Louhivaaran patriarkka : Romaani Pohjois-Karjalasta

By Simo Eronen

The Project Gutenberg eBook of Louhivaaran patriarkka
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Louhivaaran patriarkka
        Romaani Pohjois-Karjalasta

Author: Simo Eronen

Release date: January 25, 2025 [eBook #75208]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1923

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LOUHIVAARAN PATRIARKKA ***

language: Finnish




LOUHIVAARAN PATRIARKKA

Romaani Pohjois-Karjalasta


Kirj.

SIMO ERONEN





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1923.




I.


Kaukana on Louhivaara suurista kylistä, kaukana Koitereen takalistolla.
Saman verran on sieltä matkaa Koitereeseen ja Aunuksen rajaan,
lähin kylä Koitereen koillispuolella on Latukkavaara ja sieltä
karttuu taivalta Louhivaaran salolle linnuntietä mitaten pari pitkää
peninkuormaa.

Louhivaaran salolla on paljon metsää, vähän ihmisiä. Muutama
vuosikymmen takaperin olivat Louhivaaran vartiopiirin ruununmaat vielä
kirveen koskemattomia. Ne olivat vanhoja ikimetsiä, parempia et voinut
löytää koko Ylä-Karjalassa, tuskin Aunuksessakaan muualla kuin Sunujoen
varsilla. Siellä oli aikanaan myös hyviä metsiä, mutta moni on vieras
sen jälkeen raiskannut isännätöntä Aunuksen maata ja niitä tihutöitä
nyt itkee kumisevilla autiokankailla puuton maapolonen.

Mutta tuohon tuonnoiseen aikaan, josta tässä kirjassa puhutaan,
ei ollut paljon autiokankaita Aunuksen puolella, vähemmän vielä
Louhivaaran saloilla. Itsensä jumala isän istuttamaa näytti siellä
olevan kaunis ja tasainen hongikko, jota kasvoi korkean Louhivaaran
ja siitä koilliseen olevan Naurisvaaran selkosilla. Ei ollut tällä
hongikolla rajaa eikä ääriä, vaarojen välisissä notkelmissa vain
hongikko loppui, mutta siellä kasvoi naavaista kuusikkoa, joka oli yhtä
hyvää, jos ei vielä parempaakin.

Kauniita olivat silmälle nämä maat. Korkealle Louhivaaran laelle ja
melkein yhtä korkealle Naurisvaaralle näkyi niin paljon maailmaa,
että siihen oisi mahtunut kymmenen kirkkokuntaa, jos ihmisiä oisi
elänyt niin sakeassa kuin monin paikoin muualla maailmassa elää.
Mutta täällä oli vain metsää ja metsää, ja siellä täällä vilahti
metsän kohdusta kauniita salojärviä, jotka hymyilivät kuin jumala
isän silmä eränkävijän iloksi. Kauimpana lounaassa kangastelivat
korkealle kohonneina satasaarisen ja malmirikkaan Koitereen suuret
vedet, toisaalta suuria saloja siinteli, loputon jono vaaroja sineten
ja sineten, aaltomaisina etenivät ja Aunuksen rajan kaukaisuuteen
hävisivät.

Tämän maan ainoa asukas oli näihin aikoihin Louhivaaran Yrjö Hänninen.
Ruununtorppari hän oli ja Louhivaaran vartiopiirin metsänvartija, ja
hänen pieni torppansa oli rakennettu Louhivaaran korkeimmalle laelle.
Siellä hän eli kuin hallitsija valtakuntansa keskellä, suurten metsien
laajan valtapiirin keskellä.

Paljon rakasti Louhivaaran Yrjö näitä hoitoonsa uskottuja metsiä.
Niiden kohdussa oli äitinsä hänet synnyttänyt, täällä oli hän ikänsä
kaiken elänyt. Ja jo hänen isänsä ja isoisänsäkin olivat täällä
Louhivaarassa eläneet. Ne olivat myös olleet metsänvartijoita ja
ruununtorppareja, koko suku, ja isävainajaltaan oli Yrjö Hänninen
virkansa ja torppansa perinyt. Yrjön isävainaja oli ollut suuri
eränkävijä, monta oli hän vihaista kontiota kaatanut, mutta vihdoin
kontio hänet itsensä pahoin runteli. Siitä tautivuoteeseen kääntyi ja
aikaisin manalle meni, kuusitoistavuotias oli silloin vasta Yrjö. Mutta
vanha metsäherra vainaja oli paljon pitänyt hänen isästään ja niin
nimitti hänet nuoruudestaan huolimatta isänsä viran perijäksi.

Kunnioituksella Yrjö Hänninen vanhaa metsäherraa ja isävainajaansa
muisteli. Omituisia miehiä olivat he kumpainenkin olleet, metsän
lumot kai olivat heidän veriinsä tarttuneet, niin rakastivat näitä
Louhivaaran saloja. Yhtenä syksyin keväin näitä maita samoilivat,
metsästivät, teiren kiimassa kävivät, soidinmetsoa pyydystivät ja hän
pilttinä pienoisena sai mukana saapastaa. Kummasti tuulonen tohahteli
korkealla honkien latvoissa, kun he aamuisin selkosia samosivat.
Vavahti oudosti hänen, pienen piltin sydän, kun tuon kumman tohahduksen
kuuli, mutta näin hänelle vanha metsäherra silloin opetti:

— Kuule, poika, metsän jumalainen siellä latvoissa liikkuu. Se kulkee
ja katselee, että kaikki on hyvin ja oikein hänen metsissään.

Vielä enemmän hänen sydämensä silloin vavahti, kun vanha metsäherra
näin opetti, kumma hartaus silloin mieleensä tuli ja syvälle jäi tämä
opetus hänen sydämeensä. Vielä miehenäkin metsäherran sanat muisti,
joka kerran muisti, kun tuulen tohahduksen hongikossa kuuli tai kuusi
haasteli hänelle omia tarinoitaan öisellä nuotiolla. Metsän jumalan
uskoi sieltä hänelle tarinoivan ja hartaana silloin silmänsä risti.
Niin oli metsän lumo hänenkin vereensä taittunut eikä hän kysynyt,
oliko pakanuutta vai totista hartautta, kun tällä tavoin jumalaansa
palvoi.

Yrjön äiti oli omalla tavallaan myös ollut harvinainen nainen. Hän
oli kreikkalais-katolinen, niinkuin kaikki Louhivaaran asukkaat
olivat alusta alkaen olleet, mutta tämän lisäksi hän oli harras
vanhauskolainen, joita vielä joskus tapaa näillä rajasaloilla.
Vain yhden pyhänkuvan suvaitsi pirttisensä nurkassa, jumalanäidin
kuvan. Sen edessä paloi pieni lampputuikku, ja kuva ja tämä
lampputuikku pirtin pyhittivät. Oli monta suurta syntiä, joiden
tekeminen oli äidin pirtissä ankarasti kielletty, ja kaikkein suurin
synti oli tupakoiminen. Niin opettivat vanhauskolaiset, ja äiti
ei näistä opetuksista suostunut tinkimään. Isävainaja ja vanha
metsäherrakin saivat tyytyä vetelemään haikuja rakovalkean ääressä
metsään yöpyessään. He alistuivat siihen, vanha metsäherra selitti
vanhauskolaisten olevan maailman parhaita ihmisiä. He olivat aikanaan
paljon kärsineet uskonsa vuoksi ja niin olivat he hyviksi tulleet,
mutta tämä hyvä ja puhdas usko oli jo häviämässä pois maailmasta.

Totta puhuen äiti oli pitänyt isää ja metsäherraa jonkunlaisina
puolipakanoina. Sanoi heidän palvovan metsällistä, mutta hyvin nämä
kolme ihmistä muuten tulivat toimeen keskenään. Yrjö ei silloin pienenä
pilttisenä tarkalleen tiennyt, oliko äidin vai isän ja metsäherran
usko parempi. Hänestä molemmat olivat hyviä, kotona hän kunnioitti
äidin jumalaa, metsässä metsän jumalaista, josta metsäherra oli hänelle
opettanut.

Niin teki Yrjö yhä edelleenkin. Nyt oli Yrjön äitikin aikoja sitten
kuollut, mutta vielä olivat kuva ja lampputuikku hänen pirttisensä
nurkassa. Kuva oli jo pahoin savustanut, mutta Yrjö ei hennonut sitä
poistaa eikä toiseenkaan vaihtaa, sillä uusi kuva oisi ollut hänelle
vieras. Tämä vanha oli tuttu ja rakas.

Yrjön nainen ja tämä uusi metsäherra eivät näistä vanhoista asioista
paljon tietäneet. Uusi metsäherra ei tosin ollut paljonkaan Yrjöä
nuorempi, Yrjö oli nyt muutamaa vuotta vaille neljäkymmentä ja
metsäherra taisi olla pari vuotta häntä nuorempi. Mutta metsäherra
oli vasta äskettäin tullut näille maille ja mistäpäs hän oisi kaikki
entiset asiat tiennyt. Hän harrasti uudistuksia, suunnitteli niitä
ja puhui niistä innostuneena Yrjöllekin, mutta Yrjö ei kaikkia näitä
suunnitelmia ymmärtänyt, sillä hän oli vanhoillinen. Suurten metsien
eläjät ovat aina vanhoillisia, sadassa vuodessa ei ikimetsässä paljon
näkyväistä tapahdu, vaikka elämä siellä kulkeekin ainaista kulkuaan.
Siksi siellä ollaan vanhoillisia, suhtaudutaan epäluulolla kaikkeen
sellaiseen, joka jollakin tavoin poikkeaa suuren metsän ikuisesta
järjestyksestä.

Yrjön nuori ja kukkea nainen harrasti myös uudistuksia. Hän oli
uskonnoltaan luteerilainen ja niin oisi hän kerran tahtonut poistaa
Louhivaaran tupasen nurkasta savustaneen pyhänkuvan ja lampputuikun.
Siitä asiasta syntyi heillä sananvaihto, mutta kuva jäi paikalleen.
Kuitenkin tämän tapahtuman jälkeen Yrjö tiesi naisensa kantavan
salaista kaunaa äitivainajansa muistolle, ja se koski kovasti hänen
herkkään mieleensä, se kauna heitä toisistaan vieroitti. Nainen oli
jo aikaisemmin ikävöinyt Louhivaaran metsien yksinäisyydessä, tämän
jälkeen hän entistä enemmän ikävöi. Jollei heillä oisi ollut lapsia,
kahta poikasta, niin oisi saattanut käydä miten hyvänsä. Mutta lapset
ovat aina lujia siteitä, ne pitävät koossa sellaistakin, joka muuten
särkyisi ja hajoaisi. Niin ne pitivät koossa heidänkin yhdyselämäänsä,
vaikka kumpainenkin salaisuudessa kärsi ja kalpasi parempaa.

Yrjö pakeni kaipauksensa ajamana metsiin, siellä hän harhaili, kuunteli
metsän tarinoita, koetti löytää niistä mielelleen viihdytystä. Kevät ja
kesä, syksy ja talvi vaihtelivat, mutta aina hän samoili metsissään,
tarkkaili siellä elämää, teki huomioitaan. Hänestä tuli vähitellen
jonkunlainen metsänfilosoofi, erakkofilosoofi. Hänelle tuotti
lapsellista iloa jokainen uusi löytö, olipa se miten vähäpätöinen
hyvänsä.

Varsinkin keväällä oli metsässä elämä ihmeellistä, kaikki silloin
nuortui ja uudistui, kaikkialla kohisi kumma tenhovoima. Kun katseli
esimerkiksi vakavia honkia tai noita harmaapartaisia kuusia, naavaisia
korven jättiläisiä. Ne torkkuivat, torkkuivat välinpitämättöminä
talviunessaan. Mutta annappas kun kuusikon alla virtaava salopuronen
alkoi kutitella niiden varpaita, niin silloin nämä harmaat patriarkat
heräsivät, alkoivat sukia ja koristella haiveniaan, nyökyttelivät
ensimäisenä tervetuliaisiksi päätään muuttolinnuille, jotka suurina
laumoina saapuivat matalalla kulkevien pilvien ja lämpöisenä vihmovan
vesisateen mukana. Niin ne hullaantuivat ja keikaroivat nuo naavaiset
vanhukset, luulottelivat olevansa vielä parhaassa kosimisijässään.
Aivan pyrki Yrjöä naurattamaan niiden hulluttelu, eikä hän silloin
yhtään ihmetellyt, jos kaikki muut metsän eläjät, teiret ja metsot ja
pyyt ja palokärjet ja kaikki muutkin kilpaa hulluttelivat. Nuortuneeksi
hän itsensäkin tunsi keväällä, ei silloin paljon nukkumaan joutanut.
Valoisat kevätyöt teiren kiimassa kulki, soidinmetsoa pyysi, päivät
kalankudulla Louhijärven poukamissa souteli.

Hyvin hän viihtyi myös kesäisin metsässä. Silloin piti puhdistaa
hongikoissa vaivaispuita, vaikka niitä Louhivaaran vartiopiirin
metsissä olikin hyvin vähän. Sitten oli paljon muutakin katselemista
ja puuhaa kesällä. Louhivaaran alla koivikkonotkelmassa oli Yrjöllä
pieniä niitty raivauksia, siellä hän möyri ja ojia siivosi, maassa
lahovia juurikkaita väänsi. Mutta välistä unohtui Yrjö kesken työnsä
tarkastelemaan teiren poikueita, joita asusti niittynotkelman
viereisessä metsässä. Siellä ne viettivät nuorta ja huoletonta
elämäänsä, ja tämä elämä tenhosi Yrjön mieltä. Hävetti aivan muille
sanoa, miten tuo elämä häntä tenhosi, mutta yksinään kun oli metsän
kätkössä, niin silloin voi vaikka kesken kannon vääntämisen lähteä
angervojen ja sananjalkojen alla vilistäviä teiren poikueita etsimään.
Ei ollut silloin muuta näkijää kuin metsän jumala, mutta Yrjö
tiesi, ettei se hänelle nauranut. Korkeintaan se saattoi salaisesta
piilopaikastaan hymähdellä hänen hommilleen, he kyllä tulivat toimeen
keskenään. Jos vain oisi tullut niin hyvin toimeen oman naisensa kanssa.

Yhä Yrjö rakasti naistaan, uskoi sen ajan joutuvan, jolloin he paremmin
ymmärtäisivät toisiaan, jolloin hänen naisensa sopeutuisi suurten
metsien elämään, niinkuin hän itse oli siihen sopeutunut.

Niin uskoi Yrjö, mutta tämä hyvä usko osoittautui pian
harhakuvitelmaksi. Uusi aika teki tuloaan Louhivaaran suurten salojen
hiljaisuuteen. Huonosti soveltui Louhivaaran Yrjö uuden ajan tuuliin ja
niin sai hän kokea monta kovaa kolahdusta.




II.


Nuori metsäherra uudistuksia harrasti ja Suomen ruunu tarvitsi paljon
rahaa. Niin norjalaiselle myytiin huutokaupassa suuri lohko Louhivaaran
metsiä, myytiin kaikki Naurisvaaran parhaat selkoset ja lisäksi kuusia,
monta sataatuhatta runkoa yhteensä.

Louhivaaran Yrjö koetti puita leimatessa suostutella metsäherraa, että
myytäisiin vain harventelemalla, puu sieltä toinen täältä otettaisiin,
niin metsään ei tulisi autiopaikkoja. Tietäähän tuon, kun Yrjö oli
vanhoillinen mies näissä asioissa, niin sen vuoksi hän meni tällaisia
ehdottelemaan. Häntä peloitti, ettei hakatun metsän paikalle enää
uusi taimisto kohoaisikaan. Miltäs silloin autiokankaat näyttäisivät,
alaston maapoloinen ikäväänsä itkisi ja itkeä pitäisi ihmisenkin moista
surkeutta nähdessään.

Mutta metsäherra vain nauroi Yrjön pelolle. Nämä olivat lihavapohjaisia
maita, hyvin täällä nuori metsä hakatun paikalle kasvaisi. Saivat mennä
yli-ikäiset hongikot putipuhtaaksi, niin saataisiin nuorempaa verta
tilalle. Se oli uudenaikaista menettelyä ja kannatti paremmin, nämä
vanhat hongikot olivat jo joutavaa ylellisyyttä.

Tähän selitykseen sai Yrjö tyytyä, mutta surkumielin hän ajatteli
hoitoonsa uskottujen metsien kohtaloa. Hänen omat kotiselkosensa
Louhivaaran puolella säästyivät tosin vielä tällä kertaa, mutta pian
kai niidenkin vuoro joutuisi. Ne olivat varmaan metsäherran mielestä
samanlaista ylellisyystavaraa nekin. Taimitarhuri hänestä tehtäisiin,
se oli näet sitä uudenaikaista metsänhoitoa, mutta Yrjöä kovin
peloitti, mitenkä hän, vanhan polven mies, jäkälöitynyt ja naavoittunut
salojen kyöpeli mokomaan hommaan kuontuisi.

Mutta norjalainen kävi ripeästi toimeen. Jo aikaisin syksyllä saapui
Louhivaaran saloille suuri miesjoukko tukkilaistupia rakentamaan
ja talviteiden pohjia raivaamaan. Olikin aika urakka näiden teiden
laittamisessa, sillä Naurisvaaran selkosilta Louhijärven rantaan
tullessa oli hyvä taival ikuista korpiryteikköä, jossa ei kirves ollut
vielä konsanaan kilkkanut. Hikipäin miesjoukko siellä korven kätkössä
ahersi, hakkasi metsää, raivasi juurikkaita, karsi oksia ja tallasi
niitä suonsilmäkkeiden täytteeksi. Vuoren läpi porattua tunnelia tämä
tie valmistuttuaan muistutti, ja se piti sitten lumen tultua vielä
kovaksi jäädyttää, niin jo rupesi siinä raskas tukkikuorma liukumaan.

Yrjö kävi näitä alkuvalmistuksia katsomassa ja kovin hän ihmetteli
miesten rakentamien tupien suuruutta. Kaksi oli niitä rakennettu,
kumpaisenkin seinät kuusisylisistä honkahirsistä ja sisälle oli
laitettu kolmeen kerrokseen ympäri tuvan kiertävät leveät makuulaverit.
Yrjö arvioi, että näihin tupiin mahtuisi majailemaan kolmisensataa
miestä, mutta rakennusmiehet nauroivat ja selittivät, että sai niihin
mahtua kaksi kertaa niin paljon. Kun täällä oli näin tuhottomasti näitä
metsiä, niin piti olla paljon miehiäkin niitä liikkeelle saamaan.

Tuvissa oli mahdottoman suuret kiuasuunit, liesi varsinkin oli leveä
riehtiläs. Sen piti olla niin leveä sitä varten, jotta kaikki tuvan
asukkaat aamuin illoin mahtuivat siinä paistinpannuineen tuhertamaan.
Kovin suurellisilta näyttivät nämä norjalaisen hommat, Yrjö pelkäsi,
että Louhivaaran saloilla alkaisi rauhattomat ajat, hän metsien
hiljaisuuteen tottunut miespoloinen joutuisi kaikkien sysittäväksi.

Paljon tulvasikin väkeä heti lumen maahan tultua. Kokonaisen
viikkokauden solui saloteitä myöten hevosmiehiä ja hakkuumiehiä
sekaisin; sinne ne kaikki painuivat Naurisvaaran "täituville",
hajaantuivat siellä pitkin selkosia ja pian oli työ täydessä
vauhdissa. Joka paikasta kuului sahan kitkutusta ja kirveen kolketta,
hakkuumiesten hoilausta ja huutelua, hevosmiesten sadatuksia.
Rytisten sortuivat maahan satavuotiset jättihongat, oravat puikkivat
pakoon uhatuista pesäpuistaan, korkealla työmaan yläpuolella lenteli
pökertyneinä suuria teiriparvia, jotka ensi hämmingissään eivät
tienneet, minnepäin pakonsa ottaisivat.

Hävinnyt oli tosiaan rauha ja hiljaisuus näistä metsistä, mutta
kauemmas katsoen ei hävitys ensimäisinä päivinä mitään näkyväistä
jälkeä jättänyt. Louhivaaran Yrjö tarkasteli työmaata omalta varaltaan
ja naurahteli siellä itsekseen. Taisipa metsä hiukan puoliaan pitää,
vaikka sinne oli jo mennytkin niin lujasti väkeä voimiaan koettelemaan.

Muutaman viikon kuluttua alkoi näkyä pieniä aukkoja Naurisvaaran
rinteiltä. Oli selkeä pakkasaamu, kun Yrjö tämän huomion teki. Silloin
hän päätti lähteä lähempää tarkastamaan, miltä työmaalla oikein
näyttäisi.

Suuri puuhkalakki oli hänen päässään ja hänen partansakin meni
hiihtomatkalla vahvasti kuuraan. Talviaisen täyttämästä metsästä karisi
lunta hänen leveille hartioilleen, perille tultuaan hän näytti kuin
miltäkin talviaistontulta tai metsän kyöpeliltä. Aivan lähimmät miehet
pysähtyivät kesken työnsä häntä ihmetellen katselemaan, kun hän työmaan
rannakseen ilmestyi. Mutta vähintäin yhtä hämmästynyt oli Yrjö itsekin.
Hän oli luullut metsän pitävän puolensa, mutta jopa oli hakattu aukeama
hyvinkin kilometrin laajuinen. Ristiin rastiin oli metsän komeita
jättiläisiä maahan sorrettu ja niiden kimpussa hääri lumisia ja hikisiä
miehiä, pienoisilta näyttäviä miehen rehvanoita. Niin niitä hääri
ja kihisi kuin muurahaisia, siinä karsittiin ja latvottiin, siinä
väännettiin valmiita tukkeja kuormaansa odottavien hevosten rekiin.
Lämpimänsä näkyivät miehet tässä hommassa saavan ja hevoset vetivät,
selkä jousen jänteeksi pingoittuneena, sillä alkutaival oli pehmeäksi
tarvottua. Miesvoimilla ja ruoskalla täytyi hevosta autella, mutta kun
päästiin selkoselta korpeen vetävälle tukkitielle, niin jo siinä liukui
myötärinteessä raskas kuorma itsestään.

Kauempana oli työmaa pantu jo putipuhtaaksi, ei oltu jätetty edes
ainutta puuta linnun leposijaksi, puoliksi pyrylumeen hautautuneet
latvukset siellä vain hävityksestä kertoivat. Yrjö ajatteli, että tämä
muistutti ilmeistä kalmistoa, kun oisi vain sinne tänne pystytetty
korkeita kuolinristejä ja karsikkopuita. Silloin oisi kalmisto ollut
täydellinen, tämän hänen hoitamansa metsän hautausmaa.

Mutta mistäs tukkimiehet Yrjön ajatuksia oisivat arvanneet. Kun joku
tunsi hänet tämän piirin metsänvartijaksi, niin pian keräytyi hänen
ympärilleen miesjoukko ja alkoivat kehua häntä, kun oli niin hyvän
metsän kasvattanut.

— Metsän jumala tämän on kasvattanut, virkahti Yrjö. — Tähän tilalle
kuuluisi ihmiskäsin pitävän uusi metsä kasvattaa, mutta tokkopa tuo
sitten enää samaksi tuleekaan.

— Kissaa se tulee, todisti eräs vanhemmista miehistä, — läskimäntyjä
kasvaa, jos kasvaa ensinkään.

— Ja jos niitä sitten jolloin kulloin uittaa pitäisi, niin siihen
paikkaan hukkuvat. Mutta tämä honkapuu se seilaa niinkuin paras laiva.

Vanha mittamies Iikka Penttinen tämän todistuksen antoi. Hän kehui
uittaneensa elämässään monta kalikkaa ja hän halveksi syvästi uuden
kasvun puita, joille oisi pitänyt korkkipussit varustaa vesimatkalle
lähdettäessä. Mutta nämä honkapuut kun metsän jumala itse taiten
kasvatteli, niin näillä oli uimataitokin syntymästään.

Haasteltiin vielä hetkinen ja kaikki vanhemmat miehet olivat yhtä
mieltä, että metsän jumala työlästyi, kun nämä kauniit hongikot
putipuhtaaksi kaadettiin. Antoi tilalle kasvaa mitä sattui,
läskipetäjää ja oksaista turilasta.

Koko kotimatkan Yrjö näitä asioita ajatteli ja syvä mielipaha täytti
hänen sydämensä. Hänen pelkonsa ja epäilynsä, joita hän oli esittänyt
metsäherralle, olivat saaneet lujaa vahvistusta vanhojen tukkimiesten
puheista. Metsän jumala ei ymmärtänyt leikkiä, mutta sotaa tahtoi
metsäherra käydä sitä vastaan ja hänen piti olla tässä sodassa mukana.

Yrjö toivotteli mielessään, että norjalaisen hommat saisivat kärsiä
jonkun tuntuvan vaurion, niin siitä ehkä säikähtäisivät ja sillä tavoin
säästyisivät edes Louhivaaran puolen metsät hävitykseltä. Saisi kuivua
vesi Louhijoesta tai mikä muu turma tulla. Hän oli kuullut entiseen
aikaan sellaisia tietomiehiä eläneen, jotka metsähisen mahdilla
järvet kuivasivat, joet panivat vastavirtaan juoksemaan. Saattoi olla
niin suuri noituus synnillistä, mutta oisi hän vain tahtonut omata
moisen metsähisen mahdin. Toisaanne päin oisi hän Louhijoen juoksun
käännyttänyt, niin sittenpä oisi norjalainen saanut yrittää Louhivaaran
metsien uittamista.




III.


Pois oli hävinnyt rauha Louhivaaran hiljaisista metsistä, pois se
hävisi Louhivaaran ruununtorpastakin. Norjalaisen työväki asui kyllä
Naurisvaaran tukkilaistuvissa, mutta työnjohtajat tulivat usein Yrjön
torpalle yöpymään. Hakkuupäällikkö Ilja Huurinainen, jolla oli oma
joutilas hevonen, tuli säännöllisesti joka ilta. Monasti oli hänen
mukanaan myös lähin apulaisensa Asko Martikainen, välistä vielä
mittamiehiäkin.

Silloin oli Louhivaaran pikku torpassa huisketta ja hälinää, tuvan
perällä oleva pieni kamarimökki oli ahdettu täyteen tukkilaisherrojen
tavaroita. Siellä oli mittahaarukoita ja leimauskirveitä, siellä oli
karttoja ja tilikirjoja laudoista tilapäisesti kokoon kyhätty pöytä
täpäten täynnänsä. Usein ilmestyi siihen tilikirjojen ja karttojen
keskelle Ilja Huurinaisen tilavasta matkalaukusta myös täysinäinen
konjakkipullo. Ilja Huurinainen itse rakasti tätä tavaraa vahvasti ja
näkyi tuo hyvin kelpaavan hänen apulaisilleenkin. Joka ilta sai Yrjön
nainen teevettä kiehutella, lasia kilistettiin kamarissa ahkerasti ja
kovaääniseksi silloin miesten puhelu muuttui.

Iloista ja reipasta väkeä olivat nämä tukkilaisherrat. Itse Ilja
Huurinainen oli kuuluisa mies, suuri Aunuksen kävijä, monet seikkailut
kokenut maailman kiertäjä. Komea mies hän oli ulkonäöttään,
ryheväpartainen, vilkas karjalainen silmänluonniltaan ja lauleli
mielellään hiukkasen tuuleen tultuaan. Hänen apulaisensa Asko
Martikainen rakasti myös laulua ja muuta ilonpitoa. Hän olikin vielä
aivan nuori mies, vasta muutaman vuoden norjalaisen palveluksessa
ollut, mutta Ilja Huurinainen ennusti hänelle suurta tulevaisuutta.
Oli suuri onnenpotkaus Asko Martikaiselle, kun tämä oli saanut hänestä
niin mainion opetusmestarin. Hän kyllä kasvatti tukkimiehen siinä missä
toinenkin. Lupasi Ilja Huurinainen Louhivaaran Yrjöstäkin tukkilaisen
vielä kasvattaa, jos Yrjö vain norjalaisen palvelukseen tulisi. Heti
ensimäisenä iltana otti Ilja Huurinainen tämän asian puheeksi ja
toisteli sitä sitten joka päivä. Hän selitti olevansa tyytymätön yhteen
mittamieheensä, oisi halunnut antaa tälle potkut ja Yrjö oisi päässyt
hänen paikalleen. Usein hän tarjoili Yrjölle totilasia, koetti tällä
tavoin tätä miehekseen suostutella.

Mutta tiesihän Yrjön, metsien hiljaisuuteen tottuneen miehen. Ei tämä
meluisa seura häntä miellyttänyt eivätkä Ilja Huurinaisen houkutukset
häneen tehonneet, vaikka ei viitsinyt sitä suoraan sanoakaan.
Niin Yrjö arveli, että tavallaan oli hänen velvollisuutensa antaa
hakkuupäällikölle ja tämän apulaisille majapaikka, mutta sen pitemmälle
ei hän halunnut mennä. Sai Ilja Huurinainen hankkia mittamiehen
muuatta, hän tahtoi elellä omissa oloissaan.

Yrjön nuori ja kukkea nainen Aliina oli siihen sijaan hyvin mielistynyt
tukkilaisherrojen vierailuihin. Nyt oli heidän torpassaan elämää
ja hyörinää, jota hän oli alati ikävöinyt ja kaivannut. Hän aivan
kuin muuttui toiseksi ihmiseksi, hääräili ja emännöi punaposkisena,
leipoi ja paistoi Ilja Huurinaiselle ja tämän apulaisille vehnäsiä ja
kaikkia muita herkkuja. Ei hän ollut konsanaan saanut tällä tavoin
emännöidä, mutta nytpä hän näytti, mihin kelpasi. Hyvää tekivät hänen
herkälle korvalleen Ilja Huurinaisen ja Asko Martikaisen kiittelyt ja
kehumiset eikä hän pannut pahakseen, jos jompikumpi näistä reippaista
ja iloisista miehistä sattui taputtamaan häntä poskellekin Yrjön silmän
välttyessä. Mitäs pahaa tuossa oli, viattomassa tuputtamisessa, helakan
naurun hän silloin vain päästi. Mutta ei Yrjön tarvinnut sitä nähdä,
hitaan ja kömpelön Yrjön.

Oisi tuo Yrjö saanut paljon reipastua, hänen mieskuhnuksensa. Ei
hän Yrjön hitautta ja saamattomuutta ollutkaan aikaisemmin niin
merkille pannut, mutta nyt hän sen niin hyvin huomasi, kun pani nämä
iloiset miesveitikat rinnalle. Pahasti joutui Yrjö häviölle tässä
vertailussa. Komeahan oli tosin Yrjökin mies, hiukkasen vain pienempi
Ilja Huurinaista, mutta hartevampi ja kaikin puolin jykevämpitekoinen.
Molemmilla oli melkein yhtäläinen partakin, rehevä ja täyteläinen,
mutta joustavuutta puuttui Yrjöltä kerrassaan. Ilja Huurinainen
oli aivan merkillinen siinä suhteessa, ei nuori ja sukkela Asko
Martikainenkaan hänelle piisannut. Oli aivan toinen asia, jos Asko
Martikainen taputti häntä poskelle ja jos Ilja Huurinainen taputti.
Iljan taputus tuli joka kerran aivan kuin sattumalta, sitä ei osannut
milloinkaan odottaa, mutta Asko Martikaisen aikeet näki jo hyvän aikaa
ennen. Se ei tuntunut sitten enää paljon miltään ja Iljan sormien
kosketuskin oli aivan toisenlainen. Hyvä ettei pannut vavahtamaan,
mutta eihän siinä kuitenkaan ollut mitään pahaa.

Sattui sitten kerran niin, että Asko Martikainenkin oli poissa
kamarimökistä, Kun Yrjön nainen vei sinne kuumaa teevettä. Missä lienee
Asko ollut Yrjön kanssa ulkosalla, lienevät olleet Ilja Huurinaisen
komeata syöttilästä sukimassa ja ruokkimassa. Ilja istui yksinään
papereita täynnä olevan pöytänsä ääressä. Näköjään hän oli kokonaan
työhönsä syventynyt, tuskin muisti edes vilkaista Aliinaan tämän
tullessa ja itse sai Aliina raivata teevehkeilleen tilaa pöydällä.
Tässä puuhassaan hän joutui aivan lähelle Ilja Huurinaista ja miten
lienee silloin tämän käsivarsi äkkiä kiertynyt hänen vyötärölleen.
Hän tunsi sen kiertyvän hyvin tiukalle ja samassa hän kohtasi myös
Ilja Huurinaisen nauravan katseen. Mutta Iljan katseessa oli jotakin
uutta, jota hän ei ollut ennen siinä huomannut, polttavaa hehkua, mikä
sai hänet säikähtämään. Vähältä piti, etteivät teevehkeet pudonneet
lattialle, mutta Ilja Huurinainen vain nauroi. Nauroi ja veti häntä
yhä edelleen puoleensa, hän joutui lopulta kokonaan tämän syliin ja
silloin Ilja suuteli häntä. Hän luuli tukehtuvansa tähän suudelmaan,
oisi tahtonut päästää hätähuudon, mutta hänen kurkkuaan salpasi. Ei
tullut huutamisesta mitään ja sitten Iljan käsivarsi jo höltyikin.
Eteisestä alkoi kuulua kolinaa, hän ryhtyi vapisevin käsin järjestämään
teevehkeitä, ja yhä seurasi Ilja Huurinaisen naurava katse hänen
hätäisiä liikkeitään.

Nainen luuli, että kaikki huomaisivat hänen hämminkinsä. Hän poistui
kiireesti kamarista, mutta vielä tuvassakin hän tunsi vapisevansa
ja outoa raukeutta valui hänen jäseniinsä. Oli hän tosiaan
pahanpäiväisesti säikähtänyt, mutta hyvä oli, kun Yrjö ja Asko
Martikainen eivät mitään huomanneet.

