Aarniometsän sydän

By Sir Charles G. D. Roberts

The Project Gutenberg EBook of Aarniometsän sydän, by Charles G. D. Roberts

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org


Title: Aarniometsän sydän

Author: Charles G. D. Roberts

Posting Date: June 13, 2013 [EBook #8451]
Release Date: July, 2005
First Posted: July 12, 2003
[Last updated: September 25, 2021]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK AARNIOMETSAN SYDAN ***




Produced by David Starner, V-M Österman, Robert Connal and
the Online Distributed Proofreading Team.










AARNIOMETSÄN SYDÄN

Kirj.

Charles G. D. Roberts


Suomentanut

I. K. Inha





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1916.



SISÄLLYS.

    I. Polkua vaanivat silmät
   II. Raivion mökki
  III. Kyläkunnasta karkotetut
   IV. Miranda ja metsän piilevä kansa
   V.  Kroof, se iso emäkarhu
   VI. Mirandan pyhitys metsälle
  VII. Ystävykset
 VIII. Kirves ja sarvet
   IX. Pax Mirandä
    X. Filistealaisten pakoon ajo
   XI. Miranda ja nuori Taavi
  XII. Nuori Taavi raiviolla
 XIII. Lypsyaikana
  XIV. Hirvien hirnunta kuutamolla
   XV. Riistapaisti
  XVI. Kuolema vähän elämän edestä
 XVII. Koskien pauhussa
XVIII. Vieraan tihutyö




I LUKU.

Polkua vaanivat silmät.


Ei velton lauhkea kuten kesäisen puutarhan hiljaisuus, joka suotaa
vihantiin varjoihin lehväkattojen läpi, vaan jämeä, valppaasti ja
salaperäisesti odottava, oli aarniometsän hiljaisuus. Se oli ikäänkuin
avara lasikupla, niin hienon ohueksi puhallettu, että pienikin ääni,
jos se vain olisi voinut koskettaa ennakolta määrättyä mystillistä
kieltä, olisi saanut sen ryskyen raunioiksi sortumaan. Siitä huolimatta
se oli säröäkään saamatta vallinnut kautta sukupolvien, muuttanut
omaksi laadukseen kaikki semmoiset harvinaiset ja epäjohdonmukaiset
häiriöt kuin pantterin etäisen kiljunnan taikka kapuavan
pähkinänakkelin hoikan laulun, vaiteliaan hirven pitkät juhlalliset
huudot, jotka eläin kahdesti tai kolmasti toistaa lokakuun ympyriäisen
kuun alla, taikka jonkun suuren tuulen raskaan jymyn petäjien, koivujen
ja hemlokkien [Hemlokki (_Abies canadensis_) on kanadalainen jalokuusi.
(Suom. muist.)] loitoissa latvoissa. Harvat ja kaposet olivat ne
auringonsäteet, jotka maahan saakka tunkeutuivat näiden korkeiden
latvain lomitse. Se ilma, joka hiveli ruskeanviheriäin varjojen solia,
oli ihmeteltävän kirkasta, sitä ei samentanut minkäänlainen pöly-
tai höyrytuhru. Sen lumoava läpikuultavuus kerrassaan petti silmää,
joka ei ollut siihen syntynyt ja kasvanut; se sai etäiset lehvät
näyttämään läheisiltä ja läheiset oksat epätodellisilta, sekotti kaikki
perspektiivit ja uskotteli aivan tutuissa ja ilmeisissä asioissa olevan
keijumaista narripeliä.

Huono ja kauan käyttämätön oli metsän läpi kulkeva polku. Toisin
paikoin olivat sammalet ja maassa suikertavat viiniköynnökset sen
kerrassaan peittäneet, niin että se vain metsänhakkaajain veistämistä
pilkoista voitiin erottaa kymmenistä muista eri tahoille haarovista
reitin tapaisista aukeamista. Mutta juuri tässä, jossa se nousi
pitkää loivaa rinnettä, oli veden juoksu pitkin polun matalaa kourua
vähin pitänyt paljaina sen kuluneita kiviä. Ja sitäpaitsi, vaikka
ihmisen kuluttava jalka olikin jättänyt sen niin monen sulan ajaksi
tallaamatta, niin ei se kuitenkaan milloinkaan joutunut aivan
käyttämättä olemaan. Polku, joka kerran on kunnolla auki kulunut monen
kulkijan jäljiltä, säilyttää sitten melkein ainaiseksi lumousvoimansa
jokaiseen jalan kulkijaan. Tämä vanha polku palveli Kroofin, suuren
naaraskarhun latuskoja kämmeniä, kun se astua löntysteli puolikasvuisen
penikkansa keralla kauas vuorille, näyttääkseen jälkeläiselleen parhaat
mustikkamaat. Ja polku viehätti puoleensa myöskin Ten-Tine karibun,
[Pohjois-Amerikan peuraa sanotaan karibuksi intiaaneilta lainatulla
sanalla. (S. m.)] kun se opasti hoikkia naaraitaan Kuah-Davikin
lepikkösoihin laitumia etsimään.

Tänä syyskuun iltapäivänä, hiljaisuuden avosilmin odotellessa,
lentää vikerti polkua pitkin äkkiä sepelpyy. Se kävi istumaan oksan
vekaralle, kurkotteli kaulaansa ja käänteli päätään puoleen ja
toiseen, kurkistellen pyöreillä lasihelmisilmillään ja jäykistyen
sitten liikkumattomaksi, niiden taulain näköiseksi, joita puu
oli täynnään. Tuossa tuokiossa alkoikin hiljaisuuteen sekaantua
lähestyvää jalanastuntaa, saapasnaulain raskasta kilkettä kiviin.
Polkua tulla kompuroi voimallisilla, vaikka työläillä askelilla suuri
harmahtava mies, yllään harmaat kotokutoiset vaatteet. Housunlahkeet
oli epätasaisesti pistetty saapasrähjäin varsiin; päässä oli veltto
monessa liemessä virunut huopahattu, joka oli kerran ollut ruskea;
vyöllä helkkyi iso puukko karvapäärmäisessä nahkatupessaan; ja
olalla oli kirves, jonka päässä killui iso mytty. Tämä oli kiedottu
rähjääntyneeseen ja paikattuun kirjavaan peittoon ja tuon tuostakin
siitä kuului ponnetonta, ikäänkuin läkkipeltiastiain räminää. Toiselta
puolelta pisti esiin paistinpannun musta kahva, puoleksi sanomalehtiin
käärittynä.

Jos Taavi Titus olisi ollut metsästäjä tai ansain virittäjä,
"träpperi", niin hänellä tietenkin olisi ollut pyssy. Ja vaikkapa
hän olisi ollut kaupunkilaisia, kylänmiehiä tai vain pienen maatalon
omistaja, niin hyvän huolen hän olisi pitänyt kunnon aseista, ennenkuin
lähti tunkeutumaan päivämatkan päähän ikimetsien sydämeen. Mutta hän
oli tukkimiehiä, eikä siis kuulunut kokonaan metsälle eikä aivan
aukeillekaan maille. Talvensa hän vietti aivan syvimmillä saloilla
tukkileirissä vertaistensa keralla, hengenpitiminään suolattu sianliha,
pavut ja kuuma leipä; hän oli silloin päivän pitkän uupumattomine
kirveineen liian uutterassa työssä, joutuakseen sotimaan metsän
karvallista ja höyhenellistä kansaa vastaan. Kesät hän oli auran
ja viikatteen parissa kyläkunnassa pienellä, puoleksi raivatulla
palstallaan. Hän ei siis tuntenut tappamisen halua, sen enempää kuin
pelonkaan vaistoa, kun hän puolueettomana ja välinpitämättömänä
kulki näiden hiljaisten, vaikk'ei silti elottomain maisemain halki.
Elottomia ne eivät olleet, sillä aarniometsällä oli omat, tosin
piilevät asukkaansa. Vaikka tämä vakavan näköinen vanha tukkimies
olikin huomaavainen ja tarkkanäköinen ja metsän elämään perehtynyt,
niin ei hän ympäröivässä levossa nähnyt olevan muuta kuin puunrunkoja,
kaatuneita lahoja ruhoja, sammalmättäitä ja sekavia pensastiheikköjä.
Hän oli havainnut, -- ja sitäpä ei ensikertalainen havaitsekaan, --
erotukset valkokuusen, mustan kuusen ja jalokuusen, harmaan koivun
ja keltaisen koivun, [Suomennamme nimet kirjailijan käyttämistä
amerikkalaisista nimityksistä, vaikka ne ovatkin häälyvät ja voivat
tarkottaa eri muunnoksia. "Valkokuusi" on _Picea canadensis_, jolla
on lyhyet sinivihreät neulaset ja hoikat kävyt; "musta kuusi" _Picea
mariana_, hoikka leveäoksainen, tummanvihreä puu, jolla on taajat havut
ja munuamaiset kävyt. Keltakoivulla, _Belula lutealla_ on harmaa tai
keltainen kiiltävä tuohi ja vaaleanruskea puuaine. Mitä lajia "harmaa
koivu" tarkoittaa, sitä on vaikea sanoa. Sekä koivuja että kuusia
ja jalokuusia (_Abies_) on Pohjois-Amerikassa hyvin monta lajia.
(Suom. muist.)] lehmuksen ja heisipuun välillä; ja jäkälistä, joita
oli kasvanut veistettyjen pilkkojen reunoihin, hän vaistomaisesti
osasi lukea niiden kasvukausien luvun, jotka olivat näitä vanhoja,
viitoiksi veistettyjä kirveen arpia pienennelleet. Mutta kaikista
näistä metsätiedoistaan huolimatta hän luuli olevansa yksin. Hän ei
aavistanutkaan että häntä vaanivat monet silmät.

Hänen matkansa toden teolla oli hyvin monen elävän olennon huomion
polttopisteenä. Ne piileksivät katseet, jotka hänen liikkeitään
seurasivat, olivat toiset pelokkaan vihamielisiä, toiset voimattoman
kostonhimoisia, toiset välinpitämättömiä; mutta kaikki vierastelevia.
Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että oli paras pysyä näkymättömänä;
kaikki sen vuoksi noudattivat järkähtämätöntä liikkumattomuutta ja noin
sanoaksemme upposivat yleiseen äänettömyyteen.

Sepelpyy, laajalti kulkenut lintu, joka tunsi kyläkunnat ja niiden
tuimat vaarat, piti miestä silmällä harmistuneen pelokkaana. Ei
se ilman tarkotusta lentää vikertänyt polkua pitkin niin suurella
melulla, varottaen kaikkea metsäkansaa. Se pelkäsi tämän harmaan
ihmisolennon ilmestymisen ehkä tietävän, että pian tulisi niitä
pitkiä mustia keppejäkin, joista pöllähti savua ja lähti kova ääni,
kun niillä jotakuta osotettiin. Se piilotteli itseään, kunnes sen
ruskeat pilkulliset höyhenet olivat melkein yhtä istuinpaikan täpläisen
ruskean kuoren kanssa; mutta vikkelät silmät tarkkasivat kaiken aikaa
muukalaisen vähintäkin liikettä.

Pähkinänakkeli, joka oli kävellyt petäjän pystysuoraa runkoa suoraan
korkeutta kohti, jähmettyi muukalaisen askelien äänestä ja kurkisti
häntä tiukasti puunrungon takaa. Sen silmä oli kuin musta kysyvä
piste. Se ei ollut vielä milloinkaan nähnyt mitään tämän kömpelön ja
hitaasti liikkuvan olennon kaltaista, mutta se tiesi, että tämä olento
oli vaarallinen. Pieni liuskeenkarvainen pää, joka teräväkulmaisesti
ulkoni kuoresta, ei näyttänyt sen kummemmalta kuin oksan tyngältä
tai käävältä; mutta tällä oksan tyngällä oli se kumma tapa, että se
tasaisesti kiersi puun ympäri sitä myöten kuin tukkimiehen matka
edistyi, niin että kulkija oli alati näkyvissä.

Yhtä uteliaina, mutta pelosta väristen, tirkisteli hänen kulkuaan kaksi
tarkkaavaista metsähiirtä skunkin kaalin leveän lehden alla istuen
tuskin puolen sylen päässä polusta. Toisen viikset koskivat toisen
kuonoon, johtaen siihen kauhun sykäyksiä ja väristyksiä sen mukaan
kuin mies tuli lähemmäksi, yhä lähemmäksi, kohdalle -- ja meni ohitse.
Hiiret eivät olisi rikkoneet heimonsa ensimäistä perintätietoa vastaan,
-- että se, joka istuu hiljaa, istuu näkymättömänäkin -- ellei sokea,
mistään välittämätön saappaankorko olisi kerrassaan uhannut niitä
musertaa.

Vähän kauempana polusta, leviävän rautapuutiheikön [Pohjois-Amerikassa
on sangen monta sellaista puulajia, jota kovan syyaineensa vuoksi
sanotaan "rautapuuksi". (Suom. muist.)] alla, kyykki jänis
ruskahtavalla sammalpohjalla, korvat aivan litteinä selkää pitkin.
Sen silmät vahtivat inholla jopa melkein uhmalla tätä raskasta suurta
olentoa, joka liikkui niin suurilla ponnistuksilla ja semmoisella
melulla. "Tuo ei ainakaan", ajatteli jänis halveksien, "pääsisi
vihollistaan pakoon". Vieno ilman henki, joka huomaamatta huokui
kautta metsän, toi miehen hajua jänön piilopaikkaan, ja sai tämän
herkät sieraimet nopeasti liikkumaan inhon tunteesta. Mutta äkkiä tuli
tuoksaus toistakin hajua; ja jänö näytti samalla käpertyvän puolta
pienemmäksi, sierainten jäykistyessä suuriksi.

Se oli portimon haju-jänikselle ilmetty kalman tuoksu. Mutta se
haihtui silmänräpäyksessä, ja silloin jänön tarkka silmä näki, mistä
se tuli. Sillä toisin kuin kaikki muu metsäkansa liikkui portimo. Se
kulki tasajalkaa miehen kanssa, parin sylen päässä polusta. Mutta niin
hyvin sen värit sulivat ympäristöön, niin varjomainen oli sen liikunto
äänettömässä siroudessaan, ettei mies sitä kertaakaan huomannut.
Portimo tuijotti tunkeilijaan häijyllä vihalla, mutta ison tukkimiehen
onneksi eivät portimon voimat, vaikkapa olivatkin valtavat eläimen
ruumiinkoon suhteen, kuitenkaan olleet minkään arvoiset sen häijyyn
sisuun verraten. Muutoin olisikin tukkimiehen matka päättynyt siihen
paikkaan ja kirjava mytty olisi jäänyt polulle hiirien viikkoiseksi
ihmeeksi.

Portimo kulki nyt minkin [minkki (_Putorius visson_) on portimoa paljon
suurempi. Sen varpaiden välissä on uimaräpylät. Paitsi kaloja se syö
mielellään kanoja. (Suom. muist)] vielä lämpöisen hajun poikki, jonka
vuoksi se heitti sikseen tukkimiehen turhan vahtimisen ja kääntyi
inhoten toisaanne. Se vihasi minkkiä ja ihmetteli, mitä asiaa mokomalla
kalansyöjällä oli lähteä niin kauas vedestä. Ei se juuri pelännyt --
harvalle eläimelle pelko on niin tuntematon kuin portimolle -- mutta
sillä oli vielä häijyssä pikkusydämessään ripponen järkeä ja se tiesi,
että minkki oli melkeinpä yhtä pahasisuinen kuin se itsekin ja lähes
kolme kertaa isompi.

Vanhan polun yli kallistui saarni ja saarnen sammalisesta haarasta
väijyi kulkijain askelia kaksi haaleata keltaisenvehreää silmää, terät
hienoina mustina rakoina. Ne silmät olivat pyöreässä karvaisessa
päässä, joka oli painautunut aivan oksaan kiinni ja vähän kurkotti
sen ylikin. Suipot tupsukkaat korvat olivat niuhassa pitkin
pyöreätä ruskeata päätä. Neljä partaveitsikynttä oli vihaisesti
tunkeutunut oksan kuoreen; sillä villikissa tiesi -- ehkä oli jollain
salaperäisellä tavalla saanut tämän tiedon etäiseltä heimolaiseltaan,
kotilieden ja kotikynnyksen kukkujalta -- että ihminen se oli kaiken
metsäkansan ainoa voittamaton vihollinen. Julmasti sitä himotti
hypätä miehen kumartuneeseen niskaan, aivan kirjavan mytyn ja ruskean
hatunlierin rajaan, josta se hohti punakkana ja suojattomana. Mutta
villikissa, Pohjois-Amerikan pienempi ilves, oli paitsi julmaa
luontoaan perinyt hyvän annoksen varovaisuuttakin, ja tukkimies sai
astua kompuroida edelleen häiritsemättä ja vähääkään aavistamatta sitä
viheriäistä vihan liekkiä, joka paahtoi hänen niskaansa.

Aivan toisenlainen oli se katse, joka seurasi lähellä polkua olevasta
pimeästä notkelmasta pienen pökköryteikön keskeltä. Siellä oli Kroof
karhu viileässä hämäryydessä takajaloillaan istuen ja mahtavaa
ruumistaan puolesta toiseen häälytellen sekä joskus pyyhkäisten pois
sääsken kuononsa herkkätuntoisesta kärjestä. Kroofilla ei tänä kesänä
ollut penikkaa perässään juoksemassa ainaisena huolena ja murheena.
Tuntikauden se oli näin mukavasti häälynyt, tuntematta pelon tai himon
tai harminkaan häiriöitä; mutta kuullessaan metsäkanan varottavan
vikerryksen ja naulapohjaisten saappaitten kilkkeen, oli se paikalla
jäykistynyt kuin isoksi ruskeaksi kannoksi itsekin. Pienet punaiset
silmät seurasivat vierasta ja näyttivät vilkuttavan. Se oli nähnyt
ihmisiä ennenkin eikä heitä pahoin pelännyt, enempää kuin erikoisesti
vihannutkaan. Mutta kun se kammosi turhia ikävyyksiä, niin ei se
huolinut tunkeutua heidän huomioonsa ja sen vuoksi se noudatti metsän
tapaa ja pysytteli ääneti. Mutta karhu on hyvin paljon inhimillisempi
metsän kaikkea muuta karvaista kansaa, taipuvaisin ja suvaitsevaisin,
vähimmän ympäristönsä orja. Ja sillä on lisäksi suuri annos huumoria,
tuota inhimillisintä kaikista lahjoista; ja Kroofia huvitti, sillä se
tunsi tämän harmaapukuisen oudon miehen yhdeksi niistä meluapitävistä
metsänhakkaajista, joiden leiristä kaukaa Kuah-Davikin rannalta se
viime talvena oli puhaltanut moniaita sangen tyydyttäviä sianpaisteja.
Sitä yritti jälleen hupaisesti keikututtaa tämän mieleen muistuessa,
mutta se ei olisi oikein käynyt yhteen muitten lahokantojen kanssa ja
sen vuoksi sai keikuttaminen jäädä sikseen. Kroofin päähän juolahti,
että mitähän jos yhdellä kämmenen läimäyksellä repäisisi kirjavan mytyn
oudon miehen olalta ja katsoisi, eikö siinä olisi kaikenlaista hyvää
tavaraa, ehkäpä siankin paistia; mutta tämäkin oikullinen päähänpisto
sai jäädä sikseen. Vasta kun se oli nähnyt miehen kulkevan polkua
pois pitkään matkaan ja katoavan mäen toiselle rinteelle, se syvällä,
omia asioitaan muistelevalla mörähdyksellä jälleen käänsi huomionsa
sääskiin, jotka olivat sillä välin saaneet selville karhun kuonon
kaikki hellät kohdat.

Nämä edellisillä sivuilla mainitut olivat vain muutamia niistä
polun vaanijoista, jotka itse näkymättöminä silmillään mittailivat
aarniometsään tunkeutuvaa miestä. Pitkin matkaa hänen joka askeleensa
hyvin huomattiin. Mutta ei hän olisi astunut niin turvallisena
ja mistään välittämättä, jos hän olisi tiennyt, että hiljattain,
edellisenä vuonna, pantteriparikunta oli muuttanut näille maille ja
anastanut läheisen vuoren rinteestä tyhjän pesän. Eipä suinkaan, vaan
kirves olisi heilunut vapaana ja silmät olisivat etsien tutkineet
jokaisen tien päällä riippuvan oksan; sillä ei kukaan tiennyt paremmin
kuin Taavi Titus ukko kuinka vaarallinen vihollinen ruskeankeltainen
pohjoinen pantteri on. [Puumaa (_Felis concolon_) sanotaan
Pohjois-Amerikassa yleiseen "pantteriksi" ja "vuorijalopeuraksi".
Nykyisin sitä Pohjois-Amerikassa tavataan harvoin, tuskinpa ensinkään
niissä seuduissa, joissa tämä kertomus liikkuu. (Suom. muist.)] Mutta
pantteriparikunta sattui paraillaan metsästämään vuoren takana,
Kuah-Davikin matalassa laajametsäisessä laaksossa.

Asiain näin ollen ei vanhaa tukkimiestä kaikkien väijyjäin puolelta,
jotka häntä silmillään seurasivat, uhannut sen suurempaa vaaraa,
kuin mikä kimalti neljistä pienistä kirkkaista silmistä korkealta
vanhan petäjän latvahaarasta. Pieneen salareikään oli sinne kuin
lapsenkamarin ikkunaan ryhmittynyt neljä nuorta sileätä oravanpäätä,
ja näitten mielenkiintoa sanomattomasti herätti se kumma eläin,
joka niin raskaasti astua tömisteli heidän allaan. Jos ne olisivat
olleet kyläkunnan oravia, niin ne epäilemättä olisivat huutaneet
kimakoita huomautuksiaan, suoraan sanoen haukkuneet häntä, sillä orava
harrastaa avomielistä puhetta. Mutta oleskellessaan aarniometsän
asuinmailla oravakin oppii hillitsemään itsensä; ja jos nuori
orava tässä ympäristössä olisi rupattanut kovalla äänellä vaikkapa
omassa pesässään, niin olisi siitä voinut olla hyvinkin ratkaisevia
seurauksia. Kun vanha tukkimies oli niiden näköpiiristä kadonnut, niin
kaikki neljä päätä katosivat pesän myskille tuoksahtaviin syvyyksiin ja
siellä pohdittiin tätä kummaa aivan hiljaisin kuiskauksin.

Tukkimiehen matkaa tehdessä ja maata mitatessa pitkillä laahustavilla
askelillaan polku vähitellen laskeutui seutuun, jossa puiden seassa
oli kosolta sammaltuneita paasia. Pian alkoi sitten sydänmetsän
kirkas ruskeanvihreä hämäryys edestä päin vaaleta ja ilmasta hävitä
kaarnan ja mullan tuoksu. Vastaan henki saraheinän lauhaa vaatimatonta
tuoksua; ja puut alkoivat harveta, ja matkamies tuli metsästä järven
rannalle. Veden pinta loittoni helmeilevän kirkkaana haaleanviheriäisen
kaislikon reunasta ja vastaranta seisoi tummana kalpeata hikistä
taivasta vastaan. Kivenheiton päässä kaislikosta kohosi pieni paljas
musta kalliosaari ja sen päässä souteli veden hohteessa jääkuikan musta
yksinäinen muoto.

Kun tukkimies tuli puiden seasta aukealle ja hänen myttynsä värit
sattuivat kuikan silmään, niin lintu upotti itsensä syvemmälle
veteen, jotta näkyivät vain pysty kaula ja vaajamainen pää. Sitten
se leveän nokkansa avaten päästi selittämättömän ja hämmästyttävän
naurunrähäkkänsä -- joka oli kuin hiljaisuuden häväisemistä, mutta
samalla varotushuuto kaikille järven piirin asukkaille. Jääkuikka oli
nähnyt ihmisiä ennenkin ja se halveksi heitä, ja sitä huvitti julistaa
maailmalle uhmaansa. Se halveksi jopa niitä pitkiä mustia sauvojakin,
jotka savusivat ja paukahtelivat, kun ihmiset niitä ojentelivat; sillä
olipa se eräässä toisessa järvessä, joka oli kyläkuntaa lähempänä,
oppinut sukeltamaan samalla kun näki leimauksen, ja siten väistämään
niitä joutavanpäiväisiä räiskiviä siruja, joita sauvasta lensi.

Tukkimies ei kuikalle suonut ensimäistä sen enempää kuin toistakaan
ajatusta, vaan kiirehti aukealle tultuaan askeleitaan. Polku kulki
nyt jonkun matkaa pitkin järven sivua, kunnes ranta kävi korkeammaksi
ja ryhmyisemmäksi, ja kallioniemen takana siihen purkautui meluava
joki, joka työnsi vaahtoviiruja ja pitkiä kareita järven tyynen pinnan
poikki. Kallioniemellä seistä törötti kalpea, myrskyjen huuhtelema
kelopuu, joka oli ollut vihanta petäjä, ennenkuin sen salama silpoi.
Sen murtunutta latvaa valkeapää-kotka paraillaan käytti pesänsijakseen.
Tämä suuri lintu käänsi outoa kulkijaa kohti vihaiset keltaiset silmät
-- julman näköisen, kuperan otsan alaiset silmät -- ja kurkotti
pitkälle litteälakista käärmemäistä päätään häntä tutkiakseen. Se avasi
nokkansa raatelevan sirpin ja kiljasi hänelle -- kiljasi kolme kertaa
mielensä mukaisin väliajoin. Sitten matkamies jälleen katosi metsän
hämäryyteen ja kopea lintu pöyhisteli höyheniään voiton ylpeänä.

Polku puuttui nyt joen seuraan, jättääkseen sen kuitenkin heti ja
sukeltaakseen nuoren balsamikuusikon uumeniin. Kun matkamies oli
kulkenut tämän sulotuoksuisen alueen läpi, niin jäi joen masentunut
kohina hänen taakseen ja metsä sai takaisin jylhät sävynsä. Jälleen
mies vakaasti astua taputti tuntikauden, alkaen yhä enemmän muistella
kantamustaan, ja yhä vähemmän ja vähemmän välittää ympäristöistään; ja
uuden tunnin väijyivät hänen jokaista askeltaan oksilta ja viidakoista
hartaat tuijottavat silmät. Sitten metsä taas päivänvalon voittaen
jakautui. Matkamies tuli raivion väljälle autiolle aukeamalle;
tunkeutui takertuvien karhunmarja- ja vatukkapensaiden läpi, jotka
metsän ja aukean välillä kasvoivat puolueettomana vyöhykkeenä; etsi
tiensä pitkän aution laidunmaan palaneiden kantojen ja tulipunaisten
kuloruohojen [kuloruoho (_Erachthites hieracifolia_), eräs
amerikkalainen rikkaruoho, joka rehottaa palaneilla mailla] läpi; ja
heitti maahan myttynsä kaikkein yksinäisimmän mökin eteen, mitä hän oli
koskaan sattunut näkemään.




II LUKU.


Raivion mökki.

Mustana ja jäykkänä suojasi mökkiä lähelle ulottuva niemeke kuusimetsää
pohjan puolelta, mutta kolmelle muulle suunnalle siitä oli kolkkoa
kaljua raiviota, joten paikka näytti kylläkin paljaalta. Ei ainoakaan
pensas eikä vesa verhonnut vankkain hirsiseinäin alastomuutta, ja
irtaantuva kaarna riippui pitkinä riekaleina, jotka kolkosti lepattivat
joka tuulenpuuskassa. Joku haalea pitkärääsyinen rikkaruoho vain
hankasi harvoja vaalean harmaita siemenkotiaan alimpiin hirsiin.
Karkeatekoinen lautaovi retkotti saranoillaan puoliavoinna. Kynnys
oli pitkin reunojaan lahonnut ja siinä irvisti leveä rako; ja pitkin
rakoa kasvoi päärme ruohoa, jonka Taavi-ukon kirjava mytty armotta
lakosi. Molempien vähäisten akkunain puitteissa oli vielä lasin
palasia -- ja vahvalta hämähäkin verkkoja ja näiden kokoomaa tomua
ja kuihtuneiden hyönteisten jäännöksiä. Leveäräystäinen katto, joka
oli hyvin rakennettu halotuista kedrilaudoista ja kahteen kertaan
tuohella peitetty, näytti vastustaneen vuodenaikain hyökkäystä
urhoollisella rintamalla, sillä siihen ei ollut tullut montakaan
aukkoa. Kolmisenkymmenen askeleen päässä oli pihamaan toisella puolen
toinen huone, joka oli matalampi ja karkeampitekoinen, ja sen katto oli
osaksi luhistunut. Se oli ollut karjan huoneena ja sen eteläseinällä
oli paaluista ja punotuista kuusenoksista tehty ränstynyt vaja. Navetta
oli rakennettu päärakennuksesta välittämättä, miten tasanne sattui
kulkemaan, sillä perustuksille oli ollut vaikea löytää tasaista maata.
Sen ympärillä kasvoi joka puolelle pitkää karkeata heinää, joka nyt
kellastuneena kahisi kuivuuttaan; se oli itänyt siemenistä, joita
oli vuosien kuluessa rakojen kautta varissut parvessa säilytetystä
heinästä. Molempain rakennusten välimaa ja mökin oven ympärystä monta
syltä laajalti oli lahoavan lastukon peitossa, jonka läpi suolaheinä
ja ratamo, kovapintaisimmat kyläkunnasta tulleista siirtolaisista, yhä
vielä leveinä ja tympeinä tunkivat toukoaan ja anastivat maata. Pihan
toisella puolella ulkohuonerivin vieressä oli parireen ränstynyt runko,
ruostunut rauta-antura yhdestä jalaksesta irti kiskottuna; ja pihamaan
keskellä, jossa oli vahvimmalta lastukkoa, joten ratamoiden oli siinä
vaikein päästä juurtumaan, makasi haljennut pölkky, jonka arvet
todistivat muualle muuttaneen kirveen voimaa.

Vanhalta tukkimieheltä pääsi syvä huokaus tämän mittaamattoman
autiuden painostuksesta. Hänen katseensa kierteli rikkaruohoisia
kenttiä, jotka jo kauan olivat olleet mahoina, ja kulki
poikki epätasaisten kannokoitten, joilta siellä täällä loisti
kultapiiskupälviä ja veripunaisia kuloruoho-läikkiä. Hänestä
yksinäisyys kävi yhä kaameammaksi näiden luvattomilla paikoilla
rehottavien väriläikkäin vuoksi, ehkäpä sen vuoksi, että ne
muistuttelivat kotoisempia ja leppeämpiä näköjä. Hän nojautui
kirveeseensä ja osotti peukalollaan umpimähkään:

"Rupea nyt tämmöistäkin paikkaa asumaan!" hän sanoi miettiväisenä, eikä
näyttänyt paikkaa ensinkään hyväksyvän. "Kyllä minä ensin kävisin itse
katsomassa! Mutta Craigin Kirstissä onkin vaikka kymmenen miehen sisu!"

Sitten hän kiskasi oven auki, kohottaen sitä samalla, saranan rasitusta
keventääkseen, ja astui sitten kurkistellen sisään. Hänen niin
tehdessään livahti haarapääsky ulos särkyneestä akkunaruudusta.

Mökissä oli kaksi huonetta, toinen paljoa pienempi toista. Pienemmän
huoneen laipiona oli räystäiden tasalle rakennettu parveke, joka oli
päähuonetta kohti avoin. Päähuoneessa ei ollut laipiota, ei muuta
kuin kedrilaudoista ja tuohesta kyhätty katto. Idän puoleisella
päätyseinällä oli luonnonkivestä tehty hormi, jonka alaosa oli
kaarevaksi holvattu, ja holvin alla oli tilava liesi haahloineen ja
niskarautoineen. Akkunaseinällä oli seinään kiinnitetty lankkupenkki.
Laattiammalla oli, pitkä sivu liettä kohti, kahdesta lankusta kyhätty
kapea pöytä, jota kannattivat vuolemattomat permantoon upotetut paalut.
Siinä kulmauksessa, joka oli etäimpänä liedestä, oli väliseinää
vastassa matala vuodelaitos, ei muuta kuin pitkä laitio, joka oli
puoleksi täytetty kuusen ja hemlokin kuivilla punertavilla havuilla.
Permanto oli täynnään lakastuneita lehtiä ja tuhkaa, jota tuuli oli
hajotellut liedestä. Taavi ukko kulki lattian poikki ja vilkaisi
vuoteeseen. Hän huomasi kuusenhavut toiseen päähän kuovituiksi ja sillä
tavalla järjestetyiksi, etteivät ne voineet olla ihmistä varten.

"Täällä on maannut eläimiä!" hän mutisi. Sitten laskien alas myttynsä
hän kiinnitti huomionsa lieteen, ja pian vanha hormi jälleen kauan
kestäneen yksinäisyytensä jälkeen sai maistaa kotoisen lämmön suloa.

Päivä oli jo aivan laskemassa ja tukkimiehen oli nälkä. Hän avasi
likaisen monivärisen myttynsä. Kroof, naaraskarhu, oli ollut aivan
oikeassa arvaillessaan, mitä mytyssä mahtoi olla. Siinä oli sianlihaa
-- pieni sangen suolainen kimpale; ja pian valko- ja punajuovikkaat
viipaleet terhakasti kärisivät pannussa ja seinät ja katto saivat
jälleen monesta aikaa imaista itseensä vanhastaan tuttuja käryjä.

Kirvesmiehen tyydytettyä nälkänsä paistetulla sianlihalla ja leivällä
ja poltettua pohjaan pienen mustuneen savipiippunsa, oli raivion
mökki ennättänyt peittyä yksinäiseen hämärään. Hän astui ovelle ja
katsoi ulos. Valkoinen utu, jota kohosi pitkin metsän reunoja, näytti
katkaisevan kaiken yhteyden hänen ja ihmisten ilmojen välillä; ja
taivaan kupukannelle ilmestyi pitkin välimatkoin moniaita isoja
juhlallisia tähtiä. Hän sulki oven, pudotti puisen ovenlinkun hakaansa
ja nakkasi lieteen muutaman kuivan tikun paremmin nähdäkseen, kun
suoriutui levolle. Hän käytti polttopuita säästellen, koska Kirsti
tullessaan tarvitsisi kaikki. Sitten hän otti piipun suustaan, kopautti
sen tyhjäksi, pyyhki imuketta hihaansa ja pisti laitoksen taskuunsa;
riisui jalasta raskaat saappaansa, kääriytyi kirjavaan peittoon, ja
kellahti hyvällä mielellä vuoteeseen sen enempää välittämättä keitä
siinä oli ennen maannut. Tuskin hän oli lakannut liikkumasta, kun
hiiret tulivat piilopaikoistaan ja alkoivat hypellä parvella. Hänen
mielestään se ääni oli kodikasta ja hauskaa, ja siihen hän nukkui.
Hänen nukkuessaan terveen väsymyksen syvää unetonta unta paloi heikko
tuli loppuun, riutui kiiluvaksi hiilokseksi, hukkui pimeään.

Oli ehkä kulunut tunti, kun Taavi ukko kavahti istumaan äkkiä ilmi
valveutuneena. Hän ei voinut käsittää, mikä siihen oli syynä. Melua ei
kuulunut minkäänlaista. Eikä häntä vähääkään pelottanut. Taavi ukon
karaistut hermot eivät tunteneet minkäänlaisia väristyksiä. Siitä
huolimatta hän aivan yht'äkkiä oli ilmivalveillaan, jokainen aistin
valppaana. Hänestä melkein tuntui siltä, kuin olisi mökissä jotain
outoa. Hänen ensimäinen päähänpistonsa oli hypätä vuoteesta katsomaan.
Mutta toinen vaisto sai voiton, epäilemättä siitä syystä, että hän oli
viettänyt metsässä niin suuren osan elämästään ja koska sen ilmaukset
olivat kaiken päivää huomaamatta häneen vaikuttaneet. Hän noudatti
metsäkansan ikivanhaa tapaa ja pysyi hiljaa, odottaen saavansa tietoa
havaitsemalla.

Hän näki akkunain molemmat himmeät aukot ja oli kerran huomaavinaan,
että toinen niistä hetkeksi hävisi. Tämä sai hänet pimeässä hymyilemään
tuikean hymyn, sillä hyvin hän tiesi ettei metsän asukkaista ainoakaan,
ei itse pantterikaan, ollut niin varomaton, että pienestä akkunasta
olisi kiivennyt suljettuun huoneeseen, jossa joka puolella tuntui
ihmisen tuoretta kammottavaa hajua.

Mutta siitä huolimatta hän kuunteli pysyen aivan hiljaa, kuten tämä
hänen tavallinen ympäristönsä oli ammoin opettanut. Hiirien juoksentelu
oli päättynyt. Ei käynyt tuuli ja pimeys tuntui olevan paljasta korvaa.
Samalla ovi hitaasti ja hiljaa narisi, ikäänkuin olisi joku raskas
ruumis pehmeästi sitä työntänyt linkkua koetellakseen. Tukkimies
ojensi hiljaa kätensä tapaillen kirveensä vartta, joka nojasi vuoteen
päänalaista vastaan. Mutta salpa piti, eikä uhkaava salakähmäinen
työntely enää uusiintunut. Sitten kuului aivan katon harjalta
raapimista, hiljaista kynsien kalinaa ja käpäliä pehmeästi tassutteli
tuohella. Tämä ihmetytti tukkimiestä; hän ei käsittänyt, kuinka niiden
kynsien ja samettipohjaisten käpälien omistaja oli voinut katolle
päästä mitään kiipeämisen kapinaa kuulumatta. Samat pehmeät askeleet,
silloin tällöin raapaisten tai kolauttaen, liikkuivat katolla ylös ja
alas moneen kertaan; ja kerran kuului ohuen katon läpi pienen paussin
aikana syvä henkäys, joka päättyi haistelevaan ääneen. Sitten seurasi
pehmeä jysähdys lastukolle, ikäänkuin olisi joku raskas eläin pudonnut.

Lumous hävisi ja Taavi ukko nousi ylös vuoteestaan.

"Se hyppäsi alas katolta! ilveskissako lienee ollut vai ilveskö? Eihän
panttereita pitäisi olla näillä mailla; vaikka oli se kissan hypyksi
raskaanlaista!" hän itsekseen puhui, kulkiessaan kirves kädessä ovelle.

Pelkäämättä hän työnsi oven auki ja katsoi ulos kimmeltävään yöhön.
Ilmassa oli metsän viileyttä, autiuden periolemusta ja henkeä. Usvat
sakenivat sankoiksi jo kivenheiton päässä mökistä. Hän ei huomannut
mitään liikkuvaa. Ei kuullut mitään ääntä. Olkapäitään kohauttaen hän
kääntyi takaisin, salpasi oven ehkäpä hieman suuremmalla huolella
kuin edellisellä kerralla, haparoi takaisin vuoteeseensa ja nukkui
mistään välittämättä aina valkoiseen päivään saakka. Pitkä ja viluisen
rusottava valon sääri kurkisti sisään särkyneestä ruudusta hänet
herättäen.

Hänen ulos mennessään häälyi sumu vielä valkoisena ja kylmänä raiviolla
ja ruohojen latvat olivat ylt'yleensä kastehelmissä. Hän huomasi,
että lastukkoa oli jonkun verran liikuteltu, mutta ei voinut löytää
varsinaista jälkeä. Kulkien sitten ruohottunutta polkua, joka nuoren
lepikön kautta vei lähteelle, hän löysi merkkejä. Alas lähteelle ja
siitä edelleen metsään kulki jäljet, jotka puhuivat selvää kieltä hänen
metsätieteiselle tutkijasilmälleen. Heinän oli tallannut, kasteen
maahan karistellut ruumis, joka oli melkoisen suuri ja asui lähellä
maata.

"Pantteri!" hän mutisi otsaansa rypistäen ja luoden ympärilleen
varovaisen katseen. "Kyllä Kirstin vaan olisi parempi tuoda pyssy
mukanaan!"

Kaiken sen päivää Tituksen Taavi työskenteli mökissä ja
navettarakennuksessa. Hän korjasi katon, paikkasi akkunat, kiinnitti
oven uudelleen saranoilleen, täytti vuoteen -- ja ne molemmat
vuoteet, jotka olivat pienemmässä huoneessa -- raikkaasti tuoksuvilla
vihannoilla kuusenhavuilla ja aikaansai navettarakennuksessa kerrassaan
ihmeteltävän nuorennuksen. Hän perkkasi niinikään lähteen ja pilkkoi
melko pinon polttopuita. Vanhan lammasvajan, joka oli ulkohuoneen
takana, hän jätti ennalleen, tuumaillen itsekseen:

"Tänne karhujen ja pantterien maahan, vieläkö hän tahtoisi tänne
lampaitakin harmikseen? Kyllä Kirstillä on täysi työ, jos mieli saada
elukkansakin säilymään!"

"Elukoilla" hän tarkoitti lehmää ja härkäparia, jotka Kirsti
kyläkunnassa omisti ja jotka Taavi tiesi hänen aikovan tuoda mukanaan
tänne pakopaikkaansa aarniometsän keskelle.

Kotiutuneena näin yksinäiseen mökkiin ja hyvin tietäen, että ovi kesti,
Taavi Titus nukkui seuraavan yön unien häiritsemättä illan pimeästä
hamaan aamun koittoon vuoteensa miellyttävässä tuoksussa. Illasta
aamuun saakka juoksentelivat hiiret parvella, lepakot lepattelivat
räystäiden ympärillä, tuntemattomat turkkurit painelivat ruumiillaan
ovea taikka pehmeästi tassuttelivat katolla ylös ja alas, mutta ne
eivät voineet hänen lepoaan häiritä. Sitten metsän kesytön kansa
alkoi oivaltaa nämä todet totiset, että ihminen jälleen oli ottanut
raivion valtoihinsa, ja sana tästä uudesta maailmanjärjestyksestä
kulki salavihkaa kautta metsän. Kun Taavi Titus seuraavana aamuna
huolellisesti tutki raivion reunat ja arvaili, paljonko hakoja ja
seipäitä tarvittaisiin Kirstin aitaan, samalla suunnilleen arvostellen
raivion eekkerialan ja hyväksyen todeten sen hyvän ruskean maanlaadun
lihavaksi, niin hän luuli olevansa yksinään. Mutta yksinään hän ei
silti ollut. Kaikilta aarniometsän kulmilta väijyi aprikoivia silmiä,
isoja ja pieniä, vihaisia ja pelokkaita.




III LUKU.


Kyläkunnasta karkotetut.

Myöhään samana iltapäivänä saapui Kirsti Craig. Hänen tulonsa oli oikea
majanmuutto.

Ensimäinen ilmoitus tulevien lähestymisestä oli kumea _tänk tänk ä
tonk tänk_ lehmänkellojen helkkyessä polulla, jonka äänen kuultuaan
Taavi-ukko heitti luotaan kirveen ja astua nuhjusti heitä vastaan.
Sieltä kuului pojan huutelua nuorella käskyvallalla "hoi! hoi Päivä!
hoi Tähti! menettekö siitä!" ja jonon etupää ilmestyi samalla metsän
juhlalliseen outoon porttiholviin.

Jonon etupäässä kulki Kirsti Craig itse, pitkänä ja suorana, lujasti
astuen, pitkäjäsenisenä, ja puettu hän oli siniharmaihin kotokutoisiin
vaatteihin, kirkas tulipunainen liina päässä. Hän talutti sarviin
kiinnitetystä nuorasta alistuvan kärsivällistä mustan ja valkoisen
kirjavaa lehmää.

Hänen vasemmasta kädestään piti kiinni pieni keikkuva olento, puettuna
punaiseen karttuunihameeseen ja leveälieriseen karkeaan olkihattuun,
joka oli hiuksilta taapäin luisunut ja riippui nauhoistaan selässä.
Tämä oli Kirsti Craigin tytär, viisivuotias Miranda. Tyttönen
oli ratsastanut suurimman osan matkasta ja oli nyt kiihkeänä
mielenkiinnosta uutta kotia lähestyttäessä. Aivan hänen perässään
seurasi pitkäsarvinen lempeäsilmäinen härkäpari -- Päivä, joka oli
vaalea raudikko, ja Tähti, omituinen punaisen ja mustan kirjava
eläin, jonka otsassa oli monisäteinen valkoinen läntti. Nämä vetivät
raskaasti soutelevalla ikeellään perässään kömpelöä työrekeä, jolle
oli sidottu Kirstin tavarat ja varastot vaatimattomaan kasaan. Tähden
aaltoilevan kyljen vieressä käveli hoikka pellavatukkainen kylän
poika, kädessä pitkä härkäruoska ja alistuva tyytymättömyyden ilme
harmaissa silmissään ja punakoilla nuorilla kasvoillaan. Hän piti
Kirsti Craigista ja luotti häneen täydelleen ja siitä syystä hän oli
sen enempää ajattelematta suostunut hänen pyyntöönsä ja lähtenyt
auttamaan hänen pakoretkeään. Mutta niin tehdessään hän oli pahasti
iskenyt yhteen yleisen mielipiteen kanssa; sillä vaikka kyläkunta oli
osottanut Kirsti Craigia kohtaan typerää ynseyttä, niin vihotteli se
kuitenkin, kun hän päätti pois muuttaa. Hän oli päättänyt lähteä tähän
autioon mökkiin asumaan, hyljättyä raivausta viljelemään, elämään
aivan erillään kanssaihmisistään, joita hän ei sietänyt, sen enempää
kuin muutkaan häntä sietivät, ja tätä huudettiin nyt joka taholla
hullun päähänpistoksi; ja Taavi nuorukainen, joka juuri oli tullut
sille iälle, jolloin yleinen mielipide alkaa tuntua tärkeältä, oli
levoton siitä, että oli sekaantunut asiaan, jota yleiseen naurettiin.
Hän jo mielessään kuvitteli, kuinka hän itse nyt joutuisi kylän
kokkapuheiden esineeksi. Siitä huolimatta hän oli mielissään, että sai
Kirstiä auttaa, sillä sydän hänellä oli terve ja peloton ja hän piti
Kirstiä todellisena ystävänä, vaikkapa hieman omituisena. Hän pysyi
uskollisena, vaikka olikin eri mieltä. Vanha Taavi, hänen isänsä, oli
ainoa, joka moittimatta ja vastustelematta kannatti vaimon yritystä.
Hän oli tuntenut Kirstin pienestä tytöstä ja tiesi hänet reippaaksi,
uskolliseksi, vaiteliaaksi ja voimallisesti kestäväksi luonteeksi;
ja hänen mielestään vaimo menetteli oikein lähtiessään kyläkunnasta,
jossa halpa vihamielisyys, hänen ylpeästä vähäpuheisuudestaan kiihtyen
ja hänen vastoinkäymisistään ilkeyden nuolia vuollen, täytti hänen
elämänsä ainaisilla katkerilla loukkauksilla.

