Vaiheita : Kokoelma pieniä kertomuksia

By Sigurd Ibsen

The Project Gutenberg eBook of Vaiheita
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Vaiheita
        Kokoelma pieniä kertomuksia

Author: Sigurd Ibsen

Release date: October 29, 2024 [eBook #74658]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Frenckell ja Poika

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VAIHEITA ***

language: Finnish




VAIHEITA

Kokoelma pieniä kertomuksia


Kirj.

SIGURD


Suomentanut

Helmi G—g





Helsingissä,
J. C. Frenckell'in ja Pojan kirjapainossa,
1894.




SISÄLLYS:

Kansanopistossa.
Sananen naisesta.
Pehtori Vuorela.
Silmäpuoli Tiina.
Emännän kosijat.
Iso-sisar.
Kaunis Anna.
Neiti Liina.
Vanha äiti.
Salainen yhtymys.
Navetta juttu.
Lovisa mamseli.
Kesä tuli.
Kansanopistossa.



Harvan humoristisen kirjailijan teokset ovat niin yleisesti pidetyt ja
laajalti luetut kuin Sigurdin kotimaallansa Ruotsissa, kuin myöskin
Suomessa, jossa ne varsinkin ruotsalaisessa lukijakunnassa ovat
herättäneet suurta huomiota ja mieltymystä. Ne ovatkin sellaisia jotka
sopivat niin ylhäisemmällä kuin alhaisemmallakin sivistyskannalla
olevan yleisön luettaviksi.

Toivossa että mainitun kirjailijan teokset saavuttavat suomalaisessakin
lukijakunnassa yhtä suurta mieltymystä kuin ruotsalaisessa, jätetään
tämä kirjanen yleisölle nimellä "Vaiheita".

_Suomentaja_.




Kansanopistossa.


— Ei, se ei käy päinsä, lautamies! Ylpeäksi saattaa poika muutenkin
tulla, vaikkei häntä panna kansanopistoon.

— Sinä puhut kuin sinulla ei olisi järkeä ollenkaan, Olli! Minun
poikani eivät ole koskaan, luojan kiitos, olleet röyhkeitä, mutta sen
saatan sanoa, että niin kilttejä kuin he ovat olleet kansanopistossa
käytyään, eivät he ole olleet ennen.

— Niin, ehken se saattaa sopia lautamiesten pojille, mutta
pikkutilallisten lapset saavat tyytyä kansakouluun, arveli Mäkelän Olli
ja pani suitset kärryihinsä kirkkomäellä, jossa lautamies, joka kuului
kansanopistonjohtokuntaan oli puhutellut häntä, saadakseen opistoon
oppilaan ja Mäkelän taloon valistuneen pojan.

Ja sitten nousivat he kärryihin, Olli ja hänen poikansa asettuivat
mukavasti etusijalle, vaimo tyttärensä kanssa takaistuimelle. Kuta
likempänä alkutilaa, sitä vähemmän kunnioitettiin naista; ja Mäkelässä
oltiin, totta puhuen, kerrassaan alkuperäisellä kannalla, vaikka
Ollilla oli sekä linjaarinrattaat että rahaa säästöpankissa.

Ja kun he rupesivat syömään, oli poika ensimmäisenä puurokupin kimpussa
ja kun hän sitten ruu'alta herettyään oli hetkisen loikonut sohvan
kannella, huusi hän, niin että sisar korjatessaan pois ruokaa, oikein
säpsähti:

— Isä, juotitteko hevosen?

— En.

— Onko sekin laitaa, antaa elukan kärsiä janoa? Ja niin mennä
tallusteli vanha isä ulos hevostaan juottamaan, poika lurjuksen
kääntyessä toiselle kylelleen.

Mutta ylpeä ei hän, luojan kiitos, ollut tuo Olli Mäkelän Jussi,
se oli siunattu asia. Vaikka hän oli talollisen poika, oli hän
aina mukana herrastalon renkien kanssa ryypiskelemässä ja kun he
kiroilivat, kiroili hän myöskin ja kun he kuljeksivat pitkin maanteitä
sunnuntaiöinä ja melusivat, kuului hänen kimakka äänensä yli muiden,
ja kahakoissa oli hän aina ensimmäisenä miehenä; sanalla sanoen, hän
oli hauska, seuranhaluinen poika, jota olisi ollut vahinko lähettää
kansanopistoon saamaan kaikellaisia houreita päähänsä.

Mutta mitenkä olikaan, Jussi ei kumminkaan jättänyt isäänsä rauhaan,
ennenkuin pääsi sinne. Ei siltä, että hän mielestään tarvitsi oppia
jotakin. Ei suinkaan! Mutta hän oli kuullut että poikien oli siellä
hyvä olla ja että he lauloivat "neliäänisesti" ja että heidän oli
hauska siellä yhdessä asua. Isän mielestä se kyllä oli hulluutta,
tietysti, mutta Marraskuussa lähti Jussi kuin lähtikin kansanopistoon,
uudet vaatteet päällä sekä kaksi suurta juustoa ja monta näkkileipää
kirstussa.

       *       *       *       *       *

Tuli kevät ja lumi suli Mäkelän harmailta saroilta, jotka odottivat
auraa ja karhia. Ja Olli ja Anna odottivat poikaansa.

— Pitänee pestata joku poikanen kesäksi, sillä ei kai Jussista ole
enään töihin, tuumi vanha Olli, voidellessaan rattaita ja täyttäessään
heinäsäkkiä lähteäkseen kansanopistoon hakemaan Jussia kotiin.

— Sinä saat tulla mukaan, tyttöseni, kuulemaan heidän lörpötyksiään,
sanoi hän Liinalle.

He lähtivät tutkinnon edellisenä päivänä, sillä kansanopiston johtaja
oli ilmoittanut toivovansa että vanhemmat ja holhojat kuunteleisivat
myöskin opetusta vähäisen eivätkä olisi vaan lopettajaisissa läsnä.

Kun Jussi näki heidät tulevan maantiellä, juoksi hän vastaan ja huusi:
"hyvää päivää, hyvää päivää!" ja nosti hattuaan.

— Ptroo! sanoi ukko ja katsahti oikealle sekä vasemmalle, nähdäkseen
sitä herrasmiestä, jolle poika nosti lakkiaan. Mutta siellä ei ollut
ei niin ristinsielua. Jokohan nyt Jussi olisi nostanut lakkiaan isä
vanhukselle? Hm!

Päivemmällä piti "oppilasten leikkiä kuntakokousta" ja Mäkelän Ollin
kuunnella sitä. Oikeastaan oli se olevinaan vaivaishoito-kokous,
ja he olivat miettineet kokoon koko joukon "asioita", jotka olivat
ratkaistavat ja Jussi istui siinä myöskin johtokunnan jäsenenä muka.
Ja opiston puheenjohtaja herra Saarela, istui siellä myös jäsenenä ja
oli hyvin saita köyhiä kohtaan ja jäykkä sekä kova puhuessaan. Mutta
kun Olli oli hiukan tähystänyt hänen lempeitä kasvojaan ja suopeita
silmäyksiään, huomasi hän kyllä, ettei tuo maisteri suinkaan olisi noin
ankara jos olisi täysi tosi edessä; hän vain kai tahtoi nähdä millainen
mielenlaatu pojilla oli.

— Herra puheenjohtaja!

— Herra Saarelalla on puheen vuoro.

— Minusta tulee liika kalliiksi kunnalle, jos vanhaa Jaakko Lassilaa
elätetään samalla lailla kuin tähän asti. Tuolla hän venyy vanhassa
tuvassaan, tyttärensä hoidettavana ja nauttii täyttä eläkettä
vaivaishoidolta. Eläke täytyy meidän hänelle antaa, koska hän on
vanha ja saamaton. Mutta tuvan katto tarvitsee korjausta ja se tulee
maksamaan vähintäinkin kaksitoista markkaa, ja puita siellä menee aivan
kauheasti. Minä ehdottelen että tupa revittäisiin rikki ja vanha Jaakko
sijoitettaisin köyhäinhoitolaan.

— Herra puheenjohtaja!

Olli säpsähti. Se oli hänen poikansa.

— Jussi Ollin pojalla on puheenvuoro.

— Minä en voi uskoa, että viimeisen arvoisan puhujan ehdotus saa
kannatusta niiltä miehiltä, joilla on sydän rinnassa ja jotka
ymmärtävät panna arvoa omalle kodille, vaikkakin köyhimmän ja
halvimman. Ystäväni! Vanha Jaakko Lassila on asunut omassa vanhassa
mökissään, jonka hän työllään on itselleen hankkinut parempina päivinä.
Vaikkakin hänen on täytynyt syödä kunnan armoleipää, joka on kyllä
ollut katkeraa, on hän kuitenkin saanut syödä sitä oman kattonsa alla
ja hänen kiltti tyttärensä on hellästi hoitanut vanhusta. Ette kai
henno eroittaa heitä muutaman markan ja jonkun halkokuorman tähden ajaa
Jaakkoa kodistaan ja estää hänen tytärtään täyttämästä ensimmäistä
ja kaunista kaikista velvollisuuksistaan, hoitamasta ja auttamasta
isäänsä! Minä vaadin että Jaakko Lassilalle annetaan eläkkeensä
niinkuin ennenkin ja kaksitoista markkaa tuvan katon korjaamiseksi!

Vanhan Ollin liivin alusta rupesi niin kummallisesti lämpenemään. Vai
tuommoista sitä kansanopistossa opetettiin!

Jälkeen puolen päivän oli heillä maanviljelyskemiaa, tietysti vaan
ensimmäiset alkeet ja sitte oli heillä korkeuden-mittausta.

Pussilantaa oli ruvettu Mäkelässäkin käyttämään, mutta Olli ei ollut
koskaan uskaltanut ostaa sitä enempää kuin korkeintain kaksi säkkiä,
sillä hän oli kuullut ettei kaikellainen pussilanta soveltunut
kaikellaiseen maahan. Mitähän jos poika ymmärtäisi valita!

Ja sitten juohtui hänen mieleensä, mitenkä kävi, kun hänen muutamia
vuosia sitten piti kaivaa ojaa norosta, tuolla lehmihaassa. Sekä Olli
itse että naapuri kylän kirkkoväärti ja Seppälän Kalle, joka oli vanha
viljelijä, väittivät kiven kovaan, että maa vietti länteen päin, ja
Olli työskenteli monta päivää turhaan, sillä maa sattuikin viettämään
etelään, vaikkei se siltä näyttänyt. Tuollaista vastoinkäymistä ei
saata enään tapahtua, sitten kuin Jussi oppi tuon korkeuden-mittauksen.

Kun Olli heräsi seuraavana aamuna, näki hän sinisen-keltaisen lipun
liehuvan opistokartanon katolla; iso sali oli lehdillä koristettu,
kateeteri ympäröity kukilla ja porstuan oven päälle oli laitettu
kunniaportti. Ja joka taholta tuli ajajoita ja pappi myös; ei siis
tainnut tuo opisto ollakaan niin peräti syntistä laatua.

Sitten helähti virsi avatuista ikkunoista ja Mäkelän Jussin kimakka
ääni kuului nytkin yli muiden — niinkuin sunnuntaiöinä tuolla kotona,
— mutta äidin sydämmen ei tarvinnut vavista, ei penkkejä, aitoja eikä
veräjiä tarvittu korjata tämän laulun perästä.

Kateeterille astui johtaja ja piti lopettajaisesitelmänsä "Suomen
luonnosta ja kansanelämästä". Kyllähän vanha Olli tiesi ennestäänkin
että isänmaata oli hyvän matkaa toiselle puolelle kotikylää, mutta
kuin hän nyt, selvästi ja havannollisesti, oli näkevinään vaihtelevat
luonnonilmiöt eri maakunnissa liitävän ohitseen, eri kansankuvat
astuvan esille kirjavassa moninaisuudessa ja kuuli kuinka rautatiet
moni haaraisina, entistä lujemmin liittävät kaikki Suomenniemen
lapset yhteen, veljestyttävät heitä ja kuluttavat pois särmiä ja
ennakkoluuloja, silloin täyttyi hänen vanha harmaa päänsä uusilla
ajatuksilla ja hänen sydämmensä aivan oudoilla tunteilla.

Ja tämä sama kansa oli jo kuitenkin siihen aikaan, jolloin höyryhevoset
eivät kuljettaneet suomalaisia toistensa syliin, jolloin karjalainen
oli vieras satakuntalaiselle ja pohjalainen harvoin oli nähnyt miltä
uusmaalainen näytti, tuntenut itsensä yhdeksi mieleltään ja hengeltään,
ja uhrannut omaisuutensa, verensä ja henkensä saadakseen pysyä yhtenä;
ja Mäkelän maatila oli palainen tätä maata, vanha Olli sukua tälle
kansalle ja hänen Jussinsa toimisi kansansa kunniaksi...

    "Oi maamme Suomi, synnyinmaa..."

Vanhan Ollin mielestä rupesi katto liikkumaan. Mutta olihan se hänen
oma poikansa, joka lauloi ensimmäistä tenooria.

Mutta ylpeydestä ei näkynyt jälkiäkään kansanopistossa; ovat tainneet
tykkönään laiminlyödä sen aineen tänä vuonna?

Ja siellä puhuttiin vielä paljon ja laulettiin kenties vielä enemmän,
ja kohta seisoi Putte rappuisten edessä ja oli aika sanoa hyvästi.
Liina sisar kapusi nöyrästi takaistuimelle, sehän lankesi luonnostaan.
Mutta Jussi nauroi, kietoi jäntevän käsivartensa hänen vyötäiselleen ja
nosti hänet istuimelle, isän viereen. Siellä, etuistuimella on naisen
paikka, niin kotona kuin matkallakin, niin pian kuin talonpoika oppii,
ymmärtämään että löytyy toinenkin ihmisarvon mittaaja, kuin käsivarren
voima.

Oli ollut erittäin kaunis työpäivä tänään. Mutta vanhasta Ollista
tuntui ettei tässä mitään työpäivää oltu laiminlyöty, vaan tässä
oli tapahtunut kevätkylvö, josta aikanaan tulisi hyötyä Mäkelänkin
saroille, vaikka karhi oli levännyt pari päivää ja kylvövakka riippunut
paikallaan aitan seinällä.

— Ptroo Putte, nyt olemme taas kotona. Ei, isä, kyllä minä pidän huolen
hevosesta; te tarvitsette levätä.

Oli lauantai-ilta. Myöhemmällä illalla hiipi Anna-äiti pojan kamarin
ovelle, katsoakseen oliko hän lähtenyt etsimään vanhoja tuttaviaan.
Tasainen, syvä hengitys sängystä ilmoitti hänelle ettei Jussilla ollut
kiirettä minnekään.

Maanantaiaamuna nousi vanha luuvaloinen Olli hyvään aikaan sängystään,
mennäkseen kesantoa kyntämään. Mutta tultuaan talliin ei siellä hevosta
ollutkaan, ja päästyään kesannolle näki hän joukon uusia, mustia
tuoreita vakoja ja kansanopiston läpi käyneen pojan, joka käänsi auraa
saran toisessa päässä.

Kaikki oli entisellään; paitsi se ettei Jussi kiroillut hevosta. Kaikki
oli entisellään, kesäaurinko hymyili Mäkelän kartanolle; mullassa
kiiltoutunut auranterä kiilsi auringonpaisteessa; ehkenpä kiilsi tuolla
myös jotakin vanhan Ollin silmässä. — —




Sananen naisesta.


Nainen on kummallisin kaikesta mitä Jumala on luonut. Senpätähden
miettikin hän kokonaisen viikon, ennenkun sai sen valmiiksi. Jopa
arveli hän antaa maailman tulla toimeen naisitta, sillä hän älysi kyllä
kaikkitietäväisyydessään, kuinka paljon vaivaa ja vastusta he matkaan
saattaisivat.

Mutta silloin näki hän kuinka Aatami lau'antai-illan lähetessä,
loikoi ja haukotteli riippumatossa ja hänellä oli ikävä. Mies oli
kyllä koetellut huvitellaita kaikin tavoin. Hän ojensi jalkansa ja
antoi kuningastiikerin hyppiä sen yli, hän antoi leijoonan kanneksia
nenäliinaansa ja hyeenan istua takajaloillansa, palainen sianlihaa
nenällään. Mutta lopuksi kyllästyi hän kaikkeen ja tunsi itsensä
yksinäiseksi ja haluttomaksi ja hänen mielestään oli se kovin
alentavaista että hän, joka oli luomisen mestariteos, menisi itse,
omin käsin panemaan totivettä tulelle. Ja niin huokasi hän itsekseen:
"Miekkonenpa se, jolla kuitenkin olisi tyttö palvelemassa täällä
ravintolassa! Välipä tällä, joskin hän olisi neljäkymmentä vuotta
täyttänyt, koska siveydensaarnaajat pitävät sen niin tärkeänä".

Taivas oli kaareva ja sininen; se itki sateella ja hymyili
päivänpaisteella. Mutta se katseli koko luontoa ja heitti yhtä lempeitä
katseita Aatamin kolmentoista korttelin korkuisiin härkiin kuin
Aatamiin itseensä, ja Aatami oli itsekäs ja kaipasi sellaista olentoa,
joka katseleisi vaan häntä. Hauki oli vikkelä ja komea liikkeissään,
mutta hänen puhetaitonsa oli niin vähäinen, ja Aatami ikävöi sellaista
olentoa, joka voi puhella hänelle, hänen omalla kielellään. (Hänellä
raukalla ei ollut aavistustakaan kotiripityksistä!) Tähdet tuikkivat
kauniisti taivaalla, mutta ne eivät lämmittäneet ja niitä oli mahdoton
lähestyä. Naarasantilooppi oli ihana ja korea ja söi mielellään Aatamin
kädestä, mutta sitten nelisti se pois ja siveli turvallaan puolisonsa
kaulaa ja katseli häntä hellästi silmiin. Kun Aatami näki tuon,
kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä ja hän sanoi: "Käärme vieköön koko
poikamiehen elämän!" ja niin nukkui hän.

Herättyänsä tunsi hän kovin pistävän vasempaan kylkeensä ja hänestä oli
niin ahdas riippumatossa. Kun hän avasi silmänsä, näki hän vieressään
makaavan mamselin, joka punastui aivan korvia myöten ja sanoi ranskan
kielellä ujostellen ja hämillään:

— Patruuni saa luvan olla hyvä ja suoda anteeksi että minä olen
kiivennyt tänne riippumattoon, mutta minä pelkäsin niin kauheasti
rottia...

Ja Aatami katseli häntä, ja kas, hänen silmänsä oli sininen kuin
taivas ja itki sateella ja hymyili päivänpaisteella, mutta itki ja
hymyili yksinomaan hänelle. Ja hän oli ketterä ja vikkelä kuin kala,
mutta hänellä oli lämmintä verta ja hän oli puheliaampi. Ja hän loisti
kuin tähti taivaankannella, mutta hän lämmitti myöskin, ja hän lepäsi
Aatamin käsivarrella ja katseli häntä silmiin, ja hän oli ihana ja
kaunis kuin antilooppi, mutta hänen huulensa hyväilivät Aatamin
olkapäitä. Kun Aatami oli tarkastellut häntä pari sekunttia ja muisti
ettei hänellä ollut äitiä, eikä tätejä, jotka voisivat tulla huutamaan
ja meluamaan epäsäätyisestä avioliitosta, sanoi hän:

— Älkää olko millännekään, neiti! Ette te litisty, ja jos te litistytte
niin ette litisty pahoin. Mutta mitenkä ihmeellä te olette tullut
tänne? Rautateitähän ei ole vielä keksitty.

— Oi, minä olen ryöminyt teidän omasta vasemmasta kylestänne, sanoi hän
ja veti ujosti peitettä olkapäälleen.

— Totta tosiaankin, siltä se tuntuukin, sillä kylkiluuni ja lompakkoni
ovat poissa!

— Oi armaani, älä nyt heti rupea huolehtimaan talousrahoista,
sinä, jolla ei ole vielä penniäkään kunnallisveroja! sanoi hän
ja kietoi käsivartensa Aatamin kaulaan. Ensimmäinen aviopari oli
onnellinen, sillä olosuhteet olivat silloin niin edulliset. Eevan
puku ei maksanut paljoa; hän ompeli itse lehtihameensa, ja palanen
Barnängen’in saippuaa joka toinen kuukausi, siinä kaikki mitä hän
tarvitsi pientä, perin tervettä olentoansa varten.

Hänellä ei ollut palvelustyttöä, itse pesi hän astiansa. Jos jotakin
sattui särkymään, ei hänellä ollut ketään, jolle olisi riidellyt.

Hän ei kiusannut koskaan miestään kysymällä, oliko hän "rakastanut
jotakin toista ennen häntä" ja jos tämä toinen "nyt oli aivan varmaan
vieraantunut hänen sydämmestään."

He eivät etsineet koskaan kotiopettajatarta, ja kun Eevan hiukset
rupesivat harmentumaan ja hänen kasvonsa tulivat ryppyisiksi, ei hänen
tarvinnut seistä ja katsoa peiliin jos Aatami ja nuori opettajatar
suutelivat toisiaan virkakamarin oven takana.

Täytyy myöntää että tästä taas toiselta puolen oli se haitta etteivät
pojat saaneet sitä kasvatusta kuin heidän olisi pitänyt, eivätkä
voineet ottaa mitään korkeimpia tutkinnolta, vaan Kainin täytyi tyytyä
metsä-opistoon, ja hänestä tuli metsästäjä, jota paitse hänellä oli
raaka ja raju luonne ja niin sanoakseni tappoi veljensä, ja vielä
lisäksi, en ymmärrä muuta kun hän nai sisarensa, s.t.s. oman oikean
sisarensa, eikä ainoastaan siveyssisarensa taikka nurkkasisarensa,
sillä silloinhan ei asiasta olisi mitään virkkamista.

Mutta sitten senperästä ei tytöistä ole ollut puutetta, ja vaikka
maailman ei sanota kärsineen erityistä puutetta sisarusrakkaudesta,
niin on kuitenkin useimman nuoren miehen elämässä ollut aika, jolloin
he ovat rakastaneet toisten sisaria, enemmän kuin omiaan. Niin,
tapahtuuhan, että rakastamme aivan tuntemattomien henkilöiden sisaria
enemmän kuin omaa henkeämme ja että meissä kytee lämpimimpiä tunteita
lastemme äitiä kuin omaa äitiämme kohtaan. Kaikki tämä näyttää niin
mahdottomalta, mutta minä vetoon sen itse kunkin omaan kokemukseen.

Mitä taas naisia koskee, niin on se kauhea erehdys, luulla, että
he panevat mitään erityistä arvoa miehille ja että he menevät
mielellään naimiseen. Ei toki, useimmat ovat monta erityistä kertaa
vakaasti päättäneet ettei koskaan antaa jonkun miehen katkeroittaa
elämäänsä, mutta jos nyt kaikessa tapauksessa pitemmän ajan — kolmen,
neljän kuukauden kuluttua taikka niin — langetaan polvilleen äidin
vieraskamarissa, joka juhlan kunniaksi on hyvin kaunisteltu, niin ei se
suinkaan ole sentähden, että ne herttaiset tytöt itse ovat muuttuneet
mieleltään, vaan ainoastaan armeliaisuudesta, etteivät mies-parat
menisi ja tekisi itselleen jotakin pahaa taikka ottaisivat jonkun, joka
on huonompi ja turmeleisivat siten ihmissuvun.

Tyttö, joka menee naimiseen, tekee todellakin peljättäviä uhrauksia.
Ajatelkaapas vaan että jo kihloissa ollessa tulla niin tuttavalliseen
ja omantakeiseen väliin vieraan herran kanssa! Äidillehän se kyllä kävi
päinsä kun sai ottaa isän, mutta herranen aika, ajatelkaa että ottaa
aivan vieras mies, kenties toisesta päästä valtakuntaa! Tyttö raukat!

