Pukinsorkka : Romaaniparodioja

By Stephen Leacock

The Project Gutenberg eBook of Pukinsorkka
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Pukinsorkka
        Romaaniparodioja

Author: Stephen Leacock

Translator: Uuno Kailas


        
Release date: August 5, 2026 [eBook #79280]

Language: Finnish

Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1923

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/79280

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUKINSORKKA ***
language: Finnish




PUKINSORKKA

Romaaniparodioja


Kirj.

STEPHEN LEACOCK


Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1923.





SISÄLLYS

Tekijän esipuhe
Hämmästyttävä salaisuus
Kertomus henkimaailman ilmiöistä
Guido Uljasrinta Gentistä
Kotiopettajatar Gertrud
Sarkatakki sankari
Suuren sielun surut ja kärsimykset
Ylämaan Hannah
Kamala merimatka
Joulu vanhassa kodissa




TEKIJÄN ESIPUHE.


Tekijä tarjoaa kirjansa yleisölle ilman minkäänlaisia anteeksipyyntöjä.
Hänen erään edellisen, suunnilleen samantyylisen teoksensa arvostelijat
ovat olleet sitä mieltä, että hänen täytyy olla aivan nuori mies
läntisten valtioiden läntisimmistä osista ja että tämä nuori mies
saakoon anteeksi ylitsekuohuvan nuoruutensa takia.

[Tekijän leikilliset sanat läntisistä valtioista tarkoittavat
tietenkin Yhdysvaltojen läntisiä osia, joiden asukkaiden huimapäisyys
on Amerikassa tullut sananparreksi. Leacock itse on kanadalainen.
Suomentajan huom.]

He olivat kyllin hyväntahtoisia selittääkseen, että kun tekijä on
tullut täysikasvuiseksi ja saanut nauttia kasvatuksen etuja, ei ehkä
enää tarvitse joutua kokonaan epätoivoon hänen järkensä suhteen.
Mutta nämä toiveet eivät maksa yhtään mitään. Kaikkea mitä kasvatus
häneen nähden suinkin voisi saada aikaan, on jo yritetty, mutta
tuloksitta. Erään huomattavan yliopiston kansantalouden professorin
ominaisuudessaan tunnustaa tekijä tietävänsä sen seikan paremmin
kuin arvostelijat. Mutta hän on tunteva saaneensa runsaan hyvityksen
nöyryytyksestään, jos vain jokukin voi tämän pienen kirjan välityksellä
saada ohimenevää huvia jonakin joutohetkenä, kun sydämen surut tai
ruumiilliset tuskat estävät syventymästä arvokkaampaan kirjallisuuteen.

Stephen Leacock.




HÄMMÄSTYTTÄVÄ SALAISUUS ELI SUUREN SALAPOLIISIN MUODONVAIHDOS


Suuri salapoliisi istui työhuoneessaan. Hänellä oli yllään pitkä,
vihreä yötakki, johon oli nuppineuloilla kiinnitetty puoli tusinaa
salaperäisiä merkkejä.

Kolme neljä tekopartaa riippui tekopartatelineellä hänen vieressään.

Tomusilmälasit, siniset silmälasit ja automobiilisilmälasit olivat
pöydällä mukavasti käsille otettavissa.

Silmänräpäyksessä hän saattoi naamioitua tuntemattomaksi.

Litra kokainia ja kauha olivat tuolilla aivan hänen vieressään.

Hänen ilmeensä oli selittämätön.

Kirjoituspöydällä oli joukko salakirjoitussähkösanomia. Suuri
salapoliisi avasi nopeasti toisen toisensa perästä, sai nopeasti selvän
jokaisesta ja heitti ne sitten paperikoriin, joka oli hänen vieressään
salakirjoitussähkösanomia varten.

Samassa koputettiin ovelle.

Suuri salapoliisi pukeutui kädenkäänteessä vaaleanpunaiseen dominoon ja
tekopartaan sekä huusi:

»Sisään!»

Tulija oli hänen yksityissihteerinsä. »Haa!» sanoi suuri salapoliisi,
»tekö se olitte?»

Hän poisti naamioituksensa.

»Sir», sanoi nuori mies äärimmäisen kiihtyneellä äänellä, »on
tapahtunut jotakin salaperäistä!»

»Haa!» sanoi suuri salapoliisi, ja hänen silmänsä leimahtivat, »onko se
sellaista, mikä panee poliisin pään pyörälle kautta koko maanosan?»

»Kyllä, sen minä takaan», sanoi yksityissihteeri, »siinä
määrin pyörälle, että poliiseja makaa kokonaisissa kasoissa
kokoonlyyhistyneinä; monet heistä ovat tehneet itsemurhan.»

»Vai niin», sanoi suuri salapoliisi, »ja onko tapahtuma täysin
ainoanlaatuinen Lontoon poliisin aikakirjoissa?»

»Sitä se on.»

»Otaksun että asia koskee nimiä, joita tuskin uskalletaan
henkäisemälläkään lausua, ainakaan käyttämättä äänenheikentäjää.»

»Aivan niin.»

»Ja minä otaksun että asia aiheuttaa mitä laajakantoisimmat
valtiolliset seuraukset, niin että Englanti, ellemme me ratkaise
arvoitusta, joutuu kuudentoista minuutin sisällä sotaan koko maailman
kanssa?»

Yksityissihteeri, joka edelleen seisoi aivan hievahtamatta, vastasi
jälleen myöntävästi.

»Ja lopuksi», sanoi suuri salapoliisi, »otaksun että se tapahtui
keskellä päivää ja sellaisella paikalla kuin esim. Englannin Pankin
sisäänkäytävän luona tai alahuoneen hallissa sekä lisäksi poliisin
nenän alla?»

»Sitähän on aina ajateltava», sanoi yksityissihteeri, »kun on
kysymyksessä salaperäinen tapahtuma.»

»Hyvä», sanoi suuri salapoliisi, »ottakaa tämä valepuku ja tämä ruskea
tekoparta ja antakaa sitten kuulua, mitä asia koskee.»

Yksityissihteeri verhoutui siniseen, pitsireunaiseen dominoon ja
kumartui sitten kuiskaamaan suuren salapoliisin korvaan:

»Württembergin prinssi on varastettu.»

Suuri salapoliisi ponnahti seisoalleen aivankuin altapäin potkaistuna.

Prinssi varastettu! Todennäköisesti joku Bourboneista! Euroopan
jaloimman perheen jäsen varastettu. Siinä oli tosiaankin salaisuus,
joka ansaitsi tulla hänen terävien aivojensa ratkaisemaksi.

Hänen ajatuskoneistonsa aloitti salamannopean työskentelynsä.

»Odottakaa!» sanoi hän. »Kuinka saitte asiasta tiedon?»

Yksityissihteeri ojensi hänelle sähkösanoman. Se oli Pariisin
poliisipäälliköltä ja kuului seuraavasti: »Württembergin prinssi
varastettu. Todennäköisesti lähetetty Lontooseen. Saatava takaisin
ennen näyttelyn alkua. 1000 punnan palkinto.»

Vai niin! Prinssi oli siepattu juuri kun hänen esiintymisensä
kansainvälisessä näyttelyssä piti olla käänteentekevä valtiollinen
tapahtuma.

Suurelle salapoliisille ajatteleminen toimimista ja toimiminen
ajattelemista.

»Pyytäkää sähköteitse Pariisista prinssin tuntomerkit.»

Yksityissihteeri poistui kumartaen.

Samassa kuului ovelta hiljaista raapimista

Vieras astui sisään. Hän eteni nelinkontan ryömien. Pöydänalusmatto,
joka oli heitetty pään ja hartioiden yli, teki hänet täysin
tuntemattomaksi.

Hän ryömi keskelle huonetta.

Sitten hän nousi seisomaan.

Taivaan jumala!

Hän oli Englannin pääministeri.

»Te!» sanoi salapoliisi

»Minä», sanoi pääministeri.

»Te olette tullut tänne Württembergin prinssin ryöstön johdosta.»

Pääministeri säpsähti.

»Kuinka te sen tiedätte?» sanoi hän.

Suuri salapoliisi hymyili selittämätöntä hymyään.

»Niin», sanoi pääministeri, »minä en tahdo salata mitään. Olen
intresseerattu, syvästi intresseerattu asiasta. Jos te saatte selvän
Württembergin prinssistä ja toimitatte hänet vahingoittumattomana
Pariisiin, minä puolestani lisään 500 puntaa jo ennestään luvattuun
palkintoon. Mutta kuulkaa», sanoi hän ennen poistumistaan erikoisen
painokkaasti, »katsokaakin ettei mitenkään yritetä muuttaa prinssin
ulkomuotoa tai typistää häntä peräpuolesta.»

Vai niin! Suuren salapoliisin päässä meni sekaisin. Vai niin, liuta
lurjuksia oli siis lyöttäytynyt yhteen typistääkseen — mutta ei, eihän
se toki voinut olla mahdollista.

Taas koputettiin ovelle.

Uusi vieras tuli huoneeseen. Hän kiemurteli sisään melkein mahallaan.
Hän oli verhottu pitkään, purppuranpunaiseen kaapuun. Hän nousi pystyyn
ja pisti päänsä esiin vaipan poimuista.

Taivaan jumala!

Hän oli Canterburyn arkkipiispa!

»Teidän korkea-arvoisuutenne!» huudahti hämmästynyt salapoliisi. —
»Minä pyydän, älkää seisoko. Olkaa hyvä ja pankaa pitkäksenne tai
istukaa, mutta älkää seisoko.»

Arkkipiispa otti hiipan päästään ja asetti sen väsyneen näköisenä
tekopartatelineelle.

»Te olette täällä Württembergin prinssin asian johdosta.»

Arkkipiispa säpsähti ja teki ristinmerkin. Oliko tuo mies noita?

»Niin», sanoi hän, »paljon riippuu siitä, saadaanko hänet takaisin.
Mutta minä olen tullut tänne ainoastaan sanoakseni, että sisareni
haluaa tavata teitä. Hän tulee tänne. Hän on ollut äärettömän
varomaton, ja hänen kohtalonsa riippuu prinssistä. Toimittakaa prinssi
takaisin Pariisiin, sillä muutoin pelkään sisareni joutuvan perikatoon.»

Arkkipiispa pani taas hiipan päähänsä, teki uuden ristinmerkin,
kietoutui suureen kaapuunsa ja ryömi ulos nelinkontan sekä kehräten
kuin kissa.

Suuren salapoliisin kasvot ilmaisivat syvintä myötätuntoa. Ne
vetäytyivät ryppyihin ja silisivät taas — myötätunnosta. »Vai niin»,
mutisi hän, »arkkipiispan sisar, Dashleyn kreivitär». Niin perehtynyt
kuin olikin ylhäisön elämään, suuri salapoliisi tunsi kumminkin että
tämä oli tavallista sekavampi asia.

Taas koputettiin ovelle.

Ja sisään astui Dashleyn kreivitär. Hän oli kokonaan turkiksiin
kietoutunut.

Hän oli Englannin kaunein nainen. Majesteetillisesti hän otti tuolin ja
istui sille majesteetillisesti.

Hän otti jalokividiadeemin otsaltaan ja pani sen viereensä
diadeemijalustalle, irroitti helminauhansa ja asetti sen
helmiripustimeen.

»Te olette tullut», sanoi suuri salapoliisi, »Württembergin prinssin
takia!»

»Se kirottu pikku penikka!» sanoi Dashleyn kreivitär inholla.

Vai niin! Yhä sekavampaa. Kaukana siitä että Dashleyn kreivitär olisi
rakastanut prinssiä; päinvastoin hän kutsui tätä penikaksi.

»Luulisin hänen intresseeraavan teitä.»

»Intresseeraavan minua!» sanoi kreivitär. »Kyllä, tietenkin. Minähän
olen kasvattanut hänet.»

»Te — olette —», läähätti suuri salapoliisi, ja hänen tavallisesti niin
kylmäkiskoisille kasvoilleen nousi hehkuva puna.

»Minä olen kasvattanut hänet», sanoi kreivitär, »ja riskeerannut hänen
takiaan 10,000 puntaa, joten ei ole ihmeteltävää, jos tahdonkin saada
hänet takaisin Pariisiin. Kuulkaahan», sanoi hän, »jos ne ovat saaneet
prinssin käsiinsä ja typistäneet häntä tai poistaneet merkit hänen
selästään, niin hän voi yhtä hyvin jäädä kokonaan kadoksiin.»

Suuri salapoliisi hoiperteli takaperin ja nojasi seinää vasten. Vai
niin! Kauniin naisen kylmäveriset sanat saivat hänen hengityksensä
hetkiseksi salpautumaan. Nainen oli itse nuoren Bourbonin äiti,
epäsäätyisessä avioliitossa Euroopan parhaimman suvun jäsenen kanssa,
riskeerannut omaisuutensa kuningasmielisessä salaliitossa, ja kuitenkin
hänellä oli niin vaistomaisen varma Euroopan politiikan tuntemus,
että hän tiesi prinssin syntymämerkkien poistamisen riistävän häneltä
Ranskan kansan myötätunnon.

Kreivitär otti jälleen diadeeminsa.

Ja sitten hän poistui.

Yksityissihteeri palasi.

»Minulla on kolme sähkösanomaa Pariisista», sanoi hän. »Ne kehittävät
asiaa edelleen.»

Hän ojensi ensimäisen sähkösanoman.

Se kuului seuraavasti:

»Württembergin prinssillä on pitkähkö, kostea kuono, leveät silmät,
hyvin pitkä ruumis ja lyhyet takajalat.»

Suuri salapoliisi näytti joutuvan ymmälle.

Hän luki toisen sähkösanoman:

»Württembergin prinssin tuntee helposti hänen syvä-äänisestä
haukunnastaan.»

Ja sitten kolmas:

»Württembergin prinssin voi helposti tuntea selkärangan suuntaisesta
valkoisesta karvajuovasta.»

Molemmat miehet katsoivat toisiinsa. Salaisuus oli niin läpitunkematon,
että se saattoi tehdä hulluksi.

Suuri salapoliisi puhui.

»Antakaa minulle domino», sanoi hän. »Näitä johtolankoja täytyy
seurata», ja sitten hän vaikeni hetkiseksi antaakseen aivojensa
eritellä ja koota yhteen ilmoitetut tuntomerkit — »nuori mies», mutisi
hän, »tietenkin nuori — pitkä, kostea kuono, (haa, omiaan juomarille),
selkärangan suuntainen valkoinen karvajuova (ensimäinen merkki
hillittömien elintapojen seurauksista) — niin, niin», jatkoi hän,
»näitä johtolankoja seuraten voin helposti löytää hänet.»

Suuri salapoliisi nousi seisomaan.

Hän kietoutui pitkään, mustaan viittaan ja varustautui valkoisella
parralla ja sinisillä silmälaseilla.

Täysin tuntemattomaksi naamioituneena hän lähti ulos.

Hän aloitti tutkimuksensa.

Neljän päivän kuluessa hän kävi jokaisessa Lontoon kolkassa.

Hän pistäytyi kaikissa Cityn kapakoissa. Jokaisessa hän joi lasin
rommia. Muutamissa hän esiintyi merimiehen valepuvussa. Toisiin hän
meni sotilaana. Joihinkin hän tunkeutui pappina. Hänen naamioituksensa
oli täydellinen. Kukaan ei kiinnittänyt pienintäkään huomiota häneen,
kun hän seisoi lasiaan tyhjentämässä.

Tutkimukset osoittautuivat tuloksettomiksi.

Kaksi nuorta miestä pidätettiin prinssiksi epäiltyinä; heidät
päästettiin kuitenkin kohta vapaiksi.

Yhtäläisyys oli kumpaisessakin tapauksessa epätäydellinen.

Toisella oli tosin pitkä, kostea kuono, mutta ei karvajuovaa selässä.

Toisella taas oli karvoja selässä, mutta hän ei osannut haukkua.

Kumpikaan heistä ei ollut nuori Bourbon.

Suuri salapoliisi jatkoi tutkimuksiaan.

Ei mikään voinut hillitä häntä.

Pimeän tultua hän käväisi salaa pääministerin asunnossa. Hän tutki
talon kellarista ullakkoon saakka. Hän mittasi kaikki ovet ja ikkunat.
Hän merkitsi muistiin lattioiden pinta-alat. Hän tarkasteli katon
rakennetta. Hän tutki huonekalut.

Mutta hän ei löytänyt mitään.

Yhtä salaisesti hän tunkeutui arkkipiispan palatsiin. Hän tutki
sen kellarista ullakkoon. Kuoripojaksi pukeutuneena hän otti osaa
jumalanpalvelukseen. Mutta hän ei löytänyt mitään.

Rohkeuttaan kadottamatta suuri salapoliisi hankki itselleen pääsyn
kreivitär Dashleyn kotiin. Kamarineitsyeksi pukeutuneena hän pääsi
kreivittären palvelukseen.

Vihdoinkin hän löysi johtolangan, jota seuraten saattoi ratkaista
arvoituksen.

Kreivittären budoaarin seinällä riippui suuri kehystetty kuva.

Se oli valokuva.

Sen alle oli kirjoitettu:

Württembergin prinssi.

Valokuva esitti mäyräkoiraa.

Pitkä ruumis, leveät silmät, leikkaamaton häntä, lyhyet takajalat —
kaikki sopi.

Sekunnin murto-osan kuluttua oli suuren salapoliisin salamannopea
käsityskyky tunkeutunut salaisuuden ytimeen.

Prinssi oli koira!!!

Hän heitti suurimmalla kiireellä viitan kamarineitsyenpukunsa ylle ja
ryntäsi kadulle. Hän pysähdytti ohikiitävän auton ja oli seuraavassa
hetkessä kotonaan.

»Nyt minä sen keksin», huohotti hän hengästyksissään
yksityissihteerilleen, »arvoitus on ratkaistu. Olen sommitellut
yhteen eri yksityiskohdat. Pelkän analyysin avulla olen selvittänyt
salaisuuden. Kuulkaahan — takajalat, karvaa selässä, kostea kuono,
penikka — sanooko se teille mitään?»

»Ei mitään», sanoi yksityissihteeri, »on toivotonta yrittää arvata
mitään.»

Suuri salapoliisi, joka jo oli toipunut mielenjärkytyksestään, hymyili
hiukan.

»Se merkitsee aivan yksinkertaisesti tätä, rakas ystävä. Württembergin
prinssi on koira, mäyräkoira. Dashleyn kreivitär on kasvattanut hänet,
ja hän on 25,000 punnan arvoinen lukuunottamatta niitä 10,000 puntaa,
jotka hänen piti voittaa Pariisin koiranäyttelyssä. Kummastuttaako
teitä se että —»

Suuren salapoliisin puheen keskeytti samassa naisen kirkaisu.

»Taivaan jumala!»

Dashleyn kreivitär syöksyi huoneeseen kuin nuoli.

Hänen kasvonsa olivat vääristyneet.

Hänen jalokividiadeeminsa oli epäjärjestyksessä.

Hänen helmensä tippuivat permannolle.

Hän väänteli käsiään ja suorastaan ähki.

»Ne ovat leikanneet häneltä hännän», läähätti hän, »nyhtäneet pois
kaikki karvat hänen selästään! Mitä minä nyt teen? Minun tuhoni on
tullut!»

»Madame», sanoi suuri salapoliisi tyynenä kuin pronssikuva,
»rauhoittukaa. Minä voin vielä pelastaa teidät.»

»Te!»

»Minä!»

»Kuinka niin?»

»Kuulkaahan. Selitys on tämä. Prinssin piti ottaa osaa Pariisin
näyttelyyn?»

Kreivitär nyökkäsi.

»Te olette riskeerannut omaisuutenne hänen takiaan?»

Kreivitär nyökkäsi jälleen.

»Koira oli varastettu, tuotu Lontooseen, sen häntä oli leikattu ja
tuntomerkit hävitetty.»

Hämmästyneenä suuren salapoliisin kyvystä tunkeutua niin tyynesti
salaisuuden ytimeen kreivitär saattoi nytkin vastata ainoastaan
nyökkäämällä.

»Oletteko te joutunut perikatoon?»

»Olen», läähätti hän ja lyyhistyi permannolle helmikasaan.

»Madame», sanoi suuri salapoliisi, »ei mitään ole menetetty.»

Hän ojentaikse täyteen pituuteensa. Hänen kasvonsa ilmaisivat
talttumatonta tahdonvoimaa.

Olihan kysymys Englannin kunniasta ja Englannin kauneimman naisen
omaisuudesta.

»Minä teen sen», mutisi hän.

»Nouskaa, armollinen rouva», jatkoi hän. »Älkää pelätkö. _Minä tulen
esiintymään koirana._»

Samana iltana voitiin nähdä suuri salapoliisi Calais-laivan
kannella. Hän oli kontallaan pitkän mustan loimen alla, ja hänen
yksityissihteerinsä piti häntä kiinni vitjoista.

Hän haukkui iloisesti aaltoja ja nuoli yksityissihteerinsä kättä.

»Niin kaunis koira», sanoivat matkustajat.

Naamioitus oli pienimpiinkin yksityiskohtiin saakka erehdyttävän
täydellinen.

Suuri salapoliisi oli sivelty kumiliimalla ja sitten häneen oli
kiinnitetty koiran karvat. Selän tuntomerkkejä oli erehdyttävän hyvin
matkittu. Hänen automaattisella vaihteella varustettu häntänsä heilui
sopusoinnussa jokaisen ajatuksen kanssa. Hänen syvät silmänsä olivat
täynnä intelligenssiä.

Seuraavana päivänä hän otti osaa kansainvälisiin kilpailuihin
mäyräkoirien osastossa.

Hän voitti kaikkien sydämet.

»_Quel beau chien!_» huudahti Ranskan kansa.

»Ach, was für ein Dog!» huudahtivat espanjalaiset.

Suuri salapoliisi sai ensimmäisen palkinnon!

Kreivittären omaisuus oli pelastettu.

Pahaksi onneksi oli suuri salapoliisi lyönyt laimin huolehtia
koiraveron maksamisesta, jonka vuoksi koiravahdit ottivat kiinni
ja ampuivat hänet. Mutta tämä ei tietenkään kuulu edelläolevaan
kuvaukseen, joten se mainittakoon ainoastaan kuriositeettina.




KERTOMUS HENKIMAAILMAN ILMIÖISTÄ


Minä en voi odottaa että kukaan lukijoistani uskoisi kertomusta, jonka
nyt aion kirjoittaa. Kun palautan sen tapahtumat mieleeni, uskon
tuskin itsekään niihin. Ja kuitenkin on kertomukseni niin tavattoman
kummallinen ja valaisee siinä määrin meidän ja toisen maailman
asukkaiden välistä suhdetta sen oleelliselta luonteelta, että en katso
olevani oikeutettu pidättämään sitä julkisuudesta.

Olin mennyt tapaamaan Annerly'tä hänen asuntoonsa. Oli lauantai,
31 p. lokakuuta. Muistan päivän niin tarkalleen, koska se oli
palkanmaksupäivä ja minä olin saanut kuusi puntaa ja kymmenen
shillingiä. Muistan summan niin tarkalleen, koska minä olin pannut
rahat taskuuni, ja minä muistan senkin, kumpaanko taskuun ne olin
pannut, koska minulla ei ollut lainkaan rahoja toisessa taskussa. Minä
muistan täysin selvästi kaikki nämä yksityiskohdat.

Annerly ja minä istuimme hetkisen poltellen.

Mutta sitten hän yhtäkkiä kysyi:

»Uskotko sinä yliluonnollisiin asioihin?»

Minä säpsähdin ikäänkuin olisin saanut sähköiskun.

Sillä hetkellä kun Annerly alkoi puhua yliluonnollisista asioista, olin
minä ajatellut jotakin aivan joutavaa. Se seikka, että hän alkoi puhua
juuri sillä hetkellä, kun minä ajattelin jotakin muuta, oli mielestäni
ainakin hyvin kummallinen yhteensattuma.

Ensi hetkessä saatoinkin vain tuijottaa häneen.

»Tarkoitan tätä», sanoi Annerly. »Uskotko vainajain fantasmeihin?»

»Fantasmeihin?» toistin minä.

»Niin, fantasmeihin, tai jos pidät toista sanaa parempana,
fanogrammeihin, eli jos niin haluat, fanogrammaattisiin ilmestyksiin,
eli yksinkertaisemmin sanoen, psykofantasmaalisiin ilmiöihin.»

Minä tarkastelin nyt Annerly'tä suuremmalla mielenkiinnolla kuin
koskaan ennen. Hän näytti nyt olevan aikeissa ryhtyä kertomaan
niistä tapahtumista ja kokemuksista, joista hän niinä parina kolmena
kuukautena, joiden ajan olin hänet tuntenut, ei ollut katsonut voivansa
puhua.

Minä ihmettelin itsekseni, etten koskaan aikaisemmin ollut tullut
ajatelleeksi että miehen, jonka hiukset alkoivat harmaantua jo
viidenkymmenenviiden vuoden iässä, oli täytynyt kokea jotakin kamalaa.

Heti senjälkeen Annerly taas puhui.

»Eilisiltana näin Q:n», sanoi hän.

»Varjelkoon!» huudahdin minä. Ei siksi että minulla olisi ollut
pienintäkään aavistusta siitä, kuka Q. oli, mutta ruumiini läpi kulki
kuvaamattoman kauhun väristys, kun vain ajattelinkin, että Annerly oli
nähnyt Q:n. Omassa tyynessä ja arkipäiväisessä elämässäni ei koskaan
ollut sattunut mitään sellaista.

»Niin», sanoi Annerly, »minä näin Q:n niin selvästi edessäni kuin
hän olisi seisonut tässä. Mutta on ehkä parasta että kerron sinulle,
kuinka ensin tulin tuntemaan Q:n, siten voit paremmin ymmärtää nykyisen
tilanteen.»

Annerly istuutui nojatuoliin tulisijan toiselle puolen ja jatkoi:

»Tehdessäni tuttavuutta Q:n kanssa hän asui etelä-Englannissa lähellä
erästä pientä kaupunkia, jota voin nimittää X:ksi, sekä oli kihloissa
erään kauniin ja hyvinkasvatetun tytön kanssa, jota voin nimittää
M:ksi.»

Annerly oli tuskin alkanut puhua, kun jo huomasin kuuntelevani
äärimmäisellä jännityksellä. Minusta oli päivänselvää, ettei hänen
kertomuksensa olisi jokapäiväistä laatua. Minä enemmän kuin epäilin
etteivät, Q. ja M. olleet hänen onnettomien tuttaviensa oikeita
nimiä, vaan itse asiassa kaksi kirjaimiston kirjainta, jotka hän oli
valinnut melkeinpä sattuman kaupalla pitääkseen salassa ystäviensä
henkilöllisyyden. Mietin vielä hänen menettelynsä terävänäköisyyttä,
kun Annerly jatkoi:

»Kun Q. ja minä tutustuimme, oli hänellä lempikoira, jota minä, siltä
varalta että se käy tarpeelliseksi, voin nimittää Z:ksi, ja joka
seurasi häntä sisään ja ulos X:stä hänen ollessaan jokapäiväisellä
kävelyllään.»