Kun Kirsti Craig astui esiin hämäryydestä ja tuli raivauksen
päiväpaisteiselle paljaalle aukealle, niin paikan sanomaton yksinäisyys
ahdisti äkillisen kalpeuden hänen vakaviin tummiin kasvoihinsa.
Hetkisen tuntuivat hänestä nuo häntä kohtaan vihamieliset ihmisetkin
vähemmän julmilta kuin tämä äänetön yksinäisyys. Sitten hänen tarmonsa
palasi. Hänen suurien kasvojensa jalot, vaikka hieman jäykät piirteet
sulivat puolinaiseen hymyyn tämän hänen oman heikkoutensa vuoksi.
Hän ikäänkuin valtasi maan suurella päänliikkeellä; sitten sanaakaan
sanomatta ojensi kätensä vanhalle Taaville, joka oli asettunut hänen
viereensä ja keikauttanut hyppelevän Mirandan olalleen. Ei puhuttu
mitään pitkään aikaan joukon hitaasti noustessa rinnettä; sillä he
olivat tottuneet tulemaan toimeen vähillä sanoilla, nämä ihmiset, he
eivät olleet semmoisia lörppöjä kuin muu kylänväki.

Vihdoin alkoi punainen kolttu väännellä tukkimiehen olalla ja Miranda
huudahti:

"Laske minut maahan, Taavi setä, minä tahdon poimia äidille nuo kauniit
kukkaset."

Kuloruoho tulipunaisine viettelyksineen oli täyttänyt ilolla hänen
silmänsä; ja moniaan minuutin kuluttua hän taputteli jonon perässä
pieni syli täynnään pitkävartisia kukkasia.

Mökin ovella jono seisahtui. Taavi kääntyi ympäri ja sanoi vakavasti:

"Kyllä minä olen korjaillut, minkä olen voinut, Kirsti; enkä minä
perältäkään luule, että tämä paikka on teille niin aivan sopimaton.
Mutta kovin yksinänne teidän täytyy täällä olla."

"Kiitos kaunis sinulle, Taavi. Mutta olemmeko me yksinämme, Miranda ja
minä?"

"Ja täällä on metsässä panttereita. Sinulla pitäisi olla pyssy, Kirsti.
Me yritämme, poika ja minä, ensi viikolla saada teille tänne vähän
ruuan apua, mutta minä tässä tuumailen, että eiköhän olisi sittenkin
parempi hankkia pyssy."

"Kyllä meidän siihen aikaan onkin kasvojanne ikävä, Taavi," sanoi
Kirsti, luoden samalla hellän katseen poikaan, joka seisoi nojaten
Tähden suitselliseen olkaan. "Mutta en minä panttereita pelkää. Elkää
te pyssyä hommatko; en minä sitä tarvitse, enkä minä sitä käyttäisi!"

"Ette te pelkää mitään jalan kävelevää", mutisi nuori Taavi ihaillen.

Ne voimakkaat kasvot synkistyivät.

"Pelkään, Taavi", vastasi vaimo; "pelkään pahoja kieliä."

"Niin aina, tyttöseni, mutta täällä olet niiltä rauhassa", sanoi vanha
tukkimies, hidas kiukku palaen karkeilla kasvoillaan, kun hän ajatteli
eräitä kyläkunnan pahimpia parjaajia.

Samassa Mirandan kimakka ääni puuttui puheeseen.

"Voi Taavi", hän huudahti, tarttuen iloisesti pojan sääreen, "katsoppa
kuinka kaunis iso koira!" Ja pieni ruskea sormi osotti kannokkoa, joka
oli kaukana raivauksen laidalla ja jossa oli kaiken kokoista kantoa.
Hänen suuret ruskeat silmänsä ilakoitsivat kuin keijukaisen. Muut
seurasivat tyttösen silmäin suuntaa, terottaen jokainen katsettaan
minkä mahtoivat; mutta he eivät keksineet mitään syytä hänen
kiihtymykseensä.

"Voisipa hän ehkä nähdä karhun", sanoi vanha Taavi; "mutta en minä saa
sitä silmääni."

"Niitä kai on täällä paljon", sanoi Kirsti jotenkin
välinpitämättömästi, kääntäen silmänsä muuanne maillensa.

"Ei siellä ole mitään karhua", vakuutti nuori Taavi hänen ikäisensä
varmuudella. "Kanto se on!"

"Kaunis iso koira! Minä tahdon sen, äiti", pyyteli Miranda ja karkasi
äkkiä pois. Mutta äidin varma käsi laskeutui hänen olalleen.

"Ei täällä ole mitään isoja koiria, lapsikulta", hän sanoi
rauhallisesti. Ja vanha Taavi, turhaan tarkkoja silmiään siristettyään
ja tuuheita kulmakarvojaan rypisteltyään huudahti:

"Heitä nuo hullutukset, Mirandani, pikku veitikkani, ei siellä ole
mitään muuta kuin kantoja, se on varma se."

Lapsen silmillä kuitenkin oli tarkempi näkö, herkempi luonto; ja
vaikka hän nyt oli myöntyvinään ja tottelevaisena kantoi mökkiin sylin
täytensä kuloruohoja, niin tiesi hän, ettei se ollut kanto, jonka hän
oli nähnyt. Ja mitä taas Kroofiin, naaraskarhuun tulee, niin vaikka se
tosiaan oli istunut liikkumattomana kuin kanto kantojen keskellä, niin
se tiesi, että lapsi oli hänet huomannut. Se näki, että Mirandalla oli
ne semmoiset silmät jotka näkevät kaikki ja joita ei voi pettää.

Kaksi päivää mies ja poika viipyivät raiviolla auttamassa Kirstiä
taloiksi rupeamaan. Kentillä soivat hauskasti karjan kellot _tänk tänk
ä tonk tänk_ raavaitten purressa uutta laidunta. Raivauksen reunoilta
kaikuivat kirveen iskut ja syysilmassa kierteli toimeliaita ääniä.
Paljon piti tehdä murtoaitaa -- järjestellä risuja ja seipäitä ristiin
rastiin, että Kirstin elukat pysyisivät kotosalla kunnes ennättäisivät
kotiutua, eivätkä enää pyrkisi harhailemaan.

Kun ne kaksi päivää saivat kuluneiksi, niin vanha Taavi ja nuori
Taavi nostivat kirveet olalleen ja menivät matkoihinsa. Kirsti
paikalla oikaisi kauniit hartiansa vastaanottamaan sen Atlaan
kuorman yksinäisyyttä, joka alussa oli uhannut hänet masentaa; ja
hän ja Miranda vakaantuivat omituisen hiljaiseen jokapäiväiseen
elämänjärjestykseensä. Tähän kuitenkin alussa toivat vaihtelua vanhan
Taavin viikottaiset käynnit, hänen tuodessaan heiniä ja juuria ja muita
varastoja talven varalle, ynnä suuret vyyhdet karkeata kotona kehrättyä
lankaa Kirstin sormien ratoksi pitkinä talvi-iltoina.

Kirsti oli kuin luotu siihen työhön, jonka hän niin uskollisesti oli
itselleen valinnut. Hän osasi käyttää kirvestä; ja risuaita vakaasti
piteni hänen kaatamistaan puista. Hän osasi ohjata auraa; ja ennen
lumentuloa oli hän kääntänyt kymmenisen eekkeriä pitkää kesantonurmea
ruskeiksi vaoiksi pakkasten kypsytettäviksi ja murennettaviksi
seuraavan kevään kylvöä varten. Mustan ja valkoisen kirjava lehmä lypsi
vielä hyvin ja varmalta näytti, että se lopen ehtyisi vasta kaksi
kuukautta ennen kantamistaan. Härät pysyivät reippaina ja hyvässä
lihassa, eivätkä näyttäneet vähääkään kaipaavan entisiä laitumiaan.
Lehmänkellojen koruton, mutta kotoinen soitanto, jota kuului laitumelta
kaiken päivää ja öisin navetan pimeydestäkin silloin tällöin masentunut
_tonk ä tonk_, viihdytti suuresti Kirstin mieltä. Ne rypyt, jotka
olivat häntä kyläkunnasta seuranneet, alkoivat suun ja silmien
ympäriltä silitä ja hänen kasvojensa suuripiirteinen hyvittelevä
kauneus kukoisti jälleen tämän uuden elämän rauhassa.

Seitsemisen vuotta ennen muuttoaan tähän raivion mökkiin Kirsti Craig
-- silloin Kirsti MacAlister -- oli eräänä iltana käynyt tienhaaran
puodissa, joka kyläkunnassa toimitti yleisen paikanvälitystoimiston
tehtäviä. Siellä oli samalla postitoimistokin eräässä puodin
nurkassa, sisustuksenaan kymmenkunta kirjaimella merkittyä tomuista
hyllylokeroa. Nyökäten tyynesti päätään maleksijoille, joita
vetelehti saippualaatikoilla ja naulakasseilla, Kirsti astui tiskin
luo siirappia ostamaan. Hän paraillaan ojensi sinisen ja keltaisen
kirjavaa ruukkuaan täytettäväksi, kun sisään astui outo mies, joka
herätti hänen huomiotaan. Vieläpä paljon enemmänkin kuin herätti hänen
huomiotaan; sillä tämä kopea tumma impi, joka ei koskaan ennen ollut
kahdesti katsonut miehen kasvoihin, tunsi nyt vuorottain kuumenevansa
ja kylmenevänsä, kun tämän vieraan katse huolettomasti tarkasti hänen
uljaan vartalonsa muotoja. Kirsti kuuli hänen kysyvän postimestarilta
asuntoa. Hän puhui väsyneellä äänellä ja hänen puheenpartensa erosi
kokonaan kyläkunnan miesten kielen mallista. Kirsti katsoi häneen
kahdesti ja sitten monta kertaa, ja häneen teki kipeää huomatessaan,
että vieras näytti sairaalta, ja hän kohtasi hänen katseensa täydesti
juuri yhden sydämen sykäyksen ajan. Impi lensi sen katseen alaisena
paikalla tulipunaiseksi, tempasi käteen ruukkunsa ja melkein juoksi
ulos puodista. Maleksijoilla oli liian paljon katsottavaa uudessa
tulokkaassa heidän huomatakseen Kirstin hämmennystä; mutta vieras
huomasi sen ja hän oli siitä hyvillään. Ei koskaan ennen hän
ollut nähnyt niin komeata tyttöä kuin tämä mustatukkainen olento
sfinksinkasvoineen, tulipunainen liina päässään. Kirsti oli ilmestys,
joka hänessä herätti taiteilijan ja sai hänen kiirehtimään palettinsa
ja pensselinsä esille ottoa.

Sillä Frank Craigissa, dilettantissa ja maailmanmiehessä, oli melko
paljon taiteilijaa, kun tämä mieli kyllin voimallisena hänet valtasi.
Kun taas toinen mieli hänet valtasi kyllin voimallisesti voittaakseen
hänen luontaisen velttoutensa, niin hänessä oli melko paljon muusikkoa;
ja myös, vaikka harvemmin, joku verta runoilijaa. Temperamenttia
hänellä oli; mutta ei ollut pyrkimyksen vakavuutta, tahdon voimaa eikä
kestävää kärsivällisyyttä. Hänellä oli juuri sen verran rahaa, että
saattoi työtä tekemättä uida virran mukana. Mutta terveys häneltä
puuttui, ja sen heikon elinvoiman, jonka nuoruus nuoruuttaan soi, hän
oli lapsellisesti tuhlannut. Kuultuaan pohjan puolen kuusimetsien
pihkan tuoksuineen ja puhtaine ilmoineen suovan uutta terveyttä, hän
oli ajelehtinut pois viettelyksistään ja lopulta etsinyt itselleen
tämän etäisen takalistokylän, se kun näytti semmoiselta paikalta, jossa
saisi paljon vähällä. Hän oli sangen hyvän näköinen -- jotenkin saman
kokoinen kuin Kirstikin -- hoikka, toimekas, vilkas liikkeissään,
kun ei ollut väsynyt, jaloa syntyä kasvojen ja ruumiin joka piirre.
Silmät olivat hyvin tumman harmaanviheriät pitkäin mustain ripsiensä
alla, läpitunkevan kirkkaat, mutta omituisen epävakavat. Niiden
kauneissa syvyyksissä oli ainainen omituinen ristiriita rehellisyyden
ja huikentelevaisuuden välillä. Kalpeita harmahkoja kasvoja peitti
suipoksi somistettu tiheä tumma parta; ja hiukset, jotka olivat hiukan
rehevämmät kuin hänen seuramaailmansa malli olisi sallinut, olivat
omituista nahkamaisen tummaa pronssiväriä.

Kyläkunnan ilma oli keuhkoille terveellistä ja elvyttävää, ja ennenkuin
hän oli kuukauttakaan sitä hengittänyt, hän tunsi riemullisen
elämän hehkuvan suonissaan. Ja ennenkuin hän oli sitä kuukauttakaan
hengittänyt oli hän voittanut Kirsti Mac Alisterin, jolle hän näytti
melkein jumalalta. Kirsti puolestaan oli hänelle suuremmoinen arvoitus.
Yksinpä hänen kieliopin sääntöjä rikkova puheenpartensa ja maalainen
ääntämisensäkin kahta enemmän kärjistivät hänen omituisuuttaan. Ne
vaikuttivat hänen väsyneihin aistimiinsa kuin verevä veres tuoksu.
Täällä, turvassa kuluttavalta maailmalta, hän toden teolla aikoi
maalata, aikoi toden teolla kirjottaa, ja elämä olisi taas jonkun
arvoista. Eräänä päivänä hän ja Kirsti matkustivat pois lotisevalla
vanhalla postivaunulla, joka kävi kylässä kahdesti viikossa. Kymmenen
päivän kuluttua he palasivat takaisin ja olivat mies ja vaimo, eikä
kylässä hämmästytty siitä vähääkään.

Kokonaisen vuoden Frank Craig viihtyi kylässä lapsensa, suurisilmäisen
keijukaismaisen Mirandan syntymän jälkeen ja näytti tyytyväiseltä. Hän
oli hellä, ihaileva, hienotunteinen, ylpeä tummasta uljasmuotoisesta
vaimostaan ja siitä, että tämä niin nopeaan oppi hänen puhtaan
puheenpartensa. Mutta eräänä päivänä hän sitten näytti levottomalta.
Hän puhui asioista, joita oli kaupungissa hoidettava, kuukauden poissa
olosta, jota ei voinut välttää. Pelon tunne sydämessään Kirsti kuunteli
hänen puhettaan, mutta ei yrittänytkään vastustaa niin luonnollista
asiaa. Ja kun se lotiseva postivaunu saapui kylään seuraavan kerran,
niin mies lähti pois ja kylä oli hänen lähdettyään Kirstin mielestä
pimeä.

Mutta -- hän ei palannut takaisin milloinkaan. Kului kuukausi toisensa
jälkeen, eikä häneltä tullut minkäänlaista tietoa; ja Kirstin sydäntä
kalvoi ylpeä tuska. Hän tiedusteli kaikista rantakaupungeista, mutta
ei saanut minkäänlaista tietoa. Kun vihdoin kuukausista karttui
vuosia, niin alkoivat helläsydämiset ihmiset, jotka onnettomuudessa
näkevät rikoksen, huhuilla sitä, että Kirstiä oli petetty. Alettiin
ensin kuiskata, että ehkei häntä ollutkaan vihitty. "Se oli hänelle
oikein, mokomalle ylpeälle ihmiselle, joka luuli herrasmiehen
sieppaavansa!" -- niin alettiin sitten hokea. Kirsti ylpeine eleineen
ei onnensakaan aikana ollut suosittu; ja naimisensa jälkeen hän ilonsa
itsekylläisyyden ja seuran karttavaisuutensa vuoksi samoin kuin yhä
hienostuvan puheenpartensakin takia oli käynyt kautta koko seudun
kateitten morkkauksen esineeksi. Kun hänen korkeaksi kohonneen onnensa
temppeli luhistui hänen päällensä, silloin tuli kurituksen aika ja
kyläkunnan juorukontit ryhtyivät asiaan oikein täydellä todella. Kun
siinä naapuriseudussa ei lähivuosina tapahtunut mitään muuta pohtimisen
arvoista, niin tätä pientä huhua hemmoteltiin ja lihoteltiin. Siitä
kasvoi pian suuri häväistysjuttu ja juorukontit alkoivat olla aivan
varmat siitä, etteivät asiat voineet olla niinkuin olisi pitänyt.
Kirsti oli saanut, niin he arvelivat, Kaitselmukselta sangen ansaitun
rangaistuksen, ja tässä oli nyt hyvä tilaisuus osottaa, että he,
puhtaat sielut, olivat Kaitselmuksen puolella. Jos Kaitselmus heitti
kiven, niin oli epäilemättä paikallaan, että he heittivät kolme kiveä.

Viimein joku, jolla oli vilkkaampi mielikuvitus kuin muilla, keksi
uuden lisän. Joku oli kuullut joltakulta toiselta, että joku oli
nähnyt Frank Craigin kaupungissa. Ensinnä oltiin erimielisiä siitä,
missä kaupungissa; mutta tämä pieni ristiriita pian sovittiin. Sitten
keksittiin nainen, ja tuota pikaa kävi selville, että oli nähty hänen
ajavan kauniin naisen keralla, komeat hevoset edessä, liverikuski
hevosia ohjaamassa ja erikoinen vaunuoven avaaja hänen rinnallaan.
Näin juttu vähitellen kasvoi ja kaunistui ja kävi joutilaalle
maalais-mielikuvitukselle rakkaaksi. Kirstin kyselyt pian osottivat,
kuinka alusta alkän tuulesta temmattu tämä häväistysjuttu oli; mutta
hän oli liian ylpeä noustakseen sellaista valhetta vastaan, jota hän
tiesi mielihyvällä uskottavan. Hän Mirandan vuoksi kärsi, kunnes
hänen tummat kasvonsa alkoivat saada poimuja, mustat silmät alkoivat
vaarallisesti hehkua ja hän alkoi pelätä vielä tekevänsä tuhoja
jollekulle. Viimein hän, sattumalta kuultuaan tästä hyljätystä metsän
koskellisesta raiviosta, möi mökkinsä polkuhinnasta ja lähti pahoja
kieliä pakoon.




IV LUKU.


Miranda ja metsän piilevä kansa.

Miranda oli heti ensi päivästä alkän, jonka he raiviolla elivät,
huomannut tämän elämän olevan hänen mielensä mukaan. Äiti siitä piti,
koska se rauhoitti ja paransi; mutta keijumaista lasta se kiinnitti
verrattoman paljon syvemmällä ja välittömämmällä viehätyksellä. Hänestä
paikka ei ollut yksinäinen. Hänen suuret silmänsä näkivät mitä Kirsti
ei nähnyt; ja hänelle metsän reunat -- joita edemmäksi hänen ei ollut
lupa mennä -- olivat täynnään mitä parhaita leikkitovereita, jotka
kaiken aikaa odottivat häntä tuttavuutta tekemään. Ja molemmat härät
ja mustan ja valkoisen kirjava lehmä olivat hänelle puhekumppaneita.
Äiti pani merkille, että kun lapsi istahti ruohoon jonkun eläimen
pään viereen ja alkoi hiljaisen salaperäisen juttelunsa, niin eläin
lakkasi syömästä ja kuunteli häntä paikaltaan hievahtamatta. Mustan ja
punaisen kirjava Tähti toisinaan seurasi häntä koiran tavoin, ikäänkuin
lapsen suurten silmäin lumoamana. Sitten nuo juhlalliset silmät äkkiä
alkoivat elää liekehtien; tytön huulilta puhkesi ihmeellinen ilon
kujerrus, kimakka, mutta ei äänekäs; ja härkä häntäänsä huiskauttaen ja
loukkaantuneena puhalsi sieraimiinsa ja kääntyi syömään.

Seinähirren kolossa aivan mökin räystään alla asusti perhekunta
punaoravia, neljä poikasta jo neljännestä vailla täysikasvuisia
ja melkein valmiina omin päin toimeentulemaan. Tuskin oli vanha
tukkimies poikansa kera mennyt matkoihinsa, ennenkuin oravat alkoivat
elostaa kuin kotonaan. Ne pitivät Kirstiä suurena ja vaarattomana
olentona, jonka mökissä oli edullista elää, koska hän karkotti pois
heidän vihollisensa. Mutta Miranda oli heistä kuin omaa heimoa,
josta vaan oli työläs päästä selville. Molemmat vanhat oravat
saattoivat pyörähdellä ylös ja alas katon räystäällä, kujertaen
hänelle kimakalla äänellä, liehutellen ilmavia häntiään ja kurkottaen
alaspäin päätään, tarkastellakseen häntä tutkivasti terävillä ulos
pullistuvilla silmillään; Miranda taas saattoi aivan heidän allaan
hypellen kiihkoissaan ylös ja alas samaan tapaan, nyökätä päätään,
nytkiä olkapäitään ja rupatella niille vastauksia nopealla kimakalla
äänellään. Hänen äänensä oli nyt aivan toisenlainen kuin ne pehmeät
supatukset, joilla hän puhui karjalle; mutta oravat tuntuivat sen
hyväksyvän. Ennenkuin tyttö oli raivauksella ollut viikkoakaan,
näytti koko oravaperhe pitävän häntä heikäläisenään, siepaten leipää
hänen pienistä ruskeista sormistaan ja juosten hametta pitkin hänen
olalleen, milloin tämä lysti sattui päähän juolahtamaan. Kirstistä ne
eivät välittäneet- -vaarattomasta välttämättömästä Kirstistä, Mirandan
äidistä.

Tuskin he olivat kunnolla kotiutuneet, ennenkuin lapsi keksi, että
hänen vilkas punainen karttuunihameensa oli sopimaton ja sai äitinsä
kätkemään sen näkyvistä lauta-arkkuun, joka oli oven takana. Hän ei
nykyään viihtynyt muuta kuin haaleassa siniharmaassa kotokutoisessa
hameessaan, joka niin hyvin suli rauhalliseen ympäristöön. Mutta
siitä huolimatta se ristiriitaisuuden piirre, joka hänen lapsen
sydämessään viritteli kirkkaita epäjohdonmukaisuuksia, sai hänet aina
pyytämään palan tulipunaista rihmaa kaulanauhakseen. Tämä päähänpisto
huvitti Kirstiä hymyksi asti, sillä hän tunsi sen olevan jatkoa sille
tulipunaiselle liinalle, jolla hän itse oli verhonnut omat mustat
hiuksensa. Mitä Mirandan hiuksiin tulee, niin olivat ne varjossa
nähtyinä yhtä mustat kuin äidinkin; mutta auringonpaisteessa niissä
näkyi ruskahtavia hohteita, jotka takasivat hänen Frank Craigin
lapseksi kaikille, jotka olivat tämän miehen tunteneet.

Siten sai syksy kuluneeksi; ja metsän vaitelias kansa, joka uteliaana
ja valppaana katseli Mirandan leikkiä äidin aitaa rakentaessa, oppi
tuntemaan tyttösen olennoksi, joka tavallaan oli samanlainen kuin he
itsekin. Ne tiesivät että tyttönen usein näki heidät, vaikk'eivät äidin
silmät nähneet. Huomatessaan, ettei äiti häntä aina käsittänyt, kun
Miranda koetti osottaa hänelle somia puiden seassa näkemiänsä eläimiä,
lapsi kävi tässä asiassa hieman araksi ja vastahakoiseksi; piilevä
kansa oli alussa mielinyt panna pahakseen hänen terävän näkönsä, jota
ei mikään voinut välttää, mutta se älysi pian hänen vaiteliaisuutensa
ja tyyntyi. Tuo pieni vilkas, harmaa olento olisi voinut karata puitten
keskelle, jähmettyä kuvapatsaaksi, ja muuttua äkkiä yhtä näkymättömäksi
kuin mikä ilves, kissa, jänis tai näätä tahansa, ellei hänen kaulassaan
olisi ollut tuota huolestuttavaa tulipunaista hehkujaa. Se nauha oli
käsittämätön seikka kaikelle metsän kansalle, se muistutti niille
ainiaan, ettei tuo levollisena liehuva olento sentään kuulunutkaan
metsään, vaan sille suurelle punapäiselle naiselle, jonka kirves oli
puitten seassa synnyttänyt niin levottomuutta herättävää meteliä. Kroof
karhua tyttösen ohut tulipunainen rihma kiinnitti siihen määrään, että
se eräänä päivänä sulasta uteliaisuudesta tuli paljon lähemmäksi, kuin
oli aikonutkaan. Miranda tietysti näki sen ja suurin silmin toivotti
tätä "isoa kaunista koiraa" leikkitoverikseen. Juuri samalla Kirstikin
näki sen -- se oli sangen lähellä ja mahdottoman suuri.

Ensimäisen kerran Kirsti Craig tunsi jotain pelon tapaista, ei itsensä
vaan lapsensa puolesta. Sysäten Mirandan tuimasti taakseen hän
tarttui kirveeseen ja seisoi liikkumattomana, suorana ja peljättävänä
hyökkäystä odottaen. Hänen suuret mustat silmänsä leimusivat pahaa
ennustavina rauhanhäiritsijää vastaan. Mutta Kroof, joka oli aivan
kyllälti täynnään syysmyöhän marjoja ja makeita metsänjuuria ja
hunajaa, oli mitä herttaisimmalla päällä eikä muuta kuin laiskasti
tallusteli pois huomatessaan, että hänet oli keksitty, jonka jälkeen
Kirsti, helpotuksesta lyhyeen naurahtaen, heitti maahan kirveensä ja
tempasi lapsen syliinsä. Mutta Miranda itki pettymyksen suolaisia
kyyneliä.

"Minä tahdon sen, äiti", hän nyyhkytti; "tuon ison kauniin koiran. Sinä
pelotit sen pois."

Kirsti oli kuullut siitä koirasta enemmän kuin kylläkseen.

"Kuules nyt, Miranda", hän sanoi ankarana ja samalla pudisti häntä
olkapäästä, jotta hän paremmin kuulisi. "Muista nyt tarkkaan, mitä minä
sanon. Ei se ole koira; se on karhu; kuuletko, karhu! Elä koskaan mene
sen lähelle, taikka se syö sinut. Muista nyt tämä, Miranda, taikka saat
vitsaa oikein kelpo tavalla."

Kirsti oli aivan suunniltaan ja ymmällään ajatellessaan, että Miranda
yksinään kohtaisi tuon suuren eläimen ja ehkä yrittäisi tuoda sen
kotiin leikkikumppanikseen; hän sen vuoksi hetkeksi unohti ajatuksensa
tavallisen johdonmukaisuuden. Miranda taas suostui tottelemaan; mutta
salassa hän säilytti omat luulonsa tästä koira- asiasta. Hän varsin
hyvin tiesi, ettei tämä tenhoava eläin halunnut häntä syödä; ja äidin
käsky hänestä vain oli yksi noita äitien oikullisuuden puuskauksia,
joiden perille ei kukaan voi toivoa pääsevänsä.

Tämä tapaus kuitenkin masensi lapsen riemusta pulppuilevaa mieltä
enemmän puolen kahdesta kokonaisesta päivästä. Se karkotti niin
kauas sen toivotun ajan, jolloin hän saisi tutustua metsän arkaan
piilevään kansaan, jolla oli niin omituinen kiinteä katse, ja jutella
sen keralla. Äiti piti häntä nyt aina aivan hameenliepeissään. Tyttö
ei mielestään voinut keskustella näistä asioista, joita äiti ei
ymmärtänyt, kenenkään muun kuin härkäin ja mustan ja valkoisen kirjavan
lehmän ja oravain kanssa, mutta nämäkin enimmäkseen pitivät oman päänsä.

Pian talvi vaipui yksinäisen mökin ympärille valkoisena, hiljaisena ja
kimaltelevana ja Mirandalle se oli tapauksia täynnään. Kirsti oli ennen
lumen tuloa korjannut vajan kanalaksi; ja nyt heillä oli sen asukkaina
kuusi mitä parhainta kanaa ja uljas tulipunainen kukko, joka kiekui
sangen uljaasti. Miranda luuli tämän ylpeän linnun halveksivan häntä
eikä sen vuoksi tullut oikein hyvin juttuun sen kanssa; mutta kanat
olivat ystävällisiä, vaikkapa mielenkiintoa vailla, ja ainainen ilo oli
etsiä niiden munia parvelta tai navetan nurkista. Olivat sitten polut
aukaistavat joka lumisateen jälkeen -- polku lähteelle, polku navetan
ovelle ja kanalaan, polku puupinolle. Taavi setä oli tehnyt Mirandalle
kelkan, ja hänelle tuotti suurta iloa, kun sai puut kelkallaan mökkiin
kulkemaan yhtä sukkelaan kuin äiti ennätti niitä pilkkoa. Se oli ankara
kilpailu, mutta äiti miten kuten aina sai pysytellyksi juuri yhden
pilkkeen verran edellä.

Ja kalan pyynti -- se oli suuri tapaus, joka uudistui kerran viikossa,
jos ilma oli suotuisa. Sekä Kirsti että Miranda olivat melkein pelkkiä
kasvinsyöjiä. Frank Craig oli ollut liharuokain vieroja ja olisi
mieluummin kokonaan elänyt hedelmillä, juurilla, viljalla ja munilla,
ellei hänen ruumiinsa olisi riidellyt näitä päähänpistoja vastaan.
Mutta hänen vaimoonsa tämä ennakkoluulo oli tarttunut siihen määrään,
ettei hän sen enempää kuin lapsikaan nykyään nauttinut minkäänlaista
liharuokaa. Kirstin lihan kammo oli keinotekoinen, Mirandan sen sijaan
vaistomainen. Mutta kala, -- kalan laita oli kummankin mielestä
aivan toinen. Ei edes Mirandalla, joka oli niin täynnään myötätuntoa
ja käsitystä, ollut minkäänlaista toverillisuuden tunnetta näitä
kylmäverisiä, limaisia iljettäviä esineitä kohtaan. Hän tunsi kiihkeää
pientä iloa niitä pyydystäessään; ja tyytymyksen mielihyvää syödessään
niitä voissa ja keltaisissa vehnäjauhoissa maukkaan ruskeiksi
paistettuina. Sillä Miranda oli sangen lähellä luontoa ja luonto nauraa
koville päätöksille.

Kalanpyynti, joka tuotti Mirandalle niin suurta huvia, tapahtui
järvellä talvisaikaan. Kun sää näytti hyvin vakaantuneelta, niin
Kirsti lähti matkaan lujilla lumikengillään ja Miranda pienillä
leikkikengillään astui urhoollisesti äitinsä rinnalla pitkää valkoista
polkua, joka vei alas järvelle. Mirandankin tarkoilla silmillä katsoen
polku nykyään oli sangen autio, sillä metsän kansasta suurin osa joko
makasi tai oli muuttanut muuanne, se kun pelkäsi värikkään karvansa
lumen pinnalla paikalla ilmaisevan itsensä. Kerran hän vaihteeksi
näki jänön kyykkivän näreen juurella talvipuvussaan ja kerran tai
kahdesti hän näki portimon, joka sekin oli tätä nykyä aivan valkoinen,
hännänpää vain mustana varotukseksi niille, joilla oli syytä pelätä sen
julmuutta. Miranda ei tiennyt portimosta mitään, mutta ei hän juuri
siitä pitänyt; välipä tuolla, sillä pportimokin vihasi sekä Mirandaa
että vielä koko maailmaakin. Ilves taas ja ilveskissa olivat talvella
arkoja ja pysyttelivät varovaisesti poissa. Metsähiiret, lämpöiset
karvakerät nukkuivat kuiviin pesiinsä hautaantuneina kaukana syrjässä;
ja vieläpä Kroofkin uinaili pakkaskuukaudet petäjän juurakon alla
kolossaan, pesän ovi syltä vahvan nietoksen peitossa, unta suojaamassa.

Järvelle tultuaan Kirsti nopsalla kirveellään hakkasi jäähän kaksi
avantoa, pani kahteen koukkuun läskipalat syötiksi ja antoi toisen
siiman Mirandan tumpullisiin käsiin. Taimenia oli järvessä paljon ja
niiden oli nälkä; ja mikä lienee ollut, mutta Mirandan koukussa surma
aina viehätti niitä enemmän ja usein hän sai kolme kalaa siinä kuin
Kirsti yhden. Vaikka Miranda koko pienen olentonsa voimalla näytti
kiintyneen tähän julmaan leikkiin, niin seurasi hänen huomionsa
kuitenkin kaiken aikaa sitä valkoista äärettömyyttä, joka heitä
ympäröi. Järven elotonta valkeata tasaisuutta; kauttaaltaan valkoisia
rantoja, jotka sitä ympäröivät; niiltä kohoovaa metsänreunaa, joka oli
alta musta, mutta päältä vahvan valkoisen vaipan peittämä, jyrkkää
vuorenrinnettä, joka kohosi järven alapäässä ja oli ylt'yleensä
valkoinen; ja taivaan kantta, joka miettivänä, mittaamattomana,
hohtavana, valokiehteisenä ja matalana kaartui heidän ylitseen.
Vuorenrinteen valkeudella Miranda eräänä päivänä huomasi liikkuvan
mustan eläimen, eläimen, joka hänestä oli suuren kissan näköinen. Hän
näki sen pysähtyvän ja heitä katselevan; ja vaikka matka oli niin
pitkä, niin hän näki sen avaavan ammolleen pelottavan kitansa. Ja
sekunnin kuluttua hän kuuli kiljauksen, joka lähti tästä pelättävästä
suusta -- kimakan, käheän, rääkyvän valituksen, joka huvitti häntä niin
suuresti, että hän unohti vetää kalan jäälle.

Mutta äitiä tämä ääni näytti huolestuttavan. Hän katsoi jonkun
sekunnin ajan sangen vakaasti etäistä kiljujaa ja sanoi sitten:
"Panttereita, Miranda! Ei karhuista väliä; mutta panttereita vastaan
meidän tulee olla varuillamme. Tänään meidän täytyy päästä kotia ennen
auringonlaskua; ja muista, että joka askeleella kuljet aivan lähellä
minua."

Kaikki tämä pelko oli Mirandan mielestä säälittävän turhaa. Itse hän
oli mielensä syvyydessä aivan vakuutettu siitä, että pantterin kanssa
olisi kovin hauska leikitellä.

Kuten sanoin, talvi oli Mirandalle tapauksia täynnään. Kahdesti hän
aamupuhteella kanoille kuumia perunoita ja jauhoja kantaessaan näki
Ten-Tinen, suuren karibuhirvaan, tasaisilla juhlallisilla askelilla
kulkevan raivauksen poikki, omituiset länttiset sarvet korkealla
takakenossa, kuono suoraan eteenpäin ojennettuna, nöyrät naaraat
kintereillään seuraten. Tämä tapahtui, ennenkuin metsässä vielä oli
vahvalta lunta. Myöhemmin talvella hän joka aamu hartaalla innolla
tutki, mitä vieraita yöllä oli kuljeskellut mökin ympäri. Joskus oli
siinä käynyt kettu ja jättänyt sirot, selvään painellut, säännölliset
jäljet, joista näki, että se eläin, joka oli ne tehnyt, tiesi,
minne oli menossa, ja että sillä oli varma päämäärä tiedossaan.
Jäniksen jälkiä oli melkein aina -- hän oppi piankin tuntemaan nämä
kolmivarpaiset, kolmesta kohdasta painellut jälkiryhmät, jotka pitkä
joustava hyppy oli saanut syvälle lumeen painumaan. Ja kun portimo oli
siihen jälkensä jättänyt -- kapeat, siroreunaiset, petollisen viattomat
jälkensä -- niin aina ne läheltä ja yhdenmukaisesti noudattivat
hyppivän jäniksen jälkiä; ja Miranda pian alkoi tarkalla vaistollaan
aavistaa, ettei seura ollut jänikselle terveellinen. Kerran hän
kauhukseen huomasi, että jäniksen jäljet äkkiä aivan mökin akkunan
alla päättyivät veriseen laikkaan, jonka ympärillä oli karvoja ja
luita. Joka puolella sen paikan ympärillä lumi oli kuin siivillä pois
laastu ja kaksi ihmeellistä jalan jälkeä hänelle kertoi sen jutun.
Nämä molemmat jäljet olivat pitkät -- syvälle jakoiset, varpaiden
asemesta pitkät koukut ja takana epäselvä sutimainen painalmus. Sillä
paikalla huuhkaja oli istunut aterian päätettyään muutaman minuutin
lumella, miettiäkseen asiain yleisen kulun ja varsinkin hyvän aterian
etuja. Miranda mielessään kuvitteli, kuinka tämä iso lintu siinä
istui kuutamossa veristen luitten ääressä, käännellen tupsuista
päätään hitaasti puoleen ja toiseen, silloin tällöin naksutellen
koukkuista nokkaansa aterian hyvyyttä muistellessaan, terävät silmät
selkisten selällään palaen. Oli siinä ketunkin jäljet. Se oli
tullut navetasta päin, tutkinut tappelupaikan ja sitten jyrkkään ja
epäröimättä kääntynyt pois metsään. Miranda ei mistään voinut arvata,
kuinka varkain se kettu oli tullut, taikka kuinka vähällä se oli
saada huuhkajan aamiaisekseen; mutta siitä aamusta hän kantoi kaunaa
huuhkajoita vastaan eikä koskaan voinut vihan leimahtamatta kuulla
niiden kumeata huhuamista _tu-huu-huu-uhuu-uu_, sen juhlallisesti
kajahdellessa hongikon harteilta.

Mutta huuhkaja ei ollut ainoa lintu, johon Miranda sinä talvena
tutustui. Tammikuun jo ennätettyä hyvään mittaan, orapihlajan
varistettua marjansa ja tavallisenkin pihlajan kuihtuneiden
marjain jo enimmäkseen syöjänsä löydettyä ja nälän uhatessa niitä
lintukansan jäseniä, jotka eivät olleet etelämmäksi matkanneet, saapui
mökille vikkeliä muonaa etsiviä pulmusparvia elfenluunokkineen.
Mirandalla oli niitä varten alati varalla murusia, ja kun sanoma
hänen anteliaisuudestaan levisi metsään laajemmaltakin, niin
alkoi siivekkäiden ruokavieraiden luku nopeaan lisääntyä. Silloin
tällöin siihen saattoi pöllähtää nälkäinen variskin killistellen
ja karsastellen, valppaana ja rohkeana, saamaan osansa tämän hyvän
Mirandan muruista. Tyttö piti variksista eikä suvainnut äitinsä niistä
mitään pahaa puhuvan; mutta kaikkein enimmän hän piti noista isoista,
punapäisistä lapsellisen luottavista taviokuurnista, jotka melkein sai
käteensä ottaa. Hän piti niille talviset pidot aina kun ne vaeltavissa
parvissa saapuivat hänen vieraikseen.

Semmoisina päivinä, kun sää oli liian paha, jotta olisi voinut ulos
lähteä -- kun lunta tuiskui vihuripäissä ja ilman sotajoukot näyttivät
kentän poikki kiitävän, kun vaivatuista metsistä kohosi kumea jymy ja
huuhkajat puolenpäivän aikaan lähtivät unipuulle, mutta tyytyväinen
karja märehti navetassaan hyvillä mielin siitä, että sillä oli katto
pään päällä -- silloin tupa tuntui Mirandasta sangen viihdykkäältä.
Kinokset kohosivat semmoisina päivinä joskus melkein akkunaan saakka.
Liedessä kuivat puut paloivat tavallista kirkkaammin ja liekit
tavallista iloisemmin soittelivat hormissa. Kuumat tatarleipäset, jotka
oli kastettu voihin ja ruskeaan siirappiin, maistuivat semmoisina
päivinä muheammalta kuin koskaan muulloin, ja semmoisina päivinä
hän oppi sukkaa kutomaan. Tämä se oli hauskaa. Ensin hän kutoi
iloiset mustan ja punaisen kirjavat sukkanauhat äidilleen; ja sitten
nopeaan perehdyttyään tähän yksinkertaiseen taitoon, hän sai hyvän
alkujohdatuksen sukan kutomiseen neljällä vartaalla. Sukat tietenkin
sai äiti, joka ei siitä suurin moittinut, vaikka joku paikka olikin
liian tiukkaan kudottu, toinen liian löyhään. Kirstin omat vikkelät
vartaat klikkasivat kaiken päivää ja niistä lähti sukkaa, lähti
tumppua, kaikki mainion paksuja, kuten metsänhakkuuleirien vakaille
markkinoille piti ollakin.

Moisen kodikkaan, tuvassa vietetyn päivän jälkeen Miranda kerran
yöllä heräsi raapimiseen, jota kuului katolta. Hän nukkui koko kylmän
ajan äitinsä kerällä päähuoneessa leveässä uudessa vuoteessa; se oli
rakennettu sen vanhan kapean tilalle, jossa vanha Taavi oli maannut
ensi kerran raiviolla käydessään. Miranda tarttui äitinsä käteen ja
pudisti sitä hiljaa. Mutta Kirsti jo oli valveilla silmät auki maaten
ja kuunnellen.

"Mikä tuo on, äiti, joka tahtoo tulla sisään?" kysyi lapsi kuiskaten.

"Hiljaa, hiljaa", vastasi Kirsti, sulkien sormillaan lapsen suun.

Raapiminen kävi nyt kovemmaksi, kun pehmyt lumi oli pois kaavittu ja
uteliaat kynnet pääsivät tuoheen käsiksi. Sitten se lakkasi. Sekunnin
tai parin äänettömyyden jälkeen kuului kuin kova puhallus, ikäänkuin
tupaan pyrkijä olisi sieraimistaan puhaltanut lunta ja kylmyyttä.

Tätä seurasi kolme läpitunkevaa haistelusta, jotka tuntuivat niin
ihmeellisen nälkäisiltä, että Mirandankin peloton pikku sydän alkoi
sykkiä sangen nopeaan. Mitä Kirstiin tulee, niin hän kerrassaan
hermostui. Vuoteeltaan kavahtaen hän hyppäsi lieden luo, kouhi
kekäleitä tuhkan seasta, puhalsi ne hehkumaan, heitti päälle tuohta
ja kuivia pilkkeitä ja tuossa tuokiossa kohosi iso liekki jylisten
hormiin. Akkunoista hehku levisi kauas lumelle. Tungetteleva vieras
kävi tästä levottomaksi. Jälleen rapisivat kynnet katolla terävään,
sitten kuului löyhä jysähdys räystään alta. Lumisade oli jo muutamaa
tuntia aikaisemmin herennyt; ja kun Kirsti päivän valjetessa avasi
oven, niin näkyi syvä kuoppa siinä, mihin pantteri oli alas hypännyt,
ja kaatelevista jäljistä näkyi kunne päin se oli paennut.

Tämä tapaus sai Mirandan johonkin määrään muuttamaan ensimäistä
mielipidettään panttereista.




V LUKU.


Kroof, se iso emäkarhu.

Raiviolle tuli sinä vuotena aikainen kevät. Kirstin syksyisiä vakoja
alkoi siellä täällä näkyä alenevan lumen alta tummina ja höyryävinä.
Ensimäiseksi sulivat mökin edustalla lastukko ja navetan edustalta
ruuhkakasa, nämä kun väkevästi kokosivat lämpöä. Ja niille opasti
ylpeä kukko kaivelevan naisväkensä kuin maailmaa vallottamaan. Miranda
oli nimittänyt sen "Saundersiksi" erästä mahtailevaa kyläkeikaria
muistellen; ja kun tuli huhtikuun rattoisa aika ja munia alkoi tulla
yhä runsaammin eikä kukon myötämukaisten kainaloisten kanojen kaakatus
tahtonut koskaan heretä, niin sen kopeus kävi aivan sietämättömäksi.
Eräänä aamuna Mirandan tehdessä jotain, joka loukkasi kukon
arvontuntoa, se rupesi niin röyhkeäksi, että hyökkäsi häntä vastaan
nokka ojossa ja kaikki niskahöyhenet pystyssä. Mutta Saunders ei
tuntenut Mirandaa. Yksi vilaus vain, kun hän sai sen koivista kiinni,
kieputti sitä päänsä ympäri ja nakkasi sen päistikkaa pelosta ja
häpeästä kirkuvana lantatunkion päälle. Hyvinkin tunti kului, ennenkuin
sen entinen arvontunto palasi, mutta siitä alkän Miranda oli sen
silmissä ainoa olento, jota maailmassa kannatti kunnioittaa.

Kun raivaus oli aivan paljaana metsänreunoja lukuunottamatta ja Kirsti
jälleen alkoi aitaansa jatkaa, niin mustan ja valkoisen kirjava lehmä
synnytti mustan ja valkoisen kirjavan vasikan, jonka Miranda paikalla
julisti omakseen. Se oli sangen hontelo pihtipolvinen pikku hieho;
mutta Miranda ihaili sitä suunnattomasti ja vähääkään piittaamatta sen
sukupuolesta nimitti sen Mikoksi.

Petäjän juurakonkin alta lumi näihin aikoihin suli ja Kroof kömpi
ulos paistattamaan itseään päiväliekkosessa. Se oli elänyt talven
yli yksinomaan siitä rasvasta, jonka oli kerännyt valtavan ruhonsa
paikkoihin. Mutta ei se siitä huolimatta ollut nälkiintyneen näköinen,
-- oli sillä vieläkin vanhaa varastoa, jota sopi kulutella, kunnes
ravintoa alkoi olla runsaammin. Muutama päivä heräämisensä jälkeen se
synnytti penikan. Suvun tapoihin oikeastaan kuului kaksi penikkaa;
mutta Kroofilla, samalla kun se oli suurin naaraskarhu, mitä oli
milloinkaan likimainkaan ollut sillä paikkakunnalla, oli lisäksi oma
erikoinen yksilöllisyytensä ja itse se aivan yhtä hyvin tyytyi yhteen
penikkaan, kuin jos niitä olisi ollut kaksi.

Juurakon alainen kolo oli lämmin ja pehmeäksi sisustettu, -- mikä
olikin äsken syntyneelle aivan välttämätön ehto; tämä oli yhtä
vähän karhun näköinen kuin mikään sen kokoinen pienokainen hevillä
saattoi olla. Se oli sokea, avuton, ynisevä ja melkein karvattomana
muodottomampi kuin kaikkein kömpelöinkään koiranpenikka, mitä ajatella
saattaa. Hento paljas iho näytti kylläkin huonolta suojalta maailmaa
vastaan, mutta silläpä oli hämmästyttävä ruokahalu ja Kroofin
maitovarat olivat tyhjenemättömät. Muutaman päivän kuluttua alkoi
näkyä hieman tummaa karvaa. Emo imetti sitä tunnin toisensa jälkeen
takajaloillaan puoleksi pystyssä istuen, etujalat leveälle levitettyinä
ja pää niin syvälle kumartuneena kuin mahdollista, kapea punainen
kieli roikkuen toisesta suupielestä ja silmät ihastuksesta puoleksi
ummessa, ja penikka näytti sen hartaan katseen alaisena melkein silmin
havaittavasti kasvavan. Ennenkuin neljä viikkoa sai kuluneeksi, oli
penikalla pikimusta pehmeä ja kiiltävä turkki. Ja kun asiat olivat niin
pitkälle edistyneet, niin se arveli ajan tulleen ja avasi silmänsä
maailmaa katsellakseen.