Tytöt ovatkin rehellisesti tehneet mitä ovat voineet, peljättääkseen
nuo pahat miehet luotaan. Kerta panivat he tynnyrinvanteita
hameisiinsa, niin että korkeintain neljä viisi tyttöä sopi yhteen
hehtolitraan ja kaikki rappuset täytyi rakentaa uudestaan. Näitä
tynnyrinvannehameita kutsuttiin "krinoliineiksi", ne olivat hyvin
muodissa noin kolmekymmentä vuotta sitten ja moni kotiopettaja, joka
pimeinä iltoina oli seisonut pihamaalla ja ollut kohtelias, niinkuin
hän luuli, perheen tyttärelle, kauhuksensa huomannut seuraavana päivänä
seisseensä ja keskustelleensa pyykkisaavin kanssa. Ei se auttanut.
Miehet möivät osan huonekaluista ja vuokrasivat suuremmat huoneet,
ainoastaan voidakseen suojella kodeissaan naisen krinoliinineen ja
päivineen.

Paremmat tytöt ovat viime vuosisadalla kuluttaneet useampia vuosia
suloisesta nuoruudestaan oppiakseen hyväilemään norsun luita n.k.
pianolla, sillä tavoin, että miesten pitäisi pysyä loitolla. Mutta se
oli sama, kun olisi rämisyttänyt padan kantta peljättääkseen harakoita
kirsimarjapuusta. Tuskin on melu vaiennut, niin ne ovat siellä taas,
sekä harakat että miehet.

Naiset olivat kuulleet että miehet pitivät kamelia rumana eläimenä.
Saadakseen olla rauhassa, pukeutuivat he joka ikinen dromedaareiksi,
suuri, suuri kyttyrä takana, jota he kutsuivat "turnyyriksi". Mutta
miehet puhelivat näinikään: "Koska ne Herran enkelit sietävät
sellaisella kärsivällisyydellä niin suuren kuhmun takanaan ainoastaan
kevytmielisyydestä, kuinka mielellään he eivät siedä kuhmua vierellään
rakkaudesta!"

Kun naiset vihdoinkin älysivät etteivät miehet pitäneet mitään
niin pyhänä koko maailmassa kuin leipäpalaa, niin tunkeutuivat
he konttoreihin, virkahuoneisin, sähkösanomalaitoksiin, postiin,
telefooniasemille ja sanomalehtitoimistoihin ja veivät leivän miehiltä
ja toivoivat viattomissa sydämmissään: "Nyt he varmaankin suuttuvat ja
jättävät meidät rauhaan!" Mutta ei, heidän mielestä on se yhtä soma jos
vaimo hankkii perheen elatuksen, kun että mies sen tekee.

Kaikista pahinta on se että tytöillä on niin hyvä sydän että he harvoin
voivat kieltää, kun joku oikein sydämmellisesti pyytää heitä rupeamaan
rouvaksi ja äidiksi tuleville lapsilleen, vaikkakin he äärettömästi
halveksivat avioliittoa.

Naisen luonne on täynnä ristiriitoja.

Matkustaakseen neitseellisyyden, rakkaiden nuoruudenunelmain ja
viattoman lapsuuden maasta avioliiton, kieltäymysten, puutteen,
kärsimysten ja vallanalamaisuuden valtakuntaan, tarvitsevat he
ainoastaan muutamia ystävällisiä sanoja ja pari pitkää viikseä, mutta
matkustaakseen Kongovirralta Lysekiliin tarvitsevat he kolme kirstua ja
viisi matkalaukkua.

He huutavat kuin hurjat, jos he sattuvat loukkaamaan jalkansa, jossa on
kumikalossi, siiliin, mutta vaikenevat kuin seinä, jos joku mies pistää
heitä poskeen neljän päivän vanhalla parralla.

Kun he ovat kihloissa eivät he jaksa kantaa puolen kilon painoista
kesänuttua niin pitkältä kuin verannalta lehtisaliin, vaan sulhasen
täytyy se tehdä. Mutta kun he ovat olleet pari vuotta naimisissa,
kävelevät he silloin ujostelematta viisi, kuusi kilometriä yöllä edes
takaisin sänkykamarin lattialla, käsivarrellaan kymmenen kiloa painava
poika, ja mies makaa ja katsoo vaan, ikään kuin se ei koskisi häneen
enempää kun jos hän näkisi lähetyskartan kaikkein sisimmästä Afrikasta.

Jos he pistävät itseään neulalla voivottavat he ja saavat kyyneleet
silmiin, mutta jos he ulkona seurassa saavat tietää että se, jota
he ovat rakastaneet yli kaikkea maailmassa, on mennyt kihloihin
toisen kanssa, niin nauravat he niin, kuin heitä kutkuteltaisin
hanhenhöyhenellä jalkapohjaan.

Ymmärtäköön se joka voi!




Pehtori Vuorela.


— — — Ja sitten toivon minä, rakas Vuorelani, että tulen olemaan
tyytyväinen teihin. Erehdyksiä ja tyhmyyksiä suon mielelläni anteeksi,
vaan uskollisuutta minä vaadin, järkähtämätöntä uskollisuutta.

— Niinkuin herra kreivi käskee...

Nuori pehtori Vuorela on saanut paikan Rauhalinnan kreivin luona.

Ja hän palveli vuotensa ja kreivi oli tyytyväinen ja hän palveli
toisenkin vuoden ja kreivi korotti, itsestään palkkaa, ja kun hän
oli korjannut kolmannen kesän sadon, pantiin uusi lattia ja koreat
seinäpaperit pehtorin asuntoon. Seinäpaperit olivat niin kauniit
ettei emännöitsijä voinut kulkea pihan poikki, vilkaisematta sisään
avonaisesta ikkunasta. Ja kun kotiopettajatar meni ulos kävelemään,
pistäysi hän aina ensin pehtorin luona kysymässä "missä haassa äkäinen
härkä oli."

Liehän toki oikeutta pelätä henkeään, vaikka onkin vaan opettajatar
raukka!

Varsinkin kuin pehtori oli ainakin yhtä kaunis kuin hänen
seinäpaperinsa. Kolmen kyynärän ja kahden tuuman pituinen, suora
ja solakka, ruskeat hiukset ja punaiset posket. Ja sitä paitsi
pari tummansinistä silmää, joita hän räpäytti niin uskollisesti
vakuuttaessaan: "Aivan varmaan, mamseli, härkä ei ole sielläpäinkään."

Se oli siihen aikaan, jolloin kotiopettajattaria kutsuttiin
"mamseleiksi."

— Mutta ehkä herra Vuorela tulee kuitenkin tuolle puolen veräjää ja
katsoo... ehdoitti mamseli.

Ja silloin hymyili hän ja saattoi mamselia korkeintaan viisisataa
kyynärää, mutta sitten täytyi hänen aina tarkastaa joko puimakonetta,
perunoita tahi varsoja, sillä uskollinen hän oli, järkähtämättömän
uskollinen.

Kun pikku Juulia neiti rupesi ratsastamaan, eikä kreivi joutanut aina
seurata häntä, oli pehtori Vuorelalla enemmän aikaa. Silloin voi
tapahtua että mökkiläiset ja rengit saivat levähtää kyllikseen, sillä
silloin sattui pehtori Vuorela viivähtämään poissa kokonaista kaksi
tuntia. Voihan hän seurata häntä yhtä hyvin kuin ajurikin. Juopa neiti
Juulian ja hänen välillään oli aivan ääretön. Mutta vaikka Juulia
neiti oli kuinka varomaton tahansa ja vaikka "Putte" hyppi vielä
rajummasti keveän kuormansa alla, toi Vuorela neitosensa kuitenkin
eheänä kotiin. Ja hajallaan olevat, pitkät, ruskeat hiuksensa liehuivat
vallattomasti hänen kauniiden, pehmeiden kasvojensa ympärillä, ja
viidentoistavuotiaat silmänsä loistivat ja pehtorin posket punottivat
ja hänen sydämmensä sykki.

Mutta ei he sanoneet kumpikaan mitään, sillä pehtori oli uskollinen,
järkähtämättömän uskollinen.

Sitten, kun Juulia neiti tuli kuudentoista vuotiaaksi ja läänin nuoret
aatelismiehet olivat tutkineet aateliskalenteria ja saaneet selon
Rauhalinnan peltomaan suuruudesta ja kuulleet että kreivitär oli liian
kivulias, voidakseen toivoa Juulia neidille sisaruksia, tarvitsi
Vuorela yhä harvemmin seurata häntä ratsastusretkillä. Silloin tuli
nuoria serkkuja ja pikkuserkkuja ja muita nuoria, komeita, urheilua
harrastavia suuren maailman herroja, ja kaikki tahtoivat he seurustella
Juulia neidin kanssa, niin että joskus täytyi vaunuhevosetkin satuloita.

— Saanko kysyä kuka on tuo nuori herra tuolla ryytimaassa? sattui
toisinaan joku vieraista kysymään ja vilkaisemaan tiepuoleen.

— Oi se on Vuorela, pehtori Vuorela, oikein kunnon mies, vakuutti
Juulia neiti.

— Hm... mutta eiköhän näin suurelle maatilalle olisi tarpeen
kokeneempi pehtori? ehdotteli Yrjö serkku, painaen nenälasit varmemmin
silmännurkkiin ja arveli itsekseen, ettei tuo Vuorela ollut ollenkaan
pehtorin näköinen.

— Ei suinkaan! Vuorela on niin uskollinen, järkähtämättömän uskollinen,
jatkoi Juulia neiti.

Ja enempää eivät nuoret herrat saaneet tietää pehtori Vuorelasta, sillä
luonnollisesti ei hän saanut "syödä pöydässä."

       *       *       *       *       *

— — — Ja sitten tarvittaisiin hiukan vihreätä porteille ja köynnöksiä
pilarien ympärille. Oikein hienoa, sillä... niin, Vuorelalle voin sanoa
vaikka jo tänään: neiti Juulian kihlaus, veljenpoikani, kreivi Yrjön
kanssa julaistaan huomenna, vaan vait siksi.

— Niinkuin käskette, herra kreivi, sanoi pehtori Vuorela ja kumarsi
syvään.

— Herranen aika, onko pehtori kipeänä? sanoi emännöitsijä, kohdatessaan
Vuorelaa pihalla ja katseli häntä hellästi ja lämpimästi pienillä
ruskeilla silmillään.

— Kuinka niin, mamseli Reetta?

— Hyvänen aika, kun hän on niin kalpea, että aivan peloittaa, sanoi
mamseli ja kiiruhti keittiöön valmistaakseen lemmikilleen jotakin
oikein vahvistavaa päivälliseksi.

Ja kunniaportteja pystytettiin ja pilarit koristettiin köynnöksillä ja
kihlajaiset vietettiin ja aikanaan häätkin, joissa itse Vuorelakin sai
olla läsnä.

Muudan vanha armollinen leskirouva tapasi hänet portailla, hänen
astuessa sisään uudessa hännystakissaan, suorana ja pulskana.

— Joku sulhaspojista, luullakseni; sanoi leskirouva ja hymyili.

— Oi, täti, pehtori hän vaan on, selitti joku morsiusneidoista.

— No, se täytyy minun sanoa, että olipa sekin yksi Heikki serkun
ihmisystävällisistä mielipiteistä kutsua tuollaisenkin häihin! kuiskasi
leskirouva.

Kaikki kävi tavallista tasaista kulkuaan, vihkiäiset ja päivälliset,
puheet ja maljat, morsiusneitorunot ja rääpiäiset, nuorten
häämatka ja kotiintulo ja kodin järjestäminen Rauhalinnan pihanpää
rakennukseen ja sitten ilmestyi sinne pieni poika ja kylvöt ja sadot
vaihtuivat vuorotellen, ja niin tulivat aikanaan hienot ruumisarkut
hopeavaakunoineen vanhalle kreiville ja kreivittärelle.

— Totta kai pehtori jää meille vielä edelleenkin? sanoi kreivi Yrjö kun
pehtori oli ollut läsnä pesänkirjoituksessa.

— En tiedä... olen perinyt pienen talon sedältäni ja...

— Kas vaan, herra Vuorela, älkää pahoittako meitä! pyysi Juulia
kreivitär ja taputti häntä olkapäälle.

Pehtori katsahti hänen lempeihin kauneihin kasvoihinsa ja surumyssyyn,
katseli pientä, valkoista, nyt hiukan lihavaa kättä, joka lepäsi hänen
olkapäällään. Se ohjasi häntä yhtä helposti kuin kerta Puttea; hän
kumarsi ja vastasi:

— Niinkuin kreivitär käskee.

Ja kulkiessaan yksinäiseen asuntoonsa, jossa koreat seinäpaperit olivat
vaalenneet ja jonne hyväsydämmiset emännöitsijät eivät enään heittäneet
ikävöiviä katseitaan ja istahtaessaan pöydän ääreen tarkastaakseen
päivätyökirjaa, tunsi pehtori Vuorela ettei hän olisi voinut elää
viikkoakaan näkemättä häntä, joka... hm...

Tarha-Antti sairastanut kaksi päivää. Rantatorpan Eero taittanut
jalkansa ja ollut poissa seitsemän viikkoa. Tammelan Leena... Hävetkää
vanhat silmät, aijotteko kostuttaa päivätyökirjani...

       *       *       *       *       *

Nuori Rauhalinnan kreivi vietti iloista ja kallista elämää. Kaikki kävi
hyvin niin kauan kun Yrjö kreivi eli, vaan jo viidenkymmenen vuotiaana
kuoli hän ja silloin otti nuori kreivi Heikki kaikki mitä elukoista ja
jyvistä saada voi. Vaan kun sekään ei riittänyt, sai pehtori Vuorela
käskyn myydä metsää. Kun metsä oli lopussa sai pehtori matkustaa
käräjille yhä suuremmilla ja suuremmilla kiinnitys-velkakirjoilla, vaan
kun kukaan ei tahtonut enää lainata Rauhalinnaan matkusti nuori kreivi
Heikki eräänä synkkänä Marraskuun aamuna Amerikkaan. Samana aamuna
keksittiin sitä paitsi että hän oli omin päin tehnyt vekselin kolmelle
nimelle.

       *       *       *       *       *

Kreivitär Juulian hiukset ovat aivan valkoiset. Valkeat ja punaiset
pehmeät posket ovat tulleet keltaisiksi, hyvin keltaisiksi, ja selkä,
joka kerran niin suorana ja solakkana hetkui Puten selässä on kumarassa.

Pehtori Vuorela on myös vanha. Hän on tullut kaljupääksi, ja silmät
alkavat hämärtää. Mutta vanhuksella on vielä hyvä ryhti ja näyttää
siltä kuin hän nyt olisi entistä iloisempi.

Mutta nyt ei hän ole Rauhalinnan saleissa kuulemassa käskyjä ja
tuomassa ilmoituksia hänen armolleen. Rauhalinna on aikoja sitten
vasarakaupalla myöty ja nyt hoitaa pehtori vaan pienen pientä kartanoa.

Kreivitär lie varmaan hiukan tylsistynyt. Hän ei tahdo oikein käsittää
miten tämän talon laita on.

— Kuulkaas, pehtori Vuorela — sanoi hän toisinaan ensimmäisenä vuonna —
onko Laaksonmaja aivan varmaan minun omani?

— Kreivitärhän on itse nähnyt kiinnityskirjan.

— Onko talo todellakin tykkönään minun omani, niin ettei täällä ole
sellaisia kauheita kiinnityksiä kuin Rauhalinnassa?

— Onhan kreivitär itse nähnyt velkatodistuksen.

— Niin, mutta minä en voi sitä käsittää, Vuorela. Sanoihan tuomari
Ruotsi ettei jäänyt mitään jälelle myötyämme Rauhalinnan?

— Ei, vaan sitten, kun kreivitär hyväntahtoisesti jätti kaikki asiansa
minun hoidettavikseni, niin... silloin... hm... onnistuin minä saamaan
paljon rahaa nuorilta herroilta, joiden takauksia kreivi Heikki oli
maksanut.

— Olipa se onni, Vuorela.

— Suuri onni, kreivitär. Ja sitten ostimme Laaksonmajan. Minulla on
tilit kaikesta.

— Näyttäkää tilit minulle, Vuorela!

— Miksi ei... hm... aivan kernaasti... voinhan näyttää... hm... se
tahtoo sanoa... kreivitär on aina ennen luottanut minuun... hm...

— No antaa tilien olla, Vuorela! En tahdo loukata häntä. Tiedänhän että
hän on aina ollut uskollinen, järkähtämättömän uskollinen. — Ja sitten
tahdoin minä sanoa että minusta on sääli että Annan pitää kattaa kaksi
pöytää täällä Laaksonmajan yksinkertaisissa oloissa. Vuorela saa syödä
minun kanssani samassa pöydässä.

— Kreivitär! Kuinka voin kiittää teitä hyvyydestänne vanhaa erakkoa
kohtaan, jolla ei ole ketään muita koko maailmassa, kuin te, joka
välittää hänestä!

Ja päivällisellä meni vanha Vuorela, ylpeänä kuin kuningas "pöytään
syömään". Omaan pöytäänsä.

       *       *       *       *       *

Niin tuli vanha Vuorela vihdoinkin onnelliseksi. Hän sai rakastaa ja
hoitaa häntä mielin määrin, häntä, joka oli ollut hänelle kaikki maan
päällä, aina siitä hetkestä asti kuin hän kohtasi hänet ensi kerran
Rauhalinnan eteisessä.

Se oli eräänä sunnuntaiaamuna, jolloin hänellä oli valkoinen puku ja
pienet keltaiset kengät.

Hänen rakkautensa oli pyhempi, suurempi ja jalompi kuin juopa pehtorin
ja Juulia neidin välillä. Se oli runollisen ihanaa nuoruuden rakkautta
vielä seitsemännelläkymmenennellä vuodella. Rakkautta, jota ei oltu
solvaistu ylellisellä nautinnolla, rakkautta, jota oli annettu
tarjoamatta. Vanhaa rakkautta, vaan samalla uudestiheränneen sydämmen
ujoutta ja tunteitten ja halujen puhtautta.

Vanha hupsu! Siinä istui hän iltakaudet katsellen valkoista päätä,
ryppyisiä kasvoja ja vapisevia käsiä. Vaan oikeastaan ei hän niitä
katsellut. Hyväilevässä, nuoruuden ihanassa muistojen kätkössä näki hän
"Juulia neidin" ruskeat hiukset hajallaan kuumien poskien ympärillä,
suupielissä veitikkamaiset kuopat, hetkuvan Puten selässä ja itsensä
hänen vierellä, nuorena ja vahvana, mutta ujona, oi niin äärettömän
ujona...

— Mutta Vuorela, mitä te teette?

— Minäkö? En mitään, kreivitär...

— Tehän istutte ja maiskutatte kuin hevonen olisi huoneessa ja
tiedättehän ettei meillä ole hevosta koko Laaksonmajassa.




Silmäpuoli Tiina.


En ole koskaan ilman erityistä osanottoa voinut katsella muurahaista,
joka vetää kekoonsa kortta, vetäjää viittä kertaa pitempi ja aina
tahtovat silmäni unehtua katsomaan talollisen "lapsentyttöä" joka
kantaa retuuttaa isännän lapsia, jotta selkä on kumarassa ja lantiot
vinossa.

Mutta kuinka erilaisissa suhteissa he molemmat elivät! Muurahainen
kokoo omaan kotiinsa; korsi korrelta, jotka hän laahaa pesään, kohoo se
korkeammaksi. Itse ei se ole siellä milloinkaan liikanainen, eikä häntä
ajeta pois tästä kodista ja sen rinnalla työskentelee miljoonittain
olentoja, yhtä pieniä ja vähäpätöisiä, yhtä ahkeroita ja väkeviä kuin
se itse, kun lapsentyttö sitävastoin... Mutta meidänhän piti puhua
silmäpuoli Tiinasta.

Hän asuu tuolla etempänä, veräjän luona, josta kohta tulemme ajamaan.

Kun Tiina yhdeksän vuotiaana tuli kirkkoväärtiin hoitamaan pientä
Lauria ja leikkimään hänen kanssansa, oli hänellä kaksi kirkasta,
iloista, sinistä silmää, jotka ihmetellen katselivat Laurin kaikkia
leluja. Silloin oli hänellä pienet ruusutkin poskilla, sellaiset kuin
ne köyhän kodissa, jossa syödään puoli tynnyriä eloja kuukaudessa
viiteen henkeen, voivat olla, ja paksut kullankeltaiset hiukset
ympäröivät otsaa, joka tuskin olisi voinut olla korkeampi ja puhtaampi,
vaikka Tiina olisi nähnyt kreivin palatsissa ensikerran päivänvalon.

Niinpä todellakin, se on sama Tiina, joka hoiperrellen kiirehtii
veräjälle aukaisemaan sitä meille. Anna toki pieni valkea hopearaha
tuolle harmaa-päiselle paikkahameiselle vaimolle! Näetkö, hän on
vetänyt huivin kasvolleen tällä puolen... no anna se raha myös...
katsos, se on juuri tältä puolen kuin silmä puuttuu.

Pikku Laurista ja Tiinasta tuli pian parhaat ystävät. Nauraen repi
poika hänen keltaisia hiuksiaan ja käsivarsi lujasti hänen kaulansa
ympärillä juostiin pitkin niittyjä ja pellonpientareita. No niin,
nythän se ei vielä tehnyt mitään, mutta ylipään on parasta että
mökkiläisten tytöt varovat kirkkoväärtien poikain syleilyjä; talonpojan
tuvassa vallitsee säätyeroitus yhtä hyvin kuin ylhäisten saleissa
ja moni mökin tyttö, joka talollisen pojan sylissä on uneksinut
kunnianhimoisesti silkkihuivista ja kirkkomatkoista linjaarinrattailla,
on herättyään saanut "erityisen ripityksen" ja kolmekymmentä markkaa
vuodessa...

Pikku Laurilla oli viidentoista vuoden vanha veli, Kalle niminen ja
hän oli saanut pistoolin isältään markkinalahjaksi. Tiina juoksi
Laurin kanssa suuren tuvan lattialla, äiti istui vyyhtien lankaa
uunin kupeella ja Kalle seisoi penkin vieressä ladaten pistooliaan.
Vahingossa sattui Tiina nykäisemään ruutisarvea niin että se putosi
lattiaan.

— Etkö voi katsoa eteesi, sen aasi! ärjyi Kalle ja töytäsi pistooli
kädessä kohden tyttöä.

— Herra isä, älä ammu minua, älä ammu minua, Kalle hyvä! rukoili Tiina
kuoleman tuskassa ja piti käsiä silmiensä edessä.

En luule että Kalle aikoikaan ampua tyttöä. Mutta piti hänen kuitenkin
vastaisen varalle saada muistutus ja niin juoksi hän tytön kimppuun
ja pui nyrkkiään. Jos nyt joku äkkiä pui nyrkkiä jossa sattuu olemaan
ladattu pyssy, ja läheisyydessä on toinen henkilö, laukeaa pyssy
tavallisesti ja panos sattuu tähän toiseen henkilöön. Tämä voi tuntua
kummalliselta, mutta sellainen on asian laita joka tapauksessa, eikä
Kallenkaan ase, vaikka se olikin vaan pieni markkinapistooli, voinut
käyttäytyä toisin, vaan laukesi kun laukesikin...

Tiina ja Lauri päästivät kauhean huudon ja molemmat kaatuivat he
lattialle.

Nyt sai äiti jalat allensa vyyhdinpuun vierestä. — Herra varjelkoon!
Ammuitko kuoliaaksi oman armaan lapseni? huusi hän, juoksi lapsen
luokse ja nosti hänet syliinsä. Hän käänteli ja tarkasti poikaa joka
puolelta, katsoi korvienkin taakse, repi vaatteet hänen päältään,
huiski käsillään vasten silmiä, nähdäkseen oliko hän kenties tullut
sokeaksi, otti hiusneulan päästään ja kaiveli sillä pojan nenää,
tunnustellakseen olisiko siellä ehkä haulia ja teki jos jonkinlaisia
kokeita. Vihdoinkin oli hän varma ettei sydänkäpynen ollut
vahingoittunut.

Nyt kääntyi hän Tiinan puoleen, joka makasi lattialla aivan kuin
kuollut.

— Ylös paikalla, muuten minä sinua opetan! Onko sinusta ihmisellistä
tuolla lailla lapsi sylissä paiskautua maahan, olisit voinut katkoa
häneltä jalat ja kädet, sinä heittiö!

Pikku Tiina ei vaan liikahtanut, mutta siltä kohdalta, jossa hänen
päänsä oli alkoi lattia muuttua punaiseksi. Äiti kalpeni.