»Sisään ja ulos X:stä», toistin minä.

»Niin», sanoi Annerly, »sisään ja ulos.»

Hermoni olivat äärimmilleen jännittyneet. Että Z. seurasi Q:ta ulos
X:stä, sen saatoin helposti käsittää, mutta että se ensin seurasi häntä
sisään, se tuntui menevän yli käsityskykyni rajojen.

»No niin», sanoi Annerly, »Q:n ja miss M:n piti mennä naimisiin. Kaikki
oli jo valmiina häitä varten. Niiden piti olla vuoden viimeisenä
päivänä. Täsmälleen kuusi kuukautta ja neljä päivää ennen tuota
määräpäivää (minä muistan päivän, koska tuo omituinen yhteensattuma
teki väkevän vaikutuksen mieleeni) Q. tuli iltamyöhällä luokseni kovin
kiihtyneessä mielentilassa. Hän oli, kuten sanoi, juuri nähnyt enteen
kuolemastaan. Kun hän samana iltana oli miss M:n seurassa istunut tämän
kodin verannalla, hän oli selvästi nähnyt koiransa R:n projektion
kiitävän ohitse tietä pitkin.»

»Maltahan hiukan», sanoin minä. »Etkö sinä sanonut että koiran nimi oli
Z.?»

Annerly rypisti hiukan silmäkulmiaan.

»Niin, juuri niin», vastasi hän. »Z. tai oikeammin ZR., koska Q:lla
oli tapana ehkäpä kiintymyssyistä nimittää sitä sekä R:ksi että Z:ksi.
No niin, koiran projektio eli fanogrammi kulki heidän edessään niin
selvänä, että miss M. vannoi olleensa valmis uskomaan että se oli
koira itse. Fantasmi pysähtyi hetkiseksi talon edustalle ja heilutti
häntäänsä. Sitten se jatkoi matkaansa ja katosi pian senjälkeen erään
kivimuurin nurkalla aivankuin tiilet olisivat sen nielleet. Asian teki
vieläkin salaperäisemmäksi se että miss M:n äiti, jonka toinen silmä
oli sokea, oli nähnyt koiran ainoastaan osittain.»

Annerly vaikeni hetkiseksi. Sitten hän jatkoi:

»Tämä omituinen näky oli, kuten Q. — epäilemättä aivan oikein — selitti
sen, tarkoitettu enteeksi hänen omasta lähestyvästä kuolemastaan. Tein
parhaani karkoittaakseni hänen mielestään tämän tunteen, mutta se oli
mahdotonta; samassa hän puristi kättäni ja lähti varmasti vakuutettuna
siitä ettei eläisi huomispäivään.»

»Taivaan jumala!» huudahdin minä, »ja niin hän kuoli yöllä?»

»Ei, sitä hän ei tehnyt», sanoi Annerly rauhallisesti, »ja se siinä
juuri onkin selittämätöntä.»

»Kerro lisää», sanoin.

»Seuraavana aamuna hän nousi ylös kuten tavallisesti, pukeutui
tavalliseen huolelliseen tapaansa, unohtamatta ainoatakaan
vaatekappaletta, ja meni konttoriinsa tavalliseen aikaan. Hän kertoi
minulle jälkeenpäin, että hän muisti kaikki nämä yksityiskohdat niin
tarkalleen ja selvästi senvuoksi, että hän oli mennyt konttoriinsa
tavallista tietä, sensijaan että olisi poikennut johonkin toiseen
suuntaan.»

»Odotahan hiukan», sanoin minä. »Tapahtuiko juuri sinä päivänä mitään
tavatonta?»

»Minä arvasin että sinä kysyisit sitä», sanoi Annerly, »mutta mikäli
minä voin muistaa, ei tapahtunut yhtään mitään. Q. palasi työstään ja
söi päivällisensä täsmälleen samoin kuin tavallisestikin, ja kun hän
hiukan myöhemmin meni nukkumaan, hän valitti eräänlaista raukeuden
ja uneliaisuuden tunnetta, mutta ei mitään sen enempää. Hänen
äitipuolensa, jonka luona hän asui, sanoi jälkeenpäin, että hän oli
yöllä hyvin selvään kuullut Q:n kuorsauksen».

»Ja kuoliko hän sinä yönä?» kysyin sielunjännityksestä voipuneena.

»Ei», sanoi Annerly, »sitä hän ei tehnyt. Hän nousi seuraavana aamuna
suunnilleen samassa mielentilassa kuin ennenkin, lukuunottamatta sitä
että uneliaisuuden tunne oli kadonnut ja kuorsaus lakannut kuulumasta.»

Annerly vaikeni jälleen. Niin innokas kuin olinkin kuulemaan jatkoa
hänen outoon kertomukseensa, en kuitenkaan tahtonut tehdä hänelle
kysymyksiä. Se seikka että tuttavuutemme oli näihin saakka ollut vain
pintapuolista laatua ja että tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän pyysi
minua käymään asunnossaan, esti minua käyttämästä kovin tuttavallista
sävyä.

»No niin», jatkoi hän, »Q. meni kaikkina seuraavina päivinä aivan
säännöllisesti konttoriinsa. Mikäli minä käsitän ei mikään hänen
ympäristössään enempää kuin hänen käytöksessäänkään ennustanut
onnettomuuden vaanivan hänen päänsä päällä. Hän tapasi säännöllisesti
miss M:n, ja heidän hääpäiväkseen määrätty päivä lähestyi
lähestymistään.»

»Lähestyi lähestymistään?» kummastelin.

»Niin», sanoi Annerly, »lähestyi lähestymistään. Häiden edellä näin
häntä vain harvoin. Mutta kahta viikkoa ennen tuota tapahtumaa kohtasin
Q:n eräänä päivänä kadulla. Ensin hän näytti aikovan pysähtyä, mutta
sitten hän nosti hattuaan, hymyili ja meni edelleen.»

»Hetkinen vain», sanoin. »Sallithan minun tehdä kysymyksen, joka
minusta tuntuu varsin tähdelliseltä — menikö hän ensin edelleen,
hymyili senjälkeen ja nosti sitten hattuaan, vai hymyilikö hän hatun
ollessa vielä päässä, nosti sitten sitä ja meni edelleen?»

»Kysymyksesi on täysin paikallaan», sanoi Annerly, »vaikka minä
luulenkin että voin täydellä varmuudella sanoa, että hän ensin hymyili,
sitten lakkasi hymyilemästä, senjälkeen nosti hattuaan ja lopuksi meni
edelleen.»

»Tärkeintä kuitenkin on», jatkoi hän, »että määrättynä hääpäivänä
vihittiin Q. ja miss M. asiaankuuluvalla tavalla.»

»Mahdotonta!» läähätin minä; »asiaankuuluvalla tavalla vihittiin —
molemmat?»

»Niin», sanoi Annerly, »molemmat aivan yht'aikaa. Häiden jälkeen
lähtivät mr ja mrs Q. —»

»Mr ja mrs Q.?» toistin minä kummastellen.

»Niin», vastasi hän, »mr ja mrs Q? — sillä vihkimisen jälkeen otti miss
M. nimen Q. — lähtivät Englannista ja matkustivat Austraaliaan, jonne
heidän piti asettua asumaan.»

»Maltahan taas», sanoin, »jotta saisin kaiken oikein selväksi itselleni
— kun he matkustivat Austraaliaan asettuakseen sinne asumaan, oliko
heillä silloin aikomuksena oleskella siellä?»

»Kyllä», sanoi Annerly, »se oli ainakin yleinen käsitys. Saatoin itse
heitä laivalle ja puristin Q:n kättä hyvästiksi, seisoen samalla aivan
lähellä häntä.»

»No niin», sanoin minä, »ja sittenkuin nuo molemmat Q:t — ymmärtääkseni
olisi heitä voinut nimittää melkein siten — olivat matkustaneet
Austraaliaan — oletko sinä sitten kuullut mitään heistä?»

»Se», vastasi Annerly, »on asia, johon liittyy jotakin kummallista
niinkuin muihinkin kokemuksiini. Nyt on kulunut neljä vuotta siitä,
kun Q. ja hänen vaimonsa matkustivat Austraaliaan. Aluksi sain
säännöllisesti tietoja häneltä, kaksi kirjettä kuussa. Myöhemmin sain
vain yhden kirjeen joka toinen kuukausi, vielä myöhemmin kaksi kirjettä
vuodessa ja lopulta yhden kirjeen vuodessa. Ja sitten en kuullut mitään
Q:sta puoleentoista vuoteen, aina eilisiltaan saakka.»

Nyt oli jännitykseni nyt saavuttanut huippukohtansa.

»Eilisiltana», sanoi Annerly hyvin rauhallisesti, »näyttäytyi Q. tässä
huoneessa, tai oikeammin hänen fantasminsa eli psyykillinen ilmestys
hänestä. Hän näytti olevan pahassa pulassa, teki eleitä, joita minä
en voinut ymmärtää, sekä käänsi housuntaskunsa nurin. Aivoni menivät
sekaisin, niin että en osannut tehdä kysymystä, ja minä koetin turhaan
arvata hänen tarkoitustaan. Samassa fantasmi otti pöydältä lyijykynän
ja kirjoitti sanat: 'Kaksi puntaa kullassa huomisiltana, tärkeää'.»

Annerly vaikeni taaskin. Minä istuin syviin ajatuksiin vaipuneena.
»Miten sinä selität sen ajatuksen, jota Q:n fanogrammi oli tahtonut
ilmaista?»

»Minä luulen», ilmoitti hän, »että se merkitsee tätä. Q., joka
tietenkin on kuollut, tahtoi selvittää sitä seikkaa — tarkoitti niin
sanoakseni deatomiseerata sitä ajatusta, että hän oli demonetiseerattu
ja tarvitsi illalla kaksi puntaa kullassa.»

»Ja miten», kysyin minä hämmästyneenä Annerlyn vaistomaisesta kyvystä
tunkeutua psyykillisen maailman salaisuuksiin, »miten sinä aiot
toimittaa ne hänelle?»

»Minä aion», selitti hän, »tehdä rohkean kokeen, joka onnistuessaan
saattaa meidät välittömään yhteyteen henkimaailman kanssa. Olen
suunnitellut kahden kultapunnan jättämistä yöksi pöydälle. Jos ne
aamuvarhaisella ovat kadonneet, silloin tiedän että Q:n on onnistunut
deastralisoitua ja ottaa rahat. Kysymys on nyt vain siitä, onko sinulla
sattumalta kahta kultapuntaa mukanasi. Itselläni on pahaksi onneksi
vain hiukan pientä rahaa.»

Tämä oli erikoisen suotuisa sattuma, omituinen yhteensattuma, joka
näytti muodostavan uuden renkaan tapahtumien ketjussa. Sattumalta
minulla oli mukanani ne kuusi kultapuntaa, jotka olin nostanut
viikkopalkkanani.

»Onneksi», sanoin, »on minulla tilaisuus järjestää asia. Minulla on
sattumalta mukanani rahoja.» Ja niin otin taskustani kaksi kultapuntaa.

Annerly oli mielissään hyvästä onnestamme. Valmistuksemme koetta varten
olivat pian tehdyt.

Pöydän sijoitimme keskelle huonetta sillä tavoin ettei ollut
minkäänlaista vaaraa törmätä mitään esinettä vastaan. Tuolit siirsimme
aivan seinävierelle ja sillä tavoin että kaksi niistä otti aina saman
tilan kuin kaksi muuta tuolia; tauluihin ja muihin koristuksiin emme
ensinkään kajonneet. Varoimme irroittamasta osia seinäpapereista
tai rikkomasta joitakin ikkunanruutuja. Kun kaikki oli valmista,
pantiin molemmat kultarahat vieretysten pöydälle sillä tavoin että
rahojen takapuoli tuli pöytää vasten. Sitten sammutimme valon. Sanoin
Annerly'lle »hyvää yötä» ja hapuilin pimeässä ulos, samalla kuin
suoneni tykyttivät kuumeisesti kiihtyneen mielialani takia.

Lukijan pitäisi voida kuvitella mielessään, millä jännityksellä odotin
tietoa kokeen tuloksista. Sain tuskin nukutuksi levottomuudeltani.
Tietenkin olin mahdollisimman suuressa määrässä vakuutettu
valmistustemme täydellisyydestä, mutta en voinut kuitenkaan karkoittaa
mielestäni pahoja aavistuksia siitä, että koe ehkä epäonnistuisi, koska
oma henkinen tempperementtini ja luonteeni eivät kenties joka suhteessa
olleet sellaisia kuin tällaisen kokeen onnistuminen edellytti.

Levottomuuteni oli kuitenkin vallan aiheetonta. Tulos osoitti että
minun sieluni oli medio eli, jos tämä sana on parempi, ensimmäisen
asteen transparenssi psyykillistä tutkimusta varten.

Annerly tuli aamulla juoksujalkaa, ihastuksesta säteilevin kasvoin
asuntooni.

»Ihanaa, ihanaa!» Hän melkein kirkui. »Me olemme onnistuneet! Kultaraha
on kadonnut! Olemme välittömässä monetäärisessä yhteydessä Q:n kanssa.»

Minun ei tarvinne pysähtyä kuvailemaan autuuden väristystä, joka minut
valtasi. Koko päivän ja vielä seuraavankin päivän oli minulla joka
hetki tunne siitä että minä olin yhteydessä Q:n kanssa.

Ainoa toivoni oli, että saisimme pian tilaisuuden päästä uudelleen
henkimaailman yhteyteen.

Toiveeni täyttyi seuraavana iltana. Iltamyöhäisellä Annerly soitti
minulle.

»Tule heti tänne», sanoi hän. »Q:n fanogrammi on yhteydessä kanssamme.»

Lähdin heti liikkeelle ja perille tulin melkein hengettömänä. »Q.
on taas ollut täällä», sanoi Annerly, »ja näyttäytynyt samassa
onnettomassa tilassa kuin aikaisemminkin. Hänen projektionsa seisoi
huoneessa ja kirjoitti yhtä mittaa sormellaan pöytään. Saatoin erottaa
vain sanan »kultapunta», mutta ei mitään enempää.»

»Luuletko», sanoin minä, »että Q. jostakin syystä, jota me emme tunne,
toivoo meidän vieläkin jättävän kaksi kultapuntaa hänen laskuunsa?»

»Totta tosiaan!» sanoi Annerly innostuneesti, »minä tosiaankin luulen
että sinä arvasit oikein. Voimmehan joka tapauksessa koettaa. Eihän voi
käydä ainakaan pahemmin kuin että epäonnistumme.»

Tänä iltana panimme taas pöydälle kaksi minun kultarahaani ja
järjestimme huonekalut yhtä huolellisesti kuin edelliselläkin kerralla.

Vaikka vieläkin hiukan epäilin omaa soveltuvaisuuttani työhön, johon
olin nyt syventynyt, koetin kuitenkin pitää mieleni niin rauhallisena,
ettei se aiheuttaisi mitään astraalisia häiriöitä. Kokeemme onnistui
täydellisesti. Molemmat rahat olivat poissa seuraavana aamuna.

Me jatkoimme kokeilujamme samaan suuntaan lähes kahden kuukauden ajan.
Joskus pani Annerly, kuten hän itse kertoi, rahaa, usein huomattavia
summiakin, pöydälleen fantasmia varten, joka ei milloinkaan lyönyt
laimin ottaa niitä haltuunsa yön kuluessa. Mutta koska Annerly on
varsin kunniantuntoinen mies, hän ei milloinkaan suorittanut näitä
kokeita omin päinsä, ennenkuin vasta sitten kun oli osoittautunut
mahdottomaksi tavata minua ajoissa.

Toisinaan hän saattoi ilmoittaa minulle puhelimella lyhyesti: »Q. on
täällä» tai lähettää sähkösanoman tai kirjelapun, jossa oli sanat: »Q.
tarvitsee rahoja; ota mukaasi niin paljon kuin sinulla on, ei enempää.»

Minä puolestani olin halukas esittämään kokeemme avoimesti yleisön
edessä tai kiinnittämään Psyykillisen seuran ja muiden samantapaisten
yhdistysten huomiota siihen yhteyteen, jonka me niin rohkeasti olimme
saaneet aikaan aistimailmaan ja psyko-astrisen eli pseudo-eteerisen
maailman välille. Olin varma siitä että ainoastaan meidän oli
onnistunut siirtää rahaa suoraan ja välittömästi maailmasta toiseen.
Muiden oli tosin onnistunut tehdä se medion välityksellä tai tilaamalla
jonkun salatieteellisen aikakauskirjan, mutta me olimme saaneet sen
aikaan niin yksinkertaisella tavalla, että olin innostunut julkaisemaan
kokeemme, koska siten saatoin tehdä muille palveluksen.

Annerly vastusti kuitenkin jyrkästi ehdotustani, koska hän pelkäsi Q:n
ja meidän välisen suhteen voivan rikkoutua.

Noin kolme viikkoa ensimäisen inter-astraalisen psyko-monetäärisen
kokeemme jälkeen jouduin kokemaan jotakin niin salaperäistä, että en
vieläkään voi voittaa hämmästystäni.

Annerly oli eräänä iltapäivänä tullut minua tapaamaan. Hän näytti
hermostuneelta ja huolien painamalta.

»Olen aivan vastikään saanut Q:lta psyykillisen ilmoituksen», sanoi
hän vastaukseksi kysymykseeni, »jonka tarkoitusta saatan tuskin
selittää. Mikäli ymmärrän on Q. aikonut kiinnittää muidenkin fantasmien
huomiota työhön, jonka me olemme panneet alulle. Hän ehdottaa että
hän omalla puolellaan suurta kuilua muodostaa yhdistyksen, joka tulee
työskentelemään vuorovaikutuksessa meidän kanssamme rahan siirtämiseksi
suuremmassa mittakaavassa maailmasta toiseen.»

Lukijan pitäisi olla helppo kuvitella mielessään, että silmäni
loistivat ihastuksesta niiden suurisuuntaisten näköalojen edessä, jotka
nyt meille avautuivat.

»Q. toivoo että me keräämme niin paljon pääomaa kuin voimme ja
toimitamme sen hänelle, jotta hänelle käy mahdolliseksi järjestää
yhdistys fanogrammien — eli kenties tässä tapauksessa on parempi sanoa
fantoidien — keskuudessa.»

En ollut edes ehtinyt käsittää Annerlyn tarkoitusta, kun innostuksen
tuli jo paloi mielessäni.

Me päätimme jo samana iltana tehdä tuon suuren kokeen.

Oma maallinen omaisuuteni ei pahaksi onneksi noussut suureenkaan
summaan. Minulla oli kuitenkin noin 500 puntaa pankkiosakkeina, jotka
olin perinyt isävainajaltani ja jotka luonnollisesti voin muuttaa
rahaksi muutamassa tunnissa. Pelkäsin kuitenkin että rahoja kenties oli
liian vähän, jotta ne voisivat valmistaa Q:lle tilaisuuden yhdistyksen
perustamiseen fantoiditoveriensa parissa.

Vein rahamäärän seteleinä ja kultana Annerlyn asuntoon, jossa
se asetettiin pöydälle. Annerly saattoi vielä kaikeksi onneksi
lisätä omasta puolestaan suuremman summan, jota hän ei kuitenkaan
tahtonut panna minun rahojeni viereen, jotta meidän monetääristen
henkilöllisyyksiemme välillä vallitseva konjunktio ei pääsisi
dematerialisoimaan astraalista ilmiötä.

Tällä kertaa teimme valmistuksemme aivan poikkeuksellisen
huolellisesti, Annerly tyynesti ja maltillisesti, mutta minä
sitävastoin — se minun täytyy tunnustaa — epäonnistumisen pelosta
äärimmäisen hermostuneena. Riisuimme kengät jaloistamme ja kävelimme
sukkasillamme, emmekä ainoastaan asettaneet huonekaluja samaan
järjestykseen kuin edellisilläkin kerroilla, vaan myöskin — Annerlyn
ehdotuksesta — käänsimme hiilikauhan ylösalaisin ja peitimme
paperikorin märällä pyyhinliinalla.

Kun kaikki oli valmista, puristin Annerlyn kättä ja lähdin ulos pimeään
yöhön.

Seuraavana aamuna odottelin turhaan. Kello tuli yhdeksän, kymmenen
ja lopulta yksitoista, eikä vielä kuulunut häneltä sanaakaan.
Kuumeenomainen levottomuuteni ajoi minut hänen asunnolleen.

Ajatelkaa siis äärimmäistä hämmästystäni, kun huomasin Annerlyn
kadonneen. Hän oli aivankuin pyyhkäisty pois maan pinnalta. Mikä
kohtalokas erehdys meidän valmistuksissamme, minkä välttämättömän
psyykillisen varovaisuustoimenpiteen laiminlyöminen oli aiheuttanut
hänen kohtalonsa, sitä en osaa sanoa. Mutta oli kuitenkin liiankin
ilmeistä, että astraalimaailma oli niellyt Annerlyn samalla kertaa kuin
rahatkin, joiden siirtämisen vuoksi hän oli pannut alttiiksi maallisen
elämänsä.

Todistuksia hänen katoamisestaan ei ollut vaikeaa saada. Niin pian
kuin uskalsin tein äärimmäistä varovaisuutta noudattaen muutamia
tutkimuksia. Se tosiasia, että hän oli vielä velkaa neljän kuukauden
vuokran asunnostaan ja ettei hänellä ollut edes aikaa maksaa
lähiseudun ammattimiesten pikkulaskuja, osoitti että hän oli joutunut
silmänräpäyksessä devisualisoiduksi.

Kova pelko siitä, että minut olisi kenties voitu saattaa edesvastuuseen
hänen kuolemastaan, pidätti minua päästämästä asiaa julkisuuteen.

Tähän päivään asti en ollut tehnyt itselleni selväksi, mihin vaaraan
hän antautui meidän häikäilemättömästi pyrkiessämme yhteyteen
henkimaailman kanssa. Annerly kaatui psyykillisen tutkimuksen suuren
asian uhrina, ja selonteko kokeistamme tulee ennakkoluuloista
huolimatta olemaan todistuksena tämän tieteen totuudesta.




GUIDO ULJASRINTA GENTISTÄ — ROMAANI RITARIAJALTA



Elettiin ritariajan alussa. Ritarilaitos oli vielä niin sanoaksemme
kapaloissaan.

Mailleen painuva aurinko oli jo ehtinyt itään; aika ajoin se nousi ja
taas laski, mutta ylimalkaan se painui yhä alemmaksi taivaanrantaa
kohti, valaisten kirkkaasti kuolevilla säteillään synkän ja uhkaavan
Buggensbergin linnan torneja.

Isolde Surumielinen seisoi erään sakaraharjaisen tornin huipulla. Hän
kurkoitti käsiään tyhjään ilmaan, ja hänen kasvonsa, jotka olivat
suunnatut ylöspäin ja näyttivät keskustelevan taivaan kanssa, olivat
kaipauksen tuskasta vääristyneet.

Ja hän mutisi: »Guido!» — ja tuon tuostakin viilsi syvä huokaus hänen
rintaansa.

Keijukaismaisena ja eteerisenä kauneudessaan hän näytti tuskin
hengittävän.

Ja itse asiassa hän tuskin hengittikään.

Hän oli notkea kuin pajunvitsa, hento ja suloinen kuin meridiaani.
Hänen ruumiinsa näytti melkein liian hauraalta voidakseen liikkua, ja
hänen kasvonpiirteensä olivat niin hienosti ja arasti muovaillut, että
etäisinkin ajatus älyn toiminnasta oli mahdoton.

Hän oli vyötetty tummansiniseen liehuvaan hameeseen, jota hopeinen
solki piti koossa, ja etupuolella hänellä oli rintalappu pitseistä.
Päässä hänellä oli kynttilänsammuttimen muotoinen sokeritoppahattu,
joka kiipesi taakse-ylöspäin 45 asteen kulmassa.

»Guido», mutisi hän, »Guido!»

Ja tuon tuostakin hän väänteli käsiään kuin järkeä vailla ja mutisi:
»Hän ei tule!»

Aurinko laski ja yö tuli sekä peitti huntuunsa synkän ja uhkaavan
Buggensbergin linnan ja sen jalkojen juurella sijaitsevan ikivanhan
Gentin kaupungin. Silloin alkoivat linnan ikkunat loistaa kuin tulessa,
sillä oli joulun aika ja suuressa linnansalissa pidettiin juominkeja.
Buggensbergin rajakreivi vietti näet tänä iltana suuria vieraspitoja
tyttärensä Isolden ja Tancred Valttiässän kihlauksen kunniaksi.

Näihin pitoihin hän oli kutsunut kaikki vasallinsa — Hubert Käheän,
Edvard Pihtihännän, Rollo Rommipullon ja monet muut.

Sillävälin seisoi ylpeä neito Isolde torninkatolla ja ikävöi Guidoa,
joka yhä viipyi poissa.

Guidon ja Isolden rakkaus oli sitä puhdasta ja melkein jumalaista
laatua, jonka ainoastaan keskiaika tunsi.

He eivät olleet koskaan nähneet toisiaan. Guido ei ollut koskaan nähnyt
Isoldea eikä Isolde koskaan Guidoa. He eivät olleet koskaan kuulleet
toistensa puhuvan. He eivät olleet koskaan olleet yhdessä. He eivät
tunteneet toisiaan.

Kuitenkin he rakastivat toisiaan.

Heidän rakkautensa oli äkkiä ja romanttisesti puhjennut täyteen
kukkaansa, ja siihen kutoutui koko se mystillisen hurmaava ihanuus,
joka on rakkauden korkein autuus.

Vuosikausia sitten oli Guido nähnyt Isolde Surumielisen nimen
maalattuna eräälle lankulle.

Hän oli käynyt aivan kalmankalpeaksi, mennyt tainnoksiin sekä heti
senjälkeen lähtenyt matkalle Jerusalemiin.

Aivan samana päivänä oli Isolde erästä Gentin katua kulkiessaan nähnyt
Guidon panssaripaidan riippuvan pyykkinuoralla.

Hän oli pikemmin kuolleena kuin elävänä kaatunut kamarineitojensa
käsivarsille.

Siitä päivästä lähtien he olivat rakastaneet toisiaan.

Isoldella oli tapana anivarhain aamulla lähteä linnasta Guidon nimi
huulillaan. Hän mainitsi sen puille. Hän kuiskasi sitä kukille. Hän
viserteli sitä linnuille. Monet niistä osasivat sen ulkoa. Hän ratsasti
usein tasa-astujallaan rantaa pitkin ja huusi sitä aalloille. Toisinaan
hän uskoi tuon kalliin nimen ruohoille tai halkosylykselle tai
kivihiilitonnille.

Vaikka Guido ja Isolde eivät olleetkaan nähneet toisiaan, he kuitenkin
jumaloivat toistensa ulkomuotoa. Panssaripaitansa alla säilytti Guido
norsunluuhun leikattua miniatyyrikuvaa Isoldesta. Hän oli löytänyt sen
linnanvuoren juurelta linnan ja Gentin vanhan kaupungin väliltä.

