Tiuri ja Pajari : Romaani vuodelta 1314

By Simo Eronen

The Project Gutenberg eBook of Tiuri ja Pajari
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Tiuri ja Pajari
        Romaani vuodelta 1314

Author: Simo Eronen

Release date: March 25, 2025 [eBook #75716]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1924

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TIURI JA PAJARI ***

language: Finnish




TIURI JA PAJARI

Romaani vuodelta 1314


Kirj.

SIMO ERONEN





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1924.




SISÄLLYS:

    I. Pohjankävijäin kotimatka.
   II. Visbyn hansakestien lähettiläät.
  III. Tiurin linnassa.
   IV. Uhrijuhla ja juomapidot.
    V. Käkisalmen pajarin kuuluttaja.
   VI. Pajarin tytär metsästää
  VII. pajari tekee markkina valmistuksia.
 VIII. Suur-tiuri ja käkisalmen pajari.
   IX. Urin haukka lentää satimeen.
    X. Ari taatto saa salaperäisen viestin.
   XI. Pajarin vanki.
  XII. Pajarin pidot.
 XIII. Tiurin markkinat.
  XIV. Heimokäräjät.
   XV. Karjalan miesten nousu.
  XVI. Pajarin linnan piiritys.
 XVII. Öinen taistelu.
XVIII. Urhojen kummut.






I Luku.

POHJANKÄVIJÄIN KOTIMATKA.


Saimaan selkävesiä taivaltaa pitkä venematkue. Veneissä on sekä
soutajina että jouten istujina kovapiirteisiä, kevätahavien ruskettamia
ja kypäripäähineisiä miehiä, Pohjan matkalta palaavia Tiurin ja Vuoksen
karjalaisia. Pari päivää sitten he lähtivät liikkeelle Tuukkalan
karjalaisasutuksen valkamasta, ovat taivaltaneet Juurisalmen ja
nykyisen Ristiinan pitäjän sokkeloisten vesien kautta ja lähenevät nyt
Etelä-Saimaan avarampia selkiä.

Veneet ovat raskaasti kuormitetut, niissä on käärö käärön vieressä
ja korkeina, varpelaitojen yli kohoavina röykkiöinä Pohjan
metsien jaloa riistaa, vaihtokaupalla ja Lapin veroina hankittuja
turkisnahkoja. Tiiviisiin, vedenpitäviin nahkasäkkeihin on tämä
kaukaisien maiden markkinoille aiottu tavara sullottu, niin tiiviisiin,
että saa vene joutua vaikka vesivaraan ja säkit jäävät kuivina
vedenpinnalle kellumaan. Turkiksien kuljetus Pohjan suurista metsistä
markkinapaikoille on vaivaloista, siksi täytyy olla näin varovainen.
Talvella kuljetaan porovaljailla ja ahkioilla, kesän aikaan lasketaan
venepelissä kymmenpeninkuormaiset taipaleet. Selkävedet soudetaan ja
neliskulmaisen purjeen avulla lasketaan, kannasten yli veneet vedetään
telateitä. Lujan täytyy venepohjan olla, jotta se tässä leikissä
kestäisi, emäpuin ulkopuoli on kauttaaltaan paksulla vaskilevyllä
päällystetty. Kestäviä ovat muutenkin nämä veneet, vaskipienoin ovat
teljot ja kaaripuut lujitetut, peräteljo, ohjaajan istuinpaikka, on
kokonaan vaskesta taottu. Samasta metallista, on korkealle kohoava
käyräkokka, jota koristaa taiten taottu ilveksen pää. Se on ikivanhan
ja mainehikkaan Tiurin suvun vaakuna, Tiurin ja Vuoksen karjalaisten
tunnusmerkki.

Tuuli on asettunut myötälaitaiseksi, purje vetää kohtalaisen hyvin.
Niin saavat soutajat joutilaina oljennella, silloin tällöin vain
hiukkasen airoillaan autellen. Teräsjännejouset on ladottu veneiden
kokijaan yhteen röykkiöön. Siellä ovat myös täydet nuoliviinet, vieläpä
useat miehistä ovat sinne riisuneet kypäripäähineensä ja miekkansakin.
Takana ovat Pohjan matkan monet seikkailut ja vaarat, jännittävinä
muistoina vain niistä tarinoidaan ja ikävöiden odotetaan sitä päivää,
jolloin matkan viimeinen taival olisi tehty ja päästäisiin jälleen
Tiurin linnan tuttuun valkamaan. Kauan on, kun sieltä lähdettiin, yli
puolen vuoden on pohjankävijäin retkeily kestänyt. Lähtö tapahtui
syksyllä sulien vesien aikaan; silloin veneet miesvoimalla Ylä-Vuoksen
keskitaipaleen ohi kuljetettiin, sen jälkeen purjehdittiin tätä samaa
tietä Tuukkalaan ja siellä veneet asetettiin talviteloille. Lumentuloa
odotellessa laitettiin kuntoon ahkiot ja porovaljaat ja niillä sitten
kovan talven tultua taivallusta jatkettiin, samottiin Pohjan perukat
läpeensä Kainuun rajoilta Valkeanmeren rantaan ja Kuollan Lappiin asti.

Laajat ovat Vuoksen ja Laatokan karjalaisten veromaat, Novgorodin
ruhtinasten kera ammoin solmittujen ystävyyssopimusten mukaan ovat
Karjalan miesten veronalaisia kaikki Pohjan kansat varjaagien maan
rajaan asti, joka on tunturien tuolla puolen ikuisesti sulan meren
äärillä. Kaikki nämä kansat tunturien Tulilappia myöten maksavat
riistaveroa Karjalan miehille, vain Kainuun perukalla asuvat kansat
kuuluvat pirkkalaisille, joiden kera on vasta äskettäin rajasopimus
uudistettu. Ja sillä aikaa, kun toiset talven mittaan retkeilivät
Pohjan kansoja verottamassa ja Kainuun markkinapaikoilla vaihtokauppaa
tekemässä, tekivät toiset Tuukkalasta käsin matkoja länteen päin Hämeen
maahan ja idän puolella Pielisveden vaiheille ja siitä koilliseen
Vienan rannoille saakka, jossa permalaisten vanhoilla asuinsijoilla
on myös Karjalan miesten pysyvät markkinapaikat. Vienan maat kyllä
kuuluvat Laatokan karjalaisille, mutta usein Tiurin miehetkin tänne
asti retkeilivät.

Niin, laajoilta aloilta ovat venematkueen kuormina olevat
riistarikkaudet kootut. Ilmankos ahavoituneiden retkeilijäin kovilla
piirteillä kuvastelee tyytyväisyys hyvin suoritetun matkan jälkeen,
ilmankos jo ikävöiden odotetaan sitä päivää, jolloin jälleen saataisiin
laskea Tiurin linnan tuttuun valkamaan. Usealla retkeläisellä on siellä
kotona nainen ja lapset odottamassa, toisilla on armaat mielitietyt,
jotka varmaan ovat pitkän ja pimeän talven kestäessä monta ikävöivää
kyyneltä itkeneet, monta salaista uhria taivaan taatolle uhranneet.

Lauha luoteinen vetää kohtalaisen hyvin, kesä on kauneimmilleen
pääsemässä suuren Saimaan ympärillä. Vehmaina näkyvät lehteä tekevät
koivumetsät rantatöyryjen notkelmista, pihkan lemu tuoksahtaa
saarien honkapuista ja kuusimetsistä. Kirveen koskemattomia ovat
veneisiin näkyvät maisemat, ei ole vielä säälimätön ihmiskäsi
rantoja ja saaria raiskannut. Siellä täällä näkyy vain jonkun niemen
kainalosta yksinäinen kalastajasauna, viimeisen näillä mailla
viipyvän kalastajalappalaisen asumus tai ensimmäisen Karjalan miesten
vakinaisilta elinsijoilta siirtyneen uudisasukkaan matala savupirtti.
Neitseellisen nuoria, silmää houkuttelevia ovat vielä nämä maat,
riistan runsautta uhkuvia, Ahtolan karjasta yltäkylläisiä. Mutta eipä
retkeläisten mieli ihastu näihin neitseellisiin näköaloihin. Monin
kerroin ihanampia ovat näköalat Ala-Vuoksen siunatuilla vesillä ja
sinne palaa miesten mieli.

Matkueen ensimmäisenä kulkee komea vaskikokka, jota ohjaa nuori,
pitkäkasvuinen ja harvinaisen roteva mies. Hän on Tiurin Kalevi, Tiurin
linnanisännän ja Karjalan miesten kuulun heimovanhimman Suur-Tiurin
pojanpoika. Ensimmäistä kertaa on Tiurin suvun nuori edustaja
pohjankävijäin päällikkönä. Vielä viime vuonna oli retkeläisten
johtajana itse Suur-Tiuri, lähes satavuotias Karjalan tietäjä. Mutta
sillä matkalla tapasi vanhan retkeilijän sairaus, Kainuun markkinoilla
kaatui Tiurin taatto lappalaisteltan taljavuoteelle, kaatui kuin
noidannuolen ampumana. Haettiin hätään Tulilapin velho, Aslak tietäjä,
mutta ei kyennyt tämäkään manauksillaan ja yrttivoiteillaan vanhuksen
kipuja pois kirvoittamaan. Kesken retken täytyi Tuukkalaan palata
ja sieltä hankikelissä edelleen Tiurin linnaan. Aslak lappalainen
seurasi mukana ja siitä pitäen hän on ollut Tiurin linnassa Suur-Tiuria
hoitelemassa. Väliin vanhus vielä tautivuoteeltaan jalkeille nousee,
mutta vaivaloiset Pohjan matkat ovat kai jo ainaiseksi jääneet
nuorempien tehdä.

Komea onkin uros muodoltaan Suur-Tiurin pojanpoika, Tiurin Kalevi.
Kaksikymmentä vuotta on hänellä vasta ikää, mutta päätänsä pitempi
on muita miehiä ja leikkien väkevä käsivartensa vetää jäykimmänkin
teräsjousen vireeseen. Tiurin Haukaksi häntä kasvinkumppanien kesken
on poikasesta pitäen nimitetty ja tämä liikanimi soveltuu hänelle
hyvin. Haukan häikäilemätöntä nopeutta on hänen toimissaan, oltiinpa
leikin tai toden kiistakentillä. Saa varoa itseänsä se uros, joka on
Suur-Tiurin pojanpojan vihoittanut. Tiurin Haukka iskee arvelematta,
sukunsa tulinen veri suonissaan virtailee eikä sitä hillitse vielä
suuren taattonsa syvä elämänkokemus.

Tämän vuoksi onkin Suur-Tiuri asettanut pojanpoikansa rinnalle
malttavan ja pohjankävijäin kesken suurta arvonantoa nauttivan
vanhuksen, joka tuolla seuraavaa venettä vakavalla, suonikkaalla
kädellä ohjaa. Tämä vanhus on Kekri Kumoinen, Suur-Tiurin uskollinen
neuvonantaja ja asetoveri. Hallavoitunut on jo ukko Kumoisenkin
rehevä täysparta, mutta nuorekkaan elämänilon viimeinen kajastus
vielä loistaa hyväntahtoisilta kasvoilta ja silmistä kuvastelee
syvä elämänviisaus. Ei tiedetä vanhan Kumoisen konsanaan elämässään
kiivastuneen. Silloinkin, kun itse kokenut Suur-Tiuri pyrkii malttinsa
menettämään, haastelee ukko Kumoinen sovittavia sanoja. Tämän vuoksi
Tiurin taatto onkin häntä aina niin paljon kunnioittanut, tämän vuoksi
on hänelle myös uskottu hiukan maltittoman Tiurin Haukan kesyttäminen,
jotta hänestä varttuisi Tiurin kotka, siintäviin korkeuksiin kohoava
vaakalintu, joka ensin tyystin valikoi saaliinsa, ennenkuin korkeudesta
alas iskee.

Kumoisen lisäksi on matkueessa mukana monta muutakin tunnettua
retkeilijää. On tuolla matkueen keskipalkoilla suuren vaskikokan
perässä Kiviniemen kuulu Jaama, tavallisemmin tunnettu nimellä
»Kiviniemen Karhu», harvinaisen väkevä voimiltaan ja peloton tasapäässä
tappelussa. Hänen veroisensa viisaudessa, jos ei voimissa, on
Ronka-suvun vanhin Unnunkoskelta. Tämän suvun miehet ovat aikanaan
kilpailleet Tiurin suvun kanssa Karjalan miesten korkeimmasta
johtajasijasta, mutta nyt ovat heimon pyhät valtamerkit jo monta
miespolvea perätysten olleet Tiurin suvun hallussa, ja viimeiseksi
varmaan viisas ja malttava Pärtty Ronka ryhtyy näitä valtamerkkejä
heimokäräjillä itselleen riitelemään. Yhtä altis Tiurin suvun
kannattaja on myös Päiväkiven Yrjänä Kuisma, joka tuolla matkueen
jälkipäässä solakkaa vaskikokkaansa taitavalla kädellä ohjailee. Kuisma
on levottomassa nuoruudessaan monia maita kulkenut, ollut Visbyn
hansakestien asemiehenä ja Novgorodin ruhtinasten peitsenkantajana.
Näillä retkillään hän on hankkinut paljon tietoja kaukaisten maiden ja
kansojen elämästä, jonka vuoksi hänen sanojaan heimokäräjillä varsin
mieluisasti kuunnellaan. On matkueessa muitakin Visbyn hansakestien
vanhoja asemiehiä. Niitä ovat Marjaniemen Kirves ja Tiurin Musakka,
joista edellinen nyt ohjaa omaa vaskikeulaansa ja jälkimmäinen on
Tiurin Kalevin jousimiesten päällikkönä ohjaten tuolla Kumoisen
vanavedessä purtta, jonka varppeet raskas riistakuorma on painanut
melkein vesirajaan.

Kun tuuli illan lähetessä alkaa tyyntyä, hoputtaa Musakka airomiehiään
ja ohjaa veneensä vanhan Kumoisen vaskikeulan rinnalle.

— Luulen, että hyvin ennätämme keskiyöhön mennessä Ukonsalmeen,
virkahtaa hän.

— Hyvin ennätämme, myönnyttää Kumoinen. — Tosin tuuli on mennyt
menojaan, mutta matkakin on jo lopuillaan. Luulen tuolta suuren aukean
takaa jo Salosaaren metsien silmiin siintävän.

— Yöpynemmekö Ukonsalmen rannalle vai painammeko yhtä kyytiä
Vuoksenniskaan?

— Aina on ennen ollut Ukonsalmen rannalla Saimaan vesien viimeinen
yöleiri, selittää Kumoinen. — Siinä ovat tavallisesti olleet vastassa
Tiurin linnasta lähetetyt viestintuojat ja Ylä-Vuoksen koskitaipaleen
telateiden korjaajat.

Vanha Kumoinen oli oikeassa. Kun pitkä venematkue kesäillan hämyssä
läheni jyrkkärantaista Ukonsalmea, nähtiin salmen mantereen puoleiselta
rantatöyryltä kirkkaasti palava merkkituli. Etumaista venettä ohjaava
Tiurin Kalevi sen ensimmäisenä huomasi ja käänsi veneensä rantaan,
jossa joukko pyörölakkejaan huiskuttavia jousimiehiä toivotti matkuetta
tervetulleeksi.

Kului hyvän aikaa, ennenkuin matkueen viimeisetkin veneet olivat
joutuneet valkamaan. Sillä aikaa vastaanottajat virittelivät kuivalle
rantatöyräälle lisää nuotioita. Toiset kantoivat kuusenoksia ja kuivaa
sammalta miesten istuin- ja makuusijoiksi. Iloinen hälinä täytti
rannan ja hongikkorinteen, siinä kyseltiin ja kerrottiin kuulumisia.
Toiset jo touhusivat illallispuuhissa iloisesti räiskyvien nuotioiden
ääressä, joku vanhempi retkeläinen oli ottanut lämmittävän valkean
ääressä mukavan asennon ja siinä tuoksuvalla havu- ja sammalvuoteella
lojuen haasteli talven ajan kotimiehinä kykkineille Tiurin nuorille
jousimiehille Lapin matkan kadehdittavia seikkailuja. Ihaillen hänen
tarinoitaan kuunneltiin, mutta kun kertoja alkoi tarinoida Tulilapin
velhoista, niin outo väristys karmi kuuntelijain selkäpiitä.

Eräs nuori jousimies, Kärppä nimeltään, ja aika iloinen velikulta,
uskalsi kuitenkin epäillä noita velhotarinoita.. Hän kärventeli
juuri nuotion hiiloksella suurta soidinmetsoa, jonka hän retkeläisiä
odotellessaan oli ampunut, käänteli sitä valkean hohteessa ja sanoi
olkansa yli kertojaan vilkaisten:

— Onhan Aslak tietäjäkin Lapin velho ole viitaan. Lieneekö heitä
sen kummempia siellä Tulilapissakaan, vaikka meitä kokemattomia
narrataksenne niistä haastelette.

— Aslak tietäjä! tuhahti kertoja, vanha Musakan venekunnan jousimies
halveksivasti. — Aslak tietäjä voi osata hyvän yrttivoiteen valmistaa
ja Tiurin linnan uhripuiston lähteestä ennemerkit katsoa, mutta muuta
ei paljon mitään. Oikea Tulilapin velho, Kärppä poikaseni, on toista
maata. Se kun ajaa ahkiollaan, talviyönä tunturin lakea, niin taivas
ja maan mantu siinä syttyy ratiseviin liekkeihin, ja jos esimerkiksi
valkean Kiesuksen pappi silloin niille maille sattuu joutumaan, niin
näkönsä kuuluu siinä paikassa menettävän.

— Jopa on tietomies, kuuluu arastelevia ääniä kuuntelijain joukosta.
Vanha jousimies on yhdellä iskulla kumonnut nuoren Kärpän epäuskoiset
arvelut ja halukkaasti, outoa väristystä tuntien, uusia velhotarinoita
kuunnellaan, kunnes nuoren Kärpän paistama illallismetso on kypsynyt.

Mutta hiukan erillään muista suuren nuotiotulen ääressä istuvat Tiurin
Kalevi, vanha Kumoinen ja useita muita retkikunnan johtajia. Siellä
on myös vastaanottajain päällikkö, Tiurin linnan urhokas jousimies
Tappari, ja vanhan Kumoisen poika, Tiurin Kalevin kasvinkumppani Osma
Kumoinen, joka tällä kertaa sai vielä olla kotimiehenä, mutta on nyt
Tapparin toverina kiiruhtanut ikävällä odotettuja pohjankävijöitä
vastaan. Tappari ja nuori Kumoinen ovat saaneet tehdä kotoisista
talven tapahtumista tarkan selon, varsinkin vanhan Tiurin taaton
vointia tiedustellaan tarkasti ja syvä vakavuus kuvastuu retkeläisten
ahavoittuneilla kasvoilla, kun saadaan kuulla heimovanhimman yhä
kamppailevan hivuttavan sairautensa kanssa.

Olisi nuorella Kumoisella Tiurin Kaleville mieluisempaakin
haasteltavaa. Tekisi mielensä kertoa rakkaasta Helinä sisarestaan,
jota Tiurin linnassa pidetään melkein niinkuin Suur-Tiurin pojanpojan
kihlattuna. Mutta Tiurin Kalevi ei näytä tällä hetkellä muistavan
hentoista Helinä neitoa. Hän on riisunut vaskikypärinsä ja tuijottaa
äänettömänä nuotion liekkeihin. Hänen kulmansa ovat tiukasti
rypistyneet ja poskilihakset silloin tällöin vavahtavat kuin taistelisi
hän ankaraa sisäistä liikutusta hillitäkseen. Ja yhtäkkiä selviää
nuorelle Osma Kumoiselle, ettei hänen kasvinkumppaninsa enää olekaan
sama huoleton Tiurin Haukka kuin menneinä leikin päivinä ja vielä
viime syksynä erotessa. Suuren taattonsa sairaus vai mikä lie Tiurin
vallattoman Haukan niin nopeasti toiseksi muuttanut. Leikkitoveri on
jättänyt hänet kauas jälkeensä, hänen vanha isänsäkin ja samoin kaikki
nuo toiset harmaantuneet urhot näyttävät osoittavan syvää kunnioitusta
Tiurin Kaleville. Hänen leikkitoveristaan on yhtäkkiä tullut kaikkien
näiden pelottomien urhojen käskijä ja samoin hänenkin käskijänsä,
heidän välillään voi tuskin enää olla entistä huoletonta toverisuhdetta.

Kyyneleitä pyrkii kihoamaan nuoren Osma Kumoisen silmiin, kun hän
tekee tämän huomion. Mutta oli kuin hänen vanha isänsä olisi arvannut
poikansa ajatukset. Hellästi hän laskee suonikkaan kätensä Osman
käsivarrelle ja ryhtyy matalalla äänellä tältä tiedustelemaan, miten
Kalevin äiti, Tiurin linnan Imandra emäntä, ja Helinä ovat heidän
pitkän poissaolonsa aikana voineet. Nuori Kalevikin havahtuu tähän
mietelmistään, hänen tuijottava katseensa saa eloa ja käännähtäen Osman
puoleen hän virkahtaa:

— Ah niin, äiti ja Helinä, heistähän emme vielä ole sanaakaan kuulleet.

— Hyvin he voivat, äitisi armas ja Helinä sisareni, ilmoittaa Osma. Ja
sitten kertoo hän miten Imandra emäntä ja Helinä ovat Tiurin pyhällä
lähteellä uhranneet retkeläisten kotimatkan menestykseksi ja miten
jo aikoja sitten on Imandra emännän johdolla ryhdytty valmistamaan
kuohuvaa simaa ja olutta, jotta retkeläisten kotiin saapuessa Tiurin
linnan juomasarvet saataisiin äyräitään myöten mieluisalla juomalla
täytetyiksi. Innostuneina kuuntelevat vanhat retkeläiset nuoren Osman
kertomusta näistä juhlavalmistuksista. Paljon maailmaa matkustanut
Yrjänä Kuisma huudahtaa:

— Olen minä simasarvia monessa pitopaikassa tyhjentänyt, mutta niin
kuohuvaa ja voimakasta juomaa lienen tuskin missään muualla saanut kuin
Tiurin linnassa, Imandra emännän tarjoamasta simasarvesta.

Kaikki muutkin retkeläiset kehuivat Imandra emännän valmistamien
pitojuomien oivallisuutta. Mutta Tiurin Kalevi, joka näistä kotoisista
muistoista on lämmennyt, haastelee Osmalle:

— Sinä Osma tulet koskimatkan ajaksi minun veneeseeni, niin saamme
vähän enemmän kotioloista tarinoida.

Mielellään Osma lupasi tulla Kalevin ohjaamaan veneeseen, ja nyt
hänestä jälleen tuntui, ettei vanha toverisuhde ollutkaan vielä
kokonaan kuollut, jos lienee entisestään toisenlaiseksi muuttunut.
Kalevista oli tullut voimakas mies ja siksi hänkin tahtoi tulla,
ensi syksynä ei hän enää jäisikään kotinurkille kykkimään, vaan
Suur-Tiurin pojanpojan uskollisena asetoverina hän lähtisi tosielämän
kiistakentille, sinne missä miehet partasuut mainetekoja tekevät.

Lyhyeksi jäi retkeläisten lepo Ukonsalmen yöleirillä, jo aamuauringon
ensimmäisten säteiden kurkistaessa alkaa puolisammuneiden nuotiotulien
ympärillä liikettä näkyä. Jo ovat nousseet havuvuoteiltaan vanha
Kumoinen ja valpas Musakka, jo miehiäänkin herättelevät. Jo urahtelee
valveilla Kiviniemen Karhukin, sysii säälimättömästi kylkeen ja mihin
sattuu makeata unta vetäviä jousimiehiään. Siihen urahteluun heräsi
jo Päiväkiven Yrjänä Kuismakin, mutta Tiurin Kalevi ja nuori Kumoinen
nukkuivat vielä päät vastatusten lämmittävän nuotion vieressä. Musakka
lisäsi vasta hetki sitten tähän nuotioon kuivia kelopuita ja siksi sen
miellyttävä lämpö raukaisikin niin makeasti Tiurin maltitonta Haukkaa
ja hänen nuoruusvuosiensa leikkitoveria. Mutta nyt vanha Kumoinen
jo lempeällä kädellä nykii hereille Tiurin Haukan. Säpsähtäen tämä
havahtuu, haukottelee vielä viimeisen kerran, mutta sitten silmiään
hieraisten istualleen nousee ja herättää Osmankin, joka hyväsesti
pelästyen kapsahtaa jaloilleen luullen itseään vihoviimeiseksi
unikeoksi. Turha pelko, tuolla vielä moni nuori jousimies hirsiä
vetelee, venekuntien päälliköt saavat pitää kovaa porua, ennenkuin
viimeiset on saatu jalkeille pudistelluksi.

Tällä välin ovat jo matkavalmistukset päässeet täyteen vauhtiin.
Veneiden ympärillä häärii miehiä ahkerassa touhussa, siellä korjataan
soutuvehkeitä, korotetaan ja tiivistetään varpelaitoja, perämiehet
tarkastelevat ja koettavat melojensa kestävyyttä. Edessä on matkan
vaarallisin osa, Ylä-Vuoksen koskitaival, jolle lähdettäessä on paras
tyystin tarkastaa matkavarustuksensa, jollei tahdo joutua Ahtolan
omaksi veneineen ja riistakuormineen.

Ylä-Vuoksen mahtavat kosket voisi kyllä varsin mukavasti kiertää.
Syksyllä, kun tyhjiä riistaveneitä kuljetetaan vastavirtaan
Saimaan vesille, käytetäänkin säännöllisesti tätä kiertotietä;
ennen Ylä-Vuoksen koskitaipaleen alkamista poiketaan Kuurmanpohjan
sivuhaaraan, josta telatietä päästään Suokumaan järveen ja siitä
edelleen melkein yhtenäistä järvitaivalta myöten Saimaaseen. Meidän
päivinämme on tämä vesireitti paljon entistään kuivempi, pitkien
vuosisatojen vieriessä on Vuoksen vesistö suuresti muuttunut. Niihin
aikoihin, joista tässä kirjassa kerrotaan, olivat vedet kuitenkin
paljon nykyistä korkeammalla. Niinpä esimerkiksi siellä, missä
nykyään leviää rannaton Konnunsuo, oli laajoja järviä ja juuri tätä
järvitaipaletta pohjankävijät voivat mukavasti käyttää hyväkseen.

Harvoin kuitenkin Pohjan matkalta palatessa lähdetään näille
vaarattomille kiertoteille. On kiire kotiin pitkän retkeilyn jälkeen ja
nopeammin katkeaa loppumatka, kun kuljetaan keskitaivaita. Kun perämies
on rohkea ja kylmäverinen, voidaan kaikki muut Ylä-Vuoksen mahtavat
kosket täysin riistavenein laskea, vain ärjyvän Imatran ja pahoin
kiverän Vallinkosken ohi vedetään veneet telatietä myöten. Koskien
vihaisissa ryöpyissä voi kyllä rohkeiden venemiesten silmät kastua,
voi laine ja toinen lyödä varppeiden yli, mutta harvoin sen pahempaa
onnettomuutta tapahtuu. Vain tottumattomien perämiesten tiedetään
joskus kumoon ajaneen täyden riistaveneensä, mutta nämä harvoin
sattuneet onnettomuudet eivät pohjankävijöitä peloita, korkeintaan
lisäävät vain keskimatkan jännittävää viehätystä.

Jo on matkue lähtenyt liikkeelle Ukonsalmesta. On vireä aamutuuli ja
sitä vielä viime hetkenä hyväksi käytetään. Purjeet on jokaisessa
veneessä avattu levälleen, airomiehet istuvat joutilaina, viheltelevät
ja kynsin raapivat purjepuuta, sillä tämän taian uskotaan ärsyttävän
tuulten taattoa vihaisemmin puhaltamaan.

Liekö sitten taika auttanut vai mikä, mutta hyväsen matkan muun
matkueen edellä viilettää Tiurin Kalevin komea vaskikokka. Nyt jo
alkavat Vuoksenniskan rantahietikot näkyä, miehet ryhtyvät purjetta
alas laskemaan ja kokoon käärimään. Vielä viimeisen kerran tiukennetaan
varppeiden pitimiä ja airomiehet asettuvat paikoilleen, sillä kosken
kuohuissa ei väkevinkään perämies yksinään voi ohjata veneen kulkua.
Airomiesten täytyy soutaa ja lujasti soutaakin, vasta silloin villiä
vauhtia kulkeva pursi mennä vilistää suoraan myötävirtaan.

Nyt kuuluu jo Niskakosken kohina, airomiehet ottavat muutamia pitkiä
vetoja, päästään virran vietäväksi. Vanhemmatkin veneessä olijat
tuntevat hiukan levotonta jännitystä. Ensikertalaiset, niiden joukossa
nuori Osma Kumoinen, tuskin hengittävät. Osma on saanut paikkansa
perämiestä lähimmän airoparin toisena soutajana. Siinä hän istuu
teljollaan puristaen molemmin käsin lujasti airoaan ja tähystää
silmän rävähtämättä perässä olevaa Tiurin Kalevia. Nyt kohosi Kalevi
seisaalleen, hänen haukansilmänsä tähtäävät alaspäin, mela käännähtelee
hänen voimakkaissa käsissään. Nyt Kalevi huutaa:

— Soutakaa pojat, lujasti soutakaa! Vielä lujemmin! Joka mies ja
hätäilemättä!

Osma soutaa sen minkä hengestä lähtee. Vene tuntuu syöksyvän kuin
pohjattomaan kurimuksen kitaan, mutta kun Osma vilkaisee sivulleen,
näyttääkin vene seisovan paikallaan ja vaahtopäät kuohut syöksyvän
ylöspäin heidän ohitseen, heidät nielläkseen. Nyt horjahti Tiurin
Kalevin jalka, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoo jälleen
tanakasti ja Osma tuntee miten villiä vauhtia lentävä riistavene
vavahtelee hänen melansa käännähdyksistä.

Nopeasti meni Niskakoski, mutta Niskanalainen, jota myöhemmin on
ruvettu nimittämään Tainionkoskeksi, ja varsinkin pitkä Linnankoski
koettelivat paljon tiukemmin miesten voimia. Välistä nämä, könkään
ryöpyistä päästyä, luulivat jo päässeensä hiukkasen soudustaan
hengähtämään, mutta silloin kajahti kuin ruoskan vihainen isku Tiurin
Haukan huuto:

— Luja soutu, airomiehet! Tasaisesti ja hätäilemättä! Ja taas mentiin
uuteen syöveriin, kuohupäät tyrskähtelivät varpelaitojen yli, kokkapään
soutajat saivat vihaisen ryöpyn hartioilleen. Mutta varmasti ohjaa
vaskikeulaansa Tiurin Kalevi ja vihaisimpien kuohujen keskellä hän
hymyilee kasvinkumppanilleen. Kas tämä oli hänen mieleistään leikkiä,
tämä kysyi käsivarsien voimaa ja terästi silmän erehtymätöntä katsetta.

Linnankosken alla olevassa suvannossa odotettiin toisia veneitä. Sieltä
ne tulivat toinen toisensa perästä, lyhyin väliajoin. Komeana seisoo
vanha Kumoinen vaskikeulansa perässä, komeana ja ryheväpartaisena
kuin vaskesta valettu kuohujen hallitsija, ruohoparta Ahtolan jumala.
Ei jalkansa horjahda, ei kätensä vavahda melaa pidellessään. Toisin
kävi Kiviniemen Karhun. Hänen melansa katkesi Linnankosken vihaisissa
ryöpyissä ja jo näytti tuho tavoittaneen vaskikeulan ja sen miehistön.
Mutta lähinnä perämiestä oleva airomies tunki Kiviniemen isännän
käteen aironsa ja tällä varamelalla sai peränpitäjä vaskikeulansa
takaisin oikealle tolalle. Perässä tuleva Päiväkiven Kuisma tässä
kommelluksessa kuitenkin edelle meni kevyttä vaskikeulaansa taitavalla
kädellä ohjaten. Vanhaa Tiurin miesten viikinkilaulua Yrjänä Kuisma
lauleli ohikiitäessään, viikinkilaulua, jossa kerrottiin Tiurin miesten
vainomatkasta Svean kuninkaiden maahan:

    »Viisitoista vaskikeulaa
    laskettihin lainehille,
    näillä Ilves-Tiuri lähti
    lännen merta kyntämähän.

    »Urhot, olkaa mielissänne»,
    näin hän haastoi, »ylhä Odin
    tahi taatto taivahinen
    Svean miesten maata vainoo.

    Svean miesten kuninkaille
    kuolon arpaa kohta lyömme,
    tasapäässä taistelossa
    voiton heistä helpon viemme!»

Näin lauleli Päiväkiven isäntä uljasta viikinkilauluaan ja uljaasti
laski Kiviniemen kuoman vaskikeulan ohi, vaikka oli paljon
perässä lähtenyt kosken niskalta. Muut kaikki hyvin tulivat alas
Linnankoskesta, jonka keskellä olevassa saaressa oli vanha lapinlinna,
kivistä kyhätty rauniorakennus, puoliksi maahan luhistunut. Viimeiset
Lapin miehet olivat kuitenkin jo aikoja sitten jättäneet nämä mieluisat
kalavedet Karjalan miehille. Hylätty lapinlinna oli autiona, mutta
rannalla oli ikimetsään raivatussa aukeamassa joukko karjalaisten
uudisasukasten savupirttejä.

Imatran kuohujen läpi ei vielä ainoakaan pohjankävijä ollut yrittänyt
riistavenettään laskea. Kosken itärannalle oli ikivanhaan aarniometsään
raivattu leveä telatie ja sitä myöten nyt veneet miesvoimilla
kiskottiin kosken alapuolelle. Tämän jälkeen seurasi vähän matkaa
alempana olevan kauniin ja korkearantaisen Kyyrönkosken lasku ja
jälleen lyhyt telatie Vallinkosken ohi. Ja sitten ei enää veneitä
telatielle vedetty, vaan kaikki ryöpyt laskettiin hyvää vauhtia. Ihanaa
oli matkanteko kauniina kesäpäivänä taajat lohiparvet kisailivat
kuohuissa korkeiden vaskikeulojen ohi kiitäessä, rantoja peittivät
koko matkan kirveen koskemattomat aarniometsät. Vasta koskitaipaleen
alapäässä jouduttiin ensimmäiselle suurelle karjalaisasutukselle,
Jääsken karjalaiskylään, jonka eläjät jo kauan sitten olivat
Ala-Vuoksen mailta tänne siirtyneet. Molemmin puolin Vuoksen rantoja
oli täällä laajat alat ikimetsää pois raivattu ja rehevien viljamaiden
keskellä kohosi toinen toistaan vankempia honkapirttejä monine
lisärakennuksineen. Aivan Vuoksen äyräällä oli vanha uhrilehto ja sen
viereisessä lahdenpoukamassa venevalkama, johon hetkiseksi pysähdyttiin
levähtämään ja eväitä haukkaamaan.

Pian oli retkeläisten veneiden ympärille kertynyt suuri joukko kylän
asukkaita Pohjan matkan kuulumisia utelemaan ja vanhoja tuttuja
tervehtimään. Lähitalojen naiset kantoivat katajahaarikoilla maitoa ja
väkevää olutta retkeläisten palanpainimeksi.

Mieluisaa olisi ollut jäädä tästä auliista vieraanvaraisuudesta
kauemmaksikin aikaa nauttimaan, mutta retkeläisillä oli mielessä matkan
teko ja pikainen kotiin joutuminen. Niin hyvästit heitettiin ja jälleen
taipaleelle painuttiin. Seuraava ja viimeinen pysähdyspaikka oli vasta
Kuparsaaren suurella karjalaisasutuksella ja sinne aiottiin vielä
samana iltana ehtiä.

Kun koskitaipale oli nyt päättynyt, oli Tiurin Kalevilla ja nuorella
Osma Kumoisella hyvää aikaa kaiken maailman asioista tarinoida.
Osma sai kertoa rakkaasta Helinä siskostaan ja muista Tiurin linnan
nuorista, jotka kaikki olivat heidän yhteisiä lapsuudentoverejaan.
Kalevi puolestaan jutteli Pohjan matkalla sattuneista seikkailuista,
jotka hänen mielestään eivät kuitenkaan olleet sen ihmeellisempiä.
Toista mieltä oli kuitenkin Osma, hänen mielestään Kalevi tänä talvena
oli kokenut niin paljon uutta ja merkillistä, että hän tunsi itsensä
aivan lapseksi kasvinkumppaninsa rinnalla. Mutta hänkin tahtoi tulla
pian mieheksi ja Tiurin Haukan uskolliseksi seuralaiseksi. Ehkäpä
jo ensi keväänä hänkin ohjaisi omaa uljasta vaskikeulaansa ja hänen
vanha isänsä saisi jäädä Tiurinlinnaan Suur-Tiurin vanhuudenpäivien
toveriksi. Elämä ja sen seikkailut kuuluivat heille nuoremmille.




II Luku.

VISBYN HANSAKESTIEN LÄHETTILÄÄT.


Samaan aikaan, kun karjalaiset pohjankävijät laskivat hyvää vauhtia
alas Ylä-Vuoksen koskista, pyrki toiseltakin taholta kaukaisia
matkamiehiä Tiurin linnaan. Nämä matkamiehet olivat Visbyn hansakestien
lähettiläitä. He olivat juuri jättäneet Suomenveden pohjaan äskettäin
valmistuneen Viipurin linnan ja suuntasivat nyt matkansa Karisalmen ja.
Heinjoen väylää myöten Kuparsaareen, jonka luona tämä näihin aikoihin
vielä yleisesti käytännössä oleva kauppatie yhtyi Vuoksen vesistöön.

Visbyn hansakestien lähettiläät olivat matkalla tärkeän asian vuoksi:
heidän tehtävänään oli solmia uudelleen Tiurin karjalaisten ja Visbyn
kauppiasten viime aikoina pahoin häiriytynyt kauppayhteys. Tämän asian
vuoksi he olivat neuvotelleet Viipurin linnassa uuden linnanisännän
Pietari Jooninpojan kanssa ja samassa tarkoituksessa he olivat nyt
matkalla Tiurin linnaan tapaamaan Tiurin ja Vuoksen karjalaisten
kuuluisaa heimovanhinta.

Suur-Tiurin miehuuden päivinä olivat Visbyn kauppiaat ja heidän
suuren raatinsa lähetit usein nähtyjä ja mieluisia vieraita Tiurin
linnassa. Tiurin karjalaismarkkinat olivat näihin aikoihin parhaassa
maineessaan. Sinne tuli kauppiaita sekä Novgorodista että Visbystä
Karjalan ja Pohjan metsien riistarikkauksista kilpailemaan. Välistä
kyllä Novgorodin kauppiasten ja Visbyn hansakestien kesken syntyi
riitaisuuksia, novgorodilaiset kun yksinään olisivat tahtoneet ostaa
kaiken Karjalan miesten hankkiman turkissaaliin. Tiurin karjalaiset
suosivat kuitenkin kauppavapautta. He olivat kyllä nimellisessä
ystävyysliitossa Novgorodin kauppiasraadin asettamien ruhtinasten ja
posadnikkain kanssa, mutta tämän ystävyysliiton he eivät katsoneet
sitovan itseänsä niin paljon, jotta Tiurin karjalaismarkkinat olisi
pitänyt Visbyn hansakesteiltä sulkea. Hansakestien ja Novgorodin
kauppiaiden kilpailu oli Karjalan miehille edullinen, he saivat sillä
tavoin vaihtokaupassa paljon paremman hinnan Karjalan ja Pohjan metsien
jalosta turkisriistasta. Monille pohjankävijäin päälliköille ja
varsinkin Tiurin linnaan alkoi nopeasti karttua hopea-aarteita ja muita
kaukaisten maiden ylellisyystavaroita, joista, aikaisemmin oli vain
vanhoissa permalaistaruissa kuultu kerrottavan.

Tämä Karjalan nousukausi häiriytyi kuitenkin sangen ikävällä tavalla,
kun Svean kuninkaan rautapukuiset miehet ilmestyivät Karjalan
rannalle. He tulivat Rooman kirkon ritareina, mutta ristin mukana he
tahtoivat juurruttaa myös oman valtansa Karjalan maille. Voitettuaan
tai muuten sovintoon suostuteltuaan merenrannikon karjalaisheimot
ryhtyi Ruotsin tarmokas valtakunnan marski Tyrgils Knuutinpoika
rakentamaan linnavarustusta Suomenveden pohjaan. Siinä oli yksi
rannikon karjalaisten ikivanhoja kauppapaikkoja ja tämän naapuruuteen
hän linnansa rakensi, otti tämän kauppapaikan omaan huostaansa. Eikä
sillä hyvä, Tyrgils Knuutinpojan linnavarustus sulki myös Visbyn
hansakestien suoran kauppatien Tiurin karjalaismarkkinoille. Merestä ei
tämän jälkeen päässyt Vuoksen vesille purjehtimaan muuten kuin Viipurin
linnanisäntien luvalla.

Tyrgils Knuutinpojan jälkeen tuli Viipurin linnanisänniksi vähemmän
pelättyjä miehiä. Heidän linnavarustuksensa oli kuitenkin pahana
esteenä Visbyn hansakestien ja Tiurin karjalaisten vaihtokaupalle. Ja
mikä ikävintä, Ruotsin miesten asettuminen Karjalan rannikolle sai
aikaan senkin, että toisella puolen myös Novgorodin ruhtinaat alkoivat
entistä innokkaammin juurruttaa vaikutustaan Karjalan mailla. Äänisen
ja Syvärin karjalaiset olivat jo muuttuneet tai olivat paraikaa
muuttumassa Novgorodin liittolaisista sen alamaisiksi ja samaa kohtaloa
suunniteltiin Novgorodissa myös Laatokan ja Tiurin karjalaisille.

Tämä ei ollut Visbyn hansakestien mahtavan raadin mieleen. Ruotsin
miesten ja Novgorodin keskinäinen kilpailu häiritsi kauppavapautta koko
Pohjolassa ja kaikkein pahimmin Karjalan vanhoilla markkinapaikoilla.
Tiurin karjalaiset olivat olleet parhaita Pohjan metsien turkisriistan
hankkijoita ja Visbyn kauppiaat tahtoivat edelleenkin säilyttää
Karjalan riistamarkkinat avonaisina, ei saanut enemmän Novgorod kuin
Ruotsin miehetkään pyrkiä näitä itselleen anastamaan.

Visbyn raati oli saanut Viipurissa voimakkaan pyrintöjensä kannattajan.
Äskettäin oli Viipurin uudeksi linnanisännäksi tullut hansakestien
ystävyyttä suosiva ritari Pietari Jooninpoika. Hänen suostumuksellaan
oli jo Visbyn kauppiaita asettunut vakinaisesti Viipurin linnoituksen
suojassa kehittyvään kaupunkiin. Niinikään oli Pietari Jooninpoika
lähettänyt lähettiläitä Tiurin karjalaisten luo tarjoamaan rauhaa
ja ystävyysliittoa sekä sallinut Visbyn kauppiasten esteettömästi
purjehtia laivoillaan Tiurin karjalaismarkkinoille. Oli hyviä toiveita,
että Tiurin karjalaisten ja Visbyn hansakestien kauppayhteys saataisiin
entiselleen, ehkäpä vielä entistään vankemmalle perustalle. Sitä varten
olivat nyt Visbyn mahtavan kauppiasraadin lähettiläät matkalla Tiurin
linnaan.

Visbyn lähettiläitä oli kaksi miestä: vanha ja kokenut raadin jäsen
Bartolomeus Simoninpoika ja saksalaissyntyinen raadin kirjuri herra
Vilhelm. Tullessaan heillä oli ollut Viipurin linnassa pitkiä
neuvotteluja linnanisännän Pietari Jooninpojan kanssa ja oli
Pietari Jooninpoika lähettänyt heidän saattajikseen asemiesjoukon,
jonka johtajana oli nuori ritari Niilo Pentinpoika. Hänen mukanaan
oli Pietari Jooninpoika lähettänyt Tiurin karjalaisten vanhalle
heimopäällikölle pitkän kirjeen, jossa hän vakuutti tahtovansa elää
hyvässä rauhassa Karjalan miesten kanssa ja uudisti jo aikaisemmin
tekemänsä tarjouksen pysyvän ystävyysliiton solmimisesta. Sitä varten
pitäisi Karjalan miesten heimovanhimman lähettää neuvottelijoita
hänen luokseen. Nämä neuvottelijat luvattiin Viipurin linnassa ottaa
arvokkaalla tavalla vastaan ja saisivat he runsaan kestityksen
Pietari Jooninpojan vieraina ollessaan. Paitsi kirjettä, oli Niilo
Pentinpojalla ystävyyslahjana Tiurin karjalaisten johtajalle taiten
taottu miekka, jonka hopeaista kädensijaa koristi Tiurin ilves. Vielä
monin kerroin arvokkaampia lahjoja oli Visbyn raadin lähettiläillä:
heillä oli 50 kyynärää Hollannin parasta verkaa ja hopeainen
juomasarvi, joka painoi puolitoista Hollannin naulaa ja jonka
Amsterdamin taitavimmat hopeasepät olivat takoneet.

Näin hyvin varustettuna matkusti lähetystö Viipurin linnasta. Jo oli
sivuutettu Karisalmen ja Heinjoen ahtaat vedet ja korkeakokkainen
purje- ja soutualus läheni nyt hiljaisessa myötätuulessa Kuparsaarta.
Oli kaunis iltapäivä ja lähetystön jäsenet olivat asettuneet
peräsimensä ääressä seisovan laivurin luo tarkastelemaan hitaasti ohi
siirtyviä kauniita ranta- ja saarimaisemia. Nuori kirjuri Vilhelm, joka
oli ensimmäistä kertaa näillä mailla, ei voinut pidättää ihastunutta
huudahdusta:

— Ihmeellinen maa, jonka halki voi melkein mistä hyvänsä laivalla
purjehtia!

— Eikös olekin ihmeellinen maa? yhtyi puheeseen nuori Niilo ritari. —
Kun joudumme Vuokselle, niin näet siinä mahtavan virran, jonka veroista
ei ole sinun kaukaisessa kotimaassasi eikä monessa muussa tunnetussa
maassa. Välistä se virta laajenee suuriksi selkävesiksi, toisin paikoin
taas ahtaiden kalliorepeämien kautta tiensä raivaa. Olen käynyt niillä
koskilla, Imandraksi näillä mailla kauan sitten eläneet Lapin velhot
ovat yhden kaikkein suurimman niistä nimittäneet, mutta nykyään sitä
sanotaan Imatraksi.

— Imatra... Imandra... Ihmeellisen kaunis nimi! tavaili nuori
saksalainen.

— Se on oikeastaan naisen nimi, Tiurin linnassa on Imandra emäntä,
tarkka ja taitava linnanrouva, ilmoitti vanha Bartolomeus, joka oli
monesti ennenkin liikkunut Karjalan mailla.

Vanha Bartolomeus sekaantui vain silloin tällöin nuoren kirjurinsa
ja ritari Niilon keskusteluun. Ritari Niilo, vaikka olikin vieraalta
maalta kotoisin, ylisteli herra Vilhelmilie Karjalan maan kauneutta,
tämän maan vesirikkautta ja valoisia kesäöitä, jolloin vain heikko
hämy kauniita kesäisiä maisemia verhosi. Herra Vilhelm kuunteli ritari
Niilon ylistysvirsiä innokkaasti myönnytellen, mutta uskollisena Rooman
kirkon lapsena hän ei voinut ymmärtää, että tämä kaunis maa oli vielä
jäänyt melkein kokonaan kirkon vaikutuspiirin ulkopuolelle. Hänen
mielestään olisi Viipurin linnanisäntien kirkon uskollisina sotureina
pitänyt taistella herkeämättä, kunnes koko Karjalan kansa olisi
taivutettu ristiä ja madonnaa palvomaan.

— On synti, että kirkon lipunkantajat tällä tavoin vitkastelevat! hän
huudahti.

Vanha ja viisas Bartolomeus jäähdytti nuoren sihteerinsä intoa
säyseästi vakuuttaen:

— Tämän kauniin maan kansa tulee kyllä aikanaan kirkon helmaan. On
tehtäviä, poikani, joissa ei pidä liikaa kiirehtiä. Karjalan miehet
ovat urhoollisia miehiä, kaikin puolin kirkon ritarien veroisia. Kun
olet enemmän heidän kanssansa tekemisissä, opit heitä kunnioittamaan,
sillä heidän sanaansa voi luottaa paremmin kuin monen kirkon soturin
valoihin ja vakuutuksiin.

— Oikein puhuit, Bartolomeus, innostui Niilo ritari haastelemaan
Karjalan miesten puolesta. — Linnanisäntä Pietari Jooninpoika
on lähettänyt minun kauttani Tiurin heimovanhimmalle sellaisen
tervehdyksen, että hänen heimonsa nuoret ja valitut miehet ovat milloin
hyvänsä tervetulleita asemiehiksi Viipurin linnaan. Ritari Pietarin
mielestä se lähentäisi ja lujittaisi Karjalan miesten ja meidän
ystävyyttämme.

— Se on kaikin puolin viisas ajatus, vakuutti Bartolomeus. — Karjalan
miehiä on aikanaan palvellut meidän laivoissamme asemiehinä ja
toivoisinpa tällä matkalla jälleen saavani muutamia nuorukaisia
raatimme palvelukseen värvätyksi.

Näin haastellen sujui matka huomaamatta. Pian näkyivät jo Kuparsaaren
asutuspaikan ensimmäiset talot ja sen jälkeen tuli niemen takaa
näkösälle myös suuri venevalkama. Niemen kainalossa souteli vene,
joka oudon aluksen nähtyään kiiruhti valkamaan. Sinne ilmestyi pian
joukko miehiä, joista useilla näkyi olevan teräsjännejouset ja
täydet nuoliviinet mukanaan. Alus pysäytettiin hyvän matkan päähän
rannasta ja vanha Bartolomeus huusi käden suunsa eteen torveksi pannen
tavanmukaisen tervehdyksen:

— Rauha teidän kyläänne, Karjalan miehet!

— Ka jos rauhansanoman tuonette, niin tervetulleita olkaa, vastattiin
rannalta.

— Visbyn raadin lähettejä olemme ja Tiurin linnaan matkamme pitää,
ilmoitti Bartolomeus.

— Vai Visbyn raadin miehiä. No silloin maihin astukaa, vierainamme
olkaa!

Rannalla alkoi nyt vilkas touhu. Jousimiehet panivat aseensa syrjään,
veneitä lykättiin vesille ja pian olivat Visbyn lähetit ja ritari
Niilo seurueineen rannalle saatetut. Vastaanottajain johtajana
oli Kuparsaaren karjalaisasutuksen suku vanhin Antero Äyrämöinen,
jo nimellisesti Rooman kirkon uskoon kastettu, mutta vanhoista
karjalaisista heimotavoista tiukasti kiinni pitävä vanhus. Entuudestaan
tämä vanhus tunsi Bartolomeuksen ja saatuaan tarkemmin kuulla lähettien
rauhallisen matkan tarkoituksen toivotti hän vieraat nyt uudestaan
tervetulleiksi Karjalan maille.

— Lähellä on tuossa taloni, haasteli Antero vanhus vilkkaasti. — Siellä
simasarven tyhjennämme ja siellä yöpynette, ennenkuin matkaanne Tiurin
linnaan jatkatte.

Bartolomeus oli kyllä aikonut yötä myöten jatkaa taivallustaan,
mutta kun saatiin kuulla, että samana iltana odotettiin Kuparsaareen
karjalaisia pohjankävijöitä, jäivät kaukaiset matkamiehet ja ritari
Niilo niitä odottamaan. Sillä välin tarjottiin vieraille Antero
Äyrämöisen jykevistä honkahirsistä rakennetussa vierastuvassa runsas
kestitys.

Vanha ja paljon maailmaa nähnyt Bartolomeus Simoninpoika näkyi
erinomaisesti sopeutuvan Karjalan oloihin. Hän maistoi simaa talonväen
terveydeksi, kertoili kaukaisten maiden kuulumiset, tiedusteli
kylvöajan enteet ja päätyi vihdoin haastelemaan tehtävästään, jota
suorittamaan hän oli nyt Tiurin linnaan matkalla.

— Sovintoa sinäkin, vanha Antero ystäväni, toivonet Karjalan miesten ja
Visbyn raadin välille? Tiedusteli hän vieraanvaraiselta isännältään.

— Ka mitäpä muuta voisin toivoa, myönteli Äyrämöinen. — Karjalan
miesten ystäviä ovat Visbyn hansakestit ikimuistoisista ajoista olleet.
Ja jos ritari Pietarikin Viipurin linnassa sovintoon taipuisi, niin
hyvä olisi. Vaikeata on näin naapurina eläen aina jousensa valmiina
pitää, pysyvä rauha olisi kaikin puolin parempi kuin tämä ainainen
varuillaanolo.

— Pysyvää rauhaa ja ystävyysliittoa ritari Pietari nyt Karjalan
miehille tarjoaakin, puuttui puheeseen Niilo ritari. — Pysyvä
rauha näille maille rakentakaamme! Siinä toivossa tämän simamaljan
kurkihirtesi alla tyhjennän.

Ritari Niilon toivotukseen yhdyttiin molemmin puolin sydämen pohjasta.
Vanha Äyrämöinen oli aina heimokäräjillä kannattanut ystävyysliiton
solmiamista Viipurin linnanisäntien kanssa ja nyt näki hän tämän
unelmansa olevan lähellä toteutumistaan. Siksi hän niin mielellään
näitä vieraita kestitsi.

Pohjankävijäin ensimmäiset veneet saapuivat Kuparsaaren rantaan
kesäpäivän mailleen painuessa. Silloinpa vasta valkamassa nousi hyörinä
ja hälinä. Vanhastaan tiedettiin, etteivät retkeläiset enää näin
lähellä Tiurin linnaa yöpyä malttaneet. Sitä runsaampi kestitys heille
nyt siinä valkamassa kaikella kiireellä valmistettiin. Emännät ja
nuoret neidot toivat kantamuksittain eväitä ja palanpaininta. Tuotiin
siinä maukkaita voileipiä, palvattuja lampaanreisiä ja auringossa
kuivattua Vuoksen lohta. Toiset lennättivät lähellä olevasta Äyrämöisen
talosta kuohuvia simasarvia ja täpötäysiä oluthaarikoita. Oli ukko
Äyrämöisen kellareissa voimakkaita juomia, oli hyvinkin tämmöisen
joukon kestitykseen.

Retkeläisten johtajat vietiin Äyrämöisen vierastupaan, jossa he saivat
tervehtiä Visbyn lähettiläitä ja ritari Niiloa. Vanha Kekri Kumoinen
oli entuudestaan hyvä ystävä Bartolomeus Simoninpojan kanssa ja samoin
hän hyvin tunsi Niilo ritarin, joka oli kerran käynyt lähettinä Tiurin
linnassa. Monet muutkin vanhemmat retkeläiset Bartolomeuksen tunsivat
ja kaikki olivat tyytyväisiä, kun saatiin kuulla Visbyn hansakestien
niin tarmokkaasti pyrkivän suojaamaan Tiurin karjalaismarkkinain
vapautta. Ukko Kumoinen loihe lausumaan:

— Siellä Visbyssä ovat meidän ainoat todelliset ystävämme.

— Ruotsin miehet tahtovat myös tästä lähtien olla karjalaisten ystäviä,
puuttui puheeseen Niilo ritari.

— Voi olla, voi olla. Kenties Ruotsin miehetkin ystäviksemme pyrkivät.
En epäile sinun herrasi ritari Pietarin vilpittömiä aikeita. Mutta
näetkös, nuori ystäväni, lujin elämässä on sellainen ystävyys, joka
perustuu molemminpuolisiin etuihin ja sellaista on Visbyn hansakestien
ja Karjalan miesten ystävyys.

Pohjankävijät tahtoivat jättää joukostaan saattajan vanhan
Bartolomeuksen ja ritari Niilon alukseen, joka tuulen kokonaan
tyynnyttyä ei voinut yön aikana ajatella matkan jatkamista tai jos
lähtikin matkalle soutajien turvin, niin ei voinut seurata retkeläisten
nopeakulkuisia veneitä. Päiväkiven Yrjänä Kuismaa vanha Kumoinen
saattajaksi ehdotti, mutta silloinpa ukko Äyrämöinen loihe lausumaan:

— Minun vieraikseni nämä matkamiehet ovat ensimmäisinä tulleet ja minä
itse huolehdin heidän saattamisensa Tiurin linnaan. Olen jo liian vanha
Pohjan matkoilla kulkemaan, mutta konsanaan en tule liian vanhaksi
saatellakseni Tiurin taaton luo rauhanviestin tuojia.

Tähän puheeseen ei Kumoisella ollut mitään väittämistä. Hän puristi
lujasti ukko Äyrämöisen kättä ja virkahti:

— Arvokkaampaa saattomiestä ei olisi joukostamme löytynyt. Mielihyvällä
uskon kaukaiset matkamiehet huostaasi. Tiedän sinun, vanha toveri,
tuovan heidät terveinä Tiurin linnaan.

Kun pohjankävijät olivat vaskikeulansa vesille sysänneet, komensi ukko
Kumoinen rannalle jääneitä:

— No nyt voitte sytyttää merkkitulen! Saavat jo tietää Tiurin linnassa
ja muuallakin, että kauan odotetut pohjankävijät ovat kotiutumassa.

Kahta kehoitusta ei tarvittu, pian leimahti Kuparsaaren korkealla
rantaäyräällä kirkas merkkituli, jonka liekit kohosivat korkealle
valohämyisen kesäyön tyyneen ilmaan. Hetkisen kuluttua nähtiin
kaukana selän keskellä olevan saaren rantakivillä samanlaisen valkean
syttyvän, ja kun hetkinen oli tähystelty, paloi joka suunnalla saarten
korkeimmilla töyräillä ja rantavaaroilla yhtäläisiä merkkitulia.
Nopeasti levisi viesti pohjankävijäin kotiutumisesta kautta Ala-Vuoksen
karjalaisalueen. Pian se viesti kiitäisi hämyisenä kesäyönä Tiurin
linnaan asti. Muurin sakaralla valvova vartija sen huomaisi, puhaltaisi
vaskitorvellaan kolme pitkää merkkisoittoa. Tiurin linnassa tiedettiin
valmistua retkeläisiä vastaanottamaan.




III Luku.

TIURIN LINNASSA.


Kauniin kesäaamun aurinko kultailee Tiurin linnan mataloita, jykeviä
rakennuksia ja yhtä jykeviä, suoraan Tiurin kosken kuohuista kohoavia
kivimuureja. Yöllä oli saatu pohjankävijäin Kuparsaaresta lähettämä
tuliviesti ja niin nyt aamuvarhaisesta alkaen ollaan linnassa
jalkeilla, tehdään tulisella touhulla vastaanottovalmisteluja.
Linnan jousimiehiä näkyy kaikkialla. Niitä parveilee muurin
sakaroilla tähystelemässä, eikö jo ylhäältä Kiviniemen puolelta
alkaisi näkyä retkeläisten vaskikeuloja. Toisia vilisee linnasaarta
mantereeseen yhdistävällä lauttasillalla, jonka keskiosa vainolaisen
uhatessa voitiin vetää syrjään, mutta joka tavallisissa oloissa oli
kokonaisuudessaan kulkukunnossa.

Lauttasillan päässä mantereen puolella olikin nyt paljon puuhaa. Siellä
puhdistettiin ja pantiin kuntoon suurempaa venelaituria ja sen äärellä
olevia varastoaittoja, joihin pohjankävijäin runsas riistasaalis
aiottiin panna säilöön suuria Tiurin riistamarkkinoita odottamaan.
Linnasaaren puolella oli kyllä myös venelaituri ja varastoaitat,
mutta aikojen kuluessa ne olivat molemmat käyneet ahtaiksi. Vain
vihollisen linnaa uhatessa täytyi niihin tyytyä, mutta muulloin
käytettiin mantereen puolelle rakennettuja tilavampia suojia ja suurta
venelaituria, jonka ääreen hansakestien suuret merenkyntäjätkin
esteettömästi voivat ankkuroida.

Varsinaisten vastaanotto valmistelujen keskipisteenä on kuitenkin
Tiurin linnan käräjäpiha, joka on linnasaarella suoraan lauttasillan
kohdalla. Sillalta käräjäpihaan vievä raskas vaskiportti on nyt
selkoselällään ja tämän portin kautta muutamat nuoremmat jousimiehet ja
orjatytöt kuljettavat käräjäpihaan sylikantamuksittain katajanlehviä
ja hyvältä tuoksahtavia suokanervia, joista sidotaan seppeleitä sillan
ja suuren portin koristeiksi. Sitomistyössä on toisia piikatyttöjä
ja linnan neitoja, jotka työnsä ohella pitävät hilpeätä iloa nuorten
jousimiesten ja asepoikien kera.

Välistä kuitenkin vallattomien piikatyttöjen ja nuorten neitosten
ilonpito aivan kuin näkymättömästä merkistä vaikenee ja kaikki silmät
tähyilevät odottavina linnan sisäpihalle vievään vaskioveen päin. Pian
se ovi kokonaan avautuu, mutta jos tulija on Kyyrö vanhus, Tiurin
jousimiesten harmaantunut päällikkö, niin sataa hänelle neitosten
parvesta keskeytymätön kuuro leikkipuheita ja jos jonkinlaisia
kysymyksiä. Ei hyväntahtoista Kyyrö vanhusta nuorten neitosten
tarvinnut arastella, tämä Tiurin taaton uskotuin asepalvelija kuuntelee
mielellään neitosten iloista lörpöttelyä ja saattaa itsekin lasketella
vallatonta pilaa. Toista on, jos tulija sattuu olemaan Tiurin linnan
Imandra emäntä. Silloin Kyyrö vanhus silmää iskien ja sormellaan
heristäen jo hyvissä ajoin varoittaa neitosten parvea. Ja kun tulija
sitten itsetietoisena ja käskemään tottuneena astelee käräjäpihaan,
niin painuvat kaikki palmikkopäät työn puoleen, vain salavihkaa
uskalletaan toisiinsa ja Kyyrö vanhukseen vilkuilla, ja vikkelät sormet
ne liikkuvat niin joutuisaan kuin ei koko aikana olisi muuta ajateltu
kuin näiden seppeleiden pikaista valmiiksi jouduttamista.

Imandra emäntä, Tiurin Kalevin äiti, oli tosiaan tarmokas ja
taitava linnanrouva ja hänen valpas silmänsä se valvoi kaikkia
juhlavalmistuksia. Väliin hän ryhtyi komentamaan jousimiehiäkin, jotka
hänen mielestään enimmäkseen vetelehtivät joutilaina ja häiritsevät
vain neitosten ja piikatyttöjen työskentelyä. Niin hän nytkin määrää
muutamat jousimiehet asettamaan valmistunutta seppelettä paikalleen ja
Helinä neito, vanhan Kekri Kumoisen tytär, saa käskyn valvoa tämän työn
suoritusta.

Naisia oli Imandra emännällä apunaan suuri joukko. Paitsi Helinä
neitoa, jota pidettiin jo melkein niinkuin Tiurin suureen sukuun
kuuluvana, oli Tiurin linnassa tavallisesti muidenkin mainehikkaiden
pohjankävijäin tyttäriä oppimassa Imandra emännän valppaalla johdolla
kaikkia nuorille naisille tarpeellisia avuja. Niin oli tälläkin kertaa
Helinä neidon tovereina Päiväkiven Kuisman tytär, vallaton Inkeri
neito, sekä Kiviniemen Jaaman tytär Marja neito ja Unnunkosken Pärtty
Rongan tytär, vielä varsin nuori Kyllikki neito. Näiden lisäksi oli
Imandra emännän käskettävinä koko joukko palkkapiikoja ja orjatyttöjä,
joiden kaikkien kasvatuksesta tehtävissään taitaviksi Imandra emäntä
huolehti yhtäläisellä valppaudella. Orjatytöt eivät olleet sen
huonommassa asemassa kuin palkkapiiatkaan. Ei näihin aikoihin enää
Tiurin karjalaisilla varsinaisia orjia juuri pidettykään, Tiurin linnan
orjatytöt olivat enimmäkseen orpolapsia, joita Imandra emäntä sieltä ja
täältä oli kasvateikseen haalinut.

Kun seppeleet oli saatu paikoilleen ja sen lisäksi joukko nuoria
koivuja portinpieliin ja lauttasillan molempiin päihin, ryhtyi
Imandra emäntä neuvottelemaan Kyyrö vanhuksen kanssa itse käräjäpihan
koristamisesta. Tässä kohden olikin vanha Kyyrö jo saanut ohjeet
itseltään Suur-Tiurilta: käräjäpiha täytyi järjestää täyteen
juhla-asuun, aivan kuin heimokäräjiä varten. Kun taatto taivahinen
oli antanut näin kauniin ilman, aiottiin pohjankävijäin ensimmäinen
tervetuliaismalja juoda käräjäpihassa. Sitä suurempi syy oli Tiurin
taaton mielestä tällaiseen juhlalliseen vastaanottoon, kun hänen nuori
pojanpoikansa, joka ehkä hyvinkin pian saisi huostaansa heimovanhimman
valtamerkit, oli ollut nyt ensimmäistä kertaa pohjankävijäin johtajana.

Kaiken tämän selvittää Kyyrö vanhus Imandra emännälle, ja mikäpä
saattoi Imandra emännälle olla mieluisampaa kuin hänen rakkaan poikansa
ensimmäisen kotiintulon juhliminen. Niin saa Kyyrö vanhus mielensä
mukaan ryhtyä käräjäpihaa somistamaan, itse hän Helinän ja toisten
neitojen kera alkaa järjestää simatarjoilua jousimiesten tupaan, joka
on käräjäpihan vierellä, linnan sisäpihaan vievän vaskioven vastapäätä.
Sisäpihan puoleisista rakennuksista kantavat Imandra emäntä ja neitoset
oluthaarikoita ja simasarvia jousimiesten tupaan. Kaikki Tiurin
linnan parhaat juomasarvet tuotiin nyt esille. Oli niiden joukossa
taiten taottuja ja niin raskaita simasarvia, että Päiväkiven vallaton
Inkeri neito valittaa niitä kantaessaan aivan selkänsä katkeavan.
Mutta huolellisesti Imandra emäntä puhdistaa jokaisesta hopeasarvesta
tomuhivenet ja selvittää sitä tehdessään, mistä mikin on saatu.

— Kas tämä painava simasarvi, näyttelee hän neitosille, — tämä on
Novgorodin Aleksanteri ruhtinaalta. Hän oli ainoa suuri Novgorodin
ruhtinas, ja Suur-Tiurin isä, jota nimitettiin Honka-Tiuriksi, sai
tämän juomasarven häneltä huomenlahjaksi, kun oli tuonut itselleen
naisen Tiurin linnaan. Ruhtinaan lähettiläät tämän lahjan kuuluvat
tuoneen Tiurin linnaan sen vuotisten riistamarkkinain aikana.

— Entäs tämä sarvi, jonka kannassa on näitä kummallisia
riimukoukeroita? utelee Kyllikki neito pidellen käsissään omituisen
muotoista simasarvea, jonka hän on juuri saanut puhdistetuksi.

— Sekö? Odotahan kun hieman tarkastan.

Imandra emäntä ottaa sarven käsiinsä ja tarkastelee sitä huolellisesti.

— Tämä sarvi on varjaagien maasta, joka on hyvin kaukana ikuisesti
sulan meren äärellä, selittää hän. — Honka-Tiurin suurtaatto, jota
nimitettiin Ilves-Tiuriksi, kuuluu tämän läntisen meren taa tekemillään
vainomatkoilla tuoneen.

— Se Ilves-Tiuri kuuluu olleen mainio retkeilijä, tietää Helinä neito,
joka on tarkasti kuunnellut isänsä ja Suur-Tiurin kertomuksia Tiurin
suvun vaiheista.

— Kaikki Tiurin miehet ovat olleet suuria retkeilijöitä, mutta
Ilves-Tiuri on ollut kaikkia muita suurempi, vakuuttaa Imandra emäntä.

— Minkäs vuoksi hänelle sellainen nimi annettiin... Ilves-Tiuri? utelee
Kyllikki neito.

— No kun hän ensimmäisenä kaikista Tiurin miehistä koristi
nopeakulkuisen viikinkilaivansa vaskikeulan taotulla ilveksenpäällä,
selittää Imandra emäntä. — Hän sen teki ensimmäisenä, mutta hänen
jälkeensä ovat kaikki muutkin Tiurin miehet tehneet samalla tavoin.

— Ja kaikki muut Karjalan miehet myös, lisää Inkeri neito.

— Eivätpäs kaikki, oikaisee Helinä neito, jolla on näistä asioista
tarkemmat tiedot. — Laatokan takaisilla karjalaisilla kuuluu olevan
karhunpää veneidensä keulassa ja muissakin aseissaan, vain Tiurin ja
Vuoksen karjalaisilla on ilveksenpää.

— Niin on, todistaa Imandra emäntä. — Minähän olen itse syntynyt
siellä Laatokan takana, Syvärin Karjalassa, ja siellä on karhunpää
kaikissa aseissa. Mutta se ei ole heidän omaa keksintöään, se on lainaa
Novgorodin miehiltä, niinkuin heillä on nykyään monta muutakin lainaa
sieltä päin.

Hiukan halveksien Imandra emäntä tämän sanoi. Vaikka hän oli syntynyt
Laatokan takaisessa Karjalassa, ei hän Novgorodin vanavedessä kulkevan
synnyinseutuaan konsanaan puolustanut, vaan oli kiihkeä itsenäisen,
Novgorodista riippumattoman Karjalan kannattaja, paljon kiihkeämpi kuin
monet Tiurin Karjalan miehet olivatkaan.

Kaikki neitoset tiesivät tämän hyvin ja niin ei kukaan enää Syvärin
karjalaisten asekoristeista puhetta jatkanut. Mutta olipa heillä
kylliksi muutakin puhumista. Tiurin linnan sukuhopeat, jotka nyt kaikki
esille kannettiin, olivat kyllä sen arvoiset, että niistä nuorten,
kerran omaa kotia unelmoivien neitojen kesken puhetta riitti. Ja
Imandra emäntä oli varsin kärkäs näyttelemään aarteitaan.

Tällä välin vanha Kyyrö hääräilee käräjäpihan koristamisessa. Hän on
saanut apulaisikseen Kyllikki neidon veljen, nuoren Aarnin ja erään
toisen asepojan, jota nimitettiin lyhyesti vain Oravaksi, kun hän
oli niin ketterä kaikkien käskyläisenä juoksemaan. Näiden poikasten
kera nyt Kyyrö sisäpihan puoleisesta suuresta asehuoneesta kantaa
ilveksennahkoja ja verkaisia peitevaatteita, joilla koristetaan
kaikki käräjäpihan istuinpaikat. Keskellä pihaa on laakea käräjäkivi,
jonka päälle levitetään hienoimmasta Hollannin verasta kulta-
ja hopeakirjauksin ommeltu peitevaate. Samanlaisella peitteellä
koristetaan käräjäkiven ääressä oleva heimovanhimman kunniaistuin.
Sukuvanhinten matalat kivi-istuimet ovat laajassa kehässä käräjäkiven
ja kunniaistuimen ympärillä ja kaikkien näiden kivisten istuinrahien
peitteeksi levitetään ilveksennahkoja.

Kun kaikki on näin saatu järjestykseen, noutaa Kyyrö vanhus asehuoneen
kätköistä heimovaltamerkit: Tiurin suvun riimusauvan ja heimovanhimman
valtamiekan. Hellävaroen, täynnä pyhää hartautta hän näitä esineitä
kantaa ja puhdistettuaan sekä miekan että riimusauvan huolellisesti
asettaa hän ne käräjäkiven verkapeitteelle.

Molemmat poikaset kärkkyvät uteliaina Kyyrö vanhuksen ympärillä. Kaikin
mokomin he tahtoisivat näitä merkillisiä esineitä lähemmin tarkastella,
mutta Kyyrö vanhus kieltää niitä käsin koskemasta. Kun pojat kuitenkin
kärttämistään kärttävät, ottaa hän lopulta itse käräjäkivelle
asettamansa miekan käsiinsä, hivuttelee sen sinisen kirkasta terää
sormillaan ja kertoilee poikasille:

— Kukaan muu kuin käräjillä valittu heimovanhin ei saa tätä miekkaa
vyöhönsä ripustaa. Kolme Karjalan heimojen taitavinta seppää ovat
tämän yhtenä takoneet ja kolmen pyhän uhrilähteen vedessä on tämän
terä karaistu. Kun heimon miehet käräjien aikana lähtevät tuonne
uhripuistoon pyhälle lähteelle, täytyy kaikkien muiden lähtiessään
riisua tähän käräjäkivelle aseensa, vain Tiurin heimovanhin saa
silloinkin kantaa tämän karaistun miekan kupeellaan. Uhriakin
tehdessään sen täytyy hänellä olla ja myöskin silloin, kun tässä
käräjäkiven ympärillä heimon yhteisistä asioista päätetään.

