The Project Gutenberg EBook of Punasydän eli Metsien kummitus, by P. B. St.
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll
have to check the laws of the country where you are located before using
this ebook.
Title: Punasydän eli Metsien kummitus
Kertomus Pohjois-Amerikan Yhdysvalloista
Author: P. B. St.
Release Date: November 2, 2019 [EBook #60609]
Language: Finnish
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PUNASYDÄN ELI METSIEN KUMMITUS ***
Produced by Tapio Riikonen
PUNASYDÄN ELI METSlEN KUMMITUS
Kertomus Pohjois-Amerikan Yhdysvalloista
Kirj.
P. B. St.
Suomennos
Haminassa,
Alfred Lagerbom,
1903
NEUVOTTELU:
Neuvottelu-nuotion ääressä.
"Punasydämen" ensimmäinen uhri.
Julman Korppikotkan loppu.
Veljekset.
Loppu.
Neuvottelu-nuotion ääressä.
Dakota, eräs Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain nuorimpia valtioita, on
hedelmällinen vaikka näihin aikoihin sangen harvaan asuttu maa.
Eräänä iltapäivänä loimusi aika nuotio Dakota-intiaanien leirissä
vuolaasti virtaavan puron oikealla rannalla. Lähellä olevalle
tasangolle kokoontuivat kohta kaikki kylän miehet. Alipäälliköt ja
merkittävimmät sotilaat asettuivat ympyrään nuotion ympärille ja
tuijottivat synkin katsein tuleen. Ei kukaan uskaltanut lausua
sanaakaan; ison joukon äänettömyys näkyi ennustavan jotakin
salaperäistä.
Äkkiä käänsivät useimmat kasvonsa kohti erästä isoa _Wigwamin_ [wigwam
-- intiaanien teltanmuotoinen maja], josta jättiläismäinen mies juuri
astui ulos. Hänellä oli hartioillaan pedon nahka; joukko ihmisten
kuivuneita päänahkoja, tupakka-kukkaro, pussillinen kuulia ja ruutia,
pitkä puukko ja lyhyt nylky-veitsi olivat kiinnitetyt hänen vyöhönsä.
Olallaan kantoi hän oivaa kaksipiippuista pyssyä ja oikeassa kädessään
heilutti hän raskasta _tomahawkia_ eli tappokirvestä. Pitkät
kotkansulat, jotka olivat hänen tukassaan, ilmaisivat hänen olevan
ylimmäisen päällikön.
Hitain askelin läheni päällikkö sotilasjoukkoansa, astui nuotion ääreen
ja istuutui alipäällikköjen viereen.
Eräs nuori sotilas tarjosi hänelle täytetyn piipun ja pani pienen
kekäleen koppaan tupakan päälle. Päällikkö vetäisi muutamia savuja ja
antoi sitten piipun lähimpänä olevalle punaihoiselle. Tämäkin vetäisi
muutaman savun ja ojensi sen sitten naapurilleen, niin että jokainen
nuotion ääressä istuva sotilas sai vuoroonsa sitä polttaa.
Nyt nousi päällikkö ylös ja alkoi kaikkien tarkkaavaisesti kuunnellessa
puhua: "Dakotan urhoolliset sotilaat!" sanoi hän. "Musta Kotka on
kutsunut teidät neuvottelu-nuotion ääreen kuullakseen teidän, heimomme
kokeneimpien miesten mieltä. Pojaltaan Julmalta Korppikotkalta on Musta
Kotka saanut kuulla tärkeän uutisen. Sallittakoon sen tähden Julman
Korppikotkan kertoa, mitä hän on havainnut!"
Häikäilemättä suostui intiaanien neuvoskunta siihen, ja Mustan Kotkan
viittauksesta astui toisten joukosta aseestettu nuori mies, jolla jo
oli voitonmerkkeinä muutamia päänahkoja vyötäröillään ja jonka koko
olemus huokui hurjaa taistelunintoa.
Päällikkö silmäsi mielihyvällä uljasta nuorukaista, joka solakkana kuni
honka asettui nuotion ääreen.
"Julma Korppikotka kertokoon, mitä hän on huomannut!" huudahti vanhin
alipäälliköistä.
Muutamat sotilaat yhtyivät tähän kehoittavin _hugh_-huudoin, mutta
päällikön ankara katse sai heidät kohta vaikenemaan.
"Julma Korppikotka harhailee mielellään metsissä metsänriistan ajossa",
sanoi nuorukainen kaikuvalla äänellä. "Eräänä iltana läksi hän
metsälle. Ajaen metsänkaurista takaa tuli hän valkoiselle
kalliolle, missä Suuren Käärmeen hauta on. Samassa juoksi eläin
läpipääsemättömään pensaikkoon, Uutta Julma Korppikotka ei pelkää
ohdakkeita ja aikoi sentähden kiiruhtaa metsänkauriin jälkeen.
Yht'äkkiä kuului ylhäältä valittava ääni ja samassa näyttäytyi Julmalle
Korppikotkalle hirvittävä kummitus, joka oli kaksi kertaa niin iso kuin
tavallinen ihminen, se oli aivan valkoinen ja sillä oli pyssy kädessä.
Julmalla Korppikotkalla on terävät silmät; hän huomasi sentähden heti
kohta sen punaisen sydämen, joka oli kummituksen rinnassa. Vaikka se
oli kauhean ja peljättävän näköinen, niin ei Julma Korppikotka
säikähtänyt, vaan kohotti pyssynsä ja tähtäsi salaperäistä olentoa
vastaan. Mutta ennenkuin hän ehti laukasta, niin lensi pyssy hänen
käsistään ja tuo salaperäinen kummitus oli kadonnut. Julman
Korppikotkan pyssyä ei enää voinut käyttää, sillä sen perä meni
pirstaleiksi; muutoin olisi Julma Korppikotka varmaan ottanut
kummituksen kiinni".
Kun kerskaileva intiaani oli lopettanut puheensa, otti hän esiin
tuliluikkunsa ja ojensi sen vanhimmalle alipäällikölle. Tämä tutki sitä
ja sanoi hetkisen kuluttua kolealla äänellä: "Julman Korppikotkan
pyssyn on kuula, joka on lähtenyt toisesta tuliluikusta, vioittanut. Ja
tämä kuula on lähtenyt amerikkalaisten metsien kummituksen,
'Punasydämen' pyssystä".
Jo päällikön nuoren pojan puhuessa oli sotilaissa voinut huomata suurta
levottomuutta, niin että he tuskin taisivat hillitä itseään. Mutta kun
alipäällikkö nyt lausui sanan "Punasydän" kuului moniääninen
kauhunhuuto: "Metsien kummitus! Voi punaihoisia sotilaita! Manitou
[Manitou = suuri henki = intiaanien palvelema jumaluusolento] on
hyljännyt lapsensa!"
Musta Kotka katsoi halveksuen sotilaihin ja huudahti: "Ne, jotka noin
kirkuvat, eivät ole sotilaita, vaan polonalaisia ämmiä!"
"Julma Korppikotka nauraa jäniksenkoiville!" huusi päällikön poika ja
rupesi nauraa hohottamaan.
Kaikki alipäällikötpä nuhtelivat ilakoitsevaa nuorukaista, joka häveten
kiiruhti toisten joukkoon.