Mistä hän tiesi että kuva esitti Isoldea?

Eihän hänen toki tarvinnut kysyä sitä.

Hänen _sydämensä_ oli puhunut.

Rakkauden silmä ei erehdy.

Ja Isolde? Hän talletti rintalappunsa alla Guido Uljasrinnan
pienoiskuvaa. Hän oli ostanut sen kiertävältä kauppasaksalta, jonka
varastosta hän oli sen löytänyt, ja maksanut sen helmillä. Mistä
hän oli tietänyt, että se oli hänen kuvansa? Siitä että kuvan alle
oli loistavin värein maalattu vaakuna. Tämä vaakunamerkki oli ensin
saattanut hänen sydämensä vapisemaan. Nukkuipa hän tahi valvoi,
alinomaa hän näki sen: leijona säädyllisessä asennossa punaisella
pohjalla ja koira säädyttömässä asennossa tattarivainiolla.

Ja jos Isolden rakkaus Guidoon paloi niin puhtaasti, paloi Guidonkin
rakkaus Isoldeen puhtain liekein.

Mutta tuskin oli rakkaus hankkiutunut matkalle Guidon sydämeen, kun hän
jo päätti suorittaa jonkun urotyön, jonkun loistavan teon, joka tekisi
hänet arvolliseksi kosimaan Isoldea.

Hän vannoi itselleen pyhän valan, ettei hän tule kuluttamaan mitään,
ruokaa lukuunottamatta, eikä juomaan mitään, lukuunottamatta
nestemäisiä aineita, kunnes hän oli suorittanut urotyönsä.

Siinä tarkoituksessa hän oli hetkeäkään viivyttelemättä matkustanut
Jerusalemiin surmatakseen Isolden laskuun saraseenin. Hän surmasi
saraseenin, oikein suuren ja pyylevän saraseenin. Saman valan takia hän
matkusti aina Pannonian rajalle asti, tahtoen Isolden laskuun tappaa
turkkilaisen. Pannoniasta hän lähti suoraan Skotlannin ylämaihin ja
nutisti Isolden laskuun erään kaledonialaisen.

Joka kuukausi suoritti Guido jonkun uuden urotyön Isolden laskuun.

Ja sillä aikaa Isolde odotti.

Ei siksi että olisi ollut puutetta kosijoista. Isolde Surumielisellä
oli koko joukko kosijoita, jotka olivat valmiita täyttämään hänen
pienimmänkin käskynsä.

Sotaisia urotöitä suoritettiin päivittäin hänen laskuunsa. Voittaakseen
hänen rakkautensa kosijat olivat valmiita vihkiytymään kuolemaan. Hänen
tähtensä oli Otto Saukonsilmä hypännyt mereen. Conrad Kokospähkinä oli
heittäytynyt linnan korkeimmasta tornista pää edellä alas liejuun.
Hugo Toivoton oli hirttäytynyt suolivyöstään saksanpähkinäpuuhun ja
ehkäissyt kaikki pelastamisyritykset. Hänen tähtensä oli Siegfried
Tunteellinen niellyt annoksen rikkihappoa.

Mutta Isolde Surumielinen pysyi tunteettomana kaikelle sille
palvonnalle, jota tällä tavoin osoitettiin hänelle.

Turhaan oli hänen äitipuolensa, Agatha Pystyluinen, koettanut pakoittaa
häntä menemään naimisiin. Turhaan oli hänen isänsä, Buggensbergin
rajakreivi, käskenyt häntä tekemään valintansa eri kosijain välillä.

Hänen sydämensä pysyi järkähtämättömän uskollisena Guido Uljasrinnalle.

Aika ajoin lähettivät rakastavaiset toisilleen rakkaudenmerkkejä.
Jerusalemista oli Guido lähettänyt kepin, johon oli leikattu uurre,
tahtoen siten antaa todistuksen rakkautensa järkähtämättömyydestä.
Pannoniasta hän lähetti lankunpätkän ja Venetsiasta kahden jalan
pituisen hirren. Isolde piti näitä esineitä öisin pieluksensa alla.

Vuosikautisten vaellusten jälkeen Guido päätti kruunata rakkautensa
suorittamalla viimeisen urotyön Isolden tähden.

Hän aikoi palata Gentiin, yön aikaan kiivetä ylös linnavuorelle sekä
osoittaa rakkautensa Isoldelle surmaamalla hänen isänsä, heittämällä
hänen äitipuolensa tornista alas, polttamalla linnan sekä viemällä
Isolden pois sieltä.

Tätä suunnitelmaansa hän nyt riensi panemaan täytäntöön. Hän oli
lähtenyt matkalle Gentiin viidenkymmenen uskollisen kumppanin seurassa,
joita johtivat Carlo Korkkiruuvi ja Beowulf Syylä. Yön suojassa
he olivat päässeet linnavuoren juurelle ja ryömivät nyt pitkässä
rivissä nelinkontan linnanportille johtavaa spiraalinmuotoista tietä
pitkin. Kello kuuteen mennessä he olivat ehtineet suorittaa yhden
kierroksen, kello seitsemän toisen kierroksen, ja kun juomingit
suuressa linnansalissa olivat saavuttaneet huippukohtansa, he olivat
taivaltaneet neljännen kierroksen.

Guido Uljasrinta kulki itse etummaisena. Hänen panssaripaitansa peitti
kirjava puku ja kädessään hänellä oli torvi.

Suunnitelman mukaan hänen piti valepukuisena tunkeutua linnaan
takaportista, varastaa viekkaudella rajakreiviltä suuren portin avain
ja sitten puhaltaa torveensa hyökkäyksen merkiksi. Voi, ei ollut yhtään
aikaa hukattavana, sillä juuri tänä jouluna ja juuri tänä iltana oli
rajakreivi Isolden vastahakoisuuteen väsyneenä päättänyt lahjoittaa
hänen kätensä Tancred Valttiässälle.

Suuressa linnansalissa pidettiin juominkeja. Mahtava rajakreivi, joka
istui ylinnä pöydän päässä, tyhjensi viinipullon toisensa jälkeen
ja joi kelpo kulauksin maljan toisensa perästä Tancred Valttiässän
onneksi, joka täysissä asevaruksissa, sulkatöyhtöinen kypäri päässään,
istui hänen vieressään.

Rajakreivin ilo oli suuri, sillä aivan hänen vieressään oli lattialla
kyykyllään uusi ilveilijä, jonka porttivahti oli vastikään laskenut
sisään takaportista, ja hänen ilvehtimisensä uutuuden viehätys saattoi
rajakreivin muhkean vatsan kerran ja toisenkin hyllymään.

»Jumalan kuolema!» jyrisi hänen äänensä. »Tämä juttu on yhtä
harvinainen kuin uusikin — 'ja silloin sanoi kuorma-ajuri
pyhiinvaeltajalle, että koska hän oli luvannut viedä hänet siihen
kaupunkiin, niin hän myöskin teki sen, vaikkapa se sitten tapahtuisi
vasta pikkutunneilla' — kautta Pyhän Pancratiuksen! Mistä tuo mies on
kuullut niin tuoreen jutun? — kerro se vielä kerran; ehkä se sitten jää
mieleen» — ja mahtava ylimys vaipui taas tuolilleen kouristuksenomaisen
naurunpuuskan valtaamana.

Samassa Guido — sillä valepukuinen ilveilijä ei ollut kukaan muu kuin
hän — ryntäsi esiin ja tempasi rajakreivin vyöltä suuren portinavaimen,
joka riippui sillä kohdalla, missä hänen vyötäröittensä olisi pitänyt
olla.

Sitten hän heitti yltään ilveilijänpuvun ja päästään ilvelijänhiipan,
ojensihe täyteen pituuteensa ja seisoi hämmästyneen seuran edessä
panssaripukuisena.

Toisessa kädessään hän heilutti ristiretkeilijäin kaksipäistä
sotanuijaa ja toisessa torvea.

Vieraat kavahtivat pystyyn käsi miekankahvassa.

»Guido Uljasrinta!» huudahtivat he.

»Seis», sanoi Guido, »te olette minun vallassani!» Sitten hän nosti
torven huulilleen, veti syvään henkeään ja puhalsi kaikin voimin.

Ei kuulunut mitään ääntä.

Torvesta ei lähtenyt mitään ääntä.

»Ottakaa hänet kiinni!» ärjyi rajakreivi.

»Seis!» sanoi Guido. »Minä vetoan ritarilakeihin. Olen täällä
noutamassa Isolde-neitoa, jonka rajakreivi on kihlannut Tancredille.
Minä haastan Tancredin kaksintaisteluun, mies miestä vastaan.»

Kuului suosion sorinaa ehdotuksen hyväksymisen merkkinä.

Nyt alkoi kauhea taistelu.

Ensin nosti Guido nuijansa molemmin käsin korkealle ilmaan ja antoi
sen sitten pudota äärettömällä voimalla Tancredin kypäröityyn päähän.
Guido sai sitten seisoa alallaan, ja Tancred nosti nuijansa ilmaan ja
antoi sen pudota Guidon päähän. Sitten Tancred seisoi hievahtamatta
selin Guidoon, ja tämä heilautti nuijaansa sivulle ja antoi hänelle
hirveän iskun selkään. Tancred vastasi samalla mitalla. Sitten Tancred
laskeutui kontalleen, ja Guido antoi nuijan jysähtää hänen selkäänsä.
Se oli yhtämittaista kilpailua taitavuudessa ja ripeydessä. Ratkaisu
näytti tuokion epävarmalta. Mutta sitten alkoi Tancredin asevarustus
hajota, hänen iskunsa kävivät heikommiksi, ja hän kaatui nenälleen.
Guido käytti sitä hyväkseen ja takoi hänet latuskaiseksi kuin
sardiinirasia. Sitten hän nosti jalkansa hänen rinnalleen, kohotti
kypärinsilmikon ja katseli häntä tarkasti.

Samassa kuului läpitunkeva kirkaisu.

Isolde Surumielinen, jonka taistelun äänet olivat tehneet levottomaksi,
riensi saliin.

Molemmat rakastavaiset katselivat hetkisen toistensa kasvoja.

Ja sitten he kaatuivat pyörtyneinä ja vääristynein piirtein eri
tahoille.

Oli tapahtunut erehdys!

Guido ei ollut Guido, ja Isolde ei ollut Isolde. Oli tapahtunut erehdys
miniatyyreihin nähden. Molemmat olivat muiden henkilöiden kuvia.

Molempien rakastavaisten sydämet olivat hukkumaisillaan
omantunnonsoimausten tulvaan.

Isolde ajatteli Tancred-poloista, joka oli nuijittu ohueksi kuin pahvi
ja runneltu auttamattomasti, Conrad Kokospähkinää, joka oli hypännyt
pää edellä liejuun, ja Siegfried Tunteellista, joka kiemurtelihe
vatsanväänteissä rikkihapon takia.

Guido ajatteli surmattuja saraseeneja ja tapettuja turkkilaisia.

Ja kaikki oli ollut aivan suotta.

Tämä siis oli heidän rakkautensa palkka. Kumpikaan ei ollut se, jota
toinen oli ajatellut. Niin on maallisen rakkauden laita, ja siinä on
tämän kertomuksen keskiaikainen vertauskuvallisuus.

Molempien rakastavaisten sydämet murtuivat yhtaikaa.

He heittivät henkensä.

Sill'aikaa ryömivät Carlo Korkkiruuvi ja Beowulf Syylä sekä heidän
neljäkymmentä kumppaniaan epäjärjestyksessä ja takapuoli edellä
spiraalitietä alas minkä ennättivät.




KOTIOPETTAJATAR GERTRUD ELI VAIN SEITSEMÄNTOISTA



Oli myrskyinen ilta Skotlannin länsirannikolla. Sillä ei kuitenkaan ole
tässä yhteydessä mitään merkitystä, koska tämän kertomuksen näyttämönä
ei ole läntinen Skotlanti. Ja mitä siihen tulee, oli Irlannin
itärannikolla aivan yhtä paha ilma.

Mutta tämä kertomus on sijoitettu etelä-Englantiin ja tapahtuu osaksi
Knotacentinum Towersissa (äännetään Nosham Taws), lordi Knotacentsin
(äännetään Nosh) aateliskartanossa, osittain sen ympäristössä.

Mutta lukijan ei tarvitse ääntää mitään näistä nimistä.

Nosham Taws oli tyypillinen englantilainen herraskartano. Tärkein
kartanon rakennuksista on punainen tiilirakennus Elisabetin ajoilta,
mutta toinen, vanhempi rakennus, josta earli oli tavattoman
ylpeä, oli ilmeisesti ollut normannilaislinna, jonka kylkeen oli
Lancasterin hallitushuoneen aikana rakennettu vankila ja Plantagenet'n
aikana kylpyhuone. Joka taholle rakennuksista ulottuivat muhkeat
metsät ja puistot, joissa kasvoi ikivanhoja tammia ja jalavia.
Lähinnä rakennuksia kasvoi vattupensaita ja kurjenpolvia, joita
ristiretkeilijät olivat istuttaneet.

Suurenmoisen vanhan kartanon ympärillä oli ilma täynnä rastaiden
viserrystä, kanakoiran vaakkumista ja peltovaristen suloisia ja
meloodisia säveleitä, samallakuin villieläimet, antiloopit ja muut
nelijalkaiset eläimet käyskentelivät ruohikoilla niin kesyinä että
söivätkin aurinkokellon laudalta. Paikka oli oikeastaan eläinnäyttely.

Kartanon luota lähti puiston läpi leveä ja kaunis lehtokuja, joka oli
Henrik VII:n istuttama.

Lordi Nosh seisoi matolla kirjastohuoneensa uunin edessä. Niin
kouliintunut diplomaatti ja valtiomies kuin hän olikin, hänen totiset
ja aristokraattiset kasvonsa hehkuivat kuitenkin raivosta.

»Poika», sanoi hän, »sinä menet naimisiin sen tytön kanssa tahi minä
teen sinut perinnöttömäksi. Sinä et ole enää minun poikani.»

Nuori Ronald, joka seisoi suorana ja jäykkänä hänen edessään, suuntasi
häneen katseen, joka oli yhtä luja kuin isänkin.

»Minä uhmaan sinua», sanoi hän. »Tästä lähin et sinä enää ole minun
isäni. Hankin itselleni toisen isän. Menen naimisiin vain sen naisen
kanssa, jota rakastan. Tuo tyttö, jota emme ole koskaan nähneet —»

»Houkkio», sanoi earli, »tahtoisitko hyljätä kartanomme ja
tuhatvuotisen nimemme? Mikäli minulle on kerrottu, on tyttö kaunis;
täti toivoo naimakauppaa; he ovat ranskattapa; pah, Ranskassa osataan
järjestää sellaisia asioita.»

»Mutta nuo syyt —»

»En esitä mitään syitä», sanoi earli. »Kuuletko, Ronald, annan sinulle
ajatusaikaa yhden kuukauden. Siksi ajaksi jäät tänne. Jos vielä sen
kuluttua kieltäydyt noudattamasta tahtoani, saat matkapassit etkä
killinkiäkään taskuusi.»

Lordi Ronald ei vastannut mitään; hän ryntäsi ulos, heittäytyi hevosen
selkään ja ratsasti kuin mielipuoli kaikkiin mahdollisiin suuntiin.

Kun kirjastohuoneen ovi sulkeutui Ronaldin jälkeen, earli vaipui
eräälle tuolille. Hänen ilmeensä muuttui kokonaan. Se ei ollut enää
ylpeän aatelismiehen, vaan levottoman rikollisen ilme. »Hänen täytyy
naida se tyttö», mutisi hän. »Pian saa hän tietää kaikki. Tutschemoffin
on onnistunut paeta Siperiasta. Hän tuntee asian ja tulee puhumaan.
Kaikki kaivokset lankeavat tytölle, samoin tämä tilus, ja minä — mutta
kylliksi.» Hän meni tarjoilupöydän luo, tyhjensi lasin viiniä ja
absinttia ja oli jälleen englantilainen ylimys.

Samalla hetkellä voitiin nähdä Nosham Tawsiin johtavalla lehtokujalla
korkeat dogeart-ajoneuvot, joita lordi Noshin livreaan puettu
tallirenki ohjasi. Tallirengin vieressä istui nuori tyttö, melkein
lapsi vielä.

Hän oli — tarvitseeko meidän sanoa sitä? — kotiopettajatar Gertrud,
jonka samana päivänä piti astua palvelukseen Nosham Tawsissa.

Samalla hetkellä kuin dogcart oli ehtinyt lehtokujan toiseen päähän,
ilmestyi toiseen päähän eräs ratsastaja, nuori mies, jonka pitkähköt,
aristokraattiset kasvot ilmaisivat hänen syntyperänsä ja joka ohjasi
ratsua, jonka kasvot olivat vielä pitemmät kuin hänen omansa.

Kuka oli tämä pitkäkasvuinen nuorukainen, joka askel askeleelta
lähestyi Gertrudia, ah, kuka, kuka? Minä ihmettelisin, jos joku
lukijoistani osaisi arvata, ettei se ollut kukaan muu eikä kukaan sen
vähäisempi kuin lordi Ronald.

Kohtalo oli määrännyt, että näiden molempien täytyi kohdata toisensa.
He tulivat toisiaan yhä lähemmäksi. Ja lyhyen silmänräpäyksen kuluttua
he kohtasivat toisensa. Ja sillä hetkellä, kun he sivuuttivat toisensa,
Gertrud kohotti silmänsä, ja molemmat nuoret vaihtoivat katseita,
joista täydellä syyllä saattoi sanoa että ne olivat katseita.

Oliko se rakkauden aamusarastusta? Odottakaamme, niin saamme nähdä.
Emme saa etukäteen pilata kertomusta.

       *       *       *       *       *

Puhukaamme Gertrudista. Gertrud de Mongmorenci Mc Figgin ei tuntenut
äitiänsä eikä isäänsä. Molemmat olivat kuolleet useita vuosia ennen
hänen syntymäänsä. Äidistään hän tiesi vain sen, että tämä oli
ranskatar ja tavattoman kaunis sekä että hänen esi-isiensä ja myöskin
heidän liiketuttaviensa oli täytynyt menettää henkensä suuressa
vallankumouksessa.

Ja kuitenkin Gertrud kunnioitti vanhempiensa muistoa. Rinnallaan
hän kantoi medaljonkia, jossa oli pienoisvalokuva hänen äidistään;
selkäpuolella, vaatteiden alla riippui daguerrotyyppikuva hänen
isästään. Kainalonsa alla hän säilytti tätinsä kuvaa sekä serkkujensa
kuvia kengissään, ja vihdoin — mutta kylliksi, aivan kylliksi.

Isästään Gertrud tiesi vielä vähemmän. Että hän oli ylhäissäätyinen
englantilainen, joka oli oleskellut monessa maassa — oli kaikki mitä
hän tiesi. Hän oli jättänyt Gertrudille perinnöksi vain venäjän
kieliopin, romanialaisen tulkkikirjan, kulmamittauskojeen sekä erään
teoksen kaivosopin alalta.

Varhaisimmasta lapsuudestaan saakka oli Gertrud ollut tätinsä
kasvattina. Täti oli huolellisesti opettanut hänelle kristilliset
uskonkappaleet. Varmemmaksi vakuudeksi hän oli vielä antanut tytön
suorittaa kurssin muhametinopissa.

Kun Gertrud oli seitsemäntoista vuoden vanha, hänen tätinsä kuoli
vesikauhuun.

Olosuhteet olivat salaperäiset. Eräänä päivänä oli hänen luonaan käynyt
venäläisittäin puettu parrakas muukalainen. Hänen lähdettyään Gertrud
oli tavannut tätinsä sisäheiton vallassa, mikä kehittyi loppuheitoksi,
josta hän ei enää tointunut.

Jotta ei olisi syntynyt skandaalia, kutsuttiin sitä vesikauhuksi.
Gertrud oli sitten yksin maailmassa. Mihin hän nyt ryhtyisi? Siinä
kysymys, jota hän nyt katsoi kasvoista kasvoihin.

Hänen näin hauteessaan kohtaloaan osui hänen silmiinsä seuraava
ilmoitus:

»Kotiopettajattaren paikka haettavana. Taidettava ranskaa, italiaa,
venäjää, rumaniaa, soittoa ja kaivosoppia. Palkkaa 1 punta, 4
shillinkiä ja 4 1/2 pennyä vuodessa. Tavataan klo 11,30—11,35 n:ossa 41
A Belgraviaterassin varrella. Kreivitär av Nosh.»

Gertrudilla oli luonnostaan tavattoman nopea käsityskyky eikä hänen
tarvinnut miettiä puolta tuntia enempää tätä ilmoitusta, kun hän jo
oivalsi, miten ihmeellinen yhteensattuma oli haluttujen ja hänen omien
tietojensa välillä.

Hän ilmoittautui asianmukaisesti Belgraviaterassin varrella. Kreivitär
otti hänet vastaan niin miellyttävästi että se kohta ihastutti tyttöä.

»Tehän hallitsette ranskaa?» kysyi hän.

»Oh, oui», sanoi Gertrud vaatimattomasti.

»Ja italiaa?» jatkoi kreivitär.

»Oh, si», sanoi Gertrud.

»Ja saksaa?» sanoi kreivitär ihastuneena.

»Ach, ja», sanoi Gertrud.

»Ja venäjää?»

»Yaw.»

»Ja rumaniaa?»

»Jep.»

Hämmästyneenä tytön perusteellisista kielitaidoista kreivitär katseli
häntä tarkoin. Missä hän oli ennen nähnyt nämä piirteet? Hän kohotti
ajatuksiinsa vaipuneena käden otsalleen ja sylkäisi lattialle, mutta
ei, hän ei voinut päästä siitä selville.

»Riittää», sanoi hän; »minä hyväksyn teidät heti paikalla; te
matkustatte huomenna Nosham Tawsiin ja alatte lukea lasten
kanssa. Lisään, että teidän tietenkin tulee avustaa earlia hänen
venäjänkielisessä kirjeenvaihdossaan. Hänellä on Tschminskissä hirveän
suuria kaivospuuhia.»

Tschminsk! Miksi tämä sana soi niin ihmeelliseltä Gertrudin korvissa?
Miksi? Niin, siksi että sama nimi oli kirjoitettuna isän käsialalla
hänen kaivosoppia käsittelevään kirjaansa. Mikä salaisuus tässä
mahtoikaan piillä?

Päivää myöhemmin Gertrud ajoi lehtokujaa pitkin kartanoon.

Hän astui alas dogcartista, kulki pienen, livreapukuisen, seitsemään
riviin järjestäytyneen palvelija-armeijan ohi, antoi kullekin
palvelijalle kultapunnan ja astui sisälle Nosham Tawsiin.

»Tervetuloa», sanoi kreivitär auttaessaan Gertrudia kantamaan tämän
matkalaukkua portaita ylös.

Tyttö tuli pian jälleen alakertaan ja hänet vietiin kirjastoon,
missä hänet esitettiin earlille. Heti kun earli sai nähdä uuden
kotiopettajattaren kasvot, hän säpsähti selvästi. Missä hän oli ennen
nähnyt nuo piirteet? Missä se oli? Joissakin juoksukilpailuissa?
— teatterissa? — raitiovaunussa? — ei. Joku hienompi muistosäije
liikkui hänen sielussaan. Hän astui tarjoilupöydän ääreen ja tyhjensi
puolitoista juomalasia konjakkia sekä oli jälleen täydellinen
englantilainen ylimys.

Sillävälin kun Gertrud on ylhäällä lastenkamarissa tutustumassa niihin
kahteen pieneen, hentoon ja kultakiharaiseen lapseen, joista tulee
hänen oppilaitaan, käytämme tilaisuutta sanoaksemme yhtä ja toista
earlista ja hänen pojastaan.

Lordi Nosh oli oikea englantilaisen ylimyksen ja valtiomiehen
perikuva. Ne vuodet, jotka hän oli viettänyt diplomaattisessa toimessa
Konstantinopolissa, Pietarissa ja Suolamerikaupungissa, olivat antaneet
hänen olennolleen harvinaisen hienostuneen ja ylhäisen leiman, samalla
kuin pitkä oleskelu S:t Helenalla, Pitcairn-saarella Polynesiassa
sekä edelleen Hamiltonissa ja Ontariossa olivat tehneet hänet
luoksepääsemättömäksi ulkoisille vaikutuksille. Kreivikunnan miliisin
sijais-rahostonhoitajana hän oli nähnyt sotilaselämää sen vakavammalta
puolelta, samallakuin hänen perinnöllinen toimensa vaatekammion
hoitajana kuninkaallisia sunnuntaihousuja varten oli saattanut hänet
läheiseen kosketukseen itse kuningassuvun kanssa.

Se intohimo, jolla hän antautui urheiluelämään kotinsa ulkopuolella,
oli tehnyt hänet alaistensa rakastamaksi. Hän kunnostautui
kettujahdissa, koirajahdissa, sikajahdissa, kartunheitossa ja muissa
ajanvietteissä, joihin hänen yhteiskuntaluokkansa jäsenet olivat
mieltyneitä.

Lordi Ronald tuli isäänsä viimeksimainitussa suhteessa. Jo varhaisesta
nuoruudestaan oli poika antanut mitä kauneimpia lupauksia. Etonissa hän
oli kunnostautunut kartun ja sulkapallon käsittelijänä ja Cambridgessä
hän oli ollut numero yksi koruompelun alalla. Jo kuiskailtiin hänen
nimeään Englannin ping-pong-mestaruuden yhteydessä — saavutus, joka
epäilemättä toisi mukanaan paikan alahuoneessa.

Ja nyt oli Gertrud siis toistaiseksi kotiutunut Nosham Tawsiin.

Päivät ja viikot kuluivat.

Kauniin isättömän ja äidittömän tytön teeskentelemätön sulous voitti
kaikkien sydämet. Hänen kahdesta pikku oppilaastaan tuli hänen
orjiaan. »Minä pidän niin tinutta», oli pienen Rasehellfridan tapana
sanoa ja samalla painaa kultakiharainen päänsä Gertrudin polville.
Palvelijatkin jumaloivat häntä. Ylipuutarhuri toi aina kimpun ihania
ruusuja hänen huoneeseensa, ennenkuin hän oli noussut ylös, toinen
puutarhuri muutamia varhaisia kukkakaalinpäitä ja kolmas puutarhuri
nipun myöhäisiä parsoja j.n.e. aina kymmenenteen ja yhdenteentoista
puutarhuriin, jotka toivat pienen rehujuurikkaan tai sylyksen heiniä.
Hänen huoneensa oli siihen aikaan päivästä aivan täynnä puutarhureita;
vanhalla hovimestarilla, jota liikutti turvattoman tytön yksinäinen
asema, oli sen sijaan tapana iltaisin hiljaa koputtaa hänen ovelleen
ja tuoda hänelle whiskygrogi tai muuta sellaista. Vieläpä viattomat
eläimetkin näyttivät omalla mykällä tavallaan ihailevan häntä. Mykät
varikset istahtivat hänen olkapäilleen, ja talon ainoa mykkä koira
kulki hänen perässään.

