ettei
kerkiä maanviljelyshommiin. Tiedustelin sitten Uuden Caledonian
politiikan suuntaviivoja ja erikoisesti heikäläisten suhtautumista
aseidenriisumiskysymykseen, mutta he eivät kuulemma olleet vielä
ottaneet mitään varmaa kantaa viimemainitussa asiassa.

Olin tullut farmille pääasiassa saadakseni matkalla kadottamaani
painoa takaisin, siellä kun ilmoituksen mukaan oli oikein meikäläiset
ruuat. Ikävä vain, ettei niitä tarjottu vieraille, sillä esimerkiksi
voita en nähnyt kertaakaan ruokapöydässä eikä sellaista ylellisyyttä
kuin maitoa tarjottu edes kahvin höysteeksi. Olutta sitävastoin olisi
saanut, vaikkei se kuulunut tavalliseen ylöspitoon. Kun en ymmärtänyt
tilata sitä, koetti isäntä rohkaista ujoa luontoani kertoen, että se
matkustaja joi niin ja niin monta pulloa päivässä, ja joku toinen taas
vielä enemmän. Minä sanoin kuitenkin, etten juo muuta kuin rommia, jota
isännällä ei ollut, sillä olin ameriikkalaiselta kuullut, että oluen
hinta on farmilla korkeampi kuin viinin hinta Noumeassa.

Oloni Plum-farmilla supistui lyhyeen, sillä elämä siellä tuli
kolmattaosaa kalliimmaksi kuin Noumean hotellissa, ja yksinäni en
voinut kustantaa kilpikonnanpyyntiin tarvittavaa moottorivenettä
miehistöineen. Palasinkin Noumeaan, josta heti pääsin lähtemään
mielenkiintoiselle pyyntimatkalle ulkoriutoille.

Se pyyntimatka on juttu erikseen, ja palaankin taas Noumeaan, jossa
vietettiin juhlallisuuksia. Oli kulunut päivälleen 75 vuotta siitä, kun
Ranska otti haltuunsa Uuden Caledonian, ja sen kunniaksi paukkuivat
linnoituksen tykit, kaupunki oli liputettu, puistossa pidettiin
kaikenlaisia urheilukilpailuja, ja muutenkin oli kuin markkinahenkeä
ilmassa. Pitkin puistoa oli pystytetty telttoja, joissa myytiin
virvokkeita tai pelattiin eräänlaista rulettia. Varsinkin viimemainitut
vetivät väkeä puoleensa, ei ainoastaan alkuasukkaita, vaan myöskin
valkoihoisia, eritoten naisia. Siinä oli vino pöytä, jonka alaosa oli
jaettu muistaakseni 24:ään numeroituun lokeroon. Pieni pallo pantiin
vierimään pöydän yläpuolella olevaan uurnaan, josta se putosi pöydälle
pysähtyen johonkin lokeroista. Kenellä oli lokeron numeroa vastaava, 2
frangin maksava lappu, hän voitti. Voittoina oli kaikenlaista, arviolta
5-10 frangin hintaista tavaraa, joten siis ruletinpitäjän nettovoitto
joka heitolta oli noin 40 frangia. Pallo pyöri lakkaamatta, ja numerot
olivat myydyt aina monta sarjaa etukäteen. — Ajattelin, että kun Uusi
Caledonia viettää satavuotisjuhlaansa, menen minä Noumeaan ja panen
pystyyn kaksi sellaista rulettia, se kannattaa.

Kävin satamassa myös katsomassa. Sinne oli saapunut vieraita
laivoja, ja niiden miehistö oli edellisenä yönä viettänyt juhlaa
pääasiassa tappelemalla, sillä hyvin monien näin siellä liikkuvan pää
siteessä. Vielä päivälläkin he olivat sangen levottomia, ja pieniä
yhteentörmäyksiä sattui silloin tällöin. Erikoisesti jäi mieleeni
kahden papualaisen tappelu. He olivat molemmat voimakkaita miehiä,
naama melkein kuin gorillan. Leuat voimakkaat, valkoinen hammasrivi
ainakin 10 sentimetrin levyinen, ja kukin hammas aikamiehen isonvarpaan
kynnen kokoinen. He ärjähtelivät ja irvistelivät apinamaisesti
toisilleen, sitten iskivät taas yhteen kolauttaen toisiaan päähän
reiden paksuisilla puukangeilla. Tavallisen ihmisen pää olisi
sellaisesta iskusta haljennut kuin munankuori, mutta papualaisen luut
ovatkin valuraudasta. Lopulta toinen kuitenkin sai kyllikseen, nakkasi
kankensa riitakumppalinsa naamaa kohti ja lähti käpälämäkeen.

Uuden Caledonian kanakit ovat rauhallista väkeä eivätkä tappele juuri
milloinkaan, mutta pohjoisempien saariryhmien asukkaat näyttivät
sitävastoin olevan luonteeltaan perin riitaisia. Kaiken iltapäivää
kulkivat he ryhmissä kaduilla kiljuen ja laulaen sotalaulujaan, eikä
heitä kukaan mennyt rauhoittamaan. En tiedä, mihinkä rotuihin ja
heimoihin he kuuluivat, mutta tukkansa oli takkuisempi ja ihonvärinsä
mustempi kuin kanakkien, joiden väri on kutakuinkin siedettävä.

Onko kukaan nähnyt valkoista neekeriä? En minäkään ole, mutta sen
sijaan olen nähnyt valkoisen kanakin, Canacus albinuksen, niinkuin
luulisin sen latinalaisen nimen olevan. Hän oli poliisina eräällä
poliisiasemalla merenrannassa kaukana Noumeasta. Kävelin rantaa pitkin,
näin tämän albinuksen juuri kun hän nousi uimasta, ja pysähdyin
ihmeissäni katselemaan. Hänen väriään on mahdoton tarkalleen selittää,
se oli vaaleanpunaisen-keltaisen-ruskehtava, ja koko mies näytti olevan
läpikuultava kuin norssi. Hän huomasi ihmetykseni, irvisti minulle
leveästi ja poistui nopeasti huoneeseen.

       *       *       *       *       *

Hotellissa oli nyttemmin annettu käytettäväkseni kaksi huonetta, joista
toinen antoi kadulle, toinen pihalle päin. Olin tähän järjestelyyn
varsin tyytyväinen, paitsi että pihanpuolisessa ovessa ei ollut
minkäänlaista lukkoa, jotta olisin voinut sen sulkea poissaollesssani.
Puhuin tästä hotellin isännälle, ja hän lupasikin toimittaa lukon.
Keskustelumme kuuli eräs puoliverinen rouva, joka asui hotellin
vieressä, mutta söi hotellissa ja vietti kaiket päivät siellä poltellen
huonosta ranskalaisesta tupakasta kiertämiään sätkiä. — Muutamien
ihmisten ulkonäkö tuopi elävästi mieleen jonkun muun luomakunnan
olennon, ja niinpä tämäkin rouva, istuessaan lyhyessä lihavuudessaan
itsekylläisenä pöydän takana muistutti suuresti sammakkoa,
oikein sellaista emäsammakkoa. Näin hän nytkin istui kuunnellen
puhettamme ovenlukosta ja alkoi heti moittia minua aiheettomasta
varovaisuudestani. Hän kysyi, epäilenkö minä noumealaisia varkaiksi,
sanoi, ettei siellä ole koskaan vielä mitään varastettu, eikä hänkään
pidä koskaan oviaan lukittuina.

Vielä samana päivänä sain kuitenkin kokea, ettei noumealaisiinkaan
ole luottamista. Illalla oli hotellin suuressa ruokailuhuoneessa
tanssiaiset, ja minäkin istuskelin siellä katselemassa ja
juttelemassa. Poistuin isännän kanssa hetkeksi toiseen huoneeseen
jättäen tupakkamassini pöydälle, mutta palatessani takaisin huomasin
sen hävinneeksi. Kyselin kaikilta, mutta kukaan ei ollut sitä
nähnyt, enkä osannut ketään epäilläkään, sillä läsnä oli ainoastaan
hotellin ruokavieraita ja tuttuja ihmisiä. Niin jäi asia silleen,
vaikkakin se vähän karvasteli mieltäni, ei sen massin takia, vaan
siksi, että olin siihen juuri tyhjentänyt viimeisen varastoni
hyvää englantilaista tupakkaa, jota ei Noumeassa saanut ollenkaan.
Kehoitinkin senvuoksi siivooja-akkaa hiukan katselemaan, jos sattuisi
kenellä näkemään massiani, sillä hän tunsi sen hyvin samoinkuin kaikki
hotellivieraatkin. —

Kahden päivän kuluttua tuli kanakkiakka huoneeseeni ja kuiskutteli,
että nyt hän tietää, kuka otti minun tupakkamassini, hän on nähnyt
sen naapurin rouvalla, sillä sammakonnäköisellä puoliverisellä. Menin
ruokailuhuoneeseen ja kerkisin parhaiksi näkemään, kun rouva kierteli
sätkää minun massistani. Liian myöhään koetti hän sitä piilottaa, ja
minä kysyin, että siinäkös se hänen kehumansa noumealaisten rehellisyys
nyt on. Hän sanoi yksinkertaisesti löytäneensä massin ja tarjosi
sitä minulle takaisin. Tupakan oli hän kuitenkin polttanut jo miltei
loppuun, enkä huolinut tyhjää massiakaan, vaan käskin hänen pitämään
sen muistona näpistelystään.

Mutta toinenkin tapaus sattui silloin tanssiaisiltana, joka sai
minut kiirehtimään lukkoa oveeni. Olin poistunut omaan huoneeseeni
katuovesta enkä pihan kautta, kuten tavallista, ja kerinnyt juuri
sänkyyni moskiittoverkon alle, kun pihaovi avautui, ja sisään tuli
joku mieshenkilö. Kirkas kuutamo valahti ovesta huoneeseen, mutta
moskiittoverkko oli tiheä, eikä tulija nähnyt, oliko sen takana ketään.
Hän nähtävästi luuli minun olevan vielä tanssiaisissa, koska ei
kohottanut verkkoa, vaan meni suoraan sängyn ohi kapsäkkini luo.

Vieressäni sängyssä oli toista metriä pitkä raie-kalan häntä. Tämä kala
on hyvänmakuinen, litteä, metrin levyinen riuttavesien eläjä, ja sen
häntä on piiskamainen täynnään parin millimetrin pituisia nyppylöitä,
teräviä kuin orjantappuran piikit, — pelottava ase käytettäväksi
verkkopaitaiseen selkään. Kohotin varovasti sänkyverhoa ja sanaa
puhumatta huiskasin olan takaa tällä hännällä kapsäkissäni kopeloivaa
miestä hartioihin. Mies hypähti korkealle, ähkäisi kerran ja karkasi
avoimesta ovesta pihalle häviten sen sokkeloihin.

En ollut kerinnyt näkemään yöllisen vieraan kasvoja, jotta olisin
tuntenut hänet seuraavalla kerralla, mutta aamulla katselimme hotellin
isännän kanssa, olisiko kenelläkään baarissakävijällä punaista rantua
selässään. Sellaista emme kylläkään nähneet, mutta sensijaan kuulimme,
että naapurin puoliverisen rouvan vielä puoliverisempi poika oli äkkiä
sairastunut.

Tällaisissa pienissä siirtomaaoloissa tulee nopeasti tuttavaksi
paikkakuntalaisten kanssa. Kun kyselin maiden ja farmien hintoja,
maan tuottavaisuutta y.m., sai joku päähänsä, että aion ostaa farmin
ja asettua sinne olemaan. Senjälkeen tarjottiin ostettavakseni useita
farmeja, minua kuljetettiin ilmaiseksi paikasta toiseen, näytettiin
maat ja plantaashit, vaikka selitin, etten ole mikään ostaja, vaan
kyselen hintoja ainoastaan uteliaisuudesta. Myyntihalu näytti kuitenkin
olevan suuri.

Palattuamme kerran tällaiselta katsastusmatkalta, kutsui farmari
minut päivälliselle hotelli Sebastopoliin nähtävästi toivoen,
että se lisäisi ostohaluani. Noumean hotelleissa ei säännöllisten
ruoka-aikojen välillä saa mitään syötävää, sillä palveluskunta nukkuu
silloin. Säännöllisetkin ruoka-ajat ovat varsin lyhyet, ja pari
kertaa sattui minulle, että kun myöhästyin puolisen tuntia määrätystä
kellonlyönnistä, oli ruuat jo syöty loppuun, ja sitten sain tyytyä
pariin paistettuun kananmunaan.

Mekin jouduimme nyt hotelli Sebastolin vakinaisten ruokavieraitten
kanssa samaan pitkään pöytään. Tämä hotelli oli muuten paljon hienompi
kuin National, sen omisti ystävällisen näköinen hindurouva, ja yleisö
oli siellä paljon kansainvälisempää kuin Nationalessa, jossa asui ja
söi miltei yksinomaan ranskalaisia. Eikä siellä tarjottu mitään halpaa
vin rouge, tynnyriviiniä, vaan jalompia, Ranskassa pulloihin pantuja
laatuja.

Pihanpuolista kuistia, jolle pöytä oli katettu, reunustivat rehevät
pensaat, ja hiljainen sade rapisi niiden lehdille. Kuistin värillisten
lamppujen valo ei ulottunut kuin juuri lehvistön reunaan, kaikki
muu ulkopuolella oli pilkkoisen pimeätä. Vierustoverini, pitkä
irlantilainen kysyi minulta, onko totta, että Suomessa paistaa aurinko
kesällä yötä päivää. Kerroin hänelle, että Ounastunturilla voi
pilvettömänä juhannusyönä nähdä auringon, ja jos viitsii mennä Lappiin
saakka, saa sitä katsella pitempäänkin.

Hetken kuluttua alkoi pöydän toisella puolen istuva norjalaiseksi
esitetty neitonen jutella irlantilaiselle, ettei se Suomen aurinko
sentään mitään ole siihen verraten mitä Norjassa näkee. Oslossa
esimerkiksi paistaa aurinko kuusi kuukautta yhtämittaa vallan solkenaan.

Tämä puhe ei ollut tosin tarkoitettu minun kuultavakseni, mutta kuulin
sen kuitenkin, enkä malttanut olla kysymättä, paistaako se vuonolta
käsin vaiko Holmenkollenin turistihotellista. Neitonen vastasi olleensa
perin pieni, silloin kun jätti Norjan, eikä muista enää, mutta isänsä
kertomuksista hän tietää, että siellä on tällaista paistetta.

Irlantilainen oli silminnähtävästi sangen ihastunut tähän norjattareen
ja ylisti minulle hänen kielitaitoaan, joka käsitti kaikki
Pohjoiseurooppalaiset kielet paitsi suomea, sekä lisäksi saksan,
ranskan ja englannin. Ilostuin tästä ja ehdotin, että puhuisimme
vaihteen vuoksi norjankieltä, mutta neitonen sanoi sen jo unohtaneensa,
sillä hän oli perin pieni, silloin kun jätti Norjan; hänen isänsä
sitävastoin puhui hyvin norjaa.

Myöhemmin kuulin, että hän oli syntynyt ja kasvanut Uudessa
Caledoniassa norjalaisesta isästä ja caledonialaisranskalaisesta
äidistä, — ja arvatenkin oli hän ollut perin pieni silloin, kun jätti
Norjan.

Minun viattomista kysymyksistäni näytti hän hiukan närkästyneen ja
puhui senjälkeen irlantilaiselle vain kuiskaten. Tahtomattani osui
kuitenkin korviini palasia heidän keskustelustaan, ja muun muassa
kuulin, että irlantilainen sai luvan kutsua häntä Lotukseksi.

Sen illan jälkeen en enää nähnyt tätä norjalaista neitosta, mutta
irlantilaisen tapasin vielä moniaita kertoja. Hän hommaili jonkun
välitysliikkeen palveluksessa valvoen tavaroitten purkausta laivoista.
Eräänä päivänä tavatessamme satamassa pyysi hän, että hetken valvoisin
muutamien kollien siirtoa laiturilta tullikamarin viereen sillä aikaa,
kun hän pikimältä pistäytyy konttorissa selvittämässä paperit.

Siirrettävät laatikot olivat pitkiä ja painavia, ja niiden kylkeen oli
suurilla kirjaimilla maalattu "Fragile", joka ymmärtääkseni merkitsee
haurasta ja särkyvää. Kysyinkin irlantilaiselta, mitä niissä on ja
pitääkö niitä siirrellä hyvinkin varovaisesti, mutta hän ei tiennyt
niiden sisällöstä mitään ja sanoi, ettei sillä varovaisuudellakaan
niin väliä ole, kunhan vain tulevat pois laiturilta. Sitten hän lähti
konttoriin, mutta mikäli huomasin, poikkesi hän ensin katunurkkauksessa
olevaan baariin, — jonka poikkeuksen hyvin käsitin, sillä päivä oli
kuuma.

Ryhdyin siirtelemään kolleja. Käytettävänäni oli yhdeksän kanakkia ja
yhdet vaivaiset kottikärryt, joilla työtä oli perin hankala suorittaa.
Yksipyöräiset kärryt eivät ottaneet pysyäkseen tasapainossa, vaan
pitkän laatikon jompikumpi päistä laahasi aina maata, joten sitä
alituiseen piti kannatella ja kohennella. Kun kuorma sitten lopulta
jotenkuten saatiin määräpaikkaansa, kaataa rojauttivat kanakit
sen kovalla huudolla seinustalle, jotta laatikosta kuului kuin
pianonsoittoa.

Niitä suuria laatikoita ei ollutkaan kuin toistakymmentä kappaletta,
ja ne olivat piankin siirretyt. Vieressä oli suuri kasa pienempiä
laatikoita, ja käskin kanakkien siirtää nekin tullikamarin viereen,
etteivät olisi siinä tiellä. Vasta osan saimme siirretyksi, kun
irlantilainen tulla löyhytti paikalle ja kysyi, mitä minä ajattelen
kuljettaessani vieraitten tavaroita pois laiturilta; ne ovat aiotut
lastattavaksi Uusille Hebrideille. Sanoin luulleeni, että laituri oli
tyhjennettävä sekä suurista että pienistä kolleista, enkä tahtonut
antaa kanakkien seisoskella jouten, se kun veltostuttaa ihmistä. Nyt
saivat kanakit määräyksen siirtää pienet laatikot takaisin laiturille,
ja irlantilainen kutsui minut läheiseen taloon nauttimaan virvokkeita.
Hän olisi kustantanut minut elokuviinkin illalla, mutta sanoin, etten
viitsi katsella sellaisia ja menin hotelliini.

Elokuvat ovatkin noumealaisten ainoata hengenruokaa, ja kahvilabaarit
heidän yksinomaisia virkistyspaikkojaan.




KILPIKONNIA


Olin Austraaliassa syönyt kilpikonnasoppaa, mutta se ei oikein
soveltunut minun makuuni. En tiedä, olisiko se kaivannut lämmittämistä
tai muunlaisia valmistavia toimenpiteitä, minä söin sen sellaisenaan
peltirasiasta ja menetin ruokahaluni. Taikka sitte en ole vielä
tarpeeksi hienostunut rakastaakseni tällaisia ruokalajeja. Ikävä
kokemus joka tapauksessa.

Siitä huolimatta pysyi minussa toinen halu vahvana, nimittäin halu
päästä niille vesille, joissa kilpikonnat sata- ja tuhatlukuisina vielä
kaivelevat simpukoita ja äyriäisiä kaukaisissa laguuneissa ihmispetojen
häiritsemättä. Onhan se sikseenkin niin harvinainen eläin, että siihen
kannattaa lähemmin tutustua sen omassa valtakunnassa, kun kerran matka
sattui lähitienoille.

Austraalian koillisrannikkoa suojaa merenpuolelta jono korallisaaria
tai oikeammin yhtenäinen koralliriutta, joka alkaa Uuden Guinean
etelärannasta Torresin salmesta ja ulottuu aina eteläpuolelle Kauriin
kääntöpiirin, jättäen välille vain harvoja purjehduskelpoisia salmia.
Se on kuin Austraalian linnoitus, kuin ääretön aallonmurtaja, johon
meren tyrskyt sortuvat, ja sen sekä mantereen väliin jää tyven väylä
laivojen kulkea. Vaarallinen tämä riutta on merenkulkijalle, ja siksipä
laivat pysyttelevätkin lähellä rannikkoa, sillä väylä ei muutamin
paikoin ole kovinkaan leveä, laivankannelle hyvin näkee myrskyn
myllerryksen riutalla.

Siellä on sekä saaria että atolleja ja pseudoatolleja, saaret vuorisia,
atollit korallirenkaita ja pseudoatollit mataloita korallirenkaan
ympäröimiä hiekkasaaria. Mutta ne ovat kaikki hyljättyjä, asumattomia,
ja perin harvoin sen laguuneihin laiva pudottaa ankkurinsa. Luulen,
että Austraalian väestöstäkään tuskin tuhannesosa prosenttia on käynyt
näillä saarilla. Ja kuitenkin ne kertomuksista päättäen ovat Etelämeren
mielenkiintoisimpia nähtävyyksiä.

Siellä asustaa vielä kilpikonna lukemattomissa parvissa, elää omaa
rauhallista elämäänsä ja "pesii" saarien hiekkarannoilla. Sinne
olisin halusta lähtenyt katselemaan meren ihmeitä, mutta yksin ei
sellaista matkaa voi tehdä, siihen vaatii olla laiva tai ainakin suuri
moottorivene ja puolenkymmentä miestä. Koetin yllyttää sydneyläisiä
lähtemään mukaan, mutta he kehoittivat odottamaan kuukauden, kunnes
kilpikonnien munimisaika alkaisi. Minulla ei ollut aikaa odottaa ja
niin aloin uudelleen tutkia karttaa.

Uusi Caledonia on toinen paikka, joka on kuuluisa kilpikonnistaan.
Sinne oli kyllä viiden päivän matka, mutta siellä on koralliriutta
lähellä rantaa, joten soutuveneelläkin pääsee riutalle eikä ole aina
riippuvainen toisista.

Niinpä olin nyt Uudella Caledonialla, ja istuimme tilavassa
moottoriveneessä matkalla Ouenin saarelle, joka sijaitsee 40 kilometriä
Noumeasta kaakkoon monenkertaisten koralliriuttojen ympäröimänä.
Olin yhyttänyt Noumeassa vanhat, innostuneet kalamiehet juuri kun he
suunnittelivat lähtöä kilpikonnanpyyntiin, ja kun toisella heistä oli
farmi Ouenin saarella, kutsui hän minutkin mukaan retkelle.

Hyvissä ajoin ennen auringonlaskua ankkuroimme lahdelle ja soudimme
pikkuveneellä rantaan. Se kasvoi nousuveden rajaan asti tiheätä
kokospalmumetsää, reunimmaisena läpinäkymätön vyöhyke banaania ja
pandusta, ja näytti merellekäsin vallan asumattomalta. Mutta tuskin
olimme läpäisseet tämän tiheän rantavyöhykkeen, kun seisoimme jo farmin
pihalla. "Caledonian paras farmi", kehäsi omistaja eikä tainnut kovin
paljon liioitellakaan, sillä sekä asemansa että maanlaatunsa puolesta
havaitsin sen parhaimmaksi niistä, mitä minä jouduin näkemään. Olihan
se tosin saaressa, joten Noumeasta ei päässyt perille saakka autolla,
mutta vesitietä kaikki toisetkin rannikolla asuvat farmarit käyttivät
farmin tuotteita kuljettaessaan. Sitäpaitsi ei tällä rannikolla ole
moskiittoja ollenkaan, tai aivan vähän. Kaikki purot ja lätäköt ovat
niin rautapitoisia, ettei niissä moskiiton toukka elä.

Istuimme ilmavassa palmunlehdillä katetussa ruokailuhuoneessa
päivällisellä, mutta iloinen mielialamme laskeutui hyvin alakuloiseksi,
kun taivas äkkiä vetäytyi pilveen ja alkoi syytää vettä rankasti.
Tuntui kuin olisi taivas ratkennut auki, niin tulvanaan valui sade.
Pisarat olivat suuria kuin härkäpavut, ja kun ne löivät maahan, nousi
siitä lämmin, pilventapainen usva, joka tunki seinättömään bungaloon.
Pahoittelimme, että huomisesta pyyntimatkasta ei tule mitään. Isäntä
kuitenkin avasi uuden bordeaux-pullon ja sanoi, että iloitkaa ja
riemuitkaa, sillä huomenna on kaunis ilma ja taivas pilvetön.

Nukuin yöni laudoista rakennetussa vierashuoneessa, jonka ympärille
oli istutettu banaaneja niin että ne peittivät sen kokonaan. Se oli
lähellä rantaa, ja nousuvesi loiskutteli aivan nurkan takana. Helteisen
yön vuoksi jätin oven auki, mutta unta ei kuulunut sittenkään, sillä
sade soitti peltikatolla kuin rumpua. Vasta aamupuoleen vaivuin
unenhorrokseen, mutta heräsin äkkiä, kun joku kirkasi ovella. Kuuntelin
hiljaa ja odottelin, mitä sieltä tulisi, kunnes äänet uudistuivat, ja
nyt tunsin vieraat. Ne olivat lentäviä koiria, joita näillä saarilla
on runsaasti. Olin niitä kuullut joka yö, mutta niin röyhkeiksi en
niitä luullut, että tulisivat huoneeseen. Kopeloin kenkäni sängyn alta,
lähetin sen oviaukkoa kohti, ja sähähtäen hävisivät tungettelijat
pensaikkoon.

Oli vielä hämärä, kun isäntä seisoi ovella ja kehoitti nousemaan
aamukahville. Hyppäsin nopeasti pystyyn ja juoksin suoraa päätä mereen
isännän huudellessa jälkeeni, ettei pidä mennä pitkälle, sillä haikalat
tulevat aina tänne lahdelle saakka.

Kanakit puuhailivat jo veneiden luona lähtövalmiina, pukunaan
ainoastaan lannevaate. Heitä tarvittiin näet pyynnissä mukana
ottamassa kiinni kilpikonnia, ja he olivat kaikki taitavia uimareita.
Auringonreunan kohotessa merestä olimme kaikki moottoriveneessä ja
ohjasimme kohti koralliriuttoja, joiden laguuneissa kilpikonnia
runsaimmin tapaa. Oikein oli isäntä illalla ennustanut, sillä ilma oli
aivan tyven eikä taivaalla näkynyt hattaraakaan.

Moottoriveneellä on kilpikonnanpyynti varsin yksinkertaista ja
vaivatonta. Päästyämme laguuniin, havaitsimme heti kaksi selkää
pulikoivan tyvenen veden pinnalla. Ne hävisivät kyllä heti, mutta kun
hetken kiertelimme sillä kohden, keksi keulassa oleva tähystäjä niistä
toisen, ja nyt aloimme seurata sitä. Laguuni oli aika syvä, mutta sen
vesi niin läpinäkyvän kirkasta, että syvimmälläkin kohden eroitti
pohjan pienimmätkin yksityiskohdat, ja kilpikonnaa oli varsin helppo
seurata. Se ui aika nopeasti, eikä kajakilla tai soutuveneellä sille
mahda mitään.

Uskomattoman pitkään jaksoi se pysytellä veden alla. Lopulta se
kuitenkin nousi hengittämään, mutta teki samalla jyrkän mutkan, ja
ennenkuin saimme moottoriveneen käännetyksi, oli se taas painunut
syvälle. Taas jatkui takaa-ajo, mutta nyt jo hitaammin, sillä
kilpikonna alkoi väsyä. Seuraavalla kerralla se nousi pinnalle aivan
moottoriveneen vieressä, ja silloin kaksi kanakkia hyppäsi veteen
tarttuen kiinni takaräpylöihin. Silloin oli kilpikonna avuton. Toiset
kanakit kiersivät köydet vatsan alta, ja niiden avulla väänsimme sen
miehissä veneeseen. Se asetettiin selälleen veneen pohjalle, ja siitä
asennosta ei kilpikonna kykene omin voimin nousemaan. Vähän aikaa se
räpytteli jaloillaan, mutta huomasi ponnistuksensa turhaksi ja tyytyi
kohtaloonsa.

Hetken kuluttua saimme näkyviimme toisen otuksen, ja puolessa tunnissa
oli sekin veneessä. Ne olivat suuria elukoita, pituus kuonosta kilven
takahuippuun lähes puolitoista metriä ja leveys melkein metri.
Sellainen elukka painaa hyvän matkaa toistasataa kiloa, mutta mikään
harvinaisuus ei ole kahdensadan kilon kilpikonna.

Meille alkoi tulla veneessä ahdasta, jonkatakia veimme saaliit rantaan.
Siellä käänsimme ne oikeaan asentoon, ettei olisi kovin paha olla,
mutta sidoimme kuitenkin liekaan kuten lehmät, koska niitten mieli teki
takaisin mereen. Uudelleen läksimme riutalle, ja ennen puoltapäivää oli
meillä rannassa kuusi vonkaletta. Yksi niistä oli pieni, pituus runsas
puoli metriä, ja sen minä omistin itselleni, koska halusin saada kilven
mukaani Suomeen. Niitten suurien kilvet ovat hankaloita kuljettaa,
sillä ne saattavat painaa aina 30 kiloa.

Nämä olivat kaikki vihreitä kilpikonnia, (Chelonia mydas), ja tämän
laadun kilpi on teollisuudessa arvotonta, korkeintaan se kelpaa
seinäkoristeeksi. Tunkiolle ne tavallisesti nakataan pyyntipaikoilla,
paitsi minkä turistit ottavat mukaansa. Kuitenkin näkyy niillä
olevan arvoakin, koskapa laivassa kahden päivämatkan päässä Uudesta
Caledoniasta eräs merimies rupesi matkustajille kaupittelemaan
tällaista kilpeä, ja hintaa hän sanoi halvaksi, 300 frangia. Silloin ei
sitä kukaan vielä ostanut, mutta kenties Atlannin valtamerellä joku jo
alkoi hieroa kauppaa.

Tämä kilpikonnalaji on luonteeltaan perin lauhkea, se antaa käsitellä
itseään mielin määrin puuttumatta millään tavoin asioiden kulkuun
tai koettamatta niitä muuttaa. Kenties se saattaisi rustomaisilla
huulillaan likistää sormen poikki, jos kuka vartavasten pistäisi
sormensa sen suuhun, mutta omasta alotteestaan ei vihreä kilpikonna
näytä minkäänlaisia vihamielisyyden oireita. Sitävastoin toinen
näillä vesillä tavattava laji, Eretmochelys imbricata, jonka kilvestä
saadaan arvokasta "kilpikonnanluuta", on pahaluontoinen ja puree, jos
vaan saa siihen tilaisuuden. Se on kuitenkin harvinaisempi, emmekä
tällä rannikolla tavanneet ainuttakaan lajinsa edustajaa. Myöhemmin
Bourailissa, Uuden Caledonian lounaisrannikolla sain tehdä tuttavuutta
senkin kanssa.

Kilpikonnasoppa oli tympäissyt minua, ja epäluuloisesti tartuin
päivällisellä kilpikonnan lihasta valmistettuun kotlettiin. Heti
mereltä tultuamme olivat kanakit nimittäin toimittaneet lahtia, jotta
saisimme tuoretta lihaa illaksi. Kotletti tuoksui kuitenkin hyvältä,
ja vielä paremmalta se maistui. Se oli pehmeätä kuin vasikanliha ja
erittäin maukasta. Minä uskon, että sen aikaisemmin syömäni sopan
keittäjä ei ollut oikealla alallaan, tai sitten oli minulle myyty
sammakkosoppaa kilpikonnasoppana.

Olin lukenut, että kilpikonna kuuluu kaikkein sitkeähenkisimpiin koko
eläinkunnassa, ja halusin itsekin kokeilla väitteen todenperäisyyttä.
Kerran varhaisemmassa nuoruudessani kokeilin veljeni kanssa kukon
sitkeähenkisyydellä, kun olimme kuulleet, että päätön kukko vielä
lentää ja laulaa. Löimme kirveellä kukolta pään pois ja heitimme
ilmaan. Se lensi kyllä parikymmentä metriä, mutta ei kiekunut enää
yhtään, ja sitten äiti keskeytti kokeilumme ja sanoi, että on
eläinrääkkäystä lennättää päätöntä kukkoa.

Kilpikonnat tapetaan myös lyömällä pää poikki. Ne olivat sitä varten
käännetyt selälleen, että pysyisivät paikallaan. Nyt käänsimme
yhden heti telotuksen jälkeen takaisin vatsalleen, ja totisesti
se lähti kävelemään — suoraan kohti merenrantaa. Tämän suunnan se
otti nähtävästi sentakia, että pääpuoli sattui olemaan merta kohti,
mutta se käveli aivan horjahtelematta. Aina vesirajaan saakka,
jossa sen käänsimme ja annoimme kävellä takaisin. Pitemmälti emme
sillä kokeilleet, vaan uskoimme erään austraalialaisen ylioppilaan
havaintoihin. Hänen tiedonantonsa mukaan on kilpikonna kävellyt 24
tuntia päättömänä.

Samoin olin lukenut, että kilpikonnan sydän voi toimia kolme päivää
senjälkeen, kun se on poistettu ruumiista. Siitäkin tahdoin päästä
varmuuteen, jonkavuoksi otin yhden sydämen ja asetin sen laudalle
makuuhuoneeni portaille. Vielä nukkumaan mennessäni tarkastin sitä,
ja se laajeni sekä supistui aivan säännöllisesti. Aamulla menin ensi
työkseni katsomaan, vieläkö sydän liikkuisi, mutta se oli liikkunut
pois koko laudalta, koira oli yöllä syönyt sen. Kysyin sitte koiralta,
tunteeko se mitään liikettä vatsassaan, ja se heilutti häntäänsä
ikäänkuin sanoakseen, että "liikkuu, kovasti liikkuu".

Vain neljä kilpikonnaa olimme tappaneet, kaksi päätimme viedä elävinä
Noumeaan, yhden suuren sekä sen minun nimikkoni. Se oli muuten ollut
hain hampaissakin kerran, mutta lienee ollut liian kova pureksittava;
vain pienen palasen oli hai kilvensyrjästä puraissut. Nyt oli haava jo
arpeutunut, mutta kilpi ei enää kasvanut pyöreäksi, siihen jäi kolo.

Minä vein oman kilpikonnani hotellini sisäpihalle, jossa se oli
moniaita päiviä hotellivieraitten ja kanojen ihmeenä. Se tyytyi hyvin
hotellielämään, ei ihmetellyt eikä peljännyt mitään. Joskus sille tuli
halu nähdä maailmaa vähän avarammalti, ja kun sisäpihan portti sattui
jäämään auki, tallusteli se kadulle, tosin ilman erikoisempaa kiirettä.
Portilla karkulainen tavallisesti jo huomattiin, eikä tarvinnut muuta
kuin kääntää se ympäri, pää pihalle päin, niin se käveli rauhallisesti
takaisin kortteeriinsa, ilman, että sen mieleen olisi pälkähtänytkään
uudelleen muuttaa kulkusuuntaa.

Toinen Noumeaan tuomistamme kilpikonnista ei joutunut yhtä hyville
päiville. Kävin katsomassa sitä kolmantena päivänä paluumme jälkeen.
Se oli eräässä puutarhassa käännettynä selälleen ja oli ollut siinä
asennossa koko ajan. Märkä säkki oli heitetty vatsan yli muka
suojaamaan auringolta, mutta paahtavassa päivänpaisteessa säkki
vaikutti pikemminkin kuin kuuma kääre. Suu auki ja silmät lasimaisesti
tuijottaen koetti eläin joskus kohottaa päätään, sillä sen kaulaa
pingotti tämä luonnoton asento, mutta se ei jaksanut enää ponnistella,
ja syvään huoahtaen antoi se päänsä painua nurmelle.

Kysyin omistajalta, aikooko hän kiduttaa elukan tuollatavoin kuoliaaksi
ja pyysin saada ostaa sen, jotta olisin voinut sen tappaa, mutta hän
sanoi itse aikovansa tappaa sen vielä samana päivänä. — Seuraavana
päivänä menin uudelleen katsomaan, mutta silloin se oli jo päässyt
tuskistaan.

Olisin pitempäänkin pitänyt omaa elättiäni, sillä rauhallisempaa
kotieläintä en ole koskaan vielä tavannut, mutta en voinut sitä
elävänä kuljettaa mukanani. Niinpä laitoimme siitä kotletteja, ja
tarjottiin niitä päivälliseksi hotellissa, eikä ollut hotellivieraissa
ainoatakaan, joka olisi tiennyt, minkä elukan lihaa oli nauttinut.
Muutamat pahoittelivat jälestäpäin, ettemme aikaisemmin olleet
ilmoittaneet ruuan laatua, he kun olisivat halunneet oikein
maistelemalla syödä sen. Nyt sitä oli jo melko vaikea ruveta uudelleen
maistelemaan.

Kilpikonnan kuori on varovaisesti prepareerattava, jos tahtoo siitä
sileän ja kauniin. Auringossa kuivattuna kutistuu pehmeä sisäkerros
nopeasti, jolloin ulkopuoliset kilvet vetäytyvät kuplille ja putoilevat
pois. Minä kaivoin elättini kuoren banaanien varjoon hiekkaan, ja
siellä termiitit muutamassa päivässä puhdistivat selkärangan nivelet
lihoista, kun taas lämmin hiekka piti huolen tasaisesta kuivatuksesta.
Nyt se koristaa huoneeni seinää valaanhampaan ja kanakkitytön
pandanuskuituisen hameen rinnalla.

       *       *       *       *       *

Mutta ennenkuin läksin Uudesta Caledoniasta, kävin vielä
toisellakin kilpikonnien pyyntipaikalla. Bourailin pohjoispuolella,
sataviisikymmentä kilometriä Noumeasta on koralliriutan ja rannan
välillä muutamia saaria, ja niillä harjoitetaan ammattimaista
kilpikonnanpyyntiä munimisaikana, jolloin ne nousevat maihin.

Tämä kilpikonnalaatu, Chelonia mydas, on vesieläin, ja koiras ei käy
maalla koko elämässään, paitsi sen ainoan kerran, jolloin se kuoriutuu
munastaan ja kävelee veteen. Naaras sitävastoin tuntee kerran vuodessa
kutsumuksen käydä hiekkarannikolla, ja se tapahtuu munimisaikaan,
jonain yönä lokakuusta joulukuuhun, riippuen tarkempi ajankohta
leveysasteista. Silloin ne kohoutuvat vedestä, vaeltavat puitten
varjostamalle rannalle, jonne ei nousuvesi ulotu, kaivavat kuopan,
munivat sinne munansa ja sitten palaavat takaisin omaan elementtiinsä.

