Kun sydämet eroavat : Romaani

By Siiri Sylvia Juva

The Project Gutenberg eBook of Kun sydämet eroavat
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kun sydämet eroavat
        Romaani

Author: Sylvia Solki


        
Release date: August 5, 2026 [eBook #79278]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1919

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/79278

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUN SYDÄMET EROAVAT ***
language: Finnish




KUN SYDÄMET EROAVAT

Romaani


Kirj.

SYLVIA SOLKI [Siiri Juva]






Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1919.




    Maan pillillä yhtä rakkaina
    he asui muinaisin,
    vaan heidät murhe erotti
    ja yö ja syntikin.
                      Z. Topelius.




I.


    Mä yksin olin,
    hän yksin tuli,
    mun tieni ohi
    vei hänen tiensä.
     Ei luokse jäänyt,
    mut jäädä aikoi,
    ei puhutellut,
    mut silmä puhui.
           J. L. Runeberg.

Helyvaara oli lehvin koristettu ja talon väet laivarannassa. Hommakas
keittäjä vielä hääräsi lippunuoraa selvittelemässä.

Kas noin, jo kohosi salon latvaan — lipun asemesta — sinivalkoinen
seppele, jossa oli kukkaskirjaimin: Tervetuloa!

Tilan omistajan, tehtailija Vasken, nuoruudentoveri oli pyytänyt saada
lähettää poikansa tähän sisämaan kotiin suomea oppimaan. Niin nyt
odotettiin taloon Finn Holgersenia rakkaana vieraana.

Edellisenä vuonna Vasken perhe oli menettänyt poikansa, ja jäljellä oli
vain tytär, Vellamo, joka juuri oli lopettanut tyttökoulun käyntinsä
pikkukaupungissa. Surun koskettama talo valmistui nyt vastaanottamaan
iloista kesää, sillä Vellamon toverit tulivat kyllä löytämään tien
kyläilläkseen viikon, pari vieraanvaraisessa Helyvaarassa.

Finn oli vieraista ensimmäinen. Valkoinen lakki takaraivolla hän
tähysteli laivan yläkannelta tulevan kesälaitumensa rantoja. Isältään
hän oli perinyt aidon merimieskatseen merensinisiin silmiinsä. Niissä
välähti mieltymys, kun hän näki vaalean olennon, joka äitinsä rinnalla
odotteli tulokasta laivasillalla. Itsetietoisin valloittajahymyin
nuorukainen teki kumarruksensa, kun hän puristi emäntäväkensä käsiä.
Hyväntunne ailahti rinnassa hänen ajatellessaan näin valoisissa
merkeissä alkavaa kesäänsä. Laulaa teki hänen mielensä ja kantaa tuo
kaunis keijukainen ylös kapeaa harjutietä Helyvaaran laelle asti.

Oliko Vellamo todella niin kaunis? Hiukan liian lyhyeksi hän oli
jäävä — sen huomasi äiti, joka helposti väsähtävänä kulki jäljessä
ja vertaili tyttöänsä solakkaan tanskalaispoikaan. Mutta miten
toistensa näköisiä nuo kaksi nuorta olivat puhtaine piirteineen ja
puhtaanvaaleine ihoineen. Tulevaisuuden tarhoihin tuosta eksyivät äidin
ajatukset, niihin joissa ruusut ja myrtit versovat.

Kummempaa oli, että nuoren tytönkin haaveet hapuilivat samaa uraa.
Finnin tulkitessa varsin avoimesti ihastustaan poikamaisessa
elämänilossaan, kulki Vellamo vaiti ajatellen: »Niin helposti et minua
valloita, mutta kerran — sitten — tunnustan, että rakastin sinua ensi
hetkestä.»

Tytön tummansiniset silmät kätkivät kokonaisen unelmien aarteen, ne
osasivat sekä salata että puhua. Käytöksen avomielinen lapsellisuus
voitti hänelle monta ystävää, jotka aina olivat valmiit iskemään
tuttavallisesti silmää, kuten lapselle ainakin. Mutta hänen älynsä
askarteli taukoamatta, tuottaen sisäistä kypsyyttä, jota muut eivät
aavistaneet. Miten herttaisesti Vellamoa monta kertaa nauratti se tapa,
jolla häntä, talon 'Pikkua’, yhä kohdeltiin.

Jo oltiin honkaisessa arkihuoneessa, joka teki valtaisen vaikutuksen
paljaine kattoparruineen, ryijyineen ja ristijalka-pöytineen sekä
-lavitsoineen. Täällä oli tehtailija vierasta vastassa. Vähällä oli,
ettei hän kokonaan anastanut Finniä, niin paljon hänellä oli kysymistä
nuoruudenystävästään, pojan isästä. Tämä oli tanskalaissyntyinen, mutta
oli palvellut suomalaisella laivalla, suomalainen oli ollut hänen
vaimovainajansa, ja nyt oli Finn poika suomalainen ylioppilas. Tämä
kertoi että kapteeni jo useita vuosia sitten oli lakannut purjehtimasta
ja asettunut Helsinkiin asumaan.

Ennenkuin aamiaispöydästä oli noustu, oli isälle selvää, että kun
Vellamo syksyllä lähti pääkaupunkiin, niin Finnin kotiin eikä minnekään
muualle hänen oli pyrittävä asumaan. — Valkolakki! — sehän se tässäkin
tapauksessa oli tyttömäisen kunnianhimon huippu.

Finn luuli mielihyvällä, että suunnitelma asunnon suhteen voisi
toteutua. Hänen kodissaan hoiti taloutta hyväntahtoinen täti, ja
isäukolle oli Vellamon seura oleva ratoksi. Vanhus oli vieläkin
herkkäsydäminen ritari, jota nuoruus ja kauneus yhä viehätti, vakuutti
poika.

Koko seuran lähtiessä tehdasta katselemaan Finn teki selvää omista
aikeistaan. Hänestä piti tulia eläinlääkäri, ja hän oli jo aloittanut
opintonsa Kööpenhaminassa. Syksyllä hän jälleen aikoi matkustaa sinne
setänsä luo, joka iloitsi saadessaan tarjota kodin Finnille näiden
muutamien opintovuosien aikana. Poika oli ylioppilaaksi pyrkiessään
ollut vähällä saada ’reput’ suomen kielessä, ja nyt oli vapaa kesä
käytettävä heikon kohdan lujittamiseksi.

Matalamman, sekametsää kasvavan harjun laelta jo näkyi uhkea
villakehruu- ja kutomotehdas. Kalliouomaan kaivautuneen, loiskivan
virran vesi oli liikevoimana, ja koskemattoman salon helmaan oli
noussut uuras yhteiskunta.

Täällä, somien kotien puolella, joita koivikot, peltotilkut ja
puutarhat ympäröivät, tehtailija viihtyi parhaimmin. Mutta vaimosta
ja tyttärestä ei voinut uljaampaa paikkaa löytyä kuin Helyvaaran
kartano, jonne nyt palattiin. Vuosisataisten honkien lomitse katse
seurasi luikertelevaa polkua, joka jyrkkänä johti alas Helyvedelle.
Siellä pienoinen oma laiva näytti lelun kokoiselta. Vaarat tuntuivat
puristavan järven salaperäisen syväksi, ja reitin jatkuminen peittyi
silmältä muhkeiden metsien taa, —

Juhannuskokolle! Leimuvuori kurkottui yli veden korkein, silein
seinämin. Vanha vene oli jo pystyssä muutaman tyhjän tervatynnyrin
piirittämänä, ja kirjavapukuinen nuorisojoukko raahasi risuja valon
juhla-alttarille. Ritvakylän nuorten jatkoksi oli saapunut kokonainen
seurue Vellamon kaupunkilaistuttuja. Sukkeluudet säkenöivät poikien
puolelta, nuori nauru helisi tyttöjen taholta. Aurinko sammui kuin hymy
— vaarojen taa se jäi kajastelemaan. Kokko leimahti liekkeihin, jotka
hiipoivat taivasta. Viulu vinkui, ja pojat tanssittivat tyttöjä niin,
että helmat tulta hipaisivat. Nokisin naamoin itse tehtailija kohenteli
hiiltyviä riukuja.

Kartanon rouva istui kivellä hieman puolessa ilonpidosta. Hän oli
hartaasti uskonnollinen ja itse saanut ankaran kasvatuksen. Kun hän
katseli Vellamon ja Finnin kepeää tanssia, niin hänen sydämessään oli
taistelu. Miksi hän ei voinut kieltää tytöltään tanssia? — olihan se
tämän maailman turhuutta. Hän katseli ja katseli — nuoruus ja ilon
kauneus siinä kiisi hänen edessänsä. Hän ei löytänyt siinä syntiä, joka
siinä varmasti piili.

Äiti huokasi ja jäi leikittelemään heinänkorrella. Älynsä, ei
lujuuttansa isä oli lahjoittanut tyttärelle. Oliko Vellamo perivä äidin
luonteen epämääräisyyden? Tuliko tytöllekin vaikeaksi ratkaista, mikä
oli oikein, mikä väärin? Oliko tämä, heikkous oleva hänelle vaaraksi?

Rouvan katseet siirtyivät Finniin. Hän hymyili tuota keikariutta, jolla
nuorukainen, ylioppilaslakki takaraivolla ja suurin elein, johti parven
iloa. Kokenut silmä oli kauan sitten katsonut poikamaisen esiintymisen
läpi ja nähnyt sen olevan vain luontaisen ujouden verhona. Finnin
kaunis leuka kertoi sukuun juurtuneesta periaatteellisuudesta, mutta —
tokko nuokaan hennot huulet, joiden arka ihanteellisuuden piirre joskus
pisti silmään, tulivat eheinä maistelemaan elämän maljaa? —

Vanhukset olivat aikoja lähteneet levolle. Pojat rakensivat uuden kokon
hiipuneen tilalle, tytöt koristivat päänsä seppeleillä. Juhlallisesti
oli aamun sarastusta tervehdittävä.

Nyt juhannustuli roihui toisen kerran. Vaistomaisesti kukin oli
löytänyt parinsa, soittaja viulunsa, ja niin kävi tanssi entistä
tulisempi. Syvempään katsoivat silmät, nuoruuden ikuisiin lähteihin
saakka sielujen sopessa.

Vain kerran ympäri kokon Finn pyöritti Vellamoa. Hän pysähti äkkiä ja
vei tytön kanssaan kallion kielelle. Finnin sydän oli täysi — niin
pehmeänä onni kukkuroi hänen mielensä. Hänen täytyi saada katsella
Pikkua. Kimaltelevin, tavan takaa painuvin katsein tyttö vastasi
katseeseen, joka häntä veti. Kappale ikuisuutta heissä kyti ja kipinöi,
uhaten lehahtaa kaikkivaltiaaksi rakkauden juhannusrovioksi.

Aurinko nousi, tanssi taukosi, laulu raikui ilmoille. Noiden kahden oli
palautuminen nykyisyyteen.

Mutta tänä kultaisena kesänä nykyisyys merkitsi vain retkeilyjä
kaukaisille vuorille, venematkoja, lauluja, kotoisia juoksuleikkejä.
Haaveet kutoivat yhä juhannushuntuaan nuorisoparven yli.

Moneen kertaan muut vieraat jo olivat vaihtuneet, Finnin ja Vellamon
kasvaessa yhä eroamattomammiksi tovereiksi. Mutta yltiöpäisen
nuorukaisen mieliala vaihtui kesän kuluessa. Ajatukset olivat täynnä
Pikkua, mutta paljon vähemmin hän olisi uskaltanut ilmaista niitä
jokapäiväiselle toverilleen kuin ensi tutustumisensa keijukaiselle.

Finn luuli syyn olevan muissa. Miksi häntä kohdeltiin Helyvaarassa
niin harmillisen kotoisesti? Missä pieni veitikkamainen kohteliaisuus
tulevaa eläinlääkäriä kohtaan, joka huokaili talon tyttären vuoksi?

Oli jotain lohdullistakin omaisessa tunnelmassa, joka nuorukaista
ympäröi. Molemmat vanhemmat kohtelivat häntä kuin poikaansa. Äidin
suhteen se merkitsi hiljaista huolenpitoa ja suopeita katseita. Mutta —
Finn huokasi tätä muistellessaan — tavan takaa hän myös sai tilaisuutta
alleviivata tärkeän seikan: tytär ei vielä ollut käynyt rippikoulua.
Sen oli määrä alkaa vasta syksyllä Helsingissä. Siis — Vellamo on
lapsi, älä häntä herätä!

Tehtailija puolestaan viihtyi Finnin seurassa ja kuljetti häntä
mukanaan aamupäivisin tehtaalla, metsissä ja viljelyksillä.
Tulevaisuuteen kääntyi usein puhe ja miehen velvollisuuteen
yhteiskunnassa. Se oli lujapohjaisen kodin perustaminen. Tällaisen
keskustelun pontena kajahutti tehtailija lempilauseensa: »Pitkät
kihlaukset ovat hylättäviä!» Ja kun hän päivällispöydässä istuen
vakuudeksi pyyhkäisi partaansa lautasliinaan leveällä päällikön
liikkeellä, oli vähällä, ettei tuo miehekäs mielipide tarttunut
vieraaseenkin.

Jos Finn ei vielä saanut onneensa tarttua, niin ei hän voinut
tyhjäänkään tyytyä. Hän oli syksyllä matkustava kauas pois ja tahtoi,
että häntä muistettaisiin. Silloin häntä kohtasi pahin este, Pikun oma
vastahankaisuus.

Heiniä haravoitiin kokoon — Finn edellä hankoineen, Vellamo hänen
jäljessään kooten tähteitä pienellä haravallaan. Vallattomia
kokkapuheita oli vaihdettu kilvan muun heinäväen kanssa, mutta
iltapuoli läheni ja vaimensi mielet hiljaiseen tunnelmaan. Saran
päähän päästessään Vellamo ja Finn istahtivat pientarelle. Raukeus
työn jälkeen, kesän tyyni rauha täytti pojan kummalla elon kyllyyden
tunteella. Punainen torppa oli heidän takanaan. Finnistä tuntui, kuin
hän olisi sen isäntä ja Vellamo hänen vaimonsa valkea. Eikö tyttökin
tuntenut samaa? Puhuva katse etsi vastausta, pikku hymy osoitti, että
kaunis uni oli tarttunut ja lumonnut toisenkin.

Juuri nyt oli hetki Finnin tarjota ylioppilaslyyrynsä Vellamolle. Mutta
toverilliset sanat, jotka kuuluivat heidän suhteeseensa, olivat liian
köyhiä — uutta äänilajia vaati hetki, jolloin ensi lyyry lahjoitettiin.
Ja sen äänen tuomitsi koko Helyvaara, ei ollut siihen lupaa poika
paralla, joka ei vielä mitään ollut. Tuskissaan Finn jo oli näkevinään
kesänsä vierivän käsistä, ilman että Pikku oli vastaanottanut muistoa
häneltä.

Puoleksi tiedottomasti hän poimi kypsiä mansikoita pientareelta. Hän
tarjosi niitä — seassa kiilsi lyyry. »Pikku, tahdotko?»