Ja Ronald! Niin, juuri Ronald. He olivat tavanneet. He olivat puhuneet.

»Niin synkkä aamu», oli Gertrud sanonut. »Quel triste matin! Was für
ein allverdammter Tag!»

»Niin, hirveä», oli Ronald vastannut.

»Hirveä!!» Sana kaikui Gertrudin korvissa koko päivän.

Tästä lähin he olivat alituiseen yhdessä. He pelasivat tennistä
ja ping-pongia päivisin, ja illalla he istuivat talon jäykkien
perinnäistapojen mukaan pelaamassa kahdenkymmenenviiden sentin pokeria,
ja vielä myöhemmin he istuivat yhdessä verannalla ja katselivat, miten
kuu kulki taivaanrannalla.

Pian huomasi Gertrud, että lordi Ronaldin tunteet häntä kohtaan olivat
syvempiä kuin ping-pongiin tavallisesti liittyvät. Joskus, varsinkin
päivällisen jälkeen, saattoi nuorukainen hänen läheisyydessään vaipua
syviin vähennyslaskuihin.

Kerran kunakin iltana, kun Gertrud oli vetäytynyt huoneeseensa ja
ennenkuin hän riisuutui ja ryhtyi muihin valmistaviin toimenpiteisiin
makuulle käymistä varten, hän avasi ikkunan ja katseli lordi Ronaldin
kasvoja. Tämä istui orjantappurapensaassa hänen ikkunansa alla ja hänen
kasvonsa olivat tuskallisen kalpeat.

Päivät kuluivat. Tawsissa noudatettiin samaa elämänjärjestystä kuin
suurissa englantilaisissa herraskartanoissa yleensä. Kello 7 antoi
gonggong herätyssignaalin, klo 8 kutsuttiin torvea puhaltamalla
ensimmäiselle aamiaiselle, klo 8,30 ilmoitti vihellyspilli
aamuhartauden aikaa, klo 1 hinattiin lippu puolitankoon lunchin
merkiksi, klo 4 kutsui kanuunanlaukaus iltapäiväteelle, klo 9
kehoitettiin kellonsoitolla aloittamaan pukeutuminen päivällistä
varten, klo 9,15 soitettiin toisen kerran sen merkiksi että
pukeutumista piti jatkaa, ja klo 9,30 viskattiin raketti ilmaan
osoitukseksi siitä että päivällinen oli valmis. Päivällinen päättyi klo
12, ja klo 1 kutsui soittokello palvelusväkeä iltarukoukseen.

Siten kului kuukausi, jonka earli oli myöntänyt lordi Ronaldille
ajatusajaksi. Oli jo heinäkuun 15 päivä, päivän tai parin sisällä olisi
heinäkuun 17 päivä ja melkein välittömästi senjälkeen heinäkuun 18
päivä.

Earli saattoi joskus, kun hän hallissa kulki Ronaldin ohi, sanoa
ankarimmalla äänellään: »Muistappas, poika, ajatella alistumista,
taikka teen sinut perinnöttömäksi.»

Ja mitä earli ajatteli Gertrudista? Siinä oli ainoa pisara koiruohoa
tytön onnenpikariin. Jostakin syystä, jota tyttö ei voinut aavistaa,
earli osoitti ilmeisen vastenmielisyyden merkkejä.

Kun Gertrud kerran kulki ohi kirjastohuoneen oven, earli heitti häntä
saapaspihdeillä. Erään toisen kerran, kun he istuivat lunchilla kahden
kesken, hän löi tyttöä rajusti makkaralla keskelle kasvoja.

Gertrudin tehtäviin kuului kääntää earlille tämän venäjänkielinen
kirjeenvaihto. Turhaan hän yritti päästä salaisuuden perille. Eräänä
päivänä saapui earlille venäjänkielinen sähkösanoma. Gertrud käänsi sen
hänelle ääneen.

»Tutschemoff käynyt naisen luona. Tämä on kuollut.»

Kun earli kuuli tämän, hän muuttui raivosta kalpeaksi; juuri samana
päivänä hän löi Gertrudia makkaralla kasvoihin.

Eräänä toisena päivänä, kun earli oli lepakonpyynnissä, löysi Gertrud,
joka herttaisen, naisellisen uteliaisuusvietin ohjaamana kävi läpi
hänen kirjeenvaihtonsa, äkkiä salaisuuden avaimen.

Lordi Nosh ei ollutkaan Tawsin oikea omistaja. Eräs hänen kaukainen
sukulaisensa vanhempaa sukuhaaraa, oikea omistaja, oli kuollut
venäläisessä vankilassa, jonne earlin sinetit, tämän ollessa
lähettiläänä Tschminskissä, olivat hänet passittaneet. Tämän sukulaisen
tytär oli Nosham Tawsin laillinen omistaja.

Gertrud oli nyt täysin selvillä koko perhehistoriasta, lukuunottamatta
sitä ainoata poikkeusta, ettei asiakirja hänen edessään antanut tietoa
laillisen omistajattaren nimestä.

Naisen sydän on ihmeellinen esine. Tunsiko Gertrud nyt inhoa earlia
kohtaan? Ei. Hänen oma surullinen kohtalonsa oli opettanut häntä
tuntemaan myötätuntoa.

Mutta salaisuus ei ollut kuitenkaan selvillä! Miksi earli ilmeisesti
säpsähti joka kerran, kun hän katsoi hänen kasvojaan? Joskus hän
säpsähti aina neljä senttimetriä, joten sen selvästi huomasi paljain
silmin. Sellaisissa tapauksissa hän saattoi kiireesti siemaista
lasillisen rommia ja vettä ja olla taas moitteeton englantilainen
gentlemanni.

Ratkaisu tulikin pian. Gertrud ei unohtanut sitä milloinkaan.

Se tapahtui sinä iltana, kun Nosham Tawsissa pidettiin suuria
tanssiaisia, joihin koko naapuristo oli kutsuttu. Miten Gertrudin
sydän olikaan pamppaillut pelokkaista aavistuksista ja millä
tuskalla hän olikaan käynyt läpi puutteellisen vaatekammionsa. Hän
ei mistään hinnasta tahtonut näyttää arvottomalta lordi Ronaldin
silmissä. Hänen varansa olivat tosin vähäiset, mutta hänen kykynsä
pukeutumisen alalla, jonka kyvyn hän oli perinyt ranskalaissyntyiseltä
äidiltään, tuli hänelle nyt hyväksi avuksi. Hän kiinnitti yhden
ainoan ruusun hiuksiinsa ja valmisti itse muutamista vanhoista
sanomalehdistä ja päivänvarjokankaasta puvun, joka olisi herättänyt
huomiota hovitanssiaisissakin. Miehustalleen hän sitoi yhden ainoan
säkkinuorasta valmistetun punoksen. Ja korvalehdestä riippui hienossa
rihmassa palanen vanhaa pitsiä, joka oli kuulunut hänen äidilleen.

Gertrud oli kaikkien ihailevien katseiden esineenä. Kun hän musiikin
tahdissa liehui esiin, ei kukaan voinut hurmaantumatta katsella hänen
olentonsa neitseellistä suloutta.

Tanssiaiset olivat saavuttaneet huippukohtansa. Oli melkein eloisaa!

Ronald ja Gertrud seisoivat pensaikossa. He katsoivat toisiaan silmiin.

»Gertrud», sanoi lordi, »minä rakastan sinua!»

Tämä yksi ainoa sana saattoi jokaisen säikeen tytön puvussa vapisemaan.

»Ronald»! kuiskasi hän kietoen kätensä nuorukaisen kaulaan.

Samalla hetkellä tuli earli näkyviin. Hän seisoi kuutamossa aivan
heidän vieressään. Hänen ankarat kasvonsa olivat vääristyneet vihasta.

»Vai niin!» sanoi hän Ronaldin puoleen kääntyen, »minusta näyttää että
sinä olet jo tehnyt valintasi!»

»Niin olenkin», sanoi Ronald ylväästi.

»Pidät siis parempana mennä naimisiin tämän rutiköyhän tytön kuin sen
perijättären kanssa, jonka minä olen valinnut sinulle?»

Gertrud katsoi kuin huumaantuneena isästä poikaan.

»Pidän», sanoi Ronald.

»Tapahtukoon sitten niin», sanoi earli ja tyhjensi suuren lasillisen
viiniä, jota hän oli tuonut mukanaan, ja saavutti jälleen tyyneytensä.
»Teen sinut perinnöttömäksi. Lähde tästä talosta äläkä koskaan tule
takaisin.»

»Tule, Gertrud», sanoi Ronald hellästi, »paetkaamme yhdessä.»

Gertrud seisoi heidän edessään. Ruusu oli pudonnut hänen hiuksistaan.
Pitsi oli pudonnut hänen korvastaan, ja purjelankapunos oli irtautunut
ja pudonnut hänen vyötäröiltään. Hänen sanomalehtensä olivat niin
rypistyneet ettei niitä enää voinut lukea. Mutta niin ratkennut ja
mahdoton lukea kuin olikin, hän säilytti kuitenkin kaiken aikaa
mielenmalttinsa.

»Ei koskaan», sanoi hän lujalla äänellä. »Ronald, sinun ei tarvitse
minun tähteni tehdä tätä uhrausta.» Sitten hän sanoi earlille
jääkylmällä äänellä: »Sir, tässä rinnassa asuva ylpeys on yhtä suuri
kuin teidän omanne! Metschnikoff Mc Figginin tytär ei kerjää kenenkään
suosiota!»

Ja sitten hän onki kainalonsa alta isänsä dagyerrotyyppikuvan ja painoi
sen huulilleen.

Earli säpsähti kuin olisi saanut pyssynpanoksen peruukkiinsa. »Tämä
nimi!» parahti hän, »nämä kasvot! tämä valokuva! seis!»

Ei tarvitse sanoa enempää; lukijani ovat jo kauan sitten aavistaneet
asian oikean laidan. Gertrud oli perijätär.

Rakastavaiset vaipuivat toistensa syliin. Earlin ankarat kasvot
muuttuivat lempeiksi. »Jumala siunatkoon teitä», sanoi hän. Kreivitär
ja vieraat riensivät puutarhaan. Aamusarastus valaisi iloista
onnentoivotuskohtausta.

Gertrudin ja Ronaldin kihlaus julkaistiin. Heidän onnensa oli
täydellinen. Tarvitseeko meidän sanoa mitään enempää? Niin, ainoastaan
tämä. Earli sai muutamia päiviä myöhemmin metsästysretkellä surmansa.
Kreivittäreen iski salama. Molemmat lapset vierivät kaivoon. Tällä
tavoin oli Gertrudin ja Ronaldin onni täydellinen.




SARKATAKKI SANKARI ELI HEZEKIAH HAYLOFTIN ELÄMÄNTAISTELU HÄNEN
NUORUUDESSAAN.


»Voiko täältä saada jotakin työtä?»

Muurarimestari katsahti rakennustelineeltään alas henkilöön, joka nämä
sanat lausui. Nuorukaisen kasvojen ilmeessä oli jotakin, mikä teki
häneen vissin vaikutuksen. Hän heitti nuorukaista tiilikivellä.

Nuorukainen oli Hezekiah Hayloft. Hän oli kokonaan puettu kotikutoiseen
sarkaan. Kummassakin kädessä hänellä oli matkalaukku. Hän oli tullut
etsimään työtä New Yorkista, tuosta julmasta kaupungista.

Hezekiah lähti tallustelemaan tiehensä. Hetkisen kuluttua hän kääntyi
poliisikonstaapelin puoleen.

»Sir», sanoi hän, »voitteko neuvoa minulle tien —» Konstaapeli antoi
hänelle kunnon korvatillikan.

»Minä totta tosiaan», sanoi hän, »opetan teitä tekemään tyhmiä
kysymyksiä —»

Jälleen tallusteli Hezekiah tiehensä. Muutamia minuutteja myöhemmin
hän kohtasi erään herran, jonka musta silinterihattu, mustat liivit ja
valkoinen kaulaliina ilmaisivat papiksi.

»Kiltti herra», sanoi Hezekiah, »voiko herra sanoa minulle —»

Pappi hyökkäsi hänen kimppuunsa ulvoen kuin oikea hyeena ja puri irti
palan hänen toisesta korvastaan. Niin, lukija, sen hän teki. Ajatelkaas
Pappia, joka keskellä kirkasta päivää puree erästä nuorukaista
korvasta! Ja kuitenkin tapahtuu New Yorkissa sellaista jok'ainoa
minuutti.

Sellainen on tuo suuri julma kaupunki. Kuvitelkaa olevanne itse siellä
työtä hakemassa! Te ja minä, jotka kulutamme aikamme koettamalla
välttää työtä, voimme tuskin ajatellakaan, mitä siihen täytyy sisältyä.
Ajatelkaa miltä tuntuisi olla New Yorkissa yksin, ilman ainoatakaan
ystävää tai sukulaista, ilman ainoatakaan ihmistä, joka tietäisi tai
kysyisi, mitä me teemme. Sen täytyisi olla suurenmoista.

Muutamia minuutteja seisoi Hezekiah siellä epätietoisena. Hän silmäili
ympärilleen. Hän katsoi ylös kaupungintorniin. Siellä hän ei nähnyt
mitään työtä. Hän katseli Madison Squaren pilvenpiirtäjiä, mutta
yhdessäkään niistä hän ei keksinyt mitään työtä. Hän asettui seisomaan
päälaelleen ja katseli yhä ympärilleen. Mutta kuitenkaan hän ei
keksinyt mitään työtä.

Koko sen ja seuraavankin päivän Hezekiah katseli ympärilleen työtä
etsien.

Eräs liike Wall Streetin varrella oli ilmoittanut tarvitsevansa
pikakirjoittajaa.

»Osaatteko pikakirjoittaa?» kysyttiin.

»En», sanoi kotikutoisiin vaatteihin puettu poika, »mutta voinhan
koettaa.»

Hänet heitettiin alas hissiaukosta.

Hezekiah ei kuitenkaan kadottanut rohkeuttaan. Samana päivänä hän haki
neljäätoista erilaista tointa.

Waldorf-Astoria-hotelli tarvitsi kokkia. Hezekiah tiedusteli asiaa.

»Osaatteko laittaa ruokaa?» sanottiin.

»Ei», sanoi Hezekiah, »mutta, kiltti herra, antakaa minun vain koettaa,
antakaa minulle muna ja antakaa minun koettaa —» Suuret kyyneleet
valuivat pitkin nuorukaisen poskia.

He vierittivät hänet porraskäytävään.

Lähinnä hän haki tilapäistä telegrafistin paikkaa. Hänen täydellinen
tietämättömyytensä sähkölennätinalalla katsottiin riittäväksi syyksi
epäävään vastaukseen.

Iltapuoleen Hezekiah tunsi hiukaisevaa nälkää. Hän meni taas
suuresta sisäänkäytävästä Waldorf-Astoria-hotelliin. Sisällä seisoi
univormupukuinen pitkä mies.

»Kuulkaas nyt, patruuna», sanoi sankarillinen nuorukainen. »Voiko herra
uskoa minulle velaksi kunnon aterian?»

He usuttivat koiran hänen kimppuunsa.

Niin kova ja kylmä, oi lukija, on tuo suuri kaupunki.

Neljätoista viikkoa Hezekiah Hayloft etsi työtä. Pari kertaa hän sai
tilapäisen toimen, mutta menetti sen heti taas.

Muutamia päiviä hänellä oli kirjanpitäjän paikka eräässä suuressa
trustiyhtiössä, mutta hän sai eron koska ei osannut valehdella. Noin
viikon päivät hän palveli erään pankin kassanhoitajana. Nuorukainen sai
matkapassin, koska hän kieltäytyi väärentämästä maksuosoitusta. Kolme
päivää hän oli raitiovaunun konduktöörinä Broadwaylla. Hän sai eron,
sillä hän ei halunnut varastaa vaihtorahaa.

Niin surullinen, oi lukija, on tila New Yorkin liikemaailmassa.

Sillävälin kuluivat päivät, mutta Hayloft ei saanut vieläkään mitään
työtä. Ruo'an asemasta hän söi ruohoa Central Parkissa ja joi
Eläinsuojelusyhdistyksen vesiruuhesta.

Vähitellen alkoi nuorukaisen ulkomuoto muuttua; hänen kasvonsa kävivät
koviksi ja karkeiksi suurkaupunki oli painamassa häneen leimaansa.
Hezekiah seisoi eräänä iltana katukäytävällä.

Oli jo myöhäistä, kello oli paljon yli kymmenen. Vain joku jalankulkija
liikkui kadulla.

»Kautta taivaan», sanoi Hezekiah ja heristi nyrkkejään suurkaupungin
valoja kohti, »olen turhaan pyrkinyt eteenpäin kunniallisella tavalla,
mutta nyt yritän muuta keinoa. Alan kerjätä. Kukaan Hayloft ei ole
vielä kerjännyt», lisäsi hän katkerasti nauraen, »mutta yhdenhän täytyy
olla ensimmäinen.»

Eräs hyvinpuettu herra kulki ohi.

Hezekiah kävi kiinni hänen kurkkuunsa.

»Mitä te tahdotte?» huudahti kauhistunut herra. »Älkää pyytäkö minulta
mitään työtä. Minä vakuutan ettei minulla ole mitään työtä teille.»

»En halua mitään työtä», sanoi Hezekiah katkerasti. »Minä olen
kerjäläinen.»

»Vai niin, se muuttaa asian», sanoi herra helpoituksesta huoahtaen.
»Tästä saatte kymmenen dollaria; menkää ottamaan itsellenne lasillinen.»

Rahaa! rahaa! ja täynnä heräävää vallan tuntoa, joka vaikutti hänen
aivoihinsa päihdyttävästi, Hezekiah mutisi käheästi:

»Lasillinen! Niin, minä menen ryyppäämään.» Erään anniskelun valot
osuivat hänen silmiinsä. »Munafosfaatti», tilasi hän ja löi rahat
pöytään. Hän joi fosfaatin toisensa perästä, kunnes hänen aivoissaan
meni sekaisin. Ylen humalaisena hän horjui sinne tänne anniskelussa,
veti purukumia ja tulitikkuja automaattilaatikoista sekä hoiperteli
vihdoin kadulle, polvet heikkoina kolmestatoista fosfaatista ja yhdestä
sarsaparillasoodasta.

»Rikos», kähisi hän, »rikos, rikos, juuri sitä nyt haluan.»

Hän pani merkille miten vastaantulijat nyt kunnioittavasti väistyivät
hänen tieltään. Kadunkulmassa seisoi poliisikonstaapeli.

Hezekiah otti maasta katukiven ja heitti sillä konstaapelia keskelle
korvaa.

Poliisikonstaapeli hymyili hänelle hauskasti ja heristi sitten
hiljaa ja nuhtelevaisesti etusormeaan. Se oli sama konstaapeli, joka
neljätoista viikkoa aikaisemmin oli lyönyt häntä, kun hän kysyi tietä.

Hezekiah kulki edelleen, yhä hautoen rikollisia suunnitelmia. Vähän
matkan päässä saman kadun varrella oli eräs suuri myymälä, jonka
näyteikkuna oli täynnä uudenvuodenlahjoiksi soveltuvia esineitä.

»Haluan ostaa revolverin», sanoi hän.

»Jaha, sir», sanoi herra siellä myymälässä. »Haluatteko erikoispuvun
yhteydessä käytettävää vaiko yksinkertaisempaa mallia, joka soveltuu
arkioloihin? Tässä on oivallinen perherevolveri.»

Hezekiah valitsi revolverin ja meni menojaan.

»No nyt», sanoi hän, »murtaudun jonnekin ja hankin itselleni rahoja.»

Hän kääntyi Viidennelle Avenyelle, valitsi erään muhkeimmista
yksityistaloista ja soitti kelloa.

Livreapukuinen palvelija ilmestyi kirkkaasti valaistuun halliin.

»Missä on teidän isäntänne?» kysyi Hezekiah näyttäen revolveriaan.

»Hän istuu ylhäällä rahojaan laskemassa», sanoi mies, »mutta hän ei
tahdo itseään häirittävän.»

»Näytä missä hän on», sanoi Hezekiah; »minä haluan ampua hänet ja ottaa
hänen rahansa.»

»Hyvä, sir», sanoi mies myöntyväisenä. »Hän on kerrosta ylempänä,»

Hezekiah kääntyi ja ampui palvelijaa kaksi kertaa livrean läpi sekä
meni sitten portaita ylös.

Eräässä toisen kerroksen huoneessa istui eräs herra kirjoituspöydän
ääressä. Hänen edessään oli pino kultarahoja.

Hän oli vanha mies, ulkomuodoltaan yksinkertaisen ja hyväntahtoisen
näköinen.

»Mitä te teette?» sanoi Hezekiah.

»Minä lasken rahojani», sanoi herra.

»Mikä te olette miehiänne?» sanoi Hezekiah tuimasti.

»Olen filantrooppi», sanoi herra. »Minä lahjoittelen rahojani
yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Jaan mitalleja jalomielisistä
teoista, annan palkintoja merikapteeneille, jotka ovat hypänneet
mereen, palosotilaille, jotka oman henkensä uhalla ovat heittäneet
ihmisiä ulos ylimpien kerrosten ikkunoista. Lähetän amerikalaisia
lähetyssaarnaajia Kiinaan, kiinalaisia lähetyssaarnaajia Intiaan ja
intialaisia lähetyssaarnaajia Chicagoon. Varaan rahoja sitä varten,
ettei yliopiston professoreiden tarvitse kuolla nälkään, kun he sen
ansaitsevat.»

»Lakatkaa!» sanoi Hezekiah, »te ansaitsette kuoleman. Nouskaa ylös.
Avatkaa suunne ja ummistakaa silmänne.»

Vanha herra nousi.

Kuului kova laukaus. Filantrooppi kaatui. Hän oli saanut kuulan liivien
kohdalle eikä housunkannattimista ollut paljoakaan jälellä.

Silmät rikoksen hulluutta loistaen Hezekiah ahtoi taskunsa täyteen
kultarahoja.

Silloin kuului alhaalta kadulta huutoa ja melua.

»Poliisi!» mutisi Hezekiah. »Minun täytyy sytyttää talo tuleen ja
pyrkiä ulos hämmingin ja sekasorron turvissa.»

Hän raapaisi tulta tulitikulla ja vei sen pöydänjalan lähettyville.

Se oli tulenkestävä pöytä eikä tahtonut syttyä. Hän piti tikkua ovea
vasten. Ovi oli tulenkestävä. Hän teki uuden yrityksen kirjahyllyyn
nähden ja kuletti tulitikkua kirjoja pitkin. Ne olivat kaikki
tulenkestäviä. Kaikki oli tulenkestävää.

Raivosta suunniltaan hän tempasi irti kumikauluksensa ja sytytti sen
tuleen. Hän heilutti sitä päänsä yllä. Suuret tulikielekkeet löivät
ulos ikkunoista.

»Tuli on irti!» huudettiin alhaalla kadulla.

Hezekiah törmäsi ovelle ja heitti roihuavan irtokauluksen hissiaukkoon.
Samassa silmänräpäyksessä oli rautahissi teräslankaköysineen
tulimerenä; senjälkeen tarttui tuli ovien messinkiosiin, ja seuraavana
hetkenä oli hissin sementtipermanto sähisevänä roihuna. Suuret
savupilvet nousivat rakennuksesta.

»Tuli on irti!» ulvoi väkijoukko.

Lukija, oletko joskus nähnyt tulipalon suurkaupungissa? Se on
ihmeellinen näky. Silloin näyttäytyy selvästi, että — miten suuri ja
turmeltunut onkin — kaupunki kuitenkin edustaa inhimillistä järjestystä
sen täydellisimmässä muodossa.

Tuskin oli tulipalo syttynyt, kun jo tehtiin tarmokkaita yrityksiä
sen etenemisen ehkäisemiseksi. Pitkiä ihmisrivejä myöten kulkivat
vesisangot kädestä käteen.

Vesi syöksyi läheisten talojen päätyjä ylemmäksi, kaatoi
puhelinpylväitä ja ryöppysi koskena innostuneen väkijoukon niskaan.
Koko lähiseutu liotettiin läpimäräksi. Palokunta työskenteli
järjestelmällisesti. Nostorana, joka kiireesti pystytettiin
kadulle, ylti ainoastaan kuudentoista tai seitsemäntoista jalan
korkeuteen. Eräs rohkea mies kiipesi sen huipulle ja hinasi hihnan
avulla ylös vesisangon toisensa jälkeen. Harjaantuneen palosotilaan
kylmäverisyydellä balansseeraten hän viskoi vettä joka taholle
väkijoukkoon.

Tuli raivosi tunnin ajan. Hezekiah, joka seisoi ikkunan ääressä
liekkien keskellä, panosti nopeasti revolverinsa ja tyhjensi sen sitten
väkijoukkoa kohti.

Satakunta revolveria alhaalta kadulta vastasi hänen tuleensa.

Sitä kesti tunnin. Kuulasade oli vähällä osua joihinkin henkilöihin, ja
se olisi saattanut osoittautua turmiolliseksikin, jos se olisi osunut
ihmisiin.

Kun liekit sillävälin sammuivat, poliisiosasto ryntäsi perikatoon
tuomittuun rakennukseen.

Hezekiah heitti pois revolverinsa ja otti poliisit vastaan käsivarret
ristissä.

»Hayloft», sanoi osaston johtaja, »minä vangitsen teidät murhasta,
murhapoltosta ja kapinasta. Te piditte pontevasti puolianne, ukkoseni,
ja minä voin ainoastaan valittaa, että ikävä velvollisuuteni on vangita
teidät.»

Kun Hayloft ilmestyi alas kadulle, väkijoukko tervehti häntä voimakkain
eläköönhuudoin. Todellinen rohkeus miellyttää aina kansaa.

Hayloft sijoitettiin automobiiliin, ja se lähti kiitämään
poliisiasemalle.

Matkalla poliisiosaston johtaja tarjosi hänelle pullon ja sikaarin.

He haastelivat illan tapahtumista.

Hayloft näki nyt selvästi, että uusi elämä oli auennut hänelle. Hän ei
ollut enää halveksittu heittiö. Hän oli astunut Amerikan rikollisten
luokkaan.

Poliisiasemalla komisarius osoitti hänelle hänen huoneensa.

»Toivon tämän huoneen teitä miellyttävän», sanoi hän hieman
levottomana. »Tämä on paras, minkä tänä iltana voin teille luovuttaa.
Huomenna hankin teille toisen, jossa on oma kylpyhuone, mutta koska
te tulette tänne näin odottamatta, olette kai niin ystävällinen ja
tyydytte tähän siihen asti.»

Hän sanoi hyvää yötä ja sulki oven. Mutta hän tuli melkein heti kohta
takaisin.

»Aamiaisesta puhuakseni», sanoi hän —» haluatteko sen mieluummin
ylös huoneeseenne vai tahtoisitteko ehkä ottaa osaa meidän
table-d'hote'iimme? [Table d'hôte = hotellipäivällinen.] Kunta on
halukas tutustumaan teihin.»