— Poika, jos nyt olet ampunut tytön kuoliaaksi, niin tulee tästä kunnon
juttu. Herra isä, linnaan voit joutua, Kalleseni... Nousepa ylös,
Tiina! Jos nyt kiltisti olet huutamatta niin en kerro isännälle että
vallattomuudessasi juoksit pyssyn suuhun... Tiina, nousehan toki ylös!
Saat villasen hameen ja pitkävartiset sukat, jos olet kiltti... Kas
niin, nyt hän herää, tuo teeskentelijä. Voi hyvänen aika miltä silmäsi
näyttää! Eikö lie puhki koko silmä... Voi taivas, kun ajattelen että
näin olisi voinut sattua Lauriin, niin aivan tekee mieleni itkeä...

Kalle istui uunin kupeella ja katsoa tuijotti kulmiensa alta, vaan ei
virkkanut mitään.

Niin se nyt kävi; laukaus oli tehnyt tekonsa ja pikku Tiinasta tuli
toissilmä koko ijäkseen ja toinen poski oli ruudin polttama.

Jonkun tunnin kuluttua tuli kirkkoväärti kotiin ja sai kuulla kaikki.
Heti läksi hän Kallen luo antaakseen hänelle kunnon selkäsaunan.
Mutta silloin huusi Anna muori: "Ethän toki turmele omaa lastasi!" ja
Tiina, joka oli kohotettu sellaiseen kunniaan että sai maata isännän
ja emännän sängyssä, nyyhki hiljaa ja rukoili: "Älkää lyökö häntä,
isäntä!" ja silloin vihdoinkin malttui kirkkoväärti sen verran ettei hän
käynyt käsiksi omaan lihaansa ja vereensä.

Myöhemmällä iltasella, kun Tiina oli nostettu keittiöön ja isä ja äiti
itse makasivat sängyssään, sanoi kirkkoväärti, hiljaa, ettei tyttö
kuulisi:

— Meidän pitää antaa tuolle raukalle jotakin hyvitystä, sillä minä
luulen ettei hän enää koskaan tule näkemään sillä silmällä.

— Annetaan vaan, lupasinkin jo hänelle villasen hameen ja sukkaparin.

— Ei ne riitä, Anna; ikävä kyllä, mutta meidän täytyy antaa hänelle
paljon enemmän. Arvelin jos panisi 50 markkaa säästöpankkiin...

— Ei ikinä, sen sanon sinulle Pekka! Tahdotko saattaa häviöön sekä
vaimosi että lapsesi, tuon kerjäläispennun tähden? Yhtä hyvinhän hän
voi tehdä työtä silmäpuolenakin, ja siitä että kasvot ovat toiselta
puolen hiukan rumemmat, pitäisi hänen oikeastaan kiittää meitä, sillä
nyt pääsee tuo köyhä raukka monesta kiusauksesta tässä syntisessä
maailmassa, haha niin niin!

Ja niin puhuttiin asiasta sinne tänne, ja lopuksi päätettiin, että
jos kyläläiset suostuvat antamaan vähän hirsiä niin saisi Ruoti-Olli,
Tiinan isä, rakentaa itselleen pienen tuvan mäen rinteelle tien
viereen, kirkkoväärtin vasikkahakaan ja vielä lisäksi hiukan maata
ympäriltä, niin ettei hänen vaimoineen ja lapsineen tarvitse asua enää
köyhäinhuoneella kirkon vieressä.

Kyläläiset tyytyivätkin tuumaan ja monta hirttä ei sitä tarvittukaan,
sillä voihan tuvan kaivaa pari kyynärää maahan, ja niin tarvittiin vaan
neljä kerrosta hirsiä ja silloin saatiin jo pieni ikkuna maantielle
päin.

Ja kaikkien mielestä oli kirkkoväärtillä hyvä sydän. Mitään hyötyä ei
hänellä tosiaan tuosta maanpalasesta ollut ennenkään, mutta ei sitä
joka mies ota tiluksilleen köyhää roskajoukkoa, joka myötäänsä etsii
risuja ja tuulenkaatamia puita lämmittääkseen uuniaan, ja aamusta
iltaan sai pikku Tiina kuulla kuinka kiitollinen hänen pitäisi olla
hyväntekijälleen.

Sitten sai Tiina täysikasvuisen palvelijan paikan ja reipas ja sukkela
oli hän toimissaan. Ja pellolla ja niityllä teki hän tehtävänsä
niinkuin nekin joilla oli kaksi silmää ja kauniit kasvot. Mutta kun
nuoriso kokoontui tanssimaan, sai hän seisoa yksin nurkassa, huivi
ruudin polttamalla poskella ja katsella muiden iloa. Ei yksikään
poika tahtonut tanssia silmäpuoli Tiinan kanssa, ei kukaan tullut
ajatelleeksi että hänelläkin oli sydän, hänellä kuin muillakin, ja että
se sykki myös lämpimästi ja toivehikkaasti nuoruuden kevätaikana.

Vähitellen oli sitten Ruoti-Olli raivannut pienen maatilkkunsa
pelloksi, josta sai kauniita perunoita ja herneitä. Kun kirkkoväärti
näki sen, sanoi hän:

— Et sinä, Olli, ihan ilmaiseksi saa asua tässä ja nauttia kaikkea
tätä siunausta. Saathan sinä kuitenkin kunnalta apua niille lapsille,
jotka käyvät koulua, voithan siis maksaa neljä markkaa vuodessa tästä
paikasta.

Hän saikin neljä markkaa joka vuosi.

Sitten kuoli Ruoti-Olli ja hänen vaimonsa, ja nuorimmat lapset menivät
palvelukseen, silloin asettui Tiina itse asumaan tuohon mökkiin ja
elätti itseään kehruulla, milloin ei käynyt päivätöissä muualla.

Eräänä päivänä nähtiin Tiinan tulevan veräjälle; esiliina täynnä
koreita vaatetilkkuja ja vanhoja konvehtipaperia ja kädessä kaksi
pientä kuusta. Siellä laski hän ne maahan ja alkoi parhaimman taitonsa
mukaan koristella veräjää. Kun hän oli saanut työnsä valmiiksi,
istuutui hän kivelle tien viereen odottamaan. Hetken perästä alkoi
mäeltä kuulua rattaiden jytinää, ja kirkkoväärtin Kalle tuli ajaen
vaunuissa kahdella hevosella, messinkisilaisissa valjaissa, nuoren
emäntänsä kanssa. Sentähden oli silmäpuoli Tiina koristellut veräjän ja
nyt seisoi hän ja niiasi nuorten ohi ajaessa.

Kalle oli erittäin hyvä-sydämminen: hän seisautti hevoset ja sanoi:

— Kiitoksia Tiina, hyvästä tahdostasi! Ja sitten viittasi hän
piiskanvarrella Tiinaa ja sanoi:

— Emmi, tämä se on se silmäpuoli Tiina, josta olen sinulle kertonut
että me siellä kotona olemme olleet niin hyviä hänelle.

— Niin, Jumala siunatkoon... sanoi Tiina, mutta samassa riuhtasivat
hevoset ja vaunut katosivat pölypilveen.

Syksymmällä kutsuttiin Tiina kirkkoväärtiin vehnäskahville. Nuorikko
taputti häntä ystävällisesti olkapäälle ja sanoi:

— Kuulin ettet maksa enempää kuin neljä markkaa vuodessa kauniista
paikastasi ja koska appi-isä ja Kalle ovat aina olleet hyviä sinulle
niin ei tätä rahasummaa vastakaan suurenneta...

— Jumala siunat...

— Mutta puolen leiviskää pellavia saat sinä vuodessa kehrätä minulle
ilmaiseksi, se ei voi olla liiaksi siitä että saat asua niin kauniilla
paikalla.

Ja silmäpuoli Tiina maksaa joka vuosi neljä markkaa ja kehrää puolen
leiviskää pellavia siitä, että saa asua maankuopassa tuolla kivikolla
mäellä, jonka hänen isänsä on pelloksi raivannut. Tämä pieni koti on
hänelle sanomattoman rakas ja kummakos tuo? Onhan se tosiaankin hänen —
silmäteränsä.




Emännän kosijat.


Hienot ihmiset ovat kuuluneet "samaan seurapiiriin", viettäneet kesän
"samassa kylpylaitoksessa" tai "tavanneet toisiaan teaatterissa" eli
"olleet sulhaispoikina ja morsiusneitoina Otto serkun häissä".

Halvempi kansa "on palvellut samaan aikaan lautamiehellä", "ollut
yhdessä markkinamatkalla" tai "rippikoulukumppanit".

Hienot ihmiset hakkailevat halvempi kansa vaan katselee toisiaan, mutta
molemmat tuntevat he samaa: kaipaavat, toivovat, iloitsevat, nauttivat,
kärsivät ja — kieltäytyvät.

Jussi ja Taava olivat käyneet yhdessä rippikoulua, istuneet vastakkain
vanhan rovastin penkillä, tarjonneet toisilleen rinkeliä ja konvehtia
ja päässeet yhtä aikaa ripille.

Lämmintä verta ja punaiset posket, vahvat käsivarret ja kirkkaat
silmät oli heillä molemmilla ja yhtä verran tiesivät he molemmat
katkesmuksesta ja raamatusta, mutta juopa heidän välillään oli
kuitenkin suuri, Taava oli kirkkoväärtin tytär ja Jussi vaan mökin
poika. He eivät "olleet yhteen päin", olivathan vielä lapsia; mutta
Taava toivoi sydämmestään että nuo nuoret hovin pojat, jotka olivat
hänen vertaisiansa olisivat Jussin laisia ja Jussi — niin Jussi, hän
oli renkinä ja teki päivän ahkerasti työtä, eikä antanut turhien
toiveiden häiritä yörauhaansa.

Kun Taava oli yhdeksäntoista-vuotias tuli Peltolan ainoa poika
kosimaan. Hän oli kooltaan Jussia pienempi, hiukan vääräsäärinen ja
sitten oli hiukset sattuneet saamaan punertavan värin, mutta kaikessa
tapauksessa oli hän kunnon poika ja kun heitä ei ollut kuin kaksi
sisarusta tuolla suurella maatilalla niin tultiin hyvästi toimeen, ja
eipähän muuta kuin Tapaninpäivänä vietettiin häät.

Peltola oli sattunut saamaan edellisenä syksynä Jussin rengiksi;
mutta Taava oli hurskas, kutoi kangastansa kunnioitti Maunuansa eikä
vertaillut häntä muihin. Vaikka taisi sitä voita tulla Jussin osaksi
pyhäpäivinä enemmän kuin muiden.

Eräänä syksynä, kun viljat oli korjattu ja perunat nostettu, kylmettyi
Maunu ja kuoli. Suru oli suuri ja hautajaiset vielä suuremmat. Taava
teetti kauniin, mustan ja valkean puuristin, johon maalattiin isännän
nimi ja monta virrenvärssyä sekä palavia sydämmiä, sillä olihan
Maunu ollut niin hyvä hänelle. Muusta ei heillä ollut kiistaa kuin
"viemisistä" tädin hautajaisiin. Maunun mielestä riitti yksi juusto,
vakkanen voita ja kolme rieskaa, mutta Taava leipoi vehnäsetkin ja
siinä koko tora heidän avioliitossaan.

Jussi jäi taloon, sai "pehtorin" arvon ja piti hyvää huolta kaikesta.

Kesällä tuli jo kosijoita taloon, sillä leski oli vasta
kaksikymmentänelivuotias ja lapseton. Sanottiin että hänen laista
kilpakalua ei ollut seitsemässä lähipitäjässä.

Ensiksi tuli rovastin Eljas, hän oli käynyt maanviljelyskoulun ja
pukeutui säämiskäisiin liiveihin, pitkävartisiin saappaihin ja kaikin
puolin oli hän niinkuin kunnon maanviljeliän olla tulee. Sitä paitsi
oli hänellä talo.

Eljas herra kävi joka päivä linnunpyynnössä ja aina rupesi häntä
väsyttämään jonka tähden hän poikkesi Peltolaan levähtämään. Siellä
istui hän sohvankannella, suoroi saappaansa varsia, laski käden
sydämmelleen ja huokasi:

— Oi, Taava, jospa tietäisitte miltä täällä tuntuu...

Ja Taava seisautti rukkinsa, katsahti hyvin ystävällisesti Eljas
herraan ja sanoi palvelustytölle:

— Liisa, ota tuo pullo ja laita vieraalle rohtoa. Eljas herra raukka on
kylmettänyt vatsansa. Pippurihan on ikkunalla, sinä tollukka!

Silloin suuttui Eljas herra, meni kotiinsa isäukkonsa luo ja sanoi:

— Isä, en minä hänestä huoli! Hän on liika raaka, ei hän käsitä
tunteitani.

Tuskin oli Eljas herra saanut saappaat jalastaan ja istuutunut salin
sohvalle äitinsä puheelle, kun apulainen palatessaan pitäjältä ajoi
pihaan tervehtiäkseen Taava emäntää. Siellä tarjottiin parasta, mitä
talossa löytyi, munavoita, sylttyä, sianlihapaistia ja viiliä.

Ja apulainen söi ja joi minkä jaksoi, nyykytti päätänsä ja kaatoi
etikkaa ja pippuria syltylle ja puhui miten tärkeätä on "varjella
sydämmensä kaikella ahkeruudella sillä siitä elämä tulee". Sitten otti
hän pari lusikallista viiliä ja tuumi että kun on nuori ja kaunis ja
koko mantaalin omistaja niin mahtanee olla vaikea varjella sydäntään.
Jos hän vaan voisi jollakin tavoin tukea häntä tämän maailman
vaikeuksissa niin hän tahtoi niin mielellään...

Kun apulainen oli päässyt tähän kohtaan mietinnöissä, löi Taava kättä
yhteen ja huusi:

— Herra siunatkoon, anteeksi pastori hyvä! Mutta porsaat ovat karanneet
navetasta!

Ja niin juoksi hän tiehensä jättäen sielunpaimenensa aivan yksin,
ja kun hän hetken perästä tuli takaisin ei herkuista ja apulaisen
hellämielisyydestä ollut paljon tähdettä.

Jussi teki työtä kahden edestä hän hommasi ja johti koko talon toimet
ja vuosi vuodelta saatiin runsaampi sato ja yksi lehmä lisää navettaan.
Ja sunnuntaisin pukeutui hän mustiin verkavaatteisin ja ruskeesen
huopahattuun ja kyyditsi emännän kirkkoon. Reipas ja toimelias pehtori
hän oli, hyvä ja ystävällinen väelle, paitsi toisinaan; silloin räyski
ja tuiski hän aika lailla, ja jos piiat ja rengit olisivat olleet
tarkempia ihmistuntijoita, olisivat he kyllä huomanneet että pehtorin
huono tuuli ilmestyi aina samaan aikaan kuin emännälle uusi kosija.

Jussin piti sitten näytellä itse kullekin kosijalle navetat, pellot
ja metsät. Ja kun ne sulhaisiksi aikovat sitten toisinaan määräilivät
ojittamisesta ja laitumen laajentamisesta ikäänkuin omalla tilallaan,
niin silloin Jussin sydäntä kouristi kovasti ja hän päätti lujasti että
kekrinä hän muuttaa.

Mutta kesällä siihen aikaan kun liinoja kitkettiin, ja jo uusia
perunoita syötiin tuli emäntä Jussin luo, katsoi häneen ystävällisesti
suurilla ruskeilla silmillään ja sanoi:

— Jussi, jääthän meille vielä ensi vuodeksi? Palkasta kyllä sitten
sovimme. Ja silloin ei Jussi vasten tahtoansakaan voinut vastata muuta
kuin:

— Jos emäntä on tyytyväinen niin jäänhän minä.

Ei tuo kunnon Jussi hetkeäkään toivonut Taavaa itselleen. Ei hän
oikeastaan oloansa ajatellutkaan ja jos hän olisi sitä tehnyt niin
ei hänen toiveensa olisi koskaan saavuttaneet korkeampaa päämaalia
kuin että saada olla rauhassa "emännän kosijoilta" ja uskollisesti ja
ahkerasti tehdä työtä rippikoulutoverinsa hyväksi ja kolmasti päivään
istua häntä vastapäätä ruokapöydässä, jolloin Taavan rinta kohoili
valtavasti hänen ystävällisesti ja lempeästi hymyillessä niin että
valkeat, leveät, tasaiset hampaansa hohtivat punaisten huulien välistä.

Vihdoinkin tuli täysi tosi emännän naimisesta. Järvenpään isäntä oli
komeilla rattailla ja pulskilla, ruskealla oriilla ajanut tuimaa
vauhtia pihaan. Mies oli kopea ja valjaat muhkeat ja kun hän lyödä
säväytti hevostansa aitan nurkalla kääntäissänsä, arveli Taava: "nyt,
taikka ei koskaan".

Ja näyttipä siltä kuin nyt olisi tullut "oikea". Taava ja Järvenpää
mieltyivät toisiinsa ja kosija piti Peltolan koko komennosta. Tosin
ei emäntä ollut "rakastunut" eikä hän koskaan rakastuisikaan; hän oli
noita tyyneitä luonteita. Mutta kerran hän kuitenkin menisi naimiseen
ja tällaista kosijaa ei hän toistamiseen saisi, sen hän tiesi.

Niinkuin ainakin talonpojissa ei asiaa ensi kerralla päätetty. Nyt
oli helluntai ja juhannuksena menisi Taava katsomaan rukin sijaa
Järvenpäähän.

3

— 34 —

Tuli kesä ja koivujen valkoiset rungot peittyivät yhä enemmän ja
enemmän vastapuhkeavien lehtien suojaan, tuomet rupesivat kukkimaan
ja mehiläiset surisivat pesissään. Aurinko paistoi niin lämpimästi,
leuto tuuli puhalsi, hyväillen vastaan tulijan poskia ja rintaa, ja
nurmikko peittyi kirjavaan kukkaisvaippaan. Järven tyynellä, sinisellä,
kimaltelevalla pinnalla uiskentelivat kalat ja kauniit pienen pienet
pyörteet kertoivat että tuolla syvyydessäkin vilpoisessa aallossa oli
myös juhannus, eloa ja rakkautta.

Silloin kyyditsi Jussi emäntänsä Järvenpäähän ja nuori isäntä seisoi
eteisen rappusilla iloisena ja ylpeänä ottaakseen vastaan rakkaan
vieraansa.

Kaikki oli niin muhkeata, rakennukset kauniit, liinavaatekaapit suuret,
viljavat pellot ja viheriöivät niityt. Paljon oli kupariastioita
keittiön seinällä, paljon hopeita kaapissa ja paljon lämpöä isännän
katseessa.

Seuraavana päivänä aikoi Taava lähteä kotiin. Mutta sitä ennen tahtoi
kosija päättävän vastauksen. Sen hän saisikin kohta, ja Taavan
ystävälliset sanat antoivat hänelle toivoa. Mutta aivan lopullisesti ei
hän tahtonut päättää, ennenkuin oli asiaa kotonaan tarkemmin miettinyt.

Sillä aikaa kun isäntä meni käskemään sisartansa keittämään
lähtö-kahvia, läksi Taava etsimään Jussia, pyytääkseen häntä
valjastamaan hevosen.

Hän pysähtyi äkkiä, peräytyi askeleen ja katseli äänettömänä suoraan
pensaikkoa kohden. Siellä venyi Jussi käsi poskella. Mutta mikä herran
nimessä miestä vaivasi? Koko hänen ruumiinsa värisi ja hän koetti
pidättää nyyhkytyksiä, jotka tunkeutuivat hänen leveästä rinnastaan.

Taava emäntä kalpeni. Vai niin, sentähden lienee hänellä ollut niin
vaikea valita itselleen toista miestä! Rippikoulutoveri rakasti häntä
salaisesti, ujosti, toivottomasti, hän ei ollut koskaan uskaltanut
pyytää mitään itselleen, mutta nyt suri hän sitä että lapsuuden ystävä
kohta olisi toisen oma.

Ja tämä nöyrä, vaatimaton rakkaus oli Taavan itsensä tietämättä
kietonut hänet pauloihinsa. Ja nyt se selvisi hänelle äkisti kuin
salaman iskulle että hänkin oli rakastanut Jussia. Kuinka kauan? Sen
Jumala yksin tiesi, kenties... aina siitä asti kuin he yhdessä pääsivät
ripille.

Taava oli tavoitellut rakkautta kaksikymmentäkahdeksan vuotta, vasta
nyt heräsi se hänen sydämmessään. Hiljaa hiipi hän Jussin luo ja laski
kätensä hänen olkapäälleen:

— Jussi!

Hän säpsähti, lensi tuli punaiseksi ja änkytti:

— Hyi, emäntä, kuinka säikäytitte minua! Mitä te minua poloista väjytte?

Mutta silloin istuutui emäntä hänen viereensä mättäälle, kietoi
käsivartensa hänen ruskeelle kaulalleen veti hänet luoksensa ja
kuiskasi uudelleen:

— Jussi!...

Ja sitten kuiskasi hän vielä paljon muutakin, ja Jussista tuntui
ikäänkuin tuo raju, mahdoton ilo tahtoisi tukehuttaa hänet ja ettei
hän paljaasta ilosta vaan voisi elää kauemmin. Ja kun hän vihdoinkin
saattoi puhua sanoi hän:

— Mutta rakas, siunattu emäntä... Taa... Taava, tahdoin sanoa, mitä
pitäjäläiset ja väki siellä kotona sanovat? Ja entä Järvenpää?

Taava emäntä ojentihe suoraksi, huokasi syvään, hänen täyteläs rintansa
kohoili, ruskeat silmänsä välähtivät ja sitten komensi hän aivan kuin
olisi seisonut kotonansa omilla rappusillaan:

— Valjasta hevonen, Jussi! Peltolan emäntä on siksi rikas että hän
saattaa tuoda sulhon itselleen omilla rattaillaan!




Kun isä tuli kotiin.


Ei ollut satanut tippaakaan koko pitkään kevääsen. Viljat seisoivat
saroilla hentoina ja mehuttomina, kuin piit häkylässä, mutta
vieläkin harvemmassa. Perunanvarret kellastuivat jo ennen aikaansa
ja elukoita löydettiin janoon nääntymäisillään kuivuneiden lähteiden
reunoilta. Tuntui kuin kuuma virta olisi eroittanut janoovan maan ja
armollisen taivaan. Myllypuro kuivi ja suuri nariseva ratas särkyi.
Järvet painautuivat syvyyteen ikäänkuin piiloon polttavaa aurinkoa.
Lapset kuolivat punatautiin ja pellot savusivat kuin sotatanner.
Sotatantereita ne olivatkin, sotatantereita, missä maamiehen toivo
tykkönään raukesi ja hänen pelastettavansa haavoittui auttamattomasti.

Lammen Kallea ei pienet onnettomuudet säikäyttäneet. Hänellä oli
kaukana kuusimetsässä pieni tupa ja sen ympärillä palanen hiekkaista
peltoa, josta ei hyvinäkään vuosina voinut odottaa kunnon satoa. Sade
kesinä voi siitä mahdollisesti saada puolitoista tynnyriä "sekajyviä"
enimmäkseen kauroja ja siellä täällä muudan rukiinkorsi, jonka olki oli
kuin ompelurihma ja tähkät kovin surkastuneet ja näytti siltä kuin ne
olisivat hiukan kummeksineet olemassa-oloaan.

Siis hyvinä vuosina puolitoista tynnyriä ja tänä vuonna ei mitään; tämä
eroitus ei voinut masentaa niin karastuja ihmisiä kuin Lammen Kallea ja
hänen Eevaansa.

Pahinta oli se ettei saatu työtä kotiseudulla. Kalle kävi tavallisesti
puimassa riihtä kylän talonpojissa, mutta nyt ei heillä ollut mitään
puimista. Osasipa hän panna olkikattojakin, mutta nyt tarvittiin
rukiinoljet navetassa. Sitäpaitsi oli hän kunnon kivityön tekijä, mutta
kenellä oli nyt varaa panettaa kiviaitoja!

Jossakin kaukana Pohjanlahden rannalla rakennettiin silloin rautatietä
ja nimismiehen nuori herra oli sanonut että niin reipas kivityöntekijä
kuin Kalle saisi kyllä työtä siellä, ja nuori herra tiesi sen varmaan,
sillä hän aikoi itsekin matkustaa sinne työnjohtajaksi.