Vellamo katsahti tarjoavaan käteen. Jos hän nyt ojensi omansa, niin
marjoja seuraava Finnin ensi lyyry oli hänen. Hän oli sitä toivonutkin,
mutta hänen haaveensa tästä ensi hetkestä olivat olleet liian kauniit.
Että Finn ojensi hänelle lyyrynsä noin kömpelöllä tavalla, kohotti
hienon harmin punan tytön ohimoille. Hän otti nopeasti neulan, pisti
sillä pari marjaa suuhunsa, kiitti, laski neulan pois ja nousi
haravoimaan. »Nyt katsomme, emmekö ole ennen Pekkaa toisen saran
päässä», huudahti hän eloisasti, »onhan meitä kaksi!»

»Kaksi», kaikui Finnin korvissa. Olisi pitänyt olla yksi. Hän ei
aavistanut, että Vellamon vilkkaus oli teeskenneltyä, ja koetti turhaan
yhtyä toisten pirteyteen. Rukkasetko Pikku oli hänelle antanut?

Pojan kuljeskellessa monta päivää pyssyineen rannoilla, yksin ja
synkkänä, tai ottaessa koko kylän lehmäkantturat yksityiskohtaisen
tarkastuksen alaisiksi, tunsi Vellamo syksyn siiven lempensä keväässä.
Alku-elokuun kuutamoon hän hiipi katsellen kilon alakuloista leikkiä
totisissa syvänteissä. Kuinka kuolema tuntui läheiseltä ja hyvältä
— lempeämpi se oli rakkautta, joka sydäntä jäytää, koskaan suomatta
unhoa ja rauhaa. Kyyneleisin ripsin hän istui kalliolla kuunnellen yön
hengintää, jossa itse Elämä hänelle tuskaansa voihki.

       *       *       *       *       *

Seuraava päivä toi nuoria vieraita taloon. Tehtiin retki
Lehdokkisaareen — Finn ja Vellamo taas eellimmäisinä. Liian hyvät
toverit he olivat olleet, jotta hetken mielialan varjot olisivat
pystyneet heidän suhteeseensa. Huomaamatta vanha ystävyys solui
tuttuihin raiteihin, ja täydessä touhussa ja parhaassa ymmärtämyksessä
he järjestivät retken.

Hämärään iltaan viivyttiin saaressa. Paperilyhdyt valaisivat veneistä,
nuotio loimusi rannalla. Ennen paluuta piti kunkin etsiä vielä
kukkiva lehdokki rintaansa. Tuoksun mukaan se oli löydettävä mustasta
siimeksestä.

Vellamo ja Finn palasivat ensimmäisinä veneille — he tunsivat saarensa
kukkapaikat. Toisten ilakointi säesti heidän jutteluaan.

»Onpa pimeä», sanoi Finn. »Tulee syksy ja ero mieleen.»

»Tämän kesän pitäisi kestää iäti!» Uskollisin silmin tyttö katseli
toveriansa, ja iloiset huulet kävivät totisiksi. — »Sitten minusta
tulee helsinkiläinen. Kolmen vuoden perästä saan valkoisen lakin
minäkin.»

»Ja minä olen kolmen vuoden perästä valmistunut eläinlääkäriksi.
— Mutta kuule, Pikku, mitä oikeastaan teet valkolakilla? Sen
saavuttaminen vain heikontaa tytöt niin, ettei heistä sen koommin ole
mihinkään.» Poika kertoi muutamia esimerkkejä tyttötuttavistaan, joiden
terveys ja tuoreus oli mennyttä ylioppilaaksi ponnisteltua. »Ja niin en
tahdo käyvän sinulle, Vellamo», lisäsi hän mahtipontisesti.

Noista esimerkeistä Pikku ei todellakaan pitänyt. »Mitä minä sitten
tekisin?» tuumi hän.

»Niin», aprikoi Finn, »kolme vuotta sinulla on aikaa. Käy keittokoulua!»

»Ei sitä niin kauan kannata käydä. Mutta jos menisin käsityökouluun?»
ehdotteli tyttö.

»Se on yksipuolista, jokin sairaanhoito-kurssi olisi viisaampaa.
Mieluimmin tahtoisin, että opit samalla sekä talouden- että
lastenhoitoa. Eikö nyt ole mitään sellaisia kouluja?» tiukkasi Finn.

»En tiedä, pitää kysyä äidiltä.»

»Ja sedältä. Se on paras, teemme sen huomenna.»

Tuntui niin luonnolliselta, että he yhdessä suunnittelivat
tulevaisuutta. Kumpikin tunsi siitä salaista onnea.

Lehdokinetsijät olivat palanneet, astuttiin venheisiin. Ne lipuivat
lekottavassa lyhty puvussaan kuin kirjavat perhot, jotka yö upotti
helmaansa. Mutta laajennein silmäterin tuijotti pari nuorta halki
pimeyden tulevaisuuteen, jossa toivon Lehdokkisaari kutsui heitä kahta,
huumaavampana kuin kukka heidän rinnassaan.

Istuttiin aamiaispöydässä. Rouva Vaski tiesi ehdottaa tyttärelleen
Ebeneser-kotia, jossa valmistutaan kansan-lastentarhan opettajaksi.

Tuosta johtui Vellamon mieleen kolmivuotias Aini, orpo jota hän oli
hoidellut vanhan mummon luona mäkituvassa. Lasta muistellen hän ihastui
uuteen suunnitelmaan. Siitä äiti oli hyvillään, hän ei ollut pitänyt
Vellamon aikeesta lukea ylioppilaaksi.

»Niin, sehän on paras tulevan perheenäidin koulu, mitä nykyään on
tarjolla», myönteli isä. Olette oikein järkeviä mielipiteissänne
nuoruudestanne huolimatta.»

Turhaan äiti koetti selittää kansan-lastentarhan opettajan
ihanteellista kutsumusta. Nuoret jäivät suurin silmin tutkistelemaan
isän hymyilevää katsetta, kuin onneansa tavoitellen sen pohjasta.

Myöhemmin päivällä saapui odottamaton sanoma. Finnin tanskalainen
setä oli kirjoittanut kapteeni Holgersenille haluavansa heti saada
veljenpojan luoksensa, ja isä pyysi kirjeessään poikaa viipymättä
lähtemään. Jo huomenna vieraan oli jätettävä kesäiset laitumensa.

Mikä riemu kuitenkin sekoittui nuorten jäähyväisiin. »Onnellisiin
näkemiin!» hymyilivät silmät, vaikka verhoutuen kaihon sumuun.

Eipä heillä ollut kultaisia muistoja toisiltaan, mutta jotakin
suloisempaa: yhdessä suunniteltu kappale tulevaisuutta, valmistus
yhteistä taivalta varten.




II.


    Sa outo ollut,
    sa tuttu tullut!
     Pois päivä karkaa
    ja vuosi kuluu,
    pois muisto toinen
    jo toisen ajaa;
     jäi lyhyt hetki
    se mulle iäks’,
    se karvas hetki,
    se armas hetki.
            J.L. Runeberg.

Helsinkiin lähtiessään Vellamo tunsi alun pitäen enemmän harrastusta
Finnin kotia kohtaan kuin varsinaiseen suurkaupungin elämään. Niinpä
hän eleli täällä sulkeutuneesti kuten maalaiskodissaan ennen.
Huvitilaisuudet vain houkuttelivat häntä silloin tällöin purkamaan
nuoruudeniloaan, ja välähdys välähdykseltä hänessä heräsi taiteen
kaipuu ja ymmärtämys pääkaupungin avatessa hänelle rikkauksiaan.

Joutohetkensä — niitä tunnollisella oppilaalla ei paljon ollut — tyttö
mieluimmin vietti käsitöitä tehden setä Holgersenin huoneessa, jossa
tämän sisarkin, taloudenhoitaja, usein istui töinensä.

Viihdyttävä tuo suuri suoja oli vanhanaikaisine mahonkikaluineen,
jotka tädin pölyliina piti aina yhtä välkkyvinä. Komea purjelaiva
pienoiskokoa riippui täysine taklauksineen katossa, ja harvinaiset
ulkomaiden esineet tekivät huoneen mielenkiintoiseksi. Vanhoja
perhe-muotokuvia Vellamo ei väsynyt katselemasta; kauneinta hänestä
olivat kapteenin isoisän ja isoäidin kuvat. Edellinen oli vakava
porvari, kankea röyhelö kaulassa; jälkimmäinen oli nuori nainen somasti
nykerönenäisin kasvoin, joita kehysti valkea pitsimyssy, ja olkapäin,
jotka kankea silkkiliivi jätti paljaiksi. — Äidin kauniin muotokuvan
vieressä oli Finnistä totinen pikkupojan kuva.

Kun setä kertoi tarinoitansa, jotka seikkailurikkaana satuna kiintyivät
huoneen joka esineeseen, tai kun hän jutteli muistoja noilta menneiltä
ajoilta, joihin muotokuvat kuuluivat, ei Pikkua tarkkaavaisempaa
kuulijaa voinut olla. Silloin setä joskus äkkiä vaikeni tuijottaen
lempeästi tyttöön. Kun hän sitten pyyhkäisi silmäkulmaansa
merikarhunkämmenellä, joka jo hieman vapisi, saattoi hän kuiskata:
»Muistututpa suuresti häntä, Pikku tyttöni, vaikka hänen tukkansa oli
musta, eikä tuollainen pellavavyyhti kuin sinun.»

’Hän’ oli kapteenin varhain kuollut vaimo, joka oli ollut miestänsä
tuntuvasti nuorempi. Hänen kuolemansa oli murtanut voimakkaan
miehen, ja nyt vanhuksena ja kerran halvauksen saaneena kapteeni
oli kuin hauras ruoko. Kotilääkäri piti tarkkaa huolta hänen
elämänjärjestyksestänsä. Tuttavallisilla käynneillään iltapuhtein tämä
useammin kuin kerran lausui tyytyväisyytensä Vellamon tulosta taloon.
Se lisäsi sopusointua, josta vanhus oli riippuvainen.

Erästä koteloa kapteeni joskus näytteli tytölle leikillisellä hymyllä.
»Nyt saat jäädä uteliaaksi, Pikku. Tämän sisällyksen saa sinulle
näyttää joku toinen ja nuorempi.» Niin hän jälleen piilotti aarteen
pieneen kaappiin, jossa vanhuksen kalleimpia muistoja säilytettiin.

Tuon kaapin kirjoja ja karttoja selaillessaan kapteeni kerran sai
käsiinsä purjehdusopin papereita. Vellamo, jonka valpasta älyä viehätti
kaikki, oli heti valmis kyselemään. Nuorekkaan punan noustessa
poskipäihin kapteeni alkoi levittää merikarttojaan ja selitellä. »Jos
sinua, Pikku, tämä huvittaa, voimme käydä läpi koko purjehdusopin.
Sitten osaat viedä laivan vaikkapa — Espanjaan.»

Espanjaan! Sinne oli ’Felix’ laiva — kuten Vellamolle usein oli
kerrottu — vienyt kapteenin ja hänen vaimonsa häämatkalle. Tuo sanako
lie innostanut tyttöä vai hänen altis tiedonhalunsa. Oli miten oli,
joka sunnuntaiaamu harmaa ja keltainen pää kumartuivat yhdessä
vanhojen papereiden ja karttojen yli ahkerassa ja hilpeässä työssä.
Kapteeni nuortui muistojensa ääressä, ja tyttö iloitsi uusista
tiedoistaan, kummeksien, että kaikkea tällaista oli voinut olla hänen
poloisen aavistamatta siitä mitään. Oikein säälitti, että samanlaisia
tietämättömiä vielä oli paljon muitakin.

Kun Vellamo oli perehtynyt asioihin opettajan harkinnan mukaisessa
määrässä, sai hän »viedä Felix laivan Espanjaan». Setä julisti että
oppilas oli kunnialla suorittanut perämiehentutkinnon, ja hetkeä
juhlittiin hillon ja kaakun tarjoilulla tädin sulimmin emännöidessä.

Mutta tästä puoleen riitti keskustelua siitä miten ehdottomasti Espanja
sopi häämatkan päämääräksi. Sinne piti Vellamonkin kerran lähteä.
Pikku nauroi sedän puheille, mutta huomaamatta saivat Espanjan tarinat
tenhon, joka himmensi ihmeellisimmätkin merimieskaskut.

Kerran kapteeni — puheen taas ollessa Pikun välttämättömässä
häämatkassa — yhtäkkiä otti käteensä Finnin valokuvan pöydältä. »On
vain hullua, ettei Finn puhu espanjaa. Mokomakin mies, joka ei osaa
niin tärkeätä kieltä!» murahti hän päätänsä pudistellen. Ujona Vellamo
kohotti puhuvat katseensa setään — tokko Finnin kielitaito kuului
leikinlaskuun häämatkasta? Eihän heidän kahden välillä ollut mitään
olemassa. Mutta kapteeni ei tuota huomannut, pani vain tyytymättömän
näköisenä kuvan paikalleen käyden sanomalehden-lukuunsa käsiksi.

Kuin vastauksena vanhuksen tuumiin tuli hänelle seuraavana päivänä
Finniltä kirje, jossa poika kysyi, eikö Vellamo — purjehdusopin
päätyttyä — kenties olisi huvitettu espanjan kielen opiskelusta.
Tarjousihan siihen nyt mainio tilaisuus isäukon johdolla, joka siten
puolestaan saisi rattoisalla tavalla elää vanhoissa muistoissaan.

Ehdotus päätettiin toteuttaa tulevana vuonna.

Finnin kera Vellamo oli jatkuvassa ystävällisessä kortinvaihdossa,
jossa kumpikin saattoi lukea mahdollisimman paljon rivien välistä.
Kesäloma yhdisti heidät parin viikon ajan Helyvaarassa. Kauemmaksi Finn
ei voinut keskeyttää töitään, joita hän kuumeisesti koetti jouduttaa.
Mutta miten paljon rikkautta mahtuu hetkeen, kun sydämet tuntevat
ymmärtävänsä toisensa, kun kesäinen sää ja iloinen nuorisojoukko
tarjoaa oikean ympäristön puhkeavalle onnelle.

Vellamon mielestä Finn oli miehistynyt. Hän muistutti jollain tavoin
isä Vaskea, jonka kanssa hän oli ollut täsmällisessä, joskaan ei
taajassa kirjeenvaihdossa.

Tehtailija luotti mielellään vieraansa arvosteluun. Eräässä
pöytäkeskustelussa Finn muitta mutkitta määräsi, että Vellamon vielä
tuli oppia sairaanhoitoa. »Sitä tarvitaan aina elämässä. Yksin
mies on hukassa, naisen hänen rinnallaan tulee osata harjoittaa
laupeudentyötä.» Pojan mahtipontisuus huvitti Vellamoa; mutta samalla
se sekä vieroitti häntä että veti oudosti puoleensa.

Että nuorukainen matkusti puhumatta siitä, mitä heidän välillään tuli
puhua, oli Vellamolle pettymys. Katsellen Finnin antamaa valokuvaa
hän koetti lohduttautua ajatuksella, ettei lupauksia tarvittu heidän
välillään. Mutta oas kaipauksen katkeruutta pisti rinnassa. Miten
erilaisia pojat olivat kuin tytöt. Heille ei unelmain onni merkinnyt
mitään, heille oli olemassa ainoastaan täyttynyt tosiasia.

Uljas ja toivokas Finn vain oli ollut lähtiessään. »Luota minuun!»
sanoi hänen kädenpuristuksensa. Eikä Vellamo vihdoin voinut kieltää,
että juuri sellaisen hän soi poikansa olevan.

