Korven kulkuri : Lukuja luonnon kirjasta

By Sir Charles G. D. Roberts

The Project Gutenberg eBook of Korven kulkuri
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Korven kulkuri
        Lukuja luonnon kirjasta


Author: Sir Charles G. D. Roberts

Translator: Hertta Enkvist

Release date: September 7, 2023 [eBook #71583]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1918

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KORVEN KULKURI ***




KORVEN KULKURI

Lukuja luonnon kirjasta


Kirj.

CHARLES G. D. ROBERTS


Englanninkielestä suomentanut

Hertta Enkvist





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1918.



SISÄLLYS:

Korven kulkuri.
Pesän varjelijat.
Meren tiikeri.
Hämäränpeikko.
Kun eversti tuli Gallagherin leiriin.




Korven kulkuri.


Tosi Ismael se oli, tuo korven kulkuri, kynnet ja hampaat jok'ainoata
muuta erämaan asujanta vastaan, isoa ja pientä. Ja jokainen muu salon
eläjä oli myös sitä vastaan ‒ pienet ja heikot uinahtamattoman kauhun
vallassa ja voimallisetkin tuntien pelonsekaista vihaa sitä kohtaan.
Itse karhukin, joka tyynen halveksivana suhtautui paljoa kookkaampiin
vihollisiin, alentui katselemaan tätä valppaalla äkeydellä. Vain
jättiläispeura ylenkatsoi sitä täydellisesti ja asteli metsän läpi sen
läsnäolosta välittämättä.

Kuitenkin tämä olento, jolle kuului kunnia, että kykeni herättämään
noin yleistä pelkoa ja vihaa, tämä metsien kuljeksija, ei ollut
villikissaa tai kettua isompi. Uudisasukkaat ja metsästäjät tiesivät
sille monta nimeä. Tavailisin näistä oli "kalastaja", vaikka on
jokseenkin käsittämätöntä, miksi sitä näin nimitettiin, kun sen
kuntoisuus kalanpyytäjänä oli vielä paljoa kehnompi kuin pesukarhunkin
eikä luonnollisesti mitenkään verrattavissa sellaisiin tottuneihin
taitureihin kuin tuhkuriin tai saukkoon. Se tunnettiin myös nimellä
"musta kissa", vaikka se ei ollut musta eikä kissakaan. Että sen
nimittely oli näin vastaamatonta, se ei kuitenkaan ehkä ole niin
ihmeteltävää kuin ensimältä tuntuu. Sen olemus ei antautunut
täsmällisesti tai likeisesti tarkkailtavaksi, ja mitä valaisua siitä
sattumoilta kyettiin saamaan, se hyvinkin saattoi sittemmin osoittautua
virheelliseksi.

Suuren ja peloittavan _Mustela_-suvun jäsenenä tällä synkän
_hemlock_-metsän kulkurilla oli täydesti se salamannopea notkeus ja
raivoisa rohkeus, mikä on ominaista sen pienelle serkulle kärpälle,
ja samalla tuo armoton viekkaus sekä paljon sitä hämmästyttävää
lihasvoimaa, mikä kuuluu sen kookkaammalle sukulaiselle, vihatulle
ahmalle eli "intiaanipaholaiselle." Vaikka se ei ollut juuri
kolmea jalkaa pitempi terävästä, julmasta kuonosta kauniin tuuhean
hännän päähän mitaten, oli se uskomattoman vinhain ja vimmattujen
hyökkäystensä tähden enemmän kuin tasavertainen vastustaja ketuista
voimakkaimmalle tai mille hyvänsä koiralle, joka ei ollut sitä kahta
vertaa kookkaampi. Ne harvat vastustajat, jotka sen täytyi tunnustaa
itseään etevämmiksi, mitä voimaan tulee, se tavallisesti voitti
oveluudella.

Tummassa tuuheassa hemlock-metsässä oli tällä maleksijalla
turvapaikkansa, siellä, missä synkät ikivihreät sulkivat pääsyn
auringolta niin talvella kuin kesällä ja kaatuneiden, lahoavien
puunrunkojen sokkelot soivat maassa lukemattomia kiemurtelevia
pakokäytäviä ja kätköpaikkoja. Tämä oli sen valittu valtakunta, sillä
se kiipesi kuin orava, ja sille oli yhdentekevää, kulkiko se maata
myöten vai huojuvissa puitten latvoissa. Mutta sen liiankin tehokkaista
metsästystavoista johtui, ettei havumetsässä enää ollut riistaa kovin
runsaasti, ja sen tapana oli käydä saaliinhaussa kaukaisilla seuduilla.
Juosten äänettömästi kuin kärppä ja väsymättä kuin susi se samosi
suunnattomia taipaleita illan ja aamuruskon välillä. Välittämättä
mistään rajoista se harjoitti salametsästystä puolueettomasti kaikilla
rauhoitusalueilla, haastaen jokainoan muun metsärosvon joko voiman
tai taidon kilpailuun. Mutta koko päivän se nukkui kääriytyneenä
kokoon kuin rauhallinen kissa jonkin ontelon puun sisässä hemlockien
synkänvihreässä varjossa. Se nukkui mielellään. Sen tavattomat
ponnistukset vaativatkin koko joukon unta.

Se olikin onneksi muulle metsänväelle, joka siis saattoi vapaasti
kaiken päivää kulkea korvenkin hämärässä salaisilla asioillaan,
tarvitsematta pelätä tuota hirvittävää puussanukkujaa. Mutta kun hämy
laski, silloin vikkelät metsähiiretkin karttoivat sen läheisyyttä, ja
villit kaniinit, jotka olivat tämän kulkurin tärkeimpänä jokapäiväisenä
ravintona, pakenivat aukeammille metsäharjuille kuutamokemuihinsa.
Vieläpä tuo leppymätön poikasten surmaajakin, kärppä, karttoi
pyydystämästä hemlock-metsässä. Se tiesi, ettei Ismael tyytyisi vain
ajamaan sitä takaa ‒ kenties vain siitä huvista, mitä vaikea takaa-ajo
tuottaa ‒ vaan ahmisi myös sen haisevaa, sitkeää lihaa, joka oli
jänteistä kuin piiskansiima, ja johon muut metsärosvot eivät iljenneet
kajota paitsi äärimmäisessä nälänhädässä.

Eräänä kevätiltana, varhain nousevan kuun luodessa hopeavaloaan
hemlock-puiden latvoihin, ennenkuin auringonlaskun kulta oli täysin
sammunut taivaalta, heräsi Ismael tuntien tavallista kiihkeämpää
ruokahalua. Se hiipi näkyville jotenkin nopeasti eikä kuluttanut
aikaansa kolostaan johtavalla viistolla puunrungolla venyttelemiseen,
kuten sen tapa muuten oli. Se oli edellisenä yönä syönyt vain
kaniineja, ja kaniininlihalla on se ominaisuus, ettei se, kuten
metsämiehet sanovat, "vatsassa toppaa." Syötyään sitä vaikka kuinka
runsaan aterian tuntee itsensä pian taas nälkäiseksi. Sitä lihaa syövän
täytyy siis aterioida usein. Tämä kuuluu kenties luonnon järjestykseen,
jotta kaniinien hedelmällinen suku ei saisi vallata koko maanpintaa.

Kun korven kulkuri ilmestyi tikapuilleen, kajahti äkkiä ontto pärisevä
ääni puiden latvoissa. Se oli kamala ääni ja kuului hyvin läheltä,
mutta niin epämääräisesti, että oli mahdoton tarkoin tietää, mistä se
tuli. Ismaelille oli tuo uhkaava ääni tuttu, mutta siitä vähääkään
välittämättä se juoksi edelleen alas kaltevaa puunrunkoa. Iso
sarvipöllö, joka oli kaikkien pienempäin otustelijain kauhu, ei kyennyt
sitä peloittamaan.

Mutta tämä siivekäs rosvo sattui olemaan vastatullut ‒ siirtolainen
puoleksiasutuilta seuduilta Ottanoonsis-laakson eteläpuolelta, missä
"kalastajat" inhoten asuttuja paikkoja ja ihmisten naapuruutta
eivät koskaan retkeile. Se ei tuntenut Ismaelia. Sen isot, kalpeat,
tuijottavat silmät näkivät karvaisen olennon liukuvan alas puunrunkoa.
Kun tämä hiipivä olento pääsi kuunvalaisemalle kohdalle, veti pöllö
untuvaiset siipensä puolittain selkänsä taa ja pyyhälsi äänettömästi
sen niskaan. Juuri silloin korven kulkuri katsahti ylöspäin ja päästi
suustaan leveän murahduksen. Tässä äänessä oli jotakin niin kauheata,
että iso pöllö älysi tehneensä virheen. Rajusti lepattaen se pyörsi
sivulle. Mutta täpärä paikka siinä oli. Karvaisen maleksijan taipuisa
kaula ponnahti pitkälle, ja sen hampaat painuivat pöllön villavaan
reiteen. Se ei kuitenkaan saanut muuta kuin suun täydeltä kovin
untuvaisia höyheniä, ja räpytellessään pois noin vaarallisen olennon
läheisyydestä jätti hätääntynyt lintu sen raivoisasti raappimaan
suutaan päästäkseen eroon tukahduttavasta, iljettävästä höyhensotkusta.

Maahan kerittyään Ismael läksi juoksemaan pahatuulisena. Se ei
odottanutkaan riistaa näillä seuduilla, siksi se kiiruhti eteenpäin
pitkin, äänettömin loikkauksin ‒ voiman, vauhdin ja tarkkuuden
perikuvana. Jottei kuitenkaan menettäisi ainoatakaan tilaisuutta,
minkä metsästysonni kenties potkaisisi hänen tielleen, samosi se kuono
ylhäällä oli valmiina tarkkaamaan kaikkia ohikulkevia jälkiä.

Tultuaan esille synkimmästä korvesta se joutui nuoremmalle
kasvialueelle, missä oli puolikasvuisten mänty- ja kuusimetsikköjen
seassa koivujen, poppelien, vaahterien ja kirsikkapuiden tilkkuja.
Täällä osui äkkiä vahva haju sen sieraimiin. Se pysähtyi kuin ammuttu
ja jäykistyi silmänräpäyksessä; puoleksi pystyssä, kuono korkealla se
tarkalla vainullaan tutki ilmaa joka suunnalla. Haju oli siilin, ja
se oli niin tuore, niin vakuuttava, että tuon piikkisen nakertajan
täytyi ilmeisesti olla ihan lähellä. Korven kulkurin säälimättömät,
kapeaväliset, terävät silmät kurkistelivat joka taholle. Vihdoin
vilkaistessaan ylöspäin se havaitsi tumman pallon keinuvan suuren
koivun oksalla, pitkän matkan päässä rungosta.

Siili on kuitenkin saalis, johon muut metsän pyydystäjät eivät
mielellään käy käsiksi. Sen kuolettavat piikit, terävät kuin
neula, täynnä pieniä väkäsiä, jotka kerran käytyään kiinni
painuvat hellittämättä yhä syvemmälle, kunnes saavuttavat kenties
hengenvaarallisen kohdan, ovat sellainen vaara, johon kärppä,
kettu tai ilves antautuu vain nälkiintyneenä. Mutta Ismael tunsi
salaisuuden, kuinka piti käsitellä siilejä, ja tiesi, että vaarallisen
panssarin alla liha oli voimakasta ja vatsantäytteistä. Ja korven
kulkuri oli ylhäällä koivussa ja tuolla keinuvalla oksalla, ennenkuin
hidasmietteinen siili aavistikaan sen lähestyvän.

Hyvin varovasti kulkuri nyt hiipi pitkin vaapperaa oksaa, joka
painui syvälle lisääntyvän painon alla. Ihmetellen kenties, miksi
oli äkkiä käynyt niin raskaaksi, siili hitaasti kääntyi kiivetäkseen
jälleen vähemmän epävarmalle kannattimelle. Päästyään tuskin enempää
kuin puoleksi ympäri se kohtasi muutaman tuuman päässä matalaksi
kyyristyneen oudon vieraan hiljaiset, kuolemaa ennustavat kasvot.

Silmänräpäyksessä siilin joka piikki seisoi pystyssä, mutta sen asema
oli niin hankala, ettei se heti päässyt kiertymään neulapalloksi,
jommoista sen kaikki viholliset niin kammosivat. Vimmatusti se yritti
vetää paljaan, suojaamattoman naamansa käpälien väliin. Mutta uhkaava
tuomio lankesi liian nopeasti. Ismaelin pää ampui esiin vinhaan ja
suorana kuin käärmeen, tähtäsi uhkaavan piikkiotsan alapuolelle ja kävi
hellittämättömin hampain kiinni siilin nenään.

Tuntien aseman kaikki mahdolliset vaarat korven kulkuri alkoi samassa
hetkessä rivakasti peräytyä runkoon päin. Siili ponnisteli kiertyäkseen
kaksin kerroin, jotta sitten iskisi vihollistaan tukevalla, asestetulla
hännällään, mutta sitä raastettiin eteenpäin liian kiivaasti.
Painaen kyntensä syvälle ja ponnistaen vastaan kaikin voimin se koki
pysähdyttää vangitsijansa ja riuhtaista verisen kuononsa irti. Mutta
sitä kiskottiin niin huimasti eteenpäin, että sen heikko järki oli
vähällä mennä sekaisin.

Iltahämärä, salaperäinen auringonlaskun ja nousevan kuutamon
sekoitus, oli tähän asti ollut haudanhiljainen; vain silloin
tällöin kuului yli sinipunervan taivaankannen liitelevän yöhaukan
juhlalliselta soinnahtava huuto. Nyt rauhan rikkoi kuitenkin kamala
äänten sekamelska, hillitty, mutta epätoivoinen. Kaikille, paitsi
aivan puun alla oleville, taistelu oli näkymätön. Mutta oksien
vimmattu ritiseminen, läähättävät, voihkivat vinkaisut, kynsien
armoton raastaminen irti puunkuoresta, tämä kaikki kertoi elävästi
murhenäytelmästä.

Päästyään oksan haarukkkaan korven maleksija painoi notkeat
takakoipensa lujasti puun runkoon ja heilautti äkkinäisellä
tempauksella siilin jaloiltaan irti ja paiskasi sen huimasti alempaa
oksaa vasten. Puolipyörtyneenä ja kerrassaan hämmentyneenä tuo
onneton uhri painoi takaisin kaikki piikkinsä siinä keinuessaan ja
tavoitteli kynsillään epätoivoisesti jalansijaa. Ismael sallikin
sen melkein päästä tällaiseen asentoon ja sitten, sen riippuessa
ojentautuneena ja avuttomana, hellitti sen kuonon ja karkasi kiinni
sen kurkkuun. Heti kävivät uhrin ponnistukset heikommiksi ja jonkun
hetken kuluttua lakkasivat kokonaan. Kun se riippui aivan hervottomana,
laski pyydystäjä sen irti ja ruumis putosi maahan. Hyökättyään sen
perässä, jottei mikään muu metsästäjä ehtisi sitä siepata, käänsi
Ismael sen varovasti selälleen tietäen, että alaosat olivat pehmeät ja
suojaamattomat, ja rupesi aterioimaan.

Syötyään kaikki, mitä jaksoi, se jätti luottaen ainaiseen hyvään
metsästysonneensa tähteet jollekin ohikulkijalle ja kapusi läheisen
pyökkipuun korkeaan ja tilavaan haarautumaan. Täällä se ryhtyi
huolelliseen siistimiseen, tarkoin puhdistaen kauniin karvansa, kunnes
ei jäänyt jälkeäkään hiljan sattuneesta verisestä seikkailusta. Sitten
yhtä valveilla ja saaliinhimoisena, kuin ei olisi moneen tuntiin saanut
mitään syömistä, se luiskahti alas pyökkipuusta ja kiiruhti eteenpäin
läpi kuun hopeoittaman hiljaisuuden.

Hetken kuluttua kuului äänettömyyden halki juoksevan veden keveätä
lorinaa. Näytti kuin tästä äänestä olisi jotakin välähtänyt kulkurin
muistissa, sillä se poikkesi äkkiä syrjään ja pujahti pian esille
pienelle, rehevälle niitylle, jonka keskellä matala puro hiljaa lauleli
rantakivilleen. Mutta Ismaelin ei ollut jano. Se ei kiinnittänyt
huomiota veteen, vaan kulki nuuskien ruohikossa, kunnes pian löysi,
mitä etsi. Heti se heittäytyi kieriskelemään siinä edestakaisin ja
pureksimaan sitä jonkinlaisessa hurmaustilassa. Se oli löytänyt
kissanminttumättään, ja tähän kasviin sillä oli sama puolihullu himo
kuin itse kissoilla.

Saatuaan kyllikseen tätä herkkua se jatkoi matkaansa puron vartta
ylöspäin nenä korkealla kuten tavallista, mutta hajuaisti toistaiseksi
jonkun verran tylsistyneenä kissanmintun kirpeydestä. Tämä kaiketi
oli syynä, kun se viilettäessään suuren puolilahonneen kannon ympäri
juoksi suoraan isoa mustaa karhua vastaan, joka möyri koppakuoriaisia
viljavasta mullasta. Karhu teki vimmatun hyökkäysliikkeen sitä kohti
jättiläiskäpälällään, mutta ovela maleksija luiskahti salamana
sivulle ja pelastui viime hetkessä murskaantumasta. Säikähtyneenä
ja raivoissaan se ryntäsi kannon ympäri ja ilmestyi äkkiä toiselle
puolelle, murahti ilkeästi ja näytti aikovan karata tuon suuren
pedon kurkkuun. Se ei silti ollut mieletön, ei likimainkaan, ja kun
karhu hyökkäsi sitä kohden vihasta ärähtäen, pujahti se kuin käärme
pensaikkoon.

Noin viisi minuutta myöhemmin se hiipiessään oksain alta
mäntytiheikössä törmäsi suoraan johonkin lämpimään ja elävään,
joka makasi kokoon kyyristyneenä maassa. Sen nenä ei ollut antanut
varoitusta ‒ ehkä sentähden, että villieläinten poikasilla usein näkyy
olevan suojeluskeinona hajun puute ‒ eivätkä silmät myöskään, kun tuo
pieni liikkumaton olento näytti sulautuvan ympäristöönsä sekä värin
että muodon puolesta. Salojen maleksija ei kuitenkaan hämmästynyt. Sen
harjaantuneet leuat tarttuivat silmänräpäyksessä tämän uuden saaliin
kurkkuun. Kuului kimakka tuskan ja kauhun määkäisy, ja avuttomat
jäsenet sätkivät surullisen lyhyen hetken. Niin huolellisesti kuin
levoton metsävuohi olikin kätkenyt pienokaisensa, kohtasi sitä liian
pian erämaan tuomio.

Ismael söi mielellään hirvensukuisten eläinten lihaa, varsinkin
nuorten, ‒ söi sitä vielä mieluummin kuin siiliä. Sentähden, vaikka
sen ei ollutkaan juuri nälkä, joi se ahnaasti lämmintä verta ja sai
nielaistuksi hieman kiinteätäkin jälkiruokaa. Tässä mieluisassa
puuhassa se kuitenkin piti tarkasti silmällä, palaisiko vuohiemo, jonka
teräväreunaisia kavioita ja äidillistä raivoa se jo vanhastaan osasi
varoa. Äkkiä kuului oksien rajua ritinää ja taittumista. Mutta se ei
ollutkaan vuohiemo, joka sieltä raivasi itselleen tietä tiheikköön. Se
oli äskeinen iso musta karhu. Tämä oli seurannut karvaisen maleksijan
jälkiä ja tuli nyt siltä saalista ryöstämään.

Tuokioksi tai pariksi raivo melkein sokaisi Ismaelin. Se kyyristyi
saaliinsa päälle kohdaten rauhanhäiritsijän niin silmittömällä
vimmalla, että molempien riitapukarien ko'on ero melkein tuntui
häviävän. Karhu ei kuitenkaan vähääkään piitannut sen raivosta. Se
löntysti eteenpäin ja iski nopeasti pientä ruskeata petoa, joka oli
kyllin röyhkeä tekemään vastarintaa.

Isku tietysti osui tyhjään; Ismael oli hävinnyt kuin varjo.
Hetkeä myöhemmin karhu tunsi vihlovaa kipua suurissa lihaksissa
juuri kantapään yläpuolella. Se pyörähti ympäri ja iski taas kuin
leimaus. Mutta vastustaja oli jo mennyt. Se kyyrötti hiljaa muristen
kymmenkunnan jalan päässä houkutellen karhua ajamaan takaa.