Mustaa Kotkaa harmitti se, että hänen lemmittyänsä oli julkisesti
nuhdeltu, mutta hän ei taitanut kumminkaan asialle mitään, koskapa
nuorukaisella ei ollut oikeutta käyttäytyä sillä tavoin heimon
vanhinten edessä.
Nuotion ääressä istuvat intiaanit puhkesivat nyt vilkkaasti
keskustelemaan ja päällikkökin otti siihen osaa. Taaempana yhdessä
ryhmässä soivista sotilaista ei yksikään kuullut sanaakaan, mutta
Mustan Kotkan kiivaista eleistä päättäen voitiin kumminkin arvata,
ett'ei päällikkö ollut samaa mielipidettä kuin Dakotaheimon
neuvoskunta.
Vihdoin nousi vanhin nuotion ääressä istuvista alipäälliköistä
seisoalleen ja sanoi vakavasti: "Sotilaat puhuivat totta: Manitou on
hyljännyt lapsensa. Nyt näyttäytyy Dakotan mailla metsien kummitus
'Punasydän', joka on punaihoisen kansan verivihollinen. Jo monta vuotta
sitten alkoi tämä henki pelinsä intiaanien keskuudessa, eivätkä nämät
mahda hänelle mitään. Monta, niin, monta monituista sotilasta on hän jo
passittanut ikivihreille metsästysmaille, tappaessaan heidät
tuliluikullaan, joka ei koskaan petä. Naapureimme alueilla on jo
löydetty lukuisia ruumiita, joiden rinnassa on merkkinä ollut punainen
sydän, metsäin kummituksen puumerkki. Tähän saakka on Dakota-intiaanien
maa ollut rauhoitettuna tämän kauhistuttavan hengen käynneiltä, ja
alipäälliköt toivovat sentähden, ettei 'Punasydän' ole vaativa uhrejaan
täältä. He hylkäävät sentähden urhoollisen päällikkönsä Mustan Kotkan
neuvon, että tätä henkeä vastaan tehtäisiin hyökkäys, johon heimon
urhokkaimmat sotilaat ottaisivat osaa. Dakota-intiaanit ovat
pelkäämättömiä miehiä eivätkä suinkaan pelkää vaaroja, mutta metsien
kummitukselle he eivät taida mitään ja heidän verensä vuotaisi
turhaan".
Äänekäs "hugh"-huuto sai ilman värähtelemään ja sotilaitten kasvoista
voi nähdä, että he olivat hyvin tyytyväisiä tähän päätökseen.
Ainoastaan päällikkö ja hänen poikansa näyttivät nyrpeiltä.
"Kurjat raukat!" murisi Musta Kotka. "Kerran olette vielä katuvat
raukkamaista leväperäisyyttänne!"
"Punasydämen" ensimmäinen uhri.
Kaksi päivää neuvottelun jälkeen astui nuori sotilas "Haukka" leiristä
ja läksi aarniometsään. Hänen tarkoituksensa oli tappaa jotakin
metsänriistaa, josta hänen nuori vaimonsa olisi voinut laittaa
päivällisaterian. Varovasti tutki hän sammaleen peittämää maata
löytääkseen jotakin jälkeä. Mutta kuinka kauvan hän hakikaan, ei hän
voinut sellaista huomata, ei ainakaan ison ja arvokkaan eläimen jälkiä;
siellä täällä näkyi kyllä jälkiä, mutta ne olivat pienten petoeläinten,
kuten näätien, kettujen y.m. tekemiä.
Tämä vastoinkäyminen teki hänet alakuloiseksi, sillä ei siinä kylläksi,
että hän jäi paistinlihaa vaille, vaan hän oli joutuva naurunkin
alaiseksi, sentähden että hän -- kuulu metsämies -- oli pakoitettu
palaamaan tyhjin toimin leiriin. Senpätähden päätti hän olla kotiin
lähtemättä, ennenkun hän oli ampunut metsänkauriin tahi hirven.
Kahta tarkemmin tutki hän nyt maanpintaa ja tutkisteli pensaikot, ehken
piili niissä sittenkin saalis. Mutta yhä vaan oli onni hänelle yhtä
vastainen. Useita tunteja oli hän jo kulkenut aarniometsää,
levähtämättä ja huolimatta siitä, että häntä vaivasi nälkä ja jano --
sillä hän oli tottunut pitkiin marsseihin ja vaivoja näkemään ja siten
poistui hän yhä kauvemma leiristään.
Vihdoin tuli hän pienelle avonaiselle paikalle, josta melkoisen korkea
ja jyrkkä kiiltävän valkoinen kalkkikerroksinen kallio kohosi. Sen
lähellä oli pieni kumpu, jonka huipulla oli maahan isketty keihäs,
jossa muutamia päänahkoja riippui.
"Valkoinen kallio -- Suuren Käärmeen hauta!" sanoi Haukka itsekseen
ja katsoi kammoksuen tätä hautauspaikkaa, joka oli omistettu
Dakotaintiaanien urhokkaalle päällikölle, joka niin useassa
taistelussa oli voiton vienyt ja joka ei koskaan ollut haavoittunut,
kunnes vihdoin tapaturma -- hän katkaisi kaulansa kerran kun hänen
hevosensa kaatui -- lopetti hänen päivänsä.
Äkkiä muistui hänen mieleensä se kertomus, jonka intiaanipäällikön
poika oli kertonut, ja vaikka hän oli rohkea niin vapisutti häntä nyt
kumminkin. Sillä juuri tällä paikallahan oli Julmalle Korppikotkalle
näyttäytynyt metsien kummitus, tuo kaikkia punaihoisia vainoova,
salaperäinen henki, joka tappoi äänettömällä laukauksella ja joka
merkitsi punaisella sydämellä uhrinsa rinnan. Ajatteles, jospa hän
juuri nyt olisikin tässä! Varmaan oli Maukka silloin kuoleman oma,
sillä ei kukaan voinut "Punasydäntä" vastustaa. Mutta kohta hän
rohkaisihe.
"Kukapa kumminkin voi tietää, missä 'Punasydän' nyt on!
Arvattavastikaan hän ei pysyttelehe kaksi päivää peräkkäin samoilla
paikoilla, varsinkaan ei, koska hän varsin hyvin tietää, että intiaanit
harvoin käyvät hautausmailla. Ei, sehän ei suinkaan voisi olla eduksi
sellaiselle olennolle, joka niin kiihkeästi etsii tilaisuutta
tappaakseen niin monta punaihoista kuin suinkin!"
Näin tuumien astui Haukka avonaiselle paikalle. Varmuuden vuoksi otti
hän pyssyn olaltaan ja pysyttelihe valmiina ampumaan milloin tahansa.
Kohta oli hän "Valkoisen kallion" juurella ja alkoi sitä kiertää.
Samassa oli hänestä, kuin joku puhuisi tuolla ylhäällä. Henkeään
pidättäen painautui hän kalliota vastaan ja kuulosti tarkkaan.
