Pyhän Halvardin elämä ja ihmetyöt; Viga-Ljot ja Vigdis

By Sigrid Undset

The Project Gutenberg eBook, Pyhän Halvardin elämä ja ihmetyöt; Viga-Ljot
ja Vigdis, by Sigrid Undset, Translated by Siiri Siegerg


This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions 
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at 
www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.




Title: Pyhän Halvardin elämä ja ihmetyöt; Viga-Ljot ja Vigdis


Author: Sigrid Undset



Release Date: January 28, 2021  [eBook #64409]

Language: Finnish


***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PYHÄN HALVARDIN ELÄMÄ JA IHMETYÖT;
VIGA-LJOT JA VIGDIS***


E-text prepared by Tuula Temonen, Anna Siren, and Tapio Riikonen



PYHÄN HALVARDIN ELÄMÄ JA IHMETYÖT

ja

VIGA-LJOT JA VIGDIS

Kirj.

SIGRID UNDSET

Tekijättären luvalla suomentanut

Siiri Siegberg





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1925.






PYHÄN HALVARDIN ELÄMÄ JA IHMETYÖT




I.


Kirkkaana toukokuun aamuna oli Halvard, Husebyn isäntä, vesillä orjansa
Graeinin kera.

Orja hoiti nyt airoja, mutta Halvard oli itse soutanut viimeiset
viileät tiimat ennen aamun koittoa. Siksi hän oli laskenut ruskean
viittansa tuhdolle. Veneen pohjalla oleva vesi loiskui viitan liepeissä
ja yritti kastella miesten jalkoja. Näillä oli kummallakin hevosen
nahasta valmistetut, polviin asti ulottuvat merisaappaat, jotka oli
parkittu tervassa ja pyöritelty hiekassa. Halvard oli itse tehnyt nämä
saappaat, sillä hän oli hyvin taitava sormistaan ja näpräili mielellään
kaikenlaista. Keulassa, orjan kumaran selän takana, kiilsivät puusta
veistetyn hirvenpään litteät rautasarvet himmeästi ruskon valossa.
Halvard oli veistänyt hirvenpään ja takonut sen sarvet.

Hän istui selin aurinkoon, joka lämmitti hänen leveää, ruskeanpunaista
niskaansa. Halvardin tukka oli verrattain lyhyt. Se oli leikattu
poikki niskasta ja se koukerteli ja kimmelsi kuin kulta hänen nuorten,
ahavoituneiden kasvojensa ympärillä.

Hän oli nyt Husebyn isäntä, yhdeksäntoista vuotta täyttänyt, mutta
aivan pojan näköinen. Hän oli kaunis, pitkä ja hartiakas, hänellä
oli kapeat kupeet ja pitkät, suorat sääret. Pää kohosi pystynä
leveältä, pitkältä ja suoralta kaulalta. Kuten jo sanoimme, oli
hänellä keltainen, välkkyvä ja kiharainen tukka. Otsa oli matala
ja leveä, silmät suuret ja harmaat, nenä hyvin muodostunut ja
posket pitkäntäyteläät. Punaisen, kauniin suun ympärillä kasvoi
untuvanpehmeää, melkein valkoista parranhahtuvaa.

Hän oli puettuna lyhyeen siniseen mekkoon, joka oli hiukan vanha ja
kulunut, eikä hänellä ollut muita aseita mukanaan kuin kaksi puukkoa
vyössä ja pieni käsikirves, joka oli isketty tuhtoon hänen viereensä.
Halvard istui etukumarassa selvitellen yön saalista, joka uiskenteli
veneen pohjalla kaaripuiden välissä. Hän pujotti suurimmat ja
kauneimmat kalat pajunvarpuun äidilleen Tornylle, joka makasi sairaana
kotona Husebyssä, eikä luullut elävänsä kauan. Hän rukoili ja paastosi
ahkerasti päästäkseen taivaaseen. Siksi oli Halvard nyt lähtenyt itse
nostamaan hänelle tuoretta kalaa, sillä suolainen ruoka ei kestänyt
hänen vatsassaan, kun hän oli niin kovin heikko. Mutta pikkukalat
hän viskasi altaaseen äidin kissojen herkuksi, sillä Halvard rakasti
eläimiä.

Graein -- näin lausui Husebyn väki hänen nimensä, jonka hän oli saanut
äidiltään, ryöstetyltä irlantilaisnaiselta -- istui kumaraselkäisenä
soutamassa, sipristellen vasten aurinkoa savuntärvelemillä,
punareunaisilla silmillään.

-- Nyt sinä voisit soutaa, Halvard, sanoi orja, sinulla, on nuoret,
hyvät silmät, ja sinä siedät aurinkoa.

-- Vedä airot veneeseen sitten, sanoo Halvard, oikaisee selkänsä ja
huuhtoo käsiään veneen laidan yli. Onkin jo aika päästä käsiksi ruokaan.

Orja teki, kuten Halvard oli käskenyt, kaivoi esiin eväsrepun, jossa
oli leipää ja juustoa ja pieni kaljalekkeri. Hän asetti ne tuhdolle
heidän väliinsä, nurkuen samalla särpimen köyhyyttä, sillä Halvard
paastosi itsekin näinä aikoina. Hän oli päättänyt olla maistamatta
lihaa ja vahvaa olutta juhannukseen asti, jolloin hänen piti mennä
naimisiin Inga Ivarintyttären kanssa Sundbyn talosta Vaagesta. Ja
nyt hän rukoili kaikesta sielustaan Jumalaa ja Kristusta, että nämä
soisivat hänen äitinsä elää vielä muutamia vuosia, hänen tultuaan
Husebyn isännäksi ja saattaessaan nyt tarjota tälle helpot päivät.
Lähinnä Jumalaa hän luotti kuningas Olav Haraldinpoikaan, sillä hänen
pyhyydestään ja voimastaan kerrottiin ihmeellisiä asioita koko Norjan
maassa. Mutta edesmennyt kuningas oli Tornyn sisarenpoika, ja tämä
samoin kuin koko suku, tiesi hyvin, minkälaista Tornyn ja Halvardin
elämä oli ollut Vebjørnin eläessä. Tämä oli kuollut edellisenä syksynä.
Halvard oli rukoillut isänsä sielun puolesta ja luettanut tälle
messuja, joka saattoi olla hyvinkin tarpeen, mutta vielä hartaammin hän
luki rukouksia ja lupasi lahjoja kirkolle ja papeille, jos äiti saisi
jäädä eloon nauttimaan leskenlepoaan vielä joitakin vuosia.

Päivä paistoi valkoisena vuonon pintaan. Vesi liplatteli veneen laitoja
vasten, joka lipui omin valtoineen. Päivä oli niin kaunis. Kevät oli
tullut varhain tänä vuonna, rantamat alkoivat vihertää ja lehtimetsä
työnsi umppua. Mutta ylhäällä siintävien, tummien metsien suojassa
näkyi vielä muutamia lumisia viiruja.

Halvard pureksi ja ryyppäsi ja katseli maalle päin. Kaksi suurinta
taloa kuului Husebylle. Niissä isännöi kaksi hänen voutiaan. Tämä oli
ensimmäinen kesä hänen kolmannentoista ikävuotensa jälkeen, jonka
hän oli saava viettää kotonaan, sillä Vebjørn, joka oli kulkenut
kaupparetkillä, oli lähettänyt hänet merille laivoineen, heti kun poika
kykeni siihen. Halvard luuli tämän tapahtuneen siksi, ettei Torny saisi
iloita ainoasta pojastaan, joka alkoi olla sitäpaitsi kyllin suuri
puolustamaan äitiään -- vaikkei isä viime vuosina ollut enää lyönytkään
häntä. Mutta iloa hän ei tälle suonut.

Nyt oli Vebjørn poissa, ja he olivat saaneet rauhan häneltä. Halvard
sai samoilla vapaasti riistanpyyntiretkillä ja käydä kalassa vuonolla
ja harjun takaisilla järvillä. Hän oli kaiken Vebjørnin omaisuuden
haltija, ja vielä rikkaammaksi hän oli tuleva naituaan Ingan. Inga
Ivarintytär oli hyvin kaunis. He eivät olleet nähneet toisiaan kuin
kolme kertaa, mutta Halvard piti hänestä nyt jo niin, että hänen
poskiaan alkoi polttaa, kun hän ajatteli tätä; ja hän oli huomannut
Ingankin pitävän hänestä. Heidän kohdatessaan toisensa Ringsakerin
joulukesteissä, oli Inga sanonut pelkäävänsä, ettei hänen neulomansa
sulhaspaita joutuisi valmiiksi juhannukseen. Tarvitseeko sen sitten
olla niin komea? oli Halvard kysynyt, ja neito oli sanonut nauraen: --
Sen pitää olla komea, sillä minä tahdon nähdä sinut komeana. Halvard
oli varma siitä, että he tulisivat naimisiin päästyään pitämään
toisistaan hyvin paljon. Inga oli myös puhunut niin kauniisti hänen
äidistään ja luvannut olla hyvä ja tottelevainen miniä. Jumalan ja
Olavin täytyi siis toki suoda Tornylle elonpäiviä siihen saakka, että
hän saisi nähdä poikansa ja Ingan lapset.

Mutta sittenkään hän ei päässyt oikein iloiselle mielelle tänä kauniina
kevätaamuna. Istuessaan siinä selvitellen kaloja äidin kissoille, oli
hänen mieleensä taas äkkiä juolahtanut muuan ikävä lapsuusmuisto. Hän
oli ollut pieni poika, ja isä oli tehnyt äidille pahaa jo ennenkin,
mutta tämä muisto oli kaikista kauhein, ja se palasi hänen mieleensä
useimmin.

He olivat istuneet äidin kanssa pirtissä. Palvelusnaiset keittivät
jotakin liedellä, ja tuli räiskyi ja leimahteli iloisesti padan
alla. Äiti istui matalalla rahilla tulen ääressä, juottaen kahdelle
kissanpojalle lämmintä maitoa kulhosta, joka oli hänen polviensa
välissä. Tornylla oli kirjava kissa, jonka turkissa oli mustia,
punaisia ja valkoisia laikkuja, ja kaikki sen poikasetkin olivat
samanlaisia. Näitä hänen sitten oli tapana lähetellä lahjaksi
sukulaisilleen ympäri maan. Yhden Husebyn kissan hän oli lähettänyt
Nidarosiin asti kuninkaantyttärelle. -- Halvard seisoi äitinsä edessä
koiranpentu sylissään tahtoen juottaa sitä samalla kertaa.

Silloin tuli Vebjørn sisään. Hän oli juovuksissa ja riitaisella
tuulella. Torny toivotti hyvää iltaa ja käski palvelusnaisten jouduttaa
ruokaa tupaan, jossa he söivät ja asuivat. Mutta Vebjørn kulki
edestakaisin naisten karsinassa, sättien ja parjaten. Kerran sattui
Halvardin pentu hänen jalkansa eteen, ja hän potkaisi sitä ja töykkäsi
poikaa, joka riensi pelastamaan koiraansa.

-- Jos sinun pitää purkaa pahaa sisuasi täällä sisällä, sanoo silloin
äiti katsomatta ylös, niin jätä toki rauhaan luontokappaleet ja pieni
poikasi ja syydä se minun päälleni, kuten tapasi on. Vaikka ei olekaan
mikään urotyö lyödä vaimoaan, voisin minä saada avukseni jonkun, joka
olisi sinun veroisesi, Vebjørn.

-- Joko sinä taas uhkaat mahtavilla sukulaisillasi, sanoo Vebjørn
nauraen. Jos todella uskoisit heidän apuunsa, olisit kutsunut heidät
tänne jo aikoja sitten. Mutta he tuntevat siksi hyvin sinut, etteivät
välitä sinusta -- ja kohta en minäkään enää viitsi koskea sinuun --
rähmit täällä vanhassa turvepirtissä pakanallisten elukoittesi kanssa
aamusta iltaan. Etkö sinä tiedä, että nuo kissat kuuluvat Freyan
huonekuntaan -- vaan siksi kai sinä suositkin niitä. Olet itsekin
puolipakana, eikä Edvin pappi juokse täällä Jumalan sanan tähden --
kyllä minä tiedän, että heti kun hän näkee minun panevan siloja hevosen
selkään, laittaa hän luunsa tänne. Hän on Husebyssä ennenkuin minä olen
ehtinyt metsään. Mutta kohta onkin jo aika minun poikani joutua eroon
sinusta ja siitä elämästä, jota sinä vietät.

Torny ei vastannut hänelle mitään, ojensi vain kätensä ja veti
Halvardin luokseen. Vebjørn tuli heidän eteensä ja jäi tuijottamaan
heitä. Yhtäkkiä hän tempaa toisen kissanpojan ja viskaa sen tuleen.

Äiti hypähtää ylös, Halvard huutaa ja juoksee esiin. He koettavat
kumpikin pelastaa eläinraukkaa, joka naukuu pelosta ja tuskasta.
Palvelusnaiset ovat niin kauhuissaan, että unohtavat pelätä isäntäänsä
ja huutavat hekin. Mutta tämä koettaa vain sohia kepillä kissaa,
joka koettaa päästä pois. Se kömpii halon reunaa ja hyppää lattialle
tuskasta ulisten ja karvat tulessa.

Torny juoksi jälestä, sai sen kiinni ja sammutti tulen hameellaan,
kissan käännellessä ja väännellessä itseään, naukuen ja sähisten ja
raapien sekä häntä että Halvardia, joka riippuu äitinsä helmoissa
koettaen hänkin olla apuna. Veri tihkui heidän kummankin käsistä.
Kissanpoikanen pääsi pakoon, kipaisi oviaukkoa kohden, pyörähti nurin
pari kertaa, pääsi taas jaloilleen ja katosi ulos.

Vebjørn nauroi, mutta Halvard ymmärsi kuitenkin, niin pieni kuin
olikin, isän olevan häpeissään. Torny kääntyi nyt katsomaan miestänsä.
Poika näki hänen kasvonsa ja painoi päänsä hänen syliinsä, niin että
äidin kylmä, kova hopeavyö kaivautui hänen poskiinsa. Äiti kietoi
kätensä lujasti hänen ympärilleen ja vapisi kuin lehti.

Yhtäkkiä tunsi Halvard isänsä käsivarren rinnallaan, hänet temmattiin
irti, nostettiin ilmaan; -- sitten hän tunsi lieden tulen paahtavan
kasvojaan, ja isä piteli häntä toisella kädellään niskasta ja koetti
painaa hänen kasvonsa alas liekkeihin.

Hän saattoi vieläkin kuulla äidin parkaisun, se herätti hänet unesta
vuosikausia myöhemmin. Seuraavassa hetkessä hän virui lattialla ja
näki äidin raapivan kynsillään isän kasvoja. He ottelivat lieden
luona, palvelusneitojen ja orjanaisten seisoessa oven suussa taajana
rykelmänä hiljaa vaikeroiden. Halvard hypähti pystyyn ja tarrautui
kiinni isän jalkoihin. Hän puri tätä läpi paksun avaran villahelman ja
nahkasäärysten, ja koetti kaikin voimin saada hänet kaadetuksi maahan
ja vapauttaa äidin, sai osakseen potkuja ja tuuppaisuja, mutta oli kuin
mieletön.

Hetkistä myöhemmin hän istui äidin sylissä penkillä; isä oli mennyt
ulos. Äiti rutisti häntä itseään vasten, ja aina kun hän uskalsi
katsahtaa ylös, yltyi äiti yhä rajumpaan itkuun. Hänen kasvonsa olivat
kalpeat ja veriset. Palvelusnaiset seisoivat piirissä ympärillä puhuen
ja huutaen kilvan, ettei hänen tullut sietää kauemmin.

Kun hän sitten taas katsoi ylös, ei palvelusnaisia näkynyt enää --
äiti oli kai lähettänyt heidät pois. Tuvassa oli jäljellä vain vanha
orjanainen Dympna -- Graeinin äiti. Hän oli ollut Tornyn imettäjä.

-- Jos lähetät sanan sukulaisellesi Guttormille, Bønsnesiin, niin
polttaa hän Vebjørnin taloineen, sanoi Dympna.

-- Niin, kyllä hän sen tekisi minun tähteni, vastasi Torny.

-- Minä lähetän sinne poikani, sanoo Dympna. Vebjørn on niin
juovuksissa tänä yönä, että Graein tai Ronald voivat varmaan päästä
talosta huomaamatta.

-- Minä en uskalla, sillä se on synti, sanoo Torny vavisten yhä enemmän.

-- Ei suinkaan se voi olla niin suuri synti, ettet sinä voisi sovittaa
sitä perästäpäin, vastaa irlantilaisnainen.

-- Silloin ei Halvard voisi kostaa isänsä puolesta suureksi tultuaan,
sillä ei hän voisi jättää kostamatta, sanoo äiti.

-- Ota siis poika ja lähde täältä sukulaistesi luokse -- vähempikin
riittää eron saantiin kuin se, mitä Vebjørn on tehnyt sinulle.

-- Jos tekisin sen, vastasi Torny verkkaan, niin ottaisi Vebjørn uuden
vaimon. Ja minä olen kestänyt jo niin paljon kovaa täällä Husebyssa,
etten suo Halvardin jäävän vähemmälle perinnölle tai joutuvan jakamaan
sitä puolisisarusten kanssa. Kuinka voit luulla, että olisin sietänyt
tämmöistä häpeää, ellei se olisi tapahtunut pojan tähden.

-- Äiti, kuiskasi Halvard, Gudveig on ylhäällä villaylisillä, hän
kertoo isälle, mitä te puhutte. Poika oli käsittänyt Dympnan ja hänen
poikiensa puheesta, että Gudveig oli heidän pahin vihollisensa. Hän
kiihoitti Vebjørnia mustasukkaisuuteen ja panetteli Tornya naapureille
ja tuttaville, papille, lampuodeille, jopa orjillekin. Ennenkuin hän
tuli Husebyhyn, oli Vebjørn vain ollut vihoissaan siitä, ettei Torny
voinut unohtaa tulleensa naitetuksi vastoin tahtoaan itseään paljon
vanhemmalle ja halpasukuisemmalle miehelle. Häntä raivostutti Tornyn
ynseys, hänen sukuylpeytensä ja monet moitteensa. Vebjørn oli ottanut
itselleen tämän jalkavaimon koettaakseen siten ärsyttää vaimoaan
pitämään hänestä. Mutta Gudveig oli vähitellen saanut suuren vallan
hänen ylitseen.

Äiti istui kotvan aikaa ääneti. Sitten hän sanoi rauhallisesti:

-- Tule alas Gudveig ja mene sanomaan Vebjørnille, etten minä tule
tupaan tänä iltana.

Tyttö ei vastannut, vaan tuli alas tikapuita ja livahti ulos.

-- Häntä sinun ei tarvitse nähdä kauemmin, sanoi Dympna.

-- Tekisi mieleni antaa orjieni polttaa hänet roviolla ensi kerran
kun Vebjørn lähtee kotoa pois, sanoi Torny, mutta en tahdo, että hän
luulisi minun välittävän hänen huoruudestaan.

Äiti riisui Harvardilta vaatteet ja alkoi irroittaa omiaan. Silloin
tuli Vebjørn takaisin, ja Gudveig hänen kerallaan. Vebjørn käski Tornyn
lähteä kanssaan ulos.

-- Ei, sanoo Torny. Minä en tule enää sinun luoksesi tupaan, Vebjørn.
Anna Gudveigille minun paikkani vuoteessa ja pöydässä -- hän sopii
paremmin sinun rinnallesi, kuin mitä minä olen sopinut.

-- Vai luulit sinä minun tulleen hakemaan sinua sinne, Torny, sanoo
isä. Kellariin sinä joudut orjinesi. Siellä saatte tuumia yhdessä, onko
sinun sukulaistesi parempi polttaa minut elävältä vai olisiko sinun
karattava talosta minun poikani kanssa. Mutta älä luule, etten minä
olisi tiennyt jo aikaisemmin sinun aikoneen antaa orjiesi ottaa minut
hengiltä.

Torny ei virkkanut mitään, ja silloin Gudveig sanoi:

-- Muista myös, Torny, mitä sanoit siitä, ettei Halvardin pitänyt
koskaan jakaman perintöä sisarusten kanssa. Nyt ymmärrät, Vebjørn, mikä
on syynä siihen, minkä tiedät. Kyllä me tiedämme, kuka sinun vanha
auttajasi on noituudessa ja huoruudessa ja kissojen pelissä.

-- Mitä sinä vastaat tähän, Torny, kysyi Vebjørn.

-- Minä en vastaa mitään sinun jalkavaimollesi, sanoo Torny. Tämä on
vanhin ja ravistunein pirtti koko talossasi, mutta täällä tahdomme olla
rauhassa, poikani ja minä. Sinä mahtailet vielä, Vebjørn kauppias,
mutta ajattelehan, mitä kuuluu pohjoisesta. Siellä aletaan kyllästyä
sinun tanskalaiseen herraasi, ja ajat voivat muuttua sellaisiksi, että
olet ehkä kerran iloitseva, jos lapsesi tahtovat rukoilla minun sukuuni
kuuluvaa kuningasta puolestasi.

Vebjørn hyökkäsi hänen kimppuunsa. Äiti ei äännähtänyt isän
rusikoidessa häntä. Halvard yritti tulla avuksi, mutta äiti huusi
hänelle, että hänen oli jäätävä sänkyyn. -- Gudveigin kaltaisen naisen
ei tarvitse nähdä isäsi lyövän sinua, hän sanoi.

Mutta kun Vebjørn ja jalkavaimo olivat menneet, nousi äiti sänkyyn;
makasi siinä hiljaa valitellen ja painoi Halvardin posken kaulaansa
vasten.

Yöllä tämä heräsi siihen, että hänet kannettiin pois toiselle penkille.
Hän näki äidin olevan kyyröllään lattiaoljilla karvataljan päällä.
Hänen orjansa tukivat häntä, ja hän valitti kiinnipuserretuin huulin.
Halvard tahtoi mennä hänen luokseen, mutta äiti käski hänen maata
hiljaa penkillä ja kääntyä seinään päin. Yksi palvelusnainen veti
peitteen hänen päänsä yli, mutta viimein hän kuuli äitinsä huutavan
niin kauheasti, että hän ponnistautui peitteen alta ja hyppäsi
lattialle.

Silloin kantoi pari naista äidin sänkyyn, mutta Dympna nosti lattialta
jotakin, joka liikkui, kääräisi lammasnahan sen ympärille ja vei sen
lieden valoon. Halvard oli aivan ällistynyt.

-- Tule tänne, Halvard, sanoi Dympna, niin saat nähdä sisaresi. Äitisi
on juuri synnyttänyt hänet.

Halvard näki silloin, että Dympnalla oli lammasnahan sisällä aivan
pieni alaston lapsi. Se oli hyvin punainen, sillä oli iso pää ja laiha
ruumis, ja se naukui kuin kissanpoika.

Vähän ajan kuluttua Halvard kuuli naisten sanovan, että taisi olla
viisainta lähettää heti hakemaan pappia, että hän saisi pelastaa tämän
pienen tyttölapsen pakanuudesta; näytti siltä kuin ei se eläisi kauan.

Halvard oli kömpinyt äidin viereen ja istui kyyryssä sängyn
jalkopäässä. Äiti piteli vastasyntynyttä käsivarsillaan. Naiset
olisivat vieneet pojan pois, mutta äiti sanoi, että hän sai jäädä
sisään.

-- Lähettäkää hakemaan Vebjørniä, käski hän sitten.

Mutta kun isä oli tullut, oli hän vielä enemmän juovuksissa kuin
aikaisemmin illalla, ja aivan raivopäällä. Hän määräsi, että tämän
lapsen oli kuoltava pakanana.

-- Minä annan hänet peikoille ja pahoille hengille. Hän ei ole minun
lapseni -- sen tietää jokainen, joka osaa laskea kymmenellä sormellaan.

Silloin Torny puhkesi itkuun:

-- Vebjørn, Vebjørn, hän sanoi, näethän sinä, että lapsi on syntynyt
ennen aikojaan -- ymmärtäähän sen jokainen, joka näkee hänet ja tietää,
miten sinä kohtelit minua illalla!

-- Pyydätkö kauniisti, Torny, oikein kauniisti, että lähettäisin
hakemaan Edviniä?

-- Pyydän, pyydän, itki äiti, pyydän sinua niin kauniisti kuin osaan --
en ole koskaan pyytänyt mitään, -- seitsemän vuotta olen ollut täällä,
mutta en ole pyytänyt mitään, vaan nyt pyydän, rukoilen sinua --.

-- No sitten saat muistella kaikkia niitä kertoja, jolloin minä olen
pyytänyt sinulta, Torny, sanoi Vebjørn, -- ja pyytänyt turhaan. Nyt on
sinun vuorosi. Ja se, joka poistuu talosta, ennenkuin tämä pakanalapsi
on kuollut, on siunaava hetkeä, jolloin hän itse saa kuolla.

Näin sanoen hän kääntyi menemään. Dympna tahtoi mennä hänen ohitseen,
mutta Vebjørn tarttui häneen ja veti hänet kanssaan ulos. Halvard kuuli
huutoa ja hälinää ulkoa, ja irlantilaisnainen huusi palvelijoille,
etteivät nämä tottelisi isäntäänsä. Sitten siellä tuli hiljaista.

Torny oli ottanut kääryn viereensä. Hän itki niin, että Halvardia
värisytti. Hän ajatteli pikku siskoa, joka oli niin heikko, ettei
jaksanut edes itkeä -- ja hänen täytyi nyt joutua tuliseen järveen,
jossa hän sai palaa iankaikkisesti.

Naiset kuiskivat keskenään, vaikeroivat ja koettivat keksiä neuvoa.
Kukaan ei osannut kastesanoja.

Silloin Halvardin päähän äkkiä pälkähti eräs ajatus. Hän kumartui alas
ja kosketti äitiään.

-- Äiti, kuiskasi hän, äiti -- minä menen hakemaan Edviniä.

Tornyn itku katkesi kesken. Hän jäi tuijottamaan poikaan.

-- Sinua hän ei sentään lyöne kuoliaaksi, sanoi hän hitaasti, vaikka
hän tekisi mitä muuta tahansa. Enkä minä voi antaa tämän lapsiraukan --

-- Ulkona on semmoinen ilma, jossa kummitukset ja pahat henget
liikkuvat, sanoi eräs naisista toiselle. En ymmärrä, miten Halvard
voisi välttää Vebjørnin silmiä.

Mutta Halvard oli keksinyt keinon. Turvepirtin kupeeseen oli laitettu
lautasuojus, jossa pidettiin hanhia kesäisin. Sen toisessa päässä oli
pieni rako, josta pääsi kapeaan rakennusten väliseen solaan. Halvard
pyysi nyt erästä isoa, vahvaa, Jorunn nimistä naista irroittamaan yhden
laudan raon laidasta, että se tulisi niin suureksi, että hän mahtuisi
ryömimään sen läpi. Jorunn raastoi irti laudan, naisten pukiessa
Halvardia lämpimiin karvavaatteisiin, ja sitten hän pujahti ulos.

Ulkona paistoi kuu, ja taivas oli kirkas, mutta etelästä kävi niin
ankara tuuli, että poika pysyi vaivoin jaloillaan jouduttuaan pois
rakennusten suojasta. Ensin hän pelkäsi isäänsä, mutta mitä edemmäs
hän kulki hohtavia lumikenttiä pitkin, varjopaikkojen ammottaessa
mustina pimeässä, sitä enemmän häntä alkoivat peloittaa ne oudot
voimat, jotka saattoivat vaania tämän ulvonnan ja ryskeen keskellä.
Lumi oli kasautunut korkeiksi kinoksiksi pelloille ja oli nuoskaista
ja raskasta, mutta jostakin kinosten takaa nousi peloittavaa vaaleata
savua. Monin paikoin olivat kinokset korkeammat taloja, ja silloin
hänen täytyi kiertää niiden ympäri. Hiki valui pojan ruumista pitkin,
ja hänen sydämensä jyskytti, mutta hän ponnisti eteenpäin lumessa ja
myrskyssä puristaen hopearistiä, jonka äiti oli pannut hänen käteensä
lähtiessä, ja koetti ajatella, kuinka kauheata olisi, jos siskon
sieluraukan täytyisi lähteä alastomana ulos tähän valkoiseen yöhön. Ja
niin hän viimein pääsi mäelle, jossa papin talo seisoi. Edvinin koirat
kuulivat hänen tulonsa rajuilman ulvonnan läpi, ja pappi puki ylleen ja
lähti hänen mukaansa.

Kotiinpäin hän sai ratsastaa Edvinin selässä, pidellen öljypulloa ja
vihittyä kynttilää.

Kun he tulivat Husebyhyn, näkivät he Vebjørnin kävelevän yhä ulkona.
Edvin ei voinut ryömiä sisään hanhenreiästä, ja niin he jäivät
odottamaan luhdinseinän suojaan. Pappi lankesi polvilleen lumeen ja
rukoili, että lapsi saisi elää niin kauan, että hän ehtisi antaa sille
kasteen.

Mutta aika kului, ja Vebjørn kulki yhä turvepirtin seinän edessä.
Silloin sanoi pappi:

-- Koska Jumala on auttanut sinut minun luokseni tänä yönä, pikku
Halvard, saa hän auttaa meidät Vebjørnin ohikin.

Sitten hän alkoi astua pirttiä kohti, ja Halvard seurasi perästä.
Pirtin ovella Vebjørn ja pappi kohtasivat toisensa. Silloin tapahtui
semmoinen seikka, joka Halvardin mielestä aina tuntui ihmeeltä
perästäpäin. Isä ja pappi katsoivat toisiaan vähän aikaa, sitten
Vebjørn väistyi syrjään. Halvard näki hänen poistuvan tupaan.

Äiti istui yhä sängyssään. Hän puhalsi vastasyntyneen suuhun,
saadakseen sen pysymään hengissä. Pikku sisko vikisi hyvin hiljaa aina
väliin. Naiset olivat varustaneet haaleata vettä kupariastiaan. Edvin
sytytti vihityn kynttilän liedestä ja antoi sen Jorunnin käteen. He
heittivät valkoisen vaatteen Halvardin hartioille ja antoivat hänen
käteensä öljypullon, ja sitten Edvin kastoi siskon. Heti kun hänet
oli pistetty kasteveteen, lakkasi hän itkemästä ja nukkui kapaloihin
käärittäessä. Sitten joku riisui vaatteet Harvardilta, kääri hänet
lämpimän nahan sisään ja juotti hänelle lämmitettyä olutta. Äiti antoi
hänelle luvan nukkua sänkynsä jalkopäässä, ja hän nukkui siihen samassa.

Edvin pappi pääsi kotiin vahingoittumattomana, Vebjørn ei tehnyt
hänelle mitään. Eikä hän puhunut kasteasiasta Halvardille ennenkuin
viime syksynä, ollessaan viimeisillään. Silloin hän sanoi pojalleen
eräänä iltana useamman hengen kuullen:

-- Yhtä syntiä minä olisin katunut syvästi, ellet sinä olisi estänyt
minua lankeamasta siihen -- sitä, että Astrid, sisaresi, olisi saanut
kuolla kastamatta. Se olisi painanut mieltäni. Ellei Torny olisi alati
koettanut kääntää sinun sydäntäsi minusta, olisit saanut kokea, mitä
minä ajattelin sinusta sinä iltana, jolloin uskalsit lähteä yksin
hakemaan pappia taloon. Tein pahat tekoni Gudveigin neuvosta, mutta en
olisi kuunnellut häntä, ellen olisi ollut niin juovuksissa.

Pikku tyttö eli kaksi päivää kasteen saatuaan. Hän sai imeä äitiään,
ja Torny luuli hänen jo jäävän eloon. Mutta kolmantena päivänä hänen
henkensä sammui juurikuin äiti oli nostamassa hänet rinnoilleen.

Jonkun aikaa tämän jälkeen vei Torny Halvardin sukulaisensa Guttorm
Sigurdinpojan luo Bensnesiin, ja he olivat siellä kaksi vuotta, mikäli
Halvard saattoi muistaa. Se oli hänen lapsuutensa paras aika. Tämän
jälkeen hänen vanhempansa tekivät sovinnon, ja he palasivat takaisin
Husebyhyn. Vebjørn ei sen perästä enää lyönyt vaimoansa eikä pitänyt
luonaan jalkavaimoa, vaan käyttäytyi muutenkin siivosti Tornyä kohtaan,
ainakin ihmisten nähden. Mutta ystäviä heistä ei tullut koskaan.
Halvardin oli vaikea sopia isänsä kanssa, eikä hänellä ollut ilon
päiviä niin kauan kuin tämä eli.




II.


Halvard istui muistellen näitä tapauksia, Graeinin soutaessa vuonon
selkää.

Mutta he eivät ohjanneet kulkuaan Husebyn isoa laituria kohti.
Penikulman verran lähempänä virtaa vuonoon väkevä puro kapean laakson
läpi. Siellä kasvoi siihen aikaan korpimetsää. Husebyn kohdalla se ei
ulottunut kovin kauas, mutta ulompana, vuonon suulla, oli se hyvin
sankka, ja sen keskeltä pilkoitti vain pari pientä taloa ja majaa.

Lahden rannalla oli vihantia töyräitä puron molemmin puolin, ja sen
laskusuuhun oli rakennettu pieni laituri, sillä tuohon töyräälle aikoi
Graein raivata itselleen maata ja rakentaa pienen talon. Halvard oli
päättänyt helluntai-iltana päästää orjuudesta hänet ja hänen kaksi
poikaansa. Graeinin vaimo oli kuollut, mutta vapaaksi tultuaan hän
aikoi naida Ragnhild Ormintyttären. Tämä ei ollut orjasukua, hänen
isänsä oli Halvardin lampuoteja ja asui ylempänä metsässä. He olivat
rutiköyhää väkeä, ja Ragnhildilla oli äpärälapsi erään tanskalaisen
soturin kanssa. Siksi hän tyytyi tähän puolivanhaan, orjasyntyiseen
mieheen, vaikka itse oli nuori, eikä kovin ruman näköinenkään. Graein
oli asemaansa nähden rikas, sillä Torny oli antanut Dympnalle ja hänen
jälkeläisilleen niin paljon kalliita lahjoja, että he olisivat voineet
ostaa itsensä vapaiksi jo kauan aikaa sitten. Mutta Vebjørn ei olisi
antanut heidän jäädä Husebyhyn vapaiksi tultuaan, eivätkä he olleet
tahtoneet erota Tornystä ja Halvardista.

He laskivat nyt laituriin ja nousivat maihin. Rannalla oli tuoreita
keltaisia hirsiä ja pari myllynkiveä, sillä Halvard aikoi rakentaa
myllyn puron rannalle, että metsässä asuvien ihmisten ei tarvitsisi
jauhaa viljojaan käsikivillä, kuten useimmat tekivät vielä silloin.
Heillä oli pitkä matka Husebyn myllylle, eikä usealla ollut hevosta
eikä orjaa, joka olisi vienyt ne taloon asti. Siksi Halvard oli
ajatellut, että Graeinille koituisi sekä ansiota että seuraa, jos tähän
puron varteen saataisiin mylly.

Graein oli kaivanut mäkeen pirtin ja karjakarsinan pohjan; päädyt
tehtiin hirsistä. Halvard osoitti nyt hänelle sopivat hirret rannalta.
Sitten he lähtivät multaseiniä kohti. He katsoivat karjakarsinaan. Se
oli melkein valmis, sillä Graein tuumi heidän voivan asuakin siinä
kunnes pirtti valmistuisi. Äkkiä he huomasivat peräsopukassa ihmisen.

He käskivät hänen tulla esiin, mutta tämä ei liikahtanut. Silloin
Graein veti hänet ulos; se oli nainen. Graein kysyi nyt häneltä, mitä
tekemistä hänellä oli siellä, mutta nainen ei vastannut, vaan kumartui
vaan syvempään, aivan kuin tahtoen peittää kasvonsa, ja he huomasivat
hänen olevan peloissaan. Graein veti hänet nyt kokonaan päivänvaloon ja
kohotti hänen päänsä pystyyn. Samassa häneltä pääsi ihmetyksen huuto.

-- Tunnetko sinä hänet, Halvard?

Kotvan aikaa Halvard tuijotti häneen, mutta sitten hän tunsi, että tämä
oli Gudveig, hänen isänsä jalkavaimo. Hän ei ollut nähnyt tätä siitä
asti kun he olivat lähteneet Tornyn kanssa Ringerikiin, ja siitä oli
kolmetoista vuotta. Mutta hän oli kuullut kerrottavan hänestä silloin
tällöin. Vebjørn oli antanut hänelle talon toisella puolen vuonoa,
mutta ajanut hänet sieltä pois sen jälkeen kun Gudveig oli saanut
lapsen erään tanskalaisen miehen kanssa, joka asui siellä yhden talven
Tanskan kuninkaan Sveinin aikana -- vaikka Vebjørn ei itse ollut käynyt
hänen luonaan enää pariin vuoteen, ihmisten tietämän mukaan. Hän lähti
silloin seudulta tanskalaisensa kera, mutta oli sittemmin palannut
takaisin. Hänen oli käynyt yhä huonommin sitä mukaa, kuin hän vanheni
ja muuttui rumemmaksi, ja lopulta hän oli käynyt kerjuulla laaksojen
syrjäseuduilla, metsäpirteissä ja majoissa, mutta ei mennyt koskaan
kovin kauas Husebystä, eikä koskaan käynyt kirkossa. Häntä syytettiin
pakanuudesta ja noituuden harjoittamisesta. Viime talven hän oli asunut
Sigurd-nimisen miehen pirtissä. Tämä ei ollut saanut sinne ketään muuta
naista. Sigurd oli Graeinin tulevan apen Ormin velipuoli. Halvard oli
kuullut sen orjaltansa.

Nainen ei vastannut mitään, vaikka Graein kysyi moneen kertaan, mitä
tekemistä hänellä oli ollut hänen karjakarsinassaan. Silloin hän sanoi:

-- Vahdi sinä, Halvard, häntä, sillä aikaa kun minä käyn sisässä
katsomassa hänen jälkiään -- kuka sen tietää, mitä noitatemppuja
hän on tehnyt karkoittaakseen onnen minun pirtistäni. Ja hän ryömi
multakuoppaaan.

-- Minä olen ollut piilossa täällä siksi, ettei minulla ole mitään
muuta paikkaa, missä olisin, sanoi nainen. En ole tehnyt mitään pahaa,
vaan olen odottanut, että joku sattuisi tulemaan tänne ja veisi minut
vuonon yli.

-- Et suinkaan sinä vaadi, että minä tekisin sen, sanoo Halvard. Saat
odottaa vielä vähän, sanoo hän, kun Gudveig näyttää tahtovan lähteä.

Sitten hän alkoi tarkastella naista. Tämä oli muuttunut sanomattoman
vastenmieliseksi ja rumaksi, ryppyiseksi, harmaahapsiseksi ja
hampaattomaksi. Hänellä ei ollut mitään päähinettä, vaan tukka riippui
takkuina ympäri päätä ja se oli melkein vihreä liasta. Hänen vaatteensa
olivat lantaiset ja repaleiset, ja varpaat pistivät esiin kengän
suista. Hän oli laiha kuin tikku, mutta vatsa oli pöhöllä. Halvard
ajatteli, ettei hän mitenkään voinut olla raskaana, sillä siihen hän
kai oli liian vanha.

Yhtäkkiä kuuluu ylhäältä metsästä ääniä. Gudveig lysähtää kokoon,
vääntelehtii edestakaisin ja alkaa vaikeroida:

-- Halvard, Halvard, anna minun mennä tai pane minut piiloon -- anna
minun mennä piiloon ja sano Sigurdille, ettet ole nähnyt minua.

-- Vai niin, sanoo Halvard. Mitä pahaa sinä nyt taas olet tehnyt,
Gudveig?

-- En minä ole koskenutkaan Sigurdin hopeaan -- pata oli tyhjä, kun
minä kaivoin sen maasta. Halvard, näethän miten kurja minä olen, ei
sinun ja Tornyn sovi kostaa minulle köyhälle vaivaiselle -- Sigurd
hakkaa minut kuoliaaksi -- katso toki, kuiskasi hän koettaen vetää
rikkinäistä nuttuaan olkapäänsä yli. Mutta se oli tarttunut kiinni
vereen.

Halvard muisti isänsä lyöntien jättämät mustelmat äitinsä rinnoissa ja
sanoi:

-- Seiso siinä Gudveig; saamme kuulla, mitä Sigurd sanoo.

Silloin lyyhistyi Gudveig kokoon ja ryömi Halvardin jalkojen
juureen, mutta tämä vetäytyi kauemmas hänestä. Sitten ilmestyivät
miehet metsästä. Siinä oli Sigurd, Orm ja kolme muuta, veljesten
sisarenpoikia. He huutaa hoilottivat -- ja yltyivät yhä hurjemmiksi
nähdessään Husebyn Halvardin seisovan Gudveigin vieressä.

-- No nyt, Gudveig -- nyt sinä saat vastata muustakin kuin
varkaudestasi!

He piirittivät hänet. Hän ryömi polvillaan vuoroon jokaisen luo, mutta
Sigurd ja hänen saattomiehensä alkoivat potkia häntä jaloillaan ja
lyödä häntä keihäänvarsilla ja kaarillaan.

-- Olkaahan nyt ihmisiksi, sanoo Halvard inhoten. Ette te saa kohdella
häntä kuin hautaan pudonnutta sutta. Sano sinä, Sigurd, mitä hän on
tehnyt.

Ja Sigurd ryhtyi puhumaan: Hän oli pitänyt Gudveigia luonaan vuoden
verran, mutta tämä oli ollut laiska ja osaamaton; ja vaikka tämä oli
vanha ja ruma, oli hän herättänyt epäsopua hänen ja sisarenpoikien
välillä, jotka asuivat hänen luonaan. Sitäpaitsi hän varasteli maitoa
ja jauhoja. Siksi Sigurd oli käskenyt hänen lähteä tiehensä joku päivä
sitten, ja hän oli nukkunut ulkoladossa. Sigurd oli aikonut ostaa
itselleen orjanaisen, ja oli kerännyt kaiken rahan ja hopean, mitä hän
omisti, pieneen rautapataan, jonka hän oli kaivanut maahan turvepenkin
sisään, jonka päällä hän nukkui. Mutta nostaessaan eilen vuodenahkoja,
näki hän multaa kouhitun aivan äsken, ja kun hän kaivoi padan esiin,
oli se tyhjä. Silloin hän oli mennyt Gudveigin luokse ja luvannut,
ettei tekisi tälle pahaa, jos hän antaisi takaisin hopeat. Mutta tämä
oli kieltänyt ottaneensa niitä. Silloin hän löi tätä, mutta tämä oli
päässyt pujahtamaan pakoon.

Gudveig huusi nyt, ettei hän tiennyt mitään Sigurdin hopeoista.

-- Sinä saat lähteä minun kanssani Husebyhyn, sanoo Halvard. Ehkä sinun
muistisi teroittuu, kun olet istunut vähän aikaa kellarissa.

Gudveig alkoi voivottaa yhä surkeammin, mutta yksi metsämiehistä sanoi:

-- Tämä asia on sellainen, ettei sinun, Halvard, sovi sotkeutua siihen.
Otamme itse selvän tästä varasnaisesta, ja tahdomme, ettei tästä puhuta
sen koommin.

Halvard jäi miettimään. Hän melkein sääli Gudveigia, tämä oli niin
surkean näköinen ja oli aivan mielettömänä pelosta -- ja Sigurd ja
hänen, sukulaisensa olivat juovuksissa ja vimmoissaan. Siksi hän sanoi:

-- Sinun täytyy sanoa, Gudveig, minne sinä olet kätkenyt Sigurdin
hopeat; minä autan sinua sitten, niin että ehkä säästyt pahimmasta.

Silloin Sigurd alkoi huutaa, ettei Halvard ollut hänen herransa, ja
ettei tällä ollut oikeutta sotkeutua asiaan. Hänellä oli muutakin
selvitettävää Gudveigin kanssa kuin tämä varkausjuttu.

Halvard vastasi: -- Et sinä tule sen halvemmaksi, vaikka minä sotkeudun
sinun asiaasi. Gudveig ei ole pääsevä rankaisematta varkaudestansa,
mutta minä en voi lähteä täältä, kun näen teidän kohtelevan häntä kuin
petoa. En edes Gudveigin kaltaiselle raukalle salli tapahtua sellaista.

Kun nyt Gudveig huomasi Halvardin aikovan puolustaa häntä ainakin näitä
miehiä vastaan, kasvoi hänen rohkeutensa. Hän kohosi maasta ja sanoi:

-- Minä sanon teille totuuden. Kaivoin padan esiin sinä iltana,
jolloin sinä olit sanonut, että minun oli lähdettävä sinun talostasi,
Sigurd. Aioin ottaa itselleni muutamia rahoja, etten kuolisi nälkään
lapsesi kanssa, jota kannan. Ei siinä ollut mielestäni mitään väärää.
Mutta pata oli tyhjä -- vieköön minut piru ja pahat henget, jos nyt
valehtelen. Minun luuloni on, että ne kaksi muukalaista, jotka kävivät
täällä ennen joulua, -- se, jolla oli nenä poikki ja se toinen,
punatukkainen -- ovat ottaneet rahasi; sillä sinä kehuit illalla
juovuspäissäsi, että sinulla oli kätkö makuupenkkisi alla.

Sigurd rupesi nyt karjumaan, ettei Gudveigin tarvinnut syyttää häntä
lapsensa tekijäksi, että tämä oli varmaan itse juorunnut kulkijoille
padan paikasta, ja ettei tällä ollut oikeutta hänen rahoihinsa. Silloin
Halvard töykkäsi hänet syrjään.

-- Mene etemmäksi, sanoo hän. Nyt minä uskon Gudveigin puhuneen totta.
Husebyssa kävi talvella kaksi kulkijaa; toinen oli nenätön ja toinen
punatukkainen. He ostivat hevosen ja ruokatavaraa Krok-Olavilta
rannasta. Olav sai heiltä soljen, ja minä ostin sen häneltä -- ei
suinkaan tämä ole sinun solkesi? Hän kaivaa vyöstään esiin vanhan
viitansoljen ja näyttää sitä Sigurdille.

Nyt täytyi Sigurdin vastahakoisesti myöntää soljen olevan hänen omansa.
Hän oli perinyt sen isoisältään. Halvard ojensi sen hänelle ja sanoi:

-- Menkää nyt pois, minä puhun Gudveigin kanssa. Menkää pois te toiset,
älkääkä tunkeko päälleni.

Miehet huusivat nyt kilvan, että itsehän Halvard oli tunkenut heidän
päälleen. Mutta he eivät olleet hänen orjiaan, eivätkä aikoneet kärsiä
hänen kopeuttaan. Sigurd huusi uudelleen, että hänellä oli puhumista
Gudveigille muustakin kuin varkaudesta ja hopeoistaan, ja tarttui
häneen. Silloin työnsi Halvard Gudveigin taakseen. Mutta Orm huusi:

-- Me emme voi kärsiä Halvardin ylpeyttä. Hänen isänsä osti isämme
raivaaman köyhän talon ja teki meidät lampuodeikseen, ja minun
tyttäreni hän katsoo kelpaavan orjansa vaimoksi -- näin halvassa
arvossa päälliköt pitävät meitä vähäväkisempiänsä. Mutta metsä on
suuri, eikä olomme tule pahemmaksi siellä kuin turvemajoissamme. Olemme
kyllin vahvat isäntää ja hänen orjaansa vastaan.

Nyt ojentaa Graein Harvardille miekan, jonka hän oli ottanut mukaansa
karjakarsinasta. Hän oli hankkinut sen vapaaksi tulonsa varalta.

-- Aja nämä nahkamiehet metsään, Halvard, mutta muistakaa te, että
teidän on mentävä kauas, jos tahdotte, etteivät Husebyn koirat löydä
jälkiänne.

Miehet vetäytyivät edemmäs, mutta Halvard heitti miekan maahan sanoen:

-- Olen luvannut olla tarttumatta aseeseen, ellei siihen ole pakkoa,
perjantaipäivinä, jolloin Herramme kärsi ristinkuoleman tähtemme.