Ennenkuin Hezekiah oli seuraavana aamuna ennättänyt nousta, komisarius
toi hänelle uuden vaatekerran — silinterihatun, redingote'in,
[Redingote = takki.] musta- ja valkoraitaiset housut sekä
kiiltonahkakengät.

»Teillä ei ehkä ole mitään näiden vastaanottamista vastaan, mr Hayloft.
Meidän Kuntamme tahtoisi mielellään antaa teille tilaisuuden esiintyä
eduksenne oikeuden edessä.»

Pukeuduttuaan huolellisesti ja ajeltuaan partansa Hezekiah lähti
alakertaan. Hänet esiteltiin Kunnan johtaville virkailijoille ja
hän vietti hauskan tunnin heidän seurassaan sikaaria poltellen ja
keskustellen edellisen illan tapahtumista.

Aamiaisen kestäessä saapui useita henkilöitä Hayloftin luokse
tutustumis- ja onnittelukäynnille.

»Sanon vain teille, sir», sanoi suuren amerikalaisen päivälehden
kustantaja, »että teidän eilinen urotekonne tunnetaan ja on keskustelun
aiheena kautta Yhdysvaltojen. Palvelijan ampuminen todisti loistavaa
hermostoa ja tulee vaikuttamaan paljon eduksenne kirjoittamattoman lain
edessä.»

»Mr Hayloft», sanoi eräs toinen vieras, »olen pahoillani että en ole
aikaisemmin tutustunut teihin. Ystävämme täällä sanovat, että te
olette jo oleskellut muutamia kuukausia New Yorkissa. Valitan että
emme ole ennemmin tietäneet teistä mitään. Meillä on johtava asema
täkäläisten asianajotoimistojen kesken, ja me pyydämme kunniaa esiintyä
puolustajananne. Saammehan? Kiitos, sir. Ja koska oikeudenistunto
alkaa vasta parin tunnin päästä, tahdotte ehkä olla hyvä ja yhdessä
minun kanssani ajaa kotiini automobiilillani. Vaimoni näkisi teidät
mielellään pikku lunchilla.»

Vähän myöhemmin alkoi oikeudenistunto. Kuului eläköönhuutoja, kun
Hezekiah astui sisään.

»Mr Hayloft», sanoi tuomari. »Tulen lykkäämään tämän istunnon muutamia
päiviä tuonnemmaksi. Mikäli minä ymmärrän, on hermojännityksen, jonka
tapahtuma on teissä aiheuttanut, täytynyt olla sangen vakavaa laatua.
Teidän ystävänne vakuuttavat minulle, että te tuskin voisitte tuntea
riittävästi harrastusta asiaan, ennekuin olette saanut perusteellisesti
levätä.»

Kun Hayloft poistui istuntosalista, yleisö kohotti eläköönhuudon, johon
tuomari yhtyi.

Lähinnä seuraavat päivät kuluivat tarkoin vierailuihin ja kokouksiin
sekä puolustuskirjelmän laatimiseen. Tällöin Hezekiah osoitti
luontaista älykkyyttä, joka herätti asianajajain ihailua.

Sanomalehdet pyysivät haastatteluja. Yhtiöiden perustajia kävi hänen
luonaan. Hänestä tuli useiden suurten yhtiöiden hallinnonjäsen.

Oikeudenkäynti alkoi viikon kuluttua ja kesti kaksi kuukautta.
Syyte käsitti viisi kohtaa — murhapoltto, koska hän oli sytyttänyt
tuleen teräksisen hissikorin; sopimaton esiintyminen, koska hän oli
ampunut lakeijan; rahojen anastaminen, katsottava näpistelyksi;
filantroopin murha, katsottava lapsenmurhaksi; lopuksi yritys
ampua poliisia, katsottava raskauttavien asianhaarojen vallitessa
sakoilla sovittamattomaksi rikokseksi.

Oikeudenkäynti kehittyi erittäin monimutkaiseksi — asiantuntijat kautta
koko Yhdysvaltojen saivat esittää lausuntonsa. Filantroopin aivoista
tehtiin analyysi, mutta niistä ei löydetty mitään.

Sillä aikaa Hezekiah'n liikeasiat kävivät yhä laajemmiksi.

Lopulta kävi välttämättömäksi jättää Hezekiah'n omasta ehdotuksesta
asia sikseen.

»Hyvät herrat», sanoi hän viimeisessä lausunnossa, minkä hän antoi
oikeuden edessä, »minun täytyy pyytää anteeksi että minulla ei enää
ole tilaisuutta olla läsnä näissä istunnoissa. Jos jolloinkin voin
liikeasioiltani saada tunnin tai pari vapaata aikaa, silloin kyllä
tulen mielelläni. Olkaa kuitenkin vakuutettuja siitä että tulen mitä
suurimmalla harrastuksella, joskin etäämmältä, seuraamaan asian
edistymistä.»

Hän poistui istuntosalista kolminkertaisen eläköönhuudon kajahtaessa
sekä yleisön laulaessa vanhaa kaunista laulua »Ennenmuinoin,
ennenmuinoin».

Senjälkeen asia laahusti hitaasti toivotonta tietään oikeusasteesta
toiseen.

Puolustusasianajajain taholta torjuttiin syyte murhapoltosta _nolle
prosequillä_ sekä syyte varkaudesta _ne plus ultralla_. Palvelijan
ampumisen selitettiin johtuneen oikeutetusta mielenhäiriöstä.

Syyte murhasta filantroopin kuoleman johdosta raukesi ilman muuta.
Hayloftille myönnettiin vahingonkorvausta hänen menettämänsä revolverin
ja ammuksien perusteella. Viides ja tärkein syyte alistettiin
Yhdysvaltain Korkeimman oikeuden ratkaistavaksi.

Se on edelleenkin sen ratkaistavana.

Ja Hezekiah toimii Murtovarkaiden ammattiyhdistyksen esimiehenä
ja kuuluu New Yorkin nousevaan rahamiespolveen ja hänellä on mitä
parhaimmat toiveet tulla valituksi valtion senaattiin.




SUUREN SIELUN SURUT JA KÄRSIMYKSET ELI MARIE LÖRRPPÄKOFFIN MUISTIINPANOT


(Kirjoituskoneella suoritettu käännös venäjänkielisestä alkutekstistä)

Katsotteko te joskus kasvojanne kuvastimesta?

Minulla on tapana katsoa.

Joskus voin seisoa tuntikausia kuvastimen ääressä ja tuijottaa
kummastellen kasvojani. Toisinaan käännän ne ylös ja taas alas ja
katselen niitä kiinteästi koko ajan. Minä koetan ajatella mitä ne
ilmaisevat. Ne näyttävät suurine ruskeine silmineen katselevan minua
ikäänkuin ne tuntisivat minut ja tahtoisivat puhua kanssani.

Minkätähden koskaan synnyin?

En tiedä sitä.

Minä kysyn kasvoiltani tuhannen kertaa päivässä, mutta en saa mitään
vastausta.

Joskus, kun väki kulkee huoneeni läpi — kamarineitsyt Nitnitzka tai
palvelija Jakub — ja näkee minun puhelevan oman kuvani kanssa, luullaan
minua hassahtavaksi.

Mutta minä en ole hassahtava.

Joskus heittäydyn sohvalle ja kätken kasvoni pieluksiin. En edes
silloin voi selittää, miksi ollenkaan synnyin.

Olen seitsemäntoista.

Olenkohan milloinkaan kuusikymmentäseitsemän? Ah!

Tai seitsemänkymmentäseitsemän? Oi!

Ja kun pääsen niin pitkälle, saatan ehkä päästä
kahdeksaankymmeneenseitsemäänkin?

Sitä en osaa sanoa.

Usein havahdan yöllä unesta ja jään ajattelemaan, olenko koskaan
kahdeksankymmentäseitsemän.

* *

Seuraavana päivänä.

Päiväkävelylläni kuljin erään kukan ohi. Se kasvoi niityllä lähellä
joen äyrästä.

Se huojui ja uneksi pitkän vartensa päässä.

Minä tiesin sen nimen. Se oli tschupvskja. Minä pidän kauniista nimistä.

Minä kumarruin puhelemaan sen kanssa. Kysyin siltä, oppiiko minun
sydämeni koskaan tuntemaan rakkautta. Se sanoi että se luuli niin.

Kotimatkalla kuljin sipulin ohi.

Se oli tiellä.

Joku oli polkenut sen varrelle ja musertanut sen. Miten se olikaan
mahtanut kärsiä. Minä painoin sen rintaani vasten. Se lepäsi koko yön
päänaluksellani.

* *

Eräänä toisena päivänä.

Sydämeni ikävöi rakkautta. Mistä johtuu että en voi rakastaa ketään?

Olen koettanut, mutta en voi. Isäni — Ivan Ivanovitsh — on niin suuri
ja hyvä, ja kuitenkaan en voi rakastaa häntä; äitini — Katuscha
Katuschovitsh — on yhtä suuri ja karkea, ja kuitenkaan en voi rakastaa
häntä. Ja veljeäni — Dimitri Dimitrievitsiä — en myöskään voi rakastaa.

Ja Alexis Alexovitsh!

En voi rakastaa häntä. Ja kuitenkin minun täytyy mennä naimisiin hänen
kanssaan. He ovat määränneet hääpäivänkin. Tasan kuukauden päästä.
Kuukausi. Kolmekymmentä päivää. Miksi minä en voi rakastaa Alexia? Hän
on pitkä ja vankkarakenteinen. Hän on sotilas. Hän palvelee tsaari
Nikolai Romanoffin kaartissa, ja kuitenkaan en voi rakastaa häntä.

* *

Kaksi päivää myöhemmin.

Miksi he ovat sulkeneet ja vanginneet minut tänne — Ivan Ivanovitsh,
isäni, ja äitini (en tällä hetkellä muista hänen nimeään) ja ne kaikki
muut.

En voi hengittää.

He eivät tahdo päästää minua.

Joka kerran kun yritän tehdä itsemurhan, he estävät minut siitä.

Eilen illalla yritin taas.

Panin lautasellisen rikkihappoa yöksi sänkyni viereen.

Se oli siinä vielä aamulla.

Se ei ollut ottanut minua hengiltä.

He ovat kieltäneet minua hukuttautumasta.

Miksi?

Minä en tiedä miksi. Turhaan kysyn ilmalta ja puilta, miksi en saa
hukuttautua. Ne eivät näe mitään syytä, mikä minua siitä estäisi.

Ja kuitenkin janoan vapautta; tahtoisin olla vapaa, vapaa kuin nuoret
linnut, kuin kaikkein nuorimmat niistä.

Näen lehtien leijailevan ilmassa ja tahtoisin olla lehti.

Ja kuitenkin ne täällä tahtovat, että minun pitää syödä!

Eilen söin yhden banaanin! Hyi!

* *

Seuraavana päivänä.

Tänään tapasin kävelymatkallani pienen kaalinkerän.

Se oli pensasaidan kulmassa. Ilkeät pojat olivat kivittäneet sen siihen.

Se oli kuollut, kun nostin sen maasta.

Aivan vieressäni oli kananmuna.

Sekin oli kuollut. Voi miten minä itkin —

* *

Tänä aamuna.

Kuinka minun sydämeni pamppailee. Tänään meni MIES ohitseni. Hän meni
ohitseni — sanan täydessä merkityksessä meni ohitseni.

Ikkunastani näin miten hän meni ohi puutarhaveräjän ja alas niitylle
jokivartta pitkin, missä minun tschupvskjakukkani kasvaa!

Miten hyvän näköinen hän oli! Ei pitkä kuten Alexis Alexovitsh, oh
ei! mutta niin lyhä ja leveä ja pyöreä, ja hänellä oli suussaan
pitkävartinen piippu, eivätkä hänen kasvonsa olleet karkeat ja punaiset
kuten Alexin, vaan lempeät ja kauniit, ja niillä leikki hymy kuin
kuutamo ikkunankitillä.

Rakastanko häntä? Minä en osaa sanoa. En vielä. Rakkaus on arka taimi.
Sitä ei voi pakoittaa kasvamaan.

Kun hän kulki ohi, minä kurkottauduin ulos ikkunasta ja heitin häntä
ruusunnupulla.

Mutta hän ei huomannut sitä.

Sitten minä heitin saippuanpalasen ja hammasharjan hänen jälkeensä.
Mutta en osannut kohti, ja hän meni menojaan.

* *

Eräänä toisena päivänä.

Rakkaus on tunkeutunut elämääni. Se täyttää sen. Olen nähnyt HÄNET
jälleen. Olen puhunut hänen kanssaan. Hän istui joen rannalla
kenttätuolissaan. Kuinka kauniilta hän näyttikään siinä istuessaan —
kuinka väkevältä hän näytti ja kuinka heikolta se pikku tuoli, jolla
hän istui.

Hänen edessään oli maalausjalusta ja hän maalasi par'aikaa. Minä
puhuttelin häntä.

Nyt tiedän hänen nimensäkin.

Hänen nimensä! Kuinka sydämeni pamppaileekaan, kun kirjoitan sen — ei,
en voi kirjoittaa sitä, minä kuiskaan sen — se on Otto Dinkelspiel.

Eikö se ole kaunis nimi? Oi!

Hän maalasi kankaalle — ihanilla väreillä, punaisella, keltaisella ja
valkoisella, ihanin, opaalinhohtoisin siveltimenvedoin joka suuntaan.

Ihmetellen katselin sitä.

Vaistomaisesti puhuttelin häntä. »Mitä te maalaatte?» kysyin. »Onko se
taivaan enkeli?»

»Ei», sanoi hän, »se on lehmä.»

Silloin katsoin taas kankaalle ja voin nähdä, että se oli lehmä.

Minä katsoin häntä suoraan silmiin.

»Se jää meidän salaisuudeksemme», sanoin. »Kukaan muu ei tule sitä
tietämään.»

Ja minä tiesin silloin, että rakastin häntä.

* *

Viikkoa myöhemmin.

Joka aamu menen katsomaan Ottoa joen rannalle.

Hän istuu maalaamassa, ja minä istun kädet polvien ympärillä ja puhun
hänen kanssaan. Minä kerron hänelle kaiken mitä ajattelen, kaiken mitä
luen, kaiken mitä tunnen, kaiken mitä en tunne.

Hän kuuntelee, silmissään tuo kauastähtäävä katse, jota olen oppinut
rakastamaan ja joka merkitsee, että hän on vaipunut syviin ajatuksiin;
joskus näyttää siltä kuin hän ei ensinkään kuulisi.

Meidän sielujemme harmonia on ihmeellinen. Me kiihoitamme toistemme
ajatustoimintaa.

Otto on mestarini ja minä hänen opetuslapsensa!

Eilen kysyin häneltä, Hegelin, Schlegelin vaiko Whegelin elämänkäsitys
oli oikeutetuin.

Hän sanoi ettei hän tietänyt. Minun Ottoni!

* *

Tänään.

Otto hipaisi minua! Hän hipaisi minua!

Kun vain muistelenkin sitä, kulkee autuuden väristys lävitseni.

Minä seisoin hänen vieressään joen partaalla, ja kun me puhuimme
keskenämme, minun päivänvarjoni kädensija sattui hipaisemaan hänen
liiviensä alinta nappia.

Se poltti minua kuin tuli.

Huomenna vien Oton kotiini ja esittelen hänet isälleni.

Mutta tänä iltana en voi ajatella muuta kuin että Otto on hipaissut
minua.

* *

Seuraavana päivänä.

Otto on tutustunut isääni. Hän koetti vipata häneltä kymmenen ruplaa.
Isäni on suunniltaan. Minä en tiedä mitä »vippaaminen» merkitsee.

Vein Oton mukanani kotiin. Hän jutteli isäni, Ivan Ivanovitshin kanssa.
He istuivat yhdessä iltapäivällä. Ja nyt on isäni vimmoissaan. Hän
sanoo, että Otto yritti vipata häneltä.

Miksi hänen pitää olla vimmoissaan?

Mutta Ottoa on kielletty astumasta taloon, ja minä voin tavata häntä
vain ulkona niityllä.

* *

Kaksi päivää myöhemmin.

Tänään Otto pyysi minulta souvenir'iä. [Souvenir = muisto] Tarjosin
hänelle yhtä hattuneuloistani. Mutta hän sanoi ei. Hän on sensijaan
ottanut timanttinapin vyöstäni.

Minä ymmärrän hänen ajatuksensa.

Hän ajattelee, että minä olen hänen silmissään kuin timantti
halpa-arvoisempien esineiden rinnalla.

* *

Tänä aamuna.

Eilen Otto pyysi minulta uutta souvenir'iä. Otin laukustani kultaruplan
ja sanoin, että hänen pitäisi taittaa se kahtia ja kumpikin saisi pitää
oman puolikkaansa.

Mutta Otto sanoi ei. Minä aavistin hänen ajatuksensa. Jos murtaisimme
rahan kahtia, se loukkaisi meidän rakkauttamme.

Hän tahtoo säilyttää sen meidän molempien laskuun, ja sen pitää jäädä
eheäksi ja kokonaiseksi kuin meidän rakkautemme.

Eikö se ole ihastuttava ajatus?

Otto on niin huolellinen. Hän ajattelee kaikkea.

Tänään hän kysyi, oliko minulla vielä kultaruplaa.

* *

Seuraavana päivänä.

Tänään minulla oli mukanani kultarupla Otolle.

Hänen silmänsä loistivat rakkaudesta, kun hän näki sen.

Hän puolestaan on antanut minulle kuparisen kopeekan. Meidän
rakkautemme tulee olla puhdas kuin kulta ja luja kuin kupari.

Eikö ajatus ole ihanan kaunis?

* *

Myöhemmin.

Minä niin pelkään, että Alexis Alexovitsh tulee taas.

Minä pelkään, että Otto tappaa hänet, jos hän tulee. Otto on niin
rauhallinen etten uskalla ajatellakaan, mitä tapahtuu, jos hänen
vihansa purkautuu esiin.

* *

Seuraavana päivänä.

Olen kertonut Otolle Alexista. Olen kertonut hänelle, että Alexis on
sotilas ja palvelee tsaarin kaartissa ja että minä olen kihloissa
hänen kanssaan. Ensin ei Otto tahtonut kuunnellakaan minua. Hän
selvästi pelkäsi että viha voittaisi hänet. Hän alkoi työntää kokoon
kenttätuoliaan.

Silloin sanoin hänelle, ettei Alexis tulisi vielä muutamaan aikaan, ja
hän rauhoittui heti.

Olen kerjännyt ja rukoillut häneltä lupausta, että hän minun takiani
jättäisi Alexin tappamatta. Hän on luvannut sen.

* *

Eräänä toisena päivänä.

Ivan Ivanovitsh, isäni, on saanut kirjeen Alexilta. Hän tulee
neljäntoista päivän perästä. Hänen tulonsa jälkeisenä päivänä ovat
häämme.

Minulla on siis neljätoista päivää aikaa rakastaa Ottoa.

Minun rakkauteni on täydellinen. Se saa minut toivomaan kuolevani.
Eilen yritin taas tehdä itsemurhan. Miksi minun pitäisi elää,
kun kerran olen tullut tuntemaan täydellisen rakkauden? Minä
panin kotelollisen ammuksia yöksi sänkyni viereen. Minä heräsin
vahingoittumattomana. Ne eivät tappaneetkaan minua. Mutta minä tiedän,
mitä se merkitsee. Se merkitsee, että Oton ja minun pitää kuolla
yhdessä.

* *

Myöhemmin.

Sanoin tänään Otolle, että meidän täytyy ottaa itsemme hengiltä, että
meidän rakkautemme on niin täydellinen, ettei meillä ole oikeutta elää.

Aluksi hän näytti niin kummalliselta.

Hän ehdotti, että minä ottaisin ensiksi itseni hengiltä ja hän sitten
nääntyisi nälkään hautani ääressä.

Mutta minä en voinut ottaa vastaan sitä uhria.

Tarjouduin sensijaan auttamaan häntä hirttäytymään joen toiselle
puolelle.

Hän tulee ajattelemaan asiaa. Ellei hän hirttäydy, hän ampuu itsensä.
Olen lainannut hänelle isäni revolverin. Miten kiitolliselta hän
näyttikään sen saadessaan.

* *

Seuraavana päivänä.

Miksikähän Otto näyttää välttelevän minua? Onkohan hänellä jokin
salainen suru, jota minä en voi jakaa? Tänään hän muutti kenttätuolinsa
toiseen päähän niittyä. Hän istui korkeassa ruohikossa seljapensaan
takana. Ensin häntä en huomannutkaan. Luulin hänen hirttäytyneen. Mutta
hän sanoi ei. Hän oli unohtanut hankkia nuoraa. Hän sanoi, että hän oli
yrittänyt ampua itseään. Mutta hän oli ampunut ohi.

* *

Viisi päivää myöhemmin.

Me emme kuolekaan, Otto ja minä. Me elämme ja rakastamme aina
toisiamme! Me matkustamme yhdessä kauas avaraan maailmaan. Kuinka
onnellinen olenkaan!

Otto ja minä pakenemme yhdessä.

Kun Alexis tulee, me olemme poissa, me olemme kaukana poissa.

Minä olen sanonut Otolle, että minä pakenen hänen kanssaan, ja hän on
myöntynyt.

Minä sanoin hänelle, että me lähdemme yhdessä ulos maailmaan; me
lähdemme pois tyhjin käsin ja uhmaamme maailmaa. Minä sanoin, että
hänestä tulee minun vaeltava ritarini, minun paladiinini.

Otto sanoi, että se hänestä tulee.

Hän on suostunut. Mutta hän sanoo, ettei meidän pidä lähteä ulos
maailmaan tyhjin käsin. En tiedä miksi hän niin arvelee, mutta hän
pysyy lujana päätöksessään, ja minä myönnyn herrani ja mestarini
tahtoon. Hän pitää huolen kaikista valmistuksista.

Joka aamu vien mukanani niitylle pienen mytyn tavaroitani ja jätän sen
vaeltavan ritarini huostaan, ja hän ottaa sen mukanaan majataloon,
jossa asuu.

Viime viikolla vein jalokivilippaani ja eilen otin hänen pyynnöstään
rahani pankista ja annoin ne paladiinilleni. Ne ovat hänellä varmassa
tallessa.

Tänään hän sanoi, että minä tulen kyllä tarvitsemaan muutamia pikku
esineitä muistona isältä ja äidiltä, kun kerran olemme poissa.
Sentähden otan isäni kultakellon, kun hän nukkuu. Sankarini! Miten hän
aina ajattelee minun onneani!

* *

Seuraavana päivänä.

Kaikki on valmiina. Huomenna kohtaan Oton niityllä ja vien mukanani
kellon ja muut esineet.

Huomenna me pakenemme yhdessä. Minä pujahdan ulos puutarhan pikku
veräjästä, ja Otto on siellä odottamassa.

Tänään olen kulkenut hyvästelemässä kaikkialla talossa ja puutarhassa.
Olen sanonut hyvästi tschupvskjakukalleni ja linnuille ja mehiläisille.

Huomenna on kaikki ohi.

* *

Seuraavana iltana.

Kuinka voisinkaan kirjoittaa kaikesta siitä mitä on tapahtunut! Minun
sieluni on pohjia myöten rikkiraadeltu.

Mitä eniten pelkäsin, on tapahtunut! Kuinka jaksan enää elää?

Alexis on taas tullut. Hän ja Otto ovat taistelleet keskenään.

Oi Jumalani! se oli kauheaa.

Kun me seisoimme siinä, käännyin ja näin Alexis Alexovitshin tulevan
pitkin askelin ruohikolla meitä kohti.

Miten pitkältä ja sotilaalliselta hän näyttikään! Aivojeni läpi
kulki heti se ajatus, että jos Otto tappaisi hänet, hän jäisi siihen
makaamaan kuolleena ja hengettömänä.

»Mene, Otto», huusin minä, »mene, sillä jos sinä jäät tänne, niin sinä
tapat hänet.»

Otto katsoi samaan suuntaan kuin minäkin ja huomasi, että Alexis tuli
meitä kohti; hänen ilmeessään kuvastui selittämätön aikomus.

Ja niin hän juoksi — minun tähteni! Miten jalolta hän näyttikään, kun
hän juoksi tiehensä. Urhoollinen sydän! hän ei uskaltanut jäädä, sillä
hän olisi voinut vihan vimmassa menettää mielenmalttinsa.

Mutta Alexis saavutti hänet.

Ja niin alkoi heidän taistelunsa joen äyräällä. Ah! oli kauheaa
nähdä heidän kamppailevan keskenään. Eikö olekin hirveää, kun miehet
tappelevat keskenään?

Minä saatoin ainoastaan seisoa käsiäni väännellen ja katsoa kauhuissani.

Ensin Alexis sieppasi häntä vyöhihnasta ja heilutti häntä ilmassa
ympäri, ylt'ympäri. Saatoin välistä nähdä Oton kasvot, kun hän pyöri
ilmassa; niille oli kirjoitettu sama mykkä rohkeus kuin silloinkin, kun
hän lähti juoksemaan tiehensä. Alexis pyöritti Ottoa ilmassa, kunnes
vyöhihna katkesi ja hän lensi pitkäkseen ruohikkoon.

Se oli taistelun ensimmäinen näytös.

Sitten Alexis asettui ruohikossa makaavan Oton viereen ja potki tätä
takalistoon, ja he tappelivat tovin tällä tavoin. Tämä oli taistelun
toinen vaihe. Sitten seurasi kolmas ja viimeinen vaihe. Alexis otti
maalausjalustan ja löi taululla Ottoa päähän. Se jäi hänen kaulansa
ympärille kuin suuri kaulus. Sitten Alexis nosti Oton tauluineen maasta
ja heitti hänet jokeen.

Hän kellui! Minun paladiinini!

Hän kellui!

Minä saatoin nähdä hänen ylöspäin kohotetut kasvonsa, kun hän kellui
niityn halki jokea pitkin! Niillä oli syvän resignation ilme.

Sitten Alexis Alexovitsh tuli minun luokseni ja otti minut
käsivarrelleen ja kantoi minut niityn halki — hän on niin pitkä ja
väkevä — ja kuiskasi minulle, että hän rakasti minua ja suojeli
minua huomispäivästä lähtien koko maailmaa vastaan. Ja sillä tavoin
hän kantoi minut käsivarrellaan ruohon ja kukkien keskitse aina
talon luo, ja siellä ottivat isä, Ivan Ivanovitsh, ja äiti, Katuscha
Katuschovitsh, meidät vastaan. Ja huomenna menen naimisiin Alexin
kanssa. Hän on noutanut rahani ja jalokiveni majatalosta, ja hän antoi
minulle takaisin timanttisoljen, jonka Otto oli ottanut liiveistäni.

Kuinka minä voin kestää kaiken? Alexis ottaa minut mukaansa Pietariin,
ja hän on ostanut kauniin talon Newski-Prospektin varrelta, ja minä
tulen asumaan siinä hänen kanssaan, ja meistä tulee rikkaita, ja minut
esitellään Nikolai Romanoffin hovissa. Ah! Eikö se ole kauheaa?