Pojat ovat totisina kuunnelleet Kyyrö vanhuksen kertomusta, mutta nyt
kysyy nuori Aarni:

— Minkätähden sen pitää niin olla?

— Vanhat heimotarut niin säätävät. Kaikki ne tarut ja tiedot ovat
kirjoitetut tuohon riimusauvaan, mutta vain Tiurin taatto ja muutamat
muut heimon vanhimmista miehistä osaavat niitä merkkejä lukea.

— Osaatko sinä Kyyrö? utelee Aarni.

— Enhän minä sellaisiin pysty. Minä olen vain Suur-Tiurin halpa
jousimies.

— Ja minä tahdon tulla Tiurin Haukan jousimieheksi, selittää nuori
Orava innostuneena.

— Mutta minäpä tahdon oppia myös noita riimumerkkejä lukemaan, sanoo
Aarni päättävästi.

— Kenties sinä opitkin kerran, haastelee Kyyrö vanhus lempeästi. —
Sinua pitää kerran isäsi kuoltua tulla käräjille ja tottahan jo silloin
osannet nuokin merkit lukea.

Pojat tarkastelivat uteliaina riimusauvan outoja merkkejä, mutta
pian ilmestyi heille mieluisampaa tekemistä. Eräs nuori ja hilpeä
jousimies, Orma nimeltään, oli Helinä neidon pyynnöstä ryhtynyt
vieritettämään ulkomuurin kupeella olevasta kellarista jousimiesten
tuvan eteen täysinäisiä sima- ja oluttynnyrejä ja tähän hommaan hän
nyt kutsuu avukseen myös Oravaa ja nuorta Aarnia. Siinä vilauksessa
pojilta unohtui mielistä Tiurin taaton riimusauvat ja valtamiekat, pian
he vierittää junnaavat kumpainenkin omaa tynnyriään, joille Orma on
antanut hyvän alkuvauhdin.

Varokaa pojat, ei tänne käräjäkiveä kohti, vaan tuonne päin! neuvoo
Kyyrö vanhus.

— Sinne päin tässä mennäänkin! vakuuttaa pikku Orava innoissaan ja
pyöräyttää vikuroivan tynnyrin oikeaan suuntaan.

Neitoset olivat vähitellen saaneet simasarvet ja haarikat puhdistetuksi
ja Imandra emäntä lähetti heidät nyt sisäpihan puolella olevaan naisten
tupaan uusia hamosiaan ja otsaripojaan pukemaan. Pyrynä lensi neitojen
parvi käräjäpihan yli, vähältä olivat viedä omissa askareissaan
kähmivän Kyyrö vanhuksen mukanaan. Ja naisten tuvassa vasta hälinä
alkoi, kun hamosia, paulakenkiä ja hopeaisia otsaripoja esille
haettiin. Siinä sysittiin toisiaan, siinä oltiin sokkosilla ja taas
välillä hengähdettiin sekä luvattiin toisilleen ryhtyä oikealla tavalla
pukeutumaan.

Vähitellen päästäänkin oikeaan alkuun, jo otsaripaa ja hamostakin
koetellaan. Varsinkin Helinä neidon pukeutumisesta toiset pitävät
erikoista huolta. Vallaton Päiväkiven Inkeri härnää:

— Sidohan nyt vain tuo otsaripasi niin, että Tiurin Kalevi sen
ensimmäisellä silmäyksellä hyvin huomaa!

— Hyi sinä vallaton tyttö! moittii Helinä. — Mistä sinä tiedät, jos
Kalevi minusta ensinkään välittää.

— Vai ei välittäisi. Eikös Kalevin lahjoittama ole tuo otsaripakin?

‒ Eipäs kuin Imandra äidin.

— Niin, kun Kalevi ei itse tahtonut sitä suoraan antaa, selvittää
Unnunkosken nuori Kyllikki asiantuntijana. — Se kuitenkin tiedetään,
että Kalevi sen osti hansakestiltä viime eloajan markkinoilla. Paras
otsaripa, mikä niillä markkinoilla myytiin! Niin kuului se hansakesti
kehuneen.

Tätä varsin tyhjentävää tiedonantoa ei Helinä neito enää voinut
tuulesta temmatuksi väittää. Kovasti punastuen hän painaa katseensa
alas, kun toiset neitoset häntä pyörittelevät nähdäkseen joka puolelta,
miten Tiurin Kalevin ostama koriste soveltuu hänen kulmilleen.

Kellään toisella neitosista ei vielä ollut niin julkisesti tunnettua
mielitiettyä. Kyllikki neidon tosin tiedettiin heittelevän lempeitä
silmäyksiä nuoren Osma Kumoisen puoleen, mutta he olivat kumpainenkin
vielä oikeastaan liian nuoria. Vähemmän tunnettuja olivat Kiviniemen
hiljaisen Marja neidon rakkausasiat. Hän oli jo viime eloajan
markkinain aikana saanut salakihlat reippaalta Tiurin Tapparilta, joka
nyt oli pohjankävijöitä vastaanottamassa. Tänä syksynä piti Tapparin
päästä toiseksi Tiurin Kalevin jousimiesten päälliköksi Musakan
rinnalle ja silloin he aikoivat viettää häänsä ja asettua vakinaisesti
Tiurin linnaan elämään.

Päiväkiven vallaton Inkeri puolestaan kerskaili, että hän odotti
vieraan maan ritaria, jonka kuvan Aslak lappalainen oli hänelle kerran
näyttänyt Tiurin linnan uhripuiston pyhästä lähteestä.

— Mutta jospa se ritari jääpikin tulematta tai jos minä sen valtaan
sinulta, naljailee Kyllikki otsaripaansa sovitellessaan.

— Eipäs jääkään minun ritarini tulematta eikä kukaan pysty häntä
minulta valtaamaan. »Hän tulee korkeakokkaisella laivalla suuren
läntisen meren takaa, kirkas haarniska on hänen ryntäillään ja leveä
miekka kupeellaan, ja arvokkaalla tavalla hänet Tiurin linnassa
vastaanotetaan.»

Inkeri sanelee kuin ulkoläksyä Aslak tietäjän ennustusta ritaristaan.
Vallaton Kyllikki vielä hänelle naureskelee, mutta Helinä sanoo
vakavasti, että kaikki Aslak tietäjän ennustukset kävivät toteen. Miksi
ei siis myöskin Inkerille luvattu ritari saapuisi.

— Minulle on Aslak tietäjä myös ennustanut, jatkaa hän sitten puoliksi
itsekseen ja syvä huokaus kohoaa hänen povestaan.

— Mitä hän sinulle on ennustanut? utelee Inkeri.

— Onpahan vain ennustanut, ei ehkä niin hyvää kuin sinulle, Inkeri
ystäväni.

Kirkkaita kyyneleitä kiertyy Helinä neidon silmiin. Tämän nähdessään
Inkeri syleilee häntä kiihkeästi ja sopottaa hänen korvaansa:

— Oliko se kovin paha ennustus? Mutta olkoonpa mikä hyvänsä, minä olen
aina sinun ystäväsi. Vaikka minä olenkin toisinaan tällainen vallaton,
niin saat luottaa minuun. Osaan minä olla uskollinenkin ja sinusta minä
pidän aina enemmän kuin kenestäkään toisesta.

— Tiedänhän minä sinun olevan hyvän ja uskollisen, haastelee Helinä
kyyneliään kuivaten. Eikä se oikeastaan niin paha ennustus... vähän
vain ikävää ja kärsimyksiä, mutta niinhän aina elämässä sattuu ja minä
osaan kyllä kärsiä oman osuuteni.

Inkeri syleilee häntä vielä kiihkeämmin ja tällä äänettömällä
syleilyllä nämä kaksi nuorta tyttöä solmivat lujan ystävyysliiton, joka
oli valmis uhmaamaan hyvinkin kovia koettelemuksia, jos kohtalotar
asetti niitä heidän tielleen.

Kyllikki ja Marja neito olivat jo menneet takaisin käräjäpihaan. Sinne
nyt Helinä ja Inkerikin käsikädessä kiiruhtavat, mutta kun retkeläisten
veneitä ei vieläkään ollut näkyvissä, juoksivat tytöt jousimiesten
tuvan takana olevaan uhrilehtoon peilailemaan itseään Tiurin pyhien
lähteiden kirkkaana päilyvässä kalvossa.

Mutta minne on Kyyrö vanhus käräjäpihasta kadonnut?

Tuonne hän on mennyt sisäpihan puoleiseen asetupaan Tiurin taaton
pukeutumisesta huolehtimaan. Otti mukaansa asepojat Aarnin ja Oravan ja
niin he kolmisin menivät herraansa pukemaan.

Jo onkin sairasteleva heimovanhin jalkeille nousemassa. Hetki
sitten hän tyhjensi maljan Aslak tietäjän valmistamaa väkevää
yrttikeitosta ja lepäili sen päälle vielä hetkisen asetuvan jykevällä
karhuntaljavuoteella. Lepäili ja antoi lääkitsijänsä hieroa viime
aikoina pahoin jäykistyneitä jalkojaan. Nyt hän on jo noussut
vuoteella istualleen, asepojat Aarni ja Orava kiinnittävät hänen
jalkoihinsa keveitä paulakenkiä ja vaskisia polvirenkaita. Kyyrö
vanhuksella on käsillään hienosta Hollannin verasta tehty asemekko.
Se on pitkä ja hopeakirjoin edestä ommeltu ja kun Tiurin taatto on
sen pukenut ylleen, kiinnitetään se uumenilta leveällä solkivyöllä,
jonka hopeaheloihin on kaiverrettu hirviä ja peuroja sekä niitä
metsästäviä jousimiehiä. Vielä panee Kyyrö vanhus sairaan herransa
hartioille kevyen novgorodilaisen turkiskauhtanan, jonka helmuksissa
ja liepeissä on leveä näädännahkapäärme. Heimokäräjillä käyttää
Tiurin taatto kärpännahkakauhtanaa ja sen alla leveätä ussakkaa,
jonka korukirjauksiin on kudottu kaikki sateenkaaren seitsemän väriä.
Päähinekin on heimokäräjillä sen mukainen, kulta- ja hopeakirjoin
ommeltu lapinlakki, nelikolkka tietäjän päähine. Nyt tyytyy hän
ottamaan päähänsä tavallisen Karjalan miesten nelikairalakin, jonka
koristeina on suuria hopealevyjä.

Raskas ja vaivaloinen on Tiurin taaton käynti. Hänen oikea puolensa on
halpaantunut, jonka vuoksi hänen täytyy nojata melkein koko painollaan
Kyyrö vanhuksen olkapäähän. Niin he kulkevat hitaasti asetuvasta
sisäpihaan ja siitä edelleen vaskioven kautta käräjäpihaan. Niin he
kulkevat, vanha Karjalan tietäjä ja hänen uskollinen asepalvelijansa.
Monet vuosikymmenet he ovat aikanaan yhtenä retkeilleet. Nyt ovat jo
retkeilyt jääneet, silmiensä valonkin on Tiurin taatto jo melkein
kokonaan menettänyt. Mutta vielä on hänen kumarainen vartalonsa,
sairauden ja vanhuuden runtelema, tavallista miehenmittaa paljon
korkeampi. Kaikki Tiurin suvun miehet ovat olleet pitkäkasvuisia.
Kaikista pisin oli Suur-Tiurin isä, jota sen vuoksi nimitettiinkin
Honka-Tiuriksi. Vaaksan verran häntä pienempi on Suur-Tiuri ja
samankokoinen on hänen nuori pojanpoikansa Tiurin Kalevi, jonka
ensimmäistä Pohjan matkalta paluuta nyt varustaudutaan juhlimaan.

Kun Kyyrö vanhus on istuttanut herransa heimovanhimman istuimelle,
tulee Imandra emäntä kunnioittaen tiedustamaan, eikö hän haluaisi
jotakin juotavaa.

— No jos tuonet tilkan kuohuvaa olutta, rakas tyttäreni, virkahtaa
Tiurin taatto. — Juotti tuo Lapin tietäjä minulle mokoman juoman. Hyvää
lie tehnyt sairaalle ruumiilleni, mutta pahan jätti maun kielelleni,
kirpeän ja polttavan, niin jos pitänee häntä hiukan ohrajuomalla
huuhdella.

Vapisevin käsin ottaa hän Imandra emännän tarjoaman oluthaarikan,
vapisevin käsin sen huulilleen kallistaa. Täytyi Imandra emännän hiukan
tukea, muuten olisi vaahtoava juoma valkoparralle valahtanut. Tästä saa
Tiurin taatto aiheen huoahtaa:

— Ei ole minusta enää urhojen juoman latkijaksikaan. Toisten pitää
juotella, toisten syötellä. Jo joutaisin maan rakohon menemään.

— Rakas taatto, ethän sinä vielä niin avuton ole, väittää Imandra
emäntä lempeästi. — Ja miten nyt jo maanrakohon joutaisit, kun Karjalan
miehiä heimokäräjillä johdat.

— Ensi eloajan käräjillä luovutan pois heimovanhimman valtamerkit.
Niin aion kotiutuneille pohjankävijöille tänä päivänä ilmoittaa. Uuden
johtajan valitkoot.

— Kun se vaali vain hyvin menisi.

— Tokko se paremmin mennee, jos jääpi minun kuolemani jälkeen
toimitettavaksi. Nyt on Tiurin Kalevi ensimmäisen koetusmatkansa tehnyt
ja jos hyvin lienee onnistunut, niin eiköpä vaalikin menne mielemme
mukaan.

Imandra emäntä vaikeni kunnioittaen. Hän näki yhtä hyvin kuin Tiurin
taatto itsekin, että tämän elinpäivät olivat luetut. Ja hän tiesi
senkin, että parempi oli toimittaa uuden heimo vanhimman vaali
Suur-Tiurin eläessä ja hänen omasta aloitteestaan. Silloin olisi vaikea
kenenkään tuoda heimokäräjillä kilpailijaa esille, jos sellaiseen
kilpailuun halukkaita olisi löytynytkin, Niin, Imandra emäntä tiesi
tämän kaiken varsin hyvin, mutta yhtäkaikki hän oli huolissaan. Olihan
kysymyksessä hänen oman poikansa vaali. Hän olisi suonut Kalevin
ehtivän sitä ennen muutamia vuosia vanhemmaksi, mutta kohtalottaret
näyttivät hoputtavan tapahtumain kulkua.

Kun Imandra emäntä on mennyt omiin askareihinsa, tarkastelee Tiurin
taatto kädellä silmiään varjostaen käräjäpihaa ja tiedustaa Kyyrö
vanhukselta, oliko kaikki valmistukset hyvin tehdyt.

— Käskysi mukaan on kaikki tehty, ilmoittaa Kyyrö. — Puhdistettu on
varastoaitat, venelaiturit. Ja tässä ympärilläsi näet kaiken niinkuin
heimokäräjiä varten valmistetun.

— Missä lienee Helinä tyttäremme ja toiset Tiurin neidot?

— Tuonne menivät äsken neidot uhrilehtoon. Jos siellä kukkaseppeleitä
kulmilleen sitonevat. Jos sitonevat seppeleitä myös sitä varten,
jotta niillä koristavat kauan odotettuja urhoja, kauan ikävöityjä
pohjankävijöitä.

— Niinpä niin, nei'ot kukkaseppeleitä urhoille sitovat miehille
riistaretken samonneille. Mutta meille, Kyyrö ystäväni, meille
eivät Tiurin nei'ot enää kukkaseppeleitä sido. Tuonen tytit meidän
kulmillemme jo kukkiansa kylvävät.

— Se lienee taaton taivahisen säätämä elämän järjestys, virkahtaa Kyyrö
vanhus. — Minä puolestani jo mielelläni lähden tuonen tuville, tuskin
enää täällä elävien ilmoilla kelpaan mihinkään.

— Sinä olet minun vanha asepalvelijani, Kyyrö, ja hyvin sinä tiedät
elämäntyösi tehneesi. Kunpa minulla olisi sama tieto tuonen tuville
lähtiessäni.

— Kuka voi sinun elämäntyötäsi vähäksyä, suuri taatto? Viisikymmentä
vuotta olet heimovanhimman valtamerkkejä pitänyt huostassasi ja
Karjalan miesten asiat ovat hyvin sinun aikanasi menestyneet. Oliko
Tiurin linnassa tai muilla Karjalan miehillä suuria hopea-aarteita
ennen sinun aikaasi? Olivatko Tiurin karjalaismarkkinat kuuluisat,
ennenkuin sinä, Tiurin taatto, ne teit kuuluisaksi? No paljonhan sinun
isäsi Honka-Tiurikin teki, mutta vielä enemmästä saavat Karjalan miehet
sinua kiittää ja kiittävätkin. Suur-Tiurin nimen he ovat sinulle jo
elinaikanasi antaneet ja sukusi asema Karjalan miesten johtajana on nyt
varmempi kuin milloinkaan ennen.

— Oikeassa lienet, Kyyrö ystäväni, virkahtaa Tiurin taatto, —
oikeassa lienet siinä, että minun ei pitäisi vähäksyä elämäntyötäni.
Huonomminkin olisivat Karjalan miesten asiat voineet mennä kuin ovat
menneet minun aikanani. Ja kuitenkin minusta tuntuu vaikealta tuonen
tuville lähtö, monet seikat, monet seikat minua huolestuttavat.

Hän hivelee vapisevin sormin käräjäkivellä olevan heimovanhimman
valtamiekan sileätä terää. Sittenhän, näköjään syviin ajatuksiin
vaipuneena, ottaa käsiinsä vanhan riimusauvan, jonka sivuihin oli
piirretty kaikkien Tiurin sukuun kuuluneiden heimovanhinten elämäkerran
tärkeimmät tiedot. Eivät hänen hämärtyneet silmänsä enää voineet
sauvaan piirrettyjä riimumerkkejä lukea, mutta sormin kopeloidenkin hän
niistä selvän sai. Kas tuossa oli juuri hänen vapisevien sormiensa alla
hänen mainehikkaan esi-isänsä Ilves-Tiurin riimukirjoitus. Omin käsin
oli kai Ilves-Tiuri sen piirtänyt: »Retkeilin monta kertaa läntisen
meren takana Svean kuninkaiden maassa ja monen varjaagien kuninkaan
maassa. Paljon saalista toin ja nimeäni kaikki läntisen meren takana
elävät kansat pelkäävät. Menin elävänä kumpuun kolmen uskollisen
asepalvelijani saattamana.»

Niin, siinä oli Ilves-Tiurin elämäntarina, levottoman retkeilijän
elämäntarina. Tunnetuksi oli hän tehnyt Karjalan miesten nimen,
mutta samalla pelätyksi. Oliko se kenties paikallaan niinä aikoina.
Läntisen meren takana elävät varjaagien heimopäällikötkin koettivat
hänen aikanaan tehdä samoin, mutta ei Ilves-Tiuri ollut yhtään heitä
huonompi. Ja heidän tapaansa noudattaen hän itse meni hautaansa, kun
tunsi aikansa joutuneen, kolme asepalvelijaa mukanaan... Kolme loppuun
asti uskollista miestä hänellä ainakin oli... seurasivat häntä manan
matkalle. Seuraisiko ehkä Kyyrö vanhus häntä, jos se tapa olisi vielä
käytännössä? Varmaan Kyyrö seuraisi... olisi hänelläkin yksi loppuun
asti uskollinen mies.

Hänen sormensa kopeloivat riimusauvan sivuja edelleen. Nyt löysivät
ne hänen isänsä Honka-Tiurin riimukirjoituksen. Heimokäräjillä se oli
tehty Honka-Tiurin kaaduttua Hämeen maassa. Hänet oli niillä käräjillä
valittu isänsä jälkeen heimovanhimmaksi ja sen vaalin tapahduttua oli
kirjoitus piirretty. Hän lukee sormin kopeloiden: »Honka-Tiuri oli
väkevämpi kaikkia muita Karjalan miehiä ja myöskin kaikkia Novgorodin
miehiä. Teki ikuisen ystävyysliiton Novgorodin viisaan Aleksanteri
ruhtinaan kanssa. Sotivat yhtenä Nevajoella Svean kuninkaan ja piispan
miehiä vastaan. Myös Visbyn kauppakestien kanssa teki ystävyysliiton
ja laski heidän laivansa tulemaan Tiurin markkinoille. Sitten jälleen
lähti sotimaan piispan miehiä vastaan ja kaatui Hämeen maassa. Siinä
sodassa olivat myös Pirkkalan miehet Karjalan miehiä vastaan.»

Kas siinä oli hänen isänsä elämäntarina. Ikuinen ystävyysliitto
Novgorodin ruhtinasten kanssa, mutta sen ystävyysliiton korvaukseksi
oli hänen isänsä monessa sodassa saanut taistella Novgorodin
ruhtinasten puolesta. Kirjoituksessa ei mainittu mitään papeista, jotka
Novgorodista lähetettiin hänen isänsä aikana Karjalan miehiä kastamaan.
No vähän ne papit olivat aikaansaaneet Vuoksen ja Tiurin Karjalassa,
vähän hänen isänsä aikana ja vähän sen jälkeen. Laatokan takana
taisivat olla jo asiat hiukan toisin, siellä kehuivat jo Novgorodin
papit kirkkoja rakentaneensa.

Niin, niin, hänen isänsä oli tehnyt ikuisen ystävyysliiton Novgorodin
ruhtinasten kanssa, mutta oli samalla myös suosinut Visbyn
hansakestejä. Hän puolestaan oli kulkenut isänsä jälkiä, eivät voineet
Novgorodin ruhtinaat häntäkään syyttää ystävyysliiton rikkomisesta,
mutta kenties hän sittenkin oli enemmän suosinut läntisen meren
takaa tulleita kauppamiehiä. Ja Pirkkalan miesten kanssa hän oli
myös selvittänyt Kainuun maassa riistarajat, niistä oli nyt tarkat
sopimukset. Siitä olikin seurauksena, että Tiurin markkinoilla oli
siitä lähtien ollut paljon enemmän riistasaalista kuin aikaisemmin.
Karjalan miesten asiat olisivat tosiaan olleet kaikin puolin hyvin,
kun eivät vain Svean kuninkaan miehet viime vuosina olisi aiheuttaneet
paljon häiriöitä.

Myös Novgorodista päin oli alkanut kuulua ikäviä viestejä, kenties
vielä ikävämpiä kuin Svean miesten taholta. Novgorodin ruhtinasten
lähettämät pajarit veroittivat jo Äänisen ja Syvärin karjalaisia. Nyt
kuului muuan näitä ylpeitä pajareja tulleen myös Laatokan karjalaisten
luo ja kuului aikovan asettua Käkisalmeen asumaan. Käkisalmessa oli
vanha Karjalan ja Novgorodin miesten markkinapaikka, mutta viime
aikoina oli se jäänyt pois käytännöstä. Sinne nyt pajari muutamien
Karjalan miesten avustamana kuului ryhtyneen rakentamaan itselleen
linnavarustusta. Myös kerrottiin pajarin lähettäneen kuuluttajan
kaikkien Laatokan karjalaisten luo, että heidän pitäisi tuoda
riistaveroa pajarille ja lähettää päivätyöläisiä hänen avukseen linnaa
rakentamaan.

Pajarin kuuluttaja ei ollut vielä käynyt Vuoksen Karjalassa, mutta
yhtäkaikki tämän Novgorodin ruhtinaan ja posadnikan lähettämän
miehen hommat ovat antaneet Tiurin taatolle paljon ajattelemisen
aihetta sairautensa yksinäisinä hetkinä. Novgorodissa olivat nykyään
hallitsemassa vallanhimoiset ruhtinaat, jotka hyvin vähän näyttivät
välittävän vanhoista, viisaan Aleksanteri ruhtinaan ja Karjalan
miesten solmiamista liittosopimuksista. Niissä liittosopimuksissa oli
puhetta vain ystävyyslahjoista, joita Karjalan miesten piti Novgorodin
ruhtinaille lähettää. Mutta nyt ruhtinasten lähettämät pajarit eivät
enää tyytyneet ystävyyslahjoihin, vaan vaativat riistaveroa ja hyviä
lahjoja ja mitä kaikkea lienevät vaatineetkaan.

Tiurin taatto on ajatellut, että jos hän olisi nuorempi mies, niin
hän nostattaisi kaikki Karjalan miehet, myöskin Laatokan karjalaiset
vastustamaan Novgorodin pajarien vaatimuksia. Parasta olisi lähettää
lähettiläitä Novgorodiin sanomaan ruhtinaalle, että Karjalan miehet
eivät tahtoneet mitään pajareja luonaan suvaita. Jos ruhtinas tyytyi
ystävyyslahjoihin, niin niitä he voivat ilman pajarejakin lähettää.
Jos taas ruhtinas vaati veroa, niin siitä piti ensin Karjalan kaikkien
heimojen yhteisillä käräjillä päätettämän.

Näin olisi Tiurin taaton mielestä pitänyt tehdä. Mutta hän oli nyt
haudan partaalla hoippuva vanhus ja kykenisikö hänen nuori ja maltiton
pojanpoikansa oikealla tavalla Karjalan miesten asiaa ajamaan. Oli
hänellä ollut poikakin, rohkea ja taitava mies, jota oli nimitetty
Majava-Tiuriksi, koska hän järjesti majavan pyynnin kaikilla Karjalan
miesten omilla riista-alueilla. Tämä poika jos olisi elänyt, niin
hänen käsiinsä Tiurin taatto olisi luottamuksella jättänyt Tiurin
heimovanhimman valtamerkit. Majava-Tiuri oli kuitenkin mennyt tuonen
tuville miehuutensa parhaina päivinä ja nyt saattoi Tiurien mainehikas
suku asettaa heimovanhimman vaaliin vain kypsymättömän nuorukaisen.

Tiurin taatto on vapisevin sormin kopeloiden kysynyt neuvoa esi-isiensä
riimukirjoitukselta. Ah, miksi olikin taatto taivahinen häneltä
jo riistänyt silmiensä valonkin. Jos olisi edes ollut näkevä,
olisi kenties vielä muutaman vuoden eteenpäin voinut lykätä uuden
heimovanhimman vaalin. Nyt sitä oli mahdoton enää lykätä tuonnemmaksi;
ensi eloajan käräjillä, jolloin samalla pidettiin Tiurin suuret
riistamarkkinat, täytyi vaalin peruuttamattomasti tapahtua. Kunpa vain
Tiurin Kalevi olisi koetusmatkansa hyvin suorittanut.

Tiurin taaton mietelmät keskeyttää muurin sakaralta kuuluva vaskitorven
pitkä toitotus. Vuokselle tähystelevät jousimiehet olivat nähneet
pohjankävijäin ensimmäiset vaskikeulat. Seuraavassa tuokiossa ryntää
neitosten parvi uhripuistosta käräjäpihaan. Helinä neito hokee
hengästyneenä:

— Rakas taatto, äiti, Kyyrö, nyt ne tulevat, kauan vuotetut!
Myötävirtaan hyvää kyytiä laskevat!

Innoissaan hän rientää syleilemään Tiurin taattoa ja kysyy häneltä,
saisivatko he jousimiesten mukana kiiruhtaa tulijoita vastaan
lauttasillalle.

— Menkää vain, rakkaat lapsukaiset, menkää urhoja kauan vuotettuja
vastaan, haastelee Tiurin taatto. — Mutta sallihan, rakas tyttäreni,
minun ensin tarkastaa, onko otsaripa hyvin kulmillasi ja ovatko silmäsi
sirkeät mielitiettyäsi vastaanottamaan.

Hän hivelee hyväillen eteensä painuneen Helinä neidon tuuheata tukkaa
ja sen koristeena olevaa otsaripaa. Hivelee ja sitä tehdessään
haastelee:

— Tuskin hämärtyneet silmäni enää voivat erottaa muotosi ihanuutta,
rakas tyttäreni. Mutta tiedän sinun olevan kyllin kauniin ja hyvän
Tiurin suvun jälkeläiselle. Parempaa tuskin olisimme voineet löytää
Karjalan tyttärien joukosta.

Toiset neidot ovat jo kärsimättöminä odottaneet Helinää, ja nyt
kaikki pyrynä kiiruhtavat jousimiesten perässä lauttasillalle. Siellä
jo raikuvin riemuhuudoin tulijoita tervehditään. Tiurin Kalevi on
ensimmäisenä laskenut vaskikeulansa mantereen puoleiseen laituriin.
Uljas on hän muodoltaan, päivettynyt ja kevätviimojen karaisema
retkeilijä. Taisi yksi ja toinen Tiurin kaunoisista kassapäistä
kadehtia Helinä neitoa, kun tämä vahvasti punastuen ensimmäisenä
toivottaa uljaan Kalevin tervetulleeksi. Helinä tunsi tällä hetkellä
niin määrättömän onnenaallon hulvahtavan ylitseen, että olisi
mielellään tahtonut heittäytyä kauan odotetun mielitiettynsä kaulaan,
mutta ujous esti hänet sitä tekemästä. Tuskin hän saattoi kestää Tiurin
Kalevin reipasta katsetta ja voimakasta kädenpuristusta.

Mutta seuraavana hetkenä joutui jo vanha isänsäkin häntä tervehtimään
ja niin voitti Helinä neito ensi hetken ujostelun. Reippaina lähtevät
retkeilijät vastaanottajineen lauttasillan yli käräjäpihaan, jossa
itse Suur-Tiuri vanhan asepalvelijansa ja Imandra emännän seurassa
pohjankävijät tervetulleiksi toivottaa. Kädestä pitäen Tiurin taatto
jokaista tulijaa vuoronsa perään tervehtii ja kehoittaa sitten heitä
maistamaan kuohuvista simasarvista, joita Imandra emäntä ja neidot jo
jousimiesten tuvasta kantavat käräjäpihaan.

— Hyvin lienette matkanne tehneet? haastelee Tiurin taatto. Olisi kai
viesti jo aikaisemmin tullut, jos suuremmat vastoinkäymiset olisivat
vaikeuksia tuottaneet?

— Lienee vähän vastoinkäymisiäkin ollut, mutta hyvin olemme niistä
selvinneet ja varppeita myöten on täydet riistaveneemme, ilmoittaa ukko
Kumoinen.

— Saat olla ylpeä pojanpojastasi, Tiurin taatto. Nuoruudestaan
huolimatta on hän kokeneen urhon lailla riistaretkemme johtanut.

— Niin on johtanut, niin on johtanut, kuuluu myönnytyksiä toisten
retkeläisten joukosta. Ja Kiviniemen Jaama, muulloin vähäpuheinen,
murahtaa nyt:

— Karhuksi minua sanotaan ja tottapa lienenkin kömpelö karhu vain.
Mutta mikä lie minun käpälissäni voimaa, on se altis milloin hyvänsä
iskemään, kun vain saamme nuoren Haukka-Tiurin johtajanamme pitää.

Tämä voimakas ylistyspuhe sai kaikkien retkeläisten innokkaan
hyväksymisen, mutta Tiurin Kalevi naurahti ja sanoi:

— Parhaani olen koettanut tehdä, mutta tokkopa vain retkemme olisi näin
hyvin onnistunut, jollei Kumoista ja kaikkia näitä toisia kokeneita
miehiä olisi ollut ainaisina neuvonantajina ja avustajina. Heitä saat,
suuri taatto, enemmän kiittää kuin minua.

— Tiedän, tiedän, rakas pojanpoikani. Sinulla on ollut rohkeat ja
taitavat miehet johdettavina ja vielä uudestaan teille kaikille
lausun kiitokseni. Nyt simaa ja ohrajuomaa maistakaa. Illalla sitten,
kun riistasaalis on vanhojen tapojemme mukaan jaettu, lähtekäämme
tuonne uhrilehtoon taivaan taatolle kaikista hyvistä antimista osansa
antamaan. Ja sen jälkeen on tuolla minun vierastuvassani juhlapidot,
joissa saatte ravita itseänne ruualla ja juomalla. Mutta asemiehillenne
valmistetaan pidot tänne jousimiesten tupaan. Ruuan ja juoman ei pidä
Tiurin linnassa tänä iltana keneltäkään puuttuman. Siitä on Imandra
tyttäreni etukäteen huolen pitänyt.

Ennenkuin pohjankävijät lähtivät riistasaalista jakamaan, ilmoitti
Tiurin Kalevi taatollensa Visbyn lähettilästen ja ritari Niilon
matkalla olosta Tiurin linnaan. Sairas heimovanhin näytti suuresti
ilostuvan tästä tiedosta, mutta ei hän mielihyväänsä mitenkään sanoin
ilmaissut. Käski vain Imandra emännän laittaa Tiurin linnan parhaat
vierashuoneet kuntoon tulijoita varten. Sitten hän Kyyrö vanhuksen
käsivarteen nojaten lähti sisäpihan puolella oleviin huoneisiinsa
levähtääkseen siellä ennen uhritoimituksen ja illan juhlapitojen
alkamista.




IV Luku.

UHRIJUHLA JA JUOMAPIDOT.


Kesäpäivän laskuaan lähetessä valmistutaan Tiurin linnassa suureen
uhrijuhlaan. Jälleen kokoontuvat pohjankävijät jousimiehineen
käräjäpihaan, josta sitten, heimovanhin etunenässä ja pyhän taikarummun
päristessä, lähdetään juhlallisena kulkueena uhrilehtoon.

Jo ovat kaikki pohjankävijäin mainehikkaat päälliköt täyteen sotisopaan
ja kiiltäviin kypäripäähineisiin pukeutuneina paikallaan. Joukossa
nähdään myös useita kotona olleita sukuvanhimpia, jotka retkeläisten
tulosta tiedon saatuaan ovat kiiruhtaneet Tiurin linnaan ollakseen
läsnä edes tässä retkeläisten kunniaksi toimeenpantavassa uhri- ja
juomajuhlassa, jossa Tiurin linnan ehtoisan Imandra emännän parhaiden
antimien tiedetään vuolaana vuotavan vieraiden kestitykseksi.

Muita ketterämpänä puikkelehtii uhrijuhlan alkamista odottelevien
joukossa Kuparsaaren vanha Antero Äyrämöinen. Hän on onnellisesti
saattanut harvinaiset vieraansa Tiurin taaton luo ja nämä ovat jo
antaneet arvokkaat lahjansakin Karjalan miesten heimovanhimmalle.
Näistä lahjoista ja vieraiden matkan tarkoituksesta nyt kiivas
lännen miesten ystävä kaikille juhlavierasten joukossa tapaamilleen
riittäville selkoa tekee. On joutunut mukaan pari Laatokan
karjalaistakin, jotka ovat jo joutuneet tekemisiin Käkisalmeen
pesiytyneen Novgorodin pajarin kanssa. Näitä Antero Äyrämöinen
säälimättä kaikkien kuullen ivailee, kun eivät ole sen tiensä
karkoittaneet pajaria luotaan.

Toinen Laatokan karjalaisista, Lahdenpohjan miesten heimopäällikkö
Nirkko selittää:

— Harvat meistä pajaria suosivat, melkein varkain hän on tullut
luoksemme. Laatokan täkäläisiä sillä kuuluu olevan ystävinään, Uuksun
vanha Sermi ja Syvärin miesten kuulu heimovanhin Makari, jotka
kumpainenkin kuuluvat jo pyhätön Novgorodin papeille rakentaneen.

— No miksi eivät pidä myös pajaria siellä pyhättöjensä luona, vaan
lähettävät tälle puolen Laatokan: kivahtaa Antero Äyrämöinen.

— Meidän pitäisi antaa pajarille hyvä lähtö naapuruudestamme, murisee
Kiviniemen väkevä Karhu, joka on aina tottunut enemmän luottamaan
käpäliinsä voimaan kuin viisaan pään harkintaan.

— Liekö pajarilla paljon jousimiehiä mukanaan? tiedustelee Unnunkosken
Ronka, jonka mielestä Kiviniemen Karhun suorasukainen ehdotus oli
kaikin puolin harkitsemisen arvoinen.

— Kuka hänen jousimiehensä on käynyt tutkimassa? sanoo Nirkko. —
mutta pajarin kuuluttaja ja hänen rummunlyöjänsä kuuluvat olevan
kärtsäkoirien veroisia ahmatteja. Missä ovat kulkeneet, aina ovat
tarvitsemansa viljan ja karjan ryöstäneet ja kuka on vastaan pannut,
sen ovat solmuruoskalla suomineet.

— No niin se pajari kärtsäkoirineen teitä hallitkoonkin, niin opitte
kerran tietämään, millaista on se kehuttu Novgorodin ruhtinasten
ystävyys, ilkastelee Antero Äyrämöinen. — Minä olen tuonut tänä
päivänä Tiurin linnaan Visbyn hansakestien ja Viipurin linnanisännän
lähettiläät. Hyviä lahjoja oli heillä mukanaan Tiurin heimovanhimmalle,
mutta Novgorodin ruhtinaan lähettämä pajari teitä solmuruoskalla
kurittaa. Siinä ovat hänen hyvät lahjansa.

Joukosta kuuluu uhkaavaa murinaa, kiihtymys kutsumattomana
tungettelijana Tiurin karjalaisten naapuruuteen saapunutta Novgorodin
pajaria kohtaan on nousemassa. Ei olisi paljon tarvittu, kun nämä
vapauttaan rakastavat miehet olisivat olleet Kiviniemen Jaaman
ehdottamalla tavalla valmiit pajaria vastaan lähtemään.

Mutta kiihtyvä keskustelu nyt itsestään taukoaa, sillä sisäpihalta
tuovasta vaskiovesta tulee käräjäpihaan Tiurin taatto, Kyyrö vanhuksen
ja Kekri Kumoisen sekä pojanpoikansa Tiurin Kalevin saattamana.
Täydessä heimovanhimman juhla-asussa on tällä kertaa Suur-Tiuri;
uumenillaan välähtelee sateenkaarikirjauksin kudottu ussakka,
hartioillaan on kärpännahkaviitta ja päähineenä kallisarvoisesti
koristeltu lapinlakki, tietäjän päähine. Käräjäkiven äärellä
Kekri Kumoinen, pohjankävijäin vanhimpana miehenä, sitoo hänen
vyölleen heimovanhimman valtamiekan käskien samalla kaikkien muiden
sukuvanhinten ja pohjankävijäin riisua aseensa. Näin hän sanoo:

— Karjalan miehet, Tiurin pyhään uhrilehtoon lähdemme, taivaan taatolle
maan ja veden antimia viemään, häneltä siunausta anelemaan. Jotta
uhrimme hyvä ja mieluinen olisi, tähän käräjäkivelle, urhot, siksi
aikaa säilänne riisukaa. Vain yksi valittu joukostamme saapi uhrimiekan
kantaa!

— Vain yksi valittu joukostamme saapi uhrimiekan kantaa, kertaa
vanha Antero Äyrämöinen laskiessaan oman miekkansa käräjäkiven
verkapeitteelle.

Samalla tavalla kertaavat kaikki muut sukuvanhimmat ja pohjankävijät
riisuessaan kukin vuoronsa perään käräjäkivelle aseensa.

Nyt tuodaan uhrilahjat esille; pyhiksi vihittyihin juomasarviin
laskettua simaa ja olutta sekä niinikään Tiurin pyhässä lähteessä
vihittyyn kylvökoppaan pantua ohraviljaa. Teurasuhria käytettiin
näihin aikoihin enää harvoin, korkeintaan syksyisessä kekrijuhlassa.
Muulloin tyydyttiin uhraamaan vain maan antimia. Tiurin Kalevi ja
muutamat vanhimmat miehet joukosta saavat kantaakseen uhrilahjat ja
niin lähdetään liikkeelle. Edellä kulkee Kekri Kumoinen harvakseen
pyhää taikarumpua päristäen. Hänen jäljessään astelee Tiurin taatto
vanhan asepalveluansa Kyyrön tukemana. Muut vanhimmat ja pohjankävijät
seuraavat parittain ikänsä ja arvonsa mukaisessa järjestyksessä.
Kulkueen päättävät jousimiehet ja viimeisinä naiset, jotka myös saavat
mukana olla, vaikka vain kauempaa uhritoimitusta katsellen.

Uhripaikalla, Tiurin pyhän lähteen äärellä toimittaa Tiurin taatto
tavanmukaiset uhrimenot, kiittää taattoa taivahista Karjalan miehille
osoitetusta suopeudesta ja anelee, että edelleenkin maan vilja hyvin
menestyisi, vesissä ja riistamailla olisi runsaasti antimia ja että
Karjalan kaunis maa saisi olla rauhassa vainolaisen hävityksiltä.
Uhrimenoja lukiessaan hän vuoronsa perään kustakin astiasta tiputtaa
pyhään lähteeseen uhriantimia. Rumpu pärisee koko ajan hiljaisessa
tahdissa. Voimakkaasti vaikuttavat urosten mieliin Tiurin taaton
uhriluvut. Melkein sokea hän on ja vanhuudesta kuihtuneet kätensä
vapisevat, mutta syvästä rinnasta kohoava äänensä kaikuu vielä
voimakkaana ja selkeänä. Tuntuu kuin illan tyvenessä uhrilehdon pyhät
puutkin hänen sanojaan hartaina kuuntelisivat ja metsän lintuset ovat
vaienneet, jotta iäkkään heimovanhimman anelu yksinään kantautuisi
taaton taivahisen kuuluviin. Ja kun Tiurin taatto anelussaan kohottaa
vapisevat käsivartensa taivaan puoleen, niin kohoavat itsestään
kaikkien muidenkin käsivarret ja useat vanhemmista miehistä toistavat
puoliääneen heimovanhimman uhrilukuja.

Pyhän lähteen partaalla on pieni uhrihuone, johon tämän yleisen
uhritoimituksen jälkeen useat vievät uhrilahjojaan. Kuka uhraa pyhän
lähteen suojelushengelle kiiltävän hopearahan, kuka otsarivan tai
muun riistamarkkinoilta ostamansa korukapineen. Varmaan joku nainen
on salaa tuonut uhrihuoneen seinälle hopeaisen kaularistinkin, jonka
hän on kai saanut joltakin kiertelevältä, Novgorodin oikeauskoisen
kirkon esirukouksia ja pyhiä esineitä kaupittelevalta erakkomunkilta.
Näiden pyhien miesten sallittiin Vuoksen Karjalassakin yleensä vapaasti
liikuskella. Siellä täällä olivat he vanhojen uhrihuoneiden rinnalle
saaneet rakentaa vinoristillä varustettuja kirkon pikkupyhättöjäkin.
Mutta näissä pyhätöissä käydessäänkin Karjalan miehet ja naiset pitivät
sitkeästi kiinni vanhoista uhrimenoistaan. Jos kirkon pyhättöön
uhrilahjoja viedään, niin samalla kertaa ja kenties vielä auliimmalla
kädellä niitä viedään vanhaan, esivanhempien aikuiseen uhrihuoneeseen.

Mutta jopa on uhrimenot loppuun suoritettu, jo on uhrikulkue palannut
takaisin käräjäpihaan. Samassa järjestyksessä tapahtui palaaminen kuin
lähtökin ja nyt jo sukuvanhimmat ja pohjankävijät miekkoja vyöllensä
vyöttelevät. Nyt alkavat Tiurin taaton ja Tiurin linnan ehtoisan
Imandra emännän juhlapidot, joissa on runsaasti sekä ruokaa että juomaa.

Yltäkylläinen pitopöytä on järjestetty sekä jousimiesten suureen
tupaan että sisäpihan puolella olevaan Tiurin taaton vierastupaan.
Aikaisempina vuosina Tiurin taatto kestitsi sekä pohjankävijöitä että
heidän jousimiehiään samassa pitopöydässä, mutta kun pitovierasten luku
on vuosi vuodelta karttunut yhä suuremmaksi, on tästä vanhasta tavasta
täytynyt luopua. Joku mainehikkaimpia pohjankävijöitä jää kuitenkin
aina jousimiesten tupaan ja asettuu pitopöydän päähän varatulle
kunniaistuimelle pitojen isäntää edustamaan.

Tavallisesti on viime vuosina ollut jousimiesten pöydässä isännyyttä
hoitelemassa Kiviniemen Karhu, joka hyvänä syömärinä ja vielä parempana
urosten juoman latkijana olikin kaikin puolin vanhempien jousimiesten
mielen mukainen mies heidän pöydässään kunniapaikalla istumaan. Tällä
kertaa vanha Kekri Kumoinen kuitenkin ehdottaa, että Karhu tulisi
vaihteen vuoksi heimovanhimman pöytään ja Päiväkiven Kuisma jäisi
jousimiesten isännäksi. Ehdotus ei kuitenkaan miellytä jousimiehiä,
heidän joukostaan alkaa kuulua äänekästä nurinaa ja vastalauseita.
Viimein eräs Tiurin Musakan jousimiesjoukkoon kuuluva, Lari taaton
nimellä tunnettu jättiläinen vääntäikse joukosta esille ja sanoo:

— Elä pane pahaksi, vanha Kekri kuomaseni, eläkä sinäkään, Päiväkiven
isäntä, pahaksesi pane, mutta Kiviniemen Karhun me tahtoisimme pitää.

Joukosta kuuluu innokkaita ääniä:

— Kiviniemen Karhu on meidän mies! Kiviniemen Karhu on meidän mies!
Hänestä emme luovu!

— Siinä sen kuulette, sanoo Lari taatto ja asettuu sääret hajallaan
Kekri Kumoisen ja Päiväkiven Kuisman eteen.

— No minkäpäs sille sitten mahtaa, nauraa Päiväkiven Kuisma. — En minä
väkisin joukkoonne tule!

— Eipä siltä, saat sinäkin kernaasti tulla, mutta kyllä nämä pojat
tahtoisivat myös Kiviniemen isännän luonaan pitää.

— Tunnen minä teidät, veitikat, murahtaa Kiviniemen Karhu. — Kilpaa
taas mielisitte simasarvia tyhjentää ja sitten kaikkea muuta hullutusta
tehdä, mutta minäpäs pidänkin nyt teidät kauniisti ohjaksissa. Ei
liikoja latkitakaan tällä kertaa, sen saatte nähdä!

Näin uhkaillen hän jousimiesten sankassa joukossa työntyy tuvan ovesta
sisään ja istahtaa yleisen tyytyväisyyden vallitessa pöydän yläpäähän
leveälle kunniapaikalleen. Vanhat jousimiehet eivät hänen uhkauksiaan
ollenkaan todesta ottaneet, he tiesivät varsin hyvin entisestä
kokemuksesta, että kun suuri simasarvi oli muutamia kierroksia tehnyt,
ei Kiviniemen Karhu enää uhkauksiaan muistanut ja silloin oli hän niin
mainio pitopöydän isäntä, ettei jousimiesten mielestä parempaa olisi
hakemallakaan löytänyt.

Itsensä Tiurin taaton pitopöydässä oli lähinnä kunniaistuinta paikat
Visbyn lähettiläillä ja ritari Niilolla. Pöydän alapäässä oli
toinen kunniaistuin, joka kuului ukko Kumoiselle, tämänvuotisten
pohjankävijäin vanhimmalle miehelle. Lähimmiksi seuralaisikseen oli
Kumoinen saanut vanhan Antero Äyrämöisen ja Lahdenpohjan Nirkon.

Tästä olikin seurauksena, että vanha Äyrämöinen jälleen alkoi haastella
mieliaiheestaan, Käkisalmen pajarista, jonka ansioiden maalaaminen
aikaisemmin käräjäpihassa oli hänen mielestään jäänyt vallan
keskeneräiseksi. Ukko Kumoinenkin oli jo saanut kuulla pajarin hommista
Laatokan karjalaisten luona, mutta malttavana miehenä ei hän niin
päätä pahkaa tahtonut lähteä pajaria aseiden voimalla karkoittamaan.
Hänen mielestään olisi pajarin luo pitänyt lähettää miehiä kysymään,
tahtoiko hän olla Karjalan miesten ystävänä ja kunnioittaa vanhoja
liittosopimuksia. Jos hän sen lupaisi, niin silloin hänelle kenties
voitaisiin lähettää ystävyyslahjojakin, vaikka nämä lahjat oikeastaan
kuuluivatkin vain kauppamiesten raadin valitsemille Novgorodin
ruhtinaille.

Antero Äyrämöinen piti kerrassaan tarpeettomana lähettiläiden
lähettämistä pajarin luo. Hän tuiskahti Kumoiselle:

— Kuulehan, vanha retkeläistoveri, oletpa sinä kovin suopea Novgorodin
pajarille. Mutta minä kysyn sinulta yhden asian: Jos susi tulee sinun
lammaslaumaasi, niin lähetätkö sinä ensin miehiä siltä harmaaturkilta
veijarilta kysymään, tahtooko se olla sinun lampaittesi ystävä? Etpäs
totisesti lähetäkään miehiäsi mokomalle asialle, vaan tempaat jousen
ja nuoliviinen seinältäsi ja niin menet täyttä kyytiä sutta laumastasi
pois häätämään. No niin, aivan samanlainen susi, harmaaturkki veijari,
on Novgorodin pajari. Hän on ollut jo verottamassa Laatokan takana
eläviä Karjalan miehiä, nyt hän aikoo pesiytyä näille maille, tämän
puolen karjalaisilta riistaveroa kärkkymään, mutta sinä olisit vielä
valmis hänelle ystävyyslahjojakin viemään.

Vanhan Äyrämöisen terävät sanat Käkisalmen pajarista herättivät suurta
mieltymystä lähellä istuvassa Tiurin Kalevissa. Myös Unnunkosken Pärtty
Ronka oli sitä mieltä, että tuskinpa kannatti pajarin luo lähettää
miehiä mitään kysymään. Viisainta olisi ollut lähettää vain yksi
luotettava vakooja ottamaan selvää paljonko pajarilla oli mukanaan
jousimiehiä ja peitsenkantajia ja sitten toimia sen mukaan.

— Hyvissä ajoin olisi mokomasta naapurista eroon päästävä, sanoo
hän. — Jos pajarin sallitaan rauhassa korjata Käkisalmen vanha,
Karjalan miesten itsensä laiminlyömä linnavarustus hyvään kuntoon,
niin pelkäänpä, että pajari alkaa näytellä meille Tiurin miehillekin
hampaitaan, muuttuu sudeksi, niinkuin vanha toverimme Äyrämöinen sanoo.

Ei vanha Kumoinenkaan pitänyt viisaana, että Laatokan karjalaiset ilman
muuta olivat sallineet pajarin asettua Käkisalmeen asumaan.

— Minkäs me hänelle mahdoimme, valittaa Lahdenpohjan Nirkko. —
Hajallaan ovat meidän miehet tällä puolen Laatokan ja tuolla puolen
taas on pajarilla ystäviä. Teillä Vuoksen miehillä on täällä luja
linnavarustus ja teillä on viisas ja kokenut heimovanhin, jonka
käskyjä kaikki miehet tottelevat. Hyvä teidän on täällä puhua pajarin
karkoittamisesta, mutta me emme siihen pysty.

Tiurin Kalevi on vaieten kuunnellut Laatokan karjalaisen valittelua.
Nyt hän ei enää voi itseänsä pidättää, vaan huudahtaa:

— Sinä sanoit Kumoinen, että Käkisalmen pajarin luo pitäisi lähettää
miehiä kysymään, tahtooko hän olla karjalaisten ystävä. Minun
mielestäni ei niitä miehiä pitäisi lähettää pajarin luo, vaan Laatokan
karjalaisten luo. Siellä näyttävät urokset unohtaneen jousen jänteen
kiristämisen. Meidän miestemme pitäisi mennä heille se taito uudestaan
opettamaan.

— Kas nepä sanat olivat minun mieleni mukaiset! huudahtaa Äyrämöinen
innostuneena. — Niistä sanoista helähti oikeata Tiurin terästä ja
haluisinpa kuuluttaa ne kaikille tässä pitopöydässä istuville. Naulan
päähän sanotut sanat kaikin puolin. On synti ja suuri häpeä, että
Karjalan miehet Laatokan puolella ovat unohtaneet jousen jänteen
kiristämisen, mutta Tiurin miesten pitää heille se taito jälleen
opettaa.

Vanha Kumoinen koettaa hiukan hillitä helposti tulistuvan Antero
Äyrämöisen innostusta ja haastelee:

— Kenties tulee kerran aika eteen, jolloin meidän täytyy tehdä nuoren
Kalevin sanojen mukaan ja ryhtyä opettamaan Laatokan karjalaisille
jousen virittämistä. Käkisalmen pajari saattaa meidät siihen pakottaa,
mutta mahtavasti sittenkin toimikaamme. Novgorodin ruhtinaat
ja posadnikat eivät saa päästä syyttämään meitä Tiurin miehiä
ystävyysliiton aiheettomasta rikkomisesta.

Pöydän yläpäässäkin, jossa istui Tiurin taatto ja hänen lähimpänä
naapurinaan Visbyn raadin lähettiläs, pyrki haastelu menemään
Käkisalmen pajariin. Vanha ja ovela Bartolomeus, vaikka olikin vasta
muutamia tiimoja ollut Tiurin linnassa, oli sentään ehtinyt ja onkia
tietoonsa yhtä ja toista Karjalan viimeisistä tapahtumista. Hän tiesi
jo tarpeeksi Käkisalmen pajaristakin ymmärtääkseen, että tämän miehen
hommat eivät voineet olla mieleen Tiurin karjalaisille. Niin koettaa
hän varsin varovaisesti tiedustella, mitä Tiurin miesten heimovanhin
ajattelee uudesta naapuristaan. Tiurin taatto kuitenkin vastaa vanhan
Bartolomeuksen tiedusteluun vältellen. Hän virkahtaa vain:

‒ Vasta vähän aikaa on pajari ollut meidän Tiurin miesten naapurina,
niin mistäpä hänen aikeitaan tietäisimme.

— Lienee hän kuitenkin käynyt herransa Novgorodin Ilja ruhtinaan
puolesta sinua tervehtimässä, niinkuin hyvä tapa vaatii?

Tämä kysymys ei näyttänyt Tiurin heimovanhinta miellyttävän, mutta hän
vastaa siihen näköjään aivan rauhallisena:

— Kun Novgorodin ruhtinaat milloin ovat lähettäneet pajarejaan Tiurin
linnaan, ovat ne olleet heidän parhaita pajarejaan tai sitten ne
ovat olleet kunnioitettavan raadin jäseniä. Tästä pajarista en ole
aikaisemmin mitään kuullut, mutta lienee hän vain ruhtinaan tai
raadin halvempia asemiehiä. »Pajarin lapsiksi! niitä sanotaan eikä
näitä miehiä sovi lähettää vierasta ruhtinasta tai heimovanhinta
tervehtimään, sillä se olisi suuri häväistys sille ruhtinaalle tai
heimovanhimmalle, jonka luo heidät lähetettäisiin.

Tämä karu vastaus osoitti varsin hyvin, mitä Tiurin heimovanhinkin
uudesta naapuristaan ajatteli. Viisas Bartolomeus varoi enää Käkisalmen
pajaria mainitsemasta, hän käänsi taitavasti haastelun muihin asioihin
ja alkaa vihdoin kehua Tiurin Imandra emännän laittamien pitoruokien ja
juomien oivallisuutta.

Pitopöydän runsaat antimet ansaitsivatkin kehumisen. Paitsi monenlaisia
keitettyjä ja paistettuja liharuokia, oli pöydässä myös lihavia ja
suuria Vuoksen lohia, joita saatiin Tiurin koskesta ja jotka jo
näihin aikoihinkin olivat hyvin laajalti tunnettuja. Niinpä monet
Novgorodin ruhtinaat pitivät niitä pitopöydissään parhaana herkkuna.
Palanpainimena oli vaahtoavaa olutta ja väkevää simaa. Olut kaadettiin
tavallisiin katajahaarikoihin, joita Tiurin neidot asettivat jokaisen
vieraan eteen. Kuohuva sima taas laskettiin suuriin juomasarviin, jotka
pöydän molemmilta kunniapaikoilta lähtien kiersivät miehestä mieheen,
kunnes tyhjentyivät. Helinä ja Päiväkiven Inkeri neito vaihtoivat aina
tyhjentyneet sarvet täysinäisiin. Helinä seisoi koko ajan Tiurin taaton
takana tarjoilua valvomassa, mutta pöydän alapäässä hoiti samanlaista
tehtävää Inkeri neito.

Kun vieraat olivat syöneet pitoruokia kylläkään ja simasarvet
alkoivat ahkerasti kiertää, koroitti Tiurin taatto äänensä ja haastoi
kunniapaikaltaan:

— On vanhojen tapojemme mukaista, että runontaitavat urohot nyt meitä
lauluillansa huvittavat. Tahdomme kuulla viimeisestä retkestänne
Pohjolan maille ja ken muistaa, laulakoon myös Tiurin miesten menneistä
vaiheista. Lauluissa urohot muinaiset, ammoin jo kumpuihin menneet,
tulevat jälleen meidän luoksemme ja ehkäpä näitä kaukaisen maan
vieraitakin heidän sankaritekonsa hiukan huvittavat.

Kahta kehoitusta eivät runontaitavat pohjankävijät odottaneet. Kun
oli tuotu esille vanha viisikielinen kantele, lauloi vanha Kekri
Kumoinen sillä sanojaan säestäen ensimmäisenä laulun viimeisestä
Pohjan matkasta. Ryhöpartaansa kerran kaksi pyyhkäisten hän ensin
hetkisen sormieli kantelon kieliä ja sointuja hyreksi. Sitten alkoivat
sanat säkeiksi sulaen hänen huuliltaan virrata. Kaiken hän lauloi,
urhojen Vaikean talvisen matkan Kainuun perukoille, Kainuun miesten
käräjillä käynnin ja riistaverokiihtelysten kannon talvisen taivaan
alla markkinanuotioiden äärellä. Vielä hän lauloi ahkiolla ajon Lapin
tundrojen tulipalopakkasessa, revontulten rätisevän loimun ja Tulilapin
velhojen vieraspidot urhoille etelän mailta tulleille.

Pitkä ja komea oli Kekri Kumoisen laulu, harvoin oli sen veroista
kuultu Pohjan matkalta palanneiden urosten pitopöydässä.

Mutta jopa oli toistenkin vuoro saada kantelo viisikielinen sormiensa
alle. Monta oli runontaitavaa miestä, muita etevämpiä siinä taidossa
kenties olivat vanha Antero Äyrämöinen ja Päiväkiven Yrjänä Kuisma.
He nyt vuoron perään alkoivat laulaa Tiurin miesten vainomatkoista
menneinä aikoina. Antero Äyrämöinen lauloi Honka-Tiurin ja Novgorodin
Aleksanteri ruhtinaan yhteisistä sotaretkistä piispan miehiä vastaan,
mutta hän lopetti laulunsa sillä sanonnalla, että nyt olivat
Novgorodista kaikki viisaat ja hyvät ruhtinaat maan rakohon menneet ja
Karjalan miesten oli parasta etsiä muualta ystäviä.

Suurta mieltymystä herätti hänen laulunsa pitopöydässä, mutta vielä
mieluisammin kuunneltiin Yrjänä Kuisman pitkää laulua Ilves-Tiurin
monista retkistä Kainuun maahan ja vielä kauemmas Svean kuninkaiden ja
varjaagien maahan. Näin tämä pitkä sankarilaulu kuului:

    »Ilves-Tiuri, uljas Tiuri
    sotija ol' syntymästään,
    rauhan toit' ei rakastanut,
    miekan meluun mieli paloi.

    Kainuun maahan kulki ensin,
    kävi Kainuun käräjillä.
    Miestä siell’ on monenmoista
    riistamaiden mainioiden:

    Siellä pirun pirkkalaiset,
    rumat urhot Ruijan rannan,
    viel’ on miestä miekallista
    Vienan mailta matkannutta.

    Taitajat on, tietomiehet
    Tulilapin tundran takaa,
    meren jäisen jänkämailta
    velhot vii'en valtakunnan.

    Umpiyön on yrkölöitä
    revontulten roihumailta,
    Perälapin perkeleitä,
    tietäjiä mannun mahdin.

    Ilves-Tiuri, uljas Tiuri
    kaikki haastoi kalpaleikkiin,
    syntyi tuosta tuima taisto,
    miekan melske, jousen viuhke

    Kaikki voitti Tiurin urho,
    kaikki voitti, kaikki kaatoi.
    Miekoin sääti riistarajat,
    velhokansan verot kantoi.

    Ajoi tuolta ahkioilla,
    ajoi urho miehinensä.
    Miehet mielin haastelevat,
    mutta Ilves-Tiuri lauloi:

    »Hämeen maassa mainiossa
    riistaa on ja rikkautta,
    läkkä, urhot, sieltä kautta,
    verot nuokin kantanemme!»

    Näin hän haastoi, näin hän lauloi
    talviöiden nuotioilla.
    Urhot tuosta innostuivat,
    syttyi uusi sodanpalo.

    Vihurina Ilves-Tiuri
    tuli pohjan tuiskun tietä,
    tuli pyryn pyörtehinä
    Hämeen maahan mainiohon.

    Riistamaita matkoavi,
    kaikki ryösti, kaikki raastoi,
    ajoi saaliin ahkioihin,
    miehet miekalliset kaatoi.

    Näinpä kulki kuulu urho
    Tiurin maille mairehille.
    Tiurin naiset naurumiellä
    urhoansa uottelevat.

    Mutt' ei Ilves-Tiurin mieli
    vielä naisten nauratteluun,
    toisa paloi urhon mieli,
    suurempahan sodan meluun.

    Niin hän nosti urhot uljaat,
    Tiurin miehet mainioimmat.
    Vaskikeulat varustettiin,
    kilvan purjepuita vuoltiin.

    Viisitoista vaskikeulaa
    laskettihin lainehille,
    näillä Ilves-Tiuri lähti
    lännen merta kyntämähän.

    »Urhot, olkaa mielissänne»,
    näin hän haastoi, »ylhä Odin
    tahi taatto taivahinen
    Svean miesten maata vainoo.

    Svean miesten kuninkaille
    kuolon arpaa kohta lyömme,
    tasapäässä taistelossa
    voiton heistä helpon viemme!»

    Näin hän lauloi lakkapäillä,
    miehiänsä rohkaisevi,
    kunis joutui taiston hetki,
    taiston hetki, miekan melske.

    Paljon kansaa silloin kaatui,
    Svean miehet mainioimmat
    kumpuun luotiin urhot uljaat,
    jaarlit jalot, valituimmat.

    Koston vasamana kulkee
    Ilves-Tiuri lännen maita,
    ryösti, poltti kaupunkeja,
    laivat saalihilla täytti.

    Kulki tuosta tuonnemmaksi
    Götan maahan, Juutin maahan,
    ikimeren äärtä kiersi
    vii'en vuonon, vuorten maahan.

    Tuli tunturien alle,
    jossa asui miehet maineen,
    varjaagien heimokunta,
    monta merta kulkenehet.

    Kauan tuolla Ilves-Tiuri
    viipyi mielivierahana
    Yngve jaarlin, kuulun kuoman,
    laati veljesliiton lujan.

    Antoi jaarli tyttärensä
    Ilves-Tiurin puolisoksi.
    Viikon häitä vietettihin,
    syötiin, juotiin kuuta kolme.

    Sumu saartoi ikimerta,
    vuonon suulla seinä seisoi.
    Vaan kun kevään päivä koitti,
    silloin Ilves-Tiuri lauloi:

    »Gunhildani kaunoiseni,
    marjaseni, maireheni,
    nyt on lähtö Tiurin maille,
    Tiurin linnan valtiaaksi!»

    Kauan eli Karjalassa
    marja maalta vierahalta;
    Kauan eli Ilves-Tiuri
    Tiurin suvun suuri urho.

    Vielä miesnä vanhenneena
    astui kerran vaskikeulaan,
    alkoi uuden vainomatkan,
    Svean maahan taasen kulki.

    Oli Svean ristikansa
    Karjalata ahdistanut,
    tuon nyt kosti Ilves-Tiuri,
    kirkot poltti, piispan linnat.

    Sigtunassa Svean jaarlit
    piti pitkää neuvoansa,
    kunis iski Tiurin ilves
    tuonen tuiman laulun laulain.

    Näinpä eli Ilves-Tiuri,
    vaan kun vanhuus voimat voitti,
    kansan kutsui katajille,
    vielä viime kerran haastoi:

    »Itse kuljen kumpuhuni,
    itse matkaan manan maihin,
    itkijää en ikävöitsc,
    murhevirren vierittäjää!

    Kauan elin maailmassa,
    Kauan elin, kohta katoon,
    vaan te urhot, Tiurin urhot,
    minun laiva polttakaatte!»

    Näin hän viime virren lauloi,
    kulki kuolinkumpuhunsa.
    Näin hän eli, näin hän meni.
    Poltettu on vaskikeula.»

Tämä oli Päiväkiven Yrjänä Kuisman laulu Ilves-Tiurin elämästä ja
kuolemasta. Vielä taisi hän monta muutakin laulua Tiurin miesten
menneistä vaiheista.

Jos kaikki Karjalan miehetkin hänen laulujaan suurella mieltymyksellä
kuuntelivat, niin vielä ihastuneempia olivat muukalaiset vieraat,
Visbyn hansakestien lähettiläs vanha Bartolomeus, saksalainen herra
Vilhelm ja Niilo ritari. Jo nyt Karjalan miesten oloja epäilevä Vilhelm
herrakin sai nähdä, että Karjalan miehet olivat monessa asiassa täysin
lännen miesten veroisia, vaikka eivät kaikki liene vielä ristiä ja
madonnaa kumartaneetkaan.

Niilo ritari oli jo aikaisemmin kuullut paljon kertomuksia Karjalan
miesten mainetöistä, mutta vasta nyt kuulemistaan Yrjänä Kuisman
lauluista hän oppi tuntemaan, että Tiurin linna oli jo hyvin vanha,
paljon vanhempi kuin monet vanhimmatkin linnat ja kaupungit hänen
omassa kotimaassaan. Ja koko ajan, hämärästä menneisyydestä lähtien,
olivat nykyisen Tiurin heimovanhimman esi-isät tätä linnaa hallinneet
ja olleet Karjalan miesten johtajina. Mitä olikaan hänen oma herransa
ja käskijänsä, Viipurin linnanisäntä Pietari Jooninpoika tämän
harmaantuneen Tiurin uroksen rinnalla. Tuskin Svean maan kuninkaitakaan
voi asettaa arvossa hänen rinnalleen. Kun hänen vieressään istuva
Päiväkiven Yrjänä Kuisma on laulunsa lopettanut, sanoo hän tämän
ajatuksensa pöytätoverilleen. Tähän vastineeksi Yrjänä Kuisma naurahtaa.

— Suur-Tiuri voisi yhtä hyvin olla meidän kuninkaamme kuin Birger
kuningas on teidän ja koko Svean maan kuningas. Karjalan miehille on
kuitenkin se nimi vieras. Meillä on vain heimovanhin, joka valitaan
Tiurin käräjillä, niinkuin teidän maassanne kuningas Moran kiven luona
pidetyillä käräjillä valitaan.

Kun ritari Niilo oli tarpeekseen Karjalan menneistä oloista kuullut,
alkoi hän kysellä nykyisistäkin. Hän tiedusteli Päiväkiven isännältä,
oliko varmaa, että nuori Tiuri tuli suuren taattonsa jälkeen valituksi
Tiurin miesten heimovanhimmaksi.

— Hänen vaalinsa on yhtä varma kuin jos se olisi jo tapahtunut,
vakuuttaa Päiväkiven isäntä. — Ei tule Tiurin heimokäräjillä kenenkään
muun valitseminen kysymykseen kuin Tiurien suureen sukuun kuuluvan
miehen. He ovat niin paljon meidän kaikkien muiden yläpuolella,
vaikka ovatkin täysin meidän veroisiamme niin hyvin pitopöydässä kuin
vaivaloisilla pohjanmatkoillakin.

— Tulevalle heimovanhimmalle lienee jo puolisokin valmiiksi katsottu?
virkahtaa nyt ritari Niilo leikkiä laskien.

— Onpa niinkin! nauraa Päiväkiven Kuisma. — Tuo nuori neito, jonka näet
Suur-Tiurin kunniaistuimen takana hänen simasarvestaan huolehtimassa,
on Tiurin Kalevin mielitietty. Hän on, kuten ehkä jo tietänetkin,
vanhan Kekri Kumoisen tytär, ja varmaan paras Karjalan tyttärien
joukossa. Hyvä emäntä hänestä kerran tulee Tiurin linnaan, täysin
ehtoisan Imandra emännän veroinen.

Ritari Niilo myöntää, että Tiurin tulevalle heimovanhimmalle oli
tosiaan katsottu täysin arvonsa mukainen puoliso. Mutta sitten hän
tiedustaa:

— Entä tuo toinen kaunis Karjalan neito, joka tuolla pöydän alapäässä
vanhan Kumoisen simasarvesta huolehtii, eihän hän liene saman miehen
tyttäriä?

— Ei olekaan! nauraa Päiväkiven isäntä. — Minun kanatarhassani hän on
kasvanut. On minulle armas puolisoni lahjoittanut monta kaunokaista
kassapäätä ja tämä Inkeri tyttäreni on niistä vanhin. Poikia ei minulla
olekaan sukuni jatkajiksi, mutta tyytyväinen osaani olen.

Leikkipuhetta laskien Päiväkiven isäntä ritari Niilolle kertoo kaiken,
mitä tämä tahtoi hänen tyttäristään ja kotioloistaan tietää. Mutta
koko ajan ritari Niilon katse salavihkaa tarkastelee pöydän alapäässä
simatarjoilusta huolehtivaa Inkeri neitoa. Hän panee merkille tämän
Karjalan kaunoisen kassapään harvinaisen reippauden ja nokkelan
huomaavaisuuden. Saivat partasuut urohot hänelle pilapuheitaan
lasketella, ei hän niistä näyttänyt pahoin hämilleen joutuvan. Mutta
arvokkuutensa ja naisellisen viehkeytensä hän kuitenkin koko ajan
säilytti, ei ritari Niilo muistanut konsanaan nähneensä nuorta neitoa,
joka olisi häntä näin paljon miellyttänyt. Olihan kyllä Viipurin
linnassakin kauniita neitoja, mutta voiton tämä Karjalan tytär heistä
vei, voiton vei itsestään Pietari Jooninpojan Ingrid tyttärestäkin,
jota monet ritarit koettivat kilpaa miellyttää.

Puoliyön jälkeen sytytettiin Tiurin uhripuistossa jousimiesten
rakentama suuri kokkotuli. Vanhan tavan mukaan silloin Tiurin taatto
pitovierailleen ilmoitti, että oli aika lähteä kokkovalkean luo
kisakedolle. Nuoret miehet ja ne vanhemmistakin, joiden jalka vielä
kevyesti nousi, saivat valita Tiurin neitojen ja muiden kisakedolle
saapuneiden Karjalan kassapäiden joukosta itselleen kisatoverin. Ne
vieraat taasen, jotka tahtoivat juomapitoja keskeyttämättä jatkaa,
siirtyivät käräjäpihaan ja jousimiesten tupaan, jossa Tiurin linnan
orjatytöt koko ajan tarjoilivat kuohuvaa simaa ja olutta.

Jo on Tiurin Kalevi valinnut Helinä neidon kisatoverikseen. Jo ovat
useat muutkin oman mielitiettynsä valinneet. Nyt nousee myöskin ritari
Niilo pöydästä ja sanoo kunnioittaen Päiväkiven isännälle:

— Sallinetko, että minä vieraan maan ritari menen pyytämään tytärtäsi,
Inkeri neitoa kisatoverikseni?

— Miksi en tuota sallisi, jos ei Inkeri tyttäreni liene jo ennättänyt
toiselle lupautua.

Syvään punastuen painaa Inkeri neito päänsä alas, kun reipas ja
komea Niilo ritari hänelle esittää pyyntönsä. Oli Inkeri neitokin jo
salavihkaa tarkastellut tätä vieraan maan urosta ja liekö muistellut
myös Aslak lappalaisen ennustusta, kun nyt yhtäkkiä menetti kokonaan
reippaan varmuutensa ja joutui niin kovin hämilleen. Melkein
käsittämättä, mitä tapahtuu, hän ojentaa kätensä Niilo ritarille ja
niin kulkevat he toisten kisaparien joukossa ulos kauniiseen kesäyöhön.