Todellakin silloin tällöin eroitti hän valittavan äänen, jota hän ei
voinut ymmärtää. Uteliaisuus heräsi hänessä ja hän alkoi --
ajattelematta äskeisiä pelkoaan -- kiivetä ylöspäin. Hän teki sen niin
varovaisesti, ettei pieninkään kivi ruvennut vierimään. Valittavat,
oudot äänet kävivät yhä selvemmiksi. Sangen väsyksissä oli hän päässyt
melkein kallion huipulle, kun äänet lakkasivat kuulumasta, Hän
piiloutui ulkonevan lohkareen taakse. Samassa kuuli hän nyyhkytystä,
joka hänen mielestään tuli jostakin läheltä ja hän tuli siitä siihen
päätökseen, että hän oli saavuttamaisillaan tarkoituksensa.
Jotta häntä ei voisi huomata ryömi hän nyt mahallaan ja hiipi siten yhä
ylemmä. Kalliossa huomasi hän nyt pienen aukon, josta salaperäiset
valittavat äänet taas kuuluivat.
Piiloutuneena kallionlohkareen taakse kurotti Haukka nyt päätään
nähdäkseen vieläkin paremmin. Hetkiseksi oli hänestä kuin jos miehinen
valkoiseen pukuun puettu olento olisi näyttäytynyt aukossa; hän ei
kumminkaan voinut päästä selville siitä josko se ei ollut pelkkää
mielikuvitusta vaan. Valittavat äänet taukosivat kuulumasta ja nuori
intiaani kohottautui hiukkasen. Äkkiä kaatui hän nyt, hänen kasvonsa
peittyivät vereen, hänen rintansa korahteli ja ruumis luuhistui kokoon
ja -- Haukka heitti henkensä.
Hetkisen kuluttua näyttäytyi jotain valkoista aukossa. Äkkiä nousi se
pystyyn ja kalliolla seisoi nyt pitkä, valkoinen olento lyhyt pyssy
kädessä. Rinnan kohdalla oli hänellä punainen sydän. Laahustavin
askelin läheni olento ruumista ja silmäsi sitä hetkisen. Sitten lankesi
se polvilleen ja pyyhkäisi toisella kädellään intiaanin rintaa, jossa
nyt näkyi iso, vaalean punainen sydämen kuva. Taasen noustuaan tarttui
olento ruumiiseen ja laahasi sen kalliolta alas.
Kun se oli ehtinyt metsänaukon rinteeseen, jätti se kuolleen Haukan
pensaan juurelle, taittoi intiaanin puukon kiveen ja pani sen jälleen
kuolleen viereen, jonka jälkeen se taasen läksi kalliolle.
Tultuaan sinne huomasi se intiaanin pyssyn, joka oli rauniolla. Muutama
isku kallionseinään ja ase oli käyttämätön. Olento laskeusi vielä
kerran alas aukeamalle, laski murskatun pyssyn ruumiin viereen ja
kiipesi sitten uudelleen kalliolle, jonka aukon kohdalla se äkkiä
pienenemistään pieneni ja hävisi kohta alla olevaan luolaan, josta
hetkisen kuluttua kuului omituinen valittava ääni, kuin jos se olisi
jostakin soittokoneesta lähtenyt.
Haukan nuori vaimo odotti levottomana miehensä takaisintuloa, hän ei
kotiutunut myöhään yölläkään. Kuu hän ei seuraavana aamunakaan ollut
palannut, läksi vaimo päällikön luo ja ilmoitti hänelle, ettei Haukka
vielä ollut palannut metsältä. Musta Kotka päätti, että Haukkaa
odotettaisiin puolipäivään asti. Mutta kun tätä ei vielä silloinkaan
näkynyt eikä kuulunut, lähetti hän viisi sotilasta kadonnutta etsimään.
Haukan vaimo pyysi saada seurata heitä, mutta Julma Korppikotka
käännytti hänet tylysti takaisin, käskien hänen jäädä kotiin, koskapa
sotilaitten ei ollut soveliasta kulkea naisten seurassa.
Hakijat haaraantuivat eri tahoille metsään ja tähystelivät
tarkkaavaisina maata siten löytääkseen Haukan jäljet. Vihdoin onnistui
Julman Korppikotkan huomata _mokkassiini_-jalkineen tekemät tuoreet
jäljet, joita he sitten seurasivat.
Aurinko oli jo mailleen menemäisillään kun etsijät ehtivät
metsänaukeamalle valkoisen kallion luona.
Äkkiä huudahti eräs sotilaista: "Haukka!"
Sotilaat katsoivat siihen suuntaan, johon huutava viittasi ja
kauhukseen huomasivat he nyt kuolleen toverinsa. Tutkiessaan häntä
tarkemmin näkivät he myös, että hänen aseensa olivat särjetyt, että
kuula oli lävistänyt hänen päänsä ja että punainen sydän oli maalattu
hänen rinnalleen.
"Metsien kummitus on tappanut hänet! Tämä oli ensimmäinen uhri, jonka
'Punasydän' on joukostamme vaatinut. Paetkaamme täältä, ettei kuolo
meidätkin saavuttaisi!"
Sentapaisia huudahduksia päästivät säikähtyneet intiaanit, jotka väliin
silmäsivät ruumista, väliin valkoiseen kallioon päin, jota punertava
iltarusko kietoi hehkuvaan valoonsa.
Julma Korppikotkakin säikähti alussa, kun hän näki kummituksen
ensimmäisen uhrin, mutta pian karaisihe hän ja kehoitti tovereitaan
hakemaan 'Punasydäntä' tehdäkseen hänet vaarattomaksi.
"Kuinka voimme me häntä hakea, kun yö jo on tulossa?" väitti eräs
intiaaneista, jota kutsuttiin "Havukaksi", osoittaen kädellään
laskeutuvaa aurinkoa.
"Viettäkäämme yötä metsässä, varhain huomisaamuna voimme sitten tarkoin
tutkia seutua", ehdoitti päällikön poika.
Mutta intiaanit eivät suostuneet tähän, vaan vaativat, että heidän
sallittaisiin heti kohta palata leiriin.
"Voi teitä kurjia raukkoja!" huudahti Julma Korppikotka vihastuneena,
tarttuen tuimasti pitkän puukkonsa päähän.
"Julma Korppikotka on tosin esimiehemme poika", sanoi Havukka viitaten
tovereilleen, että he rauhoittuisivat, "mutta vielä hän ei ole
päällikkömme. Me saimme käskyn hakea Haukkaa, emmekä suinkaan käskyä
vainota 'Punasydäntä'. Julma Korppikotka tietää aivan hyvin, että
Havukka ja hänen toverinsa ovat urhoollisia sotilaita eivätkä
pelkurimaisia raukkoja; he eivät säikähdä taistelua julmimmankaan
vihollisen kanssa, mutta 'Metsien kummituksen' kanssa he eivät
kumminkaan antaudu taisteluun, koskapa he siinä aivan turhanpäiten
uhraisivat henkensä. Päättihän muutenkin heimomme neuvoskunta, ettei
tulisi ahdistaa 'Punasydäntä' ja vanhempia on totteleminen. Jos Julma
Korppikotka haluaa tänne jäädä, emme ole häntä siitä pidättävät, mutta
me palaamme kotiin".
Päällikön nuori poika oli jo vihaisesti vastaamaisillaan tähän
puheeseen, kun samassa ylhäältä päin kuului pitkäveteinen valittava
ääni, ja samassa voitiin laskevan auringon viimeisissä säteissä
eroittaa jättiläismäinen, valkoinen olento kallion huipulla.