Ja minä voin ainoastaan kuvitella, miten Otto kelluu jokea alas taulu
kaulansa ympärillä. Joesta hän kelluu Dnjeperiin ja Dnjeperistä Bugiin
ja Bugista Volgaan ja Volgasta Kaspianmereen. Mutta Kaspianmerellä ei
ole yhtään laskujokea, ja niin tulee Otto ikuisina aikoina kellumaan
ympäri, kellumaan ylt'ympäri Kaspianmertä.

Eikö se ole kauheaa?




YLÄMAAN HANNAH ELI LOCH AUERLOCHERTYN LAIRDI


Geeliläisen kansanlaulun säveleet kaikuivat niin raikkaina ja
meloodisina aamuilmassa.

Laulajatar oli Ylämaan-Hannah. Hän poimi hummereita purosta, joka
virtasi laakson läpi.

Hänen ympärillään levittäytyi tyypillinen ylämaanmaisema. Villit
vuoret törröttivät kahden puolen jokea seitsemänkymmenenviiden jalan
korkuisina. Niitä peitti taaja ylämaanmetsä, joka ulottui sata metriä
joka suuntaan. Puro laski kauniiseen skotlantilaiseen järveen, joka
päilyi etäämmällä kukkuloiden keskellä. Niiden takana aukeni aava meri.
Laakson läpi pitkin puron vartta, jossa Hannah seisoi, kiemurteli tie,
joka pian taas kiipesi kallioille kulkeakseen pitkin meren rantaa.

Ylämaihin saapuvat matkailijat eivät voisi tavata mistään kauniimpaa
paikkaa kuin Auerlocherty-laakso.

Eikä liioin koko Skotlannissa ole paikkaa, johon liittyisi uljaampia
muistoja.

Juuri tässä laaksossa oli tuo elämäniloinen Charlie-prinssi
piileskellyt Cullodenin tappion jälkeen.

Melkein samassa paikassa on vieläkin se suuri vyörykivimöhkäle, jonka
takana Bruce piileskeli Bannockburnin taistelun jälkeen.

Tämän laakson läpi oli Montrose tehnyt vaarallisen matkansa
Killiencrankiehen; ja vieläkin näytetään matkailijoille kalliota, jonka
takana William Wallace oli vaihtanut housuja paetessaan Rob Royn vihaa.

Sellaisia kauheita muistoja laaksoon liittyi.

Tosiaankin olivat useimmat Skotlannin historian tärkeimmistä
tapahtumista sattuneet tässä laaksossa, samallakuin tuo pieni
järvi oli ollut muutamien Grampianvuoren historian huomattavimpien
meritaistelujen näyttämönä.

Mutta tuossa huhtikuunaamuisessa rauhallisessa maisemassa ei näkynyt
ketään, joka olisi muistellut laakson veristä historiaa. Laakson
liepeillä kasvoi nyt tiheässä keltaruusuja, saksanheisiä, tomaatteja
ja muita kasveja, ja ympäröivät metsät olivat täynnä rastaiden,
hamppuvarpusten, harakoiden, naakkojen ja muiden Ylämaan laululintujen
ääniä.

Oli ihanan kaunis skotlantilainen anivarhainen aamuhetki. Sade valui
tyynenä ja hiljaisena, tuoden mukanaan kosteutta ja melkein märkyyden
tuntua maan pehmeään sammaleeseen. Harmaat usvat häilyivät sinne tänne,
tuoden mukanaan virkistävää, raakaa ilmaa, joka melkein toi mieleen
kosteuden tuntua.

Muisto sellaisesta aamusta saattaa houkutella kyyneleitä
skotlantilaisen silmään pitkien maanpaossa vietettyjen vuosien
perästäkin. Skotlantilaista sydäntä, oi lukija, liikuttaa aivan pohjia
myöten sadepisaran näkeminen tai märän rievun aikaansaaman lisahtavan
äänen kuuleminen.

Ja Hannah, kaunis ylämaantyttö, lauloi. Hänen kirkas nuori äänensä
kuului selvästi sateen keskeltä. Yksinpä linnutkin tuntuivat vaikenevan
sitä kuullakseen, ja kun ne kuuntelivat geeliläisen kansanlaulun
koruttomia sanoja, he vierähtivät oksaltaan ja putosivat mätkähtäen
maahan.

Siinä seisoessaan oli ylämaantyttö kuin kaunis taulu.

Hän seisoi avojaloin purossa, jonka läikkyvä vesi huuhteli hänen
kehräsluitaan. Hummerit leikkivät hänen jalkojensa juurella tai
imeytyivät liikuttavan lujasti kiinni hänen varpaihinsa, ikäänkuin ne
eivät olisi mielellään jättäneet vettä kerääntyäkseen hänen sinisen
esiliinansa poimuihin.

Näky olisi syvästi miellyttänyt jotakin Burne-Jonesia tai jotakin Alma
Tademaa ja muuten ketä tahansa, joka pitää hummereista.

Tytön kultaiset kiharat liehuivat hänen päänsä ympärillä, koottuina
palmikoksi, joka oli sidottu rautalangalla.

»Saanko ostaa yhden hummereistanne?»

Hannah katsahti ylös. Muutaman askelen päässä hänestä seisoi purossa
nuori mies.

Kaunis ylämaantyttö katseli häntä lumottuna.

Mies näytti olevan korkeamman asteen olento.

Hänellä oli kädessään verkko ja kalakassi. Hän oli puettu
englantilaisen gentlemannin lohenkalastuspukuun. Lohenkalastussaappaat
ulottuivat reisiin saakka, ja kalastajapusero oli vyötäröiden kohdalta
löysästi sidottu kalastajavyöllä. Ja päässään hänellä oli pieni
kalastajalakki.

Hänen kassissaan ei ollut yhtään kalaa.

Hän lähestyi lähestymistään ylämaantyttöä.

Hänet nähdessään Hannah ymmärsi heti, että hänen täytyi olla Ian Mc
Whinus, uusi lairdi.

Jo ensi hetkestä Hannah rakasti häntä.

»Tervetuloa tänne, sair», sanoi hän ojentaen nuorelle miehelle
kauneimman hummerinsa.

Mies pani sen kassiinsa.

Ja sitten hän otti puseronsa taskusta kuudenpennynrahan ja antoi sen
tytölle.

»Teidän täytyy sallia minun maksaa siitä», sanoi hän.

Hannah otti lantin ja piti sitä hetkisen kädessään, mutta punastui ja
sanoi ylämaalaisen aidolla ylpeydellä:

»En mie myö kaloi rahal.»

Tytön äänensävyssä oli jotakin mikä tunkeutui suoraan nuoren miehen
sydämeen. Hän ojensi tytölle puoli kruunua. Hän lähti hiljaa
vihellellen nousemaan puron äyrästä. Hannah seisoi ja katseli hänen
jälkeensä aivan hurmautuneena. Hänet herätti haaveiluista vihainen
ääni, joka huusi hänen nimeään.

»Hannah, Hannah», huusi ääni, »oikenetkos kotiin; oleks pähkähullu,
tyttö; seisothan siin töllistämäs Mc Whinuksen perään!»

Silloin Hannah ymmärsi, mitä hän oli tehnyt.

Hän oli puhunut Mc Whinuksen kanssa — yksikään Mc Shamus ei ollut
tehnyt sitä sataanviiteenkymmeneen vuoteen. Lähes kahden vuosisadan
ajan oli Mc Shamus- ja Mc Whinus-sukujen välillä vallinnut sukuviha;
Skotlannin kansan on pirstonut ja aina pirstoo sukuviha.

Ristiriita näiden sukujen välillä oli saanut alkunsa uskonnollisten
katsomusten eroavaisuudesta eräässä suuressa juhlassa kuusi sukupolvea
takaperin, tuona kautena jolloin ajan vapaa luonne ilmeni rajuissa
orgioissa, joiden aikana uskonnolliset kiistat riehuivat aivan
hillittöminä. Shamus Mc Shamus, paatunut kalvinisti, oli — ehkä
määrättömästä juomisesta puoliksi järjiltään joutuneena! — väittänyt
että ikuisen tuomion voi saavuttaa ainoastaan uskon kautta. Whimper Mc
Whinus puolestaan oli ollut sitä mieltä että ikuinen tuomio voidaan
myöskin ansaita hyvillä töillä. Juomisesta kiihtyneenä oli Mc Shamus
lyönyt Mc Whinusta ohimoon kaurakakulla ja tappanut hänet. Mc Shamus
oli haastettu oikeuteen. Vaikka hänen puolustajanaan toimi eräs
Auerlochertyn etevimpiä asianajajia, hänet oli kuitenkin vapautettu.
Samana iltana kuin hänet oli vapautettu, oli Whangus Mc Whinus,
murhatun poika, piileskellyt Shamus Mc Shamusta odottamassa eräässä
rotkossa laaksotien varrella, juuri siinä missä se kiipeää kallioille,
ja ampunut hänet säkkipillillään. Siitä lähtien oli sukutaistelu
riehunut hillittömän katkerana puolitoista vuosisataa.

Polvi polvelta oli molempien sukujen välinen kiukku vain kiihtynyt.
Näillä suvuilla oli erilainen käsityksensä kaikista mahdollisista
asioista. He kutoivat ruudulliset villakankaansa eri mallin mukaan,
kääntyivät eri pappien puoleen, joivat eri tehtaiden whiskyä ja
kannattivat eri uskonoppeja ikuisesta tuomiosta.

Päällepäätteeksi Mc Whinus-suku oli tullut rikkaaksi, joten tietysti Mc
Shamus-suvun oli oltava köyhä.

Vähintään kerran kunkin sukupolven aikana oli joku Mc Whinus tai
joku Mc Shamus ammuttu kuoliaaksi ja aina laaksotien käänteessä,
siinä missä se kiipeää kallioille. Vihdoin oli Mc Shamus-suku kaksi
sukupolvea sitten tullut huomattavan rikkaaksi, sillä sen maa-alueelta
löytyi hiilikaivos. Osoittaakseen ylenkatsettaan Mc Shamus-sukua
kohtaan Mc Whinus-suku oli lähtenyt laaksosta ja muuttanut Amerikaan.
Osoittaakseen ylenkatsettaan Mc Whinus-sukua kohtaan Mc Shamus-suku oli
jäänyt laaksoon. Sukutaistelu eli yhä heidän muistossaan.

Ja nyt oli Mc Whinus-suvun jälkeläinen tullut takaisin ja ostanut
Auerlochertyn lairdin maatilan laakson läheisyydestä, Ian Mc Whinus
ei ollut selvillä sukutaistelusta. Hän oli kasvanut kokonaan
toisessa ilmapiirissä, eivätkä skotlantilaiset traditiot merkinneet
hänelle mitään. Hän oli täysin degeneroitunut. Hänen silmissään oli
ylämaalaishame ainoastaan kappale värjättyä kangasta. Hän käytti
sellaista ainoastaan naamiaispukunaan, ja sadeilmalla hän käytti
sadetakkia. Hän ei ollut enää skotlantilainen. Ja lisäksi hän oli
tuonut Amerikasta mukanaan kauniin vaimon, valkoverikin, jonka kasvot
olivat kuin taikinaan muovaillut, sitä ihastuttavan pyöreää muotoa,
joka tuo mieleen Chicagon silavapakkaamon. Ian Mc Whinus oli hänen
orjansa. Hänen tähtensä Ian Mc Whinus oli ostanut hummerin. Hänen
tähtensä Ian Mc Whinus oli luonut niin tutkivia katseita kauniiseen
ylämaantyttöön, sillä hänen vaimonsa tahtoi viedä skotlantilaisen
kamarineidon mukanaan Chicagoon.

Ja sillävälin Hannah, heräävän rakkauden päihtymys sydämessään, seurasi
isäänsä, Oyster Mc Oyster Mc Shamusta, tupaan. Oyster Mc Oyster oli
vielä vanhoilla päivilläänkin skotlantilaisen miehen perikuva. Ollen
nyt yhdeksänkymmentäseitsemän vuotta vanha hän lähestyi jo sitä ikää,
jolloin monet saman maan miehistä alkavat osoittaa vanhuudenheikkouden
oireita. Mutta hän oli vielä suora kuin seiväs, samallakuin hänen
kookas vartalonsa ja sen kauniit muodot pääsivät skotlantilaisessa
kansallispuvussa oikeuksiinsa. Tämän puvun muodostivat pikimusta
samettipusero, joka ulottui olkapäiltä puoliväliin selkää ja jonka
jatkona oli paita (paitakangas oli Mc Shamus-suvun vanhaa sukumallia),
joka ulottui vyötäisiltä reisien puoliväliin. Vähän alempana puku
jatkui lyhyinä sukkina, jotka ulottuivat puoliväliin säärtä. Hänen
puolikenkänsä ulottuivat puoliväliin jalkaa ja niitä piti kiinni
ylämaalaissolki. Päässä päälaen ja korvien puolivälissä hänellä oli
skotlantilainen lakki, josta strutsinsulka kohosi puoliväliin ilmaa.

Kainalossaan hänellä oli säkkipilli, josta hän kulkiessaan puhalsi
syviä, valittavia säveleitä, jotka olisivat saattaneet kuuntelijan
alakuloisen ja alistuvan epätoivon valtaan.

Tuvan ovella hän kääntyi katsomaan tytärtään silmiin.

»Mitä Ian Mc Whinus sanoi sulle purol, häh?» sanoi hän katkerasti.

»Ei hän suuria sanonut», sanoi Hannah. Ja koska totuus merkitsi hänelle
enemmän kuin isän viha, hän lisäsi: »Hän antoi mulle kuus pennyä
kalast.»

»Lantin!» ärjyi ylämaalainen. »Mc Whinus lantin Mc Shamuksel!»

Hannah antoi hänelle kuudenpennyn lantin. Oyster Mc Oyster paiskasi sen
kiukuissaan maahan, otti sen sitten ylös ja heitti kaikin voimin tuvan
ovea vasten. Sitten hän otti sen taas ylös ja työnsi sen vihan vimmassa
paitansa taskuun.

He menivät tupaan.

Hannah ei ollut milloinkaan nähnyt isänsä kasvoilla niin taipumattoman
kovaa ilmettä kuin tänä iltana.

Heidän kotinsa tuntui aivan muuttuneen.

Hannah sekä hänen äitinsä ja isänsä istuutuivat tänä iltana
aivan äänettöminä yksinkertaiselle illalliselleen, johon kuului
kaurajauhopuuro ja whiskyä. Aterian jälkeen äiti istahti rukkinsa
ääreen. Hän ahersi työnsä kimpussa uskollisesti, sillä se oli
rakkaudentyötä. Hänen esikoisensa, Jamie, makaili Edinburgin
yliopistossa ja luki papintutkintoa varten. Hänet vihittäisiin pian
papiksi, ja hänen äitinsä kutoi hänelle housuja suurta päivää varten.
Ne alkoivat jo muodostua housuiksi. Oyster Mc Shamus istui lukemassa
vanhaa testamenttia, ja Hannah katseli liedessä palavaan turvevalkeaan
sekä ajatteli nuorta kaunista lairdia. Vain kerran ylämaalainen sanoi:

»Mc Whinus on tullut takaisin», ja hänen katseensa suuntautui vanhaan
piilukko-väkipyssyyn, joka riippui seinällä. Sinä iltana Hannah näki
unta sukutaistelusta, laaksosta ja purosta, rakkaudesta, hummerista
ja Loch Auerlochertyn lairdista. Ja kun hän aamulla nousi ylös, hänen
silmissään oli miettivä ilme, eikä hän tänään ensinkään laulanut.

Päivät kuluivat.

Kaunis ylämaantyttö näki joka päivä nuoren lairdin, vaikka hänen isänsä
ei tietänyt siitä.

Hän näki lairdin aamupäivisin, kun tämä tuli kalastamaan purolle.
Joskus hänellä oli yllään kalastuspukunsa, ja joskus hänellä oli
avarat polvihousut ruudullisesta villakankaasta sekä paita, niinikään
ruudukas. Hänen tähtensä pukeutui kaunis ylämaantytär vieläkin
kauniimmaksi. Joka aamu hän kiinnitti skotlantilaisen ohdakkeen
hiuksiinsa ja kimpun takiaisia sydämensä kohdalle.

Ja joskus lairdi puhutteli häntä. Miten suuressa arvossa Hannah
pitikään hänen sanojaan. Eräänä päivänä, kun lairdi näki etäältä hänen
isänsä, hän kysyi, kuka tuo vanha paidassa kulkeva livekala oli, ja
tyttö oli ilosta vavisten sanonut, että se oli hänen isänsä, sillä
kalastajan tyttärenä hän oli ylpeä siitä että hänen isäänsä pidettiin
kalana.

Toisen kerran lairdi kysyi häneltä, oliko hän perehtynyt
talousaskareihin. Miten Hannahin sydän olikaan pamppaillut sen
kysymyksen takia! Hän päätti valmistaa lairdille housut veljelleen
Jamielle valmistettavien housujen mallin mukaan.

Ja joka ilta auringonlaskun aikaan tapasi Hannah salavihkaa katsella
tuvan ikkunasta nuorta lairdia, joka automobiilillaan ajoi tietä pitkin
merelle päin. Lairdi hiljensi aina vauhtia jyrkässä tienpolvekkeessa
ylhäällä kalliolla. Kuuden sukupolven aikana ei kukaan Mc Whinus ollut
pimeän tultua kulkenut tuon paikan ohi hengissä. Mutta Ian Mc Whinus ei
tietänyt mitään sukutaistelusta.

Joskus saattoi Oyster Mc Oyster nähdä hänen ajavan ohi ja tiellä
seisoen singota geeliläisiä kirouksia hänen päänsä yli.

Kerran, kun isä ei ollut kotona, Hannah seisoi tien varrella, ja Ian
pysähdytti automobiilinsa ja otti hänet rinnalleen ja antoi hänen ajaa
kappaleen matkaa. Autuudesta sykkivin sydämin Hannah oli kuunnellut,
kun lairdi selitti, miten ajoneuvot olivat rakennetut. Jos hänen isänsä
olisi tietänyt että hän oli sillä tavoin istunut Mc Whinuksen vieressä,
hän olisi varmasti tappanut hänet siihen.

Mutta Hannahin rakkaustragedia kiiruhti päätöstään kohti.

Jok'ainoa päivä hän kohtasi nuoren lairdin puron varrella.

Jok'ainoa päivä hän antoi lairdille parhaimman hummerinsa. Ja jok'ainoa
päivä hänellä oli uusi ohdake hiuksissaan.

Ja jok'ainoa yö hän äidin nukkuessa kutoi uuden kierroksen lairdin
housuihin.

Ja kun nuori lairdi tuli kotiin, hän sanoi vaaleanlihavalle rouvalleen,
ettei se kalastajatyttö ollut puoleksikaan niin hullu kuin näytti.

Ja sitten tuli se kohtalokas iltapäivä.

Hän seisoi tytön vieressä puron partaalla.

»Hannah», sanoi hän tyttöön päin kumartuen, »minä haluan ottaa sinut
mukaan Amerikkaan.»

Hannah vaipui pyörtyneenä hänen käsivarsilleen, Ian asetti hänet
seisomaan erästä puuta vasten ja meni kotiin.

Tuntia myöhemmin, kun Hannah astui tupaan, hänen isänsä seisoi
tulisijan edessä. Hän tuijotti hellittämättä tuleen ja hänellä oli
piilukko-väkipyssy kädessään. Vanha kova ja katkera taistelukatse paloi
hänen silmissään ja hän mutisi kirouksia huuliensa välistä. Hänen
vaimonsa Ellen pidätti häntä käsivarresta koettaen turhaan rauhoittaa
häntä.

»Piru hänet periköön», mutisi hän, »mie ammun hänet illal, kun hän ajaa
ohi sil pahuksen pelil.»

Silloin Hannah ymmärsi että Oyster Mc Shamus oli nähnyt hänet yhdessä
Ianin kanssa puron varrella. Hän kääntyi ovelta ja pakeni kotoaan.
Hän juoksi suoraan Auerlochertyn kartanoon varoittamaan Iania. Hänen
ainoana ajatuksenaan oli pelastaa lairdi isänsä vihalta. Pimeys kietoi
ylämaantytön vaippaansa. Sadepilvet ja yltyvä rajuilma asiaankuuluville
salamanleimahduksineen kohisivat yhtä mittaa hänen päänsä yllä.
Mutta hän juoksi yhä. Häntä huumasi ukkosenjyrinä ja tulvivan puron
uhkaava kohina. Ja sitten rajuilma alkoi painia pimeyden kanssa
ylämaanrajuilman talttumattomalla vimmalla. Elementtien julma leikki
halkaisi taivaan. Mutta Hannah juoksi kuitenkin eteenpäin. Salama iski
häneen kerran toisensa perästä, mutta hän juoksi yhä eteenpäin. Hän
teki kuperkeikkoja kiviin, kompastui tien kärrynraiteisiin, juoksi
päistikkaa pensasaitoihin ja syöksyi kuin kanuunankuula kiviseiniä
vastaan. Mutta milloinkaan hän ei pysähtynyt. Hän juoksi yhä nopeammin.
Rajuilma oli kauhea. Hän oli joka taholta salaman ja ukkosen ympäröimä.
Puut taittuivat, aidat alkoivat pyöriä, lintuihin iski salama. Koirat,
lampaat ja myöskin suuret raavaseläimet lensivät korkealle ilmaan.

Hän oli päässyt perille kartanoon ja pysähtyi hetkiseksi portin
edustalle. Myrsky oli asettunut, sade lakannut, ja lyhyen
silmänräpäyksen kuluttua oli kaikki tyyntä ja hiljaista. Talon
ikkunoista virtasi valoa. Hannah seisoi aivan hiljaa. Äkkiä pahat
aavistukset täyttivät hänen sydämensä. Hänen tarkka kuulonsa oli
eroittanut naisäänen. Hän hiipi ikkunan luokse ja katsoi sisään.
Niinkuin maahan naulittuna ylämaantyttö seisoi ja katseli ikkunanruudun
läpi.

Ian loikoi sohvalla. Hänen yksinkertainen yönuttunsa tehosti hänen
kasvojensa kalpeaa kauneutta. Hänen vieressään istui vaaleanlihava
nainen, joka syötti häntä suklaanapeilla. Hannah ymmärsi. Ian oli
leikitellyt hänen rakkaudellaan. Ian oli ostanut hänen hummereitaan
voittaaksensa hänen sydämensä — mutta ainoastaan heittääkseen sen
jälleen pois.

Hannah poistui ikkunan luota. Hän tempasi ohdakkeen kaulaltaan ja
heitti sen maahan. Ja hänen katseensa osui automobiiliin, joka oli
vajassa.

»Kirotut ajopelit!» mutisi hän, ja aito ylämaalainen raivo salamoi
hänen silmissään. Ja sitten hän riensi biilin luo ja veti pois
tervavaatteen. »Sie saat kyl maalin luodilles, Oyster Mc Shamus»,
huudahti hän.

Silmänräpäystä myöhemmin kiiti hiili Hannahin ohjaamana mielettömällä
vauhdilla tietä pitkin alas laaksoon. Vauhti oli suurin mahdollinen,
ja puoleksi mielipuolinen tyttö tarrautui kouristuksenomaisesti
ohjausrattaaseen, kun vaunu tärisi ja jyrisi mäkeä alas. Rajuilma
oli taas alkanut riehua, ja ukkosenjyrinä säesti hiilin jyrinää sen
mielettömällä vauhdilla syöksyessä merta kohti. Automobiilin suuri
silmä valaisi tietä pitkältä edestäpäin. Sen kauhea valo osui puihin
ja puroon niiden lentäessä vastaan, osui sokaisevana Oysteriin, kun
hän seisoi supisuorana kalliolla väkipyssy kädessään, katsellen
salamannopeasti etenevää valoilmiötä, vanhan ylämaalaisveren noustessa
hänen suoniinsa.

Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä — häikäisevä salama, väkipyssyn
laukaus, taivaanlaukaus; ja automobiili ja perikatoon tuomittu tyttö
syöksyivät suin päin kallionjyrkänteeltä alas.

Sieltä alhaalta se löydettiin seuraavana aamuna. Se makasi
liikkumattomana kupeellaan, puoleksi hiekkaan hautautuneena, sinisen
ylämaantaivaan alla, joka nyt oli taas kirkas, kun rajumyrsky oli
lakannut riehumasta. Se makasi siinä hiljaa ja rauhallisena. Merilinnut
näyttivät pysähtyvän lennostaan katselemaan sitä. Paikalle kertynyt
pieni parvi skotlantilaista maalaisrahvasta katseli sitä vavistuksella
ja kunnioituksella. Kukaan ei yrittänytkään ryhtyä sitä korjaamaan.
Putket olivat vääristyneet ja kiertyneet, bentsiinisäiliö mennyt rikki,
pyörät irtautuneet ja ohjausratas auttamattomasti turmeltunut.

Sillä biilillä ei enää koskaan ajettaisi.

Hetkisen kuluttua he havahtuivat surustaan ja ryhtyivät etsimään
Hannahia. He löysivät hänet. Hän makasi hiekkaan ja meriruohoon
puoliksi hautautuneena, ihana tukka bentsiinissä virutettuna. Hetkisen
kuluttua he ryhtyivät etsimään Oyster Mc Shamusta. Hänet he myöskin
löysivät puoliksi meriruohoon hautautuneena, whiskyssä uitettuna.
Senjälkeen he etsivät Elleniä. He tapasivat hänet makaamasta kotinsa
kynnyksellä, puoliksi hautautuneena Jamien housuihin.

Senjälkeen heidät kaikki kannettiin sisään. Elämä ei ollut vielä
sammunut. He hieroivat heidän käsiään. He hankasivat heidän jalkojaan.
He asettivat lämpimiä tiilikiviä heidän vatsalleen. He kaatoivat
lämmintä whiskyä heidän kurkkuunsa. He herättivät heidät jälleen
henkiin.

Tietenkin. Niin ne aina tekevät.

He kaikki toipuivat.

Mutta sukuviha oli lopussa. Sen oli Hannah saanut aikaan.




KAMALA MERIMATKA VANHANAIKAINEN MERIROMAANI


Elokuussa 1867 astuin _Iloisen Sallyn_ kannelle laivan ollessa
sattumalta Gravesendin telakalla. Minun piti ottaa vastaan toisen
perämiehen paikka.

Sallittakoon minun ensin lausua muutamia sanoja itsestäni.

Olin pitkä ja kaunis sekä vankkarakenteinen nuori mies, auringon
ja kuun pronssinväriseksi paahtama (sekä kuparinkarvainen tähtien
vaikutuksesta). Kasvoni ilmaisivat rehellisyyttä ja harvinaista
älykkyyttä sekä sen ohella uskonnollista, teeskentelemätöntä ja
vaatimatonta mielenlaatua.

Kun astuin laivan kannelle, en voinut voittaa pientä ylpeyden
tunnetta nähdessäni maston vieressä seisovan aukinaisen tervatynnyrin
kuvastelevan merimiespiirteitäni. Ja kun vähän myöhemmin näin ne
keulahuoneesta tuodusta likavesiämpäristä, saatoin tuskin silloinkaan
hillitä tyytyväisyyttäni.