Mutta karhua ei raivostaan huolimatta voitu puijata. Haava, jonka
se oli saanut, oli kyllä tuskallinen, mutta ei vaarallinen. Sen
vastustajan leuat eivät olleet kyllin laajat saadakseen aikaan pahaa
vammaa isoon karvaiseen raajaan. Se tiesi olevansa kykenemätön
notkeudessa kilpailemaan ilkeän pikku vihollisen kanssa, joka sitä
ivasi. Ja sen oli nälkä. Sillä oli kaksi kirkassilmäistä, oikullista
pentua pesässään vuorenharjan kalliokielekkeen alla, ja niiden
ruokahalu pani sen täytettäväksi vaatimuksia, joita eivät täysin
tyydyttäneet metsän toukat ja villit juurimukulat. Metsävuohen liha
oli sille kuin taivaasta pudonnut. Kiukkuisesti muristen se rupesi
aterialle, mutta piti koko ajan tarkasti silmällä vihollistaan.

Mutta Ismael tunsi sattumalta hyvin tuon vuorenharjalla olevan pesän
ja sen kallisarvoiset asukkaat. Turvallisen välimatkan päästä se oli
sitä tarkastellut ilkeämielisesti hammasta purren, mutta ei ollut
oikein huolinut ryhtyä vaarallisiin seikkailuihin sen valtaamiseksi.
Nyt kuitenkin raivo pyyhkäisi pois sen muulloinkin vähäisen taipumuksen
varovaisuuteen. Ei sentään nytkään sen viekkaus kokonaan haihtunut.
Se teki lopullisen uhkaavan rynnäkön isoa vastustajaansa kohti, siten
varmasti herättääkseen sen jakamattoman huomion, ja sitten, ikäänkuin
vihdoin masentuneena karhun vastahyökkäyksen vimmasta, se pujahti
tiehensä, ei liian nopeasti, päinvastaiseen suuntaan kuin mikä johti
pesälle. Ovelasti se etsi kuutamoiset, aukeat kohdat, ja vanhan karhun
silmät seurasivat sitä epäluuloisina, kunnes se hävisi varjojen
hämäryyteen.

Päästyään vihdoin hyvillä mielin silmänkantaman taakse se pyörsi ympäri
jäljissään, teki lyhyen kierroksen ja riensi suoraan harjanteen huippua
kohti.

Vanhalla karhulla oli pesänsä pienessä kapeasuisessa luolassa juuri
siinä, missä viistot liuskakivikerrokset, jotka olivat Siniharjun
tärkeimpänä aineksena, äkkiä päättyivät ja kallistuivat yli syvän
kuilun. Tästä rotkosta alkoi tyynessä ilmassa keveästi soliseva
Siniharjun puro, joka on ryöppyävän Ottanoonsiksen mitätön lisäjoki.
Pitkin jyrkänteen sivua, noin viidentoista jalan matkan, kulki monesta
kohtaa murtunut pengermä, joka johti luolan suulle. Pilvetön kuunvalo
loisti nyt suoraan tähän sisäänkäytävään sivuten petäjäin solakat
huiput valkoisiksi alhaalla laaksossa.

Se oli kieltämättä vaarallinen umpimutka, jossa ei ollut takaovea
pakoa varten, mutta metsien kulkuri ei epäröinyt. Se tiesi, että vanha
karhu oli kaukana poissa, alhaalla tiheikössä harjun toisella puolella
syömässä varastettua ateriaansa. Se hiipi pitkin pengermää, ja tumma,
notkea hahmo oli hetkisen aikaa selvästi näkyvissä kuutamossa. Sitten
se pujahti luolaan.

Nuo kaksi kiiltäväkarvaista pentua, jotenkin kotikissan kokoisia,
alkoivat tuntea nälkää. Yhteen kyyristyneinä luolan perällä ne hiljaa
vikisivät itsekseen, pienet suipot korvat pystyssä, odotellessaan
kotiin palaavan emon askelten ääntä, kirkkaat, hauskat pienet silmät
innokkaasti tähdättyinä oviaukon täyttävää valoa kohti. Äkkiä ne
näkivät, ei emon kookasta muotoa, joka aina täydellisesti peitti tuon
valon, vaan matalan, hennon olennon, joka juoksi sisään kevyesti,
kauniisti hyppien. Ne tiesivät heti, että se ennusti kuolemaa,
tuo loikkiva olento, jonka silmät olivat niihin suunnattuina niin
tasaisella, julmalla välkkeellä, ja molemmat alkoivat kimakalla
ulinalla huutaa apua.

Mutta pennut olivat luonteeltaan kovin erilaisia, niinkuin usein
sattuu eläimillä, jotka ovat niin vaihtelevia ja niin suuressa määrin
yksilöllisiä kuin karhut. Toinen niistä kohtasi vaaran urheasti,
pienoinen tassu kohotettuna iskemään ja huulten ohuet mustat reunat
uhkamielisesti pikku hampaiden päältä taaksepäin vedettyinä. Toinen,
noiden lähestyvien silmien uhkauksesta silmänräpäyksessä kauhistuneena,
alkoi kovasti vavista ja menetti kaiken liikuntakykynsä.

Tämä pieni raukka osui ensin metsäsissin silmään. Hyökäten suoraan
pienokaista kohti se kieritti sen selälleen ja alkoi hurjasti sitä
raadella. Tähän murhatyöhön liittyi tyydytetyn kostonhimon riemu, ja
hetkeksi peto unohti oveluutensa.

Mutta jonkun sekunnin kuluttua sitä häiritsi heikko kynsiminen ja
pureksiminen sen takakoivissa. Toinen pentu, ollen sitä ainesta,
mikä ei katso taistelun vaaroihin, oli uljaasti tullut pienen
vuodekumppaninsa avuksi. Leuat verestä märkinä, hirveästi murahtaen,
Ismael pyörähti ympäri päästäkseen eroon tuosta mitättömästä
ahdistajasta. Mutta samassa sen korviin sattui nopean tassutuksen ääni
ulkoa kallioilta. Yhdellä salamannopealla loikkauksella, kuin olisi sen
ruumis paljaita teräsjousia, se saavutti luolan suun.

Mutta samassa hetkessä emäkarhu, kiireestä hengästyksissä, ehti myös
paikalle. Jokin vaistomainen pelon puuskaus oli puistattanut sitä jo
juhla-aterian alussa, eikä se ollut jäänyt asiata miettimään, vaan
oli tullut. Suunnaton käpälä, osuen yhdellä sivalluksella Ismaeliin
suoraan vasten kuonoa, musersi siltä pään olkain väliin ja naulasi sen
kallioon. Sitten toinen käpälä laskeutui kuin moukari sen hintelille
lanteille. Vielä kuolinkamppailussakin korven kulkurin leuat liikkuivat
haukkaillen hurjasti ja sokeasti. Mutta parissa sekunnissa kaikki oli
ohi. Värähtämättä se makasi, muodoton veri- ja karvamöhkäle, kostajan
jalkain alla.

Vanha karhu vetäytyi taaksepäin ja silmäili raatoa hetkisen. Sitten
se kiiruhti pesään ulisten levotonna. Vahingoittumaton pentu kompuroi
sitä vastaan. Hätäisesti tätä nuollen ja nuuskien se sai selville,
että pentu oli loukkaantumaton, ja kääntyi sitten kuolleen puoleen.
Uikuttaen se nuuski ja nuoli tätä poikastaan ja käänsi sen hellästi
käpälällään. Kesti kai hyvinkin minuutin, ennenkuin se jaksoi oikein
käsittää, että se oli kuollut. Kun se ei enää saattanut epäillä
totuutta, lakkasi se valittamasta. Nostaen leuoissaan pienen,
hervottoman ruumiin se kantoi sen luolan ulkopuolelle ja laski sen
viivytellen jyrkälle kalliorinteelle. Se luisui hitaasti paikaltaan,
ikäänkuin emo olisi juuri tätä suunnitellut, ja putosi jäsenet
levällään, kierien ympäri yhä uudelleen, kunnes tarttui kiinni ja jäi
riippumaan iäkkään hongan oksiin viitisenkymmentä jalkaa alempana.

Emo ei pysähtynyt tätä katselemaan. Kääntyen äkkiä se vielä kerran
heittäytyi korven kulkurin raadon kimppuun piesten ja repien sitä
kynsillään, kunnes siinä ei ollut jälkeäkään otuksesta, joka kerran
oli samoillut erämaita. Ollen omalla tavallaan nirso ja hunajan ja
hedelmäin ja pehmeän lihan suosija, se ei alentunut syömään tätä
sitkeätä, jänteistä lihaa. Kun se oli täysin purkanut sille kostonsa,
lennätti se raadon halveksuvasti kauvas yli pengermän ja vetäytyi
luolaan imettämään jäljellä olevaa pienokaistaan, ja mitä korven
kulkurista oli jäänyt, se putosi rotkon pohjalle siellä ravitakseen
jonkun ketun tai villikissan vanhaa vihaa tai, vieläkin häpeällisemmin,
ollakseen pitkäaikaisena juhlapöytänä jäytäville kovakuoriaisille ja
ahnaille paarmoille.




Pesän varjelijat.


Kaukaa etelästä, sinisiltä palmujen reunustamilta merenlahdekkeilta,
tuo valkoinen jättiläislauma tuli liidellen. Voimallisin siivin se
halkoi yläilmoja liki puolentoista penikulman [Englannin penikulma on
1,609 m. _Suom._] vauhdilla minuutissa. Hohtavana kiilana, suunnaltaan
horjumattomana, se kiiti sankkain, välkkyvien, salaperäisten korpien
ja kullanvihreiden suoniittyjen päällitse. Mahtavassa, tahdikkaassa
lennossa jokainen valtava valkoinen siipi välkähti hetkeksi kuin
lumi taivaan syvää sinitaustaa vasten, kun siihen osuivat auringon
vaakasuorat säteet, sillä päivä ei vielä ollut ehtinyt tuntia ylemmäksi
taivaanrannasta.

Viisitoista joutsenta oli tuossa korkealla matkaavassa parvessa, ‒
noita kookkaita valkoisia lintuja, joiden ääni on kuin torven helähdys,
vaikka niitä epäonnistuneesti nimitetään "vihellysjoutseniksi." Ne
lensivät tarkassa järjestyksessä, neljä kiilan lyhempänä sivuna ja
yksitoista pitempänä, kärjessä se, joka oli viisain ja vallitsevin,
toisten eittämätön johtaja. Pohjolan kevään kaukainen ensi viesti
oli sille tullut odottamatta, sen soudellessa Floridan lahdelmien
kultahohteisilla siniaalloilla ja vaikka se tiesi, että kevät oli vielä
raskaissa jääkahleissa, joiden yli vinhat pohjatuulet ulvoivat, oli
se viivytellyt vain päivän, pari, ennenkuin noudatti kutsua. Päivän,
pari oli parvi ollut hyvin kiihdyksissä, uiskennellen sinne tänne,
levottomasti pudistellen sulkiaan ja kajautellen käreäsointuisia
huutojaan pitkin kellertäviä rantoja. Ei ollut helppo irtautua noilta
lempeiltä, lämpöä huokuvilta, sinivihreiltä laineilta. Silloin oli
vihdoin viileässä aamuhämärässä villihanhiparvi lentänyt sointuisasti
töräytellen niiden päällitse, määränään Hudsonin lahti. Juuri tätä
kiihoitinta oli johtajajoutsen tarvinnut. Ikäänkuin olisi vain
odottanutkin näitä edelläkävijöitänsä tietä osoittamaan, se lennähti
ilmaan päästäen pitkän toitotuksen ja siivillään voimakkaasti piesten
ilmaa. Parvi kohosi sen perässä lumihohteisena, myrskyisenä siipien ja
huutojen sekamelskana. Monien kademielisten kiistojen jälkeen kiila
muodostui edetessään pitkälti loivasti ylöspäin ponnistautuen, kunnes
vihdoin saavutettuaan huimaavan korkeuden pyyhälsi pohjoista kohti
hanhien jälkeen.

Nämä "vihellysjoutsenet", lähes viiden jalan mittaisina ja suunnattoman
siipialan kannattelemina, olivat Pohjois-Amerikan mantereen komeimmat
linnut. Pikimustat jalat ja musta nokka olivat suoranaisena
vastakohtana hohtavan valkoiselle höyhenpuvulle, jonka ainoana pilkkuna
oli keltainen täplä kasvojen kummallakin puolella. Täysikaarteinen
päänmuoto ilmaisi suurta ymmärrystä, ja kesytön katse säihkyi ylevää
uhmaa.

Tehden nopean käännöksen sisämaahan päin ikäänkuin välttääkseen
Atlantin rannikkoa joutsenet kiitivät Mississippin laaksoa kohti.
Silloin tällöin ne tavattomasti läiskyttäen ja päästäen äänen, joka
oli kuin tuhansian torvien ja pillien suusta lähtenyt, laskeutuivat
alas korkeuksista lepäämään ja syömään valiten aina pysäyspaikakseen
lammikoista tai suojärvistä yksinäisimmän. Niiden suuri ruumiinpaino
ja tuon vinhan vauhdin kysymä ankara voimainponnistus pakottivat ne
etsimään ravintoa runsaasti ja usein.

Korkeasta lennostaan joutsenet katselivat alas kaikkia muita
muuttolintuparvia, paitsi kenties hanhia, jotka lensivät jotenkin
samalla tasolla. Yläpuolellaan heleällä sinitaivaalla ne toisinaan
näkivät vain majesteetillisesti liitelevän kotkan tahi ilmaan kohoavan
korppikotkan mustat liikkumattomat siivet tai korkeita tähtäävän
haukan, joka vaani saalista, minkä kimppuun hyökkäisi. Mutta ei
ainoatakaan näistä joutsenet pelänneet. Nuo viattomat, mustat
korppikotkat eivät hätyyttäisi kissanpoikastakaan, eikä kotka, nopea
jahtihaukka tai kanahaukka, sukunsa verenhimoisin, mielellään ryhtyisi
taisteluun, joka kenties syöksisi sen suinpäin alas maahan. Joutsenet
eivät tosiaankaan tuhlanneet monta ajatusta niihin vaaroihin, jotka
niitä saattoivat kohdata tuolla yläilmojen taipaleella.

Kuitenkin nuo valkoiset jättiläisjoutsenetkin, jollei niitä olisi
elähyttänyt vahva luottamus omaan voimaansa ja rohkeuteensa, olisivat
saattaneet tuntea jonkinlaista pelkoa, kun niiden yläpuolella
äänettömästi liukui eteenpäin kanahaukka, kaunis, mutta pahaenteinen
lintu. Joutsenet lensivät lähes satakuusikymmentä kilometriä tunnissa,
ja niiden siipien tahdikas lyönti oli suuremmoisen voimainponnistuksen
näkyvä ilmaisu. Kuitenkin haukka saavutti ne pian, vaikka tuskin näytti
jouduttavan pitkien viikatetta muistuttavien siipiensä hitaita vetoja.
Päästyään juuri johtajan kohdalle se pysäytti lentonsa ja liukui
liikkumatta alaspäin nopean vauhdin synnyttämän ilmanhengen suhistessa
sen jäykissä sulissa, litteä, julma pää ojennettuna alaspäin ikäänkuin
valmiina iskemään. Kiilan pitempi sivu lyheni vähän, kun takanapäin
lentävistä linnuista jotkut levottomina vetäytyivät kumppaneitaan
lähemmäksi. Mutta johtaja ja muut vanhemmat linnut eivät kiinnittäneet
uhkaukseen mitään huomiota, käänsivät vain lennossaan vakaan,
tarkkaavan katseen ylöspäin.

Muutaman hetken perästä ja ilman näennäistä ponnistusta tuo mainio
rosvo kiiti joutsenparvesta edelle. Kahdessa minuutissa se oli
saavuttanut matkaavat hanhet. Hyökäten perimmäisen kimppuun se tarttui
tämän kurotettuun kaulaan voimakkailla kynsillään ja melkein repi siltä
kurkun auki. Mutta se oli liian raskas lintu ilmassa kannatettavaksi,
ja haukka, piestyään vimmatusti suvillaan hetken tai pari, päästi sen,
putoamaan. Siivet levällään se syöksyi alas tehden useita kuperkeikkoja
ilmassa, kunnes raskaalla ryskeellä saapui tuuhean vanhan seetripuun
latvaan. Iso haukka, vedettyään siipensä puoleksi kokoon, putosi
raskaana kuin kivi sen perässä ja tarttui lujasti siihen kynsillään
sinä hetkenä kun se kosketti puun oksia. Taajaan hakaten siivillään
se johti saaliinsa oksalle, missä saattoi sitä rauhassa nauttia.
Joutsenet lentäessään yli tuon taistelunäyttämön tuijottivat alaspäin
kylmäkiskoisin katsein.

Pian läpäistyään ruokoviljelysten, petäjäkankaiden ja sypressisoiden
vyöhykkeet ne lensivät yli Tennesseen vuorten jylhien,
luoksepääsemättömien harjanteiden ja joutuivat villien vuoristolaisten
pyssynkantaman piiriin. Kolme ne menettivät parvestaan tällä
vaarallisella taipaleella, mutta johtaja joudutti toiset eteenpäin
antamatta järjestyksen häiriytyä. Muutaman silmänräpäyksen seisaus tuli
kuitenkin, kun muuan voimakas lintu lähellä kiilan kärkeä saatuaan
kuolinhaavansa kamppaili vimmatusti pysyäkseen matkassa. Vielä hetki,
ja se syöksyi alas; rivi sulkeutui jälleen.

Mutta nyt ei taivas joutsenten yläpuolella enää ollutkaan niin
säteilevän sininen, vaan useammin yksitoikkoisen harmaa tai mustista,
tuulenrepelemistä pilvistä synkkä. Lintuja kohtasivat jäiset sadekuurot
ja ne hillittömät myrskyt, jotka pyrkivät karkoittamaan pohjolan
arkailevan kevään ensi sanansaattajat. Virrat, jotka niiden alapuolella
kohisten kiiruhtivat eteenpäin, olivat kylmät ja tulvillaan, liejusta
sameat. Niin kauaksi, kuin silmä kantoi, ja vielä etäämmällekin ulottui
laajoja tasankoja, mutta ne olivat omituisen täplikkäitä harmaista,
sulavista lumikinosten jätteistä. Pian hävisivät ruskeat, paljaat
kohdat, ja kaikkialla oli vain lunta, valkoista, rajatonta ‒ siellä
täällä vain sysimustia, vyöryviä vesiä jää- ja hirsilauttoineen
ja tummanvihreätä raivaamatonta kuusimetsää. Joutsenet tuskin
huomasivatkaan etäällä toisistaan olevia kaupunkeja, joiden yli välistä
lensivät, paitsi milloin oli ilta ja kaupunki suurenpuoleinen. Silloin
veti kauaksiheijastuva valomeri ne aina puoleensa, ja nuoremmat linnut
osoittivat halua laskeutua alas tutkimuksille, mutta johtaja ehkäisi
sen aina jyrkästi ja vei parvensa joskus entistä korkeammalle.

Matkaten näin päivä päivältä yhä karumpia maita ja synkempää taivasta
kohti ne vihdoin saapuivat noille tuulensuojattomille, uskomattoman
alastomille kangasmaille, jotka ulottuvat pitkin Hudson-lahden
koillisrannikkoa. Sokaisevassa lumimyrskyssä ne tulivat pienelle
järvelle, joka oli muutaman penikulman päässä merenrannasta ja joka oli
ollut johtajajoutsenen päämääränä siitä asti, kun oli lähdetty Floridan
aurinkoisilta lahdekkeilta. Mutta se oli liian rohkeasti ennättänyt
hidastelevan kevään edelle, eikä tuo pieni järvi vielä ollut avoinna.

Kierreltyään sen yläpuolella päästäen äänekkäitä pettymyksen huutoja,
joutsenet lensivät eteenpäin seuraten matalaa, vallatonta virtaa,
joka pulppusi esiin jään alta ja laski mutaisten, aaltojen jäytämien
jäälaikkojen keskelle, jotka reunustivat lahden rantamia.