Onnellisena ja valoisena tyttö pian palasi Helsinkiin, jossa hänen
oli määrä viipyä pari vuotta yksityisillä sairaanhoitokursseilla
uudessa sairaalassa kotona asuen. Hän opiskeli sitäpaitsi espanjaa
etevän opettajattaren johdolla. Yötyönä tämä puuha oli suoritettava,
muu aika kun meni tarkalleen sairaanhoito-opissa. Tädiltä asia täytyi
pitää kerrassaan salassa, hän olisi kauhistunut moista voimain ja
terveyden alttiiksipanoa. Mutta mitä ei nuorena tunne jaksavansa!
Espanjan-opintojen huippukohtana olivat keskustelutunnit kapteenin
kera, ja ne olivat yhtä rakkaita heille molemmille.

       *       *       *       *       *

Tunnustus huulilla Finn oli rientänyt jälleen viettämään kesäviikkonsa
Helyvaarassa. Patruuna Vaski oli edellisenä talvena onnellisesti tehnyt
mahtavia liikeyrityksiä, joiden merkitys laskettiin sadoissatuhansissa.
Yhä hänellä oli pää täynnä liikeasioita ja sangen vähän aikaa
perheelleen ja vieraalleen. Finn luuli sen vuoksi saaneensa kylmähkön
vastaanoton. Katkeruuden ja ivan sekaisella kaipauksella hän silmäili
keijujaistansa, josta oli tullut ’dollariprinsessa’. — Ei, köyhä
ylioppilas ei tulisi anomaan patruuna Vaskelta hänen tyttärensä kättä,
kuuluisihan sentään joltakin, jos »tohtori» sen tekisi. Vuoden perästä!

Siten nuorten uusi opiskeluvuosi alkoi samoissa merkeissä kuin
edellinen. Niin kalliita kuin Finnin tervehdykset olivatkin Vellamolle,
alkoi hän kypsyessään mielestään huomata jotakin lapsellista ja
naurettavaa moisessa kuvakortin-vaihdossa. Kauan hän ei suinkaan asiaa
tuuminut, ennenkuin kirjoitti toverilleen. »Eikö Sinustakin, Finn,
korttien kirjoittaminen ole tyhjää? Siinä ei saa aikaan todellista
ajatustenvaihtoa, kuten kirjeissä. Sano, enkö ole oikeassa ja mitä
asiasta arvelet!»

Hän jäi odottamaan pitkää, poikamaista kirjettä vastaukseksi, mutta
sitä ei kuulunut. Riviäkään ei tullut Finniltä. Oliko hän voinut
suuttua Vellamon kenties pikkuvanhasta päähänpistosta?

Viimein tyttö ei voinut sietää odotusta, hän lähetti itse tervehdyksen
— kauniin kuvakortin — vaikenijalle. Hitaasti saapui vastaus, laimeasti
jatkui entinen suhde.

Vellamolle se oli tuskallista. Jotakin oli tapahtunut. Olisipa heidän
välinsä ollut alun pitäen selvä, niin hän nyt olisi saanut suoraan
kysymykseen suoran vastauksen. Nyt hän voi ainoastaan olla vaiti ja
vastaanottaa tottumuksen tuomaa ystävyyttä siltä, jonka kanssa oli
juhannuskokolla kerran vaihtanut sanattomia tunnustuksia.

Vellamon ylpeys nousi tällaista suhdetta vastaan. »Lopeta jo
kortinvaihtosi — tiedäthän missä arvossa sitä pidän», oli hän jo
kirjoittanut kortille, joka oli oleva hänen viimeisensä Finnille.
Rajaton tuska täytti hänen mielensä, kun hän selaili muistojansa,
joiden hautakirjoituksen hän vasta oli piirtänyt. Kyynärpää pöydällä
hän nojasi päätänsä kättä vasten, ja kyyneleenjanoiset silmät
tuijottivat epätoivon syvyyksiin.

»Kenelle se Pikku niin haaveellisena sepittelee pientä viestiänsä»,
kuului sedän veitikkamainen ääni. Rakkaan, hyvän sedän — hänen joka ei
sietänyt mielenliikutusta, jonka heikon elonliekin pahastuminen voi
sammuttaa — joka ei saanut tietää, että suru kalvoi hänen Pikkunsa
sydäntä.

Vellamon ajatus lensi omaan äitiin. Hän repi kortin, hymyili niin
ihmeen syvälle vanhuksen silmiin ja päätti voittaa itsensä. — Ehkäpä
elämä jaksoi laahustaa hänet muassaan siihen päivään asti, jolloin hän
oli pääsevä selvyyteen Finnin aikeista. Jos sitten sedän sydämen täytyi
murtua hänen sydämensä lailla, tulkoon isku omalta pojalta. Pikun
kärsivällisyys ei saanut pettää.

       *       *       *       *       *

Espanjan lukunsa Vellamo lopetti. Sen sijaan hän alkoi opiskella
italiaa, väsynein mutta kuumeisin voimin. Häämatkan tilalle tarvittiin
toinen unelma. Nyt hän kaipasi maahan, jossa taiteen jalostama marmori
mureni, jossa renesanssin rakentama suihkulähde itki sypressien alla
maisen elon epävakaisuutta.

Miten sielullisesti runneltuna, miten äärimmäisyyteen hermovoimansa
pinnistäneenä Pikku vietti kevätkauden viimeiset viikot, sitä setä
ei voinut aavistaa. Liian hyvin tyttö osasi jäljitellä omia entisiä
livertelyjään, jotka olivat tehneet hiljaisen kodin niin iloa
uhkuvaksi. Mutta päivät tyttö laski, jolloin hän oli pääsevä kotiin ja
saava itkeä äidin helmassa — itkeä pois tuskan ja toivon.

Silloin saapui sanoma, että rouva Vaski oli sairastunut
keuhkokuumeeseen. Ennenkuin Vellamo ehti kotiin, hän oli äiditön. Orpo
suruineen —.




III.


    Kun mä hunnun heitän,
    kultakirstut aukee,
    kun mä soljen päästän,
    sotajouset laukee.
                  Eino Leino.

Karen Hansen, kauppiaanrouva Holgersenin sisarentytär, jolla oli paikka
kööpenhaminalaisessa valokuvaamossa, ei voinut kyllin ivailla Finnin
poikamaista makua. Kun muut menivät oopperaan, tämä meni sirkukseen.
Hän sanoi enemmän pitävänsä Karenin yksinkertaisesta laulusta
kitaran säestyksellä kuin suurten oopperanäytäntöjen aineellisesta
koneistosta. Ja kaunis hevonen oli aina jotakin. Kauppias puolusti
eläinlääkäri-kandidaatin makua, ja hänen vaimonsakin arveli, että
huonompi se voisi olla. Täti oli hiljaisuudessa tyytyväinen niin kauan,
kuin nuori mies ei viehtynyt käymään varieteissa.

Kerran tädin luottamus sentään pettyi Finnin lauantaihuvien suhteen.
Sirkus oli suljettu ja ovella ilmoitus hovisurusta: primadonna oli
kuollut. Hän oli syöksynyt harjoituksissa trapetsin huimaavasta
korkeudesta areenalle, jonka piti illalla peittyä suosikille
satelevista kukkavihoista.

Se oli liian surullista — herrat kaipasivat vastavaikutusta. Finn
seurasi tovereitaan varieteehen. Siellä esiintyi kreolilainen
tanssijatar, kaupungin kuulu Bianca, notkeana ja säihkyvänä.

Finn maisteli vaiti soodavettänsä — viiniä hän ei juonut — ja oli
unohtunut unelmiin. Noin ihana oli nainen — ollapa hänelläkin
nyt armaansa rinnallaan. Kesä, joka oli hänelle viimeinkin suova
onnen, tuntui toivottoman kaukaiselta. Jos Vellamolla ei olisi
tuota harmillista sairaanhoitokurssia lopetettavana, niin hän
pyytäisi tyttöänsä heti tulemaan Tanskaan. Yöllä hän näki unta, että
Pikku tanssi yli meren hänen luoksensa. Liikutettuna Finn odotti
häntä rannalla, mutta maihin päästyään Vellamo olikin muuttunut
kreolittareksi.

Toisena iltana Finn lähti mielellään mukaan, kun toverit päättivät
mennä eiliseen ravintolaan, jossa Bianca oli ollut niin mainio.
Vielä alakuloisempana poika istui kuin viime kerralla. Hän tuijotti
tanssijaan hurmaantunein silmin, joissa oli jo puoleksi antautuneen
kysymys: onko nainen todella noin ihana? Ja Bianca vastasi, hän oli
nähnyt kysymyksen. Hän tanssi nyt Finnin kohdalla — kuin liekki mikä
oli pojalle syliin syöstä, kuin laine joka jalkaa pakenee, lehahtaen
kuin jättiläisperho, vaipuen kuin kolibrin höyhen, yhä enemmän
huumaten, — orkidea kotimaansa aarniometsästä.

Miten raskaalta ja joutavalta työ tuntui Finnistä seuraavana päivänä.
Hänen täytyi heittää kaikki ja lähteä ulos. Oli kuin hän nyt vasta
näkevin silmin olisi huomannut kööpenhaminatarten kauneuden. Heissä
oli elämän merkitys ja ratkaisu, sen päihdyttävä ihanuus. Kuinka hän
oli jaksava unohtaa sen ja tarttua kirjoihin? Elämän todellisuuden ne
petollisesti kätkivät kankean väliverhon taa, jolle oli maalattu sana:
»Tulenkestävä».

Päivällispöydässä Finn oli Karenille huomaavaisempi kuin koskaan ja
katseli häntä silmillä, jotka saivat tytön veikeillen punastumaan. —
Illalla hän jälleen istui varieteessa.

Kun Bianca esiintyi, sykähti Finn — hän ei ollut muistanut kaunotartaan
noin kauniiksi. Kukkatytöltä saatu ruusuvihko lensi lavalle — se
muistutti tanssijatarta eilisestä tuttavuudesta. Hän hymyili, ja tanssi
enää vain nuorelle, välittömälle pojalle.

Ravintolasta ostamansa valokuvan Biancasta Finn asetti pöydällensä.
»Finn, millainen maku sinulla on!» huudahti silloin tätikin. Koko perhe
kokoontui katsomaan puolialastoman tanssijattaren kuvaa. Karen punastui
hieman ja tietämättä mitä oikein ajatella hän katsoi kuvan omistajaa.
Setäkin rypisti kulmiaan lähtiessään huoneesta. Mutta Finn puhkesi
ylistelyihin: »Ettekö ymmärrä miten kaunis hän on, vielä hurmiossa
tanssista? Hänen tähtensä voisi tehdä hulluuksia!»

Tuon avomielisyyden takana ei piille sen pahempaa, lohduttelihe täti,
jota nuorukaisen innostus hymyilytti. Peritty ihanteellisuus oli
varmaan oleva hänen pelastuksensa. »Romanttinen lapsi», naurahti rouva
vain mennessään.

Lukemattomat illat Finn ja Bianca olivat nähneet vain toisensa.
Nuorukainen tutki naisen sielua sulavista liikkeistä. Elämäkertansa
Bianca tanssi hänelle: hymyilevistä äidinkasvoista hän kertoi,
suuresta, polttavasta auringosta, syvistä siimeksistä, Etelän
huumaavista tuoksuista, notkuvista hedelmäoksista, hiipivästä
käärmeestä. Satamakaupungin ilot ja Atlantin keinuvat aallot hän
tanssi, kasvavan tytön vaarat, kullan ja synnin. Taiteen hurmion hän
katsojalleen uskoi ja puhtaana orastavan lemmen ujouden. Eikä Bianca
enempää pyytänyt — iäti kestäköön nykyhetken helteetöntä, varjotonta
kevättä!

Eräänä iltapäivänä kauppias Holgersen soitti Finnille pörssistä.
»Viljanhinta nousee. Minun on lähdettävä iltajunassa Jyllantiin, hetki
on edullinen. Teethän hyvin ja tulet asemalle ottamaan kassa-avaimet
kotiin, prokuristi kun ei tällä hetkellä ole kaupungissa. Ajaen ennätät
parahiksi.»

Finn noudatti pyyntöä, sai avaimet ja tuhatkruunusen, jotka aamulla
oli jätettävä prokuristille, sekä terveiset tädille, että miehensä oli
oleva vuorokauden kuluttua kotona.

Oli juuri aika ohjelman alkaa varieteessa, jossa Finn nykyään vietti
iltansa. Hän meni tälläkin kertaa ensin sinne.

Finnin kiintymys Biancaan oli kehittynyt ilta illalta, ja hän huomasi
helposti, ettei Bianca ollut tällä kertaa entisensä. Hän oli kalpea
ihomaalin läpikin, ja katse oli kiilloton. Silminnähtävästi hän pelkäsi
jotakin. Kuin hyvin kaukaa Finn sai muutaman hätääntyneen katseen,
lopuksi niin tuskaisen rukoilevan, että hän ilman kuiskaustakin: »Ven
tú al socorro!» olisi rientänyt lavantakaiseen pukuhuone-osastoon.

Oli yö, esitys oli loppunut. Pulleasilmäinen, -kasvoinen ja
-vatsainen herrasmies nojasi Biancan osaston ovipieleen. Hohtokivet
hänen sormuksissaan kimaltelivat hämärässä. Hän tuntui odottavan
tanssijatarta, vastenmielinen hymy kasvoillaan.

Komeronsa perimmässä sopukassa Bianca seisoi säkenöivin silmin,
kuin jaguaari, joka valmistuu hyökkäämään. Finn aavisti, että se
mikä välähti hänen käsissään, oli pistooli. Samassa hetkessä nainen
voihkaisi, vaipui polvilleen ja laukaisi omaa ohimoaan vasten. Luoti
kärvensi vain hiukset ja sai veren pisartumaan ihosta, mutta Bianca oli
pyörtynyt.

Laukaus sai ravintolan palveluskunnan kerääntymään. Kun havaittiin,
ettei vahinkoa ollut tapahtunut, hajaantui väki jälleen omille
teilleen. Pistooli korjattiin pois. Nuori edeskäypä ja kukkatyttö vain
jäivät auttamaan Finniä taintuneen toinnuttamisessa.

Hän heräsi. »En seuraa teitä», sanoi hän huonolla englanninkielellä
lihavalle herralle. Tämä purki silmistään kylmän, masentavan katseen,
kääntyi menemään ja palasi pian kahden lakeijan seurassa vaunuiltaan.
»Lähdemme nyt», vastasi hän tuskin paremmalla englannintaidolla.

Bianca heittäytyi maahan tarttuen Finnin polviin. »Älkää antako minua
hänelle — ei kenellekään enää!» huusi hän epätoivoisesti.

Uhkaavin katsein Finn torjui vierasta. Mutta tämä sanoi tanskaksi,
ilkeä nauru suupielessään: »Bianca on joitakuita kuukausia sitten
vastaanottanut minulta tuhat kruunua todistajien läsnäollessa.» Hän
viittasi lakeijoihin. »Hän on sitoutunut seuraamaan minua palatessani
Kööpenhaminaan.»

Nuorukaista raivostutti. Ovelasti pohatta oli laskenut, kun tiesi,
ettei Bianca voinut vastustaa hänen kultaansa. Ellei se olisi jo
ennakolta tuhlattu, ei hänen kaltaisensa eläjä koskaan olisi saanut
vielä niin nuorta, ihailtua tanssijatarta kanssansa.

Nokkelasti lakeijat olivat irrottaneet naisen sormet Finnin vaatteista.
Sekunnin kuluttua hän oli oleva timanttisormisen vaunuissa.