Sitten pantiin paras nuttu päälle ja äiti nouti talirasia voidellakseen
isän saappaat. Oli niin omituista erota; Kalle ja Eeva olivat olleet
yhdessä viisitoista vuotta ja heillä oli neljä poikaa ja kaksi tyttöä.
Viikkokauden olivat he enintäin olleet erotetut toisistaan ja se oli
silloin kun Kalle oli kauempana työssä. Ja nyt tulisi isä viipymään
poissa kokonaisen vuoden! Mutta hän lupasi lähettää rahaa kotiin, niin
ettei Eevan ja lasten tarvitseisi nähdä nälkää, ja silloinhan oli
kaikki hyvin.

Ei ääni vavissut hyvästiä heitettäissä, ei hyväilty, eikä itketty.
Mutta Kalle katsoi vaimoonsa ja varsinkin hänen nuttuunsa, ja sitä hän
ei ollut tehnyt ainakaan viiteen vuoteen.

— Sinä raukka olet tullut niin vanhaksi ja huonoksi noiden lasten
kanssa, sanoi hän.

Huomautus ei ollut juuri kovin kohtelias tai hellä laadultaan, mutta
Eevan ruskeat kasvot kirkastuivat, hän ymmärsi niin hyvin että Kalle
oli tahtonut sanoa jotakin oikein ystävällistä.

— Jumala kanssasi, Kalle! Hoida nyt hyvin terveyttäsi, että jaksat
kiviä hakata. Syö sianlihaa, se antaa voimia. Ja herran tähden, varo
ettet joudu viinan tai dynamiitin uhriksi!

Kalle pisti viimeisen perunan puukon kärellä suolavedessä ja arveli
että kyllä hän "varoisi".

Ja niin läksi hän pois, kauaksi pois kotoa, hankkimaan leipää
perheelleen, läksi syleilemättä, hyväilemättä. Tosin sykki vaimon
kuihtunut, ruskistunut rinta, tosin tuntui Kallen povella lämpimämmältä
kuin tavallisesti, mutta ei kylliksi, voidakseen murtaa kuoren, jonka
kova työ, kärsimykset ja puute muodostavat viheliäisyyden lasten
tunteille. Ainoastaan kaksi pienintä, Antti ja Liina itkivät. Mutta
äiti seisoi eteisen ovella, varjosti kyynelettömiä silmiään laihalla
kädellään ja katsoi isän jälkeen kauan, kauan, ja tultuaan tupaan otti
hän hänen puukenkänsä ja viskasi ne kauaksi sängyn alle. — Niitähän ei
tarvittaisi aivan kohta.

Hetken kuluttua aukeni ovi ja isä seisoi taas kynnyksellä:

— Eihän sulla ollut enempää kuin kolme silliä, Eeva?

— Ei.

— Minkätähden panit sitten minulle kaksi evääksi? Tässä on toinen
takaisin. Hyvästi!

— Ota se vaan, tarvitset sinä toisenkin!

— Anna olla, joutaa jäädä lapsille. Hyvästi Eeva!

Ja niin läksi hän taas, kävellen hitaasti, mietteissään, selkä
kumarassa, läksi avaraan maailmaan riehumaan ja raastamaan siksi kunnes
jäsenet kestäisivät.

Kuukauden kuluttua alkoi isältä tulla rahaa. Ainoastaan vähän, mutta
kuitenkin melkein kaikki, mitä hän ansaitsi. Ja jopa tuli kirjekin!
Vanhin tyttö, joka kävi kansakoulua luki sen ja luki sitä siksi
kuin kaikki olivat oppineet sen ulkoa. Ne olivat pieniä, karkealla
kädellä huonosti kirjoitettuja kirjeitä, vaikka ne hämärältä muistolta
sulhaisajoilta, silloin kun Eeva palveli naapuri pitäjässä, aina
alkoivat: "rakas ystävä". Niissä kerrottiin että isä Jumalan kiitos oli
terveenä ja toivoi samaa Herran lahjaa heillekin! Työnjohtajat olivat
sävyisät, ruoka kallista ja että siellä sai maata metsissä, sillä
taloja oli hyvin harvassa.

Eeva säästi ja säästi ja pani silloin tällöin muutamia markkoja kirstun
pohjalle, joita hän ei välttämättömästä tarvinnut perheen elatukseksi.
Kaikki mahdolliset työansiot käytti hän hyväkseen ja vihdoinkin oli hän
saanut säästetyksi niin paljon että sai kankaan kuteille. Siitä aikoi
hän ommella vaatteet lapsille ja Kallelle, itse ei hän tarvinnut mitään.

Sitten tuli aika, jolloin ei kuulunut kirjettä kaualle. Eeva kävi joka
viikko rovastissa kysymässä ja kävipä hän rautatien asemallakin, mutta
turhaan. Kului kuukausi, toinen ja kolmaskin, mutta isästä ei kuulunut
mitään. Rahvaan sitkeällä, tyynellä kärsivällisyydellä odotteli hän,
vähensi perunoita ruokaveroiksi, leikkasi sillin pienempiin palasiin ja
luotti huomispäivään ja Kalleensa.

Ja huomispäivä tuli ja Kalle tuli. Hän istui sohvan kannella kevätillan
hämärässä, Eevan kotiin tullessa. Hän oli ollut metsässä taittamassa
varpuja, jotka lapset sitten kuorivat vispilöiksi ja möivät kylään.

Kalle istui sohvan kannella hämärässä eikä noussut seisalleen kuin Eeva
tuli tupaan.

— Hyvää iltaa, Eeva!

— Herra siunatkoon, sinäkö sitä olet Kalle! huusi Eeva, heitti varvut
uunin nurkkaan ja silmäsi lieteen nähdäkseen oliko siinä tulta. Ei
syleilty eikä hyväilty nytkään; mutta Eevan silmät säihkyivät ja hän
liikkui entistä sukkelammin.

Kalle istui paikallaan ja oli tavattoman kalpea. Häntä väsytti
varmaankin matkan perästä, voi raukkaa. Asemalle oli rautatien
työmiehillä vapaaliput, mutta siitä oli vielä kolme peninkulmaa
jalkapatikassa kulettavaa.

Eeva kyseli kaikesta ja Kalle vastaili tyynellä ja miettivällä
tavallaan. He puhuivat lapsista ja heidän voinnistaan isän poissa
ollessa, risutuvista Pohjanmaalla, Lassin rippikoulussa käynnistä ensi
talvena ja tuvan katosta, pitikö se vielä veden.

Lapset tulivat tupaan ja tervehtivät ilohuudolla isää. Myöhemmällä toi
äiti puuron pöydälle. Mutta isä istui yhä sohvan kannella paikaltaan
liikkumatta ja niin tavattoman kalpeana.

— Etkö tahdo syödä, Kalle?

Isä ei tainnut kuulla. Hän pyyhki vaan otsaansa nutun hihalla ja ähki
hiljaa. Hän raukka lie kovin väsynyt!

Äiti antoi hänen istua, otti sangon ja läksi lähteelle hakemaan
raitista vettä. Kevätilta oli valoisa ja lämmin. Eevan sydän sykki
ilosta. Nyt oli Kalle taas kotona, nyt oli "kova vuosi" kulunut, nyt
saisivat he olla yhdessä, tehdä työtä ja ahkeroida, tämä vuosi olisi
ehken parempi ja ruis kasvaisi kotitienonkin pelloilla niin ettei
kenenkään, jolla on koti, vaimo ja lapsia tarvitseisi mennä kauaksi
pois hankkimaan elatustaan.

Hän täytti sangon, ryyppäsi tuohiliuhkasta pari kertaa ja kiiti taas
mäkeä ylös. Miten reippaasti hän kulki ja miten keveästi hän kantoi
sankoa! Niin iloiseksi ei hän ollut tuntenut itseään sitten kuin sinä
juhannusiltana, jolloin he yhdessä Kallen kanssa, käsivarret toistensa
vyötäisellä, olivat tulleet kotiin tuoksuavien niittyjen ratisevien
lepis...

— Nyt sinun pitää tulla syömään puuroa, Kalle, muutoin se jäähtyy!

Kalle ei liikahtanut.

— Tuonko minä puurokupin sinulle sinne sohvan kannelle?

Silloin nousi hän äkkiä, mutta ensimmäisellä askeleella herjahti hän
niin kummallisesti ja toisella kolahti aivan kuin olisi iskenyt kepillä
lattiaan, ja niin kulki isä ontuen ja horjuen pöytään ja suuret, suuret
hikipisarat tippuivat hänen kalpealta otsaltaan...

Lapset seisoivat kauhistuneina suut selällään. Eeva vavahti ja tarttui
lujasti kiinni sängynpäähän.

— Herra Jumala, mikä sinun jalalla on, Kalle? Kalle vaipui tuolille,
peitti silmät kädellään ja sanoi:

— Jalka, Eeva, niin se... se... on Pohjanmaalla hiekkahaudassa.




Iso-sisar.


Kesän tulosta ei ollut tänä vuonna tahtonut tulla mitään, se oli
kestänyt hyvin kauan, mutta syksy sitä vastoin oli sen kauniimpi. Vaan
jo Lokakuussa tapahtui ilman muutos, odottamatta ja äkkiä; ja ennen kun
turkit ja sisäikkunat saatiin reilaan, oli täysi talvi. Silloin tuli
keuhkokuumeen vuoro, ja siihen kuoli kamreeri Raitiokin.

Raition perheellä oli myös ollut kaunis syksy kylmän ja tuiskuisen
kesän perästä. He olivat tahtoneet yhdistyä liika aikaiseen, jo
elämänsä keväällä, seuraus oli köyhyys ja puute; ja taistelu niitä
vastaan oli vienyt ilon heidän parhaalta ijältään. Mutta nyt oli
taistelu taisteltu ja kovin aika oli paennut kodin kynnykseltä, ja
syysaurinko hymyili heidän päittensä yli, jotka jo olivat tulleet
harmaiksi. Mutta kohta tapahtui käännekohta tässäkin, jo ennen kuin oli
täysin hengähdetty toimeen tulon rauhan jälkeen; kuolema — velkoja,
jota ei oltu ajateltu, vaikka hänelle oli maksettu korkoa koko ajan,
terveyttä turmelevalla yötyöllä — tuli ja vei kamreeri Raution
huolimatta äidin kyyneleistä tai Annin ja Viivin voivotuksista.

Mutta vaikka kuolemaa ei voi koskaan estää tekoaan tekemästä, niin
näkee Manalan ukon kuitenkin toisinaan heltyvän. Tosin ei hän jätä
iskuaan iskemättä, mutta toisinaan iskee hän kahdesti, kun hän näkee
kaksi, jotka ovat niin kiintyneet toisiinsa etteivät voi erota.

Ja senpätähden seurasi rouva Raitio Villeään nytkin ja jätti Annin ja
Viivin aivan yksin.

Anni, iso-sisar, niinkuin häntä kutsuttiin oli ruumiikas ja pitkä
kasvultaan, hänen säännölliset sopusointuiset, kauniit kasvonpiirteensä
olivat kuin hakatut marmoriin, korkeaa otsaa ympäröi tummanruskeat
kähärät ja hänen tummat suuret silmänsä hymyilivät harvoin. Hän oli
ollut maailmassa isän ja äidin vaikeimpina aikoina; hänen lapsuutensa
ensimmäiset muistot olivat katkeria, hän muisti kyyneliä, joita oli
vuodatettu kuluneiden vaatteiden tähden, jouluiltoja, mutta vaan
nimeksi, sillä niitä ei oltu voitu viettää somemmin kuin muitakaan
päiviä ja unettomia öitä vuokranmaksun tähden. Sentähden kehittyi hän
niin aikaseen ja oli jo neljäntoista vanhana ajattelevainen nainen ja
sentähden hymyilivät hänen suuret ruskeat silmänsä niin harvoin.

Viivi oli pikku-sisar, eikä kukaan koko talossa tiennyt mikä hänen
oikea nimensä oli, Kun hän juosta sipsutteli kadun poikki kouluun, oli
hän kauniimpi, viehättävämpi ja iloisempi kuin kaikki muut ja äidit
pistivät päänsä ulos ikkunasta hymyilivät ja mutisivat: "Viivi!" Ja kun
hän naurahteli ja juoksi leikkipaikalla niin että hänen kullankeltaiset
hiuksensa tuprusivat tuulessa, huusivat pojat iloissaan: "Viivi,
Viivi!" Mutta äidin kuoltua, kun pikku jalka oli hiljaa ja keltaiset
kähärät vavahtelivat itkusta ja pienet rusottavat posket nyyhkyttäen
kätkeytyivät sohvan nurkkaan, kietoi iso-sisar käsivartensa pienen
keijukaisen vyötäiselle, suuteli häntä ja kuiskasi: "Viiviseni!"

Viivi lie sitten hänen nimensä ollut, mutta ei suinkaan häntä oltu
ristitty siksi.

Iso-sisar oli kahdenkymmenen ja pikku-sisar neljäntoista vuoden vanha,
silloin kuin he jäivät yksin maailmaan.

Eriikka täti piti raskaana velvollisuutenaan ottaa Viivin luokseen ja
arveli että Anni voisi kyllä hankkia itselleen opettajattaren paikan.

Mutta siihen sanoi iso-sisar "ei", sulki yhä itkevän Viivin syliinsä
ja selitti että he tahtovat olla yhdessä, tehdä yhdessä työtä ja — jos
tarvis vaati — nähdä nälkääkin yhdessä.

Täti Eriikka jätti heidät pudistaen miettiväisesti päätään, mutta tunsi
suloisen tunteen päästyään vapaaksi tästä kalliista velvollisuuden
täyttämisestä. Parin viikon kuluttua naulattiin kaupungin kauneimman
kadun varrelle pieni kyltti, johon oli kirjoitettu: "Anni Raitio.
Muotikauppa."

Ei Anni ollut aivan vasta-alkava tällä alalla, sillä silloin ei se
olisi vetellyt. Hän oli työskennellyt rouva Svenssonin luona, syksyin
keväin kiireenä aikana ja Annilla oli hyvä kauneuden aisti ja näppärät
sormet.

Ei ollut leivästä puutetta. Jäipä rahaa vielä Viivin tutkinnoihinkin,
niin että hänestä tuli paljon oppineempi ja taitavampi pianonkin
soitossa kuin isostasisaresta. Säästyipä pieni rahasumma marmoori
ristiksikin rouva ja herra Raition haudalle. Paras seikka oli se että
täten muodostui heille varma ja turvallinen koti, joten iso-sisar sai
olla pikku-sisaren luona, niin että he molemmat, jotka eivät kaivanneet
muita maailmassa, saivat joka ilta lopetetun työn perästä mennä maata
samaan, pieneen, viehättävään huoneesen. Siellä voi Anni loikoa
tuntikaudet ja kuunnella Viivin tyyntä, tasaista hengitystä, toisinaan
sytytti hän kynttilänkin keskellä yötä, ainoastaan katsellakseen
pieniä, puhtaita, viattomia kasvoja ja niin ihmeen kaunista pientä
kättä, joka nöpötti niin somasti posken alla.

Sitten tuli hän.

Hän oli koulun opettaja, palkkansa oli kolmetuhatta markkaa vuodessa.
Oli hänellä vähän velkojakin ja sitä paitsi kaunis laulunääni ja hyvä
sydän. Nuorellinen oli hän mieleltään ja jotenkin hyvänäköinen.

Ylipään oli hän iloinen, mutta vielä iloisempi kuin tapasi neidet
Raitio rehtorissa illallisilla, tai kuin hän tarvitsi kaulahuivia eli
paidan nappeja, joita myöskin myötiin Anni Raition muotikaupassa.
Ja iloisin oli hän silloin kuin liike oli niin vilkastunut ettei
neiti Anni tahtonut joutaa muilta töiltään hoitamaan konttokirjoja ja
kirjoittamaan laskuja.

Ja niin tuli hän iltapäivillä, jolloin ei ollut koulussa ja kirjoitti
neiti Annin pääkirjaan kauniilla käsialallaan ja lähetti laskuja
kaupungin rouville niin että he aivan hämmästyivät.

Kuta enemmän maisteri kirjoitti sitä eloisammiksi muuttuivat Annin
kauniit marmoorimaiset tummat kasvot, ja ylpeät silmät säteilivät
entistä kirkkaammin ja huulensa vetäytyivät hymyyn, aivan kuin laine
järven pinnalla vienon iltatuulen puhaltaessa, kun maisteri sanoi
jotakin hauskaa; ja hän ei säästänytkään hauskuuksiaan, se täytyy
myöntää.

Ja Viivi oli silloin vielä lapsi.

Niin hyvä ja vakaantunut oli Anni Raition kauppaliikkeen maine etteivät
juoruämmät kyenneet puhumaan mitään eikä kukaan sanonut pahaa sanaa
liikkeen päänaisesta, vaikka kirjanpitoa hoiti maisteri joka oli hyvä
laulaja.

Ja pääoma kasvoi kenenkään huomaamatta..

Niin tuli hän kerta edeltäpuolen päivän kun kaikki kirjat ja laskut
olivat kirjoitetut. Mutta hänellä oli "huoneiden puhdistuslupa" ja
paras nuttu päällä ja punakkaposkinen oli hän kuin tytöt ja hänen
tavallisesti niin miehekäs äänensä oli nyt melkein vieno, sanoessaan:

— Neiti Anni, minä...

— Mutta kas vaan, tervetuloa! Istukaa, olkaa hyvä, tohtori! Näittekö
viuhkia puodissa? Eikö ne ole ihmeen kauniita?

— Ovat kyllä, mutta minä olen kauan, kauan aikonut sanoa teille
jotakin, neiti Anni... ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Hiljaa, hassu sydän!
Nythän hän tulee. Oi, hän tulee, ja hänen rakkautensa palkitsee
pitkien, vaivaloisten vuosien työn ja ikävän... ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ —
Minä tahtoisin niin kovin mielelläni pyytää teiltä jotakin, jotakin
oikein paljon... paljon... äärettömän paljon... tarkoitan jotakin
suuremmoista... ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ — Tietäähän tohtori, että jos minä
vaan voin, niin...

— Tiedän kyllä, mutta voittekohan tämänkin? Voittekohan nytkin, kun
minä pyydän korkeinta, suloisinta, kalleinta kaikesta? ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒
‒ ‒ ‒ Oi, kuin olet tyhmä, sinä rakas, rakas! Etkö näe kuinka minä
ikävöin? Sanoja ei kaivata, ethän tarvitse muuta kuin aukaista sylisi!
Kunhan vaan Viivi ei juuri nyt töytäisi sisään! Hän on vielä aivan
ymmärtämätön lapsi! Kun hän nyt vaan viipyisi vielä vähän aikaa. Oi
kuinka onnellisiksi me kolme sitten tulemme! Aina yhdessä... ‒ ‒ ‒ ‒
‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ — Mutta mitä kummaa tahtoo tohtori sitten? sanoi hän ja
koetti hymyillä.

Silloin nousi hän seisoalleen, tarttui Annin käteen ja kuiskasi
vapisevalla äänellä:

— Antakaa minulle Viivi! ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒

       *       *       *       *       *

On Kesäkuu ja täysi kesä. On Kesäkuu ja lukukausi loppunut. Maisteri
on saanut vakinaisen viran ja huvilan veranta on liputettu. Aurinko
paistaa ja iso-sisar valmistaa häitä Viiville, oikein suuria häitä.
Siellä tulisi olemaan sulhaispoikia ja morsiusneitoja, mutta iso-sisar
ei tahdo itse olla morsiusneitona. Kuinka se sopisi, hänhän on
morsianta paljon vanhempi! Nauraen oli hän selittänyt että hän tahtoi
ainoastaan esitellä "morsiamen äitiä". Ja sentähden on hän pukeutunut
mustaan silkkipukuun, rinnassa hohtokivineula ja on niin pulska ja
komea. Niin, hohtokiviä! Lanko itse on lopettanut viimeiset tilit ja
niistä näkyy että Anni Raitiolla on varaa ostaa itselleen hohtokiviä.
Hänellä on myös varaa hankkia yksinkertaiset mutta sievät huonekalut
maisterin uuteen kotiin. Viivi on saanut mainiot myötäjäiset, vaikka
sekä isä että äiti olivat köyhiä.

Mustassa silkissä sisaren hääpäivänä! Voi, jos kaksikymmenviisivuotiaat
tietäisivät, mitä kaunisteltua teeskentelyä se on, kuin täysin
kehittynyt nainen pukeutuu hiukan vanhemmaksi, kuin hän todella on.
Tuntuu silloin kuin rakkauden jumalaiset olisivat piilosilla hänen
hameensa poimuissa ja lemmettäret leikkisivät naamiaisia.

Mutta Anni ei tahtonut teeskennellä puvullaan. Hän tunsi itsensä niin
vanhaksi että joku toinen puku olisi tuntunut hänestä vastenmieliseltä.

Hän oli pulska ja komea emäntä, vaikka hän esiintyi sinä ensi
kerran elämässään. Vieraat katselivat melkein enemmän häntä kuin
morsianta, joka kuitenkin valkoisessa puvussaan näytti kauniimmalta,
lapsellisemmalta ja hurmaavammalta kuin koskaan ennen; laskennon
opettaja, joka oli poikamies, muisteli että Anni Raition kauppatoimen
veroäyrien luku päättyi pyöreällä ja kauniilla numerolla ja päätti
itsekseen käydä usein nuoren virkatoverinsa kodissa.

Häät olivat kovin hauskat, pidettiin puheita, laulettiin, juotiin
maljoja ja lausuttiin häärunoja. Lopuksi kohotti ylen onnellinen
sulhanen lasinsa ja puhui armaan Viivinsä jalolle, rakkaalle sisarelle,
puhui kauan, sydämmellisesti ja hyvin. Kiitti häntä hänen suuresta
hellyydestään ja hyvyydestään Viiviä ja heitä molempia kohtaan ja
lupasi palkita hänet tekemällä Viivin, heidän lemmittynsä tien niin
tasaiseksi ja onnelliseksi kuin ihminen voi.

Ja Anni hymyili ja syleili Viiviä ja taputti lankoa toverimaisesti
olkapäälle; ja historian opettaja, joka loma-ajoilla tutki
viisaustiedettä, mutisi: "Mikä jumalainen anoppi!"

       *       *       *       *       *

Ravintolan verannalta on liput korjattu pois ja huoneet ovat tyhjät.
Pikku kaupungin kaduilla ei näy enään muita kuin yövahti. Kirkkotornin
kello lyö yksi. Ikkunat ovat pimeät ja pikku kaupungin asukkaat
nukkuvat paksujen uutimien takana. Yhdessä ainoassa ikkunassa on vielä
tuli — morsiusparin uudessa kodissa. Siellä istuu sulhanen sohvalla ja
Viivi hänen polvellaan; ja morsiamen posket hehkuvat ja sydän sykkii
sulhon päästellessä vapisevilla kömpelöillä käsillään hänen kruunuaan
ja huntuaan...

Mutta kirkkomaalla syleillen marmooriristiä on mustaan puettu nainen
polvillaan ja kuiskaa nojaten polttavaa otsaansa kylmää kiveä vasten:

"Isä, äiti, nyt on Viivi onnellinen! Iso-sisar on tehnyt kaikki mitä on
voinut hänen hyväkseen!"

Mutta kun hän tulee kotiin ja pikku-sisaren pieni rautasänky on
päivä-teloillaan, ensimmäisen kerran kahdeksaantoista vuoteen, tuntee
hän itsensä yksinäiseksi, yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen, silloin
kätkee hän ylpeät kasvonsa, joista maailma ei koskaan saisi lukea
pettynyttä toivoa ja sortunutta onnea, kätkee ne valkeisin tyynyihin ja
uikuttaa nyyhkyttäen: "Viiviseni, miksi veit sulhon multa!"




Kaunis Anna.


Kun vasta silitetyt, valkoiset uutimet olivat ripustettavat ikkunoihin,
kun vieraita tuli kaupungista ja pöytä oli katettava oikein kauniisti
lystihuoneesen, kun neitien piti lähteä tanssiaisiin ja hiusten
täytyi olla palmikoitut tavallista kauniimmin, huudettiin silloin
aina "kaunista Annaa", niinkuin häntä, mustasilmäistä, hienohiviäistä
herrastalon kamarineitsyttä sekä kotiopettaja että mökin pojat
kutsuivat.