Penikka oli nyt pienen kissan kokoinen, mutta paljoa vankempi
ruumiinrakennukseltaan. Pää oli tällä iällä leveyteen verraten lyhempi
kuin emon; korvat paljoa suuremmat ja hyvin ulkonevat. Silmät, alussa
hyvin pehmeän epämääräiset, saivat pian leikillisen vallattoman ilmeen,
joka hyvin soveltui pystyihin uteliaihin korviin. Kaiken kaikkiaan se
oli pulska penikka ja Kroofilla oli täysi syy olla siitä ylpeä.

Kevään ennätettyä jo melko pitkälle, kalpeitten vaaleanviheriäin
taimien joka puolella joukottain tunkeutuessa esiin kuihtuneiden
lehtien lomitse ja haisunäätä-kaalin suurien veripunaisten
lehtisilmujen loistaessa suon kolkolla pinnalla vilkkaina pisteinä,
Kroof lähti penikalleen maailmaa näyttelemään. Pienokaisen ei
tarvinnut alistua yhtä ankaraan ja pitkälliseen kasvatukseen kuin
aarniometsä- kansan muiden tenavien. Sillä noiden toisten ensimäinen ja
välttämättömyydessään vaikein ja ankarin opittava oli se, miten välttää
vihollisia. Jos tämä opittava huonosti opittiin, niin saivat kaikki
muutkin opetukset lyhyen lopun, sillä äänetön murhenäytelmä, jossa
kaikki metsän asukkaat olivat näyttelijöitä, kehittyi aina, milloin
muutaman, milloin monen kohtauksen kautta, traagillista loppua kohti.
Mutta karhu enimmäkseen kuului vallanpitäjiin ja moni huoli oli sille
sen vuoksi tuntematon. Ei edes pantteri, vaikka olikin nopea, vihainen
ja omavaltainen, koskaan ehdoin tahdoin etsinyt riitaa karhun kanssa,
jonka rutistava syleily ja salaman nopea kämmenen isku olivat sille
tunnetut. Karhun penikka ei sen vuoksi, emonsa kanssa kuljeskellessaan,
kunnes oli täysikasvuinen, tullut ajatelleeksikaan vihollisia; ja
Kroofin kaltainen jättiläinen emona, penikka saattoi huoletta nauraa
vaikka pantterillekin. Yksinkertaiset olivat senvuoksi penikan
opittavat, sen emonsa vieressä tallustellessa. Penikka-ajan ensimäisinä
sokeina viikkoina sen tosin täytyi oppia vaikenemisen ensimäinen hyve,
eikä tämä ollut helppoa, sillä se mielellään ynisi ja möräili omalla
hauskalla pikku tavallaan.

Tämä kyllä kävi päinsä Kroofin kotona ollessa; mutta emon
kuljeskellessa muonaa hakemassa oli vaikeneminen ensimäinen asia. Sen
se oppikin, osaksi Kroofin kehotuksista, osaksi oman syvällä piilevän
vaistonsa kautta; ja se piti suunsa, aina kun täytyi olla yksin.
Ainahan vaani se mahdollisuus, pieni mutta ikävä mahdollisuus, että
kettu tai ilveskissa keksisi Kroofin lähdön ja tilaisuutta hyväkseen
käyttäen pistäisi poskeensa sangen hyvänmakuisen paistin, imevän
karhunpenikan.

Kulkiessaan Kroofin keralla hiljaisia metsiä, penikka huolellisesti
haisteli kosteata maata ja versoja, silmuja, mihin vain emo seisahtui
kaivelemaan. Näin se sai tietää, mistä etsiä tärkkelyspitoisia juuria,
joista karhu keväällä niin suureksi osaksi elää. Se oppi tuntemaan
tärkeät erot makeitten maapähkinäin ja arumin polttavan katkeran
juurimukulan taikka intianinauriin välillä, ja se oppi järven rehevillä
rantaniityillä tallustellessaan erehtymättä kaivamaan mukulapavun
[amerikkalainen hernekasvi (_Apios tuberosa_), jolla on syötävät
juurimukulat. (Suom. muist)] ravitsevia juurimukuloita. Se keksi
myös minkälaisia vanhoja kantoja sitä piti hajottaa, kun mieli saada
paraiksi hapahko vahvistava annos metsämuurahaisen toukkia. Kesken
näitä vakavampia toimia se aina ennätti emonsa jaloissakin telmimään
taikka takajaloillaan rattoisasti tepastelemaan. Pian sille näytettiin
sekin, miten piti löytää mehiläisten puu ja ryöstää niiden makeat
aarteet saamatta silmiään puhkaistuiksi; mutta juuri tällä kohdalla
metsän hämärät onnettaret sallivat tämän iloisen lapsinäytelmän
esiripun laskea muistutukseksi siitä, ettei kuoleman lakia voitu
lieventää edes ison mustan karhun hyväksi.

Ensimäiset retkensä penikkansa keralla Kroof teki raivion ympäristöön,
jossa Miranda toisinaan näki molemmatkin. Tyttö riemastui penikan
nähdessään niin suunnattomasti, että hän luopui tavallisesta
vaiteliaisuudestaan metsän kansaan nähden ja äidilleen kertoi somasta
kiiltävästä pikkukoirasta, jonka se mahdottoman iso koira oli tuonut
mukanaan. Ainoa seuraus oli, että Kirsti antoi hänelle tuiman
varotuksen.

"Koira!" hän huudahti ankarana; "enkö minä sanonut sinulle, Miranda,
että se on karhu? Karhut enimmäkseen ovat vaarattomia, jos antaa niiden
olla rauhassa; mutta vanha karhu, jolla on penikka, on hyvin paha.
Muista nyt, mitä minä sanon. Pysy minun luonani, eläkä mene liian
likelle metsän reunaa."

Ja niinpä Mirandaa joku viikko siitä eteenkäsin vartioitiinkin sangen
ankarasti, jottei hän lapsekkaan rohkeutensa vuoksi joutuisi karhujen
kanssa tekemisiin.

Kesällä Kroof alkoi kuljetella penikkaansa vielä pitemmillä retkillä.
Pientä eläintä nämä kiertelyt ensin ikävystyttivät ja väsyttivät,
niin että toisinaan se heittäytyi selälleen vaaleanpunervat tallukset
taivasta kohden, muka vastaan pannakseen, eikä suostunut kulkemaan
askeltakaan edemmäksi. Mutta huolimatta sen lystikkään pienen mustan
kuonon, isojen korvien ja vilkkuvain silmäin pyynnöstä vanha Kroof sitä
nuhdellen töni kunnes se hyppäsi pystyyn ja oli kylläkin tyytyväinen,
kun pääsi matkaa jatkamaan. Rasituksista se vähän laihtui, mutta kävi
paljon kiinteämmäksi, ja pian se iloisella mielellä lähti pisimmillekin
retkille. Ei mikään sitä väsyttänyt ja retken jälkeen se ajoi kaniineja
taikka portimoita taikka muita vikkeliä eläimiä, kunnes emonsa
pilkallisista mielenilmauksista älysi näiden yritysten turhuuden.

Nämä laajat vaellukset todella sen kehittivätkin niin että siitä näytti
tulevan itse Kroofin vertainen koon ja urhoollisen sisun puolesta;
mutta nepä myös olivat penikkaparan turmio. Jos se olisi pysynyt
kotona, -- mutta ei siitäkään olisi ollut suurta apua, sillä juuri
kotona kohtalo varmimmin tavottaa uhrinsa metsäkansan kesken.

Ne olivat eräänä päivänä kahden löytöretkellä kaukana naapurilaaksossa
-- Kuah-Davikin laaksossa, jonka Kroof itsekin tunsi hyvin
vaillinaisesti. Päivän ollessa puolessa Kroof kävi levolle pieneen
viileään notkoon lähteen viereen, joka _tipp-topp tipp-tapp
tupp-tippui_ viheriältä kallion pykälältä. Mutta penikka se väsymättä
lähti muutaman kymmenen sylen päähän tutkimaan erästä viidakkoa tosin
kyllä näkyvistä poistuen, mutta ei hetkeksikään niin kauaksi, ettei
ääni olisi kuulunut.

Viidakon lähettyvillä sen sieraimiin kantoi uusi sangen puoleensa
vetävä haju. Se ei ollut vielä koskaan lyhyellä elontiellään haistanut
mitään tähän verrattavaa, mutta erehtymätön vaisto kuiskasi, että
se oli sangen hyvää syödä. Tunkeutuen viidakon kautta sitä kohti
se löysikin hajun lähdön. Kaltevan hirsirakennuksen alla oli pala
kellertävän valkoista lihaa, jonka päälle oli paksulta sivelty tumman
punaisen ruskeata -- ja voi minun päiviäni! kuinka hyvälle se lemahti!
Se oli viettelevästi pistetty kaksihaaraisen puutakin päähän. Penikan
korvat kohosivat paljaasta ahmimishalusta tavallista korkeammiksi
ja leveämmiksi. Herkät sieraimet menivät kurttuun sen haistellessa
tätä houkuttelevaa löytöä. Se päätti hiukan maistaa sitä ja sitten
lähteä emoa hakemaan. Mutta se oli vähän liian korkealla, jotta siihen
olisi maasta ulottunut. Se nousi seisomaan, tarttui siihen pienillä
valkoisilla hampaillaan, kävi siihen kiinni pehmeillä etukämmenillään
ja ripusti siihen koko painonsa vetääkseen sen alas.

Kroof viileässä notkelmassaan maaten kuuli pienen hätärääkäyksen,
joka katkesi kamalan äkkiä. Siinä samassa se suuren ruhonsa kera
hurjan hädän valtaamana syöksyi alusmetsän läpi ääntä kohti. Se löysi
penikkariepunsa aivan litteäksi rutistuneena loukun valtavien hirsien
alla, kiiltävä pää ja toinen kämmen surkeasti esiin pistäen, pieni
punainen kieli sijoiltaan vääntyneitten leukain välistä roikkuen.

Kroofin ei tarvinnut toista kertaa katsoa, tunteakseen sydämessään,
että lapsukainen oli kuollut, kuollut kuin kivi; mutta surunsa
raivossa se ei tahtonut sitä tunnustaa. Se alkoi mielettömästi repiä
isoa hirttä -- niin suunnaton kappale pantu niin vähäistä olentoa
tappamaan -- ja niin ihmeteltävä oli sen kynsien ja jykeväin etujalkain
voima, että se puolessa tunnissa sai loukun melkein aivan hajalle.
Hiljaa se siirsi pois ruhjotun ja muodottoman ruumiin, nuoli suun,
sieraimet ja surkeasti muljottavat silmät; silitteli sitä kevyesti kuin
hengitys ruumiillaan ja vaikeroi sen päällä. Se hieman kohotti päätä
kämmenellään ja hyväili sitä kahta hartaammin, kun se hervottomasti
putosi syrjään. Sitten se jäähtyi kylmäksi. Tämä oli todistus, jota se
ei voinut olla uskomatta. Se herkesi hyväilyistä, jotka olivat niin
voimattomat lämpöä palauttamaan pieneen rakastettuun ruumiiseen. Pitäen
kuonoaan korkealla ilmassa se kääntyi hitaasti ympäri kaksi kertaa,
ikäänkuin vedoten johonkin voimaan, josta sillä oli epämääräinen
aavistus; sitten se kuolleeseen enää vilkaisemattakaan ryntäili kautta
metsän kuin mieletön.

Kaiken yötä se vaelsi ilman päämäärää sinne ja tänne alisen
Kuah-Davikin laaksossa, pitkin vuoriston alempia liepeitä, kautta
seutujen, joissa se ei ollut milloinkaan ollut ja joihin se ei nytkään
huomiotaan kiinnittänyt; ja puolen päivän aikaan se seuraavana päivänä
jälleen huomasi olevansa aarniometsässään, ei kaukana raiviosta. Se
karttoi kaukaa kiertäen vanhaa pesäänsä, joka oli juurakon alla ja
lopulta heittäytyi maahan uupuneena ja, imemättömät nisät ankarasti
pakottaen, kävi kaatuneen hemlokin taa levolle.

Se nukkui raskaasti tunnin tai pari. Sitten se heräsi lapsen huutoon.
Se paikalla tiesi, että se oli Mirandan ääni; ja kun se tavalla tai
toisella liikutti sen mieltä, niin se vaivoistaan huolimatta nousi ylös
ja kulki hiljaa ääntä kohden.




VI LUKU.


Mirandan pyhitys metsälle.

Sinä samana päivänä, heti puolisen jälkeen, Mirandan lähdettyä ulos
viemään muruja kanoille keltaisessa maljassa, Kirsti oli saanut
jonkinlaisen pyörtymys kohtauksen. Kaiken aamupäivää oli kuumuus häntä
rasittanut tavattomasti, vaikk'ei hän ollut siitä tietävinään. Nyt
astioita pestessään hän aivan vasten tapojaan pudotti niistä yhden
lattiaan. Räiskäys sai hänet havahtumaan. Mielipahalla hän huomasi,
että se oli Mirandan pieni kirjava lautanen. Sitten kaikki musteni
hänen silmissään. Hän töin tuskin pääsi vuoteen luo hoipertelemaan ja
kaatui siihen oikopäätä kuin pyörtynyt. Tätä mielentilaa seurasi raskas
uni, jota kesti monta tuntia ja joka luultavasti pelasti hänet jostain
ankarasta taudista.

Miranda ei kanat ruokittuaan palannut oikopäätä äitinsä luo. Hän
sensijaan vaelsi kohti synkkää kuusimetsää, joka oli yhdellä
kohtaa mökin takana hyvin lähellä. Avoimien, tattaresta vihantien
kenttien runsas valo loi kauas viileiden holvikaartojen alle eloisan
valaistuksen.

Mirandan kirkas silmä huomasi, että jotain liikkui harmaitten suorien
runkojen välissä.

Hän piti siitä sangen paljon. Se oli hänestä merkillisen paljon kissan
näköinen, suurempi vain kuin ainoakaan kissa mitä hän oli kylässä
nähnyt, jalat korkeammat ja häntää vain ihmeellinen paksu tynkä. Se
tosiaan olikin kissa, "ruskea kissa" eli Pohjois-Amerikan pienempi
ilves. Sen karva oli punaruskeata, täynnään pieniä vaaleampia pilkkuja.
Sillä oli korvien nipussa suorat harjastöyhdöt samoin kuin suuremmalla
serkullaankin, Canadan ilveksellä, -- ne vain eivät olleet likimainkaan
niin silmään pistävät kuin viimeksi mainitun; ja kuutamopyöreän naaman
ilme oli samalla sekä vihainen että arka. Mutta selvästikin se oli
kissa; ja Mirandan sydän kääntyi sen puoleen sen istuessa siinä metsän
siimeksessä tarkaten ihmislasta haaleilla silmillään.

"Voi kaunis mirri! kaunis mirri!" Miranda kutsui ja hyväillen ojensi
sitä kohti kätensä ja juoksi metsään.

Ruskea kissa odotti hievahtamatta, kunnes hän oli tullut kymmenen
askeleen päähän; sitten se kääntyi ja juoksi kauemmaksi pimentoihin.
Päästyään melkein näkymättömiin se pysähtyi, kääntyi ympäri ja
istahti uudelleen katsellakseen innostunutta lasta. Sitä ihmetytti se
veripuna, joka oli lapsen kaulassa. Miranda oli nyt kokonaan kiintynyt
takaa-ajoon ja kiihkeästi toivoi saavansa kiinni kauniin mirrinsä,
kunnes eläin jälleen vihaisesti kahahtaen kääntyi ympäri ja hyökkäsi
pois. Pettyneenä, vaikkei silti masentuneena Miranda taas seurasi; ja
sama pieni leikki uudistui vähillä muunnoksilla, kunnes hänen suuret
silmänsä olivat täynnään himmentäviä kyyneliä ja hän oli vähällä
maahan vaipua uupumuksesta. Ilkeä kissa leikkiin väsyneenä eikä enää
nauhankaan vuoksi uteliaana, katosi sitten kokonaan; ja Miranda istui
maahan itkemään.

Mutta hän ei ollut niitä lapsia, jotka pitävät paljon melua pienestä
pettymyksestä. Ei kulunut kuin muutama minuutti, ennenkuin hän hyppäsi
pystyyn, kuivasi silmänsä pienien nyrkkiensä selkäpuolella ja lähti
oman luulonsa mukaan suoraa päätä kotia kohti. Alussa hän juoksi,
arvellen äidin varmaan käyvän levottomaksi hänen poissaolonsa vuoksi.
Mutta kun hän ei tullutkaan aukealle niin pian kuin oli luullut, niin
hän pysähtyi, katseli sangen huolellisesti kaikki ilmansuunnat ja
käveli edelleen kaiken aikaa varoen. Hän käveli ja käveli, kunnes tiesi
kulkeneensa niin pitkän matkan, että olisi vaikka viiteen kertaan kotia
ennättänyt. Hänen jalkansa huojuivat, ja sitten hän avuttomana seisoi
aivan hiljaa paikallaan. Hän tiesi eksyneensä. Yht'äkkiä aarniometsä,
metsä johon hän oli halunnut, metsä, jonka pimeyttä hän ei ollut
koskaan pelännyt, muuttui yksinäiseksi, uhkaavaksi, pelottavaksi. Hän
puhkesi äänekkääseen itkuun.

Tämä se oli, jonka Kroof kuuli ja jota se tuli peräämään. Mutta sen
kuulivat toisetkin korvat.

Olento nahkan ruskeuinen, monta kertaa suurempi kavalaa ilveskissaa
-- vaikk'ei kovin erilainen muodoiltaan, hiipi varkain ääntä kohti.
Vaikka sen jäsenet näyttivät vankoilta, kämmenet suurilta hoikkaan
ruumiiseen ja pieneen litteään julmaan päähän verraten, niin olivat sen
liikkeet siitä huolimatta äänettömät ja keveät. Ja jokaisella matalaan
kyyristyvällä mutkikkaalla askeleella häntä hermostuneesti sätkähti.
Huomatessaan itkevän lapsen se pysähtyi ja alkoi sitten lähestyä
vielä entistä hiipivämmin, kyyristyen niin matalaksi, että vatsa
melkein maata laahasi, kaula pitkällä päinvastaiseen suuntaan kuin
häntä. Se ei saanut aikaan vähintäkään ääntä, mutta Mirandan herkissä
aivoissa kuitenkin oli jotain, joka sen kuuli, ennenkuin se oli
päässyt aivan hypyn matkan päähän. Tyttö lakkasi itkemästä, vilkaisi
äkkiä ympärilleen ja kiinnitti tumman kirkkaan katseensa sen palaviin
viheriäisiin silmiin. Ja vaikka hän olikin vain pieni pelästynyt
yksinäinen lapsi parka, niin oli hänen vakaassa katseessaan kuitenkin
jotain vähäistä, mitä lienee ollut, joka teki eläimen levottomaksi.
Tyhjä synkkyys, tieto siitä, että oli eksynyt, se oli saanut Mirandan
pelkäämään. Eläintä, julmintakaan kohtaan, hän ei tuntenut vaistomaista
pelkoa; ja vaikka hän tiesi, että se oli pantteri se julmasilmäinen
peto, joka oli hänen edessään, niin jonkinlainen suuttumuksen sekainen
uteliaisuus se nyt oli ylinnä hänen mielessään.

Peto levottomasti käänteli silmiään tytön vakaan katseen edessä. Se
hetken epäröi oliko perältäkään viisasta puuttua tuohon pelottomaan
kirkassilmäiseen olentoon. Sitten siinä heräsi kiukku. Se kiinnitti
häneen päättävämmin hypnotisoivan tuijotuksensa ja vihaisin nytkäyksin
pieksi häntäänsä. Se paraillaan kiihotteli itseään lopulliseen
surmahyppyyn Mirandan sitä katsellessa.

Mutta juuri silloin tapahtui ihme. Suuren paaden takaa, jossa se oli
tätä tilannetta katsellut, tallusteli Kroof esiin valtavana ja mustana.
Se asettui paikalla Mirandan rinnalle; ja kohoten takakintuilleen
korkeana ja lannistumattomana jättiläisenä se mörisi uhmaansa
pantterille. Kun Miranda näki "kauniin ison koiransa", -- jonka hän
kuitenkin sangen hyvin tiesi karhuksi, -- vasta silloin hän näytti
huomaavan, kuinka pahasti oli pantteria säikähtänyt; ja hän älysi, että
oli tullut voimallinen puolustaja. Hän hyppäsi avuttomin nyyhkytyksin
ja kätki kyyneltyneet pienet kasvonsa karhun pörhöiseen kylkeen,
tarttuen molemmin käsin sen pehmeihin karvoihin kiinni. Kroof ei
ollut huomaavinaankaan tätä rajua syleilyä, vaan mulkoili edelleenkin
uhkaavasti pantteria.

Pantteri taas oli teeskentelemättömän hämmästyksen valtaama. Se.
heitti hiipivän, kyyristyvän, ponnistukseen kootun asentonsa ja
kohosi täyteen korkeuteensa; nosti päätään, antoi häntänsä vaipua ja
tuijotti tätä kummaa. Jos tuo lapsi oli Kroofin suojatti, niin paras
heittää; sillä kovan piti nälän olla, ennenkuin pantteria halutti
mitellä voimiaan valtavan naaraskarhun kanssa. Sitä paitsi hän huomasi
Mirandassa itsessäänkin jonkinlaista voimaa ja mahtia, jonkinlaista
hallitsijavaltaa, joka oli vaikuttanut, että oli ehdottomasti ollut
vaikea tehdä hyökkäystä, vaikkapa tyttösellä ei muuta puolustusta
ollutkaan kuin ymmälle saattava katseensa. Nyt se aivan selvään näki,
että ihmislapsessa oli jotain sangen salaperäistä. Pantteri päätti
olevan parasta ilmoittaa naaraalleenkin -- joka oli vihaisempi,
vaikk'ei yhtä voimallinen -- ettei tälle lapselle tehtäisi mitään,
olipa tilaisuus mikä tahansa. Tämän päätöksen kera se teki kokokäänteen
ja asteli pois, pää pystyssä ja muina miehinä vallan. Sitä tuskin olisi
tuntenut samaksi hiipiväksi hirviöksi, jona se oli viisi minuuttia
aikaisemmin esiintynyt.

Kun se oli mennyt, niin Kroof laskeutui kyljelleen maata ja hiljaa
hyväillen painoi Mirandaa ruumistaan vastaan. Sen murheellinen sydän
kääntyi lapsen puoleen. Ja sen turvonneita utareitakin poltti niin
kovin, ja se tunsi jonkinlaista toivoa, että Miranda ehkä tästä
vaivasta päästäisi. Mutta lapsella ei tietenkään voinut olla tästä
etäisintä aavistustakaan. Kaikissa muissa suhteissa hän osotti
täydellisesti käsittävänsä Kroofin ystävyydenosotukset, silitteli sitä
kevein pienin kätösin ja supatteli sille kaikenlaisia sulosointuisia
hyväilyjä, joille Kroof vakavana kallisti korvansa. Laskien sitten
päänsä karhun mahanalustan hienoille karvoille lapsi äkkiä vaipui
sikeään uneen; vaellus ja mielenliikutukset olivat sen uuvuttaneet.

Myöhään iltapäivällä, lypsyajan lähestyessä, Kirsti heräsi. Hän nousi
hätkähtäen istumaan vuoteessaan, joka oli tuvan nurkassa. Akkunasta
paistoi länteytyvän auringon säde. Hän oli levoton, kun oli niin kauan
nukkunut. Ja missä ihmeessä Miranda oli? Hän nousi seisomaan, horjui
hetken, mutta tunsi itsensä tuota pikaa varmaksi; ja nyt hän huomasi,
että unensa oli ollut taudin puuskaus. Hän meni ovelle. Kanat kuopivat
maata ahkeraan ja Saunders loi häneen suvaitsevaisen katseen. Vajan
takana aidan luona mustan ja valkoisen kirjava lehmä ammui lypsäjää; ja
lie'astaan tatarvainion takaa Mikko vasikka kaipaili illallismaitoaan
ja ruohoteetään. Mutta Mirandaa ei näkynyt, ei kuulunut.

"Miranda!" hän huuti. Ja sitten kovempaa -- ja vieläkin kovempaa -- ja
lopulta läpitunkevalla valittavalla mielenahdistuksella, kun hänelle
selvisi, että lapsi oli kadonnut. Auringonpaisteinen raivaus, harmaa
mökki, synkät metsänreunat, kaikki näytti hänestä hetken pyörivän
ympäri. Mutta vain hetken. Sitten hän tempasi kirveen lapupölkyn päästä
ja varman vaiston johdolla syöksyi sitä kuusikon kielekettä kohti, joka
oli juuri mökin takana.

Suoraan eteenpäin hän riensi, ikäänkuin selvää jälkeä seuraten; vaikka
hänen metsätietonsa todenteolla olivat sangen vähäiset, niin että
hän paljaan silmännäön mukaan tuskin olisi kyennyt elefantin jälkiä
seuraamaan. Mutta hänen sydäntään kouristi jäätävä tuska, ja hän samosi
eteenpäin kuin vimmattu. Mutta sitten hän äkkiä kallion sammalisella
kummulla näki näyn, joka sai hänet siihen paikkaan seisahtumaan.
Hänen silmänsä ja suunsa jäivät auki pelkästä hämmästyksestä. Sitten
hirmuinen jännitys raukesi. Väkevä väristys kävi hänen ruumiinsa läpi
ja hän tunsi itsensä jälleen lujaksi. Hymy kirkasti hänen kasvojensa
kalvenneita piirteitä.

"Totta tosiaan," hän mutisi itsekseen; "lapsi oli oikeassa. Se ymmärtää
eläimiä vähän paremmin kuin minä."

Ja se näky oli tämä. Kautta kuusimetsän harmajain kaartojen asteli
valtava musta karhu, Miranda rinnallaan juosten ja leikillisesti
silitellen sen rehevää turkkia. Iso eläin tuon tuostakin pysähtyi, ei
muuta varten kuin tunnustellakseen lasta kuonollaan tai nuollakseen
hänen kättään hoikalla punaisella kielellään; mutta suunta, jota
se kulki, vei suoraa päätä mökille. Kirsti seisoi moniaan minuutin
liikkumatta, katsellen tätä outoa näköä; piilostaan esiin astuen hän
sitten riensi niiden perässä. Niin kiintyneet ne olivat toisiinsa, että
hän kummankaan huomaamatta pääsi parinkymmenen askeleen päähän niistä.
Sitten hän huuti: --

"Miranda, missä sinä olet ollut?"

Lapsi pysähtyi, katsoi ympärilleen, mutta piti vielä kiinni Kroofin
karvoista.

"Voi äiti!" hän huuti innostuneena ja hengästyneenä ja yrittäen kertoa
kaikki samalla haavaa, "minä olin aivan eksyksissä -- ja pantteri juuri
aikoi syödä minut -- kun tämä kiltti hyvä iso karhu tuli ja pelotti
pantterin pois -- ja meidän piti juuri tulla kotiin -- ja tule äiti, ja
puhu tälle hyvälle kiltille isolle karhulle! Voi, elä päästä sitä pois!
elä päästä!"

Mutta Kroofilla oli tästä asiasta omat arvelunsa. Mirandan se
oli tyttärekseen ottanut, eikä Kirstiä; ja se tunsi jonkinlaista
mustasukkaisuutta Mirandan äitiä kohtaan. Mirandan vielä puhuessa karhu
äkkiä kääntyi sivuun ja sukkelaan tallusteli pois, jättäen lapsen itku
kurkkuun.

Sydäntä kouristava oli se juttu, jonka Miranda sinä iltana kertoi
äidilleen, sillä aikaa kun mustan ja valkoisen kirjavaa lehmää
lypsettiin ja Mikko vasikka sai illallismaitonsa ja ruohoteensä.
Se teki syvän vaikutuksen Kirstin nopeaan ja suvaitsevaan mieleen.
Hän paikalla oivalsi, kuinka suurenarvoinen Mirandalle oli Kroofin
kaltaisen suosio. Useimmat äidit olisivat tämmöisessä tapauksessa
joutunut mielettömän pelon valtaan, mutta Kirsti Craig ei ollut niin
heikkoa laatua. Hän sitä piti vain vahvana turvana Mirandalle metsän
pahimpia vaaroja vastaan.




VII LUKU.


Ystävykset.

Tämän kokemuksen jälkeen Miranda tunsi itsensä pyhitetyksi, kuten hän
oli niin hartaasti toivonut, aarniometsän kansan täyteen toveruuteen.
Melkein joka päivä Kroof astua läntysteli raivion reunoille. Ja aina
Miranda tuota pikaa keksi sen ja juoksi sen luo iloisin hyväilyin. Iso
karhu ei kuitenkaan suostunut kulkemaan montakaan askelta aukealle,
sillä se ei halunnut tutustua Kirstiin, eikä mökkiin, eikä karjaan
eikä mihinkään muuhunkaan mitä sivistyksellä olisi ollut tarjottavaa.
Mutta Kirsti, sopivan välimatkan päästä katseltuaan muutamia näistä
kohtauksista, viisaana äitinä antoi lapselle vähän enemmän vapautta.
Miranda sai luvan mennä metsään määrätyn matkan, ei kuitenkaan koskaan
niin kauaksi, että mökki kokonaan katosi näkyvistä; ja tämä lupa oli
voimassa vain silloin, kun hän oli Kroofin seurassa. Kirsti jonkun
verran tunsi metsäeläinten luonnetta; ja hän tiesi, että kun musta
karhu teki ystävyysliiton, niin oli se järkähtämättä ja aprikoimatta
sille uskollinen. Ystävyysliitoissa, jotka poikkeavat luonnollisista
heimosuhteista, joskus käy, kuten nytkin kävi: Kroof näytti kiintyvän
lapseen hellemmin kuin omaan penikkaansa. Se katseli ihastunein silmin,
suu raollaan narrimaisesta hellyydestä, kun Miranda sen ympärillä
leikkien perehtyi metsätiedon lukemattomiin salaisuuksiin. Mitä vain
Miranda tahtoi tekemään, sitä se yritti tehdä, heti kun oli tarkotuksen
perille päässyt; sillä vaikka Mirandan juttelu olikin sangen mieluista
sen korvalle, niin ei se toden tunnustaen ollut sen aivoille kovin
helppoa ymmärtää. Yhdessä asiassa se kuitenkin oli järkähtämätön.
Ehkä kolmen oman mittansa verran se suostui kulkemaan Mirandan mukana
raivaukselle, sitä edemmäksi se ei suostunut tulemaan. Mairittelua,
pientä härnäilyä, järkisyitä, kyyneleitä -- kaikkea Miranda koetti,
mutta turhaan. Kun Miranda koetti perästä työntää tai edellä kulkien
perässään vetää, niin mesikämmen oli siitä hyvillään ja sen silmät
vilkkuivat leikillisesti. Mutta päätöksessään se pysyi. Kirsti
täydelleen hyväksyi tämän itsepintaisuuden, vaikka se Mirandalle oli
niin suuri pettymys; hän ei kuitenkaan virkkanut siitä mitään. Kirstiä
ei vähääkään haluttanut saada Kroofin kaltaista jättiläistä mökkinsä
ympärille maleksimaan taikka ympäri kuljeskelemaan ja tielle tulemaan,
kun hän oli menossa työhön vainiolle.

Vaikka sivistys olikin Kroofille vastenmielinen, niin oli se kuitenkin
siksi ovela, että älysi mahdottomaksi saada Mirandan alati kerallaan
metsässä olemaan. Se vallan hyvin älysi, että tuo iso nainen, jolla
oli päässään punaista, oli sangen etevää laatua eläintä -- ja että
Miranda oli hänen penikkansa, -- sangen etevää laatua penikka, jota
aina piti katsella salaisella kunnioituksella, mutta penikka joka
tapauksessa ja sille suurelle vaimolle kuuluva. Se ei sen vuoksi
pahastunut huomatessaan, ettei se voinut saada Mirandaa mukanaan
metsään enemmäksi kuin tunniksi tai pariksi kerrallaan. Mutta tunnin
tai parin kuluessa saattoi saada paljon aikaan; ja Kroof koetti
opettaa Mirandalle paljon asioita, joiden tuntemista pidetään tärkeänä
aarniokansan kesken. Se haisteli multaa ja kaivoi maasta makealle
hajuavia juuria; ja Miranda, pannen merkille niiden varret ja lehdet,
oppi pian tuntemaan kaikki lähiseudun syötävät juuret. Kroof niinikään
näytti hänelle herkullisen karvavatukan [_Rubus villosus_, jolla on
suikerteleva varsi.], äitelän imelän intianipäärynän [_Amelanchier
canadensis_, pohjoisamerikkalainen pensas, jolla on syötävät marjat]
ja vaarattoman, mutta jotenkin pumpulivillaisen metsäkanamarjan;
[_Mitchella repens_, amerikkalainen marja.] ja se opetti sitä
karttamaan trilliumin [Saanut nimensä kolmesta lehdestään. Kieloihin
kuuluva amerikkal. kasvi] houkuttelevaa punaista hedelmää, samoin kuin
myrkyllistä kyymarjaakin [joko _Actäa_, leinikköihin kuuluva marja, tai
_Cälastus scandeus_ niminen pensas]. Mustikkaa, joka on yhtä mieluinen
karhulle kuin ihmisellekin, ei kasvanut tässä synkässä metsässä, mutta
Miranda muisti tämän marjan hyvin varhaisilta kyläajoiltaan, jolloin
hän niin usein oli suunsa mustannut mustikkapiirailla. Mitä taas
tulee kyyhkynmarjan [Amerikkalainen koiso (_Phytolacca decandra_)]
veripunaisiin rypäleihin, jotka peittivät laitumen kummut punalle
hohtavalla peitteellä, niin ei Miranda kaivannut Kroofin opetusta
tietääkseen, että ne olivat hyvät syödä. Ja sitten oli monen laisia
ja monen muotoisia ja värisiä metsäsieniä -- valkoisia, punertavia,
hienon keltaisia, kiiltäviä oranssivärisiä, joissa oli paljon
käsniä, likaisen kerman värisiä, juovaisia viheriäisiä, jopa väkevän
tulipunaisiakin. Miranda sanoi niitä ensin yhteisesti hattusieniksi
ja pelkäsi ja kammosi niitä. Mutta Kroof opetti hänet paremmin eroa
tekemään. Joitakuita, kuten punaisia ja varsinkin käsnäisiä, viisas
eläin kämmenellään sotki mäsäksi; ja ne Miranda siitä tiesi huonoiksi.
Ja niiden koko ulkomuoto tosiaan olikin vaarallisen näköinen ja
Mirandan silmissä niiden kaikkien kanteen oli kirjoitettu _myrkkyä_
suurilla kirjaimilla. Mutta oli muuan sangen valkoinen ja hyvän
näköinen ja hyvänhajuinen sieni, josta hän melkein olisi vannonut,
että se oli ystävä. Paikalla sen nähdessään hän muisti erään omituisen
aran herkkusienen (Miranda piti herkkusienistä) ja suurella ilolla
juoksi sitä poimimaan. Mutta Kroof sysäsi hänet syrjään niin tylysti,
että tyttö kompastui kantoon ja oli kovin loukkaantunut. Mutta hänen
suuttumuksensa lauhtui, kun hän näki Kroofin repivän ja sotkevan nämä
kalpeat herkkusienen kaltaiset mitä pienimmiksi siruiksi, osottaen
samalla joka tavalla inhoaan. Tästä Miranda saattoi ymmärtää, että tuo
kaunis hattusieni olikin oikea rikollisuuden hirviö. Ja niin se tosiaan
olikin; sillä mikä muu se oli kuin kuolettava amanita, jonka yksi ainoa
pieni palakin olisi vaivuttanut Mirandan siihen uneen, josta ei konsaan
herätä.

Vaikka Miranda olikin hyvässä turvassa Kroofin holhouksen alaisena,
niin saattoipa hänelle niin nuorella iällä kuitenkin olla onneksi,
että häntä oli kielletty raivaukselta poistumasta. Sillä metsäkansan
kesken tosiaan oli yksi heimo, jota vastaan Kroofin suojeluksesta olisi
ollut sangen vähän apua. Jos Miranda olisi lähtenyt Kroofin keralla
laajemmalti vaeltamaan, niin he ehkä olisivat tavanneet mehiläispuun.
On epäiltävää, tokko Kroofkaan oveluudessaan olisi älynnyt, ettei
Mirandan iho olisi kestänyt hyökkäystä mehiläispuun kimppuun. Intoileva
karhu luultavasti olisi tahtonut hankkia lapselle hunajaa ja seuraus
siitä olisi ollut, että Kirstin luottamus Kroofin arvostelukykyyn olisi
saanut pahan kolauksen.

Siinä ahtaassa piirissä, jossa Mirandan oli lupa liikkua, oli kuitenkin
useita taajaan asuttuja muurahaispökköjä, ja Kroof keksi moniaana
iltapäivänä niistä yhden. Se oli siitä kovin mielissään. Tässä oli
tilaisuus näyttää Mirandalle jotain sangen hyvää ja hänen terveydelleen
ehtoisaa. Herätettyään lapsen huomion se repäsi lahon puun hajalleen
aivan sydäntä myöden ja alkoi sitten litkiä suuhunsa sekä kiehuvia
muurahaisia, että niiden kerällä mehukkaita toukkia. Tämäpä vasta oli
herkkua, mutta ymmärtämätön Miranda juoksikin pois kauhusta huutaen.
Kroof oli ymmällään. Se kuitenkin söi muurahaiset suuhunsa, kun oli
puuhaan ruvennut. Mutta sen jälkeen se sai kutsun tulla kuulemaan
Mirandan pitkää ripitystä, että muka muurahaiset eivät kelvanneet
syötäviksi ja että oli sangen julmaa repiä auki niiden pesiä ja
varastaa munat. Siinä ei tietenkään ollut vastaväitteille sijaa, kun
Kroof ei vähääkään ymmärtänyt, mihin tyttönen oikeastaan tähtäsi; mikä
kysymyksen alaiseen asiaan nähden oli sangen valitettava seikka.

Vaikka Mirandalla nykyään oli noin sanoaksemme metsän
kansalaisoikeudet, niin ei hän kuitenkaan ollut oikein ystävyyden
kannalla kenenkään muun kuin tietenkin vastustamattomien oravien
kanssa, jotka asustivat mökin katossa. Miranda näki metsän eläimet
nykyisin sangen läheltä, ja ne kulkivat asioillaan hänen nähtensä
vähääkään arkailematta. Ne käsittivät, että oli aivan suotta ruveta
hänen kanssaan piilosille. Vaikka ne olisivat olleet kuinka ehdottoman
hiljaa ja vaikka ne olisivat kuinka täydelleen ympäristöönsä
sulautuneet, niin tiesivät ne hänen kirkkaitten, vakaitten,
ystävällisten silmäinsä oivaltavan kaikki heidän hommansa kauttaaltaan.
Tämä oli niille alussa huolestuttava salaisuus. Kuka oli tuo nuori
olento -- nuoruuden älyää kaikkein alkeellisinkin havaintokyky --
joka nuoruudestaan huolimatta niin helposti saattoi häpeään niiden
perintätiedot ja sukkelat temput? Mutta niiden vaisto samalla sanoi,
ettei hän ollut heikoimmankaan vihollinen; ja niinpä ne sallivat hänen
nähdä kaikki hommansa peittelemättä, samalla kuin karttivatkin häntä
jonkinlaisella huolellisella pelolla.

Kroofiakin ne kaikki karttivat, vaikka toisella tavalla. Ne tiesivät,
ettei paisti silloin tällöin ollut Kroolille vasten mieltä, mutta
ettei se viitsinyt suurta vaivaa nähdä sitä saadakseen. Tämän metsän
vähemmän kansan ei muuta tarvinnut kuin pysyä turvallisen matkan
päässä sen ankarasta kämmenestä; muutoin ne tunsivat turvallisuutta
sen läheisyydessä. Kaikki muut paitsi ei jänis -- se tiesi, että Kroof
piti sitä ja sen pitkäkoipisia lapsia erikoisena herkkuna, jotka
hyvin kannattivat karhunkin vaivannäöt. Miranda ihmetteli, miks'ei
hän koskaan nähnyt jäniksistä merkkiäkään ollessaan Kroofin keralla
kävelemässä. Toisinaan hän tosin näki; mutta aina pitkän matkan päästä
ja vain vilaukselta. Kroof ei näissä tilaisuuksissa nähnyt jänistä
ensinkään; ja Mirandalle pian selvisi, että hän näki tarkemmin kuin
piilevä metsäkansakaan. Nämä saattoivat toisiltaan piilottua joko
siten, että olivat aivan hiljaa alallaan, taikka tekivät itsensä
näkymättömiksi; mutta Mirandan silmä armotta erotti punaruskean
ketun kellervän ruskeasta lahosta puusta, jolle se oli matalaksi
ruvennut. Paikalla hän myös erotti liikkumattoman pähkinänakkelin
puunrungon nystyrästä, maassa piilevän metsäkanan jäkäläisestä kivestä,
metsähiiren kiertyneestä ruskeasta lehdestä, kyyristyvän ilveskissan
täpläisestä oksasta. Piilevä kansa sen vuoksi alkoi pian osottaa
hänelle suosiotaan siten, ettei ollut hänestä tietävinään, joka
taas osotti heidän luottavan siihen, että saisivat hänen puoleltaan
olla rauhassa. Ne pysyivät vieraalla kannallaan edelleenkin; mutta
hänen mielenkiintoisen katseensa alaisena saattoi pähkinänakkeli
nousta männynrungon karkean kaarnan pintaa ja noukkia sen harmaitten
suomujen alta muurahaisia; kultasiipitikka ajaa takaa lihavia
valkoisia toukkia, jotka olivat sen parasta herkkua, ja tuimasti takoa
lahonnutta puuta muutaman jalan matkassa Mirandan päästä; hoikka
ruskea kärppä tohti jahdata puunjuurien alla kovakuoriaisia hänen
hiljaisesta läsnäolostaan välittämättä, koiras-sepelpyy [Amerikkalainen
pyy (_Bonasa umbellus_), joka on tunnettu siipiväristyksiensä
aikaansaamasta omituisesta soitinpäristyksestä. Nimensä se on saanut
kaulassaan olevasta seppeleestä. (Suom. muist)] huoletta päristellä
kelopuun latvassa, kunnes ilma oli täynnään sen kerskumisen vienoa
pärinää, ja sen puolikasvuiset sikiöt rohkenivat pölyytellä itseään
huoleti autiossa muurahaispesässä raivauksen päivänpaahteisimmassa
kolkassa. Ainoastaan varisparikunta, joka jälleen asutetun raivion
suuria mahdollisuuksia aavistaen oli asettunut pitkän kuusen latvaan
asumaan aivan mökin taa, pysyi epäluuloisena kokonaan erillään
Mirandasta. Ne usein keskustelivat hänestä karkealla kielellään, joka
kuului vielä pahemmalta tässä aarniohiljaisuudessa; ja ne pitivät
hänen tuttavuuttaan Kroofin kanssa kerrassaan luonnonjärjestyksen
vastaisena. Ollen itse kaksimielisyyden perikuvia ne olivat täysin
vakuutettuja siitä, että Mirandalla oli muita vaikuttimia, jotka
kuitenkin olivat liian syviä niiden ymmärtää; ja ne sen vuoksi
kunnioittivat häntä suunnattomasti. Mutta eivät ne häneen luottaneet.
Arat sadelinnut [Pohjois-Amerikan musta- ja keltanokkaisia käkiä
sanotaan sadelinnuiksi. (Suom. muist.)] sitävastoin luottivat häneen
ja viheltelivät toisilleen pitkäveteisiä alakuloisia kutsuääniään,
jotka tietävät sadetta, vaikka hän seisoi niistä vain muutaman askeleen
päässä ja tuijotti niihin koko voimallaan; ja tämä oli kerrassaan
ennen kuulumaton suosionosotus sadelintujen puolelta, jotka ovat kovin
vastahakoisia soittelemaan, jos joku on niin lähellä, että näkee.
Niitä saattoi olla kolme tai neljä, jotka soittelivat kuvaamattoman
tuntehikkaita kadanssejaan milloin missäkin raiviolla; mutta Kirsti
ei nähnyt niitä edes vilaukselta, vaikka hän monesti syvä kaiho
sydämessään kuunteli, kun niiden etäiset äänet väreilivät kautta
kastehelmin lähestyvän hämärän.

Vain kerran Miranda sinä vuonna enää näki pantterin. Se tapahtui
kuukausi sen jälkeen kuin hän oli Kroofin tavannut. Hän oli yksinään
aivan tatarpellon reunalla ja tirkisteli varjoisaan läpikuultavaan
hiljaisuuteen, nähdäkseen, voisiko hän erottaa sieltä mitään. Ja se,
mikä sieltä näkyi, sai hänen pienen sydämensä oikopäätä kurkkuun
syöksähtämään. Siellä oli pantteri, ei muuta kuin kymmenen askeleen
päässä; se makasi matalana kaatuneen puun rungolla. Se tuijotti häneen
silmät raollaan. Kotvasen kuluttua kaunis peto nousi ja oikoi itseään
suurella varmuudella, työnsi ulos kynsiään ja kaiveli niillä, aivan
samoin kuin tavallinen kissa tekee itseään oikoessaan. Samalla se
haukotteli aivan kamalasti, niin että Mirandan mielestä suu olisi
voinut revetä korviin saakka ja että saattoi katsella suoraan sisään
pedon suureen punaiseen kurkkuun. Sitten peto keveästi astui alas
puunrungolta -- sille puolelle, joka oli Mirandasta etäimpänä, ja
asteli pois sen näköisenä, ettei sitä muka haluttanut ruveta juttuihin.

Tänä samana, muutoinkin niin kohtalokkaana kesänä Miranda ensikerran
tapasi Wapitin, soreasarvisen sarvaan, ja Gannerin, Canadan suuren
ilveksen. Sanomattakin selvä, etteivät ne olleet samassa seurassa.
Eräänä aamuna aidan kulmauksessa istuessaan koko huomio kiintyneenä
risumajan rakentamiseen sairaan perhosen ympärille, hän aivan
kyynärpäänsä vierestä kuuli äänekkään pärskäyksen. Pahoin pelästyen
hän päästi pienen huudon ylös katsoessaan ja samalla jotain hyppäsi
aidalta poispäin. Hän näki kirkkaan ruskean pään komeine monisormisine
sarvineen ja kaksi suurta sulavaa silmää, jotka lempeinä ihmetellen
katsoivat häneen.

"Voi kaunis sarvas, pelotinko minä sinua?" tyttö huudahti, tuntien
vieraan näkemistään kuvista; ja hän työnsi pienen kätensä aidan raosta
tervehtiäkseen. Sarvas oli kovin utelias sen veripunaisen nauhan
vuoksi, mikä hänellä oli kaulassaan, ja silmäili sitä vakaasti puolen
minuutin verran. Sitten se palasi aivan aidan viereen ja haisteli
hänen kättään hienoilla mustilla sieraimillaan, avaten ja sulkien ne
herkästi. Se antoi tytön hyväillä sileätä turpaansa ja piti päätään
aivan hiljaa tytön käden sitä kosketellessa. Sitten joku tavaton
ääni kantoi sen korvaan. Se oli Kirsti, joka siinä lähellä multasi
perunoita; ja pian vako, jota pitkin työ eteni, toi hänet navetan
nurkan takaa näkyviin. Hänen päässään leiskui tulipunainen liina
kuumana auringon paisteessa. Sarvas kohotti päänsä korkealle, tuijotti
ja näytti lopulta päättelevän, että tämä ilmestys oli vihamielinen
laadultaan. Korskahtaen ja levottomasti polkien silokaviollaan se
pyörsi ympäri ja juoksi pois metsään.