Se onkin tärkeä toimitus kilpikonnan elämässä eikä sitä tehdäkään
hutiloimalla. Kun ilta pimenee, ja aurinko laskee laguunin riutan
taakse, nousee kilpikonna vedestä ja raahautuu kohti metsän reunaa.
Pehmeässä hiekassa muistuttaa sen kulkema tie traktorin jälkeä, sillä
vatsakilpi uurtaa keskelle syvän vaon, ja sen kahden puolen kaivavat
räpylät tasaisia koloja kuin traktorin pyöränuurteitten jättämiä.

Kun kilpikonna pääsee ensimäisten puitten luo, pysähtyy se tarkastamaan
seutua. Pitkän tovin katselee se ympärilleen, huoahtaa pitkään, ja
sitten alkaa pesän teko. Ensimäiseksi kaivetaan laakea, noin korttelin
syvyinen kolo, ja tämä kaivaus toimitetaan kaikilla neljällä räpylällä
nopeasti, jotta hiekka vain lentelee joka suuntaan. Tähän koloon
asettuu nyt kilpikonna vatsalleen eturäpylät tasan maanpinnassa
ja pää takaruumista hieman korkeammalla. Mutta nyt tulee tärkein
osa toimituksesta, kuopan teko munille, ja se tehdään erikoisen
varovaisesti takajaloilla.

Juuri hännän alta ottaa ensin toinen takaräpylä kourallisen hietaa,
työntää sen sivulle, ja sitten taas toinen räpylä omalle sivulleen.
Niin syvälle kuin räpylät ulottuvat jatketaan kaivamista, ja kuoppa
on silloin vajaan puolen metrin syvyinen. Sitten kilpikonna ojentaa
takajalkansa yhteen suoriksi, huoahtaa hetkisen ja alkaa tiputella
munia kuoppaan. Ensin niitä tulee harvakseen, muna minuutissa, mutta
pian vauhti kiihtyy, ja lopulta tulee niitä aivan valumalla.

Yksi kilpikonna munii kerrallaan sadasta kahteenkinsataan munaan,
pyöreitä, kermanvärisiä palleroita. Ne ovat viitisen senttiä
läpimitaltaan, ei kovakuorisia, vaan joustavia kuin kumipallot. Niihin
voi painaa kolon sormellaan, mutta se ponnahtaa heti takaisin. Olen
kuullut kerrottavan, että kilpikonnan munia käytettäisiin ravinnoksi,
mutta ei ainakaan tämän laadun. Niitä saa keittää tuntikaupalla, eikä
valkuainen kovetu kuten linnunmunassa, vaan pysyy aina juoksevana.

Munien mukana tulee runsaasti limaa niiden peitoksi, ja lopulta
peitetään koko kuoppa hiekalla. Se tehdään myös takajaloilla perin
varovaisesti, jonka jälkeen aarrehauta taputellaan aivan tasaiseksi.
Sitten nousee tehtävänsä suorittanut kilpikonnaemo makuukuopastaan,
tasoittaa senkin hävittäen kaikki jäljet ja palaa takaisin mereen.

Sen enempää ei kilpikonna jälkeläisistään huolehdi. Aurinko hautoo
munat, poikaset kuoriutuvat itsekseen, kaivautuvat hiekasta ja
vaistomaisesti ohjaavat kulkunsa kohti vesirajaa laguuniin. Kukaan ei
niitä imetä eikä hoivaa, mutta ne saavat pitää huolen itsestään.

Luulisi meren vähitellen täyttyvän kilpikonnista tällaisella tulolla,
sillä tuhansittain vaeltaa niitä näinä kuukausina rannikolla laskemassa
sataiset munansa. Mutta pienellä kilpikonnanpoikasella on myös tuhansia
vihamiehiä, ja vain mitätön prosentti syntyneistä pääsee jatkamaan
sukuaan. Jo ennenkuin nämä pienet ryömijät ovat kerinneet laguunin
veteen, korjaa kirkuva lokkiparvi niistä huomattavan osan. Ja laguunin
kirkkaassa vedessä odottavat niitä monen monet petokalat maukkaaksi
aamiaispalakseen.

Kilpikonna kasvaa kuitenkin nuorena verrattain nopeasti. Näin Noumeassa
kilpikonnanpoikasen, joka oli edellisenä vuotena pyydystetty kahden
tuuman mittaisena. Nyt se oli vajaan vuoden vanha, ja pituus oli jo
puolentoista korttelia. Ja sen kokoiseen eivät enää kaikenlaiset kalat
käykään kiinni, sillä kuori on kovettunut ja työläs purtava hampaille.

Bourailissa pyydettiin kilpikonnia öisin, kun ne nousivat rannalle
munimaan. Silloin ne ovat mistään piittaamattomia eivätkä arastele
ihmisiä enempää kuin toisiaan. Kaksittain kulkevat pyytäjät lyhtyineen
rannalla ja tavatessaan kilpikonnan kääntävät sen selälleen, josta
asennosta se ei pääse nousemaan. Aamulla kerätään sitten saalis, lihat
korjataan keittämöön, jossa niistä valmistetaan kilpikonnanlientä, se
juotetaan purkkeihin, ja seuraava Euroopan tai Amerikan laiva kuljettaa
sen nopeasti hienosuiden nautittavaksi.




ANTINOUS


Matka Uudesta Caledoniasta Panaman kautta Eurooppaan on maailman
pisimpiä yhtäjaksoisia laivareittejä, ja se ottaakin puolen kolmatta
kuukautta ranskalaisilla laivoilla, jotka tällä linjalla pitävät
liikeyhteyttä. Yhdysvaltojen kautta pääsee Austraaliasta Eurooppaan
puolessa siitä ajasta, mutta se reitti on kalliimpi, eikä sillä pääse
tutustumaan Etelämeren saariin niin hyvin kuin ranskalaisella linjalla,
jonka laivat poikkeilevat monissa saariryhmissä matkan varrella.
Hätäiselle matkustajalle nämä pysähdykset ja viipymiset tulevat
pitkäveteisiksi, mutta minun suunnitelmiini ne sopivat erinomaisesti.

Sydneyn konsuli ei kylläkään ollut erikoisemmin suositellut tämän
linjan laivoja, mutta siitä huolimatta päätin antautua heidän
kuljetettavakseen yhdeksi vuosineljännekseksi; onhan Ranska sivistynyt
maa, tottakai heidän laivoillaan on viihtyisä olo.

Uuteen Caledoniaan tullessani olin jo lähes viikon nauttinut
ranskalaisen DUPLEIX-nimisen laivan mukavuuksia ja havainnut ne vallan
tyydyttäviksi. Vaikka laiva oli pieni ja ikäloppu, se teki silloin
viimeistä matkaansa -, oli siisteys siellä erinomainen ja laivaväki
ystävällistä. Siksipä arvelin, että pitkä Panamanmatka muuttuisi
oikeaksi huvimatkaksi ANTINOUS-laivalla, joka on paljon suurempi ja
tietysti myös ajanmukaisempi.

Mutta minä olin jättänyt laskelmistani pois erään tärkeän seikan. Olin
jättänyt huomioonottamatta, että DUPLEIX kulki austraalialaisissa,
siis Ulkolaisissa satamissa, ja sen vuoksi täytyi sillä myös
olla ulkomaalaisten vaatimuksia vastaavat tavat, jos mieli saada
matkustajia. ANTINOUS sitävastoin välitti liikennettä ainoastaan
emämaan ja siirtokuntien välillä poikkeamatta vieraissa satamissa, —
paitsi Panamalla Cristobalissa muutaman tunnin ajan, — miltei kaikki
matkustajat olivat ranskalaisia, eikä siellä siis tarvinnut välittää
siivollisuudesta niin tarkoin.

Tapani mukaan ostin kolmannen luokan piletin ja menin Noumean
satamaan katsomaan, minkälaisen asunnon lähimpien kuukausien ajaksi
saisin. Laiva oli saksalaisilta otettua sotasaalista, rakennettu
Flensburgissa, ja sen nimi oli ollut WOLF. Nyt oli nimi muutettu ja
kaikki saksankieliset kyltit poistettu muualta paitsi koneista, joista
se oli vaikeata. Siinä oli aikaisemmin nähtävästi käytetty ainoastaan
kahta matkustajaluokkaa, sillä toisen ja kolmannen luokan hytit olivat
samanlaisia, useimmat kuudella vuoteella, ja olinkin hyttiini varsin
tyytyväinen.

Lähdettiin matkalle, ja tuli ruoka-aika. Olin lukenut matkustajia
koskevat ohjeet, joissa sanottiin, että toisen luokan matkustajat
syövät kolmannen luokan ruokaa, ja kolmannen luokan matkustajat
neljännen luokan ruokaa. Ensi kerran kuulin puhuttavan neljännen luokan
ruuasta ja ihmettelin, minkälaista se olisi. Ja pian sen näinkin. Se ei
ollut samanlaista kuin matruusien ja lastaustöissä olevien kanakkien,
he söivät valkoisilta lautasilta, joivat lasisista laseista ja saivat
ruuan lisäksi voita, juustoa, sokeria ja hedelmiä. Kolmannen luokan
matkustajille sitävastoin annettiin ruosteiset peltiastiat, joilla he
saivat itse noutaa ruokansa laivan keittiöstä. Trahtamentti käsitti
aamulla mukillisen mustaa kahvia ja kaksi kertaa päivässä keittoruokaa
ilman mitään edellämainittuja lisukkeita. Viini sitävastoin kuului
kaikkien luokkien ruokajärjestykseen, ja sitä saivat kolmannen luokan
matkustajat noutaa ruosteisella ämpärillä laivan peräpuolessa olevasta
viinikellarista. Käytetyt ruoka-astiansa saivat he luonnollisesti itse
pestä tai olla pesemättä, aina halujensa ja vaatimustensa mukaan.

Olen elänyt erinäisissä kasarmeissa ja syönyt sotilaan muonaa, mutta
niin kelvottomia ruokapakkeja ei missään vielä ole työnnetty kouraani
kuin tässä ANTINOUS-laivassa. Niitä katsellessani tuli mieleeni
oma koirani, jonka kotona saamansa trahtamentin lasken kuuluvaksi
kolmanteen luokkaan, sillä se syö valkoiselta lautaselta — tai ainakin
valkoisesta emaljikupista eteen tarjottua ruokaa, siis kuten toisen
luokan matkustajat ANTINOUS-laivalla. Astiansa se kyllä pesee itse,
kuten me kolmannen luokan matkustajat, ja neljännen luokan ruokaa etsii
se joskus tunkiolta.

Kaksi päivää söin vain hedelmiä, joita Noumeasta olin varannut mukaani.
Sitten tulimme Uusille Hebrideille, ja kun viikon kuluttua uudelleen
astuin laivaan, olin varustettu emaljoidulla ruokakalustolla, sokerilla
ja teellä, jota viimemainittua olin tottunut englantilaisilla laivoilla
särpimään litroittain, mutta jota täällä ei nähnytkään.

Mietin myös muuttaa toiseen luokkaan, mutta tutkittuani jonkun aikaa
heidän elämäntapojaan, katsoin sen tuhlaukseksi. Tahitiin saakka
pidettiin meillä luokkarajat selvinä, koska oli vähän matkustajia,
mutta sieltä lähtiessämme rajat hävisivät, ja toisen sekä kolmannen
luokan matkustajat työnnettiin samoihin hytteihin, miten sattui olemaan
tilaa. Eroitus oli vain tarjoilussa.

Vielä sananen ensimäisestä luokasta. Hinnat samat kuin parhaimmissa
englantilaisissa tai amerikkalaisissa laivoissa, mutta kaksi- ja
kolmevuoteiset hytit sijaitsivat laivan uumenissa, ja kun parisen
kuukautta matka kulki aivan päiväntasaajan liepeillä, olivat ne
sietämättömän kuumia. Vilpoisammat kansihytit oli varattu laivan
päällystölle, johon tässä laivassa laskettiin myös parturi kuuluvaksi.
Parturi oli muuten kierosilmäinen, josta syystä kukaan matkustajista
ei antanut hänen tehdä jakausta päähänsä, vaan kaikki kampauttivat
tukkansa pystyyn.

Laivan ruoka oli voimakasta, mutta se vaati nauttijaltaan jonkunverran
tottumusta. Olin pari viimeistä kuukautta elänyt aivan toisenlaisen
ruokalistan mukaan, kuin mitä ranskalaisen laivan kolmannen ja
neljännen luokan ravinto on. Olin syönyt munia, vihanneksia, ostereita,
merirapuja, hedelmiä määrättömästi ja joskus vaihteen vuoksi lihaakin,
mutta ANTINOUSella tarjottiin tuoretta härjänlihaa joka päivä ja joka
ateriaksi. Höysteenä käytettiin runsaasti etikkaa ja öljyä, mutta
niihinkin tottuu. Kun kuitenkin kahden ja puolen kuukauden aikana joka
ateriakseen saa nauttia etikalla ja ällöttävällä öljyllä höystettyä
tuoretta härjänlihaa, alkaa se käydä aistimille vastenmieliseksi,
ja loppumatkalla kulkiessani keittiön ohi, josta tuoreen lihan
höyryt tuoksahtivat vastaani, niin "tunsinpa väristyksen syntisessä
ruumiissani, koska heitin silmäni tuonne pataan", kuten Jukolan Simeoni
aikoinaan sanoi.

Mistäkö saimme tuoretta lihaa noin pitkällä merimatkalla? Härän
selästä, elävästä elukasta sen otimme, sillä laivassamme ei ollut
jääkellareita, joissa lihaa voi säilyttää. Etukansi, jolla me
pääasiallisesti asustimme, muistuttikin alkumatkasta navettaa.
Tahitista lähtiessämme oli siellä yksitoista härkää, kaksi mullikkaa,
toistakymmentä likaista lammasta, neljä mustaa sikaa, jotka
muistuttivat enemmän ajokoiria kuin syöttiläitä ja juoksentelivat
vapaina kannella sekä lisäksi kolmisenkymmentä kaakottajaa sullottuina
niin ahtaaseen häkkiin, että suorastaan olivat siellä kahdessa
kerroksessa. Kaikki muut paitsi härät oli tarkoitettu harvoille
ensiluokan matkustajille sekä päällystölle.

Vihannesruuaksi tarjottiin meille joka päivä joko papuja tai herneitä,
jotka öljytettyinäkin olivat erittäin maukkaita; mutta etteivät
ne olisi käyneet yksitoikkoisiksi, annettiin joskus vaihteeksi
vikkeriä. Silloin minä söin paistin ilman vihanneksia, sillä minunkin
ruokahalullani on rajansa.

Kissojen paljous laivalla hämmästytti meitä muukalaisia, niitä karttui
yksin lukien yksitoista kappaletta. Kyselimme merimiehiltä niiden
tarkoitusta ja elämiin tehtävää ja saimme kuulla niiden kuuluvan
tavallaan laivaväkeen, sillä satamista tulee kopralastiin runsaasti
rottia, ja kissat ovat taasen rottien kauhuna.

Uskon kyllä, että jotkut kissat tappavat ja syövätkin rottia, mutta
eivät ainakaan ANTINOUSen kissat. Ne eivät kertaakaan viitsineet
mennä lastiruumaan, jossa arvatenkin rotat asustivat, vaan makailivat
päiväkaudet kannella helteessä ja öisin tungeksivat matkustajien
hytteihin, joiden ovet kuumuuden takia olivat avoinna. Niitä passattiin
ja syötettiin vallan ylellisesti, ja minä sain sen käsityksen, että
ranskalainen merimies on peräti eläinystävällinen henkilö.

Sitten eräänä aamuna joku havaitsi, että kissojen luku oli harventunut.
Panimme toimeen etsinnän, mutta neljää enempää emme löytäneet,
seitsemän oli auttamattomasti kateissa. Arvelimme jo jonkun hulttion
nakelleen niitä huvikseen mereen, mutta toisen päivän ehtoolla löysimme
asialle selvityksen. Eräs ensiluokan matkustaja, Noumeassa laivaan
noussut ranskalainen tuttavamme virkamies, kertoi päivälliseksi
syöneensä muun muassa kaninpaistia, nimittäin sen mukaan, mitä menu
ilmoitti. Kun laivan eläintarha oli etukannella, meidän puolellamme,
tiesimme, ettei kaniineja oltu mukaan otettukaan, ja silloin olin
hiljaisessa mielessäni kiitollinen, etteivät rahavarani olleet
myöntäneet minulle ensimäisen luokan matkalippua. Saksassa olin kyllä
raskaana aikana syönyt kissanlihaa väärennetyn jäniksen nimellä, mutta
silloin nälkä pakotti siihen, ja tuntui vaikealta uskoa, että vielä
nyt lihavana aikana jossain paikassa kissoja oikein viijeltäisiin
herkuiksi. Mutta myöhemmin kuulin kiinalaisten Tahitilla tarjoavan
koiranpaistiakin jonkun märehtijän nimisenä.

Tällaisen pitkämatkaisen laivan henkilökuntaan kuuluu tietysti myös
lääkäri. Hän oli vallan nulikka vielä, mutta silti sangen tärkeä ja
arvonsa tunteva herra, ja harvoin häntä näki edes vilaukseltakaan,
sillä ilmavassa kansihytissään loikoili hän päivät päästään.

Lähestyessämme Port Vilaa oli meidän hyttikunnastamme toinen puoli
kuumeessa. Kaksi makasi vuoteen omana, minä heiluin vielä jaloillani,
mutta ruumiini oli täynnä ruusunpunaisia täpliä. Se oli Intian
kuumetta, joka uusiintui nyt jo kolmannen kerran. Päätä poltti ja
nielua kuivi ja olisin maksanut melkoisesti jääpalasesta, mutta
sellaista ainetta ei ollut koko laivassa. Nojailin yli laivankaiteen,
ja kerta toisensa jälkeen valtasi minut miltei vastustamaton halu
hypätä kaiteen yli sinisiin vilvoittaviin kuohuihin.

Port Vilaan päästyämme oli kiniinivarastomme loppunut, ja menin
senvuoksi laivan sairaalaan sitä pyytämään. Sairaalassa lääkärin apuna
toimiva jonkunlainen välskäri otti minut ynseästi vastaan sanoen,
ettei tohtoria saa tavata, ennenkuin laiva taas viikon päästä lähtee
liikkeelle. Ilmoitin, etten tohtoria kaipaakaan, kunhan vaan saan
lääkettä, mutta hän käski minun poistumaan, sillä mitään ei anneta,
ennenkuin laiva on kulussa.

Se oli minusta merkillinen määräys, sillä piletin hintaan kuului myös
lääkärinhoito, olipa laiva kulussa tai ei. Jos nyt sairastuit niin
ankarasti, ettet päässyt maihin toisen lääkärin luo, sait vaikka kuolla
laivaan, apua ei luvattu.

Laivan ympärillä liikkui kymmenittäin alkuasukkaita kajakkeineen.
Viittasin niistä erään laskuportaiden luo ja hänen kanssaan pääsin
maihin. Port Vilassa ei ole apteekkia eikä rohdoskauppaa, mutta siellä
on sotilassairaala, ja sieltä sain kiniiniä, enkä sen jälkeen tarvinnut
enää vaivata laivalääkäriä.

Päästyämme taas merelle sai eräs matruuseista pahanlaisen paiseen
niskaansa, jotta niska tuli aivan kankeaksi. Hän pyysi tohtoria
toimittamaan leikkauksen, mutta tohtori sanoi, ettei se mitään
leikkausta kaipaa, paise johtuu hampaasta. Jonka jälkeen hän veti
mieheltä suurimman poskihampaan pois. Tauti yhä paheni, ja tohtori oli
neuvoton. Parin viikon kuluttua tultuamme Papeeteen oli mies kiiruimman
kaupalla vietävä sairaalaan leikattavaksi, ja sai jäädä sinne pariksi
kuukaudeksi.

Kun joutuu käyttämään useita eri linjoja ja laivoja, tulee tehneeksi
vertailuja eri laivoissa vallitsevien tapojen välillä. Tämä oli nyt
viidestoista valtamerialus, jota matkani varrella käytin, ja mieleeni
oli jäänyt kuva esimerkiksi siitä, kuinka siivous eri laivoissa
toimitettiin. Yhteisenä ja välttämättömänä toimenpiteenä näyttiin
pitävän, että kolmannenkin luokan hyttien lattiat lakaistiin joka
päivä sekä pestiin kahdesti viikossa. Tässä ANTINOUS-laivassa ei tehty
kumpaakaan koko matkalla — kahden ja puolen kuukauden aikana. Tapana
oli myös, että puhtaat vuodevaatteet muutettiin matkustajille kerran
viikossa, mutta ANTINOUSella saimme pitää samat rääsymme Uudesta
Caledoniasta Marseilleen saakka. Laivan miehistölle annettiin kerran
kuussa puhdas vuodevaatekerta. Laivapoikien kunnia-asiana näytti myös
muissa laivoissa olevan, että kynnykset, ovenkahvat, akkunapuitteet
ynnä muut hyttien messinkiosat paistoivat kirkkauttaan, mutta
ANTINOUSella ei niihin kiinnitetty mitään huomiota, ne saivat rauhassa
tummua ja homehtua.

Kaikki nämä tällaiset seikat täytyy laskea päällystön
huolimattomuudesta johtuviksi, sillä laivaväki tekee kyllä, mitä
teetetään. Kaikissa laivoissa tekivät purseri ja perämies joka päivä
kiertokäynnin kautta koko laivan tarkastaen hytit, mutta tässä laivassa
nämä herrat eivät suvainneet vaivautua kertaakaan keulapuolen hytteihin.

Muuten ei hyttien kuntoisuus suurestikaan surettanut matkustajia, sillä
kannella oli paljon viihtyisämpi olo. Useilla meistä oli mukanamme
joko kevyt lepotuoli tai kokoonpantava telttasänky, ja niissä oli
mukavampi nukkua kuin hytin kuumuudessa, sillä näillä vesillä puhaltaa
lakkaamaton kaakkoistuuli tuoden eteläisemmiltä seuduilta raikkaampaa
ilmaa. Sitäpaitsi hyteissä asusti lukematon määrä ilmaiseksi
matkustajia, joiden seura ei miellyttänyt. En ole kurjimmassakaan
Karjalan torpassa nähnyt niin paljon russakoita kuin ANTINOUS-laivassa.
Niitä oli siellä neljää eri lajia, ja ne tunkeutuivat kaikkialle.
Kopralastin mukana oli laivaan tullut miljoonittain sinimustia, puolen
sentin pituisia kovakuoriaisia, jotka elämäntavoissaan muistuttivat
kiukkuista kesäkärpästä, olivat kenties vieläkin röyhkeämpiä, mutta
ei vallan yhtä vikkeliä liikkeissään. Kun näihin vielä laskee pienet,
kaikkialla vilisevät — tosin matkustajille vaarattomat — muurahaiset,
niin siinähän on eläinkuntaa hytin osalle tarpeeksi.

Nämä Messagerie Maritimen linjan laivat poikkesivat myös ennen
englantilaisissa kolonioissa, mutta kesällä 1928 asianomaiset
viranomaiset sen kielsivät jyrkästi. Tulomatkallaan oli tämäkin laiva
poikennut Fidjillä, nyt paluumatkalla ei sinne ollut yrittämistäkään.

Tiedustelin syytä kieltoon, mutta ranskalaiset eivät sitä ilmoittaneet,
ja vasta kautta rantain sain tietää, mikä oli saanut englantilaiset
isännät niin kiukustumaan entisille aseveljilleen.

Nämä ranskalaiset laivat näet salakuljettivat opiumia englantilaisiin
siirtomaihin levittäen sinne turmiota ja vieden oikeilta isänniltä
kaupan tuottaman korkean voiton. Kuulin tämän laivan parturilta, joka
kertoi viimematkalla vieneensä 15,000 frangin arvosta "alkuasukkaiden
haluamaa tavaraa" ja myyneensä sen sadastatuhannesta frangista. Voitto
siis lähes 600 prosenttia. Englantilaiset olivat antaneet ankaroita
määräyksiä tätä salakuljetusta vastaan, mutta vaikka laivat olivat
ankkuroituna lahdella sataman ulkopuolella, ja tulliveneet vartioivat
sitä joka puolelta, kuljetettiin sittenkin maihin opiumia aina 50:kin
kilon erissä.

Matkustajienkin mukavuutta oli yhtiön taholta koetettu lisätä muun
muassa lainakirjastolla. Maksamalla 20 frangia sai matkan aikana
lainata yhden kirjan kerrallaan, ja jos joku halusi lukea kahta kirjaa
samalla kertaa, oli vero 30 frangia. Hukkaamisen varalta oli jokaisesta
kirjasta jätettävä vielä 15 fr. takuurahaksi. — Siellä oli paljon
kirjoja, joiden ostohinta ei tehnyt viittätoista frangia. Useassa
laivassa matkani varrella olin käyttänyt hyväkseni laivan kirjastoa,
mutta tämä oli ensimäinen kerta, jolloin matkustajia verotettiin
kirjaston käyttöoikeudesta.

Muullakin tavoin oli matkustajien mukavuudesta pidetty huolta.
Kuumassa hytissä ei kukaan viihdy mielellään, vaan istuskelee
mieluummin kannella. Sitä varten oli laivalla varattuna lepotuoleja,
mutta niitä ei saanut ilman muuta käyttää, vaan oli istumaoikeudesta
suoritettava purserille 20 frangia eli täsmälleen saman, mitä tällainen
tuoli maksoi kaupassa. Samanlaisen järjestyksen muistan aikaisemmin
vallinneen muutamissa Pietarin kaupungin paistoissa, vaikka siellä
ei tuolin vuokra ollut kuin 2 kopeekkaa. Mutta sillä hinnalla ei
saanutkaan istua kuin vajaan päivän, täällä sai lojua yhtäpäätä vaikka
Marseilleen saakka. Ensi kerran matkallani näin tälläkin tavoin
matkustajia verotettavan ja muistan, että esimerkiksi NIEUW ZEELANDilla
kolmannenkin luokan kävelykannella oli kaksi mahonkipöytää sekä
lukuisia pehmeitä nojatuoleja vapaasti matkustajien käytettäväksi.

Näissä ANTINOUS-laivan tuolien käsinojissa oli syvennys, johon
asianomainen tuolin vuokraaja sai kiinnittää nimikorttinsa, ettei
siihen sivullinen istuutunut, mutta toimenpide oli aivan tarpeeton.
Nimikortti pysyi tuolissa korkeintaan yhden päivän, ja jos iltahämyssä
päivällisen jälkeen nousi toisen luokan kävelykannelle, ei yhtään
tuolia ollut vapaana. Niissä istuskeli matruuseja ja laivan lämmittäjiä
nokisissa puvuissaan, ja vasta pitkän riitelemisen jälkeen sai oman
tuolinsa vallatuksi takaisin. Tämä mahtoi olla sitä ranskalaisten
ihailemaa veljeyttä ja tasa-arvoisuutta, sillä minkään muun linjan
laivoissa ei matruusien sallittu oleskella toisen luokan kannella tai
käytävissä.

Varsinkin kiinalaispojat olivat röyhkeitä ja ottivat erioikeuksia,
jotka eivät missään muualla tulisi kysymykseen. Heitä oli laivalla
kymmenkunnan, ei matruuseina, vaan toimittamassa kaikenlaisia pienempiä
tehtäviä. Nähtävästi säästäväisyyssyistä oli kapteeni värvännyt
nämä vinosilmät laivaansa, vaikka Marseillesta olisi saanut omia
kansalaisiaan miten paljon tahansa. Tämä oli kuitenkin halvempaa
työvoimaa, mutta he tungeskelivat kaikkialla, olivat riidanhaluisia
ja alituiseen matkustajien harmina käyden joskus suorastaan
vaarallisiksikin, kuten myöhäisemmällä matkallamme saimme kokea.

Mutta nyt olimme vasta matkamme alkuvaiheessa, halkoilimme Melanesian
ja Polynesian saaristoja, katselemista oli kaikkialla, emmekä laivaan
ja laivaväkeen ehtineet kiinnittää sen enempää huomiota.




MELANESIALTA POLYNESIAAN


Uusien Hebridien saariryhmä Etelämeressä on ranskalainen alusmaa ja
on sellaiseksi tunnustettu jo yhden vuosisadan ajan, mutta Ranska
on antanut, niinkuin sananlaskussa sanotaan, pikkusormen pois. En
tiedä, mitkä seikat ovat siihen vaikuttaneet, mutta nyt on siellä
paitsi ranskalaista kuvernööriä, myös englantilainen. Heillä on yhtä
suuri valta kummallakin, ja arvatenkaan he eivät voi yhteisistä
asioista keskustellessaan päästä yksimielisyyteen, koska presidentiksi
on valittu aivan puolueeton espanjalainen. Nämä kolme muodostavat
korkeimman hallintoelimen ja jakavat kanakeille oikeutta. Saarilla
asuvat ranskalaiset valkoihoiset kääntyvät asioissaan ranskalaisen
kuvernöörin, englantilaiset omansa puoleen.

Mutta myös ulkomaailman täytyy jollain tavoin huomata, että Uusilla
Hebrideillä on englantilaisillakin sananvalta. Siellä asuu kaiken
kaikkiaan satakunta englantilaista, mutta heitä varten on painettu
omat postimerkit. Ne ovat muuten samanlaisia kuin ranskalaiset, joten
siis merkkien taiteellisesta asusta ei ole tullut riitaa, mutta teksti
niissä on englanninkielinen.

Tähän n saariryhmään kuuluu kymmenkunnan suurempaa ja noin 70 pientä
saarta. Ne ovat luonteeltaan tuliperäisiä; kaksi kraatteria on vielä
toiminnassa ja toinen niistä purkautui vuonna 1913 tehden suurta
tuhoa. Maaperä siellä on erinomaisen rehevä, ilmasto vielä edullisempi
kuin Uudella Caledonialla, ja siksipä viljelyskasvit antavat siellä
uskomattoman suuria satoja. Kahvista lasketaan saatavan keskimäärin
900 kiloa hehtaarilta, farmari saa siitä 10 frangia kilolta, siis
bruttotulo hehtaarilta 9000 frangia, josta hänelle jää toinen puoli
nettoa. Kakao tuottaa vielä paremmin. Se antaa 1,500 kiloa hehtaarilta,
kilon hinta 9 frangia, siis bruttoa 13,000 frangia, josta niinikään
puolet nettoa. Kenties jossain muualla maa voi antaa vieläkin enemmän
pintayksikköä kohti, mutta on otettava huomioon, että kun viljelys
kerran on saatu kuntoon, ei siinä ole mitään muuta työtä kuin sadon
korjaaminen. Yleensä voidaan sanoa, että kaikki muut kasvit paitsi
kokospalmu tuottavat Uusilla Hebrideillä puolet enemmän kuin Uudessa
Caledoniassa. — Nämä tiedot ovat sellaisilta farmareilta, jotka ovat
kokeilleet kummassakin paikassa.

Luulisi niinollen, että nämä saaret olisivat jo aikoja sitten
liika-asutetut, mutta asia onkin päinvastoin. Jokaisella paikalla on
oma vitsauksensa, ja Uusien Hebridien rasituksena on malaria. Laajat
alavat alueet ovat moskiiton toukan viihtyisiä olinpaikkoja, ja sieltä
ne nousevat levittämään myrkkybasilleja asukkaihin. Varsinkin kanakit
ovat alttiita kuumeelle, mutta ei valkoihoinenkaan siltä säästy.
Minulle kerrottiin kahdesta farmista, joiden omistajat olivat kolmessa
vuodessa kuolleet sukupuuttoon. He olivat saaneet farminsa jo kuntoon,
ja nyt ne jo tuottaisivat, mutta ei ole ketään, joka uskaltaisi
mennä asumaan sinne, vaikka saisi viljelykset aivan ilmaseksi. Eräs
farmari kertoi, että hänellä on töissä 88 alkuasukasta, mutta niistä
säännöllisesti 30 joka päivä kuumeessa ja työhön kykenemättömiä.

Vain harvat valkoihoiset viihtyvät ja kestävät siellä useampia vuosia
yhtämittaa. Monet ovat pakoitetut siirtymään pois juuri silloin, kun
farmi alkaisi maksaa takaisin siihen kiinnitettyjä rahoja ja työtä.
Siksipä maan ja farmien hinnat vaihtelevat siellä enemmän kuin kenties
missään muualla. Kuulin eräästä englantilaisesta, jonka oli onnistunut
800 eekkerin kaakaofarmista saada 70,000 puntaa eli 8,750,000 frangia,
eikä siitä ollut viljeltynä vasta kuin runsas kolmannes, kun taas joku
toinen, joka ei satu löytämään yhtä rahallista ja halukasta ostajaa,
saa myydä farmiinsa aivan pilkkahinnasta, ja kuten jo sanoin, siellä on
isännättömiä farmeja, jotka eivät maksa mitään.

Juuri malaria sekä muut taudit panevat rajan Uusien Hebridien
asutukselle. Valkoihoinen ei voi siinä ilmastossa työskennellä, ja
värillisestä työvoimasta on puute, sillä kuolevaisuus alkuasukkaiden
joukossa on hirvittävän suuri. Näyttää siltä, että minne Etelämeren
saarelle valkoihoinen vain tulee, sieltä häviävät alkuasukkaat
sukupuuttoon.

Koetin saada selville näitten saarien asukaslukua, mutta tiedot, jotka
sain, olivat kaikki erilaisia, eivät edes viranomaisetkaan ole siitä
selvillä. Kun valkoihoisia alkoi siirtyä Uusille Hebrideille, sanotaan
siellä olleen noin 100,000 alkuasukasta. Nyt heitä lienee korkeintaan
15,000. Ranskalaisten lukumäärä nousee viiteensataan ja englantilaisten
sataan. Varsinkin viimeiset vuosikymmenet ovat hävittäneet
alkuasukkaita. Sodan jälkeen tuli sinne Amerikasta influenssa —
espanjantauti — ja se teki selvää jälkeä, ihmisiä kuoli enemmän kuin
ehdittiin haudata.

Päivät, jotka vietimme Uusilla Hebrideillä, olivat sietämättömän
kuumia, Ulapalla kävi kyllä hieno tuulenhenki, mutta se ei ulottunut
Port Vilan lahdenpohjukkaan, ja yöksi tyyntyi kokonaan. Hyttien ilma
oli tukahuttavaa, eikä siellä voinut nukkua, kannella vallitsi taas
kopralastin äitelä tuoksu. Sinne kuitenkin siirsimme telttasänkymme
ja koetimme nukkua tai sitten kalastimme. Näillä saarilla ei ole
ympäröivää korallivyöhykettä, jonne kalat kerääntyvät, vaan ne painuvat
lahtien perukkoihin. Laivan ympärillä solahteli alituiseen ja kalat
tarttuivat hyvin kärkkäästi tuoreeseen lihasyöttiin.

Uimaan ei voinut mennä ollenkaan, sillä kalojen jälessä seurasivat hait
rannikolle, ja ne olivat täällä ahnaita ja kavalia. Ne eivät nousseet
pinnalle, jotta olisi voinut niitä varoa, vaan vaanivat syvällä ja
iskivät sieltä heti, kun näkivät saaliin. Heti ensimäisenä päivänä
saimme tästä kouraantuntuvan varoituksen, joka vei uimahalun meiltä
kokonaan. Kanakkeja kierteli pienillä kanooteillaan laivan ympärillä,
ja vaikka heidän kanoottinsa olivat tasapainon säilyttämiseksi
varustetut vedessä lepäävällä sivulaahustimella, sattui eräs poika
jotenkuten kaatamaan kanoottinsa, joutuen veden varaan. Hän oli
laivasta noin parinsadan metrin päässä, eikä lähettyvillä ollut muita
kanootteja. Heti kun poika kaatui, ilmestyi hain terävä selkäevä
vedenpinnalle. Poika huusi ja polskutti vettä jaloillaan, ja hetken
näytti peto epäröivän, sillä se teki kierroksen kanootin ympäri. Toiset
kanakit kiiruhtivat avuksi, mutta ennenkuin ehtivät paikalle, hyökkäsi
hai ja yhdellä otteella purasi jalan poikki häviten näkyvistä. Heti
se ilmestyi uudelleen ja valmistautui taas hyökkäämään, mutta silloin
pojan ote heltisi kanootista, ja hän painui veden alle, jonne hai
seurasi sen enempää enää näyttäytymättä. Kun toiset kanakit kerkisivät
kaatuneelle kanootille, ei veren punaamassa vedessä ollut enää mitään
nähtävänä.

Oudon kevyesti alkuasukkaat suhtautuvat tällaisiin tapauksiin. Laivalla
oli tällöin joukko fidjiläisiä lastaustöissä. Kovasti huutaen he
seurasivat tapauksen kulkua, mutta kun kaikki oli ohi, alkoivat he
nauraen kertoa muista näkemistään hain urotöistä kuin mistä hyvänsä
jokapäiväisestä asiasta.

Avomerellä näkee haikaloja perin harvoin, mutta ne seuraavat laivaa
kuin hyeenat saalistaan ja ilmestyvät silloin kun sattuu jotakin
epätavallista. Muuan matkustaja kertoi vuosi takaperin matkustaneensa
tällä samalla linjalla. Useaan päivään ei meressä ollut näkynyt muuta
kuin lukemattomia lentokalaparvia laivan ympärillä. Sitten tuli
konevika, ja laivan täytyi pysähtyä muutamaksi tunniksi korjausta
varten. Kun potkuri lakkasi pyörimästä, luulivat hait, että nyt tämä
otus on puolustuskyvytön, ja tiheänä parvena ne ympäröivät laivan
nousten aivan vedenpinnalle. Joitakuita petoja onnistui laivamiesten
onkia kannellekin, ja vasta kun koneet taas pantiin käyntiin, hävisi
haiparvi syvyyksiin.

       *       *       *       *       *

Ennen Tahitia poikkesimme päiväksi pienelle Raiatea-saarelle
Seurasaarien ryhmässä. Se oli meille mielenkiintoinen tuttavuus, sillä
vaikkei näitten paikkojen väliä ole kuin 120 meripeninkulmaa, on
niitten asukkaiden luonteessa varsin suuri eroavaisuus. Tahitilaiset
ovat olleet jo niin kauan valkoihoisten sivistävän vaikutuksen
alaisina, että ainakin nykyisistä papeetelaisista on alkuperäisyys
jo suureksi osaksi hävinnyt, ja tilalle tullut satamakaupunkiyleisön
tavat. Raiatealaiset ovat juuri samaa kansaa, mutta siellä ei
valkoihoisen laiva poikkea kun kenties kaksi kertaa vuodessa, ja niin
ovat he säilyneet vielä sivistyksen saastalta. Ne harvat valkoihoiset,
jotka siellä elävät farmareina, ovat jo aklimatisoituneet miltei
alkuasukkaiksi.