»Finn!» huusi epätoivoinen ääni. Miten tanssijatar lieneekin siepannut
toverien kesken käytetyn nimen muistiinsa.

Pojalla oli sedän tuhatkruununen taskussaan. Nopea laskelma päässä:
tuhannen kruunun velka ei voinut peloittaa miestä, jonka hartiat —
isäukon ansiosta — olivat vapaat opintovelkataakasta.

Kylmäverisesti Finn veti esiin lompakkonsa. »Tässä, todistajien
läsnäollessa», hän viittasi neljään palvelijaan, »saan palauttaa
Biancan tuhat kruunua, hyvä herra.»

Pohatta sieppasi setelin ja sylkäisten sille hän heitti sen maahan,
tallaten sitä raivoissaan.

Voitostaan ylpeänä Finn vain kumarsi: »Tehkää kuten haluatte. Kaikissa
tapauksissa Bianca nyt on vapaa.»

Lakeijat poistuivat. Jonkinlaisen röhkinän tukahduttaen mies otti
omansa ja läksi. Edeskäypä ja kukkatyttökin jättivät pelastetun ja
pelastajan.

Kuin liaaniköynnös riippui hymyilevä Bianca Finnin sylissä, ihmeelliset
ripset kyynelhelmissä. Etelän loistava ihmekukka hän oli, vastustamaton
ja huumaava.

Syvänä ja totisena hän lausui: »Kiitos — ette tiedä kuinka paljon olen
teille velkaa. Olette muuttanut Biancan toiseksi — vai rakkausko on
muuttanut?»

Ja taas hän hymyili ja hohti, nauru ja lempi kimalsi koko nuoressa
olennossa.

Jos tämä olisi tapahtunut kymmenkunta päivää sitten, olisi Finn
arvelematta sulkenut hymyilijän syliinsä. Hän haaveili silloin vain
naisen ihanuudesta, ja kreolitar oli kaiken sulon olennoituma. Mutta
itse tämä oli johtanut ihailijansa löytämään jälleen yksilön naisessa,
parhaimmin tänä iltana. Eikä Bianca ollut ensimmäinen Finnin sydämessä.

Ensimmäinen ei ollut arka loistokukka meren takaa, vaan kotisaaren
lehdokki, joka yössä tuoksui kaihonsa hänelle. Juuri tällä hetkellä
valtasi Finnin raju kaipaus Vellamon luo, tuon vaalean, viisaan,
lempivän lapsen, johon liittyivät nuoret muistot ja nostavat toiveet.
Kotilieden onni ja yhteiskunnan hyöty olivat ihanteita, joihin hän
kasvatuksellaan oli juurtunut.

Ellei pukeutumiskomeron epäjärjestys, ummehtunut ilma savuineen ja
ihomaalin hajuineen olisi ollut vastenmielisenä ja Finnille niin
vieraana taustana, ei hän sittenkään olisi voinut hellittää sylissään
lepääjästä. Äskeinen kaupanteko nousi hänen mieleensä kuin tahra
heleään kuvaan. Sedän tuhatkruunusen kohtalo kohosi hitaasti tajuntaan
kaikki peittävänä ukonpilvenä. Kuin sähkön iskemänä hän äkkiä selvisi
houreestaan ja karisti luotaan ihanan synnin, jonka vuoksi hän oli
ensimmäisen kevytmielisen tekonsa tehnyt.

Ja viimeisen! Kiireisesti, lämpimästi Finn puristi Biancan käsiä ja
kuiskasi: »Hyvästi, Bianca, elä onnellisena!» Hän riensi ulos.

       *       *       *       *       *

Tanssijatar oli kuitenkin löytänyt riistetyn pistoolinsa. Aamulla hänet
tavattiin pukeumiskomeron sohvalta lävistetyin ohimoin. Hän lepäsi
ristiinnaulitun kuva lujasti rintaa vasten painettuna, kuten moni
Magdaleena ennen häntä, vapahtunut ilme kasvoillaan.

Voimatta suoda tehtyä tekemättömäksi Finnin oli sanomattoman vaikea
tunnustaa tapausta sedälle. Tuolloin illalla päätetty aie pyytää setää
takausmieheksi summalle, jonka hän tarvitsi 'erinäisiin tarkoituksiin’,
ei niinkään ollut toteutettavissa. Sedän tarkalle silmälle ei ollut
olemassa 'erinäisiä tarkoituksia’, vain tämä tai tuo tietty menoerä.

Sittenkin Finnin koruton selitys kuulosti pikemmin voitonsanomalta kuin
katumuskertomukselta — olihan hän uljaasti palannut harhatieltään. Setä
piti ajatuksensa ja mahdolliset epäluulonsa ominaan, kysyen vain, saiko
hän pidättää veljenpoikansa Tanskassa yli alkavan kesän, jonka nuori
mies muutoin oli aikonut viettää kotimaassaan. Hänellä oli tiedossaan
juuri valmistuvalle eläinlääkärille paikka, jossa tämä kolmessa
kuukaudessa voi ansaita tuhat kruunuansa takaisin.

Entä Vellamo — entä monivuotinen unelma suvisista häistä?
Vihamielisesti Finn katsoi kauppiaaseen, kuin tämä esittäisi
luonnottoman vaatimuksen.

»Isäsi on uskonut sinut huostaani, Finn. Tahtoisin laskea sinut luotani
velattomana kunnian miehenä.» Äänessä oli tukahdettu värähdys.

Sanat olivat herättäneet Finnin mielessä eloon vanhan, rakkaan isän
kuvan. Nyt hän olisi voinut itkeä ilmi katumuksensa, mutta hillitsi
mielensä. Hän puristi sedän käsiä oikein miehen voimalla: »Kiitos —
toinen isäni.»

Nyyhkeet jo rinnassa tyrskien nuorukainen kiiruhti ulos, jotta
taistellessa kevääntuovaa myrskyä vastaan hänen oma rintansa tyvenisi,
ja syvenisi miehen mieli.

Kun Finn parin tunnin kuluttua palasi, oli täti toimittanut Karenin
pois talosta. Suoraa päätä hänet oli lähetetty matkaan Fyenillä olevaan
kartanoon puutarhaoppiin. Hankkeesta oli itse asiassa ollut puhetta
jo talvella, mutta tyttö oli silloin ratkaissut kysymyksen niin, että
hän mieluummin jäi paikallensa. Vaikka kauppias hellävaroen ja niukoin
sanoin oli kertonut Finnin asiasta vaimolleen, niin tämä oli joutunut
pyhän kiivastuksen valtaan: »Ja sinä aiot sietää Finniä silmäisi
edessä! Silloin ainakin nuoret tytöt talosta pois! Tule, Karen,
panemaan kokoon tavarasi, sinä olet liian hyvä näiden miesten pariin.»

Tyttö totteli kyynelin. Hän oli pettynyt Finnistä. Koskaan enää eivät
hänen sydämensä kukat tulisi puhkeamaan ensi hallan jälkeen.

Eno salli ääneti matkan tapahtua. Paras kenties oli, että Karen oli
poissa, jos Finnin seikkailulla sattuisi olemaan jälkikaikuja. Biancan
kuolema oli jo lehdissä julistettuna.

Omituinen hymy kajasti nuorukaisen kasvoilla, kun hän kuuli Karenin
lähdöstä. Katumusaikahan katumusaikaa! — Vielä hän kuitenkin oli
voittava takaisin sekä sedän ja tädin että oman kunnioituksensa, vielä
hän oli Pikkunsa saavuttava.

Tapauksen jälkeen Finn tunsi pakottavaa avomielisyyden kaipuuta
suhteessaan Vellamoon. Tämäkin oli juuri ehdottanut todellista
kirjeenvaihtoa heidän keskensä. Mutta heidän kahden välillä ei saanut
olla mitään onttoa, ja lähemmä rakastettuaan Finn voi astua vasta
tunnustuksen yli, jonka hän oli tekevä viime tapahtumista — sen hän oli
luvannut itselleen. Se oli kirjeessä vaikeata ja kävi lykkäytymisellä
yhä mahdottomammaksi. Niin hän ei pitkään aikaan kirjoittanut tytölle
mitään. Pikku odotti turhaan.




IV.


    On moni tullut, on
        mennyt moni,
    yks' oli, yksi,
        mun kohtaloni.
               O. Manninen.

Vellamo oli Finnille melkein kiitollinen, ettei hän tullut kotimaahan
kesäksi: sehän oli hienotunteinen ilmaus, että suhde heidän välillään
todella oli lopussa. Lehdokkisaaren sanaton sopimus oli rikottu — juuri
hetkellä jolloin he olivat valmiit sen täyttämään.

Rasittuneena, elämäntoivonsa ja -halunsa heittäneenä tyttö ei voinut
kestää äidin menettämistä. Hän lakastui kuin kukka ja odotti vain
kuolemaa. Vast'ikään paikkakunnalle saapunut nuori lääkäri, tohtori
Vehkaranta, määräsi hänet matkustamaan Etelään. Siellä kalpeus ja
hermopistokset häviäisivät, ja sinne tytönkin mieli paloi. Viipymättä
patruuna Vaski laittautui matkakuntoon ja lähti tyttärineen Italiaan.

Vellamo olisi suonut, ettei hänen koskaan olisi tarvinnut palata
kotimaahan. Sinne häntä sitoi yksi ainoa kaipaus — se jonka pikku
Ainin, mäkituvan mummon silmäterän, erokyyneleet herättivät.

Viikkojen mukana tytön apea mieli vähitellen aukeni vastaanottamaan
aarteita, joita Italian luonto ja klassilliset muistot tarjosivat.
Enimmin Vellamoa oli houkutellut jättiläishenki, joka renesanssin
taiteessa riemuitsee, vuosisatain voimatonna vyöryessä sivu. Tytön
älykkäältä silmältä ja rikkaalta tunteelta ei mikään mennyt hukkaan,
eikä tehtailija ollut turhaan jo ennakolta nauttinut lumoavain päiväin
tiedossa nuoren oppaansa seurassa.

Se etteivät italiankielen opinnot olleet turhia, innosti myös Vellamoa.
Isä alkoi jo yhtyä lääkärin parhaisiin toiveihin, että tyttö —
nuoruutensa ansiosta — syksyllä saisi palata kotiin uusin elonvoimin.

Mutta isän silmä ei erottanut, mitä tyttären sielussa tapahtui. Se
vaikeni hänelle itselleenkin vasta Italiasta lähdön yönä.

Unohtumaton oli tuo iltamyöhä Veneziassa. Kaupunkien tärisyttävä
pauhu ei siellä ympäröinyt matkailijoita, ainoastaan pilpatteleva
lipi-lap, lipi-lap kanavista, jotka mustina kuvastelivat palatsien
ja doomien satumaailmaa. Kun he astuivat gondoliin, valtasi Venezian
tenho Vellamon mielen eron koko kipeydellä. Kuu kuvastelihe tummalta
taivaalta kanavankalvoon, joka aikain vieriessä oli ollut niin paljon
kauneuden ja ylevyyden kyllästämä. Renesanssin ylpeät veneziattaret
elivät vielä jälkeläisissään, sen huima elonaalto, joka oli taiteen
huippuja hipaissut, pulpahti vielä nuorukaisten suonissa. Lemmenlaulu
väreili laineilla, ja gondoli gondolilta lipui Etelän elämä
muukalaisten sivu.

Silloin Vellamo kuin välähdyksessä näki elämän ihanuuden ja ikuisuuden.
Kaikki pyrkimys sisältyi sanaan ’rakkaus’, se oli lähde ja määrä.
Hänkin tiesi mitä oli rakastaa — ja hänen onnensa oli kuollut. Venezian
yössä hän vastaanotti ikuisten muistojen pyhityksen lemmelleen, kuin
sädekehän, joka oli oleva hänen maisen elämänsä kruunu. Lapsuuden uskon
lailla se ehkä voi himmetä, mutta kuoleman hetkellä se astuu hiljaa
oikeuksiinsa.

       *       *       *       *       *

Talveksi Vellamo ei uskaltanut jäädä kotiin. Saavutettu rauha ei
tuntunut olevan pysyväistä ilman yhä uusien vaikutelmien apua. Hän sai
paikan pikkukaupunkiin juuri perustettavassa kansan-lastentarhassa.

Finnin satunnainen virka Tanskassa tarjosi siksi loistavia etuja, että
hän päätti laskea tulevaisuudelleen tukevan pohjan pysymällä siinä
vielä muutamia kuukausia. Jouluksi hän oli palaava kotiin.

Sanoma tästä oli Vellamolle tuskin katkeran hymähdyksen arvoinen.
Hän oli kuullut Karen Hansenin asuvan kauppias Holgersenilla ja teki
oloista omia johtopäätöksiään.

Finnin kirjoittamaa tervehdystä Vellamo ei ymmärtänyt. Ei sen
arkuutta — pojallahan oli jotain tunnustamatonta sydämellään — eikä
sen innostusta — nyt piti pysyttämän paikalla veistettämän kultaa,
kotiintulo jouluksi oli sitä onnellisempi.

Kun Vellamolta ei kuulunut vastaukseksi muuta kuin onttoja lauseparsia,
alkoi Finnin epätoivo. Hän tiedusteli asioita tuttaviltansa ja sai
tilapäistä tietä kuulla, että viehättävä neiti Vaski pani pyörälle
kaikkien nuorten miesten päät uudessa olopaikassaan. Hänestä uhkasi
tulla oikea hemmoiteltu heitukka.

Finn oli syvimmässään loukattu. Pieni ulkomaanmatka, uusi ympäristö
riittivät hävittämään Vellamon mielestä ystävän monivuotisen
uskollisuuden. Ei riviäkään hän enää kirjoittanut tytölle ja karisti
väristyksellä sen mielialan luotansa, joka joskus pani hänet
hyräilemään vanhaa laulua: »Toivohan on lemmen sisar, toivo kestää
kuolemaan.»

Miten viluisen joulun nuo kaksi viettivät ilman totuttua tervehdystä
toisiltaan. Ja miten vanhan merikapteenin hiukset harmaanivat kotona
Helsingissä odotellessa, että hänen kielitaitoinen Pikkunsa ohjaa
hääpurtensa muistojen Espanjaan. —

Karen oli syksyllä palannut enonsa taloon. Muuanna tunnelmallisena
hetkenä hän oli lausunut Finnille kitaransa takaa, ettei hän koskaan
ollut uskonut hänestä huonoa. Siitä huolimatta tyttö piti toveriaan
silmällä salaisella epäluulolla ja ylläpiti kirjeenvaihtoa vallattoman
metsäherran kera, johon oli tutustunut Fyenillä. —

Äidillisessä hyörinässä pienokaisten kanssa 'Pikku-tädin’ koko
luontainen herttaisuus tuli ilmi. Vellamo oli pian kaupungin rouvien
suosikki, eikä ainoatakaan perhejuhlaa olisi voitu viettää ilman häntä.
Pikkukaupunkilaiseen tapaan pidettiin kodeissa tanssiaisia, ja nuoret
panivat toimeen kävely-, luistin- ja rekiretkiään. Vellamo iloitsi
ystävällisestä vastaanotosta ja ihmetteli monesti, että elämä vielä voi
olla niin siedettävää, suorastaan hauskaa.