Mirandan tuttavuus Gannerin, ["Ganner" (gander) oikeastaan on
kansanomainen nimitys ukkohanhelle. (Suom. muist.)] ilveksen kanssa,
tehtiin ikävämmissä oloissa.

Mikko vasikka, joka oli kaiken kesää kasvanut erinomaisesti,
oli päivisin kytkettynä paaluun luonnonniityn kulmaukseen noin
kolmisenkymmenen sylen päähän metsän reunasta. Vähän lähempänä mökkiä
oli pitkä pensaisto mustaa vatukkaa, [_Rubus nigrobaccus_, jolla on
mustat maukkaat marjat. (S. m.)] seljaa ja elämänlankaa, [_Clematis_.
(S. m.)] muodostaen taajan tiheikön, jonka keskelle Miranda monella
tuskalla ja kamalien naarmujen hinnalla oli raivannut rattoisan
piilopaikan. Täällä hän leikki kotisilla ja toisinaan nukahtikin
kuumina aamuina, kun äiti oli monen eekkerin takana työssä aivan
raivauksen toisella reunalla.

Mikko makaili eräänä päivänä yhdentoista aikaan ennen puolta päivää
niin lähellä mökkiä kuin lieka myöden antoi, kun tyttö näki oudon
eläimen tulevan ulos metsästä ja pysähtyvän sitä katselemaan. Eläin
oli harmahtavan ruosteen ruskea väriltään, mahanalusta ja kaula sangen
vaaleat, ja se oli melkein yhtä suuri kuin Mikkokin; mutta ruumis oli
kumman lyhyt verrattuna pitkiin voimakkaisiin sääriin. Naamataulu oli
aivan ympyriäinen, silmät pyöreät ja palavat, teräväkärkisten korvien
päässä pitkät kankeat mustat tupsut ja leuan alla julman näköinen
vaaleanruskea poskiparta, joka oli kuin ulospäin harjattu. Häntä oli
vain kuin paksu, poikki hakattu ruskea tynkä. Eläin katseli varovasti
joka puolelle ympärilleen; kyyristyi sitten matalaksi, takapuolen
jäädessä vähän korkeammalle eturuumista ja pehmeästi astuen kulki
suoraan Mikkoa kohti.

Vaikka Mikko olikin niin kokematon, niin älysi se kuitenkin, että
tuossa tulla toikkaroi itse kuolema. Se kavahti pystyyn, kömpelöt
sääret leveällä hajallaan ja koko painollaan liekaa painaen, silmät
päässä pyörien ja kauhistuneina tuijottaen kamalaan tulijaan. Kurkusta
kohosi pitkä kimakka avun ja hädän möläys.

Sen möläyksen merkityksestä ei saattanut olla epäilystä. Se sai
Mirandan silmänräpäyksessä lähtemään leikkihuoneestaan. Seuraavassa
silmänräpäyksessä tilanne oli hänelle selvillä. "Äiti! Äi-ti-ii!"
hän huuti minkä ääntä pääsi ja lensi rakasta Mikkoaan puolustamaan.
Ilves tämän odottamattoman sekaantumisen johdosta pysähtyi siihen
paikkaan. Miranda ei näyttänyt kovin pelättävältä, eikä se hätääntynyt
vähääkään. Mutta hän näytti niin tavattomalta -- ja tuo kirkas punainen
juova hänen kaulassaan saattoi merkitä jotain, jota se ei ymmärtänyt
-- ja jotain luonnotonta siinä vaan oli, jotain, jonka vuoksi sieti
seisahtua, kun noin nuori olento osotti niin häikäilemätöntä rohkeutta.
Sekunniksi tai pariksi ilves sen vuoksi istui takakintuilleen
rehellisesti kuin kissa ja mietti; ja tupsulliset korvat, jotka olivat
hyvin pystyssä, ja omituinen poskiparta leuan alla antoivat sille
hyvin vihaisen arvokkaan kasvojenilmeen. Mutta ei se epäröinyt kuin
lyhyen hetken. Selvillään siitä, ettei Mirandaa tarvinnut lukuun ottaa,
se jälleen lähestyi ja entistä nopeammin; ja Miranda huomatessaan,
ettei hänelle onnistunut pelottaa sitä pois, ei muuta kuin kiersi
käsivartensa Mikon kaulan ympäri ja parkaisi.

Sen parkaisun olisi pitänyt kantaa Kirstin korviin koko raivauksen
poikki; mutta tuulenpuuska poikkeutti sen muualle ja lisäksi oli
välissä mökkikin äänen kärkeä tylsentämässä. Mutta sen kuulivat muut
kuin Kirstin korvat; kuulivat ja vielä ymmärsivätkin Mikon möläyksen.
Mustan ja valkoisen kirjava lehmä oli kaukana, toisella laitumella.
Kirsti näki sen hätääntyneenä juoksevan aitoviertä ylös ja alas ja
luuli kärpäsien sitä kiusaavan. Mutta aivan pensastiheikön takana
makasivat molemmat härät, Päivä ja Tähti, miettiväisinä märehtien
päivällispurujaan. Kumpikin oli raskaasti noussut jaloilleen Mikon ensi
kerran apuun kutsuessa. Kun Mirandan parkaus kajahti, niin ilmestyi
Päivän rautionkarvainen pää pensastiheikön nurkan taa, hätääntyneenä
udellen. Gannerin nähdessään se pysähtyi, pitäen kuonoaan korkealla
ilmassa, puhalsi kovaa ja pudisteli päätään suurta urhoollisuuttaan
osottaakseen. Heti sen perästä tuli mustan ja valkoisen kirjava Tähti.
Mutta sillä oli aivan toinen luonto. Paikalla kun se keksi Mikon ja
samalla Mirandankin vihollisen, niin alas painuivat pitkät suorat
sarvet, ilmaan lensi kirjava häntä ja raivosta mölisten se hyökkäsi.

Laiha härkä oli vihollinen, jonka kanssa tappelemaan Gannerilla
ei ollut vatsaa. Vihaisella ärinällä, joka paljasti Mirandalle
hirmuiset hammasrivit sangen punaisessa suussa, se käänsi heitä kohti
hännäntynkänsä, pani niuhaan tupsulliset korvansa ja hyökkäsi metsään
pitkin uljain loikkauksin, luonnottoman pitkäin takajalkain nakellessa
sitä poispäin kuin maahan koskettamatonta kumipalloa. Ehkä viiden
sekunnin kuluttua se jo oli näkymättömissä puitten seassa; ja Tähti,
ylpeänä puhisten ja häntäänsä vinkkuroiden kuopi maata Mirandan ja
Mikon edessä.

Miranda se sinä päivänä nimitti ison ilveksen "Ganneriksi"; "sillä niin
se sanoi", hän jälkeenpäin kertoi äidilleen, "kun Tähti tuli ja ajoi
sen pois."




VIII LUKU.


Kirves ja sarvet.

Toinen talvi kului hyvinkin samaan tapaan kuin ensimäinen. Mutta
vuodenajan ehtiessä tuli yhä enemmän lintuja ruokittavaksi, sillä
Mirandan maine oli levinnyt niiden kesken. Lunta ei ollut sinä talvena
yhtä vahvalta, eikä pakkanen ollut yhtä ankara. Pantterit eivät tulleet
yöllä kattoa repimään. Mutta sattui muutamia tapauksia, jotka saivat
sekä Mirandan että Kirstin erikoisesti muistelemaan tätä talvea ennen
monia muita.

Koko joulukuun ja tammikuun ajan tapasi Wapiti sarvas tulla navetalle
kaksi solakkaa naarasta mukanaan ja oleskella sen luona monta päivää
kerrallaan, pureskellen lumelle siroteltuja heiniä. Molempien
härkäin, Tähden ja Päivän kanssa Wapiti ei ollut kovinkaan hyvissä
väleissä. Ne toisinaan vihaisesti pukkasivat sitä sarvellaan, mutta
Wapiti hyppäsi syrjään kuin vietereillä, polki kahdesti maata
silitetyillä etukavioillaan ja ojensi niitä kohti sarviensa neljätoista
keihäänkärkeä. Mutta se jäi uhkailuihin. Mustan ja valkoisen kirjava
lehmä sitä vastoin näytti suuresti ihailevan Wapitia, vaikka tämä
vastasi sen ihailuun mitä ylväimmällä välinpitämättömyydellä. Eräänä
päivänä Miranda antoi sen ja molempain naaraitten nuolla astian
pohjalta raakaa suolaa, ja tämän mieluisan tuttavuuden jälkeen ne
kaikin kolmen seurasivat häntä suoraan mökin ovelle. Jopa ne rupesivat
Kirstinkin perässä kulkemaan, mikä tätä miellytti ja hyvitti enemmän
kuin hän tahtoi Mirandalle myöntääkään. Hän tarjosi eläimille monta
kylmää tatarpiirakkaa, ja vaikka ne olivatkin nahkeita ja sitkeitä,
olivat ne saajista mitä iloisimpia herkkupaloja. Mutta tammikuun
kuluessa repäisivät holhokit itsensä irti näistä iloista ja muuttivat
muille laitumille.

Kevätpuoleen Miranda suureksi ilokseen sai tehdä Ten-Tinen, uljaan
karibusarvaan tuttavuutta, saman, jonka hän oli pikimältään nähnyt
edellisenä talvena. Karibu muutti paraillaan sarvellisten naaraillensa
keralla hitain viivytyksin etelää kohti. Ne olivat väsyneet syömään
kuivaa sammalta ja jäkälää paljailla mailla, jotka olivat raivaukselta
viikon matkan pohjoista kohti. Ne alkoivat himoita pajujen ja haapojen
nuoria silmuja, jotka paraillaan mehukkaina puhkesivat etelämpien
jokien varsilla. Katsellen akkunasta eräänä aamuna, ennenkuin karjaa
vielä oli ulos laskettu, Miranda näki Ten-Tinen ilmestyvän metsästä
ja pitkin, heittelevin askelin tulevan aromaan poikki. Sen omituisen
latuskat lehtimäiset sarvet olivat takakenossa olkain tasalla ja
kuono osotti suoraan eteenpäin. Tämä asento oli kaikkein paras
metsän läpi kuljettaessa; sarvet eivät silloin takertuneet kiinni.
Keskeltä otsaa ulkoni suorakulmaisesti muista sarvista kaksi leveätä
latteata kämmenmäistä sakaraa, pääsarvien omituista kasvannaista.
Karibulehmät, joiden sarvet olivat melkein yhtä komeat kuin uroon,
vaikka otsalisäkettä vailla, seurasivat kantapäillä. Niiden väri
oli sangen vaalea, vaaleahkon likaisen keltainen, aivan toinen kuin
Wapitin lämmin ruskea karva. Kulkiessaan navetan ohi Ten-Tine keksi
rehua, joka sitä suuresti viehätti, ja seisahtui maistelemaan sitä.
Kirstin heinät miellyttivät suuresti koko karjaa. Niiden hyvällä maulla
syödessä Miranda hiipi ulos tuttavuutta tekemään. Hän otti lahjoiksi
muutamia kourallisia kanain tattareita kirkkaaseen keltaiseen maljaan.
Mirandan lähestyessä Ten-Tine kohotti kaunista päätään ja katsoi häneen
uteliaasti. Jos olisi ollut kiima-aika, niin se epäilemättä olisi
paikalla haastanut hänet taisteluun elämästä ja kuolemasta. Mutta nyt
se oli hyväluontoinen ja utelias, paitsi milloin näki suden, pantterin
tai ilveksen. Tuo pieni olento näytti vaarattomalta, ja kieltämättä
hänessä oli jotain aivan erikoista. Mikä oli se kiiltävä esine, jota
hän piti edessään? Ja mikä oli se toinen kirkas esine, joka hänellä oli
kaulassaan? Ten-Tine lakkasi syömästä ja katseli tyttöä kiinteästi,
pää epäröivässä asennossa, harteita hiukkasen alempana. Karibulehmät
vilkaisivat ja olivat uteliaat, mutta niitä enemmän huvitti tyydyttää
nälkäänsä kuin uteliaisuuttaan. Ne mielellään jättivät asian Ten-Tinen
selvitettäväksi.

Miranda oli jo oppinut monta asiaa sen vuoden kuluessa, jonka hän
oli oleskellut metsäkansan keskuudessa. Yksi oli, että kaikki
piilevä kansa pelkäsi ja paheksui jyrkkiä liikkeitä. Niiden itsensä
käyttäytyminen oli aina moitteetonta. Julminkin niistä aina liikkui
sirosti ja suhdallisesti kuin ylimys. Ne tiesivät nopeuden ja hätäilyn
eron. Kaikkea jyrkkyyttä ne kauhistuivat. Kauneusviivoin ne pakenivat
vihollistaan. Ja käyrin viivoin ne tappoivat.

Miranda ei sen vuoksi yrittänytkään kulkea oikopäätä Ten-Tinen luo
ja väkirynnäköllä päästä sen tuttavuuteen. Hän varovaisesti pysähtyi
kymmenkunnan askeleen päähän, kurkotti sitä kohti vatiaan ja liverteli
sanattomia vienoja maanituksiaan. Hän kun ei taitanut karibuitten
kieltä, niin täytyi koettaa äänen sävyllään ilmaista hyvät aikeensa.

Ten-Tine huomasi, ettei lapsi tahtonut tulla lähemmäksi, eikä sen
uteliaisuus kestänyt moista pettymystä. Mutta sitä epäilytti, epäilytti
kovasti. Samoin kuin Wapiti polki sekin epäröidessään jalkaansa;
mutta ne kaviot, joilla se polki, olivat paljon isommat, leveämmät,
kömpelömmät ja vähemmän silitetyt kuin Wapitin, sillä ne olivat
muodostetut juoksemista varten semmoisten pehmeitten pintain kuin
soiden ja löyhän lumen poikki, joilla Wapitin sirot jalat olisivat
puhkaisseet pinnan kuin veitsen kärki.

Askel askeleelta se tuli lähemmäksi. Mirandan kirkkaassa katseessa oli
jotain, joka siinä herätti luottamusta. Lopulta se oli kyllin lähellä
koskettaakseen keltaista vatia liikkuvalla ylähuulellaan. Se näki,
että vadissa oli jotain. Se kurotti kuononsa reunan poikki ja Mirandan
ihmeeksi puhalsi siihen. Vilja pöllähti joka suuntaan, jopa jotkut
jyvät tarttuivat sen omiin kosteihin huuliin. Se peräytyi takaisin
päin hieman säikähtäen. Sitten se nuoli huulensa ja maku oli siitä
miellyttävä. Ja sen turpa palasi takaisin mieltäkiinnittävään maljaan;
ja haistettuaan taas sangen varovasti se nuoli suuhunsa kaikki, mitä
siinä oli.

"Hyi hotkaa!" huudahti Miranda hellästi moittien ja juoksi takaisin
tupaan enemmän tuodakseen.

"Eiköhän Saunders olisi vihainen", hän ajatteli itsekseen, "jos se
tietäisi että minä annan sen tatarta tälle kauniille sarvaalle?"

Ten-Tine seurasi lähellä hänen perässään haistellen uteliaana punaista
nauhaa, joka oli tytön kaulassa. Kun Miranda meni tupaan tattaria
saamaan, niin sekin yritti tulla hänen mukanaan, mutta sen sarvet
olivat liian leveät ovesta mahtuakseen. Kirsti, joka lakaisi kiireellä,
katsoi ylös hämmästyksellä, kun iso pää pimitti oven.

"Voi sinua lapsi parka!" hän huudahti; "aivanhan sinä tuot kaikki
metsän eläimet tänne meidän kanssamme asumaan."

Hän ei kuitenkaan kieltänyt Ten-Tineltä muutamaa kourallista tattaria,
vaikka tämä puhalsi toisen puolen lattialle, niin että hänen täytyi ne
laasten koota. Kun Ten-Tine oli kaikki syönyt ja huomasi, ettei enempää
annettaisi, niin se vastahakoisesti peräytyi ovelta ja alkoi haistella
akkunanpuitteita, painaen uteliasta turpaansa koetteeksi lasiruutuakin
vastaan.

Sattuipa niin, että Ten-Tineä ja sen pientä joukkoa olikin nälän
himolla takaa ajettu koko ajan pohjoisilta mailta saakka, vaikk'eivät
ne siitä mitään tienneet. Neljä isoa harmaata metsäsutta oli niiden
jäljillä. Vaikka sudet olivat verenhimoiset, niin olivat ne samalla
viisaatkin, eivätkä halunneet hyökätä koko lauman kimppuun, ne
kun tiesivät, että karibu on tuima tappelija. Mutta ne odottivat
tilaisuutta erottaakseen jonkun lehmistä muusta laumasta, uuvuttaakseen
sitten sen yksinään. Monta päivää ne olivat jälkiä seuranneet ja tällä
ajalla saaneet tyytyä hyvin niukkaan muonaan; nyt niitä kalvoi sekä
nälkä että viha. Metsästä ulos tullessaan ne näkivät viisi karibulehmää
navetan luona syömässä, Ten-Tineä ei missään. Tilaisuus oli liian
harvinainen, jotta sitä olisi voitu jättää käyttämättä. Ne kaikin
päättivät nyt hyökätä. Rinnan kaikki neljä laihaa sutta laukkasi
ääneti lumen poikki, pitkät harmaat kuonot kurtussa, valkoiset hampaat
irvissä, harmaan ja valkoisen kirjavat hartiat kuin tahdissa nousten ja
laskien, pörhöiset hännät suorana perässä.

Karibulehmät näkivät viime tingassa niiden tulevan. Puoleksi sekunniksi
ne jäykistyivät hämmästyksestä. Sitten ne sukkelaan juoksivat piiriin,
perät yhteen työntäen, kaikki sarvet ulospäin ojentaen. Se oli
sukupolvien tarkkaa perittyä sotakuria.

Ilman muuta ääntä kuin syvästi huohottaen, läähättäen sudet hyppäsivät
hyppynsä, koettaen päästä tämän pistinmäisen sarviaidan päälle. Kaksi
singahti kiljuen takaisin. Yksi sai lehmän puoleksi piiristä ulos
ja polvilleen sortumaan, iski hampaansa sen niskaan ja olisi sen
lopettanut, ellei lähin naapuri olisi tuikannut sutta niin tuimasti
kylkeen, että se kimakalla rähähdyksellä hellitti hampaansa. Mutta
neljäs susi huomasi piirin heikon kohdan. Se typerä nuori lehmä, jonka
kimppuun se hyökkäsi, pillastui paikalla pelosta. Se syöksyi piiristä
pois ja pakeni. Seuraavassa silmänräpäyksessä susi oli sen kurkussa
kiinni.

Samalla kun susi kiskoi sen nurin, hyppäsivät muutkin sudet sen
kimppuun. Muut lehmät, puolustusasentonsa säilyttäen, katselivat
sen hätää jotenkin välinpitämättöminä, epäilemättä ne olivat sitä
mieltä, että siinä tyhmyys sai palkkansa ja ettei kumppani parempaa
loppua ansainnutkaan. Mutta Ten-Tine, jolle tilanne selvisi yhdellä
silmäyksellä, oli asiasta toista mieltä. Sille tämä tyhmä nuori lehmä
oli sangen kallis. Kimakalla raivon kiljauksella, joka oli puoleksi
määkinää, puoleksi mylvinää, se hyökkäsi apuun. Ensimäinen susi, jota
se iski, lensi ulkohuoneen nurkkaa vastaan ja palasi tappeluun ontuen
ja hyvin vähällä innolla. Seuraavan se tuhosi molemmilla etujaloillaan,
taittaen kerrassaan pedon selän. Muut kaksi paikalla purivat kiinni
sen kylkiin koettaen kiskoa sen nurin; se taas hyppien pystyyn ja
takajaloilleen nousten teki sankarillisia ponnistuksia karistaakseen ne
irti kyljistään, jotta voisi puskea ja iskeä kavioillaan. Verta vuotava
lehmä sillä välin kömpi jaloilleen ja pakeni takaisin urhoolliseen
piiriin, joka hieman vastahakoisesti enää avautui. Tästä niitä ei pidä
moittia liian kovasti. Sillä karibuitten silmissä nuorikko oli tehnyt
suurimman kaikista rikoksista, kun oli rivistä paennut ja jättänyt koko
karjan tuholle alttiiksi.

Tappelun tällä asteella urhoollinen Ten-Tine oli joutunut epätoivoiseen
pulaan; mutta apu tuli aivan odottamattomalta taholta. Se tekijä, jonka
sudet olivat laskuistaan pois jättäneet, oli Kirsti Craig. Kirstissä
oli kiehahtanut äänetön raivo, kun hän ensin näki tapauksen. Hän oli
luullut, että sudet olivat läheisistä metsistä aivan sukupuuttoon
hävinneet; ja niiden ilmestymistä hän sen vuoksi piti ainaisena
vaarana. Mutta ainakin niitä oli vähän, sen hän tiesi; ja paikalla hän
päätti, ettei tämän pienen sakin pitänyt päästä leikistä vähemmällä
kuin täydellisellä tuholla.

"Ne ovat susia! Älä astu sinä ulos tästä ovesta!" hän käski tylysti
sillä äänellä, jota Mirandan mieleen ei olisi juolahtanutkaan olla
tottelematta. Miranda kiihtymyksestä vapisten silmät suurina ja valkein
poskin kiipesi akkunaan ja painoi kasvonsa ruutuun litteäksi. Kirsti
hyökkäsi ulos, paiskaten oven kiinni.

Puupölkyn ohi kulkiessaan Kirsti tempasi kirveen käteensä. Hänen
kauniit kasvonsa olivat jäykät kuin rauta. Mustissa silmissä paloi
viha. Se oli epätoivoinen yritys käydä kolmen hurjistuneen suden
kimppuun ilman muuta apua kuin karibusarvas; mutta Kirsti ei ollut
niitä naisia, jotka tieltä palaavat, kuten olemme jo nähneet.

Kirves oli tottuneessa ja tarkassa kourassa ja heti ensi isku, joka
sattui lähimmän suden etujalkain taa, melkein leikkasi sen kahtia.
Toiselta puolen siten äkkiä vapautettuna Ten-Tine pyörähti ympäri kuin
salama päästäkseen käsiksi toiseen hyökkääjäänsä, mutta peto hyppäsikin
takaperin. Ten-Tinen sarvia väistäessään se melkein kimposi Kirstin
päälle, tämä ei voinutkaan iskeä tuhoiskua koko voimallaan, ei muuta
kuin kirveen lappeella sai lyhyeen nopattua sitä leuan alle. Siitä
se kuitenkin lensi hetkeksi nurin, ja tämä hetki riitti Ten-Tinelle.
Ilmaan ponnahtaen karibu alas pudotessaan iski molemmilla talttamaisen
terävillä etukavioillaan vastustajaansa keskelle kylkiluita. Isku
oli murhaavan ratkaiseva. Teräksisetkään kylkiluut eivät olisi sitä
kestäneet, eikä kulunut kuin muutama harva sekunti, ennenkuin lumella
makaava verinen harmaa nahka oli niin muodoton, että sitä oli vaikea
sudeksi tuntea.

Viimeinen joukosta, jonka Ten-Tinen isku oli rammaksi ruhjonut, oli
viisaana miehenä väistynyt syrjempään, huomatessaan Kirstin tulevan.
Nyt se kääntyi pakoon. Mutta Kirsti oli päättänyt, ettei ainoankaan
pitänyt päästä pakoon, ja hän lähti takaa ajamaan. Hän oli niin hyvä
juoksemaan kuin harva toinen nainen. Hän päätti saattaa täytäntöön
tuiman tuhopäätöksensä. Sutta ensin esti rampaus; mutta juuri kun se
oli päin kääntymäisillään taistellakseen sokeasti kuolemaan saakka
sukunsa tavan mukaan, niin ponnistus laukaisi jäykistyneet lihakset,
niin että se jälleen pääsi juoksemaan. Oikaisten pitkään laukkaansa se
ampui pakoon takaa-ajajastaan, ikäänkuin tämä olisi paikallaan seisonut.

Kirsti pysähtyi, heilautti kirvestään ja nakkasi sen pakenevan jälkeen
koko voimallaan. Se sattui. Jos se olisi sattunut oikein, terä edellä,
niin se olisi toteuttanut heittäjänsä koko tarkotuksen; mutta se sattui
pohja edellä keskelle pedon takapuolta. Isku sysäsi sitä, niin että se
mukelsi nurin niskoin lumelle. Susi kiljui hämmästyksestä ja kauhusta;
mutta sekunnin kuluttua se uudelleen malttoi mielensä, ponnahti kuin
harmaa karvakerä risukasan yli ja katosi metsän kaartoihin.

Kun Kirsti kääntyi takaisin, niin hän näki Mirandan seisovan ovessa
valkoisena, surkeana ja hämmentyneenä; ja Ten-Tine taas lehmineen,
odottamatta tilaisuutta häntä kiitelläkseen, kulki juoksujalkaa pois
poikki vaikeitten kenttien, kuono pitkällä, sarvet takakenossa pitkin
selkää. Ten-Tinestä itsestään ja haavotetusta nuoresta lehmästä tippui
joka askeleella heleän punaista, höyryävää verta.




IX LUKU.


Pax Mirandä.

Kirsti olisi tämän seikkailun jälkeen entistä enemmän pelännyt Mirandan
puolesta, ellei olisi ollut tuota lapsen merkillistä ystävyyttä
suuren naaraskarhun kanssa. Heti kun lumi oli sulanut ja aarniometsä
jälleen alkoi houkutella Mirandaa salaperäiseen hiljaisuuteensa ja
läpikuultavaan hämäräänsä, ilmestyi Kroof uudelleen yhtä uskollisena
kuin ennenkin. Kun Kroof oli poissa, niin metsät olivat lapselle
kielletty maailma, johon hän vain saattoi kaihomielin kurkistella
ja katsella metsän piilevää kansaa sen salaisuuksia oivaltavilla
silmillään.

Vähää myöhemmin, kun sammalet olivat kuivaneet ja kesäkuun hedelmöivät
helteet hyvin elähyttäneet maan, sai Miranda uudelleen näyttää
omituisen näkölahjansa terävyyttä. Hän yllätti eräänä päivänä Kroofin
kanssa sepelpyyn, jolla oli äsken munasta tullut poikue, nuoren
koivuviidakon reunalla. Sepelpyy pieksi siipiään ja lepatteli puitten
keskellä ikäänkuin pahasti haavoitettuna; ja Kroof ajoi innolla takaa,
luullen sen piankin kiinni saavansa. Se kuitenkin ensin vilkaisi
ympärilleen, eikö likitienoissa ollut poikasia. Mirandan kummaksi
viisas eläin ei nähnyt ainoatakaan. Mutta Miranda näki ne selvään.
Siinä ne olivat kaikki hänen ympärillään, kuin liikkumattomat ruskeat
pallot, aivan samanlaisina kuin lehdet ja sammal ja kaikki muu, mitä
oli metsämaan pinnalla hajallaan. Toiset olivat puoleksi piilossa
lehden tai oksan alla; toiset istuivat aivan näkyvissä samassa
asennossa kuin olivat olleet hälyytyksen tapahtuessakin. Jopa ne
sulkivat silmänsäkin sulaakseen paremmin ympäristöönsä. Ne olisivat
mieluummin alistuneet vaikka mihin kohtaloon, siihen paikkaan vaikka
kuolleet, ennenkuin liikkuneet, niin täydellisesti ne lapsen mielessään
tottelivat metsän kanalintujen kirjottamatonta lakia. Tämä kuuliaisuus
sai palkkansa. Ne olivat sen kautta näkymättömät metsän kaikelle
kansalle, sekä ystäville että vihollisille. Mutta eipäs petetty
Mirandan silmää.

Emästä hän ei sen enempää välittänyt, hän kun älysi tämän sukkelan
sotatempun ja tiesi, ettei Kroof milloinkaan saisi sitä kiinni. Eikä
hän viattomuudessaan luullut, että hyvä Kroof tekisi sille pahaa,
vaikka saisikin sen kiinni. Mutta nämä liikkumattomat poikaset sitä
vastoin olivat sangen mieltäkiinnittävät. Yksi - kaksi -- kolme --
Miranda laski niitä kymmenen ja arveli, että kaipa niitä oli vielä
enemmänkin. Pian emä piiriä lennellen palasi paikalle katsomaan, millä
kannalla olivat asiat. Se näki Mirandan kumartuvan ja poimivan maasta
yhden sen rakkaista ruskeista keräsistä ja sitten vielä toisenkin,
uteliaana, mutta hellävaroen. Hämmästynyt sepelpyy oli niin ymmällään,
että se hetkeksi unhotti Kroofinkin ja oli vähällä joutua sen kynsiin.
Se äkkinäisellä hurjalla paolla vältti tämän vaaran ja huomaten, että
Mirandaa vastaan eivät mitkään piiloutumiset auttaneet, se lensi
oikopäätä viidakon tiheimpään osaan ja kutsui hoputtaen poikasiaan.
Tämän äänen kuullessaan kaikki nuo pienet liikkumattomat keräset äkkiä
alkoivat elää. Ne molemmat, jotka makasivat kuin kuolleina Mirandan
ojennetulla kämmenellä, hyppäsivät maahan; ja kaikki hyökkäsivät
viidakkoon.

Emän vielä kotkotettua muutaman kerran matalan, mutta selvään
jäsennellyn kutsun kaikki nopeaan pakenivat pensaikkoon; Kroof taas
hieman nolon näköisenä tallusteli takaisin Mirandan luo.

Huolimatta tappelusta susien kanssa ja Ganner ilveksen hyökkäyksestä
Mikon kimppuun, ja huolimatta verestä ja karvoista jotka lumella
kertoivat huuhkajan yöllisistä kesteistä ja jäniksen surmasta, Miranda
oli pitänyt aarniometsän asukkaita lempeänä kansana, joka enimmäkseen
eli äänettömässä ystävyydessä. Hänen tarkkanäköiset silmänsä
eivät ensinkään huomanneet, että tämä hiljaisuus olikin ainaista
murhenäytelmää. Hän ei aavistanut, että tuo piilevä kansa, jonka hommia
hän katseli, aina kulki pelko mielessään ja että kuolema väijyi sitä
joka käänteessä. Vähänpä hän aavisti, että useimmille niistä itse
elämän hintakin oli ainaista elämän tuhoamista.

Kesän kuluessa Miranda keksi ensimäisen ja ainoan vian Kroofin
täydellisyydessä. Sillä kaikista luoduista olennoista oli vain äiti
hänen mielestään Kroofia etevämpi. Mutta kun hän eräänä päivänä juoksi
kenttäin poikki tapaamaan Kroofia metsän reunassa, niin suurella
karhulla olikin niin paljon muuta hommaa, ettei se joutanut vastaan
tulemaan, kuten tavallista. Se haisteli jotain, joka oli maassa sen
valtavan kämmenen alla. Miranda juoksi paikalla katsomaan, mitä se oli.

Hänen kauhukseen se oli jäniksen lämmin verinen ruumis.

Hän säpsähti, aivan suunniltaan siitä, mitä näki. Sitten hän vihasta
leimuten takoi Kroofia kuonoon pienillä kämmenillään. Kroof hämmästyi
-- tosin vain lievästi, sillä se oli aina tiennyt, että Mirandalla
oli omituisuutensa. Se kohotti kuononsa korkealle ilmaan lyöntejä
välttääkseen, sulki silmänsä ja veti nöyrästi pois suuttumusta
tuottavan kämmenen.

"Voi Kroof, kuinka saatoit sinä! Minä vihaan sinua, häijy Kroof!
Sinä olet aivan samanlainen kuin sudetkin!" huuti Miranda, pieni
povi pakahtumaisillaan vihasta ja itkusta. Kroof älysi, että se oli
joutunut pahoin epäsuosioon. Miranda kuollutta jänöä kantaen juoksi
perunamaalle, sieppasi kuokan, palasi karhun luo, joka yhä istui
paikallaan katuvaisen näköisenä, ja alkoi rankaisevaa vaitioloa
ylläpitäen kaivaa kuoppaa aivan Kroofin nokan eteen. Siihen se hautasi
jäniksen ja hellästi silitti haudan pinnan. Paiskaten sitten rajusti
kuokan maahan hän kietasi käsivartensa Kroofin kaulan ympäri ja puhkesi
hurjaan itkuun.

"Kuinka saatoit sinä tehdä niin, Kroof?" hän nyyhkytti. "Niin, ehkä
sinä vielä jonain päivänä tahdot syödä Mirandankin!"

Kroof salli taluttaa itsensä pois tästä onnettomasta paikasta. Miranda
pian rauhottui ja koko tämä tuskallinen juttu näytti unhottuvan. Loput
iltapäivästä vietettiin sangen hauskasti vattuja syöden raivauksen
etäisemmällä reunalla. Kroofille aikoi vähitellen hämärtää, että se
oli tuon jäniksen tappaminen, josta hänelle oltiin vihassa; ja koska
Miranda ilmeisestikin piti jäniksistä, niin se päätti, ettei sen
koommin koskaan tekisi samaa rikosta, ei ainakaan Mirandan ollessa
lähiseuduilla. Mutta kun Miranda oli palannut kotiin, niin filosofinen
Kroof tallusteli salaa takaisin sille paikalle, johon jänis oli
haudattu. Se kaivoi sen maasta ja söi sen suurella nautinnolla,
tasottaen myöhemmin jälleen maan, niin ettei Miranda saisi mitään
tietää.

Tämän rasittavan tapauksen jälkeen Mirandalla oli täysi syy luulla
että Kroof oli tehnyt täydellisen parannuksen. Kuukausien kuluessa,
vuodenaikain vaihtuessa ja vuosien vieriessä raivion rauhaisella
mökillä Miranda vähitellen unohti ne muutamat verinäytelmät, jotka
hän oli pakosta tullut nähneeksi. Yksi vuosi oli tämän jälkeen
melkein samanlainen kuin toinenkin; mutta Miranda ei huomannut
elämää yksitoikkoiseksi. Jokainen vuodenaika oli hänelle tapauksia
täynnään, vaikka Kirstille paljasta rauhallista tapahtumattomuutta.
Mökki muuttui kodikkaammaksi, kun punaiset viinamarjat ja sireenit
alkoivat sen ympärillä rehottaa linnuille vihantana suloisena
tyyssijana ja rehevät punakukkaiset papuköynnökset verhosivat
säänpieksämäin hirsien alastomuutta. Karja lisääntyi. Harvoin vanhan
Taavin tarvitsi lähteä mökiltä niin, ettei ollut selässä miehen
kantamus kaikenlaista tavaraa, jota Kirsti lähetti kylään kaupan.
Metsän kansan kesken Mirandan vaikutusvalta vähitellen kasvamistaan
kasvoi, kunnes ne kaikki, vaikk'ei ainoakaan tutustunut häneen yhtä
hyvin kuin Kroof, pyrkivät häntä seuraamaan kunnioittavan välimatkan
päässä, vaikkeivät sitä näyttäneet. Ne eivät koskaan tappaneet hänen
nähtensä, ja siten vallitsi lopulta ikäänkuin ainainen sovittu
välirauha niin laajalti kuin hänen näkevä katseensa kantoi. Kroofin
keväisin raiviolle saapuessa sen rinnalla toisinaan keikkui pörhöinen
lystikäs musta pojan tallukas. Penikka ei koskaan vähääkään vähentänyt
sen kiintymystä Mirandaan. Se aina kasvoi nuoreen karhuikään saakka
milloin suuremmalla, milloin vähemmällä ystävyydellä sietäen emonsa
käsittämätöntä ystävää, kunnes viimein samosi pois muille markkinoille;
sillä Kroof oli yksinvaltias omalla alueellaan eikä sallinut omain
lastensakaan tulla mailleen niiden täysi-ikäisiksi vartuttua. Penikoita
tuli, toisia meni; mutta Kroofin ja Mirandan välinen rakkaus pysyi
muuttumatonna.

Talvisin Miranda nykyisin suoritti enimmät sukankutomukset ja
Kirsti suurilla kalskavilla kangaspuilla kutoi kangasta pienen
maatilansa runsaasti kasvattamasta pellavasta. He olivat päättäneet
olla pitämättä raiviolla lampaita, jott'eivät ne houkuttelisi susia
takaisin palaamaan. Kun vanha Taavi eräänä lämpöisenä kevätpäivänä
hitaasti lähti kompuroimaan takaisin kyliin, selässään melko kantamus
tumppuja, sukkia ja sääryksiä, joita Mirandan nopeat sormet olivat
kutoneet, niin hän huomasi, että pari kettua kulki hänen perässään.
Ne eivät tulleet aivan lähelle, eivätkä osottaneet hänelle erikoista
huomiota. Ne vain näyttivät suosivan hänen seuraansa, kuten hän itse
sanoi. Mailin tai pari häntä näin oudosti saateltiin, ja hän oli siitä
suuresti ymmällään; sillä hän ei käsittänyt mitään syytä, miksi häntä
näin metsässä kunnioitettaisiin. Erään toisen kerran hänen kantaessaan
samanlaista kuormaa tuli Wapiti sarvas ja haisteli häntä sangen
ystävällisesti. Ja kun hän seuraavana päivänä kantoi samaa noiduttua
kauppatavaraa, niin hyppieli hänen rinnallaan monta jänistä, ei tosin
aivan lähellä, mutta ikäänkuin toivoen parempaa turvallisuutta hänen
läheisyydestään. Tämän kaiken salaperäisyys alkoi häntä kiusata.
Ensin hänen vähin teki mieli luulla, että hän näki kummituksia; mutta
onneksi hän paremmaksi varmuudeksi tutki jäljet, ja siitä hänelle kävi
varmaksi, että hänen ihmeelliset seurakumppaninsa todella olivat lihaa
ja verta. Mutta siitä huolimatta hän alkoi kammota näitä retkiänsä
aarniometsän halki ja lopulta hän puhui asiasta Kirstille.

Kirsti nauroi omaan vakavaan tapaansa. "No mutta Taavi", hän alkoi
selittää, "ettekö te tiennyt kuinka kovasti Miranda ja metsän eläimet
ovat toisiinsa liittyneet? Niin, että hän puoleksi kuuluu niihin
itsekin. Eikös teillä ollut selässä vaikka kuinka paljon Mirandan
kutomia tavaroita, kun eläimet teitä sillä tavalla seurasivat?"

"Niin aina se, Kirsti, olikin!" vastasi vanha kirvesmies. "Minä
muistankin nyt, kuinka se iso sarvas haisteli myttyäni, jossa sukat ja
tumput olivat!"

"Ne olivat niitä Mirandan ystäviä; ja kun ne haistelivat tumppuja, niin
ne luulivat hänen olevan lähettyvillä, taikka muutoin päättivät teidän
olevan hänen ystäviään."

Vanha Taavi siitä pitäen aina tiesi saavansa kulkea kunniavartijain
saattamana, kun hän kantoi Mirandan kudelmia kyliin; ja hän oli
näistä kunnianosotuksista ylen ylpeä. Tietysti hän puhui asiasta
juttukumppanien kanssa; ja siitä alkoi kierrellä paljon kummia
puheita. Toiset väittivät Kirstin ja Mirandan puhuvan metsäeläinten
kanssa selvää englannin kieltä, samaa jota tavalliset kuolevaisetkin
käyttävät, ja että he tiesivät kaikki metsän salaisuudet ja vielä
paljon muutakin, jota ihmisten ei ole sallittu tietää. Toiset vielä
taikauskoisemmat ja kiihkoisemmat kuiskailivat, etteivät ne olleet
paljaita eläimiä, joiden kanssa Kirsti seurusteli, vaan että hänen
yksinäisen mökkinsä ympärillä liikkui henkiä jäniksien, kettujen,
kissain, pantterien ja karhujen nahkoissa. Moiset ilkeät puheet
tuottivat Taavi ukolle monta katkeraa hetkeä, ja monta tuimaa
tappeluakin, kunnes juorukontit oppivat kielensä hillitsemään hänen
läsnäollessaan. Mitä nuoreen Taaviin tulee, niin oli hän karkottanut
mielestään raivion kaikkineen ja lähtenyt Kuah-Davikin pohjoispuolisiin
sydänmaihin, jossa hän nopeaan tuli kuuluksi metsästäjänä ja
erämiehenä. Harvoin hän tuli kyliin, ja milloin tuli, niin vähänpä hän
viitsi kuunnella kylänpuheita. Hänen mielensä oli muodostumaisillaan
suureksi, rauhalliseksi ja suvaitsevaiseksi suurien sydänmaitten opissa.




X LUKU.


Filistealaisten pakoon ajo.

Kirstin maanpakolaisuuden seitsemäntenä vuotena sattui muuan tapaus,
josta kylän juorut saivat uutta vauhtia ja raiviota verhoova
salaperäisyys kammottavan värityksen.

Talvesta tuli vähäluminen, niin että Kroof juurakonalaisessa pesässään
heräsi jo kauan ennen kevättä. Ei ollut riittävästi lunta, jotta se
olisi pysynyt suojassaan lämpöisenä ja voinut nukkua. Mutta maa oli
jäässä, ruokaa oli niukasti ja sitä alkoi kiusata nälkä. Miranda
huomasi, kuinka se laihtui, ja toi sille kokeeksi annoksen papuruokaa
heidän omasta padastaan. Pavut olivat kerrassaan ilmestys nälkäiselle
karhulle. Se käsitti, että Mirandan äiti mahtoi tavalla tai toisella
kuulua tämän jutun yhteyteen, ja sen kauan kestänyt vierominen haihtui
kuin tuuleen kiitollisen mauntunnon lämmössä. Kun Kirsti ja Miranda
seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan istuivat ateriansa ääreen, niin
ilmestyi Kroof mökin ovelle ja haisteli kaihomielin kynnystä.

"Mikä tuolla oven takana nuuskii?" ihmetteli Kirsti, koko joukon
levottomuutta vakavassa äänessään. Mutta Miranda oli paikalla rientänyt
akkunaan katsomaan.

"Äiti, se on Kroof!" hän huudahti ja löi ilosta käsiään yhteen,
ja ennenkuin äiti ennätti sanaakaan sanoa, niin hän paiskasi oven
selkisten selälleen. Mesikämmen paikalla tallusteli tupaan viekkaita
pieniä silmiään vilkuttaen. Se istahti lähelle pöytää takajaloilleen
ja tuijotti valkeaan erinomaisen kiinteällä uteliaisuudella. Kuiva puu
samalla räiskähti ja paukahti kovasti ja sai mesikämmenen paikalla
pakenemaan turvallisemman matkan päähän; mutta siitä huolimatta se yhä
vain tuijotti tuohon kummaan ilmiöön.

Sekä Kirsti että Miranda olivat katselleet karhua henkeään pidätellen
uteliaina näkemään, miten se käyttäytyisi. Mutta nyt Miranda keskeytti
äänettömyyden.

"Voi rakas vanha Kroof! Me olemme niin kovin iloiset, että viimeinkin
olet tullut meille vieraisiin!" hän huudahti, hyökkäsi mesikämmenen
luo ja kiersi molemmat käsivartensa sen kaulan ympäri. Kirstin kasvot
näyttivät hieman epäröiden vahvistavan tämän tervetulon toivotuksen.
Kroof ei paljon huomannutkaan Mirandan hyväilyä, hät'hätää vain
nuolaisi hänen korvaansa ja tutki edelleenkin mieltäkiinnittäviä
liekkejä. Tämä levollinen käytös rauhotti Kirstiä, jonka
vieraanvaraisuus paikalla heräsi.

"Anna raukalle muutamia tatarpiiraita, Miranda", hän sanoi. "Se on
varmaankin tullut sen vuoksi, kun sen on nälkä."

Mirandaa ei haluttanut otaksua, että vierailuun oli niin itsekkäät
syyt; mutta hän kuitenkin paikalla toi vadillisen piiraita, jotka
hän oli siirapissa liottanut, jotta ne hänelle itselleen paremmin
maittaisivat. Hän asetti vadin pöydän kulmalle niin lähelle vierasta
kuin suinkin ja veti hiljaa karhun kuonoa sen puoleen. Sitä ei
tarvinnut kahdesti käskeä. Valkea unohtui paikalla. Tatarpiiraitten
ja siirapin haju oli kerrassaan uutta Kroofin sieraimille, mutta
sen herättämä maittava tunne oli valmiina, täysin kehittyneenä
ja odottavana. Se työnsi ulos kapean punaisen kielensä. Piiraat
katosivat melkein pikemmin kuin hyvä tapa olisi sallinut, siirappi
tuli putipuhtaaksi nuolluksi ja ihastuksesta irvistäen mesikämmen
katsoi heihin enemmän saadakseen. Aivan Kirstin edessä oli iso kasa
samoja herkkuja, jotka äsken pannusta otettuina vielä olivat kuumia.
Ahnaalla vaikka arastelevalla kämmenellä Kroof tavotteli niitä. Mutta
se ehdottomasti oli sivistymätöntä käytöstä. Kirsti kohotti vadin niin
korkealle, ettei siihen ulottunut, ja Miranda varmalla kädellä työnsi
omalupaisen kämmenen pöydältä.

"Ei Kroof, sinä et saa mitään enää, ellet ole kiltti!" hän sanoi
uudelleen ja nosti sormensa varottavaan asentoon.

Harva eläin ottaa opetuksen niin äkkiä onkeensa kuin karhu, ja
Kroofin järki oli kehittynyt omituisen valppaaksi hänen ja Mirandan
kauan kestäneen ystävyyden aikana. Se alistui paikalla nöyränä ja
odotti kieli pitkällä, kun Miranda sille valmisti mahdottoman suuren
vadillisen leipä- ja siirappirokkaa. Kun se oli tämän syönyt, niin se
tutki mökin kaikki paikat ja meni lopulta sisemmän huoneen nurkkaan
makaamaan. Ennen auringonlaskua se nousi ylös ja tallusteli pois
pesälleen, talviunensa jäljiltä vielä unisena.

Vanha karhu tuli tämän jälkeen joka päivä mökkiin puoliselle,
söi Kirstin ja Mirandan keralla ja iltapäivät uinaili matollaan
valitsemassaan nurkassa. Kirsti tottui pitämään sitä perheen jäsenenä.
Karjasta ja kanoista se ei välittänyt vähääkään. Muutaman päivän
kuluttua härät lakkasivat sarviaan heristämästä sen sivu kulkiessa;
ja kukko, Saundersin yhtä kopea seuraaja, lakkasi kiekauttamasta
kimakoita, sättiviä varotushuutojaan, joilla se oli tavannut ilmaista
sen saapumisen.