Siellä tasaiseksi tallatun kisakentän vierellä paloi jo komea
kokkovalkea, jonka liekit kesäyön hämyssä näkyvät kauas ympäristöön.
Kokkotulen loimotuksen valossa käy vilkas karkelo, jossa vuoroin
neidot, vuoroin nuoret miehet ovat viejinä laulaen samalla tahdissa
kisalauluaan. Pian Inkeri neitokin unohti ensi hetken ujoutensa ja
heleänä hänen äänensä nyt kaikuu kilpaa Helinä neidon äänen kanssa,
kun he yhtenä johtavat neitosten parvea seppeltanssiin. Tämän tanssin
alussa piti jokaisen neidon ojentaa kisatoverilleen Tiurin uhrilehdon
kukista punottu seppele, jota sitten kisatoveri kantoi koko tanssin
ajan kulmillaan. Ojentaessaan kaunokeista ja päivänkukista tehdyn
seppeleensä Niilo ritarille virkahtaa Inkeri neito:

— Vieraan maan uljas ritari, koruttomia ovat nämä Tiurin kukat, vaan
jos kuitenkin yhden lyhyen karkelon ajan näitä kulmillasi kantaisit.

— Eivätpäs olekaan niin koruttomia Tiurin kukat, sanoo Niilo ritari
asettaessaan seppelettä kulmilleen. — On löytänyt vieraan maan ritari
Tiurin lehdosta yhden kukan, jonka vertaista hän ei tiedä missään
muualla kasvavan. Sen kukan hän halajaisi viedä mukanaan kauas merien
taa, mutta ei tiedä vielä vieraan maan ritari, uskaltaako hän sen
kaunokaisen Karjalan kukan poimia.

Jälleen punastuu Inkeri neito hiusmartoaan myöten näistä ritari
Niilon sanoista ja kenties yhtä paljon ritarin syvästä katseesta.
Mutta seuraavassa tuokiossa hän jo kiitää karkeloon ritari Niilon
voimakkaalla käsivarrella. Kuni unessa hän kulkee ja hänestä tuntuu,
että saisi vieraan maan ritari häntä sillä tavoin kuljettaa kauas...
kauas... minne vain haluaisi.

Mutta sillä aikaa, kun kisakentällä käy nuorten karkelo, jatkuvat
jousimiesten tuvassa juomapidot. Sinne on vähitellen siirtynyt
kisakentältä suuri joukko vanhempia pohjankävijöitä ja remuisa on
nyt riemu jousimiesten ja heidän johtajiensa joukossa. On täälläkin
laulettu Tiurin menneiden urosten mainetöistä, Ilves-Tiurin
vainomatkoista, Honka-Tiurin retkistä piispan miehiä vastaan ja
pohjanmatkoilla koetuista vaivoista. Tapansa mukaan on Kiviniemen
Karhu unohtanut kaikki uhkauksensa, suuret simasarvet ovat ahkerasti
miehestä mieheen kiertäneet ja runontaitajain lauluesitysten lomassa
on ahkerasti kilvoiteltu käsivarren väännännässä, joka oli Kiviniemen
Karhun mieliurheilua. Se mies, joka hänen käsivartensa kykeni
oikaisemaan, sai istahtaa hänen naapuriksensa, kunniaistuinta lähinnä
olevalle tuolille. Täydellistä voittoa ei ole tänä iltana ainoakaan
jousimies saavuttanut, vain Tiurin Musakan vanha Lari taatto kykeni
vasemmuksellaan voittamaan Kiviniemen Karhun vasemmuksen, mutta
oikean käsivarren väännännässä Lari taattokin kauniisti hävisi. Hän
sai kuitenkin toisen kunniapaikan, kun ei muita löytynyt hänenkään
veroisiaan.

Nyt on käsivarren väännäntä unohtunut ja jälleen kilvoitellaan vanhojen
sankarilaulujen taidannassa. Parhaita laulajia olivat jousimiesten
joukossa Tiurin Musakka ja Lari taatto, jotka hyvin kykenivät
kilpasille Päiväkiven Yrjänä Kuisman kanssa. Kilpalaulanta kuitenkin
keskeytyy, kun joukosta alkaa kuulua äänekkäitä vaatimuksia, että
myöskin Tiurin Kalevin pitäisi kisailunsa lomassa tulla hetkiseksi
jousimiesten joukkoon.

— Ka mikäs tuossa, kun ikävöitte häntä, pojat, niin lähdenpä Tiurin
nuorta Haukkaa noutamaan, virkahtaa Lari taatto ja alkaa vääntäytyä
ovea kohti.

— Ja tuokoon myös kauniin mielitiettynsä mukanaan! Tuokoon myös Helinä
neidon, josta kerran tulee ehtoisa emäntämme!

Näin huudellaan jousimiesten joukosta Lari taatolle. Mutta Kiviniemen
Karhu koroittaa myös äänensä ja varoittaa:

— Mutta muistakin Lari kuomaseni, että pyydät kauniisti Haukka-Tiuria
tänne joukkoomme. Ja varsinkin Helinä neitoa muista hyvin kauniisti
pyytää! Muuten minä mies poloinen saan hävetä sinun kömpelyytesi tähden
Haukka-Tiurin ja hänen kauniin mielitiettynsä edessä!

— Hyvin, minä nämä asiat olen tottunut hoitamaan! kerskailee Lari
taatto ovessa mennessään. Näin hän kerskailee pitkiä ja leveälapaisia
käsiänsä levitellen, vaikka hänen kömpelö ulkonäkönsä ja huojuva
käyntinsä eivät herättäneet erityistä luottamusta.

Kuitenkin hän hetkisen kuluttua ilmestyy tuvan kynnykselle ja hänen
takanaan näkyvät pitkäkasvuinen Tiurin Kalevi ja tämän rinnalla kaunis
Helinä neito. Innostuneita tervehdyksiä satelee heille joka puolelta,
mutta Lari taatto ohjaa vieraansa mistään välittämättä kunniaistuinta
lähinnä oleville paikoille. Touhussaan hän haastelee:

— Kas tähän minun viereeni saat sinä, Helinä marjaseni, istahtaa ja
sinulle, Kalevi kaunoiseni, on paikka tuolla pöydän toisella puolen.
Mutta ensin pyytäisin sinun koettamaan voimiasi tämän Kiviniemen kuoman
kanssa. Näetkös, hän on jo kaikki meidät muut nujertanut, niin jos sinä
vielä yrittäisit.

— Mitä joutavia sinä hulluttelet, Lari taattoseni! mörisee Kiviniemen
Karhu.

— En minä mitään hulluttele, puolustautuu Lari taatto. — Pieni koetus
vain, vai mitä arvelette pojat, eikös pitäisi Tiurin Haukan myös
koettaa?

Lari taaton keksimä kilvoitus hyväksytään myrskyisillä huudoilla. Joka
puolelta kuuluu ääniä:

— Voimankoetus, voimankoetus! Tahdomme nähdä, eikö Tiurin Haukasta ole
Kiviniemen Karhun voittajaksi!

Jousimiehet nousevat paikoiltaan ja alkavat tungeksia pöydänpäätä
kohti. Helinä neito, joka ei tällaisiin ole tottunut, hätääntyy, mutta
Lari taatto häntä rauhoittaa:

— Ei tässä mitään sen kummempaa, kaunis marjaseni! Pieni koetus vain ja
minä uskon varmasti, että Kalevi kaunoisemme voittaa tämän Kiviniemen
kuoman, vaikka me muut emme hänelle mitään mahtaneet.

Tiurin Kalevi, jousimiesten kehoitushuudoista innostuneena, on jo
istahtanut tuolille ja asettelee käsivarttaan Kiviniemen Karhun turpean
käsivarren rinnalle. Mahtava oli näöltään tuo Kiviniemen kontion
käpälä, kämmen leveä ja niin täyteläinen, että Tiurin Kalevin heikompi
kämmen sen puristukseen hävisi melkein kokonaan. Ja paksujänteinen
käsivarsi oli Kiviniemen Karhulla yltäänsä tiheän karvan peitossa.
Suotta ei hän kantanut Karhun nimeä, vähän näytti nuorella Tiurin
Kalevilla olevan tässä kilvoituksessa voiton toiveita, vaikka hän
olikin ikäisekseen harvinaisen pitkä ja muutenkin roteva kasvultaan.

Nyt ovat käsivarret rinnatusten, kämmenet toisiinsa puristautuneina.
Pöydän kolkka on laajalta alalta puhtaaksi raivattu, jotta kumpainenkin
kilvoittelija sai painaa kyynärpäänsä sitä vasten. Lari taatto touhuaa
kilvoituksen järjestäjänä, hän tarkastaa vielä, että kumpainenkin
käsivarsi on yhtä paljon pystyssä ja kyynärvarret tiukasti pöydässä
kiinni. Nyt hän julistaa:

— Hei Kalevi kaunoiseni ja sinä, Karhu kuomaseni, nyt vääntäkää, mutta
tasaisesti ja ilman nykäyksiä vääntäkää, sillä kilvoituksen pitää olla
kaikin puolin rehellisen.

Luisevat kourat puristuvat toisiansa vasten, niin että rusahduksia
kuuluu. Väkevät lihakset pullistuvat nahan alla, jänteet pingoittuvat.
Hetkisen pysyy kilvoitus tasapainossa, kumpainenkaan käsivarsi ei
paikaltaan hievahda. Mutta sitten alkaa Kiviniemen Karhun karvainen
käpälä selkäpuoli edellä painua pöytää vasten. Karhun ohimosuonet
pullistuvat, hyvin näki miten ankarasti hän kamppaili kunniasijansa
puolesta. Mutta mikään ei auttanut, leikkien painaa nuori ja
teräsjänteinen Kalevi hänen käsivartensa alas ja henkeään pidättäen
kilvoitusta seurannut jousimiesten joukko julistaa hänet meluten
voittajaksi.

— Kalevi on voittanut! Kalevi kaunoisemme! Haukka-Tiuri!

Puuskuttaen ja kämmenselällä hikeä otsaltaan kuivaten nousee Kiviniemen
Karhu kunniapaikaltaan.

— Kas niin, istahda tähän, Haukka-Tiuri! Minä olen nyt tämän paikan
kauniisti menettänyt ja saan tyytyä tuolla pöydän alapäässä istumaan.

— Eihän tässä siitä ollut kysymys, väittää Tiurin Kalevi nauraen ja
koettaen painaa Kiviniemen isäntää kunniaistuimelleen.

Mutta tämä ei tahdo kuulla mistään suostutteluista, vaan mörisee
itsepintaisesti:

— Olipahan, siitä tässä juuri kilvoiteltiin, kumpi meistä on mokomampi
uros näiden vanhojen veitikoiden pitopöydässä. Siitä tässä voimia
koeteltiin ja minä menetin koreasti kunniapaikkani. Sinun pitää tässä
nyt tänä yönä istua, minä menen tuonne alapään puoleen, niinkuin
voitetun tulee tehdä. Sanon kuitenkin teille kaikille tämän asian:
Ainoankaan muun miehen edessä ei Kiviniemen Karhu ole käpäläänsä
laskenut. Ainoastaan Haukka-Tiurin edessä hän sen laskee, sillä
Haukka-Tiuri on meitä kaikkia väkevämpi. Hänen suuri taattonsa on meitä
Karjalan miehiä hyvin johtanut, mutta yhtä mielelläni alistun tämän
jälkeen Haukka-Tiurin johdettavaksi!

Nämä Kiviniemen Karhun suorat ja miehekkäät sanat otettiin vastaan
yleisellä mieltymyksellä. Kilvan vanhat jousimiehet toimittivat
täysinäisiä simasarvia sekä Tiurin Kaleville että hänen ylistäjälleen.
Lari taatto tahtoi kuitenkin ennen kaikkia muita huolehtia Tiurin
Kalevin ja kauniin Helinä neidon kestityksestä. Sitä tehdessään hän
ei kuitenkaan unohtanut asiaa, joka jo hyvän aikaa oli pyörinyt hänen
kielensä kärjellä.

— Kuulehan, Kalevi kaunoiseni, alkaa hän nyt haastella, — me tässä
äsken Kiviniemen kuoman kanssa päätettiin, että se pajari veitikka,
joka kuuluu mielivän asettua Käkisalmeen elämään, olisi hyvän sään
aikana tiehensä ajettava. Jos vain sinä, Kalevi kaunoisemme, meitä
johtamaan lähtisit, niin saisitpa nähdä miten valmiita kaikki nämä
pojat olisivat mukaan tulemaan.

Näin haastelee Lari taatto Käkisalmen pajarin karkoittamisesta, aivan
kuin itsestään selvästä asiasta. Mielihyvin kuulee Tiurin Kalevi hänen
sanojaan ja virkahtaa nyt omasta puolestaan:

— Toivoisinpa sen päivän olevan lähellä, jolloin voisin lähteä teidän
kanssanne pajaria vastaan. Mutta tiedäthän, että suuri taattoni
ei salli meidän mihinkään tällaiseen yritykseen ryhtyä, ennenkuin
heimokäräjillä on siitä neuvoteltu.

Lari taaton mielestä oli tällaisen neuvottelun odottaminen
jonnijoutavaa ajanhukkaa. Olihan heimokäräjillä monia muita paljon
tärkeämpiä asioita kuin tämä Käkisalmen pajarin asia. Hiukan pettyneenä
hän kuitenkin lupaa odottaa käräjien päätöstä, vaikka sanoikin
sormiensa syyhyvän halusta päästä hiukan suomimaan pajarin jousimiehiä
ja peitsenkantajia, joiden hän oli kuullut olevan varsin röyhkeitä
Karjalan kylissä liikkuessaan.

Näin on Käkisalmen pajari miehineen jo nostattanut yleisen
mieltenkuohun Tiurin karjalaisten keskuudessa. Sekä heimovanhimman että
jousimiesten pitopöydässä hänelle hammasta hiotaan.

Unohtuu kuitenkin jälleen pajari, kun Päiväkiven isäntä sormielee
kantelon kieliä ja laulaa:

    »Itse kuljen kumpuhuni,
    itse matkaan manan maihin.
    Itkijää en ikävöitse,
    murhevirren vierittäjää!»

Aamun aurinko jo kohoaa taivaan rannalta. Jo on kisakentällä karkelon
kumu vaiennut. Mutta vielä urosten partasuiden pöydässä heläjää kantelo
ja kaikuu ylväs sankarilaulu.

Näin Tiurin linnassa juomapitoja pidettiin.




V Luku.

KÄKISALMEN PAJARIN KUULUTTAJA.


Käkisalmeen pesiytynyt Novgorodin pajari oli nimeltään Boris
Konstantininpoika.

Ei Suur-Tiuri aivan oikein arvannut, kun arveli tämän miehen olevan
vain Ilja ruhtinaan halvempisäätyisiä asemiehiä, joita nimitettiin
»pajarin lapsiksi». Kyllä Boris Konstantininpoika oli alkuaan
kuulunut Novgorodin ylhäisimpiin ja rikkaimpiin pajarisukuihin, mutta
tuhlaileva elämä, suuret juomapidot, noppapeli ja haukkametsästys
olivat tämän suvun kokonaan köyhdyttäneet. Jo Boris Konstantininpojan
isän oli täytynyt jättää paikkansa Novgorodin kauppamiesten raadissa,
joka alkuaan oli ollut hyvinkin kansanvaltainen laitos, mutta johon
näihin aikoihin valitti enää vain kaikkein suurimpia mahtimiehiä.
Raadin jäseneksi aikovan täytyi vaalin edellä kyetä jakelemaan suuria
lahjuksia ja panemaan toimeen suuria juomapitoja. Kun Konstantin pajari
ei siihen enää kyennyt, oli hänen asemansa mennyttä; katkeroittuneena,
entisten ystäviensä unohtamana hän kuoli köyhän miehen kuoleman.

Nuorella Boris Konstantininpojalla ei ollut muuta neuvoa kuin ruveta
halpasäätyisten »pajarin lasten» ammattiin. Hän oli palvellut
asemiehenä jo Ilja ruhtinaan edeltäjää, viekasta ja ahnasta Jurij
ruhtinasta. Tämä ruhtinas oli raadissa isännöivien kauppaylimysten
ja mahtavien pajarien tukemana ryhtynyt verottamaan monia kansoja,
jotka siihen saakka olivat lähettäneet Novgorodin ruhtinaille
vain ystävyyslahjoja. Niin oli määrätty ensin riistakymmenys ja
sitten viidennes vatjalaisille ja syrjääneille, jotka koillisen
puolella olivat Novgorodin parhaita turkisriistan hankkijoita aina
hamaan Uralvuorten toiselle puolelle asti. Myös Äänisen ja Syvärin
karjalaisilta oli jo Jurij ruhtinaan aikana ryhdytty riistaveroa
vaatimaan.

Riistaveron kantajina käytettiin »pajarin lapsia». Muutamat näistä
miehistä olivat kunnollisia ja tyytyivät siihen osuuteen, jonka
ruhtinas kertyneestä verosta heille luovutti. Näitä kunnollisia
veronkantajia oli kuitenkin vähän, enimmät olivat vielä ahnaampia kuin
ruhtinas, joka oli heidät lähettänyt. Säädetyn veroviidenneksen lisäksi
he vaativat itselleen kaikenlaisia lahjuksia, ja jos ei näitä lahjuksia
mielisuosiolla annettu, ryhtyivät he jousimiehineen väkivaltaan,
ryöstivät niskoittelevien talot putipuhtaaksi, suomivat heidät itsensä
ja heidän miehensä solmuruoskalla, jos eivät suorastaan henkeä uhanneet.

Pajari Boris Konstantininpoika oli Ilja ruhtinaan veronkantajista
kaikkein tunnetuimpia. Hän oli, säälimätön, mutta samalla hän oli
ovela veitikka. Tällä oveluudellaan hän joka paikassa, minne hänet
lähetettiin, hankki kannattajikseen muutamia toisia kadehtivia
heimopäälliköitä ja näiden tukemana hän sitten nopeasti ja armoa
antamatta nujersi niskoittelevien vastarinnan. Niin oli hän muutamissa
vuosissa tehnyt Äänisen ja Syvärin karjalaiset Novgorodin ruhtinaan
alamaisiksi. Siellä oli Syvärin miesten heimovanhin Makari, jonka
olisi pitänyt puoltaa Karjalan miesten asiaa, ruvennutkin pajarin
uskolliseksi liittolaiseksi. Kun käräjillä toiset heimopäälliköt
tahtoivat kieltää riistaveron ja pajarin vaatimat lahjukset, suuteli
heimovanhin Makari käräjäkiven äärellä pajarin kauhtanan lievettä ja
sanoi, että Novgorodin Ilja ruhtinas oli heidän hyvä hallitsijansa,
mutta pajari Boris oli heidän hyvä isänsä. Ei heillä eikä muillakaan
Karjalan miehillä ollut siis mitään syytä olla tyytymättömiä, vaan
riistavero ja lahjukset piti mielisuosiolla pajarille tuoda.

Kun pajari Boris Konstantininpoika oli näin nöyryyttänyt Äänisen
ja Syvärin karjalaiset sekä kaikki muutkin Laatokan takana elävät
miehet, lähetettiin hänet Laatokan tälle puolen. Pajari Boris tuli
Käkisalmeen talven aikaan, jolloin hän tiesi kaikkien Tiuria miesten
ja muutamien Laatokan rantalaistenkin olevan Pohjan kansoilta
riistaveroa kantamassa. Heti tultuaan hän suurella kiireellä ryhtyi
korjaamaan Käkisalmen vanhaa linnavarustusta, jonka Laatokan miehet
olivat päästäneet pahoin rappeutumaan. Pajarilla oli mukanaan 200
jousimiestä ja peitsenkantajaa, mutta näiden lisäksi hän varustustöihin
haali joko mielisuosiolla tai väkisin suuren joukon ympäristön
karjalaisia. Laatokan miehet olivat pajarin äkillisestä tulosta
kokonaan hölmistyneitä, ei kukaan osannut ensi hädässä vastarintaa
ajatella. Vasta keväällä, kun Lahdenpohjan ja Kurkijoen seudun miehet
alkoivat palata riistamaatkoiltaan, nousi pajarin hommista suuri
hälinä. Silloin oli kuitenkin pajarilla linnavarustuksensa jo melkein
valmiina ja sen lisäksi hän oli saanut Novgorodin Ilja ruhtinaalta 50
jousimiestä lisää. Niin eivät Laatokan miehet yksinään enää uskaltaneet
nousta pajaria vastustamaan, vaan vaikertelivat toinen toiselleen
kovaa kohtaloaan, kun pajarin kuuluttaja alkoi kiertää heidän luonaan
riistaveroa ja lahjuksia vaatimassa.

Tämä pajarin kuuluttaja ja verovouti oli nimeltään Pipinä Martiska. Jos
hänen herransa oli ovela ja häikäilemätön kaikissa toimissaan, niin
voiton vei herrastaankin Pipinä Martiska. Kun hän lähti matkoilleen
Karjalan miesten keskuuteen, oli hänellä aina vähintäin 50 jousimiestä
mukanaan. Sen lisäksi oli hänellä rummunlyöjä, jonka nimi oli
Mikolka. Tämä mies joka paikassa ilmoitti pajarin kuuluttajan tulosta
rummunpäristyksellä. Rumpu roikkui hänen olaltaan nahkaisessa hihnassa
ja vihattu oli tämän vehkeen ääni kaikkialla, minne verovouti Pipinä
ja Mikolka saapuivat. Mutta kierosilmäinen Mikolka kehui irvistellen,
että tämä oli pajarin taikarumpu ja tehosi Karjalan miehiin paljon
paremmin kuin heidän entiset taikavehkeensä, jotka nyt joutivat jo
romuläjään heitettäviksi. Pipinä Martiska käytti rummunlyöjäänsä myös
kiihtelysmiehenään riistaveron kannossa. Suurempia lurjuksia kuin
nämä kaksi pajarin uskottua palvelijaa oli vaikea mistään löytää.
Missä he veroa kantoivat, koettivat he aina varastaa itselleen ja
herralleen niin paljon kuin voivat. Kun piti laskea yksi verokiihtelys
oravannahkoja, erehtyi kierosilmäinen Mikloka laskemaan siihen joka
kerran vähintäin viisi nahkaa liikaa, ja jos veronmaksaja rupesi tästä
vääryydestä valittamaan, läjähteli Pipinä voudin solmuruoska pian
valittajan korvissa.

Pajarin kuuluttaja ja hänen rummunlyöjänsä olivat liikkuneet jo joka
paikassa Laatokan karjalaisten luona. Tiurin ja muita Vuoksen puolen
miehiä oli pajari tähän asti karttanut, sillä hän ei katsonut olevansa
vielä kyllin voimakas heitä väkivalloin nujertamaan.

Nyt kuitenkin läheni keskikesän aika, jolloin pajari aikoi Käkisalmessa
viettää Novgorodin oikeauskoisen kirkon suurta Petrin ja Pavelin
juhlaa. Juhlien aikana aiottiin myös pitää suuret riistamarkkinat,
joille kaikki Karjalan miehet piti saada hyvällä tai pahalla
kokoontumaan. Pajari tiesi, että Tiurin suuret riistamarkkinat olivat
myöhemmin elonaikana, mutta hän tahtoi ennättää aikaisemmin tehdäkseen
Tiurin miesten markkinat mitättömäksi. Jo hyvissä ajoin keväällä hän
oli antanut kuuluttajansa viedä markkinakutsun kaikille Laatokan puolen
karjalaisille. Nyt lähetti hän Pipinä Martiskan myös Tiurin miesten luo.

Ovela pajari oli kauan tätä asiaa harkinnut ja tullut siihen
päätökseen, että viisainta oli näin menetellä. Jos Tiurin miehet
jäisivät pois Käkisalmen riistamarkkinoilta, syyttäisi hän heitä
ruhtinaan luona vanhan liittosopimuksensa pettämisestä ja lännen
miesten ystävyyden tavoittelusta. Silloin ruhtinas ehkä antaisi hänelle
vielä enemmän jousimiehiä ja peitsenkantajia, ja hän voisi ryhtyä
avoimeen taisteluun niskoittelijoita vastaan. Jos Tiurin miehet taasen
vastoin hänen luuloaan tulisivat Käkisalmen markkinoille, no niin,
silloin hän ottaisi hyvällä tai pahalla heiltä riistaveron ja lahjukset
niinkuin muiltakin.

Matkaan lähettäessään pajari neuvoi kuuluttajaansa:

— Kun tulet Tiurin miesten linnaan, niin pidä silmäsi siellä hyvin
auki. Tarkoin katso, millaiset ovat sen linnan muurit ja koeta ottaa
selko, paljonko on siellä jousimiehiä ja peitsenkantajia.

Pipinä Martiska lupasi herralleen, että hän kyllä asiansa hyvin
toimittaisi. Hän kysyi kuitenkin, eikö olisi varovaisinta, jos Pajari
lähettäisi Tiurin miesten päällikölle kirjeen. Hän oli kuullut sen
vanhan päällikön olevan muutamille vieraille hyvin kopean, niin jos ei
se ilman pajarin kirjettä läskisikään häntä luoksensa.

Pajari oli tätäkin asiaa kauan harkinnut. Hän oli ensin aikonut lähteä
itse vierailulle Tiurin miesten heimovanhimman luo voittaakseen tämän
vanhuksen puolelleen. Mutta niistä kertomuksista, joita hän oli
kuullut tästä miehestä, oli hän tullut siihen uskoon, ettei Tiurin
vanhus ollutkaan Syvärin miesten heimovanhimman tavoin lahjuksilla
voitettavissa. Niin päätti hän alusta pitäen esiintyä kopeana käskijänä
ja sanoi kuuluttajalleen:

— Ilmoita sinä vain Tiurin miesten päällikölle, että Novgorodin mahtava
Ilja ruhtinas on minut lähettänyt kaikkia Karjalan miehiä hallitsemaan.
Ei hänen siis tarvitse odottaa minulta kirjettä, vaan hänen on niinkuin
kaikkien muidenkin Karjalan miesten toteltava minun kuuluttajani käskyä.

Nämä pajarin ylpeät sanat olivat Pipinä Martiskalle kovin mieleen. Nyt
hän tiesi miten Tiurin miesten luona käyttäytyisi ja lähti hyvillä
mielin matkaan.

Visbyn hansakestien lähettiläät ja ritari Niilo olivat jo poislähdössä
Tiurin linnasta. He olivat pitäneet Suur-Tiurin ja tämän uskotuimpien
neuvonantajain kanssa monta pitkää neuvottelua. Visbyn lähettien kanssa
oli sovittu kaikista Tiurin riistamarkkinoita koskevista asioista
ja ritari Niilo oli saanut herralleen, Viipurin linnanisännälle
vietäväksi Tiurin heimo vanhimman tervehdyksen ynnä kirjeen, jossa tämä
kiitti ystävyyslahjasta ja lupasi myöhemmin lähettää Viipurin linnaan
valittuja miehiä neuvottelemaan ystävyysliiton solmiamisesta.

Ennenkuin lähettiläät ja heidän saattajansa vanha Antero Äyrämöinen
nousivat omaan laivaansa, kutsui Suur-Tiuri heidät ja muutamat Tiurin
linnassa vielä viipyvät pohjankävijät vierastupaansa tyhjentämään
viimeisen erojaismaljan Tiurin linnan kuohuvaa simaa. Mutta tuskin oli
suuret simasarvet tuotu pöydälle, kun Kyyrö vanhus tuli ilmoittamaan
pajarin kuuluttajan saapumisesta.

Tiedonanto näytti kovin hämmästyttävän kaikkia Suur-Tiurin vieraita.
Vanha Kekri Kumoinen malttoi ensimmäisenä mielensä ja virkahti:

— Jos lienee Käkisalmen pajari lähettänyt asepalvelijansa tuomaan
kirjettä ja ystävyyslahjaa Tiurin heimovanhimmalle?

— Tokko lie pajarin asepalvelijalla mitään ystävyyslahjaa, virkahtaa
Kyyrö vanhus epäilevästi. — Kovin on röyhkeän miehen pajari tänne
lähettänyt. Rummunlyöjä on sillä mukanaan ja suuri joukko jousimiehiä
ja peitsenkantajia. Portilla oli kahakka syntymäisillään, kun pajarin
asemiesjoukko mieli väkisin tunkeutua käräjäpihaan. Nyt on portti
suljettu ja pajarin lähettiläs ja hänen rummunlyöjänsä mekastavat sen
ulkopuolella vaatien herransa Käkisalmen ja koko Karjalan maan pajarin
nimessä pääsyä Tiurin miesten päällikön luo.

Kiivas Antero Äyrämöinen hypähti seisalleen.

— Tiurin taatto, ethän mokomia luoksesi laskene! huudahtaa hän. —
Tiurin koskeen pajarin röyhkeä lähetti ja hänen rummunlyöjänsä pitäisi
heittää! Vai mitä ajattelette, Karjalan miehet, eikös Tiurin koski
olisi oikea paikka pajarin lähettiläälle ja hänen rummunlyöjälleen?

— Oikein haastat Äyrämöinen, murisee Kiviniemen Jaama, — Tiurin koskeen
sekä pajarin lähettiläs että hänen jousimiehensä! Jos lähtenenkin minä
tästä tuota asiaa toimittamaan!

Kiviniemen Karhu alkaa jo vääntäytyä istuimeltaan, mutta Tiurin taatto
estää hänen mihinkään lähtemästä. Ei Tiurin heimovanhin näyttänyt
vähääkään hämmästyneen pajarin lähettilään röyhkeästä tulosta, aivan
rauhallisesti hän antaa määräyksen:

— Kyyrö ystäväni, tuo pajarin asemies tänne luoksemme! Mutta hänen
rummunlyöjänsä ja jousimiehensä jääkööt portin ulkopuolelle odottamaan!

Kopeana astui pajarin kuuluttaja Tiurin miesten heimovanhimman eteen.
Hän oli tosin jo matkallaan Tiurin linnaan saanut kokea, että täällä
päin ei pajarin miehiä vielä peljätty. Unnunkoskella olivat Pärtty
Rongan kotona olevat jousimiehet vähältä hänen tiensä sulkea, monta
hänen jousimiehistään oli siellä pahoin kolhittu ja rummunlyöjä
Mikolka oli saanut oikein kunnollisen selkäsaunan. Vielä pahempi
oli vastaanotto Tiurin linnassa. Jos eivät Kyyrö vanhus ja Musakka
olisi Tiurin jousimiehiä hillinneet, niin pajarin kuuluttaja kaikkine
miehineen olisi epäilemättä pian uinut Tiurin koskessa, niinkuin Antero
Äyrämöinen oli ehdottanutkin.

Näin kovakouraisen vastaanoton oli pajarin kuuluttaja saanut Tiurin
miesten keskuuteen tultuaan. Myös näki hän tämän Karjalan miesten
linnan olevan kaikin puolin lujemman ja paremmin varustetun kuin hänen
oman herransa linnavarustuksen Käkisalmessa. Yhtäkaikki hän teki
pajarin käskyn mukaan.

Kun siis vierastuvan kunniaistuimella istuva Tiurin taatto häneltä
kysyi, mitä varten hän oli saapunut, niin ilmoitti Pipinä kuuluttaja
nämä pajarin sanat:

— Minun herrani on koko Karjalan maan pajan, kaikkien Äänisen ja
Syvärin miesten pajari ja samoin Laatokan miesten sekä kaikkien niiden,
jotka Lapin maasta ja Pohjan kansoilta riistaveroa kantavat.

Syvä hiljaisuus seurasi näitä Pipinä kuuluttajan röyhkeitä sanoja.
Mutta hiljaisuuden katkaisi Suur-Tiuri kysyen edelleen:

— Mitä siis herrasi pajari käskee sinun meille Tiurin miehille sanomaan?

— Hän käskee sanomaan, että sinun Tiurin miesten päällikön ja kaikkien
sinun miestesi on tultava pyhän Petrin praasnikan aikana Käkisalmen
riistamarkkinoille. Ja siellä on sinun ja sinun miestesi maksettava
riistavero Novgorodin hyvälle Ilja ruhtinaalle, niinkuin kaikki muutkin
Karjalan miehet maksavat: viidennes on maksettava kaikesta siitä
riistasta, jonka sinun miehesi ovat itse pyytäneet ja samoin viidennes
siitä riistasta, jonka sinun miehesi ovat Lapin maasta ja Pohjan
kansoilta verona kantaneet.

— Oliko nämä kaikki herrasi pajarin sanat? kysyi Tiurin heimovanhin
katkaisten jälleen kuuluttajan sanoja seuranneen hiljaisuuden.

Tämä vilkaisee ympärilleen ja säpsähtää. Hän näkee kaikkien näiden
miesten jäykistä ja kovista piirteistä, että hänen herransa pajari
ei konsanaan saa mielisuosiolla näiltä miehiltä ainoatakaan
riistaverokiihtelystä. Vielä vähemmän saattoi pajari toivoa näiltä
miehiltä lahjuksia. Hän jatkaa kuitenkin pajarin käskyn mukaan:

— Vielä käskee herrani pajari erikseen kaikkia pohjankävijöitä,
että he tuokoot markkinoille saapuessaan pajarille hyviä lahjoja.
Näädännahkoja heidän pitää tuoda ja saukonnahkoja ja soopelinnahkoja
ja tulirevonnahkoja ja kaksi kiihtelystä kärpännahkoja jokaisen omasta
kohdastaan. Näin heidän pitää herrallensa kaikkien Karjalan miesten
pajarille alamaisuutta osoittaman. Mutta sen, joka ei pajarille näitä
hyviä lahjoja tuo, hänet kieltää pajari enää lähtemästä Pohjan kansojen
luo, sillä niin on Novgorodin Ilja ruhtinas määrännyt. Hänen sijastaan
lähettää pajari Pohjan kansojen tykö toisen miehen, joka tekee hänen
mielensä mukaan. Nämä ovat herrani pajarin sanat sinulle ja sinun
miehillesi!

— Ja näitä sanoja olet sinä, Tiurin miesten heimovanhin, sallinut
pajarin kärtsäkoiran käskyläisen omassa vierastuvassasi kuuluttaa!
kiljaisee vanha Antero Äyrämöinen, joka ei voi enää kauemmin itseänsä
hillitä.

Kaikki muutkin Karjalan miehet ovat suunniltaan raivosta. Tiurin
Kalevi, Unnunkosken Pärtty Ronka ja Päiväkiven Yrjänä Kuisma ovat
hypänneet seisalleen ja näyttävät siinä tuokiossa aikovan hyökätä
pajarin kuuluttajan kimppuun. Kiviniemen Karhu ärisee hammasta purren:

— Sanoinhan minä jo, että Tiurin koskeen pajarin palvelija ja kaikki
hänen asemiehensä! Sillä keinolla olisi heistä sukkelaan päästy
eroon, ei olisi tarvinnut kuulla tätä häväistystä, tätä kuulumatonta
häväistystä.

— Niin, että pajarin kärtsäkoira palvelija käskee meidät herransa
eteen, hänelle hyviä lahjoja viemään ja alamaisuutta osoittamaan!
toistaa Antero Äyrämöinen kiukusta kipinöiden kuuluttajan sanoja.

Näin he kaikki raivoavat. Ritari Niilokin on noussut istuimeltaan
ja yhtyy Karjalan miesten sadatteluun. Vain hansakestien vanha ja
ovela lähettiläs Bartolomeus istuu paikallaan ja tarkastelee Tiurin
miesten heimovanhinta. Hän koetti arvata, mitä tämän sairaan ja omassa
huoneessaan julkisesti häväistyn Karjalan miesten johtajan ajatuksissa
tällä hetkellä liikkui.

Mutta vaikea oli arvata Tiurin heimovanhimman ajatuksia. Hievahtamatta
hän istuu kunniaistuimellaan. Hänen vapisevat sormensa hivelevät pöydän
sileätä verkapeitettä. Ja kun Karjalan miehet ovat aikansa hänen
ympärillään raivonneet, puhuu hän jälleen pajarin kuuluttajalle:

— Me olemme kuulleet herrasi Novgorodin pajarin käskyn. Hän sanoo
olevansa myös kaikkien Karjalan miesten pajari ja kutsuu meitä Petrin
päivän praasnikoille ja riistamarkkinoille Käkisalmeen. Sano herrallesi
pajarille, että me kenties tulemme hänen luokseen markkinoille, jos ei
taatto taivahinen esteitä pane. Ja nyt mene rauhassa täältä kotiisi,
minä en enää tahdo kuulla sinun sanojasi.

Mutta Pipinä Martiska tahtoi vielä Tiurin miesten edessä röyhkeyttänsä
osoittaa ja sanoi:

— Minulla on jano, niinpä käskenet siis minunkin simasarvestasi maistaa
näiden toisten vierastesi kanssa.

Tiurin taatto ei hänelle mitään sanonut, vaan antoi määräyksen Kyyrölle:

— Kyyrö ystäväni, vie tämä Novgorodin pajarin palvelija asemiesten
tupaan. Siellä Tiurin orjapiiat hänelle jotakin juotavaa antanevat!

Näin päättyi pajarin kuuluttajan vierailu Tiurin miesten luona.

Vähäistä myöhemmin nousivat myös Visbyn lähetit ja ritari Niilo
laivaansa. Heitä hyvästelyssään haastoi Tiurin heimovanhin:

— Tulkoot vain Visbyn kauppamiehet hyvällä mielellä elonajan
riistamarkkinoille Tiurin linnaan. Jos Käkisalmen pajari pitää omat
riistamarkkinansa aikaisemmin, niin tokkopa Tiurin miesten riistasaalis
siitä paljon vähentynee.

Näistä Tiurin taaton sanoista ymmärsi vanha ja ovela Bartolomeus, että
Käkisalmen pajari ei saisi riistaveroa Tiurin miehiltä, ei riistaveroa
eikä muita ystävyyslahjoja. Hyvällä mielellä hän tästä rupee
haastelemaan laivan parraspuuhun nojaaville matkatovereilleen ritari
Niilolle ja Antero Äyrämöiselle:

— Saattepa nähdä, että Tiurin heimovanhimman valitut miehet ennen
pitkää tulevat Viipurin linnaan ritari Pietarin luo. Tiurin miehet ehkä
pian tarvitsevat lännen miesten ystävyyttä, siitä näkyy Käkisalmen
pöyhkeä pajari hyvän huolen pitävän.

Vanha Antero Äyrämöinen oli varsin tyytyväinen tällaiseen asioiden
käänteeseen. Siihen sijaan ritari Niilo kuunteli hajamielisenä
vanhan matkatoverinsa ennustuksia. Hänen ajatuksensa olivat vielä
Tiurin linnassa, hän muisteli kaunista Karjalan neitoa, jota hän
oli pyöritellyt kisakedolla ja jonka kanssa hänellä sen jälkeen
oli ollut monta salaista kohtausta Tiurin uhrilehdon tuuheiden
puiden kätkössä. Ritari Niilo tiesi tämän neidon tuolta jostakin
salaisesta kätköpaikasta viimeiseen asti tähyävän poismenoansa.
Ah, hän olisi tahtonut tähyäjälle vielä viimeisen kerran huutaa
pian takaisin palajavansa. Niin hän olisi tahtonut huutaa, mutta
tuossa hänen vierellään vanha Bartolomeus ja Kuparsaaren Antero
Äyrämöinen haastelivat hänelle Käkisalmen pajarista ja Tiurin miesten
lähettiläistä, joiden tuloa hänen muka pitäisi Viipurin linnanisännän
luona valmistaa. No tietysti hän tahtoi senkin tehdä, kun olisivat vain
sallineet hänen nyt hetkisen olla rauhassa omine salaisine ajatuksineen.

Tiurin linnassa Inkeri neito kenties yhtä paljon haki nyt rauhaa ja
yksinäisyyttä. Tämä kaikista Tiurin kaunoisista kassapäistä ennen
vallattomin oli nyt yhtäkkiä muuttunut kaikkia muita hiljaisemmaksi.
Yksinään hän harhaili Tiurin uhrilehdon siimeisiä polkuja ja tämän
tästä pysähtyi etäisimmän vallinsarven juurelle, josta oli hyvä näköala
kauas Kiviniemeen päin. Kun hän siinä rantakivellä istuen silmänsä
ummisti, voi hän joka kerran mielikuvituksessaan nähdä ritari Niilon
palajavan komealla laivallaan häntä noutamaan.

Toiset Tiurin neidot tiesivät kyllä Inkerin sydänsalaisuuden eikä
kukaan heistä nyt enää ivaillut vanhan Aslak tietäjän ennustuksia.
Inkeri neidolle luvattu vieraan maan ritari oli todella tullut, olisipa
yksi ja toinen heistä nyt tahtonut osansa Inkeri neidon osaan vaihtaa.

Raskaampia kuin Tiurin neitosten lemmenhuolet olivat Tiurin miesten
huolet. Tiurin taatto oli Visbyn lähettiläiden ja ritari Niilon
poistuttua pidättänyt luotetuimmat ystävänsä vielä luokseen ja
heillä oli monta pitkää neuvottelua Tiurin taaton asehuoneessa.
Siellä lepovuoteellaan lojuen sairas heimovanhin selvitti salaisia
suunnitelmiaan. Hänen käskynsä oli että heidän kaikkien piti
varustautua Käkisalmen riistamarkkinoille lähtemään.

— Mitä me sinne menisimme? murisee Kiviniemen Karhu yrmeästi. — Vai
pitäisikö meidän mennä pajarille hyviä lahjoja viemään ja alamaisuutta
osoittamaan?

— Kenties eivät lahjat ole tarpeellisia, virkahtaa Tiurin taatto, —
mutta miekan vyölle vyöttänette ja täyden joukon jousimiehiä mukaan
varannette, niinkuin riistamatkalle olisitte lähdössä.

Jo alkavat Tiurin miehet aavistaa heimo vanhimman suunnitelmia, mutta
tämä heitä vielä neuvoo:

— Kun pajari tahtoo nähdä kaikki palvelijansa, niin pitäähän meidän
mennä hänen luokseen. Ja asemiehet kun mukana viemme, niin sitten
pajari ei voi sanoa kenenkään pois jääneen.

— Entäpä jos tulee taistelu? kysyy Unnunkosken Ronka.

— Tokko pajari taistelua halunnee, virkahtaa Tiurin taatto. — Menemme
vain hänen kanssansa riistaverosta ja lahjuksista neuvottelemaan. Ja
muistakaa, ajoissa on meidän oltava markkinapaikalla, jotta myöskin
Laatokan puolen miehet saisivat neuvottelussa mukana olla.

Näin Tiurin taatto suostuttelee kaikki Tiurin miehet pajarin
riistamarkkinoille lähtemään. Vanha Kumoinen kyllä olisi pitänyt
viisaampana valittujen miesten lähettämistä Novgorodiin ruhtinaan
puheille. Mutta Tiurin taatto arveli, ettei se matka paljon hyödyttäisi
Pajari nähtävästi toimi ruhtinaan käskyn mukaan, joten heidän oli ehkä
pian lähetettävä valittuja miehiä muualta ystäviä etsimään. Nyt oli
vain ensin huolehdittava, että kaikki Tiurin ja Vuoksen puolen miehet
kokoontuisivat pajarin luo vierailulle.




VI Luku.

PAJARIN TYTÄR METSÄSTÄÄ.


Pajari Boris Konstantininpojalla oli tytär, kaunis ja ylpeä Irinja
neito.

Jo pienenä tyttösenä oli tämä pajarin lapsi jäänyt äidittömäksi ja
saanut kasvaa Marfa imettäjänsä hoteissa. Hänen ainoana seuranaan oli
kasvinaikanaan ollut karjalainen orjatyttö Olga, mutta tämän lisäksi
osasi eloisa ja vallaton tyttönen hankkia yllin kyllin muutakin seuraa.
Pajarin ratsupalvelija Grishka oli hänen hyvä ystävänsä opettaen
Irinjan jo pienenä tytön tyllerönä ratsastamaan pajarin hevosilla
täyttä karkua. Vielä enemmän piti vallaton Irinja tyttönen isänsä
haukankesyttäjästä Mishkasta. Mishka oli taitava ammatissaan, hänellä
oli suuri parvi erinomaisen hyvin harjoitettuja metsästyshaukkoja,
joista hän suurimman osan oli itse pieninä untuvapeitteisinä poikasina
pyydystänyt ja opettanut.

Ei tiennyt Irinja tyttönen mitään mieluisampaa huvia kuin seurata
Mishkaa ja tämän kahta apulaista metsään, kun lentokyvyn saaneita
haukanpoikasia ryhdyttiin kasvattamaan jaloiksi metsästyshaukoiksi.
Marfa imettäjä koetti parhaan kykynsä mukaan hillitä nuoren kasvattinsa
metsästysintoa. Hänen käsityksensä mukaan nuoren ja kauniin
pajarittaren ei mitenkään sopinut mennä metsään muuten kuin korkeintaan
kasvattajansa ja orjatyttöjensä seurassa kukkasia poimimaan. Irinja
kuitenkin vähät välitti kukkasien poiminnasta Marfan kaitsevan silmän
alla. Hän yksinkertaisesti karkasi Marfan käsistä ja hiukan suuremmaksi
tultuaan hän muuttui niin omavaltaiseksi, että Marfa imettäjä ei
voinut muuta kuin silmiään ristien siunailla nuoren pajarittaren
päähänpistoille.

Niin oli pajarin kaunis tytär saanut kasvaa haukankesyttäjien seurassa.
Isäänsä ei hän milloinkaan erikoisemmin kiintynyt. Pajari Boris kyllä
rakasti omalla tavallaan ainokaista lastaan. Niinkuin susi pentuansa
rakastaa, niin pajarikin kaunista tytärtään rakasti, hänen hyväkseen
säälimättä veronalaisiaan riisti. Nuorelle pajarittarelle hankittiin
Novgorodin ja Visbyn kauppiailta hienoimmista kankaista tehtyjä pukuja,
joissa oli kallisarvoiset ja raskaat kultakirjo-päärmeet. Tuskin
sellaisia vaatekertoja Novgorodin ylhäisimmät pajarit kykenivät omille
tyttärilleen hankkimaan, pajari Boris tahtoi ainakin tässä suhteessa
olla heidän veroisensa, vaikka hänet olikin halpasäätyisten »pajarin
lasten» ammattiin antautuneena suljettu pois heidän keskuudestaan.
Irinja neito otti isältään tulevat lahjat vastaan luonnollisena asiana,
vaikka hän ei erikoisesti välittänytkään kultakirjopäärmeisistä
puvuistaan. Paljon mieluummin hän meni metsään lyhyeen hameeseen
pukeutuneena, jousi ja nuoliviini olallaan sekä päässä tavallinen
miesten kypäripäähine, jonka alta hänen runsas ja kaunis tukkansa
valtoinaan hulmusi.

Kun Pipinä kuuluttaja oli palannut matkaltaan Tiurin miesten luo, sai
Irinja neitokin pian kuulla, että siellä päin oli pajarin kuuluttajaa
julkisesti vastustettu.

Kumma kyllä, eivät nämä oudot uutiset säikähdyttäneet pajarin tytärtä,
niinkuin ne näkyivät monia Käkisalmen miehiäkin säikähdyttäneen. Siihen
sijaan ne kiihoittivat hänen uteliaisuuttaan ja pajarin tytär päätti,
vanhan haukankesyttäjä Mishkan varoituksista välittämättä, lähteä
kerran omin silmin näkemään Tiurin puolen maita.

Niin päätti pajarin tytär ja niin hän nyt eräänä kauniina kesäpäivänä
on matkalla Vuoksen vesiä ylöspäin. Mukaansa on hän saanut
houkutelluksi nuoremman haukankesyttäjän Trifonin ja muutamia isänsä
parhaita jousimiehiä, jotka monesti ennenkin olivat seuranneet pajarin
kaunista tytärtä tämän rohkeilla metsästysmatkoilla.

Lähtiessä oli pajari Boris Konstantininpoika jyrkästi kieltänyt, että
he eivät saaneet matkata kauemmaksi kuin Hirvisaareen, joka oli pajarin
suosittu metsästysmaa tällä puolen. Hirvisaaren takapuolella olevia
rantamaita pidettiin jo Tiurin miesten alueeseen kuuluvina, mutta
juuri sinnepä pajarin tytär nyt mielikin retkeillä. Mitä välitti hän
isänsä kiellosta, mitä vanhan haukankesyttäjä Mishkan varoituksista.
Hurjapäätä Irinja neitoa houkutteli seikkailu oudossa seudussa, joka
oli aivan hänen isänsä linnan naapuruudessa, mutta josta jousimiehet
niin kummia tarinoita kertoilivat. Elelikö siellä tosiaan velhoja tai
muuten pajarin valtaa pelkäämättömiä miehiä? Sellaista jousimiehet
kertoivat, ja senpä hän halusi omin silmin nähdä ja kokea. Tulisipa
vain noita pelättyjä miehiä häntä, vastaan, niin nauraisi hän heille
suoraan vasten kasvoja ja kysyisi:

— Tekö olette niitä Tiurin velhoja? Jos olette, niin näyttäkääpäs
mokoma mahtinne!

Näin hän mielessään uhmailee, pajarin kaunis tytär, näin uhmaten hän
soutumiehiään hoputtaa. Jo on aikoja sitten jätetty Hirvisaari, jo on
sivuutettu toisiakin suuria saaria ja pajarin tyttären vene lähenee nyt
Särkisalon puoleisia rantamaita, josta alkaa itäinen Tiurin vesille
vetävä Ala-Vuoksen haara.

Itse pajarin tytär ohjaa pitkää ja sutjakkatekoista jokivenettään.
Keskituhdolla istuu joutilaana haukankesyttäjä Trifon ja hänellä on
vieressään monta haukanhäkkiä, joissa kussakin on yksi hänen parhaimpia
hoidokkejaan. Vain yksi, Irinja neidon lempihaukka Ali, on häkistään
vapaana. Enimmät ajat tämä jalorotuinen, kaukaa syrjäänien maasta
tuotu lintu istuskelee emäntänsä olkapäällä. Siinä se helistelee
pieniä hopeaisia kaulatiukujaan, siinä se kallistelee ja pudistelee
uljasta päätään, johon on kudottu pieni kulta- ja hopeakirjomyssy.
Irinja neito leikittelee lintunsa kanssa, välistä hän usuttaa Alin
ahdistamaan matalalla ohi lentäviä sorsaparvia. Silloin Ali nuolena
lentoon syöksähtää ja ennenkuin on ennätetty oikein huomatakaan, putoaa
jo ensimmäinen kiinni tavoitettu sorsa henkitoreissa lennostaan veteen.
Hätääntyneenä kirkuen sorsaparvi hajoaa kaikkiin suuntiin, Ali hyökkää
sinne ja hyökkää tänne, lintuja putoilee veteen. Toiset häkkeihinsä
suljetut haukat, kun ne kuulevat metsästyksen melun, kynsivät ja
takovat kiihtyneinä häkkinsä puolaimia, kirkuvat ja marisevat vapauteen
päästäkseen. Mutta kerran kun vain pajarin tytär ilmassa vilauttaa
punaista kutsuvaatettaan, niin silloin Ali tottelevaisena jättää
sorsaparven ahdistamisen ja lentää takaisin emäntänsä olkapäälle,
hankaa päätänsä hänen pehmeään, kypäripäähineen alta valtoinaan
hulmuavaan tukkaansa ja kirahtelee pehmeästi hyvittelyä kerjäten.

Ihastuneena katselee Trifon jaloa hoidokkiaan ja kaunista pajarin
tytärtä, katselee vuoroin kumpaistakin ja alkaa haastella:

— Mitäs tekisit, kaunis pajarin tytär, jos tuo Ali haukkasesi tuhon
omaksi joutuisi?

— Mitäkö silloin tekisin? kertaa pajarin tytär ja sivelee hyväillen
lempihaukkansa pehmeätä höyhenpeitettä. — Mitäkö minä tekisin, jos tämä
kultalintuseni katoaisi turman tielle, tuhon omaksi joutuisi? Mitäkö
tekisin? Itkisin minä orpo pajarin tytär armasta haukkastani, itkisin
ylen katkerasti. Viikon kaksi kyynel vesiä vuodattaisin, surussa itse
kulkisin ja kaksi kymmentä paastopäivää orjapiioilleni määräisin. Niin
minä surisin omaa kaunoistani, hopearintaistani, orpo pajarin tytär.

— Vaan entäpä jos turman tuottaja olisi joku kademieli metsänkävijä,
mitäs silloin tekisit, pajarin tytär!

— Mitäkö silloin? — Uhkaava vihan salama välähtää pajarin tyttären
silmissä. — Silloin minä vaanisin turman tuottajaa, vaikka viikon
vaanisin, jos en ennen tavoittaisi. Ja tällä teräsjännejousellani
koston vasaman lennättäisin suoraan syyllisen syänlihoihin. Sinä
tiedät, että minä osaan hyvin ampua, niin silloinpa myös tietänet, että
sitä nuolta en ohi ampuisi. Täyden hyvityksen saisi pajarin tyttären
lempilintu, hopearinta armahainen.

Näin haastelee pajarin tytär Ali haukkastansa hyvitellen. Vene
kiitää nopeasti eteenpäin myötäisessä tuulessa. Nyt jo rantavaarojen
metsiä vasemmalta ja oikealta näkyy, vene painuu salmivesiin, väylä
ahtaammaksi puristuu ja hyvin jo tuntuu vastaan tulevan virran paine.
Mutta kun kolme airoparia on soudussa, niin eipä siitä vauhti paljon
vähene. Hyvämielisenä pajarin kaunis tytär miehilleen haastelee:

— No nyt jo Tiurin velhojen vesiä soutelemme. Jokos urhojani uljaita
peloittaaman rupeaa?

— Eipä vielä pahoin peloita, virkahtaa vanha jousimies Stepani, joka
keskiteljolla soutaa.

— Eihän tätä Stepani urhoamme peloita, nauraa haukankesyttäjä Trifon.
- On tämä itsensä hyvin varannut Tiurin velhojen vehkeitä vastaan.
Taikapussonen kaulassaan riippuu pyhän ristin rinnalla. Siinä
taikapussosessa sillä on hienonnettua konnanruohoa ja vesihiiden vihoja
ja uhrilähteen silmästä kaivetun vaskinahan vuoltua hometta ja mitä
lie vielä hiiden petran hikeä. Niin tämä Stepani urhomme kerskailee,
että näkymättömäksi taikapussosensa hänet tekee, kun Tiurin velhojen
noidannuolet alkavat ilmassa suhahdella.

Nauraa pajarin tytär.

— Oikeinko sinulla Stepani on sellainen taikapussonen kuin tämä Trifon
kielittelee?

— Mitä vielä minulla olisi, väittää vanha Stepani. — En minä mokomista,
silmäni vain ristin, kun noidannuolia alkaa ilmassa suhista. Kolme
kertaa silmäni ristin ja kolme kertaa siunauksen luen, niin silloin ei
noidannuoli minuun tehoa.

— On sillä taikapussonenkin, inttää yhä Trifon veitikka. — Käskisitpä,
pajarin tytär, Stepani urhomme karvaisen rintansa paljastamaan, niin
nähtäisiin, enkö minä totta haastanut.

Mutta ei käskenyt pajarin tytär, sanoi uskovansa vanhan Stepanin
sanoja, vaikka liekin mielessään epäillyt. Olihan moni muu pajarin
jousimiehistä Tiurin velhojen naapuruudesta pahoin pelästynyt, niin
mitäpä tuossa, jos vanha Stepanikin olisi vähän pelästynyt ja itseään
vastataioilla varannut. Kokassa joutilaana istuva Irinja neidon
orjapiika Olga, joka oli tuotu Syvärin Karjalasta, ilmoittaakin nyt
arkailematta:

— Minä hirveästi pelkään näitä tämän puolen ihmisiä ja oloja. Kolmena
iltana perätysten olen pyhiä rukoillut, että minua tällä matkalla
suojelisivat. Ja tiedänpä minä hyvin, että kaikki nämä toisetkin
pelkäävät, vaikka toista haastanevat. Pelkää vanha Stepani ja pelkää
tämä jousimies Aljosha ja pelkää se tuo sinun Trifonisikin, vaikka on
mokoma rohkeata poikaa olevinaan.

— Elä usko, pajarin tytär, elä usko houkon orjapiikasi sanoja! rupeavat
jousimiehet ja Trifon kuorossa väittämään.

Pajarin tytär nauraa ylimielisesti:

— Mitä minä tuosta välitän, vaikka kaikki Tiurin velhoja pelkäisitte,
mokomia tietomiehiä! Väkisin minä teidät vien Tiurin vesille, siellä
onnekseni metsästelen ja Tiurin mahtimiehiä jos tielleni sattuu, niin
heidät käsken kauas katoamaan, sillä isäni on heidän herransa ja
pajarinsa, niinkuin hän on kaikkien muidenkin Karjalan miesten pajari.

Uhmaten kopea Irinja neito niskojaan nakkaa ja jo tuosta airoja
hoitelevat jousimiehetkin salaista pelkoaan häpeävät, kun näkevät
kauniin käskijänsä noin uljaana ja pelottomana Tiurin vesillä venostaan
ohjaavan. Jospa liekin pajarin tytär ollut oikeassa, jos lienevät
Pipinä kuuluttajan jousimiehet vain turhia taruja kertoneet Tiurin
miesten mahtikeinoista.

Matkue mieli yöpyä muutamaan kauniiseen virran poukamaan, mutta kun
rantaan soutivat, niin näkivät siinä olevankin eläjiä. Rannalla
oli venevalkama ja verkkokierimet ja vähän ylempää näkyi suurien
puiden siimeksestä matala kalastajasauna. Kierimien ääressä hommaili
kalanpyydyksiään kuivumaan asetellen pieni äijän käppyrä, joka näytti
olevan melkein tukkikuuro. Vasta vieraan venosen rantaan törmättyä hän
havahtui puuhastaan ja jäi suu auki ihmettelemään outoja tulijoita.

Pajarin tytär oli jo rantahiekalle hypännyt ja huusi hänelle:

— Oletkos sinä niitä Tiurin velhoja, mokomia mahtimiehiä?

— Häh, tietäjiäkö haet? kuulustaa äijä pannen kätensä korvalleen.

— Niitäpä juuri haen, Tiurin tietäjiä, Tiurin velhoja. Tuotapa juuri
kyselen, että jos sinäkin niitä lienet?

— Ei minusta tietäjäksi, taitajaksi, virkahtaa kalastaja vanhus
vapisevaa päätään pudistaen. — Ei minusta itsestäni, vaan jos tuolle
Taina muorilleni asiasi haastanet. Hän välistä yrttivoiteita keittelee,
arpoja panee, niin jos sinullekin voisi kohtalosi sanoa.

— Mitä sinä täällä höpiset, ukko uutra! kuuluu nyt kimeä ääni puiden
suojasta ja sieltä ilmestyy näkyviin vanha nainen. Ryppyinen hän on
ja kumarainen, suu hampaaton, ja käyräpäiseen sauvaan hän käydessään
nojaa. Mutta kumman terävä on katseensa, kun hän kädellä silmiään
varjostaen nyt outoja vieraita tiukasti tarkastelee ja jälleen
kimeällä, piipittävällä äänellä tuiskahtaa:

— Vai minun luokseni sinä neuvot mokomia kulkijoita. Mitä lienevätkään
vieraan vallan väkeä, omilta tietäjiltään kohtalonsa kysynevät.

— Vai et sinä tietojasi minulle mielisi haastaa, väkäleuka Tiurin
velho! kivahtaa pajarin tytär ja astuu aivan muorin eteen. — Mutta
minäpä sanon sinulle, että jos käsken, niin tuossa tuokiossa mieheni
sinut solmuruoskalla suomivat, mokoman tietäjän, taitajan — Nuoko sinun
miehesi minut solmuruoskalla suomisivat! nauraa vanha tietäjänainen
hampaattomia ikeniään irvistäen. — Vai nuo urhot uljaat minua
kurittaisivat! Näen minä heidän lävitsensä, hyvin näen miten miehesi,
miekkosesi pelosta vapisevat Tiurin maille tultuansa. Parempi olisi
ollut, kun olisit kotona pysynyt, vieraan vallan kopea tytär.

Tuimistunut tietäjänainen sylkäisee halveksivasti pajarin tyttären
seuralaisiin päin, vähältä piti, ettei suoraan sylkenyt itseään pajarin
tytärtä kasvoihin. Sieti hyvän aikaa lepytellä, ennenkuin hänen
kiukkunsa asettui ja hän suostui pajarin tyttärelle taikojansa tekemään.

Suostui hän kuitenkin lopuksi. Vuoroin itsekseen höpisten, vuoroin
kimeällä äänellä piipittäen hän käskee pajarin tyttären seuraamaan
perässään ja mennä köpittää matalan kalastajasaunan takana olevan
lähteen äärelle. Siinä paloi kivistä kyhätyllä tulisijalla valkea
ja sen hohteessa kiehui vaskikattila, jossa oli väkevältä lemuava
yrttikeitos valmistumassa. Taina muori hämmenteli pataansa, supisi
siihen loitsujaan hetkiseksi kokonaan unohtaen vieraiden näkijäin
läsnäolon. Pajarin tytär kävi pilkaten kyselemään:

— Tuostako kiehuvasta keitoksesta sinä minulle tulevia asioita mielit
ennustaa?

— Ei ole tämä keitos sinun varallesi, mutisee Taina muori katsettaan
kohottamatta. — On tämä niiden varalle, jotka Taina tietäjä tuntee
ystävikseen. Kopeana sinä luokseni tulet, vaan jos kuitenkin tuosta
lähteestä hiukan kohtaloasi katsonemme. Heitähän siihen uhrirahasi!

Pajarin tytär irroittaa vyöstään helmi- ja hopeakirjoin koristetun
samettikukkaron, valikoi sieltä Novgorodin kirkkaan hopeamarkan ja
heittää sen lähteeseen.

— No nyt hämmennä vettä tällä minun sauvallani!

Pajarin tytär kyykistyy lähteen ääreen ja tekee Taina muorin käskyn
mukaan. Kaikki jousimiehet ja haukankesyttäjä Trifon ja orjapiika Olga
ovat myös arastellen tunkeutuneet lähemmäksi ja koettavat toistensa
olkapäiden ylitse kurkistella lähteeseen. Mutta vanha tietäjänainen
ei välitä heistä, vaan tarttuu lujasti pajarin tyttären ranteeseen ja
supisee puoliääneen:

    »Minun uskoni sinun uskosi!
    Minun tietoni sinun tietosi!
    Minun näköni sinun näkösi!»

— No nyt yhtenä katsonemme, vaikkapa synnyinsijasi ensin katsonemme!
Näetkös mitään, vieraan vallan kopea tytär?

Pajarin tytär tuntee oudon väristyksen läpitsensä kulkevan.
Lähteensilmässä näkyy kiehumista ja poreilua, sitten alkaa
samentuneesta vedestä outoja kuvia erottua. Hän näkee Novgorodin
pajarien hääsaattueen, paljon raskaisiin kultakirjopäärmeisiin pukuihin
ja korkeisiin hiippapäähineisiin puettuja pajarittaria. Ne liikkuvat,
liikkuvat näädännahkakauhtanaisten pajarien taluttamina. Ensimmäisenä
kulkee muita ylellisemmin vaatetettu pajaritar, helmikoristeita riippuu
rypäleinä hänen päähineestään ja korvistaan. Häntä taluttaa pyhää
tuohusta kantava igumeni, mutta pajarinainen näyttää itkevän vihille
vietäessä. Kuni unessa muistelee pajarin tytär tuon naisen kerran
nähneensä, noin itkevänä muistelee nähneensä, mutta surupukuun puettuna
ja toisenlaisessa kulkueessa, kuolinkulkueessa. Taina muori supisee:

— Vieraan vallan kopea tytär, tuntenetko tuon naisen? Kauniin
kantajasi tuntenetko, isoansa itkevän, omaa kovaa kohtaloaan ja sinun
syntymistäsi surevan? Lienetkö hänet ennen nähnyt?

— Jos lienen hänet kerran nähnyt, jos lienen pienenä lapsosena nähnyt!
läähättää pajarin tytär tukehtumaisillaan. — Jos lienee hän äitini
armas, kaunis kantajani, jo lapsena kadottamani!

— Niinpä niin, nyt olet hänet toisen kerran nähnyt, syntymistäsi
surevana, kohtaloasi itkevänä. Tahtonet itsekin nähdä kohtalosi,
vieraan vallan kopea tytär. Niinpä siis hämmennä jälleen tällä
sauvallani lähteen silmää ja sitten tarkoin katsonemme, mitä haltijani
sinulle näyttää!

Jo tuntee ylpeä pajarin tytär kätensä vapisevan, mutta tahtomattaan
hän tottelee vanhan tietäjänaisen käskyä, hämmentää sauvalla vettä ja
sitten silmän rävähtämättä alkaa siihen tuijottaa. Taina muorin luiset
sormet hänen rannettaan puristavat, kuin kalmanpihdit ne puristavat,
mutta kuuma tulivirta tuntuu kulkevan hänen läpitsensä. Hän värisee,
tuntee päätään huimaavan, hän tahtoisi riistää kätensä irralleen ja
paeta kauas velhonaisen lähteen ääreltä, mutta kumma voima hänet siihen
kahlehtii. Ei mahtanut enää mitään uhmaileva pajarin tytär, vaan
henkeään pidättäen kiehuvaan lähteensilmään tuijottaa.

Nyt alkaa poreileva vesi seestyä, kummia kuvia siitä erottuu. Pajarin
tytär näkee isänsä väkeä, näkee Novgorodin pajareja ja jousimiehiä
ja peitsenkantajia. Hän näkee myös pajarinaisia, näkee itsensä
heidän joukossaan. Suuria juhlapitoja hän näkee valmistettavan,
hänen isänsä palvelijoita kulkee, kulkee edestakaisin, pitoruokia
pöytään kannetaan. Hän istuu orjanaistensa ympäröimänä, hänen yllensä
puetaan raskasta kultakirjovaatetusta. Hän tuntee tukehtuvansa tuon
vaatetuksen painosta, mutta orjanaiset vain kilvan hänen eteensä
kantavat korujaan, hänen päähänsä asetetaan korkea hiippapäähine, jonka
helmipäärmeet lankeavat raskaina hänen olkapäilleen. Mutta yhtäkkiä
samentuu vesi ja kun se hetken kuluttua alkaa jälleen seestyä, ei
äskeisistä kuvista näy enää mitään. Hävinneet ovat Novgorodin pajarit
ja pitopöytää valmistavat palvelijat, hävinneet ovat orjanaiset ja
hänen juhlavaatetuksensa. Uusia kuvia hän näkee, outoja miehiä, joilla
on vaskiset kypäripäähineet ja jouset ja nuoliviinet. Eivät ole nämä
miehet hänen isänsä väkeä, mitä lienevät vierasta väkeä ja uljaan
miehen hän näkee heidän johtajanaan, päätä pitempänä kaikkia muita hän
kulkee ja vyöstään välähtelee leveä miekka, jonka kirkas terä tuntuu
palavan tulenliekkinä. Läähättäen hän tietäjänaiselta kysyy:

— Kuka on tuo uljas urho ja ketä ovat nuo hänen miehensä? Eivät ole
isäni väkeä, en ole konsanaan heitä nähnyt. Mitä lienevät vierasta
väkeä, urhoja olemattomia?

— Minulta elä mitään kysele! supisee tietäjänainen — Elä kysele, vaan
katso kohtaloasi, vieraan vallan tytär.

Pajarin tytär tuntee pian tajuntansa katoavan, mutta lumottuna
hän tuijottaa urhon uljaan johtamaa joukkoa. Se liikkuu, liikkuu
nopeasti. Ja nyt näkee hän jälleen myös isänsä väkeä, urhot iskevät
yhteen. Säilät salamoina sävähtelevät, teräsjännejouset laulavat
kuolonlauluaan. Ja hän näkee itsensä taistelevien joukossa, hänen
ympärillään urhoja kaatuu, mutta mistään välittämättä hän pyrkii
eteenpäin kuin kumma tenho häntä ajaisi tuonne vieraan väen joukkoon.
Mutta hän ei sinne pääse, hänen jälkeensä tulisia nuolia ammutaan
ja nyt syttyy kaikki palamaan. Hän näkee vain liekkejä, liekkejä
ympärillään. Taistelevien urhojen joukot häviävät hänen silmistään
tulimereen...

Taintuneena vaipui pajarin tytär lähteen partaalle. Kauhun lamaamina
seisovat jousimiehet, haukankesyttäjä Trifon ja orjanainen hänen
ympärillään. Mutta tietäjänainen supisee loitsujaan, lähteen kylmällä
vedellä pyörtyneen Irinja neidon ohimoita valelee.

— Herää jo, herää jo, vieraan vallan tytär, puhelee hän loitsujensa
lomassa. — Kohtalosi nähdä halasit, kopeana luokseni tulit. No olen
sinulle näyttänyt, mitä haltijani halusi näyttää. Mitäpä tuosta niin
säikähdit, herää jo väsynyt!

Jo avaa silmänsä pajarin tytär, oudoksuen katselee ympärilleen.
Vierailta kaikki tuntuvat, hänen jousimiehensä ja haukankesyttäjänsä
ja orjapiikansa. Kaikki vierailta tuntuvat ja hänestä itsestään tuntuu
kuin olisi hän kauan, kauan maannut, kauan kummia unia uneksinut.
Väsyneenä hän kohoaa istualleen, nousee siitä seisalleen. Sitten
irroittaa hän vyöstään helmikoristeisen samettikukkaronsa ja pudottaa
sen tietäjänaisen jalkoihin.

— Pidä hyvänäsi, Tiurin tietäjä! sanoo hän. — Jos toiste luoksesi
tulen, niin tuntenet minun kerran ennen käyneen.

— Parempi jos et toiste luokseni tulisi, vieraan vallan tytär!
piipittää tietäjänainen keitoksensa kitkerästä savusta yskien. —
Parempi jos omillasi eläisit ja Karjalan tietäjät rauhaan jättäisit. Ei
hyvää sinun sukusi kantapäillä Karjalan maille tule, verta näin tulevan
ja tulenliekkejä. Kiroja näin tulevan ja lienetpä tuon itsekin nähnyt.

Jo on lähtenyt pajarin tytär haukankesyttäjä Trifonin taluttamana
veneeseensä horjumaan. Hänen perässään menevät jousimiehet ja
orjapiika Olga. Mutta yhtäkkiä tietäjänaisen terävä ääni pysähdyttää
viimeksimainitun.

— Orjanainen, otahan emäntäsi kukkaro! En huoli hänen hopeoistaan!

Kuin saastutusta peläten viskaa hän täysinäisen kukkaron poistuvien
jälkeen.

Näin päättyi pajarin tyttären ensimmäinen kohtaaminen Tiurin väen
kanssa. Uhmaten ja Tiurin tietäjiä ivaten hän oli matkaan lähtenyt,
mutta jopa ensimmäinen Karjalan tietäjänainen masensi hänen uhmansa.

Ei kuitenkaan vielä takaisin kääntynyt pajarin tytär. Vielä päivän
ja toisenkin retkeilee ja kun ei mitään sen kummempaa enää tiellään
kohdannut, niin jo alkavat vanhan tietäjänaisen ennustukset hänestä
tuntua joutavalta peloittelulta.

Muutamana kauniina iltapäivänä joutui matkue korkearantaiseen niemeen,
jonka jyrkänteille rannassa tavattu kalastaja sanoi hyvin näkyvän
Tiurin linnan harjojen. Kummaa uteliaisuutta palaen pajarin tytär kauan
tähystelee Karjalan miesten kuulua linnaa. Jousimiehet sillä aikaa
rantoja kierrellessään löysivät niemen toiselta puolen suuria veneitä
ja kiiruhtivat siitä pelästyneinä emännälleen ilmoittamaan.

— Pajarin tytär, jo nyt takaisin kääntynet, puhelee vanha Stepani
toisten puolesta. — Me olemme sinua tänne asti seuranneet, mutta elä
vaadi meitä enää kauemmaksi.

— En kauemmaksi vaadi, sanoo pajarin tytär, — mutta tässä niemessä
me laskemme metsästyshaukat vapauteen. Tähän vaaran laelle on laaja
näköala, joten tästä voimme hyvin seurata niiden uljasta riistanpyyntiä.

Mitä mahtoivat pelästyneet jousimiehet hurjapäiselle emännälleen.
Trifonin täytyi kantaa kaikki haukanhäkkinsä alhaalta veneestä vaaran
laelle. Pajarin tytär itse avasi häkit ja laski linnut toisen toisensa
jälkeen lentoon. Tällä välin orjapiika Olga oli saanut kantaa veneestä
turkispeitteitä ja levittää niitä maahan ja kivisille istuimille, jotta
emäntänsä voi mukavasti katsella haukkojensa leikkiä.

Runsaasti olikin riistaa tarjolla, pian kohosi metsästä lentoon
pelästyneitä teiriä ja koppelolta ja alhaalta virrasta suuria
sorsaparvia. Haukat ajelivat niitä edellään rajusti saalista ahdistaen.
Kaikkein parasta jälkeä teki pajarin tyttären lempihaukka Ali. Tämä
jalo lintu kohosi tämän tästä korkealle, pakenevan vesilintuparven
yläpuolelle. Siellä se hetkisen leijaili ja sitten nuolena syöksähti
valitsemansa saaliin kimppuun.