Melkein kolmen viikon ajan parvi pysytteli koossa noilla rantavesillä.
Sen turvapaikkana oli kapea, matala lahti, jossa kokoon ajautuneet
jäälautat sitä jonkun verran suojasivat purevilta tuulilta. Täällä oli
ruokaa runsaasti, joten joutsenet jaksoivat hyvin, vaikka rauhattomina
odottelivat pesimismahdollisuutta.

Koska tuuli kävi rannalta poispäin, oli vesi kasautuneiden jäiden
takana kohtalaisen tyyntä. Täällä joutsenet nukkuivat keinuen
hiljaa laineilla. Täällä ne olivat enimmäkseen turvassa kaikilta
vihollisilta. Mutta eräänä yönä, kun tuo aavemainen, kalpea parvi
nukkui himmeänvarjoisilla vesillä, tuli toinenkin vaalea olento
ääneti liikkuen kuin savu veden reunalle ja pysähtyi sulloutuneiden
jäälauttain keskelle. Liikkumatta se silmäili nukkuvia joutsenia.
Sitten vetäytyen varovasti taaksepäin se laskeutui veteen noin
viidenkymmenen yardin [1 yardi = 0,914 m. _Suom_.] päässä, ui rannasta
ulommaksi ehkä toiset viisikymmentä yardia ja lähestyi nukkujia mereltä
päin, siltä puolelta, mistä nämä vähimmin odottivat hyökkäystä.
Uiden niin syvällä, että vain terävä musta kuono näkyi vedenpinnan
yläpuolella, tuo vaaniva olento pääsi arvaamatta, varoituksetta
joutsenten likelle. Kohoten nyt puolella pituudellaan vedestä esille
se tarttui yhtä nukkujista niskaan ja tappoi sen yhdellä ainoalla
murhaavalla ravistuksella.

Silmänräpäyksessä joutsenlauma oli täysin hereillä ja lennähti ilmaan
päästäen hurjia säikähdyskirkaisuja, sillä välin kun iso valkoinen
karhu roiski rantaan päin voittosaaliineen. Joutsenet lensivät ulos
merelle, kohosivat huimaavaan korkeuteen ja kiertelivät melkein
tunnin kalpeassa aamuhämärässä, ennenkuin taas tyyntyivät. Sitten
ne äänettöminä laskeutuivat jälleen maahan joka silmä valppaana ja
asettuivat uudelleen lahdelle parinsadan yardin päähän vanhalta
lepopaikaltaan. Vielä puolisen tuntia ne uiskentelivat pää pystyssä
tarkastellen joka jäälauttaa, jokaisen loiskivan aaltosen harjaa.
Tämän jälkeen, niin kauan kuin parvi pysytteli yhdessä, se ei koskaan
nukkunut, jollei valvomassa ollut joku uneton vahti.

Noin viikkoa myöhemmin tapahtui muutos ‒ muutos niin äkillinen, että
se yhdessä yössä karkoitti kaikki talven jäätävät voimat. Kevät,
niin kauan kahlehdittu, tuli kuin lempeä, vieno tuulahdus. Eivät
enää tuulet ulvoneet ja aallot raivonneet ulkokareilla, vaan lauhat
tuulenhenget toivat lionneen sammaleen tuoksua, ja aavat, hiljaiset
vedet kimaltelivat aution, mutta tyvenen taivaan alla. Pitkiä,
pilvettömiä päiväkausia aurinko tuhlaillen loi valoaan, lumi pakeni
kuin haihtuva usva, ja jää murtui hopeahelähteisin ryskein ja soinnuin
vaipuen jälleen aaltoihin, jotka sen olivat synnyttäneetkin. Vihreä,
korkea, hento, sanomattoman hellä humaus pyyhkäisi yhtenä päivänä yli
rajattomien, autioiden suomaiden. Vielä päivä, ja tuo vihreys kimalteli
täynnä kukkia.

Joutsenparvi oli heti hajaantunut lentäen parittain yksinäisiin
pesimäpaikkoihinsa. Johtajalla ja sen kumppanilla ei ollut pitkää
matkaa kuljettavana, sillä niiden piilopaikka oli jo katsottuna. Useita
vuosia ne olivat pitäneet hallussaan pientä saarta läheisessä järvessä,
minkä soiset rannat tarjosivat niille turvan enimmiltä vihollisilta.
Talven tuulet tietysti aina tuhosivat niiden pesän, mutta ne ryhtyivät
mielellään uutta rakentamaan.

Pikku saari ei ollut kuin kourallinen sammalta ja pajupensaikkoa,
joka oli tarttunut rosoiseen kariin, ja kohosi vain jalan verran
järvenpintaa ylemmäksi. Joutsenpari työskenteli yhdessä ‒ komea koiras
yhtä uutterana urakassaan kuin kumppaninsakin ‒ ja kokosi kuivia risuja
ja oksia kaikkialta järven rannoilta laahaten ne väkevillä nokillaan
esille rämeistä, minne myrsky ne oli ajanut. Ne kutoivat lujan
perustuksen ja rakensivat pesän kolmatta jalkaa korkean, jotta sen
kallisarvoinen sisällys säilyisi kaikilta tulvavesiltä.

Tuskin oli pesä valmis, kun jo emälintu alkoi munia sisustaen samalla
pesän runsaasti untuvilla. Munat olivat suuria, tummanvärisiä, hyvinkin
kaksitoista tuumaa ympärimitaten pitemmältä puolelta, pinta himmeän
säämiskän kaltaista. Kun niitä oli kuusi, joutsenilla tavallinen määrä,
alkoi se hautoa.

Tähän pitkälliseen, vaivaloiseen työhön ei koiraslintu ottanut
osaa. Tämä ei kuitenkaan johtunut sen puuttuvasta harrastuksesta.
Lakkaamatta se oli vieressä valvomassa ja aina uskollinen
huomaavaisuudessaan kovasti puuhaavaa kumppaniaan kohtaan. Koskaan
se ei ruokaretkilläänkään eksynyt pesästä kauas. Aina, kun emälintu
tuli syömään, pysytteli toinen pesän vieressä munia vartioimassa. Jos
silloin jokin utelias lokki ohilentäessään ahnaasti tähysti pesän
houkuttelevia palloja, kohotti joutsen uhkaavana siipiänsä ja hätyytti
sen pois vimmatulla, sotaisella rähinällä.

Viikon, parin aikana tämä lakkaamaton vartioiminen ei kuitenkaan
kysynyt muuta kuin kärsivällisyyttä. Mikään todellinen vaara ei
uhannut. Suolla, noin puolen penikulman päässä, pesi pariskunta
pohjolan suuria harmaan ja valkean kirjavia tunturipöllöjä, melkein
kotkan kokoisia ja paljon julmempia. Näitä kamalia rosvoja ei
joutsenten pesä kuitenkaan toistaiseksi vetänyt puoleensa. Ne eivät
kuten lokit himoinneet munia, ja vain kalvavin nälkä olisi kyennyt
ajamaan ne voimainkoetteluun saaripesän varjelijoiden mahtavien siipien
ja nokkien kanssa. Kun munista kehittyisi joutsenenpoikasia, silloin
kenties pesä alkaisi miellyttää pöllöjäkin; toistaiseksi ne eivät
koskaan tulleet kyllin lähelle houkutellakseen edes varoitushuutoa
valppaalta vartijalta.

Paitsi pöllöjä tuolla suolla eleli kärppiä, muutama näätä ja runsaasti
pohjoisessa eläviä pieniä sinikettuja sekä jokunen isompaa ja paljoa
vaarallisempaa punaista ketturotua. Mutta mikään näistä ei päässyt
pesälle muutoin kuin uiden, ja joutsenet tiesivät, ettei näistä
pedoista ainoakaan, jollei kenties jokin kovin uskalikko punainen
kettu, huolisi lähestyä saarta, niin kauan kuin jompikumpi sen
haltijoista oli lähettyvillä. Susia ei tarvinnut pelätä, sillä ne
inhosivat näitä järven puoleksi uiskentelevia rantamia ja olivat
sitäpaitsi seuranneet kulkuriporon jälkiä kaukaisille seuduille. Iso
harmaa ilves tosin näkyi silloin tällöin varovasti hiiviskelemässä
suon kuivempia kohtia, ja joskus se pysähtyi nälkäisenä veden yli
kiiluilemaan pesän juhlallista valkoista vartijaa. Mutta joutsenet
tiesivät, että tähän vuodenaikaan, kun riistaa oli runsaasti, ei
ilveksenkään ollut niin nälkä, että kastelisi hyvin hoidettua turkkiaan
saareen uimalla.

Mutta eräänä päivänä liukui yli suon, pysähdellen ja matalien
pensaitten takana piileskellen, kaunis, tummanruskea, uhkaavan näköinen
muukalainen. Se oli pitkä ja matala ruumiiltaan, taipuisa kuin käärme,
pää julma ja suippo. Se hiipi veden rannalle ja seisoi siinä kiinteästi
katsellen pesässään hautovaa emää.

Pesän valpas varjelija ei koskaan ennen ollut nähnyt kiiltonäätää,
mutta se ymmärsi heti, että tämä oli vihollinen ja vaarallinenkin.
Levittäen mahtavat siipensä, alentaen ja kurottaen pitkää kaulaansa,
kunnes se oli samalla tasolla maan kanssa, sihisten kuin höyryviemäri
se kiersi pesän ympäri, kunnes pääsi kumppaninsa ja noiden surmaa
ennustavien silmien väliin. Veden reunassa se seisoi komeana,
hohtavana, lumivalkoisena. Tuokion aikaa nuo kaksi niin erilaista
vastustajaa seisoivat tarkastellen toisiaan välillään parikymmentä
yardia kirkasta vettä.

Kiiltonäädän ei ollut erittäin nälkä, mutta sillä oli, kuten
tavallista, halu surmata. Sen vitkastelu ei johtunut epäröimisestä,
vaan yksinkertaisesti siitä, että se ei ollut koskaan ennen nähnyt
joutsenta, ja ovelana se mittaili vastustajaansa joka puolelta ennen
hyökkäystä. Vihdoin se äänettömästi luiskahti veteen ja ui aika vauhtia
saarta kohden.

Tavallisissa oloissa joutsen ehkä mieluimmin olisi odottanut hyökkäystä
omalla kynnyksellään, mutta jokin äkillinen vaisto kehoitti sitä
ryhtymään otteluun sillä taistelukentällä, joka sille oli tutuin.
Se painui veteen sileästi kuin öljy ja liukui pitkin pintaa ilman
huomattavaa ponnistusta voimakkaiden räpyläinsä avulla paljoa nopeammin
kuin näätä. Mutta se ei purjehtinut suoraan vihollista vastaan;
päinvastoin näytti jälkimäisestä, kuin se aikoisi välttää taistelua.
Kaartaen se ui eteenpäin kuin epäröiden, miten menetellä tällaisessa
tapauksessa.

Näätä oli melkein sen rinnalla, kun se käännähti vinhasti kuin
salama ja kohoten ylös vedestä syöksyi suoraan uijan päätä kohti.
Uija sukelsi, mutta yllätettynä se ei ollut kyllin nopea, vaan sai
pyörryttävän iskun oikean silmän yläpuolelle linnun väkevästä nokasta.
Hetkeksi sokaistuneena siltä puolen se samalla yltyi hurjaan vimmaan.
Että pelkkä höyhenpukuinen rohkeni sitä vastustaa, se oli uskomatonta.
Näätä kohosi silmänräpäyksessä pinnalle työntäen puolet vartalostaan
vedestä esille ja ilkeästi narskuttaen pitkillä valkoisilla
hampaillaan. Mutta se joutui käsittämättömään melskeeseen, jossa oli
suunnattomia, ruhjovia siipiä, piestyä vaahtoa, ennen kuulumatonta
sähinää ja sokaisevia, jäykkiä sulkia; eikä sen puolestaan onnistunut
saada kuin muutamia höyheniä murhaavien leukainsa väliin. Hämmentyneenä
ja tukehtumaisillaan se vaipui takaisin suu höyheniä täynnä. Kun se
vielä kerran sukelsi aikoen nousta pinnalle jossakin hyökkäykseen
soveliaammassa paikassa, kenties noin jalan verran pintaa alempana,
kävi sen niskaan kiinni teräksenkova leukapari. Joutsen oli työntänyt
pitkän käärmemäisen kaulansa veden alle kuin etsiäkseen liljan juuria
ja saatuaan lujasti kiinni vihollisestaan puisteli sitä kuin rakki
vanhaa kenkää. Sen kaula ja nokka olivat erinomaisen sopivat tähän
työhön, sillä liljan juuret ovat sitkeät ja vaativat pontevaa nykimistä.

Maissa tämä temppu olisi tietenkin heti ollut linnun häviö. Ketterä,
jäntevä näätä olisi kääntynyt ympäri ja käynyt hampain kiinni
vastustajansa kurkkuun, jolloin taistelu olisi ollut lopussa. Mutta
täällä vedessä se ei saanut mitään tukea, minkä varassa ponnistaisi.
Se ei voinut muuta kuin potkia hyödyttömässä raivossaan. Sitäpaitsi,
tottumattomana kamppailemaan veden alla, se tahtomattaan avasi suunsa
ja samassa tunsi alkavansa tukehtua. Jos joutsen nyt todellakin olisi
ymmärtänyt asemansa edullisuuden, olisi se ilman muuta voinut hukuttaa
ahdistajansa ja näin vapauttaa erämaan yhdestä sen pahimpia vitsauksia.
Mutta vimmastunut lintu, joka ei itse tuntenut mitään vastenmielisyyttä
pitäessään päätään useita minuutteja yhteen menoon veden alla, ei
osannut aavistaa, että sellainen koe olisi sen viholliselle ollut
kuolettava. Se hellitti hetken perästä kauhean otteensa ja jäi keveästi
peräytyen odottamaan hyökkääjän uutta ilmestymistä veden pinnalle,
torjuakseen sen uusilla iskuilla suurista siivistään, joihin se alati
turvasi.

Tavallisesti kiiltonäätä on viimeinen peräytymään tai masentumaan
minkään rangaistuksen uhatessa. Mutta tällainen kuritus oli niin
salaperäistä, niin aavistamatonta, että täksi kerraksi se tuntui
muuttuneen koko luonnoltaan. Muuten on hyvin luultavaa, että oikein
perinpohjainen upotus jäähdyttäisi sarvikuononkin taisteluinnon.
Niin ainakin kävi näädän. Vaikka sen keuhkot olivat halkeamaisillaan
ja silmissä iski tulta, ymmärsi se heti, kun puserrus niskasta
heltisi, jäädä vielä muutamaksi sekunniksi veden alle uiden samalla
epätoivoisesti omaa rantaansa kohden. Kun sen vihdoin täytyi nostaa
päänsä pinnalle, oli se enää muutaman jalan päässä rantapensaista,
mutta sen vastustaja oli myös siellä. Nielaisten keuhkojen täydeltä
ilmaa, jonka puutteessa se oli menehtyä, se sukelsi uudelleen ja tällä
kertaa niin syvälle kuin suinkin pääsi, pelastuen kuin ihmeen kautta,
kun sen voittaja taas nuolennopeasti tavoitti sitä nokallaan. Vasta
päästyään suojaavien juurten ja runkojen keskelle se rohkeni kohota
jälleen, mutta silloinkin vain huomaamatta madellakseen niiden välitse,
kunnes oli ehtinyt hyvät kaksikymmentä askelta veden rajasta. Sitten
se pysähtymättä luikki tiehensä miettimään tätä tilannetta, eikä
sitä nolompi näätä ole milloinkaan pitkin suota samoillut. Joutsen
näki vilaukselta näädän pakenevan, kajahutti erämaan yksinäisyydessä
ilmoille raikuvan voitonriemunsa ja ui ylpeänä takaisin pesälleen.

Kun nuo viisi kärsivälliselle emolle pesässään niin pitkäksi käynyttä
hautomisviikkoa lähenivät loppuaan, tuli kangasmaille ennenkuulumaton
kuivuudenaika. Lukuisat vesisuonet, jotka muulloin huuhtoivat suota,
kuivuivat niin peräti, etteivät pitkäikäiset joutsenet muistaneet
sellaista koskaan ennen sattuneen. Pitkällisessä varjottomassa
päivänpaisteessa järvi kutistui uskomattomasti. Viimein, pesän
varjelijain mielipahaksi niiden saari lakkasi olemasta oikea saari.
Kallioryhmä, joka sen muodosti, kohosi niin korkealle vedestä, että
ilmestyi kapeaharjainen kari, joka yhdisti sen rantaan. Se ei ollut
kuin jakso toisistaan etäällä olevia, epävarmoja astuinkiviä, joita
hienoinkin vedenväreily huuhteli, mutta se riitti valmistamaan kyllin
taitavalle kulkijalle kuivan pääsön saareen. Joutsenet katselivat sitä
yhä levottomampina.

Vihdoin koitti se päivä, jolloin kärsivällinen hautoja kuuli liikettä
ja naputusta ja vienoa ääntä kuudesta kallisarvoisesta munasia
rintansa alla. Kerran toisensa perästä se painoi päänsä niiden sekaan
kuunnellakseen lumoutuneena tai vastatakseen pehmeillä, rohkaisevilla
kurkkuäänillä. Kumppanikin lähestyi pesää unohtaen syömisensä, mutta
aina muistaen pitää säihkyvin katsein silmällä rannalle vievää karia.

Pian yksi pienoisista joutsenenpoikasista, jaettuaan kuoren kahteen
puoliskoon teräväkärkisen nokkansa säännöllisillä iskuilla, työnsi
ylemmän puoliskon pois, ikäänkuin se olisi ollut vain kansi, ja kieri
ulos ihan märkänä emonsa kuumaa, alastonta rintaa vasten. Emo työnsi
kuoren puolikkaat sisätysten, jotteivät veisi niin paljon tilaa, ja
vähän myöhemmin heitti ne ulos pesästä, etteivät painuisi toisen munan
päälle näin tukahuttaen sen asukkaan.

Pian jälleen kaksi pienokaista puhkaisi kuorensa melkein yhtaikaa.
Ihastunut emo oli nyt puoleksi seisaallaan jättääkseen kosteille
sätkyttäjille enemmän tilaa. Juuri tällöin muuan suuri harmaa ilves
kierrellen tavallista lähempänä veden rajaa huomasi astumakivet ja
päätti kulkea niiden yli. Jo kauan se oli himoinnut näitä suuria
valkoisia lintuja.

Tavallisissa oloissa ei joutsenista väkevinkään kykene mittelemään
voimiaan ilveksen kanssa, vaan joutuu poikkeuksetta tuon julman,
voimakkaan pedon avuttomaksi saaliiksi. Mutta usein villieläimet,
poikasiaan puolustaessaan, osoittavat sellaista kykyä ja urheutta,
josta tavallisina aikoina ei osaa uneksiakaan. Silloin ne ovat täysin
välinpitämättömiä kaikista vaaroista, ja tällainen mieliala saa usein
aikaan mahdottomiakin. Sitäpaitsi on toista puolustaa siltaa kuin
taistella aukealla.

Ei kumpikaan joutsen ollut hetkeäkään epätietoinen siitä, että tässä
oli kuolemanvaara. Ne tunsivat ilveksen tavat. Emälintu nousi seisomaan
muniensa ja poikastensa keskeltä ja astui varovasti pesästä sähisten ja
lyöden siivillään. Molemmat linnut ymmärsivät olla hyökkäämättä tämän
vihollisen kimppuun maalla tai vesillä. Päästäen raivoisia huutoja ne
kohosivat vaivaloisesti ilmaan.

Ilves oli saavuttanut astumakivistä toisen, terävän ja kapean, ja
pysytteli sen päällä ennenkuin loikkaisi seuraavalle, varovaisena
kuin kotikissa, joka pelkää kastelevansa jalkansa. Juuri kun se
valmistautui hyppyyn, iski koirasjoutsen sitä raskaasti päähän,
niin että se oli vähällä menettää tasapainonsa. Sen etukäpälät ja
viiksinen kuono tosin painuivatkin veteen, mutta vahvat, hyppyä varten
sovitetut takakynnet pitivät kalliosta kiinni. Kiukkuisesti sylkien ja
hämmästyneenä se kapusi entiseen asemaansa. Mutta seuraavana hetkenä
se oli niin ajattelematon ja ylen rohkea, että nousi takajaloilleen
ja tavoitti ahdistajaansa toivoen siten vetävänsä sen ilmasta maahan.
Juuri silloin, kun ilveksen tasapaino oli epävarmin, heitti emälintu
vaaraa uhmaten koko murskaavan painonsa sitä kohti. Auttamattomasti
ilves kierähti karilta ja joutsen putosi sen mukana ja päällä, painuen
syvälle veteen.