Joskus kuitenkin, kun nuorukaiset olivat kaikkein parhaansa panneet
saattaakseen Vellamon pään pyörälle, hän kotiin saavuttuaan tunsi
tuskaista tyhjyyttä. Mitä hyödytti perhosleikki syksyn auringossa?
Miksi iloita nuoruudesta, joka oli lakastuva ilman Finniä? Miksi nuoret
miehet ollenkaan tahtoivat vavahduttaa hänen tunteitaan, joiden piti
saada untua iäksi? Tyttö otti kätköstään Finnin kuvan ja itki, niinkuin
yksinäisyys itkee.

Eräs henkilö oli, joka arveli Vellamolla olevan aivan liiaksikin
ystäviä. Se oli tuomarinrouva Linge, lastentarhan johtokunnan
puheenjohtajan puoliso. Olihan säädytöntä, että opettajatar-ihminen käy
vain huvista huviin ja tanssista tanssiin. Opetus ja hoito koulussa
oli tietysti sen mukainen. Ja minkälaisen siveellisen pohjan hän
oli kasvateilleen laskeva? Kymmenen vuoden perästä tultiin näkemään
tulokset: varmasti viisikymmentä prosenttia tyttörievuista — no, hän ei
enempää sanonut.

Tällainen puhe olisi pystynyt mustaanhan enkelinkin. Mutta
tuomarinrouvaan oli vähitellen totuttu paikkakunnalla, jossa
hänen kielensä siunauksesta oli iloittu viisitoista vuotta. Hänen
julistuksistaan luettiin vain isot kirjaimet. Tuleehan äiti hieman
katkeraksi, kun oma tytär — ei mikään kaunotar, vaikka nimeltään
Ihanelma — alkaa saavuttaa äitinsä peloittavan lihavuuden paljon
ennemmin kuin mahdollisuuden sen oikeudenmukaiseen edellytykseen:
rouvan arvoon.

Sitäpaitsi tuomarinrouvalla oli hyvät puolensa. Paljon saa anteeksi
henkilö, jonka erikoisala ovat pienet, herkulliset kohokakut
liittyneinä kaupungin mainehikkaimpaan kahviin.

Huonona herkkusuuna Vellamo tuskin sai lohdutusta rouva Lingen
jaloimmasta puolesta ja hän kärsi vihamielisyydestä, jonka hän tunsi
rouvasta huokuvan. Mielestään hän oli tähän sangen syytön, joskaan hän
ei kuvitellut olevansa sellainen esikuvallinen pikku opettaja, jona
muut rouvat häntä pitivät.

Vellamon yksinkertainen puetus ja vaatimaton esiintyminen miellytti
myös laitoksen isiä. Hänen välitön ilahtumisensa sekä työssä että
juhlatilaisuuksissa kertoivat puhtaasta sydämestä ja suotavasta
eloisuudesta.

Johtokunnan sihteeri, lyseon nuori matematiikan opettaja, ei säästellyt
käyntejään seuratakseen lastentarhan työtä — tuskin enempää kuin
tuomarinrouva. Iloista päivänpaistetta hänen tulonsa aina toi koululle,
ja ’Koivion setä’ oli yhtä mieluinen vieras pienokaisille kuin
opettajallekin. Aikansa tätä katseltuaan rouva Linge kutsui Vellamon
eräänä sunnuntaina kotiinsa kirkkokahville. Vieraita oli muitakin.

»Oletteko huomanneet, hyvät herrasväet, mihin suuntaan lyseon
matemaattisia probleemeja ollaan ratkaisemassa? Maisteri Koivio ei enää
näy saavan pahaakaan rauhaa, ellei hän joka kerran pääse tyttökoulun
uuden laulunopettajattaren talutusnuorassa kotimatkallensa. Heidän
opetustuntinsa eivät aina sovellu johteen, ja silloin kuluttaa Koivio
odotusaikansa lukusalissa, kansan-lastentarhalla tai milloin missäkin.
— No, mutta enemmän kaakkua, Vellamo kulta!»

Miksi Vellamosta tuntui, kuin varjo olisi pimittänyt hänen iloisen
päivänsä? Oliko hän mustasukkainen — vieraan miehen vuoksi? Kotiin
tultuansa hän ryhtyi kysymystä erittelemään.

»Minä tarvitsen paljon päivänpaistetta», päätteli hän. »Jolta elämän
kesä on mennyttä, se tarvitsee talven aurinkoa pysyäkseen rohkeana.»

Kun maisteri Koivio vastakerralla istuskeli Vellamon vieraana ja
tyynesti näki laulunopettajattaren kulkevan sivu kadulla, oli tytöllä
kuin paha omatunto jostakin. Kenties tuo toinen tarvitsi hänen
ystäväänsä muulla tavalla kuin hän.

       *       *       *       *       *

Insinööri Suistola, sähkötehtaan palveluksessa oleva, järjesti niin
taitavasti asiansa, että hän kaikissa tanssiaisissa oli Vellamon
pääritari, yrittelivätpä ujommat pitää puoliansa miten paljon hyvänsä.
Hän oli pieni ja tumma, aina lystinmoinen nauru silmissään.

»Sievä pari, tuo Suistola ja Pikku», hymyilivät rouvat. Mutta
tuomarittaren katse ei huomannut siinä mitään sievää. Muuanna pyhänä
Vellamo taas istui hänen luonaan, kirkkokahville kutsuttuna ja
ikävyyksiä odotellen.

»Tietävätkö herrasväet mitä minä eilen näin? Hopealahden kartanon
kuomureen! Vielä tänä aamuna aprikoin, että ketähän kartanosta nyt
kaupungissa käytetään, kun samassa näin insinööri Suistolan kiitävän
Vexeliukselle päin. Silloin ymmärsin heti, että Ebba neito se oli
liikkeellä kuomurekineen kyläilemässä serkkujensa luona. — Niin, niin,
nuorenmiehen vainu voi nolata minunkin kokeneen kuononi!»

Kaikki nauroivat tuomarinrouvan sukkeluudelle, mutta vain Vellamoa
todella huvitti.

»Vanha rakkaus ei ruostu», jatkoi puhuja. »Kuuluvat tavatessaan
pistäneen muitta mutkitta suuta.» Ja kuiskutellen hän uskoi
naapurirouvalle, miten kuumaa samainen rakkaus oli ollut viime
kevättalvella, jolloin Ebba asui kaupungissa soitantoa harjoitellen —
kaikki asioita, jotka olivat kuiskutuksittakin tuttuja muille paitsi
lähellä istuvalle Vellamolle. Oli vain vähällä, että tyttö uskoi juttua
yhtä pinnallisesti kuin muut asianomaiset.

Samana iltana oli kutsut kamreeri Vexeliuksella. Insinööri pyysi
Vellamoa vanhaan franseesiin.

»Tehkää minulle mieliksi ja tanssikaa tämä tanssi talon juhlavieraan
kanssa! Nähkäähän, olette itserakkauden uhallakin paras tanssija.»
Vellamon ilkamoisen pyytävä katse tiesi saavuttavansa kuuliaisuutta.
»Sitäpaitsi», lisäsi tyttö, »kuulutte olevan kevytmielinen herra. Minun
on paras karttaa teitä!»

»Mieluummin olen sellainen, kuin soisin teidän, neiti Vaski,
liittyvän panettelijoihin väärällä todistuksella uskollisimmasta
lähimmäisestänne. Hauskinta kuitenkin on, jos peruutatte sananne.»

»Peruutan mielihyvällä, jos täytätte pyyntöni!»

Alistuvan epätoivon ilmeellä hyljätty ritari kumarsi käsi sydämellä.

Rouva Linge alkoi kunnioittaa omia profeetallisia taipumuksiaan, kun
hän näki insinööri Suistolan naisineen franseesissa. Vielä somempaa
olisi ollut, ellei vastaparin naisena olisi ollut Vellamo.

Kapinalliseen haaveeseen unohtuneena tämä ajatteli itsekseen, miten
sydämestään hän olisi halunnut pitää iloisesta insinööristä. Mutta hän
oli niin kaukana Vellamosta — välillä oli Venezian kanavien tuntema
salaisuus, oli vanha, sairas kapteeni, joka yhä odotti kerran näkevänsä
myrttiseppeleen oman Pikkunsa otsalla — välillä oli kaikki mikä
sisältyi yhteen nimeen: Finn!

       *       *       *       *       *

Jos Vellamon äiti olisi elänyt, olisi hän voinut pelätä tuomarinrouva
Lingen tekevän hänen tyttönsä turhamaiseksi. Asioita, joita
Vellamo välittömyydessään ei olisi huomannut, paljastui rouvan
kirkkokahvi-kutsuilla. Tyttö ei lainkaan enää pelännyt niitä.
»Kenenkähän rakkaudentunnustus siellä nyt tarjotaan?» nauroi hän vain
mielessään. Itse täti Lingestäkin hän piti tavallaan— kuten rakastetaan
ensi kärpästä, kevään viestiä.

Hiukan kaameana mieli nuori opettaja sentään kerran valmistelihe
kyläilylle tuomarilaan. Hänet oli tällä kertaa kutsuttu ei aamupäivä-,
vaan iltapäiväkahville — jotakin uutta mahtoi olla tulossa.

Edellisenä iltana oli odottamatta saapunut kotiin talon poika, pitkä
lakitieteen kandidaatti. »On hyvä, kun saa poikansa niin pitkälle», oli
tuomari lausunut vuosi sitten, kun Toivo herra suoraan kihlajaistensa
vietosta lähti toimeensa. Nyt sekä isä että äiti hämmästyivät
avuttomasti, kun Toivo ilmoitti, että sormukset olivat uuden ja
lopullisen kerran vaihtaneet omistajaa.

Yön pimeässä ajatus välähti äidin päähän hänen hautoessaan unetonna
pojan tulevaisuutta. Ajatus oli niin huikaisevan nerokas ja
päivänselvä, että hän aivan valppaana kavahti istualleen vuoteessaan,
ollen jo herättämäisillään miehensäkin. Mutta hän tyytyi puraisemaan
huultaan ja paneutui mielensä malttaen jälleen levolle. Asia oli
sen luontoinen, että sitä oli suuressa hiljaisuudessa haudottava
edelleen, kunnes se itse oli lentokykyinen. Miesväen tiedoksi ei tästä
ylipäänsäkään ollut.

Niinpä sitten Vellamo — kenties upporikkaan tehtailija Vasken perijätär
— saapui iltakutsulle tuomarilaan.

Oli huvittavaa nähdä pitkä Toivo Linge ja Pikku Vaski kahdenkesken
— ja useinpa heidät siten nähtiinkin. Molemmat hiihtivät mielellään
ja kumpikin harrasti kirjallisuutta. Vellamon ommellessa korutöitä
Toivo luki hänelle ääneen. Täti Linge oli mitä ihanteellisin kaitsija,
jonka ainoa oikea paikka tuntui olevan keittiön puolella niinä
iltoina, jolloin nuo kaksi nuorta istuivat tulenpaisteella hänen
vastaanottohuoneessansa.

Jos joku kiusoitteli veitikkamaisesti Vellamoa hänen pitkästä
ystävästään, niin hän punastui. Mutta omatunto soimasi häntä heti, tuo
punastus oli turha. Omituisella, kaukaisella hymyllä hän sitten pitkään
katsoi puhujaan: tuo ei tiennyt tarinaa hänen sydämestään, jonka
kuningas oli kuollut muisto.

Kenties juuri entisyys kiinnitti Toivon ja hänet toisiinsa? Olihan
Toivollakin tuskainen elämys takanaan. —

Helluntai oli varhain tänä vuonna. Helatorstaina kaupungin nuoret
tekivät retken maalaistaloon, joka oli muutaman kilometrin päässä
kaupungista.

Jo oli helavalkea hiipunut lehtimetsän liepeellä, nuorten kesken
vallitsi haaveellinen hetki. Loitompana, niemen kärjessä tummina
äärikuvina yötaivaan kirkkautta vasten seisoivat Vellamo ja Toivo.
Pihlajanlehvät ja versovat sanajalat tuoksuivat raskaasti metsässä,
punasiipirastas houkutteli lemmikkiään, ja vesi päilyi värittömässä
kuullossa. Luonnon majesteetti kiehtoi heidän mielensä väkevällä
tunnelmallaan.

Toivo tuijotti Vellamoon, sydämen kyllyys katseessaan.

»Älä katsele minua!» kuiskasi tyttö.

»Sinua minä katselen.»

Tyttö hiipi lähemmä, tiedottomasti. »Ei, sinun pitää sallia minun
piiloutua rintaasi vasten — —»

»Ja —?»

»Ja suudella minua kauniisti.»

Jo kietoi nuori mies käsivartensa kuin kuningas hienoille harteille,
jo laski tyttö kätensä Toivon rinnalle — ollen tuossa hentoisena
seistessään niin äitinsä näköinen.

Vellamo tuntui heränneen ja katsoi hätääntyneenä toveriin. »Mutta minä
en rakasta sinua!»

»Ketä sitten?»

»— Toista.»

He olivat erinneet. »Kavala, kavala lapsia Toivon ääni oli vain
vaikerrus.

»Älä sano ’kavala’, älä sano sitä!» rukoili tyttö kyyneleisenä.

»Mitä sitten?»

»Onneton!»

»Poloinen lapsi», kuiskasi Toivo.

Hän oli lysähtänyt polvilleen petäjän varaan. Nousten lähteäkseen hän
sanoi painokkaasti, kipeän sydämellisesti: »Pikku, saat anteeksi tämän.»

Mutta omaa ääntään hän ei tuntenut.

       *       *       *       *       *

Vellamo oli keventynyt, kun hänen kesälomansa alkoi. Ei koskaan hän
enää aikonut lähteä maailmalle, sen nuoria miehiä täytyi pelätä. Ken
tahtoi sydämensä varjella ja sen pyhän surun, pysyköön kotona.

Kotiin Vellamo oli ensi vuodeksi jäävä eikä sitä enää jättävä.




V.


    Miel' lemmen on vain leimahtaa,
    ja tähden lentää, lentää.
                         O. Manninen.

Kesä toi Finnin Suomeen. Hän tuli Helyvaaraan kyläilemään. »Vieraana
velvollisuusvierailulle», ajatteli hän katkerana.

Nuorten välille ei oltu solmittu liittoa, ei siis ollut varsinaista
rikkoutumistakaan tapahtunut. Heidän täytyi, mielivätpä tahi ei,
teeskennellä vanhaa toverillista äänilajiaan.

Mutta heidän ei tarvinnut teeskennellä. Heti ensi silmäys, joka tapasi
kalliit piirteet kauan kestäneen eron jälkeen, oli pitkä ja hellä kuin
hyväily, ja riemu loisti kummastakin.

Kesä oli entisiä hiljaisempi Helyvaarassa. Vieraita oli vähemmän, ja
Vellamolla ja Finnillä enemmän aikaa kahdenkesken oloon. Elämänhalun
puuska oli temmannut molemmat, ja he olivat aivan väsymättömiä
retkeilemään. Milloin oli päämääränä haukanpesän tutkiminen
Taivaskummulla, milloin punaisen Suomenlumpeen löytö Niinijärvestä,
toisinaan matka vei Salmelan kartanoon tutustumaan sen uusiin
vaunuhevosiin, toisinaan taas Haapa-aukean viheliäiseen torppaan, josta
oli kuollut äiti.

Vaarallisia nuo matkat olivat, jos elämän ihanne on sydämen arkinen
rauha. Joka hetki Finnin rakkaus uhkasi murtaa patonsa ja tulvehtia
ilmoille keväisessä voimassaan.