Mielihyvissään pajarin tytär ja Trifon katselevat Alin lentoa, mutta
yh'äkkiä näkevät he haukan, juuri alassyöksyyn valmistautuessaan,
tekevän ilmassa kuperkeikan. Tämän jälkeen lähtee se vaivaloisesti
siipiään räpytellen laskeutumaan viistoon maata kohti. Kovin
hämmästyvät pajarin tytär ja Trifon Alin kummallisesta
käyttäytymisestä. Nyt se jälleen yrittää lennostaan pudota, pyörähtää
ympäri, mutta nähtävästi viimeiset voimansa ponnistaen pääsee vielä
kerran siivilleen ja lentää suoraan vaaran laella seisovaa pajarin
tytärtä kohti pudoten henkitoreissa tämän jalkoihin.

Alin siiven juuressa oli pitkä teräsnuoli, jonka varsi ja sulka
olivat taidokkaasti koristetut. Kun syvälle tunkeutunut nuoli saatiin
irroitetuksi, oli pajarin tyttären lempihaukkakin henkensä heittänyt.
Itkien Irinja neito kuollutta haukkastaan hyväilee, mutta hänen
ympärilleen kokoontuneet jousimiehet ovat kovin pelästyneitä. Stepani
vanhus silmiään ristien haastelee:

— Näittehän, jousimiehet, miten korkealla Ali haukkamme lensi, melkein
pilvien tasalla. Kukapa meikäläisistä olisi nuolensa sinne asti
lennättänyt!

— Olikohan tuo noidannuoli? kuuluu Aljosha jousimiehen pelästynyt
kysymys.

— Mikäpäs muu kuin noidannuoli, Tiurin tietomiesten noidannuoli!
puhelee Stepani vanhus jälleen silmiänsä ristien. — Tuolta Tiurin
linnasta tulla suhisti suoraan halki ilmojen ja niin tapasi Ali
haukkasemme, turman tuotti. Ettekös kuulleetkin sen tuolla korkealla
ilmassa suhahtavan, veljet oikeauskoiset? Minä ihan selvään kuulin ja
säikähtäen silmäni ristin, että jos oli jo minun poloisen pääni varalle
ammuttu.

— Kuulin minäkin sen suhahtavan! Ja minä! Ja minä, ihan selvään kuulin!

Näin säikähtyneet jousimiehet toinen toisensa jälkeen todistavat.
Pelästynyt on Trifon haukankesyttäjäkin. Hän kääntelee veristä nuolta
käsissään ja puhelee:

— Oikeassa lienette, jousimiehet, kyyhkyläiseni, ei näin raskasta
nuolta tavallisesta meikäläisen jousesta ammuta.

— Vieläkös sitä käsissäsi pidät, loihdittua! huudahtaa Stepani vanhus
pelästyneenä. — Heitä jo metsään, heitä sukkelaan, Trifon veikkoseni,
ja silmäsi risti!

— Hölmöt! huudahtaa pajarin tytär ja tempaa verisen nuolen Trifonin
käsistä.

Hän oli nyt kyllikseen itkenyt lempihaukkastaan ja raivo täytti hänen
sydämensä. Kostaa hän tahtoi, kostaa Ali haukkansa kuoleman. Hän
sähisee toistamiseen:

— Hölmöjä te olette, mokomat! Itse olette sanoneet metsän tuolla olevan
täynnä Tiurin jousimiehiä, mutta nyt vain noidannuolista jaarittelette!
Tuolta muka lensi suoraan ilmojen halki ja nyt ei muuta kuin pelosta
vapisten silmiänsä ristitään. Mutta minä tahdon kostaa Ali haukkaseni
kuoleman, itse kostan, kun ei teistä miekkosista kostajata ole. Saman
surmannuolen ammun suoraan syyllisen syänlihoihin!

Hän on temmannut maasta jousensa ja lähtee kiukusta kiehuen metsään
kiiruhtamaan. Stepani vanhus pelästyneenä hänen jälkeensä huutelee:

— Oletko mieletön, pajarin tytär, armahaisemme, kyyhkyläisemme! Suoraan
surman suuhun lennät meidät jousimiehesi suruun saatat! Mitä me heille
mahdamme, mokomille! Et sinä mahda, emmekä me mitään mahda. Parasta kun
vikkelään tästä lähdemme omille vesille painumaan.

— Painukaa vain ja paetkaa, kaikin mokomin paetkaa, urhoni uljaat!
huutaa pajarin tytär taakseen katsomatta ja juoksee edelleen.

Mikäpäs muu auttoi, vasten tahtoaan täytyi pelosta vapisevien
jousimiestenkin seurata raivostunutta emäntäänsä. Notkeasti kuin
nuori saalistaan ajava naaraspantteri juoksi pajarin tytär sakeassa
metsässä, hyppeli kiveltä kivelle, taitavasti väisteli tielleen tulevia
ryteikköjä. Verinen surmannuoli oli hänellä kädessään ja toisessa
kädessä teräsjännejousensa. Niin hän nopeasti eteenpäin tunkeutui
taakseen katsomatta, seuralaisistaan välittämättä.

Jo oli hän päässyt myötärinteen pahimmasta ryteiköstä ja joutui
nyt alavaan kuusi- ja honkametsään, jossa siellä täällä oli pieniä
aukeamia. Muutamaa tällaista aukeamaa lähetessään hän huomaa puiden
lomasta oudon vaskihelapäähineen vilahtelevan. Hän painautuu kuusen
suojaan ja leimuavin silmin lähenevää tulijaa tarkastaa. Mies kumarassa
kyykkii, näyttää jotakin etsivän, ja salamana silloin pajarin
tyttären päässä välähtää ajatus, että siinäpä olikin syyllinen, hänen
haukkasensa ampuja, ja nyt se oli haeskelemassa ampumaansa saalista.
Raivosta vapisten pajarin tytär vetää teräsjännejousensa vireeseen ja
asettaa verisen nuolen kohdallensa. Kauan hän tähtää piilopaikastaan,
mutta hänen kätensä vapisevat niin ankarasti, että hän pelkää ohi
ampuvansa.

Nyt kohotti etsiskelijä päänsä ylös, näyttää jotakin kuulostavan.
Pajarin tytär tuijottaa häneen kuin kummituksen edessään näkisi: siinä
seisoi ilmielävänä sama mies, jonka hän oli karjalaisen tietäjänaisen
lähteestä nähnyt. Sama oli tuo koko, sama uljas ryhti, sama
vaskikypäripäähine. Jokos hän jälleen hourekuvia rupesi näkemään, mutta
hänpäs ei antanutkaan mokomien hourekuvien itseänsä säikyttää. Vaikka
päätä huimaa ja kumma pelko mieltä ahdistaa, puree hän hampaitaan ja
laskee surmannuolen menemään.

Kuului heikko helähdys, mies tapailee kädellä ohimoaan,
kypäripäähineensä reunasuojusta ja huutaa jotakin taakseen metsään
päin. Sieltä juoksee hänen luokseen toisia miehiä samanlaisissa
päähineissä. Mies heille näyttää kädessään olevaa esinettä,
veristä teräsnuolta, jonka hän on kiskaissut irti päähineensä
reunasuojustimesta.

— Katsokaahan, veikkoset, niin lensi tämä kuin olisi pilvistä lentänyt.
Vähältä piti, etten saanut ohimooni.

— Näytähän tuota, Kalevi kaunoisemme! sanoo juuri paikalle joutunut
vanha jousimies. Näytähän kun Lari taattokin tuota vähän tarkastaa!

Pitkä vihellys pääsi vanhukselta, kun oli nuolen nähnyt. Hän pitelee
sitä hyppysissään kaikkien nähtävänä.

— Näettekös, pojat, oman nuolensa on Kalevi kaunoisemme takaisin
saanut. Hyvin minä nämä nuolet tunnen, kun olen itse mokomat takonut ja
koristanut. Siinä sait, Kalevi kaunoisemme, saman vasaman, minkä hetki
sitten tuonne pilviin lähetit. Ja näkyypä tavanneen saaliinsa, kun on
noin veressä yltäänsä. Hyvin näkyy tavanneen, vaikka me hölmöt tuota
epäilimme!

— Mutta kuka sen nyt takaisin ampui? ihmettelevät toiset kuorossa.

— Siinäpä se, kuka tämän takaisin lähetti? Mutta pianpa tuosta selvän
saanemme, Hei, lähtekäähän, pojat, jo liikkeelle, tuota metsää vähän
tarkastamme. Ehkäpä sieltä ampujankin löydämme!

Pajarin tytär oli koko ajan piilopaikastaan tuijottanut miesjoukkoa.
Mutta nyt kohosi hän seisalleen ja astui ylpeästi niskojaan nakaten
miesten eteen.

— Etsimättä minä tulen, mokomat Tiurin urhot! En yhtään teitä pelkää!
Ali haukkaseni surmasitte, parhaan hopearintaseni tuhositte. Siitä
kostoksi päätin lennättää saman surmannuolen syylliseen, mutta enpä
ihan paikalleen osannut.

— Lähelle osasit, kuka lienetkin, outo ampuja, virkahtaa Tiurin Kalevi.

— Kukako olen, outo ampuja? En syntyäni keneltäkään salaa: Käkisalmen
pajarin tytär olen, kaikkien Karjalan miesten pajarin tytär.

— Pajarin tytär! Käkisalmen pajarin tytär! kuuluu hämmästyneitä
huudahduksia miesjoukosta.

— Niinpä juuri, kaikkien Karjalan miesten pajari on isäni, teidänkin
pajarinne ja käskijänne. Mutta sanohan jo, kuka sinä olet, Ali
haukkaseni surmaaja? Sanohan jo, mistä tiedän toiste hyvitystä tulla
hakemaan?

— Kopeapa olet, pajarin tytär, virkahtaa Tiurin Kalevi naurahtaen. —
Yhtä kopea olet kuin isäsi palvelijakin, joka kävi Tiurin linnassa.
Sanon kuitenkin sinulle sukuni: Tiurin heimovanhimman sukua olen,
Suur-Tiurin pojanpoika ja Tiurin Haukaksi minua kutsutaan. Voi isäsi
sanoa olevansa kaikkien Karjalan miesten pajari, mutta sinun kuitenkin
neuvoisin toiste metsästyshaukkasi omilla maillasi pitämään. Tiurin
Haukka ei suvaitse toisia haukkoja näillä mailla mairehilla.

Näin sanoo Tiurin Kalevi kopealle pajarin tyttärelle. Hetkisen he
toisiaan tiukasti tarkastelevat. Sitten pajarin tytär virkahtaa:

— Vai et sinä minun isäni mahtia pelkää, vaan käsket minun pois näiltä
mailta lähtemään. Ali haukkaseni surmasit ja nyt käsket minun kotiin
lähtemään. No jos pitänee lähteäni, mutta tuon verisen nuolen kuitenkin
käskenet miehesi minulle antamaan.

— Sitäkö varten sen tahdot, että toiste tavatessamme jälleen minua
sillä tähtäisit?

Ei pajarin tytär enää häneen niin kopeasti katsonut ja veri kohoaa
hänen poskipäihinsä, kun hän hiljaa sanoo:

— En toiste enää sinua nuolella tähtää. Isäni jousimiehet jos
tähdännevät, minun nuoliltani saat rauhassa kulkea. Muuten vain
tuon verisen nuolen muistona pitäisin armaasta Ali haukkasestani,
hopearintaisestani.

— Lari taatto, anna nuoli pajarin tyttärelle! käskee Tiurin Kalevi.
— Ja vielä lienee kohtuullista, että lähetän miehiäni sinua Tiurin
vesiltä saattamaan. Jos toiset Tiurin metsänkävijät sinut sattumalta
kohtaisivat, niin lienee parempi, että on sinulla saattajia.

— En huoli saattajistasi, ilman niitä tänne tulin, ilman myös lähden!
Ja onpahan minulla omaa väkeä, vaikka lienevätkin pelkureja näillä
mailla liikkuessaan. Hei mieheni, urhot uljaat, tulkaahan jo näkyviin
piilopaikastanne! Ei täällä teitä elävältä syödä!

Noloina tulevat metsästä esiin pajarin tyttären jousimiehet. Lari
taatto heitä tarkastelee ja nauraa:

— Vai pelkäsitte, urhot uljaat! Taisivat toverinne täältä kummia
kertoa. No menkää te vain rauhassa matkaanne tällä kertaa, mutta ehkäpä
pian tulemme Käkisalmeen teitä tervehtimään. Vuoroin vieraissa käydään
ja te olette nyt jo toista kertaa täällä päin, niin jospa meidänkin
jo pian pitänee tulla teidän luoksenne. Näkemiin vain, hyvän huolen
kauniista pajarin tyttärestä pitänette!

Niin lähti pajarin tytär miehineen Tiurin vesiltä. Uhmaten ja kopeana
hän oli sinne tullut, jos lie vähemmän kopeana kotiin päin palannut.
Menettänyt hän oli Ali haukkasensa, hopearintaisensa ja kostamatta on
sen surma jäänyt. Vain verisen surmannuolen sai muistoksi tihutyön
tekijältä.

Jousimiehet ja haukankesyttäjä Trifon kotimatkalla paljon haastelevat
Tiurin vesillä kokemistaan ja näkemistään. Haastelevat he nuotiotulien
ääressä keskenään kuiskutellen karjalaisesta tietäjänaisesta ja
haastelevat he Tiurin uljaasta urhosta, jonka nuoli Ali haukan
korkealta pilvistä tavoitti. Haastelevat jousimiehet keskenään, mutta
ei pajarin kaunis tytär näy heidän haastelustaan välittävän.

Mitä lienee pajarin tyttärellä ollut omia ajatuksissaan.




VII Luku.

PAJARI TEKEE MARKKINA VALMISTUKSIA.


Kiihkeästi Käkisalmen pajari Petrin praasnikan lähetessä hoputti
linnavarustuksensa valmistumista.

Jo oli saatu valmiiksi linnan asuin- ja varastorakennuksia ympäröivä
puinen muurikehä, nyt korjattiin pitkin linnasaaren rantaa kiertävää
kivistä ulkomuuria. Tämä muuri oli Karjalan miesten vanhaa perua,
mutta aikojen kuluessa se oli monesta paikasta alas vierinyt. Pyöreitä
muurikiviä oli raunioina rannalla, niitä oli mennyt virran vietäväksi.
Toiset hiukan näkyivät syvältä jyrkkärantaisesta vedestä, toiset olivat
kuulumattomiin kadonneet. Korjaustyössä tarvittavia uusia muurikiviä
täytyi kerätä ja louhia läheisten rantavaarojen kallioista ja suurella
lautalla väkevän virran yli linnasaarelle kuljettaa.

Rakennusmiehinä oli pajarilla sekä Novgorodista kuljetettuja
kivenmuuraajia että ympäristöstä haalittuja Karjalan miehiä.
Viimeksimainitut olivat väkipakolla tuotuja ja niinpä pajarin
jousimiesten täytyi alituisesti valvoa heidän työtänsä. Yhtenään
läjähteli Pipinä Martiskan solmuruoska kivilouhimolla, jossa Karjalan
miehet työskentelivät.

Muutamana päivänä ilmestyi rakennusmiesten joukkoon kaksi kulkijaa,
jotka kertoivat jalkaisin taivaltaneensa kaukaa Inkerinmaan
karjalaisten luota. Toinen näistä kulkureista oli pitkä ja hartiakas
vanhus, toinen tanakka nuorukainen. Molemmat olivat puheliaita
veitikoita, huolettomia mieronkiertäjiä, ja kun Pipinä vouti alkoi
kovistaa heitä työhön ryhtymään, niin virkahti vanhempi miehistä:

— Ka mikäs tuossa, voimmehan kiviä vääntää siinä missä toisetkin
miehesi. Leivän antanet purtavaksemme, tuosta solmuruoskastasi särpimen
saanemme. Mitäpä muuta kaipaisimme hyvää pajariasi palvellessa.

Vanhuksen sanat miellyttivät suuresti Pipinä voutia, hän taputti
kämmenellään tämän leveitä hartioita ja nauraen haasteli:

— Oletpa, taattoseni, oikeassa. Hyvää pajariamme pitää mielisuosiolla
palvella, mutta luuletkos näiden tämän puolen miesten niin tekevän.
Vielä mitä, laiskottelevat ja nurisevat, pajari on muka tullut heidän
sortajakseen. Mutta ruhtinashan on pajarin lähettänyt heidän luokseen.

— Niinpä tietenkin, kaikki me olemme Novgorodin hyvän ruhtinaan miehiä,
niin hyvät kuin huonotkin. Sinä esimerkiksi olet pajarin asemies
ja solmuruoskan heiluttaja, minä tämmöinen omissa oloissani eläjä,
maantien kulkija. Mutta kumpainenkin me olemme ruhtinaan miehiä.

Nämä kulkijan sanat vielä enemmän miellyttivät Pipinä voutia. Hän luuli
löytäneensä tästä vanhuksesta mieleisensä miehen niskoittelijoita
suostuttelemaan. Hyvillä mielin hän jättää kulkijat kivilouhokselle ja
neuvoo vanhusta ahkerasti toisille miehille haastelemaan.

— Ole rauhassa, pajarin asemies, pakisee vanhus silmiänsä vilkuttaen. —
Minä heidät opetan mielisuosiolla kiviä vääntämään. Kunhan päivän kaksi
olemme täällä oleilleet, niin naulaan saat jo ripustaa solmuruoskasi.

Niin jäävät kulkijamiehet kivilouhokselle työskentelemään. Pipinä
voudin paikalla käydessä he tämän mieliksi haastelevat, mutta kun vouti
on solmuruoskineen mennyt muuanne, silloin jo muutakin pakisevat.
Hartiakas vanhus kivelle istahtaa ja haastelee miehille:

— Levähtäkäämme hiukan, veljet veikkoset, niin kerron teille sadun
hyvästä ja pahasta pajarista.

— Osannetko mitään satua kertoa? epäilevät miehet.

— Vai en osaisi teille satua kertoa. Kysykääpäs, tältä nuoremmalta
veikoltani, niin hän teille sanoo osaanko vai en.

— Osaa hän teille kertoa sadun hyvästä ja pahasta pajarista, vakuuttaa
nuorempi kulkija. — Nähkääs, veljet veikkoset, me olemme juuri tulossa
sen hyvän pajarin luota, mutta te palvelette täällä pahaa pajaria.

— Osaisittekos te tien neuvoa sinne hyvän pajarin luo? utelevat miehet
kuorossa.

— Tottapa sinne tien osannemme, kun olemme lähteneet juuri teitä sinne
noutamaan! nauraa vanhus huolettomasti. — Nähkääs, hyvä pajarikin
tarvitsee nyt väkeä, mutta ei teitä panna siellä kiviä vääntämään.

— Hst veikkoseni, pajarin väkeä on tulossa! varoittaa nuorempi kulkija.

— Niinpä näkyy olevan, virkahtaa vanhus huolettomasti. — No toisen
kerran teille lisää kertonen hyvästä pajarista. Nyt, veljet veikkoset,
kilpaa kiviä vääntäkäämme!

Pipinä kuuluttajan saapuessa työ sujui sellaisella vauhdilla, että tämä
ei silmiänsä mielinyt uskoa. Hän luki tämän muutoksen kulkijamiesten
ansioksi ja taputti jälleen vanhusta hyvillä mielin olkapäälle. Taputti
ja haasteli:

— No jopa olet saanut nämä niskoittelijat mielisuosiolla pajariamme
palvelemaan.

— Huomenna vasta varsin kehunet, pajarin asemies! sanoo vanhus
merkitsevästi silmää iskien. — Tänään vasta vähän olen näitä neuvonut,
mutta saatpa nähdä, että huomenna mieliksesi jo kiviä vääntävät.

Tulipa iltapäivällä myös pajari tyttärensä seurassa kivilouhokselle
katsomaan miesten työskentelyä. Heillekin Pipinä kehuu, mitä mainioita
miehiä jumala oli lähettänyt heidän luokseen.

— Katsohan, pajari, tuota hartiakasta vanhusta, haastelee hän. — On
siinä mies mieleisemme kiviä kiskomaan ja toisetkin suostuttelee sinua
mielisuosiolla palvelemaan.

Pajarin tytär katselee tarkoin vanhusta ja äkkiä hän hätkähtää. Mutta
vanhus on painaltanut huuppapäähineensä syvälle korvilleen ja miehille
ärisee:

— Siinäkös nyt rupesitte vetelehtimään, kun jumala lähetti pajari isän,
oman aurinkomme, meitä katsomaan.

Mielissään on pajari, taputtelee vanhusta olkapäälle tätä kiittelee
ja kehuu. Mutta pajarin tytär jättäytyy isästään ja Pipinä voudista
jälkeen, menee sitten nopeasti vanhuksen luo ja sanoo tälle tiukasti:

— No Tiurin mies, kultakuoma, jokos nyt olet tullut vuorostasi
vieraaksi meidän luo? Lupasit pian tulevasi, kun siellä herrasi
seurassa meidät tapasit. Muistanethan minut, Ali haukkaseni surmasitte
ja sitten miehiäni ivasit, urhoja mokomia?

Mutta vanhus katselee häntä suu ammollaan. Siristelee silmiään,
katselee ja sitten alkaa ihmetellä:

— Jopa sinä kummia puhut, pajarin tytär, ihmeitä haastat vanhalle
kulkijamiehelle, mierolaiselle. Haukkasestasi puhut ja Tiurin miehistä,
mutta enhän minä, armas aurinkoiseni, niistä mitään tiedä. Paljon olen
maita kulkenut, monia olen kansoja nähnyt, mutta Tiurin miesten luo ei
oikeauskoisten jumala ole vielä konsanaan minua lähettänyt. En tunne
heitä, mitä lienevätkään kastamattomia, mokomat!

— Vai et sinä sano heitä tuntevasi, virkahtaa pajarin tytär uhkaavasti.
— Eikös Lari taatto ollut sinun nimesikin ja sinäpä juuri miehiäni
ivasit, mutta nyt et sano Tiurin miehiä tuntevasi. Vaan jospa minä
lähettänen Pipinä kuuluttajan luoksesi, jos hän solmuruoskalla sinua
suomii, niin ehkäpä siitä jo muistisi virkistyy. Jos sitten jo Tiurin
miehet muistanet ja jos minutkin muistanet, taattoseni, kyyhkyläiseni!

— Ka mikäs tuossa, lähetä vain Pipinä vouti luokseni, jos lienen
mielesi vihoittanut, haastelee vanhus silmiään siristellen ja
huolettomasti naureskellen. — Kestäähän kulkijamiehen miekkosen selkä
vähän solmuruoskaakin hyvän pajarin luona. On ennenkin solmuruoskaa
maistettu maita mantereita kulkiessa, on maistettu sitä, jos lie
muutakin maistettu.

Huolettomasti vihellellen vanhus ryhtyy kiveä vääntämään. Silmiään
vielä pajarin tyttärelle vilkuttaa ja sitten vääntää, niin että
hartialuut ruskavat. Mutta pajarin tytär häntä vielä tarkoin katselee,
häntä ja samoin hänen nuorta toveriaan, jonka hän myös muistelee Tiurin
miesten joukossa nähneensä.

Ei kuitenkaan mennyt pajarin tytär Pipinä kuuluttajalle huomioitaan
haastamaan. Vaikka uhkasi, niin ei mennyt, vaan omana tietonaan piti
huomionsa. Mitä lieneekin mielessään liikkunut. Vihaavansa pajarin
tytär uskoi Tiurin miesten nuorta päällikköä ja samoin kaikkia tämän
miehiä, jotka olivat häntä ja hänen seuralaisiaan ivanneet. Vihaavansa
hän uskoi heitä kaikkia, mutta mikä lienee ollut, kun ei Pipinä
kuuluttajaa lähettänyt kostajakseen.

Seuraavana yönä molemmat kulkijamiehet hävisivät pajarin
linnarakennukselta. Mutta kahdeltaan eivät hävinneet, heidän mukanaan
hävisi suuri joukko muitakin kivilouhoksella raatavia Karjalan miehiä.
Lähtiessään olivat karkulaiset myös irroittaneet suuren lautan,
jolla kuljetettiin kiviä mantereelta linnasaarelle. Väkevä virta ja
myötätuuli olivat vieneet lautan minne lienevät vieneetkään Laatokan
rannattomille ulapoille.

Pajari ja Pipinä kuuluttaja olivat tästä kepposesta raivoissaan.
Hyvin he aavistivat, että Tiurin miehet olivat nämä ovelat kulkijat
lähettäneet heidän rakennusmiehiään yllyttämään.

Mutta ei tällä hyvä, myös Novgorodista tulleet kivenmuuraajat rupesivat
napisemaan ja vihdoin karkasivat tiehensä. Näin linnavarustus jäi
kuin jäikin Petrin päivän praasnikan joutuessa kesken valmistumisen.
Hädintuskin saatiin kuntoon puinen sisämuuri ja linnasaarta
mantereeseen yhdistävä lauttasilta. Kivisessä ulkomuurissa oli monessa
paikassa suuria aukkoja, helppo olisi vainolaisen ollut myötävirtaan
veneillä tunkeutua linnasaarelle ja sytyttää pajarian keskentekoinen
linnavarustus palamaan.

Tämä teki pajarin mielen levottomaksi. Yhtä paljon tuotti
hänelle levottomuutta ja huolta Tiurin miesten ja heidän iäkkään
heimovanhimpansa kaksimielinen käyttäytyminen. Hänen jousimiehiään
oli Tiurin linnassa kohdeltu varsin ylimielisesti, mutta kuitenkin
oli sairas ja puolisokea heimovanhin kuunnellut loppuun asti hänen
kuuluttajansa sanoja ja luvannut miehineen tulla Petrin päivän
markkinoille, jos ei taatto taivahinen pannut esteitä. No tämä
lupaus ei nyt olisi paljon merkinnyt, mutta jälkeen päin hän oli
saanut tietää, että Tiurin miesten lähettejä kierteli myös Laatokan
karjalaisten luona kehoittamassa näitä joukolla markkinoille saapumaan.
Miten tämä sopi yhteen sen kanssa, että nyt toiset Tiurin miesten
lähettämät veijarit houkuttelivat pois hänen rakennusmiehensä? Mitä
salaperäisiä suunnitelmia mahtoikaan Tiurin heimovanhin hautoa
mielessään? Pajari oli jo saanut kuulla siksi paljon tästä vanhuksesta,
että kovin pelkäsi hänen salaista mahtiaan, vaikka ei tahtonutkaan sitä
itselleen tunnustaa.

Pelkäsi Pipinä kuuluttajakin Tiurin heimovanhinta. Pajari oli häneltä
jo monta kertaa tarkoin kysellyt kaikesta, mitä hän oli nähnyt Tiurin
miesten luona käydessään. Mutta kun jälleen pajari kerran ryhtyi tästä
samasta asiasta kyselemään, sanoi Pipinä kuuluttaja hänelle suoraan:

— Tiurin vanhus on hyvin sairas ja jo melkein sokea, mutta kuitenkin
hän on vielä paljon sinua väkevämpi. Vaikka hänellä ei olisikaan niin
paljon jousimiehiä luonaan, niin sittenkin neuvoisin sinun, pajari,
häntä pelkäämään.

— Mutta rohkeastihan sinä puhuit hänen edessään. Mistäs nyt olet
ruvennut häntä niin pelkäämään?

— Minä puhuin hänen edessään sinun sanojasi, pajari. Kun olin kerran
mennyt, niin puhuin kaiken, mitä olit käskenyt, mutta luuletko hänen
niitä sanoja pelästyneen. Hän ei sallinut minua heittää Tiurin koskeen,
niinkuin hänen miehensä olisivat tahtoneet. Hän kuunteli minua loppuun
asti, mutta kun sitten vaadin häneltä kestitystä, niinkuin sinun
veronalaisiltasi muuallakin olen vaatinut, niin luuletkos, pajari,
hänen antaneen kestitystä. Vielä mitä hän antoi, hän käski palvelijansa
viemään minut orjapiikojensa luo. Silloin hän ivasi sinun palvelijaasi,
pajari, ja saatpa nähdä, että hän vielä kerran samalla tavoin ivaa
sinua itseäsikin. Varo sitä sokeata vanhusta, pajari!

Näin pajarin röyhkeä kuuluttajakin pelkää Tiurin heimovanhimman mahtia.
Joka suunnalla näytti tämä mahti nousevan seinänä pajarin eteen: hänen
jousimiehensä pelkäsivät Tiurin velhoja, hänen kuuluttajansa pelkäsi
Tiurin vanhusta, hänen linnanrakentajansa karkasivat tämän vanhuksen
vietteleminä ja hänen tyttärensäkin näytti jo kulkevan Tiurin miesten
lumoissa. Palattuaan metsästysretkeltään Tiurin vesiltä ei Irinja neito
enää näyttänyt olevan entisellään. Mitä lienee salaisia ajatuksia
mielessään hautonut, mutta kun pajari tahtoi ryhtyä häneltä matkalla
kokemiaan kyselemään, niin ei tytär puhunut puolta sanaa. Sen vain
pajari huomasi, että hänen tyttärensä odotti kiihkeämmin kuin kukaan
toinen hänen linnassaan Petrin päivän praasnikan ja riistamarkkinain
joutumista. Mitä hyvää lienee niistä odottanut, mutta pajari itse oli
riistamarkkinoiden aattona kovin huolissaan, vaikka hyvin salasikin
huolensa.




VIII Luku.

SUUR-TIURI JA KÄKISALMEN PAJARI.


Pajari Boris Konstantininpoika oli tehnyt suuria ponnistuksia
haaliakseen Käkisalmen riistamarkkinoille väkeä niin paljon kuin
mahdollista. Paitsi verkakauppiaita ja monenlaisten korujen myyjiä,
oli Novgorodista kutsuttu oikeauskoisen kirkon pappeja ja kierteleviä
erakkoveljiä, joiden piti markkinapaikalla järjestää ristikulkueita
ja myyskennellä pyhäinkuvia sekä pieniä tuohuslamppuja. Pajari tahtoi
esiintyä näet myös Novgorodin oikeauskoisen opin levittäjänä ja
suojelijana Karjalan miesten keskuudessa.

Mutta muustakin kuin oikeauskoisen kirkonväen hankkimisesta oli hyvä
huoli pidetty. Pajarin omat raskastekoiset alukset olivat Novgorodista
asti noutaneet karhuntanssittajia, kierteleviä soittoniekkoja ja
ilveilijöitä, simanmyyjiä, sadunkertojia ja nuorallatanssijoita.
Joukon jatkoksi oli samassa matkueessa tullut kirjava joukko muitakin
mieronkiertäjiä ja almunpyytäjiä.

Tässä kohden voi pajari olla markkinavalmistuksiinsa varsin
tyytyväinen. Jo aattopäivinä tungeskeli linnan alapuolelle Vuoksen
rantaan raivatulla ja tasoitetulla markkinapaikalla väkeä vahvasti.
Siellä kauppamiehet purkivat aluksistaan suuria tavara-arkkuja ja
rakentelivat rannalle ristikkojalkaisia myymäpöytiä. Ilveilijät
ja karhuntanssittajat, simanmyyjät ja pyhäinkuvien kaupustelijat
pystyttivät telttojaan ja riitelivät keskenään parhaista paikoista.

Samassa joukossa touhusivat myös pajarin kuuluttaja Pipinä ja
rummunlyöjä Mikolka monen jousimiehen avustamana. He valmistautuivat
markkinoille saapuvilta Karjalan miehiltä riistaveroa kantamaan.
Sitä varten oli markkinapaikalle rakennettu jykevistä honkahirsistä
tilava riista-aitta, jonka ovipäätyä koristi kaksi kömpelötekoista,
puusta veistettyä Novgorodin karhua. Aitan edessä oli maahan
lyötyjen tukevien paalujen varaan kyhätty mahtavan suuri honkapöytä,
jonka ääressä riistaveroa mielittiin kantaa. Rummunlyöjä Mikolka
järjesteli jo pöydälle valmiiksi suuret niput hirvensuolista punottuja
kiihtelysrihmoja, joihin veronahat pitkien tikkujen avulla pujoteltiin.
Aitan orsilla oli suuret määrät tyhjiä vedenpitäviä nahkasäkkejä
verosaalista odottamassa. Pajari mieli nähtävästi korjata tätä saalista
runsaasti, sitä tiesivät nämä suurisuuntaiset markkinavalmistukset.

Runsaasti oli markkinoille Karjalan miehiäkin kokoontunut.
Laatokankarjalaisten veneet olivat tyynessä rantapoukamassa
markkinapaikan alapuolella. Sinne oli saapunut myös Laatokan
täkäläisiä, Impilahden ja Uuksun miehiä, vieläpä muutamia, hamasta
Syvärin Karjalasta asti. Näillä oli kyllä oma markkinapaikkansa Syvärin
suulla, mutta tällä kertaa oli pajari Boris Konstantininpoika kutsunut
kaikki senkin puolen miehet Käkisalmeen. Hän toivoi Syvärin ja Uuksun
miesten esimerkin vaikuttavan myös tämän puolen karjalaisiin, niin
että kaikki napisematta toisivat hyvät lahjuksensa ja maksaisivat
riistaveronsa.

Tiurin miesten vaskikeulaiset jokiveneet olivat toisessa paikassa,
nimittäin linnavarustuksen yläpuolella virran mutkassa. Ensimmäisinä
olivat tänne saapuneet Tiurin Kalevi ja Musakka pienoisen
jousimiesjoukon keralla. Heihin olivat matkalla yhtyneet Päiväkiven
Yrjänä Kuisma ja Kiviniemen Jaama omine jousimiehineen. Itse Suur-Tiuri
ja vanha Kekri Kumoinen olivat suuri jousimiesjoukko mukanaan lähteneet
Unnunkosken kautta ja siellä aikoi heihin yhtyä Unnunkosken mainehikas
Ronka ja monia muita tämän naapureita omine jousimiehineen. Suur-Tiuri
oli kuitenkin matkalla rasittunut ja hänen täytyi jäädä Unnunkoskelle
levähtämään. Niin olikin vielä tämä Tiurin miesten pääjoukko poissa
markkinapaikalta.

Kun pajari siis huomasi Karjalan miehiä jo paljon kokoontuneen, lähetti
hän kuuluttajansa markkinarauhaa julistamaan. Pipinä Martiska ja
rummunlyöjä Mikolka kiertelivät jousi- ja peitsimiesparven saattamina
ympäriinsä markkinapaikalla ja joka paikassa he ilmoittivat nämä
pajarin sanat: »Kukaan Karjalan mies älköön markkinapaikalla aseita
kantako, sillä niin on pajari markkinarauhan säätänyt. Jos kuitenkin
aseita Karjalan miehiltä tavataan, niin niiden kantajilta pajari käskee
ne pois riistämään ja heitä solmuruoskalla suomittakoon. Mutta niitä
Karjalan miehiä pajari hyvin kohtelee, jotka ilman aseita tulevat
ja tuovat tullessaan pajarille hyviä lahjoja.» Erikseen ilmoitti
kuuluttaja pajarin käskystä kaikille Novgorodin kauppiaille, että he
eivät saaneet vaihtokauppaa aloittaa, ennenkuin kaikki Karjalan miehet
olivat riistaveronsa maksaneet. Karhuntanssittajille, soittoniekoille
ja muille ilveilijöille kuului pajarin käsky: »He huvittakoot sekä
pajarin väkeä että Karjalan miehiä hyvällä taidollaan, niinkuin — ovat
luvanneet tehdä. Karhuntanssittajat huvittakoot omilla tempuillaan ja
guslamiehet soitollaan. Mutta Novgorodin oikeauskoisen kirkon papit
tehkööt pajarin mielen mukaan ja neuvokoot tämän puolen rahvaalle
alamaisuutta ja mielen nöyryyttä herraansa pajaria kohtaan!»

Kaikki nämä pajarin sanat Pipinä kuuluttaja siis ilmoitti moneen
kertaan markkinapaikalla. Toiset hänen sanojaan kuuntelivat
mielisuosiolla. Niinpä Syvärin miesten heimovanhin Makari ilmoitti
kuuluttajalle kaikkien Laatokan takalaisten puolesta:

— Sano herrallesi pajarille, että hyvällä mielellä hänelle
markkinaveron annamme, viidenneksen kaikesta riistasta, niinkuin pajari
on käskenyt. Vielä tuomme hänelle hyviä lahjoja, näädännahkoja tuomme
ja saukonnahkoja ja tulirevonnahkoja ja kaikkea muuta hyvää, mitä
meillä on.

Lahdenpohjan ja Kurkijoen miehet olivat suuressa ahdistuksessa.
Laatokan täkäläiset, joiden veneet olivat samassa paikassa, vaativat
heitäkin mukaansa pajarille lahjoja viemään. Mutta Tiurin Kalevi ja
päiväkiven Yrjänä Kuisma, jotka omilta veneiltään olivat tulleet
Laatokan miehiä tapaamaan, kielsivät heitä pajarin luo lähtemästä.
Tiurin Kalevi ilmoitti, että hänen suuri taattonsa, joka pian
markkinoille saapuisi, oli luvannut itse sopia pajarin kanssa
riistaverosta ja lahjuksista. Sitä ennen ei siis kenenkään pitänyt
mennä pajarin tykö.

Näin Kalevi ilmoitti, mutta hänelle tiuskaisee Syvärin miesten heimo
vanhin:

— Sinun suuri taattosi ei ole meidän käskijämme eikä näiden muidenkaan
Laatokan miesten käskijä. Hän kai kuvittelee olevansa koko Karjalan
mahtimies, mutta minäpä sanon sinulle suoraan, että hän on vanha
höperö, jonka sanoja ei moni enää kuuntele! Pajari on Karjalan miesten
hyvä isä ja mielisuosiolla me hänen luokseen lähdemme.

— No jos itse menette, niin jättäkää nämä toiset Laatokan miehet
rauhaan. Eivät nämä vielä liene niin kovin ihastuneita pajarin valtaan?

— Vähät me pajarin suosiosta välittäisimme, sanoo Lahdenpohjan miesten
johtaja Nirkko, — vähät me hänen suosiostaan, mutta yksin emme kykene
häntä vastustamaan.

— Jos vain Tiurin miehet eivät meitä yksin jätä, niin pajarin luo emme
ikinä lähde! innostuu Kurkijoen miesten vanha päällikkö puhumaan.

Tämä mies oli nimeltään Ritaniemen Lyly ja kaikki Laatokan pohjoispään
miehet häntä pitivät suuressa arvossa. Näin hän nyt siis innostuu
pajarin valtaa vastustamaan ja sanoo, että pajarin luo pitäisi mennä
miekat vyölle vyötettyinä ja teräsjännejouset vireessä, mutta yksinään
he eivät uskaltaneet mihinkään ryhtyä.

— Olkaa hyvässä rauhassa, ei teidän yksin tarvitse jäädä! vakuuttaa
Päiväkiven Kuisma. — Suur-Tiuri on tulossa markkinoille ja häneen yhtyy
vielä monta muuta Tiurin miestä.

— Jääkää vain Tiurin urhoja odottamaan, jos tahdotte! ivaa Syvärin
miesten heimovanhin Makari. — Ehkäpä Tiurin vanha taatto, mokoma
mahtimies, maksaa kaikkien teidän puolesta markkinaveron ja viepi
pajarille lahjukset. Jääkää te vain sitä hyvää odottamaan, mutta me
menemme itse, että herramme pajarin ei tarvitse meitä odottaa.

Niin lähtivät Laatokan täkäläiset pajarin luo lahjoja viemään, mutta
Kurkijoen ja Lahdenpohjan miehet tekivät Tiurin Kalevin ja Päiväkiven
Kuisman neuvon mukaan.

Tällä välin olivat Pipinä kuuluttaja ja rummunlyöjä Mikolka
markkinapaikkaa kierrellessään joutuneet myöskin Tiurin miesten
veneiden luo. Kun toiset päälliköt olivat täältä poissa, oli
venerannassa vain Kiviniemen Jaama ja Tiurin jousimiehiä. Nämä
rupesivat pajarin kuuluttajaa ja hänen rummunlyöjäänsä äänekkäästi
ivaamaan. Vanha Lari taatto irvistelee Pipinälle:

— Taitaa herrasi pajari pelätä, että unohdamme hänet ilman lahjuksia,
kun noin kovin hoputtaa!

Häneen yhtyy nuori jousimies Orma ja nauraa.

— Katsohan, Lari kuomaseni, eipä ole tuo pajarin linnavarustus
vieläkään aivan valmis. Vaikka me kävimme sen rakentamista
jouduttamassa, niin eivätpä mokomat näy sen pitemmälle päässeen!

— Mitenkä pääsisivät pitemmälle, kun tämän Pipinän pitää niin monta
virkaa hoitaa, selvittää Lari taatto. — Silloin solmuruoskaa heilutti,
nyt miekkosen jälleen täytyy kuuluttajana kulkea.

Pipinä Martiska katselee hämmästyneenä Lari taattoa ja tämän nuorta
toveria. Katselee tarkoin heitä molempia ja kun heidät tuntee, sanoo
uhkaavasti:

— Vai täältä lapasinkin teidät, kuomaseni, kyyhkyläiseni! No pidänpä
teidät muistissani ja pian kerron teistä herralleni pajarillekin.
Siihen asti näkemiin, veljet veikkoset!

— Näkemiin, pajarin kuuluttaja! huutaa Lari taatto hänen jälkeensä.
— Näkemiin ja varustauhan sukkelaan riistaveroa kantamaan. Jo alamme
me pian täältä sylikantamuksittain veronahkoja tuoda, tuokiossa
riista-aittasi täytämme hyvyydellä!

Kaikilla Tiurin puolen miehillä on jouset ja täydet nuoliviinet
mukanaan, niinkuin Suur-Tiuri oli heidän käskenyt tuomaan. Kun nyt
Pipinä kuuluttaja kieltää kaikkia Karjalan miehiä markkinapaikalla
aseita kantamasta, kyselevät muutamat nuoremmat jousimiehet Kiviniemen
Jäämältä:

— Jokohan meidän pitää jouset ja nuoliviinet veneiden pohjalle
piiloittaa?

Mutta Kiviniemen Karhu ärisee Pipinä kuuluttajan ja hänen
jousimiesjoukkonsa poismenoa katsellen:

— Vai noita meidän pitäisi pelätä, noita mokomia ja heidän herraansa
vierasta pajaria! Käkisalmi on vapaiden Karjalan miesten vanha
markkinapaikka ja kukaan ei ole täällä kieltänyt aseita kantamasta.

Näin rohkaisee Kiviniemen Jaama miehiään ja lähtee miekka vyölle
vyötettynä markkinapaikalle kiertelemään. Hänen esimerkkinsä
innostamina ottavat myös jousimiehet nuoliviinensä ja jousensa esille
ja niin lähtevät kaikki suurena joukkona härnäämään pajarin jousimiehiä
ja peitsenkantajia. Kun he tulevat sille paikalle, jossa on pajarin
riista-aitta, haastelee vanha Lari taatto puusta veistettyjä Novgorodin
karhuja osoitellen:

— Näettekös, veljet veikkoset, tässä ovat Novgorodin karhut. Meillä on
päällikkönä Kiviniemen Karhu, mutta tässä näette pajarin karhut. Kahden
vallan kuomat vastakkain, kumpaistakos me nyt rupeamme palvelemaan?

— Pois mokomat tuolta oven päältä karistakaa! ärisee Kiviniemen Jaama
kiukustuneena.

Monet nuoret jousimiehet rientävät kilvan hänen käskyään täyttämään,
mutta Lari taatto väliin ehättää, touhussaan haastelee:

— Malttakaahan, veljet veikkoset, antakaa niiden karhu kuomien
paikallaan kököttää! Kilpa-ammunnan me tässä järjestämme, tuolta
simasaksan pöytien luota näitä pajarin asettamia kummituksia
jousella tähtäämme. Se mies, joka parhaiten ampuu, saakoon ilmaisen
simakestityksen!

Lari taaton ehdottama kilpailu hyväksyttiin mieluisalla innostuksella.
Tuossa tuokiossa oli käynnissä ankara kilvoittelu, kuka saisi useamman
nuolen pajan karhuihin sattumaan. Pian lohkeilee näistä koristuksista
pala toisensa jälkeen terävien nuolten viiltämänä. Jokaista sattumaa
tervehditään riemuhuudoilla, kilvoituksen melu on houkutellut paikalle
myös ilveilijöitä, karhuntanssittajia ja muuta markkinaväkeä. On
joukossa pajarin asemiehiäkin, mutta Tiurin miehet eivät näistä
vähääkään välitä. Lari taatto heitä ivailee:

— No pajarin jousimiehet, kyyhkyläiset, kilvoitukseen käykää! Vai
pelkäättekö, mokomat, että me Tiurin miehet emme kykene simakestitystä
kustantamaan, jos teikäläiset pääsevät voittajiksi! Kas sitä ei teidän
huoli ollenkaan pelätä, on meillä pussosissa Tiurin hopeaa, joka on
yhtä hyvää jos ei vähän parempaakin kuin Novgorodin hopea!

Näin kerskaillen hän helistelee pajarin miesten nenän alla täysinäistä
hopeapussostaan, mutta nuori Orma häntä säestäen nauraa:

— Luuletkos sinä näillä miekkosilla hopeaa olevan simakestitykseen!
Etkös tiedä, että solmuruoskalla Pipinä Martiska näitä kestitsee,
Pipinä ja pajari itse vuoron perään. Siinä heidän hopeansa ja
kestityksensä, mutta me Tiurin miehet juomme nyt simaa. Minä ja Lari
taatto maksamme kaikkien puolesta, vaikka emme lienekään hävinneet
kilvoituksessa!

— Minäpä maksan kaikkien Tiurin jousimiesten puolesta! mörisee
Kiviniemen Karhu, joka kilvoitukseen innostuneena on jo istahtanut
simasaksan pöydän ääreen ja komentaa tämän tuomaan täysinäisiä
simasarvia.

— No jos sinä maksat, Kiviniemen isäntä, niin silloin pidän minä suuni
supussa ja pussoseni visusti piilossa, puhelee Orma.

— Hei, Kiviniemen isäntä kustantaa simakestityksen, Kiviniemen kuoma on
meidän mies! huutaa Lari taatto.

— Kiviniemen kuoma on meidän mies! Eläköön Kiviniemen kuoma! kertaavat
jousimiehet kuorossa.

Yleisen melun aikana ei ole kukaan huomannut, että linnasaarelta
tuovalla lauttasillalla liikkuu nyt pitkä ja monivärinen kulkue. On
sieltä, keskentekoisesta haukanpesästään lähtenyt markkinapaikalle
itse Käkisalmen pajari Boris Konstantininpoika. Paljon on hänellä
saattojoukkoa, on kulkueessa pitkiin kauhtanoihin puettuja Novgorodin
oikeauskoisen kirkon pappeja ja loistavapukuisia Novgorodin ruhtinaan
lähettejä, jotka ovat tulleet herransa käskystä markkinoilta kertyvää
ruhtinaan riistaviidennestä Novgorodiin noutamaan. Heilläkin on
mukanaan runsaasti jousimiehiä ja peitsenkantajia, ja niinpä nyt
pajaria seuraava asemiesten jono näyttääkin aivan loputtomalta.

Pajari itse on puettuna pitkään näädännahkakauhtanaan, jonka alta
välähtelee hopeakudoksinen kevyt haarniska. Samanlaisin hopeakudoksin
on koristettu hänen korkea pajarinlakkinsakin. Leveästä solkivyöstä
riippuu raskas pajarin vasara, kirvesvarren muotoisella, kullatulla
kädenpitimellä varustettu, toisesta päästään kiilamaisesti suippeneva
ase, jommoista vain oikeat ruhtinaan pajarit ja kaikkein ylhäisimmät
asepalvelijat saivat arvonsa tunnusmerkkinä kantaa.

Pajarin seurassa nähtiin myös hänen tyttärensä Irinja neito. Mutta jos
pajari itse on pukeutunut arvonsa mukaiseen vaatetukseen, niin hänen
itsepäinen tyttärensä on tälläkin kertaa puettu oman mielensä mukaan.
Hänen yllään on vain lyhyt hame, solkivyössä lyhyt miekka, olalla jousi
ja nuoliviini sekä päässään miesten kypäripäähine. Näin on hän puettu,
niinkuin olisi lähdössä haukalla metsästämään eikä astelisikaan isänsä,
kaikkien Karjalan miesten pajarin juhlakulkuetta koristamassa.

Pajarin edellä kulkee rummunlyöjä Mikolka ahkerasti rumpuansa päristäen
ja tämän kantapäillä astelee kuuluttaja Pipinä Martiska. Kun on
jouduttu lauttasillalta markkinakansan sekaan, huutaa Pipinä kuuluttaja
korkealla äänellä:

— Novgorodin oikeauskoinen kansa ja kaikki Karjalan miehet! Tässä
näette jalon Boris herran, Novgorodin viisaan ja mahtavan Ilja
ruhtinaan pajarin, joka on lähetetty kaikkia Karjalan miehiä
hallitsemaan. Päänne pajarin edessä paljastakaa, Karjalan miehet!
Päänne paljastakaa ja pajarin jalkain juureen maahan langetkaa. Mutta
jolla on miekka vyöllään, se miekkansa pajarin edessä riisukoon, sillä
niin on pajarin käsky, että ainoakaan Karjalan mies ei markkinapaikalla
saa asetta kantaa!

Näin kuuluttaja Pipinä ehtimiseen huutaa, näin kopea pajari
kansanjoukossa kulkee. Näin hän kulkee ja toiset hänen edessään
päänsä paljastavat, mutta toiset pakenevat hänen tieltään, aseitaan
piiloitella koettavat. Suuri hälinä pian täyttää koko markkinapaikan,
myös Tiurin jousimiehet, jotka ovat parhaillaan istuneet Kiviniemen
Jaaman ympärillä simakestejään pitämässä, joutuvat hämmingin valtaan.
Ei kukaan tiedä, mitä olisi tehtävä. Pitäisikö pajarille kuuluttajan
käskyn mukaan osoittaa alamaisuutta, pitäisikö aseensa pajarin jalkojen
juureen riisua.

Olipa sentään hälisevässä joukossa yksi mies, joka tiesi, mitä oli
tehtävä. Tämä mies oli uljas Tiurin Kalevi. Tahallaan hän asettuu
kopean pajarin tielle, ei päätään paljasta eikä riisu miekkaansa. Jo
silloin pajarin veri kuohahtaa, hän tarkastaa pitkävartaloista Tiurin
Kalevia kantapäästä kiireeseen asti ja hänelle karjaisee:

— Ken olet nulikka, miehiäsi vai ovatko korvasi kuurot, kun et
kuuluttajani käskyä tottele?

— Jos lienevät korvani kuurot kuuluttajasi käskyille. Tiurin linnasta
olen, vapaa Karjalan mies, en ole saapunut vierasta pajaria kumartamaan
markkinoille!

Kohahti äänet satapäisen joukon, kun nämä raudalle kalskahtavat sanat
kuultiin. Jo kohahti äänet, jo juoksee aseita kantavia Karjalan miehiä
Tiurin Kalevin ympärille. Väkevä Kiviniemen Karhu on parahiksi saanut
suuren simasarvensa tyhjennetyksi, nyt hän vyötään kohentaen mörähtelee
jousimiehilleen:

— Kas niin, pojat, nyt on juotu juomingit, maisteltu markkinasimat!
Ja nyt mennään pajarin miehiä pehmittämään! Joutukaahan nahjukset,
mokomat juoman latkijat! Tiurin Kalevi tuolla meitä odottaa, uljas
Haukka-Tiurimme!

Taisteluintoa puhisten hän vääntäikse pajarin edessä seisovan Tiurin
Kalevin viereen ja pajarille ärisee.

— Katselehan hiukan minuakin, kopea Novgorodin pajari! Sinä
karhukuvatuksesi ylennät vapaiden Karjalan miesten markkinapaikkaa
koristamaan. Mutta näetkös, minua myös Karhuksi nimitetään ja minä en
suvaitse sinun karhujasi, kyytiä annan mokomille!

Jo miekat huotristaan paljastuvat, jo helähtelevät teräsjänteet, kun
jousia vireeseen vedetään. Mutta kun pajari näki Karjalan miesten
vähälukuisuuden, niin vasaransa vyöstään sivalsi, se kohotettuna karjui
peitsimiehilleen:

— Maahan nuo pöyhistelijät masennamme! Kahleisiin kaikki panemme, jotka
aseensa pajarin edessä paljastavat!

Monin kerroin suurilukuisempi on pajarin joukko, kun se
taistelurintamaan leviää. Tuhon omaksi tuomitulta näytti Tiurin miesten
piskuinen parvi, uljaan Tiurin Kalevin ja Kiviniemen väkevän Karhun
johtama. Mutta pajarin jousi- ja peitsimiesten nopeaa toimintaa esti
markkinapaikalla tungeskeleva väenpaljous. On siinä kauppamiehiä, jotka
koettavat kiidättää turvaan tavara-arkkujaan. On karhuntanssittajia,
joiden pelästyneet hoidokit ovat riistäytyneet irralleen ja hyppelevät
nyt väkijoukossa ja myymäpöytien keskellä kuvaamatonta sekasortoa
aiheuttaen. Mahdoton oli kummankaan puolen miesten tässä tungoksessa
aloittaa jousella ampumista, sillä nuolet olisivat voineet yhtä hyvin
sattua omiin miehiin kuin vastustajiinkin.

Tämän huomatessaan pajari yllyttää miehiään käsirysyyn käymään. Kullan
kimaltavaa vasaraansa korkealla heiluttaen hän maahan kaadettujen
pöytien keskellä karjuu joukolleen:

— Mitä vitkastelette, arkailijat, mokoman joukon edessä! Maahan
tallatkaa! Murskaksi lyökää! Peitsellä sohikaa! Kas niin, iskekää
säälimättä! Vai pitäisikö teitä solmuruoskalla hoputtaa!

Jo on pajari saanut joukkonsa kiihoitetuksi, jo miekat ja peitset
kalskahtavat vastatusten. Mutta silloin rannasta päin alkaa kuulua
huutoja:

— Suur-Tiuri saapuu, hänelle tietä antakaa!

Kuin lähenevä kosken kohina tämä huuto paisuu ja jo taampana tiheä
kansanjoukko aukenee. Sieltä oli tulossa Tiurin miesten iäkäs johtaja,
kuulu Karjalan tietäjä ja heimovanhin. Yleisen hälinän aikana hän oli
jousimiehineen rantaan laskenut ja hitaasti hän nyt kulkee kansanjoukon
avaamaa kujannetta. Raskaat ovat askeleensa ja entistään kumarampaan
ovat hartiansa painuneet, hän kulkiessaan vanhan asemiehensä Kyyrön
olkapäähän nojaa. Perässä tulevat vanha Kekri Kumoinen, Unnunkosken
Pärtty Ronka, tämän naapuri Tauru ja monta muuta Vuoksen miesten
johtajaa.

Kovin on tällä kertaa sairas Tiurin tietäjävanhus, mutta vielä
sairaanakin hän on kaikkea muuta markkinakansaa päätään korkeampi.
Komea heimovanhimman viitta on hänen hartioillaan, soopelinnahkaviitta
kärpännahkareunuksineen ja ussakka kahta vaaksaa leveä viitan alta
välähtelee. Oli siihen ussakkaan kultaa ja hopeaa kudottu, leveä
linnunrata monikirjoin kirjoitettu. Mutta päässään oli Tiurin
tietäjällä tällä kertaa korkea vaskikypäri, hopeahelainen ja leveällä,
lähes olkapäille asti riippuvalla hopearengassuojuksella varustettu.

Näin hän hitaasti kulkee kansan avaamaa kujannetta ja jo vaikeni
hälinä sekasortoisen markkinajoukon. Vireeseen vedetyt jouset jäivät
laukaisematta, iskuun kohotetut miekat ja peitset painuivat itsestään
alas. Niin oli kuin olisi outo lumous kaikki lamannut, peloissaan
pajarin miehet taaksepäin vetäytyvät Tiurin tietäjän tieltä, monet
silmiään ristivät ja siunauksia höpisevät. Itse pajari hievahtamatta
seisoo paikallaan, mutta jo tunsi mahtinsa menneen tämän mahtajan
edessä. Näki hän Suur-Tiurin saattojoukon, taajan jousimiesmetsän, joka
näytti kuin loihtien maasta kohonneen.

Ei ollut Suur-Tiuri pajaria näkevinään. Ei ollut näkevinään, että
hänen ympärillään miehet pitelivät vireeseen vedettyjä jousia. Ei
ollut näkevinään pajarin miesten välkkyviä peitsiä ja sotakirveitä.
Hyvää markkinarauhaa hän toivottaa kaikille, Karjalan miesten johtajia
kädestä pitäen tervehtää.

— Kas onhan täällä jo Tiurin väkeäkin, omaa väkeä! haastelee hän. —
Ja Lahdenpohjan miehiä näen ja Kurkijoen miehiä! Vanhan Ritaniemen
Lylynkin näen, uljaan Ritaniemen Lylyn! Monelta haaralta olette tulleet
ja hyvät lienevät markkinaenteet olleet?

— Hyvätkö lienevät markkinaenteet vai huonot, outo oli täällä
markkinaleikki alkamassa.

Näin Ritaniemen vanha Lyly vakavasti virkahtaa ja häntä Päiväkiven
Kuisma säestää:

— Outo oli markkinaleikki alkamassa, niinkuin Ritaniemen isäntä sanoo.
Pajari meiltä vapailta Karjalan miehiltä alamaisuutta vaatii ja jo oli
tuosta miekanmittelö syntymässä, miekanmittelö ja jousenviuhke.

Suur-Tiuri katselee ympärilleen, hämärtäviä silmiään kädellä varjostaa.

— Vai semmoista täällä, pajari rakastaa markkinaleikkejä. Kas täälläpä
hänet näenkin, tämäkö mies pajari lienee? Niin ovat vanhat silmäni
hämärtyneet, läheltä pitää tulla sinua tunnustelemaan.

Hän hitain askelin kulkee pajarin luo, hänen kauhtanansa reunustaa
vapisevin sormin tunnustelee ja näin haastelee:

— Tottapa pajari lienet, vaikka ei ole varsin hyvää työtä vaatetuksesi.
Jalompia olen nähnyt pajareja pitkän elämäni varrella, vaatetukseltaan
uljaampia ja muutenkin jalompia pajareja. Yhdeksänkymmentäyhdeksän
vuotta olen elänyt ja monta olen nähnyt Novgorodin parhainten pajarien
polvea. Vaan tottapa sinä lienet halvimpia pajareja, kun en ole sinua
konsanaan ennen nähnyt. Kapea onkin vielä kauhtanasi lieve, kovin kapea
ja köyhästi koristettu, niin jos lienevät sinut tänne lähettäneet
Karjalan miesten riistaveroilla rikastumaan.

Näin Tiurin taatto häpäisee kopeata pajaria kaiken markkinakansan
kuullen. Lumottuina tuijottavat pajarin asemiehet tuota mahtajaa, tuota
pelättyä tietäjävanhusta eikä kenenkään mieleen juolahda kohottaa
asettaan häntä vastaan, hänen herjaavaa kieltään suistaakseen.
Lumottuna pajarin tytärkin katselee Tiurin vanhusta, vuoroin uljasta
Tiurin Kalevia ja vuoroin Tiurin vanhusta. Hyvin tajusi pajarin tytär,
että hänen kopea isänsä oli halpa tämän suuren vanhuksen rinnalla.
Vaikka Suur-Tiuri olisi yksinään, ilman asemiehiään saapunut, niin
varmaan hän olisi silloinkin säilynyt koskemattomana. Ja tuota vanhusta
oli hänen isänsä lähettänyt kuuluttajansa häpäisemään ja olipa hän
itsekin tuon vanhuksen valtaa uhmaillen lähtenyt Tiurin vesille. Niin
oli hän lähtenyt, mutta jo näki hän nyt, että heidän mahtinsa oli kovin
vähäinen tuota miestä nöyryyttämään.

Pajari itse vapisi raivosta Tiurin tietäjän edessä, mutta sanoja ei
hän saanut suustaan. Niin kumma tenho hänenkin röyhkeytensä lamasi.
Hän oli uskonut yllätyksellä masentavansa Tiurin miesten vastarinnan,
mutta nyt Tiurin miesten iäkäs johtaja masensikin hänet, masensi
hänet oman keskentekoisen linnavarustuksensa näkyvissä, julkisella
markkinapaikalla. Mitä mahtoi hän, kun kaikki hänen miehensä vapisivat
tämän vanhuksen edessä. Itsekin hän tunsi käsivartensa herpaantuvan,
kullanvälkkeinen pajarin vasara oli yhä hänen kädessään, mutta iskuun
ei hän saanut sitä kohotetuksi.

Suur-Tiuri hänelle edelleen haastaa.

— Kas näenhän sinulla pajarin vasaran, mutta panehan tuo jo vyöhösi,
mokoma lastenlelu. Kun täällä on markkinat, niin tottahan täällä lienee
myös markkinarauha. Mitäpä silloin rupesit vasaraasi heiluttamaan,
pajari!

Nyt pajari vasta ensimmäisen kerran tointuu lumouksestaan. Hän kivahtaa
hampaitaan kiristellen:

— Sinun miehesi täällä markkinarauhan rikkoivat Hyvin tuntenet tuon
nuoren nulikan, kysy häneltä kuka on syypää siihen, että täällä aseet
paljastettiin.

Kun pajari osoittaa Tiurin Kalevia, kysyy Suur-Tiuri:

— Miten on, Kalevi kaunoiseni, pajari sinua syyttää markkinarauhan
rikkomisesta?

— Jos lienen hänen markkinarauhansa rikkonut, sanoo Kalevi. —
Pajari minulta alamaisuutta vaati, hänen kärtsä kuuluttajansa käski
kaikkien Karjalan miesten päänsä paljastamaan pajarin edessä, päänsä
paljastamaan ja aseensa riisumaan pajarin jalkojen juureen. Minä en
päätäni paljastanut, en miekkaani riisunut. Siitä pajari raivostui ja
ryhtyi asemiehiään usuttamaan minun kimppuuni. Tuomitse itse, suuri
taattoni, minäkö olen pajarin markkinarauhan rikkonut vai pajari itsekö
on sen tehnyt.

— Sinä menettelit oikein, pojanpoikani, sanoo Suur-Tiuri. — Jos niin on
kuin sinä olet kertonut, niin itse on pajari rikkonut markkinarauhansa.

— Niin on kuin Kalevi sanoo! todistavat useat Karjalan miehet kuorossa.

— Vielä tuota epäiletkään! murisee Kiviniemen Jäämä. — Vielä tuota
mokomaa vierasta pajaria kuunteletkaan, Suur-Tiuri! Itsesikin on
pajarin kärtsä kuuluttaja häväissyt omassa linnassasi, meidät kaikki
on pajari häväissyt! Sanohan sinä ja sanokaa te muut, olemmeko me enää
vapaita Karjalan miehiä, jos tuota vielä sietäisimme?

— Pois pajari meidän keskuudestamme menköön! kuuluu uhkaavia huutoja
Tiurin miesten joukosta.

— Oikeassa on Kiviniemen Jaama, virkahtaa Suur-Tiuri, — oikeassa
on Jaama, kun sanoo pajarin jo meitä kaikkia tarpeeksi häväisseen.
Varkain on pajari tullut herransa, Novgorodin ruhtinaan nimessä meitä
hallitsemaan. Varkain on hän tullut keskuuteemme ja anastanut tämän
vanhan Karjalan miesten kauppapaikan omaksi elinsijakseen. Ja miten
on pajari ryhtynyt meitä hallitsemaan? Niin on hän ryhtynyt meitä
hallitsemaan kuin olisimme me vapaat Karjalan miehet hänen halpoja
orjiaan, joita hän saa sylkeä ja tallata oman mielensä mukaan.

— Niinpä siis käskekin jo meidän antaa hyvä kyyti tälle vieraalle
pajarille, huudahtaa Kiviniemen Karhu ja lähenee uhkaavasti pajaria. —
Mitäs me tässä liikoja kursailemme, kaikki jousimiehemme ovat halukkaat
peittoamaan näitä pajarin miehiä ja minä itse pidän tästä pajarista
hyvän huolen. Hän on ylentänyt karhukuvatuksensa tätä markkinapaikkaa
häpäisemään, mutta minuapa myös Karhuksi sanotaan enkä minä suvaitse
hänen karhujansa. Kyytiä annan mokomille ja kyytiä annan pajarille
itselleen!

Läheltä piti, ettei Kiviniemen kiukustunut isäntä jo iskenyt
karhunkäpäliään pajarin kaulukseen. Tiurin jousimiehetkin jo lähenevät
uhkaavasti pajarin miehiä, jotka neuvottomina alkavat peräytyä. Vanha
Lari taatto toisia innostaa ja kerskailee:

— Pajari miehineen tässä äsken pöyhisteli, mutta nyt näytämme me
heille! Kaikki heidät pehmitämme ja tuon linna varustuksen, mokoman
keskentekoisen haukanpesän, me poroksi poltamme! Eikös niin pojat,
poroksi pajarin linnavarustuksen panemme?

— Poroksi menköön pajarin haukanpesä! Poroksi pajarin linnavarustus!

Kohuna tämä huuto markkinapaikan täyttää. Jo on nyt toinen leikki
alkamassa kuin äsken, Tiurin miehet nyt voitonvarmoina valmistautuvat
pajarin väestä selvää tekemään. Mutta Suur-Tiuri hillitsee miestensä
kiihkoa ja jälleen haastaa:

— Antakaa olla pajarin väen rauhassa! Ja sinä, Kiviniemen isäntä, jätä
pajari rauhaan! Me olemme Novgorodin miesten kanssa ystävyysliitossa
ja me emme ensimmäisinä ryhdy rikkomaan tätä ystävyysliittoa! Tosin
tämä pajari, Novgorodin ruhtinaan käskyläinen, on jo antanut tarpeeksi
siihen aihetta, mutta me, vapaat Karjalan miehet, emme vieläkään ryhdy
väkivaltaan, niinkuin pajari äsken mieli ryhtyä. Antakaa siis olla
jousenne virittämättä, Tiurin miehet! Ja sinä Jaama, vanha ystäväni,
anna miekkasi olla huotrassaan!

Vastenmielisesti Tiurin jousimiehet tottelevat Suur-Tiurin sanoja.
Kiviniemen Karhu murisee tyytymättömänä:

— Jopa nyt turhia tässä kitsastelemaan! Olisi annettu pajarille ja
hänen miehilleen mitä ovat ansainneet, kyyti olisi mokomille annettu
Karjalan miesten keskuudesta.

Näin Kiviniemen isäntä murisee, mutta Suur-Tiuri ei ole hänen
tyytymättömiä sanojaan kuulevinaan, vaan jälleen kääntyy pajarin
puoleen ja tälle haastaa.

— Sinä näet, vieras pajari, että äsken aloittamasi markkinaleikki
voisi sinulle ja sinun miehillesi päättyä hyvin huonosti. Minä en
kuitenkaan ole tullut tänne markkinaleikkejä leikkimään, minä olen
tullut riistaveroista ja lahjoista haastelemaan. Sinun palvelijasi on
käynyt minua ja minun miehiäni luoksesi käskemässä, no hyvä, minä olen
noudattanut käskyäsi. Mutta tiedä, vieras pajari, minä en maksa sinulle
vaatimaasi riistaveroa enkä myöskään ole tuonut sinulle mitään hyviä
lahjoja. En ole tuonut sinulle näädännahkoja, en soopelinnahkoja enkä
tulirevonnahkoja, niinkuin palvelijasi käski tuomaan. Ja tokkopa nämä
toisetkaan Tiurin miehet lienevät sinulle mitään hyviä lahjoja tuoneet.
Vai onko ken pajarille lahjoja tuonut?

Tiurin miesten joukosta kuuluu naurua. Kiviniemen isäntä ärähtää:

— Vai lahjoja me mokomalle!

— Vaan ovatkos Laatokan puolen miehet pajarille lahjoja tuoneet? kysyy
Suur-Tiuri vanhan Ritaniemen Lylyn puoleen kääntyen.

— Me Kurkijoen ja Lahdenpohjan miehet olemme tehneet sinun käskysi
mukaan, Suur-Tiuri, ilmoittaa Ritaniemen Lyly. — Emme mekään tahdo
riistaveroilla ja lahjuksilla vierasta pajaria rikastuttaa, mutta on
täällä pajarin ystäviäkin, Laatokan täkäläisiä. Tuolla pajarin miesten
joukossa näkyvät piileskelevän Uuksun vanha Semi ja Syvärin miesten
heimovanhin Makari.

Kun Ritaniemen Lyly oli tämän ilmoittanut, puhkesi kuvaamaton melu
Tiurin miesten joukossa. Kuului huutoja:

— Kavaltajat! Petturit! Vieraan vallan ystävät! Pajarin kätyrit! Esiin
piilostaan astukoot!

Tiurin raivostuneet jousimiehet, Kiviniemen Karhu etunenässä, vetivät
piileskelijät esille. Syntyneessä kahakassa sateli iskuja myös pajarin
miehille, jotka koettivat auttaa ahdistettuja turvaan. Suur-Tiuri ja
vanha Kekri Kumoinen koettivat myös raivostuneita miehiä hillitä, mutta
heidänkään sanojaan ei tällä kertaa toteltu. Vanha Lari taatto kiskoi
monen toverin auttamana Uuksun miesten johtajaa rinnuksista, mutta
Syvärin miesten heimovanhin oli joutunut Kiviniemen Karhun väkeviin
käpäliin. Säälimättä hän rutisteli uhriaan ja ärisi hammasta purren:

— Kas tässä, Karjalan miehet, näette kavaltajan! Oli tämä mies aikanaan
meidän joukossamme, näitte hänet suuria sanoja haastelevana Karjalan
miesten yhteisissä neuvotteluissa, mutta kun tämä lurjus ei päässyt
Suur-Tiurin yläpuolelle, on hän sukunsa ja heimonsa pettänyt, mennyt
vieraan pajarin puolelle Karjalan miesten hautaa kaivamaan!

— Heitä hänet pois luotasi, Kiviniemen isäntä, käskee Suur-Tiuri
lujalla äänellä. — Heitä valapatto kavaltaja ystäviensä joukkoon, älä
saastuta hänestä rehellisiä käsiäsi!

— Jo heitänkin hänet! karjaisee Kiviniemen Karhu ja viskaa
puolitajuttomaksi rutistamansa Syvärin miesten heimovanhimman
kouristaan pajarin eteen.

— Kas siinä makaa, pajarin palvelija! Suutele hänen vaatteensa
lievettä, niinkuin kuuluit kerran Syvärin miesten käräjillä suudelleen!
Halaa hänen polviaan, ryömi ja matele maassa, vieraan pajarin koira!
Mutta toista kertaa älä enää tule rehellisten Karjalan miesten
joukkoon! Älä herrasi pajarin turvissakaan tule, sillä näethän, että
pajari ei kykene sinua suojelemaan!

Kesti hyvän aikaa, ennenkuin raju kiihtymys asettui ja Tiurin miesten
iäkäs johtaja sai äänensä kuuluviin. Silloin hän puhui pajarille:

— Sinä näet, pajari, että tällä puolen Laatokan ei sinulla ole
ystäviä! Varkain olet tullut meidän joukkoomme, varkain olet anastanut
itsellesi tuon Laatokan miesten rappeutuneen linnavarustuksen ja
sitä asuinsijanasi pitäen olet mielinyt tämänkin puolen miehistä
tehdä ruhtinaasi orjia, niinkuin olet Laatokan täkäläisistä tehnyt.
Mutta täällä elää vielä vapaita Karjalan miehiä. Me voisimme sinut
ja sinun miehesi tällä hetkellä tuhota ja maan tasalle voisimme
tuon keskentekoisen haukanpesäsi tasoittaa. Sitä emme kuitenkaan
vielä tee, sillä me olemme vanhastaan ystävyysliitossa Novgorodin
ruhtinasten kanssa. Minun isäni sen ystävyysliiton solmisi jalon ja
viisaan Aleksanteri ruhtinaan kanssa ja minä itse, kaikkien Tiurin
ja Laatokan miesten puolesta, olen saman ystävyysliiton uudistanut.
Minulla on Tiurin linnassa tallella pergamenttikäärö, johon on siitä
asiasta riimukoukerot kirjoitettu ja sinun herrasi Ilja ruhtinaskin
varmaan tietää sen sopimuskirjan olemassaolon. Siinä sanotaan, että
mitään riistaveroa ei Karjalan vapaiden miesten tarvitse Novgorodin
ruhtinaille suorittaa, ystävyyslahjoja he vain hyville ruhtinaille
lähettäkööt, mutta silloin tuokoot myös ruhtinaiden lähettämät pajarit
samanlaisia ystävyyslahjoja Karjalan vapaiden miesten heimovanhimmalle.
Me olemme aikanaan ystävyyslahjamme Ilja ruhtinaalle lähettäneet,
mutta hän ei ole minulle, Tiurin miesten johtajalle, mitään lahjoja
lähettänyt. Hän on lähettänyt tänne meidän luoksemme vain sinut, kopean
pajarinsa, omaa nimeään häpäisemään. Vanha ystävyyssopimuksemme sinua
suojelkoon, mutta mistään asiasta me Tiurin miehet emme tahdo sinun
kanssasi neuvotella. Jos herrasi ruhtinas haluaa neuvotella, niin
lähettäköön oman miehensä Tiurin suurille elonajan heimokäräjille.
Mutta viisaamman pajarin lähettäköön luoksemme! Nämä ovat minun sanani
sinulle ja nyt mene tiehesi täältä kaikkine miehinesi, mene tuonne
haukanpesääsi! Mutta tällä Karjalan miesten vanhalla markkinapaikalla
ei kenenkään tarvitse sinulle ja sinun kärtsäkoirillesi riistaveroa
suorittaa! Tiurin nuoret jousimiehet, maahan repikää pajarin
veropöydät, tulella pajarin riista-aitta polttakaa! Mutta joilla on
riistaa mukanaan, he tehkööt hyvässä rauhassa vaihtokauppaa Novgorodin
kauppamiesten kanssa! Sinä pojanpoikani, Kalevi kaunoiseni ja te
muut Tiurin miesten johtajat, te huolehtikaa siitä, että kukaan ei
markkinarauhaa häiritse!