Eräänä iltapäivänä, ennenkuin kevät vielä oli täydellä todella alkanut,
mökille saapui kaksi epämieluista vierasta. Kuah-Davikin latvajoen
varrella, viidentoista mailin päässä, oli eräässä tukkilaisleirissä
tapeltu. Miehistä oli kaksi, jotka kaiken talvea olivat riidelleet
ja yllyttäneet pahuuteen, lopulta jonkun erikoisen raakuuden kautta
suututtanut sekä päällikön että toverinsa siihen määrään, ettei
heille enää annettu anteeksi. Haukkumisin ja selkäsaunoin leiristä
karkotettuina he olivat lähteneet samoamaan metsien kautta kyliin
lyhintä tietä. Synkkä viha riehui heidän sydämissään. Kolmen aikaan
iltapäivällä he sattuivat tulemaan raiviolle ja pyysivät jotain
syödäkseen.

Vaikka he tuntuivatkin synkiltä ja ilmassa oli jotain uhkaavankin
tapaista, niin puhuivat he kuitenkin alussa kylläkin höylisti, ja
Kirsti hääräsi minkä joutui, täyttääkseen heidän hänen mielestään
kohtuullisen pyyntönsä. Vieraanvaraisuuden lait ovat takametsissä
sangen sitovat. Miranda, jota ei miellyttänyt vieraitten ulkomuoto,
pysyi vaieten syrjässä ja tarkasteli heitä.

Kun Kirsti oli heidän eteensä kattanut hyvän aterian -- kuumaa teetä
ja kuumia keitettyjä papuja, munia, vehnäleipää ja voita -- niin
he kiukuttelivat sitä, kun ei tuotu sianlihaa, eivätkä he kauaa
haikailleet, ennenkuin pyysivät.

"Minulla ei ole", sanoi Kirsti, "meillä ei syödä sianlihaa. Kaipa te
tulette toimeen sillä, mikä kelpaa Mirandalle ja minullekin."

Se oli jotain kuulumatonta, ettei takametsän talossa ollut sianlihaa,
tuota välttämätöntä, yleistä, tukkimiehen elämän ehtoa. He kumpikin
luulivat, että hän ahneudesta kielsi sianlihan.

"Sinä valehtelet!" huudahti toinen, laiha, lyhyt, mustaverinen roikale.
Toinen nousi ylös ja astui askeleen naista kohden, joka seisoen katsoi
heitä pelotta silmiin. Hänen pörhöiset punaiset parrankarvansa olivat
pystyssä kuin harjakset ja jykevät olkapäät kohosivat pahaa tietävästi
kyssään isoja korvia kohti.

"Anna tänne sianliha ja tee se sukkelaan!" hän käski ja lisäsi vielä
koko joukon semmoisia voimasanoja, joita tukkilaiset käyttävät --
vaikk'ei naisväen seurassa.

"Senkin elukka!" huudahti Kirsti, silmät ja posket palaen. "Ulos
paikalla tästä huoneesta." Ja hänen silmänsä etsivät asetta. Mutta
samassa silmänräpäyksessä roisto kävi häneen kiinni. Vaikka Kirsti
olikin väkevämpi kuin useimmat miehet, niin ei hänessä kuitenkaan ollut
tämän tunnetun tappelupukarin ja kaikenlaisten painitemppujen taiturin
vastusta. Sekunnissa hän oli nurin. Miranda raivon parkauksella
sieppasi käteensä pöytäveitsen ja syöksyi äitinsä rinnalle; mutta
lyhempi roisto, jota tämä leikki suuresti miellytti, huuti: "Pidä sinä,
Bill, huolta akasta. Kyllä minä hoidan tyttären!" ja tavotteli Mirandaa.

Tämä kaikki tapahtui niin äkkiä, että Kirsti hetkeksi aivan typertyi.
Kun sitten tilanteen koko kamaluus hänelle selvisi, niin sai hän
kuin mielipuolen voimat. Hän iski hampaansa vastustajansa ranteeseen
semmoisella raivolla, että tämä kiljasi ja hetkiseksi hellitti
otteensa. Tänä hetkisenä Kirsti sai puoleksi vapautettua itsensä ja
iski pitkät voimakkaat sormensa hänen kurkkuunsa kiinni. Se oli vain
sekunnin armonaika, mutta se riitti kääntämään toisen roiston huomion
Mirandasta. Mahdottomalla naurulla hän kääntyi vapauttamaan toveriansa
Kirstin kuristavasta kouristuksesta.

Tämä häneltä kuitenkin jäi tekemättä. Kroof sattui juuri samalla
hetkellä unenpöpperössä ja melua ihmetellen kurkottamaan turpaansa
sisähuoneesta. Mustaverinen heittiö seisoi hetkisen kuin kivettyneenä
hämmästyksestä. Vihaisesti möristen Kroof hyökkäsi hänen päällensä,
mutta hän pöydän ympäri kiepahtaen sai oven auki temmatuksi ja karkasi
pakoon Kroofin syöksyessä hänen jälkeensä.

Vaikka toisen pahantekijän huomio oli täysin kiintynyt hänen omaan
pulaansa Kirstin hurjasti kiristäessä häntä kurkusta, niin näki hän
kuitenkin silmäpielestään tämän mustan kummituksen ilmestyvän kuin
murhanenkelin ja käyvän hänen toverinsa kimppuun. Hänestä Kroof oli
härkää suurempi. Huohottaen ja kiroten hän riistäytyi irti; ja sysäten
Kirstin melkein pöydän poikki syöksyi hän mökistä ulos. Mies kauhistui,
että hirviö ehkä palaisi ulkoa ja saisi hänet kiinni kuin hiiren
loukusta, josta ei olisi ollut mahdollista pakoon päästä.

Ja Kroof todenteolla palasikin takaisin vihapäissään itsekseen
myöntäen, että vastustaja oli nopeampi juoksemaan. Mutta kas! tuossa
oli toinen samaa maata aivan oviaukossa sen edessä. Miehen silmät
olivat päästä pullistua, kun karhu asettui hänen eteensä. Kiljaisten
hän, sukkelana kuin kuikan kaula, pujahti sivu. Karhu koetti vihaisesti
iskeä häntä rankaisevalla kämmenellään. Jos se olisi ulottunut, niin
olisi maailma päässyt yhdestä roistosta ja mökin kynnys olisi tahrattu
verellä. Mutta se ei ulottunut ja mies livisti tiehensä. Hän juoksi
hurjasti lumiläikkäin poikki pakenevan toverinsa perässä; kun taas
Kroof, kaikki karvat pystyssä kiukusta, riensi mökkiin, jossa Kirsti ja
Miranda sitä syleilivät ja kehuivat kiitollisin kyynelin.

Kun ensimäiseksi karkuun lähtenyt, se laiha ja mustaverinen, oli
päässyt metsänreunaan, niin hän pysähtyi taakseen katsoakseen. Ei
ollut ketään muuta perässä tulevaa kuin toveri, joka vähän ajan
kuluttua kovasti läähättäen saavutti hänet ja tarttui häneen kiinni.
Kumpikaan ei minuuttiin tai pariin saanut henkeä haukkoessaan
sanaakaan suustansa, ei muuta kuin katkonaisen kirouksen. Sillä isolla
pörhöisellä roistolla, jonka nimi oli Bill, oli ranteessaan Kirstin
purema haava, josta vuoti verta, ja hänen punottava pöhöttynyt kaulansa
todisti Kirstin sormien voimaa. Toinen oli päässyt leikistä ilman
merkkiä. He mulkoilivat toinen toistaan noloina ja ymmällään.

"Onko tuommoista nähty tai kuultu?" kysyi Bill vakavana.

"Se oli itse pääpiru!" paransi toveri kiroten. "Hittoja vielä! Karhu se
oli!" vastasi Bill äänellä, joka oli kuuluvinaan leikkisältä. "Mutta
suurempi kuin härkä! Minun puolestani olkoot rauhassa!"

"Karhu tai piru, onko sillä eroa? Lähdetään pois ja paikalla!" vastasi
toinen, ja oitis molemmat kohottivat silmänsä nähdäkseen auringon
paikan ja saadakseen selville matkan suunnan. Mutta ei se ollut
aurinko, jonka he näkivät. Heidän naamansa piteni. Ja hiukset nousivat
pystyyn. Hetkisen he seisoivat kuin maahan naulattuina sanomattoman
kauhun vallassa.

Aivan heidän päänsä päällä, harmaan hongan valtavalle kaltevalle
haaralle kyyristyneenä makasi pantteri ja tuijotti heihin kiinteällä
kiihtyvällä katseella. He näkivät sen pistävän ulos kyntensä ja
painavan ne lujasti kaarnaan. He näkivät sen poimuisten ärisevien
huulien kurtut ja oksalta heitä kohti kurkottavan alas painuneen pään.
Tämä kuva syöpyi moniaan sydäntä kouristavan sekunnin kuluessa heidän
karkeihin aivoihinsa; korisevalla parkauksella, joka pääsi kummankin
kurkusta kuin yksi ääni, kumpikin hyppäsi syrjään kuin jänis, ja sitten
hurjaa laukkaa polkua pitkin pois juoksemaan.

Ei kulunut kun monias tunti heidän kylille saavuttuaan, ennenkuin
kylällä kaikki tiesivät Kirstin mökissä olevan kotihaltijoita, jotka
saattoivat ruveta vaikka minkä muotoisiksi, miten milloinkin halusivat,
karhuksi, pantteriksi, sudeksi tai villiintyneeksi uroshirveksi
karkottaakseen pois matkamiehiä, jotka sattuivat harhautumaan siihen
kirottuun sydänmaahan. Kylällä oli joitakuita harvoja taikauskoisia,
jotka todella uskoivat tämän jutun; toiset olivat uskovinaan saadakseen
puheen ainetta. Eikä siitä ollutkaan ikäviä seurauksia kenellekään
muulle kuin sille roistolle, jonka nimi oli Bill, sillä nuori Taavi
kerran monesta ajasta kylässä käydessään joutui hänen kanssaan
väittelemään ja hyväksi lopuksi Bill sai selkäänsä.




XI LUKU.


Miranda ja nuori Taavi.

Tämän jälkeen ei raiviolla tarvittu suurin pelätä rosvoja. Kylän
kaikkein epäilevimmistäkin kotikutoisista filosofeista näytti
ilmeiseltä, että Kirstiä ja Mirandaa ympäröi joku salaperäisyys ja
että he olivat ihmisistä eronneet viljelläkseen metsän eläinten
tuttavuutta. Vanha Taavi oli ainoa, jota huvitti käydä seudussa, jota
karhut vartioivat ja jossa hiiviskeli viekkaita ilveksiä, ja ylpeät
karibusarvaat tepastelivat karjatanhualla. Mitä nuoreen Taaviin tulee,
niin ei häntä haluttanut joutua riitoihin ihmisten kanssa, jotka
näin ystävällisesti muistelivat Kirstiä ja Mirandaa, vaan hän lähti
ansoineen, erämiestietoineen ja tarkkoine pyssyineen raivauksesta
etäämpänä oleviin seutuihin.

Ja niin tapahtui, että Miranda kehittyi naiseksi ilman ainoankaan
toisen ihmisen kuin äitinsä seuraa. Mutta äitiänsä hän oli niin
lähellä, että he molemmat ikäänkuin sulivat toisiinsa. Mitä Kirstillä
oli kasvatusta, mitä niukkaa, vaikka sitä kallisarvoisempaa
hengenviljelystä hän oli hankkinut, kaikki siirtyi kuin itsestään
Mirandaan. Lisäksi häntä huomaamatta kasvattivat metsän hiljainen kansa
ja suuri äänettömyys, yötaivaiden avarat ihmeet ja tuulten juhlamieli.
Hän oli seitsemäntoista vuoden vanha, ikäänsä paljon kehittyneempi
nainen, mutta hän oli omituinen, hänessä oli jokin keijukaismainen tai
faunimainen erikoisuus: ikäänkuin ihmishaahmossa olisi elänyt sielu,
joka ei ollut paljasta inhimillistä. Hän oli vaitelias, kesytön,
hymytön, hänen myötätuntonsa ei kuulunut ihmisille, vaan sille
kesyttömälle vaikenevalle kansalle, joka ei tunne hymyn suloa. Mutta
pitkin väliajoin hän sai laulavan raton puuskauksia; ja hellyys kaikkia
kärsiviä kohtaan ja veren kammo, nekin olivat ominaisuuksia, jotka
olivat hänen seurakumppaneilleen erämaan eläimille yhtä vieraita. Tämä
ammottava juopa yhdessä hänen myötätuntonsa ja herkän käsityksensä
kanssa epäilemättä olivat syynä siihen salaperäiseen valtaan,
joka hänellä oli metsässä; sillä ei hänen päähänsäkään olisi enää
pälkähtänyt väistää pantteriakaan taikka hurjistelevaa uroshirveä. Itse
ilmassa tuntui olevan jotain, joka kuiskasi kaikille eläimille, että
hän oli valtias.

Ulkomuodoltaan Miranda oli äitinsä vastakohta, vaikka värit olivat
melkein samat. Miranda oli vähän lyhyempi keskikokoa, hoikka,
suloliikkeinen, hienoluinen, kädet ja jalat pienet ja sirot, iholla
terveyden, ulkoilman ja auringon verrattoman kauneusvoiteen heleät
ruskotukset. Hänen upeat pronssimustat hiuksensa, joista näytti
välähtelevän liekkejä auringonvalon niihin sattuessa, valuivat syvään
leveälle matalalle otsalle. Silmät, joissa tuo valta metsäkansan yli
suureksi osaksi piili, kuten olemme nähneet, olivat suuret ja tummat.
Niissä oli joku omituinen läpikuultavuus, sukua aarniometsän varjojen
taikalumoukselle. Tässä hänen katseensa selittämättömässä kirkkaudessa
oli mitä lienee ollut epätodellista ja mieleen palaavaa, samanlaista
salaperäisyyttä kuin täydellisen peilikirkkaan veden heijastuksissa.
Hänen suora ja jalosti muodostunut nenänsä oli ennemmin suuri kuin
pieni, sieraimet valppaan herkät erottamaan kaikki sydänmaan tuoksut,
metsän puhtaasti elävien eläinten puhtaat yksilölliset tuoksut ja nekin
sanomattoman haihtuvat tuoksuviestit, joita ilmaan toisin ajoin hiipi
tuoden tietoa vuodenajan vaihtumisesta. Suu oli suuri, vaikk'ei liian
suuri kauneuden kannalta, ei laiha, eikä täyteläinenkään, kirkkaan
veripunainen, liikkuva ja vaiherikas, mutta siitä huolimatta luja;
ja huulien reunat olivat täsmällisesti muotoillut. Hänen liikkeensä
olivat, samoin kuin äidinkin, yleensä levolliset ja hillityt, mutta
tämä levollisuus muistutti oksalla lepäävää lintua, joka on joka hetki
valmiina aavistamattomaan nopeuteen; Kirsti taas oli levollinen kuin
kumpu, jonka uumenissa hehkuu ainainen kuohuva tuli. Veripunainen
nauha, jota Miranda naisenakin aina piti kaulassaan, samoin kuin oli
tyttönä pitänyt, näytti olevan häviämättömän hengen omituisuuden
tunnusmerkki, jota vastoin Kirstin punainen päähine vain oli ilmauksena
siitä intohimosta, joka hänessä ainiaan paloi levollisen pinnan alla.

Miranda oli joka suhteessa luonnollinen ja itsetiedoton, eikä sen
vuoksi ole ihme, että hän oli epäjohdonmukainen. Rauha, jonka hän
oli ympärilleen luonut -- tuo _Pax Mirandä_ -- oli niin kauan
suojellut hänen silmiään katalan verenvuodatuksen näkemiseltä,
että hän oli kuoleman unohtanut ja uskoi tuskiin vain puoleksi.
Mutta siitä huolimatta hän yhä vieläkin oli surman nuoli järven ja
joen taimenille. Kalastus oli hänelle iloa. Se tyydytti joitakuita
julmia esipolvilta perittyjä vaistoja, joita hän ei yrittänytkään
sen tarkemmin itselleen selitellä. Joen soitteleva sohina, matalan
kosken kuohu ja pauhu, syvät, mustat, kiiltävät suvannot, joiden
ylitse lehtikuusten ja hemlokkien juuret riippuivat, pyörteiden synkkä
purppura ja ambra hitaasti kiertelevine vaahtilauttoineen -- kaikki
tämä häntä viehätti, samalla kuin uhkasikin. Ja sitten pienen syötetyn
koukun tai kiiltelevän kärpäsen hiipivä heittäminen, jännitetty
odotus, siiman sähköiset tempoilut, maalle nostamisen jännitys ja
riemastus ja täplikkään, hopealle ja punalle hohtavan saalin kauneus
olivinkarvaisella sammalpatjalla! Hänen päähänsä tuskin juolahtikaan,
että nämä suvantojen kalat olivat hengittäviä ja tuntevia olentoja.
Epäilemättä hän olisi vieronut kaikkia semmoisia käsityksiä, että
väijyvän juoksevan elementin kylmät asukkaat olivat hänen sukulaisiaan.
Miranda oli tosiaan sangen lähellä luontoa, ja hänen täytyi myös olla
osallisena luonnon vastakohtain ainaisesta taistelusta.

Astelipa Miranda myöhään eräänä kesäiltapäivänä joelta kotoa kohti,
kantaen hyvänlaista haarukan täyttä taimenia. Päivä oli lämmin ja
tyyni, eikä vuodenaika ollut kalastukseen suotuisa. Mutta näissä
kylmissä vesissä kala nousi vielä heinä- ja elokuussakin, ja Mirandan
täky tai kotona solmittu kärpänen oli niille aina surman tuottava
viettelys. Hän kantoi saalistaan -- avokitaista kahden naulan taimenta
ja puoltakymmentä pienempää uhria -- veripunaisten kidusten kautta
leppähaarukkaan pujotettuina. Hänen tummat kasvonsa hehkuivat, hiukset
olivat valloillaan -- hän ei koskaan käyttänyt hattua -- ja suurista
hajamielisistä silmistä etsivät kuvastuksiaan vaihtelevat varjot --
paadet, puunkuoren eloisat kirjaukset ja sattumalta lepattava perho tai
pieni arvokkaan näköinen pöllö, joka istui petäjän kolossa, -- mutta ne
eivät näyttäneet näkevän näitä, vaan tähystävän jotain niiden sisässä
tai takana olevaa.

Mutta äkkiä niiden huomion kiinnitti näky, joka karkotti kaukomietteet.
Niiden polttopiste näytti lähenevän, ilme väkevöityi hehkuvaksi
jännitykseksi, sitten leimahti harmaaksi vihaksi hänen nopeaan
astuessaan askeleen eteenpäin ja taas seisahtuessaan hetkisen kahden
vaiheilla siitä, mitä tehdä.

Hänen edessään oli pieni avoin aukio, turvallisena ja houkuttelevana,
täydessä päiväpaisteessa. Sen toisessa päässä oli tuuheaoksainen matala
pyökki erottautunut puunrunkojen ja metsän kujien sokkeloista ja peitti
kappaleen maata omalla yksinäisellä varjollaan. Tässä varjossa nukkui
maassa nuori mies, huolettomana venyen, pää toisen käsivarren varassa.
Pitkä, laihahko, harmaihin kotokutoisiin ja jotenkin kuluneeseen
sarvaannahkaiseen takkiin puettu nuori mies. Punertavanruskea tukka
oli leikattu jotenkin lyhyeksi, vaaleankellertävät pitkät ja silkkiset
viikset näyttivät kahta vaaleammilta kasvojen ruskettuneella iholla.
Rihla oli läheistä puuta vastaan pystyssä, omistajan nukkuessa
joutilaan kesäiltapäivän surutonta unta.

Mutta vajaan viiden askeleen päässä oli mahdottoman suuri pantteri
maahan kyyristyneenä ja vahti makaajaa.

Peto oli valmiina hyökkäämään hänen kurkkuunsa, paikalla kun hän
vähänkään liikahtaisi tai osottaisi elon merkkiä. Häntä suoraksi
ojennettuna ja jäykkänä, pää hiukan sivuun käännettynä se siinä
kyyrötti, -- suuret valokkaat silmät niin tuikeasti kiintyneinä varmaan
saaliiseen, ettei eläin edes huomannut Mirandan äänetöntä lähestymistä.

Tytön mielestä makaaja oli mitä ihanin ilmestys, kaunis samaan
elottomaan tapaan kuin soma kukka, avopaikalla kasvava korkea puu,
taikka auringonlaskun ruskot ja helmiäisvärit -- mutta vieraampi olento
hänelle kuin metsän kaikki tuttavat eläimet. Kuitenkin hänessä syttyi
omituinen suojeleva viha, kun hän ajatteli tämän mieltäkiinnittävän
olennon vaaraa. Miranda hyvin tiesi, kuinka verenhimoinen ja rohkea
pantteri oli, ja vavisten hän pelkäsi, että makaaja unessa kääntyisi,
taikka liikahuttaisi jäseniään. Hän astui aivan nukkujan viereen ja
kiinnitti eläimeen hämmentävän katseensa.

"Pois paikalla!" hän tuimana käski ja teki käskevän kädenliikkeen.

Pantterin tiedot ihmisten puheenparresta epäilemättä olivat sangen
niukat, mutta kädenliikkeet kuuluvat luomakunnan yleiskieleen.
Kädenliikkeen se ymmärsi täydelleen. Peto katsoi Mirandaa silmästä
silmään ja kesti immen katseen jonkun sekunnin, aikoen nousta ylivaltaa
vastaan. Sitten sen katse horjahti, sen koko käytös muuttui. Se nousi
kyyristyneestä asennostaan, häntä vaipui, jännitys raukesi, se vilkaisi
taapäin olkansa yli, kääntyi sitten ja tallusteli hiipien matkoihinsa.
Juuri sen lähtiessä mies säpsähtäen heräsi, nousi istumaan, loi
Mirandaan ihmettelevän katseen, huomasi poistuvan pantterin ja tavotti
rihlaansa.

Nopeana kuin leimaus Miranda sen esti. Astuen hänen kätensä ja esineen
väliin hän äkkiä kiukkuun kiehahtaen sinkautti vihansa salamat.

"Kuinka te uskallatte -- ampua sitä!" hän huudahti värisevällä äänellä.

Mies oli hypännyt pystyyn ja tuijotti immen hehkuviin kasvoihin ihailun
ja nolouden valloissa. "Mutta sehän aikoi hypätä minun päälleni!" intti
hän.

"Niin kyllä", vastasi Miranda lyhyeen, "mutta sepä ei hypännytkään!
Eikä teillä ole mitään syytä ampua sitä!"

"Miks'ei se hypännyt?" kysyi nuorukainen.

"Minä karkotin sen. Jos minä olisin pelännyt teidän ampuvan, niin minä
olisin antanut sen hypätä teidän päällenne", vastasi tyttö kylmästi.

"Entä miks'ei se hypännyt teidän päällenne?" kysyi muukalainen, jonka
terävät harmaat silmät alkoivat säteillä, kun hänelle vähitellen
tilanne selvisi.

"Entäpä ellei se uskaltanut -- eikä olisi tahtonutkaan!"

"Minä aavistan", sanoi vieras ja ojensi kätensä, hymyn lieventäessä
hänen kasvojensa aprikoivaa jyrkkyyttä, "että te varmaan olette pikku
Miranda."

"Minun nimeni _on_ Miranda", impi vastasi, välittämättä ojennetusta
kädestä; "mutta voin vakuuttaa, etten tunne teitä, joka tulette tänne
minun metsääni ystäviäni tappamaan."

"En karvaakaan niistä hukkaa!" nuorukainen vakuutti innostuneena,
vaikka häntä samalla naurattikin. "Mutta olenhan minäkin ystäviänne,
Miranda! Olin ainakin ennen."

Hän astui askeleen lähemmäksi, ojentaen yhä rukoilevaa kättään. Miranda
peräytyi ja pani kätensä selkänsä taa. "En tunne teitä", hän intti,
tällä kertaa kuitenkin enemmän itsepäisyydestä kuin vihamielisyydestä.
Vanhat muistot olivat alkaneet elää unhotetuissa aivosoluissa.

"Te olitte ennen nuoren Taavin ystävä", sanoi nuorukainen kiihkeästi
kuiskaavalla äänellä. Mirandan kauneus ja sen omituisuus alkoivat
vaikuttaa hänen kauan häiritsemättä olleeseen vereensä.

Tyttö paikalla ojensi kätensä avomielisen ystävällisesti. "Oi, nyt
muistan!" hän sanoi. "Kauan olette meidät unohtaneet, eikö niin? Mutta
väliä siitä. Tulkaa mukanani mökille, niin tapaatte äitini ja saatte
illallista."

Taavi punastui mielihyvästä tämän kutsun saadessaan.

"Ystävällinen kiitos, Miranda, tulenpa varmasti", sanoi hän; ja vähän
syrjään poiketen otti rihlansa. Mutta kun Miranda näki aseen, niin
hänen uusi ystävyytensä jähmettyi ja hänen suuriin silmiinsä tuli
moittiva kiilto.

"Antakaa minun koettaa, paljonko se painaa", hän äkkiä pyysi, ojentaen
käskevästi kätensä.

Taavi luovutti sen paikalla paheksuvan näköisenä, vaikka hänen pitkäin
kellerväin viiksiensä alla värähtikin hymyn henkäys.

Mirandaa ei vähääkään huvittanut kirotun aseen paino sen enempää kuin
tasapainokaan: sen omistaminen oli hänelle pääasia.

"Minä kannan sen", hän jyrkästi huomautti. "Ottakaa te nämä", ja
ojentaen hänelle taimenhaarukan hän kääntyi polulle.

Taavi seurasi häntä, milloin sivulla astuen, milloin kunnioittavasti
itseään jätättäen, kuinka polku kulloinkin vaati. Ei puhuttu mitään
johonkin aikaan. Immen vaistomainen myötätunto miestä kohtaan,
jonka suojaksi hän oli niin täperällä hetkellä ilmestynyt, hukkui
nyt vihamielisyyteen hänen ajatellessaan miehen murhaavaa ammattia.
Jyrkällä mielipahalla hän otaksui hänen suvaitsevan, mutta samalla
halveksivan hänen ystävyyttään piilevää kansaa kohtaan. Hänessä hehkui
takautuva sääli kaikkia niitä eläimiä kohtaan, jotka erämiehen luoti
oli kaatanut, taikka sokeat ja raakamaiset ansat pyydystäneet. Ansa oli
Mirandan silmissä sietämätön hirmu. Eikö hän kerran pienenä tyttönä
nähnyt ilvestä -- tiesi vaikka olisi ollut Ganner itse -- joka oli
takajaloistaan loukkuun tarttunut? Peto ei ollut vielä aivan kuollut,
-- se oli tehnyt kuolemaa monta päivää. Silmät olivat himmenneet,
mutta tuijottivat hurjasti, ja mustana ja turvonneena roikkui kieli
irvistävien leukojen välistä. Miranda oli paikalla nähnyt, että eläintä
oli mahdoton auttaa; ja hän olisi kidutuksen päättänyt, jos hänen
pienet kätensä olisivat tienneet, miten tappaa. Mutta avuttomana ja
tuskan vihlomana hänen täytyi paeta koko paikalta, ja tuntikauden
hän oli vavissut ja itkenyt silmänsä kyynelettömiksi. Sitten hänen
mieleensä oli tunnonvaivain kerällä juolahtanut, että se kamala kieli
varmaan kaipasi vettä, ja hän oli juossut takaisin läkkituopilla
kantaen tätä lohduttavaa juomaa; mutta hän oli saapunut nähdäkseen,
että eläin oli juuri henkensä heittänyt. Se tuskallinen ajatus,
että hän ehkä olisi voinut lieventää sen viimeisiä hetkiä, mutta
oli jättänyt sen tekemättä, syövytti koko tapauksen katoamattomaksi
muistoksi hänen sydämeensä; ja nyt tämän uljaan ansamiehen, hänen
lapsuutensa hyvän ystävän hänen rinnallaan astuessa, tuo tapaus
tuskineen palasi hänen mieleensä julman sopimattomalla ajalla. Mutta
kaikkein enemmän hänen sydämensä paatui tätä miestä kohtaan siitä
uhkaavasta tunteesta, jonka hänen ilmapiirinsä toi mukanaan, --
epämääräisestä vaarasta, joka vaani hänen koko elämänjärjestystään,
myötätuntojaan, tyytymyksiään ja rauhaansa.

Taavi puolestaan tunsi uponneensa syvälle epäsuosion kylmään virtaan
ja huolestuneena pohti mielessään, eikö olisi keinoa päästä takaisin
neitosen hymyn päiväpaisteeseen. Puolivilli vaisto paikalla kuiskasi
hänelle, että Mirandan viha liittyi hänen pyssyynsä ja osaksi hän
käsitti hänen vastenmielisyytensä erämiehen koko ammattia vastaan. Hän
kiihkeästi toivoi voivansa hänet sovittaa; ja ääneti astuessaan metsän
tuoksuvissa hämärissä salakaarroissa, poikki täpläisen polun vihantain
ja harmaitten ja ruskeiden vyöhykkeitten, -- hän kauas tähtäävällä
mielenmaltilla kutoi suunnitelmiaan. Kuvaavaa hänen tyynelle
hallitsevalle mielelleen oli, ettei hänen mieleensäkään välähtänyt
semmoinen sovinto, joka olisi käsittänyt pyssyn ja ansain hylkäämisen
ja inhimillisemmän ammatin valitsemisen. Ei, semmoisia teitä ja keinoja
hän nyt mielessään pohteli, millä voisi taivuttaa Mirandan omaan
käsityskantaansa. Hän tunsi, vaikkei ollutkaan kyllin filosofi sitä
selvästi julkilausuakseen, että koko luonto kannatti hänen pyrkimystään
saada impi tahtonsa mukaan muodostelluksi, jota vastoin neidon kanta
oli yksinäinen, vieläpä häntä uhkasi suuri itsepetoksen vaara omassa
sydämessä.

Vaiteliaisuus oli hyvää politiikkaa Mirandaa kohtaan, joka oli
vaiteliaisuuteen tottunut ja piti siitä. Mutta naisena Miranda piti
vielä enemmän siitä että toinen oli vaiti. "Te olette metsämies, eikö
niin?" hän lopulta kysyi päätään kääntämättä.

"Niin olen, Miranda."

"Ja ansapyytäjä myös?"

"Niin, Miranda, siksi minua sanovat."

"Ja teistäkö on hauska tappaa eläimiä?"

"Niin kyllä, Miranda, ainakin toisia niistä; niin aina, ja täytyyhän
niitä tappaa, että eläisi. Aivan samalla tavalla ne itsekin tekevät,
toisiaan tappavat, että itsekukin eläisivät ja se on ainoa elämänlaatu,
joka minulle mallaa -- kaukana metsissä, pimennoissa ja hiljaisuudessa,
siellä on puita ja taivasta ja puhtauden lemua ja siellä kuulee
kuiskeita, joita ei koskaan ymmärrä."

Taavi sulki suunsa äkkilujaan tämän harvinaisen tunteenpurkauksen
päätettyään. Ei ollut ketään muuta, jolle hän olisi siihen saakka
näin ilmilausunut ihastustaan erämiehen elämään; ja nyt Miranda,
joka oli äkkipäätä kääntynyt aivan ympäri, katsoi häneen omituisella
tutkistelevalla katseella. Taavi joutui siitä ymmälleen; ja tämän
katseen alaisena, jota oli mahdoton karttaa, hän pelkäsi puhuneensa
tyhmyyksiä. Siitä huolimatta Mirandan äänessä nyt oli vähemmän
kylmäkiskoisuutta, vaikk'eivät sanat olleetkaan rohkaisevia.

"Jos teitä huvittaa eläimien tappaminen", hän sanoi hitaasti, "niin
ei teille ole täällä paikkaa. Ehkä sitten onkin parempi ettette tule
meidän mökillemme ensinkään."

"Ei minua haluta tappaa teidän eläimiänne, ei millään muotoa", Taavi
intoillen intti vastaan. "Ja aina siitä pitäen kun minä kuulin, kuinka
te ja karhut ja karibut olette kuin ystäviä, olen tarkkaan pysynyt
vedenjakajan toisella puolella, enkä kertaakaan ole virittänyt ansaa
Kuah-Davikin laakson tälle puolelle. Mitä näihin eläimiin tulee, joihin
te, Miranda, olette niin kiintynyt, niin en kadottaisi karvaakaan
ainoankaan selästä, sen vannon!"

"Viisainta onkin olla niihin koskematta! Minä itse tappaisin
teidät", hän kivahti kiukkuisena, pikainen uhkaava liekki tummassa
katseessaan; "taikka usuttaisin Kroofin teidän päällenne", hän lisäsi
ilon välähdyksen äkkiä kirkastaissa hänen kasvojaan ja kauniisti
tummentaessa hänen silmiään, niin että Taavi oli aivan huumauksissaan
hänen sulostaan. Mutta hän säilytti kuitenkin siksi järkensä, että
neidon uudelleen polulle kasvonsa kääntäessä älysi saaneensa luvan
käydä hänen kerallaan.

"Kuka on Kroof?" kysyi erämies nöyrästi ja astui aivan immen rinnalle,
vaikka polussa juuri sillä kohtaa oli leveyttä vain yhdelle.

"Paras ystäväni", vastasi Miranda. "Saatte nähdä hänet mökillä. Mutta
kyllä teidän on paras pitää varanne, kun Kroof on saapuvilla, sen voin
vakuuttaa!"




XII LUKU.


Nuori Taavi raiviolla.

Loppumatkalla -- sitä kesti astua tunnin verran -- ei Mirandan ja
Taavin kesken vaihdettu monta sanaa; sillä aarniometsillä on se
ominaisuus, että puhuminen niissä kuuluu joutavanpäiväiseltä. Kun
ihmiset vaeltavat salojen korkeita kujia, niiden läpikuultavassa
hämäryydessä, niin heidän ajatuksensa pyrkivät vaihtumaan äänettömyyden
ja myötätunnon tietä, elleivät jää aivan vaihtamatta. Miranda ei muuta
ajatellut kuin kumppaniaan, mitä muutoin lieneekin pahoja aavistellut,
harmitellut ja vihotellut. Hän oli häneen siihen määrään kiintynyt,
ettei edes huomannut pimentojen harvinaista tyhjyyttä matkan varressa.

Piilevä kansa oli tosiaan kaikki paennut pois. Metsästäjän
läsnäolo täytti sen vaistomaisella pelolla; ja niiden tärkeimpään
puolustuskeinoon, liikkumattomaan lymyämiseen, ei tällä kertaa ollut
luottamista, kun Mirandan kaikki huomaava silmä oli mukana. Vieras
oli samanlainen kuin hänkin -- ja vaikka ne luottivat Mirandaan
kaikessa muussa, niin oli niille tunnettu asia luonnon pakko, ja ne
pelkäsivät, että hän pettäisi heidät kaltaiselleen kumppanille. Siitä
syystä ne varovaisina pysyttelivät syrjässä -- jänis ja piikkisika,
kettu ja ilveskissa; pesukarhu pujahti vaahteran koloon ja metsähiiret
mennä livistivät hemlokin juurien alle ja tikka asetti niin, että
puun koko vahvuus oli hänen työmaansa ja Mirandan silmäin välillä.
Ainoastaan huoleton utelias sepelpyy jäi koivun oksalle istumaan
aivan polun päälle ja odotti uteliaana heidän lähestymistään, kunnes
se äkkiä havahtui pelon vaistosta ja hätääntynein siivin pakeni
kautta vähenevien kaartojen. Petäjän haarassa pieni ruskea pöllökin
naksautti nokkaansa ja kähisi huolestuneena näiden molempien astuessa
sen istuinpaikan alitse. Mutta kaikki nämä merkit, jotka toisissa
mielialoissa olisivat kovaäänisesti muutosta ennustaneet, jäivät nyt
Mirandalta huomaamatta. Hän vastaanotti paraillaan uusia vaikutuksia,
ja ne täyttivät kokonaan hänen mielensä.

Raivion laidalle tultuaan Taavi ihmeekseen näki, kuinka paljon kaikki
oli muuttunut siitä, kun hän kolmetoista vuotta takaperin auttoi
Kirstiä pakenemaan kyläkunnasta. Raivio oli yhä vieläkin alaston, aavan
kaikkoamattoman autiuden syleilemä, sillä kumpuava maa kohotti sen
pois metsän suojasta ja teki siitä yksinäisen taivaan naapurin. Mutta
avoimilla vainioilla rehottivat sinikukkainen pellava, punavalkoinen
tatar, perunain tumma vihannuus ja vehnän uljaat sarat; ja kantoinen
laidun oli kirjavana lehmistä, joita oli enemmän kuin puolen kymmentä,
ja lihavia ne olivatkin. Aidat olivat hyvässä korjuussa. Mökki ja
navetta olivat saaneet ympärilleen hohtavia päivännouto-tiheikköjä,
kukkivia samettihaapoja ja punaista turkinpapua. Nuori erämies tunsi
kuin pistävää tuskaa, nähdessään tämän pienen palan kotisuloa ikäinkuin
kohotettuna kohti maailmankaikkeuden mittaamatonta erämaata. Se sai
hänet ajattelemaan eksyneen lapsen hymyä, kun lapsi ei tiedä, että se
on eksynyt.

Hänen kummakseen nousi nyt mustavatukkapensaikon takaa suurin karhu,
mitä hän oli milloinkaan nähnyt. Valtava eläin pysähtyi vieraan
nähdessään ja istahti takajaloilleen häntä katsellakseen. Sitten se
jälleen laskeutui alas neljälle jalalle, tallusteli Mirandan rinnalle
ja pisti kuononsa miellytellen immen käteen. Taavi katseli sitä
ihailevalla hymyllä. Kuva miellytti häntä. Eikä Miranda, kateellisen
terävästi hänen kasvojaan tutkiessaan, voinut niissä huomata muuta kuin
hyväksymistä.

"Tämä on Kroof", sanoi hän suloisesti.

"Enpä ole eläissäni nähnyt noin kaunista karhua!" huudahti nuori mies
kylläkin tosissaan. Ja liikaa hätäillen hän unohti kuinka varovaisuus
hallitsee kaiken piilevän kansan tapoja, oravia lukuun ottamatta, ja
hän ojensi kätensä silittääkseen Kroofin komeata turkkia.

Tämä liikarohkeus sai paikalla rangaistuksen. Harmistuneena mörähtäen
Kroof väisti ja kämmenellään letkautti loukkaavaa kättä, mutta ei juuri
eikä juuri osannut, Taavi kun ennätti temmata sen takaisin, ennenkuin
tuho tapasi. Vihan kuohahdus synkisti hänen kasvonsa, mutta hän ei
sanonut mitään. Miranda oli pahoillaan, tuntien vieraanvaraisuutensa
häväistyksi. Tylyin moittein hän iski karhua terävästi kuonoon ja
poistui siitä vähän kauemmaksi.

Kroof hämmästyi. Tämä oli ensi kerta tuon jänisjutun jälkeen, kun
Miranda häntä löi, ja silloin oli käsi ollut lapsen, joka ei loukannut.
Nyt oli asianlaita toinen; ja karhu tunsi, että tuo pitkä muukalainen
oli tähän erotukseen syynä. Sydän kuohahti vihaisesti kontion
karvaisessa rinnassa. Se loi Mirandaan katkeran moittivan silmäyksen ja
tallusti hitaasti pois pitkin vihannan perunavainion vakoja.

Moniaan hetken epäröiden Miranda katsoi Kroofista Taaviin ja Taavista
Kroofiin. Sitten sydän soimasi häntä. Pientä itkun tapaista kurkussaan
hän nopeaan juoksi karhun perässä ja sen kaulaa halaillen supatti
katumuksen sanoja. Mutta niihin vähääkään huomiota kiinnittämättä Kroof
kulki tietään vakaasti metsää kohti, vetäen perässään Mirandaa kuin
karvoihinsa takertunutta takiaista. Vasta kun se oli saapunut aivan
metsän reunaan siihen päivänpaisteiseen kolkkaan, jossa heidän oli
ollut tapana leikkiä ystävyytensä etäisinä ensi vuosina, vanha karhu
pysähtyi. Se kääntyi ympäri, istahti takakintuilleen, katsoi muutaman
sekunnin vakaasti tytön kasvoihin ja nuoli sitten hänen korvaansa. Se
merkitsi anteeksiantamusta ja sovintoa; mutta Kroof oli liian syvästi
loukkautunut palatakseen Mirandan kanssa mökille. Immen pyytelyihin
vastaukseksi se vain ahkeraan nuoli hänen käsiään, ikäänkuin
rukoillen, ettei häntä väärin ymmärrettäisi, sitten laskeutui alas
neljälle jalalle ja vaelsi pois metsään, jättäen Mirandan kyynelsilmin
katselemaan.

Kun Miranda palasi nuoren odottavan erämiehen luo, niin oli hänen
ystävällinen mielenkiintonsa kadonnut ja he kulkivat edelleen mökille
ylläpitäen kylmäkiskoista äänettömyyttä -- aivan toisenlaista kuin
se kaunopuhelias äänettömyys, joka vajaa puolituntinen aikaisemmin
oli heidän välillään vallinnut. Kirstin tervehdys oli niin lämmin
kuin Taavi suinkin saattoi toivoa, eikä hän sanallakaan moittinut
häntä niin monen vuoden laiminlyönnistä -- josta hän, Taavi itse, sen
sijaan nyt soimasi itseään kahta katkerammin. Paras turva omantunnon
soimauksia vastaan on toisten moite; mutta Kirsti säälimättä ja perin
pohjin riisti häneltä tämän turvan. Kirsti uteli häneltä yksityiskohtia
myöten, minkälaista oli elämä yksinäisenä ansamiehenä, onnitteli häntä,
että hän oli niin hyvin menestynyt, näytti olevan myötätuntoinen
hänen ammattiaan kohtaan eikä yrittänytkään käännyttää häntä
kasvisruoka-järjestelmään. Katsellessaan Kirstin jaloa muotoa ja hänen
voimassaan ja tyyneydessään yhä kauniita kasvojaan nuori mies muisteli
niitä muinaisia kylän parjauksia ja päätteli, ettei Frank Craig voinut
omasta tahdostaan hylätä vaimoa, joka oli näin kauttaaltaan suloinen
ja miehen mielen mukainen. Hän päätti tiheään käydä täällä raivion
mökillä, vaikkapa Miranda olikin häntä kohtaan ynseä.

Ja ynseä impi kieltämättä oli hänelle koko illan, -- kylmä ja
välinpitämätön, ikäänkuin häntä ei olisi ollutkaan, lukuun ottamatta
tietenkään illallisateriaa, jonka aikana sekä kohteliaisuus että
vieraanvaraisuus velvotti häntä pitämään huolta siitä, ettei vieras
istunut tyhjä lautanen edessään, ja ettei hänen ateriaansa turmeltu
itsepintaisella vaitiololla. Taavi katseli häntä salavihkaa äidin
kera jutellessaan; eikä se seikka, että immen kesytön herkkä kauneus
sykäytteli hänen vertaan ja saattoi naurettavaksi hänen sydämensä
kiukun, suinkaan estänyt häntä nauttimasta kunnon ateriaa, munia,
höyryäviä, voilla voideltuja piiraita siirapin keralla ja makeata
kotijuustoa viinimarjahyytelöineen. Kirsti ei sietänyt kuullakaan,
että hän lähtisi pois yön selkään, ja hän siis jäi ja nukkui samassa
vuoteessa, jossa hänen isänsäkin oli nukkunut toistakymmentä vuotta
takaperin.

Aamulla hän oli uutterana apuna karjapiha-askareissa, josta Kirsti
häntä kaunein sanoin kiitti; Miranda kuitenkin oli yhä jäätävän kylmä
hänen ihailulleen. Mutta aamiaisen aikaan Kroof palasi takaisin,
vieläpä sillä mielellä, ikäänkuin olisi kokonaan unohtanut illan
pienen ikävyyden. Taavia se ei ollut huomaavinaankaan, vaan katseli
hänen lävitseen, taakseen ja ympärilleen; mutta mesikämmenen palattua
Mirandan käytös hieman menetti jäykkyyttään. Omatunto ei enää soimannut
häntä yhtä ankarasti, kun hän huomasi, ettei hänen hetkellinen
kiintymyksensä vieraaseen ollut aivan auttamattomasti rikkonut suhdetta
vanhaan ystävään.

Taavi oli matkalla kyliin järjestääkseen eräitä raha-asioita ja
nahkain myyntiä. Huolimatta Kirstin vierasvaraisista vastasyistä hän
piti päänsä ja lähti matkaan heti aamiaisen jälkeen. Hänen ottaessaan
pyssynsä sängyn takaa nurkasta Miranda kuin rauhan merkiksi antoi
hänelle luotipussin. Mutta suurta ruutipulloa kirkkaan viheriäisine
nauhoineen hän ei antanut. Hän meni sen kerralla ovelle ja
kylmäverisesti tyhjensi sen sisällyksen takiaisten sekaan. Sitten hän
selittämättömän hymyn hymyillen ojensi pullon takaisin omistajalleen.

Nuorta metsästäjää harmitti. Ruuti oli hänen käsityksensä mukaan
pyhitettyä tavaraa ja niin mieletön haaskaus hänestä tuntui suorastaan
rikolliselta.

"Siinä oli kaikki ruuti, mitä minulla oli ennenkuin kylään pääsen", hän
sanoi soimaavalla äänellä.

"Sitä parempi", sanoi Miranda.

"Mutta eihän ymmärtääkseni ole mitään syytä hävittää sitä tuolla
tavalla", intti erämies.

"Kuka tietää, mitä voisi tapahtua meidän ja kylän välillä", arveli impi
tarkotellen.

Taavi punastui harmista. "Enkö minä antanut sanaani, etten minä menetä
hiuskarvaakaan elukkainne selästä?" hän kysyi.

"No mitä te sitten teette ruudilla siirtokunnan tällä puolella?" impi
kysyi kiusottavan itsepäisenä.

Vaikka nuori erämies olikin vakava ja selväjärkinen, niin ei hän
kuitenkaan ollut sananvaihdossa ovela, ja Miranda oli häntä julman
paljon etevämpi. Hämillään hänen viime kysymyksestään Taavi pahasti
sekaantui vastauksessaan.

"Mutta -- entä jos pantteri hyppää päälleni, niinkuin oli eilen tehdä?"
hän väitti vastaan.

"Ettekös te luvannut, ettette hiuskarvaakaan menettäisi ainoankaan
selästä", arveli siihen Miranda miettiväisenä, mutta voitonilolla.

"Antaisitteko te sitten pedon tappaa minut vain sen vuoksi, että
pitäisin lupaukseni?" hän vastasi ja leikillisyys alkoi selvittää hänen
hämmennystään.

"Enkä tiedä, miksikäs ei", mutisi Miranda. "Ja oli miten hyvänsä,
teidän täytyy nyt tulla ruuditta toimeen. Eikä teidän tarvitse pelätä,
Taavi", -- tämän hän sanoi hyvin suojelevalla äänellä -- "isällänne ei
ole koskaan pyssyä, kun hän meillä käy, eikä hän ole sitä vielä koskaan
tarvinnut."