-- Sinulle ei ole oleva häpeäksi, rikas Halvard, jos annat meidän
köyhien miesten päättää asiamme mielemme mukaan. Lupaan sinulle, ettei
Gudveigille ole tapahtuva sen pahempaa, kuin mitä isäsi teki äidillesi
sinä iltana, kun hän synnytti tyttärensä. Gudveig on kehunut usein
itsellään olleen sellaisen vallan Vebjørniin, että tämä löi kuninkaan
sisarta hänen nähtensä.

Halvard punehtui ja vaaleni nyt vuorotellen seisoessaan paikallaan.
Silloin sanoi Graein:

-- Tule, Halvard, anna koirien repiä toisensa kappaleiksi. Kun heidän
päänsä selviää, jää heille kylliksi aikaa katua sanojaan.

Halvard sanoo nyt hiljaa ja selkeästi:

-- Te taidatte olla hulluja kaikkityyni -- ettehän te tiedä, mitä
sanotte ja teette. Toista niin pahaa tekoa ei ole tapahtuva, niin kauan
kuin minä voin estää sen -- ja te kiitätte minua perästäpäin siitä,
etten minä antanut teidän tehdä toisin kuin kristityiden miesten sopii.

Sitten hän kääntyi Gudveigin puoleen ja sanoi:

-- Sinä saat lähteä minun kanssani, me viemme sinut vuonon toiselle
puolen.

Hän alkaa astua laituria kohti katsomatta vihollisparveen. Gudveig ja
Graein tulevat perästä. Halvard hyppää veneeseen ja irroittaa köyden,
ja orja kiipeää myös veneeseen. Mutta Gudveigiä peloittaa.

-- Nosta sinä hänet veneeseen, Graein, sanoo Halvard. Mutta orja vastaa
vihaisesti:

-- En minä tahdo koskea häneen.

-- Sitten minä nostan hänet itse, vastaa Halvard. Hän tarttuu Gudveigin
lanteisiin ja nostaa hänet veneeseen, menee peremmälle, tarttuu
airoihin ja alkaa soutaa rannasta pitkin vedoin.

Laiturilla seisovat nahkapukuiset miehet jäävät katsomaan nuorta
päällikköä, joka istuu veneen keulassa kasvot rantaan päin. Hänen
päänsä päällä välkkyvät hirvenpään sarvet vasten taivasta, hänen
sininen mekkonsa hohtaa, ja hänen tukkansa loistaa kuin kultainen
seppel noiden kauniiden kasvojen ympärillä.

Silloin asettaa Orm nuolen kaareensa ja ampuu sen venettä kohti.
Halvard päästää airot käsistään, tapaa kädellään kurkkuaan ja kaatuu
takaperin veneen pohjalle.

-- Ammu orja, ammu orja, huutaa Sigurd, vetää mekon yli päänsä ja
hyppää veteen sekä alkaa uida venettä kohti.

Sigurd ja hänen miehensä seisovat nyt erillään taajassa ryhmässä, --
Halvard, nainen ja Graein toisessa.

Graein on hypännyt keulaan ja kumartunut Halvardin yli. Orm
sisarenpoikineen ampuvat häntä, osuvat myös, mutta eivät kuolettavasta;
hän elää vielä Sigurdin ehtiessä veneen luo. Tämä kiipeää veneeseen,
vaikka Graein on tarttunut airoon ja lyö häntä sillä. Sigurd saa
käsiinsä Halvardin kirveen ja halkaisee sillä Graeinin kallon. Sitten
hän lyö kuoliaaksi naisen, tarttuu airoihin ja soutaa nuo kolme
vainajaa takaisin rantaan.




III.


Nyt ovat kaikki metsäpirttiläiset selvinneet juovuksista. He seisovat
kalpeina kauhusta tekoaan ajatellen. Sitten he alkavat hiljaa
neuvotella siitä, miten voisivat salata tämän nuoren, mahtavan miehen
surman sekä piilottaa ruumiit.

-- Jättäkäämme Halvard veneeseen, sanoo Orm, etteivät hänen koiransa
pääse hänen jäljilleen. -- Halvard oli näet tuonut purjeretkiltään
kaksi koiraa Pikku Bretlandista. Näiden nimet olivat Kerr ja Karados,
ja ne olivat tunnetut viisaudestaan ja rohkeudestaan. Niiden oli tapana
seurata Halvardia hänen kaikilla matkoillaan, ja oli harvinaista,
etteivät ne olleet hänen mukanaan tänään.

He päättävät viimein soutaa veneen niin kauas kuin niemen suojassa
pääsevät, upottaa sen ja Halvardin ruumiin sinne yöksi, ja viedä sen
keskiyön jälkeen, kuun kadottua näkyvistä, keskelle vuonoa, upottaa
ruumiin sinne kivillä, mutta soutaa veneen saarien väliin ja hakata
reiän sen pohjaan, että luultaisiin Halvardin hukkuneen ja virran
vieneen mukanaan ruumiit.

Gudveigin ja Graeinin ruumiit he veivät karjakarsinaan ja kätkivät
ne sinne. Sitten he vierittivät toisen myllynkiven alas veneeseen,
sitoivat sen pitkällä nahkahihnalla Halvardin kaulaan, soutivat
kappaleen matkaa rannasta ja upottivat veneen ruumiineen pohjaan parin
pienen saaren väliin. Tämän jälkeen he uivat maihin ja menivät Ormin
pirttiin peräti pahoilla mielin teostaan.

Vasta yöllä palasivat surmamiehet takaisin, kaivoivat Graeinin ja
Gudveigin karjakarsinan alle ja tallasivat lattian tasaiseksi. Sitten
he lähtivät kävelemään rantaa pitkin sille kohdalle, mihin olivat
upottaneet Halvardin ja veneen. -- Silloin he näkivät ihmeellisen
näyn: Saaren ympärillä kaarteli parvi merilintuja. Jokainen tietää,
että linnut näyttävät tummilta taivasta vasten tämmöisenä hämäränä ja
sumuisena kevätyönä. Mutta nämä linnut, jotka kaartelivat sen paikan
yläpuolella, missä Halvardin ruumis oli, olivatkin miesten silmissä
hohtavan valkoiset.

He vierittivät nyt veteen puunrungon ja uivat sen avulla rannasta.
Mutta tultuaan saaren lähelle, näkivät he vielä ihmeellisemmän näyn:
Halvardin kuollut ruumis oli noussut pohjasta ja kellui veden pinnassa.
Hänen kasvonsa olivat lumivalkeat ja hänen silmänsä olivat auki; ne
katsoivat kohti taivasta, ja hän oli niin ihana nähdä, että kammo
kouristi heidän sydäntään heidän pahan tekonsa tähden.

He rohkenivat kuitenkin uida aivan lähelle ja koskettaa kuollutta.
Silloin he huomasivat, että nahkahihna, jonka he olivat sitoneet hänen
kaulaansa, oli luisunut irti ja oli nyt hänen oikeassa kädessään, aivan
kuin hän olisi pitänyt kiinni siitä; vaan vasen käsi osoitti ylöspäin.
Eivätkä linnut olleet koskeneet häneen.

Heitä rupesi nyt peloittamaan kaikki nämä oudot asiat. Sigurd ja
hänen sisarenpoikansa olivat menettäneet kaiken rohkeutensa ja
alkoivat sanoa, että Halvard oli ollut hurskas mies ja että hän
nousisi pinnalle, vaikka he laskisivat hänet keskelle vuonoa molemmat
myllynkivet kaulassa.

Viimein sai Orm heidät kuitenkin nostamaan veneen pohjasta ja soutamaan
maihin. He tottelivat Ormin neuvoa, sillä tämä pelkäsi enemmän eläviä
kuin kuolleita. Hän juoksi kotiin noutamaan kaksi vastaparkittua
härännahkaa -- hänen täytyi uhrata ne nyt, etteivät Halvardin koirat
löytäisi niin helposti herransa jälkiä. Ja he käärivät ruumiin
nahkoihin ja kantoivat sen maihin. Sitten he kaivoivat sen keskelle
töyrästä, sille kohden, mihin Graein oli alkanut tehdä peltoa.

Tämän jälkeen lähtivät ilkityöntekijät kotiin, aamun jo sarastaessa.
Orm ei mennyt levolle, vaan herätti tyttärensä ja kertoi tälle, mitä
oli tapahtunut. Ranghild pelästyi kovin, mutta lupasi auttaa isäänsä
siten kuin tämä pyysi.

He ottivat hevosen, auran, miekan, kuokan ja lapion ynnä suuren
selkävasun. Ragnhild pani lapsensa vasuun, sillä he olivat köyhiä, eikä
heillä ollut muuta palvelusväkeä kuin ikäkulu orja, joka oli melkein
sokea, ja tämän täytyi jäädä katsomaan pirttiä heidän poissa ollessaan;
mutta Ragnhild ei uskaltanut jättää lasta hänen huostaansa.

Sillä tämä lapsi, joka oli lähes neljän vuoden ikäinen, näkyi olevan
vailla ihmismieltä, ja häntä täytyi varoa päästämästä tulen ja veden
ääreen. Tämä pikku tyttö ei ollut terve, vaan sillä oli kasvoissa ja
päässä pahannäköisiä haavoja, jotka olivat kuluttaneet melkein kaiken
tukan pois; eikä hän osannut puhua, tuskin kävelläkään. Mutta vaikka
tuo lapsiparka oli niin vaivainen, pitivät äiti ja isoisä hänestä
sanomattomasti ja olivat päättäneet lähteä viemään häntä Nidarosiin,
koska kuningas Olavin pyhyydestä ja hänen hautansa parantamisvoimasta
oli kuultu niin paljon merkillistä.

Graeinin ja Ormin välillä oli ollut semmoinen puhe, että Orm tulisi
auttamaan tulevaa vävyään rantapellon raivaamisessa, ja hän arveli
nyt, että jos hän muokkaisi sitä joka päivä kevään kuluessa, saisi
hän ihmiset uskomaan, ettei hän tiennyt mitään Graeinin katoamisesta,
ja johdattaisi siten epäluulon pois itsestään ja sukulaisistaan. Hän
raatoi siinä kaiken päivää töyrään laidassa, ja Ranghild kantoi kiviä
korilla ja tyhjensi ne kasaan sille paikalle, mihin Halvardin ruumis
oli kätketty. Pikku tyttö sai sillä aikaa tulla toimeen omin neuvoin.

Päivä oli pilvinen ja kylmä. Puolipäivän aikaan ryhtyivät Orm ja
Ragnhild syömään, ja Ragnhild haki lasta silmillään. Tämä istui sen
myllynkiven päällä, joka oli ollut sidottuna Halvardin kaulaan --
surmamiehet olivat vierittäneet sen takaisin entiselle paikalleen,
sillä ruohoon oli jäänyt vaalea painunut jälki.

Kun Ragnhild aikoi nostaa tytön kiveltä, hytisivät sen hartiat
kylmästä, ja se sanoi: "Palelee, äiti, palelee."

Nämä olivat ensimmäiset lapsen lausumat sanat, ja Ragnhild tuli niin
iloiseksi, että hän itki ja nauroi. Hän tempasi lapsen syliinsä
ja juoksi ylös mäkeä Ormin luo, ja tämä kuuli myös lapsen sanovan
"palelee".

Orm ja Ragnhild raivasivat maata siihen asti kunnes saattoivat otaksua
ihmisten uskovan Halvardia ja Graeiniä kohdanneen onnettomuuden. Joka
päivä ottivat he lapsen mukaan, ja joka päivä tämä istui myllynkivellä,
näyttäen vahvistuvan päivä päivältä.

Kesän lähetessä, ja ihmisten uskoessa yhä varmemmin Halvardin ja
orjan hukkuneen, lopettivat he työnsä uutismaalla, arvellen ihmisten
muuten alkavan jo ihmetellä heidän puuhaansa. Mutta Ragnhild kävi
siellä myöhemminkin lapsen kanssa, paimentaen lehmää ja lampaita. Jos
matkamiehiä sattui kulkemaan ohi, luulivat nämä hänen surevan sitä,
ettei hän ollut päässyt tämän paikan emännäksi, ja lohduttivat häntä
puhumalla lapsesta, joka parani ihmeteltävästi. Se juoksenteli jo
vapaasti ja puhella leperteli. Haavat paranivat myös, ja sen päähän
ilmestyi ensin untuvaa ja sitten oikeata tukkaa, niin että se oli pian
sievä lapsi, jos tätä menoa jatkui.

Joutui sitten syksy. Silloin palasivat Nidarosissa käyneet laaksolaiset
takaisin, kertoen uusia todisteita Pyhän Olavin voimasta ja ihmetöistä.
Eräänä iltana istui pari miestä Ormin tuvassa, ja puhe kääntyi tähän.

Ragnhild makasi vuodepenkillä imettäen lasta, sillä vaikka se jo oli
neljännellä vuodella, sai se vielä rintaa, koska se oli ollut niin
heikko. Tänä iltana ei pikku Ranveig ollut terve. Se ei huolinut
ruokaa eikä rintaa, vaan oli tulikuuma ja värisi, ja äiti oli hyvin
huolestunut ja murheissaan.

Vieraiden mentyä meni Ranghild Ormin luokse ja sanoi:

-- Minä pelkään, isä, että se, joka auttoi Ranveigia kesällä, tahtoo
lahjansa takaisin, ellemme me tee kuten oikein on, -- hautaa häntä
vihittyyn multaan.

Orm tuumi tähän, että voisivathan he odottaa vielä vähän aikaa, --
henki on kallis sille, jolla ei ole muuta.

Mutta lapsen tila paheni yhä, ja kolmantena iltana, heidän nähdessään
sen kärsivän kovia tuskia, sanoi Orm:

-- Huomenna, tyttäreni, lähdemme Husebyhyn.

Heti tämän jälkeen vaipui Ranveig uneen ja aamulla hän näytti olevan
melkein terve.

Nyt ei Orm virkkanut mitään, vaan pesi silmänsä, suki tukkansa,
ruokkosi partansa ja puki ylleen parhaimman mekkonsa. Isä ja tytär
eivät vaihtaneet sanaakaan, Ragnhild siisti vain itsensä ja lapsen niin
hyvin kuin taisi. Orm nosti Ranveigin syliinsä, ja sitten he lähtivät
astumaan metsäistä rinnettä alas. Ja milloin vain kapea polku sen
salli, kävelivät he rinnatusten käsikädessä. Päivärupeaman aikaan isä
ja tytär saapuivat Husebyhyn.

Siellä oli nyt isäntänä Orm Kollinpoika, Vebjørnin veljenpoika. Hän oli
tilan perijä, ellei Halvard tulisi takaisin.

Ihmiset olivat luulleet, ettei Torny eläisi kauan pojan katoamisen
jälkeen. Mutta koko talon väen ja seutukunnan eläessä surun ja pelon
vallassa Halvardin tähden, makasi Torny sängyssään sanoen, ettei hän
ollut kuoleva, ennenkuin Halvard palaisi kotiin.

Kolme päivää sitten, Ormin ja Ragnhildin ollessa matkalla Husebyhyn,
heräsi Torny, kutsui luokseen kaikki talon naiset ja sanoi näille
nähneensä merkillisen unen ja tietävänsä Halvardin todella kuolleen,
mutta sanoi hänen ruumiinsa löydettävän pian. Sillä hän oli nähnyt
unissa poikansa ja Pyhän Olav kuninkaan. Tämä oli taluttanut Halvardia
kädestä, ja heillä oli ollut kultakruunut päässään ja loistava
saatto valkoisiin papinkauhtanoihin puettuja miehiä ympärillään. Ja
pyhä kuningas lausui: -- Vielä kerran sinun on suotu nähdä poikasi
maallisilla silmilläsi, sukulaisvaimoni, sillä pian pitää tällä
seudulla tunnetuksi tehtämän, että Jumala antaa mielisuosionsa
hurskaille miehille ja suo heille vallan maan päällä ynnä autuuden
taivaassa. Mutta sitten olet pian kulkeva meidän kanssamme Kristuksen
korkeissa saleissa.

Torny käski kaivaa kaksi hautaa kirkon kuoriseinän taa, missä
kaste ja sadepisarat tippuvat sen katon reunasta, joka kätkee
armonvälikappaleet. Ja hän määräsi, että niiden pohja ja syrjät oli
sisustettava kivilaatoilla, ja ne oli saatavat kiireesti valmiiksi.
Miehet tekivät työtä yöt ja päivät, ja nyt olivat haudat valmiina
Harvardille ja hänen äidilleen.

Ja kun sitten Orm tuli kertomaan sukulaisvaimolleen taloon saapuneen
viestin sekä ilmoitti lähettäneensä miehiä etsimään surmaajia ja
hakemaan ruumista, ei ihmetys ollut vähäinen kun Torny, joka oli
maannut lähes vuoden sängyssä, nousi ylös, käski palvelusnaisen pukea
hänet silkkiin ja kultaisiin koruihin, ja antoi heidän kantaa ulos
tuolin, jolle hän istui odottamaan. Hän istui siinä koko päivän, ja
papit, joita hän oli lähettänyt noutamaan, seisoivat hänen luonaan.

Iltapuolella he näkivät suuren väenpaljouden nousevan rinnettä
taloa kohti. Etumaisena kulkivat paarien kantajat, heidän jälestään
surmamiehet köysiin sidottuina Ormin miesten keskellä, ja viimeisenä
saattojoukko, johon kuului toistasataa henkeä.

Nyt nousi Torny tuoliltaan ja lähti paareja vastaan. Hänen
palvelusnaisensa taluttivat häntä, ja papit lauloivat "Kyrie Eleison".
Ja kaikki, jotka itkultaan voivat, lauloivat mukana. Mutta Torny sanoi
korkealla äänellä:

-- Siunattu ollos, rakas poikani, palatessasi kotiin Kristuksen
sanansaattajana.

Miehet laskivat paarit maahan ja vetivät härännahan Halvardin
kasvoilta. Hänet saattoi vielä tuntea, sillä hän oli muuttunut paljon
vähemmän kuin odottaa sopi. Äiti suuteli häntä ja sanoi:

Eikö teistä kaikista ole ihme, ettei Halvard ole muuttunut enempää,
vaikka hän on maannut vedessä ja senjälkeen mullassa yli neljä
kuukautta? Vaan minä sanon teille, että kuten minun poikani oli
verrattoman paljon kauniimpi tätä viheliäistä ruumista, samoin oli hän
tuhat vertaa kauniimpi taivaassa, jonne minun oli sallittu katsoa, kuin
eläessään maan päällä nuoruutensa kukoistuksessa.

Sitten hän sanoi surmamiehille:

-- Ihmisten ei pidä tuomitseman näitä miehiä, vaan heidät on jätettävä
Jumalan tuomiolle. Vietäköön heidät metsään, ja älköönkä heille
annettako muuta, kuin mitä heillä on päällänsä. Olkoon heidän paikkansa
kolmen penikulman päässä, älköönkä heille tehtäkö mitään pahaa,
elleivät he tule ihmisten asunnoille. Mutta tämä lapsi, jolle Halvard
on osoittanut armon, on jäävä Husebyhyn ja kasvatettava rakkaudessa
hänen kunniansa tähden.

Miehet vietiin nyt metsään, eikä kukaan nähnyt heitä sen jälkeen.
Numedalin ja Hallingdalin väliltä löydettiin myöhemmin ihmisen
luita, ja arveltiin niiden olevan Ormin ja Sigurdin, Pyhän Halvardin
surmaajien jäännöksiä. Ragnhildin tiedetään käyneen Oslossa neljän
poikansa kera Pyhän Halvardin haudalla vuonna 1082. Hän oli silloin
vanha vaimo ja hän ilmaisi nimensä kahdelle Husebyn miehelle. Hän
kertoi tavanneensa erään lainsuojattoman miehen, ja he olivat
raivanneet itselleen talon Eggedalin tunturille. Hän lähti Oslosta
pohjoista kohden Tronhjemiin rukoillakseen Pyhän Olavin haudalla ja
saadakseen tavata tyttärensä. Sillä Ranveig, josta Husebyn suku oli
pitänyt hyvää huolta, kasvoi viisaaksi ja hurskaaksi naiseksi, ja
Olav Kyrren perustaessa Bekken luostarin Nidarosiin, meni hän sinne
nunnaksi. Hänellä oli ihmeellinen parantamiskyky, ja ihmiset tulivat
pitkien matkojen päästä tapaamaan häntä, ja antoivat suuria lahjoja
luostarille. Hän osasi myös lukea ja kopioida hengellisiä kirjoja,
jotka oli saatu vieraista maista, yhtä oivallisesti ja kauniisti kuin
taitavin munkki.

Halvardin ruumis vietiin kirkon kuoriin, jossa sen ympärillä paloivat
monet kynttilät, pappien lukiessa ja laulaessa yötä päivää, sillä
kirkkoon oli kerääntynyt kansaa kaikilta lähiseuduilta ynnä paljon
pappeja. Sitten hänen ruumiinsa haudattiin suurella komeudella.

Torny, hänen äitinsä, eli kolme viikkoa tämän jälkeen, sitten hän kuoli
ilomielin, ja hänet haudattiin autuaan poikansa viereen.

Inga Ivarintytär, joka oli ollut kihlattu Pyhälle Halvardille, sanoi
haluavansa elää neitsyenä, kuullessaan sulhasensa kunniasta. Mutta
hänen sukulaisensa naittivat hänet, ja hän sai monta lasta. Hänestä
johtaa syntynsä kaksi arkkipiispaa ja kolme piispaa.




IV.


Pian alettiin huomata, että Jumala kuuli niitä, jotka rukoilivat
Halvardin haudalla, ja häntä ruvettiin kutsumaan Pyhäksi Halvardiksi.

Myöhään eräänä iltana samana syksynä -- oli menossa vuosi 1044,
neljästoista vuosi jälkeen Pyhän Olavin marttyyrikuoleman -- kulki
muuan köyhä leski metsän läpi Husebytä kohti pyytämään maavuokran
lykkäystä. Hänen miehensä oli raivannut uudisasunnon harjulle. Heillä
oli mielestään suuri ja hyvä palsta, ja he olivat tulleet hyvin
toimeen, mutta nyt oli mies kuollut, lehmissä oli ollut tautia, sudet
olivat repineet häneltä lampaan, ja lapset makasivat sairaina, ja hän
oli näin joutunut suureen ahdinkoon.

Taivaltaessaan eteenpäin, ajatellen, miten epävarma hänen asiansa
onnistuminen oli -- nyt kun Halvard ja hänen äitinsä olivat poissa --
sillä nämä olivat aina olleet sääliväisiä köyhille ja suoneet heille
apuaan, mutta Orm oli ankarampi ja saidempi -- näkee hän äkkiä miehen
kulkevan edellään polkua pitkin. Hän pelästyy ja poikkeaa tieltä, sekä
kulkee hyvän matkaa sisemmälle metsään pysytellen piilossa siksi,
kunnes hän arvelee miehen ehtineen mennä pois. Oli jo myöhä ja alkoi
pimetä, eikä hän löytänyt enää tietä, vaan kulki harhaan. Hän joutui
kivivieremän laitaan ja luisti vähän matkaa alas, jolloin pari kiveä
irtaantui. Mutta kun hän tapasi tukea noustakseen ylös, sattui hänen
kätensä pyöreään, sileään kappaleeseen. Se oli kiviruukku, joka oli
täynnä rahoja ja raskaita kultasormuksia, solkia ja kalleuksia,
entisaikojen aarteita.

Hän saapui Husebyhyn yöllä ja pyysi herättämään Ormin. Tämä ilostui
suuresti nähdessään aarteen. Maasta löydetty tavara on kuninkaan
omaisuutta, mutta hän ei ollut tähän aikaan hyvissä väleissä
sukulaisensa Maunu-kuninkaan kanssa, ja hän tiesi, että kuningas, joka
tarvitsi rahaa sotaretkiään varten, oli tuleva iloiseksi ja tekevä
sovinnon hänen kanssaan, kun hän toisi hänelle tämän suuren aarteen.
Hän lahjoitti nyt leskelle kaksi lehmää ja kymmenen lammasta ja antoi
hänelle anteeksi kymmenen vuoden vuokramaksut. Lesken pojat kasvoivat
miehiksi tuon ajan kuluessa, ja Husebystä saatu karja menestyi. Ja
kaikkea, mihin tuo leski ryhtyi, seurasi onni, ja hänen lapsistaan tuli
varakasta väkeä.

Mutta leski rupesi sitten aprikoimaan, että mies, jonka hän metsässä
oli tavannut, oli ollut Halvardin näköinen, ja Orm arveli, että se
ehkä oli ollutkin hän. Ja niin hänen menestystään alettiin pitää tuon
lempeän, pyhän miehen ihmetyönä.

Kevättalvella seuraavana vuonna oli kaksi vuonon toiselta puolen olevaa
miestä viemässä vastasyntynyttä papin luo kastettavaksi. Oli täydenkuun
aika, mutta sataa tihuutteli. Heidän kuljettuaan vähän matkaa jäätä
myöten, huomasivat he sen olevan heikkoa, eikä ollut varmaa, kestäisikö
se heitä. Lapsen isä pelkäsi hukkuvansa vastasyntyneen kanssa, ja
metsästä heidän takaansa oli kuulunut susien ulvontaa. Ja lapsi oli
niin heikko, etteivät he luulleet sen elävän huomiseen.

Seisoessaan siinä nyt epätietoisena, näkivät he kahden suuren eläimen
lähestyvän juoksujalkaa Husebyn taholta. Ensin he pelästyivät, sillä he
luulivat niitä susiksi, mutta eläinten ehdittyä lähemmäksi, tunsivat
he, että ne olivat Halvardin isot koirat, Kerr ja Karados.

Koirat hyppivät heitä vastaan, heiluttivat häntäänsä, nuoleksivat
heidän käsiään ja nuuskivat kastamatonta lasta. Lapsen isä alkoi itkeä
ilosta ja sanoi toverilleen, että nyt he varmasti olivat pelastetut.
Koirat johdattivat heidät heikon jään yli, ja he saapuivat papin
luokse samana yönä, ja lapsi tuli kastetuksi. Mentyään sitten kirkkoon
kiitosta rukoilemaan, laskivat he lapsen Halvardin haudalle rukousten
ajaksi. Ja se vahvistui ja varttui ja kasvoi terveeksi ja taitavaksi
mieheksi. Mutta hän ja hänen sukulaisensa eivät lakanneet ylistämästä
Pyhän Halvardin hyvyyttä.

Kolme vuotta tämän jälkeen tapahtui Foliossa Hortteinin talossa,
kaukana Husebystä, että erästä miestä, joka asui metsässä, ruvettiin
epäilemään niin rumasta rikoksesta, että hänen naapurinsa päättivät
polttaa hänet elävänä taloonsa. Kymmenmiehinen joukko lähti siis metsää
kohden eräänä pimeänä yönä alakuun aikaan, jolloin sen piti ilmestyä
näkyviin vasta aamupuoleen. Mutta tultuaan ulos metsästä aivan lähelle
taloa, joka heidän piti polttaa, näkivät he taivaalla aivan kuin
nousevan kuun kajastuksen, vaikka sen olisi pitänyt nousta vasta kolmen
tunnin perästä, eikä aurinkokaan voinut nousta siltä puolelta taivasta.
Ja pihaan ehdittyään he näkivät oven edessä pitkän, kookkaan miehen,
ja tämän vieressä kaksi isoa keltaista koiraa. Miehellä oli toisessa
kädessään kolme nuolta ja toisessa jokin pyöreä kappale, joka oli aivan
kuin pieni kilpi. He luulivat sitä ensin siksi, mutta sitten sanoi yksi
miehestä voivansa vaikka vannoa, että se oli myllynkivi, sillä hän
oli nähnyt valon paistavan sen reiästä. -- Silloin he pelästyivät ja
pötkivät kotiin, rukouksia lukien.

Ja viikkoa myöhemmin kävi ilmi, että mies, jonka he olivat aikoneet
polttaa, oli viaton heidän epäilemäänsä rikokseen. Silloin he lähtivät
Husebyhyn kertomaan näystään ja kaikkialla, minne tieto tästä levisi,
syntyi suuri ilo sen johdosta, että ihmiset olivat saaneet ystävän,
joka tahtoi suojella viattomia vääryydeltä.

Ja sitä mukaa kuin tieto niistä ja muista kauniista ihmetöistä
levisi ympäri maata, kasvoi Halvardin kunnia. Ja viimein antoi hänen
sukulaisensa Harald Sigurdinpoika vuonna 1055 kaivaa ruumiin maasta
ja siirtää sen Osloon Mariankirkkoon. Sinne haudattiin pääalttarin
taa, komeaan, kullatuilla hopealaatoilla päällystettyyn arkkuun
Herran kuuliainen ja uskollinen palvelija Halvard, joka oli tahtonut
harjoittaa hurskautta ja armeliaisuutta niitä kohtaan, jotka olivat
suoneet pahaa hänelle ja hänen läheisilleen. Ja niin hänet korotettiin
viattoman kuolemansa jälkeen Jumalan armolahjojen jakajaksi, jotka
Herra on antanut uskollisten palvelijoittensa huomaan, kuten rakastava
isä antaa kuuliaisten lastensa jaella tavaraansa tarvitsevien avuksi ja
nimensä kunniaksi. Ja Halvardin kuolinpäivää, viidettätoista toukokuuta
vuonna 1044, alettiin viettää juhlapyhänä koko Norjan maassa. Ja
valtakunnan eteläosissa se oli suurin kaikista pyhistä.






VIGA-LJOT JA VIGDIS




I.


Veterlide Glumsinpoika oli kotoisin Islannin itärannan vuonoilta. Hän
kävi ahkerasti kaupparetkillä kesäisin.

Hänen sisarenpoikansa nimi oli Ljot. Tämän isä oli Gissur Haukinpoika
Skomedalista, joka tuli surmatuksi Ljotin ollessa lapsi. Veterlide
hoiti Gissurin käräjäjutun kaikella kunnialla; mutta emme nyt kerro
siitä. Ljotin äidin nimi oli Steinvor. Hän kuoli varhain. Ljot vietti
kasvinaikansa Torbjørn Haaleggin luona Eyressä; myöhemmin hän asui
Veterliden, enonsa luona, joka rakasti häntä kuten omaa poikaansa.

Ljot varttui aikaisin mieheksi. Viisitoistavuotisesta asti hän otti
osaa viikinkiretkiin Torbjørnin poikien mukana ja tuli pian kuuluksi
rohkeudestaan. Häntä pidettiin kyvykkäänä miehenä ja päällikönalkuna;
hän oli uskollinen ja sanansapitävä, mutta harvapuheinen ja hidas
solmimaan ystävyyttä sekä viihtyi parhaiten itsekseen. -- Eräiden
seikkojen vuoksi, joista tässä ei myöskään ole aikomus kertoa, alettiin
häntä nimittää Viga-Ljotiksi.

Eräänä kesänä, Ljotin ollessa kahdenkymmenen vuoden ikäinen, lähti
hän Veterliden mukana Norjaan. He omistivat yhteisesti mainion
merenkulkijalaivan, ja Ljotille kuului kolmas osa siitä.




II.


Veterlidellä oli sukulaisia Raumariikissä, ja näitä hän nyt aikoi käydä
tervehtimässä. Kesä oli pitkälle kulunut heidän purjehtiessaan Foldenin
vuonoon.

He soutivat laivan saarien väliin sille kohden, missä Frysja niminen
joki laskee vuonoon, sillä ilma oli tyyni, oli satanut kaiken päivää,
ja nyt illansuussa oheni sumukin alkaen vetäytyä vuorenselkiä kohti.
Veterlide ja Ljot seisoivat keulassa katsellen seutua. Rinteillä kasvoi
siihen aikaan sankkaa metsää, ja joen varrella näkyi taloja, mutta
niitä ei ollut paljon, ja vain harva oli suuri. Joen suulla kellui pari
kalavenhettä ankkurissa. Kalamiehet tähystivät suurta, vierasta laivaa,
joka solui esiin sumusta saarien välistä. Veterlide huusi heille ja
kysyi, mistä he olivat. Kun kalamiehet huomasivat vieraiden liikkuvan
rauhallisilla asioilla, vastasivat he olevansa Vadinin Gunnarin
lampuoteja, jonka talo oli suurin joen rannan taloista. Veterlide
kysyi, lähtisivätkö miehet opastamaan heitä sinne nyt illalla, ja nämä
lupasivat. Sen jälkeen soutivat islantilaiset laivansa virtaa ylös
niin pitkälle kuin sitä saattoi kulkea, ja yksi kalastajista lähti
saattamaan heitä Vadiniin.

Oli pimeä heidän tullessaan perille. Gunnar oli tuvassa. Hän istui
peräistuimella. Gunnar oli kookas, kaunis mies; hänellä oli pitkä
harmaa tukka ja koko rinnan peittävä parta. Lieden luona istui kaksi
naista. Toinen kehräsi tulen hohteessa; hän oli puettu tummiin, eikä
hän ollut enää varsin nuori, mutta vaaleapintainen ja kaunis. Toinen
oli aivan nuori neito, joka istui toimetonna kädet helmassa. Veterlide
astui tervehtimään isäntää, ja ennenkuin hän oli puhunut asiaansa
puoleenkaan, nousi Gunnar paikaltaan ja lausui tervetulleeksi hänet
ynnä koko hänen laivakuntansa sekä käski naisten kantaa pöytään ruokaa
ja juomaa.

Nämä nousivat silloin paikoiltaan. Vanhempi huusi palvelusnaisiaan
ja alkoi hääriä edestakaisin, mutta nuorempi jäi seisomaan lieden
ääreen katsoen vieraita. Ja nämä näkivät nyt tulen valossa, että hän
oli peräti kaunis, pitkänsolakka, korkea- ja siropovinen. Hänellä oli
suuret harmaat silmät ja tukka, joka ulottui alapuolelle polvien. Se
oli keltainen, kiiltävä ja paksu, mutta ei aivan vaalea. Hänen kätensä
olivat suuret, mutta valkoiset ja sormuksin kaunistetut. Hänellä oli
yllään ruosteenpunainen, villainen puku, runsain kirjailuin koristettu.
Päässä hänellä oli kultainen vanne, ja hänellä oli enemmän koruja ja
käätyjä kuin mitä naisten on tapana käyttää arkioloissa.

Vanhempi nainen tuli nyt tupaan suurta simasarvea kantaen. Hän antoi
sen nuoremman käteen sanoen:

"Sinun sopii lausua vieraat tervetulleiksi taloon, Vigdis."

Vigdiksen nimellä mainittu otti sarven ja alkoi kiertää penkkiriviä,
tarjoten ensin Veterlidelle ja sen jälkeen muille miehille. Viimeksi
hän huomasi Ljotin.

Ljot oli näet istunut ensin ovensuussa olevalla penkillä, mutta
siirtyi sieltä tulta lähemmäksi, koska hänen vaatteensa olivat märät.
Hän piteli viittaansa koholla toisella kädellään, mutta hänen musta
tukkansa oli valahtanut silmille, ja Vigdis näki nyt hänen kasvoistaan
vähän muutakin kuin silmät, jotka olivat tummansiniset ja syvällä
päässä.

Neidon ojentaessa sarvea, antoi hän viitan vaipua, ja juodessaan
katsoi hän neitoa sarven laidan yli. Neito ei näkynyt pitävän hänen
tuijottamisestaan, sillä hän ei sanonut mitään vieraalle, vaan otti
sarven, jonka tämä ojensi hänelle, kääntyi penkkiä kohti ja istuutui
sille.

Ljot asettui istumaan siten, että hän saattoi nähdä Vigdiksen. Hetken
kuluttua vilkaisi tämä häneen ja kohtasi hänen katseensa; silloin
hän punastui ja katsoi toisaanne. Mutta heti sen jälkeen hän katsoi
uudestaan vieraaseen, ja nyt hän katsoi tähän niin kauan, että tämä
viimein käänsi pois silmänsä.

Pöytään kannettiin nyt semmoinen määrä herkkuja, että se oli kuin
uhkein pitopöytä. Gunnar tahtoi lähettää miehensä rantaan hakemaan
laivamiehiä; hän tarjosi omia miehiään vartioimaan laivaa yöksi.

Veterlide kiittää, mutta ennenkuin hän on puhunut loppuun, sanoo Ljot
sukulaiselleen näin:

"On jo niin myöhä; meidän miehemme voivat olla laivalla yötä, ettemme
vaivaa isäntämme miehiä."

Silloin sanoo Vigdis nauraen:

"Islantilainen taitaa olla arka tavarastaan."

Gunnar nuhtelee häntä vihastumatta; hän sanoo:

"Islantilainen tarkoittaa hyvää tahtoessaan säästää miehiämme, mutta
matka ei ole pitkä, ja hänen omat miehensä ovat soutaneet koko päivän
sateessa sekä tarvitsevat tuoretta ruokaa ja lämmintä. Mutta tyttären
ei sovi vastata vieraalle tylysti."

Ljot nauroi ja vastasi:

"Ei se tainnut olla niin pahasti tarkoitettu -- eikä noin nuoren neidon
sanoja punnita niin tarkoin."

Vanhempi nainen puhui nyt myös kuiskaten jotakin Vigdikselle, mutta
tämä ei ollut siitä millänsäkään, vaan hymyili hiljaa paikaltaan. --
Gunnar lähetti miehiä rantaan, ja toiset söivät ja joivat.

Puhe kääntyi viimeaikaisiin sumuihin ja sateisiin, jotka olivat tehneet
suurta haittaa Gunnarillekin, sillä vilja oli valmista leikattavaksi.
Gunnar sanoi: "Nuorena ollessani liikuin itsekin paljon vesillä
kesäisin, eikä mikään ilma ollut mielestäni niin ikävä kuin tuuleton,
sumuinen sadeilma."

Ljot vastasi tähän laulaen:

    Todenpa lausuit,
    isäntä Gunnar!
    Ilta on usvainen,
    tyttäret torkkuu,
    ei maista leikki
    leikiltä kanssaan.
    Parempi vuode
    isännän auliin.

    Kullat helskäen
    kattavat pöytää
    ihanat neidot.
    Nähnyt en vertaa.
    Lemmenpä hurmaan
    taipuvi mieli
    istuissa yksin
    sijalla vieraan.

Viimeiset säkeet hän lausui hiljemmin, eikä Gunnar, joka jo oli vähän
juopunut, huomannut niissä mitään erityistä. Mutta Veterlide huomasi,
ja alkoi heti puhua Gunnarin kanssa hänen retkistään. Kohta tämän
jälkeen lähti Vigdis naisten kera makuuaittaansa.

Miesten mentyä levolle sanoi Veterlide jonkun ajan kuluttua Ljotille,
joka makasi hänen kanssaan suljetussa sängyssä:

"Minä en ymmärrä sinun käytöstäsi, sukulaismies. Ei ole kaunista
käyttää hyväkseen Gunnarin vieraanvaraisuutta, ja jo ensi iltana laulaa
runoja hänen tyttärelleen."

Ljot ei vastannut mitään. Silloin Veterlide sanoi:

"En ole milloinkaan huomannut sinua naisiinmeneväksi -- mutta tänä
iltana et sinä irroittanut hetkeksikään silmiäsi Vigdiksestä. Emme ole
olleet niin kauan merellä, että sinulta olisi tarvinnut mennä mieli
päästä ensimmäisen naisen nähdessäsi."

Ljot ei vastannut vieläkään, vaan käänsi kylkeä ja oli nukkuvinaan.




III.


Einestettyään seuraavana päivänä, ratsastivat Gunnar ja Veterlide
rantaan, mutta Ljot paneutui penkille, sanoen olevansa väsynyt. Hän
nousi kuitenkin heti paikaltaan toisten kadottua pihalta, sillä hän oli
päättänyt hakea käsiinsä Vigdiksen ja päästä puheisiin tämän kanssa.

Ljot oli yhä matkatamineissaan, sillä hänen vaatteensa olivat
laivalla. Hänellä oli nyt yllään avara, tumma huppuviitta, mutta se
oli kiinnitetty rinnan yli kalliilla, kullatulla soljella. Viitan alla
hänellä oli musta mekko, jonka saumat olivat kirjaillut hopeisilla
ja sinisillä langoilla; Ljot rakasti näet suuresti komeutta. Siksi
hänellä oli myös kauniita käsivarsi- ja rannerenkaita, ja häntä kelpasi
muutenkin katsella. Hän oli suurikasvuinen, harteikas, kapealanteinen
ja sirojäseninen. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja kaidat, mutta ihon
väri oli tumma ja suu oli suuri, väritön ja ulostyöntyvä. Hänellä oli
siniset silmät ja pitkä, sysimusta tukka, joka oli sidottu silkkisellä
nauhalla.

Oli paisteinen kaunis ilma, ja kun Ljot tuli pihalle, näki hän
Vigdiksen kulkevan niityllä rakennuksen pohjoispuolella. Hän lähti
kiireesti tämän perästä ja saavutti hänet metsän reunassa. Silloin
hän lausui tervehdyksen ja kysyi, oliko tällä asiaa jonnekin. Vigdis
vastasi, ettei hänellä ollut asiaa minnekään, olipahan vain menossa
marjametsään.

"Sitten minä lähden mukaan", sanoi Ljot, "sinun on turvatonta kulkea
yksin; minä olen kuullut karhun liikkuvan mielellään marjametsässä."

"Olisinhan minä voinut ottaa kenkäpoikani mukaan, jos minua olisi
peloittanut", vastasi Vigdis, "-- enkä minä ole aseetonkaan." Tämän
sanottuaan hän näytti Ljotille pitkää veistä, jota hän kantoi
vyössä. Sen kahvaa kiersi kullattu rautalanka, mutta terä oli täynnä
riimukirjoitusta.

Ljot otti sen käteensä, katseli sitä ja sanoi:

"Tämäpä ihmeellinen veitsi, se on varmaan hyvin vanha. Mistä sinä olet
saanut sen?"

"Se on aina kulkenut meidän suvussamme", sanoo Vigdis, "minun
esiäitieni kerrotaan olleen loitsunaisia tuolla uhrikummulla lehdossa;
mutta siitä on kauan; kukaan ei enää tiedä juuri mitään siitä. Meidän
orjamme teurastavat siellä kukkoja ja lampaita. Mutta isäni ei usko
muuhun kuin omaan voimaansa, enkä minä ole kuullut isoisänikään
uskoneen muuhun."

"Kuten en minäkään", sanoo Ljot nauraen. "Mutta minut on kerran
kastettu kristinuskoon."

"Se on kummallinen usko", vastasi Vigdis. "Ei tuon valkean Kristuksen
mahti liene kovin suuri, koska hän ei kuulu voineen auttaa edes
itseään, vaan sai surmansa vihamiestensä käsissä kaukaisessa maassa."

"En tiedä sitä niin tarkoin", sanoo Ljot, "enkä usko hänen mahtiaan
kovin suureksi. Mutta kun minä olin etelässä Tanskan maalla, oli
siellä eräs hengenmies, joka auttoi minua ja paransi pahan märkähaavan
pohkeestani. Hän ei tahtonut mitään palkkiota vaivastaan, ja silloin
minä annoin kastaa itseni, tehdäkseni hänelle mieliksi."

"Sinä olet tainnut nähdä paljon maita", sanoo Vigdis. -- "Mutta
kuinka sinä et lähtenyt ratsastamaan sukulaisesi kanssa rantaan
katsomaan, että kaikki tulee kunnolla maihin? Kaipa sinullakin on
jotakin voittosaalista laivalla, miksi sinua muuten kutsuttaisiin
Viga-Ljotiksi?"

"Lienen voittanut jotain minäkin, enkä varsin vähääkään", sanoo toinen,
"mutta minusta on aina tuntunut siltä, että se, mitä minä en vielä ole
voittanut, on parempaa kuin se, mikä minulla on."

"Niinpä kai", vastaa Vigdis. "Olen kuullut islantilaisten olevan
tavaroistaan saitoja ja tuhlaajia sanoissaan."

Ljot sanoo:

"En tiedä kenenkään miehen halveksivan tavaraa. Mutta saidaksi ei vielä
kukaan tätä ennen ole sanonut minua."

Vigdis nauroi ja sanoi:

"Näin nuoren neidon puhetta ei punnita niin tarkoin."

"Luulenpa melkein sinun päättäneen vihata minua, Vigdis", lausui Ljot.
"Sinä et katsonut minua lempein silmin äsken tavatessamme."

"Tällä seudulla ei ole tapana katsoa liian pitkään vierasta väkeä"!

Nyt purskahti Ljot nauruun ja vastasi:

"Et suinkaan sinä kanna kultavannetta päässäsi piiloutuaksesi
orjanaistesi joukkoon."

"Miksi en kantaisi kultia, kun isäni on antanut ne minulle", sanoi
Vigdis.

He olivat nyt saapuneet uhrikummulle. Se oli puuton paikka tiheän
metsän keskellä. Kummun lakea ympäröi kivissä tehty rauniopiiri, ja sen
keskellä oli uhrikivi. Mutta piirissä oli lovipaikkoja, ja aukeamassa
ja sen laidoilla kasvoi pieniä tammia, koivuja ja pihlajia. Raunion
raoissa kasvoi korkeita punaisia kukkahuiskiloita, joista jotkut
tekivät jo siementä. Tuuli kuljetti niiden villaa ympäri, se tarttui
heidän vaatteisiinsa ja tukkaansa, ja Vigdis puisteli hamettaan ja
suortuviaan kulkiessaan.

Heidän syödessään marjoja sanoi Ljot Vigdikselle:

"Enoni on aikonut pyytää Gunnaria pitämään meidät ruoassaan niin kauan
kuin katselemme hirsiä itsellemme. Mutta sinä soisit ehkä meidän
menevän yhtä äkkiä kuin tulimme. Luulen, ettet sinä pidä meistä."

"Isäni päättää itse, minkälaista väkeä hän ottaa taloonsa", vastasi
Vigdis. "Hänen ei ole koskaan ollut tapana kysyä sitä minulta. Mutta
hän antaa minun määrätä omat asiani."

"Sen minä kyllä ymmärrän", sanoi Ljot nauraen. "Sinä taidatkin olla
itsepäinen ja jäykkä neito."

"Semmoisenahan minua pidetään", vastasi tämä. "Mutta sinä näytät liian
rohkealta ja huimapäiseltä mieheltä."

"Semmoisenahan minua pidetään", sanoi Ljot. "Mutta onko nyt siis niin,
ettemme me kaksi ole vihamiehiä?"

"Siltä näyttää", vastasi Vigdis. Ja nyt he istuutuivat kivelle syömään
imeläjuurta, jota Vigdis oli kaivanut maasta. Mutta kun he laskeutuivat
kiveltä maahan, unohti Vigdis uhriveitsensä. Ljot otti sen toisen
huomaamatta ja kätki sen mekkonsa alle. Sitten he menivät kotiin
veikaten ja hyvässä sovussa.




IV.


Veterlide osti hirsiä Gunnarilta. Gunnar ei ottanut islantilaisia
ruokaan, mutta hän pyysi näitä jäämään vieraikseen niin pitkäksi aikaa
kuin nämä viihtyivät, ja kun Veterlide alkoi puhua matkan jatkamisesta,
arveli Gunnar, ettei sillä ollut niin kiirettä. Samaa ajatteli Ljotkin
mielessään, ja hän pyrki Vigdiksen puheille niin usein kuin laatuun
kävi.

Veterlide puhui siitä hänelle eräänä päivänä kun he olivat kahden. Ljot
sanoi silloin:

"Tahtoisin ottaa Vigdiksen vaimokseni. En ole tavannut ketään,
jonka kanssa mieluummin haluaisin elää. Hän on armaampi useimpia
näkemiäni naisia ja ylevämielinen ja sukkelapuheinen -- ja rikkaampaa
naimakauppaa voin tuskin toivoa, koska hän on Gunnarin ainoa lapsi.
Luulen myös Gunnarin pitävän minusta."

"Epätietoista on silti, onko hänellä halua liittoon, kun sinä veisit
hänet niin kauas kotoa", sanoi Veterlide. "Mutta jos Vigdis on valinnut
sinut mielitietykseen, merkitsee se nähdäkseni paljon, sillä tämä neito
tulee varmasti itse päättämään naimisestaan. Vaan kaiketipa sinä tunnet
hänen mielensä, koska olet ollut niin paljon hänen kanssaan."

Ljot vaipui ajatuksiin ja sanoi hetken kuluttua:

"Naisen mieltä ei ole helppo arvata. Usein luulen hänen pitävän minusta
paljonkin; mutta hän on pikainen vihaan -- ja imarimmatkin sanat voivat
sisältää vilppiä."