Kun Suur-Tiuri oli tämän sanonut, tunsi hän itsensä kovin väsyneeksi.
Vanhan asemiehensä Kyyrön ja vanhan Kekri Kumoisen saattamana hän lähti
veneidensä luo levähtämään. Monet muutkin Tiurin ja Laatokan miehet
sinne menivät, ja kaikki ylistivät Suur-Tiurin viisaita ja voimakkaita
sanoja, jotka hän oli puhunut pöyhkeälle pajarille.

Mutta markkinapaikalle jäivät nuori Kalevi ja Kiviniemen isäntä sekä
muutamia muita jousimiesten johtajia. Rivakasti jousimiehet täyttivät
Suur-Tiurin käskyn, hajoittivat maahan pajarin veropöydän, jonka Pipinä
kuuluttaja ja rummunlyöjä Mikolka olivat valmiiksi varustaneet. Pajarin
riista-aitan polttaminen jätettiin kuitenkin markkinoiden loppuun,
sillä siitä lentelevät kipinät olisivat voineet aiheuttaa paljon
muuta hävitystä myymäpöytiä, telttoja ja kojuja täyteen ahdetulla
markkinapaikalla.

Kun maahan asti nöyryytetty pajari miehineen oli mennyt linnaansa,
jäi pajarin tytär vielä markkinapaikalle. Ketään pajarin väestä ei
jäänyt hänen seuraansa, yksinään hän harhaili Tiurin vanhuksen voitosta
riemuitsevan markkinakansan joukossa. Hänenkin jälkeensä singottiin
ivasanoja, mutta ei ylpeä pajarin tytär ollut niitä kuulevinaan. Muuta
liikkui hänen mielessään, hän muisteli äsken näkemäänsä ja kuulemaansa,
muisteli Tiurin vanhuksen voimakkaita sanoja, muisteli nuoren Tiurin
urhon pelotonta esiintymistä isänsä edessä. Vihasiko hän näitä miehiä
vai ihaili? Vihata hänen olisi heitä pitänyt, tietysti vihata, sillä
hepä juuri olivat hänen isänsä nöyryyttäneet. Eikä pajarin tytär
kuitenkaan voinut näitä miehiä vihata, vaan syvää ihailua hän tunsi
heitä kohtaan. Koko elämänsä ajan hän oli nähnyt vain nöyriä, isänsä
solmuruoskaa pelkääviä miehiä, lahjoja tuovia miehiä orjamaista
liehittelyä, mutta nämä Tiurin miehet olivat toista maata. Nämä miehet
olivat pelottomia ja ylpeitä, ah jospa hän olisi nähnyt vielä vaikka
vilahduksenkin Tiurin nuoresta urhosta.

Vähän myöhemmin pajarin tytär kohtasi markkinakansan joukossa vanhat
tuttavansa Lari taaton ja tämän toverin nuoren jousimies Orman. Muitta
mutkitta Lari taatto lyöttäytyi pajarin tyttären seuraan ja alkoi
haastella:

— No pajarin tytär, kaunis kyyhkyläiseni, täälläpä jälleen tavattiin!
Viimein kun täällä liikuskelimme tämän Orma poikaseni kera, piti olla
vähän vieraita olevinaan, mutta näetkös, solmuruoska on solmuruoska.
Kukapa tuota herkkua tahallaan maistaisi! Kiitos vain sinulle,
pajarin tytär, kun et jättänyt silloin meitä Pipinä kuuluttajan
suomittaviksi! Usko pois, pajarin tytär, me muistamme sen palveluksen,
minä ja tämä nuori Orma, ikuisesti muistamme. Jos niinkuin tarvitset
rehellisten miesten palvelusta tuolla kirotussa haukanpesässä. No,
no, älä pane pahaksesi, mutta niin tuota keskentekoista rähjää kaikki
meikäläiset nimittävät. Niin, jos niinkuin sattuisit rehellisiä miehiä
tarvitsemaan, niin sana vain meille lähetä, pajarin tytär. Sinua kyllä
autamme, mutta isästäsi pajarista älä mitään virka! Äläkä liioin tuosta
Pipinä lurjuksesta, hänet vielä kerran pehmitämme. Mutta sinuun emme
pikkusormellakaan kajoa, sillä Kalevi kaunoisemmekin sinua suojelee.

Näin Lari taatto lörpöttelee herkeämättä. Pajarin tytär tunsi veren
poskilleen kohoavan hänen viimeiset sanansa kuullessaan. Oliko
siis Tiurin nuori urho nämä miehet lähettänyt hänen seuraansa,
häntä suojelemaan. Hän aikoi jo harmia ja suuttumusta teeskennellen
tiuskaista, että saivat mokomat suojelijat mennä menojaan. Mutta
silloinpa juuri kansanjoukosta kuului ivallinen huudahdus:

— Katsokaahan pajarin sikiötä! Emmekös lähetä häntä tuonne isänsä
kirottuun pesään, mitä hänellä on täällä tekemistä!

Jo alkaa pajarin tyttären ympärille keräytyä kiukustuneita jousimiehiä.
Uhkauksia satelee hänelle, mutta silloin Lari taatto kimmastuneena
miesjoukolle ärjyy:

— Kuka täällä pajarin tytärtä uhkailee? Olettekos te miehiä, mokomat,
yksinäisen naisen kimppuun kävisitte! Mutta minäpä sanon teille, että
pajarin tytär ei olekaan yksinään. Minä sen miekkosen pehmitän, joka
pajarin tytärtä mielii ahdistaa!

— Kukas sinä olet, ukko rähjä, pajarin tyttären suojelija?

— Kas tästä saat! Ja tästä vielä lisää, ukko rähjän kourista! Vieläkös
kuka sanoo minua ukko rähjäksi?

Ivailija oli lentänyt pitkän matkan päähän Lari taaton peloittavien
nyrkiniskujen tavoittamana. Toiset väistyivät nopeasti hänen käsiensä
ulottuvilta, mutta Lari taatto heille vielä tuohtuneena kivahtelee:

— Olen kuin olenkin minä pajarin tyttären suojelija, vaikka lienenkin
Tiurin Kalevin rehellinen jousimies. Mutta onpa pajarin tytärkin minua
kerran suojellut Pipinä voudin solmuruoskalta eikä Lari taatto koskaan
sellaista palvelusta unohda! Ja jos haastaisin teille kaiken, niin
saisitte tietää, että on muitakin, jotka pajarin tytärtä suojelevat.
Mutta mitäpä mokomille kaikkea menisin puhumaan! Kas niin, pajarin
tytär, astele vain edelleen. Jo näkyvät nyt meille hyvällä suosiolla
tietä antavan.

Näin Lari taatto miehekkäästi suojeli pajarin tytärtä. Kun tämä vihdoin
huojuvaa lauttasiltaa myöten meni isänsä linnavarustukseen, pysähtyi
hän vielä monesti kulussaan ja silmäili virtaa ylöspäin. Sieltä
näkyivät kaukaa virran mutkasta kotiinlähtöä tekevät Tiurin miesten
veneet. Siellä oli Tiurin miesten iäkäs johtaja ja siellä varmaan oli
oman veneensä lähtöä valmistamassa myös Tiurin nuori urho, joka oli
hänen ja hänen isänsä leppymätön vihollinen.

Ah, miten orvoksi tunsikaan nyt olonsa kopea pajarin tytär. Miten
orvoksi ja yksinäiseksi! Mutta tuolla tekivät kotiinlähtöä vapaat
Karjalan miehet, jotka olivat hänen isänsä ruoskamahdin maahan asti
nöyryyttäneet ja masentaneet. Miksi ei hänkin ollut syntynyt maailmaan
noiden vapaiden ja ylpeiden miesten luona? Miksi oli hän vihatun
pajarin heimoa?

Näin pajarin tytär katkerana omaa kohtaloaan ajattelee. Mutta hänen
isänsä synkeitä kostonajatuksia Tiurin miesten päänmenoksi hautoo.

Näin päättyivät pajarin laihat riistamarkkinat. Mutta kotiin mennessään
Tiurin miehet aavistivat, että nyt oli pian alkava taistelu Karjalan
kohtalosta.




IX Luku.

TIURIN HAUKKA LENTÄÄ SATIMEEN.


Kun Novgorodin Ilja ruhtinas oli saanut tiedon Tiurin miesten
röyhkeydestä ja pajarin riistamarkkinain epäonnistumisesta, lähetti
hän viipymättä Käkisalmeen uusia linnanrakentajia ja suuren joukon
uusia jousimiehiä. Ei ollut Karjalan miehillä enää Novgorodissa ystäviä
tai jos lienee ollutkin, niin nämä ystävät eivät mitään mahtaneet.
Ruhtinaan neuvonantajina oli vain kopeita ja häikäilemättömiä pajareja,
jotka neuvoivat häntä sotaan Tiurin miehiä vastaan.

Käkisalmeen lähetettyjen uusien jousimiesten päällikkönä oli pajari
Sergei Vasilinpoika. Monet muutkin ruhtinaan pajarit olisivat
mielellään lähteneet, sillä Tiurin miesten suurista hopea-aarteista
tiedettiin Novgorodissa kertoa jos miten paljon tarinoita. Kenpä ei
olisi halukkaasti lähtenyt noita hopea-aarteita itselleen ryöstämään.
Pajari Sergei oli kuitenkin muita paremmassa maineessa. Hän oli
viimeksi ollut syrjäänien nostamaa kapinaa kukistamassa ja osoittanut
siellä sekä häikäilemätöntä rohkeutta että säälimättömyyttä. Hän oli
kaikin puolin ruhtinaan mieleinen mies ja hänetpä nyt pajari Boris sai
apulaisekseen Tiurin miehiä nujertamaan.

Kun apujoukot olivat saapuneet, alkoi Käkisalmessa kuumeinen työ.
Nyt ei linnanrakentajia säästetty, ei säästetty Novgorodista tuotuja
kivenmuuraajia, vielä vähemmän säästettiin pakolla työhön haalittuja
Karjalan miehiä. Solmuruoska läjähteli työmaalla herkeämättä, välistä
rautaisilla kahleillakin raskaan työn näännyttämiä miehiä kuritettiin.
Pipinä vouti riehui kuin mieletön kalliolouhoksilla ja yhtä
mielettömänä riehui pajari Boris itse muurinrakentajien joukossa. Mutta
kaikkein paras mestari linnanrakentajia kiusaamaan oli kierosilmäinen
Mikolka, pajarin rummunlyöjä. Vaikka koetti tehdä hänen mielensä
mukaan, ei silloinkaan säästynyt hänen solmuruoskaltaan.

Mutta kiihkomielinen pajari Sergei ei malttanut odottaa
linnavarustuksen valmistumista. Hänen mielensä paloi Tiurin miesten
suuria hopea-aarteita ryöstämään ja niin ryhtyi hän heti Käkisalmeen
tultuaan tekemään hävitysretkiä Karjalan miesten asuma-aloille. Hän
ryösti ja poltti monta Tiurin miesten taloa, anasti paljon karjaa ja
vei monta ihmistä vangikseen. Kun hän suurine jousimiesjoukkoineen
oli jo monessa kahakassa voittanut Tiurin miesten pienemmät
jousimiesjoukot, paisui hänen uhkamielinen rohkeutensa niin suuresti,
että hän alkoi jo suunnitella hyökkäystä itseään Tiurin miesten linnaa
vastaan.

Ei pajari Sergei kuitenkaan sinne asti ennättänyt. Unnunkoskella hän
joutui taisteluun Pärtty Rongan jousimiesjoukon kanssa ja siinäkin oli
pajari Sergeille jo tarpeeksi. Kuumassa ottelussa tuli hänen joukkonsa
perinpohjin lyödyksi, monta hänen parasta jousimiestään surmattiin,
toiset pääsivät nopeakulkuisilla veneillään hädintuskin pakenemaan.
Itse pajari Sergei koetti viimeiseen asti miestensä taisteluintoa
kiihoittaa, mutta kun hän oli saanut tarkoin tähdätystä teräsnuolesta
syvän haavan rintahaarniskansa olkataitteen kohdalle, ei hän enää
kyennyt miestensä pakoa hillitsemään. Verta vuotavana hän itsekin
tempautui pakenijain mukaan ja veneeseen päästyään hän käski miesten
soutaa viivyttelemättä Käkisalmea kohti.

Tässä taistelussa oli myös Päiväkiven Yrjänä Kuisma pienoisen
jousimiesjoukon kanssa Unnunkosken miehiä avustamassa. Kun Karjalan
miesten voitosta oli lennätetty tieto Tiurin linnaan, olisivat monet
maltittomat Tiurin miehet jälleen tahtoneet viipymättä hyökätä pajarin
keskentekoista linnavarustusta hävittämään. Suur-Tiuri ei kuitenkaan
tätä sallinut, vaan oli sitä mieltä, että ensin piti Tiurin suurilla
heimokäräjillä tehdä päätös vieraan pajarin karkoittamisesta.
Näitä käräjiä oli siis nyt kaikkien tarmokkaasti valmistettava.
Tiurin miesten piti mennä pajarin ahdistamien Laatokan miesten luo
käräjäkutsua viemään ja epäröiviä rohkaisemaan.

Ei kiihkeä pajari Sergeikään Unnunkoskella kärsimänsä tappion jälkeen
enää uskaltanut Tiurin miesten linnan lähistölle yrittää. Ei ollut
muuta neuvoa kuin odottaa Käkisalmen linnavarustuksen valmistumista ja
vieläkin lisäväkeä Novgorodista. Tällä välin jatkui taistelu pienoisten
jousimiesparvien kahakoimisena.

Tiurin miehet retkeilivät rohkeasti kaikkialla Laatokan miesten
keskuudessa ja pajarin väki koetti parhaansa mukaan näitä retkeilijöitä
ahdistaa.

Rohkeammin kuin kukaan toinen Tiurin mies liikuskeli Tiurin Kalevi.
Useimmiten oli hänellä vain muutamia jousimiehiä mukanaan, peloton
Lari taatto ja pari kolme nuorempaa miestä. Näiden kera hän Laatokan
miehiä sotajalalle nostatti, ilmestyi usein sinne, missä pajarin väkeä
oli vasta äsken vieraillut, puhui voimakkaita sanoja vieraan pajarin
karkoittamisesta. Vanhoja miehiä ja sukujen johtajia hän innosti Tiurin
käräjille lähtemään, nuoret miehet hän liitti omaan jousimiesjoukkoonsa
ja lähetteli heitä saloteitä Tiurin linnaan pyrkimään, jos ei ketä
sillä kertaa ottanut mukaansa.

Jo hyvän aikaa oli Tiurin Kalevi näin rohkeasti Laatokan miesten
keskuudessa retkeillyt. Pajari Sergei ja Pipinä kuuluttaja ajoivat
häntä väsymättä takaa ja onnistuipa heidän vihdoin virittää ovela ansa
Tiurin Haukalle. Tämä oli uskaltautunut lähtemään kauas Taipaleen
miesten luo, jossa pajarin väkeä vilisi yhtenään! Siellä oli pajari
Sergei nytkin vaanimassa ja yllätti Tiurin Kalevin, kun tämä juuri
oli puhumassa kokoontuneille Karjalan miehille. Monet Tiurin Kalevin
miehistä olivat menneet Suvannon järven takana olevia Metsäpirtin
miehiä koolle kutsumaan. Siellä oli Lari taatto ja tämän uskollinen
toveri Orma, Tiurin Kalevin ympärillä oli vain muutamia tottumattomia
jousimiehiä, jotka vasta muutama päivä sitä ennen olivat liittyneet
hänen joukkoonsa. Näine miehineen hän kuitenkin asettui pajari Sergein
väkeä vastaan ja lähti taistellen vetäytymään Suvannon rantaan, jossa
olivat hänen veneensä ja jonne hän pian odotti Lari taaton matkaltaan
palaavan. Ovela Pipinä kuuluttaja ja kierosilmäinen Mikolka olivat
kuitenkin takaapäin hiipineet venerantaan ja irroittaneet siellä kaikki
Tiurin miesten veneet tuulen vietäviksi.

Kun Tiurin Kalevi huomasi veneensä anastetuiksi, hyökkäsi hän rohkeasti
pajari Sergein väkeä vastaan ja huusi kuuluvalla äänellä:

— Salakyttänäkös kuljet, pajarin uusi asemies?

Nämä Tiurin Kalevin sanat kovin loukkasivat pöyhkeätä pajari Sergeitä.
Hän vastaan huusi:

— En ole kenenkään asemies, itse pajari olen enkä salakyttänä kulje!

— Niinpä siis käske jousimiestesi syrjään menemään, me mies miestä
vastaan taistelkaamme!

— Sinäpä sen sanoit, me mies miestä vastaan taistelkaamme! huusi pajari
Sergei, joka oli Novgorodin miesten kesken kuulu väkevyydestään. Hänen
olkahaavansa oli kyllä vielä hiukan kipeä, mutta siitä välittämättä
hän rohkeasti antautui taisteluun ja uskoi helposti voittavansa Tiurin
Kalevin.

Oli siinä korkea ja tasainen rantaäyräs ja siinäpä he nyt iskivät
yhteen. Mutta eivät miekat monta kertaa ennättäneet yhteen kalskahtaa,
kun pajari sai Tiurin Kalevin miekasta niin väkevän iskun, että
kyynärpään suojustimensa katkesi ja miekka viilsi syvän haavan hänen
suojattomaan käsivarteensa. Pajarin miekka putosi maahan, Tiurin Kalevi
polki sen päälle jalkansa ja huusi:

— Antaudu jo, vieras pajari, sinä olet aseesi menettänyt ja pian
henkesikin menetät, jos jatketaan taistelua!

— En vielä antaudu! huusi pajari hampaitaan kiristellen ja tempasi
vasemmalla kädellään vyöstään pajarinvasaran. Hän oli varsin taitava
silläkin taistelemaan ja silläpä hän nyt alkoi torjua tiheään satelevia
Tiurin Kalevin iskuja. Pian olisi kai kuitenkin pajarin vastarinta
päättynyt, mutta viuhahtipa nyt ilmassa taampaa ammuttu teräsnuoli,
viuhahti ja iski syvälle Tiurin Kalevin hartialihoihin. Mikolka
rummunlyöjä, Boris pajarin kierosilmäinen salakyttä, oli tämän nuolen
piilopaikastaan ampunut, kun näki pajari Sergein ahdinkoon joutuneen.

Tiurin Kalevi horjahti takaapäin ammutun nuolen tavoittamana, horjahti
ja jo polvilleen vaipui. Hyvin näki pajari Sergei kierosilmän Mikolkan
tekemän vääryyden, mutta ei ollut siitä tietääkseen, ahdisti vain
entistä kiihkeämmin vaikeasti haavoittunutta Tiurin urhoa. Jo mieli
hän antaa musertavan iskun raskaalla pajarinvasarallaan, mutta silloin
Tiurin Kalevi jälleen jaloilleen karkasi ja huusi:

— Ei sinusta näy olevan mies miestä vastaan taistelijaksi! Miehesi
herjat salakyttinä pensastoissa hiipivät, kähisevinä kyinä kulkevat.
Sieltä surmannuoliaan ampuvat.

Näin hän huusi, mutta pajari Sergei hänelle nauroi röyhkeästi:

— Samapa -tuo miten sinut tuhoan, Tiurin velhojen sikiön! Hei mieheni,
päälle käykää, hänet nujertakaa! Kas niin, iskekää häntä säälimättä,
velhon sikiötä, mitä hänestä säästämään!

Vielä hetkisen taisteli verenvuodosta uupunut Tiurin Kalevi. Vielä
kaatoi miekallaan kaksi pajarin miestä, mutta hänen tottumattomat
miehensä olivat paenneet ja yksinään jääneenä hän vihdoin sortui monen
iskun kolhimana. Pajarin miehet riistivät hänen miekkansa ja sitoivat
hänen kätensä, kun hän vielä maassa maatenkin teki vastarintaa.

Epärehellisyydellä oli pajari Sergei hänet voittanut, mutta eipä hän
paljon tuosta välittänyt, millä tavoin oli voittonsa saavuttanut. Omia
vertavuotavia haavojaan pidellen hän kehuu miehilleen:

— Jopa saimmekin oivan saaliin, itsensä Tiurin tietäjän sikiön
tavoitimme! Ihastuupa nyt totisesti pajari Boris, kun tämän Tiurin
ilveksen penikan hänelle viemme!

— Tiurin Haukaksi häntä omat miehensä nimittävät, oikaisee kierosilmä
Mikolka hyvillä mielin irvistäen.

— No samapa tuo, olkoon sitten haukan poikanen! nauraa pajari raakaa
nauruaan. — Mutta sitokaahan hänet kyllin lujasti, mene tiedä jos
yrittelee vielä siipiään pyristelemään. Olikin tuo lurjus aika poika
puremaan, mutta jopa on nyt meidän vallassamme. Jo nyt Boris pajarin
luo lähtekäämme kiiruhtamaan, hänelle oivaa saalistamme näyttämään!

Kun vanha Lari taatto hetkisen kuluttua ennätti taistelupaikalle, oli
pajari Sergei miehineen ja saaliineen mennyt tiehensä. Muuan vanha
kylän mies kertoi hänelle taistelun kulun ja Tiurin Kalevin vangiksi
joutumisen. Itki vanha Lari taatto, itki surusta ja enemmän raivosta
itki, kun oli matkallaan liian kauan viivytellyt. Mutta mitäpä auttoi
vanhan urhon itku ja mitä auttoi nuorten, Tiurin Kalevin suojaksi
jääneiden jousimiesten kovistelu. Eivät nämä nuoret nulikat muuta
voineet kuin noloina tunnustaa, että olivat pakoon pötkineet, kun
näkivät pajarin miesten joukolla ryhtyvän ahdistamaan Tiurin urhoa.

Takaa-ajo oli hyödytön, sillä pajari miehineen oli kiiruhtanut Laatokan
rantaan. Siellä olivat hänen sotapurtensa ja luultavasti oli hän jo
ennättänyt niiden turviin. Siellä hän keinui vankineen Lari taaton
saavuttamattomissa, keinui Laatokan laineilla kiidättäen riemun viestiä
Käkisalmen pajarille.

Mutta murheen viesti heidän oli vietävä Tiurin linnaan. Jo siellä
nyt sortuisi suruun vanha Karjalan tietäjä, kun saisi tietää uljaan
pojanpoikansa, Tiurin miesten toivon joutuneen vieraan pajarin
vangiksi. Jo sortuisi suruun suuri vanhus ja yhtä syvästi muutkin
Tiurin urhot surisivat Tiurin Kalevin katoamista. Itkisi myös armas
äiti poikoansa, itkisi Imandra äiti ja itkisi nuori Helinä neito.

Ah, miten raskas oli heidän vietävä surusanoma Tiurin linnaan.

       *       *       *       *       *

Koko yön pajari Sergein sotapurret soutivat levähtämättä, ja kun aamun
aurinko nousi, niin jo perille ennättivät, lauttasillan päähän laskivat
valkamaan.

Matkalla oli Tiurin Kalevi verenvuodosta mennyt tajuttomaksi, mutta
eipä sittenkään hänen siteitään irroitettu. Niine hyvineen, verta
vuotavat haavat avoimina, pajarin miehet hänet veneestä nostivat
peitsenvarsista kyhätyille paareille ja niin lähtivät häntä
lauttasillan yli linnasaarelle kantamaan.

Tulipa silloin heitä vastaan pajarin tytär, ylpeä Irinja neito. Hän oli
mielinyt lähteä aamuvarhain metsään samoilemaan, mutta kun näki pajari
Sergein miesten raskaita kantopaareja veneestä maihin tuovan, niin
lauttasillan päähän pysähtyi ja tiedusteli:

— No, pajari Sergei, jokos parhaan miehistäsi Tiurin tietäjien
noidannuoli tavoitti?

— Eipäs olekaan nuoli meidän miestä tavoittanut! sanoo pajari Sergei
kerskaillen. — Tokko arvannetkaan, ihana Irinja neito, kuka on kuulu
urho paareillamme?

— Enpä tuosta paljon välitä, kuka lieneekin paareillanne, sanoo pajarin
tytär, mutta pysähtyy kuitenkin paarien ohi kulkiessa katsomaan. Pajari
Sergei hänelle kohotti paareja kattavan vaatteen lievettä ja haasteli
mielistellen:

— Jospa kuitenkin vähän välittänet, ihana aurinkoiseni! Jos kuitenkin
hiukan ilostunet, kaunis pajarin tytär, kun saat tietää kuka on tämä
saaliini!

Hätkähti pajarin tytär, kun näki kuka paareilla lepäsi. Kovin
hätkähti ja valkeiksi valahtivat poskensa. Mutta eipä tuota huomannut
saaliistaan riemuitseva Sergei, hän edelleen kerskailee pajarin tytärtä
mielistellen:

— Jo tavoitimme hänet, Tiurin Haukkasen, kalliin kultalintusen!
Tasapäässä taistelussa voitimme hänen jousimiehensä, mutta omin käsin
hänet itsensä maahan sorrin, säilän hänen kädestään löin, hänet otin
vangiksi! Sitkeästi hän teki vastarintaa, mutta mikäpä auttoi, kun oli
aseensa menettänyt ja kun häntä vielä kolhaisin pajarinvasarallani. Jo
silloin kätensä herposivat ja mieheni hänet sitoivat.

Näin pajari Sergei kerskailee, mutta Irinja neito katselee paareilla
makaavan Tiurin urhon sidottuja käsiä, sormin hivelee hänen poskeaan.
Kun hän kohotti katseensa pajariin, niin ylenkatse välähti silmissään,
mutta itsensä hilliten hän virkahtaa vain kylmästi:

— Hyvinpä ovatkin miehesi hänen kätensä sitoneet. Lienee ollut Tiurin
mies väkevä taistelemaan? Ja mitäpä näen: hartioistakin on häneltä
verta vuotanut. Eiväthän vain urhosi utalat liene häntä takaapäin
tavoittaneet nuolillaan, piilopaikasta ampuneet? Vai pakoonko yritti
Tiurin mies?

Viiltävä iva soinnahti pajarin tyttären sanoista, mutta Mikolka herja
virnisteli hyvillään. Pajari Sergei siihen sijaan, valheistaan kiinni
joutuneena, hiukan hämmentyy sanoissaan, mutta sitten röyhkeästi
nauraen haastaa:

— Minkäs mahdoimme, kun oli niin sitkeä taistelemaan, mokoma velhon
sikiö. Minä häntä edestä päin peittosin, mutta kun ei mielinyt
kepertyä, niin tämä Mikolka takaapäin vähän auttoi, nuolen ampui.

Irinja neito on koko ajan tarkastellut paareilla makaavan urhon
haavoja. Nyt hän ottaa vyöstään metsästysveitsen ja sivaltaa sillä
hänen käsiensä siteet poikki. Pajarin miehet säikähtävät, urhot uljaat,
mutta Irinja neito heille nauraa ivallisesti ja pajaria kylmästi neuvoo:

— Elävänä pajari isäni tahtoo tämän kultalintusen käsiinsä, jotta voisi
miettiä hänelle mieleisensä rangaistuksen. Niinpä siis toimita hänet
sukkelaan linnan vankikellariin ja siellä vanha haukankesyttäjä Mishka,
taitava haavuri, häntä hoidelkoon. Mutta kun tämä on tehty, niin sitten
jo nopeasti kiiruhda asehuoneeseen ilmoittamaan isälle vangistasi.

Hetkinen tämän jälkeen haukankesyttäjä Mishka jo hoiteli Tiurin Kalevin
haavoja linnan vankikellarissa. Pajarin tytär seisoi hänen vierellään
ja tiedusteli, vieläkö vangista tulisi eläjää. Mishka vanhus hieroo
vangin kangistuneita jäseniä ja välistä hänen valtimoaan tunnustelee.
Sitä tehdessään hän mutisee puoliääneen:

— Jopa kolhivat, jopa kolhivat kovin Tiurin miestä. Silloin viipymättä
olisi hänen haavansa pitänyt sitoa, mutta jos kuitenkin pakeneva
elämä vielä säätänee vangituksi. Mutta kahleita älä käske, pajarin
tytär, hänen käsiinsä ja jalkoihinsa nyt panemaan. Jos kahleihin hänet
panemme, niin silloin ei vanha Mishka mistään mene takaamaan.

— Rauhoitu, Mishka kuomaseni, häntä hoida niinkuin hyväksi näet.
Pääasia on, että hän jääpi elämään, jotta voimme hänelle keksiä
mieleisemme rangaistuksen.

Näin haastellen pajarin tytär ohimennen tarkastelee vankikomeron
seiniä, niitä lyhyen metsästysmiekkansa kahvalla koputtelee. Mishka
hänelle naurahtaa:

— Hyvin nämä seinät kestävät, ole hyvässä rauhassa, pajarin tytär!
Tuolla on tosin linnan juomakellari, mutta siinä välissä on vahva
teräsovi. Tokko Tiurin miehestä olisi sitä murtamaan, vaikka voimansa
tallella olisivatkin!

Pajarin tytär hajamielisenä koputtelee neuvottua ovea ja hänelle
muistuu mieleen muuan vanha Tiurin mies, Lari taatto, jonka hän oli
viimeksi nähnyt riistamarkkinoilla ja joka oli luvannut tulia häntä
palvelemaan, milloin vain kutsun lähettäisi. Pajarin tytär itsekseen
nauraa, kun tuo väkevähartiainen Tiurin vanhus hänelle muistuu mieleen.
Ei hän kuitenkaan mitään puhunut, varoitti vain vielä lähtiessään, että
vankia piti huolellisesti hoidella.

Tällä välin pajari Boris mietiskelee asehuoneessaan, minkä
rangaistuksen hän vangiksi saamalleen Tiurin urholle keksisi.
Kierosilmäinen Mikolka häntä neuvoi:

— Mitäpä tuossa miettimistä, pajari! Tiurin Haukaksi häntä omat
miehensä sanovat, no hyvä, käske seppiesi tekemään suuri haukanhäkki ja
siihen suljettuna lähetä hänet lahjaksi Novgorodin Ilja ruhtinaalle.
Mutta jos se on mieleesi, pajari isäseni, niin me, Pipinä palvelijasi
ja minä, häntä hiukan kesytämme, ennenkuin hänet lähetät ruhtinaan luo.

Mikolka virnisteli merkitsevästi, mutta pajari Boris hykerteli
ihastuneena käsiään.

— Jopa keksitkin, Mikolka poikaseni, jopa keksit hänelle oikean
rangaistuksen! hän hokee kävellen innoissaan edestakaisin. —
Haukanhäkkiin! haukanhäkkiin! Sinäpä sen sanoit, Mikolka, haukanhäkkiin
hänet panemme! Ja sitten häntä hiukkasen kesytämme, ennenkuin
lähetämme hänet Novgorodin ruhtinaalle. Mitäpä lähettäisimme villistä
haukanpoikasesta ruhtinaalle, kesytetyn sen pitää olla. Me hänet
kesytämme, niin totta kuin nimeni on pajari Boris! Hyvin hänet
kesytämme, mutta ei vanhasta Mishkasta siihen virkaan ole. Sinä Mikolka
ja sinä Pipinä, te saatte hänet kesyttää!

Tätä pajari innoissaan hokee tyttärelleenkin, kun tämä tuli
tiedustamaan, minkä rangaistuksen hän määräisi vangilleen. Tyrmistyi
Irinja neito kierosilmän Mikolkan keksinnön kuullessaan. Sanattomaksi
ensin tyrmistyi, mutta sitten jo kylmästi naurahtaa.

— Ehkäpä oletkin oikeassa, isäni, haukanhäkkiin hänet pantakoon! Mutta
varoitahan tätä Mikolkaa, jotta ei ennen aikojaan ryhtyisi haukkastamme
kesyttämään. Näetkös, pajari Sergein miehet, mokomat hölmöt, mielivät
jo matkalla haukkasemme hengettömäksi kiduttaa. Ja mitäpä, jos tämä
Mikolka vielä ennen aikojaan alkaisi häntä kesyttää solmuruoskallaan.
Kuolleen haukan silloin hyvä ruhtinaamme sinulta saisi lahjaksi ja
tottahan tahtonet elävän kultalintusen hänelle lähettää.

— Olet oikeassa, tyttäreni! nauraa pajari. — Tämä Mikolka on tosiaan
liian kerkeä solmuruoskaansa käyttämään. Sinä Irinja armahaiseni,
päivänsäteeni, saatkin tuosta huolehtia, jotta Tiurin Haukkaa ei ennen
aikojaan hengettömäksi kiduteta. Elävän haukan tahdomme me ruhtinaalle
lähettää!

Näin sai Irinja neito huolekseen vangiksi joutuneen Tiurin miehen
hoitelemisen. Pahoin kierosilmäinen Mikolka herja virnisteli, mutta
pajarin määräys oli jyrkkä ja peruuttamaton. Mikolkan täytyi vankia
vartioidessaan tehdä pajarin tyttären käskyn mukaan.




X Luku.

LARI TAATTO SAA SALAPERÄISEN VIESTIN.


Lähellä olivat jo Tiurin suuret riistamarkkinat ja heimokäräjät,
mutta eipä niitä nyt kukaan iloisin mielin odottanut. Raskas suru ja
mielten masennus asui Tiurin linnassa. Alakuloisina Tiurin vanhat ja
monia myrskyjä kokeneet jousimiehet neuvoa pitivät Tiurin Kalevin
vangiksi joutumisesta, alakuloisina, matalin äänin tuosta tapahtumasta
haastelivat linnanmuurilla vartiota pitäessään ja yhtä masentunut oli
mieliala, kun illoin kokoonnuttiin jousimiesten tupaan oluthaarikoita
maistelemaan.

Tiurin naiset surussa kulkivat. Ihanaista Helinä neitoa oli vaikea enää
entisekseen tuntea. Yksinään hän harhaili päivät ja pitkät kesäillat
Tiurin uhrilehdon varjoisilla käytävillä. Yksinään harhaili, tämän
tästä istahti tuuhean puun varjoon, siinä arpaa pani, palaisiko vielä
mielitiettynsä vai joko iäksi katoaisi kaunis urho, Tiurin suvun valio.

Ei Helinä neito tahtonut muiden rohkaisevia neuvoja kuunnella. Ainoa
uskottunsa syvässä surussaan oli Päiväniemen Inkeri, jolla myös oli
ikävänsä vieraan maan sulhoa odottaessaan. Inkeri neito oli saanut
reippaalta Niilo ritarilta lahjaksi pienen madonnankuvan ja kultaisen
ristin. Näitä pyhiä esineitä nyt Inkeri ja Helinä neito muilta
salassa palvoivat. Vuoroin he Tiurin lähteellä taivaan taatolle
uhrasivat, vuoroin pyhää madonnaa rukoilivat, eikä heidän mieleensä
edes juolahtanut, että tuossa olisi mitään sopimatonta. Myös toimitti
Helinä neito salaa lahjuksia Tiurin mailla kiertelevälle Novgorodin
oikeauskoisen kirkon erakkomunkille, isä Nikodemukselle, jotta tämä
lukisi esirukouksia hänen mielitiettynsä pelastuksen puolesta.

Tiurin miesten johtajat olivat heti onnettomuudesta tiedon saatuaan
kokoontuneet Suur-Tiurin luo neuvoa pitämään. Entisten tultaviemme
lisäksi oli nyt saapunut useita muitakin: Oli Päiväkiven Kuisman
naapuri Marjaniemen Kirves, uljas ja peloton retkeilijä, sekä
Unnunkosken Rongan naapuri, vanha Tauru, joka oli ollut Rongan miesten
mukana pajari Sergeitä vastaan taistelemassa. Laatokan miesten
johtajia oli myös useita. Niin olivat saapuneet Kurkijoen miesten
johtaja Ritaniemen Lyly ja Lahdenpohjan Nirkko pajarin miesten vainoa
pakoon. Ritaniemen Lylyn uljaan kartanon oli pajarin verovouti
poroksi polttanut, hädintuskin hän oli saanut perheensä pelastetuksi
piilopirttiin. Sama tuho voi milloin hyvänsä uhata muitakin Laatokan
miesten johtajia, jotka olivat julkisesti asettuneet Tiurin miesten
puolelle.

Paljon oli siis uljaita miehiä kokoontunut Suur-Tiurin luo neuvoa
pitämään. Useat tahtoivat, että oli viipymättä hyökättävä vieraan
pajarin keskentekoista linnavarustusta vastaan, niin sillä tavoin
ehkä saataisiin myös nuori Tiurin Kalevi vielä pelastetuksi. Jos
pajari saataisiin ahtaalle, niin ehkä hän antautuisi neuvotteluihin ja
vapauttaisi vankinsa oman päänsä päästimiksi.

Näin neuvoivat varsinkin Laatokan miehet, joita pajarin vaino oli
raskaimmin kohdannut. Samaa mieltä olivat Kiviniemen Jaama ja
Marjaniemen Kirves, vieläpä Unnunkosken Ronkakin. Suur-Tiuri ei
kuitenkaan tahtonut kuulla mitään taistelun aloittamisesta ennen
käräjien päätöstä. Näytti kuin pojanpoikansa vangiksi joutuminen olisi
kokonaan masentanut hänen rohkeutensa. Kun Kiviniemen isäntä hänelle
muistutti, miten hän oli markkinoilla pajarin nöyryyttänyt ja miten
helppo siis olisi mokomaa vastaan taistella, virkkoi Tiurin taatto:

— Silloin vieraan pajarin mahtia halveksin ja siitäpä nyt onkin taaton
taivahisen rangaistus meitä kohdannut. Jos nyt vielä hätiköiden
taisteluun heittäydymme, niin pajari meidän väkemme voittaa tasapäässä
taistelussa.

— Ei voita pajari meidän väkeä tasapäässä taistelussa! kivahtaa
Kiviniemen Karhu. — Nähtiin tuo miten kävi Unnunkoskella, vaikka siellä
oli vain tämä Ronka miehineen ja Päiväkiven Kuisma sekä muutamia
muita.

— Kukapa miehiämme taistelussa johtaisi, sanoi Tiurin taatto
alakuloisesti. — Minusta ei enää teidän johtajaksi ole, näköni
menettäneestä ikälopusta. Niinpä siis ei ole muuta neuvoa kuin
käräjillä saatte uuden johtajan valita. Se sitten menetelköön miten
hyväksi näkee. Minä syrjään vetäydyn, on aika minun tuonen tuville
lähteäni ja siihenpä myös sukuni sammunee. Pojanpoikani on vieraan
pajarin käsissä ja sieltä hän ei varmaan enää elävänä palaja meidän
luoksemme.

Masentavia olivat nämä vanhan Suur-Tiurin sanat kokoontuneille heimon
johtajille. Tiurin suku oli niin kauan heidän etunenässään kulkenut,
että tuntui luonnonvastaiselta tämän suvun miesten menettäminen. Mihin
he joutuisivat ilman Suur-Tiurin kokemusta ja ilman hänen pojanpoikansa
sytyttävää uljuutta. Niin he joutuisivat ajelehtimaan poloiset
kuin lastut lainehilla, silloin vieras pajari heidät varmaan pian
nujertaisi, heidän vapautensa hävittäisi.

Neuvotteluissa ei päästy mihinkään tuloksiin. Sen vain vanha Kekri
Kumoinen sai aikaan, että Viipurin linnanisännän ritari Pietari
Jooninpojan luo päätettiin lähettää lähettiläitä ystävyysliitosta
neuvottelemaan. Suur-Tiuri oli kyllä sitä mieltä, että tämäkin matka
oli nyt vaarallinen. Kun hädän hetkellä lähdettiin sieltä päin apua
etsimään, niin saattoi apu ja ystävyys tulla Tiurin miehille kovin
kalliiksi.

Viipuriin lähtivät lähettiläinä vanha Kumoinen ja Päiväkiven Yrjänä
Kuisma. Matkalla piti heidän ottaa kolmanneksi mieheksi Kuparsaaren
vanha Antero Äyrämöinen, jolla jo entuudestaan oli Viipurin linnassa
monta ystävää sekä hansakestien että myöskin Ruotsin miesten joukossa.

Kun Inkeri neito sai kuulla isänsä Viipuriin lähdöstä, ei hänen
riemastuksellaan ollut mitään rajoja. Oitis hän tämän ilosanoman
toimitti myös syviä sydänsurujaan hautovan Helinä neidon tietoon ja
häntä rohkaisi pikaisen avun toivolla. Näin hän haasteli:

— Saatpa nähdä, että ritari Niilo nyt pian saapuu Tiurin linnaan.
Kun hän saa kuulla uljaan Tiurin Kalevin vangiksi joutumisesta, niin
nopeasti hän kiiruhtaa Tiurin miesten avuksi. Nopeasti hän itse
kiiruhtaa ja tuo mukanaan myös muita uljaita Ruotsin miehiä Novgorodin
pajaria vastaan taistelemaan!

— Voinemmeko luottaa enää mistään päin tulevaan apuun! huokaa Helinä
neito masentuneena. — Imandra äitikin on aivan toivoton, kun käräjät
lähestyvät eikä mitään viestejä ole saatu Kalevi armaani kohtalosta.
Imandra äidillä on siitä suurin huoli, kun toinen nyt joutuu Kalevin
sijasta heimovanhimmaksi. Minä tuosta mokomasta kunniasta en
välittäisi, kun vain saisimme Kalevin elävänä takaisin.

— Ole hyvässä rauhassa, kyllä hän vielä sinun luokseni palajaa!
lohduttelee Inkeri neito. — Minun uljas Niilo ritarini Kalevi
kaunoisemme pelastaa, vaikka Novgorodiin asti olisivat hänet
vankityrmään vieneet!

Ah paljon luotti Inkeri neito uljaan Niilo ritarinsa saavan aikaan.
Mutta olipa Tiurin linnassa toinenkin, joka ei vielä heittäytynyt
epätoivoon Tiurin Kalevin kohtalosta. Tämä toinen onnetarten suopeuteen
luottava oli vanha Lari taatto. Alussa hän oli ollut kaikkein
lohduttomin, kun katsoi oman huolimattomuutensa olevan syynä Kalevin
vangiksi joutumiseen. Läheltä piti, ettei Lari taatto aivan höperöksi
itseään surrut.

Mutta nyt oli hän jo suremisen heittänyt ja haasteli kaikille
toivehikkaana:

— Ei huolta mitään, Kalevi kaunoisellamme on pajarin luona mahtava
ystävä. Ah jospa Lari taatto kaikki tietonsa julki haastaisi, niin
näkisitte, näkisittepä totisesti Kalevi kaunoisemme olevan pajarin
luona hyvässä turvassa.

Mutta kun toiset tiedustelivat, kuka mahtava ystävä Kalevia pajarin
luona suojeli, niin Lari taatto vain päätään pudisteli ja salaperäisenä
mutisi:

— Eipäs haastakaan Lari taatto kaikkia tietojaan. On nähkääs
salaisuuksia, joita ei sovi paljastaa ja vanha Lari taatto osaa kyllä
suunsa supussa pitää, ei puolta sanaa pukahda ystävistään. Ne ystävät
ovat Lari taaton ja Kalevi kaunoisemme yhteisiä ja ehkäpä vielä kerran
saatte niistä kuullakin, kunhan aikaa vähäisen kuluu.

Näin Lari taatto salaperäisenä haasteli mahtavista ystävistään. Toiset
hänen selkänsä takana silmää iskien virkahtivat:

— Höperöksi vei suru Kalevin kohtalosta ukko uutran. Noin nyt höpisee
ja kuvittelee Kalevin löytäneen pajarin luona suojelijoita. Sääli
rohkeata vanhusta, hänet olisi voinut ehkä lähettää pajarin linnaan
vakoilemaan, mutta tokkopa ukosta nyt enää lienee mihinkään.

Nuori jousimies Orma oli ainoa, joka ei Lari taaton puheita pilanaan
pitänyt. Usein nähtiin Orman ja Lari taaton yhtenä muurilla liikkuvan,
mistä lienevät pitäneet salaista neuvoa. Kun Ormalta kerran kysyttiin»
niin ilmoitti hän vastaukseksi:

— Olemme me Lari taaton kanssa jo kerran aikaisemminkin käväisseet
pajarin haukanpesässä. Ja tuotapa nyt mietimme, että lähdemme sinne
toisen kerran, jos eivät Tiurin miesten johtajat pian lähde Kalevi
kaunoistamme pelastamaan.

Eivät kuitenkaan Lari taatto ja Orma ennättäneet matkalleen. Sitä ennen
tuli outo vieras Tiurin miesten linnaan.

Kun vanha Kyyrö muutamana iltana oli suurella linnanportilla
yövartijoita tehtäviinsä määräämässä, niin huomasi hän Tiurin kosken
yli tuovalla lauttasillalla yksinäisen naispoloisen, joka pelokkaana
ympärilleen tähyillen linnanporttia läheni.

— Mitähän tuolla naiskulkijalla lienee mielessään, virkahtaa Kyyrö
vanhus ja lähettää vartiomiehen sillalle hänen luokseen.

Pahoin hätääntyi nainen, kun vartija tuli hänen luoksensa, hänen
asiaansa tiedustelemaan. Pahoin hätääntyi, mutta sai kuitenkin suustaan
änkytetyksi:

— Onkos täällä Tiurin linnassa jousimiestä, jota sanotaan Lari
taatoksi? Hänelle minulla olisi asiaa. Kaukaa olen yksin tullut ja
häntä minun pitäisi tavata.

Vartija toi naisen mukanaan ja Kyyrö vanhukselle virkahti:

— Lari taattoa tämä kaunis lintunen tahtoisi tavata. Kaukaa sanoo yksin
tulleensa ja Lari taatolle hokee itsellään asiaa olevan. No, no, älähän
tunge päätäsi noin huppuun, ei sinua täällä elävältä syödä!

— Kas onpa se tosiaan pelästynyt lintunen! naurahtaa Kyyrö vanhuskin,
mutta alkaa sitten tyttöstä rohkaista:

— Eipä tosiaankaan sinun huoli täällä jäniksen tavoin päätäsi
piiloittaa. Ja jos sinulla lienee Lari taattosellemme asiaa, niin
noudammehan Lari taaton tähän portille. Tuossa paikassa noudamme, jos
et minulle suostu asiaasi haastamaan.

Tyttö ei ruvennut millään neuvolla Kyyrö vanhukselle selvittämään
asiaansa. Mutta kun Lari taatto oli siihen portille noudettu, lankesi
vieras hänen eteensä polvilleen ja alkoi häntä pyydellä:

— Pelasta minut, urho uljas, minua suojele! Kaukaa olen tullut sinua
etsimään. Boris pajarin linnasta olen yksin taivaltanut, mutta nyt minä
olen uupumuksesta ja pelosta aivan näännyksissä.

Kun vieras tyttönen oli tämän ilmoittanut, niin jopa revähtivät
portille kokoontuneiden jousimiesten silmät suuriksi. Mutta Lari taatto
kerskailee touhuissaan:

— Tiesinhän minä, että minulle tulee pian viestintuoja pajarin
haukanpesästä! Kalevi kaunoisestamme varmaan tuo hyviä uutisia! Mutta
mitäs te siinä suu auki töllistelette, mokomat vetelykset! Tiehenne
siitä laputtakaa, kuulittehan, kenelle hänellä on asiaa, pelästyneellä
tyttö raukalla. No, no, nousehan jo tuosta, kaunis kultamuruseni,
älä yhtään pelkää! Minä sinut vien turvaan, sinulle ruokaa ja lepoa
toimitan! Tuossa paikassa sinulle kaikkea hyvää toimitan! Ja sittenpä
vasta minulle kerro asiasi. Tiedänhän minä sen olevan tärkeän asian,
Kalevi kaunoistamme varmaan koskee, mutta eipä sinun sittenkään huoli
menehtyä kerran perille päästyäsi. Ei huoli menehtyä, jaksan minä tuon
verran odottaa!

Näin Lari taatto pakisee touhussaan ja vierasta tyttöstä kainaloista
ylös auttaa. Niin vei hänet jousimiesten tupaan levähtämään ja sieltä
kaikki uteliaat jousimiehet karkoitti tiehensä.

Pian siellä tyttönen tointuukin pelästyksestään ja jo nyt hänen
kielensä kantimet laukeavat, kun näkee kahden kesken Lari taaton kanssa
olevansa. Irinja neidon, Boris pajarin tyttären lähettämänä hän sanoo
tulleensa.

— Olga on nimeni, orjapiika, ja kun armas Irinja neito ei muita voinut
lähettää sinun luoksesi, niin minut lähetti. Minulla on pajarin
tyttäreltä sinulle merkki, josta tiedät hänen minut lähettäneen.

Näin sanoen tyttönen penkoo ja kaivelee povellaan kantamaansa kääröä.
Sieltä ilmestyi vihdoin esille kuivuneesta verestä ruostunut, pitkä
teräsnuoli, jonka tyttönen pelosta vielä vapisten ojensi Lari taatolle.

— Kas tässä on Irinja neidon merkki! Sanoi hän sinun tämän nuolen hyvin
tuntevan, sanoi tämän olevan sen saman nuolen, jolla sinun herrasi
hänen parhaan haukkasensa surmasi.

Lari taatto nuolta tyystin tarkastelee ja ihastuneena huudahtelee:

— Tottapa tämän tuntenen, oman tekemäni nuolen! No jopa osasikin kaunis
emäntäsi oikean merkin lähettää. Jopa osasi lähettää! Vaan tietääpä
hän, hyviä olemme jo näet ystäviä, vaikkapa hän liekin siinä kirotussa
haukanpesässä kasvanut. Mutta sanohan jo, minkä viestin armas emäntäsi
sinun käski minulle kertomaan?

— Tämän tiedon käskee Irinja neito sinulle kertomaan, että elossa on
sinun herrasi, Tiurin nuori urho jonka pajari Sergei miehineen otti
vangikseen ja vei Boris pajarin linnaan. Elossa on herrasi ja hyvin
hänen haavojaan hoidellaan, mutta tarkoin vartioituna hän on pajarin
vankikellarissa.

— No arvasinhan minä, hänellä on armaita ystäviä pajarin kirotussa
haukanpesässä! Ystäviä parhaita, jotka hänestä huolehtivat ja minuakin,
vanhaa Lari taattoa muistavat! No jopa toitkin hyvän uutisen, jopa
viestin toit, Olga tyttöseni, kullannuppuseni! Höperöksi minut ilosta
saatoit, kyynelehtimään saatoit vanhan miehen. Vaan ajattelehan tuota,
minä Kalevi kaunoisemme mukana olin ja silloin tuo lemmon rosvo, tuo
teidän pajari Sergeinne piilopaikastaan hyökkäsi hänen kimppuunsa,
Kalevi kaunoisemme sieppasi melkein minun kynsistäni. Ajattelehan
tuota, niin jopa sinäkin ymmärrät iloni syyn, Olga tyttöseni,
kullannuppuseni!

Näin Lari taatto vuoroin itkien ja vuoroin nauraen lörpöttelee. Rajussa
iloninnossaan hän suuta suikkasi kauniille orjapiikaselle ja sitten
jälleen alkaa tältä tiedustella, mitä muuta pajarin tytär oli käskenyt
hänelle kertomaan.

Silloin orjapiika vilkaisee arasti ympärilleen ja sitten äänensä
melkein kuiskaukseksi alentaen ilmoittaa:

— Vielä käski emäntäni, armas aurinkoiseni, tämän sinulle sanomaan:
On suuressa vaarassa sinun herrasi, Tiurin nuori urho. Pajari Boris
mielii hänelle kostaa kärsimänsä häväistyksen ja julman koston on
pajari miettinyt herrallesi. Niinpä siis Irinja neito nyt muistuttaa
sinua lupauksestasi, jonka olet hänelle kerran antanut. Sinun pitää
viipymättä lähteä pajarin linnaan, niin siellä sitten saat nähdä,
voidaanko herrasi vielä pelastaa.

Vakavana on Lari taatto näitä orjapiian sanoja kuunnellut. Hänen
hampaansa kirahtelevat.

— Vai niin, Boris pajari on Kalevi kaunoisellemme julman koston
miettinyt. Vaan etpäs, kirottu pajari, tuota muistanutkaan, että on
maailmassa höperö vanhus, jota Lari taatoksi sanotaan, joka on jo
kerran ennen sinulle tehnyt hyvät kepposet. Odotahan, pajari, minä
tulen, minä tulen toisen kerran sinun haukanpesääsi. Vai ei Lari
taatto lupaustaan muistaisi! Hyvin muistaa mitä on luvannut pajarin
tyttärelle. Jo tänä yönä lähden matkalle pajarin linnaan, jo tänä yönä
Lari taatto lähtee!

Vielä orjapiika Olga häntä neuvoi:

— Näin pajarin tytär sanoo, että yksinäsi on sinun tällä kertaa
tultava. Vaikka soittoniekkana, maankiertäjänä tulet. Tai keksi mitä
muuta hyväksi näet, jotta pajarin jousimiehet eivät vain sinua tuntisi.

— No siitä ei huolta mitään! nauraa Lari taatto. — Ei minua siellä
kukaan tunne. Niin muotoni muutan, että tuntemattomana astun itsensä
Irinja neidon eteen. Saatpa nähdä, Olga tyttöseni, kullannuppuseni,
tuntemattomana Lari taatto astuu pajarin tyttären eteen! Mutta tässäpä
nyt aikaa haaskaamme joutavaan lörpöttelyyn, kun meidän pitäisi jo
olla matkalla! Mutta levähdähän hiukan, Olga tyttöseni, levähdä ja
nauti virkistykseksesi, mitä sinulle käyn hankkimassa. Minä sillä aikaa
lähden tekemään varustelujani ja sitten kun valmis olen, tulen sinua
noutamaan.

Tuossa tuokiossa Lari taatto hommasi vieraalle sanantuojalle syötävää.
Hommasi sekä ruuan puolta että virkistävää katajanmarjajuomaa. Vielä
hän varoitti nuorta ystäväänsä jousimies Ormaa, että tämä pelästynyttä
vierasta suojelisi jousimiesten tungettelulta.

Itse Lari taatto pujahti Tiurin taaton asehuoneeseen, jossa monta
Tiurin miesten johtajaa oli paraikaa koolla. Paljon ei Lari taatolta
siellä saatu tietää, sen verran vain, että Tiurin Kalevilla ei ollut
pajarin linnassa mitään hätää.

— Kuka tämän sinun sanantuojasi sieltä lähettää? utelevat urhot
kuorossa.

— Huomenna sen sanon! virkahtaa Lari taatto varsin auliisti. —
Näettekös, nyt on hän täällä minun vieraanani, mutta huomenna, kun hän
on mennyt täältä matkoihinsa, niin mikäpä sitten enää estäisi minua
sanomasta.

Tähän selitykseen saivat uteliaat urhot tyytyä.

Seuraavana yönä hävisi Lari taatto Tiurin linnasta. Vain nuori
jousimies Orma tiesi hänen lähdöstään. Pienellä kevyellä jokiveneellä
lähti rohkea vanhus vaaralliselle retkelleen. Tuskin muurilla kiertävä
vartijakaan huomasi pienen purren lähtöä Tiurin uhripuiston lehtevien
koivujen siimeksestä. Nämä koivut levittivät paikotellen suojaavat
lehvänsä niin kauas vedestä kohoavien muurien yli, että siellä suojassa
voi tosiaan pieni venonen aivan piilossa liikkua.

Orma sai sylissään kantaa unen maille uupuneen pajarin tyttären
orjapiian veneen luo. Hellävaroen hän kurkotti muurinharjalta taakkansa
Lari taatolle, joka veneessään seisoen otti sen vastaan ja laski yhtä
hellävaroen veneen pohjalle valmistamalleen vuoteelle.

— Siinä nukkukoon rauhassa tyttö riepu, kyllältään nukkukoon! haastelee
hän.

— Hyvinpä nukkuukin, virkahtaa Orma. — Lienee hän saanut väsymykseen
asti valvoa tänne tullessaan.

— Hän on rohkea tyttönen, vaikka näyttääkin niin pelkurilta ja
mitättömältä. Emäntänsä lähettämänä vaikka mörköjen pesään päänsä
pistää.

Viime hetkessä sukelsi puitten siimeksestä muurille pieni asepoika
Orava ja alkoi pyydellä:

— Lari taatto, Lari taattoseni, minut mukaasi ota! En minä paljon paina
ja voinenpa olla matkallasi sinulle joksikin hyödyksi.

— Tiedätkö sinä edes, Orava poikaseni, minne minä lähden?

— Etköhän lähtene jälleen sinne vieraan pajarin linnaan.

— Vai niin, sinä tiedät, minne lähden ja kuitenkin pyrit mukaani!

Orava poikasen posket hehkuivat innostuksesta. Jousimies Orma silloin
virkahti:

— Mitäpä jos ottaisitkin tämän Oravan mukaasi. Hänestä voi tosiaan olla
matkallasi sinulle hyötyä!

— No kapua sitten sukkelaan alas veneeseen!

Niin lähti Lari taatto vaaralliselle matkalleen. Nopeasti eteni
pienoinen vene muurin kyljestä. Pian se hävisi vinhan virran
pyörteisiin, jotka sitä hyvää kyytiä kiidättivät tuntemattomia
kohtaloita kohden.

Kaikki nukkuivat Tiurin linnassa. Nukkuivat urhot uljaat ja nukkuivat
Tiurin neidot. Olivat he saaneet pienen valonpilkahduksen raskaaseen
suruunsa. Olivat saaneet lyhyen viestin, että vielä oli elossa Tiurin
miesten toivo, Tiurin neitojen unelma. Niin nyt kaikki nukkuivat,
tuosta urhosta uusia unia näkivät.

Mutta Vuoksen kuohuvia laineita kiitää yksinäinen vene. Kiitää kiikkerä
venonen läpi yön, kuohujen halki. Hyvin vihainen virta vetää, ei huoli
yksinäisen venemiehen paljon airoillaan autella. On hänellä hyvää aikaa
tehtäväänsä mietiskellä, on aikaa tuota aprikoida, miten parhaiden
pääsisi vihatun pajarin haukanpesään pujahtamaan.

Kuuhut valaisee yksinäisen urhon taivallusta. Ja kokassa kyyröttää
pieni asepoika. Väliin hän Lari taatolta kyselee pajarin linnan oloja,
väliin pientä pelon väristystä tuntien katselee kuutamon kumotusta.
Nuori on hän vielä ja häntä kutsuu ensimmäisen kerran suuren seikkailun
houkutus.




XI Luku.

PAJARIN VANKI.


Jo pari viikkoa oli Tiurin Kalevi virunut pajarin maanalaisessa
vankiluolassa.

Keskentekoinen oli tämä pajarin vankila vielä, niinkuin kaikki
muukin hänen linnassaan oli vielä keskentekoista. Kivisen ulkomuurin
viereen, aivan muuria vasten oli ryhdytty rakentamaan suuria
varastohuonekellareja, mutta kesken työn olikin pajari muuttanut
mieltään ja erottanut osan tästä varastoholvista vankilaksi. Siinä
oli vain matala maanalainen käytävä ja sen sivuilla pieniä kivestä
muurattuja komeroita, joihin sekä katosta että seinistä tihkui
runsaasti kosteutta. Ulkomuurin läpi kuului komeroihin hiukkasen
vaimentuneena Vuoksen vihaisten aaltojen loiskahtelu, kun ne
herkeämättä pieksivät muuria vasten.

Se komero, jossa Tiurin Kalevia säilytettiin, oli maanalaisen käytävän
päässä kaikkein viimeisenä. Se oli toisia paljon suurempi ja oli
nähtävästi aiottukin useampien vankien säilytyspaikaksi, mutta pajarin
tyttären toimesta pantiin Tiurin Kalevi yksinään tähän suojaan. Siihen
tuli hiukkasen valoakin katossa olevasta reiästä, keskipäivällä
kurkisti päivänsäde ja komeron kosteaan kiviseinään taittuen väreili
hetkisen poloisen vangin ilona.

Alussa oli Kalevi maannut monta päivää ensin verenvuodosta tajuttomana
ja sitten ankarassa haavakuumeessa hourien. Hämärästi hän muisti
silloin usein nähneensä kivistä kyhätyn vuodekorokkeensa vieressä
seisovan pienikokoisen vanhuksen ja tämän rinnalla solakkavartaloisen
nuoren naisen, jonka tukka valtoinaan aaltoili omituisen päähineen
alta. Siitä houreissaan makaava vanki tämän seikan merkille pani, kun
keskipäivän auringonsäde hänen komeroonsa kurkistaessaan joka kerran
sattui suoraan tuohon hänen vuoteensa vieressä seisovan naisolennon
päähineeseen ja tukkaan pannen ne kultasäteinä kisailemaan hänen
silmissään. Oli mieluisaa avata raukeat silmänsä ja tarkastella tuota
kisailua.

Sen jälkeen kun Kalevi houreistaan selvisi, oli kuitenkin nuori
nainen hävinnyt ja vanhus tuli yksinään hoitelemaan hänen haavojansa.
Oikeastaan ei Kalevi ollut varma, oliko nainen siinä milloinkaan
seisonutkaan. Saattoi olla vain hänen hourekuviaan tuo mieluisa näky,
tuo kullanvälkkeinen tukka ja päivänsäteiden kisailu siinä sekä
kypäripäähineessä, joka ei ollut mikään naisen päähine, vaan aivan
tavallinen miesten vaskilakki. Kalevi muisti vain yhdellä naisella
nähneensä tuollaisen miesten päähineen, nimittäin pajarin tyttärellä.
Niin hän kuvittelikin pajarin tyttären seisoneen vuoteensa ääressä.
Ja vaikka hän jo nyt tiesikin tuon kuvitelmansa turhaksi, niin odotti
hän yhä samaa mieluisaa näkyä joka kerran, kun kuuli komeronsa
raskasta rautaovea kolisteltavan ja arvasi sieltä olevan tulossa hänen
haavurinsa, tuon hyväntahtoisen vanhuksen. Silloin hän sulki silmänsä
ja oli nukkuvinaan. Vasta kun hän tunsi vanhuksen seisovan vieressään
ja kopeloivan valtimoaan, tavoitti hän tuota näkyä avaten aivan kuin
varkain silmänsä. Mutta mitäpä olemattomassa oli tavoittamista.

Vanhus puheli mielellään kaikista asioista, mutta pajarin tyttärestä
ei Kalevi häneltä mitään kysynyt. Siihen sijaan hän muutamana päivänä
kysyi, oliko se kavala rosvo, mikä hänet oli vanginnut, jo parantunut
omista haavoistaan.

— Pajari Sergeitäkö tarkoitat, Tiurin mies? oikaisi vanhus hymähtäen.

— No olkoonpa vaikka pajarikin, mutta rosvo hän on minun mielestäni
eikä rehellinen taistelija.

— Jo hänen haavansa arpeutuu, vaikka käsivarsi onkin vielä siteessä,
ilmoitti vanhus.

— Lieneekö saanut uusia uhreja satimeensa houkutelluksi?

— Paljon, paljon on otettu uusia vankeja, joka päivä tuovat pajari
Sergei ja Pipinä kuuluttaja. Kaikki komerot tässä luolassa ovat jo
täpötäynnä ja toisia vievät suoraan tuonne kivilouhoksille orjantyöhön.
Kahleet vain jalkaan takovat ja sitten ajavat orjana raatamaan
solmuruoskalla hoputtaen.

Veitsenä viilsi Kalevin mieltä tämä vanhuksen tiedonanto. Tosin hän
ei uskonut pajarin väen ikävien kokemustensa jälkeen uskaltavan
Tiurin maille retkeillä, mutta Laatokan miehet olivat nyt nähtävästi
perin ahtaalle joutuneet. Pajarin asemiehet kostivat näille verisesti
Tiurin miesten suosimisen ja kukapa oli nyt näitä ahdinkoon joutuneita
rohkaisemassa. No, saattoihan Päiväkiven Kuisma, Kiviniemen Jaama ja
vielä joku muukin lähteä Laatokan miehiä sotapolulle nostattamaan,
mutta vähän heitä oli, ah liian vähän. Olisipa hän ollut vapaana,
niin kaikki Tiurin miesten johtajat hän olisi pakoittanut Laatokan
karjalaisten luo lähtemään. Pajarin mahtia vastaan olisi pitänyt
nostattaa leppymätön taistelu yhtaikaa joka paikassa. Piilopirtteihin
naiset ja lapset kaikista Laatokan puolen kylistä, mutta miehet olisi
pitänyt johtaa ase kädessä pajarin väkeä vaanimaan. Ei nyt ollut enää
aikaa käräjien päätöstä odotella, mutta ah, hänen suuri taattonsa ei
tahtonut ennen sitä ryhtyä mihinkään. Ja nyt polo vanhus varmaan suruun
sortui hänen kohtaloaan murehtiessaan.

Kiihkeinä kulkevat vangin ajatukset, kuumeisina ne hänen muutenkin
vielä kuumeisia aivojaan kuluttavat. Niin hitaasti hetket vierivät
piinallisessa toimettomuudessa, kerran vuorokaudessa vain päivänsäde
unohdettuun komeroon pilkahtaa, mutta sekin pois pakenee mitään toivoa
mukanaan tuomatta.

Kun haavakuume oli vihdoin kokonaan hävinnyt, taottiin vangin jalkoihin
rautaiset kahleet, jotka kiinnitettiin seinässä olevaan renkaaseen.
Tätä tehdessään kierosilmä Mikolka herja virnisteli:

— Pajari isältä tuomme nämä lahjat sinulle, jotta pysyt kauniisti
hyväntekijäsi luona.

Mikolka tarkastelee komeron seiniä, tempaa yhdeltä mukanaan tulleista
asemiehistä sotakirveen ja tunkee sen terävän kasan perällä olevan
ruostuneen rautaoven rakoon ja sitä longottelee huudahtellen:

— Näettekös miehet, on tämä vankila olevinaan! Tuulenpuuska tämänkin
oven voisi auki puhaltaa, mutta pajarin tytär tietysti tahtoisi pitää
tämän lintusen ilman kahleita. Onneksi sain pajari isältä tingityksi
edes tuon mitättömän kytkyen.

Hän palaa jälleen vangin luo ja tältä pilkaten kyselee:

— Taitaa jo ikävä ollakin tässä hatarassa asunnossa? Tekisi mieli pois
livahtamaan pajari isälle edes kiitosta sanomatta! Mutta odotahan
vielä muutama päivä, niin silloin saavatkin jo pajarin sepät sinun
oikean asuntosi valmiiksi. Siihen kun sinut panemme ja vielä käsiin ja
jalkoihin helyt taomme, niin jopa unohdat mielestäsi Tiurin luvatut
maat. Jo unohdat, veitikka, vaikka lienetkin väkevä voimiltasi!

Tiurin Kalevi kääntää inhoten hänestä katseensa ja sanoo miehille, että
nopeasti takoisivat kiinni kahleen ja menisivät tiehensä. Mutta tästäpä
Mikolka kimmastuu ja ärhentelee:

— Vai minun miehiäni täällä rupeat komentelemaan! Jokos rupesi
solmuruoskaa mielesi tekemään? No vielä sitäkin saat, haukkasemme!
Tarpeeksesi saat solmuruoskaa ja kaikkea muutakin hyvää, kun aika
joutuu. Pajari isämme on sinulle ja sinun taatollesi hyvin paljon
velkaa, niinkuin itse hyvin tietänet, ja sinulle ne velat kaikki
maksetaan. Ja korotkin maksetaan, älä yhtään huolehdi ja ennen aikojaan
niitä hoputa! Mutta minulla on myös oma velkani, minulta sinun miehesi
puhkaisivat rummun päällysnahan, kun kävimme Pipinä kuuluttajan kanssa
Tiurin miehille markkinakutsua tuomassa.

— Taisivat muutenkin sinua kolhia, virkahtaa Tiurin Kalevi häneen
katsahtamatta.

— No siitä muusta kolhimisesta otan aikanaan maksun miehiltäsi. Siitä
ei sinun tarvitse huolehtia, mutta sen on pajari luvannut, että
rumpuuni saan ottaa uuden päällysnahan sinun selästäsi.

Hän näyttää solmuruoskan varrella ja ilkastelee:

— Jos et pahaksesi pane, urhoni uljas, valiohaukkaseni, niin tuosta
minä sen otan! Sitten siitä vasta tuleekin maan mainio taikarumpu
Tiurin miehiä tanssittamaan! Mutta ensin sitä vähän solmuruoskalla
pehmitämme ja sitten minä sen vasta nyljen itsensä pajari isän ja
monen hänen vieraansa läsnäollessa. Näetkös, pajari suuret juomapidot
pitää, kutsutkin on jo valituille vieraille lähetetty, ja näidenpä
juomapitojen aikana me vieraita hiukan huvitamme, minä ja Pipinä
kuuluttaja vuoron perään! Niinpä siis tietänet, urhoni uljas, mitä
hyvää saat odottaa!

Vielä ovessa mennessään pajarin herja palvelija virnistelee ilkkuen,
mutta halveksien Tiurin Kalevi katseli hänen pois menoaan. Ei hän
pelännyt tuon kierosilmän käärmeen lupaamia kidutuksia, mutta
masentavaa oli kuitenkin ajatella kidutuksiin nääntymistä, kun mieli
paloi miekan mittelöön, jousen viuhketta nostattamaan.

Niinpä hän siis nyt ensimmäisen kerran huomaakin ryhtyä vankikomeroaan
tyystin tarkastelemaan ja hänen mieltään sykähdyttää vapauden toivo.
Tuo ruostunut ovi, jonka saranoita pajarin palvelija oli longotellut
kirveellään, näytti tosiaan aivan kuin kutsuvan vapauteen. Kunpa hän
vain pian saisi takaisin entiset voimansa, niin huokeasti katkeaisi
pajarin miesten takoma kahle ja aukenisi tuo ovi.

Ei muistanut ensi innoissaan poloinen vanki, että tuon oven takana oli
linnanpiha, oli linnasaarta kiertävä muuri, sen takana vuolas Vuoksi
ja monia muita vaaroja. Kaikki nämä vaarat unohtaen hän jo kuumeissaan
sormin tunnustelee kahleensa kestävyyttä ja ajatuksensa lentävät kauas
Tiurin maille, vapaiden miesten syntymäsijoille.

Ihana vapauden toivo, pitikö tuon täyttymättä sammua, pitikö Tiurin
suvun valion nuorena nääntyä vieraan pajarin kidutuskammioihin.

Seuraavana päivänä vanki jälleen kuuli, ettei vanha haavuri tullut
yksinään. Vanhus kuului oven takana puhelevan jollekin sillä aikaa, kun
avainta soviteltiin ruostuneeseen lukkoon. Kalevi arveli, että jospa
pajarin herja palvelija tuli toistamiseen häntä kiusaamaan ja niin
kääntyi hän vuoteellaan seinään päin ollen nukkuvinaan.

Tulija ei kuitenkaan ollut Mikolka herja, vaan pajarin tytär. Kun vanki
kuuli vuoteensa vierestä hänen äänensä, raotti hän varkain toista
silmäänsä ja silloin hän jälleen näki tuon mieluisan hourenäkynsä,
komeroonsa eksyneen päivänsäteen kisailun kullanvälkkeisessä tukassa ja
kiiltävässä kypäripäähineessä.

Pajarin tytär tiedusteli ihmeissään vanhukselta, milloin vanki oli
pantu kahleisiin.

— Eilen panivat, selvittää Mishka. — Lienee rummunlyöjä Mikolka
valittanut taatollesi tämän komeron kehnoutta. Mikolka pelkää, että jos
vanki karkuun yrittäisi ja niin panivat kahleisiin.

— Kas kun isäni ei tästä minulle mitään puhunut.

