Suurten metsien salasta : Pohjoiskarjalaisia kertomuksia

By Simo Eronen

The Project Gutenberg eBook of Suurten metsien salasta
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Suurten metsien salasta
        Pohjoiskarjalaisia kertomuksia

Author: Simo Eronen

Release date: November 16, 2024 [eBook #74752]

Language: Finnish

Original publication: Viipuri: Suomalainen kirjakauppa

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUURTEN METSIEN SALASTA ***

language: Finnish




SUURTEN METSIEN SALASTA

Pohjoiskarjalaisia kertomuksia


Kirj.

SIMO ERONEN





Viipurissa,
Suomalainen kirjakauppa,
1919.






SISÄLLYS:

Kyttä-Larin kuolinhiihto
Naarvasalon uutistorpan Anni
Lupasalmen Viina-Vasilin karkuun päässyt kahvituli
Höytiäisen Aittolahden ankara laki.




KYTTÄ-LARIN KUOLINHIIHTO


Ajo kävi Ilomantsin Hattuvaaran takaliston pohjattomia saloja pitkin.
Kyttä-Lari oli yöpynyt Kumukankaan autiossa tukkilaistuvassa. Sieltä
hän ensimäisen päivänkajon kera oli koirineen painunut edellisenä
iltana jättämilleen jälille, ja nyt alkoi helmikuun päivä taasen olla
iltaan päin menossa.

Koko päivän oli Lari hiihtänyt ainutta kertaa levähtämättä. Hän toivoi
ilveksen lopulta väsyvän pehmeässä, upottavassa lumessa tottuneen
koiran ahdistamana. Oikeastaan hän jo eilen oli sitä toivonut, mutta
ilves ei ollut väsynyt eilen, eivätkä merkit tänäänkään vielä siihen
viitanneet.

Oli kyllä päivän kuluessa haukku joskus tuntunut pitkät ajat kuuluvan
samasta paikasta, ja silloin, oli Lari hiihtänyt kuin riivattu
joutuakseen antamaan pedolle surmanluodin. Mutta aina oli kuulo
pettänyt. Ne olivat nämä tämän tienoon loppumattomat mäet, jotka
panivat haukun kaikuna kiertämään, niin ettei siitä lopulta voinut
sanoa, mistä se tuli.

Ja ilveskin näkyi olevan vanha veijari. Se vyyhtesi mäkiä ylös, mäkiä
alas, pujahti välillä läpipääsemättömiin korpiryteiköihin ja kartteli
visusti kangasmaita ja suoselkiä. Sillä tavoin se tiesi saavansa sekä
koiran että miehen pikemmin väsymään. Sitäpaitsi se lurjus sellaisista
metsistä sai kiireisellä pakomatkallaankin aina kaapatuksi yhtä ja
toista pientä riistaa pahimman nälkänsä sammutteeksi. Kun siihen sijaan
hänen ja koiran ‒ ‒

Lari tunsi hiukaisevaa mojotusta vatsansa pohjassa. Hän puraisi
hammasta ja survaisi molemmin sauvoin suksensa menemään pienestä
myötämäestä, jossa ei näyttänyt olevan sanottavia esteitä laskua
haittaamassa.

Vaikka pakkanen oli aamusta ollut helisevän ankara, ei aurinkoa
koko päivänä kunnolla näkynyt. Se oli sellaista usvapakkasta, joka
tavallisesti ennustaa ankaraa ja pitkällistä pyryä. Näytti siltä kuin
aurinko olisi vain hyvin työläästi kahlannut tuon koko ilmapiirin
täyttävän usvameren läpi, ja siinä kahlaamisessa se lopulta takertui
usvaan, niin ettei koko päivänkehrästä näkynyt muuta kuin kelmeä,
heikosti kumottava kajastus.

Iltapäivällä lauhtui pakkanen jonkun verran, mutta se teki asian vain
pahemmaksi. Usva tuli yhä sakeammaksi ja aurinko hävisi kokonaan.
Vaikka sen Larin arvelun mukaan olisi vielä pitänyt olla jonkun
korennon mitan taivaanrannan yläpuolella, niin näytti jo miltei
hämärtävän.

Sen lisäksi oli metsä pitkän tyynen jäleltä ihan sietämättömän luminen
ja huurteinen. Heikommat puut ja oksat olivat suorastaan katkeamassa
kasaantuneen kuormansa alle, ja mielihyvällä ne pudottaa lupsauttivat
tuon kuormansa hiihtäjän niskaan, jos tämä alaitse mennessään vain
sattui hiukkasenkin nykäisemään niitä.

Lari ei noista lumiannoksista enää paljon välittänyt; hän oli jo
yltäpäältä niin luminen ja kuurainen, ettei pieksujen varsista ylöspäin
tarkimmallakaan etsimisellä olisi löytänyt kohtaa, josta ulkoapäin
olisi varmuudella voinut sanoa, mitä tuon jäätyneen lumikuoren alla
oikeastaan oli.

Lari hiihti ilman takkia. Sen oli hän kääräissyt myttyyn ja sitaissut
yhteen nippuun selkäreppunsa kanssa. Liivien asemasta oli paidan päälle
kääritty leveä lankavyö. Ruumiista kohoavasta lämmöstä oli tämä vyö
ensin saanut päälleen vahvan kuurakerroksen, joka sitten vähitellen
hartioilla sulavan, puista putoilleen lumen kera kerrostui ja kovettui
epätasaiseksi, röysteiseksi, paikoin halkeilleeksi jäätahmaksi.
Samanlaista tahmaa muodostui väljästi sitaistulle, paksulle
kaulahuiville, jonka alaitse osa ylhäältä tulevasta lumesta sulaneena
solui pitkin hartioita ja rintaa alaspäin, tuntuen sietämättömän
ilkeältä hikisellä, lämmenneellä iholla. Kasvoja ja leukaa peittävä
lyhyenpuoleinen täysparta oli niin jäätynyt, että sen väristä oli
mahdoton selvää saada. Suun ympärillä riippui heiluvia ja toisiinsa
kalisevia jääpuraita, joita Lari välistä riipi pois vasemmalla
kädellään, pidellen sen aikaa molempia sauvojaan oikeassa kädessä.
Yksin tein hän hieraisi koukkuun puristetulla etusormellaan myöskin
silmiään, joiden ripset pyrkivät kokonaan kiinni jäätymään. Päässä oli
Larilla puoliksi alas käännetty ja korville vedetty lammasnahkainen
hattureuhka, jonka reunoja kiersi vahva jäinen päärme, mihin pitkä,
sakea tukkakin oli korvallisilla ja niskassa kiinni takertunut,
niin että hattua oli enää mahdoton saada päästä pois muuten kuin
sulattamalla.

Selässä oli Larilla pitkäpiippuinen, sirotekoinen rihlaluodikko, jonka
suu ja lukot olivat huolellisesti peitetyt nahkatupilla. Luodikon
piippuun oli muodostunut ohut, kiiltävä jääkuori, joka vain selän
kohdalla, missä metsästyslaukku ja takki sitä yhtenään hankasivat, oli
lohkeillut ja poiskulunut, jättäen kostean teräksen näkyviin. Luodikon
rinnalla riippui vielä laukun kannattimessa pieni kirvesnysä.

Lari hiihti vahvasti kumarassa, lyhyt jänterä vartalo tahdikkaasti
nytkähdellen. Sauvojaan hän piti kiinni tavattoman alhaalta, aivan kuin
painautuakseen siten vielä matalammaksi ja päästäkseen vaivattomammin
hiipimään lumen painamien ryteikköjen alaitse. Välistä hän ankeammilla
paikoilla oikaiseutui suoraksi, otti muutamia voimakkaita potkuja,
sysäten yhtaikaa molemmilla sauvoillaan, mutta painautui sitten
heti taas entiseen kumaraiseen hiihtoasentoonsa. Silmät seurasivat
tottuneesti pehmeässä lumessa olevia jälkiä, tähystellen hyvän matkaa
eteenpäin. Missä jälet tekivät pienempiä mutkia, siinä Lari oikaisi
suoraan, vältellen samalla sakeimpia näreryteikköjä, missä se vain
suinkin oli mahdollista jälkiä kokonaan kadottamatta.

Vähitellen alkoivat jälet tulla epätasaisemmiksi. Peto, jonka
pyöreät jälet hyvin erottuivat koiran jättämistä syvemmistä jälistä,
oli juoksunsa lomassa usein istahdellut. Tästä teki Lari sen
johtopäätöksen, että ilves lopultakin oli ruvennut väsymään.

Jospa se vain olisi kaikonnut pois kuusikkokorvesta, niin silloin olisi
sille pian tullut kiire puuhun, sillä kyllä hongikkoselkosella tai
aukealla suoselällä koira olisi sen heti ahtaalle pannut. Väsynythän
se kyllä oli jo koirakin, mutta sisu oli sillä Sepellä jäähtymätön.
Pitkää, tasaista laukkaa oli se koko ajan pannut; nähtävästi oli se
ollut jo aivan lähellä petoa ja tuntenut kuonossaan sen hajun ihan
elävänä saaden siitä uutta kiihkoa vereensä.

Mutta mitäs tuossa oli? — Lari yritti jo hiihtää ohi, mutta pysähtyi
sitten tarkastelemaan kuusen juurelle, jossa oli lunta enemmän
tannerrettu.

Aivan oikein! Siinä se vietävän peto oli taas saanut napatuksi maassa
jalottelevan oravan. Kuuseen oli pihkanokka yrittänyt kaapaista pakoon,
mutta vain jonkun sylen korkeudelle oli ennättänyt. Ilveksen kynsien
raapaisemat jälet näkyivät selvästi kuoressa, ja hangella oli oravan
häntätupsu jäännöksenä ateriasta.

Lari tarkasteli sitä; se tuntui vielä melkein lämpimältä. Pitkää aikaa
ei ollut kulunut siitä, kun orava oli joutunut ahmatin kurkkuun.
— Kiroten viskasi Lari häntätupsun ja läksi kahta kiihkeämmin
painaltamaan jälkiä pitkin, jotka nyt läksivät nousemaan pitkää, loivaa
kuusikkorinnettä ylöspäin.

Vastamaassa oli hiihto raskasta ja kovasti pani se Larin huohottamaan.
Jo oli hän kuitenkin pääsemässä mäen päälle, josta alkoi tasainen
hongikkoselkonen. Lari iloitsi jo etukäteen, että jos Sepe hyvinkin
oli päässyt ilveksen aterian aikana niin lähelle, että oli saanut
ahdistetuksi sen pois kuusikosta tuonne pohjoiseen päin. Siellä ei
ollut muuta kuin hongikkoa, tasaista ja solkevaa, vain viidentoista
sylen korkeudella latvassa oksatupsut. Siellä hiihti kuin
pilarikäytävällä, ei tarvinnut pelätä lumen sisässä piileviä haaroja ja
vasten kasvoja iskeviä lumisia oksia.

Lari sysi viimeisiä vihaisia sysäyksiä päästäkseen vastamäestä. Mutta
silloin vihlaisi äkkiä hänen sydänalaansa outo vihlaisu, ja samassa
huimasi pahasti päätä. Lari oli vähällä lentää nokalleen suksiensa
päälle.. Yhdellä hipaisulla hän tunsi polviensa menevän kokonaan
hervottomiksi, ja koko ruumiinsa kuumentuvan ja käyvän vapisemaan.

Ei ollut yrittämistäkään eteenpäin. Lari kyyhähti suksilleen istumaan
ja alkoi molemmin käsin painaa sydänalaansa. Siellä tuntui vielä pari
kipeätä vihlaisua, aivan kuin olisi polttavalla raudalla viilletty
kylkiluiden välitse, ja sitten alkoi etoa niin ilettävästi. Korvissa
rupesi myös humisemaan, poskia poltti ja silmät iskivät säkeniä.

Lari arveli ensin että se oli nälkä. Hän oli aamulla haukannut vain
palasen leipää ja hiukan kuivattua hirvenlihaa. Vielä oli hänellä kyllä
repussaan hiukan leipää, vaan sen hän oli aikonut säästää illalliseksi,
kun nähtävästi ensi yöksikin pitäisi jäädä salolle.

Nälkää ei se etominen kuitenkaan ollut, siitä tuli Lari pian
vakuutetuksi. Siinä oli jotakin outoa, jota hän ei koskaan ennen
muistanut tunteneensa. Hän koetti hetkisen perästä, kun etominen oli
hiukan asettunut, nousta seisalleen, mutta silloin huimasi taas päätä,
ja joka jäsen tuntui niin merkillisen raukealta ja voimattomalta. Koko
maailma tuntui heiluvan ja soutavan ympärillä, vain vaivoin jaksoi hän
pysyä jaloillaan.

Silloin muisti Lari että hänellä oli repussaan tilkkanen
kuusenjuurikasta, jota hän joskus piti pitemmillä hiihtomatkoilla
vilustumisen varalta. Ehkäpä se auttaisi; eteenpäin tästä täytyi
päästä, tuli mikä tuli!

Vapisevin käsin päästeli Lari jäätyneen repun selästään, avasi sen ja
kulautti pullostaan pitkän siemauksen. Siihen jäi vielä joku suuntäysi
ja sen päätti Lari säästää pahimman varalta.

Ryyppy alkoi vähitellen kierrellä suonissa ja etominen sydänalassa
lakkasi. Lari veti jäätyneen lankavyönsä tiukemmalle rintansa
ympärille, pani reppunsa takaisin selkäänsä ja nousi suksilleen
jatkaakseen matkaansa.

Mutta merkillisen heikoksi hän tunsi itsensä. Vaikka mäen päälle oli
enää matkaa puolisenkymmentä syltä, niin sen nouseminen pani ihan
hikoilemaan.

Onneksi läksivätkin jälet siitä vetämään suoraan pitkin selkosta. Vaan
vaivaloista oli siinäkin hiihto, aina vähän päästä yritti Lari tupertua
nokalleen hankeen. Ainoastaan sauvojensa nojassa hän pysyi suksillaan,
eivätkä jalat tuntuneet ensinkään tekevän tehtäväänsä. Ne olivat
lyijynraskaat ja jaksoivat vain vaivoin laahata suksia eteenpäin.

Lari puri kiukustuneena hammasta ja koetti ajatella, että turhaa
nahjustelemista oli ruveta heittelehtimään längilleen parin päivän
hiihdon perästä. Oli hän satoja kertoja mokomia hiihtoja suorittanut
ja pitempiäkin. Oli hiihtänyt neljäkin päivää yhteen katkuun, hiukan
vain yösydännä levähtäen ja aamuin illoin leipäpalan haukaten. Nytkö
muka jo toisena päivänä väsymys tapaisi. Ei ikinä se saisi tapahtua!
Ei mokoma ilvesreuhka vielä ennenkään ollut häneltä karkuun päässyt,
kun oli kerran jälille lyöttäytynyt. Eikä pääsisi nytkään! Ehkä se
jo kyyköttikin puussa ja katseli sieltä oksien lävitse vihaisilla
kissansilmillään juurella teuhaavaa Sepeä, katseli ja murisi syvällä
kurkkuäänellään, korvat luihussa ja niskakarvat pystyssä. Piti vain
ponnistaa eteenpäin!

Mutta eteenpäin menosta ei tahtonut mitään tulla. Kohta alkoi taas
Larin korvissa humista niin oudosti, tuntui kuin kymmenet erilaiset
äänet olisivat soitelleet. Siinä oli sekaisin kaukaista kosken kohua,
myrskypuuskien vihellystä, kirkonkellojen kumahtelua ja koirien
vihaista haukuntaa.

Mitä? eikös se ollutkin Sepen haukunta, joka sieltä kuului? — Lari
pysähtyi ja kuunteli, mutta silloin hävisi taas koiran ääni ja alkoi
kuulua lehmänkellojen kalkatusta ja vihaista härän mylvintää. — Ei,
kyllä hänen korvissaan nyt pelasi outo pelaaja.

Ja vähitellen alkoi myös oikein todenperästä hijottaa. Larin koko
ruumis kuumentui kuin saunan löylyssä, ja hänen teki mieli viskata
pois lankavyönsä. Hiukkasen Lari sitä löyhdyttikin, mutta se ei
asiaa parantanut, saattoi vain paremmin tuntemaan, miten läpimäräksi
hijostunut paita ilkeästi liimautui ihoa vasten.

Ja pääsikös hän ensinkään eteenpäin? — Larista tuntui, että nuo samat
hongat siinä vain koko ajan seisoivat ja katselivat, ylväitä latvojaan
pudistellen, hänen hyödytöntä ponnisteluaan. Ne eivät näyttäneet
ensinkään siirtyvän taaksepäin.

Lari sysäsi oikein vihanväestä molemmilla sauvoillaan yhtaikaa, mutta
silloin yritti taas lentää pois suksiltaan. Pääpuoli tuntui niin
raskaalta, sitä viipotti ja veti maahan päin, ja jalat eivät pystyneet
tasapainoa ylläpitämään. Jollei olisi ollut molemmissa käsissä sauvoja,
niin varmasti hän olisi mennyt suoraan pää edellä hankeen.

Laria ihan pakkasi naurattamaan oma avuttomuutensa. Mutta silloin tunsi
hän äkkiä lähtevänsä kiitämään huimaa vauhtia eteenpäin. Hongat ihan
vilisemällä vilisivät hänen ohitseen, ja korvissa vinkui jälelle jäävän
ilman viima. Larin koko ruumis tuli yhtäkkiä niin köykäiseksi, tuntui
kuin viidenkymmenen talven lumi olisi pudonnut hänen hartioiltaan,
ja hän hiihtää painaltaisi taas kaksikymmenvuotiaana, verevänä
nuorukaisena. — Ja tuolla, tuolla hänen edellään juoksi huohottava
hirvi, ponnisteli viimeisiä voimiaan, kompasteli vähän perästä ja
hoippui paksuissa kinoksissa.

Mitä, hirveäkös hän hiihtikin? Eikös se ollut ilves — vanha
suurkäpäläinen koirasilves? Mitenkäs se niin äkkiä hirveksi muuttui?
Mutta samapa se, kunhan vain pääsi eteenpäin! — Lari sysäsi
innostuneena molemmilla sauvoillaan ja suistui hankeen.

Kun hän siitä tovin perästä selvisi ja oli syleskellyt lumen
kurkustaan, alkoi hän ihmetellä, näkikö hän unta vai oliko valveilla.
Ilta alkoi hämärtyä, ja honkien latvoissa kuului tuulen tohina
ennustaen pian alkavaa myrskyä. Sen kuullessaan Lari äkkiä muisti missä
oli ja alkoi hätääntyneenä tarkastella hangenpintaa.

Ilveksen ja koiran jälet olivat kadonneet. Hän oli hiihtänyt kuin
unessa minne päin lie hiihtänytkään, ja jälet olivat tipotiessään.
Lari tunsi epätoivoista masennusta mielessään, ja samassa palasi taas
herpaiseva raukeus hänen jäseniinsä. Hän istahti puutuneena suksilleen
ja alkoi mitään ajattelematta kuunnella nousevan lumimyrskyn huohotusta.

Silloin hänen korvansa oli erottavinaan koiran haukunnan tuulen tohinan
seasta. Lari arveli taas korviensa pettävän ja rupesi joka hermo
äärimmilleen pinnistettynä kuuntelemaan tarkemmin. Ja varmasti hän
kuuli haukuntaa, terävää ja äkäistä, eikä se tuntunut olevan lopen
kaukanakaan. Hongikko vietti siitä alaspäin, ja sieltä alhaalta se
kuului.

Lari katseli lähemmin ympärilleen ja hänelle selvisi, että hän oli
lähellä suuren Kiimasuon reunaa, joka monen peninkulman pituisena
halkoi saloja. Sillä seudulla oli suo aivan aukea, ja nähtävästi oli
ilves kavunnut johonkin viimeisistä kuusista, uskaltamatta lähteä
suonselälle.

Saadakseen paremman varmuuden, että Sepe se siellä tosiaan haukkui,
pani Lari kätensä torvelle suunsa eteen ja huusi kaikin voimin:

— He—hei Sepe, Sepe! Oletko siellä?

Vastaukseksi kuului raju, iloinen haukunta, niin että metsä kajahteli.

Tämä haukunta pani Larin sydämen rajusti sykkimään, se nostatti hänen
luontonsa kuin äkisti lyövä sähkövirta. Mikään painajainen ei nyt
enää voinut häntä pidättää, Sepen kutsu sai hänet unohtamaan kaiken
nääntymyksensä. Joka jäsen vapisten ja väristen kuin horkassa hän
kompuroi suksilleen ja alkoi hiihtää haukkua kohti, huutaa huikaten
samalla:

— Kyllä tullaan, kyllä tullaan, Sepe poikaseni! Pidä sinä vain se
luihukorva siellä puussa sen aikaa, kun minä joudun!

Muutamien sysäysten perästä Lari taasen lankesi ja oli vähällä
kolhaista päänsä honkaan. Hänen hervottomat polvensa eivät ensinkään
pystyneet tasapainoa ylläpitämään, mutta hänen päänsä oli sentään nyt
selvä. Sepen haukunta oli siitä kaikki houreet karkottanut, ja kun
korvissa taas rupesi humisemaan ja sekomaan, piti Lari epätoivoisesti
kiinni yhdestä ainoasta mielikuvasta: Sepe ja ilves — Sepe kiertää
vimmatusti kuusen ympäri ja ilves istua luihottaa alaoksilla, liikahtaa
silloin tällöin ja tarkastelee leimuavin silmin Sepeä sekä murisee koko
ajan vihaista murinaansa.

Ja hän, vanha kyttä, hän, joka oli elämänsä varrella ampunut satoja
ilveksiä, ei jaksa hiihtää sinne, vaikka matkaa on vain parisen
kivenheittoa. — Lari nauroi raivostuneena ja nousi vapisten ja horjuen
kuin juopunut suksilleen.

Ja nyt koetti hän hiihtää äärimmäisen varovasti, siirsi vain
hitaasti jalkojaan eteenpäin, pitäen samalla koko ajan molemmat
sauvansa tanakasti vastassa. Joka liikkeellä sittenkin pyrki viemään
nurinniskoin, mutta Lari terästi luontoansa huutelemalla kehottavia
sanoja koiralleen.

Sietämättömän hitaasti kului Larin mielestä matka. Tuntui kuin
iankaikkisuuden olisi Sepen haukunta jo kuulunut samasta paikasta,
eivätkä vieläkään suon reunalla kasvavat kuuset näkyneet. Yhä vain oli
hänen ympärillään honkia, ikuisia honkia, samannäköisiä ja yhtä pitkiä.
Yksitoikkoisesti ne tohisivat ja lauloivat yhä yltyvän myrskyn käsissä.

Lopuksi Lari menetti kokonaan malttinsa. Vaikka päätä viipotti ja
maailma tuntui pyörivän kuin karuselli hänen silmissään, koetti hän
hiukan, vain hiukan parantaa vauhtiaan, mutta — tupsis! Siinä piehtaroi
hän taasen hangessa kuin sokea, avuton koiran penikka.

Ei, tosiaan ei hiihtämisestä tullut mitään, se täytyi Larin itselleen
myöntää. Mutta hän tahtoi päästä perille, vaikka jalat tuhannesti
olisivat kieltäytyneet häntä tottelemasta. Hän tahtoi ampua ilveksen,
jota hän jo kaksi pitkää päivää oli ajanut. Aivanhan Sepekin rupeaisi
häntä halveksimaan, jollei hän kykenisi sitä tekemään, ja kaikkein
enimmän hän jo itse halveksi itseään.

Mutta hyvä, hän näyttää! Kun ei päästä hiihtämällä, niin mennään
muuten! — Lari haparoi hämärässä suksiaan, tarttui vapisevin käsin
niiden varpaallisiin ja alkoi niiden varassa ryömiä eteenpäin. Lumi
kyllä sittenkin upotti pohjaa myöten: tuntui kuin imevä kurimus olisi
vetänyt Larin jalkoja, tahtonut ne juututtaa ikutielleen sekä viedä
koko miehen mukanaan. Ne tarttuivat kiinni lumen sisässä piileviin
katajan haaroihin ja juuriin; Lari taisteli kuin heikkoon jäähän
pudonnut, pitäen suonenvedon tapaisesti kiinni suksiensa varpaallisista
ja syleskellen lunta suustaan. Hän kävi huohottamaan, hiki juoksi
virtoina hänen kasvoiltaan. Hän lepäsi suksiensa varassa hangella
maaten ja ponnisteli taas eteenpäin.

Ei Lari voinut tarkalleen arvioida, kuinka kauan tätä menoa kesti.
Hän yritti välillä monta kertaa mennä tajuttomaksi, mutta silloin hän
painoi päänsä lumihankeen, vilvotellen sillä tavoin polttavaa otsaansa
ja se auttoi hetkiseksi. Välillä hän huuteli Sepelle, ja kun tämä
vastasi iloisella haukunnalla, kykeni hän taas hiukkasen hivuttautumaan
eteenpäin.

Mutta vihdoin seisahtui meno kerrassaan. Lari tunsi ylhäältä päin
jonkun pitelevän häntä hellittämättä kiinni selästä. Hän koetti monta
kertaa nyhjäistä itsensä irti. Se pitelijä antoi hiukan perään, mutta
veti sitten hänet armottomasti takaisin. Pitkän aikaa Lari mietti, mikä
kumma se mahtoi olla, mutta sitten hän muisti, että hänellähän oli
pyssy selässään, ja se oli nähtävästi tarttunut johonkin esteeseen.
Hän kääntäysi varovasti toiselle kylelleen, katseli yläpuolelleen, ja
huomasi joutuneensa sakeaan näreikköön, jonka oksat olivat sotkeutuneet
pyssyn kantohihnaan.

Suurella työllä sai Lari kiskotuksi pyssynsä irti ja alkoi iloisin
mielin urria eteenpäin. Hän tiesi nyt olevansa lähellä päämääräänsä,
koska kerran hongat olivat loppuneet ja hän oli näreikössä. Vielä
tovin ponnisteltuaan hän näki edessään näreikössä poikittain tuulen
kaataman suuren kelohongan. Joku otus liikkui hämärässä edestakaisin
hongan runkoa pitkin. Lari tarkkasi sitä hetkisen: Sehän oli Sepe, Sepe
ilmielävänä!

Hän oli perillä!

Hän huikkasi Sepelle. Sepe hyppäsi alas hongan rungolta, nuolaisi
hyväillen Larin kasvoja, mutta kiepsahti sitten samassa takaisin
korokkeelleen ja alkoi vimmatusti haukkua nokka ylöspäin ja niskakarvat
pystyssä.

Siellä se siis oli ilveskin! — Lari katseli ylöspäin ja näki edessään
jättisuuren kuusen, melkein viimeisen aukean suon reunassa. Hetkisen
tarkasteltuaan hän näki kuusen lumisilta oksilta ilveksen. Se oli
melkein alimmilla oksilla, makaavassa asennossa. Sen pää kurottautui
alaspäin, sen silmät välähtelivät hämärässä ja sen kurkusta kuului
vihainen, katkonainen murina. Se oli pelottavan suuri votkale,
nähtävästi aivan harvinaisinta lajia. Se oli vaarallinen otus; Larin
mielestä oli ihme ja kumma, ettei se ollut jo viskautunut sieltä alas
koiran niskaan. Se sen mielessä kuitenkin paloi, sitä varten se oli
asettautunut aivan alimmille oksille.

Lari alkoi hätäisesti päästellä pyssyä selästään. Hänen kätensä
tutisivat nääntymyksestä, mutta hän sai sentään vähitellen rihlansa
ampumakuntoon. Mutta minkä nojalta ampua, että saisi varmasti sattumaan?

Lari istui suksiensa päällä selkä näreeseen nojaten. Hän tunsi
aivojensa työskentelevän nyt selvästi, mutta hänen kätensä olivat niin
heikot, ettei hän uskaltanut edes ajatella käsivaralta ampumista. Jospa
hän olisi pysynyt edes seisallaan, jos olisi uskaltanut nousta tuohon
hongan rungolle, niin olisi hän melkein voinut koskettaa pyssynsä
suulla petoa. Mutta siitä ei tullut mitään, täytyi keksiä toinen keino.

Varovasti alkoi Lari hivuttaa suksia altaan ja asetti ne sitten
eteensä. Kun hän asettui niiden päälle ryntäin, sai hän pyssylleen
hyvän tuen hongan rungosta.

Mutta juuri kun Lari oli valmistumassa ampumaan, alkoi peto liikahdella
ja kiivetä ylöspäin. Vaisto sanoi sille, ettei koira ollut sen
päävihollinen, vaan tuo olento, joka ryömi siinä maassa näköjään niin
avuttomana.

Ei se kyllä kauas kiivennyt, parisen oksaväliä vain, mutta siinä olikin
tarpeeksi. Alaoksat tulivat väliin, ja sitäpaitsi oli jo niin pimeä,
että ilves vain hiukan häämöitti sieltä oksien lomasta. Larin täytyi
taasen muuttaa asentoa ja hän tunsi käsiensä alkavan yhä enemmän
vapista.