Raiatealaiset ovat jalomuotoista kansaa, ja pääpiirteenä heidän
esiintymisessään on vilpitön ystävällisyys. Kun he tulivat laivaan,
tervehtivät he meitä matkustajia kädestä, kysyivät mitä kuuluu ja
juttelivat kuin vanhojen tuttavien kanssa. He hymyilivät aina, ja se
sopi niin hyvin heidän kukkasilla koristettuun olemukseensa, sillä
kuten tahitilaiset, kantoivat hekin joko hatussaan tai tukassaan
valkoista kukkaseppelettä. Kylätiellä kävellessämme yllätti meidät
sade. Heti aukenivat läheisen talon ovet, ja kaksi nauravaa naikkosta
kutsui meidät huoneeseensa sateensuojaan. Merenrannassa jouduin erään
veneen luo jossa alkuasukastyttö aukoili kauniskuorisia ostereita.
Pysähdyin hetkeksi katselemaan, ja hän kysyi, enkö halua syödä
niitä. Sanoin, etten syömisestä perusta, mutta ottaisin mielelläni
yhden kuoren muistoksi. Hän taas arveli, jotta mitäs noista tyhjistä
kuorista ottaa ja latoi eteeni ison kasan valmiiksi avattuja ostereita
kehoittaen syömään. Ja minä söin, että pahaa teki.

Ominaisia ja myös omituisia Raiatealle samoinkuin koko tälle
saariryhmälle ovat maalla elävät ravut. Niitä on pieniä,
pitkäruumiisia, joilla on ainoastaan yksi heleänpunainen saksi sekä
suuria, miehen nyrkin kokoisia, pitkäjalkaisia, ja ne ovat kaikki
äärettömän nopealiikkeisiä. Tiepuolessa, pihoilla, metsässä, joka
paikassa näki niiden maahan kaivamia koloja, joiden vieressä ne
odottivat syötävää. Pieniä punasaksisia saattoi muutamin paikoin olla
niin runsaasti, että maanpinta näytti aivan punaisenkirjavalta. Kun
niitä lähestyi, hävisivät ne silmänräpäyksessä kuin komennuksesta
koloihinsa pyrstöpuoli edellä. Suuret taas liikkuivat aina sivuttain,
ja usein näytti mahdottomalta, että ne mahtuisivat koloihinsa, mutta ne
solahtivat sinne sittekin kuin sukkula.

Raiatean pituus on noin parikymmentä kilometriä ja leveys puolet
siitä, mutta siellä on vuori, joka nousee toistatuhatta metriä yli
merenpinnan. Kauas merelle näkyy vuorelta syöksyvä vesiputous,
jonka korkeus silmämääräisesti arvioiden on ainakin 50 metriä, ja
auringonsäteissä se loistaa kuin hopeajänne.

Kokospalmu on tämän saaren tärkein viljelyskasvi, ja kopra sen miltei
ainoa vientitavara. Kaikenlaisia hedelmiä kasvaa yli koko saaren,
jotta se on aivan kuin yhtenäistä hedelmätarhaa, mutta hedelmillä ei
ole menekkiä. Vain satunnaisesti viedään kauemmin säilyvää ananasia
Papeeteen, silloin kun suuret laivat siellä poikkeavat. Luonnollisesti
toivat alkuasukkaat laivalle myytäväksi kaikenlaatuisia hedelmiä,
eikä heidän hintojaan sovi moittia. Banaaninippu, jossa oli noin 100
banaania maksoi kolme frangia, suuret ananasit frangin kappale ja
niin poispäin. Ostimme niitä niin paljon, että hyttimme muistutti
hedelmävarastoa; joka sängynkaiteesta riippui hedelmänippuja, ja
lähimmät viikot olimme kuin ananastarhassa, sillä ne levittivät
voimakasta, ihanaa tuoksuaan ympärilleen.

Meri Raiatean ympärillä antaa runsaasti. Laguuni on toisin paikoin
hyvin matala, ja eräällä tällaisella matalikolla näimme joukon ihmisiä,
joiden luulimme olevan uimassa. Lähemmäs tultuamme huomasimmekin, että
he olivat kalastushommassa. Se oli tavallaan nuottakalastusta, mutta
nuottaa ei vedetty, vaan sitä työnnettiin, ja siihen tarvittiin paljon
väkeä kuten hölmöläisten viljankorjuuseen. Pitkä verkko kierrettiin
kalaparven ympärille renkaaksi, noin kolmekymmentä henkeä, miehiä
ja naisia, kahlasi verkon ulkopuolella kainaloitaan myöten vedessä
työntäen verkkoa renkaan keskustaa kohti, kunnes kaikki seisoivat
kehässä toinen toisessaan kiinni. Sitten muutamat menivät verkon
sisäpuolelle ja poimivat kalat paljain käsin. Tapa tuntuu perin
primitiiviseltä, mutta saalis oli siitä huolimatta tavattoman runsas,
vaikka emme joutuneet sitä lähemmin tarkastelemaan, sillä saimme taas
roimasateen niskaamme ja kiiruhdimme sateensuojaa etsimään. Raiatean
vuori, ollen korkein Seurasaarien pohjoisosassa, vetää kuin magneetti
pilvet luokseen ja herauttaa silloin tällöin sadekuuron saarelle.
Meidän siellä ollessamme satoi joka tunti ainakin kerran, mutta se
oli kuin virkistävä suihku hiestyneelle ruumiille, ja kun pilvi taas
väistyi syrjään, paistoi aurinko kuin polttolasin läpi kuivattaen
tuokiossa kastuneen vaatekerran.

       *       *       *       *       *

Ennenkuin jätimme Polyneesian saariston, kävimme täydentämässä
lastiamme sen äärimmäisellä ryhmällä koillisessa, Marquesas-saarilla.
Ne kuuluvat myös Ranskalle, mutta ranskalainen merikartan tekijä ei
nähtävästi ole ollut tietoinen näitten saarien luonteesta, koska on
piirtänyt ne pisteviivoilla kuten korallisaaret. Ja kuitenkaan ei
ainoallakaan niistä ole suojelevaa korallivyöhykettä laguuneineen,
vaan ne kohoavat äkkijyrkkinä merestä, ja ulapan hyrskyt kohisevat
esteettömästi niiden rannoille.

Noukahivan saarella Taiohaen satamalahdessa laskimme ankkurin, sillä
rannassa oleva laituri oli vain pieniä aluksia varten, ja vesi sen
vierellä matalaa. Minkäänlaisia moottorialuksia ei tullut laivamme luo,
ja lahden perukassa oleva kyläkin näytti aivan kuolleelta. Halusimme
kuitenkin päästä maihin, varsinkin kun olimme kuulleet, että näillä
saarilla on miesväestä kova puute. Seitsemää naista kohti riittää
vain yksi mies, vai olisiko oikeampi sanoa, että yhdellä miehellä on
seitsemän naista.

Aikamme odoteltuamme erkani rannasta kaksi suurenpuoleista soutuvenettä
tullen laivalle, ja niillä pääsimme maihin. Vain miespuolinen
matkustajayleisö oli innostunut maihinmenosta, naiset jäivät kaikki
laivaan.

Taiohaen kylä on pieni yhteiskunta, kaikkiaan laskin siinä
kolmisenkymmentä taloa. Vajaan kilometrin pituinen ajokelpoinen
tie kulkee lähellä rantaa, ja sen varrella on koko asutus, muuten
ei saarella ole kuin laaksojen pohjissa luikertelevia polkuja
alkuasukasmajasta toiseen. Kaksi kauppaakin näkyi tiepuolessa, toisessa
luki suurilla kirjaimilla Maxwell & Co, mutta kumpikaan kauppa ei ollut
avoinna. Ostajista nähtävästi oli puute, sillä ihmisiä ei näkynyt
tiellä ei pihoissa. Kaikki olivat luultavasti nukkumassa säleakkunoiden
takana, eiväthän siellä kiireet hätyyttäneet.

Pieniä näkyivät tämän saaren viljelykset olevan. Alava viljelty
rantakaistale ulottui tuskin 300 metriä vesirajasta, sitten alkoi
vuori ja viidakko. Kokospalmu siellä pääasiallisesti kasvoi, mutta
joukossa oli kaikkia tämän vyöhykkeen muitakin hedelmäpuita sekä
jonkunverran pumpulipensasta. Kokospalmuilla oli kaikilla kaulanauha,
korttelinlevyinen peltilevy rungon ympärillä noin viiden metrin
korkeudella. Tahitilla olin myös nähnyt sellaisia, mutta vain harvassa,
täällä oli niitä joka puussa. Ne oli pantu suojaksi rottia vastaan,
jotka pitkin palmun karheata pintaa kiipeävät latvaan ja nakertavat
puolikypsät pähkinät piloille.

Kylä oli katseltu puolessa tunnissa, ja sen enemmälti eivät
ranskalaiset matkatoverini halunneetkaan nähdä saarta, vaan päättivät
palata takaisin laivaan. Kuten tavallista jäin taas yksinäni kävelemään
kapeata laaksopolkua, joka näytti houkuttelevalta rehevyydessään.
Se kulki pitkin lorisevan puron vartta nousten yhä ylemmäs. Tien
kahden puolen kasvoi mahdottoman korkeita banaaneja, joiden lehdet
muodostivat hämärän holvin alleen. Banaanien takana kohosivat mangojen
ja leipäpuiden mahtavat latvukset, ja sitten alkoi metsä. Se ei
ollut mitään matalaa bushia, kuten Tahitissa, vaan suorarunkoista,
10 metrin pituista metsää, samanlaista viidakkoa kuin Sumatralla,
läpipääsemättömän tiheätä ja synkkää. Kaukaa katsoen latvukset
muodostivat tasaisen vihreän maton, ja siellä täällä nousi kuin saari
merestä leipäpuun korkea, tummanvihreä lehtikruunu.

Tiepuolessa näin muutamia alkuasukasmajoja. Menin lähemmäs katsomaan,
ja pian kerääntyi ympärilleni joukko alkuasukkaita, mutta ainoastaan
naisia ja lapsia. Kysyin, missä miehet ovat. He osoittivat lahdelle,
joka näkyi kaukana allamme ja sanoivat, että miehet ovat kopraa
lastaamassa. He hymyilivät minulle kauniisti, mutta nauru tuli kuin
veräjästä, sillä he olivat kaikki hampaattomia. Aivan nuorilta
tytöiltäkin olivat hampaat tyystin poissa, jotta suu ammotti kuin
luolan aukko. Ikä siis ei ollut hampaita karistanut, vaan sen oli
tehnyt tuberkuloosi, joka täällä samoinkuin Tahitissakin kuuluu olevan
sangen yleinen ja puolestaan lisää kuolevaisuutta.

Marquesas-saarelaisilla on myös muuan tapa, jolla he tahallaan
myrkyttävät itsensä. He ovat niin laiskoja, etteivät viitsi paistaa
leipäpuun hedelmiä yksitellen, vaan he antavat niiden kypsyä itsekseen.
Maahan kaivetaan laaja kuoppa, täytetään leipäpuun hedelmillä ja
peitetään mullalla. Viisi tai kuusi vuotta saa kuoppa olla koskematta,
sitten ovat hedelmät valmiita nautittavaksi. Joka vuosi tehdään
tällainen nauriskuoppa, eikä perhe muuta keittelemistä kaipaakaan. Näin
kypsytetty hedelmä on makea ja parempi kuin tuoreeltaan paistettu,
mutta pitkänä maassaoloaikanaan on se imenyt itseensä mullan mujuja ja
on myrkyllinen syötävä. Sen väitetään suuresti lisäävän kuolevaisuutta
näitten saarten alkuasukkaiden keskuudessa.

Laskeuduin takaisin merenrantaan, joka oli simpukankerääjälle
perin köyhä; kun ei ole koralliriuttaa, ei ole simpukoitakaan.
Miehenkorkuiset mainingit vain kohisivat sileälle hiekkarannalle.
Muutamin paikoin reunusti rantaa parinkymmenen metrin levyinen ja 3-4
metrin korkuinen kivivalli. Ympärillä ei ollut kivikkoa lähelläkään,
vesirajassa ainoastaan tämä pitkä valli kuin tuulien ja aaltojen
tuomana. Siitä olisi saanut erinomaisia kiuaskiviä vaikka suurempaankin
saunaan.

Marquesas-saarten moskiitot sietävät tulla mainituiksi, sillä sellaisia
en ollut nähnyt missään muualla. Ne olivat pieniä kuin mäkäräiset,
takaruumis pehmeä ja pullistunut, neulannupin kokoinen, ja niiden
purema oli tavattoman myrkyllinen. Vain neljä pistosta kerkisin saada,
mutta vielä Panamalla — kolmen viikon jälkeen — puremat kihelmöivät,
vaikka olin niitä voidellut kaikenlaisilla palsameilla.

Tullessani laiturille ei siellä ollut vielä venettä, ainoastaan joukko
matkustajia ja laivamiehiä odottamassa. Sitte sinne saapui muuan nuori
mies, jonka puvustaan ja käytöksestään päättelin jonkun ranskalaisen
liikkeen konttoristiksi. Hänen tavaroitaan, pientä pakkilaatikkoa,
kantoi alkuasukas ja asetti sen laiturin penkille portaitten yläpäähän.

Vene saapui ja kaikki kiiruhdimme siihen. Vastatullut seisoi vieressäni
ja pyysi, että auttaisin häntä laatikon kantamisessa. Tartuinkin
laatikon päähän luullen hänen auttavan toisesta kulmasta. Laatikko oli
kuitenkin aivan kevyt, joten sen olisi kantanut kainalossaan, eikä
hänellä ollut aikomustakaan koskea siihen. Kädessäni oli viidakosta
leikkaamani keppi, ja hän sanoi, että "antakaa se keppi minulle ja
kantakaa laatikko." Silloin pudotin laatikon takaisin penkille, sanoin,
että keppiä hän kyllä tarvitsisi, ellei itse viitsi kantaa tuollaista
laatikkoa viiden metrin matkaa, ja nousin veneeseen, joka heti lähti
liikkeelle. Sinne jäi hieno mies laatikkoineen odottamaan tunnin päästä
saapuvaa seuraavaa venettä.

Noukahivan saari ei tarjoa suuriakaan asutusmahdollisuuksia. Kun
illansuussa puolikaaressa kiersimme saaren itäiselle puolelle, näimme
suurimman osan tästä saaresta, ja näkemämme ei ollut houkutteleva.
Vuoret ovat äkkijyrkkiä ja louhikkoisia, eikä niillä ole kasvin
siemen itänyt. Siellä täällä kuohuu silmänruuaksi valkohohtoinen puro
pitkin alastomia kallioita, mutta enimmäkseen ovat maisemat niinkuin
karuimmilla Jäämeren rannoilla.




MITÄ MUUT SANOVAT TAHITISTA


"Kyllä Marquesas-saarillakin olisi hyvin elänyt, mutta minä olen
luonteeltani sellainen, etten pysy kovin kauan yhdessä kohden", sanoi
sweitsiläinen farmari ikäänkuin jatkoksi illalla aloittamallemme
keskustelulle. "Nyt olen kohta kymmenen vuotta ollut tuolla
Houahine-saarella, jonka sivuutimme eilen, ja maa siellä antaa
runsaasti, mutta kun sitten tulee syklooni, saa sen jälkiä potea
vuosikaupalla."

Olin paennut hytin tukahuttavaa kuumuutta yläkannelle ja tavannut
karttakaapin luona tämän kokosfarmarin, joka hänkään ei saanut unen
päästä kiinni, vaan vaelteli pitkin laivaa alusvaatteissaan kuten
minä. Laivamme kulki Seurasaarien ryhmässä, asemamme sillä hetkellä:
pituus 1510 läntistä, leveys 170 eteläistä ja suuntanamme Tahiti, tuo
ylistetty, salaperäinen, paratiisimainen saari, josta ei kukaan vielä
ole lähtenyt päättämättä mielessään palata sinne takaisin ensi tilassa
— paitsi kenties Ivan Stjoganoff, jonka O'Brien kertoo tympeentyneen
Tahitissa oloonsa ja päättäneen matkustaa Itävaltaan professori Eugen
Steinachin puheille.

Minä tein kuitenkin vasta ensimmäistä matkaani tälle Pierre Lotin
ja monen muun ihannoimalle korallisaarelle, ja mieleni oli täynnä
kauniin kirjavia kuvia, sillä olin lukenut kaikki Tahitia koskevat
kirjat, jotka olin saanut käsiini ja tiesin Tahitista enemmän kuin
moni vuosikausia siellä viettänyt kolonisti, kuten jälestäpäin
tulin huomaamaan. Siksipä ei unikaan painanut silmäluomiani, vaikka
ohjaushytin kimakkaääninen kello oli ilmoittanut neljännen aamutunnin
jo alkaneen. Täysikuu loimotti pitkille sileäpintaisille mainingeille,
jotka saivat laivan hiljalleen huojumaan, ja joka heilahduksella
jämähti jossain alakannella lukitsematta jätetty rautainen ovi kuin
moukarin isku alasimeen. Etsimme sweitsiläisen kanssa nojatuolit ja
istuimme kaidepuun ääreen katselemaan hopealta välkähtelevää ulappaa.
Sweitsiläinen jatkoi juttuaan:

"Ei mikään elätä niin hyvin ja niin vähällä vaivalla kuin
kokosviljelys, jos vain ehtii päästä nauttimaan siitä täysiä satoja
sykloonien väliaikana, että jaksaa kestää vauriot. Sillä syklooni
kuitenkin tulee ennemmin tai myöhemmin. Saattaa kulua 20 ja 25 vuotta
niitten välillä, mutta sitte sen tulo on yhtä varma kuin päivän
nousu. Minä sain Nouahineen farmista vuosittain 20 tonnia kopraa ja
elin hyvin, sillä koprasta maksetaan 2 frangia 20 centimeä kilolta.
Viimeinen syklooni oli ollut 1906 ja täsmälleen kahdenkymmenen vuoden
päästä, 1926 tuli se uudelleen ja vei kaikki. Muutamassa tunnissa
kaatoi se minulta 1500 kokospalmua, jälellejääneistä vajaasta
kuudestasadasta repi se lehdet tyystin pois, ettei jäänyt kuin tyhjä
runko. Kaksi vuotta meni, ettei tullut yhtään kiloa kopraa, tämä vuosi
antaa jo vähän. Mutta viime toukokuussa kävi taasen myrsky, ja se oli
hurricane, tasainen eikä tempoileva ja pyörittävä, kuten syklooni, ja
sen vahingot olivat vähäiset. Toivottavasti saamme nyt olla taas 20
vuotta rauhassa."

Pyysin hänen kertomaan enemmälti tästä viimeisestä sykloonista, ja hän
jatkoi:

"Se alkoi yöllä kolmen korvissa, mutta sade, joka aina seuraa
sykloonia, tuli vasta viiden tienoissa. Minun rakennukseni oli tehty
sementtipylväitten varaan, ja luulin sen kestävän, mutta puoli kuudelta
tuulenpuuska nosti sen kuin lentokoneen, enkä sen jälkeen nähnyt siitä
lastuakaan. Vain sementtipylväät ja lattia jäivät jälelle. Palmut
taittuivat kuin tulitikut. Ne ovat notkeita, ja tasaisella tuulella
kokospalmu saattaa taipua miltei maata myöten kuitenkaan katkeamatta,
mutta syklooni repäisee äkkiä ja leikkaa kuin sahalla heittäen puun
montakymmentä metriä kannosta. Meillä ei ollut muuta turvaa kuin
ryömiä pakoon lattian alle, jonne kylmä vesi valui virtanaan, sillä
sykloonisade on kylmää."

"Seitsemän aikaan sykloonin suunta muuttui, joka on harvinainen ilmiö.
Nyt kärsivät nekin rakennukset ja viljelykset, jotka tähän saakka
olivat säilyneet. Raiateassa sortuivat miltei kaikki talot, vesi
nousi tavattomasti, ankkurissa olleet saaristolaislaivat tempoutuivat
irti ja ajautuivat kauas maalle. Papeetessa sortui niinikään paljon
rakennuksia, ja raunioitten sekä kaatuneitten puiden alta kerättiin 60
kuollutta. Kaikilla muilla saarilla oli hävitys yhtä suuri. Kahdeksan
tuntia kesti tätä hävitystä, ja ilma oli aivan pimeänä. Sitten myrsky
asettui äkkiä tyveneksi, pilvet hajaantuivat kuin pyyhkäisemällä,
aurinko paistoi kirkkaasti, ja jokainen saattoi ruveta tarkastelemaan,
mitä omaisuudestaan oli jälellä. Monien ei tarvinnut tehdä sitäkään,
sillä heiltä oli mennyt kaikki. — Se oli surullinen vuosi näillä
saarilla, ja sen jäljet tuntuvat vieläkin."

Kokosfarmari lopetti ja alkoi tarkastella pimeälle taivaanrannalle,
jossa näkyi kuin tummempi juova.

"Tuolla on Moorea", sanoi hän juovaa osoittaen, "ja suoraan edessä tuon
paksun pilven alla on Tahiti."

Läksimme keulaan paremmin nähdäksemme, sillä etukannen aurinkoteltta
pimitti näköalan. Koko etukansi oli täynnä ananasnippuja, nukkuvia
polyneesialaisia ja joitain valkoisia farmareita, jotka edellisenä
päivänä olimme saaneet laivaan Raiateassa. Ananasin ihana, pihkainen
tuoksu täytti etukannen kompuroidessamme pimeässä nukkuvien välitse
äärimmäiseen keulaan, jonne yöpuultaan oli jo kerääntynyt toisiakin
matkustajia ihailemaan valtavan kaunista näkyä.

Se oli tosiaan katsomisen arvoinen. Viistoon oikealla kohosi Moorea
synkän varjokuvan tavoin ulapasta. Se on korkea saari, ja jyrkästi
laskeutuvat harjanteet ovat teräväreunaisia. Niitten toinen syrjä sai
kuutamossa harmaanvihertävän värin varjopuolen laaksojen jäädessä
sysimustaan pimeyteen. Mutta suoraan edessä oli paksu pilvenlonkare,
jonka reunoille kuu valoi kirkkaan hopeisen päärmeen. Sen tummemmasta
alaosasta ikäänkuin riippui korkeaselkäinen saari juuri yhtä pitkä kuin
pilvenlonkare. Saari oli Tahiti, ja pilvi sen jokaöinen seuralainen.
Olkoonpa päivä miten kirkas tahansa ja pilvetön taivaanrantaa myöten,
kun auringonlaskun aika lähestyy, kerääntyy saaren yläpuolelle pilvi,
joka pehmeästi verhoo sen korkeimmat huiput ja uskollisesti vartioi
saarta kunnes auringon kerä taas kohoaa itäisiltä mainingeilta. Se on
tahitilaisille siunauksellinen pilvi, sillä polttavan kuuman päivän
jälkeen huokuu se vuorien viileyttä laaksoihin, hälventää helteen,
levittää kukkien tuoksua joka soppeen ja tekee yöt niin hurmaavan
lauhkeiksi, ihmiset niin rakkaudenherkiksi, että unohtaa yön olevan
nukkumista varten.

Aurinko nousi, heikko kaakkoistuuli heräsi, pilvi haihtui, ja saaren
muodot kävivät selvemmiksi. Se oli vielä etäällä, mutta tunnin kuluttua
näkyivät jo koralliriutan ikuiset hyrskyt, ja niitten takana Papeeten
kirkontornin punainen katto. Hiljensimme vauhtia ottaaksemme luotsin
vastaantulevasta moottoriveneestä ja hiljalleen soluimme tyveneen
laguuniin. Vielä pysähdyimme lääkärintarkastusta varten, — siinä
ei kylläkään ketään tarkastettu — sitten laskimme laituriin, jonka
peltikattoiset suojat olivat ääriään myöten täynnä koprasäkkejä.
"Viikon pysähdys", ilmoitti purseri, "matkustajat voivat huvitella
maissa sen aikaa, kun otamme lastia". Eikä kehoitusta tarvinnut
toistaa, sillä tuskin oli laskuporras koskettanut laituriin, kun
jokainen hytti jäi "kylmille" asukkaiden kiiruhtaessa Papeeten
puutarhoihin tai meren rantaan tai laaksojen solisevien purojen
varsille.

Papeete on Tahitin pääkaupunki, ja se on samalla Etelämeren
korallisaarien pääkaupunki, sillä se sijaitsee Tyynenmeren keskellä,
jokseenkin saman matkan päässä Austraaliasta, Ameriikasta ja
Hawajista. Tähän virkaansa nähden on se tosin kooltaan vaatimaton,
noin puolitoista kilometriä pitkä ja 300-500 metriä leveä, siellä on
kolme pitkää katua sekä 15 niitä yhdistävää poikkikatua, mutta sillä on
suuren kaupungin tavat — ainakin hotelleissa ja kahviloissa.

Mereltä katsoen ei Papeetesta näe muuta kuin reunimmaiset talot ja
kirkkojen tornit, kaikki muu häipyy tummanvihreän lehtikatoksen alle
kuin leikkimajat puutarhassa. Sillä joka taloon kuuluu verrattain
suuri puutarha hedelmäpuineen ja palmuineen, tuuhealatvaiset mangot,
leipäpuut ja monet muut minulle tuntemattomat puulajit reunustavat
katuja, joka aidanraosta tunkee kadulle kukkiva pensas tai banaanin
valtava lehti, kaikkialla näkee vain vihreyttä ja väriä. Katujen suunta
on niinkuin kuvalehtien sokkelokuvien käytävien, eivätkä ne nähtävästi
ole rakennetut minkään erikoisen arkkitehdin piirustusten mukaan —
tai on se sitten ollut perin ultramoderni piirustaja — mutta tämä
rakennusjärjestys mielestäni soveltuu niin hyvin Papeeten luonteeseen.
Englantilaiset eivät kuulemma pidä siitä, ja O'Brien siteeraa erään
lontoolaisen osakekauppiaan arvostelun Papeetesta:

"Annan sanani", sanoi osakekauppias, "että jos me englantilaiset
omistaisimme tämän paikan, niin totisesti tehtäisiin siivous.
Rakentaisimme vankasti ja terveydellisesti ja alkuasukaspölhöille
antaisimme suorat ohjeet, joiden mukaan elää."

Kyllähän on totta, että yhtä ja toista olisi Papeetessa siivottava,
mutta sitä minä vain ihmettelen, miksi eivät englantilaiset ole tehneet
samanlaista siivousta esimerkiksi Delhissä tai Benaresissa tai Agrassa
tai Calcutassa, sillä tuhannesti mieluummin minä asun Papeetessa kuin
noitten mainittujen kaupunkien alkuasukaspesissä.

Mutta niinhän se on, että rikan näkee toisen silmässä paljon
helpoimmin kuin omassaan, ja pohjimmaisen syyn englantilaisten
ankaroihin arvosteluihin luulen arvaavani. He väittävät näet kapteeni
Cookin ensimäisenä löytäneen Tahitin, ja sen mukaan pitäisi sen
kuulua Englannille. Saarella oli kuitenkin sitä ennen jo käynyt
sekä espanjalaisia että ranskalaisia, ja viimemainitut sinne
nostivatkin sitten lippunsa, vaikka Cook ilmoitti sen löytäneensä,
ja tämä seikka tuntuu vielä kivistävän. Siitä kenties myös johtuu,
että kun englantilaisia merimiehiä sattuu saarelle, katsovat he
velvollisuudekseen aikaansaada mahdollisimman paljon häiriötä, he
kutsuvat ranskalaisia sammakonsyöjiksi ja räyhäävät tavalla, jota eivät
voisi tehdä missään omassa siirtomaassaan.

Muuten luulen huomanneeni, että englantilaisen mielipiteen mukaan
eivät ketkään toiset saisi omistaa siirtomaita kuin he; he ovat näet
experttejä siirtomaiden hoidossa, — ja he ovat tottuneet niin kauan
elämään siirtomaiden loisina.




TAHITI JA TAHITILAINEN


Polyneesialainen rotu on kaikista värillisistä roduista jaloin.
Puhutaan javalaisista kaunottarista, mutta ne ovat marakatteja
tahitilaisten rinnalla. Kyllähän javalaisissakin tapaa piirteitä,
mutta yleensä he ovat kuin laudalla nenälle lyötyjä, naama litistynyt,
ja senvuoksi javalainen kaunotar aina jossain määrin muistuttaa
orangutangia, — se johtuu nähtävästi yhteisistä asuinpaikoista.

Mutta tahitilainen on muodoltaan sellainen, jonka kaltaiseksi Jumala
minun käsittääkseni aikoi luoda kaikki ihmiset, vaikka erilaiset
olosuhteet ovat sitten kolhineet toisia enemmän tai vähemmän, ja
vain tahitilaiset paratiisimaisessa olossaan ovat kyenneet tähän
asti säilymään alkuperäisinä. Kookas, voimakas, täyteläinen ruumis,
säännölliset kasvonpiirteet, itsetiedottoman ylväs ryhti ja pehmeän
joustavat liikkeet tekevät tahitilaisesta miehestä mieluisan
katseltavan. Heidän esiintymisensä on vapaata, ei etsittyä eikä
pakotettua, vaan se kuuluu heidän hymyilevään olemukseensa.

Naiset ovat myös tavallista keskimittaa kookkaampia silti kuitenkaan
vaikuttamatta millään tavoin kömpelöillä, sillä sulavat liikkeet,
sopusuhtainen ruumis, jota eivät korsetit ja terveysliivit ole päässeet
kulauttelemaan, antavat heille junomaisen leiman. Tukka tumma,
silmät samoin, sieramet hiukan laajentuneet, huulet voimakkaat, ei
liian paksut, mutta hekumalliset. Keimailemisen taito puuttuu heiltä
kokonaan, eivätkä he odota, että heitä kositaan, he tekevät sen itse
suoraan ja mutkattomasti.

Tuntuu omituiselta, että eri henkilöitten arvostelut tahitilaisten
luonteesta eroavat toisistaan siinä määrin, että luulisi kysymyksessä
olevan kaksi toisilleen aivan vierasta kansaa. Muutamat kuvailevat
tahitilaisia maailman ystävällisimmäksi, rakastettavimmaksi,
vierasvaraisimmaksi ja luotettavimmaksi kansaksi, ja viranomaisten
lausunnon mukaan oli varkaus — ainakin ennen — Tahitissa aivan
tuntematon. Toiset taas väittävät, että tahitilaiset ovat petollisia,
kieroja ja laiskoja, joita ainoastaan potkimalla tai lahjomalla saa
työhön, ja jotka ovat ystävällisiä ja vieraanvaraisia jotakuta kohtaan
vain niin kauan, kun tällä on rahaa.

Minä näin tahitilaisia miehiä sekä lastaustöissä että kalastamassa,
mutta nauraen he tekivät kumpaakin, eivätkä näyttäneet kovinkaan
vaivaantuneilta. Uuden Caledonian ja Hebridien kanakit ovat voimakasta
väkeä, mutta heitä vaati olla aina kaksi nostamassa yhtä koprasäkkiä.
Tahitilainen ei koskaan odottanut toisen apua, vaan heitteli niitä
yksinään kuin leikiten.

Voi olla totta, että tahitilainen on haluton työntekoon, mutta harvassa
tapaa muuallakaan sellaisia ihmisiä; jotka raatavat toisten edestä
ilman, että nälkä tai muut elämän tarpeet heitä siihen pakottavat.
Eivät eurooppalaisetkaan tee siellä muuta kuin aivan välttämättömän.
Kun farmi on saatu istutetuksi, kasvaa se itsestään, eikä omistajan
tarvitse muuta kuin korjata satoa. Sillä maaemo on Tahitissa ehtymätön,
ja se antaa alkuasukkaalle melkein minkään tekemättä kaiken, mitä
hän tarvitsee. Leipäpuita ja mangoja kasvaa villinä joka laaksossa.
Leipäpuun hedelmän valkoinen liha on kuin kankeata taikinaa, jota voi
leipoa. Sellaisenaan se ei sovellu syötäväksi, mutta keitettynä tai
paistettuna muuttuu se väriltään kellertäväksi ja on maukkaampaa sekä
terveellisempää kuin minkään leipurin valmistama viljaleipä. Hedelmässä
ei ole siemeniä ollenkaan, eikä kukaan tiedä, mistä ne kasvavat, mutta
niitä kasvaa kuitenkin.

Banaaneja on Tahitilla kymmenkunnan eri lajia, villejä ja viljeltyjä.
On pieniä, sormenmittaisia ja erinomaisen makeita, on punaisia,
joita ei voi syödä keittämättä tai paistamatta, on vihreitä lyhyviä
ja pitkiä, aina parin korttelin mittaisia, sitten on sellaisia,
joissa on kovat, mustat "siemenet" ja vielä muunkinlaisia, aina
itsekunkin maun ja valinnan mukaan. Papayat, kokospähkinät, suuret
alligaattoripäärynät, ananasit ja appelsiinit lisäävät tahitilaisen
ruokalistan lajirunsautta, eikä hänen ateriaansa varten tarvitse tehdä
muuta kuin kohottaa kätensä poimiakseen. Jos hän haluaa kalaa meloo hän
kajakillaan koralliriutalle, ja parissa tunnissa keihästää hän sieltä
monen päivän tarpeen. — Minkätakia tahitilainen siis tekisi työtä!

Erinomaisen tasaisen ilmaston, runsaan sademäärän ja lihavan maaperän
takia kasvaa täällä kokospähkinään paksumpi liha kuin Uudella
Caledonialla tai Hebrideillä. Siellä menee yhteen koprakiloon kuusi
pähkinää, täällä vain neljä. Siksipä kokosviljelys onkin täällä
tuottavinta. Mutta myös vanilja antaa runsaan sadon samoinkuin
maapähkinä, joita molempia viljellään vientiä varten. Etäisen aseman
takia on hedelmien vienti Tahitista mahdotonta, niinpaljon kuin siellä
niitä jääkin pahenemaan kuluttajien puutteessa.

Mutta jos tämä saariryhmä onkin luonnon antimilla näin runsaasti
siunattu, ei sieltä puutu vitsauksiakaan. Tropiikeissa tavattava
elefanttitauti on täällä sangen yleinen eikä lepra eli spitaali ole
mikään harvinaisuus. Euroopassahan esiintyy myös elefanttitautia,
mutta tämä ei ole samanlaista kuin eurooppalainen. Sen mukaan kuin
minulle selitettiin, aiheutuu tämä jostakin basillista, joka puroista
ja lätäköistä juodessa joutuu veden mukana ruumiiseen tai myös uimassa
ollessa naarmujen tai avonaisten haavojen kautta suoraan vereen. Se ei
vaivaa luustoa millään tavoin eikä kasvata rustoa, vaan asuu ainoastaan
raajojen lihaksissa ja turvottaa kädet tai jalat tai sukupuolielimet
aivan muodottomiksi. Näin sellaisia, joiden ranteet olivat
läpimitaltaan noin 8 tuumaa ja toisia, joiden jalat nilkasta saakka
olivat turvonneet kuin pölkyt, ja varpaat pistivät tästä pökkelöstä
esiin aivan kuin elefantin jalassa.

Mitään tautia vastustavaa lääkettä ei ole vielä keksitty, mutta siitä
huolimatta näyttää, ettei siihen kiinnitetä suurtakaan huomiota,
— kuuman ilmanalan aiheuttamaa leväperäisyyttä. Istuin erään
englantilaisen kokosfarmarin kanssa laivankannella ja keskustelimme
tästä taudista. Hän oli toistakymmentä vuotta asunut Raiateassa ja
väitti kiven kovaan, ettei elefanttitauti tartu valkoihoiseen. Lähellä
meitä istui eräs valkoihoinen rouva, jonka molemmat jalat olivat kuin
sahapölkyt. Kehoitin englantilaista katsomaan sinnepäin ja kysyin,
mahtavatko ne jalat olla vallan terveet. Hän ihmetteli ja sanoi vasta
ensikertaa näkevänsä taudin eurooppalaisessa. Minä mainitsin lyhyellä
aikaa kerinneeni nähdä neljä samanlaista tapausta, mutta englantilainen
selitti sitten, ettei hän liiku farmiltaan minnekään paitsi silloin,
kun tulee tuomaan kopraa Papeeteen, kuten nyt, ja Papeetessa viettää
hän hotellissa ja klubilla ne päivät, jotka siellä viipyy.

Elefanttitauti on kanssaihmisille vaaraton, sillä se ei tiettävästi
tartu, ja siitäkin sanotaan valkoihoisen pääsevän, jos heti taudin
alussa matkustaa kylmään ilmanalaan. Mutta sitten ei ole enää asiaa
tropiikkeihin, sillä tauti uusiintuu siellä. Spitaalista sitävastoin
ei saastutettu parane koskaan, vaan tauti jäytää ruumiinosan toisensa
jälkeen pois, minkään lääketaidon voimatta sitä estää. Japanilaiset
sanovat, että spitaali ei tartu, ja siksi spitaaliset käyvätkin siellä
aivan vapaina. Amerikkalaiset ja ranskalaiset taas väittävät, että
tauti tarttuu pienimmästäkin kosketuksesta, ja senvuoksi on Tahitille
rakennettu sairaala, jonne kaikki saastutetut ympäröiviltäkin saarilta
kerätään, ellei hyvällä, niin väkipakolla.

Jouduin eräänä päivänä tämän spitaalisiirtolan lähitienoille ja päätin
mennä sitä lähemmin katsomaan. Ensi silmäyksellä luulisi sitä pieneksi
siistiksi kyläksi, kuten se itse asiassa onkin, mutta ympäröivä aita
estää kulkijalta sinne pääsyn, ja vain ulkopuolelta saa seurata
asukkaiden elämää. Heillä on siellä farmit, pienet maapalat, joihin
istuttavat hedelmäpuita ja palmuja askaroiden kuten muutkin ihmiset,
mutta kaiken aikaa jäytää tauti ruumista, ja jäsen toisensa jälkeen
putoaa pois ilman, että potilas tuntee mitään kipuja.