"Punasydän!" huudahti Julma Korppikotka puoleksi tukahtuneella äänellä
ja peräytyi vaistomaisesti muutaman askeleen.
"Metsien kummitus!" sanoivat hänen toverinsa kauhistuneina. "Pian
täältä pois, ennenkun hänen kostonsa meidät tavoittaa!"
"Sinä sen peto!" huudahti äkisti päällikön poika, "Julma Korppikotka
lähettää sinulle terveisensä!"
Samassa paukahti nuoren intiaanin pyssy, mutta kummitus oli
paikoillaan. Hetkisen kuluttua kuuluivat taas surulliset ja valittavat
äänet ja kummitus katosi näkyvistä.
Kauhistuneet intiaanit tarttuivat nyt kuolleeseen Haukkaan ja hänen
aseisiinsa ja kiiruhtivat juoksujalassa pimeään metsään. Julma
Korppikotka seurasi heitä.
Vasta keskiyön aikaan ehtivät he leiriin.
Julman Korppikotkan loppu.
Oli kulunut muutamia päiviä.
Dakota-intiaanien leirissä vallitsi sellainen kauhu, etteivät edes nuo
urhoolliset miehetkään uskaltaneet poistua leiristään, ellei heitä
ollut ainakin kolme yhdessä.
Tämän kauhun oli metsien kummitus, Punasydän, herättänyt.
Samana päivänä, jolloin Haukan ruumis tuotiin intiaanien kylään,
menetti vielä toinenkin intiaani henkensä salaperäisen olennon käden
kautta. Seuraavanakin päivänä löydettiin eri paikoista kylän
läheisyydestä kaksi ruumista, joilla oli tuo maalattu punainen sydän.
Kauhea kostaja raivosi kuulumattomalla tavalla punaihoisten
keskuudessa.
Kun nuo kaksi ruumista oli löydetty kutsuttiin neuvoskunta uudelleen
kokoon ja nuotion ääressä päätettiin, ettei intiaanien tullut yksin
lähteä leiristä, päätös, jota tervehdittiin yleisellä mielihyvällä.
Intiaanien päällikkö, Musta Kotka, yritti nytkin saada heimon vanhimmat
taivutetuiksi siihen, että sotilaat tekisivät päättäväisen ja yleisen
hyökkäyksen tuhotakseen metsien kummituksen, mutta tälläkin kertaa
turhaan. Alipäälliköt koettivat todistaa, että heidän olisi mahdotonta
saada Punasydän kiinni sekä että punaihoisia olisi kova kosto kohtaava
semmoisesta uskaliaasta yrityksestä. Jos joku tahtoisi hakea
Punasydäntä, niin he eivät tosin tahtoneet estää häntä siitä, mutta
intiaanien neuvoskunta ei koskaan tulisi antamaan käskyä tuon
salaperäisen olennon vainoomisesta.
Musta Kotka pui nyrkkiä, mutta hillitsi kumminkin vihansa. Hän oli
hyvin suuruksissaan, että hänen päällikön itsensä täytyi mukautua
alipäälliköiden tahtoa noudattamaan. Vaikka hän luuli, että Punasydän
oli kauhistuttava olento, niin luuli hän kumminkin, että se yhdistetyin
voimin voitaisiin masentaa.
Ja minkä maineen hän ei olisi saavuttavakaan, jos kaikissa valtioissa
tulisi tunnetuksi, että Dakota-intiaanien päällikkö oli kukistanut
punaihoisten vaarallisimman vihollisen! Mustan Kotkan poika himoitsi
myös saada kostaa metsien kummitukselle ja sentähden oli hän vihoissaan
neuvostolle ja herjasi urhoollisia päälliköitä kutsuen heitä
jäniskoiviksi ja vanhoiksi akoiksi.
Seuraavana päivänä löydettiin eräs intiaani hengetönnä omassa
_wigwam'issaan_ ja punainen sydän hänen rinnassaan. Julma Korppikotka
päätti nyt sentähden itse ruveta ajamaan Punasydäntä takaa. Päätöksensä
ilmoitti hän isälleen ja lupasi heti lähteä valkoiselle kalliolle,
jolla tuolla salaperäisellä olennolla varmaankin oli piilopaikkansa.
"Julma Korppikotka on urhoollinen nuorukainen, ja Musta Kotka on ylpeä
siitä", sanoi isä poikaansa kiittäen. "Päällikkö ja hänen poikansa
uskaltavat yksin lähteä kummitusta vastaan ja he tulevat osoittamaan
sotilaille, että heillä kummallakin on enemmän uskallusta kuin kaikilla
heillä yhteensä".
Varustettuaan itsensä aseilla ja ampumavaroilla läksivät he
wigwam'istaan ilmoittamatta kellekään mitä he aikoivat tehdä ja menivät
metsään. Varovaisesti kulkivat he eteenpäin, kuulostaen jokaista ääntä
ja aina valmiina hyökkäykseen. Julmalla Korppikotkalla oli pyssy
kädessään ja Musta Kotka heilutti tomahawkiaan, joka oli hänen
lempiaseensa.
Vihdoin tulivat he metsänaukeamalle valkoisen kallion luona ja Julma
Korppikotka näytti isälleen paikan, jossa he olivat löytäneet
hengettömän Maukan.
Musta Kotka kumartui tutkimaan maanpintaa, mutta hänen oli kumminkin
vaikea mitään eroittaa, sillä rankkasade edellisenä päivänä oli
tykkönään huuhtonut kaikki jäljet pois.
Nuorukainen kosketti silloin hiljaa päällikön olkapäätä ja osoitti
valkoista kalliota.
Päällikkö katsoi samaan suuntaan, mutta ei voinut huomata mitään
erikoisempaa ja aikoi juuri kysyä pojaltaan, mitä oli tapahtunut, kun
surkea voivotteleminen tunki hänen korviinsa.
Hän viittasi nyt salaperäisesti pojalleen, paneutui mahalleen ja hiipi
hautakumpua kohden. Saman teki myös poika. Tällä tavoin pääsivät
molemmat kummulle huomaamatta enää mitään tavatonta, mutta juuri kun he
olivat päässeet perille, kuului taas voivottelemista. Tähysteltyään
hetkisen näkivät eteenpäin hiipivät punaihoiset ruohokossa kallion
alapuolella valkoihoisen miehen, joka painoi kättänsä verisiä kasvojaan
vastaan; vähän matkan päässä hänestä oli hänen pyssynsä.
Julman Korppikotkan kasvoissa kuvastui tavaton verenhimo. Tarttuen
nylkyveitseensä hyökkäsi hän muutamin pitkin harppauksin haavoitetun
kimppuun. Kun valkoihoinen mies kuuli äänen, avasi hän silmänsä ja
huomasi kauhistuen aseellisen intiaanin.
Vaikka hän oli hyvin heikko niin koetti hän kumminkin puolustautua. Hän
vetäisi ison metsästyspuukkonsa, joka riippui hänen vyöllään ja hosui
sillä niin tuimasti, ettei punaihoinen päässyt hänen kimppuunsa.
Raivostuen tästä tempasi Julma Korppikotka pyssynsä olaltaan ja iski
sen perällä puukon valkoisen miehen kädestä. Hurjasti hihkaisten
tarttui hän taasen nylkyveitseensä ja hyökkäsi haavoitettua vastaan
sekä varustautui nylkemään hänen päänahkaansa.