Hän koetti tähdätä, mutta siitä ei tullut kerrassaan mitään. Hän
muisti kyllä monasti ennen ampuneensa miltei sysipimeässäkin ja
paljon pienempiä otuksia. Oli useasti ampunut aivan paljaan vaistonsa
opastamana ja osannut aina pettämättömästi. Mutta nyt, hän ei luottanut
itseensä. Hän tunsi etukäteen, että jos ampuisi, niin se menisi ohi.
Oli aivan kuin joku näkymätön vieras olisi kuiskannut sen hänen
korvaansa.

Silloin tunsi Lari pohjattoman masennuksen ja epätoivon hiipivän
mieleensä: Hän oli taistellut ja ponnistellut niin paljon päästäkseen
perille, ja kaikki ponnistukset näyttivät nyt rauenneen turhaan.
Hänenkö täytyisi kokea se nöyryytys, että otus, jota hän oli ajanut
kaksi pitkää päivää, menisi aivan hänen käsistään, aivan niin läheltä,
että hän ulottui sitä koskettamaan miltei pyssyn piipulla.

Lari koetti pinnistää näköään äärimmilleen, hieroi otsaansa kylmällä
lumella, ojenteli vuorotellen käsivarsiaan saadakseen ne herkeämään
vapisemasta, koetti asetella pyssynsä niin, että se pysyisi
mahdollisimman tanakasti. Kaikki tuloksetta. Hän oli jo näkevinään,
miten laukaus menee ohi, ehkä hiukan raapaisee pedon selkäkarvoja,
parahiksi sen verran, että tämä pelästyy ja kiipeää puun latvaan. Ja
siellä se sitten on häneltä piilossa, mennyt!

Larille pyrki karvas itku kurkkuun kohoamaan, kun hän tätä ajatteli.
Hän tunsi koko luontonsa nousevan pohjiaan myöten napisemaan tätä
kohtalon kovuutta vastaan. Hänellä oli vain hämärä käsitys jumalasta
ja yliluonnollisista voimista. Hän oli aina koettanut elää omillaan,
anelematta niiden voimien apua. Mutta jos ne nyt asettuivat hänen
tielleen, niin tunsi Lari kärsivänsä sanomattoman vääryyden.

Ja hän päätti uhmata, päätti ampua ja osata! Hän puri hampaansa yhteen
ja tähtäsi kauan, hyvin kauan. Se ääni korvassa kuiski: Jätä huomiseen!
— Mutta Lari ajatteli:

— Ei, se on myöhäistä! Tänään, nyt juuri sen täytyy tapahtua!

Ja kun hän oli saanut tämän loppuun ajatelluksi, tunsi hän selvästi
näkevänsä pimeyden läpi pedon. Sen joka jäsen vapisi raivosta ja
pelosta siellä ylhäällä oksalla, sen silmät liekehtivät, sen ilkeät,
hampaat irvistivät ja kurkun alusnahka liikkui hiljaa murinan tahdissa.
Lari näki tuon kaiken vain silmänräpäyksen, kuin salaman välähdyksessä.

Hän laukaisi.

Kuului vihlova rääkäisy. Ilves köyristäysi kokoon oksallaan. Sitten
se horjahti, tarrasi kynsin hampain kiinni, mutta retkahti samassa
hervottomaksi ja vierähti alas, pudoten raskaasti mätkähtäen hankeen.
Samassa silmänräpäyksessä hyökkäsi Sepe sen kimppuun. Syntyi lyhyt
kamppailu. Ilves koetti pehmeässä lumessa sukeltautua koiran vatsan
alle, mutta tämä heittäytyi syrjään ja iski samalla sivuuttain
hampaansa pedon kurkkuun. Sen vihainen rääkynä tukehtui vähitellen
kurluttavaksi murinaksi, sen potkivat käpälät oikenivat vavahdellen.
Sitten se oli hiljaa...

Lari makasi paikallaan hangessa pyssy yhä tähtäysasennossa. Hän näki
kuin unessa ilveksen putoamisen ja kamppailun edessään lumella. Hän
tunsi itsensä sanoin selittämättömän onnelliseksi hyvin tähdätystä
laukauksestaan. Mutta häntä väsytti, tuskin jaksoi enää selvästi
ajatellakaan. Hän kääntyisi hiukan sivulle; siinä oli pieni näre, johon
voi niin mukavasti nojata selkänsä.

Lari kuuli tuulen ryskeen yläpuolellaan puiden latvoissa; ja näki
lumituprujen lentävän ilmassa. Mutta ne eivät häntä liikuttaneet, hänen
oli lämmin ja pehmeä olla siinä kuusikon suojassa.

Äkkiä johtui Larin mieleen, että jospa hän oli nähnytkin unta, jos
ilves ei ollutkaan pudonnut alas. Hän päätti ottaa siitä selvän ja
huusi Sepelle:

— Sepe, Sepe poikaseni, tuo tänne se otus, tuo joutuin!

Sepe vastasi iloisesti haukahtaen ja alkoi vetää retuuttaa raskasta
saalista perässään. Sepen täytyi kiertää pitkän matkaa päästäkseen
edessä olevan hongan ympäri, mutta tuokion perästä ilmestyi se toiselta
puolen innostuksesta heiluva häntä edellä ja raahasi ilveksen aivan
isäntänsä viereen.

Lari taputti Sepeä, joka hyväillen pujahti hänen kainaloonsa ja alkoi
nuoleskella hänen käsiään ja kasvojaan.

Tunnustelevasti siveli Lari ilveksen turkkia. Se oli vielä aivan
lämmin, ja miten tuuhea se oli! Kerrassaan suuremmoinen! Ja hän oli sen
ampunut, vaikka kova onni koetti panna kaikin voimin vastaan.

Lari hymyili ylpeänä.

Mutta sitten häntä rupesi nukuttamaan. Silmät pyrkivät kiinni ja
ajatukset sotkeutuivat niin kummallisesti. Lari tunsi kuin keinuvansa
pehmeällä alustalla. Hämärästi liikahti syvällä aivojen komerossa
ajatus, että hänen pitäisi tehdä jotakin. Lari koetti muistutella mitä
— tultako?

Mutta hänenhän oli niin lämmin, että ihan hikoili. Rakovalkea tuntui
paahtavan siinä ihan vieressä niin unettavasti ja hyväillen. Ei häneltä
puuttunut mitään.

Lari oli jo nukahtamaisillaan, mutta silloin irtautuivat ajatukset
äkkiä ja lähtivät liitelemään kuin lennossa. Lari tunsi kuin kirkkaan
aamun valkenemisen aivoissaan. Kaikki hänen pitkän elämänsä tapahtumat
sukelsivat esille hämärästään loputtomana sarjana. Lari katseli niitä
ihastuneena, eli ne uudestaan.

Hän oli olevinansa pieni poika, pahanen paitaressu vain, mutta jo
silloin veti häntä riistan ajo. Hän juoksenteli kotimökkinsä pihalla
paitasillaan ja ajeli heidän ainoata kanaansa, joka juoksi siinä hänen
edessään kaakottaen. Lari oli jo saamasillaan kanan kiinni, mutta
silloin se lehahti lentoon aivan hänen nokkansa edestä. Sitten kana
unohtui ja Lari eli ensimäisen metsästysmatkansa. Pieni oli hän vielä
silloinkin, vain kahdeksan vuoden vanha. Mutta hänellä oli jo yksi
ansa, oma virittämänsä rihmanen kotimökkinsä riihen takana olevalla
selkosella suuren muurahaispesän vieressä. Siinä tapasivat teiret käydä
muurahaispesässä kylpemässä, ja siihen oli Lari isänsä opastamana
ansansa asettanut ja itse vihinkin kuusen- ja katajanoksista laittanut.
Ja hän juoksi sitä katsomassa kaksi kolme kertaa päivässä. Ja kun hän
taas kerran juosta vilisti sinne paljas paita leiskuen, niin katso:
rihmasessa pelmuaa teiri, suuri elävä teiri! Silloin hyppäsi Larin
sydän, hän hyökkäsi kuin kissa teiren kimppuun ja kuristi sitä hyvän
aikaa vielä senkin jälkeen, kun se oli jo aivan hiljaa. Laria pelotti,
että jos se tekeytyi vain kuolleeksi ja aikoi lentää tiehensä, jos
hän hellittäisi. Mutta kuolluthan se oli, Laria aivan nauratti nyt
turha pelkonsa. Miten lapsekas hän silloin olikaan ollut! Mutta ylpeä
hän oli, kun hän sitten teiri sylissään palasi kotiin. Se oli kyllä
naarasteiri, semmoinen harmaa, mutta teiri joka tapauksessa. Ei mikään
pahainen pyy eikä noituva riekon rehvana.

Lari muisteli edelleen. Kuva kuvan perästä vilisi hänen sielunsa
silmien editse. Hän metsästi, metsästi. Ensin isänsä kera, sitten
yksinään. Ensin ansoilla, sitten pyssyllä ja ansoilla yhtärintaa. Ensin
pienempää riistaa, sitten yhä suurempaa ja suurempaa.

Lari eli kaikki metsästysretkensä uudestaan.

Lari ajoi kuusitoistavuotiaana ensimäistä hirveään. Hurja oli se ajo
eikä Larilla ollut koiraa mukanaan. Se oli iso uroshirvi ja pakeni
pitkän aikaa kuin nuoli laskematta Laria ampumamatkan päähän. Se pakeni
kauas salolle, mutta hän ei hellittänyt; hän seurasi yhä hirven jälkiä,
vaikka nälkä ja väsymys panivat polvet tutisemaan. Sitten hän tavotti
sen suurella aholla, jossa kasvoi nuoria, miehen korkuisia mäntyjä.
Hirvi pureskeli niiden latvakerkkiä ja alkoi vihaisena mylvähdellä
hänet nähtyään. Lari ei silloin vielä ymmärtänyt, että iso uroshirvi
oli vaarallinen, kun se alkoi sillä tavoin mylvähdellä. Hän tähtäsi
rohkeasti ja ampui. Kuula oli kuitenkin liian pieni niin isolle
otukselle, se ei tappanut paikalla. Ja silloin hyökkäsi hirvi häntä
kohti sarviansa viskoen ja sieraimet raivosta pärskyen. Lari luuli jo
tuhonsa tulleen, sillä hänen pyssynsä oli suusta ladattava, joten oli
mahdoton saada siihen uutta panosta kyllin nopeasti. Hirvi oli jo aivan
lähellä, Lari näki selvästi sen pienten silmien vihasta leimuavan.
Onneksi sattui suuri puu siihen lähelle. Lari kaapaisi siihen kuin
orava ja pääsi juuri parahiksi korkealle, kun hirven suuret kaviot
iskivät puun kylkeen aivan hänen allaan. Kuori sinkoili kauas sen
potkun edessä, vaikka puu olikin paksukaarnainen kuusi. Ja sitten alkoi
hirvi mylviä, tanssia ja potkia siinä kuusen ympärillä. Mutta nyt Laria
naurattivat sen hassunkuriset liikkeet, sillä hän ei ollut hellittänyt
pyssyään, vaikka oli ollutkin niin turkasen kiire.

Hän latasi siellä puussa uudelleen, huolellisesti ja varmasti.
Ja sitten hän tähtäsi suoraan sen vihaiseen tiirusilmään, kun se
parhaillaan katsoa killisteli häntä kohti. Ja se laukaus tehosi; vain
pari kertaa hirvi enää viskasi päätään, sitten alkoi horjahdella ja
kaatua rojahti lopuksi mylvähtäen. Se oli mahtava saalis, siitä tuli
lihaa, maukasta lihaa pitkäksi aikaa koko perheelle.

Sitten Lari metsästi kaksikymmenvuotiaana lintuja ja hänellä oli koira
mukanaan. Hän pani tuhat, kaksi, kolmetuhatta ansaa. Lähes viikkokauden
kesti kierros, kun hän kulki niitä kokemassa. Runsas taakka tuli joka
päivä lintuja, sillä hän ampui siinä sivulla koiran haukulta. Linnuille
teki Lari lavat ylös suuriin puihin, sillä mahdoton hänen oli niitä
sieltä monien peninkulmien päästä joka päivä kotiin kantaa. Jokaisen
Larin vakituisen yöpymispaikan luona salolla oli sellainen lintulava.
Sitten ensimäisellä talvikelillä ne kelkan kera vedettiin kauppiaalle,
ja silloin saatiin paljon rahaa ja hyviä kulijauhoja. Itsellä ei
kasvanutkaan viljaa, vain vähän perunoita niissä karuissa, kivisissä
peltotieroissa. Mutta kun linnuilla saatiin jauhoja, ja sitten talvella
ammuttiin vielä hirviä, niin oli hyvä elää.

Ja talvella Lari tappoi vielä saukkoja pitkistä salopuroista. Ne
asustivat niissä mielellään, kun kuusenjuurten ja komojen alla oli
paljon onttoja paikkoja, joissa ne voivat piileskellä. Mutta hän
tukkesi puron ja vahti sitten nousureijällä. Viisas lurjus se saukko
kyllä oli ja varovainen, niin hemmetin varovainen. Voi tirkistellä
tuntimääriä siinä nokka reikänsä suulla, ennenkuin kömpi ylös ja.
läksi toiselle purolle. Mutta lopulta sen sentään oli pakko lähteä, ja
silloin — piu! Se oli rahakasta riistaa. Kahdella saukonnahalla sai
kokonaisen jauhokulin ja lisäksi vielä ruutia ja muita hyviä tavaroita.

Ja sitten eleli Lari yksin torpassaan, ei ollut enää isää eikä äitiä.
Ja Larilla oli ikävä, hän viihtyi paljon paremmin metsässä kuin kotona.
Hän nukkui parhaasta päästä rakovalkean ääressä ja ajatteli siellä
kaikenlaisia asioita. Mutta sitten tuli mieleen niin kummia ajatuksia,
oli ikävä sielläkin.

Ja sitten — sitten tuli Aune, ja he elelivät kahden torpassaan. He
olivat onnellisia, ja sitä kesti kauan, monta vuotta. Heillä oli jo
kolme lasta, ja heillä oli oma lehmä, muutamia lampaita ja porsas. Aune
hoiti lapsia ja karjaa kotona, kutoi kangasta ja ompeli vaatteet. Ja
Aunella oli aina lämmin keitto valmiina, kun Lari monen päivän perästä
palasi salolta kotiin. Lämmin keitto ja sauna, höyryävä sauna. Oli
niin suloista kaudella siellä kohmettuneita, väsyneitä jäseniään. Ja
vielä suloisempaa oli sitten saunan jälkeen istua Aunen ja lasten kera
pirtissä.

Mutta sitten — Lari liikahti tuskallisesti — sitten katosi Aune ja
lapset ja kaikki. Lari koetti muistutella, mihin ne menivät ja hän
muisti:

Ne vietiin hautaan — ensin lapset ja sitten Aunekin, melkein
perätysten, sinä suurena tautivuonna, jolloin kuoli paljon ihmisiä
kylissäkin. Ja sitten oli niin tyhjää ja autiota kotona, ei saunan
lämmittäjää, ei lämmintä keittoa, ei Aunea, ei jokeltavia lapsia, ei
mitään. Aina vain yksin, yksin.

Ja sitten Lari painui takaisin metsään, eli siellä, metsästi päivät
ja nukkui yöt nuotiolla. Hongat humisivat hiljaa ja viihdyttävästi,
suuri yksinäisyyden tunne haihtui vähitellen. Joskus se palasi pitkinä
syysöinä, kun uni ei tahtonut silmään tulla. Silloin Lari itki yksin
nuotiollaan, itki hiljaa ja ajatteli, miksi Aune ja lapset oli
häneltä riistetty. Kohtalo oli ollut hänelle liian kova, hän ei olisi
mielestään sitä ansainnut. Hän olisi antanut vaikka mitä, jos edes Aune
olisi, tullut takaisin. Ja mikä kumma — kun hän oli itkenyt aikansa
ja sitten lopulta vaipui uneen, niin Aune tuli ja tulivat lapset ja
kaikki, ja he elivät taas yhdessä ja olivat onnelliset.

Näin vierivät vuodet, eikä Lari enää tarkoin tiennytkään, miten
kauan siitä oli, kun Aune kuoli. Ei Lari sitä ajatellut eikä siitä
välittänyt, kun hän näki Aunea öillä. Se oli niin kummallista, mutta
hyvä hänen oli olla, ei hän enää yksinäisyyttä pelännyt.

Nytkin Lari näki Aunen. Aune viittoi hänelle mökin veräjältä, kun hän
käveli lintutaakka selässään ahoa pitkin kotiin. Hän läksi juoksemaan
ja jalat lennättivät häntä niin kevyesti. Mitä, juoksiko hän? — hänhän
lensi!

Niin, hän lensi korkealla ilmassa. Hän näki kaikki tutut salot allaan,
ja kevätaamun aurinko rusetti ja heitti ensimäisiä sädekimppujaan
tuolta kaukaa Rajavaarojen takaa. Ja sieltä kuului kuin kaukaisena
huminana teirien kuherrus. Ne olivat siellä soitimella, ja Aune viittoi
sieltä kutsuen, kiirehtien.

Lari lensi sinne. Hongikot ja suot ja ahot vain vilahtelivat hänen
allaan. Hän lensi keinuen. Ja sitten suli kaikki sinertäväksi
autereeksi.

Tuli suuri hiljaisuus...

Myrsky rytisi metsässä ja villit vihurit ajoivat hurjina tanssivia
lumipyörteitä suonselällä.

Sepe, joka oli loikonut ilveksen vieressä, nousi varovasti. Nuuski
ja nuoleksi kauan Larin kylmennyttä kättä. Painautui sitten hänen
kainaloonsa ja vinkua niiskutti valittavasti.




NAARVASALON UUTISTORPAN ANNI


I.

Naarvasalon uutistorpan Anni rakasti syvästi miestään Anttia. Tämän
rakkautensa lakia totellen oli hän jättänyt kotitalonsa Ilomantsin
Lumivaaran kylässä ja painunut Antin mukana asumattomalle Naarvasalon
ruununmaalle, jonne he yhdessä olivat rakentaneet uutistorppansa aukean
ahon laitaan, ainoaan paikkaan koko perukalla, jossa kasvoi vähän
kaunista koivumetsää loputtoman hongikon reunassa ja jossa sitäpaitsi
oli lähistöllä muutamia kirkasvetisiä ja kalaisia salojärviä.

Torpanmaan oli Antti saanut auliisti metsäherralta kahdestakin
syystä: Ensiksi oli Antin isä myös ruununtorppari Lumivaaran
lähisalolla, ja toiseksi oli metsäherra jo kauan mielinyt perustaa
Naarvasalon perukalle erikoisen vartiopiirin, mutta ketään halukasta
metsänvartijaksi lähtijää ei ollut ilmestynyt. Kaikki pelkäsivät
sitä, että Naarvasalolta oli lähimpään ihmisasuntoon, jo mainittuun
Lumivaaran ruununtorppaan, runsaasti kolmekymmentä kilometriä ja
itseensä Lumivaaran kylään lähes viisikymmentä.

Antti ei kuitenkaan sitä pelännyt. Hän oli salojen lapsi ja hänelle
olivat Naarvasalon ruununmaat pojasta pitäen tuttuja. Hän oli niitä
samoillut ensin isänsä kera, sitten yksinään ansojansa asetellen
ja niitä kaiket syksyt kokien. Monasti oli hän näillä matkoillaan
yöpynytkin Naarvasalolle ja silloin oli hän aina valinnut yösijakseen
saman paikan, sen hongikkoselkosen laidassa kasvavan koivumetsän. Siinä
kasvoi koivujen keskellä aivan ahon reunassa yksi ainoa jättiläissuuri
kuusi. Sen juurelle oli Antti vakinaisen tulisijansa laittanut, siinä
oli hän monta yötä rakovalkeansa ääressä uinaillut.

Antti oli vähitellen alkanut rakastaa sitä ahonreunaa, ja kummia
ajatuksia rupesi silloin siinä havuvuoteella kelliessä mieleen
tulemaan. Rakovalkean pihkalta tuoksahtava lämpö hiveli niin
unettavasti väsähtyneitä jäseniä, mutta sydämessä ailahteli outo ja
hämärä kaipaus. Ei Antti aluksi ollut oikein selvillä mitä se oli.

Mutta kun hän sitten Lumivaaran kylällä silloin tällöin käydessään
tutustui Anniin, alkoi se kaipaus ja ne oudot ajatukset hänelle
vähitellen selvitä. Ei hän hyvään aikaan rohjennut niistä Annille
mitään puhua, vaikka Annin silmien katse olikin sellainen, että se
hänen mielestään aivan kuin kehotti puhumaan. Se katse sai kuitenkin
aikaan sen, että Antille tuli yhä useammin asiaa Lumivaaran kylälle, ja
joka käynnin jälkeen tuli hänen olonsa salollaan yhä rauhattomammaksi.
Annin katse seurasi häntä kaikkialla, se kutsui ja houkutti. Se
ilmestyi hänen sielukuvastimeensa päivällä ja yön unissa, ja lopulta
alkoi tuntua siltä, kuin olisi se katse yhtaikaa pyytänyt ja soimannut
häntä.

Silloin teki Antti päätöksensä, läksi mitään muuta asiaa tekosyyksi
ottamatta Annia tapaamaan ja puhui hänelle suoraan kaikki ajatuksensa.
Ja kun hän oli lopettanut puhumisensa, ja Anni nosti maahan painuneen
katseensa häneen, näki hän siitä katseesta vastauksen. Se katse sai
Antin melkein mielettömäksi riemusta. Hän tempasi Annin syliinsä ja
painoi ensi kerran suudelman naisen huulille, eikä Anni vastustellut.

Seuraavana kesänä he sitten läksivät Naarvasalolle ja rakensivat sinne
uutistorppansa. Annin vanhemmat ja koko suku panivat aika lailla
vastaan, mutta Anni totteli rakkautensa lakia ja läksi. Vanhemmat
suutahtivat tästä itsepäisyydestä niin pahasti, että antoivat Annille
myötäjäisiksi vain yhden arkullisen vaatteita ja nuoren hieholehmän,
vaikka talo oli kohtalaisissa varoissa. Mutta Anni lähti sittenkin.

Koko muukin kylä oli ymmällä Annin lähdöstä. Anni oli kylän pulskin
tyttö, ja kylän poikamiehet katsoivat jokainen henkilökohtaiseksi
loukkaukseksi Antin, tuon metsien kutsumattoman tungettelijan
ilmestymisen heidän riistamailleen. Ja kaikki käkesivät, että Anni
kyllä pian palaa takaisin sieltä salolta ja polvillaan kerjää
vanhemmiltaan anteeksiantoa ja kattoa päänsä päälle.

Mutta ennustukset eivät toteutuneet, Anni jäi Naarvasalolle. Vuodet
vierivät ja yhä syvemmin rakasti Anni miestään, yhä täydellisemmäksi
tuli heidän onnensa.

Se oli eheä ja täydellinen vuodet läpeensä, mutta varsinkin oli joka
vuosi yksi päivä, jolloin he muita täydellisemmin tunsivat onnensa
suuruuden. Se oli se heinäkuun päivä, jona he ensi kesää Naarvasalolla
eläessään olivat saaneet pirttinsä valmiiksi ja koristaneet sen
yhdessä tuoksuvilla tuomen- ja pihlajanlehvillä sekä siirtäneet
sinne yhteisen vuoteensa tilapäisestä tuohimajastaan. Joka vuosi he
pyhittivät sen päivän, joka vuosi he silloin uudestaan koristivat
pirttinsä tuoksuvilla tuomenlehvillä ja istuivat sitten sitä ihaillen
pöydänpääpenkillä pitkän aikaa sylityksin, niinkuin olivat silloin ensi
kesänä istuneet. Se oli heidän yhdyselämänsä suuri sunnuntaipäivä.

Jo kahdeksan sellaista sunnuntaipäivää he olivat viettäneet, kahdeksan
vuosirengasta oli jo mennyt umpeen heidän elämänsä onnenkudelmassa.
Heillä oli jo kaksi kaunista lasta, seitsenvuotias Olli ja viisivuotias
tytönnypykkä Liisu.

Muutakin tavaraa oli jo aika paljon karttunut: Oli heillä kolme
lehmää, härkämullikka, vasikka ja hevonen sekä monta lammasta. Ahosta
oli jo suuri osa muokattu kauniiksi viljapelloksi, ja lisää peltoa
oli Antti raivannut etemmäs korven laitaan. Sen lisäksi oli Antilla
metsänvartijan palkkansa ja uudelta, nuorelta metsäherralta lupaus
sen korottamisesta vanhempaan ikäluokkaan sekä vielä toinen lupaus
Naarvasalon uutistorpan saamisesta omaksi perintötilakseen.

Mutta pääasia oli, että Antin käsivarret olivat yhtä vahvat kuin
silloin alussakin, ja että Annin poskilla läikehti myös veri yhtä
lämpimänä ja raikkaana.

Sivuutettuaan yhdyselämänsä kahdeksannen vuosipäivän saivat he pian
viettää yhden ylimääräisen juhlapäivänkin. Saman vuoden marraskuun
lopulla Anni synnytti kolmannen lapsensa, vantteran pojan.

Ei ollut heillä sen syntymähetkellä vierasta apua enemmän kuin oli
toistonkaan lastensa syntymähetkellä ollut. Antti oli yksinään Annin
apuna. Antti vaali ja hoiteli sekä häntä että pienokaista synnyttämisen
jälkeen. Samoin toimitteli Antti myös kaikki Annin työt, ruokki ja
lypsi karjan, keitti keitot ja lämmitti saunan, niinkauan kun Anni
makasi lapsivuoteessaan.

Kauan ei Anni lapsivuoteessa maannutkaan, jo aikoja ennen joulupyhiä
hän oli täydellisesti toipunut. Ja kun sitten heti uudenvuoden jälkeen
nuori, iloinen metsäherra saapui vieraaksi, pidettiin Naarvasalon
kodikkaassa pirtissä uuden tulokkaan varpajaispidot.

Metsäherra oli jo aika syksyllä käydessään luonut pitkän, merkitsevän
silmäyksen Anniin ja sanonut hänelle leikkiä laskien, että hän tulee
varpajaispitoihin heti uuden vuoden jälkeen. Ja hän piti sanansa,
hän tuli renkinsä kera ja toi tullessaan kaksi miehen kantamusta
kaikenlaisia hyviä lahjoja.

Erikoisista syistä on tässä mainittava, että hän muiden tavarain ohella
toi myös kolme pullollista parasta viiniä, mitä oli saanut hankituksi.
Silloin juotiin Naarvasalon pirtissä ensi kerran viiniä. Mutta
ainoastaan yksi pullollinen juotiin, toiset kaksi pani Anni säilöön
vastaisen varalle, niinkuin hän sanoi.


II.

Suurten metsien sylissä piilevät omat kohtalottarensa.

Ne kohtalottaret eivät suvaitse heikkoja ja hemmoteltuja metsien
neitseellisille antitöille tungettelijoita. Ne valikoivat metsien
asuttajiksi oikean sukujuuren ja siinä tarkotuksessa ne monasti
kolhivat hyvin ankarasti metsien lapsia.

Naarvasalon uutistorpan ja sen eläjät ne kohtalottaret olivat jättäneet
tähän asti rauhaan. Alkoi jo näyttää siltä kuin Naarvasalon Annin
rakkaus olisi ne kokonaan lepyttänyt ja voittanut puolelleen niiden
kalsean ja armottoman luonnon. Niin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Ne
kohtalottaret pitävät silmällä Naarvasalon uutistorppaa ja sen kaunista
emäntää. Ne eivät kiirehtineet, ne odottivat aikaansa ja pitivät
silmällä. Ja kun niiden aika oli tullut, panivat ne Naarvasalon Annin
rakkauden kovalle koetukselle.

Se aika joutui toista kuukautta pikku pojun varpajaispitojen jälkeen,
eli siis helmikuun loppupuoliskolla, ja se tuli aivan yllättämällä.

Se tuli sillä tavoin, ettei Antti eräänä pyrynsekaisena pakkaspäivänä
palannut metsästä, jonne hän oli lähtenyt aamuhämärissä viisas
repolaiskoiransa Ilo mukanaan, luodikko ja kahdet saukonraudat
selässään sekä kirvesnysä kainalossaan.

Antti oli metsään lähtiessään luvannut käydä torpalta viiden kilometrin
matkan päässä olevalla Naarvalammen purolla, jonne hän oli huomannut
torpan luona olevan ahon poikki vievän veresten saukon jälkien. Hän
oli sanonut virittävänsä siellä vain ne raudat saukon kulkureille ja
tukkeavansa puron reikien alapuolelta kokonaan ja yläpuolelta sen
verran, ettei saukko pääsisi siitä läpi, vaan olisi pakotettu tulemaan
reijilleen.