Pysähdyin portin kohdalle pienen rakennuksen eteen. Siinä saavat
sairaitten omaiset joka päivä parin tunnin aikana kohdata sairaita,
mutta välillä on rautalankaverkko, joka estää terveitä pääsemästä
kosketuksiin heidän kanssaan. Portin luo tuli muutamia alkuasukaspoikia
ihmettelemään minua. Toisissa en huomannut minkäänlaista merkkiä
taudista, mutta sitten näin erään, jolta oli alaleuka kokonaan poissa.
Hän ei voinut syödä ollenkaan muuten kuin hopeaputken avulla, joka
oli kiinnitetty ruokatorven päähän. Muutamilta olivat sormet tai
varpaat poissa ja erään pää oli siteissä ettei näkynyt kuin silmät ja
suu. Kauempana nilkutti eräs kainalosauvojen avulla jalka kääreessä.
Vartija kertoi, että häneltä oli toinen pohelihas pudonnut kokonaan
pois, jotta paljas luu oli näkyvissä. Ne olivat kamalia katseltavia,
ja kolkko on sinne joutuneen kohtalo. Sieltä ei ole mitään poispääsyn
mahdollisuutta, kuin elävänä haudattuna saa vaeltaa aitauksen sisällä,
kunnes ruumis on lohkeillut muodottomaksi, ja armias kuolema tuo
vapautuksen.

Suomen konsuli Sydneyssä oli kertonut, että Papeetessa on eräs
suomalainen, Olson, joka on tullut mielipuoleksi, ja kehoittanut
minua käymään katsomassa häntä. Hotelli Tahitin isännältä tiedustelin
mielisairaalaa ja sanoin haluavani tavata erästä suomalaista
mielipuolta siellä. Hotellin isäntä tunsikin hänet, mutta sanoi hänen
olevan jossain maaseudulla farmitöissä, joten en voi häntä nyt tavata.
Menin senjälkeen kahvilan puolelle istumaan, mutta hetken kuluttua
tultiin minua kutsumaan hotellin toimistoon. Siellä osoitettiin minulle
erästä tahitilaispoikaa ja sanottiin, että siinä olisi nyt yksi hullu.
Kysyin, oliko tämä se Olson. "Ei se Olson ole, mutta hullu hän on joka
tapauksessa", vastattiin. Sanoin, etten minä sentään kaikkia hulluja
halua katsella, eikä pääasia ole, että mies on hullu, kunhan se vaan
on Olson ja suomalainen. Pahoittelivat etten ollut tyytyväinen heidän
toimitukseensa.

       *       *       *       *       *

Ranskalaiset eivät näytä olevan erikoisemmin innostuneita
kävelymatkoihin tai vähänkin tavallisuudesta poikkeaviin retkiin.
Hyttitovereitteni kanssa läksin joka aamu laivasta kävelylle
katselemaan ympäristöä, mutta hetken kuluttua sain retkeillä yksinäni.
Papeeten katuja he jaksoivat kyllä mitellä tuntimäärin, mutta kun
siellä ei ollut muuta nähtävää kuin kiinalaiset kaupat, ehdotin, että
lähtisimme maaseudulle. Kaupungin laidassa he tavallisesti kääntyivät
takaisin ja sanoivat, ettei sinne kannata mennä, kun ei siellä ole
talojakaan. Niin kiertelin yksinäni meren rannoilla ja laaksoissa,
poimin simpukoita, söin mangoja ja banaaneja ja helteen tullen
pistäysin kirkasvetisessä puronpoukamassa uimassa.

Olin kuullut, että Tahitin koralliriuttojen merenpohjaeläimistö
on maailman lajirikkain ja halusin nähdä sen omin silmin. Kun ei
hyttitovereistani ollut lähtijöiksi, — he varsin kauhistuivat
kuullessaan minun aikovan sinne kajakilla — päätin mennä yksinäni.
Kajakin saanti näytti kuitenkin aluksi vaikealta. Kyselin sellaista
kauppiailta ja muilta henkilöiltä, jotka tunsivat seudun, mutta he
eivät voineet hankkia. Sitten muistin Oskari Nordmanin, puoliverisen,
jonka isä oli ruotsalainen merimies. Hän pitää Papeetessa hotellia,
kahvilaa, speditioniliikettä, useita vuokra-autoja ja on samalla
Tanskan konsuli. Ajattelin, että hän ainakin voi neuvoa, mistä saan
haluamani kajakin. Mutta ei, — hän sanoi, että sellaista on mahdoton
saada. Kalastajat tarvitsevat itse, eivätkä lainaa, ja hän taas
ei tiedä ketään tuttua papeetelaista, jolla olisi minkäänlaista
veneentapaista, hänellä itselläänkään ei ole.

Perin pieni tuntui tosiaan olevan Tahitin valkoihoisten harrastus merta
kohtaan. Ei ole kumma, että he muutamia vuosia sitten olivat kuolla
nälkään, kun kalastajat tekivät lakon kuvernöörin määräämien alhaisten
kalanhintojen takia. Heissä ei ollut miestä lähteä kalastamaan
kilometrin päässä olevalle riutalle, vaan istuivat he murehtien
hotelleissa ja klubeissa. Kiireet eivät kylläkään estäneet, sillä
Tahitissa ei ole mitään muuta niin paljon kuin aikaa.

Vähänlaisesti papeetelaiset myös tuntevat pientä saartaan, sillä minä
sain kajakin heti ensimäiseltä kalastajalta. Noin kilometrin päässä
kaupungista näin rannassa erään tahitilaismajan edessä suuren kasan
koralleja ja menin niitä ihmettelemään. Ne olivat kaikki mitä ihanimpia
taideteoksia. Toiset muistuttivat mahdottoman suurta kukkavihkoa,
toiset taas olivat matemaattisen säännöllisesti haaraantuneiden puiden
kaltaisia, joissa ei yksikään oksa häirinnyt toistaan eikä kasvanut
millimetrin vertaa yhteisestä latvuksesta toisensa edelle. Ihmeellisin
oli kuitenkin eräs puutarhapöytää muistuttava koralli. Siinä oli
keskellä tukeva, puolen metrin korkuinen jalka, ja pyöreä pöytälevy
oli toista metriä läpimitaten ja kaksi tuumaa paksu. Mutta levy ei
ollut tasainen, vaan kohosi kierteisesti keskusakselin ympäri niinkuin
äärettömän suuri ja tiheäkierteinen korkkiruuvi. Neljä kierrosta eli
levyä oli päällekkäin, kukin aina korttelin etäisyydellä toisestaan,
ja tämän yhtenäisen levyn pinnasta kasvoi tuuman pituisia, hohtavan
valkoisia korallipuikkoja vieri vieressä. Sellaisen koristuksen
kehtaisi asettaa vaikka minkälaiseen salonkiin.

Kalastaja tuli majastaan luokseni ja selitti vievänsä korallit
Papeeteen erääseen kuriositeettikauppaan, jonne ovat pyytäneet
niitä hankkimaan. En käsitä, kuinka hän oli pienellä kajakillaan
saanut kuljetetuksi korallit ulkoriutalta, sillä se pöytäkin painoi
mahdottoman paljon; ja niitä oli varovaisesti kuljetettava, enkä koko
rannalla nähnyt kajakkia suurempaa alusta. Niitä oli rannalle vedettynä
kolme, ja kysyin, eikö hän lainaisi minulle yhtä käydäkseni riutalla.

"Kyllä se joutaa", vastasi kalastaja, hän on juuri itsekin lähdössä
sinne.

Työnsimme kajakit veteen ja meloimme yli tyynen laguunin riutalle,
jonka pauhina lähemmäs tultua kasvoi ukkosentapaiseksi jylinäksi.
Tuntui vain heikko tuulenhenki, mutta merellä liikkuivat ikuiset
mainingit. Riuttaa lähestyessään saivat ne teräväharjaisen aallon
muodon, nousivat parin metrin korkuisiksi ja kohisten syöksyivät
koralliseinää vasten lennättäen pärskeet yli riutan laguuniin.
Riutan selkä oli parikymmentä metriä leveä, aivan tasainen ja täynnä
lukemattomia koloja, joissa jokaisessa oli oma asukkaansa, limaeläimiä,
pieniä mustekaloja ja monen monituisen laatuisia äyriäisiä. Se oli
niin matala, että laineet huuhtelivat sen pintaa alituiseen muodostaen
laguunin puoleiselle sivulle pieniä puroja. Korallipohja laskeutui
täällä loivasti, ja kirkkaan veden läpi saattoi seurata vilkasta elämää
korallitarhassa. Olin Batavian akvaariumissa nähnyt runsaan valikoiman
Etelämeren kaloja, mutta siellä ne olivat suljettuina lasiseinien
sisään vaikuttaen keinotekoisilta ja epätodellisia. Täällä sai niitä
katsella omissa oloissaan, ja lajirikkaus oli paljon runsaampi. Niitä
oli kaiken värisiä, oli kiiltelevän punaisesta kirkkaan siniseen,
oli juovikkaita kuin tiikeri, oli täplikkäitä, ja muodot vaihtelivat
nopealiikkeisestä sukkulasta kömpelönnäköisiin, lyhytruumiisiin
paksupäihin. Ne pujahtelivat korallien muodostamiin holvikäytäviin ja
onkaloihin ja pyörähtelivät ihmetellen kajakkien ympärillä. Jos olivat
korallit olleet kauniita maalle nostettuina, vielä ihmeellisemmiltä ne
näyttivät kuulakkaassa vedessä. Niitä oli sekä punaisia että valkoisia,
toiset äärettömän ohuvia, miltei hapsimaisia ja aivan kasvien näköisiä,
toiset taas kallionjärkälettä muistuttavia. Meritähdet, merivuokot
ja merisiilit lisäsivät tämän vedenalaisen maiseman viehättävyyttä
väreillään ja muodoillaan. Meritähtiä näin mahdottoman suuriakin,
toiset olivat hehkuvan punaisia, ja eräs laji niin hauras, että se
vähimmästäkin kosketuksesta hajosi kappaleiksi. Merisiilejä oli myös
useita eri lajeja, muutamat aivan suuren mykerökukan muotoisia.
Keskiosa tumman sinipunainen "hedekukkina" ruskeahkoja, laidoille päin
yhä piteneviä, tylppäpäisiä piikkejä. Toiset taas olivat harmaita ja
niiden piikit teräviä ja hauraita. Niitä teräväpiikkisiä ei ollut hyvä
käsin kosketella, sillä piikit olivat myrkyllisiä, ja eläin saattoi
liikutella kutakin piikkiä aivan mielensä mukaan. Kalakeihäälläni
muutamia niistä sain poimituksi kanoottiini, ja nyt ne soveltuvat hyvin
hyllynkoristeiksi.

Simpukoiden paljous ja lajirikkaus oli yllättävä. Uuden Caledonian
koralliriutoilla olin jo mielestäni löytänyt ne lajit, mitä näissä
vesissä voi tavata, mutta täällä oli kuin aivan uusi sukukunta. Niitä
oli aivan pienistä, riissiryynin kokoisista lähes metrin läpimittaisiin
saakka. Niiden muodot ja värit vaihtelivat yksinkertaisimmista mustista
latuskoista mitä monimutkaisimpiin ja loistavanvärisiin taideteoksiin.

Suurimmat olivat kaksiosaisia kuten meidän vesissämme tavattavat
näkinkengät, mutta niiden kuoret olivat kuperampia, maljan muotoisia
ja reunat poimuttuneet ikäänkuin hampaiksi, jotka tiiviisti sopivat
vastaisessa kuoressa oleviin syvänteihin. Kuoren sisällä oleva simpukka
on väriyhdistelmien mestarinäyte, eikä sen loistavuutta kykene sanoin
selittämään.

Korallien välissä niitä näki toisin paikoin aivan vieri vieressä.
Jos niitä häiritsi, sulkeutuivat ne silmänräpäyksessä kuin loukku.
Tällaisen simpukan lihaksissa on ääretön voima, ja saa olla hyvät
aseet, jos mielii saada sen auki. Jokainen, joka on avannut pieniä
jokisimpukoita, ja tuntenut niiden lihaksien puristuksen, käsittää,
mikä voima piilee tällaisessa puolenmetrisessä otuksessa. Ne voivat
kasvaa aina neljän jalan mittaisiksi, ja onneton on se helmenpyytäjä,
joka sukeltaessaan sattuu astumaan tällaiseen simpukkaan. Siinä pysyy
varmemmin kuin sudenraudoissa, eikä monen sukeltajan katoamista voida
selittää muuten kuin että he ovat tarttuneet tällaiseen loukkuun.

Kaikkien moninaisten simpukkalaatujen joukossa on nautilus yksi
ihanimmista. Se on kiehkuramainen, läpimitaltaan parikymmentä
sentimetriä, valkoisen ja ruskean juovainen ja kiehkuran uloin osa
hopeanhohtoinen. Kiehkuran sisäosassa olevan ilmakammion avulla voi
nautilus kohota vedenpinnalle, jossa se nostaa vaippansa purjeeksi
ja matkustaa riutalta toiselle. Jos vaara uhkaa, laskee se nopeasti
purjeen ja painuu syvyyksiin.

Hauska ja mielenkiintoinen koralliriutan nähtävyys on myös erakkorapu.
Niitä on pienistä, parin sentin pituisista aina hummerin kokoisiin
saakka, ja pitkine raajoineen ovat ne pelottavan näköisiä. Niiden
takaruumis on vailla panssaria, ja sen suojaksi ne etsivät hyljätyn
simpukankuoren tai ottavat myös väkisin tappamalla sen oikean?
asukkaan. Kuoren lokeroihin pujottavat ne turvattoman takapuolensa,
ja vain panssaroitu eturuumis on näkyvissä, mutta vaaran uhatessa
vetäytyvät salamannopeasti kokonaan kuoren sisään ja sulkevat
saksillaan käytävän suun, jotta näyttää aivan kuin siellä olisi
simpukka. Kun kuori tulee liian ahtaaksi, jättävät ne sen ja etsivät
suuremman. Niin pettävän yhdennäköisesti ne osaavat jäljitellä simpukan
lukkoa, että minä aluksi Uudessa Caledoniassa lähemmin tarkastelematta
poimin niitä simpukoina. Vasta hotellissa, kun olivat jonkun aikaa
olleet rauhassa, alkoivat ne juoksennella pitkin lattiaa raahaten
kuorta selässään. Ollessaan kuoreen sulkeutuneina eivät ne näe
mitään, ja vähän väliä täytyy tietysti kurkistaa, miltä ulkomaailma
näyttää. Ensin tulevat esille sakset, sitten neljä paria moninivelisiä
jalkoja ja vasta senjälkeen voi se työntää piilostaan pitkävartiset
liikkuvat silmänsä, jotka kuoren sisällä ovat limittäin uurnissaan
kuin linkkuveitsen terät. Jos jotain vaarallista näkyy, vetäytyy se
vilauksessa takaisin kuoreensa, mutta vain hetkeksi, uteliaisuus
vaatii hetken kuluttua katsomaan uudelleen. Väkipakolla ei erakkorapua
saa pois kuorestaan, se antaa mieluummin vetää itsensä poikki kuin
hellittää takaruumiinsa otteen. Keittämällä ei myöskään saa kuorta
puhtaaksi, sillä silloinkin jää pyrstö onkaloihin ja rupeaa tuoksumaan.
Minä keksin niille katalan keinon: pidin kuoren huippua hetken aikaa
kynttilänliekin yläpuolella. Kun häntäpäätä alkoi polttaa, käveli rapu
nopeasti ulos kuoresta vieden pyrstönsäkin mennessään.

Ihanat ovat koralliriutan asukkaiden olinpaikat, kuin ikuisesti
kukkivissa puutarhoissa vaeltavat ne siellä, ja milteipä kademielin
katselee ihminen tätä tuhlaten käytettyä kauneutta. Tekisi mieli
muuttaa kappale siitä maan päälle kaikkien katseltavaksi, mutta se
on luotu vain vettä varten eikä se siedä ilmaa. Niinpian kun koralli
kasvaa yli vedenpinnan, kuolee se ja muuttuu likaisenruskeaksi.
Kaikissa taivaankaarenväreissä välähtelevä kala menettää kajakkiin
nostettuna loistonsa eikä herätä mielenkiintoa muuta kuin nälkäisessä.
Vain laguunin suolaisessa vedessä ja hohtavissa korallipylvästöissä ne
viihtyvät ja loistavat, kaikki muu on niille turmioksi.

Sillä aikaa kun minä tutkin koralliriutan salaisuuksia, keihästeli
tahitilainen kaloja, jotka uskaltautuivat hänen kajakkinsa lähelle.
Taitavasti hän käyttelikin kolmepiikkistään, ja useimmiten kun hän
iski, päristeli kala myös piikeissä. Ne eivät olleet suuria, vain
runsaan korttelin mittaisia, mutta hän sanoi, että jos lähden yöllä
mukaansa tuulastamaan, niin saan nähdä oikein petojakin. Vuoksen
aikana, jolloin koko riutta on veden peitossa, kuljetaan kahlaamalla
pitkin riutanselkää ja keihästetään soihtujen sokaisemia kaloja, ja
silloin saalis on runsas.

Muuten ei tahitilainen mielellään mene mereen, vaan etsii uidakseen
tyynen puron poukaman tai suvantopaikan. Se ei johdu haikalojen
pelosta, sillä vaikka ne tulevat täällä laguuniin, ei niiden sanota
ahdistavan ihmistä, kalaruokaa on siellä enemmän kuin tarpeeksi.
Tahitilaiset kuulemma väittävät, ettei suolaisessa vedessä uiminen ole
ruumiille terveellistä. —

Lännempänä sijaitsevien saariryhmien asukkaat elävät sitävastoin
meressä yhtä hyvin kuin maalla, väittää ainakin O'Brien'in mukaan
eräs merikapteeni, joka kuljetti laivaa Fidjin ja Samoan välillä.
Hänen oli jätettävä postia välillä olevalle Niaufou-saarelle, joka
kuuluu Tonga-ryhmään. Posti supistui tavallisesti muutamaan kirjeeseen
ja sanomalehteen, jotka hän sulki tiiviiseen peltiastiaan ja heitti
mereen Niaufoun postimestarille, joka uiden oli tullut kolmen
meripenikulman päähän sitä noutamaan. Usein oli hänellä seuranaan
kolme- tai neljäkymmentä saarelaista, kaikilla kainalon alla puupölkky
sekä kalastustarpeet mukanaan, eivätkä hait heitä ahdistaneet, vaikka
niitä oli runsaasti. Puheitten mukaan he saattoivat nukkuakin pölkkynsä
varassa.

Haikaloja ei näe silloin, kun niitä katselisi mielellään, mutta silloin
ne ilmestyvät, kun niitä ei toivoisi. Emme olleet nähneet yhtään haita
vielä laguunissa ja luulimme, etteivät ne sinne tulekaan. Senvuoksi
eräänä varhaisena aamuna loittonimme kauas laivasta ja kelluimme
selällämme sileillä mainingeilla. Äkkiä kuulin huudon ja näin erään
minua lähellä olevan merimiehen osoittavan riutalle päin. Siellä
viilsi kaksi hain selkäevää pitkin vedenpintaa, tosin vielä kaukana
meistä, mutta me olimme myös kaukana laivasta. Käännyimme kiiruusti
paluumatkalle, ja silloin näimme kolmannen — meidän ja laivan välillä.
Minun pitkä tukkani nousi aivan pystyyn, ja katselin vain, kenenkä
kimppuun se hyökkäisi. Sanotaan, että jos huutaa kovasti ja loiskuttaa
vettä käsillään, niin hai säikähtää eikä tule päälle. Me emme ehtineet
tehdä kumpaakaan, sillä peto ei näyttänyt välittävän meistä ollenkaan,
vaan ui rauhallisesti omaa suuntaansa ja hävisi niemen taakse. Mutta
sen jälkeen emme enää poistuneet laivan lähettyviltä.

Tahitilaisten merenpelkoon luulen kuitenkin vaikuttavan erään toisenkin
seikan. Kaikissa rantavesissä piileskelee nimittäin kivien välissä ja
pohjakoloissa eräänlaatuisia kaloja, joiden selässä on myrkyllinen
piikki. Tämän piikin aiheuttaman pistoksen sanotaan olevan miltei
yhtä vaarallisen kuin käärmeenpureman, ja siksi ihmiset karttavat
liikkumasta avojaloin meressä.

Me uimme joka päivä joko laivasta tai laiturilta käsin, jossa vesi
oli syvää. Pari kertaa olin käynyt hiekkarannaltakin uimassa,
sillä en tiennyt näistä myrkkykaloista mitään. Eräänä päivänä
jouduin merenrantaa kävellessäni pienen joen suuhun. Vesi oli
siinä vilpoisempaa kuin meressä, se houkutteli puoleensa, ja kohta
pulikoin hiekkapohjaisessa poukamassa. Rantaa reunusti kivikkosärkkä,
jossa vettä oli vain vyötäisiä myöten, ja päätin mennä särkän yli
syvemmälle vedelle. Pääsin jo särkän laitaan, kun kuulin huutoja
takanani. Puitten varjosta juoksi mies ja huutaen sekä viittoillen
kehoitti minua palaamaan takaisin. Päästyäni rantaan selitti hän,
että tämä on kaikkein vaarallisin uimapaikka, sillä kivisärkkä on
täynnään myrkkypiikkisiä kaloja, joiden pistos vaikkei nyt juuri
tappaisikaan, niin saattaa miehen kuitenkin moneksi päiväksi mihinkään
kykenemättömäksi. Tämän kivisärkän suojaan, kertoi hän, kerääntyy
mahdottomasti pientä kalaa, ja niiden jälessä seuraavat myrkkypiikkiset
kalat. Todistaakseen sanansa astui hän muutaman askeleen veteen ja
kourasi kahmalollisen pohjahietaa, jonka toi rantaan. Hiekka aivan
kuhisi harmaanruskeata, tuuman mittaista kalanpoikasta, niitä oli siinä
kahmalollisessa ainakin viisikymmentä kappaletta.

Kysyin sitten, mistä hän oli minut huomannut ja minne hän on matkalla.
Mies sanoi asuvansa tässä ja osoitti suurien mangopuitten ohi, jossa
nyt vasta huomasin banaanien ympäröimän pienen, keltaisen rakennuksen.
Hän oli ranskalainen farmari, ja ranta sekä maa-alue ympärillämme
hänen farmiaan. Sitten kutsui hän minut huoneeseensa, tarjosi papayaa
ja kokosmaitoa, jotka molemmat maistuivat pitkän kävelyn jälkeen
erinomaisilta.

Tiedustelin häneltä farminsa laajuutta ja sain kuulla sen olevan neljä
hehtaaria. Lausuin ihmetykseni niin pienen farmin suhteen ja kysyin,
elättääkö sellainen maapala. Hän sanoi, ettei Tahitissa sen suurempia
viljelmiä ole kuin harvassa, tavallisin plantaashin koko on yhdestä
neljään hehtaariin. Kymmenen hehtaarin farmia kutsutaan jo suureksi.
Tällaisella neljän hehtaarin farmilla tulee hyvin toimeen, hän viljelee
siinä kokosta ja vaniljaa myytäväksi sekä hedelmiä omiksi tarpeiksi, ja
kalaa saa yhdellä verkonheitolla aina päivän tarpeen.

Hän arveli, että nyt olisi hyvä kalastus-aika ja kysyi, olenko nähnyt
koskaan kalastettavan heittoverkolla. Sanoin vähin opetelleeni sen
heittoa, mutta en ollut vielä varma, saanko joka kerralla sen putoamaan
kauniiseen ympyrään. Niin otimme verkon seinältä ja läksimme rantaan;
mies ei nähtävästi uskonut, että minä osaisin heittää.

Heittoverkko on kudottu pitkän haavin muotoiseksi, suun laajuus pari
syltä läpimitaten ja reunustettu lyijykuulilla, jotka saavat sen
nopeasti painumaan pohjaan, joten kalat jäävät haavin sisäpuolelle ja
tunkeutuvat sen silmukoihin.

Vesi oli nousemassa, ja sen mukana tuli sardiiniparvia lähelle rantaa
syömään pientä pohjakalaa. Ne olivat kuitenkin arkoja, joten vain
kauempaa saattoi tarkastella, missä ne liikkuivat. Sitten oli nopeasti
juostava veteen ja samalla heitettävä verkko parven kohdalle.

Minä tein ensimäisen yrityksen juuri kun suuri aalto tuli kohisten
rantaan ja sekotti kaloilta näön. Heitto onnistui hyvin, ja verkon
silmistä poimimme kilon verran kiiltäväpintaisia sardiineja. Odotimme,
kunnes toinen parvi tuli kohdalle, ja sitten heitti farmari samalla
tuloksella. Kymmenisen kertaa heitimme, ja silloin meillä oli suuri
kasa kaloja rannassa. En koskaan olisi luullut, että meri antaa niin
runsaasti ja niin vähällä vaivalla.

Farmari vaati minua ottamaan kalat mukaani, mutta minä sanoin asuvani
täysihoidossa laivassa. Hän kuitenkin teki palmun lehtiruodosta riipan
ja alkoi pujotella kaloja siihen sanoen, että ne kuitenkin pahenevat,
sillä hän ei voi käyttää kuin yhden kilon. Kun ei vastaväitteistä
ollut apua, otin kaksi metrin pituista kalariippaa kantaakseni kuuden
kilometrin matkan laivalle, jonka keulakeittiössä ne sitten paistoimme
ja söimme aamupuoleen yötä, kun nälkäisinä tulimme Mariposa-kahvilan
tanssiaisista.




VALKOISET TA HITILLÄ


Tahitilaiset samoinkuin muutkin polyneesialaiset ovat aikojen kuluessa
asuneet Intiassa. Sieltä he toisten kansojen painostuksesta siirtyivät
Malajin saaristoon, mutta vieraitten rotujen yhä lisääntyessä jättivät
ensimäisen vuosisadan lopulla senkin muuttaen yhä kaukaisemmille
saarille nykyisille asuinpaikoilleen. Ne olivat silloin vielä
asumattomia, ja he antoivat niille aasialaisia nimityksiä. Siksipä
onkin Polyneesian saaristossa runsaasti samoja paikannimiä kuin
Javalla, Borneossa ja Malakan niemimaalla.

Tehtyään 1770- ja 1870-luvulla useita retkiä Tahitiin palasi kapteeni
James Cook Eurooppaan ja kuvaili sitä ihanimmaksi paikaksi maapallolla.
Boungainvillen kertomukset innostuttivat ranskalaisia niin, että
senaikaisten tietojen mukaan "koko Ranska halusi muuttaa Tahitiin." Yhä
uusia tietoja saapui tästä maallisesta paratiisista, kuinka ihmiset
siellä elävät vielä henkisessä pimeydessä, mutta ovat kauneinta kansaa
maan päällä eivätkä kavahda alastomuuttaan. Silloin englantilaiset
lähetyssaarnaajatkin innostuivat ja lähtivät sinne joukolla viemään
sananrieskaa ja housuja.

Jumalansanaa voidaan kuitenkin levittää monella eri tavalla, ja uuden
uskonnon tuojat selittivät tahitilaisille selkääkarmivia juttuja. He
kuulivat ensiksikin, että kaikki heidän esi-isänsä ovat ikuisesti
palavassa paistinuunissa ja saivat kuulla syynkin siihen, jonkavuoksi
sanoivat lähetyssaarnaajille:

"Jos teidän ensimäiset ihmisenne söivät pyhän puun hedelmiä, niin
heitä olisi pitänyt rangaista, ja jos heidän lapsensa tappoivat
teidän jumalanne pojan, niin heitä olisi pitänyt rangaista, miksi te
kiusaatte meitä näillä asioilla. Me emme ole tappaneet teitä, ja meidän
ensimäiset ihmisemme kunnioittivat kaikkia pyhiä puita."

Kaksitoista vuotta lähetyssaarnaajat tekivät käännytystyötä, istuttivat
lähetysaseman ympärille rehevän puutarhan ja toivoivat lopullista
voittoa. Mutta sitten puhkesi heimojen välinen sota, ja yhdessä
päivässä olivat kahdentoista vuoden työn hedelmät hävitetyt maan
tasalle. Lähetyssaarnaajien henki säilyi, sillä tahitilaiset eivät
olleet verenhimoisia, mutta lähetystyönsä he antoivat ylen sillä kertaa.

Kuten kaikilla Etelämeren saarilla, häviää Tahitissakin alkuasukasrotu
nopeasti sukupuuttoon. Kapteeni Cookin tietojen mukaan oli siellä
valkoihoisten saapuessa 60 tai 70 tuhatta alkuasukasta, nyt heitä
lasketaan olevan vajaa 2000. Vaikka Cookin numerot olisivatkin
jonkun verran liioiteltuja, on 150 vuodessa tapahtunut vähennys
hirvittävä ja osoittaa, että muutaman vuosikymmenen perästä emme
enää saa nähdä alkuperäistä tahitilaista. Keskenäiset heimosodat ja
taistelut ranskalaisia vastaan vähensivät heitä alkuaikoina, myöhemmin
korjasivat Ameriikasta ja Euroopasta saapuneet taudit runsaita satoja.
Tahitilaiset olivat ennen maailman terveintä kansaa; he söivät
kalaa, leipäpuun hedelmiä, banaaneja, mangoja ja joivat kokosmaitoa,
ja muut taudit paitsi elefanttitauti olivat heille tuntemattomia.
Eurooppalaiset toivat heille vaatteita, rommia ja olutta, kiinalaiset
totuttivat heidät epäterveellisiin ruokalajeihin, rotu heikontui eikä
voinut kestää valkoihoisten tuomia kultiveerattuja tauteja, vaan sortui
joukottain. Tahitilainen sulautuu sitäpaitsi sitäpaitsi helposti muihin
kansallisuuksiin, ja nykyjään onkin siellä enemmän hybridejä kuin
alkuperäisiä tahitilaisia.

Kaiken muun lisäksi vähensi maailmansotakin vielä tahitilaisia.
Heidän epätoivoiset taistelunsa ranskalaisia vastaan olivat vielä
tuoreessa muistossa, mutta nyt kun Ranska oli vaarassa, sanoivat
he tahitilaisille, että heitetään pois vanhat vihat, tulkaa tekin
rökittämään germaaneja, ja sen enempää kysymättä vietiin tahitilaiset
selvittämään eurooppalaisten keskinäisiä riitoja. Eivät he saksalaista
millään tavoin vihanneet eikä heillä ollut sodassa mitään voitettavana,
mutta he tappelivat käskyn mukaan ja kaatuivat. Palkinnoksi
uskollisesta avunannosta on heille Papeeteen Avenue Bruat'ille
pystytetty kuvernöörin toimesta muistopatsas.

Patsas on muuten varsin onnistunut, ainakin alaosaltaan, mutta
yläosasta papeetelaiset eivät kuulu pitävän, koska patsaan sivussa
oleva nainen näyttää ojentavan kukkavihkoa kukon hännän alle. Patsas
näytti nimittäin liian alastomalta ilman yläkoristusta, ja niin pantiin
sinne ranskalaisten symbooli, Gallian kukko, kiekumaan voittoa ja
esikuvallisesti osoittamaan, kuinka Ranska kukon siivillä suojelee
tahitilaisia. Minunkin mielestäni oli se oudompi kuin ennen näkemäni
sankaripatsaat, ja kun ei ollut filmejä saatavissa, ikuistin sen
taitoni mukaan kynällä, jotta toisetkin voisivat sitä katsella.

Kirjoitus patsaassa on asiallinen. Paitsi kaatuneitten nimiluetteloa
ja kuvernöörin nimeä on siinä vain lyhyesti sanottu: "Kuolivat
Ranskan puolesta 1914-1918." Sodasta ei tosin ole mainittu mitään,
eikä myöskään ole kuoleman syytä selvitetty, mutta "Ranskan puolesta"
selvittää kaiken.

Muistuu tässä mieleeni Austraalian sankaripatsaat, sillä
austraalialaisilla näkyy sodassa olleen paljon edesvastuullisempi
tehtävä ja paljon enemmän puolustettavana kuin tahitilaisilla. Siellä
nimittäin lukee sankaripatsaitten kyljessä, jotta he kaatuivat ja
kuolivat: 1:ksi Jumalan, 2:ksi Kuninkaan ja 3:ksi Maan puolesta. Maa
on vasta kolmannella sijalla, sillä sitähän austraalialaiset eivät
tarvinneet, eikä heidän maansa ollut millään tavoin uhattuna. Mutta
sitävastoin saa jälkimaailma sen käsityksen, että Jumala on ollut
suuressa vaarassa ja Englannin kuningas vähän pienemmässä, ja tämä
selvittää myös senkin seikan, että austraalialaiset olivat niin auliita
ryhtymään sotaan, ennenkuin Englanti oli sodanjulistuksenakaan antanut.

       *       *       *       *       *

Tuskin on kulunut pari vuosikymmentä siitä ajasta, jolloin lapsenmurhat
eivät olleet mitään harvinaisia tapauksia tahitilaisten keskuudessa,
sillä mukavuutta rakastavina he halusivat nopeasti vapautua kaikesta,
mikä aiheutti vähänkin vaivannäköä. Nyt on asia toisin. He ovat
nähtävästi huomanneet, että rotu kulkee sukupuuttoaan kohti, ja
kansallistunto sekä rodun säilyttämisvaisto ovat heränneet. Lapset ovat
nykyisin sangen haluttuja, eikä sillä ole väliä, kuka on isä, kunhan
äiti vain on tahitilainen. Valkoinen mies saakin siellä helposti vaimon
ja saapa kiinalainenkin, vaikka viimemainitut alkuaikoinaan olivatkin
vihattuja ja halveksittuja. Naista, joka seurusteli kiinalaisen kanssa,
osoitettiin sormella. Mutta kiinalaisella oli rahaa ja silkkiä, ja ne
seikat muuttivat mielipiteet.

Valkoihoisesta ja tahitilaisesta tulee sangen kaunis sekoitus,
jotavastoin kiinalaisen ja tahitilaisen jälkeläinen on perin
ikävännäköinen katseltava. Sillä on tahitilaisen ihonväri ja nenä,
mutta vinot silmät ovat jääneet perinnöksi kiinalaiselta, ja se seikka
pilaa koko tekeleen. Kumpiakin hybridejä tapaa lukuisasti Papeetessa,
jälkimäisiä kuitenkin harvassa.

Jokainen siellä asuva valkoihoinen ottaa itselleen tahitilaisvaimon.
Ellei saa mieleistään Tahitista, matkustaa hän läheisille saarille,
joissa aina on tulijoita. Varsinkin eräs Naissaareksi kutsuttu on
kuuluisa kauniista sukupuolestaan. Minkäänlainen vihkimistoimitus ei
tule kysymykseen, siellä mennään vain muuten naimisiin. Kun valkoinen
lähtee pois, jättää hän rouvansa sinne, vain ehkä yksi sadasta ottaa
hänet mukaansa. Ja vaikka olisi miten tarkkaan vihittykin, kieltää
Yhdysvaltojen laki tuomasta maahan värillistä rouvaa. Ranskalaiset
sitävastoin saavat viedä maahansa vaikka minkävärisen.

       *       *       *       *       *

Ranskalainen on huono liikemies, ja siksipä kiinalaiset ovat saaneet
Tahitissa — kuten monessa muussakin Tyynenmeren liikepaikassa — vankan
jalansijan. Tahitin 12 tuhannesta asukkaasta on 4000 kiinalaista, 2000
tahitilaista, loput valkoihoisia ja sekarotuisia, puolet kumpiakin.
Papeetessa ei ole kuin joku harva ranskalainen kauppa, kaikki suurimmat
liikehuoneet ovat kiinalaisten käsissä. Ranskalaisen kauppa on auki
kello seitsemästä seitsemään, kiinalaisen seitsemästä kahdeksaan tai
puoli yhdeksään, ja kiinalainen tekee viimeisellä tunnilla eniten
kauppaa. Ranskalainen sulkee kauppansa pariisilaisen tavan mukaan
kahdeksi tunniksi keskipäivällä, kiinalainen ei pidä päivällisaikaa
ollenkaan, vaan tekee kauppaa. Pyhäin Miesten päivä oli ranskalaisten
sapatti, ja heidän kauppansa silloin suljetut, mutta kiinalaiset
välittivät viis ranskalaisten sapatista ja pitivät kauppansa auki.
Silloin tuli juuri ameriikkalainen laiva satamaan, tarvitsi tavaraa ja
osti kiinalaiselta.

En tunne tarkemmin Tahitin valkoihoisia kauppiaita, mutta parin
niinsanotun liikemiehen kanssa tulin jonkunverran seurustelleeksi ja
näkemäni perusteella sain sen käsityksen, etteivät he suurestikaan
poikkea javalaisista valkoisen rodun edustajista, eikä heidän sanaansa
ole luottamista sen jälkeen, kun se on tullut sanotuksi.

Toinen näistä liikemiehistä oli van der B., belgialainen
kansallisuudeltaan. Hän ilmestyi laivan ruokailusalonkiin, tunsi
siellä erään matkustajista ja esittäytyi meille toisille. Erinomaisen
sulavaliikkeinen ja -puheinen sekä kohtelias. Hän pyysi meitä kanssaan
Concordia-klubille juomaan lasin olutta, johon suostuimme. Klubi
sijaitsi ränsistyneen lautarakennuksen toisessa kerroksessa, ja
käsitti se putkantapaisen baarin sekä suuremman huoneen, jossa oli
biljaardipöytä ja kaksi muuta pöytää. Toisen ääressä istui olutta
juomassa vormupukuisia ranskalaisia virastohenkilöitä ja eräs rouva,
me valtasimme toisen pöydän. Nautittuamme pari lasia olutta läksimme
kaupungille tehdäksemme pieniä ostoksia, ja van der B. maksoi
lähtiessämme laskun; ei tullut kysymykseenkään, että me olisimme
maksaneet, mehän olimme hänen vieraitaan, selitti hän. Rahaa miehellä
näyttikin olevan runsaasti.

Kuljimme sitten kaupasta toiseen ostellen pientä romua ja
muistoesineitä. Van der B. osti myös, mutta hän aina vuoron perään
puhutteli meitä itse kutakin ja pyysi maksamaan hänen ostoksensa;
hän suorittaa heti, kun päästään kadulle. Näin oli hän parin tunnin
kuluttua velkaa meille jokaiselle. Viimeisessä kaupassa pyysi hän
minun maksamaan kiinalaisen päivänvarjon, joka miellytti häntä, mutta
minä en suostunut. Kun hetken kuluttua poistuimme, oli van der B.
jo kiiruhtanut toiseen kadunkulmaan, kainalossaan päivänvarjo, jota
turhaan koetti peittää takkinsa alle, sillä kiinalainen oli huomannut
kähvellyksen ja seurasi mukanamme ottaen varjon pois. — Mutta vaikka
mies oli joutunut kiinni itse teossa, ja joukko yleisöä kiinalaisen
kovaäänisen puheen johdosta oli kerääntynyt katselemaan katukohtausta,
ei hän millään tavoin osoittanut häpeävänsä tekoaan, vaan kutsui meidät
läheiseen kahvilaan, jossa tilasi jokaiselle lasin absinttia. Hän kävi
vähän väliä tarjoilupuolella puhuttelemassa tyttöjä, ja sille tielleen
hän hävisikin jättäen meidät maksamaan hänenkin lasinsa.