Mielihyvällä katsoi Musta Kotka poikansa toimia eikä hänen mieleensä
edes juolahtanutkaan auttaa häntä, sillä hän tiesi hyvin, että hänen
poikansa oli pääsevä voitolle.
Mutta samassa näki hän kuinka tämä äkkiä hypähti pystyyn, levitti
käsivartensa luotaan ja kaatui oikealle kyljelleen ruohikkoon, johon
hän jäi liikkumattomana makaamaan. Päällikkö aikoi kiiruhtaa hänen
luoksensa, mutta samassa tuli metsästä jättiläismäinen, valkoiseen
puettu olento, jolla rinnassaan oli punainen, sydämentapainen merkki.
Kädessään oli sillä lyhyt pyssy.
Kun päällikkö näki tämän salaperäisen kummituksen pudotti hän aseensa.
"Metsien kummitus!" huudahti hän samassa ja hänet valtasi äkillinen
kauhistus niin, että hän läksi pakoon.
Omituinen pitkäveteinen ja valittava ääni kaikui hänen jäljissään.
Kun Musta Kotka oli kadonnut näkyvistä, astui salaperäinen olento
Julman Korppikotkan luo, joka jo oli kuollut; ohimossa oli hänellä
pieni haava, josta vuoti verta. Haamu mursi hänen aseensa rikki ja
piirsi hänen rintaansa punaisen sydämen. Sitten läheni se valkoihoista
miestä, joka tunnottomana makasi ruohokossa ja jonka kasvot olivat niin
veren tahraamat, että oli mahdotonta eroittaa hänen kasvonpiirteensä.
Nyt se jäi hetkiseksi seisomaan tietämättä mitä oikeastansa oli
tehtävä.
Äkkiä muuttui se puolta pienemmäksi, nosti tajuttoman valkoihoisen
miehen hartioilleen ja pääsi nojaten lyhyeen pyssyynsä vaivaloisesti
kalliolle, jonka jälkeen se katosi mustaan aukkoon.
Kun se taas tuli näkyviin oli se yksin; palasi vielä kerran aukeamalle
ja laahasi päällikön kuolleen pojan samalle paikalle, jossa Haukka
muutama päivä sitten oli maannut, järjesti rikki murretut aseet hänen
viereensä ja tuli takaisin valkealle kalliolle. Huomatessaan
valkoihoisen pyssyn, tarttui se siihen ja kumartui myöskin ottamaan
tämän hatun, jota tuuli pyöritteli ruohokossa ja katosi piakkoin
kallionaukkoon.
Veljekset.
Eräällä Kansasin _farm'illa_ [farm = englantilainen nimitys
ameriikkalaiselle maakartanolle] oli monta vuotta sitten Wigth niminen
englantilainen siirtolainen vaimoineen ja kaksine poikineen, nimeltä
Edmund ja Rudolf. Molemmat nuorukaiset auttoivat vanhempiansa
maanviljelemisessä ja muissa askareissa, mutta seurasivat kaikista
mieluimmin isäänsä hänen metsästysretkillään, joten heistä kohta tuli
erinomaiset tarkka-ampujat.
Edmund, veljeksistä vanhin, oli luonteeltaan levoton ja hänen mielensä
paloi päästä seikkailuihin osalliseksi. Nuorempi veli, Rudolf, oli
vakavampi ja rakasti enemmän rauhallista ja tyyntä elämää.
Tuo englantilainen perhe, joka jo kauvan aikaa oli asunut eräässä
Kansasin autioimmista seuduista, ei tähän saakka ollut nähnyt
ainoatakaan punaihoista ja niin vanha Wigth pariskunta kuin myös Rudolf
olivat siitä hyvillään, koskapa heidän ei ollenkaan tehnyt mieli tehdä
sellaisia tuttavuuksia, joista harvoin on onnellisia seurauksia.
Toinen oli taas Edmundin laita. Hänen ainoa toivomuksensa oli tavata
joku punaihoinen, jonka kanssa hän pääsisi taisteluun ja jonka hän
siinä voittaisi; tämä hänen toivomuksensa vihdoin toteutuikin, mutta
sillä oli hyvin surulliset seuraukset.
Kuu farmin kaikki asukkaat eräänä yönä nukkuivat sikeintä untaan,
kuului kauheata melua läheisyydestä. Uudisasukkaat heräsivät, mutta
ennenkun miehet ehtivät tarttua aseisiinsa, hyökkäsi taloon joukko
intiaaneja, joista muutamilla oli tulisoihdut mukanaan, eikä kestänyt
kauvan ennenkun vanha Wigth ja hänen vaimonsa lävistetyin rinnoin
vaipuivat permannolle ja heidän päänahkansa olivat verenhimoisten
punaihoisten nylkemät. Edmund jätettiin henkiin, mutta huolimatta hänen
hurjasta vastarinnastaan sidottiin hänet käsistä ja jaloista.
Rudolfin onnistui anastaa ladattu kaksipiippuinen pistooli ja sitten
huomaamatta paeta ikkunasta. Kun intiaanit olivat laahanneet vangitun
Edmundin ulos pellolle, sytyttivät he rakennuksen palamaan ja aikoivat
lähteä pois. Mutta silloin huomasivat he Rudolfin, joka aikoi paeta
metsään. Heti hyökkäsi joukko intiaaneja häntä vastaan. Nuorukainen
laukasi kummankin piipun ja satutti kummallakin laukauksellaan
vihollisen, mutta siitä yltyi vaan näiden raivo ja kilpiään, puukkojaan
ja kirveitään heiluttaen hyökkäsivät he nyt aseettoman miehen kimppuun.
Varma kuolema silmien edessä teki nyt Rudolf rohkean päätöksen.
Ennenkun hän sallisi noitten petojen tappaa ja silpoa itsensä tahtoi
hän kernaammin vapaaehtoisesti erota elämästä. Huudahtaen: "Jumalani,
sinun käsiisi annan sieluni!" hyökkäsi hän aimo hyppäyksellä palavaan
rakennukseen.
Hämmästyneet intiaanit tuijottivat ääneti loimuaviin liekkeihin, joihin
urhokas nuorukainen oli kadonnut; kohta sen jälkeen läksivät he
paluumatkalle, laahaten vangittua Edmundia mukanaan ja hävittivät ohi
kulkiessaan talon pellot ja vainiot. Tuskin olivat he ehtineet sen
tehdä ennenkun koko seutu peittyi synkkään pimeään, sillä rakennus oli
palanut pohjiaan myöten ja nyt juuri luuhistui se kokoon.
Rohkea Rudolf ei kumminkaan hukkunut liekkeihin. Kun hän töytäsi savun
ja liekkien täyttämään tupaan, kaatui hän erästä laskuovea vastaan,
joka vei lattian alla olevaan kellariin ja joka murtui hänen altaan.
Hänen tilansa ei suinkaan sittenkään ollut kadehdittava: hirveä kuumuus
tunkeusi alas kellariinkin ja kohta alkoi hengityskin käydä
mahdottomaksi, koska hänen piilopaikkansa täyttyi tukehduttavalla
savulla. Vihdoin puoleksi tukehtuneena ja voimatta enää toimiaan
arvostella, aikoi hän hyökätä ulos takaisin. Samassapa luuhistui
rakennuksen runko yhdeksi ainoaksi raunioksi.