Tuokion verran ilves sokaistuneena kynsi joutsenta repien siitä
irti vahvoja valkoisia sulkia ja viiltäen ammottavia haavoja sen
rintaan ja reiteen. Mutta tätä kesti vain lyhyen hetken. Nolattuna
ja tukehtumaisillaan se hellitti otteensa ja pulikoi pinnalle. Sen
ryömiessä ylös karille molemmat linnut olivat heti jälleen sen
kimpussa. Mutta ilveksessä ei enää ollut rahtuakaan taistelunhalua.
Sen ei ollut ensinkään nälkä, eikä se välittänyt joutsenista, vaan
tahtoi päästä johonkin päivänpaisteiseen, rauhalliseen paikkaan itseään
kuivaamaan. Äänekkäästi sylkien, pää kyyryssä olkain välissä, korvat
luimussa, hännän töpö lujasti painettuna pörröisten koipien väliin
se pakeni häpeällisesti oikeasta siipien, nokkain ja kirkumisten
helvetistä.

Kun ilves lopulta ei enää ollut saavutettavissa, oikaisivat
molemmat joutsenet itsensä täyteen pituuteensa, levittivät siipensä
mahdollisimman laajalle ja toitottivat käheän varoituksen kaikille
rauhanhäiritsijöille. Sitten ne kiiruhtivat takaisin pesälle, jota
osasivat niin hyvin varjella. Emälintu, nähtävästi tuntematta
haavojaan, ryhtyi jälleen hautomiseensa pehmeästi kurnutellen
kuoriville pienokaisille, kun taas koiraslintu tyynenä, kuin ei mitään
tavallisuudesta poikkeavaa olisi tapahtunut tai koskaan saattaisi
tapahtua, asettui puhdistelemaan sotkeutunutta, lumihohteista
höyhenpukuaan.




Meren tiikeri.


Halki laajojen, hiljaisten punavihreiden maininkien, joiden harjaa
lempeä tuulenhenki heikosti väreilytti, uiskenteli emovalas
tyytyväisenä poikasen pysytellessä aivan vieressä. Vähän väliä
pikku valas hankasi itseään emoa vastaan ikäänkuin arkaillen noita
valtameren aavoja ja vaarallisia ulapoita ja etsien suojaa emon lyhyen,
voimallisen pyrstön takaa. Ja vähän väliä emovalas, joka on villin
luonnon huolellisimpia ja uutterimpia äitejä, veti poikasensa isolla
pyrstöllä hyväillen kylkeänsä vasten tai kääntyen puoleksi ympäri
kosketti sitä kysyvästi suunnattomalla pyöristetyllä kuonollaan.

Tämä iso miekkavalas eli "murhavalas", joksi joku merimies tai
kalastaja, joka olisi sen sattunut näkemään, olisi sitä nimittänyt,
oli hyvinkin yhdeksäntoista tai kaksikymmentä jalkaa pitkä. Sen olisi
kaikista muista valas- ja pyöriäissuvun jäsenistä heti voinut erottaa
suunnattoman selkäevän nojalla, joka ei ollut paljoa alle viiden
jalan korkuinen ja kohosi suorana sen leveästä, mahtavasta mustasta
selkäkaarteesta, ja lisäksi oli sillä tuntomerkkeinä kaksi hyvin
huomattavaa valkoista juovaa mustassa kyljessä ja selväpiirteisenä
näkyvä, kellahtava maha sen laiskasti vieriessä aallokon rinteellä.
Nämä kaikki olivat vaaran merkkejä, jotka olisivat panneet
asiantuntijan olemaan varuillaan.

Valaan poikasella ei ollut juuri syytä tuntea pelkoa, niin kauan
kuin se pysyi emon läheisyydessä. Sillä tämä valaista vinhavauhtisin
ja julmin ei pelännyt mitään muuta uivaa kuin jättiläisserkkuaan
potovalasta. Vaikka vain kahdenkymmenen jalan pituinen, saattoi se
pelkän vimmansa nojalla tehdä hengenvaarallisia hyökkäyksiä suurta eli
"oikeata" valasta vastaan, joka oli noin neljä kertaa sen pituinen ja
monin verroin kookkaampi. Ihmistä sen olisi ehkä ollut syy peljätä,
jos se olisi koskaan joutunut tämän mahtia kokemaan, mutta kun se oli
rasvasta köyhä, ei sen suku koskaan ollut houkutellut ihmistä näin
vaivaloiseen ja vaaralliseen pyydystämiseen. Haikaloja tosin oli sen
kokoisia tai siitä voiton viepiäkin, mutta ei ainoatakaan sen vertaista
julmuudessa, nopeudessa ja oveluudessa. Huolettoman tyytyväisenä se
siis uiskenteli pitkin suloista, rauhallista merta, välittämättä
hyrskyistä keltaisten kallioiden ympärillä oikealla puolella tai
valtameren tyhjistä avaruuksista vasemmalla. Mikäli aikaa jäi poikasen
lapsellisen sulon tarkkaamiselta, sen se käytti tähystelläkseen
läpikuultavaan syvyyteen allaan; siellä piileskeli suuria mustekaloja
ja muita velttoja merenpohjalla eleskeleviä kaloja, joita sen oli
tapana saaliikseen pyydystää.

Äkkiä se sukelsi päästämättä muuta ääntä kuin kovan, imemistä
muistuttavan kohinan, kun vedet sulkeutuivat sen yli. Kaukana
alhaalla hämärässä se oli havainnut kalpean, sätkivän olennon. Se
oli meripolyyppi, joka älyttömästi oli jättänyt tavallisen kotinsa
pohjakallioiden välissä ja lähtenyt etsimään uusia ruokamaita.
Ennenkuin se ehti yrittääkään paeta, joutui se surmaajan suurten
leukojen vangiksi. Hetken aikaa sen kahdeksan pitkää tuntosarvea
kiemurteli epätoivoisesti tavoitellen vangitsijansa huulia. Sitten
ne hävisivät yhdellä nielaisulla sisään vedettyinä. Tämän jälkeen
valas ui rauhallisesti takaisin päivänpaisteiselle pinnalle, kohdaten
puolitiessä levottoman poikasensa, joka ei ollut kyennyt kyllin
nopeasti seuraamaan emoa tämän salamantapaisessa sukelluksessa. Emo ei
ollut viipynyt kahta minuuttia poissa eikä hetkeäkään näkymättömissä,
mutta pienokaisen vaisto varoitti sitä, että lempeä sininen alkuaine,
missä se asui, oli vaaroja täynnä.

Meripolyyppi, vaikka isoa lajia, oli ollut vain suupala suurelle
tappajalle, vain kiihoitin sen suunnattomalle ruokahalulle. Se matkasi
nyt eteenpäin tutkien tarkemmalla silmällä syvyyksiä. Silloin veden
syvä sinivihreä väri alkoi vaihtua vaaleammaksi kirkkaanviheriäksi,
missä rivi vasta muodostuvia kareja kohosi noin kolmenkymmenen jalan
päähän veden pinnasta ja hohti auringossa. Tässä makasi päivää
paistattamassa leveä, litteä, yökköä muistuttava olento, jonka
siipievät olivat yhteensä kaksitoista jalkaa pitkät ja häntä kuin
piiska. Sen kylmät, liikkumattomat silmät tuijottivat ylöspäin ja
huomasivat surmaajan ruumiin hitaasti pintaa halkomassa. Tuskin
huomattavasti liikauttaen mustia siipiään se luiskahti karilta ja
sukelsi turvaa etsien syvyyksiin.

Mutta tuo jättiläismäinen rauskukala ei ollut osannut kyllin nopeasti
ja liukkaasti välttää vihollisensa silmää. Taas valas sukelsi
välittämättä liikkua ääneti tällä kertaa, ja niin nopeasti se meni,
että sen leveät suoraan ylöspäin kohoavat evät piestessään vettä
synnyttivät äänen, joka kuului koko matkan rantaan asti. Valas painui
alas luotisuoraan. Rauskukala näki sen tulevan ja joutui kauhun
valtaan. Se ryntäsi sivulle ja kohta taas ylöspäin komeassa loivassa
kaaressa. Rajulla voimallaan se sinkautti koko tärisevän ruumiinsa
korkealle ilmaan, missä se kääntyi ja hetken roikkui mustana lepattaen,
ikäänkuin sen silmitön kauhu olisi ajanut sen valtaamaan uuden
alkuaineen. Hermostuneesta valaanpoikasesta se oli kamala kummitus,
joka peitti auringon. Mutta tämä kiivas retki ilmaan kesti vain
sekunnin tai pari ja oli yhtä turha kuin lyhytaikainen. Kun litteät
mustat siivet painuivat hurjasti läiskähtäen takaisin veteen, kohosi
takaa-ajava valas melkein niiden alta, tarttui niihin ja veti ne
syvyyteen. Siitä ei sukeutunut taistelua, rauskukala kun oli voimaton
mahtavan vastustajansa edessä ‒ vain lyhyen hetken sokea vimmattu
temmellys vaahtoavissa hyrskyissä ja sitten laajeneva punainen jälki
vihreässä meressä.

Tämä oli täysin riittävä ateria sellaisellekin ruokahalulle kuin
valaan, ja monet hylätyt rippeet hajaantuivat ja painuivat ruuaksi
lukemattomille siivousta tekeville ravuille, jotka piileskelivät
ruokojen välissä ja vajonneiden karien onteloissa. Valas jäi noin
puoleksi tunniksi paikoilleen kieriskellen tyytyväisenä kirkkaassa
vedessä salakarin yläpuolella, hoidellen ja hyväillen pienokaistaan
ja sulatellen ateriaansa. Sitten se hitaasti jatkoi matkaansa, mutta
kaartaen rantaa kohden, kunnes ei ollut kuin noin puolen penikulman
päässä äkkijyrkkäin saarten ja rikkonaisten niemekkeiden ketjusta,
joka reunusti tätä vaarallista rannikkoa. Nyt oli ihan keskipäivä,
ja auringonvalo, jota ei pilvikään himmentänyt, langetessaan melkein
kohtisuoraan meren pintaan näytti pohjan olevan hämmästyttävän
kaukana. Noin puolivälissä tätä läpikuultavaa hohtoa uiskenteli suuri
mustekala kaikessa rauhassa. Sen kapea, suippeneva ruumis oli noin
kuuden jalan pituinen ja ehkä kaksitoista tai neljätoista tuumaa
poikkimitaten leveimmältä kohdaltaan, joka oli pää. Muodottomasta
päästä lähti, työntyen ulos melkein kuin lehdenvarret porkkanasta,
kimppu tuntosarvia, kymmenen luvultaan ja melkein ruumiinmittaisia.
Tuntosarvet samoin kuin ruumis olivat vaaleata, likaista
kellahtavanharmaata väriä ruskeaan menevine täplineen, jollainen väri
teki kalan melkein näkymättömäksi auringon läpitunkemassa meressä.
Mustekala eteni takaperoa ja suoritti liikettään, ei tuntosarvillaan,
vaan imemällä suuren määrän vettä laajaan tuntosarvien alapuolella
olevaan lihaksilla varustettuun säkkiin ja työntämällä sen taas
voimakkaasti ulos. Näytti siltä, kuin se hengittäisi ilmaa, ja
käyttäisi sitä puhaltaakseen itseään eteenpäin.

Valaan ei suinkaan ollut näin pian nälkä jättiläisrauskusta saamansa
juhla-aterian jälkeen, mutta niin mehevä pala kuin mustekala oli
kiusaus, jota ei voinut vastustaa. Liukkaasti käännyttyään tuo
suunnaton, mutta kaunismuotoinen musta ja valkoinen olento ampui
suoraan alaspäin välkkyvien vetten läpi. Mutta ennenkuin se saavutti
mustekalan, katsahti tämä ylöspäin ja näki sen. Silmänräpäyksessä
sen kymmenen notkeata tuntosarvea kietoutui jäykäksi kimpuksi, joka
ei tuottanut mitään esteitä sen kululle eteenpäin, ja vaaleat kyljet
vetäytyivät voimakkaasti kouristuen kokoon työntäen ulos suuren määrän
vettä, joka lennätti sitä poispäin sellaista vauhtia kuin torpeedo
olisi ammuttu torvestaan; samalla se ruiskautti etenemissäkkinsä
rauhasesta suihkun mustemaista nestettä, mikä heti levisi suureksi
mustaksi pilveksi verhoten sen paon. Noin kätkettynä se muutti
suuntansa ja pakeni alaspäin syvää kalliopohjan halkeamaa kohti, missä
vihollisen leuat, kuten se tiesi, eivät sen kimppuun ulottuisi.

Valas hyökkäsi säikkymättä suoraan eteenpäin mustemaiseen pilveen.
Mutta jouduttuaan keskelle hämärää se kadotti kaikki jäljet
tavoittamastaan saaliista. Hetkiseksi se eksyi itsekin. Se heittelehti
sinne tänne vimmatusti rauskuttaen suunnattomia leukojaan, mutta
turhaan. Niiden väliin ei tullut muuta kuin tyhjää väritettyä
vettä. Vihdoin ja aivan odottamatta se pääsi mustasta kehästä ulos
läpikuultavaan viheriään ja katsahtaen ylöspäin näki näyn, mikä pani
sen hulluna syöksymään vedenpintaa kohti valtavien kylkien meloessa
huimaavia kaarteita. Sen vimmatuista iskuista kiehuivat syvät vedet.
Nuo iskut panivat syvyyden kiehumaan kuin valtamerilaivan potkurien
lyönneistä.

Valaanpoikanen oli lähtenyt seuraamaan emoaan syvyyksiin, mutta oli
säikähtänyt mustepilveä, jonne oli nähnyt emon häviävän. Palattuaan
hätääntyneenä pinnalle se uiskenteli ympäri levottomana ja ilman
päämäärää, kunnes äkkäsi harhailevan haikalan.

Haikala tiesi kyllä hyvin, mikä se oli, ja tähysti ympärilleen,
näkyisikö missään emoa. Se ei tahtonut olla epäystävällinen
emävalaalle; mutta emää ei ollut näkyvissä. Se ei ymmärtänyt asian
oikeata laitaa; mutta sen oli raju nälkä ja tällainen tilaisuus
oli aivan vastustamaton. Se ryntäsi pikkuvalasta kohti ja kääntyi
kyljelleen, niin että lyijynkarvainen vatsa näkyi, tarttuakseen
saaliiseensa. Valaanpoikanen säikähti tummaa, kolmikulmaista,
monihampaista onkaloa, joka äkkiä ammotti sen edessä, luiskahti syrjään
viime hetkessä ja alkoi uida suuressa kaaressa sen kohdan ympärillä,
minne emo oli sukeltanut.

Taas haikala hyökkäsi, mutta sen täytyi kääntyä kyljelleen saadakseen
omituiset alapuolelta jäykät leukansa toimimaan, ja valaanpojalla oli
jo sukunsa notkeus. Taas hyökkäys epäonnistui. Ennenkuin haikala ehti
sen uudistaa, huomasi se emävalaan kohoavan viheriästä syvyydestä.
Vaikka haikala oli noin viisikolmatta jalkaa pitkä ‒ runsaasti viisi
jalkaa valasta pitempi ‒ kääntyi se ympäri ja pakeni henkensä kaupalla.

Yksi ainoa silmäys selvitti emolle, että pienokainen oli
vahingoittumaton. Sitten se syöksähti ahdistajan jälkeen sellaista
vauhtia, että tämän pako oli aivan turha. Ennenkuin haikala oli
päässyt viidenkymmenen yardin päähän, oli valas sen kimpussa kita
ammollaan. Heittäytyen suonenvetoisesti sivulle haikalan onnistui
täpärästi väistää ensimäinen vastustamaton hyökkäys. Epätoivon vimmalla
se väänsi itsensä kiemuraksi ja puolittain kääntyen kyljelleen
pujahti vastustajansa mahan alle, johon kävi kiinni kolmikulmaisilla
leuoillaan. Mutta valas oli jo väistynyt, eikä haikalan onnistunut
saada lujaa otetta. Se tosin raastoi irti joukon nahkaa ja rasvaa,
mutta ei päässyt kiinni mihinkään hengenvaaralliseen kohtaan, ja
raivostunut murhavalas tuskin tunsikaan haavojaan. Käännähtäen ympäri
niin kiivaasti, että vaahtoa ja kuohua pärskähti ilmaan, se sai
haikalan pyrstön tyven suunnattomien leukainsa väliin.

Mitä tulee varsinaiseen taisteluun, niin tämä oli sen loppu. Useita
minuutteja kesti tuota jättiläistemmellystä, joka pieksi värjäytyneitä
vesiä yardien korkeuteen, mutta se oli vain toispuolista, kun
miekkavalas pudisteli ja murskasi ja repi henkeä irti voitetusta
vastustajastaan. Vihdoin se vetäytyi pois jättäen ruhjotun raadon
hitaasti painumaan syvyyksiin. Sitten se kahmaisi kiihtyneen poikasen
evänsä alle, imetti sitä ja ui hitaasti maata kohden saaria ja rantaa
tällä kohtaa erottavaan syvään salmeen, missä luuli löytävänsä lisää
noita meheviä mustekaloja korvaukseksi siitä, joka niin arvaamatta oli
välttänyt sen lähentelemiset.

Tuulenhenki, joka tähän asti oli saanut toimeen vain heikkoja väreitä,
kiihtyi nyt tasaiseksi viimaksi, vaikkei sekään jaksanut muuta kuin
tummentaa meren pinnan himmeän purppuraiseksi. Vapaana kiitäen tuulen
edellä pitkin rannikkoa tuli pieni purjealus, jonka ainoa purje
kimalteli valkoisena kirkkaassa päivänpaisteessa.

Pienessä aluksessa oli kaksi matkustajaa ‒ mies perässä poltellen
isoa orjantappuraista piippua ja silkkikarvainen ruskea vainukoira
kyyristyneenä maston juurelle. Tuollainen pähkinänkuori joutui tässä
kulkemaan pitkin vaarallista rannikkoa ja väylää, mutta mies oli
taitava purjehtimaan pienillä aluksilla ja tiesi, että matkalla siitä
satamasta, mistä oli lähtenyt, täältä noin viidentoista penikulman
päästä, siihen paikkaan, minne nyt oli menossa, kymmenkunnan penikulmaa
pohjoiseen päin, oli monta turvapaikkaa suojaksi äkillisen itämyrskyn
sattuessa. Nämä vedet olivat hänelle outoja, mutta hänellä oli
hyvä kartta, ja erityistä huvia tuotti hänelle samoileminen pitkin
tuntemattomia rantoja, ainoana toverinaan uskollinen ja kaikkeen
mukaantuva koiransa, joka aina oli hänen kanssaan yhtä mieltä siitä,
missä paikoissa olisi hauskinta käydä.

Mutta vaikka Gardner oli tottunut purjehtija, jolla oli tarkka silmä
huomaamaan kaikki säänmerkit ja herkkä vaisto tuntemaan tuulenpuuskat
ruorinvarresta tai purjeen jännityksestä, oli hän luonnonhistoriaan
vähemmän perehtynyt, kuin oli suotavaa sellaiselle, joka piti asutettua
merta urheilukenttänään. Hänen käsityksensä valaiden suvusta ja niiden
vaihtelevista luonteista perustui siihen, mitä oli lukenut suuresta
pelokkaasta valaanluu-valaskalasta ja nähnyt iloisesta, vaarattomasta
pyöriäisestä. Kun hän nyt näki miekkavalaan kaarevan mustan selän
ja kauhistavan pään sen verkalleen kyntäessä aaltoja, ei hänen siis
juolahtanut mieleensäkään, että piti olla varuillaan. Jos hän olisi
ollut tavallinen kulkija näillä vesillä, olisi hän heti kääntänyt
keulansa toiseen suuntaan, jottei valas arvelisi hänen haluavan häiritä
sen yksinäisyyttä. Mutta näin ollen hän purjehti lähemmäksi nähdäkseen,
mikä kala tai peto tuo musta ja valkoinen olento oli, se kun ei näkynyt
olevan hänen lähestymisestään milläänkään.