Niin oli Antti luvannut, ja tähän luottaen Anni odotti hänen paluutaan
jo hyvissä ajoin iltapäivällä, mutta Antti ei palannut iltapäivällä,
eikä vielä hämärän tultuakaan.

Annin valmiiksi keittämä päivällisrokka rupesi jo jäähtymään.
Surkumielin katseli Anni sitä. Hänen mielestään olisi ollut niin hauska
syödä kaikkien yhdessä, mutta lapset olivat nälissään eivätkä jaksaneet
enää odottaa. Siksi pani Anni heille keittoa vatiin ja asetti heidät
pöydän nurkalle syömään. Senjälkeen hän penkoi hiillosta patansa alle,
koettaen saada sen sillä tavoin lämpimänä pysymään.

Hämärä sakoi nopeasti talviyöksi, mutta Antti ei vieläkään palannut.
Anni alkoi käydä levottomaksi, sillä yön pimetessä yltyi tuulemaan ja
pyry kiihtyi ankaraksi lumimyrskyksi. Se vinkui ja vihelsi nurkissa,
se piiskasi puolijäätyneitä torpan ikkunoita ja ulvoi uunin piipussa,
jonka juskat olivat hiukan raollaan..

Anni oli houkutellut unisiksi käyneet lapset makuulle ja odotti
yksinään. Hän kehräsi keskilattialle kattolampun alle siirtämällään
rahilla istuen ja liekutti samalla toisella jalallaan kehtoa, jossa
pikku poju uinaili. Hänen silmänsä seurasivat kellon viisareja,
jotka näennäisestä hitaudestaan huolimatta taivalsivat toisen pitkän
iltahetken toisensa jälkeen, ja hänen herkkä korvansa kuunteli
tuskallisesti jokaista pienintäkin ääntä. Hän tahtoi erottaa heti
ensimäisen merkin tulijoista rientääkseen porstuaan ulko-ovea avaamaan.

Mutta sitä odotettua merkkiä ei kuulunut, Antti ei palannut. Ja kun
hitaasti matavat kellon viisarit lähentelivät yhdeksää, sai Anni aivan
yllättävänä varmuuden, ettei Antti ensinkään palaa.

Antin repolaiskoira Ilo palasi yksin kotiin...

Kuului ensin kaksi lyhyttä haukahdusta ulkoa. Anni oli vähällä päästää
riemuhuudahtuksen ja sysäsi rukkinsa syrjään rientääkseen ovea
avaamaan. Mutta samassa vilahti joku varjo ikkunaa vasten, vilahti ja
hävisi, ja seuraavassa silmänräpäyksessä alkoi haukunta kuulua rajuna,
hätääntyneenä.

Ei Naarvasalon Anni ollut mikään pelkuri nainen. Hän oli terve ja
karaistunut metsien lapsi, mutta tällä hetkellä hänen voimansa
yrittivät pettää. Hän kuuli haukunnasta, ettei Antti ollut mukana, että
Ilo oli yksin. Se tieto oli hänet ensi iskulla viedä tajuttomaksi; hän
tunsi maailman mustenevan silmissään ja lattian keinuvan jalkojensa
alla. Kuin unessa horjuen hän pääsi ovelle ja porstuaan.

Kun hän hyvän aikaa pimeässä haparoituaan löysi ulko-oven salvan ja
sysäsi oven auki, syöksyi Ilo yltäpäältä lumisena suoraan häntä kohti
ja oli vähällä kaataa hänet siinä pimeässä porstuassa. Ilo oli aivan
mieletön. Se alkoi hyppiä ja ulahdella, tavotteli nuoleskellakseen
Annin käsiä ja kasvoja. Se huohotti pakahtumaisillaan ja sen
hätääntyneet silmät välähtelivät pimeässä.

Ilon käytös kertoi Annille kaiken: Antti oli saanut
tapaturmalaukauksen, ei kyennyt kotiin hiihtämään, vaan oli lähettänyt
Ilon apua hakemaan. Siinä tuokiossa maalautui Annin aivokuvastimeen
koko tapahtuma ilmielävänä: Antti verissään hangella ja ponnistaen
viimeiset sammuvat voimansa puhuu hän Ilolle: mene, mene kotiin, hae
Anni! — Ilo epäröi, yrittää lähteä, mutta pöyrähtää neuvotonna takaisin
ja tahtoo nuoleskella Antin käsiä. Silloin Antti toistaa hänelle
käskevästi: Mene Ilo, vie sana Annille, vie sukkelaan! — Silloin Ilo
lähtee.

Kun Anni palasi tupaan, oli hän jo ensi säikähdyksensä voittanut.
Hänen sydänalassaan kyllä tuntui raskas, jäätävä herpautuminen ja
hänen polvensa horjahtelivat. Mutta hänen valjuiksi valahtaneilla
kasvoillaan kuvasti tyyni päättäväisyys. Hetkeäkään hukkaamatta hän
alkoi valmistautua lähtöön.

Eikä Anni kauan aprikoinut, mitä hänen pitäisi mukaansa ottaa. Hän sai
päällystakin ylleen, kääri paksun huivin päähänsä, tempasi orrelta
hirven taljan ja heidän yhteisestä sängystään vuodepeitteet sekä
naulakolta Antin pitkän lankavyön. Sillä kääräisi hän peitteet yhteen
myttyyn, sytytti lyhdyn ja pisti tulitikut taskuunsa. Sen jälkeen
väänsi hän lampun pienemmäksi, siirsi varovasti kätkyen lähemmäs lasten
sänkyä ja heitti viimeisen siunaavan silmäyksen pienokaistensa yli.

Ilo odotti jo maltitonna ovella. Anni avasi ja sulki sen varovasti,
joutui pihalle myttyineen ja lyhtyineen. Siellä riehui pelottava
jumalanilma ja oli niin pimeä, ettei ilman lyhtyä olisi nähnyt tuuman
vertaa eteensä.

Vasten kasvoja lyövät lumivihurit tekivät Annille hyvää, ne saivat
hänet toimimaan nopeasti ja päättävästi. Ei Anni enää muistanut,
että hän oli vain heikko nainen ja että hän oli ypöyksin, että lähin
ihmisapu oli Lumivaaran torpassa, kolmenkymmenen kilometrin päässä.
Hänen miehensä elämä oli kyseessä, hänen oli jouduttava, ennenkuin
olisi myöhäistä.

Hän otti nurkalta suurimman vetokelkan ja sukset, kiinnitti peitemytyn
kelkkaan, ettei se putoaisi, pujotti kelkan vetohihnan rintansa ympäri
sekä läksi lyhty toisessa ja sauva toisessa kädessä hiihtämään Ilon
perästä, joka edellä hyppien, ulahdellen ja haukahdellen alkoi painua
hongikkoselkoselle ja suoraan Naarvalammen korpea kohti.

Anni oli hyvä hiihtäjä ja tottunut kelkan kera metsissä liikkumaan.
Hän oli heidän yhdyselämänsä ensi vuosina, kun heillä ei ollut vielä
hevosta ja Antti sattui pitempiä aikoja kotoa poissa viivähtämään,
vetänyt suksipelissä kelkalla metsästä sekä polttopuita että
heiniä. Oli noutanut monasti niitä, vaikkei olisi ollut tarviskaan,
helpottaakseen Antin töitä ja valmistaakseen Antille edes lyhempiä
ylimääräisiä lepohetkiä.

Viime vuosina oli elämä kyllä ollut paljon mukavampaa, kun oli saatu
hevonen hankituksi. Ei tarvinnut enää enemmän Annin kuin Antinkaan
metsätöissä kelkkaan turvautua. Mutta metsien kova koulu oli ehtinyt
Annin kasvattaa ja karaista, ja hänellä oli sen lisäksi jo verissä
esivanhemmiltaan perintönä pitkien ajanjaksojen kokemukset. Hän oli
suurten metsien sukujuurta, ei voinut häneltä milloinkaan metsissä
liikkumisen tottumus unohtua.

Siksi Anni hiihtikin pitkin, varmoin sysäyksin solkevassa hongikossa,
jossa risut ja juuret eivät olleet kulkua haittaamassa. Eivätkä hänen
polvensa enää horjahdelleet, ei sauvaa pitelevä käsi tehnyt ainuttakaan
hapuilevaa liikettä. Eikä Anni ajatellut vastassaan olevia kolkon
korven vihaisia voimia. Hän ajatteli vain Anttia, rakastamaansa miestä.
Anni tahtoi hänet pelastaa, tuoda hänet kotiin, sitoa hänen haavansa,
virvottaa hänet uudelleen elämään, vaikka hänen olisi sen hyväksi oma
elämänsä pitänyt uhrata. Ja Annin sydämessä elpyi, lujittui toivo,
että hän saisi Antin pelastetuksi, kun vain joutuisi sukkelaan. Ilon
käyttäytyminen osotti Annin mielestä, että Antti eli vielä, oli ainakin
silloin elänyt, kun Ilo jätti hänet ja riensi kotiin apua hakemaan.

Myrsky tohisi ylhäällä honkien latvoissa ja puisteli tupruavaa lunta
Annin niskaan. Se tohina oli kuin raskasta kuolinsoittoa, se huokaili
ja vaikeroi. Oli kuin olisi se laulanut pitkäveteistä, lohdutonta
säveltä: ho-hoih, ho-hoih kun oli lyhyt se elämä, se onni! Ho-hoih,
ho-hoih se sammuu, sammuu!

Anni ei kuunnellut myrskyn vaikerointia, ei huomannut niskaansa
putoavia lumitupruja. Hän valaisi eteensä lyhdyllään, että huomaisi
välttää tielle sattuvia esteitä; painautui sitten kumaraan, potkaisi
jaloillaan ja sysäsi sauvallaan voimiensa takaa. Välillä vilkaisi
hän lyhdyllä valaisten taakseen, ettei peitemytty pääsisi putoamaan
hyppelehtien perässä tulevasta kelkasta. Ilo pysytteli koko ajan hänen
edessään, johti häntä varmasti, epäröimättä, ja yhä rajummaksi tuli sen
haukahtelu.

Ei Anni huomannut, miten pitkälti hän jo oli hiihtänyt, ei huomannut,
ennenkuin selkonen alkoi yhtäkkiä viettää alaspäin ja hän näki
kuusikkokorven edessään. Se oli Naarvalammen korpi; hän tiesi purolle
olevan vielä matkaa parisen kilometriä ja se oli kaikki korpitaivalta.

Korpeen jouduttua hidastui matkanteko. Kuusikko oli sakeaa, sen
alaspäin riippuvat lumiset oksat tukkesivat välistä tien kokonaan. Sen
lisäksi oli lumen peitossa näkymättömiä esteitä, jotka tartuttelivat
suksiin ja olivat monasti lennättää Annin nenälleen. Mutta osasi Anni
korvessakin liikkua, hän väisteli taitavasti pahimpia esteitä, valaisi
lyhdyllään aavemaisina seisovia lumisia kuusia ja pujottelihe niiden
riippaoksien lomitse ja alaitse eteenpäin. Ilo puikkelehti edellä,
pyörähti joskus hänen suksilleen, hyppäsi nuolaisemaan hänen kasvojaan
sekä puhalsi sitten eteenpäin haukahdellen maltitonna.

Anni tunsi olevansa jo aivan hiessä, hänen sydämensä löi kiivaasti ja
veri takoi hänen ohimoillaan, mutta mitään väsymystä hän ei tuntenut.
Hänen sisällään soi vain yksi ääni: eteenpäin, nopeasti eteenpäin!

Äkkiä katosi Ilo kauemmas, päästi siellä rajun haukunnan sekä syöksähti
sitten Annia vasten aivan mieletönnä, ollen vähällä kaataa hänet kumoon.

Anni tunsi sydämensä pysähtyvän, kohotti lyhtyään ja hidastutti
vauhtiaan sekä katseli tarkasti eteensä. Hän painautui edessään olevan
suuren kuusen oksien lomitse:

Sen takana oli muutamia syliä laaja aukeama, ja aukeaman keskellä
makasi Antti suksilleen kaatuneena, pyssy selässä.

Toisen sauvansa oli Antti vetänyt poikittain eteensä ja piteli sitä
yhä vasemmassa kädessään, joka oli, käsivarsi hiukan koukistuneena,
hänen päänsä alla. Toisesta kädestä oli sauva luiskahtanut ja oli se
käsivarsi painettu tiukasti kylkeä vasten. Näköjään oli Antti aivan
hengetön; hänen päälleen oli jo karttunut hienoinen kerros sulamatonta
pyrylunta, vaikka siinä suurten kuusten suojaamassa aukeamassa olikin
aivan tyyni.

Joka jäsen vapisten painui Anni polvilleen Antin viereen ja kumartui
lyhdyn valossa tarkastamaan hänen kasvojaan. Ne olivat aivan valkeat,
silmät kiinni painuneet ja suupielissä näkyi hiukan verta. Anni pujotti
kätensä pystyyn nostetun takin kauluksen alle: kaula oli lämmin, Antti
eli!

Tulviva riemu täytti Annin sydämen, hän alkoi hätäisesti etsiä
haavaa. Pian se löytyikin, se oli kylkeä vasten puristetun oikean
käsivarren juuressa rinnan puolella. Antti oli käärinyt sen päälle
paksun villaisen kaulahuivinsa ja se, samoin kuin takki ja hiha olivat
yltäpäältä hyytyneen veren peitossa.

— Se on oikealla puolella, se ei ole tavannut sydäntä! vilahti
Annin aivoissa. — Keuhkoja on ehkä tavannut hiukan, mutta ei paljon
niitäkään, kun Antti on jaksanut hiihtää lähes kaksi kilometriä.
Verenvuoto vain on Antin uuvuttanut, Antti pelastuu, pelastuu, kun ei
ehtisi paleltua!

Anni asetti lyhdyn hangelle, veti kelkan Antin viereen ja levitti
hirventaljan sen liisteille kaksinkerroin alustaksi. Senjälkeen hän
painoi kelkan syvemmälle, irrotti Antin selästä pyssyn ja siirsi Antin
varovasti kelkkaan, kääri hänet huolellisesti toisella peitteellä sekä
sitoi lopuksi vyöllä jaloista ja keskiruumiin kohdalta kiinni.

Verenvuoto näytti jo tyrehtyneen, jonka vuoksi Anni antoi haavan olla
koskematta. Pyssyn hän pani myös Antin viereen kelkkaan. Antin sukset
hän nosti pystyyn keskelle aukeamaa ja otti niiden toisen sauvan
itselleen, että voisi selkoselle päästyään hiihtää nopeammin. Ilo
teuhasi koko ajan Annin ympärillä, sen riemulla ei ollut mitään rajoja.

Anni joutui sukkelaan taipaleelle, mutta taipaleen teko
kuusikkokorvessa oli nyt hyvin vaikeaa. Antti oli kookas, ruumiikas
mies, ja siksi raskaaksi käynyt kelkka upposi pehmeässä lumessa
pajuvitsojaan myöten, tartutteli lumen sisässä piileviin oksiin ja
pyrki vähän päästä niihin kaatumaan. Oli kulettava hyvin varovasti,
pahimmissa paikoissa takaperin kelkan edellä hivuen. Kuusten oksilta
tupsahteli suuria lumimöhkäleitä Annin niskaan; hän oli yltäpäältä
sulavan ja jäätyvän lumen peitossa. Sen lisäksi oli hän aivan
hengästynyt, hiki juoksi virtoina hänen kasvoiltaan, ja sulava lumi
valui hänen kaulaltaan alas hartioille ja rinnoille. Mutta Anni
ponnisteli hengähtämättä, hivui eteenpäin askel askeleelta ja pääsi
vihdoin selkosen laitaan.

Siitä lähtien alkoi matka joutua nopeammin. Kuu oli kohonnut taivaalle,
ja vaikka sakeat lumipilvet peittivät sen tyyten näkyvistä, valaisi
se silti sen verran, että Anni huomasi näkevänsä ilman lyhtyä. Hän
pani sen kelkan seville ja läksi sen jälkeen kahdella sauvalla sysien
eteenpäin.

Myrsky soitti honkien latvoissa raskasta soittoaan, huokaili ja
vaikeroi, mutta Anni ei kuullut sitä. Hän kuuli vain sydämessään
sykähtelevän toivon: Hänellä oli elämä, kallis elämä kelkassaan. Se
oli hänen rakastamansa miehen elämä ja se oli myös hänen elämänsä sekä
heidän lastensa elämä. Se ei saisi sammua, sillä silloin sammuisi
kaikki. Ei olisi enää Naarvasalolla elämää eikä olisi muuallakaan
hänelle. Hän menehtyisi tai menettäisi järkensä, joka olisi vielä
kauheampaa.

Anni ajatteli, ettei kohtalo voinut olla hänelle niin kova, se ei
riistäisi Antin elämää, kunhan hän vain joutuisi sukkelaan kotiin,
saisi hänen jäykistyneihin jäseniinsä uuden lämmön hierotuksi.

Anni hiihti huohottaen, vahvasti etukumarassa, pidellen sauvojaan
alhaalta ja sysien niillä tasaisen joukeasti, ettei vetohihna nykisi
kelkkaa ja tekisi sen kulkua epävakaiseksi. Vetohihna kiristi tiukasti
hänen rintojaan, kelkka kulki raskaasti pehmeässä lumessa. Hänen
sydämensä löi kuin halkeamaisillaan olevat palkeet, mutta hänen
lihaksensa toimivat kuin sitkeät vieterit. Ne eivät lamautuneet, ne
eivät antaneet perään. Lumisena ja matalaksi etukumaraan painuneena
Anni muistutti talvierämaan tonttua, joka kiidättää kallista aarrettaan
piiloon kolkon korven menninkäisiltä. Erämaan talven vihaiset voimat
temmelsivät hänen tiellään, yö oli hänen ympärillään ja kuolo
hiiviskeli hänen kantapäillään. Mutta hän hiihti niitä säikkymättä
ja niitä uhmaten. Hän hiihti niinkuin hänen kaukaiset esiäitinsä
olivat ehkä monasti hiihtäneet puolustaessaan korpien salatuissa
pimennoissa jokaista kylvämäänsä elämänsiementä, jokaista sen
häviävän pientä pisaraa pohjattomalla rakkaudellaan. Hänelläkin oli
sammuva elämänkipinä kelkassaan ja sitä pelastaakseen hän hiihti oman
uupumuksensa unohtaen, hiihti kuin henkensä edestä. Ja Ilo rohkaisi,
kiihotti häntä maltittomalla haukahtelullaan ja pyörähtäen tämän tästä
hänen käsiänsä nuoleskelemaan.

Anni tunsi sydämessään suurta kevennystä, kun hänellä oli edes yksi
ystävä suuressa hädässään, oli edes Ilo. Paljon kolkompaa olisi ollut
aivan yksin. Ilo oli uskollinen toveri, tajusi hänen hätänsä, ei
heittänyt, ei hylännyt häntä. Hän puheli Ilolle hyväileviä sanoja
lyhentääkseen aikaansa ja vapautuakseen aivoissaan polttavasta
ajatuksesta, että hän kulki liian, liian hitaasti. — Hyvä jumala, eihän
hän päässyt nopeammin, ei päässyt, vaikka miten olisi ponnistanut!

Välistä vilahti Annin aivoissa ajatus, että pitäisi pysähtyä, pysähtyä
vain sen verran, että saisi koetella Antin kaulaa, vieläkö se oli
lämmin, vieläkö Antti eli. Mutia hän hylkäsi heti säikähtäen tuon
ajatuksen. Se olisi viivyttänyt, se olisi voinut maksaa Antin elämän,
heidän kaikkien elämän. Epätoivoisesti hän silloin puristi sauvojaan,
kun tuo ajatus vilahti. Painautui vielä matalammaksi ja sysi niin, että
tupruna tuiski lumi, ja käärmeinä sujahtelivat notkeat sukset.


III.

Antti oli saanut tapaturmalaukauksen kopistellessaan pyssynsä perällä
onttoa komokkopuron jäätä, jonka alla saukko piileskeli. Siinä oli jää
särkynyt ja pyssy lauennut. Luoti oli lävistänyt oikean käsivarren
juuressa olevat vahvat rintalihakset ja tunkeutunut senjälkeen
rintakehään tavaten myös hieman keuhkoja.

Antin pyssy oli harsu rihlaluodikko, jommoisia käytetään ilvesten ja
muiden suurempien otusten ampumiseen. Sellaisen rihlan luoti tekee
pahan jälen läheltä ammuttaessa, ja Anttihan oli saanut laukauksen
läheltä, niin läheltä, että pyssyn suusta lyövä tuli oli kärventänyt
vaatteet ja jättänyt merkit ihoon haavan ympärille.

Niinpä olikin luoti repinyt pahasti rintalihaksia, josta oli
luonnollisena seurauksena hyvin runsas verenvuoto. Osaltaan oli tätä
vuotoa lisännyt sekin, että Antti oli koettanut omin voimin ponnistella
metsästä kotiin. Antin hiihtäessä olivat lihakset haavan ympärillä
liikahdelleet pannen veren juoksemaan melkein kuiviin.

Verenvuoto vei Antin voimat kokonaan. Sidottuaan haavan sai Anni
pitkän aikaa hieroa Antin jäykistyneitä jäseniä, ennenkuin sai häneen
ensinkään elonmerkkejä. Ja kun Antti lopulta heräsi tajuttomuuden
tilastaan, oli hän niin heikko, ettei jaksanut puhua montakaan sanaa.
Nieli vain muutamia tilkkoja Annin valmiiksi varustamaa viiniä ja
vaipui sitten raskaaseen, horrostilan tapaiseen uneen.

Seuraavana päivänä pysyi hän kyllä valveilla hyvän aikaa, koettipa
laskea leikkiäkin lasten kanssa, jotka pyöriskelivät hänen vuoteensa
ympärillä. Mutta heikko hän oli, ei mikään eine maistunut. Viini oli
ainoa, mikä meni alas.

Se oli sitä metsäherran pikku pojun varpajaispitoihin tuomaa viiniä,
jonka Anni oli siiloin tallettanut. Se sattui nyt hyvään tarpeeseen, se
pelasti Antin hengen.

Ei ollutkaan Annilla paljon muuta sairaalle sopivaa ravintoa.
Lihanlientä hän vain voi laittaa ja marjakeitoksia, siinä kaikki. Ei
ollut maitoa. Muutamina talvina olivat he päässeet maidosta maitoon,
mutta tällä kertaa sattuivat onnettomuudeksi kaikki heidän lehmänsä
olemaan ummessa, ja Annin laskelmien mukaan piti ensimäisen niistä
poikia vasta kuukauden kuluttua.

Se maidottomuus tuotti Annille tuskallisia ajatuksia. Maito oli ollut
Antin mieliruokaa terveenä ollessakin, ja nyt oli Antti verenvuodosta
mennyt niin näännyksiin, että olisi ehdottomasti tarvittu sitä. Mutta
sen hankkiminen oli mahdotonta, he olivat salollaan aivan eristettyinä
muusta maailmasta. Ainoa heidän kauttaan Aunuksen rajoille kulkeva
salotie oli kokonaan ummessa. Muutamina talvina oli sillä tiellä ollut
aika paljon liikettä, kun sattui olemaan tukkitöitä niillä perukoilla.
Mutta nyt oli sellaisia töitä vain paljon kauempana pohjoisessa, ei
heidän lähettyvillään, ja niinpä he eivät kuukausimääriin voineet
odottaa ketään vierasta.

Sanalla sanoen ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta saada viestiä
ihmisten ilmoille heidän hädästään. He saivat tulla toimeen kokonaan
omin voimin.

Anni päättikin panna parastaan Antin hoitelussa ja hän uskoi Antin
lujan ruumiinrakenteen tulevan hänelle siinä hyväksi avuksi. Ehkäpä
Antti hyvinkin pian voimistuisi sen verran, että kykenisi nauttimaan
hänen valmistamiaan liharuokia ja marjakeitoksia. Siihen mennessä
riitti kyllä viini.

Tällaisia toiveita Anni rakenteli, mutta sitä tehdessään hän unohti
pois haavakuumeen. Se oli näet ensi päivinä pysynyt aivan lievänä, sitä
tuskin huomasikaan.

Mutta se alkoi kohota. Jo kolmantena yönä ilmeni vakavia merkkejä:
Antin poskille nousi pahaenteinen puna, ja hän pyysi tavallista
useammin juotavaa.

Salainen pelko täytti Annin sydämen, kun hän nämä oireet näki. Hän
koetti kuitenkin peitellä pelkonsa Antilta, tekeytyi iloiseksi ja
tiedusteli vain aivan kuin ohimennen, eikö Antti tuntenut poltetta
haavassaan tai sen lähettyvillä. Hän arveli näet kuumeen aiheutuvan
jollain tavoin haavan taitamattomasta sitomisesta.

Antti kuitenkin vakuutti, ettei hän mitään poltetta tuntenut, sekä
lisäsi leikkiä laskien haavan olevan sidotun niin hyvin, ettei paras
lääkäri olisi voinut sitä sen paremmin tehdä.

Annia eivät nämä vakuuttelut rauhottaneet. Hänen hätänsä kasvoi vain
suuremmaksi, sillä seuraavana iltana alkoi kuume kohota jo hyvin
aikaisin tuoden mukanaan ankaran hijotuksen.

Anni ajatteli toivottomana, että apteekkiin oli matkaa lähes
kahdeksankymmentä kilometriä, eikä ollut edes minkäänlaisia
kuumepulvereja. Heillä ei oltu konsanaan sairasteltu ja siksi olivat ne
jääneet hankkimatta.

Hänellä ei ollut mitään muuta neuvoa kuin koettaa kylmiä kääreitä. Hän
asetteli niitä Antin otsalle ja rinnalle sekä hieroi silloin tällöin
kylmällä pyyhkeellä hänen muutakin ruumistaan. Se auttoi jonkun verran,
mutta ei pitkäksi aikaa. Hikoileminen ei lakannut, ja sen seurauksena
alkoi Anttia kiduttaa ankara jano. Yhtenään hän pyysi juotavaa. Anni
sekotti siihen silloin tällöin viinitilkkasen, ja sillä tavoin sai hän
Antin vielä sinä yönä pysymään tajussaan.

Seuraavana yönä Antti rupesi hourailemaan. Hän puhui sekavasti
metsästysretkistään ja uutisviljelyksistään. Välistä hän odottamatta
hyppäsi puhumaan myös heidän ensi tutustumisestaan, heidän
muuttamisestaan Naarvasalolle, heidän pirttinsä rakentamisesta ja
heidän suuresta onnestaan, kun se oli saatu valmiiksi. Pehmeä tuli
silloin sointu Antin ääneen, ja hän voi toistella pitkät ajat sana
sanalta jotakin heidän kesken tapahtunutta keskustelua, joka jo ammoin
oli unohtunut Annin mielestä.

Mutta sitten säpsähti taas Antti, onnenkuvat katosivat hänen sekavasta
aivokuvastimestaan. Hän alkoi tuskallisesti hokea verenvuodosta
ja vaikeroi, ettei jaksanut hiihtää kotiin. Hän alkoi liikutella
käsiään, koetti nousta sängystään, ponnisteli epätoivoisesti. Hän oli
pyrkivinään Naarvalammen korvesta kotiin, mutta se korpi oli loputon.
Hän hoki käheällä, epätoivoisella äänellä: Ei, minä en jaksa, en jaksa,
vereni vuotaa kuiviin. En pääse tästä korvesta, tänne jään, ja Anni ei
tiedä, ei aavista mitään! — Hän huoahti raskaasti ja Anni tunsi hänen
käsiensä, joita hillitessään hän juuri oli saanut ponnistaa kaiken
voimansa, valahtavan aivan hervottomiksi.

Kauan ei hervottomuuden tilaa kuitenkaan kestänyt. Seuraavana
hetkenä alkoi houreiden villi kiertokulku uudelleen, käyden vain yhä
sekavammaksi, yhä katkonaisemmaksi.

Eivät auttaneet enää kylmät kääreet eivätkä pyyhkeet, eivät voineet
ne Anttia tajunnan maailmaan palauttaa. Vain hiukan rauhallisemmaksi
Antti tuli kääreiden muuton jälkeen, mutta se rauhottuminen kesti vain
hetkisen.

Jäätävä tuska ja tylsä epätoivo alkoivat saada vallan Annin vapisevassa
sydämessä. Välistä luuli hän henkensä salpautuvan nähdessään tuskan
kuvien väikkyvän Antin kuumehohtoisilla kasvoilla, nähdessään Antin
silmien säikähtyneen katseen ja kuullessaan hänen sydäntäsärkevää,
hätääntynyttä vaikerointiaan. Ja kun Antti sitten odottamatta hyppäsi
puhumaan heidän rajattomasta riemustaan, kun he ensi kerran koristivat
uuden pirttinsä tuoksuavilla tuomenlehvillä, tunsi Anni sydämensä
kuristuvan kokoon.

