Terveeks' — Buddha!

By Sulo-Weikko Pekkola

The Project Gutenberg eBook of Terveeks' — Buddha!
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Terveeks' — Buddha!

Author: Sulo-Weikko Pekkola

Release date: August 25, 2025 [eBook #76730]

Language: Finnish

Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1929

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TERVEEKS' — BUDDHA! ***

language: Finnish




TERVEEKS' — BUDDHA!

Kirj.

Sulo-Weikko Pekkola





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Oy,
1929.




SISÄLLYS:

Intialaisia ystäviä.
Yhtä ja toista Albionin alamaisuudesta.
Maailman tapoja.
Singapore.
Jaavalaisia maisemia.
Bataviassa.
Jaavalaisia liikkeitä ja virastoja.
Sourabajan "jalompi rotu".
Sekalaisia kokemuksia Jaavalla.
Käärmejahtiin Sumatralle.
Kohti Austraaliaa.
Brisbanen tullissa ja sen takana.




INTIALAISIA YSTÄVIÄ.


Olin alunperin aikonut saapua Intiaan maateitä käyttäen, sillä siten
olisin vähitellen eläytynyt maisemanvaihdoksiin, eikä hyppäys erämaasta
Intian rehevyyteen olisi ollut niin äkillinen. Sellaista matkaa varten
täytyy kuitenkin olla melko hyvin aseistettu jo tavallisinakin aikoina,
ja nyt varsinkin kuulosti siltä, että Beluchistanissa pidettiin
jonkunlaista toraa, jotenka sivullisen ei ollut varsin turvallista
liikuskella siellä. Minulla ei ollut puukkoa kummempaa kapinetta, ja
Iracissa olin koettanut hankkia ampuma-aseen kantolupaa, mutta vastaus
oli ollut sentyylinen, että sopii olla kiitollinen, kun sallitaan
matkustaa ilman aseitakin. Vähintäin kaksi kuukautta sanoivat ottavan,
ennenkuin vastaus luvanpyyntöön kerkiää saapua Lontoosta, ja hyvin
todennäköisesti se on sitten kielteinen. Luvan myöntäminenhän olisi
melkein samaa, kuin lähettää aseita Intian rajaseutujen levottomalle
väestölle.

En ollut jäänyt odottamaan tällaisia luvansaanteja, sillä
asioiden silloisellaan ollessa ei kannattanut yksin lähteä tuolle
maataipaleelle, ja aseellisen saattojoukon palkkaaminen olisi noussut
yli matkavarojeni, jotapaitsi vuodenaikakin oli liian kuuma sellaisen
matkan tekemiseen, niinpä olin pakoitettu käyttämään merireittiä enkä
matkaani tarvinnutkaan katua. Meriväkihän on aina erittäin ja, kuten
tunnettua, saapi merellä paljon nopeammin tuttavia kuin maalla, joten
jo ennen Intiaan tuloani olin kerinnyt hankkia itselleni moniaita
läheisiä hindulaisia ystäviä viileämmistä tuttavuuksista puhumattakaan.

Liikennettä näillä vesillä välittää British Indian
Höyrylaivaosakeyhtiö, jonka nimi siellä lyhennetään B.I.S.N., ja
laivat sillä ovat monta vertaa siistimpiä kuin kokemani italialaiset
tai ranskalaiset. Basrassa kiipesin postihöyry Varsovan kannelle
ja tunsin ikäänkuin suurta huojennusta, sillä tiesinhän, etten
ainakaan yhteen viikkoon tarvinnut huolehtia siitä, minkälaisen
kulkuneuvon taas kunakin päivänä onnistuisin saamaan. Kun sitäpaitsi
on kuukaudenkin yhtämittaa rypenyt aavikolla ja aavikkokaupunkien
arabialaiskortteleissa, antautuu mielellään höyrylaivan
hyttimatkustajaksi. Jokainen ihohuokonen tihkuu pölyä, vaatteet ovat
aina kuin pintaan kiinniliimattuina, ja hekumalla katselinkin laivan
kylpyvannaa, jossa saisin loikoilla kylmässä suolavedessä.

Sain hyttitovereikseni kaksi hindulaista upseeria, erään majurin ja
hänen adjutanttinsa. Heidän palveluspaikkansa oli Bagdad, ja nyt
kertoivat he matkustavansa kotiinsa Intiaan kahden kuukauden lomalle.

Kysyin, miksi hindulaisten upseerien täytyy palvella maansa rajojen
ulkopuolella, — eikö Iracissa ole sitten upseereja — johon majuri
halveksuvasti naurahtaen vastasi, että "eihän niistä iracilaisista ole
upseereiksi." Huomasin heti, mitä nappulaa englantilainen oli taas
painanut, sillä hindu oli varsin ylpeä siitä, että sai olla alemman
rodun komentajana, ja näin sai englantilainen luotettavaa upseeristoa
Iraciin.

Muuten oli majuri kaikkein siivoimpia ja hyvänahkaisimpia ihmisiä,
mitä löytää taitaa. Ääni hänellä oli pehmeä, eikä hän paljon
puhunutkaan, naurahtelihan vaan sängyssään, jossa vietti yksitoista
kahdettatoistaosaa koko matkasta samoinkuin adjutanttinsakin. En tiedä,
mikä heitä niin unetti, kahta tuntia enempää päivää kohti he vaan eivät
jaksaneet olla pystyssä.

Adjutantissa oli vielä paljon alkuasukkaan lapsellisuutta. Hänellä oli
viisi erilaista turbaania, joita vuoron perään koetettiin päähän peilin
edessä, taas mentiin kannelle hetkeksi näyttelemään ja sitten tultiin
nukkumaan.

Heti kun tulin laivalle, huomasi hän valokuvauskoneeni ja alkoi
kärttää, että ottaisin hänestä kuvan. Satamassa oli huono valaistus, ja
sanoin ottavani kuvan vasta sitten, kun päästään merelle, mutta siitä
hän viisi välitti. Kulki jälessäni kuin itsepäinen lapsi ja marisi,
että tässä olisi hyvä ottaa ja tässä olisi ja tässä. Kävin lopulta
hytistä kameran ja mielikseen näpsäytin kuvan tyhjälle kasetille.
Luulin tällä päässeeni rauhaan, mutta nyt hän vaati konetta avattavaksi
saadakseen nähdä kuvansa. Kun selitin, että filmi on ensin Bombayssa
kehitettävä, jonka jälkeen vasta voidaan saada kuvia, oli hän peräti
pettynyt ja sanoi, että eihän siitä mitään hyötyä sitten ollutkaan,
johon minäkin täydellisesti yhdyin. Siitä huolimatta hän laivamatkamme
jokaisena seitsemänä päivänä tiedusteli, milloin voisi saada kuvansa,
ja joka kerta oli pettymys yhtä suuri.

He eivät nauttineet laivan täysiylöspitoa, vaan ottivat annoksittain
hyttiinsä "rice and curry", riisiä ja öljyssä keitettyjä lihanpalasia.
Riisiä tuotiin pesuvadillinen, johon adjutantti kädellään sekoitti
öljyn sekä lihanpalaset. Kolmella keskimäisellä sormella tämä sotkotus
sitten ammennettiin suuhun.-Minä poistuin hytistä aina ruokailuajaksi.

Tuntia ennen laivan lähtöä oli postijuna Bagdadista tuonut
pääasiallisimman matkustajayleisön. He olivat miltei kaikki
kansimatkustajia, sillä hyttipaikkoja käyttävät täkäläiset hyvin
vähän. Varsin varakkaatkin hindut ja arabialaiset tuovat laivaan
telttasängyn mukanaan ja nukkuvat kannella, jossa näin kesäkuumalla
onkin ehdottomasti parempi kuin hytissä.

Näissä laivoissa on kannelle rakennettu liedet, joissa kansimatkustajat
voivat keittää ruokansa, ja aamusta iltaan saakka kuhisi niiden
ympärillä mustanaan väkeä. Aina leivästä saakka tehtiin kaikki laivalla
ja jätteet heitettiin kannelle. Olisi näet vaatinut liian suurta vaivaa
heittää niitä reelingin yli mereen. Iltasella se keittopuoli kannesta
muistuttikin sitten sikolättiä.

Hintelää väkeä näyttävät tämänpuolen ihmiset olevan rakenteeltaan,
ja senmukaiset ovat voimatkin. Laiturilta välikannelle oli asetettu
laudoista tehty silta, joka piti laivan lähtiessä vedettämän
laiturille. Silta oli kokoonpantu seitsemästä tuumanpaksuisesta
ja 4 metrin pituisesta laudasta, johon lisäksi tuli vielä ohuet
johdatinpuut, mutta sen siirtämiseen tarvittiin kaksitoista miestä,
ja vaivaloisesti se näkyi sittenkin siirtyvän. Oikein piti huutaa
tahdissa, että kaikki tiesivät vetää yhtäaikaa, ja pari tuumaa se
sitten liikahti kerrallaan. — Meillä olisi kaksi miestä siirtänyt
tuollaisen sillan heittämällä.

Basrasta lähdettyä kestää moniaan tunnin vielä ajaa Tigrisvirtaa,
ennenkuin päästään Persianlahdelle, ja sen matkan seisoskelee
mielellään kannella katselemassa palmumetsien varjostamia rantoja. Pian
kuitenkin pimeys peitti näköpiirin, ja minä sulkeuduin kylpyhuoneeseen
pariksi tunniksi. Eihän siellä tosin kylmää kylpyä saanut — jäitä
olisi pitänyt lisätä joukkoon — mutta sentäänkin oli vesi viileämpää
kuin ilma, enkä olisi vannaa vieläkään malttanut jättää, ellei laivan
ruokakello kutsunut päivälliselle.

Ruokakomentoa ei ainakaan tässä laivassa sovi moittia, sillä ruokaa
annettiin paljon ja monenlaista. Tarjoilu alkoi jo puoli kuudelta
aamulla — toisinaan jo aikaisemminkin — jolloin hytteihin tuotiin teetä
ja voileipiä. Ei siinä kysytty, halusiko joku vielä nukkua, sillä heti
seitsemän jälkeen soitettiin aamiaiselle. Pukeutuminen ei kylläkään
vienyt aikaa, kun ainoat käyttökelpoiset vaatekappaleet olivat
paita, housut ja pyyhinliina. Tämä viimeksimainittu seurasi jokaista
uskollisesti olkapäällä mukana niin aterialla kuin kävelyllä, sillä
kasvot tihkuivat vesikarpaloita alituiseen.

Koska ruoka on sangen tärkeä tekijä ihmisen maallisessa vaelluksessa,
en malta vallan sivuuttaa B.I.S.N. yhtiön laivojen ruokalistaa. Siellä
nimittäin ihmeekseni tarjottiin joka aamu kaurapuuroa, joka kaikkien
kokoomuksiltaan epäselvien Bagdadin ruokalaatujen jälkeen maistui
minusta erinomaiselta. Maito tosin oli säilykemaitoa, mutta siihen saa
tottua, sillä lypsylehmiä ei laivassa pidetä. Muista ruokalajeista
mainitsen vain, että aamiaiseen kuului puuron lisäksi kala-, liha-
ja munaruoka, lunchiin ja päivälliseen kumpaankin kolme erilaista
liharuokaa j.n.e. — Äsken mainitsemaani rice and curry tarjottiin
myös joka päivä päivälliseksi, mutta tämä curry eli jonkunlainen
Stroganoffin pihvi oli niin väkeväksi maustettua, että ensikerran
sitä syödessäni oli nahka lähteä suustani, ja sain kiiruimman
kaupalla juosta ruokasalista reelingille tyhjentämään suuntäyteiseni,
sillä annosta en hirvinnyt nielaista. Eräs Intian eurooppalainen
kehoittikin minua varovaisesti suhtautumaan intialaisiin ruokiin, sillä
alkuasukkaiden vatsa on kuulemma vallan toisenlaisesta nahasta kuin
meikäläisen, ja lyhyessä ajassa voi siellä tärvellä ruokakanavansa
elinajakseen. Myöhemmin Etelämeren saarilla tutustuin siihen
kasviinkin, jota näissä tropiikkimaissa käytetään mausteena. Sanotusta
kasvista käytetään sen parin senttimetrin pituisia marjamaisia
hedelmiä. Ne asetetaan etikkaan liukenemaan, ja pisarallinen tällaista
nestettä liemilautasessa saattaa suun hehkumaan kuin tulessa. Kiniini
on herkkua siihen verraten. Ranskalaisissa laivoissa näin tätä nestettä
viljeltävän varsin tiheään, ja aineen erikoisena ominaisuutena
mainittiin, että se palauttaa menetetyn miehuusvoiman.

Persianlahti on matalaa ja sen vesi savenväristä. Vaikka laivaväylä
oli viitoitettu, täytyi luotaajan silti alituiseen olla hommassa, ja
muutamin ajoin keskellä aavaa ulappaa jouduimme niin matalalle, että
koneet pantiin kulkemaan vain puolella voimalla. Tätä kesti kolme
päivää, ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, mutta kolmannen
päivän iltana stewardi sanoi, että huomenna saamme pahan ilman heti
kun pääsemme Intian merelle. Tiedustelin, mikä sen nyt niin pahaksi
muuttaisi, ja sain kuulla sen johtuvan monsuunista. Olinhan minäkin
lukenut monsuunista yhtä ja toista, mutta en tästä vielä tullut yhtään
viisaammaksi. En kuitenkaan enää kysellyt mitään, olin vain tärkeän
näköinen ja päätin odottaa.

Aamu koitti, korkeitten kalliosaarien reunustama salmi jäi jälkeemme
ja tulimme Intian merelle, mutta ilma pysyi yhtä kauniina. Hartaasti
odottamaani myrskyä ei kuulunut, ja arvelin monsuunin vain turhia
pelotelleen. Mutta sitten alkoi laiva hiljalleen keinahdella, hyvin
hitaasti, mutta säännöllisesti. Nousin kannelle katsomaan, mikä sitä
nyt heiluttaisi, sillä tuuli oli verrattain heikko, vain jonkusen
vaahtopään kykeni siellä täällä nostamaan.

Mutta etelästä saapui kuin maininkeina pitkiä laineita, laajoja ja
loivia. Laajuutensa takia näyttivät ne mataloilta, mutta kulkivat
nopeasti eteenpäin, ja vaikka laivamme oli 142 metriä pitkä, heilahteli
se sivuaallokossa varsin tuntuvasti.

Tämä oli nyt sitä monsuuniaallokkoa, maininkia jostain kauempana
tapahtuvasta myllerryksestä. Pyysin purserilta selitystä ilmiöön,
ja hän kertoi, että paraikaa on Etelä-Intiassa ankaroita sateita ja
rajuilmoja, jotka ajavat aallokkoa tänne. Sanoi, ettei tämä vielä
mitään ole, mutta kunhan parin päivän päästä ehdimme lähemmäksi Intian
rannikkoa, niin siellä se vasta tuntuu.

Tämän puolen ihmisten sisukset eivät näy sietävän merenkäyntiä, sillä
90 prosenttia matkustajista asettautui heti levolle. Hyttitoverini
majuri ei koko loppumatkalla noussut enää kertaakaan jalkeille paitsi
Karachin satamassa, jossa ei heilutellut. Matkaeväinä oli hänellä
banaaneja ja mangoja, mutta hän ei voinut enää sietää ajatusta,
että hänen korissaan oli ruokatavaroita, jonkatakia hän lahjoitti
kaikki minulle. Erään vanhemmanpuoleisen, iloisen ja väriltään miltei
mustan hindun kanssa saimme nauttia ateriat kahteen mieheen, toiset
salonkimatkustajat paastosivat.

Saavuimme ensimäiseen intialaiseen satamaan, Karachiin aamulla varhain.
Odotimme säätiedoitusta etelästä, ja sitten meille ilmoitettiin, että
päiväksi tulee niin paha ilma, ettei laiva lähde ennenkuin seitsemän
aikaan illalla, jolloin monsuuni tavallisesti asettuu. En aluksi
uskonut, että niin pahaa ilmaa saattaisi tullakaan, joka estäisi
tällaisen rumiluksen matkan, ennenkuin postilaitoksen seinässä näin
postinlähdön aikataulun. Siinä sanottiin, että laiva lähtee joka
torstaiaamuna, ellei ole monsuunia; jos on monsuuni, lähtee se vasta
illalla.

Kaksi yötä ja yhden päivän keinuimme vielä aallokossa. Heti Karachista
lähdettyä pidettiin harjoitus pelastusveneitten vesillelaskemiseksi
ja matkustajille neuvottiin, kuinka pelastusvyöt on kiinnitettävä.
Tämä kaikki teki vatsatautisiin matkustajiin suurenmoisen vaikutuksen,
niin että adjutanttikaan ei enää hirvinnyt nukkua hytissä, vaan muutti
kansimatkustajaksi. Pikimmältä kävi vain päivänaikaan katsomassa,
ettei tavaroilleen mitään vauriota tapahtuisi ja muutti samalla toisen
turbaanin päähänsä.

Juhannusaattoaamu sitten vapautti matkustajat tuskasta, kun pääsimme
Bombayn aallonmurtajan suojaan. Hyttitovereitteni sekä parin
matkatuttavani liikemiehen päämaali piti vielä pari vuorokautta
etelämmäksi rannikolle, mutta he olivat saaneet laivasta kyllikseen;
sanoivat junamatkaa turvallisemmaksi. Yhdessä siirsimme sitten
tavaramme pienempään höyryyn, joka meidät roimasateessa saattoi
laituriin.

Eksyin kertomaan yksityiskohtaisesti merimatkan vaiheista, vaikka
tarkoitukseni oikeastaan oli selvitellä ensimäisiä tosihindulaisia
matkatuttavuuksiani. Heitä oli näet laivalla runsaasti, pääasiassa
liikemiehiä, kaikki matkalla kotimaahansa lomalle, kuten selittivät.
Olihan kesän kuumin aika juuri tulossa, ja sen viettää Intian
vuoristossa mieluummin kuin Bagdadin tuoksuissa, jossa useimpien
toimintapaikka tunnusti olevan.

Maailmansota avasi nimittäin hinduillekin uusia liikemahdollisuuksia.
Ennen sotaa oli Mesopotaamia heiltä suljettu, se kun kuului Turkille.
Sodan loputtua otti Englanti tämän erämaan, ja englantilaisina
alusmaalaisina saattoivat yritteliäät ja laskutaitoiset hindut
nyt koettaa onneaan Bagdadissa uusilla, arabialaisille vierailla
liiketavoilla. Kertomansa mukaan menestyivät he siellä hyvin,
olivat perustaneet huomattavia välitysliikkeitä ja vallanneet
vaikutusvaltaisia paikkoja.

Kuultuaan minun olevan kotoisin läheltä pohjoisnapaa, kysyivät he
ihmetellen, ovatko kaikki napaseutujen asukkaat yhtä mustia kuin
minä. Heidän käsityksensä mukaan suomalaisilla piti olla hohtavan
valkoinen ihonlaatu, miltei läpikuultava, puhdas kuin pulmunen lumella.
Pohjoismaalaisillahan on vaalea, aaltoileva tukka, heidät tuntee
romaanien ja novellien perusteella jo kilometrin päästä. Nyt he näkivät
karvasäärisen miehen, jonka väri oli paikotellen mustempi kuin heidän,
tukka ei ollut keltainen eikä appelsiinimainen, vaan melko synkän
laatuinen, ainoastaan muutamia kuivettuneita valkoisia haituvia siellä
täällä. Tässä koetettiin heitä vetää nenästä, uskotella sellaista, jota
ei ole olemassakaan.

Näytin passini ja kuvani ja kysyin heiltä, olivatko he ajaneet
päiväkausia avonaisessa autossa aavikkomyrskyssä ilman suojelevaa
kasvojenpeitettä tai ratsastaneet muulin selässä hehkuvassa helteessä
tai maanneet öitä kameelinlannassa shakaalien piirittämissä autioissa
arabialaiskylissä tanhualla nolla-asteen lämpömäärässä, polvihousuissa,
ohut sadetakki ainoana suojanaan. Ei, sitä he eivät olleet tehneet, —
eikä minunkaan vielä ollut kameelinlannassa tarvinnut maata —, mutta
puheeni tepsi sittenkin, ja meistä tuli sangen hyvät tuttavat.

Tämän matkan varrella solmitun tuttavuuden perusteella vaihdoimme
sitten käyntikortteja, joita oli ainoastaan minulla, mutta heiltä
sain kalenteriini latinalaisilla puukstaaveilla tekstatut nimet
ja osoitteet, ja niiden perusteella piti minun sitten lähettää
itsekullekin heistä merimatkallamme ottamani valokuvat. He taas
puolestaan lupasivat muistaa minua kirjeillä, postikorteilla,
postimerkeillä ynnä muulla. Eräs oli innostunut kirjallisuuteen
ja pyysi minun kääntämään suomeksi hyvän tuttavansa, hindulaisen
kirjailijan kirjoittamia — englanninkielisiä — novelleja ja kirjoja,
joita hän lupasi lähettää heti kotiinpäästyään.

Minä puolestani täytin antamani lupaukset kuvien lähettämisestä
jo Calcutassa, — paitsi aikaisemmin mainitsemalleni adjutantille,
jolle kirjeellisesti ilmoitin, ettei hänen kuvansa tarttunut
ollenkaan plootulle — mutta yhdeltäkään näiltä laivan kuudelta
paremmalta tuttavaltani en ole vielä saanut riviäkään vastaukseksi,
— postimerkeistä ja kirjallisuudesta puhumattakaan — vaikka
kädenlyönnistä on jo kulunut kahdeksan kuukautta. Vasta Jaavalla opin
tuntemaan, mitä troopillinen alkuasukkaan, kuten myös siellä elävän
valkoihoisen tuttavuus merkitsee, ja mihin se velvoittaa. Se kestää
juuri niin kauan kuin kädenlyöntikin. Kun silmä välttää, silloin on
myös tuttavuus unhoitettu.

Paitsi näitä jo mainitsemiani henkilöitä, tunkeutui alkumatkalla
tuttavakseni joitakuita ensiluokan matkustajia, milloin satuin
pimeän tullen liikuskelemaan yläkannella. He keskustelivat kanssani
jo alunperin ilman tavanmukaisia esittelyjä sangen tuttavallisesti,
puhelivat mielellään erotiikasta, ja sitten — tekivät minulle
rakkaudentunnustuksia. Kun heidän tuttavallisuutensa alkoi tulla
kouraantuntuvaksi, oli pakko turvautua etu-ulottimiini, eikä minua enää
loppumatkalla kosiskeltu.

Vaikka usealta tropiikinmatkailijalta olin jo aikaisemmin kuullut
tästä asiasta, en sitä ollut todeksi uskonut, sillä olin luullut
heidän kertoneen minulle merimiesjuttuja. Kuitenkin sekä tämä että
myöhäisemmät matkani kravun ja kauriin kääntöpiirien välillä saivat
minut vakuutetuksi siitä, että muutamat käsitteet ovat sikäläisillä
ihmisillä aivan erilaiset kuin esi-isällämme Aatami Ensimäisellä ja
meillä kylmillä pohjoismaalaisilla.




YHTÄ JA TOISTA ALBIONIN ALAMAISUUDESTA.


    "Meren kuohuista riemuiten laskimme nyt
    Hedelmällisen Intian maihin."

Näin opetti äitivanha minulle kansakoulussa setä-Topelius-vainaan
Maamme-kirjan runoa, ja kuuliaisena oppilaisena olin runon opetellut
ulkoa. Sitä olin myös ääneeni lausunut suomeksi lähestyessämme Intian
rantaa, ja mielessäni pyörivät vapaan mielikuvituksen kehräämät kuvat
kullalla ja jalokivillä silatuista temppeleistä, fakiireista ja
sellaisista ihmeistä, joita ei kyennyt kuvittelemaankaan.

Kuitenkin jo ensimäisessä intialaisessa satamassa, Karachissa,
rapisivat mielikuvastani niinhyvin temppelit ja jalokivet kuin
myös fakiirit pois, sillä kaupunki oli yleispiirteiltään enemmän
eurooppalainen kuin jotkut — nimittäin näkemäni — Italian, useat
Kreikan ja kaikki Turkin kaupungit, viimeksimainituista erikoisesti
Konstantinopoli.

Sanoin yleispiirteiltään ja tarkoitin sillä tuollaista yleistä
siivollisuuden kuvaa, jonka matkaajan silmä ensimäiseksi havaitsee
kaupunkiin tultuaan, ja se käsittää siis katujen ja rakennusten
pintapuolisen ulkonäön. Sillä tarjoaahan toki Karachin lähempi
tutkistelu tarpeeksi intialaistakin nähtävää sen nykyaikaisessa
muodossa asukkaineen, pukuineen ja eläin- sekä kasvikuntineen; mutta
pääosa kaupungista on syntynyt vasta englantilaisen yliherruuden aikana
rautateiden aikakaudella, ja siksipä se onkin niin siisti.

Samoin on asianlaita monessa muussakin Etu-Intian kaupungissa, muun
muassa Bombayssa. Ennen luetun perusteella ei luulisi olevansa
Intiassa, vaeltaessaan upeiden talorivien reunustamia, valtavien puiden
varjostamia katuja, siksi kosmopoliittisilta ne näyttävät. Vasta siten,
kun tutustuu alkuasukaskaupunginosaan, kauppahalleihin ja basaareihin
tai jotenkuten muuten joutuu tekemisiin sikäläisen väestön kanssa,
huomaa tulleensa maanosaan, jonka väestö on meille tuiki vierasta.
Siellä tapaa runsaasti intialaista sivistyneistöä, joka muukalaista
kohtaan on ratki ystävällistä, mutta jo lyhyenkin hetken keskustelu
osoittaa, että heidän ajatuksensa ovat kaukana meidän ajatuksistamme
ja heidän tiensä vallan kaukana meikäläisten henkisistä vaelluksista.
Euroopan päivänpolttavat kysymykset eivät liikuta heitä vähääkään, koko
tämä meille niin tärkeä maanosa kaikkine riitoineen ja konferensseineen
on heille kuin ilmaa. Sikäläisissä sanomalehdissä on kyllä olosuhteiden
pakosta joka päivä sivun verran "At Home"-nimisen otsikon alla
uutisia Englannista, mutta siinä onkin sitten kaikki, mitä Euroopasta
tiedetään. Syyrian ja Mesopotaamian kokemusteni jälkeen en uskaltanut
edes toivoakaan, että tavallinen sivistynyt luokka olisi tiennyt, missä
esimerkiksi Suomi on. Muistin myös veljeni kertomuksen Sudanista, jossa
hän aikoinaan Englannin valtion tarkoitukseen luovuttamalla laivalla
matkaili pitkin sinistä Niiliä joitakin vesieläimiä tutkimassa. Eräässä
garnisoonipaikassa oli laivalle tullut joukko englantilaisia upseereja
viettämään iltaa, ja muutaman majurin kanssa oli syntynyt hieman
piikikäs keskustelu. Majuri oli kysynyt veljeltäni, mistä maasta hän
on kotoisin, ja veljeni vastaukseen "Suomesta" oli hän halveksuvasti
hymähtäen huomauttanut, ettei hän ole koskaan tullut katsoneeksi
kartasta, missä sellainen maanosa sijaitsee. Johon taas veljeni
puolestaan vastasi, ettei hän ole koskaan otaksunutkaan englantilaisen
majurin maantiedontuntemusta niin suureksi. Josta vastauksesta majuri
suuttui ja lupasi muistaa asian tulevaisuudessa.

Intialaisten liikemiesten maantieto näytti kuitenkin olevan selvempi
kuin sanotun majurin, sillä varsin useat heistä, ja erikoisesti
nahkakauppiaat tunsivat maamme aseman. Sitävastoin monissa
postikonttoreissa kysyttiin, onko Suomi Saksassa. Naiset, ainakin
muutamat, olivat urheiluasioista innostuneita, ja tunsivat Suomen
urheilutähtiensä kautta. Niinpä eräs heistä, kuultuaan kotimaani
nimen, huomautti heti, että siellähän se on se Nurmikin. Hän kuitenkin
englantilaisen ääntämistavan mukaan lausui u:n a:ksi ja i:n ai:ksi,
joten sain sen käsityksen, että hän halusi tietää, onko Suomessa
naamiaisia. Selitin hänelle, että ylioppilasaikanani pidettiin
palokunnantalolla usein naamiaisia, jonka lisäksi vuosittaiset
oopperamaskikset muodostavat varsin tärkeän hetken pääkaupunkimme
taiteellishuvitteluhaluiselle yleisölle, mutta kun omakohtaisesti
en ole ottanut niihin osaa vaaleanviheriäisessä nuoruudessani, en
pukujen enkä ohjelman suhteen voi antaa mitään yleispätevää arvostelua.
Senjälkeen neitonen lausui ihmetyksensä naamiaisten juoksusaavutuksista
ja kysyi, mitä siellä syödään. Sanoin taas, että minun aikanani jäi
syöminen sivuasiaksi, ja pääpaino pantiin Bacchuksen palvelemiselle;
toiset joivat punssia, toiset samppanjaa, kukin aina varojensa mukaan.
Sitten vähitellen huomasimme toisen puhuneen pellosta, toisen pellon
aidasta, ja niin minäkin käsitin kysymyksen koskeneen kuuluisaa Paavo
Nurmeamme.

       *       *       *       *       *

Minulta kysyttiin useasti, miksikä olin lähtenyt Intiaan kaikkein
kuumimmaksi ajaksi; miksi en tullut sinne helmi- tai maaliskuussa,
jolloin muutkin turistit matkustelevat. En keksinyt mitään järkevää
syytä matkalleni, joten vastailin hyvin umpimähkäisesti aina
tilanteeseen soveltuvin sanoin, kunnes keksin, että kuumana aikana
saa matkustaa leveästi ja rauhassa. Se on tosiaankin seikka, jonka
toistenkin kannattaa ottaa huomioon matkustaessaan. Talvikuukausina
vallitsee tungos kaikissa hotelleissa, turistipaikoissa ja
kulkuneuvoissa, silloin ovat asuntojen ja tavarain hinnat — ainakin
erään himalajalaisen turkiskauppiaan lausunnon mukaan — jopa
kolminverroin kalliimmat kuin kuumana aikana, jolloin elämä on
kuollutta, ja liikemiehet koettavat saada kauppoja syntymään vaikkapa
vallan mitättömällä voitolla.

Varsinkin junissa huomasi tämän kesäajan kuolleisuuden, nimittäin
kolmannessa luokassa. Toisen luokan matkustajilla tunnusti olevan
ahdasta, ainakin sanomalehtikirjoituksista päättäen. Virkamiehet
menivät silloin lomalleen ja matkustelivat vuoristoseutuihin, missä
ilma on viileämpää. Siellä tarjoutui myös tilaisuus metsästykseen, ja
urheiluintoiset, toisen luokan vapaalipuilla matkustavat herrasmiehet
kuljettivat kukin aina joukon koiria mukanaan. Liikenneohjeet ovat
siellä suunnilleen samanlaiset kuin Euroopan maissa, joten sielläkin on
eläinkuntaa kuljetettava eri vaunuissa kuin toisia matkustajia. Nämä
vapaalippumatkustajat ovat siellä kuitenkin etuoikeutetussa asemassa,
ja he ottivat koiransa toisen luokan vaunuihin, jossa varasivat joka
koiralle oman istumapaikan sohville. Maksaville matkustajille jäi
niinollen useimmiten vain seisomapaikat, ja kun ottaa huomioon matkojen
pituudet, — sanotaan nyt vaikkapa vain lähes kolmen vuorokauden
matka Calcutasta Lahoren vuoristoseutuihin — käsittää kylläkin ne
koiramatkustajia vastaan kohdistetut kiukkuiset kirjoitukset, joita
viime heinäkuussa näki sanomalehdissä varsin tiheään.

Mutta, kuten sanoin, kolmannessa luokassa sai matkustaa leveästi ja
rauhassa. Jokaisen kaukojunan alku- tai loppupäässä on puoli vaunua
varattuna yksinomaan eurooppalaisille ja puoliverisille, ja sellaisessa
osastossa minä vietinkin kaikki Intianmatkani. Matkustajia oli vielä
aniharvoja, joten jokainen sai yönajaksi pitkän penkin. Penkki oli
tosin kova, mutta kun siihen levitti kashmirilaisen maton alustaksi, ei
parempaa vuodetta kaivannut. Ja vilu ei ainakaan vaivannut.

Intian rautateillä matkustaa huokeammalla kuin missään muualla,
huokeammalla vielä kuin Ranskassa, jonka rautatietariffit lienevät
Euroopan halvimpia. Sitäpaitsi hintasuhde eri luokkien välillä on
meikäläisistä poikkeava. Matkakalenteristani näen esimerkiksi lippujen
hinnat matkalla Bombay-Calcutta: kolmannessa luokassa 17, ensimäisessä
85 rupeeta. Ensimäinen luokka viisi kertaa kalliimpi kuin kolmas, siis
sata prosenttia enemmän kuin meillä.

Joskin turistiliikenne kesäaikaan oli lamassa, sen ahkerammin
matkustelivat alkuasukkaat. Asemahallit kuhisivat alituiseen
täynnään puolialastonta, likaista, kirkuvaa joukkoa, he istuskelivat
odotussalien lattioilla ryhmissä tavarakasojensa ympäröimänä, ja vain
pujottelemalla, kiertoteitä käyttäen saattoi päästä asemalaiturille. Se
oli monin paikoin eristetty asemahalleista kattoon saakka ulottuvalla
rautalankaverkolla. Tavallinen aita — vaikkapa piikkilanka-aita — ei
olisi riittänyt, he olisivat kiivenneet senkin ylitse. Asemalaiturin
portilla oli ainainen tappelu; liputtomia matkustajia tunkeutui
jonottain portille, ja nyrkiniskuin pakottivat vartijat heidät
perääntymään. Kun valkoinen matkustaja saapui paikalle, halkesi kirkuva
lauma vartijain huudoista, päästäen matkustajan lävitseen laiturille.
Minä tavallisesti autoin vartijoita karjumalla puoleen ja toiseen sekä
heilutellen huolimattomasti kirjoituskonettani. Asemalaiturilla oli
paljon rauhallisempi oleskella kuin odotushalleissa, alkuasukkaita näet
ei sinne päästetty kuin muutamia minuutteja ennen junanlähtöä. Siellä
oli vilpoisampikin kuin halleissa, sillä useilla asemilla, muun muassa
Bombayn mahtavilla asemalaitureilla oli käytävien kattoihin kiinnitetty
pitkiä rivejä sähköhyrriä, suuria kuin lentokoneen propellit, ja ne
tuovat henkeäsalpaavaan kuumuuteen miellyttävää viileyttä.

Muuten näitä sähköhyrriä tapaa tropiikeissa miltei kaikkialla.
Hotelleissa, junavaunuissa ja erikoisesti laivojen hyteissä ne ovat
vallan välttämättömiä. Eräässä Calcutan pankissa, jossa jouduin
odottelemaan hidasta rahojentoimitusta, laskin joutessani lähes
viisikymmentä tällaista katossa pyörivää propellia, eikä huone ollut
kooltaan niinkään suuri kuin Kansallispankin toimistohuone Helsingissä.