"En minä usko Vigdiksessä vilppiä olevan", vastasi Veterlide, "mutta
hän on nuori, ja ehkä hänen on vaikea alistua miehen kasvatettavaksi.
Hän tuntuu mielestäni hyvin omavaltaiselta. Neuvon siis sinua
valmistamaan tätä asiaa varovasti ja harkiten. Lähtekäämme nyt
pohjoiseen tervehtimään sukulaisiamme; palattuamme on näkyvä, millä
mielellä hän on ajatellut sinua. Jos hän on ikävöinyt sinua, on hän
ottava sinut ilomielin vastaan."

"Minä en lähde täältä ennenkuin tiedän, mille kannalle tämä asia
kallistuu", sanoi Ljot.




V.


Samana iltana meni hän tapaamaan Vigdistä tämän aittaan, jossa neito
istui penkillä neuloen. Hän oli puettu siniseen, runsaasti kirjaeltuun
pukuun, ja hänen keltainen tukkansa riippui hajallaan hänen ympärillään
välkkyen liedellä palavan roihuvalkean valossa. Nähdessään Ljotin,
laski hän kädestään neuleensa ja nousi häntä vastaan. Mutta Ljot astui
nopeasti hänen luokseen ja istuutui hänen viereensä taljalle. Vigdis
sanoi silloin:

"Kuinka uskallat tulla noin rohkeasti aittaani, isäni ollessa poissa
kotoa?"

"Olen nähnyt sinua niin vähän näinä päivinä", sanoi Ljot, "ja minulla
olisi niin paljon puhumista sinulle."

"Olemmehan puhuneet keskenämme joka päivä", vastasi Vigdis hänelle.

"Minulla on vielä paljon puhumatonta, Vigdis, ja puhuisin siitä
kernaasti sinun kanssasi kahden. Veterlide sanoi tänään minun kaiketi
tietävän sinun mielenlaatusi minua kohtaan. Monesti minusta tuntuu
siltä kuin sinä soisit minulle hyvää, mutta välistä sinun sanasi ovat
oudot ja sinä olet niin pikainen minua vastaan, että melkein luulen
sinun kantavan kaunaa minulle."

"Miksi minä kantaisin sinulle kaunaa", sanoi Vigdis. Tämän jälkeen hän
istui tuokion vaiti, katsomatta Ljotiin. Sitten hän sanoi:

"Minusta tuntuu niin kummalta kuulla sinun puhuvan minulle noin. Sillä
itsestäni on tuntunut usein yhdessä istuessamme, että juuri sinä olit
pikainen vihaan; ja monesti en tiennyt, miksi olimme suuttuneet, tai
olitko sinä pilkannut minua. Olen viettänyt kaiken ikäni täällä metsien
keskellä, ja me näemme harvoin vieraita. Mutta sinä olet liikkunut
kaukana ja nähnyt paljon. En kiellä, että usein olen ollut vihoissani
sinulle."

"Minä olen tottumaton puhumaan naisten kanssa", sanoi Ljot hitaasti.
"Mutta en ole tavannut ketään, jonka kanssa olisin niin mielelläni
yhdessä kuin sinun kanssasi. Ja ketään muuta minä en huoli rinnalleni."

Nyt ei Vigdis vastannut mitään, ja silloin Ljot jatkoi:

"Jos se on mieleesi, tahdon kosia sinua Gunnarilta ja ottaa sinut
vaimokseni."

Vieläkään ei Vigdis vastannut mitään, mutta Ljot laski kätensä hänen
kaulalleen ja suuteli häntä suulle. Ja koska neito ei siirtynyt pois,
veti hän hänet lähemmä ja otti hänet polvelleen. Silloin tämä purskahti
itkuun, lähti hänen luotaan ja meni lieden luo. Siellä hän istuutui
jakkaralle, ja hänen tukkansa levisi hänen ympärilleen kuin välkkyvä
huntu. Ljot ajatteli, ettei yksikään mies ollut nähnyt ihanampaa näkyä.
Hän tuli perästä ja jäi seisomaan käsi reppänän tangolla, katsellen
neitoa. Sitten hän sanoi:

"On paha, että saatoin sinut itkemään, kaunokaiseni. Vaan vastaahan nyt
sentään siihen, mitä sinulta kysyin."

"Suo minulle vähän aikaa", pyysi Vigdis. "Lähde sukulaistesi luokse
pohjoiseen, kuten aikomuksesi oli. Kun palaat takaisin tänne, jossa
laivasi odottaa, olen antava vastauksen. Toivon voivani vastata
myöntäen sinun tahtoosi; mutta pelkään lähteä niin kauas isäni luota ja
jättää hänet yksin. Ja tämä on myös mielestäni käynyt liian äkkiä."

"Ei niin varsin äkkiä sentään", sanoo Ljot. "Olen ollut täällä jo kolme
viikkoa. En tiedä, mitkä haltiat ohjaavat ihmisen kulkua, mutta meidän
tiemme ovat kohtalottaret solmineet yhteen, sen minä olen tiennyt siitä
päivästä asti, jolloin istuimme yhdessä uhrikummulla."

"Nyt sinä olet taas vihainen, minä näen sen kasvoistasi", sanoo Vigdis.
"Minä olen nuori, ja minun on liian aikaista ajatella naimisiinmenoa."

Ljot kääntyi menemään. "Meillä on tarpeeksi ikää," hän sanoi -- "mutta
huomaan, ettet sinä tiedä, mitä tahdot."

Vigdis nousi seisomaan, lähti hänen perästään ja sanoi:

"Anna toki minulle sen verran ajatuksen aikaa, minkä sinulta pyysin.
Toivon, ettei sinun ole tarvinnut pyytää minua turhaan. Mutta minä en
vielä tunne sinua mielestäni tarpeeksi, ja sinä aiot viedä minut niin
kauas kaikesta siitä, mihin minä olen kuulunut."

Nyt hän kietoi käsivartensa Ljotin kaulaan, ja suuteli häntä. Mutta sen
jälkeen hän työnsi hänet ulos ovesta ja pyysi häntä menemään.




VI.


Vigdis pysytteli aitassaan kaksi päivää yllä kerrotun jälkeen. Silloin
tapahtui, että taloon tuli vieraita. Tulija oli Kaare, Grefsinin isäntä.

Tämä Kaare oli juuri palannut pohjoisesta, Trondhjemin kaupungista,
ja hänellä oli paljon kertomista Haakon-jaarlista, Laden herrasta,
jonka Kark-niminen orja oli surmannut äsken, sekä kuningas Olavista.
Vigdis tuli tupaan illalla. Hän istuutui Kaaren viereen, ja nuo kaksi
juttelivat keskenään ystävällisesti.

Kaare oli hyvin nuori, vaaleaverinen, iso ja komea. Ljot ei pitänyt
siitä, että Vigdis istui hänen vieressään ja joi hänen kanssaan samasta
sarvesta. Hän ilmaisi ajatuksensa Vigdikselle, seisoessaan tämän
lähellä:

"Sinä näyt tietävän, mitä pidät Kaaresta, Greisinin herrasta."

"Se on totta", vastasi Vigdis. "Kaare on kasvinkumppanini, ja on hauska
nähdä häntä jälleen."

Mutta Ljot katsoi tämän jälkeen vihaisin silmin Kaarea, ja vaikka Kaare
olisi kertonut mitä ja kiittänyt mitä tahansa sinä iltana, tiesi Ljot
aina heti jotakin muuta vielä parempaa. Viimein johtui puhe hevosiin,
ja Kaare kehui orittaan. Sen nimi oli Sløngve. Gunnar oli kasvattanut
sen ja antanut sen Kaarelle ystävyydenlahjaksi.

Ljot vastasi nähneensä tuon hevosen, sillä he olivat juuri näinä
päivinä tuoneet hevoset metsästä käyttääkseen niitä syksytöihin.
Mutta hänen mielestään oli se ori, jonka hän oli ostanut Arnenpojilta
Grimelundarista, ollut paljon parempi. Sen nimi oli Aarvak, eikä sen
oivallisempaa eläintä oltu näillä seuduilla ennen nähty.

"Kyllähän se on kaunis katsella", tuumi silloin muuan vanha mies, joka
istui lähellä Ljotia. "Mutta Kaaren ori oli voittanut sen sekä viime
että kuluvana vuonna. Vaan huonosti sinä teet, kun kiität tässä talossa
Arnenpoikien tavaraa."

"Kuinka niin?" kysyi Ljot vanhukselta.

"Vadinin ja Grimelundarin miesten välillä on vallinnut epäsopu siitä
alkaen kun Eyolv Arnenpoika kosi Vigdistä ja sai rukkaset", vastasi
tämä.

"Siitä minä en ole kuullut mitään", vastasi Ljot, ja vanhus alkoi
kertoa:

"Gunnar olisi ottanut Eyolvin vävykseen, mutta sanotaan, ettei Vigdis
tahtonut häntä. Ei sitä saata ihmetellä kukaan, sillä Arnenpojista käy
rumia puheita, ja ihmiset luulevat Vigdiksen ja Kaaren olleen ystäviä
lapsuudesta asti. Mutta Arnenpojat ovat uhkailleet usein Gunnaria sen
jälkeen. He ymmärtävät kuitenkin pysyä alallaan, sillä vaikka Gunnar on
vanha, ei hän ole vielä mikään ikäkulu."

Ljot ei vastannut enää mitään, vaan istui mietteissään pitäen silmällä
Vigdistä ja Kaarea. Kotvan kuluttua hän astui Kaaren luokse ja sanoi:

"Täällä on puhuttu tänä iltana niin paljon. Eikö sinusta olisi
hupaista, jos antaisimme oriittemme taistella, että jokainen voisi
nähdä, kumpi niistä on parempi?"

"Kernaasti", vastasi Kaare nauraen. "Mutta se on tuskin tarpeen, koska
jokainen tällä seudulla tietää sen ennestään."

Vigdis puuttui nyt puheeseen:

"Sinun ei pidä tärvellä kallista hevosta, jonka olet ostanut. Voihan
sekin olla hyvä, vaikka toinen on parempi."

Silloin vastasi Ljot vihasta raivoten:

"Minä en ole niin arka tavarastani kuin sinä luulet -- näyttäköön
nyt Kaare, mihin hänen hevosensa kelpaa. Ajakaamme hevoset toisiansa
vastaan huomenna. Jos Aarvak häviää, en minä ole vievä sitä mukanani
Islantiin."

"Eyolv ei taida huolia sitä takaisin", sanoi Vigdis nauraen.

"Minä en kysy sitä häneltä", sanoi Ljot. "Silloin minä tapan sen."

Nyt hän kiskaisi kultaisen renkaan käsivarrestaan ja viskasi sen
tuleen, joka paloi lattialla, huutaen:

"Sinun ei tarvitse pilkata minua siitä, että olisin arka tavarastani,
Vigdis."

Mutta Vigdis kumartui alas, pisti kätensä liekkien keskeen, otti
renkaan sieltä ja ojensi sen Ljotille sanoen:

"Ei ole parempi käyttäytyä kuin mielipuoli."

Silloin Ljot tarttui renkaaseen, heitti sen ovensuuhun orjien
parveen ja lupasi sen sille, joka sai sen kiinni. Nyt syntyi suuri
hälinä orjien joukossa, ja se, joka ensiksi sai sen käteensä, kaatui
lattialle. Näytti siltä kuin pidot päättyisivät suureen epäsopuun.
Veterlide juoksi sukulaisensa luo, tarttui häntä käsipuoleen ja nuhteli
häntä ankarin sanoin. Mutta Ljot vain nauroi. Ja kiistan jatkuessa
päätettiin viimein, että Kaare ja Ljot antaisivat hevostensa taistella
seuraavana päivänä.




VII.


Kaikista taloista tuli kansaa katsomaan hevostaistelua; joukossa näkyi
myös monta naista. Paikka, jossa hevosten piti kohdata toisensa, oli
muuan Vadinin lähellä oleva niitty.

Ljot saapui paikalle ennen Kaarea, taluttaen orittaan ja kantaen
vasemmassa kädessään hevoskarttua. Hänellä oli päässä kypärä ja
vyöllään kaksiteräinen miekka. Hartioilla hänellä oli upea kullalla
kirjaeltu purppuravaippa, jonka hän laski kivelle. Sen alla oli lyhyt,
punainen mekko. Arnenpojat olivat myös siellä. He tervehtivät Ljotia
kädestä pitäen.

Ljotin ori oli musta ja kaunisrakenteinen, ja se näytti
uljasluontoiselta. Se kiljui ja hirnahteli toisille hevosille, jotka
seisoivat sidottuina liekaan pientareen laidoilla.

Kesti jonkun aikaa, ennenkuin Kaare tuli, ja Arnenpojat alkoivat sillä
välin lasketella pilkkapuheita, väittäen tämän varmaankin katuvan, että
oli suostunut leikkiin. Ljot yhtyi heidän nauruunsa.

Silloin tuli Kaare, ja hänen kerallaan Gunnar ja Vigdis. Kaare oli
täysissä aseissa ja rautapaitaan puettu. Hänellä oli karhuntalja
hartioilla ja kädessä, paitsi keihästä, hevoskarttu.

Heti kun Aarvak näki toisen oriin, tunsi se sen ja muisti kai viime
tapaamista metsässä, sillä se tempautui irti Ljotin kädestä, kääntyi
ja tahtoi paeta piirin ulkopuolelle. Tämä herätti naurua, mutta Ljot
juoksi tavoittamaan hevosta, tarttui sitä turpaan vasemmalla kädellä
ja löi sitä oikealla kylkiin ja lapoihin. Hänen kasvonsa olivat
tummanpunaiset. Sitten hän kiskoi hevosen väkivoimin esiin.

Sløngve lannisti paikalla toisen hevosen alleen, potki etujaloillaan
ja puri, niin että toinen kiljui tuskasta ja tahtoi uudelleen paeta.
Silloin tempasi Ljot miekkansa vyöstä ja sivalsi sillä Aarvakia, mutta
luiskahti syrjään, jolloin se raapi Sløngven vatsaa. Se oli ilkeän
näköistä. Nyt käski Vigdis kovalla äänellä miehiä erottamaan oriita, ja
Kaare juoksi esiin ja iski omaa hevostaan keihäänvarrella, jolloin se
nousi takajaloilleen ja jätti hetkeksi Aarvakin; tämä kavahti pystyyn,
kääntyi ja laukkasi metsään verissään ja pahasti runneltuna. Mutta
Sløngven suolet riippuivat haavasta, jonka Ljot oli antanut sille.

Kaare sanoi nyt, ojentaessaan Ljotille kätensä auttaakseen tätä ylös
-- sillä hevoset olivat potkineet Ljotia päähän, ja veri virtasi hänen
kasvojaan pitkin:

"En ole nähnyt kenenkään käyttäytyvän sinun tavallasi hevostaistelussa;
sinun on maksettava minulle sakkorahat hevosesta."

"Tässä saat sakkorahat", vastasi Ljot potkaisten multaa jalallaan,
"sinä pelästytit minun hevoseni, -- olet kuin mikäkin metsänpeikko
karhuntaljoinesi."

"Sinä et pelästytä meitä, Viga-Ljot", sanoi Kaare, "vaikka olisit
tappanut jonkun Islannissa", -- ja samassa hän käänsi keihään niin,
että sen kärki osoitti Ljotin rintaa.

Ljotilla oli miekka kädessä ja hän sivalsi sillä keihään kahtia
tavaten Kaarea käsivarteen, vaikka ei kovin pahasti. Kaare viskasi nyt
keihäänpätkän menemään, veti esiin miekkansa ja ryntäsi Ljotia kohti.
Mutta Ljot vaipui samassa taapäin, menettäen tajunsa, ja hänen suustaan
virtasi veri. Hevoset olivat potkineet häntä pahoin.

Nyt tuli Veterlide väliin, tarttui Kaarea hartioihin ja puhui hänelle.
Hän lupasi maksaa tälle sakkorahat hevosesta ja haavasta.

"Minä en ota sakkoja sinulta, islantilainen", vastaa Kaare, "sillä näen
sinun sukulaisesi etsivän henkeäni."

"En soisi, että joutuisimme riitaan Gunnarin ystävien kanssa", vastaa
Veterlide. "Se olisi huono palkka hänen ystävyydestään." Ja hän vetää
Kaaren syrjään ja koettaa taivutella häntä sovintoon.

Mutta Gunnar oli ottanut keihäänsä ja lävistänyt sillä Sløngven rinnan.

Koli ja Eyolv Arnenpojat nostivat Ljotin maasta, ja tämä tuli
tajuihinsa hetken kuluttua. Silloin oli Kaare mennyt pois Veterliden
kanssa. Ljot pyyhki veren kasvoistaan ja haki silmillään Vigdistä.
Tämä istua kyyhötti surmatun hevosen vieressä taputellen sitä, ja itki
katkerasti. Ljot meni hänen luokseen ja kysyi nauraen:

"Mitä nyt sanot hevostaistelusta, Vigdis?"

Vigdis itki yhä enemmän ja sanoi:

"Minä en tahdo puhua sinun kanssasi."

"Pelkäätkö, että Grefsinin Kaaren voi käydä samoin kuin hänen
hevosensa?" sanoi Ljot.

"Ei Kaare ole joutunut häpeään tänään", sanoi Vigdis. Hän pyyhkäisi
harjan hevosen silmiltä ja silitti sen turpaa. "Mutta minä en tahdo
puhua sinun kanssasi." Hän nousi ylös, meni itkien isänsä luo ja lähti
hänen mukanaan pois.

Arnenpojat tulivat Ljotin luo ja pyysivät häntä luokseen.

"En voi tulla", vastasi Ljot. "En voi rikkoa ystävyyttäni Gunnariin."

"Tahtoisinpa tietää, eikö Gunnar pelkää enemmän menettävänsä vävynsä
ystävyyttä."

"Ketä sinä nimität sillä nimellä?" sanoo Ljot.

"Kaarea kaiketi", puuttuu nyt puheeseen Koli, "vaikka ei ole varmaa,
tahtooko tämä ottaa neidon, sillä neito on jo suostunut hänen
seuraansa."

"Nyt sanoit valheen", sävähti Ljot.

"Niin sanoin minäkin", vastasi Eyolv, "kun paimenemme tuli kotiin ja
kertoi nähneensä Kaaren ratsastavan joen yli keväällä ja kohdanneen
Vigdiksen lehdossa sekä maanneen hänen vierellään."

"Sinun paimenesi valehteli", vastasi Ljot jälleen, kääntyi ja tahtoi
mennä. Mutta Eyolv kysyi vähän kauempana seisovilta miehiltä: "Minne
Kaare Grefsin katosi; Viga-Ljotilla on puhumista hänen kanssaan?"

"Hän lähti Vadiniin toisen islantilaisen kanssa", vastattiin hänelle.

Ljot seisoi vähän aikaa katsellen taloon päin. Hänen kasvonsa olivat
vihaiset, kalmankalpeat ja verisillä juovilla. Sitten hän kääntyi, ja
oli samassa kaatua uudelleen. Arnenpojat tukivat häntä hartioista ja
auttoivat hänet ratsaille. Ja hän lähti heidän kanssaan länteen päin,
Grimelundarin taloon.




VIII.


Veterlide ei ollut mielissään siitä, että Ljot oli lähtenyt
Grimelundariin. Hän ratsasti sinne jonkun päivän perästä ja tapasi
sukulaisensa makaamassa sairaana ylisillä.

"Minä olen sopinut Kaaren kanssa", sanoi Veterlide, "ja pyytäisin nyt,
ettet sinä rikkoisi aikaansaamaani rauhaa."

Ljot ei vastannut mitään, mutta kysyi hetken kuluttua:

"Mitä Vadinissa arvellaan asiasta?"

"Ei juuri mitään", vastasi Veterlide, "kuten muuten voit arvata, sillä
Gunnar on ylevämielinen mies. Enkä minä olisi kovin halukas kuulemaan,
mitä hän ajattelee sinun käytöksestäsi."

Ljot makasi nyt vähän aikaa ääneti, nyppien karvoja taljasta. Sitten
hän kertoi Veterlidelle, mitä Arnenpojat olivat sanoneet paimenensa
nähneen.

"Onpa sekin nyt suuriarvoista, mitä Eyolvin lammaspaimenet sanovat --
vaikka kaikki hänen lampaansakin sanoisivat samaa", vastasi Veterlide.
"Mustasukkaiset akat semmoisia puheita suosivat; eikä ole hyvä,
sukulaismies, että sinä antaudut tekemisiin sellaisten miesten kanssa."

"Mitähän Gunnar mahtanee ajatella siitä asiasta, josta olen kertonut
sinulle", sanoi Ljot kotvasen kuluttua.

"Ei ole kaunista, että kysyt sitä nyt, kun makaat täällä", vastasi
Veterlide. "Soisin, että seuraisit kanssani Vadiniin."

"Minun selkääni pakottaa", sanoi Ljot, "en kykene ratsastamaan."

"Kun kykenit ratsastamaan tänne, kyennet kai ratsastamaan takaisinkin",
tuumi Vederlide. "Ei ole ihme, ettei sinua haluta lähteä Vadiniin,
sillä et sinä ole niittänyt kunniaa tässä asiassa; mutta sinun olisi
sittenkin tultava. Se on minun neuvoni. Arnenpojat koettavat varmaan
yllyttää sinua vihaan Gunnaria vastaan. He pelkäävät nousta häntä
vastaan yksin, ja koettavat työntää sinua edellään. Mutta anna sinä
heidän kehrätä yksin lampaanvillojaan, äläkä sekaannu heidän tuumiinsa."

Mutta Ljot väitti yhä, ettei hän jaksanut ratsastaa. Arnenpojat
pyysivät Veterlideä aterioimaan, mutta tämä ei tahtonut jäädä, vaan
ratsasti heti takaisin Vadiniin.

Siellä kävi kuten Veterlide oli sanonut; kun hän puhui Gunnarille
Ljotista ja tämän mieltymyksestä Vigdikseen, vastasi Gunnar:

"En soisi välillemme riitaa, islantilainen, sillä uskon sinusta mitä
parhainta; ja uskon Ljot Gissurinpojastakin parempaa, kuin miksi hän on
näyttäytynyt tällä seudulla. Mutta en halua lähettää tytärtäni meren
yli hänen kanssaan, enkä hakea vävyäni Grimelundarista."

"Se ei ole ihme", vastasi Veterlide. Eikä asiasta puhuttu sen koommin.
Vigdis ei saanut tietää mitään heidän keskusteluistaan.




IX.


Veterlide kävi usein Ljotin luona koettaen taivuttaa tätä lähtemään
Grimelundarista, mutta Ljot sanoi aina olevansa hyvin kipeä,
sylkeneensä verta ja päätänsä kivistävän. Hän sanoi myös, ettei hän
voinut lähteä Veterliden keralla Raumariikiin. Ja kun Veterlide
palaisi sieltä ja lähtisi takaisin Islantiin, aikoi hän jäädä Norjaan.
Toinenkaan ei sanonut silloin tahtovansa lähteä, "sillä", sanoi hän,
"jos sinä jäät Arnenpoikien luokse, saavat he houkutelluksi sinut
sellaiseen, josta sinulle koituu häpeää."

"Lähde sinä vain, sukulaismies", vastasi Ljot. "Minä olen kohta siksi
terve, että voin lähteä Raumariikiin. Sieltä voin sitten lähteä
Kuningas Olavia etsimään ja tavata ne islantilaiset, jotka ovat hänen
palveluksessaan. -- Eivät Arnenpojat ole pyytäneet minulta apua
mihinkään, vaan ovat osoittaneet ainoastaan ystävyyttä."

"Lupaatko minulle lähteä pohjoiseen?" kysyi Veterlide. Ljot lupasi.
Ja kun hän oli lähtenyt seudulta, suoriutui Veterlide palaamaan
Islantiin. Hän erosi Gunnarista suuressa ystävyydessä, ja he antoivat
toisilleen runsaita lahjoja. Vigdikselle hän antoi kultaisen rintakorun
ja etelästä tuodun peilin; ja tämä antoi hänelle jäähyväislahjaksi
kauniisti kirjaillun silkkiviitan.




X.


Syksy alkoi jo olla pitkällä. Silloin levisi tieto, että Viga-Ljot
oli tullut takaisin. Hän asui Torbjørgin luona Hestlokkenissa, joka
oli Grimelundarin ja Vadinin keskivälillä; mutta hän oli paljon
Arnenpoikien kanssa.

Eräänä iltana tuli Vadiniin pieni poika, joka pyysi saada puhua
Vigdiksen kanssa. Hänen nimensä oli Helge, ja hän asui äitinsä, köyhän
mierovaimon kanssa metsässä vähän matkan päässä talosta. Poika sanoi
äitinsä olevan sairaana, ja kysyi, voisiko Vigdis lähteä hänen kanssaan
tätä auttamaan. Vigdis vastasi, että Æsa --, hänen kasvatus-äitinsä,
Vadinin emäntä -- oli parempi lääkenainen ja saattoi olla suuremmaksi
hyödyksi. Mutta poika väitti yhä, että hänen äitinsä tahtoi puhua
mieluummin Vigdiksen kanssa; hänellä oli jotakin puhuttavaa tälle.
Vigdis heitti silloin viitan hartioilleen ja seurasi Helgeä.

Oli pimeä heidän astuessaan ulos. He kulkivat kappaleen matkaa tietä
pitkin, mutta sitten poika poikkesi metsää kohti; hän sanoi peltotien
olevan niin vetisen. Oli jo viimeinen päivä lokakuuta. Heti kun he
olivat tulleet metsän rajaan, josta alkoi karjapolku, ilmestyi heitä
vastaan mies. Vigdis kysyi, kuka tämä oli.

"Se olen minä", vastasi mies, "Ljot."

Helge tahtoi nyt irroittaa kätensä ja juosta pois, mutta Vigdis piti
kiinni siitä ja kysyi:

"Tämä mieskö sinut on lähettänyt minua hakemaan?"

Poika ei vastannut, mutta Ljot sanoi:

"Kyllä minä olen tehnyt niin. Hän oli lähdössä Æsaa hakemaan, ja
silloin minä pyysin häntä toimittamaan sinut tänne, että pääsisin
puheisiin sinun kanssasi. Sillä ymmärsin, ettei minun hyödyttänyt tulla
Vadiniin, jos halusin saada puhua sinun kanssasi kahdenkesken."

"Onpa tämä omituinen tapa päästä puheisiin kanssani", sanoi Vigdis.

"En tiennyt muuta neuvoa", sanoi Ljot. "Olen kierrellyt taloa pitkät
ajat odottaen, että saisimme tavata."

Poika tahtoi nyt juosta heidän luotaan, mutta Vigdis piti lujasti hänen
kädestään. Silloin sanoi Ljot:

"Anna pojan mennä; kai sinä uskallat olla minun kanssani kahden; minä
saatan sinut sitten kotiin."

"Mene sitten", sanoi Vigdis Helgelle ja kysyi senjälkeen Ljotilta:
"Mitä sinulla on asiaa, koska sinun täytyi houkutella minut metsään?"

"Kyllä sinä tiedät, mitä asiaa minulla on sinulle", sanoi Ljot.

Vigdis ei vastannut tähän mitään, ja Ljot sanoi silloin:

"Nyt minä tiedän, että mitä kauemmin minä olen erossa sinusta, sitä
enemmän ikävöin sinua; sitä päivää ei ole tuleva, jolloin sinä menet
minun mielestäni."

Vigdis alkoi itkeä ja vastasi:

"Miksi sinä pilasit asiasi isäni edessä?"

"Sattui niin pahasti", sanoi Ljot. "Täällä puhutaan, että Grefsinin
Kaare on aiottu sinun tulevaksi mieheksesi."

"Luuletko sinä, että minä olisin kärsinyt sinua luonani aitassa sinä
iltana, jolloin tulit puhumaan kanssani, jos asia olisi ollut siten",
sanoi Vigdis. "Mutta ensi töiksesi sinä sotkit kaiken."

"Se oli kyllä paha", vastasi Ljot. "Mutta Kaaren asiassa kai määrää
sinun isäsi."

"Gunnar ei ole milloinkaan saava minua ottamaan muuta miestä kuin sen,
jonka minä itse tahdon, ja hän on sen myös luvannut", sanoi Vigdis.

"Tahdotko sinä sitten minut?" kysyi Ljot, johon Vigdis vastasi:
"Tahdon, jos se suinkin käy päinsä."

"Sehän nyt olisi ihme, ettei se kävisi päinsä", sanoi Ljot riemuiten
ja sulki hänet syliinsä. Hän kävi istumaan juurakolle ja otti hänet
polvelleen. Nyt Vigdis kiersi kätensä hänen kaulalleen ja suuteli
häntä. Mutta Ljot ei tahtonut päästää häntä käsistään, vaan alkoi
suudella häntä niin rajusti, että toinen rupesi pelkäämään ja sanoi,
että hänen oli lähdettävä kotiin.

"On parasta, että minä saatan sinut perille ja saan puhua sinun isäsi
kanssa jo tänä iltana. Tahdon saada asiamme päätetyksi heti Gunnarin
kanssa."

"Älä tee niin", pyysi Vigdis, "sinä olet yksin, eikä sinulla ole muuta
asetta kuin keihäs."

Ljot nauroi ja sanoi: "Etkö sinä luule sen riittävän minulle? Vaan
olisi ikävä, jos Gunnarin ja minun välilläni syntyisi erimielisyyttä."

Vigdis mietti tuokion verran ja sanoi sitten: "Olen kuullut kuninkaan
luona pohjoisessa olevan paljon islantilaisia. Etkö sinä tunne ketään
heistä?"

"Tunnen kyllä", sanoi Ljot. "Siellä ovat Toralv ja Gissur
Torbjørninpojat, kasvatusisäni pojat."

"Etkö voi mennä heidän luokseen", sanoi Vigdis, "ja pyytää heitä
puhemiehiksesi; sitten isäni suostuisi helpommin."

"Sinulla on kiire ajaa minut luotasi", sanoi Ljot ja koppasi hänet
uudelleen syliinsä. Vigdis alkoi silloin taas itkeä ja sanoi:

"Pelkään, että käy huonosti, jos rupeat puuhaamaan tätä asiaa yksin,
sillä sinä olet niin hurjapäinen, ja Gunnar on vihainen sinulle. Olisi
paljon parempi, jos sinulla olisi kanssasi joku, joka voisi tukea ja
neuvoa sinua."

Ljot työnsi hänet luotaan, ja hän alkoi kulkea mäkeä alas kaiken aikaa
itkien. Ljot seurasi häntä askeleen matkan päässä. Vähän ajan kuluttua
hän sanoi:

"Teen kuten pyydät, Vigdis -- vaikka tiedät matkan vievän paljon
aikaa näin talvella. Eikä ole varma, että Torbjørninpojat ovat kovin
halukkaita tulemaan tänne minun kanssani. Mitä minun on sitten tehtävä?"

"Silloin saat keksiä jonkun keinon", sanoi Vigdis ja samassa hän
kääntyi ja tarttui Ljotin käteen. He kulkivat siten alas Vadinia kohti.
Ljot lupasi lähteä pohjoiseen, vieläpä seuraavana päivänä. He erosivat
veräjän luona, mutta ennenkuin Ljot lähti, sanoi hän tahtovansa tavata
Vigdiksen vielä kerran. Hän otti hänen hiuksensa käsiensä väliin ja
kääri ne kaulansa ja sormiensa ympäri:

"Tule uhrikummulle huomenna, en ole nähnyt sinua niin pitkään aikaan,
ja nyt on pimeä -- minä olen oleva siellä ennen auringonnousua. Sinä
hukkasit jotakin viimeksi puhellessamme, saat sen takaisin silloin.
Minä korjasin sen talteen, sillä ajattelin sen sopivan asian aiheeksi,
jos sellaista tarvittaisiin."

"Mitähän se mahtaa olla", sanoi Vigdis. Ljot nauroi ja sanoi, että
sittenpähän nähtäisiin. Ja niin he erosivat.




XI.


Kun Vigdis tuli sisään, oli jo niin myöhä, että väki oli mennyt
levolle. Hän meni suoraapäätä aitalleen, ja Æsa kantoi hänelle maitoa
ja leipää. Vigdiksen syödessä ja juodessa kysyi Æsa, miten Astridin
laita oli.

"Sinä saat mennä huomenna häntä katsomaan", sanoi Vigdis, ja lisäsi
hetken kuluttua: "minä en ehtinyt niin kauas tänään."

"Eksyitkö sinä sitten?" kysyi Æsa.

"En", vastasi Vigdis, jääden sen jälkeen äänettömäksi. Mutta tuokion
kuluttua hän sanoi: "Minä tapasin Ljotin metsässä ja puhelin hänen
kanssaan."

Silloin sanoi eräs vaimo, joka pesi astioita talossa -- hänen nimensä
oli Torbjørg ja hän oli naimisissa talon isäntärengin kanssa:

"No enpä ole kuullut kummempaa, -- vai kuljeksii tuo Ljot talon
nurkissa. Silloin hänellä on paha mielessä."

"Ei se taida olla niin vaarallista", sanoi Vigdis nauraen.

"Varo sinä häntä, Vigdis", puhui vaimo edelleen, tullen aivan penkin
luokse, "pian hänkin kai sanoo vietelleensä sinut."

Æsa käski häntä vaikenemaan, mutta kääntyi sitten sanomaan Vigdikselle:
"älä kuitenkaan antaudu enää puheisiin Viga-Ljotin kanssa; kukaan ei
voi arvata, mihin se saattaisi viedä."

"Eihän Vigdis ole enää mikään lapsi, hän on täyttänyt kahdeksantoista
vuotta", sanoi Torbjørg. "Parempi hänen on kuulla neuvoja, että tietää
olla varoillaan. Olisi paha, jos ihmiset olisivat niin typeriä että
uskoisivat sellaista -- hän on ollut jo hyvän aikaa tällä seudulla
sepitellen lauluja, jotka kaikki ovat Vigdiksestä. Ja Ljotista on
lähtöisin sekin puhe, että Kaare on häväissyt Vigdiksen -- mutta
jokainen ymmärtää hänen tekevän kuin lapset: rähmivän sitä, mitä ei voi
saada."

"Ei se ole lähtöisin Ljotista", arveli Æsa. "Arnenpojat sen puheen ovat
keksineet; hehän sitä levittelevät kulkiessaan talosta taloon."

Vigdis istui penkillä, ja hän vuoroon kalpeni ja punastui
kuunnellessaan toisten puhetta. "Minä en usko Ljotin sanoneen sanaakaan
minusta", sanoi hän.

Silloin alkoi Torbjørg laulaa:

    "Hellästi hiveli
    Vaalea tukka
    kaulaani neidon
    kun vieressä istuin.
    Me kahden vain --
    tupa äänetön aivan.
    Sen illan iäksi
    mieleeni painan."

"Entäs tämä?" sanoi hän. "En minä tiennyt Eyolv Arnenpoikaa
runolaulajaksi."

Vigdis ei vastannut mitään. Silloin Torbjørg jatkoi:

    Suuret linnut
    metsässä istui, --
    kesä kääntyi
    jo lopulleen --
    punamarjoja
    neito syötti,
    unohtui linnut
    oksalleen.

"Minä en tahdo kuulla enempää tänä iltana", sanoi Vigdis. Ja hän kävi
levolle. Æsa makasi hänen kanssaan samassa sängyssä. Hän huomasi,
ettei Vigdis nukkunut paljon sinä yönä, mutta hän makasi hiljaa eikä
virkkanut mitään.

Seuraavana päivänä Vigdis astui Gunnarin luo ja kävi istumaan hänen
viereensä. Hän kysyi:

"Minkä vastauksen sinä antaisit Ljot Gissurinpojalle, Veterliden
sukulaiselle, jos hän tulisi tänne kosimaan tytärtäsi?"

"Jos hän astuu jalallansa taloon", vastasi Gunnar, "niin minä annan
hänelle semmoisen vastauksen, ettei se mene hänen mielestään. Mutta hän
taitaa varoa tulemasta tänne."

"Vaan onhan hänen ja Kaaren välinen asia sovittu", sanoi Vigdis.

"Veterlide on sopinut Kaaren kanssa", vastasi Gunnar, "mutta ei Ljot.
Kukaan ei ole palkinnut huonommin ystävyyttäni."

"Eihän hän voinut tietää, mitä Eyolvin ja meidän välillä on ollut",
sanoi Vigdis.

"Nyt hän ainakin tietää, mitä on ollut, ja paljon sellaistakin, mitä
ei ole ollut. Vaan nyt me olemme aikoneet Kaaren kanssa haastaa hänet
taisteluun, ja silloin minä isken hampaat hänen suustaan. Näyttäköön
sitten, vieläkö hän laulaa uusia lauluja."

"Se ei saa tapahtua" -- sanoi Vigdis suuressa hädässä. Mutta Gunnar
sanoi:

"Se ei saa tapahtua, että sinä puhut hänen kanssaan enää; enkä minä
tahto kuulla sinun mainitsevan hänen nimeään tämän jälkeen."

Vigdis ei sanonut mitään, vaan lähti ulos.




XII.


Hän istui koko päivän aitassaan pelon ja neuvottomuuden vallassa,
tietämättä, mennäkö tapaamaan Ljotia vai ei. Mutta kun aurinko alkoi
painua mailleen, otti hän tumman vaipan hartioilleen ja lähti ulos.

Yö oli ollut kylmä, ja vuono oli valkean huurun peitossa. Aurinko
hehkui punaisena eteläisten vuorenselkien yläpuolella. Ulkona ei
näkynyt ketään. Vigdis jäi miettimään vähäksi aikaa, mutta lähti sitten
kiireesti pihalta, suunnaten kulkunsa metsää kohti pohjoiseen.

Kun hän saapui uhrikummulle, oli Ljot jo siellä. Hän oli puettu
matkatamineihin, mutta oli riisunut yltään viitan ja aseet ja sitonut
hevosen puuhun. Hän juoksi Vigdistä vastaan ja varjosti kädellä
silmiään sanoessaan:

"Aurinko ei salli minun nähdä sinun ihanuuttasi -- ollos tervetullut
tänne, Vigdis."

Hän laski kätensä Vigdiksen lanteille ja käänsi hänet ympäri. Silloin
tämä riistäytyi irti, vei kätensä selän taa ja sanoi:

"Olen tullut tänne, mutta minulla on tähdellistä kysyttävää sinulta.
Sano, onko totta, että ihmiset puhuvat minusta ja Kaaresta?"

Ljot vastasi, -- ja tuli samassa hyvin punaiseksi:

"Kysyin sinulta eilen oliko totta, että sinut oli aiottu hänelle."

"Nytpä minä toivoisin, etten olisi tullut", sanoi Vigdis. "Sillä
pelkään niiden puhuneen totta, joiden luulin valehtelevan:"

"En ymmärrä sinua", sanoi Ljot.

Silloin sanoi Vigdis.

"Joko sinä olet puhunut toisille siitä, mitä on tapahtunut meidän
välillämme, -- jota en olisi uskonut sinun voivan ilmaista yhdellekään
elävälle olennolle -- tai olet sinä tehnyt ne laulut, joita lauletaan
kylällä."

Ljot oli ääneti. Silloin Vigdis kääntyi ja aikoi lähteä hänen luotaan.
Ljot seurasi perästä ja sanoi:

"Toivoisin, että nuo laulut olisivat jääneet tekemättä. Mutta sinä
et tiedä, miten ikävä kalvoi mieltäni koko sen ajan, jolloin luulin
kadottaneeni sinut. Moni mies sanoo silloin semmoista, jota hän
sittemmin katuu."

"Minä kadun myös, että koskaan olen puhunut sinulle", sanoi Vigdis.

"Älähän nyt puhu noin", pyysi Ljot. "Sinun ei tarvitse toiste syyttää
minua mistään."

"Tiedän sen", vastasi Vigdis, "sillä tämä on viimeinen kerta, jolloin
me puhumme yhdessä."

Ljot veti hänet luokseen. Vigdis ponnisti kätensä hänen rintaansa
vastaan, mutta silloin tämä rutisti häntä molemmista ranteista ja sanoi:

"Eivät nuo pari laulunpätkää voi olla niin vaaralliset, että sinun
täytyy siitä syystä lähteä minun luotani. Ja jos sen teet, et ole
rakastanut minua paljon."

"Et sinäkään ole rakastanut minua paljon", sanoi Vigdis kiivaan
vihastuksen vallassa, -- "heti kun kuulit puhuttavan minusta pahaa,
uskoit sen todeksi ja aloit levittää sitä etemmä."

"En ole levittänyt mitään puheita", vastaa toinen, "enkä ole edes
uskonut niitä."

"Niistä voi sentään tulla tosi", sanoo Vigdis, koettaen vääntäytyä irti
hänen käsistään.

"Et saa sanoa niin", huutaa Ljot ja suutelee häntä. "Nyt olet
unohtanut, mitä lupasit istuessasi sylissäni eilen."

Vigdis puraisi häntä kaulaan, ja sai siten kasvonsa irti. "Nyt on
tahtoni toinen", sanoi hän.

"Ei ikinä Kaare ole hallitseva sitä", sanoi Ljot hammasta purren. "Minä
en tahdo elää, jos minun täytyy kadottaa sinut". Sitten hän nosti hänet
syliinsä, vaikka toinen koetti torjua hänet luotaan, ja kantoi hänet
lehtoon. Ja siellä hän vei tahtonsa läpi, vaikka toinen taisteli kauan
vastaan. Teon tapahduttua Vigdis ei puhunut mitään, eikä hän itkenyt.
Ljot koetteli hänen kättään ja poskeaan. Ne olivat hyvin kylmät.

Ljot nousi maasta, otti viittansa ja peitti hänet sillä. Sitten hän
suuteli häntä. Ilta oli niin kylmä, että hengitys näkyi. Aurinko oli
laskenut, mutta taivas hehkui veripunaisena eteläisen metsän takaa.

"Nyt on aika lähteä täältä", sanoi Ljot, aikoen nostaa neidon maasta.
"Emme ehdi Storvandetia kauemmas tänään, mutta kai siellä on joku
paikka, jossa voimme olla yötä."

Silloin sanoi Vigdis:

"Liian suuri kunnia sinulle olisi, senkin konna, että isäni lähtisi
ajamaan sinua takaa ja löisi sinut maahan."

Hän nousi ja alkoi kulkea mäkeä alas. Ljot seurasi häntä ja sanoi:

"Olisi paras meille molemmille, että seuraisit minua. Tiedän tehneeni
hyvin pahasti sinua kohtaan, mutta olisi suuri onnettomuus, ellemme me
kaksi saisi toisiamme."

Vigdis ei edes kääntynyt, ja Ljotista oli pahinta, ettei hän puhunut
eikä itkenyt. Hän seurasi hänen jäljessään Vadiniin asti. Heidän
tultuaan aidan luo, kumartui Vigdis maahan; hän otti kiven, ja heitti
sillä Ljotia.

"Mene tiehesi, koira", sanoi hän.

Kivi sattui suuhun. Se ei sattunut pahasti, mutta huulesta tuli
kuitenkin verta. Nyt sanoi Ljot:

"Tulen vielä kerran kosimaan sinua, kisatoverini, mutta nyt annan
sinulle ajatusaikaa -- kesällä olen kysyvä uudelleen, tahdotko minut."

"Ja sinä olet näkevä, Viga-Ljot, että minun tahtoni on yhtä luja kuin
sinun", vastasi Vigdis.

Sen jälkeen hän meni sisään. Hän astui suoraa päätä aittaansa ja
paneutui maata. Æsa huomasi, että hän nukkui huonosti ja valitteli
unissaan; mutta Vigdis ei puhunut mitään siitä, mitä hänelle oli
tapahtunut.

Ljot kulki takaisin uhrikummulle, irroitti hevosensa ja ratsasti pois.
Hän ajoi koko yön ja saapui Hakedaliin. Sieltä hän ajoi edelleen
Raumariikiin ja yhteen menoon Trondhjemiin asti, piittaamatta
myrskystä, joka puhkesi hänen matkalla ollessaan. Hän sai taistella
ankarasti tuntureilla, ja hänen kasvatusveljistään, Torbjørninpojista,
oli ihme, että hän oli päässyt elävänä perille.




XIII.


Vigdis eleli kotonaan Vadinissa, mutta hän oli niin murheissaan, ettei
häntä ilahduttanut mikään; hän ei olisi halunnut syödä eikä juoda,
pukeutua eikä sukia tukkaansa. Eikä hän voinut irroittaa ajatuksiaan
mieliharmista, jonka Viga-Ljot oli tuottanut hänelle. Joka ilta
peloitti häntä laskeutua levolle nämä ajatukset seuranaan -- ja aamun
sarastaessa häntä peloitti nousta vuoteesta ja ottaa osaa yhteisiin
toimiin ja puheisiin. Hän ajatteli:

"Minä olen kuin lintu, joka räpyköi katkaistuin siivin; se ei pääse
pois siltä paikalta, johon se on pudonnut, eikä näe edemmäs, kuin
mihin sen veri virtaa. Jos ajattelen sitä, miten oli ennen, muistan
vain sen, miten on nyt. Jos muistelen aikaa, jolloin kuljin teuhaten
ja huoletonna isäni kodissa, tuntuu minusta vain siltä, kuin se olisi
suotu minulle ainoastaan siksi, että kävisi kuten on käynyt." Usein hän
tuumiskeli, että hänen olisi parasta hukuttautua jokeen. Talvi teki
tuloaan, ja silloin hän huomasi kantavansa lasta.

Maatessaan valveilla eräänä yönä, Æsan ja toisten naisten nukkuessa,
nousi hän tilaltaan, otti viitan hartioilleen ja lähti ulos sekä alkoi
kulkea jokea kohti.

Vigdis ei ollut milloinkaan liikkunut yksin ulkona yöllä, ja se tuntui
hänestä ilkeämmältä, kuin hän oli osannut ajatella. Oli päiväntasauksen
aika, ulkona myrskysi ja satoi ja oli niin pimeä, että kaikki oli
yhtä mustaa; silloin tällöin vain pilkahti pilvien välistä pieni
pala tähtitaivasta. Hän ei ollut kulkenut kauan, ennenkuin huomasi
joutuneensa pois tieltä, mutta ei voinut nähdä, mihin asetti jalkansa.
Milloin hän kahlasi räntäsohjossa, milloin tallasi syvään kuoppaan,
mutta enimmäkseen hänen jalkojensa alla oli liukas jäinen maa, sillä
sade oli liottanut pois lumen jokeen viettäviltä pelloilta. Pian hän ei
tiennyt, missä hän oli itse, missä oli Frysja ja missä talo. Vadin oli
aivan joen rannalla, mutta joki näytti pimeässä loppumattoman pitkältä.
Viimein hän lipesi ja luisui alas kappaleen matkaa, kunnes törmäsi
johonkin, josta hän sai kiinni molemmin käsin. Hän arvasi, että se oli
kuusi, sillä havut riipoivat hänen kasvojaan. Mutta luisuessaan äsken
alamäkeen, oli hän tuntenut sikiön liikkuvan sisällään.

Vigdis kyyristyi kuusen suojaan. Hän oli niin märkä ja viluinen kuin
olisi maannut meressä. Hän ryömi vielä lähemmäksi puuta, päästäkseen
suojaan sateelta; mutta tuuli ulvoi ja ryskytti puiden latvoja hänen
päänsä päällä, ja pimeässä kuului kaikenlaisia peloittavia ääniä; hän
ei tiennyt, mikä hänen ympärillään liikkui ja huuteli.

Hän jäi makaamaan sinne kunnes aamu alkoi kajastaa. Silloin hän näki,
että aivan hänen allaan oli jyrkkä jokitörmä. Sen editse uiskenteli
jyristen ja kolisten jäälohkareita pikimustassa vedessä. Hän oli
menettänyt kaiken rohkeutensa, ja alkoi astua takaisin taloa kohti.
Hämärässä hän erotti, ettei se ollut kaukana. Kotiin tultuaan hän
riisui vaatteensa ja paneutui sänkyynsä. Hän oli niin nääntynyt, että
uskoi varmasti saavansa kuolemantaudin tästä öisestä retkestä, joka
olikin parasta. Aamulla kysyi Æsa:

"Kuinka sinun vaatteesi ovat niin märät, kasvattityttöni?"