Seuraavana päivänä tapasimme miehen Mariposa-kahvilassa, ja pyysimme
hänen suorittamaan eiliset ostoksensa, mutta hän röyhkeästi väitti
eilen maksaneensa kaikki. Hänellä oli nyt niin kiire, ettei joutanut
keskustelemaan, mutta hän tulee heti takaisin, ja niin sanoen pujahti
hän kadulle sen koommin enää palaamatta. Kiireessä oli hän kuitenkin
unohtanut uuden panamahattunsa sekä pitkän korallinauhan kahvilaan.
Me otimme ne mukaamme laivalle ja möimme huutokaupalla. Rahat jaoimme
keskenämme ja pääsimme kutakuinkin omillemme.

Tulin myös tuttavaksi ranskalaisen tullivirkailija Vernon kanssa.
Hän oli erinomaisen ystävällinen ja kutsui minut seuraavaksi
päiväksi kello 11 Mariposaan. Menin sinne ja odottelin tunnin, mutta
häntä ei kuulunut. Iltapäivällä tapasin hänet kadulla, ja kovasti
anteeksipyytäen hän selitti, ettei voinutkaan aamulla saapua kysyen,
voisinko tulla huomenna samaan aikaan. Menin taas ja taas odottelin
tunnin, mutta turhaan. Vielä kolmannen kerran menin häntä pyynnöstään
tapaamaan, mutta ei hän tullut silloinkaan. Senjälkeen en katsonut
velvollisuudekseni tuntea häntä, kun hän viimeisenä päivänä tuli
laivalle ja tarjosi kättään jäähyväisiksi.

Jotkut käsitteet ovat sikäläisillä ihmisillä toisenlaiset kuin mihin
minä olin tottunut; taikka asia lienee niin, että troopillinen ilmasto
tekee ihmisestä itsekkään, — ainakin oli tehnyt hyttitoveristani
ranskalaisesta leipurimestarista.

Palasin ehtoopuolella pitkältä kävelymatkalta takaisin Papeeteen ja
poikkesin erääseen kahvilaan saamaan virkistystä. Kansaa tuli ja meni,
enimmäkseen ulkolaisten laivojen matkustajia ja miehistöä, mutta
myös tahitilaisia, pääasiassa naisia. Maan tavan mukaan istahti eräs
neitonen ujostelematta pöytääni, ja kun hän oli janoisen näköinen,
tilasin hänellekin pullon olutta. Hetken kuluttua ilmestyi siihen myös
hyttitoverini leipurimestari pyytäen saada tehdä meille seuraa, johon
suostuimme. Kun olin väsynyt, maksoin jonkun ajan kuluttua laskuni ja
läksin laivalle nukkumaan toisten jäädessä vielä kahvilaan.

Vasta aamupuoleen palasi leipurimestari ja nukkui aina lunchiin saakka.
Herättyään karhusi hän minulta ensi töikseen viittäkymmentä frangia.
Kysyin, mistä tämä johtuisi ja sain kuulla, että mestari oli tytön
takia hävittänyt niin paljon rahaa. Lausuin ihmettelyni tällaisen
vaatimuksen suhteen, mutta leipuri ilmoitti yksinkertaisesti, että
tyttö oli minun, ja mitä hän on menettänyt tytön takia, saan minä
maksaa. Selitin hänelle omat mielipiteeni tämänkaltaisten menoerien
suhteen ja lisäsin, ettei tyttö ollut minun enemmän kuin hänenkään,
mutta jos hän välttämättä tahtoo panna tytön minun nimiini, niin siinä
tapauksessa hän saa maksaa minulle vuokraa tytöstä. Jonka jälkeen
leipurimestari ei enää uudistanut vaatimustaan.




TAHITIN IHMEITÄ


Vaikka Tahiti on kooltaan verrattain vähäinen, tarjoaa se kuitenkin
matkustajalle paljon enemmän näkemisen arvoista kuin monet
laajuudestaan kuuluisat alueet. Sen pituus on 60 ja suurin leveys 40
km., mutta ikäänkuin korvaukseksi saaren yksinäisestä asemasta on rikas
luonto avoimin käsin jakanut tälle pienelle alueelle kauneutta kenties
enemmän kuin millekään muulle maanpaikalle. Eikä näitä kauneuksia
tarvitse etsiä päivämatkojen takaa, ne ovat kaikki käden ulottuvilla,
jokaisen nähtävinä, joka vain haluaa niitä katsella.

Tahitin kartalle on merkittynä viisikymmentä jokea ja puroa,
ja vaikka useat niistä ovat pieniä kätkeytyen miltei kokonaan
rehevän kasvullisuuden peittoon, tapaa siellä sellaisiakin, joille
viehättävyydessään saa hakea vertaista. Vesi ei niistä lopu koskaan,
sillä korkeat vuoret, joista korkein, Orohena, kohoaa 2237 metriä yli
merenpinnan, imevät pilvistä kosteutta ja ruokkivat puroja kuivanakin
aikana.

Vajaan kahdentoista kilometrin päässä Papeetesta kuohuu vuorenrotkossa
Lotin ylistämä Fautaua-putous. Ehdotin hyttitovereilleni kävelymatkaa
sinne, mutta he eivät olleet halukkaita kävelemään, vaan lupasivat
hankkia auton. Sanoin, ettei sinne pääse autolla, mutta he tiesivät
asian paremmin samoinkuin autonohjaajakin, joka lupasi saattaa meidät
putoukselle.

Alkumatkasta oli tie leveä ja tasainen kuin katu. Se kulki
paratiisimaisen puiston läpi korkeitten palmujen ja tummanvihreitten
leipäpuiden muodostamassa holvissa. Sitten se tapasi Fautaua joen,
seurasi sen kimaltelevaa vyötä, jonka yli kaartui rehevä lehtikatos
toisinaan peittäen joen uoman kokonaan. Tien toisella puolen kohosi
äkkijyrkkänä kauniskukkaisten pensaitten verhoama vuorenrinne ulottuen
toisin paikoin miltei joenrantaan ja jättäen tielle vain kapean uran
juurellaan.

Olimme kulkeneet ehkä kuusi kilometriä, kun saavuimme tasaiselle,
aukeammalle paikalle, jossa tie loppui suuren mangopuun alle.
Kuljettaja pysäytti auton ja sanoi, että olemme perillä. Menimme
jalan kuljettajan osoittamaan suuntaan satakunta metriä, mutta mitään
putousta emme löytäneet. Siellä oli laajempi patoamalla muodostunut
allas, josta Papeeten vesijohdot saivat alkunsa, ja altaasta lorisi
vesi puolen metrin korkuisena putouksena, mutta mikään Fautaua se ei
ollut. Lotin kylpypaikaksi tätä kuuluivat kutsuvan.

Menimme takaisin autolle ja tiukkasimme kuljettajalta oikeata
vesiputousta.

"Sinne on vielä 15 kilometriä tästä", sanoi hän, "eikä sinne pääse
autolla."

Tiesin hänen puhuvan palturia, sillä matkaa ei voinut putoukselle olla
pitemmälti kuin kaupunkiinkaan. Ehdotin, että menisimme loppumatkan
jalan, mutta ranskalaiset ovat kerta kaikkiaan sellaisia, että missä
autotie loppuu, siinä loppuu myös heidän retkeilyhalunsa. He päättivät
palata takaisin kaupunkiin, minä läksin yksinäni vaeltamaan pitkin
jokivarsipolkua yhä ylemmäs.

Polku nousi ensin loivasti, mutta pian se alkoi kohota jyrkemmin
ja ikäänkuin porrasmaisesti. Alkumatkasta näki tiepuolessa
tahitilaisasutusta, ja tiekin oli vielä kärryillä kuljettava, sitten
loppui asutus, laaksoa reunustavat vuoret lähenivät toisiaan ja laakso
muuttui hämäräksi. Vähänlaisesti lienee kulkijoita Fautaua-putoukselle,
sillä toisin paikoin hävisi polku tykkänään rehevän alikasvullisuuden
peittoon. Koetin nousta vuorenrinteelle arvellen siellä olevan
aukeampaa, mutta erehdyin. Kauempaa katsoen näyttivät vuoret pehmeän
nukkaisilta, ikäänkuin niitä olisi peittänyt tuskin polveen saakka
ulottuva pensaikko, jossa vaivatta voi kulkea, mutta kun nousi
vuorille, kohosikin eteen kolmen metrin korkuinen läpipääsemätön
pensasmuuri. Latvukset muodostivat yhtenäisen, laineellisen katoksen,
alemmat rungot ja oksat olivat lehdettömiä, mutta niin tiheäksi
verkoksi olivat ne kietoutuneet toisiinsa, ettei katseellakaan voinut
tunkeutua edes kymmentä metriä tähän viidakkoon. Siellä on äkkijyrkkiä
rotkoja ja ylipääsemättömiä kuiluja, joita ei etäämpää huomannut
ollenkaan, sillä vihreä lehtimatto verhosi syvänteet allensa. Rotkojen
paljaat kallioreunat olivat omituisen mustaa vuorilajia ikäänkuin
väkevän ruokamultakerroksen peittämiä, ja niiden laiteita verhosi
harmaantunut korallikerros. Se oli jäännöstä vuosituhansien takaiselta
ajalta, jolloin saarien yli vielä lainehti sininen meri.

Jouduin taas mangojen ja banaanien välissä luikertelevalle polulle.
Se poikkesi ränstynyttä siltaa myöten joen toiselle puolelle, palasi
taas takaisin ja miltei hävisi näkymättömiin miehenkorkuisten
saniaisten väliin. Laakso muuttui yhä kapeammaksi, tuuheitten puiden
alla oli hämärää, ja ilma helteisen kosteata kuin kasvihuoneessa.
Täällä vasta näki, kuinka rikas Tahitin luonto ja kasvillisuus
on, sillä näissä laaksoissa ei ole kuivaa aikaa ollenkaan. Mangot
ja alligaattoripäärynät — jotka viimemainitut muuten eivät maistu
miltään ilman suolaa ja pippuria — olivat täällä paljon suurempia kuin
Papeetessa.

Yhä jyrkemmin kohosi polku, kosken kohina kuului jo edestä, kiipesin
viimeisen penkereen yli, ja edessäni oli ylistetty Fautaua. Polku johti
kalliopaadelle, paaden alla oli kirkas suvanto, ja suvannon takana
kohisi hopeankimalteinen putous.

Fautaua ei lumoa valtavilla vesimassoilla tai päätähuimaavalla
voimalla, joka panee maan vapisemaan ja kalliot vavahtelemaan. Ei se
myöskään houkuttele kuten Imatra hyppäämään kuohuihinsa, jotta löytäisi
unohduksen murheilleen, sillä ne unohtuvat jo sitä katsellessa. Tai
houkuttelee se kylläkin puoleensa, mutta ei hukkumaan, vaan saamaan
virkistävän ryöppykylvyn helteisen kävelyn jälkeen. Sillä vuorilta
tuleva vesi on täällä viileätä ja vaikuttaa virkistävämmin kuin
laguunin lämpimät pintakerrokset, jossa useinkin hiki kihoaa otsalle
uidessa.

Ennen putousta kulkee joki aivan piilossa laakson pohjaa peittävien
tuuheitten puiden alla. Kuin mustasta onkalosta sukeltautuu se sitten
esille, hypähtää kallioportaalle ja putoaa siitä aivan vapaasti syvälle
suvantoon. Se välkkyy auringossa kuin elävä hopeanauha, mutta niin
korkea on putous, että vesipatsas särkyy ennen suvantoa, ja osa siitä
hajoaa usvamaisiksi pisaroiksi, jotka hienona sateena laskeutuvat
ympäröiville rinteille. Siksipä kasvullisuus siellä on rehevämpi
kuin missään muualla. Ikuisessa kosteudessa kasvavat sananjalat
jättiläiskokoisiksi, niiden lajirikkaus on hämmästyttävä samoinkuin
muidenkin kasvien. Ja siinä juuri on Fautaua-putouksen suurin
viehättäväisyys. Näyttää kuin olisi tämä laaksonpohja siirretty joltain
aikaisemmalta maapallon rehevämmältä kehityskaudelta nykyaikaan.

Mutta nälkä muistutti minulle, etten ollut nauttinut laivan lunchia
ollenkaan, ja Papeeteen oli 12 kilometriä. Läksin paluumatkalle, poimin
joen varresta mangoja ja banaaneja, ja unohdin pian nälkäni. Mutta
ihminen on luonnostaan ahnas eikä tyydy siihen, minkä jaksaa syödä,
vaan ottaisi vielä varastoonkin. Kyllähän Papeetessakin hedelmiä sai
niin paljon kuin halusi, mutta tuntui siltä, kuin ne olisivat olleet
jonkun yksityisomaisuutta, vaikkei niiden poimimista kukaan kieltänyt.
Näitä puita ei ainakaan kukaan omistanut, ne kuuluivat kaikille.

En osannut punoa palmunlehdestä koria, kuten tahitilaiset ja mietin,
mistä saisin soveliaan pussin. Housuista olisi tullut erinomanen
teinipussi, mutta en voinut aivan paitasillani mennä kaupunkiin.
Takkia ei minulla ollut ja niinpä riisuin paidan päältäni, sidoin
helman umpeen ja hedelmäkori oli valmis. Vain mangoja poimin, suuria,
kullankeltaisia, banaanit olivat jo liian jokapäiväisiä, niitä riippui
hyttimme katosta moniaita nippuja, ja niiden liikanainen syönti ei
ollut vatsalle hyväksi.

Joku voisi kenties luulla, että päästyäni kaupunkiin ihmiset olisivat
pysähtyneet katselemaan minua, paidatonta miestä. Mutta etelän
aurinko oli jo polttanut nahkani niin ruskeaksi, että hyvinkin kävin
puoliverisestä, ja sellaiseen ei siellä kiinnitetä mitään huomiota,
vaikka verhona ei olisi kuin kukkasellinen parea, lannevaate.

Vaikka Tahitissa muuten eletään melkein miten tahansa, on valkoihoisten
pukukysymys herättänyt järjestysviranomaisten huomiota. Alkuasukkaihin
nähden ei tietääkseni ole mitään määräyksiä annettu, sillä tahitilainen
ei omissa oloissaan paljasta itseään milloinkaan kokonaan. Uidessaankin
pitää hän päällään punaisen parean lanteittensa verhona, mutta ei
maalla ollessaankaan kaipaa sen suurempaa pukuvarastoa — paitsi
kaupungissa, Papeetessa.

Mutta saaren paratiisimainen luonto on houkutellut sinne valkoihoisia,
joiden tunnuslause on "palatkaamme luontoon", ja he ovat myös
pukeutumisessaan palanneet paratiisin aikaiselle kannalle. Kerrotaan
viranomaisten karkoittaneen joitakuita tällaisia luonnonihmisiä, mutta
vielä heitä siellä on. He ovat vetäytyneet vuorten piiloihin, jossa
viranomaisten määräykset eivät heitä hätyytä, ja yksinomaan hedelmiä
syöden elävät he siellä alkuihmisen tavoin. Joskus sellainen olio
kyllästyy yksinäisyyteensä, etsii jonkun rääsyn verhokseen ja laskeutuu
Papeeteen, jossa päiväkauden kiertelee katuja herättäen takkuisine
muotoineen kaupunkilaisten huomiota ja sitten taas palaa takaisin
viidakon suojaan.

Nämä pukumääräykset ovat varsin ymmärrettäviä, eivätkään ne koske kuin
verrattain vähäistä osaa ruumista, joten niistä ei luulisi koituvan
innokkaimmallekaan luonnonihmiselle haittaa. Japanissa sitävastoin
kuuluu pukupuritaanisuus nykyisin olevan sangen ankara. Eräs sikäläinen
sanomalehtimies kertoi, että yläruumiin julkisesti paljastaminen
rangaistaan siellä sakolla, joka tosin ei ole kovin suuri. Jos nainen
paljastaa kadulla toisen rintansa — paitsi lasta ruokkiessaan — maksaa
hän sakkoa 50 sen'iä eli 25 Amerikan senttiä. Molemmista rinnoista on
sakko kaksinkertainen eli yksi yen.

       *       *       *       *       *

Monien muitten Etelämeren saarien tavoin on Tahitikin siinä
onnellisessa asemassa, ettei siellä ole käärmeitä ollenkaan. Ainoa
näillä seuduilla tavattava matelija on parin korttelin mittainen
vesikäärme, jonka varsin usein tapaa ulkoriutan matalassa vedessä.
Se on läpikuultava, kuin vedellä täytetty ja iljettävän näköinen.
Toiset sanovat sitä myrkylliseksi, mutta se on aivan vaaraton. Kehnon
uimakykynsä takia on se varustettu imulevyllä, ja senvuoksi se lähestyy
kaikkia liikkuvia esineitä saadakseen vapaan kyydin. Siitä johtuu kammo
tätä viatonta vesikäärmettä kohtaan, sillä eipä tuntuisi kovinkaan
mieluisalta, jos sellainen uimassa ollessa imeytyisi kiinni ruumiiseen.

Mutta paljon suurempaa huomiota on sekä alkuasukkaissa että valkoisissa
tiedemiehissä herättänyt Tahitin korvilla varustettu ankerias. —
Korkealla vuorilla, neljän huipun ympäröimänä on Vaihiria-järvi.
Se on kilometrin pituinen ja puolen levyinen, syntynyt vanhaan
kraatteriaukkoon. Vetensä sen täytyy saada maanalaisista lähteistä,
sillä ympäröiviltä vuorenhuipuilta ei arvatenkaan riitä vettä sen
tarpeisiin, se kun elättää useita alempana olevia pienempiä järviä.
Sen syvyyttä ei liene kukaan mitannut, alkuasukkaat sanovat sen olevan
pohjattoman. Täällä, järven mustissa onkaloissa elää tämä omituinen
ankerias, ainoa laatuaan koko maailmassa.

Tahitilaiset kertovat, että muinaisina aikoina, säälimättömien
heimosotien raivotessa voittajat raastoivat vankinsa tänne, leikkasivat
heiltä korvat ja heittivät ne järven rannassa olevaan rotkoon. Siitä
lähtien kasvoi ankeriaille korvat, tosin suuremmat kuin ihmisenkorvat,
ohuet, tummanharmaat nahansiekaleet ja ylä- sekä alakärjestään suipot.
Tahitilaiset eivät uskalla uida järvessä, sillä silloin nousee veden
mustista pimennoista oikein emäankerias ja vie uijan syvyyksiin.

Muitakin tarinoita liittyy tähän salaperäiseen järveen, mutta ne ovat
pitkiä juttuja ja pääasiassa lastenkamarissa kerrottavia.

       *       *       *       *       *

Etelämaitten kansathan, kuten tiedämme, ovat alttiimpia kuin me
kaikelle salaperäiselle. Intialla on fakiirinsa ja salatieteitten
temppelinsä, villeillä Afrikan heimoilla taas noitansa, joiden
vaikutusvalta monasti ylittää heimopäällikönkin vallan. Samoin on
polyneesialaisilla omituinen "virkakunta", joka arvoitusta ei liene
vielä kukaan ratkaissut.

Se on tulenlumoojat, harvalukuinen, merkillisellä hypnoottisella
voimalla varustettu, kaiken kansan kunnioitusta nauttiva
tahitilaisluokka, johonka ei tuli tehoo ollenkaan. He saattavat
esimerkiksi pitää kättään palavassa tulessa ilman, että se mitenkään
vaikuttaa heihin, mutta heidän paras vetonumeronsa on kuitenkin
tulen-yli-kulku, s.o. käveleminen ja toisten kävelyttäminen hehkuvaksi
kuumennetun kivikentän yli.

Moni ehkä nyt arvelee, että tästä tulee satuja, mutta heitä pyydän
vain muistelemaan, kuinka Daniel ja ne kolme muuta miestä kävelivät
tulisessa pätsissä monta vuorokautta, eikä hiuskarvaakaan heidän
päässään kärventynyt. Kun se tarina on uskottava ja kaikkialla myös
uskottu, niin yhtä totuudenmukainen on tämäkin kertomus näistä Tahitin
tulenlumoojista.

Itse en saanut sitä nähdä, niin mielelläni kuin halusinkin. Tahitin
katooliset papit ovat katsoneet tällaiset järjellekäsittämättömät kyvyt
pakanamallisiksi ja kieltäneet koko seremonioitten toimittamisen ja
pitämisen. Kun he eivät itse kykene pitämään sormissaan tulitikkuakaan
siihen asti, että se olisi palanut loppuun, sitä vähemmin kykenevät
he kävelemään hehkuvien kivien päällä. Ja jos joku toinen sen tekee,
niin heidän auktoriteettinsa kärsii, ja monopooli on uskonnon nojalla
lakkautettava.

Kyselin Papeetessa melkein jokaiselta, missä voisi saada ottaa osaa
tällaiseen tulenjuhlaan, mutta nuoremmasta polvesta ei kukaan ollut
edes nähnytkään tulenlumojaa. Mutta sitten tapasin erään — tai
oikeastaan kaksikin ranskalaista virkamiestä, jotka olivat Tahitissa
viettäneet lähemmäs kolmisenkymmentä vuotta ja itse kulkeneet tämän
kivikiukaan yli.

Toinen heistä matkusti samalla laivalla Eurooppaan, ja hän kertoi
yksityiskohtaisesti koko toimituksen.

UMUTI on tulijuhlan nimi, se tapahtuu syrjäisessä paikassa, ja vain
suupuheitten kautta saa siitä tiedon. Tämä tropiikissa vanhettunut
virkamies esitti kaiken elävästi niin puhein kuin elein, että minä vain
kuivasti kertomalla voin todistaa hänen elävän kuvauksensa.

Pimeänä iltana, jolloin Tahitin ikuinen yövartija, usvamainen
pilvivaippa verhosi sen vuorenhuippuja ja valui laaksoja pitkin
palmurannoille tuoden virkistävää viileyttä päivän helteestä
uupuneelle, saapui ystävämme virkamiehen luo tahitilaistyttö
ilmoittaen, että nyt saisi nähdä UMUTIn jos haluttaa. Kiviä on
kuumennettu jo toista vuorokautta, ja nyt ne ovat valmiina juhlaa
varten. Matkalle olisi lähdettävä nyt heti, sillä näytös alkaa tunnin
päästä.

Tämä virkamies oli nimittäin aikaisemmin salaisesti ilmoittanut
haluavansa nähdä tulenjuhlan, ja siksi hänelle tämä sana saatettiin.

Hän olikin heti valmis lähtöön. Kuljettiin pimeässä vuorelle, kapeita,
mangojen ja leipäpuitten varjostamia polkuja pitkin ja saavuttiin
aukealle kentälle, jonne jo oli kerääntynyt runsaasti alkuasukkaita.
Mutta heidän joukossaan näkyi myös kaksi katoolista pappia, jotka
kiusaus oli houkutellut katsomaan tätä merkillistä näytelmää.

Keskellä aukeamaa oli yli kuusi metriä laaja kuoppa täytettynä hehkuvan
valkoisilla kivillä. Niitä oli päiväkaupalla siinä kuumennettu, ja
rovion hiilet kuumoittivat vielä kivien alta.

Kohta saapui TAHUA, tulenlumooja. Hän oli keski-ikäinen mies puettuna
polviin saakka ulottuvaan valkoiseen pareaan, avojaloin, ja kädessään
kantoi hän melkoista oksaa, joka oli leikattu tea-puusta. O'Brien sanoo
sitä kyllä kirjassaan ti-puuksi, mutta ranskalaiset lausuvat sen tea.
Ilman tea-puun oksaa ei toimitus menesty.

TAHUA astui nyt hehkuvan kivikiukaan ääreen ja teki sitä kohti muutamia
kohteliaita kumarruksia samalla kolmeen kertaan koskettaen kiviä
oksalla. Senjälkeen astui hän kuumuudesta valkeille kiville, ja katse
suunnattuna suoraan eteenpäin kulki kivialttarin yli ilman, että
hehkuvat kivet häntä yhtään vahingoittivat. Sitten palasi hän takaisin
lähtöpaikkaansa ja viittasi kädellään yleisöä seuraamaan mukanaan
uudelle retkelle.

Miltei kaikki läsnäolijat olivat riisuneet kengät jaloistaan — sillä
kenkäjalkaiset eivät saaneet ottaa osaa seremoniaan — ja nyt he
avojaloin seurasivat TAHUAa kiukaalle. Täytyi katsoa suoraan eteensä
TAHUAn selkään — jos se oli mahdollista monen edelläkävijän lävitse —
ja astua joka askel vakavasti.

Tämän kävelemisen matkatoverimme ranskalainen virkamies esitti
laivankannella loistavasti noin joka toinen päivä kaksikuisen matkamme
varrella muitten ja erikoisesti ulkolaisten matkustajien pyynnöstä. Hän
otti samanlaisen asennon kuin TAHUA, teki kumarrukset ja kädenliikkeet
moitteettomasti ja asteli sitten punaisissa tohveleissaan arviolta
kymmenen metriä juuri siten kuin tehtiin UMUTIssakin, varmoin askelin
ja katse suunnattuna suoraan eteenpäin. Hän kertoi kolme kertaa
olleensa mukana tällaisessa tulenjuhlassa ja joka kerta kävelleensä
TAHUAn jälessä yli hehkuvien kivien avojaloin, mutta kivet olivat
tuntuneet aivan kylmiltä. Kasvoihin ja käsiin oli kiukaasta kuitenkin
huokunut polttava kuumuus aivankuin palkeitten puhaltamana, ja niin
kuumia kivet olivat, että jos niille viskasi risun, syttyi se hetken
kuluttua palamaan.

Näitten tulenlumoojien salaisuutta ei ole vielä voitu ratkaista, ja
siksipä katooliset papit ovatkin kieltäneet tulenjuhlien vieton. Eikä
TAHUAa enää Tahitilta löydäkään, he ovat siirtyneet Raiateaan, Mooreaan
ja muille rauhallisemmille Polyneesian saariryhmille.




PAPEETEN TAPOJA


Silloin oli Papeeten satamassa paljon laivoja, ja liike vilkkaampaa
kuin pitkiin aikoihin. Ranskalaiset Panama-linjan laivat käyvät siellä
tavallisesti vain joka toinen kuukausi ja San Franciscon laivat kerran
kuussa, mutta väliaikoina on aivan hiljaista.

Nyt oli satamassa eloa. Ranskalainen ristelijä CASSIOPEE antoi koko
laguunille virallisen leiman, sen lähellä oli useita lähisaarten
kaksimastoisia moottorilaivoja tuomassa kopralastia, laiturin kupeessa
ANTINOUS sekä samankokoinen Noumean linjan VILLE DE VERDUN, ulompana
laguunissa nelimastoinen purjelaiva BRETAGNE ja kolmantena päivänä
siellä ollessamme saapuivat Byrdin etelänaparetkikunnan laivat ELEANOR
BOLING ja CITY OF NEW YORK. Sellaista laivojen paljoutta eivät
tahitilaiset olleet nähneet pitkiin aikoihin.

Tosin kyllä eivät ranskalaiset alukset herätä niin suurta mielenkiintoa
kuin amerikkalaiset, sillä ne ovat liian kotoisia ja ihmiset niissä
liian tasaisia ja jokapäiväisiä. Amerikkalaisilla sitävastoin on
repäisevämmät otteet, he halveksivat ranskalaista järjestystä kuten
tahitilaispatriootit, ja he järjestävät katutappeluja, joihin jokainen
saa vapaaehtoisesti ja ilman maksua ottaa osaa. Siksipä San Franciscon
postilaivojen saapuessa koko Papeete onkin jalkeilla, ja päivät kuluvat
kuin juhlassa.

Niinpä nytkin etelänaparetkikunnan laivojen tultua kaupunki ikäänkuin
heräsi hiljaisesta uneliaisuudestaan, ja katuelämä sai vilkkautta.
Pimeän tullen Quai de Commerçe kuhisi mustanaan väkeä, joukossa
runsaasti amerikkalaisia merimiehiä verhonaan hihaton verkkopaita,
housut ja kengät, ja esiintymisensä äänekästä ja härnäävän ylimielistä.

Minä olin menossa Tonyn kabarettiin, jonne joukko CASSIOPEEn
matruuseja oli kutsunut meidän hyttikuntamme viettämään muutamien
täysinpalvelleitten läksiäisjuhlaa. He näet pääsivät palaamaan takaisin
kotimaahansa ANTINOUS-laivalla, jolla mekin matkustimme.

Rue de la Petite Polognen kulmauksessa tungeskeli ihmisiä tavallista
tiheämmässä, ja pysähdyin katselemaan, mitä oli tekeillä. Muutamat
amerikkalaiset merimiehet räyhäsivät siinä tavallista kovaäänisemmin
eivätkä vankkatekoisen puoliverisen poliisin kehoituksista huolimatta
poistuneet, vaan näytti siltä, kuin olisivat he tahallaan aina
asettuneet poliisin tielle. Hän työnteli heitä syrjään aluksi
leppeämmin, sitten kovakouraisemmin, kunnes eräs kookas roikale
hyökkäsi hänen päälleen nyrkit ojossa. Poliisi hypähti syrjään ja
iski sieltä miestä leukapieleen, jotta tämä tuupertui kadulle. Mutta
samalla oli hänellä viisi amerikkalaista vastassaan. He lähestyivät
puolikaaressa ja hyökkäilivät vuoron perään saamatta kuitenkaan
mitään aikaan. Sillä tämä puoliverinen poliisi osasi nyrkkeillä. Hän
perääntyi aina tarpeen tullen, mutta teki sitten äkkinäisen syöksyn,
ja joka kerta kun hänen nyrkkinsä sattui, kaatui myös mies. Eivät
amerikkalaisetkaan ensi kertaa käytelleet nyrkkejään, mutta he olivat
ylöttömästi humalassa ja kömpelöitä.

Poliisilla oli pilli, mutta hän ei turvautunut siihen pyytääkseen apua,
sillä hän oli päättänyt yksin selvittää tämän jupakan. Mutta sitten
saivat räyhääjät apuväkeä. Suurempi joukko amerikkalaisia matruuseja
saapui paikalle, ja eräs iski salakavalasti poliisia takaapäin,
jotta tämä kaatui. Se oli merkki yleiseen tappeluun. Tahitilaiset
kävivät maanmiehensä avuksi, ja kohta oli koko kihisevä massa yhtenä
tappelevana rykelmänä. Se liikkui hitaasti yhden katuvälin laiturille
päin, palasi takaisin Quai de Commerçen kulmaan, ja jälelle jäi
pitkin matkaa kaatuneita, jotka vähitellen kompuroivat jaloilleen ja
liittyivät taas tappelevaan joukkoon. Aseina käytettiin vain nyrkkejä
ja joskus potkittiinkin, eivätkä kaikki tienneet, ketä vastaan
tappelivatkaan, kunhan vain saivat lyödä. Tappelevien lukumäärää oli
vaikea määritellä, he kun olivat aina liikkeessä, mutta arviolta otti
kahakkaan osaa noin sata henkeä. Minä en aktiivisesti puuttunut siihen,
muuten vain olin innostunut ja joskus hihkasin. Tuon tuostakin syöksyi
tahitilaistyttö keskelle tappelun melskettä ja käsipuolesta nykien
kiskoi sieltä pois kultasensa, joka vastahakoisesti salli saattaa
itsensä viereiseen kahvilaan.

Poliisejakin oli jo kerääntynyt paikalle enemmälti, pillit vinkuivat,
ja amerikkalaisista laivoista tuli selvempiä miehiä, jotka ottivat
mukaansa muutamia pahimmin mukiloituja matruusejaan. Näytti seuraavan
jonkunlainen aselepo, enkä jäänyt enää katselemaan, vaan poikkesin
Tonyn Kabarettiin, joka oli juuri kohdallani.

Ettei syntyisi väärää käsitystä tämän paikan suhteen, täytyy
mainitakseni, että nimi on jossain määrin harhaanjohtava. Minkäänlaista
kabarettiohjelmaa ei siellä esitetty, vaan sai jokainen itse pitää
huolen ohjelmasta. Se oli vähäläntä kahvilantapainen sisältäen
pienehkön tarjoiluhuoneen sekä kaksi verhoilla eristettyä pilttuuta
pöytineen ja tuoleineen. Omistaja oli kuullut, että Pariisissa on
kabaretteja, ja niin oli hän ristinyt tämänkin kabaretiksi tietämättä
nimen merkitystä.

Läksiäisjuhlat olivat siellä jo täydessä vauhdissa. Pienet pöydät oli
siirretty puolikaareen, ja sen ympärillä istui CASSIOPEEn valkopukuisia
matruuseja ja alipäällystöä, joukko ANTINOUS'en matkustajia ja
henkilökuntaa sekä ruskeapintaisia tahitilaistyttöjä, kaikki sekaisin
ilman arvoeroituksia, sillä niitä ei siellä tunneta. Tahitilaiselle on
samantekevää, onko miehellä käsivarressa kultanauhoja tai ei, hänelle
ovat valkoihoiset kaikki samanarvoisia. — Tämä seikka kuuluu kovasti
loukkaavan englantilaisia Tahitissakävijöitä.

Minulle osoitettiin paikka erään kookkaan, sinipukuisen neitosen
vieressä, hän täytti lasini ja kilisti kanssani. Huuto ja melu oli niin
äänekästä, ettei kuullut vierustoverinsa puhetta.

Sitten seurasi silentium. Eräs matruuseista nousi tuolille ja esitti
humoreskin oikeilla näyttelijän eleillä. Senjälkeen saimme kuulla
pianonsoittoa, useita yksinlauluja, välillä jonohuutoa, taas lausuntoa
ja niin poispäin aina loppumattomiin. Lasit täyttyivät ja tyhjenivät,
toiset joivat olutta toiset viiniä, useimmat kuitenkin olutta, sillä
päivä oli ollut kuuma, ja kaikkia janotti. Tahitilaistytöt joivat
lasinsa aina kerrallaan pohjaan eivätkä jääneet miehistä jälelle.

Anina oli vieressäni istuvan tytön nimi. Hän ei ollut puhdasverinen
tahitilainen, vaan hän kertoi isänsä olleen amerikkalaisen. Siksipä
olikin ihonsa vaaleampi kuin toisten, tukkansa hiukan ruskeahko,
eivätkä huulensa olleet niin turpeat kuin tummempipintaisen
ystävättärensä. Miltei läpinäkyvä vaaleansininen pukunsa alkoi
kainaloitten alta ja ulottui yläpuolelle polvien, ja sitä kannatti
olkapäiden yli kulkevat kantimet.

Anina puhui melko sujuvasti englantia, joten saatoimme rauhassa
keskustella, sillä läsnäolleista miehistä ei sitä ymmärtänyt kuin kaksi
matkustajaa, eikä vallitsevassa hälinässä puheemme ulottunut heidän
korviinsa. Ensi töikseen, kuultuaan, etten minä ole ranskalainen,
ilmoitti Anina, ettei hän pidä ollenkaan ranskalaisista, ja että
amerikkalaiset ovat paljon reilumpaa väkeä. Sanoin ymmärtäväni kyllä
hänen mielipiteensä, koska isänsä oli amerikkalainen, mutta hän
sanoi, ettei se johdu yksinomaan siitäkään, vaan tuntee hän muutenkin
antipatiaa ranskalaisia kohtaan.

Hän puhui heistä pitemmältikin, ja minä ihmettelin, sillä olin
luullut tulleeni vallan kevytkenkäisten pariin, ja tämä jutteli kuin
ajatteleva ihminen. Hänen järjenjuoksunsa oli selvä, sanansa nasevat
ja peittelemättömät. Tahitissa muuten puhutaan asiat paljon suoremmin
kuin muualla maailmassa, ja mitä viattomimmalla naamalla kertoivat
tytöt juttuja, joista muualla visusti vaietaan. Valkoihoiset ovat
heille ne opettaneet, eivätkä he siis ymmärrä, että niissä olisi mitään
kainostelemista.

Yhä lisää väkeä tunki kabarettiin, ja huone kävi liian pieneksi.
Päätimme lähteä Mariposa-kahvilaan, siellä on tilava sali, jossa voi
tanssiakin. Kabaretti jäi aivan tyhjäksi.

Täysikuu loisti keskitaivaalta, yli tyvenen laguunin kuului maininkien
kaukainen kohina koralliriutalta, kukkien tuoksun kyllästämä ihana
viileys virtasi vuorilta kaupunkiin, eivätkä ihmiset olleet vielä
malttaneet mennä levolle. Petite Polognen kulmassa näkyivät muutamat
vielä tappelevan, mutta yleensä oli rauha jo palautettu. Katuvarsilla
seisoskeli avojalkaisia, kikattelevia tyttöryhmiä leveälierinen
pandanushattu takaraivolla ja hajasäärin, kuten merimiehet. Kaikilla
oli päässä kukkaseppele tai yksityisiä kukkia pistettynä tukkaan tai
korvan taakse.

Mariposa täyttyi nopeasti ääriään myöten, samppanjapullojen korkit
paukahtelivat, lasit kilisivät ja gramofooni soitti tangoa.
Tarjoiluhuone oli kaksiosainen, toinen osa ilman pöytiä ja tuoleja ja
aivan heikosti valaistu, se oli tanssijoita varten. Tytöt tanssivat
usein keskenään pöytien välissä, ja elleivät miehet pyytäneet heitä
tanssimaan, pyysivät he itse miehiä, häviten sitten saaliineen sinne
pimeämmälle puolelle. Yleensä oli tanssihalu suuri, ja keskustelu niin
äänekästä, ettei toisin ajoin kuullut musiikkia ollenkaan.

Anina liittyi taas meidän pöytäkuntaamme, heitti täysinäisen
samppanjalasinsa lattialle ja vaati Pernoud'ia, jota me nautimme. Hän
toi minulle tiare-kukista tehdyn seppeleen sanoen, että äitinsä lähetti
sen. Kysyin, missä hän oli äitinsä tavannut, ja hän osoitti huoneen
toiselle puolen, jossa matruusien ympäröimänä istui kookas, vielä
varsin nuorelta näyttävä nainen kohottaen lasiaan yli hälisevän joukon.
— Tämäpä oli — äiti ja tytär samoissa lysteissä — ja samoilla asioilla.