Ja Juhannuksena, kun patruuni antoi joukon tanssia ja tanssitupa oli
kaunisteltava, sai kaunis Anna senkin tehtäväkseen ja heleästi nauraen
laitteli hän seppeleitä ja lippuja ovien ja ikkunoiden päälle ja tanssi
sitten siksi kunnes uusi päivä koetti, yhtä iloisena olipa hänen
hoikalla vyötäisellään valkohattuisen ylioppilaan tai reippaan mökin
pojan käsivarsi.

Nuo mustat silmät polttivat toisinaan reikiä miesten sydämmiin. Pehtori
tahtoi pitentää valssin kävelemällä hänen kanssaan kahdelleen puutarhan
ympäri. Herra Rantalaa, joka opetti poikia, innostutti kovin kankaiden
valkaisu, jotka Anna joka aamu levitti nurmikolle ja joka ilta otti
ne pois. Nimismiehen rouva loikoi hanhenhöyhen patjoillaan ja itki
yökaudet sentähden ettei hänen Kallensa ollenkaan välittänyt rikkaan
naapurin Reetasta, vaan juoksi kuin hullu kauniin Annan perästä ja
nuori paroni pääkaupungista, joka toisinaan tuli tervehtimään patruunia
ja kuljeksi aina hansikkaat kädessä ja silmälasi toisessa silmässä
syleili häntä rappusissa, painoi poskensa hänen poskeaan vasten ja
puhui rakkaudesta, neidinhatusta, hyvistä päivistä ja pienestä,
sievästä kodista pääkaupungin kauneimman kadun varrella.

Mutta kauniilla Annalla oli oma tapansa irtautua kuumista käsistä,
jotka tulivat liika lähelle häntä, ja hän katsoi nuoria miehiä suoraan
silmiin niin kummastuneilla ja vihasta säihkyvillä silmillä että
kiihoittuneiden tunteiden täytyi tyyntyä.

Annan kovuus ei riippunut liiallisesta jumalisuudesta taikka
siveellisyydestä, ei häneltä puuttunut lämmintä vertakaan eikä se
ollut pienen sykkivän tytönsydämmen teeskenneltyä kylmyyttäkään; se
oli, Jumala paratkoon, sulasta ylpeydestä ja harmista kuin hän kohotti
ylevästi päätään, nähdessään kuinka ne samat herrat, jotka neideille
kumartelivat vaan ja hymyilivät kunnioittavaisesti, lähestyivät
häntä mökin tytärtä leimuavin katsein ja tuulentuomine rakkauden
osoituksineen.

Hän oli silloin kauneimmillaan ja vieraat, joilla oli asiata
patruunille ja joille hän aukaisi eteisen oven kysyivät usein:
"saisivatko he kunnian puhutella neidin isää?"

Sitten pyysi hän yht’äkkiä eroa palveluksesta — mennäkseen naimisiin
renki Antin, ruoti-Leenan pojan kanssa, vaikkei hänellä ollut muuta
kuin kaksi tuikkavaa silmää ja kesakkoiset kasvot, kirkkonuttu ja
työhön kykenevät kädet.

Patruuni kysyi häneltä suoraan: "onko hän tullut hulluksi?" Rouva pyysi
häntä miettimään, "hän, joka oli tottunut sellaiseen elämään luuli
muka voivansa muuttaa mökkiin ja syödä silakkaa ja perunoita ja tehdä
ulkotyötä". Ja neidit nauroivat minkä jaksoivat.

Mutta kaunis Anna puri huultansa voidakseen olla vaiti ja kyyneleet
kohosivat hänen silmiinsä kuullessansa pilkkaa, mutta kuta enemmän hän
sitä kuuli, sitä hellemmin rakasti hän Anttiaan.

Hän oli ollut nöyrä ja kohdellut Annaa kunnioituksella aivan niin kuin
paroni neitejä. Hän ei uskaltanut kaukaan aikaan puhua rakkaudesta
taikka näyttää vähintäkään hellyyden osoitusta. Mutta hänen silmänsä
seurasivat kaunista Annaa niin kauan kuin hän oli näköisällä, ja
Annan sydän sykki lämpimästi kun hän tunsi että löytyi yksi, jonka
mielestä hän ei ollut ainoastaan kaunein, vaan myöskin ylevin ja
paras maailmassa. Ja niin seurusteli hän hänen kanssaan antoi hänelle
rohkeutta puhua ja sitoi häneen elämänsä ja henkensä.

Mutta kuin hän syleili tuota pientä, hienoa, hentoa olentoa pitkillä
jäykillä käsivarsillaan oli aivan kuin hän olisi ollut lasista ja
Anttia peloitti että hän särkyisi, ja kun he istuivat kesäiltoina ojan
varrella piti Antti Annan pientä valkoista kättä omassa kädessään, ja
käänteli ja katseli jokaista sormea, aivan kuin kaunista taideteosta,
jonka yhdistystä hänen oli mahdoton ymmärtää.

Kauniin Annan päivät muuttuivat. Aamukahvi jäi pois ja valkeat sormet,
jotka leikkien olivat järjestelleet neitien hiuksia, saivat nyt
työskennellä kuokalla ja lapiolla. Ne ruskistuivat ja halkeilivat ja
naapuritorpan Liisa, joka oli ollut karjakkona tyttönä ollessaan,
nauroi hänelle. Ja aamusella, kun aurinko nousi ja työ odotti, pakoitti
jokaista jäsentä ja tuntui kuin ei hän koskaan enään voisi nousta ylös.

Mutta lattia oli valkoinen ja liesi siisti ja ikkunoissa riippuivat
uutimet, mitkä Anna oli tehnyt valkeista hameistaan, joita hän
käytti herrastalossa. Ja muut mökinvaimot kutsuivat häntä "ylpeäksi
kummitukseksi".

Sitten syntyi pikku Antti ja Annan posket kalpenivat ja hänen täytyi
olla vuoteessa. Liesi ei ollut enään siisti eikä lattia valkoinen ja
ennen niin kirkas kahvipannu ei enää kiiltänyt. Mutta iso Antti teki
työtä kahden edestä ja hänen kesakkonsa enenivät yhä ja hänen siniset,
uskolliset silmänsä säihkyivät taas kuin rakkauden ensimmäisinä
kevätpäivinä kun hän tuli kotiin myöhään iltasella ja näki heidät
molemmat.

Ja neidit, joita ei ollut näkynyt kaukaan aikaan, tulivat nyt ja toivat
myssyjä ja sairaan ruokia ja leikittelivät pikku Antin kanssa aivan
kuin hän olisi ollut leikkikalu tai pieni kummallinen elävä kuumista
maista ja kyselivät yhtä ja toista — onhan se hyvä tietää, jos paroni
vihdoinkin tekisi toen asiasta.

Sillä välin oli Anna yksin tuvassa pikku Anttinsa kanssa. Seinäkello
napsutti ja kärpäset surisivat kätkyen ympärillä ja kesä-aurinko
paistoi kuluneelle lattialle; muuten vallitsi huoneessa kuolon
hiljaisuus. Ja Annan ajatuksissa pyöri herraskartanon kauniit huoneet
ja iloiset juhlat, joissa hän oli emännöinyt ja monta lämmintä
katsetta, mitkä seurasivat pientä kaunista kamarineitsyttä. Silloin
voi tapahtua että hän huokasi syvään ja katseli surullisena ruskeita
vanuttaneita käsiään ja kulunutta nuttuaan; mutta niin pian kuin hän
käänsi katseensa kätkyeesen muuttui hän iloiseksi. Mitä se kaikki
oli pikku Anttia vastaan! ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Raskaita askelia ja
pidätettyjä ääniä kuului pieneltä torppaan vievältä polulta. Suuri
Jumala, kannettiin miestä! Antti! Antti! Hän oli kalpea, hengitti
raskaasti eikä tiennyt mitään tästä maailmasta. —

Anna oli polvillaan sängyn vieressä puristi hänen kättänsä ja itki.

Vihdoinkin selvisi hän, avasi silmänsä ja katsoi Annaan ja poikaansa ja
pyyhki kyyneleen pois silmännurkastaan karkealla, suurella kädellään.
Hän oli pudonnut navetan katolta, jota he laittoivat; luut eivät olleet
rikkoontuneet, sanoi Saarelan Risto, mutta "kyllä se kesti ennenkuin
hän pääsisi taas jaloilleen!"

Kesti kuukauden ja näytti siltä kuin kestäisi toisenkin. Viimeiset
perunat olivat pöydällä, ja paras lammas oli jo mennyt lääkkeisin, oli
sillä ostettu vähän jauhojakin. Syötiin päivällistä mökissä.

— Täällä on perunoita ja palanen sianlihaa, Antti!

— Syö itse, raukkaseni!

— Minä olen syönyt jo ja olen niin kylläinen etten jaksaisi syödä enää
palaakaan.

— Onko se aivan totta, Anna?

— On, on, onhan se.

Hän ei ollut maistanut muruakaan kahteen päivään. Ja pikku Antti söi
rintaa...

Jälkeen puolen päivän tuli neiti Elise ja kysyi, "oliko heidän vaikea
tulla toimeen?" Arvasihan hän sen, senpätähden olikin hän muistanut
Annaa, kuin hänen hyvä ystävänsä kamreeri Ollilan rouva tarvitsi
imettäjää tytölleen. Kaksikymmentä markkaa kuukaudessa ja lahjoja
jos rouva oli häneen tyytyväinen. Hyvä ja mukava asua hienosti
sisustetuissa huoneissa ja elää niinkuin ennenkin herrasväen lailla.
Voihan pikku Antti syödä pullosta. Tahtoiko hän?

Hän tahtoi. Jäykkinä kiintyivät hänen mustat silmänsä kätkyeesen,
hiljaa ajoi hän kärpäsen pois ison Antin otsalta, ja hänen laihat
huulensa vapisivat, mutta — kyllä hän tahtoi.

Huomenna oli hän valmis lähtemään. Iso Antti oli kalpea, mutta
"ymmärtäväinen". Pikku Antti oli saanut viimeisen veron äidiltä ja
nukkui niin hyvästi ja hymyili, niin lempeästi unissaan, eikä tiennyt
mikä häntä odotti.

Vaikeinta oli sulkea tuvan ovi. Kaksi kertaa kääntyi hän takaisin ja
katseli heitä molempia, jotka olivat yhtä avuttomia ja pyysi vanhaa
Kaisaa hoitamaan heitä hyvin ja lupasi lähettää rahaa joka kuukausi; ja
niin sitä erottiin.

Peninkulma oli kulettavaa jalkapatikassa ja sitten rautatiellä.

Neiti Elise oli sanonut että Annan kaikkein ensiksi kaupunkiin
tultuaan piti mennä lääkäriin pyytämään todistusta siitä että hän oli
kelvollinen aijottuun toimeensa.

Hän kysyi tietä johonkin lääkäriin, yhden tekevä oli se hänelle
kenenkä luo hän meni. Punottavin poskin nousi hän rappuja, sai odottaa
vastaanottohuoneessa ja pääsi viimeinkin sisään. Lääkäri istui ja
kirjoitti. Sitten katsoi hän ylös... Anna vavahti... Hän oli sama nuori
tohtori, joka kaksi vuotta sitten oli käymässä herraskartanossa. Luojan
kiitos ei hän tuntenut Annaa!

Anna oli tuonut vettä hänen huoneesensa eräänä kesä-aamuna kaksi
vuotta sitten. Kun hän tuli sisään, seisoi tohtori juuri ovella
valmiina menemään ulos. Hän taputti tyttöä poskelle, hänen seisoissansa
vesikannu kädessä, ja sanoi nauraen: "Pikku muisku aamuhetkellä,
tyttöseni!" Kiireesti heitti Anna vesikannun käsistään, kääntyi häneen
vihasta leimuavin silmin ja sanoi muutamia pistäviä sanoja.

Ja nyt... nyt tuli hän heti, kuin sai kuulla mistä oli kysymys, hymyili
ja alkoi aukoa hänen nuttunsa nappia...

Vähällä oli hän töydätä ulos, juosta kotiin, heittäytyä pikku Antin
kätkyeesen ja nyyhkyttää: "Minä en voi! Minä en voi!"

Mutta — perunathan olivat loppuneet ja he saisivat nähdä nälkää
mökissä... ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒

Täällä sai hän syödä hyvää ruokaa, maata pehmeällä vuoteella ja
hänet puettiin pieneen pitseillä koristeltuun nuttuun ja hän sai
paljon lahjoja sekä kamreerilta että rouvalta. Ja hänen selkänsä
tuli taas suoraksi, poskensa punottivat ja kätensä olivat valkeat
ja hienot kuin ennenkin. Hänestä tuli "kaunis Anna" vielä kerran ja
kamreeri Ollila istui usein pienen tyttönsä luona kuin hänen rouvansa
oli ompeluseurassa. Mutta eräänä päivänä tuli hän lastenkamarista
punottavin poskin ja vapisevin huulin, ja sen perästä ei kaunis Anna
saanut lahjoja kamreerilta, vaan ainoastaan rouvalta.

Ja iso Antti kirjoitti että hän oli parempi, voi istua ylhäällä ja
tehdä luutia ja vakkoja talonpojille, ja että pikku Antti oli terveenä
ja söi mielellään pullosta.

Ja Anna kirjoitti vastaan ja kertoi että hänellä oli ikävä heitä
molempia, lähetti rahaa isolle Antille ja leivoksia pikku Antille;
mutta leivokset tulivat koviksi ja kuiviksi ennenkuin ne joutuivat
mökkiin.

Niin kului viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta. Ja kun pikku neiti
Ollila rupesi syömään "pulla-maitoa" pisti Anna pillit pussiin, niiasi
ja heitti hyvästinsä.

Kotiin, kotiin metsän mökkiin, ison Antin ja pikku Antin luo! Voi
kuin juna kulki hitaasti ja hevonen, jonka hän otti asemalta, vielä
hitaammin!

Nyt he eivät eroisi enään koskaan! Nyt oli hän hankkinut itselleen
vaatteita moneksi vuodeksi, ja iso Antti oli terve ja voi tehdä työtä
niinkuin ennenkin, ja rahoja, joita hän oli ansainnut kaupungissa
oli hänellä myös säästössä. Kauniin Annan mustat silmät säihkyivät
niin kuin ennen maailmassa, ja hän hymyili ajatellessaan että Antti
näkisi hänet taas yhtä kauniina kuin silloin, jolloin he istuivat ojan
reunalla, ja hyväilivät toisiaan...

Mutta hetken perästä synkistyivät hänen kasvonsa... kenties ei pikku
Antti tuntisi häntä enään... kenties huutaisi hän ja tahtoisi pois
hänen sylistään, vanhan Kaisan luo?

No, kyllähän hän opettaisi pojan tuntemaan äitinsä ja rakastamaan häntä!

Kas niin, mäeltä näkyi jo pieni harmaa tupa! Hevonen seisattui. Ilosta
vavisten hyppäsi hän kärryistä ja kiireesti kulki hän pientä polkua
kotia kohti.

Ovi lensi auki. Pöydän päässä istui iso Antti ja vuoli kapustaa. Hän
nousi ylös ja meni Annaa vastaan. Mutta mikä häntä vaivasi? Eihän hän
tullut ollenkaan iloiseksi vaimonsa kotiin tullessa. Ja missä kätkyt
oli?

— Mi... mi... missä poika on, Antti?

— Anna kulta... Anna kulta... mutisi Antti ja katsoi lattiaan.

— Antti, herran tähden, sano, missä hän on? Silloin kääntyi hän
ikkunaan ja purskahti itkuun. Ja nyyhkyttäen selitti hän: että pikku
Antti on muuttanut pois kauaksi pois, kaksi viikkoa ennen äidin kotiin
tuloa. Nyt makasi hän pienen hautakummun alla kirkkomaalla. Viime
aikoina oli näyttänyt, kuin "pullo-ruoka" ei olisi ollut hänelle oikein
mieluista. Vähitellen oli hän kuihtunut ja viikko torstaista oli hän
kuollut juuri auringon laskiessa. Ja vanha Kaisa oli opettanut hänet
sanomaan "Äi" ja se oli hänen viimeinen sanansa...

Kun Anna hiukan tointui, meni hän Antin luo ja sanoi:

— Mutta minkä ihmeen tähden sinä et kirjoittanut että olisin tiennyt
tulla kotiin ja nähnyt lapsen kuolevan?

— Älä ole vihainen minulle, Anna kulta! Neiti Elise kävi täällä ja
kielsi minua kovasti kirjoittamasta sinulle että poika on kipeänä ja
sitten että hän kuoli, hän luuli että jos sinä suret niin kärsisi siitä
herrasväen lapsi siellä kaupungissa...

Anna ei vastannut mitään; hän meni keittiön kautta eteiseen, ja
sieltä ylös vinnille. — Siellä viipyi hän kauan, kauan. Ja kun
Antti vihdoinkin meni hänen perästään sinne, näki hän hänet siellä
polvillaan, pää pienessä, rumassa, maalaamattomassa kätkyessä, jonka
Antti itse oli tehnyt vähä ennen pienokaisen maailmaan tuloa.




Neiti Liina.


Maan seudulla ovat ihmiset hyvin uteliaita tietämään toistensa asioita,
he tietävät milloin naapurissa pannaan sahtia ja leivotaan, milloin
he saavat rahaa, milloin heidän tätinsä ja setänsä kuolevat, milloin
heidän lapsensa tulevat kotiin koulusta ja minkälaiset todistukset he
ovat saaneet, kuinka lihava heidän porsaansa oli ja milloin he ostavat
uuden leipomapöydän.

Suurissa kaupungeissa ollaan hyvin vähän tekemisissä naapurien
kanssa; he menevät naimisiin, perivät, voittavat arpajaisissa,
maalauttavat ruokasalinpöydän, tekevät itsemurhia, muuttavat toiseen
kaupungin osaan, eikä seinän takana asuvalla herrasväellä ole siitä
aavistustakaan.

Pienissä kaupungeissa eletään keskinkertaisesti; ei sitä nyt juuri
tiedetä milloin toisessa kerroksessa asuva rouva ostaa uuden kureliivin
tai milloin herra on tapannut korttipelissä, eli milloin vinnikamarissa
asuva koulupoika on saanut huonon todistuksen; mutta kyllä tiedetään
milloin naapurissa ovat kestit, silloin istutaan ikkunassa ja katsotaan
kutka sinne ovat kutsutut, ja onhan hauska kuulla, kuin he saavat
protesteeratun vekselin; ja kun naapurin rouva saa pieniä, kuunnellaan
hyvin mielellä kuin piijat kertovat mikä lapselle nimeksi pannaan.

Tällaisessa pienessä kaupungissa vuokrattiin eräässä suuressa talossa
kaksi pientä vinnikamaria, joista pyydettiin seitsemänkymmentäviisi
markkaa vuodessa.

Kirjuri Kivekäs asui toisessa ja kuka toisessa asui se oli hänelle
yhden tekevä. Puoli vuotta asui siellä räätäli, jolla oli neljä lasta,
silloin kuului sieltä itkua ja parkumista kuin lapsia kuritettiin.
Toisena puolena vuonna kuuli herra Kivekäs sieltä hyväileviä
lempisanoja hataran oven läpi; silloin asui siellä papin leski, jolla
oli kissa. Ja sitten muutti sinne seminaarilainen, joka veisaili virsiä
ja torvensoittaja sotaväen soittokunnasta. Hän koetti kehittää pieniä
luonnonlahjojansa ja herra Kivekkään vielä pienempää kärsivällisyyttä.

Niin tuli Lokakuun ensimmäinen päivä. Keveitä askelia kuului rappusista
ja viereisestä huoneesta ja toisinaan aamusella lauleli siellä joku
niin kauniisti. Ainakaan ei se nyt ollut joku papin leski.

Mitä se häntä liikutti? Lienee joku pieni kalvetusta sairastava
ompeluhevonen, joka joi rautapulveria veden seassa ja antoi sällien
armastella itseään. "Sä kasvoit neito kaunoinen, isäsi majassa."
— "Tuolla on mun kultani." — "Oi, jos ilta joutuisi." — Ja sitten
ensimmäiseksi ja viimeiseksi "Donau-Wellen" valssin. — No, nytpähän lie
kumma kuin hän ei saanut noita renkutuksia korvistaan!

Viimein tuli hän uteliaaksi.

— Tietääkö Tiina kuka se huutaa ja hoilottaa tuolla seinän takana?
kysyi hän huoneen siivoojalta.

— Huutaa ja hoilottaa! No, älähän huoli! Hän, joka laulaa niin ihmeen
kauniisti, aivan niinkuin lintunen! Niin, se on Liina neiti, tiedänhän
minä sen, Liina neiti, joka ompelee liinavaatteita. Hän on puutarhuri
Kukkosen tytär, joka hukkui viime syksynä, kyllähän minä sen tiedän.

Kas vaan! Eikös hän näet arvannut että se oli kuitenkin joku
ompeluhevonen! Heidät tuntee jo liikkeistä.

Hm! Hänellä mahtoi olla hyvin pienet jalat, sillä hän astua tipsutteli
kuin kissa aamuin kamarissaan. Hm! Sairastikohan hän kuitenkin
kalvetustautia? Iloinen hän oli kuin itikka auringon paisteessa. Ihme
kumma kuin häntä ei näkynyt koskaan rappusissa! Jos hän vaan saisi
nähdä tuon pienen tenhettären ei hän sitten koskaan enää ajatteleisi
häntä.

Tietämättänsä miten se oli käynyt laatuun, seisoi hän piironkinsa
edessä ja "paitalaatikko" oli vedetty auki. Tusina uusia, hyvä kyllä
ja puoli tusinaa vanhoja, jotka hän oli saanut kotoaan. Mutta eiköhän
varakkaalla miehellä pitäisi oikeastaan olla vähintäinkin kaksi
tusinaa? Kyllä hänen täytyi hankkia kuusi lisää. Hm! Voi kai hän tilata
ne yhtä hyvin Liina neidiltä kuin joltakulta toiseltakin. Hänhän ompeli
liinavaatteita sanoi Tiina. Ja niin otti hän yhden uusista paidoistaan
malliksi, pisti kainaloonsa ja läksi huoneesta.

Liina neiti herkesi juuri laulamasta "Donau-Wellen" valssia ja
aloitteli "Kultaisessa kartanossa" kuin herra Kivekäs koputti ovelle.

— Astukaa sisään!

Eipähän hän todellakaan sairasta kalvetustautia. Tuuheat, vallattomat,
ruskeat kähärät peittivät uljasta otsaa, joka oli vähä liika leveä.
Hänellä oli palavat tummat silmät ja kasvoiltaan oli hän niin terveen
näköinen kuin talviomena, mutta nenänsä muistutti perunaa, vaan
valkeaa, hyvämakuista "uutta perunaa". Lihava oli hän, täyteläs ja
selkänsä suora, ikäänkuin hän ei koskaan olisi nähnytkään ompelukonetta
ja kuin hän hymyili näkyivät hänen hampaansa, jotka olivat kuin pienen
petoeläimen, niin valkeat ja vahvat. Kun herra Kivekäs ei heti saanut
sanoja suustaan sieppasi Liina neiti nauraen ja niiaten mallipaidan
hänen kainalostaan ja tarttui heti asiaan käsiksi:

— Kuinka monta niitä pitäisi olla?

— Suokaa anteeksi; nimeni on Kivekäs, kirjuri Kivekäs. Olkaa niin hyvä
ja ommelkaa niitä puoli tusinaa!

— Aivanko tämän laisia?

— Niin.

Kyllä hän lupasi tehdä; keskiviikkona ensi viikolla joutuisivat ne
valmiiksi.

Virkatoverit eivät voineet ymmärtää mikä kumma kirjuri Kivekkäällä
oli. Hän ei tullut säännöllisesti kävelemään iltasilla ja varsinkin
lauantai-iltoina, jolloin he tavallisesti yhtyivät ravintolassa ei
häntä näkynyt sielläkään. Hänellä oli niin paljon kiireitä toimituksia,
sanoi hän.