Hänen aivoissaan vihloi ajatus, että Antin houreet ennustivat heidän
onnensa särkymistä. Antin ääni kuulosti tulevan jo melkein haudan
takaa, portti oli enää hiukan raollaan. Se painui, painui vähitellen,
armottomasti kiinni. Lähellä odotti jo ikuinen yö.

Anni oli tuntevinaan sen yön lähenemisen ja hän kuuli valvomisesta
rasittuneilla korvillaan kummallisia ääniä. Hän ajatteli: se on varmaan
kuolonenkelin siipien havina. Se kuulosti tulevan yhä selvemmäksi
ja selvemmäksi. Kuului myös kiireellistä hakkaamista, veistämistä
ja naulan takomista. Hän ajatteli: arkkua siellä jo valmistetaan.
Kuului hiiviskelyä oven ulkopuolelta ja ikkunain takaa. Se outo vieras
tarkisteli siellä puolijäätyneistä ikkunaruuduista sisään. Se seisoi
siellä ja odotti, Anni tunsi sen kylmän katseen ja hengityksen.
Vilunväreet kävivät hänen olentonsa läpi. Oli niin kolkkoa olla yksin,
ypöyksin, syvä talviyö ympärillään ja kuolema ikkunoista kurkkimassa.

Kolme seuraavaa yötä olivat yhtäläisiä. Jo aikaisin illalla alkoi
Antin houraileminen ja jatkui sitä sitten lyhyin väliajoin myöhään
aamuhämäriin asti. Ja yhä sekavammiksi tulivat Antin kuumeisten
aivojen hourekuvat, yhä useammin ne katkesivat ja hämmentyivät. Antti
samoili loputtomiin asti öisessä torvessaan, jossa silloin tällöin
pilkahti hänen tielleen heikko, kaukainen valonvälähdys. Epätoivoisesti
hän ponnisteli tavottaakseen sitä valoa, mutta se pakeni yhä hänen
tieltään. Hän eksyi yhä pahemmin, hänen voimansa pettivät. Hän
heittelehti sinne tänne sängyssään, ja hänen silmissään paloi rajuna
kuumeen kuluttava tuli.

Anni vaali häntä kuin pientä lasta, muutti kääreitä, antoi kylmiä
pyyhkeitä ja vaihtoi yhtenään hänen paitaansa. Mutta kaikki näytti
olevan hyödytöntä. Antin sammuva elämänliekki lepatti yhä heikommin.
Pisara pisaralta kuivi sitä liekkiä yllä pitävä öljy. Kohta se näytti
olevan lopussa, ja silloin sammuisi lamppu, tulisi pimeys.

Kauhistuen Anni tuijotti tuohon yhä lähemmäksi hiipivään pimeyteen
valvonnasta turvonnein silmin. Hän ei jaksanut enää mitään ajatella,
hänen sisällään oli kaikki turtunut, menehtynyt. Vain lastensa vuoteen
ääressä voi hän vielä silloin tällöin löytää lyhyen unohduksen hetken.
Mutta kahta raskaampana tuli sitten toivoton hätä, kun hän näki kylmän
kuolonenkelin hänen ja lastensa kohtalosta välittämättä jatkavan
armotonta työtään.

Päivillä Antti makasi enimmät ajat tylsässä horrostilassa. Hyvin
harvoin hän enää oli valveilla ja silloinkin oli hän niin nääntynyt,
että jaksoi puhua vain katkonaisin kuiskauksin. Mitään muuta einettä ei
hän voinut ottaa kuin viiniä. Sitä nieli hän tilkan silloin tällöin, ja
se piti vielä yllä hänen heikosti lepattavaa elämänliekkiään.

Antin posket laihtuivat silmissä. Ne muuttuivat luiseviksi ja
kulmikkaiksi, niille laskeutui vähitellen kalman eloton leima. Vain
kovina kuumeen hetkinä ne vielä hehkuivat, mutta silloin olivat ne
palavine, luonnottoman suuriksi käyneine silmineen pelottavat katsella.
Anni luuli monta kertaa menettävänsä järkensä niitä nähdessään.

Päivillä Anni toimitteli välttämättömät ulkotyöt kuin unessa. Hän
ruokki hevosen ja karjan, vieläpä hän sitä tehdessään puheli lehmilleen
hyväileviä sanoja. Mutta sen hän teki vain tottumuksesta, ei hän sitä
yhtään ajatellut. Ei hän jaksanut ajatella sitä eikä mitään muutakaan.

Navetasta palatessaan hän joka kerran pysähtyi pitkäksi ajaksi
kartanolle seisoskelemaan. Hän katseli silloin Lumivaaraan
päin lähtevän umpeutuneen tien suuntaan ja kuunteli, sitä itse
huomaamattaan, joka hermo äärimmilleen jännitettynä. Mutta mitään ei
hän kuullut, hänen ympärillään asui nukkuvan talvisen luonnon suuri
hiljaisuus. Pyryjen jälkeen olivat tulleet tasaiset pakkasilmat, ja se
hiljaisuus tuntui nyt kahta raskaammalta, kahta toivottomammalta. Se
henki korvesta ja hongikosta, joka suunnalta. Se aivan kuin vihaisesti
uhosi tuota mitätöntä torppaa, jossa vielä uskallettiin erämaan suurta
rauhaa häiritä..

Toivottoman väsyneeksi ja yksinäiseksi tunsi Anni itsensä, kun hän
lopulta havahtui seisoskelustaan ja läksi sisään laahustamaan. Ja vielä
lohduttomammaksi kävi siellä hänen mielialansa, vielä raskaampana
laskeutui väsymys hänen valvomisesta nääntyneihin jäseniinsä.

Lapsetkin olivat kokonaan muuttuneet. Ne olivat tulleet aroiksi ja
äänettömiksi, liikkuivat aina kuin jotain peläten, eivät milloinkaan
enää ilakoineet. Äidin ulkosalla ollessa ne tuskin uskalsivat
keskenään puhua muuten kuin kuiskaamalla, ja pelko vavisutti niiden
pikku sydämiä, kun ne silloin tällöin salaa kurkistivat isänsä
elottomia, kulmikkaita kasvoja. Ne tajusivat, että jokin kauhea ja
pelottava teki tuloaan. Eivät ne tienneet, mikä se oli, mutta niiden
herkkä lapsenvaisto sanoi, että se tulija muuttaisi heidän kaikkien
olon toisenlaiseksi kuin siihen asti. Se oli sen jo muuttanut. Isää
he tuskin enää tunsivat, ja äitikin oli tullut niin kalvakaksi ja
vakavaksi. Äiti hyväili heitä kyllä yhä edelleen iltaisin heidän
maatapannessaan, mutta itkuun teki heidän silloin mieli pillahtaa.

Se oli lähenevän kuolonenkelin siipien havina. Yhä selvemmin se
kuultiin Naarvasalon uutistorpassa.

       *       *       *       *       *

Neljännen ankaran kuumeyön jälkeen avasi Anni haavan kääreet ja
puhdisti haavan. Hän taisteli kauan, ennenkuin uskalsi sen tehdä, mutta
lopulta hän teki sen. Hän ajatteli, että kuoleehan Antti kuitenkin, ja
hänen sydämessään liikahti heikko, sammuva toivo: Jos hän edes hetkisen
voisi jatkaa Antin elämää, jos haavassa olisi mätää, jonka poistaminen
lievittäisi Antin tuskia.

Haavasta kohosikin hiukan mätää, ja kun Anni varovasti puristeli sen
reunoja, kohosi sieltä mädän mukana pari pientä, särmikästä esinettä,
joiden Anni päätteli olevan luodin rikkomia luunsiruja. Ne olivat
nähtävästi kohonneet aika syvältä, eikä niiden ja mädän poistaminen
ainakaan pahemmaksi ollut. Näin ajatteli Anni itsekseen pannessaan
huolellisen puhdistuksen jälkeen uudestaan kääreitä haavan päälle.

Antti ei tiennyt haavan puhdistuksesta mitään, mutta iltapäivällä
hän oli jonkun aikaa valveilla. Hän otti vähän viiniä ja jaksoi taas
katkonaisin kuiskauksin puheitakin muutaman sanan. Anni tiedusteli
heliävaroen, tunsiko hän kipua haavassaan, mutta Antti vakuutti,
ettei kipua ollut. Muutenkin sanoi hän tuntevansa hyvin kevyeksi ja
tuskattomaksi olonsa. Tätä sanoessaan hän koetti hymyillä, mutta
Annille vilahti mieleen: Se on lähenevä kuolema, silloin tuntuu aina
helpommalta.

Mutta kuolema ei vielä tullut. Iltayöstä alkoi taas kuume kohota, mutta
ei noussut se niin ankaraksi kuin edellisinä öinä. Anni arveli kuumeen
alenemiseen olevan syynä Antin elinvoimien riutumisen. Eihän Antissa
ollut enää paljon mitään jälellä, pakostahan kuumeen tulenkin piti
lopulta heiketä.

Kuitenkin tunsi Anni suurta huojennusta, kun Antti ei enää houraillut,
vaan makasi hiljaa avaten silloin tällöin silmiään, kun hän muutti
kääreitä.

Aamupuoleen yötä hävisi kuume kokonaan ja Antti vaipui uneen. Anni
painoi korvansa aivan hänen suunsa eteen ja kuunteli. Antin hengitys
tuntui käyvän hyvin kevyesti, vaivattomasti, mutta se oli niin heikkoa,
että sen hädintuskin voi erottaa.

Anni aavisti lähestyvän ratkaisun hetken, sammuisiko Antin elämänliekki
vai rupeaisiko se viriämään. Kummalliseksi tuli hänen mielialansa.
Häntä vapisutti, mutta ei ollut se yksistään pelkoa. Siinä oli yhtä
paljon toivoa, selittämätöntä ja valoisaa. Ties mikä voima sen taas
sytytti hänen sieluunsa, mutta se syttyi ja virisi vastustamattomasti.

Mutta sitten häntä rupesi väsyttämään, kun ei ollut mitään tekemistä
Antin hoitelemisessa. Hän — ei ollut lähes viikkokauteen silmiänsä
ummistanut, hänen hermonsa olivat aivan nääntyneet pitkinä kiduttavina
öinä, jotka hän oli saanut valvoa kuumehoureissa kamppailevan miehensä
vuoteen ääressä. Eivätkä ilottomat päivät olleet huojennusta tuoneet.
Nyt oli hermojännitys hetkiseksi lauennut, ja unettava uupumus valtasi
hänet. Hänen jäsenensä kävivät lyijynraskaiksi ja hänen silmänsä
pyrkivät väkisin kiinni.

Anni koetti taistella vastaan, mutta seinäkellon yksitoikkoinen nakutus
ja nukkuvain lasten hengitys aivan kuin tuudittivat häntä unten maille.
Hän kallistausi sängynpäätä vasten, tarttui siihen molemmin käsin ja
alkoi katsella nukkuvan miehensä lakastuneita piirteitä, joilla asui
nyt syvä rauha ja lepo. Siihen katselemiseen hän nukahti.

Anni näki unta, että Antti parani. Hänellä oli maitoa, virkistävää
maitoa ja sen avulla hän sai Antin elämän pelastetuksi. Ja Anni uneksi
edelleen, että he Antin kanssa elivät senjälkeen kauan, hyvin kauan
onnellisina. Heille tuli entisten lisäksi vielä paljon lapsia, ja
ne varttuivat kaikki suuriksi heidän ympärillään. Ja niillekin tuli
lopulta lapsia, mutta he Antin kanssa elivät yhä, vaikka he olivat jo
hyvin vanhoja, aivan harmaantuneita. Ja hänelle näytettiin unessa,
ettei Naarvasalo ollut enää mikään torppa, vaan komea perintötalo.
Sen ympäriltä oli korpi kauas paennut, ja korven paikalla aaltoili
muhkeita viljavainioita sekä levisi kauniita, ojitettuja niittyjä,
joilla satapäinen, lihava karja söi mehevää ruohoa. Ja Anni uneksi
vielä edelleen ja näki, miten kauemmas vainioiden äärille kohosi
toisia taloja, joita heidän lapsensa ja näiden lapset rakensivat Ja
Naarvasalon kautta kulki leveä valtatie Aunuksen rajoille. Se kulki
kuin elämän kumajava kultasilta yhdistäen Aunuksen ja Ylä-Karjalan
kauniit maat toisiinsa. He Antin kanssa eivät olleet enää yksin
Naarvasalolla; heidän ympärillään kuohui paljon elämää ja oli paljon
onnea. Ja he elivät yhä, näkivät kaiken sen ja tiesivät, että kaikki se
elämä ja onni oli lähtöisin heistä, heidän elämästään, heidän suuresta
rakkaudestaan. Heidän kannatti nähdä se ja olla onnelliset.

Anni heräsi siihen, että sängynpää painoi hänen poskeansa ja hänen
toinen kätensä oli aivan kuoleutunut. Hän säikähti ja painautui sydän
sykyttäen kuuntelemaan Antin hengitystä. Se kuunteleminen rauhotti,
hengitys ei ollut vielä lakannut.

Silloin hän muisti unensa ja hänen sydäntään viilsi tuskallisesti.
Jospa hänellä olisikin maitoa ollut, niin ehkä ei Antti olisi ensinkään
niin heikoksi mennyt. Mutta hänellä ei ollut sitä, ja viinikin oli jo
aivan lopussa. Hän oli viime päivinä käyttänyt sitä yhä säästeliäämmin,
mutta siitä huolimatta sitä oli jälellä vain muutama tilkkanen. Se
loppuisi huomenna ja silloin ei olisi mitään, millä voisi Anttia
hengissä pitää.

Aivan masentuneena ja toivotonna hän tätä ajatteli, mutta sittenkin
palasi uni yhä uudestaan ja uudestaan hänen mieleensä. Ja aivan
väkisin syttyi hänen sydämessään toivo: Jos hyvinkin uni toteutuisi,
jos hän saisi maitoa. — Hänen Mansikkinsa piti poikia kolmisen viikon
kuluttua, mutta jospa tapahtuisi ihme ja Mansikki poikisi aikaisemmin,
ehkä viikkokauden, päästä. Siinä tapauksessa voisi Mansikista jo nyt
heruttelemalla saada ehkä muutaman tilkan. Pihkamaitoahan se olisi,
mutta se olisi joka tapauksessa maitoa ja se virkistäisi Anttia.

Sydän maltitonna lyöden hän nousi varovasti, sytytti lyhdyn ja läksi
kiulu kädessä navettaan.

Parhaasta unestaan heränneet lehmät katselivat ihmetellen emäntänsä
odottamatonta ilmestymistä niin tavattomaan aikaan. Mutta Anni puheli
niille hyväileviä sanoja, viskasi kullekin pienen heinätukon ja
kyykistyi senjälkeen Mansikin viereen. Hän kopeloi Mansikin utaria ja
koetti niitä herutella pitkän aikaa, mutta tippaakaan ei tullut.

Mansikki nuuski häntä kummissaan ja ynähteli. Se tuntui aivan kuin
pyytelevän anteeksi, etteihän nyt vielä sen ollut aika maitoa antaa.

Kun Anni lopulta uskoi yrityksensä turhaksi, murtui kaikki hänen
sisällään. Hän koetti nousta seisalleen, mutta horjahti ja hänen täytyi
tarttua molemmin käsin Mansikin kaulaan estyäkseen kaatumasta. Siinä
puhkesi hän toivottomaan itkuun. Mansikki nuoli hänen kasvojaan ja
käsiään jatkaen yhä ynähtelyään. Se tajusi emäntänsä tuskan, se olisi
mielellään tahtonut antaa maitoa, mutta ei voinut.

Kuin unessa horjui Anni navetasta pihalle. Viimeinen toivonsäde oli
sammunut, ei tullut pelastusta. Hän oli yksin, hiljainen, kuollut
erämaa ympärillään. Ei kukaan tiennyt hänen hädästään, ei tullut
auttamaan. Tähdet vilkkuivat kirkkaalta yön taivaalta, mutta Annin
sydämen sysimustaan yöhön ei niiden kaukainen, ylhä tervehdys lohtua
eikä valoa tuonut.

Pienokainen oli herännyt hänen navetassa ollessaan. Se piti aika melua
kätkyessään ja potki minkä voimista lähti. Anni säikähti sen herättävän
huudollaan Antin ja riensi kiireesti viihdyttelemään. Hän otti pojun
syliinsä ja paljasti rintansa.

Poju oli nälissään ja kävi niihin kiinni ahnaasti kuin iilimato. Ja
vaikka Anni oli niin loppuun asti nääntynyt, eivät hänen äidilliset
elonlähteensä olleet vielä ehtyneet. Maitoa valahteli pojun kasvoille
ja hänen povelleen, kun poju kiskoi liian hanakasti.

Anni näki sen, katseli sitä hetken, ja yhtäkkiä löi kuin salama hänen
aivoissaan ajatus. Hänen sydämensä hyppäsi rajusti, kun se ajatus tuli.
Hän tunsi melkein hengityksensä salpautuvan ja hänen kaikki jäsenensä
rupesivat vapisemaan mielenliikutuksesta.

Hätäisesti hän peitti toisen rintansa kädellään ja antoi pojun imeä
vain toisesta. Poju saikin siitä kyllänsä ja nukahti pian hänen
syliinsä. Hän laski sen kiireesti kehtoon, peitteli ja nousi sekä otti
hyllyltä tyhjän juomalasin.

Anni liikkui varovasti kuin varkain. Hän kumartui katsomaan Ollin
ja Liisun sänkyyn, etteivät ne vain olleet hereillä. Senjälkeen
hän kurkisti vielä Antin sänkyyn ja painautui kuuntelemaan hänen
hengitystään. Päästyään vakuutetuksi, että kaikki nukkuivat, paljasti
hän rintansa ja alkoi vapisevin sormin, lapsen imemistä jäljitellen,
puristella niitä.

Ja maitoa tuli. Hän näki sen hienoina suihkuina virtaavan lasiin,
se täyttyi nopeasti. Sanoin selittämätön onnentunne täytti Annin
sydämen ja lämpimät kyyneleet vierähtivät hänen silmistään. Hän tuli
siinä tuokiossa vakuutetuksi, että unessa oli annettu hänelle tämä
neuvo Antin elämän pelastamiseksi, ja hän hupakko ei ollut sitä heti
käsittänyt. Hän ei enää epäröinyt Antin virkoamista.

Hän sai suuren lasin täpötäyteen maitoa, meni hiillokselle, joka vielä
hiukan kyti, asetti sen viereen kahvipannun jalan ja pani maitolasin
sille, että se pysyisi lämpimänä eikä pääsisi piimimään. Senjälkeen hän
hiipi Antin sängyn viereen odottamaan.

Eikä Anni tuntenut enää mitään uupumusta, ei uni hänen silmiään
enää kiinni painanut. Hän kuuli sydämensä lyönnit, kuuli miten se
takoi kiihkeästi, riemukkaasti. Kuohuen ja kohisten se pani veren
sylkyttämään hänen suonissaan, niin että hän tunsi sen lämpimän
hulvahtelun jokaisessa jäsenessään, tunsi sen sormenpäihin asti.

Ja Anni ajatteli untaan, niitä kuvia, jotka hänelle oli näytetty.
Rajaton, vavisuttava riemu valtasi silloin hänen olentonsa. Hänelle
oli unessa annettu suuri lupaus: Hän oli tuleva Naarvasalolle viriävän
elämän kantaäidiksi. Hänen poveensa oli kätketty suuri ja lämmin elämä,
se elämä, joka kansoittaa erämaat ja suuret, hiljaiset metsät. Siitä
kyllä riittäisi pisara Antillekin, heille molemmille, ja pikku pojulle
jäisi vielä oma runsas osuutensa. Ei kuolemalla ollut heidän pieneen,
lämpöiseen pesäänsä mitään asiaa. Hän karkottaisi povessaan läikehtivän
elämän lämmöllä ikkunain takana kurkkivan kuolonenkelin.

Siitä lähtien sai Antti lasillisen maitoa useita kertoja päivässä, ja
sen nauttiminen alkoi nopeasti elvyttää hänen riutuneita elinvoimiaan.
Tähän elpymiseen vaikutti myös kuumeen häviäminen. Muutamina öinä
sitä vielä hiukan kohosi iltayöstä, mutta ei se enää Antin unta
sanottavammin häirinnyt.

Kuumeen ohimentyä voi Antti vähitellen ruveta nauttimaan muitakin
Annin laittamia ruokia, mutta maito oli yhä edelleen hänen parhaana
mieliherkkunaan. Se toi lämpimän elämänvärin takaisin hänen
kalvenneille poskilleen. Niiden kulmikkuus hävisi nopeasti, niiden
piirteet saivat entisen miehekkään kauneutensa. Päivillä Antti jo
enimmät ajat pysyi valveilla. Hän alkoi taas puhella ja laskea leikkiä
lasten kanssa, ja näiden arkuus hävisi vähitellen.

Elämä oli voittanut Naarvasalon uutistorpassa. Pois pakeni kuolema
ikkunain takana kurkkimasta.


IV.

Pohjois-Aunuksen rajaseudun ruununmailla oli tukkityöläisten kesken
puhjennut tuhoisa kulkutauti. Piirin metsäherrakin sai siitä vihdoin
tiedon ja ryhtyi hän viipymättä hommaamaan lääkärinapua taudin
hävitystyölle rajoja panemaan.

Vaivaloinen oli matka. Monta päivää saivat lääkäri ja metsäherra rypeä
umpeutuneilla saloteillä, mutta lopulta pääsivät he perille, ja taudin
tartuntavaaran ehkäisemiseksi tehtiin kaikki, mikä niissä oloissa oli
mahdollista. Pahimmin sairastuneet lähetettiin ihmisten ilmoille ja
muille jaettiin lääkkeitä sekä neuvoja niiden käytössä.

— Lääkärien antamien määräysten valvomisen uskoi metsäherra
työnjohtajien huoleksi terottaen heidän mieliinsä, että taudin
jatkuvasta leviämisestä voisi ehkä olla seurauksena koko työmaan
sulkeminen siksi talveksi. Tämän uhkauksen hän kyllä tiesi tepsivän,
sillä töiden keskeytys olisi merkinnyt yhtiölle arvaamatonta vahinkoa.

Paluumatkalle lähdettäessä ehdotti metsäherra että kulettaisiin
oikotietä Naarvasalon kautta. Silloin täytyi heidän kyllä uskaltautua
pitkälle hiihtotaipaleelle, mutta Naarvasalosta edelleen he ehkä
saisivat kyydin. Siellä oli hänen reippain metsävartijansa, jonka
perheeseen tutustuminenkin jo hiihtovaivat palkitsi.

Lääkäri oli, samoin kuin metsäherrakin, parhaissa voimissaan oleva
nuori mies ja niinpä hän suostui ilolla toverinsa ehdotukseen. He
palkkasivat vain luotettavan oppaan matkatavaroitaan apuna kantamaan.

Yllätys oli suuri, kun matkalaiset seuraavan päivän iltana saapuivat
läpiväsyneinä Naarvasalon uutistorpalle. Lapset sattuivat olemaan
ulkona, kun he kantamuksineen urrivat korvesta näkyviin. Vilauksessa
katosivat lapset sisään ja toimittivat siellä kilpaa puhuen tiedon
vieraiden tulosta.

Anni vilkaisi ikkunasta ja tunsi jo hyvän matkan päästä yhden
tulijoista metsäherraksi. Hän katsahti häthätää ympärilleen, oliko
pirtti vieraiden vastaanottokunnossa, ja meni sitten ulos tulijoita
vastaan.

Tervehtiessään tiedusteli metsäherra, eikö Antti ollutkaan kotosalla.
Anni ilmotti Antin olevan sairaana, joten hän ei voinut tulla vieraita
vastaan.

— No sehän sattuikin sitten hyvin, että tulimme! huudahti metsäherra. —
Tämä toverini on lääkäri.

Samassa hän kuitenkin huomasi Annin poskien käyneen entistään hieman
kalvakammiksi ja kysyi säikähtyneenä:

— Onko se sairaus vakavakin, te olette laihtunut?

— Se oli vakava, hyvin vakava ja saattaa olla vieläkin, selitti
Anni hiljaisella äänellä. — Antti sai kolmisen viikkoa sitten
tapaturmalaukauksen rintaansa.

Säikähtyneinä riensivät vieraat pirttiin ja lääkäri ryhtyi oitis,
heitettyään vain kiireimmän kaupalla enimmät vaatteet yltään,
tarkastamaan Antin haavaa. Jo hätäinen tarkastus rauhotti hänet
kuitenkin täydellisesti, hän selitti:

— Ei hätää enää, haava on paranemassa! Parin viikon kuluttua olette
takaisin jalkeilla.

Hän puhdisti huolellisesti haavan, joka oli jo umpeen menemässä.
Senjälkeen hän kopeloi luustoa haavan ympäriltä ja selitti, ettei luoti
ollut tehnyt ainoatakaan pahempaa luunrikkomaa, joten oikea käsivarsi,
vaikka se oli vielä vähän jäykkä, tulisi aivan ennalleen. Tätä
tehdessään hän tiedusteli tarkemmin, miten haavottuminen oli tapahtunut
ja miten Anni oli haavaa hoitanut.

Anni kertoi pääkohdittain tapahtumain kulun. Hän kertoi sen hiljaisella
äänellä, katkonaisesti. Antti täydenteli siellä täällä hänen
kertomustaan.

Metsäherra ja lääkäri kuuntelivat äänettöminä Annin selontekoa. Sen
päätyttyä nousi lääkäri. Hän oli hyvin liikutettu, hän meni puristamaan
Annin kättä ja puhui:

— Ei kukaan olisi voinut tehdä niin paljoa kuin te olette tehnyt. Te
olette hyvin hoitanut haavan, juuri niinkuin se pitikin hoitaa, ja
sillä pelastitte miehenne hengen. Haava on vaarallisella paikalla,
siitä on vuotanut paljon, melkein liian paljon verta. Ainoastaan
miehenne vahva ruumiinrakenne ja teidän huolellinen, hellä hoitonne
estivät lopun tulemasta. Mutta nyt on kaikki hyvin, palkkionanne on
miehenne elämä, ja sehän on paras palkkio, mitä toivoa voi!

Hupaisasti kului se ilta Naarvasalon kodikkaassa pirtissä. Ollille
ja Liisu-typykälle valmisti metsäherra suuren riemun tuomisillaan,
jotka hän matkalle lähtiessään oli heitä muistaen mukaansa varannut.
Senjälkeen ryhtyi metsäherra juttelemaan Antin kera heidän yhteisistä
ammattitehtävistään.

Lääkäri istui enimmäkseen vaiti ja katseli ihaillen Annia, kun tämä
mieli kevyenä ja onnellisena hääri illallisen valmistuspuuhissa.
Lääkäriin oli tehnyt syvän vaikutuksen Annin koruton kertomus ja
se vaikutus tuli yhä voimakkaammaksi, kuta kauemmin hän Annia
katseli. Annin kasvonpiirteet olivat hienot, hänen ruskea, hiukan
kullanvivahteinen tukkansa oli harvinaisen uhkea, ja koko hänen
olentonsa uhkui niin tervettä naisellista elinvoimaa ja suloa, että
pakosta tunsi vastustamatonta tenhoa häntä katsellessaan.

Lääkäri oli huoleton poikamies, mutta tällä hetkellä hän tunsi itsensä
köyhäksi ja yksinäiseksi. Hän tunsi kadehtivansa tuota sängyssä
makaavaa miestä, ja hänen sieluunsa syöpyi lähtemättömäksi kuva
onnellisesta kodista, joka oli niin kaukana salolla muusta maailmasta
eristettynä, mutta joka juuri sen vuoksi oli niin eheä ja kokonainen.

Maukasta illallista tarjotessaan selitti Anni anteeksipyytäen,
ettei hänellä ollut vieraille maitoa. Saatiin tyytyä kaljaan palan
painikkeena.

— Ei meille maidosta väliä, nauroi lääkäri, mutta tottahan teillä
on sairaalle ollut edes vähän maitoa, kun paraneminen on niin hyvin
edistynyt?

— On ollut joku tilkkanen päivässä, selitti Anni tullen hyvin hämilleen.

— Se oli suuri onni, että oli edes vähän! huudahti lääkäri. — Ilman
maitoa olisi kuumeen jäleltä toipuminen ollut niin ja näin, kun
miehenne veret olivat niin vähissä.

Näistä lääkärin sanoista hämmentyi Anni yhä enemmän. Hänen täytyi paeta
kauemmas pöydän lähettyviltä peitelläkseen mielenliikutustaan.

Eivät lääkäri ja metsäherra sitä huomanneet, mutta Antti, joka
sängystään oli keskustelua seurannut, huomasi. Ensin se häntä
oudostutti, mutta sitten hän alkoi asiaa tarkemmin ajatella, ja
vähitellen hänelle selvisi kaikki tyyni. Kuvaamaton hellyys täytti
hänen sydämensä. Hän tuskin enää kuuli ensinkään, mitä vieraat
puhuivat; hän vastaili heidän kysymyksiinsä vain hyvin hajamielisesti.
Hänen ajatuksensa pyörivät koko illan siinä, millä tavoin ottaisi asian
Annin kanssa puheeksi.