Sivuuttaessaan sitä noin kahdeksankymmenen tai sadan yardin
matkalta Gardner sai äkkiä mielettömän päähänpiston. Tässähän on
hyvä tilaisuus ampua! Tuntematon peto olisi hauska saalis. Hän ei
pysähtynyt miettimään, mitä sille tekisi, jos todellakin saisi sen.
Hän ei huolinut myöskään ajatella, että hänen oli turha toivoakaan
kevyellä kiväärillään saavansa tuolle merihirviölle sen pahempaa kuin
tuskallisen haavan niiden rasvakerrosten läpi, jotka suojasivat sen
sisimpiä elimiä. Hän ei tiennyt sitäkään, että kuollut valaskala painuu
pohjaan, joten ei onnistuneinkaan laukaus tuottaisi hänelle mitään
palkintoa. Siinä oli kylliksi, että tappamisvietti oli saanut hänet
valtaansa.

Hän piti toisella polvellaan ruorinvartta kiinni pysyäkseen määrätyssä
suunnassa, tarttui kivääriinsä ja laukaisi jonnekin valaan suuren evän
taakse, missä arveli sydämen olevan. Hänen näin puuhatessaan koira
älysi, että jotakin mielenkiintoista oli tekeillä, hypähti pystyyn,
laski etukäpälänsä purren laidalle ja haukkui vimmatusti tuota outoa
mustaa olentoa, joka kieriskeli aalloissa.

Gardnerin hämmästykseksi ei hirviö itse vastannut millään tavalla tähän
laukaukseen, mutta heti alkoi juuri sen kyljen alla hurja liike. Jokin
siellä rupesi vimmatusti pieksemään vettä, ja peto, käännähtäen ympäri,
katseli sinnepäin perin levottomana ja huolestuneena. Se silitteli
jotakin pyrstöllään ikäänkuin sitä rauhoittaakseen, ja silloin
Gardner huomasi, että laukaus oli osunut pedon poikaseen. Nyt hän
tunsi katumusta. Jos hän olisi nähnyt poikasen, ei hän olisi ampunut
emoa eikä pienokaista. Hän ei ollut kevytmielisen julma, ainoastaan
ajattelematon. Muutaman silmänräpäyksen hän tuijotti epäröiden. Sitten
hän, päättäen poikasen liikkeistä, että se oli saanut kuolettavan
haavan, katsoi parhaaksi tehdä lopun sen kärsimyksistä. Tähdäten
erittäin huolellisesti hän laukaisi taas. Pamaus kajahti kovaa tuskin
sadan jalan päässä olevan saaren kallioseinämästä.

Tällä kertaa Gardner oli ampunut hyvin. Ennenkuin laukauksen kaiku oli
häipynyt, makasi valaanpoikanen hiljaa ja alkoi sitten hyvin hitaasti
painua. Nyt tuli muutaman hetken hiljaisuus, jota häiritsi vain ruskean
koiran kiihkeä haukunta. Valas ui hitaasti puolikaaressa poikasensa
ruumiin ympäri ja pääsi nähtävästi selville siitä, että se oli
kuollut. Sitten se loi pienet silmänsä venettä kohti. Tätä kesti vain
silmänräpäyksen, mutta sittenkin ennätti Gardner käsittää tehneensä
kauhistuttavan virheen. Vaistomaisesti hän suuntasi veneen tuota
kallioista saarta kohti.

Kun hän kiristi ruorinvartta toiselle puolelle, samalla hellittäen
purjetta, näki hän veden kiehuvan valaan mustan ruumiin ympärillä.
Valas oli hyvinkin sadan jalan päässä, mutta sen ryntäys oli niin
kauhistava, että näytti siltä kuin se samassa hetkessä saavuttaisi
hänet. Ulvahtaen koira loikkasi kauvas keulaan. Kun vene sillä hetkellä
oli sivuttain tuohon kauheaan hyökkäykseen, pysyi Gardner istumassa
paikoillaan ja ampui vielä epätoivoisen laukauksen suoraan lähestyvää
tuhoa kohti. Yhtä hyvin hän olisi voinut ampua hernepyssyllä!

Pyssy putosi hänen jalkoihinsa. Samassa hetkessä tuntui siltä, kuin
pikajuna olisi törmännyt veneeseen. Se ihan nousi vedestä, ja koko
toinen sivu meni mäsäksi. Sillä välin Gardner tunsi, kuinka hänet
lennätettiin suoraan yli puomin. Pudotessaan alas hän kuuli ruskean
koiransa vinkaisevan.

Pelastaakseen sotkeutumasta purjeeseen, joka vettä viistäen lepatti
hänen päällään, hän sukelsi ja kohosi pinnalle noin viidentoista jalan
päässä. Tätä sukellusta samoin kuin purjeen suomaa silmänräpäyksen
piiloa hän epäilemättä sai kiittää hengestään. Hän oli taitava uimari
ja lähti heti saarta kohti kilpavauhtia, uiden matelevin ottein pää
enimmäkseen veden alla. Valas ei ensin huomannut hänen pakoaan.
Onneton koira oli haukkumisellaan kiinnittänyt sen huomion, ja tämän
se tempasi ja murskasi sinä hetkenä kun se paiskautui veteen. Sitten
kohdistaen raivonsa venehylkyä vastaan se oli repinyt ja ruhjonnut sen
sytykepuiksi tarttuen siihen suurilla leuoillaan ja pudistellen sitä
kuin koira rottaa. Tämän suoritettuaan se oli kääntynyt saarta kohti,
ja sen kamalat silmät osuivat uivaan mieheen tämän halkoessa aaltoja
matkalla rantaan päin.

Sen ryntäys oli kuin torpedon lento, mutta Gardner tarttui jo
vimmatusti kallion reunaan. Tämä oli muodoltaan kuin noin kahdentoista
tuuman levyinen hylly ja ihan vesirajassa. Mies ymmärsi, että se ei
ollut mikään turvapaikka. Mutta jotakuinkin miehen korkeudella vedestä
oli kalliossa syvennys, omituisesti kovertunut kuin kuvapatsasta
pidelläkseen. Epätoivoisen notkeasti hän ponnahti tähän pienoiseen
pakopaikkaan vetäen jalat ylös perässään ja painautuen mahdollisimman
litteänä komeroon. Samassa hetkessä hän oli tukehtua vaahtoon ja
ryöppyyn, kun hänen takaa-ajajansa ruho kumeasti jymähtäen iski
kallioon aivan hänen jalkainsa alla.

Gardner värisi ja ponnisteli läähättäen tavoittaakseen henkeä
keuhkoihinsa. Hän oli uinut monessa kilpailussa, mutta ei koskaan
tällaisessa. Varovasti kääntyen ja pysyttäytyen litteänä kuin simpukka
syvennyksen seinää vasten, hän tuijotti alas peläten, että vainooja
yrittäisi toista tällaista hurjaa hyppyä paremmalla onnella.

Mutta valas ei näyttänyt haluavan koettaa sitä uudestaan. Törmäyksen
tuottama täräys oli ollut kauhea ja varmaankin vähällä pusertaa hengen
valaan ruumiista. Se uiskenteli nyt hitaasti edestakaisin pelottavana
vanginvartijana. Gardner katsoi sen kylmiin pieniin silmiin ja värisi
nähdessään niissä leimuavan, ymmärtäväisen, leppymättömän vihan.

Kun hän tunsi itsensä kyllin tointuneeksi punnitakseen asemaansa,
täytyi hänen pakostakin myöntää, että se oli koko lailla epätoivoinen.
Koetellessaan kädellään ulospäin ja ylöspäin niin pitkälle, kuin
ulottui, ei hän tavoittanut mitään ulkonemaa, jonka avulla olisi ollut
toivoa päästä ulos komerosta ja sitten kiivetä ylös kalliolle. Hän ei
ensinkään osannut arvostella, kuinka kauan tuo kostonhimoinen vartija
aikoi pysyä toimessaan, mutta päättäen sen vääryyden suuruudesta, jolla
hän oli valasta loukannut, siitä täsmällisyydestä, joka ilmeni sen
vartioimisessa, ja siitä hurjasta vimmasta, jota se oli hyökkäyksessään
osoittanut, ei hänellä ollut syytä odottaa, että se pian väsyisi
virkaansa. Noissa hedelmällisissä vesissä hän tiesi sen löytävän
runsaasti syömistä, jättämättä vahtipaikkaansa. Mutta vaikka nuo vedet
uhkuivatkin merielämää, täytyi hänen katkerin mielin myöntää ne perin
tyhjiksi laivoista.

Rannikkoalusten oli tapana pysytellä kaukana maasta tällä kohdalla
rantaa salakarien ja hankalain merivirtain takia. Tästä saaresta
ei tosin ollut kuin noin puoli penikulmaa rantaan ‒ hänelle helppo
uimamatka tavallisissa olosuhteissa. Mutta vaikka hänen vartijansa
olisikin ollut poissa näkyvistä, ei hän olisi tuntenut mitään
halua uhmailla jättiläishaikaloja, jotka vaaniskelivat noissa
saaristosalmissa. Alttiina auringon kuumimmalle paahteelle ‒ kallio
hänen ympärillään tuntui epämiellyttävän kuumalta hänen koskettaessaan
‒ hän ihmetteli, kuinka kauan kestäisi, kunnes helle ja jano niin
valtaisivat hänet, että hänen jalkansa sortuisivat hänen painonsa
alla ja hän suistuisi odottavan vihollisensa kitaan. Tässä suhteessa
hän kuitenkin pian rauhoittui huomatessaan, että aurinko hyvin pian
kulkisi kallion harjan yli ja jättäisi hänet varjoon. Mitä kuumuuteen
tulee, oli hän joltisessakin turvassa seuraavaan aamuun. Mutta sitten,
jos sää yhä pysyisi kauniina, kuinka hän kestäisi aamupäivän pitkän,
sietämättömän helteen, ennenkuin aurinko taas painuisi kallion taa?

Hän alkoi rukoilla itselleen myrskyä ja pilvien verhoamaa taivasta.
Mutta tähän hän pysähtyi käsittäen pulmallisen tilansa. Jos nousisi
myrsky, tulisi se tähän vuoden aikaan luultavimmin kaakosta, ja silloin
jo ensimäiset kohoavat vedet ahmaisisivat hänet ylävältä paikaltaan.
Hän päätti nopeasti, että on parasta rukoilla vain yleisesti eikä
rohjeta esittää vaarallisia ehdotuksia kaitselmukselle.

Vaistomaisesti kopeloiden taskussaan hän veti esille lionneen,
tippuvan tupakkakukkaronsa ja laatikon märkiä tulitikkuja. Jälkimäinen
sisälsi muutamia vahatikkujakin, ja hänellä oli hämärä toivo, että
nämä huolellisesti kuivattuina ja oikein käsiteltyinä kenties vielä
syttyisivät. Hän levitteli ne tupakan kanssa kuumalle kalliolle
jalkainsa väliin. Häneltä oli tuhon mukana hukkunut piippu, mutta
taskussa oli kirjeitä, joista hän niiden kuivuttua tuumi kiertää
savukkeita. Tämä suunnitelma antoi hänelle jotakin tekemistä ja auttoi
näin kuluttamaan tuon raskaan iltapäivän. Mutta lopulta hän huomasi,
ettei ainoakaan tikuista saanut aikaan edes sähinääkään. Vihaisena hän
heitti niiden hyödyttömät jäännökset mereen.

Yö tuli äkkiä kuten aina näillä leveysasteilla, ja kuutamo lumosi
pitkät mainingit niin tyyniksi kuin kuvastin. Koko yön valas ui
edestakaisin kallion edustalla, kunnes sen liikkeiden muuttumaton
yksitoikkoisuus alkoi hypnotisoida vankia, joka käänsi silmänsä
kallioseinämään päin päästäkseen sen vaikutuksesta. Hän oli
kuolemantuskassa, peläten vaipuvansa uneen uupumuksessaan ja putoavansa
syvennyksestään. Hänen jalkansa olivat pettämäisillään hänen allaan,
eikä komerossa ollut tilaa hänen istahtaa tai edes kyyristyä vähänkään
mukavasti. Vihdoin epätoivoissaan hän päätti uskaltaa laskea jalkansa
riippumaan yli reunan, vaikka vihollinen silloin voisi niihin ulottua,
jos rohkenisi vielä yrittää tuollaista hurjaa hyppyä ilmaan. Heti
kun hän istahti tähän asentoon, ui se lähemmäksi ja silmäili häntä
sanomattoman ilkeästi. Mutta se ei yrittänyt uudistaa lentävää
hyökkäystään. Gardner näki selvästi, että se ei halunnut toista
samanlaista rajua yhteentörmäystä kallion kanssa.

Vihdoin tuo loputon yö sittenkin päättyi. Kuu oli jo kauan sitten
hävinnyt kallion taa, kun taivaan samettimainen purppura alkoi ohentua
ja jäähtyä, tähdet kalveta ja sammua. Sitten leimahti meren yli
pilvettömän troopillisen aamunkoiton ääretön komeus, ja vetten välkkyvä
pinta näytti kallistuvan aurinkoa vastaanottamaan. Gardner kokosi
kaikki uupuneet voimansa kohdatakseen sen tulikokeen, jonka tunsi
olevan edessään.

Paremmin siihen varustautuakseen hän riisui päältään kevyen takkinsa
ja nuoranpätkillä, jotka löysi taskustaan, laski sen veteen ja liotti
siellä perinpohjin. Valas tuli nuolena katsomaan, mitä hän puuhasi,
mutta hän veti märän takkinsa ylös, ennenkuin valas ehti siihen
tarttua. Hän tunsi, että tämä aate oli tosiaankin mainio keksintö,
sillä pitämällä päätään ja ruumistaan hyvin märkinä, hän voisi kestää
melkein mitä kuumuutta tahansa, ja kun samalla imeytyisi vettä hänen
sisäänsä, saattoi hän toivoa edes hetkeksi torjuvansa janon tuottamaa
ääretöntä tuskaa.

Mutta leppyvän kohtalon määräyksestä hänen koettelemuksensa oli pian
päättyvä. Noin yhdeksän tienoilla aamulla alkoi jostakin saaren takaa
kesken hiljaisuutta kuulua rämeätä, hidastahtista jyskytystä. Gardnerin
korvissa se oli suloisinta soittoa. Pian hän oli kiskaissut yltään
kevyen paitansa ja piteli sitä innokkain käsin. Vielä hetkinen ‒ ja
vahva neljänkymmenen jalan moottorialus tuli näkyviin. Se oli noin
sadanviidenkymmenen yardin päässä ja piti aika melua. Mutta Gardner
karjui kovaa ja liehutti paitaansa ilmassa, ja niin hänen onnistuikin
herättää aluksen huomiota. Se kääntyi kalliota kohti, mutta pian
moottorin ääni lakkasi kuulumasta, ja se kääntyi taas poispäin. Luotsi
oli huomannut Gardnerin vartijan.

Aluksessa oli kolme miestä. Eräs heistä puhutteli vankia.

"Mikä hätänä?" kysyi hän lyhyesti.

"Minä ammuin eilen tuon pedon poikasen", vastasi Gardner, "ja se
murskasi veneeni ja ajoi minut tänne kalliolle."

Laivassa oltiin hetken aikaa ääneti, sitten kapteeni vastasi:

"Kuka vain etsii ikävyyksiä, löytää niitä tavallisesti alkamalla
kujeilla 'murhavalaan' kanssa."

"Olen kyllä itsekin jälkeenpäin ajatellut, että tein erehdyksen",
sanoi Gardner kuivasti. "Mutta se tapahtui eilisaamuna se, ja nyt olen
melkein lopussa. Tulkaa ottamaan minut pois."

Laivassa pidettiin lyhyt neuvottelu. Sillä välin valas yhä jatkoi
vahtikulkuaan kallion edustalla, ikäänkuin ei sellaisia laitoksia kuin
neljänkymmenen jalan moottoriveneitä kannattaisi huomatakaan.

"Teidän täytyy pysytellä siellä vielä vähän aikaa", huusi kapteeni,
"kunnes käymme hakemassa satamasta valaskiväärin. Meillä on kyllä
iso pyssy täällä, mutta on liian uskaliasta käydä semmoisella valaan
kimppuun, sillä jos emme ensi laukauksella tee siitä loppua, pirstoo
se tämän aluksen kymmenessä sekunnissa. Tunnin päästä palaamme ‒ älkää
siis hätäilkö."

"Kiitoksia!" sanoi Gardner, ja laiva hävisi kaukaa kaartaen saaren
taakse.

Vangitulle miehelle tämä tunti tuntui kauhean pitkältä, ja hänellä
oli syytä siunata viileätä likomärkää takkiaan, kunnes hän taas kuuli
moottoriveneen jyskytystä vankilansa takaa. Tällä kertaa se heti
tultuaan näkyviin suuntautui suoraan valasta kohti. Gardner näki sen
sulavasti liukuessa yli tyynen ulapan, että sen kokassa oli omituinen
ampuma-ase ‒ jonkinlainen lyhyt, isosuinen kivääri, jota voi tapin
varassa kääntää. Valas huomasi nyt, että alus laski suoraan sitä
kohden. Se pysähtyi väsymättömässä vartiokulussaan ja silmäili laivaa
uhmaten, epäröiden, tehdäkö hyökkäys vai eikö.

Laiva peruutti potkureillaan, kunnes se pysähtyi, kapteenin samalla
tähdätessä keulassa olevalla aseella. Valtava laukaus kajahti. Hirviö
lennätti itsensä puoleksi ylös vedestä ja putosi sitten takaisin
hirveästi läiskähtäen. Hetken se kieppui hurjana puoliympyrässä,
sitten ryntäsi päin kalliota, törmäsi sitä vasten ja painui hitaasti
rantakarille noin kahden sylen syvyyteen.

"Onko vettä runsaasti kallioonne asti?" kysyi kapteeni laivan hitaasti
lähestyessä.

"On kyllä", vastasi Gardner kompuroiden kankeasti alas komerostaan
seistäkseen valmiina kiipeämään kannelle.




Hämäränpeikko.


Risteillessään purppurahohteisessa iltahämyssä tuuhealehtisten
varjostavain oksain alla hämäränpeikko ajatteli yksinomaan hyttysiä.
Kultaisen kesäpäivän pitkät hiljaiset hetket se oli nukkunut hauskasti
riippuen käyristyneen laudan reunasta korkealla vanhan ladon
varjoisan kurkihirren alla tuolla niityllä. Siellä oli samalla tapaa
riippunut muitakin ruskeita lepakoita sen vieressä pitkien käyrien
kynsiensä kannattamina ja samoin kuin sekin kainosti kietoutuneina
kokoontaitettujen siipiensä tummaan silkinhienoon kalvoon. Se oli
yökköjen yleisesti suosima makuusuoja, tuo hämärä katonharjan alusta,
sillä käyristyneen laudan reuna oli sopiva paikka, mihin voi itsensä
kiinnittää; sentähden siellä oli suvaittu jonkun verran ahtautta. Kerta
toisensa perästä joku lepakoista oli tuntenut olevansa likistyksissä
ja herännyt, vikissyt ja pistänyt sivukumppaniaan siipensä luisella
kyynärpäällä ja toruskellut tyytymättömänä heikolla äänellä ‒ heikolla,
mutta ohuen karkealla ja narisevalla äänellä, joka kuului siltä kuin
olisi vetänyt kellorämää käyntiin.

Peikko itse oli sattunut roikkumaan rivin äärimmäisessä päässä, lähinnä
päädyn leveätä rakoa, josta pääsi suoraan ulkoilmaan, ja oli useasti
ollut vähällä irtautua orreltaan, joten sen osalle oli joutunut
tavallista enemmän heräilemistä, tungeksimista ja kellonnarinaa. Kerran
tai pari se oli tämän tavattoman valveillaolon aikana häiriintynyt
nähdessään ison rotan, joka vaanien hiiviskeli pitkin paksua hirttä sen
alla ja kiiluili ylös sitä kohden armottomilla lasimaisilla silmillään.
Se inhosi rottia, mutta tietäen olevansa hyvässä turvassa tämän
ulottuvilta se ei ollut hätääntynyt. Oli vain kietoutunut siipiinsä
ja nukahtanut jälleen vielä vihollisen katsellessakin. Niin oli päivä
sittenkin kulunut aika hauskasti.