       *       *       *       *       *

Matkustelin rautateillä eurooppalaisvaunuosastossa, milloin halusin
olla rauhassa, ja sinne minut tavallisesti opastettiinkin. Eihän
ollut poliittisesti suotavaa, että epävarma valkoinen seurusteli
aatteita vastaanottavaisten alkuasukkaiden kanssa. Joskus sentään
halusin katsella rahvastakin ja tunkeuduin jo muutenkin täysinäiseen
alkuasukasosastoon. Enimmäkseen en heidän kielestään ja keskustelustaan
päässyt tolkulle, sillä Intiassahan on viitisenkymmentä toisilleen
vierasta kieltä, mutta yleisistä käyttäytymistavoista sain aina
jonkunlaisia lisiä varastooni. Siivollisuudesta puhun vähän myöhemmin,
tässä mainitsen vain tupakanpoltosta, koska meilläkin on hiljattain
pidetty piipunpolttokilpailu. Piippuja ei alkuasukkailla ollut, vaan he
laittoivat jonkunlaisesta tupakanlehdestä piipunkoppaa muistuttavan,
varsin tökerön tekeleen. Se likistettiin kouristetun pikkusormen
ja kämmenen väliseen rakoon, käsi puristettiin nyrkkiin ja sauhu
vedettiin nyrkin läpi etusormen ja kämmenen välisestä raosta. Tupakka
oli huonoa, iljettävänhajuista, jokainen veti nyrkkinsä läpi kolme tai
neljä vihertävänruskeata sauhua ja antoi sätkän seuraavalle miehelle.
Näin kiersi se sekä tuttujen että tuntemattomien käsissä, ja seurueen
suuruudesta riippuen saattoi se palata tekijälleen vielä kolmannenkin
kerran, mutta tavallisimmin loppui se jo toisella kierroksellaan.

       *       *       *       *       *

Tulin kerran iltajunalla Allahabadista Calcuttaan ja matkustin taas
hindujen vaunussa keskustellen kahden englanninkieltä taitavan
alkuasukkaan kanssa. Monsuunisade valui vuolaana, ei näkynyt
tulikärpäsiä ratavieren pensaistossa, ei kuulunut sirkkojen raksutusta
puiden oksilta, synkkä pimeys kaikkialla.

Pienellä asemalla nousi vaunuumme parikymmentä roistonnäköistä miestä.
Heillä oli mukanaan hakut, kirveet, rautakanget ja mutterinaukaisijat,
siis rautatien työmiehiä, tosin tavallista suuriäänisempiä. Junailija
ei tullut perimään heidän matkalippujaan, eivätkä he pitkälti
matkaa tehneetkään. Puolisen tunnin kuluttua, erään pienen joen
sivuutettuamme, nousivat he pysäkillä junasta. Seutu näytti autiolta,
sillä valoja ei tuikkinut mistään, ja rankkasateessa lähtivät miehet
kävelemään rataa pitkin takaisinpäin.

Seuraavana päivänä luin Calcutan lehdistä kaamean uutisen. Sanotun
pysäkin läheisellä sillalla oli rata rikottu, ja kaksi tuntia meidän
jälessämme saapunut juna oli syöksynyt jokeen, jolloin 61 matkustajaa
oli heti saanut surmansa, — loukkaantuneiden lukumäärää en muista. Se
oli rautatielakkolaisten, juuri tämän kanssani matkustaneen työsakin
tekosia, miesten, joiden hommat — "sivistyneiden hindujen" kertoman
mukaan — järjestetään bolsheviki-Venäjältä käsin.




MAAILMAN TAPOJA.


En tiedä, kuinka monta kieltä ihmisen tarvitsisi hallita tullakseen
kaikkialla maailmassa ymmärretyksi. Eräästä ameriikkalaisesta
englanninkielen sanakirjasta olin aikaisemmassa nuoruudessani lukenut
aksioomin eli selviön, että englanninkielellä tulee toimeen kaikkialla
maailmassa. Tämä selviö kävi kuitenkin jo Turkissa melko epäselväksi,
koska havaitsin, ettei minun, enempää kuin muidenkaan puhumaa englantia
siellä ymmärretty. Turkille annoin tämän anteeksi, samoinkuin
ranskalaiselle Syyrialle, mutta hiukan rupesi jo ihmetyttämään,
ettei minua ymmärretty englantilaisessa Iracissa. Oli pakko opetella
huomattava määrä arabiankielisiä sanoja saadakseen edes ruokaa ja
kortteerin, muista ylellisyyksistä puhumattakaan. Ymmärtäväisenä
ihmisenä otin sentään huomioon, että Irac on kuulunut Englannille vasta
kymmenkunnan vuotta, eikä siis kansa ole näin lyhyessä ajassa ehtinyt
opetella isännän kieltä, — onhan meillä Suomessa noin puolimiljoonaa
ikänsä täällä asuneita ihmisiä, jotka väittävät, että he eivät voi
oppia suomenkieltä.

Kukaan ihminen ei kuitenkaan Metusalemin jälkeen ole elänyt edes
kolmesataa vuotta, jonka ajan Englanti on hallinnut Intiaa, ja
siksipä oli hämmästykseni rajaton, kun huomasin, etten vaivoin
opettelemallani englanninkielellä pärjännyt kuin ensiluokan
eurooppalaisissa hotelleissa ja sivistyneiden (joista useimmat ovat
opiskelleet Englannissa) ynnä muutamien liikemiesten ja perin harvojen
alkuasukkaiden kanssa. Minun oli pakko turvautua plastillisiin
kädenliikkeisiin sekä suomenkieleen, jota joskus puhun sujuvastikin
sekaisella murteella — kuten Ernst Lampén sanoo — mutta jota sentään
ymmärrettiin niinhyvin Hindustanin tasangolla kuin Takaintiassakin.

Burma ja Malakan niemimaa kuuluvat myös Englantilaiseen Intiaan, mutta
siellä saa nätisti ottaa kiinalaisen tai malajilaisen sanakirjan
käteensä ainakin maaseudulla liikkuessaan. Paitsi, jos haluaa liikkua
ylväin kasvojenilmein, kultapunta joka sormenvälissä, ja halveksuu
puhumista rahvaan kanssa.

Austraalia on taasen täysin englanninkielentaitoinen maa, samoinkuin
Uusi Seelanti, mutta siitä itäänpäin lähtien on ymmärtämys onnessa
kuin Jannen iltanen. Uudella Caledonialla ja niin edespäin kaikilla
ranskalaisilla saarilla on Pariisin apachien murre suuremmassa
arvossa kuin puhtain Oxfordin yliopistokieli, ja Panaman kreolittaren
tuttavaksikaan et pääse, ellet osaa edes ärräpäätä lausua Castilian
kielellä.

Miksei! — jos taskussasi on riittävästi dollareita tai puntia, —
dollari näytti muuten olevan suositumpi kuin punta — niin tulet toimeen
missä paikassa maailmaa tahansa. Matkustat ensimäisessä luokassa,
asut ensimäisen luokan hotelleissa, käytät kunkin paikkakunnan
englanninkielisiä tulkkeja ja oppaita apunasi, ja palattuasi voit
kehua, ettet missään maailmankolkassa ole tarvinnut puhua muuta kuin
"yes" ja "no". — Mutta meikäläiselle lukijalle annan halvemman ja
käytännöllisemmän neuvon. Meillähän on kaikentaitavia miehiä kuin
myös naisia, jos joku haluaisi sellaisen matkakumppalikseen. Siis
sellaisia, jotka puhuvat suomenkieltä sujuvasti sekä myös kaikkia muita
maailmankieliä. Ota sellainen oppaaksesi, matkusta maailman ympäri, ja
palattuasi voit puolestasi sanoa, ettet koko matkallasi ole tarvinnut
sanoa muuta kuin juu ja ei. — Erään tällaisen tunnenkin — hänestä
puhun joskus toiste enemmälti — hän on Oulusta kotoisin, on kiertänyt
45 vuotta maailmaa, asuu nykyisin Austraaliassa — lähemmin sanottuna
Sydneyn kaupungissa — puhuu ainoastaan suomenkieltä, mutta tulee
toimeen kaikkialla. Ota hänet oppaaksesi, hän selvittää kaikki asiat,
vaikkei osaakaan englantia muutakuin yes ja no, mutta hänen kanssaan
voit turvallisesti matkustaa, ja palattuasi voit kehua Britannian
tavoin, että omalla kielelläsi olet kulkenut ympäri maapallon.

Minulta saa tietää tämän henkilön lähemmän osoitteen, mutta sivumennen
mainitsen, että minäkin henkilökohtaisesti palvelen yleisön etuja,
joskaan en voi taata menestystä.

       *       *       *       *       *

Palaan takaisin Intiaan, jossa koettelin tutustua maahan ja kansaan.
Junamatkoilla näin syvien rivien elämäntapoja, junan akkunoista
katselin silmänräpäyskuvia intialaisista maisemista. Maisemilla
liikuskeli kansaa, ja ihmeekseni näin, kuinka kansa aina kyykistyi
maahan junan sivuuttaessa. Tähän kyykistelemiseen sain vasta viikon
kuluttua selvityksen, ensi päivinä näytti se minusta arvoitukselliselta.

Rahvas, se on alemmat kastit, mutta myöskin sivistyneistö kotioloissaan
ja tuttavallisessa seurapiirissä — puhun nyt yksinomaan miehisestä
sukupuolesta — käyttää pukunaan tavallisen ruokapöytäliinan kokoista
vaatekappaletta, joka kierretään vyötäisille. Vaate ulottuu noin kaksi
kertaa lanteitten ympäri, ja pitkä, alle polvinivelien ulottuva liehuke
jää roikkumaan takalistoon. Se vedetään sitten jalkojen välistä ruumiin
etupuolelle ja liehukkeen huippu työnnetään lannevaatteen muodostaman
vyön alle navan kohdalta, joten keskiruumis tulee tavallaan suojatuksi;
mutta sivultapäin katsottuna muistuttaa tällainen vaatekappale hametta,
koska se roikkuu sentyylisesti kaikilta puolin alaspäin.

Muistan ennenvanhaan täällä Suomessa metsätöissä ollessani ja
tupakkapaussin komennettuani miesten aina kävelleen jonkun suojelevan
puun taakse ja seisoskelleen siellä hetkisen aikaa, ennenkuin
kerääntyivät ympärilleni vetäisemään piipullisen tupakkaa. Se puun
takana seisoskeleminen oli niinhyvin heidän kuin minunkin mielestäni
sellainen häveliäs toimitus, jota ei viitsinyt sivullisille
näytellä. (Sellaisen katselemisesta määrää m.m. Austraalian laki
sakkoa aina yhdeksään puntaan saakka.) Intiassa ei tällaista
puitten-juurilla-seisoskelemista tunneta, koska sikäläiset asukkaat
kulkevat hameisiin puettuina, ja niinpä heidän täytyy vähäpätöistäkin
tarvetta varten kyykistyä aivan maahan saakka. Minulla ei ole mitään
sitä vastaan, ei vielä sittenkään, vaikka he istuviltaan toimittaisivat
tämänluontoiset tarpeensa, mutta se minua kiukutti, että he aivan
säännöllisesti ratavarsilla, junan heidät sivuuttaessa, tunsivat
pakoittavaa tarvetta kyykistelemiseen. Kerran ja muutaman antaa
anteeksi, mutta kun tämä tapahtui aina minun vaununi kohdalla, arvasin,
että manööveri oli tähdätty mielenosoituksena eurooppalaista kohtaan.

Enkä vielä sittekään olisi henkilökohtaisesti asiasta pahastunut, jos
edes kaupungeissa olisin saanut olla tämänkaltaisilta esityksiltä
rauhassa. Mutta kun esimerkiksi Calcutassa olin pitkän etsimisen
jälkeen löytänyt hotellihuoneen, jonka akkuna antoi asfaltin ja pölyn
keskellä kukoistavalle pienelle, viheliäiselle kolmikulmalle, niin
sinnekin kolmikulmalle, akkunani alle saapuivat nämä kykkijät tärvellen
jo muutenkin monsuunisateiden tärvelemän huumorini saattaen minut
miltei kiehumapisteeseen. Niinpä kerrankin katolla seistessäni ja
haukkoja katsellessani saapui taas eräs hameniekka kolmikulmalle, juuri
minua vastapäätä ja kyykistyi selkä akkunaani suunnattuna. Äkkäsin
katolla tiiliskiven puolikkaan, jonka pirullisella taitavuudella
linkosin kykkijän selkärangan pidennettyyn ytimeen, jonka jälkeen
katosin kuistilta huoneeseeni.

Näitä asioita katsellessani muistui mieleeni vanhan koirankasvattajan
kertomus — tai oikeastaan opastus kynologiassa. Hän nimittäin selvitti,
ettei uroskoiraa voida pitää täysikasvuisena, ennenkuin se puun
kohdatessaan nostaa takakoipensa. Hindujen kykkyilemisiä katsellessani
päättelin niinikään, etteivät hekään voi olla täysikasvuisia uroita,
vaan on koko kansa vielä penikkaiässään.

       *       *       *       *       *

Mainitsin haukat. Niitä, samoinkuin lehmiä ja apinoita, pidetään
Intiassa pyhinä. Akkunaani vastapäätä, vihreän kolmikulman takana, oli
tasakattoinen talo, jonka kumpaankin päähän oli rakennettu savupiippua
muistuttava koroke. Korokkeilla asusti kaksi haukkapariskuntaa,
mehiläishaukkojen värisiä, mutta melkoista suurempia. Pyysin
hotellinisännältä lainaksi jonkunlaista salonkikivääriä taikka
kanuunaa, jolla olisin voinut tehdä vaarattomiksi nämä kanalintujen
viholliset, mutta isäntä suhtautui anomukseeni kielteisesti. Eräänä
päivänä oli ruskea kana uskaltautunut hotellin edustaa sivuavalle
kadulle. Tuli auto sadan kilometrin nopeudella, ajoi kanan yli, mutta
tämä nousi sittenkin pölyiseltä asfaltilta ja järjesteli höyheniään
erään näyteakkunan edessä. Silloin laskeutui kolmikulman takaisesta
tornista ruskea haukka kanan selkään ja nosti sen poikiensa ruuaksi.
Kana kyllä koetti kovaäänisesti panna vastalauseen tapahtuman johdosta,
mutta kukaan näkijöistä ei puuttunut asioiden menoon, joten minäkin
vain katoltani katselin, kuinka räpyttelevä kana pala palalta revittiin
kappaleiksi ja hotkittiin nälkäisiin suihin.

Luulin Intiaa viljavaksi maaksi, ja sitä se epäilemättä suurimmalta
osaltaan onkin, sillä siellä vallitseva lämpömäärä riittää kasvattamaan
minkälaisen viljan tai hedelmän tahansa, eikä kuivuus haittaa
milloinkaan. Tuntuupa niinollen omituiselta, että nälkä varsin usein
tuppaa hätyyttämään sikäläistä väestöä, ja noin kolmisenkymmentä
vuotta sitten kuoli muutamissa kuvernementeissä yli 40 prosenttia
asujaimistosta nälkäänkin. Syytä lienee sekä sysissä että sepissä,
sillä luulisihan toki mahtavan Englannin kykenevän järjestelemään
tällaiset asiat, mutta Intian väestö näyttää myös suhtautuvan
työntekoon varsin leväperäisesti. Gangesjoen ja Bramaputran laajoilla
tasangoilla näkee silmänkantamattomia aukeita, jotka ovat vielä
aivan viljelemättömiä. Se on kaikki viljelyskelpoista maata, joka
vähäisellä työllä kasvattaisi riisipuuroa, mutta kun hallituksen
toimesta ei panna työlle vauhtia, ei hindukaan omasta aloitteestaan
viitsi rehkiä pellolla, vaan makailee mieluummin kaupunkien varjoisilla
asfalttikäytävillä.

Takaintian eli Burman väestö on kaikkein laiskinta, hindujenkin
mielestä. Kuulin siitä jo Calcutassa, ja Rangoonin suuressa
kauppasatamassa sain sen todeta omin silmin. Sikäläistä väestöä
ei saatu edes lastaustöihin, suoranaiseen rahahommaan, vaan piti
lastausväki tuoda Bengaalinlahden toiselta puolen, Madrasista. Vaikka
nämäkin olivat hinduja, olivat he vallan kuin toista rotua, pitivät
itseään takaintialaisia paljon ylväämpinä ja kulkivat puettuina
erikoiseen vormuun, josta heidät heti erotti muusta rahvaasta.




SINGAPORE.


Jo lähestyessään Singaporen laajaa, saarien ympäröimää satamalahtea,
huomaa saapuvansa maailmankaupan teidenristeykseen. Pitkin lahtea näkee
ankkuroituna satoja, jopa tuhansia erikokoisia aluksia kaikista eri
kansallisuuksista. Vaikka laituri onkin laaja, ei sinne mahtuisi kuin
murto-osa tästä laivamäärästä purkamaan tai lastaamaan lastinsa. Ne
poikkeavat laiturissa vain pikimmältä, mikäli välttämättömyys vaatii —
jos tulevat ollenkaan —, lastauksensa ja purkauksensa toimittavat ne
tavallisimmin ankkurissa lahdella.

Kun tulee niinkin kuuluisaan paikkaan kuin Singapore, haluaisi siitä
antaa jonkunlaisen yleiskuvan, koska lukijoissa on monta sellaista,
jotka eivät ole siellä käyneet. Niinpä minäkin kerron muutamia
ensinäkemältä saatuja vaikutelmia.

Ensiksi sanoisin, että Singapore on päiväntasaajan Pariisi, sillä
samoista syistä kuin Pariisi eroaa muista Euroopan kaupungeista, samoin
eroaa Singapore kirjavuudessaan, vilkkaudessaan ja elämäntavoissaan
toisista näitten leveysasteitten kaupungeista. Kaupallisen asemansa
takia on se sangen kansainvälinen, vaikkakin kiinalaisuudella on
ehdoton ylivalta. Samoin on siellä japanilaisia runsaasti.

Kadut ovat leveät ja erinomaiseen hyvät, järjestään lasketut
asfaltilla, mutta omituisilta tuntuivat ja näkyivät avonaiset katuojat.
Ne olivat pohjiaan myöten asfaltista, ainakin 60 senttiä syvät ja
puolen metrin levyiset. Luulisi niitä pimeän aikaan vaarallisiksi
vanhoille ihmisille, kun minäkin pari kertaa illalla astuin sellaiseen.

Kun kadut ovat näin hyvät, eivät raitiotievaunut kaipaa kiskoja
ollenkaan. Ne kulkevat kumipyörillä, ja niitä ohjataan kuin autoja,
mutta käyttövoimansa ottavat ne sähköjohdoista kuten raitiovaunut.

Katuliikenne on erinomaisen vilkas, ja ensimäinen huomioni oli se, että
minua ei huomattu ollenkaan. Calcutassa ja muissa Intian kaupungeissa
Bombayta lukuunottamatta sai olla miltei alituisen huomion esineenä.
Tavaraa tarjottiin, huudettiin ja juostiin jälkeen, tai sitte
töllisteltiin. Singaporessa sai kulkea rauhassa, eikä siellä katsottu
pitkään muualla kuin aivan kiinalaiskortteleissa. Olihan Calcutassakin
paljon sellaisia katuja, joilla ei häiritty eikä kurkisteltu, mutta
Singapore on sentään kuin pääkaupunki Calcutan rinnalla.

Paljon komeita rakennuksia on Singaporessa, ja erikoisesti mainitsen
vain vastavalmistuneen postitalon, joka komeine pylväsrivistöineen
muistuttaa — sanotaan nyt vaikka linnaa.

Läpi Singaporen juoksee myös joki, ja se on aika hauskan näköinen,
mutta sen vesi on mustaa kuin Tuonelan joessa, eikä siihen menisi
Tuonelan musta joutsenkaan uimaan, sillä se tuoksuu hirvittävälle. Ei
siihen muuten mahtuisikaan uimaan, kun kattopäälliset suurehkot veneet
täyttävät sen, niin että veneestä veneeseen astumalla pääsee kävelemään
leveimmästäkin kohdasta yli.

Singaporen ympäristö on erinomaisen kaunista. Halusin tutustua siihen
lähemmin ja erikoisesti kumipuuviljelykseen ja kumin valmistukseen,
mutta en tiennyt, mistä alottaa, eikä ollut ketään tuttujakaan.

Etsin käsiini joutuneesta luettelosta Suomen konsulin osoitetta, mutta
luettelon mukaan ei Singaporessa ole Suomella konsulaattia, ainoastaan
Ruotsilla. Kun kuitenkin viimeaikoina on meillekin perustettu lukuisia
uusia konsulaatteja, menin Ruotsin konsulilta kysymään asiasta. Sain
kuulla, ettei ole perustettu. Selitin hänelle sitten kuka olen, ja
minkälaisilla asioilla kuljen, jonka jälkeen kysyin, voisiko hän ehkä
sanoa minulle, missä lähimmät kumiviljelykset ovat, ja miten sinne
mukavimmin voisi päästä.

"Ikävä kyllä, en voi auttaa teitä, sillä olen Ruotsin konsuli", vastasi
hän.

Sanoin, etten ole apua tullut pyytämäänkään, vaan ainoastaan vähän
tietoja, mutta hän nousi merkiksi, että audienssi on päättynyt.

Pyysin anteeksi, että olin vaivannut häntä ja kiitin ystävällisyydestä,
jonka jälkeen poistuin. Menin senjälkeen sanomalehti Straits Timesin
toimittajan, G.L. Peefin luokse pyytämään samantapaisia tietoja. Hän
otti vastaan erittäin ystävällisesti, antoi minulle osoitteet, neuvoi
tiet ja kulkuvälineet ja kirjoitti vielä suosituksetkin vietäväksi
perille.

Niitten mukaan kuljinkin sitten noin kolmen penikulman päässä
kaupungista sijaitseville kumipuuviljelyksille. Loppumattomat rivit
puita siellä oli, minulle näytettiin ja selitettiin kaikki auliisti
ja senjälkeen vietiin kumisulattimoille, joista yötä päivää nousi
sankat savupilvet kuin metsäpalossa. Kasvitieteellinen puutarha
on myös nähtävyys. Muuten se kyllä on kuten muutkin troopilliset
kasvitieteelliset puutarhat, mutta tämä on erikoinen siitä, että sinne
on villistä metsästä suoraan siirretty melko suuri ala viidakkoa, joka
kasvaa täällä aivan siten kuin se oli ollut metsässä. Se on ollut
vaivaloista ja kallista hommaa.

Singapore on Englannin alusmaa, mutta ei silti tarvitse luulla,
että siellä tulee toimeen englanninkielellä. Kiinan-, japanin- ja
malajinkieltä täytyy osata, jos aikoo ruveta keskusteluihin. Eivät
kaikki poliisitkaan osaa sen vertaa englantia, että ymmärtäisivät, jos
heiltä kysyy jotakin katua tai muuta julkista paikkaa.

Kiinalaiset taas vihaavat englantilaisia, eivätkä senvuoksi viitsineet
vastata kysymyksiini, milloin luulivat minua englantilaiseksi. Kerran
illalla eksyin aivan lähellä hotelliani ja eräältä kadunnurkassa
seisovalta kiinalaiselta kysyin sitä katua, jonka varrella hotellini
sijaitsi. Hän naurahti halveksuvasti ja kääntyi poispäin. Tämä oli
minusta loukkaus, jonka vuoksi tartuin miestä niskasta ja moitin häntä
suomenkielellä käyttäytymisestään. En tiedä, osasiko hän suomea, mutta
heti osoitti hän kädellään oikeaan suuntaan.

Selaillessani kalenteria huomasin, että äyriäisten pyynti on Suomessa
jo alkanut. Päätin minäkin syödä pari merikrapua, ja läksin etsimään
niitä kiinalaisilta, joiden tiesin harrastavan kaikenlaisia nilviäisiä.
Eräällä kadulla oli kadun kahden puolen pitkiä pöytiä, joiden ääressä
olin nähnyt kiinalaisten aterioitsevan. Sinne nyt menin, kävelin
ja katselin, ja lopulta näin kauniita, pyöreitä merirapuja. Istuin
arvelematta penkille pöydän viereen ja pyysin saada yhden ravun, mutta
kaikki penkilläistujat lähtivät heti pois ja rupesivat töllistelemään
minua. Ruokalan omistaja ei luvannut antaa, ja takaani kuulin jotain
"inglish"-tapaista. Nyt äkkäsin asian ja selitin, etten ole mikään
englantilainen.

Ruokalan omistaja ilmoitti toisille, etten ole engelsmanni, jonka
johdosta kaikki tulivat takaisin pöytään, ja minullekin tarjoiltiin
ystävällisesti hymyillen. Kysyin, miksi ei englantilaiselle tarjoilla,
ja isäntä selitti, että toiset kundit menevät silloin pois, josta on
seurauksena vararikko hänelle.

Vaikka näillä roduilla ikenet ja hampaat ovat sangen ulkonevat kuten
apinoilla, peittävät kuitenkin useimpien huulet hammasrivin, mutta
hyvin helposti hampaat sentään tulevat esille. Tapaa kuitenkin useita
sellaisiakin, joiden hampaat ovat aina näkyvissä. Osittain kai tästä
syystä on koreiluhalu johtanut siihen, että kultatekohampaiden käyttö
on tavattoman yleistä. Luulen, että kulitkin käyttävät kultahampaita.
Kun sitten vähänkin hymyilee, niin kultahammas kiiltää niin kauniisti,
ja niitten, joiden hampaat näkyvät aina, ei tarvitse hymyillä koskaan.

Tästä oli kerran kyllä aiheutua ikävyyksiä eräälle kohtaamalleni
henkilölle, kiinalaiseksi häntä ainakin luulin. Tuli pimeässä kadulla
vastaani, ja minä kysyin häneltä, missä asun, mutta sain irvistyksen
vastaani. Tarrasin heti miehen rinnuksiin ja sanoin, että mitäs sinä,
poika, irvistelet ihmisten kysymyksiin? Miehen puhekyky palasi heti, ja
älöttäen hän osoitti hampaitaan, että ne ovat aina sellaiset, eikä hän
saa huuliaan yhteen. Katsoin tarkemmin, ja niin näytti tosiaan olevan,
mutta pitkä, kultainen kulmahammas oli lyhdyn valossa välähtänyt niin
julmana, että luulin hänen irvistäneen. — Kyllä hänkin asuntoni nyt
tiesi, vaikkei sitä ollut ensin tahtonut sanoa.

Lyhyen aikaa Singaporessa oleskellut eksyy siellä hyvin helposti,
— ainakin minä eksyin, sillä tavallisesti kuljin vain umpimähkään,
ollenkaan panematta muistiini, mitä katuja ja suuntia kuljin. Eivätkä
ajuritkaan näyttäneet olevan kaduista selvillä. Otin kerrankin ajurin,
kun luulin olevani varsin kaukana asunnostani. Kysyin ajurilta,
tietääkö hän, missä sellainen nimeämäni katu sijaitsee. Hän sanoi
tietävänsä ja lähti ajamaan. Ajoimme äärettömän kauan, kunnes hän
lopulta pysäytti ja kysyi, minne nyt menemme. Sanoin uudelleen kadun
nimen ja numeron, mutta hän vain puisteli päätään ja sanoi, ettei
tiedä. Kysyin poliisilta ja monta kertaa hoettuani kadun nimen ja
muitakin suuria katuja siinä lähistöllä, selitti hän sen olevan
vallan toisessa päässä kaupunkia, siellä, josta olimme tulleet. Kun
ajoimme takaisin, huomasin, että olimme lähteneet ajamaan kahden
katunurkkauksen päästä hotellistani. Ajurikin sanoi, että tuttu paikka,
vaikka ei siitä kohdasta löytänyt.

Kaupungin karttaa ei saanut mistään kirjakaupoista, jotka enimmäkseen
olivatkin kiinalaisia katukirjakauppoja ilman tiskiä. Kirjat oli
ladottu vain kadulle, ja siitä sai kyykistyä katsomaan. Malajin- ja
kiinankielistä kirjallisuutta niistä kyllä sai, mutta eurooppalaisia
kirjaimia ei nähnyt.

Kiinalaisia taidekauppoja oli useita ja niissä näki eurooppalaistenkin
maalarien painojäljennöksiä. Mutta erikoista huomiotani herättivät
venäläisjapanilaista sotaa esittävät värilliset kuvat, juuri samat,
joita jokainen muistaa meidänkin kaupoissamme sanotun sodan aikana
myydyn, ja joissa kaikissa kuvataan japanilaisten saavan selkäänsä.
Esimerkiksi se, jossa mustakauhtanainen ryssän pappi risti kourassa
hyökkää joukon etunenässä pistintaisteluun, ja japanilaisia on jo
paljon kuolleena, mutta ryssiä ei vielä yhtään. Taisi olla Lena-joen
taistelu.

Kiinalaiset näet tahtovat näillä kuvilla kiusoitella japanilaisia,
sillä heidän japanilaisvihansahan on tunnettu asia, ja täällä juuri
käyvät kiinalaisten ja japanilaisten edut ja suunnitelmat ankarasti
ristiin, kun molemmat havittelevat niemimaata omakseen. Nyt kiinalaiset
tahtovat näillä kuvilla osoittaa, että katsokaas vaan, pojat, noin sitä
käy, jos rupeatte meidän kanssamme riitelemään täällä.

Asuin japanilaisessa hotellissa, puolen kolmatta kerroksessa, siinä oli
nimittäin puoliakin kerroksia. Isäntä ja emäntä molemmat lyhyenläntiä,
oikein mukiinmeneviä ihmisiä. Eihän se huone erikoisemman komea ollut,
mutta siisti joka tapauksessa ja huonekalujakin tarpeeksi; sänky,
pöytä, tuoli ja piironki. Pesutelinettä ei tarvittu, kun kaikenlainen
pyykki näissä hotelleissa toimitetaan pihan perälle rakennetussa
pesuhuoneessa. Siellä oli lähes metrinkorkuinen, -pituinen ja -levyinen
puulaatikko täynnä vettä ja kaksiosainen kansi, jonka keskelle oli
jätetty miehen pään mentävä reikä. Kysyin ovesta pihalla hääräävältä
emännältä, pitääkö minun mennä istumaan sinne, ja olin jo levittänyt
kannenpuoliskot niin levälleen, että hyvin olisin mahtunut. Emäntä
kiirehti selittämään, ettei sinne saa mennä vettä pilaamaan, vaan
ainoastaan kauhalla ammentaa sitä sieltä niskaansa.

Jälestäpäin tulin huomaamaan, että tämänkaltaiset vesialtaat ovat
Jaavan ja Sumatran hotelleissa aivan yleisiä, jotapaitsi toisiin kuuluu
vielä suihku.

Hotellissa ja sen ympäristössä asui musiikkiaharrastavaa väkeä, vaikkei
korvani ehtinyt hyväksymiseen saakka tottua heidän esittämiinsä
kompositioneihin. Yläkerrasta annettiin aamusta kello kuudesta iltaan
kello yhdeksään ilmaista pianonsoittoa, mutta kappale oli aina sama
lyhyt jollotus, ja niin ikävä, ettei sitä jaksa ajatellakaan. Sitä
toistettiin yhteen menoon noin sata kertaa, sitte tuli tauko, ja
silloin alkoi seinäni takaa kuulua viulunsoittoa, korviasärkevää
ja rumaa, joka ärrytti hermojani niin, että teki mieleni hypätä
ohuen mahonkiseinän läpi % huoneeseen ja tehdä viululle, niinkuin
Nummisuutarin Esko puusuutarin häissä sikäläisen pelimannin
instrumentille.

Kadun toisella puolen olevasta talosta kuului joka ilta naiskuoron
surullisia hymnejä aina ohi puolenyön. Taloon päästään valkoisesta
porttiholvista palmupihan kautta, ja kahtena iltapäivänä näin paljon
kansaa kulkevan portista sisään. Kolmantena päivänä pidin varani ja
menin joukon mukaan, mutta kaksi khakipukuista, kimeä-äänistä vartijaa
käänsi minut portilta takaisin, eikä auttanut, vaikka koetin puhua
suomeakin.

Hotellini emäntä selitti sitten, että pihan perällä on muhamettilaisten
pyhättö, jonne kansa aina menee iltapäivisin, eikä sinne päästetä
vääräuskoista. Oikeanpuoleinen sivurakennus, josta ne iltalaulut
kuuluvat, on haaremi, ja nämä kimeä-ääniset vartijat portilla ovat
haaremin eunukkeja. Emäntä nauroi, kun selitin pyrkineeni sinne, eikä
päästetty. Hän kysyi senjälkeen, olenko minä kristitty vaiko muhametti.
Selvitettyäni oman uskonnollisen kantani, tiedustelin puolestani hänen
sieluntilaansa, ja sain selitykseksi, että hänellä on oma uskonto, ja
joka ei sitä tunnusta, on pakana.

Siihen vastapäiseen taloon en sitten enää kiinnittänytkään enempää
huomiota, sillä neljäskin ahkera musiikkimies oli korvieni ulottuvilla.
Huoneeni pihanpuoleiselta sivulta oli pitkin päivää kuulunut huonoa
haitarinsoittoa, joka iltapäivällä suuresti häiritsi minun työrauhaani
ja -iloani. Tiedustelin hotellini emännältä taiteilijan nimeä ja muita
meriittejä, mutta hän ei niitä tiennyt. Kun olen tutkijaluonne, päätin
henkilökohtaisesti ottaa selon asiasta ja sanoin siitä emännälle. Hän
kuitenkin varoitti menemästä sinne, koska talo kuuluu kiinalaiselle.
Mutta kun soitto oli muuttunut vallan rääkyväksi, en enää malttanut
mieltäni, vaan kiipesin matalan tiiliaidan yli naapurin puolelle.

Kävelin muina miehinä pihamaalla ja katselin kahta pientä palmua,
jotka siihen oli istutettu. Hetken kuluttua soitto taukosi, ja talosta
tuli luokseni puolialaston vinosilmäinen kiinalainen kysyen, mitä minä
teen siellä, sillä talo on hänen. Sanoin, etten tee talolle mitään,
tulin vain kuuntelemaan soittoa ja kysyin, kuka se taiteilija on. Hän
vastasi itse soittelevansa, poistui huoneeseen ja toi nähtäväkseni
pelitoosansa, yksirivisen harmonikan kahdella bassolla. Katselimme
ja koettelimme sitä. Sitten hän kysyi, osaanko minä soittaa. Olin
tätä odottanutkin ja vastasin myöntävästi, jonka jälkeen istuimme
portaille. — Kouluaikana Heikki Pappilanmäellä oli opettanut minulle
vanhanaikaisen valssin, joka sopi hyvin pitkiin hengähdyksiin
ja fermaatteihin, ja sen soitin nyt tällä kiinalaisen koneella
tarkoituksella vetää poikki palkeet.