Vigdis vastasi käyneensä navetassa yöllä -- karjassa oli ollut tautia
talvella -- "ja ulkona oli niin pimeä, etten tahtonut löytää takaisin."

Æsa ei kysynyt enempää, sanoipahan vain, että Vigdis olisi voinut
herättää hänet.

Kerran hän sanoi, että Vigdis oli varmaan sairas, sillä hän oli mennyt
niin huonon näköiseksi ja istua nuuhotteli vain penkillä, ja hän pyysi,
että tämä kertoisi huolensa kasvatusäidilleen. Mutta Vigdis vastasi,
ettei hänen tarvinnut olla millänsäkään.

Gunnar sairasteli talven kuluessa, ja talossa kävi siitä syystä vähän
vieraita. Ja kun kevät ehti vähän pitemmälle järjesti Æsa asiat niin,
ettei sinne jäänyt muita naisia kuin hän ja Vigdis... Vigdis laittoi
itselleen kurevaatteen, jota hän kantoi päällyspuvun alla, ja oleksi
enimmäkseen sisällä. Näin ei kukaan muu huomannut hänen tilaansa paitsi
Æsa, mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään.




XIV.


Kevään tullen sanoi Vigdis tahtovansa viettää kesän karjatuvalla
Æsan kanssa. Ja kävi niin, vaikka se ei ollut Gunnarin mieleen; Æsa
suostutteli häntä, kunnes hän myöntyi. He lähtivät hyvin aikaisin
kesälaitumelle. Heidän kerallaan lähti Skofte niminen mies. Tämä oli
Æsan poika ja Gunnarin vapautettu orja. Hänen tuli paimentaa hevosia ja
suojella karjaa pedoilta.

Kerran illansuussa seisoi Æsa karjakarsinan ovella lehmiä odotellen.
Silloin tuli Vigdis siihen suuresti hädissään ja sanoi:

"Tuolla tulee Gunnar -- miten minun nyt käykään, hän lyö minut
varmaankin kuoliaaksi, nähdessään, missä tilassa olen".

"Paneudu vuoteeseen", vastasi Æsa, "minä sanon sinun olevan kipeänä --
ei hän jää tänne kauaksi aikaa."

Vigdis teki niin ja oli sängyssä ne kaksi päivää, jotka Gunnar vietti
karjatuvalla. Tämä sanoi, ettei ollut ihme, että hän oli sairastunut
ja etteivät he olleet saaneet paljon maitoa, kun olivat tulleet niin
aikaisin tunturille -- maakin oli vielä kuurassa öisin, ja karjalla oli
niukalti syömistä metsässä.

Mutta tämän jälkeen alkoi Æsa arvella, että hänen oli puhuttava
Vigdikselle tämän asioista ja neuvottava tätä yhdessä ja toisessa.
Ja niin hän sanoi eräänä päivänä Vigdiksen seisoessa puron partaalla
pesemässä maitoastioita:

"Anna minun tehdä tämä työ; sinun ei pidä liikkua niin rajusti
nykyjään."

Vigdis viskasi maitopytyn mäkeä alas, ja hänen silmissään oli niin
hurja ilme, että kasvatusäiti pelästyi; sitten hän huusi:

"Älä puhu minulle tästä asiasta, muuten minä en tiedä, mitä teen!"

Eikä Æsa uskaltanut puhua siitä kertaakaan sen jälkeen. Ja kesä kului.

Eräänä yönä Vigdis nousi vuoteesta ja lähti karjatuvasta. Sydänkesän
aika oli jo ohi, ja ulkona oli hiljaista ja pimeää. Hän kulki
kappaleen matkaa niittypolkua ylös, mutta päästyään veräjän luo, ei
hän jaksanut etemmäs, vaan laskeutui maahan levähtämään vähäksi aikaa.
Metsänrajassa kulki valakka; se ei pysynyt muiden hevosten joukossa,
vaan pysytteli rakennusten lähettyvillä. Se oli hyvin ihmisrakas ja
piti etenkin Vigdiksestä. Nyt se tuli hänen luokseen, haisteli häntä
ja jäi seisomaan hänen viereensä Vigdiksen maatessa maassa pitkänään.
Kun poltot helpottivat vähän, nousi hän pystyyn ja lähti astumaan
karjakujaa myöten. Hevonen seurasi häntä kaiken aikaa. Joka kerran
kun poltot palasivat, tarttui hän hevosen kaulaan ja nojautui siihen,
ja silloin se käänsi päätään, töykkäsi häntä turvallaan olkapäähän ja
selkään ja seisoi paikallaan liikahtamatta.

Viimein hän tuli suuren, tummavetisen lammen luo. Ylinnä taivaalla
näkyi vaaleampi läikkä, joka kuvastui lampeen; muuten oli kaikki mustaa
ja kaameata. Kerran hän huusi ääneen, mutta kaiku vastasi niin pahasti
lammen toisella puolen kohoavan vuoren seinästä, että häntä rupesi
peloittamaan; hän pisti viitan liepeen suuhunsa ja puri sen pieniksi
kappaleiksi, niin että hän sai suunsa täyteen villasilppua ja luuli
tukehtuvansa. Hän kuuli puron pulputtavan jossakin lähellä ja näki,
aukaistessaan silmänsä, aamun alkavan sarastaa ja lammen pinnalla
käyvän pieniä mustia väreitä. Mutta hän ei jaksanut kontata sinne asti.
Ja aika kului hitaasti ja vaivalloisesti.

Aurinko nousi taivaalle ja alkoi pistellä häntä silmiin. Jonkun hetken
kuluttua Vigdis pääsi tuskastaan. -- Hän virui sen jälkeen kauan
tajuttomana, mutta tunsi lopulta auringon lämmittävän itseään ja kuuli
lapsen huutavan. Hän katsoi sitä; se oli poika. Hän ei voinut koskettaa
sitä, vaan otti yltään valkopohjaisen vihreäraitaisen huivin, joka oli
märkä hiestä ja verestä, käänsi sen kokoon, pani lapsen siihen, työnsi
sen kahden kiven väliin ja peitti sen sammalilla ja oksilla. Sitten hän
laahautui puron rantaan juomaan.

Veden rajassa oli sileä paasi. Aurinko oli lämmittänyt sen, ja Vigdis
nojasi nyt selkänsä sitä vasten ja lepäsi siinä vähän aikaa. Sitten hän
nousi ja alkoi kulkea takaisin karjatuvalle.

Siellä odotti Æsa häntä suuressa tuskassa. Hän oli lähettänyt Skoften
hakemaan Vigdistä. Vigdis meni sisään ja paneutui sänkyyn; hänellä oli
kuumetta ja hän oli muutaman päivän hyvin sairas. Æsa hoiteli häntä ja
hieroi hänen rintojaan lämpimällä voilla; mutta kumpikaan ei puhunut
sanaakaan tapahtuneesta.

Vigdis ei senjälkeen halunnut mennä metsään, vaan pysytteli tuvassa.
Eikä Æsa huomannut hänen olevan entistä iloisemman.




XV.


Loppukesä oli hyvin lämmin. Silloin eivät lehmät tahtoneet tulla kotiin
yöksi, vaan jäivät metsään. Æsan ja Skoften täytyi hakea niitä kaukaa
soiden ja harjujen takaa saadakseen ne ajetuksi takaisin.

Vigdis ei viihtynyt yksin karjatuvalla; häntä peloitti ja hän ikävöi
kotiin. Hän istui enimmäkseen tuvan kynnyksellä katsellen alas
laaksoon. Karjatupa sijaitsi korkealla vaaralla; joka taholla näkyi
harjuja ja metsää, mutta etelästä pilkoitti pikkuisen laaksoa ja
vuonoa. Näin istui hän kerran illalla ikävissään, kun koira, joka
makasi hänen edessään kuono hänen helmassaan, alkoi käydä levottomaksi.
Se kavahti seisoalleen ja karkasi haukkuen rinnettä alas. Sitten Vigdis
näki vieraan miehen laskeutuvan hevosen selästä ja sitovan sen aitaan.
Vigdis pelästyi ja nousi pystyyn. Hän aikoi piiloutua metsään, mutta
tulija kääntyi samassa, ja Vigdis tunsi Ljotin. Tämä huusi hänelle,
ettei hän pelkäisi.

Vigdis jäi seisomaan ovelle ja vastasi:

"Ei minun tarvitse pelätä sinua."

Ljot seisahtui ja katsoi häneen tuokion verran sekä kysyi sitten
hitaasti:

"Mitä sinä tarkoitat?"

Nyt Vigdis nauroi pahaa naurua, mutta ei vastannut mitään.

Ljot seisoi ovenpieleen nojaten. Hän katsoi mäkeä alas ja kaivoi multaa
keihäänsä kärjellä puhuessaan hänelle:

"Minä aion nyt lähteä kotiin, Tunsbergissa on laiva, jonka sukulaiseni
omistavat. Tiedän pyytäväni paljon, pyytäessäni sinua suomaan anteeksi
kaiken sen pahan, mitä minä olen tehnyt sinulle. Mutta jos nyt tahdot
lähteä mukaani, olet saava osaksesi enemmän kunniaa ja rakkautta kuin
kukaan nainen tätä ennen".

Vigdis nauroi taas ja vastasi:

"Sinun lupauksesi eivät merkitse paljoa, Ljot. Kauniilla sanoilla
viekottelit sinä minut kerran luoksesi, ja saatoit minulle silloin
enemmän häpeää ja surua, kuin mitä kukaan nainen on kokenut. Mahtaisipa
olla suurikin kunnia joutua sinun vaimoksesi -- sillä onhan suuri
kunnia haastaa riitaa, surmata hevosia, häpäistä naisia ja sepitellä
valheita ja lauluja. Muuhun sinä tuskin kelpaat, senkin kalmankalpea
naistenpelätti."

Ljot katsoi pois ja vastasi:

"Sinulla on täysi syy puhua minulle noin. Mutta olen minä tehnyt
parempiakin tekoja -- ja kerran kuulit mielelläsi kerrottavan niistä.
Silloin minä en ollut mielestäsi niin ruma, ettet olisi halunnut
suudella minua toisinaan. Mutta minulla ei ole ollut paljon iloa sen
jälkeen kuin viimeksi puhelimme. Enkä minä ole lakannut kaipaamasta
sinun luoksesi."

"Ajattelit ehkä, että minä kuljen täällä odotellen sinun paluutasi",
sanoi Vigdis.

Nyt katsoi Ljot häntä suoraan silmiin ja sanoi: "Kyllä".

Sen jälkeen ei kumpikaan virkkanut sanaakaan tovin aikaan. Viimein
kysyi Ljot:

"Sano minulle, Vigdis, onko minulla lasta tällä seudulla vai ei?"

Vigdis nauroi ja vastasi:

"Saattaa olla -- vaan en minä tiedä siitä. Minä en ole seurannut sinun
polkujasi."

Ljotin kasvot lehahtivat tummanpunaisiksi, ja hän oli vaiti. Vigdis
sanoi:

"Tee sinä vain lauluja miehuudestasi ja kerskaile siitä, miten urhea
sinä olet jäätyäsi kahdenkesken naisten kanssa. Mutta älä luule, että
tällä seudulla kukaan uskoisi niihin -- täällä ei panna suurta arvoa
mustasukkaisen kosijan juoruihin."

Ljot seisoi neuvottomana paikallaan, hän ei tiennyt enää mitä sanoa
ja hänellä näytti olevan paha olla. Hän ymmärsi, ettei Vigdis aikonut
muuttaa mieltään, ja että hän tuskin oli tapaava tätä enää. Ja hänestä
oli vaikea kadottaa hänet. Silloin hän muisti Vigdiksen uhriveitsen.
Hän kaivoi sen poveltaan ja ojensi sen esiin sanoen:

"Muistatko, että hukkasit tämän viime kesänä ollessamme ensi kertaa
uhrikummulla?"

Vigdis otti veitsen ja äkkiä hän kurottui eteenpäin ja iski sen Ljotin
kaulaan. Isku sattui solisluuhun; se viilsi rikki Ljotin vaatteet ja
repi ihoon haavan, josta veri virtasi esiin. Silloin Ljot veti hänet
hetkeksi rintaansa vasten. Ja hän sanoi:

"Nyt voisin viedä sinut kerallani, Vigdis -- mutta en tahdo tehdä
vastoin mieltäsi. Lähde kanssani -- minä olen maksava hyvällä kaiken,
mitä minulle teet." Vigdis vastasi hänen syleilyssään: "Elävänä sinä
et ole vievä minua kanssasi meren yli." Silloin Ljot suuteli häntä ja
sanoi: "Siispä toivotan sinulle kaikkea hyvää -- itse en ole unohtava
ikinä suruani."

Vigdis vastasi:

"Ja minä toivotan sinulle kurjaa kuolemaa ja pitkää, katkeraa elämää --
itsellesi ja kaikille niille, joista sinulla on iloa. Kuolkoot lapsesi
tuhokuoleman silmiesi edessä."

Ljot päästi hänet irti ja lähti astumaan rinnettä alas. Hän irroitti
hevosensa. Mutta sitten hän kääntyi ja jäi katsomaan karjatupaa kohti.
Sen jälkeen hän talutti hevosen metsään ja ratsasti alas mäkeä. Ja
kului pitkä aika ja tapahtui paljon, ennenkuin hän näki uudelleen
Vigdiksen.




XVI.


Syksyn alkaessa tehdä tuloaan, lähtivät Vigdis ja Æsa pois
karjatuvalta. Tänäkään talvena Vigdis ei vielä tuntenut itseään
entiseksi, ja hänelle tuotti suurta huolta se seikka, että Grefsinin
Kaare ja tämän sukulaiset alkoivat kehoitella Gunnaria naittamaan
tytärtään Kaarelle. Vigdis pyysi, että asia jätettäisiin silleen vielä
joksikin aikaa, sillä hän ei sanonut haluavansa naimisiin niin nuorena.
Päätettiin siis, että Gunnar antaisi Kaarelle vastauksen syksyllä;
mutta Vigdis huomasi, että isä halusi tätä naimaliittoa.

Vigdis sanoi tahtovansa viettää kesän karjatuvalla. Eräänä kevätiltana
hän käyskenteli kedolla. Oli auringonlaskun aika ja ilma oli kuulas.
Oli juuri se aika, jolloin koivu puhkeaa lehteen ja linnut alkavat
laulaa. Lehdet ja ruoho tuoksuivat, ja Vigdis päätti koettaa unohtaa
surunsa.

Talon eteläpuolella asui muuan vaimo pienessä mökissä; hän oli
naimisissa erään Gunnarin vuokramiehen kanssa. Hän istui kynnyksellään
värttinällä kehräten Vigdiksen astuessa ohi, ja Vigdis pysähtyi
puhelemaan hänen kanssaan. Sisältä kuului lapsen itkua. Vigdis sanoi:

"Tuo lapsi itkee aivan kuin sillä olisi suuri suru -- se ei voi olla
mikään kapalolapsi. Sillä minä olen huomannut, että vastasyntyneet
huutavat niin rumasti -- aivan kuin kissan tai pöllönpoikaset -- niiden
ääni ei muistuta ollenkaan ihmisen ääntä."

Vaimo meni sisään ja otti lapsen käsivarrelleen. Se oli parin vuoden
vanha tyttölapsi. Lapsi tyyntyi heti päästyään äitinsä syliin, ja
vähän ajan kuluttua se tahtoi alas ja alkoi juoksennella ympäri
kukkia poimien. Se oli niin pieni, että kun se kumartui alas, astui
se kolttunsa helmalle ja kellahti nurin. Vigdis nosti lapsen ylös, ja
silloin tämä antoi hänelle kukat, jotka se oli kerännyt käteensä, mutta
repinyt irti ilman varsia, niin että Vigdis pudotti ne heti. Silloin
sanoi lapsen äiti:

"Näitä kukkia kutsutaan kohtalonkukiksi; anna tänne yksi, niin minä
ennustan sinulle."

Vigdis antoi hänelle kukan, ja toinen alkoi sanella: "Tässä on ensiksi
kaksi tummaa lehteä, ja sitten kaksi valkeata, mutta alimmainen näkyy
olevan valkoinen alhaalta ja tumma laidasta. Se merkitsee, että sinä
olet kokeva ensiksi suuria suruja, mutta sitten paljon iloa. Tuo tumma
reuna tietää pahaa, se ei lupaa suruttomia vanhuudenpäiviä."

Vigdis vastasi:

"Huonostipa ennustit, enkä minä pyytänytkään sinua ennustamaan. Mutta
tuossa on sinulle palkka vaivastasi." Näin sanoen irroitti hän soljen
poveltaan ja antoi sen vaimolle. Sitten hän meni.

Niityllä oli sileä kallionselkä, jonka laidalla kasvoi pihlajia
ja orjantappurapensaita ja alinna ruohikon rajassa kirjavanaan
kohtalonkukkia. Tultuaan sinne, kävi Vigdis istumaan kallionkupeelle
kädet polvien ympärillä, katsellen vuonolle, joka lepäsi tyynenä ja
välkkyvänä etelän puolella auringon laskiessa harjanteiden taa. Hän
jäi siihen pitkäksi aikaa -- eivätkä hänen ajatuksensa olleet iloiset
muistellessaan Ljotia ja kääryä, minkä hän oli kätkenyt metsään. Hän
oli usein tuuminut, mahtoiko se olla siellä vielä, vai oliko se jo
kokonaan syöty. Hän muisti selvästi, että siinä paikassa, missä hän oli
maannut tuona yönä, liikkui paljon muurahaisia ja muita inhoittavia
eläviä, ja vaikka hän ei ajatellut tuota lasta suopein mielin, oli
hänestä sentään ilkeätä ajatella muurahaisia sen kimpussa, ennenkuin se
oli kuollut. Illan alkaessa hämärtää hän nousi ja lähti puolijuoksua
kotiin. Pihalle tultuaan hän kohtasi Æsan, joka sanoi:

"Kylläpä sinä nyt säikähdytit minut, kasvatustyttäreni, en tiennyt,
mitä ajatella, kun et sinä tullut takaisin ja kun tiesin, miten
pimeänarka sinä olet."

Vigdis vastasi:

"Minä olen tullut pimeänaraksi ja metsänaraksi ja araksi omassa
aitassani. Kurjaa on koko elämäni, paras olisi kun lopettaisin päiväni."

"Älä puhu noin ymmärtämättömästi, sinun voi vielä käydä hyvin", sanoi
Æsa. "Olet niin nuori, että voit unohtaa mieliharmisi -- kukaan ei
tiedä siitä mitään, vaan kaikki pitävät sinua kunniallisena neitona.
Kaare rakastaa sinua, ja hän vie sinut rikkaisiin ja kunniallisiin
oloihin."

"Se juuri on mielestäni kaikkein kauheinta", vastasi Vigdis, "olisi
parempi, että häpeäni olisi kaikille tietty -- vaikka isäni ajaisi
minut talosta. On niin vaikeata laskea leikkiä ja näyttää iloiselta,
kuten ennen, kun en kuitenkaan saa mielestäni surkeutta, joka on tullut
osakseni. Eikä siitä ole paljon apua, että ihmiset luulevat minua
viattomaksi ja siveäksi neidoksi, kun meitä on kuitenkin kolme henkeä,
jotka tiedämme, miten asia on. Ruumiissani on poistumaton, salainen
merkki siitä -- en tiedä, miten olla, kun Kaare on alkanut kulkea
kosioretkillään."

Kun he istuivat kahden aitassa illalla, alkoi Vigdis taas puhua:

"Eikö sinua, kasvatusäiti, haluttaisi lähteä etelään, hakemaan
sukulaisiasi, jotka asuvat siellä salmien varsilla -- olet sanonut
usein, että he ovat yhtä suuressa vallassa siellä kuin meidän sukumme
täällä?"

Æsa vastasi:

"En tiedä, elävätkö sukulaiseni vai ovatko jo kuolleet, mutta minun on
liian myöhäistä lähteä hakemaan heitä ja muuttaa toisiin oloihin. Vaan
miksi kysyt minulta tätä?"

Vigdis oli pitkän aikaa ääneti, mutta sanoi viimein:

"Ennen tulin sinun luoksesi ja painoin pääni sinun syliisi, kun olin
suruissani. Mutta nyt kaihdan sinua enemmän kuin ketään muuta."

Æsa ei vastannut. Silloin puhui taas Vigdis:

"Kadun, että kätkin tuon lapsen, sillä nyt herään joka yö sen ilkeään
itkuun. Huonot olot olisivat minulle hyväksi, sillä niissä kivettyisi
mieleni niin kovaksi, kuin soisin sen kivettyvän."

"Mitä sinä tarkoitat noilla sanoillasi?"

"Paras kosto olisi", vastasi Vigdis, "jos Ljotin pojasta tulisi hänen
surmaajansa. Ei hän pääsisi helpolla sen hurjimuksen käsistä, jonka
minä olisin kasvattanut vihaten ja piesten, kunnes hän olisi valmis
käymään Viga-Ljotin kurkkuun."

Nyt sanoo Æsa hyvin hiljaa:

"Tahtoisin tietää, tarkoitatko totta sanoillasi."

"Tarkoitan", vastaa Vigdis. Kasvatusäiti sanoo silloin:

"Sinun tulee siis saada tietää, että poikalapsi, jonka synnytit
kesällä, on poikani Skoften luona."

Vigdis nousi penkiltä, jossa hän oli istunut, ja jäi seisomaan ääneti
ja kuolemankalpeana. Mutta sitten hän paiskautui takaisin penkille ja
puhkesi rajuun itkuun, painaen päänsä pöytää vastaan.

Æsa sanoi:

"Kenenkään ei tarvitse saada tietää siitä. Minusta näyttää
viisaimmalta, että asia pidetään salassa edelleenkin. Mutta olen nyt
ilmaissut sen sinulle, että voit nähdä poikasi jos tahdot."

Mutta Vigdis vaikeroi yhä ja sanoi:

"Luulin olevani niin tuiki onneton, ettei elämäni voinut tulla enää
onnettomammaksi. Mutta nyt en jaksa jäädä enää tälle seudulle, kun
tiedän tuon pojan olevan elossa ja voivan ilmestyä eteeni -- oli paha,
etten jaksanut upottaa sitä veteen; vaan olin niin näännyksissä. En
usko sinun puhuneen totta."

Nyt Æsa lähti kirstunsa luo, otti sieltä esiin huivin, ja ojensi
sen Vigdikselle. Tämä katsoi sitä -- se oli sama, joka hänellä oli
ollut yllään tuona yönä; veripilkut näkyivät vielä, ja poimuihin oli
tarttunut risuja ja sammalta. Vigdis viskaisi sen lattiaan ja sanoi
itkien:

"Nyt saa isäni tietää kaiken -- en tahdo elää semmoista elämää, että
minun on pyydettävä Skoftea tai jotakuta muuta salaamaan asioitani. En
olisi ikinä uskonut, että sinä saattaisit pettää minut näin pahasti."

Æsa vastasi:

"Kun heräsin tuona aamuna ja huomasin, ettet sinä ollut vieressäni,
pelästyin ja lähetin Skoften sinua hakemaan. Hän löysi silloin pojan ja
otti sen haltuunsa. Se oli mielestämme niin herttainen lapsi, että hän
päätti ottaa sen kasvatikseen. Mutta minä kerroin siitä sinulle siksi,
että ajattelin mielesi ilostuvan kun kuulet, että sinulla oli mitä
sievin poika elossa."

"Käyköön siis miten käy. Minä olen väsynyt kaikkeen."

Æsa vastasi:

"Älä sano niin. Kunniallinen syntyperä auttaa paljon -- taipua saa se,
jolla on häpeä taakkanaan. Sen minä olen saanut kokea, ja tahdon kertoa
siitä sinulle. Sitten voit tehdä kuten tahdot."




XVII.


Ja Æsa kertoi:

"Isäni nimi oli Harald Kultaparta. Hän oli kotoisin Sjellandista,
Tanskan maalta. Olen usein kertonut sinulle huolettomasta
kasvinajastani siskojeni parissa. Ingrid ja Astrid, sisareni, olivat
täysikasvuisia, mutta minä olin kolmetoistavuotias kun lähdimme eräänä
iltana salmen rantaan uimaan palvelusneitoinemme. Silloin siitä kulki
ohi purjelaivoja; ne olivat Ölantilaisia viikinkejä. He nousivat maihin
ja veivät meidät laivoihin; kukaan ei päässyt karkaamaan. Laivat
olivat kolmen veljeksen, jotka ottivat kukin yhden meistä sisarista.
He näkivät heti, ketkä neidoista olivat päällikönlapsia. Vanhimman
viikingin nimi oli Arngrim. Hänen vieressään minä vietin seuraavan yön,
ja sitten hän piti minua omanaan kaksi vuotta. Veljekset erosivat pian;
toiset lähtivät kotiinsa, mutta Arngrim kulki merillä kesät talvet. Hän
oli rohkea, voimakas ja kaunis mies, mutta kohteli minua kovuudella,
kun hän ei saanut minua osoittamaan itselleen rakkautta. Sisaruksistani
en saanut mitään tietoa, sillä Arngrim ei vastannut kysymyksiini.

"Hän teki laajoja retkiä ja sai monta voittoa. Hän säilytti minua
komerossa kannen alla, mutta koska hän pelkäsi minun karkaavan, otti
hän pois kaikki vaatteeni ja antoi sijaan kalliita nahkoja, mattoja ja
korukapineita. Laivalla oli muuan nuori tanskalainen soturi, nimeltä
Asbjørn, ja minä houkuttelin hänet karkaamaan kanssani kaikkine
kultineni. Mutta Arngrim sai tiedon siitä ja tappoi Asbjørnin. Ja sen
jälkeen hän oli vielä kovempi minulle.

"Kerran olimme ankkurissa Suderøernin luona. Silloin laski laivamme
kylkeen norjalainen viikinkilaiva, ja nyt Arngrim kaatui. Gunnar, sinun
isäsi, oli heidän päällikkönsä. Kun hän talutti minut ulos komerostani,
menin Arngrimin verisen ruumiin viereen, laskeuduin polvilleni ja pesin
tukkani hänen veressään muistaen, miten Arngrimin oli ollut tapana
solmia se kaulansa ympärille yöllä. Mieluisempaa pesua en ollut saanut
koskaan.

"Gunnar kysyi silloin nimeäni ja sukuani, sillä -- sanoi hän -- minä
huomaan sinun olevan yhtä korkeasukuisen kuin kauniin. Niin puhelimme
sen päivän ja illan. Gunnar lupasi viedä minut takaisin kotiini
Tanskaan, puki minut komeisiin ja säädyllisiin vaatteisiin ja osoitti
minulle niin suurta suopeutta, että rupesin rakastamaan häntä. Silloin
hän sanoi toivovansa, että hän olisi vapaa vaimostaan, voidakseen kosia
minua vanhemmiltani. Mutta minä tahdoin jäädä mieluummin hänen luokseen
kuin palata sukuni turviin. Ja niin olin hänen laivallaan siihen asti
kuin tunsin olevani raskaana. Ja silloin hän rakasti minua vielä
enemmän, sillä Alvsøl oli lapseton.

"Hän toi minut tänne Vadiniin. Mutta niihin aikoihin tuli jaarlilta
käsky sotaan, ja Gunnarin täytyi lähteä luotani. Hän pyysi Alvsøliä
huolehtimaan minusta ja vaalimaan lasta kuin omaansa. Sen jälkeen
erosimme, ja minä jäin yksin suruun ja ikävään. Alvsøl ja hänen
kasvatusäitinsä olivat luonani synnyttäessäni pojan. He ottivat
heti lapsen ja antoivat viedä sen metsään, käskien kaikkia sanomaan
Gunnarille, että se oli kuolleena syntynyt ja uhaten minua
hirmukuolemalla, jos ilmaisisin totuuden. Saapui sitten tieto, että
Gunnar oli pahasti haavoittunut, eikä voisi palata pitkään aikaan.
Silloin Alvsøl antoi viedä minut orjien rakennukseen. Erään nimi oli
Svart. Hän suojeli minua toisia vastaan ja osoitti minulle suurta
hyvyyttä, mutta sitten hän tahtoi minut vaimokseen. Alvsøl rakennutti
hänelle tuvan metsään, saman tuvan, jossa Skofte nyt asuu, ja antoi
kaikkien tietää, että minä olin orjan vaimo.

"Kun Gunnar palasi kotiin, ilmoitti Alvsøl minun menneen Svartin
vaimoksi, ja silloin Gunnar suuttui niin, että hän oli tappaa meidät
molemmat. Mutta minä kerroin hänelle pojasta, jonka Alvsøl oli antanut
viedä metsään ja kaikesta muusta, mikä sitten seurasi. Silloin hän
ajoi Alvsølin talosta ja pyysi minua ja Svartia hoitamaan taloaan.
Mutta minä kehoitin häntä mieluummin ottamaan uuden vaimon, ja niin hän
nai Herdiksen, sinun äitisi, joka oli nuorempi ja kauniimpi kuin mitä
minä olin enää. Hän kuoli, kuten tiedät, sinun syntyessäsi. Silloin
minä pyysin saada kasvattaa sinut, ja hän suostui siihen. Sen jälkeen
olen hoitanut emännyyttä hänen talossaan, ja Gunnar on pitänyt huolen
kaikista pojistani ja lahjoittanut heille vapauden. Enkä minä voi
kyllin kiittää hänen hyvyyttään."




XVIII.


Nyt sanoi Vigdis:

"Ihmeellisintä kaikesta, mitä sinä olet kertonut, on mielestäni se,
että sinä saatoit jäädä orjan luokse, jolle sinut oli väkipakoin
annettu -- minä olisin pyytänyt Gunnaria sitomaan hänet villien
hevosten väliin."

Æsa vastasi:

"Gunnarin oli kunniallisempaa ottaa itselleen rikas ja korkeasukuinen
vaimo kuin pitää minut talossaan. Mutta eniten minä epäröin siksi, että
minulla oli Svartin lapsi -- en tahtonut, että minulta riistettäisiin
poikani toisen kerran."

"Sinulla on toisenlainen luonto kuin minulla, kasvatusäiti," lausui
Vigdis. Hetken kuluttua hän sanoi: "Ei hänellä ollut suurta iloa
äidistänikään -- ja se pienenee yhä, kun hän saa tietää minun
lapsestani."

"Anna pojan olla siellä, missä se on, niin kauan kuin Gunnar elää",
sanoi Æsa. "Sitten voit ottaa hänet luoksesi suruasi lohduttamaan. Kai
me keksimme jonkun keinon Kaaren varalta."

Vigdis laski kädet syliinsä ja katsoi tuleen. "Minä en jaksa enää
kantaa surua ja tuskaa ja aprikoida keinoja", sanoi hän, "otan
mieluummin vastaan sen, mikä on tuleva; se ei voi olla pahempaa, kuin
mitä jo olen saanut kestää."

Hän otti huivin maasta, lähti ovelle ja kutsui luokseen miehen, joka
oli pihalla hakkaamassa puita.

"Vie tämä huivi Skoftelle", hän käski, "ja sano, että hän tulisi tänne
yöllä ja toisi minulle sen, minkä hän löysi tämän huivin keralla."

Sitten hän palasi takaisin ja istuutui lieden ääreen. Æsa tuli istumaan
hänen viereensä. Pitkään aikaan he eivät puhuneet sanaakaan. Viimein
sanoi Æsa:

"Kestää kauan, ennenkuin Skofte ehtii tänne. Olisi parempi mennä
levolle."

"Mene sinä maata", vastasi Vigdis.

Æsa jäi istumaan ääneti. Sitten sanoi Vigdis taas:

"Mene nyt levolle, Æsa."

Kasvatusäiti kuuli hänen äänestään, ettei ollut hyvä panna vastaan;
hän paneutui siis sänkyyn, mutta ei nukkunut. Vigdis jäi istumaan
paikalleen. Hän ei hievahtanut muuta kuin tulta korjaamaan, ja kun se
oli sammumaisillaan, nousi hän lisäämään puita ja meni sitten taas
paikalleen. Näin kului yö kukonlauluun saakka.

Hetkistä myöhemmin kuului kolkutus ovella.

"Mene avaamaan, Æsa", käski Vigdis.

Æsa teki niin, ja Skofte tuli sisään. Hän kantoi poikaa käsivarrellaan
taljaan kiedottuna. Vigdis nousi, otti tervastikun ja sytytti sen
liedestä. Skofte pani pois taljan ja nosti lapsen tulen valoon. Se
alkoi itkeä, sillä se oli ehtinyt nukahtaa matkalla.

Vigdis katsoi poikaa, mutta ei koskenut siihen. Se oli pieni ja laiha
ikäisekseen; sillä oli pitkät mustat hiukset ja vaaleansiniset silmät,
ja se oli hyvin Ljotin näköinen.

Skofte laski sen lattialle, sillä hän tahtoi näyttää, että se osasi
jo seistä kun siitä piti kiinni -- mutta kävellä se ei vielä osannut.
Lapsi itki koko ajan ja piti kiinni kasvatusisän vaatteista.

Vigdis heitti tervastikun tuleen ja kävi istumaan entiselle paikalleen.
Kun ei lapsi tahtonut herjetä itkustaan, sanoi Skofte:

"Se itkee siksi, että sillä on uni -- muuten se ei itke koskaan."

"Pane se sitten nukkumaan", vastasi Vigdis, "se herättää muuten koko
talon."

Æsa otti pojan käsivarrelleen ja aikoi kantaa sen sänkyyn, mutta
silloin sanoi Vigdis:

"Minä en huoli sitä sinne -- vie se jonnekin muualle. Ja sinä Skofte
saat mennä tupaan maata. Minä palkitsen sinut runsaammin kuin tuon
pojan tähden olisi tarpeen."

Æsa laski lapsen penkille ja kävi itse sen viereen. Vigdis istui
valveilla koko yön.




XIX.


Aamulla Æsa Haraldintytär meni Gunnarin luo, joka vielä makasi
sängyssä; hän käski palvelusväen ulos ja istuutui Gunnarin sängyn
laidalle, ja he puhelivat kauan. Tämän jälkeen Gunnar nousi vuoteesta
ja meni tapaamaan Vigdistä tämän aittaan.

Vigdis nousi paikaltaan hyvin kalpeana ja peloissaan isän astuessa
sisään. Mutta Gunnar ei sanonut paljoa, ja Æsa pysytteli koko ajan
hänen lähellään. Gunnar meni katsomaan poikaa ja sanoi:

"Näkyy kyllä, kuka hänen isänsä on."

Vigdis ei vastannut mitään. Silloin sanoi Gunnar:

"Mieleni on usein ollut raskas siitä, että minulla oli vain yksi
lapsi, eikä yhtään poikaa. Mutta olen luullut olleeni hellä
sinulle ja karttaneeni kovuutta. Toivoin näkeväni sinut iloisena
ja arvossapidettynä ennen kuolemaani. Mutta parempi olisi ollut,
että olisin kuollut lapsetonna, kuin että minun nyt täytyy kuulla
mainittavan sinua huoraksi ja nähdä äpäröiden häärivän ympärilläsi
vanhuuteni päivinä."

Vigdis vastasi:

"Toden sanoit, isä. Parempi olisi ollut, ettei sinulla olisi tytärtä
ollutkaan."

Enempää Gunnar ei sanonut, vaan lähti pois.




XX.


Aika kului, ja Vadinissa elettiin hiljalleen; harva tulija eksyi
taloon, eikä Gunnaria ja hänen väkeään juuri myöskään nähty muualla.
Gunnar oli pannut asian kovasti pahakseen, hän vanheni nopeasti, kävi
kumaraksi ja raihnaaksi.

Poika kasvoi talossa. Æsa vaali sitä ja oli kiintynyt siihen, mutta
Vigdis ei osoittanut lasta kohtaan pienintäkään hellyyttä, eikä ollut
antanut sille edes nimeä. Hän oli alati murheissaan, eikä liikkunut
ulkopuolella Vadinin pihan.

Eräänä päivänä olivat Vigdis ja Æsa pirtissä leipomassa, ja poika
juoksenteli edestakaisin. Hän oli kahden vuoden vanha. Æsa leipoi kaksi
pientä kakkaraa, näytti ne pojalle ja lupasi paistaa ne hänelle. Poika
ilostui silloin niin, ettei hän kestänyt paikallaan, vaan hääri heidän
helmoissaan herkeämättä, kysellen leipiään, ja kaatoi siinä innossaan
jauhovakan. Vigdis tempasi pojan käsiinsä ja löi ja ravisteli häntä.

"Sinusta ei ole koskaan muuta kuin harmia", sanoi hän.

Lapsi itki ja parkui. Silloin Vigdis kantoi hänet penkille.

"Istu tuossa", sanoi hän, "ja pidä suusi kiinni; minä en tahdo kuulla
sinun itkevän niin vähästä."

Sitten hän meni takaisin taikinatiinulleen ja hieroi vähän aikaa
taikinaansa. Vähän ajan kuluttua hän sanoi Æsalle:

"Ei minulla ole suurta iloa tuosta pojasta, eikä hänestä taida tulla
kostajaakaan. Hänessä ei ole minun vertani; minä en itkenyt kun hän
syntyi, mutta hänen isältään ei tainnut kerran olla itku kaukana."

"Et puhuisi noin", vastasi Æsa.

Vigdis oli vaiti, jatkoi vain työtään. Mutta poika ei osannut
lopettaa itkuaan, vaan pusersi käsiään kasvoja vasten, ja kun äiti
katsoi häneen, heittäytyi hän pitkäkseen penkille ja kaivoi päänsä
säkkikasaan, joka oli penkillä.

Tuokion kuluttua meni Æsa ulos. Vigdis otti silloin lapsen leivät
pelliltä ja vei ne tälle.

"Ole vaiti nyt ja syö", sanoi hän työntäen ne pojan syliin. Pojan itku
taukosi ja hän katsoi äitiinsä. Sitten hän koetteli sormillaan leipiä,
mutta ne olivat hänen mielestään liian kuumat, ja häntä peloitti
myöskin. Vigdis silitti nyt pari kertaa hänen tukkaansa. Mutta sitten
hän käski pojan Æsan luo.




XXI.


Talvi kului, eikä tapahtunut mitään kertomisen arvoista.

Oli päästy päiväntasauksen ohi, ja aurinko lämmitti jo niin, että vesi
tippui räystäistä päivällä, ja miehet hakkasivat hirsiä metsissä.
Silloin ratsasti Gunnar itse eräänä aamuna katsomaan miehiään, jotka
olivat työssä lännenpuolisissa metsissä.

Puolen päivän aikaan puuhasivat Æsa ja Vigdis tuvassa, kantaen ruokaa
pöytään, ja Æsa sattui katsomaan ulos ovesta.

"Gunnar tuleekin jo kotiin", sanoo hän, "mutta hän ajaa niin
epävarmasti -- hän on varmaan juovuksissa tai sitten hän on kipeä."
Tämän sanottuaan hän lähti ulos häntä vastaan. Vigdis nosti puuropadan
tulelta ja ryhtyi jakamaan lusikoita kunkin paikalle. Silloin hän kuuli
Æsan parkaisevan kovasti. Samassa ovi aukeni ja sisään astui Skofte
ja muuan toinen mies, ja he taluttivat keskellään Gunnaria, Æsa kulki
vieressä lyöden käsiään yhteen. Vigdis näki silloin, että isä oli
kalpea ja että hänen valkea partansa oli veressä.

Vigdis päästi kädestään kaiken ja juoksi isäänsä vastaan kysyen, mitä
oli tapahtunut.

Gunnar viittasi kädellään, että hänet vietäisiin penkille. Siinä hän
sitten istui vähän aikaa, nojaten päätään seinään, ja sanoi viimein:

"On tapahtunut sellaista, että minä olen puhunut Grimelundarin Eyolvin
kanssa, ja meidän sanamme sattuivat niin, etten minä ole puhuva hänen
kanssaan enää toista kertaa."

Vigdis kysyi kiireesti.

"Saiko Eyolv surmansa?"

"Ei", vastasi Gunnar, "mutta nyt on minun loppuni käsissä."

Æsa ja Vigdis riisuivat Gunnarin ja tutkivat hänen haavansa, ja he
ymmärsivät hänen sanoneen totuuden. Vigdis lausui: "Nyt sinun täytyy
kertoa, isä, miten tämä tapahtui."

Gunnar vastasi:

"Se tapahtui niin, että Eyolv ja minä kohtasimme toisemme
hirsimetsässä, ja hän puhui minulle sinusta, Vigdis. Ja voithan arvata,
etten minä saattanut jäädä tyynenä kuuntelemaan, miten hän pilkkasi
minua ja kunniatonta tytärtäni."

Vigdis oli vaiti, ja he veivät Gunnarin vuoteeseen. Tämä käski Skoften
lähteä viipymättä pohjoiseen, jossa talon miehet olivat, hakemaan
heitä kotiin, sillä ei ollut helppo tietää, mitä Arnenpojat aikoivat
tehdä tämän jälkeen. Eyolv oli sanonut aikovansa ottaa Vigdiksen
jalkavaimokseen.

Æsa istuutui Gunnarin viereen, mutta Vigdis vei Olavin, sen miehen,
joka oli Gunnarin matkassa, syrjään ja vaati tätä kertomaan koko
tapauksen kulun.

"Etkö sinä, Olav, puolustanut isäntääsi?" kysyi hän.

"Tein parhaani", vastasi tämä. "Ja Gunnar taisteli kuten odottaa sopii.
Tapoimme kukin yhden miehen, mutta heitä oli kuusi. Kun Gunnar sai
kuolinhaavan, juoksin minä hänen luokseen ja otin hänet vastaan, kun
hän putosi hevosen selästä, ja silloin toiset ratsastivat matkaansa."

"Tiedätkö sinä, minne he menivät", kysyi Vigdis.

"Tiedän, että Grimelundarilaisilla on maita lähellä Gautestadskogin
suota, jota kutsutaan lapsisuoksi", vastasi mies. "He hakevat sieltä
hirtensä."

Vigdis oli vaiti. Sitten hän sanoi:

"Eyolv tuntee varmaan tehneensä hyvänkin teon ennen einettä. Se sika
nukkuu kai parhaillaan, pötsinsä täytettyään".

Tämän jälkeen hän lähti pihan poikki aittaansa. Hän aukaisi kirstunsa,
otti sieltä uhriveitsen, sitoi tumman huivin päähänsä ja kietoi mustan
vaipan ympärilleen. Sitten hän astui pihamaalle, haki sukset sauvoineen
solasta ja lähti hiihtämään peltojen poikki metsään, seuraten
Gautestadin pohjoista metsänrajaa. Puiden suojassa oli hankiainen ja
sukset luistivat hyvin, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän jo näki
edessään suon valkean lakeuden ja Grimelundarilaisten hirsimajan.
Lumessa näkyi jälkiä siitä, että paikalla oli liikkunut useita miehiä,
ja että siellä oli vedetty hirsiä. Majan ympärillä oli lastuja ja
kaarnaa ja heinätukkoja, mutta ketään ei näkynyt. Vigdis pysytteli
suojassa ja pääsi hiipien aivan majan taa. Hän nousi suksilta ja
kurkisti sisään.

Oven suussa oli kirves ja kilpi, jotka Vigdis tunsi Eyolvin omiksi.
Maja oli kolmen hirsikerran korkuinen ja hyvin ahdas; hän astui sisään
ja näki, että siellä nukkui kaksi miestä. Toinen näistä oli Eyolv.

Vigdis meni ensin taemman makuusijan luo; hän viskasi viitan, joka
miehellä oli peittonaan, hänen päänsä yli ja veti toisella esiin
veitsen sekä työnsi sen hänen kurkkuunsa. Mies kuoli heti. Sen jälkeen
hän kääntyi Eyolvin tilaa kohti.

Vigdis laski kätensä hänen rinnalleen ja herätti hänet.

"Herää, Eyolv -- nyt sinä saat, mitä olet himoinnut: tässä on Vigdis
Vadinin talosta, hän on tullut kisailemaan kanssasi."

Eyolv kavahti valveille. Majassa oli niin pimeä, ettei hän erottanut
oikein hyvin Vigdistä. Tämä sanoi jälleen:

"Siitä näet, että minä olen kunniaton, koska olen tullut hakemaan sinua
vuoteeltasi."

Samassa hän iski häneen veitsensä. Ja tällä kertaa hän ei osunut
harhaan. Eyolv tuupertui takaperin, ja veri syöksyi suihkuna hänen
kaulastaan. Vigdis iski häneen veitsensä vielä kaksi kertaa, ja
viimeisellä iskulla hän ei vetänyt sitä pois, vaan päästi varren
kädestään ja kumartui katsomaan Eyolvin kuolemaa. -- Hän pisti kätensä
vereen, joka juoksi tämän kaulasta, ja kuivasi sen hänen hiuksiinsa.
Sitten Eyolv henkäisi viimeisen kerran. Silloin Vigdis lähti ulos,
pisti sukset jalkaansa ja antoi niiden luistaa läpi metsän.

Oli tullut kylmempi, ja matka joutui pian, sillä se oli melkein
koko ajan alamäkeä. Mutta väliin hänen täytyi pysähtyä, sillä jalat
vapisivat hänen allaan, ja hän näki kaiken aikaa edessään Eyolvin
kuoleman. Ja hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi nyt kostanut
enemmänkin kuin vain Gunnarin puolesta, saatuaan vallan miehen yli,
joka ei kyennyt puolustautumaan paremmin häntä vastaan kuin hän itse
oli kyennyt puolustautumaan Ljotia vastaan. Ja hänen mielensä joutui
tästä niin kiihkeään liikkeeseen, ettei hän huomannut pötkivänsä
eteenpäin kaikin voimin, näkemättä minne.

Mutta noustessaan parhaillaan pientä ylämäkeä, joutuu hän talvitielle,
jossa hän kohtaa Koli Arnenpojan muutaman miehen kera. Nämä ajavat
tyhjiä hirsirekiä mäkeä ylös, näkevät Vigdiksen ja huutavat häntä
pysähtymään. Koli ja eräs toinen mies hyppäävät reestä ja alkavat
juosta häntä kohti lumessa. Mutta hanki ei kannata heitä, eikä heillä
ole suksia. Vigdis viilättää nuoren metsän läpi ojaa kohden, joka
juoksee mäen alla, ja antaa suksiensa luistaa jäälle, vaikka se on
harmaa ja vetisen näköinen -- ja onkin niin heikko, että murtuu hänen
suksiensa takana juuri kun hän on päässyt maalle. Näin pääsi hän heistä.

Nyt hän ei pysähtynyt ennenkuin kotipihassa, ja astui sitten suoraa
päätä Gunnarin vuoteen ääreen. Tämä nukkuu, ja Æsa istuu hänen luonaan.
Mutta Vigdis huutaa:

"Herää, isä, niin saat kuulla sanoman, joka hivelee mieltäsi -- minä
olen koettanut vähentää häpeäämme, sillä nyt olen surmannut Eyolv
Arnenpojan."

Gunnar käskee nostamaan itsensä koholle, ja Vigdis kertoo retkestään.
Sitten pyytää hän Vigdistä kumartumaan alas, että hän saattaisi
suudella tätä, ja sanoo:

"Sinä olet ollut rohkea kuin mies -- sellaista odotinkin sinusta.
Enkä minä nyt enää kanna kaunaa sinua kohtaan vaikka annoit tuon
islantilaisen viekoitella itsesi, vaan toivon kaikkea hyvää sinulle ja
lapsellesi."

Vigdis kertoi nyt kohdanneensa Kollin, ja Gunnar kysyi, oliko tämä
tuntenut hänet.

"En tiedä", vastasi Vigdis, "mutta veitseni hän tuntee -- minä unohdin
sen Eyolvin rintaan."

Gunnar sanoi silloin:

"Vähänpä minussa nyt on teidän puoltajaanne, ja saattaa kestää kauan,
ennenkuin Skofte ennättää takaisin miestemme kera. On siis paras, että
otat pojan ja lähdet viipymättä Grefsiniin. Uskon, ettei Kaare ole
unohtava hyvyyttä, jota minä olen osoittanut häntä kohtaan aina. Mutta
Olav ottakoon kaiken tavaran ja kätkeköön sen syväntöön, joka on joessa
ulkolatomme kohdalla, eteläisen mäen alla."