Iltapäivän tultua se oli herännyt useita kertoja, kavunnut lepatellen
päätyraon luo ja tarkastellut ilmaa, kunnes vihdoin, kun aurinko oli
melkein painunut matalain kukkulain taa joen toiselle puolelle, se oli
tunkeutunut raosta läpi ja sukeltanut kultasinipunervaan hämärään.
Kymmenessä minuutissa makuusuojan kaikki muutkin asukkaat olivat sitä
seuranneet, ja vanhan ladon kurkihirren alusta oli jäänyt tyhjäksi.

Kummannäköinen olento se oli, tuo pieni ruskea yölepakko ‒ linnun ja
hiiren ja peikon sekoitus, hullunkurinen ja kuitenkin kaamea ‒ melkein
kuin pikku paholainen, joka torkkui auringonvalon hetket ja heräsi
iltahämärissä oikullisiin, kummallisiin toimiin. Sen mitätön ruumis,
joka oli erinomaisen hienon, lyhyen, ruskean karvan peitossa, riippui
kahden suunnattoman ison pikimustan kalvosiiven välissä. Tämä kalvo,
joka oli joustavampi kuin paras kumi, oli pingotettuna tavattoman
pitkiksi kehittyneiden käsivarren- ja sormenluiden päälle kuin silkki
sateenvarjon kehykselle. Molemmat siivet yhtyivät hännän puolella ja
liittyivät myös hentoihin takajalkoihin polveen asti, joka näytti
kääntyvän väärään suuntaan. Tukevien lapaluiden välissä oli omituinen,
pieni, muodoton pää ‒ pystynenä, kummallisen leveä ja väärä suu, isot
litteät korvat ja pienet helmimäiset ilkeästi välkkyvät mustat silmät.

Niin kömpelö ja eriskummainen kuin hämäränpeikko olikin heiluessaan
orressaan tai kiivetessään ylös lautaseinää, esiintyi se heti, kun oli
pujahtanut illan hämyyn, perin ketteränä, vaikka yhä vielä fantastisena
olentona. Kun sillä oli niin laajat ja notkeat siivet, ettei mikään
samanpainoinen lintu vetänyt sille vertoja, olivat sen liikkeet ilmassa
ihmeellisen nopsat. Lentäen täyttä vauhtia suorassa viivassa se saattoi
yhtäkkiä pudottautua kuin kivi tai ampua ylöspäin kohtisuorasta
entisestä suunnastaan kuin heittokoneen lennättämänä. Pyörryttävä ja
hämmentävä risteileminen tuntui olevan sen luontainen kulkutapa, ja
se osasi väistää niin, että tuotti häpeää varpushaukallekin. Ja se
olikin hyvä asia, sillä se pyydysti liiteleviä, tanssivia hyttysiä ja
muita nopeakulkuisia hyönteisiä, ja äkkiä kimppuun hyökkäävät pöllöt
olivat sen erikoisia vihollisia. Tänä iltana sen ladellessa tuoksuavien
puiden ympärillä veden reunalla oli ilma, jossa ei tuulenhenkeäkään
tuntunut, täynnä hyönteisiä ‒ hyttysiä, varhaisia yöperhosia ja
ensimäisiä harhailevia turilaita. Nälkäinen kun oli, se ahmi kaikki,
mitä näki. Mutta illan pimetessä, kun jo pahin nälkä oli poissa, kävi
se nirsommaksi. Se antoi monen helposti saatavan herkkupalan luiskahtaa
aivan huuliltaan ja huvikseen lepatteli pyydystäen jotakin melkein
saavuttamatonta. Kerran tarkalla näköaistillaan huomatessaan korkealla
lentävän perhosen kaukana puunlatvain yläpuolella vaaleata sinipunervaa
taivasta vasten se ampui ylöspäin nopeana kuin ajatus, sieppasi saaliin
aivan liitelevän yökehrääjän nokan alta ja hävisi, ennenkuin pettynyt
lintu kykeni tajuamaan, mikä sen edelle oli ehtinyt. Toisen kerran
pudottautuen kuin luoti se tempasi turilaan taipuvalta ruohonkorrelta,
herättäen raivoisaa katkeruutta päästäisessä, joka oli vaaniskellut
hyönteistä ja juuri aikonut hypätä sen kimppuun. Luultavasti peikon
silmät, joille hämy oli kirkas kuin kristalli, olivat huomanneet
hiiviskelevän päästäisen ruohikossa, ja sille tuotti kai omituista iloa
temmata tältä saalis. Itse vanhat tornipääskysetkin joskus pettyivät
tällä tavoin, kun eksyttävä varjo liihoitteli niiden ohi ja jo melkein
saavutettu perhonen salaperäisesti hävisi.

Kun sinipunerva valo sammui taivaalla, jätti hämäränpeikko niittynsä ja
lensi myötävirtaa kentän ja pensasaidan yli tilavaan puutarhaan, missä
tuuheiden puiden keskellä oli nurmea ja kukkalavoja ja avarakuistinen
talo. Täällä lempeä kesäyö loihti esiin huumaavaa tuoksua kasteen
kostuttamista ruusuista ja leukoijista, japanilaisista liljoista ja
höysteisistä neilikoista, ja tänne hunajantuoksun houkuttelemina
yöhyönteiset riensivät parvittain. Pitkin leveätä käytävää puutarhan
perällä veden rannalla kasvavien puiden alla kävelivät muuan mies ja
tyttö edestakaisin, tytön valkoisen hameen vienosti hohtaessa varjojen
keskellä.

Tässä miellyttävässä paikassa liittyi peikon seuraan toinen pieni
ruskea yökkö, naaras, kenties sen aviokumppani, ainakin sen
leikkitoveri. Se ei vielä ole kyllin ilmaissut yksityiskohtaisia
salaisuuksiaan ja kotitapojaan, jotta kykenisimme tässä kohden
väittämään mitään varmaa. Vähän aikaa nuo kaksi näyttivät joutessaan
pistävän ilmassa tanssiksi kierrellen toistensa ympäri, ylitse ja
alitse ja kerran toisensa perästä äkkiarvaamatta lentäen erilleen
pitkille pyörryttäville retkille yhtyäkseen erehtymättä taas jossakin
kohtauspaikassa yläilmoissa.

Naaras lensi vähemmän kevyesti, vähemmän oikullisesti kuin peikko itse;
ja jos joku olisi sen nähnyt läheltä ja hyvässä valossa, olisi hän
huomannut, että niin leikkisä kuin se olikin, oli se mitä uskollisin ja
hellin pikku äiti, joka kantoi mukanaan kahta pienokaistaan kaikessa
karkelossakin. Jollakin omituisella tavalla pienokaisten onnistui
niin varmasti pidellä kiinni sen kaulasta, ettei vinhimmissäkään
pyörähdyksissä, huimimmissakaan äkkilennähdyksissä niillä ollut vaaraa
pudota. Mutta varmaan se oli vilkkaanpuoleinen kokemus poikasille,
jotka olivat vielä niin nuoret, ettei niitä uskaltanut jättää kotiin
latoon, missä vaaniva hiiri saattoi ne löytää.

Kesken niiden leikkiä lennähti jostakin kaukaa laajasiipinen äänetön
olento niiden kimppuun. Kaksi tavattoman isoa, ihan pyöreätä silmää
kiilui räpäyttämättä, kalpeahohteisina niitä kohden, ja suunnattomat
kynnet, ilkeästi kourien, tuijottivat niitä suunnalta ja toiselta
hirveän hiljaisuuden vallitessa. Sekä peikon että pikku äidin
onnistui päästä näitä kourivia kynsiä pakoon; niin salamannopeasti ne
väistyivät, että pöllön hyökkäys tuntui puhaltaneen ne kuin lehdet
syrjään. Silmänräpäyksessä ne hävisivät syvälle oksien keskelle, ja
pettynyt pöllö viuhtoi eteenpäin hakemaan vähemmän petollista saalista.

Muutaman hetken kuluttua yököt lepattivat taas esille. Mutta vaikka
ne eivät olleetkaan masentuneet, ymmärsivät ne, että varovaisuus oli
tarpeen vihollisen vielä ollessa lähitienoilla. Siksi ne siirtyivät
leikkimään puutarhan alapäähän, missä mies ja tyttö kävelivät, ja
alkoivat kierrellä ja tanssia näiden muihin mietteisiin kiintyneitten
ympärillä. Ihmisolennot olivat niiden mielestä vaarattomia ja oikein
hyödyllisiäkin pöllöjen pelättimenä.

Äkkiä, peikon hämmästykseksi, tyttö kirkaisi heikosti ja kietaisi
joutuin kevyen silkkihuivinsa kauniin päänsä ympärille.

"Ai", huudahti hän hermostuneesti, "tuossa on taas tuollainen kauhea
yökkö, joka pyrkii hiuksiini!"

Mies nauroi hiljaa ja veti hänet itseään lähemmäksi.

"Pieni hupakko", sanoi hän, "ei yökköä saisi viekoitelluksi _sinunkaan_
tukkaasi! Sillä on niin huono maku, että se pitäisi tukkaasi erittäin
vastenmielisenä."

"Mutta saattaisihan se vahingossa eksyä sinne", väitti tyttö silmien
pelokkaina seuratessa miehen käsivarren suojasta kahden tanssivan
varjon liikkeitä. "Tiedäthän, että ne ovat melkein sokeita. Ja kun olin
pikku tyttö, kertoi hoitajani, että jos joskus yökkö pääsisi hiuksiini,
ne täytyisi leikata kokonaan pois, sillä se olisi niin sotkeutunut
niihin, ettei sitä millään keinoin saisi irti."

"Hoitajasi on nähtävästi tiennyt tavattoman paljon asioita, joissa
ei ole perää", vastasi mies. "Säästät itseltäsi paljon huolta
kesä-iltoina, rakkaani, jos pidät mielessäsi, että yököt ovat
mahdollisimman kaukana sokeudesta. Ne ovat uskomattoman tarkkanäköisiä,
eivätkä koskaan mene harhaan, vaan lentävät ja väistävät tarkemmin kuin
mikään lintu. Kumpainenkin noista pikku veijareista osaisi temmata
hyönteisen pienen miellyttävän nenäsi päältä hipaisemattakaan sinua
siivellään."

"Vai niin!" sanoi tyttö huokaisten helpotuksesta. "Mutta minä en niistä
sittenkään pidä. Jospa ne menisivät pois!"

"Niinkuin koko maailma, ne rientävät täyttämään pienimmänkin toivosi",
vastasi mies naurahtaen taas, sillä tytön lausuessa viime sanat sekä
peikko että sen leikkitoveri liitelivät pois ja hävisivät puitten
latvain sekaan.

Se ei johtunut siitä, että ne olisivat ymmärtäneet ihmiskieltä tai että
niiden herkät hermokeskukset olisivat saaneet kaukovaikutteisen viestin
tytön kauhuntunteesta. Ei ollenkaan. Syynä oli yksinkertaisesti se,
että pikku äiti oli väsynyt kaulassaan riippuvien vauvojen painosta
ja lentänyt etsimään turvallista oksaa, jonka varaan ne voisi kätkeä
muutamaksi hetkeksi.

Korkealla erään hongan tummassa latvassa sai kuppimaisesti kovertunut
ontelo haaraantuneessa oksassa pideltäväkseen nuo kaksi pienokaista,
jotka jonkin äidiltä saamansa ohjeen mukaisesti litistivät pienet
olentonsa puun kuorta vasten pitäen kiinni sen karheudesta. Siellä
niitä ei voinut mikään vaara uhata, tuumi pieni äiti. Niin se jätti
ne lepuuttaakseen siipiään vielä jonkun hetken vapaassa lennossa ja
nauttiakseen taas muutaman hyttysen ja perhosen. Peikko oli katsellut,
kuinka toinen pani pienokaisensa oksalle, ja lensi nyt kevein mielin
yhdessä sen kanssa hankkimaan muonaa kukkalavoilta.

Tuskin viisi minuuttia ne olivat olleet poissa, kun pikku emo äkkiä sai
päähänsä, että vauvat kaipasivat sitä. Korkeassa kaaressa se nopeasti
kiiti takaisin männyn latvaan, ja peikko, epäröityään hetken, seurasi
sen kintereillä.

Sattumalta oli muuan kärppä, julmat silmät punaisina raivosta ja
verenhimosta, pyydystämässä samassa hongassa. Se oli juuri kadottanut
oravan jäljet, jota oli seurannut niin läheltä, että oli jo pitänyt
sitä omanaan. Se oli jo melkein kuvitellut hampaittensa olevan pienen
raksuttajan kurkussa, kun jonkin yöllisen ihmeen kautta ‒ villieläinten
maailmassa yö on ihmeitä täynnä ‒ saalis ja jäljet hävisivät. Se oli
tapahtunut hongassa, ja raivoisa metsästäjä juoksenteli kaikkialla
puussa kadonneita jälkiä hakemassa päättäen olla antamatta sisustaan
perään. Se juoksi notkeana ja vinhana kuin käärme pitkin sitä korkeata
oksaa, jonka erääseen uloimpaan haarukkaan pikku yökkö oli jättänyt
pienoisensa.

Hämäränpeikko ei koko lyhyenä elinaikanansa ollut joutunut todelliseen
erimielisyyteen minkään pelottavamman kuin suuren yöperhosen tai
turilaan kanssa. Se tiesi hämärästi, mikä vastustamaton ja kauhea
hirviö oli tuo pitkä tumma hahmo oksalla; kuitenkaan se ei epäillyt.
Kärppä sai kummakseen vasten naamaansa ankaran sivalluksen kovasta
siivenkärjestä. Heikosti kiljahtaen se hyppäsi ylöspäin puolet
mittaansa haukkaamalla tavoittaen röyhkeätä rauhanrikkojaa. Mutta
sen pitkät valkoiset hampaat tapasivat vain ilmaa, ja se oli vähällä
menettää tasapainonsa. Toinnuttuaan, raivosta puuskuen, se näki
takanaan, melkein ulottuvillaan tumman pienen lepattavan varjon,
joka näytti ryömivän oksaa pitkin kuin haavoittunut yökehrääjä.
Vetäen itsensä koukkuun yhtä notkeasti kuin ankerias se syöksyi
tulenliekin tavoin röyhkeän pienen varjon kimppuun. Mutta juuri
silloin varjo hävisi, ja muutaman jalan päässä oksan alapuolella se
näki hämäränpeikon rauhallisesti lentelevän edestakaisin. Kärpän
kapeaväliset silmät hohtivat kuin palavat hiilet, ja se kiristeli
pitkiä valkoisia hampaitaan häpeästä, kun oli joutunut kurjan yölepakon
ivattavaksi. Mutta sillä välin oli pieni äiti rauhassa korjannut taas
kaulalleen lystilliset vauvansa ja liidellyt niiden kanssa tiehensä
pimeyden halki. Toistaiseksi se oli saanut kyllikseen tämäntapaisesta
vallattomuudesta; nyt se ajatteli vain, että oli vietävä pienoiset
turvalliseen soppeensa ladon katon alle, missä saisi niitä imettää,
nuolla niiden silkkistä karvaa ja puhdistaa niiden hentojen pikku
siipien hienoja kalvoja kuljettamalla niitä varovasti huultensa välissä.

Jäätyään taas yksikseen hämäränpeikko, kenties kiihtyneenä ja
uhkarohkeana onnistuneesta seikkailustaan kärpän kanssa, joutui kohta
uuteen kokeeseen. Aivan talon edessä se ajoi takaa suurta perhosta,
joka lensi uskomattoman nopeasti. Kovassa hädässään tämä kiiti
avoimesta ikkunasta pimeään huoneeseen. Peikko seurasi rohkeana. Se
sai pakolaisen kiinni, kun tämä löi kattoa vasten. Samassa hetkessä
palvelija sulki ikkunan. Sitten, huomaamatta tunkeilijaa, hän meni ulos
ja sulki oven.

Luullen pääsevänsä ulos yhtä helposti, kuin oli tullut sisään, lensi
peikko kiivaasti kalpeavälkkeistä lasia vastaan. Se huumaantui
hiukan ja hämmästyi aika lailla. Uudelleen ja vielä kerran se koetti
läpäistä kovaa, näkymätöntä estettä, mutta ei sokeasti eikä kauhusta
kiihkeänä, kuten lintu olisi tehnyt. Sillä pysyi pää selvänä tässäkin
säikähdyttävässä ja odottamattomassa kohtauksessa. Sen tarkka näkö
erotti ensi hämmästyksestä saadun täräyksen perästä lasin sen
takaisesta ilmavasta tilasta, ja tyynesti se luopui yrittämästä
mahdotonta. Sitten se rupesi tarkasti tutkimaan huoneen joka loukkoa
ja nurkkaa, mutta niin täsmällinen se nytkin oli näkönsä ja lentonsa
puolesta, että vaikka huone oli täynnä kaikenlaisia pikkukatuja, ei
sen siipien liike häirinnyt mitään. Se meni joka huonekalun alle, joka
kuvan taakse ja tutki väsymättömän huolellisesti tulenvarjostimen,
joka oli kesäksi pantu takan eteen. Tämän puuhansa ohella se löysi
odottamattoman paljon erilaisia hyönteisiä eikä suinkaan ollut niin
hätääntynyt, ettei olisi ahminut joka makupalaa, mikä sen osalle sattui.

Yö kului tähän tapaan tosin hieman levottomasti, mutta ei
yksitoikkoisesti. Kun aamuhämärä hiipi ikkunasta sisään ja väri alkoi
palata loistavien kurjenpolvien kukkalavoille, silloin peikko heitti
turhan haeskelunsa, vaikka ei suinkaan epätoivoisena. Päivä oli sille
makuuaikaa. Ripustautuen mukavasti raskaiden verhojen laskokseen
huoneen toisessa päässä se nukahti yhtä filosofisen rauhallisena, kuin
jos olisi ollut laudallaan vanhan ladon katonharjassa.

Muutamia tunteja myöhemmin kaksi sisäkköä tuli huoneeseen alkaen sitä
siivota. Silloin he ottivat alas verhotkin. He puistelivat niitä
huolimattomasti, ennenkuin taittoivat ne kokoon, ja heidän kauhukseen
putosi niistä esille hämäränpeikko.

Nähdessään tämän hirviön, joka oli melkein neljä tuumaa pitkä, he
päästivät kimeän kirkunan, ja sen kuultuaan riensi sinne sama mies,
joka oli kävellyt puutarhassa tytön kanssa edellisenä iltana. Hänellä
oli ratsastushousut jalassa ja kintaat käsissä. Vasta puoleksi
valveilla ja kovin suuttuneena siitä, että oli näin häikäilemättä
herätetty, istui peikko matolla siivet puoleksi levällään pienten
mustien silmien säihkyessä. Se ilmaisi mielipiteensä tytöille niin
kiivaasti, kuin vain kykeni, ja tämä kuului vähän siltä, kuin olisi
vedetty hyvin isoa ja hyvin puutteellisesti öljyttyä taskukellorämää.

"Hyvänen aika, Jane", huudahti mies, "luulin että olitte Gracen kanssa
kaivanut esille ainakin virtahevon, kun nostitte niin kamalan äläkän!
Luuletteko, että tämä pieni yökkö-raukka aikoo syödä teidät?"

Hän kumartui ottamaan peikon lattialta, mutta pikku veitikka sähisi
niin kimakasti häntä vastaan ja puraisi häntä niin uhmaavasti, että hän
iloitsi paksuista kintaistaan. Palvelijattaret tirskuivat.

"Näettekös, herra?" sanoi Jane rohkeasti. "Kyllä se söisi meidät, jos
saisi; se on niin villi."

"Se on tosiaankin urhea pikku paholainen", vastasi mies nostaen sen
varovasti kinnaskourassaan ja vieden sen ikkunalle.

Peikko oli nyt ihan hereillä, ja sen "kellonveto" oli kiukusta rämeätä,
kun se oli vangittuna miehen kädessä. Ikkunan ääressä mies laski sen
vapauteen. Täysi päivänpaiste häikäisi sitä, mutta sulkien silmänsä
hiuskarvan levyiseksi raoksi, se erotti maiseman aivan selvästi.
Silmänräpäyksessä se heittäytyi ilmaan, ja seuraavassa se jo lenteli
lähimpäin puunoksien keskellä. Pysytellen niin tarkoin kuin mahdollista
puitten välissä se suuntasi matkansa veden rannalle ja sitten ketojen
yli vanhalle ladolle. Parin minuutin kuluttua se levollisesti ripusti
itsensä nukkuvien kumppaniensa viereen katonharjan lämpimään ruskeaan
hämyyn.