Mishka vanhus aprikoi, herättäisikö jo vangin vain vieläkö pajarin
tyttärelle kertoisi Mikolkan uhkauksista. Hän luuli pajarin tyttären
olevan isänsä ja tämän asemiesten aikeista tietämättömän ja niinpä hän
siis ilmoittaa kaiken mitä oli kuullut. Pajarin tytär sanoo hillityllä
äänellä:

— Tiedän kaiken tuon. Tiurin mies Novgorodiin lähetetään, mutta ensin
isäni ja hänen miehensä mielivät häntä solmuruoskalla kiduttaa.
Tiedäthän, isäni ja hänen asemiehensä rakastavat välistä semmoisia
huvitteluja ja tämä Tiurin mies on heidän mielestään ansainnut
säälimättömän kohtelun.

Ei pajarin tyttären äänestä kuullut, mitä hän itse ajatteli isänsä
ja tämän asemiesten Tiurin miehelle aikomasta rangaistuksesta.
Kylmä oli hänen äänensä sointu, mutta kun Tiurin Kalevi hetkisen
kuluttua silmänsä avasi, näytti pajarin tytär joutuvan hämilleen ja
karttoi hänen katsettaan. Ei monta sanaa vaihdettu. Pajarin tytär
vain tiedusteli hänen haavojensa paranemista, enemmän Mishkalle
haasteli hänen yrttivoiteitaan kehuen. Mutta katonaukosta pujahtanut
auringonsäde koko ajan kisaili hänen tukassaan ja kypäripäähineensä
loistossa ja poloinen vanki katseli enemmän tuota kisailua kuin hänen
sanojaan kuuntelu. Tuo valonsäde hänelle kavalsi, että ei ollut niin
musta ja tyly mieleltään pajarin tytär kuin tahtoi näyttää. Uusi
pelastuksen toivo tästä vierailusta virisi vangin sydämeen.

Mutta levottomuus ahdisti pajarin tytärtä. Hänen isänsä palvelijat
jo suurella touhulla valmistivat herransa lupaamia juomapitoja eikä
vieläkään kuulunut mitään vihiä hänen orjapiikansa paluusta, vielä
vähemmän sen miehen saapumisesta, jota noutamaan hän oli orjansa
lähettänyt. Jo alkoi pajarin tyttärestä tuntua, että turhaa hänen oli
Tiurin linnasta apua odottaakaan. Hyvin luultavaa, että orjatyttö oli
perille pääsemättä uupunut tai jos oli päässytkin, niin ei ollut siellä
tavannutkaan etsimäänsä vanhusta.

Hataralle pohjalle, kovin hataralle Irinja neito huomaa kaiken toivon
rakentaneensa. Viimeiset päivät kuluvat, hän kulkee levotonna ja näkee
miten pajarin asemiehiä yhtenään lähtee matkalle ja toisia palaa.
Pitokutsuja ne kuljettavat kaukana Laatokan takaisessa Karjalassa
eläville Boris pajarin ystäville.

Vastenmielisyyttä tuntee Irinja neito näitä suurellisia
pitovalmistuksia nähdessään. Hänen mieltään murjoo sekin, että hän
näinä päivinä huomaa pajari Sergein entistä ahkerammin itseään
mielistelevän. Hän tiesi isänsä asemiesten kesken jo yleisesti
kuiskailtavan, että pajari Boris aikoi pian naittaa tyttärensä
Novgorodista saapuneelle apulaiselleen. Samaa vihjailtiin
keittiörakennuksessakin, jossa suuren orjalauman johtajana valtikoi
Marfa emännöitsijä, Irinja neidon imettäjä. Pajarin tyttären
kohdatessaan Marfa joka kerran tiedustelee liehitellen:

— No, Irinja armahaiseni, päivänsäteeni, eikö ala jo mielesi olla
miehelään? Olemme suuren sulhon saaneet, eikö jo silmäsi hänen muhkeaan
muotoonsa ihastu.

— Kahta muhkeamman toivoisin muotonsa olevan, sanoo pajarin tytär.
— Toisen verran uljaammasta olen uroosta uneksinut. Eikä tuon sinun
suosimasi sulhon sukukaan liene kyllin suurta Boris pajarin tyttärelle.

— No no, tyttäreni, armas päivänsäteeni, älähän liian korkealle
kurkota, varoittelee Marfa. — Hyvää on sukua pajari Sergei, jos lienet
hyvää sinäkin. Ja muodoltaan toisen verran uljaampaa urosta et mistään
löytäne.

Orjapiiatkin puhuvat pajari Sergeistä. Näyttävät pitoruokia ja juomia
valmistaessaan jo kuvittelevan, että näistä juomapidoista tulikin
kihlajaiskemut.

Kun Irinja neito ajattelee, että hänen kihlajaisissaan suomittaisiin
vieraiden huviksi solmuruoskalla vapaiden Tiurin miesten uljainta
urosta, niin nousee hänen ylpeä uhmansa. Hyvä! Jos ei muualta apua
tullut, niin hänpä yksinään tekisi isänsä ja tämän asemiesten aikeet
tyhjäksi! Tiurin miestä ei solmuruoskalla suomittaisi, vaikka hänen
itsensä täytyisi ne solmuruoskan iskut vastaanottaa.

Jos isänsä oli väkivaltaisuudestaan pelätty pajari, niin hänpä oli
tämän pajarin tytär! Ei isä kenties vielä tuntenutkaan tytärtään, vaan
oppisipa nyt tuntemaan.

Ja pajari Sergei, pöyhkeilijä ja valehtelija! Kehuit Tiurin miehen
voittaneesi tasapäässä taistelussa, vaikka kavaluudella voitit. Ei
sinulle Irinja neito suosiotaan soisi, ennen ikänsä kaiken yksinään ja
orpona kulkisi urhon toisen verran uljaamman kuva sydämessään!




XII Luku.

PAJARIN PIDOT.


Boris pajarin juomapidot olivat jo pajarin Laatokan takaisessa
Karjalassa olinaikaan päässeet suureen maineeseen. Monta kertaa vuoteen
pajari näitä pitoja toimeenpani veronkantajilleen, kuuluttajilleen ja
muille hyville ystävilleen.

Laatokan takaa oli nytkin saapunut paras osa pajarin vieraista. Siellä
toimi edelleen Boris pajarin veronkantajia Impilahden, Uuksun ja
Tuleman miesten keskuudessa; Vain kauempana Syvärin ja Äänisen miehillä
oli oma pajari, vasta äskettäin sinne Novgorodista lähetetty Nikita
Iljanpoika, joka oli Käkisalmen pajarin hyvä ystävä.

Pajari Nikitakin oli saapunut toisten sieltä päin tulleiden vieraiden
mukana. Kaikki he olivat saapuneet nauttimaan Boris pajarin runsaasta
kestityksestä ja nähdäkseen omin silmin pajarin vangiksi joutuneen
Tiurin miehen häpäisemistä. Pajarin kuuluttajien ja veronkantajien
matkassa olivat myös pajaria hännystelevät Uuksun ja Syvärin
karjalaisten johtajat. Heidätkin oli pajari kutsunut, jotta he saisivat
nyt vuorostaan nauttia pajarin julmasta kostosta ja Tiurin miehen
alennuksesta.

Olipa Novgorodista asti vieraita. Muutama päivä takaperin oli sieltä
jälleen tullut ruhtinaan lähetti, pajari Aleksei Vasilinpoika, pajari
Sergein veli. Monen asemiehen ja seuralaisen kera oli pajari Aleksei
tullut Käkisalmeen linnan varustustöiden jouduttamista hoputtamaan.

Paitsi runsasta ruoka- ja juomakestitystä, oli pajari Boris varannut
vierailleen monenlaisia muitakin huvituksia. Käytiin haukalla ja
jousella metsästämässä pajarin haukankesyttäjäin ja taitavien
jousimiesten opastamina. Myös olivat pajarin asemiehet haalineet
monelta haaralta soittoniekkoja ja ilveilijöitä pajarin vieraille hupia
pitämään.

Varsinkin yksi ilveilijä pääsi heti pajarin linnaan ilmestyttyään
suureen suosioon. Tämä ukkeli oli omia aikojaan ilmestynyt pajarin
jousimiesten tupaan ja alkoi siellä näytellä konstejaan. Oudonnäköinen
kummitus oli tämä miekkonen, naamansa oli hän ruostevärillä töhertänyt
täyteen viiruja ja kirjauksia ja päässään oli tuohesta tekaistu korkea
piippolakki, jossa helisi tiukuja ja kulkusia. Selässään oli kuomalla
mahtava kyttyrä ja sen päällä kellui taikapussi, jossa hän kehui
kaikkien Tulilapin henkien ja mannun alaisten mahtien pitävän asuntoaan.

Merkillinen olikin tämä taikapussonen. Se oli kurottu kokoon kirjavista
tilkkusista, siitä riippui jos minkä värisiä ja kokoisia riekaleita ja
turkisnahkan suilakkeita, siinä helisi tiukuja ja kulkusia ja yhtenään
se pussonen elehti ja potkieli, niinkuin mikä elukka olisi siellä
sisällä ponnistellut vapauteen päästäkseen. Temppujen tekijä oli näet
pussoseensa sovittanut pienen palkeen, jota hän pussosensa hihnoja
pitelevällä kädellään taitavasti käytteli. Samalla hän mestarillisesti
jäljitteli kaikkien eläinten ääniä. Milloin hän oli pussistaan
nitistävinään surkeasti vinkuvan porsaan, milloin sähisevän kissan tai
kaakattavan kanan, mutta yhä piisasi siellä vain potkivia ja vikiseviä
elukoita.

Ukkelilla oli mukanaan pieni poikanen, jota hän nimitti Petriksi
ja joka myös osasi monenlaisia temppuja tehdä. Osasi tämä poikanen
heittää ilmassa kuperkeikkoja, osasi hänkin jo matkia vinkuvia
hiiriä, kurnuttavia sammakoita ja sähiseviä kyitä. Vatsaansa pidellen
jousimiehet nauraa hohottivat näiden ilveilijäin tempuille, ei
ollut pajarin linnassa pitkiin aikoihin nähty näin maan mainioita
konstintekijöitä.

Kun pajarin tytär sai kuulla tästä Tulilapin taikurista, pistäysi
hänkin jousimiesten tupaan hänen konstejaan katsomaan. Taikuri oli
parhaallaan toimessa ja kulki touhussaan edestakaisin miesjoukossa.
Siinä kulkiessaan meni hän myös pajarin tyttären ohi ja silloin tämä
tunsi vyötänsä kosketettavan. Kun hän vilkaisi vyöhönsä, oli siihen
pistetty pitkä, kuivuneesta verestä ruostunut teräsnuoli.

Pajarin tytär hätkähti tämän tutun merkin nähdessään. Ihmeissään hän
taikuria tarkasteli, mutta sitten jo tunsi hänet ja riemu täytti tytön
sydämen. Mutta kylmästi hän taikurille haasteli:

— Tulehan, kuomaseni, tänä iltana myös pajari isää ja hänen vieraitaan
huvittamaan.

— Mielelläni tulen pajari isän ja hänen vieraidensa luo! puheli ukkeli.
— Olen kuullut tätä pajaria hyväksi sanottavan, niin mielelläni häntä
ja hänen vieraitaan huvitan taidollani!

Hän iski merkitsevästi silmää pajarin tyttärelle. Mutta pajarin tytär
kiiruhti nopeasti orjapiikansa Olgan luo.

Tämä oli jo edellisenä päivänä matkaltaan saapunut, mutta ei hän vielä
tiennyt mitään Tiurin miehen tulosta. He olivat lähellä pajarin linnaa
eronneet toisistaan ja Lari taatto oli luvannut tulla yksinään. Kun
nyt pajarin tytär iloissaan kertoi, että Tiurin mies jo oli saapunut,
joutui orjapiika Olga ihmeisiinsä. Jo hänkin oli jousimiesten tuvassa
taikurin nähnyt, mutta ei ollut hänen mieleensä edes juolahtanut, että
siinä hänen matkatoverinsa teki temppujaan.

Pajarin tytär neuvoi orjapiikaansa:

— Kun tulee otollinen hetki, niin sinun pitää silloin taikuria opastaa!
Vie hänet juomakellariin, niin sitä tietä hän pääsee vankina istuvan
Tiurin miehen luo. Siellä on tosin esteenä rautainen ovi, mutta sen
pienat ovat ruostuneet. Helposti väkevä Tiurin mies kykenee ne auki
murtamaan.

Orjapiika lupasi tehdä emäntänsä neuvon mukaan ja hyvillä mielin
läksi pajarin tytär pitohuoneeseen, jonne kaikki hänen isänsä vieraat
jo olivat kokoontuneet. Ohimennessään Irinja neito kuitenkin vielä
opasti Marfa emännöitsijän orjapalvelijoita, että heidän piti kantaa
runsaasti väkeviä juomia myös jousimiesten tupaan. Näin ovelasti teki
pajarin tytär, hän huolehti siitä, että kaikki hänen isänsä jousimiehet
olisivat tänä yönä juopuneita eivätkä kykenisi Tiurin miesten pakoa
ehkäisemään.

Pitopöydässä istui pajari Boris ylimmällä kunniapaikalla, mutta hänen
lähimpinä naapureinaan istuivat pajari Aleksei ja Syvärin miesten
pajari Nikita. Irinja neito asettui istumaan pajari Sergein viereen
ja tästäpä pajari Sergei tuli kovin hyvilleen. Hän luuli jo pajarin
tyttären tulleen itselleen suopeammaksi ja tälle haasteli mielissään:

— No Irinja armahaiseni, päivänsäteeni, jokos pian hääpitoja ryhdymme
hankkimaan?

Pajarin tytär nauroi hänelle ärsyttävästi:

— Sitten hääpitoja hankkinemme, kunhan olet voittanut kaikki Tiurin
miehet.

— No siihen ei nyt enää kulu pitkää aikaa! nauraa pajari Sergei
ylimielisesti. — Tänä iltana suljemme haukanhäkkiin väkevimmän Tiurin
urhon ja sitten pian jo Tiurin miesten linnankin valloitamme.

— Hyvää onnea vain yrityksillesi, urhoni uljas, naljailee Irinja neito
pilkallisesti. Mutta pajari Sergei ei tätä ivaa ymmärtänyt, vaan luuli
pajarin tyttären tosissaan häntä onnittelevan Tiurin miehiä voittamaan.

Pitopöydän alapäässä oli Boris pajarin veronkantajia ja kuuluttajia
sekä kaikkien pajarien valittuja seuralaisia ja asemiehiä. Muita
mahtavampina rehentelivät asemiesten joukossa Pipinä kuuluttaja ja
rummunlyöjä Mikolka. Mikolka herjalla oli vyössään suuri kimppu
avaimia sen merkkinä, että pajari Boris oli korottanut hänet ylimmäksi
vanginvartijakseen. Kademielin Laatokan takaa tulleet pajarin
veronkantajat ja kuuluttajat Mikolkaa katselivat, mutta Mikolka heitä
lohdutteli hyvillä mielin virnistellen:

— Ei huolta mitään, tänä iltana saatte kaikki tarpeeksenne huvia.
Vankinamme istuva Tiurin mies on väkevä jättiläinen, niin että hän
kyllä kestää solmuruoskaa. Kaikki saatte mielenne mukaan häntä suomia,
kunhan pajari isämme käskee tuoda hänet eteensä!

Mutta Boris pajari tahtoi ensin muulla tavoin huvittaa vieraitaan. Kun
oli aluksi monenlaisia pitoruokia ja väkevillä yrteillä maustettuja
juomia maisteltu, kutsuttiin esille soittoniekat ja ilveilijät. Paljon
olikin näitä taikureja, mutta kaikkein enimmän heistä saavutti suosiota
sama vanha vekkuli, joka jo aikaisemmin päivällä oli huvittanut pajarin
jousimiehiä. Kun hän pienen apulaispoikansa kera teki temppujaan,
nauraa hohottivat pajarin vieraat täyttä kurkkua. Kovin mielissään oli
pajari Boris itsekin. Hän haasteli ilveilijälle:

— Oletpa sinä mokoma taikuri temppuja tekemään! Mistä asti olet tänne
minun linnaani taivaltanut?

— Kaukaa olen taivaltanut, pajari isäni, ylen kaukaa! pakisi ilveilijä
vekkuli silmää iskien. — Moskovat olen käynyt ja Kiovan pyhät
kaupungit. Sieltä asti olen taitojani hankkinut ja vielä kauempaa
pakanakaanin valtakunnasta asti, joka on suuren Volga emon takana.

— No jopa oletkin taipalia tehnyt, kuomaseni! ihmettelee pajari. — Ja
mistä päähäsi pisti lähteä myös näille maille kulkemaan?

— Kuulinpahan täällä mainion pajarin elävän, niin päätin lähteä
katsomaan! Jälleen vanhus veitikka iski silmää. Mutta mielissään oli
pajari tästä imartelusta, hän kehoittelee vanhusta:

— Jää tänne minun luokseni lepäilemään vaivoistasi! Hyvänä sinua
pidämme, saat kyllältäsi ruokaa ja juomaa, mutta milloin hyväksi näen,
niin sinut jälleen kutsun eteeni itseäni ja vieraitani huvittamaan.

— Mielelläni jään sinun luoksesi, pajari isä! haastelee ilveilijä. —
Mielelläni hyvää pajaria palvelen taidollani. Vaan käskehän nyt jo
opastamaan minut orjapalvelijaisi huoneeseen, jotta saisin siellä
nauttia sinun suomaasi kestitystä.

Kun pajarin tytär tämän kuuli, kutsui hän orjapiikansa Olgan luokseen
ja tälle sanoi:

— Vie tämä taituri mukanasi, hänelle ruokaa ja juomaa toimita!
Terveydekseen nauttikoon pajari isämme antimia!

Niin lähti taikuri orjapiika Olgan opastamana pitohuoneesta. Tämän
jälkeen tuotiin pitopöytään uusia herkkuja: Tuotiin mahtavan suuria
Laatokan lohia, joita pajarin omat kalastajat olivat pyydystäneet.
Mutta vieläkin suurempia kuin lohet olivat säkiät ja sampikalat,
jotka nekin olivat näihin aikoihin Laatokan vesistössä aivan yleisiä.
Kokonaisina olivat nämä jättiläiskalat keitetyt ja kannettiin ne
pitopöytään suurissa hopeakaukaloissa. Neljä Marfa emännöitsijän
orjapiikaa piti olla jokaista tällaista hopeaista astiaa reunoissa
olevista renkaista kantamassa. Jättiläiskalojen vatsat oli täytetty
munavoilla ja kaikenlaisilla muilla mausteilla ja uivat ne kaukalon
kastikkeessa voimakasta ruokahalua herättäen. Jokaisen kalan selkään
oli valmiiksi pistetty lyhyviä miekkoja ja leveitä metsästysveitsiä,
joilla vieraat itse saattoivat mieleisiään herkkupaloja leikata.

Mutta pitoateria oli vasta alussaan. Kalojen jälkeen kantoivat
orjapiiat vieraiden maistettaviksi hautomalla paistettuja teiriä ja
metsoja. Edelleen tuotiin täytettyjä jäniksiä, tuotiin villihanhea
ja joutsenia sekä lihotettuja kalkkunakukkoja, joita oli hankittu
Novgorodin maustekauppiailta. Sitten ilmestyi pöytään kokonaisia
porsaita ja lihavia lampaanvuonia. Pajarin vieraat alkoivat runsaasta
maustettujen juomain latkimisesta päihtyä.

Silloinpa ilmestyi pitohuoneeseen uusia orjapiikoja, jotka olivat
puetut kirjavanvärisiin Novgorodin kansallispukuihin ja joiden
päähineet helisivät täynnään hopeakoruja. Veikistellen nämä kauniit
orjatytöt liikkuivat vieraiden joukossa ja pajarin käskystä ryhtyivät
he huvittamaan vieraita tanssillaan. Jokaisen tanssijatytön kaulassa
oli koristeltu hopeainen rengas ja siitä riippui toisesta päästään
vyöhön kiinnitetty hopeainen ketju. Tämä oli sitä varten, että pajarin
vieraat tästä pitimestä saattoivat ottaa kiinni sen orjatytön, joka
kutakin miellytti, ja vaatia häntä istuimensa takana pitopöydässä
palvelemaan. Kilvan pajarin vieraat tätä oikeuttaan käyttivätkin,
jopa muutamat ryhtyivät kaikkien nähden suutelemaankin kauniita
orjatyttöjä. Raikuva naurunhohotus palkitsi jokaista tällaista tekoa,
pajarin vieraat saivat hupailla mielensä mukaan. Pöydän alapäässä,
jossa kaikkien pajarien asemiehet istuivat, olivat jo monet vahvasti
päihtyneitä. Siellä yksi ja toinen hyppäsi tavoittamaan tanssivia
orjatyttöjä kesken tanssin kiinni, mutta kukaan ei noista kepposista
sen enempää lukua pitänyt tai pahakseen, pannut.

Kesken tanssimisen ja ilonpidon oli kuitenkin kierosilmäinen Mikolka
hävinnyt pitohuoneesta. Mitä lienee ollut Mikolka herjalla mielessään,
kun niin salaa lähti.

Kun pajarin tytär huomasi hänen poistumisensa, katseli hän
huolestuneena ympärilleen. Nähtyään luotetun orjapiikansa Olgan, kutsui
hän tämän luokseen ja kysyi häneltä hiljaa, joko hän oli taikurin
saattanut sinne, mihin hänen piti tämä saattaa. Orjapiika Olga sanoi
merkitsevästi naurahtaen:

— Käskysi ja pajari isäsi käskyn mukaan olen hänet saattanut
terveydekseen ruokaa ja juomaa nauttimaan.

— Hyvä on, virkkoi pajarin tytär, — mutta nyt mene katsomaan, mihin
Mikolka palvelijamme lähti. Pidä hänen hommiaan silmällä ja tee sen
mukaan kuin hyväksi näet!

Nopeasti lähti orjapiika Olga emäntänsä käskyä täyttämään. Hän oli
jo oppinut rohkeasti toimimaan ja kun hän nyt arvasi Mikolkan ehkä
emäntänsä auttajasta jotakin vainuavan, päätti hän ajoissa tätä
varoittaa. Niin hän siis kiiruhti pimeälle linnanpihalle ja tähyli
siellä seinävierelle painautuen ympärilleen.

Silloin hän huomasi Mikolkan hiipivän varjon tavoin ohitsensa ja
painuvan vankiluolalle päin. Hyvän aikaa Mikolka siinä kuulosteli,
näkyi kauhtanansa liepeen alla olevaa sarvilyhtyä tarkastavan ja sitten
kuuli orjapiika hänen alkavan sovitella avainta oven lukkoon. Mikolka
mieli siis mennä yksinään vankilaansa tarkastamaan.

Mutta eipä Olgakaan joutunut neuvottomaksi. Hän odotti, kunnes
kierosilmä oli hävinnyt vankiluolan ensimmäisen oven taa. Sitten hän
nopeasti juoksi pihan yli, mutta ohi vankiluolan oven toiselle ovelle,
jonne hän oli opastanut Tiurin miehen. Hätäisesti hän tätä ovea koputti.

Oven sisäpuolelta kuiskasi Orava poikasen ääni:

— Ken siellä kolkuttaa?

— Minä täällä olen, Olga! Laskehan sisään minut, laske sukkelaan!

Päästyään kellariin hän hätäisesti tiedusteli, minne Lari taatto oli
hävinnyt. Poika viittasi kellarin pimeyteen.

— Tuonne hän meni! Kuulin hänen siellä ovea vääntävän, mutta sitten hän
hävisi ja minä seison täällä vartioimassa!

Olga hapuili eteenpäin pimeässä. Vihdoin löysi hän oven ja huomasi sen
auki murretuksi. Hän kurkisti vankikomeroon ja sieltä häntä tervehti
Lari taaton iloinen ääni:

— Kas siinähän on Olga piikasemmekin, auttajamme! Tätä tyttöä, Kalevi
kaunoiseni, tätä tyttöä ja hänen emäntäänsä pajarin tytärtä saamme
kiittää, että nyt on kahleesi murrettu ja voimme lähteä täältä
vapauteen pyrkimään!

Mutta kun Olga oli hätäisesti kuiskaten kertonut Mikolka herjan olevan
yksinään tulossa vankilaan, muutti Lari taatto nopeasti mielensä ja
sopotti Tiurin Kaleville:

— Ei, nyt emme voi mihinkään täältä lähteä! Mikolka veijari hälyttäisi
pian kaikki pajarin asemiehet jalkeille, kun huomaisi linnun tiehensä
lentäneen. Joutuisimme koreasti kiinni, ennenkuin olisimme kunnolla
tästä luolasta ulos ehtineet.

— Mitä meidän on siis tehtävä? kysyy Tiurin Kalevi neuvotonna. Hän
oli juuri saanut Lari taaton avulla kahleensa murretuksi, mutta nytpä
näyttikin vapauden tie päättyvän hyvin lyhyeen.

Lari taatto hänelle kuitenkin rohkaisevasti naurahtaa:

— Ei hätää mitään, kun Mikolka poikasemme on tulossa yksinään. Sinä
tuonne juomakellariin piiloon painaudu, siellä suuren simatynnyrin
takana hiiren hiljaa istukaa! Minä täällä Mikolkan kera hiukan neuvoa
pidän, asioista haastelemme kahdenkesken! Mutta joutukaahan nyt
sukkelaan piiloon, hyvin minä täällä yksinäni toimeen tulen!

Jo olikin aika Lari taaton sopotuksensa lopettaa ja toisten piiloon
pujahtaa. Mikolkan avain jo tunnusteli vankikomeron ruostunutta lukkoa.
Nopeasti Lari taatto painautui vangin vuodealustalle, siinä peitteen
korvilleen vetäisi jo etukäteen tulossa olevasta kohtauksesta itsekseen
nauraa hihittäen. Hiukan kolahtaen ovi aukeni ja kissan askelin Mikolka
pujahti vankikomeroon vääntäen oven sisäpuolelta lukkoon.

— Kas nytpä olen vihdoin täällä yksinäni! puhelee hän itsekseen ilosta
hytisten. — Pajari isämme siellä vieraitaan kestitsee, mutta minäpä
täällä yksin hommailen, kallista lintustamme vartioitsen! Jo säikähdin
tuota mokomaa ilveilijää, mutta eipä ollutkaan sen vaarallisempi. No
sama tuo, kun olen tänne tullut, niin kesyttelenpä hiukan lintustamme.
Omaksi huvikseni kesyttelen!

Hän nauraa hihittää häijyä nauruaan. Sitten hän solmuruoskansa varrella
peitteen alla makaavaa miestä tönäisee näin virkahtaen:

— Hei nousehan tuosta jo, urhoni uljas, kyyhkyläiseni! Nousehan jo,
niin sinulle tarjoan pajari isämme lähettämiä tuomisia. Yksin olet
saanut täällä värjötellä, niin varmaan ne sinulle hyvää tekevät.
Mieliksesi jo varmaan kuuntelet, kun minä selkääsi hiukan hivelen
solmuruoskalla!

Sukkelaan tällä kertaa heräsi peitteen alla makaava mies, tokko lie
Mikolka odottanutkaan niin sukkelaan heräävän. Tuskin oli vielä saanut
sanottavaansa loppuun, kun jo Lari taatto kavahti hänen rinnuksiinsa,
häntä kurkusta kuristi.

— Vai tuomisia sinä läksit tuomaan, Mikolka ystäväni! hän sähisee
hampaidensa raosta. — Vai tuomisia sinä, pajari isämme uskollinen
palvelija! Vaan taisipa nyt sattuakin toinen mies eteesi, et
päässytkään rauhassa solmuruoskaasi heiluttamaan! Pian minä sinut
nujerran, sama jos et yritäkään vastaan potkia, näin sinut rutistan ja
huutamisen saat jättää kokonaan mielestäsi. Ei tässä mitään huutamista,
meillä on nyt kahden kesken hiukan asioita, mitäpä tänne syrjäisiä
huutamaan!

Yritteli Mikolka vastaan taistella, mutta pian hänen vastarintansa
herposi, kun Lari taatto kerran kaksi hänen kalloaan kolhaisi
kiviseinään. Sukkelaan nyt Lari taatto uhrinsa sovittaa vangin
vuoteelle ja kahleen hänen jalkaansa kiinni vääntää. Vielä hän repäisi
Mikolkan leveästä kauhtanasta suilakkeen ja sillä hänen suunsa tiukasti
kiinni sitoi. Tätä tehdessään hän haastelee:

— Kas niin, jopa nyt pysytkin siinä koreasti, niin kauan kuin tulevat
tänne Kalevi kaunoistamme noutamaan. Ja nyt, otanpa oman solmuruoskasi
ja sinulle hiukan maksan velkojani!

Mikolka on jo pökerryksistään tointumassa ja alkaa ponnistella ja
riuhtoa irti päästäkseen. Mutta Lari taatto häntä sarvilyhdyllä
valaisten ruoskaansa vinhasti heiluttaa.

— Kas tästä saat, Mikolka ystäväni, pajari isän uskollinen palvelija!
haastelee hän lyöntiensä lomassa. — Tästä saat Kalevi kaunoisemme
puolesta, saat salakytän nuolestasi ja kaikesta muustakin saat! Vai
hyvin sinä osaat pensastoissa piileskellen rehellisiä miehiä vaania,
kierosilmäinen käärme, mutta jopa nyt jouduitkin tilinteolle. Kas
niin, potki vain, potki mieliksesi! Oma on kahleesi ja hyvin se
kestää sinun potkimisesi! Ja omasipa on tämäkin, tämä solmuruoskasi.
Tällä sinä, herja salakyttä, mielit pehmittää Kalevi kaunoisemme ja
tuostapa mieliteostasi nyt sinulle palkan maksan! Kaiken maksan Kalevi
kaunoisemme puolesta ja annanpa vähän omasta puolestanikin. Ei herrasi
pajarin huoli valitella, että hänen ilveilijänsä on sinua kitsastellen
kestittänyt. Täyden kestityksen saat, niin ettäs muistat elämäsi
loppuun asti kerran saaneesi omasta solmuruoskastasi!

Jo on Mikolka herja heittänyt potkimisen, hiukan vain tuskissaan
vääntelehtii ja ähkii. Mutta säälimätön oli Lari taatto, yhä hänen
selkäänsä herkeämättä pehmittää ja edelleen haastelee:

— No mitäs nyt, näinkö pian jo heititkin potkimisen? No kuuntele
sitten mieliksesi, aulis minä olen miekkonen velkojani maksamaan.
Vahinko vain, ettei herrasi pajari ja kaikki hänen vieraansa ole täällä
näkemässä! Ilveilijä ukkeli heitä vielä kerran huvittaisi ja tämäpä
varmaan olisikin heidän mielestään parasta huvitusta! Sinä herja
mielitkin näin pajari isää huvittaa, mutta satuitpa pistämään oman
pääsi ansaan. Kas tästä saat ja tästä vieläkin, pajarin rummunlyöjä!
Saat tästä sen varalta, jotta et enää himoitseisi Kalevi kaunoisemme
selkänahkaa rumpusi päällystäksi. Vai vieläkö himoitset? Sanohan, jos
vielä mielesi tekee! Virkahan jo, pajarin kärtsä koira, kierosilmäinen
käärme, herja heittiö, kavala salakyttä!

Komeron ovelta Tiurin Kalevi hoputtaa:

— Lopeta jo, Lari taattoseni! Älä häntä aivan hengettömäksi suomi,
mokomaa!

— Jospa jo lopettanenkin, jospa jo heittänenkin! virkahtaa Lari taatto,
mutta kuitenkin vielä hetkisen suomii ja Tiurin Kaleville selittää,
että antoi vain terveydeksi nämä viimeiset sivallukset, jotta jäisi
pajarin asemiehelle hyvä muisto Tiurin urhojen vierailusta. Vihdoin hän
verisen solmuruoskan uhrinsa päälle nakkaa näin virkahtaen:

— Kas siinä on mieliaseesi! Mainio oli, mutta pidä kuitenkin omasi,
herja heittiö! Ja nyt täältä jo vapauteen lähtekäämme!

Kiireesti he haparoivat pimeän kellarin kautta, kiireesti pimeän pihan
yli kulkivat Olgan kantapäillä seuraten. Kuului juopuneiden juorotusta
jousimiesten tuvasta, kuului pajarin pitohuoneestakin. Toisaalta
keittiörakennuksen puolelta näkyi orjapalvelijain tuohusvaloja, mutta
noista välittämättä he edelleen kiiruhtivat. Edellä mennessään Olga
puheli Lari taatolle:

— Liian uskaliasta on lauttasillan kautta yrittää. Minä teidät vien
tätä tietä, pajarin salaiseen venevalkamaan johdatan!

Pian he olivatkin siellä, linnan päärakennusten nurkkauksen alla,
jossa jyrkät paasiportaat laskeutuivat suoraan alas veteen. Siinä oli
ulkomuurin ja rantakallion muodostama tyyni poukama, jossa kellui
useampia veneitä valmiina lähtöön.

— Noista mieleisenne ottakaa! neuvoo Olga tyttönen. — Viistoon alaspäin
kun tuonne rantaan pyritte, niin ei vihainen virta venettä kaada!

— Emmeköhän hyvin selvinne, puhelee Lari taatto Tiurin Kalevia ja Orava
poikasta veneeseen hoputtaessaan. — Vahinko vain, etten voinut jäädä
pajari isän auliisti lupaamasta kestityksestä nauttimaan ja hänen
vieraitaan hyvällä taidollani huvittamaan. Niin sovimme pajari isän
kanssa, mutta nyt toiset asiat meitä hoputtavat.

— Tulehan jo tuosta veneeseen! kiirehtii Kalevi maltitonna.

— Jo tulenkin! jo joudunkin! haastelee Lari taatto venettä
irroittaessaan. — Minä tässä vain pajari isälle lähetin terveisiä,
käskin tämän Olga tyttösemme, kullannuppusemme, häntä puolestamme
kestityksestä ja kaikesta hyvästä kiittelemään!

Siihen jäi Olga tyttönen porraspaadelle seisomaan, kun vene katosi
pimeyteen. Mutta hänen päänsä yläpuolella oli raottunut akkunaluukku
ja siellä seisoi toinen naisolento pimeässä huoneessa. Siellä seisoi
Irinja neito katsellen poistuvien jälkeen. Kun vene oli mennyt
menojaan, kohosi raskas huokaus hänen rinnastaan. Mutta sitten hän
hiljaa sulki akkunaluukun ja kiiruhti nopeasti takaisin pitohuoneeseen.

Täällä olivat vieraat jo tarpeekseen saaneet orjatyttöjen tanssista
ja muista huvituksista. Pajarien juopuneet asemiehet pöydän alapäässä
alkavat äänekkäästi vaatia, että Tiurin mies oli tuotava pajarin eteen
ja suljettava ahtaaseen vankilaansa.

Juopunut on Boris pajarikin. Hän leveällä kunniaistuimellaan nauraa
hohottaa ja puhelee:

— Vai jo saitte kyliänne kauniiden orjatyttöjen kisailusta. No jospa
sitten antaisin teille toista hupia! Jospa sitten jo käskisin tuoda
haukanhäkin tänne! Vai mitä arvelet sinä, pajari Sergei, ja sinä
tyttäreni, armas aurinkoiseni? Jokos antaisimme noiden maltittomain
poikain aloittaa mieleisensä huvittelun?

— Käske vain tuomaan Tiurin mies eteesi! sanoo Irinja neito kylmästi.

— Haukanhäkki tuotakoon tänne! komentaa pajari Boris kuuluvalla
äänellä. — Ja Mikolka palvelijani, hän miehineen noutakoon Tiurin
miehen vankilasta!

Pian olivat juopuneet asemiehet raahanneet suuren teräshäkin
pitohuoneeseen. Mutta Mikolka rummunlyöjää ei löytynyt mistään.
Hälisten ja meluten häntä huudeltiin ja etsittiin. Vihdoin Pipinä
kuuluttaja, joka muisteli hänet viimeiksi nähneensä, arveli hänen
yksinään pujahtaneen vankilaan, hiukan etukäteen huvittelemaan.

— Vai niin se Mikolka! nauraa hohottaa pajari Boris. — Vai yksinään
meni, mutta kiiruhtakaahan nyt jo hänen perässään! Muuten hän
kultalintustamme siellä liiaksi hyvittelee!

Kuvaamaton oli Pipinän ja toisten pajarin asemiesten säikähdys, kun
Mikolka löydettiin vankikomerosta yksinään ja melkein hengettömäksi
suomittuna. Vasta pitkällisen virvoittelun jälkeen hän sen verran
tointui, että kykeni sopertamaan yhden ainoan sanan:

— Ilveilijä!

Pajari Boris raivosi mielettömänä. Pajari Sergei ryhtyi touhussaan
järjestämään karkulaisten takaa-ajoa, mutta silloin huomattiin, että
kaikki jousimiehet asemiesten tuvassa olivat tukkihumalassa. Mahdoton
oli saada heitä hoputetuksi karkulaisten jälkeen. Koko juopuneen
vierasjoukon valtasi neuvottomuus ja kuvaamaton hämminki.

Pajarin tytär yksin pysyi kylmänä ja rauhallisena ja nyt hän haastoi
isällensä:

— Sanohan isäni, kenen on syy, että ilveilijä pääsi tänne sinun
linnaasi pujahtamaan? Sanohan, kenen on huolehdittava, että jousimiehet
pysyvät valppaina tehtävissään? Eiköhän tämän Pipinä palvelijasi olisi
tuosta huolehdittava, mutta miten hän on siitä huolehtinut? Niin hän
on huolehtinut, että kaikki asemiehesi ovat nyt juovuksissa! Jos nyt
Tiurin miehet sinun linnaasi hyökkäisivät, niin kenenkähän saisit
lauttasiltaa puolustamaan? Tuskin ketään saisit, niin on tämä Pipinä
palvelijasi laiminlyönyt velvollisuutensa. Eiköhän liene kohtuullista,
että hänkin kerran saa kuritusta?

Julmistunut pajari teki tyttärensä neuvon mukaan. Pipinä kuuluttaja
siepattiin viipymättä kiinni ja kaikkien pajarien asemiehet saivat
häntä jokainen vuoronsa perään solmuruoskalla suomia, niinkuin olivat
valmistautuneet Tiurin miestä suomimaan.

Tähän päättyivät pajarin juomapidot. Ei kellään ollut enää halua
pitoruokien ja juomien maistamiseen tai muuhun hupailuun. Pajari Boris
ja pajari Sergei kiristelivät hampaitaan, mutta voimaton oli heidän
raivonsa. Pois oli mennyt Tiurin mies heidän käsistään ja he tiesivät,
että nyt vasta olikin taistelu alkamassa.

Toisessa huoneessa makasivat rinnatusten samalle vuoteelle viskattuina
Pipinä kuuluttaja ja Mikolka herja. Kukaan ei muistanut heidän
kirveltäviä ruoskanjälkiään lääkitä, oman onnensa nojaan unohdettuina
he saivat olkivuoteellaan vääntelehtiä ja vaikeroida. Vaikea oli sanoa,
kumpainen näistä pajarin palvelijoista oli saanut perinpohjaisemman
löylytyksen, mutta hyvän he olivat saaneet kumpainenkin. Jos Lari
taatto oli hyvin Mikolkan pehmittänyt, niin olivatpa juopuneet
asemiehetkin Pipinän selän sukineet.

Näin he rinnatusten makaavat. Pipinä kuuluttaja kiristelee hampaitaan
ja tuskiaan vaikeroiden sähisee:

— Tiedän minä, kenelle tämän kurituksen kerran maksan!

— Luulenpa minäkin tietäväni, kenelle maksan! voihkii Mikolka herja. —
Ja luulenpa tuonkin tietäväni, kuka Tiurin miehen karkuun avitti, kuka
tänne hommasi tuon kirotun ilveilijän, tuon Tiurin velhon!

— Pajarin tytär! ähkii Pipinä hampaidensa lomasta. — Pajarin tytär!
voihkaisee Mikolka herja.

Näin he rinnatusten voihkivat ja vaikeroivat, kaksi hyvän löylytyksen
saanutta pajarin herjapalvelijaa. Näin he pajarin tyttären pään menoksi
kostoa vannovat.




XIII Luku.

TIURIN MARKKINAT.


Tiurin suuret riistamarkkinat pidettiin elonajan päättyessä, toisen
syksyisen täysikuun aikaan.

Jos tavallisinakin aikoina näille markkinoille tuli runsaasti Karjalan
miehiä, niin nyt väkeä tulvasi aivan tavattomasti. Kaukaisimmiltakin
Karjalan perukoilta olivat miehet kyläkunnittain lähteneet liikkeelle.
Monet olivat sen lisäksi ottaneet mukaan miltei koko perheensä,
vain matkantekoon kykenemättömät vanhukset ja lapset oli jätetty
kotimiehiksi, tulisijan vartijoiksi. Toiset olivat vainolaista peläten
kuljettaneet kotimiehet huhtaraateiden ja takamaiden piilopirtteihin.

Varsinkin Laatokan puoleisessa Karjalassa, jonne pajarin miehet nyt
tekivät yhtenään julmia vainomatkoja, oli näin menetelty. Kaikki
arvokkaampi omaisuuskin oli kotimiesten mukana piilopirtteihin viety,
vakinaiset elinsijat olivat jääneet aivan autioiksi. Vähän sieltä
vainolainen löysi mitään ryöstettävää, Jos ryhtyikin markkinoiden
aikana tekemään hävitysretkiään.

Paljon oli riistasaalistakin markkinoille tuleviin Karjalan miehillä.
Mainio riistavuosi oli viime talvena ollut ja kesälläkin oli vielä
saatu runsaasti majavia. Oli jokaisella turkisnahkoja suuret niput
hansakesteille tuotavaksi, köyhimmilläkin oli kymmeniä kiihtelyksiä
oravia ja kärppiä sekä siihen vielä lisäksi jalompien metsänotusten
turkisnahkoja.

Mutta ehkä enemmän kuin riistasaaliin runsaus oli väkeä saanut
jalkeille Karjalan miesten yhteinen ahdinkotila. Jo olivat
kaukaisimmillekin syrjäseuduille ennättäneet viestit Käkisalmeen
pesiytyneen Novgorodin pajarin väkivaltaisuuksista. Jo syvimmässäkin
salonsopessa tiedettiin pajarin uhkaavan orjuudella vapaita Karjalan
miehiä. Sen vuoksi oli nyt miehissä liikkeelle lähdetty. Tiurin
markkinoilla ja heimokäräjillä piti neuvoteltaman puolustuskeinoista
vierasta pajaria vastaan, ja kenpä Karjalan mies ei näissä
neuvotteluissa olisi tahtonut mukana olla.

Useat pitempien taipalien takaa tulleet olivatkin jo markkinoille
lähtiessään varustautuneet aivan kuin vainomatkalle. Jokaisella
miehellä oli teräsjännejousensa ja täysinäinen nuoliviinensä, mutta
monessa veneessä näkyi näiden lisäksi röykkiöittäin muitakin aseita.
Oli raskastekoisia keihäitä ja sotakirveitä. Karhun kaadantaan
rauhan aikoina käytettiin näitä aseita, mutta nyt ne oli puhdistettu
ja teräviksi hiottu toisenlaisen otuksen pään menoksi. Kilpiä oli
myös jokaisessa veneessä, oli suuria hirvennahalla päällystettyjä
kilpiä, jotka asetettiin eteen maahan jousella ammuttaessa, mutta
olipa myös pienempiä pyöreitä ja sirotekoisia kilpiä. Ne kelpasivat
suojaamaan pääasiallisesti vain miekan mittelössä. Harvinaisempia
olivat kirkkaiksi kiilloitetut rintahaarniskat ja rautapaidat sekä
vaskiset ja rautaiset kypäripäähineet. Moni Karjalan mies oli jo viime
aikoina vainomatkat mielestään jättänyt, ja niinpä asevarustuksetkin
sen mukaisesti olivat kirjavia ja puutteellisia. Mutta jokainen mies
oli ottanut mukaansa sen aseen, mikä hänellä oli ja kaikkien katseista
kuvastui yhtäläinen urhomieli. Oltiin valmiita viimeiseen hengenvetoon
asti taistelemaan isiltä perityn vapauden puolesta heimon asuinsijoja
uhkaavaa vierasta tungettelijaa vastaan.

Varsin runsaasti oli Tiurin markkinoille saapunut pajarin asemiesten
vainoamia miehiä myös Laatokan takaisesta Karjalasta. Tästä näki
hyvin, etteivät sielläkään kaikki olleet pajarin valtaan tyytyväisiä.
Kapinanhenki kyti tuhan alla ja Tiurin miesten markkinakutsu oli nyt
nämä pajaria vihaavat miehet houkutellut tälle puolen Laatokan. Monia
vaaroja he olivat saaneet matkallaan välttää, pajarin asemiehet,
joita vilisi siellä päin kaikkialla, olivat jo hiiviskelleet usean
kantapäillä. Mutta oveluudella, välistä väkivalloinkin oli nämä
vaanijat karistettu kantapäiltä ja niin oli pienillä veneillä Laatokan
myrskyisät ulapat viiletetty. Kurkijoen ja Lahdenpohjan sokkeloisiin
saaristoihin olivat Laatokan täkäläiset ensin tulleet ja sieltä oli
sitten yhtenä näiden seutujen miesten kanssa metsäteitä Tiurin maille
taivallettu.

Hyvin Laatokan täkäläiset kyllä tiesivät, että tämän markkinamatkan
jälkeen ei heidän ollut enää hyvä palata kotiseudulleen. Mutta monipa
ei heistä ajatellutkaan kotiseudulleen palaamista, vaan Tiurin miesten
riveissä taisteluun astumista. Varmana pidettiin, että nyt tulisi
Tiurin käräjillä yksimieliseksi päätökseksi aseellinen nousu vierasta
pajaria vastaan. No hyvä, silloinpa samaa kyytiä jo lähdettäisiinkin
sotapolulle.

Ensin oli pajarin miesten yllätyksiä peläten mielitty markkinat pitää
Tiurin linnasaarella, mutta pianpa tästä aikeesta täytyi luopua, kun
väkeä tulvasi niin tavattomasti. Mihinpä ahtaalla linnasaarella olisi
kaikki tämä kansanpaljous majoitettu, hyvä kun harvinaisemmillekin
vieraille linnan vierastuvissa riitti majapaikkoja. Lauttasillan
mantereen puoleisessa päässä, rauhanvuosina syntyneen suuremmat
markkinapaikan ympärillä oli kuitenkin monta uudempaa ja varsin tilavaa
vierastupaa ja nämäpä nyt kaikki suurella kiireellä puhdistettiin ja
laitettiin kuntoon.

Mutta eivät vielä niissäkään kaikki markkinoille saapuneet saaneet
kattoa päänsä päälle. Niin ei lopulta ollut muuta neuvoa kuin
rakennella markkinapaikan naapuruuteen havumajoja ja viritellä
nuotiotulia. Tämä tuossa tuokiossa kyhätty markkinaleiri levisi pian
varsin laajalle pitkin Vuoksen rantaa sekä markkinapaikan ylä- että
alapuolelle. Ylävällä rantaäyräällä, jossa kasvoi komeata honka- ja
tammimetsää sekä koivikkoa, kohosi teltta teltan, maja majan vieressä.
Kun illan pimetessä sytytettiin tuohusvaloja ja nuotiotulet kirkkaina
loimottivat, näytti koko komea metsä muuttuneen sotaleiriksi tai
Tapiolan valtojen muhkeaksi pitosaliksi.

Vielä kauempanakin paloi pitkin Vuoksen, rantoja suuria nuotiotulia.
Tänne oli majoitettu tuhkatiheään vankkoja jousimiesvartioita, joiden
tuli pitää tarkoin silmällä virran veneliikennettä. Varsinkin alaspäin
oli vartiointi huolellista, sieltä näet saattoi odottaa pajarin väen
yrittävän vastavierailulle Tiurin miesten markkinoille.

Pajarin vankilasta karkuun päässyt Tiurin Kalevi johti tarmokkaasti
kaikkia markkinavalmistuksia. Parahiksi hän olikin joutunut, Tiurin
miesten uljas urho, jo hänen paluunsa jälkeisinä päivinä olivat
kaukaisimmat Karjalan miesten joukot alkaneet saapua. Kun tällöin
Tiurin miesten kokeneet johtajat kokoontuivat vanhan Tiurin taaton
asehuoneeseen neuvoa pitämään markkinavalmistuksista, jätti Suur-Tiuri
kaikkien asioiden johdon nuoren pojanpoikansa käsiin. Näin hän haastoi
kokoontuneille pohjankävijöille:

— Kun taatto taivahinen antoi meille takaisin Kalevi kaunoisemme, jo
menetetyksi luulemamme Tiurin miesten toivon, niin hänenpä puoleensa
nyt kaikessa kääntykää! Minä olen jo vanha ja väsynyt, mutta Kalevi
kaunoisemme on nuori. Tosin pajari on häntä kiduttanut vankityrmässään
ja pajarin asemiehet ovat häneen haavojaan iskeneet, mutta hyvinpä hän
on kaikista näistä vammoistaan tointunut. Hän on minun sammuneiden
silmieni valo ja hänpä nyt siis kaikkia johtakoon, niinkuin hyväksi
näkee. Johtakoon siihen asti, kun käräjillä varsinaisen johtajan vaali
tapahtuu!

Mielellään kaikki pohjankävijät suostuivat näihin Suur-Tiurin sanoihin.
Tiurin Kalevi oli nyt jo kaikkien mielestä kokeneen urhon veroinen,
kenpä ei olisi ollut altis tekemään hänen käskyjensä mukaan.

Muita innokkaampana touhusi markkinavalmistuksissa nuori Osma Kumoinen.
Tiurin Kalevi oli hänet nyt ottanut nuorten asemiestensä joukosta
lähimmäksi uskotukseen ja tämäpä suuri kunnia kannusti nuorta Osma
Kumoista kaiken parhaansa panemaan. Väsymättä hän omalla kevyellä
vaskikeulallaan liikuskeli Tiurin linnan alapuolella jousimiesvartioita
järjestelemässä ja näiden toimintaa valvomassa. Ah miten uljaaksi
nyt nuori Osma tunsikaan itsensä, kun oli saanut oman vaskikeulan,
uudenuutukaisen kypäripäähineen ja kirkasteräisen miekan vyöllensä.

Vielä suurempaa iloa tuotti hänelle se, kun Kalevi oli antanut hänen
jousimiestensä joukkoon vanhan Lari taaton, sankarin uljaimman, jonka
nimi oli nyt kaikkien huulilla. Mitäpä tuon enempää olisi tarvittu,
jokaisella jousimiesten nuotiotulella nyt Lari taaton rinnalla
annettiin suuri arvo myös venekunnan johtajalle, vaikkapa tämä olikin
vielä nuori poikanen. Urhot harmaapäisetkin hänen sanojaan kunnioittaen
kuuntelivat ja kaikki tekivät mielellään hänen käskyjensä mukaan.

Vanha Lari taatto itse ei näyttänyt herättämästään huomiosta paljon
välittävän. Nuoret jousimiehet kaikkialla pyrkivät häneltä kilvan
utelemaan lähempiä tietoja hänen matkastaan pajarin pelättyyn
haukanpesään, mutta eipä Lari taatto monesti viitsinyt heidän
uteliaisuuttaan tyydyttää. Naurahti vain ja virkkoi.

— Eipä tuo niin merkillinen matka ollut! Kävin Kalevi kaunoisemme pois
omille maille noutamassa ja yksin tein pajarin vieraille vähän taitoani
näytin. Siinä kaikki, jopa tuosta nyt joutavia kerskailemaan!

Jousimiesten ja muidenkin markkinoille saapuneiden Karjalan miesten
mielestä hänen salaperäinen ja sankarillinen matkansa pajarin linnaan
oli kuitenkin enemmän arvoinen. Monen nuotiotulen ääressä tästä
matkasta jo sankarilauluja lauleltiin. Näissä lauluissa oli muistettu
myös Lari taaton ja Tiurin Kalevin salaperäisiä auttajia, vaikka kukaan
ei oikeastaan tietänytkään, ketä nämä auttajat olivat.

Koetettiin tätä asiaa udella nuorelta Orava poikaseltakin, joka oli
ollut Lari taaton matkassa. Mutta tämäpä naskali vasta osasikin olla
miehevää miestä olevinaan. Kädet puuskaan pannen hän leveästi kertoili
pajarin upeista vieraspidoista ja siitä, miten suuressa kunniassa häntä
ja Lari taattoa siellä pidettiin, miten heitä hopeaisista astioista
syötettiin ja juotettiin. Tätä hän kyllä mielellään kertoili, mutta
muutapa ei paljon hänenkään huuliltaan herunut. Kun kysyttiin, kuka
heitä siellä auttoi ja opasti Tiurin Kalevin vankiluolaan pääsemään,
niin otti Orava poikanen salaperäisen muodon päällensä ja virkahti:

— Vieläkös siihen opastajia tai muita auttajia olisi tarvittu! Lari
taatto on sellainen tietäjä, että hän löytää tiensä ilman auttajia! Ja
vaikkapa Lari taatolla lieneekin omia ystäviään ja avustajiaan, niin
niistä tämä poika ei puolta sanaa pukahda!

Tähän saatiin tyytyä, ei ollut runontaitavilla sankarilaulujen
sepustajilla muuta neuvoa kuin täytellä puuttuvat aukkopaikat oman
vilkkaan mielikuvituksensa tuotteilla. Niin tulikin näihin lauluihin
totta ja tarua sekaisin, mutta yhtä innostuneina niitä silti kaikilla
markkinamiesten nuotioilla kuunneltiin. Ja kun vielä tämän tästä
nähtiin laulujen sankarejakin, kun nähtiin Lari taatto veitikkaa ja
kun nähtiin itseään uljasta Tiurin Kalevia, niin pysyi innostus sitä
korkeammalla. Kenpä Karjalan mies ei olisi nyt ollut halukas itsekin
pajarin vieraspitoihin lähtemään, pajarin miesten kera kalpaleikkiin
käymään!

Suuri merkkitapaus oli myös hansakestien markkinoille saapuminen.
Monella uljaalla laivalla näitä lännen meren takaisia kauppamiehiä
tuli, kauniin syyspäivän aamuna laskivat syvällä uivat laivansa Tiurin
markkinarantaan. Sadoin ja tuhansittain oli markkinakansaa heidän
tuloaan katsomassa, Tiurin linnan muureilla ja vastapäisen rannan
korkealla äyräällä kuhisi uteliaita kuin muurahaisia. Ihailtiin noiden
kaukaisen maan laivojen uljasta rakennetta, arvioitiin tuulessa
lepattavien valkopurjeiden vetokykyä. Silmät tahtoi häikäistyä,
kun syksyn kuulas päivänkilo leikitteli parraspuilla ja korkealle
käyristyvillä kokkakaarilla, joiden vaskipienat ja koristeet oli
hangattu välkkyvän kirkkaiksi.

Ja mitäpä tuolta parin eellimmäisenä saapuvan laivan parraspuilta
näkyikään? Kirkkaita rintahaarniskoita sieltä välähteli, uljaita
lännen ritareja ja näiden asemiehiä siellä näkyi olevan suuri joukko.
Näiden seurassa huomattiin omaa väkeäkin: vanha Kekri Kumoinen siellä
seisoi ja Päiväkiven Yrjänä Kuisma ja vielä kolmantena Kuparsaaren
vanha Antero Äyrämöinen, joiden tiedettiin Tiurin miesten lähetteinä
matkustaneen Viipurin linnaan. Hansakestien laivoilla nämä lähetit
nyt takaisin matkaltaan palasivat ja komeatapa heillä näkyi olevankin
saattojoukkoa seuranaan.

Tiurin Kalevi ja monta muuta Tiurin miesten johtajaa oli lauttasillalla
tulijoita vastassa. Siinä tervehdyksiä vaihdettiin, siinä kuulumisia
kyseltiin. Hansakestien johtajina olivat vanhat tuttavamme, raadin
jäsen Bartolomeus ja saksalainen herra Vilhelm. Ja olipa kolmaskin
vanha tuttavamme, ritari Niilo Pentinpoika, tulijoiden joukossa.

Kaikki vieraat ja samoin matkaltaan palanneet Tiurin miehetkin olivat
iloisesta yllätyksestä kovin hämmästyneitä. He olivat odottaneet
tapaavansa Tiurin linnan ja koko markkinoille kokoontuneen Karjalan
kansan surun ja murheen murtamana Tiurin Kalevin katoamisen vuoksi,
mutta nytpä kadonneeksi uskottu urho olikin ilmielävänä ja reippaana
heitä vastassa. Ihmetellen kaikki kilpaa hänen pelastumisestaan
tiedustelivat ja häntä onnittelivat. Ritari Niilo puheli nauraen:

— No jopa näen kokonaan myöhästyneeni! Herrani ritari Pietarin käskystä
minä näine miehineni kiiruhdin tänne ollakseni Tiurin urhojen mukana
sinun pelastuksestasi taistelemassa. Mutta nähtävästi onkin jo vieraan
pajarin mahti murrettu ja minä joudan miehineni tyhjin toimin takaisin
palaamaan.

— Ei ole vielä vieraan pajarin mahti murrettu! naurahtaa hänelle
vastaan Tiurin Kalevi. — Suopeat kohtalottaret minut pajarin vankilasta
karkuun avittivat, mutta yhä pajari uhkaa Karjalan miesten vapautta.
Vielä saamme miekoin ja jousin häntä vastaan taistella ja jos sinä,
ritari Niilo, olet tullut herrasi käskystä meitä Tiurin miehiä
auttamaan, niin kiitollisina me apusi vastaanotamme.

Toistamiseen hän puristi lämpimästi ritari Niilon miehekästä kättä ja
toivotti tämän asemiehetkin tervetulleiksi Tiurin linnaan.

Mutta muita sukkelampana pujahteli miesjoukossa pieni ja jaloiltaan
ketterä Antero Äyrämöinen. Nyt hän jo Tiurin jousimiehiä hoputtaa,
että nämä kiiruhtaisivat avustamaan hansakestien laivamiehiä
raskaiden tavara-arkkujen maihin kuljettamisessa ja markkinapöytien
rakentamisessa. Joutuisa olikin nuori Osma Kumoinen vanhan Anteron
toivomusta täyttämään. Mukanaan vanha Lari taatto ja uljas Orma sekä
joukko muita jousimiehiä hän kiiruhti hansakestien laivoihin.

Täällä miehet jo hinasivat kalliita tavara-arkkujaan parraspuiden
äärelle Siinä hääri kokonainen liuta lännen ahavoituneita miehiä yhden
tavara-arkun kimpussa, koettivat sitä saada parraspuulle nostetuksi.
Hymyten Lari taatto meni heidän joukkoonsa ja virkahti:

— Sallikaahan, veljet veikkoset, sallikaahan vanhan ukkelinkin tuon
arkun painoa hiukan tunnustella!

Ennenkuin hölmistynyt miesjoukko ehti ajatellakaan, keikahti raskas
tavara-arkku kevyesti vanhan jättiläisen leveille hartioille.
Ruskivat porraspuut hänen jalkojensa alla, mutta horjumatta nousi
Lari taatto laiturille, asteli vielä hyvän matkaa ja siellä, mihin
toiset jousimiehet olivat alkaneet markkinapöytää rakentaa, taakkansa
varovasti maahan laski.

Yhdellä iskulla oli Lari taatto näin voittanut lännen miestenkin
ihailun ja suosion. Kilvan nämä hänen ympärillään tungeskelivat,
hänen käsivarsiensa voimaa tunnustelivat. Lari taatto leikkien heidän
käsiänsä puristelee, miestä toisensa jälkeen naureskellen ilmaan
keikauttaa ja haastelee:

— Ka keveitäpä olette, samaa maata kuin pajarin miehetkin! Mutta kun
ystävinä olette tulleet, niin jos kuitenkin illan jouduttua hiukan
maljoja maistaisimme.

Kilvan miehet lupasivat hänelle tarjota kuohuvaa olutta. Sillä oli luja
ystävyysliitto solmittu Tiurin jousimiesten ja hansakestien asemiesten
kesken.

Tällä välin olivat hansakestien johtajat ja ritari Niilo
vastaanottajineen jo painuneet lauttasillalta käräjäpihaan. Täällä
olivat heitä vastassa Tiurin linnan ehtoisa Imandra emäntä ja
Tiurin neidot. Kuohuvia tervetulijaismaljoja täällä kaukaisen maan
vieraille ja ritari Niilolle tarjottiin. Ritari Niilon katse haki
neitojen joukosta omaa mielitiettyään, mutta tätäpä ei näkynytkään
ensi hetkellä. Oli näet Inkeri neito voimakasta mielenliikutusta
peittääkseen paennut jousimiesten tupaan, siellä hän simasarvia
täytteli ja niitä toisille neitosille ojensi vieraille vietäväksi.
Mutta läikkymään pyrki täysinäinen simasarvi hänen käsissään. Helinä
neito hänelle nauroi:

— Johan sinä nyt, Inkeri ystäväni, johan sinä kovin vajanaisia
simasarvia meille toimitat. Eiköhän liene parasta, kun itse lähdet
tuota sarvea Niilo ritarille kantamaan. Silloin Niilo ritari ja muutkin
vieraat näkevät, kuka on kuohuvan juoman maahan läikytellyt!

Samassa jo Päiväkiven isäntäkin tuvan ovelta kurkisti ja kun huomasi
tyttärensä, tälle virkahti lempeästi:

Tulehan jo, Inkeri armahaiseni, päivänsäteeni, minua tervehtimään! Ja
onpa täällä toinenkin, joka on sinua jo kauan ikävöinyt. Tulehan jo,
rakas tyttäreni, jotta hän saa sinut syliinsä sulkea!

Näin vei Päiväkiven isäntä armaan tyttärensä ritari Niilon eteen ja
tälle puhui:

— Omaksesi hänet ota, päivieni paras ilo! Ikuisen ystävyytemme panttina
olkoon, lujana siteenä sinut ja sinun miehesi Tiurin miehiin liittäköön!

Yllätys oli tämä kihlaus kaikille Tiurin miehille ja myöskin kaikille
ritari Niilon seuralaisille. Mutta kaikki jo nyt kiiruhtivat
kihlautuneita kilvan onnittelemaan. Reippaana Niilo ritari otti
onnittelut vastaan, mutta syvään punastuen Inkeri neito päänsä alas
painaa. Niin uusi ja outo oli hänen suuri onnensa, että ensi hetkenä ei
tiennyt, oliko hän valveilla vai näkikö vain ihanaa unta ritaristaan,
kauan ikävöimästään. Mutta jopa oli aika vieraiden lähteä myös sairasta
heimovanhinta tervehtimään ja hänelle ystävyyslahjojaan viemään. Ei
ollut tällä kertaa Tiurin taatto kyennyt lepovuoteeltaan nousemaan,
sinne piti Tiurin Kalevin saattaa vieraat hänen vuoteensa äärelle.
Vaivoin hän kohoaa istualleen, matkan kuulumisia kyselee ja näin
haastelee:

— Manan mahti minua nyt jo omaksensa riitelee, mutta kevein mielin jo
lähdenkin manan maille kulkemaan. Vielä ei Karjala kokonaan sortune,
kun olemme löytäneet luotettavia ystäviä ja kun Karjalan omat miehet
näyttävät joukolla nousevan vierasta pajaria vastaan.

— Paljon on miehiä Laatokan takaakin saapunut! ilmoittaa Tiurin Kalevi.

Ja häneen yhtyen Kiviniemen väkevä Karhu murahtelee tyytyväisenä:

— Soma aseleikki tästä nyt jo alkaa! Pajari mieli meille hyvät kepposet
tehdä, mutta nyt me lähdemme toisen kerran vieraiksi pajarin linnaan ja
puhdasta jälkeä siellä teemme!

Ritari Niilokin kiiruhtaa ilmoittamaan, että hänen herransa, Viipurin
linnanisäntä, oli luvannut vielä lisää apuväkeä Tiurin miehille.
Hän oli nyt vain ensimmäisen pienen joukon kera kiiruhtanut, mutta
useat muutkin uljaat Ruotsin miehet olivat halukkaat Karjalan miesten
liittolaisina Novgorodin pöyhkeätä pajaria vastaan taistelemaan.
Karjalan miesten nousu oli Ruotsin miehille mieluinen asia, sillä
itsekin he olivat sodassa Novgorodia vastaan.

Vielä antoi sairas heimovanhin muutamia määräyksiä.

— Sinä Kalevi kaunoiseni, hän haastaa, — ja sinä Kumoinen, vanha
ystäväni, te tänään markkinarauha julistakaa. Tänään ja huomenna
Karjalan miehet ja lännen meren takaa tulleet kauppiaat hyvällä
mielellä tehkööt vaihtokauppaa. Ylihuomenna on uhrijuhla ja
heimokäräjät. Jos taatto taivahinen voimia antanee, niin tulen
viimeisen kerran uhrijuhlaan käräjiemme päätöksille hyvää onnea
anelemaan. Siihen asti levätä tahdon.

Seuraavana päivänä olivat Inkeri ja Helinä neito Niilo ritarin seurassa
markkinapaikkaa kiertelemässä. Komea Niilo ritari mieli ostaa kihlat
Inkeri armaallensa ja tätäpä varten oli nyt lähdetty hansakestien
ylellisesti varustettujen markkinapöytien ääreen. Inkerin mieli oli
onnea tulvillaan kun hän siinä uljaan ritarinsa käsivarteen nojaten
asteli.

Mutta alakuloisena kulki Helinä neito hänen ja Niilo ritarin rinnalla.
Ei Helinä oikein itsekään ymmärtänyt tämän alakuloisuutensa syitä.
Iloita hänen olisi oikeastaan pitänyt, kun uljas mielitiettynsä, Tiurin
suvun valio, oli terveenä ja voimakkaana palannut pajarin vankilasta.
Eikä Helinä kuitenkaan voinut iloita, hän tunsi vaistomaisesti, että
entistään kylmemmäksi oli Kalevin mieli hänelle muuttunut. Jos vielä
hymyinkin hänelle Kalevi, niin viileältä tuo hymy tuntui, eikä monta
sanaa ollut Kalevi paluunsa jälkeen hänelle puhunut. No saattoihan
olla, että Kalevi kaunoisella oli nyt niin paljon muuta ajateltavaa. Ei
Helinä häntä mistään syyttänytkään, ah miten altis hän olikaan edelleen
sydämensä valittua, uljasta armastaan palvomaan. Mutta mieleensä
hiipivälle alakuloisuudelle ei hän mahtanut mitään.

Vaan mistäpä Inkeri neito onnensa huumassa olisi voinut ymmärtää
ystävättärensä mielialan. Herkeämättä hän nauroi ja lörpötteli ja
Helinä neitokin koetti hänen mielikseen iloita. Niin he kulkivat pöydän
äärestä toisen ääreen. Kaikki heille kunnioittaen tietä antoivat,
kaikki hansakestit heille kilvan näyttelivät parhaita tavaroitaan.
Vihdoin Niilo ritari löysi mieleisensä kihlat: komean otsarivan ja
kaulakäädyt sekä vielä hopeasolkivyön hän armaalleen osti. Ei näihin
aikoihin vielä tiedetty kihlasormuksesta, otsaripa oli yleisesti
käytännössä oleva kihlakoru. Rikas sulho siihen lisäksi osti muitakin
koruja ja niin teki ritari Niilokin. Harvinaisen arvokkaat olivat
Inkeri neidon saamat lahjat ja onnesta säteillen hän heti sovitti uuden
otsarivan kulmilleen.

Niin he edelleen kiertelivät markkinapaikalla, ilveilijäin ja
karhuntanssittajain temppuja katselivat. Muuan karhuntanssittaja oli
keksinyt sukkelan keinon. Hänellä oli mahtava mesikämmen, oikein
metsien valio ja »Pajariksi» oli hän tämän kuoman nimittänyt. Osasi
Pajari tehdä monenlaisia konsteja, mutta parhaan tempun kesyttäjä
aina säästi viimeiseksi. Silloin hän ruoskaansa ilmassa läiskytellen
tiuskasi:

— Noh, Pajari isä, kultakuomaseni, mitenkäs silloin tehdään, kun väkevä
Tiurin mies vastaan tulee? Katsos, minä olen väkevä Tiurin mies,
näytäpäs nyt mokoma mahtisi, Pajari isäseni!

Mesikämmen hänelle irvistelee, vihaisena mörisee. Mutta kun kesyttäjä
vain pelottomana läiskyttelee ruoskaansa, niin jo alkaa Pajari kuoman
rohkeus pettää. Kesyttäjä sille tiuskii:

— Vai niin sinä minulle mielit tehdä, vai suuhusi mielit syödä! Vaan
minäpä, väkevä Tiurin mies, sinulle opetan miten miehiä syödään!
Tanssitkos, senkin vietävä! Tanssitkos Tiurin miehen edessä, Pajari
kuoma!

Ruoska kuoman tuuheaa turkkia jo hipoo ja silloin Pajari nöyränä
maristen ja murahdellen alkaa tanssinsa. Kiertää löntystelee piirissä
ja joka puolelle kumartelee mahtavia etukäpäliään velttoina riiputtaen.

Paljon suosiota saavutti karhunkesyttäjä tällä sukkelalla
keksinnöllään. Yhtenään hänen kuomansa ympärillä väkeä tungeskeli ja
kaikki nauraa hohottivat täyttä kurkkua, kun väkevä Tiurin mies Pajari
kuoman sisun lannisti.

Oli siinä muun markkinakansan joukossa myös muuan nuori jousimies
mielitiettynsä tai sisarensa kera. Kovin hentoselta tämä nuorukainen
vielä näytti ja poikamaisen kimeä oli äänensäkin, mutta uljaasti
hän kantoi suurta kypäripäähinettään, joka melkein painui hänen
olkapäillensä. Huolimattomasti teräsjousi heilahteli hänen olkapäällään
ja vyössään oli täysinäinen nuoliviini sekä sen rinnalla sirosti
koristeltu samettikukkaro, jossa näytti olevan aika runsaasti hopeata,
koskapa pullotti niin täyteläisenä.

Kun nyt Niilo ritari Inkeri armaansa ja Helinä neidon seurassa
saapui karhuntanssittajan luo, tarkasti nuori jousimies heitä varsin
uteliaana. Hänen mielitiettynsä, soma karjalaistyttönen, nykii häntä
kyynärpäästä ja kärttää jo muuanne lähtemään, mutta hento jousimies
ei ole hänestä tietääkseen. Töllistelee vain ritari Niiloa ja tämän
seuralaisia sekä vihdoin vierellään seisovalta vanhalta jousimieheltä
tiedustaa.

— Tunnetkos noita, taattoseni?

— Jopa minä en heitä tuntisi! nauraa jousimies. — Niilo ritari kuuluu
olevan tuo komea urho, Viipurin linnasta on Tiurin markkinoille
saapunut ja tuo toinen neitosista on hänen mielitiettynsä. Päiväkiven
Kuisman tytär hän on, kaunis Inkeri neito, mutta tottahan tuon toisen
neitosen sinäkin tuntenet? Tottahan tuntenet Tiurin linnan Helinä
neidon, Tiurin Kalevin mielitietyn?

— Tottahan hänet tunnen! mutisee hentonen jousimies.

Hänen äänensä värähti oudosti syvästä sisäisestä liikutuksesta. Hänen
soma mielitiettynsä jälleen häntä kyynärpäästä nykii ja kärttää:

— Emmekös tästä jo muuanne lähde? Johan olemme tuota Pajari kuomaa
tarpeeksi katsoneet!

Mutta nuorukainen hänelle tuiskahtaa:

— Oletkos siinä! Kun minua Pajarin temput miellyttävät, niin salli
minun niitä vielä katsoa!

Kun karhu oli ritari Niilolle ja tämän seuralaisille temppunsa tehnyt,
ryhtyi se kesyttäjänsä komennuksesta keräämään almua. Kiersi jokaisen
edessä vanhaa kypäripäähinettä ojennellen ja anovasti murahdellen.
Ritari Niilo pudotti kypäriin kiiltävän hopearahan ja tästäkös
kuoma mieliinsä tuli. Tunki turpean käpälänsä kypäriin, veti sieltä
kynsissään varovasti kirkkaan almun ja sitä mielihyvissään irvistellen
tirkisteli päivänkilossa. Katsojat nauraa hohottivat:

Kas Pajari isää, tunteepas mistä paras almu tipahtaa!

— Tottahan Pajari hopearahan tuntenee! nauraa kesyttäjä tyytyväisenä.

Hento nuorukainenkin pudotti kuoman kypäriin samanlaisen kiiltävän
kolikon ja jälleen uudisti opetettu karhu äskeisen temppunsa. Mutta
ritari Niilo tarkastelee uteliaana nuorta jousimiestä.

— Kas onpa siinä reipas poikanen, hän virkahtaa seuralaisilleen.
— Uljaasti jousensa kantaa, vaikka hentonen onkin vielä vartensa.
Nuorukainen väistyi kunnioittaen heidän tieltään, mutta ritari Niilo
pysähtyi ja taputti häntä olalle näin haastellen:

— Hei reipas poikaseni, kenenkäs jousimiehiä olet?