Hetken kuluttua sammuivat sähkövalot, ja tuli ääretön sekamelska. Se
oli manööveri suuremman tunteellisuuden aikaansaamiseksi, sillä nyt
sytytettiin ainoastaan pienet huoneen seinillä olevat öljytuikut,
joiden lepattavassa, punertavassa valossa kirjava seurue muuttui kuin
näytelmässä.

Anina imi jääveteen sekoitettua absinttia kuin olutta ja tuli
hentomieliseksi puhellen hempeitä sanoja puoleen ja toiseen. Sitten
alkoi hän taas sättiä ranskalaisia. Tulin kysyneeksi, mitä kaikki
Papeeten tytöt tekevät, ja hän sanoi, että he rakastavat, jonka jälkeen
sain kuulla heidän surullisen tarinansa ensimäisestä rakkaudesta
lähtien.

Tahitilaistyttö on luotu vain rakkautta varten, se on aikojen alusta
ollut niin määrätty, ja niin se on vieläkin. Hänellä ei ole mitään
mahdollisuuksia työntekoon, kuten valkoisella sisarellaan, ja tuskinpa
hänellä olisi siihen haluakaan. Tahitissa ei ole konekirjoittajattaren
tai konttorineidin tai kauppa-apulaisen tai yksityissihteerin paikkoja
tarjolla, kuten muussa maailmassa. Ei siellä myöskään tarvita maatyön
tekijöitä, sillä maa kantaa hedelmiä ilman työntekoakin enemmän kuin
voidaan kuluttaa. Jälelle jää siis vain rakkaus.

Kun tahitilaistyttö on varttunut siihen ikään, että hän alkaa ajatella
ja tuntea, polttaa hänen suonissaan ääretön rakkaudenkaipuu, — se on
veressä. Hän ei tahdo jäädä vanhaksipiiaksi, vaan hän etsii miestä,
jolle voi tunteitaan tuhlata. Tulee sitten valkoisen miehen laiva
satamaan, matruuseja purkautuu maihin, ja tahitilaistyttö rakastuu
helposti valkoihoiseen. Hän löytää pian joukosta omansa, päivät kuluvat
kuin unessa, ja kun laiva taas kääntää keulansa ulapalle, jää tyttö
odottamaan toista laivaa, sillä hän tietää, että samaa sulhoaan hän
tuskin koskaan enää tapaa. Mutta hän on tyytyväinen, sillä hänellä on
laaja sydän, ja hän voi rakastaa useampaakin.

Mutta jonkun ajan kuluttua, kun laiva jo halkoilee vieraita vesiä,
huomaa tyttö, että matruusi on antanut hänelle muutakin kuin
rakkautta. Hän turvautuu lääkäriin, hänet lähetetään sairaalaan ja
parannetaan ilman maksua, mutta siitä hetkestä lähtien on hän myyty.
Hänet merkitään poliisilaitoksen korteille määräyksellä saapua joka
viides päivä ilmoittautumaan. Jos hän laiminlyö sen, suljetaan hänet
määräajaksi vankilaan, ellei voi maksaa korkeata sakkoa. Hän ei ole
koskaan ennen tarvinnut rahaa, nyt on raha hänen vapautensa hinta,
hän oppii tuntemaan sen arvon ja tietää, miten sitä on ansaittava,
ja hänestä tulee, hänestä on tehty vasten tahtoaan rahanalainen
kauppatavara. Ennen hän rakasti rakkaudesta, nyt hän rakastaa rahasta.

Anina osoitti erästä nuorta tyttöä, joka paraikaa tyhjensi
samppanjalasia pitkä tukkansa riippuen valtoimenaan yli tuolin
selkänojan.

"Siinä on yksi viimeisimpiä", sanoi hän. "Tuli Mooreasta tänne,
rakastui erääseen CASSIOPEEn matruusiin, seuraavalla viikolla vietiin
sairaalaan, ja nyt hän on kortilla, niinkuin kaikki toiset. Hän on
vasta kolmentoista vuotias."

Mutta tahitilainen on fatalisti sekä flegmaattinen, hän ei ole
tottunut murehtimaan huomisesta päivästä, vaan hän tanssii ja nauraa
ja rakastaa eikä ajattele sen pitemmälti elämän vaivoja. Sillä Tahitin
kuulaankirkas laguuni, sen palmurannat ja tummien mangojen varjostamat
laaksopolut eivät ole tehty surevia varten.

Mariposan ylväsryhtinen Tetuanui tuli luokseni ja kysyi, enkö
minä tanssi ollenkaan, — kaikki toiset ovat niin pieniä, ettei
heidän kanssaan viitsi tanssia. Sanoin mielelläni palvelevani
häntä, mutta pyysin varomaan paljaita varpaitaan, sillä minä olen
kömpelö jaloistani. Tetuanui nouti tarjoilupöydän takaa valkoiset
kanvaskenkänsä, kiersi gramofoonin soittamaan foxtrottia, ja sitten me
tanssimme levyn molemmat puolet aivan tarkkaan. Kun palasin takaisin
pöytääni, oli Anina nukahtanut pöydänkulmalle pää käsien varassa, ja
jasmiiniseppele oli valahtanut toiselle korvalliselle. Koettaessani
korjata sitä suoraan asentoon heräsi hän ja sanoi, että se kabaretin
olut raukasee, hän tahtoo lisää absinttia.

Risteilijä CASSIOPEE oli ankkuroituna aivan Mariposan edustalle
lähellä rantaa. Kun kahvilan suljettua tulimme laiturille, näimme
erään puun juurella tumman esineen ja menimme sitä lähemmin
tarkastamaan. Ruohikossa makasi suullaan tahitilaistyttö itkien,
jotta koko ruumis hytkähteli. Puhuttelimme häntä, mutta hän alkoi
itkeä vallan huutamalla. Nostimme hänet senjälkeen pystyyn ja saimme
puheestaan senverran selkoa, että hänen sulhasensa oli mennyt
veneellä risteilijälle eikä ottanut häntä mukaansa. Selitimme, ettei
sinne naisia päästetä, mutta silloin hän riistäytyi irti ja hyppäsi
laiturilta mereen alkaen uida risteilijää kohti. Eräs matruuseista
hyppäsi jälestään ja toi hänet maihin, ja silloin oli mielensä jo
nähtävästi muuttunut, sillä hän nauraa kikatti matruusin kainalossa
kuin ei olisi murhetta koskaan ollutkaan.

Joukkoomme liittyi myös muutamia Byrdin etelänaparetkikunnan miehiä,
joista jotkut puhuivat keskenään ruotsia. Kysyin, onko paljonkin
skandinaaveja matkassaan, ja kuulin, että vain kolme ruotsalaista on
eksynyt amerikkalaisten joukkoon. Eräällä oli poski kuin laskiaispulla,
ja tiedustelin, onko hänellä hammassärkyä. Hän muljautti minuun ensin
pahasti, mutta kertoi sitten ottaneensa tehokkaasti osaa illalliseen
tappeluun ja siinä saaneensa kuhmun.

Seuraavan päivän aikoivat amerikkalaiset alottaa yhtä repäsevästi
kuin olivat edellisen lopettaneet. Jo varhaisesta aamusta lähtien
hoippuroi heitä kaduilla huudellen ruokottomuuksia vastaantulijoille
ja nähtävästi koettaen haastaa riitaa. Oli juhlapäivä, ja jotkut
kahvilat aamupäivällä suljettuja, mutta se oli loukkaus amerikkalaista
kohtaan, hänelle täytyy kaikkien ovien olla avoinna. Kolme miestä
yritti ovea särkemällä tunkeutua erääseen kahvilaan, mutta tällä
kertaa toimivat poliisit ripeämmin kuin edellisenä iltana. He eivät
enää ruvenneet nyrkkeilemään, vaan kytkivät räyhääjät käsirautoihin ja
veivät telkien taakse. Asiasta seurasi noottien vaihto amerikkalaisen
laivan päällystön ja Papeeten järjestysvallan välillä. Kapteeni vaati
miehiään laskettavaksi vapaiksi, mutta järjestysvalta lupasi pitää
heidät telkien takana siksi, kunnes laiva lähtee, ja ilmoitti lisäksi,
että sinne mahtuu enemmänkin, jos on halukkaita. Tällä toimenpiteellä
oli rauhoittava vaikutus amerikkalaisiin, sillä sinä päivänä ei enempiä
häiriöitä enää sattunut.

Aika kului Tahitissa nopeasti, päivät vierähtivät vilauksina, ja yön
hetkinä unohti nukkumisen. Viimeinenkin koprasäkki oli siirtynyt
laiturilta laivan ruumaan, ja lähtöhetki oli käsissä. Papeetesta saimme
paljon matkustajia, ja heitä sekä meitä muitakin saattamaan oli miltei
koko Papeete kerääntynyt laiturille. Muutamat CASSIOPEEn matruusit
olivat niin kiintyneet lähteviin tovereihinsa, etteivät malttaneet
jättää laivaa, vaikka laskusilta oli jo vedetty pois laiturilta.
Vasta kun välimatka laiturista yhä suureni, hyppäsivät he pää edellä
kymmenen metriä korkealta laivankaiteelta mereen ja uivat rantaan. Pari
lähtevää matruusia halusi heitä saattaa viimeiseen saakka ja hyppäsi
myös mereen. Eräs suurisuinen ANTINOUS'n matruusi tahtoi näyttää,
että hänkin voi tehdä saman tempun ja hyppäsi niinikään mereen, mutta
putosi selälleen ja sai pahan täräyksen. Vähissä voimin hänet sitten
kiskottiin köydellä laivan kannelle, toiset kiipesivät itse.

Niin pitkälle kuin ääni kantoi, huutelivat lähtijät kuorossa
jäähyväisiään, joihin väkijoukko laiturilla kuorossa vastasi.
Lähestyessämme koralliriutan porttia hukkuivat ihmisäänet maininkien
kohinaan, ja Papeete painui matalaksi juovaksi lahden perukassa.
Aurinko lähenteli taivaanrantaa punaten Tahitin yövartijan,
pumpulireunaisen pilven, joka jo verhosi vuorten huiput ja hiljalleen
hiipi laaksoja pitkin yhä alemmaksi peittäen kaikki utuiseen hämärään.
Tahiti oli meille enää vain utuinen muisto.

Avomerelle tultua rauhoittuivat levottomammatkin matkustajat.
Vastatulleet etsivät hyttejään, entiset tarkastelivat, minkälaisia
uudet tulokkaat olivat. Muutamien ei onnistunut löytää hyttiään
ollenkaan, ja etsintämatkallaan nukahti eräs uimassa olleista
sotamatruuseista etukannen ja yläkannen väliselle jyrkälle portaalle.
Sitten tuli suurempi laine, heilautti laivaa, ja nukkuja putosi
ruumanluukulle silti kuitenkaan heräämättä. Vapautuminen sotalaitoksen
ikeestä näet raukasi jäseniä. Ruumanluukulla hän nukkui koko yön.

Toisen luokan steward oli tehnyt hyvän afäärin. Hän oli Papeetessa
myynyt suurella voitolla laivan olutvaraston. Se oli kyllä aijottu
matkustajien mahdollista tarvetta varten, mutta kun matkustajat olivat
maissa, unohti hän heidät ja voitonhimo houkutteli. Hyvästä mielestä
oli pidetty hiukan harjaisiakin, ja vaikka hän muuten oli hyvin arvonsa
tunteva herra, kulki hän nyt hytistä toiseen puhellen kaikkien kanssa,
kaatuili väliin käytävissä ja unohti koko tärkeytensä, kunnes lopulta
sortui omaan hyttiinsä uneksimaan uusista kaupoista.

Taivas oli vetäytynyt pilveen ja vihmoi vettä, Etelämeren saarien kesä,
sadeaika oli alkanut. Mekin menimme hyttiimme uneksimaan Pohjolan
talvesta, jonne oli vielä kymmenentuhatta meripenikulmaa silkkaa vettä.




YLI ULAPAN


Lähdettyämme Tahitilta sulautuivat matkustajat nopeasti toisiinsa,
tarkoitan seurustelun ja keskenäisen ymmärtämyksen kannalta katsottuna.
Olihan edessämme kaksikuinen matka, ja yksin sitä ei kukaan tee
mielellään, vaan hankkii tuttavuuksia niinpaljon kuin kerkiää. Ja
minäkin, joka koko elämäni olen ollut noin vain kuin päältäkatsojana
enkä erikoisen hanakka uusien tuttavuuksien tekoon, sain heti ensi
päivänä yksitoista uutta ystävää. Ystäviksi he ainakin itseänsä
toivottivat, ja tosi on, että laivalla ystävyyssuhteet solmitaan
paljon nopeammin kuin kuivalla maalla, ja muutamankin päivän
kestävää laivatuttavuutta muistelee paljon pitempään kuin jossain
muissa olosuhteissa solmittua. Sillä vesi vetää yhteen ja tekee
vieraimmistakin ystävykset.

Paitsi ei yhdestä. Se oli juuri se ranskalainen paakari, joka kerran
nukkuessani tuli kopeloimaan sänkyni alla olevaa kapsäkkiä. Häntä minä
kopautin nyrkilläni nokalle, eikä hän senjälkeen olisi tullut enää
ystäväkseni millään. Kulki sitten kuin jukuripää sonni ja murjotti eikä
edes Marseillessa jättänyt minulle jäähyväisiä, vaikka minä varsin
pahuuttani pyysin.

Mutta ensi sijassa kuitenkin veti huomiomme puoleensa suuri meri ja
elämä siellä. Kuljimmehan sellaisella ulapalla, jonka yli moni ihminen
kulkee vain kerran elämässään, ja kaikki eivät sitäkään. Siksipä aluksi
hiukan meren elämästä.

Eläimistö on Tyynessä meressä paljon runsaampi kuin Intianmeressä.
Suuria valaita näimme usein, satapäisiä delfiiniparvia samoin.
Lentokaloja pyrähteli alituiseen laivan ympärillä joko yksitellen
tai parvittain. Avomerellä ne olivat pieniä, pääskysen kokoisia — ja
näköisiäkin, mutta Uuden Caledonian koralliriutoilla olin nähnyt aina
kahden korttelin mittaisia, kauniita, oranssinvärisiä. Olin lukenut,
että ne voivat lentää ainoastaan lyhyviä matkoja aallonharjalta
hypäten, mutta useamman kerran näimme niiden lentävän aina 300-400
metriä ja välillä muuttavan parikin kertaa suuntaa. Sitäpaitsi
saattoivat ne lentäessään kohota ja laskeutua mielensä mukaan.

Laivan jälessä viiletti aina kaksi uistinta. Harvoin niihin kala
tarttui, kenties kaksi viikossa, mutta ne olivat suuria, kahden metrin
pituisia, ja niitten liha oli maukasta. Satamissa oltaessa onkivat
merimiehet laivan kupeelta ja silloin tällöin onnistuivat vetämään
pyristelevän kalan kannelle. Eri syvyyksistä tuli aina erilaisia
kaloja, muutamat varsin omituisia. Eräällä, peilet-nimisellä oli pään
yläpuolella soikea imulevy, jolla se saattoi tarttua hain tai valaan
ruumiiseen ja saada ilmaisen kyydin. Niin voimakas oli tämän imulevyn
ote, että kerran koettaessani äkkinykäyksellä irroittaa kalaa laivan
kannesta, johon se oli tarttunut, pää ratkesi irti ruumiista jääden
kannelle.

       *       *       *       *       *

Matkalla saimme myös tutustua ranskalaisten navigatsiooniin eli
purjehdustaitoon. Marquesas-saarilta lähtiessämme vedettiin laivan
suurelle kartalle suora viiva Marquesas-saarilta Panamalle ja
matkustajille sanottiin, että siinä on nyt linja, jota pitkin
kuljetaan. Joka päivä, laivan pillin törähyttäessä puolipäivähetken
lyöneen, määräsi kapteeni koneillaan leveys- ja pituusasteen, ja
asemamme merkittiin kartalla olevalle linjalle minuutin tarkkuudella,
joten jokainen saattoi seurata matkan edistymistä.

Kuudentena päivänä lähestyi eräs englantilainen nopeampikulkuinen
laiva länsiluoteesta. Sen suunta oli noin 30 astetta meidän suuntaamme
eteläisempi, ja ennen puoltapäivää se sivuutti meidät aivan läheltä,
joten kapteenit saattoivat vaihtaa tiedonantoja.

Kun sitten iltapäivällä kartta taas ilmestyi paikalleen, oli suora
linja Panamalle pyyhitty pois, ja tilalle tullut murtoviiva, joka
poikkesi aikaisemmasta suunnastamme melkoisesti pohjoiseen ja
vasta päiväntasaajan toisella puolen Germaine-matalikon kohdalla
kääntyi Panamalle. — Muuten sivumennen mainittuna tämä matalikko
sijaitsee siellä jossain 10:nnen pohjoisen leveyden ja 10:nnen
läntisen pituusasteen tienoilla. Sitä ei ole vielä uusimpiinkaan
maantiesellisiin karttoihin merkitty, sillä vasta alun toistakymmentä
vuotta sitten se keksittiin. Vuonna 1918 Germaine-nimisen laivan
kapteeni, kulkiessaan paikan yli, huomasi veden siinä olevan
vaaleampaa kuin muualla. Hän alkoi tutkia asiaa, luotasi ja tapasi
pohjan jo 20 metrin syvyydessä. Matalikko on sangen laaja, suurempi
kuin Marquesas-saariryhmä ja sanottuun ajankohtaan saakka tuntematon
navigaattoreillekin. Se on korallisaari, hiljakseen merestä kasvanut,
ja kaikkialla sen ympärillä on veden syvyys ainakin kolme kilometriä.

Tälle matalikolle siis nyt meidän laivakartassamme vedettiin
suuntaviiva, joten me tulimme kulkemaan Panamalle mutkan kautta. Kaikki
edellisten päivien asemapaikat oli kartalta pyyhitty pois ja merkitty
uudelleen tälle murtoviivalle. Uteliaat matkustajat tiedustelivat,
mikä tämmöisen suunnanmuutoksen on aiheuttanut ja saivat kuulla,
että "satunnaisten merivirtojen" takia on sitä täytynyt muuttaa.
Heidän mielessään kyti kuitenkin varsin todennäköinen ajatus, että
tapaamaltamme englantilaiselta laivalta olimme saaneet oikeat leveys-
ja pituusasteet, ja niiden perusteella oli karttakin korjattu. Viisi
päivää olimme joka tapauksessa kulkeneet vallan hornassa, ja viidennen
päivän virhe eli poikkeus oli yli 200 kilometriä eli runsaasti kaksi
kertaa Suomenlahden leveys. Muutamat nokkaviisaat kyselivät vielä,
minkälaisilla koneilla ne jokapäiväiset asteelleen ja minuutilleen
tarkat asemamääräykset oli tehty, mutta kapteeni sulkeutui hyttiinsä
eikä antanut mitään vastausta. — Tämän johdosta jäi usean matkustajan
mieleen kalvava epäilys, tokko löydämme Panamaa ollenkaan.

Seuraavana iltana kuljimme päiväntasaajan poikki. Edellisellä kerralla
tullessani sen yli olin ollut nukkumassa enkä nähnyt koko tasaajaa,
nyt istuimme kannella odottamassa hetkeä, jolloin sivuuttaisimme tämän
maantieteellisesti tärkeän viivan. Joku arveli, että sen näkee jo
pitkälle, se kun kuuleman mukaan on sähkölampuilla valaistu, toiset
taas näkyivät pelkäävän, ettemme pääsisi kunnolla sen yli, kun laivamme
oli täydessä lastissa.

Sähköjohdot lienevät kuitenkin olleet epäkunnossa, sillä tasaaja
oli aivan pimeänä, ja luultavasti oli siellä myös nousuvesi, koska
emme laivan kölissä tunteneet minkäänlaista täräystä, jonka vanhat
merimiehet sanovat ainakin laskuveden aikana olevan selvästi
havaittavissa. Tuulikartan mukaan olimme nyt aivan tyynellä alueella,
mutta kun maa päiväntasaajan kohdalla pyörii hirvittävästi nopeammin
kuin muualla, liikehtivät ilmakerrokset siellä levottomasti, ja
seuraavaksi päiväksi saimme oikean myrskyn, joka yhtenään kastoi
yläkannenkin, jotta siellä ei voinut liikkua ollenkaan. Saimme lisäksi
langattoman tiedoituksen englantilaisen VESTRIS-laivan haaksirikosta,
ja moni matkustaja vietti levottoman yön. Minä nukuin verrattain
rauhallisesti, sillä tiesin, että henkivakuutusmaksut olivat tulleet
ajallaan suoritetuiksi.

Mutta päiväntasaajalla teimme varsin tärkeän havainnon. Kuljimme
ensimäisellä pohjoisella leveysasteella, ja auringon olisi puolenpäivän
aikaan pitänyt paistaa jokseenkin keskitaivaalta, mutta se paistoikin
huomattavasti viistoon etelästä. Mielestämme oli sen asento Tahitissa
ollut lähempänä taivaan keskinapaa kuin täällä. — Asian tutkimiseksi
olisi lähetettävä retkikunta ottamaan selvän, olimmeko me ollenkaan
päiväntasaajalla, vai kävivätkö kellomme väärin, tai onko aurinko
sitten heilahtanut etelämmäksi. Jos niin tosiaan on asian laita,
saattaa siitä olla murheelliset seuraukset koko pohjoiselle
pallonpuoliskolle, ja vika on kiiruimmiten korjattava. Meillä ei ollut
siihen tällä kertaa aikaa, sillä teimme seitsemän solmua tunnissa.

       *       *       *       *       *

Vaihtelun vuoksi määräsi laivan päällystö pidettäväksi harjoituksen
pelastusvöillä. Eräänä aamuna näimme ruokasalin ovessa ilmoituksen,
jossa sanottiin, että kello 4 (tarkoitti klo 16) puhalletaan
hälyytysmerkki, ja kaikkien on pelastusvöineen kiiruhdettava sille
ja sille kannenosalle. Myös kolmannen luokan matkustajille oli näin
ilmoitettu, mutta tiedättekö, missä kolmannen luokan julkipano oli?
Se oli W.C:n seinässä. Eivät keksineet julkisempaan paikkaa heille.
Ei se kyllä mikään W.C. ollut, olihan vain pimeä putka, jonka
lattialla lainehti tavallisesti parin tuuman paksuiselta miehistön
pesuhuoneesta tullutta likavettä, eikä siellä kukaan käynyt kuin
äärimmäisessä hädässä, mutta laivan päällystö arveli sen sopivimmaksi
ilmoituspaikaksi.

Kun hälyytyssireeni alkoi ulvoa, riensimme kaikki määrätylle paikalle.
Siellä pidettiin nimenhuuto ja sanottiin, että jos laiva rupeaa
uppoamaan, niin pitäisi tulla tälle samalle kannelle. Senjälkeen saimme
poistua.

       *       *       *       *       *

Kulkiessamme aina itäänpäin jouduimme ajastamme edelle. Tullessamme
180:nnen pituusasteen poikki, oli eroitus eurooppalaisesta ajasta
täsmälleen yksi vuorokausi. Senvuoksi emme siirtyneetkään heti
seuraavaan päivään vaan elimme sanotun päivän, 22:n lokakuuta,
kaksi kertaa. Näin olimme eurooppalaisen ajanlaskun tasalla, paitsi
että Euroopan keskipäivä oli 12 tuntia ennen meidän keskipäiväämme.
Päästäksemme siinäkin tasoihin oli meidän sikäli kuin matka edistyi
siirrettävä aikaamme yhdellä tunnilla jokaista tuhatta kuljettua
meripenikulmaa kohti.

Alkumatkasta tämä siirto teki noin 15 minuuttia vuorokautta kohti,
sillä kuljimme kymmenen solmun nopeudella, mutta jätettyämme saariston
väheni vauhti päivä päivältä, kunnes Tyynenmeren keskellä huomasimme
tekevämme vain seitsemän solmua tunnissa eli saman verran kuin
kohtalainen perämoottori. Tiedustelimme syytä nopeuden vähenemiseen,
ja meille sanottiin laivan pohjan olevan niin törkyisen, että siitä
aiheutunut kitka hidastuttaa kulkua kolmella solmulla. Me kuitenkin,
jotka olimme Uudesta Caledoniasta saakka seuranneet mukana, muistimme
laivan Tahitiin tullessaan tehneen kymmenen solmua, emmekä uskoneet
tätä selitystä.

Aikaa myöten pääsimme perille tämänkin seikan syistä. Kymmenen solmun
nopeudella olisimme näet ehtineet Marseilleen viikkoa ennen joulua,
jossa tapauksessa laivan olisi muutaman pysähdyspäivän jälkeen täytynyt
jatkaa matkaansa Dunkirkiin. Laivan päällystö halusi kuitenkin viettää
joulun Marseillessa, ja nyt oli nopeus järjestettävä siten, että
joudumme sinne juuri joulunaattona. Viikon viipyminen ja sataisen
matkustajajoukon ylimääräinen syöttäminen ei merkinnyt mitään enempää
kuin sekään, että marseillelaisia lukuunottamatta kaikki matkustajat
saivat viettää joulunsa joko hotellissa tai junassa; pääasia oli laivan
päällystön mukavuus.

Hiljaisesta vauhdista huolimatta täytyi laivan kuitenkin ansaita, ja
jokaisesta mahdollisesta matkustajasta pidettiin tiukasti kiinni.
Papeetessa nousi laivaan eräs itävaltalainen kirjailija aikomuksella
siirtyä Panamalla nopeampikulkuiseen laivaan ehtiäkseen jouluksi
kotiinsa. Mutta hänelle myytiin lippu Panamalle saakka ainoastaan sillä
ehdolla, että hän jätti laivan kassaan koko matkaa vastaavan rahasumman
jonkunlaiseksi takuurahaksi. Jos hän jäi Panamalla pois laivasta,
menetti hän takuurahan, jos hän jatkoi Marseilleen saakka, maksettiin
se takaisin. Tämä ei ole enää reklaamintekoa, vaan kiristystä.

       *       *       *       *       *

Päiväntasaajan liepeillä oli moniaita kuumia päiviä, jolloin ei
tuntunut tuulen henkäystäkään. Punaisena pallona pulpahti aurinko
aamuisin merestä suoraan edessämme, kiersi hehkuen ylitsemme ja
läntisen taivaanrannan tavoitettuaan yhtä punaisena ja yhtä äkisti
pujahti taas horisontin alle. Veden pinnassa ei värettäkään, vain
Tyynenmeren ikuiset, loivat mainingit hiljalleen kohottelivat laivaa.

Matkustajilta oli hävinnyt pelihalu ja keskustelemisen taito
päivänaikaan. Seurustelusalongit olivat tyhjinä, hehkuva kansi samoin,
kaikki nukkuivat hyteissään aamiaisesta päivälliseen, sillä vaatetta
ei voinut pitää juuri nimeksikään eikä vallan syntymäpuvussa saattanut
mennä kannelle loikoilemaan.

Mutta Malakan niemimaalta kotoisin olevia kiinalaispoikia ei helle
rasittanut, he olivat virkkuja. Kuljeskelivat käytävissä, kurkistelivat
matkustajien hytteihin, pelasivat noppaa salongeissa ja tulivat päivä
päivältä röyhkeämmiksi eivätkä viitsineet hoitaa tehtäviään.

Makailin puolitorkuksissa sängyssäni, kun käytävästä seinän takaa alkaa
kuulua kovaäänistä riitelemistä. Se on toisen luokan steward, joka
koettaa saada apulaistaan hommiin. Kuuluu pientä nujakkaakin, taisivat
ottaa yhteen, ja silloin nousen sängystäni ja kurkistan nurkan takaa
käytävään. Kiinalainen pujahtaa keittiöön, palaa sieltä heti takaisin
kädessään puolen metrin pituinen tikarimainen lihaveitsi ja hyökkää
stewardin kimppuun. Tämä livahtaa hyttiinsä, sulkee oven jälessään ja
kiinalainen jää neuvottomana käytävään. Juuri silloin tulee käytävän
toisesta haarasta Tahitista kotiutuva ranskalainen poliisikomisaario
vaimonsa kanssa, ja nyt kiinalainen puukko ojossa komisaarion päälle.
Ennenkuin tämä kerkisi käsittää tilannetta, oli kiinalainen jo
lyönyt häntä kerran käsivarteen. Toisen iskun komissario pareerasi
potkaisemalla, ja kun kiinalainen yritti kolmatta iskua, olin minä
parilla harppauksella paikalla; sain hyvän otteen kiinalaiseen pitkästä
tukasta ja riipasin hänet pitkin pituuttaan käytävälle. Kaatuessaan löi
hän päänsä erään hytin messinkisen kynnyksen terävään reunaan — taisin
vielä kolauttaa pari kertaa lisäksi — ja se riitti sillä kertaa.

Laivan konstaapeli tuli myös paikalle, työnsi kiinalaisen keittiöön ja
käski pysymään siellä, kunnes hän on ilmoittanut asian kapteenille.
Kaikki matkustajat olivat myös heränneet, ja käytävät olivat tupaten
täynnä väkeä, mutta nyt menimme taas hytteihimme, sillä luulimme rauhan
palautuneen.

Steward aikoi myös mennä kapteenin puheille, avasi varovasti hyttinsä
oven ja tuli käytävään. Tätä oli kiinalainen keittiössä odottanutkin.
Hän hypähti äkisti käytävään ja lähetti täysinäisen vesikarahvin kohti
stewardin päätä. Särähtäen särkyi pullo tuhansiksi sirpaleiksi käytävän
rautaseinään, mutta vain pari tuumaa oli heitto mennyt ohi maalistaan.
Nyt tuli konstaapeli uudelleen ja vei kiinalaisen kapteenin luo
kuulemaan tuomiotaan.

Minkä rangaistuksen mahtoi kiinalainen saada tällaisesta
esiintymisestään? Toiset olivat sitä mieltä, että olisi viisainta
heittää hänet suoraa päätä mereen, toiset taas arvelivat, että hänet
pannaan ruumaan koprasäkkien joukkoon ja ensimäisessä satamassa
jätetään laivasta. Päivällisen aikaan sitten kuulimme: kapteeni
oli määrännyt kiinalaisen pidätettäväksi virantoimituksesta kahden
vuorokauden ajan. Toisin sanoen siis: kiinalainen sai tästä
rötöksestään kaksi vuorokautta vapaata, kaksi lomapäivää. Emme olleet
uskoa korviamme, mutta täytyihän lopulta uskoa, kun näimme kiinalaisen
kaksi päivää herrastelevan toisen luokan kannella side päässä kuin
marttyyri ainakin.

Kuulimme sitten, ettei kapteeni uskalla rangaista kiinalaisia, koska
toiset saattaisivat sitten ruveta rötöstelemään. — Mutta siitä lähtien
putosivat kapteenin osakkeet silmissämme ainakin viidelläkymmenellä
prosentilla.

       *       *       *       *       *

Laivassa matkusti myös eräs Guadeloupen ranskalaisia,
vanhemmanpuoleinen mies jo. Hän oli kierosilmäinen, ja toinen puoli
nenää oli poissa, joten hän pihisi aina kuin höyrypannu. Sitäpaitsi
oli hänellä elefanttitauti hyvällä alulla varsin pahassa paikassa,
joten näytti siltä, kuin olisi hän piilottanut housuihinsa potkupallon.
Kenties olisi hän painunut hiljaiseen unhoon toisten matkustajien
joukkoon, mutta matkatoverinsa, toisella vuodella olevan tyttölapsen
takia heräsi usean mielenkiinto heitä kohtaan varsinkin öisin, jolloin
tyttö kirkumisellaan piti laivan koko sen sivustan valveilla. He
asuivat meidän hyttiämme vastapäätä, ja kun ei ovia koskaan pidetty
suljettuina, saatoimme vapaasti seurata heidän elämäänsä.

Tietysti kyselimme mieheltä, oliko tyttö hänen sekä muutakin
asiallista, mutta hän ei vastannut suoraan, vaan sanoi, että se on
Caledoniasta. Eräältä noumealaiselta matkustajalta saimme sitten
kuulla miehen traagillisen kohtalon. Hän oli ollut joitain vuosia
Uusilla Hebrideillä ja Uudessa Caledoniassa ja vanhoilla päivillään
vielä rakastunut. Seurauksena oli sanottu tyttölapsi. Morsiamella
ei ollut mitään vakituista asuinpaikkaa, joten hän tyttönsä kanssa
asui rakastettunsa farmilla. Rakkaus lienee kuitenkin sammunut miehen
puolelta, sillä hän möi pienen farminsa ja valmistautui lähtemään
isiensä maalle Guadeloupeen. Morsian aavisti, että hänelle jää risti
yksin kannettavaksi, ja niin hän kolme viikkoa ennen laivan lähtöä
hävisi jäljettömiin jättäen tytön syntymämajaansa isän hoiviin.
Etsiskelyistä huolimatta ei morsianta löytynyt, sillä Caledoniassa
on hyviä piilopaikkoja, eikä kukaan noumealainen ottanut tyttöä
kasvatikseen, ja niin sai mies ottaa leikkitoverin matkalleen. Nyt hän
vei sen tuliaisiksi sisarelleen, jonka sanoi asuvan Guadeloupessa.

Miehen luonteeseen kuului ääretön siivottomuus. Paitaa hän ei muuttanut
koko matkalla eikä kukaan nähnyt hänen milloinkaan peseytyvän. Lapsen
vaatteita ei tarvinnut useasti muuttaa, sillä se oli alasti miltei
koko matkan. Tulitikut, tupakanpätkät, banaaninkuoret ja muut jätteet
nakkeli mies lattialle, ja kun ei hyttejä laivan puolesta lakaistu
milloinkaan, muistutti hänen sänkynsä edusta siankarsinaa. Hytin toiset
asukkaat koettivat äänekkäällä riidalla saada häntä siivollisuuden
tielle, mutta turhaan, hän pihisi vain itsekseen ja korjaili housujaan.
Päivät päästään sai lapsi rypeä likaisella etukannella ja noukkia
suuhunsa, mitä merimiehet olivat sinne nakelleet.

Laivan naispuolisissa matkustajissa heräsi tietysti säälintunne tätä
pientä matkustajaa kohtaan, ja miltei joka päivä toivat he sille
hedelmiä ja leivoksia. Mies otti lahjat vastaan, kiitti kauniisti
ja meni sitten hyttiinsä, jossa antoi lapselle vedellä sekoitettua
kondensimaitoa ja söi itse rouvien antimet. Sillä hänellä näytti
olevan aina nälkä, ja hän söi alituiseen, vaikkei ruoka häneen mitään
vaikuttanut. Mutta kenties se elefanttitauti vaati lisää turvottamista.

Eräs naismatkustajista jäi Papeeteen ja lähtiessään toi pikkutytölle
parikiloisen peltirasian keksiä sekä puolisen kiloa voita. Mies
oli tytön kanssa silloin kaupungilla, joten rouva jätti tavarat
meidän hyttiimme, pyysi antamaan heille ja neuvoi, että voita olisi
sulatettava tytön maitoon, sillä vedellä sekoitettu kondenssimaito on
liian heikkoa niin suurelle lapselle.

Miehen palattua annoimme hänelle paketit ja neuvoimme juuri kuten
rouva oli puhunut. Mutta mitäs teki mies? Kahdessa päivässä ahmi hän
suuhunsa keksit, ja saman tien meni voi. Tyttö taisi saada yhden keksin
ja voista ei hiventäkään. Pian saivat naismatkustajat kuulla tästä, ja
sitten loppui lahjojen tulo tykkänään.

Siivottoman luonteensa takia oli mies saanut muitakin tauteja. Molemmat
säärensä olivat täynnään ruvettumia, ja niitä hän hieroi ja kaiveli
alituiseen, hoidellen sitten taas pesemättömin käsin lasta. Kuukauden
kuluttua oli tytön jalassa samanlainen ruvettuma. Se kasvoi yhä
suuremmaksi, mutta mies ei turvautunut lääkäriin, ennenkuin toiset
matkustajat pakottivat hänet siihen. Laivalääkäri kääräsi siteen
jalan ympäri ja sanoi, että hyvä on. Iltapäivällä oli side jo valunut
nilkkaan ja turvonnut jalka etukannen liasta aivan mustana. Parin
päivän kuluttua sai tyttö kovan kuumeen, ja taas oli turvauduttava
lääkärin apuun. Tällä kertaa hän antoi kiniiniä, sen enemmälti
selittämättä, miten sitä oli otettava. Ja niin pisteli mies katkeria
kiniinitabletteja kuiviltaan kuin karamellejä tytön suuhun saaden
hänet huutamaan kuin tulessa, sillä tyttö pureksi tabletit hienoksi
ymmärtämättä niitä niellä. Näin tämän ja käskin sekoittamaan kiniinin
sokeroituun maitoon, mutta mies sanoi, että niin hänkin on tottunut
sitä syömään. Sanoin, että hänen suunsa voi olla tuohesta, mutta lapsen
suuta kiniini kirvelee, mutta ei hoitotapaan tullut mitään muutosta.

Viimeisinä viikkoina oli tyttö jo niin heikkona, ettei jaksanut enää
huutaakaan, ja kun tulimme Guadeloupeen, oli hän enemmän kuolleen kuin
elävän näköinen.

       *       *       *       *       *

Yksi ainoa värillinen oli joukossamme, nuori, ruskeahipiäinen
tahitilaisnainen, hintelä ja kirkaskatseinen. Hän nousi laivaan
Papeetessa, ja asettautui asumaan juuri hyttini vastapäätä, yksinään
kahden hengen kabinettiin. Hänen historiansa ja tarinansa kuulin heti
ensi päivänä.

Niin kerrottiin, että hän oli Tahitilla mennyt naimisiin jonkun
ranskalaisen kanssa. Tämä mies oli ollut ritarillisempi kuin
useimmat muut sikäläiset valkoihoiset ylkämiehet, koska oli ottanut
perillisensäkin hoiviinsa, ja lähettänyt hänet kotimaahansa, lähemmin
sanottuna Nizzaan setänsä luokse. Nyt oli rouvalle tullut palava halu
saada nähdä poikaansa, ja siksi hän oli lähtenyt tälle puolisen vuotta
kestävälle matkalle, miehen jäädessä hoitamaan tointaan Papeetessa.

Tiesin kyllä, että tahitilaisen sydän on tunteille laaja, mutta vallan
kestikievariksi sitä en sentään uskonut, ennenkuin parin kuukauden
aikana sain katsella tämän rouvan elämäntapoja. Olin makuupaikakseni
valinnut hyttimme ovenpielessä sijaitsevan sängyn ja kun yökaudet
istuin sänkyni laidalla kirjoittelemassa, tulin luonnollisesti
nähneeksi, ketkä naapurihytissä vierailivat yön hiljaisina hetkinä,
jolloin kirkastähtinen Etelänristi aste asteelta alkoi painua yhä
lähemmäs kaakkoista taivaanrantaa.