Seuraavana päivänä vieraiden lähdettyä hän sen sitten otti. Lapset
sattuivat olemaan ulkona; he olivat Annin kanssa kahdeltaan tuvassa.
Anni hommaili lieden ääressä; silloin sanoi Antti odottamatta:

— Kuulehan Anni, minulla on sinulle puhumista. Hyvin tärkeä asia, jota
en millään saa ajatuksistani.

Hänen äänensä hieman värisi, vaikka hän koetti saada sen levolliseksi.
Anni katsahti häneen kummissaan, tuli sitten ja istahti hänen sänkynsä
viereen sekä kysyi hymyillen:

— No mikä se niin tärkeä asia on?

— En sano, ennenkuin etukäteeen lupaat, ettet pahastu, puhui Antti. —
Lupaatko sen, rakas Anni?

— Tietysti minä lupaan, sanoi Anni yhä enemmän ihmeissään.

Antti tarttui liikutustaan vastaan taistellen hänen käteensä ja katseli
häntä kauan silmiin.

— Hyvä kun lupasit! sanoi hän sitten. — Minä tahdon puhua siitä
maidosta — kiittää siitä! Minä tiedän mistä se tuli, tiedän, rakas Anni!

Anni lensi tulipunaiseksi, hän oli aivan yllätetty. Antti veti
hyväillen hänen päänsä puoleensa. Annin silmäripsissä välkkyivät
kyyneleet, kun hän puhui katkonaisesti:

— Pitihän minun se tehdä, mutta poju sai myös osansa, sai rehellisesti!
Enkä minä olisi sitä itse keksinytkään, en ikinä. Unessa se minulle
melkein suoraan neuvottiin ja silloin tiesin, että se pelastaa sinut.

Anni kertoi kokonaisuudessaan unensa. Ja he näkivät molemmat toistensa
silmistä sen lupauksen täyttymyksen, joka Annille oli unessa annettu.
Näkivät sen kauniina kangastavan elämänsillan, joka kerran Naarvasalon
kautta kulkien yhdistäisi Aunuksen ja Ylä-Karjalan kauniit maat
toisiinsa. He olivat sen sillan rakentajiksi valitut.




LUPASALMEN VIINA-VASILIN KARKUUN PÄÄSSYT KAHVITULI


I.

Pääsi ihan puolivahingossa karkaamaan se Lupasalmen Viina-Vasilin
kahvituli.

Olivat Vasili ja Piilovaaran Jere Juntunen tavanneet toisensa siellä
Suomen rajan ja Lupasalmen välisellä salotaipaleella. Vasili oli
tavallisuuden mukaan ollut palaamassa Suomen puolelle tekemällään
pirtun vientimatkalta, ja Jere taas Lupasalmelta päin, jonne hän oli
opastanut pietarilaisen yhtiön metsäpomoja.

Olivat siinä sitten vanhat tuttavat lepuutelleet jalkojaan tien poskeen
kellahtaneen kelohongan tyvellä, ja Jere oli ohimennen sattunut
kysäisemään Vasililta, eikö tällä ollut kontissaan jälellä ainuttakaan
pirtutilkkasta. Ja olihan sillä Vasililla ollut tilkkanen jälellä.

Olivat sitten tekaisseet kahvitulen siihen pitkistä, helisevistä
poudista kuivuuttaan rutisevalle kanervikkokankaalle ja maistelleet
puolikupposina sen pirtupullon. Senjälkeen oli Jere, jalat hiukan
ristipuikkoa lyöden, mutta mieli iloisena kuin oinaalla lähtenyt
kotimatkaansa jatkamaan. Vasili siihen sijaan oli vielä jäänyt siihen
kahvitulensa ääreen kellimään.

Muisteli silloin Jere lähtiessään nähneensä, miten tuli hissukseen
mennä litvetteli niistä palavista kekäleistä kanervikkoon päin.
Muisteli, mutta ei ollut ensinkään varma siitä. Eikä hän ollut siinä
lähtötouhussaan tullut siihen sen paremmin huomiotaan kiinnittäneeksi.
Oli ajatellut, että tottapahan Vasili kahvitulensa vartioi, kun siinä
kerran ettonettaan kellii.

Nelipeninkuormaisella salotaipaleella olikin sitten koko asia unohtunut
Jeren mielestä. Piilovaarassa olevalle mökkitöllilleen tultuaan oli hän
vain iloinnut sievosesta ansiostaan sekä Vasililta ihkasen ilmaiseksi
saamistaan puolikupposista.

Mutta sitten kolmisen päivän kuluttua alkoi sieltä rajalta päin
kantautua omituinen lemu. Se oli aluksi niin heikkoa, että Jeren
nokka ensi päivänä vain parisen kertaa oli sen erottavinaan. Oli
melkein täysi tyyni. Vain silloin tällöin värähdytti helteestä
hehkuvia ilmanpihoja vieno tuulenleyhkä, ja sen mukana se lemu tuli.
Se muistutti kytevästä sammalsuosta lähtevää tuoksahdusta, semmoista
palaneen turpeen hajua, jota uutismaan kyntäjä niin mielihyvikseen
nenäänsä vetää auransa perässä astellessaan.

Mutta toisena päivänä lemu tuli voimakkaammaksi ja siihen sekottui
kitkerä sivumaku. Hiukan ihmetellen veti Jere sitä nenäänsä ja koetti
korkealta vaaraltaan tähystellä koilliseen antavalle ilmanrannalle,
mutta mitään sen kummempaa ei sieltä näkynyt. Taivaanrannalla värisi
semmoista pitkien, polttavien poutien ilmaan nostattamaa auerta. Se
suli siellä siintävässä etäisyydessä ilman sinen kera epämääräiseksi
harsoksi, joka näytti pehmoisena kääriytyvän kaukaisten Rajavaarojen
ylle. No olihan semmoista ennenkin näkynyt kesäkuuman aikana, kun sade
ei viikkomääriin ilmanpihoja puhdistanut.

Mutta se lemu toi sittenkin Jeren mieleen hämärästi sukeltavana
muistona sen Vasilin kahvitulen, sen hissukseen kanervien juuressa
litvetelleen valkean, jonka hän toisella silmällään oli ollut silloin
taipaleelle lähtiessään näkevinään. Jere ajatteli, että hitto kun ei
sittenkin tullut lähtiessään potkaistuksi sitä Vasilia kylkeen ja
sanotuksi:

— Pidähän silmäsi auki ja katso, ettei kahvitulesi karkuun livistä!

Mutta jo seuraavassa tuokiossa Jere karkotti tuon itsesoimauksen
mielestään ja ajatteli:

— Mitäs turhia! Salakaskiaan ovat kai Lupasalmen ukkelit siellä
rajasaloilla kyvetelleet, ja siitä tuulenleyhkä nyt lemun tänne
kulettaa. Saavatpa pahuukset kiittääkin onneaan, että tuulenhenki sen
lemun juuri tännepäin tuopi. Muuten voisi se Porajärven urjatniekkakin
sen pian nokassaan tuntea, ja lujat menisi silloin taas lahjukset
ukkeleilta. Tietäisivät kaskia kyvettäneensä!

Kolmantena päivänä lemu muuttui voimakkaaksi katkuksi, joka alkoi
kutitella sieramia. Jere aherteli sen päivän kesantotieransa
kuokkimisessa, ja kun kuivuuttaan pölisevän pellon tomu sekottui
siihen lemuun, niin panipa aivan aivastelemaan. Teki Jeren mieli taas
kavuta ahon reunassa olevalle vaaran töyräälle tähystelemään koillisia
ilmanrantoja, mutta ei sentään viitsinyt. Kulkihan ilman mukana niin
monta muutakin lemua. Mikäs hänen asiansa oli niitä kaikkia oukailla
ja nuuskia, ja minkäpä se sitten siitä nuuskimisesta parani. Jos
kyvettivät salakaskiaan, niin kyvettäkööt. Ei hän ainakaan aikonut
heidän ilmiantajakseen lähteä!

Tämä jalomielinen päätös rauhotti Jeren aatokset siksi kertaa, mutta
hänen kulmissaan tuntui hienoa jomotusta. Päästäkseen siitä läksi
Jere iltapäivällä kotimökkinsä alla olevalle Piilojärvelle verkkojaan
laskemaan. Tuntuihan se lemu kyllä hiukan sielläkin, mutta illan
joutuessa vedestä kohoava miellyttävä viileys puhdisti sentään ilman
siksi, että Jeren pää selvisi, ja yön usvien kohotessa hän kapusi
ripeänä miehenä vaaralleen yön unia ottamaan.

Seuraavana päivänä paheni tilanne tuntuvasti. Jo aamusella varhain
valitti Jeren nainen Liena, että ilmassa oli aivan kuin häkäistä
kitkua. Hän kehotti Jereä kapuamaan vaaran laelle tähystelemään,
eikö läheisyydessä näkyisi metsäpaloa. Varmasti se outo kitku muka
semmoisesta tuli.

Jere, joka ei ollut sinä aamuna vielä pirtistään ulos astunut,
kivahti harmistuneena, että kuka juukeli näillä asumattomilla
saloilla metsäpaloja sytytteli. Mitä lie ollut muuta katkua, vaikka
lupasalmelaisten salakaskista lähtenyttä. Kestihän tuota nyt muutaman
päivän terve ihminen mokomaa hälyä nostamatta.

Kestämistä siinä kuitenkin oli, sen sai Jere itsekin ulos mentyään
kokea. Aivan se oli kuin ilmetyistä häkää, eikä ilma silmällekään enää
puhtaalta näyttänyt. Aurinko kumotti taivaalta kuin hienon autereen
läpi, vaikka oli olevinaan kirkas, pilvetön päivä. Sen lisäksi oli
päivänkehrä saanut oudon, punervan värin. Ei se ollut vielä aivan
verenkarvainen, mutta ei paljon muutakaan. Ei Jere muistanut sitä
milloinkaan moisena nähneensä keskellä kirkasta poutapäivää. Ja se häkä
kirveli silmiä, kaiveli sieramia ja kutkutti henkireikiä, niin että
pakosta piti kakistella ja yskiä.

Kiukuissaan nousi Jere aamiaisen jälkeen vaaran laelle, ja hätkähtämään
sinne avautuva näky hänet pani: Koilliselta ilmanrannalta siintävät
Rajavaarat olivat kadonneet. Niiden paikalla näkyi taivaasta maahan
asti riippuvia, mahtavia savupatsaita. Ne näyttivät niin kaukaa katsoen
aivan liikkumattomilta, mutta kun kauemmin niitä tähysteli, sulivat ne
yhdeksi ainoaksi, kiinteäksi ja raskaaksi savuseinäksi. Yläilmoista
laskeutuneen pilven tavoin se savuseinä monen peninkuorman laajuisena
sulki näköalan. Silmämäärällä arvioiden se näytti kulkevan Aunuksen
rajan paikkeilla, mutta saattoi olla jo lähempänäkin. Mahdoton oli sitä
tarkalleen määritellä. Sen savuseinän edessäkin oli näet ilmapiiri
kauttaaltaan sakean autereista; siinä näytti uiskentelevan usvahöyryjä,
jotka käärivät siintävät salot auringossa vipajavaan ja väräjävään
usvamereen.

Ihmetellen katseli Jere sitä, ja hänelle selvisi siinä tuokiossa,
etteivät nyt olleet enää kyseessä Lupasalmen ukkojen salakaskista
nousevat savut. Ilmeistä oli, että siellä rajan seutuvilla asumattomat
salot olivat tulessa. Palo oli nähtävästi alkanut Aunuksen puolella,
mutta saattoi se hipoa jo Suomen puolen metsiäkin. Kukapa siitä niin
tarkan selvän otti, kun siellä oli niin runsaalla mitalla sitä lääniä
molemmin puolin rajaa.

Jerelle tuli taas pahana muistona mieleen se Lupasalmen Viina-Vasilin
kahvituli, mutta hän karkotti sen muiston kiroten ajatuksistaan
lohduttautuen sillä, että ehkä palo sentään pysyisi rajan takana.
Siellä kyllä piisasi metsiä sen korvennella muutamiksi viikoiksi,
kun ei vain tuuli hylky sattuisi leikkiin sekaantumaan. Savuaan ja
katkuaan se peijakas kyllä levitti tyynelläkin, mutta tulen leveneminen
kävi Jeren arvelun mukaan tyynellä hitaasti. Ja olihan siellä sentään
rajalta tultaessa esteitäkin: oli silmänkantamattomia, aavoja
suonselkiä, oli järviä ja oli jos mitä. Niin että ei tässä vielä mitään
hätää ollut!

Järvellä oleskeluun piti Jeren sentään iltapäivällä taasen turvautua,
ei mitenkään muuten jaksanut sitä ilkeätä katkua kestää. Sen lisäksi
kuumeni ilmakin iltapäivällä niin tukehuttavaksi ja hiottavaksi, että
mökin seinähirsistä näytti pihka rupeavan kihoamaan.

Seuraavana yönä heräsi Jere monta monituista kertaa ankariin
yskimiskohtauksiin. Se monipäiväinen katkun nieleminen alkoi keuhkoissa
kutkuttaa, eivätkä yölläkään enää henkireijät päässeet kunnolla
puhdistumaan. Jeren nainen Liena yski kilpaa Jeren kanssa, ja lapset,
kaksi kymmenisen vuoden vanhaa pojan mukulaa, vikisivät pahoja unia
nähden omalla vuoteellaan. Sanalla sanoen, ei tahtonut nukkumisesta
sinä yönä mitään tulla.

Aamupuoleen yötä alkoi Liena hokea, että huomenna pitäisi lähteä
ihmisten ilmoille metsäpalosta sanaa lennättämään. Siihen äsähti
Jere kuitenkin vastaukseksi, että mitäpä ne Aunuksen metsäpalot
muka Suomen puoleisia liikuttivat. Jos kyvettivät metsiään, niin
kyvettäkööt, piisasipahan heillä niitä. Ja jos tuli pujahti hiukan
Suomen puolellekin, niin olipahan tuota Suomen ruunullakin virattomia
saloja aivan kylläkään. Ei tuossa ainoat metsätierat menossa olleet!
Ja vielä toisekseen, olihan ruumilla omat metsävaraansa sanoja
lennättämään, niin että pitäkööt silmänsä auki. Hän asui norjalaisen
maalla, ja ennenkuin tuli niille asti ennättäisi, ehtisi se kyllä
monipeliin sammua. Eivät ennenkään olleet Aunuksen metsäpalot tänne
asti ennättäneet, oli tässä välillä muka semmoiset esteet!

Näin selitteli Jere naiselleen, mutta hyvin huolestuneeksi ja
kiukkuiseksi päivän valkeneminen hänet sittenkin teki, sitä ei hän
voinut mielensä pohjalla kieltää. Kerrassaan outo olikin se päivän
valkeneminen tällä kertaa. Oikeata päivää ei näet tullut ensinkään.
Auringon noustua jäi melkein samanlaiseksi hämäräksi kuin oli ollut
yölläkin. Yli koko taivaanlaen oli levinnyt tiheä varjo, tummahtava
ja liikkumaton. Ei se ollut suorastaan pilven näköinen, mutta outo
ja kerrassaan ihmeellinen oli sen vaikutus. Aurinko näkyä tollotti
sen läpi aivan punaisena kuin hieman savustunut vaskikattilan pohja,
ja sitä kärsi jo paljain silmin katsella näkimiensä huikenemista
pelkäämättä. Auringon ympärillä kajasti laaja, himmeävaloinen kehä, ja
taivaalla leikki outoja värihäilähdyksiä, jotka välistä muistuttivat
heikosti räiskähteleviä revontulia, välistä etäisyyteen häviäviä
sateenkaaria. Maahan lankeavat esineiden varjot kävivät epäselviksi
kuin hämyisessä kuutamossa, ja koko ilma näytti niin sakealta, että
sitä luuli voivansa käsin kouraista ja ruveta kerälle käärimään.

Mutta kuuma oli, niin tukehuttavan kuuma kuin pohtavan uunin helteessä,
eikä minkäänlaista tuulenhenkäystä tuntunut. Tuuli oli kuollut ja
raskaana, tukehuttavana painoi katkuinen ilma maata vasten, pani
ähkimään allansa, lamasi hervottomaksi joka jäsenen. Puutkin näyttivät
ihan notkistuvan kuolleen ilmaelementin painosta, kukat kuoleutuivat ja
ruohonkorret painuivat menehtyneinä maata vasten.

Hikoillen, läähättäen ja yskien kapusi Jere vaaran laelle katselemaan,
miltä sinne näyttäisi. Ja pahalta sinne näytti, vietävän pahalta:
Se edellisen päivän savuseinä oli siirtynyt arveluttavan lähelle
ja muuttunut niin jysmän näköiseksi, että ihan pelottamaan pani
sen katseleminen. Ja sen seinän molemmilla äärillä, edessä, joka
paikassa näytti yhtenään kasvavan kuin maasta esiin pullahdellen uusia
savupatsaita. Ne sulivat yhteen, peittivät metsät ja vaarat allensa
ja kohosivat sitten hiljakseen leviten yläilmoihin. Koko pohjoinen,
koillinen ja itäinen ilmaranta oli jo yhtenä ainoana savumerenä,
joka vitkaan aaltoillen hivui eteenpäin haudaten siintäviä saloja,
yhä paisuen, sakoen ja synkentyen, peitti auringon ja muutti päivän
hienoiseksi hämäräksi. Maailmanloppu sieltä näytti olevan tulossa,
suurten, hiljaisten metsien maailmanloppu. Se oli vielä kaukana,
saattoi olla vielä runsaan peninkuorman päässä, mutta se läheni
vääjäämättä, esteistä välittämättä. Kaikki hukkui ja hävisi savuun,
joka pani aavistamaan sen peitossa riehuvia hävityksen voimia. Ne
voimat olivat päässeet karkuun kahleistaan ja villinä ne kirmasivat
pitkällisen poudan polttamiin, asumattomiin ikimetsiin. Siellä olivat
vuosisatoja säästyneet ja karttuneet aarteet niiden ahmittaviksi, ja
vihaisesti vonkuen ne karkasivat niiden kimppuun. Ja niiden voittokulun
merkkeinä pullahteli taivaalle sakea savu levittäen hätää ja hämminkiä
pitkien taipalien taa.

Hyvän aikaa tähysteli Jere kitkerästä katkusta tulehtunein silmin
rajasaloilla leviävää hävitystä. Hän koetti silmämäärällä arvioida
palon etäisyyttä ja tuli siihen johtopäätökseen, että hyvät alat
Suomen puolen metsiäkin olivat jo tulessa. Palo oli edellisestä
päivästä tehnyt nähtävästi pitkiä taipalia, vaikka olikin aivan tyyni.
Kaukanahan se kyllä vielä oli, mutta kuka tiesi miten kävisi muutaman
päivän perästä.

Jo juolahti Jeren mieleen Lienan neuvo, että pitäisi lähteä sanan
lennätykseen ihmisten ilmoille. Mutta jo seuraavassa tuokiossa iski
hänen aivoihinsa kysymys:

— Mitenkäs käy omalle torpallesi sillä aikaa?

Niin, siinäpä sitä oltiin! Menet sanan vientiin ja jätät mökkisi
pariksi päiväksi naishöntön ja pojanmukuloiden hoitoon. Ja kun palaat
takaisin, saattaa olla mökkisi porona, ja hyvässä menossa nainen ja
pojatkin. Visaisimmat luunsolmut vain löydät kaivelemalla porokasoista.
Siinä palkka sananviennistäsi!

— Parasta pysyä kotona! päätteli Jere laskeutuessaan vaaran laelta.

Kotiin tultuaan tapasi hän siellä jo toisen hätäviestin lennättäjän.
Se oli eräs lähellä rajaa etelämpänä olevan Joutsenkivaaran talojen
miehistä. Mies oli aivan menehtymäisillään ja tiesi kertoa, että heidän
kylänsä läheiset- salot olivat jo vaarassa, Heidän kylästään olivat
asukkaat jo edellisenä päivänä paenneet, sillä sakea savu teki elämän
siellä mahdottomaksi.

Ei mies tiennyt lähimainkaan sanoa, miten kaukana palon pohjoinen reuna
oli, mutta monen peninkuorman alalta olivat metsät jo tulessa. Aunuksen
puolella oli palo hävittänyt metsiä jo toista viikkoa, ja siellä kuului
olevan huikeat alat kirveen koskemattomia saloja puhtaiksi palaneina.

Vielä tiesi mies mainita, että Aunuksen puolella liikkuvien
kulkupuheiden mukaan oli palo saanut alkunsa erään rajantakaisen
viinasaksan kahvitulesta siellä Lupasalmen lähisalolla. Miten lie
mies viinapäissään varomattomasti nukahtanut, ja kun heräsi, oli
kahvitulensa kuivalla kanervikkokankaalla paisunut jo hävittäväksi
paloksi. Pahasti kuului mies itsekin kärventyneen, ennenkuin heräsi.
Mutta parahiksipa hänelle kävi, kun semmoisen tihutyön teki!

Jere kuunteli miehen kertomusta synkeänä murjottaen. Hän arvasi
kysymättä, kuka se rajantakainen viinasaksa oli ja hänelle vilahti
siinä tuokiossa mieleen ajatus:

— Vietävä kun ei tykkänään kärventynyt siihen paikkaan! Saattaa vielä
itseään puolustellessaan lörpötellä vaikka mitä.

Teki Jeren mieli jo kysäistä, eikö niissä kulkupuheissa mainittu mitään
sen viinasaksan kahvikumppanista. Mutta säikähti samassa aiettaan ja
alkoi kiroilla minkä suusta läksi niiden rajantakaisten varomattomuutta.

— Että menivätkin sillä tavalla kahvia kokittamaan kuivuuttaan
rutisevalla kanervikkokankaalla! pauhasi hän. — Siitä saa nyt puoli
maailmaa kärsiä.

Mutta kun mies pyysi Jereä jatkamaan hätäviestin lennätystä, niin
kieltäytyi Jere jyrkästi. Ei voinut häneltä muka vaatia, että hän
jättäisi mökkinsä vartiatta, kun ei peninkuormien alalla ollut ketään
naapuria. Ei itse juutaskaan voisi häntä siitä syytteeseen panna.

Mies sai niine hyvineen lähteä taivaltaan jatkamaan.

Jere puolestaan päätti ryhtyä varokeinoihin oman nahkansa
suojelemiseksi. Hän ei enää ensinkään luottanut välillä oleviin
esteisiin, vaan arveli palon jo muutamien päivien perästä ennättävän
hänen mökilleen, jollei sadetta tai ankaraa vastatuulta sattuisi väliin
tulemaan, ja niitä kumpaistakin näytti olevan turha toivoa. Siispä ei
ollut muuta neuvoa kuin rakentaa itse este palolle.

Jere käveli kirves olalla pohjoisen puolelta mökkinsä lähelle pistävään
metsäniemekkeeseen. Siltä suunnalta oli hänen mökkinsä pahimmin
vaarassa.

Etelän puolella oli Piilojärvi ja idän sekä lännen puolella hänen
peltotieransa ja niiden jatkona aukeita ahoja. Niiltä suunnilta ei
siis tuli hevillä pääsisi asumuksiin käsiksi. Piti saada vain siihen
metsäniemekkeeseen puhdas aukio, johon tuli pysähtyisi.

Jere päätti ensin hakata metsäniemekkeen poikki leveän linjan ja sitten
polttaa sen pohjalta kaikki murrot sekä muut tulen ottavat jätteet
putipuhtaaksi.

Mutta pian sai hän kokea, että aukean linjan hakkaaminen oli
ylivoimainen tehtävä. Metsäniemeke oli iänikuista korpikuusikkoa,
jonka rungot olivat keskimäärin paria miehen syltä ympärysmitaltaan.
Jo yhden sellaisen kuusen kaataminen vei Jeren voimat kerrassaan.
Tukehuttava kuumuus ja ankara savunkatku ahdistivat niin pahasti, että
hän vaipui kaatamansa kuusen tyvelle aivan uupuneena. Hiki virtasi joka
reijästä ja hänen korvansa humisivat niin riivatusti, että Jere tunsi
pyörrytystä heti, kun yritti nousta seisalleen. Hakkuun jatkamisesta
ei tullut mitään, ja semmoisenaan ei Jere taas uskaltanut ryhtyä
kuusikkoniemekkeen polttamiseen. Kuuset olivat juuresta latvaan asti
naavaisia hurrikkaita ja koko metsä niin murrokkoa, että siihen tulen
paneminen olisi sytyttänyt pelottavan roihun, joka luultavasti olisi
nuolaissut hänen mökkinsä siinä tuokiossa.

Horjuen ja masentunein mielin palasi Jere mökilleen. Siellä ehdotti
Liena, että lähdettäisiin pakomatkalle. Palon katku alkoi näet tulla
niin ankaraksi, että lapset siihen pian menehtyisivät. Korkeintaan
huomiseen he enää voisivat olla mökillään, ja silloin saattaisi jo
pakomatkakin olla mahdoton sakean savun vuoksi.

Lienan ehdotus sai Jeren raivoihinsa. Navakasti kirota porauttaen hän
julisti, ettei jättäisi mökkiään, vaikka koko maailma ympärillä tuleen
leimahtaisi. Olihan järvi vaaran alla ja siinä saari keskellä. Kyllä
he aina siellä säilyisivät, eikä siellä savukaan niin tukehuttavaksi
tulisi.

‒ Aja kakarasi rannalle ja ala vain kantaa sinne omiakin hynttyitäsi!
lopetti Jere pontevasti.

Lienan täytyi tyytyä perheensä pään jyrkkään päätökseen. Jo samana
iltana kannettiin Jeren huonekunnan vähäinen irtaimisto järven rantaan.
Siellä lastasi Jere tavarat veneeseen ja souti ne keskellä järveä
olevaan pikku saareen. Sinne rakensi hän havuista ja mukana viemistään
tuohista majantapaisen, ja niin oli Jeren perheen pakopaikka valmis.

Ei siellä vedenhengessä palon katku vielä niin pahasti ahdistanutkaan.
Sakeata oli ilma kyllä ylempänä ja savunsekaista, mutta vedenpinnan
yläpuolella oli puhdas vyöhyke, jossa illan tultua vain hiukan
tuoksahteli palaneen lemu.

Auringon mailleenmeno värjäsi koko luoteisen taivaanrannan
veripunaisiin rusoihin. Aurinko näytti kuin hukkumaisillaan kahlaavan
sakeiden veriusvien läpi, ja siinä työssä loppuun nääntyneenä se
vihdoin vaipui taivaanrannan taa hengähtääkseen siellä hetken
kaksi, ennenkuin alettaisi uuden tukalan taivalluksensa savusta yhä
sakeammiksi täyttyvien ilmanpihojen kautta.

Jereä ei nukuttanut sinä yönä. Naisensa ja poikien levolle mentyä istui
hän saaren rantakivillä ja tuijotti kulmat rypyssä Piilovaaran laelle
jäänyttä kotimökkiänsä kohti. Siellä törötti se vielä kauas näkyvänä,
mutta miten kävisi huomenna tai ylihuomenna.

— Onpa tosiaan kirottua, ettei nouse minkäänlaista sadepilveä eikä tule
edes tuulenhengähdystä, ajatteli Jere.

Hän koetti tähyillä ilmanmerkkejä, mutta mitään sateen tai tuulen
enteitä ei näkynyt. Järven kalvosta kohoava hieno yön usva uiskenteli
raukeana pitkin peilityyntä vedenpintaa sulaen ylempänä yhteen ilman
täyttävän savuautereen kera. Jere sai äkkiä mielijohteen:

— Entäpä jos järvikin syttyy lopuksi palamaan niinkuin öljytty ja alkaa
todenperästä noinikään savuta. Mihinkäs silloin mennään?

Häntä nauratti tuo hassu ajatus, mutta yhtäkaikki se karmaisi hänen
selkäpiitään. Kiroten hän alkoi kömpiä jaloilleen mennäkseen levolle,
mutta silloin hätkähytti häntä mökkinsä puoleiselta rannalta tulevat
oudot äänet. Ensin kuului raskasta mylvähtelyä ja hökimistä, sitten
voimakasta veden polskintaa.

Jere silmäsi rannalle ja huomasi siellä kolme hirveä, jotka paraikaa
laskeutuivat veteen. Kahlatessaan ne pitivät turpansa vedessä, nostaen
sen silloin talloin ylös ja hökien sekä päristellen kuuluvasti. Jere
ajatteli:

— Pakomatkalla ovat jo nuokin, ja pahastipa tuntuukin yskittävän!

Jouduttuaan syvälle läksivät hirvet uimaan suoraan saarta kohti. Koosta
päätteli Jere siinä olevan emän kahden vasikkansa kera. Ne uivat
nopeasti, päät korkealla vettä halkaisten ja päästellen tämän tästä
syviä, öhkiviä hengähdyksiä.