Valssi oli se "Morjensta Manta": tim-tam-tam tim-tam-tam tim-tam-tam
tiiiiii, ja aina tämän viimeisen tii vedin hyvin pitkään, mutta
kun palkeet olivat tehdyt öljytystä kiinalaisesta paperista, en
äkäisimmälläkään nykäyksellä saanut bassoja eroon diskantista. Mutta
sitten kun tuli se paikka: "Vooi Maanta sun krimpsujas — —", niin
silloin kuitenkin joku paikka ratkesi, sillä haitari rupesi nuuhkimaan.
Senjälkeen tuli sieltä vain tim-puh-puh tim-puh-puh tim-puh-puh
pyyyyyyyh — —. Kiinalainen kuunteli ja otti sitten koneen pois sanoen,
että se meni rikki. Minä sanoin, ettei se rikki ole, mutta venttiili
vain vuotaa, jonka jälkeen sanoin hyvästit ja menin kotiin. — Sinä
iltana ei siinä talossa kuitenkaan enää soitettu haitarilla.

       *       *       *       *       *

Austraalian viisumia minulla ei vielä ollut, ja se oli täällä
hankittava. Etsin siis pääpoliisiaseman passiosaston, jossa esitin
passini pyytäen sitä viseerattavaksi.

Tiskin takana istui kaksi lyhyttä malajilaista nuorukaista
virkapuvuissa, takahuoneessa näkyi pöydän takana nuorehko
englantilainen. Ensimmäinen malaji otti passini, jonka viimeinen sivu
oli jo täynnä leimoja, ja tarkasteli sitä pitkään. Sitte teki hän
kaikki matkan tarkoitusta koskevat kysymykset ja senjälkeen:

"Miksi ette ole aikaisemmin ottanut Austraalian viisumia?"

"Siksi, etten ole ennen sitä tarvinnut."

"Miksi ette ottanut sitä Calcutassa?"

"Siksi, että saan sen täälläkin."

Hän ojensi nyt passin sille toiselle malajille. — On kummallista
kuinka virka saattaa nousta muutamien päähän, niinkuin limunaati sen
entisen kuskipojan päähän. Tämäkin virkanuorukainen alkoi nyt kysellä
niin paljon, että näkyy pitävän paikkansa sananlasku "yksi hullu ehtii
kysyä enemmän kuin yhdeksän viisasta vastata", ja minä olin tässä aivan
yksinäni viisaana.

Hän oli virallisen näköinen ja kysyi, mitä minä haluan. Sanoin,
että hänen pitäisi se tietää, kun on kaiken aikaa kuunnellut äsken
tapahtunutta keskustelua. Hän otti paperia ja kirjoitti siihen minun
haluni. Sitten kysyi hän nimeäni. Sanoin sen, ja hän yritti kirjoittaa,
mutta eihän siitä tullut mitään. Hän kysyi uudelleen, ja minä kehoitin
katsomaan passista sivulta 22, jossa se on englanninkielisellä
tekstillä. Löytyi ja tuli paperille. "Kotipaikka".

"On, ja on myös passissa, parempi katsoa sieltä, niin ei tule
kirjoitusvirheitä."

"Syntynyt?"

"Kyllä."

"Minä tarkoitan milloin."

"Se on myös passissa."

Näin jatkui kuulustelua. Hän kyseli kaikki asiat, jotka se äskeinenkin
kyselijä. Sanoin vastanneeni jo kaikkiin kysymyksiin, ja kysyipä
hän mitä tahansa, aina käskin vaan katsomaan passista. Hän selasi
asiakirjaa ja ihmetteli siinä olevien leimojen määrää, joten sanoikin:

"Mutta tämähän on täynnä jo."

"Kyllä sinne vielä Austraalian viisumi mahtuu."

Mutta sitten tuli tärkeä kysymys:

"Mitä te teette Austraaliassa?"

"Olen sanomalehtireportteri."

"Mikä se on?"

"Journalisti."

"Mitä sellaisella on tekemistä?"

"Kirjoittaa."

"Mitä! Kirjoittaa! Mitä te kirjoitatte?"

Äkkäsin tehneeni virheen, — nyt hän luuli minua vähintäin
bolseviikiksi. Täytyi muuttaa alaa:

"Kirjeitä siitä, kuinka kaupat menestyvät", vastasin.

"Mitkä kaupat?"

"Nahkakaupat."

"Kenelle te kirjoitatte?"

"Suomen Nahkatehtaitten Osakeyhtiölle."

"Onko teillä kirjeitä siltä?"

Vedin taskustani Suomen Nahkatehtaitten Keskus O.Y:n minulle osoittaman
kirjeen.

Hän katseli kuorta ja tavaili. Kirjoitti sen myös paperiinsa.

"Ostatteko te nahkoja?"

"Ostan."

Nyt seurasi pitkä keskustelu minun liikehommistani. Hän kyseli kenelle
ostan, keneltä ostan, minne minä ne lähetän, onko minulla rahaa maksaa,
ja niin poispäin, ja minä syötin hänelle pajunköyttä, minkä kerkisin.
Lopulta engelsmanni huusi takahuoneesta:

"Jättäkää passi tänne ja tulkaa kello 2 uudelleen."

Sanottuna aikana olin taas virastossa. Passini oli tiskillä, johon
sen lähtiessäni olin pannut. Käskettiin istumaan. Istuin ja katselin,
kuinka virkaherrat ekspedieerasivat toisia asiakkaita. Odotettuani noin
10 minuuttia nousin kävelemään. Sitten se, jonka kanssa olin ensiksi
puhellut, antoi passini takaisin neuvoen menemään rakennuksen toisessa
päässä olevasta ovesta toiseen kerrokseen. Mennessäni katselin passia,
mutta ei siihen oltu mitään lisätty, jos ei oltu vähennettykään.
Virkanuorukaisen aamukuulustelussa kirjoittama paperi, jossa oli samat
tiedot kuin passissa, ilman mitään muuta lausuntoa tai suositusta, oli
pistetty väliin. Kokeeksi työnsin sen taskuuni.

Eteisessä kysyi vahtimestari asiaani ja johti minut sitten jonkun
suuremman herran puheille. Tämä kyseli lyhyesti matkani tarkoitusta,
jonka jälkeen löi viisumileiman, kirjoitti nimensä, liimasi kolmen
dollarin leimamerkin, jonka minä maksoin, ja niin oli asia selvä. Hän
käski mennä alakertaan, jotta passitiedot tulisivat rekisteriin, mutta
sanoin jo käyneeni siellä.

"No, sitten ei muuta kuin päivää tai paria ennen lähtöänne käytte
leimauttamassa passinne siellä, muuten ette pääse laivaan."

Siinä se nyt oli. Niitten alakerran nuorukaisten ainoana tehtävänä
oli ottaa tiedot passista ja viedä ne rekisteriin. Koko se pitkä ja
sikamainen kuulustelu, jonka olin saanut läpikäydä, oli yksinomaan
heidän keksintöään virkaintonsa osoittamiseksi.

Tästä kiukustunut mielialani asettui kadulle tultuani sentään
melkoisesti, kun vastaani keskikatua pitkin tuli iloinen torvi- ja
pillimusiikki. Se tuli aika hamppua, niinkuin sotilasosasto nopeasti
marssien. Musiikin jälessä seurasi kirjava joukko, jota etäämpää
katsoen luulin hääjoukoksi. Pysähdyin katunurkkaukseen odottamaan, ja
mikäs sieltä tuli? — Kiinalainen hautaussaatto. Mutta niin iloista
hautaussaattoa en ole vielä eläissäni nähnyt. Näytti aivan siltä,
kuin oikein riemulla vietäisiin vainajaa hautaan iloisina siitä,
että lopultakin ymmärsi ottaa ja kuolla. Ruumisarkku oli verhottu
korkealle kehykselle asetetulla vaaleanpunaisella vaatteella, hevoset
samoin vaaleanpunaisin nauhoin koristetut, ja koko hautaussaatto, joka
seurasi autoilla jälessä, oli puettu joko vaaleanpunaiseen tai muuhun
helakkaan. Musiikki marssi repäisevää polskaa soittaen niin nopeasti
kuin jaloistaan kykeni, jotta vaunuhevoset miltei puolihölkässä saivat
seurata pysyäkseen kintereillä. — Tavat ne näkyvät olevan itekullakin.

Kiinalainen ruumisarkku on muuten mahtava kapine. Kävin
ruumisarkkutehdastakin katsomassa, se kun oli kadulla — taikka
oikeastaan vain varasto oli kadulla, itse tehdas kyllä toimi
käytävänviereisessä avonaisessa vajassa. Maalaus, puleeraus y.m.
sellaiset hienommat työt suoritettiin sentään myös kadulla. Itse
arkku ei sinänsä herätä niin paljon huomiota kuin kansi, vaikka kyllä
senkin muotoa on vaikea määritellä, siinä kun on merkillisiä loivia
kaarteita, jotka tekevät siitä epämuodostuman. Mutta kansi on jykevää
tekoa, suurempi kuin itse arkku. — Jalkopäästä se on matalampi,
noin puolitoista korttelia aina arkun puoleen pituuteen, mutta
siitä se sitten nousee pääpuoleen ulottuen matkan yli itse arkun ja
muodostaen komeasti kaartuvan leveän harjan. Se on painava kapine ja
on luultavasti tehty näin jykeväksi sitävarten, että vainaja varmemmin
pysyisi sen alla.

Puutavaroista puhuen mainitsen, että pohjoismaalaiset puulajit eivät
kestä täällä minkään vertaa. Pienet muurahaiset, joita näkee joka
paikassa huoneissa, nakertavat pehmeän kevätluston suihinsa ja lyhyessä
aikaa ei puusta ole kuin luuranko jälellä. On tuotu tänne huonekaluja
Euroopasta, mutta pian ne ovat olleet raunioina. Teakpuu, mahonki
y.m. troopilliset, kovat puulajit ovat ainoat, joista voi valmistaa
täälläkestäviä huonekaluja. Kiinalaisten ruumisarkut — vaikka ne tosin
eivät kuulu huonekaluihin — huomasin valmistetuiksi teakpuusta, minun
hotellihuoneessani oli piironki mitä ihaninta mahonkia.

Muuten se piironki — siitä tuli meille emännän kanssa pieni
kabinettikysymys. Istuin aivan rauhallisena huoneessani
kirjoittelemassa, kun sinne koputtamatta tulee kaksi mustapintaista
kulia, nostavat tavarani piirongin päältä lattialle ja alkavat kantaa
tätä arvokasta huonekalua ulos huoneestani.

"Selvä ryöstöyritys", arvelin heti; asetin polvillani olleen
kirjoituskoneen pöydälle ja hyökkäsin puolustamaan emännän omaisuutta.
Kulit äkkäsivät kuitenkin aikeeni, jättivät piirongin keskilattialle
ja pakenivat ovesta. Toista kerkisin lyömään, toista en kerinnyt kuin
potkaista. Sitten raastoin piirongin entiselle paikalleen ja jatkoin
työtäni.

Hetken kuluttua tulee emäntä huoneeseeni puettuna pyyhinliinaan — sen
enempää vaatetta ei siellä kotioloissa kukaan käytäkään — ja vähän
ärtyneenä kysyy, miksi ei piironkia saanut viedä pois huoneestani,
koska kerran olin aamulla jo ajanut partani enkä siis enää tarvinnut
peiliä. Peili ja piironki olivat ainoat koko siinä kerroksessa, ja nyt
niitä tarvitsisi joku naishenkilö tukankampaamistaan varten, ja hänellä
olisi hirveä kiire.

Tällaisen syyn takia suostuin mielelläni luovuttamaan
ylellisyyskapineeni, mutta — sanoin emännälle — luulin ryöstöyrityksen
olevan kysymyksessä, kun en tuntenut asioita. Käskin lähettää
kulit noutamaan sitä, mutta nämä eivät luvanneet enää tulla minun
huoneeseeni. Emännän kanssa kahden kannoimme sitten piirongin
käytävään, josta oven suljettuani kulit sen veivät tarvitsijalleen.

Muuten en peiliä enää siinä kaupungissa tarvinnutkaan, sillä seuraavana
päivänä otti moottorilaiva Siberg kuljettaakseen minut Bataviaan.
Sitäpaitsi olin Basrassa ollessani ostanut apteekista ruusunkukan
kuvalla varustetun peilin. Siitä ei kyllä yhdellä kertaa näe koko
naamaansa, mutta parranajoon se hyvin soveltuu, kun minulla ei ole
partaa muualla kuin leuassa, huulessa ja nenässä.

Niinpä en asian johdosta kanna vihankaunaakaan emäntää kohtaan, ja jos
vielä kerran joudun Singaporeen, niin samaan hotelliin otan asuntoni,
sillä vaikka huoneessa ei sattuisikaan olemaan piironkia ja peiliä,
niin tiedän ne sinne aina tarvittaessa saavani.




JAAVALAISIA MAISEMIA.


Kun Buddhan kuoltua hänen ruumiinsa poltettiin, jaettiin tuhka
kahdeksan kaupungin kesken, ja jokainen kaupunki sulki osuutensa
vartavasten rakennettuun hautakammioon. Myöhemmin antoi kuningas Ashoka
avata seitsemän näistä kammioista ja nyt jaettiin vainajan tuhka
84,000:een metalliuurnaan. Eihän siitä suurta hituista riittänyt näin
moneen astiaan, niin että luultavasti täytyi lisätä muutakin tuhkaa
joukkoon, jotta se olisi joltakin näyttänyt, mutta joka tapauksessa oli
mukana hiven pyhän Buddhankin maallista jäännöstä. Minne nyt vain uusi
buddhalainen siirtokunta perustettiin, sinne annettiin yksi tällainen
uurna. Se haudattiin siirtokunnan alueelle, haudalle rakennettiin
temppeli tai muistomerkki ja paikkaa kunnioitettiin sitten niinkuin
itsensä Buddhan hautaa.

Tällaiselle uurnahaudalle on myös Borobudurin temppelikolossi
Keski-Jaavalla rakennettu. Olin Englannin Intiassa jo milteipä
väsymykseen saakka katsellut temppeleitä, hautakammioita ja pagodeja,
enkä tämän näkemisestä erikoisemmin perustanut, mutta kun mielipiteet
sen arvosta olivat perin erilaiset, eikä matkaa Moentilan asemalta
sinne tullut kuin 14 kilometriä, hyppäsin pois junasta ja päätin
aamukävelykseni taivaltaa jalan tuon matkan. Muutamat henkilöt
nimittäin, joilta tiedustelin Jaavan nähtävyyksiä, sanoivat, että joka
on nähnyt British-Indian temppelit, hänelle ei Borobudur tarjoa mitään
uutta tai mielenkiintoista. Käsiini joutunut matkailuopas taas väitti,
että Borobudur ihanuudessaan sivuuttaa järjestään kaikki British-Indian
ja Ranskan Indo-Kiinan temppelit.

Tämän viimeisen väitteen tiesin kyllä liioitelluksi ja perättömäksi,
sillä Taj Mahalin temppeliä Agrassa ei sivuuta mikään käsin rakennettu
muistomerkki kyseessäolevalla alueella. Mutta kieltämättä täytyy
sanoa, että ensikerran Borobudurin nähdessään kulkija vaistomaisesti
seisahtuu sitä katselemaan, ja taas nousee mieleen tuo niin usein
toistunut kysymys: mitkä merkilliset voimat ovat saattaneet ihmiset
keskelle rauhallisia viljelyksiä kohottamaan tuollaisen mahdottoman
kivikolossin, joka ei oikeastaan ole temppeli eikä hautapatsas,
onhan vain jonkunmoinen voimannäyte aikalaisiltaan. Sillä kun sitten
lähemmin tarkastelee tätä monumenttia, ei siinä huomaa mitään muuta
kuin itsetiedotonta ylöspäinpyrkimistä. Kivikerros toisensa päälle
vain, aina yhä korkeammalle, ja päämäärinä näyttää olleen yksinomaan
yhtenäisen yleiskuvan aikaansaaminen. Sillä katselipa tätä kivirykelmää
miltä puolen tahansa, aina muodostavat sen ääriviivat säännöllisen
ympyränkaaren.

Koko rakennuksen peruskuviona on neliö, jonka sivuilla olevat ulokkeet
muodostavat siitä sitten jonkunlaisen monikulmion. Näin kohoaa se kuusi
kerrosta, joka kerrokseltaan yhä kaveten; sitten saavat kerrokset
ympyrän muodon, jollaisia on kolme päällekkäin, ja kaiken huippuna
on suuri, kellonmuotoinen laite. Siis verrattain yksinkertaisesti
kokoonpantu rakennus. Mutta kun alkaa kiertää eri kerroksien
käytäviä, löytää sieltä tosiaan sellaista, mitä British-Indiassa ei
tavannut. Jokaisen terrassin seinä on koristettu kiveen hakatuilla
korkokuvilla, mutta ne eivät ole sellaisia kuin esimerkiksi kaikille
tutut egyptiläiset piirrokset, jäykkäpiirteisiä ja saman kaavan mukaan
laadittuja. Näissä on jokaisessa elämää, ne ovat luonnollisia, ja
vaikka ihmisiä on kymmenittäin kuvattu samaan asentoon, on jokaisella
kuitenkin oma ilmeensä ja erikoisuutensa, joka eroittaa sen muista.
Niin on myös jalopeura jalopeuran näköinen, elefantti elefantin
näköinen, — ja sen kärsäkin kaartuu niin luonnollisen kauniisti, että
tekisi mieli tarttua siihen käsin. Kaikki nämä korkokuvat esittävät
tapauksia Buddhan elämästä sekä havitteluja tulevaisen elämän
ihanuuksista ja vaivoista. Osa niistä on vielä vallan selvittämättä,
sillä kuvia valaisevat kirjoitukset ovat jollain tähän saakka
tuntemattomalla sanskriitin murteella — seikka, joka osoittaa, että
asianomainen taiteilija on ollut joko hindu tai sitten tullut vielä
kauempaa, Tibetistä.

Terrassien joka sivulla on seinässä syvennys, ja siinä
luonnollisenkokoinen Buddhan kuva. Kaikkiaan karttuu tällaisia kuvia
koko rakennuksessa vähän päälle 400. Sellaisia pieniä Buddhan kuvia,
markkinatavaraa, joita Rangoonin Suuressa pagodassa oli tuhansittain,
ei täällä tapaa ollenkaan. Mutta sensijaan, että burmalaiset kuvat
olivat järjestään hiukan kömpelöjä, huomaa näissä taas enemmän
taiteellista makua, joskin jalat ovat vedetyt ristiin tavalla, joka ei
ole kenellekään kuolevaiselle mahdollista, — eikä ollut luultavasti
Buddhallekaan. Kun buddhalaisten yliherruus vuonna 925 ajanlaskumme
mukaan sortui Keski-Javassa ja muhamettilaiset ottivat vallan käsiinsä,
hävittivät nämä uudet isännät kaiken, mikä muistutti buddhalaisuutta.
Kaukana rannikosta ja liikepaikoista sekä vuortenvälisessä
piilopaikassaan sijaiten säilyi Borobudur kuitenkin viimeiseksi, ja
tätä kallista aarrettaan säästääkseen peittivät buddhalaiset papit sen
kokonaan mullalla ja istuttivat puita pitkin näin syntyneen kummun
rinteitä. Kuusisataa vuotta pysyi muistomerkki täten haudattuna —
vaikkakin perimätieto tiesi sen olemassaolosta — kunnes Napoleonin
aikana, jolloin englantilaiset omistivat saaren, silloinen kuvernööri
keksi sen ja antoi puhdistaa mullasta. Työ jäi kuitenkin kesken, ja
vasta hollantilaisten aikana se saatettiin nykyiseen asuunsa.

Rakennuksen perustamisaikaa ei tiedetä, mutta korkokuvien selitysten
arvellaan olevan vuosikymmeneltä 850 e.Kr. Tuntuu tosiaan
merkilliseltä, että vaikka Jaavaa ovat tärisyttäneet niinhyvin
tulivuorenpurkaukset kuin maanjäristykset, ei tämän korkean
kivirykelmän liitoksissa huomaa hajoamisen merkkejä kuin harvoissa
paikoin aivan ylimmillä terrasseilla.

Jaava on tuliperäinen maa. Olen laskenut siellä olevan 203 tulivuorta,
mutta saattaa niitä olla enemmänkin. Kaksikymmentä on vielä käryämässä,
ja omituisin niistä, mitä minä näin, on mielestäni Bromo-vuori
Itä-Jaavassa.

Jo matka sinne Pasoeroeanin kaupungista — joka matka on viisainta
tehdä ratsain, sillä ratsuja on halvalla aina vuokrattavissa, ja
silloin ei ole riippuvainen teistä — on kulkemisen arvoinen. Tie
johtaa ensin laajojen maissivainioiden halki, ja sukeltautuu sitten
cuasuarinametsään, jossa ääretön parvi apinoita on vastassa. Ne olivat
niin kesyjä, että kun heittelin niille leivänpalasia tielle, muutamat
hyppäsivät hevosen selkään vaatimaan lisää. Yksi oli niin ahmatti,
että otti palavan sikaarinpätkän kädestäni ja pisti sen sellaisenaan
poskipussiinsa, vaikka minä kielsin. Taisi se kuitenkin hiukan polttaa,
koska hetken koetteli leukapieliään, mutta pois sitä ei otettu.

Tie kohosi koko matkan kohti ympäröiviä vuoria, joiden rinteillä olevat
alkuasukkaiden majat näyttivät pääskysenpesiltä. Mitä mahdottomampiin
paikkoihin niitä olikin rakennettu. Sitten loppui metsä, ja eteen
aukeni laaja kenttä, kuten alppiniitty. Nyt oli kuiva aika, ja useimmat
kasvit olivat jo kukkineet, mutta vieläkin nautti silmä kentän
väririkkaudesta. Sanovat, että sadeaikana väriloisto siellä on verraton.

Yhä jyrkemmin nousi tie, ilma muuttui oikein siedettäväksi ja taas
tuli metsä eteen. Täällä olivat tientekijät valmistaneet matkailijalle
yllätyksen. Tie johti näet jyrkänteelle, josta silmää kohtasi mitä
ihmeellisin näky. Syvällä alhaalla laaksossa — mitattu korkeus 1000
jalkaa — oli laaja hiekkakenttä, pituudeltaan kahdeksan ja leveydeltään
viisi kilometriä. Keskeltä hiekkakenttää kohosi kartiomainen vuori,
jonka kraatterista pursui tyyneen ilmaan sankka, valkoinen höyrypilvi
leviten hitaasti taivaalle. Siinä oli Bromo-tulivuori. Vuoren rinteet
olivat hyvin säännöllisesti poimuuntuneet, ja koko vuori alkoi niin
jyrkästi sileästä hiekkakentästä, että näytti siltä kuin voisi sen
nostaa siitä pois ja siirtää toiseen paikkaan. — Se oli näköala, jota
kannatti katsella.

Päästäkseen hiekkakentälle täytyi laskeutua alas satulasta, sillä sinne
johtava polku oli paikoin aivan äkkijyrkkä. Mutta sitä tasaisempi
oli sitten hiekkakenttä. Se oli niin sileä kuin biljaardipöytä,
ei pienintäkään kuhmua tai syvennystä missään, jotta tuntui
vallan uskomattomalta, ettei siinä olisi ihmiskäsi ollut mukana
tasoittelemassa.

Kraatterin juurelle jätin hevosen ja läksin nousemaan erästä syvännettä
pitkin johtavaa polkua myöten huipulle. Taas tuli mieleeni lause,
että pitäisi katsella vuoria alhaalta, kirkkoja ulkoa ja ravintoloita
sisältä, sillä suuta tuppasi kuivamaan. Mutta kyllä kiipeäminen vaivan
maksoikin. Säännöllisempää ja sileäseinäisempää kraatteria en vielä ole
nähnyt. Sen syvyys oli runsaasti 150 metriä, pohjalta kohosi tupruten
sakea höyrypilvi ja alhaalla olevista seinän halkeamista kuului kohina
kuin äärettömän suuresta höyrykattilasta.

Olin saapunut tulivuorelle otolliseen aikaan, jolloin se purki ilmoille
sisuaan. Sillä on näet myös vuoksi- ja luodeaikansa ja saattaa kulua
viikkoja, ettei kraatterista nouse kuin tuskin havaittava usva, ja
silloin ovat halkeamat kraatterin seinissä kuin mustia luolan aukkoja.

Päivän kuumin aika oli käsissä, ja hevonen kuopi levottomana maata
palatessani kraatterilta, sillä silläkin oli jano. En ruvennut hakemaan
vesipaikkaa, vaan karautin poikki hiekkakentän tielle ja sitten
laskettelin täyttä ravia kohti apinametsää.




BATAVIASSA.


"Idän kaupunkien kuningattaren" nimellä oli Batavia tunnettu yli koko
Itämaiden noin 200 vuotta sitten. Mutta paikka oli epäterveellinen
eurooppalaisille, he siirtyivät vähitellen ylemmäs, sinne, missä
nykyinen Batavia on. Aika ja maanjäristykset runtelivat sitä, ettei
vanhasta Bataviasta ole enää paljonkaan jälellä. Sen kuudesta kirkosta
on vielä yksi pystyssä, vanha portugalilainen, toiset ovat sortuneet.

Itse kaupunki on varsin hauskan näköinen. Useiden mutkittelevien
kanavien varsille rakennetut hollantilaismalliset talot ulottuvat aivan
vesirajaan ja toisinaan vähän matkaa yli kanavankin, niitten takana
kohoaa tuuhealatvaisia palmuja ja muita istutuksia; pihat ovat perin
pienet, mutta kodikkaat, ja aamusta iltaan pulikoi kanavien savisessa
vedessä niin aikuisia kuin lapsia.

Mutta Vanhalla Batavialla on tarjottavana myös mielenkiintoisia
historiallisia nähtävyyksiä. Muurin harjalla näkee kulkija
rautapiikkiin isketyn valkoiseksi kalvenneen ihmisen pääkallon ja sen
alla muurissa kirjoituksen:

"Pieter Erberveldin innoittavan muiston takia älköön tälle paikalle nyt
taikka koskaan istutettako tai rakennettako mitään. Batavia, 14 huhtik.
1722." Juttu on seuraava:

Pieter Erberveld oli puoliverinen — isä eurooppalainen, äiti
jaavalainen — ja peri isältään suuren omaisuuden. Vuonna 1721
väitetään hänen perustaneen alkuasukkaiden kanssa salaliiton, jonka
päämääränä oli murhata kaikki eurooppalaiset ja asettaa hänet kaupungin
hallitsijaksi. Kenraalikuvernööri Zwaardecroon sai asiasta kuitenkin
tietää — joku alkuasukastyttö olisi muka ilmiantanut salaliiton - ja
hän vangitutti salaliittolaiset, jotka telotettiin. Pieter Erberveld
revittiin hevosilla neljäksi kappaleeksi, ja pää pantiin piikkiin
muurinharjalle toisille pelotukseksi.

Jälestäpäin ovat historioitsijat kuitenkin väittäneet, että Pieter
Erberveld ei olisikaan ollut syyllinen rikokseen, vaan joutui hän
kenraalikuvernöörin henkilökohtaisen vihan uhriksi, koska tämä
himoitsi hänen omaisuuttaan. Todistamatta kai on asia jäänyt,
sillä muurinharjalla rautapiikissä on vielä Erberveldin pääkallo,
ja — sattumastako — muutamankymmenen metrin päässä muurista saman
kenraalikuvernöörin hautapatsas. Niin että lähekkäin ovat riitapuolien
maalliset jäännökset joutuneet. Kylläkai siellä toisella puolen sopivat
asiansakin. Mutta luulen vain, että jos vielä hyvin kauan pitävät sitä
Pieterin päätä, siellä muurilla, niin hän — jos nimittäin oli syyllinen
— saa vielä korkealta paikaltaan katsella suunnitelmansa toteutuvan —
ainakin osittain.

Toinen Vanhan Batavian merkillisyyksistä on niin kutsuttu "pyhä
kanuuna". Sen synnystä kulkee monenlaisia tarinoita kansan keskuudessa.
Erään kertomuksen mukaan olisivat alkuasukkaat vallanneet sen Itäintian
Komppanian ensimmäiseltä kenraalikuvernööriltä tämän taistellessa heitä
vastaan. Mitään varmuutta ei näihin kertomuksiin ole saatu, ja tykki
itse puolestaan sanoo perärenkaassaan, että "ex me ipsa renata sum"
eli "itsestäni olen syntynyt." — Tykki on jykevää kaliiperia, ja sen
perä muovailtu nyrkin muotoiseksi, jossa peukalo on pistetty etu- ja
keskisormen väliin.

Tykin kuuluisuus johtuu seuraavasta tarinasta: Erään
alkuasukaspäällikön avioliitto oli lapseton, eivätkä epäjumalat
auttaneet hartaista rukouksista huolimatta. Kerran sitten sattui
päällikön rouva istumaan tälle tykille — ja tuli siunatuksi. Siitä
lähtien ovat alkuasukkaat pitäneet kanuunaa pyhänä, ja juhlapäivinä
tuovat he sille uhrilahjoja, kuten kukkia, paperisia päivänvarjoja
y.m., niin että se miltei peittyy lahjojen paljouteen. Nytkin oli sen
kahden puolen paperikukkia aivan paksunaan. — Mutta eivät ainoastaan
alkuasukkaat, vaan myöskin valkoihoiset naiset uskovat tykin
ihmeitätekevään voimaan. Eräs kahvilanomistajatar kertoi heidänkin
käyvän siellä lahjoineen yhtä hartaasti kuin alkuasukkaiden.

Toinenkin tarina liittyy tähän tykkiin. Bantamin piirikunnassa
Länsi-Jaavalla on toinen samanlainen tykki. Se on miehille erikoisen
pyhä kapine, ja he kantavat lahjojaan sen ympärille. On nimittäin
ennustettu, että se, joka saattaa nämä kaksi tykkiä yhteen paikkaan,
kaataa Hollannin mahdin Jaavalla ja vapauttaa alkuasukkaat vieraasta
ikeestä. — Sitä minä vain ihmettelen, ettei kukaan ole valjastanut
härkiä tykin eteen ja kulettanut sitä Bataviaan, — siinähän olisi
kuninkaanpaikka heti tiedossa.

Nykyinen, uusi Batavia on mahdottoman laaja, sillä maanjäristyksien
takia kaikki talot ovat yksikerroksisia. Siinäkin hotellissa, jossa
asuin, oli 8 eri rakennusta, ja tämä yksi hotelli otti niinmuodoin jo
melkoisen maa-alan haltuunsa. Mutta kulkuneuvot ovat myös hyvät. Juna
kulkee — pitkin katuja — läpi kaupungin joka kymmenes minuutti, ja
taksat ovat halvat. Sitten on raitioteitä, autobusseja ja tavallisia
autoja tuhkatiheään. Ja batavialaiset ovat jo niin tottuneet näihin
pitkiin matkoihin, ettei 10 km. matka tunnu heistä miltään. Sitäpaitsi
miltei kaikilla eurooppalaisilla on omat autot, joten, he ovat
matkoista riippumattomia. Kadut ovat Bataviassa erinomaisen hyvät,
kuten yleensä näissä etelän kaupungeissa, mutta katukäytäviä ei ole
ollenkaan — tai jos on, ei siinä mahdu kävelemään, sillä se on niin
kapea — ja tehtykin vain näön vuoksi.

Erikoisen viehätyksen Batavialle antavat kanavat, joita risteilee
pitkin kaupunkia. Ne ovat batavialaisten elämä, ja niissä he
pulikoivat päivät päästään. Siellä pestään pyykit, siellä kalastetaan
heittoverkoilla, ja niitten varsilla vietetään kaikki joutilas aika.
Muita huvimatkoja ei alkuasukas kaipaakaan.

Vaikkei minua kukaan sinne kehoittanutkaan, niin sanon kuitenkin
omasta puolestani, että minä en ainakaan ilman pakkoa menisi niihin
kanaviin uimaan, sillä eräässäkin paikassa, sulkulaitteen yläpuolella,
jossa vesi oli vallan seisovaa, oli uinti täydessä käynnissä, vaikka
vedenpinnalla uiskenteli kaksi mätänevää kananraatoa ynnä paljon muuta
sellaista, josta ei enää saanut selkoa, mitä se oli ollut.

Erikoinen nähtävyys on myös akvarium. Se on mitä monipuolisimmin
varustettu, ja siellä saa nähdä lajirikkaan kokoelman ihmeellisen
värisiä ja muotoisia etelämeren kaloja ja merenpohjaeläimiä. En
niistä tuntenut kuin pari yksilöä, niin outoja kaikki olivat, eikä
tarkoituksenkaan ole ryhtyä niitä selostamaan, mutta sen sanon
kuitenkin, että oli siellä ahvenenkin näköinen kala.

Kiinalaisten paljous Bataviassa ihmetyttää. Niitä näkee joka paikassa,
heidän kauppojaan on joka nurkassa, ja he myyvät halvalla. Siellä on
useita rikkaita kiinalaisia, miljonäärejäkin, ja he auttavat yhä uusia
jalkeille. Suurin osa Batavian kaupasta lieneekin jo kiinalaisten
käsissä.

Suomella on myös konsuli siellä. Hän asuu Mentengin huvilakaupungissa,
kymmenisen kilometriä Bataviasta. Sieltä löysin konsulaatin kilven
hauskan huvilan seinästä ja sinne menin lukemaan suomalaisia
sanomalehtiä.

Konsuli on perin innostunut Suomesta, vaikkei ole koskaan siellä ollut
ja sanoi, että tekisi mielellään reklaamia Suomen hyväksi Jaavalla,
mutta ei ole materiaalia, ainehistoa. Sanoi usean kyllä luvanneen
lähettää valokuvia ja saksan- tai englanninkielisiä kirjoituksia, jotka
hän sitten kääntäisi hollanninkielelle ja julkaisisi, mutta lupauksiin
ovat kaikki jääneet. Senjälkeen kun sai konsulaatin kilven ja lipun,
ei ole Suomesta kuulunut mitään. Pyysin häneltä sitten suomalaisia
sanomalehtiä, mutta niitä ei ollut. Konsuli sanoi, että kun hän ei
ymmärrä suomea, ei hän ole viitsinyt tilata lehtiäkään.

Tämä oli minulle melkoinen pettymys, mutta ymmärsin varsin hyvin, ettei
hän halunnut tilata lehtiä, joita ei ymmärrä. Palkkaahan hänellä ei
ollut penniäkään enempää kuin edustusrahojakaan; se on vain sellainen
kunniavirka, jossa itse saa kustantaa edustukset, konttorihuoneen ja
mitä muuta aina tarvitaan.