Tämän tapahtuman perästä menivät päivät tavallista menoaan. Ilja
Huurinainen kävi kylillä ja sieltä hän toi Louhivaaran torpan väelle
kaikenlaisia hyviä tuomisia. Molemmat pikku pojat saivat kauniit
puukkoveitset tuppineen, itselleen Yrjölle toi Ilja Huurinainen
pitkävartisen piipun ja soman, kirjauksilla koristetun tupakkamassin.
Mutta Yrjön nainen sai komean villahuivin. Ei Yrjön nainen omalta
mieheltään vielä konsanaan ollut saanut lahjaksi niin, komeata huivia
kuin tämä Ilja Huurinaisen ostama oli. Mutta tiesihän tuon, Yrjö oli
huomaamaton nahjus, milläs muulla hän sitten oisi oman naisensa mieltä
hyvitellyt. Toista oli Ilja Huurinainen, maailmaa nähnyt mies. Ilja
osasi olla kohtelias ja tiesi, mikä naisen mielen hellyttää. Silmät
säteillen levitti Aliina Ilja Huurinaisen lahjahuivin hartioilleen
ja kun hän sitten punaposkisena ja leveälanteisena tarjoili
tulijaiskahvia, niin kuka mies hyvänsä oisi häntä mielihyvän tuntein
katsellut.

Asko Martikainen tunsi povessaan salaista kateutta, kun huomasi,
miten naisen kiitollinen katse tämän tästä salavihkaa suuntautui
Ilja Huurinaiseen. Oli siinä peijakkaan mies naisia lumoomaan, hän
oli kuullut paljon kertomuksia Ilja Huurinaisen naisseikkailuista ja
eikös vain tuo maailman kiertäjä taasen ollut hyvässä alussa. Hän näki
esimiehensä himokkaan katseen seurailevan naisen liikkeitä ja yhtäkkiä
hänen tuli sääli Yrjö Hännistä, joka tuossa pöydän sivulla mitään
huomaamatta kahviaan särpi.

Yrjö Hänninen oli näissä asioissa kuin suuri ja kömpelö lapsi,
jykevätekoinen mies ja ryheväpartainen, mutta lapsi joka tapauksessa.
Ei oisi hänen mieleensä juolahtanut ajatus, että toinen mies tuossa
saattaisi ruveta hänen naistaan himoitsemaan.

Kenties ei Yrjön nainenkaan vielä mitään tällaista ajatellut. Ilja
Huurinainen oli pidellyt häntä sylissään vain sen yhden kerran ja
eihän tuossa oikeastaan ollut mitään pahaa ja vaarallista, vaikka
hän oli silloin niin kovin säikähtänyt. Leikkiähän Ilja vain teki,
iloluontoinen mies, ja olihan leikki luvallista. Oisipa vain Yrjökin
hiukan vilkastunut, tullut samanlaiseksi kuin nuo toiset miehet.

Nainen ajatteli, että norjalaisen palvelukseen pitäisi Yrjö saada
houkutelluksi, niin sitten hän joutuisi muuta maailmaa näkemään ja pois
kariseisi saamaton uneliaisuus hänestä. Mitäs täällä suuren maailman
menoista opittiin, Louhivaaran salojen yksinäisyydessä, täällä Yrjö
vain naavoittui ja vanheni niinkuin nuo korpien kuuset, ja hänen piti
kitua ja ikävöidä Yrjön rinnalla. Hyödytönnä hupeni hänen elämänsä
täällä, päivästä päivään yhtäläistä nuhjotusta, iloton aamu ja iloton
ilta. Ja kaukana suuri maailma kutsui ja odotti.

Näin nainen ajatteli ja niin hänkin kerran päätti ruveta Yrjöä
norjalaisen mieheksi suostuttelemaan. Aamulla asian puheeksi otti, kun
Ilja Huurinainen ja hänen apulaisensa olivat työmaalleen lähteneet.
Yrjö silloin verkkoa kutoi pöydän takana, nainen lattialla liikkui,
aamiaisen jätteitä korjaili ja astioita pesi. Siinä haastelemaan rupesi:

— Jo saisit sinäkin tuon työsi jättää ja norjalaiselle mittamieheksi
lähteä. Kun niin itsestään, etsimättä, pyytämättä, hyvä tarjolle tulee,
niin ottaa se silloin pitäisi eikä hyljeksiä.

Katsahtaa Yrjö kummeksien naiseensa.

— Mitenkäs minä norjalaisen mieheksi lähtisin. Kun on jo niin kauan
ruunua palveltu, monta miespolvea näitä Louhivaaran maita vartioitu,
niin jo on ennättänyt näihin kiinni kasvaa.

— Ja mitä etuisuuksia ruunu on siitä hyvästä antanut, kun on sitä monta
miespolvea palveltu?

— Ka eihän se niin paljon etuisuuksia, mitäpäs se niin paljon. Mutta
sellaista se on norjalaisen miehen olokin, kulkurielämää.

Jo yritti nainen tuiskahtaa, että se kulkuri elämä on tuhat kertaa
parempaa kuin tämä Louhivaaran salolla nuhjottaminen. Ei sentään
tuiskahtanut, vaan kielensä suisti ja yritti uudelta puolelta.

— Entäpä jos täältäkin vihdoin kulkuriksi joudutaan, sanoo hän. — Kun
tämä uusi metsäherra ennättää vähän aikaa hallita ja kaikki metsät
norjalaiselle myydä, niin mitäs täällä sitten vartioidaan. Joutilaana
silloin jäit maita autioita kävelemään, huuhkajana huhuilemaan. Ja jos
vielä virkaheitoksi panevat.

Näin sanoo nainen, samaan arkaan kohtaan iskee, jota Yrjö itse on
huolestuneena mietiskellyt. Hänen omat ajatuksensa nainen arvasi, mutta
ei hän myöntymään ruvennut, vaan samaa alkaa selitellä, mitä metsäherra
hänelle oli selitellyt, jotta uusia metsiä hakattujen paikalle silloin
ruvetaan istuttamaan. Mutta nainen halveksuen naurahtaa:

— Uskoneeko metsäherra itsekään, jotta niiden uusien metsien
istuttamisesta mitään tulee. Puhuu vain niin meille yksikertaisille
ihmisille.

Taas sanoi nainen Yrjön omat sydämen aivoitukset. Yrjöä harmittaa,
kun hänen salaiset huolensa näin seulotaan ja selvitellään nähtäviin,
hyvin tuo nainen näki hänen lävitseen. Jos vielä tätä puhetta jatkuisi,
niin jo nainen hänet sanoissa solmiaisi, näyttäisi niinkuin peilistä
hänelle, mitä hän oli tämän uuden metsäherran hommista ajatellut ja
aprikoinut. Kiusaantuneena päättää Yrjö tehdä lopun väittelystä ja niin
naiselleen virkahtaa:

— Olet sinä kovin mielistynyt näihin norjalaisen miehiin. Muta emmehän
me kaikki ole samaa maata, toisesta tulee norjalaisen mies ja Ilja
Huurinainen, toisesta ei tule.

Sävähti naisen sisässä, kun Yrjö tämän sanoi. Arka omatuntoko näin
hätkähti, aivan kuin Yrjö oisi sanoillaan vihjannut, että jopa hänkin
aavistaa ja on huomannut. Mutta kiukku jo sitten mielessään kiehahti,
halutti Yrjölle tuiskahtaa: "Ei näykään sinusta ikipäivinäsi tulevan
Ilja Huurinaista!" Sentään mielensä malttoi, näki hyödyttömäksi
torailun ja Yrjön suostuttelun norjalaisen palvelukseen. Niin Ilja
Huurinaisen komean lahjahuivin hartioilleen kietaisi ja ulkotöille
tuvasta tuiskuna lähti.




IV.


Yrjö päivät talviset metsiä hiihtelee, saloja samoilee. Norjalainen
oli häntä miehekseen houkutellut, mutta Yrjö rakasti liian paljon
vapaata eränkävijän elämää. Nuoruudestaan saakka oli syksyt talvet
metsästellyt, niin nytkin jättää herran huomaan norjalaisen hommat ja
muut huolet, mielitöihinsä painautuu.

Ilveksen hiihtämistä Yrjö intohimoisesti rakasti. Niiden jälkiä hän
päiväkaudet etsii, näin syystalvesta pehmeän lumen aikaan oli niiden
otollisin pyyntiaika. Silloin ilves pian puuhun pakeni, naavaiseen
korpikuuseen kapaisi ja sieltä lumisten oksien alta lähenevää erämiestä
vihaisesti kyräili. Sieltä oli se helppo hyvin tähdätyllä laukauksella
maahan pudottaa.

Ja sitten asusti näillä saloilla runsaasti saukkoja, mustia
kiiltokarvaisia veden venkaleita. Niiden mieluisia elinpaikkoja olivat
salojärvien ja lammikoiden väliset komokkopurot, joissa vesien jäähän
mentyäkin oli korpikuusten juurien alla runsaasti onttoja paikkoja
niiden piileskellä ja einettään hakea.

Saukkoja pyydetään näistä puroista siten, että tuketaan purosen juoksu
saukon menoreijän alapuolelta. Jonkun matkaa reijän yläpuolelle
rakennetaan toinen sulku, mutta se tehdään niin hataraksi, että vesi
pääsee siitä läpi virtaamaan. Niin täyttyvät vähitellen molempien
sulkujen väliin jääneet ontot paikat vedellä ja jään alla piileskelevän
kiiltokarvan on pakko tulla reijälleen ilmaa hengittämään. Viisas se
on veitikka, voi monasti pysytellä reiltänsä suulla pitkät ajat, sen
verran vain jotta nokkaansa vesirajassa pitää ja siinä vaaniskelee,
näkyykö ympäristöllä mitään uhkaavaa vaaraa. Kärsivällisyyttä silloin
erämieheltä kysytään, ei hyödytä yrittää ampumista avantoon, sillä
silloin haavoittunut otus sukeltaisi puron kaukaisimpaan komoon
kuolemaan ja sieltä se jäisi löytämättä. Mutta kun malttaa erämies
tarpeeksi kauan piilossa pysytellä, niin jo kiiltokarva vaaniskelija
ujuttautuu vihdoin ylös reijästään, mielii lähteä toiselle purolle
uutta asuinpaikkaa etsimään. Silloin hyvin tähdätty laukaus, ja
hangella kellottaa komea riista, jonka silkinhienosta turkista hyvät
rahat markkinoilla maksetaan.

Monta oli Yrjö elämässään saukkoa pyydystänyt, hyvin näiden viisaiden
veitikoiden elintavat tunsi. Paras pyyntipaikka hänen eräsaloillaan
oli Pohjoiskorven puro Naurisvaaran takana, mutta sinne päästäkseen
oisi pitänyt kulkea norjalaisen työmaan kautta Ei Yrjö halunnut
enää tätä työmaata nähdä, niin jätti Pohjoiskorven puron rauhaan.
Kauas vartiopiirinsä etäisimmille rajasaloille urkeni, sieltä
uusia kiiltokarvojen elinpaikkoja etsi. Rauhassa sai siellä vielä
erämies hiihdellä, ei kantautunut sinne peninkuorman taipaleen taa
kaukaisinkaan ääni vihatun työmaan melusta. Siellä Yrjö taas omissa
oloissaan eleli, päiväkausiksi unohti nykyisyyden ja tulevaisuuden
huolet.

Oli käynyt elämä jälleen hiukan hiljaisemmaksi Louhivaaran
ruununtorpassakin. Ilja Huurinaisen alapäälliköt tottuivat vähitellen
työmaan oloihin, vain lauantaisin tulivat Louhivaaraan kylpemään,
muun viikon tukkilaistuvissa viettivät. Asko Martikainen tuli vielä
joskus Ilja Huurinaisen mukaan, mutta monena iltana hänkin pois jäi ja
silloin saapui vain Ilja Huurinainen yksinään. Tervetullut oli tämä
muutos Yrjölle, sai tuntea taasen olevansa kotonaan, sillä eihän Ilja
Huurinainen yksinään pitänyt sellaista hälinää kuin koko miesjoukko
yhdessä. Totia Ilja yhä edelleen joka ilta maisteli, mutta mitäpäs
tuosta, jos yksinään kamarissa maisteli ja jos silloin tällöin Yrjöäkin
toverikseen pyysi. Sen muutaman asian oli Ilja ja kokonaan mielestään
jättänyt, ei puhunut enää Yrjölle norjalaisen mieheksi rupeamisesta.
Taisi olla lopultakin viisas ja sopuisa mies, kun huomasi kartella
asiaa, josta puhuminen ei Yrjöä miellyttänyt.

Ilja Huurinaisen hevoselle oli laitettu tilapäinen suojus pienen
navettatönön seinustalle. Yrjöllä kun ei itsellään ollut hevosta eikä
hevosen suojaa, niin piti tällainen aidaksista ja kuusen havuista
kokoon kyhätty komero Iljan ajokkaalle rakentaa, ja hyvin tuo paremman
puutteessa mukiin meni.

Itse Ilja Huurinainen hevosensa hoiteli. Alussa hän oli tämän työn
jättänyt Asko Martikaisen huoleksi, mutta nyt hän ei sitä enää
kenellekään vieraalle uskonut.

— Isännästään hevonen vierautuu, kun sitä ei itse hoitele ja hyvittele.

Näin Ilja Huurinainen sanoi, kun Yrjö kerran muutamana pyryisenä
pakkasaamuna oisi hänen puolestaan lähtenyt hevosta ruokkimaan ja
sukimaan. Ja vielä Ilja lisäsi, että kun hänen hevosensa oli nuori,
niin saattoi pian omaksua pahoja tapoja. Kun Asko Martikainen oli sitä
hoidellut, miten lie huolimattomasti hoidellut, niin se jo rupesi
luimistelemaan, hampaalla tavoitteli, mutta nytpä hän aikoi heponsa
kaikista pahoista tavoista pois vieroittaa.

Mitäpäs Yrjö tähän puheeseen, ei hän enää tämän perästä mennyt Ilja
Huurinaiselle palvelusta tarjoomaan. Yrjöllä oli verkonkudelmansa, sen
valmistelussa hän illoin aamuin aherteli. Yrjön nainen ulkosalla kävi,
toimitteli siellä vähäiset navetta-askareensa. Paljonkos noita oli,
kaksi lehmää heillä vain pidettiin ja lisäksi hiukan pientä karjaa,
jaksoi nuo nainen yksinään hoidella.

Jos nainen sattui navettaan samaan aikaan, kun Ilja Huurinainenkin
siellä hevosensa luona hommaili, niin ei tässä Yrjön mielestä ollut
mitään merkillistä. Mitäpäs tuossa, yksillä tulilla toimeen tulivat
ja oli hyväkin, kun nainen oli Iljan hommia silmällä pitämässä. Ilja
kun oli niin tuiki varomaton mies, niin oisi saattanut sytyttää koko
navettatönön palamaan, mutta naisensa oli Yrjö totuttanut tarkkuuteen
tulen käsittelyssä.

Niin illat ja aamut menevät Louhivaaran torpassa. Yrjö tupasessa
verkkoaan kutoo, Yrjön nainen ja vieras tukkilaisherra ulkosalla
askartelevat. Hiljaiset ovat pitkät puhdehetket tuvassa, poikaset
aakkosia opettelevat, Yrjö heitä työnsä lomassa neuvoo. Kello seinällä
tikuttaa, vitkaan viisarit siirtyvät, yhä nainen ja tukkilaisherra
ulkosalla viipyvät.

Mitä niin kauan siellä viipyivät, mitä lienee hommaa ollut naisella ja
Ilja Huurinaisella? Hämärä vain ei puhunut mitään, salaperäisenä kääri
pienen pirtin, sakeana pysyi pihamaalla, ei sen läpi voinut nähdä, mitä
ulkorakennusten puolella tehtiin ja toimiteltiin.

On se hämärä, sen suojassa saattaa paljon asioita tapahtua. Synti
varsinkin hämärän peitossa viihtyy, kähmii, kähmii ja hommailee.
Monen se ihmisen korvaan kuiskuttelee viettelyksihän, pahan tielle
houkuttelee. Säpsähtää ihminen, kun kuulee ensi kerran salaperäisen
houkutuksen, säpsähtää ja pelästyneenä ympärilleen vilkuilee. Mutta
siinä synti vieressä supajaa, että eihän tätä kukaan näe, mitäs tässä
säpsähtämistä ja vilkuilemista. Hämärä on, ja kaukana on päivä vielä,
siihen mennessä jo kaikki unohtuu ja jälki häviää.

Niin synti pitkinä puhdehetkinä, hämärän mailla viipyessä, yksinäistä
torpan naista vietteli ja houkutteli. Ehkä ei ollut vielä nainen nuori
langennut varsin syvälle, ehkä vielä säpsähti ja hätääntyi, tahtoi
pakoon pyrkiä, kun viettelijä lähelle tuli, syliinsä tavoitteli.

Mutta on synnillä monet keinot arkoja kesytellä. Tätä nuorta torpan
naista se omalla tavallaan kesytteli, hänelle lupauksia suuren maailman
oloista ja ihanuudesta haasteli. Ei ollut hän mitään sellaista
yksinäisessä salotorpassa kokenut, nyt hänelle viettelijä niistä
oloista kummia tarinoitaan kertoili. Ja miten oli tämä mies mukava ja
huomaavainen, häntä halpaa torpan naista askareissaan autteli, vaikka
oli moinen suuri tukkilaisherra, paljon maailmaa nähnyt mies. Olikos
hänen oma miehensä häntä tällä tavoin autellut, häntä hyvitelläkseen
palvelusta tehnyt. Näin synti, kovin kömpelöksi ja saamattomaksi se
tämän vieraan rinnalla maalasi hänen oman hyvän miehensä. Ja eihän
tässä oikeastaan ollut mitään niin pahaa ei ollut vielä mitään
tapahtunut, ei mitään sellaista, jonka jälki oisi päivän valkeudessa
näkynyt. Hämärä oli, hämärä oli ja se peitti kaiken tämän vähäisen,
mitä oli tapahtunut ja saattoi vielä tapahtua.

Niin pitkät illat ja aamupuhteet menevät. Synti hämärän suojassa
hiiviskelee, hiiviskelee, kuuluu sipinää ja supinaa, mutta mitään
ei vielä kuule Louhivaaran torpan mies. Hän pitkinä puhdehetkinä
tupasessaan verkkoa kutoo, poikasilleen aakkosia opettaa. Kello
seinällä tikuttaa, mitä oisi hän huomannut, suuri salojen lapsi.

Mutta kas, on Ilja Huurinaisella paljon asioita hoidettavana, suuri
työmaa ja monia muita huolia. Taas hän on ollut kylillä käymässä,
liekö käynyt kaupungissa asti. Monta päivää matkallaan viipyi ja nyt
hän on palannut komeana ja reippaana, hyvätuulisena. Mainio mies oli
Ilja Huurinainen, miesten mies, kun niin suuria asioita hoiteli,
mutta eipäs vain vähäisiäkään siinä sivussa unohtanut. Taas hän on
matkallaan muistanut Louhivaaran torpan eläjiäkin, monet on mytyt ja
kääröt Ilja Huurinaisella tuomisia. On pojille kuvakirjoja, on namusia
ja vehnäsiä monta lajia, on Yrjölle hyvää piipputupakkaa. Niin hyvää
oli piipputupakka, että kun Yrjö sitä yhden piipullisen poltteli, niin
koko tuvan pani niin mieluisasti lemuamaan ja tuoksahtelemaan. Osasi
Ilja oikeat herrojen tupakat etsiä, tietäähän tuon, kun siellä herrojen
parissa liikuskeli.

       *       *       *       *       *

Ja nyt on taas suuret juhlat Louhivaaran torpassa. Ovat saapuneet
kaikki Ilja Huurinaisen apulaiset tukkilaistuvilta, Ilja heitä
kestitsee, kaupunkitulijaisia tarjoilee. Monta veti täysinäistä pulloa
matkalaukuistaan, lasit kilisevät, Yrjön nainen kukkeaposkisena
teevettä kiehuttelee. Ilja Huurinainen on tuonut hänelle lahjaksi uudet
teevehkeet, oikein sellaiset vehkeet, joita suuremmassa maailmassa
käytettiin. Miten hienot ja kauniit olivat nämä kannut ja lasit,
oikeata kristallia lienevät olleet nämä lasit. Varovasti niitä nainen
käsitteli ja pelkäsi niin kovin, että jos hyvinkin särkyvät, kun niihin
tulikuumaa totivettä arkailematta kaadetaan. Mutta Ilja Huurinainen
vain nauroi ja sanoi, että eivätpäs särykään hänen ostamansa lasit.
Nämä olivat näet juuri sitä oikeata totivesilasia, se karaistiin ja
muokattiin monella muotoa, ennenkuin se lasiksi valaa säväytettiin.
Niin se saatiin kestämään miten kuumaa hyvänsä, ja olipa hänellä rahaa
uusia ostaa, jos nämäkin vielä sattuivat särkymään.

Oli Ilja Huurinaisella rahaa, oli hän muitakin tuomisia Yrjön naiselle
ostanut, mutta ne tuomisensa hän antoi vasta seuraavana iltana, kun ei
ollut ketään muita näkemässä. Silloin Ilja Huurinainen avasi suuren
matkalaukkunsa, kaivoi sieltä aivan pohjalta suuren käärön ja ojensi
sen naiselle.

— Kas tämä on sinulle, Aliina, kaikesta hyvyydestäsi.

Niin sanoi ja taputti hiukan poskelle, kun nainen huomaamattaan oli
unohtunut hänen viereensä seisomaan. Veri kohosi naisen poskille ja
vapisevin käsin hän käärön avasi. Sieltä tuli näkyviin kaksi muuta
kääröä, toisessa oli kengät, oikeat kiiltonahkakengät, ja toisessa
silkkikangasta ja mitä muuta lie vielä ollutkaan. Nainen ei oisi
kuolemakseen arvannut mitä siinä oli, mutta Ilja Huurinainen taputti
häntä toistamiseen poskelle ja nauroi, niin että hänen valkoiset
hampaansa parran alta vilahtelivat.

— Sukat tässä on, sellaiset sukat, joita näissä kengissä tavallisesti
pidetään.

Hän oikaisi ne suoraksi ja silloin vasta nainenkin huomasi, että
sukathan siinä oli. Mutta ihmeelliset olivat nämä sukat, niin hienoa
ainetta, mitä lienevät olleetkaan, tuskin uskalsi niitä sormillaan
hypistellä. Mutta Ilja Huurinainen selitti, että ne olivat hyvin
kestävät, vaikka näyttivät niin ohuilta ja hataratekoisilta. Kun oli
kengät hyvät, piti sukat myös olla tällaiset, niin silloin jalka rupesi
vasta jalalta näyttämään.

Yrjön nainen oli aivan huumaantunut, hyvään aikaan hän tuskin
tajusi, oliko valveilla vai näkikö unta. Mutta sitten hän havahtui
ja hätääntyi, ei sanonut oikein tietävänsä, uskaltaisiko hän näitä
tuomisia ottaa vastaan. Yrjö kun nämä näkisi, niin mitä vielä
ajattelisi.

Mutta osasi Ilja Huurinainen naisen rohkaista ja suostutella. Niin
sanoi, että mitäs näitä tavaroita tarvitsi nyt aivan heti mennä Yrjölle
näyttämään. Panisi Aliina nämä piiloon ja sitten myöhemmin, kun kylillä
kävisi, niin sanoisi itse sieltä ostaneensa. Vaikka kahvirahoilla
sanoisi ostaneensa, jotka tänä talvena ansaitsi. Tuossa käärössä oli
vielä silkkinen hamekangas, niin senkin voisi siellä samalla matkalla
valmiiksi teettää, ei silloin Yrjöllä oisi mitään sanomista.

Oikeassa oli Ilja Huurinainen, mutta hänpä olikin niin sukkela mies
asioita huomaamaan ja selittämään, eikä Aliina enää yhtään epäröinyt.
Hän oli niin sanomattoman onnellinen saamistaan lahjoista, hänen
elämänsä unelmat rupesivat täyttymään. Jo saattoi hän nyt kylillä
näyttäytyä oikeiden ihmisten säätyyn kelpaavana, kukapa osaisi aavistaa
hänen olevan Louhivaaran ruununtorpasta, kun vedettäisiin jalkaan
nämä sukat ja nämä kiiltävät kengät ja siihen vielä hame sulkkuinen,
uudenuutukainen sokaistaisiin. Häntä katseltaisiin, katseltaisiin,
silmiä tähyäisi joka puolelta, kun hän kirkkotietä kulkisi.

Hän piiloitti lahjakäärönsä tuvan nurkassa olevaan vaatekaappiin, aivan
perimmäiseen komeroon kätki, syvälle muiden vaatteiden alle. Ei Yrjö
konsanaan tätä kaappia penkonut, mutta niin vain tuntui oudolta olo,
kun ne tavarat olivat siellä. Kun Yrjö tupasessa askarteli, niin naisen
silmä yhäti pälyi kaapille päin, Yrjön silmän välttyessä piti siepata
sen avain ja toiseen kaappiin piiloittaa, astioiden alle kätkeä. Ei
Yrjön nainen voinut itselleen sanoa, miten hän niin pelkäsi, ihan kuin
kaapissa oisi suuri synti piilossa ollut, oisi siellä hiljakseen ovea
liikutellut, häntä säikytelläkseen sysinyt. Pompahtaisi kerran ovi auki
ja niin paljastaisi Yrjölle, kaiken paljastaisi.

Niin oli vielä arka nainen nuori, mutta kun päivällä yksin tupaseen
jäi, niin silloin avaimen kätköstään etsi, vapisevin käsin aarteensa
esille kai voi. Kauan hän näitä lahjatavaroitaan katselee, vilkaisee
välillä ikkunaan, jotta eihän vain kukaan tulisi ja häntä yllättäisi,
ja taas katselee ja ihailee. Koettaa hän jalkaansa hienoja sukkia ja
kiiltäviä kenkiä, unia uneksii ja kuvittelee, miten hän kerran päivänä
kesäisenä koko kirkkokansan lumoaisi. Kaukana hän kulkee, unohtuu pois
mielestään Louhivaaran torppa ja hyvä miehensä, komean ja nauravan Ilja
Huurinaisen rinnalla hän leveätä kirkkotietä liikkuu ja avautuu heidän
edessään ihaileva kansan paljous.

Näin kiusaaja näytti hänelle maailman ihanuuden. Tiesi Ilja
Huurinainen, mies kaikki koulut kokenut, millä hän salojen
yksinäisyydessä eläneen naisen lumoaisi.




V.


Vielä enemmän väkeä Louhivaaran salolle virtasi. Joulunpyhien aikaan
oli hiljaisempaa ollut, mutta pyhien päätyttyä toinen verta lisää
hevosmiehiä ja tukinkaatajia pestattiin. Tuli myös muuta joukkoa,
kaikenlaista kulkijaa, niin että ihmetellä piti tätä kansanvaellusta.

Mutta valiompaakin väkeä joukossa oli, metsäherra kävi ruununmiehenä
työmaata tarkastamassa ja viikon verran myöhemmin tuli mistä
asti lienee tullutkin norjalaisen yhtiön puolesta suuria herroja
samanlaiselle tarkastusmatkalle. Jos lienevät Helsingistä asti olleet
nämä herrat, niin oudoilta näyttivät ja vierasta kieltä keskenään
puhuivat. Viikon verran asuivat Louhivaaran ruununtorpassa ja Yrjön
nainen sai heille emännöidä.

Jo silloin Yrjön nainen sai omissa silmissään lisää arvoa, oli vähän
muita vertaisiaan parempi mielestään. Tyytyväisiä nämäkin suuret
Helsingin herrat olivat hänen emännöimiseensä, häntä kilvan kehuivat,
kiittelivät. Ja niin olivat iloisia veitikoita, mutta yhtä hyvä oli
heidän joukossaan Ilja Huurinainen, komea ja sukkelasanainen Ilja
Huurinainen. Häneltä Helsingin herrat kaikessa neuvoa kysyivät, hän
kaikki tiesi ja osasi toisia opastaa.

Oikeita markkinoita ruvettiin nyt tilipäivinä tukkilaistuvilla
pitämään. Läheltä ja kaukaa silloin tuli kauppasaksoja, suuret
kuormalliset tavaraa toivat, siellä ne kaikkien nähtäväksi levittivät.
Tahtoi myös Yrjön nainen markkinoille lähteä, aina kuuli sitä tavaran
paljoutta kehuttavan, niin kerran itse tahtoi lähteä näkemään ja
ihmettelemään.

Ilja Huurinainen Yrjön naisen markkinoille vei. Oli Iljalla suuri
matkareki, korkeaperäinen ja leveä riehtiläs, siihen hän Aliinan
istutti, monet peitot ja vällyt nahkaiset ympärille kääri, itse
viereen asettui heponsa kukkatupsuohjaksia pitelemään. Niin ajoivat
markkinoille, onnellisena istui Yrjön nainen kukkeaposki Ilja
Huurinaisen rinnalla. Jo näki unelmiensa täyttyvän, kaikki heidät
huomasivat, heille kohteliaisuutta osoittivat. "Pois tieltä väistykää!"
niin väkijoukossa huudeltiin, "Ilja Huurinainen tuolta tulee. Itse on
siinä Ilja Huurinainen, komea on hepo ja muut vehkeet ja nainen nuori
on rinnallaan!"

Niin kohisi äänet satapäisen joukon heidän ohi ajaessaan. Ja oli
nahkaisten peittojen alla tavaraa, monet paketit ja kääröt, Ilja
Huurinaisen markkinoilta ostamia. Ei itsensä Yrjön naisen ostaa
huolinut, Ilja Huurinainen, komea ja naurava Ilja kaikki osti hänen
mielihyväkseen. Mitäpä oli Iljan rinnalla hänen oma miehensä, orvoksi
ja osattomaksi oisi elinijäkseen jäänyt, jos ei luojan onni oisi näitä
norjalaisen hommia Louhivaaran salolle lähettänyt.

Näistä hyvää kaikenlaista herui ja hersyi. Oli iloista elämää heidän
pienoisessa pirtissään, karttui hänelle rahaa emännöimisestään ja
karttui tavaraa. Jo oli kaapin kätköissä monta kääröä, joita ei Yrjön
silmän tarvinnut nähdä. Ei hän niin pahoin enää peljännytkään, jo oli
arka omatunto tullut rohkeammaksi, mutta niin oli vain parempi, jotta
ei vielä tänä talvena kaikkia nähnyt, mitä oli saanut Iljalta, mitä
muuten hankkinut.

Niin päivät ja viikot vierivät, Yrjö vain eräretkillään kulkee,
saukkoja ja muuta metsänriistaa pyytää. Oliko niin sokea ikänsä
metsissä elänyt mies, jotta ei oman naisensa elämässä mitään pahaa
huomannut?

Kenties ei niin sokea ollut, kenties yhtä ja toista huomasi, mutta ei
tahtonut siinä mitään pahaa nähdä. Niin oli tosiaan lapsellinen Yrjö
Hänninen, hyvää omasta naisestaan uskoi. Puhtaan ja yksinkertaisen
oli äitinsä, vanhauskolainen äitivainajansa, antanut hänelle
elämänkatsomuksen. Pyhänä oli neuvonut kotinsa pitämään, pyhänä pirtin
ja pyhänä miehen ja naisen yhteisen elämän. Tiesihän tosin Yrjö, että
hänen naisensa oli toisissa oloissa kasvanut kuin hän itse, mutta
uskoi sielläkin hänelle samaa neuvotun ja niin ei tahtonut enää ruveta
neuvottua neuvomaan. Nainen nuori oli hänelle lupauksen antanut, oli
hänelle jo lapsia synnyttänyt, niin tottapa tiesi myös kunnialla tiensä
kulkea, puhtaana pyhäisen pirtin pitää ja puhtaana oman elämänsä.
Vieras oli Yrjö Hänniselle ajatus, että oisi oman naisensa askelia
pitänyt ruveta vaanimaan.

Lieneekö nainen nuori Yrjöä konsanaan oikein ymmärtänyt. Monasti niitä,
Yrjön yksinkertaiseen ja hyvään uskoon kasvatettuja ihmisiä ymmärretään
huonosti, mutta tällainen ihminen vain salassa kärsii, ei valittamaan
rupea. Kärsii ja odottaa, että hyvä uskonsa kerran vielä täyttyisi.

Niin Yrjö odotti, mutta synti jo pyhäisen pirtin seinien sisällä
hiiviskelee, siellä komeroiden kätkössä piileksii. Se myös aikaansa
odotti.

Jo sai tuosta Louhivaaran Yrjö ensimäisen varoituksen.

Tuli heidän torpalleen kylättelemään muuan Yrjön vanha naissukulainen.
Kirvesvaaran Marjataksi tätä vanhaa naista sanottiin, hän eleli
Kirvesvaaran ruununtorpassa oman poikansa ja tämän naisen turvissa,
sieltä peninkuormaisen taipaleen takaa kerran kaksi vuodessa Yrjöä ja
tämän naista katsomaan saapui.

Niin oli hän jälleen tullut, tämä vanha nainen, hiihdellyt pitkän
taipaleen, kun kuuli Louhivaaran salolta kummia kerrottavan. Kummia
oli kuullut, vielä kummempia perille tultuaan näki. Tiesihän tuon
vanhan naisen, tarkkasilmäisen asioita näkemään, Yrjön äitivainajan
vanhaan hyvään uskoon kasvatetun. Hiukan epäkelpona hän oli aina tätä
Yrjön naista pitänyt, huonosti olivat keskenään sopineet, ja nyt vanha
Marjatta jo ensimäisenä päivänä huomasi, että hänen pahat aavistuksensa
rupesivat toteutumaan.

Mutta ovela oli vanha Marjatta, mitään näkemättömäksi tekeytyi ja Yrjön
naista mielisteli. Näin hänelle haasteli:

— Jo on sinulla onnen päivät, lintuseni, kun yhtenään väkeä pirtissäsi
kuhisee. Ei ole ikävät illat, ei ikävät aamutkaan ja paljon hyvyyttä
jättävät taloon.