Kun ne olivat joutuneet lähelle saaren rantaa, päästi Jere huudahtuksen
ja alkoi huitoa uhkaavasti käsillään. Silloin hirvet hätkähtivät ja
käänsivät sitten suuntansa saaren päitse toista rantaa kohden.

Tämän ensimäisen etujoukon perästä seurasi yön pitkään useampia
toisia pakenevia hirvijoukkueita, joskus suurempia, joskus pienempiä.
Kaikkiaan laski Jere pakolaisia kolmisenkymmentä päätä. Useimmilla
joukkueilla oli uljas ruunupää uros johtajanaan, ja kaikki ne
mylvähtelivät mielihyvästä veteen päästyään. Ja kun ne olivat särpineet
tarpeekseen vilvottavaa vettä sisäänsä sekä puhdistaneet keuhkonsa
kaivelevasta katkusta, suuntasivat ne poikkeuksetta matkansa saarta
kohti. Nähtävästi niillä oli sama ajatus kuin Jerelläkin: ottaa saari
ensimäiseksi pakopaikakseen.

Mutta Jere puolusti hanakasti omistusoikeuttaan, ärjyi ja huitoi
käsiään rannalla. Kovalle otti välistä sittenkin, ennenkuin pakolaiset
suostuivat uimaan ohi. Varsinkin vanhat ruunupäät olivat itsepintaisia
uiden aivan lähelle saaren rantaa ja mylvähdellen Jerelle vihaisesti.
Silloin tempasi Jere pitkän kangen käteensä ja sillä heristellen kiljui
minkä keuhkoista läksi:

— Ettekö mene, senkin vietävät, matkaanne! Näettehän, että täällä on jo
ennen teitä ennättänyt isäntä, eikä tästä pienestä saaren nyppylästä
ole kuitenkaan meille kaikille turvapaikaksi!

Kulki yön pitkään muitakin pakenevia metsän otuksia. Kulki joukottain
teiriä, metsoja ja muita lintuja, jotka hätääntyneinä lentelivät
pitkät ajat järven päällä. Jere arvasi niiden lentoon pystymättömien
poikueiden juoksentelevan rannalla, ja emot etsivät hädissään
pakopaikkaa odottamatta eteen tulleen vesiesteen ohi. Lopulta ne
pääsivätkin selville järven asemasta ja koosta sekä ohjasivat perheensä
sen ympäri, mutta niiden sijaan tuli yhtenään uusia ja uusia aamua
vasten aina taajentuvia parvia. Yöllä järvestä kohoavat viilentävät
höyryt vetivät niitä viekotellen puoleensa, mutta jouduttuaan järven
luo ne joutuivat hämmästyksen valtaan, kun näkivät tien nousevan
poikasilleen pystyyn. Mielettömän pelon vallassa ne tahtoivat viedä
perheensä mahdollisimman kauas takana uhkaavan tuhon kidasta.

Aamun vaietessa uskalsi Jere hetkiseksi käydä levolle. Kun hän heräsi,
oli aurinko kohonnut jo hyvän matkaa taivaalle, mutta sen veripunainen
kehrä häämötti vain hyvin heikosti yhä sakenevan savuelementin läpi.
Savu himmensi ja hämärrytti joka suunnalla näköalan. Yhä tihenevänä
seinänä se hiipi lähemmäksi ja lähemmäksi, se oli piirittänyt järven
ympäriinsä, se lepäsi raskaana, taivaisiin asti ulottuvana vaippana
vedenpinnan yläpuolella painuen vähitellen alemmaksi ja alemmaksi. Koko
maailma näytti olevan yhtenä ainoana ankarasti savuavana tervahautana.
Väkivaltaisesti ilmoille lyövät tulenlieskat eivät vain vielä
leimahdelleet.

Ei voinut Jere savun läpi enää kunnolla erottaa vaaran laelta
kotitölliään. Paikallaan se näytti kuitenkin vielä olevan. Jeren ja
Lienan ainoa lehmä seisoi rannalla puolikylistään vedessä ja ammua
möllitti siellä haikeasti. Vieressä seisoi vasikka ynähdellen surkeata
ynähtelyään. Liena oli juuri ollut lehmäänsä lypsämässä ja palasi
sieltä veneellä, ja siitäpä juuri lehmän haikea ammuminen, kun ei
uskaltanut lähteä emäntänsä perästä saareen yrittämään.

Lienan jouduttua saareen läksi Jere veneellä rannalle tarkastaakseen
lähempää tilannetta mökillään ja keräilläkseen sieltä viimeiset tavaran
rippeet, jotka edellisenä iltana kiireisessä muuttotouhussa olivat
mahdollisesti unohtuneet.

Rannalta vaaralle johtavalla polulla tapasi Jere pari räpistelevää
teiren poikasta. Ne olivat aivan lopussa eivätkä kyenneet enää
pakomatkaansa jatkamaan. Sulinkäsin otti Jere ne kiinni ja nitisti
hengiltä. Poikettuaan polulta metsään hän löysi menehtymässä olevia
metson, teiren ja pyyn poikasia miten paljon hyvänsä. Nähtävästi ne
olivat emoistaan eksyneinä ravanneet siinä pitkin rantaa edestakaisin,
kunnes savu ja tukehuttava kuumuus pökerrytti ne kokonaan. Pensaiden ja
lehvien alle koettivat ne painautua joka puolelta ahdistavaa turmaansa
pakoon.

Jere keräsi tätä helposti saatavissa olevaa riistaa kantamuksen ja
kuletti ne veneeseensä puhellen itsekseen:

— Joutaapahan Liena niitä tulella korventelemaan, niin ei ainakaan
nälkä rupea saaressa ahdistamaan vaikka pakoaika pitemmäksikin venyisi!

Vilisi metsässä nelijalkaisia pakolaisiakin: loikki hätääntyneitä
jäniksiä, vilahti kuusten alaitse joskus tuuheahäntäinen kettu ja koko
metsä oli täpösen täynnä oravia. Niitä ravasi maassa, niitä kapuili
puiden alaoksilla, niitä hyppeli pitkin rantakiviä järvimatkalle
yritellen.

Kaikki pakenevat otukset olivat niin mielettömän kauhun pökerryttämiä,
etteivät enää osanneet oikein ihmistäkään pelätä. Siinä oli kokonainen
pakeneva siintävien salojen valtakunnan asujamisto, Aunuksen rajamaiden
riistarikkaiden ikimetsien karja. Kitkerä savunkatku oli ne karkottanut
hiljaisista metsistään, tutuilta synnyinselkosiltaan. Sadat ja tuhannet
olivat ehkä jo pakomatkalla menehtyneet, mutta taajat parvet samosivat
vielä eteenpäin pakotietä ja pelastusta etsien. Emo eksyi poikasistaan,
poikaset emostaan, ei välitetty enää vaanivasta ikivihollisestaan
eikä mistään. Kettu ei muistanut saalistamistaan, ei orava repolaisen
nähtyään sille oksaltaan ilkastellen hampaitaan tirskutellut. Kaikkien
kintereillä oli sama kuolonkauhu, mahtava ja yliluonnollinen. Se
hävitti kaikki erotukset ja raja-aidat, se ajoi kaikkia yhtenä sekavana
karjana edellään, se oli suurten sinisalojen ja koskemattomien korpien
savuksi sakeneva tuomiopäivä. Se oli säälimätön tuomiopäivä, mutta
ankaran tasapuolinen. Se ei erottanut hyviä pahoista eikä lampaita
vuohista, se tuhosi ja hävitti tieltään kaikki, koko metsien elämän.

Hetkisen rantametsikössä viivyttyään uskaltausi Jere vaaran laelle,
mutta siellä oli ilma jo niin savunsekaista ja kitkerää, että sitä
oli melkein mahdoton hengittää. Keräili Jere kuitenkin torpaltaan
tavaroiden jätteet, kapusipa vielä vaaran korkeimmalle nyppylällekin
nähdäkseen, eikö tulta jo lähimetsistä erottaisi. Jere ajatteli:

— Kun kerran hävitys on tullakseen, niin tulkoon joutuin. Sittenpähän
nähdään, mitä jää jälelle vai jääkö mitään!

Hävitys ei kuitenkaan niin nopeasti joutunut, palon riehuvasta
rintamasta ei ollut vielä mitään tietoa. Se kätkeytyi edellä leviävään
savuun salaperäisenä ja pelottavana...

Koko sen päivän istui Jere saarensa rantakivillä ja tuijotti kulmat
rypyssä mökilleen päin. Savu järven yläpuolella sakeni sakenemistaan,
aurinko hävisi kokonaan näkyvistä ja tuli salaperäinen, kaamea hämärä.
Ilmasta alkoi rasvatyynelle vedenpinnalle sataa hienoa nokea. Se
muodosti vedenkalvolle ensin likaisen mustia, kovapintaisia läiskiä,
mutta vähitellen läiskät laajenivat, kutoutuivat yhteen, ja illan
tullen alkoi koko peilipinta olla yhtenäisen, ohuen nokikerroksen
peitossa. Satoi sitä nokea muuannekin, puiden lehville, rantakiville,
joka paikkaan. Jere huomasi päivettyneiden kädenselkiensä käyvän
vähitellen nokisiksi, sieramien ja silmien ympärille kertyivät
nokirenkaat, vaatteilla välkkyi kuivaa nokitomua, joka iskeytyi lujaan
kuin liima joka paikkaan mihin se kerran oli laskeutunut.

Jere vilkaisi ohimennen majan edessä häärivää Lienaa ja poikiansa. Ne
olivat nokisia kuin riihimiehet ja kakistelivat tämän tästä nokitahmaa
ja savunkatkua kurkustaan. Aivan pyrki Jereä naurattamaan likaisia
mustalaismukuloita muistuttavien poikiensa näkeminen, mutta Lienaa ei
naurattanut. Hän alkoi haikeasti valitella, että ihan tässä hukutaan
nokeen ja savuun, jos tätä menoa vielä muutaman päivän jatkuu.

Jere ei sietänyt valituksia, vaan selitti lyhyesti, että noki kyllä
lähtee, kun menee veteen pulikoimaan, ja mitä taas savunkatkuun tuli,
niin kestihän tuon vielä. Ei tuo ollut sen kummempaa kuin kohtalainen
saunan kitku tai huonosti lämmitetyn riihen häkä.

Koko päivän ammua möllitti lehmä rannalla surullista ammumistaan, ja
vasikka ynisi siinä vieressä. Monta kertaa Liena pyysi Jereä avukseen
uittamaan lehmää saareen, mutta Jere ei ollut kuulevinaan. Vihdoin
illan joutuessa alkoi häntä kuitenkin kiusottaa lehmän yksitoikkoinen
valitusvirsi. Hän sysäsi veneen vesille, komensi Lienan soutamaan ja
ohjasi rannalle. Siellä nostettiin vasikka veneeseen, lehmä köytettiin
sarvistaan nuoraan ja vedettiin veneen perästä uimaan. Ei lehmä pahasti
vastustelutkaan, kun näki vasikkansa veneessä.

Omituiselta näytti tämä saattue: Nokinen nainen airoissa, nokinen mies
perässä, nokinen, puolimärkä ja pelosta värisevä vasikka keskellä
venettä, nokipäinen, kovasti huohottava lehmä uimassa veneen jälessä,
järven yläpuolella jysmä savukatto ja sen alla satavien nokihiutaleiden
himmentämä hämärä. Se oli kuin nokisten aaveiden saattue savun ja noen
kätköön häviävällä tuonenjärvellä.

Päivän laskettua yritteli usva taas kohota vedenkalvosta. Se viilensi
ja puhdisti jonkun verran ilmaa Jeren perheen pakopaikassa. Jere
komensi koko perheensä järveen puhdistautumaan päivän pitkään
karttuneesta noesta. Suloiselta tuntuikin haalea vesi, ja pitkän aikaa
siellä Jere pulikoi kovasti ilakoivien poikiensa Jyrin ja Jaakopin
kera. Aivan unohti Jere hetkiseksi savuun hukkuneen ympäristönsä, palon
uhkaaman mökkinsä, koko palavan maailman.

Mutta kyllikseen kylvettyään istahti Jere taas rantakiville. Häntä ei
sinäkään yönä nukuttanut. Turhaan Liena huuteli hänelle kehotuksiaan
painuessaan poikien kera majan pehmeälle kanervavuoteelle.

Hiljainen, aivan kammottavan hiljainen oli se yö. Ei ollut enää
pakenevia hirviä eikä muita metsän otuksia. Ei kuulunut edes tavin
kurnutusta järven rannoilta. Sekin oli nähtävästi jo paennut minne
lie paennutkin poikasineen. Järven äänettömät kalat olivat Jereä ja
hänen perhettään lukuunottamatta ainoat elämän edustajat Piilovaaran
tienoilla. Muu elämä oli paennut kuulumattomiin tai menehtynyt savuun.

Monenlaisia aatoksia, välistä pelkoakin pyrki yön hiljaisuudessa Jeren
mieleen hiipimään. Mutta hän terästi tahtonsa ja tuijotti kulmat yhä
tuimemmassa rypyssä synkän savukaton ja yön hämärän läpi vaaralle päin,
jossa hänen mökkinsä oli, tuijotti tuntikaudet yön hetkien verkalleen
vieriessä.

Ja vihdoin aamuyöstä sai Jere nähdä kauan odottamansa turmanhetken:
Ensin alkoi Piilovaaran takaa näkyä savun ja yön hämärän läpi palon
kaamea kajastus. Sitten erotti jo ilmaan kohoavat kipunat ja vihdoin
viimein myös korkealle lyövät tulenlieskat.

Jere arvasi silloin tulen ennättäneen mökkinsä luona olevaan
metsäniemekkeeseen. Sen jättisuuret naavakuuset paloivat kuin öljyllä
valellut heittäen liekit korkealle kohti taivaanlakea. Jere kuuli ihan
selvästi tulen vonkumisen ja rätinän, kun se hurjasti kirmasi kuusten
naavaisia oksia ylöspäin.

Veri kohosi Jeren päähän ja hänen sydämensä alkoi lyödä kiihkeästi.
Tulen punertavassa valossa hän näki vaaran laelta mökkinsä häämöttävän.
Se näytti värisevän lähenevän tuhon pelosta. Kipunoita räiskyi
parvittain sen yläpuolella. Ne kaartelivat ja kaartelivat yhä lähemmä.
Niitä alkoi sataa tuohista tehdylle katolle. Hetkisen se kesti, mutta
vain lyhyen hetkisen. Sitten kuivat tuohet leimahtivat tuleen. Jere
oli kohonnut seisalleen nähdäkseen paremmin mökkinsä palon. Hyvin se
paloikin. Korkealle kohosivat liekit kuin parhaasta juhannuskokosta,
kirkkaan antoivat tulen vuosikymmeniä kuivuneet honkahirret. Oli se
toista kuin sakeaa savua tunkeva metsäpalo, se kajasti kauas sakean
savumeren keskelläkin.

Juuri palon parhaillaan lekottaessa iski Jeren mieleen taasen muisto
siitä Viina-Vasilin kahvitulesta, se kanervien juuressa litvetellyt
valkea. Jere näki sen tällä hetkellä niin elävästi, aivan kuin se olisi
litvetellyt siinä hänen jalkojansa nuoleskellen. Synkeä kirous pääsi
hänen huuliltaan.

Samassa luhistui palava mökki kasaan heittäen ilmaan taajan
kipunasuihkun. Sitten alkoi palo nopeasti heiketä, ja pian kajasti vain
hohtava kekälekasa yhä sakenevan savun keskeltä.

Jere vaipui takaisin kivelleen ja jäi katselemaan mökkinsä riittyviä
raunioita. Ei hän enää mitään ajatellut, ei mitään tuntenut. Istui vain
kokoon painuneena ja tuijotti savusta tulehtunein silmin siihen yhteen
ainoaan kohtaan, tuijotti vielä senkin jälkeen, kun hehkuva kekälekasa
oli jo kadonnut sakean savumeren peittoon.

Mutta vaaran laelta alkoi palo laskeutua pitkin rinnettä järven
rantaan. Pian saavutti se rannan lengot naavakuuset, ja rätisten
ja vongahdellen heittäytyivät liekit niihin syytäen tulta ja
kipunasuihkuja kauas järvelle. Tumman peilipinnan alla kuvasteli
palon roihu ja lensivät toiset kipunasuihkut. Koko Piilolampi näytti
muuttuneen palavaksi ja sakeata tulikiven savua tunkevaksi, öiseksi
tulijärveksi.

Ja sen tulijärven keskellä istui pienen saaren rantakivellä yksinäinen
mies, istui kuin unohdettu manalan lauttamies, jolla ei viimeisenä
Jumalan vihan yönä ole enää mitään tekemistä.


II.

Miesmuistiin ei niillä perukoilla ollut sellaista metsäpaloa
sattunut. Se teki raivoisaa hävitystyötään kolme kokonaista viikkoa
ja ammottavat iski se aukot koskemattomiin ikimetsiin kahden puolen
rajaa. Ei palon aiheuttamaa vahinkoa kukaan markoissa ja penneissä
arvioinut, mutta huikeisiin summiin se varmaan olisi kohonnut. Vielä
miespolvien jälkeen näkyvät silloin iskettyjen haavojen arvet; palon
maahan sortamat korpikuusikot ja seisalleen kuivuneet hongikot kertovat
salojen kulkijalle mykällä kielellään niiden yli kulkeneesta Jumalan
vitsauksesta. Vasta pitkien aikojen kuluttua paranevat arvet kokonaan
umpeen, ja suurten sinisalojen hiljainen, sitkeä elämä jatkaa taasen
tasaista latuaan peittyneillä ja hävinneillä haudoilla.

Aunuksen miehet uskoivat palon sammuttamisen kokonaan Isä-Jumalan
huoleksi, ja niinpä palahtikin sillä puolen hyvä lohkare kuulun
Egyptin korven reunamaita. Paloivat rajan ja Soimijoen väliset salot
kutakuinkin putipuhtaiksi. Vielä käväisi tuli muutaman peninkuorman
Soimijoen takanakin, ja taisi se yksin tein korvennella hiukan Himolan
järven rantametsiäkin.

Suomen puolella hävitteli palo Haapajoen yläjuoksun saloja, leviten
sieltä pitkät matkat sekä pohjoiseen että etelään. Poltteli pohjoisessa
jo Pielisjärven ruununsalojen reunoja ja etelässä Syväjärven sekä
Joutsenkivaaran saloja.

Palon ilmoille tunkema sakea savu levisi pitkällisen tyvenen vallitessa
arvaamattoman laajoille aloille. Koko itäinen Ilomantsi, Kuolismaan
suuret salot, oli kitkerän savun peitossa. Koitereen yläpuolella
viiden peninkuorman päässä palopaikalta leijailivat savupilvet monta
monituista viikkoa hämärtäen päivän ja pannen sikäläiset malminnostajat
pahasti aivastelemaan. Niinikään tuntui palon katku voimakkaana
Pielisen kanavilla ja eteläisillä Pielisen vesillä. Vieläpä niinkin
kaukana kuin Kolinvaaralla, linnuntietä sadan kilometrin matkan
päässä palopaikalta, voitiin hyvin tuntea palon lemu ja nähdä palon
yläilmoihin nostama savuauer. Se synnytti kauniita rusoja auringon
nousun aikaan koilliselle ilmanrannalle, ja ihmetellen sitä matkailijat
tähystelivät ottamatta ensinkään todeksi, kun kerrottiin sen aiheutuvan
Aunuksen rajamailla riehuvasta metsäpalosta. Se tuntui heistä
suoranaiselta sadulta, eihän muka metsäpalo voinut moista ilmiötä
aikaansaada.

Mutta se sai sen aikaan ja vielä paljon muutakin. Koitereen ympäristön
metsät ja Uimaharjusta itään olevat salot ilmestyivät täpösen täyteen
hävityksen alaiseksi joutuneelta seudulta ja sen lähettyviltä
paennutta metsänriistaa. Tuli laumottain Aunuksesta asti vaeltaneita
hirviä ja muita pienempiä nelijalkaisia. Ilmestyi myös karhuja, jotka
varsinaisilta kotiseuduiltaan pois joutuneina muuttuivat kiukkuisiksi
ja verenjanoisiksi sekä aiheuttivat suurta tuhoa harvaan asuttujen
seutujen vähälukuisessa kotieläimistössä. Metsälintuja ja oravia oli
niin paljon, että niitä näki metsissä liikkuessaan miltei jokaisella
askeleella.

Luonnollisesti tämä odottamaton pakolaistulva aiheutti pahaa
hämminkiä metsien entisen, varsinaisen asujamiston keskuudessa.
Metsien vanhat, totutut liikkuma-alueet ja riistamaat täytyi jakaa
kodittomien, pakomatkallaan pahasti nälkiintyneiden tulokkaiden kanssa.
Olemassaolon taistelu muuttui siten yhdellä iskulla entistään monin
verroin ankarammaksi, liika-asutus uhkasi tuhoisilla seurauksillaan
sekä seudun entisiä isäntiä että uusia tulokkaita. Heikommat alkoivat
sortua nälkään, sadat ja tuhannet saivat surmansa joka korven
kolkassa, jokaisen kuusen alla piileskelevän vainolaisen kynsissä.
Metsien syvässä hiljaisuudessa taisteltiin monta katkeraa taistelua
niukasta einemurusesta ja asuinsijaksi kelpaavasta louhenkolosta
tai vanhan lahopuun ontelosta. Eikä lopuksi muu auttanut kuin
heikompien lähteminen uudestaan vaellusmatkalle uusia, tuntemattomia
kohtaloita kohti. Näin levisi hämminki ja sekasorto yhä kaukaisemmille
seuduille, ehkä lopulta kokonaan toisiin maakuntiin, joissa metsien
asujanten odottamaton tulva ja vaellushalu antoi runsaasti päänvaivaa
luonnontieteen harrastelijoille sekä aiheutti monenlaisia arveluja
ja ennustuksia tulossa olevista tuhoisista onnettomuuksista ja
nälkävuosista taikauskoisen väestön keskuudessa.

Semmoiset olivat sen karkuun päässeen kahvitulen seuraukset. Ummelleen
kolme viikkoa se riehui hirvittävällä voimalla.

Suomen puolella koetettiin kyllä palon hävityskululle panna rajoja.
Vähitellen saivat palouhan alaisilta seuduilta saapuvat hätäviestit
ruununmiehet hereille ja sekä Ilomantsin että Pielisjärven reunakylistä
komennettiin väkeä paloa sammuttamaan. Taisi olla lopulta kaikkiaan
kolmisensataa miestä sammutustyössä.

Mutta se oli kerrassaan liian vähän. Palo oli ennättänyt paisua jo niin
laajaksi, että olisi tarvittu tuhansia miehiä, kun mieli puhettakaan
yhtenäisen suojelusketjun laittamisesta paloa vastaan. Ja katkonainen
ketju, paikottainen tulenarimpien seutujen suojeleminen ei taas paljoa
hyödyttänyt.

Kaikki paikat olivat nimittäin yhtäläisesti tulenarkoja. Pitkälliset
poudat ja polttava kuumuus olivat kuivanneet kaikki nevat ja
vetisimmätkin suot, niin että niiden paksussa sammaleessa palo kulki
kuin tappuroissa. Vieläpä se oli niissä miltei vaarallisempi kuin
kuivilla, kovaperäisillä kangasmailla. Se kaivautui näet syvälle
sammaleeseen ja korpien komokoihin ja jäi sinne kytemään pitkiksi
ajoiksi. Päältäpäin sai palo näyttää jo sammuneelta, mutta savu kohosi
yhä maasta, ja aivan odottamatta voi tulikin leimahtaa jälleen ilmoille
uusia tuhoja tekemään.

Hyvin niukkoja hedelmiä kantoikin näissä oloissa sammutustyö. Jossakin
paikassa saatiin palon hävityskulku ehkä suurilla ponnistuksilla
pysähtymään, mutta sillä aikaa karkasi se jo sivustoilla sammuttajien
ohi. Sytyttivätpä välistä ilmassa kulkevat kipunat aivan odottamatta
palon kaukana sammuttajien takana. Monta kertaa olivat suuret
miesjoukot täydellisesti saarroksiin joutumassa riehuvan tulimeren
keskelle, ja saivat taistella henkensä edestä, ennenkuin viime tingassa
saivat raivatuksi itselleen pakotien.

Kuumuus oli hirvittävä monien kilometrien alueella palorintaman
lähettyvillä ja savu niin sakeaa, että miehet eksyivät toisistaan,
kun vain sattuivat joutumaan hiukankin kauemmas joukkueestaan. Tämän
tästä täytyi tuohisen merkkitorven toitotuksella kutsua miehet
koolle nähdäkseen, oliko mahdollisesti joku eksynyt ja menehtynyt.
Monet menehtyivätkin ja täytyi heidät tajuttomina viedä pois
sammutusketjusta, niinkuin tappotantereelta kannetaan kaatuneita
ja haavottuneita. Välistä, varsinkin kun palo riehui ikivanhoissa
korpikuusikoissa, syntyi niin ankara vonkuna ja kohina, että kaikki
muut äänet siihen hukkuivat. Ei erottanut enää huutoja, ei tuohitorven
puhallusta, ei mitään. Se oli kuin raivokas, aistit sekaisin viepä
rajumyrskyn tohina, se oli komeiden ikimetsien kaameata kuolinsoittoa.
Ja siitä soitosta näytti palo ihan kuin villiytyvän. Se heittäytyi
syöksyttäin pitkiä matkoja eteenpäin. Ilmassa lensi tulta sataen
pitkien matkojen päähän ja sytytellen naavakuusia kuin iskevät
ukonnuolet Palo muuttui silloin riehuvaksi, kohisevaksi helvetiksi,
hurjasti eteenpäin vyöryväksi tulimereksi, ja nopea pako piti silloin
sammutusjoukkojen ottaa, kun mieli nahkansa pelastaa.

Näännyksissä olivat sammutusjoukot ja näännyksissä sammutustyön
johtajat. Kaikki yskivät alituisesta savun nielemisestä, monet sylkivät
verta ja saivat ikuisia vammoja hengityselimiin. Äänet painuivat
käheiksi, silmät sokenivat ja korvat lumpeutuivat, niin että lopulta
kaikki hoipertelivat aivan pökertyneinä ja puolitajuttomina.

Eikä kuitenkaan palon voittokulkua saatu estetyksi, eipä se edes
sanottavasti hidastunutkaan. Se ajoi edellään sammutusjoukkoja,
niinkuin voittoisa vihollinen ajaa hajalle lyömänsä vastustajan
sotajoukon viimeisiä rippeitä. Ajoi siihen saakka, kunnes pitkät poudat
vihdoinkin loppuivat ja rajut ukkossateet alkoivat kostutella metsiä.

Silloin vasta lannistui palon hävityskulku. Aivan täydellisesti se ei
kyllä sittenkään sammunut. Palon hävittämiin komokkokorpiin jäi tuli
kytemään syvälle maanpinnan alle, ja tämän tästä se sieltä vielä monien
viikkojen kuluttuakin leimahteli ilmoille.

Siksi täytyikin paloalueiden reunamaille jättää vartioita, jotka
pitivät silmällä, ettei palo pääsisi enää uusille alueille karkaamaan.
Vasta syksysateiden jouduttua voitiin viimeiset näistä vartiomiehistä
poistaa...

       *       *       *       *       *

Piilovaaran Jere Juntunen jäi perheineen parhaan paloalueen keskelle.
Monta vuorokautta kesti Piilojärven ympäristömetsien palo. Ne olivat
kauttaaltaan jylhiä korpikuusikoita, ja niinpä niissä olikin loputtomat
määrät tulen ruoka-ainetta.

Mutta puhdasta jälkeä teki palo. Kun se oli ensin hihkuen ja vonkuen
korventanut pystyssä seisovan metsän, painautui se läpipääsemättömään
juuriryteikköön ja alotti sen poroksi panemisen. Se teki työtään
kuin sitkeä, hellittämätön urakkalainen, kaivautui yhä syvemmälle
ja syvemmälle ja aina löysi se maan sisästä uutta mitä mieluisinta
ravintoa.

Lopulta paloivat pystyyn korventuneiden kuusten juuretkin niin tarkoin,
että puut alkoivat kaatua rojahdella maahan lyöden palavaan murrokkoon
mätkähtäessään ilmaan sakeat pilvet poroa, kipunoita ja tultakin.
Siitä sai palo uutta yllykettä ja leimusi hetkisen korkealle lyövinä
lieskoina, kunnes taas painautui tasaiseen hävitystyöhönsä, nävertämään
toisen kuusijättiläisen juuria, valmistelemaan sen sortumista.

Öillä kuvasteli palon roihu nokikerroksen peittämästä, yhä sameammaksi
muuttuvasta Piilojärven vedenkalvosta. Päivillä painui jysmä, järven
yläpuolella asuva savupilvi niin alas, että vain aivan vedenpintaa
pitkin katsoen jäi sen ja vedenkalvon väliin mitätön tyhjä aukko, kapea
rako, joka kauempana hävisi kokonaan olemattomiin.