Mutta kotonaan istui hän liikkutuolissa, eikä sytyttänyt lamppua, vaan
kuunteli ja kuunteli siksi kunnes sai kuulla "Donau-Wellen" valssin tai
jonkun muun Liina neidin lempilauluista.

Hän ei malttanut odottaa keskiviikkoon, jolloin "ne kuusi" olisivat
valmiit.

Perjantaina oli hän koputtanut ovelle ja sanonut että "niissä uusissa"
saisi olla hiukan väljemmät kaulukset.

Lauantaina meni hän ja kysyi "eikös nyt käytetty vaan yhtä nappikoloa
rinnassa ja yhtä ainoaa suurta nappia? Siinä tapauksessa tahtoi hän
ne sillä lailla, eikä kahta nappikoloa, niinkuin mallipai... hm...
niinkuin mallissa."

Maanantaina oli hän tullut siihen päätökseen että "hihat saisivat olla
hiukan lyhyemmät".

Ja Liina neidin mustat silmät ja punaiset huulet hymyilivät sanoessaan
"herra Kivekäs saa ne aivan mieleisiksensä".

Ja kun pitkä talvi oli kulunut, jäät sulaneet ja metsät vihersivät,
kävellä tipsutteli vinnikamarin neiti kaupungin puistossa. Silloin
toteutuivat herra Kivekkään toiveet. Pieni punaposkinen olento nojautui
hänen leveää rintaansa vasten, pari pyöreää, valkeaa käsivartta
kietoutui hänen kaulalleen ja kaksi kuumaa huulta painettiin hänen
huuliaan vasten.

Hän ei "kosinut" koskaan, eivät he puhuneet koskaan "tulevaisuudesta"
eivätkä he antaneet toisilleen mitään "lupauksia". Kerta kuin heidän
sydämmensä sykkivät tavallista valtavammin ja hermonsa olivat kovin
kiihoittuneet vaipuivat he sanaakaan virkkamatta toistensa syliin, ja
sitä ennen eivät he olleet armastelleet eivätkä taistelleet rakkautensa
edestä. He olivat tuetta, turvatta, yksin ja rakastuneet; mutta heidän
äitinsä olisivat surematta voineet nähdä heidän hyväilevän toisiaan.
He olivat lapsia, jotka eivät toivoneet muuta iloa kuin saada olla
yhdessä, ja joilla ei ollut mitään katumista erottuaan.

       *       *       *       *       *

Naapuri pitäjän nimismies sairastui ja sai virkavapautta. Kirjuri
Kivekäs määrättiin hänen sijaiseksensa.

Kun nimismiehen rouva sai nähdä herra Kivekkään pulskan vartalon
ja hänen mustat viiksensä, ja kuulla hänen soittavan Napoleonin
marssia pianolla ruokasalissa ja kertovan olleensa seitsemän vuotta
lääninkanslistina ja sitä paitsi oli hänellä hyvät todistukset
niin käski rouva muuttaa herra Kivekkään sängyn vinnikamarista
vierashuoneesen, antoi hänelle paremman vesikarahviinin ja sanoi
Annalleen että hän pitäisi tummanpunaista pukuaan arkipäivinä.

Neiti Anna oli pitkä ja laiha, mutta nimismiehen ruokapöytä oli sitä
parempi ja lihavampi. Neiti Anna katsoi hiukan kieroon, mutta talon
pellot olivat sitä leveämmät, suoremmat ja velattomat ja Anna neiti
ainoa lapsi.

Kun setä nimismies alkoi parata ja aikoi ruveta taas itse hoitamaan
virkaansa rupesi Annan nenä vuotamaan ja päätä kivistämään ja hänen
äitinsä kysyi nimismieheltä "aikoiko hän lyhentää oman lapsensa
elämän?" Silloin päätti nimismies olla vielä kipeänä ja — herra Kivekäs
sai edelleen toimittaa hänen virkaansa.

Tosin muisteli hän vielä toisinaan ruskeiden kähäräin peittämää otsaa,
pientä lämmintä poskea ja paria tummaa silmää. Mutta rikkaus oli
kietonut hänet lukemattomiin hienoihin silmukoihinsa, ja eräänä iltana
kuin sahanhoitajan perhe oli siellä vierailemassa ja juottovasikka
oli entistä lihavampi ja siellä oli juotu paljon totia, kietoi hän
kätensä Anna neidin vyötäiselle puutarhassa, silloin töytäsi äiti
viinimarjapensaan takaa kyyneleet silmissä ja siunaus huulilla ja niin
saatiin asiaa kultaseppään.

       *       *       *       *       *

Siitä on nyt jo kauan kauan aikaa. Herra Kivekäs itse on nyt
nimismiehenä, ja hänellä on iso vatsa, rahaa nostopankissa ja kipeät
jalat. Anoppi ja Anna rouva pitävät sekä koko talon että nimismiehen
vallassaan. Pikkutytöillä on punaiset hiukset niinkuin äidinisällä ja
he katsovat kieroon niinkuin äitikin. Äiti on kiivas ja laiha eikä
suvaitse epäjärjestystä ja nimismies Kivekkäästä tuntuu elämä hyvin
ikävältä ja raskaalta.

Isoäidin mielestä ovat pikkutytöt varustetut soitannollisilla
luonnonlahjoilla ja he soittaa rämpyttävätkin hyvin ahkeraan
yhdeksänsadan markan pianolla.

Mutta kun he rupeavat opettelemaan tuota vanhaa "Donau-Wellen" valssia,
tiedättehän, vavahtaa nimismies maatessansa sohvalla, silloin juohtuu
hänen mieleensä pikku laululintunen vinnikamarissa, silloin näkee hän
ruskeiden kähäräin varjostaman otsan, kaksi mustaa silmää ja punottavat
posket, joissa on rakkaudenkuopat...

Silloin kömpii nimismies luuvaloisine jalkoineen pianon luo, työntää
syrjään punatukkaisen perillisensä, lukitsee soittokoneen ja ääni
vapisee hiukan, hänen sanoessaan: "Ei sitä valssia, ei sitä,
pikkutytöt!"




Vanha äiti.


Vanha äiti ja sisar Juulia asuivat pienessä kaupungissa sellaisessa
osassa maata, jonne eivät rautatiet kulkeneet ja jossa tenhettäret
eivät laulaneet ja muodit saapuivat sinne vasta sitten kun ne olivat
tulleet vanhoiksi sekä Helsingissä että Pariisissa.

Vanhan äidin nimi oli oikeastaan rouva Manninen ja hänen Juuliansa
neiti Manninen tietysti ja vanha mirri "Mannisen mirri". Heillä oli
ainoastaan kaksi pientä huonetta ja osa keittiöön, sillä itse Manninen,
perheen isä ei tarvinnut enää sijaa kotona; hänen makuuhuoneensa oli jo
neljä vuotta ollut ulkona, länteen päin kaupungista, jossa uinailevan
unia ei koskaan häiritä ja jossa aurinko kutoo joka kevät uudet
viheriäiset verhot vaahterien runkojen ympärille.

Isä Manninen oli ollut puuseppä, ja väsymätön työmies. Varsinkin
sitten kun Eemil, hänen poikansa, tuli Helsinkiin. Se oli kauheaa
kuinka paljon se veti rahaa tullakseen niin oppineeksi että voi päästä
"herassyötingiksi". Ja isä ei tahtonut ottaa niistä rovoista, jotka
hän oli säästänyt äidille ja Juulialle, mutta ei Eemililtäkään saanut
mitään puuttua. Eihän hänellä ollut muuta neuvoa kuin tehdä työtä
kahden edestä ja heittää pois rakkaan piippunsa edeltä päivällisen ja
kääntää vanhan pyhänuttunsa, jota hän oli käyttänyt jo kahden rovastin
ja kolmen pormestarin aikana kotikaupungissaan. Ja kun mestari Talvio,
joka oli suutari ja Mannisen hyvä ystävä ja pani poikansa oppiin,
pistäysi lauantai-iltoina kysymässä eikö Manninen lähtisi ravintolaan
juomaan lasin totia, mutta ei auttanut muu kuin olla kova itselleen ja
kieltää.

Vanhan Mannisen nikkaroidessa tuoleja ja pöytiä, ja vaivoissa myöhään
iltaan vetoisessa verstassa, alkoi hän vähitellen höylätä ruumiskirstua
itselleen, huomaamattansa ja kohta oli se valmis, ja pikkukaupungin
asukkaat eivät nähneet enää vanhoja ryppyisiä kasvoja ja valkeita
hiushaivakkeita verstan ikkunassa.

Eemil tuli kotiin ja oli ihmeen pulska ja kaunis uudessa mustassa
hännystakissaan, joka oli ostettu isän viimeisen työn palkalla, ja hän
itki paljon, syleili äitiä ja Juuliaa ja lupasi kohta tulla heidän
tuekseen ja turvakseen ja kiirehtiä lukujaan.

Siellä istuivat sitten nuo kaksi, äiti ja tytär, pienen, kujalle
päin antavan ikkunan vieressä, kurjenpolvineen. Ja heidän keskellään
oli ompelukone, joka pyöri niin ahkerasti ja lauloi niin somasti:
"Eemil lukee... nikkenikkenik... Eemil tulee... nikkenikkenik...
Eemil suorittaa kohta tutkintonsa... nikketenikketenikketenik." Ja
kurjenpolven kukat kuihtuivat ja kukkivat uudestaan, ja vanha äiti
kuihtui, vaan ei virkunut enään, ja Juulia neiti laihtui ja kalpeni
ja hänen selkänsä tuli kipeäksi tuosta alituisesta istumisesta ja
ompelukoneen polkemisesta, pienen kujalle päin antavan ikkunan vieressä.

Toisinaan seisattui ompelukone ja palava kynttilä tuotiin pöydälle
keskellä valoisaa päivää. Ja niin tuli neiti Juulia säästöpankista
tuoden suuria, komeita seteliä joita vanha äiti ikäänkuin hyväillen
ja siunaten silitti käsissään ja lopuksi huoaten pisti suureen
kirjekuoreen, jonka Juulia neiti lukitsi viidellä sinetillä.

Kyllä se oikeus-tutkinto mahtaa olla pitkä ja vaikea!

Kirjeet synnyttivät kyllä iloa jouduttuaan Kasarminkadulle 24, jossa
Eemilillä tavallisesti oli joku hyvä ystävä seuranaan.

— Voi peijakasta, sellainen onnen lapsi! Vakuutettu kirje juuri
tällaiseen aikaan. Äitisesi on helmi kaikkien pohjolan perheäitien
joukossa, se täytyy myöntää.

— Niin, kyllä hän on kiltti, sitä ei voi kieltää. Nyt lähdemme ulos,
meidän pitää saada jotakin syötävää, ja tapaammehan sitten ne toiset
pojat Kempissä tänä iltana.

Mutta kun äiti oli lähettänyt kirjeen kauniine seteleineen, huokasi hän
ja antoi neiti Juulialle kaksikymmentä penniä:

— Me syömme silakoita päivälliseksi tänäänkin, tyttöseni.

Kun rahat rupesivat vähenemään säästöpankkikirjasta, voivat yönkulkijat
pikkukaupungin herrat yhä myöhemmällä ja myöhemmällä illalla nähdä nuo
molemmat naiset istuvan ikkunan vieressä ompelukoneen ääressä; ja vanha
tuli yhä valkeammaksi ja ryppyisemmäksi, ja nuori yhä luisemmaksi ja
kalpeammaksi, ja loppumaton virta valkeaa liinaa ryöppysi kiiltävän
koneen läpi. Mutta kone oli varmaan väsynyt, se myöskin, sillä se ei
laulanut enään aivan niin iloisesti kuin ennen.

Siellä kävi ylen onnellisia morsiamia ja toivat mukanaan valon ja ilon
elähdyttävää kevättuoksua pieneen huoneesen. Juulia neidin tulisi
ommella heidän myyninsä ja hän sai aivan kuin kaupanpäälliseksi osan
heidän kuohahtavasta ilostaan.

Mutta kun ne nuoret, heloittavat, säteilevät tytöt olivat heittäneet
hyvästinsä ja kadonneet oven taakse, mietti Juulia neiti pitkät
ajatukset, istuissansa ja muodostellessaan liinapakkoja pöytäliinoiksi,
salveteiksi, runsaasti pitseillä koristetuiksi tyynynpäällisiksi ja
jos miksikin. ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Siellä oli pieni, punarantuinen
pöytäliina, sopiva juuri kahdelle. Miltähän tuntuisi kauniissa,
hienosti sisustetussa huoneessa saada levittää liinan pienelle
pöydälle, pehmeän sohvan edessä, jonka nurkasta kaksi rakastavaa,
hellää silmää tarkasti seurasi jokaista, pientä käden liikettä, sen
järjestellessä kuppia ja pieniäleipiä? ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Hienointa
hollannin liinaa, runsaasti pitsejä, kirjavia nauhoja kauluksessa ja
hihansuissa! Oi, sen alla tulisi sykkimään nuori, onnellinen, hyvin
onnellinen naisen sydän! ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Kas vaan, neiti Juulia,
vanha hupsu! Katso työhösi, sinä kirvelöivä silmä, että ompeleesta
tulee suora! Polje reippaasti sinä pakoittava jalka! Eemil tarvitsee
rahaa...

Vastapäätä, toisella puolen pöytää, pyörii vielä iloisia, toivovia
unelmia harmaiden hiuksien alla. Nuo vanhat silmät katsovat yhä
kauemmaksi ja kauemmaksi tulevaisuuteen, kuta heikommiksi ne tulevat.
Mitä hän uneksii, tuo vanha? Mikä mielikuvituksien ilveily se on,
joka vetää tuon kuihtuneen huulen vielä hieman kohmettuneesen
jälkikesän hymyyn? ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Niin, Eemil on suorittanut
oikeustutkintonsa loistavasti ja on pormestarina suuressa, suuressa
kaupungissa, paljon suuremmassa, kuin meidän kaupunkimme on,
kaupungissa, jossa on neljä-viisituhatta asukasta. Vanha äiti asuu
lämpimimmässä huoneessa pormestarin suuressa rakennuksessa. Siellä
on pidot. Pormestarinhan täytyy pitää toisinaan kestiä. — "Tule nyt,
pikku äiti!" — "Ei, Eemil, minä en tahdo tulla sisään sinun hienoin
vierastesi luo." — "Kas niin äiti! Kuvernööri odottaa minun äitiäni."
— "Voi... Eemil... Eemil..." — Ja niin panee hän hellästi äitinsä
kuihtuneen käden omalle vahvalle käsivarrellensa ja vie hänet saliin
loistavin silmin ja ylevin otsin eikä "häpiä" ollenkaan vanhan äidin
tähden. Ja hienot herrat kumartavat isännän äidille, ja vähän väliin
kohottaa joku heistä lasinsa ja sanoo: "Saanko luvan, rouva Manninen!"
— Voi Eemil... Eemil! ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ — Äiti, puut ovat loppuneet
ja minä en ole vielä saanut maksua viimeisestä työstämme.

— Oi lapseni, mitä sinä sanot? Minä näin niin kaunista unta...

    "‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒
    Kolmen miehen, kolmen miehen
    On hauska ryypiskellä...
    ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒"

lallattelee uninen ääni, huolimatta talvipakkasesta, avonaisen ikkunan
edessä vinnikamarissa, Kasarminkadun varrella 24. Väsyneenä, punottavin
poskin ja haljakkasilmäisenä etsii Eemil Manninen tulitikkuja ja
kyntteliä. Kas niin vaan, löysin toki viimeinkin! Mutta... mitä
hittoja... sähkösanoma! Ja hän, joka on ollut poissa "syömässä
aamiaista" koko päivän!

"Äiti kipeänä. Tahtoo nähdä sinua. Matkusta heti kotiin! Juulia."

Hän kalpeni ja hänen huulensa vapisivat. Sähkösanoma, joka maksoi kaksi
kokonaista markkaa, sieltä köyhästä kodista! Sitä ei oltu lähetetty
ensimmäisessä hädässä, sen tiesi hän. Voi, se oli kuolema... kuolema,
joka tuli ja vei äidin, joka oli uhrannut kaikki, ennen kun poikansa
oli tehnyt hänelle muuta kuin surua! Ja he eivät olleet nähneet
toisiaan kolmeen vuoteen...

Hänellä ei ollut penniäkään matkarahoiksi. Hän lainasi, hän mankui, hän
itki, raivosi ja pyysi. Häntä kohdeltiin olkapäiden kohotuksella ja
mutinalla: "Tunnen sinut, pikku ystävä!"

"Kandidaattihan ei ole lunastanut kelloaan vielä."

"Ei, Manninen, älkää houkutelkokaan enään!" Vihdoinkin oli hän saanut
täyden summan.

Mikä matka! Rautatien vaunuissa, joissa hän istui yksin, kyyristyi
hän nurkkaansa, nutun kaulus pystyssä, puri huuliaan yhteen, ettei
konduktööri kuulisi hänen nyyhkyttämistään, ja katsoi kelloa joka
toinen minuutti, laskeakseen milloin hän saapuisi perille.

Ja sitten kaksi peninkulmaa hevoismatkaa. Ajatukset kiitivät edeltä ja
näkivät Juulian seisovan itkusilmin ovella ja äänettömänä viittaavan
huoneesen; ja siellä näki hän niin selvään vanhan äidin makaavan
jäykkänä ja kylmänä. Ja silloin kohosi hiki hänen otsalleen, ja
jokainen lihassyy värisi tuskasta.

Tuli vihdoinkin tuo pikkukaupunki, ja keltainen talo, ja kurjenpolvi
oli ikkunalla niinkuin ennenkin, mutta — molemmat naiset olivat poissa,
sekä vanha että nuori.

Elinkautiseen-tuomitun armoakerjäävällä katseella katsoi hän Juuliaa
silmiin ja luki niissä, että henki oli vielä jälellä.

— Mutta ole hiljaa, Eemil, äiti houraa! Kohta hänestä tulee loppu...

Hän hoiperteli vuoteen luo ja kätki kasvonsa äidin jalkoihin.

— Kas niin... siellähän sinä olet... Eemil... rakas poikani... Ota...
ota pois... Eemil... rinnallani on niin raskas paino... ja Juulia ei
jaksa nostaa sitä pois... Tartu sinä... pieni rakastettu poikani...
niin nousee se kyllä... Olipa... hyvä... että tulet nyt ja viet vanhan
äidin... luoksesi... sillä tiedätkö... jos olisin saanut odottaa
kauemmin... niin luulen että sydämmeni... olisi varmaan haljennut...
Nosta hiukan tukkia... joka on rintani päällä... pikku Eemil! Kiitos...
oma... kiltti poikani! Juulia... mene... mene... heti Vuoriseen ja sano
siellä että "nyt on Eemil herra oikea... oikea tuomari"... Vai niin...
sinä tulet nyt meitä hakemaan... en minä tahdo suurta huonetta...
Eemil... vaan pienen... pienen nurkan... jossa voin olla pitkälläni
ja rukoilla Jumalaa palkitsemaan kaiken minun poikani rakkauden...
ja sitten pitää sinun olla oikein ystävällinen Juulialle. Tyttö
parka... eihän hän sille mitä voi ettei hän... ole... niin kaunis ja
niin lahjakas kuin sinä... Ei... Juulia... ei silliä tänään... kun
tuomari on tullut... Tietävätkö he kaupungilla että sinä nyt olet
oikea tuomari? Oh... nyt tahdon nukkua hiukan... Ei kiitoksia... hyvät
ihmiset... ei nyt enään puita... nyt muutan minä... poika... ni luo...
tuo... ma... ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Yhtäkkiä syntyi hiljaisuus. Eemil
kohotti itkettyneitä kasvojaan. Vanha äiti oli paennut sinne, jossa ei
yksikään toive pety.

Mutta hänen laisiaan on vielä elossa. Tyyneesti kärsiviä, toivovia
sisaria. Säälikää heitä, te nuoret!




Salainen yhtymys.


Uusi nuttu ei tunnu hyvältä päällä, ennen kuin sitä on vähän käytetty,
niin että se alkaa mukautua ruumiin mukaan. Saappaatkin tulevat
paremmiksi, kun niillä on vähän astuttu, jihti on kauhea ennen kuin
siihen tottuu, ja koi ja keuhkotauti hämmästyttävät ihmistä varsinkin
ensi alussa.

Ainoastaan vaimo on mieluisempi, kun hän on uusi. ‒ Miehen mieli
tulee sekä liikutetuksi että iloiseksi ja hämmästyneeksi alussa kun
tulee kotiin myöhään iltasilla teaatterista tai laulajaisista ja
näkee, ettei hänen kunnon naisensa häpee olla yksin siihen aikaan
vuorokautta; ja hän tuntee itsensä niin selittämättömän autuaaksi ja
jumalalliseksi, kun hän yhdessä vaimonsa kanssa menee pienen tavallisen
ravintolan pieniin tavallisiin huoneisiin Rauhan- eli Hallituskadun
varrella, ja kun tarjooja tulee hymyillen puoleksi suosivasti, puoleksi
kanssarikoksellisesti, katsoo hän häneen ankarasti ja isällisesti, joka
tahtoo sanoa: "Kas niin, Ville, nähnet kai että tällä kertaa on tosi
peli!"

Olli Markkola eli juuri tuollaisissa olosuhteissa tänä syksynä. Hänestä
oli niin viehättävää istua salissa yksin naishenkilön kanssa, joka
aivan äskettäin oli ollut kunnon perheen tytär. Ja hän punastui, kun
palvelustyttö tuli ja sai nähdä hänen syleilevän laillisesti naitua
rouvaansa. Se oli jumalallisen hauskaa täytyä kysyä lupa, kun hän meni
ajattamaan partaansa, ja se tuntui äärettömän romantilliselta, kun ei
uskaltanut aukaista liiviään ennen päivällistä tahi sylkäistä minne
tahtoi omalle kontrahdin mukaisesti vuokratulle lattialleen.

He rakastivat niin palavasti toisiaan, etteivät olisi älynneet,
jos muutamia kynttiläruunuja olisi tipahtanut heidän päällensä;
he eivät olisi tunteneet, jos olisi pantu kuusitoista jouhimattoa
heidän niskaansa, ja jos viimeinen tuomio olisi tullut juuri kuin
he parhaallaan vaihtoivat muiskuja, niin ei tämä kunnon vaimo olisi
kuullut maailmojen räjähdyksestä enempää kuin kenties korkeintaan olisi
hän sanonut: "Sinä istut rikki minun tyrnyyrini, Olliseni!" Heillä
oli suuri nelisnurkkainen ruokapöytä, mutta he supistausivat aina
molemmat sen yhteen kulmaan, eivätkä he käyttäneet mitään erityistä
voiveistä, vaan toskasivat voitaan samalla veitsellä, jonka sillä välin
talonpoikaisittaan pistivät suuhunsa, aivan kuin puolivillaset herrat
pikku kaupungin ravintolassa, ja toisinaan rupesivat he suutelemaan
kesken syönnin, jumalanviljan ylitse, niin että munan kuoret
pyrysivät pahemmin kuin raesade joulukuussa ja sokerijauhoa liiteli
linoleummatolle.

Kun kaksi rakastaa toistaan tällä tavalla, niin ei silloin ole hauska
löytää talvinutun taskusta, jonka itse on antanut vaimolleen, tällaisen
pienen nimikortin, johon oli kirjoitettu:

 "Rouvani! Meidän täytyy käyttää hyväksemme jokaista tilaisuutta, kun
 teidän miehenne on poissa. Minä odotan teitä siis varmaan huomenna
 kello 11 e.p.p.

 Petrelli."

Olli Markkola raukka! Hän kalpeni ja vapisi ja repi hiuksiaan ja käytti
kaikellaisia yleisesti tunnettuja tapoja osoittaa epämiellyttävää
kohtausta. Sitte meni hän huoneesensa ja heittäysi sohvalle, sen
vieterille kovin säälimättömällä tavalla ja virui siinä melkein
tiedotonna kokonaisen puolen tuntia. Ja kun hän taas tointui, hävetti
tuota miesparkaa vähän se, ettei hänen sydämmensä ollut haljennut.