— Mitä jättänevät hyvyyttä vai jos vain pahaa jättänevät.

Näin nuori nainen sanoo kärkevästi. Vainusi hän vanhan Marjatan
ajatukset, kovin häntä koko tämän saapuminen sapetti ja niin koetti
vastenmielisen vieraansa nopeasti lähtötielle toimittaa.

Mutta ei vanha Marjatta niin hevillä lähde, päivän toisen ja
kolmannenkin kyhnii, joka komeroon tähyilee ja yhä Yrjön naista
mielistelee. Taas toisen kerran haastelee:

— On tuo vieras tukkilaisherra hyvältä näyttävä mies, sopuisa mies ja
hyvin tuo vaivannäkösi palkinnee?

Tähyilee vanha Marjatta kaapille päin. Sävähti naisen nuoren sisässä,
arvasi hän, että haluaisi vieras kurkistella mitä on kaappiin hyvyyttä
karttunut. Mutta ei ole kuulevinaan Marjatan kehumisia, ei näkevinään
hänen mielitekoaan. Oli ennen vaatekaappinsa hyvyyksiä Marjatalle
näytellyt, nyt ei oisi autuutensa hinnasta suostunut näyttämään, vaan
visusti kaapin avaimen kätkössä pitää.

Oli kuitenkin Marjatta merkille pannut, missä kaapin avain oli
piilossa, ja kun kerran Yrjön naisen silmä välttyi, silloin avaimen
sieppasi ja kaapille ehätti. Kärppänä hän liikkui, ketteränä
keikahteli, vaikka muulloin näytti niin vaivaiselta. Parahiksi ennätti
kaapin penkoa, naisen nuoren salaiset kätköt kurkistella, kun kuuli
kolinaa porstuasta.

Jo tiesi silloin, mitä oli tietää halannut, mutta ei mitään puhunut
näkemästänsä. Vasta kotimatkalla, kun Yrjö oli häntä alkutaipaleelle
saattamaan lähtenyt, tälle huomionsa haastoi.

— Saisit sinä Yrjö, niin sanoo, — paremmin naistasi silmällä pitää.
Liian hyvää ystävää on naisesi tuolle vieraalle tukkilaisherralle.

Ihmettelee Yrjö, että mitäs pahaa tuossa oisi, jos hänen naisensa Ilja
Huurinaiselle palvelusta tekee. Hyvin maksoi Ilja Huurinainen hänen
naiselleen ja hyvin maksoivat kaikki tukkilaisherrat, niin pitihän
niille palvelusta tehdä.

— Liian hyvin se maksaa, liian hyviä lahjoja naisellesi jakelee,

Hölmistyi Yrjö, kun vanha Marjatta hänelle kertoi, mitä synnillisiä
koreuksia oli hänen naisensa vaatekaapin kätköistä löytänyt. Mistä
hän, mies salolla ikänsä elänyt, oli arvannut Ilja Huurinaisen mieleen
juolahtavan tuoda hänen naiselleen tarjoksi mokomia tavaroita. Missä
hänen naisensa niillä koreilisi, mutta liesihän naisen herkän mielen,
hennoiko se hyljeksiä, vaikka mitä räämää ja joutavaa rihkamaa
tyrkytettiin.

Lupasi Yrjö kuitenkin Marjatalle, lupasi paremmin silmät auki
pitävänsä. Mutta kun sitten kotonaan vanhan Marjatan varoituksia
muisteli, ajatteli että pitäisi hänen ryhtyä naisensa kätköjä
kaivelemaan, kurkistelemaan, niin jo hävettämään rupesi. Pois käänsi
katseensa lukitusta vaatekaapista, pois koetti kuulemansa mielestään
karkoittaa. Ei ollut miehen mittaista hommaa oman naisensa askelien
vaaniminen. Narri siihen saattoi ruveta, ei mies pahainenkana.

Näin Yrjö ajattelee, mutta jos lienee kuitenkin jäänyt syvälle mielensä
kätköön kytemään salainen levottomuus.




VI.


Kovin oli metsäherra tänä talvena Louhivaaran oloihin ja asioihin
innostunut. Taas hän on tarkastusmatkalla kulkenut, ensin työmaalla ja
sitten muuallakin hiihdellyt. Pari kolme talvista päivää levähtämättä
hiihteli ja Yrjö sai mukana kulkea, perimmäisiä rajojaan myöten
koko vartiopiiri samoiltiin. Ja metsäherra Yrjölle suunnitelmiaan
selvitteli, oli sillä niitä niin paljon, jotta kaikki lopulta sekaisin
meni Yrjön muistissa, lohkohakkaukset ja muut taimien istutukset
sekaisin menivät.

"Miten lienee mies mokoma metsäherraksi herennyt, runoja rakentaa,
tuulta tavoittaa." Näin Yrjö hiihdellessään ajattelee.

Joutuivat tuosta lopuksi Louhivaaran alla olevaan notkelmaan, jossa
Yrjöllä oli pienet niittyraivauksensa ja jossa niiden rannaksessa
kaunista koivikkoa kasvoi. Siinä taas metsäherra pysähtyi ja jo
silloin Yrjö ajattelee: "Lohkohakkaustako se tässäkin mielii, kauniit
koivahaiseni hävittää."

Erehtyi sentään Yrjö, eihän metsäherra siinä lohkohakkausta ajatellut,
muita oli mietteitä mielessään. Alkaa tiedustella Yrjöltä, oliko
maaperä tässä notkelmassa hyvää ja voimakasta.

— Ka hyvää tuo lienee maata, arvelee Yrjö.

— Hyvin heinää kasvaa, maan täydeltä kasvaa ryöhöttää mehukasta heinää,
kun vain ojia siivoaa.

— Niinpä, niin, arvasinhan minä, että hyvää tässä on maata. Savikerros
pohjalla?

Jo Yrjö arvelee, että mitähän tuo tämän maan hyvyydestä niin tarkkaan
utelee. Myöntää kuitenkin, että savi tässä pohjalla on. Päällä ensin
muuta maata, möyheätä mullikkoa ja sen alta savi vastaan tulee.

— No sitten se on niinkuin olla pitää hyvän maan. Ja entäs tuolla
koivikossa, onko sielläkin savea?

— Tottapa lienee savea sielläkin, kauniit on koivahaiset kasvattanut
siihen metsän jumala. Ja vielä muuta hyvyyttä kasvattaa, putkea tunkee
monenlaista, pitkiä putkilolta ja angervoa. Hyvä on siellä niiden
piilossa teiren pesueiden elostaa.

Niin Yrjö kotinotkonsa kaunista koivikkoa kehuu. Monasti oli siinä
teiren poikueiden elostelua tarkastellut ja sulaksi jo mielensä
lämpenee, kun huomaa metsäherrakin tämän maan hyväksi. Metsäherra tästä
innostuu, katselee ympärilleen ja huudahtelee:

— Tiesinhän minä, tässä on paljon hyvää maata, tämän Louhivaaran
ympärillä. Nämä kauniit niittynotkot ja nämä koivikot, ei maata
parempaa missään. Voisi tähän talon laittaa, hyvät viljamaat avata. Vai
mitä arvelet Yrjö, eikös oisi tämä Louhivaara talon paikaksi luotu?

— Ka mikäs siinä, hyvän tähän voisi talon laittaa. Oisi niittymaata,
metsää oisi ja pellon paikkoja et parempia mistään löydä. Hyvää on maa
tuolla vaaran laellakin, kiviä vähän ja hyvän viljan kasvattaa.

Näin he siinä haastelevat, kehuvat Louhivaaran maita hyväksi talon
paikaksi. Ei arvannut vielä Yrjö, mitä oli virinnyt ajatuksia
metsäherran mielessä, mitä mietiskeli mies runon rakentaja, tuulen
tavoittaja. Mutta jopa metsäherra mietelmänsä sanoiksi sanoo, alkaa
Yrjöltä tiedustella, eikö tämä ole konsanaan toivonut, että saisi
nämä mieluisat maat tästä Louhivaaran ympäriltä omikseen. Saisi nämä
notkot ja koivikot ja siihen vielä sievän lohkon havumetsää, saisi
näitä hallita ja viljellä oman mielensä mukaan, kenenkään toisen mieltä
kuulematta, ruunun metsäherralta lupaa kysymättä.

Ällistyi Louhivaaran Yrjö, mies ikänsä metsissä elänyt, ällistyi
näistä metsäherran sanoista. Ei hän ollut tosiaan koskaan tätä asiaa
ajatellut, niin oli eränkäyntiin mielensä kiintynyt ja salojen
samoiluun. Hän metsäherralle tunnustaa:

— Metsään minulla mieli vetää. Jos saisin omiksi nämä maat, tokko niitä
viljelemään minussa miestä oisi.

Rehellinen mies, niin omaa etuaan hyljeksii, ei metsäherran
herättämä houkutus häntä häikäise. Mutta ei metsäherra niin vähällä
luovu ajatuksista, jotka hänen päässään ovat virinneet. Alkaa hän
selvitellä Yrjölle, miten suuri oli synti pitää tällaisia maita viljan
kasvamattomina, ja kun Yrjön suku oli niin kauan rehellisesti ruunua
palvellut, niin hänellä näihin maihin oisi lähin oikeus ja esikoisuus.
Saisi hän tästä itselleen talon paikan helposti lunastetuksi, kun
anomus tehtäisiin, kartat laadittaisiin.

Yrjö yhä epäilee:

— Hyvää tarkoittanet metsäherra, ka ei kaikille hyvä hyväksi koidu.
Saisin tästä oman konnun, pellot hyvät, niityt hyvät, nepä minut jo
kammitsoisi. Menisin metsälle, teiren soitimelle kevätyönä yrittäisin,
pelto minua sieltä jo pois riitelisi kevättoukojen teolle. Tekisin
toukoa, metsälle ikävä oisi. Paha siellä, paha täällä, kammitsassa
öisin miespoloinen, ka sitä en suvaitse.

Näin Yrjö, vapaudestaan on arka mies metsien samoilija, eränkävijä.
Vaan entäpä hänen lapsensa, hänen molemmat poikansa, jotka kerran
miehiksi varttuisivat. Niistä nyt metsäherra rupeaa puhumaan, Yrjölle
selvittää, että piti hänen niiden tulevaisuudesta huolehtia, ja jos
vielä lisääkin lapsia syntyi, kun nuori oli naisensa ja elämää rakasti.
Sai hän itse elämänsä iltaan asti metsissä kulkea, kukapa häntä siitä
esti, ja riitti näitä Louhivaaran piirin metsiä hänelle, vaikkapa
näitä pala palalta kaadettiin. Uusia siinä jo sijaan kasvoi, niin
että ei ollut pelkoa niiden loppumisesta. Mutta uusi aika oli uusi
aika, piti myös ruununmaita ruveta viljelemään, lisääntyvälle kansalle
leipää kasvattamaan. Ja Yrjön pojat tässä jo uuden ajan miehinä
leipää kasvattaisivat, hän itse vanhan ajan miehenä saisi rauhassa
elellä, mielensä mukaan metsiä kulkea, jos ei maan möyriminen häntä
miellyttäisi.

Niin hän innostuneena puhuu, mies runon rakentaja, tuulen tavoittaja.
Jo hän metsien miehen silmien eteen maalaa uuden ajan: lainehtivia
viljapeltoja hän Louhivaaran päivärinteille levittää, notkot jo niitty
ojituksiksi aukenevat ja vaaran laelta komea uutistalo näkyy.

Mitäpä taisi enää vastaan sanoa metsien mies, jo myöntää:

— Hyvin sanasi sovitat, metsäherra, paremmin tiennet, paremmin nähnet
ajat tulevaiset kuin minä miespolo, ikäni metsän peitossa elänyt.

Tuosta metsäherra yhä enemmän innostuu, suksisauvoillaan viittilöi,
metsien miehelle uuden ajan tapahtumia maalailee. Rajasaloja olivat
nämä maat, valtakunnat näistä riitelivät, tukkanuottaa vetivät, mutta
hänpäs, Louhivaaran Yrjö, oli näiden maiden vanhin asukas ja hänen
sukunsa. Jumaliste, hän oli isäntä ja hänen piti juurensa syvälle
juurruttaa, niin että ei ryssä eikä mikään saanut häntä paikaltaan
heilahtamaan. Ja niin taas kiertyy Louhivaaran uutistaloon, avaroiksi
hän sen pihamaat kuvailee ja sielläpä Yrjö itse harmaantuneena
vanhuksena kävelee, kävelee ja kauas silmänsä tähyilee. On hänellä
näköalaa joka ilmansuunnalle, on metsiä, on järviä, on saloja siintäviä
ja kaikki on hänelle tuttua, hän on näiden rajasalojen vanha vartija.
Patriakka hän oli, Louhivaaran patriakka, niin että tiesivät olla
rähisemättä hänen silmänsä ulottuvilla.

Jo nauraa Louhivaaran Yrjö, kun metsäherra omista sanoistaan
intoutuneena hänen tulevaista valta-asemaansa kuvailee.

— Olet sinä mies mokoma sanojasi sovittamaan, mahtajan minusta teit,
patriarkaksi kohottavasi lupasit. Ka pitänee totella neuvoasi, jos
pojilleni tuosta hyvää koituisi, jos nuo pojat jumalan luomat tuosta
kerran hyvällä minua muistaisivat.

Ajatteli Yrjö vielä, että jos tuo metsäherra joutavaa vain intoilee,
hänen mieltään hyvitelläkseen. Jos jo huomenna unohtaa tämän asian ja
alkaa muita suunnitelmiaan hänelle selvitellä.

Mutta vakavissaan metsäherra tätä asiaa toimitti, lupasi kesän tultua
vielä lähemmin näitä Louhivaaran maita tarkastaa. Kesällä oli täällä
paljon muutakin puuhaa, niin siinä yksin tein tämäkin asia valmiiksi
tehtäisiin, kartat ja muut anomuspaperit laadittaisiin. Oli siinä yhtä
ja toista mutkaa muistettavaa, mutta tiesi hän, miten asia ylemmissä
paikoissa esitettäisiin.

Oli metsäherralla matka toiseen vartiopiiriin ja Yrjö lähtee häntä
salojen poikki suksipelissä saattamaan. Aamupäivällä he lähtivät ja
niin Yrjö lähtiessään sanoi, että hän perillä yöpyisi.

Nainen häntä matkalle varustelee, pikku pojat ja Ilja Huurinainenkin
pihamaalla lähtöä katsomassa seisovat. Nainen vielä tiedustaa, että jos
hyvinkin Yrjö samana iltana palaisi, kun oli kumajava kuutamo taivalta
tehdä.

— Mitäpä lähtisin öitä hiihtämään, kun on isä jumala päiviäkin antanut.

Näin Yrjö sanoi ja potkaisi suksensa lähtöön. Mutta kummasti välähti
Ilja Huurinaisen katse, kun hän nämä sanat kuuli.

Hyvä oli sinä päivänä suksikeli, pakkanen parahultainen, metsän
puut puhtaat talviaisen lumista. Jo aurinko hongan latvan tasalle
keskipäivällä kohoaa, talven selän taittumista se kohta ennustaa.
Siitä miehet hiihdellessään haastelevat ja kumman keveältä tuntuu nyt
Yrjön mieli, on kuin metsän jumala hänelle honkien lomasta hymyilisi,
kevään lupauksia metsien miehelle tarinoisi. Jo ajattelee Yrjö, että
jos hyvinkin nämä uuden metsäherran hommat eivät liene joutavaa
tuulen hosumista, jos hyvinkin metsän jumala häneen mielistyy, uuden
sorean taimiston kaadetun metsän paikalle kohottaa. Jo ajattelee sitä
ja muistelee muitakin metsäherran lupauksia. Kesällä oli metsäherra
luvannut Louhivaaran maita paremmin tarkastaa, no tiesi hän ne maat
hyviksi, luojan siunaamiksi tiesi viljaa antamaan, heinää kaikenlaista
kasvattamaan. Hyvin siinä pojat jumalan luomat eläisivät, vaikka metsän
antimista kerran aika jättäisi, pitäisi maasta ruveta elantoa ottamaan.

Niin jo metsien mies kauniina talvipäivänä metsän lumoissa
hiihdellessään uuden ajan keväisiä kangastuksia mielessään hautoo.
Unohtui pois huolet, kun metsien jumala honkien lomasta hymyili.

Mutta samana iltana vieras tukkilaisherra hänen naisensa nauratteli.




VII.


Huhusvaaran ruununtorppaan ovat metsäherra ja Louhivaaran Yrjö Hänninen
yöpyneet.

Jo Otavan sarvi korkealta näkyy, jo torpan väki makuulle asetteleikse.
Louhivaaran Yrjö vielä pihalle pistäysi, taivaan merkkejä tarkasteli,
linnunradan juovia tähyili, näkyisikö tuolta tuulen ja tuiskun enteitä.

Ei näkynyt enteitä pahoja, heleä on taivaanlaki pohjan puolla, kuuhut
kirkkaana paistaa, kaksoistähti vilkuttaa. Jo on Yrjö pirttiin
painumassa, silloin metsiköstä pirtin takaa ripsettä ja rapsetta kuulee
ja niinkuin näkymätön sanoja hänelle sanoisi: "Louhivaaran hiihtäjä,
sinua kotonasi tänä yönä kaivataan."

Säpsähti Yrjö, kun näin näkymätön sanoja hänelle sanoi, siunaten
silmänsä risti, pelästyneenä nurkkapieliä tähyili. Mutta eihän sitä
näkymätöntä siellä näkynyt, varjot kuutamoi sen vain tuvan taakse
häivän heittää. Yrjö kuuntelee, kuuntelee, ja on kuin yöhyt myös hänen
kerallansa kuuntelisi, niin on kaikki hiljaa.

Jo ajattelee Yrjö, että paha kehno se näin hänelle sanoi, kummia pakisi
häntä yön selkään hiihtämään houkutellakseen. Jo toisen kerran silmänsä
risti, on oven ripaan tarttumassa. Silloin pakkanen metsikössä räsähti,
siellä kartanon takana yö elämään rupee, ripsaa ja rapsaa, hipsutusta
kuuluu. Ja silloin se näkymätön toisen kerran hänelle sanoo, niinkuin
aivan vierellä seisoisi: "Sinua kotonasi tänä yönä kaivataan, siellä
kuuhut kumottava sinulle kummat näyttää."

Jo silloin pelko ennen aavistamaton Yrjön mielen valtasi, kätensä oven
kääkään tarttuneen vapisevan tunsi. Mikä lienee ollut se näkymätön
sanoja, oisiko ollut tietäjävaisto, salattuna suvussaan elänyt,
vaiko oisi herännyt muisto vanhan naisen varoituksista, unohtuneiksi
luulemistaan. Mistä Yrjö tiesi, mikä oli tuo outo varoittaja, tiesi
vain kutsun kotiin saaneensa, tiesi että yötä myöten piti hänen lähteä
sinne hiihtämään.

Hämmästyivät pirtissä olijat, kun Yrjö lähtöä tekemään rupesi. Jo oli
hänelle vuode valmistettu, metsäherra häntä vierelleen houkuttelee,
mutta Yrjö vain vyötteleikse, syitään selvittelee:

— Niin kummasti pohjan puoli kumottaa. Jos vielä pyryn sieltä nostanee,
niin on paras ajoissa lähteäni.

Sääntietäjä oli myös torpan isäntä, Huhusvaaran vanha metsänvartija.
Hän Yrjön lähdettyä ulkosalla kävi, sieltä tultuaan virkahti:

— Ei ole pyryn nousemisesta pelkoa, muuta oli sillä menijällä
mielessään.

Liekö ajatuksen kaikkien mielessä kyteneen sanonut, ei haluttanut tätä
puhetta kenenkään jatkaa. Oudot aavistukset tuvassa liikkuivat miehen
mennehen jäliltä.

Mutta kaukana jo hiihtää Louhivaaran Yrjö, niin hiihtää kuin siellä
salolla öinen kyöpeli kulkisi. Ei taakseen katsahda, ei sivulleen
vilkaise, ei tietä kulkemaansa tunnustele, vaan suoraan poikki
selkosien oikaisee. Tullessaan olivat monta mutkaa hiihdelleet, mutta
tiesi Yrjö mutkat lyhentää, niin tiesi kuin hirvi ruunupää saloja
samotessaan tietää oikotien, sitä vaistonsa varassa kulkee. Vahvasti
eteenpäin kumartuneena Yrjö hiihtää, kuuhut kummissaan taivaalta
katsoo, hongat henkeään pidättäen tienviittana seisovat. Hiljaista
on öisellä salolla, mutta niin hiihtäjästä tuntuu kuin vilistäisi,
vilistäisi ja puikkelehtisi hänen edessään ja takanaan, joka puolella
pieniä menninkäisiä, vilistäisivät ja häntä hoputtaisivat, että jos
hyvinkin myöhästyt miekkonen menijä. Siitä hän vielä kumarampaan
painuu, vauhtiaan parantaa. Jo on paitansa hiessä ja partansa
kuuroittunut. Leveä kuuravyö hartioillaan kiertää, siinä kiteitä
kimmeltää ja tähtiä välähtelee monenlaisia. On se ussakka upea,
talviaisen taiten tekemä miehen hirmuisesti hiihtävän hartioille, mutta
sitäkös huomaisi Louhivaaran Yrjö. Mitä vielä hän huomaisi, yhtä hän
vain ajattelee, eteenpäin menoa. Tiesi hän kutsun kotiin saaneensa, oli
luvattu hänelle siellä kummat näyttää kumottavassa kuutamossa, ja tätä
kutsua hän tottelee.

Eikä ennättänyt paljon taivaanlaella siirtyä Otavan sarvi, kun kahden
peninkuorman salotaipaleen katkaisi. Oisiko tiiman verran hiihtänyt,
hiukan toista viivähtänyt, niin siihen vauhdistaan havahtuu, kun huomaa
edessään jyhkeän Louhivaaran kuutamossa kohoavan.

Siinä hän hengähtämään pysähtyi vaaran alla ja jo tunsi mielessään
outoa arkuutta ja mitä muuta lie tuntenut, noloutta ja ihmettelyä.
Olikos hän, uros partasuu, menossa omaa naistaan vaanimaan, naisensa
askelia nuuskimaan. Mitäpä muuta, siinä hommassa hän oli, vaikka
oli kerran mielessään toisin päätellyt. Narrin latuja hän oli nyt
hiihtelemässä, pahan kehnon tai muun metsällisen viekoittelemana ja
niin teki mielensä takaisin pyörtämään, kauas salolle pakenemaan siellä
päivän nousuun asti hiihdelläkseen.

Näin hän epäröi, metsien mies, mutta jo voitti toinen vaisto, outo
ja väkevä. Jos lie ollut vanhan eränkävijän vaistoa, jos lie ollut
muutakin mukana, jota Yrjö ei osannut sanoin selittää. Varovaisesti hän
nousee, aivan kuin varkain oman kotivaaransa laelle kohoaa. Pihalle
päästyään hän hiljaa hiiviskellen liikkuu, suksiaan käsissään kantaa.
Osasikin hän liikuskella kovaa talvista tannerta narisuttamatta, niin
hiipi äänettömästi kuin saalistaan vaaniva ilveskissa hiipii. Ensin hän
navettatönön puolelle kuulosti: Siellä suojuksessaan Ilja Huurinaisen
hepo kaurojaan purra rouskuttelee. Tietysti hepo oli siellä, missäs
muualla se oisi ollut, vaikka lie semmoinen toivo Yrjön mielessä
häivähtänyt.

Katseliko kuuhut häntä kummissaan? Jos lie katsellut, mutta eipä
hän, mies hiiviskelevä, tuota huomannut. Nyt hän jo tuparakennuksen
seinävierustalla liikkuu, suksiaan hän on siinä seinää vasten
asettelevinaan, mutta katseensa ikkunasta sisään pälyy, kurkistelee.

Ei ollut heillä tupasensa ikkunassa verhoja ja niin kuunvalo leveänä
läikkänä tuvan lattialle lankesi. Hyvin näkyi tuossa seinävierustalla
oleva lasten vuode, siinä poikaset jumalan luomat makeata untaan
uinailivat ja kuutamo kumottava heidän untaan vartioitsi. Näkyi
myös kauempana peränurkassa oleva toinen vuode, jos ei liene varsin
niin hyvin näkynyt. Hämyisempää siellä nurkassa oli ja niin Yrjö on
uskovinaan, kuvittelee mielessään, että siellä oli kerrassaan hämyisää,
niin hämyisää, jotta mitenkään ei voinut sieltä nukkujaa eroittaa. Jos
oisi ollut valoisampaa, niin tietysti hän oisi nähnyt oman naisensa
siellä nukkuvan. Tuolla tuvan perällä olevassa kamarissa makasi Ilja
Huurinainen, vieras tukkilaisherra, ja missäs muualla hänen naisensa
silloin oisi nukkunut, jos ei täällä tupasessa, omien lastensa luona,
jotka hän oli itse synnyttänyt, rakkaat jumalan luomat.

Näin Yrjö itselleen todistelee eikä hän enää uskalla kurkistaa kuutamon
valaisemaan tupaseen. Parempi oli olla katsomatta ja uskoa, että siellä
nurkassa oli liian hämyissä hänen silmänsä nähdä. Ja mitäpäs oisi
kurkistellutkaan tuonne puolipimeään tupaseen, kun hänellä oli tässä
seinävierellä muutakin hommaa.

Mitäkö hommaa hänellä tässä oli? Suksiaan hän asetteli seinää vasten
pystyyn. Sukset nähkääs, ovat ne vain olevinaan sukset, itsessään
kuolleet kapineet, mutta välistä ne voivat saada niin merkillisen
paljon eloa ja epävakaisuutta, millään et saa niitä seinää vasten
pystyyn asettumaan. Jos käännät niistä silmäsi, niin jo romahtavat
maahan ja säikyttävät koko nukkuvan talon hereille. Säikyttävät naisen
tupasessa ja säikyttävät Ilja Huurinaisen tuvan peräkamarissa ja
lapsetkin jumalan luomat säikyttelevät, mokomat kiusankappaleet.

Niin Yrjö siinä kähmii ja hommailee, suksilleen vihoittelee, kun eivät
ne asettuneet seinää vasten. Nauroiko kuuhut hänen hommilleen? Jos
lienee nauranut, hymyillyt naamansa leveydeltä, hävytön kurkistella.
Mitä Yrjö hänestä välitti, pois hän aikoi tästä hävitä, mennä
tupaseensa, niin lopetti tuo pyöreänaama hänelle nauramisen.

Vai hävettikö häntä mennä tupaseensa, kolistella naisensa hereille, kun
oli lähtiessään sanonut Huhusvaaraan yöpyvänsä? Jos lienee hävettänyt,
mistä hän niin tarkoin tiesi, oliko se häpeämistä vai jotain muuta,
kummallista pelkoa. Miten kauan lie kähminytkään, ennenkuin ovea
kolisti, ja miten kauan lie viipynyt, ennenkuin naisensa tuli avaamaan.
Mistä Yrjö kaikki nämä asiat muisti ja tiesi, liian paljon näitä oli
yhdeksi kertaa. Ja kun vielä rupesi väsyttämään, jalat äkkiä kävivät
niin merkillisen raskaiksi. Niin raskaat olivat hänen jalkansa, että
kun nainen säikähtyneenä oli avannut hänelle oven ja vetäytynyt
takaisin tupaseen, niin Yrjön piti pysähtyä pimeään porstuaan hiukan
hengähtämään, ennenkuin jaksoi tupaan mennä.

Kun hän vihdoin ovesta sisälle työntyy, niin nainen jo illallisen
laittamispuuhissa häärii, tuvan lattialla liikkuu. Poikaset ovat
heränneet, niitä nainen suostuttelee peitteensä alla pysymään.

Kalpea oli Yrjö, sekö hiihtäminen lie voimat vienyt, ei tahdo saada
enimpiä vaatteitaan riisutuksi. Ja silmät valaistussa tupasessa
huomaavat sellaista, jota ei halajaisi huomata. Ne näkevät, että
nurkassa oleva vuode on koskematon, siihen on kiireessä heitetty
rykelmä vaatteita, mutta muuten se on koskematon. Oli tämä lumousta,
Yrjö tiesi, että hänen naisensa oli tuossa nukkunut, ja nyt vuode
tuolla tavoin hänen silmissään kummittelee. Sairaaksi hän on varmaan
tulemassa, kun tällaisia ihmeitä tapahtuu. Hänen naisensakin huomaa,
että hän ei ole terve, alkaa huolestuneena tiedustella, jos hän on
vilustunut.

— Ka jos lienen vähän vilustunut, matkalla lepäilin ja siitä lienen
vilustunut.

Vasta hetkisen perästä hän huomaa lisätä:

— Niin kummasti taivas pohjan puolella kumotti, pelkäsin sen pyryä
ennustavan huomiseksi. Niin häädyin yötä myöten takaisin hiihtämään.

Jo on saanut nainen ruokaa pöydälle ja ehdottaa, että jos Yrjö
viinaryypyn ottaisi.

— Ka pitänee ottaa ryyppy viinaa, niin siitäpä vilustuminen kaikkoaa.

Ei Yrjö naiseensa katso, kun tämä tulee pöydän luo viinaryyppyä
kaatamaan. Mutta minkäs hän sille mahtoi, hänen silmänsä näkevät,
miten pulloa pitelevä käsi vapisee. Kaikki hänen pitää huomata, kun
hän kääntää katseensa vapisevasta kädestä, niin eikös se osu suoraan
kamarimökin oveen, joka on jäänyt hieman raolleen. Oli tuo Ilja
Huurinainenkin, niin huolimattomasti ovensa sulki, ja kaikki nämä
asiat nyt yhdellä kertaa tulevat häntä kiusaamaan. Jo ajattelee Yrjö,
että parempi oisi ollut salolle yöpyä, oisi tekaissut sinne suojaavan
kuusikon laitaan rakovalkean, niin sen ääressä oisi makeasti uinaillut.
Tai oisi nukkunut Huhusvaaran torpassa, mutta pitipäs pahan kehnon tai
muun metsällisen hänet taipaleelle houkutella.

Uunin viereen lavitsalle Yrjö nukkumaan kävi. Siihen pyysi naisen
vuoteensa laittamaan, sanoi siinä lämpimässä paremmin nukkuvansa, kun
oli vilustunut.

Mutta oisikos uni tullut hänen silmäänsä, vaikka niin tunsi itsensä
uupuneeksi. Ei tullut uni, vaikka kerran ja toisenkin silmänsä risti,
lepoa siunattua itselleen toivotteli. Pois oli yön siunattu lepo
häneltä ryöstetty, kaikki oli häneltä ryöstetty, pirttinsä pyhäinen
puhtaus ryvetetty, kaikki ryöstetty tai muuten mennyt. Kauas oisi
pakenemaan mieli tehnyt, kauas salolle painumaan, kuun kuulumattomiin
häviämään, niin siellä ei oisi ollut vierasta silmää hänen häpeätään
näkemässä.

On merkillistä miten pienoiseen pirttiin ja yön hiljaisuuteen mahtuu
paljon ahdistavaa tuskaa ja kummaa painostusta. Luulisi seinien
hajoavan tuon tukahuttavan painon alla, mutta eivätpäs vain hajoa.

Tunsi Yrjö hyvin tämän ahdistavan painon ja kuuli hän hyvin pimeässä
hiljaisuudessa, että toisetkin nukkujat sen tunsivat. Unettomana hänen
naisensa vuoteella venyi, kuuli Yrjö hengityksestä, että ei ollut
se nukkuvan rauhaisaa hengitystä. Ja Ilja Huurinainenkin pienessä
kamarissa valvoi. Tavallisesti Ilja nukkuessaan kuorsasi, niin että
seinät jyrisi, mutta nyt kamarimökissä oli merkillisen hiljaista. Siitä
Yrjö tiesi sielläkin valvottavan. Kaikki he valvoivat ja kuuntelivat
yön ahdistavaa hiljaisuutta. Ja yö itse heidän kerallansa kuunteli.




VIII.


Louhivaaran Yrjö metsiä hiihtelee, rauhatonna samoilee. Pois kotoaan
paeta tahtoi oman naisensa häpeää näkemästä ja tuntemasta, luuli
kaukana salolla, erämiehen poluilla unohduksen löytävänsä. Mutta
oisikos unohdus siellä löytynyt. Ei löytynyt unohdusta, ei pakeneminen
tehnyt nähtyä näkemättömäksi, ei tuntoa tuntemaansa jäljiltään
häivytellyt. Pysähtyi hän selkosen reunassa hiihdostaan huoahtamaan,
niin jo hongikossa närhit ja harakat ilakoimaan: "Kas kas, tuossa on se
Louhivaaran hiihtäjä, mies mokoma, jonka naisen vieras tukkilaisherra
nauratteli!" Painui hän korpeen, niin jo korpi kuolleeksi luulemansa
elämään rupesi. Jokaisen kuusen takaa kuuluu ripsettä ja rapsetta,
vilahtelee vilahtelee talviaistonttuja, korven pikku menninkäisiä, ne
hänelle piilopaikoistaan ilkastelevat: "Tännekö tulit, Louhivaaran
hiihtäjä, naisesi naurattajaa tänne pakenit!"

Näin häpeä tunteinansa häntä vainosi ja ahdisti, syvälle syöpyi
sielunsa pohjaan. Outo oli hän, metsien mies, tällaisiin elämän
kokemuksiin. Ikänsä kaiken oli hyvää ihmisistä uskonut, niin oli isänsä
neuvonut, niin oli äitinsä vanhauskolainen opettanut. Hyvää oli hän
omasta naisestaan uskonut, luuli naisen pyhänä pitävän kerran antamansa
lupauksen. Luuli myös Ilja Huurinaisen, vieraan tukkilaisherran,
pyhänä pitävän hänen pienoisen pirttinsä puhtauden. Niin oli hän
luullut, yksinkertaiseen ja hyvään uskoon kasvatettu metsien mies. Nyt
oli hänen hyvä uskonsa särkynyt, hänen yksinkertaisen elämänsä luja
perusta hajalle mennyt, oma naisensa ja Ilja Huurinainen olivat hänelle
paljastaneet maailman pahuuden. Syvälle se hänen sieluunsa koski, jo
tunsi sairaaksi tulevansa metsien mies.