— Enpä ole vielä kenenkään, virkahtaa nuorukainen ujostellen. — Vasta
näillä markkinoilla mielin asemieheksi yrittää!

— No jos on niin asia, niin tule minulle asemieheksi! Mielihalulla otan
joukkooni muutamia noin uljaita Karjalan miehiä.

— Kiitän sinua, ritari Niilo, virkahtaa nyt nuorukainen syvään
punastuen. — Kiitän sinua ja mielelläni tulisin joukkoosi, vaan
taattoni neuvoi minun ensin pyrkimään Tiurin Kalevin joukkoon, Tiurin
valion asemieheksi.

— Se on toinen asia, jos Tiurin Kalevin mieheksi mielit pyrkiä, uljas
nuorukaiseni! Oikeaan on taattosi sinua neuvonut, uljaampaa urosta et
löytäisi palvellaksesi!

Mielihyvissään nyt Helinä neitokin nuorta jousimiestä tarkastelee.
Mutta mikä lie kumma ja käsittämätön epäluulo hänen povessaan herännyt.
Hänen teki mielensä Inkerille ja Niilo ritarille kuiskata, että
tuo uljas nuorukainen ei ollut se, miltä tahtoi näyttää. Samassa
hän kuitenkin jo häpesi epäluuloaan ja puraisi huultaan. Kuitenkin
kaikitenkin jäi tuo outo epäilys kytemään hänen mieleensä. Hän vielä
mennessään monta kertaa taakseen vilkaisee ja näkyipä nuorukainenkin
varsin uteliaana heidän menoaan seuraavan.

Markkinapaikalla oli runsaasti myös ennustajia ja arvanpanijoita.
Markkina-alueen reunaan metsänlaitaan nämä taikurit olivat asettuneet.
Siellä Suur-Tiurin lääkitsijäkin, vanha Aslak lappalainen pienen
nuotiotulen ääressä nokisena puuhasi. Kaikki taikavehkeensä oli hänellä
mukanaan ja runsaasti näkyi hänen tulisijansa äärellä pyörivänkin
neuvon kysyjiä, arvan panettajia.

Vielä suuremman suosion oli saavuttanut eräs vanha Tiurin
tietäjänainen, jolla oli tulisijansa vähän kauempana metsän reunassa.
Siinä oli vähäinen lähteensilmä ja sen partaalla tämä muori keitteli
taikajuomaansa. Vuoroin lähteen vedestä, vuoroin keitoksensa höyryistä
hän ennusti tulevia asioita.

Ihmeellisiä juttuja markkinakansan kesken kerrottiin tästä Tiurin
tietäjänaisesta ja hänenpä lähteensä äärelle Niilo ritarikin
seuralaisineen oli nyt joutunut matkallaan. Mutta kun tietäjänainen
vain kerran vilkaisi Niilo ritariin, niin virkahti:

— Kovin onnelliselta sinä näytät urhoni uljas, ei Taina muori sinulle
tiedä mitään parempaa ennustaa. Osaasi tyydy ja samoin sinä, kaunis
kassapääni! Mielitiettynsä lienet, kun uudenuutukainen otsaripa
välähtelee kulmillasi! Mutta sinulla tyttäreni, haastelee hän Helinä
neitoa tarkastellen, — sinulla asuu syvä suru silmissäsi. Sinulle Taina
muori tahtoo ennustaa, sillä Taina muori on itsekin surun tuttu.

Hän käskee Helinä neidon viereensä kyykistymään ja sitten kysyy,
tahtoiko tämä itse tulevaisuutensa nähdä vai uskoiko hänen näkemänään.

— Katso vain sinä, muori kulta, mielelläni uskon näkemääsi! virkahtaa
Helinä neito. Hän vilkaisi ylös ja silloin hän jälleen huomasi äsken
näkemänsä nuoren jousimiehen lähellä seisovan. Kumman utelias katse
silmissään nuorukainen häntä ja Taina muoria tarkasteli. Mutta muori
oli jo luisevin sormin tarttunut hänen ranteeseensa ja keitoksensa
höyryyn tuijottaen puheli:

— Kovinpa korkealle tähtäät, kaunis marjaseni!

Ah kuin korkealle tähtäät! Ylhäällä poutapilvissä näen uljaan
valkohaukan lentävän ja tuotapa sinun silmäsi tähyävät, tuon uljaan
lentäjän puoleen palaa mielesi. Mutta lintusesipa toisen lumoissa
kulkee, toista saalista mielii tavoittamaan. Vaan odotahan, nyt
selvemmin näen, nyt haukka liitelevä katosi ja nyt näen urhosi uljaan,
komean kypäripäähineisen. Merkillistä, Taina muori on hänet ennen
nähnyt, tuon saman urhon. Missä lienen nähnyt tuon jalon ja kookkaan
vartalon, tuon välkkyvän vaskikypäripäähineen. Ah nyt muistan, jo nyt
Taina muori muistaa... oman kotimökkini uhrilähteestä olen tuon urhon
kuvan nähnyt. Toisen kohtaloa silloin katsoin... vieraan vallan tytär
luokseni tuli ja hänellepä tuo urho näytettiin. Kas, kas, jälleen tuo
sama nainen, tuo sama vieraan vallan tytär seurailee sinun uljaan
urhosi askelia. Lähellä näen hänet, hyvin lähellä ja urhosi kulkee
hänen lumoissaan. Varo tuota naista, valiomarjaseni! Kaunein lienet
Tiurin tyttärien joukosta, mutta paljon on osallesi surua annettu. Yhä
vain näen toisaalle urhosi mielen menevän ja nyt näen suuren taistelun
syttyvän... verivirtoja näen ja tulen liekkejä. Ah kaikki häviää,
kaikki sammuu... en mitään enää näe. Ei enempää Taina muorille näytetty!

Tietäjänaisen luisevat sormet irtosivat Helinä neidon ranteesta,
keitoksensa kitkerästä savusta yskien ja läähättäen hän maahan vaipui,
siinä vielä käsittämättömiä sanoja soperteli. Mutta pelosta vapisten
Helinä neito kohosi kyykkysiltään. Hetkisen hän oli kuin unissakävijä,
ei näyttänyt tajuavan mitä tapahtui ympärillään. Hänen katseensa
vain näytti kiihkeästi jotakin hakevan ja hän kuiskaili hätäisesti,
puolittain itsekseen:

— Minne hän nyt hävisi, tuo outo vaaniskelija... tuo, tuo? Sanokaahan,
minne hän täältä meni? Äsken hän tuossa vielä seisoi, mutta nyt en
häntä enää näe missään!

Valittava, avuton sointu on hänen käheässä kuiskauksessaan. Mutta äkkiä
hän hätkähti ja heräsi lumouksestaan.

— Pois täältä lähtekäämme, puhuu hän kiihkeästi seuralaisilleen. —
Tarpeeksi Taina muori minulle näytti tulevia asioita.

— Ethän vain liene pahoin pelästynyt, Helinä armahaiseni? virkahtaa
Inkeri neito huolestuneena.

— Mitäpä olisin niin pahoin pelästynyt, sanoo Helinä surumielisesti
hymyten. — Ei Taina muori minulle mitään pahaa tarkoittanut. Sen vain
haastoi, mitä hänelle näytettiin.

Mutta kovin vähäpuheinen on Helinä neito heidän poistuessaan. Äskeinen
kummallinen mielijohteensa häntä nyt ahdisti entistä kiihkeämmin.
Toisista salaa hänen silmänsä hakevat tuota hentoa nuorukaista,
tuota outoa jousimiestä, jonka hän oli viimeiksi nähnyt Taina muorin
lähteen äärelle kyykistyessään. Mutta outo jousimies oli hävinnyt
markkinakansan joukkoon, ei Helinä hänestä enää nähnyt vilahdustakaan.

Kummissaan hän kyselee itseltään, mitä yhteyttä saattoi olla
tietäjänaisen sekavalla ennustuksella ja tuolla nuorukaisella, jonka
hän tänään oli ainoan kerran elämässään nähnyt ja josta hän ei
oikeastaan mitään tietänyt. Ja yhtäkaikki hän on vakuutettu, että joku
salaperäinen yhteys oli olemassa, että tuo outo nuorukainen oli kuin
olikin astunut hänen kohtalonsa tielle ja että he vielä myöhemmin
yhteen yhtyisivät. Kunpa vain Kalevi ei ottaisi häntä jousimiestensä
joukkoon!

Helinä neito tunsi, että tämä hänen pelkonsa oli naurettava. Mutta
minkä hän mahtoi salaperäisille aavistuksilleen.




XIV Luku.

HEIMOKÄRÄJÄT.


Tiurin linnan käräjäpihassa ja uhrilehdossa palaa runsaasti
tuohustulia. Samanlaisia tulia on sytytetty myös linnasaarta ympäröivän
ulkomuurin harjalle. Koko linnasaari on näitä valoja täynnänsä ja
niin näyttääkin tämä saari syksyn pimeässä yössä Vuoksen mahtavien
kuohujen saartamalta tarujen saarelta. On kuin ammoin kumpuihin menneet
Tiurin urhot olisivat jälleen kummuistaan ylös astuneet uhrijuhlaansa
viettämään, käräjillään Karjalan ja kaikkien muidenkin Pohjan kansain
kohtaloista päättämään.

Tarujen saari liekin Tiurin linnasaari, mutta eivät urhot
kuolinkummuistaan astuneet siellä nyt vietä uhrijuhlaansa, elävät
Tiurin urhot viettävät. Auringon, mailleen mentyä alkoi uhrijuhla.
Silloin tuohustulet käräjäpihassa ja uhripuistossa sekä linnanmuurilla
sytytettiin. Kaikki käräjäpihaan kokoontuneet sukujen vanhimmat ja
mainehikkaat pohjankävijät silloin uhrikulkueeksi järjestyivät ja iäkäs
heimovanhin etunenässä, pyhän taikarummun hiljaa päristessä, Tiurin
pyhälle uhrilähteelle läksivät. Nyt on jo runsas tiima kulunut tulien
sytyttämisestä, mutta yhä käräjäkansa viipyy uhrilehdossa. Viimeisen
kerran Suur-Tiuri sanoi käräjien päätöksille taaton taivahisen
siunausta anelevansa, niin hän suorimaakin nyt uhrimenot täydellisemmin
kuin niitä on suoritettu moniin vuosiin. Tuohustulet palavat tarujen
saarella ja yhä kuuluu uhrilehdon puiden siimeksestä uhrilukuja
säestävän taikarummun hiljainen pärinä.

Uhripuisto on käräjäkansaa täynnänsä. Lähinnä pyhän uhrilähteen
ympärillä ovat mainiot pohjankävijät ja sukujen vanhimmat miehet,
mutta näiden takana on taajana joukkona heidän jousimiehiään. Näitä
viimemainittuja kuhisee myös linnanmuurilla.

Muu markkinakansa, joka ei ole ahtaalle linnasaarelle mahtunut, seuraa
uhrijuhlan menoa virran mantereen puoleiselta rannalta. Sinnekin on
tuohustulia sytytetty juhlatunnelmaa kohottamaan ja kärsivällisesti
näiden tulien lepattavassa valaistuksessa koko tuhantinen
markkinakansan paljous uhrijuhlan menoa seuraa. Vähän kuuluu mistään
puhelua, sekin hillityllä äänellä. Siihen sijaan monen tuohustulen
ääressä vanhat miehet hiljaisella äänellä lukevat uhrilukuja. Näitä
samoja pyhiä lukuja he tietävät Tiurin taaton linnasaaren uhrilähteen
äärellä lukevan ja täynnä hartautta he niitä toistelevat, jotta taatto
taivahinen tulisi pian alkavien käräjien päätöksille suopeammaksi.

Näin koko markkinakansa uhrihetkeä viettää. Käräjäkiven verkapeitteelle
ovat pohjankävijät ja sukujen vanhimmat miehet uhrilehtoon lähtiessään
riisuneet miekkansa. Suuri röykkiö on siinä kaikenmittaisia kalpoja ja
joukossa joku sotakirveskin. Käräjäkiven äärellä seisoo kunniavartiona
pienoinen joukko Tiurin uljaimpia jousimiehiä. Rautapaitoihin puettuja
ovat nämä urhot ja päässä on heillä korkeat, rengassuojuksilla
varustetut vaskipäähineet. Äänettöminä he seisovat välkkyväteräisiin
sotakirveisiinsä nojaten, äänettöminä kuin paatiset patsaat tai urhot
vaskesta valetut.

Kunniavartion johtajana on nuori Osma Kumoinen. Hänen seurakseen
on jäänyt uljas Niilo ritari, jota vastoin vanha Bartolomeus ja
saksalainen herra Vilhelm ovat muun kulkueen mukana painuneet
uhrilehtoon.

Nuori ja maltiton Osma Kumoinen alkaa ikävystyä uhrimenojen pituuteen.
Hän virkahtaa puoliääneen Niilo ritarille:

— Jopa saisi Tiurin taatto uhrilukunsa lopettaa! Minun olisi tästä
vielä lähdettävä tarkastamaan kaukana virran varsilla olevia
vartiojoukkoja, mutta tähän olen nyt tuomittu miehineni ikuisesti
seisomaan.

— Tokkopa tänä yönä vartiot nukahtanevat, vaikka jäisivätkin
tarkastamatta! arvelee Niilo ritari.

— Siitä ei pelkoa, että vartiot tänä yönä nukahtaisivat! naurahtaa
nuori Osma. — He kyllä tänä yönä valvovat, mutta on muuta, jonka vuoksi
minun pitää soutaa alaspäin aivan kauimpana olevien vartijoiden luo.

Hän alentaa äänensä melkein kuiskaukseksi ja kertoo Niilo ritarille,
että jo aamupäivällä oli Unnunkoskelta saapunut uhkaava viesti. Pajarin
väkeä oli siellä nähty parveilevan ja saattoi olla, että ne olivat jo
hyökänneet Unnunkosken Rongan kotona olevien jousimiesten kimppuun.
Ronka itse samoin kuin hänen vanha naapurinsa Unnunkosken Taurukin
olivat täällä käräjillä. Heti turman viestin tultua he olivat mielineet
lähteä kotejansa puolustamaan, mutta toiset pohjankävijät olivat heidät
saaneet taivutetuksi käräjille jäämään. Siihen sijaan oli Unnunkoskelle
lähetetty uljaan Tiurin Tapparin johdolla valiojoukko Tiurin parhaita
jousimiehiä uhattujen avuksi kiiruhtamaan. Menneiden mukana oli
hänenkin paras miehensä Lari taatto, sama mies, joka oli pelastanut
Tiurin Kalevin pajarin vankilasta. Tämän apujoukon matkasta nyt joka
hetki odotettiin tietoja, ja sitä varten hänen olisi pitänyt joutua
viestintuojia vastaan lähtemään.

Kun Niilo ritari sai kuulla näin vakavia viestejä saapuneen, alkoi hän
nuorelta Osma Kumoiselta innokkaasti pyydellä, että tämä ottaisi hänet
mukaansa öiselle tarkastusmatkalleen. Mutta Osma teki estelyjään.

— Ei se mikään huvimatka ole, hän virkahtaa, — ja sitäpaitsi sinun
lähtemisesi voisi herättää huomiota. Eivät edes käräjille kokoontuneet
Tiurin miesten johtajatkaan tästä vielä tiedä mitään, vielä vähemmän
muu markkinakansa. Niinpä siis on parempi, että sinä, Niilo ritari,
jäät tänne. Sinulle ja hansakestien johtajille on tuonne Tiurin taaton
kunniaistuimen taa paikat varattu, josta voitte käräjien menoa seurata,
mutta minä lähden matkaan yksin, vain muutamia soutumiehiä mukanani.

Niilo ritari suostui jäämään, mutta vielä hän tiedusteli, eikö
ollut pelättävissä, että pajarin miehet koettaisivat koko vaarasta
aavistamattoman markkinakansan yllättää. Nuori Osma naurahti:

— Tokko mielinevät tänne asti yrittää. Luultavasti on jälleen
liikkeellä sama rosvoileva pajari, joka Tiurin Kalevin sieppasi
vangikseen. Hän on jo kerran käynyt Unnunkoskellakin, mutta sai.
silloin kunnon selkäsaunan. Jos mielinee nyt varkain hiipien kostaa
tuon kolahduksensa.

— Mikäs tuon pajarin nimi taas olikaan? utelee Niilo ritari. — Jos
lienen jo kerran tuon nimen kuullutkin, mutta olenpa jälleen unohtanut.

— Pajari Sergei hän on, ilmoittaa Osma. — Kuuluu aikovan tämä
Käkisalmen pajari hänelle tyttärensä naittaa ja vertaisensa
sukulaisenpa Boris pajari hänestä löytääkin. Yhtäläisiä rosvoja ovat
molemmat, rehellistä taistelua karttavat, kähisevien kyiden tavoin
urhojen jälkiä hiipivät.

— Tahtoisinpa minäkin kerran tuon pajarin kanssa joutua vastatusten!
mutisee Niilo ritari. — Opettaisin hänelle rehellisten lännen miesten
taistelutapoja.

— Samaa ovat kaikki Tiurin miehetkin vannoneet! naurahtaa nuori Osma. —
Jo on hänen päänsä menoksi moni urho teroittanut miekkansa, kuka hänet
sitten ensimmäisenä tavoittaneekin.

Näin nuori Osma ja ritari Niilo autiossa käräjäpihassa hiljaisella
äänellä haastelevat. Mutta nyt alkavat jousimiesten kantamat
tuohusvalot uhrilehdossa lepattavina liikkua. Jo on Tiurin taatto
lopettanut pitkät uhrilukunsa, viimeisen anelunsa taaton taivahisen
puoleen lähettänyt, ja kulkueeksi nyt jo järjestyy käräjäkansa.

Hitaasti palasi pitkä kulkue käräjäpihaan. Kiirehtimättä kaikki
miekkansa käräjäkiveltä valikoivat ja niitä vyötellen paikoilleen
asettuivat, jokainen ikänsä ja arvonsa mukaiseen järjestykseen. Lähinnä
käräjäkiveä olivat pohjankävijäin mainehikkaiden johtajien ja muiden
Tiurin heimon vanhimpien sukujen päämiesten paikat. Kauempana piirissä
saivat istua muut Tiurin heimoon kuuluvat sukujen vanhimmat ja Laatokan
puolen miehet. Tavattoman runsaasti olikin Karjalan miehiä tällä
kertaa kokoontunut, ainoatakaan ilvesnahalla peitettyä istuinkiveä ei
koko tilavassa käräjäpihassa jäänyt tyhjäksi. Ja istujain takana oli
jousimiesten sankka muuri, joka taampana hävisi lepattavia tuohustulia
täynnä olevaan uhrilehtoon. Jokainen vapaa jousimieskin, vaikka lie
ollutkin toista palvelemassa, sai käräjillä sananvuoroa pyytää, mutta
tärkeistä asioista päätettäessä äänestivät ainoastaan sukujen vanhimmat
ja mainehikkaat pohjankävijät.

Kunniaistuimelleen asettunut Suur-Tiuri näytti kovin uupuneelta.
Nähtävästi oli pitkällisten uhrimenojen suoritus vienyt hänen voimansa.
Mutta kun kaikki olivat paikoilleen asettuneet, näytti hän jälleen
uupumuksestaan havahtuvan, koroitti äänensä ja puhui.

— Karjalan vapaat miehet! Tiurin heimon vanhojen tapojen mukaan olemme
käräjäuhrin Taivaan taatolle uhranneet ja nyt saavat kaikki tänne
kokoontuneet miehet, jokainen oman vuoronsa mukaan, tuoda julki sen
asian, josta ovat mielineet näillä käräjillä neuvoa pitää. On kuitenkin
kohtuullista, että ennen sitä ilmoitan, mihin toimiin muutamien
viisaiden Tiurin miesten neuvosta olen ryhtynyt. Viipurin linnaan,
jota Svean kuninkaan mies, mainehikas ritari Pietari Jooninpoika
hallitsee, olen lähettänyt lähettiläitä. Nämä miehet ovat matkansa
hyvin tehneet, ritari Pietarin kanssa he ovat lujan ystävyysliiton
solminneet ja sen vahvistukseksi hyvät ystävyyslahjat vaihtaneet.
Ritari Pietarin lähettämänä näette nyt täällä joukossamme uljaan ritari
Niilon, monta asemiestä mukanaan hän on tullut tänne meidän luoksemme
ollakseen herransa puolesta läsnä meidän käräjillämme. Hänen rinnallaan
näette myös kaukaisen Visbyn kaupungin kauppiaiden valitut miehet,
jotka samoin ovat tuoneet meille hyviä ystävyyslahjoja. Niinpä eivät
siis lännen puolella asuvat miehet meidän vapauttamme uhkaa ja nyt on
teidän pidettävä neuvoa, millä tavoin toisella suunnalla Karjalan asia
saataisiin turvatuksi.

Kun Suur-Tiuri oli tämän sanonut, nousivat ensin Laatokan takaa tulleet
miehet, jokainen oman vuoronsa mukaan puhumaan. Kaikilla heillä
oli sama asia, kaikki he valittivat Boris pajarin veronkantajien
ja asemiesten röyhkeyttä. Paljon olivat pajarin miehet heidän
keskuudessaan jo tehneet tihujaan, monta vuotta heitä sortaneet ja
solmuruoskalla kurittaneet ja tästä he nyt olivat tulleet pajarille
kostoa vaatimaan.

Samaa puhuivat myös Laatokan pohjoispään miehet. Muita voimakkaammin
näistä miehistä haastoi Kurkijoen miesten johtaja, Ritaniemen vanha
Lyly. Ääni harmista vapisten tämä uljas vanhus kertoi kärsimyksistään,
pitkän ja leveän miekkansa kahvaa puristaen loihe lausumaan:

— Minulla ei ole enää muuta jälellä kuin tämä hyvä miekkani,
kaiken muun ovat pajarin ahnaat miehet ryöstäneet tai polttaneet.
Piilopirtissä vanhuuttaan sairas vaimoni elää vieraiden almuilla.
Siellä on myös muutamia vanhoja palvelijoitani, mutta jousimieheni
melkein kaikki kaatuivat taistelussa. Korkea lie kotini ollut ja monen
Karjalan miehen kunnioittama, mutta pajarin verohurtta ei jättänyt
siitä kiveä kiven päälle. Siellä kotini raunioissa olisin itsekin
toivonut viimeisen lepopaikan löytäväni, mutta poikani uljas minut
puoliväkisin johdatti pois taistelusta. Pajarin miehet kantapäillään
hän nyt nostattaa sotatielle Kurkijoen ja muita Laatokan pohjoispään
miehiä, mutta minä olen tullut tänne käräjille. Minä kysyn nyt teiltä,
Tiurin uljaat miehet, lähdettekö meidän avuksemme pajaria vastaan vai
saammeko vähälukuisina sortua ja ikiajoiksi vieraan vallan orjuuteen
vaipua?

Voimakkaan kohun nämä Ritaniemen Lylyn sanat nostattivat. Moni uljas
Tiurin mies mieli jo hypätä paikaltaan ja paljastaa miekkansa, joka
oli sen merkki, että käräjien päätökseksi tuli taistelu. Vielä sentään
kiihkoilijat malttoivat mielensä, sillä ikivanha tapa vaati, että
vanhimmat miehet ensin saivat sanoa mitä he ajattelivat.

Niinpä siis vanha ja malttava Kekri Kumoinen nousi nyt puhumaan ja
kaikki hänen sanojaan tarkoin kuuntelivat. Hän kertoi itse olleensa
lähetystön johtajana Viipurin linnassa, lännen miesten apua pyytämässä
vihattua pajaria vastaan. Mutta yhtäkaikki hän tahtoi Karjalan miehille
muistuttaa, että oltiin vanhastaan ystävyysliitossa Novgorodin vapaiden
miesten neuvoston ja tämän valitsemien ruhtinaiden kanssa. Jos siis
noustiin pajaria vastaan taisteluun, niin samalla piti tehdä toinenkin
asia: piti lähettää valittuja miehiä Novgorodiin sanomaan neuvostolle
ja ruhtinaalle, että Karjalan miehet vihasivat vain tätä pajaria, mutta
eivät muita Novgorodin miehiä. Niinpä siis lähetettyjen miesten pitäisi
pyytää, että Novgorodin vapaiden kauppamiesten neuvosto valitseisi
keskuudestaan viisaita miehiä, jotka tulisivat Tiurin miesten luo
kaikista asioista sovussa ja ystävyydessä neuvoa pitämään. Oli tarpeen
tyyni harkinta, ennenkuin Karjalan miehet sytyttivät sodanpalon, sillä
Novgorodin miesten valta oli suuri ja mahtava naapuri.

Syvä hiljaisuus seurasi näitä Kekri Kumoisen sanoja. Mutta sitten jo
muutamat muutkin vanhat miehet nousivat häntä kannattamaan. Arastellen
he puhuivat ja haparoiden, mutta hyvin näki heidän kaikkien pelkäävän
Novgorodin suurta mahtia ja pitävän viisaampana viimeiseen asti
sovinnon hieromista tämän naapurin kanssa.

Suur-Tiuri antoi kaikkien näiden sovintoa haastavien miesten puhua
loppuun asti. Käräjäkivellä hänen edessään oli nahkakäärö, johon
Novgorodin ruhtinasten ja Tiurin miesten vanha ystävyyssopimus oli
riimukoukeroin piirretty. Tätä kallista kääröä iäkkään heimovanhimman
vapisevat sormet hivelevät. Kun muutamat vanhemmat miehet pyytävät
hänen lukemaan mitä tuossa käärössä Tiurin miesten oikeuksista ja
velvollisuuksista sanottiin, naurahtaa vanhus väsyneesti:

— Eivät minun hämärtyneet silmäni voi enää tätä kääröä lukea. Luulen
kyllä muistavani mitä siihen on kirjoitettu, vaan jos kuitenkin joku
näkevä mies lukisi mitä Novgorodin entiset viisaat ja hyvät ruhtinaat
ovat meille Tiurin miehille luvanneet.

Kekri Kumoinen sai avata käärön ja lukea. Hitaasti, sana sanalta hän
luki Novgorodin Aleksanteri ruhtinaan ja Tiurin miesten sen aikuisen
johtajan Honka-Tiurin laatiman ystävyyssopimuksen, joka oli Tiurin
käräjillä ja Novgorodin vapaiden miesten kokouksessa vahvistettu ja
jonka alle sekä Aleksanteri ruhtinas että Honka-Tiuri olivat oman
riimumerkkinsä piirtäneet. Ikuisiksi ajoiksi tässä asiakirjassa
luvattiin Tiurin miehille kaikkien Pohjan kansojen verotusoikeus,
paitsi niiden, jotka asuivat Vienan rannikon puolella ja jotka
kuuluivat Syvärin miehille. Tiurin miehet puolestaan lupasivat
ruhtinaalle ystävyyslahjoja, jotka piti annettaman Tiurin markkinoiden
aikana itselleen ruhtinaalle, jos hän oli saapuvilla. Mutta jos
ruhtinas itse oli poissa Tiurin miesten markkinoilta ja käräjiltä, niin
piti ystävyyslahjat annettaman hänen lähettämälleen valitulle miehelle.
Edelleen sanottiin asiakirjassa: »Mutta riistaveroa älköön ruhtinas
Tiurin miehiltä vaatiko. Veroa maksakoot ruhtinaalle vain hänen omat
miehensä tai ne, jotka vanhastaan ovat olleet Novgorodin ruhtinaiden
veronalaisia. Mutta Tiurin miehet ovat ikuisista ajoista olleet vapaita
ja Novgorodin miesten kanssa tasa-arvoisia ja niinpä älkööt he siis
veroa maksako, sillä se olisi vapaiden miesten kesken häpeällistä.»

Näin jyrkästi kiellettiin sopimuksessa riistaveron vaatiminen Tiurin
miehiltä ja heihin yhtyneiltä Laatokan miehiltä. Kun Kumoinen oli
lopettanut lukemisensa, kuului käräjäkiven ympäriltä kiihtyneitä
huutoja:

— Siinä kuulitte, Karjalan miehet! Siinä kuulitte, onko pajarilla
oikeus meitä verottaa! Kirottu verohurtta! Ja kuka on hänet tänne
meidän luoksemme lähettänyt?

— Kukako on pajarin tänne lähettänyt? kiljaisi vanha Antero Äyrämöinen
hypäten lyhyille jaloilleen. — Te kysytte, Karjalan miehet, kuka
on pajarin tänne lähettänyt? Häijy ruhtinas ja hänen ahnaat
neuvonantajansa ovat hänet lähettäneet! Vai luuletteko Novgorodin
vapaiden miesten hänet tänne lähettäneen? Minäpä sanon teille yhden
asian: Novgorodissa ei ole enää vapaita miehiä, tai jos lieneekin
muutamia, niin heidän äänensä on vaiennut. Hyödytöntä on meidän
lähettää valittuja miehiä Novgorodiin, niinkuin vanha ystäväni
Kumoinen ja hänen jälkeensä monet muutkin ovat neuvoneet. Turhaan
valitut miehemme kolkuttaisivat Novgorodin nykyisten mahtimiesten
oville, turhaan he nykyisen ruhtinaan luona vetoaisivat tuohon vanhaan
sopimuskirjaan. Ikuisiksi ajoiksi ovat siinä meidän oikeutemme taatut.
Juhlallisen lupauksen ovat siinä Novgorodin vapaat miehet ja heidän
hyvät ruhtinaansa meille antaneet. Mutta ne vapaat miehet ja hyvät
ruhtinaat ovat kuolleet ja nyt ei Novgorodissa enää meitä tunnusteta
tasa-arvoisiksi vapaiksi miehiksi!

Näin puhui kiivas lännen miesten ystävä ja häntä nousi heti säestämään
Kiviniemen väkevä Karhu. Kiukustuneena hän katseli ympärilleen ja
ärähteli:

— Mitäs me tässä enää turhia jaarittelemaan! Suur-Tiuri, sinä olet
meidän vanha johtajamme, niinpä siis paljasta miekkasi sen merkiksi,
että tämän vieraan pajarin asiasta on jo tarpeeksi suuta soitettu!

Mutta Suur-Tiuri ei vielä paljastanut valtamiekkaansa vaan haastoi
väsyneesti:

— Totta on mitä vanha ystäväni Äyrämöinen sanoo. Hyödytöntä lienee
valittujen miesten lähettäminen Novgorodiin, sillä tuskinpa siellä
tasavertaisen ystävän ovi meille enää aukenee. Tasavertaisuuden aika on
ollut ja mennyt, pöyhkeät pajarit nyt Novgorodissa isännöivät. Mutta
on paikallaan, että Tiurin miehet ja muutkin Karjalan miehet tietävät
tämän asian: Mahtava on edelleen Novgorod, vaikka vapaat miehet sieltä
ovatkin hävinneet. Niinpä siis meillä on edessä raskas taistelu ja
pitkällinen taistelu. Jos tämän yhden ahnaan pajarin Karjalan mailta
karkoitamme, niin tulee hänen jälkeensä pian toinen pajari tai tulee
vielä monta pajaria samalla kertaa. Novgorodin nykyiset valtiaat eivät
voi sietää vapaita miehiä naapuruudessaan, vaan kaikkien kansojen ja
heimojen pitäisi olla heidän veronalaisiaan. Tämä on teidän mieleenne
painettava, Karjalan miehet!

Hän vaikeni, kuin sanottavansa olisi ollut hänelle ylivoimaisen raskas.
Mutta hetkisen kuluttua hän jatkoi vielä väsyneemmin:

— Ja vielä minun pitää sanoa teille toinen asia: Novgorodin pajareilla
on taistelussaan mahtava liittolainen. Heidän mukanaan tulee Karjalan
miesten keskuuteen Novgorodin kirkon pappeja ja pyhiä miehiä, jotka
tekevät omaa kylvöään. Me Tiurin miehet emme ole näitä pyhiä miehiä
ahdistaneet, koska heidän kylvönsä hedelmät meidän keskuudessamme ovat
näihin saakka olleet kovin vähäiset. Mutta Laatokan takana ja Syvärin
miesten keskuudessa se kylvö on saanut jo aikaan hajaannusta. Siellä jo
monet Karjalan miehet ovat isiensä uskon uuteen uskoon vaihtaneet ja
useat heistä ajattelevat näin: Uusi usko vaatii myös pajarien vallan
tunnustamista, vaikka tämä valta olisikin raskas ja vapaiden miesten
häpeällinen kantaa. Varmaan nuo Novgorodin kirkon pyhät miehet niin
neuvovat ja siitäpä juuri ajan oloon tulee turmamme. Pajarit saavat
isiensä uskosta luopuneita Karjalan miehiä puolelleen. Hitaasti hiipien
noiden pyhien miesten kylvö sammuttaa heimoustunteen, vapaat miehet
unohtavat olleensa vapaita ja taipuvat pajarien veronalaisiksi. Näette
siis, Karjalan miehet, että meillä on edessä vaikea taistelu.

Näin puhui Suur-Tiuri. Hitaasti, aivan kuin ponnistellen sanat hänen
huuliltaan tulivat, mutta jokainen sana sattui kuin raskas moukarin
isku käräjäkiven ympärillä istuvien Karjalan miesten sydämiin. Kaikki
käsittivät nyt, että oli kysymyksessä paljon enemmän kuin yhden vihatun
pajarin karkoittaminen Karjalan mailta. Karjalan tulevat kohtalot
olivat vaakalaudalle joutuneet ja niistä heidän piti nyt päättää.
Todeksi käsitettiin Suur-Tiurin ennustus Novgorodin kirkon pappien
vaikutuksesta. Monet Tiurin miehetkin olivat näitä pyhiä miehiä
kohdelleet suopeasti, mutta säikähtyen nyt herättiin huomaamaan, että
näiden miesten kylvö voi koitua Karjalan miesten vapauden haudaksi.

Syvä hiljaisuus käräjäpihassa vallitsi Suur-Tiurin puheen jälkeen.
Mutta vihdoin tämän hiljaisuuden rikkoi lauttasillalta päin
käräjäpihaan tunkeutuvan miehen ääni. Vanha jousimies Lari taatto
sieltä tuli hengästyneenä ja vaatien kaikkia tieltään väistymään.

— Minä tuon tärkeän viestin! huusi hän päästyään vihdoin jousimiesten
sankan seinän läpi käräjäkiven ympärillä istuvien miesten joukkoon.

— Kerro, mikä on viestisi? käski Suur-Tiuri.

— Raskas surusanoma lienee viestini muutamille täällä istuville Tiurin
miehille: Pajarin miehet ovat hyökänneet Unnunkoskelle. Pärtty Rongan
ja hänen naapurinsa Taurun jousimiehet on lyöty, heidän talonsa
ovat ryöstetyt ja maan tasalle hävitetyt. Me apuun riensimme, mutta
myöhästyimme, löysimme vain savuavat rauniot ja niiden ääressä muutamia
itkeviä ihmispoloisia, mutta paljon väkeä olivat pajarin miehet vieneet
orjikseen.

Kun Lari taatto oli murheviestinsä kertonut, puhkesi vanha Tauru syviin
valituksiin. Mutta miehen tavoin hänen naapurinsa Ronka kesti kohtalon
kovan iskun. Kalpeana hän nousi paikaltaan ja ryhtyi hiljaisella
äänellä, näköjään aivan tyynenä, kyselemään Lari taatolta lähempiä
tietoja pajarin miesten tekemästä hävityksestä. Mutta kiihkomielinen
Tiurin Kalevi ei enää mieltänsä malttanut, vaan hypähti istuimeltaan ja
puhui kauas kuuluvalla äänellä:

— Lari taatto, sinä tulit viestinesi oikeaan aikaan! Oikealla hetkellä
sinä tulit minut pajarin vankityrmästä pelastamaan ja nyt jälleen sinä
jouduit turmanviestinesi oikealla hetkellä! Me kenties olisimme tässä
vielä kauankin neuvoa pitäneet ja kalliita hetkiä haaskanneet, mutta
helppoa meidän lienee nyt päästä yksimieliseen päätökseen. Ei ole
meillä muuta valittavana kuin Novgorodin ahnaiden pajarien orjuus ja
solmuruoska tai vapaiden miesten epätoivoinen taistelu. Niinpä siis
valitkaamme taistelu! Minä paljastan säiläni!

— Tässä minun säiläni! karjui Kiviniemen väkevä Karhu hypäten hänen
rinnalleen. — Tässä säiläni tuliteräinen ja vannonpa, että se listii
monta pajarin miestä, ennenkuin tämä niska taipuu orjaniestä kantamaani.

Kiihtyneenä kuin ärsytetty kaimansa, metsien vihainen kontio, hän
hypähteli käräjäkiven ääressä ja jopa nyt hänen esimerkkinsä tarttui
toisiinkin. Pieni, mutta terhakka Antero Äyrämöinen huitoi pitkää
miekkaansa ja huusi minkä kurkusta läksi:

Hyväksi hiottu minunkin säiläni lienee! Ja vielä minä mukaan yritän,
vaikka nuoremmat minua jo romukaluna pitänevät!

Päiväkiven Kuisma ja Marjaniemen Kirves puhuivat yhteen ääneen:

— Tarpeeksi on jo neuvoteltu! Suur-Tiuri, tee mikä on velvollisuutesi!

Näin he kaikki huusivat kilpaa, kova äänten kohu täytti käräjäpihan.
Kunniavieraina istuvat Visbyn lähettiläät ja ritari Niilo nousivat
paikoiltaan. Taampana seisovat jousimiehet alkoivat tungeskella
johtajiensa ympärille huutaen kostoa pajarille ja vaatien
taistelumerkin antamista kauempana odottavalle markkinakansalle.

Hitaasti kohosi Suur-Tiuri yleisen melun keskellä heimovanhimman
kunniaistuimelta, ja kun hänen valtamiekkansa paljastui, tuli yhtäkkiä
syvä hiljaisuus. Hän puhui vapisevalla, mutta kuuluvalla äänellä:

— Heimokäräjille kokoontuneet Tiurin miehet ja heihin yhtyneet Laatokan
miehet ovat tehneet päätöksensä. Niinpä siis alkakoon taistelu!
Leppymätön taistelu alkakoon vierasta pajaria ja kaikkia hänen julkisia
tai salaisia ystäviään vastaan. Tiurin pelottomat miehet viekööt
vainoviestin Karjalan kaukaisimmille perukoille asti! Yhtärinnan
Tiurin mailla ja Laatokan takana sodanpalo syttyköön! Karjalan
miesten vapaus on uhattu, vieras mahti, pajarien ruoskamahti meille
takaa orjankahleita. Kirottu mahti, verivirtoihin ja tulenliekkeihin
se hukkukoon ja tuhoutukoon! Ja nyt Tiurin jousimiehet sytyttäkööt
uhripuiston korkeimmalle kummulle rinnatusten kaksi kokkotulta,
jotta ulkopuolella odottava markkinakansa tietäisi mitä käräjät ovat
päättäneet!

Nopeasti kiiruhtivat jousimiehet täyttämään Suur-Tiurin käskyä. Mutta
käräjäpihassa vielä jatkettiin neuvottelua. Kun kaikki olivat jälleen
paikoilleen asettuneet, pyysi Suur-Tiuri, että hänet silmiensä valon
menettäneenä ja muutenkin alkavan taistelun johtoon kykenemättömänä
jo vapautettaisiin heimovanhimman huolista ja käräjät luovuttaisivat
heimovanhimman valtamerkit nuorempiin käsiin.

Tästä asiasta nyt neuvoa pidettiin. Toinen toisensa jälkeen nousivat
heimon vanhimmat miehet selvittämään, että heimovanhimman valtamerkkejä
ei niiden entisen haltijan eläessä voitu toiselle luovuttaa.
Suur-Tiurin oli siis ne kuolemaansa asti hallussaan pidettävä. Mutta
vainoajan sattuessa voitiin käräjillä valita heimovanhimman rinnalle
apulainen, jonka velvollisuutena oli heimon sotakuntoisten miesten
johtaminen, jollei heimovanhin itse, korkean ikänsä tai sairauden
vuoksi siihen pystynyt.

Niinpä nyt Suur-Tiurin rinnalle valittiin hänen pojanpoikansa Tiurin
Kalevi. Vaali oli aivan yksimielinen. Vielä valittiin muitakin miehiä,
joiden piti hyvillä ja viisailla neuvoilla avustaa nuorta Tiurin
Kalevia Karjalan miesten nostattamisessa ja taistelun johtamisessa.

Tällä välin olivat jousimiehet saaneet kokkotulet rakennetuiksi Tiurin
uhripuiston pyhälle kummulle. Jos käräjien päätökseksi tuli rauha,
sytytettiin yksi tuli, mutta vainoajan alkamista merkitsi kaksi
rinnatusten palavaa tulta. Näin tästä asiasta Tiurin miesten ikivanha
heimotapa määräsi:

    »Yks on viesti rauhan viesti,
    kaksin vainovalkeoita!»

Kokkotulten rakentamistouhussa oli myös sama hentonen jousimies, joka
edellisenä päivänä oli markkinapaikalla kohdannut Helinä neidon ja
tämän seuralaiset.

Kun vanha Lari taatto huomasi tämän nuorukaisen, pysähtyi hän kesken
työnsä ihmetellen häntä tarkastelemaan. Lari taatto oli varma, että oli
aikaisemminkin tavannut tuon hentosen, mutta niin uljaalta näyttävän
nuorukaisen. Mutta missä ja milloin, sitäpä hän ei voinut muistaa.
Lopulta hän meni nuorukaisen luo ja alkoi tältä tiedustella:

— Kuulehan, poikaseni, missäs olenkaan sinut ennen nähnyt?

Nuorukainen tuli hiukan hämilleen, mutta sitten naurahti:

— Tokkopa lienet minua nähnyt tätä ennen. Laatokan täkäläisiä olen ja
ensi kertaa elämässäni näillä mailla.

— No lempoko sinussa sitten lienee, mutta niin tuttavalta näytät!

— Voihan olla, että minä muistutan jotakin toista näkemääsi henkilöä!
nauroi nuorukainen nyt jo paljon rohkeammin.

— Voisin vannoa, että sinä olet hyvin yhdennäköinen kuin eräs toinen
näkemäni henkilö, mutta enpä nyt saa päähäni, kuka se toinen on.

— Mutta minäpä olen sinut ensi näkemästäni hyvin tuntenut, virkahti
nuorukainen reippaasti. — Ja kenpä ei sinua tuntisikaan, kun jokaisella
askeleella kuulee sinun mainetöitäsi ylistettävän!

— Joutavia mainetöitä! murahti Lari taatto. — Mutta sanohan, poikaseni,
mikä on nimesi ja kenen jousimies joukkoon kuulut? Laatokan takaa
sanoit tulleesi, niin tottapa lienet täällä jo johonkin Tiurin mieheen
liittynyt?

— Enpä ole vielä kehenkään liittynyt, puhui nuorukainen nyt jälleen
ujous äänessään. — Hilppa on nimeni ja näin taattoni neuvoi kotoa
lähtiessäni: »Pyri poikueni Tiurin Kalevin valiojoukkoon!» Mutta enhän
tiedä, jos tällainen tuntematon kulkija niin hevillä sinunlaistesi
urhojen pariin pääsee!

Lari taatto löi nuorukaista olalle ja nauroi rohkaisevasti:

— Sinä miellytät minua, Hilppa poikaseni, turkasesti miellytät! Otanpa
ja puhun sinun puolestasi uljaalle Tiurin Kaleville ja haastelen myös
hieman nuorelle Osma Kumoiselle. Saadaanpa sitten nähdä, kuunnellaanko
vanhan Lari taaton suosituksia. Hyvällä mielellä kuitenkin varustaudu
joukkoomme astumaan!

Kättä paiskaten tämä sopimus vahvistettiin. Hilppa nuorukainen kertoi,
että hänen piti vielä saattaa turvaan nuori sisarensa, jonka hän oli
tuonut mukanaan pajarin miesten vainoa pakoon. Näillä mailla olikin
muuan heidän sukulaisensa ja tämän luo hän saattaisi sisarensa, mutta
sitten hän itse kiiruhtaisi viipymättä Tiurin miesten valiojoukkoon
yhtymään.

— Kiirettä saatkin pitää, Hilppa poikaseni! virkahti Lari taatto. —
Usko minua, uljas Tiurin Kalevi ei pajarin pidoista myöhästy! Mutta
katsohan tuonne Kiviniemeen päin, eivätkös veitikat jo sielläkin
ole vainovalkeita sytyttäneet. Jopas on Tiurin tulet huomattu, onpa
totisesti huomattu!

Innoissaan he toisten jousimiesten kera alkoivat tähystellä öiseen
etäisyyteen. Pian sieltä näkyi runsaasti samanlaisia kokkotulia,
kaksittain niitä syttyi joka paikassa, ensin lähempänä, sitten yhä
ja yhä kauempana olevilla rantavaaroilla. Muita juhlallisemmin
loimotti kaukana etelässä kaksi kokkotulta ja Lari taatto tiesi heti
silmättyään, mistä ne näkyivät.

— Voisinpa vannoa niiden näkyvän Kiviniemestä! hän nauroi. — Varmaan
Kiviniemen kuoma on käskenyt jousimiestensä rakentamaan mahtavat kokot
valmiiksi, ja nyt ne siellä on sytytetty!

Yhä ja yhä runsaammin syttyi vainovalkeoita joka suunnalle. Lari taatto
tarttui rinnallaan seisovan Hilppa nuorukaisen käteen ja tälle haasteli:

— Näetkös, nuori ystäväni! Näillä mailla ei silmäsi löydä ainoatakaan
rantavaaraa, jonka laella ei tänä yönä vainovalkeat syttyisi. Viesti
käräjien päätöksestä leviää nopeasti Ala-Vuoksen vesien yli. Turmaa
se viesti tietää pajarin miehille ja hänen ystävilleen. Enpä neuvoisi
sen lemmon pajari Sergeinkään tämän jälkeen varsin kauas retkeilylle
yrittävän!

Nuoren jousimiehen käsi vapisi ja hänen kasvonsa olivat kalvenneet.
Lari taatto tarkasteli häntä sivulta ja silloin hän yhtäkkiä tunsi,
kuka seisoi rinnallaan. Hymyili vanhus itsekseen, mutta ei mitään
puhunut. Vasta kun erosivat ja nuorukainen sanoi lähtevänsä sisartaan
etsimään, sanoi hän:

— Milloin hyvänsä Tiurin miesten leiriin tulet, kysy vain Lari
taattoa! Minun rinnallani on sinun paikkasi ja luulenpa sinusta hyvän
jousimiehen kasvattavan!!




XV Luku.

KARJALAN MIESTEN NOUSU.


Näin olivat Tiurin ja Laatokan miehet käräjillään tehneet kohtalokkaan
päätöksen, näin alkoi Karjalan ensimmäinen vapaustaistelu.

Novgorodin vanhan kronikan kirjoittajat syyttelevät Ruotsin miehiä
Karjalan miesten yllyttämisestä. Kuitenkin tuossa samassa vanhassa
kronikassa myönnetään, että pajari Boris Konstantininpoika oli
väkivaltainen ja häikäilemätön mies sortaen kovin veronalaisiaan.

Niin olikin todella asia. Ja Novgorodin vanhat historioitsijat olisivat
yksin tein voineet sanoa koko totuuden, nimittäin senkin, että pajari
Boris oli ensimmäinen Laatokan miesten verottaja.

Vapaustaisteluun siis hänen kiusaamansa Karjalan miehet nousivat,
ensimmäiseen vapaustaisteluunsa idän ruoskamahtia vastaan. Myöhemmin
ovat Karjalan miehet monta kertaa nousseet samalta suunnalta uhkaavaa
vihollista vastaan, mutta tämä ensimmäinen nousu oli kenties rajumpi ja
väkivaltaisempi kuin ainoakaan myöhempi.

Niinkuin Tiurin iäkäs heimovanhin oli käräjillä julistanut, alkoi
taistelu yhtärinnan sekä Tiurin mailla että kaikkialla muuallakin
ympäri Laatokan. Pajari Boris teki taistelun alkaessa suuren
erehdyksen. Hän oli vasta saanut valmiiksi Käkisalmen linnavarustuksen
ja niinpä hän tahtoi ennen muuta tätä varustustaan puolustaa.
Sitä varten hän kokosi kiireesti hajallaan Laatokan ympäri olevat
jousimiehensä Käkisalmeen.

Tätä oivaa tilaisuutta käyttivät pajarin valtaan tyytymättömät
Karjalan miehet oitis hyväkseen. Ei tarvittu paljon Tiurin miesten
apua kapinahengen lietsomiseen Laatokan Karjalassakaan. Ensimmäisinä
nousivat Laatokan pohjoispään miehet, johtajinaan Ritaniemen vanha Lyly
ja Lahdenpohjan Nirkko. Tiurin linnasta lähetettiin heille pienoinen
apujoukko, jonka päällikkönä oli kokenut Tiurin Musakka. Käden
käänteessä saatiin näin Laatokan pohjoispään ympäristö pajarin miehistä
puhdistetuksi ja myrskytuulen kiihoittaman kulovalkean tavoin levisi
nyt hävittävä sodanpalo Laatokan takaiseen Karjalaan.

Täällä olivat Boris pajarin veronkantajat ja kuuluttajat jo monessa
paikassa rakentaneet itselleen uljaita asumuksia, joiden suojana oli
pieni hirsi varustus. Kaikki nämä sortajien linnoitukset olivat Boris
pajarin hätäisen toimenpiteen vuoksi jääneet hyvin heikon puolustuksen
varaan ja niin ne nyt kaikki hävitettiin maan tasalle. Vain muutamissa
paikoissa pajarin miehet kykenivät tiukempaa vastarintaa yrittämään.
Uuksulla eli yksi kaikkein vihatuimpia pajarin veronkantajia, jota
kansan kesken nimitettiin Ahma-Petriksi. Hän ja Uuksun karjalaisten
johtaja Semi saivat kootuksi sievoisen jousimiesjoukon, mutta tämä
joukko voitettiin tulisessa taistelussa ja johtajat itse joutuivat
Karjalan miesten käsiin. Heidät teljettiin pajarin verohurtan uljaaseen
taloon ja sen mukana poltettiin.

Vaino levisi Syvärin Karjalaan asti. Syvärin miesten pajari Nikitakin
oli oikeastaan vain Boris pajarin alainen veronkantaja. Kun hänellä
oli vain vähäinen joukko asemiehiä, ei hän yrittänytkään vastarintaa,
vaan varusti kolme suurta venettä, joilla hän mieli miehineen
purjehtia Laatokan yli Käkisalmeen. Hänen matkaansa yhtyi myös Syvärin
miesten vanha johtaja Makari omilla veneillään, mutta pakolaisten
raskaat veneet joutuivat Laatokan ulapalla, lähellä Lunkulan saarta
takaa-ajavien Karjalan miesten käsiin. Julma oli kiusattujen Karjalan
miesten kosto: pajari Nikita ja vanha Makari kaikkine miehineen
sidottiin kiinni veneisiinsä ja niin heidät upotettiin elävinä
syvyyteen. Vielä kauan jälkeenpäin tiesi vanha tarina kertoa, että
syksyn pimeinä myrskyöinä syvyyteen vajonneiden kadotetut sielut yhä
huusivat surkeasti apua. Mutta jos kalastaja näitä avunhuutoja kuuli,
oli hänen viisainta paeta kauas näiltä vesiltä, sillä saman turman
uskottiin silloin häntä itseäänkin vaanivan.

Laatokan takana ja Syvärin Karjalassa olivat Novgorodin kirkon papit ja
moneen paikkaan rakentaneet pyhättöjä, vieläpä muutamia kirkkojakin.
Kaikki nämä kirkot ja pyhätötkin nyt poltettiin ja pyhät miehet
säälimättä surmattiin. Eihän tosin Tiurin iäkäs heimovanhin ollut
suorastaan uskonvainoon yllyttänyt, mutta hän oli kuitenkin osoittanut
pappien ja pyhien miesten kylvön valmistavan maaperää pajarien
vihatulle vallalle. Enempää ei tarvittu. Jos lie joukossa ollut joku
viatonkin erakkomunkki, niin sai hän jakaa syyllisten toveriensa julman
kohtalon.

Suurempi erakkoyhdyskunta oli jo syntynyt Laatokan keskellä oleviin
Valamon saariin. Valamossa oli Laatokan miesten ikivanha ja laajalti
kuuluisa uhrilehto sekä käräjäpaikka, mutta jo Novgorodin Aleksanteri
ruhtinaan aikana olivat ensimmäiset erakkomunkit tänne asettuneet.
Uhripuiston ympärille alkoi syntyä näiden pyhien miesten erakkomajoja
ja pieniä, vinoristillä varustettuja pyhättöjä. Karjalan miehet kävivät
edelleen uhripuistossa omia jumaliaan palvomassa, mutta siinä sivussa
alkoivat he palvoa myös uuden uskon pyhiä. Erakkomunkit paransivat
yrttivoiteillaan sairaita, rukoilivat kävijöille hyvää kalaonnea ja
lupasivat pyhien miesten apua myrskyn käsiin joutuneille. Heidän
maineensa alkoi kasvaa, jo monen heistä kerrottiin tehneen suuria
ihmetöitä ja Karjalan miehet heitä suuresti kunnioittivat.

Mutta nyt oli noussut raju koston myrsky eikä Valamon kaukainen
saarikaan tämän hävittävän myrskyn tuholta säästynyt. Kitelästä ja
Pitkästärannasta saapui muutamana lokakuun myrskyisenä yönä Valamoon
joukko kiihtyneitä Karjalan miehiä, jotka ryöstivät kaikki pyhätöt
putipuhtaiksi ja sytyttivät sitten pyhään puistoon suuren uhritulen.
Siinä poltettiin kaikki saarelta tavatut erakkomunkit. Vuosikymmeniä
kului tämän jälkeen, ennenkuin Valamonsaarella pyhättöjen pienet kellot
alkoivat jälleen helähdellä, ennenkuin uudet erakkomajat kohosivat
hävitettyjen raunioille.

Karjalan miesten joukossa oli epäilemättä monta, jotka näin julmaa
hävitystä paheksuivat. Mutta pajarin oli syy tähän kiihtymiseen. Monta
vuotta hän oli säälimättä sortanut Laatokan miehiä ja yhtä säälimätön
oli nyt kiusatun kansan kosto. Kaikki, minkä Novgorodin miehet olivat
Karjalan maille tuoneet, hävitettiin armoa antamatta. Novgorodin vanha
kronikka kertoo tuhon olleen niin perinpohjaisen, ettei ainoatakaan
pyhättöä jäänyt polttamatta ja kaikki venäläiset miehet Karjalassa
surmattiin.

Samaan aikaan, kun sodanpalo näin hävittävänä riehui ympäri Laatokan,
samosi Tiurin miesten päävoima pajarin vihattua linnavarustusta
vastaan. Hirvisaaressa tapahtui ensimmäinen Tiurin ja pajarin miesten
suuri yhteenotto. Kun tästä saaresta käsin oli mukava pitää silmällä
molempia Tiurin vesiltä tulevia Vuoksen haaroja, oli pajari Boris
ryhtynyt tännekin pientä varustusta rakentamaan. Jo oli valmiina
puisella muurikehällä varustettu linnoitus, josta käsin pajari Sergei
Tiurin markkinain aikana oli tehnyt hävitysretkensä Unnunkoskellekin.

Kun nyt Karjalan miesten sotapursia alkoi ilmestyä Hirvisaaren vesille,
pyysi pajari Sergei Käkisalmesta kiireesti lisäväkeä ja päätti antautua
taisteluun Tiurin miesten kanssa tällä saarella.

Kahdelta suunnalta Tiurin miehet tekivät hyökkäyksensä Hirvisaarta
vastaan: Päävoima, jota johtivat itse Tiurin Kalevi ja ritari Niilo
sekä Kiviniemen väkevä Karhu, laski suoraan Tiurin itäistä haaraa
myöten Hirvisaarta kohti. Samaan aikaan lähetettiin toinen, Päiväkiven
Kuisman ja Unnunkosken Rongan johtama jousimiesjoukko keveillä veneillä
kiertämään Unnunkosken kautta. Tämän joukon piti nopeasti pyrkiä
Hirvisaaren takapuolelle ja katkaista saarella olevien pajarin miesten
paluutie Käkisalmeen.

Vähältä piti, ettei tämä Tiurin miesten sotajuoni täydellisesti
onnistunut. Tiurin Kalevi viivytteli tahallaan hyökkäystään, kokonaisen
päivän hänen veneensä parveilivat Hirvisaaren edustalla, mutta
maihinnousua ei yritetty.

Pajari Sergei, joka miehineen odotti heidän hyökkäystään
hirsivarustuksessaan, uskoi Tiurin miesten pelkäävän. Niinpä hän tästä
rohkaistuneena tuli miehineen ulos varustuksestaan ja rupesi rannalta
syytämään pilkkasanoja Tiurin miehille.

— Hei, Tiurin velhon sikiö! hän huuteli tuntiessaan Tiurin Kalevin
vaskikeulan. — Hei, urhoni mokoma, yritähän maihinnousua, niin me
annamme sinulle ja miehillesi lämpimät tulijaiset!

Kiviniemen väkevä Karhu alkoi jo oman vaskikeulansa perässä ärähdellä,
että tuon nulikan suu pitäisi tukkia. Mutta ritari Niilo ja Tiurin
Kalevi neuvoivat hänen vielä odottamaan. Vasta illan pimetessä,
kun kaukaa Hirvisaaren takaa alkoi näkyä Kuisman ja Rongan miesten
sovittuja valomerkkejä, annettiin hyökkäyskäsky.

Rajusti soutaen nyt veneet taajana parvena tunkeutuivat maata kohti.
Ainoakaan vene ei yrittänyt kiertelemään ja kaartelemaan rannalta
tuiskuavia surmannuolia välttääkseen, vaan jokainen tahtoi päästä
ensimmäisenä pajarin miesten kimppuun. Tuolla jo Tiurin Kalevi,
lähelle rantakiviä päästyään, hyppäsi veneestään ja kilvellä itseään
suojaten kahlasi maata kohti Lari taaton ja monen muun pelottoman
miehen seuraamana. Mutta eivätpä pahoin myöhästyneet ritari Niilo ja
Kiviniemen Karhukaan. Ritari Niilon rintahaarniska välähteli rannalle
sytytettyjen tulien valossa, mainio maalitaulu hän oli tuiskunaan
tuleville pajarin miesten nuolille, mutta mistään välittämättä hän
leveää miekkaansa heiluttaen tunkeutui eteenpäin. Kiviniemen Karhun
rinnalla hyppeli rantakivillä pieni Antero Äyrämöinen. Niin sukkela
oli hän liikkeiltään, etteivät pajarin miesten nuoletkaan häntä
tavoittaneet, ja kun hän näki Kiviniemen kuoman leveäteräisen miekan
tietään raivaavan, niin hihkui hän innostuksesta ja kehoitteli kaikkia
miehiä perässä pysymään.

Ei pajari Sergein väki voinut kauan kestää näin rajua hyökkäystä.
Ensin peräytyi se hirsivarustuksensa suojaan, mutta kun huomattiin
Hirvisaaren takanakin jo vihollisveneiden merkkitulia vilisevän,
pakeni koko joukko, pajari Sergei itse etunenässä, omille veneilleen.
Mutta tukala oli heidän pakotiensä Käkisalmeen, monta venettä joutui
miehineen matkan varrella joka paikassa vaanivien Kuisman ja Rongan
miesten käsiin. Vain vähäiset jätteet uljaasta jousimiesjoukostaan
sai pajari Sergei pelastetuksi. Näine miehineen hän aamun valetessa
pääsi lopen uupuneena ja monesta haavasta verta vuotaen Käkisalmen
linnavarustuksen turviin.

Melkein hänen vanavedessään jo Tiurin miesten sotapurretkin
tulvasivat virtaa alaspäin. Vain kiirettä pitäen saatiin lauttasilta
hävitetyksi, mutta kaikki mantereen puolella olevat varastoaitat,
joiden tyhjentämisestä ei oltu ajoissa huolehdittu, jäivät kaikkine
tavaroineen Tiurin miesten käsiin.

Näin oli Boris pajarin linnavarustus joutunut piiritykseen. Rohkeasti
laskivat Tiurin miehet veneillään linnanmuurin ohitse Laatokalle
ja sulkivat siltäkin suunnalta pääsyn linnoitukseen. Monta pajarin
miesten venettä, jotka sattuivat olemaan ulkona kalastamassa tai
muilla matkoilla, joutui seuraavina päivinä Tiurin miesten saaliiksi.
Vähitellen nämä ulottivat vartiointinsa pitkin rannikkoa Pähkinäsaareen
asti ja vielä kauemmaksi Novgorodin vesille vievän Velhojoen suulle
saakka.




XVI Luku.

PAJARIN LINNAN PIIRITYS.


Ensin mielivät Tiurin miehet valloittaa pajarin linnavarustuksen
nopealla hyökkäyksellä. Monena yönä perätysten tehtiin kiivaita
rynnäköitä, Tiurin urhojen vaskikeulat tunkeutuivat taajana parvena
ulkomuurin viereen ja siitä koetettiin miekoin ja peitsin taistellen
kavuta muurille. Mutta vielä oli pajarilla linnassaan paljon pelottomia
miehiä, ja kun väkevä virta sen lisäksi pahoin haittasi veneistä
taistelevien miesten toimintaa, jäivät Tiurin urhojen rohkeat rynnäköt
tuloksettomiksi. Siellä ja täällä joku huimapää uskalikko pääsi jo
vaappuvasta sotapurrestaan ulkomuurille kapuamaan, mutta siinä oli
hänellä vastassaan taaja parvi pajarin miehiä, jotka peitsillä sohien
ja sotakirveillä kolhien pahoittivat muurille päässeen urhon takaisin
pyörtämään. Monta uljasta jousimiestä Tiurin urhot menettivät näissä
öisissä taisteluissa, eikä pajarin miesten vastarintaa kuitenkaan saatu
lannistumaan.

Niin täytyi vihdoin ruveta miettimään muita keinoja. Ritari Niilon
ehdotuksesta ryhdyttiin rakentamaan väkeviä heittokoneita, joilla
rannalta käsin voitiin viskellä suuria kivilohkareita ja näin särkeä
aukkoja hätäisesti rakennettuun ulkomuuriin. Pian nämä heittokoneet
aloittivatkin hävitystyönsä, mutta pitkältä matkalta ei tämä hävitys
ollut varsin tehoisaa. Yhtä usein kuin muuriin putosivat viskatut
kivilohkareet veteen. Ja nopeasti korjasivat pajarin miehet muuriin
särkyneet aukot. Sitä tehdessään he äänekkäästi ivasivat rannalla
parveilevia Tiurin miehiä ja neuvoivat näitä hyvissä ajoin tiehensä
lähtemään, sillä Boris pajarin linnaan he eivät kuitenkaan ikinä
pääsisi.

Tiurin miesten kekseliäisyys ei kuitenkaan näin vähällä
lannistunut. Heittokoneiden lisäksi alettiin nyt rakentaa toisiakin
piiritysvehkeitä. Kun ylempänä virran varsilla oli runsaasti hyvää
honkametsää, kaadettiin sieltä jättiläispuita, joista rakennettiin
tukevia lauttoja. Tällaisilla lautoilla myötävirtaa laskien oli
mukavampi lähetä ulkomuuria kuin vaappuvilla veneillä. Lautan kulkua
hidastuttamaan laitettiin vahvat ankkuripelit, joiden avulla lautta
voitiin myös muurin viereen jouduttua pysähdyttää. Vielä rakennettiin
jokaiselle lautalle leveä, tornin tapainen suojus, jonka takana oli
turvassa muurilta satavilta nuolilta ja jonka portailta sitten oli
helppo hypätä muurin harjalle.

Kilpaa kaikki Tiurin miesten johtajat näitä hyökkäyslauttoja itselleen
valmistivat. Oikean jättiläislautan rakensi Kiviniemen Karhu. Sille
mahtui koko hänen jousimiesjoukkonsa ja Karhu kehuskeli mielellään
kaikille, että kun tämä hirviö kerran ankkuroitiin pajarin linnan
kupeelle, niin siinä se pysyi, kunnes viimeinenkin pajarin mies saatiin
muurilta pudotetuksi. Tukevia olivat Tiurin linnan miestenkin lautat,
joiden rakentamisesta huolehti uljas Tiurin Tappari, apunaan vanha
Kekri Kumoinen. Vaikka Kekri Kumoinen olikin viimeiseen asti neuvonut
sovintoon, oli hän nyt ensimmäisenä miehenä pajarin linnavarustuksen
tuhoa valmistelemassa.

Paitsi näitä jykeviä hyökkäyslauttoja, rakennettiin toisia kevyempiä.
Niiden päälle kasattiin rovioiksi tervatynnyrejä ja muuta hyvin
palavaa tavaraa, ja niin ne sitten rohkeiden venemiesten ohjaamina
laskettiin ulkomuurin vierelle. Siinä palaessaan nämä räiskyvät roviot
syytivät tulta ja kipinöitä pajarin linnavarustukseen ja sytyttivät
monta ulkomuuria lähinnä olevaa rakennusta tuleen. Pajarin miehillä
oli yhtenäinen työ näiden palojen sammuttelemisessa. Ja kun samaan
aikaan Tiurin miesten kevyet veneet parveilivat lakkaamatta ulkomuurin
vaiheilla jousilla ammuskellen ja näennäisiä hyökkäyksiä tehden,
alkoivat pajarin miehet tähän ainaiseen rehkimiseen väsyä. Yötä
päivää heidän piti olla valveilla Tiurin miesten sytyttämiä paloja
sammuttamassa, Tiurin miesten hyökkäyksiä torjumassa.

Kiusallisimman keksinnön teki nokkela Antero Äyrämöinen.
Hänen neuvostaan peitettiin muutamat palavat roviot vahvalla
sammalkerroksella ja niin ne sitten ohjattiin tuulen ollessa
myötäinen linnanmuurin vierelle. Peitetyistä rovioista kohosi paksu,
kitkerä savu, joka tuulen painamana levisi linnoitusta puolustavien
pajarin miesten päälle. Koko linnasaari peittyi tähän tukahuttavaan
savupilveen. Pajarin miehet yskivät ja kiroilivat, mutta ilkastellen
kehuskeli vanha Äyrämöinen:

— Näettekös, Tiurin miehet, pian minä ne veitikat savustan niin
kypsiksi, että mielellään hyppäävät muurin harjalta Vuoksen aaltoihin
ja jättävät koko pajarin haukanpesän oman onnensa nojaan!

— Kunpa saisit itsensä pajarinkin savustetuksi ulos pesästään! nauroi
Päiväkiven Kuisma.

Mutta Kiviniemen isäntä ärähteli:

— Pysyköön vain pajari itse pesässään siksi, kunnes pääsemme tuonne
muurin sisäpuolelle. Silloin vasta sytytämme kunnon rovion ja siinä
pajarin itsensä kärvennämme. Kärvennämme pajarin ja kärvennämme hänen
uskolliset asemiehensä, Pipinä lurjuksen ja sen lemmon pajari Sergein!

Näin Tiurin urhot pajarin ja hänen linnavarustuksensa tuhoksi
vehkeitään valmistelevat. Kärsimättömänä Tiurin Kalevi odotteli
näiden valmistusten joutumista. Outoja mietteitä liikkui hänen
mielessään ja usein nähtiin Tiurin miesten uljas johtaja kovin synkeänä
muodoltaan. Silloin hän saattoi pysähtyä pitkiksi ajoiksi rannalle
tarkastelemaan pajarin linnavarustusta. Pajarin miehet muurilta häneen
tähtäsivät teräsnuoliaan, mutta näistä välittämättä seisoi Tiurin urho
hievahtamatta paikallaan. Hän odotti tuonne muurin harjalle ilmestyvän
erään naisolennon, jonka hän vain pari kertaa elämässään oli nähnyt,
mutta jonka lumoissa hän nyt tunsi ainaisesti kulkevansa.

Taisteliko Tiurin miesten uljas johtaja tuota lumousta vastaan? Kyllä
hän koetti parhaansa mukaan taistella. Usein hän itsekseen kirosi
mielettömiä mielikuviaan ja koetti ajatella erästä toista naista,
armasta ja uhrautuvaa Tiurin Helinää, mutta Helinän kuva ei tahtonut
millään muodostua hänen mielessään selväksi ja puoleensa kiehtovaksi.
Tuo toinen nainen Helinän häikäilemättä tunki tieltään. Tuo rohkea
nainen, jonka hän oli alati näkevinään edessään, miesten kypäripäähine
päässään, jousi ja nuoliviini olallaan, sellaisena kuin oli nähnyt
hänet ensimmäisen kerran tavatessaan. Tai sitten oli hän näkevinään
tuon naisen kivisen vanki vuoteensa äärellä, kullanvälkkeinen tukka
päivänsäteissä palaen.

Josko Tiurin urho taisteli lumoustaan vastaan? Kyllä hän miehen
tavoin taisteli, mutta poveensa syttynyt mieletön halu tahtoi olla
ylivoimainen. Vaikka pakeni linnavarustuksen näkyvistä tuonne ylemmäs
miestensä joukkoon, niin tuokion kuluttua jo huomaamattaan kulki
takaisin tähystelemään.

Mutta useinpa eräs toinenkin Tiurin mies pajarin linnavarustuksen
muurille tähysteli. Tämä mies oli vanha Lari taatto. Hän myös odotteli
tuolta muurilta näkevänsä vilahduksen samasta naisolennosta. Tai
oikeastaan hän nyt odotteli näkevänsä erään nuoren ja uljasmuotoisen
jousimiehen, jonka hän oli tavannut Tiurin käräjillä ja joka oli siellä
pyrkinyt Tiurin Kalevin valiojoukkoon.

Josko Lari taatto oli tämän nuoren jousimiehen puolesta jo puhunut
Tiurin Kaleville? Kaiken oli hän jo valmiiksi puhunut Hilppa
nuorukaisen puolesta, mutta nyt hän alkoi, pelätä, ettei Hilppa enää
pääsisikään heidän joukkoonsa tulemaan.

Mutta olikos Lari taatto Tiurin Kaleville tai kenellekään muulle
ilmoittanut, kenen hän luuli tuon Hilppa nuorukaisen oikeastaan
olevan? Ei, tätä salaisuutta ei vanha jousimies ollut ainoallekaan
kuolevaiselle paljastanut. Kaikkein viimeiksi hän aikoi sen paljastaa
Tiurin miesten nuorelle johtajalle. Kyllä Lari taatto, viisas ja paljon
näkevä vanhus, hyvin huomasi, miten paljon Tiurin miesten uljain
urho kärsi ja hän arvasi tai ainakin luuli arvaavansa, kuka oli tuon
kärsimyksen aiheuttaja. Siksi hän visusti vaikeni nuoren jousimiehen
salaisuudesta.

Yhtäkaikki vanhus kiihkeästi odotteli tämän nuorukaisen ilmestymistä
Tiurin miesten leiriin. Omalla tavallaan kulki Lari taatto yhtä
sokeassa lumouksessa kuin konsanaan Tiurin miesten päällikkö.

Tällä välin Tiurin miehet saivat toisaallakin vakavaa tekemistä.
Novgorodista yritti apuväkeä Boris pajarille. Novgorodin miesten
laivasto, jossa oli monta kymmentä raskastekoista jokialusta, tunkeutui
jo Velhojoesta Laatokalle ja lähti purjehtimaan Käkisalmea kohti.

Tiurin miehet saivat nopeakulkuisten viestintuojain kautta ajoissa
tiedon uhkaavasta vaarasta. Samoin levisi viesti Novgorodin miesten
ilmestymisestä muuannekin ympäri Laatokan. Niinpä tulijoilla olikin
pian vastassaan taajat parvet keveäkulkuisia Karjalan miesten
sotapursia. Alituisesti näitä vastaan taistellen pääsivät Novgorodin
miehet Metsäpirtin rannikolle asti, mutta siinä yllätti heidät ankara
myrsky, yksi tavallisia Laatokan syysmyrskyjä, jotka aina ovat kovin
pelättyjä. Hyvin Karjalan miesten kevyet sotapurret myrskyn käsistä
selvisivät, mutta toisin kävi Novgorodin miesten raskastekoisille
jokialuksille. Melkein viimeistä myöten ne tuhoutuivat ja hukkuivat,
lopuista huolehtivat Karjalan miehet. Takaisin Novgorodiin lienee
päässyt vain muutama alus retkikunnan kohtalosta murheviestiä viemään.