Mutta Finn oli luvannut itselleen alkaa eräästä tunnustuksesta
Vellamolle. Rakastetun piti tuntea joka soppi hänen luonteessaan. Ja
Biancaa oli niin vaikea tuoda tähän ympäristöön. Sitäpaitsi — olihan
huominenkin päivä heidän.

Ystävykset suunnittelivat tulevaisuutta. Vellamo oli perustava
kansan-lastentarhan Ritva-kylän pienokaisille. Sellainen olisi tarpeen,
suurin osa äideistä kun kävi tehtaan työssä. Finn myönteli tuumiin
mutta kulmakarvat olivat hiukan vastahankaisesti koholla. Pikunhan piti
muistaa, että nuo aikeet olivat vain tuulentupia. Finnin rinnalla hänen
paikkansa tietysti tuli olemaan ensi vuonna.

Syyskuussa nuoren eläinlääkärin oli määrä siirtyä maaseutukaupunkiin,
jossa hän oli saanut viran. Sitä ennen hän totisesti oli viettävä
häänsä Vellamon kanssa.

Tulevasta talvesta puhuen Finn kerran pari lausui vahingossa sanan
’me’, aivan kuin jo olisi sovittua, että Vellamo oli oleva hänen
toverinsa uudella paikkakunnalla. Tyttö punastui ja lapsuudenaikainen
itsepintaisuus nosti taas päätänsä. Laveasti ja varmalla äänellä hän
alkoi esittää tulevia hommia lastentarhallansa ja katseli niin lujasti
Finniä silmiin, kuin ei hän haluaisi olla missään tekemisissä suloisten
puoliviittausten kanssa. Mielessään hän harmitteli: »Jos minua
rakastat, niin sano se suoraan! Kauttarantaisuus on vaivaista.»

Poika rukka oli pälkähässä. Mutta hänen avuksensa tuli tenhoisa ilta.

Uupuneina toverukset palasivat retkeltä Haapa-aukean torpalle. Rusko
lepäsi hehkuvina untuvina honkavyön takana. Lehmus kukki toista
kukkasatoaan aidan vieressä, jonka portaasta tulijoiden juuri piti
astua kotipihaan. Pehmyt pensaikko kukki metsän puolella avaten
helmansa polulle, jolla Vellamo seisoi valkeassa kesäpuvussaan. Finn
seisoi portaalla auttaakseen häntä aidasta. Lehmus tuoksahti, luonto
tuntui pidättävän henkeään illan pyhässä. Nuortenkin henki salpausi.
Mahdotonta oli Finnin oleva jättää sulkematta syliinsä tyttö, jonka
silmät säteilivät tuolla oksien alla. Pikku tiesi, ettei hän koskaan
jaksaisi kulkea Finnin ohi, joka häntä odotti, ja kuitenkin hänen
täytyi portaalle nousta. Sekunnin vielä hän viivähti.

»Tohtori, täällä on sähkösanoma, joka jo pari tuntia sitten
joudutettiin tohtorille asemalta», touhusi samassa keittäjän ääni, kun
hän matkallaan jääkellariin näki portaalla seisojan.

Kesti hetken ennenkuin lumous jätti molemmat nuoret. Sähkösanoma? —
tietysti Finnin isältä. Nyt on jotain tolaltaan. Pahan aavistuksen
valtaamina he kiiruhtivat juoksujalassa sisään.

Kapteeni oli saanut halvauksen. Finnin oli riennettävä kotiin.

Laiva lähti yötä vasten, ja menijä laittautui matkakuntoon. Oli
heitettävä kiireiset hyvästit, myös Pikulle.

He seisoivat kuistilla yön valjussa valossa laivaa odotellen. Finnin
silmät olivat niin puhuvat ja kysymyksiä täynnä. Mutta Vellamo ei
voinut peittää levottomuuttaan vanhasta ystävästään, ja hänen kaunis
katseensa vastasi kuolemanvakavana: »Ei nyt. Nämä hetket eivät ole
meidän, vaan isäsi.»

Olipa tytönkin silmissä kysymys: »Eikö minun paikkani nyt ole sedän
tautivuoteen vieressä?»

Mutta laiva saapui, ei ollut aika tulkita tekemättömiä kysymyksiä.
Nuoret riensivät rantaan. Ainoa purkaus, 'Vellamo’, väreili Finnin
huulilla, ja hän tunsi ettei muuta tarvittu. Mutta toinen nimi
— ’Bianca’ — taisteli etusijasta tunnustuksen oikeudella. Kun
nuorukainen viimein riistäytyi vanhan lupauksen ikeestä kuumassa
kuiskauksessa »Vellamo», häipyi hänen äänensä laivan vihellykseen ja
potkurin töminään. — Heidän viimeiset katseensa olivat kuin hukkuvien
jäähyväisiä.

Niinpä nuori tohtori matkusti yksin, kuten oli tullutkin. Isän luona
öitä valvoessa hiipi alakuloisuus ruumiillisen väsymyksen kintereillä
Finn kysyi itseltään, oliko heidän suhteessaan mitään muuttunut, oliko
hän nyt lähempänä Vellamoa kuin kuluneinakaan tuskan vuosina. Hänen
päänsä oli raskas, eikä hän tiennyt mitä vastata.

Parasta juorutietä Finn jo oli saanut sanoman, että Vellamo Vaski muka
oli kihlautunut opettajana ollessaan pitkän Toivo Lingen kera. Ensin
hän nauroi huhulle ja tunsi entistä lämpimämmin, että Pikku oli hänen
omansa ei kenenkään muun. Mutta vähitellen hiipi tarmoton epäluulo
sydämeen, ja hän soimasi mielessään Vellamoa, joka oli aiheuttanut
tuon väärän huhun. Finn oli kauan kiusannut itseään syytöksellä hetken
horjahtamisesta uskollisuudestaan. Ja lopuksi — oliko Vellamo häntä
valkeampi? — Vaikka hän oli aikonut kirjoittaa tytölle, niin hän nyt
tunsi toivonsa liian köyhäksi kestääkseen ratkaisun vaihtoehdot.

Sitä katkerampana nuorukaisessa kapinoi ajatus, ettei Pikku ollut
täällä, hoitamassa kapteenia, vanhaa, uskollista ystäväänsä. Kuin
vieras hän pysyi poissa edes kysymättä, tultiinko Finnin kodissa
toimeen. Millainen sydän hänellä oikein oli? Kuka hänet tunsi?
Lastentarhaa hän nyt vain piti elämänsä kruununa!

Naisellisempi oli Karen Hansen, joka varmaan ei koskaan ollut muusta
uneksinut kuin kosijoista. Uhkamielisesti Finn jo päätti, että kunhan
vanhus hiukan toipui, hän kävi noutamassa morsiamen isänsä kotimaasta,
Karenin, joka häntä muisteli.

Kuuluu näet asiaan, että tanskalainen tyttö silloin tällöin oli
pistänyt mukaan kirjelipun Finnille, kun kauppias Holgersen kirjoitti
veljelleen Helsinkiin. Viime kerralla Karen oli vallattomasti
vakuuttanut, että hän tulevana kesänä saapui matkailijana Suomeen,
päämääränä ei enempää Imatra kuin Aavasaksakaan, vaan Finnin
tapaaminen. Sillä hän tahtoi itse tulla katsomaan, uskoiko Finn todella
ettei Karen ollut koskaan luullut hänestä mitään pahaa, ei koskaan.

Vähän tämän jälkeen sattui, että fyeniläinen metsäherra saapui
Kööpenhaminaan Karenia koskinaan. Niinpä seuraava kesä todella oli
saava nähdä Karenin miehineen Suomessa, päämääranä ei Finnin, — oi niin
— vaan juuri Imatra ja Aavasaksan näkeminen. —

Pysyvää vetovoimaa Karenin muistolla ei ollut Finnin sielussa. Oli
toinen kuva, joka sen täytti öin ja päivin.

       *       *       *       *       *

Joka aamu Vellamo kävi laivalla — varmasti oli saapuva kutsu hänen
tulla setää hoitamaan, Finnin isää. Sitä ei tullut — Ellei Vellamo
niin palavasti olisi halunnut jotain enempää, hän olisi aikoja itse
tarjoutunut hoitajaksi tuttuun taloon. Nyt kainous — tai ylpeyskin —
esti hänet.

Pikku rukka kalpeni ja kuihtui jälleen. Häntä yskitti vähimmästäkin
vilustuksesta, ja pistokset uudistuivat heikentämisen mukana. Kun
hän oli hautonut murhettaan yksinäisessä huoneessaan, sai hän
itkukohtauksia, jotka päättyivät taintumiseen.

Voiko mies olla noin julma leikittelyä — voiko Finn olla? Miksi hän
ei surussa tarvinnut Vellamoa vierellensä, kuten niin monessa ilossa?
Tyttöä pyörrytti — varmaan Finnillä ei ollut sydäntä ensinkään.

Isän huoli tyttärestänsä kasvoi. Syytä hänen tilaansa ei ollut vaikea
arvata. Parempaa tehtailija oli uskonut Finnistä kuin tulla leikkimään
tytön kanssa, jota ei aikonutkaan pyytää. Kööpenhamina oli miehen
pilannut.

Jumalan kiitos, Vellamon ei toki tarvinnut yhden kosiskelijan vuoksi
huokailla. Sen näköinen tyttö todella oli ja senpä näköinen isänkin
asema tässä maailmassa. Mutta ensin oli terveys pelastettava.

Varsin kuohuksissaan tehtailija parilla sanalla viittasi tohtori
Vehkarannalle Vellamon taudin syistä. Lääkäri oli siitä kiitollinen,
siten hän parhaimmin voi säännöstellä järkiperäisen hoitotavan.

Hän oli tuntenut mielenkiintoa potilastansa kohtaan jo ensi
tutustumalta, jolloin hän lähetti tytön ulkomaanmatkalle äidin
kuolinvuoteen äärestä. Paitsi tytön kodissa, jossa tohtori oli ahkera
vieras, hän oli välistä tavannut hänet sairaskäynneillänsä mökeissä.
Finnin tullessa Helyvaaraan tohtori kuitenkin antoi harrastuksensa
kartanon neitiä kohtaan haipua.

Sitä innokkaammin lääkäri nyt ryhtyi Vellamon parantamiseen. Hän
lausui, että tytön piti saada työtä, joka veti ajatukset pois surusta.
Koska sairaanhoito häntä viehätti ja hän oli siihen pätevä, oli hyvä
että hän seurasi tohtoria tämän sairaskäynneillä ja otti joitakuita
lievempiä tapauksia vastuulleen.

Tehtailija katsahti määräyksen antajaan, joka hymyili hiukan
ivallisesti: »Niin, niin, se tulee olemaan hyvätyö erityisesti myöskin
minua, korpienne erakkoa kohtaan.»

Hän jatkoi: »Tämä loppukesän ihanuus on kuin vartavasten suotu Vellamo
neidille. Hänen tulee olla ulkona mahdollisimman paljon. Luvallanne
tulen noutamaan häntä ajeluille ja kävelylle niin usein kuin on
tilaisuutta.» Hän lisäsi melkein uhkaavasti: »Mutta ellei Vellamo neiti
halulla ole seuranani, puhukoon heti selvää kieltä. En — vakavasti
puhuen — tahdo heittäytyä alttiiksi samalle taudille, josta meidän
tulisi parantaa tyttärenne.»

Tohtori hymyili taas ivallista hymyään Tehtailija katseli hänen hiukan
karkearakenteista komeuttaan ja oli mielessään pakotettu antamaan arvoa
tuolle kulmikkaalle mutta lujalle miehekkyydelle. —

Kesä kului loppuun, ja syys jo punasi Helyvaaran rinteet. Suunnitelman
mukaan alkoivat Vellamon säännölliset sairaskäynnit ympäristön
tölleissä. Ajatukset vain tahtoivat paeta toisen sairasvuoteen luo —
kauas pääkaupunkiin.

Kapteeni Holgersen oli yhä puhumaton halvauksensa jälkeen. Finn päätti
toteuttaa jo ennen punnitsemansa aikeen: alkaa lueksia varsinaista
lääkärintutkintoa varten. Isäänsä hän ei missään tapauksessa
hennonut jättää. Niin hänestä tuli sairastuvassa istuja, ja turhaan
koettivat useamman kuin yhden tytön pitkät katseet houkutella erakkoa
seuraelämään. Finn tunsi kodissaan olevansa ikäänkuin lähempänä
Vellamoa.

Rauhaa tuo muisto ei suonut sydämelle. Kevyintä oli, kun hän pakeni
unelmiin, joihin ei itsekään uskonut.

Astuisipa tuossa Pikku hiljaa sairashuoneeseen tädin sijasta,
hoitajapuvussaan, työntäisi Finnin hellävaroen tuolilta ja asettuisi
itse hoitelemaan vanhusta. Täällä isän tautivuoteen ääressä eivät
heidän kahden sydämet enää olisi toisiltaan piilosilla.

Välistä poika odottamalla odotti, että isä puhuisi. Silloin hän varmaan
lausuisi sanan ’Pikku’. Hetkeäkään viivyttelemättä Finn rientäisi
noutamaan Vellamoa, tahtoi tämä häntä seurata tai ei.

Mutta vanhus ei puhunut. Mihinkään kykenemättömänä hän tuossa makasi,
suuresti virkistymättä sisarensa hellästä hoidosta ja poikansa
huolenpidosta. Ilman tuskia hän lepäsi. Mutta kuinka ilottomana —
hän joka niin nuorekkaasti oli opettanut Pikku ilolintusen »viemään
laivansa Espanjaan».




VI.


    Syön, ihmis-syön, mi osaas suruisempi,
    sun, jota syöpi viha, jäytää lempi,
    sun, joka kahleitasi suutelot?
                           V. A. Koskenniemi.

Oli noustu suksilla Taivaskummulle. Tohtori Vehkaranta oli salaa ylpeä
Vellamon voimista, jotka jo olivat nuortuneet kuin konsanaan. Hän antoi
tytön ponnistella nousussa raikkain poskin, mutta kun hän huomasi
Vellamoa todella väsyttävän, hän hyppäsi suksilta ja tuki toveriaan
onnellisen hellyydellä, kunnes oltiin laella.

Vesireitit ja peltotilkut paistoivat valkeina lumissaan, eivätkä
retkeilijät oikein päässeet selville eräiden näköalan kohtien laadusta.
Kompassista otettiin merkit ja päätettiin kotona katsoa asiaa kartalta.

»Tule, Pikku, sitten iltapäivällä meille, niin katsomme karttaa;
äiti näkyi olleen leipomapuuhissa, niin että saat tuoretta leipääkin
vesikupillesi», huomautti tohtori.

»Tänä iltana minun on otettava esiin sukanparsima-kori pesun jälkeen,
niin etten nyt pääse», vastasi Vellamo.

Tohtori pikastui. »Mutta huomenna minulle ei ollenkaan sovi.
Vapaapäiväni on tänään, ja sitä enemmän potilaita ja sairaskäyntejä
huomenna. Älä siis estele!»

Siihen asia jäi. Tohtori Vehkaranta oli enemmän kuin puoli
vuosikymmentä Vellamoa vanhempi ja oli siten — sekä lääkärilliseen
arvovaltaansa nojaten — hankkinut itsevaltiaan aseman suhteessaan
tyttöön. Monesti Pikku jo oli huomannut itsekkään piirteen toverissaan,
mutta sekin kuului niin eheästi tuohon luonteeseen, että siihen oli
tyytyminen. Vellamo hymyili huomioilleen — hänestä uusi ystävänsä oli
sittenkin auttamattomasti herttainen. Tuntui hyvältä, kun rinnalla oli
joku, joka aina tiesi mitä tahtoi ja mitä piti tehtämän.