"En tahtoisi jättää sinua yksin, isä," sanoi Vigdis. Mutta Gunnar
lausui:

"Tahdon, että pelastat lapsen ja itsesi, sillä en halua nähdä sukuni
sammuvan -- eikä minussa ole enää paljon voimaa; olen elänyt tarpeeksi.
Menkää heti Grefsiniin Æsan kanssa."

Æsa sanoi:

"Minä en jaksa hiihtää, enkä lähde sinun luotasi, Gunnar, sillä sinä
olet ollut niin hyvä minulle ja lapsilleni. Emmehän myöskään tiedä,
aikooko Koli hyökätä tänne tänä iltana. Mutta Vigdis menköön vain
täältä, Kaare on varmasti auttava meitä."

Niin päätettiin siis, että Æsa jäisi Gunnarin luo, koska häneen eivät
pystyneet mitkään houkutukset. Vigdis meni aittaansa, herätti pojan ja
puki hänet matkalle. Hän keräsi kalleimmat kultakorunsa nahkapussiin,
ja pisti siihen myös hiukan leipää ja savustettua lihaa, sillä hänellä
ei ollut aikaa syöttää poikaa ennen matkalle lähtöä. Sitten hän nosti
tämän käsivarrelleen ja meni isänsä eteen jäähyväisille. Gunnar suuteli
heitä molempia. Sitten Vigdis heitti hellät hyvästit Æsalle ja toivotti
rauhaa taloon jääville.




XXII.


Tämän jälkeen hän lähti ulos ja työnsi sukset jalkaansa sekä sitoi
ne kiinni hihnoilla. Suksisauva, jonka hän valitsi, oli varustettu
pitkällä rautapiikillä ja hihnalla. Hän köytti pojan lujasti selkäänsä
huivilla ja lähti nopeasti kohti pohjoista.

Oli auringonlaskun aika, ja hanki oli niin kovaa, ettei suksista
jäänyt juuri merkkiäkään lumeen, vaikka Vigdiksellä oli poikakin
selässään. Hän laskeutui joelle ja hiihti sen rantaa ylävirtaan, kunnes
löysi paikan, missä jää oli vahvaa. Silloin hän hiihti yli ja alkoi
nousta rinnettä. Se oli vaivalloista, ja hän oli sitäpaitsi väsynyt
aikaisemman retkensä jälkeen. Saavuttuaan tasaiselle maalle, seisahtui
hän katsomaan taakseen. Taivas punoitti vuonon puolella, mutta ihmisiä
ei näkynyt missään silmänkantaman päässä. Seutu olikin siihen aikaan
hyvin metsäistä ja tiheikköistä.

Vigdis pyrki Grefsiniä kohti. Hän kulki hitaasti, ja tähdet alkoivat jo
syttyä, ennenkuin hän ehti talojen kohdalle. Missään ei näkynyt valoa
hänen tullessaan pihamaalle, ja kaikki ovet olivat suljetut. Vigdis
hiihti tuvan luo ja kolkutti suksisauvallaan seinään, mutta kukaan ei
tullut ulos, eikä missään kuulunut muuta ääntä kuin lehmien liikkeet
navetasta. Silloin hän ymmärsi, ettei ketään ollut kotona.

Seisoessaan siinä aprikoiden mitä tehdä, on hän laskenut lapsen
lumelle, saadakseen hengähtää. Äkkiä tämä nykäisee häntä helmasta ja
osoittaa kädellään laaksoon. Vigdis katsoo sinne ja näkee taivaalla
punaisen loimun Vadinin kohdalla: Se kasvaa kasvamistaan, ja ylinnä
näkyy tummaa savua. -- Poikaa peloittaa, se alkaa itkeä ja kätkee
päänsä Vigdiksen syliin. Silloin tämä nostaa hänet ilmaan ja sanoo:

"Nyt ne polttavat isoisän ja Æsan, kasvatusäitini -- katso tarkoin,
ettei se unohdu mielestäsi."

Hän näkee, miten tuli kasvaa ja loimut kohoavat korkealle, näkee
savun muuttuvan punaiseksi ja kullankarvaiseksi: tuli on tarttunut
vilja-aittaan, heinät ja jyvät sinkoavat kipunoina taivasta kohti, koko
seutu on valoisa kuin päivällä aina Grefsiniin asti. -- Äkkiä hän näkee
miehiä rientävän suksilla rinnettä alas jokea kohti, ja nyt hänestä ei
enää ole turvallista jäädä paikalleen, vaan tuntuu paremmalta piiloutua
metsään.

Vigdis ottaa pojan taas selkäänsä ja hiihtää niin nopeasti kuin sukset
kulkevat. Hän arvelee olevan parasta seurata kappaleen matkaa latua,
joka vie talosta poispäin, että ne, jotka ehkä ajaisivat häntä takaa,
eivät niin helposti löytäisi hänen jälkiään. Ja hän hiihtää pohjoista
kohti, sillä hän tiesi Storvandetin rannalla, ylempänä rinteellä asuvan
ihmisiä, eikä hän luullut takaa-ajajien häntä sinne asti seuraavan.

Metsässä on pimeä hänen joutuessaan sinne, ja hän kulki lumen
kajastuksen mukaan harjannetta kohti. Hangella on vaikea päästä
eteenpäin -- ja hän lankesi useamman kerran lyöden veriin kätensä ja
kasvonsa. Yö oli kylmä, mutta hän ei huomannut sitä, sillä hiki valui
pitkin hänen ruumiistaan, ja hänen sydämensä jyskytti niin, että hän
luuli sen halkeavan. Mutta pahinta oli kuitenkin, että poika piteli
kiinni hänen kaulastaan, ja hän oli vähällä tukehtua noustessaan mäkeä.

Vihdoinkin hän huomasi tulleensa harjanteen laelle, ja nyt oli helpompi
kulkea eteenpäin. Mutta täällä ei näyttänyt liikkuneen ihmisiä
milloinkaan. Vigdis näki yhä tulen hohteen etelästä kuusenlatvojen
lomasta, kun hän kääntyi katsomaan taakseen, mutta se oli jo paljon
vaaleampi.

Jonkun ajan kuluttua alkoi poika taas itkeä; sillä oli kylmä ja nälkä.

"Älä itke, pikkuinen", sanoi äiti. "Pian tulemme taloon, ja silloin
sinä saat puuroa ja pääset sänkyyn."

"Joko me kohta tulemme sinne?" kysyi poika.

"Aivan kohta", sanoi Vigdis.

Hän irroitti vaipan hartioiltaan, kääri sen lapsen ympärille, niin että
se tuli olemaan kuin pussissa, ja sitoi pussin selkäänsä. Samassa hän
näki vaaleamman aukeaman, joka vietti alaspäin. Hän lykki sauvallaan
minkä jaksoi ja antoi suksien luistaa; ja niin hän pääsi eteenpäin
taival taipaleelta, vaikka rinne oli epätasaista ja rytöistä. Ja joka
kerran kun hänen suksensa pysähtyivät, tunsi hän polviensa vapisevan
ja hien juoksevan virtana. Tähdet olivat syttyneet taivaalla, mutta
metsässä oli kammottavan pimeää, sillä kuu nousi näkyviin vasta
aamuyöstä.

Vihdoinkin hän näki edessään valkoisen tasangon, jonka täytyi olla
järvi. Hän haki pääsyä järvelle ja lähti liikkeelle, mutta törmäsikin
puuta vasten ja kaatui pitkäkseen, tuntien samalla vasemman suksen
löysääntyvän jalastaan. Hänellä oli veitsi matkassa, ja sillä hän
katkaisi pajusta varvun sekä korjasi hihnaa. Pojan hän pani siksi aikaa
istumaan lumelle.

Kesti jonkun aikaa, ennenkuin hän sai suksensa kuntoon ja saattoi
jatkaa matkaa. Hän kysyi pojalta, nostaessaan tämän maasta:

"Onko sinun kylmä, poikaseni?"

"Ei", sanoi tämä. Vigdis koetteli hänen käsiään, ja tunsi, että ne
olivat kylmät kuin jää; poika ei huutanut kun hän puristi niitä, ja
siitä hän ymmärsi pojan palelluttaneen ne. Silloin hän otti tämän
syliinsä ja hieroi häntä lumella siihen asti kuin poika rupesi itkemään
kivusta. Sen jälkeen hän kääri tämän uudestaan vaippaansa ja lähti
vihdoinkin järveä kohden luoteiseen päin, missä talojen piti olla.

Nyt hän huomasi itse kylmettyneensä poikaansa hoidellessaan. Ja jäällä
puhalsi läpitunkeva tuuli pohjoisesta. Vigdis kulki vasten tuulta, se
tunkeutui hänen likomärkien vaatteittensa läpi, ja hänestä tuntui siltä
kuin hän olisi liikkunut alasti. Hän seurasi järven läntistä rantaa
tähyillen taloja, mutta niitä ei näkynyt missään. Hiihdettyään pitkän
aikaa näki hän vaalean törmän, jossa näytti olevan tupa. Hän nousi
törmälle, ja siellä oli lato. Vigdis oli nyt niin uupunut, ettei hän
jaksanut kulkea edemmäksi. Hän haki oven, ja se oli auki; sitten hän
irroitti suksensa ja kömpi sisään. Ladossa oli pilkkopimeä, eikä siellä
ollut sen lämpimämpi kuin ulkona, mutta hän hapuili käsillään kunnes
löysi vähän heiniä nurkasta. Niihin hän sitten kaivautui, vaikka heinät
olivat jääkylmiä, eivätkä lämmittäneet paljon.

Poika kysyi nyt, olivatko he perillä, ja saisiko hän pian puuroa.

"Ihmiset eivät ole kotona", sanoi Vigdis. "Sinua taitaa väsyttää --
ruvetaan nukkumaan, niin ne tulevat pian takaisin."

"Minulla on niin nälkä", sanoi pienokainen. Vigdis otti silloin
pussistaan vähän leipää ja lihaa, pureskeli niitä ja työnsi purun
pojan suuhun. Tämä tyyntyi, mutta tärisi kylmästä, kuten äitikin.
Silloin aukaisi Vigdis vaatteensa edestä ja painoi pojan paljasta
poveaan vasten. Sitten hän kääri vaipan heidän molempien ympäri, ja
kouhotti heiniä peitoksi. Poika vaipui uneen, ja Vigdis lämpeni vähän,
kun tämä hengitti hänen rintaansa vasten. Hän nukahti itsekin pari
kertaa, mutta silloin hänestä tuntui kuin hän olisi kahlannut lumessa
pimeällä harjulla, ja hätkähti hereille. Poika havahtui myös, mutta
äiti viihdytti sitä sellaisella lepertelyllä, jota naiset käyttävät
puhuessaan pikkuisille lapsille.

Näin he sitten makasivat hyvän aikaa, pakkasen paukahdellessa nurkissa.
Seinän raosta näki Vigdis kuun alkavan paistaa lumelle. Poika heräsi
taas, ja sitä janotti. Vigdistä janotti itseäänkin, ja hän aikoi lähteä
ulos hakemaan lunta, tunteakseen, jaksoiko hän liikkua, ollessaan näin
kohmettunut. Poika itki, eikä tahtonut päästää häntä lähtemään, vaan
riippui hänen käsivarressaan, kun hän meni ovelle.

"Nyt ne tulevat kotiin", sanoi lapsi, ja silloin Vigdis näki miehiä
olevan tulossa jäätä pitkin kaukana etelässä, tulisoihdut kädessä. Hän
pisti sukset jalkaansa taas, ja kuljettuaan jonkun matkaa tuntui se
hänestä paremmalta kuin olo ladossa. Mutta hän rupesi ihmettelemään,
mihin tämä retki päättyisi. Hän oli joutunut rantaan ja alkoi hiihtää
sitä pitkin. Hän muisti kuulleensa jonkun joen juoksevan Hakedalin
järveen, ja ajatteli seurata sitä niin pitkälle, että kohtaisi taloja,
mutta ei tiennyt, pitkältikö sinne oli matkaa. Ja sitä mukaa kuin
hän kulki, tunsi hän voimainsa vähenevän, ja ajatteli viimein, ettei
nyt ollut enää muuta neuvoa kuin paneutua kuusen alle poikineen ja
jäädä siihen -- eikä tuo olisi ollut suuri vahinko. Mutta kuitenkin
hän hiihti hiihtämistään ja pääsi siten suuren järven yli, ponnistaen
uudestaan vasten tuulta. Silloin hän kuuli kaukaa suden ulvontaa,
paransi vauhtiaan ja toivoi, etteivät sudet kenties vainuaisi heidän
jälkiään kovassa pakkasessa.

Viimein hän ei enää kuullut susien ulvontaa, vaan ainoastaan joen
kohinan alempaa. Kuu paistoi taivaalta kylmän kirkkaana, ja lumella
näkyvät varjot olivat pitkät ja tummat. Hän näki suuren tumman aukon
puiden alla, eikä jaksanut kauemmas. Hän ryömi sen sisään, taittoi
kuusenhavuja ympäriltään ja asettui istumaan vetäen jalat alleen. Hän
kietoutui pojan kanssa havujen sisään ja veti tämän itseään vasten,
että lapsella ainakin olisi lämmin. Hän nojasi leukansa sen päätä
vastaan ja sitten hän ei tajunnut enää mitään, istua kyyhötti vaan
siinä poika sylissään unen horroksessa.




XXIII


Päivä rupesi valkenemaan, ja Vigdis näki nyt istuvansa korkean vaaran
rinteellä. Se kohosi suoraan taivasta kohti hänen takanaan, mutta
alhaalla juoksi virtava joki halki ahtaan laakson. Poika nukkui. Se
ei näyttänyt kärsineen vauriota yöllisestä retkestä, ja Vigdis päätti
koettaa pyrkiä ihmisten ilmoille. Mutta hän ei tiennyt, missä oli, ja
hän oli niin lopen näännyksissä, että jäi istumaan paikalleen.

Hetken kuluttua hän koetti kohota seisomaan, mutta samassa kun hän
liikahti, kuului kilahdus vierestä, ja nuoli sujahti puiden lomitse
kuusen tyveen hänen päänsä yläpuolella. Ja sen heiluessa siinä ilmestyy
hänen eteensä mies, nuolen ampuja, sukset jalassa. Hän pysähtyy
nähdessään naisen, ja hänen ällistyksensä on niin rajaton, ettei hän
aluksi saa sanaakaan suustaan. Viimein hän kysyy:

"Onko täällä ihmisiä?"

Vigdis ei jaksa vastata. Silloin mies tulee hänen luokseen ja näkee,
että siinä on lapsikin, sekä ällistyy yhä enemmän. Hän on vankka mies,
hänellä on vaalea kiharainen tukka ja parta. Hän on puettu ylt'yleensä
nahkoihin, ja hänellä on kirves vyössä, kaaripyssy olalla ja keihäs
kädessä.

Hän kysyy nyt Vigdikseltä, miten tämä on joutunut tänne, mutta Vigdis
istuu vain paikallaan tuijottaen häneen, voimatta vastata mitään.
Silloin sanoo poika:

"Ne polttivat isoisän talon."

"Milloin se tapahtui", kysyy mies, "ja missä se talo oli?"

"Minä olen Vadinista", sanoo Vigdis. "Se tapahtui tänä yönä."

"Oletko sinä kulkenut tänne tänä yönä?" kysyy mies. -- "Olipa se matka,
jollaista minä en ole kuullut kenenkään naisihmisen tehneen."

Kotvasen kuluttua hän sanoo:

"Sinun täytyy tulla sisään -- minun tupani ei ole varsin suuri, mutta
on se toki parempi kuin sinun sijasi tässä."

Hän auttaa Vigdiksen jaloilleen, tukee häntä vyötäisiltä ja aikoo ottaa
pojan syliinsä. Mutta tämä pitelee kiinni äidistään eikä tahdo mennä
vieraan syliin, ja silloin Vigdis sanoo voivansa kantaa hänet itsekin.
Mies kiertää nyt käsivartensa hänen ympärilleen ja lähtee laskeutumaan
hänen kanssaan jokea kohti. Hetken perästä hän huomaa, että toinen
tuskin pysyy seisallaan. Silloin hän irroittaa sukset hänen jaloistaan
ja ottaa syliinsä Vigdiksen lapsineen ja vielä tämän suksetkin sekä
kantaa heitä pitkän matkaa. Vigdis tajuaa tuskin mitään, ennenkuin he
tulevat ahtaaseen rotkoon. Siellä on pieni tupa, ja sen luona mies
laskee heidät maahan.

"Sinun kätesi on pahan näköinen," sanoo hän nostaen ylös Vigdiksen
vasemman käden. Silloin tämä näkee, että se on vihertävä ja kirkas kuin
jää. Mies vetää nyt kengät ja sukat hänen jaloistaan ja hieroo niitä
kauan lumella. Mutta toinen käsi ei tahdo tulla entisen näköiseksi.
Viimein hän sentään taluttaa Vigdiksen tupaan, ja vie hänet suoraapäätä
sänkyyn sekä antaa hänen juoda sarvesta. Ja Vigdis vaipuu uneen, vaikka
kättä kivistää.

Illansuussa hän heräsi ja näki silloin, että liedellä paloi tuli ja sen
ympärillä istui kolme miestä repaleisiin vaatteisiin puettuina, mutta
täysissä aseissa ja kalliita koruja yllään. Siinä oli se mies, jonka
hän oli tavannut metsässä, ja kaksi muuta.

Kipu kädessä lisääntyi niin, että hän tuskin saattoi syödä ruokaa, jota
miehet hänelle tarjosivat. Ja yhä julmemmaksi se yltyi yöllä, tuntuen
leviävän koko käsivarteen ja rintaan saakka.

Aamulla kysyi mies, jonka hän oli ensiksi tavannut -- hänen nimensä oli
Illuge -- miten hänen laitansa oli. Vigdis vastasi, että hänen kättänsä
vihloi niin, ettei hän ollut tuntenut milloinkaan semmoista tuskaa, ja
kysyi luuliko toinen sen vielä paranevan.

Mies katsoi kättä ja tuumi, että pahalta se näytti. Silloin Vigdis
sanoi:

"Saat sitten tehdä minulle sen avun, että hakkaat poikki nämä kolme
sormea."

Illuge katsoi häneen pitkään, mutta arveli viimein, että parasta se
olisi. Ja kävi niin. Toinen hänen tovereistaan otti Vigdiksen syliinsä
ja piteli häntä kiinni, ettei hän voisi liikahtaa, ja Illuge katkaisi
kolme vasemman käden keskimmäistä sormea. Vigdis ei valittanut, sanoi
vain, kun se oli tehty:

"Sinä olet väkevä mies, Illuge, mutta sinulla on kepeä käsi."

Illuge sitoi nyt haavat ja vei hänet sänkyyn. Vigdis sairasteli
muutaman päivän, mutta sitten hänen tilansa parani, ja hän saattoi
kertoa miehille retkestään.




XXIV.


Nuo kolme miestä, jotka asuivat majassa, olivat henkipattoja. Vigdis
muisti kuulleensa moisista mellastelijoista, joiden tähden oli
vaarallista liikkua pohjoisissa metsissä. Kaksi näistä oli veljeksiä,
nimeltään Ille Hermod ja Einar Hadelantilainen, mutta kolmas, Illuge,
oli tullut pohjoisesta.

Hän oli hyvin komea mies, pitkä ja sorjavartaloinen; hänellä oli pienet
kädet ja jalat, kauniit kasvojen piirteet, kyömynenä, siniset silmät ja
pitkä, kihara, vaalea tukka sekä parta.

Eräänä aamuna, Vigdiksen voidessa jo paljon paremmin, tuli Illuge hänen
luokseen kun hän istui kahdenkesken poikansa kanssa. He juttelivat
vähän aikaa, sitten sanoi Illuge:

"Olen neuvotellut kumppanieni kanssa eräästä seikasta. Tänne metsään ei
ole helppo saada ketään naista. Sinä et ole paljon paremmassa asemassa
kuin me, kun olet kodistasi karkoitettu. Olemme nyt päättäneet niin,
että sinä saat jakaa minun vuoteeni, ja keväällä minä rakennan oman
tuvan ja raivaan maata pohjoisemmaksi järven rantaan. Hermod ja Einar
koettavat myös saada itselleen vaimon tänne."

Vigdis istui poika sylissään. Hän vastasi:

"En usko, Illuge, että sinä tahdot ottaa minut pakolla."

Illuge vastasi vähän mietittyään:

"En tahdo ottaa sinua pakolla -- vaan en ymmärrä, mitä muuta sinä voit
toivoa; sillä lopuksi sinun kuitenkin täytyy ottaa joku meistä, ja
silloin minulla mielestäni on suurin oikeus sinuun. Täällä on muuan
hyvä kala- ja riistapaikka tässä järven rannalla, jota me kutsumme
Karhujärveksi. Ja olisihan sinulla ja pojallasi kuitenkin parempi olo,
kuin mitä saatoit toivoa, kun minä löysin teidät."

Vigdis vastasi:

"Lienette paljon siivompia kuin tuollaisilta miehiltä sopisi odottaa,
jos aiotte raivata itsellenne maata tänne metsien keskelle -- en
ymmärrä kuinka ette halua takaisin ihmisten ilmoille. En usko,
että yksikään mies uskaltaisi kieltää teiltä asuntorauhaa minun
kotiseudullani, sillä siellä ei ole ketään teidän vertaistanne."

Illuge tuumi, ettei ollut niin helppo lähteä metsästä, kuin Vigdis
näytti luulevan.

Silloin sanoi Vigdis:

"Minä en aio sallia Koli Arnenpojan, joka poltti isäni taloineen,
karkoittaa itseäni ja poikaani mannultani -- vaikka olen vain
yksinäinen nainen, ja nuorikin. Tiedän, minne isäni kätki kalleutensa
ennenkuin kuoli, ja aion saada ne takaisin. Mutta jos sinä ja ystäväsi
tahdotte auttaa minua, olen minä jakava kaiken teidän kanssanne, kuten
kumppanien sopii, ja meidän kohtalomme on oleva sama."

"Sinä olet uskalias nainen", vastasi Illuge, "mutta Aaslo on liian
lähellä, ja tekomme liian tunnetut siellä. Se voisi vielä käydä, ellei
kuningas Olav olisi Hadelandissa tänä talvena."

Nyt sanoi Vigdis:

"Se olisi ehkä parasta meille kaikille. Minulla on raskaita valituksia
esiintuotavana kuninkaalle -- ja olen kuullut hänen saarnaavan uutta
oppia sekä olevan hyvin lempeän kaikille, jotka antavat kastaa itsensä.
Mutta minun kotiseudullani on monta, jotka palvelevat vanhoja jumalia
ja uhraavat Torille. Olen ajatellut lähteä kuningas Olavin eteen, ja
ellei kukaan teistä uskalla lähteä mukaan, riittää, jos joku teistä
neuvoo minulle tien metsän läpi. Uskon varmasti asemani paranevan -- ja
jos niin käy, on teidän osanne oleva yhtäläinen kuin minun."

Tämän jälkeen ei Vigdis puhunut henkipattojen kanssa enempää tästä
asiasta. Einar Hadelantilainen, nuorin heistä, olisi ollut halukas
lähtemään mukaan, saadakseen takaisin perintötalonsa, ja Hermod
sanoi kyllästyneensä jo kauan sitten tähän elämään; hänen halunsa
veti merille ja vieraisiin maihin. Illuge oli vähimmin taipuisa ja
esitteli usein Vigdikselle, heidän ollessaan kahden, että tämä tulisi
hänen vaimokseen. Vigdis vastasi siiloin, että siitä ehdittiin puhua
sittenkuin hän oli saanut takaisin Vadinin. Ja asia päättyi siihen,
että Illuge lupasi seurata häntä Hadelandiin kuninkaan puheille.




XXV.


Vigdis ja Illuge tulivat kuninkaankartanoon sinä päivänä, jolloin
kuningas Olav ja hänen henkivartijansa viettivät palmusunnuntaita. He
saivat majapaikan eräästä läheisestä talosta.

Puolipäivän jälkeen lähtivät he kuninkaan asunnolle, ja Vigdis pyysi,
että hänet vietäisiin kuningas Olavin eteen. Hän oli somistautunut niin
sieväksi kuin suinkin, ja hän astui esiin arvokkain ja säädyllisin
elein sekä esitti selvästi valituksensa. Kuningas katseli häntä
istuimeltaan, hänen siinä puhuessaan, ja kun Vigdis oli ehtinyt
loppuun, sanoi hän:

"Sinä olet kärsinyt suurta vääryyttä, jos asia on, kuten väität
-- ja noita Arnenpoikia minä olen kuullut mainittavan ennenkin
ilkivaltaisiksi miehiksi. Mutta kuka on seuralaisesi?"

Illuge astui nyt esiin näin sanoen:

"Minua kutsutaan Illuge Vaaleaksi, herra, ja viime vuodet olen
oleksinut eteläisissä metsissä."

Kuningas rypisti kulmiaan ja vastasi:

"Olen kuullut nimesi ennen -- vaan olisi kenties parempi, ettei asia
olisi niin. Ja sinunkin asiallesi, Vigdis, olisi parempi, jos olisit
valinnut puoltajiksesi muita kuin henkipattoja ja sissejä."

"Herra kuningas", sanoi Vigdis, "nämä miehet ovat auttaneet minua ja
pelastaneet oman sekä poikani hengen silloinkuin minun täytyi paeta
kotoani kuin mikäkin narttu. Ja Illuge lähti pyynnöstäni opastamaan
minua tänne, vaikka hän on lainsuojaton, pannen siten alttiiksi
elämänsä. Siksi ei minun sovi ottaa vastaan mitään apua teiltä, herra
kuningas, ennenkuin lupaatte turvata hänen henkensä sekä annatte hänen
palata rauhassa takaisin metsiin, ellette salli hänen pyrkiä sovintoon
kanssanne."

Kuningas antoi nyt Illugelle turvan pääsiäisen ajaksi sekä lupasi
puhua heidän asioistaan tarkemmin toiste. Ja hän pyysi heitä olemaan
vierainaan siihen asti, kunnes kaikki olisi selvä, ja puheli
lähipäivinä usein Vigdiksen kanssa, tahtoen kuulla tarkoin Eyolv
Arnenpojan surmasta ja Vigdiksen elämästä sen jälkeen.

Pääsiäislauantaina hän kutsutti Vigdiksen luokseen. Hän istui yksin
tuvassa ja pyysi Vigdiksen viereensä penkille. Alkoi olla ilta. Hän
kysyi nyt yhtä ja toista Illugesta, sekä oliko tämä sen lapsen isä,
joka hänellä oli mukanaan. Vigdis vastasi kieltäen, ja sanoi, ettei
heidän välillään ollut mitään sellaista, jota kuningas tarkoitti.

Kuningas Olav kysyi nyt, kuka tuon pojan isä oli, missä hän on ja miksi
Vigdis ei ollut naimisissa.

"Tiedän hänestä hyvin vähän, herra kuningas", vastasi Vigdis, "hän
ei ole kotoisin tästä maasta. Olin nuori ja ymmärtämätön ja annoin
viekoitella itseni -- mutta en tahtoisi puhua hänestä ja niinpä pyydän,
ettette kyselisi enempää tästä asiasta."

Silloin laskee kuningas käsivartensa hänen ympärilleen ja sanoo:

"Kauan sinä et ole istuva leskenä, Vigdis, sillä olet kaunis ja viisas."

Vigdis tahtoi nousta paikaltaan, mutta kuningas Olav vetää hänet
polvelleen. Silloin sanoo Vigdis:

"Minulle on tapahtunut sellaista, etten tahdo rakastaa enää toista
miestä. Pyydän siis, herra, että päästätte minut sillä on jo myöhä."

Kuningas Olav nauraa, suutelee häntä ja sanoo:

"Tahdon mieluummin, että jäät luokseni -- emmekö me kaksi mielestäsi
sovi yhteen, Vigdis? Sinun ei tarvitse katua, jos rupeat minun
jalkavaimokseni, sillä palkitsen lempesi runsailla lahjoilla."

"Se ei ole arvonne mukaista, herra kuningas", vastaa nyt Vigdis,
"voitte saada minkä neidon hyvänsä. Teidän ei ole tarvis juoda
maljasta, josta toiset ovat juoneet."

Kuningas nauraa yhä enemmän, suutelee häntä jälleen sekä sanoo:

"Yhtä makeat ovat huulesi silti, Vigdis."

Samassa hän nostaa hänet koholle ja laskee hänet pitkäkseen penkille,
ryhtyen leikittelemään hänen kanssaan.

Silloin työntää Vigdis kätensä hänen rintaansa vasten ja sanoo:

"Suurempia suruja sinä olet tuottanut hänelle, jota kutsut jumalaksesi,
kuin sen, että nyt lasket minut menemään."

Kuningas Olav päästää hänet irti. Hetken kuluttua hän nousee ja sallii
Vigdiksen mennä, jos hän tahtoo. Vigdis laskee jalkansa lattialle,
mutta huomaa, ettei hänestä enää olisikaan yhtä vastenmielistä kuin
äsken jäädä kuningas Olavin luo. Mutta kuningas istui yhä penkillä
puhumatta hänelle enempää. Tuokion kuluttua hän siis nousi ja lähti
tuvasta naisten puolelle.

Tuli sitten kaksi suurta pääsiäispyhää, eikä kuningas sinä aikana
puhunut Vigdiksen kanssa. Mutta kolmantena päivänä hän lähetti taas
sanan tälle. Silloin hänen luonaan oli paljon hänen miehiään.

Kuningas ilmoitti nyt päättäneensä lähettää saattoväkeä hänen kerallaan
Grefsiniin auttamaan häntä hänen asiassaan, että kaikki kävisi niinkuin
oikein oli. Hän lupasi myös auttaa Illugea ja hänen kumppaneitaan
hankkimaan lainsuojaa. Mutta sen jälkeen hän vei Vigdiksen syrjemmälle
ja kysyi katsoen tätä silmiin:

"Sanoppas minulle, Vigdis, -- aiotko mennä naimisiin Illuge Vaalean
kanssa, kun olet saanut takaisin talosi?"

Vigdis katsoi silloin ylös ja vastasi:

"Sinulla on liian halpa ajatus minusta, herra, jos luulet minun
leikkivän mieluummin suden kuin jalopeuran kanssa. Mutta koska olet
osoittanut minulle niin suurta hyvyyttä, että olen tullut näkemään,
ettei sinun vertaistasi ole päälliköiden joukossa, esittäisin sinulle
vielä yhden pyynnön: salli jonkun papeista seurata mukanani Vadiniin,
ja salli minun tulla kastetuksi ja ohjatuksi sinun uskoosi, sillä
vaikka isäni uskoi ainoastaan omaan voimaansa ja minä itsekin uskoin
ennen samoin -- olen huomannut, että sinun uskosi on parempi."

Kuningas Olav tuli nyt leppeämmäksi, ja tämä oli hänelle mieleen.
Illuge kastettiin myös, samoin Einar Hadelantilainen, sitten kun heidän
asiansa oli sovittu, mutta Hermod osti itselleen laivan ja lähti maasta.

Kuningas lähetti muutamia miehiä Vigdiksen mukaan etelään; joukossa oli
myöskin pappi. He matkasivat Grefsiniin, ja Kaare otti heidät vastaan
ilolla. Ja Vigdis sai nyt tietää, että samana yönä, jolloin Vadin
paloi, oli koko Grefsinin väki ollut pidoissa. Kun Kaare sitten oli
nähnyt tulen nousevan Vadinista, oli hän heti kerännyt miehiä mukaansa
ja lähtenyt ajamaan takaa Koll Arnenpoikaa. Ja kun he tapasivat
tämän, löi Kaare kuoliaaksi Kollin. He olivat tämän jälkeen etsineet
myös kauan Vigdistä, löytämättä mitään jälkiä, ja silloin he olivat
luulleet hänen kuolleen. Asia vedettiin nyt käräjiin, eikä Arnenpoikia
säästetty, vaan heidän edusmiehensä saivat maksaa suuret sakot Æsan
murhasta ja kaikesta siitä vahingosta, mitä oli tehty Vadinin talolle
ja karjalle.

Vigdis antoi pystyttää uudet rakennukset kesällä. Hän joutui hyviin
oloihin ja kohosi pian suureen arvoon kuntonsa ja rohkeutensa tähden.
Hän kasvatti poikansa ja antoi hänelle nimeksi Ulvar, koska hän oli
kantanut tätä susimetsässä paetessaan. Sitten hän rakennutti hyvistä
hirsistä kirkon jokitörmälle, vähän etelämmäksi Frysjan rantaan.

Kansa kääntyi Aaslosta tuotuun uuteen uskoon, ja Vigdis pysyi lujana
kasteessaan, vaikkei hän ollut varsin palava uskossa, koska hänellä oli
paljon puuhaa talonsa hoidossa. Sen jälkeen kului monta vuotta, jolloin
Vadinissa elettiin rauhan aikoja. Mutta nyt meidän on kerrottava
Ljotista.




XXVI.


Torbjørn Haalegin nimi on ennen mainittu; hän oli kasvattanut Ljot
Gissurinpojan. Hän oli rikas ja arvossapidetty päällikkö. Torbjørnilla
oli monta poikaa vaimostaan, mutta se ei kuulu meidän kertomukseemme.
Vanhimman nimi oli Lyting; hän oli kuollut. Lytingin leski oli
nimeltään Gudrun, ja häntä kutsuttiin Ostfjordin auringoksi, sillä
hän oli kauneimpia naisia Islannissa ja hyvin rikas, viisas ja
toimelias, uskollinen ystävilleen ja hyvä palvelusväelle, mutta kiivas,
omaperäinen ja varsin ylpeä. Lytingillä ja Gudrunilla oli vain yksi
lapsi, tytär nimeltä Leikny. Ihmiset sanoivat hänen muistuttavan
äitiään kaikessa hyvässä, ja Leikny Lytingintytär oli kaikkien
suosiossa. Mutta Lyting oli luvannut, ettei häntä naitettaisi koskaan
vasten tahtoaan, ja moni oli jo kosinut häntä, mutta saanut rukkaset.

Ljot tuli kotiin samana syksynä, jolloin hän oli puhunut Vigdiksen
kanssa karjatuvalla. Ensimmäinen sanoma, jonka hän kuuli kotona, oli,
että Veterlide oli nainut Gudrunin, ja että heidän häänsä piti oleman
kuusi viikkoa talvipäivätasauksen jälkeen. Ljot lähti suoraapäätä
taloonsa Skomedaliin, ja vietti siellä koko talven, tapaamatta ketään.
Hän ei tullut sukulaisensa häihin, ja moni ihmetteli sitä.

Kun miehet kesällä lähtivät käräjille, jäi Ljot kotiin. Veterlide ja
Gudrun olivat tulleet myös käräjille, ja kotimatkalla he poikkesivat
Skomedaliin. He eivät ilmaisseet vähääkään närkästystä sen johdosta,
ettei Ljot ollut tullut heidän häihinsä, mutta pyysivät niin hartaasti
häntä lähtemään heidän kanssaan Holtariin, ettei Ljot viimein voinut
olla suostumatta siihen, vaikka hän ensin esteli.

Veterlide valmisti nyt suuret pidot, ja taloon tuli paljon vieraita.
Kestityksessä ei ollut moitteen sijaa, ja kaikki sujui hyvin, mutta
moni huomasi, että Ljot oli juron ja ynseän näköinen; hän puhui hyvin
vähän, eikä tahtonut ottaa osaa toisten miesten leikkeihin.

Pitojen alkupäivinä oli Veterlidellä kerran yllään komein kirjailuin
koristettu viitta, sama, jonka hän oli saanut Vigdikseltä. Ljot ei
tahtonut voida irroittaa silmiään siitä. Myöhemmin päivällä Veterlide
laski sen penkille. Ljot istuutui silloin sen viereen ja otti sen
käsiinsä sekä pani sen sitten polvilleen. Kun Veterlide tuli hänen
luokseen, sanoi Ljot:

"Tehkäämme vaihtokauppa, sukulaismies -- anna sinä minulle tämä, niin
minä annan sinulle, mitä tahdot."

"En minä myö lahjaksi saatua tavaraa", vastasi Veterlide.

"Anna se sitten minulle lahjaksi", sanoi Ljot. -- "En ole milloinkaan
pyytänyt sinulta mitään."

Veterlide ei ensin vastannut mitään. Silloin tuli Gudrun siihen. Hän
oli kuullut heidän keskustelunsa ja sanoi nyt:

"Ei ole arvosi mukaista, että kiellät sukulaiseltasi, mitä hän pyytää
-- vierasta tulee pitää kunniassa. Tästä näet, Ljot, miten hyvää me
sinulle suomme, heitä nyt pois raskaat ajatuksesi ja mene leikkisille
toisten miesten pariin."

Hän käski Ljotin nousta ylös ja sitoi viitan hänen hartioilleen. Se
sopi kuin valettu, ja hän näytti hyvin muhkealta siinä. Sen jälkeen
Gudrun lähti heidän luotaan. Ljot jäi seisomaan viitta hartioillaan,
mutta Veterlide sanoi:

"En minä olisi antanut sitä, ellei Gudrun olisi pyytänyt. Soveliaampi
sinun olisi ollut olla ilman sitä, ja vieläkin soveliaampi unohtaa koko
se neito, joka on viitan ommellut."

Ljot vastasi:

"Minä pidin siitä neidosta -- vaan nyt pidän tästä viitasta, siksi että
se pukee minua. Kiitän siis vastentahtoisesta lahjasta ja pidän sen
hyvänäni."

Hän hymyili hiukan sanoessaan näin, otti sitten viitan yltään ja
pani sen kätköön. Sen jälkeen hän lähti ulos tanhualle, missä miehet
leikkivät.

Joukossa oli kaksi veljestä, Odd ja Sigurd Beinenpojat, kumpikin
mainioita leikkisankareita. Odd oli sen puolen väkevin mies. Ljot oli
myös taitava aseenkäyttäjä, ja hän piti hyvin puolensa, vaikkei hän
ollut harjoitellut aivan äsken. Otellessaan hän kiihtyi, ja ympärillä
seisojat tunnustivat hänet viimein taitavimmaksi kaikissa niissä
aselajeissa, joissa tarvittiin liikkeiden ketteryyttä ja joustavuutta.
Mutta Odd oli taitavin siinä, missä kysyttiin voimaa.

"Tekisi sittenkin mieleni nähdä", sanoi Ljot, "onko Oddissa miestä
painamaan minun hartiani maahan."

Nuo kaksi ryhtyivät nyt painiin, ja Ljot huomasi pian voimansa
vähäisiksi toisen rinnalla; mutta äkkiä hän teki tätä vastaan kiivaan
rynnäkön, ja silloin Odd luotti liiaksi voimaansa, eikä osannut
olla varuillaan, ja leikki loppui siihen, että Ljot painoi hänet
tantereeseen. Siihen päättyivät sen päivän voimanmittelyt.

Ljot nukkui eräässä ulkoaitassa. Aamulla hän makasi sängyssään
viitsimättä nousta ylös. Silloin hän kuuli naisten ääniä viereisestä
aitasta. Yksi sanoi:

"Mitä sinä sanot siitä, että Odd Beinenpoika tuli painetuksi maahan
eilen illalla -- nyt hän ei enää voi kehua olevansa voittamaton."

Toinen ääni vastaa nauraen:

"Mitäpä minä siitä, onko hän voittaja vai voitettu -- minä iloitsen
siitä, että tuo kaunis mies pääsi voitolle."

"Kutsutko sinä Ljotia kauniiksi mieheksi", kysyy nyt ensimmäinen ääni,
"hänhän on musta ja kalpea kuin kummitus."

"Häntäpä minä kuitenkin tarkoittanen", sanoo taas toinen ääni, "sillä
en tiedä kenenkään muun voittaneen Oddia."

Ljot nousi nyt tilaltaan ja lähti viereiseen aittaan. Siellä oli naisia
enemmänkin, ja Ljot huomasi joukossa erään, jota hän ei ollut nähnyt
edellisinä päivinä. Tämä oli puettu vaaleanvihreään, koruompeluksilla
kirjailtuun pukuun ja oli hyvin kaunis. Hän oli pikemmin lyhyt kuin
pitkä, mutta pyöreämuotoinen ja soma, ja hänellä oli pienet kädet ja
jalat, vaalea, hieno hipiä ja siniset, iloiset silmät. Mutta kaunein
oli sentään hänen tukkansa, sillä se oli niin pitkä ja tuuhea,
että hän saattoi kietoutua kokonaan sen sisään; se oli väriltään
pellavankeltainen ja välkkyvä. Neito oli juuri sukimassa sitä Ljotin
tullessa sisään. Ljot ryhtyi puheisiin neitojen kanssa, mutta katsoi
vain vaaleaa. Kun tämä sai tukkansa suorituksi, astui Ljot hänen
luokseen ja pyysi tältä lainaksi kampaa, sekä sai sen. Silloin hän
sanoi:

"Sinäkö se kutsuit minua kauniiksi mieheksi?"

Neito lehahti punaiseksi, mutta sanoi nauraen:

"Saatoinko minä arvata, että sinä väijyit kuuntelemassa -- mutta eihän
voi olla suomatta hyvää sille, jonka on tuntenut lapsuudesta asti."

Ljot hämmästyi nyt suuresti ja kysyi tuokion kuluttua:

"Sano siis nimesi, sillä minä en tiedä tuntevani sinua."

"Samapa tuo", arveli neito, ja Ljot huomasi hänen olevan nyreissään.
Hän vastasi silloin:

"Sinä et ollut likikään näin kaunis viimeksi tavatessamme -- sillä
arvaan nyt, että olet Leikny Lytingintytär."

"Te pojat ette juuri olleet tietävinänne minusta siihen aikaan, kuin
kasvoimme yhdessä Eyressä, isoisäni luona", vastasi Leikny, ja toiset
neidot nauroivat. Mutta he huomasivat Ljotin puheen miellyttäneen häntä.

Ljot sai tietää hänen olleen jonkun aikaa Torbjørnin luona ja tulleen
kotiin edellisenä päivänä. Ljot kyseli Eyren kuulumisia ja tarinoi
kauan Leiknyn kanssa, sillä hän oli ymmärtäväinen neito ja älykäs
puheissaan. Illalla hän istui hänen vieressään ja joi hänen kanssaan
samasta sarvesta. Hän sanoi myös muun puheen lomassa:

"Minua ihmetyttää, että sinä olet vielä naimaton, Leikny -- mutta
sinulle ei varmaan kelpaa kukaan."

"Ei se ole niin", vastasi tämä, "vaan ei haittaa, että harkitsee vähän,
ennenkuin solmii kaupan. En tahtoisi joutua sellaisiin oloihin, että
mieleni tekisi saada se puretuksi jonkun ajan perästä."

Ljot nauroi ja sanoi:

"Taitaa ollakin vaikea tehdä mieliksi sinulle; en minä vaan uskaltaisi
kysyä morsianta tästä talosta."

Leikny ei vastannut tähän mitään, ja he puhuivat sitten taas muista
asioista. Seuraavana päivänä Ljot lähti kotiinsa.




XXVII.


Myöhään syksyllä sai Gudrun pojan. Veterlide pani vettä sen päähän ja
antoi sille nimen Atle. Gudrun ei ollut vielä noussut lapsivuoteesta.
Eräänä aamuna hän oli kahdenkesken Leiknyn kanssa tuvassa. Leikny istui
äitinsä sängyn ääressä kapaloiden poikaa. Kun se oli tehty, jäi hän
istumaan lapsi sylissään suudellen ja taputellen sitä, ja sanoi:

"Tämä on niin kultainen ja kaunis poika -- toivoisinpa melkein, että se
olisi minun, eikä sinun, äiti."

Gudrun sanoi vihaisesti makuultaan:

"Tuo se tänne, äläkä istu siinä lepertelemässä -- ei olisi
liian aikaista, että itselläsi olisikin sellainen. Sinä olet jo
kahdenkymmenen ikäinen, en ymmärrä, mitä sinä odotat tai miksi sinä
et voi mennä naimisiin niinkuin muut ihmiset. Olisit voinut ottaa Odd
Beinenpojan, silloin olisit päässyt hyville päiville."

Leikny vastasi:

"Olenhan sanonut, etten minä huoli muuta kuin sanataitavan miehen."

"Niinpä olisit voinut suostua Runolv hyvän kosintaan", sanoi äiti.

Leikny purskahti nauruun ja vastasi:

"Et suinkaan sinä puhu tosissasi, äiti? Kerrotaanhan, että tuo vanha
kätys täytyy nostaa sänkyyn ja sieltä pois."

"Tulet sinä itsekin kerran vanhaksi", sanoi Gudrun, "ja kosijat
kyllääntyvät kohta juoksemaan täällä kuin mitkäkin narrit."

"Kaipa minä viimein saan jonkun minäkin", sanoi Leikny. Vähän ajan
kuluttua hän sanoi:

"Jos Viga-Ljot tulisi tänne kosimaan minua, taipuisin tahtoosi ja
ottaisin hänet, vaikkei hän olekaan sanataitava; sitten sinä pääsisit
äkäilemästä minulle siitä, että olen täällä teidän vaivananne."

Äiti vastasi:

"Johan sinä nyt olet yhtä mieletön kuin isäsi toisinaan -- sehän nyt
on viimeinen paikka, jonne minä tahtoisin lähteä, jos olisin nuori --
eihän sinne korpeen löydä kukaan kävijä.

"Skomedal kuuluu olevan hyvä talo", tuumi Leikny. "Ja se olisi varmasti
isoisän ja muiden sukulaisteni, mieleen -- ja on kaunista elää sovussa
sukunsa kanssa."

"Veterliden mieleen se kylläkin olisi", sanoi äiti. "Hän soisi kyllä
sisarenpojalleen hyvät naimiset. Mutta minä olin ajatellut sinulle
rikkaampaa ja mahtavampaa miestä."

"Tuleehan siitä jo aikamoinen omaisuus, kun me kaksi liitymme yhteen",
vastasi Leikny, "ja minä olen kuullut Ljotilla olevan päällikön
lahjoja". Hän istui vähän aikaa vaiti ja sanoi sitten: "Puhu tästä
Veterlidelle, äiti, mutta älä sano minun pyytäneen sitä."




XXVIII.


Ljot eli kotonaan Skomedalissa. Sydäntalven aikaan tuli Veterlide
hänen luokseen käymään. Ljot otti hänet hyvin vastaan, ja sukulaiset
iloitsivat yhdessäolosta.

Skomedal sijaitsee laaksossa, joka myöskin on nimeltään Skomedal. Sen
molemmin puolin on korkeita tuntureita, ja laakson läpi virtaa joki.
Toisella puolen joen oli siihen aikaan koivulehtoja, ja talolla oli
hyviä karjamaita ja kalavesiä. Ljotilla oli paljon karjaa. Veterlide
tarkasti nyt kaikkea valppain silmin ja huomasi Ljotin hoitavan taloaan
paljon suuremmalla taidolla, kuin mitä saattoi odottaa sen ikäiseltä
mieheltä. Hän sanoi tämän hänelle eräänä päivänä heidän käytyään
yhdessä maita katsomassa.

"Täällä on kaikki niin hyvässä kunnossa, etten huomaa puuttuvan muuta
kuin yhden seikan -- sinun olisi aika naida, että talo saisi emännän.
Kaikki sujuu sentään paremmin silloin. Emännöitsijä-naisesi saattaa
olla hyväkin, mutta hän alkaa käydä vanhaksi -- ja karttuisihan sinulle
lisää maitakin, jos solmisit rikkaan naimakaupan."

Ljot arveli tulevansa toimeen vanhan apuvaimonsakin kera, joka oli
hoitanut taloa Steinvorin kuolemasta asti.

"Ja vielä minä ehdin naidakin", sanoi hän sitten.

"Vai niin sinä arvelet", vastasi Veterlide. Ljot oli vaiti. Silloin
sanoi Veterlide:

"Ethän sinä vain muistele Vigdis Gunnarintytärtä?"

Ljot punastui ja ehätti sanomaan:

"En minä tiedä, mistä minä kävisin kysymässäkään ja rukkasia en huoli."

"Sinähän puhelit kesällä Leikny Lytingin tyttären kanssa", sanoi
Veterlide. "Mitä pidit hänestä?"

"Paljon", sanoi Ljot hitaasti. "Hän on kaunis ja puhuu ymmärtäväisesti.
Mutta en ollut ajatellut käydä siinä talossa kosimassa."