Mutta samassa malttoi hän mielensä ja huokasi: "ymmärrys hoi, äly älä
jätä!" Hän päätti olla vielä vastaiseksi aivan tietämätön koko asiasta,
kostaakseen sitte kahta kauheammin. Hän otti nutun päälleen, harjasi
hattunsa sekä nutun hihan, ja meni erääseen parempaan rautakauppaan.
Otsa rypyssä ja huulet päättäväisesti yhteen painettuina kulki
hän pitkillä, jäykillä askeleilla tiskin luo ja pyysi saada nähdä
parhaimpia revolveria. Tuskin oli tuo pikku naulojen kauppias kuullut
mistä oli kysymys, kun hän jo kiipesi ylös hyllylle ja toi katon
rajasta asti jonkun kaksikymmentä kappaletta liivin taskun kokoisia
murha-aseita, kolmea, neljää, viittä tai kuutta henkilöä varten, kaikki
maun, varmuuden ja perheen suuruuden mukaan.

Olli pani etusormen nenälleen ja laski kuinka monta hänen täytyy
ampua kuoliaaksi: "Petrellin, Liinan ja itseni; kolme täysikasvuista
ihmistä". Mutta kun hän ei ollut oikein ovela ampuja, niin oli hänen
mielestään varminta ostaa kaksi laukausta itsekutakin varten ja niin
pyysi hän "yhden kuudelle hengelle."

"Kaksikymmentä kaksi markkaa!" Jos ei olisi ollut kerrassaan siveyttä
vastaan tinkiä näin juhlallisessa kaupassa, olisi Olli kyllä opettanut
puotipojan huoistamaan. Nyt lohdutti hän itseään sillä, että se
oli kuitenkin huokeampi kuin lääkärin palkka tavallisissa kuoleman
tapauksissa, maksoi ja pisti revolverin ja patruunilaatikon taskuunsa.

Mutta hänen mielestään näytti poika niin iloiselta kaupasta, että hän
pelkäsi revolverin olevan tykkönään mitättömän; ja hän kääntyi takaisin
ovelta niin hirveän näköisenä, että nuoren miehen hoikat jalat aivan
horjuivat, ja sanoi:

— Ehken se on... hm... parasta että minä... hm... otan myöskin oikein
hyvän lahtiveitsen.

Kun hän läksi sitte, taskut täynnä aseita, pudisti rautakauppias
päätään ja sanoi ystävälleen sanomalehtimiehelle, joka silloin juuri
kulki siitä sivuitse: "Katso tuonne, hänestä saat varmaankin uutisen!"

Kun Olli tuli kotiin, seisoi tuo kurja surkuteltava petturi viehättävä
pitsipuku päällään, mutta piru sisässä, ja ojensi huulensa hänelle
aivan kuin vanha hevonen, kun toveri tahtoo syödä sen soimesta.

Ollin mielestä oli hän nyt kauniimpi kuin koskaan ennen. Hän suuteli
vanhan totutun tavan mukaan ja ei ollut tietävinään mistään mitään,
mutta kun hän ajatteli sitä Petrelliä, maistoivat suudelmat aivan kuin
yön seisonut soodavesi, johon on sattunut putoamaan sikarin poroa.

Rouva, hän söi ja hymyili, taputteli ja hyväili niin kuin
puhdastuntoinen rehellinen vaimo ainakin. Mutta Olli joi vaan
vesijohdon vettä ja näytti siltä kuin hänellä olisi, ollut kipeimmällä
liikavarpaalla koko luisteluseura.

— Syö vähän, Olli! sanoi hän.

— Ei, kiitoksia!

— Pikku rakas mieheni, ethän liene vilustanut pientä vatsaasi?

— En, kiitoksia!

— Oletko vihainen omalle Liinallesi?

— En, kiitoksia!

Silloin tuli tuon sydämmettömän vaimon silmiin kuitenkin kyyneleet, kun
hän kuuli kuinka pahalla päällä hänen miehensä oli.

— Huomenna menen minä konttoorille kello yhdeksän enkä voi tulla kotiin
ennen kuin kolmen aikaan, sanoi Olli.

Kauhea aavistus kiiti hänen ruumiinsa lävitse, nähdessään kuinka ilo
loisti hänen odotetun lapsensa äidin silmissä, kuullessaan näitä
sanoja. Mutta tuo petturi koetti peittää tyytyväisyyttään, pani päänsä
kallelleen ja sanoi:

— Minä pikku raukka saan istua yksin koko puolen päivää!

"Voi sinä käärme!" ajatteli Olli ja lateli hajamielisenä lautaselleen
15—20 lettua salatakseen liikutustaan.

Yö oli hirmuinen. Olli huokaili kuin pohjatuuli, kun se tyyntyy navetan
seinää vasten ja hikoili aivan kuin olisi ottanut ylioppilastutkinnon.
Liina kysyi: "pakottiko hänen hampaitaan", "oliko hän tapannut
korttipelissä", "tahtoiko hän risiiniöljyä", "rakastiko hän Liinaansa"
ja "luuliko hän että senappihaude tekisi hyvää?" Olli vastasi
kohteliaasti, mutta kieltävästi ja ajatteli, ettei hän suinkaan olisi
voinut olla paljoa hellempi, vaikka itse Petrellillä olisi ollut
koliikki.

Aamusella, kun he olivat juoneet kahvinsa ja kun Ollin piti lähteä
konttoorille, sykki hänen sydämmensä kuin täydessä vauhdissa kulkeva
höyrylaiva. Hän syleili Liinaa hellästi ja kauan, ja hänen mielestään
oli melkein vahinko ampua häntä kuoliaaksi.

Mutta mies on mies ja miehen kunniasta ei saa tehdä pilkkaa.

Nimikortissa on seisonut: "Aksel Petrelli. Kuninkaankatu 27, 2 rappu".
Kello oli neljänneksen yli 11, kun Olli Markkola kohosi ensimmäiseen
kerrokseen, piteli sydäntään ja tunsi kyynelien kohoavan silmiinsä.
Kello 11,16 seisoi hän toisessa kerroksessa ja huokasi: "Erehtynyt
vaimo parka!", otti revolverin taskustaan, katseli sitä ja vapisi.
Kello 11,17 seisoi hän oven edessä, jonka takaa kuului kaksi iloista
ääntä; toinen helakampi oli rouva Liina Markkolan. Ovella seisoi:
"Aksel Petrelli. Taiteilija."

Sen nimellistä ei ollut teaatterin eikä maalariakatemiian taiteilijain
joukossa. Suuri luoja! Olisiko hän sattunut joutumaan nuoralla
tanssijan eli maailman viettelijän kanssa tekemiseen?

Petturi oven takana nauroi ja puheli:

— Niin hauskaa, että mieheni on poissa aina kolmeen saakka! Meillä on
aikaa kokonaista neljä tuntia!

("Saatana!" ähki Olli oven takana, otti paperin pois lahtiveitsen
ympäriltä, teroitti sitä housun lahkeeseen ja pyyhki silmiään nutun
helmalla.)

Nyt puhui viettelijä, nuoralla tanssija:

— 79 —

— Aha, kas niin, mainiota! Ei kai teidän miehenne aavista mitään?

("Odotahan sinä minua!" arveli Olli ja puristi revolveria niin että, se
narisi hänen käsissään.)

— Ei laisinkaan! Pikku ukkoni ei tiedä vihiäkään minun pienistä
kävelymatkoistani. Oi, naineita miehiä ei ole vaikea vetää nenästä.
Kuinka odottamatonta tämä on hänelle! Ah, kuinka iloiseksi minä tulin,
kun hän sanoi olevansa niin kauan poissa...

— Au... kais... kaa... aa! huusi Olli kauhealla äänellä ja löi veitsen
päällä epätoivon voimalla oveen.

— Suuri Luoja, mieheni! Voi, minä olen aivan neuvoton; me olemme
huomatut!... kuiskasi petturi sisässä.

Samassa oli ovi kappaleina ja Olli Markkola töytäsi sisään revolveri
yhdessä ja veitsi toisessa kädessä... ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Nojatuolissa
keskellä huonetta istui Liina rouva kauniisti puettuna ja hiukset
olivat hyvin kammatut ja käherretyt. Vähän matkan päässä seisoi pieni,
laiha, kömpelö kuusikymmen-vuotias ukko, vanha ijänikuinen sametti
nuttu päällä ja vapisi kuin haavan lehti.

Maalaustelineillä hänen edessään oli keskentekoinen kuva Liina rouvasta.

       *       *       *       *       *

Jos joku sattuisi tarvitsemaan revolveria kuudelle hengelle, niin myö
tukkukauppias Olli Markkola sellaisen hyvin huokealla.




Navetta juttu.


Kontin Kalle kertoo näin:

Kyllä minä oon nähnynnä naisia, jotka oovat ollunna kauniita nuamaltaan
ja kasvultaan, mutta enpä oo nähnynnä Maijan laista. Se ol' sillon
karjapiikana lautamiehellä kun minä olin renkinä ja minä annon kuhtua
ihteen siellä "Kuaproks", vaikka onhan se niitä rumimpia nimiä.

Kevät puoleen ennen kun se män' ulukotöihin ja päivetty, ol' sen
kaula ja leuka valakeet kun vasta lypsetty maito, mutta sen posket
ol' punaset kun äsken mualattu herrastalon veräjä. Ja hiuksesa
ol' keltaset, kähärät ja niin pitkät, jotta ne ois riittännä
vaikka markkina-suitiks. Se kun nauro ja usseisthan tuo naurokii
tulivat muuttii hyvälle tuulelle. Sen huulet ol' vielä punasemmat
kun lautamiehen lakkatanko ja se tuas ol' punanen kun punasimmat
housunnauhat. Hampaat sillä ol' valakeet ja vahvat, jotta njillä ois
voinna vaikka nauloja pureksia.

Kulukiissaan otti se niin pitkiä askeleita, jotta se ois piisanna
vaikka herrassyötingin ruskealle orriille. Ja kun se leikki ja
hulluttel pikkutyttöin kanssa ol' se vikkelä kun kissanpoika. Minä olin
sillon laps, mutta Myllysen Heikki, muistattahan työ sen nahkapoika
toverin, se sano että kun sitä tanssi sen Maijan kanssa, tul' sitä niin
hyvilleen, jottei ois tiennä mistään mittään vaikka oisivat iskennä
kirveellä piähän. Voimia sillä ol' kun hevosella ja työ suju sen
käsistä jotta aivan ihmeekseen kahto. Lautamiehen Kusti niitti kauroo
niin että hik piästä tippu, mutta Maija se kokos niitokset, sito ne
lyhteiks, pan' kuhilaille ja sitte nauro se ja sano: "Eikös se sinun
nuskatuusas jiännä tuonne pientareelle, käväseisimmähän hakemassa sen
tässä outtaissan."

Mitehää lienöökään hoitanna elukoita, mutta hyvin ne pöyhtyvät ja
lissääntyvät. Lampaat saivat kolomosia ja lehmät kaksosia ja yhtenä
talavena kertovat ne sen narranneen kukonnii munimaan, mutta ei sunkaan
siinä puhheessa ollunna perree. Kerta ol' iso, musta härkä vimmastunna
ja häntä pystyssä hyppi se, möyrys ja tonki muata sarvillaan. Lautamies
pistäys hätäpäissään vaunuliiteriin pakkoon; siellä se sitte seiso,
tirkist oven raasta ja huokail: "Herra isä! Herra isä!" Ja rengit
livistivät yliselle ja vakkuuttivat jotteivät hyö pelännä, vuan
arvelivat että jos sillä Sonnilla hyvinnii on se "veskauhu", niin ei
sitä oo hyvä männä lähelle, se tauti kuuluu tarttuvan.

Sillon sattu Maija kulukemaan siitä sivute jauhovakka kainalossa ja
kun se näk' härän raivoovan, juoks se sen luo, löi turpaan ja sano:
"Mikä sinut on villinnä, Sonni? Asetuhan tok' jo!" Ja sitte se otti
sitä sarvista kiinni ja talutti navettaan. Ja uskottako työ kun tuo
härkä heittiö ei muuta kun sivel vuan turvallaan sen hametta ja
möyrys: "mu... u... uh", ihan kun ois tullunna iloseks nähessään tyttö
heitukan, sekkiin niät.

Alussa kun se tul' talloon käv' lautamies hyvin usseist navetassa
katastamassa elukoitaan. Lystintä siitä ol’ seistä ja raaputella sitä
lehmee, jota Maija lyps ja sillä tavalla kuluk se Maijan perästä
tehtaalta tehtaalle ja hyvittel lehmiä ja kahtoo tuijotti tyttöön siks
jotta ukkopahhuuksen silimiä rupes ihan huikasemmaan.

— Kovinpa ne lehmät oovat tullunna sinusta hyviks! sano lautamiehen
emäntä miehelleen ja kahto kierolla silimällä Maijaan.

— Eukkosein, minä kirjotutin ihten elläinsuojelusseuraan viime
käräjissä, puolustaite lautamies.

Mutta kerta kun minä olin navetan ylisellä heiniä hajottelemassa ei
ukko jaksanna ennee hillitä ihteesä vuan isk käsvartesa tytön kaulalle
ja suuvella moiskautti sitä.

— Hyipä tok, isäntä! sano tyttö ja sylykäs. Oisin minä uskonna
hyvvyytennä suutelemattannakkii; ja jos että vuan pysy poikessa tiältä
navetasta niin minä sanon emännälle.

Sitte rupesivat nuoret herrat hänen poikasa tekemään tikusta asiata
navettaan, korjailivat kytkyviä ja laittelivat pahnoja sillon kun Maija
ol’ siellä. Ja mitä siellä tapahtu, sitä ei tiijä kukkaan, mutta kerta
tul' Puavo navetasta ja ol’ niin punanen toiselta poskeltaan ja sen
perästä ei ne ennee välittännä tytöstä.

Sitte tul' suluhasia lautamiehen Lotalle. Olhan se rikkaan talon poika
ja sen isä ol’ sanonna lähtiissä että: "tie nyt parastas, ja elä tule
kottiin ennen kun oot voittanna sekä Lotan että Lotan isän syömmen!"
Huhuttiin niät että Lotta sais kolomekymmentä tuhatta myötäjäisiä ja
kaks kertoo niin paljo sitte kun Herra kuhtuu vanahukset luokseen.

Suluhanen ol’ hyvin kommee ja reipas herrasmies. Sillä ol’ viiksetkii,
pitkävartiset suappaat, tohvelinen piällysnuttu ja kaikin puolin ol’
se kun ainai herrat. Sen silimät pyörivät piässä kun näk miten hyvässä
kunnossa talo ol’ ja miten paksut hoppeelusikat ol'.

Mutta kun se näk Lotan, rykäs se ja ruapas piätään ja kahto niin
pahoillaan ja vakavana pöyvän jalakoin. En minä taho moittia tyttöö,
sillä eihän se ollunna toissilimä eikä viäräsuukaan ja sillä ol’
kerrassaan hyvä maine, sillä kukkaan ei ollu virkkana hänestä
pahhoo sannoo. Mutta se kahto kieroon, niin että kun sen pit kahtoo
suluhaseesa tähyst toinen silimä leipähäkkiä ja toinen kissoo, joka
makas uunin alla. Eikä tuo ollunna ruumiiltaankaan juur minkään
näkönen, eestä se ol’ suora kun lauta ja takkoo viärä kun rokotiil.
Kävhän tyttö parka minun siäliksein, sillä eihän se ollunna ite ihteesä
tehnynnä, mutta se ol’ kaikin puolin vähä vikkainen ja minkähän laiset
lienöö sen jalatkaan ollunna, liekkö toinen ollunna pitemp ja toinen
lyhemp, mutta kyllä se vuan liikkas.

Kun siinä ol’ sitte ryypitty muutamia ryyppyjä, tul' suluhanen oikein
hyvälle tuulelle, istuutu Lotan viereen sohvan kannelle ja koetti
huastoo rakkauvesta mutta eihän siitä tullunna mittään.

Sitte tul' Maija lypsyltä ja het minä huomasin mitenkä suluhasen syön
alako sykkiä. Ja se kalapen ja punastu, eikä tiennä minnekkä ois
pitännä kahtoo. Voi peijakas, kun tuo Maija kuitennii on pulska! Selekä
sillä ol’ suora kun lauta, käsvarret pyöreet kun survin, lantijot
levveet kun sakastin ovet ja rinnaltaan ol’ se pyöree kun kualin kupu
ja silimät loistivat ja sätteilivät kun timantit. Minä oon ollunna jos
jossai Heinäveellä, Ylivieskassa, Kajjaanissa ja kaks kertoo Kuopiossa
vuan en minä oo nähnynnä ennen tuon laista tyttöö, en tottasen
millonkaan!

Sitte rupes se suluhaseks aikova — Juonaksekshan sitä haukuttiin —
käymään yhä tihheemmin talossa ja joka kerran viipy se yhä kauvemmin
ja kauvemmin kujassa nisuissaan ja valjastaissaan hevosta, navetta kun
niät ol’ aivan siinä vieressä. Kerta kun minä tulin navettaan ol’ se
parasta aikoo suutelemassa Maijoo. Ja Maija se seiso vuan jäykkänä kun
kirkonseinä ja anto vuan suuvella.

— Kylläpä sinä oot hyvä luatunen, sinun laisia pitäis kaikkiin tyttöin
olla!

— Hävetkee tok, herra! vastas Maija. Siälistä minä sen tein enkä
mistään muusta, kun työ raukka että voi suaha oikeeta muiskua tuolla
huoneessa.

Kyllähän Juonaksen aatokset pyörivät Lotassa, mutta silmät ne
seurasivat yhä Maijoo. Kun emäntä huomas tämän, pist se Maijalle
uolunsetelin katteen ja käsk muuttoo. Ja 24 päivänä Lokakuuta ol’
Maijan vuatekirstu porstuan rappusilla ja Maija ite navetassa sanomassa
hyvästiä elukoille, se kun niät rakast niitä niin paljo.

Samassa kuulu jytinätä muantieltä ja Juonas tul' ajjain ruskeella
orrillaan ja linjaarinrattailla. Tapasa mukkaan, sijottuaan hevosesa
kujjaan pujaht se kennenkään huomoomata navettaan.

Maija ei älynnä sen tulloo. Se kuluk siellä tehtaalta tehtaalle,
sylleil ite kuttai lehmee ja kyyneleet tippu sen silimistä.

— Voi voi Heluna piikoin, nyt meistä tulloo ero, Maijas ajetaan pois
sinun luotas, vaikka se on kokenna hoitoo sinua niin kun on osanna,
eikä oo tahtonna tehä pahhoo kellekään... Mustikki riepuin, kun ne
uuvet tulijat arvoisivat ies lypsee sinua hellävarroin, niin niin
piikain... ethän sinä oo oikein terve... Muu... muu... Tähikki ja
Sunter... enhän minä taho teille pahhoo, vaikka isäntäväkennä ovat
minulle niin kovia... Entäs Omenain, sinä raukka poijit kohta ja Maijas
tahtos niin mielellään auttoo sinua, vuan... Hyväst Sokur', hyväst
Kirjakko kultain, onko teilläi ikävä...

Kauvemmin ei Juonas malttanna olla vait, se tul' hiljoo Maijan luo ja
sano:

— Päivee Maija!

Maija säpsäht ja pyihkäs kässelällään kyyneleet silimistään.

— Päivee, päivee, mittees se herra nyt on tuas vailla?

— Mitteekö minä oon vailla... Maija... Maija, minä oon sinua vailla,
Maija... minä tahon sinut vaimoksein...

Maija purskaht itkuun.

— Pilikkoo että sua minusta tehä, siks minä oon liika hyvä ja
vaimoksenna oon liika halapa. Ja johan teillä on morsian.

— Eipä ookkaan. Vähällä tosin ol’ Lotan rahat kietoo minut paulohisa,
mutta heräs tok tunton oikeella ajjalla. Ja siitä täytyy minun kiittee
sinua Maija. Niän että sinulla on hyvä ja hellä syön ja nyt tiijän
panna arvoo sille enemmän kun kullalle...

Maija herkes itkemästä, kahto häntä silimiin ja sano iänellä, joka
kajaht kun "Hoosianna" kirkossa:

— Tarkotatko toellai mittee sanot, Juonas?

— Sinä eppäilet minua, Maija... eihän oo ihme, että sitä tiet,
vuan minä pyyvän sinua... luota minnuun Maija... ja jos en pie
sanojan niin suatan vaikka kuolla tähän paikkaan... En tie sinusta
pilikkoo... rakastan sinua... tahon sinut omaksein... tahon tehä
sinut onnelliseks... antoo sinulle lehmiä, joita et tarvihe jättee
millonkaan, joita suat hyvitellä ja hellitellä... ja Maija ehkähän oot
sitte hellä minullekin!...

Juonas ojens käsvartesa ja Maija vaipu hänen sylliisä

— Mutta mittee vanahempas sannoovat? kuiskas Maija.

— Äitin on yhtä hyvä kun sinnäi ja minä tiijän jotta se ossoo panna
arvoo hyvälle syömmelle; sitä et tarvihe pelätä. Äitistän suat sinä
hyvän ystävän.

— Juonas! huuvaht Maija ja kieto lujast kätesä sen kaulalle ja kahto
hänneen silimillä, jotka ol’ enemmän arvoset kun talot ja piäomat.

Ja vasikat nostivat päitään heristivät korviaan ja ynisivät: "pu...
uu... uh". Elukatkii ilohtivat Maijan onnesta.

       *       *       *       *       *

Ja minä olin koko ajan piilossa lampokarsinassa ja näin ja kuulin
kaikki.

Vähä aikoo sen perästä kun minä katon ulos navetan luukusta näin minä
Maijan istuvan Juonaksen vieressä linjaarinrattailla ja vuatekirstu ol’
takana. Maija nauro ja Juonas kiireht hevosta. Ja ilosia ja onnellisia
ol’ hyö kumpikii.




Lovisa mamseli.


Usein olen miettinyt minkähän lainen maailma olisi, jos kaikki —
ylhäiset ja alhaiset — hoitaisivat tointaan niin hyvin kuin Lovisa
mamseli.

Ehken-ei se olisi niinkään hyvä: Maailmassa tulisi niin mainio olla
että kaikkeen hurskaammatkin unhottaisivat ikävöidä täältä pois;
unhotettaisin valkeasiipiset enkelit mustien harmaapäisten tähden.

Lovisa mamselin sydämmessä oli särkynyt jotakin jo silloin kun hän
oli aivan nuori. Hän oli niin terve, niin vahva ja peräti iloinen;
hänen sydämmensä sykki niin kiivaasti ja pienellä rumaan, vasikannahka
kenkään puetulla jalalla löi hän yhtä kiivaasti tahtia. Ja hän lauleli
ja rallatteli sitä innokkaammin kuta sukkelammin sukkula lensi. Ja
sitte rakensi hän hiljaa, onnellisena ja kenenkään huomaamatta sen,
joka sitte särkyi.

Hän rakensi pienen kauniin yksikerroksisen talon koivujen ja lehmusten
suojaan, hän rakensi kodin, rakastavaisen naisen väsymättömän käden
järjestämän kodin. Ja kodin uros oli suuri, päivettynyt terveydestä
ja onnesta säteilevä olento. Kun hän tuli työstä, iloitsi hänen pieni
vaimonsa tulostaan ja kun läksi taas heitti hän häneen lämpimiä
silmäyksiä. Ja hän näytti niin tyyneeltä, hyvältä, miehekkäältä ja
uskolliselta nojatessaan päätään vaimonsa polveen. Tämä pieni vaimo oli
Lovisa mamseli itse, ja hän oli... no niin, se nyt on yhdentekevä kuka
hän oli; nuorista lämmin-sydämmisistä tytöistä on se sama pukeutuiko
hän univormuun eli siviilipukuun.

Mutta sitte murtui kaikki yhtenä päivänä. Pieni yksikerroksinen talo
raunioittui perin pohjin, koivut kuivuivat ja koko onnela särkyi
pirstaleiksi ja suru valtasi sen haltiattaren.

Ei ollut myrsky, ei salama eikä tulipalokaan, joka tuhon teki. Eihän
ne voi mitään sille kodille, joka oli rakennettu kaipaavassa tytön
sydämmessä. Se oli vaan valkea pehmeä naisen käsi, joka vei rakkaat
päivettyneet kasvot Lovisa mamselilta.

Kaikista haavoista ovat sydämmen haavat kipeimmät, sillä koko maailma
on sairaala ja kaikki säälimättömät sormet koskevat siihen ja sekä
ystävät että viholliset vaativat vielä lisäksi että täytyy olla
hyvinvoivan ja iloisen näköinen.