"No hyvä sitten", nauroi Taavi, "minä koetan pitää varani enkä aio
aivan kuoliaaksi pelästyä. Hyvästi, Kirsti! Hyvästi, Miranda! Saattaapa
tapahtua, että minä taas pikapuoleen käyn teitä katsomassa."

"Ennenkin kuin kahdentoista vuoden päästä", sanoi Kirsti viehkeästi
hymyillen, ja tämä hymy karsi kaiken moitteen hänen sanoistaan.

"Eiköpähän", vastasi Taavi ja lähti pitkin joutuisin askelin polkua
poistumaan.

Mirandan silmät seurasivat häntä vastahakoisesti.




XIII LUKU.


Lypsyaikana.

Nuori Taavi Titus ei ollut aivan vailla alkeellisia tietoja naisesta,
vaikka hänellä olikin ollut niin vähän tilaisuutta perehtyä tähän
kaikista tieteistä vaikeimpaan. Hän ei käynyt raivion mökissä toista
kertaa, ennenkuin oli antanut Mirandan monta viikkoa ihmetellä, miksi
viipyi tulematta. Vasta kun maissivainiolla oljet olivat valkoisen
ja harmaan kirjavat ja kurpitsat kullan keltaiset, kun tatarsarka
oli kirkkaan ruskea, kun vaahterain tulipuna metsän reunalla alkoi
haalistua, -- silloin hän eräänä iltapäivänä myöhään palasi tavallisin
hitain askelin, juuri samalla kun lehmänkellojen hidas _tänk ä tonk_
alkoi mehevin äänin julistaa lypsyaikaa ja auringonlaskua. Syksyn
elähyttävä raikkaus sydänmaan aukealla vastasi suloisesti sieraimiin
hänen tullessaan ulos metsien lämpöisemmästä hiljaisuudesta. Haju,
lehmänkellojen ääni -- ne olivat kodikkaan suloiset koko päivän
yksinäisyyden jälkeen taipaleella. Mutta näköala -- harmaa mökki
taivasta kohti kohotettuna verkalleen paisuvalla vainioaallolla -- se
oli itse yksinäisyys. Raivio oli Taavista kuin pieni kaunis hukkunut
maailma ja hänen sydämeensä koski kipeään, kun hän ajatteli niitä
vuosia, jotka Miranda ja Kirsti olivat täällä yksin viettäneet.

Aivan metsän reunalla hän tapasi Kroofin, joka kaiveli ja pureskeli
kasvijuuria. Hän puhui sille ystävällisesti, mutta mesikämmen kiepautti
ympäri suuren takapuolensa eikä ollut häntä vähääkään huomaavinaan. Hän
olisi mielellään saavuttanut tämän viekkaan eläimen suosion, taikka
ainakin sen, että se olisi häntä suvainnut. Hän olisi niin suonut
käyvän, koska karhun käyttäytyminen oli jättänyt syvän vaikutuksen
hänen mielikuvitukseensa, ja koska sen suopeus Mirandan silmissä
varmaan kaikkein parhaiten puhuisi hänen puolestaan. Mutta hän ei
kuitenkaan koettanut tungetella tuttavuuttaan, ja siinä hän tekikin
viisaasti.

"Pikku hiljaa, poikani, pikku hiljaa vain. Tämä on naisväkeä; ja hyvin
luultavaa on, ettet tiedä miten se oikein on voitettava", hän itsekseen
mutisi leirinsä ainaisessa yksinäisyydessä saadun tavan mukaan. Jättäen
Kroofin omaan jurouteensa hän kiirehti mökille, toivoen siksi ajoissa
saapuvansa, että voisi auttaa Kirstiä ja Mirandaa lypsämään.

Vähää ennen kuin hän ovelle ehti, tapasi häntä uusi yllätys, mikäli
hän yleensä saattoi kokea yllätyksen tunnetta tässä tarumaisessa
ympäristössä. Mökin takaa astui esiin Wapiti sarvas, taikka ehkä
joku nuorempi sarvas, joka oli perinyt isänsä sisua kahdenkertaisen
annoksen. Aivan sen takana kulki kaksi naarasta, jotka epäluuloin
haistelivat vieraan ilmassa tuntuvaa hajua. Wapitin mielestä tämä
vieras epäilemättä oli vihamies, taikka ainakin epäiltävä, sillä eihän
mökillä koskaan käynyt vieraita. Se astui sirosti polulle, polki
uhitellen kauniita kavioitaan ja laski hyökkäysasentoon sarviensa
asevaraston. Ne olivat terävät ja lujat ne lokakuun sarvet, sillä tämä
oli tappelukuukausi ja sarvas oli sen varalle valmiina. Kiima-aikaan
Wapiti oli sankaria kiireestä kantapäähän.

Taavi Titus sattui hyvin tietämään, ettei tämä ollut Wapitin puolelta
mitään tyhjää uhittelua. Häntä se huvitti, mutta samalla hän oli
pulassa. Hän ei voinut taistella tätä odottamatonta vihollista
vastaan, sillä voitto ja tappio olisivat olleet yhtä kova kolaus hänen
toivolleen saada Miranda itseensä suostutelluksi. Ja siinä hän siis nyt
seisoi, Taavi Titus, tunnettu metsämies, Nimrod itse, jolta kiimainen
sarvas sulki tien! Hyvä, pula oli Mirandan aikaan saama. Hänen
velvollisuutensa oli myös hänet siitä päästää. Jääden seisomaan viiden
tai kuuden askeleen päähän Wapitista sen eteen hän nojasi rihlansa
perän varvastaan vastaan ja kajahutti täyteläällä sointuvalla äänellään
_heihoo, heihoo_! huutonsa tyyneen ilmaan. Metsän reunat ottivat huudon
kiinni ja vastasivat siihen yhä uudelleen ja uudelleen. Kirsti ja
Miranda tulivat ovelle katsomaan, ken huhuili, ja ensi silmäyksellä
käsittivät tilanteen.

"Kutsu pois koirasi, Miranda", huuti nuori Taavi, "niin tulen tästä
vieraaksenne."

"Se luulee, että aiot tehdä meille pahaa", selitti Kirsti; ja Miranda
juoksi apuun iloisesti nauraen.

"Elä pelottele tätä kilttiä pikku poikaa, Wapiti", hän huuti, työntäen
ison hirven pois tieltään ja juosten Taavin rinnalle. Heti kun Wapiti
näki Mirandan Taavin rinnalla, niin se käsitti, ettei vieras ollut
vihollinen. Sarviaan heilauttaen se astui syrjään ja johti joukkonsa
pois karjapihasta.

Tultuaan ovelle, jonka luona Kirsti odotti ystävällisenä, vaikka
muutoin asiaan puuttumatta, Taavi huudahti: "Taas tyttönne pelasti
henkeni, Kirsti. Ensin pantterin ja nyt kiimaisen sarvaan kynsistä.
Saapa nähdä, minkä kynsistä ensi kerralla!"

"Luultavasti kaniinin, taikka ehkä oravan", härnäili Miranda
pisteliäästi.

"Oli minkä tahansa", jatkoi Taavi hellittämättä, "kolmas kerta on joka
tapauksessa minun onneni. Jos vielä kerran pelastat henkeni, Miranda,
niin sitten sinun pitää aivan ottaa minut suojaasi. Minä tavallani
tulen sinusta riippumaan."

"Sitten, Taavi, taidat saada ensi kerralla suoriutua pulasta omin
neuvoinesi", vastasi Miranda päättäväisyydellä, joka ei juuri ollut
rohkaiseva.

"Siinä sait, Taavi", huomautti Kirsti tarkkaa puolueettomuutta
teeskennellen. Mutta Mirandan selän takana hän iski silmää, ikäänkuin
sanoakseen "elä ole milläsikään siitä, mitä hän sanoo, toista sydän
ajattelee!" Siinä ei kuitenkaan ollut vähääkään perää. Jos Taavi
olisi ollut niin ymmärtämätön, että olisi avoimesti kosinut, Mirandan
tunteitten tällä kannalla ollessa, niin hän olisi saanut äkkilähdön.

Taavi tuli siksi ajoissa, että sai olla apuna lypsämässä, mikä toimi
tuotti hänelle poikamaista iloa. Lehmät, joita oli viisi luvultaan,
ammuivat jo veräjällä. Kirsti toi ulos kolme peltikiulua. "Voit auttaa
meitä, jos sinua haluttaa, Taavi", hän huudahti, mutta Miranda näytti
kovin epäilevän, tokko niin kömpelö olento kykenisi lypsämisen hienoon
taitoon. "Osaatko lypsää?" hän kysyi.

"Tietenkin minä osaan, vaikkei minulla ole viime vuosina ollut paljoa
tilaisuutta harjotella", sanoi Taavi.

"Osaatko lypsää lehmän viottamatta sitä? Oletko varma siitä? Ja
osaatko lypsää loppumaidon aivan tyhjäksi?" Miranda itsepintaisena ja
ilmeisesti epäilevänä jatkoi.

"Annahan kun koetan", sanoi Taavi.

"Antaa hänen saada vanha Kirjo, Miranda. Ehkä hän saa sen lypsetyksi
siinä kuin me muut", arveli Kirsti.

"Niin, miks'ei, kuka hyvänsä voi Kirjon lypsää", myönsi Miranda; ja
Taavi itsekseen lupaili, että jos hänestä mihinkään oli, niin lypsäisi
hän vanhan Kirjon, lypsäisi aivan tyhjäksi, lypsäisi sen mieliksi
ennenkuin Kirsti tai Miranda olisivat ensimäisestäkään lehmästään
selviytyneet. Hän silitti lehmän kylkeä, kyhni hiljaa sen mahaa ja näin
aikaan sai ystävälliset välit, ennenkuin alkoi; ja hänen suuren kätensä
joustava vakavuus sattui mainiosti sopimaan Kirjon suuriin nisiin.
Lehmä katsoi häneen suosiollisesti ja antoi maitoansa runsaasti. Kun
täydet suihkut alkoivat kiulussa soida yhä maitoisammin, niin Taavi
tiesi, että kaikki kävi, niinkuin pitikin, ja hän joutui luomaan
katseen kilpailijoihinsakin. Siinä Kroof hänen ihmeekseen seisoi
takakynkillään aivan Mirandan vieressä, kapea punainen kieli roikkuen
avoimien laiskojen leukojen välistä, ja suurella mielenkiinnolla
katseli maitolähteitä.

Kirstin vielä painaessa punaliinaista päätään lypsettävän kylkeä
vastaan ja Mirandan juuri ruvetessa pingoittamaan ulos lihavaa
loppumaitoa läkkituoppiin, Taavi oli saanut urakkansa suoritetuksi.
Hänen kiulunsa -- johon hän oli lypsänyt loppumaiden muun maidon
sekaan, -- vaahtosi kermaisena reunoja myöden täynnään.

Taavi nousi seisomaan ja kehaisi itseään. "Jonain päivänä kun on liikaa
aikaa", hän uhitteli, "minä opetan teitäkin lypsämään."

"Älä luulekaan, että se jo tuli kaikki tehtyä", vastasi Miranda ylös
katsomatta. "Minä lypsän Kirjosta vielä korttelin, kunhan tästä pääsen."

Mutta Kirsti tuli siihen ja vilkaisi kiuluun. "Etpä, Miranda, -- et
tällä kertaa", hän huudahti. "Taavi on meidät voittanut, ei siitä
epäilemistä. Vanha Kirjo ei eläissään ole meille antanut täydempää
kiulua. Taavi, sinä osaat lypsää. Käy ja lypsä Mikko, se mustan ja
valkoisen kirjava, minun edestäni. Minä jätän sinut tänne Mirandan
kanssa lypsyä lopettamaan, ellette rupea riitelemään; minä sillä välin
menen ja laitan teille oikein tavallista paremman illallisen, ehkä
sitten taas pian käyt luonamme. Minä tiedän, että teillä miehillä on
sydän vatsassa, jotta me naiset voisimme sen sitä helpommin tavottaa.
Mikähän meidät olisi perinytkään, ellei Luoja olisi opettanut meitä
ruokaa laittamaan!"

Moinen tavaton leikin lasku osotti Mirandalle, että Taavi oli
suuresti hänen synkän äitinsä suosiossa, ja tämä vaikutti, että hänen
teki mielensä olla vielä tavallistakin jäykempi tasapainoa yllä
pitääkseen. Taavi yritti saada aikaan keskustelua, mutta Miranda
vain vastaili juu ja ei, niinkauan kuin lypsyä kesti, ja pian saikin
pojan alakuloisena vaikenemaan. Tuli sitten illallinen, -- ateriaan
kuului verestä maissijauhossa paistettua taimenta, kullankeltaisia
kuumia maissipiiraita punaisen siirapin kerällä, tomaattien kerällä
paistettuja munia ja hörkkää kerman keralla, ja kaikki mitä parhaiten
valmistettua Kirstin lupauksen mukaan. Aterioidessa Miranda taas hiukan
suli ja puheli vapaasti. Mutta Taavia oli niin pahasti nolattu, ettei
hänen hyvä tuulensa tahtonutkaan enää palata. Hänen kielensä se nyt
vain vastaili juu ja ei. Huomatessaan töykeytensä johtaneen semmoiseen
tulokseen Miranda tunsi herkän sydämensä pehmenevän. Hän kääntyi
tuolillaan pistääkseen vieressään istuvan Kroofin odottavaan suuhun
suuren palan siirappiin kastettua maissipiirasta ja puhui nyt Taaville
äänellä, jonka sulo väreili pojassa aina sormenpäihin saakka. Keimailun
vaisto, joka on synnynnäinen eikä piilevälle metsäkansallekaan vieras,
alkoi liikahdella Mirandan kokemattomassa sydämessä.

"Lähden illalla järvelle, Taavi", hän sanoi, "ja lasken yöksi siimaa,
ehkä saan taimenen. Kuu on täysi ja järveä kannattaa katsella. Etkö
tahdo tulla meidän kanssamme?"

"Enkö tahdo? Enpä, Miranda, tiedä mitään hauskempaa!" vastasi Taavi
innokkaasti.

"Lähdemme paikalla, kun olemme saaneet astiat pestyksi", sanoi impi.
"Ja sinä voit meitä siinä auttaa -- vai mitä, äiti?"

"Tietenkin Taavi voi meitä auttaa", vastasi Kirsti, "jos sinulla on
luontoa panna hänen kaltaistaan naisten työhön. Mutta minä ajattelen,
etten minä lähdekään kanssanne yöksi järvelle. Kroof ja Taavi saavat
pitää sinusta huolta."

"Taikka minä Taavista, niin se pikemminkin käy", huudahti Miranda
harmistuneena, muistellen sekä Wapitia että pantteria. "Mutta mikä
sinun on, äiti? Tule mukaan. Ei ole lainkaan yhtä hauskaa, ellet sinä
ole myötä."

"Minusta tuntuu, että minua tänä iltana vaivaa jonkinlainen väsymys, ja
minun tekee mieleni jäädä kotiin ajattelemaan."

Miranda hyppäsi pöydän äärestä, huolestusta kasvoillaan, ja juoksi
ympäri äitinsä tuolin luo.

"Väsymystäkö, äiti!" hän huudahti, tutkien huolestuneena hänen
sävyjään. "Kuka on koskaan kuullut sinun ja minun laisten voimallisten
ja oikealla tavalla eläväin ihmisten puhuvan väsymyksestä? Minä
pelkään, ettet voi hyvin, äiti; en kulje täältä askeltakaan."

"Kyllä, lapseni, kyllä sinun täytyy", vastasi äiti, eikä Miranda ollut
vielä koskaan kapinoinut sitä lujaa sävyä vastaan, joka nyt oli Kirstin
äänessä. "Minä tosiaan tahdon olla vähän yksinäni ja ajatella. Taavin
käynti on herättänyt minussa paljon vanhoja ajatuksia ja minä tahdon
vähän muistella niitä. Minä luulin niiden jo vuosia takaperin kuolleen
ja jääneen unhotukseen!"

"Onko se varma, äiti, ettet ole sairas?" jatkoi Miranda, palaten
epäröiden takaisin paikalleen.

"On, lapseni, en minä ole sairas. Mutta minä olen näinä viime päivinä
aina silloin tällöin tuntenut väsymystä, vaikk'ei olisi ollut syytä.
Minä alan tuntea, että tämä metsien suuri yksinäisyys minua jollain
tavalla kuluttaa. Minä olen, Taavi, kaikkina näinä vuosina pysynyt sen
suojassa pystyssä ja se on antanut minulle rauhaa ja voimia aikoina,
jolloin minä, Jumala sen tietää, sitä kylläkin tarvitsin. Mutta minusta
tuntuu, että se on minulle jollain tavalla liian paljon, ja se ajan
pitkään musertaa minut. Mökkimme on minulle rakas, mutta en tahdo
täällä päiviäni päättää."

"Äiti", huudahti Miranda, hypäten jälleen ylös tuoliltaan, "en
eläissäni ole kuullut sinun tuolla tavalla puhuvan! Ettäkö sinä aiot
hylätä mökkimme! Hylätä metsät! Minä en voisi elää, minä en suorastaan
voisi elää missään muualla!"

"On niitä muitakin paikkoja, Miranda", mutisi Taavi. Mutta Kirsti
jatkoi syittensä selitystä.

"Sinun laitasi, lapsi kulta, on vähän toinen", hän sanoi miettiväisenä.
"Sinä olet täällä kasvanut. Metsät ja taivas ovat sinut muodostaneet.
Ne ovat sinun veressäsi. Sinä elät ja hengität niitä. Sinä olet
kummallinen lapsi, enemmän keijukainen tai muu metsän olento kuin
ihmislapsi, jo ennenkuin tänne metsän helmaan tulitkaan. Kaikki mitä
metsässä elää, näyttää pitävän sinua kaltaisenaan; ja sinä näet
semmoista, mitä muut ihmiset eivät näe, -- mitä metsän kansa ei
itsekään näe. Niin niin! sinun laitasi, Miranda, on vähän toinen. Isäsi
tapana oli katsella sinua ja sanoa, että sinusta tulisi naisfauni
taikka metsän kuningatar, taikka että keijukaiset sinut veisivät.
Tämä paikka sopii hyvin sinulle. Ja minun oli tapana ajatella, että
minä olin kyllin iso ja luja luonnoltani voidakseni kestää tätä koko
loppuikäni. Mutta minä alan luulla, että se on minulle liikaa. Minä en
tahdo kuolla täällä, Miranda!"

Miranda tuijotti häneen suuresti huolissaan.

"Sinä et saa kuolla, ennenkuin minäkin olen kyllin vanha kuollakseni,
äiti", hän huudahti, "sillä minä en voisi elää päivääkään ilman sinua.
Mutta", hän kiihkeästi lisäsi "minä tiedän, että minä kuolisin pian,
suoraa päätä, jos minun täytyisi lähteä pois mökistämme! Minä tiedän,
että niin kävisi!"

Miranda puhui sitä rajummalla varmuudella, kun hän juuri sitä
sanoessaan tunsi epäilevänsä omia sanojaan. Hän väläykseltä näki
itsensä vanhenevan täällä aavassa sydänmaassa kahden Kirstin kanssa
ilman ketään muita likimaillakaan. Ja se henkilö, joka niin julmasti
loisti poissaolollaan, oli hämärästi nuoren Taavin näköinen. Hän ei
itseltään kysynyt, oliko mahdollista, että hän vielä kerran haluaisi
hyljätä mökin, hiljaisuuden ja aarniometsän kaiken kansan, mutta
jossain sydämensä sisälokerossa hän tunsi, että sekin oli mahdollista,
ja se kipeästi kouristi hänen sydäntään. Hän juoksi ja kietaisi
molemmat käsivartensa Kroofin kaulan ympäri ja pyyhkäsi salaisen
kyynelen sen pörhöiseen turkkiin.

Taavi, jonka vaisto nopeaan terottui pelosta, että koko järvimatka ehkä
menisi myttyyn, älysi keskustelun joutuneen vaaralliselle tolalle.
Hän sen vuoksi varovaisesti muutti puheenaineen lausuakseen ajatuksia
maissipiiraista.




XIV LUKU.


Hirvien hirnunta kuutamolla.

Kuu oli jo noussut matalalle taivaanrannalle ja paistoi suurena ja
täydellä terällään mökin akkunasta, kun Miranda oli valmiina lähtöön.
Hän otti pienen tinatun kattilan, jossa oli vähäisiä kaloja täyiksi.

"Missä ovat siima ja koukut?" kysyi Taavi.

"Niitä pidän ontossa puussa järven rannalla", sanoi Miranda. "Mutta älä
ota tuota kapinetta mukaan, taikka et tule minun kanssani!" hän lisäsi
terävästi, kun nuori mies tarttui rihlaansa.

Tämä laski sen sukkelasti taas luotaan.

"Mutta yöllä, Miranda!" hän koetti vastustella.

"Oletko varma siitä, ettei ole vaaraa?"

"Älä tule sitten, jos pelkäät!" impi vastasi murhaavasti ja astui ulos
valoon ja kylmään kirpeään ilmaan.

Taavi tuota pikaa oli hänen rinnallaan välittämättä sen enempää
pilkasta, joka sopi häneen vähemmän kuin kehenkään muuhun mieheen.
Mirandan toisella puolella tallusteli kömpelö Kroof, immen hyväilevä
käsivarsi kaulallaan.

"Me emme viivy kauaa, äiti", huudahti Miranda Kirstille, joka oli
tullut oveen.

Mutta ennenkuin oli kuljettu kahtakymmentä askelta Kroof äkkiä
seisahtui aprikoimaan. Se piti Mirandan suojelemista (vaikk'ei Miranda
mitään suojelusta kaivannut) omana erikoisena virkanaan näillä
yöllisillä retkillä, joille impi lähti sillä päällä ollessaan. Aikoiko
tuo kehno vieras nyt anastaa hänen virkansa ja etuoikeutensa? Hän,
Kroof, ei aikonut suostua mihinkään jakoon. Parempi jäädä sinne, missä
häntä tarvittiin.

"Tule mukaan, Kroof!" kehotti Miranda, kiskaisten sitä karvoista.
Mutta mustasukkainen karhu oli itsepäinen. Se pyörsi ympäri ja lähti
tallustamaan mökin ovea kohti. Mirandaa harmitti.

"Jääköön sitten!" hän huudahti, käänsi kasvonsa metsää kohti ja hymyili
entistä ystävällisemmin nuorelle Taaville. Kroof kieltämättä oli sangen
harmillinen.

"Niin oikein!" sanoi Taavi, joka oli iloisempi kuin hän uskalsi
näyttääkään. "Se jää äitisi seuraksi kunnes palaamme takaisin."

"Kroof näyttää ajattelevan, että minä olen sen omaisuutta!" sanoi
Miranda miettiväisenä. "Minä pidän siitä enemmän kun mistään muusta
maan päällä äitiä lukuun ottamatta; mutta minä en saa pilata sitä, kun
se tyhjästä suuttuu. Eihän sovi, että se rupee kadehtimaan, kun minä
olen sinulle ystävällinen, Taavi! Minä olen sille kovin vihoissani, kun
se oli niin tuhma. Pitäisihän sen tietää, ettet sinä ole minulle mitään
sen rinnalla; vai mitä?"

"Tietysti", myönsi Taavi niin rattoisasti kuin saattoi. Sitten hän
viekkaasti alkoi Mirandaa suostutella, kertoen laajalti Pekka nimisestä
kesystä karhusta -- sen henkisistä, siveellisistä ja ruumiillisista
ominaisuuksista, -- jonka eräs kylän tukkimiehistä omisti. Aihe olikin
viisaasti valittu ja sillä oli se vaikutus, että Miranda tunsi itsensä
melkoista vähemmän vieraaksi ihmisten maailmaa kohtaan. Se hänessä
herätti semmoisen ajatuksen, että ihmisten maailman ja aarniometsän
välillä ehkä sittenkin saattoi olla jonkinlaista ymmärrystä.

Kun kuutamoinen aukea jäi heidän taakseen, niin tavotteli kuun aavevalo
heitä pitkillä sormillaan siellä täällä hajoavien lehväkaartojen
lomitse. Sitten viimeinenkin pujotteleva säde jäi taakse ja he astuivat
lauhaan pimeään. Taavi huomasi mieluisaksi, vaikka välttämättömäksi
pakoksi pysytellä lähellä Mirandan kyynärpäätä, jopa niin että kosketti
hänen hamettaan, sillä eivät hänenkään tottuneet erämiehen silmänsä
alussa huomanneet mitään. Mutta Miranda, joka oli niin ihmeellisen
terävänäköinen, astui sukkelaan ja epäröimättä, ikäänkuin keskipäivällä
ja sileätä tietä.

Mutta pian Taavinkin silmät tottuivat ja hän kykeni erottamaan
epämääräisiä eroavaisuuksia, sekä sankempia kohtia että puoleksi
läpikuultavia pimeyden vahvassa vaipassa, Sillä jonkun verran valoa
oli, se mikä lukemattomien taittumisien ja heijastuksien kautta pääsi
aarniometsän syvyyksiin tunkeutumaan latvimmaisten lehtien marista
pinnoista, jotka heijastivat taivaankannen valoa. Ja vuosikausia
elettyään luonnon ainaisen puhdistuksen alaisena hän lisäksi oli
kehittynyt niin puhdasveriseksi ja herkkähermoiseksi, että muut
aistimet korvasivat sen mikä näöstä puuttui. Hän näytti paremminkin
tuntevan kuin näkevän petäjän ja koivun runkojen täyden aineen, kun
kasvot olivat tulleet niistä käsivarren mitan päähän. Ja sammalen
alta hän tunsi kovempaa paisuvaa maata, aina kun juuriverkko lähestyi
puuta, johon se kuului. Hänen sieraimensa erottivat petäjän, kuusen,
hemlokin, balsamipoppelin ja hyvälle tuoksuvan dirka puun heidän
niiden ohi kulkiessaan; ja tamarakkisuon läheisyyden hän vainusi jo
paljoa ennen kuin sille tultiin. Korvistaan hänellä vain ei ollut
apua. Lukuunottamatta Mirandan askelia, jotka olivat pehmeät kuin
untuva sammalella, ja hänen omaa raskaampaa, mutta taiten masennettua
astuntaansa, ei metsässä kuulunut mitään, lukuun ottamatta epämääräistä
kuisketta, joka oli niin heikkoa, että se saattoi olla lehtien
supatusta tai pienempiin oksiin kohoovan kasvimehun kihinää. Hän ei
virkkanut sanaakaan, sen enempää kuin Mirandakaan. Hiljaisuus oli
niin juhlallista, että ääni olisi kuulunut loukkaavalta. Huomatessaan
mahdottomaksi pysyä rinnalla kompastelematta ja pahaa ääntä aikaan
saamatta Taavi vastaan sanomatta alistui immen etevämmän johdon
alaiseksi.

"Sinun täytyy nyt nähdä minunkin puolestani, sinä ihmeteltävä Miranda,
sillä en enää pysy rinnallasi!" hän kuiskasi immen korvaan. Kun
impi niskassaan tunsi hänen hengityksensä vienon lämmön, niin kulki
hänen ruumiinsa kautta väristys, joka kerrassaan hämmensi; mutta
immestä se tunne oli mieluinen. Taavi tarttui Mirandan käsivarteen
sangen hellävaroen, itseään vähän tukeakseen, ja melkeinpä hämmästyi
sitä, että impi sen salli. Taavi oli kuitenkin siksi viisas, ettei
kiinnittänyt tähän suosion osotukseen liian suurta huomiota. Hän
päätteli itsekseen, että Miranda, joka ei ollut kylän tyttöjä, ei sillä
tarkottanut niin mitään.

Äkkiä he näkivät aivan edessään kaksi kalpeata hehkuvaa silmää, jotka
olivat parin jalan verran maasta. Miranda puristi kainaloon pujoteltua
kättä merkiksi, ettei Taavin tarvinnut kaivata rihlaansa. Eikä Taavia
sillä hetkellä haluttanut kaipailla mitään.

"Ilves!" hän kuiskasi immen korvaan.

"Ei, pantteri!" mutisi Miranda välinpitämättömästi suoraan eteenpäin
astuen. Taavi ei, tämän pelottavan sanan kuullessaan, asianhaaroihin
nähden voinut kokonaan masentaa huoliaan. Pantteria ei ole hyvä
pimeässä kohdata. Mutta kalpeahehkuiset silmät vaipuivat salaperäisesti
maata kohti ja peräytyivät Mirandan edelleen astuessa; ja muutaman
sekunnin kuluttua ne luisuivat toiselle puolelle ja katosivat.

"Millä ihmeellä sinä saat tuon aikaan, Miranda?" kuiskasi Taavi melkein
kammolla.

"Ne tuntevat minut", vastasi impi; ja tämä oli hänestä, vaikk'ei
Taavista, aivan riittävä selitys.

Ei puhuttu sen enempää. Pimeyden lumous sai kummankin kulkemaan
henkeään pidätellen. He olivat kumpikin omituisen sähköisen tunteen
ja odotuksen jännityksessä. Taavin sormet immen käsivarrella leväten
väreilivät kumman suloisesti. Kerran kuului aivan heidän vierestään
kuusen kuorta kapuavien kynsien rapinaa, ja sitten ylhäältä hehkui
heitä kohti kaksi pientä valopistettä, jotka olivat aivan lähekkäin.
Miranda ja Taavi kumpikin hyvin tiesivät, että se oli pesukarhu,
eivätkä sanoneet mitään. Kauempana he äkkiä tapasivat aavemaisen
hohtavan olennon, joka oli aivan heidän tiellään. Se oli melkein miehen
mittainen. Tämä aavemainen valo kasvoi ja katosi heidän silmäinsä
edessä. Pelokas mielikuvitus olisi voinut sanoa sitä hengeksi, joka
oli lähetetty heitä varottamaan, että heittäisivät yrityksensä kesken.
Mutta he tiesivät, että se vain oli laho koivupökkö, joka oli alkanut
hehkua fosforivaloa. Heidän ohi kulkiessaan Taavi murti siitä palasen
ja hienonsi sen, ja sen sinervä valo tarttui vähäksi aikaa hänen
sormiinsa kuin haju.

Vihdoin he kuulivat huuhkajan juhlallisesti huhuavan etäämpää.
"_Tu'oh-huu-huu-huu-uu_", sen kolkko alakuloinen ääni kajahteli.

"Me olemme lähellä järveä", Miranda kuiskasi. "Minä tunnen Uah-huun; se
asuu vanhassa puussa aivan veden partaalla. Me olemme melkein perillä."
Sitten kimalteli valoa, rikkinäistä ja haaleata, kuutamon hopeoimasta
etäisestä pinnasta. Pian tuntui kylmän henkäys, vaikka oli aivan tyyni.
Ja sitten he tulivat järven avoimelle rannalle.

Miranda irrotti päättävällä liikkeellä käsivartensa Taavin
kouristuksesta ja sitten he rinnan astuivat pitkää oikealle päin
kaartavaa hiekkarantaa.

"Katsoppa tuota nokkaa", sanoi Miranda, "jolla seisoo yksi ainoa
nuokkuva puu. Siihen puuhun olen piilottanut siimani ja koukkuni."

"Kuinka voit laskea siimaa ilman venettä?" kysyi Taavi.

"Minulla tietysti on vene!" impi vastasi. "Isäsi teki minulle toissa
kesänä haapion ja minä pidän sitä tuon nokan takana."

Kuu oli nyt noussut korkealle ja kulki kaartaan hyisessä loistossa
rannattoman aarniometsän yllä. Järvi oli tyyni kuin peili. Ranta oli
sangen sileä ja valkoinen, maan puoleinen reuna puiden varjoista
lovisena. Eräässä paikassa kasvoi kolme pajua yhdessä ryhmässä aivan
lähellä veden reunaa, luoden läpikuultavan salaperäisen varjon.
Juuri samassa kun Taavi ja Miranda saapuivat tähän hohtavan hiekan
keskelliseen pieneen keitaaseen, kuului veden poikki uroshirven pitkä
täyteläs hirnunta. Se oli syvä, soinnukas ja kauas kantava ääni, se
tavallaan tuntui olevan itse autiuden julki lausuttu ajatus.

"Tuo vasta on minun mielestäni soitantoa!" sanoi Taavi.

Mutta ennenkuin Miranda ennätti sanoa mitään, vastasi aivan vierestä
metsän pimeydestä jyrisevä karjuva hirnaus; alusmetsästä kuului
raskasta ryskettä ja hiekan reunaan ilmestyi toisen uroshirven korkea
patsasmainen haahmo, taisteluun vaatijaa tähyten. Huomatessaan Taavin
ja Mirandan se paikalla hyökkäsi niitä kohti.

"Sukkelaan puuhun!" huuti Taavi temmaten tupestaan pitkän puukkonsa ja
astuen immen eteen.

"Älä puutu asiaan, niin käy kaikki hyvin!" sanoi Miranda terävästi.
"Seiso sinä tuon puun takana!" ja tarttuen hänen käsivarteensa impi
koetti työntää hänet näkymättömiin. Mutta Taavi hetkisen typerästi
vastusti.

"Houkka!" impi hänelle tiuskasi. "Kuinka luulet minun tulleen tähän
asti toimeen ilman sinua?"

Immen silmäin kiukku lävisti hänen mielensä ja sai hänet järkiinsä.
Taavi oivalsi, että Miranda tavalla tai toisella hallitsi tilannetta,
ja vastahakoisesti astui hän ison pajun taa. Se olikin viime tingassa,
sillä raivostunut eläin oli melkein saavuttanut heidät. Samalla
järveltä tuleva ilman henkäys kantoi Mirandan hajun eläimen sieraimiin
ja sai sen epäröiden peräytymään. Miranda paikalla vihelsi pehmeästi ja
astui ulos kirkkaaseen kuutamoon. Uroshirvi tunsi hänet, seisoi aivan
hiljaa, kohotti valtavat sarvensa täyteen korkeuteensa ja kurkotti
impeä kohti pitkäntaipuisan kuononsa, ystävällisesti haistellen. Sitten
se lähestyi askel askelelta immen odottässa ja ojentaessa sitä kohti
pienen kätensä, kämmen ylöspäin; ja Taavi katsoi puun takaa ihmetellen,
vaikka vielä epäillen ja puukonpäätä hypistellen.

Samalla kajahti taas järven takaa ensimäisen hirven hirnaus. Tämä hirvi
paikalla unohti Mirandan. Se kiepahti sukkelaan ympäri, laski sarvensa
julkista taisteluunvaatijaa kohti, möläytti vastauksensa ja hyökkäsi
pitkin rantaa tappelemaan elämästä ja kuolemasta. Kun se oli kadonnut
mäntyniemekkeen taa, niin tuli pimeydestä näkyviin iso naarashirvi,
joka lähti sen perässä juoksemaan.

Miranda kääntyi Taaviin voitonriemuisena, unhottaen kaikki suuttumukset.

"Minä vannon, Miranda!" nuori erämies huudahti, "että se tyttö, joka
saa kiimaisen uroshirven lauhtumaan, se on varmaan metsän kuningatar.
Minä otan lakin päästäni teidän majesteettinne edessä!"

"Pane se taas päähäsi, Taavi", sanoi impi, joka ei vähääkään
pahastunut, "ja mennään sitten siimaa laskemaan."

Niemen nokan takaa löytyi rautapuu- ja mustikkapensaikosta [Tämä
pohjois-amerikkalainen kasvi (_Gaylussacia_) on pensas, jolla on
mustikan kaltaiset tummansiniset syötävät marjat. (Suom. muist.)]
puinen kanootti eli haapio täysin hyvässä kunnossa. Taavi työnsi sen
vesille ja Miranda nakkasi siihen kelan, jolle oli kiedottu vankkaa
turskasiimaa, siimassa aina neljän jalan päässä toinen toisestaan neljä
puolentoista jalan mittaista kieluketta vankkoine koukkuineen. Sitten
hän alkoi peltiastiastaan pistää koukkuihin täkyjä.

"Miks'ei niin pitkässä siimassa ole enempää koukkuja?" kysyi Taavi.

"Mitäpä minä pyytäisin enemmän taimenia kuin syödä jaksamme?" selitti
Miranda. "Ei niitä ole hauska pyytää tällä tavalla, eivätkä ne
suolattuina maistuisikaan paljon miltään."

Meloja oli vain yksi ja sen Taavi anasti. "Istu sinä keulassa, Miranda,
ja hoida siimaasi, niin minä melon", hän sanoi.

Mutta siihen ei Miranda vähääkään suostunut. "Kuuleppa nyt, Taavi", hän
huudahti, "nämä ovat minun hommiani ja sinä olet vieras. Totta tosiaan,
minun melkein on mieleni paha siitä, kun otin sinut kanssani. Istu nyt
vaan siinä, johon sinut on asetettu, ja tee, niinkuin minä käsken,
taikka en huoli sinua kanssani toista kertaa."

Nuori mies kävi nöyrästi venhoon polvilleen, vähän keulan puoleen,
mutta ei niin kauas, että kanootti hänen suuremman painonsa vuoksi
olisi käynyt nokkapainoon. Sitten Miranda astui siihen sirosti, istahti
perään poikkituhdolle ja alkoi pistellä melallaan tarkkaan ja ihmeen
taitavasti. Kanootti ääneti kiiti varjosta kareettomalle peilille.
Aivan nokan kohdalla, toistakymmentä syltä rannasta, kellui puinen koho
uppikiveen kiinnitettynä. Miranda pysäytti kanoottinsa sen viereen,
huovaten ääneti melallaan voimallisin rannepunalluksin. Kohossa oli
ruostunut määrly, ja siihen hän kiinnitti siiman pään.

"Tämän nokan edustalla taitaa olla syvää vettä", arveli Taavi.

"Tietenkin", vastasi Miranda. "Taimenia ei olekaan muuta kuin syvässä
vedessä."

Taavin oli kyllä lupa lausua julki mietteitään, mutta hommiin hän
ei saanut sen tehokkaammin ottaa osaa. Kun hän oli enemmän toimen
ja haaveen kuin puheen mies, niin ei tämä osa ollut hänen mielensä
mukainen, ja hän sen vuoksi piti suunsa; kun taas Miranda, kätevästi
siimaa lappän toisella kädellään, toisella kädellä taitavasti hoiti
melaansa siten, että kanootti liukui rantaa kohti. Hän oli liian
kiintynyt hommiinsa selitellääkseen niitä Taaville, mutta tämä näki,
että hän aikoi kiinnittää siiman toisen pään paaluun, joka kohosi
vedestä melkein rantapiissä.

Miranda pisti nyt siiman pään jalkansa alle, jotta se pysyi kiinni, ja
kahden käden melaan kiinni käyden aikoi laskea rantaan, kun samalla
yhtä koukkua nykäisi rajusti. Siima luiskahti hänen keveän jalkansa
alta ja lappoi järveen sen sileän tien. Taavi huomasi, miten kävi;
mutta hän oli siksi viisas, ettei ruvennut sanomaan, eikä edes äänellä
tarkottamaan, että "enkös minä . . ." Hän sen sijaan kääntyi ja osotti
kohoa, joka nyt liikkui hyvin oikullisestä, hyökkäillen puoleen ja
toiseen ja toisinaan aivan veden alle sukeltän. Järven lasimainen
peili meni rikki. "Sinä jo sait kalan, Miranda", hän huudahti
voitonriemuisena; ja hänen ilmeinen intonsa kokonaan lauhdutti Mirandan
harmin. Pari kolme kertaa melalla pistäen impi palautti kanootin kohon
luo ja Taavi sai palkkansa.

"Ota kohosta kiinni, Taavi", Miranda käski, "ja nosta kala kanoottiin,
minä sillä välin hoidan kanoottia."

Taavi suuren molskeen ja melskeen kerällä veti venhoon suuren,
ainakin kahdentoista naulan painoisen taimenen, ja nakkasi sen
pohjalle läiskimään. Miranda pisti puukkonsa sen niskaan ja tällä
inhimillisellä, vaikka tuimalla tavalla päätti sen taistelun.

Taavin ihaillen katsellessa kimaltelevaa saalista Miranda alkoi
päästellä siimaa kohosta.

"Mitä sinä nyt teet, Miranda?" kysyi Taavi, kun tyttö vielä otti syötit
muista koukuista ja nakkasi ne järveen.

"Emme viikkoon tarvitse taimenta, kun tämän saimme", impi selitti.
"Tämä kun on niin iso ja kaunis." Ja hän käänsi venhon keulan kohti
niemen varjoa ja omaa rantaa.




XV LUKU.


Riistapaisti.

Kautta koko seuraavan talven Taavi sovitti matkansa siten, että hän
saattoi käydä pari kolme kertaa kuussa raiviolla, mutta ei hän silti
huomannut Mirandan käyvän häntä kohtaan paljoakaan suosiollisemmaksi.
Toisinaan impi oli ystävällinen, kuten alussakin, toisinaan taas
välinpitämätön ja pilkallinen. Vain kerran hän näki immessä jonkun
verran mielihyvän merkkiä siitä että hän tuli. Tämä tapahtui kerran,
kun hän tuli metsän läpi lumikengillään kuutamossa, lumen hajottaessa
joka puolelle valoa, niin että polku näkyi taajimmassa tiheikössäkin.
Aamupuhteella tullen hän yllätti Mirandan navetan ovella tulossa karjaa
ruokkimasta. Impi punastui hänet nähdessään; ja hänen suuriin tummiin
silmiinsä tuli ilme, jota ei Taavikaan vaatimattomuudessaan voinut
aivan väärin ymmärtää. Mutta hänen ilonsa sammui sukkelaan, Miranda oli
häntä kohtaan ynseän välinpitämätön koko ajan, jopa siihen määrään,
että Kirsti moitti häntä epäkohteliaisuudesta, kun Taavi oli mennyt.

"Minkä minä sille voin, äiti!" impi selitti. "Minä en tahdo häntä
vihata, mutta mitä hän on teurastajaa parempi? Hänen leipänsä on
verellä tahrattu. Hyi! Toisinaan oikein tuntuu veren hajua, kun hän on
täällä, -- hajua kilttien metsäeläinten verestä."

"Mutta ethän sinä kuitenkaan tahdo estää häntä tulemasta", pahotteli
äiti.

"Tiedäthän sinä itse, että se tuottaa sinulle iloa, kun hän joskus käy
täällä", sanoi tyttö hämärästi.

Taavi jatkoi käyntejään aikaansa odottaen. Hän käytti joka tilaisuutta
totutellakseen Mirandan mielikuvitusta ihmisen tarpeihin, mikäli
hän niitä itse oivalsi, ja järkevään elämänkäsitykseen oman parhaan
ymmärryksensä jälkeen. Hän ei tehnyt tätä suoranaisesti, vaan
keskustelussa Kirstin kanssa, jolle hänen sanansa olivat lohdutusta
täynnään. Taavi oli päättänyt kumota Mirandan ennakkoluulot erämiehen
ammattia kohtaan, joka hänen mielestään oli ainoa miehen arvoinen
-- terveellinen, raikas, täynnään seikkailua, täynnään viehätystä.
Hän oli niinikään päättänyt voittaa immen syvälle juurtuneen
vastenmielisyyden liharuokaan. Hän tunsi, että vasta kun nämä molemmat
kohdat oli voitettu, kävisi Miranda kyllin inhimilliseksi ymmärtääkseen
ihmisrakkautta ja yleensäkin inhimillisiä tunteita. Tässä luulossa
hän visusti piti varansa, ettei millään tavalla kosinut; ja siten hän
rakensi paremmin kuin itse aavistikaan.

Taavi oli kylmän aikana hyvillään siitä, ettei Kroofia silloin näkynyt
ei kuulunut, sillä mesikämmen oli omalla vaiteliaalla tavallaan
osottanut itsensä kerrassaan leppymättömäksi. Taavi oli turhaan
koettanut ostaa sen suosion hunajalla, hyvällä kekomehiläishunajalla,
jonka hän oli kennoineen tuonut aina kylästä saakka. Mutta Kroof
ei tahtonut olla hänen kanssaan missään tekemisissä, ei millään
hinnalla; ja Taavi tunsi, että tämä seikka alensi hänen arvoaan
Mirandan silmissä. Hän toivoi, että Kroof sinä keväänä myöhään nukkuisi
pesässään petäjän juurien alla. Mutta samalla kun Taavi näin uutteraan
ja oman luulonsa mukaan viekkaasti puuhasi Mirandaa muodostellakseen
ja kehittääkseen, Miranda aivan huomaamatta muodostelikin häntä. Rihla
ja ansat alkoivat hänen ajattelemattansakaan menettää viehätystään;
ja hänen Kuah-Davikin takana olevan leirinsä sanomaton yksinäisyys
alkoi peittelemättä tuntua ikävältä. Kerran hän liian kauan viivytteli
laukaustaan vain siitä syystä, että ilves näytti niin pahaa
aavistamattomalta, vaikka muutoin oli mitä parhaan matkan päässä, joten
laukaus lopulta myöhästyi ja turkiskimppu siitä jäi yhtä hyvää nahkaa
köyhemmäksi. Ja ampuessaan kerran syvään lumeen nuoren naarashirven
hän tunsi mieltään kääntelevän oudolla tavalla, kun huohottava, verta
vuotava eläin loi häneen tuskallisen nuhtelevan katseensa. Hänen
kätensä ei ollut yhtä varma kuin tavallisesti, kun hän pisti puukkonsa
sen kurkkuun. Tämä oli heikkous, jota hän ei tahtonut ruveta liian
tarkkaan selvittelemään. Hän tiesi, että nuoren naarashirven liha
oli mureata ja hyvää, ja jäädytettyään sen hän ripusti sen kylmään
kellariinsa. Vaikk'ei hän olisi sitä hetkeksikään myöntänyt, ei
edes itselleenkään, niin oli hän kuitenkin mielissään siitä, ettei
karhujen kaataminen talvella kuulunut hänen hommiinsa, sillä jos hän
olisi karhun ampunut, niin hän ehdottomasti olisi tuntenut tehneensä
väärin Mirandaa kohtaan. Mutta samalla kun hän sydämensä salatuissa
syvyyksissä tunsi tämmöisiä tunnonvaivain pohjavirtauksia, menestyi
hänen metsästyksensä sinä talvena tammi- ja helmikuussa harvinaisen
hyvin; ketut, ilvekset ja ahmat näyttivät suorastaan juoksevan hänen
pyssynsä suuhun ja etsivän hänen ansojaan kuin pakopaikkaa. Hän tappoi
oikein uhmalla, ikäänkuin kurittaakseen mielensä orastavaa heikkouden
itua. Mutta ei hän ensinkään tuntenut entistä mielihyvää nähdessään
nahkavarastonsa kasvavan. Ammatti oli nyt muuttunut elinkeinoksi,
paljaaksi toimeentulon pakoksi. Mielihyvää hänelle sen sijaan tuotti,
kun hän näki Mirandan ruokkivan siivekkäitä ruokavieraitaan --
pulmusia, peukaloisia, punaisia käpylintuja, joukossa joku kiiltävä
variskin -- niiden aamusin kokoontuessa hänen ympärilleen saamaan
vilja -- ja leipämuru-ateriansa. Ne istahtivat hänen hiuksilleen,
olkapäilleen, käsivarsilleen; ja pyöreäpäiset lapselliset käpylinnut
nokkivat leipää hänen punaisten huuliensa välistä; ja silloin tällöin
hyppi varis sukkelaan kylkimyyryä hänen luokseen ja vallattomasti
kiskasi häntä mokkasiinin nauhasta.