"Hän on viisas ja lempeä", sanoi Veterlide, "ja hyvä palvelusväelle,
sekä sukkela ja varma työssä. Minä olen puhunut hänelle sinusta, enkä
usko sinun tarvitsevan pelätä rukkasia. Hänen naittamisestaan päättää
Torbjørn, ja myöskin hän itse sekä Gudrun. Totta puhuen, sukulaismies,
minä olen ajatellut teidän sopivan hyvin yhteen, ja moni olisi
mielissään, jos kävisi niin."

Veterlide pyysi häntä ajattelemaan asiaa, eikä puhunut siitä sitten
enää. Hän piti tarkasti silmällä Ljotia ja huomasi tämän nukkuvan
huonosti ja muutenkin kulkevan raskaissa ajatuksissa.

Ollessaan viimeistä päivää Skomedalissa kysyi hän uudestaan, oliko Ljot
tullut mihinkään päätökseen Leiknyyn nähden, ja Ljot vastasi silloin:

"Suuret kiitokset huolenpidostasi, sukulaismies. Sinä saat nyt auttaa
minua tässä asiassa, sillä ymmärrän sinun tarkoittavan parastani."

Ja Ljot lähti Veterliden matkassa kosioretkelle. Gudrun ja Leikny
iloitsivat hänen tulostaan, ja naimiskauppa sovittiin valmiiksi. Häät
päätettiin pitää keväällä, ja Veterlide laittoi ylen komeat pidot. Ljot
ja Leikny lähtivät Skomedaliin, ja heidän yhdyselämänsä sujui hyvin.




XXIX.


Muutamana päivänä loppukesällä oli Ljot etempänä laaksossa
heinänteossa, hänellä oli niittyjä siellä. Oli mitä kirkkain kesäilma,
ja helle oli ankara. Hänen muassaan oli kaksi miestä. Nämä löivät
heinää talonpuoleisella rannalla, mutta Ljot oli tullut joen toiselle
puolen. Hän oli riisunut päällimmäiset vaatteensa, ja niitti nyt
paitahihasillaan. Heinämiehet olivat niin kaukana talosta, etteivät
voineet käydä joka verolla kotona. Siksi aikoi Ljot, päivän ehdittyä
puoleen, lähteä joen yli ruoalle toisten miesten luo. Silloin hän näki
Leiknyn tulevan joen rantaa. Hän oli pukeutunut suurella huolella, ja
hänellä oli yllään sama vaaleanvihreä hame, joka hänellä oli ollut
vieraspukunaan. Hän kantoi isoa myttyä kädessään. Ljot näki hänen
seisahtuvan puhelemaan niittomiesten kanssa ja antavan heille jotakin
mytystään. Mutta senjälkeen hän tuli kiviä pitkin joen yli sille
puolelle, missä Ljot oli.

"Äitini on lähettänyt minulle simaa", sanoi hän, "ja ajattelin,
että se maistaisi hyvältä teistäkin, jotka saatte hikoilla täällä
auringonpaisteessa."

"Eihän sinun olisi tarvinnut lähteä itse tuomaan sitä tänne", arveli
Ljot.

"Ei se tee mitään", vastasi Leikny. "Näin kaunista ilmaa ei anneta joka
päivä -- ja minusta oli hauska nähdä, minkälaista heinää täällä kasvaa."

Ljot ehdotti nyt, että he lähtisivät joen yli toisten niittomiesten
luo, joiden hallussa eväät olivat, mutta Leikny nauroi ja osoitti
myttyä, jonka hän oli tuonut muassaan.

"Eiköhän joku ole huolehtinut siitä, että sinä saat vähän haukattavaa,
kun vaimosi kerran tulee näin pitkän matkan päähän. Vaan istukaamme
tuonne mäen kupeeseen, siellä on varjoa."

Näin sanoen hän alkoi astua ylöspäin, nostaen aina silloin tällöin
heinätukon käteensä ja haistellen sitä. Niityn laidassa oli koivulehto,
ja sinne tultua täytyi Leiknyn välttämättä saada vetää sisäänsä
tuoreiden lehtien raitista tuoksua. Viimein hän löysi sopivan kuopan
kahden kiven välissä; se oli siimeksessä, ja siinä kasvoi kanervaa ja
ruohoa. Se oli parahiksi niin suuri, että he mahtuivat siihen molemmat,
ja Leikny pyysi Ljotin sinne.

"Tässä sinä voit nukkua, kun olet syönyt vatsasi täyteen", sanoi hän.

Sitten he söivät ja joivat, ja Leikny oli vallaton ja iloinen. Kun he
olivat lopettaneet, viskautui Ljot pitkälleen ja tahtoi nukkua. Hän
vei käsivarren otsalleen suojaksi aurinkoa vastaan, ja Leikny irroitti
huivin päästään ja pani sen peitteeksi hänen silmilleen. Tuokion
kuluttua hän sanoi:

"Pane pääsi tänne minun syliini, niin sinulla on mukavampi olla."

Ljot teki niin. Silloin hän joutui katsahtamaan Leiknyn kasvoihin,
tämän istuessa paljain päin auringonpaisteessa, ja sanoi:

"Nyt sinä olet aivan samanlainen kuin tavatessamme toisemme Holtarissa."

Leikny sanoi hymyillen:

"Sanopas Ljot, onko sinusta hyvä, että me tapasimme toisemme silloin --
ja oletko tyytyväinen, että sait minut tänne."

"Tiedäthän sinä sen", vastasi Ljot.

Leikny sanoi:

"Miten minä voin tietää sitä. Väliin ajattelen, että jokin seikka
painaa sinun mieltäsi -- et ole samanlainen kuin poikana ollessasi.
Silloin sinä olit semmoinen rasavilli ja saatoit nauraa ja kujeilla
yhtenään -- vaan nyt sinussa ei ole paljon ääntä."

"Täytyyhän miehen kerran lakata kujeilemasta", sanoi Ljot.

"Sinun kerrottiin siihen aikaan laulavan ja tekevän runoja", jatkoi
toinen yhä. "Etkö laulaisi minulle jotakin omaa sommittelemaasi?"

"Turhaa ne ovat puhuneet, jotka ovat sanoneet sellaista", vastasi Ljot.
"Ei minun lauluistani ole mihinkään."

"Laula nyt sentään jotakin", pyysi Leikny.

"En muista mitään", sanoo Ljot, "siitä on niin kauan."

Silloin Leikny otti hänen päänsä käsiensä väliin ja alkoi keinuttaa
sitä hiljaa edestakaisin polviensa välissä sanellen:

    "Mielestäin ei mene neito,
    vaalea kaihottuni.
    Yön tullen ikävä liitää
    taakse mustien merten
    löytäen leponsa siellä,
    missä rauhassa uinuu
    hän, jolle vento on aivan
    ajatus kaukaisen vieraan.
    -- Mieltäni painaa se päivin."

"Olen kuullut sinun tehneen tuon laulun", sanoi Leikny lopuksi.

"Olenhan minä tainnut tehdä jotakin sen tapaista", vastaa Ljot. "En
muista enää itse."

"Mikä neito se oli?" kysyy Leikny. "Oliko se joku, joka ei huolinut
sinusta?"

"Se on vain sellaista runoa", sanoi Ljot. "Kun kulkee itsekseen,
liikkuvat mielessä niin monenlaiset ajatukset. Se voi olla vaikka
kenestä."

Leikny istui hiljaa ja kysyi sitten:

"Olisitko sinä tahtonut jonkun toisen mieluummin kuin minut?"

"En", vastasi Ljot. Silloin Leikny otti taas hänen päänsä käsiinsä,
kumartui alas ja suuteli häntä. Ljot silitti hänen poskeaan ja
kaulaansa.

"Nyt minäkin rupean nukkumaan", sanoi Leikny ja siirsi Ljotin pään
sylistään.

"Tee niin", sanoi Ljot hänelle tehden tilaa. "Tässä on hyvä nukkua".
Hän levitti uudestaan silmilleen Leiknyn huivin. Leikny makasi hänen
vieressään kanervikossa, mutta jäi katsomaan Ljotia kyynärpäänsä
varasta.

"Kylläpä sinä olet uninen", sanoi hän. Ljotin paita oli auki rinnasta,
ja Leikny otti nyt koivun varvun ja kutitti sillä Ljotin rintaa ja
leuan alustaa. Ljot tarttui hänen käteensä ja leikitteli sillä hiukan,
mutta ei avannut silmiään. "Mikä arpi sinulla on kaulan juuressa?"
kysyi Leikny. Hän nojasi Ljotin rintaan ja suuteli sitä.

"Sinä kutitat minua", sanoi Ljot, "minä olen niin hikinen."

"Sinunhan piti nukkua", sanoi Leikny.

"Niin, jos sinä vaan olisit hiljaa yhden siunaaman hetken", nauroi
Ljot. "Luulen kuulleeni sinun sanovan, että itsekin aioit nukkua."

"Väsyttääkö sinua sitten", kysyi Leikny.

"Väsyttää", vastasi Ljot.

Nyt he paneutuivat pitkäkseen ja Ljot vaipui uneen, mutta Leikny nousi
istualleen ja jäi katsomaan häntä.




XXX.


Olemme kertoneet, että laakso oli autio. Skomedalin maalla asui
muutamia lampuoteja ja vapaaksi päästettyjä orjia, ja kauempana
etelässä oli talo, nimeltä Svartaabakke. Sen omisti mies, jonka nimi
oli Aasbrand. Hän oli köyhä ja eli hyvin tukalissa oloissa, sillä
hänellä oli kymmenen lasta, ja ainoastaan vanhin näistä oli siksi
varttunut, että saattoi olla apuna isälleen. Pojan nimi oli Halstein;
hän oli roteva ja suuri ja hyvin uuttera sekä hyvä isäänsä kohtaan.
Mutta muuten hän oli riitaahaastava, äkkipikainen ja epäluuloinen,
eikä hänestä pidetty. Hän oli usein rakentanut riitaa Ljotin kanssa,
sillä hän ei suonut kenenkään toisen elävän hyvinvoinnissa, mutta Ljot
vastasi aina rauhallisesti, koska hän piti tätä vain nulikkana ja sääli
sitäpaitsi Aasbrandia, eikä viitsinyt pitää edes kovin tarkkaa lukua
siitä, suoritettiinko heinänteko, kalastus ja vesiajotavaran jako
hiuskarvalleen oikein.

Nyt juoksee Svartaaen-joki Skomedalin läpi. Se virtaa aivan laakson
pohjalla syvien rotkojen ja kuilujen välissä, mutta Skomedalin
eteläpuolella se laajenee suvannoksi ja muodostaa sen reunalla
putouksen. Ljotin parhaat viljamaat olivat mäen rinteessä kosken
partaalla. Laaksossa satoi harvoin, sillä tunturit johtivat sateen
pois, ja Ljotin päähän pälkähti rakentaa jokeen sulku, josta saisi
kasteluvettä pelloilleen ja niityilleen, ja hän ryhtyi tähän työhön
vuotta ennen kevättulvia. Halstein suuttui ja uskoi siitä koituvan
suurta vahinkoa Svartaabakkanin maille. Hän kierteli taloissa
selitellen kaikille Ljotin vääryyttä. Tämä tuli Ljotin korviin, mutta
hän nauroi ja sanoi pojan puhuvan ymmärryksensä mukaan.

Mutta kerran Ljotin tehdessä miehineen työtä padolla tuli Halstein
paikalle ja astui suoraan Ljotia kohti, käskien tämän pysäyttää työt.
Hän sanoi aikovansa vetää asian käräjiin, ja siellä nähtäisiin, ettei
Ljotilla ollut oikeutta hävittää köyhän miehen taloa.

"Olet sinäkin käräjillä kävijä, Halstein parka", sanoi Ljot nauraen. --
"Kyllä kai sinun isäsi ymmärtää, että hänellä tulee olemaan yhtä paljon
hyötyä tästä hommasta kuin minulla, sillä hän saa ottaa minun vettäni
niin paljon kuin tarvitsee. Mutta mene nyt tiehesi, sillä minä en jouda
seisomaan tässä jaarittelemassa sinun kanssasi."

"Kyllä nyt olet ylpeä, Ljot Gissurinpoika", sanoi Halstein, "kun olet
mahtavin mies tällä seudulla. Mutta odotahan, meillä on yhtä mahtavia
sukulaisia kuin sinä, ja sittenpähän nähdään, miten asiassa käy, kun he
rupeavat ajamaan sitä käräjillä."

"Älä ihmettä?" sanoi Ljot taas nauraen. "Lähde sinä vain käräjille,
Halstein, ja vie minulta semmoiset terveiset, että on hauska tavata
heidät."

Leikny oli tullut joukkoon; hän oli ollut suvannolla pesemässä
villakangasta. Hän sanoi:

"Aasbrand on varmaan ollut monesti kiitollinen siitä, ettei Ljot, joka
on näin mahtava mies, ole pitänyt kovin tarkkaa lukua kaikesta --
viimeksi syksyllä, kun toimme lampaat tunturilta."

Halstein lensi tulipunaiseksi ja huusi:

"Väitätkö sinä meitä varkaiksi, Leikny?"

"En", vastasi Leikny, "muistan kyllä, että Ljot oli hakemassa niitä
lampaita, joita sinä et löytänyt, mutta hän jakoi ne niin, että luulen
teidän olleen sillä kertaa tyytyväiset häneen."

Nyt sanoi Halstein:

"Onhan se hyvä, että sinä olet tyytyväinen herraasi, Leikny, kun sinä
niin palavasti tahdoit hänet itsellesi."

Leikny aikoi ruveta vastaamaan, mutta Ljot sanoi:

"Älä huoli kuunnella tuon pojan puheita, eikä meilläkään ole aikaa
jankuttaa hänen kanssaan kauemmin; niin että nyt sinä, Halstein, saat
lähteä tiehesi."

Halstein kääntyi menemään, mutta katsoi vielä taakseen ja huusi:

"Hyvän naimakaupan sinä sait tehdyksi, Ljot, ja voit olla iloinen,
että sait tuon akan -- sillä minä olen kuullut sinun jurrotelleen
Nidarosissa erään norjalaisen neidon tähden, joka ei antanut tarpeeksi
arvoa miehuudellesi, vaan otti toisen aivan nenäsi edessä."

Nyt kiljahti Ljot. Hän sieppasi keihään, joka oli törmällä ja viskasi
sen Halsteinia kohti. Keihäs sattui häntä silmään, ja poika kuoli
paikalla.

Ljot lähetti miehen ilmoittamaan taposta Svartaabakkeniin, ja alkoi
itse astua kotiin. Leikny seurasi häntä. Päivemmällä hän kysyi: "Mitä
se Halstein puhui jostakin norjalaisesta neidosta?"

"Se on muuan vanha juttu, josta sinun ei tarvitse välittää", sanoi
Ljot. "Äläkä kysy siitä toiste, minä en viitsi puhua siitä."




XXXI.


Aasbrand joutui niin pois suunniltaan kuullessaan Halsteinin
kuolemasta, että hän tuli aivan höpsyksi surusta ja pelosta. Hän uskoi
kivenkovaan Ljotin päättäneen tuhota hänet perinpohjin sekä padollaan
että muuten. Ja kun Ljot seuraavana päivänä ilmestyi Svartaabakkeniin,
oli Aasbrand lähtenyt hakemaan apua Beinenpojilta, jotka olivat
kaukaista sukua hänen vaimolleen; ja hän pyysi näitä käräjämiehikseen.
Odd vastasi, ettei Ljot varmaankaan suostuisi sakkorahoihin, vaan
luultavaa oli, että hän hautoi mielessään pahinta. Mutta Odd sanoi
kuitenkin olevansa halukas opettamaan Ljotille parempia tapoja, ja
koska hän oli laintunteva mies ja hänellä oli paljon ystäviä, lupasi
hän ottaa tuon asian huolekseen. Aasbrand jäi Oddin luo siihen asti
kuin oli aika lähteä käräjiin.

Ljot aikoi myös käräjille, ja Leikny tahtoi mukaan, vaikka Ljot pyysi
häntä jäämään kotiin, koska hän oli raskaana, ja koska matka oli
pitkä ja vaivalloinen. Mutta Leikny itki ja pyyteli ja sanoi, ettei
hän saanut rauhaa kotona ennenkuin tiesi, miten Oddin asia päättyisi,
ja viimein kävi niin, että hän pääsi mukaan. Heillä oli poikansa
kerallaan. Tämän nimi oli Lyting ja hän oli silloin kahden vuoden
vanha. Heidän täytyi nyt ratsastaa hitaasti ja he myöhästyivät pari
päivää käräjiltä. He asettuivat asumaan Veterliden luo, jolla oli oma
aitta käräjäpaikalla. Hän oli tullut sinne Gudrunin kanssa.

Ljotin tulon jälkeisenä aamuna kuljeskeli Aasbrand aittojen välissä ja
näki silloin Gjest Oddleivinpojan sekä ryhtyi puheisiin hänen kanssaan.
Hän kertoi kuka hän oli ja mikä asia hänellä oli Ljotia vastaan. Gjest
sanoi:

"Olen kuullut Ljotin ensin aikoneen maksaa sakot Halsteinista, mutta
nyt hän on riitaisempi, eikä tahdo suostua sovintoon Oddin tähden."

He puhelivat hetken aikaa tästä, sitten Gjest lähti pois. Aasbrand
kuljeskeli taas itsekseen pohtien kuulemaansa, ja nyt häntä alkoi
pelottaa, että Odd pilaisi hänen asiansa. Silloin hänen päähänsä
pälkähti lähteä Veterliden aittaan puhumaan Ljotin kanssa kahdenkesken,
ja hän teki niin.

Siellä oli juuri noustu nukkumasta. Ljot ja Veterlide istuivat syömässä
parin tuttavan kanssa, jotka olivat pistäytyneet sisään, ja Gudrun ja
Leikny olivat siellä myös. Tämän nähtyään Aasbrand perääntyi ja aikoi
poistua heti, mutta Ljot huusi hänet takaisin.

"Missäs sinun auttajasi ovat, Aasbrand -- onko Odd kyllästynyt asiaasi
ja heittänyt sen kesken?"

Aasbrand änkytti ja nieli, mutta sai viimein sanotuksi, että hän oli
ensin tullut kysymään Ljotilta, suostuisiko tämä maksamaan tapporahat
Halsteinista. Ja tämän sanottuaan hän alkoi itkeä.

Ljot vastasi silloin:

"Vaikka Halstein on haastanut riitaa kanssani niin kauan kuin olemme
asuneet naapureina, eikä kukaan siis voi ihmetellä, että minä lopuksi
suutuin, olen katunut tätä tappoa, koska tiedän hänen olleen sinun
parhaan apumiehesi, ja koska itse olet vanha ja köyhä. Siksi olin
aikonut tarjota sinulle täydet sakkorahat, ja jos tyydyt siihen heti,
pysyn tarjouksessani. Mutta jos ensin neuvottelet Oddin kanssa, en usko
sinun hyötyvän paljoakaan, sillä hänen edessään minä en aio taipua. Jos
siis suostut sovintoon, olen minä antava sinulle työapua ja mitä muuta
voit tarvita, eikä sinun ja lastesi pidä joutuman häviöön. Tee miten
tahdot, mutta muista, etten ole tarjonnut sovintoa kenellekään tätä
ennen."

Aasbrand suostui paikalla tarjoukseen, ja Veterlide laski rahat hänen
eteensä. Erolahjaksi Veterlide antoi Aasbrandille hopeavyön, ja vanhus
lähti tyytyväisin mielin kotiin. Mutta Odd suuttui silmittömästi
kuullessaan tämän, ja ajoi Aasbrandin luotaan pahasti sättien.

Ihmiset puhuivat paljon tästä asiasta ja ihmettelivät, miten kesyksi
Viga-Ljot oli tullut viime aikoina. Mutta Leikny kiitti Ljotin
ylevämielisyyttä kaikille, jotka vain kuulla tahtoivat, sekä sanoi,
ettei tämä ollut suostunut sovintoon kenenkään muun kuin tuon vanhan
poloisen kanssa, joka ei ollut kyllin mahtava pitämään puoliaan häntä
vastaan. Mutta toisia nauratti, ja he tuumivat keskenään, että tekipä
Ljot hyvää tai pahaa, hänen vaimonsa oli aina tyytyväinen.




XXXII.


Käräjien jälkeen lähtivät Ljot ja Leikny Holtariin ja jäivät sinne
vieraiksi joksikin aikaa. Eräänä päivänä Ljot oli ratsastanut kedolle
katsomaan Veterliden oritta. Silloin hän kohtasi Odd Beinenpojan, joka
ajoi hänen ohitseen saattomiehen kera. Odd tervehti häntä ja sanoi:

"Koska meillä näkyy olevan sama matka, voinemme ajaa yhdessä -- ja
koska sinä olet sopinut Aasbrandin, tuon vanhan hupelon kanssa, niin
voimme kai mekin olla ystävät."

Ljot vastasi vain, että saattoivathan he kernaasti ratsastaa yhdessä,
jos se oli Oddin mieleen. Odd kysyi sitten Holtarin kuulumisia sekä sen
jälkeen, miten Leikny jaksoi. Ljot vastasi kaikkien voivan hyvin.

He löysivät nyt hevoset ja jäivät katsomaan niitä. Sitten he
ratsastivat takaisin laaksoon. Odd puhui paljon ja mairitellen. Ljot
vastaili yksikantaan. Viimein he nousivat hevosen selkään ja rupesivat
syömään eväitään. Heidän istuessaan sanoi Odd:

"Olen usein ihmetellyt, mikä sinut sai riitaantumaan Halsteinin kanssa,
sinä joka olet niin sävyisä ja rauhaarakastava mies -- onko siinä
puheessa perää, että se olisi johtunut eräästä vanhasta naimisasiasta,
josta sinä et kärsi kuulla puhuttavan?"

"Koska sinä näyt olevan niin perso minun ystävyydelleni", vastaa Ljot,
"niin voi olla yhtä hyvä, ettet kysele sen asian laitaa. Vaan ehkä
oletkin itse levitellyt niitä puheita tässä maassa."

"Niitä ovat levitelleet ne, jotka tapasivat sinut Nidarosissa, silloin
kun sinä itkit siellä erään neidon tähden -- ja nyt sai vanha Aasbrand
poloinen hänen myötäjäisrahansa."

Ljot hyppäsi pystyyn ja tempasi kirveensä. Odd karkasi myös paikaltaan
suojellen itseään kilvellään, samalla kuin hän liikutteli keihästään.

"Aivan niin, sinun sukulaisillesi ei jäänyt mitään tähteeksi", sanoi
Ljot lyöden keihäänvarren kahtia. "Mutta nyt saat tuntea minun
ystävyyttäni, koska sitä niin kovasti himoitset." Näin sanoen hän
halkaisi Oddin kilven kahtia, ja hänen kirveensä upposi syvälle tämän
olkaan, ja hän kaatui taapäin surmahaavan saaneena.

Oddin matkassa ollut saattomies oli aivan nuori, ja hän pakeni heti.
Ljot ratsasti takaisin Holtariin ja kertoi siellä, mitä oli tapahtunut.
Veterlide kysyi, mitä hän nyt aikoi tehdä. En mitään, vastasi Ljot,
sillä en luule Oddin käräjämiesten saavan suurtakaan iloa asiastaan.

Veterlide lähti tuvasta jonkun ajan kuluttua. Ljot jäi silloin
kahdenkesken Leiknyn kanssa; vain pikkupojat, Atle ja Lyting leikkivät
penkin ääressä. Ljot paiskautui sänkyyn, ja Leikny keräsi kokoon heidän
kapineitaan eri puolilta tupaa. Sillävälin hän kyseli riidan kulkua,
mutta sai lyhyitä vastauksia. Viimein hän sanoi:

"Sinä voisit mielestäni kertoa, mistä te riitelitte, koska sinä teit
tapon."

"Ei se ollut niin tärkeätä", sanoi Ljot. "Mutta Odd on tainnut odottaa
taistelutilaisuutta siitä alkaen, kuin me kaksi viimeksi ottelimme."

"Se ei kai koskenut minua", sanoi Leikny lyhyeen.

"Ei", vastasi Ljot, "mutta sinua hän ajatteli."

Leikny tuli istumaan sängyn laidalle. Hän katsoi Ljotia ja sanoi.

"Sinä et tainnut ajatella minua, Ljot."

Ljot liikahti sängyssä. Hän aikoi vastata, mutta Leikny laski kätensä
hänen rinnalleen ja jatkoi:

"Kyllä minä tiedän, ettet sinä ole tullut minun takiani juroksi ja
äänettömäksi Norjasta palattuasi, enkä minä ole se, jota sinä ajattelet
päivät ja yöt. Mutta minä en tiedä mitään sinun surustasi, enkä
siitä, mitä Oddin ja sinun välillä on puhuttu, enkä muistakaan sinun
ajatuksistasi."

Ljot vastasi:

"Soisin, että sinä olisit tyytyväinen naimaliittoosi, Leikny, sillä
olen aina koettanut tehdä sinun mieliksesi kaikessa. Mutta jos minulla
on suru, jonka kätken kaikkien silmiltä, on se pahinta itselleni, ja
sinä voisit siis jättää minut rauhaan."

Aikoessaan vastata huomasi Leikny viitan, jonka Vigdis oli neulonut
Veterlidelle. Se oli sängyn jalkopäässä. Hän sieppasi sen nyt käsiinsä
ja heitti sen lattialle huutaen:

"Sinä ajattelet kymmenen kertaa enemmän sitä norjalaista neitoa, jonka
kerrotaan hyljänneen sinut, kuin minua, joka en koskaan ole tehnyt
sinulle muuta kuin hyvää."

Ljot kavahti pystyyn ja tahtoi nostaa viitan lattialta, mutta toinen
oli sukkelampi ja sai sen itselleen; hän juoksi lieden ääreen ja aikoi
viskata sen tuleen. Ljot riensi perästä ja tahtoi ottaa sen häneltä,
mutta Leikny piti siitä kiinni molemmin käsin. Silloin Ljot tarttui
vaimoaan vyötäisiin toisella kädellä ja rutisti hänen ranteitaan niin
kovasti, että hän huusi. Mutta viittaa hän ei saanut tältä, ennenkuin
hän löi häntä nyrkillään käsille. Silloin Leikny heittäytyi sängylle
itkien, mutta Ljot otti viitan ja vei sen mukanaan ulos.

Nyt Leikny nousi ylös ja istuutui kynnyspuulle; hän itki kasvot käsiin
painettuina eikä huomannut äitiään, joka tuli siihen hetken kuluttua.
Gudrun kysyi, mikä häntä vaivasi. Leikny vastasi, ettei häntä vaivannut
mikään. Mutta Atle kömpi kynnykselle ja sanoi:

"Äiti itkee, kun isä löi häntä -- isä löi niin kovasti, niin kovasti
tuolla lieden luona."

"Se ei ole totta", vastasi Leikny nopeasti. Mutta Gudrun meni tupaan,
ja löysi Lytingin itkemästä lattialta siksi, että isä oli ollut niin
paha äidille. Gudrun vimmastui nyt pahanpäiväisesti ja alkoi sättiä
Ljotia:

"Kyllä vain minun ensimmäinen mieheni, Egil, sai oppia tietämään, ettei
hänen ollut tultava minua lyömään", sanoi hän, "sillä minä lähdin
talosta, ja hän menetti henkensä kieltäytyessään antamasta takaisin
tavaraani. Senjälkeen ovat toiset mieheni tienneet varoa itseään, ensin
Lyting ja sitten Veterlide."

"Ole hiljaa, äiti", sanoi Leikny. "Ei Ljot lyönyt minua -- hän veti
minua vain lattiaa pitkin, ja aloin itse riidellä hänen kanssaan."

Ljot tuli samassa sisään. Hän ei kuunnellut kaikkea, mitä Gudrun sanoi,
mutta kumartui alas Leiknyn puoleen ja sanoi:

"Tein pahasti sinua kohtaan, oma Leikny raukkani -- ja toden sinä
sanoit, ettet ole koskaan tehnyt minulle muuta kuin hyvää."

Leikny purskahti nyt uudestaan itkuun. Hän peitti kasvot huiviinsa ja
juoksi sisään. Ljot lähti hänen perästään. Kesti kauan ennenkuin he
tulivat takaisin, mutta silloin ei Leikny enää itkenyt. Hän kulki aivan
Ljotin kyljessä ja oli iloisen näköinen.

Toisena päivänä he lähtivät kotiin. Heidän oli ollut tarkoitus viipyä
kauemmin, -- Gudrun olisi tahtonut pitää tyttärensä luonaan yli kesän,
kunnes synnytys oli ohi, ja Ljotin olisi hänen mielestään ollut hyvä
olla erossa vaimostaan jonkun aikaa monen asian tähden. Mutta molemmat
olivat nyt äkkiä lähtöpäällä. Veterlide ja Gudrun pyysivät saada
Lytingin kasvinkumppaniksi pojalleen Atlelle, joka oli vajaata vuotta
vanhempi tätä, ja Ljot ja Leikny suostuivat siihen. Sitten he lähtivät
Skomedaliin.

He olivat nyt mainiot ystävät koko matkan, mutta tuli sitten viimeinen
päivä. He ratsastivat silloin rotkon pohjaa. Miehet ajoivat edellä,
mutta Ljot talutti Leiknyn hevosta jyrkännettä alas. Hänen oma
hevosensa seurasi perässä irrallaan. Ilma oli pilvinen ja kolea, ja
toisinaan pieksi lumiräntä heidän kasvojaan. Heidän laskeutuessaan näin
laaksoa kohti sanoo Leikny Ljotille:

"Olen tuuminut koko ajan sitä, mistä sinä puhuit minulle Holtarissa. --
Vaan jos on niin, kuten sanoit, että sinua suretti enimmän se, ettet
sinä kelvannut heille vävyksi, pitäisi sinun mielestäni olla iloinen
nyt, kun me puolestamme itse ryhdyimme puuhaamaan tätä liittoa -- sillä
moni oli pyytänyt sitä, minkä sinä sait."

"En minä sure sitä", vastasi Ljot. "Mutta minua harmittaa, että
Beinenpojat ja muut heidän ystävänsä levittävät sellaisia puheita."

"Sitten minä en ymmärrä", jatkoi Leikny hetken kuluttua, "miksi sinä
talletat niin hartaasti tuota viittaa, jos et enää ajattele häntä, joka
on sen neulonut."

"Se sopii niin hyvin minulle", vastasi Ljot.

Nyt lennätti tuuli lunta heidän silmilleen, niin etteivät he vähään
aikaan puhuneet mitään. Kun he pääsivät suojaisempaan paikkaan, kysyi
Leikny taas:

"Oliko se norjalainen neito kauniimpi minua?"

"Ei", vastasi Ljot katsoen suoraan eteensä. "Useimmat pitäisivät
varmaan sinua kauniimpana."

"Oliko hän sitten rikkaampi minua?"

"Suunnilleen yhtä rikas luullakseni", vastasi Ljot entiseen tapaan.

"Mutta sinä pidit sittenkin enemmän hänestä", sanoi Leikny allapäin.
"Missä suhteessa hän siis oli parempi minua?"

"Jos siitä kannattaa puhua, oli hän kai parempi siksi, ettei hän
kysellyt niin paljon kuin sinä," sanoo Ljot vetäen suutaan hymyyn.

Leikny taivuttautui eteenpäin nähdäkseen Ljotin kasvot -- ja ne olivat
harmaat kuin kalliopaasi. Nyt kesti kauan ennenkuin kumpikaan puhui
mitään.

Tuisku taukosi heidän päästyään vieremän poikki. Heillä oli nyt
edessään laaja tasainen turveaukea. Ljot antoi takaisin Leiknyn
ohjakset, ja oli juuri nousemassa hevosensa selkään, kun Leikny
äännähti aivan hiljaa:

"Minä en ole milloinkaan puhuva tästä asiasta enää, lupaan sen sinulle,
mutta pyytäisin vain, että sanoisit, mikä hänen nimensä oli."

Ljot seisoi hevoseensa nojaten. Pitkään aikaan hän ei sanonut mitään,
vaan katsoi vaimonsa ohi. Viimein hän sanoi hyvin hiljaa:

"Vigdis".

Tämän jälkeen hän nousi ratsaille, ja sitten he ratsastivat kauan
rinnakkain puhumatta mitään. Mutta Leikny oli hiljainen ja surullinen
heidän tullessaan kotiin, eikä hänen mielensä kevennyt ennenkuin
syksyllä, jolloin hän sai pojan. Ljot pani vettä pojan päähän ja antoi
sille nimen Gissur. Sen jälkeen Leikny tuli enemmän entiselleen.




XXXIII.


Kun lampaat syksyllä tuotiin kotiin Skomedaliin, puuttui joukosta
muutamia oinaita. Ljot lähti silloin itse tunturille hakemaan niitä
yhden apumiehen kanssa.

Kolmantena päivänä, Leiknyn seisoessa ulkona pihamaalla, tuli mies
takaisin ajaen edellään lampaita. Leikny kysyi, minne Ljot oli jäänyt.
Mies vastasi hänen jääneen karjatuvalle tekemään korjaustöitä ja
parantamaan seiniä.

Leikny kävi nyt vähän väliä kurkistelemassa rinteelle päin. Oli kaunis,
selkeä päivä, ja vastasatanut lumi välkkyi auringonpaisteessa rinteen
laidoilla. -- Jonkun ajan kuluttua hän sanoi palvelijoille, että olisi
ehkä hyvä, jos hän lähtisi tunturille, koska Ljot oli jäänyt sinne
tekemään korjaustöitä, sillä siellä oli monenmoista muutakin tehtävää,
joka oli hyvä saada toimeen. Ja hänen oli paras itse neuvotella siitä
Ljotin kanssa.

Toiset hymyilivät itsekseen, mutta Leikny puhua purpatti tuota vähän
aikaa, ja viimein hänestä näytti aivan välttämättömältä lähteä sinne.
Miesten ei tarvinnut lähteä saattamaan. Hänellä oli vanha orjansa, joka
oli ollut hänen luonaan lapsesta asti ja joka seurasi häntä kuin koira;
hänet hän saattoi ottaa mukaansa. Ja niin he lähtivät.

He saapuivat perille ennen auringonlaskua, mutta Ljotia ei näkynyt
missään. Saattoi sentään nähdä hänen vääntäneen turvetta suosta
päivällä, ja lapio ja kuokka olivat nojallaan seinää vasten. He menivät
sisään, ja siellä paloi vielä hiillos liedellä.

Tupa oli rakennettu kivistä ja peitetty turpeella, kuten sielläpäin oli
tapana. Sisäpuolella kulki samoin kivistä ja turpeesta tehty penkki
ympäri seiniä. Peräpenkki oli niin leveä, että siinä mahtui makaamaan
kaksi henkeä vierekkäin. Se oli laitettu makuusijaksi, ja savun ja ovi
vedon suojaksi riippui sen edessä seinienvälisessä riuvussa nahkoja ja
seinävaatteita.

Leikny odotteli vähän aikaa, mutta kun ei Ljotia kuulunut, sanoi hän
orjalle, että tämä saattoi lähteä karjakarsinaan nukkumaan. Ja koska
oli kylmä ja tuvassa oli hänen mielestään kovin vähän puita, eikä hän
tahtonut vähentää niitä ennen Ljotin tuloa, kömpi hän sänkyyn, veti
vaatteen eteen ja nukkui heti.

Yöllä hän heräsi siihen, että tuvassa puhuttiin. Hän kurkisti vaatteen
raosta ja näki, että liedellä paloi tuli. Ljot istui penkillä häntä
vastapäätä, mutta sisällä oli toinenkin mies. Ja kun tämä alkoi puhua,
tunsi hän hänet isäpuolekseen. Hän kuuli tämän sanovan:

"Ei minusta ole viisasta, sukulaismies, että oleksit yksin täällä
ylhäällä tunturilla kun sinulla on käräjäasia Sigurd Beinenpoikaa
ja hänen sukulaisiaan vastaan. Leiknylle olisi suuri suru, jos hän
kadottaisi sinut, ja poikasikin ovat vielä niin pienet."

Ljot oli taivuttanut päänsä seinää vasten. Hän vastaa:

"En minä pidä sitä väkeä niin suuressa arvossa, että viitsisin
kulkea suuren saattojoukon kera heidän tähtensä. Ei heissä ole minun
surmaajiani. Yhden tiedän, joka toivotti minulle mustinta kuolemaa. --
Muuten minusta on sama, miten minulle käy."

"Mitä sinä nyt puhelet?" kysyy Veterlide. Mutta Ljot ei vastaa hänelle.
Oltuaan vähän aikaa ääneti hän sanoo: "Parempi olisi, että Leikny jäisi
leskeksi nuorena, niin hän voisi löytää lohdutuksen toisaalta."

"Sinä et tunne hänen mielenlaatuaan", vastaa Veterlide. "En luule, että
hän ottaisi toista miestä sinun jälkeesi, niin suuressa kunniassa hän
pitää niitä, joita hän rakastaa."

Ljot istuu yhä ääneti, ja Veterlide jatkaa:

"Kyllä kai sinä ymmärrät, että sellaista vaimoa kuin se, joka sinulla
on, et löytäisi, vaikka etsisit maailman halki."

"Totta se on", vastaa Ljot. "Mutta minä rakastan enemmän mustaa
täplää tuon toisen rintojen välissä kuin kaikkea Leiknyn ihanuutta.
Rakastin enemmän häntä, kun hän iski veitsen kurkkuuni, kuin rakastan
Leiknyä hänen kiertäessään käsivartensa kaulaani. Keveämpi oli mieleni
matkatessani talvipakkasessa Dovren tunturin yli, ajatellen hänen
kirojaan, kuin ratsastaessani Skomedaliin, tietäen Leiknyn odottavan
ovella hellät sanat huulillaan. Mieluummin olisin jääkarhun käpälien
välissä kuin ajattelen häntä Kaaren sylissä."

Veterlide sanoi nyt ankarasti:

"Huonosti ovat asiasi -- mutta pahinta on, ettet puhunut tästä ennen
naimistasi."

"Niin", vastaa Ljot. "Luulin voivani unohtaa hänet ottaessani vaimon,
mutta nyt huomaan, että se paha, jonka tein hänelle, onkin muuttunut
kostoksi itselleni, sillä nyt olen sureva ikäni kaiken, että omistin
tuon vaalean neidon ja kadotin hänet."

"Pelkäänpä, että sinä olet palkinnut huonosti Gunnarin
vieraanvaraisuuden."

"Huonommin kuin arvaatkaan", sanoo Ljot. "Kaunein hetki, minkä tiedän,
oli se, jolloin söimme yhdessä marjoja uhrikummulla. -- Olin iloisempi
silloin kuin tappaessani poikana isäni surmaajan Hauketindetillä. Mutta
palatessaan viime kohtauksestamme, Vigdis kantoi mielessään suurta
surua -- ja kuitenkin sain kokea myöhemmin, että omani oli sitäkin
suurempi."

Veterlide sanoo nyt vihastuneena:

"Jos sinä olet häväissyt Gunnarin tyttären, olet tehnyt semmoisen
konnantyön, jollaista minä en olisi uskonut sinun saattavan tehdä
koskaan."

Ljot naurahti ja vastasi:

"Ehkä en olisi uskonut sitä itsekään."

Veterlide sanoo:

"Pahasti teit, sukulaismies" -- ja Ljot naurahtaa taasen ja sanoo:

"Niin, hyvin en tehnyt."

Nyt olivat molemmat kauan vaiti. -- Viimein nousi Ljot paikaltaan ja
alkoi riisua vaatteitaan. Hän kysyi, eikö Veterliden mielestä ollut
maatamenon aika. Leikny painautui kiinni seinään. Hän vapisi kuin
haavan lehti, mutta sulki silmänsä ja koetti olla nukkuvan näköinen.

Kun Ljot oli riisuutunut, veti hän vaatteen syrjään ja aikoi ruveta
pitkäkseen huomaten Leiknyn. Veri nousi hänen kasvoilleen ja hän päästi
verhovaatteen sekä mainitsi hiljaa hänen nimensä. Leikny ei vastannut,
vaan hengitti raskaasti kuin nukkuva. Ljot kääntyi huoneeseen päin ja
sanoi:

"Minun täytyy tehdä sinulle sija penkille, Leikny on tullut tänne."

Veterlide huudahti, mutta Ljot varoitti häntä sanoen: "Hän näyttää
nukkuneen koko ajan." Sitten hän teki ääneti tilaa Veterlidelle, ja
aikoi asettua Leiknyn viereen, mutta tahtoi kuitenkin ensin tietää,
nukkuiko tämä, ja laski kätensä hänen povelleen. Silloin hän huomasi
miten toinen vapisi, ja tunsi hänen sydämensä hyppivän kuin kala
verkossa.

Ljot makasi nyt hiljaa paikallaan, tietämättä, mitä uskaltaisi sanoa
hänelle -- eikä lopulta sanonut mitään. Koko yön he sitten kumpikin
olivat nukkuvinaan, mutta toinen tiesi toisen valvovan.

Aamupuoleen vaipui Ljot hetkiseksi uneen. Silloin alkoi Leikny itkeä
aivan hiljaa, ja viimein hän itki itsensä nukuksiin. Kun hän heräsi,
olivat miehet jo nousseet makuulta ja varustivat juuri einettä. Hän
pukeutui nopeasti ja toivotti heille hyvää huomenta. Veterlide kysyi,
hänen tultuaan näkyviin, eikö hän ollut herännyt heidän puheeseensa
illalla. Silloin nousi Ljot äkkiä paikaltaan ja sanoi lähtevänsä
hevosia katsomaan.

Leikny vastasi tulleensa tänne iltasen aikaan ja paneutuneensa
pitkäkseen Ljotia odotellessa, mutta sitten hän olikin nukkunut
yhtä mittaa aamuun asti. -- "Vaan missä olit illalla, Ljot, ja miten
Veterlide on eksynyt tänne?" kysyi hän takaisin.

Ljot sanoi olleensa kokemassa ansojaan ja tavanneensa Veterliden
Gaglemyrenissä; tämä oli ollut tulossa Skomedaliin, ja hänen
saattajansa olivat ratsastaneet taloon edeltäpäin. Ljot haki oven
suusta pari riekkoa ja pyysi Leiknyä keittämään ne heille. Tämä teki
niin ja ilmoitti samalla Ljotille, mitä varten hän oli tullut, ja Ljot
lupasi toimittaa tupaan hänen pyytämänsä hyllyt sekä muut tarpeet.
Sitten Leikny lähti Veterliden kanssa laaksoon, pitääkseen huolta
vieraista.

Illemmalla nähtiin Ljotin ratsastavan kotiin. Leikny seisoi ovella,
mutta nähdessään Ljotin tulevan hän lähti kiireesti kutomatupaan. Ljot
tuli sinne hänen perästään ja laski kätensä hänen olkapäälleen. Leiknyn
täytyi katsoa ylös. Kyyneleet vierivät hänen poskiaan pitkin. Silloin
Ljot suuteli häntä ja sanoi:

"Tiedän, että minun tulee olla iloinen sinun rakkaudestasi -- sillä
kukaan ei ole niin hyvä kuin sinä."

Leikny vastasi:

"Ei se ollut niin vaarallista kuin luulet, että minä satuin kuulemaan
teidän viimeöiset puheenne -- vaikeinta oli silloinkuin sinä mainitsit
hänen nimensä suolla."

"Miten meidän nyt käy"? kysyi Ljot. Leikny vastasi:

"Aivan niinkuin itse tahdot -- minä olen aina tyytyvä sinun tahtoosi."

Ljot seisoi tovin aikaa poispäin kääntyneenä. Sitten hän suuteli häntä
uudelleen ja meni.




XXXIV.


Aika parantaa useimmiten ihmisten surut, eikä nytkään käynyt toisin.
Vuodet toivat muassaan niin paljon muuta ajateltavaa, että heidän
surunsa lieventyi. He olivat alati hyvässä sovussa, mutta pysyttelivät
enimmäkseen kotonaan Skomedalissa, eikä heitä nähty usein.

Ljotilla ja Leiknyllä oli kolme lasta. Vanhin näistä oli Lyting,
joka oli jätetty kasvatiksi Holtariin; siellä hän kuoli pienenä.
Toisten lasten nimet olivat Gissur ja Steinvor, ja Steinvor oli Ljotin
lemmikki. Nämä kaksi lasta joutuivat tapaturman uhriksi. Sen kulku oli
seuraava:

Eräänä kevätiltana olivat Skomedalin lapset ulkona leikkimässä. Pihalla
oli muutamia palvelusväen poikia, ja Gissur oli heidän joukossaan
ampumassa maaliin kaaripyssyllä. Hän oli seitsemännellä vuodella, ja
Steinvor oli viidennellä. Steinvor leikki itsekseen puron varrella,
joka juoksee piha-aidan viertä ja laskee Svartaaeniin. Tuo puro
kuivuu kesän aikana, mutta keväällä siinä on vettä, ja pojat olivat
rakennelleet siihen patoja, samanlaisia kuin he olivat nähneet joessa.

Siihen oli näin muodostunut allikko, joka oli tuskin niin suuri, että
se syvimmältä kohden ylettyi lyhyttä miestä polviin.

Steinvorin puuhaillessa siinä itsekseen puhellen, näki hän iltaruskon
punerruksen mäen nyppylällä toisella puolen puron. Hän oli niin pieni,
ettei hän muistanut tarkalleen, minkälainen kesä oli, vaan luuli valoa
kukiksi. Ja hän kahlasi puron poikki vähän ylempää, missä oli matalaa.

Hänellä oli hyvin hauska siinä kummulla auringon hohteessa. Hän keräsi
kanervia ja kiviä ja rupesi rakentamaan itselleen taloa, jossa oli
paljon lampaita ja lehmiä ja hevosia.

Hetken kuluttua lähtivät isot pojat sisään. Gissur jäi silloin yksin
ja alkoi katsella, missä sisko oli. Hän kahlasi tämän luokse puron
toiselle puolen katsomaan, mitä tämä puuhaili.

"Minun pitäisi saada nämä hevoset kotiin", sanoo tämä osoittaen
keltaisia kiviä, jotka hän on kerännyt kasaan. "Etkö sinä voi auttaa
minua, tämä hevonen on niin hurja, etten minä saa sitä tulemaan." --
Samassa hän heittää isomman kiven menemään ja juoksee sitä hakemaan.

Gissur innostui heti leikkiin. Mutta talo oli hänen mielestään huonosti
tehty.

"Minä lähden Norjaan ostamaan rakennushirsiä", sanoo hän. Hän löytää
siskon toisen kengän ja lastaa sen täyteen kuivia oksia, jotka hän
taittaa pajupensaasta, sekä alkaa uittaa sitä allikossa. Ja nyt he
rakentavat itselleen mainion talon. Mutta kun se oli valmis, oli rusko
sammunut aikaa sitten, ja lapset olivat kastelleet vaatteensa ja heitä
paleli. Sitten he päättivät lähteä kotiin syömään. Steinvorin kenkä
oli hävinnyt kokonaan, ja hän rupesi itkemään, kun hänen täytyi astua
kylmään veteen.

"Minä kannan sinut yli, sisko", sanoo poika. Ja hän nostaa tämän
syliinsä ja lähtee kahlaamaan.

"Katso, isä on tuolla mäellä", huudahtaa Steinvor, ja molemmat katsovat
sinne ja alkavat huiskuttaa hänelle kädellään. Mutta pohja on jäinen,
Gissur luiskahtaa kumoon, ja molemmat joutuvat veteen.

Ljot tuli ratsastaen karjapolkua pitkin joen toiselle puolen. Hän näki
lapset ja huiskutti heille takaisin. Samassa hän huomaa näiden kaatuvan
ja jäävän veteen. Hän hyppää hevosen selästä ja juoksee alas rantaan
suoraan kivikon poikki. Svartaaenissa virta on viedä hänet mukanaan,
mutta hän pääsee sentään yli ja alkaa rientää ylös mäkeä puroa kohti.
Lapset makasivat liikahtamatta allikossa. Hän nosti heidät ylös. Mutta
silloin hän näkee, että Gissur on iskenyt päänsä kiveen, ja hän on
pitänyt niin lujasti kiinni sisarestaan, että tämä on jäänyt hänen
alleen, ja molemmat ovat hukkuneet.

Ljot näki heti heidän kuolleen, mutta hän juoksi kuitenkin sisään
kantaen heitä sylissään, ja käski lämmittämään taljoja ja keittämään
maitoa.