Olisikohan liikaa, jos hallituksen puolesta tällaisille palkattomille
konsuleille lähetettäisiin ilmaiseksi joku suomalainen sanomalehti
ja kuvalehti. He tuntisivat silloin olevansa niinkuin vakituisessa
kanssakäymisessä maan kanssa, jota he edustavat, ja näkisivät, että
heitä muistetaan muulloinkin eikä vain silloin kun heille lähetetään
kilpi, lippu ja valtakirja. Ja silloin saisi kuukausia maailmankolkkia
kiertänyt kulkijakin konsulaatissa poiketessaan vilkaista kotimaan
uutisia.




JAAVALAISIA LIIKKEITÄ JA VIRASTOJA.


Olen aikaisemmin kertonut siitä, miten eurooppalaisen on vaikeata
saada paikkaa tai hankkia liikesuhteita hollantilaisessa Intiassa.
Tiedustelin konsuliltamme, jonka arvelin tuntevan kaikki sikäläiset
mahdollisuudet, usean eri tavaralajin vientimahdollisuuksia Suomeen,
mutta hän väitti, että ostajalla itsellään täytyy olla täällä mukanaan
käteistä kapitaalia ainakin kaksi miljoonaa markkaa, silloin voi jotain
tehdä. Sellainen muualla maailmassa yleisesti käytetty tapa, että
myyjä toimittaa sovitun tavaran laivaan, josta ostaja tiedon saatuaan
suorittaa hinnan pankin välityksellä, ei täällä kuulemma menettele
ollenkaan. Täytyy itse ostaa ja itse lähettää, silloin voi ansaita.

En tiedä, ovatko täkäläiset sitten niin epäluottavaisia ja
epäluotettavia, kuten muuan sourabajalainen minulle kertoi, ettei
vallan rehellinen peli onnistu eikä kannata.

Ainakin erinäisissä liikkeissä näytti vallitsevan melkoinen hämäännys,
vai johtuiko se sitten tahdonpuutteesta ja tietämättömyydestä.
Esimerkiksi suurimman laivayhtiön "Koninklijke Paketvaart Maatschappij"
konttoreissa. Sen pääkonttori on Bataviassa, ja jo kuukautta ennen
Austraalian-laivan lähtöä menin sieltä tilaamaan itselleni matkalipun
ja tiedustelin toisen luokan hintaa.

Kaksi herraa tarkasteli kotvan papereitaan ja vastasivat:

"Ei ole yhtään vapaata paikkaa."

"Eikö ensimmäisessäkään?"

"Ei, on aivan mahdotonta."

"Antakaa sitten yksi kolmannen luokan lippu."

"Ei siinä olekaan kolmatta luokkaa", sanoi halveksuvasti tärkeämmän
näköinen herroista.

Kerjäsin päästä mukaan kansimatkustajana, jos sellaista luokkaa olisi,
mutta virkamies melkein suuttui sellaisesta ehdotuksestakin.

Viikkoa ennen laivan lähtöä satuin Sourabajassa kulkemaan saman yhtiön
sikäläisen haarakonttorin ohi ja poikkesin sinnekin vielä kysymään,
sattuisiko olemaan yhtään vapaata paikkaa. Ja niitähän oli paljonkin.
Toinen luokka oli myyty loppuun, mutta ensimmäisessä ja kolmannessa
oli tilaa vielä runsaasti. Ostin lipun kolmanteen luokkaan ja sain
paikan erääseen kahdenkymmenenkuuden hengen hyttiin. Sitä väenpaljoutta
konttorissa kyllä vähän minulle pelottelivat, mutta sanoin ennenkin
asuneeni kasarmissa.

Kun sitten läksimme matkalle ja löysin hyttini, ei siellä ollut kuin
kaksi matkustajaa. Kolmisin saimme pitää hallussamme koko suuren hytin
tuolla 15-päiväisellä matkalla; ja minä kun olisin tilanahtauden
takia jäänyt pois matkasta, jos heti uskoin laivayhtiön pääkonttorin
ilmoitusta.

Tällä kertaa ei tullut sellaista kahnausta kuin aikaisemmin
Singaporesta lähtiessäni eräällä toisella saman yhtiön laivalla.
Olin ostanut matkatoimistosta toisen luokan paikan ja maksanut siitä
taksanmukaiset 43 guilderiä. Konttorissa käskivät mennä laivan purserin
puheille, hän osoittaisi minulle sitten hytin, ja niin teinkin.

Purseri kuitenkin tiukkasi minulta hytin numeroa, mutta selitin juuri
häneltä tulleeni sitä pyytämään. Hän sanoi, että toisessa luokassa ei
ole yhtään vapaata paikkaa, ainoastaan ensimmäisessä, mutta lisämaksua
vastaan. Toinen purseri seisoi vieressä ja sanoi, että kyllä paikkoja
vielä on toisessakin, mutta ensimmäinen purseri työnsi hänet syrjään
sanoen itsekin hoitavansa tämän asian. En luvannut maksaa enää mitään
ja pyysin saada matkustaa kolmannessa luokassa toisen luokan hinnalla.
Mutta ei, hän tahtoi nyt järjestää asian omalla tavallaan. Minä käskin
kulin viedä tavarani laiturille ja läksin pois. Purseri tuli vielä
laivan portaille jälessäni, mutta minä sanoin, etten matkusta tällä
laivalla enää ollenkaan ja jäin odottamaan seuraavaa laivaa.

Virastoissa, sen vähän kuin niissä jouduin käymään, oli sentään
havaitakseni toisenlainen järjestys.

Jokaisen Hollannin Intiaan saapujan tulee suorittaa 100 guilderiä
maihinnousurahoja, ja peritään summa jo laivassa. Jos poistuu maasta,
ennenkuin kuusi kuukautta on kulunut, saa rahansa takaisin, muussa
tapauksessa jää se valtiolle.

Näin mekin maksoimme veromme, ja sitten piti mennä n.s.
siirtolaistoimistoon kaukana satama-altaan toisella puolen. Olin ainoa
ulkolainen toisessa luokassa, joka jäin Bataviaan. Kolmannen luokan
matkustajia oli paljon, enimmäkseen kiinalaisia, heidän tavaroittensa
tarkastus kesti kauan, ja heidät vietiin toimistoon proomulla. Minun
tavaroitani ei ihmeekseni tarkastettu ollenkaan, vaikka olin kuullut,
että tulli täällä olisi ankara. Myöhemmin kuulin turisteja kohdeltavan
hyvin suopeasti tullissa ja tarkastuksen supistuvan vain liituviivan
vetämiseen kapsäkinsyrjään.

Nyt hankki se laivassa käynyt rahojen nostaja minulle ponin ja antoi
poliisin oppaakseni siirtolaistoimistoon. Poliisi seurasi polkupyörällä
heti jälessäni, joten kulkumme aamutyhjillä kaduilla oli komeaa.
Siirtolaistoimistossa hallitsi virallisen näköinen herra, siellä
tapahtui passintarkastus, ja siellä otettiin kaikki tarpeelliset
tiedot miehestä, kysyttiin muun muassa, missä hotellissa aion asua.
Minulle oli laivassa erästä ehdotettu, ja ilmoitinkin sen, mutta
tarkastaja sanoi tietävänsä paremman, koska tämä mainitsemani hotelli
oli kiinalainen. Ilmoitin, mitä aion maksaa huoneesta, ja nyt alkoi
hän soitella puhelimella. Kolmesta paikasta tiedusteltiin hintoja,
mutta kaikissa oli kallista. Lopuksi soitti hän siihen tietämääni
kiinalaiseen hotelliin, ja sieltä sain haluamallani hinnalla huoneen.

Sitten arveli hän, että lienee parasta, jos saan heti maksamani
maihinnousurahat takaisin, koska lähtiessäni Intiasta säästyisin
paljolta vaivannäöltä niitä periessäni. Kiitin tarjouksesta, ja hän
soitti heti poliisipäällikölle, jolle tällaiset asiat kuuluvat. Sain
heti kutsun tulla sinne.

Minulle hankittiin taas auto, ja kuskille annettiin määräys minne ajaa.
Hetkisen keskusteltuamme poliisipäällikön kanssa sain 100 guilderiäni
takaisin sekä oleskelulupatodistuksen, joka piti kysyttäessä näyttää
ja poislähtiessä antaa takaisin. Kukaan ei sitä koskaan kuitenkaan
kysynyt, ja taskussani se on vieläkin.

Näin olin siis näiden viranomaisten avustuksella säästynyt paljosta
vaivasta, joka aina aiheutuu matkustajalle vieraaseen maahan tullessa.

Eräässä toisessa virastossa ei minua onnestanut yhtä hyvin. Suomen
konsuli Bataviassa kehoitti Djockjan ohi matkustaessani poikkeamaan
sulttaanin linnassa, sillä se on kuuluisa nähtävyys. Sinne voi saada
pääsyn joka perjantaina, mutta lupa on henkilökohtaisesti haettava
residentiltä, joka on korkein herra ja määrää yli sulttaaninkin. Koska
konsuli oli henkilökohtainen tuttava residentin kanssa, antoi hän
mukaani residentille ojennettavan kirjallisen suosituksen.

Kun matkani sopi torstaiaamuna kulkemaan Djockjan kautta, pysähdyinkin
sinne siksi päiväksi ja menin puolenpäivän korvissa residentin
virastoon pyytämään pääsylupaa palatsiin. Ensin kysyin ovenvartijalta,
ja hän osoitti minut eräälle ovelle. Huoneessa istui kaksi
herraa, joten tiedustelin, kumpiko heistä on residentti. Ei ollut
kumpikaan, vaan minut neuvottiin toiseen huoneeseen, jossa tapasin
tukevanpuoleisen naiskirjurin. Hän selitti, ettei tämä ole residentin
istuntopaikka ollenkaan, ja saattoi minut portaille, josta kädellään
osoitti viistoon puiston yli näkyvälle, valkoiselle kivitalolle, muita
komeammalle.

Siellä kuulin, että tämä on postikonttori. Kysyin, olisiko residentti
siellä edes käymäsiltään, vaan ei ollut. Neuvoivat menemään residentin
asuntoon, joka sijaitsee lähellä virastoa. Poliisi tuli vielä
näyttämään kadunnurkkaan saakka, mistä ovesta pitää mennä sisään.

Residenttiä en tavannut kotonaan, vaan sanottiin hänen olevan
virastossa, jonne ovenvahdin pyysin minua saattamaan, että varmasti
tulisin oikeaan paikkaan. Hän saattoi minut samaan paikkaan, jossa
kaikkein ensiksi olin käynyt, ja kiertokäyntiä jatkui ovelta ovelle,
mutta tuloksetta. Lopulta joku adjutantti tiesi ilmoittaa, että
residentti tulee viiden minuutin kuluttua allekirjoittamaan muutamia
asiakirjoja, ja jos haluan odottaa, voin istua siellä. Sanoin
odottavani ja jäin istumaan osoitettuun huoneeseen.

Istuin ainakin puolen tuntia, mutta sitten jo pitkästyin ja menin
käytävään katsomaan. Koko virkakunta oli lähdössä päivälliselle, sillä
kello oli 1. Kysyin eräältä, eikö residentti tulekaan.

"Kyllä hän oli täällä, mutta lähti 10 minuuttia sitten."

Tiedustelin, miksei minulle ilmoitettu mitään hänen saapumisestaan,
vaan annettiin istua siellä yksinäisessä huoneessa, mutta tämä mies
ei tiennyt mitään koko asiasta. Etsin käsiini sitä, joka oli minua
kehoittanut odottamaan, mutta hän oli jo mennyt ruualle.

Niin minua harmitti, että hiki tippui. Nyt jäi sulttaanin palatsi
näkemättä, sillä residentti ei miehen tietämän mukaan enää tule
virastoon sinä päivänä, — ja tuskinpa olisin uutta tapaamisyritystäkään
enää viitsinyt tehdä. Otin ensimmäisen ponin ja lönkyttelin kuumuudesta
miltei hehkuvaa asfalttia myöten takaisin hotelliini.

En kuitenkaan ole tarvinnut katua, etten saanut tehdä residentin ja
sulttaanin tuttavuutta. Istuin päivällisen jälkeen huoneeni pihalle
antavassa pilttuussa, jonkalainen kuuluu joka huoneeseen, ollen osa
koko rakennuksen pituisesta kuistista, ja viereisistään vain niin
korkealla lautaseinällä erotettu, ettei näe yli naapurin puolelle.
Kaksi mukavaa korituolia, joissa voi maata, sekä pöytä kuuluu
joka kuistiin, ja siellä on päivähelteellä viileämpi lojua kuin
tukahuttavassa huoneessa.

Kuistilleni tuli pituiseni mies ja alkoi jutella kuin vanhalle
tuttavalle. Olimme päivällisellä istuneet vierekkäisissä pöydissä. Hän
kysyi, mitä minä kirjoitan, ja minä taas puolestani tiedustelin hänen
vointiaan ja edesottamisiaan. Hän kertoi omistavansa eläinsirkuksen,
joka paraikaa näyttelee Bandoengissa. Hän itse on tullut vain
järjestelemään uusia näyttelypaikkoja, kun lähtee huomenna Sumatralle
käärmeenpyydystykseen. Siellä tehdään paraikaa uusia maanteitä, ja
töitä johtava insinööri on ilmoittanut niillä main liikkuvan runsaasti
käärmeitä. Sentakia olikin hän hankkinut mukaansa erään taitavan
käärmeenpyydystäjän ja kesyttäjän, entisen eläintarhanhoitajan, joka
jo viikko sitten lähti Sumatralle hankkimaan alkuasukkaita apumiehiksi
jahdilla sekä rakentamaan pyydyksiä.

Innostuin asiasta ja pyysin saada seurata mukana. Sanoin, ettei
minulla kyllä ole kivääriä eikä muutakaan ampuma-asetta ja kysyin,
eikö hän tietäisi, mistä saisin lainata, mutta hän sanoi, ettei siellä
kivääriä käytetä, sillä he tarvitsevat vain eläviä käärmeitä. Vaikka —
lisäsi hän — voisihan sellainen hätävarjelukseksi olla hyvä olemassa,
mutta hän ei tunne näitä tämän puolen ihmisiä, kun on aivan outo
paikkakunnalla. — Päätin lähteä ilman kivääriä; ei suinkaan se käärme
nyt minua ensimäiseksi syö.

Sovimme, että aamulla lähdemme ensimäisellä junalla Bataviaan, jossa
huomenna vielä kerkiämme Sumatran laivaan.

       *       *       *       *       *

Jo Burmassa ja Malajalla olin ihmetellyt kiinalaista vaikutusta ja
heidän levenemistään, mutta vasta Sundasaarilla menivät kaikki entiset
maantietoni sekaisin. Olin luullut tapaavani siellä malajilaisia ja
hollantilaisia, mutta missä vähänkin liikettä oli viljemmälti, siellä
vallitsivat myös kiinalaiset markkinoita, — järjestään joka alalla.
Heitä vilisee joka paikassa, he ovat kaikki sukua toisilleen kuin
Simolan porsaat, ja he ovat kaikissa asioissa yhteistoiminnassa.

Syyt tähän ovat monetkin, juttu on perin tärkeä poliittinen kysymys,
enkä sitä kykene selvittämään kuin muutamalla esimerkillä.

Tapa vaatii, että eurooppalaisen liikemiehen tulee elää kolonioissa
hienosti, voidakseen ylimalkaan oleskella siellä; minkäänlainen
"keskisääty" ei tule kysymykseen, vaan aina on esiinnyttävä korkeimman
luokan vaatimusten mukaan. Niinollen, jos esimerkiksi jonkun onnistuu
saada virka tai muu paikka 300 guilderin kuukausipalkalla, täytyy hänen
elää, niinkuin saisi 500 guilderiä, ja 600 g:n (lähes 10,000 Smk:n)
nauttijan menojen tulee nousta 900:aan guilderiin. Asunnon, ruuan ynnä
muun esiintymisen suhteen on vaatimus ankara.

Jos saa luottaa erään sangen tunnetun sourabajalaisen kertomuksiin, ei
vallan puhtailla papereilla Euroopasta tulijalla ole Hollannin Intiassa
suuriakaan paikansaantimahdollisuuksia. En halua tässä hänen juttujaan
toistaa, mutta niin hän vain väitti ja todisti myös väitöksensä useilla
esimerkeillä, että päästäkseen täällä huomattavaan asemaan, täytyy
olla istunut vankilassa jonkun aikaa ja sitäpaitsi tehdä esimerkiksi
pankinryöstö.

Jos joku hyvillä aikomuksilla ja suosituksilla saapuu tänne Euroopasta
ilman "tropiikkiansioita", on hänen aivan mahdotonta saada luottoa
liikettään varten. Mutta menipäs kiinalainen pyytämään, niin heti lähti
tavaraa kolmen kuukauden maksuajalla. Hän vuokraa katuviereltä muutaman
neliömetrin suuruisen kaupan, myy käteisellä ja spekuleeraa rahoilla
aina kolme kuukautta kerrallaan. Jos voittaa, niin maksaa, ja kaikki on
hyvin, jos hän taas häviää, tekee hän vararikon ja menee seuraavalla
viikolla toisen tukkukauppiaan luo pyytämään luottoa. Jos luotto
kielletään, ilmoittavat kaikki kiinalaiset kundit, että he eivät osta
enää mitään siltä tukkumyyjältä, ja hänen on pakko myöntyä.

Tuntunee kenties uskomattomalta, että heillä olisi näin hyvin
järjestetty yhteistoiminta, mutta siitä on tuore esimerkki muuan
kummitustaloksi kutsuttu keskeneräinen rakennus Blaoerankadun varrella
Sourabajassa.

Eräs eurooppalainen yhtymä päätti rakentaa ensiluokkaisen hotellin
sanotun kadun varrelle ja sai jo yhden rakennuksen miltei valmiiksi.
Täällä kun ei kuitenkaan voi maanjäristyksien takia rakentaa kuin
yksikerroksisia taloja, olisi yhtiön suunnitelman mukaan täytynyt
hävittää joukko kiinalaiskioskeja katuviereltä, sillä kaikki hotelliin
kuuluvat rakennukset vaativat koko korttelin. Siihen eivät kiinalaiset
taas suostuneet, ja kun hotellin päärakennus oli jo niin valmiina,
että siellä asuttiin ja tarjoiltiin ruokaa, alkoi siellä kummitella.
Jokaisen sieltä pimeän aikaan poistuvan vaatteet töhriintyivät, niihin
tuli joko savea tai muuta tuoksuvampaa ainetta. — Kiinalaiset vahtivat
näet kaiket illat hotellin nurkissa ja heittelivät likaa sielläkävijäin
vaatteille.

Eräs, jonka puku oli jo kolme kertaa liattu, päätti ottaa asiasta
selvän ja kiersi pimeää muurin viertä hotellin edustalle. Kaksi
töhrijää hän sai kiinni ja löi kummankin tiedottomaksi, mutta sai
seuraavana päivänä kutsun tulla poliisilaitokseen, sillä toinen
lyödyistä oli ollut — poliisi. Tutkittaessa kävi selville, että
kiinalaiset olivat palkanneet tämän poliisinkin kummitusjoukkoonsa
likaamaan ihmisten vaatteita.

Viranomaiset eivät puuttuneet millään tavoin asiaan, ja ihmiset
rupesivat karttamaan hotellia. Muutamassa kuukaudessa se teki vararikon
uhrattuaan jo siihen mennessä 78,000 guilderiä yritykseen. Rakennukset
jäivät autioiksi, ja senjälkeen kiinalaiset valtasivat ne omiksi
asunnoikseen.

Eurooppalaisen kauppiaan, jolla ei ole suuria pääomia käytettävänään,
on vallan mahdotonta kilpailla kiinalaisen kanssa. Kun kiinalainen
vuokraa kaksi metriä leveän kaupan katuviereltä, ei hän tarvitse
mitään muuta asuntoa. Siinä hän asuu ja nukkuu koko perheineen. Hän
syö äärettömän halvalla kiinalaisessa katuruokalassa, jonkalaisia
ovat katuvieret täynnä. Kun hän rikastuu, ei hänen ole pakko muuttaa
ulkonaisia elintapojaan. Hänellä saattaa olla loistoauto, jolla hän
tekee huvimatkoja vuoristoon, mutta hän asuu yhä samassa putkassaan
ja syö yhtä halvalla kadulta kuten ennenkin, sillä hän tietää, ettei
hienoimmastakaan ravintolasta saa kymmenen kertaa kalliimmalla
hinnalla suulleen soveliaampaa ravintoa. Hänen ei koskaan tarvitse
pukeutua smokingiin tai frakkiin, sillä hän voi esiintyä joka paikassa
samankuosisena.

Kun sitävastoin eurooppalainen perustaa kaupan tai muuten rupeaa
harjoittamaan jotain liikettä, on ensimmäinen ehto, että hänen
tulee asua hienosti, syödä hienosti ja juoda hienosti. Ei tule
kysymykseenkään, että hän poikkeaisi kiinalaiseen katuravintolaan,
hän menettäisi maineensa, kundinsa ja ystävänsä samana hetkenä. Hänen
täytyy käyttää vain eurooppalaisia ravintoloita, joissa, mikäli olen
huomannut, ei saa juuri kummempaa ruokaa kuin kiinalaisissakaan, mutta
hinnat ovat korkeita. Samanlaista riisiä ja sitkeitä lihapalasia
niissäkin tarjotaan kuin kiinalaisissa katuravintoloissa.

Eurooppalaiset itse ovat tämän järjestelmän keksineet. Sama henkilö,
joka Berliinissä nauttii — ja on suurimman osan ijästään nauttinut
— ateriansa kaikkein halvimmassa Ayschingerissä, ei vahingossakaan
poikkeaisi täällä kiinalaiseen ravintolaan, sillä tapa vaatii näyttää,
että hän on korkeampaa rotua ja halveksii kiinalaista. Kiinalaiset
tälle nauravat, mutta he tietävät myös, että siinä on heidän valttinsa.
Olen istunut kymmenissä kiinalaisissa ravintoloissa ja jutellut heidän
kanssaan asiasta. Hollannin Intian kiinalaiset nimittäin katsovat
valkoihoista varsin suopeasti, ja ainoastaan yhden, kerran on minulta
kielletty tarjoilu kiinalaisessa ravintolassa, kun luulivat minua
englantilaiseksi. Vasta selvitettyäni sukuperäni, muuttui kohtelu perin
ystävälliseksi, ja tarjoilu oli vapaa.

Kiinalaisten mielestä kuuluvat nämä saaret — kuten eräskin
minulle sanoi — enää vain näennäisesti Hollannille. "He ovat jo
tosiasiallisesti valloittaneet ne, virallinen puoli on kuitenkin vielä
epäselvä". Kun Filippiinit ovat sentään niin lähellä ja brittiläiset
alusmaat taas aivan ympärillä, ymmärtää helposti, että saaliilla on
muitakin ottajia, ja siitä johtuu kiinalaisten englantilaisviha — joka
tosin kyllä ei täällä ole saanut alkuaan, vaan on importeerattu tänne
Malajan niemimaalta.

Täällä oli joku vuosi sitten eräs hollantilais-saksalainen
sanomalehtimies ja kirjoitti näistä asioista, mutta palattuaan
uudelleen Jaavalle, olivat eurooppalaiset vähällä lynkata hänet, koska
hän oli liian suoraan kertonut asioista. Täällä on näet liikemiehiä
— ja kuuleman mukaan myös virkamiehiäkin, joiden entisyys enempää
kuin nykyinen elämäkään ei siedä vähintäkään penkomista. Onhan
jokaisen maailmaakiertäneen ihmisen elämässä sellaisia kohtia, jotka
mielellään unohtaa tai salaa yleisöltä, mutta täällä ne tuntuvat olevan
arkaluontoisempia kuin muualla — vaikka jokainen täkäläinen ne kyllä
tuntee.

Olen kiertänyt näitä saaria jonkunverran ja joutunut monen valkoihoisen
kanssa tekemisiin, mutta se minun täytyy sanoa, että perin harvoin
tarvitsee uskoa heidän puheisiinsa. He ovat erinomaisen ystävällisiä
ja lupaavat paljon, mutta siihen ne jäävät sitten niinkuin Onkelin
lupaukset. Kerron vain pari esimerkkiä:

Olin Bataviassa erään henkilön luona virallisella käynnillä, ja hän
valitti, ettei voinut pyytää minua päivälliselle, koska rouvansa oli
sairas. Sitävastoin kutsui hän minut seuraavana päivänä aamiaiselle ja
määräsi tarkan kellonajan, jolloin minun pitäisi saapua.

Sanottuna aikana saavuinkin hänen luokseen. Olin ottanut auton
kaupungista, ajanut sinne vievän, lähes kymmenen kilometrin matkan,
maksanut kalliin kyydin ja lähettänyt auton pois, koska katsoin
tarpeettomaksi pitää autoa siellä odottamassa koko aamiaisaikaa.

Isäntä kuitenkin ensi töikseen kysyi, miksi olin lähettänyt auton pois,
samalla tiedustellen, oliko minulla niin pitkäaikaista asiaa, ettei
auto voinut odottaa. Sanoin tulleeni hänen kutsunsa perustella ja
aikovani kutsun loputtua mennä jalkaisin kaupunkiin. — Aamiaisesta ei
puhuttu kuitenkaan mitään, ja hetken kuluttua alkoi isäntä vilkuilla
kelloon. Kysyin, oliko hänellä tärkeitä kiireitä, ja hän sanoi, että
juuri nyt tarvitsisi poistua eräälle liikeasialle. Poistuimme yhdessä,
mutta kun ryhdyin valokuvaamaan muutamia maisemia, oli hänellä aikaa
seurata mukanani tunnin verran ja seistä mallina - vaikka hänestä otin
melkein kaikki kuvat "tyhjälle" filmille.

Mainitsen vielä toisenkin samantapaisen tapauksen. Eräänä aamupäivänä
minulle esitettiin Sourabajan lahtihuoneen johtaja, joka kuultuaan,
että olen julkisen sanan palveluksessa, halusi näyttää uudenaikaista
lahtihuonettaan, jotta tekisin siitä reklaamia eli mainosta maailmalle,
ja pyysi senvuoksi saapumaan sinne huomenna kello 12, jolloin
toimitettaisiin suurenpuoleinen lahtaus. Minä kun olen monta vuotta
asunut lahtihuoneen lähellä, jotapaitsi minua itseänikin on kutsuttu
lahtariksi, en ollut erikoisemman innostunut asiaan. Mukanaolleet kaksi
kaupunkilaista sanoivat kuitenkin, että se on kyllä näkemisen arvoinen
paikka, ja he tulisivat myös mukaan. Niin suostuin, ja päätimme saapua
lahtihuoneelle huomenna täsmälleen kello 12. — Johtaja lupasi vielä
lahjoittaa minulle sisiliskonnahkaisen rahapussin muistoksi käynnistäni.

Senlisäksi hän illalla puhelimitse tiedusteli hotellista, saavummeko
varmasti, jonka lupasimme tehdä.

Seuraavana päivänä otimme sitten auton, sillä lahtihuone sijaitsee
aivan kaupungin laidassa, joten matkaa karttui viitisen kilometriä,
ja saavuimme paikalle sovittuna aikana. Johtajaa ei siellä kuitenkaan
ollut, ja saimme kuulla, ettei hän sinä päivänä saavukaan. Halusimme
kuitenkin nähdä lahtauksen, mutta sanottiin, ettei sinä päivänä
toimiteta myöskään mitään lahtausta.

Selitimme johtajan kutsuneen meidät vartavasten katsomaan suurta
lahtausta, joka tänään toimitettaisiin, mutta vahtimestari sanoi, että
johtaja on erehtynyt päivästä, sillä suuri lahtaus toimitetaan vasta
huomenna.

Ajoimme takaisin kaupunkiin, enkä senjälkeen johtajaa enää tavannut, ja
saamatta jäi myös se sisiliskonnahkainen rahapussi.

Mitä siihen reklaamintekoon sitten, jota johtaja halusi tehtäväksi,
tulee, niin mainitsen, että lahtihuone on hyvin ajanmukainen —
ulkopuolelta nimittäin, sisällä kun emme joutuneet käymään muuta kuin
vahtimestarin huoneessa. Se on melko suuri rakennus, valkoiseksi
rapattu ja siistinnäköinen.

Mutta näiden erehdyksien suhteen — jotka ovat aivan jokapäiväisiä —
sanon, että kiinalainen vaanii nurkan takana ja panee ne kaikki korvan
taakse. Ja jos kaikkialla on samanlaista kuin muutamassa päivässä
kerkisin näkemään, niin melkeinpä voin ennustaa, että kymmenen vuoden
päästä kulettaa kiinalainen kaikki hollantilaisen Intian eurooppalaiset
tälle samalle lahtihuoneelle.




SOURABAJAN "JALOMPI ROTU".


Sourabajassakin voi saada asunnon kohtuullisella hinnalla, jos vain
jaksaa tarpeeksi kauan etsiä. Minä olin Bataviassa ollessani Suomen
konsulilta pyytänyt matkani varrella olevien kaikkein halvimpain
kulkuvälineitten ohjeet samoinkuin halvimpain hotellien osoitteet
ja saanutkin pitkän luettelon niistä. Luettelo hukkui kyllä matkan
varrella, mutta Sourabajaan tullessani sen taas löysin ja ajoin suoraan
konsulin osoittamaan hotelliin.

Hotelli ei kuitenkaan ollut minulle aivan sovelias, sillä se oli
hienoimpia Sourabajan hotelleista, jossa hinnat olivat noin kolme
kertaa pariisilaisia korkeammat. Sitäpaitsi luki seinällä selvästi,
että "miksis tänne tulit, eikä sinulla ole häävaatteita", sillä
julkipano määräsi päivällispuvuksi smokingin. — Myöhemmin kuulin siellä
kyllä ruokailtavan ilman kaulustakin.

Konsulin antama lista suositteli erästä toistakin hotellia, jonne nyt
ajoin, ja se näyttikin jonkun verran siivottomammalta, mutta hinnat
olivat vieläkin ylöttömät, joten istuin taas ponin kärryihin ja ajelin
edelleen.

Yhden ponin ajoimme aivan kuitiksi, ennenkuin löysimme sellaisen
hotellin, joka ei velvoittanut asukasta syömään enempää kuin
pukeutumaankaan. Senverran sentään ovenpieleen naulattu ilmoitus
rajoitti muuten varsin vapaata elämää, että "pahoja rouvia ei saa pitää
huoneissa", kuten hollanninkielisen ilmoituksen vajavaisella taidollani
käänsin suomeksi.

Hotelli sijaitsi lähellä sirkusta, ja siitä kai johtui asukkaiden
kansallinen kirjavuus. Muistellessani eri huoneiden asukkaita oli niitä
seuraavasti: kaksi jaappanilaista, tshekkoslovakki, austraalialainen,
hollantilainen, itävaltalainen, puolalainen, kaksi kiinalaista,
preussilainen, kaksi ryssää. Näistä kuului sirkukseen vain kolmasosa,
jaappanilaiset tietysti poisluettuina, sillä sellainen sirkus, jossa
on jaappanilaisia akrobaatteja tai muita klovneja, tekee ensimäisellä
viikolla vararikon. Kukaan kiinalainen ei mene sellaiseen sirkukseen,
ja heistä kuitenkin riippuu koko sirkuksen menestys.

Hotellin isäntä itse oli müncheniläinen, painoi 130 kiloa, ja muuten
sangen mukiinmenevä mies. Hän halveksi Sourabajaa ja ihaili Calcuttaa,
jossa oli pitänyt hotellia muutamia vuosia sitten. Sinne hän halusi
takaisin, mutta kun kysyin, miksi hän ei mene sinne, sain vain
murheellisen päänpudistuksen vastaukseksi.

Kun saavuin hotelliin, istui koko eurooppalainen yleisö sisäpihan
kuistilla pelaamassa pokeria. Saatuani huoneasiani järjestykseen,
läksin kiertomatkalle kaupungille ja palasin vasta illalla. Peliseurue
istui edelleen kuten lähtiessäni — paitsi että puheensävy oli
huomattavasti entistään korkeampi. Tunnin verran katselin heidän
peliään ja sitten menin nukkumaan, sillä aamulla piti minun jo varhain
lähteä matkalle.

Kolmen päivän kuluttua palasin perin hikisenä ja hiekkaisena ja menin
suoraan kylpyhuoneeseen ottaakseni vesiryöpyn niskaani. Kylpyhuone
oli sisäpihalla, ja sen kuistilla istui sama pokeriseurue aivan kuin
lähtiessäni, vaikka isäntä tuntui olevan riitaisella tuulella. Hän
väitti, että se tshekkoslovakialainen oli varastanut häneltä 50 senttiä
pöydästä, ja juuri kuistille tullessani näin isännän heittävän kaikki
rahansa nurkkaan. Slovakki laski rahansa ja sanoi, että hänellä on
juuri niinkuin pitääkin, mutta isäntä hyökkäsi tuoliltaan käyden
molemmin käsin tämän joukosta kaikkein pienimmän kurkkuun. Tämä otti
minun luonnolleni, kun ei kukaan — vaikka viereisellä tuolilla istui
poliisikomisaariokin — puuttunut asiaan, ja niin hyppäsin väliin.
Kiersin käsivarteni isännän kaulan ympäri ja pitelin häntä siksi,
kunnes slovakki oli päässyt pakoon, ja sitten istuin tyhjälle tuolille.

Isäntä katseli hetken ympärilleen, sitten hän huomasi minut.
Sadankolmenkymmenen kilon painollaan hyppäsi hän päälleni niinkuin
hypätään uimaan, ja tuoli, takanani ollut kallis jaappanilainen
tupakkapöytä ynnä minä sorruimme hänen alleen niinkuin pärekori.
Selviydyttyämme siitä jatkoi hän hyökkäyksiään ja ainakin kymmenen
kertaa koetti nyrkillään lyödä minua joka kerta kuitenkin kaatuen.
Kerkisin siinä välillä kysymään komisaariolta, mitä minun pitäisi
tekemän, ja hän käski lyömään, koska se olisi opiksi isännälle, mutta
kun hän oli muuten ollut perin ystävällinen minulle, jätin hänen
naamansa ennalleen ja pakenin omaan huoneeseeni, jonne heti seurasivat
komisaario, sirkustirehtööri ja slovakki. Siellä kuulin, että nämä
tällaiset kohtaukset ovat isännälle tavallisia, koska hänellä on
"tropiikkikoleera". Tiedustelin, mikä se sellainen tauti on, mutta he
vain naureskelivat ja sanoivat, että kyllä sen vielä näette.

Kymmenen minuutin kuluttua tuli isäntä huoneeseeni ja kysyi, olisiko
hän tehnyt jotain levottomuutta. Kuultuaan asian, pyysi hän niinkuin
sovitukseksi meidät seuraavana päivänä päivälliselle klubille, sillä
hänen keittiömestarinsa ei ymmärrä sianpäästä mitään, — hän kun halusi
tarjota meille oikeata eurooppalaista ruokaa, sianpäätä.