Vuorelta palatessa poikettiin Lounaan, taloon kahville. Tytär oli
ollut Vellamon koulutoveri, nyt yliopistolla lukemassa. Veli, talon
nuori isäntä, ei ollut sivistynyt opillisesti, mutta kyllä maahengen
mielessä, ja seudun edistyspyrintöjen keskus. Hän näytti vieraille
vasta ostamaansa uljasta oritta, johon kaikki ihastuivat.

Vellamon riemastus nousi partailleen, kun isäntä lähtöä tehtäessä
ilmoitti Lennon olevan valjaissa kevyimmän, kahden istuttavan reen
edessä. »Eihän talosta niinkuin torpasta, hyvä neiti!» nauroi hän.

»Kiitos vain, kyllä neiti jaksaa hiihtäenkin kulkea», vastasi tohtori,
joka ei hyväksynyt seuransa menettämistä.

Mutta Vellamoa ei nyt pidätetty, komea ajo oli liian vastustamaton.

Yhä kasvoi lääkärin tyytymättömyys, kun Lounaan isäntä tuontuostakin
kiidätti Vellamoa pikku reessänsä hänen kotiahdettansa alas. Tytön
nenäliina ja Lennon harja vain heilahtivat. Tohtorilan vanha Kiltti oli
lakannut olemasta Pikulle hänen päästyään oikean ajelemisen makuun.

Huultansa purren lääkäri myönsi mielessänsä, ettei voinut
kieltää tytöltä tuota uutta huvitusta. Se soveltui erinomaisesti
parannusohjelmaan. Mutta yks’ kaks’ tohtori teki matkan kaupunkiin ja
palasi sieltä kallisarvoinen venäläinen hevonen muassaan. Kiltti oli
myöty.

Lounaan isännän Lennolta säästyivät jaloittelumatkat näistä puoleen.

Tehtailijalle tohtori Vehkaranta tunnusti — sangen tyytyväinen
ivahymy huulillaan — ketä yksin paikkakunta sai kiittää uudesta
kaunistuksestaan, ylpeästä Plamjasta.

Vellamo ei aluksi aavistanut, minkä intohimoisen rakkauden hän oli
saanut syttymään. Oma tuskansa häntä vain alkoi ahdistaa yhä ankarammin
ajan kuluessa ilman sanomaa Finniltä. Elpymistä uhkasi jälleen seurata
taantuminen.

Tohtorilaan oli tullut uusi asukas, lääkärin kaksoisveli. Tämä
kirjoitti väitöskirjaansa, lupaava esteetikko oli valmistumaisillaan
tohtoriksi.

Vieras sattui olemaan Holgersenien tuttava ja oli vähän ennen matkaansa
tavannut Finnin. Ensi kohtaamalla Vellamo oli päässyt tästä perille ja
kutsui pääkaupunkilaisen luoksensa iltahetkeä viettämään.

Tuli paloi takassa, johon silloin tällöin lisättiin räiskähtelevä
kuusipuu. Sähkö siivilöi valoansa keltaisen silkin läpi vaaleassa,
lämpimästi sisustetussa huoneessa. Vieras katseli arvostellen
taideteos- ja jäljennösvalikoimaa seinillä. Niidenkö katselemisesta
talon neiti oli saanut henkevän ilmeensä?

Sielukkuuden leima oli todella tullut silmiinpistäväksi entisissä
iloisissa lapsensilmissä ja veikeillä huulilla. Se oli surun tuote.

»Miten kapteeni Holgersen voi? Tahdottehan kertoa minulle oikein
tarkkaan hänestä, hyvä maisteri Vehkaranta?» oli Vellamon
tervetuliaiset.

Pyydetty kertoi. Kapteeni oli viimeisillään. Uuden halvauksen saaneena
hän ei ollut näkevä viikon loppua, oli lääkäri sanonut.

Suurin silmin Vellamo tuijotti muistoihinsa. Hänen rakas, hieno, vanha
ystävänsä oli kuoleva. Vieläkö hän muisti heidän yhteiset puuhansa ja
heidän yhteisen haaveensa? Eikö isän kuolinvuode ollut pakottava Finniä
viimein kirjoittamaan? Varmaan oli eroavalta tervehdys hänellekin,
Pikulle. Silloin Vellamo vastaisi sydämellisellä kirjeellä, joka Finnin
viimein täytyi ymmärtää.

Ajatukset elivät salaperäisinä tytön silmissä hänen istuessaan
täytetyllä rahilla tulen paisteella. Nautinnolla kertoja tarkkasi tuota
hiljaista näytelmää.

Vaihteen vuoksi vieras aloitti vilkkaan kertomuksen Helsingin
taide-elämästä ja päivän tapahtumista, joilla aina on muassaan
suuren maailman tuoksu. Eivätpä Vellamon silmät tälle puheenaiheelle
välkkyneet. Kertomus palasi siis kapteenin kotiin. Finnin nimeä
mainittaessa tytön katseessa poltti salattu jano. Mutta kun tarina
viipyi talon vanhoissa muistoissa, joita maisteri Vehkaranta parhaansa
mukaan väritti, kuunteli Pikku hymyillen, ja tuhannet mielialat
heijastelivat kasvoilla.

»Onko veljeni täällä?» kysyi lääkäri alhaalla tehtailijan työhuoneessa.

»On, mutta hän nousi heti yläkertaan tyttäreni pakeille.»

»Sielläkö hän on? Hän tuli kello viisi, ja nyt on kello kahdeksan.»
Tohtorin äänessä kyti jotakin.

Hän lennähti portaita ylös toiseen kerrokseen. Vellamon ovi oli
puoliavoin. Liekki hulmahti uunissa punaten hedelmämaljan kristallin
ja valkoisen hyasintin pöydällä. Sisällä oli juuri äänettömyys, vielä
kaikujen täyttämä.

Veri nousi tulijan ohimoille. Kovasti hän astui sisään ja sanoi
kalsean: »Iltaa!»

Uhmaten, kuten ainakin kahden rikollisen paljastuessa, hän katseli
vuoroin kumpaakin huoneessa istujaa.

Vellamon hienot kulmat olivat rypistyneet — hän ei pitänyt
häiritsemisestä. Maisteri katsahti merkitsevästi tulijaan, kuin tahtoen
sanoa: »Minkä suloisen tytön oletkaan löytänyt täältä korvesta,
miekkonen.» Kun hän näki veljensä, jonka hän hyvin tunsi, jäi hymy
kesken.

»Nytkö jo?» oli Vellamon pahoitteleva hyvästiheitto. —

Miksi maisteri, joka oli tullut Ritvakylään talven viettoon, jo
seuraavana aamuna jätti seudun ’Plamjan’ kyydissä, sitä vanha rouva
Vehkaranta — eli emäntä, josta nimestä hän enemmän piti — ei ilmaissut.

Tohtorilta sai asiasta tietää vielä vähemmän. Rauhoituttuansa hän vain
muutamana päivänä filosofoi tehtailija Vaskelle:

»Voi sitä miestä, joka kerran nimittää tytärtänne omaksensa, jos hänen
lempensä verkossa on pienintäkään puutosta. Siitä on Vellamo pujahtava
pakosalle, kuten Aino muinoin Väinämöisen pyydyksistä. Setä, olette
antanut tyttärellenne kohtalokkaan nimen.»

»Aino Vellamo Vaski — se on Pikun nimi», mumisi mietteissään isä, joka
ei tähän asti ollut joutanut aprikoimaan kohtalon salatulta uria.

       *       *       *       *       *

Mustareunainen kirje kertoi helyvaaralaisille kapteeni Holgersenin
kuolemasta. »Painettu joukkoilmoitus», kuiskasi Vellamo katkerasti
ja kalveten. Asianomainen osanotonilmaisu oli ainoa, minkä Finn
vastaanotti muinaisilta ystäviltään seppeleen ohella, jonka tytönsormet
olivat vavisten sitoneet huumaavassa kasvihuoneessa.

Isänsä haudalla nuori lääkäri itki väsyneesti kuin lapsi. — Tälläkin
hetkellä Pikku oli jättänyt hänet yksin. Isän elonlangan mukana oli
viimeinen yhdysside heidän väliltään katkennut.

Sen tunsi Vellamokin. Hänen viimeinen toivonsa oli ollut, että isän
kuollessa Finn oli pakostakin kirjoittava hänelle liikutetusta
sydämestä. Pettymys herätti hänessä epätoivon uhmaa, joka puhkesi
— hautajaispäivän iltana — valloilleen riemuna: »Vapaalla jalalla,
viimeinkin vapaalla jalalla!» Ilo oli niin rajua, että päätyi
nyyhkeihin. »Kyllä nyt olen vapauttani käyttävä», sopersi hän kuumin
kyynelin. »Luostarinmuureihin olen nuoruuteni kytkenyt. Kun uskollinen
setä on poissa, joutavat sortua vanhat alttarit. Kevättuuli ne
kaatakoon!»

Kenties kevät jo oli ummulla Vellamon tietämättä. Jos hän katsoi
sydämeensä, niin se oli täynnä jotain uutta ja juhlaisaa. Hän ymmärsi
yhtäkkiä, miten paljon lääkärinsä häntä rakasti. Oliko hänen omassa
sydämessään sijaa suurelle suvelle, hänen tytönunelmiaan helteisemmälle?

Eipä uusi tunne kauan kysynyt lupaa. Se täytti koko hänen olentonsa ja
toi kauan kaivatun elämäninnon liittolaisenaan. Vellamon sydän paisui
ylpeydestä ihaellun sankarinsa lemmestä, vaikka hän ei olisi sitä
hinnalla millään tunnustanut, vähimmin itselleen.

Finnin muistolle kuului kuitenkin jokin uskollinen hellyys, sitä
Vellamo ei voinut salata itseltään. Ensi lempi oli hänen sairas
lapsensa, jota hän ei voinut hyljätä, vaikka siitä ei ollut onnea
lapselle, ei vaalijalle, ei kenellekään maailmassa. — Vellamo oli liian
heikko rikkomaan pyhittyneen alttarinsa.

Sitä Ritvakylän nuori lääkäri ei kysynyt. Hän rakasti Helyvaaran neitoa
rakkaudella, jonka vain kuolema voi vaimentaa. Kun hän ei enää jaksanut
yksin kantaa tunteensa taakkaa, hän tuli Vellamon luo sitä keventämään.

Uljaampi hän oli kuin koskaan ennen, tyyni hellyydessään. — Tahtoihan
Vellamo olla hänen armaansa?

Tyttö säikähti. Kuinka hän voi siihen vastata? Hänet piti ottaa tai
jättää, ei kysyä.

Kun hän katsoi miestä edessänsä, tuntui tämä hänestä niin saavuttamisen
arvoiselta, että sydän oli kaihosta menehtyä. Hän ojensi ristityt
kätensä, ja sielun syvimmästä puhkesi:

»Tahtoisin, tahtoisin sinua rakastaa — olet suuri kuin elämä. Veisit
minutkin onnen suuruuteeni.» Hän pudisti päätänsä: »Mutta minä en ole
vapaa — koskaan en tule vapaaksi.» Sisimmässään hän tyrskähti itkuun,
mutta salpasi sen rintaansa. Tämän miehen edessä ei itketty.

»Et vapaa Holgersenista?» Tällä kertaa ivanauru tuli sydämestä, ja
lääkäri päästi kädet, joihin oli tarttunut.

»En vapaa Finnistä, ennenkuin hän on toiseen sidottu.»

»Sittenkö minä kelpaan?»

»Sitten näet minut, Kaarlo, polvillani jalkaisi juuressa. Tahdon kuolla
ääntäsi kuullen.»

»Sinäpä sen sanoit — mustasukkaisuudellani kiduttaisin sinut hengiltä.
Ei, itse sinun tulee valita: hänet tai minut.»

»Valita?» Vellamo kohotti kulmakarvojaan kuullessaan moisen vaatimuksen.

»Hänet tai minut!»

Tyttö tuntui kääntävän katseensa sisäänpäin. Saiko todellakin itse
valita? — Hymy heräsi hänen kasvoilleen, säteillen vihdoin sen joka
solusta.

»Valitsen si — —.»

Joku saapui huoneeseen.

       *       *       *       *       *

Viikon vierähdettyä merikapteeni Holgersenin hautajaisista, löytyi
testamentti. Se oli laadittu pari vuotta sitten. »Koko omaisuuteni
kuuluu pojalleni, Finn Ingvar Holgersenille, paitsi niitä
pankkitalletuksia, jotka ovat sisareni nimellä, sekä rasiaa, joka on
arkistokaapin salalaatikossa. Se kuulukoon henkilölle, jonka nimi on
käärössä. »

Finn ei vielä ollut avannut salalaatikkoa. Hän painoi tuttua
teräsjousta ja tapasi käärön — saman jota kapteeni ennen niin
veitikkamaisesti oli näytellyt Vellamolle. Finn ymmärsi mitä se
sisälsi: kallisarvoisen espanjalaisen rannerenkaan, joka oli
isävainajan ihana lahja hänen äidillensä — muisto häämatkasta
Espanjaan. Rasian kanteen oli kirjoitettu: »Pikku Aino Vellamo Vaski.»

Silmänräpäyksessä Finn käsitti isän haudantakaisen sanoman pojalleen,
joka todisti isän jakaneen poikansa unelman. Vielä hänellä oli oikeus
suureen onneen, johon vainajan lahja viittasi.

Tuokiossa nuori mies oli lähtövalmiina viedäkseen rasian perille. Hän
oli löytänyt taikakalun, joka vihdoin mursi vuosikautisen vaikenemisen
lumon. Malttamattomana hän kärsi matkan hitauden. Mitä lähemmä
päämäärää hän saapui, sitä riemukkaammin sydän sykki. Helyvaarassa
oli vastassa vain sointuisia muistoja, siellä oli taas löytyvä vanha
tuttavallisuus, kaikki katkera oli lääkittyvä, heidän kesänsä oli
kyyneleistäkin puhkeava.

Ratkaisu oli jo kajahtamassa Vellamon huulilta — hän oli valitseva
ystäväkseen tuon uuden. Silloin Finn seisoi lääkärin takana, ääneti
tulleena.

Finn — helein poskin, mielenliikutuksesta värisevin huulin, syvin,
armain silmin. Vellamo ei voinut riistää katsettaan näystä. Oli kuin
aurinko olisi puhjennut ankealle kulolle. Hänen sairas lapsensa voi
jäädä eloon.

»Valitset kenet?» Vasta silloin tohtori Vehkaranta huomasi jonkun
seisovan takanansa. Hän väistyi syrjään ja näki, miten nuo kaksi
katselivat toisiansa. Sokea hurjuus kuohahti hänessä, mutta väkivalloin
hän malttoi mielensä. Hän kuiskasi viehkeästi: »Pikku, valitse!»

Tyttö katsoi häneen, kuninkaaseensa. Avuttomuus oli vaivuttaa hänet
hervottomaan itkuun, mutta hänkin hillitsi itsensä.

»Tehkää kuten itse haluatte», sanoi hän väsyneesti ja istahti
uunirahille selin toisiin.

Kuin puukot iskivät miesten katseet yhteen, viha ja veri niissä
paljastui.

Vellamo oli tuntenut sen ja hypähti pystyyn. »Ei väkivaltaa», sanoi hän
lujasti, »— olen sen joka kaatuu!»