Rauhatonna hän hiihtelee, ilman päämäärää harhailee, niin kerran
huomaamattaan joutui Naurisvaaran tukkityömaan lähettyville. Viimoiksi
oli Yrjö sinne hiihtämistä ajatellut, mutta mikä lie näkymätön vetäjä
hänen suksenlatunsa sinne johdattanut, vasta avonaisen työmaan
rannakseen jouduttuaan huomasi pysähtyä.

Siinä hän seisoo hämmästyneenä, yllätyksen lainaamana. Jo oli hävitys
laajalle levinnyt, silmänkantamattomiin ulottui kaadettu alue, jolta
kaikki puut oli viety putipuhtaaksi. Vain puoliksi lumeen hautautuneet
latvukset, hangesta esille pistävät oksantyngät tuhotyöstä kertoivat.
Niin ne ojentelivat nuo oksantyngät kuin vainajien luurankokädet,
kuin oisivat armahdusta anelleet. Mutta kukas kuuli niiden mieltä
hellyttävää anelua, kuuliko metsäherra vai kuulivatko nuo miehet, joita
joka puolella hänen ympärillään hääri lumisina ja hikisinä, hääri ja
teutaroi kuin pieniä paholaisia.

Mutta kas tuolla vähän kauempana oli jotakin kummaa tapahtunut. Joka
suunnalta sinne kiiruhtaa työnsä kesken jättäneitä miehiä, käsistään
kirveet ja kanget viskaavat, hevoset saavat jäädä kuomaansa odottamaan,
niin on kaikilla kiire ja hoppu tuonne yhteen rykelmään. Siellä jo
miehiä kihisee kuin muurahaisia, käsillään viittilöivät, jotakin
kaivavat kaatuneen honka jättiläisen latvuksen alta.

Uteliaana Yrjö lähemmäs hiihti ja sai hän heti miesjoukon luo tultuaan
kuulla suuren onnettomuuden tapahtuneen. Kaatuneen hongan latvus oli
kaksi miestä lyönyt alleen, pahasti oli ne ruhjonut toisen hongan
runkoa vasten, kun eivät ajoissa huomanneet paeta. Kumma uteliaisuus
Yrjön mielen valtaa, tiheään ahtautuneen miesjoukon päiden yli hän
kurkistelee nähdäkseen lähempää onnettomuuden uhrit. Siinä ne olivat
miesjoukon keskellä, paraillaan niitä hevosloimiin kääritään, veri
punaa tallattua ja sotkettua lunta. Joku viittilöi ja komentelee
tungeskeli joita pois tieltä väistymään.

Nyt lähtivät niitä kantamaan lähinnä seisovan hevosen rekeen. Toinen on
aivan nuori mies, melkein poikanen, mutta toisella on rehevä täysparta,
jota suusta juokseva veri punaa. Säpsähti Yrjö, kun tätä parrakasta
miestä hänen ohitsensa kannettiin. Mutta lie hänen silmissään näyttänyt
kuin oisi tuo veriseen loimeen kääritty mies ollut Ilja Huurinainen,
tukka oli aivan samanlainen, hajallaan aaltoileva tukka, ja veren
punaama parta, ota anna Ilja Huurinaisen parta. Unohti silloin Yrjö
itsensä, hänen huuliltaan pääsi:

— Tuohan on Ilja Huurinainen, itse Ilja Huurinainen!

Naurahti joku vanhempi mies hänen vieressään ja sanoi:

— Joskus voi toinen mies toiselta näyttää, sitä sattuu kyllä sellaista.
Vaikka ei tuo mies näytä niin paljon Ilja Huurinaiselta, kun vähän
tarkemmin katsoo.

Sattuivatko nämä sanat Yrjön mieleen? Niin sattuivat kuin oisi hänet
pahanteosta kiinni tavoitettu. Hämilleen hän joutuu, syrjään vetäytyy,
mutta vanha mies vielä hänen jälkeensä katsahti ja naurahti, aivan
kuin oisi merkitsevästi toistanut: "Sitä sattuu kyllä, toinen mies voi
toiselta näyttää."

Tämä tapahtuma syöpyi syvälle Yrjön mieleen. Hän ajattelee metsiä
hiihdellessään, että paha kehno se niin hänen silmänsä lumosi, pani sen
parrakkaan miehen Ilja Huurinaiselta näyttämään. Ja tuo toinen vanha
mies, kuka lienee ollut, pani merkille miten hän pahan lumoissa kulki.
Kun ei vain toisillekin menisi huomiotaan kertomaan.

Pahalta tuntuu Yrjöstä, melkein vaaralliselta joutua toistamiseen
työmaan rannakseen. Ja yhäti häntä sinne vain veti. Muuanne oli
hiihtävinhän, sieltä jälleen itsensä löysi, siihen vasta hiihdostaan
havahtui, kun kirveen kolketta ympärillään kuuli, kun näki avonaisen
työmaan edessään. Mikä häntä tänne hiihdätti, kuvasteliko mielessään
salainen toivo, että toisen kerran näkisi saman mitä oli silloin kerran
nähnyt? Oli tämä kummallista, lumotuksi hän oli tulemassa, pahan
pääsemättömiin lumoihin joutumassa.

Hän lähtee Pohjoiskorven purolle hiihtelemään. Siellä hän mieli saukon
jälkiä tarkastella, mutta sieltä hänet näitä jälkiä seuraillessa veti
Louhijärven rantaan.

Jo siinä uusi ihme hänen eteensä aukeni: hyvinkin kilometrin
laajuudelta oli Louhijärven ranta täpäten täynnä suuria
tukkiröykkiöitä. Oli siinä jo tuhansia ja kymmeniä tuhansia komeita
honka jättiläisiä ja yhtä komeita koiven kuusia tasaisiin pinoihin
ladottuina. Muutamat pinot olivat hyvin korkeita ja oli niiden alle
maata vasten asetettu vahvoja telapuita, jotta tukit eivät pehmeään
suohon vajoaisi. Siellä täällä huomasi Yrjö telapuiden rupeavan
pettämään, eivät nähtävästi arvanneet tätä rannikkoa niin veteläksi
kuin se paikotellen oli. Mitä tässä moiset varustukset, ennen kevättä
varmaan moni noista tukkiröykkiöistä rupeaisi liikahtelemaan, hajoaisi.

Hitaasti, omia aikojaan Yrjö hiihtelee, tukkiröykkiöitä tarkastelee.
Runsaasti oli täälläkin miehiä ja hevosia ja kaikilla näkyi olevan
tulinen kiire työssään. Hevosmiehet purkivat kuormiaan, vipujen ja
kankien avulla raskaita tukkeja röykkiöihin vierittelivät. Mittamiehet
ympärillä häärivät, leimasinrauta iskettiin reestä vieritetyn tukin
latvapäähän, sillä norjalaisen merkki raapaistiin ja sitten mittahaka
sovitettiin. Sukkelaan työ sujui, itse Ilja Huurinainen kaikkea valvoi
ja silmällä piti. Välistä hän istahti korkean tukkikasan viereen, siinä
suuret mittakirjansa polvilleen levitti. Asko Martikainen, hänen lähin
apulaisensa, tukkikasan leimamerkkejä tarkasteli, hänelle huomioitaan
saneli, mutta huoletonna istui Ilja Huurinainen. Ei näkynyt muistavan,
että tukkikasa oli pettävällä pohjalla, telapuut suohon sortumassa.

Kun Yrjö hiihdellessään vanhan mittamiehen Iikka Penttisen tapasi, niin
hänelle haastelemaan rupesi:

— Jo on tähän puuta ajettu, jos vain pohja alla kestänee.

— Kissaa se kestää, ennen kevättä on toinen puoli noista pinoista
suohon vajonnut.

Iikka Penttinen huitaisi kädellään. Hetkisen vaikeni ja sitten lisäsi:

— Jos pahoja ennustanen, mutta ei kenenkään pitäisi jumalaansa kiusata.

Hämmästyi Yrjö näistä sanoista, mutta vanha Iikka Penttinen selitti,
mitä hän jumalan kiusaamisella tarkoitti. Itseään Ilja Huurinaista hän
sanoi tarkoittavansa. Oli kerran Ilja jo ollut vähällä joutua vierivän
tukkikasan alle, mutta muistikos saamaansa varoitusta. Ei muistanut,
mokoma hutilus miehiään, tuolla taas niin huoletonna istui, mittakirja
polvillaan, ja kuolema päänsä päällä häilyi.

Unohtumattomaksi syöpyi tämä näkemänsä ja kuulemansa Louhivaaran
Yrjön mieleen. Vai niin Ilja Huurinainen jumalaansa kiusasi, ei
ajatellut, että jumala voisi hänelle kerran kostaa. Miten lienee
Yrjöstä niin tuntunut, että metsien jumalalla oisi paljon kostettavaa
Ilja Huurinaiselle, paljon tihuja töitä. Vai ajatteliko hän omaa
kosteaan? Mistä hän tiesi, jos sitä ajatteli. Alati vain tämän jälkeen
mielikuvituksessaan näki suohon sortuvia, vieriviä tukkikasoja, ja
Ilja Huurinaisen hän näki hautautuvan vierivien tukkien alle. Suuri
miesjoukko hänet sieltä esille kaivoi ja hevosloimeen käärittynä hänet
pois kannettiin, paitansa verta valuen, tuo komea täysparta.

Näin kaikki näkemänsä ja kuulemansa Yrjön muistossa suli yhdeksi
kiinteäksi mielikuvaksi. Se yhtenään häntä kiusasi, yhtenään väikkyi
hänen mielessään. Yrjö ajattelee, että paha kehno se hänelle näitä
kummia kuvia näytteli, häntä pahan tielle houkutteli. Hän silmiään
ristii, pyhän nimeä mainitsee painajaisestaan eroon päästäkseen.
Mutta kun luuli pääsevänsä sen kynsistä, niin jo toista tietä luokse
luikerti. Kun Ilja Huurinainen mielestä unohtui, niin silloin jo
metsäherrakin rupesi Yrjöstä pahalta ja petolliselta näyttämään.
Kun hän Louhivaaran alla olevassa koivikossa hiihdellessään muisti
metsäherran puheita, niin siltä alkoi hänestä tuntua, että narrinaan
metsäherra oli häntä vain pitänyt. Oli varmaan metsäherra hänen
onnettomuutensa edeltäpäin aavistanut, mistä lienee aavistanut ja
nähnyt, ja niin häntä enemmän kiusatakseen vain mokomia hänelle kuvaili.

Kotona oli Yrjön olo kaikkein vaikeinta, siellä niin kumma likaisuus
tuntui joka sopesta löyhkävän. Nainen varmaan oli niin huolimattomaksi
tullut, pirtin pyhäisen puhtauden antoi mennä menojaan. Miettii Yrjö,
miettii mielessään, että jo maammo vainaja varmaan siunaisi tätä
likaisuutta, hänen naiselleen kyytiä antaisi. Mutta olikos hänestä
antamaan, vaikea oli naiselleen mennä puhumaan, häntä neuvomaan. Häpesi
Yrjö naisensa puolesta, voi miten häpesi tätä kuvaamatonta surkeutta.

Liekö nainen itsekin vähän hävennyt tai muuten pelännyt. Usein olivat
silmänsä itkemisestä punaiset, arkana askareissaan liikkui. Vaikka
Yrjö ei naiselleen pahaa sanaa sanonut, niin kumma arkuus näkyi
naisen mielen vallanneen. Vai oisiko juuri Yrjön itseensä sulkeutuva
rauhallisuus naista peloittanut, jos lienee aavistanut lähenevää
onnettomuutta, salaperäisenä uhkaavaa.

Niin kuluvat päivät, raskaat ja painostavat päivät. Mutta Ilja
Huurinainen vain eleli niinkuin ei mitään kummempaa oisi tapahtunut.
Mainio mies oli Ilja Huurinainen, maailmaa nähnyt mies, ei paljon
välitä tämmöisistä tapahtumista. Jo on päässyt entiselleen, taas
iltaisin totia maistelee. Yrjöllekin väkevää totia tarjoilee, on
ruvennut häntä jälleen norjalaisen mieheksi houkuttelemaan.




IX.


Pohjoiskorven purolla Louhivaaran Yrjö puuhailee. Saukkoa hän on
ruvennut siellä pyytämään, luuli metsien mies lumoista kiusaavista
sillä pääsevänsä, kun mielityöhönsä turvautui. Niin hän kotoaan
kantoi suuren rykelmän saukonrautoja, lujasti lyöviä pykälikkäitä
sankarautoja, ne mustien kiiltokarvojen kulkureijille viritteli. Nyt
hän reikien alapuolella vedenpitävää sulkua rakentelee.

Oli sulun rakentamisessa aika paljon puuhaa. Ensin piti jää särkeä
koko puron leveydeltä, sitten paalut pohjaan lyödä, lujat vaajat iskeä
ja vihdoin näiden vaajojen väli havua täyteen tallata, havua ja muuta
sammalta sekaisin. Oli hikeen asti ahertamista, jos tahtoi pitävää
työtä tehdä. Vasta iltahämärissä sai Yrjö sulkunsa valmiiksi. Nyt hän
sen tehoisuutta tarkastelee, mielihyvissään hykähtelee, kun sulusta
ylöspäin alkaa puron rannoille ilmestyä lumeen vetisiä läikkiä. Juurien
alusontelot ja komot vedellä täyttyvät, jään alta kuuluu hiljaista
pulinaa, veden loiskahtelua. Jo on pari kulkureikää jäänyt veden
täyttämälle alueelle, mutta ylempänä on vielä kaksi reikää tulvan
tapaamattomina.

Yrjö käy vielä kerran sulkunsa tarkastamassa, huolellisesti hän tukkii
siihen ilmestyneet vähäiset vuodot. Nyt se on hyvä ja pitävä, nyt tulva
jo viimeisiä reikiä lähentelee, on käsissä jännittävät hetket.

Viimeisten kulkureikien vaiheille Yrjö vahtiin asettuu. Hievahtamatta
hän kyyköttää suuren korpikuusen juurella, sormi valmiina pyssyn
liipasimella. Nähkääs, Yrjö, ei rautoihinsa luottanut, ne saattoivat
veden kohotessa kiinni jäätyä ja musta kiiltokarva, viekas veitikka,
ujuttausi niiden läpi varovasti jäälle, niitä laukaisematta tiehensä
livahti. Vaan kun pyssymies varansa piti, niin eipä viekkaus pelastanut
jään alla piileskelijää.

Kovassa touhussaan ei Yrjö ole hämärän tuloa huomannut. Nopeaan
tulikin hämärä tänä päivänä, taivas pilveen vetäytyi ja pimensi ilman
syvän korven kohdussa, ennen aikojaan pimensi. Mitä lie valmistellut
talviainen, kunnollista lumituiskua lienee valmistellut. Niin ilma
sakoo ja jo tohahteli tuuli raskaasti kuusikon latvoissa, tohahteli
ja tuprunaan sieltä oksille kertynyttä lunta maahan karisteli. Nämä
olivat talviaisen valmisteluja, puisteli vähän turkkiaan, keventeli
enintä taakkaansa. Mutta sitäkö Yrjö touhussaan huomaisi, kun hän
täynnä erämiehen jännitystä piilopaikassaan vaanii. Vielä hän hämärältä
mainiosti riistan näkisi, ei livahtaisi hänen tarkalta luodiltaan
karkuun musta kiiltokarva.

Mutta kas kun talviainen turkkiaan puistelee hämärtyvässä korvessa,
niin siellä herää silloin paljon elämää. Väkeä kaikenlaista liikkeelle
lähtee, pieniä talviaistonttuja kuusikon kätköissä vilistää,
puikkelehtii ja vilistää tonttuja ja muita menninkäisiä. Ja paha
kehnokin silloin korvessa omilla asioillaan kulkee, on sillä siellä
hommaa ja kähmimistä kaikenlaista.

Sattui se nytkin liikkeellä olemaan, karvajalkainen kähmijä, mistä
lienee matkoiltaan tulossa ollut, niin siinä purolla yhytti Louhivaaran
Yrjön saukkoa vaanimassa. Tietäähän kehnon karvajalkaisen, mitä se
tekee kujeita, kun hämärissä saukon pyydystäjän yhyttää. Se lyöttäytyi
Yrjön kera samaan hommaan, kyykistyi Yrjön selän taakse vaanimaan.
Mistäs Yrjö hämärissä kehnon tuloa huomasi.

Niin he nyt siinä kyyköttävät ja vahtivat, kehno Yrjön selän takana
kyyköttää, luihuja korviaan liikuttelee. Sillä oli muuta mielessään
ja nytkös se alkoi kummiaan tehdä: Niin sotki saukon pyyntihomman
pahanpäiväisesti, Yrjöstä alkaa yhtäkkiä tuntua, ettei hän kyykötäkään
saukkoa vahtimassa, vaan toista hän vaanii otusta. Itseään Ilja
Huurinaista hän on vaanivinaan, sitä hän tähystää, että Iljan suuri
puuhkalakki kohoaisi varovasti tuolta avannosta, kohoaisi ensin Iljan
lakki ja sitten vähitellen koko parrakas pää, ovelat veitikkasilmät
pälyen ja vilkuillen joka puolelle. Hän puristaa lujemmin pyssynsä
piippua, sormi kopeloi varoen liipasinta tullakseen vakuutetuksi, että
se toimii nopeasti ja herkästi. Kohoa nyt Ilja Huurinainen, ujutaikse
ahtaasta reijästäsi näkyviin, mokoma naisten naurattaja!

Tuuli tohisee raskaasti metsässä, hämärä on sakenemassa pimeydeksi,
ja silloin kehno taas asian toiseksi sotki: Niin nyt Yrjöstä alkaa
tuntua, ettei Ilja Huurinainen enää olekaan jään alla piileskelemässä,
vaan on jo jostakin salareijästä ylös kömpinyt ja nyt hänen takanaan
ilkkuen nauraa virnistelee hänen turhalle vaanimiselleen. Ihan selvään
hän on takanaan kuulevinaan naurun hihitystä ja metsässä risahtelee,
liikkuu ja risahtelee. Hän vilkaisee taakseen ja silloin hän havahtui
lumouksestaan. Jo tajusi Yrjö, että paha kehno hänen takanaan oli
kujeitaan tekemässä, hän silmiään ristii, kolme kertaa silmiään ristii
ja siunauksen lukee. Ja kun kolme kertaa silmänsä ristitään ja siunaus
luetaan, niin ei silloin enää kehnon auta muu kuin vilistä tiehesi,
vilistä sen minkä pääset karvaisilla kolvillasi.

Ja tuskin oli Yrjö tästä pahan lumouksesta päässyt, kun kulkureijällä
jokin liikahti, kuului helähtävä napsahdus ja pelmahti, pelmahti
hangella musta otus. Nopeasti Yrjön pyssy kohoaa, mutta kun hän huomasi
otuksen riuhtovan ja heittelehtivän lumessa, niin arvasi sen lujasti
tarttuneen hänen virittämiinsä rautoihin. Mitäs siihen enää laukausta
ampumaan, hän harppasi otuksen luo ja kolhaisi sen pyssynsä perällä
tuperruksiin. Hän ennätti parahiksi tämän tehdä, se veitikka oli
rautoineen päivineen survoutumassa avantoon, jään alle kuolemaan paeta
mieli.

Komea on Yrjön saama otus, pitkä ja lihava, sen musta ja tiheä karva
on silkinhieno. Hyvin Yrjö sen kädellään tunsi, vaikka pimeä estikin
tarkemmin näkemästä. Oli siinä komokkopurojen asukas kaikkein parhainta
lajia. Mutta nyt juolahtaa Yrjön mieleen, että jos se oisikin kehno
itse, kun on niin komeaksi tekeytynyt. Hän taasen silmiään ristii,
siunauksen lukee, ja kun silloin otus ei hävinnyt olemattomiin, niin
siitä hän tiesi sen saukon olevan, kiiltokarvan pyytämänsä.

Hyvillä mielin hän saaliin selkäänsä nostaa, rautoineen päivineen
olalleen heittää ja niin lähtee pimeän korven läpi kotiinsa hiihtämään.

Tuuli on yltynyt rajuksi lumimyrskyksi, korvessa rytisee ja ryskää, kun
talviainen siellä tietään kulkee. Hyvin sentään meni matkanteko korven
suojaavassa kuusikossa, mutta kun Yrjö joutui Naurisvaaran aukealle
työmaalle, niin siinä jo vastaan ruoskiva lumi ja räntä pyrki silmät
sokaisemaan. Vähät sentään Yrjö, itsestään, mielihyvää hän tuntee,
kun talviainen vähän tasoitteli Ilja Huurinaisen miesjoukon jälkiä.
Saivat muutaman päivän hikoilla, ennenkuin tämän pyräkän hautaamat tiet
saataisiin avatuiksi, saivat päivän työtä tehdä, lapiot kourassa heilua
oikein miesvoimalla, Näin Yrjö mielihyvissään ajattelee, hitaasti
eteenpäin urrii.

Mutta olivat ne suuremmat vallat tänä yönä varanneet hänelle vielä
yhden yllätyksen, kaikkein suurimman yllätyksen: Alkaa näkyä hänen
silmiinsä lumisesta pimeydestä kumma kumotus, kuin suuri tulipalo
oisi siellä ollut. Hätkähtää Yrjö, että joko paha kehno taas hänelle
kujeilee, seisahtuu suksillaan ja tähystelee tiukasti näkyvää
kumotusta, pyyhkii rähmäisiä silmiään, lumen sokaisemia, ja taas
tähystelee.

Ja jo tuli silloin Yrjö vakuutetuksi, ettei tämä näkemänsä ollut pahan
kehnon kujeita, vaan tulipalo siellä tosiaan oli. Se näkyi työmaan
rannaksesta niiltä paikoilta, missä norjalaisen tukkilaistupien piti
olla.

Mikä lie silloin Yrjön mielen vallannut, oliko se uteliaisuutta vai
mielihyvää vai mitä muuta lie ollut. Niin vain läksi häntä eteenpäin
hiihdättämään, niin kummasti häntä hoputti lähemmäksi pääsemään, jotta
paremmin näkisi myrskyn kiihdyttämän palon. Ja jo näkee hän sen,
näkee miten tervaisista honkahirsistä kyhätty tukkilaistupa roihuaa
kuin öljyllä valeltu. Liekit lentelevät rajun tuulen pieksäminä kauas
yöhön, ne nuoleskelevat lähellä olevien kuusten latvoja, ne hyppelevät,
hyppelevät rätisevinä, säkeniä syytävinä kimppuina ja lennättelevät
mukanaan palavia kekäleitä. Melkein kokonaisia tulessa roihuavia
honkahirsiä ne kauas metsään lennättelevät. Ja Yrjö näkee miten palon
ympärillä miehiä kihisee, puolipukimissaan olevia miehiä. On siinä
miestä kihisemässä ja juoksentelemassa, huitovat ja hosuvat käsillään,
lumimyrsky niitä vihaisesti ruoskii ja kurittaa, ne näyttävät myrskyn
käsissä huitovilta ja hyppiviltä pieniltä paholaisilta.

Viimeisen taipaleen Yrjö myötärinnettä laski, niin hän tulla kohahti
palon ympärillä kihisevän miesjoukon keskelle kuin öinen kummitus tai
muu luminen kyöpeli. Säikähti miesjoukko, jo ennestään pökerryksissä
oleva, pahanpäiväisesti hänen tuloaan säikähti. Jo siinä yksi
siunailee, toinen sadattelee, kauemmas hänen lähettyviltään peräytyvät.
Mutta Yrjö mielihyvissään nauraa:

— Ka mitäpä minusta pelästyitte, metsänkävijästä!

Vai ei häntä pelästyä, niin mokoma oli hän näkemys, kuin itse ukko
talviainen, hankihyyppä myrskyn lietsoja. Tottapa sitä lie ollutkin
kumma kulkemassa, tihujaan tekemässä pimeänä myrsky-yönä. Ja mikä
ihmeen otus hänellä oli vielä selässään, musta ryökäle?

— Ka saukkohan tämä on, tottapa saukon tuntenette.

Yrjö riiputtaa saalistaan kaikkien nähtävänä, miesjoukolle kertoo miten
hän oli pyyntihommassaan myöhästynyt. Ja sieltä kun tulossa oli, niin
täältä kumman kumotuksen näki, sitä katsomaan päätyi.

Toiset eivät Yrjön tuloa huomanneet, vaan kantavat palon lähettyviltä
turvaan, mitä ovat viime hetkessä saaneet pelastetuksi. On siinä kilua
ja kalua hujan hajan heiteltynä, yhtenään tupruava lumi pyrkii niitä
jo hautaamaan, toisen palolta säästyneen tuvan suojaan niitä pitää
korjata. Havukatoksen suojassa olevat hevoset ovat myös vaarassa,
korskahtelevat pelästyneinä, pitimiään riuhtovat. Muutamia on päässyt
karkaamaan, vauhkoina miesjoukossa juoksentelevat. Miehet koettavat
ottaa kiinni pelästyneitä hepojaan, perässä juoksevat ja kiroilevat.
Oli siinä hälinää ja touhua muun hälinän lisäksi, kun koetettiin
pillastuneita hevosia saada kauemmas kuusikon suojaan paloa ja myrskyä
pakoon.

Näki Yrjö myös paareja kannettavan toiselle tuvalle päin, hevosloimista
ja minkä mistäkin tekaistuja kantovehkeitä. Sinne hän muun miesjoukon
mukana työntyy, saa siellä kuulla miten palo oli alkanut, mistä
lie niin äkisti alkanut, että koko tupa oli jo tulessa, kun
maatamenohommista havahduttiin. Paljon oli jo miehiä nukkumassa täyteen
ahdetuilla makuulavereilla. Montako niistä lienee kokonaan hiiltynyt,
sitä ei kukaan tiennyt, toisia oli vähissä hengin saatu pelastetuksi.

On palolta säästyneessä tuvassa voihketta ja voivotusta. Yrjö koettaa
sinne ovelta kurkistaa, mutta silloin kannettiin tuvasta ulos loimiin
käärittyä miestä. Se mies oli jo voivotuksensa heittänyt, miehet
asettavat kantamuksensa pihalla olevaan tyhjään rekeen. Tulipahan tällä
tavoin tuvassa tilaa toisille.

Mikä lie Yrjöä uteliaisuus vaivannut, meni lähempää katsomaan rekeen
tuotua miestä. Loimella oli se peitetty, hän hiukan loimen lievettä
kohottaa, niin näkee miehen kasvojen aivan mustaksi hiiltyneen.

Säpsähti silloin Yrjö, silmänsä risti. Joku hänen vieressään sanoo:

— Se on Asko Martikainen.

Vielä enemmän Yrjö näitä sanoja säpsähti. Oliko mahdollista, että
tuossa makasi Asko Martikainen, itsensä Ilja Huurinaisen apulainen,
noin mustaksi hiiltyneenä?

Oli se Asko Martikainen. Vanha mittamies Iikka Penttinen siinä Yrjön
vieressä seisoo ja hän kertoo Asko Martikaisen surullisen lopun: Aivan
sattumalta oli Asko tuonne tuhon omaksi joutuneeseen tupaan mennyt.
Täällä hän tavallisesti oli nukkunut, oli vain illalla pistäytynyt
tuonne toiseen tupaan paria kotipuolensa miestä tapaamaan. Kylillä ne
miehet olivat olleet käymässä, mitä lienevät sieltä tulijaisia tuoneet.
Niitä tulijaisia Asko Martikainen meni maistelemaan ja tuossa nyt
makasi kypsäksi paistuneena.

Se oli Asko Martikaisen loppu, nuoren ja iloisen Asko Martikaisen,
ikävä sattuma, kotipuolen tulijaiset. Mutta toista Yrjö mielessään
miettii, vaikka ei mietteitään sanoiksi sano. Niin hänestä tuntuu, että
tässä oli väkevämmät vallat vaikuttamassa, väkevämmät vallat tai muut
jumalat. Varoitus tämä oli jo itselleen Ilja Huurinaiselle, viesti oli
näin Iljalle lähetetty, kun oli jumalia kiusannut, tehnyt tihuja töitä.

— Joko lienee sanan saanut Ilja Huurinainen?

Näin Yrjö hyvän tovin vaiettuaan kysyy ja kertoi hänelle Iikka
Penttinen, että jo oli sananviejä lähetetty heidän torpalleen. Silloin
oli vielä Asko Martikainen elänyt, kun sanan viejä lähetettiin,
tunnossaan oli ollut ja itse sanan lähettämistä Iljalle hokenut.

Ei kauan viipynyt, kun Ilja Huurinainen tuli. Sieltä hän pyrystä ja
pimeydestä ajoi korskuvalla hevosellaan. Huohotti hepo hurjasta ajosta
hengästynyt ja luminen oli itse Ilja, yltäpäältä oli komea turkkinsa
lumessa. Liekö vähän väkeviä maistanut, niin olivat rajut liikkeensä ja
silmänsä sytenä paloivat. Kun kohosi reestään tantereelle, niin ensi
sanoikseen sävähti:

— Missä on Asko Martikainen?

Hänelle näytetään Asko Martikainen.

Vavahti itse Ilja Huurinainenkin, kun apulaisensa hiiltyneet kasvot
näki.

Syrjemmässä seisoi Yrjö, miesjoukon suojassa, ja sieltä hän pani
merkille, miten Ilja vavahti. Lieneekö viestin tajunnut.

Vanha Iikka Penttinen sai Iljallekin tehdä selvää Asko Martikaisen
lopusta. Vaieten Ilja Huurinainen kuuntelee, sitten sanoiksi puhkeaa:

— Vai sillä tavalla! Vai tulijaisia ne maistelivat! Helvetti! Ja nyt
olen minä ilman apulaista, ne lemmon tulijaiset ja tuomiset veivät
minulta hyvän apulaisen.

Ei sen enemmän Ilja Huurinainen menoa nuoren miehen vaikeroinut, ei
tuvan paloa ja muita vahinkoja valitellut. Kerran ja toisen pihalla
pyörähti, kurkisti tuvan ovesta sisään ja antoi Iikka Penttiselle
määräyksen, että vaikeita vammoja saaneita on yötä myöten lähdettävä
ihmisten ilmoille saattamaan.

— Ei ole tässä tiloja sairaalalle!

Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Rekeensä oli jo hyppäämässä, silloin
miesjoukosta Yrjön huomasi ja hänet mukaansa kutsui.

Sinä iltana Ilja Huurinainen paljon totia maisteli. Jo oli aikaisemmin
maistanut ja heti perille tultuaan Yrjön naisen komensi uutta vettä
kiehuttamaan. Levottomasti hän sitä odotellessaan kävelee tuvassa
ja kamarissa, yrittää välillä lähtökiireessä pöydälle heittämiään
papereja järjestellä, mutta taas tästä hommasta luopuu ja kävelemään
lähtee. Saivat virua tärkeät paperit pöydällä puoliväliin tyhjennetyn
konjakkipullon seurana. Hän ryhtyy tuvassa tarkastelemaan Yrjön saamaa
saalista, sitä kädessään riiputtaa, sen karvaa silittelee:

— Saakeli, on siinä komea kiiltokarva. Se kannattaa hyvät peijaiset!
Vai mitä, Yrjö, ajattelet, eikös tänä iltana ryypätä tämän sinun
riistasi peijaisia?

— Ka jos pitänee ryypätä, myönnyttelee Yrjö.

— Tietysti pitää ryypätä. Metsähinen pahaksi panee, jos ei hänen
antimilleen peijaisia pidetä.

Vielä hän hetkisen riiputtaa Yrjön saalista, näkyi sitten muistavan
toisen asian ja ääneen naurahtaa:

— Niinpä niin, saukon peijaisia me tänä iltana ryypätään. Ja siinä
yksin tein tulee ryypätyksi toisetkin peijaiset, Asko Martikaisen
peijaiset.

Hän nauroi toistamiseen äänekästä naurua ja sanoi Asko Martikaisen myös
hyvät peijaiset kannattavan. Hyvä poika oli Asko ollut, hyvän oisi hän
siitä vesasta tukkimiehen kasvatellut, mutta tuli toinen isäntä ja
Askon omakseen otti. Häneltä Asko pois otettiin ja Yrjölle hyvä riista
annettiin, mutta hänpäs oli mies, ei joutavia valitellut, vaikeroinut.
Molemmille peijaiset kustansi!

Tämä oli Ilja Huurinaisen muistopuhe Asko Martikaiselle ja sitten hän
jo muista asioista puhumaan rupesi. Sekoitti lasin itselleen, toisen
sekoitti Yrjölle ja tätä tehdessään alkoi kehua:

— Olet sinä suuri eränkävijä, vietävän suuri olet eränkävijä,
riistanpyytäjä. Ei pyry sinua estä, ei pimeä pelasta otusta, jonka
jälkiä olet vaanimaan lähtenyt.

Miten lienevät nämä sanat niin sattuneet Yrjöön. Jos lienevät
muistuneet mieleensä kehnon kummat kujeet, kun hän oli itseään Ilja
Huurinaista siellä purolla vaanivinaan. Oudosti hän vavahti, kun Ilja
niin kehui, ettei pimeäkään pelastanut otusta hänen vaanimaansa.

Mutta Ilja muuta mielessään miettii ja jo mietteensä sanoiksi sanoo:

— Lienee sääli sinun luopua riistaa pyytämästä, mutta jo sinun nyt
pitäisi siitä luopua. Minulta on Asko Martikainen pois otettu ja minä
miehen hänen tilalleen tarvitsen, tulisen paikalle tarvitsen miehen.
Tule sinä, Yrjö, minun miehekseni, heitä eränkäyntisi, vaikka vain
vähäksi aikaa heittäisit, jotta minä tästä pulasta selviäisin.