Papeetesta lähtiessämme oli seitsentoistavuotiaana rouvallamme ollut
seuralaisena ja myös ikäänkuin jonkunlaisena holhoojana kimeä-ääninen
ranskalainen, joka useista yrityksistään huolimatta ei saanut asuntoaan
laivan sille sivustalle, jossa rouvan hytti oli. Uskollisesti seurasi
hän kuitenkin rouvaa aina ja melkein kaikkialle, kunnes päiväntasaajan
seutuvilla äityi pelaamaan noppaa stewardin ja parturin kanssa. Silloin
hän unohti oletetun holhoojavelvollisuutensa, pelasi yöt, makasi
päivät, hävisi kaikki rahansa, ja silloin rouva teki nopeasti uusia
tuttavuuksia.

Taikka hänen ei tarvinnut niitä tehdä, niitä tuli hänelle muutenkin
aivan satamalla. Päivisin istuimme kaikki joukolla aurinkoteltan alla
kannella, mutta niinpian kuin päivällinen oli nautittu, hävisi hän
hyttiinsä ja alotti vastaanoton.

Yksi kerrallaan pääsi vain sisään, ja hytin ovi pidettiin aina
visusti suljettuna, kunnes vierailu oli päättynyt. Useimmat laivan
upseerit sekä suuri joukko ensimäisen ja toisen luokan matkustajista
kunnioittivat näinä yön hetkinä käynnillään tätä tahitilaisrouvan
hyttiä. Sillä aikaa kun viereisissä hyteissä nautittiin unen lahjasta,
oli tämä ikäänkuin joku perpetuum mobile, ikiliikkuja, joka pyöri
itsestään.

Kello neljään aamulla nämä käynnit kestivät, sitte lähti rouva kannelle
jalottelemaan. Minä kun istuin kaiket yöt juuri siinä ovenpielessä
nakuttelemassa kirjoituskonettani, tulin tahtomattanikin seuranneeksi
tätä liikennettä. Näin kuinka komeapukuinen, kultarantuinen laivan
upseeri, joka ei päivällä tuntenutkaan minua, tuli rouvan oven taakse
ja nyökäytti minulle ohimennen ystävällisesti hymyillen päätään.
Hän sattuikin tulemaan liian aikaiseen, sillä ovi oli suljettu eikä
avautunut naputuksista eikä kauniista kuiskutuksistakaan. Sehän oli
nyt selvä merkki, ettei oteta vastaan, ja otaksuin hänen lähtevän
pois. Mutta mitäs vielä. Hän jäi ovelle odottelemaan, kunnes hänenkin
vuoronsa tulisi.

Puolikin tuntia saattoi hän seisoa siinä korva oven raossa aina parin
minuutin kuluttua taas uudelleen koputellen ja kuiskutellen, iski
minulle silmää siinä välillä ja hymyili imelästi. Ja maksoihan toki
odotus lopulta palkkansa, ovi avautui, edellinen kävijä tuli ulos ja
odottaja otettiin avosylin vastaan, jonka jälkeen haka taas sulkeutui.

Mutta ei minun luonnollani olisi siinä toisen katseltavana tiimoja
odoteltu. Minä olisin joko potkaissut oven sisään taikka sitten
lähtenyt tykkänään pois. Mutta ranskalaisilla taitaa olla toisenlaiset
tavat ja toisenlainen häpy.

Ja tahitilaisrouva tuli aamiaispöytään yhtä viehkeänä kuin konsaan
kotimaassaan.

Mutta tällaista saattaa tapahtua vain ranskalaisessa laivassa. Olen
varma siitä, että minkä hyvänsä vastaavanlaisen englantilaisen linjan
laivassa asianomainen vihellettäisiin ulos ruokailusalongista ja
jätettäisiin ensimäiseen satamaan.




PANAMALLA


Kun ranskalaisten alottama surullisen kuuluisa Panaman kanavan
kaivamisyritys lopullisesti teki konkurssin, hieroivat Yhdysvaltain
jenkit kämmeniään ja olivat mielissään. Nythän heillä oli tilaisuus
perustaa oma yhtiö ja kaivauttaa kanava omiin nimiinsä, joten
kenelläkään sivullisella ei olisi siihen mitään sanomista. Sillä
kanavan rakentaminen alkoi Yhdysvalloille olla elinkysymys.

Yhtiö perustettiin ja kanavaa alettiin kaivaa, mutta sitä ennen
tapahtui pieni poliittinen silmänkääntötemppu, joka saattoi
kanava-alueen Yhdysvaltain omaisuudeksi. Historia kertoo, että
Kolumbian vastahangoittelun takia syntyi Panamalla kapina, jonka
johdosta Yhdysvaltain avustuksella perustettiin Panaman tasavalta, ja
tältä uudelta tasavallalla sitten vuokrattiin kanavaa varten tarvittava
maa-ala.

Mutta historia kaunistelee asioita. Kolumbia ei suinkaan millään
tavoin hangoitellut vastaan, sillä kanava oli sille yhtä tervetullut
kuin kenelle muulle tahansa, mutta se tahtoi vain valvoa omia etujaan,
pitää ylivalvonnan kanavassa sekä saada kohtuullisen vuokran alueesta.
Yhdysvallat taas tahtoivat päästä mahdollisimman halvalla ja saada
kanava-alueen omakseen, ja niin he yllyttivät panamalaiset kapinaan
Kolumbiaa vastaan luvaten heille itsenäisyyden. Vastalahjaksi saisivat
Yhdysvallat uudelta Panama Republicilta kanava-alueen.

Niin sitten kävikin, ja nyttemmin on Yhdysvalloilla yksinomainen
sananvalta Panaman kanavan asioissa.

Kolme viikkoa olimme puskeneet Tyynenmeren sinisiä vesiä näkemättä
koko aikana muuta kuin kaksi laivaa. Matkallamme tapahtuneiden
suunnanmuutoksien takia epäili joku, ettemme löydä Panamaa ollenkaan,
mutta kolmannen viikon lauantaiaamuna näimme lokin leijailevan laivan
ympärillä. Silloin tiesimme ainakin olevamme lähellä maata, ja puolen
päivän aikaan saimme ensimäisen laivan näkyviimme, sitten toisen ja yhä
useampia. Ne tulivat kaikki samalta suunnalta, kanavalta; mikä kääntyi
pohjoiseen, mikä etelään ja joku sivuutti meidät aivan läheltäkin. Ja
silloin saimme myös maan näkyviimme.

Panaman lahti on laaja ja saaririkas, samoin on eläinkuntakin runsas.
Lentokalaparvet kyllä jäivät jälkeemme heti kun saavuimme lahden
ruskean vihertävään veteen, mutta sitä tiheämmässä näki delfiiniparvia,
ja parin tunnin ajan ympäröi laivaa suunnaton pienten pyöriäisten
parvi, joka pani meren aivan kiehumaan. Kirkuva tuhatpäinen lokkilauma
seurasi parvea toivossa saada siepatuksi joku pyöriäisten ajelemista
pikkukaloista.

Mutta me matkustajat olimme hermostuneita, sillä tiesimme, että
ellemme kerkiä kello viideksi kanavalle, saamme jäädä yöksi ankkuriin
Tyynenmeren puolelle; pimeän tultua ei näet laivoja enää saateta
sulkuporttien läpi. Tähysteltiin rantaa, katsottiin kelloa, taas
kysyttiin laivamiehiltä, mutta kaikki olivat yhtä tietämättömiä.

Jo näkyi Balboa, ja luotsi tuli laivaan. Viimeisillä minuuteilla
kerkisimme perille ja pääsimme kanavaan. Kauas merelle ulottuu kanavan
syvennetty uoma, ja sitä reunustaa molemmin puolin rivi korkeita
lyhtyjä, arviolta aina 50 metrin päässä toisistaan. Lyhdyt eivät olleet
vielä sytytetyt, mutta sitävastoin istui jokaisen lyhtypylvään nenässä
pelikaani. Ne olivat kaikki samassa asennossa, aivankuin kuvapatsaat.

Balboasta emme kerinneet saamaan kuin pikaisen silhuettikuvan, kun jo
rehevä kanavanvarsimetsä peitti näköalan. Alkumatka oli kuin jokea,
puut kasvoivat aivan vesirajaan asti ja kaartuivat yli vedenpinnan,
aivankuin missä tahansa troopillisessa jokimaisemassa. Siellä täällä
muodosti joki putaita ja lahdelmia, ja niissä näkyi vielä ruostuneita,
ranskalaisten aikuisia mutauskoneita, jotka kelvottomina oli työnnetty
syrjään.

Läpäistyämme Balboan puoleiset sulut tulimme Culebran leikkaukseen,
joka on kanavanrakentajille tuottanut eniten harmia löysien
maakerrostensa takia. Leikkauksen reunoja on koetettu sitoa
istuttamalla sinne kasveja, ja rinteet olivatkin tuuheitten
banaanilehtojen peitossa. Siitä huolimatta viimevuonnakin sortui taas
eräs syrjä, ja 10,000 kuutiometriä maata valui kanavaan.

Sitten seuraa pitkä järvimatka läpi Gatunin keinotekoisen järven,
joka muodostettiin tukkeamalla Chagres-joen uoma. Se on sangen laaja
vesistö, ja varsin hauskoilta näyttivät veden alle jääneet metsiköt,
jotka rehoittivat vielä kuten aikoinaan kuivalla maalla kasvaessaan. Ne
ovat alligaattorien mieluisia oleskelupaikkoja, ja siksipä niitä vallan
viliseekin siellä. Ilta alkoi juuri hämärtää, kun saavuimme sinne,
ja krokotiilit nousivat rannoille. Ne olivat aivan kesyjä eivätkä
viitsineet liikahtaakaan, vaikka laiva sivuutti ne parinkymmenen
metrin päästä. Ystävällisesti vain vilkauttivat silmää ja korkeintaan
haukottelivat. Minä olin saanut krokotiilista aivan toisenlaisen kuvan,
julman ja pahansisuisen.

Tuli pimeys ja ympärillämme alkoi surista kuin ampiaispesässä.
Katselimme taivaalle ja näimme siellä pieniä liikkuvia valopilkkuja.
Ne olivat Yhdysvaltojen sotavoimien lentokoneita yöllisellä
harjoituksellaan, parisenkymmentä konetta aina kerrallaan ilmassa.
Kanavan Atlanninpuoleisessa päässä on Yhdysvalloilla suuri
ilmailuasema, ja pian saimme näkyviimme aseman valonheittäjän,
jonka valovoima on niin suuri, että koko taivaanranta välähteli
sinipunertavana. Onhan Panaman kanava Yhdysvaltojen strateegisesti
tärkein kohta, ja siksi sen täytyy olla hyvin varustettu.

Sitten alkoivat välkkyä Gatunin sulkujen pitkät, loistavat
lyhtyrivit. Soluimme kanava-altaaseen ja pian laskeuduimme Atlannin
rapakon keinuteltaviksi. Cristobalissa oli määrä ottaa hiiliä, sen
synkänmustaan hiililaituriin kahlehdimme aluksemme, ja niin olimme siis
kulkeneet poikki Amerikan valtakunnan.

Panaman kanavasta on puhuttu ja kirjoitettu paljon, ja epäilemättä
se sen ansaitseekin, mutta sittenkin tunsin hieman kuin pettymystä
päästyäni toiselle puolen. Olihan sitä totuttu pitämään melkein kuin
maailman kahdeksantena ihmeenä, ja sellaisena se pysyy vieläkin
niille ranskalaisille yrittelijöille, jotka siinä rahansa menettivät.
Mutta minä olin odottanut näkeväni siellä niin suurenmoisia
rakennusteknillisiä näytteitä, että vallan haukotukseen saakka olisin
saanut niitä katsella.

Sulkulaitteillaan ei Panama ainakaan lyö ketään hämmästyksellä: Balboan
puolella kaksi sulkua, joista toisessa yksi, toisessa kaksi kamaria,
Gatunin puolella yksi kolmekamarinen sulku. Sangen vaatimattomasti
siis verrattuna esimerkiksi Saimaan kanavan kahteenkymmeneenkahdeksaan
sulkuun, vaikkakin nämä ovat luonnollisesti rakennetut paljon
suurempaan mittakaavaan, ja kulku suluissa on mahdollista
samanaikaisesti molempiin suuntiin. Mutta vasta sitten, kun kuulemme,
kuinka monta kertaa maa on sortunut kanavaan Culebran leikkauksessa, ja
kun numerot näyttävät, että kanava kaiken kaikkiaan on tullut maksamaan
pyöreissä luvuin 375,000,000 dollaria, käsitämme kanavaan uhratun työn
määrän.

Panaman kanavan läpi ei kukaan lähde kuljettamaan laivaansa vallan
turhan takia, sillä läpikulku on kallista lystiä. Laivamme ANTINOUS
oli 6000 tonnin kantoinen, ja se maksoi tästä kuuden tunnin matkasta
135,000 frangia sekä lisäksi 74 dollaria luotsille ja 70 dollaria
sulkujen hinausvetureille. Mutta mieluumminhan sen maksaa kuin tekee
parin kuukauden kierroksen Tulimaan ympäri; ja liikenne kanavassa
onkin vilkasta. Edellisenä vuotena kulki kanavan läpi 5498 laivaa,
joiden kanavamaksut tekivät 24,354,906 dollaria, ja yritys näyttää siis
kannattavan.

Jo aamulla ennen Panamalle tuloamme oli laivan mustalle taululle
ilmestynyt lista, jossa luki, että viiden dollarin maksua vastaan
pääsee moottoriveneellä hiililaiturilta Cristobalin kaupunkiin;
halukkaat lähtijät saivat kirjoittaa nimensä listalle. Itävaltalaisen
von Kratzerin kanssa tuumimme asiaa, ja tulimme siihen tulokseen, että
nyt koetetaan taas matkustajia verisesti nylkeä, sillä viisi dollaria
kolmensadan metrin matkasta oli mielestämme liikaa. Burseri kyllä
vakuutti, ettei mitään muuta maihinpääsymahdollisuutta ole, koska
hiililaituri on saaressa, mutta me tutkimme karttaa ja havaitsimme
saaren niemeksi, jonnekka vielä johti rautatiekin. Siksi jätimme
nimemme pois listalta.

Cristobalin hiiliasema on valtava laitos, siellä täydentävät varastonsa
miltei kaikki jommallekummalle valtamerelle aikovat laivat, ja siksi
ovat lastauslaitteetkin ensiluokkaisia. Monet tuhannet hiilitonnit
valuvat siellä nopeasti laivojen ruumiin, eikä odotusta tai jonotusta
tule koskaan.

Kuljettuamme ohi mahtavien hiilivuorien tulimme niemen toiselle
puolen rautatielle, jota pitkin aioimme mennä kaupunkiin. Rautatietä
sivuavalla laiturilla näimme sorjan urheilupukuisen poliisin, jolta
ohimennen tiedustelimme matkan pituutta. Hän ilmoitti sen viideksi
mailiksi, mutta varotti vakavasti lähtemästä sille retkelle, sillä
suurin osa matkasta on suomaata, ja näin yöaikaan siellä vallan vilisee
kalkkarokäärmeitä. Mutta, sanoi hän, jos hankimme kapteenilta paperin,
ettei meillä ole mitään selvittämättömiä asioita laivan kanssa, niin
hän antaa meille valtion veneen, jolla pääsemme yli tuon sadan metrin
levyisen lahden.

Kymmenessä minuutissa meillä oli kapteenin paperi taskussamme ja
vielä lyhyemmässä ajassa heitti kolmekymmenjalkainen moottorivene
meidät toiselle laiturille — rahatta ja hinnatta. Sitä ennen oli
minulla poliisin kanssa kuitenkin pitkä keskustelu urheilusta, ja kun
siinä ikäänkuin sivumennen kävi selville, että minä olen kotoisin
samasta maasta kun Paavo Nurmi, niin meistä tuli oikein hyvät
ystävät. Itävaltalainen oli aina tähän saakka laivalla pröystäillyt
ranskankielellään, jota minä hallitsin hyvin huonosti, mutta nyt
hän jäi sanattomaksi, kun ei voinut kehua mistään olympialaisesta
kultamitalista, eikä hän tykännyt asiain tilanteesta ollenkaan.

Oli jo lähes puoliyö, kun tulimme kaupunkiin, mutta siitä huolimatta
näytti elämä siellä virkulta, ei ainoastaan kaduilla ja hotelleissa,
vaan myöskin loistavasti valaistuissa kaupoissa. Nämä Panaman
Atlanninpuoleiset sisarkaupungit Cristobal ja Colon miltei elävät vain
turisteilla, ja siksi niiden täytyy aina olla valveilla. Ravintoloissa
samoinkuin useissa kaupoissakin on kaksinkertainen palveluskunta,
toinen yötä, toinen päivää varten, eikä kahdeksantunnin työlakia siellä
tunneta ollenkaan. Aina täytyy olla valveilla ja pitää varansa, sillä
pitkämatkainen laiva saattaa tulla minä hetkenä tahansa, ja sen mukana
satoja matkustajia, jotka kenties ainoan kerran elämässään poikkeavat
siellä, ja heiltä on otettava mitä liikenee.

Ja täytyy myöntää, että nämä kaupungit näyttivät uhkuvan
varallisuudessaan. Olihan siellä tietysti pikkukauppojen reunustamia,
kuumille seuduille tyypillisiä katuja, mutta suuret liikekadut olivat
tehdyt kuin meitä varten, — nimittäin ettei vain hienojen turistien
kengät likaantuisi. Kuten Calcutassa peitti täälläkin rakennus toisesta
kerroksestaan lähtien katukäytävän tarjoten ajotietä reunustavine
pylväikköineen varman sateensuojan, ja jalkakäytävät olivat kuin
kirkasväristä, suuriruutuista mosaikkia. Kaikki ajateltavissa olevat
kauppatavarat olivat edustettuina monipuolisissa kaupoissa, ja
aikaisemmat ostonsa laiminlyönyt Euroopanmatkustaja saattoi täällä
hyvin korvata Intian tuliaisensa. Kadulla kohtaamamme ranskalaisen
Tahitin virkamiehen kanssa poikkesimme hindulaiskauppaan, hän kun ei
ymmärtänyt sanaakaan englantia. Kaupan ovi oli tosin tällä hetkellä
suljettu − ensimäisellä aamutunnilla —, mutta valot siellä paloivat, ja
ovelle koputtamalla saimme heti kolme aulista myyjää käytettäväksemme.
Liikkeen johtaja oli tietysti mukana, ja mehän tunsimmekin toisemme.
Neljä kuukautta aikaisemmin olimme jo tehneet tuttavuutta Singaporessa.
— Taas totesimme, että maailma on sentään sangen pieni.

Ravintolassakin poikkesimme kostuttamassa kuuman ilman kuivaamia
kurkkujamme. Tarjoilijoina toimivat moitteettoman mustiin puetut
valkokauluksiset, hyvin dreseeratut neekerit, miespuoliset. Naiset ovat
siellä vain muita tarkoituksia varten.

Tilasimme pintin olutta, mutta neekeri sanoi, ettei saa. Nyt vasta
itsekin äkkäsimme olevamme Yhdysvaltojen maaperällä, kieltolakimaassa.
Vain limunaatia ja jonkunlaista kruunupilsneriä tarjottiin. Mutta
neekeri sanoi, että kadun toisella puolen Colonissa saa, mitä mieli
vain halajaa.

Cristobal ja Colon ovat itse asiassa samaa kaupunkia. Johan nimikin
osoittaa, että se on rakennettu Kristoffer Kolumbuksen muistoksi.
Panaman kanavaa rakennettaessa jaettiin kaupunki sekä laajuudelleen
että nimelleen siten, että Cristobal tuli kuulumaan kanava-alueeseen,
siis Yhdysvalloille, ja Colon jäi Panama Republicin puolelle. Vain katu
erottaa nämä kaupungit ja siis myös eri valtakunnat toisistaan. Colonin
puolella on kaikkinainen tarjoilu vapaata, mutta Cristobalin puolella
vallitsee kieltolaki.

Colonin puolella asuva saa olla päissään Cristobalissakin, sillä hän
voi aina väittää tuoneensa humalansa kotimaastaan, mutta Yhdysvaltojen
kansalaisen on siinä tilassa parasta pysytellä kadun toisella puolen,
sillä hänen humalansa on siellä rangaistava rikos. Asiantuntijat
kertoivat, että jos ylenmäärin kuormitettu Yhdysvaltojen alamainen
sattuu kaatumaan ja nukahtamaan rajakadulle siten, että pää jääpi
Cristobalin puolelle, niin U.S.A:n poliisit korjaavat hänet heti
huomaansa sakottamista varten, koska humalan lasketaan asustavan juuri
pääpuolessa. Jos häntä kaatuessaan sattuu onnestamaan niin hyvin, että
pää on rajaviivan toisella puolen, Colonissa, niin poliisi potkii
muutkin ruumiinosat samaan valtakuntaan ja jättää hänet sitten rauhaan.

Tanssihalu on näissä kaupungeissa suuri, eritoten Colonin puolella,
jossa yleensä pääasiallisimmat huvittelupaikat ovat. Tanssisalonkiin
päästäkseen ei tarvinnut kiivetä monia portaita kiiltävänappisten
lakeijojen ohi, vaan ne sijaitsivat aivan kadun tasalla. Leveistä,
avoimista ovista kuului musiikki jo kauas kadulle, ja heti käytävältä
sisäänastuttuaan sai alottaa tanssin. Tungos oli kuitenkin kaikkialla
suuri, ja vaikka kävimme ainakin parissakymmenessä saloonissa, emme
missään mahtuneet tanssimaan. Tungoksesta nähtävästi johtui, että
muutamat tanssivat porttikäytävissä, toiset keskikaduillakin.

Minkäänlaisia passeja tai muita henkilöllisyystakeita ei matkustajilta
Panamalla vaadittu. Sinne olisi voinut jäädä passittakin, ja useat
kuulemma käyttävät tätä tietä Yhdysvaltoihin livahtaakseen, sinne kun
pääsy nykyisin on sangen vaikea. Yritys vaatii kuitenkin paikallisten
olojen tuntemusta, sillä muuten voi käydä kuten kaikkia yrittäville
juutalaisille, jotka aikoivat kiertää Yhdysvaltain maihintulokieltoa.

Silloin nimittäin, kun Yhdysvallat alkoivat säännöstellä
siirtolaistulvaa ja määräsivät, että vain vissi lukumäärä kutakin
kansallisuutta saa vuosittain tulla maahan, keksi joku ovela
juutalainen takaportin. Tämä takaportti oli Cuba.

Cubaa sanotaan tasavallaksi, joka on Yhdysvaltojen protektoraatti,
mutta itse asiassa se on Yhdysvaltojen alusmaa. Cuban alamainen on
samalla Yhdysvaltojen alamainen, ja tällaisen alamaisuusoikeuden voi
saada jokainen vuoden Cubassa asunut henkilö, ja Cuban kansalainen voi
taas milloin tahansa siirtyä asumaan Valtoihin. Näin voi siis yhdellä
vuodella kiertää ankaran ja tarkoin valvotun maihinnousukiellon.

Kuten sanottu huomasi tämän seikan eräs juutalainen, ja hän antoi
havaintonsa heti muiden uskonveljiensä tiedoksi. Alkoi juutalaisvaellus
Cubaan, etupäässä vain heikompivaraisia, sillä rahakkaammat ostivat
itselleen muuten maihinpääsyn. Heillä ei ollut aikaa uhrata kokonaista
vuotta Cubassa oleskeluun.

Niinpian kuin cubalaiset laivanvarustajat, välittäjät ja agentit
keksivät nämä uudet siirtolaiset, äkkäsivät he myös uusia
ansiomahdollisuuksia. Tavallisesti oli tulokas järjestänyt raha-asiansa
siten, että hän saattoi vuoden oleskella Cuballa. Yhdysvaltoihin
uskalsi kyllä mennä rahattomanakin, siellähän kajastivat suuret
ansiomahdollisuudet; pääasia vain, että jäi laivamatkaan tarvittava
rahasumma, Yhdysvalloissa oli tuhannen mahdollisuutta, jotka lyhyessä
ajassa korvaisivat häviön.

Kun asianomainen sai Cuban kansalaisoikeudet, kääntyi hän paikallisen
matka-agentin puoleen, sillä aivan mutkattomasti ei cubalaisenkaan
siirtyminen Yhdysvaltoihin tapahdu, senkin täytyy käydä hiukan
salakähmäisesti. Agentti oli jo aikaisemmin ottanut selville uuden
alamaisen taloudelliset olot, tiesi tarkalleen hänen aivoituksensa ja
toimi oman etunsa mukaisesti nylkeäkseen kundinsa putipuhtaaksi.

Hän ilmoitti, että matka on perin vaarallinen, mutta kohtuullisesta
— ja monenkertaista laivapiletin hintaa vastaavasta — korvauksesta
suostuu hän kulettamaan matkustajan seitsemän tuntia Yhdysvaltoihin.
Sen ajan ottaa matka Cubalta Floridan rannikolle. Matka on tehtävä
pimeän aikaan ja suurimmassa salaperäisyydessä.

Siirtolainen maksoi mielelläänkin pyydetyn summan, ja salaperäinen
retkikunta lähti matkalle. Ajettiin seitsemän tuntia, sitten laskettiin
maihin oudossa satamassa ja matkustajille ilmoitettiin, että nyt
herrat ovat Yhdysvalloissa. Laiva hävisi nopeasti takaisin merelle, ja
matkailijat kukin kykynsä mukaan koettivat sopeutua uuteen ympäristöön.

Jonkun aikaa täytyi tietysti elää aivan huomaamattomana henkilönä
ja kenties piiloitellakin, mutta täytyihän lopulta ottaa selville,
kuinka tästä nyt pääsee suurempiin liikepaikkoihin. Ja silloin saikin
matkustaja tietää olevansa yhä Cubassa. Laiva oli ajanut seitsemän
tuntia, mutta ei Floridaan, vaan pitkin Cuban rannikkoa. Satama, johon
matkustajat jätettiin, oli cubalainen, mutta se kuului joka tapauksessa
Yhdysvaltoihin. Laivayhtiö oli siis täyttänyt sitoumuksensa,
kuljettanut matkustajia seitsemän tuntia ja jättänyt heidät U.S.A:n
satamaan.

Tällaisia matkailijoita on Cuballa nykyisin paljon. Monet ovat
useammankin välittäjän avustuksella koettaneet päästä mantereelle,
mutta monen matkarahat ovat huvenneet näihin yrityksiin. Nyt he
kulkevat Havannan kaduilla kainalossaan laatikko, josta joskus
onnistuvat myymään tulitikkurasian tai tupakkaa tai näivettyneitä
hedelmiä. Asuntoa ei heillä ole, — eikä siellä sellaista tarvitsekaan,
he nukkuvat missä kulloinkin sattuu, mutta he uskovat vahvasti, että
kerran tulee satamaan sellainenkin rahtilaiva, jonka hiiliruumassa he
pääsevät kauan toivomalleen mantereelle, — ja siellä alkavat kultaiset
päivät.




RANSKALAISESSA LÄNSI-INTIASSA


Panama oli monelle matkustajalle muodostunut pettymykseksi, kun kaikki
eivät kerinneet käydä maissa. Se olisi kuitenkin ollut vaihtelevaa
virkistystä jokaiselle, sillä viimeisen kuukauden olimme kulkeneet
hitaammin kuin kehnoimmat rahtilaivatkaan, ja useassa matkustajassa
sekä jossain laivamiehissäkin huomasi jo selviä höynäpäisyyden
merkkejä. Ennen kolmeviikkoista Atlannin ylikulkua oli sentään vielä
määrä poiketa vähillä Antilleilla, ja silloin saisimme Martiniquella
jaloitella maissa kaksi päivää.

Laivan päällystö sanoi, että tämän lyhyen matkan Karibian meren
yli teemme viidessä päivässä, ja ensimäinen vuorokausi näyttikin
lupaavalta, sillä kuljimme vähän päälle 200 meripenikulmaa, joka vastaa
8 ja puoli solmua tunnissa. Mutta jo seuraava päivä osoitti, ettei
ANTINOUS kulje pelkillä lupauksilla; emme päässeet kuin 141 mailia eli
vajaat kuusi solmua tunnissa. Tämä aiheutti tietysti vakavia kysymyksiä
päällystölle, joka viipymättä antoikin meriselityksensä: laiva on monta
kuukautta ollut puhdistamatta, joten pohjaan on tarttunut limaa ja
ruohoa hidastuttaen vauhtia.

Vähän myöhemmin tuli kuitenkin alipäällystön taholta toinen tieto,
jonka mukaan lämmittäjät olivat sairastuneet heikon ruuan johdosta
ja väittävät, etteivät jaksa saada höyrynpainetta korkeammalle,
elleivät portsuunat parane. Siis tavallaan eräänlainen lakko. Joka
tapauksessa se auttoi, sillä heti päivälliseksi heille annettiin lähes
kaksinkertaiset ruoka-annokset ja matkustajille vakuutettiin, että
seuraava vuorokausi osoittaisi ainakin 230 mailia.

Jännityksellä siis odotettiin seuraavan keskipäivän ilmoitusta; — se
näytti 143 mailia. Siis kaksinkertaiset annokset olivat lisänneet
vuorokauden saavutusta kahdella maililla. Ne olivat kalliita maileja.
Kukaan ei kysellyt enää mitään, mutta puolivirallista tietä katsottiin
kuitenkin sopivaksi antaa matkustajien tietoon tämän häpeällisen
saavutuksen syy. Lämmittäjät eivät nimittäin olleet saaneet kunnollista
paistia, vaan jonkunlaista kotlettia taikka gulashia, johon oli
sekoitettu muita vitamiineja joukkoon, — ja eihän sellaisella
ravinnolla tietysti jaksa lämmittää mitään.

Hiljalleen niin vain ajeltiin, ja aika tuli sanomattoman pitkäksi.
Jotkut yrittelivät vähän lueskella, mutta enimmät pelasivat
aamusta aamuun korttia, tammea, noppaa tai shakkia, kuten olivat
jo puolitoista kuukautta tehneet. En tiedä, lienevätkö kaikki
ranskalaiset yhtä vähän musikaalisia kuin tämän laivan matkustajat,
nämä eivät ainakaan saaneet aikaan muuta kuin huonoäänistä mandoliinin
rimputusta. Ensimäisessä luokassa oli tosin oikein klaveeri, mutta
kukaan heikäläisistä ei osannut soittaa sitä. He kuulivat sitten,
että toisessa luokassa matkusti muuan keskieurooppalainen pianisti
ja pyysivät häntä soittajaksi itselleen, mutta purseri kielsi sen
heti jyrkästi. Senjälkeen jättivät pyytäjät asian silleen, mutta
pianistin kunniantuntoa oli loukattu. Hän sanoi itse hankkivansa
luvan, pukeutui hienoimpiinsa ja nousi kapteenin puheille. Eivät
he pitkään puhuneetkaan, kun hän jo palasi ja pukeutui uudelleen
impregneerattuihin housuihinsa ja hihattomaan verkkopaitaan. "Aivan
mahdoton pyyntö", oli kapteeni sanonut, "ei voi tulla kysymykseenkään."
Lunastakoot ensi luokan lipun, sitte saavat kutsua hänet soittelemaan,
— ei sitä niin vain musiikkia serveerata.

"Terrible, terrible", hoki muuan hallituksen virkamies, joka 25 vuotta
Tahitissa oltuaan palasi nyt kotimaahansa täysinpalvelleena. Hän pysyi
kuitenkin luonteeltaan muuten rauhallisena, ja ainoastaan, kun asiat
muuttuivat aivan terrible, alkoi hän kertoa mitä kummallisimpia juttuja
Tahitin mustista lehmistä, kuinka ne tulivat uimaan heidän kanssaan
tai retkeilivät vuoristossa tai tekivät mitä ihmeellisimpiä asioita. —
Juttunsa keskellä, juuri kun odotettiin kaikkein jännittävintä, lisäsi
hän kuin ohimennen: "Muuten niilläkin lehmillä oli vain kaksi jalkaa",
jolloin naiset katsoivat asiakseen poistua seurasta.

Seitsemän vuorokautta kuljimme Panamalta Martiniqueen, — toiset laivat
tekevät sen kolmessa, mutta sitten tunsimmekin reitin tarkkaan. Fort
de Francen edustalla hiljensimme vauhtia odottaen luotsia, ja kaikki
matkustajat katselivat kaivaten rannalle. Eräälle matkalaiselle tuli
kuitenkin odotus pitkäksi, ja hän hyppäsi korkealta kaiteelta mereen
häviten pitkäksi aikaa näkyvistä. Heti heitettiin pelastusrengas
jälestä, ja kun mies taas ilmestyi pinnalle tarttui hän siihen hyvin
halukkaasti. Jostakin syystä muutti hän kuitenkin mieltään, hylkäsi
renkaan ja lähti uimaan omin voimin — ei rantaan, vaan merelle.

Laiva kulki edelleen, ja pian oli mies jäänyt kauaksi jälkeen. Silloin
saimme kuulla, että hän oli muuan toisen luokan matkustaja, hiukan
höperähkö ranskalainen steward, palvellut eräällä Etelämeren laivalla.
Kuumuudessa olivat muutamat pääruuvit löystyneet, ja nyt häntä
kuljetettiin vähän kuin katsannon alla kotiinsa selviämään.

Ellei luotsivene olisi ehtinyt paikalle, olisi mies jäänyt sille
uimamatkalleen, mutta nyt hänet ongittiin veneeseen ja tuotiin takaisin
laivaan. Kiltisti antoi hän taluttaa itsensä laskusiltaa myöten
kannelle, kiitti vielä luotsia kädestä ja lupasi vasta pysytellä
kajuutassaan.

Sen hän kyllä tekikin niin kauan kuin viivyimme näillä saarilla,
sillä Martiniquella hän ei käynyt maissa ollenkaan enempää kuin
Guadeloupellakaan, mutta se oli kaikki vain silmänlumeeksi. Kun
kolmannen päivän illalla purjehdimme Pointe A Pitrestä, ja luotsivene
oli juuri jättänyt laivan, hyppäsi herra ylitarjooja uudelleen laidan
yli, ui luotsiveneelle ja huusi sieltä, että hän ei nouse enää
ANTINOUKSEEN vinssilläkään, vaan jää Guadeloupeen loppuijäkseen. Ei
huolinut tavaroistaankaan, joita tarjottiin jälestä, vaan sanoi,
ettei hän tavaralla mitään tee. Sinne jätti hyttiin kaiken irtaimen
omaisuutensa, eikä häntä laivaankaan enää houkuteltu, sillä ei hän
olisi pysynyt siellä muuten kuin mastoon sidottuna.

Tällaiset sattumat ovat tarttuvaa laatua siinä suhteessa, että
jotkut yksilöt katsovat asiakseen toimittaa jotakin samantapaista
herättääkseen yleisön mielenkiinnon myös heitä kohtaan. Niinpä se
samainen lämmittäjä, joka Papeetesta lähtiessämme oli toisten jälestä
hypännyt laivasta ja pudonnut selälleen, mietti nytkin humalaisessa
pääkopassaan jotain raflaavaa niittääkseen mainetta. Muistaen
aikaisemman putouksensa jätti hän tällä kertaa itse hyppäämättä,
mutta hän huomasi kannella harmaan kissan, kauneimman niistä neljästä
jälelläolevasta. Olisi kuitenkin ollut liian yksinkertaista heittää se
ilman muuta mereen. Siksipä hän nouti pitkän lihapuukon, jolla ensin
leikkasi hännän poikki aivan juuresta ja sitten vasta heitti parkuvan
kissan laidan yli uppoamaan, sillä matka rantaan oli jo pitkä, ja
lisäksi kävi navakka aallokko.

Tapauksen näkivät monet matkustajat ja komentosillalla oleva osa
päällystöä, mutta yhtään ääntä ei noussut tätä raakaa tekoa vastaan,
pikemminkin luulin huomanneeni jonkunlaista jännitettyä innostusta
katsojissa. Vaikka omasta puolestani en ole mikään kissojen ihailija,
teki tapaus minuun kuitenkin ällöttävän vaikutuksen ja toivoin, että
se häntä olisi tärpättiin kastetulla pikilangalla ommeltu lämmittäjän
takapuoleen juuri samalle kohtaa, missä se oli ollut kissalla.

       *       *       *       *       *

Fort de France, Martiniquen pääpaikka, on linnoitettu, kuten nimikin
jo sanoo, mutta siellä ei haise ruudinsavu, vaan rommi. Jo kauas
merelle tuoksuu se tulijan nenään, ei kirpaisevana, kuten pullosta
haistettuna, vaan mietona ja kutittavana, kuten munatoti, sillä siihen
on sekoittuneena kukkien ja metsän tuoksua.

Martinique on näet Ranskan valtakunnan suurin rommin tuottajamaa, ja
siksipä sen varastoja ei lasketakaan pulloittain tai laatikoittain,
vaan sitä on siellä niin, että päätä huimaa. Heti laiturin
varastorakennusten takaa alkaa puistomainen mäntymetsä, — se muistutti
Pinus rigida'a — ja juuri tästä metsästä se tuoksu tuli merelle. Siellä
oli silmänkantamiin ladottuna vahaisen suuria rommitynnyreitä riveihin,
niinkuin meillä halkopinoja äärettömän suuressa halkovarastossa. Ne
vallan hikoilivat päivänpaisteessa kylläisyyttään, vaikka en tiedä,
olivatko ne kaikki täysinäisiäkään, sillä menin hyvin nopeasti tämän
rommimetsän ohi.