Saaressakin oli savua niin paljon, että majassa oleskeleminen kävi
vähitellen mahdottomaksi. Ainoastaan vedenkalvoa lähellä olevilla
rantakivillä voi vielä jotenkuten hengittää. Siinä viettikin Jeren
perhe kaiket päivät, Jere itse synkeänä rantakivellä istua murjotellen,
pojat pyöriskellen puolialastomina isänsä ympärillä sekä Liena
puuhaillen lehmänsä kanssa, joka ei hievahtanutkaan rantavedestä.

Jeren perhe mustui mustumistaan ilmasta satavasta ja iholle pinttyvästä
noesta. Lopulta muistuttivat kaikki puhdasverisiä murjaaneja, joiden
ihosta ei olisi löytänyt valkoista paikkaa, vaikka miten tarkoin olisi
etsinyt. Sekä Jere että pojat kävivät kyllä tämän tästä haaleassa,
keitettyä muistuttavassa vedessä itseänsä vilvottelemassa. Pojat
lopulta asuivat vedessä melkein aina. Mutta ei vesikään enää kyennyt
ihon pinttymää puhdistamaan, se kävi uimisesta vain yhä kiiltävämmäksi,
niin että lopulta ihan välähteli.

Kaikkea muuta kuin puhdasta oli vesikin. Sen pinnalla uiskenteli paksu
nokikerros, joka vähitellen kasaantui rantakiville ohkaiseksi valliksi,
aivan samalla tavoin kuin kevättulva ajaa rannoille jäiden irrottamia
vesikasvien jätteitä. Uimaan mennessään täytyi vedenpintaa ensin
melalla läiskytellä saadakseen pinnalla uiskentelevaan nokikerrokseen
sen verran aukkoa, että siihen voi paksuja nokilönttejä iholleen
saamatta pulahtaa.

Lienalle tuotti lehmänsä ruokkiminen riittämään asti huolta. Saaressa
ja sen rannoilla ei kasvanut paljoa lehmän ravinnoksi kelpaavaa heinää.
Siksi Lienan täytyikin soudella päivät päästään savun kattamalla
järvellä ja hamuta sen rannoilta kaisloja, vesiruohoa ja mitä vain
sai hoidokkinsa ravinnoksi. Lienaa odotellessaan, ja aivan kuin
siten tulkitakseen yleisen mielenmasennuksen ja nuutumisen, ammui
lehmä hellittämättä yksitoikkoista ammuntaansa. Savu painoi sen
äänen vähitellen käheäksi, niin että sen kidasta läksi vain heikkoja
pihahduksia, ja se näytti siellä vedessä seisoessaan vajoavan yhä
syvemmälle. Lopulta mujuinen, musta vesi lipoi jo sen selkäpiitä, mutta
yhä ojenteli se kaulaansa tasaisessa tahdissa, yhä päästeli se käheätä
ammuntaansa.

Kovalle koetukselle se alituinen savun nieleminen pani ihmistenkin
hengityselimet. Jeren nainen Liena, joka jo luonnostaan oli kuivettunut
ja heikkorintainen nainen, alkoi pian ankarasti yskiä. Hänen poskensa
painuivat kuopalleen, ja vähitellen tulivat yskäkohtaukset niin
ankariksi, että päättyivät veren syleskelemiseen. Pojat ja itse Jere
kestivät aluksi paremmin, mutta lopulta iskeytyi kuiva, hinkuyskän
tapainen ryvittäjä kaikkiin. Silloin alkoivat terveet pojanmukulatkin
ihan silmissä laihtua, ja Jere tunsi omien voimiensa heikkenevän, niin
ettei enää uskaltanut oikein seisalleen nousta pyörtymisen pelosta.
Korvat suhisivat yhtenään ja ajettuneita silmäluomia kirvelsi niin
vietävästi, että välistä piti pitkät ajat niitä haudella ja hieroskella
haalealla rantavedellä. Sanalla sanoen, koko Jeren perhe näki loppunsa
lähenevän, vitkalleen, kiduttavana.

Eikä savu järven yläpuolella hiventäkään ohentunut, vaikka palon
päärintama vähitellen painui kuun kuulumattomiin. Ei tullut
tuulenhengähdystä savuseinää rikki repimään. Päivät kuluivat
kuolettavan vitkaan tuntuen iankaikkisuudelta. Ja ne päivät tulivat
ja menivät aina samanlaisina, savun peittäminä, tukehuttavan kuumina,
hiottavina. Ei Jere enää muistanutkaan, miten kauan hän perheineen oli
saaressa ollut. Hänen aistinsa olivat tylsistyneet, ei hän kyennyt
mitään ajattelemaan. Istui vain ja tuijotti tulehtunein silmin
järven yllä raskaana, kuolleena lepäävää savuelementtiä sekä sen ja
järvenkalvon välissä olevaa yhä ohenevaa rakoa.

Mutta lopulta eräänä iltapäivänä tapahtui muutos. Ensin alkoi savu
hiljakseen liikahdella, vaikka tuulta ei tuntunut Sitten se rupesi
painumaan vedenkalvoa vasten, niin että siinä kuultava rako hävisi
kokonaan olemattomiin. Samalla ilma alkoi entisestäänkin nopeasti
hämärtyä, pian vallitsi synkeä, äänetön pimeys. Oli kuin mustasiipi
tuonen jättilintu olisi levittänyt lentimensä ja alkanut laskeutua
maata vasten sulkien kaikki, koko järven ja saaren sekä sen viheliäiset
eläjät tukehuttavaan viime syleilyynsä. Hätääntyneinä kyselivät pojat
isältään, mitä nyt oli tulossa.

Jere tunsi itsekin tukehuttavaa ahdistusta, mutta murahti yhtäkaikki:

— Mitäpäs tässä enää sen kummempaa voisi tulla. Menkää veteen, senkin
nokitontut, ja antakaa minun olla rauhassa!

Pian kuitenkin selvisi, että kummempaa oli tällä kertaa tulossa.
Kaukaa alkoi kuulua kumeita jyrähdyksiä, raskas savuverho rupesi
vavahtelemaan. Eikä aikaakaan kun singahti ensimäinen salama repäisten
järven yläpuolella jysmän savupilven ja lyöden huikaisevan kirkkaana
melkein vedenkalvoon asti. Salamaa seurasi äkillinen, paukahtava
jyrähdys, joka pani rantavaarat vapisemaan ja löi korvat kerralla
lukkoon.

Ja sitten se alkoi. Salamoita rupesi iskemään tuhkatiheään, ne
risteilivät ja halkoivat savumerta polveilevina, huikaisevina, sinelle
vivahtavina. Ne löivät rannan kallioihin ja repivät sirpaleiksi
palon pystyyn jättämiä alastomia kuusi- ja honkajättiläisiä. Koko
tienoon täytti huumaava jyrinä ja pauke, se kierteli vaaroja,
kertautui kymmeninä kaikuina, kunnes hukkui uusiin maata vapisuttaviin
räjähdyksiin.

Pian alkoi tulla tuulta ja sadettakin. Ensin kuului raskaita
kohahduksia, sitten ryntäsivät myrskypuuskat vinkuen ja tohisten
temmeltämään. Ensimäiset raekuurot löivät maahan kuin äkilliset,
vihaiset ruoskaniskut. Rakeet olivat maahan tullessaan nokimustia ja
roiskuttivat märkää nokitahmaa ympärilleen. Savumeri alkoi aaltoilla
ja repeillä myrskyn käsissä, jo erotti salamoiden valossa ylhäällä
vinhaa vauhtia esille ryntäävät ukkospilvet, joiden reunat punersivat
yläilmoissa yhtenään palavien tulien kajastuksessa.

Myrsky kiihdytti rannan ryteiköissä kytevän tulen suuriin liekkeihin,
niin että pian näkyi kaikkialla vain tulta, ylhäällä välähteleviä
salamoita, alhaalla punervaa paloa. Koko vapiseva maaperä ja
ilmaelementti taivaan navoille saakka oli tulessa, ja rajuna riehuva
myrsky löi silmiä vasten kitkerää savua, raekuuroja ja nokisina
roiskuvia sadepisaroita.

Liena ja pojat pakenivat hätääntyneinä majaansa, joka jotenkuten
suojasi heitä pahimmalta sateelta. Mutta Jere ei hievahtanut
rantakiveltään; hän antoi salamoiden singahdella, ukkosen jyristä ja
raesateen ruoskia korviaan. Hän ei näyttänyt mitään kuulevan eikä
tuntevan, istui vain hartiat kokoon painuneina ja tuijotti kulmat
rypyssä ympärillään riehuvaa maailmanpaloa.

Koko illan ja suuren osan yötäkin kesti ukonilma, välillä hiukan
heiketen, mutta kohta taasen entistä rajummaksi yltyen. Yhteen
menoon purki taivas pitkien viikkojen varrella säästämänsä tulen ja
antoi myrskyn valtoinaan lakaista savun täyttämiä ilmanpihoja sekä
kuumuudesta ja savunkatkusta tukehtuvaa maapoloisen pintaa. Ja myrskyn
mukana sekä sen kantapäillä tuleva rankkasade puhdisti ilman noesta,
vilvotti janosta huutavan maaperän ja sammutteli kiihkeänä kulkevat
palonroihut...

       *       *       *       *       *

Ensi kerran pitkien, pimeiden viikkojen perästä vaikeni oikea
luojan päivä. Koko ilmapiirin pimittänyt savumeri oli kadonnut kuin
taikaiskusta, ja iloisena syyti nouseva aurinko säteitään avartuneille
ilmanpihoille. Tuntui kyllä vielä voimakas palon lemu, mutta sateen
jälkeen raikkaassa aamuilmassa se lientyi, niin että melkein mielikseen
sitä veti keuhkoihinsa.

Äänetönnä seisoi Jere auringon noustessa vaaransa laella ja tähysteli,
kädellä tulehtuneita silmiänsä varjostaen, avartunutta näköalaa. Mutta
masentava ja lohduton oli se näköala, katsoipa mille ilmansuunnalle
tahansa. Ei tuntenut Jere ympäristöään, niin kokonaan oli se muuttunut
Kadonneet olivat siintävät, kauniina kangastelevat salot, ei missään
näkynyt pehmeitä, silmää hyväileviä ääriviivoja, ei edes ainutta
vihertävää pälveä. Autiot, palon puhtaiksi panemat vaarat kohosivat
tuhkanharmaina, luisevina ja kulmikkaina, aivan kuin alastomuuttaan
värisevät luurangot, hirvittävän hävityksen keskeltä. Ei antanut eloa
maisemille edes auringonvalo, rannattoman kalmiston kolkkouden se vain
paremmin paljasti näkyviin. Ja aution palomaan keskellä näkyi vielä
siellä täällä hiljakseen maasta kohoavia savuja, viimeisiä uhrisauhuja
valtoinaan raivonneiden hävityksen voimien voittokulkua osottamassa.

Kävi hiljainen aamutuuli, mutta vienointakaan tohahdusta se ei
synnyttänyt pystyyn palaneiden puiden jäykkinä ojentuvissa oksissa.
Haudanhiljaisuus täytti tienoon, ei kuulunut edes sirkan sirahdusta,
ei lennellyt edes surisevaa mehiläistä. Suuri, silmänkantamaton salo
oli kuollut, ja turhaan heitteli päivä sen paljaille paareille sääliviä
säteitään. Ei se siitä vironnut.

Hetkisen katseltuaan istahti Jere kiviaidalle palaneen mökkinsä
raunioiden ääreen. Siinä törrötti vielä pystyssä alaston uuninpiippu,
mutta seinähirsistä ei ollut jäänyt jälelle pienintäkään kekälettä.
Jere silmäsi aidan takana olevalle pellolleen. Siitäkin oli vihanta
ohra hävinnyt, eikä edes piennarten nurmikolla näkynyt palamatonta
paikkaa. Puhdasta oli palo tehnyt jälkeä, ihan nuolemalla oli nuoltu
jokainen vihanta tilkku.

Syvä, toivoton masennus valtasi siinä hävityksen keskellä istuessa
Jeren mielen. Niinkauan kun sakea savu oli peittänyt salot, oli hänen
mielensä pohjalla kytenyt vielä heikko toivo, että jäisi palamatta edes
pienempiä pälviä, sen verran vain, että metsälinnut ohi lentäessään
ne huomaisivat, niihin levähtämään laskeutuisivat. Silloin, niin oli
Jere kuvitellut, kotiutuisi hävitetylle alueelle pian metsänriistaa
sen verran, että hän saisi sitä perheensä henkipitimiksi. Paljon ei
hän ensi hädässä vaatisikaan, kunhan saisi vain elellä kotitienoonsa
saloilla. Niillä oli hän ikänsä kaiken elänyt, niiltä pois lähteminen
tuntui hänestä mahdottomalta. Kodittomaksi hän tuntisi itsensä, menipä
minne muuanne hyvänsä.

Mutta poismuutto näytti nyt olevan edessä. Tulevaisuus kuvasteli Jeren
eteen alastomana ja kolkkona. Näkyi vain puhtaiksi palaneita selkosia,
kellahtavan harmaita saloja, joilla ei mikään elämä viihtynyt.
Seisalleen kuolleen metsän alastomat, luisevat käsivarret sieltä vain
aavemaisina vastaan ojentuivat, ja niiden välistä irvisteli nälkä,
metsästäjän toivoton toveri kuolleiden, äänettömien salojen keskellä.

Liena ja pojat, jotka olivat puuhailleet rannalla veneen luona,
joutuivat vähitellen paikalle kantaa retuuttaen mikä mitäkin palolta
säästyneitä tavaran rippeitä. Kovasti yskien ja läähättäen alkoi Liena
oitis puhua majanmuutosta, ihmisten ilmoille lähdöstä. Ei kannattanut
muka enää päivääkään täällä viivytellä.

Sanaa sanomatta kuunteli Jere Lienan puhetta, mutta hänen
mielikuvitukseensa sukelsi elävänä majanmuutto, palanutta selkosta
pitkin raskasta muuttotaivalta tekevä perheensä: Liena edellä selässään
raskas kontti ja laihtunutta lehmäkantturaansa taluttaen. Lehmän
perästä tallustelevat pojat, kummallakin selässä pussit, joihin on
sullottu perheen vähäisiä vaatetavaroita. Ja viimeisenä astelee hän
itse kovasti kumarassa suuren, raskaan kontin painosta. Niin he
taivaltavat kuollutta, loputonta palokangasta pitkin äänettöminä,
väsyneinä.

Jerestä alkoi tuntua, ettei se taivallus konsanaan päättyisi. Hänelle
tuli mieleen tarina Jerusalemin suutarista, josta hän oli kuullut
kerrottavan, että se kirottiin syntiensä tähden aikojen loppuun asti
maailmanselkää taivaltamaan missään lepoa ja asuinsijaa löytämättä.
Ei Jere muistanut kuulleensa, minkä synnin se poloinen oli tehnyt,
mutta hänen mielessään ailahti ajatus, että hän perheineen oli
nyt samanlaiselle taipaleelle lähdössä. Ei hänkään saisi näiltä
selkosilta kerran lähdettyään missään rauhaa eikä lepoa. Joka paikassa
vainoaisi häntä ajatus, että ihmiset ojentelevat häntä sormellaan
ja kuiskuttelevat toisilleen: Kas, tuossa on se vintiö, se suuren
metsäpalon sytyttäjä. Näettekös, miten on painunut kumaraan, mutta
parahiksi sille!

Taas muistutti Liena taipaleelle lähdöstä, mutta silloin yhtäkkiä
kuohahti koko Jeren synnynnäinen luonto vastaan taipumattomana,
jyrkkänä. Vai hänestä tehtäisiin muka tässä Jerusalemin suutari, hänet
lähetettäisiin perheineen maailmanselkää taivaltamaan kaikkien sormella
osoteltavaksi. Uhallakin hän panee vastaan tuli mikä tuli!

Hän nousi kiukustuneena jaloilleen ja julisti, ettei hän minnekään
muuta tältä vaaralta. Hänellä on elinaikainen asumisoikeus ja siitä hän
pitää kiinni, vaikka vielä toinen samanlainen palo tulisi!

— Milläs sinä poloinen täällä elät ja joukkosi elätät? vaikeroi Liena.

— Sepähän nähdään, elä sinä siitä yhtään huolehdi, kivahti Jere. Ja
siinä tuokiossa oli Jere taas entisellään, kipakka ja peräänantamaton.
Puuduttava raukeus oli hävinnyt hänen jäsenistään, ja vaikka päätä
vielä pyrki viipottamaan, alkoi hän komennella perhettään, niinkuin
parhaina menestyksensä päivinä. Hän äyski:

— Vai minusta Jerusalemin suutari. Eipä piru vieköön tehdäkään!
Piilojärvi saa hellittää antimiaan vähän runsaammin kuin tähän asti. Ja
tuohon palaneen korven kypeniin laitan ensi töikseni naurismaan ensi
talven varaksi.

Hän alkoi kiivaasti penkoa Lienan selästään hellittämää konttia,
johon hän muiden kääröjen ohella muisteli kiireisessä paon hötäkässä
pistäneensä myöskin nauriinsiemenkäärön. Käärö löytyikin, ja sen
enempää siekailematta komensi Jere poikansa kuokat olalla mukaansa ja
läksi palaneen metsäniemekkeen kypeniin naurista sylkemään.

Ei hän kuunnellut enää Lienan vaikerruksia, käski tämän vain kantaa
tavarat sinne vaaran rinteeseen peruna- ja nauriskuoppien luo. Siihen
hän julisti kaivavansa maahan tilapäisen asuinsijan, kunhan nauris
ensin saatiin kylvetyksi. Sillä oli näet kiire, se piti saada sateen
jälkeen viipymättä maahan, niin se vielä ehtisi hyvänkin sadon antaa.

Toisena päivänä oli Jere jo asunnon rakennuspuuhissa. Hän möyri
hikipäässä pehmeässä hiekkarinteessä, ja nopeasti syveni hänen
lapionsa vihaisesti liikkuessa maakuoppa. Silloin saapui palanutta
selkosta pitkin joukko miehiä. Ne olivat sammutusjoukkuetta ja tulivat
katsomaan, miten Jeren perheelle oli käynyt.

Yleensä oli uskottu, että Jere oli perheineen menehtynyt. Olipa ollut
kysymyksessä jo sanan lähettäminen papille, että tämä seuraavana
sunnuntaina lukisi kirkossa kiitoksen Jeremias Juntusen, hänen vaimonsa
Lienan sekä poikien Jyrin ja Jaakopin puolesta, niinkuin asiaan kuuluu.
Varmuuden vuoksi päätettiin kuitenkin vielä käydä paikalla katsomassa,
jos mahdollisesti löydettäisiin edes suurimmat luunsolmut, jotta
voitaisiin toimittaa oikein ristillinen hautaus.

Mutta miesten ihmeeksi olivatkin kaikki haudattavat ilmielävinä,
tosin vielä pinttyneestä noesta kiiltävän mustina, mutta elävinä joka
tapauksessa.

Miesten mukana oli sattumalta myöskin norjalaisen yhtiön
piiripäällikkö, joka oli tullut katselemaan hävityksen jälkiä yhtiönsä
omistamissa metsissä. Ihmetellen tiedusteli piiripäällikkö Jereltä,
mitä hän siinä maata tonki. Hän ehdotti että Jere alkaisi kerätä
kapistuksiaan kokoon, niin he voisivat avustaa muutossa, kun olivat
kerran miesjoukolla tulleet.

Tämän ehdotuksen kuullessaan pisti Jere lapionsa maahan ja vilkaisi
kulmainsa alta puhujaan.

— Jottako meinaisitten rikkoa sen kontrahdin? tiedusteli hän
epävarmalla äänellä.

— Kuka sen on sanonut! nauroi piiripäällikkö. — Mutta millä, herran
nimessä, te tulette toimeen täällä autiolla salolla?

— Se on minun asiani eikä teidän! murahti Jere ja painautui takaisin
maata kaivamaan. Eikä hän enää vilkaissutkaan kuopan reunalla seisovaa
miesjoukkoa. Saivat vain katsoa, etteivät saaneet kintuilleen kuopasta
lennähteleviä multalapiollisia.




HÖYTIÄISEN AITOLAHDEN ANKARA LAKI


He istuivat pehmeässä, illan kosteutta tuoksuvassa heinikossa
rannan tuuheiden pajupehkojen alla. Piirin keskellä kellotti maassa
suuri tuohinen eväskontti, josta he juuri olivat popsineet vankan
kalakukkoillallisen. Nyt pelasivat he viimeistä pistoa, ja kontti sai
tässä työssä palvella heidän pelipöytänään.

Heitä oli kaikkiaan viisi miestä: Rotevakasvuinen ja komeapartainen
Halos-Eerikka, nuoremmat Lehikois-veljekset Antti ja Junnu sekä
Tuonos-Mikko ja Rajalan Tuomas. Kaikki olivat he sellaisia
puolikalastajia, joita Höytiäisen kalarikkailla vesillä onkin hyvin
paljon. Varsinkin lahnan nousuaikana he olivat ahkerasti vesillä, ja
maatyöt saivat silloin jäädä muun kotiväen huoleksi.

Veneensä olivat he kiskoneet ylös rannalle ja kätkeneet metsikköön.
Airot ja huoparit olivat kuitenkin tuhdoilla valmiina äkillisen
lähdön varalta. Veneen alle oli asetettu kuorituista pajuista tehdyt
nilatelat, joita myöten sen voi nopeasti ja vaivatta sysätä veteen.
Peli ei näyttänyt miehiä innostavan. Keskustelu liikkui kokonaan
toisilla aloilla. Nuoremmat miehistä tuntuivat epäilevän, ettei se,
jota odottamaan he viisissä miehin olivat lähteneet, saapuisikaan sinä
iltana.

Silloin puuttui puheeseen Halos-Eerikka. Hän vetäisi parisen
tuoksahtavaa haikua lankivarsipiipustaan, nojasi selkänsä takana
olevaan pajupehkoon, laski savun kauniina renkaina tyyneen ilmaan ja
katseli toisia varma, levollinen hymy huulillaan.

— Minä olen teidät innostanut tänä iltana lähtöön. Elkää te siis siitä
huolehtiko, tuleeko hän vai ei. Minä sanon teille, pojat, että niin
varmasti, kuin me olemme tässä, saapuu myöskin Lahna-Aapeli. Ennen
kello kahta aamulla on hän meidän käsissämme.

— Mistä sen niin varmasti päätät? epäili Junnu, nuorempi
Lehikois-veljeksistä.

— Junnu poikaseni, vastasi Eerikka, minä päätän sen siitä, että
lahna nousee tänä yönä. Ja kun lahna on liikkeellä, liikkuu myöskin
Lahna-Aapeli. Vaikka hän makaisi kuolinvuoteellaan, ja pappi olisi
antanut hänelle jo viimeisen ripityksen, niin nousisi hän vielä
sittenkin lahnankudulle. Nousisi salaa vuodepeitteidensä alta ja
käpsisi silmät joka puolelle vilhuen veneelleen aivan hoitajiensa
huomaamatta. Semmoinen on se mies, tunnetaanhan tuo mokoma näillä
vesillä.

— Kyllä Eerikka puhuu totta, myönsi Junnun vanhempi veli Antti, ja
kyllä lahnan pitäisi nousta tänä yönä. Eilen olivat jo liikkeellä
rannikolla ja Aittolammessa. Ja koko eilisen päivän puhalsi voimakas
eteläinen, joka tavallisesti nostaa Höytiäisen syvänteiden kössipäät
näille kutupaikoille.

— Se nostaa ne varmasti, vakuutti Eerikka. — Katsokaas tuonne
vasemmalle Aittolahteen. Vesi on siellä aivan savivellinä eilisen
tuulen jäleltä. Samoin tässä rannikolla aina tuonne kauas Koivuniemen
nenään saakka, niin pitkälle kuin rantamatalikkoja riittää. Lahna
rakastaa sekavettä, siinä mönkiessä sen luonto nousee oikeaan
vireeseen. Ja sillä on vainu, joka sanoo sille siellä syvänteissään:
lähde eteläisen kera lorrimaan, niin ennätät juuri parahiksi!

— Mutta kun on nyt tyyntynyt, intti vastaan Junnu.

— Ei tee mitää. Parvet lähestyvät jo näitä vesiä ja ainoastaan kylmä,
äkkiä tuleva pohjatuuli voisi ne käännyttää takaisin.

Tämän lausuttuaan viskasi Eerikka seattavanaan olevan likaisen
korttipakan kontin päälle, haukotteli mahtavan haukotuksen oikoen
valtavia jäseniään sekä alkoi sitten kömpiä seisalleen. Hän käveli
aivan rantapenkereelle sekä alkoi tarkkaavaisena katsella selälle päin.

Rannikolla kävivät vielä päivän tuulen jäleltä heikot mainingit,
mutta etempänä selällä levisi vedenpinta rasvatyynenä niin kauas kuin
valoisan kesäyön hämyssä silmä kantoi. Sinne kaukaisuuteen tähysteli
Eerikka kauan kulmat rypyssä. Äkkiä hän hätkähti ja hymy levisi hänen
parrakkaille kasvoilleen.

— Heittäkäähän, pojat, ne likaiset kortit ja tulkaa tänne! kutsui hän
taakseen katsomatta. — Täällä on alkamassa pieni näytös eikä maksa
mitään!

Siinä tuokiossa olivat kaikki miehet jaloillaan ja alkoivat uteliaina
tähystellä Eerikan osottamaan suuntaan.

Siellä parin kolmen kilometrin päässä selällä, Koivuniemen kaiskun
kohdalla, näkyi omituisia väreitä vedenpinnalla. Ne ilmestyivät äkkiä,
aivan kuin vieno tuulenviri olisi rikkonut peilipinnan. Mutta yhtä
äkkiä ne taas katosivat, ilmestyäkseen seuraavana hetkenä toisella
kohdalla.

— Mitäs peliä tuo on? ihmettelivät miehet silmät suurina. — Eihän tuuli
tuolla tavalla — —

— E-hei se tuulta ole. Siellä ovat ne etujoukot, ne syvänteiden
kössipäiden patrullit. Ne lähenevät ja tarkastavat väylää. Ne ovat
peijakkaan varovaisia alussa, mutta ne lähenevät sentään vähitellen.
Näettehän miten väreet siirtyvät tännepäin. Tuolla tavoin ne aina
pelaavat kutupaikoilleen noustessaan, jos on tyyni ilma. Vähänväliä
kuin komennosta pistää koko parvi käsnäiset nokkansa vedenpintaan.
Ne haistavat mantereen tuoksua ja imevät sillä tavoin uutta kiimaa
vereensä.

Väreet lähenivät lähenemistään ja samalla alkoivat ne käydä yhä
taajemmiksi. Pian näytti koko kolmisen kilometrin päässä olevan
Selkäluodon ja Koivuniemen kaiskun väli olevan täynnä kisailevia
kalaparvia. Ja nyt alkoivat ne painua lähemmäs rannikkoa, uiden samalla
hyvää vauhtia Aittolahden perukkaa kohti.

Mutta siinäpä joutuivatkin jo niiden eteen ensimäiset verkkorivit. Ne
näkyivät matalalla rannikkovedellä selvästi vedenpinnalla kelluvista
tuohikohoistaan. Näitä kohorivejä oli koko Koivuniemen varsi ja
Aittolahden rannat täynnä. Siinä oli varmaan useampia satoja verkkoja
odottamassa Höytiäisen syvänteiden nousulahnoja.

Äkkiä päästi eräs nuoremmista miehistä heikon huudahduksen. Niemen
varrella jonkun matkaa heistä alkoi kohorivi nytkähdellä, aivan kuin
näkymätön käsi olisi temponut sitä.

— Jo näppää, jo näppää, pojat, katsokaahan!

Kohorivi tempoutui yhä enemmän. Näki hyvin, että niihin verkkoihin oli
tarttunut jo useampia lahnoja.

Jännityksellä seurasivat miehet nyt alkavaa näytelmää. Ennen pitkää
olivat kymmenet kohorivit liikkeessä. Välistä näytti eksyvän vain
joku yksityinen kala, joka hiljakseen liikutteli kohoja lyhemmällä
matkalla. Mutta joskus alkoi koko kohorivi yhtaikaa elää synnyttäen
vahvan virin tyynelle peilipinnalle. Hetkisen tempoilemisen perästä
upposivat kohot tykkänään pitkiltä matkoilta, ja sikloissa olevat
hienot verkkovaajatkin alkoivat notkahdella kuin näkymättömän käden
ravistelemina. Kokonainen parvi kaloja oli sekavedessä törmännyt
verkkoriviä vasten, ja ne sotkivat sen siinä tuokiossa pahanpäiväiseksi
sekä painoivat lopuksi pohjaan. Mutta toiset uivat yli, ja pian alkoi
sama leikki seuraavalla verkkorivillä.