»Tervetuloa laivaan, mr Blowhard», huudahti kapteeni Bilge tullessaan
kompassikaapista ja puristaessaan kättäni peräpeilin reunan yli.

Näin edessäni kelpo merimiestyypin, iältään kolmenkymmenen ja
kuudenkymmenen vuoden välillä, kasvot sileiksi ajellut lukuunottamatta
mahtavia poskipartoja, tuuheita viiksiä ja pitkää leukapartaa, vartalo
jäntevä ja yllä hurstihousut, joiden takalistoon olisi saattanut
kirjoittaa englantilaisen merenkulun historian.

Hänen vieressään seisoivat ensimmäinen ja kolmas perämies, molemmat
tyyniä ja hiljaisia, hinteläruumiisia miehiä, jotka katsoivat kapteeni
Bilgeen — kuten luulin huomaavani — pelokas ilme silmissään.

Laivan piti lähteä merelle seuraavana päivänä. Kansi tarjosi
sekasortoisen ja iloisen näyn, joka on rakas jokaiselle
merimiessydämelle. Miehet olivat naulaamassa kiinni mastoja,
ripustamassa kokkapuuta, vernissaamassa valureikiä ja kaatamassa
lämmintä tervaa porraslaudalle.

Kapteeni Bilgellä oli äänitorvi suun edessä ja hän huusi karkealla ja
luontevalla merimieskielellään:

»Kas niin, älkää rasittako itseänne liikaa, hyvät herrat. Muistakaa,
että meillä on yllin kyllin aikaa. Pysytelkää poissa auringonpaahteesta
niin paljon kuin mahdollista. Liikkukaa varovasti siellä köysissä,
Jones; minä pelkään, että paikka on vähän liian korkea teille. No no,
Williams, älkää tuhriko itseänne sillä lailla tervaan; se ei ole eduksi
teidän ulkomuodollenne.»

Minä seisoin kahvelipurjeeseen nojaten ja ajattelin — niin, ajattelin,
rakkaat lukijat, äitiäni. Toivon ettei teidän senvuoksi tarvitse saada
mitenkään epäedullista käsitystä minusta. Kun minusta näyttää pimeältä,
on minulla tapana nojata jotakin vastaan ja ajatella äitiäni. Jos
näyttää ihan pikimustalta, silloin seison yhdellä jalalla ja ajattelen
isääni. Senjälkeen voin katsoa kaikkia vastoinkäymisiä silmiin.

Ajattelinko ehkä jotakin toistakin, nuorempaa kuin äitini ja kauniimpaa
kuin isäni? Ajattelin kyllä. »Pysy rohkeana, rakas», olin kuiskannut
hänen pistäessään päänsä öljykankaisen pukuni alle ja potkaistessaan
toisella kantapäällään taaksepäin neitseellisessä surussaan, »viiden
vuoden kuluttua on matka ohi, ja seuraavien kolmen vuoden kuluttua
palaan, mukanani riittävästi rahoja voidakseni ostaa käytetyn
kalaverkon ja asettua jollekin mäelle asumaan.»

Sillävälin oli kaikki tarpeelliset varustelut suoritettu. Kaikki mastot
oli kunnollisesti pystytetty, purjeet naulattu kiinni, ja miehet olivat
innokkaasti hakkaamassa kirveillään irti porraslautaa.

»Onko selvä?» huusi kapteeni.

»Selvä on, sir.»

»Sitten lähdetään.»

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna olimme kohtalaisen navakan myötätuulen vallitessa
ehtineet sivuuttaa Englannin kanaalin.

En tiedä mitään kauniimpaa ja upeampaa näkyä kuin Englannin kanaali.
Se on koko maailman suuri valtatie. Kaikkiin kansallisuuksiin kuuluvia
aluksia kulkee siellä edestakaisin, hollantilaisia, skotlantilaisia,
venezuelalaisia, jopa amerikkalaisiakin.

Kiinalaiset purjelaivat kiitävät sinne tänne. Sotalaivoja,
moottorialuksia, jäävuoria ja hirsilauttoja on kaikkialla. Jos vielä
lisään, että kaiken yllä on niin sakea sumu, että se täydellisesti
peittää näköalan katsojalta, voivat rakkaat lukijani muodostaa
mielessään heikon kuvan tämän näytelmän majesteetillisuudesta.

       *       *       *       *       *

Olimme nyt olleet kolme päivää ulkona aavalla merellä. Minun
ensimmäinen meritautini alkoi olla ohi ja minä ajattelin vähemmän
isääni.

Kolmantena aamuna kapteeni Bilge tuli alas hyttiini.

»Mr Blowhard», sanoi hän, »minun täytyy pyytää teitä pitämään
kaksinkertaista vahtia.»

»Mikä on hätänä?» kysyin.

»Molemmat muut perämiehet ovat pudonneet mereen», sanoi hän epävarmalla
äänellä ja katsettani vältellen.

Tyydyin sanomaan vain: »Hyvä, sir», mutta en voinut olla ajattelematta,
että oli hiukan omituista että molemmat perämiehet suistuvat yli laidan
samana yönä.

Varmaan oli jotakin salaperäistä tapahtuman takana.

Kaksi aamua myöhemmin ilmestyi kapteeni aamiaispöytään sama harhaileva
ja epävarma katse silmissään.

»Jotakin hullusti, sir?» kysyin.

»On kyllä», vastasi hän ja koetti näyttää luontevalta, samalla
kuitenkin käännellen paistettua munaa sormiensa välissä niin
hermostuneesti, että se olisi melkein saattanut mennä rikki — »minun on
ikäväkseni ilmoittaminen, että olemme menettäneet puosmannin.»

»Puosmannin!» huudahdin.

»Niin», sanoi kapteeni tyynemmin, »hän on suistunut yli laidan.
Osittain saan syyttää itseäni siitä. Se tapahtui varhain aamulla.
Minä pidin häntä koholla, jotta hän olisi paremmin voinut tähystää
jäävuoria, ja silloin hän putosi minulta — minä vakuutan että se oli
pelkkä sattuma — putosi laidan yli.»

»Kapteeni Bilge», kysyin, »oletteko ryhtynyt joihinkin toimenpiteisiin
hänen pelastamisekseen?»

»En vielä», vastasi hän kiusaantuneella äänellä. Minä tuijotin häntä,
mutta en sanonut mitään.

Kului kymmenen päivää.

Salaperäinen tapahtuma uusiintui jälleen. Torstaina raporteerattiin
puuttuvan kaksi miestä. Perjantaina katosi kirvesmiehen apulainen.
Lauantain vastaisena yönä tapahtui jotakin, mikä — niin vähäpätöistä
kuin se sinänsä olikin — pani minut aavistamaan, mistä arvoituksen
avain oli löydettävissä.

Kun keskiyön aikaan seisoin ruorirattaan vieressä, näin kapteenin
lähestyvän pimeässä. Hän kantoi kajuuttapoikaa takajalasta. Poika
oli terhakka, ilomielinen pikku vekkuli, joka leikillisen luonteensa
takia oli käynyt minulle rakkaaksi, ja eräänlaisella mielenkiinnolla
koetin siis saada selville, mitä kapteeni aikoi tehdä hänelle.
Ehdittyään laivan perään kapteeni silmäili varovaisesti ympärilleen ja
pudotti sitten pojan mereen. Hetkisen näkyivät pojan kasvot aaltojen
fosforihohteen keskellä. Kapteeni heitti häntä saappaalla, huokasi
syvään ja meni taas alas.

»Pikku Williams-raukka on hukkunut», sanoi kapteeni ja otti viipaleen
laivakinkkua sekä pureskeli sitä hampaillaan ikäänkuin olisi aikonut
syödä sen.

»Kapteeni», sanoin minä kovin liikutettuna ja iskin levottomuudessani
veitseni niin tuimasti laivakorppuu, että tämä oli vähällä mennä
palasiksi. »Te heititte tuon pojan mereen!»

»Heitin, heitinpä kyllä», sanoi kapteeni, joka äkkiä sai tyyneytensä
takaisin, »minä olen heittänyt kaikki laidan yli ja aion tehdä
samoin jälelläolevillekin. Kuulkaahan, Blowhard, te olette nuori,
kunnianhimoinen ja luotettava. Minä annan teille luottamukseni.»

Nyt jo täysin tyyntyneenä hän veti auki erään arkkunsa laatikon, penkoi
sitä hetkisen ja löysi sitten kellastuneen pergamenttipalasen, jonka
hän levitti pöydälle. Se oli jonkunlainen kartta tai merikortti. Sen
keskellä oli ympyrä ja A-kirjaimella merkitty piste. Kartan yläreunassa
oli P. ja sitä vastapäätä, alareunassa, E.

»Mitä tämä on?» kysyin.

»Ettekö voi arvata?» vastasi kapteeni Bilge. »Se on eräs asumaton
saari.»

»Hiidessä!» huudahdin minä, ja asia alkoi valjeta minulle, »ja P.
merkitsee pohjoista ja E. etelää.»

»Blowhard», sanoi kapteeni ja löi nyrkkinsä pöytään sellaisella
voimalla, että laivakorppu hypähteli ilmaan kolme neljä kertaa. »Te
sen keksitte. Se ei ollut koskaan johtunut minun mieleeni.» »Entäs A?»
kysyin.

»Aarre, maahan kaivettu aarre», sanoi kapteeni, käänsi kartan nurin
ja luki takapuolelta: »A. merkitsee paikkaa, missä aarre on hiekkaan
kaivettuna; aarre on puoli miljoonaa Espanjan dollaria ja kätketty
ruskeaan nahkalaukkuun.»

»Ja missä on saari?» kysyin minä, ollen nyt puoliksi järjiltäni
voimakkaasta sielunjännityksestä.

»Sitä minä en tiedä», sanoi kapteeni. »Aion purjehtia edestakaisin eri
leveysasteilla, kunnes saan siitä selvän.»

»Ja siihen mennessä?»

»Ensinnäkin on minun siihen mennessä supistettava miehistöäni, jotta
ei tule liian monta aarteen jakajaksi. No», lisäsi hän vilpittömyyden
puuskassa, joka saattoi minut pitämään hänestä, huolimatta hänen pikku
virheistään ja puutteellisuuksistaan, »no, haluttaako teitä tulla
mukaan? Me heitämme kaikki muut laidan yli, kokin kuitenkin säästämme
viimeiseksi, kaivamme esiin aarteen ja tulemme loppuiäksemme rikkaiksi
miehiksi.»

Lukija, moititko minua siitä että vastasin »kyllä»? Minä olin nuori,
tulinen, kunnianhimoinen, täynnä valoisia toiveita ja nuorekasta
innostusta.

»Kapteeni Bilge», sanoin minä hänen käteensä tarttuen, »minä tulen
mukaan.»

»Hyvä», sanoi hän, »mene nyt kajuuttaan ja koeta ottaa selvää siitä,
mitä miehet ajattelevat.»

Minä menin miehistön olinpaikkaan, jona oli yksinkertainen huone
laivan keulapuolella. Lattialla oli yksinkertainen matto, kalustuksena
muutamia yksinkertaisia nojatuoleja, kirjoituspöytiä, sylkiastioita,
kaikki yksinkertaista mallia, ja pieniä rautasänkyjä sinisin ja vihrein
verhoin. Oli sunnuntaiaamu, ja miehet istuivat enimmästä päästä vielä
yönutuissaan.

Kun minä astuin sisään, he nousivat seisomaan ja niiasivat.

»Sir», sanoi puosmanni Tompkins, »minun täytyy melkein pitää
velvollisuuteni sanoa teille, että miesten kesken vallitsee koko lailla
tyytymättömyyttä.»

Muutamat miehistä nyökkäsivät.

»He eivät pidä siitä, että väkeä alituiseen tupertuu laidan yli»,
jatkoi hän, ja hänen äänensä kävi hillittömän kiihkeäksi. »Se on
suorastaan luonnotonta, sir, ja luvalla sanoen ovat miehet kaikkea
muuta kuin tyytyväisiä.»

»Tompkins», sanoin minä ankarasti, »te saatte luvan ymmärtää, ettei
asemani salli minun kuunnella tuollaista kapinallista puhetta.»

Palasin kapteenin luokse. »Luulen miesten hautovan kapinaa», sanoin.

»Hyvä», sanoi kapteeni Bilge käsiään hykerrellen »se vapauttaa meidät
muutamista miehistä; ja tietenkin», lisäsi hän miettiväisesti,
katsellen leveiden vanhanaikaisten kanuuna-aukkojen läpi eteläisen
Atlantin suuria ja raskaita aaltoja, »odotan joka hetki merirosvoja,
ja sillä tavoin pääsee aina muutamista. Sillävälin» — nyt hän soitti
kajuuttapoikaa — »pyydä mr Tompkinsia olemaan ystävällinen ja
pistäytymään kerran tännekin.»

»Tompkins», sanoi kapteeni, kun puosmanni astui sisään, »ole hyvä ja
nouse katsomaan ulos kanuuna-aukosta ja sano, mitä arvelet säästä.»

»Kyllä, sir», vastasi tervahousu niin luonnollisesti, että meidän
täytyi hiljaa hymyillä keskenämme.

Tompkins pisti päänsä ja hartiansa ulos kanuuna-aukosta.

Me tartuimme kumpikin yhteen hänen jaloistaan ja ammuimme hänet ulos.
Me kuulimme hänen pulahtavan veteen.

»Se kävikin näppärästi Tompkinsin suhteen», sanoi kapteeni Bilge.
»Suokaa anteeksi silmänräpäys, minun täytyy merkitä hänen kuolemansa
laivakirjaan.»

»Niin», jatkoi hän kohta senjälkeen, »on kyllä asialle eduksi, jos he
tekevät kapinan. Otaksun, että he ennemmin tai myöhemmin tulevat sen
tekemään. Tapa on sellainen. Mutta en aio tehdä mitään jouduttaakseni
sitä, ennenkuin olemme kohdanneet merirosvot. Näillä leveysasteilla
odotan heitä joka hetki. Sillävälin, mr Blowhard», sanoi hän seisomaan
nousten, »olisin erittäin kiitollinen, jos te voisitte jatkaa
heittämällä yhden tai pari viikossa laidan yli.»

Kolme päivää myöhemmin me sivuutimme Hyväntoivonniemen ja tulimme
Indianmeren musteenmustille vesille. Me purjehdimme nyt polvitellen, ja
koska ilma oli suotuisa, syöksyi laiva mieletöntä vauhtia yli meren,
joka lepäsi tyynenä ja peilikirkkaana.

Neljäntenä päivänä tuli merirosvolaiva näkyviin. Lukija, minä en tiedä,
oletko sinä koskaan nähnyt merirosvolaivaa. Sen näkeminen saattoi
veremme jähmettymään kauhusta. Koko laiva oli maalattu mustaksi,
mastonhuipussa liehui musta lippu, purjeet olivat mustat ja kannella
liikuskeli tiheässä mustapukuisia ihmisiä. Keulaan oli valkoisin
kirjaimin maalattu sana »Kaapparilaiva». Laivan nähtyään alkoi
miehistömme ilmeisesti menettää rohkeutensa. Se oli näky, joka olisi
saanut koirankin menettämään rohkeutensa.

Molemmat alukset asettuivat vieretysten. Senjälkeen ne köytettiin
toisiinsa säkkinuoralla ja purjelangalla, ja niiden välille asetettiin
porraslauta. Silmänräpäyksessä vilisi meidän laivamme kannella
merirosvoja, jotka mulkoilivat silmiään, kiristelivät hampaitaan ja
viilasivat kynsiään.

Ja niin alkoi taistelu. Sitä kesti kaksi tuntia — lukuunottamatta
viidentoista minuutin ruokalepoa. Se oli kauheaa. Miehet mukiloivat
toisiaan, potkivat toisiaan takalistoon, hosuivat toisiaan keskelle
naamaa ja saattoivat väliin kadottaa hyväntuulisuutensa siinä
määrin että yrittivät purra toisiaan. Minä pidin silmällä erästä
jättiläiskokoista venkaletta, joka heilutti solmulla varustamaansa
pyyhinliinaa ja huitoi sillä meikäläisiä, kunnes kapteeni Bilge ryntäsi
hänen luokseen ja antoi banaaninkuorella hänelle kelpo iskun vasten
suuta.

Kahden tunnin kuluttua selitettiin molemminpuolisella sopimuksella
taistelu päättyneeksi. Oli saatu kuusikymmentäyksi ja puoli pistettä
kuuttakymmentäkahta vastaan.

Alukset irroitettiin toisistaan, ja molempien miehistöjen kohottaessa
kolminkertaisen eläköön-huudon kumpikin laiva purjehti omalle
suunnalleen.

»Katsotaanpas nyt», sanoi kapteeni salavihkaa minulle, »kuinka monet
miehistä ovat tarpeeksi uupuneita mereen heitettäviksi.»

Hän meni alas. Muutamien silmänräpäysten kuluttua hän palasi, kalpeana
kuin palttina.

»Blowhard», sanoi hän, »laiva tekee vajoamista, Joku merirosvoista (se
oli tietenkin vain tapaturma enkä minä syytä ketään) potkaisi reiän
laivan kylkeen.»

Miehet pantiin pumppujen ääreen ja he ponnistelivat mielettömällä
vimmalla, jonka vain se voi käsittää, joka itse on ollut mukana
uppoavassa aluksessa.

Kello kuusi iltapäivällä oli vesi noussut puoleen tuumaan, kello
kaksitoista yöllä kolmeen neljännestuumaan ja päivänkoitteessa
seitsemään kahdeksasosatuumaan.

Kello kaksitoista seuraavan päivän keskipäivällä oli vesi noussut
viiteentoista kuudestoistaosatuumaan ja yöllä kolmeenkymmeneenyhteen
kolmaskymmeneskahdesosatuumaan. Tilanne oli epätoivoinen. Jos samaa
menoa jatkuisi, voisivat harvat, jos kukaan, sanoa miten kaikki lopulta
päättyisi.

Sinä iltana kutsutti kapteeni minut hyttiinsä. Hänellä oli
matemaattisia taulukoita sisältävä kirja edessään, ja permanto oli
ylt'yleensä rikkirevittyjen paperipalasten peitossa.

»Laiva vajoaa välttämättä», sanoi hän, »ja tosiasiallisesti se vajoaa
jo nyt, Blowhard. Minä voin todistaa sen. Saattaa kestää kuusi
kuukautta tai vuosikausia, mutta jos vuoto tällä tavalla jatkuu, täytyy
laivan upota. Meillä ei ole muuta keinoa kuin jättää se.»

Samana yönä, miehistön työskennellessä pumppujen ääressä, kapteeni ja
minä rakensimme sysimustan pimeyden turvissa hirsilautan.

Hiljaa ja huomaamatta me otimme mastot alas, hakkasimme ne sopivan
pituisiksi kappaleiksi, asetimme ne kasaan poikittain toisiaan vastaan
ja sidoimme ne kiinni kengännauhoilla.

Kaikessa kiireessä sijoitimme lautalle kaksi laatikkoa muona- ja
juomatarpeita, sekstantin, kronometrin, kaasumittarin, polkupyöräpumpun
ja muutamia muita tieteellisiä kojeita. Senjälkeen me, käyttäen
hyväksemme laivan kallistumista, työnsimme lautan mereen, laskeuduimme
sille sitten huivin avulla ja soudimme troopillisen pikipimeän yön
suojissa lauttamme pois perikatoon tuomitun laivan luota.

Päivänsarastus näki meidät pienenä pisteenä valtamerellä. Me näytimme
näin suurilta (.).

Kun me sitten aamulla, niin hyvin kuin se kävi päinsä, olimme
pukeutuneet ja ajelleet partamme, me avasimme ruoka- ja juomalaatikot.

Mutta silloin pääsimme yht'äkkiä selvään tietoisuuteen asemamme
kamaluudesta.

Kapteeni otti toisesta laatikosta esille säilykelihaa sisältäviä
peltirasioita toisen toisensa perästä. Me laskimme kaiken kaikkiaan
viisikymmentäkaksi. Levottomina ja hiukan pitkiksi venynein katsein
me seurasimme niitä silmillämme, kunnes viimeinen rasia oli otettu
laatikosta. Meillä oli ainoastaan yksi ajatus. Kun viimeinen rasia oli
esillä, hypähti kapteeni pystyyn ja tuijotti hurjana taivaalle.

»Rasianavain!» parkaisi hän, »vanhurskas taivas, rasianavain!» Hän
kaatui suin päin.

Minä avasin sillä aikaa vapisevin käsin pullolaatikkoa. Pulloissa oli
säilyolutta; ne olivat kaikki tyyni varustettuja patenttisuullisella.
Niitä oli kaikkiaan viisikymmentäkaksi kappaletta. Kun otin esille
viimeisen ja näin edessäni tyhjän laatikon, huudahdin:

»Korkkiruuvi, korkkiruuvi! oi, laupias taivas, missä on korkkiruuvi,
jolla ne avataan?»

Minä kaaduin suin päin kapteenin päälle. Me heräsimme huomataksemme
edelleenkin olevamme pieni piste valtamerellä. Me tunsimme itsemme
entistä pienemmiksi.

Yllämme kaartui tropiikin kuparinvärinen taivas. Raskas, lyijynharmaa
vesi löi lautan kupeita vasten. Ympärillämme oli ainoastaan kasa
säilykerasioita ja säilyolutpulloja. Meidän kärsimyksemme lähinnä
seuraavien päivien aikana olivat kuvaamattomia. Me jyskytimme
nyrkeillämme säilykerasioita. Senkin uhalla että itse rasiat olisivat
ikipäiviksi turmeltuneet, me löimme niitä mielettömästi lauttaa vasten.
Me poljimme niitä, purimme niitä ja kirosimme niitä. Me tartuimme
pulloihin ja naputimme niitä hiljaa säilykerasioilla, vaikka siten
olimme vaarassa särkeä lasin ja turmella pullot.

Mutta kaikki turhaan.

Sitten istuimme päivän toisensa perästä jurosti äänettöminä nälän
kalvaessa sisälmyksiämme, ilman mitään luettavaa, ilman mitään
poltettavaa ja lisäksi ilman mitään puhuttavaa.

Kymmenentenä päivänä lopetti kapteeni vaitiolon. »Vetäkäämme arpaa,
Blowhard», sanoi hän. »Nyt on jouduttu niin pitkälle.»

Ja niin me vedimme arpaa, ihmissyöjän julma kohtalo silmiemme edessä.

Minä etsin kaksi asianmukaista paperikaistaletta ja ojensin ne
kapteenille. Hän veti pitemmän.

»Mitä tämä merkitsee?» kysyi hän vavisten, toivon ja epätoivon
vaiheilla. »Voitinko minä?»

»Ei, Bilge», sanoin minä surumielisesti, »te hävisitte.»

       *       *       *       *       *

Mutta minä en saa viipyä niissä päivissä, jotka nyt seurasivat —
pitkissä, rauhallisissa päivissä, jotka kuluivat raukeassa unessa
lautalla ja joiden kuluessa vähitellen palasivat voimani, jotka puute
oli heikontanut. Ne olivat, rakas lukija, syvän ja tyynen mielenrauhan
päiviä, enkä kuitenkaan voi palauttaa niitä mieleeni vuodattamatta
kyyneltä sen urhoollisen miehen muistolle, joka niistä teki sen mitä ne
olivat.

Viidentenä päivänä tuon tapahtuman jälkeen heräsin virkistävästä
unesta siihen että lautta törmäsi maata vasten. Olin ehkä syönyt liian
perusteellisesti enkä ollut kiinnittänyt huomiota siihen että maata oli
näkyvissä.

Edessäni oli saari, jonka ympyränpyöreä muoto ja matala hiekkainen
ranta heti ilmaisivat, että se oli saari.

»Aarresaari!» huudahdin; »vihdoinkin saan palkinnon
sankarillisuudestani.»

Kuumeenomaisella kiireellä rynnistin keskelle saarta. Mikä näky
kohtasikaan silmiäni? Hiekkaan kaivettuna suuri kuoppa, sen vieressä
tyhjä matkalaukku; ja eräästä maihin vedetystä laivalankusta luin
sanat: »_Iloinen Sally_, lokakuussa 1867». Vai niin, ne heittiöt
olivat korjanneet aluksen, purjehtineet saarelle, josta olivat saaneet
tietää kartan välityksellä, jonka me olimme varomattomasti jättäneet
kajuutan pöydälle, ja siten rosvonneet Bilge-raukalta ja minulta hyvin
ansaitsemamme aarteen.

Niin pitkälle saattoi inhimillinen kiittämättömyys mennä. Täynnä
oikeutettua inhoa tämän ajatuksen johdosta vaivuin pitkäkseni hiekalle.

Saaresta tuli kotini.

Minä vietin siellä surkeaa elämää, söin hiekkaa ja soraa ja
verhosin itseäni kaktuskasveilla. Vuodet kuluivat. Mutta hiekkaan
ja mutaan rajoittuva ruokajärjestys heikonsi vähitellen vankkaa
ruumiinrakennettani. Minä sairastuin. Minä kuolin. Minä hautasin
itseni. Minä soisin kaikkien, jotka kirjoittavat meriromaaneja, tekevän
niin.




JOULU VANHASSA KODISSA — JOULUKERTOMUS


Oli joulu — joulu ja tuhansin pienin timantein kimalteleva lumivaippa,
joulu ja hyvää ruokaa ja maassa rauha — joulu kemuineen ja iloineen —
sanalla sanoen oli joulu.

Ei kuitenkaan vielä oikea joulu, oli vasta joulu-ilta, jouluilta
ja lempeään kuutamoon levitetty valkoinen lumivaippa — jouluilta
ylempänämainituin asiaankuuluvin detaljein.

Niin, oli joulu-ilta.

Eikä siinä kylliksi.

Kuulkaahan vain _missä_ se joulu-ilta oli.

Oli joulu-ilta vanhassa talossa. Lukija, tunnetko omasta kokemuksestasi
vanhaa taloa? Eikö tapahdu että istuessasi kaupungissa konttoripöytäsi
ääressä, jossa olet tullut rikkaaksi ja ahneeksi, sielusi silmien eteen
nousee kuva vanhasta talosta, joka tunsi sinut poikana, ennenkuin
kullanjano veti sinut pois sieltä? Vanhasta talosta, joka on tien
varrella aivan mäentöyrään juurella, lumen painamien havupuiden
keskellä hauskoine ulkohuoneineen ja aumoineen ja jonka ikkunasta
pilkistää öljylampun lähettämä valonsäde, joka on noin rihvelin
paksuinen ja jonka saattaa nähdä neljän engl. penikulman päähän
suon toiselle puolen. Älä tule puhumaan minulle uudenaikaisista
valonheittäjistäsi tai kaasuvaloistasi tuollaisen valonsäteen
rinnalla, joka lähtee yksinkertaisen talonpoikaistalon öljylampusta.
Se saattaa kirkkaana paistaa suoraan sydämeen kolmenkymmenen vuoden
välimatkan päästä. Lukija, etkö sinä joskus käänny pois kaupungin
hälinästä ja touhusta ja sen vääryydellä kootuista rikkauksista ja sen
jumalattomasta mammonanpalveluksesta ajatellaksesi sitä rauhallista
vanhaa taloa siellä mäentöyrään juurella? Etkö tee niin? P—u sinut
periköön!