Seuraavana aamuna oli isäntä juhlapuvussa. Kaulaan saakka napitettu
takki, hyvinprässätyt housut yllään ja kiiltävän uusi olkihattu
päässään kulki hän huoneesta toiseen kutsumassa päivällisvieraita
ulkona odottavaan autoon. Ohimennen huomautti hän minulle, että voisin
vetää pitkät housut jalkaani, sillä tavallisesti käytin vain noin
korttelin pituisia housuja.

Sianpää ei ollut vielä valmiiksi paistettu, joten isäntä odotusajaksi
tilasi hollantilaista olutta, joka oli halvempaa kuin saksalainen,
jota hän itse möi hotellissaan ja alkoi pelata noppaa klubin isännän
kanssa. Kun hän oli juonut noin kolme pullollista olutta, sattui joku
kommellus pelissä, ja silloin näin, mitä "tropiikkikoleera" on. —
Ensin kehoitti hän meitä seuraamaan mukanaan pois klubilta, mutta me
sanoimme odottavamme sitä sianpääpäivällistä. Hän sanoi, että sen saa
syödä itsekukin, missä haluaa, ja pilkkoi löytämänsä biljardisauvan
hellapuiksi. Sitten sai hän käsiinsä uuden olkihattunsa ja poistui
kuistille. Ovelta hän kuitenkin kääntyi takaisin, otti olkihatun
päästään ja löi pari kertaa nyrkkinsä sen läpi, niin että se tuli
vallan pohjattomaksi. Senjälkeen repi hän sen niin pieniin siekaleihin,
kuin hatun yleensä voi repiä, ja heitteli palaset biljardipöydälle.
Pää edellä hän sitten hyppäsi portaitten edessä odottavaan autoon,
mutta tuli heti toisesta sivusta ulos ja hetkisen töllisteltyään
juuri keskitaivaalta paistavaa aurinkoa, tilasi lentokoneen. Sitä ei
kukaan voinut hänelle toimittaa, ja kymmenisen minuuttia portailla
murehdittuaan tuli hän takaisin huoneeseen, suudellen klubin isäntää
ikäänkuin anteeksiannoksi. Hän olisi luultavasti suudellut meitä
kaikkia, mutta kun sirkuksen "simpanssi" löi häntä huulille heti
ensi yrityksellä, ei hän lähestynyt meitä toisiakaan. Samalla saapui
myös tilattu ja luvattu sianpää, — ne olivat muuten siansorkkia
— ja niin loppui kaikkinainen riita aterian aikana monisanaiseen
yhteisymmärrykseen, eikä isäntä sinä päivänä enää saanut uutta
kohtausta.

Klubilla oltaessa oli sirkustirehtööri kutsunut koko seurueen illaksi
sirkukseen. Austraaliasta oli juuri saapunut hänelle uutta väkeä, ja
niitä sieti katsella.

Illalla sitten istuimmekin koko seurue meille varatuilla
"aitiopaikoilla". Nämä aitiopaikat olivat yksinomaan "ylhäisöä"
varten, sinne ei rahvaalle myyty lippuja ollenkaan. Koko penkkiyleisö
oli pääasiallisesti kiinalaista, muunvärillisiä näki vain harvassa.
Kiinalaisen yleisön kustannuksella nämä sirkukset muuten kuuluvat
elävänkin, alkuasukkailta kertyy vain mitättömän vähän tuloja.

Esitykset olivat yleensä samanlaisia kuin ne sirkuksissa ovat.
Eihän tietysti tästä sirkuksesta voi puhuakaan samana päivänä kuin
esimerkiksi Berliinin sirkus Busch'ista, mutta nythän olimmekin
Javalla, eikä keneltäkään saa vaatia mahdottomia. Erikoisesti täytyy
minun mainita, että klovnit olivat huonoja, sillä vaikka ohjelma
olisikin köyhä, tuovat hyvät klovnit siihen aivankuin uusia numeroita
ja saavat ihmiset hyvälle tuulelle. Vaikka tuntuipa tämä yleisö ulvovan
näittenkin esityksille. — Niinkuin sanoin, ei saa vaatia liikoja.

Erikoisena vetonumerona näytti olevan ohjelmassa mainittu automobiilin
ja polkupyörien arvonta. Areenalle tuotiin Oakland-auto ja kolme
polkupyörää. Täyden huoneen lippumääräisestä arpakorista vedettiin
sitten kullekin arvottavalle esineelle yksi lippu, huudettiin sen
numero, ja kenen piletissä oli vastaava numero, oli voittaja.
Polkupyörät tai ainakin osa niistä tavallisesti meni, mutta auto ei
koskaan. Aina oli niin, että sennumeroinen piletti ei ollut mennyt
kaupaksi, se oli vielä lippukassassa, tai jos se oli myyty, ei
omistajaa kuitenkaan löytynyt.

Istuessamme aitiossa alkoi tshekkoslovakki jutella minulle kahden
kesken. Hän kertoi kauheita juttuja hotellimme isännästä ja hänen
menneisyydestään, moitti isäntää maailman kehnoimmaksi ihmiseksi
kehoittaen karttamaan hänen seuraansakin, sitten kiitti hän minua eilen
illalla pokeripöydässä sattuneessa välikohtauksessa osoittamastani
noopelista käytöksestä ja pyysi minua huomenna kello 12 päivälliselle
huoneeseensa, jonne hän aina tilaa ateriansa. Kiitin tästä
erinomaisesta ystävällisyydestä ja lupasin saapua, eihän matkaa ollut
kuin toiselta verannalta toiselle.

Seuraavana päivänä kello 12 koputin sitten hänen ovelleen, mutta kun
ei kukaan vastannut, avasin oven ja astuin sisään. Slovakki makasi
moskiittoverkon alla sikeässä unessa, ja pöydällä oli ruuantähteitä.

Herätin hänet ja kysyin, missä se päivällinen on. Hän karisteli unet
silmistään, selitti sitten olleensa niin nälkäinen jo kello 11 aikaan,
että oli tilannut päivällisensä silloin ja syönyt sen. Minä kiitin
kutsusta vielä kerran ja menin sitte kiinalaisen luo syömään. Sillä
kiinalainen ei nuku Javalla, vaan valvoo ja odottaa etsikkoaikaansa.

Palasin kiinalaiselta päivälliseltäni noin tunnin kuluttua ja päätin
ottaa kylvyn, kun helle oli ylen rasittava. Isäntä istui sisäpihan
verannalla aterioimassa ja pyysi minua seurakseen. Sanoin jo syöneeni
kiinalaisen luona, joskaan en täydellisesti, joten istuin pöytäänsä
toiselle aterialle. Isännällä oli nähtävästi jo kolmas olutpullo
menossa, sillä naamansa punotti kovasti.

Hän sanoi, ettei voinut ymmärtää, minne aivan uusi olkihattunsa on
joutunut; hän on etsinyt sitä joka paikasta, mutta ei löydä mistään.
Kysyin, eikö hän muista eilistä siansorkkapäivällistä klubilla. Kyllä
hän sen muisti, mutta mitäs sillä on tekemistä hänen olkihattunsa
kanssa. Kerroin hänelle, mitä yhteyttä näillä kahdella käsitteellä
saattoi olla, jonka jälkeen hän kuin helpoituksesta huoahti:

"No se nyt ainakin on hyvä, ettei se ole hukassa." Hän alkoi sitten
kertoilla yhtä ja toista hotellinsa asukkaista luetellen heidän
ansioitaan, ja mikäli puheissaan oli yhtään perää, olivat nämä
järjestään kaikki Euroopasta lähtiessään polttaneet sillat takanaan,
joten sinne ei ollut enää yrittämistä. Lopuksi hän vielä huomautti,
että hän ei millään tavoin tahdo sanoa pahaa hotellivieraistaan,
mutta viisainta olisi kuitenkin pitää huoneen ovi aina poissaollessa
suljettuna. Sen kyllä olin tehnyt käskemättäkin, ja täällä se näytti
olleen varsin tarpeen, kuten myöhemmin tulin huomaamaan.

Aterian jälkeen raukaisi häntä kovasti, ja hän sulkeutui huoneeseensa
levolle. Minä menin samoin omaani, mutta heti jälessäni tuli
sinne toinen niistä sirkusryssistä ja pyysi, että kirjoittaisin
saksankielisen anomuksen poliisideparttementtiin, jotta hän saisi
pidennettyä oleskeluaikaa, kun hänen laivansa lähtee vasta kahden
viikon kuluttua. Hikoiltuani tuokion sain anomuksen laadituksi, eikä
siitä puuttunut muuta kuin allekirjoitus. Mutta se oli vaikea tehtävä.
Kirjoitettuani hänelle nimensä mallin, sai hän väännetyksi vähän
samantapaisia koukeroita anomukseen, joka nyt oli valmis jätettäväksi
asianomaiseen paikkaan. Sitten kysyi hän, enkö lainaisi hänelle 2
guilderiä, kun hän saa rahaa poliisidepartementista vasta huomenna.
Anomuksessa oli nimittäin pyydetty myös rahallista avustusta. Sanoin
rahojeni olevan myös kohtapuoleen vallan renonssissa eikä niistä riitä
lainattavaksi, ja lähden jo ylihuomenna pois, jotapaitsi sen huomenna
saatavan poliisidepartementin avustuksen laita lienee niin ja näin, kun
ei sinne vielä ole jätetty anomustakaan; mutta hänhän voisi lainata
joltakin täälläasuvalta, joka joutaa odottamaan.

En kerinnyt vielä lukita ovea hänen jälkeensä, kun huoneeseeni
astui koputtamatta hotellissa asuva puolalainen. Hän katseli hetken
ympärilleen, kysyi, mitä minä hommaan, ja kävi sitten sänkyyni
pitkälleen. — Pieni esittely lienee ensin tarpeen. Hän oli jo
keski-ijän sivuttanut mies, kertoi Saksassa ja Puolassa olleensa
kapellimestarina — muuten virka, jonka useimmat tapaamani henkilöt
omaksuivat entiseksi toimekseen. — Sitten hän ei kertonut sen
enempää elämästään muuta kuin että tuli tänne, ja on nyt jonkun
orkesterin palveluksessa, mutta ei sanonut, mitä instrumenttia osaa
soittaa. Isäntä tiesi sen ja kertoi hänen elättävän itseään nuotteja
jäljentämällä, ja olinkin pari kertaa nähnyt hänen istuvan huoneensa
kuistilla nuottipinkka ja mustepullo edessään.

Tämä oli nyt jo ainakin neljäs kerta kolmen päivän aikana, kun hän tuli
huoneeseeni ja kävi sänkyyni ettoneelle. Viime käynnilläni olin tehnyt
asiaa kaupungille ja maininnut siitä hänelle. Hän sanoi odottavansa
minua huoneessani, mutta minä sanoin, että hän voi yhtä hyvin odottaa
omassa huoneessaan, sillä minä panen oven lukkoon. Nyt tein saman
tempun ja sain hänet siten poistumaan.

Tuli viimeinen päivä, jonka vietin näillä saarilla ja valmistausin
lähtemään laivalle. Tavarani olivat pakatut ja lukitut, mutta istuuduin
vielä kirjoittamaan erästä kirjettä. Puolalainen seisoi vieressä ja
katseli — hän lupasi muuten tulla saattamaan laivalaiturille. Silloin
tuli tilaamani auto, minä nakkasin täytekynäni pöydälle ja kiiruhdin
maksamaan isännälle laskuni puolalaisen jäädessä huoneeseeni. Kun
hetken kuluttua palasin, oli puolalainen hävinnyt ja täytekynäni
samoin. Sanoin asiasta isännälle, ja etsimme koko hotellin, mutta
puolalaista ei löytynyt kaikkein yksityisimmästäkään osastosta, hän
oli kuin poispuhallettu maan päältä. — Luuleeko kukaan, että hän tuli
laivalle ottamaan jäähyväisiä?

Myös isäntä ja itävaltalainen yliluutnantti olivat useampaan kertaan
pyytämättäni tai kehoittamattani luvanneet tulla kanssani vähän
ajelemaan ja saattamaan minua laivalaiturille — sinne oli näet 4
kilometrin matka. Mutta kun lähtiessäni kävin huomauttamassa, että
autossa on kyllä tilaa, jos haluavat tulla, niin he kohteliaasti
pyysivät anteeksi, että heillä on pokeri juuri alussaan, eikä sitä voi
millään keskeyttää. Minä annoin mielelläni anteeksi.

Kaiken näkemäni perusteella en voi muuta kuin todeta, etten missään
siirtomaissa ole nähnyt niin paljon valkoisen rodun roska-ainesta kun
Hollannin Intiassa. He ovat suoraan sanoen kaikki joko enemmän tai
vähemmän hulluja. Minun siellä ollessani tuli eräs aivan ratkihulluksi
ja oli vietävä sairaalaan. Ja syyt tähän ovat varsin helposti
löydettävissä: useimpien mieltä näyttää painavan menneisyys, ilmasto
on myrkyllisen kuuma, ja kolmanneksi viljellään viinaksia vallan
tuhottomasti.




SEKALAISIA KOKEMUKSIA JAAVALLA.


Miltei kaikki päiväntasaajan seutujen hotellit ovat samalla
täysihoitoloita, joissa ei saa asua, ellei myöskin nauti talon
trahtamenttia. Sikäläiset ruuat olivat kuitenkin meikäläiselle vatsalle
liian väkeviä ja höystettyjä, joten pääasiassa elin krapukannalla
katuvierusravintoloitten varassa. Olisihan eurooppalaisissa hotelleissa
saanut vaikka minkäkaltaisia ruokalajeja, mutta kun minulla ei ollut
frakkia matkassani, enkä muutenkaan luonnoltani sovellu kaikenlaisiin
etiketteihin, pysyttelin jonkunlaisessa omavaraistaloudessa, ja siten
pääsin parhaiten tutustumaan alkuasukkaiden tapoihin.

Näissä lämpöisissä maissa käypikin tutustuminen kanssaihmisiin paljon
mutkattomammin kuin meillä. Ei siellä tarvita mitään esittelyjä, juttu
alotetaan ilman muuta murjottelematta, kuten vanhan kaverin kanssa
ainakin, eikä edeskäypien avulla kauttarantojen oteta selville, kuka
mikin on, vaan kysytään sellaiset asiat suoraan asianomaiselta.

Sitäpaitsi oli mukanani esineitä, joiden näkeminen sai vilkkaat
etelämaalaiset vieläkin uteliaammiksi. Olihan minulla sekä valokuvaus-
että kirjoituskone, ja varsinkin viimeksimainittu herätti huomiota.
Se oli värillisten mielestä parempi kuin mikään ministeriaali- tai
diplomaattipassi, eikä ainoastaan värillisten, mutta myös valkoisten.
Laivoilla esimerkiksi nautin kirjoituskoneeni perusteella suurempia
oikeuksia kuin mihin matkalippuni velvoitti — paitsi italialaisella
Umbrialaivalla. Mutta puhunkin nyt vain tropiikeista.

Etelämerien laivojen kapteenithan näkevät valkoisissa matkustajissaan
vain äveriäitä turisteja, jotka nauttivat kaikkien tuhlaamaa
kunnioitusta joko tittelinsä tai rahojensa perusteella. Kun nyt
tällainen musta rumilus, jota passissa mainitaan valkoihoiseksi,
saapuu laivaan, kävelee siellä ympäri, katselee laivaa sekä ihmisiä,
ja varhain sekä myöhään naputtelee kirjoituskoneellaan kenellekään
käsittämättömiä historioita, niin laivan komennuskunta alkaa parin
päivän kuluttua aavistaa, että tässä on joku tärkeä henkilö, ja nyt
hän varsin varmasti kirjoittaa arvosteluja laivan huushollista ja
kustakin laivan upseerista erikseen. Joka otaksuma ei muuten ole
ollenkaan väärä. Tämän perusteella minuakin katsottiin joko peläten
tai kunnioittaen ja kohdeltiin paremmin kuin saman luokan muita
kanssamatkustajia. Tämän johdosta neuvoisin jokaista etelämaille
lähtevää matkustajaa ottamaan mukaansa jonkun kirjoituskonerämän ja
nakuttelemaan sillä vaikkapa vain yhtä kirjainta. Eivät sikäläiset
ihmiset siitä kuitenkaan mitään ymmärrä, mutta moraalinen vaikutus on
valtava.

Istuin Bataviassa hotellini varjoisalla kuistilla hetki jälkeen
aamiaisen odottelemassa erästä konsulia, joka oli luvannut saapua minua
tapaamaan niihin aikoihin. Visiittiä varten olin käynyt kyselemässä
whiskyn hintoja eri kaupoista. Eurooppalaisen liikkeessä maksoi
se 45 markkaa, kiinalaisen nurkkakaupassa 35. Jokainen arvannee,
kummassako tavaratalossa tein ostokseni. — Tämän seikan mainitsin vain
selvittääkseni, miksi kiinalainen kauppias menestyy Jaavalla hyvin ja
vähitellen tappaa valkoiset kilpailijansa.

Konsuli sattui viivähtämään, ja jouten ollessani aloin
kirjoituskoneellani nakutella jonkunlaista promemoriata viime päivien
elämyksistä. Silloin tuli luokseni pari malajilaista nuorukaista ja
istuivat pöytääni alkaen keskustelun. Ensiksi he kysyivät, kuka ja
minkäarvoinen herra minä olen, ja mitä minä kirjoitan.

Olisin hyvinkin voinut selittää olevani esimerkiksi Suomen
raittiusministeri, mutta kun kirjoituskoneeni vieressä kuistin
pöydällä oli jo aloitettu, vastamainittu kiinalaiselta ostamani
Johnny Walker, sanoin oikean ammattini ja kerroin lähteneeni
matkoille tutustuakseni muitten maitten ammattitovereihin
sikäläisissä valtionviroissa, erikoisesti tiedustellakseni heidän
toimeentulomahdollisuuksiaan. Olin nimittäin kokemuksestani saanut
sen käsityksen, että Suomen valtionmetsänhoitajien virat ovat
suunnilleen samanluontoisia kuin Sweitsin hallituksen jäsenien paikat
— siis kunniavirkoja, joiden haltijoille maksetaan vain näennäinen
palkka, sellaisena pienenä hätäapulisänä tälle maamme tuottavimman
elinkeinon huoltajavirkakunnalle. Kerroin myös, että kotimaani
valtion metsiä hoitaessani minun alunperäinen lukuvelkataakkani
oli vajaassa kymmenessä vuodessa kasvanut kaksitoistakertaiseksi,
koska isänmaallisena kansalaisena minun täytyi valmistaa uusiakin
kansalaisia, ja heidän ruokkimiseensa, vaatetukseensa ja
kouluutukseensa kului enemmän kuin valtio antoi minulle velkojeni
lyhennykseksi. Puhumattakaan omakohtaisesta vaatimattomasta elämästäni.

Kaikella kunnioituksella kertoilin näistä isänmaatani koskevista
asioista uusille ystävälleni millään tavoin koettamatta sortaa
tai halventaa meikäläistä lainlaatijakuntaa. Olihan edessäni
pöydällä vasta-avattu whiskypullo, ja minulta kysyttiin miltei
heti ensimmäiseksi, kuinka uskallan pitää sellaista kapinetta
pöydälläni ja nauttia sellaisia aineksia, joiden käyttelemisestä
kotimaani laki määrää saman rangaistuksen kuin joissakin tapauksissa
vaikeammanpuoleisista murhista.

Huomasin joutuneeni asiantuntijain pariin ja tiedustelin, olivatko
he kenties jälessäni lähetettyjä hengenhaistajia, mutta toinen
esittäytyi heti medisiinariksi ja toinen taas polyteikkariksi. Kun olen
kummankin virkakunnan kanssa elänyt koko ikäni sovinnossa, karkoitin
epämiellyttävät ajatukset mielestäni ja kysyin, saisinko tarjota heille
sodasekoituksen.

Silloin sain kuulla paikkakunnan oloja kuvaavan selostuksen, ja se oli
mielestäni siksi merkillinen, että juttelen näiden uusien ystävieni
puhelut.

Olisin tarjonnut heille samanlaisen grogilasin kuin itsellänikin oli
edessäni pöydällä, mutta he sanoivat, että kaksi sellaista lasia
saattaisivat heidät aivan tiedottomiksi. Heidän ruumiinrakenteensa ei
siedä alkohoolia missään muodossa, paitsi kenties joskus lasin tai
pari viiniä. Kuumuus Jaavalla on siksi turmiollinen, etteivät ainakaan
alkuasukkaan sisukset kestä kuin vallan mitättömän määrän alkoholia.

Minä puolestani olin taas saanut sen käsityksen, että heidän
vatsanahkansa on ainakin karhunnahkaa, sillä enhän ollut heikäläisiä
ruokia kyennyt syömään kuin korkeintaan maistimiksi. Jo pari
päivällistä olisi aiheuttanut ruuansulatushoitooni pitkälle paistavan
vatsahaavan, ja vuodenkin oleskelu sikäläisissä täysihoitoloissa olisi
tehnyt minusta vainajan.

Ystäväni lääketieteentutkija selvitti nyt eron pohjoismaalaisten ja
päiväntasaajan asukkaiden elämäntavoissa. He siellä etelässä käyttävät
varsin heikkoa ruokaa, koska eivät tarvitse niin paljon kalorioja kuin
pohjoismaalaiset. Pohjoismaiden ilmasto vaatii asukkaalleen vahvan
ja rasvaisen ruuan — mieluummin poronkuuta ja metson täkkälihoja —
ja sen paineeksi tukevan ruokaryypyn. Etelämaalaisen vatsa ei voi
käyttää eikä lävitseen kuljettaa tällaisia annoksia, vaan se vaatii
sensijaan kaikenlaisia kryyterejä ja mausteita, jotka puolestaan ovat
pohjoismaalaiselle suoranaista myrkkyä.

Niinpä eivät malajit heidän kertomustensa mukaan ryyppääkään kuin
vallan mitättömiä määriä, jotavastoin hollantilaisessa Intiassa asuvat
valkoihoiset tekevät sitä kuulemma liiaksikin. Ihmettelin suuresti
asiain tilaa, ja kysyin siltä vähäläntäisemmältä ystävältäni, kuinka
hän ollenkaan voi olla polyteikkari, kun ei saa edes ryypätä. Hän sanoi
heti Suomeen tultuaan opettelevansa tämän taidon, sillä Singaporessa
opiskellessaan oli hän lukenut jostain amerikkalaisesta sanomalehdestä,
että sellaisissa maissa kuin Yhdysvallat ja Suomi saa nykyisin
täysipitoisia aineita halvemmalla kuin missään muualla, ja ne ovat
lisäksi terveellisiä, koskapa lapsetkin niitä nauttivat, heille kun ei
kiellottomana aikana myyty edes olutpulloa.

Olut oli hänen mielestään sangen tärkeä tekijä Jaavan historiassa
ja kehityksessä, ja vasta viikkoja myöhemmin sain minäkin todeta
hänen väitteensä paikkansapitäväisyyden katsellessani seudun
valkoisen väestön elämäntapoja. Enimmäkseen näin siellä saksalaisia —
sanotaan nyt noin 70 prosenttia — ja mikäli jouduin heidän kanssaan
seurustelemaan, havaitsin heidän käyttävän olutta enemmän kuin
berliiniläisten sekä aikaisemmin että myöhemmin tätä mainitsemaani
ajankohtaa. Olut oli tuotu Saksasta, monen kuukauden vanhaa
pullotavaraa, se maistui ainakin minun suussani tympeältä, mutta he
nautitsivat sitä aamusta iltaan tosin mielestäni varsin kohtuullisesti,
mutta siitä huolimatta ollen alituiseen päissään. Sellainen jalo
tavara kuin äsken mainitsemani Johnny Walker tai Black and White ja
muut samanlaatuiset olivat heillekin myrkkyä, eikä niitä käytetty kuin
poikkeustapauksissa.

Minä puolestani en voinut käyttää heidän tarjoamaansa olutta kuin
korkeintaan pari lasillista aterioitteni höysteeksi. Milloin
halusin juhlia — ja se tapahtui perin harvoin — juhlin puhtaalla
skotlantilaisella tavaralla.

       *       *       *       *       *

Olisin keskustellut näitten uusien ystävieni kanssa enemmältikin,
mutta kuistille saapui odottamani konsuli, ja hänelle omistin nyt
seurustelutaitoni. Aikaisemmin olin pyytänyt häneltä jonkunlaista
matkasuunnitelmaa Jaavaa varten, saadakseni nopeimman yleiskatsauksen
saaresta, ja hän ystävällisesti antoikin minulle matkareseptin. Siinä
oli mainittu saaren tärkeimmät kaupungit ja niiden hienoimmat hotellit,
mutta yksityiskohtaisia tietoja en saanut mistään paikasta.

Keskustelussamme kävi näet selville, että vaikka hän oli koko ikänsä
asunut Jaavalla, ei hän tuntenut kotimaataan kuin noin kolmen
peninkulman säteellä. Aivan ihmeenä kerrottiin, että hänen poikansa oli
matkustanut läpi Jaavan vuosi aikaisemmin. Tästä matkasta oli Batavian
hienoimmissa seurapiireissä riittänyt puheenaihetta koko vuodeksi,
siitä oli kirjoitettu sanomalehdissä, ja asiasta oli pidetty enemmän
ääntä kuin Euroopassa koskaan Nobilen lennosta.

Sivumennen mainitsen kuitenkin, että Jaavan saari on kaikkiaan vähän
päälle tuhannen kilometriä pitkä, muistaakseni ei täyttä 1,100 km,
joka pituus vastaa suunnilleen matkaa Helsingistä Sodankylään. Onhan se
pitkänpuoleinen matka meikäläisissäkin oloissa, mutta ei sitä ainakaan
ihmeenä pidetä, eikä sellaisen matkan tekijää juhlita vuosikaupalla.

Joskin ainakin tuntemani jaavalaiset ovat näin matkailuhaluttomia,
tapaa näillä saarilla runsaasti henkilöitä, jotka elävät
matkustamisella ja riekuilemisella — kuten minäkin. He ovat
sirkusihmisiä, ja heidän ammattinsa näyttää täällä päiväntasaajan
seuduilla menettelevän erinomaisesti. Missään käymässäni maanääressä
en ole nähnyt sirkuselämän niin kukoistavan kuin hollantilaisilla
Itä-Intian saarilla. Myös Kiinassa kuulutaan sirkuksia suosittavan ja
Amerikan humpuukivaltioita en vielä tunne, mutta jo nämäkin näkemäni
löivät minut hämmästyksellä.

Jaavan malajilainen ja kiinalainen väestö on uskollista sirkusyleisöä,
ja siksipä siellä kaikenlainen humpuuki menestyykin. Samaa näytöstä
käydään katsomassa useana iltana, ja sirkustirehtöörit keräävät
mynttejä kokoon, mutta kun sirkuksia on useita samanaikaisesti
kaupungissaan, ei väkeä riitä kaikkiin, ja niinpä ne eivät voi pitää
kunnollisia "taiteilijoita", ja esitykset ovatkin sitten usein vallan
ala-arvoisia.

Olin aina kuvitellut Jaavaa paratiisimaiseksi saareksi — jota se
luonnoltaan epäilemättä onkin — mutta olin myös havitellut mielessäni,
että sikäläinen väestö kaiken tämän luonnonrikkauden keskellä eläisi
kadehdittavan ihanaa elämää sovussa ja rauhassa keskenään, kuten
aikanaan esi-isäni Aatami, Eeva-vainaa ja käärme. Paratiisimainen
tunnelmani särkyi kuitenkin jo ensinäkemältä, sillä kansallisuuksien
sekamelska oli siellä suuri, ja yhteisymmärrys, rauhallisuus sekä hyvä
tahto olivat kaukana. Jaava näyttää ainakin viimeaikoina muodostuneen
jonkunlaiseksi keinotteluparatiisiksi, jossa jokainen yrittää
pettää toistaan, itse kuitenkin useimmiten pettyen yrityksissään,
ja senjälkeen jää sinne valkoihoiseksi basilliksi. Saksalaisia ja
itävaltalaisia siellä tapasin runsaimmin, ja he toimivat kaikilla
mahdollisilla aloilla käyttäen samoin kaikkia mahdollisia keinoja
elatuksensa hankkimiseksi.

Joitakin vuosia sitten saapui Jaavalle joukko ruotsalaisia liikemiehiä
erään rahayhtymän lähettäminä. Mukanaan oli heillä kahden miljoonan
kruunun pääoma, ja tarkoituksenaan oli solmia kauppasuhteita
sikäläisten tavaraintuottajain kanssa.

He solmivat kauppasuhteita, elivät hienosti, kuten suuren
eurooppalaisen liikkeen edustajilta Jaavalla vaaditaankin, ja heitä
kohdeltiin erittäin huomaavaisesti. He eivät kuitenkaan tunteneet
jaavalaisia kauppatapoja, kuumuus ja muutamat muut seikat sekoittivat
heidän älynsä, ja kahden vuoden kokemuksen jälkeen oli liikepääoma
käytetty vallan tyystin, liike teki täydellisen romahduksen, eikä
rahoittajille jäänyt edes prosenttiakaan yritykseen kiinnittämilleen
miljoonille — muisto ainoasta; menetetyistä rahoista ja jaavalaiset
liiketuttavat. Näin kertoi minulle eräs batavialainen tehtailija,
ja mieleeni piirtyi synkkä kuva liike-elämän vaikeuksista — ainakin
Jaavalla.




KÄÄRMEJAHTIIN SUMATRALLE.


Sumatra on aina viime aikoihin asti ollut lapsipuolen asemassa
turistimaana. Sitä on pidetty jonkunlaisena vielä tutkimattomana
erämaana, jossa matkailijalla ei ole mitään niistä mukavuuksista tai
nähtävyyksistä, mitä esimerkiksi Jaava tarjoo. Ja kuitenkin on Sumatra
rehevimpiä koko Itäintian saaristossa, sen luonto on suurenmoinen
mahtavine vuorineen, kauniine kraatterijärvineen ja viidakkoineen, ja
sellaisia näköaloja kuin Sumatralla, löytää muualta harvoin.

Nyttemmin on mielenkiinto kuitenkin herännyt Sumatraakin kohtaan,
sillä saarihallituksen toimesta on kulkuyhteyksiä siellä huomattavasti
parannettu sekä tehty suurenmoista reklaamia, jonka saari kyllä
ansaitseekin. Rautateitä on siellä maan kokoon katsoen vielä
verrattain vähän, mutta autotiet ovat erinomaisia. Milloin kulkevat ne
alhaalla laaksoissa riisivainioitten liepeillä, milloin kiertelevät
huimaavan korkeita, äkkijyrkkiä vuorenseinämiä, joilla kulku panee
heikkohermoisen värisemään. Pitkin saaren länsirannikkoa kulkee näet
luonnonnähtävyyksistään rikas, noin 1800 kilometriä pitkä vuorijono,
"Sumatran Kordillierit", ulottuen muutamin paikoin aina meren rantaan
ja pudoten siihen äkkijyrkästi. Vuorijono on täynnään sekä vanhoja että
vielä toimivia kraattereita, kraatterijärviä ja mitä ihmeellisimpiä
muodostumia matkailijan katseltavaksi.

On kyllä totta, että saaren itärannikko, jonka jokainen Malakan
salmea kulkeva matkustaja ainakin osittain näkee, ei ole erittäin
houkutteleva. Niillä paikoin, missä rannan voi laivasta havaita, on se
yksitoikkoisen matalaa, kuin suota, ja kauan senjälkeen, kuin ranta on
jo häipynyt näkyvistä, kohoavat merestä vielä alkuasukaskalastajien
mereen paaluille rakentamat varastomajat, joka näky ei suinkaan
houkuttele matkustajalaivaa antautumaan tuolle petolliselle
särkkärannikolle. Mutta kyllä länsirannikko kauneudellaan sitten
korvaakin itärannikon yksitoikkoisuuden.

Padang on länsirannikon pääpaikkoja, ja sen satamassa, Emmahavenissa
nousimme sirkuksenomistaja Burtonin kanssa laivasta. Otimme auton ja
jatkoimme saman tien matkaa eteläänpäin Indrapoeraan ehtiäksemme ennen
iltaa perille, sillä edessämme oli runsaan neljän tunnin ajomatka.
Indrapoeran eteläpuolella, pienen alkuasukaskylän "hotellissa"
oli määrä tavata aikaisemmin saapunut eläintarhan hoitaja sekä
tieinsinööri, joka oli saanut jalkeille tämän käärmeenpyyntijoukon.

Ihanampaa automatkaa olen tuskin milloinkaan tehnyt, niin ainakin
tunsin silloin mielessäni. Tie, jossa ei ollut pienintäkään rosoa,
kulki kierrellen, nousten ja laskien näyttäen Sumatran rehevyyden. Se
oli kuin vartavasten turistitarkoitusta varten vedetty, jotta matkaaja
alituiseen saisi kauneimman kuvan seudusta. Alkumatkalla näki runsaasti
viljelyksiä, riisipeltoja ja alkuasukaskyliä, mutta sitten tie
sukeltausi viidakkoon, joka oudon silmään näytti aivan koskemattomalta,
vaikka sielläkin kuulemma asutusta oli.

Indrapoerasta ajoimme vielä kolmisen penikulmaa, ennenkuin saavutimme
tavoittamamme kylän ja hotellin. Se oli kahden kraatterivuoren väliin
puristautuneessa rotkomaisessa laaksossa, ja kylän läpi juoksi
vuolas virta, kapea ja kivinen. Kertoivat sen yläjuoksulla, soisilla
viidakkomailla elelevän krokotiilejäkin.

Hotellissa tapasimme — paitsi nuoren orangutangin ja simpanssin,
jotka ensimäisinä tulivat pihalla vastaamme — tieinsinöörin,
nuorehkon malajin ja eläintarhanhoitajan, joka niin kasvoiltaan
kuin olemukseltaankin muistutti ihmeellisesti orangutangia. Nenä
litteä, leukaperät ja hampaat valtavat, hartiat leveät ja kädet
suhteettoman pitkät. Simpanssi ja orangutang kuuluivat taloon, vaikka
eläintarhanhoitaja oli ne jo ostanut omikseen suureksi harmiksi
Burtonille, joka hänkin olisi ne halusta ottanut. Hän koetteli
tiedustella kauppahintaa, mutta ei eläintarhanhoitaja enempää kuin
isäntäkään sitä ilmaisseet.

Isäntä oli puoliverinen, paljon maailmaa nähnyt mies ja
hotellinisännäksi vallan sopuisa. Hotellinpito näytti hänellä olevan
sivuasiana, kaupalla sanoi elävänsä. Oma auto oli talossa, ja muutenkin
tuntui mies sikäläisiin oloihin nähden olevan varoissaan.

Hotellissa eli bungalossa oli moniaita huoneita kahden puolen
keskikäytävää, ja laaja veranta talon kummassakin päässä. Verannoilla
pääasiassa asuttiinkin, huoneissa vain nukkuma-aikana. Paitsi meitä oli
hotellissa matkustajina vielä kaksi vastasaapunutta kiinalaista, myös
jonkunlaisessa keräystarkoituksessa, vaikkei isäntä tiennyt tarkemmin
heidän hommistaan.