Ja selältä tuli yhä uusia parvia. Hetkisen perästä näytti koko
vedenpinta silmän kantamattomiin asti olevan huttunaan nousevia
lahnoja. Ne ryntäsivät eteenpäin kuin taajat sotajoukot, lähenivät
nopeasti rannikkoa ja alkoivat uida sen suuntaa lahden perukkaa kohden.
Verkkorivi verkkorivin perästä sai täytensä ja katosi vedenpinnalta,
mutta parvet näyttivät vain taajenevan. Ne eivät välittäneet enää
mistään esteistä, lemmen hurmiossaan ne riensivät eteenpäin kuin
mielettömät. Siellä täällä rannikolla alkoi kuulua voimakkaita
posahduksia vedestä, ja tämä yhä enemmän kiihdytti nousevien
lahnaparvien kiimaa.

Ne olivat lämpimän eteläisen nostattamina jättäneet peninkulmia laajat
Höytiäisen syvänteet. Ne tulivat valtaisina parvina juhannuskudulle
vanhoille synnyinsijoilleen Aittolahteen ja siitä ylöspäin olevaan
lyhyen salmen erottamaan Aittolampeen, jonka heinäisissä tahdissa ja
poukamissa oli kosolta verrattomia kutupaikkoja. Sadat ja tuhannet
jäivät ennen kutupaikoille pääsemistä Höytiäisen kalastajat verkkoihin
ja Aittolampeen johtavassa salmessa oleviin rysiin sekä katiskoihin.
Mutta toiset riensivät heidän ohitseen eteenpäin mistään välittämättä,
pysähtymättä. Arkuus ja varovaisuus, nuo viisaan lahnan ominaisuudet
olivat nyt unohtuneet. Elämän suuri lemmenjuhla kutsui kiehtovana, ja
sitä kutsua täytyi totella.

Sanattomina ja silmää räväyttämättä seurasivat miehet rannalta
lahnaparvien karkeloa. Ei juolahtanut heidän mieleensä tällä hetkellä,
että tämä leikki lupasi heille aamulla kuulumattoman runsaan
kalansaaliin, runsaamman ehkä kuin vuosikymmeniin oli saatu yhdellä
kertaa. He hajottivat kyllä jokainen kalastusta puoliammattinaan;
sen tuottama ansio oli suurena tuloeränä heidän taloudessaan. Mutta
ansioitaan eivät he nyt laskeneet. Vedenvaltakunnan asukkaiden
juhannusleikki oli tällä hetkellä kokonaan heidän huomionsa
kahlehtinut. He elivät itse niin lähellä tuota valtakuntaa, että sen
asujanten kiihkeät sydämenlyönnit panivat heidänkin verensä kiivaammin
suonissa kiertämään.

Mutta sillä välin kun miehet henkeä pidättäen katselivat lahnaparvien
kisailua, oli selän vastapäiseltä noin kuutisen kilometrin päässä
olevalta koillisrannalta ilmestynyt vesille yksinäinen vene ja alkoi se
nopeasti lähestyä yli selän.

Halos-Eerikan vaaniva haukansilmä oli huomannut veneen heti sen
rannasta lähdettyä. Hetkisen seurasi hän sen liikkeitä toisille
sanaakaan virkkamatta. Mutta kun hän pääsi varmuuteen, että vene oli
se, jota odotettiin, lausui hän voitonriemuisella matalalla äänellä:

— Katsokaahan eteenne, pojat!

Kaikki hätkähtivät ja vetäytyivät tiiviimmin pehkojen suojaan, vaikka
vene olikin vielä hyvin kaukana.

Nopeasti se kuitenkin läheni, ja pian voi huomata, että sitä souti
yksi ainoa mies, joka istui keskituhdolla. Soutaminen ei synnyttänyt
vähintäkään ääntä, vene liukui kuin varjo pitkin rasvatyyntä
peilipintaa.

— Öljytä on se vietävä tainnut hankavitsansa! lausui tovin kuluttua
ykskantaan Rajalan Tuomas, joka tähän saakka ei ollut koko iltana juuri
suutansa avannut.

— Saatpa olla jotenkin varma, että niin on tehnyt, vakuutti Eerikka. —
Se mies kyllä tietää konstit eikä kolise liikoja vesillä liikkuessaan.
Mutta katsokaahan nyt, että pysytte piilossa. Sillä on vietävän tarkat
silmät, ja pian alkaa se niitä myös käyttää!

Miehet painautuivat alas pehkojen juurelle ja tähystelivät sieltä
oksien alaitse silmät kovana veneen liikkeitä. Kohta oli se saapunut
Selkäluodon kohdalle. Siinä lakkasi soutu, ja veneessä istuja alkoi
tähystellä vaanivasti joka suunnalle käännellen venettään äänettömästi
tottuneilla airon liikkeillä.

— Mutta jospa se jääpikin tuonne Selkäluotoon, onhan sielläkin verkkoja
miten paljon hyvänsä, lausui huolestuneena Junnu.

— Elä pelkää, vakuutti Eerikka. — Luuletko sitä niin typeräksi, että
jäisi sinne keskelle selkää kaikkien silmän alle. Saat nähdä, että
tänne se tulee aivan kopiksi meidän syliimme. Täällä tuuheametsäisen
niemen varrella se luulee olevansa täydellisesti piilossa. Ja onhan
täällä sitäpaitsi lähellä ranta minne pistäytyä, jos joku kutsumaton
vieras äkkiä vesille ilmestyisi.

Eerikan otaksuma osottautui oikeaksi. Hetkisen kuluttua läksi vene
uudelleen liikkeelle rannikkoa kohti, hiukan ylemmä niemen nenään päin
miesten piilopaikasta.

Kello oli jo sivuuttanut puoliyön, ja juhannuksen aikuisen yön
hämy oli hälvennyt. Helposti saattoikin siis jo pitkältä matkalta
tuntea soutajan. Se oli Lahna-Aapeli, Höytiäisen kalastuspaikkojen
pahamaineinen rosvohukka. Itsellään oli Aapelilla vain muutamia
verkkorääsyjä, sen verran että nimeksi. Mutta kun tuli kalojen
nousuaika, niin venelastittain silloin Aapeli kaloja souti. Vaan hänpä
olikin liikkeellä aina silloin, kun muut kalastajat makasivat ja kun
lahnaparvien olisi pitänyt häiritsemättä antaa nousta kutupaikoilleen.

Aapeli souti keskituhdolla latteat hartiat kyyryssä, mutta pää eli
hartioiden välissä. Se vilhui yhtenään joka suunnalle, se näytti voivan
vaivattomasti pyöriä ympäriinsä kuin kissahavukan pää, muun ruumiin
hiventäkään asentoa muuttamatta.

— Kylläpä on pakana varovainen! supisi Lehikois-Antti.

— Hiljaa, kuiskasi Eerikka, ja muistakaa miten teemme. Sinä Antti ja
Tuomas tulette minun kera veneeseen. Junnu ja Tuonos-Mikko jäävät
rannalle ja antavat meille alkuvauhdin.

— Sanovat sillä olevan aina valmiina revolverin, kuiskasi Junnu.

— Olkoon! Eerikka puristi uhkaavasti vieressään olevan rihlan piippua.

Vene oli sillä välin tullut aivan lähelle rannikkoa. Nyt veti
Aapeli aironsa veneeseen, siirtyi vähintäkään kolinaa herättämättä
keskituhdolta perään, otti huoparin ja alkoi sillä hiljakseen meloa
tähystellen koko ajan vaanivasti pitkin rannikkoa.

Nähtävästi hän tuli lopulta vakuutetuksi, ettei mitään vaaraa ollut
lähettyvillä, ja niinpä meloi hän rohkeasti lähimmän verkkorivin luo,
joka pitkin pituuttaan oli upoksissa kalojen painamana. Verkon kohdalle
tultuaan kohensi Aapeli veneessään olevan suuren kalavasun jalkojensa
juureen, otti polvilleen kalastushaavin, upotti huoparinsa sivuttain
syvälle veteen ja kohotti sen lavalla verkkoa.

Raskaasti nousi verkko vedenpintaan, ja siinä rimpuilevat lahnat
alkoivat kuuluvasti posahdella. Siekailematta pisti Aapeli haavinsa
alle, ja toisessa kädessä välähti hänellä pitkä puukko.

— Se on sinun verkkosi, Mikko! supisi Antti.

— Leikkelee piru uuden verkon, murisi Mikko hammasta purren.

— Sillä on kiire, ymmärräthän veikkonen! hymyili Eerikka. — On niin
hiton paljon verkkoja!

Nopeasti liikkuikin Aapeli siirtyen yläpaulasta kiinni pitäen pitkin
verkkoa ja toisella kädellään haavia liikutellen. Saatuaan kalan,
joskus kaksi kolmekin yhdessä rykelmässä haaviinsa, pisti hän varren
vikkelästi polviensa väliin, tarttui toisella kädellään kalan kiduksiin
ja rapsautti toisessa kädessään olevalla puukolla rihmat poikki. Kalat
hän heitti takakäteen taitavalla liikkeellä vasuunsa, jonka pohja oli
peitetty sammalilla kolinan estämiseksi.

Kaikki sujui kuin luomisentyö. Näki hyvin, ettei Aapeli ollut
ensikertalainen. Ei hän kuitenkaan verkkoa vallan puhtaaksi pannut,
sakeimmista rykelmistä vain raapi?

— Jättää se sinullekin osasi, huomautti Eerikka Mikolle ivallisesti. —
Keventää vain hiukan sinun vaivojasi ja päästelee pahimmat potkurit,
jotteivät ne kiskoisi kokonaan irti siklavaajoja.

— Elähän ilku vielä, murisi Mikko. — Seuraava on sinun verkkorivisi.

Nyt jättikin Aapeli jo Mikon verkot rauhaan ja läksi melomaan
seuraavalle riville, joutuen siten vielä lähemmäs piilossa olevia
miehiä. Siinä uudistuivat samat temput, jos mahdollista, vielä
nopeammin ja äänettömämmin.

Eerikka seurasi toimitusta tarkkaavaisena, huulet yhteen purtuina.
Näytti kuin hän olisi tahtonut painaa visusti mieleensä Aapelin terävän
puukon jokaisen liikkeen. Mikko supisi:

— Katsohan, Eerikka, yhä parantaa vauhtiaan! Aapelin vanhat jäsenet
vertyvät vähitellen.

Eerikka ei vastannut sanallakaan Mikon pisteliääseen huomautukseen,
mutta hänen muotonsa synkkeni synkkenemistään, ja käsi puristi
rihlaluodikon piippua, niin että sorminivelet nauskuivat.

Aapeli siirtyi seuraavalle riville, tullen täten aivan miesten
kohdalle. Hän alotti selkäpäästä ja läheni vähitellen rannikkoa.

Pehkojen alta ei kuulunut hengitystäkään, mutta viisi leimuavaa
silmäparia seurasi kuin kiinni naulitut venettä ja siinä häärivää
miestä. Aapeli oli sysännyt lakkinsa takaraivolleen, ja sen lippa
oli poikittain korvallisella. Silmät vilhuivat kahden puolen sinisen
puhuvaa nenää kuin vartaan nenissä katsoen yhtaikaa joka puolelle.
Kädet tekivät työtänsä ihmeteltävällä tottumuksella, ja venekin näkyi
tottelevan Aapelin ruumiin liikkeitä. Harvoin hänen tarvitsi huoparilla
kääntää sitä oikeaan asentoon.

Vähitellen oli Aapelin vene joutunut noin viidenkymmenen metrin päähän
rannasta. Siitä maalle päin alkoi kaloja olla harvemmassa, mutta
vielä kauhasi Aapeli kerran saaden pari jättiläiskokoista käsnäpäätä
haaviinsa.

Eerikka liikahti ja suhahti:

— Nyt, pojat!

Rannalta kuului rusaus ja samassa syöksyi metsiköstä vene veteen. Kolme
miestä hyppäsi siihen, ja rannalle jääneet antoivat kokasta sysäten
voimakkaan alkuvauhdin.

Ensi säikähdyksessä putosi Aapelilta kauha veteen, mutta jo seuraavassa
silmänräpäyksessä koppasi hän taskuansa ja hänen kädessään välähti
revolveri.

Mutta yhtä nopeita oltiin toisessakin veneessä. Perä edellä se neljän
voimakkaan käden huopaamana syöksyi nuolena Aapelia kohti. Ja kun
Aapeli yritti kohottaa revolveriaan, seisoi Eerikka jo rihla häntä
kohti ojennettuna veneensä perässä.

— Anna olla sen leikkikalun! lausui Eerikka tyynesti, tähdäten
vavahtamatta Aapelin rintaa kohti.

Aapelin käsi vaipui alas. Siinä samassa joutuikin jo Eerikan vene aivan
rinnalle.

‒ Tänne revolveri! komensi Eerikka lyhyesti.

Aapeli ojensi revolverinsa vastustelematta. Hänen luontonsa
näytti kokonaan menneen. Pää painui hartioiden väliin, aivan kuin
kilpikonnalla vaaran uhatessa, ja hänen kätensä tutisivat ankarasti.

— Puukko myös!

Aapeli tapasi puukkoansa vierestään tuhdolta, mutta se oli pudonnut
veneen pohjalle.

— Ota sieltä missä se on! kivahti Eerikka. — Hyväthän sinulla on silmät
päässäsi!

— Voi herra jumala, säälikää vanhaa miestä, vaikeroitsi Aapeli
haparoidessaan vapisevin käsin puukkoaan ja ojentaen sen Eerikalle.

— Herra jumalaa ei tässä nyt tarvita. Siirrytään keskelle venettä, minä
tulen perään.

Aapeli ei ensin näyttänyt tajuavan Eerikan viimeistä käskyä. Mutta kun
Eerikka voimakkaalla otteella tarttui hänen veneensä perään ja sysäsi
samalla Aapelin pois perätuhdolta, yritti hän pökertyneenä kompuroida
keskelle venettä langeten kuitenkin siinä yrityksessään kalavasuunsa.

— Muistahan miten äsken liikuit eläkä siinä joutavaa könttyröi! nauroi
Eerikka viskautuen samalla yli laidan Aapelin veneeseen, joka hänen
raskaan painonsa alla kohosi aivan perälleen.

— Tule sinä Antti tänne soutamaan, ei tästä Aapelista näy olevan enää
mihinkään! komensi Eerikka. — Sinä Mikko menet sillä toisella veneellä
maalle. Sieltä otatte eväät ja muut tavarat ja menette sitten tuonne
Koivuniemen nenään odottamaan, niinkuin on sovittu. Mutta soutakaa
aivan lähitse rantaa ja joutavaa kolisematta.

— Voi hyvät miehet, mitäs te minulle teette? uikutti Aapeli, kun Antti
oli noussut hänen veneeseensä ja istuutunut etutuhdolle airoihin.

— Me emme ole tällä kertaa hyviä miehiä, se sinun pitäisi ymmärtää,
lausui Eerikka. — Sinulle tehdään ansiosi mukaan, ei hiventäkään
enempää eikä vähempää. Nyt sanot vain nopeasti, missä ovat sinun
verkkosi!

— Mitäh, minun verkkoni?

— Niin juuri, verkkosi, mihin olet ne illalla laskenut, vai eikö niitä
ole ensinkään?

‒ Mi-mitäs te niistä?

— Nopeasti, missä ne ovat? Eerikan silmät leimahtivat uhkaavasti.

— Tuolla, tuolla niitä on kaksi, alkoi Aapeli hätäillen selittää,
viittoen Aittolahteen päin. — Ei ne ole kaukana.

— Souda! komensi Eerikka.

Airot rusahtelivat, kun Antti alkoi vedellä. Siinä tuokiossa
jouduttiinkin Aapelin verkoille.

Siekailematta kiskasi Eerikka siklavaajan pohjasta, repäisi verkon
siitä irti ja alkoi pitkin kahmauksin lappaa sitä veneeseen,
sovittelematta ensinkään puikkarille.

— Voi, voi, sehän aivan sotkeutuu sillä tavoin, vaikeroi Aapeli, ja
kalatkin kaikki karkailevat. Antakaa minun itseni lappaa.

— Minä lapan! tokaisi Eerikka lyhyesti. — Kalat tulevat mukana. Mikä ei
tule, se menköön. Aivan mätähän tämä näkyy jo olevankin, ei elävä kala
tällaisessa pysy.

Vähän olikin kaloja Aapelin verkoissa, jotka olivat aivan riekaleina,
paulat monesta kohden katkeilleet. Kun molemmat verkot olivat lapetut,
kysyi Eerikka:

— Vieläkö on?

— Vielä on kolme, vaan ne ovat tuolla niemen nenässä päin. Ja otanhan
minä ne itsekin ja menen vaikka ikitielleni näiltä vesiltä.

— Niin sinä menetkin, mutta ennen lähtöäsi saat istua herroiksi. Me
palvelemme, souda!

— Vinhaa vauhtia kiisi vene takaisin niemen nenään päin. Pian oltiin
Aapelin verkoilla. Ne olivat, jos mahdollista, vielä repaleisemmat kuin
edelliset.

Kylläpä ovat vehkeet, mutisi Antti katsellessaan veneeseen kohoavia
riekaleita.

— Niin, kyllähän näillä kelpaa! Mutta paraat saaliit se Aapeli silti on
tähän asti korjannut, lausui Eerikka kiskaistessaan viimeisen verkon
siklan veneeseen.

— Vieläkö on? kysyi hän senjälkeen istahtaen raskaasti veneen perään.

— Ei ole enää.

— Sano jos on, sillä muuten taitavat ne jäädä pitkäksi aikaa lappamatta.

— Ei ole enää, intti Aapeli.

— No hyvä, omapahan on asiasi. Jos jäävät niin jäävät. Souda tuonne
poikien luo.

       *       *       *       *       *

Kaukana Koivuniemen pisimmän kaiskun nenässä istuivat Junnu Lehikoinen,
Tuonos-Mikko ja Rajalan Tuomas veneessään suuren kiven kupeella
odotellen toisen veneen saapumista. Tiirat kiertelivät niemen
louhikoisia rantoja kirkuen aamulauluaan. Koillinen taivas alkoi
värjäytyä nousevan auringon rusoista. Niemen nenästä suoraan etelään
aukesi avara selkä, jonka takaa silmä ei ensinkään mannerta erottanut.
Siellä täällä häilähteli selällä hienon hienoja utuhaituvia. Hyvin
kaukaa siinti keskeltä rannatonta näköalaa pari pientä metsäsaarta. Ne
näyttivät sinne kaukaisuuteen päin viettävää vesilakeutta vasten kuin
ilmassa riippuvilta metsätylvöiltä.

Miehet tupakoivat äänettöminä katsellen juhlallista auringonnousua.
Nyt välähtivät päivänkehrän ensimäiset säteet kaukana Höytiäisestä
koilliseen siintävien Rasivaarojen takaa. Ensimäisenä ne tapasivat
vastaisella rannalla kohoavan Martonvaaran huiput. Selällä alkoivat
utuhaituvat kohota väräjöiden ylöspäin. Mutta päivän loistava kehrä
kohosi korkeammalle syytäen kimputtain soihtujaan joka haaralle.
Jo tapasivat ne Höytiäisen peilipintaankin, joka vipaji hiljaisen
aamutuulen henkäyksistä. Utuhaituvat hävisivät paikalla, ja seesteinen
kirkkaus levisi ulapan yli. Vesilakeus alkoi välkkyä kuin ääretön,
sula hopeajärvi. Sen väreet leikitsivät öljymäisen raukeina niitä
hyväilevien päivänsäteiden aamukarkelossa. Riemukkaasti tervehti
Koivuniemen metsiköstä auringonnousua laululintujen monisointuinenn
kuoro, ja siihen vastasivat niemen takaa ja siitä länteen olevien
saarien rannoilta sorsaparvet, jotka pesimispuuhiensa lomassa olivat
siellä suorittamassa aamu puhdistustaan ja haukkaamassa heinäsiltä
rantavesiltä mehukasta suurustaan. Mutta kaukaa selältä kajahti kuikan
laulu kantavana ja soinnukkaana.

Sunnuntaiaamun harras tunnelma valtasi veneessä istuvain nuorten
miesten mielet. Sen rikkoi kuitenkin jyrkästi pitkin Koivuniemen vartta
lähestyvä vene, joka kiisi miehiä kohti kokka kohisten Lehikois-Antin
voimakkaiden käsien soutamana.

Surkean näköisenä istui veneen keskituhdolle lyyhistyneenä
Lahna-Aapeli. Ilmeettömät silmät tähystelivät veneen sivulle syntyviä
laineita, ja ruumis heilahteli hervotonna soutajan voimakkaiden vetojen
tahdissa. Eerikka ohjasi veneen toisen viereen, potkaisi jalallaan
kasassa olevia verkkorääsyjä ja lausui:

— Kas siinä, pojat, ovat ne Aapelin kalastusvehkeet. Niillä sitä on
pyydetty kesä toisensa perästä ja aina ne ovat antaneet paremman
saaliin kuin meidän muiden pyyntineuvot.

Miehet tarkastelivat uteliaina Aapelin verkkoja, kääntelivät ja
koettelivat niiden rihmojen lujuutta sekä ihmettelivät kuorossa:

— Jopa onkin kalastusneuvot, on totisesti neuvot! Kelpaa ne veteen
virittää ja sittenhän on ihme, jos ei kaloja tule ihan seläkkäin.

— Väkisinkin tulee, ilkkui Tuonos-Mikko, varsinkin kun on niin hyvä
onni kuin tällä Aapelilla.

— Ja vielä parempi vainu haistamaan, missä ovat ne oikeat kalahaudat,
säesti Junnu Lehikoinen.

— Mitäs ne vainu ja onni yksinään, vaan kun on aamuvirkku, niinkuin
tämä Aapeli, niin sehän se jyrinän pitää. Näittehän sen itse äsken,
selitti Rajalan Tuomas.

Aapeli näytti olevan kuuro miesten pistopuheille. Istua lyyhötti vain
kuin nukkuneena siinä tuhdollaan pää hartioiden väliin uponneena.

Ei Eerikkakaan toisten ilkasteluun puuttunut. Poltteli äänetönnä
piippuansa katsellen kuin mietteisiinsä vaipuneena kaukaisia
Martonvaaran huippuja. Mutta kun hän oli viimeiset haikunsa vetänyt,
kopisti hän huolellisesti piippunsa tyhjäksi veneen laitaan, tarkasti
vielä varmuuden vuoksi, etteivät pohjaperät jääneet kytemään, sekä
pisti sen sitten taskuunsa. Näiden valmistusten jälkeen hän kiinnitti
katseensa Aapeliin ja kova ilme tuli hänen kasvoilleen. Hän puhui:

— Ei sillä tavoin, Aapeli! Kun mies on mitä tehnyt, niin mies vastaa
myöskin tekonsa. Se on laki. Et sinä tuolla surkealla luuhottamisella
meidän luontoa pehmitä, se on nyt mitattu täyteen. Ne veitsen jälet,
jotka kesän toisensa perästä olet jättänyt verkkoihimme, täytyy lopulta
tilittää. Me voisimme jättää sen tilinpidon vallesmannin tehtäväksi,
mutta se olisi kai turha vaiva. Hän on jo muista kolttosista kulettanut
sinua lakituvissa niin monasti, että protokollat senaattia myöten
alkavat olla täynnä sinun ansioluettelojasi. Mutta turhaan menee
sinussa ruunun leipä, ja monet kallispalkkaiset ruununmiehet vain sinun
laistesi tautta harmentuvat ja joutuvat eläkkeelle ennen aikojaan.
Siksi me tuomitsemme itse. Vikoja lie meissä vähän itsekussakin, mutta
rajansa se sentään olla pitää, ja me panemme sinulle rajan:

Sinä lopetat tästä päivästä kalastuksen näillä vesillä. Sinä et enää
erehdyksessäkään soutele näiden rannikkojen lähettyvillä et minkään
asian takia, olipa se miten tähdellinen tahansa. Jos sen erehdyt
tekemään, maksaa se ruokahalusi ja terveytesi. Muista se! Ja tämä sinun
veneesi, nämä revolveri ja puukko ja nämä pyydyksesi, ne pannaan tuonne!

Eerikka viittasi selälle päin ja jatkoi kovalla äänellä:

— Siellä on parempi kätköpaikka kuin viisinkertaisen ruununlukon
takana. Onko tämä kaikkien mielipide?

— On! kajahti kuorossa.

— Hyvä, sinä olet kuullut tuomiosi, Aapeli! Siitä ei vedota! Omista
verkoistasi saadut kalat saat pitää. Ne, jotka varastit tänä aamuna
muiden verkoista, menevät veneen ja pyydyksien mukana hautaan. Ne ovat
Höytiäisen jakamatonta tavaraa.

Tämän sanottuaan alkoi Eerikka päästellä Aapelin verkkorääsyistä kaloja
ja pyysi Antin ojentamaan kokasta Aapelin eväskontin. Hän pani kalat
konttiin, ojensi sen Aapelille ja komensi:

— Nouse maihin ja katsele sieltä mitä tapahtuu!

Vaivoin kompuroi Aapeli veneestä ja lysähti ensimäiselle rantakivelle
istumaan. Sieltä katseli hän suu itkuun väännyksissä, kun miehet
Eerikan viittauksesta alkoivat nostella suuria paasilohkareita Aapelin
veneen pohjalle. Lopulta itkeä ryysti Aapeli aivan täyden päältä
hartiat tutisten ja uikutti katkonaisella äänellä:

— Pitääkö minun vielä sekin nähdä, kun te hu-hukutatte veneeni. Se on
ainut tavara, minkä omistan maan päällä.

— Pitää! Se kuuluu asiaan sitä varten, ettäs muistaisit. Ja sitäpaitsi
kaiken pitää käydä järjestyksessä.

Pian oli veneessä siksi suuri pohjalasti, että se häthätää pysyi
vedenpinnalla. Nyt sysättiin molemmat veneet vesille, Eerikka siirtyi
oman veneensä perään. Lehikois-Antti ja Tuonos-Mikko istuivat airoihin.
Eerikka tarttui toisella kädellään Aapelin veneen kokkaan ja käski
soutaa.

Junnu ja Rajalan Tuomas jäivät rannalle Aapelin luo ja katselivat
sieltä poistuvaa saattuetta.

Puolenkymmenen kivenheiton päässä rannasta se pysähtyi. Eerikka katseli
ympärilleen. Ketään ei vielä näkynyt liikkeellä koko selällä. Eerikka
virkkoi:

— Tässä pitäisi olla kolmisenkymmentä syltä. Eiköhän se riittäne!

Eerikka löi äyskärin syrjällä tapin irti Aapelin veneestä. Vesi alkoi
pulputtaen juosta reijästä sisään. Sitten käänsi Eerikka, molemmin
käsin perään tarttuen, Aapelin veneen kokan selälle päin ja sysäsi sitä
voimakkaasti. Kivilastissa oleva vene ui vähän matkaa ja seisahtui
sitten hitaasti.

Eerikka kaivoi taskustaan piipun ja alkoi täyttää sitä verkalleen,
seuraten koko ajan silmillään vajoavan veneen liikkeitä.

Hieno tuulenviri käänsi sen kokkaa vähitellen Aittolahteen päin.
Lipajavat laineet alkoivat nuoleskella reunakaarta. Sitten kävi
vähäinen nytkähdys, kokka keikahti ylös ja vesi hösähti laitojen yli
sisään. Vene vajosi nopeasti, jättäen jälkeensä kiivaasti pyörivät
häränsilmät. Mutta pian nekin silisivät, ja vain kellanvihreä
rasvaläiskä jäi kieriskelemään vedenpinnalla.

Tiira kierteli ylhäällä ilmassa ja tarkasteli sitä uteliaana kirkuen
hermostuneesti veneessä istujille. Muuten levisi koko Höytiäisen
ulappojen yli sunnuntaiaamun suuri rauha.

— Soutakaa pois, pojat! käski Eerikka ja asettui mukavaan asentoon
veneensä perään.

Muutamilla aironvedoilla oltiin rannassa. Sieltä nousivat Junnu ja
Rajalan Tuomas veneeseen äänettöminä ja vakavina. Aapeli istui yhä
kivellään. Hän ei itkenyt enää, tuijotti vain eleettömin silmin siihen
kohtaan, mihin hänen veneensä oli kadonnut.

Eerikka havahutti hänet lausuen:

— Nyt, Aapeli, on tämä asia selvä. Sinä olet muuttunut venemiehestä
jalkamieheksi, ja kalastus jää sinulta muiden hoitoon. Koeta unohtaa
se mielestäsi kokonaan. Se on sinulle parasta. Ja nyt ota konttisi ja
kävele!

Vaivoin nousi Aapeli ylös ja läksi, horjuen kuin unissakävijä,
taivaltamaan kivikoista rannan hietikkoa poispäin. Toisesta
viilekkeestä olalla riippuva kontti heilahteli veltosti askelten
tahdissa.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUURTEN METSIEN SALASTA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.