Onnellisen sattuman kautta säilyi kellari kumminkin jotakuinkin
palkkien pudotessa sen päälle niin että raitista ilmaa kohta alkoi
tunkeutua sinne. Vähitellen alkoi Rudolf tointua, vaikka kohta
rakennuksen palavista tähteistä lähtevä kuumuus oli hyvin ankara, ja
uskalsi vihdoin jättää piilopaikkansa. Onneksi pääsi hän ehein nahoin
hirsiläjän läpi, mutta kaatui ulos päästessään aivan voimattomana
nurmelle ja meni tainnuksiin.
Kun hän heräsi oli täysi päivä. Rudolf ajatteli nyt miten hänen tuli
menetellä. Kun hänellä ei ollut muuta kuin tulen kärventämät
vaatteensa, jotka hänellä oli yllä, täytyi hänen pyytää apua muilta.
Hän muisti nyt lähistössä asuvan farmarin, joka asui noin päivänmatkan
päässä sieltä.
Kun hän oli virkistänyt itseään juomalla vähän vettä purosta, laskeusi
hän polvilleen palopaikalle, ja purskahti katkerasti itkemään. Hän
rukoili kuolleitten vanhempainsa ja onnettoman veljensä edestä, joka jo
myöskin ehkä oli kuollut. Sitten läksi hän matkalle farmarin luo, joka
otti hänet ystävällisesti vastaan. Vieraanvaraisen isäntänsä luona
viipyi hän muutamia päiviä. Mutta kun samaan aikaan iso joukko
siirtolaisia, jotka aikoivat asettua Englannin amerikkalaisille
alueille [tästä huomannee lukija, että kertomuksen tapahtumat ovat 18
vuosisadan keskivaiheilta. Suom. muist.], matkusti siitä ohi, niin
heitti Rudolf jäähyväiset farmarille, joka lahjoitti hänelle aseet
ja ampumavaroja ynnä vähän määrän ruokatavaroita, ja liittyi
siirtolaisiin, jotka mielihyvällä ottivat uljaan aseellisen nuorukaisen
mukaansa.
Matkaa kesti kauvan ja siirtolaisten täytyi sen kestäessä kestää monta
vaikeutta. Heidän ei ainoastaan täytynyt suojella itseään raivoavilta
luonnonvoimilta, vaan myöskin puolustautua punaihoisia vastaan, jotka
hyökkäsivät heidän kimppuunsa, mutta jotka karkoitettiin ja voitettiin.
Kun he olivat ehtineet matkansa perille, asettuivat Rudolf ja eräs
siirtolainen, jolla oli tytär, Manitoka-järven rannalle. Täällä
harjoittivat he molemmat metsästämistä ja myivät kaatamainsa otusten
nahkat hallitukselle. Rudolf meni kohta naimisiin toverinsa tyttären
kanssa, jonka kanssa hän eli kolme onnellista vuotta. Silloin eroitti
heidät kuolema ja kun hänen appi-isänsä myöskin kohta sen jälkeen
kuoli, niin ei Rudolf enää viihtynyt samalla paikalla vaan läksi
Dakotaan.
Täällä rakensi hän Miniwaka-järven rannalle itselleen hirsimajan ja eli
täällä kuin todellinen metsänkulkija, harjoittaen metsästystä ja
muistellen kadonnutta onneaan. Hän joutui moniin seikkailuihin ja oli
usein hengenhädässä, mutta Jumala oli tähän asti aina suojellut häntä.
Eräänä päivänä sattui hän tulemaan Suuren Käärmeen hautakummulle. Hänen
teki mieli ottaa alas vanhat kuivuneet päänahat ja alkoi kiivetä
rinnettä ylöspäin; mutta äkkiä irtautui kivi ja mies parka luiskahti
kummun juurelle verinen haava otsassa ja kasvot rikkirevittyinä. Siinä
hyökkäsi myös Julma Korppikotka hänen kimppuunsa, josta hän pelastui
ainoastaan metsien kummituksen väliintulon kautta.
Rudolf heräsi ja katsoi kummastuneena ympärilleen. Hän oli
kallionluolassa, jossa oli puolihämärä. Hän tahtoi nousta, mutta vaipui
tuskasta ähkien takaisin heinävuoteelleen tuntien mitä kauheinta kipua
päässään.
"Missä minä olen ja mitä on minulle tapahtunut?" sanoi hän heikolla
äänellä.
Näitä sanoja seurasi kahinaa toisesta nurkasta, jonka jälkeen miehinen
olento, jonka kasvot olivat tuuhean parran peitossa, lähestyi Rudolfia.
"Te olette pudonnut kalliolta ja haavoittunut, mutta olette nyt hyvässä
turvassa", kuului vastaus hyvällä Englannin kielellä.
"Oi Jumalani, tehän olettekin maamiehiäni!" huudahti Rudolf iloisesti.
"Arvattavasti Te pelastitte minut!"
Äkkiä näytti hän muistavan jotakin. "Hyvä Jumala, minähän olin vähällä
menettää päänahkani! Missä punaihoinen nyt on?"
"Rauhoittukaa ystäväni, teitä ei uhkaa mikään vaara nyt enää", lohdutti
häntä vieras. "Tässä luolassa olette yhtä hyvässä turvassa kuin Lontoon
vilkkaimmassa liikekeskustassa".
"Minä uskon sen ja kiitän Teitä sydämellisesti avustanne", sanoi Rudolf
liikutettuna ojentaen kätensä muukalaiselle, joka sitä ystävän tavoin
puristi.
Tuo tuntematon otti nyt eräästä nurkasta esille vesiastian ja pesi pois
veret Rudolfin kasvoista, sittenkun tämä ensin oli sammuttanut janonsa.
Muutamat kirkkaat auringonsäteet valaisivat samassa Rudolfin kasvot.
Tuntematon peräytyi äkisti ja pudotti vesiastian ja huudahti: "Taivas,
onko se harhakuvitusta? Sehän on Rudolf!"
"Niin, nimeni on Rudolf", vastasi nuori metsästäjä hämmästyneenä.
"Miten voitte Te tuntea ristimänimeni, ja kuka Te olette?"
"Sanokaa, olkaa hyvä, vanhempienne nimi?" sanoi kiihkeästi tuntematon
mies vastaamatta toisen kysymykseen.
"Isäni nimi oli Wigth. Mies parka menetti äitini kanssa henkensä
intiaanien toimeenpanemassa hyökkäyksessä; nuot pedot laahasivat
samassa tilaisuudessa veljeni Edmundinkin mukaansa eikä hän
todennäköisesti enää ole hengissä".
"Oi ei, Edmund Wigth elää!" huudahti muukalainen. "Etkö sinä enää tunne
minua, veli Rudolf?"
Hän asettui niin, että auringon valo täydelleen valaisi hänen kasvonsa
piirteet.
Rudolf katsoi häneen tarkasti ja vaikka hänen kasvonsa olivat tuuhean
parran peittämät, tunsi hän kumminkin nuot rakkaat kasvot. Niin, se oli
todellakin hänen kaivattu veljensä!
Avosylin ja syvästi liikutettuna huudahti hän: "Edmundini, niin
olemmepa vihdoin löytäneet toisemme!"