Ilta pimeni, tuli päivällisaika, ja päivällistä syödessämme kertoi
insinööri havaintojaan. Hänellä oli tietyöt paraikaa kahdessa kohden,
toinen työmaa noin viiden mailin ja toinen yli 20 mailin päässä.
Lähemmällä työmaalla avattiin tietä paraikaa viidakkoon, ja siellä
olivat miehet nähneet useita käärmeitä. Hän itse ei voinut olla siellä
kuin joskus käymältään, sillä kaukaisemmalla työpaikalla louhittiin
kalliota, ja se vaati hänen alituisen läsnäolonsa.

Orangutanginnäköinen eläimienkesyttäjä, joka tunsi hyvin paikalliset
olot, kertoi meille viime viikon näkemiään. Hän oli jo viikon
verran rakennellut läheisten kraatterivuorien loiville rinteille
pythonkäärmeitten pyydyksiä, ja bungalon takapihalla olikin hänellä
rottinkikori, jossa vongerteli lähes kuusimetrinen pythonkäärme.

Selvittääkseni lähemmin pythonkäärmeitten elämäntapoja, toistan
eläintenkesyttäjä Dannonin kertomuksen niiden tavoista. Hän oli
jo aikaisemminkin viettänyt joitakin kuukausia Sumatralla, kertoi
käyneensä hengenvaarallisella pyyntimatkalla Keski-Sumatran ihanalla
kraatterijärvellä, ja tunsi niinhyvin pienet kuin suuretkin
sumatralaiset käärmeet.

Pythonkäärme on myrkytön, eikä sen purema ole vaarallisempi kuin
tavallisen sisiliskon, mutta sen tuttavuus saattaa olla varsin
kohtalokas aseettomalle ihmisellekin. Romaaneista ja eläintieteistä
olemme m.m. lukeneet pythonien tehneen katalia ihmismurhia. Rasvaahan
sellainen eläin aina kahdeksan metrin pituiseksi, ja sen lihasvoima
— ainakin omasta näkemästäni päättäen — on suurempi kuin minkään
tuntemani matelijan. Luurakenne sitävastoin on hutelo.

Vaikka näitä suurempia samoinkuin pienempiäkin käärmeitä tavataan
Sumatran yleisten matkailuteiden varsilla verrattain harvoin, saattaa
niitä esimerkiksi yllämainitulla seudulla, Indrapoeran ja Bangoelon
välisellä vuoristo- ja viidakkomaalla kohdata useinkin. Sitä osoittivat
tieinsinöörin meille päivällisen jälkeen näyttämät käärmeennahat, jotka
olivat hänen viime kuukauden saalistaan.

Ettei sanottu seutu muutenkaan ollut riistaköyhää, siitä taas olivat
todisteina kaksi valtaista norsunhammasta bungalon kuistin nurkassa,
juuri edellisen viikon saalista samalta työmaalta.

Keskustellessamme näistä asioista kysyi eläintenkesyttäjä Dannon, mitä
minä siellä oikeastaan teen, ja vaadinko jonkunlaisen osan saaliista.
Kerroin saapuneeni sirkustirehtöörin suosiollisella luvalla pääasiassa
vain katsellakseni matoja ja maisemia, mutta että varsin mielelläni
ampua täräyttäisinkin tämänlaisen jättiläiskäärmeen taikka krokotiilin
tai vaikkapa vain norsunkin. Dannon sanoi, että niitä käärmeitähän ei
ammutakaan, vaan kaikki otetaan elävinä, sillä yhden elävän käärmeen
hinnalla saa jo vaikka kymmenen kuolleen nahkaa. Sirkustirehtööri
oli antanut Dannonille kaikki valtuudet jahdin suhteen, ja jokainen
elävä käärme merkitsi hänelle puhdasta pääomaa. Illan kuluessa,
katsellessamme bungalon isännän, sirkustirehtöörin ja tieinsinöörin
pokeripeliä, keskustelin Dannonin kanssa lähemmin jahtiasiasta.
Aikaisilla aamutunneilla hän selvitti, että voihan kiinniotettaessa
joku käärme kuollakin, ja ne minä saisin, jos suostuisin maksamaan
apurimiesten palkat aina kyseessäolevalta päivältä.

Dannon oli ollut paikkakunnalla jo toista viikkoa, jolla aikaa hän
alkuasukkailla oli rakennuttanut kraatterivuoren rinteelle, bushiin,
käärmeenpyydyksiä. Niitä piti meidän nyt joka aamu käydä kokemassa ja
keräämässä niihin joutunut mahdollinen saalis. Innostunut pokerinpeluu
kesti kuitenkin viidennelle tunnille, ja kun olin tottumaton
sikäläisiin tapoihin, tuntui puolikuuden herätys minusta rasittavalta.
Sumatralla näet ei työhön ja varsinkaan metsässäliikkumiseen voi
käyttää kuin aamun ensimäisiä tunteja, keskipäivä on tappavan helteinen.

Ensimäisille pyyntipaikoille oli matkaa noin kuusi mailia, ja isäntä
saattoi meidät autolla aina vasta-avatun tien suuhun, jonka lähistöltä
meidän jahtimaamme alkoivat. Käännyimme tieltä loivalle vuorenrinteelle
pensaikkoon, jossa paikoin oli aukeitakin ahoja, toisin paikoin taas
harvahkoa lehtipuumetsää. Ruoho- ja saniaiskasvullisuus bushissa oli
sankka, milteipä miehen korkuinen, ja ainakin minua, ensikertalaista
viidakonkävijää hirvitti siellä kulkiessani.

Varusteemmekaan eivät olleet mielestäni tyydyttävät. Olihan Dannonilla
toki kivääri niinkuin sirkustirehtöörilläkin, mutta minulla
omakohtaisesti ei ollut kuin kauhavalainen puukko. Kahdeksalla
alkuasukasapulaisellamme oli kaikkiaan kolme kehnoa tuliluikkua,
pääasiallisen aseistuksen muodostivat vain rautapiikkiset kepit.
Sitäpaitsi oli mukanamme kaksi rottingista punottua vahvaa koria sekä
tiheäsilmäinen, paksupunontainen verkko, jonka käyttöön sain vasta
myöhemmin tutustua.

Olin kyllä jahtipäälliköllemme valittanut vajavaista asestustani, mutta
bungalon pihalla hän oli työntänyt kouraani metrin pituisen kepin,
sanoen sen olevan kylliksi — hän nähtävästi epäili minun suunnittelevan
käärmeenmurhia. Sanoin pelkääväni orangutangeja, jotka tiesin varsin
vaarallisiksi elukoiksi, mutta hän väitti, ettei sellaisia näillä
seuduin olekaan.

Heti ensimäkien päivä tuotti yllätyksen niinhyvin minulle kuin
Dannonillekin. Kuljimme kohti ensimäistä käärmeenpyydystä, joka
oli noin kilometrin päässä maantiestä, ja Dannon kertoi minulle
pythonin pyynnistä ja sen elämäntavoista. Hän selitti, että python
eli sowa, kuten sitä siellä kutsutaan, vain aniharvoin laskeutuu
maahan. Tavallisesti metsästää se puussa kietoutuen rungon ja oksien
ympäri ja pää riipuksissa odottaa saalista. Se on myrkytön eläin,
ei pure milloinkaan, vaan tappaa saaliinsa puristamalla, ruhjoo sen
aivan pehmeäksi ja nielee sen sitten kokonaisena. Syötyään itsensä
täysinäiseksi, etsii python itselleen rauhallisen paikan, jossa
sulattelee ruokaansa kuukausikaupalla.

Ihmisellekin saattaa python käydä vaaralliseksi. Viisimetrisen käärmeen
kanssa kuuluu täysikasvuinen mies pärjäävän vallan helposti, mutta
kahdeksanmetrisen eli suurimman koon saavuttaneen sowan kanssa on
toinen leikki. Ehdoin tahdoin ei python käy ihmisen kimppuun, mutta
tullessaan pyyntitarkoituksessaan häirityksi, suuttuu se, kietoo
notkean, pari metriä pitkän eturuumiinsa häiritsijän ympärille ja
tempaisee hänet puuhun. Silloin on ihminen melko avuton, sillä
ominaisella vaistollaan vangitsee sowa aina saaliinsa rintakehän ja
käsivarret ensimäiseksi, ja ellei teräasetta satu käteen aivan ensi
hädässä, kerkiää se rutistella ihmisen tiedottomaksi, ennenkuin tämä
on kunnolleen kerinnyt käsittämään, mistä oikeastaan on kysymys.
Kahdeksanmetrisen pythonin paksuus on lähes yhdeksän tuumaa, ja niin
vahvoja käsivarsia lienee vain harvoilla ihmisillä.

Näitä asioita selvitteli eläintenkesyttäjä minulle kävellessämme
harvahkossa tuuhealatvustaisessa metsikössä. Koko ajan tähysteli
hän korkealle puihin, ja senjälkeen kun hän oli kertonut käärmeiden
oleskelevan yksinomaan puunoksilla, varoin minäkin menemästä liian
lähelle näitä vaanimispaikkoja. Apinoita, perhosia, turilaita ja muita
pörriäisiä siellä vilisi vallan tiheässä, mutta yhtään paria käärmeen
kiehuvia silmiä en siellä äkännyt. Minä aloin kertoa Dannonille,
että meikäläiset suomalaiset käärmeet eivät ainakaan tietääkseni
nouse koskaan puihin, vaan iskevät ne maasta mustikanvarsien välistä
torahampaansa kulkijan paljaisiin sääriin aiheuttaen purrulle
henkilölle vaikeanlaatuisen kuumetapauksen, pahimmissa tapauksissa
vieläpä kuolemankin. Selvitin vielä, että vanhanajan tiedemiehet
ovat tälle käärmeenmyrkylle keksineet vastamyrkynkin, jota kutsutaan
alkohooliksi, mutta sen käytön ovat lainlaatijat Suomessa kieltäneet,
koska meillä on vielä liian vähän käärmeitä.

Dannon lausui halveksumisensa sellaisia lainlaatijoita kohtaan ja sanoi
alkohoolin olevan parhaimpia vastamyrkkyjä kobrankin puremaa vastaan.
Jos purtu ihminen heti ensitöikseen juopi itsensä aivan täyteen kuin
seinäkello, ei puremasta koidu suurempia vaurioita. Yleisimpänä
vastamyrkkynä käytetään kuitenkin kaliumpermanganaattiliuosta,
jota meillä kullakin oli pieni pullo matkassamme, sillä alkohooli
ei tavallisesti kestä niin kauan kuin sanottu kaliumneste. Useat
ihmiset juovat näet alkohoolin jo ennenkuin käärme on purrutkaan, ja
ennenaikainen lääkitseminen ei kuulemma auta myöhemmin sattuneeseen
puremaan. Kaliumpermanganaattiliuosta sitävastoin käytetään
ulkonaisesti puremahaavaan ja sentakia sitä kuluu vähemmin. Dannon
olisi kenties kertonut näistä käärmeasioista enemmältikin, mutta äkkiä
näimme edessämme puitten välisessä aukeamassa valtaisan pythonin.
Olin juuri kuullut esitelmän siitä, ettei python metsästäessään
koskaan laskeudu maahan ja aioin huomauttaa tästä poikkeustapauksesta
Dannonille, mutta hän laukkasi jo käärmeen jälessä. Minä tein samoin,
vaikken osannut käsittää, mitä sille voisin tehdä, sillä käärme oli
suurempi kaikkia ennen näkemiäni. Apumiehet olivat meistä vielä lähes
viidenkymmenen metrin päässä, kun jo tavotimme otuksen. Dannon yritti
lyödä sitä kepillään niskaan, mutta liian varovaisena löi niskanikaman
alapuolelle. Hän nimittäin ei suinkaan halunnut tappaa sitä, vaan
ainoastaan niskanikamaan napauttamalla saada hetkeksi tainnuksiin.
Nyt kuitenkin isku sattui liian alas, käärme suuttui, ja uskomattoman
lyhyessä silmänvilauksessa kiersi se pitkän ruumiinsa mutkalle
hyökkäysasentoon pää metrin korkeudella maasta.

"Juoskaa", sanoi Dannon, ja minä juoksin, minkä jaloistani pääsin, hän
jälestä, ja python sähisten kolmantena. Mutta Dannon ei juossutkaan
kuin vähän matkaa. Niinpian kuin python oli oikaissut kiemuransa ja
lähtenyt meitä takaa-ajamaan, kääntyi hän ympäri ja meni sitä vastaan,
löi uudelleen kepillään, ja nyt isku sattui. Käärmeen pää heilahti
maahan ja samalla karkasi hän sulin käsin siihen. Toinen käsi juuri
pään takana ja toinen metrin verran taaempaa puristaen painoi hän sitä
maahan polvillaan auttaen ja huutaen miehiä avukseen. Ajattelin, että
juuri nyt käärme heittää tuon mahdottoman ruumiinsa miehen ympäri,
mutta sitä se ei tehnyt, vaan makasi aivan liikkumattomana. Silloin
saapuivat jo apumiehetkin ja kävivät kukin toisensa jälkeen käsiksi
valtavaan pythoniin, kunnes rottingista punottu, vankkatekoinen kori,
joita meillä oli kaksi matkassa, oli tuotu paikalle. Nyt minäkin jo
uskalsin mennä apuun, kun käärmettä ruvettiin soluttamaan koriin. Työ
oli nopeasti tehtävä, ennenkuin otus kerkisi herätä huumauksesta.
Mutta miehet olivat tottuneita ammatissaan, ja pian kiertyi suuri ruho
mutka mutkalta tähän tilapäiseen vankilaan, jossa se oli kykenemätön
käyttämään voimaansa. Kun katsoin korin rakosesta sinne, oli pää jo
taas pystyssä, ja silmät kiiluivat kuin metallinapit.

Nyt sain taasen kuulla uuden esitelmän pythonin tavoista. Dannon
kertoi, että olimme olleet varsin vaarallisessa tilanteessa
silloin, kun käärme veti itsensä mutkalle. Siitä asennosta se voi
salamannopeasti heittää kiemuran ihmisen ympäri, ja tämä otus oli
kaikkia näkemiäni suurempi ainakin paksuuteensa nähden.

Kysyin Dannonilta, kuinka hän uskalsi käydä käärmeen niskaan yksinään
käsiksi, sillä sehän olisi voinut suurella ruhollaan musertaa hänet
muutamassa sekunnissa pehmeäksi makkaraksi. Hän sanoi, että sellainen
temppu on yksinkertaisin, minkä käärmeelle voi tehdä. Käärmeen
liikuntohermoston keskus on juuri niskanikamissa, ja kun siitä saa
hyvän otteen, ei ruumiskaan voi tehdä mitään. Pythonin ajatuskyky on
silloin poissa, eikä keskiruumis — voimakeskus — toimi ollenkaan. — Nyt
taas pääsin perille eräästä seikasta, jota ankeriasta selkäsiimalla
pyytäessäni olin miettinyt. Olin näet havainnut, että jos ankeriasta
likisti lujasti sormillaan vissistä kohtaa juuri pään takaa, niin
se miltei säännöllisesti kuoli jo ennen rantaan pääsyä. Sillä on
siis kuten pythonillakin niskassa jonkinlainen hermokeskus, jolta
kovakourainen käsittely ottaa kuten sanotaan — nirrin pois.

Koetimme arvioida otuksen pituutta, sillä korissa sitä oli mahdoton
mitata. Toiset sanoivat 24 jalkaa, toiset 22. Maasta, jossa se oli
maannut suorana, etsimme kohtaa, missä hännänhuippu olisi ollut. Aivan
tarkalleen emme sitä saaneet selville, mutta joka tapauksessa se oli
yli 7 metriä, mieluummin lähempänä 8:aa metriä, siis laatunsa suurimpia.

       *       *       *       *       *

Saavuimme nyt Dannonin järjestämille käärmeenpyydyksille, joita
oli rakennettu pitkin lounaisrannikon vuorenrinnettä. Ne olivat
vankkatekoisia häkkejä korkeintaan parin neliömetrin laajuisia, ja
häkin puolat niin kaukana toisistaan, että nälkäinen käärme mahtui
ryömimään puolien välistä sisälle. Käärmeen houkutukseksi oli
häkkiin pantu mustakiharainen elävä porsas, joskus myös kukko tai
apina. Kun python nyt vainuaa saaliin, ryömii se häkkiin, ruhjoo
otuksen kuoliaaksi ja nielee sen kokonaisena. Senjälkeen lähtisi se
rauhalliseen paikkaan sulattamaan ruokaansa, mutta turvonnut ruumis ei
mahdukaan häkin rakosista, ja niin jää käärme vangiksi häkkiin.

Ensimäisenä päivänä emme pyydyksillä saaneet mitään, mutta korvasihan
viidakosta vangitsemamme python päivän vaivat. Sitäpaitsi löysi eräs
pyyntiseurueemme alkuasukas puolitoista metriä pitkän kobran ja otti
sen paljain käsin elävänä. Se oli väriltään iljettävän vihreä, selässä
tummempia ristikkomaisia kuvioita, ja miehet sanoivat sen kuuluvan
laatunsa myrkyllisimpiin.

Samanlaisen ja samankokoisen tapasin myöhemmin Sourabajan eläintarhassa
eräässä sen sadoista häkeistä monien muiden kobralaatujen joukossa, ja
kun sikäläiset eläinhoitotavat ovat suuresti meikäläisistä poikkeavia,
jäi erikoisesti tämä eläintarha mieleeni. Jokainen käärmeenhäkki
oli noin metrin korkuinen, sen pohjalla troopillisessa ruohikossa
makaili käärmeenvonkale, ja häkin yläosaan kiinnitetyllä puolapuulla
istui pikkulintu. Se oli pantu sinne käärmeen ruuaksi; näin säästyi
eläintarhan vartija pitämästä huolta käärmeen ruoka-ajasta, kun
ateria istui oksalla odottamassa. Vasta sitten kun oksallaistuja
oli hävinnyt, tuotiin tilalle uusi odottamaan vuoroaan. Mutta nämä
näkemäni syöttilinnut eivät laulaneet, ja niitä katsellessani toivoin,
että olisin voinut asettaa eläintarhanhoitajan pythonin häkkiin
samanlaiselle odotusoksalle.

       *       *       *       *       *

Vaikka meillä oli sopimus, että minä saan kaikki kuolleet käärmeet,
näytti siltä, kuin jäisin vallan ilman, sillä kun sirkuksenomistaja
tahtoi koko saaliimme elävänä, käsitteli pyyntijoukko käärmeitä
yhtä varovasti kuin kyyhkysiä, ja sillä tavalla ei kuolleita synny.
Insinööri oli luvannut lainata minulle haulikkonsa, mutta se oli
kaukana toisella työmaalla eikä ollut vielä saapunut. Sen saatuani
olisin lähtenyt yksinäni metsälle, ja silloin olisi arvioni mukaan
tullut myös kuolleita.

Olimme palanneet siinä yhdentoista aikaan aivan tuloksettomalta
aamuretkeltä, olimme aterioineet, ja sitten olivat toiset asettuneet
moskiittoverkkojensa alle nukkumaan eivätkä luvanneet sinä päivänä enää
lähteä minnekään. Minä istuin bungalon kuistilla apinoitten kanssa ja
tuumailin, mitä tekisin. Olisin lähtenyt yksinäni metsälle, mutta enhän
voinut vallan aseettomana.

Silloin välähti mieleeni insinöörin dynamiittivarasto. Olinhan minä
vanha pommari, laitanpa itselleni sellaiset aseet, jotka kyllä
tokenevat sowallekin.

Hain avaimet insinöörin huoneesta ja menin varastoon. Kaivoin
laatikosta käsiini kuusi dynamiittipötkyä ja rupesin värkkäämään
pommia. Kaksi pommia niistä tein, panin kolme pötkyä kumpaankin ja
varmuuden vuoksi 10 senttiä stubiinilankaa. Paperia kiersin vielä
ympärille, jotta niistä tuli oikein kauniita paketteja, langan pää vain
tuikutti esiin.

Työnsin paketit taskuihini, hyppäsin pyörän selkään ja läksin ajamaan.
Päätin mennä sinne, missä aamullakin olimme olleet, missä viidakkoa
paraikaa avattiin. Sinne oli lähes kuusi mailia vanhaa hyvää tietä,
sitten erkani uusi tie oikealle. Siellä ei ollut vielä koneita käytetty
ollenkaan, joten tie oli aivan pehmeää, eikä siellä voinut ajaa.

Peitettyäni bungalon isännältä luvatta lainaamani polkupyörän
tienvarsiviidakkoon, läksin vaeltamaan vasta-avattua tieuomaa pitkin
parin mailin päässä olevalle purolle, sillä vastanauttimani lunch eli
aamiainen sekä moniaan kilometrin ajo kuivasivat kurkkuani.

Tie kulki alkumatkallaan laaksonpohjaa pitkin, ja tietä reunustava
viidakko oli niin tiheää, että se muistutti kauniinväristä tapettia tai
kulissia. Se oli oikeata djungelia, viidakkoa, josta olemme monissa
seikkailukirjoissa lukeneet. Suurempia puita ei siellä ollut ollenkaan;
korkeintaan käsivarren paksuinen, suorarunkoinen, bambua muistuttava
kasvullisuus rajoitti tietä niin tiheänä, että olisi ollut mahdotonta
yrittää siitä läpi ilman asetta. Minäkin olen joskus ollut metsätöissä
Suomessa ajamassa linjoja ja sen semmoisia ja heiluttanut kirvestä hiki
hatussa, mutta sumatralaisessa metsässä ei linjanajoon tarvita muuta
kuin vesuri — ei ainakaan näillä lounaisrannikon viidakkomailla. Siellä
en hakemallakaan löytänyt mustaapuuta, blackwoodia, joka Austraaliassa
ajaa rautakangen asian, joka on kovempaa kuin poronsarvi, ja jota
painavuutensa takia ei voida edes uittaa.

Tällaista, noin kymmenisen metrin korkuista viidakkotietä pitkin kuljin
— tosin sangen epäröivin tuntein, sillä tiesinhän, että monta silmää
siellä kulkijaa katselee, vaikkei niitä ensikertalainen havaitse.

Oli kuumin aika päivästä, ja silloin nukkuu viidakkokin, ainoastaan
sirkat pitivät puissa yksitoikkoista konserttiaan. Hikosin, niin että
pommi kädessäni oli aivan märkänä, suuta ja kurkkua kuivi, mutta siitä
huolimatta olin sytyttänyt sikaarin, että tulta olisi aina käsillä
pommia varten, jos sattuisi yllätyksiä.

Kävelin kuin puolinukuksissa, enkä enää muistanut koko käärmeitä,
koetin vain joutua purolle veden ääreen. Silloin näin edessäni tiellä
mustan möhkäleen ja pysähdyin kuin sähköiskusta. Pysähtyessäni nousi
kasan keskestä huojuva pää puolen metrin korkeuteen ja katseli minua
silmät kiiluen. Se oli musta kobra, käsivarren paksuinen ja arvioni
mukaan runsaasti kolme metriä pitkä. Siitä olisi tullut kaunis nahka,
tarpeita moneen sikaarikoteloon tai naisten käsilaukkuun, joita
viimemainitulta olisin voinut lahjoitella harvoille naistuttavilleni.

Arvailin mielessäni, kuinka sen saisin. Kepillä en lähtenyt sitä
lyömään, sillä kun astuin pari askelta lähemmäksi, nousi pää heti
korttelin verran korkeammalle, ja kuului pihinää, niinkuin olisi höyryä
päästänyt venttiilistä. En tiennyt, kuinka myrkyllisiä tämän laadun
kobrat ovat, mutta lähemmäs en hirvinnyt mennä, sillä minulla oli vain
alapuolelle polvien ulottuvat sukat ja korttelinpituiset housunlahkeet.
Ja kun tuollainen elukka iskee, niin se iskee kaukaa ja korkealle.

Olisipa minulla nyt ollut mauserpistoolini tässä, niin ei hätääkään.
Harmitti, kun en lähtiessäni ollut herättänyt sirkuksen omistajaa ja
lainannut hänen kivääriään. Nyt ei ollut muuta mahdollisuutta kuin
heittää pommilla. Tiesin kyllä, minkälaisen jäljen se tekee, mutta kun
kobra ei aikonut väistyä tieltä syrjään eikä päästänyt ohitsekaan, en
minäkään kääntynyt takaisin, sillä purolle ei ollut enää pitkälti, ja
minulla oli kova jano.

Peräydyin kymmenisen metriä kobrasta ja työnsin sikariini sytytyslangan
pään, joka sähähtäen syttyi palamaan. Laskin viisi sekuntia ja
kuudennella nakkasin. Pommi sattui kobran kylkeen, ja samalla kun se
putosi maahan, iski kobra myös siihen. Iski kerran, toisenkin, ja
silloin pommi räjähti. Näin vaan leimauksen ja multapilven ja sitten
jonkun kiemuran ilmassa.

Menin katsomaan. Selvää jälkeä oli pommi tehnyt, kobra oli mennyt aivan
nuuskaksi. En siitä löytänyt kuin pieniä rippeitä, metrin pituinen
palanen roikkui korkealla bamburuo'ossa, se oli suurin jälelläoleva
kappale koko elukasta, ja sekin oli rääsyinen.

Pääsin purolle saakka, mutta siitä en enää olisi lähtenyt eteenpäin,
niin rasittuneeksi tunsin itseni. Nyt uskoin todeksi toisten puheet
ja varoitukset, että keskipäivällä ei pidä lähteä viidakkoon, ellei
tahdo tehdä loppua itsestään. Päätä poltti, korvat humisivat, ja kaikki
esineet värisivät niinkuin autereessa. Pitkän aikaa sain lepäillä puron
rannassa, ennenkuin kykenin paluumatkalle ja mielessäni päätin, etten
enää toiste lähde keskipäiväjahdille.

       *       *       *       *       *

Päivät olivat sietämättömän helteisiä ja vaikkei ollut satanut
moniin aikoihin, tuntui ilma metsässä aina kostealta. Emme senvuoksi
jaksaneet olla liikkeellä kuin vain aamupäivisin, ja ennen puolta
päivää palasimme bungalolle. Söimme päivällisen, ja sitten kaikki
sulkeutuivat huoneisiinsa moskiittoverkkojen alle, jossa nukkuivat
lähelle auringonlaskua. Pimeän tullen ryhtyivät he kortinpeluuseen,
sillä korttipeli kuuluu sumatralaisten ja jaavalaisten elämään niinkuin
jokapäiväinen leipä. Taikka myös noppapeli, mutta tavallisimmin
pelasivat he pokeria noin kahdeksankin tuntia yhtämittaa ja vasta
aamupuoleen yötä kolusivat sänkyihinsä.

Minulle oli ilmasto liian kuuma, jotta olisin voinut nukkua päivisin.
Huoneessa moskiittoverkon alla oli kuin saunan lauteilla, eikä unta
ollut ajattelemistakaan. Silloin joko menin koskeen uimaan tai
istuskelin apinoitten kanssa varjoisalla kuistilla. Kuistin kattoon oli
kiinnitetty nuora, jossa apinat saivat kiipeillä ja keinua. Orangutang
esiintyi tavallisesti siivosti, se nautti keinumisesta, kun taas
simpanssin suurin huvi oli kiskoa orangutangia hännästä tai tehdä muuta
koiruutta, se oli nimittäin koiras.

Orangutang oli naaras, ja siitä kai johtui, että heti minut nähtyään
se toi kyntensä puhdistettavakseni. Ojensi kätensä ja näytti kynsiään
ikäänkuin sanoakseen, että katsos nyt taas, kun on tullut törkyä.
Kun otin puukon esille, istui se aivan liikahtamatta ja silmää
räväyttämättä katseli puhdistustyötä. Simpanssi oli myös asiasta
innostunut ja katseli omia kynsiään, mutta ne olivat niin mitättömät,
ettei niissä ollut mitään puhdistamista. Sen se nähtävästi itsekin
oivalsi, koska — kerran sille siitä huomautettuani — ei enää toiste
ojentanut kättään manikureerattavaksi, vaan hommasi muuta.

Istuimme kerran taas portailla, minä orangutangin kynsiä kaivellen ja
simpanssi joutilaana toisella puolellani. Sille tuli aika pitkäksi,
jonkavuoksi se tyhjensi takkini sivutaskun, jossa oli kirjeitä,
kalenteri ja valokuvia. Kun huomasin katsoa sivulleni, olivat
tavarani levitetyt portaille ja simpanssi tarkasteli niitä nyt hyvin
tärkeän näköisenä yrittäen maistaakin postikortin syrjästä, Keräsin
tavarat ja panin ne takaisin taskuuni, mutta tällaisen toimenpiteen
simpanssi otti pahakseen. Se poistui seurastamme eikä katsonutkaan
enää meihin, mutta tuli vähän ajan kuluttua salaa takaapäin ja repäisi
koko taskuni irti kiiveten sitten katonrajaan pakoon. Annoin sille
sitten lattialle levinneestä kasasta yhden kuvapostikortin, ja nyt ei
sen riemulla ollut rajoja. Naama yhtenä hymynä se katseli ja käänteli
korttia, ja jos orangutang yritti lähestyä, siirtyi se heti toiseen
paikkaan. Aikansa katseltuaan se sitten söi koko kortin — pani sen
varmimpaan talletuspaikkaan.

Tämä simpanssi osasi nauraakin oikein höröttämällä. Tuli luokseni,
heittäytyi maahan pitkälleen ja päästi pienen kikatuksen. Se oli
merkki, että nyt sitä piti kutitella, rapsutella kainaloitten alta, ja
siinä se sitten makasi ja suu levällään nauroi niin makeasti höröttäen
kuin ihminenkin nauraa, kun sitä kutittelee. Tiedän tämän siitä, kun
olen joskus ihmisiäkin kutitellut.

Käärmettä ja käärmeennahkaakin nämä ystävälliset apinat pelkäsivät
kuin kuolemaa. Jos vain toi käärmeennahan verannalle, silloin ne
heti pakenivat katolle ja sieltä räystään yli kurkistelivat, milloin
uskaltaisivat tulla takaisin. En tiedä, onko totta, kuten metsästäjät
väittävät, että pythonin silmillä on niin hypnoottinen vaikutus
apinaan, että se pelkästään katselemalla saa apinan tulemaan luokseen
saaliikseen. Olkoonpa asia miten tahansa, kamalan kiiluvat silmät tällä
käärmeellä vain on, ja ihmisenkin panee se äkikseltään hätkähtämään.
Muuten voi olla niinkin, että apinat uteliaisuudesta tulevat liian
lähelle tutkimaan pythonia, ja sitten joutuvat sen saaliiksi, sillä
kiipeämisessä ja kilpajuoksussa ei python niitä kylläkään saavuta.

Kyllä pythonilla tuntuu olevan melko paljon järkeä, ja se tottelee
isäntäänsä verrattain helposti. Tarkastelin kerran Calcutassa erästä
kesytettyä pythonia ja kääntelin sitä. Silloin se suuttui, vetäytyi
renkaaksi ja nosti päänsä lähes metrin korkealle valmiina kiertymään
ympärilleni. Mutta kun käärmeenkesyttäjä löi sitä pari kertaa
kämmenellään korville, laski se päänsä heti maahan ja salli itseään
pyöriteltävän vaikka mihin suuntaan.

Heti kun toin ensimäisen käärmeennahan hotelliimme, alkoivat apinat
karttaa huoneitamme; millään houkutuksella ei niitä saanut kuistin
ovesta edes käytävälle, saati sitten huoneeseen, vaikka isäntä sanoi
niiden ennen availleen ovia ja kulkeneen huoneesta toiseen kuten
kotiväki ainakin.

Monta hauskaa valokuvaa olisin saanut näistä apinoista ja
pyyntimatkoistamme, mutta kamerani palje oli liuonnut irti Calcutan
kosteudessa, ja se oli nyt Bataviassa korjattavana. — Toisille
mahdollisille tropiikkimatkustajille annan tässä sen neuvon, että
suurikokoista kameraa ei turistimatkailijan kannata ottaa mukaansa.
Pieni koko ja puolen tusinan rullafilmit ovat parhaat, sillä jos kerran
filmit purkaa ilmatiiviistä pakkauksesta, ovat ne vajaan viikon aikana
valotettavat ja kehitettävät, muuten ne pilaantuvat. Minulla oli kone
9 x 12 sm ja kokotusinan pakkafilmit. Parikin kertaa sattui niin,
ettei koko pakkaa tullut viikon kuluessa valotetuksi ja kaikki filmit
pilaantuivat.

       *       *       *       *       *

Kului viikko, tuli lauantai, mutta yhtään minulle kuuluvaa
sopimuksenmukaista kuollutta emme vielä olleet metsästä tuoneet. Minua
alkoi jo tympäistä koko jahtihomma, mutta lauantaipäivä toi minullekin
saaliin.

Eräästä häkistä otimme paraikaa kuusimetristä pythonia, silmukka
oli saatu kaulaan, häkin seinä avattu, ja levitimme juuri verkkoa
kietoaksemme siihen käärmeen. Silloin tuli se kuin ammuttu häkin
avoimesta seinästä keskellemme kiertäen eturuumiinsa erään alkuasukkaan
ympärille. Tämä tuli meille vallan odottamatta, sillä vastasyönyt
käärme on tavallisesti veltto. En luule, että se kerkisi miestä vielä
pahasti puristaa, mutta hän parkaisi kuitenkin, ja silloin äkkäsin
minä hetken otolliseksi. Tempasin kauhavalaisen puukkoni ja upotin
sen käärmeen ruhoon, jotta selkäranka katkesi. Apumiehillä oli lyhyet
teräväpiikkiset kepit, ja jahti-innossaan kukin työnsi piikkinsä
käärmeen selkään. Sen ote heltisi miehen ympäriltä, liikkumattomana jäi
se maahan, se oli kuollut — ja siis minun.

Mutta Dannon oli kiukkuinen. Hänen muotonsa muistutti ilmielävästi
Bataviassa näkemääni suurta orangutangia, joka irvisti minulle sitä
puhutellessani.

Dannon sanoi, että niinkauan kuin hänellä on käänne silmukassa, ei
kenenkään tarvitse tulla sitä puukolla tahallaan tappamaan, sillä
tuollaisen kuusimetrisen otuksen hän nujertaa yksinään. Aikansa
rähistyään komensi hän miehet mukaansa jättäen minut yksin käärmeineni
häkille.