Mutta Boris pajarin linnaan ei kukaan tätä murheviestiä tuonut. Niinpä
siellä elettiinkin hyvässä toivossa. Boris pajari oli jo Tiurin
markkinain aikana lähettänyt avunpyytäjän ilmoittaen Karjalan miesten
kokoontumisesta. Nyt hän joka päivä odotteli Novgorodin miesten suuren
laivaston ilmestymistä linnavarustuksensa edustalle. Ei Boris pajarin
mieleen edes juolahtanut sellainen ajatus, että avuksi pyrkivä laivasto
voisi matkallaan joutua kokemaan voittamattomia vaikeuksia. Karjalan
miesten keveistä sotapursista hänellä oli hyvin halveksiva käsitys,
eikä pajari vielä tarpeeksi tuntenut Laatokan syysmyrskyjäkään.
Tottahan vankasti varustettu laivue mokomista myrskyistä aina hyvin
selviäisi ja tulisi onnellisesti perille. Näin pajari Boris ajatteli.

Luottavana odotteli pajari Sergeikin apujoukon saapumista. Kun Tiurin
miehet ensimmäisten epäonnistuneiden yritystensä jälkeen tyytyivät vain
härnäilyyn ja odottelivat tukevien hyökkäyslauttojensa valmistumista,
alkoi pajari Sergei tapansa mukaan heitä halveksia. Hän uskoi, ettei
mitään sen vakavampaa rynnistystä enää tulisikaan, vaan että Tiurin
miehet pian väsyisivät hyödyttömään piiritykseen ja lähtisivät
tiehensä. Kun vain pysyisivät niin kauan, kunnes apujoukko ennättäisi
saapua. Silloin tuhottaisiin mokoma joukko yhdellä iskulla ja sitten
hän yhtä kyytiä samoaisi Tiurin miesten linnoitusta valloittamaan,
sieltä rikkaita hopea-aarteita ryöstämään.

Näin siis pajari Boris ja pajari Sergei ajattelivat. Ja jälleen
pajari Sergei alkoi suostutella ylpeätä Irinja neitoa hääpitojen
valmistamiseen. Irinja neito itse ei monesti viitsinyt edes kuunnella
pajari Sergein naimatarjouksia, mutta hänen isänsä oli toista mieltä.
Pajari Sergei oli nykyään hänen oikea kätensä kaikissa toimissaan ja
sen lisäksi pajari Sergeillä oli monta mahtavaa sukulaista ruhtinaan
tykönä. Mistäpä olisikaan hän mainiomman vävypojan löytänyt.

Niinpä nyt ryhdyttiinkin toden teolla pajari Sergein ja Boris pajarin
tyttären häitä valmistamaan. Itsensä Irinja neidon mielialasta ei
suuria välitetty. Pajari Boris arveli, että tottapa tyttärensä suostuu
hänen tahtoonsa, vaikka liekin alussa hiukan vastaan olevinaan.

Kaikkein innokkain oli Irinja neidon hääpitoja hankkimaan Marfa
emännöitsijä. Jo ennen linnavarustuksen piiritykseen joutumista hän
oli omasta aloitteestaan hommannut Novgorodista asti kalliita kankaita
ja taitavia ompelijoita. Nämä ompelijat nyt tulisella kiireellä
valmistelivat upeita hääpukuja, ja Marfa emännöitsijä kiusasi yhtenään
Irinja neitoa näiden vaatetusten koettelemisella ja lörpötyksillään
Irinja neidon tulevasta onnesta, jota kaikki Novgorodin pajarien
tyttäret muka kadehtivat.

Pajari Boris ja pajari Sergei olivat päättäneet, että hääpidot
pidettäisiin heti Novgorodista odotetun apujoukon saapumisen jälkeen.
Kun tämä päivä saattoi olla jo hyvin lähellä, oli valmistuksia
kiirehdittävä.

Linnavarustuksen muurilla taistelevat jousimiehet ja peitsenkantajatkin
saivat pian tiedon hääpitojen valmistamisesta. Itse pajari Sergei tämän
suuren uutisen heille ilmoitti. Hän kertoi Novgorodista pian tulevan
runsaasti apuväkeä ja silloin linnavarustusta piirittävät Tiurin miehet
hajotettaisiin kuin akanat tuuleen. Hyvällä ja rohkealla mielellä
heidän siis pitäisi tätä päivää odottaa, sillä suuret juhlapidot
Tiurin miesten paon jälkeen Boris pajarin linnassa pidettäisiin.
Hänen ja Irinja neidon hääpidot ne olisivat ja jokainen jousimies ja
peitsenkantaja saisi silloin monta päivää syödä ja juoda mielikseen.

Näin pöyhkeä pajari Sergei haasteli linnan muurilla ja monet
jousimiehet ja peitsenkantajat uskoivat herkästi hänen sanojaan. Oli
sentään joukossa joku epäilijäkin. Niinpä vanha jousimies Stepani, joka
kerran oli ollut Irinja neidon matkassa Tiurin vesillä, uskalsi lausua:

— Kunhan pajari Sergei ensin voittaisi Tiurin miehet, niin sitten vasta
hänen olisi aika meille hääpitoja luvata.

Stepanin epäilyihin yhtyivät jousimies Aljosha ja haukankesyttäjä
Trifon. Aljosha haasteli:

— Aina pajari Sergei on kehunut Tiurin miehet voittavansa, mutta yhäpä
hän saa heitä vastaan taistella.

Toiset nousivat häntä kiivaasti vastustamaan. Huomautettiin, että
olihan pajari Sergei voittanut Tiurin miehet Unnunkoskellakin. Ja olipa
hän kerran voittanut Tiurin miesten uljaimman uroksen, voittanut ja
vanginnut hänet.

— Vaan mitenkäs kävi tuolle hänen vangilleen? ilkasteli haukankesyttäjä
Trifon pajari Sergein puolustajille.

— Karkuun meni pajarin vanki! nauroi jousimies Aljosha. — Tuli Tiurin
mailta tietäjävanhus ja hyvät kepposet teki sekä pajareille että meille
muillekin.

— Vielä ne Tiurin velhot meille toisenkin tepposen tekevät!
vakuutti vanha jousimies Stepani. — Muistattehan Trifon ja Aljosha,
muistattehan, veljet veikkoset, miten silloin kerran Tiurin miesten
noidannuoli ilmassa lensi ja Irinja neidon lempihaukan surmasi.

Trifon ja Aljosha vakuuttivat vielä hyvin tuon tapahtuman muistavansa.
Toiset jousimiehet rupesivat kuorossa utelemaan, milloin se oli
tapahtunut. Matalalla äänellä ja pelokkaana ympärilleen vilkuillen
vanha Stepani kertoi heidän matkastaan Tiurin vesille, Tiurin
tietäjänaisen tapaamisesta ja Tiurin velhojen lennättämästä
noidannuolesta, jonka suhinan ilmojen halki he kaikki olivat kuulleet.
Hän lopetti kertomuksensa vakuuttaen:

— Samanlaisia noidannuolia ne Tiurin tietäjät nytkin voivat ruveta
lennättelemään ja tuho meidät silloin perii. Tuho perii meidät ja
tuho perii pajari Sergeinkin, vaikka hän kerskailee Tiurin miehet
voittavansa.

Vanhan Stepanin kertomus oli herättänyt pelkoa monen taikauskoisen
jousimiehen mielessä. Jo alkoivat epäilijät saada kannattajia. Joku
rohkeni lausua:

— Lieneekö siitä apujoukostakaan mitään tietoa, vaikka pajari Sergei
uskottelee sen tuossa paikassa saapuvan.

— Entäs hääpidot, lisäsi toinen. — Jos ei vain pajari Sergei meistä
salaa valmistelisi pakomatkaa. Livahtaa vielä itse karkuun ja jättää
meidät kaikki Tiurin velhojen tuhottaviksi!

Näin suurta petosta ei sentään moni pitänyt uskottavana, sillä olihan
pajari Sergei monta kertaa pelottomasti taistellut heidän etunenässään.
Päätettiin lopulta lähettää nuori haukankesyttäjä Trifon itseltään
Irinja neidolta tiedustamaan, oliko perää pajari Sergein tiedossa
apujoukon pikaisesta saapumisesta ja valmistettiinko todellakin Irinja
neidon ja pajari Sergein hääpitoja.

Kun Trifon oli arastellen mennyt Irinja neidon luo ja tälle
kysymyksensä selvittänyt, nauroi Irinja neito pilkallisesti:

— Tottapa pajari Sergei pian saanee apuväkeä, kun on teille kerran niin
kehunut! Ja tottapa myös hääpidot pian joutunevat, odottakaa siis vain
hyvällä mielellä!

Ei Trifon oikein tietänyt, pitikö uskoa Irinja neidon sanoja vai pitikö
olla uskomatta. Mutta kun Marfa emännöitsijän orjapalvelijoiltakin
kuultiin hääpitojen valmistamisesta, niin häipyivät lopulta kaikki
epäilyt ja pajari Sergein vakuutuksia uskottiin nyt täytenä totena.
Siinäkin häntä uskottiin, ettei Tiurin miesten taholta enää tarvinnut
pelätä mitään vakavampaa rynnäkköä.

Kun tähän aikaan Tiurin miehet, salaisia valmistuksia tehdessään,
olivatkin tavallista hiljaisempia, niin lujittui luottamus pikaisen
voiton saamiseen sitäkin enemmän. Eivät vanhan Stepanin ja muiden
Tiurin miesten taikamahdin pelkääjäin varoitukset nyt enää saaneet
ketään säikähtämään. Jousimiehet ja peitsenkantajatkin alkoivat pajari
Sergein esimerkkiä seuraten halveksia Tiurin miehiä. Ei viitsitty edes
muurin vartioimisessa olla niin turhan valppaita. Mitäpä mokomista!
Pian Tiurin miehet livistäisivät pakoon ja päästäisiin helpolla saatua
voittoa juhlimaan!

Oli pajarin linnassa sentään yksi, jota pajari Sergein kuvittelut eivät
häikäisseet. Tämä epäilijä oli pajarin tytär, ylpeä Irinja neito.
Hyvin hän tiesi, mikä kuohuva vihanaalto oli Tiurin miehet sotajalalle
nostattanut ja hän oli varma, etteivät Tiurin pelottomat urhot niin
hevillä hänen isänsä linnavarustuksen ympäriltä tiehensä lähtisi.

Novgorodista saattoi kuitenkin apujoukko olla tulossa eikä Irinja
neidonkaan mieleen juolahtanut, että tämä apujoukko voisi jo matkallaan
tuhoutua. Vavistuksella hän odotti tuon apujoukon tuloa. Silloin
syntyisi suuri taistelu, ja vaikka Irinja neito luottikin Tiurin
miesten sankaruuteen, niin kukapa tiesi, jos Novgorodin miehet paremmin
varustettuina kuitenkin voittaisivat.

Irinja neito oli jo monta päivää elänyt kuin kuumeessa. Hän odotteli
kiihkeästi Tiurin miesten rynnäköitä ja oli huolissaan, kun ratkaiseva
taistelu alkoi viipyä. Ei Irinja neito toivonut isänsä miehille
voittoa, kaikkein vähimmin hän toivoi pajari Sergein pääsevän Tiurin
miesten voittajaksi. Hän vihasi tuota pöyhkeätä ja typerää miestä.
Ensin oli hän häntä vain halveksinut, mutta kun pajari Sergei ahtoi
ahdistella häntä naimatarjouksillaan, rupesi hän häntä syvästi
vihaamaan. Taistelu pajari Sergein ja Tiurin miesten uljaimman uroon
välillä oli hänenkin taistelunsa, eikä pajarin tytär hetkeäkään
epäröinyt, kumman puolelle hän asettuisi. Ja jos hänen isänsä asettui
pajari Sergein puolelle, niin oma syynsä, jos isänkin kävi huonosti.

Usein oli Irinja neito huoneensa ikkunakomerosta tähystellyt Tiurin
miesten leiriin. Tästä tähystelystä yllättivät hänet eräänä päivänä
isänsä ja pajari Sergei, jotka Marfa emännöitsijän seuraamana tulivat
hänen huoneeseensa. Irinja neito huomasi heti, että jokin tärkeä asia
oli nyt tekeillä ja pianpa hän saikin tämän asian kuulla. Pajari Boris
haasteli:

— Armas tyttäreni, näenpä sinunkin kiihkeästi odottavan noiden
vihattujen Tiurin miesten tuhoa. Kaikki me heidän tuhoaan yhtä
kiihkeästi odotamme, kaikki me toivomme suuren voiton päivän pian
joutuvan. Ja sinullepa, Irinja armahaiseni, lieneekin kaikkein
mieluisinta sen päivän odottaminen. Tuon tässä sinun luoksesi rakkaan
pajari Sergeimme, hän sinulle nyt arvokkaat kihlat tarjoaa ja kysyy
sinun suostumustasi hääpitojen valmistamiseen.

Pahoin hämmästymättä pajarin tytär isäänsä ja noita toisia huoneeseen
tulleita katseli. Pajari Sergei pöyhkeine naamoineen näytti niin
typerän juhlalliselta, että Irinja neidon teki mieli nauruun
purskahtaa. Mutta hän tajusi, ettei nauraminen nyt ollut paikallaan.
Niinpä hän siis vain kysyi, ääni hiukan värähtäen:

— Lienee siis jo saapunut varma viesti Novgorodin miesten pikaisesta
tulosta, sillä ettehän mieline hääpitoja pitää, ennenkuin Tiurin miehet
on voitettu?

— Ei Tiurin miehistä enää pelkoa ole! kiiruhti pajari Sergei hänelle
vakuuttamaan. — Lienethän sinäkin, Irinja armahaiseni, jo huomannut,
että Tiurin miehet ovat taisteluun kyllästyneet ja eivätkö jo pian
itsestään tiehensä lähtene. Hääpitoja emme kuitenkaan pidä, ennenkuin
Novgorodin miehet saapuvat. On siellä tulijain joukossa monta
mielivierastamme, on rakas veljeni, pajari Aleksei, ja monta muutakin
ruhtinaan pajaria lienee lähtenyt meidän hääpitoihimme.

Irinja neidon veri kuohahti, kun hän huomasi, että Novgorodiin asti
oli jo kuulutettu heidän hääpidoistaan. Hän katsoi kuitenkin väittelyn
hyödyttömäksi ja virkahti.

— Näytähän siis, pajari, millaiset ovat tarjoamasi kihlat! Tietänet,
että minun äitivainajani oli kuuluisan Aleksanteri ruhtinaan
jälkeläisiä. Niinpä minulle ei sovikaan tarjota samanlaisia kihloja
kuin Novgorodin tavallisten pajarien tyttärille.

Tahallaan Irinja neito puhui kerskaten äitivainajansa suuresta suvusta.
Hän tiesi hyvin isänsä katkerasti vihaavan kaikkia äitivainajansa
sukulaisia, kun nämä eivät suvainneet Boris pajaria rinnalleen
Novgorodissa elämään. Niinpä Irinja neidon sanat olivatkin tarkoitetut
yhtä paljon isälle kuin pajari Sergeille. Sinipunervaksi Boris pajari
jo muuttui kasvoiltaan, mutta eihän typerä pajari Sergei mitään
huomannut, vaan alkoi kehuen ja kerskuen tuoda esille komeita kihlojaan.

Hyvin kannattikin niitä näytellä: Oli pajari Sergeillä taidokkaasti
somistetussa lippaassa raskaat kaulakäädyt, oli rannekoristeita, oli
korvahelyjä ja otsaripoja. Mutta kaikkein arvokkain oli pajarittaren
hiippapäähineen koristeeksi aiottu sidenauha. Siinä välkkyi suuria
timantteja ja verenpunaisia rubiineja, siinä oli itämailta tuotuja
sinikiviä ja puhtaita helmiä taiturin kädellä loistaviksi tähdiksi
sovitettuina ja ommeltuina. Ei pajari Sergein olisi tarvinnut sanaakaan
puhua tätä koristetta näyttäessään, mutta laajasti hän selitteli,
miten suurta vaivaa sen hankkiminen oli hänelle tuottanut, miten monta
tuhatta Novgorodin hopeamarkkaa hän oli saanut uhrata, ennenkuin
Novgorodin hansakestien hovissa olevat maan mainiot jalokivisepät
suostuivat sen hänen mielensä mukaan valmistamaan.

Ei Irinja neito pajari Sergein kehumisia kuunnellut. Mutta veri kohosi
hänen poskipäilleen, kun hän tuota verratonta koristetta kädessään
piteli ja tarkasteli. Sitten hän kylmästi virkkoi pajari Sergeille:

— Jos lienevät tarjoamasi kihlat kyllin arvokkaat, tahdon tänään näillä
koetteeksi itseni koristaa! Marfa äitini tuokoon tänne hiippapäähineen,
jonka hänen hankkimansa ompelijat ovat valmistaneet ja tuokoon myös
muun häävaatetukseni. Itse tahdon ensin nähdä, tuleeko minusta kyllin
arvokas pajaritar hääpidoissani monille vieraille näyttäytymään!

Kielevänä ja kerkeänä kiiruhti Marfa emännöitsijä Irinja neidon käskyä
täyttämään. Pajari Boris ja pajan Sergei poistuivat tyytyväisinä.
Hetkisen kuluttua hääräsi jo suuri lauma orjapiikoja Irinja neidon
ympärillä. Siinä puettiin hänen ylleen kulta- ja hopeaompeluksista
raskasta häävaatetusta, siinä hänen upeata tukkaansa palmikoitiin ja
soviteltiin hänen kulmilleen korkeata hiippapäähinettä, joka oli naidun
pajarittaren tunnusmerkki. Kun päähine oli vihdoin saatu paikalleen ja
kun sen ympäri oli vielä sovitettu pajari Sergein lahjoittama sidevyö,
jäivät kaikki orjatytöt henkeään pidättäen matkan päästä Irinja neitoa
tarkastelemaan. Vielä Irinja neito itse hiukan kohensi päähinettään
hiotun metallikuvastimen edessä. Sitten hän kohotti ylpeänä päänsä ja
puhui:

— No olenkos nyt mieleisenne? Sanohan sinä, Marfa imettäjäni, ja
sanokaahan tekin, orjapiikaset, olenko mielestänne kyllin arvokas
pajari Sergein vierelle?

Orjatyttöjen joukosta kuului ihastuneita huudahduksia, mutta
äänekkäästi julisti Marfa emännöitsijä, että hän oli kauniimpi kuin
ainoakaan toinen Novgorodin pajarien tyttäristä. Siinä tuokiossa tahtoi
Marfa kiiruhtaa noutamaan pajari Sergeitä, jotta tämäkin saisi nähdä
ihanaisen aarteensa. Hän oli jo ovella menossa, mutta Irinja neito
epäsi hänet jyrkästi.

— Pajari Sergei vielä odottakoon! hän puhui. — Vasta hääpidoissa hän
saa minut nähdä lahjoittamansa korut ylläni. Nyt tahdon olla rauhassa,
vain Olga tyttöseni jääköön luokseni, mutta sinä, Marfa äitini, saat
viedä kaikki toiset mukanasi. En enää apuanne tarvitse!

Näin hän säälimättä karkoitti heidät huoneestaan. Sen jälkeen hän hyvän
aikaa tarkasteli itseään kuvastimen edessä, antoi vielä Olga tyttösen
kohennella vaatetustaan ja hänelle siinä haasteli:

— Sanoitan minulle, Olga tyttöseni, sanohan vilpittömästi, onko sinun
mielestäsi pajari Sergei kyllin arvokas ja uljas minun rinnalleni?

— Kenpä toinen olisi uljaampi urho kuin pajari Sergei! huudahti Olga. —
En muista nähneeni ketään toista urhoa hänen veroistaan!

— Vai et muista nähneesi ketään toista urhoa pajari Sergein veroista.
Eikö esimerkiksi Tiurin miesten nuori johtaja ole pajari Sergein
veroinen? Eikö hän ole uljaampikin muodoltaan kuin pajari Sergei?

Irinja neito nauroi huolettomasti, mutta hänen äänensä hiukan
vavahteli. Ei lapsellinen Olga tyttönen tuota kuitenkaan huomannut,
vaan lörpötteli innoissaan:

— Mitenkäs sinä, armas aurinkoiseni, häneen voisit mielistyä? Isäsi
vihollinen hän on ja kaikkien muidenkin Novgorodin miesten vihollinen.
Ja tokkopa tuo urho lienee edes kastettu! Sanovat hänen taattonsa,
tai isoisäkö lienee, olevan suuren tietäjän. Velhon pojanpoika on tuo
Tiurin urho ja mitenkäs hänet siis voisi asettaa oikeauskoisen pajari
Sergein rinnalle!

— Niinpä niin, eihän häntä tietenkään voi asettaa oikeauskoisen pajari
Sergein rinnalle!

Jälleen nauroi pajarin tytär äänekkäästi, mutta kyyneleitä tulvahti
hänen silmiinsä. Hän sysäsi rajusti Olga tyttösen luotaan ja huusi
hänelle:

— Mene sinäkin Marfa emännöitsijän ja hänen toisten orjapiikojensa
joukkoon! Tietysti sinä puhut samaa kuin kaikki toisetkin, vaikka itse
lienet Karjalan miehen tytär. Tietysti on asia niinkuin te sanotte:
Ei ole pajarin tyttären lupa mielistyä isänsä ja Novgorodin miesten
viholliseen. Ja varsinkin, jos tämä urho on vielä kastamaton, jos hän
on vain Tiurin tietäjien sukua, niin ei ole lupa häntä milloinkaan
asettaa Novgorodin oikeauskoisen pajarin rinnalle! Mutta jospa
sittenkin sattuisi tuollaiseen urhoon mielistymään... tuollaiseen
kastamattomaan... isänsä heimon viholliseen. Mitäs silloin sanoisit,
Olga tyttöseni, kullannuppuseni? Jo taitaisit silloin hylätä Irinja
emäntäsi, jo taitaisit juosta Marfa emännöitsijälle kielittelemään,
että on pajarin tytär isänsä heimon pettänyt!

Hän kuivasi tulvivia kyyneleitään, mutta Olga tyttönen ryömi hänen
edessään, hänen polviansa halaten ja itkunsa lomassa soperrellen:

— Anna anteeksi, armas aurinkoiseni! Enhän minä, tuhma tyttö raukka,
näitä asioita ymmärrä. Sitä puhuin, mitä muiden olen kuullut puhuvan.
Mutta älä suutu sanoistani, älä minua työnnä pois luotasi! Uskollisesti
tahdon sinua palvella. Mitä ikinä tapahtuneekin, niin sinua, Irinja
armahaiseni, ei Olga tyttönen milloinkaan jätä!

Näin hän, pelästynyt tyttö raukka, Irinja neidon suosiota kerjäsi. Ja
jo heltyi pajarin tyttären mieli, lempeästi hän puheli:

— Nousehan jo tuosta, Olga tyttöseni! En sinua enää mistään moiti enkä
tahdo sinua luotani karkoittaa. Sinä olet ainoa ihminen isäni kodissa,
johon olen aina luottanut ja luotan edelleenkin!

Kauan viipyi huoneessaan pajarin tytär, seuranaan ainoa uskottunsa,
pieni orjapiikansa. Vielä hän tarkasteli itseään metallikuvastimestaan,
vielä hän sormin hypisteli ja sovitteli yllään olevia koruja. Tuli
hämärä, mutta yhä hän istui surumielisesti hymyillen ylpeä pajarin
tytär.

Ja ihanan kuvitelman hän mielessään kuvitteli: morsiameksi hän itsensä
kuvitteli, näihin samoihin koruihin vaatetettuna, mutta ei ollut
rinnallaan pajari Sergei, vaan uljaampi uros... unelmiensa ainoa
urho. Kuumia kyyneleitä valui Irinja neidon poskipäille, voi miten
polttavasti hän tällä hetkellä tunsi janoavansa elämää. Mutta ah,
toinen oli hänen unelmiensa urhon mielitietty, tokko lienee ikävöimänsä
urho hänelle, orvolle pajarin tyttärelle, omistanut ainoatakaan
ajatusta. Ja hän oli sentään jo niin paljon uhrannut.

Näitä ajattelee pajarin tytär ja kuumia kyyneleitä valuu poskilleen.
Hämärä sakenee pimeydeksi, Olga tyttönen on hiljaa hiiviskellen
sytyttänyt tuohusvalot.

Silloin havahtui pajarin tytär ja kysyi hiljaa:

— Muistatko vielä, Olga tyttöseni, kun ensimmäisen kerran olimme Tiurin
vesillä... kun siellä tapasimme tuon Tiurin tietäjänaisen?

— Hyvin muistan hänet! puhui Olga melkein kuiskaten.

— Hän näytti minulle tulevaisuuteni! kertoo pajarin tytär
puoliksi itsekseen. — Hän näytti minulle kaikki nämä korut, tämän
häävaatetuksen. Ah miten raskaalta se tuntui silloin minun kantaa,
luulin tukehtuvan! Ja nyt, tiedätkö, Olga, nyt tunnen tämän yhtä
raskaaksi. Autahan minua, Olga, niin riisun pois tämän yltäni. Jo
lienen tarpeekseni tätä kantanut!

Hitaasti hän riisui häävaatetuksensa. Hitaasti hän irroitti koristeen
toisensa jälkeen ja pani ne takaisin koristeltuun lippaaseen, niinkuin
pajari Sergei oli ne hänelle antanut.

Olga kysyi hiljaa, oliko Tiurin tietäjänainen enemmänkin hänen
tulevaisuudestaan näyttänyt.

— Näytti hän hiukan enemmänkin, virkahtaa pajarin tytär. — Näytti
hän, mihin tieni kulkee. Ja jopa nyt liekin aika lähteäni tuota tietä
kulkemaan. Noudahan Olga ystäväni, se käärö, jonka olen sinun neuvonut
hyvin tallettamaan. Sitä nyt tarvitsen!

Vaieten meni orjapiika huoneesta, vaieten hän hetkisen kuluttua palasi
jälleen. Hänellä oli mukanaan käärö, josta tuli esille karjalaisen
jousimiehen asepuku, sotapolulle lähteneiden Tiurin miesten käyttämä
vaatetus.

Nopeasti puki pajarin tytär sen ylleen. Olga tahtoi häntä auttaa, mutta
vuolas kyynelvirta sokaisi hänen silmänsä. Ei hänestä raukasta ollut
paljon auttajaksi.

Mutta ei itkenyt enää pajarin tytär. Reippaasti ja rohkaisevasti hän
pukeutuessaan haasteli:

— Kas näin, nyt on paulakengät sidottu ja asetakki yllä. Ja nyt
kypäripäähine! Noin se pitää asettaa, hiukan kallelleen, niin urho
näyttää uljaammalta. Ja sitten vielä jousi ja nuoliviini olalle.
Hyvästi nyt, kadonnut pajarin tytär, hääpitojasi sureksiva! Ja tässäpä
näet, Olga tyttöseni, veliveikkosesi, uljaan Tiurin jousimiehen.
Hilppa tämä poika on nimeltään ja sinunpa, pikku sisaruensa vuoksi,
reipas Hilppa nuorukainen on tullut pajarin haukanpesään. Sinua hän on
saapunut pajarin orjapiikojen parvesta pois pelastamaan!

Hän otti Olga tyttösen pään käsiensä väliin ja suuteli häntä puhellen
edelleen:

— Hei, reipastuhan jo tuosta, pikku sisarueni, sillä meidän on aika
joutua. Tiurin miesten leirissä on muuan vanha urho, Lari taatto
nimeltään, joka lienee jo ikäväkseen odotellut Hilppa nuorukaista.
Niinpä niin, Lari taatto, uskollinen ystäväni, jo nyt Hilppa luoksesi
kiiruhtaa. Nyt on oikea hetki joutunut!

Rivakasti hän liikkui huoneessa. Kääräisi juhlallisen häävaatetuksen
jotenkin kovakouraisesti myttyyn ja viskasi nurkkaan. Pajari Sergein
lahjoittamat kihlakorut hän mieli nakata samaa tien, mutta muutti
sitten mielensä ja otti koristellun lippaan kainaloonsa. Hän naurahti
itsekseen:

— Parasta lienee viedä tämä varmaan säilöön, kadonneen pajarin tyttären
hääpitoja odottamaan!

Ulos pimeään syysyöhön tultuaan he hiipivät seinävierustaa pitkin
pajarin salaiselle venevalkamalle päin. Sielläkin oli nyt ulkomuuri
rakennettu umpeen, mutta syvällä muurin alla olevassa kalliomutkassa
oli sentään pari venettä kalliossa oleviin renkaisiin sidottuina.
Veneiden luo päästäkseen täytyi ensin kavuta muurin harjalle ja siitä
sitten laskeutua köyden avulla alas.

Reippaasti keikautti nuori jousimies itsensä muurin harjalle ja auttoi
ensin Olga tyttösen alas veneeseen.

Itse hän muurin harjalla istuen heitti vielä viimeisen vakoilevan
silmäyksen pajarin linnavarustuksen yli. Sillä puolen, jossa hän
istui, ei muurin harjalla näkynyt ainoatakaan tuohustulta eikä
liioin jousimiehiäkään. Vastapäisellä puolella, josta Tiurin miesten
rynnäköltä saattoi odottaa, paloi muurilla muutama tuohustuli, mutta
kovin vähän näkyi sielläkin pajarin asemiehiä liikuskelevan. Pajarin
väki ei näyttänyt enää odottavan Tiurin miesten puolelta mitään
yllätyksiä. Varovasti nuori jousimies laskeutui alas veneeseen.

Kun kiikkerä venonen oli irtautunut muurin alta, odottivat he sen
lähtevän vihaisen virran vetämänä alaspäin kiitämään. Mutta tapahtuikin
ihme: vene kulki pikemmin ylöspäin vastavirtaan! Laatokan ulapalta
kuului nousevan myrskyn kohina ja tämä myrsky ajoi suuria aaltoja
suoraan linnansalmeen. Myrskyn voimasta oli vesi salmessa kohonnut jo
niin paljon, että virran veto linnan kohdalla oli pysähtynyt Nuori
jousimies nauroi itsekseen:

— Tämäpä lienee taaton taivahisen apu Tiurin miehille! Mutta heidän
leirinsä on siksi ylhäällä, että he tästä tuskin vielä mitään tietävät.
Vastapäiseltä rannalta näkyi sieltä täältä Tiurin miesten sytyttämiä
nuotioita ja niiden vaiheilla liikuskeli yksinäisiä vartijoita. Paljon
ylempää näkyivät leiritulet ja sinne päin lähti nyt pieni venonen
virran ja tuulen ristiaallokossa pyrkimään. Aalloista kohoava jylhä
linnavarustus hävisi nopeasti pimeyteen, vain muutamien tuohustulien
vaiheilta eroitti hiukan muurin hahmopiirteitä.

Hetkisen voimakkaasti soudettuaan muisti nuori jousimies vieressään
tuhdolla olevan lippaan, jossa olivat pajari Sergein kalliit
kihlakorut. Hän otti lippaan käsiinsä ja virkahti naurahtaen takanaan
kyyröttävälle Olga tyttöselle:

— Tuolla aaltojen alla lienee varmin kätköpaikka pajari Sergein
kihlakoruille. Sielläpä kadonneen pajarin tyttären hääpitoja odottakoot!

Hän solutti lippaan veneen laidalta syvyyteen.

Pieni orjapiika nyyhki hiljaa. Mutta rohkeasti ohjasi nuori jousimies
purtensa suoraan Tiurin miesten leiriin.




XVII Luku.

ÖINEN TAISTELU.


Tiurin miesten leiritulien vaiheilla on äkkiä syntynyt outoa liikettä.
Nuoren jousimiehen leiriin saapuessa oltiin jo makuulle asettumassa,
monen nuotion äärellä jousimiehet jo makeata unta uinailivat. Mutta nyt
johtajat kulkevat kiireesti miehiänsä herättelemässä. Tuolla jo Tiurin
Kalevin suurta hyökkäyslauttaa rannasta irroitetaan ja pian se alkaa
lipua pimeyteen. Vanha Kekri Kumoinen ja ritari Niilo sekä uljas Tiurin
Tappari omine lauttoineen kiiruhtavat hänen jälkeensä. Kiviniemen
väkevä Karhukin pitää tulista kiirettä. Jo yritti hän ärähdellä
miehilleen, kun jättiläislautta ei Karhun mielen mukaan matkalle
joutunut.

Miehestä mieheen kuuluu kuiskuttelua ja supinaa. Tiedettiin erään
nuoren jousimiehen, Lari taaton hyvän ystävän, käyneen pajarin linnassa
vakoilemassa. Niin oli tämä jousimies Lari taatolle kertonut, että
pajarin miehet tänä yönä nukkuivat huolettomina. Vielä oli vakoilija
huomannut Laatokalta tulevan myrskytuulen pysähdyttäneen väkevän virran
linnansalmessa.

Niin nyt ankkuripelit ja pitkät köydet onkin kasattu lautoille. Vain
vankkatekoisilla meloilla lauttojen vauhtia alkumatkasta hidastutetaan
ja niitä ohjataan oikeaan suuntaan.

Leiritulet on jätetty palamaan. Kauempaa katsoen näyttää kaikki siellä
olevan ennallaan ja säkkipimeä syysyö peittää leveän virran Tiurin
miesten nuotioiden ja linnan välillä. Mutta siellä pimeyden peitossa
lipuu äänettöminä eteenpäin kömpelötekoisia jättiläiskummituksia.
Koko leveä virta näyttää nyt jo olevan noita oudon näköisiä
kummituskyöpelejä täynnänsä, ne leviävät laajaksi rintamaksi ja lomissa
vilisee toisia varjoja, äänettömästi liikkuvia veneitä.

Näin painutaan eteenpäin. Vain aaltojen hiljaista loiskahtelua
kuuluu lauttojen reunoilta, mutta melat liikkuvat miesten käsissä
äänettömästi. Jo alkavat lähetä linnanmuurilta näkyvät tuohusvalot.
Sadat silmäparit lautoilta niitä tähystelevät, mutta vähänpä näkyy
tuohusvalojen vaiheilla liikettä: siellä täällä torkahtelee vain
joku yksinäinen vartija, torkahtelee pitkän peitsen varteen nojaten.
Lieneekö puoliunisena tarkastellut tuolta ylhäältä näkyviä Tiurin
miesten leiritulia.

Nyt erosi lauttojen joukosta, tuolta aivan läheltä rantaa,
muutamia. Toisia joutuisammin ne läksivät solumaan eteenpäin, ohi
linnavarustuksen. Näillä lautoilla oli suuria rovioita ja vanha
Äyrämöinen sekä Päiväkiven Kuisma miehineen niitä veneistä käsin
ohjaavat. Niiden piti pyrkiä linna varustuksen alapuolelle, jossa uivat
roviot ohjattaisiin linnanmuuria vasten ja sytytettäisiin palamaan.
Näin aiheutettaisiin makeasta unestaan heräävien pajarin miesten
joukossa suuri hämminki.

Onnistuukohan Tiurin miesten ovela sotajuoni? Eikö ainoakaan muurilla
torkkuva vartija huomaa noiden pimennon peitossa linnavarustuksen ohi
lipuvien kummitusten kulkua? Vielä mitä huomaisivat, nyt katosivat jo
kummitukset kuulumattomiin.

Toisten lauttojen kulku on pysähtynyt, niillä odotetaan rovioiden
tuleen leimahtamista. Se oli oleva merkkinä yleisen rynnistyksen
alkamiseen, mutta sitä ennen ei sopinut laskea lauttoja muurilla
lepattavien tuohustulien valopiiriin.

Aivan rintaman keskellä on uljaan Tiurin miesten johtajan suuri
hyökkäyslautta, jolla ovat hänen parhaat valiomiehensä. Lähinnä hänen
lauttaansa vasemmalla ovat vanhan Kekri Kumoisen ja Tiurin Tapparin
ohjaamat lautat, mutta oikealla puolen on ritari Niilon lautta ja sen
rinnalla Kiviniemen väkevän Karhun jättiläislautta.

Tiurin Kalevin lautalla seisoivat rinnatusten vanha Lari taatto
ja nuori jousimies Hilppa. Itse Tiurin Kalevi seisoi aivan heidän
edessään hyökkäysportaiden juurella, toinen jalka jo valmiina
portaiden ensimmäisellä astuimella. Sysipimeässä eivät miehet voineet
toisiaan eroittaa, mutta Lari taatto piteli nuoren jousimiehen kättä
omassaan ja puheli tälle kuiskutellen.

Nyt kääntyi Tiurin Kalevikin heidän puoleensa ja virkahti hiljaa:

— Sinä, Hilppa poikaseni, lienet rohkea nuorukainen. Näyttää siltä,
että olet vakoilumatkasi hyvin suorittanut ja tuonut Lari taatolle
oikeita tietoja.

— Mitäpä rohkeutta tuohon olisi tarvittu! naurahtaa nuorukainen
vastaukseksi. — Pajarin linnassa ei kukaan ole varuillaan, ken hyvänsä
teistä olisi minun sijastani sinne voinut pujahtaa.

— Emme tuosta rupea väittelemään, virkahtaa Tiurin Kalevi. —
Pelottomalle miehelle ei mikään matka ole vaarallinen. Mutta ojennahan
kuitenkin kätesi, niin puristan sitä kiitokseksi kaikkien Tiurin
miesten puolesta!

Hän haparoi pimeässä nuoren jousimiehen käden. Jos olisi ollut
valoisampi, olisi hän saanut nähdä miten veri tulvahti nuorukaisen
poskipäille. Pimeässäkin lienee hän jotakin huomannut, liekö voimakas
kätensä tuntenut nuorukaisen hennon käden värinän. Lämmin sointu
äänessään hän kuiskasi:

— Kun ei sinulle vain tänä yönä mitään tapahtuisi. Lieneekö sinulla
edes rautapaitaa suojanasi pajarin miesten nuolia vastaan?

— Hyvin on rakas taattoni minut pajarin miesten nuolia vastaan
varannut, virkahtaa nuorukainen reippaasti.

Mutta vielä oli Tiurin miesten uljas johtaja huolissaan jousimiehen
puolesta ja puheli Lari taatolle:

— Koetahan sinä taistelun tuoksinassa pysyä tämän nuoren auttajamme
rinnalla. Kun näet pajarin miesten häneen iskuja tähtäävän, niin älä
jätä häntä yksinään taistelemaan, sillä kuolemansa tuottaisi suuren
surun minulle ja varmaan meille kaikille.

Lari taatto vakuutti uskollisesti pysyvänsä nuoren ystävänsä rinnalla.
Samaa vakuutti uljas jousimies Ormakin, joka Lari taaton kehoituksesta
oli äsken toimittanut nuoren jousimiehen sisaren taistelun ajaksi
hyvään turvaan. Hänellepä nyt Hilppa nuorukainen haasteleekin:

— Jos minulle mitä tapahtuisi, niin lupaathan sisaruestani huolehtia.
Vie hänet mukanasi Tiurin linnaan, niin ehkäpä hän siellä pääsee muiden
Tiurin orjapiikojen joukkoon. Hän on hyvä ja uskollinen tyttö, pikku
sisarueni, ja toivoisin hänelle hyvin käyvän elämässä.

Moni muukin urho Tiurin Kalevin lautalla lienee tuntenut läheisen
kuoleman aavistusta. Niin he toistensa kera viimeisen kerran ystävän
kättä puristivat, toisilleen viimeisiä toivomuksiaan kuiskuttelivat.
Ken lähetti tervehdyksen vanhalle äidilleen, ken rakasta vaimoaan tai
nuorta morsiotaan muisteli. Vanha Lari taatto ei sanonut kenenkään
läheisen jäävän itseään suremaan ja niinpä hän lähtikin taisteluun
tyynenä ja ilomielin. Monta toveriaan oli hän ennenkin vaikeissa
kohtaloissa rohkaissut ja niin hän nyt jälleen haasteli kaikille
rohkaisevia sanoja.

Nuori Osma Kumoinen ei ollut tällä kertaa Tiurin Kalevin urhojen
joukossa. Vanha isänsä oli hänet ottanut omalle lautalleen. Tahtoi hän
nähdä poikansa rinnallaan taistelun tuoksinassa ja kenpä isä ei tuota
samaa tahtoisi. Nuori mieli pyrkii aina liiaksi vaaraa halveksimaan ja
hyvä on silloin nuorukaisen nähdä rinnallaan tyyni ja kokenut vanhus,
joka ei konsanaan menetä malttiaan.

Ritari Niilo muisteli taisteluun lähtiessään armasta Inkeri neitoa.
Kun hän viimeisen kerran kohensi ja tunnusteli rintahaarniskaansa,
niin silloin myös kuiskasi kihlattunsa nimen ja uskoi henkensä pyhän
jumalanäidin suojelukseen.

Näin he kaikki valmistautuivat elon ja kuolon juhlaan. Ei Kiviniemen
väkevä Karhukaan nyt enää miehilleen tuimana ärähdellyt, vaan hyvän ja
lempeän isän tavoin jokaista asemiestään neuvoi ja opasti, miten heidän
pitäisi taistelun tuoksinassa käyttäytyä.

Mutta jopa olivat nyt linnavarustuksen alapuolelle kiertäneet urhot
kovassa ristiaallokossa taistellen saaneet lykätyksi roviolauttansa
ulkomuurin kupeelle. Siinä roviot sytytettiin palamaan ja myrskytuulen
kiihoittamat liekit löivät siinä tuokiossa korkealle muurin yli.

Jo heräsivät nyt muurilla torkkuvat vartijat, jo alkoivat pelästyneinä
puhaltaa torviaan ja päristää hätärumpuja. Jousimiesten tuvista ja
pajarin asehuoneesta tulvasi linnanpihalle miehiä. Kaikki ne ensin
suoraa päätä hyökkäsivät paloa kohti. Pajari Boris ja pajari Sergei
itse olivat heränneet siihen, että näkivät palon kumotuksen ikkunansa
läpi. Kun pajari Sergei tempasi ikkunaluukun, auki, löivät liekit
huoneeseen, sillä yksi roviolautta oli ajautunut juuri sen rakennuksen
alle. Niin he uskoivatkin kaikkien Tiurin miesten kiertäneen
alapuolelle ja ryhtyneen sieltä päin rynnäkköön.

Ovela Pipinä vouti oli aina, joka ei mennyt yhteisen virran mukana.
Tultuaan linnanpihalle ja nähtyään palon loimotuksen hän päätti ensin
käydä toisella puolen tarkastamassa ulkomuuria. Hän juoksi linnanpihan
yli ja hyppäsi yhdellä loikkauksella juomakellarin katolle. Siinä häntä
vastaan tulvasi vartiomiehiä, jotka olivat jättäneet vartiopaikkansa ja
mielivät kiiruhtaa paloa sammuttamaan.

— Hölmöt! karjui Pipinä vouti heille. — Katsokaa ensin eteenne,
ennenkuin täältä mihinkään lähdette!

Nyt vasta vartijat huomasivat tarkata pimeyteen ja näkivät tyrmistyen,
miten oudon näköiset kummitukset nopeasti lähenivät muuria.

— Ampukaa jousilla! huusi Pipinä raivostuneena. — Ampukaa jousilla ja
pitäkää peitsenne valmiina iskemään!

Tiurin Kalevin lautalta oli jo Pipinä vouti huomattu.

Tiurin Kalevi huusi miehilleen:

— Jousimiehet, tähdätkääpäs tuota lurjusta! Ja toiset miehet, melokaa
voimienne takaa! Pian me pääsemme kiinni muuriin eikä ole meillä monta
miestä vastassamme!

Monta teräsnuolta lensi Tiurin miesten lautalta Pipinä kuuluttajaa
kohti, mutta tämä oli jo jälleen hävinnyt pimeyteen. Hän juoksi
kuin riivattu pajari Sergein luo, joka oli ryhtynyt johtamaan palon
sammuttamista. Pipinä karjui hänelle jo pitkän matkan päästä:

— Täällä sinä, pajari, askartelet joutavassa hommassa ja tuolta selkäsi
takaa kirotut Tiurin miehet tunkeutuvat linnavarustukseen!

— Mitä sinä sanot? karjui hänelle vastaan pajari.

— Sitä minä sanon, että komenna miehesi tuonne! Siellä saamme pian
kaikki henkemme edestä taistella, mutta tänne jääköön vain vähäinen
joukko noita lemmon rovioita sammuttamaan!

Jo nyt pajari Sergei ja pajari Boriskin älysivät Tiurin miesten
sotajuonen. Miehiään kiihoittaen pajari Sergei jo juoksee linnanpihan
yli. Hän näki Tiurin miesten jo monelta lautalta tulvivan muurille.
Pipinän pidättämät vartijat olivat vetäytyneet pitkin muurin viertä
kiertävän varastorakennuksen ja vankiluolan katolle. Siinä he
viimeiseen asti koettivat puoliansa pitää, mutta Tiurin Kalevi ja hänen
urhonsa tunkivat heitä rajusti tieltään.

Viimeisellä hetkellä joutui pajari Sergei hätään. Jo lentää nyt
linnanpihalta kuurona teräsnuolia Tiurin miehiä vastaan, jo pajari
Sergei raivoten ja sadatellen paiskautuu taistelun telmeeseen. Kun
Tiurin Kalevi ensimmäisine miehineen hyppäsi juomakellarin katolta
maahan, oli siinä jo tiheä seinä peitsiä, sotakirveitä ja miekkoja
heitä vastassa. Käsirysyssä siinä juomakellarin seinämällä taisteltiin,
mutta toisia Tiurin urhoja työntyi yhtenään muurin yli ja kellarin
katolle päästyään he alkoivat ampua nuoliaan pajarin miesten joukkoon,
joita kuhisi koko linnanpiha täynnänsä. Lari taatto ja hänen rinnallaan
nuori jousimies Hilppa olivat kellarin katolla. Siinä he neuvoivat
Tiurin miehiä, miten jousilla piti ampua. Ei saanut ampua niihin omiin
miehiin, jotka jo olivat laskeutuneet maahan, vaan piti ampua heidän
ylitseen. Uljaasti Hilppa nuorukainen kaikkia rohkaisi, terävänä ja
kuuluvana hänen äänensä kaikui taistelun telmeessä ja ihaillen vanhat
urhot noudattivat hänen käskyjänsä.

Tiurin urhojen rinnalla tunkeutuivat samalla tavoin muurin yli
ritari Niilon ja Kiviniemen Karhun miehet. Heitä vastaan joutuivat
taistelemaan itse pajari Boris ja Pipinä kuuluttaja. Ikämies oli jo
pajari Boris, mutta pelätty taistelija hän yhä vielä oli. Vielä uskoi
hän rajulla rynnäköllä saavansa muurin yli tunkeutuneen vihollisen
takaisin työnnetyksi ja usutti vimmatusti miehiään päälle käymään.
Ritari Niilo joutui hänen edessään niin suureen ahdinkoon, että luuli
jo miehineen rutistuvansa kellarin seinämälle. Mutta silloin hänen
toiset miehensä kellarin katolta alkoivat sohia peitsillään hänen
olkapäidensä ylitse. Näistä peitsistä monta pajarin miestä kaatui ja
haavoittui ja sillä tavoin seinävierellä taistelevat saivat enemmän
tilaa. Pajarin miehet alkoivat peräytyä, itse pajari Boris joutui
kamppailuun ritari Niilon kanssa ja haavoittui siinä vaikeasti.
Ritari Niilon voimakas miekan isku rikkoi pajarin päähineen reunalta
riippuvan suojusverkon ja viilsi syvän haavan hänen kaulaansa. Verta
vuotaen horjui pajari taaksepäin, mutta hänen miehensä vielä jatkoivat
taistelua.

Jo oli haavoittunut Pipinä kuuluttajakin Kiviniemen Karhua ja hänen
miehiään vastaan taistellessaan. Karhu itse paiskautui kellarin katolta
suoraan pajarin miesten niskaan ja kun hänen miehensä seurasivat hänen
perässään, rutistui siinä heti monta pajarin miestä heidän allensa.
Pipinä vouti, joka suurta sotakirvestä heiluttaen hääri miestensä
etunenässä, yritti kolhaista Karhua kalloon, mutta silloinpa Karhun
miekka sivalsikin hänen teräksisen sotakintaansa halki. Samalla iskulla
halkesi Pipinän kämmenkin, sotakirves putosi hänen käsistään ja
välttääkseen varman kuoleman luikahti Pipinä piiloon miestensä joukkoon.

Tällä välin olivat Tiurin Kalevin vasemmalla puolen jo Kekri Kumoinen
ja Tiurin Tapparikin omine miehineen tunkeutuneet muurin yli.
Sillä puolen ei pajarin miehillä ollut niin urhokkaita johtajia ja
niinpä Kumoinen ja Tappari valtasivatkin helposti muurin vierellä
olevan jousimiesten tuvan katon sekä vihollista edellään tunkien
laskeutuivat maahan. Taistelun telmeessä joku hyökkääjistä viskasi
palavan tervassoihdun tuvan ikkunaluukusta sisään. Pian roihusi koko
jousimiesten pitkä tuparakennus liekeissä. Samalla puolen linnanpihaa,
lauttasillalle vievän portin toisella puolen olivat itsensä pajarin
asettivat ja vierashuoneet. Ne olivat syttyneet jo taistelun alussa
muurin alle ajautuneesta roviolautasta eikä paloa saatu sammumaan. Niin
riehuikin nyt jo koko tämä puoli linnavarustusta yhtenä tulimerenä.

Sitä pakoon täytyi sekä pajarin miesten että näitä ahdistavien Kekri
Kumoisen ja Tiurin Tapparin miesten pyrkiä keskelle linnanpihaa. Tänne
jo toiseltakin taholta Tiurin Kalevin, ritari Niilon ja Kiviniemen
Karhun miehet pajarin väkeä ahdistivat.

Vasta nyt pajari Sergei ja vaikeasti haavoittunut pajari Boris
huomasivat taistelun kokonaan menetetyksi. Tiurin urhot olivat jo
leveältä alalta tunkeutuneet muurin yli ja sen lisäksi olivat linnan
puiset päärakennukset tulessa, jonka voima väkevän myrskytuulen
lietsomana kiihtyi yhtenään. Toisella puolen heillä oli tulimeri,
toisella puolen Tiurin urhojen joukko, joka yhtenään muurin ylitse
tunkeutuvista uusista apuvoimista paisui ja taajeni, niin että pian
täytti puolen linnanpihaa.

Vain yhdellä puolen heillä oli vielä vapaata alaa, nimittäin
Laatokalle päin olevassa ulkomuurin kolkkauksessa. Siellä olivat Marfa
emännöitsijän ja orjapiikojen rakennus sekä sen yhteydessä monia muita
suojia, jotka olivat vielä palolta säästyneet, kun olivat tuulen
yläpuolella.

Tänne päin nyt linnanpihalla taistelevat pajarin miehet häätyivätkin
suojaa ja selkänojaa etsimään. Toiset menivät Marfa emännöitsijän
leipomoon ja keittiöön sekä ryhtyivät siellä ovista ja ikkunaluukuista
jousella ampumaan. Toiset kapusivat rakennusten katoille ja taistelivat
sieltä käsin ahdistajiaan vastaan. Pajari Sergei oli auttanut
haavastaan uupuneen Boris pajarinkin katolle ja tänne kokoontuivat
heidän ympärilleen parhaat valiomiehensä. Takanaan oli heillä
selkänojana linnanmuuri, jonka ylitse olisi pakotiekin ollut vielä
avoinna, jos vain muurin alla pajarin salaisessa venevalkamassa olisi
ollut riittävästi veneitä ja jos olisi ollut köysiä, joiden avulla
laskeutua muurin ylitse veneisiin.

Pian kuitenkin Tiurin miesten sotapursia alkoi kihistä muurin alla
tälläkin puolen ja nyt ei voinut enää pakoa ajatellakaan. Mutta
miehuullisesti pajari Sergein ja Boris pajarin johtamat peitsenkantajat
ja jousimiehet viimeiseen asti taistelivat. Kun pajari Boris ei enää
pysynyt jaloillaan, ryhtyi hän turvepeitteisellä katolla maaten
jousella ampumaan ja monta urheata Tiurin miestä haavoittui vaikeasti
hänen nuolistaan. Tiurin miehet koettivat joka suunnalta kavuta pajarin
miesten viimeiseen turvapaikkaan, mutta aina heidät tungettiin takaisin.

Palavien rakennusten loimu valaisi taistelutannerta. Vanha
haukankesyttäjä Mishka oli, pelastaakseen kasvattinsa tulelta, avannut
kaikki haukanhäkit ja päästänyt linnut vapauteen. Kirkuen nämä
lentelivät linnanpihan yläpuolella ja yksi toisensa jälkeen putosi
niistä liekkeihin, kun pimeänsokeina lensivät liian lähelle tulta.
Pajarin metsästyskoirat ulvoivat ja raivosivat kopeissaan, jotka olivat
muurin vierellä aivan lähellä palavaa rakennusta. Jo mieli Lari taaton
rinnalla taisteleva nuori jousimies muista salaa hiipiä näitäkin
eläimiä vapauttamaan, mutta silloin hän sai muuta tekemistä.

Lari taatto oli kiivennyt korkealle kivelle, josta käsin hän johti
Tiurin miesten taistelua katoilla olevaa pajarin väkeä vastaan.
Mutta innoissaan hän oli liian varomaton ja silloinpa lensi katolta
ammuttu teräsnuoli ja tunkeutui syvälle hänen kylkeensä rautapaidan
suojaamattomaan paikkaan.

Vanha jousimies horjahti, tapasi kylkeään ja yritti laskeutua kiveltä
alas. Nuori Hilppa mieli ottaa hänet vastaan, mutta hänkin menetti
tasapainonsa ja hänen kypärilakkinsa putosi maahan. Sen alle kätketty
runsas tukka hulvahti valloilleen ja tuulenpuuska alkoi pelmuutella
sitä. Lari taatto sopersi hätäisesti:

‒ Painaudu sukkelaan tähän minun viereeni, muuten sinut pian tunnetaan
ja pajarin miehet katolta ampuvat sinuun surmannuolen!

Mutta nuori taistelija ei hänen neuvoansa noudattanut. Saatuaan
ystävänsä suojaan hyppäsi hän itse kivelle ja huusi kuuluvalla äänellä:

Tiurin urhot, kuulkaa! Pajarin miehet ovat haavoittaneet parhaan
jousimiehemme, Lari taaton. Niinpä siis kostakaa hänen puolestaan!
Joka puolelta ahdistakaa pajarin miehiä! Keihäitä heittäkää ja nuolia
ampukaa! Mutta toiset viskokoot ikkunoihin palavia soihtuja! Tuleen
ja savuun menehtyköön pajari Sergei viimeisine miehineen! Menehtyköön
lemmon rosvo, joka on niin paljon Karjalan miehille onnettomuutta
tuottanut!

Näin hän huusi, runsas tukka tuulessa hulmuten. Oudoksuen monet Tiurin
miehet tuota rajua taistelijaa katselivat. Moni huomasi hänet nyt vasta
ensi kerran koko taistelun aikana, mutta kun nuori taistelija kiihoitti
Lari taaton puolesta kostamaan, niin kaikki mielellään hänen sanojaan
tottelivat. Katolle alkoi nyt tuiskunaan sataa keihäitä ja nuolia.
Toiset viskoivat ikkunoihin palavia tervassoihtuja. Pian alkoi pajarin
miesten viimeinen turvapaikka peittyä tuleen ja savuun.

Sieltä tulen ja savun seasta pajarin miehet katselivat tuota kivellä
raivoavaa taistelijaa kuni kummitusta. Kenpä heistä ei olisi häntä
tuntenut, mutta eihän moni tahtonut silmiään uskoa, vaan luuli Tiurin
velhonaiseksi tuota outoa näkyä. Pajarin tyttären hahmossa hän oli
tullut heidän tuhoaan vaatimaan.

Katolla kykkivät rinnatusten saman kilven suojassa haavoittunut Pipinä
kuuluttaja ja kierosilmäinen pajarin rummunlyöjä. Nämä kumpainenkin
olivat jo kauan pajarin tyttären juonia vainunneet ja niinpä nyt
Mikolka herja epäilynsä sanoiksi puki. Ilkeästi virnistäen hän pajari
Sergeille haasteli:

— Katsohan nyt, jalo pajari, kuka on meidän tuhomme valmistanut!
Pajarin tytär, Tiurin miesten salainen ystävä, on opastanut tänne
vihollisen ja tuon olemme me, minä ja Pipinä, jo kauan sitten
aavistaneet!

Hölmistynyt oli pajari Sergei. Ei hänkään mielinyt omia silmiään
uskoa, mutta pakko oli uskoa, kun kihlattu morsiamensa hänelle tuolta
korkealta kiveltä nauroi ilkkuen ja usutti yhä Tiurin miehiä heitä
ahdistamaan.

Pajari Boris makasi savuavalla turvekatolla. Puolitajuton hän oli jo
monista haavoistaan, samentuvin silmin hän tähysteli tytärtään. Ei
hän varmaan tiennyt näkikö aaveen vai näkikö tosiaan oman tyttärensä.
Mutta Mikolka herjan viiltävät ivasanat herättivät hänet horroksestaan.
Viimeisillä voimillaan hän veti teräsjännejousen vireeseen ja asetti
nuolen kohdallensa. Hänen ampumansa nuoli tapasi kuitenkin vain kivellä
seisovan taistelijan tuulessa hulmuavaan tukkaan ja takertui siihen
kiinni.

Mutta samassa tuokiossa viuhahti toinenkin teräsnuoli, jonka oli
ampunut kierosilmäinen rummunlyöjä, pajarin vanha salakyttä. Tämä
nuoli sattui paremmin. Pajarin tytär horjui ja vierähti kiveltä maahan
pudoten vanhan jousimiehen viereen.

Samalla hetkellä sortui palavan rakennuksen katto alas. Tulta ja
kipinöitä lensi korkealle, pajarin viimeiset taistelijat olivat
hautansa löytäneet.

       *       *       *       *       *

Rinnatusten makaavat vanha Lari taatto ja hänen nuori suojattinsa
Tiurin miesten johtajan lautalla. Hitaasti etääntyy lautta palavasta
linnasaaresta, mutta vielä näkyy hyvin palon loimu. Pajarin tytär
tuijottaa tuohon loimuun, ja sopertelee:

— Tiurin tietäjänainen, mitä näytit minulle? Tulta vain näen ja
verta... tulenliekkejä joka puolella. Ah, minä en pääse unelmieni urhon
luo... en pääse... kaikki katoaa... kaikki hukkuu tulimereen!

Pelästynyt on hänen tuijottava katseensa. Mutta nyt hän havahtui ja
kun hän huomasi Tiurin Kalevin ylitseen kumartuneena, hävisi pelästys
tuokiossa hänen silmistään. Hän hymyilee ja puhuu nyt aivan selvästi:

— Anna anteeksi, uljas Tiurin urho! Anteeksi anna orvolle pajarin
tyttärelle! Ensi näkemästäni olen sinua rakastanut, sinä olit unelmieni
ainoa urho. Ja kun en elämässä voinut päästä sinun rinnallesi, tahdoin
kuolla sinun urhojesi joukossa, Tiurin vapaiden miesten joukossa! Petin
isäni heimon ja sinun luoksesi tulin!

Vuolas veri virta tulvahtaa hänen suustaan, mutta kun se on mennyt ohi,
kirkastuu jälleen hänen katseensa ja hän kuiskaa:

— Hänen luoksensa mene, urhoni uljas... kauniin mielitiettysi luo!
Mutta pahoin älä orpoa pajarin tytärtä muistele!

Lari taatto hapuilee hänen kättänsä ja kun saa sen omaansa, puristaa
sitä ja hymyten haastelee:

Jo näen tuonen tiemme kirkastuvan... soihtuja palaa! Matkaan
lähtekäämme, vanha Lari taatto sinua opastaa! Hyvästi, Tiurin urhot!

Näin he yhtenä lähtivät manan matkalle, vanha Tiurin jousimies ja
vieraan pajarin tytär.

Hitaasti kulkevat soihduin valaistut lautat eteenpäin. Ja vielä näkyi
alhaalta sammuvan palon viimeinen kajastus.




XVIII Luku.

URHOJEN KUMMUT.


Kun Tiurin urhot palasivat voittoretkeltään, ei Suur-Tiuri ollut enää
elävien joukossa.

Heti viimeisten heimokäräjien jälkeen, kun muut olivat lähteneet
sotatielle, vetäytyi iäkäs heimovanhin täydelliseen yksinäisyyteen.
Uskollinen asemiehensä Kyyrö oli ainoana seuranaan. Yhtenä he
muistelivat nuoruutensa kultaisia päiviä ja miehuutensa monia
taisteluita. Usein kuultiin Tiurin taaton asehuoneesta vanhan
viisikielisen kantelon soittoa. Sen säestyksellä iäkkäät asekumppanit
hyreksivät sankarilaulujaan.

Kun Tiurin taatto tunsi loppunsa lähestyvän, käski hän Kyyrön avaamaan
isiensä hautakummun ja muutti sinne manan matkalle valmistumaan. Turhia
olivat Imandra emännän rukoukset, turhia Tiurin neitojen maanittelut,
ei suostunut tietäjävanhus enää elävien asuntoihin muuttamaan. Sinne
sai Kyyrö kuljettaa ne aseet, jotka hän tahtoi mukaansa ottaa. Sinne
sai Kyyrö tuoda myös sen vähäisen ravinnon, minkä vanhat asekumppanit
vielä tarvitsivat.

Vain yhden ainoan kerran Suur-Tiuri vielä kiintyi tämän elämän
tapahtumiin. Tiurin Kalevi oli lähettänyt nuoren Osma Kumoisen
sotaleiristään viestintuojana Tiurin linnaan. Silloin oli jo pajarin
linnavarustus piiritetty ja pajarin avuksi yrittänyt Novgorodin miesten
laivasto tuhottu.

Kumpunsa kynnyksellä istuen Suur-Tiuri kyseli nuorelta viestintuojalta
tarkoin kaikista tapahtumista, myös Laatokan takaisesta kansannoususta
ja Karjalan miesten säälimättömästä kostosta kaikille pajarin
ystäville. Kun nuori Kumoinen oli kertonut Novgorodin kirkon pyhättöjen
ja erakkomajojen polttamisesta sekä pappien vainosta, näyttivät
Suur-Tiurin kuivettuneet poskilihakset vavahtavan. Kauan hän istui
vaieten kumpunsa kynnyksellä, mutta sitten hän kysyi viestintuojalta:

— Lienevätkö Valamon saaressakin erakkomajat tuhotut?

— Tuhotut ovat kaikki, ilmoitti nuori Kumoinen.

Jälleen vanhus hätkähti ja virkkoi sitten hitaasti:

— Ne olisi voinut säästää, mutta vainon aikana lienee vaikea eroittaa
syytöntä syyllisestä. Sano näin Tiurin Kaleville: Hyvin ovat Karjalan
miehet tehtävänsä tehneet. Pajarin miehille ja ystäville kostettakoon
niin, säälimättä, että Novgorodin miehet kauan tämän sodan muistavat!

Jälleen hän vaikeni hetkisen, mutta sitten sanat säkeiksi sulivat
hänen huulillaan. Sointuja hyreksittyään hän lauloi vapisevalla, mutta
haltioitumiseen kohoavalla äänellä:

    »Tämä virka viestin viejä.
    Tiurin miesten tiettäväksi:
    Ei sovi samoille maille
    Tiurin ja pajarin heimo.
    Tiurin heimo heljä heimo
    heimo on vapaiden miesten.
    Toinen on pajarin heimo
    outo heimo, herja heimo.
    Tullut tänne turmioksi,
    ruoskavallan vaalijaksi!»

Nämä olivat satavuotisen heimovanhimman viimeiset sanat pojanpoikansa
lähetille. Tämän jälkeen hän vetäytyi takaisin Kumpuun, jossa vain
uskollinen Kyyrö ja isiensä henget olivat hänen seuranaan.

Pian tämän jälkeen hän rauhallisesti nukkui ikuiseen uneen. Kuoli iäkäs
Karjalan tietäjä, lähti manan matkalle Tiurin suvun suuri vanhus,
joka loppuun asti oli pysynyt isiensä uskossa ja Karjalan miesten
ikivanhoissa heimotavoissa.

Imandra emäntä ja nuoret Tiurin neidot koristivat kuolonuneen nukkuneen
kivisen leposijan tuoreilla havunlehvillä ja toivat kumpuun pyhäksi
vihityn tuohustulen. Sen lepattavassa valossa Kyyrö vanhus hyreksi
murhevirsiään, kunnes muutama päivä myöhemmin hänkin sai seurata
herraansa manan matkaile.

Kumpu oli vielä sulkematta, kun taistelun voittaneet urhot kylmänä ja
kirkkaana marraskuun päivänä palasivat Tiurin linnaan. Ensi töikseen
menivät kaikki osoittamaan viimeistä kunnioitustaan kuolleelle
heimovanhimmalle. Tiurin miesten johtajat asettivat jokainen oman
tuohustulensa vainajan leposijan ympärille. Tämän jälkeen kuolinkumpu
Tiurin Kalevin käskystä suljettiin ja sen päälle kasattiin katteeksi
tuoreita havunlehviä.

Viereen luotiin kaksi muuta kumpua. Niistä suurempaan haudattiin
kaikki muut pajarin linnan valloituksessa kaatuneet urhot, mutta
Lari taatto ja pajarin tytär haudattiin pienempään, toisista hiukan
erilleen kaivettuun kumpuun. Kun Tiurin paras jousimies ja hänen
salainen auttajansa olivat yhtenä manan matkalle lähteneet, niin oli
kohtuullista, että he saivat rinnatusten myös ikuista untaan uinua.

Kaunis ja viihtyisä olikin heidän viimeinen leposijansa. Aivan
lähellä Tiurin pyhää uhrilähdettä se oli, vanhat jättiläiskuuset
sitä kunniavartiona ympäröivät, mutta kummun pääpuolella kasvoi pyhä
pihlajapuu. Heloittavin punamarjoin tämä pyhä puu nyt koreili, mutta
uuden kesän tultua se karistaisi valkean kukkakatteen Tiurin vapaiden
miesten joukossa nukkuvan vieraan vallan tyttären haudalle.

Kun tämä viimeinen kumpu oli luotu umpeen, oli marraskuun ilta jo
pimentynyt. Lepattavia tuohustulia paloi uhripuistossa ja pilveen
vetäytynyt taivas pudotteli suuria lumihiutaleita. Onnellinen enne
oli tämä jälkeenjääneille, kun taatto taivahinen antoi suopeasti
valkokatteensa rakkaille vainajille.

Tiurin Kalevi puhui kumpujen ympärillä seisoville urhoilleen:

Kolme päivää ja kolme yötä tämän jälkeen tuohustulet uhripuistossa
palakoot. Yhtä kauan runontaitavat laulajamme manan maille menneiden
muistoksi murhevirsiään vierittäkööt. Mutta sen jälkeen meidän on jo
aika ajatella eläviä. Pohjanmatkalle on toisten meistä kiiruhdettava
riistasaalista kokoomaan, mutta toisten on jäätävä vartijoiksi Tiurin
linnaan. On tietymätöntä, jos Novgorodin miehet jättävät vieläkään
meitä rauhaan. Niinpä siis meidän on oltava varuillamme!

Vasta seuraavana keväänä pohjanmatkalta paluun jälkeen vietettiin
Tiurin Kalevin ja Helinä neidon hääpidot. Kauan oli Helinä saanut
vuottaa mielitiettyään, mutta sitä suurempi olikin nyt hänen onnensa.

Kokkotulen palaessa uhripuiston pyhällä kummulla ja nuorten karkelon
käydessä sen ympärillä Tiurin Kalevi ja Helinä kävelivät rinnatusten
uhripuiston varjoisia käytäviä. Niin he joutuivat myös Lari taaton ja
pajarin tyttären hautakummun luo. Kumpu oli kukkaistutuksin koristettu.
Tiurin Kalevi kysyi, ääni hiukan vavahtaen:

— Sinäkö, Helinä armaani, tämän olet tehnyt?

— En minä yksinäni! virkkoi Helinä kauniin punan värjätessä hänen
kasvojaan. — Onhan meillä täällä Irinja neito vainajan entinen
orjapiikakin ja hänpä on minua tässä työssä auttanut.

— Vai niin, tuo uljaan Ormamme mielitietty! naurahti Tiurin Kalevi. —
Tänäänhän hekin hääpitoja viettävät.

Vielä he hyvän aikaa seisoivat vaieten rakkaan kummun ääressä, mutta
sitten tultiin jo Tiurin Kalevia ja hänen nuorta naistaan noutamaan
jousimiesten tupaan. Siellä väkevä Kiviniemen Karhu ja muut vanhat
Tiurin urokset olivat juominkiaan pitäneet ja nyt piti Kalevin ja
Helinänkin lähteä heidän joukkoonsa.

Ritari Niilo ja hänen nuori vaimonsa, entinen Päiväkiven Inkeri, eivät
olleet Tiurin Kalevin ja Helinän hääpidoissa. Ritari Niilon nuori
asemies, Osma Kumoinen, toi heidän häälahjansa Viipurin linnasta.
Paitsi Osma Kumoista, oli Niilo ritarin mukana mennyt Viipuriin myös
Unnunkosken Rongan Aarni poikanen. Siellä hän nyt upeili lännen
ritarien asepojan uljas vaatetus yllään ja lupasi kerran uljaana
ritarina palata Tiurin miesten luo.

Mutta Aarnin leikkikumppani, nuori Orava poikanen, oli edelleen Tiurin
linnassa. Vielä hän kertoili miehevänä miehenä kaikille, miten he Lari
taatto vainajan kera kävivät pajarin linnassa, miten heitä siellä
mielivieraina pidettiin ja miten he lopuksi tekivät hyvän kolttosen
pajarin miehille.

Mielellään vanhat urhot Orava poikasen kertomusta kuuntelevat.
Muistetaan silloin taasen Lari taatto, Tiurin uljas jousimies, joka
oli Tiurin miesten nuoren johtajan pajarin vankityrmästä pelastanut ja
antanut hyvän selkäsaunan Mikolka herjalle, pajarin kierosilmäiselle
rummunlyöjälle.

       *       *       *       *       *

Tiurin linnan ja Tiurin miesten myöhemmistä kohtaloista eivät
aikakirjat paljonkaan tiedä.

Pähkinäsaaren rauhanteossa Ruotsin miehet unohtivat Tiurin urhojen kera
solmiamansa aseveljeyden. Paras osa Tiurin Karjalaa ja Laatokan Karjala
kokonaan jäivät Novgorodin vaikutuspiiriin.

Mutta Novgorodin ruhtinaat olivat Boris pajarin kohtalosta paljon
viisastuneet. Ei lähetetty enää toista pajaria Karjalan miehiä
sortamaan ja kohtuutonta riistaveroa vaatimaan. Pitkät ajat oli
Laatokan miestenkin veronalaisuus vain näennäistä ja Tiurin miehet
olivat vielä sata vuotta myöhemmin todellisuudessa vapaita miehiä.

Tiurin karjalaismarkkinat pysyivät vielä hyvän aikaa maineessa.
Edelleen kulki näille markkinoille sekä Novgorodin kauppiaita että
lännen miehiä Karjalan suurten metsien riistasaalista tavoittamaan.
Viidennelletoista vuosisadalle saakka oli Viipurista Vuokselle ja
siitä Tiurin linnan kautta Laatokalle kulkeva kauppatie vilkkaassa
käytännössä. Kun näinä rauhattomina aikoina lännen miesten suora
kauppayhteys Novgorodin kanssa usein katkesi, saivat Tiurin miehet
edelleen olla idän ja lännen kauppayhteyden välittäjinä. Tiurin
kauppala mainitaan vielä Novgorodin mahdin loppuaikoina hyvinvoivaksi
ja kukoistavaksi.

Tiurin miesten ja koko Karjalan onnettomin aika joutui vasta sen
jälkeen, kun Moskovan vallanhimoiset ruhtinaat olivat petomaisella
julmuudella ryöstäneet ja perinpohjin tuhonneet Novgorodin rikkaan
kauppavallan. Tämän jälkeen Moskovan ruhtinaat lähettivät pajarejaan
kaikkia Karjalan miehiä verottamaan, eivätkä Tiurin miehetkään nyt
enää pystyneet uuteen vapaustaisteluun sortajiaan vastaan. Novgorodin
hävitessä hävisi myös Tiurin miesten hyvinvointi. Vuoksen kauppatie
joutui unohduksiin ja Tiurin miesten linna rappeutui raunioiksi.
Sen viimeiset asukkaat muuttivat vanhan kansantarinan mukaan
Käkisalmeen, josta vähitellen oli tullut Laatokan Karjalan pääpaikka ja
hallintokaupunki.

Jo monta pitkää vuosisataa on kulunut Tiurin miesten linnan häviöstä.
Maan tasalle ovat myös painuneet vapaiden Tiurin urhojen sankarikummut,
noiden uljaiden urhojen, jotka käräjillään päättivät Karjalan
kohtaloista ja jotka pelottomina nousivat taisteluun ensimmäisiä
sortajiaan vastaan.

Ah, paljon on noita unohtuneita sankarikumpuja Karjalan mailla!








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TIURI JA PAJARI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.