Ja molemmat veljekset, jotka niin pitkään aikaan eivät olleet nähneet
toisiansa ja surreet toisensa kuolemaa, syleilivät nyt ja suutelivat
toisiaan.
Kun heidän ilonsa oli jonkun verran tyyntynyt, pesi Edmund
huolellisesti veljensä haavat ja sitoi ne; sitten sytytti hän tulen
kahden kiven väliin ja paistoi sillä kaksi kyyhkystä, jotka veljekset
hyvällä ruokahalulla söivät. Kun he olivat virkistäneet itsensä
raittiilla lähdevedellä, istuutui Edmund Rudolfin viereen ja kertoi
pitäen hänen kädestään kiinni, mitä hän oli kokenut.
Kun intiaanit olivat laahanneet hänet leiriinsä niin viskasivat he
hänet sidottuna erääseen wigwam'iin kiduttaakseen hänet seuraavana
päivänä kuoliaaksi. Vangin onnistui kumminkin hangata nuorat, joilla
hänet oli sidottu, rikki ja pääsi onnellisesti teltasta, tukittuaan
suun siltä sotilaalla, joka oli siinä vahtina.
Kiireimmän kautta paettuaan leiristä, harhaili hän muutamia päiviä
autiossa seudussa elättäen itseään kasveilla, koskapa hänellä ei ollut
pyssyä metsänriistaa ampuakseen. Hurjaluontoinen kun oli, päätti hän
kumminkin mielessään kostaa intiaaneille.
Päästyään monien vaivalloisuuksien jälkeen ihmisten pariin, pyysi hän
eräältä varakkaalta farmarilta pyssyn ja muutamia patruunia ja seurasi
sitten Smokyhill-joen juoksua itään, kunnes hän tuli Missouri-valtioon
ja vihdoin S:t Louis nimiseen kaupunkiin. Täällä onnistui hänen päästä
erään liikkeen palvelukseen ja kun hän oli säästänyt hiukan rahoja,
yritti hän toteuttaa sen tuuman, jota hän oli mietiskellyt
harhaillessaan Arkansasin tasankomailla. Kaikkea romantillista ihaillen
päätti hän nyt oikein salaperäisellä tavalla kostaa intiaaneille sen
minkä nämät olivat tehneet hänen vanhemmilleen sekä hänen veljelleen
Rudolfille. Tätä tarkoitusta varten osti hän itselleen valkoisen,
vedenpitävän palttinaisen puvun sekä tukevan sauvan, jota voi pidentää
ja sisäkkäin työntämällä lyhentää.
Varustettuaan itsensä oivallisella ilmapyssyllä ja melkoisella määrällä
kuulia ynnä muilla kapineilla, pani hän kaikkityyni pitkään
matkalaukkuun ja läksi St. Louisestä. Kun hän tuli Kansasiin takaisin
suuntasi hän matkansa intiaanien alueelle. Salaa vetäisi hän kirjaillun
puvun, jolle hän oli maalannut punaisen sydämen, yllensä sauvan varaan,
pitensi tätä ja näyttäytyi tällä tavoin taikauskoisille intiaaneille ja
herätti heissä suurta pelkoa.
Ilmapyssyllään, joka ei aikaansaanut mitään paukausta, ampui hän
sopivassa tilaisuudessa jonkun intiaanin ja maalasi aina punaisella
savella sydämen kuvan uhrinsa rintaan. Suurentaakseen salaperäisen
menettelynsä vaikutusta oli hänellä tapana soittaa omituista konetta,
josta läksi vaan valittavia ääniä.
Täten kosti hän ja kohta pelkäsivät kaikki punaihoiset hirveästi
"metsien kummitusta", jota he kutsuivat; Punasydämeksi.
Aluksi uskalsi yksi ja toinen intiaani ampua haahmua, mutta onneksi ei
hänelle siinä koskaan sattunut vahinkoa. Intiaanit luulivat sentähden,
että Punasydän oli haavoittumaton ja pelkäsivät siitä syystä haahmua
yhä vaan enemmän.
Kun Edmund täten harhaili intiaanien alueella haki hän itselleen aina
hyviä piilopaikkoja, joista käsin hän läksi salaperäisille retkilleen.
Muonavaroja ei häneltä koskaan puuttunut, metsissä oli niitä
yltäkyllin.
Kun Edmund oli lopettanut kertomuksensa kävi Rudolf hyvin miettivän
näköiseksi. Hetkisen kuluttua katsoi hän veljeensä ja sanoi hyvin
vakavasti: "Minäkin olen kuullut puhuttavan metsien kummituksesta ja
minusta oli heti kohta kuin jos se olisikin joku valkoihoinen, joka
tahtoi kostaa intiaaneille jotakin heidän tekemää konnantyötä. En minä
koskaan olisi kumminkaan voinut uskoa, että tämä kostaja olisi ollut
semmoinen sydämeni ystävä kuin veljeni Edmund on".
Sitten vaikeni hän hetkiseksi, mutta tarttui nyt Edmundin käteen,
katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi: "Rakas veli, mitä sinä nyt aiot
tehdä kun olet löytänyt minut?"
"Mitäs muuta kuin että jatkan alotettua työtäni!" huudahti Edmund
intohimoisesti. "Noille punaihoisille pedoille tapahtuu vaan oikeus kun
ne lopetetaan sukupuuttoon. Vanhempani olivat enemmän arvoiset kuin
sata tuollaista raakalaista enkä minä lähimainkaan ole vienyt henkeä
niin monelta! Sentähden aion edelleenkin olla 'Metsien kummituksena';
ja sinä, Rudolf, voisit olla minulle työssäni avullisena".
"Siihen en minä rupea, rakas veljeni", sanoi Rudolf päättäväisesti,
"Minä rakastan sinua niin että mielelläni uhraisin henkenikin edestäsi,
mutta murhamieheksi en sittenkään antaudu".
"Kertoessasi taisteluistasi intiaanien kanssa olet kumminkin sanonut,
että olet tappanut useita punaihoisia!" huudahti Edmund, johon hänen
veljensä sanat olivat tehneet ikävän vaikutuksen.
"Totta kyllä -- mutta ainoastaan henkeni puolustukseksi, Henkeni oli
vaarassa ja sentähden puolustauduin minä. Sinä taasen, veljeni -- älä
nyt suutu minuun -- olet joutunut väärälle uralle, sillä sinä tapat
eroitusta tekemättä. Intiaanit ovat tosin ilkeitä ihmisiä, joilla on
raa'at tavat ja he vihaavat valkoihoisia, mutta he ovat kumminkin
lähimmäisiämme eivätkä suinkaan olisi niin verenhimoisia, elleivät
eurooppalaiset siirtolaiset olisi heitä niin sortaneet. Vanhempaini
kuolema katkeroittaa myöskin minua sanomattomasti, enkä tiedä mitä
tekisinkään saadakseni heidät eloon takaisin, mutta kostaa heitä sitä
en taida. Jospa minulla olisikin mahti tappaa tuhansia punaihoisia
heidän tähtensä -- en suinkaan minä sen kautta voisi herättää
vanhempiani henkiin? Älä myös unhoita, rakas veli, että kosto on
Jumalan!"