Hänen vihansa selitykseksi mainittakoon, että ilman aseitakin olisimme
helposti voineet vääntää käärmeen irti miehestä ja saada se koriin,
sillä pääpuoli oli nuorassa vangittuna. Sitäpaitsi on otettava
huomioon, että sirkuksenomistaja, joka kustansi koko retkikunnan — hän
ei muuten ollut tällä kertaa matkassa — maksoi eläintarhanhoitajalle
päiväpalkan lisäksi määrätyn prosentin jokaisesta vangitusta elukasta,
jotavastoin näistä kuolleista ei tullut mitään prosenttia. Kuulin tämän
vasta sitten, kun oli enää myöhäistä tarjota niistäkin prosentteja,
muuten minullakin olisi ollut enemmän nylkemistä.

Yksin jäätyäni kiskoin nahan irti saaliistani, kiersin sen ympärilleni
ja läksin vaeltamaan kylää kohti, sillä metsästysjoukko oli jo ehtinyt
pitkälle, enkä lähtenyt sitä enää tavoittamaan.

Vähää ennen puoltapäivää palasi Dannon bungaloon ja oli jo unohtanut
vihansa. Minä kuitenkin olin päättänyt tästälähin kulkea metsiä omin
päin, sillä tieinsinöörin lupaaman haulikon piti saapua käytettäväkseni
seuraavana päivänä, ja omasta mielestäni tunsin jo vähän viidakon
tapojakin.

Iltamyöhäisellä katsellessamme käärmeennahkaa, selitti Dannon muun
muassa pythonin ruumiinrakennetta. Vaikka sen lihaksissa onkin
suunnaton voima, on selkäranka varsin heikko. Hän väitti, että pythonin
voi tappaa hännästä äkkiä nykäisemällä. En ollenkaan epäile, etteikö
eläintenkesyttäjä Dannonilla olisi sisua mennä nykimään pythonia
hännästä, mutta sitä selkärangan katkeamista uskallan epäillä.

       *       *       *       *       *

Taivas oli illan kuluessa vetäytynyt pilveen, moskiitot ahdistivat
sietämättömästi kuistilla, ja toisten ryhtyessä pokerinpeluuseen
ehdotti Dannon minulle, että lähtisimme kävelylle joenrantaan
katselemaan eräänlaisia loistavia kaloja, joita hän väitti joessa
olevan. Matkalla meidät kuitenkin yllätti oikein roimasade, ja niin
poikkesimme kadunvierellä olevaan kolmeseinäiseen vajaan, jonka
otsikossa luki komeasti "Bar".

Olimme kylässä nähtävästi jo tunnettuja, sillä hetken aikaa istuttuamme
tuli luoksemme minun arvioni mukaan aivan alamittainen tyttölapsi ja
kysyi, saisiko hän tulla nukkumaan yöksi hotelliimme. Torjuin heti
jyrkästi tällaisen ehdotuksen sanoen, että tähän aikaan vuorokaudesta
tulisi lasten olla jo kotonaan sängyssä nukkumassa.

Hän sanoi, että kyllä hänen lapsensa ovatkin jo nukkumassa, mutta hän
ei yksin hirviäisi mennä kotiinsa, joka oli joen toisella puolen neljän
mailin päässä. Väitin puhettaan keksityksi ja arvelin hänen koettavan
houkutella meitä jonkunlaiseen laissa rangaistavaan rakkausseikkailuun.

Baarin isäntä sanoi epäilystäni turhaksi, sillä hän tunsi tämän
"rouvan" ja tiesi, että hänellä tosiaankin vähäisestä koostaan
huolimatta oli jo kaksi lasta.

Emmehän mekään tahtoneet olla ynseitä apuatarvitsevaista kohtaan, ja
kun Dannon lupasi aamulla ottaa hänet autolla matkaansa lähtiessään
samalle suunnalle, sallimme rouvan seurata mukanamme hotelliin.

Sisäpihan kuistilla istui vielä pokeriseurue. Sinne jäimme mekin
istumaan, sillä valuva sade oli vilvoittanut ilman aivan siedettäväksi,
emmekä aikoneetkaan nukkua koko yönä. Osoitin huoneeni oven rouvalle ja
sanoin, että hän voi mennä nukkumaan minun sänkyyni, jos tuntee itsensä
väsyneeksi.

Hetken kuluttua hän hävisikin kuistilta, mutta aivan kohta kuului
huoneestani kimeä kirkaisu. Samalla syöksyi rouva huoneesta yli pihan
kuistille ja kaatui pöydän viereen läähättäen, että minun huoneessani
on sowa. Dannon ja minä ensimmäisinä, sitten koko peliseurue
jälkijoukkona laukkasimme huoneeni ovelle, ja siellä saimme selville
hirviön. Se oli päivällä tappamamme pythonin nahka, jota rouva oli
luullut eläväksi pedoksi.

Huoneeni sijaitsi Dannonin ja tieinsinöörin huoneitten välissä,
väliseinät eivät ylettäneet kattoon saakka, ainoastaan puolen kolmatta
metrin korkeuteen, ja näitten väliseinien varaan olin ripustanut
käärmeennahan kuivumaan. Huoneen leveys ei ollut täyttä kolmea metriä,
kun taas pythonin nahka täytti hyvästi kuusi metriä, ja se poimutteli
väliseinältä pöydälle, siitä sänkyni moskiittoverkon katolle ja
toiselle väliseinälle, joten näytti kuin elävä python olisi siellä
ollut longertelemassa. Sitäpaitsi olin tyhmyyksissäni leikannut nahan
auki jo tuoreeltaan, joten kirjava selkä paistoi aivan ilmielävältään
huoneeseentulijalle.

Saimme tämän asian selvitetyksi ja rouvan rauhoitetuksi, mutta vielä
toinenkin yllätys sattui hänelle samana iltana. Hetken päästä kuului
huoneestani uusi kirkaisu, ja samanlaisessa pakokauhussa kiiruhti
rouva taas kuistille selittäen nyt, että sängyssäni moskiittoverkon
alla on toinen peto. Tälläkertaa se oli pantterinnahka, jonka olin
kosteuden takia levittänyt sänkypeitolleni. Kun rouva oli kohottanut
moskiittoverkkoa, oli pantteri irvistänyt hänelle ilkeästi, ja siitä
tämä uusi kauhunpuuska. Nyt ei hän uskaltanut enää mennä minun eikä
muidenkaan huoneeseen, vaan istuskeli kuistilla, jossa Dannonin kanssa
olimme alkaneet noppapelin. Viidennellä aamutunnilla hän sitten sieltä
hävisi jäljettömiin, nähtävästi lähtien jalkaisin neljän mailin päässä
olevaan asuntoonsa, vaikka puolentoista tunnin kuluttua olisi päässyt
saman matkan autolla.

Josta seikasta päättelenkin, ettei hän pelännyt pimeätä eikä
alunperinkään ollut meiltä anonut pelkkää yökortteeria.

       *       *       *       *       *

Aamulla alkoi taas sataa, eikä jahdista tullut mitään. Illan
vietimme tapamme mukaan bungalon verannalla. Isäntä, insinööri
ja sirkustirehtööri pelasivat pokeria, Dannon ja minä istuimme
katselijoina ja muuten vain seurustellen, hän kun ei osannut pelata ja
minä puolestani periaatteesta en pelaa kuin vähän pianoa ja harmonikkaa
— varsinkin kun herrat pelasivat korteilla suurista panoksista.
Näin istuimme ja kuuntelimme yöllisiä ääniä, sillä troopillisessa
yössä niitä on paljon. Heti pimeän tulosta aina aamunkoittoon saakka
pitävät sirkat ja kaikenlaiset näkymättömät visertelijät äänekästä
konserttiaan. Mutta myös kotieläimet alkavat laulunsa jo yöllä.
Niinkuin jokainen muistaa Piplian Historiasta, puhutaan siellä kukosta,
joka lauloi Pietarille kolme kertaa. Pikkupoikana tätä lukiessani
ajattelin itsekseni, että myöhäänhän ovat miehet olleet valveilla, kun
aina kukonlauluun saakka, sillä meillähän kukko vaikenee visusti siksi,
kunnes päivä alkaa sarastaa. Mutta näissä lämpöisissä maissa on toisin.
Jo Syyriassa huomasin ihmeekseni, että kukot alkoivat kiekumisensa
miltei täsmälleen kello 24, ja niin näyttää olevan koko troopillisessa
maailmassa.

Niinpä meidänkin hotellimme kukot maan tapaa seuraten olivat
äänessä jo puolilta öin, ja se kuului meistäkin kuin asiaan.
Kuitenkin oli bungalon pihalta jo kahtena yönä kuulunut kiekauksia,
jotka epämusikaalisuutensa takia häiritsivät meitä. Tavalliseen
kukonlauluunhan kuuluu neljä jaksoa, tässä meidän hotellissamme oli
niitä vain kolme, emmekä päässeet oikein perille, mikä jakso oli
poissa. Aluksi pidimme sitä tavallisena väärinlauluna, joka sattuu
kenelle tahansa, mutta kun tämä tapahtui jo kolmantena yönä, alkoi se
meitä harmittaa.

Nyt siinä toisten korttipeliä katsellessamme kuulosti se meidän
pelaamattomien korviin erikoisen pahalta, jonkavuoksi sanoimmekin
isännälle, että hänellä on huonoääninen kukko. Hän ei kuitenkaan
ottanut puhettamme miksikään, tokaisi vain jotain, että siellä on
montakin kukkoa. Vasta kun kahdennenkymmenennen kerran siitä laulusta
hänelle huomautimme ja lisäsimme vielä, että me emme ainakaan viitsisi
pitää tuonäänistä kukkoa kanatarhassamme, suuttui hän ja sanoi, että
"jos se teitä kiusaa, niin menkää ja tappakaa se, syömme sitten
huomenna kukonpaistia."

Muuta käskyä ei meille tarvittukaan. Kolusimme bungalon sokkeloiselle
pihalle, jota keskitaivaalta pilvien välistä paistava kuunkaari sentään
vähän valaisi. Odotimme hetkisen, taas se sama kukko kiekaisi, ja äänen
johdattamina löysimme kukon takapihan aidannurkkauksesta, jossa se
istui bambukorin päällä silloin tällöin kiekaisten ja koettaen nokkia
jotain korissaolijaa, jonka myös havaitsimme kukoksi. Kesy se oli, ei
mennyt minnekään, vaikka tulimme aivan viereen. Eläintarhanhoitaja,
joka oli tutumpi näissä asioissa, tarttui kiekujaa niskasta, eikä se
senjälkeen enää rääkynyt yhtään.

Veimme saaliimme nyt verannalle tarkastettavaksi. Se oli suuri,
punaisen ja kullanhohtoinen kukko, mutta pää ja kaula olivat miltei
höyhenettömät. Ja laiha se myös oli, oikein romuluinen. Pelaajat
eivät joutaneet sitä ollenkaan katsomaan, isäntä vain olkansa yli
sanoi, että viekää keittiöön ja pankaa riippumaan, etteivät rotat syö.
Sen teimmekin ja sitten menimme nukkumaan, sillä ainakin huonolta
kukonlaululta tiesimme saavamme nukkua rauhassa.

Aurinko oli jo noussut, kun heräsin äänekkääseen keskusteluun
käytävässä. En saanut selkoa, mitä asia koski, mutta kiukkuinen oli
ainakin keskustelijoiden äänensävy. Hetken kuluttua tuli isäntä
huoneeseeni ja kertoi ihmeitä. Viime yönä on toiselta hotellissa
asuvalta kiinalaiselta hävinnyt ostamansa tappelukukko, oikein
shampiooni, ja hän epäilee nyt meitä jollain tavalla syyllisiksi tähän
katoamiseen.

En käsittänyt, että yhdestä kukosta voitaisiin pitää niin suurta ääntä
ja sanoinkin, että annetaan sille toinen kukko tilalle, mutta isäntä
selitti, ettei juttu ole sillä autettu, sillä kiinalainen vaatii juuri
tämän omansa, vainajan. Ja hän kertoi minulle jutun juuret.

Kiinassa pidetään näet kukkotappeluja, joissa lyödään vetoja yhtä
innokkaasti kuin parhaimmissa englantilaisissa derbykilpailuissa, ja
jotka vetävät väkeä enemmän kuin espanjalaiset härkätaistelut. Nyt oli
tämä kiinalainen löytänyt ja ostanut oikein ensiluokkaisen tappelijan,
jolla hän olisi varmasti ansainnut omaisuuksia, ja se oli juuri se
huonolauluinen, yöllä nutistamamme. Sen kauppa-arvo täällä viidakossa
oli 25 guilderiä eli noin 400 Suomenmarkkaa, mutta Shangahaissa
maksettiin heti ensimmäisessä kilpailussa vetoina kymmenkertaisesti se
määrä; ja tämä oli koettu tappelija, jota ei vielä yksikään kultakaula
ole voittanut.

Isäntä sanoi jo selvittäneensä asian kiinalaisen kanssa, mutta siitä
huolimatta kulki tämä pitkin nurkkia nuuskien ja kurkisti minunkin
huoneeseeni ikäänkuin vahingossa. Vielä aamiaispöytäämme tuli hän
katsomaan, mitä ruokalajeja söimme, mutta meillä ei ollut kukonpaistia.

Seuraavalla viikolla hän rauhottui, kun onnistui ostamaan pari
samanlaista shampioonia, ja kun toisten käärmeenpyytäjien poistuttua
jäin hänen kanssaan kahden hotelliin, tuli meistä kohtalaisen hyvät
tuttavat.

Sunnuntai-iltapäivällä siirtyi nimittäin Burton joukkoineen jokilaaksoa
ylöspäin toisille metsästysmaille, mutta minä jäin paikoilleni, sillä
insinööri oli tuonut haulikkonsa, 12-kaliiperisen Winchester-repeterin
käytettäväkseni, ja sen turvin päätin käydä metsiä omin päin, koska
kuolleisuus Burtonin saaliissa oli perin pieni.

Maanantaipäivä meni aivan hukkaan, mutta palatessani uutta tietä
pitkin takaisin kylään huomasin, että puron takaa lähti ikäänkuin
poluntapainen etäämpänä olevalle ylänkömaalle, jossa emme vielä olleet
käyneet, ja sinne päätin seuraavana päivänä ulottaa retkeni.

Jo auringon noustessa olin uudella tiellä ja kerkisin polun päähän.
Se oli aluksi kapea, niin että siinä juuri mahtui kävelemään ja
varsin varovasti kuljin katsellen, ja haulikko aina valmiina, jos
tarvittaisiin. Pian tie kuitenkin alkoi kohota, metsä muuttui
suuremmaksi ja harvemmaksi, ja maapohja oli kovempaa. Siinä kulkiessani
tunsin yhtäkkiä, että joku katseli minua. Se oli sellainen vaistomainen
tunne, merkillinen varoitus, joka pani pysähtymään paikalle kuin
naulittu.

Katselin polkua pitkin eteenpäin, katselin sivuilleni, mutta vaikka
kuinka terästin näköäni, en havainnut mitään. En kuitenkaan liikkunut
minnekään, sillä minulla oli yhä se tunne, että kaikki ei ollut
niinkuin pitäisi. Yhä tirkistelin ympärilleni ja silloin näin. —
Suuri sowa, python, edessäni puunoksalla tuskin kymmenen askeleen
päässä. Se oli miltei paljaalla oksalla, mutta edessäoleva lehvistö
suojasi sen niin hyvin, että vasta, kun lähti katseellaan seuraamaan
sitä päästä — jonka ensin huomasin — ylöspäin, keksi silmä kolmeen
kertaan oksan ympäri kiertyneen ruumiin, joka oksaa pitkin ylettyi
runkoon ja vielä kerran sen ympäri. Metrin verran riippui pääpuolta
oksasta kohtisuorasti alaspäin, pää oli vaakasuorassa asennossa noin
kolme metriä maasta ja silmät tuijottivat minuun kuin timantit. — Alta
kulkiessani olisi siitä ollut niin hyvä heittää kiemura kaulani ympäri
ja nykäistä minut puuhun.

"Vai minua odottelet", sanoin sille, kun tähtäsin haulikollani
roikkuvaan päähän ja painoin liipasinta. Matka oli lyhyt, ja haulit
menivät kasassa kuin kuula. Panoksen voimasta heilahti pää vielä yhden
kierroksen oksan ympäri, sitten alkoi ruumis nytkähdellä, lihakset
supistuivat ja laajenivat vuoroon, ja näki, kuinka se puristi oksaa.
Hetken kuluttua kaikki herpaantui, ja käärme valui kuin piimä oksalta
maahan jääden aivan liikkumattomaksi.

Näin heti, että pää oli aivan murskana. Panos oli mennyt leuan alta
sisään ja tullut päälaesta ulos, sitten uudelleen niskan takaa sisään —
ruumis kun oli muodostanut suoran kulman pään kanssa — ja vatsapuolelta
ulos.

"Selvä pyy, sanoi Tyyskä, kun närhin ampui", tuumailin itsekseni ja
kiersin rottingista lenkin, jonka pujotin ampumareijästä läpi. En
ryhtynyt tätä nylkemään tappopaikalla, kuten lauantaina olin tehnyt,
sillä eläintarhanhoitaja oli sanonut — ja niin muistin myös itse
lukeneeni — että jos pythoneja on kaksi yhdessä, kuten joskus sattuu,
voi toisen saada kiukkuisena niskaansa viidakossa. Jos sitävastoin
vetää kuollutta jälessään jonkun matkaa aukealle paikalle ja odottaa
siinä, seuraa toinen jälestä, ja siten voi saada molemmat.

Vedin ampumani käärmeen uudelle tielle ja sitä pitkin purolle, jossa
päätin kiskoa nahan irti. Mutta olihan otus myös mitattava, pituus on
näet näissä käärmeasioissa hyvin tärkeä tekijä. Metrimittaa ei ollut
matkassani, mutta osapuilleen sain sen pituudeksi vähän yli viisi
metriä ilman päätä, ja parkittaessa se venyi vielä puolen metriä. Komea
saalis, ei tosin sellainen kuin se ensimäinen lähes kahdeksanmetrinen,
mutta sittenkin kaunis elukka. Mustat kuviot selässä hyvin säännöllisiä
ja vatsanalus kermanvärinen.

Pitkän aikaa odottelin puron rannalla toista käärmettä, mutta mitään
ei kuulunut. Päiväkin alkoi jo paistaa liian kuumasti, ja niin kiersin
nahan taas ympärilleni, etsin isännän polkupyörän teidenristeyksestä ja
ajelin kylään.

149

Se olikin viimeinen oikea jahtipäiväni, sillä seuraavana
auringonnousuna läksin toiselle työmaalle, joka oli ylhäällä vuorilla,
enkä sieltä enää onnistunut saamaan mitään.




KOHTI AUSTRAALIAA.


Laivan nimi oli Nieuw Zeeland, kaksipotkurinen turbiinihöyry, 11,000
rekisteritonnia, tekee 15 knuupua, ottaa 175 matkustajaa, kaikki
mukavuudet, aivan uusi.

Tällaiseen alukseen oli pilettini Jaavalta Austraaliaan, ja luvattiin
siinä täysiylöspito kahdeksi viikoksi sänkypaikalla 26 hengen hytissä.

Mutta niinkuin jo entuudestaan tiedämme, ei meitä tullut kuin kolme
matkustajaa tähän hyttiin. Molemmat matkatoverini olivat Uudesta
Seelannista, toinen ollut kahdeksan vuotta Afrikan kultakentillä
pomona, toinen kaksi vuotta Singaporessa rakennuttamassa siltoja ja
laitureita. He olivat nyt kotimatkalla, minä päinvastoin.

Aterialle tuli kuitenkin vielä neljäs henkilö, muuan rouva, joka matkan
varrella kertoi pitäneensä kahvilaa Bataviassa seitsemän vuotta, mutta
liike ei kannattanut enää, ja nyt hän on matkalla kotipaikalleen
Sydneyhin. Hänelle oli annettu oma kamari laivan kirjurien hytin
vieressä, ettei tarvinnut tulla meidän kanssamme samaan hyttiin.

Tilaa oli siis kylliksi, minunkin käytettävänäni kuusi sänkyä. Yhdessä
nukuin, toisessa olivat tavarani, kolmas oli garderoobini, neljäs
kirjoituspöytäni, viides tarjoilupöytäni ja kuudes reservinä. Olin
niitten ympäröimänä niinkuin linnassa.

Myös koko laaja peräkansi oli meidän neljän käytettävänä, ainoastaan
mies- ja naisparturit, joitten toimistot olivat juuri siinä vieressä,
pitivät meille seuraa. Joka päivä sentään, kun yläkannella tuli liian
ahdasta, tulivat ensiluokan matkustajat meidän kannellemme heittämään
rengasta. He tietysti unohtivat renkaat sinne, ja sitten me heittelimme
niitä, kunnes käsi oli vallan turtana.

Heti alkumatkasta poikkesimme Celebes-saarella Macassarin kaupungissa,
jossa koko päivän otimme rottinkilastia. Matkustajat tietysti olivat
kaupunkia katselemassa, mutta mikäli huomasin, olivat he enemmän
katseltavina kuin katselijoina, sillä missään maankolkassa en ole
nähnyt eurooppalaista katsottavan niin uteliain silmäyksin kuin
Macassarilla. Missä vain minäkin liikuin, seisahtui katuliikenne miltei
tykkänään, ja kaikki katselivat minua. Ja kun pysähdyin vesimyymälän
eteen juomaan lasin mehuvettä, kerääntyi suuri väenpaljous ympärilleni
katselemaan, kuinka tämä toimitus oikein tapahtuu.

Macassar on tyypillinen alkuasukaskaupunki, enkä siellä laivan
matkustajia lukuunottamatta nähnyt yhtään eurooppalaista, vaikka lienee
niitä siellä kuitenkin jonkun verran.

Sitten läksimme taas merelle seuraavana satamapaikkanamme Brisbane,
ja itsekukin koetti järjestää elämänsä mahdollisimman mukavaksi. Ilma
oli äärettömän helteinen, hytissä ei voinut oleskella ollenkaan, sillä
hiki alkoi heti pursua joka huokosesta. Meillä oli yhteinen kylpyhuone
laivan alipäällystön kanssa, mutta sinne ei ollut yrittämistäkään ennen
puoltapäivää, ja muuta pesulaitosta taas ei ollut. Tuumimme asiaa, ja
päätimme kirjeellisesti kääntyä laivan purserin puoleen.

Niinpä nakutimme minun koneellani purserille kirjeen, jossa ensin
huomautettuamme pesun tärkeydestä, viittasimme siihen, ettei hytissämme
ole minkäänlaista pesulaitosta ja valitimme kylpyhuoneen suhteen
vallitsevasta epäkohdasta, joitten seikkojen perusteella pyysimme
(taisi olla vaadimme), että hyttiimme järjestettäisiin pesukannu,
pesuvati ja ämpäri, jotta voisimme pestä edes kasvomme ennen aamiaista.

Seuraavana päivänä purseri sitten lähetti meille — pesupaljun,
sellaisen pyykkisoikon. Yhdelle siinä olisi ollut, mutta, ei kolmelle,
sillä suolatonta vettä ei saanut muualta kuin kylpyhuoneesta, ja sen
kerran kun sieltä pääsi vettä noutamaan, niin samalla sai sitten
pestäkin. Niinpä urakoitsija potkaisi sen rikki heti kun se saapui
hyttiimme, ja senjälkeen käytin minä sitä tuhkakuppina.

Urakoitsijalla taisi muuten olla vanhaakin kaunaa hollantilaisia
vastaan, sillä hän kysyi minulta hetki tämän tapauksen jälkeen,
tunnenko minä paljonkin hollantilaisia. Sanoin, etten tunne kuin perin
harvoja, joita olen tavannut Intiassa sekä laivoilla. Hän sanoi vain
haluavansa tietää, ovatko kaikki hollantilaiset yhtä suuria roistoja
kuin ne, joita hän tuntee — ynnä tämän laivan purseri. Tiedustelin
vihansa syytä, ja hän mainitsi "yhtenä esimerkkinä", että me olemme
saaneet maksaa 6 puntaa liikaa matkastamme. Rouva yksityisessä hytissä
matkustaa taksalla ja on maksanut 12 puntaa, minä olen lyhemmästä
matkasta maksanut 18 puntaa ja hän vähän pitemmästä matkasta 21 puntaa.
Ei ole mitään järjestystä, väitti hän, hinnat otetaan miten sattuu,
miestä myöten.

       *       *       *       *       *

Purserin kanssa en jutellut kuin kerran — laivaan tullessani. Pyysin
silloin häneltä erästä suosionosoitusta, jonka hän lupasikin. —
Kävin nimittäin Bataviassa matkailutoimistossa, joka on varsin
hyvin järjestetty laitos. Kun matkailutoimiston johtaja kuuli minun
lähtevän Austraaliaan, pyysi hän, että lähettäisin pienen selostuksen
matkahavainnoistani heidän matkailulehteensä, ja erikoisesti tästä
laivasta, koska se on vallan uusi, ja ulkomaalaisen antamalle
arvostelulle tai lausunnolle pannaan aina enemmän arvoa.

Laivaan tullessani mainitsin tästä purserille ja hän lupasi järjestää
tilaisuuden, että voisin nähdä laivan kaikki ihmeellisyydet — paitsi
konehuoneita — mutta sitä tilaisuutta ei tullutkaan koko matkalla, enkä
toistakaan kertaa asiasta enää huomauttanut. Sillä minun puolestani
saa kyllä olla kirjoittamattakin, — taikka lähetän sitten tämän
kirjoituksen.

Hyvä radio oli laivalla. Se soitteli ensiluokan suuressa salongissa,
mutta soitto kuului yli koko laivan aina peräkannelle saakka. Istuin
siellä eräänä iltana yksinäni hytin kuumuutta paossa, kun korviini
alkaa kuulua "Karjalaisten marssi" suuren orkesterin soittamana. En
ollut uskoa korviani, mutta kun sitä kesti puolen tuntia yhtämittaa,
täytyi sen olla totta. Senjälkeen seurasi "Sua lähde kaunis" ja monta
muuta suomalaista kappaletta. Sydneyn asema se näin oli suomalaiseen
musiikkiin innostunut.

Siitälähtien vietin kaiket illat peräkannella, sillä joka illan
ohjelma oli pääasiassa suomalaista. Mainitakseni vain yhdenkin illan
suomalaisen osan, oli siinä "30-vuotisen sodan marssi", "Rannanjärvi",
"Sotilaspoika", "Vielä nytkin muistan viljapellot", "Kaksi kisälliä",
"Oli kaunis kesäilta", "Arvon mekin ansaitsemme", "Illalla ruusun
istutin" — ja taisi olla vielä muutakin. Joka kappaletta soitettiin
vähintäin neljännestunti, toisia puolen tuntia. Taukoja ei ole
ollenkaan, vaan kun yksi kappale loppui, alkoi toinen aivan seuraavassa
silmänräpäyksessä. En käsitä, kuinka orkesteri jaksoi puhaltaa
yhtämittaa kello seitsemästä kello yhteen, — taikka sitten siellä oli
kaksi orkesteria. — Ja laivalla ensiluokan matkustajat tanssivat niin
Sotilaspojat kuin Karjalaisten marssit, järjestään kaikki, mitä radion
torvi vain huusi.

Sivuutettuamme Thursday Islandin ja Kap Yorkin, Austraalian
pohjoisimman niemen, kääntyi kulku kaakkoon seuraten visusti
rantaviivaa. Olimme Korallimeressä, koralliriuttojen ja mantereen
välisessä väylässä. Erkanimme päiväntasaajan kuumasta ilmapiiristä, ja
kolmantena päivänä tätä suuntaa kulkiessamme tuotiin joka vuoteeseen
villaiset peitteet. Tarpeen ne olivatkin, sillä yöllä puhalsi kylmä
viima etelästä. Ja joka päivä muuttui ilma yhä koleammaksi. Oltiin
syyskuussa ja Austraalia valmistautui vasta kesää vastaanottamaan,
syyskuun ensimäinen päivähän on austraalialaisten Vappu. Ei tahtonut
oikein sopeutua siihen ajatukseen, että nyt tulee taas kesä, sillä
kesää oli mielestäni riittänyt jo vallan tarpeeksi, oikein kuumaa
kesää, ja olin elänyt vain oman kalenterini mukaan, joka sanoi, että
nyt alkaa Suomessa syksy ja talvi.

Austraalian itärannikko — sikäli kuin sitä laivasta näkee — on jylhän
kaunista. Kaikkialla, missä kulkuväylä poikkeaa lähemmäs rantaa,
kohoavat korkeat, sankan metsän peittämät vuoret heti vesirajasta.
Niitä metsiä ei ole vielä tukkimiehen kirves kolhinut, siellä kiipeilee
Austraalian pikku karhu vielä rauhallisena, ja vuortentakaisilla
alankomailla hyppivät kenguruparvet.

On ihmeellistä, kuinka meri saattaa näyttää tyhjältä. Kyllähän siellä
elollista olentoa on määrättömästi, mutta se on myös niin äärettömän
suuri. Koko kaksiviikkoisella matkallamme emme nähneet mitään muuta
vesieläintä kuin yhden pari metriä pitkän ruskean "merikäärmeen", joka
Austraalian rannikolla luikerteli pitkin veden pintaa. Ei näkynyt
pelottavia tiikerihaita, ei delfiinejä eikä lentokaloja, yhtä tyhjän
sinivihreänä lainehti meri päivästä toiseen.

Mutta sitä enemmän kerkisimme sitten tutustua omaan laivanosaamme, sen
miehistöön ja kanssamatkustajiin. Laivan koko palveluskuntaan kuuluva
miehistö oli kiinalaista ja malajilaista, joka ei osannut sanaakaan
muuta kuin omia kieliään. Ruokapuoli oli niinikään kiinalaisen
kokin käsissä, ja kun hän laittoi ruuat etupäässä omaa makuaan
silmälläpitäen, palasi toinen puoli tarjotuista ruokalajeista miltei
säännöllisesti koskemattomana takaisin keittiöön. Vaikka eipä sillä,
että olisimme nälkää nähneet, sillä annokset olivat suuria, ja siinä
ilmastossa on ruokahalu niukka.

Urakoitsija, joka oli ihastunut kiinalaisiin, koska hän arveli
Kiinassa olevan hyvät ansiomahdollisuudet ensi vuonna, alkoi opetella
kiinankieltä. Ei hän kyllä muina aikoina sitä erikoisemmin harrastanut,
paitsi ruokaillessamme, mutta silloin sitä tarkemmin. Kaksi "boy'ta"
piti olla aina saapuvilla, ja sitten alkoi opetus. Hän näytti lasia
ja äänellä, joka kuului aina komentosillalle saakka, tiedusteli sen
kiinankielistä nimitystä. Kun boy ei heti käsittänyt, tarkoittiko
kysymys itse lasia vaiko lasin sisällystä, toi hän pullon ja täytti
puolillaan olevan lasin kukkuroilleen seurauksella, että sai koko
sisällyksen silmilleen. Uudelleen näytti urakoitsija sormellaan
lasia ja jos mahdollista vielä äänekkäämmin vaati saada tietoonsa
sen kiinankielisen nimityksen. Hädissään laukkasi boy varastoon
tuoden sieltä toisen pullon, josta aikoi täyttää lasin uudelleen,
mutta urakoitsija tarttui hänen käsivarteensa, jota puristeli niin
ankarasti, että boylle nousivat kyyneleet silmiin. Lopulta hän toki
käsitti kysymyksen tarkoituksen ja sanoi, että se on "poli-pui". Tähän
malliin jatkui sitten opetusta, urakoitsija kirjoitti jokaisen sanan
taskukirjaansa, ja viikon kestäneen opiskelun jälkeen oli hänellä jo
puolensataa sanaa kirjassaan. Hän tuli kuitenkin siihen yllättävään
lopputulokseen, että sokeri merkitsee kiinaksi "oo", ja sitten on vielä
noin kymmenkunnan sanaa, jotka lausutaan — tai ainakin boyt lausuivat
ne — juuri samalla tavalla. Ne kirjoitetaan tosin joko oa, tai au,
tai ou, tai hau, mutta hänen korviinsa ne kuuluivat vain "oo". Tästä
seikasta hän kimmastui niin, että eräs boy kerran oppitunnilla pelastui
varmasta selkäsaunasta vain toisen perämiehen satunnaisen väliintulon
kautta.

Vähän heikonpuoleinen kielikorva tällä oppilaalla oli, ja sen
huomasivat opettajatkin, koskapa eivät pitäneet niin tarkkaa vaaria
siitä, mitä kulloinkin opettivat. Minä kirjoitin hänen kirjastaan
muistiin joukon sanoja ja kysyin myöhemmin Caledoniassa eräältä
kiinalaiselta, olivatko ne oikeata kieltä. Mutta hän sanoi niiden
olevan miltei pelkkiä ruokottomuuksia. Opettajat olivat kostoksi
ankaralle oppilaalleen sanelleet hänelle tuhmuuksia.

Kaksi päivää ennen Brisbaneen saapumistamme urakoitsija lopettikin
kielitutkimuksensa, sillä hän sai muuta ajattelemisen aihetta. Minulle
tuotiin aamiaisen jälkeen radiosähkösanoma, jossa sanottiin, että minun
pitäisi Brisbanessa mennä tapaamaan erästä määrättyä henkilöä. Kun en
tuntenut sellaista henkilöä, eikä minun laivallaolostani tietäneet muut
kuin laivaväki, ihmettelin sähkösanomaa, kunnes havaitsin sen olevan
urakoitsijalle.

Luettuaan tiedonannon tuli hän rauhattomaksi ja kertoi sitten elämänsä
tarinan: erossa vaimostaan, joka on Uudella Seelannilla, kaksi
alaikäistä lasta vieraitten hoidossa Brisbanessa, eikä niistä ole
tullut pidetyksi huolta, niinkuin olisi vaatinut, ja nyt täytyy mennä
heitä tapaamaan.

"Minä olen niin kiihtynyt", sanoi hän ja tilasi kaksi lasia gin'iä,
paloviinaa. Kiihtymys ei sillä kuitenkaan vielä asettunut, joten
oli tilattava kaksi lasia lisää ja sitten taas kaksi ynnä vielä
kaksi. Lopulta oli hän niin kiihtynyt, että rupesi taas rääkkäämään
kiinalaispoikia, kun nämä eivät heti ensi ärjäisyllä ymmärtäneet hänen
uus-seelantilaista murrettaan. Sitä oli muuten toistenkin vaikea
ymmärtää, sillä hän nielasi puolet joka sanasta, ja ensi päivinä en
minäkään käsittänyt hänen puheestaan kuin joka toisen sanan, joka
oli "bloody". Se merkitsee suomeksi "verinen", ja englantilaiset
käyttävät sitä ainoastaan perin solvaavissa puheenparsissa. Siksipä
oli meille aluksi vähällä tulla tappelu, kun kaikki, mitä hän minulle
puhui, oli "bloody" sitä ja "bloody" tätä, ja luulin hänen minua sillä
tarkoittavan. Vasta jälestäpäin kuulin, että kaikki austraalialaiset
viljelevät yhtä ahkerasti tätä sanaa, ja senvuoksi he, niin ainakin
kerrottiin — eivät naisseurassa kykene puhumaan juuri mitään, kun eivät
joka toiseksi sanakseen voi olla sanomatta "bloody". Se lausuttiin
"blädi", ja olen kuullut sille toisenkinlaisen selityksen tai
johdannon, mutta ainakin sota-aikana eräs asiantuntija selvitti minulle
englantilaisten iskulauseen "bloody Germany" tarkoittavan "veristä
Saksaa".