Lovisa mamseli tiukensi haavansa siteitä ja nautti naisen puoleksi
verta vuotaneen sydämmen tavallista surullista iloa siitä ettei
ainakaan maailma saanut nähdä kyyneltäkään. Kaikista vähin — hän.

Sitte tuli hän Rissasen perheesen. Siellä oli parasta aikaa
syntymäpäiväkestit, leikittiin, iloittiin ja nautittiin ja tuskinpa
lie kukaan huomannut tämän uuden emännöitsijä-neidin tuloa. Hiljaa ja
ääneti tervehti hän uutta isäntäväkeänsä, hiljaa ja ääneti meni hän
huoneesensa, heitti pois mustan villasen pukunsa ja otti pumpulihameen
päällensä. Hiljaa ja ääneti tuli hän keittiöön aivan parhaasen kahuun
pelastaakseen, neljä suurta kunnon kananpoikaa, jotka sellaisella
oudolla, epäluulonalaisella kärskyllä ilmoittivat että ne olivat
saaneet kylliksi talon lieden kuumista liekeistä.

Hyvät naiset ja parhaimmat meistä miehistä palvelevat aivan erilailla
vieraita ihmisiä. Jos meillä miehillä ei ole mitään tulevaisuuden
toiveita itsemme suhteen, niin silloin tulemme huolimattomiksi ja
välinpitämättömiksi ja työ tulee huonoa, jos ei vaan meidän oma etumme
ja onnemme hymyile houkuttelevana vaivan takana. Mutta naisista ei
ole yksikään niin alttiiksi antautuva ja uhrautuvainen kuin juuri ne
jotka ovat heittäneet hyvästinsä elämän iloille ja tietävät etteivät
he enää koskaan saisi mitään siltä vaatia. Monen voimat loppuvat tässä
sielun taistelussa kohtaloa vastaan, mutta ne, jotka ovat voitollisina
kestäneet koetuksen, ovat myöskin ymmärtäneet etteivät he löydä muualla
iloa kuin enkelien luona taivaassa ja sentähden ovat he nähneet
parhaakseen aloittaa laupeustyönsä jo täällä. Onnellinen se koti, joka
saa tällaisen enkelin alituiseksi vieraakseen!

Lovisa mamseli mieltyi hyvin Rissasen perheesen; hänen ahkerat kätensä
ja valvovat silmänsä tuottivat siunausta taloon, ja kohta ei voitu
ymmärtää mitenkä ennen oli tultu toimeen hänettä. Harvoin kiiteltiin
häntä sanoin, mutta kun rouva Rissanen yhä omintakeisemmin liittyi
häneen ja uskoi hänelle yhä enemmän ja enemmän perhe-salaisuuksiaan,
kun pienet käsivarret kietoutuivat hänen kaulalleen ja pieniltä
punaisilta huulilta kuului jyrkkiä vastaväitteitä ettei kukaan muu kuin
"täti Lovisa" saanut auttaa, silloin oli hän mielestään kyllin palkittu.

Kun kauppias Rissanen tuli kotiin joltakin matkalta ja pöytä oli
katettu niin hyvin kuin arkipäivinä kannatti ja kauppias oli sekä
nälkäinen että väsynyt. Mutta hän näytti rauhattomalta ja käänteli
kalalautasta eikä voinut ruveta syömään lihapullia, vaikka sekä
vaimonsa että lapset olivat häntä hyväilleet, ennen kun hän näki
kalpeat ystävälliset kasvot ylös kammattuine hiuksineen ja sai puristaa
hänen laihaa, karkeaa kättänsä ja sanoa tavallisen kohteliaisuutensa:
"Päivää, neiti Lovisa, kuinkas voitte?"

Sitä mukaa kuin rouva Rissasen hiukset harmentuivat, kauppias lihoi ja
paksuni, Lovisa neidin iho kellastui selkä kumartui, kasvoi talossa
joukko reippaita tyttöjä ja poikia, joista useimmat eivät muistaneet
sitä aikaa, jolloin "täti Lovisa" ei ollut vielä siellä. Oli aivan kuin
heillä olisi ollut kaksi äitiä; ja koska äiti Rissasen täytyi seisoa
edesvastauksessa sekä Jumalan että ihmisten edessä siitä ettei hänen
lapsistaan tullut villikissoja tähän maailmaan, tapahtui toisinaan
että pienokaiset saivat maistaa "koivurieskaa", mutta Lovisa mamseli
oli itse hellyys ja tässä tapauksessa oli paljon mahdollista että
pienokaiset rakastivat häntä enemmän kuin itse äitiä.

Kaikkeen tiesi hän neuvon. Hän tiesi miten parhaiten voi säilyttää
tuoreita aineita. Hän tutki kanojen sieluelämää ja otti selvän siitä,
minkätähden ne munivat vesimunia ja oikkuilivat hautoissaan. Hän
osasi niin mainion hyvästi ottaa pois viinitäppiä pöytäliinoista ja
tiesi minkätähden vasikat eivät viihtyneet hevoishaassa. Ja kun renki
Taavetti tuli kotiin metsästä, jossa hän oli loukkautunut ja saanut
suuren haavan oikeesen silmäänsä, huusivat piijat ja lapset, rouva
Rissanen oli vähällä pyörtyä eikä kukaan tiennyt mitä piti tehdä,
silloin tarttui pieni, laiha, varma käsi toimeen, pesi haavan ja sitoi
sen liinariepuihin. Ja pöydässä otti hän pienimmät palat itselleen ja
talon pimeimmissä nurkissa oleksi hän aina.

Lovisa mamseli oli valvonut pienokaisten kanssa kun "heillä oli
hammastauti". Hän oli itkenyt heidän kanssansa latinan kieliopin
tähden, joka oli niin kauhean vaikea ja ihaillut heitä kun he
puoliääneen lukivat saksalaisia runoja. — Sitten seurasi jotenkin
rauhallinen aika.

Mutta sitä ei kestänyt kauan, Myöhällä maata ruvetessa hiipi pikku Elsa
hänen luokseen ja kuiskasi: "Onko täti aivan yksin?" Ja silloin alkoi
taas ikävä aika, sillä torstaina matkustaisi tohtori Talvi pois ja...

— Niin, niin, vanha tohtori on tullut kotiin ja nuori taitaa olla nyt
vapaa virantoimituksesta...

— Niin on, mutta täti, hän.... hän ei ole sanonut mitään, ei kerrassa
mitään...

— Oi lapsi kulta, mitäs tohtorin pitäisi sanoa? sanoi Lovisa neiti ja
näytti veitikkamaiselta. Mutta sitä ei Elsa voinut nähdä, sillä he
istuivat hämärässä.

— Oi, täti Lovisa... ja pikku Elsa itki aivan niin kuin silloin jolloin
hän sai uusia hampaita. Tuntui niin kuin se olisi tapahtunut eilen!
Elsa oli aina ollut hyvin tulinen.

— Vai niin, vai sillä lailla sinun asiasi ovat. Sanon sinulle,
Elsaseni, niin paljo ymmärtää vanha täti Lovisa, että tohtori tulee
kyllä takaisin, ja sitte... sitte kaipaamme sinua täällä kotona.

— Niinkö luulet, täti, niinkö luulet? Mutta jos hän ei tule, niin
silloin saat kantaa Elsasi kirkkomaalle, niin, niin, aivan varmaan,
täti!

Lovisa neiti hymyili. Oi, pikku Elsa ei tiennyt kuinka paljo naisen
sydän voi kärsiä.

Mutta tohtori palasi, ja suuteloita vaihdettiin lehtimajassa ja
sormuksia suuressa salissa ja kohtapa oli hääpukukin valmis. Ja Lovisa
neiti sanoi kyökkipiijalle: "Jos vaan sinä poltat paistin sillä aikaa
kun minä pistäydyn panemassa mustan puvun päälleni niin armahtakoon
luoja sinua silloin!" Ja viiden minuutin perästä seisoi hän salin
ovella, harmaapäisenä ja kumaraselkäisenä, mutta punakkana ja lämpimänä
ja katseli Elsaa, jonka hän itse oli pukenut morsiameksi.

Ja Elsa tunkeutui koko hääjoukon läpi täti Lovisan luo, syleili häntä
ja tahtoi antaa hänelle lasin juodakseen maljan hänen kanssaan. Ja
Lovisa neiti kuiskasi innokkaasti morsiamen korvaan.

— Mitä neiti Lovisa sanoi? kysyi sulhanen jälkeen päin.

— Oi ei mitään...

— Sanoipaan, Elsa, minä tahdon kuulla hänen vanhan, lämpimän sydämmensä
yksinkertaisen onnentoivotuksen.

Morsian nauroi:

— Niin, sanoihan hän: "oletko hassu, lapsi! Samppanjaa minulle! Minulla
on vielä viiniä täällä uuninreunalla."

Ja Elsa matkusti pois; nyt tuli poikain ja "pikkutyttöin" vuoro
hiipiä Lovisa neidin luo keventämään sydäntään. Ja kerta oli Eero,
sydänkäpynen, hän oli jo ylioppilas, käyttäytynyt niin pahasti
kaupungissa käydessään, ettei hän uskaltanut mitenkään puhua siitä
isälle eikä äidille ja asia ei selvinnyt ennenkun Lovisa täti
antoi hänelle säästöpankkikirjansa, jotta hän sai mennä jälkiään
suorittelemaan.

— Vannon, täti, että saat ne kerta takasin!

— Jopahan toki, lemmittyni; minä olen saanut ne kaikki tässä talossa,
joka ainoa penni on isäsi rahaa!

Ja sitte tulivat, niinkuin mainittiin, pikkutytöt, supattivat ja
sipattivat ja itse kullakin heillä oli surunsa. He itkivät aivan
hillitsemättömästi ja uhkasivat heittäytyä jo kuolemaan. Ihan kuin Elsa.

Mutta kaikki päättyi hyvin. Ja pari heistä sai heti "sen ainoan, jota
he voivat rakastaa koko maailmassa", toiset eivät saaneet juuri häntä,
mutta muita oikein kunnon miehiä; ja hyvähän se oli niinkin, sillä ei
sitä löydy kun silloin tällöin joku sydän maailmassa, joka on niin
kauhean itsepintainen ettei huoli muita kuin "sen yhden ainoan". Sitten
kuoli kauppias ja neiti Lovisa seisoi ja taputti hänen suurta ruskeaa
kättänsä, silloin kun vainajan luona ei ollut ketään muita, jottei hän
ollut kenenkään tiellä. Hän pani kirjan hänen leukansa alle ja pari
lanttia silmäluomelle niin että sekä suu että silmät painuivat kiinni;
ja paremmasti ei voi ruumista laittaa, kuin kauppias oli laitettu.

Mutta aika kului ja viimein kuoli myöskin isoäiti, ja Lovisa mamseli
johti hiljaa ja ääneti kaikki talon toimet ja itse laittoi hän
hautajaisetkin. Ja ainoastaan illalla, kun työt olivat tehdyt ja
kaikki menneet levolle, valvoi hän huoneessaan, painoi harmaan päänsä
tyynyihin ja itki katkerasti, hillitsemättömästi — rakkainta ystäväänsä.

Sitte saatiin ruveta ompelemaan kätkyenpeitteitä ja lieventämään tuskaa
kuin pienokaiset saivat uusia hampaita Elsan kotona. Lovisa neiti kulki
aivan kuin kehässä ja nyt aloitti hän toisen ympyrän.

Ja lapset kutsuivat häntä "mummoksi".

Lovisa mamseli eli kauan ja näyttipä siltä kuin Tuonen ukko olisi
unhoittanut hänet korjaamatta. Lopulta tuli hän aivan voimattomaksi
ja tylsämieliseksi. Kenties peittyi hän niiden muurien suojaan, jonka
muodostivat lämpimät ja kiitolliset, vanhat ja nuoret sydämmet. Mutta
eihän ne nekään auta, vieläkös mitä!

Hiljaa painoi tuo kylmä käsi hänet ensin vuoteesen ennen kun lähdettiin
sille pitkälle matkalle. En tarvinne puhua miltä tohtorissa sekä
suurista että pienistä tuntuu.

— Täti kulta, etkö toivo mitään erikoista? Eikö sinulla ole mitään
sanomista minulle? nyyhkytti Elsa, polvillaan hänen sänkynsä vieressä.

— On, on, rakas lapseni, on jotain aivan kauheata, joka on jo kauan
painanut mieltäni...

— Kauheata! Houraako täti?

— En lapsi, mutta kaksi niitä hienoja liinasia salvettia puuttuu. Minä
satuin kerta vahingossa polttamaan reijät niihin. Ja minä tiesin kuinka
sinä varoit juuri niitä salvettia. Anna minulle anteeksi, Elsa!

— Oi rakas täti kulta! Eikö sinulla ole minulle muuta sanottavaa?

— Ei, armas lapseni; nyt minä olen niin levollinen, nyt tahdon nukkua...

Seuraavana päivänä oli Lovisa mamselin ikkuna peitetty valkealla
vaatteella.




Kesä tuli.


Neiti Eija oli ruvennut vakavasti ajattelemaan tulevaisuuttansa,
kahtakymmentäkuutta ikävuottansa ja viittä viimeistä vuotta, jolloin
hän oli ollut kotiopettajattarena.

Ja ajatuksissansa ilmestyi hänen eteensä aina lopuksi valkea,
kaunis kaksinkertainen talo, jota ympäröi veranta ja ikkunoissa oli
rannukkaiset markiisit. Tuo herttainen koti oli suurien, vihreiden,
viileiden koivujen suojassa, niiden takana puutarhassa hymyilivät
kaikista kauneimmat kukkaset, ja Eija näki itsensä seisovan verannalla
vaaleassa aamupuvussa, turvallisena, raittiina, huoletonna huomisesta,
oppitunneista ja ranskansanoista.

Mutta tätä hyvää seurasi joku, josta hän ei pitänyt. Sillä parasta
aikaa kun hän oli näkevinään itsensä siellä iloisena ja tyytyväisenä,
ilmaantui sinne aina pieni herra, jolla oli silmälasit nenällä ja
hiukset hyvin sileät. Hän oli hieno mies oikein kunnon mies, sinisine
lempeine silmineen ja hyvin harjattuine kynsineen, punaset posket oli
hänellä ja kaikin puolin oikein hauska mies. Ja arvoa ja kunnioitusta
nautti hän kaikkialla.

Ja tuo pieni vaaleaverinen herra ja tämä iso valkea talo, koivut,
veranta, turvallisuus, huolettomuus, aamu-uni ja puutteeton elämä
kuuluivat yhteen. Siis ne täytyi ottaa molemmat yhdessä, taikka ei
kumpaakaan.

Hän tiesi että hänellä todellakin oli kaikki tuo otettavissa. Hän
tiesi, että kun herra Hovilainen tulee ensi kerran Lahteen, ja hän
on lopettanut tuntinsa, tullut saliin ja tervehtinyt pientä kunnon
miestä, ei hänen tarvitseisi muuta, kuin kävellä hiljaa ja itsekseen
lystihuoneesen päin, säikähtäen katsoa taakseen kuullessaan pensaiden
ratisevan, antaa tavoittaa itsensä, kärsivällisesti ja hämmästyneenä
kuunnella kuinka paljon herra Hovilainen rakasti häntä, katsahtaa
ystävällisesti hänen sinisiin, lempeihin silmiinsä, vavahtaa hiukan,
antaa nutun hihan, joka on tehty parhaammasta kankaasta, kietoutua
vyötäiselleen ja pari vaaleaa viikseä painaa huuliaan vasten.

Niin helposti olisi hän päässyt suuren, kauniin, rauhallisen ja
ystävällisen kodin haltiattareksi. Niin helposti olisi hän päässyt
kieliopista, nuoteista ja musikoista, jotka eivät tahtoneet ymmärtää
ja tajuta mitään. Eikä, tarvitseisi enää laskea ja säästää, jotta se
kurja palkka kolme sataa vuodessa riittäisi kaikkeen ja vieläpä vähän
muotiinkin.

Niin hän aikoi tehdä; niin oli hän vakaasti päättänyt, sen voi nähdä
hänen välinpitämättömästä kasvojensa juonteesta ja yhteen rypistetyistä
huulista kun hän kulki alas suurista rappusista, vetäen hansikkaita
käsiinsä, lähteäkseen aamukävelylle ennen kun hän aloitti koulunsa.
Vaalea, sinirantuinen kesäpuku peitti hänen jotenkin lyhyttä, mutta
kaunista vartaloaan. Hatun valkeiden pitsien alta näkyi lumivalkea
otsa ja mustia kähäröitä. Hansikas ei tahtonut ylettää hänen pyöreän,
lihavan kalvoisensa ympäri, ja hienon vaatteen läpi kuulsi jänterä,
täyteläs, hienosti muodostautunut käsivarsi, jota hän painoi sivuansa
vasten pitääkseen kiinni päivänvarjoaan, saaden siten kädet vapaiksi.

Häntä kyllästytti tämä alituinen vaeltaminen paikasta toiseen ja lasten
päähän takominen. Eikä se suinkaan ollut hauskaa ajaa kolmannessa
luokassa, etsiä huokeita ja hyviä kankaita, koettaa saada kenkä parin
markkaa huokeammalla kuin muut ja vanhat hansikkaat uusien näköisiksi —
pentsinillä.

Ja kuta kauemmaksi hän kulki tänä raittiina kesä aamuna vanhojen
lehmusten suojassa rupesi herra Hovilainen näyttämään hänestä yhä
miellyttävämmältä. Ja jopa tuntui siltä kuin hän ei näyttäisi niinkään
hullulta hänen vierellään silkillä vuoratuissa vaunuissa, joita veti
kaksi pulskaa ruskeaa hevoista pääkaupungin kaduilla.

— Hyvää huomenta, neiti Sainio!

Hän säikähti ja säpsähti kun tohtori Penttilä nousi lepuupaikaltaan
vanhojen lehmusten siimeksestä. Mutta kohta hän tointui ja vastasi
hänen tervehdykseensä iloisesti ja ystävällisesti.

— Neiti, purjeveneeni on aivan lähellä, tässä rannassa. Ettekö tule
kanssani soutelemaan? Nythän on niin lämmin ja kaunis ilma!

— Kiitos tohtori Penttilä, tulen mielellänikin. Onhan meillä nyt kesä
parhaillaan.

Hän souti reippaasti ja voimakkaasti. Ensin pitkin jokea sitte
ulommaksi aukealle selälle. Hän oli niin hauskan näköinen keveässä
kesäpuvussaan. No, ainakin oli hän neiti Eijan mielestä ollut jotakin
toista kuin muut seudun herrat. Hänen vahva, notkea vartalonsa taipui
tasaisesti soudannon mukaan, olkihattunsa oli liukunut takaraivolle ja
paksut ruskeat hiukset valuivat vapaina otsalle. Hänen ruskeat silmänsä
hymyilivät yhä, vaikka suu enimmäkseen oli totinen.

Tuntui niin hyvältä istua kokassa velttona, tahdotonna kahden pitkän
voimakkaan käsivarren ohjaamana Ja aurinko paistoi, vihannoivat rannat
hymyilivät ja laineet jotka loiskivat veneen laitoja vasten lauloivat
että "nyt on kesä tullut."

Keskellä sinistä selkää herkesi hän soutamasta, pyihkäsi otsaansa
poikamaisesti nuttunsa hihalla ja sanoi:

— Neiti Eij... neiti Sainio, huomenna minä matkustan täältä pois.

— Vai pois te matkustatte!

— Niin, aijon hankkia itselleni ylimääräisen opettajanpaikan syksyksi.
Uramme on niin pitkä ja vaivaloinen.

— Niinpä taitaa olla...

— Niin se on! Viiden vuoden perästä on minulla kenties lehtorinpaikka
jossakin pienessä kaupungissa, mutta jo minä olenkin silloin
ahkeroinut, säästänyt ja ponnistanut kokonaista kaksikymmentä vuotta
sitte kun kymmenvuotiaana tulin kouluun.

Eija neiti nojautui veneen laitaa vasten ja uitti sormeansa vedessä.

— Kun me kaksi taas tapaamme toisemme, neiti Eija, lie kaikki hyvin
erilaista hyvin muuttunutta...

— Niin lienee kait koko avara maailma muuttunut ja teidän olonne, mutta
kotiopettajatar raukan elämässä ei tapahdu juuri muutoksia...

Tohtori tuli aivan tulipunaiseksi.

— Ihanko... ihanko... varmaan olette vielä kotiopettajatar, kun me taas
tapaamme toisemme, neiti Eija...?

Hän nauroi ja arveli että se oli kummallinen kysymys, mutta silmänsä
säihkyivät, kun hän katsoi tohtorin lämpimiin kasvoihin.

— Vaikea on... on... on olla köyhänä, neiti Eija...

— Sen kokenut kyllä tietää.

— Minä en tarkoita ainoastaan sentähden että että köyhät saavat olla
puutteessa ja ponnistaa mutta sentähden että köyhät eivät voi... eivät
saa... aina sanoa mitä he tahtoisivat...

— Minun täytyy nyt lähteä kotiin, tuntini alkaa kohta...

Tohtori käänsi veneen, joka taas liukui sinertävällä pinnalla. Molemmat
olivat ääneti, ja kohta seisoivat he taas vanhojen lehmusten suojassa
ja heittivät hyvästiä.

— Tuttavuutemme on kestänyt lyhyen ajan, ainoastaan kuukauden, mutta
ettehän pahastu jos tulen kerta luoksenne ja muistutan teitä siitä?

— Enhän toki! Jos vaan tienne sattuu viemään sinne päin, jossa minä
olen niin...

— Mutta jos minä varsin satutan sen sinne... jos minä...

Neiti Eija naurahti:

— Enhän minä tarvitse tietää kuinka te tulette...

— Hyvästi, neiti Eija!

— Hyvästi, tohtori Penttilä!

Hän jäi seisomaan paikalleen, nojautuen vanhan lehmuksen sammaltunutta
runkoa vasten ja katsoi Eijan perästä ikävöivillä, lämpimillä katseilla.

Hän kulki kotiinsa pitkin joen vartta kevein kiiruhtavin askelin,
joka teki hänen pienen, notkean, täytelään vartalonsa kahta vertaa
kauniimmaksi. Mustat niskakähärät välkkyivät auringon paisteessa ja
toisinaan vilahti pieni ponteva kengänkanta lyhyen kävelyhameen alta.

Kukat olivat varmaan auenneet paljo hänen poissa ollessaan. Kesä oli
tullut aivan yhtäkkiä. Järvenpinta oli rasvatyyni. Suuri, valkea
kaksinkertainen talo, puutarhoineen ja verantoineen upposi sen
syvyyteen, ja niiden sijaan ilmaantui pitkiä ikäviä tuntia, kovia
työvuosia, vierasleipä ja pieni kotiopettajattaren huone missä
milloinkin Suomen suurilla salomailla.

Mutta hän hymyili kuitenkin ja sydämmensä sykki ilosta. Niin se
ei olisi sykkinyt koskaan hänen ollessa tuon suuren valkean talon
haltiattarena.

Eteisessä seisoi nuori kalpea emännöitsijä ja järjesteli liinavaatteita
kaappiin. Hänestä ei neiti Sainio ollut koskaan ennen välittänyt
vähääkään, mutta nyt otti hän häntä vyötäisiltä pyöräytti kerta ympäri,
nauroi ja iloitsi: "Neiti Savolainen, nyt on kesä täällä!"

Kouluhuoneessa oli kuuma ja raskas ilma. Pikku Laura ei tiennyt
maantieteestä tänään juuri mitään. Hän kertoi että Berlin oli
Rein-virran rannalla ja luuli että Pest oli Böhmin pääkaupunki ja
seisoi kyyneleet silmissä ja odotti nuhteita.

Mutta neiti Eija ei ollut kuullut mitään. Hän oli aukaissut ikkunan ja
katsoi ulos lehmuskujanteelle joelle ja siintävälle selälle päin.

Ja kun hän hetken perästä kääntyi, otti hän pienen oppilaan syliinsä,
suuteli hänen kesakoitaan ja kuiskasi:

"Nyt tuli todella kesä, pikku Laura!"







*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VAIHEITA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.