Leikny valahti kalmankalpeaksi lapset nähdessään, mutta sanoi, ettei se
ehkä ollut niin vaarallista; kyllä he pian virkoaisivat. Mutta vaikka
olisi tehty mitä, niin nuo kaksi pienokaista pysyivät elottomina. Ljot
istuutui viimein lieden ääreen leuka käsien varassa. Mutta Leikny ei
tahtonut alistua, vaan koetti yhä tyrkyttää maitoa lastensa suuhun ja
hieroa heitä villavaatteella, vaikka kaikki muut sanoivat, ettei se
enää auttanut.

Silloin hän nosti nuo kaksi kuollutta pikku ruumista syliinsä ja huusi:

"Kyllä minä saan heidät henkiin -- minä haudon heitä allani, kunnes he
virkoavat."

Ja hän heittäytyi heidän ylitseen sänkyyn ja puhalsi heidän suuhunsa.
Ljot nousi paikaltaan, tuli hänen luokseen ja kietoi kätensä hänen
ympärilleen.

"Suo heille rauha", hän sanoi, "sinun ei pidä kiusata vainajia."

Silloin hän tempautui irti ja alkoi huutaa. Hän kiskaisi liinan
päästään ja repi tukkaansa -- ja sitten hän aikoi juosta ovesta ulos
ja hukuttautua itsekin. Mutta Ljot nosti hänet syliinsä ja kantoi
hänet sänkyyn. Hän riisui väkisin vaatteet hänen yltään, ja työnsi
hänet peitteen alle. Koko yön hän istui sängyn vieressä pidellen häntä
kiinni. Hän pelkäsi tämän menettävän järkensä.

Mutta aamuyöstä hän rauhoittui. Ja kun hän päivällä nousi jalkeille,
oli hän aivan tyyni eikä itkenyt enää paljon, mutta hän oli kuin
haudasta nostettu.




XXXV.


Aika kului nyt suruisasti Skomedalissa kunnes käräjäaika oli käsissä.
Ljotilla oli asiaa sinne, ja hän tahtoi Leiknyä mukaansa, mutta tämä ei
sanonut jaksavansa tulla ja Ljotin täytyi lähteä yksin.

Kun hän palasi, kertoi Leikny ensimmäisenä iltana nukkuneensa
kutomatuvassa muutamia öitä ja pyysi, että Ljot sallisi hänen nukkua
siellä vielä jonkun aikaa. Ljot vastasi, ettei hän tahtonut vastustaa
Leiknyn pyyntöä, koska tämän teki mieli sinne.

Kesä kului loppuun, ja Leikny oleili kaiket päivät kutomatuvassa sekä
nukkui siellä yönsä. Hän ei puuttunut talon toimiin, vaan käveli
edestakaisin lattialla, saamatta mitään aikaan. Joka ilta hän kävi
kappelissa, jonka Ljot oli antanut rakentaa talon lähelle, ja siellä
hän oli rukouksessa polvillaan myöhään yöhön.

Mutta eräänä iltana, kun hän juuri oli menossa ulos, ilmestyi Ljot
kutomatupaan ja pyysi häntä jäämään sisään vähäksi aikaa. "Milloin sinä
olet aikonut muuttaa takaisin minun luokseni, Leikny?" hän kysyi.

Leikny oli ääneti, ja Ljot sanoi:

"Minä en luule siitä olevan meille kummallekaan hyötyä, että kuljemme
molemmat omia aikojamme suruamme hautoen. Olisi parempi, että sinä
tulisit tupaan ja olisit meidän toisten joukossa ja alkaisit hoitaa
taloasi. Ehkäpä se keventäisi oloasi."

"Minä en jaksa hääriä siellä tuvassa", vastaa toinen. "Minusta tuntuu
aina kun käyn siellä, että olen unohtanut jotakin -- ja kun sitten
koetan ajatella, mitä se on, muistankin, että ne ovat lapseni, jotka
eivät enää tarvitse minua."

Ljot vastasi:

"Tahdotko lähteä tervehtimään äitiäsi -- minä saatan sinut sinne."

Leikny sanoi nyt tuskin kuuluvasti:

"Minulla olisi muuan toivomus, suostuisitkohan sinä siihen."

"En kiellä sinulta mitään, sano vaan mitä toivot", sanoo Ljot.

"Sitten minä en enää milloinkaan ole oleva vaimosi", sanoo Leikny.
"Salli minun lähteä täältä ja elää siveydessä ja paastoten, kuten
naiset toisissa kristityissä maissa."

Ljot rypisti otsaansa ja sanoi:

"Tiedän, ettet sinä ole ollut onnellinen minun luonani, enkä minä olisi
tuonut sinua tänne Skomedaliin, jos olisin tiennyt, että kävisi näin.
Mutta kysyin sinulta kerran, miten meidän oli käyvä, ja silloin sinä
sentään tahdoit jäädä minun luokseni. Olen sen jälkeen koettanut tehdä
olosi niin helpoksi kuin suinkin. Meidän välillämme ei ole sanottu
yhtään kovaa sanaa siitä päivästä lähtien, enkä minä ole lyönyt sinua
muuta kuin sen ainoan kerran. Olet saanut määrätä kaikesta kanssani,
ja minä olen antanut sinulle vallan omiin asioihisi nähden. En ole
nauratellut toisia naisia, eikä minulla ole muita lapsia kuin sinun
synnyttämäsi."

"Eihän sinulla ole minunkaan synnyttämiäni lapsia", vastasi Leikny.
Samassa hän kätki kasvot käsiinsä ja purskahti itkuun.

"Minä suren sitä yhtä paljon kuin sinä", sanoi mies, "ja siksi minua
ihmetyttää, että tahdot nyt rikkoa yhteiselämämme."

Leikny nousi ja vastasi:

"Lupaa, että suostut elämään erossa minusta -- lieneehän siinä kylliksi
syytä, että minä kieltäydyn elämästä sinun kanssasi. Silloin sinä voit
ottaa toisen vaimon ja lähteä pois täältä erämaasta. En ole nähnyt
sinua iloisena kertaakaan koko yhteiselämämme aikana."

Ljot kysyi nyt hiljaa:

"Sano minulle, Leikny, kaipaatko sinä pois täältä ja tahtoisitko, etten
minä enää milloinkaan nukkuisi vieressäsi."

Näin sanoen veti hän hänet polvelleen, ja silloin toinen alkoi vapista
niin, ettei hän voinut vastata. Ljot sanoi taas:

"Sinä sanoit kerran tyytyväsi aina minun tahtooni".

Leikny painoi päänsä hänen kättään vasten ja nyyhkytti:

"Luulin sinun kaipaavan pois minun luotani."

Ljot taivutti päänsä hänen kasvojaan vasten ja sanoi:

"Siitä on kauan, Leikny -- vaan en ole tiennyt ennemmin, etten voi elää
ilman sinua."

Sinä iltana muutti Leikny takaisin tupaan, ja hän istui taas emännän
paikalle pöydässä. Kukaan ei enää kuullut hänen puhuvan nunnaksi
rupeamisesta, vaan hän ja Ljot elivät sovussa ja rakkaudessa. Hän suri
kuitenkin suuresti lapsiaan, vaikkei hän puhunut siitä.

Eräänä iltana olivat kaikki olleet saunassa, ja Leikny kulki tukka
hajallaan, saadakseen sen kuivaksi. Ljot tuli hänen luokseen, kokosi
sen käteensä ja sanoi:

"Luulenpa, että sinun tukkasi on tullut vielä vaaleammaksi ja
kauniimmaksi kuin ennen, Leikny."

Toinen lehahti tulipunaiseksi ja veti pois päänsä. Mutta silloin Ljot
näki, että siinä oli yhtä paljon harmaata kuin keltaista, ja ohimoilta
se oli kokonaan valkoinen.




XXXVI.


Kului vuosi. Ljot huomasi että Leikny itkeskeli usein öisin. Hän kysyi
lempeästi, mikä tätä vaivasi, mutta toinen ei tahtonut ilmoittaa.
Kerran hän sitten sanoi:

"Sinä et varmaankaan voi olla oikein iloinen, ennenkuin olet
synnyttänyt lapsen, jota kannat". Mutta silloin tämä itki vieläkin
katkerammin. Eräänä päivänä hän tuli vaateaittaan; Leikny oli
polvillaan maassa penkoen suurta kirstua. Ljot pyysi, ettei hän
rasittaisi itseään; olihan hänellä palvelusnaisia.

"Niin, mutta minun täytyy saattaa taloni järjestykseen niin kauan kuin
voin", vastasi tämä.

"Mitä sinä nyt puhut", sanoo Ljot ollen lyövinään leikiksi koko asian,
"vai luuletko sinä kuolevasi?"

Hän pyysi tätä istumaan viereensä kirstun laidalle. Leikny tuli ja
vastasi:

"Gissur ja Steinvor kulkevat joka yö tässä lattialla ja tahtovat meidän
sänkyymme; ja vesi valuu heidän vaatteistaan. He tahtovat, että minä
nousisin sängystä ja ottaisin heidät syliini. Minä sanon heille, etten
voi ottaa heitä kun minulla on tämä lapsi. Mutta silloin he vastaavat
että kun pikkuveli on tullut maailmaan, niin silloin minun pitää tulla
heitä lämmittämään, olen muka luvannut sen heille."

"Sinä olet nähnyt unta", sanoo Ljot. "Tiedäthän sinä, että lapsemme
ovat Jumalan luona. Pakanat vain kulkevat kuoltuaan, mutta heidät on
kastettu ja he lepäävät vihityssä mullassa. Älä siis puhu noin, vaan
heitä mielestäsi moiset ajatukset", pyysi hän tyynnytellen.

"Minä näen heidät yhtä selvästi kuin sinut", vastasi toinen. "He ovat
koskeneet minuun kädellään, ja nuo kädet olivat niin kylmät, että minua
värisytti."

"Tuuli se vain on ollut", sanoi Ljot, vetäen hänet lähelleen. "Minä
korjaan seinän tästä sängyn kohdalta. Mutta sinä et saa puhua
kuolemisesta -- lapsilla on hyvä olla siellä missä ovat, ja minä
tarvitsen sinua paremmin kuin he."

Pian tämän jälkeen Leikny synnytti pojan. Ljot kyseli lakkaamatta
apuvaimolta, miten synnytys sujui, ja nämä vastasivat, että kaikki
sujui hyvin. Mutta kun lapsi oli tullut maailmaan ja se kannettiin
isänsä nähtäväksi, oli se niin viheliäinen, että vaimot sanoivat
olevan parasta viedä se metsään, "sillä tästä ei koskaan kuitenkaan
tule oikeata miestä, vaan kurja raajarikko, jolla ei ole oleva iloa
elämästä."

"Se on sopimaton teko, koska minä olen kristitty", vastasi Ljot, "en
suostu milloinkaan tekemään niin. Jumala on auttava poikaa ja parantava
hänet." Hän kastoi pojan ja antoi sille nimeksi Torbjørn.

Leikny itki kuullessaan tästä ja arveli myös olevan parasta, ettei tuo
poika saisi elää. Sillä oli ristisuu, joka oli halki kitalaesta, ja
oikea käsi oli pieni ja kuivunut ja oudon näköinen. Leikny säälitteli
lastaan, mutta Ljot vastasi nauraen, ettei hänestä vasen käsikään ollut
suuren suuri.

Leikny voimistui pian ja nousi sängystä kymmenen vuorokauden kuluttua,
mutta illalla hän sai kuumetta ja hänen täytyi käydä uudestaan
makuulle. Toisena päivänä hän oli huonompi. Ljot istui hänen luonaan
sängyn jalkopäässä illalla. Silloin Leikny sanoi:

"Nyt taitaa sittenkin käydä kuten aavistinkin, vaikka olen rukoillut,
ettei meidän kahden tarvitsisi erota nyt. Kaksi seikkaa surettaa minua
-- että sinä jäät hoitamaan tuota kipeää vaivaista, lasta, ja ettei
tämä tapahtunut silloin, kun et sinä olisi surrut minun kuolemaani."

Ljot suuteli häntä ja sanoi:

"Minä en usko sinun näkyihisi ja aavistuksiisi -- eikä minulla ole
ollut suurempaa iloa elämässä kuin se onnen aika, jonka olemme eläneet
yhdessä -- tapahtuipa vastedes mitä hyvänsä."

Leikny vaipui nyt uneen, ja Ljot istui hänen luonaan koko yön.
Aamupuoleen hän kavahti istualleen ja osoitti molemmin käsin ovelle.
Sitten hän otti Ljotia kaulasta ja kaatui taapäin vetäen tämän
mukanaan. Melkein samassa hänen kätensä herpaantuivat ja hän oikaisihe
suoraksi. Ja siihen hän kuoli.

Ljot suri kovin vaimoaan, mutta ihmisten mielestä hän kantoi surunsa
miehen mielellä ja valittamatta. Hän hoiti itse poikaansa ja rakasti
sitä suuresti. Ja hän vakuutti aina, että tuo raihnaus oli häviävä
pojan varttuessa. Mutta toiset tuumivat keskenään, että olisi parasta,
jos lapsi kuolisi. Torbjørn eli yli talven; keväällä se kuoli
kouristukseen.

Sen vuoden käräjillä antoi Ljot tehdä tiettäväksi, että hän aikoi myydä
talonsa. Hän osti laivan ja lähti saarelta. Normandiassa hän erosi
islantilaisista matkakumppaneistaan, ja tämän jälkeen ei Islannissa
kuultu enää mitään hänestä.




XXXVII.


Kuningas Olav Trygvenpojan kuoltua, tuli Illuge vaalea Aasloon. Hän ei
tahtonut palvella ketään muuta päällikköä tämän miehen jälkeen, jonka
vertaista ei ole ollut Pohjolan maissa. -- Illuge päätti perustaa oman
talouden ja ottaa vaimon, ja hän kosi uudestaan Vigdistä. Vigdis soi
hänelle hyvän vastaanoton ja piti komeat vieraspidot. Hän pyysi niihin
myös Kaaren, Grefsinin herran, ja osoitti mitä suurinta kunnioitusta
molempia kohtaan.

Eräänä päivänä hän sitten pyysi heitä kanssaan aittaan, sanoen
haluavansa puhua heidän kanssaan kahdenkesken. Ja hän sanoi:

"Te olette nyt kumpikin kosineet minua vaimoksenne, ja minulle on suuri
kunnia, että kaksi noin uljasta ja arvossapidettyä miestä tahtoisi
minut puolisokseen. Mutta minä en tahdo enää naimisiin -- ainoa toivoni
on, että poikani saisi rikkautta ja valtaa, niin ettei hänen tarvitsisi
kaivata liian kipeästi isää ja sukua -- ja en siis tahdo hänen
joutuvan jakamaan minun tavaraani aviossa syntyneiden lasten kera. Te
olette molemmat tehneet minulle niin paljon hyvää, etten osaa valita
välillänne. Neuvon teitä tekemään näin: Anna sinä, Kaare, sisaresi
Helga Illugelle vaimoksi, jolloin Illuge ostaa itselleen Baugstadirin
tuolta harjun takaa, ja sinä, Kaare -- kosit Ragna Grjotintytärtä,
sukulaistani, jonka olette nähneet täällä tänään. Kumpikin ovat
kauniita ja rikkaita neitoja, ja jos solmitte ystävyyden, saatte
langoksina enemmän valtaa kuin kukaan. Kun nyt siis olette kuulleet
neuvoni, pyydän teitä sanomaan, mitä siitä ajattelette."

Kaare lausui:

"Otan mielelläni Illugen langokseni, jos hän suostuu tekemään, kuten
sinä sanot. Uskon, että tämä liitto olisi meille molemmille suureksi
hyödyksi, enkä minä ole kitsasteleva sisartani naittaessani."

Illuge vastasi:

"Suostun liittoon, jos sinä lupaat kihlata Ragnan samana päivänä, kuin
minä juon naittajaisia Helgan kanssa."

Kaare ei vastannut mitään, mutta Vigdis sanoi:

"Voit luottaa siihen, etten minä milloinkaan ole menevä naimisiin. Vaan
te voisitte molemmat lisätä valtaanne ja rikkauttanne, jos suostuisitte
sovintoon. Olette yhtä mahtavat, jos kuljette kumpikin omaa tietänne,
mutta jos lyöttäydytte yhteen, on mahtinne kasvava kahdenkertaiseksi."

Kaare ojensi nyt kätensä Illugelle, joka tarttui siihen, ja sitten he
sopivat asiasta tarkemmin.

Vigdis meni nyt suuren kirstun luo, joka oli täynnä kalleuksia, ja
pyysi molempia valitsemaan sieltä mieleisensä kappaleet.

"Ottakaa nyt minutkin samaan liittoon", sanoi Vigdis. "Ja sitten
minä tekisin teille vielä sellaisen pyynnön, että opettaisitte
Ulvarille aseenkäyttöä ja säädyllisiä tapoja, niin että hän varttuisi
kaltaiseksenne kaikessa."

Toiset lupasivat sen ja kiittivät Vigdistä hänen rikkaista lahjoistaan.
Kukaan ei lähtenyt näistä pidoista ilman vieraslahjaa, ja Vigdiksen
arvo kasvoi siitä suuresti.




XXXVIII.


Sen kirkon pappina, jonka Vigdis oli pystyttänyt, oli Eirik niminen
mies. Hän oli kotoisin Tanskasta. Vigdis piti hänestä paljon, ja hän
kävi usein Vadinissa.

Kerran kun hän taas oli siellä, ja väki istui lieden ympärillä
iltaruoan jälkeen, pyysi Vigdis pappia kertomaan heille sadun, koska
hän osasi paljon sellaisia.

Pappi alkoi silloin kertoa:

"Oli kerran nainen, joka asui Odinissa. Hänen nimensä oli Tora, ja
hän oli hyvin kaunis. Hän tuli vietellyksi, ja koska hänelle kävi
onnettomasti, salasi hän onnettomuutensa ja heitti lapsen mereen.

"Ja hän joutui hyviin naimisiin ja eli arvossapidettynä ja rakastettuna
ja synnytti monta lasta, joista hän piti paljon. Mutta sitten hän sai
taudin ja vaipui horteeseen ja oli aivan kuin kuollut. Maatessaan
nyt siten, tuntui hänestä itsestäänkin, kuin hän olisi ollut kuollut
ja kuin hänet olisi puettu kuolinvaatteisiin ja koruihin ja haudattu
kumpuun. Ja hän kuuli pienten lastensa itkevän häntä kotona ja olisi
toivonut hartaasti pääsevänsä lohduttamaan heitä. Silloin hänestä
äkkiä tuntui siltä, kuin joku olisi tullut kummun sisään. Tulija oli
kääriytynyt mustaan viittaan ja hän tarttui Toran käteen ja sanoi:
'Nouse ylös, Tora, ja seuraa minua'. Ja silloin hänestä ei enää
tuntunutkaan siltä, kuin hän olisi kuollut ja hän pyysi päästä sinne,
missä hänen lapsensa itkivät. Viittaan puettu mies nyökkäsi ja talutti
häntä eteenpäin. 'Ei tämä ole oikea tie', sanoi Tora. 'Ole vaan
huoleti, kyllä tämä on oikea', vastasi mies.

"Kun he olivat kulkeneet kauan, aukeni heidän edessään pimeä laakso,
ja sen pohjalla oli mustapintainen järvi. Jyrkkä polku vei rinnettä
alas rantaan, ja toisen rinteen reunaa nousi jyrkkä polku ylös. Mutta
taemman tunturin laella oli linna ja se oli puhdasta kultaa. Se paistoi
kuin aurinko, ja sen edessä käyskenteli kultahaarniskaan puettuja
ritareita. Linnan sisältä kuului laulua ja harpunsoittoa niin ihanaa,
ettei hän ollut tiennyt sellaista olevan olemassakaan. Tora kysyi,
kuka tuon linnan haltija oli. 'Minä', vastasi mies. 'Tahdotko lähteä
katsomaan minun kartanoani?' Tora lupasi lähteä, kun hän sitten pääsisi
lastensa luo.

"Nyt he alkoivat laskeutua polkua alas. Mutta äkkiä hänestä näytti
siltä kuin laakso olisi ollut täynnä pieniä valkoisia lampaita. Niitä
oli vieri vieressä aivan kuin katraassa, ja ne koettivat kämpiä
molempia jyrkänteitä ylös. Mutta kun ne tulivat lähemmäs, näki Tora,
että ne olivatkin pieniä lapsia, ja niitä oli tuhansia. Ne olivat
aivan alastomia ja vastasyntyneitä, mutta niiden kasvot olivat aivan
kuin vanhan ihmisen, ja jotkut olivat veressä ja pahasti pideltyjä
ja muutamista valui vettä. Ne koettivat kaikin voimin ryömiä pois
laaksosta, mutta vierivät takaisin, sillä ne olivat niin pienet ja
avuttomat. Torasta oli niin surullista katsoa niitä, että hän rupesi
itkemään. Hän kysyi viittaan puetulta mieheltä, mitä lapsia ne
olivat, ja kuinka nuo pikku poloiset olivat joutuneet sinne. 'Heidän
vanhempansa ovat jättäneet heidät tänne', sanoi mies. 'Se on tapahtunut
heidän tahdostaan". "Sitä minä en voi uskoa', vastasi Tora.

"Lapset osasivat puhua, ja sanoivat: 'Kyllä se on totta, ja meidän
pitää nyt olla täällä. Tahtoisimme niin mielellämme päästä katsomaan
maailmaa, ja tahtoisimme tuonne laakson toiselle puolen, mutta me
olemme niin pieniä, että meidän täytyy jäädä tänne, ja täällä on niin
ikävä ja pimeä, ja meillä on niin kylmä.'

"Silloin riisui Tora viitan hartioiltaan ja repi sen siekaleiksi ja
kääri ne lähinnä olevien ympärille. Nyt työntyivät kaikki hänen
luokseen, ja silloin hän riisui päällyshameensakin ja jakoi senkin
lapsille. Ja tätä jatkui niin kauan kunnes hän oli yhtä alaston kuin
he. Ja kuitenkin hänen ympärillään oli vielä yhtä paljon semmoisia,
jotka eivät olleet saaneet mitään, sillä laaksossa oli tuhansia lapsia.
He jatkoivat matkaa lasten kuhistessa joka puolella ja pyytäen, että
hän ottaisi heidät syliinsä ja kantaisi heidät ylös tunturille,
niin että he saisivat nähdä maailman. 'Ei se ole semmoinen, että
sitä kannattaisi katsella', sanoi Tora. 'Miksi siis kaikki tahtovat
takaisin, jotka tulevat tänne, ja tahdot sinäkin?'

"'Niin, mutta minä tahdon omien lasteni luo', sanoi Tora.

"Nyt astuivat viittaan puettu mies ja Tora veteen. Ja sielläkin oli
lapsia toinen toisessaan kiinni. Ne seisoivat kaulaansa myöten vedessä
niin tiheässä kuin silliparvi, ja niitä paleli ja värisytti ja ne
koettivat pitää kiinni Torasta. Tämän kävi silloin niin sääli heitä,
että hän alkoi uudelleen itkeä ja nosti syliinsä niin monta kuin
saattoi kantaa sekä kysyi mieheltä, eikö hän saisi ottaa heitä mukanaan
kultaiseen linnaan. Mies lupasi hänen tehdä niin. Mutta vähän ajan
kuluttua hän ei jaksanut kantaa enää useampia. Silloin hän pyysi miestä
lainaamaan viittansa, että hän sai kääriä heidät siihen. Mies irroitti
sen päältään ja silloin Tora näki, että hänellä sen alla oli komea
kultainen sotisopa, kaulassa hohtavista kivistä tehty risti ja päässä
loistava kruunu. Mutta hänen kasvonsa loistivat vielä kirkkaammin,
eikä Tora ollut mielestään milloinkaan nähnyt niin kaunista ja
kuninkaallista miestä.

"Ja ritari sanoi: 'Nyt alkaa niin jyrkkä nousu, ettet sinä voi päästä
huipulle, ellen minä kanna sinua. Vienkö minä ensin sinut vai lapset?'

"'Vie ensin lapset', vastasi Tora. 'Etkö voi kantaa heitä kaikkia sinne,
minä istun täällä sillä aikaa.'

"'Se kestää kauan', sanoi ritari. 'Näethän, miten paljon lapsia täällä
on -- ja uusia tulee koko ajan. Sinähän tahdoit nähdä minun kultaisen
linnani ja mennä sitten kotiin lapsiesi luo. Saat istua täällä maailman
loppuun asti, ennenkuin minä olen kantanut kaikki nämä lapset kotiini.'

"'Minä odotan niin kauan', sanoi Tora, 'En voi mitenkään nähdä
pienokaisten jäävän tänne. Minun lapsillani ei ole mitään hätää kotona,
nämä tarvitsevat apuamme paremmin.'

"Silloin sanoi kultahaarniskaan puettu mies:

"'Tuo lapsi, joka lepää poveasi vasten, on sinun vanhin poikasi, Tora,
-- kaikki nämä lapset ovat sellaisia, jotka on otettu hengiltä,
ennenkuin he ovat ehtineet nähdä elämää ja oppia kulkemaan minun
linnaani.'

"Tora lankesi polvilleen ja kysyi kauhistuneena:

"'Kuka sinä olet, päällikkö, ja mikä sinun nimesi on?'

"'Minun nimeni on Kristus', sanoi kuningas. Ja samassa hänestä alkoi
lähteä sellainen hohto ja loisto, että oli kuin aurinko olisi paistanut
laaksossa ja lämmittänyt lapsiparkoja. Mutta Toran täytyi sulkea
silmänsä. Ja kun hän aukaisi ne, oli hän kotona sängyssään.

"Nyt kutsutti hän heti luokseen miehensä ja sukulaisensa ja kertoi
heille näkynsä. Hän ei salannut kauemmin häpeäänsä eikä sitäkään, että
hän oli tappanut lapsensa. Hänen miehensä joutui niin ankaran vihan
valtaan, että hän ajoi hänet heti talosta, vaikka vaimo oli sairas ja
vaikka oli yö.

"Hän pakeni laakson läpi, ja kaikki koirat haukkuivat häntä. Ja hän
tunsi itsensä niin onnettomaksi, ja tunsi tehneensä niin suuren
synnin, ettei hän jaksanut elää kauemmin. Siispä hän meni rantaan.
Mutta silloin hän kuuli itkua kahden suuren kiven välistä. Hän astui
ääntä kohti ja löysi levien keskeltä vastasyntyneen poikalapsen, joka
eli vielä. Tora kääri sen vaatteisiinsa, nosti sen rinnoilleen ja
antoi sen imeä. Ja hän päätti ottaa tuon lapsen kasvatikseen. Nyt hän
alkoi vaeltaa metsässä, kunnes tuli seutuun, jossa häntä ei tunnettu.
Sinne hän rakensi itselleen majan, jossa hän asui lapsen kanssa. Hän
sai myöhemmin haltuunsa kaiken sen kullan ja hopean, joka hänelle
lankesi kotoa, ja silloin hän kuulutti, tahtovansa ottaa hoiviinsa
kaikki vastasyntyneet, jotka oli jätetty kuolemaan. Hän möi maansa
ja tavaransa ja osti rahoilla ruokaa kasvateilleen. Mutta itse hän
söi Kristuksen muistoksi vain maan ruohoja ja joi vettä purosta. Kun
laaksoon sitten tuli munkkeja saarnaamaan uutta uskoa, ihmettelivät
nämä suuresti tavatessaan naisen, joka tunsi heidän herransa nimen ja
kunnioitti häntä elämällään. Ja hänet kastettiin kaikkine lapsineen, ja
kun hän kuoli, alettiin häntä pitää pyhänä suuren katumuksensa tähden."

Vigdis kiitti pappia sadusta, ja istui koko illan mietteissään. Kun
tuli maatamenon aika ja palvelusväki hävisi tuvasta, kutsui hän
Ulvaria. Tämä oli yhdeksän vuoden vanha, ja hän piti kovasti äidistään.
Poika tuli istumaan äitinsä syliin ja tarttui hänen kaulaansa.

"Olisitko sinä jäänyt odottamaan minua maailman loppuun asti, äiti?"
kysyi hän.

"Minä luulen, että sinä olisit jäänyt."

Vigdis puristi hänet rintaansa vasten ja sanoi:

"Minä sain oppia sen eräänä yönä, samoin kuin Tora sadussa. Olisin
mennyt vaikka maailman ääriin pelastaakseni sinut, sinä tarvitsit
äitiäsi oikein kovasti."

Poika suuteli ja hyväili häntä. Hetken kuluttua hän sanoi:

"Sinä et ole milloinkaan sanonut minulle, kuka minun isäni oli."

"Älä muistuta minua siitä vastedeskään silloinkuin minä olen iloinen",
vastasi äiti. "En myöskään tahdo, että kysyt hänestä mitään."

"Mutta kun minä tulen suureksi", sanoo poika, "silloin minä lähden
hakemaan häntä, ja silloin hänen täytyy naida sinut, muuten häntä ei
hyvä peri."

Vigdis sanoi hymyillen:

"Siihen on vielä vähän aikaa, ennenkuin sinä tulet niin suureksi, että
voit lähteä minun luotani. Älkäämme puhuko hänestä koskaan, ja älköön
hän nähkö koskaan sinua, ettei hän saisi tehdä sinulle pahaa. Mutta
sinä olet saava minulta kaiken mitä omistan, ja minä tahdon unohtaa
sen, mitä minä en jaksa muistella."




XXXIX.


Ulvar varttui kauniiksi ja reippaaksi pojaksi. Hän oli pitkä,
mutta jonkin verran hentorakenteinen, hänellä oli kapeat kasvot,
vaaleansiniset silmät ja pitkä, sysimusta tukka, joka vivahti hiukan
punaiseen. Hän miehistyi varain, sillä hän ei ollut kovin suuri, äidin
alkaessa puhua hänelle talon hoidosta ja muusta sekä kysyä hänen
neuvoaan. Hän puhui pojalleen kuin aikuiselle miehelle, joka saattoi
opastaa häntä. Poika tuli tästä vakavaksi ja vähäsanaiseksi, mutta
hän oli lempeä ja säädykäs käytöksessään ja voitti kaikkien suosion.
Äitinsä kanssa hän eli mitä rakkaimmassa sovussa.

Mutta kun hän kysyi, kuka hänen isänsä oli, ei hän saanut milloinkaan
vastausta. Vigdis sanoi, ettei hän tiennyt mitään hyvää siitä miehestä,
ja toivoi, ettei hänen tarvitsisi kuulla koskaan hänen nimeään. Tämän
jälkeen hän tuli aina raskaalle mielelle, eikä Ulvar rohjennut kysyä
enempää.

Kaaren ja Illugen kanssa Vigdis eli hyvässä sovussa, ja nuo kolme
pitivät joka vuosi toisilleen suuret pidot. Miehet huolehtivat
Ulvarista ja opettivat hänelle aseiden käyttöä. Hän oli useimmiten
Grefsinissä, sillä se oli naapuritalo. Mutta hän ei ollut milloinkaan
niin iloinen kuin päästessään ratsastamaan Baugstadiriin, sillä Illuge
oli nähnyt paljon ja kertoi Ulvarille paljon sellaista, jota tämä
kuunteli mielellään.

Hänen ollessaan siellä eräänä iltana, tuli Eirik pappi taloon, ja
Illuge pyysi pappia kuluttamaan aikaa kertomalla jotakin. Pappi kertoi
silloin sadun pyhästä Gregoriuksesta, joka tappoi lohikäärmeen. Illuge
sanoi:

"Lähinnä Kristusta, joka voitti perkeleen, on hän suurin uros, mitä
tiedän. Vain kaksi on yhtä suurta -- Sigurd Sigmundinpoika, joka tappoi
käärmeen Faavnessa, ja Olav Trygvenpoika, joka ei paennut kolmea
sotajoukkoa Svaaldissa. Hänen vertaistaan ei tunneta ikimuistoisista
ajoista, eikä näissä pohjoisissa maissa taideta nähdä hänen vertaistaan
niin kauan kuin aallot hyrskyvät rantojamme vasten."

Eirik vastasi, että Olav oli varmasti suurin uros tällä maailman
kulmalla. Mutta nyt hän tahtoi kertoa vielä pyhien marttyyrien
rohkeudesta ja miehuudella kärsityistä koettelemuksista uskonsa
puolesta eteläisissä maissa. Tätä valaistakseen hän valitsi sadun erään
nuoren neidon uskollisuudesta, ja kertoi sitten pyhästä Agatasta.

Illuge sanoi:

"Ylen rohkea oli tuo neito, eikä hänen maineensa ole himmenevä
milloinkaan. Mutta minäpä kerron nyt teille uljaimmasta naisesta, minkä
tunnen, ja olet sinä Ulvarkin kuullut jotakin hänestä. Mutta luulen,
ettet sinä ole koskaan kuullut kaikkea."

Ja hän kertoi nyt Vigdiksen retkestä metsän läpi sinä yönä, jolloin
Vadin paloi. Hän ei maininnut hänen nimeään, mutta kun hän oli kertonut
satunsa loppuun, sanoi hän pojalle:

"Tiedätkö, ketä minä tarkoitan -- tunnetko sinä ketään vaimoa, jolta
puuttuu kolme sormea vasemmasta kädestä?"

Ulvar nyökkäsi ja tarttui Illugen käteen. Tämä sanoi:

"Jos sinussa on äitisi verta, on sinustakin kerran kuuluva suuria."

Kun Ulvar seuraavana päivänä ratsasti kotipihaan, seisoi Vigdis siellä
syöttämässä varsoille leipää. Ulvar hyppäsi hevosen selästä, juoksi
hänen luokseen ja heittäytyi hänen kaulaansa. Äiti kysyi nauraen, mitä
tämä oli olevinaan.

"Ei muuta", vastasi poika, "kuin että minä uskon, ettei sinun
vertaistasi ole missään", sanoi tämä, ja sitten hän nosti ylös äitinsä
vasemman käden ja suuteli sormentynkiä.

"Mitä se Illuge nyt on sanonut sinulle?" sanoo äiti taas nauraen.

"Arvaappas, mitä minä ajattelen", alkaa Ulvar puhua. "Sinun olisi
pitänyt saada Olav Trygvenpoika, te kaksi olisitte varmasti sopineet
yhteen."

Nyt äiti punastui, eikä sanonut mitään. Hän suuteli poikaa poskelle ja
käski hänen sitten mennä sisään ruoalle.




XL.


Kerran tuli Vadiniin kaksi Tunsbergiin matkaavaa islantilaista
kauppiasta, ja he pyysivät yösijaa. Vigdis otti heidät hyvin vastaan
ja kestitsi heitä runsaasti. Miehet olivat siivoja ja tietäviä miehiä,
ja heillä oli säädykäs käytös. Vigdis istui heidän seurassaan myöhään
yöhön, kuunnellen heidän puheitaan.

Viimein hän kysyi, tiesivätkö he mitään miehestä, jonka nimi oli
Viga-Ljot, ja mahtoiko tämä vielä olla elossa.

Kyllä, vastasivat nämä, he olivat kuulleet Raudasandin Viga-Ljotista,
mutta hänet surmattiin heidän poikana ollessaan. Vigdis sanoi, ettei
siitä voinut olla niin kauan, "sillä hän on käynyt tässä maassa minun
muistini aikana."

Nyt sanoi toinen miehistä toiselle:

"Eikö Ljot Gissurinpoikaa Skomedalista kutsuttu sillä nimellä siihen
aikaan, kuin hän kosti isänsä surman ollessaan vielä poika ja
paimentaessaan Eyre-Torbjørnin lampaita?"

Vigdis sanoi:

"Se mies, josta minä puhun, oli nimeltään Ljot Gissurinpoika.
Tiedättekö te, vieläkö hän on elossa?"

Ulvar istui penkillä. Hän taivuttautui nyt pöydän yli ja pyysi:

"Kertokaa, kertokaa hänestä, joka kosti isänsä surman paimenpoikana
ollessaan."

Vigdis katsahti poikaansa, eikä sanonut mitään. Toinen miehistä lausui:

"Kerro sinä Helge, jos emäntämme haluaa kuulla."

"Haluamme kyllä", sanoi Vigdis hiljaa katsoen alas. "Kerro siis, ellei
sinua väsytä."

Helge kertoi:

"Ljot oli Gissurin ainoa poika, Gissurin surmasivat Gunnar upporikas
Gjeitabakkesta ja hänen sukulaisensa. Heitä hyökkäsi kahdeksan miestä
Gunnarin kimppuun, ja yksi näistä oli Arne Kollinpoika; tämä oli
hankkeen päämies. Gunnar maksoi sakkorahat, ja ihmisten mielestä
Gissurin käräjämiehet olivat saattaneet asian hyvään loppuun, sillä
heillä oli siihen aikaan vähän valtaa Gunnariin ja hänen sukuunsa
verraten, eikä Arnea vastaan uskaltanut nousta kukaan. Ljot oli niihin
aikoihin kolmen tai neljän vuoden ikäinen.

"Olipa sitten muuan talvipäivä, Ljotin ollessa kolmentoista vuotias.
Hän oli tunturilla parin muun pojan kanssa etsimässä lampaita, jotka
olivat eksyneet karjasta. Pojat istuivat kalliokielekkeen alla syömässä
eväitään ja kehuen urotöitään. Ljot sanoi silloin olevansa niin taitava
keihään heitossa, ettei hän osunut milloinkaan väärään. Yksi pojista
katsoo nyt alas ja sanoo: 'Katso, tuolla tulee ratsujoukko laaksosta,
tuolla Hauketindetin alla -- siellä on Arne Kollinpoika miehineen; he
ovat tulossa tunturin yli. Jos sinä osuisit siihen maaliin, olisi isäsi
surma maksettu paremmin kuin Gunnarin kullalla.'

"Pojilla oli mukanaan heittokeihäät. Ljot otti ne käteensä ja lähti
juoksemaan pohjoista kohti sammallaattojen poikki. Laaksosta tuleva
tunturitie kulkee kapean rotkon läpi. Sen ahtaimmalla kohdalla on
noin neljän miehenmitan korkuinen kohtisuora kallioseinä. Toisella
puolen on jyrkkä, rosoinen kivivieremä. Sinne Ljot nyt piiloutui,
hakien suojakseen ison paaden kappaleen matkaa vieremän reunasta.
Nyt ilmestyi Arne rotkoon mukanaan neljä miestä. Tie on alituista
nousua. Miesten saavuttua sille paikalle, minne Ljot on piiloutunut,
hyppää poika kivelle ja heittää ensimmäisen keihään. Se sattui Arnen
vieressä ratsastavaan mieheen. Ljot piiloutuu samassa takaisin kiven
taa, eivätkä miehet olleet ehtineet nähdä, kuka keihään oli heittänyt.
He seisahtuivat ja alkoivat katsella ympärilleen. Ljot hyppäsi taas
kivelle ja viskasi kaksi jäljellä olevaa keihästä. Toinen ei osunut,
mutta toinen tappoi miehen, joka seisoi Arnen edessä. Silloin huusi
Ljot: 'Minun on helpompi taistella sinua vastaan kuin isälläni, sillä
teitä oli kahdeksan miestä häntä vastaan, mutta teitä ei ole kuin kolme
minua vastaan'. Hänellä oli pieni puukirves vyössä, ja kun Arne tuli
etsimään häntä kiven takaa, iski Ljot häntä ylhäältä kasvoihin, niin
että kirves jäi hänen leukaansa. Nyt viskasi joku miehistä keihään
poikaa kohti, mutta tämä tavoitti sen lennosta. Sen jälkeen hän alkoi
juosta vieremää ylös, pysytellen kivien suojassa, niin etteivät toiset
voineet osua häneen. Päästyään kallioseinän kohdalle hän nojautui
keihääseen ja hyppäsi rotkon yli sekä juoksi jyrkänteen laitaa
vieremän päähän. Isännättömät hevoset olivat juosseet sinne. Ljot
tarttui yhtä niistä suitsiin juuri kuin se oli asettamassa etujalkansa
kallionreunalle. Hän hyppäsi sen selkään ja ratsasti sitten Eyreen,
missä hän silloin asui.

"Mutta kukaan ei ollut kuullut puolikasvuisen pojan suorittaneen
sellaista urotekoa, ja koska moni arveli hänen kerran tulevan kuuluksi
päälliköksi, alettiin häntä kutsua leikillä Viga-Ljotiksi."

Vigdis kysyi nyt vähän ajan kuluttua:

"Tiedätkö sinä, Helge, mitä hänestä on kuulunut sen jälkeen?"

"Eipä hänestä ole kuulunut paljon viime vuosina. Hänen kerrotaan
talttuneen tyyten naimisiin menonsa jälkeen."

"Onko hän naimisissa?" kysyy Vigdis hiljaa.

"On", vastaa Helge.

"Tunnetko sinä hänen vaimoaan?" kysyy Vigdis vielä.

"En muuta kuin näkemältä", kertoo Helge. "Häntä pidetään sen seudun
kauneimpana neitona, ja hän on rikas ja hyväluontoinen. Ja hänet
saatuaan on Ljot elänyt rauhassa kotonaan."

Vigdis istuu äänettömänä. Viimein hän virkkaa: "Tiedätkö, onko hänellä
lapsia?"

"Olen minä kuullut heillä olevan kolme, neljä kappaletta", vastaa Helge.

Nyt ei Vigdis kysy enempää.

Mutta islantilaisten käytyä levolle jää hän seisomaan lieden ääreen
katsellen hiillokseen. Ulvar istuu penkillä. Viimein Vigdis sanoo
katsomatta poikaan:

"Kuuntelitko tarkoin, mitä nämä miehet kertoivat? Nyt sinä olet saanut
kuulla lisää isästäsi."

Ulvar hypähtää paikaltaan huudahtaen:

"Oliko hän minun isäni -- tuo, joka tappoi kolme miestä rotkossa,
ollessaan minun ikäiseni."

"Kyllä, hän, jolla on niin kaunis vaimo", vastaa Vigdis.

Ulvar sanoo:

"Vaikka hän on tehnyt pahaa sinulle, äiti, täytyy hänen kuitenkin olla
oiva mies, ja mielelläni tapaisin hänet kerran. Silloin hän saisi
nähdä, että hänellä on poika, jossa on samaa verta."

Vigdis vastaa:

"Jos sinussa on hänen vertansa -- ja jos samalla olet minun poikani,
täytyisi tuon tapaamisen päättyä siihen, että laskisit minun syliini
Viga-Ljotin pään."

Ulvar kalpenee -- ja sitten hän sanoo:

"En minä ole kuullut koskaan pojan tappaneen isäänsä."

Vigdis nostaa nyt kätensä ja puristaa ne nyrkkiin rinnalleen. Ja hän
vastaa:

"Ellet sinä tahdo kostaa puolestani niinkuin minä kostin isäni puolesta
-- ja minä vannon kärsineeni hänen tähtensä niin paljon ja hänen
tehneen minulle niin pahaa, että jos kertoisin sinulle kaiken, et
saisi rauhaa, ennenkuin olisit tuonut minulle sovituksen -- niin pidät
vähemmän minusta kuin olen luullut. Mutta en jaksa puhua tästä enempää."

Ulvar tulee nyt syleilemään äitiään ja tämä vaipuu penkille itkemään.
Mutta poika lupaa aina täyttää äitinsä tahdon.




XLI.


Aika kului hiljalleen, kunnes Ulvar täytti seitsemäntoista vuotta.
Silloin hän sanoi äidilleen halunsa vetävän vieraisiin maihin katsomaan
maailmaa. Vigdis ei ihmetellyt tätä, vaan lupasi varustaa hänelle
suuren laivan. Hän pyysi vain, että Ulvar ottaisi mukaansa vanhempia,
tottuneita miehiä.

Kun Illuge kuuli tämän, sanoi hän oman mielensäkin taas vetävän
merille, koska hänen vaimonsa oli kuollut, ja asiaa pohdittiin sitten
jonkun verran.

Eräänä päivänä talven ollessa lopullaan, tuli Illuge Vadiniin. Hän
istui tuvassa Vigdiksen kanssa. Silloin tämä kysyi, miten retken kävisi.

Illuge sanoi:

"Kai sinä tiedät, että se maa, minne Ulvarin halu ensiksi palaa, on
Islanti."

Vigdis ei vastannut mitään. Silloin Illuge jatkoi:

"Ymmärrät varmaan, mitä asiaa hän katsoo itsellään olevan sinne. Mutta
et voine ihmetellä, ettei minun mieleni tee mukaan sille retkelle."

Vigdis vastasi puoliääneen:

"Ulvar on ollut paljon sinun luonasi ja puhunut sinun kanssasi monesta
asiasta. Onko hän kertonut sinulle isästään?"

"Useammin kuin kerran", vastaa Illuge, "hän haluaa päästä tapaamaan
isäänsä ja näkemään, mikä hän on miehiään. Mitä sinä arvelet hänen
tuumastaan, onko se mielesi mukainen?"

"Ei", sanoo Vigdis. Ja tuokion kuluttua hän jatkaa: "Ljot ei tiedä,
että minulla on lapsi. Tahtoisin, että hän jättäisi tuon tuuman."

Ulvar kulki samassa oven ohi. Illuge kutsui häntä ja sanoi tämän tultua
sisään:

"Puhumme äitisi kanssa sinun Islannin-retkestäsi."

Ulvar punastui ja sanoi kiireesti:

"Ethän sinä voi ihmetellä, äiti, että mieleni tekee lähteä tapaamaan
sitä miestä, joka on siittänyt minut, jotta näkisin, miten hän ottaa
minut vastaan."

"Ei hän ole tiedustellut meistä milloinkaan", sanoo Vigdis suuttuen,
"ja hänellä on siellä vaimo ja lapset. Tuskin sinä saat osaksesi muuta
kuin pilkkaa, jos lähdet sinne."

"Olenhan sinun poikasi", vastaa Ulvar vihan vallassa, "enkä siis anna
itseäni pilkata. Et ole turhaan yllyttänyt minua kostoon. Sanoit
kerran, että sinusta olisi paras kosto, jos minä toisin sinun helmaasi
Viga-Ljotin pään."

Tämän sanottuaan hän menee, mutta Vigdis sanoo kiihkeästi:

"En tahtoisi enää koskaan kuulla hänen nimeään."

Illuge katsoo häneen ja vastaa:

"Sinä olet rakastanut paljon tuota Ljotia, koska vihaat häntä vieläkin
noin palavasti -- luulenpa että rakastat häntä yhä vielä."

"Minä rakastan häntä yhtä paljon kuin metsän sutta", sanoo Vigdis. "Jos
me kaksi joutuisimme silmätyksin, täytyisi toisen menettää henkensä."

Illuge vastasi:

"Tahdotko sinä siis kostaa Ljotille?"

"Tahdon", vastaa toinen.

Silloin Illuge sanoo:

"Minä lähden Ulvarin mukana Islantiin ja olen varjeleva häntä kuin omaa
poikaani. Mutta pyytäisin, että menisit naimisiin kanssani sitten kun
palaan takaisin."

Vigdis ei vastannut heti. Illuge sanoi silloin:

"Etkö ole ollut mielestäsi tarpeeksi kauan leskenä surren tuon miehen
kataluutta? Olet vielä nuori ja kaunis ja sinua odottavat iloiset
päivät -- tiedäthän, että minä tahdon olla hyvä sinulle ja auttaa
poikaasi voimieni mukaan."

Nyt Vigdis ojensi hänelle kätensä, ja Illuge suuteli häntä. Sitten he
sopivat häistä. Vigdis ilmoitti asian Ulvarille, ja tämä sanoi, että
äiti sai tehdä miten tahtoi.




XLII.


Ulvar ei joutunut milloinkaan Islantiin. Pohjanmerellä heitä kohtasi
sumu ja vastatuuli, joka yltyi semmoiseksi myrskyksi, että heidän
täytyi heittää laivasta suurin osa lastiaan, jos mieli pelastaa
henkensä. Lopulta myrsky vei peräsimen, eivätkä he voineet ohjata
laivaa minnekään päin, vaan se ajautui vuorista rannikkoa kohti. Illuge
arveli nyt heidän joutuneen Skotlantiin. He koettivat nostaa purjeita
ja ohjata laivaa airolla, ja pääsivät siten saarien suojaan, missä
aallokko ja tuuli eivät olleet niin ankarat. Illalla he laskivat laivan
ankkurin jylhärantaiseen lahteen, johon tunturilta virtaava joki oli
kerännyt hiekkavallin. Taloja ei näkynyt missään.