Näin Ilja Huurinainen Yrjöä maanitteli, melkein vesissä silmin
maanitteli.

Liekö Yrjö jo tätä maanittelua odottanut vai miten lie hänestä muuten
tuntunut, että nyt hänen jo piti suostua Ilja Huurinaisen mieheksi
rupeamaan. Ja kuitenkin kaikitenkin hänen on vaikea sanoa suostuvansa.
Hän omia sanojaan säpsähtää, aivan kuin toinen, näkymätön sanoja hänen
vieressään seisoisi, hänen puolestaan myönnyttäisi:

— Ka pitänee tulla, tottapa pitänee riistan pyytäminen vähäksi aikaa
heittää ja tulla sinulle apulaiseksi.

Sattui myös Yrjön nainen nämä sanat kuulemaan. Hän oli tupasesta
tulossa, oli juuri oven avannut, kun Yrjön sanat kuuli. Siihen hän
kynnykselle seisahtui, Yrjöä tarkasteli, vuoroin Yrjöä vuoroin Ilja
Huurinaista. Ja niin kumma säikähdys silmissään kuvastui.




X.


Niin oli Ilja Huurinainen pitänyt apulaisensa Asko Martikaisen
peijaiset. Parantumaton mies on Ilja, herkkä unohtamaan kohtalon kovat
iskut, väkevämmän vallan lähettämät varoitukset. Ja nopea on toimissaan
Ilja Huurinainen, jo toisena päivänä ryhdytään palaneen tukkilaistuvan
paikalle uutta rakentamaan. Pyryn hautaamat tiet avataan uudestaan,
lapiot heiluvat miesten kourissa, lumiauroja vedetään. Itse Ilja
kaikkea valvoo, joka paikassa hän on töitä hoputtamassa.

Tulevat tuosta ruununmiehetkin Louhivaaran salolle tutkintoa pitämään.
Kun palossa oli mennyt ihmishenkiä, niin tulevat ruununmiehet ja muut
lääkärit, mutta näitäkös Ilja Huurinainen säikähtäisi. Vai ruununmiehiä
Ilja Huurinainen säikähtäisi, kokenut Aunuksen kävijä, maailman
markkinoiden kulkija. On hän elämässään nähnyt ruununmiehiä, on kerran
Porajärvellä urjadniekat ja muut nappiherrat ruoskalla kurittanut,
koko Aunuksen käräjäkansan pirtistä pihalle lennättänyt. Sen tekosen
teki kerran Ilja Huurinainen, kun mielivät häntä ryssän mirovoit
ja urjadniekat sakolla rangaista. Solmu ruoskalla käräjät kävi,
pirtupuoliskoilla sakkonsa sovitti, ja kauan tästä tapauksesta tarinat
kertovat Aunuksen rajasaloilla.

Sen näköinen on mies Ilja Huurinainen, nauraa hän lääkärille, kun tämä
tukkityömaan asunto-oloja moitiskelee.

— Menkää Aunuksen puolelle, herra tohtori! Tarkastakaa siellä niitä
täitupia ja tulkaa sitten sanomaan, onko näissä meidän tuvissa mitään
vikaa. Herrashuviloita nämä tuvat ovat, nykyajan mukavuuksia, mutta
siellä on oikeita täitupia, jos niitä nähdä halajatte.

Sillä hyvällä saivat mennä matkoihinsa lääkärit ja ruununmiehet,
viheltelee vain Ilja Huurinainen, kun heitä hyvästelemästä työmaalleen
palajaa. Kehuu lähettäneensä evästystä ja terveisiä ukko ruunulle
vietäväksi, että pitäköön vain miehensä siellä omissa kotihommissaan.

Näin parantumaton oli Ilja Huurinainen, erehtyi Louhivaaran Yrjö,
jos luuli väkevämmän vallan varoitusten hänen mieltään muuttavan.
Muuttumaton on Ilja, entisellään työmaalla isännöipi, entinen on mies
Louhivaaran pirtin peräkamarissa elostaessaan. Jos ei liene toisaanne
päin vähän muuttunut. Niin Yrjöstä alkaa tuntua, että Ilja Huurinainen
heillä nyt jo isännöipi ja hän itse on vieras omassa tupasessaan,
armoilla eläjä.

Mistä lienee moinen kumma tunto mieleen tullut. Yrjö mietiskelee,
mietiskelee ja niin hän päättelee, että hänen naisensa ja Ilja ovat
ruvenneet yhtä puolta pitämään ja hänet syrjään työntävät, vieraaksi
tekevät. Liekö näissä päätelmissä perää ollut, liekö Yrjön nainen
jälleen pahan pelkonsa, ankeat aavistuksensa unohtanut, vai muutenko
Yrjöstä vain siltä tuntui. Saattoi koko kumma tunto siitä johtua, että
Yrjö ei enää ollut vapaa mies, vaan Ilja Huurinaisen käskyläinen.
Yrjö oli tottunut omissa oloissaan elämään, erämiehenä metsiä
samoilemaan ja nyt oli hän kammitsoitu. Yrjö kärsi tästä, niinkuin
metsien suureen vapauteen tottunut eläin kärsii, kun se rautaiseen
häkkiin suljetaan. Ei Yrjön mieleen juolahtanut ajatus, että hän tästä
elämänsä muutoksesta niin paljon kärsi. Muuta hän kuvitteli mielessään,
kaikenlaisia kummia kuvitelmia: usein oli hän näkevinään, miten hänen
naisensa ja Ilja Huurinainen salavihkaa toisilleen silmää iskivät,
usein oli hänen korvansa kuulevinaan, miten ne hänen selkänsä takana
sopottelivat ja supattelivat. Mistä sen tiesi, jos Yrjö ensinkään näki
ja kuuli tällaista. Se näkymätön viekas veijari vain pani Yrjön niin
näkemään ja kuulemaan.

Oli se taas tehnyt Yrjölle hyvät kepposet. Vai eikö Yrjön oikea
vaisto, syvällisempi tunto viimeiseen asti vastustanut norjalaisen
mieheksi rupeamista. Mutta pitipäs sen näkymättömän veijarin silloin
Asko Martikaisen peijaisia juotaessa hänen rinnalleen ilmestyä ja
hänen puolestaan myönnyttää: "Ka jos pitänee norjalaisen mieheksi
ruveta." Niin se oli Yrjön puolesta myönnyttänyt, tehnyt Yrjöstä Ilja
Huurinaisen käskyläisen. Ja nyt se veti Yrjöä hellittämättä omalle
tielleen, pani Yrjön näkemään ja kuulemaan kaikenlaista olematonta.

Se keksi taas toisenlaisen kepposen: Kun Yrjö katselee, katselee
tupasensa nurkassa olevaa vanhaa pyhimyskuvaa, niin siihen
karvajalkainen kehno hänen rinnalleen ilmestyy ja häntä neuvoo, että
piti kätkeä tämä kuva piiloon. Ei ollut muka silloin hänen maammo
vainajansa näkemässä ja soimaamassa hänen häpeätään. No Yrjö kuvan
kätkee pieneen arkkuseensa, vaatteiden alle peittelee, jotta ei
vanhauskolaisen maammonsa muisto yhtenään mieleen tulisi. Mutta tämän
päivän perästä Yrjö vasta varsin vieraaksi tupasensa tunsi, ei ollut
siinä enää mitään hänen omaansa, ei mikään häntä enää ovesta sisään
astuessa tervetulleeksi toivottanut. Jo säikähti Yrjö tätä muutosta,
oli aivan ihmeellistä, miten tyhjältä ja vieraalta tupa tuntui,
kun kuva oli poissa. Mutta se näkymätön veijari vain nauroi Yrjön
säikähdykselle.

Työmaalla rupesi myös kummia asiota tapahtumaan. Kun Ilja Huurinainen
ja Yrjö Louhijärven rannassa mittamiesten jälkiä tarkastavat, niin
huomaa Yrjö muutamana päivänä harakan hyppelevän korkean tukkikasan
harjalla. Se keikkui ja hyppeli siinä pitkän aikaa, nauroi välillä
ja taas hyppelemään rupesi. Yrjö ajattelee, että mitähän tuo harakka
tuossa iloaan pitää. Mutta kun myöhemmin saman tukkikasan ohi kulkevat,
niin silloin Yrjö näkee sen telapuiden ruvenneen liikahtelemaan ja
pettämään. Se oli merkillisen korkeaksi vuo vattu tukkikasa ja nyt sen
telapuut alkoivat suohon upota. Kasan harjalta oli jo yksi honkatukki
alas vierähtänyt, motkotti maassa aivan kasan vieressä. Yrjö ajattelee,
että tuo tukki oli niinkuin istuimeksi asetettu, istahtaisi siihen
mies, niin valeen saisi koko tukkikasan niskaansa.

Kaiken tämän Yrjö panee merkille tarkemmin asiaa ajattelematta.
Ohimennessään huomaa ja merkille panee. Vasta vähän myöhemmin hän
muisti, miten harakka oli siinä kasan päällä nauranut ja ilakoinut.
Niin silloin Yrjö mielessään miettii, että itse paha kehno siinä oli
ollut ilakoimassa, oli vain harakaksi tekeytynyt häntä pettääkseen.

Sen perästä Yrjö koetti tätä tukkikasaa kiertää, mutta kun se oli
heidän kulkutiensä varressa, niin vaikea oli ohi päästä sitä näkemättä.
Kulkee hän taas kerran siitä aamuhämärissä ohi, niin huomaa telapuiden
vielä enemmän uponneen. Ja miten lie silloin Yrjön silmissä niin
kuvastanut, kuin oisi tukkikasan vieressä maassa mötköttävällä
hirrellä mies istunut. Säikähti Yrjö, ei uskaltanut enää sinne päin
vilkaista, mutta hän tunsi mennessään, että yhä mies istui siinä,
lyhyt takkiturkki yllään ja suuri mittakirja polvillaan. Ota anna Ilja
Huurinaisen näköinen mies, niinkuin itse Ilja oisi siinä istunut,
mittakirjojaan tarkastellut.

Yrjö tiesi, ettei Ilja Huurinainen ollut vielä työmaalla, oli
jäänyt hänestä tukkilaistuville. Hän silmiään ristii pahan lumoista
päästäkseen, mutta oisikos päässyt. Niin hän sinä päivänä kulkee kuin
unessa oisi kulkenut, tuskin kuulee mitä Ilja Huurinainen hänelle
haastelee, tuskin tajuaa mitä toimittelee. Yhä hän on vain näkevillään
aamuhämärissä näkemänsä kumman ihmeen, se ei hänen silmistään
kaikonnut, vaikka miten oisi koettanut muuta ajatella. Iltapäivällä he
taas menevät tukkikasan ohi, Yrjö toisaalle katselee, mutta hän kuulee
Ilja Huurinaisen sanovan:

— Pitäisi meidän tämäkin kasa vielä tarkastaa. Näkyvät siihen rupeavan
uusia puita vetämään, niin entiset pitäisi sitä ennen tarkastaa.

Ei Yrjö ollut varma, sanoiko Ilja Huurinainen niin vai oisiko
muu sanoja ollut. Ei hän mitään vastannut, ei ollut näitä sanoja
kuulevinaan, vaikka hänkin huomasi, että kasan toiselle puolelle oli
veres jälki ajettu, niinkuin oisi aiottu ruveta siihen uusia tukkeja
vetämään.

Toisena aamuna Yrjö ajattelee, että nyt se tukkikasa on varmaan jo
alas romahtanut häntä kiusaamasta. Mutta yhä se oli paikallaan, vaikka
telapuut olivat niin pahasti liikkuneet. Yhtenä he taas siitä ohi
kulkevat ja niin Yrjö miettii mielessään, että ei se kumma nyt osaa
kummitella, kun itse Ilja hänen rinnallaan kävelee. He ovat jo ohi
kulkeneet ja silloin vasta Yrjö uskalsi vilkaista taakseen. Ja oisiko
hämärä pettänyt tai mikä muu outo lumous hänen silmissään kuvastanut,
taas hän oli näkevillään miehen tukkikasan vieressä, ilmetyn Ilja
Huurinaisen. Hänen rinnallaan Ilja käveli ja siellä hän näki myös Iljan
istuvan, mittakirjaansa selailevan. Takkiturkkinsa oli auki avannut,
kuin oisi liika lämmin häntä vaivannut. Kuulee hän taas Iljan sanovan:

— Tänään meidän on tuo kasa tarkastettava, vai mitä arvelet Yrjö?

— Ka tottapa pitänee tarkastaa.

Säikähtää Yrjö sanojaan, sekä Iljan sanoja säikähtää että vielä enemmän
omiaan. Hän tiesi varmasti, että tänä päivänä suuri onnettomuus
tapahtuisi, mutta ei ollut hänellä voimaa sitä estää. Niin kulki hän
kuin tuomittu kohtaloaan kohti kulkee, mikä lie väkevämpi valta häntä
vetänyt, häntä ja Ilja Huurinaista.

Kaunis oli tämä kevättalven päivä, ensimäisiä kauniita kevätpäiviä.
Aurinko jo sulatteli lunta korkeiden tukkikasojen harjoilta, metsästä
niin tuores lemu tuoksahteli.

Kun he puolipäivän tienoissa tulivat tuon lumotun tukkikasan luo, niin
siihen Ilja Huurinainen maahan vierähtäneelle tukille heti istahti.
Siihen hän istahti, lyhyen takkiturkkinsa avasi ja siinä jäseniään
oikoili lämmittävän päivän lekotuksessa.

— Jo tästä kevät rupeaa tulemaan, niin hän haastelee. — Tulee kevät,
virrat aukenevat ja silloin me viemme nämä sinun kasvattamasi tukit
muille markkinoille. Komeita tukkeja, vietävän komeita honkapuita,
tokko lienen vielä konsanaan mokomia kuljettanut.

Väsyneeksi Yrjö itsensä tuntee, niin kumman väsyneeksi, kun tukkikasan
päässä askartelee, leimamerkkejä tarkastelee. Mutta Ilja Huurinainen
edelleen haasteli:

— Läksisit sinäkin Yrjö avarampaan maailmaan, vähän katselemaan ja
ihmettelemään. Ja naisesi sinun pitäisi mukaan ottaa. Usko minua Yrjö,
sinun pitäisi naisellesi vähän maailmaa näyttää, siitä se kostuisi ja
virkistyisi.

Kuin kaukaa, hyvin kaukaa nämä sanat Yrjön luo tulevat. Hän mielessään
miettii, että nainen on Iljan näin käskenyt puhumaan, häntä suureen
maailmaan houkuttelemaan. Sinne hänen naisensa alati ikävöi ja nyt
häntä koettivat sinne maanitella, mutta hänpäs ei lähtenytkään. Tokko
Ilja itsekään enää lähtisi suureen maailmaan naisia naurattamaan,
toisten miehien naisia.

Näin Yrjö ajattelee ja koko ajan hänestä tuntuu Ilja olevan hyvin
kaukana. Ei hän mitään mahtanut, jos Iljalle joku onnettomuus
tapahtuisi, tukkikasa vierähtäisi tai muu onnettomuus tapahtuisi.
Oma syynsä oli, jos Ilja oli jumalia kiusannut, jumalia tai muita
väkevämpiä valtoja. Ne Iljalle kostivat, ei hänen tarvinnut mitään
tehdä.

Kasan toiselle puolen on ajettu suuri tukkikuorma, miehet sitä
purkamaan ryhtyvät, suuria honkatukkeja vipukankien avulla kasaan
vierittävät. Ilja Huurinainen toisella puolen jäseniään laiskasti
oikoo, päivän lämmössä lekottelee ja suuren maailman oloista haastelee.
Yrjö on polvillaan tukkikasan päässä, mittahakoineen hän siinä
askartelee ja niin hänestä tuntuu, että hänen polvensa eivät kestäisi,
jos hän yrittäisi seisoalleen nousemaan. Polvilleen hän lysähtäisi,
aivan varmaan takaisin polvilleen lysähtäisi, niin on häneltä voimat
menneet.

Silloin kuormaansa purkavat miehet vierittivät suuren honkatukin
reestään. Kovasti jysähtäen se kasaan vierähti, Yrjön pään yläpuolelta
kuuluu uhkaava rusahdus, koko kasa liikkuu, liikkuu.

Ja siinä tuokiossa, niinkuin ennen näkemätön valkeus oisi Yrjön
silmissä sävähtänyt, väkevämpi voima hänen hartioihinsa tarttunut,
hänet jaloilleen kiskaissut. Mitä Yrjö mahtoi, ei hän ajatellut mitä
teki. Hän totteli tuota väkevämpää voimaa, painoi olkapäänsä liikkuvia
tukkeja vasten, koetti niitä pidättää. Hänen luunsa rusahtavat,
voimakas hän oli, jykevätekoinen metsien mies, niin voimakas kuin
Louhivaaran salojen hallava uroskontio. Kenties yhden sekunnin ajaksi
hän sai liikkuvat tukit pysähtymään, sen verran, jotta notkea Ilja
Huurinainen ennätti pakoon hypätä. Hänen suuri mittakirjansa putosi
maahan, mutta itse hän ennätti sivulle heittäytyä, ennenkuin ylhäältä
putoava raskas honkatukki löi Yrjön olkapäähän. Silloin koko kasa
hajosi, Yrjö sai toisen iskun kylkeensä ja vielä kolmannen iskun. Tukit
raapivat häntä ohi mennessään, hän meni vierivien tukkien mukana, meni
niinkuin kolisevilla rattailla ajanut oisi, kunnes äkkiä johonkin
pehmeään putosi. Ei Yrjö tiennyt, mihin hän oli pudonnut, mutta hyvä
hänen oli siinä olla, vuode pehmoinen alusenaan maata kellitellä. Ei
mitään enää kuulunut.

Syvälle tukkien alle oli Ilja Huurinaisen mittakirja hautautunut. Ei
ollut tämä kirja kehuttavassa kunnossa, kun miesvoimilla saatiin esille
kaivetuksi.




XI.


Kauan harhaili Louhivaaran Yrjö raskaiden kuumehoureiden maailmassa.
Kun hän muutamana päivänä heräsi näistä levottomista unistaan, paistoi
kevään lämmittävä aurinko täydeltä terältään. Sen valo siilautui
huoneeseen valkoisten uudinten lävitse, kaikkialla Yrjön ympärillä
oli niin valkoista ja pehmeää. Lähellä hänen vuodettaan oli pöytä,
jota peitti huikaisevan valkoinen liina, ja hänen vuodevaatteensa,
nekös sitten olivat valkoiset ja puhtaat. Aivan peloitti niitä käsin
kosketella.

Kummastelee Yrjö, miten hän oli tähän outoon ja ihmeelliseen huoneeseen
joutunut, koettaa sitä mielessään muistutella, mutta eipä hän jaksanut
muistaa. Todellisuus ja kuumehoureet sulivat Yrjön muistossa yhdeksi
ainoaksi hämäräksi uneksi eikä Yrjö tiennyt, oliko se oikein untakaan.
Mitä lienee ollut pahojen valtojen mailla vaeltamista, sen Yrjö
vain muisti, että Ilja Huurinainen häntä jokaisella askeleella oli
vainonnut ja ahdistanut. Oli Ilja ilmestynyt hänen tielleen vaikka
minkä muotoisena, kaikki metsän otukset, karhut, ilvekset, saukot,
kaikki muuttuivat Ilja Huurinaiseksi, jos hän yritti niitä pyydystää.
Ihmettelee Yrjö, miettii mielessään, että mitä pahaa hän oli Iljalle
tehnyt, kun tälle oli annettu niin suuri valta hänen ylitsensä.

Sitten Yrjö jälleen johtuu ajattelemaan, että mitäs varten hän
oikeastaan makasi tässä ventovieraassa ja oudossa huoneessa. Eikö oisi
ollut parasta nousta ylös ja hiipiä tiehensä, ennenkuin kukaan hänen
täällä oloaan huomaisi. Tietysti se oli viisainta ja mikäpäs esti hänen
täältä lähtöänsä, ei mikään ollut estämässä.

Yrjö koettaa todella nousta ylös vuoteestaan, mutta siitäpä ei
tullutkaan mitään. Vain vasenta kättään hän saattoi vapaasti liikuttaa,
mutta muuten hänen ruumiinsa oli tiukasti kääritty ja kapaloitu.
Niin hänet oli kapaloitu kuin pieni ja avuton lapsi kapaloidaan,
oli aivan naurettavaa miten hänet, miehinen mies, oli tällä tavoin
makuulle pantu. Lienevät häntä sairaana pitäneet, mutta terve hän
tunsi olevansa. Nuo kääreet vain hiukan rintaa ahdistivat, jos oisi
niistä päässyt vapautumaan, niin liikkeelle hän oisi lähtenyt, tuonne
kauniiseen kevätilmaan.

Yrjö ajattelee, että varmaan jo Louhijärven lahdenpoukamiin alkaa sulia
paikkoja ilmestyä. Lähenee kalankutu, metsojen ja teirien soidinaika
on parhaillaan ja täällä hänen vain piti maata toimetonna. Ja miten
kummasti häntä taas rupesi väsyttämään, se oli tuo lämmin kevätpäivä.

Jälleen Yrjö unten mailla harhailee, mutta nyt hänen unensa jo ovat
valoisampia. Äitinsä kanssa hän on Louhivaarassa elostavinaan, he
lehdeksessä yhtenä kulkevat. Päivä niin kauniisti paistaa, siellä
Louhivaaran alla olevassa koivikkonotkelmassa on hiottavan lämmin. On
siellä metsän siimeksessä lemua kaikenlaista, maammon taittamat tuoreet
lehtikerput tuoksuavat ja hän sananjalkojen ja angervojen seassa
juoksentelee, teirenpoikueita ahdistelee.

Sitten jo unohtui lehdeksessä olo, muita ihmeellisiä unia hän uneksuu.
Pitkälle matkalle he ovat maammonsa kera lähteneet ja hänen isänsä ja
vanha metsäherra ovat myös mukana samassa matkueessa. Hyvin Yrjö tiesi,
että hänen isänsä ja vanha metsäherra ja hänen maammonsa myös, kaunis
kantajansa, olivat jo ammoin sitten kuolleet, mutta nyt he kaikki
elivät jälleen. Eikä Yrjön mielestä siinä ollut mitään ihmeellistä,
että he kaikki jälleen elivät, nämä hyvät ihmiset, hänen rakkaat
kasvattajansa ja neuvojansa. Vaikka hän oli jo parroittunut mies, niin
yhäti hän kaipasi heidän opastustaan ja neuvojansa ja niin ovat he nyt
kaikki yhtenä matkalle lähteneet.

Ah kuin pitkä olikin tämä taivallus, toivioretkelle he ovat menossa
kaukaiseen monasteriin, joka oli suuren valkoisen meren keskellä.
Monasti oli maammo vainaja elämässään puhunut sinne toivioretkelle
lähdöstä, oli kertonut hänelle ihmeellisiä tarinoita tuosta kaukaisesta
monasterista. Ei konsanaan siitä matkasta mitään tullut, mutta
nytpä he ovat sinne lähteneet. Heillä kaikilla on yllään pitkät
kauhtanat ja pitkä sauva kädessään, niinkuin toivioretkeläisillä
piti olla. Kauhtanat on heillä kaikilla muilla, mutta maammolla on
pitkä lumivalkoinen mekko, maahan asti ulottuva. Monta vuotta maammo
eläessään oli mekkoaan valmistellut tätä matkaa varten, aina sitä
valmisteli ja matkalle lähdöstään haasteli. Hyvin Yrjö muisti miten
tämä mekko sitten puettiin maammon kuolinpaidaksi, mutta nyt oli se
maammolla yllään eikä Yrjön mielestä tässä ollut mitään ihmettelemistä.

Niin he siis toivioretkeläisinä taivaltavat, kulkevat, kulkevat.
Soita suuria heidän eteensä aukenee, nevoja silmänkantamattomia, ja
silloin aina ihme tapahtui: siloinen silta heidän kulkeakseen ilmestyi,
kaunis kapulatie, jota jalan kastumatta ylitse pääsivät. Hän välistä
liukastelee, mikä kumma raskaus hänen jalkojaan lienee painanut, häntä
suohon vetänyt. Maammonsa häntä ylös auttelee, hänelle haastelee:

— Poikueni, vielä sinun jalkasi pyhien tiellä kompastuu, mutta kun
minun neuvoni mukaan askeleesi sovitat, niin hyvin silloin perille
päästään.

Miettii Yrjö, miettii mielessään että jopa oli hän kömpelö noiden
toisten rinnalla kulkemaan. Vanha metsäherrakin meni niin ketterästi,
pitkän kauhtanan helmat vain heilahtelivat, kun se ravasi tuossa hänen
isänsä rinnalla. Ja sillä miehellä nyt jalat olivat huonot olleet,
jos hän oikein muisti. Ei niistä jaloista ollut paljon mihinkään
metsäherran viimeisinä elinvuosina, mutta jopas olivat nyt parantuneet.
Hän yksinään oli huono kulkemaan, jos maammo ei oisi ollut häntä
auttelemassa, niin jo oisi hän taipaleelle uupunut ja suohon uponnut.
Mutta maammo auttoi häntä, kaunis kantajansa, häntä rohkaisi ja opasti
oikein askeleensa sovittamaan.

Niin he taivalta tekevät, monta päivää ja viikkoa kulkevat ja jo
tuosta heidän eteensä suuri valkea meri aukenee. Ei näkynyt meren
takaa rantoja eikä ääriä, ei ollut siinä rannalla laivaa eikä venettä
heidän yli kulkea. Mutta kun he rantahiekalla polvilleen lankesivat ja
silmänsä ristien maahan asti kumarsivat, niin jo taasen ihme tapahtui.
Kun kasvonsa ylös nostivat, niin suuri laiva heidän edessään aalloilla
keinui. Kelohongan he siinä äsken olivat vain nähneet uiskentelevan,
mutta kelohonka oli laivaksi muuttunut heidän yhteisestä rukouksestaan.
Niin he pääsivät kulkemaan sen suuren valkoisen meren yli siihen
kaukaiseen saareen, jossa kaikkien pyhien monasteri oli.

Näin Yrjö unessaan toivioretkellä kulkee. Jo kohoaa valkoisen meren
aalloista kaukainen saari, jo sieltä kultaisia kupooleja heidän
silmiinsä kangastelee. Polvillaan he laivansa kannella jumalaa
kiittävät, kun heidän silmiensä oli suotu nähdä tämä toivottu ihanuus,
tämä kaukainen matkan määrä.

Jo ovat he laivallaan rantaan laskeneet, jo kultaista kujannetta
kulkevat. Ihmeitä asioita oli maammo tästä kaikkien pyhien monasterista
kertonut, vielä suurempia ihmeitä perille tultuaan näkivät. Kultaista
he kulkevat kujannetta, tuohuksia pyhät miehet tien varressa pitelevät,
heille tietä näyttävät. Kellot kumajavat kaikista kirkoista, heitä
sisälle hartauteen kutsuvat.

Mutta ennenkuin heidät sisälle kaikkien pyhien kirkkoon päästettiin,
piti heidän kulkea korkean kynnyksen yli. Niin heitä opastavat
pyhät miehet neuvoivat, että heidän piti riisua kenkänsä ja sitten
hypätä kynnyksen yli sisälle päästäkseen. No he kenkänsä riisuvat
ja hyppäämään valmistautuvat, jokainen vuoronsa mukaan. Ensin hänen
isänsä ja metsäherra hyppäsivät. Hyvin he menivät korkean kynnyksen
yli, heidän pitkän kauhtanansa helmukset vain ilmassa hulmahtivat,
kun kynnyksen yli keikahtivat. Vielä paremmin hänen maammonsa hyppäsi
kauniissa valkoisessa mekossaan, kerran kun mekkonsa helmat kokosi,
min silloin jo kynnyksen toisella puolen oli, ja kaikki pyhät miehet
ylistivät, että siinä oli hyvä ja jumalalle otollinen kulkija sisälle
mennyt.

Nyt oisi ollut Yrjön vuoro sisälle mennä, mutta suuri ahdistus silloin
hänen mielensä valtasi. Hän tunsi jalkansa merkillisen raskaiksi, hän
tiesi, ettei pääsisi kynnyksen yli ilman auttajaa. Hän maammoansa
kutsuu ja pyytelee, että palaisi maammo takaisin häntä auttamaan,
jotta osaisi hän askeleensa oikein sovittaa. Mutta turhat olivat
hänen rukouksensa ja hänen hyvän maammonsa kyyneleet. Niin ovella
vartioitsevat pyhät miehet sanovat, että omin voimin oli jokaisen
tästä koettelemuksen kynnyksestä yli kuljettava. Ken ei siitä sisälle
päässyt, sen pitkä toivioretki oli vielä kesken kulkemisen ja hänen
pitäisi vielä toinen verta taivaltaa, jotta raskas syntikuormansa
keventyisi.

Kehoittavat pyhät miehet kuitenkin Yrjöä vielä yrittämään, mutta joka
kerran yrittäessään hän kynnyksen eteen polvilleen kompastuu. Kellot
kumajavat korkeudessa hänen yläpuolellaan, niinkuin tuomiota hänelle
oisivat kumajaneet. Hän suuressa hädässään ympärilleen katselee, että
eikö mistään hänelle auttajaa ilmestyisi.

Silloin hän kansanjoukossa tutut kasvot huomasi. Säikähti Yrjö, kun
nämä kasvot näki: Ilja Huurinainen siellä oli, piiloitteli pyhien
miesten takana, sieltä hänen hädälleen ilkastellen nauroi. Jo silloin
Yrjö tajuaa, että Ilja Huurinainen hänelle kiusaa teki. Miten lienee
Iljalle sellainen mahti annettu, että hänen jalkansa herpaisi, hänet
polvilleen kynnyksen eteen painoi, hänet esti sisälle pyhien joukkoon
pääsemästä.

Tähän hätäänsä Yrjö heräsi. Lääkäri seisoi hänen vuoteensa ääressä,
hänen valtimoaan koetteli. Diakonissa sisar oli myös huoneessa,
valkoisiin vaatteisiin puettu nainen. Lääkärin kasvot olivat parrakkaat
ja niin Yrjö ensi hämmingissään luuli, että Ilja Huurinainen häntä
oli kädestä pitelemässä, hänelle kiusaa tekemässä. Mutta pian hän
erehdyksensä huomaa, hämmästyneenä sopertaa:

— Mihin ne joutuivat, Ilja Huurinainen ja ne muut?

Hymyilee hänelle lääkäri:

— Ei Ilja Huurinaisella mitään hätää. Hän on kyllä terveenä ja paranet
sinäkin vielä, sillä kuume on jo häviämässä.

Jo Yrjö vähitellen pääsee tolkuilleen ja huomaa vain unia uneksineensa.
Lääkäri ja diakonissa sisar hänelle kertovat, että kaksi kokonaista
viikkoa hän oli maannut kuumehoureissa. Mutta ei ollut tämä mikään
ihme, hän oli tosiaan saanut aika pahoja vammoja tukkikasan vieriessä.
Hänen olkaluunsa ja oikea käsivartensa olivat ruhjoutuneet, monta
kylkiluuta oli paikoiltaan irtautunut ja koko ruumis tullut pahoin
murjotuksi. Ja sellaisena, huonosti sidottuna, hän oli saanut tehdä
kuuden peninkuorman pituisen matkan tänne kunnan sairashuoneelle.
Jo oisi siinä heikompi mies henkensä heittänyt, mutta hän oli
vahvarakenteinen mies ja niin pelastui elämään. Hänen piti vain maata
hiljaa vielä muutamia viikkoja, jotta ruhjoutuneet jäsenet hyvin
parantuisivat.

Näin kertovat lääkäri ja diakonissa sisar. Seuraavina päivinä ja
viikkoina on Yrjöllä kapaloituna maatessaan hyvää aikaa ajatella
kohtaloaan. Pitkiä olivat Yrjön mielestä nämä kauniit keväiset päivät,
ennätti siinä tosiaan paljon ajatella. Elävänä hänelle yhä uudestaan ja
uudestaan palaa muistoon se kohtalokas päivä, jolloin Ilja Huurinainen
ja hän menivät tuon turman tuottaneen tukkikasan luo. Pahan pauloissa
Yrjö tajuaa silloin kulkeneensa, pahojen valtojen kahlehtimana ja
kammitsoimana. Ei hän vieläkään oikein käsitä, mikä hänet silloin
viimeisessä hetkessä sai mielensä muuttamaan, mutta varmaan siihen
tulivat hyvät vallat väliin. Tottapa eivät liene tahtoneet Ilja
Huurinaisen kuolemaa ja niin antoivat hänelle suuren väkevyyden, vaikka
vähäistä ennen oli niin heikoksi ja voimattomaksi itsensä tuntenut.

Kykenivät ne hyvät vallat pahan kahleet kirvoittamaan. Ja hyvältä
Yrjöstä nyt tuntuu, sanomattoman hyvältä, kun Ilja Huurinainen ei
jäänyt vierivän tukkikasan alle. Aivan kuin sen suuren tukkikasan paino
oisi hänen hartioiltaan pois vierähtänyt, niin kevyeltä tuntui olo ja
elämä.

Muistelee Yrjö ihmeellistä unennäköäänkin, kun he toivioretkelle
kaukaiseen monasteriin kulkivat. Sieti Yrjön aprikoida, minkä vuoksi
hänet estettiin korkean kynnyksen yli pyhien joukkoon pääsemästä. Mitä
varten hänen jalkansa olivat niin raskaat, mikä kumma syntikuorma niitä
painoi, vaikka hän oli pelastanut Iljan hengen ja melkein oman henkensä
Iljan hyväksi uhrannut? Ensin Yrjö arvelee, että jos pyhät miehet
eivät oisi tästä vielä tietäneet, vaan luulivat hänen murhamiehenä
pyhien joukkoon pyrkivän. Mutta pitihän sellaisten kaikki asiat tietää,
salatuimmatkin seikat, niin varmaan nuo hänenkin hyvän työnsä tiesivät.