Tavallisissa oloissa peikko nyt olisi jäänyt nukkumaan iltaan asti.
Mutta tämän vuorokauden oli kohtalo säätänyt sille monivaiheiseksi.
Kapealla ylimmäisellä orrella, muutaman jalan päässä alapuolellaan,
se huomasi eilisiltaisen leikkitoverinsa, pikku äidin kahden lapsensa
kanssa. Tämä oli laskenut ne hirren sileälle pinnalle siksi aikaa, kun
itse järjesteli ulkoasuaan, mikä puuha on yhtä tärkeä yökölle kuin
hienoimmalle kissalle. Hämmästyttävän taitavasti se raappi korviensa
taustoja kynsiin päättyvillä siivillään ja kampasi karvoja ruumiinsa
näennäisesti saavuttamattomissa osissa. Sitten se otti siipiensä
kalvot, ensin toisen ja sitten toisen, oikoi ne, tarkasti niitä, veti
ne hampaittensa välitse ja nuoli niitä, kunnes ei enää voinut syntyä
epäilystäkään niiden puhtaudesta.

Tämän puuhan aikana lensi muuan pääskynen savipesästä räystään alta
vinhasti kattoa kohti ajaen takaa isoa sinipunervaa mehiläistä.
Epätoivoinen hyönteinen vältti takaa-ajajansa juuri kurkihirren alla
ja syöksyi alaspäin orren ohitse melkein sipaisten pieniä yökköjä
mennessään. Pääskynen lensi huolimattomasti sen perästä ja teki
enemmänkin kuin vain hipaisi noita pieniä kömpijöitä. Se näet riipaisi
niitä niin kiivaasti, että ne luisuivat pois orrelta. Vielä lentoon
oppimattomina ne kuitenkin levittivät hennot siipensä ja putosivat
lepatellen kuin kaksi kuihtunutta tammenlehteä lattiaan.

Ladon lattialla oli onneksi paksulta viime vuoden heinien jätteitä
ja muita roskia, niin että pienokaiset putosivat pehmeälle eivätkä
loukkaantuneet. Mutta ne joutuivat kauas erilleen, kuten kahden
lentelevän lehden olisi käynyt. Emo, joka onnettomuuden sattuessa oli
melkein kietoutuneena siipiensä laskoksiin, irroitti itsensä rajulla
liikkeeltä ja pyyhälsi alas niiden perästä. Silloin peikko, joka
oli viime seikkailuistaan käynyt yritteliääksi, tuli risteillen sen
jäljestä katsomaan, olisiko mitään tekemistä.

Sitä kyllä oli, vieläpä siekailematta. Suuri rotta, joka asui ladon
lattian alla, oli juuri tulossa kolostaan. Se luuli nähneensä jonkin
putoavan ja vaikkei se tiennyt, mitä se oli, tapsutti se esille hyvin
toivorikkaana. Sen mieleen johtui, että ehkä tuo oli nuori pääskynen,
joka putosi tai tungettiin ulos pesästään, ja se piti nuorista
pääskysistä vaihteen vuoksi.

Äkkiä sen huomion käänsi toisaalle kevyt isku päähän. Yökkö oli
nähtävästi melkein pudonnut sen selkään. Rotta ei suuttunut;
päinvastoin se tunsi tavatonta mieltymystä. Se ei ollut koskaan syönyt
yökköä, vaikka usein oli halunnut, ja nyt näytti tulleen hyvä onni,
sillä tuo yökkö oli nähtävästi saanut vamman tai sairastunut. Rotta
hyppäsi sitä kohti. Tosin yökkö luiskahti rotalta, mutta vähältä piti,
ja se lepatteli vielä heikosti melkein rotan ulottuvilla. Yhä uudelleen
rotta hypähti ylöspäin, ja pitkät valkoiset hampaat loksahtivat yhteen
ilkeästi narskuen, mutta saamatta mitään, kunnes se vihdoin huomasi
olevansa taas nurkassa reiän luona, josta juuri oli tullut. Silloin
rotan kiusaksi heikosti lepatteleva olento, joka oli tuntunut olevan
melkein sen kynsissä, kiiti voimallisilla siivillään pois kattoon,
samalla kuin toinen yökkö kohosi kaarrellen keskeltä lattiaa kaksi
pienokaista kaulassaan.

Hämillään ja suutuksissaan rotta hiipi ruohikkoon saamaan lohdutusta
kepeäjalkaisista heinäsirkoista, kun taas hämäränpeikko voitonriemusta
paisuen liiteli takaisin korkealle orrelleen. Seikkailtuaan pöllöjen,
kärppien, perhosten, ihmisten ja rottien kanssa se tunsi tavallisen
uneliaisuutensa haihtuneen. Siksi se ryhtyi siistimään itseään niin
perinpohjaisen tarkasti, kuin sopi tällaisia urotöitä suorittaneelle
ruskealle yökölle.




Kun eversti tuli Gallagherin leirille.


Gallagherin leirijoukko oli pieni ‒ kahdeksan miestä vain, paitsi
päällikköä ja keittäjää.

Se metsälohko, jota nämä kaatoivat, oli syrjäinen ja rajoitettu ‒ se
pieni laakso, mistä raju Ottanoonsis-joki saa alkunsa lammikosta, jolle
puunhakkaajat ties mistä syystä ovat antaneet nimen "Kaksi järveä."
Tänään, jouluaattona, oli leirissä ollut nurinaa; sitä ei iso Tim
Gallagher, hyvänsävyinen päällikkö, saanut asettumaan eikä edes Jimmy
Dillihunt, kekseliäs keittäjä, kaunopuheisilla kuvauksillaan uhkeasta
kakusta, jonka hän lupasi heille valmistaa huomiseksi, niin että se
olisi rusinoista paksu ja höyryisi kuumasta maustetusta liemestä.

Pojat halusivat näet tuoretta lihaa. He olivat kuin sairaita, kun
oli pitänyt yhtä mittaa syödä vain suolaista sianlihaa, suolattua
raavaanlihaa ja taas suolaista sianlihaa. He olivat odottaneet jouluksi
hanhenpaistia, vieläpä oikein runsaasti. Jollei hanhenpaistia, niin
ainakin tuoretta raavaanlihaa, punaista ja mehukasta, ja ruskeata
kastiketta niin runsaasti, että heidän perunansa saisivat siinä uida.

Ja nyt heille aiottiinkin antaa sianlihaa!

Siitä ei nähtävästi ollut pelastusta. Pikku Pat Nolan puki sanoiksi
koko joukkueen tunteet ärähtäessään:

"En minä uskonnollisten epäilysten takia vihaa sikaa, vaan syynä on se,
että olen syönyt sitä, kunnes mahani vonkuu!"

Tähän kiusaan ei ollut syynä päällikkö eikä Jimmy Dillihuntkaan. Aivan
odottamaton lumentulo, myrsky myrskyn jälkeen, lumipyry toisensa
perästä, oli ajanut pitkän metsätien niin tukkoon, että kaukaisista
siirtoloista ei voinut saada uusia ruokavaroja. Milloin uutta muonaa
‒ tuoretta lihaa ja vihanneksia, jotka varjelevat puunhakkuuleirin
joukkojen terveyttä ja mielialaa ‒ olisi odotettavissa, sitä ei kukaan
osannut sanoa.

Pahaksi onneksi oli ne suuret järvitaimenet, joita ennen oli ollut
parvittain Kahden järven lammessa, viime kalastuskautena hävittänyt
muuan dynamiitilla saalistanut salajoukkue. Ja kaiken päälliseksi
tuntuivat hirvi ja poro olevan kiinni askareissa, jotka pidättivät
ne jossakin muualla. Viimeksi kuluneina neljänä tai viitenä päivänä
oli miehistä kaksi alituiseen ollut jännittävässä hirvien ja porojen
etsinnässä tai haeskelemassa jonkun talviuntaan nukkuvan karhun
kätkettyä pesää. Mutta he eivät olleet saaliikseen saaneet edes
ainokaista laihaa kaniinia.

Tänä iltapäivänä miehet olivat kaikki päättäneet työn varhain, paremmin
viettääkseen jouluaattoa ja saattaakseen mukavammin antautua oikeutetun
nurkumisensa valtaan. Kokoontuneina hehkuvan kamiinan ympärille tai
loikoillen mukavasti lavitsoillaan he saattoivat käyttää parhaan
taitonsa päällikön, Tim Gallagherin, haukkumiseen tai ahkeran ja
kiusaantuneen Jimmy Dillihuntin härnäämiseen.

Tämä viimeksimainittu ajankulu tuotti jonkinlaista helpotusta heidän
tunteilleen. Oli todellakin hauskaa nähdä, kuinka Jimmy kiihtyi
leipoessaan, kunnes nosti jauhoiset kasvonsa ja syyti karkeita
haukkumasanoja heidän esi-isistään tai molemmat taikinaiset kädet
nyrkkiin puristettuina päänsä yläpuolella hyppi ylös ja alas ja haastoi
jokaista piinaajaansa veriseen taisteluun. Koska Jimmy oli sekä
ensiluokkainen painija että enemmänkin kuin ensiluokkainen keittäjä,
torjuttiin nämä tappelut aina yhdennentoista hetken anteeksipyynnöillä,
sillä tällainen keittäjä ei saanut joutua mihinkään vahingoittumisen
vaaraan.

Päällikkö puolestaan ei koskaan suuttunut kahdesta perin hyvästä
syystä. Ensinnäkin hän oli hyväluontoinen ja mielellään antoi
poikien hiukan huvitella omallakin kustannuksellaan; toiseksi ei
kukaan tahtonut, että hän suuttuisi. Laajalle levinnyt ja syvälle
juurtunut vakaumus oli, että jos Tim Gallagher todella menettäisi
mielenmalttinsa, tulisi se jollekulle olemaan aika epämiellyttävää,
eikä se "joku" olisi Tim.

Sentähden, milloin poikien haukkumiset alkoivat kiusoittaa päällikköä
(eikä se tapahtunut usein), kävivät hänen leveät, tuulenpieksemät,
rosoiset kasvonsa vakaviksi, ja heti pitkän Eph Babcockinkin,
Androscogginin tukkilaisen, terävä pila viisaasti kadotti kaiken
kärkensä. Vaikka Tim Gallagherin arvo näytti hoippuvan kuinkakin
täpärällä, riitti sen palauttamiseksi, että hän vain kävi totisen
näköiseksi.

Tänä jouluaaton iltapäivänä, vaikka miehet olivatkin palanneet
asuntoonsa siellä purkaakseen tyytymättömyyttään, huomasivat he pian,
että nuriseminen ja Jimmyn kiusoittelukin olivat kadottaneet makunsa.
Pitkä Eph ja Evan Morgan, päivän metsämiehet, olivat tulleet takaisin
tyhjin käsin. Jokainen vaipui alakuloisuuden valtaan. He alkoivat
puhella, mitä haluaisivat, jos Tim Gallagher ei olisi heitä saattanut
tähän pulaan ja jos heillä olisi keittäjä, joka osaisi erottaa päänsä
taikinapallosta.

"Hiiteen kakkuinesi, Jimmy!" sanoi Eph. "Anna meille vaikka hieman
sammakonpaistia!"

"Vasten kuonoasi saat!" vastasi Jimmy lyhyesti.

"Minä muistelen", murahti Pat Nolan kaihomielisellä äänellä, "keitettyä
kalkkunaa, joka oli sipuleilla ja ostereilla täytetty; semmoista me
kerran söimme Flahertyn luona Frederictonissa. Luullakseni en koskaan
enää saa sellaista maistaa."

Tämän kuvauksen kuultuaan jokainen huokasi Tantaluksen tuskissa. Yksin
päällikkökin ärähti:

"No, lopeta jo, Pat!"

"Pojat", mutisi Evan Morgan silmissään hurmaantunut katse, varmaankin
sellainen, millä hänen walesilaiset esi-isänsä kuuntelivat harppua
Harlechin tornien juurella, "pojat, oletteko koskaan, kukaan teistä,
syöneet hyvää, mehukasta karhunpaistia ‒ karhua, joka on mustikoilla
lihotettu?"

"Eikös vain olekin?" ärähti Sam Oulton lavitsaltaan äänellä, jonka
muistojen kidutus teki häijynilkiseksi.

"No, ole niin hyvä, Sammy!" puhua venytteli pitkä androscogginilainen.
"Ripusta pieni sukkasi esille tänä iltana. Jos se ei ole liian
likainen, ehkä joulupukki ohikulkiessaan pudottaa siihen sinulle
palasen karhua."

Kookas päällikkö, joka kylmäkiskoisena loikoili penkillä kamiinan
luona, nousi äkkiä suoraksi istumaan. Gallagherilla oli tarkka korva,
eikä hän ollut kuunnellut miestensä tyhjää suunsoittoa.

"Kuulkaas tuota, pojat!" sanoi hän. "Joku on tulossa!"

Raskaat askeleet, mutta kompastelevat ja epävarmat, natisivat lumessa
juuri oven ulkopuolella.

Ennenkuulumatonta oli, että ainoakaan vieras, yksinäinen jalankulkija,
löytäisi tähän vuodenaikaan näin syrjäiseen ja eristettyyn leiriin
kuin tämä Gallagherin leiri oli. Puunhakkaajat ovat enimmäkseen
taikauskoisia. He ajattelivat heti peikkoja ja haltioita. Ihoa
värisytti heidän karkeilla poskillaankin, ja kuolonhiljaisuus valtasi
majan.

Mutta Eph Babcock oli ennen kaikkea utelias. Vaikka hän ei ollut
taikauskosta vapaa, oli hän kuitenkin valmis vaihteen vuoksi
toivottamaan tervetulleeksi itse Beelsebubin. Hän harppasi ovelle.
Pat Nolanin oli jo kielellä huudahtaa: "varo itseäsi!" mutta pidätti
itsensä.

Eph lennätti oven selkoselälleen.

Seuraavana hetkenä hän hyppäsi taaksepäin päästäen pelästyneen
kirouksen ja juoksi pyssyänsä hakemaan, mikä seisoi hänen lavitsaansa
vasten aivan päällikön istuinpaikan takana.

Suoraan keskelle huonetta, räpytellen silmiään lampunvalossa mutta
säikkymättä tuota ihmiskasvojen paljoutta, tulla kompuroi tavattoman
iso musta karhu.

Päästyään pitkän pöydän päähän tuo hämmästystä herättävä vieras
kohosi takajaloilleen ja seisoi siinä yhtä mahtavana kuin itse Tim
Gallagher, suunnattoman isot karvaiset käpälät siivosti painettuina
valtavaa rintaa vasten. Se katseli rukoilevasti ympärilleen, sitten
alkoi nuuskia äänekkäästi kuin höyrykone, kun se veti sieraimiinsa
monenlaisia salaperäisiä, mutta aika miellyttäviä tuoksuja höyryävästä
ilmasta.

Jimmy Dillihunt oli siepannut paistiveitsensä ja hypännyt notkeasti
uunin taa. Hän tunsi, että keittäjät ovat kallisarvoisia. Miehistä
muut ‒ ei pelästyneinä tietenkään, vaan hämillään, kun heidän
keskuuteensa ilmestyi äkkiä aivan vieras ‒ olivat enemmän tai vähemmän
täydellisesti poistaneet itsensä toistaiseksi, kainosti luiskahtaen
makuupaikkoihinsa. Kaikki paitsi Evan Morgan. Hänen lavitsansa ei ollut
likellä, joten hän seisoi hyvin suorana ja kunnioittavana ja syrjään
vetäytyneenä lähimmässä nurkassa ‒ siinä, joka oli lähinnä häntä eikä
karhua. Kirveet olivat kaikki ulkona. Ja ainoa pyssy, paitsi Eph
Babcockin omistamaa, seisoi oven vieressä, juuri karhun takana. Evan
Morgan silmäili sitä ikävöiden, mutta se näytti hänen mielestään olevan
hyvin kaukana. Vain päällikkö näytti olevan aivan hämmentymätön. Hän
istui paikoillaan ja katseli levollisesti vierasta.

Noin kymmenkunnan sekuntia karhu seisoi siinä liikkumatta näyttäen
jännittyneille katseille isommalta kuin norsu. Hiljaisuus oli niin
täydellinen, että hiiren rapina katossa kuului pelottavan äänekkäältä.
Hetken aikaa karhu näytti olevan kummastunut. Sitten sen silmiin osui
iso läkkivati ihan sen kohdalla pöydällä. Vati oli kaksi miuuuttia
varemmin ollut täynnä höyryäviä, siirapissa lionneita, paistetuita
papuja, jotka Jimmy Dillihunt juuri oli tyhjentänyt toiseen säiliöön.
Sen tahmeassa sisäpinnassa oli säilynyt houkutteleva tuoksu yhdessä
monen pavun kanssa.

Innokkaasti, vaikka sentään jonkun verran arkaillen, karhu ojensi
mahtavan käpälän, veti vadin puoleensa ja alkoi nälkäisesti nuolla sen
sisustaa saaden aikaan kovin sopimatonta ääntä. Eph Babcock oli sillä
välin saanut käsiinsä pyssynsä, kääntyi ympäri ja kohotti sen olkaansa
vasten. Mutta ennenkuin hän sai painettua liipaisinta, laski raskas
käsi hänen käsivarrelleen.

"Seis! Odota!" komensi päällikkö hiljaisella, mutta hyvin jyrkällä
äänellä. Hän käsitti, että huoneen suljettu tila oli huono paikka,
missä sopisi suorittaa temmellys elämästä ja kuolemasta.

Babcock pysähtyi ja odotti, vaikka hänen mielestään päällikön oli
hullua niin sanoa. Hän laski pyssynsä, vilkaisi piippuun ja virnisti
kömpelösti.

"Ei se ole ladattukaan!" mutisi hän kuin anteeksi pyytäen, vaikkei
sanonut, karhultako vai päälliköltä hän pyysi anteeksi.

"Ei nyt ole aika menettää semmoista hyvää, rasvaista, mehukasta
karhunpaistia, josta Evan puhui, Tim!" vastusteli Sam Oultonin karkea
ääni lymypaikastaan.

Mutta makuusijoilta kohosi varovasti tukahutettu huokaus, kun kaikki
käsittivät Eph Babcockin pulmallisen aseman. Hänellä ei ollut
patruunia. Ja jokainen saattoi nähdä, missä patruunat olivat. Molemmat
vyöt riippuivat hyvin täytettyinä naulassa oven luona.

Oultonin vastalauseeseen ei päällikkö virkkanut mitään. Hän oli
nähtävästi liiaksi kiintynyt karhuun huomatakseen Samia. Useimmat
miehet olivat ihan haljeta ehdotuksista, kuinka joku toinen voisi
ottaa nuo patruunat ojentaakseen ne sitten Eph Babcockille. Mutta ei
ainoatakaan näistä epäilemättä erinomaisista suunnitelmista pantu
täytäntöön, sillä juuri tällä hetkellä vieraan käytös muuttui niin
eriskummaiseksi, että jokikinen unohti, mitä oli aikonut sanoa.

Nuoltuaan astian tyhjäksi karhu katsahti ympärilleen ja ulisi. Selvää
oli, että se piti pavuista ja tahtoi lisää. Sillä näytti olevan
hyvin vaatimaton, kodikas maku, ja monelta katselijalta pääsi pitkä
helpotuksen huokaus.

Karhu vaihteli rauhattomasti toiselta isolta jalalta toiselle ja
sitten, tarttuen molemmilla etukäpälillään vatiin, kääntyi ja marssi
sitä kantaen suoraan Jimmy Dillihuntin luo. Se oli liikuttava rukous,
mutta Jimmy puolestaan ei ensinkään näyttänyt sitä ymmärtävän.
Heiluttaen paistiveistään hurjana vastalauseena sen johdosta, että
hänet näin valittiin tovereittensa joukosta, hän syöksyi uunin takaa ja
pääsi vimmatulla loikkauksella nurkkaan Evan Morganin seuraan. Evan,
joka jo alkoi malttaa mieltänsä, murahti vailla kaikkea myötätuntoa:
"Minne sinulla on semmoinen hätä, Jimmy?" Mutta Jimmy ei suvainnut
vastata.