Lääkäri kääntyi päin häneen. Sanomattomalla katseella hän hyvästeli
tyttöä. Hellästi — ei masentuneena vaan voitonvarmana — hän kuiskasi:
»Aino Vellamo, siis minun.» Hän kaatui.

Tohtori Vehkaranta oli luodilla lävistänyt ohimonsa.

Talo joutui jalkeille. Mutta Finn seisoi järkkymätönnä kuin ukkosen
tehtyä tuhonsa. Kohtalo kulki kulkuansa, toivon päivä oli seestyvä. Sen
kullassa hän vielä oli näkevä valkopukuisen morsiamensa.




VII.


    Kuta vuotin kuun ikäni,
     kuta puolen polveani,
    Vellamon vetistä neittä,
    veen on viimeistä tytärtä,
    ikuiseksi ystäväksi,
    polviseksi puolisoksi,
     se osasi onkeheni,
    vierähti venoheseni,
    minä en tuntenut piteä,
    en kotihin korjaella,
    laskin jälle lainehisin,
    alle aaltojen syvien.
                       Kalevala.

Hermosairaudesta ja pyörtymiskohtauksista hitaasti toipuvana Vellamo
lepäsi valkoisella vuoteellansa. Ellei Finn ollut lähettyvillä, niin
hän houraili, että tämä makasi verissään hänen jalkainsa juuressa.
Mutta kuumeen kourissakin hän oli tarkka siitä, ettei ystävä saanut
pidellä hänen käsiään. Suurin, viisain silmin hän kertoi: »Olen sen,
joka kaatuu.» Ja hän koetti nyökäyttää päätään pikkuvanhalla ilmeellä.

Annettiin sairaan olla olojaan häiritsemättä. Mutta kun ulkona räystäät
tipahtelivat, aurinko pilkisti ystävällisesti huoneeseen, ja toipuva
jo sai istua lepotuolissa osan päivästä, alettiin hänelle varovaisesti
puhua tulevaisuudesta. Oli niin luonnollista että hän ja Finn kuuluivat
toisilleen.

Isä, kutsutut lääkärit, koko hänen ympäristönsä vain hymyili Pikun
luulolle, että lupaus sitoi hänet pois lähteneeseen. Finnin ja hänen
tuli nyt sovittaa kaikki, mitä olivat toisiaan vastaan rikkoneet.
Vellamon velvollisuus oli parantua ja pakottaa menneisyys unhoon. —
Tottelevaisesti hän antoi toisten määrätä puolestaan, ja tyynessä
elämässä saatiin hänen terveytensä yhä edistymään.

Uskollisimmin istuivat sairasvuoteen vieressä Finn, isä sekä mäkituvan
pikku Aini. Vaikka tyttö oli vasta kahdeksanvuotias, ei häntä saatu
luopumaan rakkaan emäntänsä luona valvomasta. Vasta kun kaulaan uurtui
pehmeä juova leuan alle paljosta pään nuokahtelemisesta, ja kirkkaat,
ruskeat silmät väkisin painuivat umpeen, hänet saatiin lähtemään
levolle.

»Pikku ystävä — olethan oma ystäväni?» sanoi Finn kerran iloisena
aamutervehdyksenä Vellamolle astuessaan huoneeseen.

Sairaan otsa väreili, arvostelevat rypyt olivat vaistomaisesti
nousemassa sille. Finn oivalsi syyn: hän ei saanut sanoa omaksensa
morsiantaan, ei edes omaksi ystäväksensä vanhaa toveria. Sillä tytön
uhkasi jälleen vallata piintynyt päähänpisto, että hän oli kuolleen oma.

Kuin autuutensa puolesta Finn tästä lähin varoi sanomasta sanaa »minun
omani» rakastetullensa.

       *       *       *       *       *

Tehtailija Vasken piti tehdä matka Pietariin, jossa hänen ensimmäinen
esimiehensä ja liikemieheksi kasvattajansa vietti 75-vuotisjuhlaansa.
Liikeasiat kehoittivat samalla viipymään kaupungissa moniaita päiviä,
joten tehtailijan oli hieman vaikea päättää matkansa toimeenpano.
Vellamon lupaava tila poisti kuitenkin isän arvelut, etenkin kun Finn
jäi tytön tueksi.

Rattoisassa kotipiirissä vietettiin lähtöilta. Tämä oli nuorten suuri
päivä, jolloin he vaihtoivat sormuksia.

Ja he vaihtoivat sydämiensä tarinan. Vellamo sai kertoa, että hän oli
rakastanut Finniä ensi hetkestä, ensi kesän tapaamasta Helyvaaran
laivarannassa. Ja pyyhkäisty oli Biancan nimen varjo sulhasen mielestä.
Sees oli nyt heidän välinsä.

Huhtikuinen aurinko kimalteli sulavilla ojanreunamilla, kun Finn
seuraavana päivänä taittoi pajunoksia ’kissoineen’ Vellamolle. Kun hän
palasi sairaan luo, nukkui tämä vielä päivälepoaan.

»Isä, missä on isäni?» kysyi tyttö havahtuessaan, muistamatta heti,
että tämä oli eilen lähtenyt matkalle.

Finn naurahti iloisesti, ja hänen huuliltaan luiskahti: »Isä on poissa,
tällä kertaa olet vain Finnin oma.»

Morsian katsoi häneen kauan. Juuri potilaan nukuttua näki, miten paljon
hän oli vahvistunut. Hermot olivat levänneet, nyt hän jaksoi ajatella
ajatuksen loppuun.

Vellamo näkyi miettivän pitkään. »Olen sen oma, joka kaatui», sanoi hän
juhlallisesti. Hän irroitti sormuksensa. Vain setä Holgersenin lahja
jäi välkkymään ranteeseen.

Tuhannet vastaväitteet kumpusivat sulhasen sydämessä. Mutta ainoakaan
ei tuntunut kelpaavan nyt, kun he kaksi olivat katse katseessa
kohtalonsa tuomittavina. Myrskyn nostaessa Finnin sielua hänkin
kirvoitti sormuksensa. Tuossa ne lepäsivät yöpöydällä rinnakkain,
mitättömät onnen hylyt.

Finn halusi syöstä ulos korven helmaan, mutta hän ei voinut jättää
yksin tuota hentoa.

»Oma Pikkuni, pieni ystäväni, ole vahva!» sanoi hän polvillaan vuoteen
vieressä.

»Olen, olen», vastasi tyttö katsoen Finniä niin äidillisen
lohduttavasti ja silitteli hänen poloista, kuumaa päätänsä.

Kuume palasi Vellamoon, se kohosi ikäpuoleen ja yltyi yhä yöllä.

Lääkäri oli huonolla tuulella. Mistä moinen joutava taudinkäänne,
juuri kun vaara oli voitettu kaikkein taiteen sääntöjen mukaan? »Neiti
näyttää itse välttämättä haluavan pahinta», sanoi hän terävämmin kuin
aikoikaan.

Salainen hymy oli sairaan vastaus. Hän tahtoi kuolla.

Kun Vellamo vuorokausien vieriessä makasi puolitiedottomana, istui Finn
yhä hänen vieressään. Ilmeisellä kateudella hän katsoi kärsivää.

Lääkäri tuli. Finn astui varpaillaan hänen luokseen. »Luuletteko,
tohtori, hänen piankin pääsevän pois?» kysyi hän tuttavallisella
äänellä.

Tohtori tuijotti oudosti kysyjään. Oliko mies tullut hulluksi —
toivoiko nyt sulhanenkin neidin kuolemaa?

Niin, kun Pikku pääsi vapaaksi, oli oleva Finnin vuoro. Jos he eivät
saaneet elää yhdessä, niin toki yhdessä kuolla.

Taas istuuduttuaan asemilleen nuori mies vaipui ajatuksiin kuolemasta.
Mikä ihana lahja kuolo olikaan — tuo syvä lepo ja hiljaisuus.
Maailmassa ei ollut mitään, jota olisi voinut verrata sen kauneuteen.
Kas, kun jotain niin pyhää voi olla olemassakaan, elämä kun oli niin
perin matalaa.

Kunnioitus, kiitollisuus Jumalan suuruutta kohtaan paistoi siinä
kirkkaassa katseessa, jonka Finn kohotti. Se kohtasi Vellamon silmät.
Sairas herännyt, vapaana hourailusta.

»Mitä ajattelet, Finn?»

»Kuolemaa.»

Vellamo näki, että hänen ystävänsäkin toivoi eroa elämästä. Hän ymmärsi
ettei toisin voinut olla. Vasta nyt tytölle selvisi, kuinka väärin oli
haluta jättää maailma. Elämä oli Jumalan suuri tarkoitus, ei saanut
olla uskoton Hänen tahdolleen.

Sairas otti Finnin käden. »Mutta meitä tarvitsee tämä elämä.»

Nähdessään toverinsa jännittyneen katseen tyttö lisäsi ponnistuksella:
»Isänmaa tarvitsee työmme. Muistathan, Ritvakylän pitää saada
lastentarha, jota minä johdan, ja sinä, Finn, tulet valmistuttuasi
tänne köyhäinlääkäriksi. Ajattelehan — —»

Mutta hoitajatar saapui keskeyttäen puheen. Se rasitti potilasta.

Vellamon mielijohteesta kehittyi kokonainen ajatusmaailma. Nuoruuden
innolla nuo molemmat rakensivat toivon tupia. Kauniita ne laadittiin,
eivätkä ne olleet paljaita tuulentupia kuten kesällä tytön niitä
kyhätessä ihailijansa epätoivoksi. Ne olivat asialliselle pohjalle
perustettua.

Miten uusi innostus virkisti Vellamoa! Kun tehtailija joutui kotiin
keskeyttämältään matkalta, niin lääkärillä oli jälleen hyviä toiveita
hänen tyttärensä paranemisesta.

Viikon verran nautittiin talossa ilon aikaa. Kyllin jo oli kärsitty
pelkoa, nyt jokainen tarttui hartaasti toivoon.

Päivä päivältä Pikku tuntui vahvistuvan. Vilkastunut hän todella oli,
ja itse hän arveli väsymyksensä johtuvan vain nopeasta toipumisesta.

Finn alkoi järjestää tulevana syksynä alettavan lastentarhan asioita.
Siitä toivottiin paljon laiminlyötyjen koti- ja kasvatusolojen apuna.
Hän puolestaan oli aluksi menevä Saksaan opiskelemaan, sillä nyt piti
lääkäriksi valmistumisen tapahtua nopeaan.

Kukaan ei ollut iskuun valmistunut, kun Vellamo — paripäiväisen
rykimisen jälkeen — sai verensyöksyn. Lääkäri selitti hänessä
puhjenneen keuhkotaudin. Se oli kiitävää laatua.

Pienoinen Aini, joka niin monesti oli ilahduttanut sairasta hymyillään,
ei voinut pidättää kyyneleitään kuullessaan, että Pikku täti oli eroava
heistä.

Lempeästi Vellamo silitti nyyhkijän päätä. »Nyt emme saakkaan
lastentarhaa Ritvakylään, Ainiseni», sanoi hän miettivästi. »Se on
sinullekin koko suru, rakas lapsi, eikö niin?»

Patruuna Vaski oli ollut aikeissa perustaa sairaalan tehtaalleen. Nyt
kun se tulisi pystytettäväksi tyttären muistolle, sen piti voittaa
vaativatkin suunnitelmat. Finn, tuleva köyhäinlääkäri, oli ottava sen
hoitoonsa, ja rakennettavaan tohtorinasuntoon muuttaisi hänen tätinsä
emännöijäksi. — Vellamo jatkoi pienelle ystävälleen:

»Mutta tohtori setä varmaan perustaa omaan, uuteen pirttiinsä pienen
lastenseimen. Siellä sinä, Aini tyttö, sitten olet vanhan täti
Holgersenin nuorena apulaisena — olethan?»

Pienokaisen kyyneleiset silmät loistivat. »Olen!» vakuutti hän. »Sitten
kerron joka päivä lapsille kauniita satuja — sinusta, Pikku täti.»

»Ja ’Aino-koti' tulee seimen nimeksi», lisäsi Finn. Mutta hänen
mieltään ahdisti elämisen tuska, jota hän ei saanut kieltäytyä
kantamasta.

Varhaisen kevätaamun hämyssä Vellamo katseli huonettansa. Siitä oli
kohta tuleva kuolintupa. Paljon oli tapahtunut sen jälkeen, kuin
armas äiti oli haaveillut tämän suojan tulevan hänen tyttärensä
morsiuskammioksi.

Tuossa nukkui Finn epämukavasti tuolillaan, väistymättä sairaansa luota,
jonka hän tiesi voivansa kadottaa hetkenä minä hyvänsä.

Vieressä välkkyivät Finnin ja Vellamon sormukset yöpöydällä, jonne ne
kerran oli laskettu. Kukaan ei ollut tohtinut niihin koskea eikä kysyä,
mitä merkitsi, ettei niitä pidetty sormessa.

Vellamo katseli kauan sormuksia. Hän alkoi ymmärtää jotakin.

Toisen sormusta hän oli kantanut, vaikka Kaarlo oli kuollut vieden
hänen lupauksensa kerallansa hautaan! Ehkä Jumala näki, ettei hän
lopultakaan olisi kestänyt lujana yhteistyössä Finnin rinnalla, ehkäpä
tuo sormus vielä kerran olisi kietonut hänet paulaansa. Siksi Vellamo
kutsuttiin pois. — Miten suloista oli paeta Isän kotiin vielä syytönnä.
Hän ei ollut ansioton kuolon onneen, olihan hän koettanut elää.

Kuumehoure palasi, mutta ei tuskallisena. Niin omituisen kuulaassa
valaistuksessa sairas näki elämänsä. Aivan selkeäksi se leimahti.
Kaikkialla oli Finn. Pitikö Vellamon taas valita sydämensä ystävä?

Vielä kerran oli valinta vapaa — nyt kun hänen sielunsakin oli
vapaa elämän virran paineesta. Ei lupaus eikä kuolema sitonut hänen
lempeänsä. »Finn!» sanoi hän riemuisen päättävästi.

Kuiskaus sai nukkuvan toverin heti valppaana vuoteen ääreen. Houre
katosi Vellamon mielestä. Kirkkain silmin hän katseli Finniä.

»Nyt olen kuitenkin sen, joka elää.» Hän antoi viimeisen hymynsä
Finnille.

Toivon välähdys katseessa tämä kumartui vuoteen yli — kenties
ruusuposkinen sairas jaksoi toipua?

Vellamo pudisti päätänsä äänettömälle kysymykselle. Sitä hän ei ollut
tarkoittanut.

»Katso, rakas, olenhan koettanut elää», selitti hän.

Ja Finn tunsi, että hän oli saanut Pikkunsa pitää. Kun kiitollisuuden
kyynelsumu selkeni hänen silmistään, ei Vellamo henkinyt enää.

Yksitellen talon väet kokoontuivat suruhuoneeseen. Nukkuvan enkelin
lailla lepäsi siinä heidän lemmittynsä, Finnin toivo, ensi aamunsäteen
kullatessa hänen valkoisen pukunsa ja nuo sädehtivät hiukset.

Aino Vellamo Vaski oli kuollut.

Kuin juhlistava hymni, elämisen tuskan voittava, kaikui Finnin
sydämessä: »Nyt olen kuitenkin sen, joka elää.»






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUN SYDÄMET EROAVAT ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.