Oli siinä miettimistä, miten pyhät miehet niin menettelivät, hänet
suurena syntisenä takaisin käännyttivät. Kun diakonissa sisar Yrjön
mielestä näytti hyvältä ja hurskaalta naiselta, niin päätti Yrjö
häneltä neuvoa kysyä, että mitä tuo ajattelisi hänen unestaan.

Paljon he puhuivat näistä asioista. Kun Yrjö oli unensa kertonut, niin
kertoi vähitellen kaiken muunkin diakonissa sisarelle. Ja niin selitti
diakonissa sisar, että Yrjön pahat ajatukset ja aivotukset ne olivat
raskaana syntikuormana hänen jalkojaan painaneet. Sitä varten hänen
maammonsa jo matkalla sai häntä suohon sortumasta autella ja perillä ei
hän pyhien joukkoon päässyt, ennenkuin oisi kokonaan siitä taakastaan
vapautunut. Ei se vielä vapauttanut häntä, että oli Ilja Huurinaisen
kuolemasta pelastanut. Vielä hänen piti sopia Iljan kanssa, tunnustaa
Iljalle, miten oli hänen kuolemaansa toivotellut. Asia oli niin, että
ihminen voi ajatuksissaan tehdä kuolemansynnin, tulla murhamiehen
veroiseksi, vaikka kätensä olivatkin veritahroista puhtaat.

No ei diakonissa sisar tahtonut sanoa, että Yrjö oisi aivan niin suuri
syntinen ollut. Paha oli Iljakin ollut, paljon oli onnettomuutta
hänelle tuottanut, onnettomuutta ja muuta kärsimystä. Mutta paras oli
sittenkin niin, että Yrjö taivutti mielensä sovintoon.

— Se saattaa Iljallekin hyväksi koitua, arveli diakonissa sisar.

Epäili Yrjö mielessään, välittäisikö Ilja Huurinainen hänen sovinnon
tarjouksestaan. Jos vielä nauraisi hänelle Ilja, niin siinä oisi
nolausta tarpeeksi. Mutta tottapa pyhät miehetkin siitä näkisivät,
miten paatunut mies oli Ilja Huurinainen.

Ajatteli Yrjö naistaankin, mutta vaikea hänen oli näitä ajatuksiaan
mennä diakonissa sisarelle puhumaan. Niin hän itsekseen mietiskelee,
pitikö hänen naisellekin antaa anteeksi kaikki kärsimänsä, olla
niinkuin ei mitään pahempaa oisi tapahtunut. Merkillistä, kun ei unessa
hänelle naisesta mitään näytetty. Iljasta vain näytettiin, ei naisesta
mitään. Ja siitähän oikeastaan kaikki oli alkuisin, hänen kärsimyksensä
ja koettelemuksensa. Tottapa pyhien miesten oisi pitänyt tämä tietää,
kun kaiken muunkin niin hyvin tiesivät. Eivät vain tahtoneet hänelle
kaikkea valaista, kaikkea neuvoa ja opastaa. Vai oisiko asia ollut
niin, että pyhien miesten mielestä ei naisen petollisuus ollut niin
suuri synti. Mutta Yrjön mielestä se oli raskas synti, kaikkia muita
raskaampi ja tuotti hänelle monta tuskallista ajatusta yksinäisinä
hetkinään.

Niin Yrjön ikävät viikot vierivät, ja jo muutamana kauniina keväisenä
päivänä Ilja Huurinainen tuli häntä katsomaan. Niin hän terveenä ja
päivän paahtamana ilmestyi Yrjön sairashuoneeseen kuin Louhivaaran
salojen väkevä keväthengähdys, kuin oisi tahallaan tullut metsien
miehen mieltä kiusaamaan.

Sovinnosta piti Yrjön ruveta Iljalle puhumaan, mutta voi miten
vaikealta tuntui sovinnosta puhuminen, kun mieleensä kaikki kärsimänsä
vääryydet tulvahtivat.

Ja jos Ilja oisi edes huomannut, mikä kevään kaipaus kidutti tätä
sairasvuoteella kalvennutta miestä. Jos oisi tämän huomannut ja sanansa
sen mukaan sovittanut. Mutta entisensä on Ilja Huurinainen, vieläkö
hän mitään huomaisi tai Yrjön apeasta mielestä välittäisi. Leveästi ja
rehennellen hän haastelee, kevättulvista kertoilee. Niin hän kehuu,
että jo oli Louhijärvestä liikkeelle lähdetty, tulvan ja jäiden mukana
oli suurella ryminällä lähdetty. Siinä välissä mainitsee miten oli
rutosti kevät joutunut, miten oli tulista kiirettä pitänyt viimeisten
puiden vetämisessä.

Kaiken Ilja lasketteli yhdellä henkäyksellä, vaikea oli siinä lomassa
mennä sovinnosta puhumaan. Viimeksi hän joutui kertomaan niistä suohon
uponneista tukkikasoista, ja vavahti silloin Yrjö, kun Ilja Huurinainen
alkoi tästä asiasta puhua. Mutta Ilja nauroi reippaasti:

— Se kovanonnen röykkiö oli kaikkein pahimpia, niin vetelä suo alla ja
ympärillä. Ja kumman kauan paikallaan kesti, emme silloinkaan vielä
mitään huomanneet.

— Jospa lienen minä huomannut.

Vaikeasti sanat Yrjön huulilta pääsivät, mutta kun pääsivät, niin jo
Ilja Huurinaisen vuolas sanatulva katkesi. Hölmistyneenä hän Yrjöä
katselee, että eihän tuo mies vain leikkiä laskene. Mutta outo oli
ollut Yrjön äänensointu leikkipuheeksi ja niin outo oli Yrjön näkökin.
Sanojaan tapaillen Ilja yrittää:

— Ethän tarkoittane...?

— Jospa tarkoittanen mitä sanoin. Jos hyvinkin lienen huomannut sen
tukkikasan liikkumisen. Vaikka et sinä huomannut, niin jos minä lienen
huomannut, jos lienee minulle näytetty enteitä ja varoituksia.

Hiljaisuus näitä sanoja seurasi. Tuntui kuin ajan ikuinen ratas oisi
äkkiä pysähtynyt kuuntelemaan jo ounastelemaan, että mitä tässä
huoneessa tapahtui, mitä outoja tilejä selvittämään nuo kaksi miestä
valmistautuivat. Vihdoin Ilja Huurinainen hiljaisuuden katkaisee,
yrittää vielä naurahtaa:

— Lienet sinä Yrjö tätä asiaa liiaksi ajatellut sairaana maatessasi.

— Totta puhut, lienen paljon tätä asiaa ajatellut. Lienen nyt ajatellut
ja lienen jo silloin ajatellut, vaikka en silloin puhunut. Enteitä
minulle näytettiin monenlaisia, tiesin onnettomuuden lähenevän, ka en
tuosta puhua voinut, niin oli kieleni kahlittu. Paha kehno kieleni
kahlehti, sinulle turmaa toivottelin.

— Minulle? pääsi Ilja Huurinaiselta hämmästynyt huudahdus.

— Ka sinullepa tietenkin, kenellekäs toiselle oisin turmaa toivotellut.
Tietänet syyn, hyvin voinet arvata, minkä vuoksi sinulle tuhoa toivoin.
Vai oisinko erehtynyt, sano jos öisin erehtynyt?

Vavahtavat Yrjön huulet, kun hän naurahtaa. Ei voinut Ilja
Huurinainen kestää hänen katsettaan, tuon sängyssä makaavan kalpean
miehen katsetta, joka tunki hänen lävitseen. Alas hän päänsä painaa,
masennettuna istuu. Jo tunsi Ilja Huurinainen, monen naisen naurattaja,
ensi kerran tilille joutuneensa. Mutta Yrjö toistamiseen naurahtaa:

— Tiesin sinut rehelliseksi mieheksi. Et kiellä tekosiasi, kun ovat
kerran ilmi tulleet. Mutta mitäpä tuosta enemmän puhuisimme, siitä
puhunemme miten sain enteitä monenlaisia lähenevästä onnettomuudesta.

Ja kaiken kertoi Yrjö, hitaasti ja yksityiskohtia myöten, kaiken
näkemänsä ja kokemansa. Koko kärsimystensä raskaan ajan hän Iljalle
kuvailee, miten paha kehno oli häntä koston tielle opastanut, miten
hän koetti paeta kiusaajaa, mutta ei mihinkään päässyt, kun Ilja itse
väkisin tahtoi hänet norjalaisen mieheksi saada. Vaikea hänen oli ollut
elää, tuona turmion päivänä kaikkein vaikein, kun tiesi onnettomuuden
lähenevän ja kehno kielen kahlehti.

Seurasi pitkä äänettömyys, kun Yrjö oli kertomuksensa lopettanut.
Raskaasti hän hengähtää, mutta kirkas on katseensa, kun oli saanut
tunnustuksen tehdyksi.

9 — Louhivaaran Patriarkka

Toisin kävi Ilja Huurinaisen. Hän katseensa maahan painaa, lienee
syyllisyyden tunto pannut hänet häpeämään, vaikka ei vähää hävennyt
Ilja Huurinainen, suuri maailman kiertäjä. Mutta metsien miehen
äänettömät kärsimykset olivat hänelle uutta, ennen kokematonta. Oli hän
monen miehen naisia nauratellut, mutta tämä mies taisi olla kaikkia
muita väkevämpi, vaikka oli näyttänyt niin säyseältä ja hiljaiselta.
Lauhkea kuin lammas on Ilja Huurinainen, hiljaa hän kysyy:

— Kosto oli käsissäsi, ei oisi laki sinua rangaissut, mitä varten minut
pelastit ja itsesi uhrasit?

— Tottapa hyvät vallat lienevät niin tahtoneet, säästivät sieluni
ikuiselta turmiolta. Mutta minua elä kiitä elämästäsi, mistään
elä minua kiitä. Tokkopa oisin lakia pelännyt tai muuta tuomaria.
Jos tuomari oisi siihen tullut, sillä hetkellä ilmestynyt minua
säikyttelemään, niin tokkopa oisin sormeani kohottanut. Toinen tuomari
tuli, silmissäni kirkkautena sävähti, minulle voimat antoi. Sitäpä
elämästäsi kiittänet ja ylistänet, minulle anteeksi antanet, kun
sinulle turmaa toivottelin.

Vavahti Yrjön ääni, mutta vavahti myös Ilja Huurinainen. Toistensa
käsiä puristaen he erosivat. Ovessa on jo Ilja Huurinainen menossa,
niin siinä hänet vielä Yrjön ääni tavoittaa:

— Naisen jo rauhaan jättänet, kokemattoman naisen. Tai jos viedä
mielinet, niin pois vienet minun tupasestani, ja hyvän huolen hänestä
pitänet.

Alas päänsä painaa Ilja Huurinainen kuin ruoskalla oisi häntä lyöty.
Alas päänsä painaa ja ulos pujahtaa, mies maahan asti nöyryytetty ja
masennettu.




XII.


Tukinuitto on Louhijoella parhaillaan. Ei ole uittoroikka pitkän pitkä,
ei aivan lyhytkään, lieneekö peninkuorman pituinen, lieneekö lähes
kaksikin peninkuormaa. Kärki on jo hyvin kaukana, häntäpää on vasta
Louhijärvestä irtautunut, siellä joutilaiksi jääneitä uittopuomeja
viimeisten tukkien mukana alaspäin lasketaan.

Muutamana päivänä kulkee jokivartta alaspäin outo matkalainen. Ei
ole hän tukkimies, vaan nainen on, yksinäinen naisihminen ja suuri
vaatemytty on hänellä kantamuksena.

Ei oisi ensi katseella tätä yksinäistä kulkijaa voinut tuntea
Louhivaaran ruununtorpan naiseksi. Niin on ulkonäkönsä entisestään
muuttunut, kukkeat posket ovat laihtuneet ja kalvenneet, ennen niin
sirkeät silmät ovat paljosta itkemisestä turvoksissa. Ja entäs
käyntinsä, notkea käyntinsä, miten se on väsyneeksi muuttunut,
horjahtelevan hän näyttää. Päänsä hän pitää alas painettuna kuin
hävennyt oisi tätä taivallustaan.

Vaikeata on hänen kulkunsa. Ei ole jokivarrella kunnollista polkua,
vetisillä suoseuduilla täytyy hänen liukastavia puomipuita myöten
astella. Monta kertaa hän putoaa kylmään veteen, likomärät ovat hänen
jalkineensa ja hameidensa helmukset. Tietäähän tuon, eivät olleet nämä
taipaleet tukkilaiselämään tottumattoman naispoloisen kulkuteitä.
Kummako, jos hän on väsynyt, jos käyntinsä jo horjahtelee.

Ketä etsinee hän, yksinäinen kulkija, vahtipaikalta vahtipaikalle hän
taivaltaa, jotakin kyselee ja taas eteenpäin lähtee, aina alaspäin
alaspäin.

Ketäkö hän etsii, Louhivaaran torpan nainen? Oisihan tuon voinut
arvata, itseään Ilja Huurinaista hän on etsimässä, ketäpäs muuta hän
täältä hakisi.

Ei ole Ilja Huurinainen viimeisten parin viikon aikana Louhivaaran
torpassa käynyt. Sen päivän perästä ei ole kertaakaan käynyt, kun oli
Louhivaaran Yrjön parantumista katsomassa.

Siihen asti oli Ilja jokapäiväinen vieras Yrjön kotona, Yrjön naisen
lohduttajana hän oli tämän suuressa yksinäisyydessä. Yrjöä kohdannut
onnettomuus oli naista pahanpäiväisesti säikähdyttänyt, ensi hädässään
hän joutui aivan pois suunniltaan, itki päivät ja itki yöt, heränneet
tunnon tuskat tuottivat hänelle kalvavia kärsimyksiä.

Mutta osasi Ilja Huurinainen yksinäistä torpan naista lohdutella.
Hän Yrjön sairashuoneelle, toimitti, huolti ja järjesti kaikki asiat
parhaan mukaan. Hän oli hyväntekijä, sekä Yrjön että hänen naisensa
suuri hyväntekijä ja laajasti hän kuvaili naiselle, miten hän ja Yrjö
viime aikoina jo olivat hyviksi ystäviksi tulleet. Parhaita he olivat
ystäviä, paljon näistä Yrjön kotioloistakin työmaalla haastelivat
ja tarinoivat. Jos lienee Yrjö vähän aavistanut ja ounastellut
näitä heidänkin välejänsä, jos tässä näin vähäisessä nyt oli mitä
ounastelemista. Eihän Yrjö tästä sen enemmän välittänyt, viisas ja
sopuisa mies, vai tästä Yrjö oisi mielipahaa pitänyt, jos naisensa
osoitti vieraalle ystävällisyyttä, muun maailman kohteliaisuutta.

Näin Ilja, osasi hän asiat selvitellä ja siloitella, naisen huolet
haihdutella. Jo unohti nainen tunnon tuskat, Ilja Huurinaisen metiset
sanat, Iljan avulias ystävyys saivat naisen hätänsä unohtamaan.

Kun vain Yrjö oisi vammoistaan parantunut, hänen säyseä ja sopuisa
miehensä. No Ilja Huurinainen lähti Yrjöä katsomaan ja lupasi
palatessaan tuoda naiselle hyviä terveisiä. Mutta sen päivän perästä ei
Ilja Huurinaista ole näkynyt Louhivaaran torpassa.

Arvaa tuon, mihin hätään Yrjön nainen tästä joutui. Jo alkoi hän
aavistaa, millainen oli mies Ilja Huurinainen, jo suomukset hänen
silmistään putosivat. Ja alkoi hän jo muutakin aavistaa, hyvän ja
lauhkean miehensä äänettömiä kärsimyksiä. Mitä lienee Yrjön ja Iljan
välillä siellä sairashuoneella tapahtunut, kun ei Ilja tullut enää
mitään hänelle kertomaan, ei edes niin paljon jotta silmiään oisi
tullut näyttämään.

Kaksi pitkää viikkoa hän oli näitä asioita suuressa yksinäisyydessään
ajatellut. Voi miten tuntuikin Louhivaaran torpan yksinäisyys raskaalta
ja painostavalta talvisen hälinän jälkeen. Paljon siinä ennätti
tuntonsa tuskiin herännyt nainen ajatella ja kärsiä, monta kuumaa
kyyneltä itkeä.

Ja nyt hän on menossa Ilja Huurinaista tapaamaan, tahtoi edes jotakin
valaistusta saada pimeään yksinäisyyteensä, edes sen verran tietoa,
oliko Yrjö enää elossakaan vai joko oli manalle muuttanut ja hänet
poloisen ennen kuolemaansa kironnut.

Lapsensa, pienet poikasensa, hän on kahdeltaan kotimiehiksi jättänyt.
Luuli hän Ilja Huurinaisen lähempää tapaavansa, jostakin Louhijoen
yläpään koskilta löytävänsä, mutta nyt hän on jo puolen pitkää keväistä
päivää Louhijoen vartta taivaltanut ja aina häntä alemmas ja alemmas
neuvottiin. Näytti siltä kuin oisi Ilja Huurinaisella ollut kiire
eteenpäin, pois näiltä Louhivaaran saloilta.

Uupumus jo tahtoo yksinäisen kulkijan voittaa, niin mielellään
hetkiseksi levähtämään heittäytyisi. Siellä täällä ovat vahtimiehet
jokivarrelle nuotioita viritelleet, voi miten oisi haluttanut
lämmittävän nuotion ääreen istahtaa hiukan hengähtämään, likomärkiä
jalkineitaan kuivailemaan. Mutta mikä kumma ujous tai muu häpeän tunto
lienee häntä eteenpäin ajanut.

Tukkimiehet niin merkitsevästi toisiaan katselevat, kun hän heiltä Ilja
Huurinaista kyselee. Vai haki hän Ilja Huurinaista, no tietysti Ilja
oli alempana, etupään puolessa. Siellä Ilja tavallisesti pysytteli,
sillä näin keväisin oli Iljalla kumma veto väljempään maailmaan. Mikä
lienee kiire ollut!

Kun hän nuotion luota eteenpäin lähtee, niin on joskus takanaan naurua
kuulevinaan. Ja niinkuin oisi eroittanut korvaansa katkonaisia lauseita:

— Vai Iljaa hän on hakemassa... taas yksi Iljan armaita!

— Ikävä taisi tulla, kun on etsimään lähtenyt!

Liekö sellaisia sanoja lausuttu, mutta niin hän on kuulevinaan, ja
silloin hän päänsä vielä alemmas painaa. Ja suuri vaatemyttynsä silloin
kahta vertaa raskaammalta tuntuu.

Mitäkö vaatteita hänellä oli tässä mytyssään? Ilja Huurinaisen
lahjoittamia vaatteita hänellä siinä on. Siellä ovat Iljan lahjoittamat
hienot sukat ja kiiltonahkakengät ja paljon muuta Iljalta saatua
hyvyyttä hänellä siellä on.

Aikoiko Yrjön nainen nämä lahjatavarat takaisin Ilja Huurinaiselle
antaa? Mistä hän tiesi mitä aikoi, suureen hätään joutunut
naispoloinen. Jos lienee ajatellut, että Iljan mieli vielä heltyisi,
kun hän saamiaan lahjoja takaisin tarjoaisi. Jos lienee sellainen toivo
mielessään kuvastellut tai jos lienee muuta ajatellut, katumustaan
ja omaa hyvää miestään. Vai jos ei liene mitään järkevää jaksanut
ajatella, otti vain tämän vaatemytyn mukaansa. Yksitellen kaikki Iljan
lahjatavarat piilopaikastaan esille; kaivoi, itkien niitä tarkasteli ja
niin kaikki mukaansa otti.

Ja miten häntä nyt hävettää tämän vaatemytyn kantaminen, niinkuin
kaikki jokivarrella olevat tukkilaiset oisivat arvanneet, että siinä
hänellä oli Ilja Huurinaiselta saatuja lahjatavaroita. Niin on arka
herännyt omatunto, kaikkea se häpeämään panee. Et voi niin hyvin
vaatemyttyäsi kääriä, jotta et luulisi sen synnillisen sisällön
jokaiselle vastaantulijalle näkyvän, likaista alennustasi kaikille
paljastavan.

Niin hän jokivartta alaspäin taivaltaa ja vihdoin illan suussa hän
Ilja Huurinaisen tapasi. Kun tuli vastaan ensimäinen kylä, niin siellä
hänet neuvotaan muutamaan lähellä joenrantaa olevaan taloon, jossa Ilja
kuului asuntoa pitävän.

Entisellään oli Ilja Huurinainen. Jos lienee näyttänyt vähän
rasittuneelta, jos lienevät kasvonsa olleet vähän turvoksissa,
valvomisesta vai mistä lienevät olleet. Mutta muuten oli entisellään
Ilja, huomaavainen ja sulavakielinen.

Talon parhaimpaan huoneeseen hän Louhivaaran Aliinan saattelee.
Siellä ovat hänen tavaransa, tilikirjat ja muut rahalaatikot, suuret
matkalaukut ja avatut konjakkipullot pöydällä. Leveästi ja mukavasti
näkyi Ilja täällä elävän, tässä mukavassa huoneessa, paljon leveämmin
ja mukavammin kuin Louhivaaran pienessä kamarimökissä.

Mutta huomaavainen oli Ilja Louhivaaran Aliinalle, alkaa luistavalla
kielellä hänelle selvittää, miten hän jo monta monituista kertaa oli
ollut tuomassa hyviä terveisiä Yrjön parantumisesta, mutta jokivarrella
olivat hänet aina pysäyttäneet ja takaisin käännyttäneet. Tiesi hän
hyvin, millä ikävällä Aliina tietoja odotti, jopa jotta hän ei oisi
arvannut ja käsittänyt miten Aliina yksinäisyydessään häntä ikävöi.
Mutta minkäs mahtoi, kun tällaista väkeä oli hänellä, eivät ilman
nenästävetäjää mihinkään selvinneet, ja uittoaika täällä Louhijoella
oli niin lyhyt. Oli tässä rehkimistä, jos ennen tulvan karkuun menoa
mieli sieltä korvesta pois ennättää.

Näin Ilja lavertelee. Lomassa hän kuumaa teevettä Aliinalle toimittaa
ja päivittelee miten Aliinan jalkineet olivat kastuneet. Kuivamaan ne
piti riisua, kuivamaan jalkineet ja kaikki, ei tässä niin kiirettä
ollut.

Mutta Aliina ei suostunut likomärkiä jalkineitaan riisumaan.
Vastenmielistä ja turhanpäiväistä hänestä on nyt Iljan hyvyys ja
touhuaminen. Hän tunsi Iljan valehtelevan. Jos ei liene valehdellut
sitäkin, kun kehui Yrjön niin hyvin parantuvan. Sellainen tunto hänellä
vain on, että Ilja ei osannut puhua yhtä ainoata totuuden sanaa.
Ja tuollaiseen mieheen hän oli niin luottanut, mokomasta kaikkea
kuvitellut, hyväntekijänään pitänyt.

Talon nuori nainen, tytärkö vai mikä lie ollut, näkyi jo ennättäneen
Ilja Huurinaiseen mielistyä. Teevettä tuodessaan hän huoneessa
aikailee, ovipielessä arkana istuvaa Aliinaa epäluuloisesti katselee.
Sellainen pystynokka naisihminen hän on ja vihaisesti niskojaan nakkaa
huoneesta pois mennessään.

Tämä Louhivaaran torpan naisen olon vielä tukalammaksi teki, maan alle
luuli häpeästä vajoavansa.

Mutta Ilja Huurinainen hänelle jo teetä kaataa. Itselleen hän laittoi
väkevän totilasin. Oisi Aliinallekin laittanut, mutta kun Aliina
jyrkästi kielsi, niin itselleen vain laittoi. Enemmän kuin puoli lasia
konjakkia kuuman veden sekaan hulautti.

Aliina huomasi hänen kätensä vapisevan. Ja vasta nyt hän senkin huomaa,
että Iljan kieli hiukkasen sammaltaa, Ilja oli juovuksissa jo näin
aika päivällä. Jos ei liene niin paljon ollut, mutta kielensä sentään
sammalteli ja silmänsä verenkarvaisina punoittivat.

Miten lienee yhtäkkiä Ilja Huurinainen hänestä niin vastenmieliseltä
tuntunut, melkein häntä puistatti. Tuo Iljan suuri parta ja kaikki
niin ruokottomilta näyttivät, ja entäs nuo parran lomasta välähtelevät
valkoiset hampaat, eteenpäin työntyvät vahvat hampaat. Kuin ahnas
petoelävä oisi ollut, vielä noilla hampaillaan kiinni iskisi, suuhunsa
syödä hotkaiseisi, ahmatti.

Näin välistä toinen ihminen voi ruveta rumalta näyttämään, komea ja
naurava mies voi silmissä petoeläväksi muuttua. Ystävinä on eletty
pitkiä aikoja, parhaina ystävinä. On lämpimiä siteitä välille syntynyt,
siteitä ja suhteita kaikenlaisia, salassa asuvan vietin veto on
herännyt. Ja äkkiä rumuus paljastuu, suomukset silmistä putoavat, ja
silloin jo petoeläväksi toista luulee. Säikähtää, että jopa on ahmatin
lähelleen laskenut.

Niin nyt Louhivaaran torpan nainen Ilja Huurinaista säikähtää ja vaikea
hänen on olla Iljan kanssa samassa huoneessa.

Liekö Ilja Huurinainen mitään huomannut, Aliinan ajatuksia arvannut.
Hän edelleen lavertelee, kertoilee miten hän yhtenään Louhivaaran
salolle takaisin ikävöi, päivät ja yöt ikävöi. Ei hän sellainen
ollut, ei Ilja Huurinainen sellainen mies ollut, että hän tahallaan
oisi paennut ja piileksinyt. Vai Ilja Huurinainen sillä tavoin, vielä
hän takaisin palaisi Louhivaaraan. Uusia puita Louhivaaran metsistä
ostettaisiin ja ensi talvena hän tulisi niitä kaadattamaan, ei sitä
niin entisiä ystäviä jätettäisi, unohdettaisi.

Välillä hän hyppää taasen Yrjön luona käynnistään kertomaan. Olivat
he Yrjön kanssa paljon haastelleet, menneen talven oloista ja muusta.
Ja uniaan Yrjö oli hänelle kertonut, kummallisia unennäköjään, kun
hän toivioretkeläisenä kulki kaukaiseen monasteriin. Hän väkinäisesti
naurahtaa:

— Jos oisi tuo kumma unennäkö osviitaksi lähetetty, jos minuakin tästä
neuvottaisiin toivioretkelle lähtemään.

— Eikös hän mitään muuta kertonut kuin tuota unennäköään? Eikö hän
muutakin puhunut?

Aliinan henkeä tuntui ahdistavan, mutta pääsipäs vain tämä kysymys
hänen huuliltaan, pääsi hätäisenä, käheänä kuiskauksena. Ja hätkähti
silloin Ilja Huurinainen, hämmästyneenä häntä katselee. Mutta sitten
hän jälleen nauraa, leveästi ja huolettomasti hän koettaa nauraa:

— Mitäpäs hän muuta oisi puhunut sen kummempaa?

— No vaikkapa näistä meidän väleistämme oisi puhunut. Lienee hän näistä
talven pitkään tarpeekseen kärsinyt, ja ajattelin, että jos oisi
sairaana maatessaan tämä asia mieleensä tullut.

— Vai niin sinä kuvittelet, nauraa Ilja, mutta hyvin väkinäistä on
hänen naurunsa. — Vai sellaisia sinä Aliina, jotta Yrjö oisi niitä
huomioitaan minulle haastellut. Mistäpäs minä niin tarkoin muistan, jos
lienee siitäkin vähän haasteltu, sovinnossa ja ystävinä tarinoitu.

— Sinä valehtelet, Ilja, hyvin minä näen miten sinä valehtelet.

Aliina on itkuun purskahtamaisillaan, mutta hän vielä toistaa:

— Aina sinä olet minulle valehdellut, kaikista asioista valheita
haastellut. Ja tähän asti minä olen sinua uskonut, yksinkertainen
ihminen, mutta nyt minä en usko enää. Jo olen saanut niin paljon häpeää
tuntea.

Ilja Huurinainen hätääntyi.

— Johan sinä nyt, johan sinä kummia ja ihmeitä. Mitäs häpeämistä
sinulla, onkos kukaan mitään sinulle sanonut tai viitannut? Onkos
Yrjökään edes niin paljon jotta oisi viitannut, yhdellä sanalla
vihjannut?

— Sepä siinä onkin, että hän ei ole minulle vihjannut, vaan on
äänettömästi kärsinyt. Pahemmaksi se vain häpeän tuntoni tekee. Jo minä
nyt tiedän ja tajuan tunnossani mitä olen tehnyt. Ja näen minä, että on
Yrjö sen sanonut sinullekin, siitä haastellut, mitä lienee haastellut.
Mutta sinä vielä tahtoisit minun silmäni sokaista.

Jo huomasi Ilja Huurinainen täälläkin tilille joutuneensa. Oli
Louhivaaran Yrjö jo hänelle totuuden sanoja puhunut, ja nyt Yrjön
nainenkin jo hänen lumouksestaan heräsi. Hän oli sairaalassa saamastaan
nöyryytyksestä niin lannistunut, että pysytteli poissa Louhivaaran
salolta, Yrjön valtapiirin lähettyviltä. Mutta yhä hän luuli Yrjön
naisen lumoissaan kulkevan. Siitä jälleen erehtyi niin luulemaan,
kun Aliina moisen pitkän ja vetisen taipaleen takaa tuli häntä
tavoittamaan. Mutta nyt näkikin naisen mielen muuksi muuttuneen, oisiko
sairaana makaavan miehen kumma voima naiseenkin vaikuttanut. Siltä
näytti, että oli Louhivaaran Yrjöllä oma salattu voimansa ja mahtinsa,
salaperäinen valta, joka seinänä nousi hänen eteensä, hänet maahan
masensi ja voimattomaksi teki. Hänen piti nöyryytettynä, siiville
lyötynä pakoon pyrkiä tämän miehen valtapiirin ulottuvilta.

Hän vapisevin käsin lasiinsa tarraa ja ahnaasti siitä juoda hotkaisee
pitkän siemauksen, kuin oisi mielinyt nielaista alas kaiken kokemansa
nöyryytyksen, kaiken mikä hänen mieltään karvasteli. Niin hän juopi ja
sitten taas yrittää puhua Aliinalle:

— Mitäs me sokaisemisesta ja semmoisesta puhumaan, en minä niin pahaa
liene tarkoittanut. Hyvää on Ilja Huurinainen tarkoittanut ja hyvää
on Iljan jäliltä tähän asti kuulunut. Hyvällä ovat ihmiset häntä
muistelleet, missä onkin matkoillaan kulkenut.

— Jos lienee niin muualla, mutta ei kaikille näy hyvä hyväksi koituvan.
Niin toivoisin minä, että Ilja Huurinaisen tuomasta hyvästä öisin
osattomaksi jäänyt.

Taas talon nuori nainen huoneeseen tuli ja hänen perässään tuli useita
miehiäkin. Ketä lienevät olleet Iljan uusia apulaisia, ei Aliina heitä
tuntenut. Tilinmaksusta nämä miehet rupesivat Iljalle toimittamaan,
suuria tilikirjojaan siinä pöydällä rupesivat levittelemään ja
selailemaan, eivät vieraasta tuon enemmän välittäneet. Kiusaantuneena
Ilja Huurinainen pullojaan ja lasejaan tilikirjojen tieltä siirtelee.

— Oisi jätetty tämä huomiseen, tuhisee hän, — niin väsynyt olen. Ja
muutakin minulla tässä oisi, vieraita...

Mutta Aliina on jo noussut.

— Ei näistä vieraista väliä mitään. Ja kotiin minun jo pitää lähteäkin,
on pitkä matka minulla kulkeani.

Ovessa vielä talon nuori nainen yritti häntä pidättää.

— Kantamuksesi unohdat. Vaatteita vai mitä sinulla lienee tuossa
mytyssäsi.

— Ilja Huurinaisen ovat ne tavaroita, hänelle omansa antanet.

Tukkilaiset olivat työstään palaneet, koko talo oli niitä nyt
tulvillaan. Pihamaalla porisi kivistä kyhätyllä tulisijalla rokkapata.
Illallisruokaa siinä tukkilaisjoukolle keitettiin, maukasta ja
voimakasta illallisrokkaa suuressa muuripadassa.

Tämän kypsymässä olevan keiton miellyttävä lemu havahdutti Louhivaaran
Aliinan nälkänsä muistamaan, voi miten hänen vatsanpohjassaan yhtäkkiä
pahasti hiukaisi. Hänen jalkansa horjahtelivat, hän luuli siihen
paikkaan kaatuvansa ja pyörtyvänsä, jos ei saisi ruokaa.

Kun muuan tukkilainen näki hänen horjahtelevan ja aittarakennuksen
nurkkaan nojaavan, niin tuli hänelle haastelemaan:

— Sairasko olet kulkijanainen, vai jos nälkä sinulla lienee? No eipä
hätää mitään, jos sinun on nälkä, niin levähdä vain siinä. Pian tuossa
keitto valmistuu ja riittää siitä sinunkin osallesi yksi kupillinen. Ei
Ilja Huurinainen ole turhan saita, suopi hän kulkijanaisellekin yhden
keittokupillisen.

Säikähti Aliina, kun kuuli Ilja Huurinaisen hyvyyttä ylistettävän, niin
säikähti kuin oisi käärmeen piston saanut. Jo nälkänsä ja väsymyksensä
unohti, pois lähtee pihamaalta laahustamaan ja mennessään sopertaa:

— Ei minulla nälkä... en minä hänen keitostaan ja muusta hyvyydestään.