Niinpä urakoitsijakaan päivällisellä kohteliaisuudesta rouvaa kohtaan
ei puhunut aluksi mitään. Hetken murjoteltuaan hän kuitenkin kutsui
kiinalaisen mestarikokin puheilleen ja alkoi verrattoman sanatulvan.
Soppa oli "blady" — niinkuin hän sen lausui — kylmää, liha "blady"
raakaa ja kahvi "blady" huonoa. Nimitettyään kokkia vielä erilaisilla
"blady" vihtahousun nimillä, heitti hän lautasensa nurkkaan ja poistui
hyttiimme, jonne alkoi taas tilata kaksi lasia kerrallaan.

Me toiset jatkoimme ateriamme loppuun, jonka jälkeen rouva pyysi minua
kahdenkeskiseen keskusteluun kanssaan. Poistuimme siis peräkannelle
kävelylle, ja siellä hän kertoi minulle, että mukanaan on runsaasti
rahaa, ja pyysi minua ottamaan ne Sydneyssä maihinnousun ajaksi
haltuuni, koska tullissa voisivat kenties ottaa ne häneltä pois.
Koska tiesin, ettei sellaista siellä tapahdu, sillä sinne saapuessa
juuri tarvitsee olla rahaa, kieltäydyin tästä luottamustoimesta.
Sitten hän tiedusteli, kenenkä luokse aion mennä Sydneyssä asumaan,
ja kun en voinut sanoa tarkkaan paikkaa, lupautui hän oppaakseni,
koska ventovieraan on siellä vaarallista liikuskella yksin. Kiitin
tarjouksesta, mutta sanoin meikäläisen konsulin kyllä neuvovan sopivan
ja luotettavan paikan, jonka jälkeen hän kehoitti minua perille
saavuttuamme seuraamaan mukanaan kaupungille, jossa hän kyllä ottaa
selville, missä konsulaatti sijaitsee ja saattaa minut sinne. Kun
senjälkeen ilmoitin poikkeavani ensin Brisbaneen ja sieltä vasta
myöhemmin saapuvani junalla Sydneyhin, sanoi hän, ettei Brisbaneen
kannata mennä, siellä ei ole kuin kaksi katua ja elämä vallan kuollutta.

Keskustelumme keskeytti urakoitsija, joka oli noussut hytistä kannelle
ja kuullut rouvan viimeisen lauseen. Hän iski oitis sanoihin kiinni,
selitti, että Brisbane on ehdottomasti nähtävä, se on Queenslandin
helmi, siellä on kaikki halpaa, hän hommaa minulle perin halvan
asunnon ja toimittaa tavarani Pinkenban ulkosatamasta kaupunkiin, —
ja sitäpaitsi Sydneyssä ovat kaikki hotellit nykyisin täynnä, kun
200,000 ihmistä on tullut maailman kaikilta ääriltä siellä pidettävään
katolisten kongressiin, ja osa niistä nukkuu jo asunnon puutteessa
kaduillakin. Paljon muutakin hän puhui kaunista ja valaisevaa, vaikka
rouva hänet useaan otteeseen keskeytti, joten syntyi riita. Sanoin
unohtaneeni tupakkani hyttiin ja sain tilaisuuden poistua seurasta.

Puolen tunnin kuluttua tuli myös urakoitsija hyttiin, haukkuen
rouvan pahanpäiväisesti ja tilasi kaksi lasillista, jotka taas
joi oman yläritsinsä ääressä seisaaltaan selkä minuun päin. Nyt
iltapäivällä aikaansaivat nämä kaksi lasillista kerrallaan tyypillisen
tropiikkihumalan eli "tropiikkikoleeran" noin viidessä minuutissa,
mutta se ei kestänyt kuin puolisen tuntia, sitten muuttui mies taas
hiljaisemmaksi. Toistakymmentä kertaa laskin hänen sinä päivänä
kerinneen olla oikein uhkahumalassa.

Iltapäiväteellä pyysi rouva, että päivällisen jälkeen ottaisin
kirjoituskoneen ja tulisin hänen hyttiinsä, kun hänellä oli
kirjoitettavana erittäin tärkeä kirje, jonka hän olisi halunnut saada
koneelliseen asuun. Sanoin nauhan olevan poikki, eikä sitä voi korjata
ennenkuin maissa, ja niin pääsin taas sillä kertaa karkuun. — Eikä se
kirje muuten niin tärkeä tainnut ollakaan, koskapa rouva päivällisen
jälkeen jouti mennä aliupseerien hyttiin rumpua pelaamaan. Siellä
olivat näet laivan neljä kirjuria perustaneet orkesterin, jossa viulu
aina soitti puolta ääntä alempaa kuin klarinetti, ja rummunlyöjää
puuttui tykkänään. Rouva täytti erinomaisen mielellään puuttuvan sijan,
ja siellä he sitten pärisyttivät joka ilta aina yli puoliyön, niin että
rouva ei kertaakaan jaksanut nousta aamiaiselle, vaan näki hänet ensi
kerran vasta lunchilla silmät pöpperössä.

Tämän viimeisen iltani minä vietin tekemällä inventaariota
tavaroistani. Jokaiselle matkustajalle oli päivällä jaettu kaksi
listaa, toinen henkilötietoja, toinen tavaroita varten. Jälkimäisessä
oli lueteltuna ja luokiteltuna eri tavaralaadut sen mukaan, meneekö
niistä tullia vai ei, ja nyt piti jokaisen viedä omat tavaransa
vastaaviin sarekkeihin ja hinnoittaa tullinalaiset laadut, jotta heti
voitiin laskea maksettavan tullin määrä. Ellei tarkkaan ilmoittanut
kaikkia, oli petoksesta määrätty ankarat sakot.

Rahavarat oli myös tilitettävä; jos oli oikein paljon, ei tarvinnut
kirjoittaa muuta kuin 100 puntaa, mutta jos jollakulla oli vähemmän
kuin 40 puntaa, piti antaa tarkka selko, keneltä aikoo sitten ottaa,
kun ne loppuvat.

Tällaisen paperin kanssa hikosin ainakin pari tuntia, kunnes
sain selville, että miltei kaikki mukanani olevat tavarat olivat
Austraalian lain mukaan tullin alaisia. Niinpä katsoin parhaaksi
mainita vain kirjoitus- ja valokuvauskoneet, kiikarin sekä käärmeen- ja
sisiliskonnahat, jättäen loput tavarat oman onnensa nojaan.

Olin juuri viemässä paperiani perämiehelle, kun huomasin erään
nuoremmista upseereista ajelevan miehiä kannelle. Uteliaisuudesta
seurasin mukana katsomaan, mitä toimitusta siellä saattoi olla näin
iltapimeässä. Väkeä oli kansi mustanaan, ja kaikki kurkottelivat
laidan yli merelle. Menin minäkin kurkistelemaan ja näin sieltä
tulevan vastaamme laivan. Ei se ollut minusta mitään kummallista,
olihan niitä laivoja tavattu ennenkin, eikä kukaan ollut välittänyt
niistä sen enempää. Mutta sitten kuulin, että tulija on Nieuw Holland,
tämän meidän Nieuw Zeelandimme sisarlaiva, yhtäaikaa viimevuonna
laskettu telakalta, yhtä suuri ja kulkee samaa reittiä kuin tämäkin.
Kerran kuussa ne tapaavat toisensa, mutta ei koskaan satamassa, aina
ulapalla. Nyt piti sisarelle näyttää, että on sitä meilläkin väkeä,
ja siksi oli koko joutilas miehistö komennettu kannelle. Niin näkyi
olevan myös vastaantulijalla, ja komealta tuollainen suuri laiva
näyttikin pimeässä. Joka lamppu oli palamassa, matkustajien rivit
täyttivät yläpartaat, miehistö alakannen, ja komentosillalta vilkkuivat
tervehdyssignaalit. Miehistökin halusi tervehtiä toisiaan, ja kun
oli ehditty kohdalle, päästivät he ilmoille sellaisen korviavihlovan
ulinan, että luuli joutuneensa keskelle villeintä viidakkoa. Niin
pitkälle kuin ääni vähänkin kantoi he ulvoivat, mutta sitten häipyivät
valotkin näkyvistä, ja kukin painui makuutiloilleen, sillä seuraava
aamupäivä saattaisi meidät Brisbaneen, ensimäiseen austraalialaiseen
satamaan.




BRISBANEN TULLISSA JA SEN TAKANA.


Brisbanen satama on meren puolelta hyvin suojattu, vaikka se onkin
matalahko. En minä hänen syvyyttään kylläkään ole mitannut, päättelen
vain siitä, kun jo kaukana merellä otimme luotsin ja sitten ajoimme
ainoastaan kuuden solmun nopeudella perille saakka.

Muun katselemisen ohella vetivät meressä liikkuvat lukuisat limamaiset
medusat huomion puoleensa. Ne olivat sateenvarjon muotoisia sillä
eroituksella, että varjon alla heilui useita lonkeroita, joiden
luku ei ollut kaikilla sama, kuten aikaisemmin olin luullut. Näin
sellaisia, joilla oli vain viisi lonkeroa, kun taas jollain saattoi
nähdä niitä kymmenkunnan, vallitsevan luvun vaihdellessa kuudesta
kahdeksaan. Varjon eli pään suuruus — pääksi sitä ainakin kutsun,
koska hengityselimet eli jonkunlaiset kidukset olivat siinä — vaihteli
sekin teevadin kokoisesta suureen lautaseen, ja lonkerot suurimmilla
olivat parin korttelin mittaiset. Ulompana näki niitä vain joitakuita
harvoja, mutta lähempänä satamaa luku kasvoi — saa sanoa miljoonaan.
Niitä aivan kihisi väylässä, ja laivan tullessa kohdalle ne käänsivät
varjonsa alaspäin ja painuivat hitaasti syvyyksiin. — Siihen veteen
en minä ainakaan olisi mennyt uimaan, niin kauniita kuin medusat
iljettäväisyydessään olivatkin.

Näin suuret laivat eivät mene kaupungin satamaan saakka, sillä Brisbane
sijaitsee jonkun matkaa merenrannasta kapeahkon joen rannalla.
Syväkulkuisia aluksia varten on 12 km. päähän kaupungista rakennettu
ulkosatama, Pinkenba nimeltään. Siitä pääsee junalla kaupunkiin, mutta
purseri viivytti meidän passiemme leimausta niin kauan, että juna
kerkisi lähteä, ja saimme ottaa autokyydin, joka sivumennen sanoen on
Austraaliassa kallista.

Satamassa laiturin vieressä on tullikamari, ja siellä odottelimme
vuoroamme. Samassa laivassa oli kotimaahansa palannut eräs
jalkapallojoukkue matkaltaan Sundasaarille, ja heillä oli
luonnollisesti yhtä ja toista pientä rihkamaa tuliaisiksi. Kun
katselin, miten ankarasti pienimmistäkin korutavaroista verotettiin
— muutamista aina 60 prosenttia ostohinnasta, alkoi minua arveluttaa
rautakirstuni kohtalo, sillä sen sisällyksestä en ollut ilmoituksessani
maininnut mitään.

Tuli sitten minunkin vuoroni, ja tullipäällikkö tarkasteli
tavaraluetteloani. Ilmoitin kaiken omaisuuteni olevan transitoa,
läpikulkutavaraa, josta ei jää mitään Austraaliaan, mutta sellaista
puhetta ei otettu kuuleviin korviinkaan. Päätinkin senvuoksi jättää
tavarani tulliin säilytettäväksi siihen saakka, kunnes taas lähden
toisiin maanosiin, mutta halusin kuitenkin nähdä, paljonko minua niistä
verotettaisiin. Jos pääsen halvalla, maksan tullin, jos nylkevät
paljon, jätän ne sinne. Kohtalo kuitenkin järjesti asiat niin, että
sain maksaa - ja melko runsaasti. Kirjoituskone ja valokuvauskone
katsottiin ammattiini kuuluviksi, mutta kiikarista olisi sääntöjen
mukaan mennyt 200 markkaa tullia. Minä väitin jyrkästi vastaan ja
sanoin, ettenhän minä voi kirjoittaa, ellei minulla ole lasisilmiä,
mutta tullipäällikkö näytti määräyksen, jossa nimenomaan sanottiin,
että kiikarista on otettava tulli. Väiteltyämme vielä pitkän aikaa
asiasta, sanoi tullipäällikkö, että pyyhitään se sitten tykkänään pois,
ja kirjoittakaa nimenne alle. Se tehtiin, ja minä kirjoitin, ettei
minulla olekaan kiikaria, vaikka ensin luulin.

Sitten tuli nahkojen vuoro. Tullipäällikkö väitti arvioimaani hintaa
kymmenesosaksi Austraaliassa vallitsevista hinnoista ja kysyi, mikä
niitten ostohinta on, mutta minä sanoin, ettei niillä ole ostohintaa
ollenkaan, koska olen ne itse tappanut. Ei hän arviotani sitten
muuttanut, mutta puolitoista puntaa määrättiin niistä tullia.

Tullimies sai nyt määräyksen tarkastaa tavarani, pitäisikö
ilmoitukseni kutinsa. Avasin merimiessäkkini ja aloin lappaa tavaroina
lattialle, kunnes siellä oli jäljellä vain likaisia vaatteita.
Tullarinapulainen katsoi säkkiin ja uskoi puheeni, jonka jälkeen säkki
heitettiin lattialle ja ruvettiin tullimiehen kanssa levittelemään
nahkakääröjä. Ensimäinen nahka vedettiin suoraksi, ja se ulottui yli
koko tullikamarin. Tullipäällikkö, kaikki tullimiehet, matkustajat
ja autokuskit tulivat sitä ihmettelemään, minulle tehtiin useita
ostotarjouksia, jotka heti kylmästi hylkäsin ja sanoin, että ne ovat
museotavaraa Suomeen.

Silloin tapahtui jotain odottamatonta. Suuri, ruskea rotta tuli
nurkasta tavaroitten sekaan, säikähti jotakin ja pujahti minun
merimiessäkkiini. Kaksi matkustajaa huomasi sen, ja he nostivat
hälinän. Koko yleisön huomio kiintyi nyt tähän asiaan, ja joku yritti
mennä tyhjentämään säkkiä, mutta minä ärähdin, että se on minun säkkini
ja sisällys myös minun. Menin senjälkeen itse ja katsoin toista metriä
pitkän säkkini suusta sisään, — ja siellähän rotta oli ja kurkisteli
minua vihaisesti. Jotta olisin saanut sen pois, olisi säkki ollut
tyhjennettävä, mutta silloin olisi pohjimmaiseksi asetettu paketti
tullut myös tullimiesten näkyville, ja sitä taas en mitenkään voinut
sallia. Helistelin siis säkkiä kunnes rotta painui vaatteiden alle,
ja sanoin, että ei täällä näy mitään. Tullimieskin kurkisti sinne
eikä nähnyt mitään, jonka jälkeen alettiin uudelleen tarkastella
käärmeennahkoja.

Minä aloin nyt kiiruusti ahtaa tavaroita takaisin säkkiin päästäkseni
mahdollisimman pian pois. Joka kerta kun työnsin jonkun tavaran sinne
ja vähän painoin, vinkaisi rotta. Useampaan kertaan tulivat ne näkijät
sanomaan minulle, että siellä se varmasti on, mutta minä sanoin heille
sekä suomeksi että englanniksi, että menkää h—iin. Lopulta saatiin
sinne nahatkin — säkkiin nimittäin — jonka jälkeen löin lukon suulle,
ja tullari vahvisti toimituksen latumerkillä.

Rautakirstuni kohtalo oli vielä ratkaisematta, mutta sekin asia
järjestyi aikanaan. Silläaikaa, kun olin tullipäällikön huoneessa
tullarin kanssa, joka selitti, että kaikki on kuin ollakin pitää,
menivät ne kaksi matkustajaa kopeloimaan yksin heitettyä säkkiäni.
Keksivät lopulta, missä paikkaa rotta oli, sillä kun siihen lujasti
painoi, niin rotta vinkaisi. Taas he hätyyttivät koko yleisön
samoinkuin tullimiehetkin paikalle, ja sillä aikaa, kun kaikki
olivat kyykkysillään säkin ympärillä rottaa vinguttamassa, otin minä
rautakirstuni ja kannoin sen ulkopuolella olevaan tavara-autoon ja
peitin sen öljyvaatteella. Ihmiset vaativat kiihkeästi avaamaan
uudelleen säkin, mutta minä maksoin nopeasti tullini, kannoin säkin
autoon ja sitten täyttä vauhtia matkatovereitteni urakoitsijan ja
kullankaivajan kanssa kaupungille urakoitsijan ehdottamaan halpaan
hotelliin saadaksemme rotan pois ennenkuin se ehtii ruveta mitään
nakertelemaan. Urakoitsija oli tullikamarissa aluksi ollut innokkaimpia
säkinpurkajoita, kunnes sain hänelle vihjaistuksi, ettei säkkiä
sovi siellä tyhjentää. Matka Pinkenban ulkosatamasta Brisbaneen
on ensimäistä mailia lukuunottamatta tiheästi asuttua. Se onkin
Brisbanen etukaupunkia katuineen ja hauskoine puutarhataloineen.
Kuorma-autollamme — matkatovereillani oli näet paljon tavaroita —
viilettelimme vinhasti pitkin hyviä viertoteitä, sillä kiirettä täytyi
pitää. Välillä poikkesimme kyllä eräässä baarissa juomassa lasin
olutta, kun oli kovin kuuma, mutta sitten ajoimme taas sitä nopeammin,
ja minä vinguttelin rottaa kuorman päällä.

Pääsimme hotelliin, saimme huoneet ja ensi töiksemme pyysimme saada
lainata kissaa. Talonväki luuli meitä ensin vähän höperöiksi, mutta
kun selitimme, että meillä olisi tuoretta kissanruokaa, joka nyt
juuri olisi syötävä, sanoivat he, ettei kissaa ole, mutta sitävastoin
hyvä foxterrieri. Se tulikin parahiksi paikalle ja hännäntypykkäänsä
vilkkaasti heilutellen seurasi meitä mielellään huoneeseeni, jossa
heti ryhdyin avaamaan säkkiäni. En ehtinyt tyhjentää vielä puoliakaan,
kun rotta jo hyppäsi silmilleni ja suoraan sänkyyn, josta livahti
piirongin taakse. Nyt huomasi foxikin, mistä oli kysymys, ja vinkuen
yritti se päästä rottaan käsiksi, mutta ei mahtunut. Siirsimme
piirongin keskemmälle huonetta, ja nyt alkoi kiivas takaa-ajo, johon
myös urakoitsija otti innokkaasti osaa. Vielä oli pesupöydän ja
vaatekaapin takana pakopaikkoja rotalle, mutta kun nekin esineet
oli saatu entisiltä asemiltaan keskilattialle, ei auttanut muu kuin
kilpajuoksu. Joka kerta kun rotta juoksi urakoitsijan ohi, yritti hän
potkaista sitä, mutta potku osui aina foxiin, joka parahiksi kerkisi
paikalle. Foxi vinkui ja urakoitsija kiroili Uuden Seelannin murteella.
Kullankaivaja ynnä minä emme voineet ottaa ajoon osaa muuta kuin
katselijoina, sillä huone oli pieni, eikä liikkuma-alaa riittänyt enää
meille, — pääasiassa saimme varoa vain urakoitsijan potkuja. Foxi oli
kyllä tottunut rottajahtiin, kuten jälestäpäin kuulimme, mutta sillekin
olivat käänteet liian jyrkät, varsinkin kun rotta aina välillä pääsi
oikaisemaan piirongin ja kaapin alustalle. Lopulta se kuitenkin erehtyi
huoneen pitkälle seinälle, ja siinä foxi yhdellä harppauksella sen
tavotti puraisten sen ilman pitempiä seremonioita kuoliaaksi.

Jymy oli kuitenkin kuulunut alakertaan, ja juuri näytöksen
huippukohdassa kolkutettiin tiukasti ovelleni ja kysyttiin, miksi
siellä tapellaan. Kysyjä oli talon isäntä, joka ei tiennyt hommistamme
mitään. Hän oli vain kuullut alakerran baariin kovaa töminää ja
ylös tultuaan sen lisäksi julmaa kiroilemista. Oli koettanut tulla
huoneeseen, mutta oven olimme varmuuden vuoksi kiertäneet lukkoon.
Nyt, nähdessään suuren kuolleen rotan, jota foxi vielä nutuutteli,
ymmärsi hän asian ja kutsui meidät baariinsa ottamaan lasillisen, kun
olimme hänen talostaan taas hävittäneet yhden noita "bloody" rosvoja,
joita vilisee joka "bloody" paikassa, ja jotka "bloody" syövät kaikki
ruuat. Seurasimme kiitollisuudella kutsua, mutta enemmälti emme sitten
puhuneet tämän rottahistorian alkuvaiheista.

       *       *       *       *       *

Ruvetessani tarkastelemaan Brisbanea lähemmin ja omakohtaisesti,
havaitsin, että matkatoverini laivassa olivat syöttäneet minulle
pajunköyttä tämän Queenslandin pääkaupungin suhteen. Arvoisa
rouvaystävänihän oli sanonut, että siellä on vain kaksi katua ja elämä
perin kuollutta, mutta minä löysin sieltä monta katua, elämä oli
paikoin niin vilkasta, että oli hengenvaarallista kulkea kadun yli, ja
ihmiskuntaakin sanottiin siellä karttuvan lähes neljännesmiljoonan.
Urakoitsija oli taas luvannut viedä minut sellaiseen hotelliin, jossa
huone ja aamiainen maksaa 4 shillingiä vuorokaudelta, mutta kun
seuraavana päivänä maksoin laskuni, oli hinta 12 shillingiä. Lausuin
tämän johdosta muutamia halveksuvia sanoja urakoitsijalle, mutta hän
puolestaan selitti tuoneensa minut tällaiseen paikkaan siitä syystä,
että muissa halvemmissa paikoissa voisivat minut, raukan, ryövätä.

Mutta se oli seuraavan päivän murhe, nyt me olimme hotellin isännän
vieraina baarissa. Se oli sellainen korkeatiskinen seisomabaari, jonka
ääressä kaikki ovat tuttuja keskenään. Isäntä tarjosi lasin mieheen,
mutta jäi sitten odottamaan, että mekin puolestamme tilaisimme jotakin,
jonka teimmekin. Sitten minä sanoin lähteväni katselemaan hiukan
kaupunkia saadakseni siitä jonkunlaisen yleiskatsauksen. Urakoitsija
kuitenkin varotti lähtemästä, koska taas voisivat ryövätä minut, mutta
kun päätökseni oli vankka, neuvoi hän minua jättämään kaikki rahani
kassaan, sillä siellä ne ainakin säilyisivät. Minulla oli siihen
aikaan perin heikosti rahaa, mutta jätin kuitenkin lompakkoni kassaan
ynnä myös valokuvani, jotta voisivat palatessani tuntea minut, ja
niin läksin harhailemaan kaupungille. Urakoitsija olisi mielellään
tullut oppaakseni ja henkivartijakseni, mutta kun hänellä oli niitä
perheasioita huollettavana, ei hän kerinnyt, vaan jäi lähtiessäni
baariin.

Enemmälti en häntä sitten tavannutkaan paitsi iltamyöhäisellä
palatessani kaupungilta. Hän oli yhä vielä baarissa, eikä ollut
kerinnyt käydä tapaamassa lapsiaan. Kysyin, haluaako hän juoda lasin
olutta kanssani, ja hän suostui, mutta tilasi itselleen kuitenkin
kaksi lasia jotain verrattomasti kalliimpaa juotavaa, sillä olut oli
liian halpaa. Hänen laskunsa teki neljä shillingiä, mutta minulla
ei ollut kuin kaksi, jonkatakia huomautin hänelle jättäneeni kaikki
rahani kassaan, jottei minua voitaisi ryövätä. Nyt oli kassanhoitaja
jo poistunut, ja hän sai maksaa itse nämä hienot juomansa, sillä minun
rahani eivät riittäneet kuin kuuden pencen olueen. Hän pahastui syvästi
menettelystäni.

Brisbanesta täytyy ennen kaikkea sanoa, että se on siisti kaupunki,
ainakin katujensa puolesta. Aivan uudenaikaisesti rakennettu, joskaan
kadut eivät aina jätä väliinsä säännöllisiä neliöitä. Naisten
runsaus kaduilla ihmetytti aluksi, sillä värillisissä Lounais-Aasian
siirtomaissahan ei naisia tapaa kuin aivan sattumoisin. Ja nämä
olivat lisäksi vielä valkoihoisia, joten tuntui kuin olisi kulkenut
pohjoismaisessa kaupungissa.

Poissa oli myös se halpahintaisen markkinatavaran paljous, joka
siirtomaakaupungeista jättää lähtemättömän muistikuvan matkustajaan.
Täällä olivat kaupat hienosti sisustettuja ja näyteakkunat erittäin
aistikkaasti järjestettyjäpä mikäli tavaroista akkunan ulkopuolelta
katsoen saattoi päätellä, olivat ne järjestään ensiluokkaisia.
Huomasi heti, että elettiin maanviljelysalueen pääkaupungissa, sillä
maataloustarvikkeiden kauppoja näki tiheässä. Eikä niissä myyty
mitään lasten leikkikaluja, vaan olivat nämäkin tavarat parasta
ameriikkalaista eksporttia. Kirves oli sellainen, että sen ilkesi
aikamieskin ottaa käteensä, ja kuokassa senverran terästä, ettei sillä
yhtä turvetta tarvinnut moneen kertaan kuopaista.

Austraalian suurissa kaupungeissa ei ole hyvä viipyä pitkään, sillä ne
ovat kalliita paikkoja, ja ulkoa tuodut rahat hupenevat hyvin pieneen,
kun ne vaihtaa Austraalian punniksi. Kun matkatoverini kullankaivaja
seuraavana aamuna lähti veljensä farmille parin tunnin junamatkan
päähän Brisbanesta, seurasin hänen mukanaan katsomaan queenslandilaista
maanviljelystä.

Farmi ei ollut suuri, vajaa sata hehtaaria, mutta siihen oli saatu
mahtumaan niin paljon ja niin monenlaista, ettei voinut muuta käin
ihmetellä. Siellä oli karjaa kaikenlaista, ammuvaa ja kaakottavaa,
viljaa siellä myös kasvatettiin yli oman tarpeen, mutta pääosan
viljelyksistä ottivat hedelmät ja marjat. Omenat, päärynät, luumut,
persikat ja kirsikat olivat kukassaan, ananas alkoi tehdä nuppua,
papaya kantoi jo raakileita, ja sitten siellä oli vielä sellaisia
hedelmälaatuja, joiden niiniäkään en muista. — Hyvin kuului farmi
elättävän, ja omistaja sanoi, ettei kaipaa ollenkaan suurempaa
pinta-alaa; kunhan tämänkin pitää kunnossa, niin elää hyvin.

Queensland onkin Austraalian valtioista monipuolisin, se kun ulottuu
10:ltä leveysasteelta 20:nelle, ja käsittää siis sekä troopillisen
kuumia että lauhkeita seutuja. Pohjoisosassa rannikkoalueella on
arvokkaita metsiä, maa on rikas mineraaleista ja Queenslandin
kultakaivokset ovat tuottaneet hyvin. Sitäpaitsi kaivetaan sieltä
hopeaa, tinaa, lyijyä, kuparia, wolframia, kobolttia sekä safiireja
ja opaaleja. Kaikki viljalajit menestyvät siellä, samoin hedelmät,
jotapaitsi siellä viljellään sokeriruokoa, kahvia, inkivääriä,
tupakkaa, pumpulia, hamppua ja yleensä kaikkea, mitä voi viljeltäväksi
ajatella. Viides osa Austraalian lampaista on Queenslandissa, ja lehmiä
on siellä enemmän kuin koko Austraaliassa ihmisiä. Lieneekö näin
monipuolisesti siunattua maata muualla.

Nousin taas junaan ja läksin länttä kohti saadakseni jonkunlaisen
yleiskuvan tästä valtiosta. Queenslandin rautatiet ovat kapearaiteisia,
raideleveys siinä metrin vaiheilla, mutta hyvin niillä matkaa tekee.
Vaunut tosin ovat pieniä, eikä niihin voi ottaa matkatavaroita kuin
mitättömän vähän, mutta pakaasivaunu seuraa mukana, ja sinne saa kukin
viedä tavaransa, rautatien kustantamat kantajat pitävät niistä huolen.
Toiset matkustajat antoivat rekisteröidä tavaransa pakaasihuoneessa,
mutta kohdalleni sattunut kantaja vei tavarani ilman muuta vaunuun.
Huomautin hänelle siitä, mutta hän sanoi, ettei sillä niin väliä ole,
rekisteröiminen maksaa suotta, kyllä ne perille tulevat ilmankin. Ja
perille tulivat myös, eikä kukaan kysynyt minulta pakaasilippua.

Austraalian junissa ei ole kuin kaksi luokkaa, ensimmäinen ja toinen,
ja joka luokan istuin on numeroitu, ettei tarvitse peljätä menettävänsä
paikkaansa, kun juna pitkän asemavälin juostuaan pysähtyy baarin
kohdalle, ja kaikki matkustajat kiiruhtavat rommilasille. Rommi ja olut
näyttivät asemilla tekevän hyvin kauppansa, ja asemabaarit olivatkin
tilavia halleja pitkine tarjoilupöytineen, ettei kenenkään tarvinnut
odotella.

Etelä-Queenslandin maisemat ovat kumpuilevia kuten Karjalassa.
Rata kiertelee vaarojen laiteita, pistäytyy tämän tästä tunnelissa
ja välillä laskeutuu taas tasaisemmalle maalle. Vaaroilta näkee
penikulmittani yli harvan eucalyptusmetsän toisille vaaroille ja
laaksojen viljelysmaille. Maaperä on punaista ja näyttää köyhältä,
mutta sanovat sen kasvattavan hyvän ruohon. Nyt oli kesä vasta
alullaan, ja viimevuotinen ruoho peitti ruskeana mattona maanpinnan,
muutamin paikoin vasta alkoi hiukan vihannoida.

Austraalialainen bush ei ole samanlaista läpipääsemätöntä viidakkoa
kuin Sunda- ja Etelämeren saarien, se on harvaa ja helposti
kuljettavaa. Milloin ovat puut suorarunkoisia, komeavartisia, milloin
lyhytkasvuisia, käyräoksaisia, taikka sitten peittää maan vallan
pensaikko. Pääpuuna kasvaa eucalyptus, harvana kuin savannimetsä. Kun
tullaan yhä etelämmäs, muuttuvat maisemat tasaisemmiksi, ja siellä
kasvavat puutkin tiheässä. Mutta se ei ole enää bushia, se on woodia,
metsää. Ero on siinä, että bush kelpaa karjanlaitumeksi, wood ei,
koskei siellä kasva ruohoa.

Joka paikassa ei punainen maa ole yhtä lihavaa, taikka on kenties
ollut aikaisemmin, mutta lampaat ovat sen köyhdyttäneet. Laajoilla
aloilla oli ainakin puolet puista kuivunut, ja niitten vaaleat rungot
harottivat luurankomaisina kohti taivasta. Se oli lampaiden työtä.
Useasti sivuutin laajoja alueita, jotka aikaisemmin olivat kasvaneet
bushia, mutta nyt ne olivat aukeita. Kannot törröttivät vielä pystyssä,
mutta koko kenttä kasvoi polvenkorkuista kaktusta, muistuttaen kaukaa
katsoen ääretöntä kaalimaata. Sekin oli lampaiden työtä.

Metsäseutu näyttää erikoisesti soveltuvan hedelmäpuiden viljelykseen,
sillä hedelmäfarmeja oli siellä paljon. Keskelle tiheätä metsää oli
tehty raivio, maa siellä muokattu ja hedelmäpuut istutettu linjasuoriin
riveihin. Siellä oli tuhansia puita aina farmillaan, ne olivat
juuri täydessä kukassaan, ja koko farmi loisti joko valkoisessa,
vaaleanpunaisessa tai sinipunaisessa väriloistossaan.

Tuollaisen farmarin elämä on yksinäistä — ei tosin niin yksinäistä
kuin Keski-Austraalian lammasfarmarin tai rajaratsastajan — mutta
kuitenkin yksinäisempää kuin esimerkiksi kauppalanasukkaan. Muutamin
paikoin on useampia farmeja lähekkäin, mutta usein näkee, että on kuin
hakemalla etsitty yksinäinen paikka. Harvoin siellä naapurin tapaa ja
vielä harvemmin sinne eksyy posti. Kun juna lähestyi tällaista farmia,
juoksivat ihmiset saraltaan ratavarteen ja huusivat minkä jaksoivat:
"Peiper, peiper", se on paper, sanomalehtiä. Junan akkunoista heille
nakeltiin luetut sanomalehdet, ja näin sai yksinäisyydessään elävä
farmari päivittäin kaupungin tuoreimmat uutiset.

Queenslandilaisen farmarin menot eivät ole suuret — paitsi jos hän
lähtee kaupunkiin huvittelemaan. Mutta nyt tarkoitan sellaisia
menoja, jotka ovat välttämättömät farmin kuntoonsaattamiseksi. Meillä
pohjoismaissahan rakennukset nielevät suhteettoman paljon, samoin
on lämmitys varsin huomattava tekijä menoissa. Queenslandissa on
aina lämmin, siellä ei kaipaa hirsiseiniä, vaan rakennukset tehdään
laudoista. Kivijalkaa ei näe muualla kuin kaupungeissa. Brisbanen
ympäristöllä on penikulmittain tiheätä huvila-asutusta, ja kaikki
asumukset on rakennettu puupaaluille, puolen metrin korkeudelle
maanpinnasta. Sellaisissa rakennuksissa eivät rotat viihdy, sillä
asumuksien lattioissa ei tarvita multapenkkejäkään kylmää vastaan.
Kaikki on vain lautaa ja katto peltiä.

Nämä huvilat ja farmirakennukset ovat kaikki niin ulko- kuin
sisäpuoleltaankin samanlaisia. Huoneita on kaikissa yhtä monta ja
huonejärjestys kaikissa sama. Kun on käynyt yhdessä talossa, niin
tietää, minkälaisia ovat toiset talot kahdensadan mailin ulottuvilla.

Mutta mitäpäs niistä turhan monista huoneista ja liikanaisista
komeuksista onkaan väliä, pääasia vain, että jokainen viihtyy omassaan,
niin kauan kuin siinä asuu, sillä "eihän meillä kuitenkaan ole
pysyväistä sijaa täällä maan päällä."








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TERVEEKS' — BUDDHA! ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.