Edmund painoi päänsä alas ja muuttui miettiväksi. Vihdoin sanoi hän:
"Tahdon tarkoin punnita sanojasi ja huomenaamuna ilmaista sinulle
päätökseni".
Loppu.
Kaksi valkoihoista miestä on matkalla aarniometsässä. Toinen, jonka
kasvoja tuuhea parta peittää, kantaa vasemmassa kädessään pitkää
matkalaukkua ja on heittänyt lyhyen aseensa -- ilmapyssyn -- oikealle
olalleen. Hänen matkatoverinsa on nuorempi ja hänellä on kalpeat
kasvot, joissa monin paikoin on mustelmia. Hänen otsassaan punoittaa
vasta umpeenmennyt arpi. Hänelläkin on aseet, nimittäin kivääri -- ja
kuten vanhemmallakin -- pitkä puukko vyöllä.
Me tunnemme heidät. He ovat veljekset Edmund ja Rudolf Wigth.
Edmund oli päättänyt olla sen enempää ahdistamatta punaihoisia ja
asettua asumaan veljensä majaan Miniwaka-järven rannalle, josta he
sitten yhdessä retkeilisivät metsälle. Niinpian kuu Rudolf oli
jotakuinkin voimistunut, olivat veljekset lähteneet luolasta
"Valkoisella kalliolla".
Ensimmäinen päivä kului vastuksitta. Etsittyään itselleen tiheässä
pensaikossa mukavan lepopaikan ja syötyään viimeisen lihakimpaleen,
joka heillä vielä oli, panivat he maata. Varhain seuraavana aamuna
läksivät he taas eteenpäin.
Nälkäisinä kokivat he päästä ampumamatkan päähän jostakin
metsänriistasta. Silloin huomasivat he metsänkauriin, jonka Rudolf
ampui ja he lähenivät kuollutta eläintä, joka oli tarjoova heille
hyvänmakuisen paistin. Mutta samassa kuului hirveä kiljunta ja noin
kymmenkunta intiaania hyökkäsi veljeksiä vastaan.
"Älä ammu, Rudolf!" huusi Edmund. "Siten me hyödyttämättä itseämme vaan
yhä enemmän ärsyttäisimme heitä. Paetkaamme kernaammin!"
Rudolf totteli, kääntyi ympäri ja juoksi veljensä seuraamana tiheään,
melkein läpipääsemättömään pensaikkoon. Välittämättä siitä, että
terävät piikit ja oksat repivät heidän vaatteensa ja ihonsa, juoksivat
he yhä edemmä pensaikkoon. Intiaanit seurasivat kiljuen heidän
jäljissään.
Valkoihoisten miesten asema oli sangen vaarallinen, koskapa pensaitten
oksat olivat niin tiheässä, että veljekset vaan hitaasti ja kirveen
avulla voivat raivata tietä itselleen; takaisin he eivät myöskään
voineet kääntyä, elleivät tahtoneet joutua punaihoisten kynsiin.
Painautuen maata vastaan kuulostivat he tykyttävin sydämin intiaanien
kauheita huutoja ja kirkunaa.
Äkkiä puhkesi Edmund sanomaan: "Veljeni, minä tiedän keinon, joka
varmaan pelastaa meidät! Avaa joutuisaan matkalaukkuni!"
Rudolf ei heti käsittänyt tarkoitusta, mutta totteli kumminkin. Vasta
kun hänen veljensä kiireesti otti esille sauvan ja valkoisen puvun,
ymmärsi hän sen.
Edmund vetäisi maalatun puvun yli sauvan, jonka hän kiinnitti vyöhönsä,
sitten pisti hän kätensä kahteen puvun alareunassa olevaan reikään ja
tarttuen soittokoneeseen? ja pyssyynsä kulki hän eteenpäin seuraten
intiaanien liikkeitä puvussa olevien silmäreikien kautta. Sukkelaan
työnsi hän nyt sauvaa ylemmä -- ja samassa näkyi pensaikosta
korkeakasvuinen, valkea haamu, joka valittavia ääniä päästäen
reippaasti läheni punaihoisia.
Tuskin uskaltaen hengittää, seurasi Rudolf uhkarohkean miehen
liikkeitä, valmiina heti paikalla ampumaan, jos vaara uhkasi.
Hänen apuaan ei kumminkaan tarvittu.
Valittavat äänet olivat herättäneet intiaanien huomion ja pian
huomasivat he salaperäisen olennon: kun he sitten havaitsivat punaisen
sydämen hänen rinnassaan huusivat he: "Metsien kummitus!" ja juoksivat
päistikkaa pakoon.
Yksi ainoa jäi seisomaan: Musta Kotka, Dakotaintiaanien päällikkö. Kun
hän näki Punasydämen muisti hän lemmittynsä, Julman Korppikotkan ja
julma kostonhalu heräsi hänessä.
"En pelkää sinua, sinä sen peto!" huusi hän uhkaavasti. "Muutama
silmänräpäys vaan -- ja Musta Kotka on laahaava sinut leiriinsä ja
antava sinut leluksi lapsille".
Hän heilutti tomahawkiaan; raskas ase lensi kiivaasti hänen kädestään
ja -- hyvin tähdätty kuin se oli -- olisi se varmaan sattunut
Edmundiin. Mutta tämä, joka seurasi intiaanin pienimpiä liikkeitä
hypähti tappokirveen ilmassa singahtaessa nopeasti syrjään. Kirves
tarttui puuhun aivan lähelle Rudolfia, Silloin kohotti Edmund pyssynsä
ja seuraavana silmänräpäyksenä kaatui Musta Kotka hengettömänä maahan.
Oiva ampuja kiiruhti hänen luokseen, piirsi punaisen sydämen hänen
rintaansa, mursi hänen pyssynsä rikki ja palasi Rudolfin luo.
"Tämä on, kuten toivon, metsien kummituksen viimeinen uhri!" sanoi hän,
riisuessaan kummituspuvun päältään. "Punasydän ei enää ole olemassa,
mutta on kumminkin elävä intiaanien muistossa".
Edmund ei erehtynyt. Hänen ei enää tarvinnut pukeutua kirjailtuun
peikkopukuunsa, sillä koko jäljellä olevalla matkallaan eivät he
tavanneet ainoatakaan intiaania.
He pääsivät onnellisesti Miniwaka-järvelle ja asettuivat asumaan
Rudolfin hirsimajaan. Täällä viettivät he onnellista elämää,
harjoittivat metsästystä ja elivät sovussa ja rauhassa intiaanien
kanssa, jotka pitivät uljaista metsästäjistä eivätkä suinkaan
aavistaneet, että vanhempi heistä kerran oli ollut heidän niin
pelkäämä, salaperäinen "_Punasydän_".
End of Project Gutenberg's Punasydän eli Metsien kummitus, by P. B. St.
*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PUNASYDÄN ELI METSIEN KUMMITUS ***
***** This file should be named 60609-8.txt or 60609-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
http://www.gutenberg.org/6/0/6/0/60609/
Produced by Tapio Riikonen
Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.
1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
United States, you'll have to check the laws of the country where you
are located before using this ebook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that
* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation."
* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
works.
* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
* You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg-tm works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.
The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact
For additional contact information:
Dr. Gregory B. Newby
Chief Executive and Director
[email protected]
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate
Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org
This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