Ihmetellen katsoo hänen jälkeensä mies, nuori hyväntahtoinen
tukkilainen, ja itsekseen mutisee: "Taisin tyhmiä haastella, lienee jo
saanut tarpeekseen Ilja Huurinaisesta, naispoloinen." Sääli hänen tulee
väsynyttä kulkijanaista, niin ajattelee, että pitäisi lähteä jälkiä
seuraamaan. "Jos hyvinkin vielä joenrantaan menee ja siellä itsensä
hukuttaa."

Mutta ei mennyt joenrantaan Louhivaaran Aliina, korpitielle hän painui.
Aikoi salojen poikki suoraan Louhivaaraan oikaista.

Miten hän lienee kulkenut tämän taipaleen, lähes kahden peninkuorman
pituisen ja melkein tiettömän taipaleen. Kevättulvan alla olivat suot
ja nevat, ei ollut niiden yli edes pahaista kapulasiltaa. Miten hän
lienee niiden yli kulkenut, miten koko muun matkan taivaltanut, kun jo
lähtiessään oli niin väsynyt ja nälkiintynyt.

Koko yön hän levähtämättä kulki ja kun keväisen aamun aurinko
teki nousuaan, niin silloin hän jo muutamalle mäenrinteelle näki
Louhivaaran. Mutta silloin olivatkin hänen voimansa lopussa, ei
jaksanut hän enää kulkuansa jatkaa, vaan siihen mäkirinteen pehmeälle
sammaleelle nääntyneenä vaipui. Haikein mielin hän Louhivaaraa katseli,
nousevan auringon ensimäiset säteet sen korkeata lakea kultasivat. Kuin
luvattu maa se näkyi, hänen luvattu maansa, ja siellä olivat hänen
lapsensa, ikävöiden hänen paluutaan odottivat. Mutta hän ei jaksanut
perille asti kulkea, hänen täytyi levätä. Jaksaisiko hän enää ensinkään
perille päästä vai pitäisikö hänen tähän uupua. Niin hänestä tuntui,
että hänen viimeiset voimansa olivat menneet ja tähän hänen piti
nääntyä ja menehtyä, oman kotivaaransa näkyviin menehtyä ja kuolla.

Kuumia kyyneleitä tuli hänen silmiinsä. Mitä hän lienee siinä itkenyt
ja ajatellut, väsynyt kulkija? Jos lienee tällä matkalla tuntemaansa
häpeää ja nöyryytystä muistellut, jos lienee muutakin mieleensä tullut.
Jos lienee ajatellut omaa hyvää miestään, jolle hän oli niin paljon
kärsimyksiä tuottanut, äänettömiä kärsimyksiä. Mistä sen tietää,
mitä kaikkia ajatuksia lienee mieleensä tullut, yhä kuumempina ja
vuolaampina kyyneleensä virtaavat, yhä alemmas hän päänsä painaa.

Hänen ympärillään soi ja humisi kevätaamun heräävä riemu. Joka
suunnalta kuuluu teirien kuherrusta, soidinmetsojen kotkotusta, pyiden
vihellystä. Sinisalojen ja kaukaisten vaarojen yllä häilyy ja värisee
nousevan auringon säteissä hienoa auerta, keväisen aamun auerta, joka
lämmintä päivää ennustaa. Kauniit ovat Louhivaaran rajasalot tänä
keväisenä aamuna, parhaassa hääasussaan ne koreilevat ja kaikkialla
hääilo humisee. Mutta alemmas vain päänsä painaa itkevä nainen, ei
uskaltanut hän enää silmiänsä nostaa kevätaamun kirkkauteen. Niin syvä
oli häpeän tunto sydämessään.

Mutta kas kun kevätaamun aurinko tietään kulkee, niin kaikki paikat
se silloin katselee ja huomaa. Sen lämmittävät säteet itkevän naisen
löysivät, vilusta värisevän ja väsyneen naispoloisen, ja hyväillen ne
hänet uneen uuvuttivat. Jo tunsi kangistuneissa jäsenissään suloista
raukeutta, lämmittävää raukeutta. Päänsä, josta huivi oli kaulalle
solunut, pehmeälle sammalmättäälle painui.




XIII.


Kauan hän nukkui pehmeällä sammalvuoteellaan. Kun hän havahtui
unestaan, oli kevätpäivän aurinko jo korkealla keskitaivaalla.
Ihmetellen hän ympärilleen katselee, häntä yhä niin raukaisi tuo
lämmittävä aurinko, ja ajatukset olivat väsyneet. Ei hän jaksanut
päästä selvyyteen, missä oli nukkumassa, mutta kun hyvältä tuntui
lepääminen, niin mieli jo uudestaan mätästä vasten painautua.

Mutta silloin hänelle tuli sellainen tunto, että hän ei ollutkaan
yksinään, vaan joku istui hänen lähellään, missä lienee istunut ja
häntä odottanut. Hän toistamiseen ympäristöään silmäilee ja silloin hän
todella huomasi ylempänä mäkirinteellä jonkun istuvan. Pahanpäiväisesti
hän säikähti, luuli näkyjä näkevänsä: Niin oli kuin Yrjö oisi siellä
istunut, hartiat kumarassa matalalla kivellä.

Yrjö siellä olikin istumassa, ei hän mitään näkyjä nähnyt. Nyt nousi
istuja hiukan vaivaloisesti ja läksi hänen luokseen astelemaan. Jo
silloin Aliina kaiken muisti, millä matkalla hän oli, ja kaiken muunkin
tällä matkalla kokemansa hän muisti. Ja Yrjö nyt oli tullut, hänet
parahiksi yhyttänyt tästä makaamasta. Tietysti Yrjökin kaiken arvasi.
Hän päänsä alas painaa ja nöyränä odottaa, että jos Yrjö löisi hänet
kuoliaaksi tai mitä muuta hänelle tekisi. Ei hän sanaa sanoisi, ei
ääntä päästäisi, sillä ansainnut hän oli lyömisen ja kaiken muunkin
häpeän.

Mutta eihän Yrjö häntä lyönyt, häntä lähetessään vain virkahtaa:

— Arvasin sinun olevan uuvuksissa, niin annoin levähtää.

Ei Aliina uskaltanut silmiänsä nostaa, yhä alemmas päätään painaa ja
sopertaa:

— Lienet jo kauan istunut ja minua odottanut?

— Mitäpä minä niin kauan öisin odottanut, jos puolituntia öisin tuossa
kivellä istunut.

Pienen selkäreppunsa hihnoja hän on korjailevinaan, niitä nykii ja
tässä puuhassaan hän tuskin naiseensa ehtii vilkaisemaan. Antoi tuo
mokoma kantamus yhtäkkiä työtä ja hommaa. Vasta tovin kuluttua taas
joutuu sanomaan.

— Itsekin olin väsynyt pitkästä kulkemisesta, niin hyvää tuo
levähtäminen teki.

Aliina ajattelee, että hänen pitäisi nousta. Mutta vaikea hänen oli
nousta, jalat niin kipeiltä tuntuivat. Tuskin kärsi niitä liikuttaa,
vielä vähemmän maahan polkea.

— Jos lienevät jalkasi lyöttyneet, arvelee Yrjö. Ei hän nytkään
naiseensa katsonut, mutta mistä lie huomannut vai liekö muuten
arvannut, että Aliinan jalat olivat kipeät.

— Jos ne ovat pahasti lyöttyneet, lisää hän, — niin oisi parasta kengät
riisua.

Aliina yritti kävellä. Hän hammasta puree ja askeleen ottaa, mutta
silloin teki mieli huutamaan, niin viilsi kipeästi jalkoja.

— Jos pitänee kengät riisua, huohottaa hän ja takaisin sammaleelle
vaipuu.

— Arvasinhan minä, kengät pitää riisua, puhelee Yrjö.

Yhtäkkiä hän vilkastuu ja alkaa touhuta kenkien riisumista.
Aliina yritti itse vetää kenkiä pois jaloistaan, mutta nepä eivät
lähteneetkään. Ne olivat päiväpaisteessa kuivuneet ja käpertyneet,
Yrjön apuun Aliinan piti turvautua. Polvillaan on Yrjö maassa hänen
edessään, hellävaroen hän koettaa kenkiä riisua. Voi miten hän osasi
hellävaroen vetää, mokoma kömpelö mies. Toisella kädellään hän nilkasta
pitelee ja toisella kenkää vetää, vähitellen hivuttaa. Siinä hän
puhelee:

— Ei tätä auta väkisin nyhtäistä, niin on päässyt veitikka käppyrään
kuivamaan. Näin tämä pitää ottaa, vähitellen hivutella hivutella. On
se tuo keväinen aurinko aika poika nahkaa kuivaamaan, nahkaa ja muuta
tavaraa, joka on sattunut vähän kastumaan.

Voi miten Aliina häpesi ryvettyneitä hameitaan ja kaikkea. Jo oli
Yrjö löytösen löytänyt, mitä lienee ajatellut, kun hänet tällaisessa
kunnossa löysi, niinkuin ryvettyneen kulkulaisen, kylän kujasten
juoksijan ja nuohojan.

Mutta Yrjö vain kenkien riisumisessa askartelee. Jo hän on saanut
toisen kengän irroitetuksi ja toista nyt samalla tavoin hivuttelee. Ei
hän naiseensa katsahda, vaan oisiko muuten tämän ajatukset arvannut,
kun alkaa haastella:

— Heti minä sinun uupuneen arvasin, kun tästä makaamasta löysin.
Tapasin tänä aamuna tuolla kylässä Iikka Penttisen, niin hän kertoi
sinut siellä nähneensä. Niin Iikka arveli, että tottapa lienet ollut
minun vointiani tietämässä ja jos hyvinkin vielä matkalla sinut
tavoittaisin.

Aliina tunsi miten veri hänen poskilleen kohosi, polttavana ne värjäsi.
Tietysti Yrjö oli kaikesta selvillä, kaikista hänen matkoistaan ja
muustakin. Ei Yrjö Ilja Huurinaisesta mitään maininnut, mutta varmaan
Yrjö arvasi, että Iljaa hän oli ollut tapaamassa, ja nyt Yrjö oli
metsästä hänet löytänyt. Eikö liene Yrjö häntä etsinytkin, kun sai
Iikka Penttiseltä hänen matkastaan tietää.

Mutta yhä Yrjö hänen jalkojensa kanssa hommailee ja puuhaa. Hän on
saanut kengät riisutuksi ja jalkariepuja nyt aukoo ja irroittelee.
Siinä vasta kävi selville miten pahasti jalat olivat lyöttyneet,
monesta paikasta ne vereslihalla olivat ja hiukan kuivumaan päässyt
jalkariepu oli haavoihin kiinni tarttunut.

— Jopa ovat, jopa ovat pahaksi menneet, hokee Yrjö. — Ei näitä näin voi
irti repiä, kuiviltaan kiskoa. Pitäisi ensin vähän liottaa, vedellä
kostutella. Jos tässä vuottelisit, niin minä tuolla notkossa kävisin,
sieltä vettä lipillä toisin. On siellä kirkasvetinen puro, niin siitä
vettä toisin.

— Ei nyt tähän vettä hakemaan, kävelen minä sinne asti.

— Ka jos voinet kävellä, kun minä vähän auttelen.

Niin he purolle kulkevat, Yrjö naistaan kainaloista kannattaa, melkein
kantamalla hänet viepi ja koko ajan hokee, että jos ei vain liian
pahasti koskisi.

Hyvää teki Aliinan jaloille purosen viileä vesi, voi miten teki hyvää.
Ja mistä lie Yrjö arvannut, että naisensa oli janoissaankin. Jo hän on
koivusta tuohta kiskomassa, lippiä rakentamassa. Kauniin tekaisi lipin,
sen Aliinan käteen toimittaa ja nyt hän jo selkäreppuaan penkoo, mitä
sieltä penkonee.

Ahnaasti Aliina virkistävää vettä särpii, Yrjö ei häneen katsahdakaan,
vaan yhä reppuaan kaivelee. Niin Aliina uskalsi ensimäisen kerran
silmänsä kohottaa, salavihkaa mieheensä katsahtaa. Voi miten hänen
sydämeensä koski Yrjön muuttunut ulkonäkö: Yrjön posket ovat
laihtuneet, melkein ne ovat kuopallaan ja niin kalpeaksi on Yrjö
mennyt. Ja mitäs Yrjön partaan on ilmestynyt, niinkuin jauhoa oisi
siroitettu tai muuta harmaata. Harmaantumaan on Yrjö ruvennut ja
hänen oikea olkapäänsä näkyy yhä olevan hyvin kipeä. Koko se olkapää
on kohonnut korkeammalle kuin toinen ja hiukan eteenpäin työntynyt.
Niin näyttää kuin vinoon oisivat Yrjön leveät hartiat menneet ja
parantuneet. Kun Yrjö on kovin laihtunut, niin näkyy vika vielä
terävämmin.

Kuumia kyyneliä Aliinan silmiin herahtaa. Hän ajattelee, että nyt hänen
pitää kaikki Yrjölle tunnustaa. Polvillaan Yrjön eteen ryömiä ja kaikki
tunnustaa, miten huono ja kelvoton hän on Yrjön naiseksi.

Mistä sen tiesi, jos lie Yrjö jälleen hänen ajatuksensa arvannut.
Jos lie nähnyt naisensa kyyneleet, vaikka ei sinne päin katsonut.
Merkillinen mies näkemään ja huomaamaan, ja niin alkaa hän muuta
touhuta, syömistä Aliinalle toimittaa. Hän vetää repustaan voileipiä,
kauniita ja maukkaita voileipiä, tunkee niitä Aliinan käteen ja puhelee:

— Tällaisia sieltä matkaan eväitä panivat, niin jos sinäkin näitä
vähän maistanet. Hyviä siellä oli ihmisiä, pelkkää hyvyyttä minulle
osoittivat, lääkäri ja diakonissa sisar ja kaikki. Mielikseen siellä
mies makaa niiden hoidossa, vaikka koko kesän makaisi, jos ei muu ikävä
kotiin ajaisi. Et kipuja tunne, et vaivoja mitään siellä maatessasi,
niin ne osaavat ihmisen hoitaa ja parannella.

Näin Yrjö sairaalan oloja kehuu ja ylistelee, on itsekin voileipiä
syövinään. Mutta oisikos raahtinut itse syödä, vaikka lie nälissään
ollut. Yhden ainoan voileivän itse söi, kaikki muut Aliinan käteen
tunki ja nyt hän taasen reppuaan kaivelee.

Käärettä hän nyt sieltä etsii, olivat sairaalasta antaneet hänelle
mukaan oikeata käärekangasta, niin että itse saattoi kotona pienempiä
haavoja ja muita vikoja hoidella. Ja kaikkea muutakin hänellä oli,
salvoja ja voiteita monta lajia. Kaikki nämä tavarat hän nyt esille
penkoo, jokaisen käärön ja jokaisen pullon yksitellen aukoo, kaikki ne
Aliinan eteen nähtäviksi levittää.

Osasi Yrjö touhuta, ihmetellä Aliinan pitää sitä tavaran paljoutta,
mikä Yrjön repusta ilmestyi. Ja Yrjö hänelle selvittelee, mihin vammaan
mitäkin voidetta pitää käyttää. Kaikki Yrjö tietää, niin on paljon
oppia saanut ja muuta tietoa.

— Se diakonissa, sisar nämä tavarat mukaan pani, haastelee Yrjö. —
Niin sanoi lähtiessäni, että vienet nämä mukanasi, kun niin kaukana
salolla elätte. Jos naisesikin milloin mitä sattuisi tarvitsemaan, niin
siltäkin varalta vähän panemme mukaan. Ja nythän näitä tarvitaan, jo
sattui se diakonissa sisaren hyvyys paikalleen. Siunattu ihminen, mistä
tuo lienee tämän arvannut, kun huomasi tätä käärettä näin runsaasti
varustaa.

Jo Yrjö käärekangasta purkaa ja yhtenä he nyt ryhtyvät lyöttyneitä
jalkoja voitelemaan ja käärimään. Ihmetellä Aliinan piti Yrjön
kätevyyttä ja tietoviisautta, niinkuin lääkäri tai muu tohtori oisi
ollut. Ja siinä melkein unohtui Aliinalta häpeän tuntonsa, niin osasi
Yrjö hänen mielensä muuhun johdattaa.

Vasta kun hetkisen kuluttua metsäpolkua pitkin astelevat, niin silloin
taasen Aliina kaiken muistaa, häpeänsä ja katumuksensa. Yrjö hänen
edellään kulkee ja koko ajan hän näkee, miten Yrjön oikea olkapää
on toista korkeammalla, miten Yrjön laihtuneet hartiat ovat vinoon
vääntyneet. Ei hän saanut silmiään noista luiseviksi ja kulmikkaiksi
muuttuneista hartioista käännetyksi, ne häntä koko ajan syyttävät ja
nöyryyttävät. Hän salaa kyyneliään pyyhkii, päätään alas painaa, jotta
ei Yrjö mitään huomaisi, jos taakseen sattuisi katsahtamaan.

Niin he Louhivaaraan tulivat. Jo vaaran rinnettä ylös nousevat, jo
pienen oraspeltotieran piennarta astelevat. Siinä taas Yrjö alkaa
mielissään haastella:

— Ka näkyypä luoja oraan antaneen talviaisen alla hyvin säilyä. Hyvin
oras säilyneen näkyy ja kuivapa on tuossa jo perunamaa. Jos pitänee jo
huomenna ruveta häneen siementä panemaan. Lantaa ensin häneen panemme
navettatönöstä ja sitten siemenen, niin tottapa jumala hyvän perunan
kasvattanee.

Piha-aidan luona lehmä ikävissään ammuu. Arvasi Aliina lehmän
lypsäjäänsä ikävöivän, toista vuorokautta se oli saanut pakottavia
utariaan kannella. Ja lehmän vieressä vasikka ynyi, jos lie janoaan
ynissyt.

Mutta jopa kotimiehet heidän tulonsa huomasivat. Jo heidän pienet
poikasensa Lauri ja Johannes tulijoita vastaan kilpaa juosta
kirmaisevat. Nuorempi Johannes oli isän lempipoika ja suoraan isänsä
syliin hän täydestä juoksustaan paiskautuu. Mieli Aliina varoittaa,
että isän olkapää oli kipeä, mutta ei kyyneliltään sanoja saanut. Ja
oisikos Yrjö tällä hetkellä kipeätä olkapäätään muistanut, korkealla
ilmassa hän jo Johannes poikaansa kiikuttaa.

Miten lienevätkään Aliinasta nyt nuo lapsensa jumalan luomat niin
rakkailta tuntuneet. Miten lienevät nuo ikävöivät elukat ja kaikki
täällä heidän pienessä tolpassaan niin rakkailta tuntuneet, kaikki
esineet ja muut, mikä vain silmään sattui. Kuin luvattu maa, jonka
luuli jo kadottaneensa, mutta johon sai jälleen palata.




XIV.


Paljon oli sinä kesänä työtä Louhivaaran vartiopiirin ruununmetsissä.
Kaikki hakatut lohkot kun piti syksyllä tapahtuvaa metsänkylvöä varten
puhdistaa, niin siinä oli tarpeeksi tekemistä.

Pitkiä aikoja oli metsäherra Louhivaarassa näitä töitä valvomassa ja
Yrjö myös oli ahkerasti mukana. Hänen kipeä olkapäänsä vähitellen
parantui ja laihtuneet hartiat pyöristyivät. Vähän vinoksi ne jäivät,
mutta muuten Yrjön terveys palasi entiselleen.

Liekö Yrjö vieläkään uskonut tuohon uuden metsän kylvämiseen. Entistä
vähäpuheisempi hän on metsäherran seurassa, vaieten tämän laajoja
esitelmiä, runsasta puhetulvaa kuuntelee. Jos lie taasen Yrjö pitänyt
metsäherran suunnitelmia runon rakentamisena, tuulen tavoittamisena.

Kerran kun kulkivat Louhivaaran alla olevan koivikkonotkon kautta, niin
rupesi metsäherra puhumaan siitä talvellisesta asiasta, Louhivaaran
viljelysmaiden lunastamisesta. Hyvän aikaa Yrjö antoi hänen haastella,
sitten virkahtaa:

— Jos jättänemme tämän asian tuonnemmaksi.

— Mitä varten se pitäisi tuonnemmaksi jättää? intoutuu metsäherra.

— Ka pienet ovat vielä nuo pojat jumalan luomat, ei heistä vielä maita
raivaamaan, ojia kaivamaan.

— Eihän maa siitä karkuun mene, vaikkapa ei heti ojia kaivettaisikaan.

Koettaa metsäherra Yrjölle selvittää miten tärkeätä oisi asian
päätökseen saattaminen, mutta Yrjö vain vastaan väittää.

— Tuonnemmaksi pitänee jättää, vuotta paria tuonnemmaksi. Kun nuo pojat
vähän kasvaisivat, niin sitten siitä puhunemme.

Huomasi metsäherra Yrjön kiusaantuvan, jos tätä puhetta vielä
jatkettaisiin. Niin hän jätti asian sillä kertaa, päätti odotella
sopivampaa tilaisuutta.

Kotona Louhivaaran torpassa näyttävät asiat päältä päin katsoen entistä
latuaan kulkevan. Paljon on kuitenkin muutoksia tapahtunut, syvällisiä
muutoksia. Yrjön nainen on nyt täydellisesti parantunut entisistä
heikkouksistaan, ei hän enää kylille ikävöi, ei suuremman maailman
oloja kaipaa. Nöyränä ja hyvänä hän Louhivaaran pienessä tupasessa
askaroi, hyvä on lapsilleen, hyvä myös miehelleen olla halajaa.

Hyvä on Yrjökin naiselleen. Ei heidän kesken ole konsanaan puhuttu
menneen talven tapahtumista, kumpainenkin näkyi tahtovan nämä
tapahtumat unhoituksen yöhön painaa.

Ja kuitenkin tuntee Aliina, että miehensä yhä niistä kärsii. Päältä
päin näytti Yrjö jo täysin parantuneen, mutta syvemmällä sisässä mikä
kohta lie ollut vielä epäkunnossa. Mikä näkymätön vamma lie jäytänyt
Yrjöä, ei Yrjö valitellut, mutta sitä suurempaa huolta asia Aliinalle
tuottaa. Hän usein salassa itsekseen itkee ja ajattelee, että jospa
Yrjö ei voinutkaan antaa hänelle anteeksi. Vaikka Yrjö tahtoi, niin ei
voinut hänen rikostaan unohtaa ja siitä nyt kärsii.

Hän vihdoin Yrjölle rupeaa siitä haastelemaan:

— Jos oisi meidän helpompi toisin elää.

Yrjö häntä ihmetellen katselee.

— Miten toisin olet meidän elämäämme ajatellut? Miten se helpommaksi
tulisi?

— Jos niin tulisi helpommaksi, että minä menisin pois. Vaikka vähäksi
aikaa menisin... Kirvesvaaran vanhan Marjatan tänne pyytäisimme. Hän
lapsia vaalisi, elukoita hoitelisi... minä muuanne menisin vähäksi
aikaa.

Vielä enemmän ihmeisiinsä Yrjö tästä odottamattomasta ehdotuksesta
tulee. Ikävöikö hänen naisensa muuanne, eikö ollutkaan vielä entisestä
kaipauksestaan parantunut, vaan yhä ikävöi? Hänen sydäntään tuska
kouristaa, mutta kuitenkin hän sanoo:

— Ka jos sinä muuanne ikävöinet, niin tottapa pitänee vanha Marjatta
kutsua.

-— En minä muuanne ikävöi ja vaikea minun oisi nyt täältä lähteä.

Kyyneleitä pyrkii Aliinan silmiin kohoamaan, mutta hän niitä alas
nieleskelee ja edelleen puhuu hiljaisella äänellä:

— Mielelläni minä täällä öisin, en hennoisi noita lapsiani jättää. En
lapsiani enkä muuta hennoisi jättää, jo tiedän nyt ja tajuan, millaista
on olo muualla. Vaan ajattelin, että jos sinun oisi helpompi niin elää,
kun eivät kaikki ikävät muistot oisi mieltäsi kiusaamassa.

Jo Yrjö käsitti naisensa ajatukset. Liekö Yrjönkin sisässä oudot
kielet ruvenneet värisemään vai miten lie olonsa yhtäkkiä niin
tukalaksi tuntenut. Miten tuo nainen nyt rupesi moisia haastelemaan,
poislähdöstään ja vanhasta Marjatasta puhumaan. Ikäänkuin Marjalasta
oisi mihinkään ollut, vanhasta ja vaivaisesta käppyrästä, tähän oisi
tullut narisemaan, vaivojaan valittelemaan.

— Eihän siitä Marjatasta mihin, mitenkä nyt Marjattaa noutamaan,
alkaa hän tenätä. — Jos ei sinulla ikävä muuanne liene, niin mitäpä
Marjattaan turvautuisimme, ventovieraaseen ihmiseen. Parempi on näin
elääksemme, omissa oloissa. Enkä minä niistä, jos lie mitä tapahtunut,
niin en minä niitä muistele.

Siihen asia jäi. Hyvältä tuntui Aliinasta, kun Yrjö tahtoi hänet
edelleen Louhivaarassa pitää. Miten onnelliseksi hän tunsikaan olonsa
tämän jälkeen, miten hartaasti hän toivoi, että Yrjökin vähitellen
entiselleen tulisi.

Jos liekin Yrjö jo ollut parantumassa, mutta sisäiset vammat ovat
usein niin vaikeita. Toiset ihmiset helpommin kohentuvat, toisten
parantuminen sujuu hitaasti. Vasta vähitellen, vähitellen näkymättömät
haavat arpeutuvat ja sitten kerran ihme tapahtuu. Voi sattua niin, että
kärsivä ihminen yhtäkkiä tervehtymisensä tuntoon havahtuu. Joku onnekas
tapahtuma, näköjään vähäpätöinen tapahtuma voi saada aikaan sellaisen
ihmeen, että elämä odottamatta rupeaa valoisalta ja aivan uudelta
näyttämään.

Kärsivällisyyttä pitää vain ihmisillä olla tämän muutoksen odottamiseen
ja Louhivaaran eläjillä oli kärsivällisyyttä. Eivät nämä yksinkertaiset
ihmiset lähteneet muualta apua etsimään, vaan hiljaisuudessa oman
kuormansa kantoivat. Ei Yrjö itse lähtenyt eikä naisensa toivonut
lähtevän.

Niin meni kesä ja meni talvi, taasen kevät joutui. Ihmeellinen oli
tämä kevät, tuli niin rutosti ja niin aikaisin. Ei oikein ennättänyt
huomata, kun lumi jo mailta hävisi, kevättulvat parhaillaan kuohuivat.

Ahkerasti Yrjö soidinmetsoa pyytää ja kalankudussa kulkee. Pojat
ovat jo niin varttuneet, että alkavat hänen mukaansa pyrkiä, nuo
pojat jumalan luomat. No eihän tuo niin ihme ollut, Lauri oli jo
kymmenvuotias, Johannes poikanen paria vuotta nuorempi. Vaan jos
Johannes olikin nuorempi, niin eipä häntä vähemmän erämatkoille
vetänyt. Jos ei lie enemmän vetänyt kuin vanhempaa veljeään, kaikki
Louhivaaran Hännisien erämiesveret näkyi Johannes perineen. Ilmankos
olikin Johannes Yrjön lempipoika.

Mutta tämä poikien varttuminen tuo Yrjön mieleen uusia ajatuksia. Usein
hän nyt Louhivaaran alla olevassa koivikkonotkelmassa kulkiessaan
metsäherran ehdotuksia muistelee. Miten lienevätkään nyt nuo ehdotukset
niin uudessa valaistuksessa kuvastaneet. Jo piti Yrjön ruveta entisten
niittytierojensa ojia siivoamaan, jo teki kovin mielensä uutta ojitusta
avaamaan. Oisi saanut nähdä, millaista tuossa oli maaperä, jos oisi
vähän tuota metsää raivannut, muutaman uuden niittysaran muokannut.

Naurisvaaran metsäkylvöksillä ei Yrjö ole kertaakaan käynyt. Syksyllä
oli kylvö toimitettu ja niin metsäherra silloin vakuutti, että tänä
kesänä kylvö jo orastamaan rupeaisi. Monasti Yrjö ajatteli, että
pitäisi käydä näitä kylvöksiä kerran katsomassa, mutta mikä lie kumma
pelko sinne lähtemästä häntä pidättänyt.

Mutta kun metsäherra juhannuksen jälkeen tuli Louhivaarassa käymään,
niin silloin piti hänen mukanaan lähteä. Ja ihme oli tapahtunut, ei
Yrjö hyvään aikaan omia silmiään mielinyt uskoa: Kuokalla toukitusta
maanpinnasta kohosi kauniita männyntaimia. Kovin pieniä nämä taimet
vielä olivat, pieniä ja hentoja. Ah kuin olivat hentoja, mutta
runsaasti niitä oli nousemassa. Hyvin oli metsän jumala antanut
siemenen itää.

Kuin suuri taakka oisi pudonnut Yrjön hartioilta, kun hän tämän ihmeen
näki. Aivan piti metsäherrasta pois kääntyä ja häneltä salassa silmänsä
ristiä, niin syvästi tämä jumalan hyvyys Yrjön mieltä liikutti. Koko
suuri metsä hänen ympärillään, kaikki tuntui yhdellä heilauksella
uudeksi ja valoisaksi muuttuneen. Metsäherra hänelle intoutuneena
kuvailee:

— Näetkös, Yrjö, kun muutamia vuosia odotamme, niin kaunis männikkö
tässä jo ylenee, kaunis ja tasainen männikkö. Sitä vain sitten
harvennellaan, joka kesä puhdistetaan ja harvennellaan, lopusta
luoja huolen pitää. Mikä oisi mieluisampaa työtä kuin uuden metsän
kasvattelu, sepähän ihme jos ei siihen työhön suurten metsien elämää
rakastava mies lämpenisi.

Ei Yrjö mitään puhunut, mutta jo näkee hän mielikuvituksessaan kaikki
kylvetyt alat kauniin männikkömetsän peittäminä. Niin uusi elämä vanhan
tilalle astui, ikuinen elämä kulki kiertokulkuaan ja mukanaan hänet
vei. Väkisin mukaansa vei. Hän jo luuli haavoittuneensa, paikalleen
vanhentuneensa, mutta nyt tunsi suonissaan nuoren elämän läikähtelevän
ja kohisevan.

Kotimatkallaan he Louhivaaran alla olevassa koivikkonotkelmassa
tapasivat Yrjön naisen ja molemmat pojat. Lehdeksessä oli Aliina
poikien kanssa, olivat parahiksi saaneet lehdestaakkansa valmiiksi ja
nyt hankkiutuivat kotiin lähtemään. Suuren taakan oli Aliina itselleen
valmistanut ja poikasille pari kerppua mieheen. Näiden taakkojansa
painoa he nyt siinä lähtötouhussaan tunnustelevat, poikaset koettavat
äitinsä taakkaa maasta kohottaa. Yhtenä he ponnistavat, mutta eipäs
vain raskas taakka hievahtanut. Oli äidillä voimia, jos lie heilläkin
jo ollut.

On siinä telmimistä ja ilakoimista. Pojat toisiaan sysivät ja nauravat
ja Aliina heidän mukanaan nauraa ja kujeilee.

Sekö telmiminen vai kesäpäivän lämpö lie pannut Aliinan posket niin
kummasti hohtamaan ja hehkumaan. Jo taaskin piti Yrjön ruveta omia
silmiään epäilemään, niin kauniilta hänen naisensa näytti, niin
kauniilta ja nuortuneelta. He ovat aivan lähelle pajupehkon suojaan
pysähtyneet, siitä telmijöitä tarkastelevat. Metsäherra veitikka Yrjöä
kylkeen sysii ja alkaa hänelle haastella:

— Näetkös, Yrjö, aivan nuo pojan vekarat silmissä kasvavat. Ja tuo
naisesikin päivä päivältä nuorenee ja norjenee. Jo meidän nyt pitää
ruveta vakavasti ajattelemaan näiden maiden viljelykseen panemista.
Sinä myöhästyt, Yrjö, jos ei tätä asiaa jo tänä kesänä alulle panna.

— Ka jos pitänee tänä kesänä asia panna alkuun, myönnyttää Yrjö. —
Hyvin nuo pojat näkyvät kasvavan ja menestyvän.

Yrjön povessa värisi ihmeellisiä tunteita, niin riemukkaita ja päätä
viipottavia. Jos ei oisi metsäherra ollut mukana, niin mene tiedä
mitä oisi pannut typeryyksiä tekemään. Hyvin oisi se ihme saattanut
tapahtua, että hän oisi hyökännyt täältä piilopaikastaan ja yhtynyt
tuohon naisensa ja poikiensa toimimiseen. Liekö metsäherra hänen
ajatuksensa arvannut, kun ilvehtii:

— Hyvin pojat kasvavat ja menestyvät. Ja mistä sen tiesi, jos vielä
muitakin ihmeitä rupeaa tapahtumaan!

He astuivat piilopaikastaan esiin. Metsäherra nauroi merkitsevästi,
osasi tuo runon rakentaja. Nauroi ja Yrjön naiselle silmää iski
veitikka.

— Vai mitä sinä ajattelet, Aliina, eikös niitä vielä voi ihmeitä
tapahtua?

Hehkuva puna kohosi Aliinan poskille. Mutta Yrjö ei tällä hetkellä
muuta osannut, tarttui toisella kädellään naisensa lehdeskantamukseen
ja sen kevyesti olalleen pakkasi.

Poikien silmät pyöristyivät, olipas tuolla isällä vielä enemmän voimia
kuin äidillä. Suuren oli äiti lehdestaakan rakentanut, mutta yhdellä
kädellään isä sen olalleen nakkasi. Ja innostuneina pojat ryhtyvät
toimittamaan:

— Koetapas isä, jos vielä nämäkin taakat jaksaisit kantaa. Koetahan
jaksatko!