Laivalla toimi jonkunlaisena asiaintoimitsijana kouluakäynyt neekeri.
Itävaltalainen sanomalehtimies seurusteli hyvin paljon tämän neekerin
kanssa, ja he olivat sangen kiintyneitä toisiinsa, sillä neekeri osasi
puhella sopivasti. Epäilemättä hän olikin paljon intelligentimpi
kuin useat muut laivassaolijat, mutta jälestäpäin itävaltalainen
valitti minulle, että neekeri antoi hänen tehtäväkseen kaikenlaisia
käännöstöitä ja anomuksia, joten hän ei kerinnyt tehdä omia töitään
juuri ollenkaan. Tällöin Martiniquella hän oli kuitenkin vielä sangen
ihastunut neekeriin, kertoi, kuinka loistavat hänen koulupaperinsa
sekä monen eri kapteenin antamat suositukset olivat, — joita papereita
sivumennen sanoen minun mielestäni oli aivan liian paljon neekerin
nuoreen ikään nähden. Kysyin, mitä neekeri oli opiskellut, ja
itävaltalainen selitti hänen aikoneen lukea merikapteeniksi, mutta
isän aikainen kuolema oli keskeyttänyt opinnot, jonka jälkeen hän oli
palvellut tällaisena luottamusmiehenä eri laivoilla. Tosin hän kyllä
myöhemmin tuli maininneeksi olleensa sangen levoton isänsä ja äitinsä
kohtalosta Guadeloupen tuhossa, koska ei ollut kuullut heistä mitään
sitten elokuun, ja olevansa nyt iloinen tavatessaan heidät molemmat
terveinä, mutta minä en halunnut tehdä mitään välikysymyksiä isän
aikaisemman kuoleman johdosta.

No niin. Tämä neekeri nyt ystävyydessä halusi itävaltalaiselle ja
minulle näyttää saarta ja oli pyytänyt meitä kanssaan automatkalle
saaren sisäosiin, jonne hänen täytyi lähteä ostamaan banaaneja sekä
muita ruokatavaroita laivaa varten, ja lähtöä odotellen olimme neekerin
pyynnöstä viipyneet laivassa pitempään kuin toiset matkustajat.
Lopulta odotukseen kyllästyneenä olin kehoittanut itävaltalaisen
ottamaan selvän, tuleeko lähdöstä mitään, mutta pitkistä etsiskelyistä
huolimatta ei neekeriä löytynyt koko laivasta.

Kahden siis kävelimme nyt rommimetsästä tutustumaan kaupunkiin,
joka alkaakin heti kauniista puistosta lähtien. Tie kiertää lähellä
rantaa, ja sen saarenpuolisella sivulla on vieri vieressä enimmäkseen
epäilyttävän näköisiä baareja, kahviloita ja kauppoja, joiden
kaikkien pääartikkelina näytti olevan rommi. Ovien ulkopuolella
ja oviaukoissa seisoskeli tyttöjä odottelemassa kundeja, ja siinä
kulkiessa sai jonkunlaisen yleiskuvan Martiniquen kansallisuuksista
ja väreistä. Ei luulisi, että mustan ja valkoisen välille mahtuu
niin monta eri vivahdusta kuin tällä saarella näkee. Ne ovat
aikanaan Afrikasta orjina tuotujen pikimustien neekerien sekä
espanjalaisten ja muiden kansallisuuksien sekoituksia, jotka ovat jo
suureksi osaksi kadottaneet turpeanpaksut huulensa ja muutamat jo
vieterikiharan tukkansakin. Puhdasveriset espanjattaret tunsi jo kuvien
perusteella, mutta voiton heistä veivät palavakatseiset kreolittaret
viehättävyydessään ja välittömämmässä esiintymisessään. Ei sitä siinä
kadulla vielä huomannut, mutta vasta kun poikkesi johonkin tällaiseen
trahteeripaikkaan, tuli se esille silmäniskuina, nyhkäisyinä ja muina
senkaltaisina teikaroimisina. Parempiin baareihin kuului säännöllisesti
myös yläkerros, jossa voi saada yksityishuoneen, ja siellä tarjoiltiin
myös.

Martinique voi ylpeillä historiallisillakin henkilöillä. Syntyihän
siellä kuuluisa Josephine eli Marie — Josephe — Rose — Tascher de la
Pagerie, josta sittemmin tuli Napoleonin puoliso ja Ranskan keisarinna.
Fort de Franceen on palmujen keskelle pystytetty hänelle muistopatsas,
jota aika tosin on jo runnellut, mutta ei niin pahoin, ettei vielä
tuntisi noita hienoja piirteitä, jotka hurmasivat Napoleonin. —
Kittaamalla, uudestaan maalaamalla ja puuteroimalla patsaasta tulisi
vielä oikein hyvä.

Kuluneelta näyttää myös koko Fort de Francen kaupunki. Siellä tapaa
neekerikylää, vanhaa aikaa, keskiaikaa ja hiukan nykyisyyttäkin, kaikki
yhtä siivottomia, mutta kasviston rehevyys peittää siivottomuuden
kuten kurpitsa lantatunkion. Hallituksen puolesta ei siivollisuutta
tietääkseni ole koetettu parantaa, — ei siitä ainakaan näkynyt jälkiä.
Mutta rommi kasvaa siitä huolimatta hyvin, ja tuskinpa sikäläiset
asukkaat paremmissa asumuksissa viihtyisivätkään.

Olimme jo ennen satamaan tuloamme saaneet kuulla sen illan erikoisena
huvituksena olevan tanssiaiset kasinolla; oli näet lauantai-ilta. Se
kuulosti oikein hienolta, ja laivamme koko ensiluokka päätti lähteä
sinne. Meitä vähän pelotti mennä niin hienoon paikkaan, mutta hädän
tullen päätimme esittää sanomalehtimieskorttimme, ne varmasti avaisivat
meillekin pääsymahdollisuuden.

Kasinon löysimme pitkän neekerikadun päästä korkeammalta paikalta.
Musiikki kuului jo kadulle, ja väkeä tunki runsaasti portailla. Ei
meiltä kysytty mitään kortteja, kunhan maksoimme pääsymaksun, oli tie
selvä salonkiin.

— Mutta mikä yleisö! Mustia, yksinomaan mustia, joku hiukan hallavampi
joukossa, mutta kaikki värillisiä, naiset miltei napaan saakka
dekolteerattuja, loppuosa räikeänkirjavaa sertinkiä, silkkiä tai
harsoa. Nenärenkaat puuttuivat, mutta korvarenkaita sitä runsaammin.
Musiikkiin kuului vain klarinetti, viulu ja tamburiini, mutta ne
saivat aikaan uskomattoman kovan metelin. Sali oli varsin tilava,
vaikka siellä pyörikin paljon kansaa. Välikattoa ei ollut, ainoastaan
vesikatto, kuten maneesissa, ja se oli maalattu jokseenkin mustaksi.
Lattia kohtalainen, siinä ei ainakaan päässyt liukastelemaan ja
kaatuilemaan.

Ensimäisen luokan matkustajat istuivat kuin Buddhankuvat pagodassa
yhdellä seinällä. Toiset heistä näyttivät niinkuin pettyneiltä, toiset
taas huvitetuilta, mutta kukaan heistä ei tanssinut. Me sitävastoin
katsoimme oikeudeksemme hiukan pyöriä, kun kerran olimme maksaneet
täyden pääsymaksun. Toiset naisista tanssivat paremmin, toiset
huonommin, kuten muuallakin on tapana. Erikoisesti muistan erään sangen
mustan, joka oli tavallista tukevampi, sillä käteni ei ylettänyt
kuin pienen matkaa hänen vyötäröisilleen. Minulta meni lähes puolen
tuntia, ennenkuin sain hänet jotenkuten kuletetuksi yhden kierroksen
salin ympäri, mutta sitte olinkin aivan kuitti. Ja hän ei edes vielä
läähättänytkään.

Kun emme varsinaisesti olleet saapuneet tanssimaan, vaan ainoastaan
katsomaan, poistuimmekin verrattain nopeasti, ehtiäksemme nähdä
muitakin kaupunginosia. Ensiluokka oli lähtenyt jo aikoja ennen meitä.

Laivamme ei lastannut eikä purkanut Martiniquessa, yhden
autokuormallisen otimme eväitä, ja olisimme vielä samana päivänä
päässeet lähtemään edelleen, mutta olimme siellä kuitenkin kaksi
päivää. Tämä sentähden, että merimiehet kerkiäisivät saada tarpeeksi
rommia, jotteivät lakkoilisi loppumatkalla, sekä ettemme suinkaan
tulisi liian aikaisin Marseilleen. Toisen päivän iltana sitten jätimme
hyvästit Fort de Francelle ja varhain seuraavana aamuna laskimme
ankkurin Pointe A Pitren satamalahdessa Guadeloupessa.

Noumeaan olimme tämän saman laivan mukana saaneet joukon Guadeloupin
sanomalehtiä heinä- ja elokuulta ja tutkineet niitä ahkerasti,
koska niissä oli tuoreimmat tiedot maapallon tältä puolen. Tietysti
käsittelivät kirjoitukset pääasiassa Guadeloupen omia asioita, ja
niistä muistan erikoisesti yhden, jossa kerrottiin Pointe A Pitrestä.
Sain silloin sen käsityksen, että tämä kaupunki koettaa seurata
aikaansa, sillä kirjoituksessa oli useita ehdotuksia ja suunnitelmia
kaupungin saattamiseksi nykyaikaiselle kannalle vesijohtoineen,
täydellisine sähköverkostoineen ja niin poispäin, ja kaikesta huomasi,
että kaupunki oli varallisuudessaan kukoistava.

Sitten tuli syyskuun hirmumyrsky ja teki tyhjäksi kaikki suunnitelmat
− siinä mielessä kuin niistä oli kirjoitettu. Sillä nykyisin
suunnitellaan Pointe A Pitressä vain kaupungin jälleenrakentamista.
24 tuntia myrsky raivosi ja hävitti siinä ajassa suurimman osan
kaupunkia — ellei nyt juuri maahan saakka, niin runteli kuitenkin kuin
maanjäristyksessä.

Kiertelimme katselemassa hävityksen jälkiä, ja kurja oli tosiaankin
kuva, jonka kaupunki tarjosi. Yksi kaupunginosa, jossa rakennukset
olivat laudasta tai peltilevyistä, oli sortunut aivan maan tasalle.
Mitään ei oltu keritty vielä tähän saakka rakentaa, vaan ihmiset
asuivat lauta- tai peltikojuissa, joissa juuri mahtui seisomaan. Palmut
olivat miltei lehdettömiä, tai saattoi jossain nähdä pari lehtirääsyä
hervottomana riippuvan pitkin runkoa. Puistojen komeista puista ei
ollut kuin oksaton rungontynkä jälellä, ja toista metriä paksut rungot
olivat katkeilleet kuin korret.

Kirkossa myös kävimme, siinä ei ollut yhtään ehjää akkunaa,
akkunanpuitteetkin olivat repeilleet, ja katossa paistoi suuria
aukkoja. Kirkon vieressä olevan amiraali Gourbeyren pronssisen
kuvapatsaan oli myrsky heittänyt torin toiselle puolelle, ja nyt se
seisoi vaatimattomasti aitaa vasten nojallaan. Yli 1600 ihmishenkeä oli
myrsky vaatinut koko saarella, ja niistä tuli 400 kaupungin osalle.

Kaupunki oli kerrallaan köyhtynyt. Yhden ainoan ravintolan löysimme,
mutta siellä ei saanut mitään ruokaa, ainoastaan rommia. Menimme sitten
kauppahalliin katsomaan hedelmiä, mutta niitä ei ollut ollenkaan,
sillä hedelmäpuut olivat kaikki sortuneet. Vihanneksia siellä myytiin,
mutta naurettavan pieninä annoksina, — oli aivankuin pikkulasten
leikkikaupassa.

Ihmiset näyttivät vielä olevan kuin pyörryksissä. Kukaan ei tiennyt,
mitä tehdä, sillä rahoja ei ollut, millä ruveta uudelleen rakentamaan.
Ranskan hallitus oli kuulemma myöntänyt 100 miljoonaa frangia
kärsineitten hyväksi, ja niistä oli nyt jo käytetty 10 miljoonaa, mutta
väitettiin, ettei kukaan ole vielä saanut mitään. Rahojen hoitaja
lienee kutsuttu takaisin Pariisiin tekemään tiliä toiminnastaan.

Vaikka laivamme päällystö oli tietoinen tapahtuneesta hävityksestä, oli
se kuitenkin päättänyt ottaa puuttuvat matkaeväät Atlannin ylikulkua
varten vasta Guadeloupessa. Kuten arvata sopii, ei sen onnistunut saada
kuin puolet tarvittavasta määrästä, ja sen saivat matkustajat kyllä
tuntea loppumatkalla.

Sitävastoin pujahti Guadeloupesta matkaan muuan pommilla kulkija, jolla
ei ollut pilettiä eikä rahaa. Luulen kyllä, että hänet huomattiin jo
laivaan tullessaan, sillä maissa ei käynyt kuin muutama matkustaja,
ja jokaisen veneelläsaapujan täytyi nousta portaita myöten ensiluokan
kannelle, jossa aina oli joku laivan upseereista. Mutta hänen
sallittiin tulla mukaan ja sijoitettiin erääseen toisenluokan hyttiin.

Kun sitten alettiin lähestyä Marseillea, ilmestyi matkustajien
keskuuteen keräyslista, jossa kehoitettiin avustamaan erästä, joka
ei itse kykene maksamaan matkaansa. Otimme selvän, kuka listan oli
pannut kiertämään, ja saimme selville, että se oli lähtöisin laivan
purserin eli komissaarin virkahuoneesta. Hän huomasi, että nyt tulee
laivayhtiölle mahdottoman suuri vahinko ja päätti korvata vahingon
toisten matkustajien kustannuksella vetoomalla heidän jalompiin
tunteihinsa. Listalla oli ulkomaalaiset pantu ensimäisten joukkoon.
Panimme hävittömyyden hävittömyyttä vastaan ja kieltäysimme kunniasta,
varsinkin kun joku tiesi, että asianomainen matkustaja oli verrattain
varakkaan soitinkonetehtailijan poika. En tullut ottaneeksi selvää,
saiko purseri vajauksensa täytetyksi.




YSTÄVISTÄ EROTESSA


Olimme jo sivuuttaneet Madeiran — jopa nauttineetkin sitä — ja se
kimeä-ääninen ranskalainen virkamies oli myynyt viimeisetkin Tahitilta
tuomansa helmet. Sitten oli yökaudet pelattu noppaa parturin kanssa
toisen luokan ruokailusalongissa, mutta onni ei ollut hänelle vieläkään
myötäinen. Hän hävisi järjestään joka centimen ja oli senjälkeen hyvin
murheellinen.

Toiset matkustajat sensijaan olivat tavallista iloisempia, sillä
lähestyihän matkamme loppuaan, ja kaksikuukautinen vankeutemme
päättyisi ihanaan Marseilleen, josta jokaisella olisi vapaa tie
kaikkiin ilmansuuntiin. Muilla, paitsi tällä kimeä-äänisellä
ranskalaisella, jolla ei ollut enää rahaa, millä matkustaa.

Ensiluokan matkustajatkin tulivat meidän halvempiarvoisten kanssa
tuttavallisemmiksi ja lähestyessämme Afrikan mannerta ryntäsivät
he eräänä yönä kaikkein kevyimmin puettuina meidän kerrokseemme —
ainoastaan miehet, ei naiset — ja panivat toimeen juhlan, jolloin
laivan koko samppanjavarasto tyhjeni.

Olimme kaikin jalkeilla vielä ennen auringonnousua, juuri silloin,
kun itäinen taivaanranta alkaa kajastaa. Se on näillä vesillä kaunis,
ja niinpä nousimme etukannelle katselemaan päivänpyörän pulpahdusta
merestä.

Ja silloin kohosi merestä taivaankajastusta vastaan selvästi piirtyvä
vuorijono, kaunis, pohjaltaan tummanvärinen, mutta pinnaltaan
kimaltelevan kullanhohtoinen. Se oli Marokon rantavuoristoa, ja
kaikilta pääsi helpoituksen huoahdus, kun taas olimme mantereen
lähettyvillä; pianhan keinuisimme jo Välimeren laineilla.

Mutta kun aurinko nousi, hävisivät vuoret näköpiiristä ja edessämme
aukeni taas Atlannin sinivihreä ulappa yhtä tyhjänä ja elottomana kuin
viimeistenkin viikkojen aikana, sillä tällä puolen kravun kääntöpiirin
eivät lentokalaparvetkaan enää tuo vaihtelua näköalaan. Se aamullinen
vuorten kajastus olikin ollut vain näköhäiriö, kangastus, ei suinkaan
samppanjan aiheuttama, vaan tavallinen näillä seuduin, petollisen,
kaukaa tulleen erämaahiekan aikaansaama.

Vasta aamupäivällä saimme vuoret uudelleen näkyviimme ja kohta
oltiin Gibraltarissa. Totesimme vain, että Euroopan ja Afrikan
välinen kulkuväylä oli vielä kunnossa, matta sitä ihmettelimme, miksi
englantilaiset olivat vahtiporttinsa Välimerenpuoleisen vuorensivun
tehneet kelkkamäeksi. Se oli nimittäin hiottu aivan sileäksi
sementillä, ja se laskeutui huipulta saakka yhtä suoraan mereen.
Nähtävästi oli se tehty liiallisten kiipeilijäluonteiden nousun
ehkäisemiseksi, ja soveltui siihen erikoisen hyvin. Ja se oli mielestäni
oikein tehty. — Sellaisia pitäisi meillä täällä Suomessakin rakentaa
hyvin moneen paikkaan.

Lunta emme tällä rinteellä nähneet, joka seikka olikin
maantieteellisesti oikein. Mutta Sierra Nevada esiintyi seuraavana
aamuna nimensä mukaisena. Sen rinteitä peitti valkohohtoinen lumivaippa
aina alarinteille saakka, jota seikkaa ihmettelimme. Emme tienneet
silloin vielä, että Etelä-Eurooppaa kohtaisi tai oli kohtaamassa ankara
talvi, ja sen oireet tuntuivat jo täällä Espanjan eteläisimmässä
kolkassa.

Muuten maantieteen opetuksen suhteen haluaisin sanoa pari sanaa.
Minä olin koulussa aina saanut sen käsityksen, että esimerkiksi
sellaiset kaupungit kuin Cartagena ja Alicante ovat joitain tärkeitä
tekijöitä maailmassa. Mutta kun sinne pääsee, niin huomaakin
idättäneensä mielessään tarpeetonta kunnioitusta näitä vuorten
väliin puristautuneita asutusryhmiä kohtaan, ja pettymys tällaisissa
tapauksissa on katsojan silmissä epäedullista asianomaiselle maalle.
Tosihan on, että rannikkomatkustaja ei tiedä, minkä arvoisia ne ovat
vuortentakaisen kaupan välittäjinä, mutta itse kaupungit tekivät
ohimenevään matkustajaan perin pienen vaikutuksen — taikka oikeastaan
eivät tehneet mitään vaikutusta. Tai lieneekö asia niin, että minä
katsoin näitä kauppapaikkoja mukamas suurenmaailmanmiehen silmillä ja
vähäksyin näkemiäni. Laskettakoon tämä juttu sitten minun viakseni.

Välimeri oli kuitenkin meitä kohtaan ystävällinen ja näytti ihaninta
muotoaan. Balearit vallan riippuivat rasvatyynellä merellä, irrallaan
ilmassa, ja matkustajien mieliala nousi aina yhä korkeammalle, mitä
lähemmäs Marseillea tulimme.

Kaikkien muitten paitsi meidän kolmannenluokanmatkustajien, sillä
me jouduimme nyt kaikkien laivan viranomaisten syntipukeiksi.
Laivalääkärikin heräsi eloon kaksikuisen uneliaisuutensa jälkeen,
ja nyt hän ilmoitti, että kaikki kolmannen luokan matkustajat on
rokotettava. Hän oli nimittäin kuullut, että isoarokkoa oli liikkeellä
Panaman tai Länsi-Intian seuduilla silloin, kun sivuutimme ne, ja nyt
päätti hän tehdä sellaisen vedon, joka vapauttaisi hänet edesvastuusta,
jos maihintultua jotain sairautta matkustajissa havaittaisiin. Niinpä
meidät eräänä varhaisena aamuna kirjeellisesti määrättiin saapumaan
laivan sairaalaan, jossa operatsiooni tapahtuisi.

Me olimme asiasta kuitenkin eri mieltä kuin lääkäri. Kolmannen luokan
matkustajista ei kukaan ollut sairastunut koko matkalla, jotavastoin
kaksi toisen luokan matkustajaa makasi vielä paraikaa sairashytissä, ja
lääkäri sanoi heissä olevan tulirokon. Marseillen satamassa eräs toinen
lääkäri kyllä totesi, että heissä oli vain tavallinen kuume, mutta
matkalla uskottiin laivalääkäriä, ja potilaita hoidettiin sen mukaan.

Katsoimme siis, ettei terveitä kolmannenluokan matkustajia kannattanut
rokottaa, vaan mieluumminkin toisen luokan asukkaita, koska heissä
taudit näyttivät paremmin viihtyvän. Emmekä siis menneet vastaanotolle
vaan lähetimme laivan lääkärille kirjallisen vastineen, jossa lausuimme
halveksumisemme sen johdosta, että meitä tasavallan kansalaisia näin
hävittömästi kohdellaan ja ilmoitimme kieltäytyvämme rokotuksesta,
paitsi siinä tapauksessa, että myös toisen luokan matkustajat
rokotetaan ynnä laivalääkäri itse, joka juuri eniten on seurustellut
sairaitten kanssa.

Minä sanelin sanamuodon englanniksi, uus-caledonialainen farmari
käänsi sen ranskaksi uus-hebridiläiselle mekanikolle, joka tämän
mielenilmaisumme sitten kirjoitti paperille ranskankielellä.

Itävaltalainen von Kratzer, joka heräsi vasta myöhemmin, tutki
sitten tämän paperimme ja sanoi, että se on kirjoitettu huonolla
ranskankielellä ja siinä on objektivirheitä, mutta kun aikaa ei ollut
uudenkaan manifestin tekoon, päätimme lähettää sen sellaisenaan, ja
minä kirjoitin ensimäiseksi nimeni sen alle.

Muutamat matkustajat vähän epäröivät kirjoittaa nimeänsä, mutta sitten
pidimme heille esitelmän siitä, mikä tämän toimituksen tarkoitus
oikeastaan on. Kuvailimme, kuinka jossain Kiinassa ikäloppuihin
pässeihin istutetaan isorokkobasilli, tautia kehitetään huippukohtaansa
saakka, sitten vielä mädätetään tämä pässinnahka, jotta siihen oikein
kehittyisi basilleja. Senjälkeen raavitaan rokkorakkuloista iljettävä
visva pois pulloihin, ja tätä visvaa nyt aiotaan istuttaa meihin
terveisiin ihmisiin.

En tiedä tarkkaan, oliko tämä esitelmä tieteellisesti aivan pätevä,
mutta vaikutuksensa se teki, ja kaikki kirjoittivat nimensä adressimme
alle. Algerilainen Muhamed kyllä epäili ja kutsui minut kahdenkeskiseen
keskusteluun. Hän sanoi, että kyllähän ranskalaiset aina pärjäävät,
mutta toista se on meidän ulkomaalaisten ja kolonistien; meidät he
voivat lyödä tyrmään milloin tahansa. Hänellä ei nyt näin vuoden
vaihteessa olisi aikaa istua vankilassa, varsinkin kun siellä kotona
Suk Arrhasissa odottaa kaunis ja lihava puoliso, jota hän ei ole
tavannut pariin vuoteen. Jos nyt tämän nimenkirjoituksen takia
heitetään vankilaan, niin hän myöhästyy seuraavasta laivasta, ja monta
hyvää päivää menee häneltä hukkaan.

Vakuutin hänen varmasti ehtivän ensimäiseen Tunisin laivaan — jonka
paikan kautta hänen piti matkustaa — ja niin kirjoitti hänkin
arabiankielisillä puukstaaveilla nimensä tärkeän paperimme alle, ja se
lähetettiin laivan lääkärille.

Ja tepsihän tällainen tokumentti, — toistaiseksi, sillä rokotuksesta
ei sen jälkeen puhuttu enää mitään. Mutta kaiken lopuksi sain minä
kuitenkin syyn tästä niskoilleni. Sentakia juuri, että nimeni oli ollut
ensimäisenä listalla. Lääkäri sanoi, että saisimme olla laivassa siksi,
kunnes Marseillen kaupungin lääkäri määräisi, onko meidät rokotettava
tai ei.

Koleana lauantai-iltana kohosivat Marseillen tulet merestä näkyviimme.
Satamaan emme enää päässeet, vaan saimme jäädä historiallisen, Monte
Criston Kreivistä tuntemamme Ifi-saaren luo ankkuriin yöksi. Tavallinen
matkustajalaiva olisi kait päässyt suoraan satamaankin, mutta näitä
tropiikeista tulevia laivoja kohdellaan hiukan toisin. Lastin mukana
seuraa sieltä — paitsi matkustajia — niin paljon rottia, russakoita ja
muuta kuonaa, että kaupunki ei voinut niitä ottaa vastaan, ja siksi
lähetettiin laivat aina uloimpaan satamannokkaan jonkun matkan päähän
laiturista senjälkeen kun matkustajat oli heitetty maihin.

Aamuvarhaisella kyllä pääsimmekin jo sinne maihinnousupaikkaan, ja
laivaan tunkeutui sakeanaan erinäisten välitystoimistojen agentteja,
jotka nopeasti järjestivät meidän matkatavaramme kasoihin, eräät
paikallisjunille meneviksi, toiset taas Pariisiin ja muutamat itäänpäin.

Siinä kiireessä tuli se kimeä-ääninen ranskalainenkin luokseni ja
kyseli minulta neuvoja raha-asioiden suhteen. Hän kun oli matkalla
pelannut koko omaisuutensa ynnä kahdenkymmenenvuoden aikana Tahitilla
keräämänsä helmet, ja nyt hän oli aivan aukinainen mies. Rahaa
tarvitsisi, sillä hänellä ei ollut minkäänlaista tähän ilmastoon
soveltuvaa vaatekappaletta — ainoastaan valkoinen tropiikin puku —
mutta kun päivä oli sunnuntai, ei hän voinut sähköteitse Pariisista
tilaamiaan rahoja saada pankista ennenkuin huomenna. — Sitäpaitsi hän
ei ollut oikeastaan niitä vielä tilannutkaan, kun emme olleet päässeet
vielä maihinkaan, joten hän ei ollut kyennyt sähköttämään.

Asiaa pohtiaksemme menimme toisen luokan ruokailusalonkiin,
johon minun viimeisillä Länsi-Intian kolikoillani tilasimme
jotain lämmittävää ja sitten aloimme yksityiskohtaisemmin miettiä
maihinnousumahdollisuuksiamme.

Ulkona vihmoi kalseita lumenhiutaleita, ja pohjatuuli porotteli pitkin
laajaa satamaa. Ei edes kannellekaan sietänyt mennä neliniitisessä
tahitilaispuvussa ja pandanushatussa, sillä sellainen puku ei
suojannut enempää kuin tavallinen paita. Mutta paitsi monessa liemessä
ryvettynyttä ruskeata pukuani oli minulla kuitenkin pantterinnahka
ja jonkunlainen kashmirilainen matto, jota olin Himalajalla sekä
Sumatralla käyttänyt yöllisenä peitteenäni, ja niistä päätimme tehdä
tälle matkatoverilleni puvun.

Pantterinnahasta laitoimme ensiksikin jonkunlaisen turbaanin ja matosta
sitten roomalaisen Caesarin toogaa muistuttavan vaatekappaleen ja niin
katsoimme hänen voivan umpinaisessa autossa ajaa aseman lähellä olevaan
hotelliin, jonka tunsin, — ja jossa minut myös tunnettiin, joten siellä
kaiken todennäköisyyden mukaan hänellekin oli varma kortteeri ainakin
viikoksi.

Hän, tämä kimeä-ääninen ranskalainen virkamies matkusti toisessa
luokassa, ja siksi hän pääsi myös ennen minua maihin, ja hävisi
heti tullitarkastuksen jälkeen. Mutta meitä, raukkoja kolmannen
luokan matkustajia piinattiin laivassa aina siksi kunnes kaupungin
lääkäri saapuisi tarkastamaan, olisimmeko rokotuksen tarpeessa, vai
pääsisimmekö sitä ilman. Laivalääkäri kyllä pariin otteeseen lähetti
meille sanan, että jos olisimme kilttejä ja tulisimme rokotettaviksi,
niin pääsisimme heti maihin, mutta me olimme puolestamme itsepäisiä ja
sanoimme, että saavat viedä meidät takaisin Tahitille, meillä on mukava
olo täällä laivassa. Laivalääkärin rokotukseen emme missään tapauksessa
suostu.

Kaupunginlääkäri oli nukkunut pitkään, eikä häntä monista puhelimitse
annetuista kehoituksista huolimatta kuulunut. Meille tuli aika pitkäksi
laivalla, ja samoin lie tullut laivalääkärillekin, koska hän kerran
kannella tavatessamme kysyi, emmekö voisi asiaa sopia keskenämme. —
Hän näetten ei myöskään päässyt laivasta pois ennenkuin viimeinen
matkustaja oli sieltä lähtenyt.

Minä puolestani olin valmis sovintoon ja sanoin, että otetaan auto ja
ajetaan krouviin, mutta kun hän taas puhui jotain rokotuksesta, niin
minä käänsin hänelle selkäni ja sanoin, että minulla on aikaa odotella
isonrokon puhkeamista vaikka ensi kevääseen, ja siihen katkesivat taas
diplomaattiset suhteemme.

Yksi kuitenkin oli, jonka hermot pettivät, ja se oli algierilainen
hyttitoverimme Muhamed. Hän livahti siinä jossain välissä joukostamme,
meni ja pyysi laivalääkäriltä anteeksi huonoa käytöstään ja antautui
rokotettavaksi. Siksipä tapasinkin hänet tullikamarin edustalla
silloin, kun meidän muitten piti vielä olla karanteenissa laivassa.

Joku ihmettelee, kuinka minä olin siellä tullikamarin edustalla,
mutta kun styyrpuurin akterista oli niin mukava hypätä laiturille, en
malttanut mieltäni, vaan menin valvomaan tavaroitteni tullausta.. Ne
olin nimittäin lähettänyt jo etukäteen sinne, toimitettavaksi Pariisin
pikajunaan. Minut kuitenkin kuljetettiin takaisin laivaan kahden miehen
voimalla — tosin ilman, että tein minkäänlaista vastarintaa.

Hetken kuluttua tuli kuitenkin se tavarainkuljettaja taas laivaan
sanoen, että hänen täytyy saada kapsäkkieni avaimet, sillä tullilaitos
suljetaan nyt juuri — olihan Joulun aaton-aatto — ja heidän autonsa
lähtee aivan kohta asemalle. Kun niitä laivan publikaanejakaan ei
silloin sattunut olemaan siinä pääportaitten lähettyvillä, seurasin
häntä uudelleen sadan metrin päässä olevaan tullikamariin, jossa annoin
yksinkertaisen määräyksen, että tavarani ovat kannettavat autoon ja
ajettavat suoraan asemalle. — Niitä oli muuten yksitoista kollia ja
pitkä paketti austraalialaisia keihäitä. —

Olin juuri selittämässä, että ne ovat transkontinentaalista tavaraa,
johon ei ranskalaisen tullin ole syytä puuttua, mutta silloin oli minut
taas äkätty laivasta ja toiseen otteeseen minut vietiin sinne takaisin.
Tarkoitukseni oli kyllä lähettää tavarani transitona, mutta kiireessä
en tätä sanaa muistanut, ja niin koettelin vielä lähtiessäni vakuuttaa
tullimiehille, että tavara on transkontinentaalista.

Tulin taas laivalle ja samalla tuli sinne myös lääkäri kaupungilta.
Koko kolmannen luokan odottava matkustajajoukko aivan pihisi kiukusta,
kun meidät kutsuttiin laivan sairaalahyttiin.

Kukaan ei voi kuvitella sitä sanatulvaa, mikä selvien syytöksien
muodossa valui laivalääkärin yli. Kaikki huusivat yhtäaikaa, ja kun
toiset lopulta väsyivät kaupunginlääkärin rauhoittavien kädenliikkeiden
vaikutuksesta, puhui vielä se uus-caledonialainen mekaanikko —
syntyjään ranskalainen — pitkään siitä, kuinka hyttikunnastamme
jo matkamme alussa, Uusilla Hebrideillä, olisi varmasti kaksi
sortunut kuumeeseen, ellei tämä muukalainen — hän osoitti minua —
olisi sikäläisestä sotilassairaalasta hankkinut heille lääkkeitä,
laivalääkäri kun suhtautui aivan passiivisesti heidän tautiinsa. Hän
sanoi, että on häpeä koko Ranskan kansalle, että ulkolaisia matkustajia
kuljettavissa laivoissa on tällaisia nulikoita lääkäreinä. Laivalääkäri
yritti kyllä joskus sanoa jotakin, mutta hänen äänensä tukahtui toisten
sanatulvaan, ja sitten hän istuikin kasvoiltaan tulipunaisena pöytänsä
ääreen selkä meihin päin.

Tämän jälkeen tuli kaupunginlääkäri luokseni ja sanoi, että olisi
koetettava välttää suurempaa skandaalia ja pidettävä yllä sekä
laivayhtiön että laivalääkärin mainetta, ja sentakia laivalääkärin
toivomus rokotuksen suhteen on otettava huomioon. Mutta samalla hän
vilkautti minulle silmää, ja silloin minä huomasin taas olevani
Ranskassa.

Sillä tämän silmänvilkutuksen johdosta me alistuimme rokotukseen.
Ja minkälainen tämä toimitus oli! Kaupunginlääkäri sen omakätisesti
toimitti, käänsi selkänsä laivalääkäriin päin, joka istui hytin
perällä, ja oli sitten raaputtavinaan veitsellä haavan käsivarteen.
Sanoin "oli raaputtavinaan", sillä minkäänlaista haavaa ei hän siihen
tehnyt. Sitten puikolla tipahutettiin pisara rokotusainetta iholle,
jonka jälkeen lääkäri salavihkaa viittasi kädellään, että pyyhkäiskää
se äkisti pois, — jonka tietysti arvelematta teimmekin.

Näin oli siis laivalääkäri saanut tahtonsa läpi ja oli hirveästi
mielissään, kun kaupunginlääkäri ei ollut hänen arvovaltaansa millään
tavoin loukannut, ja niin me saimme lähteä maihin.

Mutta ennenkuin lähdimme laivasta kuulimme vielä erään laivalääkäriä
koskevan jutun, josta asianomaiset uhkasivat tehdä välikysymyksen
laivayhtiön pääkonttoriin. Kuten tiedämme, matkusti mukana useita
risteilijä CASSIOPEEn alipäällystöä sekä matruuseja. Heistä sairastui
laivassa ennen Marseilleen tuloamme viisi tropiikissa saamaansa
katalaan tautiin, ja he luonnollisesti turvautuivat laivalääkäriin,
maanmieheensä. Hän kuitenkin suhtautui asiaan peräti tympeästi, sanoi
taudin olevan vain jonkunlaista ihottumaa eikä antanut potilaille
minkäänlaista hoitoa enempää kuin lääkkeitäkään koko kaksikuisen
matkan varrella. Vasta Marseillessa kaupunginlääkäri totesi taudin
laadun, ja kun minä läksin laivasta, jäivät he vielä sinne laatimaan
syytöskirjelmää laivakomppanialle kelvotonta laivalääkäriä vastaan.

       *       *       *       *       *

Oli juuri sunnuntaipäivä ja Joulun aaton-aatto, ja minullakin oli kiire
päästä näkemään Marseillen joulumarkkinoita. Tavarani, monet kollini
olivat vielä tullaamatta suuressa kuorma-autossa, ja annoin määräyksen
ajajalle päästellä kaupunkiin. Mutta silloin minut napattiin kolmannen
kerran. Se oli tullimies, joka selitti, että tavarat on sittenkin
tullattava, koska minulla ei ole asianomaisia papereita transitoa
varten. Vähän aikaa mietin, kuinka tilanteesta selviytyisin, sitte
työnsin viisifrangisen tullimiehen kouraan, — ja tie oli selvä. Olin
kyllä kokenut samanlaisia tapauksia jossain muualla, etelässä — ja
tietysti myös itäisessä naapurimaassamme, — mutta näin helposti en
sentään ollut uskonut Marseillen tullista selviytyväni. Mutta onhan
matkustajalla lupa koettaa kaikkia luvallisia keinoja, ellei yksi
auta, auttaa toinen. Ja mikäli jälestäpäin Pariisissa kuulin, olisi
tavaroistani virallisesti käsiteltynä mennyt tullia maksamani määrä
satakertaisena.

Nyt me ajaa hurauttelimme läpi kaupungin asemalle, järjestimme
tavaramme taas uusiin toimistoihin edelleen vietäviksi ja sitten
läksimme jouluostoksille. Olen jo pariin kertaan sanonut, että oli
sunnuntaipäivä, mutta se ei kaupantekoa haitannut; olihan nyt joulu
ja jokaisen kauppiaan piti ansaita. Kaikki suuretkin liikkeet olivat
avoinna, ja niissä kuhisi väkeä mustanaan, mutta heidän kanssaan
konkurreerasivat sadat ja tuhannet — kokonainen legio — katukauppiaita,
jotka möivät tavaraansa käsivarsiltaan katukäytävillä ja melkeinpä
keskikaduillekin pystyttämiltään pöydiltä tai kioskeista. Heillä oli
tavaraa niin monenlaista, että ihmetyttämään tuppasi, — mutta onhan
Marseille merikaupunki, suurkaupunki lisäksi, jolla on suorat yhteydet
kaikkiin maailman ääriin.

Ja sitten joulukuuset, niitä oli se asemalta tuleva, katu aivan
metsänään. Taikka oikeastaan joulumännyt, sillä kuusia näki vain
peräti harvassa, enimmäkseen mäntyjä ja punamarjaisia olivipuun oksia,
useinkin harvalehtisiä rääpäleitä. Eivät ne sovellu meikäläisen
joulutunnelmaan, siihen vaatii olla tuuheaoksainen kuusi, johon voi
ripustaa paljon kynttilöitä, omenoita ja kirjavia karamellejä. Ja
ulkona sitten metrinkorkuinen luminietos, johon nämä kynttilöiden tulet
akkunan läpi somasti kajastavat.

Nyt me kuljimme siellä katuja pitkin ilman palttoota — sillä sen
olimme jättäneet Pariisiin — muutamia harvoja lumihiutaleita pyöri
ilmassa, ilkeä viima puhalteli pitkin katuja, ja kaiken yli kohisi
katukauppiaitten kirkuva melu. Emme päässeet oikein, joulumielelle ja
siksi poikkesimme tuttuun krouviin syömään pari joulumakkaraa, jonka
jälkeen kiiruhdimme asemalle.

Ja kohta nukahdimme Pariisin pikajunassa — matkalla kohti pohjoisempia
seutuja, ja ylistetty etelä oli enää vain muisto mielessämme.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK YLISTETTY ETELÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.