Yöllä tuuli taas yltyi, ja ankkuri irtautui pohjasta. Laiva kaatui
kyljelleen, mutta miehet pelastuivat maihin. Illuge sanoi, että jos
nyt ilmestyisi näkyviin miehiä, joilla oli rantaoikeus, tulisivat he
varmasti tapetuiksi. Hän neuvoi siis korjaamaan laivan purjehduskuntoon
ja lähtemään sitten pois.

He tekivät työtä kaiken päivää ja joutuivat valmiiksi iltaan. Mutta
kun heillä ei ollut ruokavaroja, kehoitti Ulvar tekemään ryöstöretken
maihin. Ylempänä rinteellä oli asuttu laakso. He lähtivät sinne,
hyökkäsivät ensimmäiseen suureen talon, ajoivat ihmiset pois ja ottivat
ruokaa ja vaatteita niin paljon kuin tarvitsivat. Kukaan ei noussut
vastarintaan.

Mutta palatessaan rantaan he näkivät laivansa olevan täynnä vierasta
väkeä, ja Illuge sanoi skotlantilaisten tulleen toista tietä rantaan
ja voittaneen heidän laivalle jättämänsä vartijat. Samassa he näkevät
suuren ratsujoukon ajavan laakson läpi samaa tietä, jota hekin olivat
tulleet. Illuge sanoi:

"Mitä pidät retkestämme, Ulvar?"

"Hauskempaa tämä on kuin olla aaltojen kasteltavana", vastasi Ulvar
nauraen, "mutta meidän on jouduttava laivaan ja viskattava mereen nämä
miehet, ennenkuin tuo suuri lisäjoukko ehtii rantaan."

Illuge arveli olevan helpompaa karkoittaa ensin ratsujoukko kuin
kiivetä laivaan, "sillä sieltä isketään poikki meidän kätemme. Mutta ei
ole niin vaarallista, että näitä on enemmän kuin meitä."

"En minä heitä pelkää", sanoi Ulvar, "mutta olisi paha, jos toiset
sillä aikaa veisivät laivamme merelle. Silloin olisimme revon saksissa."

Ja hän juoksi veteen useimpien miesten seuraamana, pitäen kilpeään
suojanaan laivalta ammuttuja nuolia vastaan, kahlatessaan laivaa kohti.
Mutta hän sai pian oppia, ettei ollut niinkään helppo nousta laivaan,
sillä skotlantilaisten oli helppo ampua nuoliaan ja iskeä kirveillään
ylhäältä alas. Ja vaikka norjalaiset ottelivat urhokkaasti ja heittivät
takaisin keihäät, joita lenteli heitä kohti, ei heillä ollut suurta
menestystä. Ja nyt ajoivat ratsumiehetkin veteen. Vihollinen ahdisti
nyt heitä joka puolelta, ja itse he seisoivat vedessä kainaloita
myöten. Siitä syntyi kova taistelu, ja Ulvar sanoi Illugelle:

"Parempi olisi ollut, että olisin seurannut sinun neuvoasi,
kasvatusisä."

"Sinulla on miehen luonto, Ulvar", sanoo Illuge, "vahinko olisi, jos
Vigdis kadottaisi noin uljaan pojan." Samassa hän juoksi laivan ääreen.
Laivan laidalla seisoi pitkä, punatukkainen mies, skotlantilaisten
päällikkö. Illuge heitti pois kilpensä, hyppäsi kannelle ja sai
kiinni skotlantilaispäällikön jaloista. Mutta tämä iski häntä samassa
kirveellään päähän. Molemmat putosivat laiteen yli, ja Ulvar tappoi
skotlantilaisen. Nyt joutuivat tämän miehet aluksi ymmälle, toiset
peräytyivät kauemmaksi ja toiset hyppäsivät veteen päällikkönsä
perässä. Silloin onnistui muutaman norjalaisen kiivetä laivaan.

Ulvar oli viimeinen, joka nousi kannelle, sillä hän tahtoi auttaa
Illugen mukanaan. Mutta tämä sanoi:

"Älä välitä minusta, vaan pelasta itsesi, sillä tahdon, että viet
terveisiä äidillesi ja kerrot, miten minun päiväni päättyivät."

"Ei hän ole iloitseva, jos minä tulen kotiin ilman sinua", vastasi
Ulvar. Hän pääsi kannelle, ja miehet saivat vedetyksi Illugen ylös,
mutta hän kaatui heti suulleen ja heitti henkensä. Ulvar oli nyt
laivallaan, ja hänellä oli jäljellä kolmetoista miestä, joiden joukossa
ei ollut yhtään haavoittumatonta, ja skotlantilaisia oli puoli sataa.
Nämä tungeksivat laivan äärellä, ja toisten hakatessa laivan sivuja,
pitivät toiset kilpiään heidän päänsä päällä, lennättäen sitäpaitsi
nuolisateen toisensa jälkeen norjalaisten niskaan. Silloin näki Ulvar
suuren laivan liukuvan esiin saarien välistä ja tulevan heitä kohden ja
hän huusi miehilleen:

"Lyhyt oli retkemme, mutta voimme olla tyytyväiset iltatyöhömme."
Skotlantilaiset olivat näet kärsineet suuren mieshukan.

Vieras laiva laski nyt ankkurinsa, ja sieltä hyppäsi miehiä Ulvarin
laivalle. Etummaisena tuli pitkä, tummapintainen mies. Hän iski
laivahaan laiteeseen ja ponnahti ylös. Sitten hän juoksi maston luo,
jossa Ulvar seisoi, huutaen norjan kielellä:

"Hyvin taistelet, nuori päällikkö, vaan parahiksipa saavuimmekin
apuun."

Tuossa tuokiossa oli laiva täynnä hänen väkeään, ja nyt kääntyivät
asiat niin, että skotlantilaiset hyppäsivät veteen ja koettivat paeta
rantaan, mutta harva heistä pääsi sinne.

Kun siis taistelu oli päättynyt, viskasivat vieraat soturit
skotlantilaisten ruumiit mereen ja hinasivat Ulvarin laivaa omansa
vieressä. Mutta silloin huomattiin sen saaneen niin pahoja vaurioita,
ettei se enää pysynyt pinnalla. Vieras pyysi nyt Ulvarin ja tämän
miehet omalle laivalleen, antoi kohottaa purjeet ja ohjasi laivan
merelle. Heillä oli oiva purjetuuli, sillä myrsky oli laannut.

Vieras sitoi Ulvarin ja hänen miestensä haavat ja sai kuulla taistelun
kulusta. Hän sanoi olevansa nimeltään Uspak ja syntyneensä Islannissa,
mutta nyt hän asui Northumberlandissa. Hänen miehensä olivat siltä
seudulta ja syntyjään norjalaisia ja tanskalaisia.

Pimeän tultua he laskivat ankkurin erääseen salmeen ja kävivät maata.
Uspak ja Ulvar makasivat samalla tilalla kannen alla. Ulvar ei voinut
nukkua, sillä hänen haavojaan särki, ja Uspak puheli silloin hänen
kanssaan. Hän sanoi:

"Sinä olet taistellut miehen lailla tänään, Ulvar, ja olet varmasti
korkeaa sukua. Miltä puolen Norjaa olet kotoisin ja kuka on isäsi?"

Ulvar vastasi:

"Olen kotoisin Vigulmarkista. Talo, jossa asun, on Vadin, Foldenin
varrella."

Uspak kääntyi äkisti hänen puoleensa ja kysyi:

"Entä kuka on isäsi, Ulvar -- mikä on hänen nimensä?"

"En tahdo salata sinulta, herra", sanoo nyt Ulvar, "että olen
äpärälapsi. Siksi minua sanotaan Ulvar Vigdiksenpojaksi äitini nimen
mukaan."

Uspak on kauan ääneti, hän yrittää puhua useamman kerran, mutta ei
tiedä miten alkaisi. Vaan Ulvar ei huomaa sitä. Viimein hän sanoo
hiljaa:

"Kuinka vanha sinä olet, Ulvar Vigdiksenpoika?"

"Täytän kahdeksantoista keskikesän jälkeen", vastaa tämä.

Vieras paneutuu nyt takaisin tilalle, eikä virka mitään pitkään aikaan.
Viimein hän lausuu:

"Vieläkö äitisi Vadinin Vigdis elää, ja onko hän naimaton?"

Ulvar vastaa myöntäen. Silloin sanoo Uspak:

"Kuulisin mielelläni enemmän äidistäsi -- hän on varmaankin korska
ja mahtava nainen, koska hän on jaksanut kasvattaa sinusta semmoisen
miehen omin voiminsa. Pidätkö sinä äidistäsi?"

Ulvar vastaa:

"Täyttäessäni viisitoista vuotta, antoi hän minulle Vadinin ja puolet
kaikesta tavarastaan, ettei kukaan voisi sanoa, että olin köyhä ja
valtaa vailla, vaikka olen äpärä. Hän on teettänyt itselleen toisen
talon pohjoisemmaksi metsään. Sen paikan nimi on Berg, mutta hän asuu
Vadinissa. Ja sinä olet oikeassa, sillä hän on korskin nainen, minkä
tavata saattaa. En tunne ketään toista hänen vertaistaan, enkä minä ole
surrut suuresti sitä, etten tunne isääni."

Ulvar kertoi nyt äidistään, ja mitä enemmän hän kertoi, sitä enemmän
vieras kysyi. Hän sai kuulla Gunnarin kuolemasta ja Vigdiksen kostosta
ja kaikesta, mitä sen jälkeen oli tapahtunut. Ja yö kului pitkälle. Kun
hän oli lopettanut, sanoi Uspak:

"Sanomattoman paljosta sinä saat kiittää äitiäsi. Hänen tulee saada
sinusta paljon kunniaa. Hänellä ei ole vertaistaan rohkeudessa ja
viisaudessa, eikä kukaan ole rakastanut poikaansa hellemmin."

"Toden sanot", vastasi Ulvar. "Toivon, että joskus voin palkita hänen
hyvyytensä."

Uspak sanoo:

"Nyt sinä olet kadottanut laivasi ja tavarasi, mutta jos tahdot
olla minun laivallani kesän, ei sinun ole tarvis palata köyhänä
Norjaan syksyllä. Saat olla apupäällikkönä laivalla, ja saat puolet
päällikönsaaliista."

Ulvar kiitti häntä. Hetken kuluttua hän sanoo olleensa oikeastaan
matkalla Islantiin. Uspak kysyy nyt, onko hänellä asiaa sinne. Ja Ulvar
sanoo:

"Koska sinä olet Islannista, Uspak, niin sano, tunnetko siellä miestä,
jota kutsutaan Viga-Ljot Gissurinpojaksi, Skomedalin talosta?"

"Onko sinulla asiaa hänelle?" kysyy Uspak kotvasen kuluttua.

"Olisihan sitä", sanoo Ulvar.

"Onko hän kukaties äitisi ystävä?" kysyy toinen.

"Ystäväksi en voi häntä sanoa", lausuu Ulvar, "enkä odota häneltä
suuria. Mutta haluaisin tietää, miten hän ottaisi minut vastaan, sillä
hän kuuluu olevan isäni."

"Kylläpä hän mahtaisi olla merkillinen mies, ellei hän ottaisi ilolla
vastaan noin kaunista ja miehevää poikaa", sanoo nyt Uspak naurahtaen.
"Ja tuskinpa hän on saattanut unohtaa sinun äitisi kaltaista naista."

"Hän ei ole koskaan tiedustellut meistä", vastaa Ulvar, "ja tiedän
hänellä olevan vaimon ja lapsia Islannissa. Mutta kävisin sentään
mielelläni viemässä hänelle terveiset äidiltäni, jonka hän vietteli ja
hylkäsi."

Uspak sanoo nyt vähän ajan kuluttua:

"Ljot ei ole enää Islannissa. Olen kuullut hänen lähteneen maasta monta
vuotta sitten -- hänen vaimonsa ja lapsensa ovat kuolleet."

"Oliko hän sinun ystäviäsi?" kysyy Ulvar.

"Ei", sanoo Uspak. "Hän oli yhtä vähän minun kuin äitisi ystävä."

Ulvar asettuu nyt levolle ja koettaa nukkua. Vähän ajan kuluttua hän
tunsi jonkun koskettavan kasvojaan ja aukaisi silmänsä. Uspak oli
avannut luukun, josta tulvi sisään aamuvaloa, ja istui hänen vieressään
katsellen häntä.

"Sinä valitit unissa, Ulvar", sanoi Uspak, "ja minä tahdoin katsoa,
miten sinun laitasi oli. Mutta nuku nyt taas."




XLIII.


Ulvar seurasi Uspakia myöhään syksyyn, ja he tekivät rosvoretkiä
tanskalaisten viikinkien kanssa Englantiin, Rinnmarelandiin ja Ranskan
maalle, voittaen runsaasti saalista. Ulvar Vigdiksenpoika osoitti
suurta rohkeutta ja saavutti siten mainetta.

Syksyllä kävivät Uspak ja Ulvar Northumberlandissa Sigvard jaarlin
luona, joka oli Uspakin ystävä. Hän lausui Ulvarin tervetulleeksi ja
antoi tälle kalliita lahjoja.

Eräänä iltana istuivat he Uspakin majassa juomassa. Silloin kysyi Uspak:

"Tahtoisitko sinä mielelläsi löytää isäsi, Ulvar?"

"Kotona ollessani se oli hartain toiveeni", sanoi Ulvar, "Surin sitä,
että olin äpärä ja olin mielestäni halvempi kaikkia muita, joilla
oli isä. Silloin päätin, että kerran etsisin hänen olinpaikkansa ja
vaatisin hyvitystä äitiä ja itseäni kohdanneesta vääryydestä."

"Voihan olla mahdollista, että sinä löydät hänet", sanoi Uspak hiljaa.
"Mutta mitä sanoisit, jos hän ottaisi sinut vastaan rakkaudella,
iloiten siitä, että hänellä on niin uljas poika?"

"En luulisi hänen voivan pitää sitä kunnianaan", vastasi Ulvar, "enkä
kiittäisi häntä siitä. En tiedä olevani hänelle velkaa muusta kuin
hengestäni -- ja sen minä olen pannut alttiiksi niin monta kertaa,
etten pelkää sen kadottamista. -- Olen tullut tietämään tällä retkellä
olevani mies ilman häntäkin -- ja siitä saan kiittää sinua, Uspak. En
tarvitse isääni enkä hänen rakkauttansa, eikä minuun kuulu, onko hän
konna vai muu."

Uspak istui pää käsien varassa. Vähän ajan kuluttua hän sanoi:

"Entä äitisi, Vigdis -- mitä hän sanoisi, jos isäsi saisi kuulla
sinusta ja tulisi kosimaan häntä?"

"Totta puhuakseni luulisin hänen voivan säästää vaivansa. Äitini
sanoi kerran, että paras kosto hänen tuskastaan olisi, jos hän saisi
pitää käsissään isäni veristä päätä. Mutta muuten hän ei tahtonut
puhua hänestä, vaan on aina ollut surullinen kauan sen jälkeen. Hänen
tahdostaan minä en lähtenyt Islantiin etsimään isääni."

Uspak istui kuten ennen. Viimein hän sanoi:

"Nuo olivat kovia sanoja, Ulvar."

Ulvar vastasi:

"Kova oli nuoren äitini kohtalo, kun hän lähti maasta, jättäen hänet
sinne lapsineen. Eikä hän ole koskaan tiedustellut meistä sen jälkeen."

"Tiedätkö sinä varmasti, ettei hän ole tehnyt sitä", kysyi Uspak.

"Äitini on sanonut", vastasi Ulvar, "että isäni oli kehno ja sydämetön
mies."

"Nuo ovat kovia sanoja pojan suusta, Ulvar", sanoi Uspak taas huoaten.

"En ole oppinut lempeämpiä", vastasi Ulvar nauraen, "ehkä minussa on
hänen vertansa".

Uspak katsoi häneen, mutta ei vastannut mitään, eikä asiasta sen
jälkeen puhuttu enempää, mutta Uspak istui mietteissään ja vaiteliaana
koko illan. Ennen maatamenoa hän otti kirstustaan punaisen kullalla ja
silkillä kirjaellun silkkiviitan ja ojensi sen Ulvarille. Hän pyysi
tätä ottamaan sen lahjaksi, ja Ulvar kiitti.

Kun Ulvar syksyllä aikoi lähteä kotiin, antoi Uspak hänelle täysissä
varustuksissa olevan laivan sekä runsaat lahjat -- avaran haarniskan
ja kultaisen kypärän, kaksi lumivalkoista haukkaa, kolminkertaisen
kullatun vyön, jonka hän pyysi Ulvarin lahjoittamaan äidilleen
ystävyydenlahjaksi, sekä vielä vihreän silkkiviitan kultaisine
solkineen ja kallisarvoisine turkisnahkoineen -- mutta pyysi takaisin
punaisen viittansa, koska se ei ollut uusi, eikä siis soveltunut
lahjaksi.

Ulvar kiitti häntä kaikesta hänen rakkaudestaan ja pyysi nyt Uspakia
valitsemaan itselleen mitä halusi hänen kesäisten retkiensä saaliista.

"Minulla on enemmän tavaraa kuin tarvitsen", vastasi Uspak, "mutta jos
annat minulle tuon renkaan, jota kannat vasemmassa käsivarressasi, otan
sen mielelläni muistoksi."

Ulvar otti renkaan ja antoi sen Uspakille sanoen: "Ei se ole suuren
arvoinen -- minä käytän sitä siksi, että sain sen äidiltäni, joka on
saanut sen omalta äidiltään -- mutta se on liian vähäpätöinen lahjaksi.
Pyydä ennemmin jotakin parempaa."

"En tahdo muuta", vastasi toinen pistäen sen käsivarteensa, "pidän
siitä, ja se oli sinun kädessäsi silloin kun pidit puoliasi Skotlannin
vuonossa."

Nyt lausui Ulvar:

"Ei meillä ole Vadinissa sellaista komeutta kuin jaarlin kartanossa,
mutta tekisit minulle suuren ilon, jos tahtoisit tulla vieraakseni
äitini taloon."

"Tahdon mielelläni", vastasi Uspak. "Ei ole kestävä kauan, ennenkuin
tapaamme jälleen, sillä olisin tullut sinne, vaikka et olisi
kutsunutkaan."

Tämän jälkeen hän syleili Ulvaria, suuteli häntä suulle ja otsalle ja
toivotti hänelle hyvää matkaa. Ja Ulvar purjehti takaisin Norjaan ja
laski neljäntenä päivänä Foldenin rantaan.




XLIV.


Vigdis otti poikansa vastaan ilomielin, eikä kyllästynyt kuulemaan
hänen retkistään. Eniten kertoi Ulvar Uspakista, kiitellen tämän avuja
ja ystävyyttä, ja Vigdis sanoi iloitsevansa siitä, että hän saisi tämän
vieraakseen, koska hän ei ollut voiva milloinkaan kiittää kyllin sitä
miestä, joka oli pelastanut hänen poikansa hengen ja osoittanut hänelle
niin suurta hyvyyttä.

Hän suri syvästi Illugen kuolemaa ja piti pidot hänen muistokseen. Hän
lupasi myös huolehtia tämän lapsista, Olavista ja Ingebjørgista, kuin
omista lapsistaan, ja nämä muuttivat Vadiniin.

Niin kului vuosi loppuun ja joulujuhla tuli. Ja pyhänä yönä, jolloin
Herra oli syntynyt maailmaan, tuli koko laakson kansa kappeliin
kuulemaan messua. Vadinista ratsastivat sinne Vigdis ja Ulvar suuren
saattojoukon kera. -- Sinä vuonna oli satanut paljon lunta ennen
joulua, ja pyhien aikana oli pakkanen ja täysikuun paiste.

Niin kirkas oli kuun valo, että kirkko tuntui pimeältä Vigdiksen
astuessa sinne poikineen, vaikka kynttilät paloivat pyhien kuvien
edessä. Pappi lauloi kauniisti alttarin edessä, ja kuoripojat
heiluttivat pyhäsavuastioita, joista levisi makea tuoksu. Sisääntulijat
notkistivat polvea ja ripottivat päälleen vihittyä vettä sekä lukivat
rukouksensa.

Mutta kun Vigdis nosti silmänsä ja kohosi seisaalleen, näki hän
ovensuussa vieraan miehen. Tämä oli kietoutunut tummaan viittaan, jota
hän piteli kiinni leukansa alla, seisoen hiukan etukumarassa, niin
ettei hänestä näkynyt muuta kuin silmät ja musta tukka, joka riippui
silmillä, mutta Vigdis tunsi heti Ljotin. Tämä tuijotti häneen, ja
kun hän kohtasi Vigdiksen katseen, huomasi tämä Ljotin käsien alkavan
vavista niin, että hän laski ne alas. Ja hän oli kalpea kuin kuollut.

Vigdis alkoi itsekin vavista niin, että hänen täytyi nojautua oven
pieleen, ja lattia alkoi lainehtia hänen silmissään -- se ei ollut enää
lattia, vaan hänen edessään kulki pienoinen joki miesten ja naisten
puolen välitse, ja alttarin edustalla oli verinen järvi. Samassa nousi
Ulvar paikaltaan, kumarsi hänelle ja antoi hänelle ilosta nauraen
kättä, ja silloin Vigdis ymmärsi, kuka mies se oli ollut, joka oli
nimittänyt itseään Uspakiksi. Hän aikoi lähteä kirkosta, mutta ei
voinut astua käytävälle; silloin hän alkoi kulkea seinäviertä, tukien
itseään hirren päihin, ja pääsi siten nurkkaan, jossa polvistui maahan.
Mutta naiset tekivät hänelle tilaa, että hän voisi mennä alttarin
luo. Hän katsoi nyt taakseen ja näki Ljotin seisovan yhä ovensuussa
tuijottaen häneen, ja Ulvar seisoi hänen vieressään. Silloin hän lähti
eteenpäin ja vaipui maahan alttarin eteen nojaten päätään seinään ja
kätkien kasvot käsiinsä.

Laulun vyöryessä laineina hänen ympärillään tunsi Vigdis ruumiissaan
vuoroin jäisiä ja tulisia väreitä ja hän vapisi tulevan kohtauksen
pelossa. Ja hänessä tuntui kuin tuo ilta, jolloin he olivat kohdanneet
toisensa ensimmäisen kerran ja kaikki, mitä sitten oli seurannut,
olisi tapahtunut eilen. Ja silloin hänestä irtaantui kaikki se, mikä
oli alkanut versoa alas vuosien kuluessa, vieri kuin kivivyöry, joka
vie mennessään metsät ja sammalet, jättäen jälkeensä alastoman vuoren.
Ja hänestä tuntui, että vain tätä hän oli odottanut vuodesta vuoteen,
tätä, että heidän leikkinsä kerran päättyisi.

Mitä kauemmin hän makasi maassa, sitä enemmän hän alkoi pelätä, miten
kävisi, kun hän joutuisi puheisiin Ljotin kanssa. Hänen vieressään
seinässä oli luukku, joka oli jätetty auki. Hän näki lumen hohtavan
sen takaa ja kuuli hevosten hirnuvan ja helisyttelevän valjaitaan
kirkonmäellä; silloin hän nousi kesken messua ja pakeni kirkosta.

Kuu paistoi korkealla taivaan laella. Vigdis kahlasi lumen läpi
hevosten luo, irroitti omansa ja alkoi taluttaa sitä kirkkotarhan
porttia kohti. Silloin hän kuuli kahden miehen tulevan perässään niin
kiireesti, että kirkon ovikin jäi auki heidän jälkeensä ja laulu ja
valo virtasivat ulos.

Ljot tarttui hevosen suitsiin juuri kun Vigdis oli lähdössä ja sanoi:

"Salli minun puhua kanssasi, Vigdis?"

Tämä katsoi häneen ja vastasi:

"Ovatko sinun pahat tekosi niin lukuisat, että sinun täytyy salata
nimesi?"

Ennenkuin Ljot ehti vastata, riuhtaisi hän hevosen syrjään niin äkisti,
että toinen päästi otteensa, ja hän ajoi pohjoista kohti minkä hevonen
jaksoi juosta. Saavuttuaan Vadiniin hän ei pysähdyttänyt ajoaan,
vaan käänsi hevosen ja ajoi edelleen Bergiin asti. Siellä asui vain
talonvahti vaimonsa ja parin orjan kera. Vigdis astui tupaan. Se oli
melkein tyhjä, sillä rakennukset olivat uudet, eikä sinne oltu ehditty
laittaa muuta kuin pitkin seiniä kulkevat paljaat penkit ja yksi pöytä.
Hän pani tulta liedelle ja käski lukita oven. Ja siellä hän istui
jouluillan.




XLV.


Vigdiksen ratsastettua pois jäivät Ljot ja Ulvar katsomaan hänen
jälkeensä. Sitten sulki Ljot syliinsä Ulvarin, suuteli häntä ja sanoi:

"Jääös Jumalan haltuun, rakas poikani, sillä nyt pelkään, ettemme ole
tapaavat toisiamme enää koskaan."

Ulvar tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. Ja hän sanoi:

"En tiedä, mitä tarkoitat -- vaan jos sinä olet minun isäni, niin et
kai tahdo jättää meitä?"

Ljot vastasi:

"En rohkene toivoa, että äitisi suostuisi puhumaan kanssani. Etkä
sinä puhunut liian kovia sanoja isästäsi. Aioin sanoa sinulle samana
iltana, kuka olin, mutta sitten ajattelin puhua ensin Vigdiksen
kanssa, ennenkuin kutsuin sinua pojakseni. Minä en tiennyt sinun
olemassaolostasi, ennenkuin kuulin sinun kutsuvan häntä äidiksesi. Vaan
voit nyt sanoa Vigdikselle, että olkoon se hänen kostonsa, että minä
olen kaipaava sinua, ja ettei minulla ole ollut iloista hetkeä sen
jälkeen kuin me viimeksi tapasimme."

Silloin Ulvar lankesi hänen kaulaansa ja pyysi hartaasti, että hän
lähtisi hänen kanssaan Vadiniin. Vigdis ei ollut voiva unohtaa, että
Ljot oli pelastanut hänen poikansa hengen ja osoittanut hänelle niin
suurta hyvyyttä. Viimein tämä suostui, ja he ratsastivat yhdessä
Vadiniin. Mutta Vigdis ei ollut siellä. Ljot kumartui hevosen kaulaa
vasten ja sanoi:

"Siinä nyt näet, Ulvar, ettei tämä hyödytä mitään -- ja oikeaan osuin
kun kutsuin itseäni Uspakiksi, sillä järjettömämmin ei ole menetellyt
yksikään mies. On kulunut liian paljon aikaa, että enää voisin parantaa
tekoani."

Ulvar hyppäsi hevosen selästä ja tahtoi viedä Ljotin sisään.

"Äiti on varmasti Bergissä", sanoi hän. "Vaan tule nyt sisään syömään
ja lepäämään."

Sillä Ljot oli surkean näköinen. Ulvar sai hänet mukaansa ja pani hänet
istumaan kunniapaikalle, mutta Ljot tuskin koski ruokaan, eikä hän
puhunut sanaakaan. Siksi Ulvar sanoi päivemmällä lähtevänsä Bergiin
puhumaan äitinsä kanssa, mutta kehoitti Ljotia jäämään Vadiniin.

Mutta Ljot nousi paikaltaan ja sanoi:

"Asian täytyy päättyä jollakin tapaa. Ja minä tahdon puhua sen naisen
kanssa, jota olen kaivannut seitsemäntoista vuotta."

Näin sanoen hän meni ulos ja nousi hevosen selkään. Sitten he
ratsastivat kiireesti Bergiin.

Tuvan ovi oli suljettu heidän saapuessaan sinne, mutta Ulvar meni
kolkuttamaan ja huusi:

"Avaa ovi, äiti, minulla on tärkeää puhumista kanssasi."

"Oletko yksinäsi," kysyi Vigdis sisältä tuokion kuluttua.

"Isäni on mukana," vastasi Ulvar.

"Hänen kanssaan minä en tahdo puhua", kuului taas äidin ääni.

Silloin huusi Ulvar:

"Minä vaadin, äiti, että te sanotte minulle, miksi minä olen isätön
-- enkä minä lähde tästä paikasta, eikä Ljot ole pääsevä talosta,
ennenkuin sinä olet avannut oven."

Vigdis työnsi nyt salvan oven edestä ja päästi heidät sisään. Ulvar
katsoi toisesta toiseen. Sitten hän sanoi:

"Isäni päässä on harmaita hapsia ja sinun silmäsi ovat käyneet
vanhoiksi -- olette kokeneet paljon senjälkeen kuin viimeksi kohtasitte
toisenne. Vaan jos voisitte tehdä sovinnon, olisi mieleni hyvä, sillä
rakastan suuresti teitä molempia."

Vigdis katsoi ylös ja sanoi:

"Silmäni ovat käyneet vanhoiksi itkusta, sillä kukaan ei ole tuottanut
minulle semmoista surua kuin sinä, Ljot."

Tämä vastasi:

"Ja kuitenkin sinun on ollut helpompi elää poikasi kanssa, sillä
ymmärrän nyt, ettet sinä ole voinut rakastaa minua, kun petin sinut
niin pahasti, etkä siis myöskään ole kaivannut minua. Mutta minä olen
surrut joka askeleella ja jokaisella meren aallolla, jonka laivani
keula on halkonut, etten voinut päästä sinun luoksesi."

Vigdis nauroi katkerasti ja sanoi:

"Entä mitä pitää vaimosi siitä, että sinä kuljet maita ja meriä
jalkavaimojasi tervehtimässä?"

"Hän oli mitä parhain vaimo ja suuren rakkauden arvoinen", sanoi Ljot,
"mutta hän on kuollut, eikä hänellä ollut paljon iloa yhdessäolostamme,
sillä minä ajattelin aina sinua, enkä voinut osoittaa rakkautta
hänelle. Raskaammin kuin mikään muu painaa hänen kohtalonsa tuntoani,
sillä hän kadotti ilonsa ilman omaa syytään. Voit siis iloita,
että kosto on kohdannut minua, sillä olen nähnyt pienten kauniiden
lastenikin kuolevan tapaturmaisesti silmieni edessä. Olen kadottanut
kaiken, mikä minulle oli rakasta, kuten toivoit."

Nyt tarttui Vigdis viittansa reunaan niin rajusti, että kiinnityssolki
murtui kahtia, ja huusi:

"Mistä sinä tiedät, Ljot, kuinka suuri minun mieleni karvaus on
ollut -- taikka sinä poikani, kuinka tuskaisesti minä olen toivonut
kostoa -- en ole kuullut eläessäni, että kukaan nainen olisi maannut
väkivalloin miehen. Sinun ei ole tarvinnut voimattomana kantaa sen
miehen lasta rintasi alla, jonka mieluimmin olisit suonut näkeväsi
villien hevosten välissä. Etkä sinä ole harhaillut joen partaalla
synkimmässä talviyössä, kuten minä, kun en enää tiennyt, miten päästä
tuosta kurjuudesta. Voitko mielestäsi vaatia suurta rakkautta pojalta,
jonka minä synnytin metsässä kalliopaadelle, yhdenkään ihmisen olematta
luonani ojentamassa lusikallista vettä virvoituksekseni. -- Sinä sousit
ja purjehdit meriä kaivaten minua. Mutta mitä se hyödytti minua,
silloinkuin Gunnar kannettiin eteeni verisenä, surmahaava rinnassaan,
kuultuaan pilkkasanoja häpeän tähden, joka oli tapahtunut hänelle
vastoin minun tahtoani. Ja mitä apua oli pojalla ja minulla sinun
rakkaudestasi, silloinkuin isäni poltettiin Vadinin kera, ja minun
täytyi paeta poikineni metsään, susien ajaessa meidät henkipattojen
asuinsijoille.

"Sinusta oli varmaankin riittävä hyvitys, kun tulit sitten pyytämään
minua Islantiin. Ja kun en minä suostunut siihen, olit valmis ottamaan
toisen neidon, joka oli tarpeeksi rikas ja kaunis kelvatakseen sinulle,
ja jonka sitten kiusasit hengiltä -- sillä aikaa kuin minä istuin
kotonani, voimatta puolustaa itseäni isäni nuhdellessa minua, tai
vastata lapselleni, kun hän kyseli isästään, koska en jaksanut puhua
siitä, mitä sinä olit tehnyt minulle. Sinä palkitset huonosti ne, jotka
ovat rakastaneet sinua -- ja totisesti sinä olet typerin ja kehnoin
mies, mitä tavata saattaa."

Ljotin kasvot olivat valkeat kuin lumi, kun hän vastasi:

"Terävämmin leikkaa puheesi kuin veitsesi viimeksi tavatessamme, ja
kernaasti antaisin henkeni, jos se voisi lohduttaa sinua -- mutta
sittenkin sanon, Vigdis, että suruni oli yhtä suuri kuin sinun -- sillä
sinä et tiedä, kuinka kurja elo on sillä, joka kaipaa omaa rakkainta
ystäväänsä."

"Toden sanoit", vastaa hänelle Vigdis, "sillä minä en tiedä rakkaudesta
muuta kuin sen, mitä sinä opetit minulle tuona iltana, ja sen jälkeen
olen pelännyt jokaista miestä, joka on tahtonut minua omakseen."

Nyt puuttui puheeseen Ulvar:

"Pahaksi oli teidän tapaamisenne, mutta muista kuitenkin, äiti, että
hän on pelastanut henkeni, eikä isä voi osoittaa suurempaa rakkautta
pojalleen kuin hän on osoittanut minulle." Tämän sanottuaan hän
purskahti itkuun.

Vigdis katsoi poikaansa ja sanoi:

"Muistatko, että lupasit kerran kostaa puolestani?"

Nyt sanoi Ljot:

"Luulin, että voisimme sopia Ulvarin tähden, mutta huomaan, ettet sinä
voi antaa anteeksi minulle. Olen tehnyt sinulle liian pahoin. Lähden
nyt sinne, mistä tulinkin, vaan Ulvar on saava kaiken tavarani."

"Veit kaiken minulta kerran, ja nyt tulet tänne ryöstämään uudelleen
kaikkeni. Minä jätin metsään susien ja korppien syötäväksi lapsen,
jota sinä olit pakottanut minut kantamaan -- mutta orjat löysivät
sen ja ottivat sen huostaansa. Tuli sitten hetki, jolloin mielessäni
syttyi sääli, sillä lapsi oli yhtä avuton käsissäni, kuin minä olin
ollut sinun käsissäsi. Silloin pelastin pojan, tullen itse rujoksi
ja rammaksi, ja olen kasvattanut ja rakastanut häntä kahdeksantoista
vuotta. Ja nyt sinä tulet viemään hänet minulta."

"En minä tule viemään häntä sinulta", sanoo Ljot, "Sinua hänen tulee
seurata ja totella, sillä minulla ei ole mitään oikeutta häneen. Mutta
voinethan sallia minunkin rakastaa häntä ja tehdä hänen hyväkseen,
minkä voin, sitten en ole näkevä häntä enää koskaan."

"En tahdo jakaa mitään kanssasi", sanoo Vigdis kohottaen silvottua
kättään, "enkä tahdo muistaa, että minulla on lapsi sinusta. Valitse,
Ulvar, kenelle meistä tahdot kuulua."

"En voi valita", vastaa Ulvar itkien.

"Siis olet valinnut Ljotin", sanoo äiti kääntyen ovea kohti. Ulvar
juoksee hänen jälestään ja tarttuu häneen kiinni.

"Minne menet, äiti?"

Vigdis vastaa:

"En tiedä. Parempi olisi ollut, ettemme me kaksi olisi päässeet
elävänä metsästä, kuin että minun oli nähtävä se hetki, jolloin sinä
jätät vanhan ja raihnaisen äitisi, lähteäksesi vieraan matkassa pois.
Totisesti sinä olet isääsi, eikä ole ihme, että valitset hänet."

"Äiti", huutaa nyt Ulvar, "tiedäthän, että minä teen kaikki, mitä sinä
tahdot, ja etten enää koskaan ole näkevä häntä."

"En tiedä, olenko lainkaan sinun äitisi", vastaa Vigdis, "minun vihalla
kantamani poika ei olisi voinut osoittaa noin kehnoa mieltä. Sinä
muistutat enemmän Æsaa ja orjan sukua, -- kumarrat heti sitä, joka on
itseäsi vahvempi."

Nyt astuu Ljot heidän luokseen ja sanoo vavahtelevin äänin:

"Enkä minä tiedä, oletko sinä minun poikani vaiko Grefsinin Kaaren --
vaan tee kuten äitisi tahtoo, Ulvar."

Vigdis kääntyy katsomaan Ljotia -- mutta tarttuu sitten Ulvarin
käsivarteen ja lähtee kiireesti ulos.




XLVI.


Ljot ja Ulvar ratsastivat rinnettä alas metsän läpi katsomatta
toisiinsa ja puhumatta mitään. Viimein sanoi Ulvar:

"En olisi uskonut, että sinä voisit erota äidistäni pilkkasanoin -- kun
olet kohdellut häntä niin häpeällisesti."

"Hän ei ole tahtonut toisin", vastasi Ljot. "Mutta nyt on kohtuullista,
että hänkin kerran saa tahtonsa täytetyksi."

Näin sanoen hän hyppää hevosen selästä ja sitoo sen puuhun. Sitten
hän ottaa miekan ja kilven ja käskee Ulvarin tehdä samoin. Hän sanoo
uhrikummun olevan aivan vieressä; siellä he saavat olla rauhassa.
Ulvar ei vastaa mitään, mutta tulee hänen perässään, ja he kahlaavat
kappaleen matkaa lumessa.

Sitten he saapuvat kummulle, ja Ljot valitsee sopivan taistopaikan. Hän
tekee ensiksi hyökkäyksen ja iskee Ulvarin kilpeen. Silloin tämä sanoo:

"Olen nähnyt sinun iskevän paremmin, Ljot."

"Minä olen väsynyt, enkä ole syönyt mitään", vastaa toinen, "mutta sinä
olet nuori ja kokematon kaksintaistelussa, joten siis olemme tasassa.
Iske kiinni vain, en ole säästävä sinua. Vigdis tahtoo verileikkiä, ja
hän on saava, mitä tahtoo."

Nyt iskee Ulvar, ja Ljot heittää kilpensä pois ja tarttuu molemmin
käsin miekkaan. Ulvar antaa hänelle iskun vasempaan olkapäähän, Ljotin
käsivarsi vaipuu alas, ja hän horjuu taapäin puuta vasten sekä nojaa
siihen niskansa. Ulvar viskaa pois miekkansa ja kilpensä nähdessään
veren valuvan haavasta ja sanoo kelmein huulin:

"Jo riittää -- minä en tahdo taistella sinun kanssasi enempää."

"Ei se vielä riitä", vastaa Ljot, vaipuen samassa polvilleen. Ulvar
oli kääntynyt vasten aurinkoa, eikä voinut nähdä oikein selvästi, mitä
nyt tapahtui. Ljot oli tarttunut miekkaansa ja kääntänyt kahvan kiveä
vasten, ja miekan kärki oli suunnattu hänen rintaansa. Sitten hän
viskautui sitä vasten ja tuupertui kyljelleen lumeen.

Ulvar hypähti heti hänen luokseen, kumartui hänen ylitseen ja nosti
hänet koholle kiveä vasten. Sitten hän sanoi:

"En olisi koskaan suostunut taistelemaan sinua vastaan, ellet sinä
olisi puhunut Grefsinin Kaaresta."

Kuolemaisillaan ollen hymyili Ljot ja sanoi:

"Juuri siksi sanoinkin niin. Vaan älä sure, olen itse syypää siihen,
että näin piti käydä. Suokoon Jumala, että sinä säästyisit meidän
kohtaloltamme. Tee nyt, poikani, siten kuin äitisi tahtoo. Olen
toivonut kauan saada laskea pääni hänen syliinsä."

Heti tämän jälkeen hän lyyhähti kokoon ja kuoli.




XLVII.


Vigdis asteli edestakaisin tuvassa. Hän kääri viittansa ympärilleen ja
riisui sen taas, vaikka pakkanen oli niin kova, että huurre välkkyi
tuvan seinällä. Hän muutaikse istumaan lieden ääreen, mutta kävi vähän
väliä ovella. Viimein hän jäi seisomaan sinne tuijottaen ulos, auringon
laskiessa punaisena usvahuuruihin.

Viimein hän näki ratsastajan metsän laidassa, ja tunsi Ulvarin. Tämä
palasi yksin ja ajoi käymäjalkaa. Vigdiksen polvet alkoivat vavista ja
hän palasi lieden ääreen.

Hän ei voinut katsoa ylös kuullessaan Ulvarin avaavan oven. Tällä oli
mytty kädessä, ja hän laski sen raskaasti äitinsä syliin. Sitten hän
meni sanaakaan sanomatta hänen ohitseen sänkykomeroon ja salpasi sen
sisäpuolelta.

Vigdis jäi istumaan kädet polvellaan olevan mytyn ympärillä.

Kun hän aukaisi sen, näki hän ensiksi kaulantyngän. Silloin hän käänsi
sen niin, että kasvot tulivat ylöspäin. Hiukset olivat painuneet
silmille ja liimautuneet ihoon. Hän pyyhkäsi ne syrjään ja kuivasi
viittansa syrjällä verijuovat poskilta. Sitten hän sipaisi keveästi
huulia; ne olivat niin avuttoman ohuet ja sinertävät noissa harmaissa
kasvoissa. Hän laski sormensa silmäluomille ja raotti silmiä. Mutta ne
olivat elottomat ja typerän näköiset; siksi hän sulki ne taas.

Ja hän muisti hetken, jolloin hän oli seisonut Eyolv Arnenpojan ruumiin
ääressä. Tuo verinen näky oli tuntunut hänestä niin suloiselta, se
oli virvoittanut hänen ahdistettua sydäntään. Mutta mitä kauemmin hän
katseli Ljotin päätä, sitä raskaammalta hänestä tuntui, sillä tämän
kasvot olivat niin vanhat ja surulliset. Ei tämä harmaa, avuton pää
voinut tuoda lohtua ja sovitusta hänen onnettomuuteensa eikä se ollut
sen arvoinen, että hänen olisi kannattanut taistella ja nähdä vaivaa
tämän hetken tähden isänsä kuolemasta asti.

Vigdis peitti kasvonsa ja laski mytyn jalkojensa juureen. Hän nousi
ja meni Ulvarin ovelle sekä kutsui häntä, mutta ei saanut vastausta.
Hän seisoi siinä hetken ja kutsui häntä taas, mutta kun ei siitä ollut
apua, palasi hän paikalleen ja jäi istumaan veriset kädet helmassaan.

Ja yö kului. Viimein aukaisi Ulvar oven ja astui tuvan poikki. Hän
ei nähnyt äitiään, sillä tuli oli sammunut melkein tyyten. Hän oli
matkavaatteissa ja lähti pihalle. Vigdis nousi ja seurasi häntä. Ulvar
talutti hevosen tallista ja satuloi sen. Vigdis tuli hänen luokseen.

Kuu paistoi kirkkaasti, eikä Ulvar ollut äidin mielestä milloinkaan
muistuttanut niin suuresti Ljotia; hänen kasvonsakin olivat yhtä
kalpeat kuin kuolleen. Äiti halusi kysyä häneltä taiston kulkua, mutta
ei uskaltanut, ja sanoi sitten vaan:

"Lähdetkö ajamaan?"

"Lähden", vastasi poika.

"Ratsastatko Vadiniin?" kysyi äiti taas.

"Ratsastan edelleen huomenna, sillä minulla ei ole halua jäädä tälle
seudulle", vastasi toinen.

Vigdis katsoi häntä silmiin ja kysyi vielä:

"Etkö tahdo enää jäädä minun luokseni?"

"Olen nyt palkinnut sinun rakkautesi, äiti, sillä tapaa kuin kerran
pyysit", vastasi Ulvar. "En ymmärrä, mitä muuta iloa sinulla voisi olla
minusta, ja voinet siis antaa minun lähteä nyt."

"Älä puhu noin", pyysi äiti. Sitten hän lisäsi vielä: "Jos tahdot
päästä näkemästä minua, voin jäädä tänne Bergiin niin kauaksi aikaa
kuin tahdot. Mutta älä lähde kokonaan pois nyt keskellä talvea."

"En jaksa jäädä tänne", vastasi Ulvar. "Kun tiedän täällä tapahtuneen
niin paljon pahaa, en voi viihtyä täällä enää."

Vigdis kiersi käsivartensa hevosen kaulaan ja jäi nojaamaan siihen. Hän
ei uskaltanut pyytää Ulvaria jäämään, mutta hänen sydämensä oli raskas
kuin kivi, sillä hän näki, ettei tätä voinut välttää. Hän puristautui
hevosta vasten ja muisti samassa yön, jolloin hän oli synnyttänyt
poikansa, sekä hevosen, ainoan elävän olennon, johon hän oli voinut
turvautua silloin.

"Etkö pidä minusta enää, poikani", kysyi hän hiljaa.

"Kyllä", vastasi Ulvar. "Mutta sinun pitää antaa minun lähteä nyt,
äiti." Hetken kuluttua hän sanoi: "Pyydän, että minun tähteni
toimittaisit Ljotille kunnollisen hautauksen."

"Teen sen", vastasi Vigdis.

Silloin Ulvar sanoi taas:

"Ei sinun pidä kiittää minua hänen kuolemastaan -- hän surmasi itse
itsensä."

Nyt Ulvar tarttui ohjaksiin, vaan kysyi sitten äkkiä: "Vastaa minulle
äiti -- oletko sinä koskaan rakastanut Viga-Ljotia?"

Nyt Vigdis purskahti itkuun ja painoi päänsä hevosen kaulaa vasten
sanoessaan:

"En vihannut häntä ensin, -- pahinta oli, että rakastin häntä enemmän
kuin ketään muuta."

Nyt Ulvar nojautui eteenpäin satulassa, kohotti hänen kasvonsa ja
suuteli häntä suulle. Ja äiti kysyi:

"Tuletko takaisin luokseni?"

"Jos jään eloon", vastasi Ulvar, "tulen kerran takaisin. Mutta anna
minun nyt lähteä, äiti."

Silloin Vigdis päästi kätensä irti, ja Ulvar ratsasti pois.




XLVIII.


Vigdis Gunnarintytär jäi asumaan Bergiin. Hän antoi haudata Ljot
Gissurinpojan pystyttämänsä kirkon viereen ja eli kymmenen vuotta
sen jälkeen. Hän asui yksin, erillään muista ihmisistä, mutta hänen
viimeisenä elinvuotenaan tuli Ingeborg Illugentytär hänen luokseen ja
viipyi Bergissä hänen kuolemaansa asti. Olav ja Ingeborg saivat periä
Vadinin, tämä oli hänen tahtonsa, mutta heidän piti antaa se takaisin
Ulvarille, jos tämä tuli takaisin, taikka hänen rintaperillisilleen,
jos sellaisia ilmaantuisi.

Mutta Ulvar Ljotinpojasta ei tullut mitään tietoa Aaslon seudulle, ja
koska hän ei tullut takaisin, kuten oli luvannut äidilleen, jos eloon
jäisi, arvellaan hänen kuolleen jossakin maailmalla. Ulv ja Ingeborg
saivat siis pitää Vadinin, ja he antoivat runsaita lahjoja sekä sille
kirkolle, joka rakennettiin kivestä Frysja-joen partaalle, tulipalon
tuhottua puisen kirkon, kuin myös kivikirkolle, joka rakennettiin
Storvandetin pohjoispuolelle. Tämä jälkimmäinen kirkko vihittiin
pyhälle Margaretalle, ja laaksoa on sen jälkeen kutsuttu Margaretan
laaksoksi. Tämän kirkon mullassa lepää Vigdis Gunnarintytär.



***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PYHÄN HALVARDIN ELÄMÄ JA IHMETYÖT;
VIGA-LJOT JA VIGDIS***


******* This file should be named 64409-8.txt or 64409-8.zip *******


This and all associated files of various formats will be found in:
http://www.gutenberg.org/dirs/6/4/4/0/64409


Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you'll have to check the laws of the country where you
  are located before using this ebook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
  works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org 

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary 
Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:

    Dr. Gregory B. Newby
    Chief Executive and Director
    [email protected]

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.