Impeä kohtaan ei tarvinnut lämmittää Taavin sydäntä -- siellä paloi nyt
tuli, jota hän kaikesta metsäläisjäykkyydestään huolimatta osasi hyvin
huonosti salata -- ja se lämpeni lintujakin kohtaan ja niiden kautta
metsän kaikkea turkiskansaa kohtaan, hänen katsellessaan tätä kaunista
näkyä. Hän pani merkille, etteivät linnut vähääkään pelänneet Kirstiä,
joka niinikään ruokki niitä; mutta Mirandaa kohti hän huomasi niiden
osottavan vilkasta, jopa kilpailevaa kiintymystä, pyrkien kateesti
koskettamaan hänen kättään, jalkaansa tai hameenhelmaansa, kun hänellä
ei ollut tarjota minkäänlaisia herkkupaloja. Ja eräs toinenkin näky
talvi-illan hämärtyessä teki häneen oudon vaikutuksen. Silloin tulivat
kesyttömät valkoiset jänikset (Taavi samoin kuin Kirsti ja Mirandakin
sanoivat niitä kaniineiksi) lumen poikki mökin ovelle syömään, hyvässä
turvassa siitä, ettei ollut kissaa eikä portimoa kintereillä. Ne
tunkeilivat immen ympärillä ja näykkivät ahneesti hänen apilas- heinä-
tai porkkanatukkoaan; toiset hänen jaloissaan kyykkien, toiset pystyssä
istuen ja takoen hänen hameenhelmojaan hermostuneilla etukäpälillään,
kaikki korvillaan viittoen ja empimättä luottaen tähän apilakkaaseen
Mirandaan.

Kevätpuoleen Miranda alkoi olla huolissaan Kirstin terveyden vuoksi.
Hän huomasi, että äidin varmat kasvonpiirteet alkoivat käydä tavattoman
jyrkiksi ja poski- ja leukaluut pistää oudosti esiin. Sitten hän
huolestuneena tutkistelujaan jatkaessaan huomasi hänen ihonsa
alaisen kalpeuden, harmahtavan valkeuden silmäpielissä ja eloisuuden
puutetta huulien tavallisesti kirkkaassa veripunassa; sillä aina
siihen saakka Kirsti oli ennallaan säilyttänyt nuoruuden eloisat
värit ja vivahdukset. Ja sitten hänessä ilmeni välinpitämättömyyttä,
halua levätä ja hengähtää kesken aivan tavallisia puunhakkuu- ja
karjanruokkimistoimia. Tämä huolestutti neitosta paljon enemmän kuin
se, että Kirsti pyrki yhä enemmän istumaan takkavalkean ääressä
haaveilemassa, vaikka olisi ollut työtäkin. Miranda tunsi kykenevänsä
suorittamaan kaikki talviaskareet ja hän tiesi, että äiti, samoin
kuin hän itsekin, aina haaveili, kun sille päälle tuli. Mutta tämä
haaveileva hajamielisyys alkoi Mirandaa lopulta tuskastuttaa, kun äiti
eräänä aamuna, lunta tuiskivan myrskyn kasattua nietoksia akkunain
puoliväliin, antoi hänen luoda auki kaikki polut vähääkään auttamatta,
vieläpä syytäkään selittämättä tai anteeksi pyytämättä. Miranda ei
ollut siitä mitenkään pahoillaan, kaukana siitä; mutta hän alkoi
pelätä, pahoin pelätä. Se oli niin toista kuin vilkkaan ja uutteran
Kirstin tapa oli ennen ollut. Miranda tietysti kääntyi Taavin puoleen,
pyytäen hädässään neuvoa, kun Taavi seuraavan kerran saapui raiviolle.

Neuvottelu tapahtui navetan lämpimässä hämärässä, jossa Taavi tapansa
mukaan auttoi Mirandaa lypsämään, sillä välin kun Kirsti rakensi
illallista. Nuori metsämies näytti vakavalta, vaikk'ei hämmästyneeltä.

"Minäkin olen huomannut muutosta parina viime kuukautena, Miranda", hän
sanoi, "ja minä vähän ihmettelin, kuinka sinun suuret silmäsi, jotka
erottavat semmoisia asioita, mitä me tavalliset ihmiset emme näekkään,
eivät nähneet tätä, joka sinua niin läheltä koskee."

"Näinhän minä, Taavi", intti impi harmistuneena; "mutta minä en
käsittänyt, miten sinä olisit voinut asiaa auttaa. Enkä käsitä nytkään;
mutta kun ei ollut ketään muuta, jonka kanssa voisi siitä puhua",
lisäsi hän äänen väräyksellä, joka ennusti lähenevää itkua.

"Kyllä minä voisin jonkun verran auttaa, jos vain sallisit, Miranda",
vastasi Taavi epäröiden, "sillä hyvin minä tiedän, mitä hän tarvitsee."

"No mitä?" kysyi impi. Taavin äänessä oli jotain, joka herätti hänessä
painostavia, epämääräisiä pahoja aavistuksia.

"Hyvää tuoretta paistettua lihaa hän tarvitsee!" sanoi Taavi.

Seurasi hetken äänettömyys. Miranda kääntyi ja katsoi ulos ovesta
poikki kimaltelevien kenttien.

"Hänen verensä on käynyt laihaksi ja heikoksi", jatkoi Taavi. "Ei
mikään muu kuin liharuoka voi häntä nyt auttaa ja hänen tulee sitä
saada." Taavi alkoi aavistaa, että oli aika antaa Mirandan tuntea
lujempia otteita.

"Minä en usko sinua!" sanoi tyttö ja alkoi taas kiivaasti lypsää.

"No niin, saadaanpahan nähdä", vastasi Taavi. Mirandan äänettömyys
hänelle ennusti hänen mielipiteidensä hidasta voittoa.

Hän pani sinä iltana merkille, ettei Kirstillä ollut vähääkään
ruokahalua illallista syötäessä, vaikka kaikki ruuat olivat vietteleviä
ja hyvin valmistettuja. Mirandakin sen huomasi. Hän tunsi uusia pelon
tuskia äitinsä puolesta, mutta ajatteli samalla harmin tunteella, että
Taavi pitäisi jokaista oiretta oman käsityksensä vahvistuksena. Miranda
rehellisellä inholla tätä käsitystä vastusti, sillä hänen silmissään
liharuoka oli jonkinlaista salaista myrkkyä. Mutta Miranda oli liian
huolissaan äitinsä terveyden puolesta vastustaakseen julkisesti mitään,
eipä vihoviimeistäkään keinoa, josta luultiin apua olevan. Hän päätti
sen vuoksi pysyä tässä asiassa syrjässä ja antaa äitinsä ja Taavin
päättää se mielensä mukaan.

Nuoren erämiehen keskustelusta elpyneenä Kirsti oli aterian aikana
tavallista virkeämpi; sitä suurempi oli hänen pettymyksensä, kun Taavi
heti illallisen jälkeen nousi ylös matkaan lähteäkseen. Taavi ei
suostunut millään jäämään, intti vain, että hän oli tullut katsomaan,
olivatko he molemmat terveinä, ja sanoi erinomaisen tärkeiden asioiden
vaativan häntä oikopäätä palaamaan takaisin leiriin. Kirsti ei ottanut
uskoakseen. Hän käänsi Mirandaa kohti kasvonsa, joista puhui niin
peittelemätön nuhde, että immen täytyi ryhtyä itseään puolustamaan.

"No voi! eihän se ole minun syyni, äiti", hän intti ja naurahti hieman
väkinäisesti. "En minä ole ollut hänelle millään tavalla häijy. Jos hän
lähtee, niin ei se ole muuta kuin hänen omaa itsepäisyyttään, sillä
kyllä hän tietää, että me soisimme hänen jäävän yöksi nyt, niinkuin
aina ennenkin. Mutta antaa hänen mennä, jos tahtoo!"

"Miranda", sanoi äiti vakaasti nuhdellen, "minä soisin, ettet sinä
olisi niin jäykkä Taavia kohtaan. Jos sinä kohtelisit mykkiä eläimiäsi
samalla tavalla kuin häntä, niin tuskinpa ainoakaan palaisi luoksesi
toista kertaa. Sinä et näytä muistavan, että Taavi ja hänen isänsä ovat
ainoat ystävämme ja ettei varsinkaan nyt, kun isä on metsänhakkuussa,
ole ketään muuta kuin Taavi, johon voisimme luottaa."

"Voih! Ei minulla ole Taavia vastaan mitään, äiti, paitsi että hänen
kätensä ovat niin veriset", puolustautui impi ja käänsi pois kasvonsa.

Nuori erämies kohautti olkapäitään pahotellen, hymyili Kirstille hitaan
molemminpuolisen ymmärryksen hymyn ja astui ovea kohti.

"Hyvää yötä teille kummallekin", hän sanoi rattoisasti. "Enköpähän minä
ole täällä taas huomenna tähän aikaan päivästä."

Hänen lähtiessään Miranda hämmästyksellä ja lämpimällä tunteella
huomasi, että hän kerran ja ensimäisen kerran oli tullut ilman
eroamattoman pyssynsä seuraa. Tyhjän äänettömyyden aikana, joka seurasi
hänen lähtöään, Kirstin kielellä jo pyöri: "Miranda, minä soisin,
että sinä kiintyisit Taaviin". Mutta hänen naisen sydämensä ajoissa
varotti, eikä hän virkkanut mitään. Ja seuraus tästä järkevyydestä
oli, että Miranda sinä iltana levolle mennessään tunsi palon tapaista
sydämessään. Se että Taavi oli tullut ilman pyssyä, oli hänen
vaikutuksensa suoranaista tunnustamista ja se jossain määrin korjasi
Taavin kamalaa ehdotusta, että äiti saastuttaisi suunsa lihalla.

Seuraavana iltana kaikki askareet olivat tulleet tehdyiksi; "kaniinit"
apiloineen ja porkkanoineen olivat olleet ja menneet; ja Kirsti ja
Miranda juuri istuivat illallispöytään, kun Taavi astui sisään.
Hänellä oli mukanaan ruskeaan säkkiin kiedottu mytty, ja tällä kertaa
hänellä oli rihlakin matkassa. Kirstin tervehdys oli peittelemättömän
innostunut, mutta Miranda näki rihlan ja jäykistyi. Taavi huomasi hänen
katseensa ja vaiston välähdyksellä paikalla käsitti sen.

"Minun täytyi ottaa se matkaan, Miranda", hän selitti hätääntyneenä.
"En olisi tänne muutoin päässyt ollenkaan. Sudet olivat palanneet,
kuusi kappaletta. Kävivät kimppuuni oman mökkini ovella."

"Hyi, sudet!" huudahti Miranda inhon äänellä. "Ne ovat maanvaiva."

Aina siitä etäisestä päivästä, kun hän lapsen kasvojaan ruutua vastaan
painaen, lapsen sydämensä kiukusta ja itkusta pakahtuessa, oli nähnyt
susien hyökkäävän Ten-Tinen pienen lauman kimppuun, hän oli koko
sielustaan vihannut näitä ahnaita petoja.

"Suokoon Jumala, että sait ne kaikki tapetuksi!" sanoi Kirsti
hurskaalla hartaudella.

"Kaksi pääsi karkuun; muitten nahkat ovat tallessa", vastasi Taavi.

"Sepä oli reippaasti tehty", kiitteli Kirsti hyvällä mielellä; "tule
nyt syömään illallista."

"Ei juuri vielä, Kirsti", vastasi tulija, myttynsä avaten. "Minä
olen viime aikoina huomannut, että te näytätte niin huonolta eikä
teille maita ruoka. Kun ihmisen laita alkaa olla sillä tavalla, niin
minä ymmärrän asiaa yhtä hyvin kuin moni tohtori, ja minä tiedän
mistä siihen tulee apu. Jos tahdotte lainata minulle valkeatanne ja
paistinpannua, niin minä laitan teille illallisen, joka parantaa teitä
paremmin kuin sangollinen tohtorin rohtoja."

Miranda tiesi, mikä siitä oli tuleva. Hän tiesi, että Taavi oli käynyt
erämökillään saakka Kuah-Davikin takana lihaa hakemassa, jottei hänen
tarvitsisi kokea niitä vihoja, joita tuottaisi Mirandan suojeluksen
alaisten eläinten tappaminen. Hän tiesi myös, että Taavi tuskin oli
ennättänyt tunnin verran nukkua, kun oli moisen matkan kulkenut
neljässäkolmatta tunnissa. Siitä huolimatta impi paadutti sydämensä
häntä vastaan. Hän loi katseensa lautaseensa ja kuunteli jännitetyllä
mielellä, mitä hänen äidillään olisi sanottavaa tästä perin tärkeästä
asiasta.

Kirstin uteliaisuus oli nyt ylimmillään. "Tuossa on tuli, Taavi", hän
sanoi, "ja paistinpannu on naulassa astiahyllyn vieressä. Mutta mitähän
sinä olet tuonut? Minä olenkin kaiken ajan kaivannut jotain vaihtelua
-- vaikkei siltä, ettei se ruoka, jota Miranda ja minä tavallisesti
syömme, olisi hyvää ja terveellistä."

"No niin, Kirsti", nuori erämies vastasi syvään hengähtäen, ennenkuin
kävi asiaan kiinni, ja samalla kohottaen vaatteen pois helakan punaisen
hirvenpaistin päältä, "ei se ole sen kummempaa kuin tuoretta lihaa. Se
on hirven lihaa, puhdasta ja terveellistä hirven lihaa; ja minä nyt
paikalla paistan teille tämän murean viipaleen, jota tässä leikkaan
irti."

Kirsti säikähti aivan suunniltaan. Mökissä oli lihan kielto ollut niin
kauan voimassa ja kylläkin niin yleiseen tunnettu, se oli niin joka
puolelta pönkitetty periaatteilla ja ennakkoluuloilla, että Taavin
sanat hänestä melkein tuntuivat loukkaukselta. Kirsti tunsi, että hänen
olisi pitänyt suuttua; mutta kävikin niin, että hän vain oli levoton
siitä, mitä Miranda ajattelisi niin uhkarohkeasta ehdotuksesta. Samalla
hän äkkiä tunsi pakanallista himoa juuri samaa kiellettyä tavaraa
kohtaan. Hän loi Mirandaan pelokkaan katseen, mutta lapsi näytti
kokonaan vaipuneen omiin ajatuksiinsa.

"Mutta tiedäthän sinä, Taavi", hän sanoi nuhdellen, "ettemme
me kumpikaan koske minkäänlaiseen liharuokaan. Tunnethan sinä
mielipiteemme tästä asiasta."

Sanat sinään olisivat tyydyttäneet Mirandaa, ellei hän olisi
huomannut äänen sävyssä jonkinlaista horjuvaisuutta. Taaviin ne eivät
vaikuttaneet vähääkään. Hetken aikaan hän ei vastannut mitään, leikkasi
vain kiireesti viipaleita paistista. Hän latoi ne huolellisesti kuumaan
voihin, joka karisi hiillokselle nostetussa pannussa; ja sitten hän,
oikaisten itsensä työstään suoraksi, puukko kädessä reippaasti vastasi:
"Se on aivan oikein. Mutta nähkääs, kaikki ihmiset pitävät minua vähän
kuin tohtorin tapaisena, ja tämä ruoka, jota nyt teille paistan, ei
oikeastaan olekaan ruokaa. Se on rohtoa; eikä ole oikein, että te nyt
kiellätte sen itseltänne, kun tarvitsette sitä rohtona. Se on väärin
Mirandankin vuoksi. Enkö minä ole nähnyt, kuinka te olette kaiken
talvea kitunut. Uutta verta te tarvitsette ja rautaa. Lihasta, eikä
mistään muusta kuin lihasta te saatte rautaa ja uutta verta. Kun te
sitten olette terve ja voimallinen kuin ennenkin, niin voitte taas
heittää lihan, jos haluttaa -- ja antaa minulle potkut, kun olen asiaan
sekaantunut; mutta nyt --"

Hän keskeytti kaunopuheliaaseen paussiin. Hän oli vasten vaiteliaita
tapojaan puhunut nimenomaisella tarkotuksella. Hän tunsin luonnon
vaatimusten voiman. Hän odotti, että Kirstin yksinkertaiset
ruumiilliset tarpeet puhuisivat hänen perusteittensa puolesta. Hän
odotti juuri sen verran, että paistin kutkuttava haju oli huoneen
täyttänyt ja tehnyt ihmeensä. Nyt olivat lumot liikkeellä. Hän katsoi
Kirstiin vastauksen saadakseen.

Paikalla tämän hajun tuntiessaan Kirsti tiesi, että hän oli oikeassa.
Liha, riistan liha voissa paistettuna oli juuri se, mitä hän tarvitsi.
Hänellä ei ollut moneen viikkoon ollut ruokahalua; nyt hänen tuli
kamala nälkä. Sitä paitsi tuhannet pienemmät voimat, joita pitkät
keskustelut Taavin kanssa olivat liikkeelle saaneet, kehottivat häntä
juuri sellaiseen muutokseen, jota lihan syönti hänelle merkitsisi.
Mutta -- entä Miranda? Kirsti tuijotti häneen hermostuneen pelon
vallassa, odottaen vihan purkausta. Mutta Miranda ei näyttänyt tietävän
mitään siitä, mitä mökissä tapahtui. Hänen pohjattomat silmänsä
tuijottivat suurina ja hajamielisinä ulos akkunasta. Hän koetti kaikin
voimin ajatella salaperäistä vaaleansinervää sädetulvaa, joka näytti
valuvan täysikuusta kuin virta; -- piileviä karvaisia eläimiä, joiden
hän tiesi ääneti kulkevan edes takaisin aarniometsän kuutamoisten
aukioitten poikki; -- hirvilaumaa, joka makasi kuusikossa hyvässä
turvassa korkeiden lumiseinämäin välissä, tallattuaan itselleen siihen
pari viikkoa takaperin "tarhan"; Kroofia, joka makasi mykkyrässä
lämpimässä pesässään petäjän juurakon alla, sylen verta nietosta
päällään. Mutta oikeastaan hän kiukkuisella epätoivolla paadutti
mieltään ihmeellistä ruokahalua vastaan, joka tuon katalan hajun
vaikutuksesta oli hänessä heräämässä. Hän melkein kauhulla huomasi
joutuneensa sotaan itseään vastaan, -- huomasi, että toinen puoli hänen
luonnostaan todella himoitsi tuota kiellettyä ruokaa.

Taavi huomasi kysyvän katseen, jonka Kirsti loi Mirandaan.

"Ah, ei teidän tarvitse häneen katsoa, Kirsti, saadaksenne häneltä
kannatusta tuhmuudellenne", hän jatkoi. "Puhuin siitä hänen kanssaan
eilen illalla, eikä hänellä ollut mitään sanottavaa lääkettäni vastaan."

Mutta Miranda ei vain vieläkään sanonut mitään. Jos Miranda, jolle
lihan hylkääminen oli uskonto, saattoi tinkiä vakuutuksestaan, niin
miks'ei hän, Kirsti, jolle se vain oli ennakkoluulo ja mielijohde,
voinut hetken vaatimuksesta rikkoa piintynyttä tapaa? Hän oli
sisällisesti jo kuukausia ollut huolissaan tilastaan. Sekunnin tai
kaksi epäröityään hän teki päätöksensä; ja kun Kirsti kerran päätti,
niin harvoinpa asia siihen jäi.

"No minä sitten koetan sinun tohtoroimisiasi, Taavi", hän sanoi
verkkaan. "Minä koetan sitä kunnolla. Mutta kun kerran olet hommassa,
niin miks'et paista itsellesikin? Oletko pannut suolaa pannuun? Ja
tässä on ripponen pippuria."

"Ei", vastasi nuori erämies iloaan salaten, kun hän paistille
kohtuullisesti sirotteli tarjottua suolaa ja pippuria, "en minä itse
kaipaa, en minä kaipaa lihaa kuin joskus, kun alan tuntea heikkoutta.
Mutta ei mikään sovi minun makuuni niin hyvin kuin ne ruuat, joita
minä täällä saan -- kihisevän kuumat riisi- ja tatarpiiraat ja niiden
kanssa runsaasti voita ja siirappia, ja maissipiiraat, ja perunapaistos
ja kananmunat, jotka te osaatte keittää niin maukkaiksi. Minä täällä
ollessani usein ajattelen, etten välittäisi vaikk'en enää koskaan
näkisi tuoreen lihan tai porsaanpaistin viipalettakaan. Mutta meidän
ruumiimme on rakennettu omalla tavallaan, eikä ihminen mihinkään
pääse luonnon aikomuksista. Meidän hampaamme todistavat sen todeksi
ja sisälmyksemme myös -- minä olen tästä kaikesta lukenut lääkärien
kirjoista. Minä luen koko joukon erämökilläni. Asia on se, Kirsti,
että me olemme rakennetut samalla tavalla kuin karhu -- elääksemme
kaikenlaisesta ravinnosta, lihat siihen luettuna -- ja ellemme me aina
joskus saa joka lajia, niin sitten pian käy huonosti."

Taavi ei vielä koskaan ollut puhunut näin paljoa; mutta nyt hän
kiihkeästi koetti estää, ettei asiasta syntyisi väittelyä. Puhellessaan
hän paistoi lihan valmiiksi ja kantoi sen pöydälle. Kirsti söi
mielihalulla, joka sai Taavin vakuutetuksi siitä, että hän oli
osannut oikeaan. Kirsti söi kaikki mitä hän oli paistanut; ja Taavi
oli niin viisas, ettei paistanut lisää, että ruokahalu säilyisi
vielä huomiseenkin. Sitten Kirsti söi muutakin ruokaa harvinaisella
himolla. Miranda palasi pöydän ääreen, jutellen hauskasti kaikesta
muusta paitsi ei terveydestä, ruuasta eikä metsästyksestä. Itselleen
hän oli vihoissaan; mutta Taaville hän hymyili tämän ihmeeksi niin
suloisesti kuin harvoin ennen. Häntä liikutti Taavin hienotunteisuus,
tämä kun oli esittänyt paistin lääkkeenä; ja kun hän itse oli sanonut
mieluummin syövänsä heidän tavallisia verettömiä ruokiaan, niin oli hän
tavallaan asettunut hänen, Mirandan, puolelle, vaikka olikin rikkonut
hänen periaatteitaan vastaan. Mutta -- voi sitä hyvää tuoksua! Se
höysti mökin ilman; se synnytti kiihkeätä himoa hänen hämmästyneessä
ruokahalussaan. Miranda vapisi pelosta ja vihasta itseään kohtaan.

Kun Kirsti laski alas veitsen ja kahvelin, entisen hohteen jo alkaessa
palata hänen kasvoihinsa, ja vieraalleen selitti, "sinä olet hyvä
tohtori, Taavi Titus, ei siitä ole epäilemistäkään; minä alan jo
voida paremmin, sen sanon arvelematta", niin Miranda nousi ylös ja
sanaakaan sanomatta lähti ulos kuutamoon raikasta ilmaa hengittämään ja
mielentilaansa selvittelemään.

Taavi olisi seurannut häntä, mutta Kirsti esti. "Parempi antaa hänen
olla", hän sanoi tarkotellen, matalalla äänellä. "Hän on saanut niin
paljon ajattelemista viime puolen tunnin kuluessa."

"Mutta hän suostui siihen vähäistä paremmin kuin minä luulin", vastasi
Taavi.

Ja yhden hirvenpaistin vuoksi hänen toiveensa nyt tähtäsivät
korkeammalle kuin olivat vielä koskaan uskaltaneet.




XVI LUKU.

Kuolema vähän elämän edestä.

Siitä pitäen Kirsti kahdesti tai kolmesti viikossa paranteli itseään
tuoreella riistan lihalla, jota nuori Taavi uupumatta kantoi, ja
siihen aikaan kuin kevät oli raiviolla valtaan päässyt, hän jälleen
oli entisissä reippaissa voimissaan. Mutta Taavin toiveet olivat
sitävastoin huvenneet olemattomiin. Miranda oli kauhistunut äkillistä
lihanhimoaan ja koettaessaan voittaa tämän hetkellisen heikkouden
hän oli karttanut Taavin vaikutusta niin paljon kuin mahdollista.
Tähän häntä oli lisäksi yllyttänyt välinpitämättömyys, jota hän
oli huomaavinaan karvaisten ja siivekkäitten ruokavieraittensa
puolelta. Pari kettua, jotka epäilemättä olivat hänen mailleen
muualta eksyneet, oli tehnyt suuria tuhoja jänisten kesken näiden
palatessa mökiltä ruokaretkiltään. Ne nälkäiset rosvot olivat parina
yönä väijyneet raivion sivussa metsänreunassa. Ne olivat murhanneet
säälimättä. Sitten ne olivat kadonneet, epäilemättä paikkakuntalaisten
karkottamina, jotka tiesivät miten piti tappaa taidolla ja suojella
omaa aluettaan sivullisten pyynniltä. Mutta jänikset siitä pelästyivät
ja vähän niitä nyt tuli iltasin Mirandan apiloille ja porkkanoille.
Miranda päätteli, ja se koski hänen sydämeensä sangen kipeästi,
että hän oli menettänyt vaikutusvaltansa aarniometsän asukkaihin.
Oravienkin kesken oli tapahtunut majanmuuttoja, niin että näitä
punaisia uutteria puuhailijoita nyt oli katon alla paljon vähemmän
entistään. Ja linnut -- ne olivat melkein kaikki matkaan lähteneet.
Harvinaisen aikainen kevät, joka sulatti lumet matalammilta mailta
ja sai hyönteiset liikkeelle ennen aikojaan, oli hajottanut Mirandan
kesyttömät karjat paria viikkoa tavallista aikaisemmin. Eivät mitkään
leivänmurenet voineet korvata turpoovia siemeniä ja ensimäistä lihavaa
päiväkorennoista. Mutta Miranda luuli niiden kaikkien paenneen siitä
syystä, etteivät ne häneen luottaneet. Kroof, vanha vakaa Kroof oli
aivan ennallaan talvisilta uniltaan tullessaan; mutta tänä kevännä se
toi mukanaan harvinaisen kauniin penikan, ja penikka luonnollisesti
anasti Mirandalta suuren osan emon ajasta ja huomiosta. Kun Miranda
sen kanssa kuljeskeli aarniometsän hiljaisia läpikuultavia solia,
niin palasi koko entisyys takaisin kristallikirkkaana ja ehjänä
kuin ennen. Jälleen piilevä kansa hommaili omia hommiaan hänen
läheisyytensä turvallisessa rauhassa; jälleen hän oikean hurmauksen
valtaamana iloitsi näkönsä ihmeteltävästä hienoudesta; jälleen hän
oli varma katseensa tehosta. Mutta näin oli vain Taavin käyntien
väliajoilla. Kun Taavi oli raiviolla, niin oli kaikki toisin. Hän ei
enää missään asiassa ollut varma itsestään. Ja pahinta oli, että kuta
välinpitämättömämmäksi hän teeskentelihe Taavin suhteen, sitä vähemmän
hän sitä välinpitämättömyyttä tunsi. Hän ei vähääkään aavistanut, että
äiti kaiken aikaa salavihkaa piti silmällä hänen taisteluitaan. Mutta
Taavin käytöksen hän huomasi sitä paremmin. Hän huomasi, että Taavi
näytti jöröltä ja tyytymättömältä, joka oli hänelle mieleen -- hän ei
itsekään tiennyt miksi -- ja vahvisti häntä kylmäkiskoisuudessaan.
Mutta lopulta Taavin sydämessä alkoi palaa hidas kiukku ja hän rupesi
noudattamaan sitä juonta, ettei ollut välittävinään immestä ensinkään,
vaan omisti kaiken huomionsa Kirstille, jonka jälkeen Mirandassa heräsi
se ajatus, että hänen sula velvollisuutensakin oli olla kohtelias
äitinsä vieraalle.

Tämä muutos, joka ei ollut silmään pistävä, mutta Taaville hyvin
suuri asia, tapahtui immessä kesäkuussa laidunmaan ollessa voikukkaa
kirjavanaan. Toimitettiin paraillaan kylvöä ja perunain istutusta.
Mökin seinustalla olivat sireenipensaat täynnään purppuralumoaan. Se
ei ollut kylmän välinpitämättömyyden aika; ja Taavi iski oitis kiinni
tähän sulavaan mielialaan. Mutta hän käyttäytyi sillä tavalla, ettei
Miranda voinut siitä itseensä ottaa.

"Miranda", hän sanoi, sulan hyvän toverisuhteen äänellä ja näöllä,
"tahtoisitko huomenna tehdä kanssani pienen matkan, nyt kun touoiltakin
vähäksi aikaa joudat?"

"Minne sitten, Taavi?" sanoi Kirsti väliin, koska hän pelkäsi tytön
umpimähkään kieltävän, ennenkuin tiesi, mitä Taavi aikoikaan.

"Niin nähkääs, minun täytyy kulkea vedenjakajan poikki ja laskea
Isoa Haaraa kanootillani Gabe Whiten mökille viemään hänelle vähän
rohtoja, jotka olen tuonut kylästä hänen pienelle sairaalle pojalleen.
Se on semmoinen pieni poika rääsy, viiden vuotias, hiukset pitkät ja
keltaiset, kaunis kuin kuva, mutta niin huono ja laiha, että oikein
sydämeen koskee häntä katsella. Gabe tuli eilen kylään ja kävi hänen
tähtensä tohtorin puheilla rohtoja saamassa; mutta hänen täytyi lähteä
vielä kauemmaksi kaupunkiin saakka nahkoja myymään ja saamaan erästä
ainetta, jota tohtori sanoo pikku miehen tarvitsevan, mutta jota ei
ole kylässä ensinkään. Gabe sen vuoksi antoi tämän pullon minulle",
(hän veti sen metsästysmekkonsa povitaskusta) "jotta veisin sen hänelle
oikopäätä, pikku mies on kovin sen tarpeessa. Se on oikein nätti matka,
Miranda, ja Isossa Haarassa on koskia, jotka varmaan miellyttävät
sinua. Mitä sanot?"

Taavi alkoi Mirandan opissa viisastua. Hän tiesi, että pienen pojan
kuva houkuttelisi impeä; ja myös, että sairastavan lapsen näkeminen
vaikuttaisi hänen herkkään mieleensä ja siinä herättäisi uuden
inhimillisen harrastuksen ja salassa puhuisi hänen puolestaan.
Maisemain kauneus, koskien jännitys -- nämä olivat toisarvoisia
vaikutuksia, mutta hän tiesi, etteivät ne olisi vaikuttamatta kauneutta
ihailevaan pelottomaan Mirandaan.

Immen syvät silmät säteilivät hänen näitä kuullessaan. Häntä halutti
nähdä jotain muutakin, joka ei kuitenkaan olisi vierasta eikä
vihamielistä -- uuden joen, toisia mäkiä ja metsiä, syvemmän laakson,
vielä yksinkertaisemman mökin etäisemmällä raivauksella, yksinkertaisen
vaimon -- ja ennen kaikkea sen pienen sairaan pojan, jolla oli ne
pitkät keltaiset hiukset.

"Mutta sinne on varmaan pitkä matka, Taavi", hän esteli, vaikka
äänellä, joka kehotti vastaväitteihin.

"Ei niin pitkä kuin kylään", vastasi Taavi; "eikä puoltakaan aikaa
kulu, kun matka sujuu niin joutuisasti myötävirtaa. Mutta parempi
meidän on minun mielestäni olla yötä Whiten mökissä ja palata mukavasti
seuraavana päivänä, -- ellei teillä, Kirsti, ole mitään sitä vastaan!
Sary Ann White on kovin hyvä nainen ja Miranda varmaan pitää hänestä.
Se tekee raukalle kovin hyvää, kun saa vähän jutella Mirandan kanssa."

Hänen teki mieli sanoa, että rouva Whitelle tekisi kovin hyvää,
kun saisi katsella Mirandan kesytöntä suloa; mutta niin rohkeaan
kohteliaisuuteen hänellä ei kuitenkaan ollut uskallusta.

"Ei, mitäs minulla olisi sitä vastaan, jos Mirandaa haluttaa lähteä",
sanoi Kirsti; "en minä tänne yksin jää, kun Kroof on melkein koko ajan
seuranani."

Se oli tullut luonnolliseksi asiaksi ja siihen vastaan sanomatta
suostuttiin, että kun Taavi lähti jonnekin Mirandan kanssa, niin
mustasukkainen vanha karhu jäi kotiin.

Taavi oli monessa tuskassa ja huolessa siitä, että Miranda muuttaisi
mielensä, aina siksi kun oltiin kunnolla matkassa. Mutta retki olikin
kerrassaan immen mielen mukainen, eikä hänen päähänsä ensinkään
pistänyt heittää sitä sikseen. Syötyään aamiaisen ani varhain, kesäkuun
aikaisen aamuruskon vasta hohtaessa mökkiin kylmiä ruskokajastuksiaan
ja himmentäessä liedessä palavan tulen loistoa, Taavi ja Miranda
lähtivät matkaan. He kulkivat polkua lepikön lähteelle ja poikkesivat
siitä suoraan aarniometsään, suunnaten pohjoisesta hiukan idän puoleen.
Pihan lastukolla ja ratamoruohoissa oli vahvalta hopeisia kastehelmiä.
Lähteen luona olivat niitä täynnään soreat ruohot, leppäin nuoret
lehdet, ja hämähäkkien häikäisevät verkot. Tällä kerralla Taavi otti
rihlan matkaan, eikä Miranda ollut sitä huomaavinaankaan.

Metsät olivat lävitseen märät, mutta niissä oli harvinaisen paljon
valoa. Vasta noussut aurinko loi raikkaita säteitään syvälle
äänettömiin soliin ja jokainen kostea lehti tai hohtava kaarnaroso
heijasti ympärilleen vähiä valojaan pimennoita kirkastaakseen. Kun
aurinko kohosi korkeammalle ja kaste alkoi haihtua, niin metsän
hämärä hieman tummeni, ilman sanomaton kirkkaus varjoissa palasi ja
aarniometsän sydän sai takaisin lumoutensa. Näkymättömänä vaikuttavan
lumouksen aavemaisuus, tarkottava ja odottava hiljaisuus, läheisten
ja etäisten sekaantuminen, tavallisten esineitten epätodellisuus
-- tämä kaikki yhä kiehtoi molempain matkamiesten mielikuvitusta
tenhoisasti, ikäänkuin he eivät olisikaan siihen tottuneet jo pienestä
pitäen. Aarniometsän salaperäisyys ei tottumuksen kautta tylstynyt.
Herkkinä sen lumoukselle kuin lasin pinta hengitykselle nämä molemmat
kaikkine hermoinensa olivat sille avoinna, ja äänettömyys valtasi
heidän huulensa. Se äänettömyys oli keskinäistä ymmärrystä. Se oli
Taavin tehokkainta kosintaa, jota vastaan Mirandalla ei ollut mitään
varokeinoa tai puolustusta.

Heidän astellessaan täten ääneti ja kevein jaloin kuin piilevä
kansa itsekin, kuului pienestä aukiosta suoraan edestä päin nuoren
virginiahirven heikko sointuva äännähdys. He olivat nyt, kolme tuntia
nopeaan astuttuaan, saapuneet semmoisiin metsiin, jotka olivat
Mirandalle tuiki tuntemattomat. Se aukio oli kalliota, jolla kasvoi
ohutta sammalta ja vähän viinimarjapensasta; lähellä oli kohoovan mäen
graniittiperustuksen maasta pistävä polveke.

Kuulumattoman varomatonta oli nuoren virginiahirven huutaa niin
ajattelemattomasti metsän vaarallisissa kätköissä. Molemmat kulkijat
pysähtyivät vaistomaisesti ja sitten hiipivät eteenpäin entistä
varovaisemmin, oksain lomitse ympärilleen kurkistellen. Metsän
asukkaille, sekä eläimille että ihmisille, se mikä on tavatonta on aina
epäiltävääkin ja siis myös pelättävää. Muutaman askeleen astuttuaan he
tulivat paikkaan, josta Miranda näki varomattoman hirvaan vasikan.

"Hiljaa!" hän kuiskasi, laskien kätensä Taavin käsivarrelle. "Katsos,
se raukka on eksynyt. Elä säikytä sitä!"

"Pian se saa muuta pelättävää", mutisi Taavi, "ellei heitä
määkimistään."

Tuskin hän oli saanut nämä sanat sanotuksi, ennenkuin pieni eläin
hyppäsi, värisi, yritti juoksuun ja sitten surkeana katsoi puolesta
toiseen ikäänkuin epätietoisena, mihin suuntaan paeta ja mitä vaaraa.
Siinä samassa ponnahti alusmetsästä ilveksen harmaanruskea haahmo
nopeana kuin salama. Se karkasi nuoren sarvaan kurkkuun kiinni, kiskoi
sen nurin, raateli sitä vihaisesti ja alkoi juoda sen verta.

"Tapa se! tapa se!" huohotti Miranda eteenpäin hyökäten. Mutta Taavin
käsi pidätti hänet.

"Odota!" hän sanoi varmasti. "Se pieni raukka on jo kuollut: sitä emme
enää voi auttaa. Odota, niin saamme ne kelvottomat kummankin. Niitä
tietysti on kaksi."

Tavallisissa oloissa Miranda ei olisi vähääkään suostunut "molempain
kelvottomain" saantiin; mutta tällä haavaa hän oli täynnään vihaista
sääliä nuoren sarvaan puolesta ja kostonhimolla muisteli sitäkin
etäistä päivää, kun Ganner oli tullut raivaukselle ja ainoastaan
Tähden, heidän urhoollisen härkänsä kunto oli pelastanut hänet itsensä
ja Mikko vasikan julmasta kuolemasta. Hän sen vuoksi totteli Taavin
käskyä ja odotti.

Mutta oli toinen, joka ei odottanut. Emo oli kuullut pienokaisensa
avunhuudon. Hurjalla kiireellä, vaikka ääneti, se pehmeitä
sammalpatjoja loikki huutoa kohti. Se joutui näkemään saman, minkä
Miranda ja Taavi näkivät. Mutta se ei pysähtynyt aprikoimaan tai
punnitsemaan, tekikö nyt viisaasti vai eikö. Yhdellä loikkauksella se
oli aukiolla ja toisella murhamiehen kimpussa. Nälkäinen ilves katsahti
ylös siksi ajoissa, että juuri ennätti väistää emon putoovat kaviot,
jotka olisivat siltä selän katkaisseet. Näin isku vain hipaisi kylkeä,
reväisten rikki sen kauniin nahkan ja nakaten sen monen askeleen päähän
alamäkeen.

Ennenkuin ilves ennätti täysin tointua, oli virginiahirvi jälleen
sen kimpussa; ja Miranda kiihkosta ja innosta säihkyvin silmin ja
punottavin poskin puristi toverinsa käsivartta tuimasti ja hänen
hoikat sormensa tuottivat tälle suloista kipua. Ilves pelästyneenä ja
raivostuneena kääntyi kaksinkerroin takaisin ja iski sekä kyntensä että
hampaansa vastustajansa reiteen, aivan olan alle. Mutta vaikka se oli
vihainen ja voimakas, niin olisi sen kuitenkin käynyt huonosti, ellei
samalla naarasilves olisi laukannut mäkeä alas ja vihaisesti äristen
hypännyt hirvaan niskaan, sortaen sen polvilleen.

"Ammu! ammu!" huuti Miranda ja hyppäsi syrjään Taavin rinnalta
hänelle tilaa antaakseen. Mutta Taavin pyssy oli poskella, ennenkuin
hän ennätti mitään sanoa. Kun Miranda huudahti, niin se jo samalla
pamahti; ja jälkimäinen hyökkääjistä mukelsi sätkien nurin. Taavi heti
juoksi paikalle. Koirasilves irti ponnistän syöksyi metsään; mutta
juuri kun se oli katoamaisillaan, Taavi lyhyen matkan päästä laukaisi
toisen piipun ja luoti kulki viistoon takapuolen poikki selkärangan
katkaisten. Taavia mainittiin niiden seutujen parhaaksi tarkkampujaksi;
mutta Miranda ei vähääkään huomannut sitä taitoa, jota hän oli tässä
osottanut. Mirandan mielestä oli ampuminen luonnollisestikin sama
asia kuin osaaminen ja osaaminen sama kuin tappaminen. Taavin ensi
laukaus oli tappanut. Eläin makasi jo liikkumatonna. Mutta toinen ilves
väänteli pensaikossa suulleen sortuneena, ja sen tuskat vihloivat immen
sydäntä.

"Voi kuinka se kärsii! Tapa se, sukkelaan!" hän huohotti. Taavi juoksi
paikalle, kohotti pyssynsä, puolesta piipusta kiinni pitäen, ja
iski petoa takaraivoon, niin että se heitti henkensä. Virginiahirvi
hoiperteli sillä välin ontuen ja verta vuotaen takaisin vasikkansa
luo, jonka ruumis hervottomana makasi sammalella. Hetkisen se haisteli
sitä herkillä sieraimillaan ja huomattuaan, että se oli aivan kuollut,
poistui hitaasti metsän pimennoihin. Itse se pääsi tästä vaarallisesta
seikkailusta pahemmitta vammoitta.

Miranda kävi vuoron takaa kunkin tapetun eläimen luona ja katseli niitä
miettiväisenä Taavin vaieten tuumiessa, mitä nyt oli tehtävä. Hän
oivalsi, että hänen oli paras liikkua varoen, niinkauan kun Miranda
taisteli tunteidensa kanssa. Viimein sanoi tyttö nyyhkyttävällä äänellä
ja silmät suurina ja kirkkaina:

"Tule, lähdetään pois tästä kamalasta paikasta!"

Taavi tunsi lievää mielipahaa, kun piti jättää kaksi hyvää nahkaa
kettujen kaluttaviksi; mutta sanaakaan sanomatta hän kuitenkin seurasi
Mirandaa. Olisi ollut vaarallista puhua tällä haavaa nahkoista. Mutta
heti kun avorinne oli kadonnut puiden peittoon, hän kääntyi sivulle
päin ja suuntasi kallionnyppylää kohti, joka näkyi puitten välistä.

"Miksi sinä tänne käännyt?" kysyi Miranda.

"Minä epäilen, että ilveksillä on noissa louhissa pesänsä", hän
vastasi, "ja meidän tulee etsiä se."

"Mitä me niiden pesällä?" impi hämmästyen kysyi.

"Varmaan siinä on joku ilveksen penikka", sanoi Taavi, "ja ne meidän
tulee löytää."

"Minkä vuoksi?" kysyi Miranda epäluuloisesti.

Taavi katsoi häneen.

"Pyysit minua ampumaan molemmat vanhemmat, Miranda", hän sanoi
hitaasti, "hirvaan vuoksi. Soisitko nyt penikkain kuolevan nälkään?"

"Sitä en tullut ajatelleeksikaan, Taavi", vastasi impi omantunnon
tuskalla; ja hän katsahti Taaviin uudenlaisella hyväksymisellä.
Hän itsekseen ajatteli, että Taavi, vaikka olikin erämies ja veren
tahraama, kuitenkin osotti herkempää ja järkevämpää hellyyttä metsän
karvaista kansaa kohtaan kuin hän itse.

Melkein puolen tuntia he etsivät kalliopykälän louhikoista, ja
lopulta löysivät matalan luolan, jonka suuta peitti riippuva
vaivaiskedri-vaippa. Luolan suulla oli luita ja sisällä kelli kuivalla
sammalpatjalla kaksi pienoista ruosteen ruskeata kissanpenikan
kaltaista olentoa pehmeästi yhteen kietoutuneina. Mirandan tarkka näkö
keksi ne paikalla, mutta Taavin silmät tottuivat vasta jonkun sekunnin
kuluttua pimeään. Ilveksen penikat karvakeräksi yhteen kietoutuneina
näyttivät Taavista sangen somilta -- hyväiltäviltä ja suojeltavilta.
Hän hyvin tiesi, kuinka niiden avuttomuus herättäisi sääliä Mirandan
hellässä sydämessä. Siitä huolimatta hän lujalla rohkeudella, jota
harvat sankarit olisivat samoissa oloissa kyenneet osottamaan,
astui eteenpäin, kumartui, selvitti erilleen pehmeän karvakerän ja
metsästyspuukkonsa raskaalla päällä napautti kumpaakin penikkaa
terävästi niskaan, tappaen ne paikalla ja helposti.

"Voi noita pikku raukkoja!" hän mutisi; "ei niille voinut mitään
muutakaan", ja hän kääntyi Mirandan puoleen.

Impi oli peräytynyt luolan suulta ja seisoi nyt kasvot punaisina
tuijottaen häneen vihasta säihkyvin silmin.

"Sinä raakalainen!" hän huudahti.

Taavi oli otaksunut, että tapauksesta syntyisi keskustelua. Mutta ei
hän osannut juuri tätä odottaa. Hän sanoi puolestaan selvät sanat.

"Minä luulin sinua täysikasvuiseksi naiseksi; ja vaikka sinun
ajatuksesi ovatkin tuntuneet niin kaukaa haetuilta, niin olen minä
antanut niille paljon arvoa; ja ovat ne minuun vaikuttaneetkin. Mutta
nyt minä huomaan, että oletkin vain tyhmä lapsi, joka et viitsi
ajatella. Luulitko sinä tosiaan, että nuo pienet rääsyt olisivat
voineet elää ja pitää huolta itsestään?"

Taavi puhui kylmästi, uhmaten; ja hänen äänessään oli isännöivä sävy,
joka lannisti neitosta. Ja Miranda lisäksi hämmästyi. Hänen kasvonsa
punastuivat vielä tummemmiksi, mutta hän loi alas silmänsä.

"Minä olisin vienyt ne kotiin ja kesyttänyt ne", vastasi hän vallan
nöyrästi.

Taavin jyrkkä ilme lauhtui.

"Sinä et millään olisi voinut niitä elättää. Ne olivat liian nuoret,
pikkuista liian nuoret. Kas nyt, eihän niillä ole vielä silmiäkään. Ne
olisivat käsiisi kuolleet, Miranda, se on varma asia!"

"Mutta -- kuinka sinä saatoit!" impi intti, ei enää vihalla, vaan
kurkussa säälin värähdys.

"Se oli juuri sama temppu, Miranda, jonka sinä teet kaloille niiden
kärsimyksen päättääksesi."

Miranda katsahti ylös äkkiä, silmät suurina.

"Tiedätkö mitä, Taavi, sitä en ole koskaan ennen tullut ajatelleeksi",
hän vastasi. "Minä en enää koskaan pyydä kaloja, en koko elämässäni!
Lähdetään pois täältä."