Oli joulu-ilta.

Se loisti ulos vanhan talon ikkunoista. Tuli loimusi takassa, ja sen
punertava hohde sekoittui öljylampun lempeään ja keltaiseen valoon.

John Enderby ja hänen vaimonsa istuivat talon kyökissä. Etkö
tunne, rakas lukija, sitä huonetta jota sanotaan kyökiksi? — jonka
vanhanaikaisessa, tiilistä muuratussa takassa palaa, tuli ja jonka
nurkassa on pieni rautatakka. Siinä huoneessa väki valmistaa ruokansa,
syö sen sekä oleskelee. Se on arkihuone. Sen ohella onkin talossa,
paitsi sänkykamaria, vain yksi ainoa pieni huone, joka on talvella
jääkylmä ja jossa on urkuharmooni, jolla soitetaan »Sun haltuus rakas
isäni», kun vieraita tulee. Mutta tätä huonetta käytetään ainoastaan
musiikkitarkoituksia ja hautajaisia varten. Varsinainen huone vanhassa
talossa on kyökki. Etkö näe sitä mielikuvituksessasi, lukijani? Etkö?
Silloin sinä olet oikea pölkkypää!

Joka tapauksessa istui vanha John Enderby nyt kyökin ainoan honkapöydän
ääressä, pää käsien varassa, likaisenharmain kasvoin, joiden ajelematon
parransänki yhdessä syvien ryppyjen kanssa oli todistuksena kalvavista
huolista. Aika ajoin hän nousi heittämään uuden lehtikuusisen
pilkkopuun tuleen ja teki sen niin tuimasti, että säkenet ryöpsähtivät
kuurona ylös savutorveen. Tulisijan vieressä istui hänen vaimonsa Anna
suoraselkäisellä tuolilla ja tuijotti tuleen sukupuolensa mykällä
kärsivällisyydellä.

Millä tavoin heidän asiansa olivat hullusti? Rakas lukija, voitko sinä
vielä kysyä? Niin huonostiko sinä muistat vanhan talon elämää? Kun minä
sanon, että on vanha talo ja joulu-ilta ja että omistaja on syvästi
huolissaan ja heittää lehtikuusipilkkeitä lieteen, pitäisi sinun jo
arvata!

Vanha talo oli kiinnitetty! Kymmenen vuotta takaperin oli John
Enderby, joka silloin oli kaulaansa myöten velkaantunut, mielipuoli
omantunnonvaivoista ja hullu epätoivosta sekä sitäpaitsi reumatismin
runtelema, kiinnittänyt talonsa kahdestakymmenestäneljästä dollarista
ja kolmestakymmenestä sentistä.

Lyönnilleen kello kaksitoista yöllä piti kiinnityksen langeta.
Kaikki sellaiset kiinnitykset lankeavat aina silloin. Niin, asia oli
perkeleellisen viekkaasti järjestetty; että sen pitikin langeta juuri
sinä yönä, vaikka vuodessa on niin monta muuta yötä. Lyönnilleen kello
kaksitoista tulisivat miehet vasaroineen naulaamaan ja sulkemaan talon
ovea.

Ja siinä nyt istui tuo murheellinen kunnon aviopari.

Sukupuolelleen ominaisella kärsivällisellä nöyryydellä Anna istui aivan
hiljaa tai yritti väliin lukea. Hän oli ottanut pieneltä seinähyllyltä
Bunyanin teoksen _Elämä ja kuolema Herrassa_. Hän koetti lukea sitä.
Mutta hän ei voinut. Sitten hän oli syventynyt Danten _Helvettiin_.
Mutta hän ei kyennyt lukemaan sitä. Sitten hän oli valinnut Kantin
_Puhtaan järjen kritiikin_. Mutta tätäkään kirjaa hän ei kyennyt
lukemaan. Lopulta hän oli ottanut Maamiehen almanakan v:lta 1911.
Kirjat olivat huiskin häiskin hänen ympärillään, kun hän siinä istui
kärsivällisen epätoivoisena.

Mutta John Enderby antoi vallan hillittömän luonteensa koko kiihkolle.
Joskus hän saattoi temmata kirnupiimäruukun ja siemaista muutamia
kulauksia tuota päihdyttävää juomaa, kunnes hänen aivonsa paloivat kuin
lehtikuusivalkea takassa.

»John», pyysi Anna, »älä juo enää kirnupiimää. Se tekee sinut vain
kahta hurjemmaksi. Eihän kirnupiimästä ole koskaan tullut mitään
hyvää.»

»Vai niin», sanoi John Enderby katkerasti nauraen ja jälleen haudaten
päänsä ruukkuun, »mitä minä siitä välitän, vaikka se tekisikin minut
hurjemmaksi.»

»Voi, John, parempi olisi, jos litkisit Hyvää Kirjaa, kuin että jatkat
syntistä elämääsi. Ota tämä, isä, ja lue sitä» — ja hän otti hyllyltä
kuluneen mustan kirjan ja ojensi sen miehelleen. Enderby istui hetkisen
hiljaa kirja kädessään. Hän ja hänen vaimonsa eivät olleet aikoinaan
saaneet koulussa minkäänlaista uskonnonopetusta. Mutta se erinomainen
tunnustukseton opetus, jota Enderby oli saanut nauttia, oli ollut
riittävänä korvauksena siitä.

»Ota kirja», sanoi Anna. »Lue, John, tänä murheen hetkenä; se
lohduttaa.»

Enderby otti hänen kädestään kuluneen kappaleen Euklideen _Alkeita_
ja otettuaan hartaasti hatun päästään luki ääneen: »Tasakylkisessä
kolmiossa ovat näitä kylkiä vastassa olevat kulmat yhtä suuria.»

Enderby pani kirjan pois.

»Ei maksa vaivaa, Anna. Tänä iltana minä en voi lukea tuota oivallista
kirjaa.»

Hän nousi ylös, hoiperteli kirnupiimäruukun luo, ja ennenkuin hänen
vaimonsa ehti häntä siitä estää, hän oli tyhjentänyt sen viimeiseen
pisaraan.

Sitten hän lysähti raskaasti tuolilleen.

»Menköön kaikki menojaan», sanoi hän; »minä en välitä mistään.»

Vaimo katseli surullisena takkavalkeaan.

Voi, kunpa hänen poikansa Henry vain olisi ollut kotona. Henry, joka
kolme vuotta takaperin oli lähtenyt maailmalle ja jonka iloiset kirjeet
jatkuvasti levittivät toivon valonpilkahduksia vanhaan taloon.

Henry istui nyt New Yorkin Sing-Sing-vankilassa. Hänen kirjeensä
kertoivat äidille uutisia alituisesta menestyksestä; hän oli
nyt vankilan vaarallisin baseball-pelaaja, sekä vanginvartijain
että vankilanpapin erikoisessa suosiossa, ja koko käytävän paras
bridge-pelaaja. Henry pyrki Enderby-suvun muinaisella tarmolla
ensimmäisten riviin.

Hänen äitinsä oli toivonut, että hän olisi saanut viettää joulun
kotona, mutta hänen oli aivan mahdotonta päästä vankilasta. Hän ei
voinut nähdä mitään keinoa. Vankilanhallitus panisi toimeen tanssiaiset
ja rekiretken joulunpyhinä. Hänellä tosin saattoi olla hiukan toiveita
siitä, että hän voisi silloin huomaamatta livistää tiehensä, mutta
mahdollisesti saattaisi myöskin sellainen yritys herättää huomiota.

Mutta vanhaa kotia uhkaavasta onnettomuudesta Anna ei ollut kertonut
pojalleen mitään.

Ei, Henryä ei voinut odottaa tulevaksi. Siltä taholta ei apua voinut
tulla. Entä William, vanhin poika, kymmenen vuotta Henryä vanhempi.
Voi, William oli lähtenyt vanhasta kodista raivatakseen itselleen
uran suuressa kaupungissa! »Äiti», oli hän sanonut, »kun olen koonnut
miljoonan dollaria, sitten palaan. Hyvästi niin kauaksi», ja sitten hän
oli lähtenyt.

Miten Annan sydän pamppailikaan. Saisiko poika kokoon miljoonansa?
Eläisikö hän niin kauan että näkisi sen? Ja vuosien kuluessa olivat hän
ja John usein kuvitelleet, kuinka William tulee kotiin ja tuo miljoonan
dollaria tai kuinka häneltä tulee kirjeessä miljoona ja sydämelliset
tervehdykset. Mutta vuodet olivat kuluneet eikä William tullut. Hän ei
tullut. Suuri kaupunki oli niellyt hänet kuten monta muuta vanhoista
taloista lähtenyttä nuorukaista.

Anna heräsi säpsähtäen syvistä ajatuksistaan. Mitä mahtoi merkitä
ovelta kuuluva ääni. Ääni oli heikkoapa arkaa koputusta, ja oven
lasiruudun läpi näkyivät kasvot, naiskasvot, jotka katsoivat rukoilevin
silmin takkavalkean valaisemaan huoneeseen. Mitä hänellä mahtoikaan
olla sylissään, tuossa pienessä mytyssä, jota hän painoi rintaansa
vasten suojellakseen sitä lumisateelta? Osaatko arvata, lukija? Saat
arvata kolme kertaa. Aivan niin, sinä arvasit oikein. Juuri niin se oli.

Anna kiiruhti ovelle.

»Herra siunatkoon!» huudahti hän, »mitä te teette ulkona tällaisena
iltana? Tulkaa sisään, lapsi, ja lämmitelkää lieden ääressä!»

Nainen tuli sisään myttyineen. Luonnottoman suurin silmin (ne olivat
poikittain ainakin puolitoista tuumaa leveät) hän katseli Enderbytä ja
tämän vaimoa. Anna huomasi ettei hänellä ollut vihkimäsormusta sormessa.

»Mikä teidän nimenne on?» kysyi Anna.

»Caroline», kuiskasi tyttö. Sukunimeä ei voinut kuulla hänen hiljaisen
äänensä vuoksi. »Minä etsin kattoa pääni päälle», sanoi hän; »olkaa
hyvä ja ottakaa lapsi minulta.»

Anna otti lapsen ja asetti sen varovaisesti astiakaapin ylimmälle
hyllylle. Ja sitten hän asetti vilusta puolikuolleen tytön eteen lasin
vettä ja rasvaisen munkin.

»Syökää», sanoi hän, »niin te lämpenette.»

John nousi pystyyn tuoliltaan.

»Minä en halua mitään tuollaisia penikoita tänne», sanoi hän.

»John, John», nuhteli Anna, »älä unohda mitä Hyvä Kirja sanoo: 'Ne
jotka ovat yhtä suuria kolmannen kanssa, ovat keskenäänkin yhtäsuuria.'»

John vaipui taas tuolilleen.

Ja miksi Carolinella ei ollut vihkimäsormusta? Voi, lukija, osaatko
arvata? Ei, et sinä osaa. Se ei ollut ensinkään niinkuin sinä luulet —
ei sinnepäinkään. Carolinella ei ollut vihkimäsormusta senvuoksi, että
hän oli katkeruudessaan heittänyt sen pois, kun hän kulki pitkin suuren
kaupungin katuja. »Miksi», oli hän huudahtanut, »pitäisi linnassa
istuvan miehen vaimon käyttää vihkimäsormusta?»

Ja sitten hän oli lapsineen lähtenyt pois siitä hökkelistä, joka oli
ollut hänen kotinsa.

Se oli tuo vanha surullinen juttu.

Hän oli pannut lapsen hiljaa ja varovaisesti puistonpenkille. Ja
sitten hän oli kiiruhtanut tiehensä. Muutamia minuutteja senjälkeen
oli muudan mies vinhaa vauhtia juossut Carolinen perässä tuo pieni
käärö sylissään. »Suokaa anteeksi», oli hän läähättänyt, »te varmaankin
unohditte lapsen puistoon.» Caroline oli kiittänyt häntä.

Toisen kerran hän vei lapsen Suuren keskusaseman odotussaliin, suuteli
sitä hellästi ja asetti sen eräälle hyllylle tarjoilupöydän taakse.

Muutamia minuutteja myöhemmin muudan rautatievirkailija mielihyvästä
säteillen ojensi hänelle lapsen.

»Tämä on varmaankin teidän, armollinen rouva», sanoi hän. Caroline
kiitti.

Sitten hän jätti lapsen Waldorf-Astoria-hotellin tarjoilupöydälle ja
Maanalaisten raitioteiden lippukassaan.

Mutta se löydettiin aina.

Pari kertaa hän oli ottanut lapsen mukaansa Brooklyn-sillalle ja
heittänyt sen jokeen, mutta siinä tavassa, millä se putosi ilman halki,
oli jotakin, mikä liikutti äidin sydäntä siinä määrin että hän oli
mennyt itse jokeen ja pyydystänyt lapsen ylös.

Senjälkeen Caroline oli ottanut lapsen mukaansa maaseudulle. Ensin hän
oli aikonut jättää sen tien varrelle ja olikin laskenut sen lumelle,
mutta se tapa, millä pieni mytty lepäsi lumessa, oli vedonnut hänen
äidinsydämeensä.

Hän otti mytyn ylös ja kulki edelleen. »Jossakin», mutisi hän, »varmaan
avataan joku armelias ovi sille». Pian senjälkeen hän oli hoippunut
vanhan talon ovelle.

Tosinaisellisella hyvyydellä varoi Anna tekemästä mitään kysymyksiä.
Hän pani lapsen varovaisesti matkakirstuun, sijoitti Carolinen
parhaimman huoneen sänkyyn ja palasi tuolilleen lieden luokse.

Vanha kello löi kahtakymmentä minuuttia yli kahdeksan.

Taas koputettiin ovelle.

Ja nyt astui sisään tuttu henkilö, kylän asianajaja. Hänen keltaisesta
koirannahasta tehdyt astrakaaniturkkinsa, hänen kumikauluksensa sekä
hänen saappaansa, jotka ulottuivat ainoastaan kehräsluuhun saakka,
olivat räikeänä vastakohtana pienen huoneen kehnolle sisustukselle.

»Enderby», sanoi hän, »voitteko maksaa?»

»Asianajaja Perkins», sanoi Enderby, »antakaa minulle vain aikaa, niin
minä teen sen; antakaa vain viisi vuotta aikaa, niin minä maksan kaiken
viimeiseen ropoon saakka.»

»John», sanoi asianajaja, joka raa'asta (koirannahkaisesta)
ulkomuodostaan huolimatta tuli liikutetuksi, »vaikka tahtoisinkin, en
voi. Se ei käy enään niinkuin entiseen aikaan. Suuri newyorkilainen
yhtiö Pinchem & C:o, joka nykyisin myöntää näitä lainoja, vaatii
rahansa takaisin päivälleen, muutoin annetaan silmänräpäyksessä
häätökäsky. Minä en voi tehdä mitään hyväksenne. Kiitos, ei, minä en
halua kirnupiimää, minun täytyy pitää pääni selvänä virkani vuoksi», ja
niin hän kiiruhti taas ulos lumisateeseen.

John istui tuolillaan syvissä mietteissä.

Takkavalkea oli riutunut hiillokseksi.

Mutta sitten nousi Enderby ylös ja otti lyhdyn koukusta. »Langetkoon
kiinnitys tai ei», sanoi hän, »joka tapauksessa käyn katsomassa
elukoita.»

Hän meni ulos asuinrakennuksesta, ja seisoessaan siinä pihamaalla suon
yli katsellen hän näki ryöppyävän lumen läpi etäiset valot etäisestä
kylästä.

Hän ajatteli niitä neljääkymmentä vuotta, jotka hän oli viettänyt
tässä talossa — ajatteli uudisviljelijän ensimmäisiä kovia vuosia —
ajatteli taloa, jonka hän omin käsin oli rakentanut, ja yksinkertaista
sisustusta, vanhanaikaista rukkia, jolla Anna oli kehrännyt langat
hänen housuihinsa, puista puhelinta ja karkeasti veistettyä pöytää,
jonka ääressä hän söi ateriansa.

Hän katseli kauas suon yli ja huokaisi.

Mutta jos hän vain olisi katsonut tarkemmin, hän olisi nähnyt, että
suolla kahden engl. penikulman päässä liikkui reki ja että reessä istui
hylkeennahkaisiin matkaturkkeihin kietoutunut herrasmies, jonka kasvot
loistivat kuutamossa, kun hän tähysteli sinne ja tänne ja katseli
jokaista esinettä tien varrella ikäänkuin ne olisivat olleet vanhoja
tuttuja. Vyössään hänellä oli miljoona kultadollaria, ja hän pysähdytti
hevosen, irroitti vyön ja laski rahansa.

Mutta lähellä häntä hiipi tien varrella pensaiden varjossa mies, jonka
silmät seurasivat jokaista kiiltävää rahaa ja jolla oli kädessään
raskas orapihlajanoksa ja jonka tarkoin keritty tukka ja kovat piirteet
saattoivat olla kotoisin vain Sing-Sing-vankilan muurien takaa.

Kun reki taas lähti liikkeelle, mies seurasi sitä pensaiden suojassa.

Sillävälin oli John Enderby tehnyt kierroksensa ulkohuoneissa. Hän
levitti olkia lihavien lehmien alle, jotka unisina räpyttelivät
silmiään lyhdynvalossa. Hän seisoi hetkisen sikojensa parissa, ja
maamiehen sydän heräsi hänessä; hän unohti hetkiseksi huolensa
ja puheli iloisesti niille kullekin ja puhutteli niitä nimeltä.
Mielipahalla hän ajatteli, miten hän joskus oli tuntenut kiusausta
myydä jonkun niistä tai naudoista voidakseen lunastaa kiinnityksen. Hän
oli kuitenkin luojankiitos voinut seisoa lujana kiusausta vastaan.

Kun hän palasi asuinrakennuksen luokse, oli tiellä portaiden edessä
reki. Anna tuli häntä vastaan ovelle. »John», sanoi hän, »sillä aikaa
kuin sinä olit läävässä, tuli eräs herra ja pyysi saada yösijaa.
Kyllä kai se on joku kaupunginherra, sen näkee hänen vaatteistaan. En
tahtonut kieltää yösijaa, vaan sijoitin hänet Willien huoneeseen.»

»Niin, emmehän me voi kieltää.»

John vei hevosen talliin ja palasi sitten valvomaan lieden ääreen.

Kirnupiimähöyryt olivat jo haihtuneet eivätkä enää sumentaneet hänen
aivojaan. Hän istui siinä ajatellen keskiyönhetkeä ja mitä se toisi
mukanaan.

Yläkerroksen huoneessa oli hylkeennahkaisiin matkaturkkeihin pukeutunut
mies matkasta väsyneenä riisuutumatta heittäytynyt vuoteelle.

»Miten selvänä näenkään kaiken edessäni», mutisi hän uneen vaipuessaan,
»sama vanha huone, ei mitään muuttunut, paitsi he — miten kuluneilta he
näyttävätkään», ja kyynel ilmestyi hänen silmäkulmaansa. Hän ajatteli
kuinka hän viisitoista vuotta sitten oli jättänyt kotinsa, kuinka hän
oli ponnistellut eteenpäin suuressa kaupungissa, kuinka hän oli saanut
suurenmoisen ajatuksen ansaita rahoja ja kuinka hän oli perustanut
yhtiön, joka myönsi kiinnityslainoja maanviljelijöille — yksinkertainen
keino pääoman ylivoimaa käyttämällä puristaa maanviljelijöiltä heidän
viimeinenkin penninsä. Ja nyt hän oli lupauksensa mukaan taas »täällä
kotona, miljoona dollaria vyössään. »Huomenna», oli hän mutissut,
»puhun heidän kanssaan. Siitä tulee joulu.» Sitten William — lukijani,
hän oli William — oli vaipunut uneen.

Tunnit kuluivat yhä edelleen.

Kello oli 11,30.

Silloin Anna nousi säpsähtäen tuoliltaan.

»Henry!» huudahti hän, kun ovi aukeni ja eräs mies astui sisään.
Silmänräpäystä myöhemmin olivat äiti ja poika yhtyneet lujaan
syleilyyn. Hän oli Henry, Sing-Sing-vankilan mies. Sanassaan pysyen
hän oli vähääkään rehentelemättä, vaatimattomasti ja yksinkertaisesti
livahtanut tiehensä, kun juhlallisuudet olivat saavuttaneet
huippukohtansa.

»Voi Henry», sanoi äiti, sittenkuin onnentunne oli ensimmäisen syleilyn
jälkeen kadonnut, »sinä tulet onnettomalla hetkellä.» He kertoivat
hänelle kiinnityksestä ja uhkaavasta perikadosta.

»Niin», sanoi Anna, »ei ole edes sänkyä sinulle», ja sitten hän kertoi
yövieraistaan, vaimoraukasta ja lapsesta ja rikkaasta miehestä, jolla
oli hylkeennahkaturkit.

Henry kuunteli hyvin tarkkaavaisena äidin puhetta miehestä, ja hänen
silmiinsä syttyi yhtäkkiä kirkkaan älyn välähdys.

»Tosiaankin, isä, nyt minä keksin keinon!» huudahti hän. Sitten hän
sanoi hiljaisella äänellä: »Puhutaan hiljaa, isä. Tuolla herrallahan
oli hylkeennahkaturkit?»

»Oli», sanoi isä.

»Isä», sanoi Henry, »minä näin erään miehen reessä suon kohdalla.
Hänellä oli rahoja kädessään ja hän laski niitä ja hymyili tyytyväisenä
— viiden dollarin kultarahoja — kaikkiaan 1,825,456 1/4 dollaria.»

Isä ja poika katsoivat toisiaan.

»Minä ymmärrän sinun tarkoituksesi», sanoi Enderby vakavasti.

»Me kuristamme hänet», sanoi Henry.

»Tai lyömme hänet kuoliaaksi», sanoi isä, »ja maksamme kiinnityksen.»

Anna katsoi toisesta toiseen, ja ilo ja toivo taistelivat hänen
silmissään surun kanssa. »Henry, minun Henryni», sanoi hän ylpeänä,
»minä tiesin, että sinä keksisit keinon.»

»Tulkaa nyt», sanoi Henry; »ota lamppu, äiti, ja sinä, isä, ota nuija»,
ja riemullisin sydämin ja hiljaisin äänin nuo kolme hiipivät portaita
ylös.

Vieras lepäsi syvään uneen vaipuneena selin heihin.

»No, äiti», sanoi John Enderby kovalla äänellä, »pidä lamppua hiukan
lähempänä; aivan korvan juureen kai on paras, Henry?»

»Ei», sanoi Henry käärien ylös hihansa ja puhuen riuskan
arvovaltaisesti, mikä puki häntä niin hyvin, »isku vasten leipäläpeä
vaikuttaa nopeammin ja paremmin.»

»Hyvä, hyvä», sanoi John Enderby ylpeänä hymyillen, »tee niinkuin
tahdot, poika, ymmärrät itse parhaiten.»

Henry kohotti nuijansa.

Mutta kun hän teki sen — mitä nyt, mitä se oli?

Suon yli kantautuivat kylän kirkolta syvät kellonkumahdukset, jotka
ilmoittivat keskiyön hetkeä.

Yksi, toinen, kolmas — kumahdukset kuuluivat niin selvästi näin
raikkaalla ilmalla. Melkein samassa alkoi kyökin kello alhaalla
äänekkäin lyönnein ilmoittaa sydänyön hetkeä. Talon kanalassa alkoi
kukko kiekua kaksitoista kertaa ja lehmät samoin hiljaa ynistä ja siat
röhkiä toivottaen hauskaa joulua ja rauhaa maanpäällä ja ihmisille
hyvää tahtoa.

Nuija putosi Henryn kädestä jysähtäen lattialle. Nukkuva heräsi ja
nousi istumaan sängyssään. »Isä! Äiti!» huudahti hän.

»Poikani, poikani», nyyhkytti isä, »me arvasimme että se olit sinä. Me
tulimme herättämään sinua.»

»Niin, minä se olen», sanoi William hymyillen vanhemmilleen, »ja
minulla on mukanani miljoona dollaria. Tässä ne ovat», ja sitten hän
irroitti vyönsä ja luki pöytään miljoonan dollaria.

»Jumalan olkoon kiitos!» huudahti Anna; »nyt ovat huolet ohi. Näiden
rahojen avulla maksamme kiinnityksen — ja Pinchem & C:o'n verenimijät
eivät voi meille enää mitään.»

»Oliko talo kiinnitetty?» hämmästyi William.

»Oli», sanoi John Enderby, »henkilöille, joilla ei ole laisinkaan
omaatuntoa ja joiden ahneus on melkein vienyt meidät haudan partaalle.
Katsoppas, miten hän on vanhentunut, poikani», ja hän osoitti Annaa.

»Isä», sanoi William syvästi katuvaisella äänellä, »minä olen Pinchem
& C:o. Taivas olkoon minulle armollinen! Nyt minä näen sen. Minä näen
miten paljon kärsimystä olen aiheuttanut kootessani miljoonani. Minä
annan heille takaisin kaiken, minkä olen vääryydellä riistänyt.»

»Ei», sanoi äiti, »sinun katumuksesihan on tosikristityn katumusta.
Se riittää. Sinä voit hyvällä omallatunnolla pitää rahat. Me voimme
pitää niitä meille uskottuna omaisuutena, ja joka kerta kun me omaan
laskuumme annamme niistä velaksi dollarin, me ajattelemme että se on
meille uskottua omaisuutta.»

»Niin», sanoi John Enderby hiljaa, »äitisi on oikeassa. Rahat ovat
uskottua omaisuutta, ja me hankimme niillä taloon uusia kotieläimiä,
ostamme Jones'in talon ja pidämme sitä kaikkea meille uskottuna
omaisuutena.»

Samassa avattiin huoneen ovi. Eräs nainen näyttäytyi oviaukossa. Hän
oli Caroline, Annan empiretyyliseen yönuttuun pukeutuneena.

»Kuulin teidän äänenne», sanoi hän. Mutta kun hän näki Henryn, häneltä
pääsi kova huuto.

»Minun mieheni!»

»Minun vaimoni!» sanoi Henry sulkien hänet syliinsä.

»Oletko sinä lähtenyt Sing-Singistä?» huudahti Caroline riemullisesti.

»Olen, Caroline», sanoi Henry, »enkä aio milloinkaan palatakaan sinne».

Ja harrasta iloa tuntien jälleen kokoontunut perhe lähti taas
alakertaan.

Lehtikuusihalot rätisivät taas liedessä. Kirnupiimäruukku kulki
kädestä käteen. William ja Henry kertoivat kertomistaan seikkailujaan.
Jouluaamun ensimmäinen sarastus tunkeutui huoneeseen oven lasiruudun
läpi.

»Voi, poikani», sanoi John Enderby, »pysykäämme tästä lähin kapealla
polulla. Kuinka sanookaan Hyvä Kirja: 'Lyhin välimatka kahden pisteen
välillä on suora viiva.'»






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUKINSORKKA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.