Kilpaa pojat retuuttavat taakkojaan isänsä jalkojen juureen, Yrjö
epäilee:

— Tokko jaksanen kaikkia, mutta jos huvikseni yrittäisin.

Hän kahmaisi toiseen käteensä molempien kantamusten takkavitsat ja
heitti ne yhtenä mykkyränä olalleen.

— Ja nyt itse kantajat perästä, niin tulee vapaa kyyti kotiin!

Siitäkös vasta ilo ja riemu nousi. Yrjö kyykkysilleen painautuu, pojat
toisiaan tuuppien hänen hartioilleen kapuavat. Aliina hätäilee, että
jos Yrjön kipeään olkapäähän vielä koskisi tämä liikanainen voimain
ponnistus.

-— Tokkopa tuohon enää koskenee, naurahtaa Yrjö. Hän on saanut molemmat
pojat olkapäilleen ja niin nousee hän kävelemään.

Kelpasi tuota kantamusta nyt katsella. Mutta kevyesti ja tasaisesti
Yrjö taakkoineen astelee, kevyesti Louhivaaran laelle nousee. Jo oli
hän nuortunut, Louhivaaran salojen väkevä uroskontio. Ihaillen Aliinan
silmät hänen joustavaa kulkuaan seurasivat.




XV.


On kulunut alun toistakymmentä vuotta edellä kerrotuista tapahtumista.
Tämä aika on oikeastaan varsin lyhyt suurten metsien elämässä, mutta
kummia asioita on tänä lyhyenä aikana Louhivaaran salolla tapahtunut.
Niin on tapahtunut kummia, että vaikea on enää vanhaa Louhivaaraa
entiseksi tuntea. Vaaran lounaiselta palteelta on sievoinen ala
ikimetsää pois kaadettu ja sen paikalla nyt viljapeltoja aaltoilee.
Vielä enemmän on avattu viljelysmaita vaaran alla olevaan notkoon,
siellä on kaunista niitty ojitusta, siellä on kauramaata ja
ruisvainiota. Kaikkea siellä on runsaasti, vain päärmeinä on vanhaa
kaunista koivumetsää. On sitäkin sentään vähän säästetty.

Ja entäs tuolla vaaran tasaisella laella, mitäs kummia muutoksia siellä
on tapahtunut? Minne sieltä on hävinnyt Louhivaaran pieni ruununtorppa?

No tallella on sekin vielä. Tuolla torpan vanha tupanen pohjoistuulelta
suojaavien honkien ja kuusten alla kyhjöttää. Melkein niiden piilossa
se siellä kyhjöttää, mutta siitä vähän erillään on kokonainen ryhmä
uusia rakennuksia. On siellä sievä kivinavetta, on uudet saunat ja
uudet riihet, on aittoja ja suojuksia monenlaisia. Ja kaiken komeutena
on muhkea asuinrakennus. Sen toinen pää on kai jo monta vuotta ollut
valmiina, mutta toinen pää on upouusi, vasta valmistumassa. Sen
ympäriltä rakennustelineitä parhaillaan raivataan, yksi mies vielä
katolla vasaroi ja naputtelee. Mitä hän siellä naputellee, viimeisiä
kattopäreitä paikalleen naputellee.

Nyt jo lakkasi naputtelemasta, vasaransa ja muut kompeensa laatikkoon
kokoilee ja tikapuita myöten katolta maahan laskeutuu. Vanha mies
hän on ja kuivettunut, mutta ketterä on vielä jaloiltaan. Ketterästi
tikapuilla liikkuu, vielä ketterämmin maahan päästyään pyörähtelee.
Nyt hän jo toisia komentelee ja hoputtaa, että joutavat rojut piti
sukkelaan jaloista pois raivata.

— Ja entäs lipputanko, vieläkös se on metsässä kasvamassa vai missä se
on?

— Täällä on, täällä on! kuuluu ääni vanhan tupasen puolelta, ja nuori
mies sieltä tulee, pitkää kolottua riukua perässään vetää. — Valmis
tämä on, ei sen puolesta mitään hätää.

— No sukkelaan se sitten pystyyn! Pojat, käykääpäs avuksi ja nostakaa
se paikalleen.

— Eihän tätä paikalleen, ennenkuin nuorat ja lippu on saatu. Mitenkäs
tätä ilman.

— No siinä on minulla, nuorasta ja lipusta ei ole tietoakaan.

— Emäntä niitä tuvassa kuntoon laittaa, ilmoittaa yksi nuoremmista
miehistä.

— Vai vasta niitä nyt kuntoon laitetaan, hyvät ihmiset tätä
nahjustelemista. Juhannus on jo oikeastaan alkanut ja metsäherra voi
minä hetkenä hyvänsä ilmestyä. No jos hän nyt tulee ja lippu ei ole
paikallaan liehumassa, niin viaton olen minä siihen häpeään. Käteni
pesen puhtaiksi ja emäntä itse kaikesta vastatkoon. Vai nyt hän muka
lippua laittamaan, on siinä järjestys!

Niin vanha mies komentelee ja hätäilee. Mutta nyt jo pelmahtikin
rakennuksen toisessa päässä olevan tuvan ovesta valkoista ja sinistä.
Sieltä komeata lippua rakennusmiehille lennätetään.

Emäntä itse on lippua tuomassa, rehevä ja täyteläinen naisihminen.
Kukapa hänet oisi ensi katseella Louhivaaran entiseksi Aliinaksi
tuntenut, niin on levinnyt ja paisunut. Mutta eihän tuo niin kummakaan,
nyt ollaan jo vähän toista kaikin puolin, Louhivaaran ruununtorpan
naisesta on tullut Louhivaaran uutistalon emäntä. Siitä tämä leviäminen
ja paisuminen.

Hengästynyt on Aliina ja anteeksi pyytelee, kun hän sattui hiukan
viivähtämään.

— Ei tässä mitään, nuo pojat vain joutavaa hätäilivät!

Näin toimessaan tepasteleva ketterä äijä hänelle selvittää. Pojat
toisilleen ja emännälle silmää iskevät, salaa naureskelevat. Osasi tuo
isä Louhivaaran Aliinaa mielistellä.

Emäntä vanhalle rakennusmiehelle päivänpaisteena hymyilee. Hyvin
hän tunsi tämän ketterän vanhuksen tavat ja luonteen, hyvin muutkin
Louhivaaran eläjät tämän kuivettuneen miehen käppyrän tunsivat. Kukapa
hän muu oli kuin Iikka Penttinen, Ilja Huurinaisen entinen mittamies.
Vanha mies oli Iikka jo Ilja Huurinaisen loiston päivinä, nyt hän on
yhä vanhemmaksi tullut.

Aika päiviä on Iikka Penttinen norjalaisen hommat jättänyt
ja rakennusmieheksi herennyt, poikineen hän maita kiertelee,
rakennusurakoita tekee. Hyvässä maineessa on Iikka, kilpaa hänelle
työtä tarjotaan, mutta louhivaaralaiset aina muiden rinnalla etusijan
saivat. Melkein joka vuosi on Iikka Penttinen ollut poikineen
Louhivaarassa. Milloin lie mitäkin rakennettu, milloin riihtä ja
tupaa salvettu, milloin uutta kivinavettaa ja vilja-aittoja vuovattu.
Hohhoijaa, oli täällä Louhivaarassa rakentamista ja muuta vuovaamista,
ei konsanaan tätä taloa valmiiksi saatu.

Lipputanko on nyt rakennuksen päähän paikalleen pystytetty. Pojat
nuoria selvittelevät, yksi heistä rakennuksen harjalla seisoo, sieltä
määräyksiään jakelee.

— No nyt veljet veikkoset, alkakaapas vetää, niin nähdään eikö tuo jo
kohoaisi!

Pojat vetävät ja vetävät, tasaisesti ja kauniisti lippu kohoaa.
Nyt se jo rakennuksen harjan sivuutti, nyt tuuli siihen tarttui ja
levälleen sinivalkoisen vaatteen pelmahutti. Voi miten komeana se
korkeudessaan hulmuaa, nokat pystyssä emäntä ja vanha Iikka ja pojat
sitä tarkastelevat. Vihdoin Iikka yleisen mielialan näillä sanoilla
tulkitsi:

— No nyt metsäherra meidän puolesta saisi Louhivaaraan ilmestyä.
Tulkoon vain nyt juhannusvieraaksi metsäherra, valmiina ollaan!

— Hyväillen aika, eihän vielä olla valmiina! hätääntyy Aliina emäntä. —
Juhannuskoivut, juhannuskoivuista ei ole tietoakaan.

Kävi selville, että juhannuskoivut oli Yrjö itse ottanut huolehtiakseen
ja sille matkalleen unohtunut.

Vanhan Iikan kielenkärjellä jo pyöri kipakka sana tästä kuulumattomasta
nahjustelemisesta, mutta hän muisti, ettei Aliina emännän kuullen
sopinut kipakoita sanoja käytellä. Yrjöstä varsinkaan ei Aliina emännän
kuullen sopinut moittivaa sanaa sanoa, niin hän alkaa varsin säyseästi
tiedustella:

— Minnehän tuo Yrjö oisi unohtunut?

— Jos lienevät siellä Naurisvaaran metsäkylvöksillä. Johannes poika
kun on vasta kotiutunut, niin jos lienee Yrjö mennyt hänelle niitä
nuoria männiköttä näyttämään. On niistä niin paljon puhunut, ikävällä
Johannesta kotiin odotellut.

Ei Aliina erehtynyt, Naurisvaaran selkosilla ovat Yrjö ja Johannes,
siellä he kiirehtimättä kuljeskelevat ja aikailevat. Kun Johannes poika
on ollut metsänvartijakoulussa, niin pitihän Yrjön nyt näytellä hänelle
kaikki ihmeet, mitä sillä aikaa oli täällä metsässä tapahtunut. Piti
näytellä vanhimmat kylvöalat, joilla nouseva metsä oli jo kauniiksi
männiköksi varttunut; piti myös uudet kylvökset näytellä. Vasta pari
vuotta takaperin ne oli tehty uuden lohkohakkauksen jälkeen, mutta
hyvällä alulla on jo sielläkin nouseva taimisto, jo maanpinnan hyvin
peittää.

Väkevää pihkan lemua on ilmassa, metsien nuortuneen elämän voimakasta
virtailua. Eikö se taittuisi, eikö se huumaisi suurten metsien elämää
rakastavaa miestä kauniina kesäisenä päivänä, kesäisen auringon
lämmön lekottaessa. Ei yhtään ihme, jos juhannuskoivut Yrjön mielestä
unohtuivat.

Ja kun mukana on hänen lempipoikansa, jota hän on ikävöiden kotiin
odottanut kaksivuotisen poissaolon jälkeen. Voi miten komeaksi mieheksi
olikin Johannes näinä vuosina varttunut. Nuorukainen oli kotoa
lähtiessään, nyt on roteva mies, leveähartiainen ja kirkassilmäinen.
Ihaillen Yrjö salavihkaa poikaansa tarkastelee, ihaillen hänen
haasteinaan kuuntelee. Niin hyvin osasi Johannes haastella kaikista
asioista, paljon oli hän koulussa oppia saanut, oppia ja muuta
tietoviisautta.

Niin he kuljeskelevat ja aikailevat, Louhivaaran piirin vanha
metsänvartija ja tuleva metsänvartija.

No eihän Yrjökään vielä niin vanha ollut, vain muutamia vuosia yli
viidenkymmenen. Parhaissa voimissaan hän on vielä, terve ja raikas on
poskiensa väri, metsien nuortuneen elämän raikkaus hänen poskillaan
kuvastelee ja joustavat ovat askeleensa. Yrjön komea täysparta vain
on vahvasti harmaantunut. Silloin kovien koettelemusten vuotena
harmaantuminen alkoi ja siitä lähtien se on hitaasti jatkunut, vuosi
vuodelta on uutta hopeaa partaan ja hiuksiin ilmestynyt.

Lienevätkö ne koettelemukset muuta jälkeä jättäneet? Jos lienevät
vähän jättäneet, jos lienee välistä häivähtänyt syvässä katseessaan
äänettömien kärsimysten jälkiä. Mutta puhdas ja kirkas on muuten hänen
katseensa, siitä katseesta näkyy, että Yrjö on takaisin saavuttanut
hyvän ja lapsellisen elämänuskonsa, vanhauskoiselta äiti vainajaltaan
perimänsä elämänuskon, joka kerran jo oli pahasti särkymässä. Oman
naisensa hyvyys ja elämänsä menestyminen ovat Yrjön mielen takaisin
tyyneen sopusointuun saattaneet. Tyynenä ja hätäilemättä hän
askareissaan liikkuu ja hommailee, metsien mietiskelijä. Niin hän on
Haavoittunut kuin nuo Louhivaaran salojen kuuset, patriarkka hän on
ulkonäöltään, mutta ikuinen nuoruus katseessaan kuvastelee.

Hän rakkaalle Johannes pojalleen haastelee:

— Niin olen itsekseni mietiskellyt, että nyt pitänee sieltä meidän
omalta kotipalstaltakin vähän metsää kaataa, pieni ala puhtaaksi ottaa.
Sinä kun olet oppia saanut, niin sinäpä häneen sitten uuden taimiston
kylvänet.

— Raahtisitko isä nähdä sen kauniin hongikon kaatamista?

— Mikäpä auttanee, tiukalla pitää tuo talon kuntoon laittaminen,
alituinen rakentaminen ja viljamaiden avaaminen. Monta on siinä saatu
kovaa kokea, niin jos metsältä nyt vähän apua ottaisimme, kun sinä
niitä asioita paremmin ymmärrät.

Näin Yrjö haastelee, suuren luottamuksen hän pani Johannes poikaansa.
Pitkät ja raskaat vuodet hän oli raatanut ja ahertanut, ensin yksinään,
viime vuosina Lauri poikansa kera. Paljon oli työtä pitänyt tehdä,
mutta metsäänsä hän oli säästänyt, siitä ajasta unelmoinut, kun rakas
Johannes poikansa koulun käyneenä miehenä kotiin palajaisi. Hänelle
säästi metsänhoidon, oman metsänsä antimien heruttelun.

Liikutusta Johannes mielessään tuntee. Kovin paljon tuo isä näkyi
hänestä toivovan, kunpa hän vain voisi kaikki isänsä toiveet täyttää.
Mutta parastaan hän mieli yrittää, jo oli hän kauan kotiin ikävöinyt ja
ajatellut, miten isänsä ja Lauri veljensä hänen poissaollessaan saivat
kahdeltaan ponnistella. Nyt hän isänsä paikalle astuisi, jo saisi isä
päästä vähän helpommille päiville.

Kauan saivat kotona odotella juhannuskoivuja, ikäväkseen asti. Eivät
Yrjön ja Johanneksen mieleen juhannuskoivut muistuneet, oli heillä
metsässä niin paljon muuta näkemistä ja aikailemista. Vasta pitkän
rupeaman viivyteltyään paluumatkalle muistivat lähteä.

Nyt he ovat jo ennättäneet Louhivaaran alla oleville
uutisviljelyksille. Johanneksen Lauri veli siellä oli uutta ojitusta
raivaamassa ja siihen hänen luokseen he jälleen pysähtyivät.

Iloisena Lauri työssään viheltelee. Hän oli aina iloinen veitikka,
hartiakas ja väkevä korvenraataja, oikea jättiläinen kooltaan ja
ruumiinvoimiltaan, mutta mieleltään iloinen ja vallaton poikaveitikka.
Suurta kannon jämilästä hän nyt irti vääntää ja Johannes veljensä
ryhtyi häntä auttamaan.

Ihaillen Yrjö katselee, kun molemmat veljekset nyt yhtenä puskevat
ja vääntävät. Oli tuo Lauri aika poika ponnistamaan, mutta jopa oli
nyt Johanneksellakin voimia. Karhuja olivat nuo pojat jumalan luomat
voimiltaan, pois piti kohota maasta tuon kannon jämilään, mokoman
veitikan. Lujaan oli juurensa maahan iskenyt, oikein vakinaiseksi
taloksi asettunut olemaan, mutta jopahan nyt joutui majanmuutto eteen.

Työnsä lomassa muisti Johannes huomauttaa:

— Etköhän, isä, menisi tuonne metsään niitä juhannuskoivuja
valikoimaan. Jos äiti niitä jo kotona ikävöinee.

— Ka pitäneepä tosiaan lähteäni, hyvä oli kun muistutit.

Mielellään hän vielä oisi poikiensa työtä katsellut, mutta pitihän
äidille juhannuskoivut hommata. Jos hyvinkin metsäherra pian tulisi,
kun oli luvannut heille juhannusaattona saapua. Ja saisivat nuo
muutenkin olla juhannuskoivut pihaa somistamassa.

Mutta ei metsään jouduttuaan juhannuskoivujen valikoimiseen vielä
kiirettä pitänyt. Niin on täällä kotinotkon koivikossa paljon
kaikenlaista näkemistä ja tarkastelemista. On lihava maaperä heinää
puskenut, putkea monenlaista ja angervoa kasvaa ryöhöttänyt,
polviaan myöten sai Yrjö siinä kahlata. On kukkaa kukkivaista ja
lemua mehiläistä houkuttelemassa ja noita pesiviä lintuja kun on
metsän jumala siunannut. Jos mihin pehkoon ja pensaaseen kurkistit,
niin sirkutusta ja sirinää sieltä kuului, jo oli siellä asukkaansa.
Hän muutamaa kaunista koivahaista mielii juhannuskoivukseen ruveta
hakkaamaan, mutta sieltäpä närhi hänelle rähähtää, riitelemään rupeaa,
että tännekös tulet. Hän sovittelee ja haastelee:

— No elähän nyt noin minulle riitele, enhän minä väkisin. Pidä
veikkonen omasi, sovussa elänemme. Näetkös, johan minä pois menen,
muualta menen juhannuskoivua etsimään.

Sellaisia tuli esteitä väliin. Nyt hän toisaalta juhannuskoivua etsii,
mutta siellä teiren poikueen yhyttää. Se häntä pakoon mennä vilistää
sakeassa heinikossa ja teiriemo hätääntyneenä siipiään räpistelee,
häntä toisaalle kokee houkutella. Hän taas tälle haastelemaan:

— Ka pelästytinkö minä mörkö! Ei minulla pahaa mielessä, vaan jos
lienen pelästyttänyt, niin lähdenhän minä muuanne, sovinnolla lähden.

Niin hän yrittelee ja yrittelee juhannuskoivua etsimään, mutta aina
nousi esteitä ja vastuksia hänen tielleen. Nyt hän on jo kirveensäkin
unohtanut, mihin lienee unohtanut. Piti lähteä sitä etsimään, omia
jälkiään tarkastelemaan.

Pojat ojituksella ahertelevat. Lauri veitikka veljelleen silmää iskee
ja naurahtelee:

— Kuuletkos kun isä siellä juhannuskoivuja hakkaa!

Johannes myös nauraa:

— Kuulenhan minä, aivan metsä isän kirveen iskuista kumahtelee. Pian
nyt äiti juhannuskoivut saapi. Jos lie jo ikäväkseen niitä odottanut,
niin pian nyt joutuvat!

Oli tuo isä. Hyvin he tietävät miten vaikea isän on ruveta tämän
kotinotkon kauniita koivuja kaatamaan, kun metsän eläjien pahastuvan
pelkäsi.

Mutta kukas tuolta nyt vaaralta alas tuovaa metsätietä kiiruhtaa?
Äitihän sieltä tulee, rehevänä ja täyteläisenä, nopeasta kulusta
hengästyneenä heidän luokseen laskeutuu. Jo näkyy äidille tulleen ikävä
ja hoppu juhannuskoivujaan, jo on itse niitä noutamaan lähtenyt.

Ja ketäs nuo pienet paitaressut ovat äidin helmuksissa ja ympärillä?
Heidän pikku siskosiaan ne ovat, kolme pientä kirkassilmäistä tytön
typykkää. Niin oli Aliina, kauan väliä pidettyään, uudestaan alkanut
hedelmöidä. Louhivaaran maistako tämä siunaus lie häneen tarttunut.

Nyt lapset jo suuret veljensä huomasivat, heidän luokseen juosta
viilettävät.

— Meillä on lippu! Meillä on kaunis lippu! Niin he hengästyneinä
toimittavat. He olivat olleet pellon pientareella ensimäisiä mansikoita
etsimässä, kun lippu ylös vedettiin. Mutta nyt he ovat jo sen ihmeen
nähneet ja suurille veikoilleen siitä kilpaa kertovat. On siinä
toimittamista, miten lippu tuulessa hulmuaa. Hyvin korkealla, melkein
pilvissä asti hulmuaa, saivat he sen uskoa.

No uskoivathan suuret veljet tämän ihmeen. Mutta kun äiti joutui heidän
luokseen, niin silloin tuli kysymys juhannuskoivuista. Lauri veitikka
äidilleen selvittää, että tuolla isä on metsässä, vaan jos ei löytäne
sieltä sopivia koivuja. Äiti heitä pyytelemään:

— Menkää nyt hänen avukseen. Jo tämän työn saapi tänä päivänä lopettaa,
juhannus on jo alkanut.

Sukkelaan pojat juhannuskoivuja löysivät. Ei Yrjö itse vielä kunnolla
alkuun ennättänyt, kun pojilla oli jo suuret kantamukset kauniita
nuoria koivuja kaadettuna.

Mutta metsäherra oli sukkelampi. Kun he metsänrannaksessa hankkiutuvat
koivukantamuksineen kotiin lähtemään, niin eikös metsäherra jo tulla
viipota polkua alas heidän luokseen. Kainalossa heilahtelee hänellä
suuri kasvisäiliö, siihen hän tämän tästä sieppaa tiepuolesta jonkun
mielestään harvinaisemman kukan ja taas lähtee juoksujalkaa alas
painamaan. Aliina emäntä siunailee, kun näin piti käydä, ei edes ketään
kotona ollut vierasta vastaanottamassa.

— Olipahan tuolla, vai ei ollut! Eikös vanha Iikka Penttinen, maan
mainio rakennusmies, muka kelpaisi tällaista vierasta vastaanottamaan.
Kaikki siellä jo katseltiin, uudet rakennukset ja liput ja muut
komeudet.

— Kun ei ennätetty edes näitä juhannuskoivuja tuoda.

— Juhannuskoivuja? Eikös siellä vielä ollutkaan juhannuskoivuja? Olipas
kumma, kun en tuota puutetta huomannut!

Niin oli metsäherrakin, ei hän kaikkia pikku asioita ehtinyt
huomaamaan. Mutta nyt hän alkaa elohopean tavoin touhuta ja
pyörähdellä. Äidin pienet kirkassilmät saavat jokainen tulijaisensa,
sievän makeispussosen. Yksi pussonen jää jälelle ja tätä metsäherra
ihmeissään riiputtaa:

— Mitenkäs tämä nyt näin kävi, missäs neljäs on?

Osasi tuo veitikka, Aliina emännälle hän silmää iskee ja naureskelee:

— Vai on se vielä tulematta ja minä jo varasin näitä neljä pussosta,
kun ei milloinkaan tiedä mitä täällä Louhivaaran salolla ihmeitä
tapahtuu.

Aliina emäntä punastuu korviaan myöten:

— Jos jääneekin se ihme jo tapahtumatta.

— Eihän nyt vielä niin. On täällä näkyy taas uusia vilja-aloja
avautunut, vielä täällä lisäperhettä elää. Tämä Lauri on mahtava mies
uusia ojituksia raivaamaan, ja nyt kun on Johannes poikakin jo kotona.
Komea poika, vai mitä sanot, Yrjö? Eikös kasvattaneet siellä koulussa
ujosta Johanneksesta oikeata miestä, kaikin puolin täysimittaista?

— Ka mikäs siinä, myönnyttelee Yrjö mielissään, kun lempipoikaansa
kehutaan. — Hyvän kasvattivat koulussa miehen ja hyvä on tämä kotona
kasvanutkin. Hyvät on meillä pojat, näkisitpä, metsäherra, kun nämä
yhtenä kantoa vääntävät.

— Arvaanhan minä miten ne vääntävät, väkevät karhut. Jo jäit sinä
Yrjö nyt joutilaaksi, patriarkka sinusta tehdään, Louhivaaran salojen
tietoviisas patriarkka. Ja minä tulen tänne myös, Louhivaaran metsien
erakoksi minä rupean. On tuolla Louhijärven takana minulla jo
erakkomajan paikka katsottuna.

— Mitä nyt metsäherra sellaista, hymyilee Aliina emäntä. — Naimisiin
metsäherran pitää nyt mennä, kun meistäkin jo huolenpito vähenee.

Metsäherra on piintynyt vanhapoika, hän vain kädellään huitaisee, kun
rehevä Aliina emäntä hänelle naimisiin menoa ehdottelee.

— Ei minusta enää sellaisiin! Tässä on elämäntyötä minun osalleni
tarpeeksi, kun olen nämä Louhivaaran asiat järjestykseen saanut,
tällaisen tärkeän rajapaikan pysyvillä eläjillä varustanut.

Hän tiepuolesta jotakin noukkaisee, sen säiliöönsä tunkee. Näytti
sitten unohtamansa asian muistavan, sormiaan näpsäyttää ja intoilee:

— Yhden asian minä vielä järjestän ennen erakoksi rupeamistani, ruunun
maantien tänne Louhivaaraan hommaan.

Se oli suuri ajatus, louhivaaralaisten ikuinen unelma, ja nyt
metsäherra uhkasi tämänkin unelman toteuttaa. Vaikea on sitä uskoa,
mutta metsäherra sormiaan taasen näpsäyttää:

— Uskokaa minua, maantie tulee! Pitää vain asia panna oikealla tavalla
alkuun ja minä olen jo keksinyt oman juoneni. Sotalaitos on asialle
suopea, nähkääs, tämmöiselle tärkeälle rajaperukalle pitää olla edes
yksi kunnon tie olemassa ja se tie rakennetaan Louhivaaraan. Olen
jo asiasta puhunut muutamille suurille herroille ja saattepa nähdä,
niiden herrojen mahti on meidän puolella. Maantie tulee. Tulisi vaikka
rautatie, mutta siitä me emme välitä!

— Ei ei missään nimessä rautatietä Louhivaaraan, itse rautatiensä
ja muut rautaheponsa pitänevät!-hätäilee Yrjö, joka on ihmetellen
kuunnellut metsäherran ovelia suunnitelmia ja nyt yhtäkkiä säikähtää,
että jos tuo mahtaja vielä rautatienkin tänne rakentaa hänen rauhaansa
häiritsemään.

Mutta metsäherra toistamiseen vakuuttaa, että saivat pitää rautatiensä,
ei hänkään mokomasta välittänyt. Louhivaaran patriarkka ja Louhivaaran
erakko halusivat elää rauhassa ja rauha häviäisi, jos rautatie
rakennettaisiin. Mutta maantie oli tuiki tarpeellinen.

Syvää kiitollisuutta Louhivaaran eläjät tuntevat, kun metsäherra näin
heidän hyväänsä huolehtii. Jos lie välistä vähän liioitellut, runoa
rakentanut, niin hyvä tarkoitus aina pohjalla piili. Ei oisi voinut
tulla mieluisampaa juhannusvierasta kuin metsäherra oli.

Kun juhannuskylpy oli kylvetty, niin hankkiutuvat rakennusmiehet pellon
pientareelle juhannuskokkoa laittamaan. Aliina emäntä ja palvelustyttö
ovat illallisen laittamispuuhissa.

Metsäherra myös juhannuskokon rakentamista touhuaa, Yrjö yksinään
pihamaalla astelee. Mitä hän siinä miettinee vai jos ei liene mitään
erikoista mietiskellyt. Välistä hän pysähtyy ja antaa katseensa kaukana
harhailla. Oli hänellä näköalaa joka suunnalle: kaukana lounaassa
Koitereen kauniit vedet kangastelevat, toisaalta rajavaaroja siintelee
tuolta sivulta Louhijärvi metsän kohdusta tyynenä päilyy, niin päilyy
sieltä kuin metsien jumalan silmä, hyvänä ja lempeänä hänelle hymyilee.
Kaunis oli tämä hänen Louhivaaransa kesäisenä iltana.

Mutta kukapa tuolta kyliltä tuovaa tietä myöten astelee? Kuka lienee
kumaraan painunut kulkija, pitkä viitta on hänen yllään ja pitkä sauva
kädessään. Kookas mies näyttää kulkija olevan, mutta niin on vartensa
kumaraan painunut, mikä raskas elämäntaakka lienee hartiansa noin
koukistanut.

Jo kulkija pihamaalle ennättää, jo silloin Yrjö hänet tunsi. Hyvin
tunsi, vaikka ei silmiään uskoa mielinyt: Ilja Huurinainen on kulkija,
mutta jo on Ilja mennyttä miestä, entinen komea Ilja Huurinainen. Varjo
vain on entisestään, epävarma ja horjahteleva on raskas käyntinsä,
pitkää sauvaa pitelevä käsi tutisee ja likaisen valkoinen on partansa,
pitkä ja takkuinen partansa.

— Hyvää jumalan rauhaa taloon toivotan! tervehtää Ilja ja syvään
kumartaen silmänsä ristii.

— Hyvää jumalan rauhaa itsellesi!

Kulkijan luo Yrjö astelee, häntä kädestä tervehtämään.

— Väsynyt lienet kulkemisesta, vanha ystävä. Levähtänet täällä,
juhannusillan luonamme viivähtänet.

— Ei ole paljon aikaa kulkijalla viivähtää. On minulla edessä pitkä
matka ja luetut jo eloni päivät lienevät.

Niin Ilja kertoo, että on hän monasteriin matkalla, kaukaiseen Valamon
monasteriin, joka on suuren Laatokan meren keskellä.

— Toivioretkelle lähdin, huoahtaa hän. — Sinä kerran siitä minulle
haastelit, kerroit unessa toivioretkellä kulkeneesi, niin siitä lähtien
on tämä asia monasti mieleeni tullut. Vastamäkeä on siitä lähtien ollut
elämässäni paljon, mutta sinä näyt hyvin täällä menestyvän.

— Jumala on työtäni siunannut.

— Lienet sen hyvin ansainnut, lienet paljon jumalan siunausta
ansainnut. Väkevä olet sinä herrassa, mutta minä olen heikko ollut.
Huonosti leiviskäni hoidin ja siitä nyt pitkä tie kulkeani annettiin.
Jos vain perille asti pääsisin.

Kaikki kulkijan ympärille vähitellen kokoontuvat. Tulevat metsäherra ja
vanha Iikka Penttinen, tulevat nuoremmat miehet ja tulee myös Aliina
emäntä. Ilja Huurinainen heiltä kaikilta syntejään anteeksi anelee,
Kristuksen nimeen siunausta matkalleen pyytelee.

Ei suostunut juhannusillaksi taloon jäämään. Hetkisen vain honkien alla
penkillä levähtää, pussinsa selästään päästelee ja pyytää, että jos
evästä siihen hänelle vähän annettaisiin. Leipää hiukan ja kuivattua
kalaa, ei hän muuta pyytänyt.

Aliina emäntä otti hänen pussinsa, aitassa siihen eväitä panee. Jos
lie pari kyyneltäkin eväiden mukana kulkijan pussiin tipahtanut. Mutta
siunaus näitä kyyneleitä seurasi, siunaus ja anteeksianto.

Jo on kulkija mennyt matkoihinsa. Jo on juhannusillan juhla-ateria
syöty, juhannuskokkoa polttamaan jo miehet hankkiutuvat. Lapsetkin ovat
jo sinne lähteneet Johannes veikkonsa mukana. Mutta minne lie Yrjö
hävinnyt, metsäherra häntä touhussaan hakee ja huhuilee ja vihdoin
etsimäänsä löytämättä juhannuskokolle lähtee.

Tiesi Aliina emäntä, mihin Yrjö oli mennyt. Hyvin tiesi, vaikka ei
metsäherralle sitä sanonut. Vanhaan tupaseen hän tiesi Yrjön painuneen,
usein Yrjö iltasin siellä yksinään hetkisen viivähti.

Hartauttako Yrjö siellä lie harjoittanut? Jos lienee hartautta
harjoittanut, jos lienee muuten vain siellä hetkisen viivähtänyt,
tuossa autioksi jätetyssä tupasessa. Yhä oli siellä nurkassa vanha
pyhimyskuva ja lamppu tuikku paloi kuvan edessä. Hellästi Aliina emäntä
näitä pyhiä esineitä hoiti, vaikka olikin hänellä toinen uskonto kuin
Yrjöllä.

Vanhaan tupaseen nyt Aliina emäntäkin hiipii, kun metsäherra on pihalta
mennyt. Siellä hän tapasi Yrjön, pyhänkuvan edessä Yrjö seisoo omissa
ajatuksissaan. Hiljaa Aliina ovelta kysyy:

— Häirinnenkö, jos tulen?

— Ethän sinä, tule vain tänne luokseni!

— Ajatteletko sinä Ilja Huurinaista? kysyy Aliina hetkisen vaiettuaan.
Vavahti hiukan hänen äänensä ja kirkas kyynel poskelleen vierähti, kun
hän tätä Yrjöltä kysyy.

— Jos lienen Ilja Huurinaista ajatellut, jos lienen muutakin vähän
ajatellut. Ilja Huurinainen on nyt menossa toivioretkelle. Me olemme
onnellisia, kun olemme oman toivioretkemme jo kulkeneet.

— Niin, me olemme onnellisia. Minä vain toivoisin...

— Mitä sinä ajattelit sanoa, mitä sinä toivoisit?

— Sitä minä toivoisin: soisin olevani yhtä hyvä ihminen kuin sinun
rakas äitivainajasi.

— Sinä olet hyvä ihminen, Aliina. Äitivainajani oli hyvä ja sinä
myös olet hyväksi tullut. Mutta nyt meidän jo pitänee täältä lähteä,
juhannuskokolle meitä odottavat.

He astuivat hämärästä tuvasta valoisaan kesäyöhön. Syvä rauha ja onni
kuvasti heidän kasvoiltaan.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LOUHIVAARAN PATRIARKKA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.