"Näetsen", alkoi Taavi, joka oli päättänyt kylvää Mirandan mieleen
muutamia epäilyksen siemeniä hänen omien mielipiteittensä oikeuteen
nähden, "näetsen, Miranda, ei ole mahdollista olla aina elämässä
johdonmukainen; mutta saatpa nähdä, että aina elämä tavalla tai
toisella saattaa sinut häpeään. En minä tahdo sillä sanoa, että sinä
olet kauttaaltaan väärässä, en toki. Kun olen tullut näkemään, kuinka
sinä ymmärrät metsän eläimiä ja kuinka ne ymmärtävät sinua, niin niiden
tappaminen on alkanut minusta itsestäkin tuntua vähän toiselta kuin
ennen. Mutta, Miranda, luonto on luonto eikä sillä pitkälle pääse,
jos sitä vastaan puskee. Katsoppas tätä, sinä käskit minua ampumaan
ilveksen, koska se tappoi hirvaan vasikan. Mutta ei se tappanut sitä
häijyydestä eikä vain oman vatsansa täyttämiseksi -- senhän sinä
tiedät. Se tappoi naaraansakin tarpeiksi. Ilvekset eivät ole niin
rakennetut, että ne voisivat syödä ruohoa. Ellei naarasilves olisi
saanut tarvitsemaansa lihaa, niin penikat olisivat kuolleet nälkään.
Sen täytyy tappaa. Luonto on sille antanut tämän lain, ja panttereille,
ketuille, susille ja pesukarhuille ja portimoille samoin. Ja karhuille
se on antanut saman lain, vaikk'ei niin ankaraa, ja ihmiselle niin
ikään; nämä kaikki ovat siten rakennetut, että niiden tulee syödä
kaikenlaista ruokaa, lihaa muun mukana. Ja oikein elääkseen ja
ollakseen täydesti sitä, mitä niiden on oltava, niiden kaikkien täytyy
joskus syödä lihaa, sillä luonto ei paljon suvaitse sitä, että sen
lakeja laiminlyödään!"

"Olenhan minä terve", keskeytti Miranda kiihkeästi, ilmeisellä
esimerkillä kumotakseen nuo puheet.

"Ehkäpä et ainiaan!" arveli siihen Taavi.

"No jos minä sairastun, -- niin minä kuolen, ennenkuin syön lihaa!"
väitti impi kiihkeästi. "Mitä iloa on elämästä, jollei se ole muuta
kuin murhaa, murhaa ja murhaa, ja jos jokaisen edestä, joka jää eloon,
monen täytyy kuolla!"

Taavi pudisti päätään järkeillen.

"Sitä, Miranda, ei vielä kukaan ole voinut selvittää. Minä olen
ajatellut sitä koko joukon, ja lukenut myös siitä koko joukon
yksinäisessä leirissäni, enkä voi mitenkään sitä käsittää. Usein
minusta on tuntunut siltä kuin ei koko elämä olisi muuta kuin muutaman
perhosen lepattelemista hautausmaalla. Mutta siitä huolimatta,
ellemme liian paljon typerästi haudo semmoisia asioita, joita emme
voi ymmärtää, niin meistä tuntuu hauskalta elää; ja minä, Miranda,
ajattelen että tämä elämä voisi olla ihanampi kuin ihaninkaan uni."

Hänen äänessään oli, kun hän sanoi nämä viimeiset sanat, jotain
joka sai Mirandan värähtämään, mutta samalla kehotti häntä olemaan
varuillaan.

"No niin", impi huudahti jyrkästi, vaikk'ei asiaan kuuluvasti, "minä en
enää koskaan pyydä kaloja."

Vastaus ei ollut juuri sen laatuinen, jota Taavi olisi kaivannut pikku
hyökkäystään tukemaan, hän sen vuoksi nolostui ja antoi keskustelun
raueta.




XVII LUKU.


Koskien pauhussa.

Vähää ennen puoltapäivää, sydänkesän helteen heikosti suotaessa
aarniometsänkin viileihin soliin ja haaleansinisen perhon siellä täällä
toverinsa keralla karkeloidessa kirkkaan varjon poikki ja metsän
hyvänhajuisten tuoksujen levitessä ilmaan tavallista runsaampina,
molemmat vältajat raukaisevan lämmön muistutellessa pysähtyivät
puolista syömään. Kaatuneen hemlokin rungolla, pienen, mutta melskeisen
puron rannalla istuen he söivät vaatimattoman aterian, juustoa ja
mustaa leipää, jota Kirsti oli pannut Taavin laukkuun. Lyhyt oli heidän
lepohetkensä, ja kun he jälleen lähtivät liikkeelle, niin Taavi sanoi:

"Tästä ei ole mailiakaan Isoon Haaraan. Gaben kanootti on kätketty
pensaihin aivan tämän pienen puron suuhun. Eikös se pidä aika ääntä?"

"Minä pidän siitä äänestä", huudahti Miranda, astuen sukkelaan ja
iloisesti, ikäänkuin joen kevyt sointuva soitto olisi hänen veriinsä
mennyt.

"Niin, mutta Iso Haara on sentään vähän isoäänisempi", jatkoi Taavi.
"Se on väkevää vettä, koski kosken perästä kaiken matkaa aina Gaben
raivaukselle saakka. Ethän vain pelkää, Miranda?"

Impi nauroi kauniin naurahduksensa, se oli sangen kimakka, mutta lyhyt,
sointuva ja kumman härnäävä. Hän kiihkomielin odotti koskenlaskua.

"Minä luotan siihen, Taavi, että sinä osaat kanoottia hoitaa", siinä
kaikki, mitä hän sanoi. Hänen äänensä luottavaisuus vaikutti, että
Taavi mielestään oli päässyt melkoista lähemmäksi päämääräänsä. Hän ei
uskaltanut puhua, ettei tämä ilo itseänsä ilmaisisi.

Vähän ajan kuluttua alkoi kuulua toista ääntä, johon pienen puron
kirkas ilakoiminen ei kuitenkaan hukkunut, eikä edes hämmentynyt, vaan
esiintyi kirkkaana kuin jylhää taustaa vastaan. Se oli suurta, mutta
lauhkeata, sykkivää pauhua, joka näytti kuuluvan samalla haavaa joka
puolelta; ikäänkuin olisi heitä lähestynyt etäisiä karjalaumoja ontolla
maalla kulkien. Taavi katsahti Mirandaan, joka loi häneen säteilevän
ymmärryksen katseen.

"Siellä on koski!" hän huudahti. "Laskemmeko tuon?"

Taavi nauroi.

"Emme tuota! Emme likimainkaan! Se on 'Metsäkarju', joka siellä pauhaa,
ja se on enemmän putous kuin koski. Aivan sen alla on pyörre ja
suvanto, ja siitä me lähdemme kanootilla."

Heidän jatkaessaan kulkuaan tuntui tuo suuri paisuva pauhu Mirandan
mielestä täyttävän hänen sielunsa ja se vaikutti hänessä syvän vaikka
hiljaisen kiihtymyksen. Mutta vaikka sen mahti nopeaan paisui, niin
pysyi puron kevyt loiske kuitenkin selvänä, ikäänkuin sen pinnalla
uiden. Sitten metsän edestä päin ohetessa ja valkoisen päivänvalon
sieltä vastatessa puron ääni yht'äkkiä tukehtui, kerrassaan hukkui.
Lauhkea läpitunkeva pauhu puhkesi yht'äkkiä vapisevaksi, rajuksi,
taistelevaksi, räjähteleväksi jyrinäksi; ja metsästä ulos astuessaan
heillä oli edessään mutkainen putousrinne pitkin pituuttaan.
Valkoisina, keltaisina, ruskean vihertävinä aallot hyppelivät ja
mukeltelivat nurin niskoin pitkin ärjyvää rinnettä ja siellä täällä
mustat kalliopaadet pistivät vedestä olkapäänsä ja ainiaan harasivat
hyökyjen voimaa vastaan.

Miranda seisoi tämän näyn tenhoamana ja katseli, sillä aikaa kun Taavi
pensaista veti ruskahtavan keltaisen koivuntuohi-kanootin ja työnsi
sen vesille tyveneen, vaikka vaahtilaikkaiseen akanvirtaan, joka
palasi rantaa pitkin vastavirtaan. Keulaan hän pani tiiviin risukimpun
Mirandalle istuimeksi, toisen latuskan kimpun hänelle selkänojaksi,
jottei poikkituki tekisi hänelle haittaa.

"Sinun on parempi istua matalalla, Miranda, eikä olla polvillasi",
Taavi selitti, "sillä minun täytyy toisissa korvissa seisoa ja auttaa
sauvoimella, ja sinun on vakavampi istua kuin olla polvillasi."

"Mutta minä melon paremmin polviltani", intti Miranda.

"Ei sinun tarvitse meloa", sanoi Taavi hieman tuikeasti. "Sen verran
ehkä vain, että joskus ulotat kalliosta, siinä kaikki. Virta ja minä
pidämme huolen lopusta."

'Metsäkarjun' putous päättyi sangen laajaan ja syvään lampeen, jonka
suuret pohjaontelot lauhduttivat veden raivoa, niin että se jurona
lähti matkaa jatkamaan. Taavi oli perässä polvillaan, mela kädessä,
pitkä valkoinen sauvoin perästä pitkälle pistäen, niin että se oli
joka hetki käsillä. Muutamalla melan pistoksella pieni venho kiiti
syvän virran sileille purppuran ja meripihkan karvaisille pyörteille,
joilla vaahtisiekaleita hitaasti kierteli. Muutaman minuutin kuluttua
kierrettiin äkkijyrkkä kasvien kaartama kallionpolveke, jonka jälkeen
virran viimeinenkin voima raukesi syvään tilavaan kanavaan, koprun
ärjyntä masentui äkkiä samaksi sykkiväksi jyrinäksi, jonka he olivat
ensin kuulleet, ja kanootti, Taavin ääneti sille kyytiä antaessa, kiiti
myötämaahan tumman ruskeata lasipintaa. Mailin verta oli tätä hiljaista
vettä, ja tällä väliä Mirandan piti välttämättä saada meloa. Kalliot
kohosivat suoraan virran kalvosta ja puut riippuivat alas niiden
partaalta ja kesäkuun aurinko, jonka lämmin valotulva täytti vettä
virtaavan kalliokaukalon, vielä suuresti kohensi sen jylhyyttä. Sitten
kalliot alenivat ja veden rajaan vietti jyrkkiä, rehevän kasvullisuuden
peittämiä rinteitä ja edestä päin alkoi kuulua paisuvaa temmeltävää
pauhua. Virta valveutui kanootin alla ja kiiti sukkelampaan eteenpäin.
Kuohujen pauhu näytti hyökkäävän vastavirtaa heitä vastaan. Virran
kalvo alkoi kallistua matkan mukaan; silti kuitenkaan murtumatta
se järjestyi pitkiin nauhamaisiin poimuihin. Kaukana vesimäen alla
mellasti sitten vastassa ahnas pöllyinen valkoinen vyöhyt lyhyitä
hyökyaaltoja, jotka kulkivat aivan uoman poikki.

"Parempi melomatta nyt, Miranda", sanoi Taavi tyynellä äänellä,
nousten hetkeksi seisomaan veden kulkua tutkiakseen kanootin sukkelaa
luistaessa mylläkkää kohti. "Nyt on paljasta keskimatkaa aina Gaben
mökille saakka. Eikä sitä kauaa viivytä tällä matkalla."

Lyhyen hetken kuluttua Miranda näki lehväisten rantain ikäänkuin
vastaan juoksevan ja aaltojen kiehuvan rintaman ikäänkuin heitä kohti
karkaavan. Hän ei ollut vielä koskaan laskenut koskea; järvellä vain
hän oli opetellut kanoottia hoitamaan. Hän pidätti henkeään, mutta
pysyi pelottomana myllertävän veden pauhatessa ja voihkiessa hänen
ympärillään. Sitten hänen verensä kiihtyi jännityksestä; hermoja
kimitti. Hänen teki mieli kirkaista ja meloa hurjasti ja umpimähkään.
Mutta hän hillitsi kuitenkin mielensä. Ei liikahtanutkaan. Piti kiinni
melasta, joka makasi joutilaana hänen edessään, ja kädellään vain
kiristi sen vartta, niin että rystät valkenivat. Taavi ei virkkanut
sanaakaan; ei mikään ilmaissut hänen läsnäoloaan, paitsi että kanootti
ampui suoraan kuin nuoli ja iski varmasti kiinni suuriin hyökyviin
aaltoihin, niin että Miranda kyllä tiesi hänen teräsranteidensa sitä
ohjaavan. Äkkiä pulpahti aivan keulan eteen särmäinen musta kallio,
jota vastaan vesi hurjasti rynnisti, suistuakseen murrettuna takaisin
kahden puolen. Kanootti syöksyi suoraan sen päälle ja Miranda pidätti
henkeään.

"Pistä oikealta puolelta!" käski Taavi terävään. Miranda pisti
terhakasti melallaan, pisti kerran -- toisen -- jo kolmannenkin, --
ja viime tingassa kääntyen ja veden partaillaan solistessa kanootti
hyvässä turvassa kiiti ohi.

Miranda herkesi melomasta. Edessä oli jyrkempi rinne, mutta selvä uoma,
aallot eivät olleet korkeita, mutta lainehtivat sisäänpäin keskustaa
kohti. Kanootti hyökkäsi niiden keskelle, kellervän viheriäin,
sisälmyksiään myöten vaahtojuomuisten hyökyjen molemmilta puolilta sitä
rutistaessa. Penkan juurella kihisi terävänä ja auringonpaisteessa
loistaen kolme suurta kaarevaa aaltoa, keskiuomassa paikallaan hyökyen,
taapäin kipertyvät harjat ohuina ja särmäisinä. Taavi laski suoraan
niiden puhki. Ohuet harjat heittivät nopean venhon niitä puhkoessa
toinen toisensa jälkeen kylmät tyrskyt vasten Mirandan kasvoja, kastaen
hänet ja syytäen kanoottiin suuren sangollisen vettä.

"Ohhoh!" hengähti Miranda yllätettynä ja ravisti hiuksiaan hurjasti
nauraen.

Tämän jälkeen oli satakunta syltä tyynempää vettä ja Taavi laski
varovasti rantaan.

"Meidän täytyy mennä maihin ja tyhjentää vene", hän sanoi. "Ei koko
matkalla ole tämän jälkeen enää samanlaisia isoja aaltoja; eikä nyt
enää nakkaa vettä Gabelle mentäessä."

"Ei tee mitään, vaikka nakkaisikin!" huudahti Miranda innoissaan. "Se
oli ihanaa, Taavi! Ja sinä laskit mainiosti!"

Tämä kiitos hieman hämmensi Taavia, eikä hän osannut osottaa
tyytyväisyyttään sen johdosta muuta kuin tyhmällä irvistyksellä, joka
yhä oli hänen kasvoillaan hänen taas kääntäessään kanootin oikein päin
ja työntäessään sen vesille. Se oli vielä paikallaan, kun Miranda
asettui keulaan; ja kumma kyllä, tytöllä ei ollut mitään halua moittia
häntä siitä.

Tuntikauden kesti vielä laskua ja se oli melkein yhtämittaista
koskimatkaa, siellä täällä vain lyhempi kappale tyyntä vettä. Ei ollut
ainoatakaan yhtä pitkää ja rajua koskea kuin ensimäinen; mutta kun
kanootti lopulta hiljensi kulkuaan tullessaan sille suvannolle, joka
kulki Gaben raivauksen kohdalla niityn halki, niin kauan kestänyt
jännitys raukaisi Mirandaa. Hänestä tuntui, kuin olisikin se ollut
hänen, eikä Taavin erehtymätön silmä ja pettämätön ranne, joka kuljetti
kanootin voitokkaasti ärjyvien uhkaavien hyrskyjen halki.

He laskivat maihin kukkaisen niityn rantaan ja Taavi kumosi kanootin
ruohokkoon jalavan varjoon, jottei iltapäivän aurinko pääsisi pihkaa
saumoista sulattamaan. Gaben mökki oli kivenheiton päässä niitystä
siksi korkealla maalla, että se oli kevättulvilta turvassa. Se oli
kalju, huonosti hoidettu paikka; kaikki tatar- ja perunamaat olivat
vielä mustia kantoja täynnään; ulkohuoneet hajoamaisillaan; mökin
ympärillä ei köynnöstä, ei pensasta. Miranda tunsi säälin pistoksen
sitä katsellessaan. Heidän mökkinsä oli kylläkin autio, mutta sen
autius oli korkeata, jylhää ja kirkasta; se näytti pitävän seuraa
taivaan tähtien kanssa. Mutta tämän paikan autius oli umpinaista
laakso-autiutta, se oli vailla taivaanrantaa ja toivoa. Hän oli
niin suruissaan, että melkein itki, nähdessään sen kalpean vaimon
alakuloisine silmineen, joka ilmestyi mökin oveen heille tervetuloa
toivottamaan.

"Sary Ann, tämä nyt on Miranda, josta teille puhuin."

Molemmat naiset kättelivät toisiaan hieman ujosti rotunsa vaiteliaaseen
tapaan, eikä kumpikaan puhunut sanaakaan.

"Kuinka Jimmyn laita on?" kysyi Taavi.

"Melkein kuin ennenkin, kiitos vaan huolestasi, Taavi", vastasi vaimo
ja kulki väsyneesti tupaan.

Akkunan vieressä istui matalalla tuolilla laiha, kalpea pikku poika,
jonka pitkät vaaleat hiukset valuivat hartioille ja joka haluttomasti
leikki likaisella punaisen ja keltaisen kirjavalla tilkkunukella. Hän
kohotti surulliset sinisilmänsä Mirandan kasvojen puoleen, kun tämä,
nopean hellyyden ja säälintunteen valtaamana, juoksi eteenpäin ja
polvistui häntä syleilläkseen. Immen eloisuus ja hänen katseensa hellä
kirkkaus paikalla suostuttivat lapsen. Hänen kuihtuneet pienet kasvonsa
kirkastuivat. Hän kohotti lapsensuunsa suudeltavaksi. Miranda painoi
hänen kellervän päänsä vienosti rintaansa vastaan ja sai töin tuskin
estetyksi silmänsä kyyneltymästä, -- niin koskivat häneen lempi ja
sääli ja sydämen äitiyden kaiho.

"Se suostuu teihin, Miranda", sanoi vaimo hymyillen. Ja Taavi, jonka
tunteet olivat aivan reunainsa yli kuohua, ei malttanut olla ylpeänä
huudahtamatta:

"Tahtoisinpa minä tietää, kuka ei häneen suostuisi?"

Hän tällä hetkellä tunsi, että Miranda nyt oli paljasta ihmistä, eikä
koskaan voisi kokonaan palata salaperäiseen kaameaan erämaahansa
eikä pitää metsän mykkää karvaista heimoa omaa lämmintä ihmissukuaan
parempana. Hän kaivoi rohdot laukustaan; ja Jimmy otti lääkkeen
Mirandan avuliaasta kädestä, ikäänkuin se olisi ollut jumalten juomaa.
Jimmyn äiti katseli impeä peittelemättömällä mielihyvällä. Jos olisi
ollut pelkoa, että Miranda jäisi sinne pitemmäksi aikaa, niin hänessä
olisi herännyt äidin kateutta; mutta näin ollen hän tunsi vain mitä
suloisinta helpotusta, kun Jimmy näin sai olla muutaman tunnin
muitten huomassa. Hän kuiskasi Taaville kuultavasti -- tai oli vain
kuiskaavinaan paremmin härnätäkseen:

"Siitä tuleekin sinulle, Taavi Titus, hyvin nätti ja veikeä pikku
vaimo, ja hän se osaa hoitaa lapsesi. Sinä olet onnen poika, ja minä
vain toivon sinun ymmärtävän, kuinka onnellinen olet!"

Taavi parka. Se oli kuin sangollinen kylmää vettä vasten kasvoja.
Hetken hänen teki mieli kuristaa ystävällinen, karkeasyinen,
hyväntahtoinen tyhmä vaimo, joka seisoi ja säteili heitä molempia
kohti kelmeätä hyväntahtoisuuttaan. Hän kirosi itseään, kun ei ollut
häntä varottanut, ettei Mirandaa sopinut härnätä samalla tavalla kuin
kylän tyttöjä. Hän näki Mirandan kasvojen lentävän punaisiksi korvia
myöten, vaikka hän koukistui Jimmyn yli, eikä ollut kuulevinaankaan; ja
Taavi tiesi, että sillä samalla hetkellä hänen hyvä työnsä tuhoutui.
Muutamaan sekuntiin hän ei voinut sanoa mitään ja hiljaisuus alkoi
tuntua tuskastuttavalta. Sitten hän änkötti:

"Minä pelkään, Sary Ann, ettei minua odota semmoinen onni, vaikka minä
halusta hänet ottaisin, sen taivas tietää. Miranda ei pidä minusta
kovin paljoa."

Vaimo katsoi häneen, ikäänkuin ei uskoisi.

"No mutta Herran nimessä, Taavi Titus, mitä hän sitten tekee täällä
kahden kesken sinun kanssasi?" hän huudahti ja väsymys palasi taas
lauseen lopulla hänen ääneensä. "Mene nyt järveen! Ethän sinä tunne
naisia ensinkään!"

Tämä oli jo liikaa Taaville, jonka vaisto oli kehittynyt erehtymättömän
hienoksi niinä pitkinä kuukausina, joiden kuluessa aarniopuut, suuret
tuulet ja vakaat tähdet olivat olleet hänen ainoana seuranaan. Hänen
omat kasvonsa kävivät nyt punaisiksi Mirandan vuoksi.

"Minä olisin teille, Sary Ann, kiitollinen, jos tämä asia saisi jäädä
tähän", hän sanoi tyynesti. Mutta hänen äänessään oli lujuus, jonka
vaimo käsitti.

"Te olette varmaan kumpikin puolikuolleena nälästä", hän sanoi. "Minun
täytyy paikalla ruveta illallista hommaamaan." Ja hän lähti lieden luo
ja täytti kattilan.

Miranda ei sen jälkeen illallisen aikana eikä lyhyen illan mittaan
virkkanut Taaville sanaakaan. Hän puhui rouva Whitelle jonkun verran
ja hyvin ystävällisesti, kaunaa kantamatta; mutta pikku Jimmyyn
kiintyi muuten hänen koko huomionsa. Ja hän saikin pitää Jimmyn
melkein omanaan, sillä rouva White sai Taavin seurakseen lähtiessään
ulkoaskareille ja lypsämään. Myöhemmin takkavalkean ääressä, jota
pidettiin enemmän huvin kuin lämmön vuoksi, rouva White enimmäkseen
keskusteli Taavin kanssa. Hän ei ollut tälle kiukuissaan saamastaan
nuhteesta, -- kantoi sen sijaan epämääräistä kaunaa Mirandaa vastaan,
tämä kun muka oli siihen syynä. Rouva White alkoi älytä, että Miranda
oli toisenlainen kuin muut tytöt ja toisenlainen kuin hän itse
oli tyttönä ollut. Mirandan hienous ja herkkyys tuntuivat hänestä
suorastaan loukkaavilta, vaikk'ei hän voinutkaan niiden laatua
määritellä. Hän aivan ylimalkaisesti sanoi, että tyttö oli olevinaan;
ja hän alkoi tuota pikaa arvella, että Taavin kaltainen pulska poika
oli hänelle liian hyvä. Mutta siitä huolimatta vaimo oli oikeamielinen
nainen omaan uupuneeseen värittömään tapaansa; eikä hän voinut muuta
kuin myöntää, että Mirandassa varmaan piili paljon, koska pikku Jimmy
häneen niin kiintyi -- "sillä lapsi tuntee hyvän sydämen", kuten hän
itsekseen arveli.

Matkamiehet läksivät seuraavana aamuna heti päivänkoiton jälkeen
paluumatkalle, Miranda vaivoin riistäytyen irti pikku Jimmyn syleilystä
ja jättäen hänet epätoivoisen itkun valtoihin. Miranda oli nyt Taavia
kohtaan aivan kohtelias ja semmoinen kuin tavallisestikin, jopa siihen
määrään, että kiltti, tylsä rouva White päätti kaiken taas olevan
ennallaan. Mutta Taavi tunsi jäätävän erotuksen; ja hän oli liian ylpeä
ja ehkä sillä haavaa liian toivotonkin koettaakseen sitä sulattaa.
Koskien nouseminen sauvomalla oli hidasta ja ankaraa työtä, Taavi
teki ihmeitä taitavuudellaan ja voimallaan, mutta oli aivan ääneti.
Hänen voimatyönsä eivät jääneet Mirandalta huomaamatta, mutta impi
paadutti sydäntään itsepintaisesti; sillä häpeän tunne, jota hän ei
ollut koskaan ennen kokenut, antoi nyt kiinteyttä hänen kiukulleen.
Siitä huolimatta hänen kuitenkin täytyi kaiken aikaa sykkivin sydämin
katsella tätä taistelua kohisevia koskia vastaan ja ihailla niiden
hidasta järkähtämätöntä voittamista. Metsän poikki astuttiin vaieten
nyt kuten menomatkallakin; mutta kuinka erilailla nyt vaiettiin! Se
vaitiolo ei nyt ollut tarkotuksesta sähköistä, vaan kylmää, seinällisen
huoneen äänettömyyttä. Ja metsän henget näyttivät olevan hyvillään
Taavin vastoinkäymisestä, ne eivät nyt sallineet mitään välikohtausta,
ei mitään viihdykettä. Ne pitivät kaiken metsäkansan piilossa, ne
häätivät metsän pihoilta kaiken elämän ja merkityksen. Ja Taavin mieli
synkistyi.

Saapuessaan takaisin raivaukselle vähää ennen auringonlaskua he
pysähtyivät mökin ovelle. Taavi katsoi Mirandaa silmiin puoleksi
moittien, puoleksi rukoillen. Kirstin ääni kuului mökin takaa
vadelmapensaista rattoisasti haastellen Kroofille. Miranda ojensi
kätensä kylmän avomielisesti ja loi Taaviin ilmeettömän vastakatseen.

"Se oli oikein hauska matka, Taavi, kiitos siitä", hän sanoi. "Äidin
löydät tuolta vadelmia poimimasta."




XVIII LUKU.

Vieraan tihutyö.


Kaiken kesää ja alun syksyäkin Taavi aina parin viikon kuluttua kävi
raivion mökillä ja Miranda aina osotti häntä kohtaan samaa kylmää
totunnaista kohteliaisuutta. Hän tunsi taikka ainakin luuli tuntevansa
kiitollisuutta Gabe Whiten suorapuheista kelmeätä vaimoa kohtaan,
joka niin kömpelöillä kolauksilla oli hänet järkiinsä palauttanut
juuri kun hän oli ollut vähällä uhrata vapautensa ja yksilöllisyytensä
miehelle -- voimalliselle miehelle, joka olisi hänet itseensä
yhdyttänyt. Kiihkeällä innolla hän jälleen etsi piilevän kansan seuraa,
aarniometsän salaisuutta ja ihmeitä. Kun se oli inhimillinen rakkaus,
jota hän paraillaan tukahutti, ja kun hän samalla sydämessään tunsi
kalvavaa ihmisyyden kaipausta, vaikk'ei sitä itsekään tiennyt, niin
tuli Kirstin osaksi semmoinen mielenosotuksellinen hellyys jommoista
tyttö ei ollut koskaan ennen osottanut. Se miellytti Kirstiä ja hän
vastasi siihen sydämestään tyyneen voimalliseen tapaansa; mutta hän
älysi, mikä sen pohjalla piili ja hymyili ajatuksiensa piilosopissa
itsekseen, uskaltamatta aavistustaan edes varmaksi ajatella, koska hän
pelkäsi immen vaistomaisesti sen silloin tajuavan. Hän piti Taavia
suuressa arvossa, vaikk'ei sitä Mirandalle koskaan sanonut; ja hän
rohkaisi vakaasti alakuloista kosijaa yhtä mittaa vakuuttaen: "Kaikki
käy hyvin, Taavi. Älä suureksi, vaan odota, kunnes aika tulee." Ja
Taavi sen mukaan odotti aikaansa tyynenä, vakaana ja kiireettömänä; ja
jos hän sureksikin, niin koetti hän ainakin kaikin tavoin olla sitä
näyttämättä.

Kirsti oli siis Taavin liittolainen, mutta kaikki metsän asukkaat
olivat hänen leppymättömiä vastustajiaan; sillä niin lähelle Mirandaa
ei metsän kansa ollut vielä koskaan tullut sillä ajalla, jonka hän
oli viljellyt sen puolisalaista tuttavuutta. Kroof oli melkein aina
hänen seurassaan, jos suinkin vielä entistäkin uskollisempana ja
paljon ovelampana Mirandan puhetta ymmärtämään. Ja Kroofin penikka,
erinomaisen hyvän näköinen ja kauniisti kehittynyt eläin, oli melkein
yhtä uskollinen kuin emo. Kun nämä molemmat joskus harvoin olivat
poissa omilla retkillään, jotka Kroof huomasi tarpeellisiksi penikan
lihasten harjottamiseksi, niin silloin ketut alkoivat seurata Mirandaa,
juosten kuin koirat hänen kintereillään; ja eräänä painostavana
iltapäivänä, kun hän oli nukahtanut männynneulasten peittämälle
rinteelle, tuli se sama suuri pantteri, jonka kynsistä hän oli Taavin
pelastanut, ja laiskasti tallusteli ja kävi hänen viereensä maata.
Miranda heräsi sen kovaa kehrätessä aivan hänen korvanjuuressaan.
Pantteri kehräsi vielä kovemmin, kun hän hiljaa kynsi sen leuanalustaa.
Mirandan täytti omituinen innostus, kun hän huomasi vaikutuksensa
metsän eläimiin yhä kasvavan ja laajenevan. Ei mikään, niin hän lupasi,
saisi milloinkaan viekotella häntä pois näistä kirkkaista varjoista,
tästä vaikenevasta kansasta, jota hän hallitsi kädellä ja silmällä ja
tästä salaperäisestä elämästä, jonka ainoastaan hän saattoi tuntea.
Kun vanha Taavi, johon hän oli lämpimästi kiintynyt, tähän aikaan yhä
harvemmin kävi raiviolla, niin Miranda pyrki häntä karttamaan ikäänkuin
peläten, että hän heikentäisi tätä päätöstä; ja itsepintaisesti hän
oli ajattelematta pikku Jimmyn kalpeita kasvoja ja lapsen suuta, sillä
se ajatus oli vaarallisin kaikista. Ja tästä seurasi, että kun lokakuu
tuli ja koko metsä kaikkialla oli täynnään varisevien lehtien äänetöntä
elämää ja sinisen taivaankannen valo alkoi tutkia paikkoja, jotka
olivat olleet siltä suljetut kaiken kesää, niin Miranda mielestään oli
sangen varma päätöksessään; ja Taavin oli nyt taisteltava, ettei hänen
sydämensä epätoivo pääsisi kasvoihin kovin selvään kuvastumaan.

Sen lokakuun lopulla Taavi metsästysretkellään tuli kulkeneeksi
samalle avoimelle kalliopaikalle, jossa hän oli kesäkuussa Mirandan
kanssa tavannut ilveksen. Hän paraillaan etsi Kirstille verestä
lihaa, mutta riistaa ei ollut näkynyt sinä päivänä ensinkään. Juuri
kun hän jonkinlaisen koti-ikävän haikeudella tunsi tämän paikan,
jossa hän ja Miranda olivat näyttäneet lyhyen hetken olevan keskenään
niin täydelleen sopusoinnussa -- kuinka kauan siitä oli ja kuinka
uskomattomalta koko tapaus hänestä nyt tuntui! -- niin hänen erämiehen
silmänsä keksi näyn, joka sai rihlan viipymättä poskelle lentämään.
Aivan aukion reunalla seisoi karhunpenikka ja ahneesti riipi
täpötäysistä varsista mustikoita ja mörähteli tyytyväisenä kun niitä
oli niin paljon ja ne olivat niin hyviä.

"Karhunpaisti onkin", Taavi ajatteli, "Kirstille mitä parasta. Näyttää
rupeavan vähän väsymään sarvaan lihaan!"

Hän tähtäsi kiireettä, rihla paukahti terävään läiskähtäen, ja soma
karhunpenikka suistui suulleen ja mukelsi nurin läpi aivojen ammuttuna.
Taavi meni sen luo. Se oli paikalla kuollut -- niin silmänräpäyksessä
ja tuskatta, että puoliavoin suu vielä oli täynnään marjoja ja pieniä
tummanviheriäisiä lehtiä. Taavi tunnusteli sen pehmeätä ja kiiltävän
mustaa karvaa.

"Olipa siinä kaunis karhun alku", hän mutisi melkein katumapäällä. "Oli
kai vähän ilkeätä tehdä sinusta noin äkkiloppua, kun sinun oli siinä
yksinäsi niin lysti olla."

Mutta Taavi ei ollut se mies, joka antoi turhalle hemmottelulle
mielessään sijaa. Hän viipymättä nylki saaliin ja kätki nahkan
huolellisesti, latoen sen päälle kasan isoja kiviä, palatakseen
ottamaan sen niin pian kuin aika salli. Hän oli nyt matkalla
raivaukselle, eikä voinut ottaa matkaansa veristä nahkaa, joka olisi
lopullisesti tuominnut hänet Mirandan silmissä; mutta nahka oli liian
kaunis jäädäkseen kettujen ja ahmain saaliiksi. Kun se oli varmassa
tallessa, niin hän leikkasi penikasta mureimmat palat, kääri ne koivun
tuoheen ja nakkasi kantamuksen selkäänsä, lähtien sitten raivausta
kohti harppaamaan. Hänen mielessään oli, että Kirstin vielä sinä iltana
piti saada karhunpaistia.

Vähän sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt kallioaukiolta, jolla punainen
raato rumasti irvisti päivän paisteelle, ilmestyi pimennoista toinen
karhu verkkaan tallustellen. Se oli suunnattoman suuri, karva ruosteen
ruskahtava, harmaita karvoja kuonon ympärillä. Se pysähtyi ympärilleen
katsellakseen. Samassa sen ruumis jäykistyi ja sitten se rytinällä
hyökkäsi mustikkapensaitten kautta kohti sitä paikkaa, missä kamala
raato venyi verissään. Karhu kulki sen ympäri kahdesti, kuono ilmassa
ja taas maatakin sivuten. Sitten se poistui siitä hitaasti takaperin
alamäkeen, tuijottaen siihen silmillään ikäänkuin odottaen, että se
nousisi ylös ja seuraisi häntä. Metsän reunalla se sukkelaan pyörii
ympäri ja lähti vihaista laukkaa seuraamaan Taavin jälkiä.

Se oli vanha Kroof; ja Taavi oli tappanut sen penikan.

Se hyökkäsi hurjasti hänen perässään, kamala verikosto mielessään,
mutta niin sukkelaa teki Taavikin matkaa, että kului melkein tunti,
ennenkuin kontion terävä vaisto ilmaisi, että vihamies oli lähellä.
Raivo ei sitä sokaissut. Se hiljensi kulkuaan ja astui pehmein askelin;
ja pian se näki saaliinsa, joka oli jonkun matkaa edellä, nopeaan
harpaten metsän ruskeavarjoisia kujia.

Ei koko metsässä ollut toista yhtä viekasta karhua kuin Kroof; ja
Kroof tiesi, etteivät koko sen hirmuinen voima ja raivo riittäneet
asestettua metsämiestä vastaan. Se odotti edullisempaa hetkeä.
Hiljaa kuin portimo tai minkki se valtavasta koostaan huolimatta
seurasi jälkiä. Nuori Taavi ei kaikesta erämiestaidostaan, valppaista
aistimistaan eikä vaistoistaan huolimatta aavistanutkaan sitä kostajaa,
joka säälimättömänä seurasi kuin koira hänen kintereillään. Taavi piti
semmoista kiirettä, että hiukset syksyn viileydestä huolimatta märkinä
takertuivat otsaan. Kun hän saapui purolle, joka alkoi mökin lähteestä,
niin hän arveli peseytyvänsä, ennenkuin lähtisi vieraihin. Hän nakkasi
myttynsä ison hemlokin alle, heitti maahan lakkinsa, vyönsä, paitansa
ja laski niiden viereen ladatun pyssynsä. Sitten hän, vyötäisiään
myöten alasti, poikkesi parikymmentä askelta syrjään joen muodostamalle
somalle allikolle ja kyykistyi sitten polvilleen, huuhtoakseen itsensä
kunnollisesti.

Kroofin pienet silmät kiiluivat punottaen. Nyt oli hetki tullut.

Se hiipi lähemmäksi, pitäen hemlokin runkoa itsensä ja vihamiehensä
välillä, kunnes tuli tavarain luo, jotka Taavi oli heittänyt puun
juurelle. Se nuuski hänen kokoon käärittyä myttyään ja käänsi sen nurin
kämmenellään. Sitten se raivosta ja tuskasta lyhyeen rohkaisten syöksyi
penikkansa murhaajan kimppuun.

Tämä vihainen röhkäisy oli Taavin saama ensimäinen varotus uhkaavasta
vaarasta. Hän katsahti sukkelaan ylös, pää ja olkapäät vettä valuvina.
Tunsi Kroofin. Ei siinä ollut valitsemiseen aikaa. Valtava kontio
oli hänet tavottamaisillaan, mutta samalla hetkellä hän oivalsi koko
murhetapauksenkin. Hänen sydäntään kouristi. Allikon toisella puolella
oli juuri hänen kohdallaan suuri pyökki, ei sen kauempana, kuin että
siihen melkein ulotti kädellään. Yhdellä hyppäyksellä hän saavutti sen.
Seuraavalla hän sai kiinni oksasta ja keikautti itsensä ilmaan juuri ja
juuri välttäen Kroofin kostavan kämmenen iskun.

Hän nousi puuhun ketterästi ja etsi oksaa, jota pitkin pääsisi toiseen
puuhun ja sen kautta alas maahan pyssyn luo; ja Kroof, hetkisen
epäröityään, kiipesi hänen perässään. Mutta Taavi ei löytänyt, mitä
etsi. Vähän oli tosin aarniometsässä puita, joiden ylimmät oksat eivät
sotkeutuneet lähimmän naapurin oksiin, mutta kun ihminen luonnostaan
kammoo uintia semmoisessa vedessä, jota ei suoranainen auringonpaiste
raitistuta ja elvytä, oli Taavikin sen vuoksi valinnut paikan, jossa
puut olivat hajallaan niin että taivaan sini kuvastui veteen. Hän
kiipesi seitsemän kahdeksan syltä korkealle maasta, ennenkuin löysi
oksan, joka tarjosi vähänkään toivoa. Hän lähti sitä kulkemaan, tukien
ruumistaan hennommalla oksalla, joka oli hänen päänsä päällä. Kulkien
oksaa pitkin niin kauas kuin se kesti, hän huomasi asemansa tuiki
toivottomaksi. Hän ei olisi voinut, vaikka olisi kuinka taitavasti
itseään heiluttanut ja vaikka onni olisi ollut kuinkakin hyvä, tavottaa
lähimmän puun lähintä oksaa. Hän kääntyi takaisin, mutta Kroof oli jo
oksan juuressa. Se iski kyntensä oksaan; ryömi häntä kohti hitaasti,
armotta; se oli saanut ahdistetuksi vihamiehensä ansaan.

Taavi seisoi jännitettynä ja liikkumatta, odottaen kontiota. Hänen
kasvonsa olivat kalpeat, suu tiukkana. Hän tiesi, että kaiken
ihmislaskun mukaan hänen hetkensä luultavasti oli tullut; mutta hän
aikoi tehdä, mitä tehdä saattoi. Syvällä hänen allaan, hänen ja
maanpinnan muodostavan kallion ja sammalen välillä (hän katsoi alas
siihen, myöhäisen auringonvalon häikäisemänä) oli vankka hemlokin oksa.
Hän aikoi pudottaa itsensä viime tingassa; ja tämä oksa -- hän aikoi
tarrata siihen kiinni -- ehkä pysäyttäisi hänen putoomisensa, ainakin
ehkäisisi sitä! Se oli hatara toivo, mutta se oli ainoa toivo. Hän ei
pelosta vavissut, mutta hän tunsi murhetta ja pettymystä toiveidensa
saadessa tämmöisen lopun; ja kohtalon murhaava iva tuntui katkeralta.
Oksa taipui alemmaksi ja alemmaksi Kroofin mahtavan painon lähestyessä.
Päällimäinen oksa, joka oli liian heikko yksin kestääkseen hänen
painonsa, tuki häntä vielä. Hän piti päänsä pystyssä, uhmaten kuolemaa.

Sattui niin, että Miranda, joka oli lähettyvillä, oli kuullut Kroofin
karjauksen, jonka se päästi hyökätessään Taavin kimppuun. Sen vihainen
äänensävy oli saanut hänet hämmästyneenä ja pahaa peläten paikalle
rientämään. Hän tunsi Taavin rihlan ja metsästysmekon hemlokkipuun
juurella ja kauhean pelon valtaamana hänen sydämensä suli. Sitten hän
näki Taavin korkealla pyökissä, paljaat olkapäät hohtaen ruskeitten
lehtien seasta. Hän näki Kroofin, joka nyt oli vain kolmen jalan päässä
saaliistaan. Hän näki vihan, joka puhui pedon silmistä ja avoimesta
suusta.

"Kroof!" hän huuti vihaisella käskevällä äänellä; mutta Kroof ei
huolinut siitä enempää, kuin jos se olisi ollut tuulen kuiskaus.
"Kroof! Kroof!" hän uudelleen huuti rukoilevan ahdistuksen, kouristavan
kauhun valtaamana, kun julma eläin ryömi yhä edemmä. Taavi ei kääntänyt
päätään, vaan huuti alas levollisella äänellä: "Se ei sinusta välitä
tällä kerralla, Miranda. Eikö tässä liene lähtö käsissä, ei sille mahda
mitään!"

Mutta Mirandan kasvot äkkiä kuin kivettyivät. Hän hairasi maasta
rihlan. "Pidä varasi!" hän huuti ja tarkkaan ja varmalla kädellä
tähdäten veti ensin toista ja sitten toista liipasinta niin peräkkäin,
että molemmat paukaukset melkein sulivat yhteen. Sitten hän pudotti
aseen ja seisoi ja hurjasti tuijotti.

Karhun ruumis nytki hetken kouristuksentapaisesti, näytti sitten
lyyhistyvän oksalle kokoon, pitäen siitä kiinni. Seuraavassa
silmänräpäyksessä se hitaasti vierähti pois ja putosi alas pehmeänä
suunnattomana myttynä. Huokaisevalla jyrähdyksellä se tapasi maan.
Miranda päästi matalan huudahduksen äänen kuullessaan, kääntyi pois ja
nojasi hemlokin runkoa vastaan. Käänsi kasvonsa puuta kohti ja kätki ne
käsivartensa taipeeseen.

Taavi tiesi nyt, että kaikki, mitä hän oli toivonut, oli nyt
hänen. Mutta ensimäisen huumaavan, tukahuttavan riemun sykähdyksen
jälkeen hänen sydämensä paisui säälistä impeä kohtaan, säälistä ja
pohjattomasta hellyydestä. Hän kiipesi alas pakopaikastaan, puki
päälleen metsästysmekkonsa ja vyönsä, katsoi uteliaana tyhjää rihlaa,
joka makasi sammalella ja potkaisi köytetyn lihamytyn pensaikkoon.
Sitten hän meni ja seisahtui aivan Mirandan viereen.

Lyhyen hetken jälkeen hän laski käsivartensa immen olkapäille ja
kosketti häntä isolla kädellään, kevyesti mutta varmasti. "Sinä
ihmeteltävä Miranda", hän sanoi, "jälleen olet lahjoittanut minulle
elämäni! Mutta minä en kiitä sinua, ennenkuin kuulen, mitä aiot minun
tehdä. Elämäni on ollut kokonaan sinun siitä hetkestä, jolloin ensi
kerran näin sinut täysikasvuisena naisena. Mitä aiot tehdä elämälle,
jonka olet pelastanut, Miranda?"

Hän puserti immen olkapäätä lujemmin sydäntänsä vastaan ja kumartui
hänen ylitseen, uskaltamatta kuitenkaan juuri suudellakaan
pronssinväristä tummaa tukkaa, jolle hän hengitti. Impi äkkiä
nyyhkyttäen kääntyi ympäri, tarttui häneen kiinni ja kätki kasvonsa
hänen rintaansa vastaan. "Voi Taavi!" hän huudahti surkealla äänellä,
"vie äiti ja minut pois tästä paikasta; minä en tahdo enää elää
raiviolla. Sinä olet surmannut sen vanhan elämän, jota minä rakastin,"
Ja hän puhkesi myrskyiseen itkuun.

Taavi odotti, kunnes hän oli tyyntynyt. Sitten hän sanoi: "Jos minä
olen sinun elämäsi muuttanut, Miranda, niin olet sinäkin hiukan
muuttanut minun elämääni. Minä en enää metsästä, enkä viritä ansoja,
rakkaani, eikä metsän eläinten enää tarvitse olla huolissaan minun
tähteni. Me myömme mökin ja lähdemme alas Meramichiin, jossa minä voin
saada hyvän toimen metsänlukijana. Siihen minä olen ensimäisiä. Ja minä
luulen -- voi, minä rakastan sinua ja minä luulen voivani tehdä sinut
onnelliseksi, sinä ihmeteltävä Miranda."

Impi kuuli hänen puheensa loppuun saakka ja vapautui sitten hiljaa
hänen syleilystään. "Mene kertomaan äidille, mitä olen tehnyt, Taavi",
hän sanoi vakavalla äänellä, "ja jätä minut tänne hetkeksi kahden
kesken Kroofin kanssa."

Mirandan palattua mökille Kirsti ja Taavi illalla lähtivät lapioiden ja
lyhdyn keralla allikolle pyökin luo. Missä kiviperäisestä maasta löytyi
pehmeämpää kohtaa, siihen he kaivoivat haudan; ja he hautasivat vanhan
Kroofin syvälle maan poveen, etteivät ahman kynnet päässeet sen rauhaa
häiritsemään, eikä kevätauringon lumous sitä unesta herättämään.











End of Project Gutenberg's Aarniometsan sydan, by Charles G. D. Roberts

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK AARNIOMETSAN SYDAN ***

***** This file should be named 8451.txt or 8451.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/8/4/5/8451/

Produced by David Starner, V-M Osterman, Robert Connal and
the Online Distributed Proofreading Team.


Updated editions will replace the previous one -- the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties. Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research. They may be modified and printed and given away -- you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.


Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States. If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed. Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work. You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in
a constant state of change. If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsöver. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (dös not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges. If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form. However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes. The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     dös not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License. You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michäl
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES -- Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND -- If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation. The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund. If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY -- You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation information page at www.gutenberg.org


Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations. Its business office is located at 809
North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email
contact links and up to date contact information can be found at the
Foundation's web site and official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     [email protected]

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations.
To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate


Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michäl S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone. For forty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.