Kun karhu näin pettyi nähdessään sen, jolta se nähtävästi oli odottanut
niin paljon, äkkiä poistuvan, pudotti se perin tyhjän vatinsa
hellalle. Kova rämähdys säikäytti sitä, ja se astui notkeasti syrjään
hyppäyksellä, aivan kuin tyttö, joka on ollut astumaisillaan lätäkköön.
Silloin se huomasi suuren purkin papuja hellan etupuolella, minne Jimmy
oli ne pannut lämpiämään. Ne vasta hyvältä haisivat! Tyytyväisesti
ulvahtaen se hotkaisi niitä suunsa täyteen.

Mutta pavut, mallikelpoisia vihanneksia kun ovat, olivat suorittaneet
tehtävänsä hyvin. Ne olivat kuumenneet. Karhu hämmästyi ja tuskaantui
tuntiessaan, kuinka kuumia ne olivat. Sulkien tiukasti silmänsä ja
liikutellen hyvin nopeasti leukojaan se koetti jatkaa syömistään. Mutta
siitä tuli karhulle liian kova urakka. Pahasti karjahtaen se sylki ne
lattialle ja sitten, surkeasti hieroen kuonoaan ensin toisella isolla
käpälällä ja sitten toisella, loi säälittävän katseen ympärilleen. Tämä
katse osui Pat Nolanin silmiin. Lämminsydämisen pikku irlantilaisen
mielestä se oli täynnä nuhdetta.

"Ihan varmasti se ei ole minun syyni, poikaseni!" murahti Pat hellän
osanoton äänellä. "Sehän oli Jimmyn häijyä koirankuria. Hänen olisi
pitänyt varoittaa sinua ajoissa."

Patin äänessä lienee ollut jotakin, mikä antoi karhun aavistaa, että
täältä käsin se löytäisi myötätuntoa, jota tähän asti oli puuttunut
vastaanotosta. Epäröiden, vaikkakaan ei toivoa vailla, se hitaasti
kompuroi yli huoneen Nolanin makuusijaa kohti.

"Enkös jo sanonut, etten _minä_ sitä tehnyt!" huusi Nolan kiihkeästi.
"Voi, Mooseksen äiti, eikö teistä pojista kukaan osaa tehdä mitään,
millä kääntäisi sen huomion muualle?"

"Heilautappa tänne tuo pyssy, Eph!" tokaisi Sam Oulton, joka oli
vimmatusti etsiskellyt makuulavansa takaa. "Minä löysin patruunia."

Päällikkö oli puuttumaisillaan asiaan ja samoin Evan Morgan, joka
tiesi karhuista enemmän kuin muut puunhakkaajat, mutta Eph Babcock
oli jo luovuttanut pyssyn, joka kulki nopeasti epätoivoisesta kädestä
toiseen Oultonin lavitsaa kohti. Mutta karhu oli huomannut sen ja
hyökkäsi vinhasti eteenpäin, samalla kun kauhistuneita kirosanoja
sateli ympärillä. Juuri kun pyssy saavutti Oultonin makuusijan ja
Oulton ojensi kätensä sen siepatakseen, saapui karhukin paikalle. Se
oli Oultonia nopeampi. Pistäen esille suunnattoman mustan käpälän, se
tempasi pyssyn. Oulton hävisi vuoteeseensa kuin kilpikonnan pää kuoren
alle. Karhu nosti voitonriemuisena pyssyn olalleen ja alkoi vakavasti
nostella jalkojaan marssin tahdissa.

"Hyvä, ettet kerinnyt sitä vielä lataamaan, Sammy!" vinkui
Pätkä-Johnsonin kimakka ääni lähinnä ovea olevalta lavitsalta. "Eversti
olisi kyllä tehnyt puhdasta jälkeä koko sakista."

Päällikkö ja Evan Morgan ‒ ja myös pikku Pat Nolan, joka oli alkanut
käsittää, että tässä karhussa oli jotakin tavatonta ‒ rohkenivat
nauraa, mutta toiset katselivat ällistyksen yhä paisuessa kauhean
vieraansa omituista esiintymistä. Heidän mielestään se oli vain
merkkinä sen yliluonnollisesta ja siis tietysti pahansuovasta älystä.
He eivät olisi hämmästyneet, vaikka olisivat nähneet sen astelevan
ovelle, ottavan alas patruunavyön ja lataavan aseen, jota se osasi niin
taitavasti pidellä olallaan. Mutta kun se yhä polki tahtia selkä oveen
päin, jonkun matkan päässä siitä, alkoivat he tointua. Erikoisesti Sam
Oulton jälleen kohosi tämän tilaisuuden tasalle. Välittämättä päällikön
ja Evan Morganin virnistyksestä hän pisti taas esille päänsä ja huusi:

"No, Jimmy! Nyt on sinun vuorosi. Loikkaa, mies, ja vie ulos lumeen
tuo papuvati. Kyllä se menee perässä. Sitten me voimme sen tappaa
pilaamalta huonetta."

Mutta Jimmy ei ollut ylen halukas kiirehtimään hätään, vaikka tosin
pavut tuntuivat kuuluvan hänen osastoonsa.

"Vie sinä, Pätkä, vati ulos", ehdotti hän päällikön takaa. "Sinä olet
lähinnä."

"Hiljaa siellä, Sammy", keskeytti Pat Nolan. "Mitä varten sinä rupeisit
tappamaan tuommoista ystävällistä otusta? Näethän, kuinka se koettaa
meitä huvittaa."

"Huvi h‒‒iin! Siinä on meille tuoretta lihaa kuukaudeksi!" ärähti Sam.

Oultonin verenhimoiset sanat herättivät murahtelevia vastaväitteitä
monelta makuulavalta päin. Niin äkkiä muuttuu mieliala leireissä. Evan
Morganilta kuului kaksikärkinen vastaus:

"Etkö ikänä osaa muuta ajatella kuin tuota ‒ ‒ mahaasi?" kivahti hän.

Sam Oulton alkoi ärtyä.

"Te, pojat, tarvitsette vielä maitopulloja!" ivasi hän. "Jos tästä
leiristä tulee kirottu lastentarha, täytyy kai minun yksin tappaa tuo
elukka!"

Silloin päällikkö, joka oli nyt täysin arvioinut tilannetta, piti
paraana sekaantua asiaan. Karhu polki yhä paikallaan pyssy olalla.
Mutta se näytti odottavan jotakin.

"Mars!" sanoi päällikkö kovalla äänellä.

Heti karhu astui eteenpäin kömpelöin, mutta vakavin askelin suoraan
poikki huoneen sitä ryhmää kohti, missä olivat päällikkö, Eph Babcock,
Evan Morgan ja Jimmy Dillihunt. Päällikkö odotti sitä tyynenä, samoin
Evan. Mutta Eph ja Jimmy alkoivat siirtyä hermostuneesti pöydän ympäri.

"Seis!" komensi päällikkö, ennenkuin karhu pääsi liian lähelle.

Karhu pysähtyi, ja jokainen veti pitkän henkäyksen.

"Kas nyt, Sammy", alkoi päällikkö juhlallisella äänellä, "heitä sinä
puheet tappamisesta. Eikö sinulla ole silmiä päässäsi? Kesy karhu se
on, ja aika tyytyväinen se onkin päästessään taas ystävien luo, kun
on saanut harhailla yksin tuolla talvisessa metsässä. Katsokaas nyt!
Oikein taitava sotilas se on. Huomi-o!"

Komentosanan lopputavun kajahtaessa karhu ponnahti asentoon. Mutta se
yritti liian hätäisesti. Pyssy luiskahti sen karvaisesta käpälästä ja
putosi kolisten lattiaan. Karhu painoi pelokkaana alas päänsä ja sulki
silmät tiukasti ikäänkuin iskua odottaen.

Ilmeisesti Tim Gallagher oli oikeassa. Se oli opetettu karhu, ja nyt
se oli tullut rukoilemaan heiltä vierasvaraisuutta. Iloissaan kuin
lapset alkoivat miehet kompuroida lavitsoiltaan tehden monenmoisia
huomautuksia.

"Aikamoinen eversti se onkin! Älä sitä läimäytä, vaikka se pudottikin
pyssynsä, Tim!" huudahti Pätkä-Johnson lähennellessään heitä pöydän
toiselta puolen.

"Ehkä Sammy tahtoisi painia sen kanssa!" ehdotti Eph Babcock. "Siitä
tulisi hauska joulunäytelmä."

Oulton ryömi takaisin vuoteensa syvyyksiin ja haukkasi ylimääräisen
palan purutupakkaa siten hillitäkseen kieltänsä. Hän huomasi olevansa
kovin masentavassa vähemmistössä.

Sillä välin Jimmy Dillihunt, äkkiä katuen epäluuloisuuttaan, oli
pujahtanut komeroonsa. Sitten hän astui rohkeasti esiin pitäen
kädessään suurta, rasvaista viipaletta savustettua sianlihaa. Karhu
haisti sen ja avasi silmänsä: se alkoi käsittää, että sitä ei
aiottukaan lyödä pyssyn pudottamisesta. Se katsoi makupalaa ja sitten
Jimmyn tummia kasvoja ja ojensi esille toivehikkaan, mutta epäröivän
käpälän. Mutta kun Jimmy ei antanut minkäänlaista vastausta tähän
rukoukseen, näytti karhu päättelevän, että sen täytyisi tehdä jotakin
ansaitakseen tuon palkinnon ‒ jotakin vaikeata ja erikoista. Ulisten
se painui maahan, sovitti kuononsa jalkainsa väliin, kohotti hitaasti
ja murahdellen suunnattoman takapuolensa ja seisoi vakavasti päällään.
Useita sekunteja se pysytteli tässä asennossa, sitte laskeutui hitaasti
ja murahdellen takaisin, nousi taas pystyyn ja kääntyi mairitellen
Jimmyn puoleen.

Koko leiri kajahteli riemuhuudoista.

"Anna se sille, Jimmy!"

"Et olisi paremmin osannut itsekään!"

"Ansainnut se on sen, totisesti!"

"Pidä varasi, Jimmy, tai se luulee, että sinä vain puijaat; ja sivaltaa
sinua!"

"Kiltti eversti-vanhus!" Tällaisia suosionhuutoja kaikui joka suusta,
paitsi Sam Oultonilta.

Jimmy ojensi sianlihapalan, ja karhu otti sen sirosti tummalla
käpälällään.

"Kevyt kuin naisen pikku käsi!" huudahti Pat Nolan ihastuksissaan.

Tästä alkaen ilta muodostui jonkinlaiseksi vastaanottojuhlaksi.
Gallagherin leiri pani näet toimeen tuliaispidot everstille; tämä
Pätkä-Johnsonin antama nimitys oli osunut kohdalleen ja otettu
käytäntöön. Eversti oli laajasti ja monipuolisesti oppinut karhu, ja
sillä oli sitäpaitsi yksinkertainen usko ihmiseen. Sen lapsellinen
luottamus jokaisen hyvään tahtoon liikutti laajasydämisiä ja
herkkätunteisia puunhakkaajia, kunnes he olivat sille yhtä helliä
kuin lapsilauma pikku vauvalle. Eph Babcock sai hävetä, että
arvostelukyvyttömän hämmästyksensä ensi hetkenä oli tavoitellut
pyssyään.

"Eph", sanoi Pat Nolan, "jos sinä olisit vahingoittanut karvaakaan
sen kekseliäästä ja luottavaisesta päästä, niin minulle olisi jäänyt
tuskallinen velvollisuus ratkoa kupusi omalla hienolla kädelläni."

"Ja minä tunnustan, että olisin sen ansainnutkin, Paddy", vastasi
androscogginilainen sävyisästi.

Jokainen oli riemastunut, paitsi Oulton. Hän pysyi loukkaantuneena ja
ylenkatseellisena vaiti koko illan ja tuskin alentui vilkaisemaankaan
karhun huvittavimpia temppuja. Mutta koko leiri tiesi, että hänen
mielensä sittenkin oli karhuun kiintynyt.

Se oli suurenmoinen ilta Gallagherin leirissä. Eversti oli ensimäinen,
joka väsyi ilakoimiseen. Sen myönsi jokainen luonnolliseksi asiaksi,
sillä olihan karhu yksin suorittanut koko ohjelman. Nyt se, hyvin
ravittuna ja onnellisena, halusi päästä nukkumaan, minkä se ilmaisi
nuuskimalla joka nurkkaa etsiessään makuupaikkaa.

Karhun tuuheassa kaulakarvassa oli kulunut kohta, joka näytti, missä
oli ennen ollut kaulahihna. Päällikkö teki sille uuden kaulavyön
paksusta ohjaspätkästä ja vei sen kesynä ja lauhkeana pitkään vajaan,
jota leiriläiset käyttivät pajana. Ladosta tuotiin suuri sylys olkia ja
innokkaasti pöyhittyään sitä ympärilleen eversti laskeutui levolle ihan
kuin tuhlaajapoika, joka on päässyt kotiin ja siitä iloitsee.

Seuraavana päivänä päällikkö antoi sen viisaan käskyn, että everstiä
ei saisi laskea huoneeseen ennen päivällisaikaa. Tämän määräyksen
syvämielinen tarkoitus oli säästää juhlaa varten jonkinlaista
mielenkiinnon tuoreutta, jotta miehet paremmin pysyisivät huvitettuina
ja olisivat vähemmän taipuvaisia nurisemaan tuoreen lihan puutetta.
Koko aamun miehet, kuten tavallista sunnuntaisin ja vapaapäivinä,
askartelivat veltosti kotosalla, pesten, paikaten, poltellen piippua,
veistellen huoneessa tai kujeillen ulkona lumessa.

Kun eversti päästettiin ulos heti aamiaisen jälkeen, ei mitään
tällaisia kujeita ollut tekeillä; muutoin se epäilemättä olisi jäänyt
kotiin leikkimään uusien ystäviensä kanssa. Huomatessaan siis, että
siltä kiellettiin pääsy huoneeseen, tutki se huolellisesti ympäristön,
säikäytti hevosia nuuskimalla äänekkäästi tallin ovella ja kompuroi
sitten metsään.

"Kyllä se tulee tänne taas ennen pitkää", sanoi Gallagher. "Eversti
ymmärtää etunsa, kun sitä on potkaissut tämmöinen onni!"

Ja Gallagher oli oikeassa. Hän ymmärsi miehiä ja everstejä.
Puoliyhdentoista tienoissa aamulla, kun Eph Babcock ja Pätkä-Johnson
painiskelivat juuri oven ulkopuolella, huomasivat he karhun
ilmestyvän metsästä, raivatun alan ulommalta puolelta. Sehän ei ollut
merkillistä, mutta sen liikkeissä oli jotakin niin omituista, että
molemmat läähättävät taistelijat hellittivät otteensa kuin yhteisestä
päätöksestä ja seisoivat suu auki. Heidän huudahduksensa houkuttelivat
ulos koko leirin näkemään, mitä oli tekeillä.

"Silläpä vasta näyttää olevan lystiä yksikseen", mutisi Evan Morgan
kynnykseltä.

"Ei se juuri yksinkään ole", korjasi päällikkö.

"Ei, se on kumma, jollei se ole iso siili, mikä sillä on siellä",
venytteli Babcock.

"Ja se ajaa karhua takaa!" huusi Pat Nolan ällistyneenä.

Mikä olikin tavallaan totta.

Eversti hyppi ja puikkelehti hullunkurisesti puolelta toiselle,
kuin jättiläismäinen, mutta kovin nuorekas koiranpentu julmistuneen
siilin edellä, joka kulki hitaasti eteenpäin joka piikki pystyssä,
kunnes näytti niin isolta kuin nelikon vetävä kori. Eversti perääntyi
taloa kohti, ikäänkuin olisi tahtonut jakaa ystäviensä kanssa uuden
leikkikalunsa, tämän omituisen, äkämystyneen pikku pedon, jonka se oli
löytänyt metsästä.

"Se saa itsensä täyteen piikkejä", sanoi Pätkä-Johnson, "ja siinä
sinulla on vasta homma, että saat ne irti, Tim. Hyvä on, että se on
sinun karhusi eikä minun."

Tom Oulton näytti siltä, kuin tässä avautunut näköala ei olisi hänelle
epämieluisa.

"Älä sure, Pätkä", vastasi päällikkö. "Tuo karhu ei ole mikään tyhmyri.
Se tietää siileistä yhtä ja toista."

Tosiaankin eversti piti hyvin huolta, ettei mennyt liian lähelle siilin
vaarallisia piikkejä. Se ojensi ensin yhden käpälän leikillisesti ja
kiusoittaen, sitten toisen, ja tavoitti vihaista pikku elävää. Mutta se
ymmärsi olla siihen koskematta.

Mitä siiliin tulee, katseli se ilmeisesti vihan vimmassa kiusaajaansa.
Siili on sekä kovin peloton että tyhmä, ja kun se päättää mielessään
mennä johonkin erikoiseen suuntaan, voi ainoastaan kuolema tai jokin
syötävä kääntää sen toisaalle.

Tällä kertaa siili oli päättänyt marssia everstin suuntaan, toivoen
epäilemättä, vastoin kaikkea todennäköisyyttä, saavuttavansa sen ja
pistävänsä sen turkin piikkejä täyteen. Koska eversti peräytyi taloa
kohti, joutui siilikin tänne päin vaaroista välittämättä. Palanen
hyvin suolattua kalannahkaa saisi vanhan siilin, joka on elämässään
kärsinyt enemmän tai vähemmän vastuksia, hyökkäämään vaikka kokonaista
varustettua sotajoukkoa vastaan.

Vaara vältettiin kuitenkin tällä kertaa Jimmy Dillihuntin pikaisen
väliintulon avulla. Everstin peräytyminen oli tuonut siilin jo noin
viidenkymmenen jalan päähän talosta, kun äkkiä Jimmy Dillihunt,
kimeästi huutaen juoksi rintamalle hiilihanko aseenaan. Lykäten
hämmästyneen everstin syrjään, hän iski siiliä tarkasti tylpän kuonon
päähän. Tuo pysty piikkimetsä kaatui maahan. Sätkäyttäen lyhyitä
tanakoita jalkojaan siili kierähti ympäri kuolleena kuin kivi.

Eversti istahti kintereilleen ja silmäili Jimmyä ihaillen. Katsojista
muut karjuivat hyväksymisensä valituin sanoin, joita on "kuitenkin
enemmän tai vähemmän mahdoton julkaista. Jimmy otti maasta siilin
hervottoman ruumiin, tarttuen varovasti sen aseettomiin etukäpäliin ja
kantoi sen sisään.

"Siilistä tulee hyvää syötävää, kun se on oikein valmistettu!" sanoi
hän voitonriemuisesti irvistäen, hävitessään omaan pyhäkköönsä.

Se oli tosin vain yksi siili, mutta erittäin iso ja lihava, ja Jimmy
Dillihunt tiesi, kuinka se oli saatava riittämään pitkälle. Hän laittoi
siitä soppaa, jossa oli runsaasti palleroita ja myös runsaasti, se on
myönnettävä, hienoksi leikattua suolaista sianlihaa. Koska pienikin
määrä siilinlihaa riittää antamaan paljon makua, maistui kaikki
sianliha sopassa siilinlihalta, eikä kellään ollut syytä valittaa.
Päivällinen oli ehdottomasti onnistunut.

Eversti kulki edestakaisin aterioivien takana ja lähenteli jokaista
vuoron perään, mairitellen ja anoen herkkupaloja, joita kukin
halukkaasti sille tarjosi. Vihdoin se tuli Sam Oultonin luo, jota se
tähän asti kehoituksen puutteessa oli välttänyt. Tuli äänettömyys, kun
kukin ihmetteli, mitä Tommy, tuo leppymätön tekisi.

Oulton katsahti everstin valtavaan, luottavaiseen päähän, jonka
se oli tunkenut hänen kyynärpäänsä viereen. Hän epäröi, irvisti
hyväntahtoisesti, mutta kömpelösti; sitten pyyhkäisi hihallaan
kiiltävää suutaan, kohotti isoa kahvituoppiaan ja nousi päättävästi
seisaalle.

"Herra Karhu ‒ tarkoitan, Eversti", sanoi hän, "toivotan teille oikein
hauskaa joulua ja monta samanlaista! Te olette ainoa tosi herra tässä
leirissä, sillä te olette ainoa koko joukosta, joka ystävällisesti
muisti tovereitaan antamalla niille joululahjan."

Ja hän antoi Everstille rintaluun!






        
            *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KORVEN KULKURI ***
        

    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.